5. /nightwish Liput: Ticketmaster ja Piletilevi. Keikkapaketit: tallinksilja.. 2018 Ensimmäinen Euroopan keikka vuoden 2018 maailmankiertueella. T D T C & O I L Y E M P I R E P R E S E N T SAKU SUURHALL, Tallinna Perjantai 18
Mike Portney’s first progressive metal band since leaving Dream Theater. OUT OCTOBER 27 TH THE DOCTORS ARE BACK! And they came to thrash! 11 skull-fracturing thrash metal anthems for every fan of Suicidal Tendencies, Slayer, Nuclear Assault and Power Trip. LIVING DEAD! COSMIC CONQUEROR SAVAGE MESSIAH HANDS OF FATE WITCHERY I AM LEGION. Produced at Fascination Street Studios (Kreator, Opeth, Amon Amarth, Paradise Lost etc.) www.CENTURYMEDIA.com · www.INSIDEOUTMUSIC.com www.SONYMUSIC.com OUT OCTOBER 27 TH Honest, unpretentious, utterly enthralling and ambitious modern heavy metal! One of the UK’s most distinctive metal bands, with a sound that embraces the best of metallic strains, both past and present, and a tireless devotion to writing life-affirming anthems. Produced by Joost van den Broek (ex-After Forever and producer of Epica). Produced by Scott Atkins (Amon Amarth, Cradle Of Filth). IN THIS MOMENT WE ARE FREE – CITIES OUT NOVEMBER 10 TH 20 years into their existence and following up last year’s praised “In His Infernal Majesty’s Service” album, Swedish blackened thrash metallers Witchery offer 11 new deadly anthems on “I Am Legion”. Mastered by Dave Collins (Metallica, Black Sabbath, Alice Cooper, Slipknot, Linkin Park) OUT OCTOBER 20 TH Anneke van Giersbergen, forever known as the former vocalist for melancholic metallers The Gathering and for her collaborations with the Devin Townsend Project and Arjen Lucassen (i.e. GET READY FOR THE DARK NIGHTS! OUT OCTOBER 20 TH Featuring Mike Portnoy (The Winery Dogs, Transatlantic, ex-Dream Theater), Derek Sherinian (Black Country Communion, ex-Dream Theater), Ron “Bumblefoot” Thal (ex-Guns N’ Roses), Billy Sheehan (The Winery Dogs, Mr. First CD pressing available as Digipak with 2 bonus tracks! SONS OF APOLLO PSYCHOTIC SYMPHONY DR. Witchery are: Jensen (Guit., The Haunted), Rikard Rimfält (Guit., Seance), Sharlee D’Angelo (Bass, Arch Enemy), Angus Norder (Vox, Nekrokraft) and Chris Barkensjö (Drums, LIK). Edition 2 CD Media Book incl. The album will be available as Ltd. Sons Of Apollo reunites Portney and Sherinian after the successful Dream Theater album “Falling Into Infinity”. The Vinyl Edition comes with an etching on side 4. bonus disc, and the Vinyl Edition comes with an etching on side 4. Produced by Daniel Bergstrand / Dug Out Studio (Behemoth, In Flames, Meshuggah). The album features co-writes with Esa Holopainen (Amorphis), Daniel Cardoso (Anathema), Mark Holcomb (Periphery), and Joost van den Broek. The Gentle Storm), formed VUUR in 2016, a new progressive band featuring renowned drummer Ed Warby (Gorefest, Ayreon) and some of the best heavy metal players in The Netherlands. Big), Jeff Scott Soto (Trans-Siberian Orchestra, ex-Journey)
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ch urc h of Vo id, Ufo ma mm ut, An ge r Ce ll, An tar ktis , Asa gra um 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Sa ma el 02 3 Ha lla tar 02 6 Ha ng ing Ga rde n 02 8 Ca nn iba l Co rps e 03 2 Be ast in Bla ck 03 6 Wo lve s in the Th ron e Ro om 04 Vä lile vyn pu llis tum a: kat sau s me tall ibä nd ien syr jäh ypp yih in 04 8 En sla ved 05 4 Pö lky llä : Mo on spe ll-k eu la Fer na nd o Rib eir o 05 8 Sa lam yh kä : De rké ta In De ath We Me et (20 12) 06 1 Arv iot , pä äo sas sa Tim o Ra uti ain en & Trio Nis kal au kau s 07 8 Va nh a liit to: Ba d Re ligi on , ha ast att elu ssa Jay Be ntl ey 08 2 Ku ud es pii ri: taid ete ok ses ta lev ynk an ne ksi 048 018 028 032 02 3 03 6 C H R IS TI AN M IS JE AL EX M O R G AN JU SS I R AT IL AI N EN JA R M O KA TI LA / TO N I KI LP IN EN VE LE D A TH O R SS O N
Lapsuuden toiveammattini oli metsänvartija. Nuorempana olin kova metsämies ja eränkävijä. vuosikerta Numero 151 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Olen uskonnoton, tarkkarajaisista ideologioista vapaa ihminen. DESOLATE SHRINE Deliverance from the Godless Void (ilm. Voi myös pohtia, onko näin vahva suhde luontoon ideologiaan verrattava ajatusrakennelma jo sinällään. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Samasta aiheesta on saanut laavaa niskaansa myös edellisessä numerossamme haastateltu Myrkur-nainen Amalie Bruun. 3.11.) BAD RELIGION The Process of Belief WOLVES IN THE THRONE ROOM Thrice Woven Menkää metsään ”MEILLÄ ei ole mitään ideologiaa tai filosofiaa. No tietysti siksi, että se kertoo soittavansa black metalia – ilman vaadittua ideologiaa. Saan henkisen ravintoni esimerkiksi pitkänmatkanjuoksusta, nuoteista ja sanoista, kulttuurista yleisemmin ja myös siitä luonnosta. Voisiko olla, että he, joiden kypärän aihe saa hiertämään, ovat itse epävarmoja näkemystensä suhteen. Tai kiistellyn ja kiistellyn, lienee parempi kirjoittaa ”parjatun”. Pojan voi viedä pois metsästä, mutta metsä jää poikaan. Weaverin lausunnosta on helppo pitää, vaikka tokihan voidaan vääntää, miksi bändin musiikki sitten täytyy kytkeä – myös sen tekijöiden puolesta – vahvasti ideologisena tunnettuun genreen. Tunnen alan hahmoja, joille Wolves in the Throne Roomin kaltaisen yhtyeen olemassaololla ei ole kerta kaikkiaan mitään merkitystä. 10.11.) CANNIBAL CORPSE Red Before Black (ilm. Tämä musiikki tulee suoraan sisuksistamme ja sydämistämme, se on tunnetta. Eikös sellaisen tulisi keskittyä vain ja ainoastaan omiin hommiinsa ja välittää tuon helvetillistä muista. Oikein hyvä niin. Ja miksi amerikkalaisyhtyettä on parjattu. Ymmärrän nillityksen pointin, mutta sitä en oikein tajua, miksi moinen puristaisi asialleen omistautunutta mustametallistia. Miksei se voisi olla ”vain” musiikkia. 7. Luonnolla tai esi-isillä ei ole ideologiaa.” Näin lausuu haastattelussamme Aaron Weaver, kiistellyn Wolves in the Throne Room -yhtyeen toinen ydinjäsen. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Christian Misje KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. Vaikka metsissä samoilu on sittemmin vähän jäänyt, huomaan tämän tästä kaipaavani luonnon rauhaan, usvaiseen aamuun kannon päälle kahvittelemaan. Niin tai näin, lausuma matsaa omaan henkiseen maisemaani. 3.11.) ARIEL PINK Dedicated to Bobby Jameson TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS Lauluja Suomesta (ilm
– Musiikillisesti toivomme, että sama linja tekemisen suhteen jatkuu. Keikkailu on Suomessa menneisiin vuosiin verrattuna haasteellista mutta ei mahdotonta. Suunnan kuulette uudella Bravery in Chaos -ep:llä, ja siitä on hyvä jatkaa. Maijan tulo bändiin antoi tietynlaisen vapauden rikkoa rajoja ja hakea uusia tuulahduksia. Miksi muuttaa jo toimivaa yhtälöä. – Jokaisella meillä on elämässämme pientä kaaosta käynnissä arjen ja muiden mahdollisten hankaluuksien kautta, ja siinä kohtaa täytyy olla rohkeutta jatkaa eteenpäin, basisti Samppa Sallanniemi sanoo. – Laulajan vaihtuminen vain vahvisti linjaamme, ja totta kai olemme tyytyväisiä nykytilaan. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN A FEAR FORMIDABLE -debyyttikokopitkästänne on viisi vuotta. – Tarkoituksella. Melodista raskasmetallia esittävän kotimaisen Anger Cellin ura tuntuu saaneen uuden alun hiljan julkaistun ep:n myötä. Useamman vuoden julkaisutauon jälkeen esiin astuu monilta osin uudistunut bändi. Kuulin Maijan tulkintaa Neferionin tuotoksella ja rohkaistuin kysymään, kiinnostaisiko pesti. Mitä uutta annettavaa Anger Cellillä on tälle genrelle. Maustamme sitä omilla lisukkeilla niin, että kuulija voi löytää jotain, joka aivan yhtäkkiä puhutteleekin. Etsittekö naislaulajaa ihan tarkoituksella. Melodista death metalia on tehty vuosien varrella paljon, erityisesti Pohjoismaiden alueella. Mitä toivotte saavuttavanne musiikillanne tulevaisuudessa. Haimme siis ensisijaisesti laajempaa skaalaa laulantaan. Muutama keikka on jo sovittuna ja lisää toivottavasti tulee, Säkkinen sanoo. Laulupuolella tapahtui tosiaan merkittävä muutos, kun Maija Saari hyppäsi porukkaan entisen solistin DC:n paikalle. Positiivisuutta kaaoksen keskellä M A IJ A SA A R I 8. Kuulostaa kliseeltä, mutta niin se vain on. Vaikea sanoa, mutta onhan se mahdollista. Mitä ajatte tittelillä takaa. Bravery in Chaos kalskahtaa metallipiireissä harvinaisen positiiviselta nimeltä. – Maija täydensi bändiä laajalla osaamisellaan ja tekee sitä koko ajan. Se, oliko siinä tarkoitusta, on toinen juttu. – Voidaan kai sanoa, että ensimmäisen pitkäsoiton jälkeen käytiin lävitse useita vaiheita, mutta viime kädessä päätimme jatkaa vahvuuksillamme eli melodisen thrash/death metalin parissa, kitaristi Vesa ”Wesleyer” Säkkinen aloittaa. – Ei me yritetä keksiä pyörää uusiksi, vaan pyöritetään sitä jo olemassa olevaa paremmin. Anger Cell Mark II on tehty jakamaan metallisanomaa. Jossain vaiheessa itse asiassa oli sen suuntaista katsontaa, ettei oteta naislaulajaa, mutta asioilla on tapana täräyttää nenille – ja hyvä niin. Mihin suuntaan bändi on mielestänne tänä aikana kasvanut. – Nimenomaan haettiin positiivista lähestymistä kaiken sekamelskan keskellä – eikä vain globaalisesti ajatellen, vaan ihan bändin vaikeiden vaiheiden kautta nykytilaan. – Palo tekemäämme musiikkia kohtaan auttoi jatkamaan ja voittamaan vaikeudet. – Ei mitään ja samalla vaikka kuinka paljon, Säkkinen tokaisee. Rumpalin tonttikin on nyt täytetty kunnon pommittajalla, Atte Pesosella. – Ihan lähitulevaisuuden toive on tietysti päästä keikoille. Se on aina ollut tärkeä osa Anger Celliä ja tulee olemaan sitä tulevaisuudessakin
Itse asiassa alkuperäisenä ajatuksenamme oli tehdä jotain Cult of Lunan The Beyondin hengessä, koska kuuntelimme tuota levyä Tobiasin kanssa aikoinaan todella paljon. Olette sanoneet, että Illdaante-levy on pitkälti erityisen toimivan yhteistyön seurausta. Mistä nimi Antarktis. Tapaamme toisiamme harvoin, mutta kun tapaamme, tapahtuu yleensä paljon. Nämä jutut sekä kaikenlainen säätäminen levy-yhtiöiden kanssa on viivästyttänyt hommien etenemistä. Mikä tekee tästä porukasta niin pelittävän. In Mourningista ja October Tidesta tutut ruotsalaismusikantit vaikuttavat tätä nykyä myös raskaan post-hardcoren parissa: Antarktis on vastuussa yhdestä vuoden vakuuttavimmista esikoislevyistä. – Yritimme miettiä sopivaa nimeä ja tuntui, että kaikki hyvät olivat jo käytössä. LEHDISTÖTIEDOTTEEN mukaan ajatus Antarktisista heräsi kauan sitten, mutta bändi materialisoitui lihaksi vasta vuonna 2013. Itse emme kiinnitä asiaan huomiota. Miksi asiat ovat edenneet näin hitaasti. Pidän sanasta todella paljon, se on kylmä eikä liian kliseinen. Paineeton sivuprojekti METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Jos soundissa on jotain ruotsalaista, meidän paikallisten on ehkä hankala huomata sitä. – Ensimmäiset kappaleemme ovat todella vanhoja, mutta vielä tuolloin meillä ei ollut bändiä. Mieleen tuli ainoastaan todella paskoja vaihtoehtoja, kunnes Antarktis pomppasi jostain esiin. Illdaantella möyryää melankolinen ja massiivinen yhtye, joka kuulostaa melko leimallisesti ruotsalaiselta post-hardcorelta esimerkiksi vanhan Cult of Lunan ja Burstin hengessä. – Olimme ihan aluksi Majalis, mutta kun kirjoitimme diilin Agonian kanssa ja ryhdyimme äänittämään levyä, ajattelimme, että meidän pitää vaihtaa nimeä ennen kuin julkaisemme virallisesti yhtään mitään. Kysyimme Tobiasin kanssa mukaan vielä Jonasin [Martinsson, rummut] ja Danielin [Jansson, basso ja laulu] ja nauhoitimme ep:n vuonna 2013. Kreikkalainen salaattikin on varmaan kreikkalaisille pelkkää salaattia. – Kuulostammeko sitten ruotsalaiselta, sitä en osaa sanoa. Tämä saattaa johtua siitä, että kyseessä on sivuprojekti, joten kenelläkään meistä ei ole tarvetta leikkiä johtajaa. Sanoisin, että olemme vieläkin sivuprojekti, mutta meille kaikille hyvin rakas sellainen. – Vastaan siis kliseisesti, että kirjoitamme musiikkia josta pidämme ja joka antaa meille kaikille vahvoja fiiliksiä. Ehkä se sitten kuulostaa ruotsalaiselta. – Myöhemmin kirjoitin lisää samantyylisiä kappaleita ja sain ajatuksen perustaa bändin. Tämä aihe tulee usein vastaan, mutta Cult of Luna ja Burst eivät ole niitä tyypillisimpiä yhtyeitä, jotka herättävät tätä keskustelua. Pidimme siitä, koska se tuntui sopivan siihen, mitä olimme tekemässä. Minä ja Tobias [Netzell, kitara ja laulu] kirjoitimme pari kappaletta ihan huviksemme, mutta niiden ei ollut tarkoitus ilmestyä koskaan, bändin toinen kitaristi-laulaja Björn Pettersson muistelee. Olemme vain tuoneet kukin omat ideamme kasaan, ja tuntuu, että liikumme samalla aaltopituudella. – Vaikea sanoa miksi, mutta meidän on ollut alusta lähtien erittäin avointa ja helppoa kommunikoida keskenämme. – Cult of Luna ja Burst ovat suosikkibändieni joukossa, joten otan tämän kohteliaisuutena. Koetteko soundinne jotenkin erityisen ruotsalaiseksi
Millaisissa tunnelmissa albumi syntyi. Vaikea toinen levy SYTYKKEITÄ N II N A V E H M A A 10. Olette maininneet, että bändinne vahvuus on liikkumatila doomkentän laidalta toiselle. Tämän kiekon suhteen emme kokeneet tarvetta nostaa jotakin kappaletta tai ajatelmaa levyn nimeksi, vaan päätimme antaa kokonaisuuden selittää itse itsensä. Rumpalimme [Byron Vortex] onkin jo siellä, mutta muut yhtyeen jäsenet palelevat vielä kotimaassa. Itselleni tuttuun tapaan viimeiset laulutekstit saivat muodon laulukopissa ennen ottoa. – Halusimme antaa elonmerkkejä julkaisemalla splittejä, mikä piti meidät liikkeessä, mutta ajatuksen tasolla toinen albumi oli kuin elefantti olohuoneessa. Ajattelin bändille paremmaksi vaihtoehdoksi vetäytyä arkkuunsa, mikäli emme saisi uudesta pitkäsoitosta levyä, joka ylittäisi laadullisesti Dead Risingin eikä kalpenisi hengenheimolaistensa rinnalla. – Koko yhtyeen olemassaolo tuntui olevan hetken aikaa vaakalaudalla. Kotimainen doomryhmä Church of Void asetti rimansa korkealle. Sen jälkeinen yhteinen aika ja kokemukset kuuluvat uuden albumin leveissä pensselinvedoissa ja harmonisessa värimaailmassa. Oliko teillä tällaisia ajatuksia levyä nimetessänne. – Koska kaikki meistä tekevät kappaleita, levylle päätyi myös useamman sanoittajan tekstejä, mutta unenomaisuus ja kohtalokkuus nivoutuivat kappaleita valittaessa suunnannäyttäjiksi. Itse äänityshän oli meille vapauttava kokemus, koska ymmärsimme tekevämme tähänastisen uramme vahvinta näyttöä ja olimme valmistuneet siihen hyvin. Liekö ”vaikean toisen levyn” mantra sitten kummitellut mielessämme, kun emme heti rynnänneet asiaan. Karkeasti jakaen laulut kertovat joko rakkaudesta tai kuolemasta eri variaatioineen – nämä kaksi aihetta eivät ihan heti ammennu tyhjiin. – Että jokunen uusi sielu kiinnostuisi musiikistamme, ja myös ulkomaille on tarkoitus pyrkiä. TUORE nimikkojulkaisunne on mielestäni Dead Rising -esikoistanne (2013) raskaampi ja synkempi kokonaisuus. Bändien nimikkolevyjä on tavattu pitää jonkinlaisina uran kulminaatiopisteinä. Uusia kappaleita kyllä syntyi, mutta albumin valmistelu ei tuntunut luontevalta, laulaja Magus Corvus sanelee. – Omassa levyhyllyssäni suurin osa nimikkolevyistä on debyyttejä, kulminaatiopiste toki sekin. – Minusta se myötäilee esikoisen viitoittamaa tietä. Totta puhuen erinäiset doomfestivaalit niin Suomessa kuin ulkomailla kiinnostavat. Mitä odotatte tulevaisuudelta. – Tässä käymistilassa oli aikaa kypsytellä ideoita ja testata suurinta osaa levyn kappaleista keikkatilanteissa. Onko sanoituksissa jokin punainen lanka. Musiikki on tislautunut Church of Voidin ydinmehuksi. Seurauksena valmistui edeltäjäänsä parempi ja monipuolisempi kakkoslevy, joka ei häpeä maailmanlaajuisessa vertailussa. Uuden albumin tekstit liikkuvat monenlaisissa maisemissa, mutta niitä yhdistävänä tekijänä voisi pitää tiettyä unenomaisuutta. – Synty oli jokseenkin pitkissä kantimissa, koska yhtye oli debyytin jälkeen käymistilassa. Koetteko itse musiikillisen linjanne laajentuneen entisestään. Uranne on jo varsin hyvässä vaiheessa. Mielestäni tämä vain korostuu uudella albumilla, joka on hyvinkin monipuolinen kokonaisuus. Oman esikoisen kohdalla emme tähän päätyneet. Rima oli nostettu niin korkealle. – Toki jo ensimmäisellä ep:llämme Winter Is Comingilla [2012] saattoi kuulla kaikuja muustakin kuin perinteisestä doomista, mutta doom on kuitenkin eri etuliitteineen ja sanayhdistelmineen asia, joka meitä lopulta määrittää. Jokunen kappale karsiutui, muutama taas kiilasi mukaan viime metreillä
Kun saamme kiekon valmiiksi, soitamme sitä aikamme keikoilla, ja sen jälkeen rupeamme mietiskelemään, mitä keksisimme seuraavaksi. Muussa tapauksessa olisimme jotain muuta, Urlo jatkaa. – Myös biisien rakenteet ovat hieman erilaisia, ja levy onkin aika monimutkainen rakennelma, vaikka musiikki itsessään on hyvin suoraa. Psykedeelisellä pörinämetallillaan nimensä alan harrastajien huulille jo vuosia sitten liimannut Ufomammut elää muutoksesta. Olemme todella avoimia kaikenlaisille kokeiluille. Tämä on meidän tapamme rikkoa rajoja, basisti-laulaja-kosketinsoittaja Urlo selventää. – Ei lainkaan, kitaristi-kosketinsoittaja Poia aloittaa puheenvuoronsa. Sanalla ”kahdeksan” on paljon merkitystä, koska sille ei ole yhtä ainoaa globaalia lausumistapaa vaan se lausutaan joka kielellä hieman eri lailla. – Olemme nykyään aivan kuin veljeskunta, koska olemme soittaneet kolmestaan vuodesta 2005 saakka. Olette aika uniikki tapaus Italian metallikartalla. Bändinne tunnetaan erityisesti painavista riffeistä. Tämä virtaus kuvastaa äärettömyyden symbolia, jonka saat, kun käännät numeron kahdeksan kyljelleen. – Levyllä on aiempaa voimakkaampaa energiaa, koska nauhoitimme tällä kertaa yhdessä huoneessa livenä. Edellinen albuminne Ecate (2015) oli menestys sekä fanien että kriitikoiden korvissa. – Jokainen albumi on seurausta siitä, minkä täytyi tulla meistä kulloinkin ulos, ja jokaisen levyn tulee olla jotain erilaista. Italialaisina meidän on taisteltava, jotta voisimme murtautua läpi musiikkimaailmassa. Teimme myöhemmin muutoksia ainoastaan lauluun, synasoundeihin ja joihinkin ihan pieniin yksityiskohtiin. Täällä on monia todella erikoisia bändejä. Koko lähestymistapa oli uusi, sillä valmistumisprosessi biisinkirjoituksesta nauhoituksiin oli varmaan uramme pisin. Niillä on muutamia biisejä ilman kitaroita, bassoa ja rumpuja. – Asiat ovat kuitenkin muuttumassa hiljalleen, tänne on kasvamassa hieman laajempi ”skene”. Millainen kiekko on kyseessä. Tätä ennen bändissämme kävi neljä kosketinsoittajaa kuuden vuoden aikana, rumpali Vita astuu mukaan. – Se on kahdeksas albumimme ja sillä on kahdeksan kappaletta, jotka virtaavat sulavasti ilman häiriötekijöitä. Vuonna 1999 syntyneen Ufomammutin ydinkolmikko on pysynyt samana alusta asti. Italiaan on ilmaantunut viime aikoina useita uusia bändejä, ja monet niistä ovat todella mielenkiintoisia. Kun aloitte soittaa, oliko teillä hankaluuksia saada keikkoja paikallisissa tapahtumissa. Kolmen miehen veljeskunta 11. Olemme Ufomammut, koska me kolme muodostamme tämän bändin. Voisiko olla mahdollista, että tekisitte joskus musiikkia perinteiset bändisoittimet unohtaen. Mikä on voimakkaan siteenne salaisuus. – Todellakin! Se on hankalaa edelleen, Urlo nauraa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ M A LL E U S VIIMEISIN tuotoksenne 8 on ulkona. – En ole koskaan tajunnut yhtyeitä, jotka vaihtavat koko ajan kokoonpanoaan ja säilyttävät nimensä. – Mistäs tuota tietää! Meillä oli taannoin ajatus syntikka-albumista, ja teimmekin joitain kokeiluja, joita voi kuulla esimeriksi Lucifer Songsilla [2005] ja Ecatella. Mielestäni se on vain hyvä, koska se ajaa paikalliset muusikot tekemään jotain erilaista. Oliko hankalaa lähteä kasaamaan uutta levyä näinkin onnistuneen julkaisun jälkeen
Ainoat laajempaa tunnettuutta keränneet ryhmät lienevät hiljaiseloa viettävä helsinkiläinen Anguished sekä keulakuvansa Tristessan kuoleman jälkeen nimensä Llothiksi vaihtanut kreikkalainen Astarte. Lopputulemana on yksi vuoden vakuuttavimmista black metal -albumeista. Voima ja inspiraatio synkältä polulta 12. Saimme tarjouksia myös muilta levy-yhtiöiltä, mutta valitsimme KVLTin, koska sovimme hyvin heidän bändivalikoimaansa ja heillä on paljon kokemusta työskentelystä isojen lafkojen kanssa. Kappaleiden nimiä vilkuillessa käy selväksi, että toimintanne on vakavalla pohjalla. Halusin yhdistellä tätä meininkiä 1990-luvun parhaisiin juttuihin vanhoilta Emperorin, Mayhemin, Gorgorothin ja vastaavien albumeilta. Ammennan voimaa ja inspiraatiota saatanalliselta polulta, joka edustaa minulle täydellistä vapautta luoda oman tahtoni mukainen todellisuus, sekä elämässä että kuoleman tuolla puolen. Ajatus Asagraumista syntyi, kun tutustuin psykedeelisillä vaikutteilla maustettuun black metaliin kuten Svartidauðiin, Sinmaraan ja The Great Old Onesiin. Itse asiassa uskon, että naiseutemme on saanut ihmiset kiinnostumaan meistä ja se on auttanut meitä paljon eteenpäin, erityisesti aivan uramme alussa. – Emme lainkaan. Tuleeko täysi jäsenistö vaikuttamaan biisinkirjoitukseesi. – Levy-yhtiön omistajat olivat katsomassa keikkaamme Helsinki Black Mass -tapahtumassa ja tarjosivat sopimusta, kun tapasimme heidät. Kosketinsoittaja L-Kaos puolestaan on erikoisvieraamme tällä kiertueella ja tulee soittamaan myös satunnaisilla keikoilla tulevaisuudessa. Kuinka ajauduitte allekirjoittamaan diilin verrattain pienen suomalaisen lafkan kanssa. Kuinka itse kuvailisit levyn tekstien sisältöä. Levymme on lähtenyt myymään todella hyvin, joten uskon, että teimme oikean valinnan. Asagraum on vain yksi tapa osoittaa omistautuneisuuttani ja kiitollisuuttani. Kuinka kauan ajatus tämänkaltaisesta bändistä oli olemassa ennen yhtyeen varsinaista perustamista. Naiset eivät ole harvinaisuus black metal -piireissä, mutta täysin naisvetoiset bändit ovat yhä kovin harvassa. – Meiltä puuttui alussa toinen kitaristi, joten olen iloinen, että V-Kaos pystyi auttamaan meitä ensimmäisellä Euroopan-rundilla ja tulee soittamaan myös useimmilla tulevista keikoistamme. – Minä ja Trish [rummut] olemme soittaneet useammassa eri bändissä ennen Asagraumia. Kahden naisen pyörittämän Asagraumin esikoislevyllä vanhat tutut temput kohtaavat tuoreen asialle omistautumisen energian. Oletteko kokeneet vastarintaa näinkin miesvaltaisessa genressä. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. – Ei paljoakaan, sillä olen aina olettanut, että löydämme livebasistin ja toisen kitaristin jossain vaiheessa. Levy ilmestyi muiden muassa Goat Semeniä, Rienausta ja Thy Serpentiä julkaisseen KVLT-levy-yhtiön kautta. – Sanoitukseni ovat hymnejä Saatanalle. Potestas Magicum Diabolin musiikki on kirjoitettu tätä ajatellen. Obscura ja Trish ovat löytäneet seurakseen kolme muuta muusikkoa, ja Asagraum on tällä hetkellä aktiivisesti keikkaileva yhtye. – Uskon, että Samaelin ja Lilithin voimat työskentelevät minussa antaen innoitusta, vahvuutta ja itsekuria. ASAGRAUMIN alkusanat lausuttiin vain kaksi vuotta sitten, mutta yhtyeen Potestas Magicum Diaboli -levy kuulostaa kaikilta osin valmiilta ja kypsältä teokselta. Tähän saakka olemme saaneet pelkästään positiivista palautetta niin sanotun skenen sisällä. – Aloin soittaa kitaraa 15-vuotiaana ja olen kirjoittanut aina omia kappaleita – vaihtelevalla menestyksellä. Olen kehittänyt oman tyylini kirjoittaa musiikkia näiden vuosien varrella, kielisoittimista ja laulusta vastaava Obscura kertoo kesken Euroopan-kiertueen
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 9 FIN BluesPills-Polaris 10-17.indd 1 02.10.17 10:23
Tytöistä, Europesta, kotiviineistä. Alistaa pieneksi, samalla pakottaa luokseen. Poloinen ukko oli yrittänyt kuvailla, mitä tarkoittavat selkäänpuukotus, paskanjauhanta ja ihmisen hylkääminen. Sitten silmäkuopat täyttyvät suolavedestä. Gothic soi luureissa. Hieno hahmo, mutta voi kuinka syvästi häntä ahdistikin lukea tuollaista lehtijuttua! Sentimentaalista sontaa. Jos taas sattui olemaan jano väärässä paikassa, käskettiin niellä sylkensä. Lihava nainen imee liian kiivaita henkosia röökistään. Janohan siitä tosiaan jäi… Juhannuksen jälkeen hän luki, kuinka lapsuuden sankari Roope Latvala antoi haastattelun purku-uhan alla olevassa lähiökuppilassaan. Mutta tuskinpa vain siitä riemuitsee Halifaxin synkeä poika. Se on hieno tyyppi!” Yhtäkkiä seistään katedraalin pihamaalla. Kohta hento Humala jo vilkuttaa kuin kesäneito riippakoivun takaa. ”Äh, ollapa Paradise Lostin tyyppi. Ne on tehty satulanahasta ja taottu muotoon pajavasaralla. Ikkunasta peilautuva katsekontakti on päivän ensimmäinen välteltävä asia. Ja taas on uutta lättyä tullut. Lämpimän oluen, minttukastikkeen ja rumien tapettien valtakunnassa. Tilalle on jostain työntynyt ikuinen tiistai. Se on syntynyt ja kasvanut Englannin sateissa ja thatcheriläisessä ankeudessa. Nopeimman poistumistien vilkaiseminen. Se on hioskellut monta hienoa biisiä vetoisilla treenikämpillään. Sälekaihtimet ovat pysyneet suljettuina kevään ensimmäisistä, kirpeistä valonsäteistä saakka. Adagio in doom minor VOITA RAJUILMA-OPUS! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa keskisuomalaisen Rajuilma-yhtyeen värikkäistä vaiheista kertovan uutuuskirjan. ”Anna-lehden kamaa. Vapaa paskiainen. Kellertyneet tammenlehdet irtoavat nummia vuolleen vihmovan puhurin voimasta. Raskas, valtava ovi aukeaa kumahtaen kuin jättiläisen patarumpu. ABC-aseman neonvalot heijastuvat märästä bitumista. Tuttu kasvo kysyy yllättäen: ”Kuinka voit?” Yksinäinen varis kyhjöttää 70-lukuisen, nopeasti kyhättyä ostaria halkovan sähkölinjan päällä. ”Sehän on hevari, Stonen jätkä! Kyllä lukija ymmärtää ahdingon ilmankin, että toimittajan pitää kuorruttaa juttua kaiken maailman sortuvan lähiön allegorioilla. Ahdisti ajatuskin. Likarätti, jossa ummehtuu sukupolvien painoinen, pysähtynyt dna. Aina oli itselleen hoettu tosiutopiasta. Mielenosoituksellinen ”gluk, gluk, gluk”. Se on onnistunut kanavoimaan harteittensa painon musiikkiin. Sitten kuuluu tuttu iloinen tervehdys: ”Moi.” Se on kaveri vuosien takaa. Sisältä tulvii satojen kynttilöiden tuottama lämmin valo ja eteiseen ilmestyy hahmo. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. INFERNO-KOLUMNI TOMI POHTO SYYS laskeutuu hitaasti kuin louhoshissi. Osa niistä liimautuu kirkolle johtavan polun kiiltäviin mukulakiviin. Kansa huutaa jipii, kun valkoinen hanska heilahtaa. Silti puhelimen kansioon olivat jääneet kesäiset kuvat vierekkäisistä varpaista mökin laiturilla. ”Moi”, hän saa puserretuksi. Laita sellainen otus sitten Rakkauden pilvitarhojen lavasteisiin!” Niele sylkes! Syyssade tekee viiruja aamuonnikan ikkunalasiin. Vaimo nalkuttaa kaljanjuonnista. ”Nalk, nalk, nalk.” Tölkki ruksahtaa. ”Käy Armossa, olet Jumalan kämmenellä.” Elämäntarinansa ylevöittänyt, menneisyytensä valehdellut ja nykyisyyden kaunistellut ihmisraunio häpeää juuri kokemaansa anteeksiantoa. Joskus tuhottu kolmioleipärasia on täyttynyt pisaroista tupakantumppientäyteisellä pysäkillä. Aina sataa, mutta kuningattaren leningin väri vaihtuu kuin maalikaupan viuhkassa. Jostain kaukaa kuuluu koiran lohduton haukunta. Vastahakoinen liike ääntä päin, hakkaavalta sateelta pakoon katoksen alle. Se suorastaan kaatuu päälle ikiaikaisessa ylväydessään ja autoritäärisyydessään. Perillä. Onko tämä nyt jotain tositeeveetä?” Jos ipanana itketti, muori muistutti miehenmallista. ”Hah, autapa armias. Se toivottaa lempeästi tervetulleeksi. Someen rehvakas ”lomille lomps” ja pakastin täyteen sinne unohtuvia marjapusseja. Tässäkö sitä, saatana, ollaan nyt antamassa kohtalo jonkun astraalientiteetin käsiin. Hän ei osannut – tai halunnut – vastata. Jylhä, majesteetillinen luomus seisoo maisemassa mustana, tuomitsevana, kaikkea suurempana. Silmät kiinni. Siitä, jossa ”kaikki menee lopulta hyvin”. Vaimea ynähdys kiitokseksi kuskille ja askel sateeseen. Eikä hevihemmoista tarvitse kirjoittaa tuohon sävyyn ylipäätään. Luopumassa ihmisenvastuusta?” Nytkähdys hereille. Vaimo kysyi mikä se taas ahdistaa. Kuinka kipu oli suorastaan halvaannuttanut. Pulssi lyö piinaavan rytmin hengitykseen: ha-TUM, ha-TUM, ha-TUM. Kuinka kestää aurinkoa rikospaikkasiivoojan moppi, joka on viskattu puhdistamatta komeroon. Onnikka! Mikä typerä nimitys tuolle tärisevälle putkilolle, joka-aamuiseen vitutukseen hitaasti saattelijalle. Eilisen kostea ja yksinäinen tuokio palaa häiritsevänä tykytyksenä ohimoihin. Sanaili, kuinka erottamisensa Children of Bodomista oli sattunut monin tavoin. Firmat oli juotu, pöpilät ravattu ja avioliittokin jo kolmas. ”Tulepa luo, senkin köriläs.” Kerran oltiin nuoria ja paineltiin pyörillämme kesäyössä ja pyöriltä päistämme
THE SIN AND THE SENTENCE W W W.FACEBOOK.COM/TRIVIUM W W W.TRIVIUM.ORG UUSI YLISTETT Y ALBUMI NY T KAUPOISSA JA STRIIMAUSPALVELUISSA!
