Joensuu, Kerubi 02.11. Ähtäri, Club B52 16.11. Jyväskylä, Lutakko 06.10. Kotka, Ravintola Leikari 23.11. Nivala, Tuiskula 14.12. c o m 05.10. Savonlinna, The Rocks 01.12. Oulu, Hevimesta 10.11. Lahti, Möysän Musaklubi 30.11. Vantaa, Shamrock 09.11. Tampere, Klubi 15.12. Helsinki, Nosturi 13.10. Lohja, Nightclub Monaco 03.11. Naantali, Kaivohuone 12.10. Kuopio, Henry´s Pub 07.12. Rauma, Brummi 24.11. Jyväskylä, Lutakko. Helsinki, Tavastia 21.12. Seinäjoki, Rytmikorjaamo 08.12. Imatra, Broadway 26.10. s t a m 1 n a . HALOO LEMI! 2018 w w w . Hämeenlinna, Aulanko Areena 20.10. Iisalmi, Graceville 27.10. Turku, Apollo 17.11. Vaasa, WS Areena 19.10
nest in Europe. “Bull’s Anthem” feat. nal recordings by one of metal’s most original and emotional voices: WARREL DANE (SANCTUARY, NEVERMORE). The legendary frontman from Turbonegro returns with a Rock & Roll masterpiece, after eight years of silence! “Egomania” is sure to become a standout record for every rock fan and will become a must-have for every Turbonegro follower. “Shadow Work” was supposed to be an 80 minutes long opus and while all instruments had been recorded, Warrel passed away before completing all vocal tracks. Mixed and mastered by Tue Madsen (Meshuggah, Heaven Shall Burn and many more). The orchestra’s reputation is one of the . WAKE THE SLEEPING DRAGON! 02.11. Musically, “Shadow Work” offers technical and progressive metal with eerie, personal lyrics deep and captivating. The . fth studio album is the heaviest the band has recorded so far: “These are some of the most riff driven songs we’ve ever written”, explains guitarist Charlie Grif. THE 119 SHOW – LIVE IN LONDON 09.11. On December 13 th , 2017, Warrel Dane passed away in São Paulo while recording this follow-up to his . EGOMANIA 02.11. INSIDEOUTMUSIC .com www. Chuck Ragan and Tim McIlrath on guest vocals. Mixed by Adam ‚Nolly‘ Getgood (ex-Periphery). MONUME NTS WARRE L DANE SICK OF IT AL L L ACUNA COIL HAK E N HANK VON HE L L DEAT HRIT E ANNE K E VAN GIERSBERGE N www. Edison Awards’ nominee Anneke van Giersbergen performed two career-spanning concerts with orchestral arrangements together with Residentie Orkest The Hague in May 2018. Deathrite return with their 4 th and most sophisticated album yet! “Nightmares Reign” blends immensely heavy riffs, gut wrenching vocals and haunting lead guitars into a hefty mix that heaves through your stereo! 43 minutes of riff-packed death Metal on a Gatefold LP with inside-out print, 2-page inlay, 180 gram vinyl, poster and CD! VECTOR 16.11. PHRONESIS 05.10. CENTURYMEDIA .com. New album from UK’s progressive metal leaders. NIGHTMARES REIGN 09.11. Recorded by: Jim Pinder (Bullet For My Valentine, Fightstar, Machine Head, While She Sleeps…) at Treehouse Studios, Derbyshire, UK; Anup Sastry (Intervals, Skyharbor); Cristian Machedo (Ill Nino, Leeway) at Soundwars Studios, NJ, USA. The 2LP + CD comes with a fan art etching on side D. ths. rst solo album, 2008’s “Praises To The War Machine”. Haken’s . Edition Media Book comes with a 7-track instrumental bonus CD. SHADOW WORK 26.10. “Shadow Work” now contains 41 minutes of music with Warrel’s vocals tracked during pre-production and recording sessions. This exceptional event is now available on CD and LP for those who were not fortunate enough to have witnessed it with their own eyes and ears. 11 th studio album from the legendary New York hardcore band. The exclusive one-night-only 20 th anniversary show! More than 2 hours of live material plus behind the scenes footage and an interview! VECTOR 26.10. The Ltd
SHADOW WORK 26.10. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Sp irit rais er, Ra ne Ra uti ain en & Pa ha Ka kso ne n, Gr ave bo rne , Sku lm ag ot, Wr est ling 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 So ulfl y 02 2 Ha ke n 02 6 Blo od ba th 03 Am ara nth e 03 4 Dy na zty 03 6 No rth wa rd 04 Tro llh eim s Gr ott 04 4 Sta m1 na 05 4 Pö lky llä : ba sis ti Nic las Ete läv uo ri 05 8 Sa lam yh kä : De ath An ge l – Ac t III (19 90 ) 06 1 Arv iot , pä äo sas sa Ha ken 07 8 Va nh a liit to: Ma dd er Mo rte m, ha ast att elu ssa BP M. Haken’s . Edition Media Book comes with a 7-track instrumental bonus CD. The legendary frontman from Turbonegro returns with a Rock & Roll masterpiece, after eight years of silence! “Egomania” is sure to become a standout record for every rock fan and will become a must-have for every Turbonegro follower. The 2LP + CD comes with a fan art etching on side D. This exceptional event is now available on CD and LP for those who were not fortunate enough to have witnessed it with their own eyes and ears. Mixed and mastered by Tue Madsen (Meshuggah, Heaven Shall Burn and many more). “Shadow Work” was supposed to be an 80 minutes long opus and while all instruments had been recorded, Warrel passed away before completing all vocal tracks. New album from UK’s progressive metal leaders. Recorded by: Jim Pinder (Bullet For My Valentine, Fightstar, Machine Head, While She Sleeps…) at Treehouse Studios, Derbyshire, UK; Anup Sastry (Intervals, Skyharbor); Cristian Machedo (Ill Nino, Leeway) at Soundwars Studios, NJ, USA. Chuck Ragan and Tim McIlrath on guest vocals. fth studio album is the heaviest the band has recorded so far: “These are some of the most riff driven songs we’ve ever written”, explains guitarist Charlie Grif. rst solo album, 2008’s “Praises To The War Machine”. MONUME NTS WARRE L DANE SICK OF IT AL L L ACUNA COIL HAK E N HANK VON HE L L DEAT HRIT E ANNE K E VAN GIERSBERGE N www. “Shadow Work” now contains 41 minutes of music with Warrel’s vocals tracked during pre-production and recording sessions. Edison Awards’ nominee Anneke van Giersbergen performed two career-spanning concerts with orchestral arrangements together with Residentie Orkest The Hague in May 2018. CENTURYMEDIA .com. Kir kev aag 08 2 Ku ud es pii ri: Tus ka K-1 8 044 018 030 036 02 6 05 4 JO U N I KA LL IO JU SS I H EV AN D ER M AR KO SI M O N EN AJ SA VO LA IN EN C H AR TU PP ER PHRONESIS 05.10. ths. On December 13 th , 2017, Warrel Dane passed away in São Paulo while recording this follow-up to his . The Ltd. The . EGOMANIA 02.11. Deathrite return with their 4 th and most sophisticated album yet! “Nightmares Reign” blends immensely heavy riffs, gut wrenching vocals and haunting lead guitars into a hefty mix that heaves through your stereo! 43 minutes of riff-packed death Metal on a Gatefold LP with inside-out print, 2-page inlay, 180 gram vinyl, poster and CD! VECTOR 16.11. NIGHTMARES REIGN 09.11. 11 th studio album from the legendary New York hardcore band. Musically, “Shadow Work” offers technical and progressive metal with eerie, personal lyrics deep and captivating. The orchestra’s reputation is one of the . nal recordings by one of metal’s most original and emotional voices: WARREL DANE (SANCTUARY, NEVERMORE). “Bull’s Anthem” feat. WAKE THE SLEEPING DRAGON! 02.11. THE 119 SHOW – LIVE IN LONDON 09.11. Mixed by Adam ‚Nolly‘ Getgood (ex-Periphery). nest in Europe. INSIDEOUTMUSIC .com www. The exclusive one-night-only 20 th anniversary show! More than 2 hours of live material plus behind the scenes footage and an interview! VECTOR 26.10
AMARANTHE LIVE 15.2.19 Oulun Energia-Areena | 16.2.19 Helsingin Jäähalli, Black Box spinefarmrecords.com amaranthe.se
Ties vaikka Tuskaankin hinkuu vielä jokin päivä enemmän kuin sata alaikäistä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Joonas Brandt KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 18. Kylmähkö kalkkuna näyttää toimineen: sittemmin en ole juuri koskenut älyhärveliin ilman pätevää syytä. Ja kenties olemme siinä vaiheessa sivistysvaltio, joka päästää heidät sisään. Siinä hetkessä se viimein iski, käänteentekevän armoton ärtymys: mitä helvettiä – eikö aikuisella äijällä nyt tosiaankaan ole mitään muuta tekemistä kuin räplätä tuota taskukokoista perkelettä joka ikisessä niin sanotun elämänsä raossa. STAM1NA Taival DEATH ANGEL Act III HAKEN Vector TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT ABORTED TerrorVision THE OCEAN Phenerozoic I: Palaezoic (ilm. vuosikerta Numero 162 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Voisiko olla, että ylimääräisen hötön vähentäminen ohjaisi ihmiset, ajan kanssa nuoremmatkin, etsimään taas uusia kulttuurisia elämyksiä, seikkailuja. Ja sitä muuten löytyy lopulta hyvin, hyvin harvoin. Kovempi kaveri olisi paiskannut orjuuttavan rakkineen siltä venyttämältä seinään, mutta niin pitkälle en sentään mennyt. Mainoskatkon koittaessa käteni alkoi kuin luonnostaan hamuta kohti matkapuhelimen houkuttelevia muotoja. 7. 2.11.) VOIVOD Outer Limits Äly hoi ISTUIN tässä yksi ilta lenkin jälkeen olohuoneen lattialla venyttelemässä seuraten samalla tv-ohjelmaa. Saattaa olla, että setämies vetelee nyt aivan liian suoria viivoja, mutta ehkäpä ilmiö tietää hyvää myös kulttuuritoiminnalle ja siihen tukeutuville tahoille. Vastaavaa käytöstä somesta poistumisineen on ollut ilmoilla yleisemminkin, ehkä merkkinä siitä, että porukka alkaa vaihteeksi kyllästyä ylitsevuotavaan… noh, kaiken turhan tulvaan. Tein kuitenkin pehmeän linjan liikkeen ja ruksasin puhelimen nettiselaimen ja kaiken muun, mikä eniten koplauttaa, rajoitusmuurin taakse