Kaada makaroni-vegeseos isohkoon öljyllä voideltuun uunivuokaan. Sekoita. 9. Laita jääkaappiin kelmun alle maustumaan tarjoiluun asti. 8. Paista minuutin verran. 7. Vahdi ettei laatikko pääse käristymään. Ripota juustoraaste tasaisesti seoksen päälle ja siirrä 175-asteiseen uuniin noin 40 minuutiksi. Vegaaniseksikin tämä on helppo muuttaa jättämällä munamaito pois ja lisäämällä hieman tomaatin määrää kastikkeessa kuivumisen välttämiseksi. Valmista munamaito sekoittamalla kaikki ainekset keskenään kulhossa. Kunhan chilin ja savun määrä on kohdillaan eikä seos jää liian kuivaksi tai liian märäksi, ollaan voiton puolella. Keitä makaroni al denteksi ja jätä sivuun odottamaan. Jos käytät soijarouhetta, kaada sen päälle kuuma kasvisliemi ja anna turvota noin 15 minuuttia. Nosta laatikko pöytään ja lisukkeet vierelle. Jos makaronia näyttää olevan liikaa, älä laita aivan kaikkea. 5. Valmista salsa silppuamalla kaikki ainekset ja sekoittamalla keskenään toisessa kulhossa. Kuumenna isossa pannussa tai wokissa sopivasti ruokaöljyä ja kuullota siinä sipulia sekä paprikaa viitisen minuuttia. Nauti kylmän meksikolaisen oluen kera. Päälle vegaanijuustoa, sivuun kaurafraichea ja avot! Joku viisas on joskus sanonut, että parhaan meksikolaisen ruoan polte tunnetaan kahdesti, ja tähän tosiaan kannattaa tähdätä.” Megan tuomio: ”Perusasioissa on se hyvä puoli, että ne ovat lähes aina muokattavissa suuntaan tai toiseen. Vegeruoissa rohkea maustaminen on suotuisaa. Sen valmistaminen on hieman aikaa vievää, mutta ei lainkaan vaikeaa, ja ainesosien suhteillakaan ei ole lopulta suurta merkitystä. MIKON KOKATESSA SOI: Ill Nino – Revolution Revolución (2001) ja Brujeria – Brujerizmo (2000) ”Kunnon nu-metalia ja groovea lattarivaikutteilla! Molemmat albumit ehtivät juuri pyörähtää läpi ruoan valmistamisen ja uunittamisen aikana.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Mariachin mausteinen vegemakaronilaatikko Khroma-yhtyeen kitaristi ja Elektrik Products -kollektiivin yleissäätäjä Mikko muuntautuu kyökin puolella kuollutta eläintä kaihtavaksi, suomalaisesta kotiruokaa twistillä kokkaavaksi mariachi Manoloksi. Tässä vaiheessa seos kuivuu, eli varovasti kuumennuksen kanssa! 4. 16. 2. 3. Tarkista suola, mutta vältä herkun lusikoimista tässä vaiheessa ääntä kohti. Jos käytät nyhtistä, silppua se hieman tehdasvalmisteista pienemmäksi. Mikon luonnehdinta: ”Tämä savuisantulinen makaronilaatikko on lohduttava sunnuntaisapuska. Sekoita pannussa kuplivaan tomaatti-vegeseokseen keitetty makaroni. Lisää hyvin valutettu soijarouhe tai nyhtökaura, nosta hieman levyn lämpötilaa ja sekoita joukkoon soijakastike ja tarvittaessa hieman vettä. Kaikenlaisissa pata-, piirakkaja laatikkoruoissa on vielä se etu, että niihin voi laittaa melkeinpä mitä vain eikä määrien kanssa ole niin justiinsa. Älä käristä, vaan pehmennä ja rakasta. Tarjoiluun lisäksi kermaviiliä tai creme fraichea sekä maissinachoja. TARPEET (4-6 ANNOSTA) Tee näin: 1. Heitä pannulle valkosipuli-, chilija chipotlesilppu, pavut, tomaattimurska ja kaikki mausteet. Kaada päälle munamaito ja sekoita varovasti, jotta munamaito yltäisi kaikkialle seokseen. Lopputuloksena pitäisi olla pannullinen täytettä, joka ei ole liian kuivaa, mutta pastaa on silti kosolti. 6. 10. Nytkään paatuneempikaan ruokajuntti ei jää kaipaamaan jauhelihaa muiden ainesten ja maustamisen ottaessa ylilyöntiaseman.” • 2,5 dl kasvisliemessä turvotettua soijarouhetta tai pakkaus maustamatonta nyhtökauraa • 400 g tummaa makaronia • 1 sipuli pieneksi kuutioituna • 2–3 valkosipulinkynttä silputtuna • 2–3 (tai enemmän) tuoretta jalapenochilipalkoa silputtuna • 2–3 (tai enemmän) chipotlechilipalkoa silputtuna plus La Costena -adobokastiketta tai vastaavaa • 1 punainen paprika pieneksi kuutioituna – muista poistaa ensin siemenet • 0,5 prk tölkkimustapapuja (tai kidney papuja, jos mustat ovat finito) • prk mieluummin hyvää kuin halvinta tomaattimurskaa • runsaahkosti eli ainakin puolikas teelusikallinen suolaa • rouheasti mustapippuria • 0,5 tl sokeria • tl savupaprikajauhetta • tl normaalia, ei tulista paprikajauhetta • rkl kuivattua oreganoa • rkl kuivattua timjamia • 0,5 tl juustokuminaa • hyvää oliivitai rypsiöljyä paistamiseen • pari ruokalusikallista soijakastiketta MUNAMAITO: • 2 kananmunaa • 5 dl kevytmaitoa • loraus kermaa rasvan ja lohdun vuoksi KUORRUTUS: • pussi voimakasta juustoraastetta ITSE TEHTY SALSA: • 1 ruukku korianteria silputtuna • 1 punasipuli tai makea sipuli pieneksi silputtuna • 2 isoa tomaattia pieneksi kuutioituna • 1 keltainen paprika pieneksi silputtuna • puolen limen mehu • suolaa ja pippuria sopivasti • tuoretta tai tölkitettyä jalapenochiliä silputtuna maun mukaan (voi jättää poiskin, jos itse laatikossa on jo mielestäsi riittävästi potkua) Kaupan purkkisalsat toimivat myös. Kun seos osoittaa kiehumisen merkkejä, vähennä lämpöä ja hauduttele varttitunti eli suunnilleen sen ajan kuin munamaidon ja salsan valmistaminen kestää
18
– Olisimme ihan hyvin voineet julkaista albumin hätiköidysti jo vuonna 2013 ja noudattaa siten perinteistä kahden vuoden julkaisuväliä. He olivat ottaneet lähes huomaamattaan hieman etäisyyttä Samaelista. Sen sijaan bändi tarttui pyöreisiin vuosiin ja kiersi kaksikymppisen Ceremony of Opposites -albumin kanssa. Meillä oli lähes kaikkien nyt Hegemonylla kuultavien kappaleiden demot, rakenteet ja jopa soundit olemassa, mutta sitten Xy sai kunnian säveltää klassista musiikkia paikalliseen tapahtumaan, Vorph kertoo. – Kaksi ensimmäistä albumiamme eivät olleet puhdasta Samaelia. Huomasin lähes fanittavani omaa musiikkiani! – Itselleni Baphomet’s Throne on sävellys, jonka pariin olin halunnut palata jo pitkään, Xy toteaa. – Olimme vuosien ajan sivuuttaneet albumin kappaleita keikoillamme. Luulin hypänneeni täysin tuntemattomille vesille. Kitaristi-laulaja Vorph ja synisti Xy, bändissä alusta alkaen vaikuttaneet perustajajäsenet, kertovat, etteivät olleet huomata koko ajankulkua. En olisi ikinä uskonut säveltäväni ja sovittavani mitään näin isoa kokonaiselle sinfoniaorkesterille. Xy kaivaa laukustaan mainituissa sessioissa syntyneen Sedunum-albumin. – Se oli unelmien täyttymys. Se antoi perspektiiviä, joka heijastui lopulta myös uuteen musiikkiimme. Vorph kertoo palanneensa kiertueen myötä laajemminkin Samaelin varhaiseen tuotantoon ja nähneensä yhä selkeämmin, kuinka bändin soundi muovautui alkukantaisesta metallista kohti nykyistä muotoaan. Olimme liian lähellä vaikutteitamme. Ceremony of Oppositesin parikymppiset saavat lähitulevaisuudessa seuraa: Samael on ollut olemassa ydinjäsentensä luotsaamana pian 30 vuoden ajan. Sveitsiläisjoukkio vaikutti bändiltä, jonka luovuutta ei pysäytä mikään. Halusin tehdä jotain, mikä tekisi kunniaa Valèren ja Tourbillonin linnoille. Kun aloimme treenata näitä keikkoja varten, sain ihmetellä, miksemme olleet soittaneet näitä kappaleita jatkuvasti. Tämän vuoksi onkin yllätys, että bändin uuden Hegemony-albumin ja sen edeltäjän Lux Mundin välillä ehti vierähtää peräti kuusi vuotta. Hän kertoo löytäneensä luovuudestaan kokonaan uuden puolen, kun edessä oli tyhjiä nuottirivejä ja paljon mahdollisuuksia ison orkesterin kanssa. Ne albumit avasivat paljon ovia uusille mahdollisuuksille. – Minulle itselleni se oli jotain todella erilaista. Olimme viimein etääntyneet tarpeeksi näistä vuosikymmeniä vanhoista luomuksistamme. – Ceremony of Opposites muutti kaiken. – Se oli täydellinen aikamatka vuosien taakse, Vorph sanoo. Passagen [1996] konerummut olivat toinen yhtä suuri askel eteenpäin. Soitimme niillä albumeilla muiden neroutta, josta itse faneina pidimme. Tietenkin historiallinen lähdemateriaali määritti sitä paljon, mutta sen sisällä olin vapaa tekemään lähestulkoon mitä halusin. ääneen, että se kuulostaa ihan minulta! Se on todella kiinnostavaa, koska en uskonut kenenkään kuulevan kätteni jälkeä kaikkien tribaalirytmien ja kuorojen takaa. TEKSTI AKI NUOPPONEN 19. Siinähän se kuusi vuotta vierähti. Vaikka niilläkin albumeilla on hetkensä, en oikein osaa suhtautua niihin sellaisena Samaelina, jota voisi rehellisesti kutsua meidän omaksi ääneksemme. Enkä meinaa uskoa oikein vieläkään, että se kaikki tapahtui ihan oikeasti! – En saanut ennalta määrättyjä ohjeistuksia musiikin suhteen, joten se oli kuin todella laajan soundtrackin säveltämistä lähes vapain käsin. – Sävellystyö, konserttien valmistelu, treenaaminen ja tapahtumien toteuttaminen vei lähes vuoden hänen aikaansa, minkä jälkeen kaikki äänitettiin levylle. Kun palasimme tämän jälkeen Samaelin pariin, huomasimme albumin lähtökohtien muuttuneen. Crown oli yksi parhaista ”uusista vanhoista löydöistä”. Itsetutkiskelua menneisyydessä Samaelin herättyä uudelleen eloon vuonna 2014 Vorph ja Xy eivät juosseet heti studioon valmiin musiikkinsa kanssa. S amael tunnettiin viime vuosikymmenellä arvaamattomana bändinä, joka saattoi loikkia elektronisuuteen upotetusta black metalista itämaisesti irrottelevaan industrialiin ja takaisin. Emme halunneet kiirehtiä ja... Se oli ensimmäinen levymme, jonka jokaisessa kappaleessa oli koskettimia. – Näiden kappaleiden äärelle palaamisesta oli ehdottomasti hyötyä meille. Nyt kun ihmiset ovat kuulleet tätä musiikkia levyltä, he ovat todenneet yhteen VASTAKOHTIEN LOPUTON SEREMONIA Pitkä levytystauko on helppo unohtaa, kun sveitsiläinen Samael julistaa uudella Hegemony-albumillaan metallin ja koneiden epäpyhää liittoa verevämmin kuin aikoihin. Identiteettimme alkoi vahvistua jo tämän pienen yksityiskohdan myötä
Menimme kotikaupunkimme paikalliselle klubille emmekä edes tienneet, että siellä on keikka samana iltana. Hyvää elektronista soundia voi löytää yhtä lailla psykedeelisestä elektrosta kuin popbiisien luovista taustoista. Maamme on tunnettu siitä, ettei se ole sulkenut rajojaan samalla tavalla kuin monet Euroopan maat vuosikymmeniä sitten. Se määrittää meitä. Kun Ministry ja Godflesh ilmaantuivat musiikkimaailmankartalleni, tunsin syvää sukulaisuutta niiden soundien säröiseen ristiriitaisuuteen. – Vaikka sekoittaisimme metalliimme millaisia syrjähyppyjä tahansa, riffit ja säröiset kitarat ovat kaiken keskiössä. Se raja koneilla teroitetun raskaan metallin ja liiankin diskon purkkahevin välillä on todella häilyvä, mutta niiden rajaseudulta löytyvät lajin parhaat aseet. Samael ei ole ehkä kokonaisuudessaan se kaikkein syvällisin bändi, mutta se ei tarkoita, ettemmekö tarkastelisi maailmaa avoimin silmin, Xy huomauttaa. Jos seisot tuolla rajalla riffien ja koneiden sekasorrossa, olet vahvimman Samaelin äärellä, Vorph julistaa. – Asuimme vuosikaudet yhdessä ja meillä molemmilla oli jättimäiset vinyylikokoelmat. Se ei tuntunut eri maailmalta, vaan ennemmin saman maailman uudelta ulottuvuudelta. – Se on aina ollut se helpoin juttu. Minun ja Vorphin vastavoimien luomuksina syntyy usein tällaista ääripäillä kiusoittelevaa musiikkia, joka ei varmasti miellytä ihan jokaista kuulijaa. – Nykyään meillä on tietenkin omat kodit ja perheet, emmekä näe ihan yhtä paljon tai elä samassa paikassa kellon ympäri, Xy jatkaa. Ilmansuuntien rajaseuduilla Vorph ja Xy nimeävät suurimmaksi syyksi Samaelin jatkuvuuteen keskinäisen kunnioituksen ja sen, ettei bändi ole jäänyt polkemaan paikallaan – ei, vaikka Passage ja sitä seurannut Eternal (1999) olisivat sen mahdollistaneet. Me asuimme länsimaisen kulttuurin näkökulmasta maailman keskipisteessä ja saimme siten kokea ja nähdä musiikkia kaikista ilmansuunnista. – Siksi minun oli helppoa löytää vankka aasinsilta metallista industrialiin ja elektroniseen musiikkiin. Samaelin kohdalla tilanne ei ole koskaan ollut näin yksinkertainen. Nyt asiat eivät onneksi ole enää ihan tällä mallilla, Vorph sanoo. Kaiken voi valjastaa helposti omiin tarkoituksiinsa. – Aina kun palaamme Samaelin kanssa studioon tai kiertueelle, se sama kemia herää jälleen henkiin ja olemme edelleen yhtä innoissamme uudesta musiikista kuin vuosia sitten, kun jaoimme yhteisen pienen murjun. Osan levyistä omistimme tuplakappaleina, osan varastimme tilaisuuden tullen toistemme levyhyllyistä. Säröt ovat aina olleet minulle ydin, olipa musiikki millaista tahansa, Vorph sanoo. Elektronisen musiikin vallankumous oli Vorphille ja Xy’lle merkittävä mullistus, mutta avoimuus ei ole tähänkään päivään mennessä tarkoittanut metallisista juurista irtautumista. – Sitä paitsi Samaelinkin melodiat ovat ihan veitsenterällä, ovatko ne liian juustoisia vai eivät. Ravistelevasti tarttuvaa Monet koneilla höystetyt metallibändit leimataan suorasukaisesti viihdemusiikiksi, josta on turhaa etsiä sen syvällisempää merkitystä. – Niiden albumien jälkeen mahdollisuudet kokeiluille olivat lähes rajattomat. Ne olivat aika erilaisia albumeita, mutta ilman niitä esimerkiksi Hegemonya ei olisi olemassakaan. – Tiedän, että osa kuulijoista pitää Reign of Lightia [2004] ja Solar Soulia [2007] harhaloikkina. – Voi olla, että asialla on jotain tekemistä sveitsiläisyytemme kanssa. Godflesh kiersi noihin aikoihin ensimmäisten albumiensa merkeissä, mutta emme tunteneet bändiä ollenkaan. Menimme silkkaa uteliaisuuttamme katsomaan heitä, Vorph muistelee. Elektroninen lähisukulainen Kun Vorph ja Xy tuumailevat toisiaan silmiin katsellen ja nyökytellen syitä sille, mikä sai Samaelin murtamaan rajat metallin ja elektronisen musiikin välillä, he löytävät muutaman tienhaaran bändin varhaisilta vuosilta. Mikään ei ole tylsempää kuin tarkkaan rajattu melodiakieli, joka ei saa edustaa koko maailmaa. Se tietty Samaelin ulottuvuus oli nyt olemassa, mutta sen ympärille aukesi lukemattomia rinnakkaistodellisuuksia. Keikalla se musiikki edusti täsmälleen sitä tunnetta, jonka halusimme saada aikaan Samaelin kanssa. ”Vastakohdat ovat aina toimineet musiikissa, olimmepa sitten kuulijoita tai säveltäjiä. – Joskus on vain hyvä täräyttää itämaisen melodian vastapainoksi puhdasta KISS-melodiaa tai sekoittaa raakaan industrialiin hieman Abbaa. Emme koskaan asettaneet rajoja elektronisille vaikutteillemme, vaikka kyse olisi ollut kaikkein kaupallisimmasta ja näennäisesti halvimmasta trancestä. Ymmärsimme, ettei musiikissa tule olla pelisääntöjä, ja Blood Ritual -albumimme [1992] kaltaiset pastissit saivat jäädä. Vorph ja Xy toteavat yhteen ääneen lähes kaiken muun heidän elämissään muuttuneen, mutta Samael on pysynyt aina mukana eräänlaisena kaikkea muuta kannattelevana vakiona. – Sävellämme musiikkiamme usein Samaelin maun rajoja kolkuttelemalla, Vorph komppaa. Kaiken voi vieläpä pukea niin mustaan metalliseen riffittelyyn, ettei kukaan edes tajua, että seassa kytee jotain tällaista. Se on se hetki, jolloin toinen joko tuomitsee idean alimpaan helvettiin tai rohkaisee viemään sitä vielä pidemmälle. – Vastakohdat ovat aina toimineet musiikissa, olimmepa sitten kuulijoita tai säveltäjiä. – Emme edes tajunneet, ettemme olleet metallibändin keikalla! Ymmärsimme sen vasta kuultuamme levyjä hieman myöhemmin. Samaelin tavaramerkiksi muodostuneen erikoisen melodiakielen loi jo varhain se, ettei jälki ole mutkattomasti keskieurooppalaista. Runsaat kokeilut ovat pitäneet musiikkimme tuoreena meille itsellemme, emmekä ole koskaan harhautuneet tieltämme täysin, Xy sanoo. – The Prodigy on toinen täydellinen esimerkki, Xy huomaa. Kaikki muut asiat ovat saattaneet murskautua ja rakentua uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta emme ole kertaakaan empineet Samaelin tulevaisuuden suhteen, Vorph vakuuttaa. – Perustaessamme Samaelia asuimme molemmat vanhempiemme kellareissa ja jouduimme taistelemaan jokaisen sekunnin eteen, jonka halusimme käyttää musiikkiin. Jos se ärsyttää jotakuta, aina parempi. Useimmiten viemme varsinkin melodiakieltämme lopulta täysin vieraille maastoille. – Muistan hyvin, kun näimme ensimmäisen kerran Godfleshin livenä. Mikään ei ole tylsempää kuin tarkkaan rajattu melodiakieli, joka ei saa edustaa koko maailmaa.” 20. Samaelin melodiat ovat kattaneet jo vuosia sekä lännen että itäiset kaukomaat. – Jompikumpi meistä epäilee, voiko näin oikeasti tehdä. – Fat of the Land [1997] oli lähes kitaratonta ja sinänsä kaukana metallista, mutta toisaalta se oli ihan metallia tai vähintään punkkia! Siinä oli sellaista ehdottomuutta, estottomuutta ja vittuun kaikki -asennetta, joka sopi täydellisesti maailman päälle sylkevälle nuorelle bändille. Elimme pitkään niin lähellä toisiamme, että olisi vaadittu suoranainen ihme, jos musiikkimakumme eivät olisi kietoutuneet yhteen
– Saimme tarttua biiseihin sovittajina ja miettiä muutamia melodioita, sovituksia ja rytmityksiä hieman uudelleen. Väitän että nämä kaksi ääripäät sekoittamalla saa aikaan kaikkein puhuttelevinta musiikkia liiallisen paatoksen sijaan, Vorph heittää. Kaksikko myöntää, että Samaelin albumit ovat syntyneet toisinaan liiankin nopealla aikataululla kappaleiden kirjavuuteen nähden. Toisinaan kireä deadline voi johtaa hyviin asioihin, mutta tällä kertaa vapaus ihmistä painostavasta ajasta oli asia, joka määrittää Hegemonya hyvin vahvasti, Xy sanoo. Lähes nimikkoalbumi Julkaisutauko, Xy’n sävellystyöt orkesterin kanssa ja Ceremony of Opposites -keikat kuuluvat uudella albumilla Samaelin jälleensyntymänä, jossa rujo metallinen soundi sulautuu yhä tiiviimmin elektronisiin puoliin. Monet konemetallibändit tuovat itseään esille silmiinpistävällä imagolla ja lavashow’lla, joka on lähes yhtä suuressa osassa kuin musiikki. Osa meistä saattaa pukeutua lavalla aika arkisesti, osa taas pistää hieman raskaampaa asustetta päälle. – Samael on yhtä ristiriitainen keitos kuin musiikkimmekin. – Haluan todellakin uskoa, että kaikki tämä aika ja näiden tapahtumien ketju teki albumista paljon paremman kuin se olisi ollut neljä vuotta sitten julkaistuna. – Samaelin on tarkoitus tarttua ja viihdyttää, mutta haluamme sen myös kuristavan ja ravistelevan. En edes muistanut osaa kappaleista. Nykymaailma on sellainen, ettei siltä pääse karkuun vaikka mihin menisi, jos aikoo elää ihmisten ilmoilla. Se oli mielenkiintoista. – Sanoitukseni saattavat mennä aika pitkälle sisimpäni mustemmille puolille, mutta jos katsoo 20 vuoden takaisia sanoituksiani ja vertaa niitä nykyisiin, niiden aiheet ovat muuttuneet paljon. Pyrimme säilyttämään kappaleiden alkuperäisen olemuksen mutta hiomaan niitä uusien näkemystemme mukaisesti. Samael-niminen kappale Samael-nimisellä albumilla olisi antanut ymmärtää, että yksi kappale määrittää koko albumia ja koko levy on jonkinlainen definitiivinen Samael-albumi, jota ei ole olemassakaan. Tämä mahdollisti jopa aiempaa tiiviimmän symbioosin vastakohtiemme välillä. Tämä on ollut meille se luonteva tapa. Hegemonysta oli Vorphin mukaan vähällä tulla bändin nimikkoalbumi. Siksi nykyiset kirjoitukseni eivät ole niin yksilökeskeisiä vaan peilailevat ympäristöäni laajemmin. Emme laskelmoi, annamme vain mennä. Samael on aina ollut lavalla pääosin metallibändi, eivätkä edes yhtyeen elektronisimmat kokeilut ole vieraannuttaneet sitä näistä perustuksista. Kaikki muusikot tietävät varmasti tilanteen, jossa he haluaisivat muovata albumeitaan jo muutama vuosi niiden julkaisun jälkeen. – Päädyimme Hegemony-nimeen vasta ymmärrettyämme, että nimikkoalbumi veisi ehkä liikaa huomiota sen sisällöltä. – Parikymmentä vuotta sitten saatoin eristäytyä ja kirjoittaa hyvin ahtaasta sellistä. – Joillekin bändeille tuollainen kuvio sopii hyvin, mutta me emme ole koskaan kokeneet sitä jutuksemme. Yleensä jo albumin valmistuessa ja sen valmista versiota kuunnellessaan huomaa asioita, jotka olisi tehnyt eri tavalla, mutta nyt näin ei päässyt käymään, Vorph lisää. – En ole koskaan varsinaisesti katunut mitään, mitä olemme Samaelin kanssa julkaisseet, mutta joskus olosuhteet ovat sotineet aika rankasti artistista näkökulmaa vastaan. Se ravistelee sinua, missä tahansa oletkin. Nyt se oli meille mahdollista, Vorph kertoo. Kitaristimme Macro taas on ollut keikoilla kuin KISS-hahmo aina Ceremony of Opposites -ajoista alkaen. Se on saattanut sulkea tiettyjä ovia edestämme, mutta samalla se on vienyt meidät siihen vapauteen, jossa elämme nyt. Jos ajatellaan bändin markkina-arvoa, olisi varmasti hyvä stailata kaikki yhden teeman mukaisesti tai olla stailaamatta ollenkaan, Vorph miettii. Vaikka suunnitelma kariutui, albumilta löytyy bändin nimikappale. Joskus näkemykseni oli aika kapea, mutta nykyään osaan irrotella enemmän ja nauraa itselleni, mikä kuuluu Samaelissa ironisina käänteinä. – Huomasimme viime keväänä Hegemonyn kappaleiden pariin palatessamme, että olimme vieraantuneet niistä lähes täysin. 21. Aika tekikin hyvää Hegemonyn lopulliselle luonteelle. Se on ollut hänen juttunsa, ei niinkään koko Samaelin
Soitan hänelle kesken pakkauspuuhien: multakurkku on lähdössä pääbändinsä Amorphisin kanssa Saksaan. Swallow the Sun -nokkamies Juha Raivio purki rakkaansa ja kollegansa Aleah Starbridgen menehtymisen jälkeisen menettämisen tuskan ja kaipauksen jo toiseksi upeaksi levykokonaisuudeksi. Juha Raivio päätti tarttua kitaraan. Koska Raivion oli niin hirveä olla, vaihtoehdot olivat vähissä. Sen nimi on Hallatar. Lähtölaukaus Hallattarelle oli siis Aleahin kuolema. N o Stars upon the Bridge on suorastaan murskaavan voimakas ja puhdistava kuuntelukokemus. Tomi Joutsen on kiireinen mies. Jotain oli tehtävä. Tomi Joutsen tuumii, että jokainen voi kuvitella, mitä perinteinen suomalainen mies vastaavassa tilanteessa miettii. Mutta nyt ei puhuta Amoista vaan jäisestä, hauraasta ja vahvasta olennosta. Sitä ensimmäistä, Trees of Eternity -yhtyeen debyyttiä, käsiteltiin Raivion laajassa haastattelussa Infernon numerossa 10/2016. Katseleeko oksanpaikkaa vai suuntaako huomion johonkin terapeuttiseen. Musiikkia sammuneelle tähdelle TEKSTI TOMI POHTO 23
Tuntui siis luontevalta ottaa ne mukaan levylle. Kappaleet ovat pitkiä ja hitaita, ja kokonaisuutta hallitsi synkkä ja painostava ilmapiiri. – Tiesin kyllä, mitä Juha oli tässä hakemassa, eikä epäilystä siitä, että olisi lyömässä käsiään paskaan, syntynyt kertaakaan. Itselleni tämä ei ole henkilökohtainen egotrippi vaan pikemminkin kunnianosoitus Aleahin muistolle. – Etenimme spontaanisti. Lohduton melankolia Maestro Raivio on kiitellyt jälkikäteen Joutsenta hyvästä panostuksesta laulusuorituksiin. Tarkoituksena oli lopulta tehdä täydellinen kunnianosoitus edesmenneelle elämänkumppanille. Ne tykitettiin onnistuneesti narulle ja pojat olivat tyytyväisiä. – Asiaan vihkiytymättömälle kuuntelukokemus voi olla raskas. Pakkasesta syntynyt, näyttävä hahmo, joka on samalla hauras ja vahva. – Tragediansa jälkeen hän on joutunut punnitsemaan elämänarvojaan ja aikansa käyttöä muutoinkin. Kiinnostus heräsi totta kai jo tässä vaiheessa. Kaasukin kävi fiilistelemässä lauluja ja kertoi, musadiggari kun on, että hän sai niistä kovasti potkua omiin rumpuäänityksiinsä. Joutsen pohtii, että nimi Hallatar kuvaa juuri Aleahia ihmisenä. Mutta ne varmasti tykkäävät, jotka osaavat antaa aikaa ja ymmärtävät tämänkaltaisen kaman päälle. Punoitko itsellesi äänityksiin joitain ohjenuoria vai annoitko vain yksinkertaisesti palaa. Juha tuli Ruotsista yhdeksi viikonlopuksi. – Juha rakensi omien hevostensa jouhista jouhikon ja opetteli soittamaan sitä, yhtä biisiä varten. Se oli ensimmäinen kerta, kun juttelimme ja tutustuimme. No Stars upon the Bridge esittelee Joutsenen äänestä puolia, joita ei ole ennen kuultu. Mutta kun lähdimme tekemään, kyllä ne laulut sieltä sitten tulivat. Kaunis kuin rikkoutuva jää. Omat suosikkini, Reverend Bizarre ja My Dying Bride, kuuluvat mun laulusuorituksessa. Joutsenen laulusta välittyy läpi levyn keston tunteiden tumma kirjo. – Alkuperäinen ideahan oli, että Juha halusi yhdistää black metal -tyylistä laulua ja akustista tunnelmointia. – Ei, vaikka tietysti tämä oli hyppy tuntemattomaan. Rakenteethan eivät noudata hittikaavaa, kertosäkeitä on hankala löytää. En sano sitäkään, että tässä olisi keksitty pyörää uudelleen. Laulut äänitettiin Jaani Peuhun kotistudiossa kolmeen pekkaan. Jälkikäteen ajatellen tämä Hallatar-pesti tuntuu itselle todella hyvältä. Sen jälkeen olemme tehneet rundeja ja yhteiskeikkoja, ja näiltä ajoilta lähti meidän yhteistyö ja ystävyys. Se mies tekee asiat niin sydämellä, että on tärkeätä, että mukana on oikeat tyypit. Niinpä käytin sen pienen vapaa-ajan tähän juttuun, jossa olisi niin sanotusti järkeä. Matka syvälle itseen Levyä äänitettäessä kävi ”hassu” kömmähdys. Tulivat tosiaan. Kun musiikki on hidasta ja junttaavaa, niin mikäpä siihen sopisi paremmin kuin tuollainen helvetin kovaa lyövä, tarkka rumpali. Siinä on mielestäni jo yksistään syvyyttä peilaten kaikkeen siihen, miten levyä on tehty. Vaikka Amorphis pitää Joutsenen liidossa, Raivion toista kutsua ei tarvinnut pohdiskella kauan. Kappaleet syntyivät ryöpsähdyksinä, ja ajatuksena oli, että ne päätyisivät levyllekin sellaisina kuin tulivat ulos, editoimatta. Vaikka tuntuu tyhmältä kehua itseään, levyllä on kohtia, joita oikein odottaa, että koska se lähtee! Naislaulut toimitti päätöskappale Dreams Burn Downia, joka on viimeinen Aleahin äänitetty laulusuoritus, lukuun ottamatta Draconian-yhtyeestä tuttu Heike Langhans. Studiossa syntyi paljon juttuja, mitä Juha ei odottanut tapahtuvan. – Valtava menetyksen tunne ja elämän päättyminen saivat biisit tulemaan ulos. Jaani toimi äänittäjänä ja lisäkorvana, ja Juhalla oli selkeät visiot laulujen sovituksista ja rytmityksistä. Luulen, että Juhalla on vierailijoiden suhteen takana aina henkilökohtainen, syvempi kela. Rummut taas paukutti Mika Karppinen, paremmin HIMin entisenä rumpalina Gas Lipstickinä, tai Kaasuna, tunnettu mies. Inspiraationlähteet lyövät läpi. – En tiedä, miksi Juha otti silloin yhteyttä, mutta olin hyvin otettu, koska olen aina digannut heidän bändistään. Laadukasta kamaa alkoi kuitenkin syntyä enemmän ja lopulta saatiin levyllinen musiikkia. Päällekkäin olisi näin kaksi erittäin vahvaa kontrastia. Lähdin sitten muitta mutkitta tekemään. Koska tapasitte Raivion kanssa ensi kerran. ”Vaikka tuntuu tyhmältä kehua itseään, levyllä on kohtia, joita oikein odottaa, että koska se lähtee!” 24. – Lauluteknisesti ehdin jo ajatella, että onkohan musta tähän. – Kaasu on vanhan koulukunnan soittaja, ja Juha on aina digannut Kaasun raskaasta tavasta paukuttaa. Ne jotka tykkäävät Swallow the Sunista, löytävät varmasti tästä samoja elementtejä ja oikeanlaista käsikarvaosastoa. Kun Juha laittoi mulle demoja, niiden rakenteet olivat aika hankalia. Siksikin tuntuu hyvältä, että olen hänen luottamuksensa arvoinen ihminen. Naisella on hyvin samankaltainen soundi Aleahin kanssa, ja hän lukee myös kappaleiden väleissä kuultavat runot. Sitten kävi ilmi, että rivit olivat alun perin Simon & Garfunkelin käsialaa. – Yhteistyö alkoi, kun kävin laulamassa aikoinaan Swallow the Sunin levylle Trio Niskalaukaus -coverbiisin [Alavilla mailla -käännös These Low Lands, 2007]. Kappaleitahan oli tarkoitus tehdä van muutama, ehkä ep:n verran. Eipä se paljon haittaa. Lopulta mun ulosantini olikin vähän erilaista. Halusin lähteä kokeilemaan erilaisia juttuja, tunnepohjalta. Tämäntyylistä musaa ei ole tullut tehtyä, vaikka olen diggaillutkin alan bändejä. Oli sittenkin hyvä, että asioita tehtiin eri tavoin. Hienon solistin koko skaala on nyt käytössä. Raivio oli käynyt Aleahin tekstejä lävitse niin tiedostoilta kuin vihkoistakin, ja yhdet paperille kirjoitetut sanat olivat vaikuttaneet Aleahille erityisen tärkeiltä. Hänen mukaansa albumin kaikkien biisien yhdistävänä tunnetason tekijänä on lohduton melankolia
Tavallaan olisi ollut hienoa, jos olisimme vaan vetäneet niillä sanoilla, koska ne merkitsivät niin paljon Aleahille. Miksipä tämä ei sen puolesta jatkuisi. Hän teki hienoa jälkeä, kerta kaikkiaan. – Missään nimessä meidän ei kannata tehdä vain yhtä keikkaa, vaan mieluummin muutama pienellä aikavälillä. – Tyypit ja kemiat osuivat tosi hyvin kohdilleen. Minulla alkaa Amorphisin rundin päätteeksi uuden levyn valmisteleminen, joten ensi vuoden puolelle se varmasti menee. Joutsen kertoo, että Helsingin Gloria-klubilla vietettiin bändin kanssa reipas työpäivä. Sillä edesmenneen puolison herkkä tulkinta soi hienossa kontrastissa muutoin raskaan äänimaailman kanssa. Ja: ihmisellä on vain yksi elämä. Perintö vai jatkumo. Hän oli hyvin kiinnostunut henkisyydestä ja valmis kurkistamaan pimeällekin puolelle. Tavallaanhan tämä kertoo myös siitä, että Aleahin sanat ovat laadukkaita. Videon näyttelijäosuudet Ranta oli kuvannut jo aiemmin pohjoisessa. – Vaikka biisi on pitkä eikä videossa tapahdu paljon, kokonaispaketti on niin vangitseva, ettei se lopulta tunnu niin pitkältä. Ja kun tempo on niin hidas, vokalisti lähtee helposti kiilaamaan. On paljon eri laulutyylejä ja pitkiä laineja. Tomi muistelee Aleahia henkilönä kiinnostavaksi ja toteaa samaan hengenvetoon, että oli taiteellisessakin mielessä hyvin sääli, että hänen aikansa täällä jäi niin lyhyeksi. Se on kliseevapaa video, kerrankin sellainen, johon on itsekin tyytyväinen. Mutta kuten videostakin näkyy, rummut ovat saaneet Sonic Pump -studiolla kyytiä! Vaikka kama on hidasta ja teknisesti helpohkoa, jokaisessa iskussa on painoa ja jokainen niistä on lyöty sinne tarkoituksenmukaisesti. Näitä keikkoja varten pitää toki itsekin treenata, kun en ole tottunut tähän musalajiin. Viime vuonna julkaistu Trees of Eternity -debyytti Hour of the Nightingale oli Raivion ensimmäinen surunpurkaus. Teksteistä huokuu niiden syntyhetkellä eletty elämäntilanne. No, tässähän on tietysti seuraavan ep-levyn coverin paikka: doomiksi käännettyä S&G:tä! – Hah, enpä tiedä tuosta. Joutsen näkee Hallattaren Trees of Eternityn evoluutiona. – Kaasun soitosta muuten voisi maallikko kuvitella, että helppohan noita kanistereita on kolistella. Ihan siksikin, että Juha asuu Ruotsissa. – On täydellistä, että Svart julkaisee kirsikaksi kakun päälle hienoa vinyylipakettia ja muuta. Hänellä olisi ollut paljon annettavaa niin lyyrikkona kuin muusikkona. Hallattaren tulevaisuudesta ei ole sovittu kummemmin. Levy tulee olemaan esineenäkin kaunis. – Onneksi löysimme Aleahin omat tekstit tilalle. Pienistä elementeistä on saatu lyhytelokuvamainen kokemus, joka kuvaa hyvin musiikkia. Rohkeita, avoimia sanoja. Keikoillekin on kyselty, kaikki ovat siihen halukkaita ja asiasta on toki juteltu. Levystä puhuttaessa on syytä mainita myös Sentenced-rumpalinakin tunnetun Vesa Rannan ansiokas Mirrors-video. Kaikilla kolmella herralla on monta rautaa tulessa ja aikataulutusta sotkee muutoinkin tuhat liikkuvaa palikkaa. Se on hankalaa, heh!. Taiteelliset arvot painavat. Ainakaan tällainen tavallinen pulliainen ei erottanut, että nyt mennään näissä sfääreissä! – Aleahin runot ovat pitkälti oman itsen, haavoittuvuuden ja hetkessä elämisen tutkiskelua. Siis jos miettii, kuinka merkittävä tekijä Simon & Garfunkel rockja folkmusiikin saralla on. Vaikka maailmassa on paljon kertakäyttöisiä asioita, tämä ei lukeudu niihin
D oomin ja post-metalin välillä seilaava ja siinä sivussa useiden tyylien suuntaan kurotteleva Hanging Garden palaa I Am Become -levyllään pari askelta lähemmäs alkuaikojensa tuomio-osastoa. MUISTOKIRJOITUKSIA POISTUNEILLE TEKSTI VESA SILTANEN KUVA KALLE PYYHTINEN 26. Jussi Hämäläinen sanoo tämän olevan vastapainoa Blackout Whiteout -albumin (2015) ja Hereafter-ep:n (2016) ambientja pop-elementeille. Vaikka bändissä on tätä nykyä neljä säveltäjää ja kokeiluja on tehty suuntaan jos toiseen, punainen lanka ei ole kadonnut. – Siitä eteenpäin, kun kokoonpano enemmän tai vähemmän vakiintui, on ollut tietty yhtenäisyys. Eka levy oli doomia, toka post-metal-maailmasta ja siitä eteenpäin on menty välissä ja Hanging Gardenin uusi pitkäsoitto pyörii genrelle varsin tyypillisen aihepiirin ympärillä. Seuraavaksi haluaa sitten tehdä joko vielä överiraskaampaa tai voi vaikka palata taas kevyempään, Hämäläinen sanoo. – Kun oli tehnyt vähän kevyempää kamaa, nyt halusi tehdä raskaampaa. Tulokulma ja osin myös levyn työstöprosessi kuitenkin poikkeavat perinteistä. Tällainen vastareaktio uusia biisejä säveltäessä tulee kitaristin mukaan hyvin luonnollisesti ja pitää omaa mielenkiintoa yllä
Kokonaan suomeksi laulettua levyä ei siis ole lähitulevaisuudessa tiedossa. Tämä osui nyt sitten täydellisesti, vaikka pohdinkin pitkään, kehtaako kenties kaikkein kuuluisinta Lovecraft-lainausta ottaa mukaan – ja vielä koko levyn alkuun! Levyllä liikutaan todella henkilökohtaisella tasolla, mutta Toivonen sanoo viime levyn puhtaasti omista angsteista lähteneiden tekstien olleen hänelle itselleen paljon synkempiä ja henkilökohtaisempia. – Kyllä sitä jonkun verran piti pohtia, uskaltaako näistä laulaa. – Helpompaahan englanniksi sanoittaminen on, koska suomi on koruttomuudessaan todella armoton kieli ja kuulostaa tosi helposti lattealta. Toivonen avaa konseptin saaneen alkunsa Hereafter-ep:lle tehdyn Where the Tides Collide -kappaleen sanoista, joissa on katkelma hänen isänsä muistokirjoituksesta. Ei sillä, että vaihtelukaan olisi kuulemma haitannut. Ehkä ep:n kohdalla vähän epäröi, että onko nämä nyt liian erilaisia, mutta kyllä sekin sitten vissiin toimi, laulaja Toni Toivonen pohtii. – Ja myös koherentilta kokonaisuudelta. Vieraita löytyy myös uudelta levyltä Niko Kalliojärven (Amoral, Humavoid) sekä Tomi Joutsenen (Amorphis, Hallatar) muodossa. Mutta Amorphisilla oli sitten joku kiertue eli aikataulut ei natsanneet, joten sovittiin, että se tulee sitten täyspitkälle. Jostain syystä rokkiin ja metalliin on tullut se ajatus, että levyllä pitää olla identtinen soundi biisien välillä, Toivonen pohtii. Meillä on se periaate, että lähdetään mieluummin vaikka ilmaiseksi, jos tulee joku hyvä keikkatarjous, kuin kierretään pakussa kuukausia ja kaikki ottavat turpiin. – Levylle oli tarkoitus tulla selvästi Aja B-puoli, jotka olisivat olleet kuin kaksi eri maailmaa, yö ja päivä. Vaikka bändit puhuvat usein keikkailemisen olevan elinehto kuihtuneen levymyynnin vuoksi, Hanging Garden poikkeaa tässä suhteessa kollegoistaan. – Puhuttiin heidän kanssaan, että eihän baarissakaan istuessa haittaa, jos tulee erilaisia biisejä peräkkäin. Syntyi ajatus pohjata kokonainen levy samalle idealle. – Se on tosi kivaa! Ja turha sitä on valehdella: onhan se helvetin hyvää promoa, niin meille kuin… no, ehkä Amorphis ei tartte meiltä promoa, mutta vaikka Moth Gathererille, jonka kanssa me liikutaan suunnilleen samalla tasolla. Silloin oltiin tekemässä ep:tä, jonka koko pointti oli nuo vierailevat laulajat. – Henkilökohtaisella tasolla kielellä ei ole merkitystä, mutta jos tässä touhussa nyt on joku pieni kaupallinen motivaatio, niin veikkaan, että suurin osa niistä, jotka diggailee meidän musaa, on kuitenkin muualta kuin Suomesta. Ollaan aika lailla hyväksytty kaikki, mitä säveltäjät tuo pöytään, ja luotettu siihen, että kun se menee bändin filtterin läpi, se kuulostaa meiltä. Tomiin törmättiin laivalla, kun meillä oli keikka Tallinnassa, ja me kysyttiin, lähteekö se messiin. Se ei sitten välttämättä ihan avautuisi heille, Toivonen tuumaa. Ainakin mä pidän sitä ihan piristävänä, Hämäläinen toteaa. Se tuntui mielenkiintoiselta idealta, ja heillä oli itselläänkin ollut pitkään haave miksata joskus levy yhdessä, Hämäläinen avaa. Helppoa I Am Becomen teemojenkaan käsitteleminen ei ollut. Kenenkään elanto ei kuitenkaan riipu tästä. Norrmania taas pyysin mukaan ihan Facebookissa ja hän soitti kitarajuttunsa kotonaan. – Ollaan tietoisesti päätetty, ettei me rundata vaan julkaistaan sen sijaan mahdollisimman paljon kamaa, Hämäläinen toteaa. – Yllättävän helposti ja ihan hyvällä hengellä tuollaiset isotkin nimet suostuu mukaan. – Jos mennään rokkigenren ulkopuolella, niin sehän on tosi tyypillistä, ettei albumikokonaisuuksissa ole sellaista yhdenmukaisuutta. – Kaikilla on siviilityöt ja puolella perhettä, joten vaatii aikamoisen panostuksen, jos lähtee kuukaudeksi kiertämään pakettiautolla Eurooppaa. Syy ulkopuolisten tahojen käyttämiseen on Hämäläisen mukaan yksinkertainen. ”Sinänsä helppoa, kun ei ole kaupallisia menestyspaineita, niin voi tehdä mitä haluaa.” 27. Tein paljon yhteistyötä omaisten kanssa, että miten ja minkälainen teksti kirjoitetaan. Lovecraftia lukenut tunnistaa. Mieluummin levyjä kuin keikkoja Hanging Garden heittää levyjulkkarikeikan joulukuussa Shape of Despairin ja The Moth Gathererin kanssa, mutta yhtyeellä ei ole sen enempää keikkasuunnitelmia. Toistaiseksi tässä on onnistuttu. flirttailtu molempiin suuntiin. Demovaiheesta lopullisiin versioihin tullessa biisit lähestyivät kuitenkin niin paljon toisiaan, ettei selkeää jakoa tullutkaan. Ei se siis haittaa levylläkään. Ja olihan se myös hauskaa vaihtelua, Toivonen sanoo. Biisien sekaan on upotettu suomenkielisiä katkelmia oikeista muistokirjoituksista, ja jokainen kappale on osoitettu ja omistettu jollekin bändin lähipiiriin kuuluneelle henkilölle. Levy on soundillisesti lopulta hyvinkin yhtenäinen, eli miksaajien kädenjäljissä ei ole kovin merkittävää eroa. Miksaajat jakoivat sitten biisit keskenään omien mieltymystensä mukaan. Vaikka levyllä on sekaisin englantia ja suomea, bändillä ei ole aikomusta tai intressiä lähteä kokeilemaan siipiään suomen kielellä. Kaikki kappaleet liittyvät kuolemaan, poistumiseen ja asioiden loppumiseen. Vaihtelu kunniaan Edellisillä julkaisuilla on kuultu monia vierailijoita The Moth Gathererin Victor Wegebornista Swallow the Sunin Mikko Kotamäen kautta October Tidesta ja Katatoniasta tuttuun Fredrik Norrmaniin. Muistokirjoituksesta on napattu myös koko levyn avaava pätkä, jonka moni H.P. – Tuntui teennäiseltä lähteä kääntämään suomeksi tehtyjä muistokirjoituksia englanniksi. Raskaita aiheita hyvällä maulla Sanoituksellisesti I Am Become pyörii genrelle tyypillisessä aihepiirissä, mutta mielenkiintoisella ja perinteistä poikkeavalla tavalla. Nykyteknologia mahdollistaa tämän! I Am Become on siitä erikoinen albumi, että sillä on kaksi miksaajaa: bändin luottomies Toni Kimpimäki ja samassa studiossa työskentelevä Mikko Herranen. Vaikka muutaman kerran meinasin kyllä pyörtää koko ajatuksen, tässä onnistuttiin mun mielestä käsittelemään raskaita aiheita hyvällä maulla. Mutta pääasiassa on vaan helvetin siistiä, että joku tuo biisiin ihan toisenlaisen tatsin. – Sinänsä helppoa, kun ei ole kaupallisia menestyspaineita, niin voi tehdä mitä haluaa, Hämäläinen lisää. Ison bändin lämppärislotista saa taas helposti maksaa useita tuhansia. Ovatpahan samaa alkuperäistekstiä käyttäneet muun muassa Metallica ja Iron Maidenkin. – Olen itse fiilistellyt Lovecraftia ja Cthulhu-mytologiaa pitkään, mutta se ei ole tullut omissa bänditouhuissa vielä jostain syystä esille. Englanti antaa kliseet ja banaalin kielenkäytön helpommin anteeksi. Tämä myös selittää, miksi aiemmin englanniksi pelannut yhtye laulaa yhtäkkiä myös suomeksi