Inspiral-esikoistanne tehtiin ymmärtääkseni useamman vuoden ajan. Kun Jules [Näveri, laulu] hyppäsi mukaan, pakka oli valmis, rummuista ja koneäänistä vastaava Kristian Merilahti selostaa. – Emme aio rajata itseämme minkään genren alle. Toisekseen bändin jäsenet olivat kiireisiä viihdeteollisuusalalla, joten aikataulut oli haaste. Mikä näin pitkään synnytykseen oli pohjimmaisena syynä. – Halusimme soittaa bändissä, joka vie kuulijan pois arjesta matkalle musiikilliseen maailmaan. – Ehkä se, että meillä ei ollut levy-yhtiötä hengittämässä niskaan ja antamassa deadlinea. – Nauhoitamme jamit treenikämpällä ja analysoimme materiaalia jälkikäteen. Millaisena näette bändin tulevaisuuden. Muiden muassa Profane Omenista ja Sleep of Monstersista tutuista miehistä kasattu Spiritraiser vyöryttää esikoisellaan ilmavaa mutta raskasta musiikkia, jonka tarkka genretys osoittautuu mahdottomaksi. Tai sitten esimerkiksi Uula saattaa esittää treeneissä timanttisia riffejä, joista sitten poimitaan parhaat palat ja sovitetaan biisiksi. Onko mahdollista, että seuraavalla albumilla soi täysin erilainen Spiritraiser. Saattaa mennä kuukausi, ehkä kaksikin, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Tool, A Perfect Circle, Mastodon, Toto ja Ozric Tentacles... Millainen biisinkirjoitusprosessinne tosiasiassa on. Rock ja metalli ovat kuitenkin kaikkien kappaleiden perusta, jonka ympärille kiedomme soundimme. – Jammailtiin vuodesta 2010 alkaen Anssin [Ruotanen, basso] ja Uulan [Korhonen, kitara] kanssa pari vuotta huvikseen treenikämpällä. Vaikuttaa siltä, että Spiritraiserin musiikillinen linja ei ole mitenkään hirveän tarkkaan suunniteltua ja laskelmoitua. – Etenkin Kingston Wall on tärkeä bändi meille kaikille, Deftonesista nyt puhumattakaan. – Meillä on sävellettyä materiaalia jo kahden ep:n verran, joista ensimmäisen nauhoitamme tulevana talvena. Kaikki soittajat kuuntelevat musiikkia todella monipuolisesti, genrestä genreen, ja tämä tulee kuulumaan tulevissa kappaleissamme. Pois arjesta P E T E V O U T IL A IN E N & O N E E Y E M E D IA 8. Tässä vaiheessa Jules astuu mukaan luomaan laulumelodioita, ja jos biisi kaipaa vielä lisämaustetta, luon viimeiseksi äänimaailmaa syntikoilla. Musiikistanne syntyy monenlaisia mielikuvia Deftonesista Kingston Walliin. Hyvää materiaalia alkoi syntyä siihen tahtiin, että huomattiin tässä olevan jotain, mitä pitää päästä jakamaan muillekin. Millaisia artisteja laskisitte kanssanne samaan porukkaan. Levyltä on aistittavissa runsaasti kiireetöntä jamittelumeininkiä. Ja kyllä jälkituotantoonkin kului yllättävän paljon aikaa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN LÄHTÖÖN perustavanlaatuinen kysymys, eli miksi perustitte juuri Spiritraiserin kaltaisen bändin. Elektroniselta puolelta yritän tuoda mukaan Shponglen ja Jon Hopkinsin kaltaista äänimaailmaa
Aiheeksi valikoitui Suomen sisällissota. Tästä uudestakin levystä oli tulossa hieman löyhempi temaattinen kokonaisuus, mutta eri aiheesta, joka jääköön nyt mainitsematta. – Olimme pohtineet sanoitusten kirjoittamista tarinalliseksi kokonaisuudeksi aiemminkin, ja edellisellä levyllä [Through the Window of the Night, 2014] pyrimme sitomaan sinänsä itsenäisiä sanoituksia toisiinsa tiettyjen ilmaisujen kautta. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa, mutta kun tiesin, että Raato [laulu] työstää aiheesta historian pro gradua, pistin miehen asialle muutaman ajatuksen saattamana. Melko vähäisessä roolissa nuo jipot siellä kuitenkin lopulta ovat, mausteina ja pieninä yksityiskohtina. Minulla oli valmiina ehkä kolmet sanoitukset, mutta en ollut niihin kovin tyytyväinen, ja se teemakin oli jotenkin tylsä ja kulunut. Koetteko levyn musiikillisen sisällön tavallista kokeilullisemmaksi. Tänä vuonna tulee sopivasti kymmenen vuotta täyteen. Pala synkkää suomalaista historiaa 9. – Edellisellä levyllä oli yksi kappale, johon tein suomenkieliset tekstit. Muistan hokeneeni, että voisi yrittää tehdä dynaamisempia kappaleita, ettei jälki olisi yhtä ja samaa kaahausta alusta loppuun. Typerimpiäkin ideoita kokeiltiin. Kirjoititte sanoitukset ensimmäistä kertaa kokonaan suomeksi. Uudella levyllä ei ole minulta kuin yksi teksti, mutta olimme yksimielisiä siitä, että levyn teema vaatii suomalaiset sanoitukset. – Biisejä tehtiin aika pitkän ajan kuluessa. Siihen nähden, miten nopeasti Raato sai tekstiä aikaan, prosessi vaikuttaa olleen melko vaivaton. Kuinka hankalaa näinkin ”maallisia” aihepiirejä on ujuttaa sen sisään. Jatkaako Graveborne totutulla linjallaan, vai onko aikeissanne tehdä jatkossakin 1918:n kaltaisia erikoislevyjä. Kotimainen black metal -yhtye Graveborne on julkaissut uransa ensimmäisen teemalevyn. – Muistaakseni teksteissä mainitaan saatana, ja taidetaan siellä joku pappikin tappaa… Totta puhuakseni sillä ei ole meille merkitystä, onko tämä tarpeeksi ”true” aihe ollakseen mustaa metallia. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ UUDEN 1918-levyn teema nivoutuu nimensä mukaisesti reilun sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Kyseessä ei ole juonellinen tarina vaan moniääninen kokonaisuus, joka ehkä ennen muuta luotaa äärimmäisen vihan ilmenemistä eri näkökulmista. Millainen prosessi tämä oli. Levyltä löytyy monenlaisia musiikillisia jippoja, ja itse olin kuulevinani sillä jopa huuliharppua, mikä ei ole ihan tavallisinta tämänkaltaisessa musiikissa. Mistä ajatus tällaisen albumin rakentamiseen. – Ainakin itse veisin bändiä mieluummin pidemmälle tuohon suuntaan kuin takaisin perinteisille linjoille. – Teemalevyn idea on viehättänyt minua aina 80-luvun lopulta, kun sain käsiini King Diamondin Abigailin, rumpali Pentele kertoo. Black metal ammentaa saatanalliselta pohjalta. Se tosin jää nähtäväksi, jatketaanko tällä bändillä enää. Äänitettäessä monipuolisuutta pyrittiin tehostamaan eri keinoin. – Kokeellisuuteen suhtauduttiin pikemminkin kannustaen kuin torjuen. Äidinkielellä kirjoittaminen tuntui paljon luontevammalta ja päätin, että sanoitan jatkossa vain suomeksi. – En nyt tarkkaan muista, mistä sisällissota-aihe tuli, mutta tuleva ”juhlavuosi” oli medioissa esillä jo syksyllä 2017, kun siihen tartuttiin
– Lähinnä hyvien biisien ja levykokonaisuuksien tekemistä jatkossakin. Teksteistä löytyy paljon mustaa huumoria ja vinoa sarkasmia, mutta aihepiirit ovat toisaalta välillä todella synkkiä, ja jos niitä käsiteltäisiin samanlaisella synkkyydellä, aika korniahan se olisi. Modernius merkitsee meille sitä, että vaikka perustamme onkin vanhassa liitossa, emme aio jäädä tyylilajin vangeiksi. Meiningistänne haistaa omanlaisensa huumorin. – Nyt tuntui siltä, että oli aika keskittyä taas perusasioihin, eli tässä on kyse paluumuuton kaltaisesta ilmiöstä. Takaisin kotiin, niin sanotusti. Oikeastaan oli vain ajan kysymys, koska vanha suola alkaa janottaa, ja kun Ristolla [Nyman, kitara] oli valmiina muutamia melko melleviä riffejä, niin perkele, mikä ettei! Miksi bändin nimi on Wrestling. Mikä painin merkitys on tässä kuviossa. Siinä on juuri niitä elementtejä, joita musiikistamme ja esiintymisistämmekin löytyy. Vanhan liiton metalli on meillä siinä mielessä hyvin sisäistettyä, että kun innostuimme siitä poikasina, silloin ei ollut mitään vanhan liiton kamaa vaan uusinta uutta. Ohessa tehdään tietysti mahdollisimman paljon keikkoja. JÄSENISTÖÄNNE vaikuttaa myös hyvin ei-metallisissa bändeissä. Vasta myöhemmin siirryttiin tutkimaan muita musiikin alueita, laulaja Tommi Saha aloittaa. – Se voi ottaa muutamankin perinpohjaisen baari-illan, ennen kuin tarpeeksi typerä mutta kaikkia tyydyttävä nimi löytyy… Wrestling valikoitui lähinnä siksi, että se on ytimekäs ja mieleenpainuva. Kuinka helppoa tai hankalaa vanhojen juttujen päivittäminen on ollut. On myös tärkeää, että nimestä välittyy sellainen ”mitä helvettiä” -efekti, joka on tässä tapauksessa todellakin läsnä. – Ollaan jo aloitettu uusien biisien kirjoittaminen seuraavaa albumia varten, ja hyvää ja monipuolista kampetta tuntuu tuutista tulevan. Ja niin sen kuuluu ollakin. Oululainen Wrestling lähestyy perinteikästä heavy metalia vakavissaan mutta huumorin avustamana. Mistä tuli ajatus Wrestlingin perustamisesta. Eihän jotain vanhan Acceptin tai vaikkapa Manowarin kampetta voi kuunnella ilman, että suupielet kääntyvät väkisinkin hymyyn. Mieluummin siis harkittua huumoria kuin tahatonta. Kuinka vakavissanne olette Wrestlingin suhteen. Kuinka suuria suunnitelmia teillä on tulevaisuuden varalle. Se on debyyttiin verrattuna ehkä hieman melodisempaa. Ja siinä riittää haastetta, sillä olemme lähes brianwilsonmaiseen neuroottisuuteen asti tarkkoja siitä, että lopputulos kuulostaa prikulleen siltä, mitä on haettu. Ja tietenkin hauskaa. – Ihmisten tappamisesta kertova teksti duuribiisiin laulettuna on oivaa mindfuckia. Ja vapaapaini lajina herättää tietenkin vahvoja mielikuvia. Kun kaikilla on takana monipuolinen bändihistoria eri musiikkityylien parissa, biiseihin päätyy paljon yllättäviä juttuja, joita ei otettaisi mukaan, jos yrittäisimme tehdä vain pastissia jostain kulta-aikojen Acceptista. Se on teatraalista, vaarallista, rajua ja raskasta. Yritätte tuoda Ride on Freaks -esikoisellanne vanhakantaista metallia tähän päivään. – Itse laulajana tykkään lisätä mukaan paljon rockja varsinkin punksävyjä, koska ne tuovat mielestäni hyvää raakuutta ja anarkian tunnetta. Sama pätee myös tulkintaan sekä tekstin ja musiikin keskinäiseen suhteeseen. – Vakavissaan mutta ei otsat rypyssä. – Kaikenlaista on ollut, mutta suurinta osaa jäsenistä yhdistää se, että kun soittohommiin joskus 80-luvun puolivälissä alettiin, homman nimi oli nimenomaan metalli. – Se menee oikeastaan automaattisesti. Vanhaa metallia tuoreella otteella SYTYKKEITÄ 10. Emme tee parodiaa tai vitsiä, vaan pikemminkin kunnioitamme heavy metalin hienoja perinteitä