VETERAANIN ILTAÖRINÄ TEKSTI TOMI POHTO KUVAT ALEX MORGAN 28. Tältä pallolta ei löydy maineikkaamp aa death metal -bändiä. ”Sitä vain tekee joka kerta parhaansa, sillä yhtenä päivänä tämä kaikki on ohi”, nöyrä Cannibal Corpse -rumpali Paul Mazurkiewicz tuumaa uuden levynsä julkaisun kynnyksellä
Kohdallamme yksinkertaisin vastaus kysymykseesi on: me vain rakastamme tätä. Kun kerran menee hyvin, miksipä lopettaa jotain, mitä on tehnyt koko elämänsä. Meno on lähes kuin vuosina 1989–96, jolloin koko kuoloskene oli rajuimmillaan. Onneksi alueellemme ei kuitenkaan osunut mitään suurta, Paul Mazurkiewicz kiittelee. Jo 14. – Alamme vasta palata normaalirytmiin. Levyn promootiota meinasi tulla sotkemaan eräs vihainen naikkonen, mutta katastrofeilta onneksi säästyttiin. Pelko levisi koko Floridan laajuudelta. Bändit kuten New Yorkin Immolation, Incantation ja Suffocation sekä floridalaiset Deicide ja Obituary ovat edelleen voimissaan ja kaiken maailman grungeaalloista on puskettu lävitse. Mitään juhlavuodesta muistuttavaa spesiaalipaitaa kummempaa ei ole tällä haavaa luvassa. Sitten sitä alkaa miettiä, miltä tuntuu elää viisikymppisen kehossa, miltä tuntuu soittaa. Paul kertoo, että koko ensi vuosi menee uuden levyn tiimoilta kiertäessä. Itse täytät ensi vuonna 50. Olemme todella onnekkaita, että voimme elää tällä. Jokainen bändeistä julkaisee uutta musiikkia ja keikoilla riittää porukkaa. Itse haluan jatkaa niin kauan, kun pystyn ja henkisesti kykenen. Hurrikaanit tapasivat valita toisen reitin ja kaupungissa alettiin luottaa tilastoihin. F loridakuolon tappavin ryhmä juhlii ensi vuonna kunnioitettavasti kolmikymppisiään. Intohimomme kohde on realisoitunut. Katsos, kun olimme nuoria, halusimme vain soittaa metallia. Bändistä on tullut rakkauden kohteemme lisäksi ydinbisneksemme, ja se on upea homma. Tampan metropoliin ei ollut iskenyt voimallista myrskyä sitten vuoden 1921. Niinpä alue onkin yksi kehnoimmin hurrikaaneihin varustautuneista maailmankolkista. Mietimme, että mitähän tässä oikein tulee tapahtumaan. albuminsa Red Before Blackin julkaiseva, luvalla sanoen legendaarinen poppoo on omien sanojensa mukaan elämänsä iskussa ja valmiina tien päälle. – Kyllähän tässä vilkuilee rollingstoneseja ja rusheja, siellä ne vain painavat seitsenkymppisinä. Tampa on myös Buffalosta aikoinaan saapuneen Cannibal Corpsen miehistön ja heidän perheidensä kotiseutua. Enkä niin, että ”hei, tiedän että tämä on ollut jo aikaa sitten ohi, mutta en kykene lopettamaan”. – Säikäyttihän se tietysti kovasti. Eihän tässä vielä silti olla kuivilla: hurrikaanisesonkia on jäljellä vielä pari kuukautta, joten sormet ristiin! Moni muukin este on vuosien varrella ylitetty. Joko maaliviiva horisontissa alkaa häämöttää. Uskon että tiedämme, koska VETERAANIN ILTAÖRINÄ 29. Tästä puhuu puolestaan se tosiseikka, että amerikkalainen death metal voi paksusti. Ja hei: Lemmy rokkasi kunnes kuoli. Syyskuussa Floridan rannikolle ajautunut Irma katkoi tampalaisilta palmujen lisäksi virrat sekä ruuan ja polttoaineen saannin. Okei, eiväthän he soita death metalia, mutta musisoivat kuitenkin ja toteuttavat rakastamaansa asiaa. Reippaat tikarimiehet Kolme vuosikymmentä brutaalia death metalia on äärimmäisen kova saavutus. – Minusta on tietysti mahtavaa, että me kaikki olemme edelleen voimissamme! Oikeastaan meillä kaikilla menee paremmin kuin koskaan. Talomme ja omaisuutemme säilyi, joten tyytyväinen tässä saa olla. Miksipä ei haluaisi tehdä parastaan, että matka voisi jatkua. Samalla se tarkoittaa, että voimme keskittyä musiikkiin sataprosenttisesti. – Pelkästään asian ymmärtäminen on täysin hullua. Miten on, Paul, mistä tämä jatkuvuus ja tuotteliaisuus kohdallanne mielestäsi johtuu
Pari vuotta levyjen välissä vain vahvistaa motivaatiota, sitä tiettyä jännitystä alkaa työstää uutta materiaalia. Paul sanoo, että tällä oli vaikutusta myös hänen omaan soittoonsa. Kappaleenkirjoitusvastuu jakaantui kolmelle tyypille: Alex [Webster, basso] teki neljä, Pat [O’Brien, kitara] neljä ja Rob kolme siivua. Se on auttanut paljon. Olemme todella tyytyväisiä biiseihin ja koko lopputulokseen. Pystyin siis soittamaan kappaleen läpi rummuillani ennen kuin olin edes esitellyt ideaani Robille [Barrett, kitara]. Kappaleita alkoi syntyä tavallista sähäkämpään tahtiin. Alex esimerkiksi halusi kirjoittaa kappaleitaan itsekseen. – Pääasia on, että olemme kaikki terveitä ja mentaalisesti oikeisiin asioihin keskittyneitä. Minulla oli tarkka kuva siitä, millaisia niiden tulisi olla. Täytyyhän teillä olla jokainen kerta hirmuinen rimanylityspaine, kun alatte työstää uutta levyä! – Kyllä, joka kerta, Paul myöntää. Sillä on ollut merkittävä osansa siinä, että kannibaalit ovat yhä keskuudessamme. Paul kertoo, että hänestä on tullut tärkeä osa Cannibal-soundia, ja onhan Erik death metal -jamppa henkeen ja vereen. Tämä oli meille silloin uutta, mutta nyt siitä on tullut meille normitoimintaa. Kappaleentekoprosessi on toki vuosien mittaan muuttunut. Toisaalta olemme vanhempia, ja nämä vanhan liiton hommat ovat syvällä meissä. Rumpali kertoo, että mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä enemmän hän tahtoo pitää huolta kunnostaan ja yleensäkin hyvinvoinnistaan. Tiellemme ei ole kasautunut esteitä, ja jokainen bändin jäsen on ready to go -tilassa, kun toiminta alkaa. Hauskaa kun mainitsit tuon, sillä kolmikko oli säveltäessään kunnolla vanhan liiton viboissa! Se alkoi kuulua kaikissa levyn biiseissä. Olen venytellyt runsaasti ja vahvistanut selkääni, joten en ole kärsinyt mistään suuremmista selkäongelmista. Viime vuoden elokuussa, kun kiertue alkoi olla lopuillaan, olin täynnä virtaa. – Mutta luotamme itseemme: tiedämme jo biisinkirjoitusvaiheessa, että tästä tulee hyvä ja se valmistuukin vielä ajallaan. – Tiedätkö, meillä ei juurikaan ole käyttämättömiä riffejä lojumassa. Näin on itse asiassa toimittu viime levyjen aikaan muutoinkin. studiolevy, moni riffi ja biisi-idea on ehtinyt pyörähtää Cannibal-suotimen lävitse. Tässä vaiheessa asioita kannattaa tarkastella päivä kerrallaan. Homman jujuna on pitää hauskaa, ja sitähän tämä on ollut! Rumpali kiittelee vuolaasti vahvaa fanikuntaansa. Kun bändikaverit toivat hänelle vuosi sitten uusia riffejään, Paul oli todella innoissaan lisäämässä niihin biittinsä. Paul Mazurkiewicz on soittotyylinsä puolesta vanhan koulun mies. Jokainen hyvän deathin ystävä tuntee vaikkapa luun kurkkuun survovat The Bleedingja Bloodthirst-levyt (1994/1999). – Mehän emme ole koskaan kärsineet luovuudenpuutteesta! Koko uramme on rullannut tuttua kirjoittaminen–levyttäminen–kiertäminen-sykliä. Ukon paukutus on fyysistä hommaa, eikä soittoasentonsakaan täytä konservatorionormeja. – Jokaisella on oma visionsa kappaleistaan, joten ne ovat alusta lähtien immuuneja ulkopuolisille ehdotuksille. Tarvitsen kaverikseni jonkun, ja viime aikoina Robista on näyttänyt tulleen se tyyppi. Sinä muutamana kuukautena, mitä meille on suotu aikaa luomistyöhön, jokainen tuo äänittämänsä ideat esiin. Olemme jopa hieman sokissa siitä, kuinka hyvä levystä lopulta tuli! Sitä vain tekee joka kerta parhaansa, sillä yhtenä päivänä tämä kaikki on ohi. – Kaavailin biisin valmiiksi päässäni. Jos kuuntelet varhaisia äänityksiämme, olimme täyttä thrashiä. Nämä vaiheet ovat sekoittuneet ja olemme nyt täyttä Cannibalia! Itseluottamusta ja luottomiehiä Cannibal Corpse on äänittänyt paljon klassisia kuolobiisejä ja levykokonaisuuksia. – Toki. Yleensähän kiertueen päätteeksi haluaa ottaa asioihin hetkeksi etäisyyttä. Siksikin uuden materiaalin kimppuun käymiseen riitti energiaa. Mies on paitsi seivästellyt Morbid Angelissä ja omassa Hate Eternal 30. Siksikin julkaisemme nyt vahvan Cannibal Corpse -levyn. Koska studioaikaakaan ei ole loputtomasti, parhaat ideat päätyvät levylle jo varhaisessa vaiheessa. Levyltä huokuu sopivanlaista old school -väreilyä. Se oli vain riffejä vailla. Jouduitteko kaivelemaan riffiarkistoja uutta levyä kirjoittaessanne. – Yeah, man, Paul innostuu havainnostani ennen kuin ehdin asetella lauseeni loppuun. Täyttä Cannibalia Kun kyseessä on jo 14. Emmehän mekään miettineet nuorempina tulevaisuutta. Ennen muinoin kokoonnuttiin treenikselle jammailemaan koko bändin voimin ja biisit alkoivat kehkeytyä sitä kautta. – Aloitimme uuden levyn kehittelemisen heti edellisen kiertueen jälkeen. Enää en tunne olevani puhki keikan soittamisen vuoksi. Tai siis yhden parhaistamme. Olen keskittynyt maksimoimaan lyöntivoimaani ja minimoimaan liikeratojani saadakseni soittooni optimaalisen tuntuman. Oletko joutunut muuttamaan tekniikkaasi vuosien varrella. Koko kirjoitusprosessi aloitettiin puhtaalta pöydältä. Nyt olin välittömästi kirjoitustilassa! En vain pystynyt lopettamaan, vaan käärin hihat heti syyskuussa. Ja sitten totaalista death metalia. Rumpali kuvaa biisien syntyprosessia sanalla ”jännittävä”. Red Before Blackin tuotti vanha luottomies Erik Rutan. Koko bändi tuntee samoin: soitamme paremmin kuin koskaan, kirjoitamme parempia biisejä… Mutta fyysinen jaksaminen sitten taas… No, ei sitä koskaan tiedä. Olen tyytyväinen, että olen pysynyt terveenä ja sukurasitteitakaan ei ole. Se jääköön nähtäväksi, hah. Rob lisäsi omat juttunsa, ja biisi oli valmis syys-lokakuun taitteessa 2016. Centuries of Torment -dvd:n [2008] aikaan dokumentoitu selkäongelmanikin meni – koputan tässä puuta – ohi. Kun jokainen on mukana täydellä sydämellä ja yrittää parhaansa, pääsee tilanteen herraksi. Mainitsen tästä esimerkkinä kappaleen Scavenger Consuming Death, jonka kitarariffit kuljettavat paikoin 90-luvun alkuun. No okei, en ehkä blastaisi. Ei todellakaan käynyt parikymppisenä mielessä, että tekisin tätä viisikymmenvuotiaana! Onkin upeaa pystyä soittamaan tämän ikäisenä. – Kun ikää karttuu, sitä alkaa miettiä, paljonko aikaa on jäljellä. meidän on aika lopettaa. – Se oli juuri The Bleedingin aikoihin, kun aloimme muuttaa työskentelytapaamme. – Kyllähän albumilla on havaittavissa tietynlainen kotiinpaluu: olemme jokainen ”thrashin tuotteita”. Mutta miksipä ei, kun jokainen tekee niin hienoa kamaa! Itse olen tietysti poikkeus, koska olen rumpali. Siksipä en ihmettelisi, jos blastaisin vielä 65-vuotiaana. Keikoilla kypsynyttä virettä ei tarvinnut kaivella esille uudelleen. – Se tapahtui luonnostaan. Ensiksi syntyi kappale Destroyed without a Trace
Mutta meidän juttumme pitää olla fiktiota, mieltemme tuotetta. Sitten keksin idean Mel Gibson -leffa Apocalypton tyylisestä brutaalista ja primitiivisestä viidakkoheimosta. – Kirjoitin itse puolet levyn sanoituksista. – Tässäkin kohtaa keksin ensin nimen, ja sitten Pat kertoi, että hänen Vietnamissa taistellut setänsä todellakin katkoi sotilastoverinsa kanssa joltain pään irti lapiolla. Enkä uskontoakaan. – Onhan se nyt aika kreisiä. – Huh, todella siistiltä… Paul hämmentyy selvästi. – Nääh, man. Enkä uskontoakaan. ”En ole yhtään poliittisesti suuntautunut tyyppi. Miltä muuten tuntuu olla Cannibal Corpsen rumpali, tuhansien nuorten kannuttajien roolimalli. Kun halusimme levylle hieman raastavamman kitarasoundin, hän ymmärsi välittömästi, mitä lähteä hakemaan. Onhan meillä menneisyydessämme muutama uskontoa kritisoiva kappale, jos niitä sellaisiksi haluaa kutsua. – Levyn nimi tuli mieleeni keskellä yötä. Mutta meidän juttumme pitää olla fiktiota, mieltemme tuotetta.” 31. Pat ehdotti yhden biisin nimeksi Remaimediä, ja se vaihtui toiseksi, kunnes päädyimme lopulta pitämään sen. -yhtyeessään myös tuottanut kolme muutakin onnistunutta Cannibal Corpse -albumia. Työvälineet veressä Jos Cannibal Corpse on tunnettu rujosta louhinnastaan, sen pahamaineiset sanoitukset ovat aina herättäneet vähintään yhtä suuren huomion. En ole yhtään poliittisesti suuntautunut tyyppi. Tokaisin vain Patille, että kiitos ideasta. Jos on itse onnistunut jossain, on uskomatonta, että sitä kautta voi vaikuttaa positiivisesti jonkun muun soittoon tai bändiin. Sehän siis yksinkertaisesti tarkoittaa mitä näkee, kun tulee tapetuksi väkivaltaisesti: punaista ennen täyttä mustaa. – Hän tuntee lajin ja etenkin dm-kitaroinnin mielestäni paremmin kuin kukaan. Oli noustava sängystä ja kirjoitettava se heti ylös. Itse asiassa rankutin heille jatkuvasti tätä titteliä, minusta siinä vain on jotain. Mielikuvituksen penkomistahan se näinä päivinä on. Soitin aamulla Patille: ”Hei, levyn nimi voisi olla Red Before Black.” Pat piti ajatuksestani, eikä muillakaan ollut mitään sitä vastaan. Ensiksi tulee ajatus biisin nimestä, mistä sitten etenen. Mahtava biisinnimi, muuten! – Haha, jep, siksi pidimme sen. – Totta muuten, Paul naurahtaa. Mistä lähditte etsimään innoitusta murhatarinoihinne tällä kertaa. Mutta Erik oli luonnollinen valinta. Otan täyden vastuun, jos otsikkoa vihataan, mutta luulenpa että asia on päinvastoin. Olemme työskennelleet suunnilleen kaikkien tunnettujen death metal -tuottajien kanssa, ja jokainen heistä on paitsi huipputyyppi myös tehnyt hienoa jälkeä. En todellakaan halua sitä musiikkiini. Kappaleen ensimmäinen rivi oli valmiina: ”Back in Nam/he killed the man/the shovel was used to cut his head off.” Se oli samalla ensimmäinen kerta, kun pohjasin sanoitukseni todellisen elämän tapahtumiin. Saati sitten muuta ehdotusta. Joskus joudumme pyörittelemään eri vaihtoehtoja. Entäpä Heads Shoveled Off. Hetkinen, tässähän on sisarbiisi Hammer Smashed Facelle! Vain surmatyön instrumentti on vaihtunut. Puhun nyt myös koko bändin suulla: otamme kiitokset nöyrinä vastaan. Onhan meillä menneisyydessämme muutama uskontoa kritisoiva kappale, jos niitä sellaisiksi haluaa kutsua. Mutta mietin, mitä ihmettä kirjoitan biisin tekstiksi. Elämme hulluja aikoja, joten luulisi, että tosielämän kauhu-uutiset Meksikon kartelleista ja Isisin propagandavideoista uisivat myös Cannibal Corpsen kappaleisiin. En todellakaan halua sitä musiikkiini. Näin ei kuitenkaan ole
Sellaisella musiikilla tulee kuitenkin aina olemaan paikkansa tässä maailmassa.” 32. ”Judas Priest lopettaa kyllä aikanaan
Niin tässä on käynytkin, Kabanen kertoo vilpittömän oloisesti. Pam, kaikki on alusta asti valmista ja selvää. Ei tarvitse opettaa, miten pukeudutaan ja mikä olemus heavy metalissa pitää olla. Haastattelun edetessä alkaa ilmaantua joitain viitteitä välirikon juurisyistä. marraskuuta ensimmäisen levynsä nimeltä Berserker. Kitaristi Anton Kabanen oli perustamassa Battle Beastiä vuonna 2008 ja teki yhtyeen kanssa kolme levyä. Siis ”soittaa rehellistä heavy metalia”. Sama linja tuntuu jatkuvan. Yhtye julkaisee 3. Niitä yksityiskohtia voisi tonkia ja heittää likaa, mutta se ei johda enää mihinkään, Kabanen kuittaa aluksi. Muistan jo alkuaikojen keikat. – Myös muilla Beast in Blackin jäsenillä on samat esikuvat. Sitten sieltä tulee tyyppi ruskeassa T-paidassa ja kaikkea tällaista. – Sanotaan näin, että Judas Priest lopettaa kyllä aikanaan. Kabanen on kuitenkin ollut selkeän vähäsanainen asian suhteen. Olen löytänyt tässä bändissä paljon aiempaa enemmän hengenheimolaisuutta. Kenties vieläkin suurempi kokoonpanomuutos tapahtui helmikuussa 2015, kun yhtye ilmoitti erottaneensa Kabasen lopun miehistön jatkaessa Battle Beast -nimellä. Steel-debyytin (2011) jälkeen laulaja vaihtui Nitte Valosta Noora Louhimoon. REHELLISELLÄ PELILLÄ TEKSTI TONI KERÄNEN KUVA ARMO KATILA / TONI KILPINEN 33. Nyt koossa on yhtye, josta voi sanoa itsevarmasti, että tämä on heavy metal -bändi – eikä sellainen, joka vain yrittää olla. Sellaisella musiikilla tulee kuitenkin aina olemaan paikkansa tässä maailmassa. A lkuun on hyvä tehdä pieni historiakertaus, vaikka tarinan perusvaiheet alkavatkin olla hevimaailmaa seuraaville tuttuja. – Itselleni Berserker on yksinkertaisesti neljäs Beast-levy, kitaristi painottaa. Oli hirveä vääntäminen, että saa bändin ilmeen kuntoon. Jokainen jäsen on yksilö, jolla on omat ajatukset ja tunteet. Louhimo kiteytti teiden eroamisen syyt Battle Beastin viimeisimmässä Inferno-haastattelussa (#144) seuraavasti: ”Bändi on bändi ja tietyistä asioista päätetään yhdessä. – Bändin perustamiseen liittyen tärkeimpänä oppina tuli se, että henkilökemioiden pitää olla ehdottomasti kunnossa. Vaikka taustalla olisi kuinka toimiva visio tai ideologia, niin jos henkilösuhteet ei toimi, ei toimi mikään muukaan. Oliko sinulla sitten Battle Beastin kanssa sellainen olo, että bändi ei ollut niin sanotusti sataprosenttisen heavy metal. Anton Kabanen palaa parrasvaloihin Beast in Black -yhtyeen debyytin myötä. Tapahtumia ihmeteltiin, olihan Kabanen opittu tuntemaan yhtyeen pääasiallisena säveltäjä-sanoittajana ja visionäärinä. Antonin yksinvaltius ei sopinut enää muille.” Eri teille ajautuneet osapuolet eivät varmasti pääse koskaan täydelliseen yhteisymmärrykseen siitä, millaisia syitä ja seurauksia tapahtumaan liittyi. Tietokoneellani on ainakin tuhat eri tiedostoa. Jatkumo aiempaan on levyn nimeä myöten selvä. – Nyt taas ei ole mitään sellaista. Musiikillisessa mielessä Beast in Blackin on tarkoitus jatkaa sitä visiota, joka Kabasella oli jo edellisen bändinsä aikoihin. – Oli, oli, oli… No, ollaan nyt rehellisiä. Berserker on napattu Berserk-nimisestä japanilaisesta mangasarjakuvasta, jonka teemoja Kabanen on hyödyntänyt aiemmissakin lyriikoissaan. Perustamisensa jälkeen yhtye on tehnyt kolme keikkaa: ensin Nightwishin, sitten Sabatonin lämmittelijänä loppuvuodesta 2015 Espoossa sekä Tuska-festivaaleilla viime vuonna. Luonnollinen olemus Kabasella oli koossa uusi bändi, Beast in Black, jo loppuvuodesta 2015. – Se oli pohjimmiltaan taistelu siitä, kuka omistaa oikeudet Battle Beastin nimeen. – Aina kun teen levyä, käyn käytännössä jokaisen katalogini biisin lävitse, myös keskeneräiset kappaleet ja riffi-ideat. Uutta alkua siivittävät metallitoveruus ja tervehenkinen kilpailu. Totta kai siihen liittyi monia muitakin nyansseja. Sanoin, että pitää olla mustaa nahkaa ja rautaa päällä, kun mennään keikalle. Samalla pitää myös itse kasvaa ja nähdä omat erehdyksensä. Kappaleita riittää Berserkerin kappaleet ovat jälleen pääosin Kabasen käsialaa
Sooloihin valmistautuminen oli monisyisempi projekti. – Kasperi soitti omat soolonsa ennen minua, ja siitä tuli sellainen olo, että tässähän pitää skarpata. Tämä bändi tuntuu enemmän siltä, että olemme samalla aaltopituudella. Itseäni häiritsi, että Tony Iommin elämäkerrassakin [Iron Man, 2011] on vain muutama sivu Martinin ajasta. Yhtäkkiä kädet lennähtävät laudalle ja sitten mennään. Tässä on aitoa toveruutta, ja minun on helpompi luottaa siihen, että tyypit todella auttavat.” 34. Tämän levyn kohdalla kuuntelimme vuoden 2015 lopussa valintojani läpi ja päätimme yhdessä parhaimmat. Miehen vaiheista Sabbathissa löytyy tosi vähän tietoa, mutta minusta se oli bändin parasta aikaa musiikillisesti. Tyypillä oli notkea ääni, joka taipui moneen tyyliin. Päädymme keskustelemaan parhaimmista balladeista. Beast in Blackin ehdottomia vahvuuksia on Papadopoulosin monipuolinen ääni. Tuossa vaiheessa Heikkinen oli vielä Dirkschneiderin joukoissa ja aika oli kortilla. Samoin vuonna 2009 sävelletty Go to Hell on ollut ehdolla käytännössä jokaiselle Battle Beastin levylle. Myöhemmin Heikkinen erosi Dirkschneiderin taustayhtyeestä. Olen paljon aiempaa intensiivisemmin kiinni kaikissa päätöksissä – sopimuksissa, neuvotteluissa, yksityiskohdissa. Mutta mitään lopullista ei tainnut olla. – Enemmän siinä on kyse fiiliksestä. Millä perusteella kappaleet sitten päätyvät mukaan. Kuviot ehtivät tulla tutuksi, eikä se olisi varmasti kehittynyt sen kummemmaksi. Samaa tyyliä kuullaan levyn päättävässä balladissa, Ghost in the Rainissä, joka sekin on alun perin Battle Beastille tarkoitettu kappale. – Blood of a Lion oli ehdolla jo Battle Beastin kolmoslevylle, Unholy Saviorille [2015]. Kysyin ensin itsekin, että kukas tämä nainen on, joka laulaa mukana. Mukana oli siinä vaiheessa noin 40 kappaletta. – Pitää mainita myös Tony Martinin aikainen Black Sabbath. – Kyllä minä vieläkin harkitsen sitä, mitä kaikkea voisin tehdä Beast in Blackin ohella. Hämmästystä on herättänyt muun muassa miehen kyky laulaa erittäin feminiinisesti, mikä tulee esille selvimmin ääritarttuvalla Blind and Frozen -ensisinglellä. Nainen vai mies. Hänen näkyvin pestinsä on ollut jäsenyys ex-Accept Udo Dirkschneiderin johtamissa U.D.O.ja Dirkschneider-kokoonpanoissa vuosina 2013–17. Jostain syystä se on aina pudonnut pois. Mies lähtee haasteellisiin osuuksiinsa hyvin rennon oloisesti. Yhtyeestä toiseen hyppääminen on tietynlainen taitekohta. Ei se ollut mitään tajunnanräjäyttävää, mutta jäi mieleen. Olin siinä vaiheessa jo tutustunut Yannikseen Facebookin puolella. Soitan yhä myös basistimme Mate Molnarin unkarilaisessa Wisdom-yhtyeessä, jota hän on luotsannut 15 vuoden ajan. Dying for Love [Cross Purposes, 1994] on hieno. Olen tätä mieltä, vaikka kuinka haukuttaisiin kerettiläiseksi. Tuskin siitä olisi tullut mitään eläkevirkaa, Heikkinen kuvailee. Olisitko voinut alkaa tehdä jotain totaalisen erilaista, vaikkapa progressiivisempaa metallia. Hän irvistelee kameralle, kitara lepää sylissä. – Se on vähän itsellenikin hämärän peitossa. Noin 80 prosenttia muiden jäsenten suosikeista oli samoja kuin itsellänikin. – Siellä oli jotkin demotaustat, midi-kitaraa ja muuta komppia oikeassa tempossa. Levyn päättävä hidas on tuttu ratkaisu lukemattomilta hevialbumeilta. Tyylikkyys oli avainsanana. Päädyttiinkin hieman erikoiseen ratkaisuun: ensimmäisten varsinaisten instrumenttien joukossa levylle soitettiin kitarasoolot, jotka tavataan tehdä normaalisti viimeisessä vaiheessa. Alun perin taisi olla niin, että Yannis oli kommentoinut johonkin oman profiilini videoon ja tarkistin, kenestä oli kyse. Kabanen on kertonut löytäneensä myös Wardrum-yhtyeessä laulavan miehen Youtubesta. Sen vuoden lopulla alkoi olla hyvin, hyvin selvää, että se tie oli päättymässä ja suunnittelin uutta bändiä. – Aikansa kutakin. Onko tavoitteena tehdä mahdollisimman toimiva levykokonaisuus, vai pitääkö kappaleen olla ”vain” hyvä yksittäinen biisi. Sellaista ei ollut Battle Beastissä, Kabanen vertailee. Näitäkin sooloja aloin suunnitella touko-kesäkuussa 2016, kun sain Antonilta biisien pohjat. – En ole sen koulukunnan jäsen, että soolot syntyvät yhdellä istumalla jamittelemalla. Tätä ennen oli käyty yleisluontoisia keskusteluja Heikkisen kanssa. Youtubessa on nähtävissä koostepätkä Heikkisen studiotyöskentelystä, joka on varsin vakuuttaa katsottavaa. Se ei ole aivan loppuun asti hiottu ja tuotanto on köpöinen, mutta Rob Halfordin tulkinnassa on jotain dramaattista ja sielua riipivää, Kabanen sanoo. Hän oli laulanut hyvän coverversion, ja se jäi mieleen. Alkuvuodesta 2015 Kabanen oli viimeisellä kiertueellaan Battle Beastin kanssa ja tapasi Yannisin Kreikan Thessalonikissa. Nykyään joka pitäjässä on mitä kovimpia soittajia, mutta se on jo eri asia, että on jotain musiikillista sanottavaa. – Tämä taisi olla vuonna 2014, eli olin silloin vielä Battle Beastissä. ”Olen oppinut luottamaan enemmän muiden makuun. – Olen oppinut luottamaan enemmän muiden makuun. Myös muilla on erilaisia projekteja, mutta Beast in Black on kaikkien prioriteetti. Tämä bändi tuntuu enemmän siltä, että olemme samalla aaltopituudella. – Sen alkuperäinen nimi oli River of Blood ja se demotettiin jo Niten kanssa vuonna 2009. Toinen tärkeä osatekijä oli kreikkalaisen Yannis Papadopoulosin kiinnittäminen. Se ei koskaan päätynyt millekään Battle Beastin levylle, ja hyvä niin. – Nostan esille yhden vähän harvinaisemman eli Judas Priestin Living Bad Dreamsin. Sitten pitikin alkaa katsoa meidän kappaleista kohtia, joissa tuollaista äänenkäyttöä voisi hyödyntää. Aiemmin kappaleen lyriikka oli vähän kökkö, nimeä myöten. Kabanen ehdotti yhteistyötä, Kreikan mies vastasi myöntävästi. – Kaikki lähti siitä, kun Yannis teki coverversion Nightwishin Saharasta ja laittoi sen minulle kuunteluun ennen Youtube-julkaisua maaliskuussa 2016. Levyn kappaleet onkin kerätty hyvin pitkältä aikaväliltä. Valitsen läjästä ison määrän omia suosikkejani ja annan ne bändin jäsenten arvioitavaksi. Miten prosessi tarkalleen meni. Berserker-levyä lähdettiin työstämään toden teolla studio-olosuhteissa syyskuussa 2016. Sain vain Antonilta ohjeet, että soita mitä soitat, kunhan vain on tilua tarpeeksi, Heikkinen kertoo. Se on Painkiller-levyn [1993] bonusbiisi. Tuli tervehenkinen kilpailutilanne. Sooloja kärkeen Ensimmäisenä Kabanen pyysi uuden kokoonpanonsa jäseneksi kitaristi Kasperi Heikkisen. Tässä on aitoa toveruutta, ja minun on helpompi luottaa siihen, että tyypit todella auttavat. – Mate on auttanut kokemuksellaan paljon Beast in Blackin levy-yhtiöja bisneskuvioissa
36
Asia selvä. Juu, täällä ollaan – Okei, kuulin jonkun haamuäänen jostain taustalta. Minä kuuntelen äänitetyt kappaleet, joissa on kitarat, koskettimet ja kaikki. Hän pitää tekemisistämme, ja yhteistyö oli todella hienoa. Sellaisen, joka kuulostaa kylmältä pohjoiselta. Olisi mahtavaa päästä joskus lavalle yhdessä. – Niin siis, löysimme hänet tuottajamme Randal Dunnin kautta. Nautimme todella työskentelystä hänen kanssaan, enkä malta odottaa, että pääsisin jälleen tekemään yhteistyötä. Tarkoitin levyä, jossa on laulut mukana. Uusi perheenjäsen Aaron ja Nathan ovat olleet alusta asti Wolves in the Throne Roomin ydin. Jokainen luova suhde on haastava ja erilaisia vaiheita tulee ja menee. Eikä tätä oikein muuten osaisi tehdäkään. Tiedetään, että joillain veljeksillä – enkä nyt mainitse Liam ja Noel Gallagheria – on melkoisia haasteita toimia samassa bändissä. Se palauttaa mieleen, millaista oli kun teimme sitä. Näin oli aluksi, ja näin on tänäkin päivänä. Ja järvikin on siinä nurkan takana. Kokoonpano on kuitenkin nyt muuttunut, sillä veljekset ovat päästäneet uuden miehen sisäpiiriin asti: kitaristi Kody Keyworth on nykyään bändin täysjäsen. Veljeni asuu todella kauniissa paikassa, aivan suuren metsän laidalla. Kaiken takana oli mystinen luontoyhteys ja ekologinen elämäntapa. HENKIMAAILMAN JUTTUJA TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVA VELEDA THORSSON 37. Heh, sitäpä juuri meinasin. – Teimme Celestiten juuri tuossa omassa studiossamme. Rakastan sitä, että Randal hyödyntää kontaktejaan ja antaa meille mahdollisuuksia työskennellä eri artistien kanssa. – Anna oli itsekin innoissaan. Wolves in the Throne Room ei ole vain bändi, vaan se on klaani, se on perhe. Se oli jotain, mitä olemme aina halunneet tehdä. – Tuo ei ole täysin totta, sillä Celestite tuli muutama vuosi sitten, hän oikaisee. Bändin musiikissa soi raaka mutta tarttuvan hypnoottinen ote, jota maustettiin ritualistishenkisillä rauhoittumisosilla. Totta, instrumentaalilevy Celestite tosiaan ilmestyi 2014. Rakensimme oman studion ja niin edelleen. Elämä on täynnä iloja ja suruja, ja kuulen sen kaiken tuolta levyltä. Seuraavaksi Aaron avaa luonnon pyhyyttä, mystisyyttä, myyttejä ja mytologiaa vilisevien sanoitusten syntyä. – Minä ja Nathan lähestymme sanoituksia eri tavoilla. Nathan ja minä tahdoimme levylle naisäänen… Aaron on hetken hiljaa ja vetää syvään henkeä. – Rakastan levyämme. Miten asiat ovat Wolves in the Throne Roomin kohdalla, alkaako broidin naama harmittaa jossain vaiheessa. Odotan innolla kiertuetta, koska tien päällä biisit alkavat aina elää ihan omaa elämäänsä. Tyylisuuntana oli alusta alkaen black metal, mutta omanlaisenaan versiona. Laitan silmät kiinni, ja mitä mieleeni tulee tuossa hetkessä, tulee olemaan kyseisen biisin sanoitus. – Yeah, pure fucking heavy metal album, Aaron ymmärtää. Ruotsalaista kylmyyttä Wolves in the Throne Roomin levyillä on kuultu erilaisia vierailijoita. Muu porukka on koostunut jeesailevista livemuusikoista. Ja nyt meillä on Thrice Woven, joten työmme hedelmät ovat kaikkien kuultavissa. – Otin kokonaisen vuoden vapaata vain ollakseni luonnossa. Studiomme ja levy-yhtiömme toimisto on siellä. Thrice Wovenille kaunista ääntään lainaa ruotsalainen laulaja-lauluntekijä Anna Von Hausswolff. Työstimme sanoituksia yhdessä. Wolves in the Throne Roomin uusi Thrice Woven -albumi sisältää tuttua menoa, mutta kenties terävämpänä ja tarttuvampana kuin koskaan ennen. W eaverin veljekset Aaron (40) ja Nathan (38) perustivat Wolves in the Throne Roomin vuonna 2002. Von Hausswolffin ruotsiksi laulamat osat antavat tosiaan levylle aivan omanlaistaan, ajatonta ulottuvuutta. Olemme kuitenkin olleet jo vuosia yhtyeen perusta ja ydin, joten kaikki toimii melko lailla luonnostaan. – Olen tehnyt lähes koko elämäni musiikkia veljeni kanssa. Ja Kody on nyt osa sitä. Levyntekoprosessin aikana alkoi tuntua, että Kody on todella osa porukkaa. Meillä tällaisen levyn tekemiseen menee aikaa. – Minä ja Nathan aloimme säveltää uutta materiaalia talvipäivänseisauksen aikoihin vuonna 2015. Yhtyeen edellinen ”perinteinen” kokopitkä levy Celestial Lineage ilmestyi vuonna 2012. Rumpali Aaron on soittanut levyille myös kitaraa, bassoa ja koskettimia. Jo jutustelun ensimetreillä käy selväksi, että Aaronilla todellakin on erityinen yhteys luontoon. Tiedustelen ensitöikseni Aaronilta, miksi uutta pitkäsoittoa saatiin odottaa viisi vuotta. Nathan hoitaa kitaran ja lauluhommat. Kuinka päädyitte yhteistyöhän hänen kanssaan. Hänellähän on levyllä kaksi isoa osaa. – Se oli… Tami, oletko vielä siellä. – … joka on jäinen ja kylmä. Inferno otti luurin känsäiseen kouraansa ja pirautti bändin rumpalille Aaron Weaverille, joka tarinoi muun muassa isoäideistä ja puista. Yhdysvaltalaisen Wolves in the Throne Roomin musta metalli kumpuaa luonnosta, jonka keskellä yhtye luo musiikkiaan. Corpsemaskit ja saatana eivät kuuluneet yhtyeen ilmaisuun. – Kody on ollut kiertuekitaristimme noin seitsemän vuotta. Vietin aikaa kasvien ja eläinten parissa ja uin järvessä, koska se on sitä, mistä energiani ja inspiraationi tulee. Minä ja Nathan teemme riffit, eli biisit ovat meidän käsialaamme. Se on mahtava paikka
Puhdas luonto ja vesi ovat syntymäoikeutemme. Ajattelen sitä joka päivä. Yllättäen Amorphis onkin ainoa suomibändi, jonka Aaron mainitsee. Olen muuttunut paljon, mutta musiikki tuntuu samalta, siinä on sama henki kuin ennenkin. Jaahas, tämä tuli vähän äkkiä. – Oh my God, olen niin innoissani! Meillä on aivan uusi lavashow. Se tekisi maailmasta tasapainoisemman ja toisi enemmän rauhaa ihmisten sydämiin. Nuorempana olin huomattavasti epäileväisempi ja epävarmempi. Levy-yhtiön saatekirjeessä mainitaan, että Thrice Wovenilla kuullaan vaikutteita suomalaisesta 90-lukulaisesta doom metalista. Hän on yksi niistä tyypeistä, joita katson ylöspäin. – Talvet eivät ole täällä kovin kylmiä. Täytyy ottaa yhteyttä eurooppalaisiin frendeihin, jotka asuvat metsässä. No, Suomesta saatte ainakin puuta. Aaronilla on lyhyt mutta selkeä viesti faneille: – Fucking THANK YOU! ”Isoäitien viisaus ei ole nyt kovassa huudossa, mutta heillä olisi paljon tärkeitä asioita sanottavanaan. Mitä ajattelet siitä, että Wolves in the Throne Room on tärkeä bändi niin monelle ihmiselle. – Teemme äänet studiossa, mutta en kerro tarkkaan kuinka se tapahtuu. Minäkin pidän Amorphisista, mutta Nathan rakastaa sitä. Niistä hän saa suuren osan inspiraatiostaan. Miten sanoisin tämän… Alkaa todella, todella pitkä hiljainen hetki. Toivoisin tällaista elämää ihan jokaiselle. En aio kiinnittää lainkaan huomiota tuohon poliittiseen nukketeatteriin. Kehotan ihmisiä kuuntelemaan heitä. Voimme tehdä tätä ikuisesti, you know. Olet modernia elämää vastaan… – Hei, lopeta, lopeta, Aaron keskeyttää alustukseni. – Ymmärrän hyvin, että kysyt tuollaista. – Uuh, hyvä kysymys... Mistä ne ovat peräisin. – Tiedän, että Nathan on huge fucking fan. Ne kuvaavat esimerkiksi kiitollisuuttamme vettä kohtaan. Aaronilla on asiaan selkeä kanta. Tämä on ehkä muuttunut eniten muutaman viime vuoden aikana. – Rakastan tuota mielikuvaa, Aaron sanoo syvä mietteliäisyys äänessään. – Euroopassa meidän täytyy löytää muutama puu, jotka saisimme lavalle. Meille on todella tärkeää, että näitä ääniä on mukana levyillä musiikin seassa. Rakastan puita, Aaron tunnustaa. Haluamme säilyttää joitain salaisuuksia. Olin ehkä 23, kun aloitimme Wolvesin, ja olimme soittaneet samankaltaista musiikkia siitä asti kun olin 17. Käännetään puheenaihe takaisin Suomeen. – Meillä ei oikeastaan ole niitä. Sitä voi kutsua ihan miksi tahansa, mutta ei uskonnoksi sinänsä. Tahdon tehdä oikeita asioita ja musiikkia. Mutta olen siunattu, kun saan asua metsänreunalla, laittaa nuotion palamaan ja valmistaa ruokani siellä. – Toiseksi, meillä ei ole mitään ideologiaa tai filosofiaa. Isoäitien viisaus ei ole nyt kovassa huudossa, mutta heillä olisi paljon tärkeitä asioita sanottavanaan. Kysäisen Aaronin mielipidettä kotimaansa nykyisestä poliittisesta ilmapiiristä, se kun on kuuma puheenaihe ympäri maailman. – Meditoin nyt. Olen tosi kiinnostunut eri puulajeista ja siitä, mitä missäkin paikassa kasvaa. Puhe kääntyy talveen ja sen kylmyyteen. Kehotan ihmisiä kuuntelemaan heitä” 38. – Hei, mitä puita Suomesta löytyy. – En tarkkaan tiedä, miten Nathan tekee sanoituksensa, mutta hän on studiossaan mytologiakirjojensa kanssa ja ammentaa niistä tarinoihinsa. – Kunnioitan esi-isiä, mutta myös vanhempia ihmisiä, heidän viisauttaan. Meiltä löytyy douglaskuusia ja setripuita, eli metsämme ovat aika erilaisia kuin teillä. – Haluan tehdä asioita paikallisesti ja keskittyä omaan yhteisööni. Metsää ja puita Wolves in the Throne Roomin jenkkirundi on juuri alkamassa, eikä luonnonlapsi pidättele riemuaan. Lunta sataa ehkä kolme kertaa. – Rohkaisisin ihmisiä kuuntelemaan enemmän isoäitejään. Isken puidenymmärtäjän herkkään kohtaan ja kehun Aaronille Suomen syksyisten metsien väriloistoa parhaan kykyni mukaan. Täällä on talvisin vihreää ja sateista, hieman kuten vaikka Skotlannissa. – Elän modernissa maailmassa kuten kuka tahansa muukin, teen musiikkia Pro Toolsilla ja niin edelleen. Saan kaiken tietoni ja viisauteni esi-isiltäni, isovanhemmiltani ja isoisovanhemmiltani. Olen moderni ihminen ja tunnen kiitollisuutta tästä kaikesta. Tiedän, mikä on tehtäväni tässä maailmassa. Tämä musiikki tulee suoraan sisuksistamme ja sydämistämme, se on tunnetta. Kuusia, mäntyjä ja sellaista, soperran. En ole vielä aivan varma, miten toteutamme sen Euroopassa. Me saamme voimamme maasta, luonnosta. Jos Amorphis teki Weaverin veljeksiin vaikutuksen 1990-luvun alussa, heidän oma yhtyeensä tekee nykyään samoin muille. Miten olet muuttunut ihmisenä niistä ajoista kun perustitte bändin. Olikin todella hienoa saada Neurosisin Steve von Till levyllemme. Meillä on uudet taustakankaat, joissa on eläinhenkiä ja muuta. Luonnolla tai esi-isillä ei ole ideologiaa. Loppuvuodesta myös Suomeen saapuva bändi kamppailee pienen puuhaasteen kanssa. Wolves käyttää levyillään erilaisia luonnonääniä sisältäviä pätkiä, kuten nuotiotulen hiljaista rätinää ja tippuvaa vettä. Syvä kunnioitus fanejamme kohtaan on vain kasvanut. Nyt voin soittaa musiikkia varmuudella, joka kumpuaa puhtaimmasta paikasta. Puut ovat kotimme, me elämme niiden kehojen sisällä. Aaronilla on kuitenkin ajatus siitä, miten maailmasta tulisi parempi paikka. Toimin niin, että omassa kodissani ja kotikaupungissani olisi oikeudenmukaisuutta. Karelian Isthmus ja Tales from the Thousand Lakes soivat meillä usein, kun olimme nuoria, ja tekivät meihin suuren vaikutuksen. – Minulla on hirmuinen kunnioitus fanejamme kohtaan. Tämä on ennen kaikkea luonnon kunnioittamista. Saan kaiken kasveilta, eläimiltä ja kaikilta ihmisiltä. Keskustelu suomalaisesta doomista loppui ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan. Olen jo valmis keskustelemaan Unholysta, Thergothonista ja Scepticismistä, mutta annan Aaronin kertoa ensin, mistä on kyse. Voisitko kutsua tuota uskonnoksi. Vastaukseni on kenties muuttunut siitä, kun mietin tätä viimeksi. – Tahdon sanoa tämän ihan ensin: me olemme black metal -yhtye. Saan olla kasvien ja eläinten kanssa joka päivä. – Olen muuttunut siten, että uskon nykyään paljon vahvemmin tekemisiimme. – Ei, en halua käyttää sitä sanaa oman elämäni kohdalla. Sitä nimittäin riittää. Tuomme myös setripuusta tehtyjä toteemeja lavalle, Aaron intoilee. Esi-isät ja isoäidit Wolves in the Throne Roomin black metalin ”aitoudesta” on väännetty vuosien ajan
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA.
TYÖRYHMÄ: TAPIO AHOLA, TAMI HINTIKKA, JONI JUUTILAINEN, TONI KERÄNEN, MIIKA ”MEGA” KUUSINEN, MIKKO MALM, AKI NUOPPONEN, TOMI POHTO, JAAKKO SILVAST, JOONA TURUNEN JA TEEMU VÄHÄKANGAS Kokeilujen laatu ja tarinat niiden takana vaihtelevat jyrkästi levystä toiseen. Yksi bändi kyllästyy täysin soundiinsa, toinen sekaantuu uudenlaisiin päihteisiin, kolmas lähtee tavoittelemaan kaupallisempaa tulokulmaa, neljäs haluaa tributoida esikuviaan ja viides saattaa toimia täysin levyyhtiön paineen alla. Historiaan mahtuu myös bändejä, jotka ovat hypänneet albumin tai parin ajaksi totutuimmasta soundistaan kohti tuntematonta. Seuraavilla sivuilla Infernon toimitus uppoutuu sivuraiteiden ailahtelevaiseen maailmaan. (AN) 40. VÄLILEVYNPULLISTUMA – SYYNISSÄ SYRJÄHYPPYALBUMIT L ukuisat raskaamman sortin bändit ovat kulkeneet uransa aikana läpi evoluution, jonka vuoksi niiden kaikkia levyjä ei ole aina helppoa tunnistaa saman joukon luomuksiksi. On syntynyt joukko kiistanalaisia albumeita, joista puhutaan vuosienkin jälkeen useimmiten joko tekijöidensä suurimpina onnistumisina tai epäonnistumisina
Ward, joka lunasti tonttinsa komeasti. Tämä toimii suurimmalla osalla levyistä loistavasti, mutta Haven antaa viitteitä siitä, että Mikael Stanne, Niklas Sundin ja kumppanit hallitsevat halutessaan myös metallin tunnelmallisemman laidan. (TP) FLOTSAM AND JETSAM – CUATRO (1992) Flotsam oli jälleen ilman basistia, kun Jason Newstedin korvannut Troy Gregory päätti lähteä vaihtoehtoheviryhmä Prongin riveihin. The Ritual jäi alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi levyksi. Runsaasti Wardin sävellyksiä sisältänyt Cuatro loksautti leuat monesta syystä. Neljäs albumi Projector (1999) toi puolestaan mukaan puhtaita lauluja ja entistä fiilistelevämpiä tunnelmia. Keskitempobiisit eivät yksinkertaisesti sovi tälle porukalle. Ilmiselvimpien jippojen sijaan albumi nojaa elektronisempiin soundivalintoihin, runsaisiin puhtaisiin lauluihin ja harhailevaan tunnelmaan, josta en osannut sanoa albumin ilmestyessä, herkässä 15 vuoden iässä, juuri mitään. Kappaleita venytettiin suotta, ja levyn pisin siivu, Architect of Pain, kellottaa reilut 11 minuuttia. Ensinnäkin MCA oli hoitanut Neil Kernonin vastaamaan levyn äänimaailmasta, ja tuloksena oli yksi parhaalta soundaavista (jälki)thrash-albumeista. Vain sanoitusten aiheet olivat tavallista pirteämpiä ja jopa juhlimiseen yllyttäviä. Levy oli floppi kaikilla mittareilla tarkasteltuna. Taitava laulaja Eric AK oli madaltanut hieman skaalaansa, mikä toi ääneen voimaa. Cold Lakeä yritettiin markkinoida opportunisesti ajan hengen mukaisena glam metalina, vaikka todellisuudessa se oli perinteinen heavy metal -albumi. Silti tuskin kukaan osasi odottaa yhtyeen seuraavaa siirtoa. Lopputuloksena oli tylsä ja ali-inspiroituneen kuuloinen levy. Rohkeasti eri tempoilla leikkivä mutta ei koskaan sekava Cuatro on yksi parhaita kuulemiani irtiottoja konventioista. Tilalle saapui Jason B. Parhaimmillaan NWoBHM-henkiset sävellykset ovat oikein maittavia: esimerkiksi (Once) They Were Eagles ja Juices Like Wine ovat kovia täsmäiskuja. Huonolla tavalla raskaan kuuntelukokemuksen päättää lätyskän ainut virkeä laulu, Feeding Time at the Zoo. Capitol kuumotti uutta levyä. Warriorkin on haukkunut levyn suohon. Agony tarjoaa thrashiä ilman humppakomppia. (MM) EXODUS – FORCE OF HABIT (1992) Bay Arean vauhtihirmu oli hukassa. Vuosien vieriessä Havenistä on kuoriutunut yksi Dark Tranquillityn mielenkiintoisimmista albumeista. Tämän jälkeen yhtye vetäytyikin tauolle. (TP) TESTAMENT – THE RITUAL (1992) Testament oli ensi kertaa tilanteessa, jossa sen oli tehtävä kompromisseja. Se rokkaa, kiinnittää huomion, herkistelee ja uskaltaa hullutella. Bändin kolme ensimmäistä levyä olivat kuin Göteborg-melodeathin oppikirjoja. Piti löytää basisti ja äänittää uusi levy, joka esittelisi bändistä tuoreen puolen. Koko levy on lähes 70-minuuttinen möhkäle. (AN) GÖTEBORGIN EPÄKAUPALLINEN VASTARANNANKIISKI 41. Laulaja Chuck Billyn melodinen tyyli on levyllä monipuolisimmillaan, ja homman huippu koetaan lätyn loppupuolelta löytyvällä Return to Serenityllä. (TP) Dark Tranquillity – Haven (2000) Ruotsalainen Dark Tranquillity oli saavuttanut uuden vuosituhannen taitteeseen tultaessa paljon. Cold Lake on kaukana erinomaisesta teoksesta, mutta yhtä kaukana se on täydellisestä roskasta. Itse Tom G. Dark Tranquillityn olisi ollut helppo jatkaa turvallisiksi katsotulla tiellä tai viedä musiikkiaan In Flamesin tavoin kaupallisemmille suunnille, mutta se teki jotain päinvastaista. Vuonna 2000 julkaistu Haven on koko bändin tuotannon salakavalimmalla tavalla tajuntaan pesiytyvä albumi. Videobiisi Electric Crown on keskitempoinen heavy rock -pala ja selvä hittibiisi, seuraava So Many Lies taas raskaasti groovaava ralli hieman Metallican Sad But Truen tyyliin. Tuottajaksi valikoitui Judas Priestin Painkilleristä (1990) vastannut Chris Tsangarides. CELTIC FROST – COLD LAKE (1988) Celtic Frostin neljättä pitkäsoittoa on yleisesti ottaen pidetty yhtyeen uran pohjanoteerauksena ja muutenkin käsittämättömän huonona levynä. Levy ei ole kuitenkaan valtava harppaus edeltäjäänsä Souls of Blackiin (1990) nähden. Ja kuten moni thrash-virkaveljistään, Testamentkin laittoi töppöstä jarrulle. Bändin suurin vahvuus, ja samalla myös lievä heikkous, on ollut sen tapa säveltää kappaleet kompromisseiksi, jotka kulkevat ääripäiden sijaan keskitiellä
Seuraava teos, Irreligious (1996), esitteli jo hieman varmaotteisemman ja kypsemmän ryhmän, joka kykeni luomaan kohtalokasta ja melodramaattista musiikkia. Hevimetallin ajatus ja sen käytännön toteutus. Ärinää ei kuultu Second Skin -singleä lukuun ottamatta lainkaan. Benanten tomikompista alkava biisi groovaa kuin steroidipistoksen saanut mullikka. Ne tarjoavat löysää muka-groovea. Hansenin korvaajan Roland Grapow’n kynäilemä I Don’t Wanna Cry No More ja kollegansa Michael Weikathin Windmill olisivat lyhyemmässä mitassa täydellisiä euroviisusävelmiä. Ribeiro oli kypsynyt kahdessa vuodessa huomattavasti niin laulajana kuin sanoittajana. Sin/Pecadon kepeänilmava soundimaailma ja rauhallinen yleistunnelma olivat radikaali siirtymä pois melodramaattisesta mahtipontisuudesta, vaikka musiikillinen pohja pysyi loppujen lopuksi samana. Vihreä logokin teki paluun. Siinä on korvamadon aiheuttava kertosäe, repivät riffit ja kunnon soolot, alku ja loppu. Vuonna 1998 Moonspell käänsi uuden lehden ja lähti etsimään tuoreita tuulia. (TK) OVERKILL – I HEAR BLACK (1993) New Jerseyn veteraaniryhmä vaihtoi kuin muutoksen symboliikkaa alleviivaten ikonisen vihreän logonsa oranssiksi. (TP) BATHORY – REQUIEM (1994) Thomas ”Ace” Forsberg alias Quorthon oli kuolemaansa saakka, ja on ollut sen jälkeenkin, pienimuotoinen mysteeri. Mestarillisen Horrorscopen (1991) jälkeen oli täysin uskomatonta, millaiselle riffien joutomaalle Overkill oli ajautunut. Power metalia liippaavat kappaleetkin maustetaan boogiejuntalla, jousisoittimilla, jodlauksella ja ties millä siihen muotoon, että kaikki fanit eivät pidä levyä edes viralliseen Helloweenjatkumoon kuuluvana. On suorastaan hämmentävää kuulla pastissin pastissia toinen toistaan käppäisempien riffien muodossa samalta kaverilta, joka määritti alle vuosikymmen aiemmin koko black metalin. Metallican James Hetfield on kuvaillut videonakin julkaistua Onlya täydelliseksi hevibiisiksi. Merkittävimpiä tekijöitä yhtälössä ovat laulaja Fernando Ribeiron karismaattinen ulosanti sekä genreuskolliset sanoitusteemat. Pitkäaikainen laulaja Joey Belladonna päätti erota yhtyeestä Persistence of Time -albumia (1990) promotoineen kiertueen päätteeksi. Sound of White Noise oli kaikin puolin onnistunut linjantarkistus. Levyn soundit ovat aivan karseat – Alex Perialas oli ilmeisesti torkahtanut numikoidensa päälle. Quorthon olisi hyvin voinut jatkaa samalla linjalla, mutta sen sijaan hän päätyi tekemään muutaman autotallidemotasoisen thrash/black-albumin, joista Requiem oli ensimmäinen ja samalla ehkäpä kyseenalaisin. Biiseistä puuttuvat koukut, ne eivät ole nopeita mutteivät raskaitakaan. Onneksi Overkill palasi ruotuun heti seuraavalla levyllään ja voitti karkuun juosseet faninsa takaisin. Aiempaa kevyempi Pink Bubbles Go Ape (1991) floppasi. Debyyttilevy Wolfheart (1995) oli lupaavasta alusta huolimatta vielä hieman raakilemainen tuotos. Yhtye aloitti uransa black metalin parissa, kunnes siirtyi hiljalleen goottimetalliin. Tuloksena oli albumi nimeltä Sin/ Pecado, kenties yhtyeen tasapainoisin ja ehein levykokonaisuus. (TP) HELLOWEEN – CHAMELEON (1993) Luotuaan power metalin Keeper of the Seven Keys -albumikaksikolla (1987/1988) Helloweenin ja sen kitaristin Kai Hansenin tiet erkanivat. Pian orkesterista muodostui Paradise Lostin ohella tyylilajin ikonisin nimi. Tämä on thrasherin Via Dolorosa. (AN) PORTUGALILAISET USKONNON, FILOSOFIAN JA YHTEISKUNTAKRITIIKIN ÄÄRELLÄ 42. Moonspell – Sin/Pecado (1998) Vuonna 1989 Morbid God -nimellä aloittanut Moonspell on kiistatta Portugalin menestyksekkäin metalliakti. Kaikki tuntevat tarun viikinkimetallisten Blood Fire Deathin (1988), Hammerheartin (1990) ja Twilight of the Godsin (1991) mahtavuudesta. Toteutustapa vain oli kekseliäämpi ja monipuolisempi. When the Sinner ja Crazy Cat liukuvat torvisovituksineen kabareetunnelmiin. Rumpali Sid Falck oli korvautunut M.O.D.kannuttaja Tim Mallarella. Sama salaperäisyys verhosi myös hänen luovimpien vuosiensa tekemisiä. (MM) ANTHRAX – SOUND OF WHITE NOISE (1993) Pernarutto ajautui ongelmiin. Kun tilalle löytyi Armored Saintissä uraa tehnyt karheaääninen John Bush, voitiin alkaa leipoa uutta materiaalia. Sanoitusten teemat olivat siirtyneet vampyyrija fantasiateemoista uskontoon, filosofiaan ja yhteiskuntakritiikkiin. Yhtye ei silti palannut tyylipuhtaaseen power metaliin vaan lähti vieläkin rönsyilevämpiin kokeiluihin
Rebel Extravaganza jakaa mielipiteet mutta on kestänyt hätkähdyttävän hyvin aikaa ja taistelee parhaan Satyriconalbumin tittelistä. Aiemmista levyistä muistuttaa eniten Jeff Walkerin kuuluisa kärinä. Satyriconin muotokieli muuttui modernimmaksi. Sakis Toliskin sai kiskottua itsestään tunteikkaat laulut, eivätkä edes ”kreikaksi äännetyllä” englannilla kuiskatut rivit kuulosta korneilta. Levyllä paiskaavat kättä Black Sabbath ja Iron Maiden äärimetallisuodattimen lävitse filtteröityinä. Swansong jakoi ja jakaa mielipiteitä: yhdelle se on Carcassin paras levy, toiselle sillä ei soita enää Carcass. Esimerkiksi klassikoksi kohonneen Filthgrinderin kaltaista murskausta on mahdoton kuvitella bändin vanhoille albumeille, eikä millintarkasti nakuttavaa Supersonic Journeyäkään voi mieltää perinteiseksi Satyricon-kappaleeksi. (TH) GOREFEST – SOUL SURVIVOR (1996) Nuorimies hämmästyi aikoinaan tämän levyn kohdalla. Materiaali kallistuu jopa eeppisen doom metalin puolelle. Yksi niistä on Carnival of Souls, joka jäi valitettavasti bändin musikaalisimman kokoonpanon (Stanley, Simmons, Kulick, Singer) viimeiseksi yhteiseksi levyksi. Albumi flirttaili grungelle ja vaihtoehtorockille perustuen yksinkertaisen vahvoihin ja matalalentoisiin riffeihin. Alkusokin jälkeen savuntuoksuisesta retrorockista alkoi löytää komeaa Thin Lizzy -tuplakitaraa, rouheita urkusoundeja ja jämäköitä 70-lukuisia kitarariffejä. Keskitempo toimii, soundi on rennonilmava mutta silti rapea, kitarat luikertavat hienoja kuvioitaan kuin varkain ja kertosäkeissä on tunnetta ja tunnelmaa. Satyricon – Rebel Extravaganza (1999) Satyricon kaiversi nimensä norjalaisen black metalin kivijalkaan kahdella ensimmäisellä levyllään, mutta vasta Nemesis Divina (1996) osui kunnolla maaliin. Havoc Vulture otti puolestaan katsauksen yhtyeen myöhempää uraa määrittäneeseen menoon. Tärpeiksi nostettakoon Childhood’s End, I Will Be There ja Seduction of the Innocent. Vaikkei kyseessä ole mikään pehmeä herkistelylevy, sillä on kosolti aineksia kunnon loikkaan sävykkäämpään suuntaan. Tämän jälkeen bändillä oli kieltämättä mietittävää: kuinka säilyttää musiikin korkea taso toistamatta itseään liikaa. Kaikki on tasapainossa. Melkoinen meriitti uhkarohkealta ja aikansa black metal -kliseitä rohkeasti rikkoneelta levyltä! (JJ) CARCASS – SWANSONG (1996) Swansong jäi pitkäksi aikaa Carcassin viralliseksi joutsenlauluksi. Riffivetoinen, perusasioilla pelaava levy on kaukana Heartworkin (1993) blastejä vilautelleesta melokuolosta. (TV) KISS – CARNIVAL OF SOULS: THE FINAL SESSIONS (1997) Hard rock -pioneeri KISSin uralle mahtuu paitsi kokeellisempia yksittäisiä biisejä myös peräti albumeita. Nelikko oli keventänyt otettaan hieman jo edeltävällä Erasellä (1994), mutta nyt Gorefestin tylysti jyräävä death metal olikin jotain helvetin hippeilyä. (JS) ROTTING CHRIST – A DEAD POEM (1997) Välimerellisen tumma paahto oli hioutunut kolmen kokopitkän verran, kunnes helleenejä puraisi goottikärpänen. Jälkikäteen Soul Survivor niputettiin Entombedin julkaiseman Wolverine Bluesin (1993) aloittamaan death’n’roll-virtaukseen, mutta itse pitäisin sitä enemmänkin tyylikkäänä koukkauksena kauas silloisten rajojen toiselle puolen. Muutosta haettiin kaikilla osa-alueilla. Swansongilla palataan aina 70-luvulle asti ja soundimaailma on luomuisesti raskas. Sekä musiikki että sanoitukset kasvoivat kylmemmiksi ja väkivaltaisemmiksi, ja niitä määritteli tietynlainen kokeilullisuus. Yhtä kaikki se jäi tietyllä tavalla outolinnuksi yhtyeen diskografiaan. Perinteiset corpsepaintit vaihtuivat mätää ja kuolioita jäljitteleviksi irvokkaiksi suttailuiksi, eivätkä albumin kannetkaan muistuttaneet enää vanhasta Satyriconista kuin logonsa puolesta. Yhtye onnistui luomaan Carnival of Soulsille täysin omalaatuisen tunnelman ja genre huomioiden hävyttömän letkeän grooven. (TH) BLACK METALIN KLISEET NORJALAISEEN MÄTÄÄN SOTKETTUNA 43. Metamorfoosi alkoi jo Nemesisin jälkeen julkaistuilla Megiddoja Intermezzo II -ep-levyillä mutta kristallisoitui vasta Rebel Extravaganzalle, joka oli kaksikolta rohkea irtiotto – rajumpi kuin ep:t antoivat odottaa. Laulu sentään oli edelleen miehekkään matalaa mörinää. Tempo laski, mutta eipä ”Kuolleelle runolle” kaahausta kaipaakaan. Levyn päättävä I Walk Alone lienee ainoa KISS-biisi, jonka laulaa Bruce Kulick
Jenkkiläinen raskaan musiikin skene eli vuosituhannen vaihteessa melkoista myllerrystä. Complete oli suuri yllätys – joskaan ei pettymys, kuten monille faneille. Näin äärimmäisen konseptin myötä ei olekaan kumma, että huuruisenkirkas albumi kuuluu Tiamatin parhaimmistoon. Bändin johtohahmon, rumpali Nicke Anderssonin lähdön jälkimainingeissa syntynyt albumi ei ole huono rokkilevy, mutta se kuulostaa jonkin toisen bändin tekemältä. Illanistujaisissa ennakkoon kuultu 34.788%... Kuihtuneiden ruusujen sijasta levyllä löyhkäsivät betoni ja urea. Endorama on kuitenkin tärkeä levy Kreatorin katalogissa, sillä nykyisin melodialla on vankka sijansa saksalaisryhmän kappaleissa. Jos levyä ei arvostaisi muuten, The Whore, the Cook and the Motherin tai Apocalypse Womanin kaltaisia kappaleita ei voi olla ihastelematta. The Deeper Kind of Slumber on silkkaa goottitrippailua maailmassa, jossa viilletyistä ranteista vuotaa veren sijaan kosmoksia. Homman nimi oli nu-metal, ja myös Machine Head hyppäsi tähän kelkkaan. Turistikierros kaupunkia ympäröiville kukkuloille, vanhoille hautausmaille ja markkinapaikoille auttoi ymmärtämään, miksi My Dying Bride kuulosti siltä kuin kuulosti. The Burning Red on yksi ristiriitaisimmin vastaanotetuista Machine Head -albumeista, mutta sattui osumaan täydelliseen saumaan omien hevistelyjeni kanssa. Eikä levy ole missään nimessä huono, sen jokainen biisi kuulostaa loppuun asti mietityltä. (Mega) TIAMAT – THE DEEPER KIND OF SLUMBER (1997) Tarinat Tiamatin viidennen albumin synnystä saattavat olla urbaaneja legendoja, mutta kertomuksen versiosta riippumatta kerrotaan lsd-huuruisen eristäytyneistä studiosessioista, jotka olivat lähempänä maanisuutta ja järjen menettämistä kuin normaalia bändityöskentelyä. Ei ihme, että Entombed ei ole liikkunut tämän jälkeen aivan näin rokkaavissa sävyissä. Esseniläisryhmä onnistui säikäyttämään thrash-fanaatikot pahanpäiväisesti: Endoramalta löytyy goottirockia, säksättäviä koskettimia ja… pystybassoja. Menneen ajan romanttisuus ja haikeus olivat saaneet väistyä, ja tilalle oli astunut urbaani ahdistus. Matkustin alkukesästä bändin kotikaupunkiin Bradfordiin levy-yhtiönsä Peacevillen pomon Hammyn vieraaksi. Tarkoituksenani nähdä suuresti fanittamani Anathema Alternative 4 -levynjulkkarikeikalla. (AN) ROMAN TIIKASTA URBAANIIN AHDISTUKSEEN 44. Aggressiota saa etsiä, ainakin sitä äärimmäistä. Tämä kuuluu myös albumilla, joka sisältää kaikkea muuta kuin Tiamatin alkuaikojen deathmetallisuutta tai edes Wildhoneyn (1994) doomahtavuutta. Seuraava levy oli paluu kireän mutta paljon aiempaa melodisemman thrashin pariin. (TA) KREATOR – ENDORAMA (1999) Renewalilla käynnistynyt kuorenvaihto sai päätöksensä seitsemän vuotta myöhemmin julkaistulla Endoramalla. Mielestäni se edustaa edelleen läpeensä hyvää groovaavaa nu-metalia. Yhtye oli transitiovaiheessa, ja albumin nimestä ja suuresta osasta sävellyksiä vastanneen Calvin Robertshaw’n ero oli vain kirkossa kuuluttamista vailla. Kertosäe edellä hölkkäävän Endoraman suurin vahvuus onkin sen omintakeisen kulkeva, samettinen tunnelma. Muutos kuului sekä sävellyksissä että pelkistetymmässä soundissa, kansitaiteesta puhumattakaan, kiteytyen Portisheadiltä vahvasti vaikutteita saaneeseen Heroin Chiciin. (AN) ENTOMBED – SAME DIFFERENCE (1998) Kun ottaa huomioon, että Entombed oli tehnyt death metalin ikiklassikot Left Hand Pathin (1990) ja Clandestinen (1991) vain seitsemän kahdeksan vuotta aiemmin, Same Differencen rocklinja tuntuu lähestulkoon järkyttävältä. (TP) MACHINE HEAD – THE BURNING RED (1999) Machine Head takasi paikkansa modernin thrashin kaanonissa debyyttialbumillaan Burn My Eyes (1994). My Dying Bride – 34.788%… Complete (1998) Vaikka My Dying Briden death metalin raskautta gotiikan melankoliseen tummasävyisyyteen täysin omalaatuisella tavalla yhdistänyt doom death oli ihastuttanut totaalisesti ensimmäisestä ep:stä alkaen, vuosi 1998 oli monella tapaa merkittävä niin itselleni kuin bändille. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu The More Things Change komppasi menestystarinan alkua, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta
Suotta! Vuonna 2001 julkaistu Am Universum flirttailee äärimetallisuuksien sijaan progerockille, mutta yhtyeen riffija melodiakynä on enemmän kuin terävä. Kaupallista menestystä yritettiin lisätä tasapaksulla Youthanasialla (1995) ja epätasaisella Cryptic Writingsilla (1997). (JT) MEGADETH – RISK (1999) Jättimenestykseksi osoittautunut viides Megadethlevy Countdown to Extinction (1992) aiheutti yhtyeelle krapulan, joka kesti koko 90-luvun. Alkuaikojen vallankumouksellisen kansallisromanttisen death metalin ja nykyisen iskevän kalevalametallin välimaastoon mahtuu aikakausi, joka jää usein vähemmälle huomiolle. Host on määrätietoisesti ja uskottavasti tehty, silti haavoittuvuutta huokuva melankolisuuden messu. Raskaan soinnin vaateista irrotettu Host on sävyltään omanlainen, mutta edelleen tekijöidensä näköinen ja hengeltään kaihoisan vangitseva teos. Ehkä se kuitenkin toi jäsenistöön sitä intoa, joka käänsi bändin käyrän myöhemmin taas yläviistoon. Jääkiekkotunnariksi kynäilty Crush ’Em on hirveintä kuraa, mitä yhtyeeltä on koskaan kuultu. Siitä suunta jyrkkeni entisestään kohti Hostin synapohjaista mutta synkkää goottirockia. Avauskappale, hienolla jousisekvenssillä varustettu Insomnia, sekä sitä seuraava Prince of Darkness ovat sen sijaan varsin kelpoja esityksiä. Vaikka levy on kappalemateriaaliltaan aavistuksen epätasainen, on helppo nähdä, miksi monet fanit odottavat sen soundille jatkoa ja yhtye itse on aina ollut tuotoksestaan ylpeä. Soundit ja sovitukset ovat dynaamisia ja enimmäkseen sulavia. Tuloksena oli keskinkertainen annos radiokelpoista raskasrockia. Jonathan Davisin ääni kannattelee levyä, joka voisi olla kitaroiden puutteessaan hyvin miehen soolotuotos, vielä kun lukuisia konepuolen vierailijoita ei erota toisistaan. Paradise Lost – Host (1999) Goottimetallin pioneeri Paradise Lost seurasi 1990-luvun lopulla vaistojaan kohti sumuisia satamia. Kehno sovitustyö korostaa yhtyeen ilmaisun luontaista naiiviutta. Monet kavahtivat levyn vahvoja Göteborg-sävyjä, mutta levyn sisäistäneille sen vaikutus oli suuri – esimerkiksi Tribulationin kitaristin Adam Zaarsin mielestä albumi on paras ruotsalainen metallilevy koskaan. Icon (1993) ja Draconian Times (1995) olivat hioneet yhtyeen alkuvuosien tyylin täydellisyyteen ja luoneet paljon nostetta, mutta levyt saivat seuraajakseen laimean ja popahtavan, vaikkakin melko suositun One Secondin (1997). Sävellystyö on yhtä laadukasta, ellei jopa tunnelmoinniltaan taidokkaampaa kuin yhtyeen ilmiselvemmillä klassikkolevytyksillä. Riskillä yhtye löi ”kovat” tiskiin ja pehmensi äänimaisemansa sekä sävellyksensä lähes täysin populääriodotusten mukaisiksi. Hostin floppaaminen oli sinetti sille, ettei Paradise Lostista tullut megaluokan menestyjää, vaikka EMI yritti muovata yhtyeestä sellaista vielä Believe in Nothing -levyllä (2001). Sillä on vain vähän niitä kömpelyyksiä, joihin monet ”oikeiden soittimien” maailmasta nappuloiden ja näytteiden ulottuvuuteen siirtyvien muusikoiden kokeilut kaatuvat. (MM) AMORPHIS – AM UNIVERSUM (2001) Amorphisin tuotanto jaetaan useimmiten karkeasti kolmeen osaan. Damnation oli kuitenkin julkaisuaikanaan poikkeuksellinen Opeth-albumi – ja on sitä itse asiassa edelleen: Deliverance-albumin kevyesti leijaileva sisarlevy eroaa nykybändin tribuuttikisailusta siinä, että se kuulostaa harvinaisen vapautuneelta ja aidolta Opethilta. (AN) OPETH – DAMNATION (2003) Vuonna 2017 ajatus progerokkaavasta, täysin puhtaasti lauletusta Opethista on arkipäivää. (AN) DISSECTION – REINKAOS (2006) Ruotsalaisen tummasävyisemmän kalmametallin ykkösbändin kolmas albumi eroaa kahdesta edeltäjästään siinä määrin, että sen saama vastaanotto oli hyvin kaksijakoinen. Aikoinaan kiistelty levy ei kuulosta nyt vanhentuneelta tai vastenmieliseltä, toteutukseltaan puolitiehen jääneeltä kylläkin. Jos 2000-luvulta pitäisi nimetä kourallinen ehdottomasti vinyylille kuuluvia albumeita, Damnation olisi niiden etulinjassa. Saksofonilla ja Pasi Koskisen komeimmilla lauluilla varustetun albumin aloittava Alone on silkka Amorphis-klassikko, mutta eivätpä The Night Is Over, Crimson Wave, Forever More ja Grieve Stricken Heart jää juuri jälkeen. Niin tai näin, kukaan Dissection-nokkamies Jon Nödtveidtin elämänvaiheisiin tutustunut tuskin kyseenalaistaa miehen vakaumuksen, ja Reinkaoskin kuulostaa epäilemättä juuri siltä, miltä Nödtveidt halusi sen kuulostavan. (JT) SYNAPOHJAISESTI GOOTTIROKKAAVA KUMARRUS ESIKUVILLE 45. (TA) KORN – THE PATH OF TOTALITY (2011) Nu-metal-ikoni Korn on etsinyt 2000-luvulla itseään ja päätti kerran jopa fuusioitua muotigenre dubstepin kanssa. One Secondillä takellellut Nick Holmes tarjoaa uransa kypsimmän laulusuorituksen. Kill Mercy Within ja Narcissistic Cannibal osoittavat konseptin potentiaalin, mutta muuten koukut sohivat ilmaa
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 29.09.2017 11:46:37
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 29.09.2017 11:46:37
48
Enslavedin perustajajäsenet, kitaristi Ivar Bjørnson ja laulaja Grutle Kjellson, kuvailevat paluuta alkutuotantonsa äärelle yhtä aikaa hämmentäväksi, opettavaiseksi ja myös odottamatonta ylpeyttä herättäneeksi. Ivar: – Se oli erittäin voimakas kokemus. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT CHRISTIAN MISJE 49. Se oli todella iso osa koko albumin hämmentävää magiaa. Voisi kai sanoa, että tämä keikka sulki 23 vuoden jälkeen eräänlaisen, jos ei ympyrän, niin ainakin kolmion. Ivar: – Palatessani albumin äärelle pitkästä aikaa yllätyin ehkä eniten siitä, miten intensiivisiä ja rikkaita kappaleita se sisälsikään. Sävelsimme albumin aikoinaan Bergenin yhdellä laidalla, äänitimme sen toisella ja nyt soitimme Beyond the Gatesissä, joka järjestettiin kaupungin kolmannella laidalla. E nslaved on julkaissut 23-vuotisen levytysuransa aikana neljätoista albumia ja matkannut niillä viikinkiteemaisesta black metalista rajattomasti tunnelmoivan raskaan rockmusiikin ääriin. Keikan jälkeen saimme kuulla lukemattomilta ihmisiltä, että juuri tuon kappaleen kuuleminen ensi kertaa oli heille lähes uskonnollinen kokemus. Mainittu esikoinen pääsi elokuussa erityiskohteluun, kun Enslaved palasi klassikoksi muodostuneen albuminsa äärelle Norjan Bergenissä järjestetyillä Beyond the Gates -festareilla soittaen albumin kokonaisuudessaan. Ymmärsimme jotenkuten jo aikoinaan luoneemme jotain sellaista, mitä ei ollut tehty aiemmin, mutta huomasin vasta nyt albumin olevan irrallaan myös kaikesta muusta, mitä olemme tehneet itse. Levyn jokainen soitin kiilaakin ihan omillaan, enkä ollut täysin varma, kykenemmekö soittamaan kuten soitimme teini-ikäisinä. Samalla se on ollut yksi ailahtelevan metallimaailman tasapainoisimmista ja takuuvarmimmista bändeistä, johon on voinut luottaa aina Vikingligr Veldi -debyytistä (1994) näihin päiviin. Grutle: – Vikingligr Veldin aika oli hyvässä mielessä todella kuluttavaa. Enslaved aloitti 1990-luvun alussa matkan läpi pohjoisen mytologian ja varhaisen äärimetallin. Olimme täysin riivattuja, palo musiikkia kohtaan ajoi meitä täysillä eteenpäin. Vuosien saatossa avarakatseisesti koko potentiaalinsa vapauttaneesta norjalaisjoukosta on muodostunut oma arvoituksellinen käsitteensä, jota metallin säännöt eivät pidättele. Grutle: – Emme olleet kajonneet albumin kappaleisiin vuosikausiin, ja esimerkiksi Midgards Eldaria emme olleet soittaneet missään olosuhteissa sitten vuosikymmenten takaisten treenisaikojen
Enslavedin kaltaisen bändin siunaus on, että olemme saaneet elää täysin omillamme ja toteuttaa itseämme juuri haluamillamme tavoilla. – Nytkin muutokset osoittautuivat hedelmällisiksi askeliksi kohti tuntematonta. Se osoittautui yhden ajan lopuksi, Ivar sanoo. – Olemme ehkä pohjimmiltaan hyvin erilaisia ihmisiä, mutta Enslaved rakennettiin sille perustukselle, että halusimme tehdä vain ja ainoastaan omaa suosikkimusiikkiamme kenestäkään muusta välittämättä. Olimme Ivarin kanssa tässä asiassa täsmälleen samalla aallolla. Monesti sanotaan, että tuossa iässä päätetään asioita liikaa tunteella järjen sijaan. Kappaleista ei löydy ilmeisimpiä rakenteita ja ne kulkevat eteenpäin kuin pitelemätön luonnonvoima. Vapaasti virtaava luonnonvoima Kun E etenee Storm Son -aloituskappaleen lempeästä introsta rujompiin metallisiin riffeihin ja kaiken takana aistittavissa olevaan hypnoottiseen progehenkeen, albumin tunnistaa välittömästi Enslavedin tekemäksi. Albumin aura oli ylitsevuotavan lopullinen, mikä viittasi uuteen lukuun Enslavedin tarinassa. Maailma on ehkä sekava paikka, ja musiikissakin asiat kuten raha voivat sotkea kaiken. Enslaved on bändi, jossa motivaation on synnyttävä täydestä intohimosta tätä musiikkia kohtaan. Sittemmin olemme oppineet ottamaan kokoonpanonmuutokset ennemmin mahdollisuutena kuin uhkana. Håkon Vinjen liityttyä mukaan löysimme soundiimme uudenlaista verevää orgaanisuutta, ja pian koko bändistä välittyi ihan uutta inspiraatiota. Kaikenkattavaa toimeentuloa tai rock’n’roll-glamouria tästä bändistä ei löydä. Sekä suurimmat vahvuutemme että heikkoutemme ovat kääntyneet usein energioiksi, jotka ovat saaneet meidät tarkastelemaan musiikkiamme useista eri kulmista. – Kuulostaako yksinkertaiselta. – Kun aikoinaan aloitimme, vuokrasimme Bergenistä homeisimman mahdollisen mökin treenikseksi, ja koko albumi sävellettiin ja jopa äänitettiin hyvin pitkälti ”studiolivenä”. Meidät toi yhteen yksinkertaisesti äärimmäisen samanlaiset musiikkimaut. Vaikka minua ja Grutlea ei saa irti Enslavedistä hakkaamallakaan, muut jäsenet ovat vaikuttaneet aina ratkaisevasti kulloisenkin aikakauden soundiin. – Olimme valmistelleet E-albumia melko pitkälle ja varanneet studioajan, kun synistimme Herbrand Larsen päätti jättää Enslavedin. – Näin jälkikäteen ajateltuna bändin perustaminen ja treeniksen hankkiminen oli aikamoista riskipeliä. Enslaved kohtasi jälleen uuden murroksen uuden E-levyn saadessa muotoaan. Tämä on kuin ihmiskunnan historia pienoiskoossa: hyviä asioita ei olisi syntynyt ilman virheitä, joista oppia. – Joskus aiemmin olisimme halvaantuneet tällaisen tapahtuman seurauksena. Grutle kertoo huvittuneesti Enslavedin palanneen näiden muutosten myötä hieman vanhanaikaisempaan tapaan äänittää musiikkiaan. – Kun pystytimme Enslavedin, emme tunteneet toisiamme ollenkaan. – Vuosien kuluessa meistä on tullut kuin veljekset, jotka jakavat paljon asioita, voivat luottaa toisiinsa ja jakavat pohjimmiltaan saman historian, mutta toisaalta myös väittelevät, haastavat toisiaan, haluavat pysyä tarpeeksi omillaan ja voivat olla varmoja, etteivät erimielisyydet hajota välejä ihan noin vain, Ivar vakuuttaa. Tiedäthän, kun muusikko palaa varhaisiin töihinsä ja alkaa ikävöidä varhaista luovuuttaan. – Uusi kokoonpano toi mukanaan uudenlaista dynamiikkaa, joka innosti meitä kokeilemaan rajojamme. – Olemme käyneet läpi lukuisia musiikkimaailman mullistuksia ja kokoonpanonmuutoksia, mutta meitä ovat sitoneet aina samat intohimot. – Tiedän, että näin on helppo sanoa jälkikäteen, kun asiat ovat takanapäin, mutta arvostan jopa kaikkia hyviä aikoja enemmän niitä Enslavedin historian mutkia, jotka ovat saaneet meidät puskemaan eteenpäin. Sen sijaan Blodhemn [1998] oli tuskallinen etsikkoajan virhe, Monumensionilla [2001] Roy Kronheim yritti muuttaa soundiamme liikaa ja Vertebrae [2008] kärsi paljon tuotannostaan. – Tietenkään kaikki ei ole ollut ruusuilla tanssimista, Grutle lisää. Historiaa vavisuttavia käänteitä Enslavedin historiaa tuumiessaan Ivar löytää bändin tuotannosta selkeitä yläja alamäkiä, mutta korostaa heti molempien tärkeyttä. Ivar: – Hienointa on, että kuvittelin olevani täysin eri ihminen kuin tuolloin. Olemme siis kuin toistemme vastavoimia. Tilanne oli hieman sama kuin Below the Lightsin ja Isan [2004] jännittävinä aikoina. Kaikenkattavaa toimeentuloa tai rock’n’roll-glamouria tästä bändistä ei löydä.” 50. Veljeyttä metallissa Ivar ja Grutle perustivat Enslavedin vuonna 1991 ollessaan vasta 13ja 17-vuotiaita. Enslaved ei ollut kahden kaveruksen perustama bändi. Meillä ei ollut mitään takeita siitä, että kemiamme toimivat. Kumpikin korostaa tyytyväisenä, että heidän ystävyytensä on kasvanut vuosikymmenten aikana eräänlaiseksi Enslavedin kivijalaksi, jonka ansiosta bändi on voinut edetä määrätietoisesti läpi lukuisten suunnanmuutosten. – Nyt palasimme osittain analogiseen äänitykseen ja veimme studiotyötä yhä elävämpään malliin. Tässä tapauksessa aavistusten vietäväksi heittäytyminen oli vain hyvä asia. Tämä ei varmasti ole kaikille bändeille arkipäivää. Äänitimme kitarat, bassot ja rummut yhtä aikaa samassa pienessä tilassa. – Tämän ansiosta olemme ajaneet toisemme ylittämään itsemme ja kokeneet vastuuta Enslavedin tulevaisuudesta. Kaksikko muistelee, ettei yhteisen bändin perustaminen ollut tuolloin mikään läpihuutojuttu. Sen sijaan tunsinkin voimakasta sukulaisuutta tuon ajan itseeni ja huomasin eläväni sen saman luovuuden liekin voimalla edelleen. Meitä yhdistivät King Diamond, Mercyful Fate, Bathory, Mayhem, Carcass, Autopsy, Celtic Frost ja loputon into musiikkia kohtaan, Ivar sanoo. Samalla Enslavedin musiikin voi huomata virtaavan eteenpäin lähestulkoon vapaammin kuin koskaan ennen. Hetken aikaa elämissämme ei ollut mitään muuta kuin Vikingligr Veldin täydentäminen ja yhdessä soittaminen äärimmäisen pieneen tilaan puserrettuna. – Kun teimme In Times -albumia [2015], tunsimme sen olevan joko jonkin aikakauden loppu tai alku. Se ei ole muuttunut vuosien kuluessa, Grutle toteaa. Elimme jälleen hetkessä, ja muutaman kuukauden ajan tuntui siltä, ettei elämissämme ollut mitään muuta kuin tämä albumi. Niin pitääkin. – Sanoisin että Frost [1994], Below the Lights [2003] ja uusi E ovat ne albumit, joilla olemme saavuttaneet näkemyksemme kaikkein puhtaimmin. Jos minun pitäisi valita nyt uudelleen 26-vuotisen bänditaipaleen ja ”tavallisen elämän” välillä, valitsisin Enslavedin. Keskustelu kääntyy jälleen aiemmin mainitun Vikingligr Veldi -debyytin suunnalle. Se oli täysin ymmärrettävä päätös. Päätimme kuin ”Enslaved on bändi, jossa motivaation on synnyttävä täydestä intohimosta tätä musiikkia kohtaan
Joskus vaakakuppi on kallistunut liikaakin yhteen suuntaan, mutta E vaikuttaa lähes monumentaalisen vankalta rakennelmalta. – Nyt tunnen meidän löytäneen vastaavan runsaudensarven siitä, ettemme määrittäneet albumia etukäteen mitenkään. – Sen sijaan E on tunnelmaltaan hyvin vapautunut, avoin ja hengittävä. – E oli yhtä aikaa niin luonteva ja haastava albumi luoda, että palan jo nyt halusta päästä säveltämään uutta musiikkia. Ihan kuin meidät olisi vallannut jokin voima, jonka kanssa emme ole olleet aiemmin tekemisissä. Ivar löytää E:lle sukulaisen kaukaa bändin historiasta ja avaa samalla Enslavedin vastavoimien tasapainoilua. E on hyvin tasapainoinen yhdistelmä lähes improvisoituja ja harkittuja ratkaisuja. – Pyrimme aina vangitsemaan albumille sen hetken, jota kulloinkin elämme. – Luen todella paljon vanhoja kirjoituksia, historiaa ja mytologiaa löytäen niistä tunnelmia Enslavedin albumeille, mutta yhtä lailla säveltämämme musiikki saa minut etsimään siihen sopivia tarustoja kaukaa historiastamme. huomaamattamme päästää irti kirjoittamattomista säännöistämme. – Vertebrae oli hyvin hypnoottinen ja harmoninen albumi, jota seurasi Axioma Ethica Odinin sukellus iskevämpään hyökkäävyyteen. Nyt vaikuttaa siltä, että tämä on se uusi luku urallamme, joksi In Timesia luulin, Ivar sanoo. Mytologia on ollut aina läsnä Enslavedissä, ja Grutle kertoo sen olevan osa myös hänen jokapäiväistä elämäänsä, johon kuuluu jatkuvaa uusiin tarustoihin syventymistä ja niiden uumenista itsensä etsimistä. Toisinaan annoimme musiikin määritellä itse suuntansa, ja yhtä usein kappaleet saivat kypsyä kuukausien ajan. – Meillä on aina ollut filosofia, että albumin viimeisen kappaleen tulee olla jotain niin vaikuttavaa, että sama kappale voisi yhtä hyvin olla koko bändin viimeinen teos, tai kurkistus siihen, mitä tulevaisuus saattaa tuoda mukanaan. 51. Sitä kuunnellessa tuntuu kuin kappaleissa ei olisi lainkaan pirstoutuneita osia. Albumin toisen ääripään tullessa vastaan sen päättävän Hiindsiightin saksofonein höystetyssä hypnoottisuudessa Enslaved vaikuttaa muuttaneen muotoaan albumin sisällä ja löytäneen itsensä jälleen kerran uudelleen. Enslaved on yllättänyt aiemminkin repimällä auki rajojaan, vaikkei bändillä edes tunnu olevan sellaisia. Se on hyvin symbioottinen prosessi, joka kertoo meidän olevan yhtä mytologiamme kanssa. Vastaavalla tavalla In Times perustui tunnelmoivaan virtaukseen ja E on kuin vastavoima sille vaakakupin käännyttyä jälleen selvästi dynaamisemmalle puolelle. Ennen sitä meitä olivat määrittäneet tietyt black metalin piirteet, mutta tuolloin avasimme ovemme Pink Floydille, Rushille ja Led Zeppelinille, mikä meni nuoruuden innossa liiankin pitkälle. Ne ovat aidosti ja luonnollisesti yhtä. Yksikään käänne yhdessäkään kappaleessa ei tunnu pakotetulta, vaikka etenisimme utuisimmasta progetunnelmoinnista raaimpaan metalliin. – E on samanlainen loikka eteenpäin kuin Monumension aikoinaan. Sen ansiosta E on flow’ltaan lähes jazzahtava albumi, mikä saattaa kuulostaa jonkinlaiselta kikkailulta, mutta jazz ei tarkoita tässä tapauksessa sitä, Grutle sanoo. Pieniä murusia mytologiasta Enslavedin musiikki on ollut alusta asti vahvasti norjalaisella pohjavireellä kyllästettyä, mutta bändin sanoitukset ja kuvasto kietoutuvat Pohjolan historiaan vieläkin näkyvämmin