Silloin tuli idea, että mitäs jos vedetäänkin yhden viisun sijaan kokonainen keikka, ja buukkasimme esiintymisen Jyväskylään Lutakkoon. – Otin yhteyttä Raneen, ja näin sovittiin. – Jos pitäisi linjata, sanoisin että olemme raskasta suomenkielistä rockia soittava bändi, jonka musiikissa voi kuulla sävyjä klassisesta 1980-luvun heavystä. Minkään sortin pastissi menneiden vuosikymmenten metallille tämä ei mielestäni ole. Hän on tulkitsijana niin legendaarinen mylvijä, ettei taustalla voi tarjoilla mitään pimputusta. Tajusin, että minun pitää kirjoittaa aiheesta kirja. – Rajuilma-teemaisten keikkojen soittaminen on varmaan jättänyt biiseihin jälkensä, eli riffeihin on tarttunut tiettyä klassisen heavyn meininkiä. Rajuilmassa vaikuttaneen Rane Rautiaisen ääntä ei ole kuultu kokopitkällä sitten 1990-luvun alun. – Emme tunteneet Ranea tässä vaiheessa. Saatanaa ja seksiä METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Suoraviivaisuus on aina ollut osa ilmaisuamme, ja näin oli myös Rajuilman tapana. Kuinka. – Juhlistimme vuonna 2014 bändin kymmenenvuotista taivalta julkaisemalla cover-ep:n. Paha Kaksonen on käsitellyt aiempien levyjensä lyriikoissa pitkälti hedonismia, eli lihan kiroja ja viinan iloja. Jos verrataan vaikka mainioon Tyrantiin, meidän katseemme kohdistuu tiukasti eteenpäin. Rane Rautiainen & Paha Kaksonen -albumilla lauletaankin paljon – yllätys, yllätys – Saatanasta, seksistä ja huolettomasta rymyämisestä. RAUTIAINEN ajautui Pahan Kaksosen keulille hieman erikoisella tavalla. Bändi tarjoilee parikymppisistä tytöistä koostuvalle yleisölle kuulaita, kaiutettuja puhtaita kitaroita maltillisella äänenpaineella, ja biisit kertovat pakahduttavasta rakkaudesta. Sanoituksistanne voi poimia arkipäiväisiä aiheita. Tuli fiilis, että yhteistyötä voisi jatkaakin. – Varmaan joku söpöjen nuorten miesten herkkä indiepopbändi, jonka solisti kuulostaa siltä kuin hänellä olisi koko ajan tippa linssissä. Yksi versioimistamme biiseistä oli Rajuilman Polttaa, joka on peräisin bändin ainoaksi jääneeltä albumilta vuodelta 1990, kitaristi Juho ”Hässi” Hämäläinen kertaa. Eräs Ranen kaveri näytti jossakin vaiheessa hänelle Youtubesta biisin musiikkivideon, ja sama hemmo viestitti lopulta meille, että Rane voisi halutessamme tulla joskus laulamaan biisin jollekin keikallemme. Tarkat genretykset ovat tietysti maailman tärkein asia, joten koetko teidät enemmän rockkuin metallibändiksi. Mikä bändi olisi vastakohtanne eli Hyvä Kaksonen. Siellä oli pirusti jengiä, ja vastaanotto oli suorastaan hurmioitunut. Vai onko linjanne jotain aivan muuta. Näin myös tapahtui, ja Rautaratsun selässä – Rajuilman nousu, uho ja tuho ilmestyi syyskuussa 2017. – Mainitulle vedolle treenatessa juttelin kerran kotimatkalla Ranen kanssa Rajuilmasta. Keikan jälkeen soitetaan äidille, juodaan maitoa ja syödään keksejä. Hänen suuhunsa eivät runolliset ja pohdiskelevat taidelässytykset todellakaan sovi. Ensimmäinen yhteissinkkumme Syökää, juokaa, naikaa tuli jo helmikuussa 2017, mutta kirjan valmiiksi saatuani aloimme tehdä uusia biisejä toden teolla. Nyt kun Rane on keulillamme, on itsestään selvää, että sama jatkuu. Rane sanoi, että bändiä koskevat tarinat pitäisi saada talteen, ettei yhtyettä unohdettaisi. Toukokuulle 2016 buukattu vierailu meni kuitenkin puihin Ranen sairastumisen takia. Teillä ei ilmeisesti ole tarvetta piiloutua liian hankalien kielikuvien taakse. Vaikuttiko uuden laulajan löytyminen jotenkin biisinkirjoitukseenne. Nyt mies vaikuttaa kokoonpanossa, joka toimii nimellä Rane Rautiainen & Paha Kaksonen. – Rajuilma herätti 1980-luvulla kohua laulaessaan suomeksi Saatanasta ja seksistä. Uusi levy on poljennoltaan raskain kokopitkämme, eli viisuja on väsätty Ranea ajatellen
TEILLÄ on muitakin bändejä. – Soundiin olemme hakeneet mahdollisimman synkkää ja eviliä tunnelmaa, ja onnistuimme siinä jopa paremmin kuin odotimme. – Tuolloin projekti oli vasta idea, ja bändin nimi syntyi seuraavana vuonna, jälleen jollain keikkareissulla, jolloin homma otti askeleen eteenpäin. – Oma soundi löytyi aika helposti, ja meidän äänitysprosessit ovat hyvin suoraviivaisia. Vaikka olemme vain kahden miehen operaatio, kalenterien ja aikataulujen yhteensovittaminen on ollut välillä haastavaa, ja nauhoitussessioiden välissä on saattanut olla pitkiäkin taukoja. – Vaikutuksia kuuluu varmasti myös 90-luvun puolivälin brutaalimmasta tavarasta, kuten Dying Fetusista. Mukana on myös grindcoresta ammennettuja vaikutteita, ja mainitaan vielä Paralysis ja Morpheus Descends. Itselleni vahvoja vaikuttajia ovat olleet myös Immolation, Deicide, Broken Hope, Brutality ja niin edelleen. – Jotain on tehty oikein, kun ug-kassulafkat ovat olleet kiinnostuneita niin Euroopassa kuin Jenkeissäkin. Albumilta ei löydy moderniin kuolometalliin viittaavia piirteitä, ja levy ilmestyi ennen cd:tä kasettina. Miksi Skulmagot perustettiin. Meillä on rento ote, ja hommia tehdään kun on hyvä flow päällä. Yllättävän monia eri elementtejä ovat kuulijat tuoneet esiin. – Palvominen ei ole itsetarkoitus. Sen parissa on tullut käytännössä kasvettua, ja se dominoi edelleen omia soittolistoja, solisti Ulti-Make paljastaa. Tässähän pitää ruveta kokoamaan rivejä livekokoonpanoa varten! Verenpunaista death metalia soittava Skulmagot osuu esikoisellaan 1990-luvun amerikkalaisen kuolometallin kentälle, mutta tekee hommaansa ilman itsetarkoituksellista kopiointia. Kuoloa luomuna 12. Vaikka tässä ei olla millään ristiretkellä kapinoimassa nykypäivän digimössöä ja ylituotettuja julkaisuja vastaan, on hauska huomata, että levyn miltei demomaiset soundit aiheuttavat heti sydämentykytyksiä larppaajien ja nettihevareiden keskuudessa. Saimme kasettidiilin Jenkkeihin molemmille julkaisulle, ja kuhina operaation ympärillä on yllättävän positiivista. Jaamme läheisen suhteen mainittuun tavaraan. Tässä hommassa on enemmän omaa kuin lainattua, emmekä apinoi mitään erityistä tyyliä, vaikka tutut elementit ovatkin mukana. Lista on loputon. – Ei varmaan tule yllätyksenä, että alkupään Cannibal Corpse, ja varsinkin The Bleeding, on Skulmagotille Graalin malja. Joka biisissä joku kuitenkin ottaa hittiä ja pahasti, myös agitaattori itse. Palvotteko old school -meininkiä ihan tarkoituksella. Alkuperäinen nimi oli muuten Toilet Skul, joka päätyi kappaleeksi ensimmäiselle ep:lle [Fascinated by Disgust, 2015]. – Idea syntyi jollain keikkareissulla vuonna 2013, kun speksattiin Spiderin [kaikki instrumentit] kanssa, että pitäisi demottaa brutaalia jenkkityylistä ysärikuoloa. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Soundeja tai mitään muutakaan ei ole juuri jälkikäsittelyssä hierottu, eli aika luomuna ollaan lyöty liejut narulle. Ovatko sanoituksenne puhdasta fantasiaa vai löytyykö niistä totuuspohjaa. Millainen Skulled to Deathin äänitysprosessi oli, ja vastaako lopputulos sille asetettuja odotuksia. – Tekstien sisällöt ovat sotkuisaa tavaraa, koska olemme kovia Cannibal Corpse -faneja. Teemat liikkuvat rajun kidutusfantasian, pakkomielteisen tappamistouhun ja muun hämmentävän puuhastelun parissa. Osa stooreista on täyttä fantasiaa, ja osaan on haettu verkon syövereistä ja alan julkaisuista taustaa vanhoista mäsläyskeisseistä. Mitkä ovat Skulmagotille ne tärkeimmät bändit, ja löytyykö vaikutelistalta yllättävää kamaa
Rock memories 2019 Ritchie Blackmore 's ROCKFEST Y L P E Ä N Ä E S I T T Ä Ä liput nyt myynnissä! www.ritchieblackmore.com HYVINKÄÄN PIENLENTOKENTTÄ 6 KESÄKUUTA 2019
Kaupallinen toimija tuottaa sellaisia palveluja ja tuotteita, jotka tuovat sille mahdollisimman paljon voittoa ja vähän kuluja. Sosiaalinen media täyttyi odotetusti kiihkeästä keskustelusta, johon syntyi aika nopeasti selkeä rintamalinja. Festivaalialueella päivystävät runsaslukuisten järjestyshenkilöiden joukot taas voivat valvoa, etteivät anniskelupisteistä ostetut viinakset päädy välitettynä alaikäisten suihin. Esteenä on Suomen laki. Järjestäjä tekee valinnan omilla, itse viisaimmiksi katsomillaan kaupallisilla periaatteilla. Toiset taas sadattelivat, onko viinan vetäminen todella niin tärkeää, että sen vuoksi kaikki alle 18-vuotiaat halutaan karkottaa Tuskasta. Ja liian humaltuneet asiakkaathan voi ja pitää poistaa festivaalialueelta joka tapauksessa. Kirjoittaja on Infernon avustaja. Niidenhän ei lopulta tarvitsisi olla ristiriidassa keskenään. Jos vapaampi alkoholin anniskelu onnistuu ruotsalaisilta (ja isolta osalta Eurooppaa), niin miksei se onnistuisi meiltäkin. VOITA STEELCHAOS-LIPUT! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja saat mahdollisuuden voittaa liput Helsingin Nosturissa marraskuussa mekastettavaan Steelchaos-tapahtumaan. No, sitä hän todistaa joka tapauksessa, siinä eivät kalja-alueen aidat ole esteenä, joten tämäkin selitys vuotaa. Energia kannattaa suunnata kansalaiskeskusteluun ja palautteeseen päättäjien suuntaan. ”Onko se kaljan lipittäminen NIIN tärkeää, että kaikkien muidenkin on siihen sitten alistuttava?” ”Tuska organisaatio [sic] pyörii ihan liiketoiminnallisin perustein, eli ei heillä ole enää mitään vaihtoehtoja. Suomalaisen lainsäätäjän ajatuksena on ilmeisesti se, että vapaa alkoholimyynti johtaisi helpompaan saatavuuteen tai luvattomaan välittämiseen alaikäisille. Ihan yhtä hyvin olisi mahdollinen tilanne, jossa kaikenikäiset pääsisivät festivaaleille JA joka puolella festivaalialuetta saisi juoda myyntipisteistä ostettuja alkoholijuomia. Tai häiriintyy humalaisen ihmisen läsnäolosta. Festivaalin itsensä kannalta päätös oli ymmärrettävä. Itse olen saanut nauttia vuosikausia tämän käytännön mahdollistamasta vapaudesta Sweden Rock -festivaaleilla. Samalla tavalla on typeryyttä vaatia festivaaleille yhtä paljon naisja miesesiintyjiä. Sweden Rockin kokemusten perusteella tämä ei pidä paikkaansa. Tuska K-18 – menikö keskustelu jälleen väärille raiteille. Näin kalja-aluekäytäntö voi muuttua kaikkien kannalta hyväksi. Esimerkiksi Ruotsissa paikallinen viranomainen saa päättää, tarvitaanko festivaaleilla karsinoita. Tarkkoja tilastoja en tiedä, mutta en ole yli kymmenen vuoden aikana nähnyt festivaalilla kertaakaan juopuneesti törttöileviä teini-ikäisiä. Useista Euroopan maista festivaalien ja muiden tapahtumien alkoholialueet puuttuvat. Tuntuu kohtuuttomalta, että kaupalliseen voitontavoitteluun pyrkivän toimijan pitäisi ottaa tuon kokoisen ryhmän vuoksi kantaakseen kustannuksia ja käytännön ponnistuksia, joita alkoholialueiden rakentaminen vaatii. Toinen puoli kommentoijista riemuitsi siitä, että nyt perinteisillä hevijuhlilla saa juoda alkoholia ihan joka paikassa. Olisi kuitenkin hyvä nousta näiden kolmen tekijän yläpuolelle. INFERNO-KOLUMNI TONI KERÄNEN TUSKA Open Air Metal Festival -organisaatio uutisoi syyskuun alussa, että tulevana vuonna festivaali on kielletty alle 18-vuotiailta. Siellä, kaikenikäisille sallituilla festivaaleilla, oluttuopin tai vaikkapa koko viinipullon saa ostettua lukuisista myyntipisteistä ja juoman kanssa saa kulkea minne tahansa. Vai onko ajatuksena, että alaikäinen jotenkin turmeltuu, kun näkee aktuaalisen alkoholinjuontitapahtuman. Vuonna 2017 alaikäisten lipunostajien määrä oli enää alle sata henkeä. Hevigenren ukkoutumisesta ja akkautumisestakin esitettiin kiihkeitä puheenvuoroja. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Ainakaan ei tule syyttää vaikkapa Tuskaa siitä, että se ei pidä huolta nousevan hevisukupolven kasvattamisesta. Myyjällä on mahdollisuus ja velvollisuus tarkastaa alkoholin ostajan ikä, jos epäilee tämän olevan alaikäinen. Näin ollen someleirien on turha kiistellä keskenään, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja painavin argumentein voi kysyä, onko kyseisessä lainkohdassa mitään järkeä. Seurauksena tästä on se, että erillisiä alkoholialueita, niin sanottuja kaljakarsinoita, ei enää tarvita. Ja minä olen isä itsekin, mutta silti tätä mieltä…” Nämä kommentit kiteyttävät pääosan somekeskustelusta