Historia on äärimmäisen mielenkiintoista, koska se paljastaa karuilla tavoilla ne tiet, jotka ovat johtaneet meidät tähän ja nyt. Tämä voi kuulostaa synkältä, mutta toisaalta epätäydellisyys ja vastavoimien ikuinen taistelu on yksi ihmiskunnan kiehtovimmista virheistä.” 52. Se kuvastaa enemmän sitä, kuinka ihmisen minäkuva on kehittynyt historian keskellä ja millä tavalla ihmismieli on käsitellyt asioita läpi koko historiansa. – On olemassa asioita, joita ei pysty ilmaisemaan sanoilla. – Teemat lähtivät syntymään näistä lähtökohdista, ja etenin yhä pidemmälle Skandinavian varhaistarustoihin, aikoihin joina nykyään tuntemiamme maita ei ollut olemassa edes kaukaisessa tulevaisuudessa. – Koko historiamme on osoittanut, miten suuri vaikutus yksilöillä voi olla asioihin. Mytologia pukee nämä asiat vertauskuviksi – hieman samalla tavalla kuin teemme itse Enslavedissä muuntaessamme tiedostamatonta ihmismieltä musiikiksi. Sekin kertoo meille mistä tulemme, mutta paljon intiimimmällä tavalla. Elämän luonnonmukaisuus Grutle kertoo syventyneensä E-albumin kohdalla kokonaan uuteen puoleen norjalaisia kansantaruja. Muutaman kerran on käynyt niin, että Ivar on säveltänyt juuri tiettyä teemaa huutavan kappaleen paljon myöhemmin. Nämä kaksi asiaa ovat aina kietoutuneet yhteen. – Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitin albumille saamelaisesta kulttuurista ja mytologiasta. Ivar komppaa innokkaasti Grutlen näkemystä Enslavedin, henkilökohtaisen historian ja mytologiaharrastusten välisestä yhteydestä, mutta vie ajatuksen vielä yleismaailmallisemmille tasoille. – Jos minun pitäisi nimetä albumin kantava voima, se on juuri ihmisen ja luonnon erottamaton symbioosi. Juuri mytologiasta on tullut Enslavedin kantava voima siksi, että Ivar kokee sen ulottuvan historiaakin peittelemättömämmin hänen teemoissaan tavoittelemiinsa ihmisyyden absurdeimpiin puoliin. Löysin paljon yhtäläisyyksiä eri kansojen, tarustojen ja nykyajan välillä. Mitä enemmän syventyy E-albumin kryptisiin sanoituksiin, sitä enemmän voi löytää viitteitä saamelaisuudesta, samaaneista ja ihmisen yhteydestä luontoon sekä kysymyksiä siitä, mistä koko kansamme on alkujaan peräisin. Tämän hyväksymisen sijaan nykyään tuntuu olevan tapana suhtautua historiaan samalla tavalla kuin ilmastonmuutokseen: ihmiset uskottelevat itselleen, ettei se vaikuta heihin yksilötasolla. Musiikkimme on pieni murunen sitä kokonaisuutta, jossa ihmisyys, historia, mytologia ja siitä syntyvä taide ovat yhtä. Viimeistään se osoitti, ettei ihmiskunta ole muuttunut kovin paljoa. Sieltä hän löysi yhä vahvempia osoituksia ihmisen ja luonnon alkukantaisesta yhteydestä toisiinsa. Tiedän, että tämä on klisee, mutta en ole itse uskoa, miten paljon ihmiskunta menettää mahdollisuuksia ymmärtää itseään, koska se sulkee toistuvasti silmänsä historiansa suhteen. Historia on jotain sellaista, joka on tapahtunut yhteiskunnalle ja ”niille muille”. Tämä saa unohtamaan, kuinka ensimmäisen maailmansodan laukaisi lopulta yksi ainoa ihminen, ja samalla tavalla Nelson Mandelan ja Gandhin kaltaiset yksilöt ovat vaikuttaneet miljardien ihmisten elämään. – En etsi lukiessani lähteitä jotakin tiettyä albumia varten, mutta kirjaan aina lukemisesta syntyneet ajatukset ylös. – Mytologiasta tekee mielenkiintoisen se, että se on historiaan verrattuna jotain täysin erilaista ja silti samanlaista. – Kiinnostukseni historiaa ja sitä kautta mytologiaa kohtaan alkoi jo koulussa, muuttui syvemmäksi Enslavedin myötä ja versoi sitä kautta jälleen opinnoiksi. Saatamme kuvitella irrottautuneemme siitä jossain kohtaa teollista ”Pimeys ja valta sekä valo ja alistuminen kulkevat koko historiassamme ja näin ollen myös tarustoissamme käsi kädessä. E-albumilla on mukana Feathers-kappaleen kaltaisia ajatuksia, jotka ovat kypsyneet mielessäni vuosikymmeniä
Ihmiskunta on aina pyrkinyt peittelemään syvintä olemustaan massiivisten kuvastojen ja eepostelun taakse. Näissä tilanteissa voi vain kysyä itseltään: tekisinkö oikeasti asiat eri tavalla tuossa asemassa. Tämä voi kuulostaa synkältä, mutta toisaalta epätäydellisyys ja vastavoimien ikuinen taistelu on yksi ihmiskunnan kiehtovimmista virheistä. Saatamme valehdella itsellemme, että kyseessä on ihan eri asia kuin aiemmin, mutta lopulta koko ihmiskunta toimii ihmismielen pimeämpien puolien mukaan, Grutle sanoo. Suurin tämän albumin muiden bändien ylle langettama kirous on se, että kaikki saavutettavissa oleva saavutettiin jo vuonna 1994. OMAN GENREN RAKENNUSAINEET Enslaved on onnistunut sulattamaan useat rockmusiikin lajit yhteen niin tiiviisti, että sopasta on syntynyt kokonaan uusi lajityyppi: Enslavedgenre. Se suhde on kaikkea muuta kuin harmoninen. Se tekee elämästä elämisen ja taistelemisesta taistelemisen arvoista. Grutle toteaa huomanneensa yhä vahvemmin, että niin historialla kuin tarustoilla on tapana toistaa itseään. Ivar Bjørnson listasi yhtyeensä nykymuodon kannalta tärkeimmät albumit. Olen huomannut, että ihminen tekee usein pahimmat virheensä impulsiivisesti ja kauaskantoisesti parhaat ratkaisunsa ottamalla askeleen taaksepäin ja viivähtämällä hetken. Se kuulostaa metallilta, joka ei ole ihmisten säveltämää vaan jonkin voiman ihmisen kautta kanavoimaa. Sitten hän naurahtaa ja kertoo haluavansa välttää paasaamista ja keskittyvänsä mieluummin ihmiskunnan hyviin puoliin. – Toisaalta, jos ihmiskunta on edelleen suureksi osaksi uskontojen orjuuttama, valmis alistumaan tyrannisoivien laitosten vietäväksi, ja samaan aikaan on olemassa valtava määrä ihmisiä, jotka eivät hyväksy evoluutiota ja pitävät maapallon pyöreyttä salaliittona, olemmeko edes valmiit siirtymään seuraavalle tasolle. Huvittavaa on, ettei arvostelija ollut ihan hukassa. Quorthonin luovuuden ikiaikaisin kiteytymä yhdistää syvälle alkukantaisimpiin tunteisiin vetoavaa metallia ja pohjoista mytologiaa täydellisesti. Mekään emme pyri yhdistelemään musiikissamme mitään, vaan tekemään täydellisintä mahdollista Enslavediä ennemmin tunteella kuin yliajattelulla. Meillä on taipumus turvautua pimeimpiin ajatuksiimme, koska se on tyydyttävämpää. Hammerheart oli albumi, joka sai meidät rakentamaan Enslavedin suuntaan, jonka kautta tunnette sen tänä päivänä. – Tässä maailmassa on helppoa olla tuomitseva paskiainen. 53. Luonnoltaan hyvät ihmiset taas nöyrtyvät omaan kiltteyteensä ja antavat pahojen asioiden tapahtua, koska heillä ei ole vaadittua röyhkeyttä puuttua siihen. Lähestulkoon kiihtyneen Grutlen puhe taukoaa hetkeksi. King Crimson – In the Court of the Crimson King (1969) – Tämä on yksi niistä albumeista, jotka osoittivat meille 90-luvun puolivälin tienoilla, ettei musiikilla ole välttämättä ollenkaan genrerajoja. Me yritämme tehdä tästä oman pienen osamme musiikin ja arkipäiväisen elämämme kanssa, mutta meilläkin on vielä pitkä matka todellisen ymmärryksen aukeamiseen. Mayhem – De Mysteriis Dom Sathanas (1994) – Kaikkien aikojen paras black metal -albumi, ei epäilystäkään. Yhtä aikakautta seuraa sekä tarustoissa että historiassa usein jotain täysin päinvastaista. – Pimeys ja valta sekä valo ja alistuminen kulkevat koko historiassamme ja näin ollen myös tarustoissamme käsi kädessä. – Tuon kaiken takaa voi silti aina löytää ne samat tarpeet löytää elämän tarkoitus, palvoa korkeampia voimia, perustaa elämä auringonja kuunkierrolle ja hypellä hyvin inhimillisillä tavoilla mustavalkoisten vaihtoehtojen välillä. Rehellisesti sanottuna en usko, että yksikään bändi tulee ikinä tavoittamaan sitä riivattua pimeyttä, jota tämä levy pursuaa. Dark Side of the Moon on yksinkertaisesti kaikkien aikojen paras albumikokonaisuus. – Meillä on tapana jäädä kiinni tuttuun ja turvalliseen. Luottaa siihen, mitä internetissä kirjoitetaan, tuomita kaikki kaoottiset teot hirveyksiksi ja tuntea ylemmyyttä. Palaamme kerta toisensa jälkeen samojen virheiden äärelle. – Hyvän tekeminen vaatii ponnisteluja. In the Court of the Crimson King on kuningas, joka ei kumartele ketään. Musiikkia, jolla ei todellakaan pyritä miellyttämään kaikkia, vaan esitetään ihmisyyden alkukantaisin olemus sellaisena kuin se oikeasti on. Jos jostakin albumista voi sanoa, että Saatana on sillä läsnä, niin se on De Mysteriis Dom Sathanas. Varhaisin Enslaved kumarteli suoraan näiden tšekkiläisten metallimestareiden suuntaan, eikä Master’s Hammerin vaikutusvalta ole päästänyt meitä otteestaan tähänkään päivään mennessä – kuunnelkaapa vaikka Axioma Ethica Odinin nimikkokappaleen ensimmäistä riffiä. Lopuksi Grutle hyppää ihmiskuntaa koskevien ajatustensa toiseen äärilaitaan pientä huvittuneisuutta äänessään. Ihan kuin olisi itse kaiken yläpuolella. King Crimsonin debyytin voi halutessaan pirstoa pienenpieniin osiin ja yrittää määritellä sitä jotenkin tunnettujen lokeroiden kautta, mutta se on täysin turhaa. Vaikka kaukainen historia saattaa tuntua etäiseltä ja tarustot väritetyltä fantasialta, kaikki tämä heijastuu voimakkaasti myös nykyaikaan, kun koko maailma tuntuu elävän toisintoja omasta menneisyydestään. Bändin filosofiana oli selvästikin soittaa niin pitelemätöntä ja suodattamatonta King Crimsonia kuin mahdollista. vallankumousta, mutta olemme edelleen yhtä kaikkea meitä ympäröivän kanssa. Näin Master’s Hammerin keikan muutamia viikkoja sitten, ja bändi on edelleen yhtä ajaton äärimetallin monumentti kuin aina ennenkin. Pink Floyd – Dark Side of the Moon (1973) – Mitä voisin sanoa albumista, josta on jauhettu lähes 45 vuoden ajan aina, kun puhutaan maailman parhaasta musiikista. Bathory – Hammerheart (1990) – Ei liene kovin suuri yllätys, että Hammerheart on Enslavedin synnyn kannalta se tärkein albumi. Vastaus vaatii syvää rehellisyyttä itselleen. Jos haluaa kiittää jotakin yksittäistä tahoa Enslavedin olemassaolosta, voi kiittää Master’s Hammerin Frantaa ja kumppaneita. – Olen huomannut kysyväni itseltäni, onko ihmiskunta oppinut yhtään mitään koko olemassaolonsa aikana. – Se, minkä pyrin ottamaan aina historiasta ja tarustoista osaksi itseäni, on asioiden tarkastelu hieman ensimmäistä mielenjohdetta laajemmasta perspektiivistä. – Monet tarustoista ovat täysin universaaleja, riippumattomia siitä, missä päin maailmaa ne on kirjoitettu. Dark Side of the Moonin vaikutusvalta on niin mittaamaton, että albumi olisi vaikuttanut Enslavediin, vaikka en olisi ikinä kuullutkaan sitä. Paha on usein se helpompi ja ihmiselle luonnollisempi tie. Hammerheartin ja sitä myötä Enslavedin perustukset valettiin syvälle ihmiskunnan ja sen tunnetun mytologian perusteisiin. Master’s Hammer – Ritual (1991) – Näin taannoin levyarvion jostain 90-luvun alkuhämäristä, jossa kirjoittaja arvuutteli, tuleeko Enslaved ikinä olemaan mitään muuta kuin ”Master’s Hammer -kopiobändi”. Yksikään bändi tätä ennen tai tämän jälkeen ei ole kyennyt läheskään samaan. Vielä vaikuttavammaksi albumin tekee tietenkin se, että se on yksi elämäni tärkeimmistä levytyksistä. Varhaisina vuosinamme kuuntelimme loputtomasti tämän albumin ensimmäisiä miksauksia, ja niillä demoilla Mayhemin tavaramerkiksi muodostunut kitarasoundi on se juttu, johon myös Enslavedin tyyli on kaikkien näiden vuosien ajan perustunut. Albumi on vain ja ainoastaan King Crimsonia, ei mitään muuta. Jos siis toivon jotain tältä maailmalta seuraavina vuosikymmeninä, niin edes pientä askelta avarakatseisuuteen. Tässä on ydin sille ajatukselle, mitä haluamme Enslavedin olevan
Tosiasia on, ettei meidän ole ikinä tarvinnut lähteä yhdistelemään näitä aineksia. Uskonto määrittää portugalilaisten elämää, olivatpa he uskovaisia tai eivät. – Ymmärsin, että vuoden 1755 pieni maailmanloppu on täydellinen teema. Irrallaan identiteeteistä Fernandon mukaan hänen syntymäaikansa ja lapsuutensa määrittivät hyvin pitkälti hänen myöhempää elämäänsä. Juuri tuona vuonna Portugali vapautui pitkäaikaisesta fasistisesta diktatuurista, jollainen PÖLKYLLÄ Keskellä kulttuurien yhteentörmäystä elänyt Fernando Ribeiro on kypsynyt 43-vuotisen elämänsä aikana moniulotteiseksi muusikoksi, laulajaksi, kirjailijaksi, historioitsijaksi ja filosofiksi. V uosi 1755. Maa tuhoutuu lähes täydellisesti. Konseptialbumi sai alkuräjähdyksensä, kun Moonspell päätti kuvata live-dvd:n kotikaupungissaan. – Sijaintimme ansiosta sekä Afrikka että Eurooppa ovat olleet tasavertaisesti läsnä elämissämme. Alettuani lukea filosofiaa olen yrittänyt ymmärtää, mikä saa ihmiset uskomaan epäinhimillisiin laitoksiin niin sokeasti, että he ovat valmiit uhraamaan elämänsä sen takia. Ne ovat verissämme. Moonspell-yhtye pohtii laulajansa Fernando Ribeiron johdolla, kuinka he voisivat summata koko portugalilaisuutensa yhteen ja ainoaan teemaan. – Synnyin vuonna 1974. Vuosi 2017. Väistämätön kulttuurihistoria Kuka tahansa muusikko ei välttämättä kykenisi kirjoittamaan konseptialbumia satoja vuotta vanhoista tapahtumista. Moonspell-yhtyeensä tartuttua uransa historiallisimpaan konseptiin Ribeiro kokee kohdanneensa tähän asti suurimman haasteensa. Aluksi siitä muodostui neljä kappaletta dvd-konserttiin, sitten albumi. Levy-yhtiömme ehdotti arkistojen kaivelua ja vanhojen materiaalien ynnäämistä kokonaisuuteen. – Lapsena totuin kasvamaan kouluissa, joissa kulttuuri oli aidosti rikkaus. – Vuoden 1755 Lissabonin maanjäristyksen erottaa kaikista muista teemoista se, että tämä koko Portugalia muovanneen tapahtumaketjun alku on kulkenut mukanani koko elämäni. Kaikki elivät samassa maassa ja samalla identiteetillä, jolloin myös kulttuuri, musiikki ja kirjallisuus pääsivät elämään vapaasti. – Portugali on ollut aina yksi valtava sulatusuuni, mitä tulee musiikkiin ja kulttuuriin. Vaikka maallamme on myös väkivaltaisia jaksoja, se on aina ollut pohjimmiltaan rauhaa syleilevä paikka. Sekä portugalilaiset että muualta maahamme saapuneet tekivät ihan yhtä paljon hyvää ja pahaa. – Itse olen sitä mieltä, että uskonnot ovat ihmiskunnan syvin sairaus. – Jo kaikki järistyksestä syntynyt kaaos kiehtoi minua, mutta tuhoakin enemmän minuun vetosi se eräänlainen pienen maailmanlopun kuvasto, jossa koko maa hajoaa luonnonvoimien vaikutuksesta. Se on ollut yksi inspiroivimmista tutkimisen aiheista ja vaikuttanut paljon elämääni. Vuosi 1755 nousee esille useammin kuin mikään muu. – Saan usein kuulla, kuinka Moonspell pyrkii sekoittelemaan vaikutteita kirkollisista harmonioista, etnisistä rytmeistä, latinomelodioista ja eteläeurooppalaisesta kansanmusiikista. – Maamme on aina elänyt hämmentävässä vapaamielisyyden ja kristinuskon ristitulessa, mikä on tarkoittanut, että Portugali on ollut aina moraaliltaan ja käytännöiltään katolinen maa. Jotain mikä koskettaisi meitä portugalilaisina. – Takaraivossani kytee aina useita tarinoita yhtä aikaa. Pidän todella paljon portugalilaisesta historiasta ja erityisesti sen sosiologisesta monimutkaisuudesta. Seuraa jälleenrakennus, josta muodostuu nyt tuntemamme Portugali. Fernando Ribeiron kirjava menneisyys keskellä Portugalin kulttuuripaljoutta mahdollisti tämän. Tämän vuoksi historioitsijat ovat aina sanoneet, että Portugalin olisi kaiken järjen valossa täytynyt olla mahdoton valtio, jonka Espanjan olisi pitänyt nielaista. Me halusimme tehdä jotain paljon enemmän. Totta puhuakseni suurin osa tarinoista ei päädy levyille asti, koska niitä syntyy musiikkia enemmän, Fernando Ribeiro aloittaa lähes luennoivaa rauhallisuutta äänessään. Sain lukea siitä koulussa jo varhain, ja alettuani lukea historiaa enemmän, huomasin tapahtuman mittaamattoman merkityksen. Portugalia vavisuttaa sen tunnetun historian tuhoisin maanjäristys. Tästä huolimatta, tai juuri sen takia, meillä on erittäin vahva oma identiteetti. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT FILIPE SILVA Sulatusuunin kypsyttämä 54. – Keikan kuvaaminen Lissabonissa kiehtoi meitä niin paljon, että halusimme mukaan jotain ainutlaatuista. Sen jälkeen kaikki on rakennettava uudelleen sosiaalisuutta, uskontoa, politiikkaa ja minäkuvaa myöten
– Portugalilaiseen teini-ikään kuului oman identiteetin määrittäminen aika karkealla jaolla: olit joko surffaava bilettäjä tai johonkin outoon sekaantuva hyypiö. Se oli kuin toisinto 60-luvulta, Beatlesin ja Beach Boysin terveestä kilpailusta. Sekosin täysin Celtic Frostiin, Bathoryyn, King Diamondiin ja Sepulturaan. Tartuin mikkiin ja huusin siihen. – En ollut lapsena mitenkään erityisen musikaalinen ihminen. Emme osanneet soittaa, mutta Sepulturan kaltaiset bändit olivat rohkaisseet meitä siihen, että vimma ja kiima voivat viedä bändin paljon teknisyyttä pidemmälle. Musiikki oli yksi monista asioista, jotka minuun vetosivat, mutta tuossa vaiheessa paneuduin paljon enemmän lukemiseen ja opiskelemiseen. Pian minua alkoi kiehtoa kaikki se maanalainen ja maailmasta irtaantunut metalli. Tuolloin kyse oli alkeellisesta melodisesta black metalista. – Päädyin laulajaksi vain siksi, että kirjoitin muiden mielestä parempia sanoituksia kuin he. – Portugalilainen metalli ei ollut omaa ääntä nähnytkään. En meinannut millään löytää paikkaani tästä rakennelmasta – en ennen kuin löysin raskaan rockin ja metallin. Sapluunoita ei hetkeen ollut. Warriorin viitoittamaan tiehen. Tärkeintä oli tulkita sanoituksia ja tätä musiikkia pitelemättömästi. – Palasimme treenikselle entistä määrätietoisempina. Kaikki täällä melunneet bändit soittivat lähinnä covereita tai tylsää Metallican ja Sepulturan apinointia, mikä ei puhutellut meitä. Se oli silkkaa tunnelmallista black metalia mutta samalla monella tapaa Moonspellin alku. Se muutti elämäni ensimmäisen kerran. Vaikka Fernando kertoo musiikillisen heräämisensä tapahtuneen Whitesnaken, Survivorin ja Scorpionsin merkeissä, hän vähättelee musiikin roolia varhaisessa elämässään. Olimme usein vapaita tekemään juuri sellaisia kokeiluja kuin halusimme. Luotin Quorthonin ja Tom G. – Yleisömäärät tai levymyynnit eivät merkinneet kaltaisillemme bändeille mitään. – Sen sijaan perustimme oman fanzinen ja aloimme kirjoittaa juttuja portugalilaisista bändeistä. Haalimme haastateltavaksemme myös tulevia isoja bändejä kuten Paradise Lostin ja Sepulturan sekä suomalaisiakin yhtyeitä kuten Abhorrencen, Sacred Crucifixin ja Amorphisin. Maahamme suorastaan tulvi kulttuuria ja musiikkia, joihin ei olisi aiemmin päässyt mitenkään käsiksi. Oikeastaan levy-yhtiöiden mielestä oli sitä PÖ LK YL LÄ. Järjestimme fanzinellemme haastattelun Quorthonin kanssa. Lehdenteon kautta Fernandon tuttavapiiriksi muodostunut ja myöhemmin Moonspellin perustanut joukko alkoi saada lopulta tarpeekseen siitä, että suurin osa paikallisista bändeistä soitti vain kopioitua thrash metalia. – Kun vallankumous avasi Portugalin rajat, elämämme muuttui täysin. En ajatellut minkäänlaista laulutekniikkaa. Kasarisoundiin kyllästyneet bändit pyrkivät tuomaan esille omaa sisintään määritettyjen genrejen sijaan. – En edes ajatellut sitä vaihtoehtoa, että olisin alkanut soittaa kitaraa, harjoittelemaan laulamista, perustanut bändin tai liittynyt sellaiseen, vaikka Portugaliin alkoi nopeasti syntyä vahva metalliskene. oli koettu myös Espanjassa Francon ja Italiassa Mussolinin johdolla. Fernandon kohdalla suunta oli aluksi tyystin toinen. – Moonspell on kotimaamme, metallisen 90-luvun alun ja lähimenneisyytemme yhteentörmäys. Jos olisin syntynyt yhtään aiemmin, en olisi todellakaan kasvanut kaiken sen kirjallisuuden, popin, rockin ja myöhemmin metallin parissa. Mustempi metalli loisti poissaolollaan. – Samoihin aikoihin Lissabonissa järjestettiin Bathory-fanitapaaminen. Vaadittiin kuitenkin yksi ”mittaamattoman merkityksellinen” kohtaaminen, ennen kuin Fernando päätti keskittyä musiikin tekemiseen. Ennakoimattomia kuunkiertoja Vielä tässäkään vaiheessa Fernando ei ollut täysin hahmottanut paikkaansa vuonna 1992 perustetun ja sittemmin yksitoista albumia julkaisseen Moonspellin keulilla. Muutaman vuoden ajan fanittaminen oli koko elämäni. Sen jälkeen tiesin, että musiikista tulee elämäntehtäväni. Se oli intensiivisin ja inspiroivin keskustelu, jonka olin koskaan käynyt kenenkään kanssa. Seuraavina kuukausina sävelsimme paljon silkkaa saastaa, joka ei kelvannut mihinkään. – Päätimme alkaa tehdä sitä itse. Kipinöitä kohtaamisista Moni vimmatusti metallin pauloihin hullaantunut nuorukainen olisi saattanut tähdätä soittamiseen ja bändin perustamiseen. – Todellinen herättäjä minulle oli Iron Maiden, johon koin sukulaisuutta varsinkin Rime of the Ancient Marinerin kaltaisten kirjallisuuteen viittaavien kappaleiden takia. Annoin pestille mahdollisuuden. Lopulta saimme kasaan kappaleen nimeltä Serpent Angel. Muodostimme Morbid Godin, joka oli Moonspellin esiaste
Tartuin mikkiin ja huusin siihen. – Olen juuri saanut valmiiksi kolmen runokirjani englanninkieliset versiot. Pohtiessaan yhtyeensä kirjavaa tuotantoa yhdistäviä tekijöitä Fernando nostaa jälleen esille itsenäisyyden, jonka arvon hän kertoo avautuneen ihailemiensa artistien esimerkkien ansiosta. Kotimaa ulkopuolisin silmin Palatessaan uuden 1755-albumin yksityiskohtiin Fernando korostaa levyn tuovan bändin portugalilaisuutta esille entistä selvemmin. Annoin pestille mahdollisuuden. – Aloin kirjoittaa enemmän runoja vasta Moonspellin Wolfheart-albumin [1995] aikoihin. Moonspell on tehnyt vuosikymmenten aikana sekä ylistettyjä että ihmisiä hämmentäneitä kokeiluja, jotka on otettu Sin/ Pecadon [1998], Alpha Noir/Omega Whiten [2012] ja nyt myös 1755-albumin tavoin vastaan ristiriitaisesti. ”Päädyin laulajaksi vain siksi, että kirjoitin muiden mielestä parempia sanoituksia kuin he. Sillä ei ollut mitään tekemistä menestyksen mittarien kanssa. Olemme aina tehneet mitä haluamme mutta osanneet vastareaktion ansiosta myös kyseenalaistaa tekemisemme. Viimeisen silauksen albumille antavat portugalinkieliset sanoitukset, joiden suuntaan Moonspell on flirttaillut muutamaan otteeseen aiemminkin. Kesti vuosia, ennen kuin nämä kirjoitukset alkoivat konkretisoitua niiksi teksteiksi, joista muodostui myöhemmin runokokoelmia. Pääsimme kiertämään Type O Negativen kanssa 30 keikan verran, ja Steelen valtava hahmo, itsevarmuus ja oman tien kulkeminen tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, että päätin pyrkiä entistä vahvemmin itsenäisyyteen musiikissa. Ne kertoivat usein kuolemasta ja itsemurhasta, vaikka en ollut lainkaan itsetuhoinen ihminen. Toinen asia on tietenkin portugalin rytmitys. Ylistys saattaa tuntua aluksi mukavalta, mutta jos saa ensimmäisistä levyistään lähtien turvallisen oloista hehkutusta ympäri nettiä, se on myös vankila. Samoihin aikoihin Fernando päätyi myös kääntäjäksi. – Aluksi olin todella ujo kirjoittamaan sanoituksia bändeilleni. Se on todella helppoa. Levyllä kuorot edustavat sormella osoittavaa kirkonväkeä, minä taas olen tässä näytelmässä se raunioiden keskellä vaeltava hahmo. – Uskon Moonspellin voimavaran olleen, että olemme aina haastaneet kuulijamme, mutta myös kuulijamme ovat haastaneet meitä. Luotin Quorthonin ja Tom G. Sen sijaan kirjoittaessaan on ikuisella matkalla itseensä ja ristiriitojensa ymmärtämiseen eikä edes pyri löytämään kaikkia vastauksia. Tärkeintä oli tulkita sanoituksia ja tätä musiikkia pitelemättömästi.” parempi, mitä erottuvampaa musiikki oli. 1755 kuvastaa maanjäristyksen tapahtumia yhdistämällä syvintä metallisuutta, kirkkokuoroja, oopperamaisia sinfonisuuksia, afrikkalaisia rytmejä, muslimien musiikkiperinnettä ja kaikkea, minkä koimme kuuluneen senaikaiseen portugalilaisuuteen. – Päätimme viedä kaiken äärimmilleen. – Joskus englanninkieliset sanoitukset toimivat tällaisessa musiikissa portugalia paremmin, mutta nyt koko albumin olemus liittyy niin syvästi portugalilaisuuteen, että päätin olla välittämättä näennäisestä kaupallisesta itsemurhasta. – Kirjoittaminen oli minulle jo varhaisessa nuoruudessani todella tärkeä tapa käsitellä elämääni ja asioita ympärilläni. Olen ehkä yhtä ihminen kuin kaikki muutkin, mutta olen usein huomannut tarkastelevani maailmaa siitä irrallaan, ulkopuolisin silmin. – Rooli sopii minulle oikein hyvin, koska olen tuntenut itseni aina eräänlaiseksi sivulliseksi kokijaksi. Painetuin sanoin Fernando Ribeiro on tullut Portugalissa tunnetuksi myös kolme kirjaa julkaisseena runoilijana, filosofina ja jopa matkaoppaana toimineena historioitsijana. Huomasin laulavani ihan eri tavalla kuin ikinä ennen eläytyessäni syvästi maailmaani koskettaneeseen tapahtumaan ja vieläpä portugaliksi. Hän oli vapaa sielu. Kun olin uppoutunut tarpeeksi vuoden 1755 tapahtumiin, olimme kaikki yhtä mieltä, että tämän musiikin on oltava jotain isoa, vavisuttavaa ja visuaalista, jotta se tekisi oikeutta konseptilleen. Hän teki täsmälleen kuten halusi. Sanoituksia kirjoitettiin, koska ne kuulostivat hienoilta. Viimeistään Aleister Crowleyn töitä kääntäessäni ymmärsin tämän olevan niin iso osa elämääni, että päätin perustaa oman kustantamon sekä kirjojeni että musiikkini turvapaikaksi. Se on ollut elämäni ajan sekä valaisevin siunaukseni että synkin kiroukseni. Nyt täysiverinen ensimmäinen kotimainen oli Fernandolle ainoa vaihtoehto. – Kun aloin myöhemmin laulajaksi, ymmärsin, että laulamisessa ja varsinkin metallissa on kyse asioiden purkamisesta ulospäin. En ajatellut minkäänlaista laulutekniikkaa. Se teki albumista todella dramaattisen ja teatraalisen. – Nykypäivänä on helppo tulla liian ylistetyksi liian varhain. Se on eräänlainen symbioottinen suhde. – Huomasin nopeasti, miten paljon monimutkaisempi kieli portugali oli minulle sanoittajana, koska sanavarastoni on tietenkin paljon englantia suurempi ja se teki teksteistä todella laajoja. Warriorin viitoittamaan tiehen. En pitänyt tekstejäni kovin kummoisina. – Vaikka kotimaamme on elänyt aina musiikissamme, emme ole koskaan aiemmin kirjoittaneet mitään täysin Portugalille omistettua. Nyt voimme alkaa jaella niitä Portugalin ulkopuolelle, mikä tekee niihin tutustumisen varmasti paljon helpommaksi, ellei ole jo päätynyt opiskelemaan portugalia vain meitä ja runojani ymmärtääkseen, Fernando nauraa. – Kielen ohella juuri levyn teema mahdollisti minulle ihan uuden lähestymistavan laulajana. – Ymmärsin aina todella hyvin Quorthonia, joka oli luovimman kautensa huipulla Hammerheartin ja Twilight of the Godsin jälkeen mutta teki tästä huolimatta seuraavaksi raakaa thrash metalia. Julkaisin vasta vuosituhannen vaihteessa nopealla tahdilla Como Escavar um Abismo-, As Feridas Essenciaisja Diálogo de Vultos -runokokoelmat, mutta koin silti olevani ennemmin lukija kuin kirjoittaja. Tartut soittimiin ja kanavoit kaiken sisälläsi vellovan ulos. Maanjäristyksen jälkeen koko kansa uskoi sen olleen Jumalan rangaistus maamme vapaamielisyydestä. Se on musiikkiin verrattuna jotain täysin erilaista, enkä todellakaan ollut sinut kirjoitusteni kanssa. Tämä vapaus on leimannut aina koko Moonspelliä. Morbid Godin ja Moonspellin varhaisimmat sanoitukset olivat tavallista okkultistista maalailua, eivätkä ne eronneet mitenkään muiden bändien tekemisistä. Se oli valtava etuoikeus. – Aloin tehdä yhä enemmän kääntäjäntöitä, pyrin kääntämään merkittäviä portugalilaisia teoksia englanniksi ja ulkomaisia kirjoja portugaliksi. 57. – Yksi valaiseva hetki oli se, kun tapasin Peter Steelen Helsingin Tavastialla vuonna 1996
Levyn ainutlaatuisuus tulee siitä, että se on tehty kokonaan naisvoimin. Vaan on heitä muitakin. Kun nainen käy kuolohommiin, se on yhä jonkin sortin uutinen tai tapaus. Ja kun Mastro on suunnitellut aikoinaan Derkétan logon, voitaneen todeta, että piiri pieni on jälleen pyörähtänyt. In Death We Meet kylvää synkeää siementä koko pellon leveydeltä. Bändi pistettiin pystyyn vuonna 1988, eli aikana, jolloin koko kuologenre oli vasta muutaman vuoden ikäinen. Tyyli oli alusta pitäen doomahtavasti etenevää kuoloa. Jo ensitahdit kertovat, millaisissa tunnelmissa seuraavat kahdeksan kappaletta tullaan viettämään. Heggen ei ollut enää mukana, vaan rumpuja iski Nunslaughter-mies Jim Sadist, joka viihtyi Derkétassa aina vuoteen 2003. IN Death We Meet käynnistyy yli kymmenenminuuttisella Goddess of Death -liejutuksella – ja kallo tuntuu heti hieman räksähtävän. Bassossa piipahti alkumetreillä Kim August, mutta vuonna 1991 bassoon löytyi yhtyeessä nykyään kitaraa soittava Mary Bielich. Death metal -kentällä ei ole – eikä ole koskaan ollut – kovin monta naiskuolettajaa. Paitsi että tuohon aikaan oli harvinaista olla death metal -muusikko, erityisen harvinaista oli olla kuoloa veivaava nainen. Derkétan tuomiopäivän kuolometallin lähimmät vertailukohdat löytyvät sellaisista orkestereista kuin Rottrevore, Coffins ja Incantation. Kuten todettua, tällainen on death metalin parissa varsin harvinaista herkkua. In Death We Meet soi alkukantaisena ja -voimaisena, ja sen karski hautaluolasoundi valuttaa vaikut – ja osan aivoja – korvista hartioille. Välillä riffeissä tai melodioissa mennään mieleenpainuvimmissa merkeissä kuin toisinaan, mutta kyseessä on silti yksi mustana aaltoileva kuolometallimeri. Kuuluisin death metal -neito lienee Bolt Throwerin basisti Jo Bench, joka rankaisi nelikielistä vuodesta 1987 aina yhtyeen loppuun asti. Derkéta hajosi vuonna 1991, yritti paluuta 1997 ja palasi kunnolla haudasta vuonna 1999. Bascovsky soitti jonkin aikaa myös entisen Rottrevoremies Mark Mastron Eviscium-bändissä. Tämän jälkeen pattereita paukutti ainakin pari eri ukkoa. Bascovskyn örinät ovat synkkää rosoa kautta linjan. Heggen palasi kannuihin 2009 ja viihtyi sen aikaa, että sai soitettua rummut bändin debyytille, sen toistaiseksi ainoalle pitkäsoitolle. Yksittäiset kappaleet eivät juuri nouse joukosta. IN Death We Meet on ihan itsessään kelpo kuolokiekko, mutta sen arvoa nostaa, että kyseessä on vuonna 1988 perustetun, pitkään varikolla olleen bändin debyytti ja paluulevy samaan aikaan – ja vieläpä erittäin onnistunut sellainen. Evisciumissa lyö nykyään rumpua eräs Jared Altamare, joka paukutti 2000-luvun alkupuolella Derkétassa. Bassot levylle sahasi Robin Mazen, joka on yhä paitsi Derkétan myös Death-palvontayhtye Gruesomen basisti. Murisevat mutta raakilemaiset soundit takaavat, että kuulija jyrätään halki, poikki ja pinoon. Sukulaisääninä voisi mainita vaikkapa Incantation/Funeruspariskunnan eli John ja Jill McEnteen karut murinat. Tämä levy on kokonaisuus. Alavireisen kitaramuurin paino vyöryy päälle kuin limainen hyökyaalto, joka kantaa muassaan jos jonkinlaista epämääräistä nilviäistä. Viimeisin etenkin hitaiden kohtien osalta. 58. Sen enimmäkseen hitaasti tai keskitempolla etenevä death metal ei anna päivänvalon paistaa kertaakaan, vaan auringonpimennys on jatkuvaa sorttia. Death metalin feminiinisimpiä tapauksia on pittsburghiläinen Derkéta. ON periaatteessa turhaa korostaa muusikoiden sukupuolta, mutta vain periaatteessa. Bascovsky hoiteli bassot vuonna 1990 ilmestyneelle The Unholy Ground -demolle sekä saman vuoden Premature Burial -pikkukiekolle. Derkétan nykyisessä kokoonpanossa soittaa Bascovskyn, Mazenin ja Bielichin lisäksi entinen Cattle Decapitation -rumpali Michael Laughlin, eli yksi mies on päässyt jälleen puikahtamaan mukaan. Laulaja-kitaristi Sharon Bascovsky ja rumpali Terri Heggen muodostivat sellaisen ”tyttöbändin” ytimen että huh heijaa. In Death We Meet on alusta loppuun synkkää lunastusta. Naisenergiaa helvetin viemäreistä DERKÉTA In Death We Meet OMAKUSTANNE 2012 TEKSTI TAMI HINTIKKA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Derkétan ainoa kokopitkä on tumma ja tappava death metal -kokemus
Ovet klo 18.00. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. alk. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Ke 18.10.2017 HELSINKI, The CIRCUS Ovet klo 19.00. + Special Guests PAVE MAIJANEN, ERJA LYYTINEN, JUKKA GUSTAVSON, EERO RAITTINEN, INA FORSMAN TAMPEREELLA lisäksi TOKELA Pe 29.9. SPECIAL VIP-paketit kuluineen alkaen 119 € +alv24% (147,56€) Ke 29.11.2017 TAMPERE, Olympia Liput kuluineen alk. Liput kuluineen alk. Liput kuluineen alk. 010 841 4185. 44,50 €. Ovet klo 18.00. TO 30.11. 49,50€ KE 29.11. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. 39,50€. 38,50 €. HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00. HELSINKI, KULTTUURITALO Liput kuluineen alk. 39,50 €. La 30.9.2017 TAMPERE, Pakkahuone Klo 19.00. VIP-paketit kuluineen alkaen 149€ +alv24% (184,76€) L I P U N M Y Y N T I : w w w. TURKU, GONG Liput kuluineen alk. Ma 5.3.2018 HELSINKI, Finlandia-talo Klo 19.00. Liput kuluineen alk. 15V.-JUHLAKONSERTTI HELSINGISSÄ MUKANA MYÖS To 9.11.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Su 12.11.2017 TAMPERE, Tampere-talo Ma 13.11.2017 TURKU, Logomo Klo 19.00. Liput kuluineen alkaen 54,50 €. & HIS POWER BAND HECTOR 70v. Liput kuluineen alk. 69,50 € / 79,50€. 39,50 €