3. Lisää vettä hiljalleen ja vaivaa, kunnes taikina on pitsapohjataikinan kaltainen. Tulisella kastikkeella saa hyvin hien pintaan, eikä tunnelma pääse muuttumaan turhan hilpeäksi. Ei ole kummoinenkaan temppu muuttaa lihaversioksi, jos Härkis epäilyttää liiaksi.” TORTILLAT • 200 g vegaanista margariinia • n. Kuullota valkosipuli kuumassa öljyssä pienessä kattilassa parin pilkotun chipotlen kanssa. Jauha lopuksi karkeaksi tahnaksi esimerkiksi sauvasekoittimella. Käytä kotimaisia laadukkaita chilejä, esimerkiksi Salolaisen Heinän Puutarhan tuotteita, joita saa nykyisin hyvin varustetuista kaupoista. Lisää lopuksi silputtua tuoretta korianteria. Pilko sipuli ja suippopaprika isohkoiksi paloiksi, paahda ne öljyn kanssa pannulla kovalla lämmöllä ja mausta suolalla. Pilko toiselle pannulle kuuman öljyn sekaan valkosipuli, reilusti pilkottua chipotlea ja Härkis. Lisää hyppysellinen suolaa ja juustokumina. Maku ja tulisuus ovat ihan eri luokkaa kuin perustuontichileissä! Möyhennä avokado haarukalla kulhossa paloiksi pilkottujen tomaattien, suolan, mustapippurin, öljyn ja limen kanssa. Juomaksi kylmää meksikolaista olutta tai chileläistä punaviiniä.” Megan tuomio: ”Malliesimerkki ruuasta, josta saa entistä maistuvamman olematta laiska, valitsemalla laatua ja tekemällä ainesosia itse hyllytavaran sijasta. Ruoka suositellaan nautittavaksi pimeässä hyvän ja tehokkaan äänentoiston kera. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN FELIPEN KOKATESSA SOI: The Angelic Process – Weighing Souls with Sand (2007) ”Levyn epätoivoinen ja melankolinen tunnelma täydentää tulisen ruoan aiheuttamaa sisäistä kipua.” Vegaaniset Chipotle– Härkis-tortillat ja pahan mielen kastike Radienin musta jurnutus on sen verran ankaraa ja painavaa, että bändin el chefe, kitaristi Felipe, kaipaa elämään joskus vähän väriä ja potkua. Felipen luonnehdinta: ”Tortillat toimivat isommalla ja pienemmälläkin porukalla, ja jokainen voi koostaa annoksensa fiiliksen mukaan, rullaamalla tai tekemällä taskuja. Valmistus näyttää työläämmältä kuin todellisuudessa onkaan, mutta apukokillekin voi tarjota hommia, jos nälkä on oikein kova. Tulta ja tappuraa löytyy riittävästi, eli näitä chilimääriä voi suositella vain todellisille asianharrastajille ja rautavatsoille. Lisää kidneypavut ja anna muhia tovi miedolla lämmöllä. Lisää lopuksi korianteri silputtuna. Sauvasekoitin käy paremman puutteessa. Pyörittele taikina pötköksi, leikkaa se kahdeksaan osaan ja kaulitse ohuiksi letuiksi. Paista pannulla molemmin puolin kullanruskeaksi. 2. 9 dl vehnäjauhoja • muutama ripaus suolaa • 1–1½ dl vettä CHIPOTLE-HÄRKIS • 2 yksikyntistä valkosipulia • purkki La Costeña -chipotlea • purkki (380 g) kidneypapuja • iso sipuli • suippopaprika • 300 g säilykemaissia • 1 pkt maustamatonta Härkistä • tuoretta korianteria • suolaa • ½ tl juustokuminaa PAHAN MIELEN KASTIKE • 1 habanero, tulisuus 10 tai enemmän • 4 keskivahvaa chiliä, tulisuus 5–8 • 2 tl omenaviinietikkaa • ½ tl suolaa • ½ tl ruskeaa ruokosokeria • puolikas yksikyntinen valkosipuli • puolikkaan limen mehu • ½ dl oliiviöljyä GUACAMOLE • 1 iso kypsä avokado • 2 tomaattia • yhden limen mehu • loraus oliiviöljyä • suolaa • mustapippuria • tuoretta korianteria Nypi margariini jauhoihin ja lisää suola. Jos paistos meinaa kuivua, lisää tilkka vettä tai öljyä. Lisää loppuvaiheessa maissit samalle pannulle. Paista kevyesti. 1. 16. Muussaa ainekset tahnaksi
Onhan siinä työtä, mutta yhtä lailla rakastan haasteita.”. ”Rakastan riffien kirjoittamista, sanojen rustaamista ja äänittämistä
Annan kuuntelijan mielikuvituksen ratkaista loput. Kääntöpuolena toki on, että kun kaikki on lähes tai kokonaan maksutonta, moni artisti tulee samalla vedätetyksi. Lapsuus ja nuoruus tukkaa kasvattavana, niittivöitä rakentelevana hevarina Brasilian Belo Horizonten katolilaisuutta ja ankaraa yhteiskuntajärjestystä vaalivassa sosiaalisessa ympäristössä on taatusti antanut eväitä loppuelämäksi. O n sopivaa, että Max Cavalera asustaa Phoenixissä. – Yeah, man! Olen tosi innoissani. Vakavia menetyksiä elämänpolulle on sattunut ainakin kaksi. Ensin välirikon myötä meni elämäntyö Sepultura. TEKSTI TOMI POHTO KUVAT CHAR TUPPER 19. Muinaisen Egyptin mytologian Feeniks-lintu on kuolemattomuuden ja ylösnousemuksen perikuva ja sopii mainiosti kuvaamaan rastapäämme monivivahteista elämää. Olen melko täpinöissäni siitä! Levyn nimi on simppelisti Ritual. Annan ensimmäisen ajatuksen, fanit jatkakoot siitä. Kuulostat varsin hyväntuuliselta. Heti kun joku hyvä bändi julkaisee uutta musiikkia, hommaan levyn vinskaversion, sillä haluan käsiini oikeata tavaraa. Se sopii myös yksiin albumimme tyylisuunnan kanssa, sillä tribaaligroove teki paluun. Etenkin vinyyliä. Mutta maailma pyörii, ja suurimmalle osalle meistä se tarkoittaa vain vaihtuvan maiseman seuraamista. Millaisena näet maailman nyt. Sopeudu tai kuole Max on kolunnut pitkän uransa aikana maapallon monet kolkat, ja kaikenlaista on taatusti tullut nähtyä. Ja juuri nyt, puhkuessaan intoa, hän kuulostaa siltä kuin olisi jälleen vuosi 1991. Eliran Kantor maalasi upean kuvan heimosotilaasta ampumassa jousella Soulfly-logo ikään kuin taistelukypäränään. Sitten musta siipi laski Cavaleran ylle, kun hänen poikapuolensa kuoli epäselvissä olosuhteissa. Mies on onnellinen syystä, sillä uusi Soulfly-levy on hänen uransa parhaita kokonaisuuksia. – Olinhan minäkin alkuun teknologiavastainen. – Jep, näin on! Rakastan edelleen cdja vinyylilevyjä. Hommasin juuri Nailsin uuden ja Neurosisin viimeisimmän ep:n vinyylinä. Jo se, että saan tehdä tätä duunia, äänittää levyjä, kiertää… Lisäksi uusi levymme onnistui todella hyvin. Minulle se on täynnä symboliikkaa. Onhan tuota joskus annettu levylle sellainenkin otsikko kuin Proud to Commit Commercial Suicide [Maxin Nailbomb-sivuprojektin liveäänitys vuodelta 1995]. Internet ja tietokoneet ovat tietysti vaikuttaneet asiaan, mutta jopa ihmisten mielenlaatu on kokenut muutoksen. En uskonut asioiden käyvän näin pahoiksi, mutta ne ovat nyt todella huonolla tolalla. Sopeudu tai kuole, Max naurahtaa kuivasti. Pidän myös levymme kansitaiteesta. Se sopii eritoten Soulflylle, meillä kun on Prophecy [2004], Omen [2010], Enslaved [2012] ja Archangel [2015]. – Se on muuttunut paljon viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Mutta onhan se voimallisempaa, kun otsikossa on vain yksi sana. HEIMOTANSSIA VERISILLÄ KADUILLA Puhetta tulviva Max Cavalera hehkuu intoa. Ja taustalla näkyvät muinaisen sivilisaation rauniot, ”beneath the remains”… – Jep. Ja sieltä löytyy coolia matskua, Max myöntää ja jatkaa: – Jos vain olisin tiennyt 30 vuotta sitten, että tulevaisuudessa minulla on kourassani pikku tabletti, jolla on pääsy kokonaisen levykaupan valikoimaan ja voin kuunnella mitä levyä vain… Se on unelmien täyttymys. Massimiliano Antonio ”Max” Cavalera on viisikymppinen amerikkalaistunut perheenisä, menestynyt muusikko ja kosmopoliitti. Mies on selvinnyt paljosta, joku sanoisi jopa kaikesta. Mies tuntuu suorastaan hehkuvan valoa, vaikka vain kuulen hänen sadoista haastatteluista tutun äänensä. Tämä on minulle tunnusomaista. Entäpä kommenttikenttäritarien tikariniskut. Siksi ostan aina levyt joista pidän. Pah, eteenpäin. – Ritual on hyvä nimi siksikin, että ritualistisuutta on elämässä niin monessa kohdin, on kyse sitten henkisistä rituaaleista tai vaikka heavy metal -kulttuurista ylipäänsä. Taidat todella pitää yhden sanan albumiotsikoista. Kun katsoo Trumpin Amerikkaa, täällä näkee fasismin nousun. Tosin en omista edelleenkään kännykkää… Ihanko totta. Mutta tulihan tuo iPad sitten hommattua, ja etsinkin bändejä Youtubesta, Spotifysta ja Bandcampistä. – Halusin pitää asiat suorina ja selkeinä