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Välistä soi urku, mutta sekin vain mausteena. Toivottakaamme siis Trio Niskalaukaus lämpimästi tervetulleeksi takaisin! Tomi Pohto Karskeja kertomuksia potkittujen jonosta Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa JA A K K O M A N N IN E N ARVIOT 61. Moni asia on huolestuttavalla tolalla. Marmoritiski puolestaan on singlen b-puolelta kalskahtava ylätempohoilotus, joten maaliin ei karautella tällä kertaa aivan täysillä. Tilinteon hetki -kokoelman (2004) päätteeksi jäätiin määrittelemättömän mittaiselle tauolle, kunnes lopulliseksi luultu niskalaukaus lasautettiin vuonna 2006. Tämä on ihan hyvä juttu, sillä Trio Niskalaukaus on yksi niistä bändeistä, joilta ei kaipaa keinotekoista uudistumista. Koko Lauluja Suomesta on tekstillisesti veitsenterävä kuva tämän päivän Mämmilästä. Musiikillisesti bändi on vanha tuttu itsensä. Niskalaukaus tunnettiin hienona livebändinä, ja esimerkiksi Tuskassa yhtye esiintyi lähes vakiobändin asemassa. Ja kun tulkkia ei tarvita, menestys on taattu. Suomi sata vuotta -single on napakasti kiteytetty analogia tuntemattoman pelosta. Tässä tilanteessa tuntuu luonnolliselta, että Trio Niskalaukaus palaa potkittujen jonoon sanelemaan asioista karskin näkemyksensä. Väärän luokan kansalainen -kappaleessa käytetään tuttuja pensseleitä, mutta niiden vedot ovat sen verran teräviä, ettei lopputulemasta tohdi valittaa. TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS Lauluja Suomesta SAKARA ”Tunteiden tulkki” on mahdollisesti ynnähtänein ilmaus kuvaamaan artistia, joka onnistuu puhuttelemaan vastaanottavaista kuulijaansa. Kun bändikin pumppaa yhteen jypäkästi, turhia ei tarvitse uikutella. Yksitoista vuotta myöhemmin Suomi täyttää sata vuotta. ”Kyllä saatana saa taas hävetä”, kun maailman kapeasti näkevät juntit hakkaavat päitä – myös omiaan – aina vain sen saman petäjän kylkeen. Siksi se on helppo mieltää kotimaisten musiikillisten ajankuvien, kuten Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -albumin tai Palefacen Helsinki–Shangri-La-levyn kumppaniksi. Raskassoutuinen musiikki toteavan koskettaviin sanoituksiin yhdistettynä oli suomalaiseen makuun sopiva resepti. Vuonna 1996 perustettu ”Niskis” julkaisi neljä suomenkielistä ja kaksi saksaksi laulettua levyä. Laulaja-kitaristi Rautiainen on kehittynyt tulkitsijana entisestään, joten kirpeisiin tarinoihin kelpaa syventyä. Pian siitä tuli yksi suomenkielisen raskaan rockin suurnimistä yhdessä Mokoman ja Kotiteollisuuden kanssa. Sanoma ei piilottele korulauseen takana, se ilmaistaan kaartelematta. ”Kuka meille antoi käydä näin/alistettuna tähän loukkuun jäin/miksi kehitys kulkee taaksepäin – hyvä Suomi!” Sanat suusta. Mutta juuri näin Trio Niskalaukaus on aina tehnyt: laulanut tiensä suomalaisen kuulijakuntansa sydämiin suoraselkäisen miehen luotettavalla äänellä. Toisin sanoen kehityspalavereja ei ole treenikämpällä näemmä pidetty. Tunnistettava Niskis-jynkky käynnistyy kuin öljytty kone heti levyn alkajaisiksi, eikä turhia sivuroklotuksia ole havaittavissa
Wolves in the Throne Roomilla on siis tarinansa rytmitys komeasti hansikkaassa. Wolves in the Throne Room tuntui tästä vähät välittävän ja jatkoi eteenpäin leuka tyylikkäästi rinnassa. Onneksi copy/ paste-hommiin ei ole käyty tyystin. Mukavana bonuksena levy on ladattavissa Bandcampist ä ilmaiseksi, joskin n äin vahvasta materiaalista siet äisi jotain jo maksaakin. My ös Eternal Tears of Sorrow’n riveiss ä laulanut Jarmo Kylm änen vetelee puhtaat niin voimalla, ett ä puolestani äijä saisi hoidella koko paletin. Avausraita The Dead Cry for No One on tarttuvuudessaan sopivan kevyt kutsu levyn kylmäveriseen kidutuskammioon. Tomi Pohto GOTHMINISTER The Other Side AFM Gothministerin uusin on menevä paketti, jonka biisit jäävät takuuvarmasti soimaan päähän. Vermächtnis on yhtyeen kuudes kokopitkä ja julistaa bändin aiempien levytysten tapaan saksan kielellä. Levyn äänimaailma on lähestulkoon steriili, vaikka mukana on vähän slidekitaran tuomaa amerikkalaisen perinnemusiikin henkeä. Joona Turunen WOLVES IN THE THRONE ROOM Thrice Woven ARTEMISIA Sumu hyväilee Luoteis-Amerikan syrjäistä douglaskuusimetsää. Toistakymmentä vuotta myöhemmin luvassa on jo kuudes albumikokonaisuus. Yhtyeestä ei ole missään nimessä Dissectionin tasolle, mutta se ei ole ”ison D:n” hengenheimolaisista todellakaan huonoimmasta päästä. Niinpä koukut jäävät kimakoiden kitaroiden varaan, joiden anti on useimmiten muodollisesti muttei niinkään melodisesti pätevää. Thrice Wovenilla kolmikoksi (kitaristi Kody Keyworth täydensi tänä vuonna kokoonpanon) kasvanut ryhmä vaikuttaa löytäneen omimman ilmaisunsa. Levyä kuuntelee ihan mielellään, mutta esimerkiksi lyriikoihin ei synny hirmuista halua perehtyä tarkemmin. Säveltäjäkaksikko on Emperorinsa ja Satyriconinsa opiskellut: välillä mennään metsään kovin tutunkuuloisten riffien säestämänä. Koskettimet on häivytetty taustalle, ja rytmiosaston esitys on valitettavan vaisu. He muuttivat asumaan korpeen, umpeen kasvaneelle Calliope Farmille. Lisäksi aseet paljastetaan yleensä aina liian aikaisessa vaiheessa kappaletta. OCTATHORN For Those Dead OMAKUSTANNE Omakustanteet ovat nostaneet viime vuosina hurjasti profiiliaan. Tönössä olisi kaikki rauha työstää mustametallisen kitkeriä, yrtinkatkuisia maisemablackbiisejä piilossa yhteiskunnan myrteiltä kasvoilta. Mukavana menomusiikkina albumi siis toimii erinomaisesti, mutta muuten se ei ole mikään elämää suurempi elämys. Hienot kitarasoolotkin maalailevat riffien p äälle omia vet äviä maisemiaan. Vastoin useimpia muita saman genren yrittäjiä The Spirit on onnistunut saamaan pakettiin useammankin hyvän biisin, ja bändi kuulostaa tekemisensä suhteen todella varmalta. Milla Asikainen THE SPIRIT Sounds from the Vortex OMAKUSTANNE Saksalainen albumidebytantti ei komeile nimellään, mutta antaa musiikillisesti itsestään yllättävänkin pirteän, suunnitelmallisen ja valmiin kuvan. Ja pakko on kiitell ä my ös levyn ilmavaa ja orgaanista soundia, jota kest ää kuunnella isommassakin mitassa. Toisto on niin musiikillista kuin sanallistakin, sillä lukuisat kertosäkeet koostuvat pelkästä kappaleen nimen hokemisesta. Ilmaisussa on esimerkiksi maanmiehiinsä Nargarothiin viittaavaa kirpeyttä, mutta muuten materiaali ei kuulosta erityisen saksalaiselta. Biografiassa mainitaan erikseen suomalainen doom, ja vaikkapa Unholyn painava ankaruus onkin aistittavissa. Jostain leijailee palavan puun tuoksu. Yö on arvoituksia täynnä. Keulahahmo Alex Svensonin esitys varsinkin laulajana on väkinäinen yritys tavoittaa jonkinlaista kulttia, mikä jää haaveeksi. Lopulta levyn kohtaloksi koituvatkin sen tylsyys ja teennäisyys. Yhtye jatkaa siis tutulla linjallaan. OctaThornin ilmaisussa on samaa kokeilevuutta ja hienoista teknisyytt ä, joka hakee vaikutteita jopa fuusiojazzin puolelta. Pohjoismainen metalliperintö on tehnyt poikiin syvän vaikutuksen. Sit ä parasta lajiketta, siis. Sekä karmiva My Bones että kaihoisa, kauniilla tavalla välkehtiviin mittoihin kasvava Good Friday lyövät oman, niin ikään myönteisen leimansa tajuntaan. Tämä musiikki on sydänlähtöistä, ja Thrice Wovenia kelpaa tänä plastiikin aikana kestosoittaa. Siellä synnytettiin ensimmäiset sävelet, joista rakennettiin pian omaa nimeä kantavan demon kappaleet. Aiemmin nimell ä Ignis Fatuus operoinut yhtye julkaisee nyt toisen pitk äsoittonsa, ja yll ätys on hyvinkin miellytt ävä. Kuka on kantanut Casion tippukiviluolaan. Thrice Wovenilta henkii oikeanlainen, pahaenteinen mutta puulämmitteinen maagillis-astraalitasollinen tunnelma. Jo 90-luvun alkupuolella perustettu oululaisb ändi OctaThorn on n äistä yksi. Musiikkitulvassa levy-yhti öiden ohitse lipuu entist ä useammin aivan p äteviä ja julkaisuvalmiita tapauksia. Äänimaailmassa hyödynnetään luonnon ääniä, ja kirskuva black kuskaa draamaa kuin norjalainen Ulver nuoruutensa päivinä parhaimmillaan. Ennakkoon tuhoon tuomitulta kuulostava idea, ruotsalaislaulajatar Anna von Hausswolffin kotikielellään tulkitsema Born From the Serpent’s Eyen väliosuus, osoittautuu kaaosta tasapainottavaksi audioautereeksi. Bändi soittaa melko nopeaa ja melodista mutta samalla hyvällä tavalla raakaa blackin ja deathin sekoitusta, josta tulevat mieleen Dissection ja Watain sekä useampi muukin länsinaapurin tunnetuista alan bändeistä. Verrokkeja miettiess ä esiin nousee l ähinnä Cynic. Blood ei epäonnistu täysin, mutta ei myöskään loista yhdelläkään osa-alueella. Erikseen pit ää mainita my ös osin nauhattomalla bassolla vetelev ä Jaakko Koskiniemi, jonka kuviot kest ävät kuuntelua aivan yksin äänkin. Nyt kaksitoistavuotiaan bändin soundista kuitenkin kuuluu, että kokemusta ja visiota tekemiseen löytyy. Toisinaan riffit saavat kiedottua kuulijan sisäänsä piiskaavan suoraviivaisella komennollaan, mutta tiivistunnelmaisuuden kannalta niistä puuttuu kierous ja oivallus. Sillä lienee annettavaa lähinnä niille 80-luvun musiikin ystäville, jotka eivät ole liian nirsoja ilmaisun aitouden, sovituksellisen luovuuden ja kappaleiden palkitsevuuden suhteen. Vaikka bändi ei ole persoonallistunut alkuajoistaan, se hallitsee oman juttunsa paremmin. Pidemp ää avausraitaa lukuun ottamatta nelj än minuutin tiet ämissä hujakoivat kappaleet puristavat mittaansa taidokkaasti ja hyv ällä maulla tehty ä progemetallia. Vihervasemmistolainen sanomansa oli alusta alkaen hankalasti nieltävä pala säännöistään tarkalle black metal -yhteisölle. Tämän yhtyeen tekemisiä kannattaa seurata jatkossa erityisellä mielenkiinnolla. Kari Koskinen THEN COMES SILENCE Blood NUCLEAR BLAST Ruotsalainen Then Comes Silence tarjoilee jo neljännen kokopitkän kontribuutionsa goottirockin ja post-punkin uudelleentulemiselle. Vaikka levyltä löytyy vain viisi biisiä ja niiden kestot huojuvat kymmenen minuutin molemmin puolin, korvien puutuminen ei pääse yllättämään. Kiemurat pidet ään kurissa, ja vaikka kappaleista yksik ään ei nouse selke ästi toisten yl äpuolelle, kokonaisuus on t äynnä mielenkiintoa kutkuttavia koukkuja. Kunhan tyylinsä hioutuu pykälää omaperäisemmäksi, saksalaisten äärimetalli saattaa iskeä arvaamattoman kovaa. Uutuus on debyytti Utopiaan verrattuna pehmeämpi ja sujuvampi, mutta siinä on myös enemmän potkua. Kuolometalli rajoittuu l ähinnä örinälauluun, joka on levyn harvoja rasitteita: vaikka komeiden puhtaiden ja mallikkaasti hoideltujen örin öiden vuoropuhelu luo hyv ää dynamiikkaa, örinän k äyttö varsinaisen death metalin ulkopuolella on tuntunut aina hieman hassulta. Blood-nimeä kantava levy sisältää myös vahvoja industrialviboja. Pikemminkin musiikissa sekoitellaan hienoisesti ärhäkän mustan metallin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Progressiivisuus ei ole valtoimenaan kikkoja seinille viskovaa mallia vaan l ähinnä melodisuutta, raskautta ja tunnelmallisemmin pulputtelevia osuuksia v ärittävä mauste. Joni Juutilainen THYRGRIM Vermächtnis TROLLZORN Saksalaisen Thyrgrimin talvea, pimeyttä ja luontoa ylistävässä black metalissa ollaan liikkeellä varsin perinteisillä kaavoituksilla. Gothminister ei tuo genreensä uutta, vaan The Other Side tarjoaa tyypillistäkin tyypillisempää indrustialjytää. Viimeistään debyytistään Diadem of 12 Starsista (2006) lähtien veljekset ovat saaneet reippaasti verbaalista tulta niskaansa. Veljekset Aaron ja Nathan Weaver perustivat Wolves in the Throne Roomin Washingtonin osavaltion Olympiassa vuonna 2002. Ääni johdattaa kulkijan vuorensuulle. Vaikka yhtyeen käyttämässä välineistössä esiintyy levymitassa joitain variaatioita, ne eivät riitä tekemään kokonaisuudesta eläväistä. Seitsenbiisinen Sounds from the Vortex on odotettua parempi ja kompaktimpi kiekko, joka tarjoaa miellyttäviä hetkiä nostalgiannälkäiselle kuulijalle mutta pitää samalla itsensä tiukasti kiinni tässä hetkessä. Mikäli vähän tanssittavampi Rammstein kiinnostaa, kannattaa tähän ehdottomasti tarttua
Keskitempoisempaa suolausta löytyy vauhdin joukosta toki muualtakin, mutta yleisesti ottaen homman nimenä on pirivauhtinen takominen ja armotta turpaan. Osoituksena tästä ovat kompaktimmin tilittävät rallit, kuten Die Heilung dieser Welt ja Offenbarung, jotka ovat selvästi albumin tasokkainta antia. Sahaus on (maltillisempi nimiraita pois lukien) rahvaanomaisesti ilmaistuna aivan saatanan kiivasta, ja useampien kuuntelujen perusteella ensivaikutelma myös pitää. Aina parempi, jos perustaa näillä eväillä vielä bändinkin, sillä ainakin kotimaisen Ceaseless Tormentin tapauksessa tulokset ovat huimia. T ässä vellotaan nyt samoilla kovuustaajuuksilla tekij öiden entisten retkueiden, Dorrianin Cathedralin ja kitaristi Tim Bagshaw’n Electric Wizardin, laadukkaimpien t öiden kanssa. Puolisen tuntia riffejä latova Forces of Evil toimittaa nimittäin asiansa pikana. Jos yhtye tiivistäisi ilmaisuaan ja keskittyisi enemmän osien vaihteluihin, materiaalista saataisiin huomattavasti iskevämpää. Olihan se esikoinen jo melkoisen potra tapaus. – mutta puhaltaa jo pelk ällä voimallaan lajityypin nykyvesiin sellaisen tsunamin, ettei albumi j ätä kuin oikeastaan yhden kysymyksen: mihin ihmeeseen T ÄSTÄ voi edet ä. Tämä on, ystävät hyvät, tuomiometallia. Enslaved on uransa neljännentoista levyn kohdalla ja kuulostaa yhtä aikaa tuoreelta, kekseliäältä ja omalta itseltään. Tiedote kuvailee E:tä sekoitukseksi progea, äärimmäistä metallia ja kenkiintuijottelukamaa, enkä lähtisi tätä kiistämään. Matti Riekki Näin on siinä mielessä, että bändin kakkoslevyä kuunnellessa jopa Jari Sillanpää putoaisi vauhdista. Koukeroistaan huolimatta dualismi-idea kuuluu ja tuntuu myös musiikissa. Laulaja ja ainut alkuperäisjäsen Kain rähjää keskitasokkaasti, mutta sävellykset tulkinnan ympärillä taantuvat liian usein itsestään selviin tremolotuksiin ja tylsänpulskeisiin läpsyttelyihin. Salla Harjula CEASELESS TORMENT Forces of Evil BWK Slayeriä, Dark Angeliä ja vanhaa sakurässiä kuuntelemalla nuoriso kasvaa suoraan ja oikein, hienoiksi ja virkeiksi ihmisiksi. Levy alkaa ja päättyy huippukohtiinsa hitaasti kasvavilla eepoksilla, mutta myös näiden välissä pysytellään kauttaaltaan kovalla tasolla. Levyn päättävä Tormentor lienee nimeään myöten tietoinen kunnianosoitus thrash metalin parhaille vuosille. WITH THE DEAD Love from With the Dead RISE ABOVE Promolevyjen mukana tulevat saatteet tursuavat useimmiten kauppahenkist ä sanahelin ää, jolle l öytyy harvoin vastaavuutta niin kutsutusta todellisuudesta. Ja mikäpä tuossa, kyllä E ST E R SE G A R R A ARVIOT 63. Slayer-henkiset soolot tuovat väkivaltaan omaa kaoottisuuttaan, ja bändin nimi on jo itsessään varsin osuva kuvaus levyn edustamalle rässille. Eetu Järvisalo ENSLAVED E NUCLEAR BLAST Harva asia saa allekirjoittaneen niin iloiseksi kuin juuriltaan norjalaiset black metal -bändit keksimässä soundiaan yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta voi helvetti soikoon, kirjaimellisesti: Love from With the Dead todellakin tekee sen, mit ä puhemies lupaa, ja kuuntelukokemus on viel ä lukuistenkin py öritysten j älkeen sellainen, ettei mik ään muu tunnu hetkeen milt ään. Biisit voivat olla samanaikaisesti jykevänraskaita ja ilmavia, ärhäköitä ja silti jotenkin vakaita ja määrätietoisia, eeppisiä ja sittenkin levollisia. vanhoja traditioita ilman kokeilujen kanssa piehtarointia. Niinp ä kun Lee Dorrian kertoo is ännöimänsä With the Deadin kakkoslevyn saatelitaniassa, ettei b ändillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin pist ää viel ä toissavuotista debyytti äkin raskaammaksi, ep äilys on alkuun suuri. Lisämausteiksi säästeliäästi sirotellut huilut ja saksofonit tuntuvat olennaisilta osilta metallista kokonaisuutta. Levyllä on varsin mutkikas ja suoraan sanoen kaukaa haettu konsepti, joka alkaa riimukirjaimista ja kulkee hevosten kautta esoteeriseen dualismitematiikkaan. Tarkasteli sovituksia miten päin tahansa, ne vaatisivat monilta osin enemmän tyylitajua ja lihasta. Kappaleissa on toisin sanoen liikaa ilmaa. Mikä tässä maassa oikein onkaan, joka piiskaa yhtyeitä luomaan nahkansa niin omaleimaisin tavoin, aina vain. Sen pohjalla on kuitenkin ajatus ihmiselämässä esiintyvistä symbiooseista, jotka istuvat joskus kömpelösti yhteen, mutta ovat silti välttämättömiä. Tavallaan levy on kaikessa ultraraskaudessaan ja n äenn äisessä j ähmeydessään jopa luotaanty öntävä, mutta jollain merkillisell ä tavalla se onnistuu pit ämään koko kestonsa otteessaan kuin korskeimpia kertos äkeitä tulittava hittilaatta. With the Dead ei esittele sin ällään mit ään uutta – kuinka t ässä vahvasti konventioihin pohjaavassa genress ä juuri edes voisi. Dorrian on kertonut useammassa haastattelussa, ett ä paitsi h än itse my ös muu b ändi sai el ää ennen kakkosalbumiaan paskoja aikoja, ja se todellakin kuuluu
Soundi on selkeä mutta ei kovin dynaaminen ja voisi olla napakampikin. Kreatorin debyy tistä puhumattakaan. Varsinaisia verrokkeja on vaikea nimet ä, mutta riffit tuovat osin mieleen Annihilatorin kuviot ja – hassua kyll ä – my ös Coloursin aikaisen Stonen. Laulaja-kitaristi ja perustajaj äsen Sabrina Kihlstrand johtaa edelleen joukkoa, ja mukana on my ös jo vuonna 1986 mukaan liittynyt basisti Viktoria Larsson. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Toisaalta ehdottoman luonnonmukainen lähestymistapa alkaa totuttelun jälkeen toimia ja mieleen putkahtelee Slayerin Hell Awaitsin kaltaisia maailmoja. Motkopuolelta löytyy hienoinen tasapaksuus, sillä kappaleet on kirjailtu aika kapeista aineksista. Yhtye saavuttaa momentuminsa varsin nopeasti ja onnistuu säilyttämään liikemääränsä vakiona levyn loppuun saakka. T ästä huolimatta Breaking the Ice vaikuttaisi kest ävän vaivatta useampiakin py öräytyksiä. Hienoa on myös se, että bändi ei ole tyytynyt kopioimaan vaan on lisännyt soppaan rohkeasti omat mausteensa. Eteenpäin mennään hurjalla vauhdilla eikä armoa anneta kenellekään. Kari Koskinen THE BLACK DAHLIA MURDER Nightbringers METAL BLADE Modernin jenkkimetallin luottonimiin lukeutuva The Black Dahlia Murder tuntuu kiertäneen ruuvejaan kireämmälle kuin koskaan aiemmin. Tyranexista tuttu kitaristi Linnea Landstedt ja rumpali Andr é Holmqvist edustavat uusia kasvoja. Loppua kohden kappaleita k äy vaivaamaan tietty tasapaksuus, eik ä purevia koukkuja l öydy en ää levyn ensimm äisen puoliskon malliin. The End They Bring -debyyttiin (2014) verrattuna kulmia on hiottu pois ja meno on entistä virtaviivaisempaa. Kyll ä t ässä perusthrashi ä mielenkiintoisemmilla linjoilla riivit ään. Myöhempien aikojen pehmennyksiä, kuten puhtaita lauluja tai koskettimia, mukaan ei ole sotkettu. Sen melodinen death metal nojaa vaikutteineen hyvin pitkälti klassiseen Göteborg-tyyliin, mutta nimenomaan sellaisena kuin se soi skenen alussa. Kun ruumiit eiv ät tahdo nyky ään pysy ä haudoissaan, mimmien paluu el ävien joukkoon ei varsinaisesti yll ätä. Aloitusraita Fleet Street ja hienosti uusiksi versioitu Instant Justice k äyvät mainioista ty önäytteistä yhtyeen kyvyist ä. Oikeastaan se ei edes harmita, sill ä viidest ä vanhasta demokappaleesta ja viidest ä uudesta s ävellyksest ä koostuva Breaking the Ice on aika mukava debytointi – vaatimattomat 32 vuotta yhtyeen perustamisen j älkeen. Ice Agen suurin ansio l öytyykin ennakkoluulottomasta s äveltajusta, sill ä hienoisesti tekniset riffit ja melodiat eiv ät seuraile aivan kuluneimpia kaavoja. T ämä ei nelj ästä naisesta koostunutta r ässibändiä pelastanut, sill ä huono managerointi n äivetti yhtyeen jo seuraavana vuonna. Levyn avaava Widowmaker iskee saman tien päin naamaa, kun taas Kings of the Nightworld viekoittelee kansanmusiikkimaisilla melodioilICE AGE Breaking the Ice GMR Nelj ä demoa kasarilla julkaissut ruotsalaisb ändi Ice Age onnistui saamaan vuonna 1989 ilmestyneen Instant Justice -demonsa nimikappaleen videon per äti MTV:n ja Super Channelin aalloille. bändi asiansa taitaa. Vaikka orkesterin vaikutteet tulevat Skandinaviasta, se kuulostaa soundimaailman ja tulkintavan puolesta selkeästi amerikkalaiselta. Yksilöllisempiä ja kaavaa rikkovia kohtia voisi olla enemmänkin, vaikka tämä toisaalta söisi lähes lakkaamattomana käyvän kaahauksen voimaa
Tiukasti nakuttava soitto kuulostaa ihmisraajojen työltä, ja vain vikkelästi murinaa tahdittava rumpali edustaa nuorempaa osastoa. Myös keppipuolella häärii meriittiukkoja, kuten Night Rangeristä ja Whitesnakestä tuttu Joel Hoekstra, Alice Cooperja Paul Stanley -työtodistukset taskussaan luutiva Tommy Denander ja Frontline-/ Evidence One -karju Robby Boebel. Varhaisen Dark Tranquillityn tyyliin pauhaava The Lonely Deceased päättää levyn täydellisesti jättäen kuulijan janoamaan lisää. Pienen syventymisen jälkeen kokonaisuus alkaa tuntua mielekkäämmältä, vaikka puuduttava jälkimaku ei täysin häviäkään. Bändin suurimmaksi kompastuskiveksi muodostuu keskinkertainen biisimateriaali, joka ei osoita useankaan kuuntelukerran jälkeen mitään tarttuvuuden merkkejä. Leijailevat sävellykset soutavat ja kieppuvat takuuvarmasti tajuntaan siten, että mieli seestyy kaikesta ylimääräisestä. Mikko Malm HAEMORRHAGE We are the Gore RELAPSE Nämä espanjalaiset ovat varmasti tuttuja kaikille goregrindia hieman tarkemmin seuranneille. Monesta projektista, mutta lähinnä Shyja TNT-bändeistä tuttu brittilaulaja Tony Mills tekee viidennellä sooloalbumillaan jälleen priimaa. Täysin oikeanlaisista, pakkodiggaamista aiheuttavista elementeistään huolimatta kappaleista olisi voinut puristaa paljon enemmän voimaa lähes jokaisella osa-alueella. Kari Koskinen LOINCLOTH Psalm of the Morbid Whore SOUTHERN LORD Matalalta möyryävää instrumentaaliprogea esittävä Loincloth sisältää kaksi Confessor-miestä, basisti Cary Roswellsin ja rumpali Steve Sheltonin, sekä heidän lisäkseen kitaristi Tannon Penlandin. Face with Rage on sulava ja taiten rakennettu kokonaisuus, samaan aikaan helposti lähestyttävä ja syvällinen. Levy on nimensä mukaisesti musiikkia hiljentymiseen, ja se toimittaakin tehtävän mainiosti. Lisäksi musiikissa, etenkin kitarasooloissa, kuuluu hentoja fuusio jazzvaikutteita: Gary Bushellin ilmaisu on lähempänä Alan Holdsworthia kuin vaikkapa John Petruccia. Yhtye osaa siis asettaa onanointinsa varsin tiiviiseen ja iskevään muotoon. Air Raidin kolmas kiekko on vaivatonta ja takuuvarmaa kuunneltavaa. Trion toinen albumi on raskaasti junnaavaa ja polyrytmistä progemetallia, mutta se ei kuitenkaan etene genren peruslinjausten mukaisesti. Eipä tässä voi kuin toivottaa artistille hyvää juhlavuotta ja onnittelut vakuuttavasta albumista. Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin levy kaikessa hyvin toteutetussa kliseisyydessään onkin, sen herättämät tuntemukset ovat ristiriitaisia. Aiempaan tuotantoon verrattuna ruuvia ei ole ainakaan löysätty, eikä vanhojen kettujen meno ole muutenkaan väsynyttä. Jaakko Silvast KARI RUESLÅTTEN Silence Is the Only Sound SPINDELSINN Norjalainen Kari Rueslåtten oli 1990-luvun alussa varhaisimpia metallibändeissä vaikuttaneita naislaulajia. Mieleen nousevat nimet kuten Porcupine Tree ja Leprous. ARVIOT laan. Mikko Malm TONY MILLS Streets of Chance BATTLEGOD Tekijämiehet eivät tuppaa pettämään, mitä tulee melodiseen aikuisrockiin. Jos orkesterin musiikkia pitäisi kuvailla tarkemmin, voisi kai sanoa, että se on jonkinlaista sludgeversiota Meshuggahista. Toisinaan sinne nousee jollain oudolla tavalla myös Alice in Chains, etenkin laulumelodioiden osalta. Suurimman taian tekee laulajan heleä, levollinen ja sulattava ääni, joka on edelleen upeassa vireessä. Keskeisimmän polttomerkin hän jätti kulttimainetta nauttivan kokeilullisen doom metal -yhtyeen The 3rd and the Mortalin ensilevytyksiin. Kappaleista saa kiinni melko vaivattomasti, mutta syvempi perehtyminen tuo esille hienovaraisia nyansseja, jotka kasvattavat kappaleita aivan uudelle tasolle. Ja sitten on tietysti pääpiru Mills, jonka ääni on edelleen mainiossa iskussa. Vaikka Rueslåttenin juuret ovat metallissa, laulajattaren sooloalbumeissa ei ole ollut kyse raskaasta musiikista. Mistään ankeasta käppähevistä ei ole kysymys, sillä niin soitto kuin biisit ovat harkittuja aina kohtuullisen tarttuvia kertsejä ja komeita klassishenkisiä juoksutussooloja myöten. Mikko Malm KANTO ARBORETUM Sillanpurkaja OMAKUSTANNE Itselleni entuudestaan täysin tuntematon Kanto Arboretum soittaa toisella kokopitkällään suomenkielistä black metalia, joka lienee ottanut musiikilliset vaikutteensa Burzumin ja Satyriconin kaltaisilta norjalaisilta peruskiviltä. Projektilla on ikää jo seitsemän vuotta, joten tuloksia saisi alkaa hiljalleen näkyä. Tämäkin on lopulta sivuseikka, sillä We are the Gore on musiikillisesti vankkaa ryöppäystä. Kaksikymmenvuotiasta uraansa kunnioittaen Rueslåtten on sovittanut ja sanoittanut uudelleen debyyt tilevynsä Spindelsinnin (1997) nimikkokappaleen. Tässä muodossaan, noin puolen tunnin mittaisena teoksena, Psalm of the Morbid Whore on kuitenkin varsin näpsäkästi sulava annos kikkailua. Kokonaisuuteen on kuitenkin jätetty sopivasti karheutta muistuttamaan menneen ajan hengestä, mikä on vallan toimiva ratkaisu. Helppohan tästä on pitää, sillä pariminuuttiset kaahaukset osaavat grindauksen puitteissa myös groovata. Eihän Streets of Chance mikään genren kulmakivi ole, mutta vahva työnäyte joka tapauksessa. Haemorrhage kuuluukin alan varhaisempaan ja kunnioitettavasti yhä edelleen pyyhältävään aaltoon, joten jäppisiä on vaikea syyttää perässähiihdosta. Rasahtelut ja rätinät tuovat musiikkiin mukavaa metsäläismeininkiä, ja kun laulaja P. Korkeen artikulaatio tuo sanoitukset hyvin pinnalle, levyn seuraaminen on varsin miellyttävää – ainakin näin suomalaisnäkökulmasta. Koskettimet ja delay-maustetut kitaraliidit tuovat palettiin kevyempää tunnelmaa luoden kokonaisuudesta mukavan sävykkään. Ja mikä hauskinta, suurin osa levyn kappaleista kellottaa alle kolmen minuutin. Soundia voisi kuvailla klassiseksi verimöyheeksi alan uranuurtajien hengessä. Uusille korville tiedoksi, että Haemorrhage edustaa yhtä monista vanhan Carcassin pauloihin jääneistä yhtyeistä. Joni Juutilainen. Tämän lisäksi tiensä pääkoppaan löytävät parhaiten vahvaa tunnevyöryä sisältävät sävellykset Gone ja Saviour. Itse konsepti on sinällään mielenkiintoinen ja toimiva, mutta kokonaisuus tarvitsee pohjakseen parempia kappaleita, sillä näillä otteilla ei ole yksinkertaisesti mitään asiaa omakustannetasoa pidemmälle. Soundissa on modernia terävyyttä ja selkeyttä, mutta samalla myös sopivan rupista rujoutta. Aluksi se kuulostaa hieman yksitoikkoiselta, koska melodioilla ei juuri juhlita. Jos levyn teutonihenkisyys saa viikset väpättämään innosta, paletti toimii myös Saxon-intoilijoille. Kaverit tietävät tasan tarkkaan, millä kikoilla materiaalista tiristellään parhaimmat hunajat. Helposti lähestyttävä kymppiraitainen on pullollaan hyvää mieltä ja ennen muuta maistuvia melodioita. Vaikka soitannollista kikkailua löytyy runsaasti, levyllä ei kuulla yhtäkään varsinaista sooloa. Muutoin rivit koostuvat jo 90-luvun alkupuolella mukaan liittyneistä musikanteista, ja Kitaristi Ana Belen de Lopez lieneekin yksi pisimpään äärimetallikuvioissa touhunneista naismuusikoista. Muusikon kahdeksas täyspitkä jatkaa tunnelmallisen elektropopin ja ambientin viitoittamalla tiellä. Nyt biisit tasapäistyvät liikaa toistensa kaltaisiksi. Perusasioita kierrätetään ja omaperäisyydestä viis, mutta toisaalta bändi on ollut kuvioissa pian kolme vuosikymmentä. Sanottu pätee etenkin tuotantoon, mutta myös lauluun. Myöskään Across the Line ei petä, jos ei yllätäkään. Eetu Järvisalo AIR RAID Across the Line HIGH ROLLER Kun ruotsalaiset tekevät saksalaishenkistä perinneheviä, yhdistelmä on lähes aina toimiva. Levyn äänimaisema on korostetun alapäävoittoinen, basso selkeästi enemmän pinnassa kuin rytmikitara. Pyörä on kuitenkin se sama vanha, joten innovaatioiden määrä on pyöreä nolla. Mega GODSTICKS Faced with Rage KSCOPE Brittiläinen Godsticks soittaa modernia progressiivista metallia, joka sekoittaa karkeasti ilmaistuna raskaita riffejä, industrialsävyjä ja vaihtoehtorockia. Ketä häiritsee, ketä ei. Tätä emme kuitenkaan katso pahalla. Kanto Arboretumin säröinen ja mainiolla tavalla kotikutoinen soundi muodostuu nopeasti yhtyeen suurimmaksi valttikortiksi. Pientä kokeilullisuutta, esimerkiksi selloja ja efektitrippailuja, on ripoteltu mukaan, mutta ilmaisun ydin on yhä sama. Bändi viittaa silti kielivalintansa ja äänimaailmansa ansiosta lähinnä kotoisiin Abyssioniin ja IC REXiin. Moni sointukuluista on kuultu mukailtuina genren levytyksillä aikaisemminkin, mutta ei kahta sanaa, etteivätkö esimerkiksi Scars, Legacy, Dream On tai The Art of Letting Go vetoaisi pehmeällä sulavuudellaan
T ässä on kaikki. Maa, vesi, ilma ja tuli. Varsinaista vastenmielisyyttä se ei herätä, mutta siihen sen ansiot jäävätkin. Laulu sen sijaan on vedetty jollain ihmeen ilveellä aavistuksen liian pintaan, eikä Valtteri Heiskasen jokseenkin omaperäinen tulkinta tunnu oikein istuvan kokonaisuuteen. Lyriikat ovat vahvoja, mutta eivät erityisen mielikuvituksellisia tai persoonallisia. Helposti sulava bändin debyytti ei ole. Örinät ja puhtaat laulut sekä synkät kitaramelodiat vuorottelevat At the Gates -tyyppisten teknisten riffittelyjen kanssa. Jo ensimm äinen kappale Sirens her ättää satanachiamaista fuckass-innostusta. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Peruspuitteiltaan minijulkaisulla on kaikki kuten pitääkin. The Crowning of Fire King sis ältää kaiken, mit ä hyv än heavy metal -albumin kuulukin: eeppisyytt ä, paatosta ja ylitsevuotavaa musiikillista ilmaisua piisaa. Laulajatar myös sortuu vanhoihin tuttuihin maneereihinsa, jotka alkavat jo vähän kyllästyttää. Koko albumia leimaa tietty hajuttomuus. Jyr äävä johtoriffi sukeltaa v älittömästi tajuntaan ja kohtalokkaat laulut saavat ihon kananlihalle. Locust Year ei istu mihinkään lokeroon, ja näin se pitänee ollakin. Erityisesti soiton laatu, soundi ja miksaus ovat mainiossa balanssissa. Levy vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Uudistumisesta huolimatta Ritual kuulostaa jotenkin kuluneelta. Useat kappaleista kellottavat reippaasti yli viiden minuutin. Is ä, poika ja pyh ä henki. Aiemmin yhtyeen vahvuuksiin kuulunut voimakas tulkinta ei valitettavasti välity. Luulisi noilla kitaraharmonioilla keksityn kunnon melodiakoukkuja muillekin osa-alueille. Äänenkäyttö jää pliisuksi ja tasapaksuksi. Muukaan materiaali ei juuri aiheuta pettymyksi ä. Tämä ei ole sinällään mikään ongelma, mutta kun kappaleet ovat kaikessa palikkamaisesSORCERER The Crowning of the Fire King METAL BLADE Eeppist ä doom metalia esitt ävä Sorcerer on ottanut genren pioneerin Candlemassin opit haltuun hyvin mallikkaasti. Yliset ja aliset. Työtä on vielä edessä, mutta Celesti Alliancella on lupaavat lähtökohdat oman Graalin maljansa löytämiseen. Raskaasti jyr äävät riffit, Anders Engbergin dramatiikkaa uhkuvat laulusuoritukset ja herkulliset kitarasoolot luovat yhdistelm än, joka nappaa otteeseensa v älittömästi. Hothead Orientations on turhan pitkä, mutta hienoilla lauluilla höystetty, napakka Descent toimii. Poukkoilevista riffeistä ja rytminvaihdoksista loppuu kuitenkin loppua kohden teho. Pasi Lehtonen CELESTI ALLIANCE Time to Rise OMAKUSTANNE Kotoisen Celesti Alliancen tekemisessä haisevat vahvasti melodisen perinnehevin suuret nimet mallia Accept ja Judas Priest. Heikkoudeksi luettakoon myös Time to Risen kkappaleet. Sovituksia olisi ehkä voinut miettiä hiukan enemmän. Viisi vuotta sitten palanneen bändin musiikkia voi edelleen luonnehtia doomiksi, aina kappaleiden pituuksia myöten, mutta mitenkään erikoisen painostavaa tai edes raskasta se ei ole. Kontrasteja haetaan kevyemmill ä osioilla ja herkemmill ä melodioilla, mik ä tuo ankaraan yleisilmeeseen hyv ää vastapainoa. Jaakko Silvast IN THIS MOMENT Ritual CENTURY MEDIA In This Moment on muuttanut ilmettään: aiemmin hyvin seksuaalissävytteiset sanoitukset loistavat poissaolollaan ja kuvasto on pitkälti uskonnollista. Kakkoslevynsä perusteella sillä ei kuitenkaan ole nykypäivänä juurikaan mitään mielenkiintoista annettavaa. Maria Brink on uskomaton laulaja, mutta nyt hänen äänensä ei pääse täysin oikeuksiinsa. Flight Plansin jazzahtavat fiilistelyt ja kitarasoolot kuulostavat varsin hyvältä. Kunnianhimoinen keitos, täytyy sanoa. Ei sill ä, etteiv ätkö yhtyeen kappaleet olisi l ähtökohtaisestikin hyvin melodisia. Myös industrial-elementit ovat jääneet vähemmälle. Levy kaipaisi kokonaisuutenakin monipuolisuutta. Kokekaa, el äkää. Ottakaa kiinni. Useamman kappaleen kohdalla tuli olo kuin ne olisi kuullut aikaisemminkin – enkä nyt puhu Phil Collins -cover In the Air Tonightista tai edes Black Weddingistä, joka on lainannut melodian kertosäkeeseensä Billy Idolin White Wedding -biisistä. Tomi Pekkolan luotsaama nelikko operoi hämärän rajamailla varsin mallikkaasti. Mikko Malm D A N IE L N Y Q V IS T LOCUST YEAR The World Became Flesh OMAKUSTANNE Haminan hurjat soittavat ytimeltään death metal -tyyppistä musiikkia. Orkesteri ei esit ä mit ään p örinädoomia. Pieniä progevaikutteitakin voi havaita, samoin Faith No More -mallista häröilyä. Ne ovat aivan liikaa yhdestä ja samasta muotista, nuotista ja nopeudesta tehtyjä, vaikka sinällään hyvällä tavalla genreuskollisina ja äärimmäisen jämpteinä rullaavatkin. Meininki on kaikin puolin jähmeää vailla menneiden aikojen mystisyyttä. Milla Asikainen EPITAPH Claws HIGH ROLLER Epitaph oli kuuleman mukaan demoillaan merkittävä osa Italian synkistelyskeneä 1980-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. High Sang the Soil ja The Oracle ovat oivia. Erityisesti haiskahtaa viimeksi mainittu, jonka hengessä nelihenkinen helsinkiläisretkue vetelee kitaraharmoniansa, soolonsa ja paikoin laulumaneerinsakin