– Kamamme ei lopulta ole niin kiistanalaista, että se herättäisi niin voimakkaita tunteita – vaikka herkkiä aiheitakin löytyy, kuten edellä mainitsemani kaksi Sepultura-kappaletta. Veljeni soittaa levyllä mahtavasti! Minulle tuo levy on jännä tapaus muutoinkin, Max fiilistelee ja pitää pikku tuumaustauon. Eiväthän ne ole tapahtuneet heidän elinympäristössään. Mutta emme ole Cannibal Corpse, hah. He tulevat pitämään hauskaa ja unohtamaan hetkeksi kaiken ulkomaailman paskan. ”Oma poika bändissä, onhan se unelmien täyttymys! Halusin saada lapseni mukaan alusta saakka.” 20. Koetko, että musiikin välityksellä voidaan vaikuttaa ihmisten ajatteluun. Max huokaa, että onneksi ihmiset tykkäävät edelleen käydä keikoilla. Siinä on Sepulturan Dead Embryonic Cellsistä muistuttava breakdown-osio sekä Maxin nonsenseksi huudettua ”tribaalilaulua”, ja ralli on rakennettu täyteläisen tarttuvaan groove metal -muotoon. Tällainen on mielestäni tärkeää, sillä ihmiset vaikkapa Venäjällä tai Australiassa eivät välttämättä ole kuulleetkaan näistä tapahtumista. Koukkua huuleen Heti uuden levyn alkajaisiksi täräytetään primitiivinen nimibiisi. Se käy yhä vaikeammaksi ajan myötä, mutta jatkamme yrittämistä, you know. Tämä on hankala kysymys, sillä eihän koko maailmaa voi lähteä muuttamaan kukaan. Oletko ”grumpy old man”. Levyn kuten Beneath the Remains [1989] tai Arise [1991]. Minusta tärkeintä on kuitenkin itse biisi, se että kappale tarttuu. – Eeen… rakastan vain musiikin aggressiivisuutta, heh. Max jatkaa toteamalla, että Psychosisilla ”kaikki meni nappiin”. Elämme sarjaloukkaantumisten aikaa. – Olen koukkujen ystävä! Kuten kitaristini Marc [Rizzo] sanoi: ”Max, you’re the king of hooks!” Mutta hyvän koukun säveltäminen on hankala juttu, sellaisen johon kaikki yhtyvät mukaan livenä. Sepulturassa halusimme puhua sorrosta Brasiliassa, kuten heimoitsemurhasta kertovassa Kaiowas-biisissä, tai Manifestissa, jossa kerroimme vankilamellakoista. Kun jengi tulee keikalle, en usko että monikaan haluaa laulajan pitävän poliittisia saarnoja. – Punkin ja hardcoren sanoma taas on ajattelemaan pakottavaa: kyseenalaista auktoriteetit, kyseenalaista yhteiskunta. Siellä musiikkiin limittyy yhtyeen ja yleisön välinen vuorovaikutus, ja sitä kokemusta ei saa suoratoistopalveluista. Siksi en halua puhua keikoilla biisien välissä. Ehkä juuri siksi musiikkinikin on usein dokumentaarista. Archangel-levymme taas oli aihepiirteiltään hyvin raamatullinen. Että pystyisimme edelleen tekemään voimakkaan, todella hyvän levyn yhdessä. Max naurahtaa, että Soulfly sanomineen sijaitsee jossain aivonarikan ja ajatushautomon puolivälissä, ja se on hänen mielestään ihan ok paikka olla. – Hieman kyllä. Nämä bändit halusivat vastauksia. Ja mielestäni sen tarkoitus ei ole saada niinkään ajattelemaan, vaan pikemminkin pitämään tauko liiasta funtsimisesta. – Ensin teimme äänityksiä uugeemeiningillä täällä Phoenixissä, sitten nouseva tuottaja Arthur Rizk astui remmiin. Koska viimeksi olet saanut osaksesi pahastuneiden ihmisten kommenttiryöpyn. Pohjimmiltaan tässä on kuitenkin kyse rock’n’rollista. Olen itse dokkarifani, katson niitä jatkuvasti. Kun julkaisimme viime vuonna [Cavalera Conspiracyn] Psychosis-levyn, halusin näyttää veljeni Iggorin kanssa ensin itsellemme ja sitten maailmalle, että aloitimme tämän jutun 30 vuotta sitten. Kuten Roots, I For an Eye tai Prophecy. Niistä oppii paljon. Cavaleran tekemisiä seurannut ei ole voinut välttyä siltä huomiolta, että herran tuotokset ovat käyneet koko ajan äkäisemmiksi. Onnistuimme tässä: Psychosis on yksi urani lempituotoksista. Uudelta levyltämme löytyy kappale Blood on the Street, ja siinä on kyse navajo-murhasta. Musiikki ja sanoitukset puhukoot puolestaan
Fanitkin voivat tuntea sen. Ääni tulee luonnostaan, ei pakottaen. – Kun pestasin hänet bändiin, hän oli vielä aika nuori. Kuinka isä-poika-asetelma on muuttanut bändin kemiaa. – Olen ollut heidän kulttuurinsa suuri ystävä, ja olemme soittaneet navajo-reservaateissa Soulflyn uran alusta saakka. Ja uudella levyllä hänen soittonsa on todella ”on the pocket”. Soulflyssa on aina ollut kyse sillasta maailmanmusiikin kanssa, alueista, joita haluan tutkia. Max teki taannoin muutamia keikkoja vanhan projektinsa tiimoilta. Sittemmin välillemme on muodostunut vankka side, ja olen ystävystynyt navajo-kansan presidentin kanssa. Vaikkapa Evil Empoweredissa on hooceetyylin huutoa, ehkä hieman Entombed-vibaakin. Mutta hän pystyy hoitamaan kepeästi myös nopeat osiot, hevi-iskä kehuu ylpeyttä äänessään. En halua muuttaa ääntäni liikaa. – Se puoli ei ole koskaan haihtunut pois. Randy Blythen [Lamb of God] coolin uniikit laulut kuorruttavat kakun. Molemmat ovat hyviä muusikoita, Igor [Jr.] on mainio basisti. – Ja hei, onhan perheenjäsen bändissä cool juttu siksikin, että se on heimotoimintaa. Ja se on täysin ok minulle! Yhteiset aikamme ovat olleet mahtavia, mutta haluan, että hän on onnellinen oman juttunsa kanssa. Rakastan riffien kirjoittamista, sanojen rustaamista ja äänittämistä. – Levyllä ei ole erityistä spessubiisiä. Sittemmin hänestä on tullut käsittämättömän kova soittaja, kuten viimeisin kiertueemme osoitti. Siinä on monipuolinen soolokohta, yksi parhaita Marc Rizzo -sooloja ikinä. Minusta on huippua, että juuri hän aloittaa biisin enkä minä. Ihmisillä on uniikit äänet, ja minä ja Randy… emme ole huippulaulajia, mutta äänissämme on ainutlaatuisuutta... Jos heidän hommansa lähtee kulkemaan kunnolla, Zyon todennäköisesti jää siihen bändiin ja jättää Soulflyn. Suomen alkuperäiskansan kokema alisteinen asema ei ole kaukana Amerikan-serkkujen vastaavasta… Lisäksi heillä on elävä ja rikas musiikillinen perinne. Hän on tehnyt kanssani Killer be Killedin debyytin [yksi Cavaleran projekteista, levy julkaistiin vuonna 2014], ja saipa hän Grammynkin Megadeth-levystä. Se teki levystä niin hyvän. Siisteintä oli kuitenkin se, että hän tuli mukaan fanipohjalta. Max jatkaa lauluaihetta kertomalla, että oli hienoa saada Immolationin Ross Dolan mukaan Ritualille – vanha metriletti kurlaa valtaosan Under Rapture -biisistä. Navajojen kokema sorto kulkee samaa vanhaa, vuosisatoja kestänyttä, veren tahrimaa janaa. Meidät on siunattu ja kastettu navajo-rituaaleissa. Into välittyy verkon ylitsekin. Myöhemmin jälkikasvu kulki mukana kiertueilla, ja vauva-Zyon nähtiin usein Maxin harteilla Seppo-keikkojen päätteeksi. Heimo hotellihuoneessa Heimoista puheen ollen Ritualilla kuullaan jälleen alkuperäiskansan laulua. Bändit kuten Genocide Pact tai teikäläinen Behexen! Todella kovaa kamaa! Tällainen musa vetää minua puoleensa. Alkuperäisamerikkalaisia kuullaan myös Blood on the Streetin lopussa. Moni tuli sanomaan, että saapui mestoille nähdäkseen ja kuullakseen Zyonin kannutusta! Sitä tapahtui lähes joka ilta. Max puolestaan vieraili hiljan Immolation-äänityksissä, joissa nykäistiin narulle bändin tulkinta Sepulturan Morbid Visions -biisistä. Äänitimme koko homman neliraiturille huoneessamme. Sydämeni lyö aggressiiviselle undergroundmusiikille. – Ehei, brother! Se oli ihan tarkoituskin, ja poikani Zyonin idea. Tästä on pakko ottaa selvää! 21. Max suorastaan hengästyy innostuessaan, ja huomaan kylmien väreiden käyvän käsivarsieni läpi. Otimme hotellihuoneen, ja he tulivat sinne. – Oma poika bändissä, onhan se unelmien täyttymys! Halusin saada lapseni mukaan alusta saakka. Anyway, ilman Schizophreniaa ei olisi syntynyt Beneathiä tai Arisea. – Se kappale tosiaan on voimakkaasti From Past -vaikutteinen, mutta se sisältää paljon muutakin. Niinpä hyppäsin vaimoni kanssa autoon ja ajoin heidän luokseen RadioShackistä hommattu kymmenen dollarin mikki mukanani. Hänen kaikkien aikojen lempilevykolmikkonsa on Chaos A.D., Roots [1996] ja Soulflyn ensimmäinen levy [Soulfly, 1998]. Lähetin äänityksen tuottajallemme Josh Wilburille saatteella ”etsi kohdat, joihin nuo sopivat”. Siinä on voimaa, ja groovessa löytyy. Kyse on kuitenkin tunteesta siinä hetkessä, kun on mikin edessä, valmiina äänittämään. En aio opetella laulamaan, vaikka pidänkin vaihtelusta siinä rekisterissä, jota käytän. – Olen erittäin tyytyväinen navajojen panokseen ja haluan tehdä yhteistyötä jatkossakin. Psychosis ei sisällä yhtään Refuse/Resistiä tai Rootsia. – Sen keskellä oleva death metal -kohta, poikani Zyon vetää blasteja… ihan parasta. Yleisössämme on paljon isiä. Hän opetteli vielä soittamista, mutta oli jo aika taitava. ”Kuinka sinä oikein kirjoitit nuo, sinähän jammailit Schizon biisejä eilisiltanakin?” Pyysin häntä mukaan pikku haasteeseen, kysyin: ”Luuletko, että voisimme tehdä kipaleen, joka muistuttaa yhtä sen levyn biiseistä?” Hän oli heti mukana, ja aloin sitten työstää biisiä. – Jännä juttu, sillä muutamakin ihminen on maininnut minulle tästä. Mainitsen hänelle, että Ritualin ärjähtelyissä häivähtää Naulapommin laulutyyli. Kuuntelimme autossa biisejä, kun hän pyysi laittamaan vanhaa matskuani koneeseen. Vai kuulenko omiani. Asia lakaistiin maton alle, eikä surmaajakyttä saanut tuomiota. Maxin mukaan lopputulos on ”jotain mielisairasta”. Ritual ja Summoning ovat tyylillisesti ”classic Maxia”. – En halunnut tehdä uuden levyn heimoäänityksestä suurta numeroa. Hän on ”badass” juuri tuollaisten juttujen kanssa, Max kertoo ja jatkaa hehkuttamista: – Josh on lempparituottajiani. Mies myhäilee, kuinka hyvin navajo-chantit sopivat Ritual-biisiin, kuinka ne on kuin tehty kappaletta varten. Onhan siinä työtä, mutta yhtä lailla rakastan haasteita. Se on hyvin tärkeä levy minulle. – En muuten ole. Kaikkiaan erittäin hauska kokemus. Ikonisia ääniä Jatkamme Schizophrenian merkeissä: Ritualin kappaleessa Dead Behind the Eyes kuuluu selkeitä From Past Comes the Storms -riffittelyjä. Se on vähän kuin Schizophrenia [1987]. Rakastan heidän bändiään, Lody Kongia. Nyt Zyon soittaa isänsä yhtyeessä jo kolmannella levyllään. – Missä synkassa navajo-laulut kulkivat kitaroiden kanssa… täydellistä! Juuri tässä näkyy, miksi Josh on niin hyvä tuottaja. Teini-Max rakasti äärimmäisheviä, Massimiliano räkättää. Minussa on aina ollut extreme metal -puoli. Josh tähtäsi groovebiiseihin ja minä menopaloihin. Kuinka päädyit työskentelemään navajojen kanssa. Se alkoi jo Bestial Devastationillä [1985]. -levyn (1993) introna toimii Maxin ja managerivaimonsa Gloria Cavaleran tuolloin vielä syntymättömän pojan, Zyonin, sydänääni. Metallialan perheyritys Sepulturan Chaos A.D. Hei Max: äänesi päälle voisi lyödä tavaramerkkileiman! – Rrright. Tärkeä on myös Nailbomb, Cavaleran veljesten ja Fudge Tunnelin Alex Newportin yhteinen industrialia, hc:tä ja thrashiä sotkeva ruma rakkauslapsi. Hän kutsuu sitä Trilogiaksi. Biisi kertoo poliisien tappamasta ihmisestä. Sitten kun meiltä loppui studioaika, äänitimme loput kotonani. Oletko kuulut saamelaista musiikkia. Prosessin tulee olla täysin vapaata flow’ta