Pisteitä ei korota Emiliano Cioffin teatraalisuutta havitteleva, venkoileva laulutyyli, joka onnistuu lähinnä ärsyttämään. Jos levy jotain tarvitsisi, niin vielä vähän persoonallisempaa otetta. Milla Asikainen ANTIVERSUM Cosmos Comedenti INVICTUS Itävaltalaisen Antiversumin haudantakainen, hypnoosiin tähtäävä black/ death-junnaus ei päästä äärellensä kovinkaan äkkiä. Kiehtovista hetkistä huolimatta teos jää melko tylsäksi. O U T O U T DELAIN A Decade of Delain Live at Paradiso Available as 2CD & BLUE RAY & DVD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream! MOONSPELL1755 Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream! DELAIN CELEBRATE THEIR UNFORGETTABLE TENTH ANNIVERSARY SURROUNDED BY MUSICAL FRIENDS AND FANS. Swan Songs II saa toivomaan, että bändi ottaisi sinfonisuuden osaksi vakiokalustoaan. Cosmos Comedentin yleistunnelma on kohdallaan, mutta sen kappaleet ovat ideoidensa kantavuuteen nähden aivan liian pitkiä. Tappo on tutun varmaa. Pienellä hiomisella yhtyeen seuraava sinfoninen kiekko voisi yltää jopa viiteen tähteen asti. Muuallekin levylle ripotellut Hammond-osuudet tuovat kappaleisiin lisämaustetta ja uut! ! 27.10. sa yksinkertaisuudessaan ympäripyöreän kasvottomia, lopputulos on perin tympeä. Yhtyeen debyyttilevy ei esittele mitään Destroyer 666:n tarttuvaa tykitystä vaan pikemminkin hiljalleen kytevää tummaa messuamista. Kari Koskinen ALPHA TIGER Alpha Tiger STEAMHAMMER/SPV Saksalainen power/heavy metal -ihme Alpha Tiger on kypsynyt alkuaikojen retrohenkisestä ilmaisusta hiljalleen monipuolisemmaksi ryhmäksi, joka uskaltaa poiketa valmiiksi tallatulta polulta. Laulumelodioissa voisi olla enemmän yllätyksellisyyttä, ja vaikka Chris Harmsin ääni on komea, hänen äänenkäyttönsä on melko yksipuolista. Splitin kappaleet eivät lisää yhtyeiden arsenaaliin mitään varsinaisesti uutta, eikä moiselle tarvetta olekaan. Koostumus suorastaan huutaa kahdelle puolelle jaettua vinyylijulkaisua, sillä hyppäys bändien välillä on tyylien ja soundien eroavaisuuksista johtuen melko iso. Apokalyptisen synkeä ja maanisesti kulkeva mättö noudattelee Grim Catharsis -albumin (2015) linjoja, ja splitin päättävä Tides of Oblivion jää levyn ainoaksi hitaammaksi raidaksi. Sinfonisuus ei tarkoita tässä tapauksessa vain mahtipontisuuden maksimointia, vaan mukana on myös hienovaraisuutta. Kokonaisuudessaan sinfoniaelementit tuovat bändin musiikkiin voimakkuutta ja herkkyyttä, joita siinä ei normaalisti samoissa mittasuhteissa ole. Bändin ensimmäinen sinfonialevy toimi erinomaisesti, joten odotukset uutta albumia kohtaan olivat melko korkealla. Emotional, technical and completely earthshaking! NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. A.R.G:n tapauksessa vain Zero Nine -cover rokkailee hivenen maltillisemmin, muutoin tarjonta on raivolla piestyä ja hyökkäävää thrashiä bändin uuden tulemisen hengessä. Reippaasti takova, melodisella koukulla varustettu Loins of Babylon on Worthlessin parhaita raitoja ja valikoima muutoinkin kiitettävän reipas. 03.11. Mikko Malm A.R.G./WORTHLESS Hellcome Misery/Chaotic Nausea OMAKUSTANNE Splitit ovat sekä rasittavia että palkitsevia julkaisuja. Muutoin kyse on perustellusta ja kohdeyleisölle suunnatusta adrenaliinipotkusta: hei, elossa ollaan ja meno on yhä ankaraa. Mega LORD OF THE LOST Swan Songs II NAPALM Saksalaiskokoonpano Lord of The Lostin tuotanto on tarjonnut pääasiassa perusmukavaa tummaa rockia, mutta vuonna 2015 ilmestynyt Swan Songs -albumi toi siihen piristävää vaihtelua. Rivakampaa mättöäkin on tarjolla, mutta kun levyn neljästä kappaleesta lyhinkin on päälle seitsenminuuttinen, suoraa turpaaniskua ei saa oikein vastaanotettua. Jopa soundit ovat lähes identtiset Redemption from Refrainiin (2015) verrattuna. Oikein mukava välipala pidempiä työnäytteitä odotellessa. Kivahan se on saada kahdelta hyvältä yhtyeeltä materiaalia samoissa kansissa, mutta moisesta jää aina hieman sekava olo. A.R.G:n ja Worthlessin tapauksessa tarjolla on yhteensä kahdeksan kappaletta ja 40 minuuttia uutta musiikkia, joskin Worthlessin osuus on julkaistu digitaalisesti jo alkuvuodesta. Uusi solisti Benjamin Jaina tekee levyllä ensiesiintymisensä ja vetää varsin kelvollisesti, vaikkei yllä ihan edeltäjänsä Stephan ”Heiko” Dietrichin intensiteettitasolle. Waco the King ja Wicked Lady ovat levyn hitaimpia, tummimpia ja myös parhaita kappaleita, mutta nekään eivät tarjoa mitään erityistä edes genreaddikteille. Juha ”Watt” Vainion tutuksi tekemin sanoin: kansi kiinni ja kuulemiin. Että mitä ja miksi. Myös sanoitukset ovat vaihtuneet perinteisestä genrelyriikasta entistä modernimpaan ja kantaaottavampaan suuntaan. Tarttuva videobiisi Comatose yhdistelee raivokasta speed metalia ja Hammondilla säestettyä notkeaa melodisuutta
En osaa sanoa, miten t ätä sorttia voisi tehd ä paremmin. Ehkä kyse on kuitenkin siitä, että vuodesta 2005 kasassa ollut Gravdal ei ole saanut vielä musiikkiaan tasapainoon. Niiden valossa harmittaakin, etteivät loput rallit yllä samalle tasolle. Kunhan tämä puoli saadaan kuntoon, bergeniläisiltä saattaa räpsähtää tiskiin hyvinkin huippuluokan äänitaideteos. Eik öhän siin ä ole riitt ävästi suositusta jokaiselle, joka haluaa m ättönsä sek ä brutaalina, groovaavana ett ä melodisena. Tyylill ä annostellut melodiset kitarasoolot ovat oma lukunsa, sill ä ne ovat sekoilutilutuksen sijaan huolella s ävellettyjä ja kuviorikkaita kuljetuksia – tavallaan kuin omia biisej ä biisien sis ällä. Sillä elämä puetaan jälleen melodisesti ja raskaasti ikävöiviin gotiikan ja death doomin säveliin. Suurimmaksi osaksi joukkorahoituksella työstetty ja melko pitkään julkaisupäivää hakenut debyytti on ehtaa metallirytkytystä – toisinaan liikaakin. Kyll ä l öytyy. Kaiken groovailun ja suoraviivaisemman thrashpoljennon keskellä ei selitellä liikoja. Mikko Malm GRAVDAL Kadaverin SOULSELLER Norjalaisen black metalin keskikastiin kahdella aiemmalla albumillaan tiukasti jämähtänyt Gravdal on tuomittu jatkamaan keskinkertaisia otteita myös uusimmallaan. Kahteen edelliseen pitkäsoittoon verrattuna levy on kautta linjan tasavahva eikä pelaa parilla selkeällä kohokohdalla, ja pakan kovimmat ässät vaihtelevat kuuntelusta toiseen. I Am Become on kerrassaan elegantti ja ehyt taideteos, joka edesauttaa syksyn suloiseen surmaan uppoutumista. Riikka Hatakka, Tomi Joutsen ja Niko Kalliojärvi sulautuvat mukaan hyvin, mutta suurin kunnia vivahteikkaasta ja vahvasta tulkinnasta kuuluu silti yhtyeen omalle Toni Toivoselle. Tämä jää kaivelemaan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Kari Koskinen ta melodista aspektia. Esimerkiksi Deep Purple -henkinen, hieman keskitempoisempi Aurora hyötyy ratkaisusta merkittävän paljon. Soundit ovat tuhdit, l ähes raskassoutuisuuteen asti, mutta pirte ästi r äimivä soitto pit ää hyytym ät tehokkaasti loitolla. Tyyli on huomattavasti rujompaa, raskaampaa ja ruosteisempaa, ylimääräisistä kevennyksistä ja melodisuuksista riisuttua. Tekstipuolella voidaan puhua Hereafterin teemoja eteenpäin vievästä, kuolemaa ja menetystä käsittelevästä konseptilevystä. Yhtye on poiminut levylle oleellisimman viime vuosien tekemisistään. Eetu Järvisalo HANGING GARDEN I Am Become LIFEFORCE Hanging Garden jatkaa tiivistä julkaisutahtia ja päästää ilmoille jo viidennen studiolevynsä. Sovitustyössä kaikkien soitinten välille on onnistuttu muodostamaan harmonia, josta löytää myös ansiokkaita yksityiskohtia. Onko tässä sitten aikuistuttu liikaakin, en tiedä. Muiden muassa Aeternusissa, Gorgorothissa ja Taakessa vaikuttaneet muusikot ovat kokeneita kavereita, joiden soitossa kuuluvat varmuus ja määrätietoinen usko omaan tekemiseen. Vierailevia laulajia hyödynnetään välitekeleeksi hyvistä hetkistään huolimatta jääneen Hereafter-ep:n (2016) tapaan rohkeasti. Ahdistuksessa ja katkeruudessa seilaavat lyriikat ovat taattua Laihialaa, mutta sävellykset niiden ympärillä ovat ehkä liiankin helponkuuloisia. Maksimissaan neljä minuuttia kellottavissa kappaleissa luotetaan melko simppeleihin ja kerrasta tarttuviin rakenteisiin. Yli seitsem ään minuuttiin venyv ä instrumentaali The Anatomy Act of 1832 on hurja osoitus äijien melodiantajusta ja sovituksellisesta osaamisesta. Joona Turunen mieltä, ja on vain toivottava, että muusikot itsekin tajuavat vahvuuksiensa olevan jossain aivan muualla kuin välimallin black metal -tykityksen parissa. Exhumedin vahvuus on tarttuvassa melodisessa riffittelyss ä ja selke älinjaisesti rakennetuissa kappaleissa, jotka todella voi erotella toisistaan. Sinkkuinakin julkaistut Shovel Man ja Your Despiser No.1 edustavat asenteiltaan albumin parhaimmistoa. Death Revenge jatkaa tutun oloista, jo edellisill ä kiekoilla mestaroitua linjaa Carcassin keskivaiheen levytysten inspiroimana. Ihmisen elonkaaren kannalta kasvu on tietysti hyvä juttu, mutta luovassa työssä se saattaa aiheuttaa ongelmia. Joni Juutilainen S-TOOL Tolerance PLAYGROUND Kuopattujen Sentencedin ja Poisonblackin solisti Ville Laihiala palaa kehiin uuden bändinsä kanssa. Koska materiaali on peruspoljennoltaan yhä melko lannistunutta, levylle toivoisi ehkä lisäräväkkyyttä, joka saisi siitä moninaisempiin mielentiloihin käyvän ja ravistaisi tasapaksuuden viimeisetkin rippeet pois. Kuusikko vankentaa asemaansa yhtenä Suomen lahjakkaimmista ja omistautuneimmista yhtyeistä työllä, joka tulee olemaan vielä vuosienkin päästä muistamisen arvoinen. Alpha Tiger on mainio mutta ei ihan niin puoleensavetävä kokonaisuus kuin yhtyeen aikaisemmat teokset. Ikävä kyllä tämä tarkoittaa kuitenkin liian usein tylsiä ja ennalta arvattavia ratkaisuja, vaikka hetkittäiset neronleimaukset kertovat, että Gravdalilla olisi kykyä vaikka kuinka omalaatuisen musiikin luontiin. Kokonaisilmaisu on luonnonläheistä, eläväistä ja pysäyttävää vertauskuvallisen ja välittömän limittyessä toisiinsa kauniisti. Kokonaisuudesta erottuu vain vähän mieleen jäävää materiEXHUMED Death Revenge RELAPSE Vuodesta 1990 rakkauttaan vaalinut Matt Harvey on rikoskumppaninsa Ross Sewagen ohella jenkkideathin kovempaa tekij äluokkaa. aalia. Status on ansaittu, sill ä Exhumed on pit änyt verisesti leikkaavan death metalin ihanteista kiinni uppiniskaisen laatutietoisella asenteella. Silloin kun nelikko räväyttää kunnolla, levyllä kuullaan saksofonia, puhdasta laulua ja muita vaihtelevia elementtejä, jotka nostavat bändin ihan kunnolla yli tuhkanharmaan keskitason. Mukana on suomeksi lausuttuja muistokirjoituksia ja Eino Leinon runoutta. Blastauksen hurmetta, tanakasti v ääntävää groovea ja voimallisesti takovaa juoksua. Yhtye on oppinut tekemään kantavia kappalekokonaisuuksia menettämättä loisteliasta tunnelmanluomiskykyään, joka johti ennen välillä epämääräisyyteen. Ristiriitainen tilanne. Levy ei tarjoa Sentencediä eikä Poisonblackiä. Silti ratkaisut ovat varsinkin kitarapuolella joskus turhan vähäeleisiä
Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja. www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02
Harmi vain, että paketissa ei ole kerta kaikkiaan mitään uutta, tuoretta tai jännittävää. Tom Morellon riffien j äljittelemätöntä groovea kuorruttavat keskivertoa tiedostavampien klassikkor äppiryhmien ämceet ja koko porukan hillit ön vasemmistopoliittinen uhma. Urn on kiteytys kaikesta siitä, mitä yhtye edustaa. Kilometrinmittaiset biisit ovat hyviä, kyllä, mutta ne on ahdettu niin täyteen kaikkia mahdollisia Ne Obliviscaris -maneereja, että ähky tulee. Ne Obliviscaris vetoaa väkevästi sinfonisen, melodisen, tunnelmallisen metallin ystäviin, mutta erottautuu kilpailijoistaan astetta rankemmalla otteella, kun se päästää metalliviettinsä valloilleen. Prophets of Ragen debyytti ei ole saanut varauksettoman l ämmint ä vastaanottoa. Jos levyn semisti infantiilit sanoitukset osaa j ättää omaan arvoonsa ja yksinkertaisesti nauttii musiikkipuolesta, Prophets of Rage on helvetin nautittava pakkaus. Progressiivista epiikkaa, mutta viululla. Älä ota t ätä niin vakavasti, vaan p äästä sis äinen teinisi valloilleen. L ähinnä kritiikki ä on her ättänyt superryhm än poliittinen sanoma, jota yksi pit ää l ässähtäneenä, toinen elitistisen ä, kolmas vanhentuneena ja nelj äs keinotekoisena. Opeth-tyylisiä suvantokohtia, mutta viululla. Metalli ja hiphop pariutuvat j älleen, nyt vain astetta hiphopimmin. Ja tosiaan: se viulu jaksaa aina vain ihastuttaa ja hämmästyttää sekä faneja että bändiin ensimmäisen kerran tutustuvia – ja bändi tietää tämän. Sen svengi, uho ja sulava flow tempaavat mukaansa heti ensimm äisestä tahdista. Joskus pelkk ä hyv ä meininki on ihan riitt ävä syy viihty ä ja rellest ää v äh äsen. Salla Harjula NE OBLIVISCARIS Urn SEASON OF MIST Australian kovimmassa nosteessa paistatteleva metallivientituote on löytänyt musikologisen lokeronsa. Eikä bändi haasta itseään millään lailla – se, että biisit ovat soittoteknisesti hankalia ja niiden rakenteet kiemuraisia, ei tunnu missään, kun bändi pysyttelee niin tiukasti omalla hiekkalaatikollaan, että tukehtuu omaan santaansa. Salla Harjula SIINAI Sykli SVART Siinailla on vain vähän tekemistä metallin kanssa, mutta sen ei kannata antaa häiritä. V ähintään yksi raaja vipattaa niiden tahdissa alusta loppuun. Puhtaita laulavan Tim Charlesin kielisoitin huhkii tällä levyllä tuplatyömäärän. PROPHETS OF RAGE Prophets of Rage CAROLINE Rage Against the Machine ilman Zac de la Rochaa tilkittyn ä Public Enemyn Chuck D:ll ä ja DJ Lordilla sek ä Cypress Hillin B-Realill ä kuulostaa tasan silt ä kuin luulisit. Äärimetallituplabassarinakutusta, mutta viululla. Jos Toolin, Russian T R A V IS SH IN N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Bändin idea on lähtökohtaisesti hieno ja sen sävellys-, sovitusja soittotaidot kaikki periaatteessa maailmanluokkaa. Hypnoottisenkuulaat melodiat ja ambientmaiset tunnelmat pitävät otteessaan. Tekopirteää poppista ei ole luvassa. Biisit viihdytt ävät ja vapauttavat sopivan m äärän adrenaliinia. Kritiikki on sin änsä oikeutettua, ja t ämä on pakko my öntää my ös nelj än t ähden arviossa: kannabiksen laittomuutta itkev ä ja Donald Trumpia varsin lapsellisin, l ähinnä henkil ökohtaisuuksiin menevin riimein dissaava Prophets of Rage on lyyrisesti jumissa vuodessa 2016 eik ä p ääse l ähellekään Rage Against the Machinen ajatonta raivoa ep äoikeudenmukaista maailmaa kohtaan
Kappaleen ensimmäiseltä puolikkaalta löytyy kuitenkin jonkin verran karsittavaa. Levyn vahva alkupuoli demonstroi kokoonpanon mahtia samaan aikaan hillitysti tunnelmoivan, tarttuvan sekä tunteiden valtaan heittäytyvän musiikin lähettiläänä. Nimikkoraidan kaikukitarat ja perkussiot nostattavat haikeaa kappaletta pikkuhiljaa suuremmaksi ja suuremmaksi. Laulut, joihin ottaa osaa myös The Oceanin Loïc Rossetti, ovat kaksijakoiset: huudot ovat hätääntyneisyydessään suorastaan herkistävää kuultavaa, mutta puhtailla osuuksilla ei ole kokonaisuuteen kovinkaan kummoista tarjottavaa. Tuotos vaatiikin taikojensa onnistumiseksi kuulijaltaan kärsivällisyyttä ja keskittymistä. Psychotic Symphonyn kappaleet ovat enimmäkseen kiemuraisia ja teknisiä, mutta levyltä löytyy myös melodista ja suoraan sydämeen iskevää hard rockia. Yli 18-minuuttinen sävellys on luonnollisesti kunnianhimoinen visio, joka oikeuttaa itsensä pikkuhiljaa. Laulaja Vincent Peignart-Mancinin sisukkaat purkaukset ovat ensiluokkaisia ja puhdas laulukin luonnistuu mallikkaasti, vaikka pientä ylitunteellisuutta onkin havaittavissa eikä suoritus tallennu mielen sopukoihin erityisemmin. Sons of Apollon debyytti on väkevä pelinavaus, jota voi suositella kaikille korkeatasoisen progemetallin ystäville. AqMEn tunnistettava ja aito identiteetti valloittaa yhä, vaikka kokonaisuus ei ansaitse tällä kertaa kiitettävää arvosanaa. Soundi on kaikkinensa orgaaninen mutta silti sopivan täyteläinen. Kappale on kuin metallisempi versio Led Zeppelinin Kashmirista. Julien Hekkingin kitaroissa riittää särmää ja draamaa, mutta välillä mukaan eksyy ujoa haahuilua. Levyn aloittava God of Sun lähtee käyntiin mystisillä sitarkuvioilla, kunnes Sherinianin tavaramerkiksi muodostuneella Monster Lead -soundilla varustettu soolo pääsee valloilleen. Yhtye on selkeästi kehittynyt, mutta materiaalia, joka iskisi naulan päähän välittömästi, jää vielä kaipaamaan. Joukkion tarkoituksena on ollut yhdistää virtuoosimainen progemetalli ja särmikäs rock’n’roll-asenne, ja melko hyvin siinä on onnistuttukin. Biisit eivät lopu ennen viiden minuutin merkkipaalua. Syklin kappaleilla on puhdistava vaikutus. Bändi luottaa tiukkaan riffittelyyn ja ripotARVIOT 71. Étienne Sarthoun työ rumpusetin takana on yhä vaivatonta mutta jättää sovituksellisesti toivomisen varaa. Levyn pirtein esitys ei nouse aivan neljän muun kappaleen tasolle. Suoraviivaisella rumpukompilla polkeva Ananda on kelpo psykedeelinen jumitusbiisi. Miehen ääni tuntuu paranevan vuosi vuodelta. Mikko Malm AQME AqME AT(H)OME AqMEn edellinen levy Dévisager Dieu (2014) oli kerrassaan komea, kirkkaasti ranskalaisten tekijöidensä uran paras levytys. Bändi käyttää lauluja lähinnä lisämausteena, mutta enempää ei jää kaipaamaan. M E T A on debyytiksi erittäin hienovarainen ja kypsä kokonaisuus. Ja täytyypä todeta, että Soto sopii kumpaankin tyylilajiin täydellisesti. Pelin avaava pääriffi vie musertavuudellaan mukanaan, samoin kuin intensiivinen lopetus, mutta väliin jäävät osuudet tuntuvat aluksi hahmottomilta. Big, Niacin), kitaristi Ron Thalista (exGuns N’ Roses) ja laulaja Jeff Scott Sotosta (exYngwie Malmsteen’s Rising Star, ex-Journey). Kun bändissä on mukana kaksi entistä Dream Theater -jäsentä, on hankala olla vetämättä yhtymäkohtia kyseiseen orkesteriin. Kirskuvat kitarat avaavat päätöskappale Europan. NevBornin siivet vievät Daidalosin perusteella vakaasti kirkasta tulevaisuutta kohti, kunhan turhimmat räpyttelyt vain jäävät pois. Itse asiassa levyn parhaisiin raitoihin kuuluvan Labyrinthin kertosäe muistuttaakin hieman kyseisen levyn As I Am -biisistä. Daidalos-ep kertaa Ikaros-myytin vaiheet yhden pitkän kappaleen aikana. Circlesin tai My Sleeping Karman jumittavammat tuotokset toimivat, Sykli saattaa puhutella. Yhtye koostuu Portnoyn lisäksi kosketinsoittaja Derek Sherinianista (exDream Theater, Black Country Communion, Billy Idol), basisti Billy Sheehanista (Mr. Procession ei tarjoile edelleenkään mitään järin omaperäistä mutta osaa tehdä iskeviä heviralleja, mikä kantaa jo pitkälle. Sanoitukset sisältävät sekä banaalia aiheen muotoilua että hienoja mielikuvia maalaavaa kielenkäyttöä, etenkin tarinan huipennusvaiheessa. Samalla keskiössä on entistä useammin surumielisyys ja kaiho. Rytmityksissä on pientä kikkailua, joka ei ole missään vaiheessa ylivedettyä vaan pikemminkin jo itsessään kohtalokkaita riffejä ja värähdyksenomaisia melodioita rikastava nyanssi. Uusia jippoja ei ole luvassa. Yhtyeen raakasoundinen mutta melodinen doom kuulostaa aiempaa raskaammalta ja melodiatkin entistä iskevimmiltä. Viime vuosina joko hyviä tai erinomaisia levyjä julkaisseen yhtyeen soisi kuitenkin päätyvän huomattavasti laajemman ihmisjoukon tutkaan. Kyseessä on koukuttava teos, jolta löytyy monta nautinnollista hetkeä. Kappaleiden tempo on selkeästi hidastunut, mikä tekee niistä jopa aavistuksen aneemisia. Joona Turunen SONS OF APOLLO Psychotic Symphony INSIDEOUT Rumpali Mike Portnoyn (exDream Theater, Neal Morse Band, The Winery Dogs) pitkään vihjailema superkokoonpano on tullut julki debyyttilevynsä kera. Mikko Malm NEVBORN Daidalos CZAR OF BULLETS Sveitsiläinen prog/post-metal-projekti repäisee parin vuoden takaista Five Horizons -debyyttilevyä seuraavalla julkaisullaan. Vakavahenkisempi lähestymistapa uhkaa imeä välillä yhtyeen mukaansatempaavan energian kuiviin. Salla Harjula ST.HOOD The Age of Unreason FULL HOUSE Helsinkiläinen hardcorejyrä pistää kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen kovat piippuun. Siinä missä dynaamisuus ainoastaan ilahdutti edellislevyllä, nyt materiaali on sen vuoksi vähemmän ehyttä. Myös Train of Thoughtin tummanraskaita sävyjä on havaittavissa. Australialaisnelikko vyöryttää särötettyjä matalavireisiä riffejä, rakastaa fuzzpedaaleja, pysähtyy välillä fiilistelemään vähäeleisiä kitarannäppäilykuvioita ja louhii sitten mouruavilla kielisoittimilla ja syvällä mörinällä. Viisi kappaletta on kuitenkin sopivan napakka kokonaisuus. Kiteytys ja huipennus koetaan vitosraita Rien ne nous arrêterassa, joka puree vastaansanomattomasti vaanivilla riffeillään ja melodioillaan nelikon esiintyessä yhdessä Lofoforanokkamies Reunon kanssa periksiantamattomalla intohimolla. Charlotte Poiget’n säröltään suloinen basso on ollut yhtyeen soundille sen kokemista muutoksista huolimatta aina tärkeä, mutta nelikielinen tihkuu nyt valitettavan vähän kerrosten välistä. Elementit tuntuvat tasapainoisemmilta kuin koskaan ennen. Joona Turunen YLVA M E T A PELAGIC Ylva on niitä bändejä, jotka tekevät musiikkia tietylle kohderyhmälle ja joiden osumatarkkuus omassa jutussaan on kova, mutta omaperäisyydestä ei pääse kehumaan. Levy on kuin kirpeisiin syysiltoihin tehty. Mestarikappaleen pohjalla virtaa aavemainen kasarihenkinen synamelodia. Edellinen For the Dead -kokopitkä (2009) tarjosi varsin pätevää metallista hardcorea, ja myös uutukainen potkii munille napakasti. Temppeli-avausbiisin synamatot menevät ihon alle. Heti perään tuleva Coming Home tasapainottaa tilannetta suoraviivaisella hardrockauksellaan. Toisin kuin suurin osa uraansa vasta aloittelevista bändeistä, Ylva ei yritä liikaa vaan antaa materiaalilleen aikaa hengittää, kasvaa ja kehittyä. Levy ei ehkä jää mieleen erikoisimpana juttuna ikinä, mutta tietyllä syvällisellä tunnetasolla sen askeettinen ja elegantti raskassoutuisuus on hyvinkin tyydytystä tuottavaa. Vaikka sooloilun määrä on yltäkylläinen, ryhmä ei ole tinkinyt kaikkein olennaisimmasta: hyvistä sävellyksistä. Genrensä ulkopuolelle Ylva ei vahingossakaan eksy, mutta sen sisällä bändillä on oikein hyvät mahdollisuudet nousta asemaan, jossa se mainitaan samaan hengenvetoon esikuviensa kanssa. Orgaaninen, hyvin livemäinen äänimaisema palvelee kappaleita täydellisesti tuoden niihin hikistä energiaa ja elämänmakua. Se muistuttaa ilmaisuvoimaltaan lopulta yllättävänkin paljon mytologiaa: kappaleen sisäiset liikkeet ovat harkittua juonenpunomista myräköineen ja suvantoineen, siirtymät taas suurimmaksi osaksi osuvasti ajoitettuja mutteivät liian ilmiselviä ja katarsiksen saavuttaminen ei jää kauaksi. Niistä paistaa lievä yliyrittäminen, joka toisaalta vahvistaa kokonaisvaikutelmaa vilpittömyydestä. Sitä seuraa yhtyeen kahdeksas albumi, joka yhdistelee jo totutulla tavalla vaikutteita eri tyyleistä vaihtoehtometalli ja sludge edellä. Hyvä levy vie kuulijansa muualle, ja Siinai onnistuu tässä mainiosti. Pasi Lehtonen PROCESSION Doom Decimation HIGH ROLLER Chileläislähtöinen Procession on parantanut juoksuaan hitusen sitten vuoden 2013 To Reap Heavens Apart -levyn. Ehkä juuri Sherinianin läsnäolon vuoksi albumista tulee eniten mieleen Falling into Infinity, joka jäi miehen ainoaksi studiolevyksi DT:n riveissä. Käytännössä bändi siis toimittaa kuin tarjottimella mieluisaa kamaa kaikille Neurosis-, Isisja Cult of Luna -faneille
Kaunis akustinen instrumentaali The Age of Unreason on pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. Solistin taidot ovat voineet kehittyä edellisestä levystä, mutta persoonallisuus on samalla kärsinyt. Kunhan miehet tekev ät jatkossa hieman ter ävämpiä ja tarttuvampia s ävellyksiä, b ändi alkaa her ättää kiinnostusta laajemmallakin kent ällä. Laulaja Sami Halme kuulostaa yhtä äkäiseltä kuin ennenkin. Pasi Lehtonen MOTHER OF MILLIONS Sigma VICISOLUM Kreikkalaisen progemetalliyhtyeen Mother of Millionsin toinen levy on bändin esikoisen tapaan mielenkiintoinen ilmestys. Siin ä on islantilaisille b ändeille ominaista selitt ämätöntä sielukkuutta, joka viist ää selv ästi S ólstafirin suuntaan, mutta Katla on ilmaisussaan suorempi ja metallisempi. Hemmetin hienot kansipaperit tukevat levyn unenomaista, jopa aavemaista ilmapiiri ä, joka liikuskelee sujuvasti tunnelmallisesta maalailusta rokkiriffeihin ja blastbeatiin ilman, ett ä albumin kuuntelu tuntuisi vaivaannuttavalta. terää. Vuodet ovat vierineet ja miehet kehittyneet muusikkoina, mink ä kuulee Katlan tunnelmallisesta ja ilmavasta musiikista selke ästi. Vaikka raskaammassa Mother of Millionsissa ei ollut mitään vikaa, vaihtelu tekee ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Mielenkiintoisimpia kappaleita ovat vähän itämaiselta kalskahtelevia viboja tarjoileva Their Passage, Their Light sekä nimikkobiisi Sigma, jossa on kiinnostavaa etenkin hiljaisuudella leikittely. Ainekset ovat ehdottomasti olemassa, mutta homma jää yhä mielenkiintoisten elementtien tasolle. Sigma on kuitenkin Humania jossain määrin pehmeämpi – ja hyvä niin. Sigma on yleistunnelmaltaan kenties jopa esikoislevyä omintakeisempi ja mielenkiintoisempi. Lauluihin kaipaisi samanlaista luovuutta kuin äänimaailmasta löytyy. Kokonaisuus ei vielä riitä koukuttamaan. Laulusuoritukset ovat suurimmilta osin melko tyypillisiä ja tuovat paikoin liikaakin mieleen Five Finger Death Punchin Ivan Moodyn. Milla Asikainen KATLA M óðurástin PROPHECY Islantilaisen Katlan takaa l öytyy tuttu kaksikko: entinen S ólstafir-rumpali Gu ðmundur Óli ”Gummi” P álmason sek ä muista instrumenteista ja laulusta vastaava Einar ”Eldur” Thorberg Gu ðmundsson, jotka tekiv ät melkoisia taikoja Potentiamin darkmetallisella mestariteoksella B álsýnillä (1999). Bändi tykittää reiluun puoleen tuntiin yksitoista kappaletta. Heart of a Lion rullaa metallisilla riffeillään vastustamattomasti. Joni Juutilainen telee sekaan sopivasti melodiaa. Unbroken Line ja No Excuses määrittävät mitä tuleman pitää. Nyt ei himmailla. Persoonallisempaan suuntaan mennään etenkin levyn loppupuolella. Mother of Millions voisi tavoitella kokonaisuudessaan vieläkin omintakeisempaa soundia. Parhaimmistoon kipuavat melodisraivokkaat Unfunfilled ja The Grip sekä tarttuvilla huudatuksilla ryyditetty A World Enslaved. Voimakkaat ja hiljaisemmat kohdat vuorottelevat luontevasti ja levy soljuu mukavasti eteenpäin. Musiikillisen monipuolisuuden ja sekavuuden v älillä on toisinaan hiuksenhieno ero, mutta Katlan musikanttien tyylitaju pit ää huolen, ett ä M óðurástin n äyttäytyy nimenomaan monipuolisena teoksena, jonka sis ällössä riitt ää m ärehdittävää pitk äksi aikaa
Teemu Vähäkangas INSURRECTION Extraction GALY Tarjolla tänään: kanadalaista teräväreunaista murskaa jo puolentoista vuosikymmenen kokemuksella. Bändin likainen ja aggressiivinen sludge on tosin yhä enemmän kallellaan raakaan punkkiin kuin groovaavaan pilviveikko-osastoon. Pelkillä painavilla kitaravalleilla ei pötkitä pitkälle, jos kappaleista puuttuu todellinen sisältö ja erityisesti se selittämätön pahaenteinen tunnelma, joka kylmää selkäpiitä vielä päiväkausia levyn kuuntelun jälkeen. Soundi on raskas ja jyräävä, eikä biiseistäkään tunnu huokuvan lämpöä tai empatiaa. Erittäin hyvillä soundeilla ryskitty Extraction sisältää teknisesti silattua death metalia, josta löytyy hienoisesti myös coreilun puolelle menevää nykivämpää mäiskettä. Morrow’n kuolema pari vuotta myöhemmin, mikä riitti antamaan bändille pientä kulttistatusta. Linja ei ole pahemmin paluun myötä muuttunut. Mutta ei mikään turha paluu. Piste i:n päälle oli laulaja J.P. Bändi teki muutamia julkaisuja 1990-luvun loppupuolella, mutta nakkasi sitten pensselit santaan. LO! Vestigial PELAGIC Jopas osaa ennalta outo aussibändi yllättää positiiviseen sävyyn. Koskinen USNEA Portals into Futility RELAPSE Kolmannella levyllään möykkäröivän jenkkibändin tyylilajiksi kerrotaan mustaan metalliin viittaava hautajaisdoom, mikä herättää mielenkiinnon, genren onnistujat kun tapaavat olla usein todella merkittäviä tapauksia. Kehitettävää olisi lähinnä solistiosaston sävyjen lisäämisessä, räyhä kun on nyt päällä alusta loppuun. Vahvasti öristyt kappaleet eivät jätä toteutuksen suhteen toivomisen varaa, mutta biisit itsessään eivät ole järin tarttuvaa tavaraa. Aloituskappale Hall of Extinct Mammals on todella mukaansatempaava riffijyrä, mutta yhtye ei hyydy junnaamaan samaan reipasotteiseen louhintaan, vaikka monelle metallipäälle varmasti kelpaisi levyllinen sen variaatioita. Brutaaliksi sludgeksi musiikkiaan mainostavan yhtyeen ulosanti on oikeasti lähempänä monimuotoista death thrashiä, ja verrokkina vaanii Lamb of God. Bändin kolmannen levyn monipuolisuus on sen vahvuus, vaikka satunnaisen kuulijan ote saattaa sen vuoksi herpaantuakin. Bändi on selkeästi hakenut ilmaisuunsa monipuolisuutta, mutta kappaleet vaikuttavat lopulta enimmäkseen sekalaisilta kyhäelmiltä, joissa pitkäpiimäiset ja satunnaisesti tipautellut riffit seuraavat toisiaan. Rouhea ja mukavan suttuinen tuotanto tuo muutenkin energiseen levyyn maittavaa iskuvoimaa, mikä viittaa oivasti yhtyeen ilmoittamaan brutaaliuteen. Yhtyeellä on kalupakissaan monenlaista välineistöä. Vääntö on raskasta, ja härkisti koliseva basso alleviivaa anteeksipyytelemätöntä otetta. Usnea rouhii soittimistaan raskassoutuisia kappaleita, jotka noudattelevat monilta osin tyylilajinsa kliseitä mutta kulkevat ajoittain hieman kevyempienkin vaikutteiden vietävänä. Portals into Futilityn perusteella on sanottava, että ihmeitä saa tapahtua, mikäli Usnea kehittyy edes jollain tavalla relevantiksi ja mielenkiintoiseksi bändiksi. Tosin Lo! on raaempi ja yllätyksellisempi. Sinänsä se toimii oivasti, mutta kun kirpeä bändisointi lainehtii välistä eteerisemmin, myös laulussa soisi olevan enemmän asentoja kuin kireä ja todella kireä. Jossakin kohtaa mieleen tulevat myös Oranssi Pazuzun riivintä, Mastodonin jyrnytys ja Between the Buried and Me’n sävykkyys. Kimmo K. Nopeasta blastauksesta hitaammin nykivään mättöön vaihteleva lippupalvelu. Viisibiisinen Portals into Futility on hyvin tehtyä mutta harmittavan keskinkertaista jyräystä muiden muassa Celtic Frostin ja suomalaisen Unholyn kehittelemässä genressä. Toisaalta myös brittiläisen hardcoren ja crustin perintö kuuluu runttauksessa vahvasti. Jotenkin riffitykset tuovat mieleen vanhan Terrorizerin. Ulosannin totaalisuus kääntyykin jossain kohdassa itseään vastaan, eli homma menee jo vähän monotoniseksi paatokseksi. Menossa viehättävät yhdessä toimivat roisius ja taito sekä kipakka runttaus ja monimuotoinen ennakkoluulottomuus. Joni Juutilainen IRON MONKEY 9-13 RELAPSE Brittiläinen Iron Monkey palaa mölisemään lähes parikymmenen vuoden tauon jälkeen. Pieni veikkaus, että seuraavassa Roadburnissa nähdään. Pari välimallin biisiä pois, niin tämä olisi jytissyt nupissa vieläkin vakuuttavammin
Extraction on omalla kapealla sarallaan hyvä levy. Terror Empire on lupaava uusi tuttavuus, ja jos vaikutteet eivät tule jatkossa näin suoraan läpi, avaimet isompaankin menestykseen ovat olemassa. Vaikutteina on vanha koulu, Led Zeppelin, Lynyrd Skynyrd ja ZZ Top. Melodisempia juoksuja sisältävä Le Pesant D’Or on ainoa kerrasta mieleen jäävä kappale. Oma viehätyksensä livenä vedetyn kuuloisessa myllerryksessä kuitenkin on, etenkin kun biisit tuntuvat upottavan varsin hyvin – mitastaan huolimatta, tai juuri sen takia. ryöstöviljelystä tulee säälimättä vähän miinusta. Witherfallin on onnistunut tallentaa ensiopukselleen varsin taidokasta ja nyanssirikasta musiikkia, joka tarjoaa jotain uutta jokaisella kuuntelukerralla. Rock, jenkkiavoauto ja asenne. Albumi vie mukavalle aikamatkalle menneisyyteen, mutta jotakin uupuu. Bluespöhinää löytyy eniten kappaleesta Home. Jos asiasta haluaa hakea jotain positiivista, niin ainakin mies päätti uransa komeasti. Don’t Be Scaredissä on tiukka boogie. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Neurosis-perimä – isot rumpukompit, karjuen kajahteleva laulu ja jylhästi kahdeksasosia jyrisevät kitarat – kuuluu selvästi. Nichols soittaa ja laulaa munakkaasti, ja rytmiryhmä antaa riittävää tulitukea. Nocturnes and Requiems onkin omistettu Saganille, ja yhtye toteaa tiedotteessaan hänen olevan aina ja ikuisesti Witherfallin jäsen. Toisaalta kiekolta ei löydy mitään suoranaisesti huonolta kuulostavaa ja äärimmäisyyksiä revitään hyvällä prosentilla. Crackhouse tahkoaa kuitenkin nyky-Neurosista pelkistetymmin, mikä on bändille eduksi. Onneksi Portugalin pojat eivät luota pelkästään vanhan koulun thrashiin. Bändillä ei selvästikään ole himoja tehdä muistorikkailla kohdilla ladattuja tapporiffejä ja pidempään mehustelevia vyörytyksiä, mikä tekee kuuntelusta aika haastavaa. Dying Fetus, Neuraxis ja keskivaiheen Decapitated piipahtavat mielessä, mutta raitojen erottelu toisistaan menee korkeamman matematiikan puolelle. Varsin hyvältä, vaikka mitään uutta losangelesilainen ei tarjoa. Toki ilmaisu olisi osin vakuuttavampaa, jos rumpalin biitit ja fillit pysyisivät kunnolla taskussa. Yhtye koki kuitenkin traagisen takaiskun viime joulukuussa, kun Sagan menehtyi imusolmukesyöpään levyn tuotantovaiheen loppumetreillä. Kolmikko päätti ruveta kirjoittamaan materiaalia uutta projektia varten, ja mukaan saatiin vielä basisti Anthony Crawford (Alan Holdsworth, Virgil Donati). The Gun on levyn tarttuvimpia kappaleita. Tämä piristää yleisilmettä kieltämättä mainiosti. Tätä kelpaa kuunnella lujaa ja paljon, mikä ei ole aivan huono merkki, mutta toisaalta näissäkin piireissä jäävät elämään ne, joiden kappaleita kelpaa soitella myös päässään. Voi olla, että uusi, juuria tuntematon sukupolvi hurahtaa tähän kuin mummo bingoon. Kolmikon musiikillinen visio liikkuu monipuolisesti modernin sludgehtavan doomin ja kokeilullisen tempoilu ei ylläpidä mitään komppia tai riffiä kovin pitkään. Levyn toteutus on tiukkaa soittoa ja sovitustyötä myöten ammattitaitoista. Mitä muuta ihminen tarvitsee. Tämä on käynyt monelle aloittelevalle bändille kohtalokkaaksi. Haltuunoton tilalla voisi toisaalta käyttää ajoittain ilmaisua plagiointi: Exodus, Testament, Slayer… you name it. Tämä ei liene täysin sattumaa, sillä yhtyeen kitaristi Jake Dryer (Kobra and the Lotus, exWhite Wizzard) soittaa nykyään myös viimeksi mainitussa. Ei noilla ihan metsään voi mennä. Nyt säälimättömästä WITHERFALL Nocturnes and Requiems CENTURY MEDIA Witherfall tarjoaa debyyttilevyllään eeppistä, raivokasta ja mielettömän virtuoosimaista melometallia, josta löytyy yhtymäkohtia niin Symphony X:n kuin Iced Earthinkin tuotantoon. Kari Koskinen CRACKHOUSE Be No One Be Nothing ARGONAUTA Olipa hyvä, että kuuntelin tämän vielä tarkemmin: työmatkan soundtrackinä kolmen järkälemäisen stoner-sludge-vyörytyksen tenho ei avaudu ollenkaan samaan tapaan kuin lähemmässä tarkastelussa, paremmin hyökyyn uppoutuen. Aivan sinne kanukit eivät vielä yllä. Witherfall sai alkunsa, kun laulaja Joseph Michael (Midnight Reign, exWhite Wizzard) ja rumpali Adam Sagan (exCircle II Circle) tekivät vuonna 2011 yhteistyötä Dryerin kanssa hänen soolo-ep:llään In the Shadows of Madness. Ensin ranskalaistrion parikymmenminuuttisten biisien raskas lanaus vaikuttaa itseriittoiselta pitkittelyltä, mutta sen alta paljastuu isompia linjoja. Muutamia kiemuroita olisi ehkä voinut vähän oikoa, mutta muilta osin Nocturnes and Requiems on pätevää laatutavaraa. Mielikuvitustakin on käytetty, ja biiseissä on siellä täällä mukavia pikku koukkuja. Voidaan sanoa, että heikosti nimetty Crackhouse sutii sludgensa postmetalliselle kankaalle hyvin paksuilla stonersiveltimen vedoilla. Sen verran hurjaa on hänen soittonsa tällä levyllä. Teemu Vähäkangas JARED JAMES NICHOLS Black Magic LISTENABLE Miltä kuulostaa hieman Cliff Burtonilta näyttävä, raskasta bluesrockia veivaava mies. Yhtye myös puhkoo limppuihinsa ilma-aukkoja perin onnistuneesti, ja kokonaisuus on melko massiivinen retki, miellyttävällä tavalla. Kimmo K. Kun ”onhan tämä kuultu ennenkin” -efektistä pääsee yli, Black Magic on viihdyttävä ja ytimekäs levy. Pasi Lehtonen NEPHILIM’S HOWL Through the Marrow of Human Suffering I, VOIDHANGER Parivuotias ähtäriläiskokoonpano lähtee haukkaamaan esikoisellaan suurta palaa avantgardistisen black metalin kakusta. Mukaan on saatu tuoreitakin tuulia lisäämällä vähän modernimmin groovaavaa kikkailua sekä ripeää death metalia blasteineen. End of Time haiskahtaa Zeppeliniltä mutta ei kolise. Uudemmista pumpuista mieleen tulee The Black Keys. Koskinen TERROR EMPIRE Obscurity Rising MOSHER Jos tämä olisi ensimmäinen kuulemani thrashlevy, olisin varmasti aivan myyty, sen verran mainiosti genren parhaat palat on otettu haltuun. Biisit ovat kivoja, soundit hyvät, mutta kokonaisuus jää jotenkin sovinnaiseksi