PROGRESSIIVINEN MUSTETAHRATESTI H aken on brittiläisen progeperinteen moderni soihdunkantaja. Tämä ei kuulosta yhdistelmältä, joka tavoittaisi yleisöä progeharrastajien ulkopuolelta, mutta Haken on pistänyt säännöt uusiksi: bändin keikoilla näkee kansaa, joka ei muuten kuuntele raskasta musiikkia lainkaan. Siis ainakin brittiläisittäin, mikä ei tarkoita koko maailman mittakaavassa kovin paljoa, hah hah. Vielä viisi vuotta sitten Hakenin nimi ei ollut edes kovin monen progenkuluttajan huulilla. Pyrimme aina rakentamaan monimutkaisimpienkin kappaleiden ytimeen tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä, koska emme halua kirjoittaa niin kryptistä musiikkia, että vain progemuusikot saisivat siitä otteen. Synisti-kitaristi Richard Henshall, mikä on Hakenin avain tähän epätavalliseen kansansuosioon. Keinumme koko ajan valon, pimeyden, raskauden ja tunnelmoinnin välillä, jolloin musiikkiamme on helppo lähestyä… Tai ehkä kaikki johtuu siitä, että olemme niin komeita kundeja. Brittiläinen Haken teki viidennestään albumin, joka ei olisi voinut syntyä muuten kuin täsmälleen osiensa summana. Jopa saman kappaleen sisällä. Sen eri vuosikymmeniä teatraalisesti yhdistelevässä progessa saattavat kätellä niin jyrkin metalli kuin tarttuvin kasari. – Siinäpä vasta konstikas kysymys, johon ei ole olemassa suoraa vastausta, koska musiikki on niin subjektiivinen asia. – Jos olemme löytäneet jonkin taianomaisen otteen, se liittyy varmasti tähän tasapainoon. Debyyttialbumi Aquarius (2010) ja sitä seurannut Visions (2011) olivat hyviä taidonnäytTEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT WILL IRELAND 22
– Vector on jotain sellaista, mitä yksikään meistä ei kykenisi ikinä säveltämään yksinään. – Rakastamme vanhoja bändejä kuten Gentle Giant tai King Crimson, mutta sydämemme sykkivät yhtä lailla ”Tuntuu, että progressiivinen musiikki on aina vetänyt puoleensa vähän hulluja ihmisiä.” 23. Olemme löytäneet useiden säveltäjien keskeltä kompromissin. Se on niin aidosti bändilevy, että kokonaisuuden säveltäjä on yksinkertaisesti Haken. Emme olleet enää vain omillaan säveltävien muusikoiden kollektiivi, joka niputti ideansa yhden nimen alle. Se voi kuulostaa myrkylliseltä minkä tahansa luovan työn suhteen, mutta voin vakuuttaa, että Hakenin kohdalla olemme saaneet valjastettua jokaisen jäsenen taidot koko bändin soundia kantavaksi vahvuudeksi. Olemme diilistä yhä todella kiitollisia, Richard sanoo. Haken vaikuttaa olevan niin sujuvasti yhteenpelaava kokoonpano, että musiikkia syntyy kuin itsestään. ”Harmoninen” on hyvä luonnehdinta bändin ympärillä vallitsevalle ilmapiirille. – Se oli ensimmäinen InsideOutin kautta julkaisemamme albumi. Yhtenä päivänä olimme pieni progebändi Lontoon musiikkimetropolissa ja seuraavana soitimmekin jo Between the Buried and Me’n kanssa Helsinkiä myöten, jos sallitte pienen Suomi-viittauksen. Haken ei sovi kumpaankaan lokeroon. Richard kokee muutoksen tapahtuneen kuin itsestään ja sen juurten versoneen jo edellisen levyn aikoihin. En voi käsittää, miten paljon tässä välissä on tapahtunut. Säveltäjänä Haken Vector, Hakenin viides kokopitkä, on harppaus kohti metallisempaa ilmaisua. – Jos olisimme perustaneet bändin kymmenen vuotta aiemmin, emme varmasti olisi olleet aivan yhtä kypsiä tällaisen musiikin tekemiseen, Richard naurahtaa. Kirjoitimme sen kokonaisuudessaan muutaman kuukauden sisällä, mikä oli paljon tiiviimpi aikaraami kuin yhdelläkään aiemmalla Haken-albumilla. Kuinka ollakaan, näiden kuukausien sisällä ajatuksemme veivät musiikkia terävämpään, raskaampaan ja metallisempaan suuntaan, eikä kenenkään tarvinnut muovata kirjoittamistaan muiden pillien mukaan. teitä, mutta viimeinen särmä jäi uupumaan. Kaikki muuttui Richardin mukaan kuin valonnopeudella, kun kolmas albumi The Mountain (2013) julkaistiin. Bändi on liikkunut kauas pari vuotta sitten julkaistun Affinityn synavetoisista maailmoista. Keräsimme tuolloin nykyisen kuulijakuntamme siemenen ja saimme huomata, että joku on oikeasti kiinnostunut hulluista seikkailuistamme. – Affinity oli meille itsellemme merkittävä käänne. Aloimme kokoontua yhteen ja sävelsimme kaiken musiikin porukalla. Vuosikymmeniä rikkaampaa Progemaailmalla seilaa paljon ultramoderneja, ainoastaan tämän hetken soundia pyöritteleviä bändejä, mutta toisaalta myös todellisia nostalgiatrippailijoita, jotka haluavat viedä musiikkinsa täysin 70tai 80-luvulle. – Kyseenalaistimme vanhat tapamme yhä vahvemmin Vectorilla. Se oli todella jännittävää, ja kuten Affinityltä kuulee, se avasi soundiimme täysin uusia idealaareja. – Totta kai joskus on tilanteita, että joku meistä vie musiikkia hieman eri suuntaan kuin toiset, mutta tätä nykyä se ei aiheuta kädenvääntöä. – The Mountain ja sitä seuranneet kiertueet valoivat meihin itseluottamusta. – Vietimme juuri The Mountainin viisivuotispäivää
Kun päälle lyödään vielä ripaus Totoa, niin tässä sitä ollaan.” 24. Minusta ihmisyyden ydin jopa piilee pienissä hulluuksissa. Meillä on tapana kokeilla paljon erilaisia ratkaisuja ennen kuin kappale saa lopullisen muotonsa. Voin suositella samaa kaikille. – Pyörittelimme paljon erilaisia ideoita niiden kuukausien aikana, kun sävelsimme Vectoria. Keskityn joskus säveltämiseen ja kitaraani niin paljon, ettei se ole ihan tervettä. – Minusta tuntuu, että progressiivinen musiikki on aina vetänyt puoleensa vähän hulluja ihmisiä, Richard naurahtaa. Se saattaa olla oikea kultakaivos. Ennen sitä olin alitajuisesti mieltänyt laulun aina erilliseksi osaksi musiikkia, joka on irrallaan bändisoittimista. Karnivoolille ja Meshuggahille. Richard kertoo kiinnostuvansa Haken-albumien teemoista jopa enemmän kuin olisi tarpeen, koska hän haluaa perustaa kaikki konseptit todellisuuteen. – Julkaisimme viime vuonna Dan Briggsin [Between the Buried and Me] kanssa perustamamme Nova Collectiven ensimmäisen albumin. – Täysin mieleltään terveitä ei taida olla olemassakaan, jos ihmistä määritellään jonkinlaisten normien ja keskiarvojen mukaan. Se olisi hemmetin tylsää. Saatan hieroa tuntikausia vuosia vanhaa ideaa, unohtaa syödä, juoda ja nukkua, eikä ideasta tule välttämättä sittenkään valmista. Nova Collectivelle säveltäessäni sisäistin viimein, että laulu on yhtä lailla instrumentti. Richard ei meinaa ottaa kysymystä vakavasti, kun utelen häneltä, mitä hänen omista päähänpinttymistään tai tavoistaan muut saattaisivat pitää hulluutena. – Vector käynnistyy hieman vinksahtaneen tohtorin näkökulmasta. – Kun sävellän laulettuja kappaleita, etenen usein perinteistä kaavaa pitkin säkeistöineen ja kertosäkeineen. Albumilta löytyy Nil by Mouth -instrumentaalikappaleen lisäksi paljon lennokkaita lauluttomia osuuksia. Ihmismielen murtaminen sokkiterapian, lobotomian, koomaan vaivuttamisen ja jopa kiduttamisen kautta oli vain jäävuorenhuippu, kun pakkomielteiset lääkärit levittivät omia ratkaisujaan totuuksina. Kukaan ei kuule sitä musiikkia, joka on vähällä ajaa minut hulluuteen! – Pidän itseäni outona myös siinä mielessä, että suoriudun paljon paremmin paineen edessä. Se oli ensimmäinen kerta, kun tein täysin instrumentaalisen levytyksen. Hänellä on pakkomielteitä erään potilaansa suhteen, jonka hän haluaa puskea yli mielipuolisuuden rajojen sokkiterapialla. – Olen kaikessa mitä teen helposti addiktoituva ihminen. Kokeilimme sovittaa kappaleet kitaravetoisemmiksi, mikä räjäytti jälleen pankin. Siitä alkaen kulma siirtyy pikkuhiljaa potilaalle, ja lopulta en osaa edes itse kertoa, mitkä asiat tapahtuvat oikeasti ja mitkä eivät. Vector on teatraalisinta Hakeniä tähän päivään mennessä, eikä albumin vuoropuhelumaisista lyriikoista ole pitkä matka vielä laajempiin kokonaisuuksiin. Kun päälle lyödään vielä ripaus Totoa, niin tässä sitä ollaan, Richard Henshall toteaa. Se toimi niin hyvin, että aloimme ihmetellä, miksei levyillämme ole vieraillut muita ääniä aiemmin. – Ei siis kannalta ihmetellä, jos soundipalettimme vaihtelee milloin minkäkin vuosikymmenen tavaramerkeiksi luettujen tunnelmien välillä. – Nyt kiinnostuin erityisesti 1950-luvusta ja kaikista niistä kokeista, joita hullujenhuoneilla ympäri maailmaa tehtiin. Tutki omaa hulluuttasi Jos Hakenin sävellykset tasapainoilevat monimutkaisten kiemuroiden ja suoraviivaisen tarttuvuuden välillä, Vectorin teemasta mielipuolisine tohtoreineen ja mielenterveyttään epäilevine potilaineen löytyy kryptisyyttä senkin edestä. Se löytyi kitaroista. Vallattomuus on ilmoilla myös Vectorin instrumentaaliosuuksissa. Kokeilkaa älyttömimpiäkin asioita. Se sai kappaleet kiehtomaan itseämme ihan uusilla tavoilla. – Vectorin konseptista olisi saanut pienellä räätälöinnillä todellisen ihmismielen sisäisen vaudevillen, joka olisi voinut edetä vuoropuheluksi sisäisten ristiriitojen välillä, mutta se ei sopinut tunnelmaan täysin. – Vastaavasti Vectorista oli tulla synapitoisempi levy Affinityn tyyliin, mutta levy tarvitsi lisää särmää. Soittaessani studiossa tai kotona saatan mokailla samat jutut kymmeniä kertoja ja turhautua täysin. Vector on konseptiltaan kuin kansiensa mustetahratesti: jokainen voi tehdä siitä oman tulkintansa, ja se taas voi kertoa enemmän kuulijasta itsestään kuin Hakenin mielenliikkeistä. – Jos katson historiallista dokumenttia, haluan ahmia kaiken aiheesta kirjoista. Kappaleet kertoivat tarinoita muilla tavoin kuin perinteisin lauluin ja lyriikoin. Kun sitten soitan lavalla ison yleisön edessä, katoan jonkinlaiseen katatoniseen hulluuteen ja soitan paremmin kuin ikinä yksinäni. Nova Collectiven myötä mielessäni pulppusi ideoita instrumentaalisista Haken-sävellyksistä ja huomasin keskustelevani musiikkini kanssa vapautuneemmin kuin aiemmin. Voisi kai sanoa, että musiikki ruokki teemaa ja teema musiikkia, Richard alustaa. ”Rakastamme vanhoja bändejä kuten Gentle Giant tai King Crimson, mutta sydämemme sykkivät yhtä lailla Karnivoolille ja Meshuggahille. Affinityllä oli paljon raitoja, joihin suunnittelimme aluksi perinteisiä synajousia, kunnes päädyimme kokeilemaan paljon kasarimpia soundeja. Vector vei Richardin psykologian uumeniin. Se avasi ovia uudenlaiseen säveltämiseen, jossa muut instrumentit saattoivat ottaa laululta vallan. The Affinityllä meillä oli Leprousin Einar [Solberg] vierailemassa The Architect -kappaleessa. Se on Hakenissäkin palkitsevaa, inspiroitua jostain, oppia siitä ja luoda sen pohjalta itse jotain uutta. – Hieman pidemmälle vietynä Hakenin musiikki on kuin luotu useampien laulajien progeoopperaksi, joten jos mielemme joskus kirkastuu jonkin sopivan konseptin edessä, tulemme varmasti hyödyntämään tätä ajatusta. Richard kertoo, että bändillä itsellään oli tapana kutsua työstämäänsä Vectoria ”hakenmäiseksi rockoopperaksi”. Jos luen uutisen jostain lääketieteellisestä läpimurrosta, olen pian tutkimassa asiaa itsekin, vaikken ymmärtäisikään siitä kaikkea
S yksyn saapuessa illat pimenevät. P E R K E L E AMPUU KOVILLA Halloween on ovella. Syksy ja lähestyvä halloween ovat saaneet myös hänet varpailleen. Tuo ei ole ihan tavallista näin ison budjetin kauhuelokuvalle. Rimani niiden suhteen on todella alhainen. Pidän suuria jännitteitä hienovaraisesti luovista, psykologisesti mielisairaista elokuvista, mutta yhtä lailla tuijotan uudelleen ja uudelleen kaikkia pinnallisia silpomiselokuvia, joita muut pitävät silkkana roskana. Heti perään hän kuitenkin korjaa sanojaan ja kertoo kauhuelokuvien olevan hänelle peräti ”sairaalloinen pakkomielle”. Englannin Halifaxissa asuva Bloodbathin ja Paradise Lostin laulaja Nick Holmes säpsähtää saapuvaa Skype-puhelua enemmän kuin on tarpeen. Esikuvana riivattu pikkutyttö Nick Holmes paljastaa olevansa ”harvinaisen intohimoinen” kauhuelokuvien suurkuluttaja. – Saatan katsoa samana päivänä elokuvat She Was So Pretty: Be Good for Goodness Sake [2017], The Evil Dead [1981], TEKSTI AKI NUOPPONEN 26. Nick on viettänyt sunnuntai-iltaa samaan tapaan kuin hänellä on yleensä tapana: kauhuelokuvien parissa. – Useimmiten kammottavimpia tuntemuksia herättävät indiekauhuelokuvat. – Onko väärin sanoa, että itsensä kauhuelokuvilla hermoraunioksi tekeminen on todella kiehtovaa. Nick kysyy hiljaa. Kukaan tuskin väittää vastaan jos sanon, ettei Hollywoodissa tehdä ainakaan nykyään niitä sairaimpia tai kieroimpia rainoja, mutta Hereditaryssa oli poikkeuksellisen paljon tasoja. Bloodbath ja Nick Holmes ovat valmiina päästämään irti riivatut death metal -demoninsa. Kun kynttilät lepattavat suuren talon käytävillä, pelottominkin ihminen saattaa nähdä ja kuulla omiaan. – En käytä juuri koskaan sanaparia ”sairaan paljon”, mutta kauhuelokuvista kyllä pidän juuri niin paljon, Nick sanoo. – Uppouduin juuri uudehkoon leffaan nimeltä Hereditary. – Enkä tarkoita pelkästään hyviä kauhuelokuvia. Lattialaudat narahtelevat kävellessäsi, ja näet sivusilmällä varjoja joka puolella. Taidanpa joutua ajattelemaan sitä vielä pitkään tänä iltana. Se meni ihon alle ja jäi heti johonkin alitajuntaan vainoamaan
– Toisaalta mukana on Warhead Ritual, johon kirjoitin hulluista päättäjistämme, joilla on jatkuvasti sormi ydinasesalkun nappulalla ja koko ihmiskunta on yhden painalluksen päässä sukupuutosta. Aloitusraita Fleischmann kertoo saksalaisesta Anneliese Michelista, jonka uskottiin olevan demonien riivaama. En ajatellut yhtään, onko sanoissa mitään järkeä. Hän alkoi syödä hämähäkkejä, saada kohtauksia ja nähdä näkyjä. Se sairas ääni, jolla tytön riivannut olento mörisee hänen kauttaan, on minulle esikuva siitä, miten perkeleellisen kuvottavalta demoninen hahmo voi kuulostaa. Hetkeä myöhemmin Nick vetää henkeä ja kertoo, että nimi on peräisin hieman odottamattomalta suunnalta. Sen yksityiskohtia jää tuijottamaan pitkäksi aikaa, aivan kuten monissa vanhoissa levyissä. Nick paljastaa visuaalisuuden olevan hänelle tärkeä osa raaempaa metallia, ja erityisesti häntä kiehtoo death metal -kuvasto. Nautin vähän liiankin kanssa siitä, kun näin tapahtuu! Kun alitajunta sotkeutuu kauhuteemoihin ja se kaikki tuntuu unessa silkalta todellisuudelta, se vasta kiehtovaa kauhua onkin. Minusta tuntuu, että olen koko mustan huumorintajuni ja sairaan mielikuvitukseni velkaa noille elokuville.” 27. – Death metal -sanoittaminen on varmaan helpointa koko metallissa. Ne sokeeraavat, mutta aiheuttavat samalla hämmentävää mielihyvää tavalla, joka ei ole ihan tervettä. Se on puhtaasti hänen visionsa tästä musiikista ja näistä sanoista. – Silmiini pisti sananparsi ”the arrow of our Lord is drawn”, tai ”the arrow of our God is drawn”. Laskin heti päässäni yksi plus yksi. – Katsoin aivan liian nuorena Manaajan [The Exorcist, 1973], Ennustuksen [The Omen, 1976] ja Psykon [Psycho, 1960]. Uinu, uinu lemmikkini [Pet Cemetary, 1989] ja Kirottu [The Conjuring, 2013] niistä kaikista nauttien. Tällaisen suurkulutuksen myötä voisi kuvitella tulleensa immuuniksi niille, mutta kauhuelokuvat seuraavat minua usein uniini. – Tiedäthän sen pikkutytön Manaajassa. Hän kuvailee kokonaisuutta käänteiseksi muodoksi mainitsemistaan kauhuelokuvista. – Kannet ovat aika... Minusta tuntuu, että olen koko mustan huumorintajuni ja sairaan mielikuvitukseni velkaa noille elokuville, Nick naurahtaa. Maalaus on yhtä aikaa luotaantyöntävä ja kiehtova. – Sen on maalannut Eliran Kantor, hän teki sen varta vasten tälle levylle. Uudelle levylle luonnostelin tositarinoihinkin perustuvia juttuja. – Luin äärikristillistä runoutta ja löysin loputtoman mahtavien fraasien savotan, Nick sanoo. Ja arvaa mitä. Tällaisia ei julkaista tarpeeksi enää nykyään. Näin on varsinkin, jos ei ole itselleen liian ankara, vaan antaa sanoitusten olla ihan rauhassa sitä suoraviivaisinta mahdollista rienausta ja liejua. Rienaava maalaus vaikuttaa jo ensisilmäyksellä vanhalta teokselta... Jos voin päästä Bloodbathissa edes lähelle sitä maanista hirveyttä, voin olla tyytyväinen suoritukseeni! Kuoleman kaunis kuvasto ”Ei nimi kirjaa pahenna”, sanotaan, mutta tässä tapauksessa se pahentaa albumia. Puhelimen välityksellä on vaikea sanoa, miten tosissaan hekotteleva Nick asian suhteen on, mutta hän kertoo suosikkikauhuelokuviensa vaikuttaneen myös örinöihinsä jo Paradise Lostin alkuaikoina – ja nyt myös Bloodbathissa. provokatiiviset, eikö. Halusin muuttaa runon äärisaatanalliseksi, koska ”the arrow of Satan is drawn” nyt vain kuulosti ihan saatanan hyvältä! Kirjoitin saman tien sanat Morbid Antichrist -kappaleeseen, käänsin lähdetekstin niin nurinpäin kuin oli mahdollista. Yhteisestä myhäilystä ei meinaa tulla loppua, kun toistelemme Nickin kanssa vuorotellen Bloodbathin The Arrow of Satan Is Drawn -albumin nimeä. Kaikki riippuu näistä sairaista ihmisistä, joilla ei selvästikään ole ihan kaikki palikat oikeassa järjestyksessä. Emme juurikaan ohjailleet hänen tekemisiään tai antaneet toiveita tyylin suhteen. – ...mutta se ei ole vanhaa nähnytkään, usko tai älä, Nick keskeyttää innokkaasti. – Kauhuelokuvissa pääosassa on tietenkin kihelmöivä kuvasto, mutta huomaan parhaiden leffojen olevan usein sellaisia, P E R K E L E AMPUU KOVILLA ”Katsoin aivan liian nuorena Manaajan, Ennustuksen ja Psykon. Myös totutusta Bloodbath-linjasta eroava levynkansi saa silmät aukeamaan ammolleen ja suun leveään virneeseen. Jotkut kutsuivat tätä kaikkea epilepsiaksi, toiset riivaukseksi. Kauhuelokuvat eivät ole huonoin harrastus kuolobändin sanoituksia kirjoittavalle muusikolle, mutta Bloodbathin uuden albumin kaikki lyriikat eivät ole ”vain death metal -hölynpölyä”
Siis siinä mielessä, miten uudelta ja innostavalta kaikki silloin tuntui. Se sopii meille. Ne ovat eri tavalla sairaita audiovisuaalisia oksennuksia, joista nautimme kaikilla tasoilla, Nick nauraa. Kuinka ollakaan, yhteinen sävel Bloodbathin muiden jäsenten kanssa löytyi lakonisesta mustasta huumorista ja tässäkin jutussa esille tulleista yhteisistä harrastuksista. Grand Morbid Funeral (2014) oli kokeilu, joka valoi Nickiin itseluottamusta death metal -roolinsa suhteen. Saastaisia riffejä, mutaisia mörinöitä ja jo itsessään visuaalisia sanoituksia voi hioa loputtomiin, mutta kuvasto loihtii tälle kaikelle viimeisen silauksen. Toinen jalka haudassa Bloodbath etenee jatkossakin levy ja kiertue kerrallaan, eikä bändi ole sitoutunut mihinkään. Vai voitko sanoa tietäväsi kauhean monta loistavaa englantilaista kauhuelokuvaa 80-luvun hämäristä. Se ei tulisi enää tänä päivänä kyseeseen. Kun mainitsen seikan keskellä vanhojen aikojen muistelemista, Nick naurahtaa kuivasti ja myöntää haikailevansa toisinaan menneisyyteen. – Nykyaikana on netflixit ja spotifyt, kaikki on mahdollista nyt ja heti. Ihan sama, puhutaanko elokuvista tai musiikista. Ajattelepa vaikka Morbid Angelin Altars of Madnessiä, Entombedin Left Hand Pathiä tai Carcassin Symphonies of Sicknessiä. Sano se örinöin Nick kertoo, että miehen toisen Bloodbath-levyn tekeminen oli hänelle itsestäänselvyys. – Sitten annoin sen vain tapahtua. – Olen kiertänyt Andersin ja Jonasin kanssa ennenkin, sillä olemme tehneet Paradise Lostin ja Katatonian yhteisiä kiertueita bändien varhaisista ajoista alkaen, mutta totta kai samassa yhtyeessä oleminen on eri asia. 47-vuotiaan Nickin taiteilijanimi Bloodbathissa on kuvaavasti Old Nick. Kun brittiläistä death metalia ei oikein ollut, meidän oli tehtävä sitä itse. Mitä helvettiä minun tulee tehdä käsilläni. Meillä Englannissa tilanne oli siitä erikoinen, että uusia kokemuksia janotessaan oli usein lähdettävä merta edemmäs kalaan. Mutta kyllä death metal -kärpänen puri meihin Floridan ja Ruotsin ansiosta. Lähdenkö moshaamaan ja riehumaan. – Jos