Wolfen äänenkäyttö on jälleen elementti, jota hehkuttaa mielellään. Nämä aspektit eivät vielä sulaudu toisiinsa aivan täysin. Church of Voidin kakkoslevy on voimallisen kuuloinen ilmentymä raa’asti taltioitua musiikkia, jonka primitiivisyyttä ei ole siloteltu pois. Bravery in Chaos riffittelee tarttuvissa merkeissä vankalla ammattitaidolla, mutta mieleen hiipii myös ikävämpiä ajatuksia: Göteborg-henkistä melodiarähinää rajusti karsastavalla käy mielessä, onko tälle enää nykyään kysyntää. Meiningissä on edelleen vaarantuntua, mutta bändi ei kompuroi, vaan sen ote on itsetietoisen jämäkkä. Vahvat kitarasoundit sopivat lauluihin kuin nenä päähän luoden melko rosoi. Kimmo K. Jos ote on muuten iätön tai retroon kallellaan, rohkeammat miksaustoimenpiteet nostaisivat tuotoksen profiilia huomattavasti. On hieman epäreilua moittia näinkin virkeää ryöpyttämistä, mutta tässä soitetaan ikään kuin vanhoja juttuja ilman varsinaista vanhan liiton viehätystä. Majesteettinen lopetuskappale World Eater murjoo jo nyt voimalla, mutta vielä jylhemmällä soundilla vaikutelma olisi jo massiivinen. Nainen vetelee sujuvasti sekä pääosin kertosäkeitä kuvittavat puhtaat että muutoin raikuvat rähinät. Liekö tässä osasyy kotimaisen Angel Cellin viiden vuoden mittaiseen julkaisutaukoon. Mikäli yhtyeen meininki olisi soitannollisesti, sävellyksellisesti ja soundillisesti hieman ammattitaitoisempaa, levyn takakanteen voisi kuvitella helposti vaikkapa Neurosisia ja Amenraa julkaisevan Neurot-lafkan leiman. Nephilim’s Howl on vasta uransa alkumetreillä, minkä kuulee myös albumilta, joka ei tunnu välittävän ”viestiään” aivan niin väkevästi kuin bändi on ehkä ajatellut. mustan metallin välissä. Tuttuun tapaan se on paikoin ohutta ja aavemaista, välillä taas voimakasta ja tunnepitoista. Kari Koskinen CHURCH OF VOID Church of Void ARGONAUTA Kotoinen doomrokkaaja oli debyytillään lupaava raakile, ja kypsymistä on tapahtunut neljän vuoden mittaan kiitettävästi. Joni Juutilainen ANGER CELL Bravery in Chaos OMAKUSTANNE Räyhäkkäästi etenevää kitaravetoista melodeathiä on paha puskea enää kovin innovatiivisena tai pakasta erottuvana artikkelina. Koskinen CHELSEA WOLFE Hiss Spun SARGENT HOUSE Hämärä, aavemainen, voimakas ja riipivä. Yhtäältä se rokkaa synkän goottilaisin sävyin, toisaalta se on jyräävä doomvyöryttäjä. Toivottavasti on, eihän se minulta pois ole. Näitä on Chelsea Wolfen viides albumi. Levyä on helppo pyöritellä montakin kertaa putkeen, sillä koukkuja riittää. Vaikka Wolfen musiikkia voi kuvata kokonaisuudessaan tummaksi, Hiss Spun on kenties jopa aiempaakin tuotantoa tummempaa. Toteutuksesta ei tule nillitystä, mutta laulutyylien jakokin vie mieleni liiaksi menneisyyteen. Yhtye tuntuu lähestyvän musiikillisesti omaa ääntään. Välillä meno nappaa silti mukaansa kiitettävästi, kuten esimerkiksi Of Ordeals and Triumph -kappaleessa. Täysin valmista kauraa siiloon ei vieläkään valu, mutta mikäli autenttisuuden tuntu ja vereslihainen musiikillinen kipuilu miellyttävät, nämä ovat bändin ilmaisussa kohdillaan. Jokainen kuuntelukerta tarjoaa jotain uutta. Nyt kuulokuvassa on aika puhdasta pöytäsoundia, joka on kyllä selkeää mutta tuo vähän kiusallisesti mieleen muinaiset demoajat. Ei ainakaan minun päässäni. Jos debyytti oli monelta kantilta jotenkin demomainen, kakkosella ilmaisullinen huojunta on läsnä sopivissa määrin. Through the Marrow of Human Suffering on haastava levy, joka vaikuttaa monilta osin liian sisäänpäinkääntyneeltä. Hyviä juttuja esiintyy siellä täällä, joten yhtyeen tuleviin tuotoksiin kannattaa tutustua tarkalla korvalla. Kappaleet eivät ole heti tarttuvaa lajia, vaan albumin joutuu kuuntelemaan pariin kertaan ennen kuin siitä alkaa saada otetta. Nopeaa tikkausta ja keskitempoisempaa jyräystä naittavat kappaleet hyötyvät uuden laulajan Maija Saaren taipuisasta kurkusta. En vain pääse ylitse tunteesta, että tämänkaltaiselle musiikille ei ole enää minkäänlaista tilausta. Tuore neljän kappaleen elonmerkki tulee joka tapauksessa pihalle rehellisesti omakustanteena. Linjakkaammin muotoiltuna ja tuotannollisesti pidemmälle vietynä levy toimisi varmasti vieläkin paremmin. Terävät koukut puuttuvat oikeastaan täysin, ja albumi tuntuu kulkevan omaleimaisen tunnelman ja riffimaton viemänä. Särmikkään hyvistä soundeista omakustanteisuutta ei kuule, eikä myöskään kokeneen miehistön suorituksista
Vaihteeksi Erik Rutanin huomassa purkitettu levy soundaa odotetun murskaavalta. Johan toimii. Melkeinpä tekisi mieli väittää, että näin tarttuvaan ja samalla herkeämättömän brutaaliin raitavalikoimaan jätkät ovat yltäneet harvemmin. Mangaja animesarja Berserkiin perustuva levy pamauttaa bändin taipaleen käyntiin mahtipontisesti. Kari Koskinen sen tunnelman. Milla Asikainen CANNIBAL CORPSE Red Before Black METAL BLADE Kolme vuosikymmentä romuluista death metalia ilman sen ihmeempää muuttumista on saavutus, jota voi katsantokannasta riippuen joko inhota tai ihailla. Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö Chelsea Wolfe osaisi välittää tunnelmansa tyylikkäässä, omintakeisessa ja mielenkiintoisessa muodossa. En moiti. Kolmas osio The Cease to Be tunnelmoi niin vahvasti Judas Priestin Sad Wings of Destinyn (1976) hengessä, että kyse ei voi olla vahingosta. Albumi on kokonaisuudessaan menevä ja suorastaan jorattava. Vaikka Wolfe hoitaa juttunsa erinomaisesti, albumi saattaisi kaivata lisää vaihtelua. JU LI A C R O N Q V IS T ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Shredding My Human Skin ja Firestorm Vengeance käyvät korville niin mukavasti, että on ihme, jos vedot eivät päädy settilistaan. Perinteisen heavy metalin lisäksi mukana on indrustialvaikutteita. Kontrasti monimutkaisia kuvioita vetelevien kielisoitinten kanssa on tavaramerkki, jota ei ole syytä sorkkia. Monenlaisissa tunnelmissa soutava, ainakin näennäisesti kunnianhimoinen teos tavoittelee perusheavyä eeppisempiä ja kohtalokkaampia tunnelmia. Etenkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla voi tuntua, että se toistaa hieman itseään. Kappaleet ovat erittäin tarttuvia ja soivat päässä jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Jos hänen musiikkinsa uppoaa muuten, tämäkään albumi tuskin pettää. Tuoreempien kiekkojen kohdalla on jännittänyt rumpali Paul Mazurkiewiczin kunto, sillä äijän selkä ja soittotyyli eivät toimi aivan optimaalisimpien oppien mukaisesti. Aivan kuin modernimman Corpsen pakkiin olisi lisätty hieman The Bleedingin (1994) aikaista linjakkuutta. Levy on täynnä tarttuvia melodioita, mukaansatempaavia kitarasooloja ja keikoilla mukana laulettavaksi sopivia lyriikoita. On vaikea nähdä, kuinka tämä voisi olla bändin faneille pettymys. On Wings of No Return juoksee koko mittansa tuplabassarien tahtiin ja näyteraitana julkaistu Gulag toimii sekin hienosti, mutta kohokohdaksi nousee levyn päättävä kuusiosainen Ramrod the Destroyer, joka haukkaa levystä peräti puolet. Kappaleet ovat yllättävänkin tarttuvia. Heads Shoveled Off on puolestaan mainio muistutus siitä lähes hallitsemattomasta raivokkuudesta, jota veteraanien näpeistä vielä parhaimmillaan irtoaa. Niin vain tälläkin kertaa saa yllättyä, sillä Red Before Black on kiivas ja bändille ominaisesti miellyttävän rujo voimannäyte. Valitsen jälkimmäisen, sillä jenkkideathin klassisimpiin nimiin kuuluva Cannibal Corpse jaksaa näemmä kiristellä. Polvien päällä lepää kuitenkin vanhaa tavaraa, sillä nämäkin sävelet on haettu varsin klassisten nimien laareista. Vahvoja ovat myös lyriikat, jotka tukevat ahdistavuudessaan kokonaisuutta ja avaavat sitä entisestään. Blastia ei painella aivan entiseen malliin, mutta keskitempoisemmin tarttuvien osuuksien ja thrash-henkisemmän kaahauksen lisä ei ole lainkaan pahitteeksi. Raakaa riffiä pukkaa. Judas Priest, King Diamond ja kumppanit on kuunneltu, ja tuotantoon on jätetty sopivasti täydellisyyttä välttelevää karstaa. RAM Rod METAL BLADE Uudemman polven ruotsalaista heavy metalia edustava Ram on helppo sijoittaa samaan luukkuun Portraitin, Wolfin ja Enforcerin kanssa. Viides pitkäsoitto Rod esittelee yhdistelmän hienoista käppää ja ammattimaista melodiantajua. Sopivasti kolho rumpalointi toimii hakkaavassa tylyydessään erittäin hyvin, ja Code of the Slashersin fillit irtoavat kuin kaaoksen rajamailta. Kari Koskinen BEAST IN BLACK Berserker NUCLEAR BLAST Battle Beastin entisen kitaristin Anton Kabasen fanien odotus palkitaan: Beast in Blackin ensialbumi jatkaa ex-bändistä tutulla linjalla kuulostaen kuitenkin omaltaan
Levy on kuitenkin sitä laatua, että kun sen on kuunnellut muutamaan otteeseen, siitä ei revi enää irti mitään uutta. Välittömästi tutulta kuulostava kitarapörinä on mallia HM-2, ja sama fiilis ulottuu vahvasti myös itse kappaleisiin. Katkerimmat on erikoinen kokoelmalevy, jonka pienet nyanssit ja kivat yllätykset (kuten Flaming Sideburns -cover) ovat kuin hyvä kastike perusvarman ruoan päällä. Kaunis pianoballadi on tarina bändin kotikaupungista ja seesteisenä mollipalana takuuvarmaa V-tuotantoa. Myös Kaarle Viikatteen kovasti ihannoima Lyijykomppania on päätynyt mukaan: Kyisen pellon kyntäjät -rallin esittää kukas muukaan kuin sen alkuperäinen ääni Timo Rautiainen. Energisen heavyryskeen keskeltä löytyy myös herkkä balladi. Varsin kelvollisia riffejähän tässä heitellään. Mukana ei ole mink äänlaista tuoreempaa s ävyä. Pätevästi ukot ja akat kuitenkin viskovat. Paikoin materiaali on kun vanhoilta Grave-kiekoilta pöllittyä, mikä ei ole lainkaan huono asia. Denverissä muutama vuosi sitten perustettu Bloodstrike on vanhaa liittoa aivan jokaisessa suhteessa. Mitään uutta kuviosta on turha hakea. Kappaleet rullaavat hienosti, ja soinnin kirjo on sopivan laaja olematta lainkaan hajanainen. Blastia ei pahemmin harrastella, ja homman nimenä on keskitempoisuus ja armotta jauhavat tuplabassarit. Ei edelleenkään lopu tykittely Jöötteporista!!! Nyt kaupoissa ja striimeissä ja ties missä! CD / LP / DIGITAL Jake E (ex-Amaranthe) cyhra.com cyhra.com spinefarmrecords.com Alex Landenburg (Rhapsody) 27.10.2017 Helsinki, Nosturi Liput alk. Mausteita löytyy lähinnä maatuneita tunnelmia välittävistä kitararamelodioista, ja siinäpä se väritys sitten onkin. En epäile, etteikö bändi saa kappaleillaan aikaiseksi erittäin viihdyttävää keikkaa, mutta Berserker ei ole levy, jota kuuntelisi kerrasta toiseen väsymättä. Basistin ja pätevästi oksentavan laulajan tontit on miehitetty naisvoimin, vaikka moista ei kai pitäisi nykyään erikseen edes mainita. Melodioissa ja laulukuvioissa l öytyy sen verran tanakasti, ett ä moni isompi nimi j ää armotta taakse. Milla Asikainen BLOODSTRIKE Execution of Violence REDEFINING DARKNESS Lisää ruotsikuoloa Jenkeistä. Stud operoi tuoreempaa basistia lukuun ottamatta alkuper äisell ä miehityksell ä. Lauri Kujanpää STUD Circle of Lies CRANKSONIC Kasarilla yhden sinkun julkaissut ja sen j älkeen pitkille tirsoille vaipunut suomib ändi saa kirveen jo pelk ästä nimest ään. Yhtyeen nimi, imago, musiikki ja välitetyt tarinat löyhkäävät liki kolmen vuosikymmenen takaisilta tunnelmilta. Otsa on kirkas ja kappaleet soivat iloisen tarttuvasti vailla mink äänlaista h äpeää vanhojen jippojen kierr ättämisestä. Eih än t ätä nyt kovin haasteellisena voi pit ää, mutta Stud hoitelee raikkaasti soivan heavyn eritt äin varmalla otteella. Versioinnit muiden muassa Eppu Normaalin, Mana Manan ja Motörheadin kappaleista ovat laadukkaita. Muutoin mätkettä toimitellaan muiden klassisten 90-luvun alun kuolettajien hengessä, ja löytyypä jyrästä Bolt Throwerinkin kaikuja. Kyllästymiseen asti se on kuitenkin mukavaa kuunneltavaa, eikä olisi suurikaan ihme, jos bändi löytyisi ensi kesän festaribändien kärjestä. Ukkojen ote musiikkiinsa on liev ästi sanottuna perinteinen, sill ä klassinen melodinen heavy soi puhtaassa kasarihengess ä. Odotetusti mukana on kipaleita listalevyiltä CYHRA LETTERS TO MYSELF Peter Iwers (ex-In Flames) Jesper Strömblad (ex-In Flames) TO MYSELF Mitä siitäkin tulee kun entiset Amarantheja In Flames -hemmot lyövät hynttyyt yhteen. Myös Motörhead-coverlevy Panosvyö on isossa osassa. On h ämmästyttävää, ett ä jossain m äärin k äppähenkisenä pit ämäni yhtye soi vanhoilla p äivillään n äinkin verev ästi. Mies, joka nolasi Kouvolan on kokonaan uusi Viikatekappale. No aivan helvetin hyvähän siitä tulee. Kari Koskinen VIIKATE Katkerimmat 2011–2017 SPINEFARM Uusi kokoelmalätty niputtaa kuluvan vuosikymmenen tykeimmät Viikatekappaleet ja kekseliäät coverit: tuplalevyn ensimmäinen osuus on omistettu hiteille ja toinen hieman erikoisimmille esityksille. Loput voi onneksi heitt ää puhtaasti musiikin ansioista, sill ä uutta tulemista kolmannen pitk äsoiton merkeiss ä viett ävä yhtye on yll ättävän kovassa vedossa. Vielä kun saisivat ripauksen omaa ilmettä ja entistä tappavampia riffejä, niin tohtisi riemuita ihan tosissaan. T ämä piilossa loistava hiottu timantti pit äisi saada mahdollisimman monien korville. Musiikin ohella voi nauttia vaikkapa yhtyeen Pohjoista viljaa -olutta, joka on mainio tuote sekin. 22,50 Ticketmasterista 27.10.2017 Helsinki, Nosturi CYHRA LIVE Petäjäveräjät, Kymijoen lautturit ja XII – Kouvostomolli. Kari Koskinen
Ei edes yhtye itse. Sitä ei olisi koskaan tapahtunut ilman Nirvanaa. Ikään kuin viestiä alleviivaten tunnuskuvioksi valittiin Gurewitzin puoliksi huumorilla piirtämä crossbuster-logo, jossa ristin päälle oli vedetty punainen kieltomerkki. Bändi ei tosin ollut yksiselitteisesti kristinuskon vastainen, vaan sosiaalisesti tiedostava sekä auktoriteetteja, kaikkia uskontoja ja poliittisia päättäjiä kritisoiva moukari, jonka harvinaisen älykkäät tekstit iskivät kritiikin kohteita suoraan palleaan ja pakottivat kuulijat ajattelemaan omilla aivoillaan. – Sen jälkeen kaikki oli peliä. Suffer ja The Process of Belief ovat ne kaksi levyämme, joille tallentui aito taika bändiltä, jolla ei ollut mitään muuta syytä julkaista albumia kuin se, että tahdoimme tehdä sellaisen. Isojen yhtiöiden kiinnostusta ajoivat myös musiikkimarkkinoiden trendit, jotka polskivat pois stadionrockista ja muusta överiksi pöhöttyneestä. Kun julkaisimme Sufferin, ihmiset sanoivat, ettemme pystyisi koskaan tekemään parempaa levyä. Teimme Against the Grainin [1990]. Sävelsimme levyn viiden kuukauden aikana, ja sen äänittämiseen ja miksaamiseen meni viikko. Itsensä ylittämisen peli Bad Religionilla ei ollut koskaan vaikeuksia saada huomiota ja yleisöä, sillä se oli Bentleyn mukaan San Fernando Valleyn ainut punkbändi. Maanläheisyys, yksinkertaisuus ja artistien ”normaali” katupukeutuminen syrjäyttivät keinotekoisen ja silotellun. Bändi itse asiassa allekirjoitti sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa ennen kuin Recipe for Hate ilmestyi, mutta kiekon julkaisi aiemmatkin levyt pihalle pukannut Epitaph. Okei. TEKSTI MARKUS LAAKSO 78. Suurimmat paikalliset bändit, kuten Black Flag ja Fear, vetivät ehkä 800-päisiä yleisöjä. VANHA LIITTO P unkaalto pyyhkäisi yli Pohjois-Amerikan 1970-luvun lopussa, mutta Kaliforniassa bändejä ei ollut ruuhkaksi asti. Kun saimme sen pihalle, puhuin Gregin kanssa, ettemme enää tienneet, mitä teimme. Omakustanteena Epitaph-levymerkin alla julkaistu Bad Religion -esikois-ep (1981) otettiin vastaan avosylin, ja How Could Hell Be Any Worse. – Kukaan ei osannut odottaa meiltä Sufferin kaltaista levyä, emme edes me itse. Vuonna 1980 lajityyppiin hurahtaneet 16-vuotiaat lukiolaiset Greg Graffin (laulu), Brett Gurewitz (kitara), Jay Ziskrout (rummut) ja Jay Bentley (basso) perustivat oman yhtyeen kotipaikassaan, noin kolmen miljoonan asukkaan San Fernando Valleyssä, joka kuuluu Los Angelesin piirikuntaan. Sanoimme ”okei” ja teimme No Controlin [1989]. Taiteelliset harhavuodet katkaisi The Process of Belief (2002), jota Bentley vertaa Sufferiin, sillä kukaan ei odottanut bändiltä niin tasokasta materiaalia. Se oli helvetin hauskaa. – Losin punkskene oli aloitellessamme aika pieni. En halua käyttää termiä ”yhteisöllinen henki”, koska se kuulostaa liian hipiltä, mutta skenessä vallitsi yhteisymmärrys siitä, että teimme jotain niin sanotusti väärää, ja se oli vitun siistiä, Jay Bentley sanoo bändin pukuhuoneessa kolme varttia ennen Jurassic Rockin päälavalle nousua. Maailman suurimmat punkbändit, kuten The Clash, soittivat 3 000 ihmiselle. Vaikka levy syntyi nopeasti, se edusti juuri sitä mitä me olimme, Bentley sanoo. Yhtye nimettiin provosoivasti Bad Religioniksi. Ilmapallo joka räjähti Kelataanpa hieman taaksepäin. Samalla Gurewitzin omistamasta Epitaphista kasvoi yksi alan seuratuimmista yksityisistä levy-yhtiöistä. Jatkoimme peliä The New Americaan [2000] saakka. Kaikki mitä teimme kasvoi kasvamistaan. Bändi kasvatti nopeasti suosiotaan myös tarttuvien sävellystensä ja kolmiäänisten lauluharmonioidensa, joita se kutsuu leikkisästi termillä ”oozin aahs”, avulla. Meillä ei ollut hirveästi suunnitelmia. Trendit menevät ja tulevat, mutta 37-vuotias kalifornialaisryhmä on nyt sellaisessa asemassa, että se voi keskittyä nauttimaan työnsä hedelmistä. – Se vain tapahtui, hyvin orgaanisesti. Historiallisesti peilaten meidät luettiin vaihtoehtobändiksi – mutta mille me olimme vaihtoehto vuonna 1994. Ja taas meille sanottiin, ettemme pystyisi parempaan. Sufferin, No Controllin, Against the Grainin, Generatorin (1992) sekä Recipe for Haten (1993) taiteellisesti ja kaupallisesti tuottoisa putki johti siihen, että isot levy-yhtiöt alkoivat osoittaa kiinnostusta Bad Religioniä kohtaan. Bändi löysi itsensä kuitenkin vasta kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Sufferilla (1988), joka esitteli maailmalle sen Bad Religionin, jonka tänä päivänä tunnemme: kirurginterävän yhteiskuntakriitikon, lyömättömän hittimasiinan ja tieteen puolestapuhujan. ELINIKÄ KAHDESSA MINUUTISSA Melodisen punkin ykkösnyrkki Bad Religion lumosi elokuussa Mikkelin Jurassic Rockin pääesiintyjänä. Vuonna 1994 se ilmapallo räjähti. – Kasarin lopussa tuntui siltä kuin olisi ollut pamauttamassa ilmapalloa. -debyytti (1982) myi 10 000 kopiota alle vuodessa
En usko, että punkin nousua osasi ennustaa kukaan. Monta asiaa tapahtui peräkkäin ja ketjureaktio muutti perspektiivin, miten meitä katsottiin ulkoapäin. 79. Oppivuodet major-yhtiöllä Bändi teki Atlanticille vielä kolme levyä ennen kuin siirtyi takaisin tuttuun ja turvalliseen Epitaphiin. Ja se lähti nimenomaan Nirvanasta, vaikkei se vaikuttanutkaan olevan vastaus Guns N’ Rosesille – mutta sitä se nimenomaan oli, hahahah! Ensimmäinen major-levy-yhtiöjulkaisu Stranger than Fiction (1994) vahvisti bändin asemaa valtavirrassa radioja MTV-hittien kuten Infected ja 21st Century (Digital Boy) avulla. Monen mielestä Bad Religionin tuotanto koki pahan kolauksen, sillä lukuisia ässäbiisejä kynäilleen kitaristin jättämät lapikkaat olivat liian kookkaat täytettäviksi. – Atlanticille levyjen tekemisessä ei ollut mitään eroa Epitaphiin verrattuna. He kommentoivat, ettei heillä ole ”Kun julkaisimme Sufferin, ihmiset sanoivat, ettemme pystyisi koskaan tekemään parempaa levyä. ELINIKÄ KAHDESSA MINUUTISSA Edustimme nyt mainstreamiä, The Offspringistä ja Green Daystä puhumattakaan. Se oli sopimuksemme, Bentley avaa. Sanoimme ’okei’ ja teimme No Controlin.” Bad Religion 1990-luvun alkupuoliskolla: Greg Graffin, Greg Hetson, Jay Bentley, Bobby Schayer ja Brett Gurewitz. – Käyttäisin tapahtuneesta sanaa ”odottamaton”. Älkää tulko kertomaan meille, että pidätte tästä ja tästä kappaleesta. Virallinen syy oli halu keskittyä räjähdysmäisesti kasvaneeseen Epitaph-levy-yhtiöön, mutta yhtälöön sisältyi myös vakavia päihdeongelmia. Istutin Atlanticin porukan alas ja kerroin, kuinka hoidimme homman Epitaphilla. Kerroin suoraan, mihin pystyimme itse alueellisesti ja mitä odotamme heiltä. Emme halua olla kanssanne missään tekemisissä: me teemme levyjä ja te myytte niitä. Levyn julkaisun jälkeen bändin toinen biisintekijä Brett Gurewitz jättäytyi pois kokoonpanosta. Bändi pokkasi siitä ainoan kultalevynsä USA:ssa, mutta kaupallinen menestys jäi murto-osaan Green Dayn ja The Offspringin miljoonamyynneistä ja stadionkiertueista. Levymyynti lipui koko ajan alaspäin, mikä ei johtunut ainoastaan tuotannon tason laskusta, vaan myös muuttuneista trendeistä mainstream-markkinoilla. Teimme selväksi lafkalle, että kun olemme studiossa, meidät pitää jättää rauhaan. – Siirryimme majorille omalta lafkaltamme, mikä ei suinkaan ollut mikään onnenpotku vaan kovan työn tulosta. Soitimme yhä samoja biisejä, mutta vain paljon isommalle yleisölle, Bentley sanoo ja räkättää kovaäänisesti perään
Teksteissä on aina mukana myös kerros sarkasmia, jota jengi ei ehkä tajua. – Mielestäni Brett ja Greg ovat kehittyneet huomattavasti biisintekijöinä vuosien varrella. Bentley kehuu Graffinin kykyä tulittaa tekstiä laulaessaan nopeasti mutta selkeästi artikuloiden, korvia hivelevän melodisesti mutta rytmisoitinmaisen perkussiivisesti. Työskentelimme todella kovaa, että saavutimme sen. Äänitteet löysivät paremmin tiensä markettien ja tavaratalojen hyllyille, mutta pikkupuoteihin, jotka kuuluivat Epitaphin tärkeimpiin jakelukanaviin, niitä oli aiempaa hankalampi saada. Atlanticilla saattoi viedä kuukausia saada oikea henkilö langanpäähän, kun osastojakin oli enemmän kuin Epitaphilla työntekijöitä. ollut koskaan samanlaista bändiä kuin me. – Myös tuotanto-osaamisemme on harpannut eteenpäin. Ei tietenkään: me olemme maailman ainut Bad Religion. He eivät vain osanneet selittää tuntemuksiaan yhtä hienosti silloin. Bändi ei voi olla hyvä, jos sillä on kehnot lyriikat, melodiat ja laulaja. Heidän tekstinsä ovat alkuaikoja kypsempiä, mutta tunnepuolella kyse on edelleen samoista asioista kuin silloin, kun olimme 15-vuotiaita. Aivan kuin meillä olisi ollut kitaristi-rumpali-laulaja, joka pystyi tekemään jotain todella erityistä pelkällä suullaan – ja hän tosiaan osaa laulaa. Halusimme olla jotain parempaa kuin vain huutava punkbändi. Meillä oli oltava syvempi viesti kuin ”fuck the cops”. Arvostan sitä suuresti, koska ymmärrän, mitä se vaatii. – Älysimme jo varhaisessa vaiheessa, ettemme tienneet ketään, joka pystyy samaan kuin Greg. Major-lafkalla oleminen opetti ensisijaisesti sen, että suuret levy-yhtiöt olivat liian suuria toimiakseen tehokkaasti. VA NH A LI IT TO Jay Bentley (basso), Jamie Miller (rummut) ja Greg Graffin (laulu) elokuussa Jurassic Rockissa. Ne voi ottaa sanatarkasti tai mennä pintaa syvemmälle ja löytää uusia sisältöjä, sillä Brett ja Greg käyttävät usein sanoja, joilla on lukuisia eri merkityksiä. Kuten todettua, Epitaph-paluulevy The Process of Belief edusti taas tasoa, joka nosti bändin aikoinaan pinnalle. Ja mikä hienointa, bändistä ei löydy vain yhtä kuningaslyyrikkoa vaan kaksi, Brett ja Greg. Kun purkitimme Stranger than Fictionin, työskentelimme Andy Wallacen kanssa ja levyjämme sai joka paikasta. Emme pitäneet itseämme aluksi kummoisena bändinä, mutta meillä oli mahtava solisti, jolla oli kyky saada viesti perille, mikä toimi eduksemme. Teemme niin, koska olemme mulkeroita ja sarkastisia nörttejä, joiden mielestä se on hauskaa, hahahah! – Kun meillä oli kolme biisiä, istuimme Gregin autotallissa ja puhuimme, mitä haluaisimme edustaa ja sanoa bändinä. Brett sanoi minulle 1990-luvun alkupuolella, että mikään ei ole yhtä vaikeaa kuin puristaa eliniän verran tunteita kahden minuutin biisiin. Ajatus vuonna 1980 oli se, että haluaisimme kirjoittaa jotain, mikä olisi yhtä relevanttia niin huomenna kuin tänäänkin. Kun teimme levyjä itseksemme, emme voineet kehittyä tiettyä pistettä pidemmälle, koska kaikki tietotaitomme oli käytössä. Sipulia ja voitonriemua Bad Religionin tekstit ovat millä mittarilla tahansa poikkeuksellisen korkeatasoisia. Kortensa kekoon kantoi myös Gurewitz, joka palasi yhtyeen vahvuuteen. Bändi oli tottunut tekemään Epitaphilla päätöksiä nopeasti ja viemään ne välittömästi käytäntöön. Lyriikat ovat iskeviä ja mieleenpainuvia mutta ennen kaikkea sisällökkäitä: ne kätkevät sisälleen uskomattomia määriä älykkäitä oivalluksia, viiltävää kritiikkiä ja jopa tieteellistä jargonia puettuna punk-uskottavaan muotoon. – Tekstimme ovat monikerroksisia kuin sipulit. M A R K U S LA A K SO 80. Kaikki nämä kokemukset olivat oppitunteja sen varalle, ettemme olisi ihan paskoja. Äänitimme ensimmäisen ep:mme jonkun autotallissa ja myimme sitä itse. Melodia pystyy ohjaamaan perkussiivisesti, ja meidän tapauksessamme myös voitonriemuisesti; meillä oli tapana kutsua Gregin laulutyyliä sanalla ”voitonriemuinen”, Bentley sanoo ja hekottaa makeasti päälle. Siitä lähtien levyt ovat pysyneet laadukkaina ja yleisö kiinnostuneena – joskaan ei läheskään siinä mittakaavassa kuin 1990-luvun puolivälissä. Opimme Andyn ja muiden kanssa työskennellessä, että ahaa, emmepä olisi keksineet laittaa mikkiä tuohon tai käyttää räkkilaitteitamme näin kekseliäästi
Festarien suurin plussa on, että niillä pääsee soittamaan ihmisille, jotka tietävät bändin ehkä nimeltä mutteivät ole kuulleet sen musiikkia. – Kun Brooks [Wackerman] lähti Avenged Sevenfoldiin ja pestasimme Jamien [Miller], päätimme ajaa uuden rumpalin sisään parilla uudella kiertueella. Vetääkö festareille isommat liksat ja oheistuotemyynnit vai mistä moinen kiikastaa. Jos kukaan ei soita Helsingistä, mutta joku rimpauttaa Espanjasta, menemme sinne. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Bad Religionin edellisestä täyspitkästä, hyvin vastaanotetusta True Northista, on vierähtänyt jo neljä vuotta, mikä on bändille poikkeuksellisen pitkä julkaisutauko. Soitan itse myös Me First & the Gimme Gimmesissä ja manageroin Bad Religioniä. – Bad Religion on nyt siinä vaiheessa uraansa, ettei meidän tarvitse tehdä mitään, mitä emme halua tehdä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Bändi vs. Tuotteemme kilpailevat festareilla oluen, festarien omien paitojen ja kymmenien muiden bändien paitojen kanssa. Bentley ei kerro suoraan bändinsä suunnitelmista vaan kiertelee ja kaartelee aiheen ympärillä kuin poliitikko. Teemme levyn ja hän tulee soittamaan sillä. Jamiellä on nyt tilaisuus löytää paikkansa bändissä. – Kullakin meistä on kiireemme, mutta ne eivät tee bänditoiminnasta liian hankalaa. – Ja mitä käytäntöihin tulee, jonkun on otettava meihin yhteyttä ja buukattava meidät. Meidän kaltaisellamme bändillä homma toimii siten, että maapallo on jättimäinen mutta kalenterimme pikkuriikkinen, Bentley heittää ja räjähtää taas äänekkääseen nauruun. Homma meni siis päinvastoin kuin Brooksin kanssa: kun hän tuli bändiin, kirjoitimme ja äänitimme suoraan The Process of Beliefin. Tiedän, että Brett ja Greg ovat kirjoittaneet jonkin verran uutta materiaalia. Brooksin tulo oli erään aikakauden loppu ja toisen alku. Meille on suotu mahdollisuus mennä minne haluamme, soittaa keikkoja ja pitää hauskaa. Olemme päässeet pisteeseen, jossa voimme olla kiitollisia bändistä ja siitä, mitä se on suonut meille. Graffin lienee kiireisin, sillä hänen kolmas soololevynsä Millport julkaistiin keväällä ja akateeminen uransa evoluutio-opin, paleontologian ja biotieteiden professorina rajoittaa levynjulkaisuja kiertuesyklejä. Soitamme klubeilla faneillemme, joten siellä on helpompi myydä tavaraa. Nyt minusta tuntuu, että olemme jonkin kauden keskellä, mikä ikinä se onkaan. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Historiaamme peilaten bändi on aina toiminut siten, että puhumme ensin levyn tekemisestä ja teemme sitten sellaisen. Ja meillä on ollut nyt puhetta levystä, mutta että tuleeko sellaista… Kai se menee kuten ennenkin, miksei menisi. elämä Kaikilla bändin jäsenillä on perheet ja omat siviilielämät, jotka vievät vaihtelevan määrän aikaa. – No, ei oikeastaan. Edellisestä klubikeikasta on vierähtänyt yli 13 vuotta, eikä seuraavaa ole tiedossa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Bad Religion on soittanut Suomessa 11 kertaa, kahdeksasti festivaaleilla ja vain kolmesti klubilla: kahdesti Tavastialla ja kerran Nosturissa. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Minulla on vaimo ja viisivuotias tytär, ja meillä on aika kiva elämä, Bentley summaa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % ”Emme enää ajattele, että bändi olisi tärkein asia maailmassa, vaan se on kollektiivi herrasmiehiä, jotka ovat olleet kimpassa pitkään ja nauttivat nyt työnsä hedelmistä.”. Emme enää ajattele, että bändi olisi tärkein asia maailmassa, vaan se on kollektiivi herrasmiehiä, jotka ovat olleet kimpassa pitkään ja nauttivat nyt työnsä hedelmistä. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Se riittää minulle. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi
– Jos pohjateos on tunnistettavissa taustalta, tilanne on lähtökohtaisesti edelleen se, että uudessa teoksessa hyödynnetään alkuperäistä ja kaikki samat lait pätevät. Edesmenneiden oikeudet 6. – Ehkä vähemmän kuin saattaisi luulla. 82. Tämä suoja-aika on harmonisoitu koko EU:n alueella noin 20 vuotta sitten, Tommi kertoo. Tommin mukaan bändeiltä ja muusikoilta ei tule tällaisten asioiden suhteen kyselyjä tavattoman usein. Teoksia kysytään toisinaan levynja kirjankansiin. Moni kuvittelee, että tekijäoikeudet raukeavat, kun teos on ”tarpeeksi tunnistamaton”. – On silti olemassa oikeuskäytäntöjä ja tekijänoikeuslausuntoja myös teoskynnyksestä. Satyricon käytti uusimman albuminsa kannessa norjalaistaiteilija Edvard Munchin vähemmän tunnettua Kiss of Death -työtä. – Jos puhutaan vaikkapa juuri GallenKallelan maalauksista, hänen tunnetuimpien töidensä kohdalla on pidettävä huolta siitä, ettei niiden käytössä loukata yleisiä sivistyksellisiä etuja. Moraalisuuteen liittyy myös se aspekti, että jos joku aikoo mainostaa jotain tuotetta kyseisellä teoksella tai se tulee edustamaan jotain aatetta, asiat tarkistetaan aina mahdollisen oikeudenhaltijan kanssa. Tarkkana kannattaa olla myös silloin, jos haluaa ottaa kantaa muokkaamalla jotakin tunnettua teosta oman mielensä mukaan. – Suomessa käytäntö on samanlainen, eli tekijänoikeuksien suoja-aika kestää 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä laskettuna. Tommi kertoo, että Kuvastolta kysellään harvoin tekijänoikeuslaeista sillä kulmalla, että sopiiko jotain tiettyä teosta käyttää juuri tietynlaisessa tarkoituksessa. PIIRI AKI NUOPPONEN Ovatko kuolleiden taiteilijoiden teokset vapaata riistaa. Tekijänoikeuden suoja-aika on lakiperusteinen, eikä sitä näin ollen voi pidentää millään sopimuksilla tai muilla järjestelyillä. Ajatus suomalaisten kuvataiteilijoiden teoksista albumien kansissa sai Infernon kysymään Suomen tekijänoikeuslakeja valvovan Kuvaston toiminnanjohtajalta Tommi Nilssonilta paikallisista käytännöistä. Ihan vielä ei kannata lähteä kaivelemaan Akseli Gallen-Kallelan tai Hugo Simbergin tunnetuimpia töitä kansiksi tai kiertuejulisteisiin: Tommin mukaan kuviossa on yksi pieni mutka. Me Kuvastossa edustamme myös ulkomaisia taiteilijoita, ja näiden sopimusten piirissä on todella klassistakin materiaalia ihan Picassoa ja Matissea myöten. – Tyypillisin tapa on kysyä sen tarkemmin taustoittamatta, onko jonkin teoksen käyttäminen mahdollista ja millä ehdoilla, jolloin ollaan jo melko varmoja viitekehyksen soveliaisuudesta. Se on periaatteessa tekijänoikeuden kaltainen asia, mutta siihen voi reagoida ihan kuka tahansa, jos kyse on kansallisesti merkittävistä teoksista. – Sama pätee ihan kaikkiin kyseisen tekijän teoksiin, olivatpa ne miten tunnettuja tahansa. Tämä on siis saman lain kuolemaakin pidemmälle yltävä jatke, jonka loukkaamisesta kuka tahansa voi ilmoittaa opetusministeriölle. Välillä tulee kyselyjä myös todella vanhoista teoksista. Kansivalinnan mahdollisti seikka, että Munchin kuolemasta oli kulunut yli 70 vuotta, minkä myötä lähestulkoon kaikkia hänen teoksiaan koskevat tekijänoikeudet olivat norjalaisen lain mukaan rauenneet. – Ainoa asiaan vaikuttava nyanssi on eräänlainen klassikkosuoja. Kun tekijänoikeus umpeutuu, se umpeutuu. Tämä säädös pätee Suomen laissa myös jo menehtyneen taiteilijan teoksiin ja sellaisiinkin töihin, jotka eivät ole koskaan olleet tekijänoikeudensuojan piirissä. Eli milloin ollaan niin kaukana alkuperäisestä teoksesta ja sen muodosta, että uudessa teoksessa ilmenevät uuden tekijän luovat valinnat ja personallisuus niin selvästi, että siitä muodostuu uusi teos. Tätä varten on olemassa omat vapautensa. VIIME numeron kansihaastattelussa käsiteltiin laajasti Satyriconin Deep Calleth upon Deep -albumin kantta, johon bändi oli päättänyt käyttää norjalaisen Edvard Munchin Kiss of Death -teosta. Esimerkiksi jo ennen tekijänoikeuslakeja syntyneisiin teoksiin
INFERNO 9 2017.indd 1 02/10/17 11:09
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 9 FIN BIB 10-17_BACKCOVER.indd 1 02.10.17 10:23