joku ei tuntisi meitä lainkaan, hän saattaisi luulla meidän vihaavan toisiamme. En ole koskaan jakanut lauluoppeja toisen laulajan kanssa, mutta Jonasin kanssa olen oppinut ymmärtämään uutta örinätekniikkaani ja löytänyt samalla puhtaaseen ääneeni uusia värejä. – Samalla tavoin muistan harvinaisen hyvin, kun katsoin pienestä kuvaputkitelevisiosta videonauhurilla kauhuelokuvia joskus 80-luvun puolivälissä. Ei. Tai listaapa parhaita englantilaisia death metal -bändejä tuolta aikakaudelta. Toisinaan kaikkein särmikkäimmät asiat ovat pahasti ruvella ja paksun törkykerroksen alla. Joskus se rupuinen kasettisoundi teki death metallille vain hyvää. Nick kertoo olevansa tyytyväinen jo siihen, että ylipäänsä lähti mukaan tähän vanhan liiton projektiin. Ne ovat täysin erilaisia death metal -albumeja, mutta onko kyse vain riffeistä, pedaaleista tai laulajista. Olin ennen keikkaa hermoromahduksen partaalla. – Toinen yhteinen asia minun ja Jonasin välillä on äänemme. Tai ainakin uusia harmaansävyjä. – Death metalissa tilanne on päinvastainen. Kun joku lopulta avaa suunsa, puhumme yleensä vanhasta death metalista tai vanhoista kauhuelokuvista, minkä jälkeen sama murjotusmainen hiljaisuus laskeutuu jälleen. Death metal -bändissä laulaminen on ollut varmasti elävä aikamatka vuosien taakse. Hiljaisuus backstagellä saattaa jatkua loputtomiin. – Ensimmäinen keikkani Bloodbathin kanssa oli Norjassa. Keikan lähestyessä ihmettelin itsekseni, mitä teen lavalla. Kyllä sitä aina välillä miettii niitä vuosien kultaamia aikoja, kun sai rapakon takaa käsiinsä Deathin Scream Bloody Goren tai vaikka Nihilistin demoja ja Entombedin Left Hand Pathin ruotsalaisena kopionkopionkopiona, tietenkin kasetilla. Se yllätti minut, koska luulin olevani Paradise Lost -kokemusteni jälkeen täysin itsevarma laulaja. Niitä ei ole monta. Se, mikä särkisi nykyään silmiä ja saisi aivot räjähtämään käppäisen laadun vuoksi, toi silloin kauhuelokuviin ihan omaa tunnelmaansa. Me kumpikin selvisimme 90-luvusta pitkälti sen ansiosta, että olimme nuorempia, dokasimme paljon mutta palauduimme nopeammin, mikä kompensoi epäterveellistä tapaa huutaa öristessämme. Voiko 43-vuotias ukko mitenkään pärjätä tässä sarjassa nuoremmille janttereille. ”Kyllä, minulla on jo vähintään toinen jalka haudassa, ja olen vieläpä ylpeä siitä.” 28. Musiikkia voi striimata uskomattomalla laadulla missä vain, tai katsoa 4K-tasoisia elokuvia vaikka bussissa kiertueella. Toinen oli sävel siinä vaiheessa, kun Anders Nyström ja Jonas Renkse pyysivät häntä liittymään bändiin. – Kyllä, minulla on jo vähintään toinen jalka haudassa, ja olen vieläpä ylpeä siitä, mies sanoo lopulta. Hyväksyin sen, ettei ääneni ole samanlainen kuin Paradise Lostin varhaisilla albumeilla, ja kehitin itselleni eräänlaisen riivatun pastorin roolin, joka sopi Bloodbathin lavaolemukseen hyvin. – Soitimme Paradise Lostin kanssa kasvavan brittiläisen hardcoreja grindskenen, Napalm Deathin ja Carcassin kaltaisten bändien keskellä, mikä teki meille hyvää. – Jos totta puhutaan, elämäni parasta aikaa oli varmasti 80-luku ja 80–90-lukujen taite. Olin kyllä harjoitellut kunnolla ja pistänyt ääneni kuntoon, mutta se ei ollutkaan se suurin kysymys. joiden äänet, efektit ja musiikki on mietitty loppuun asti viiltäväksi kokonaisuudeksi
Onko väärin sanoa, että se toimi?” – Elize 30. ”Olin muutama viikko sitten spinningissä täällä Göteborgissa, ja olihan siinä hieman vaikea pitää naama vakavana, kun meidän The Hungerimme lähti soimaan
– Olimmepa missä tahansa, haluan kävellä tunnin tai pari päivässä. Kaksi hahmoa erottuu arjen harmaudesta selvästi. Amaranthen laulajan Elize Rydin ja kitaristin Olof Mörckin leveät hymyt ja naurunremakka eivät voi olla tarttumatta, kun he kuittailevat toisilleen kuin nuoripari. – Se merkitsee minulle valtavasti! Olof hihkaisee. Aasialaisia liikemiehiä on asettunut nukkumaan mitä kummallisimpiin asentoihin, ja kaikkialta huokuu kiire, stressi, kiire ja stressi. Kun se toteutui, äärimmäinen unelmani oli päästä soittamaan Japaniin. Drop Dead Cynical on ollut sen kuunnelluimpia kappaleita. – Emme aio tehdä asiaa itsellemme helpoksi. – Ennen ensimmäistä albumiamme suurin haaveeni oli levyttää metallilevy. Sen takia emme sävellä 14-minuuttisia biisejä. Sen on pakko tapahtua tämän kiertueen aikana! Mitä sen jälkeen. Se tapahtui jo ennen kuin debyyttimme ilmestyi, Elize muistelee. – Meidät tempaistiin tähän maailmaan kahdeksan vuotta sitten todella nopeasti, Olof jatkaa. Olen huomannut, että pahinta mitä rundilla voi tehdä, on jättäytyä eräänlaiseen venuen ja kiertuebussin sisäiseen kuplaan. Kerron Elizelle ja Olofille käyneeni kuluneen vuoden aikana runsaasti ryhmäliikunnassa, ja spinning-tunneilla kaikkia ohjaajia on yhdistänyt yksi asia: heidän soittolistoillaan on ollut Amaranthen kappaleita. Elize nauraa. Viimeistään siellä Kuun-keikalla! Voimaa musiikista! Amaranthen voimaannuttava energia on levinnyt häkellyttävän laajalle. – Kiertueella on melkein mahdotonta etsiä saleja joka kaupungista tai löytää tilaa sotkuisista takahuoneista treenaamista varten, mutta managerimme on luvannut pistää meidät toden teolla hommiin. – Ei ole mikään salaisuus, että haluamme Amaranthen kasvavan koko ajan, Olof korostaa. Energiaa elämäntavoista! Amaranthe teki pelkästään edellisen Maximalism-albuminsa (2015) jälkeen yli 400 keikkaa, kaikkialla maailmassa. Kuka tietää, ehkä meillä on jokin päivä lavalla moottoripyöriä tekemässä voltteja, maailman isoimmat pommit sekä suuri joukko taustalaulajia ja -tanssijoita... – En voi uskoa, että ensimmäisestä levystämme on jo kahdeksan vuotta! En voi millään uskoa, että Helix on jo viides levymme! Enkä varsinkaan voi uskoa sitä nelinumeroista keikkojen määrää, jonka olemme tehneet, nainen hämmästelee. – Yritys on kyllä kova, meillä kaikilla, Olof kiirehtii lisäämään. – Nyt haluaisin ehdottomasti Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Ihan vain nähdäkseni vähän kaupunkia ja päästäkseni hetkeksi pois keikkapaikalta. Jopa niin huima, että Amaranthe on saanut huomata, ettei jatkuva tien päällä oleminen ole kovin terveellistä edes heidän kokoluokkansa bändille, joka pääsee kiertämään suhteellisen mukavissa olosuhteissa. Olen kuunnellut sen salilla valehtelematta tuhat kertaa. Jos kiertueesta tulee huonojen unien, huonon syömisen ja vähän liikkumisen noidankehä, se alkaa ennen pitkää näkyä myös keikoilla. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LINNEA FRANK 31. Bändin alkuperäinen visio nousta stadionluokan bändiksi on enää vain ajan kysymys. – Miten itsekeskeistä on sanoa, että kuuntelen lenkeillä paljon Amaranthea. – Arch Enemyllä ei ole puhtaita kertosäkeitä, mutta heidän musiikkinsa on muutoin aika samoista maailmoista kuin meidänkin, Olof lisää. – Maailmassa on niin paljon kaikessa synkässä rypeviä bändejä, että me Amaranthessa olemme aina halunneet tehdä nimenomaan voimamusiikkia, Olof jatkaa. Liikkuvassa autossa nukun todella kevyesti. – Hoksasin asian viime viikolla, kun ystäväni lähetti minulle Spotify-linkin Adrenaline Workout -soittolistalle. Se soi etkoilla, keikkaklubeilla, tanssilattialla, karaokessa, kuntosalilla ja urheilutapahtumissa. Pistimme uuden managerimme [entinen Arch Enemy -solisti Angela Gossow] vannomaan, että asiat muuttuvat, Elize jatkaa. Joka puolella säntäilee miehiä puvut päällään ja vakavat ilmeet kasvoillaan. – Se tulee varmasti näkymään keikoilla, Olof korostaa. – Halusimme tehdä Helixistä entistä äärimmäisemmän levyn, joka tavoittaa vielä isomman yleisön. – Ennen kuin Amaranthen kiertueet räjähtivät toden teolla käsiin, kävin salilla varmaan kolme neljä kertaa viikossa, mutta en voi valehdella edes itselleni, että olisin kyennyt pitämään itsestäni yhtä hyvää huolta viime vuosina, Elize kertoo. Kaikkien aikojen Arch Enemy -anthem tosin on We Will Rise. Onko väärin sanoa, että se toimi. – The Eagle Flies Alone on uskomattoman energinen biisi. Tahti on ollut huima. Naurun keskellä Elize ehtii antaa keskustelulle suuntaa jo ennen kuin kukaan muu avaa suutaan. – Ei mutta oikeasti, minulla on tällainen tapa. Se edustaisi päinvastaista kuin mistä Amaranthessa on kyse. Se nostattaa tunnelmaa bileissä, soi juhlavasti baarissa ja pitää henkeä yllä keikkapaikoilla. VOIMAA! ENERGIAA!! VOIMAA!!! ENERGIAAAAAA!!!! Amaranthe on valtaamassa koko maailman. Kiertueilla biiseihin ei saa samanlaista yhteyttä, joten palaan niihin aina rundien jälkeen. Mikä musiikki toimii suurimpana voimaannuttajana teille itsellenne, kun te haluatte treenata keskellä rundia tai saada itsenne toden teolla liikkeelle vapaa-ajalla. – Myös Helixillä on mukana balladi ja yksi hitaampi biisi, mutta haluamme pumpata kaikki kappaleemme täyteen raakaa energiaa. G öteborgilaisessa Gothia Towers -hotellikompleksissa on meneillään tavallinen tiistaipäivä. – Arch Enemyä kuunnellessa tulee fiilis, että kykenee mihin tahansa. – Tuntuu kuin olisimme olleet yhtenä päivänä tavallisten päivätöiden parissa ja seuraavana keikalla tuhansien ihmisten edessä. Yhä useampi on ottanut Amaranthen omakseen myös treenimusiikkina. – Olin muutama viikko sitten itsekin spinningissä täällä Göteborgissa, ja olihan siinä hieman vaikea pitää naama vakavana, kun meidän The Hungerimme lähti soimaan. En tiedä! Ehkä Amaranthesta tulee ensimmäinen Kuussa keikkaillut bändi. Rakastan Alissan ääntä ja rakastan häntä ihmisenä, joten saan siitä mahtavia viboja. – Minun voimamusiikkiani on ehdottomasti Arch Enemy! Elize huudahtaa. Olof nauraa. – Jos laiskistun, en nuku hyvin
Huomasimme myös koko bändin muuttuneen ja aikuistuneen vuosien varrella. Kun aikoinaan aloitimme Amaranthen, laulujen sovittaminen minun, Jaken ja Andreasin [Solveström] välillä oli pientä taistelua. Ihme kun siellä ei tarjoilla maapähkinävoita ranskalaisten perunoiden päällä. Nyt jatkoin kokeilua. Sen sijaan popalbumi vuodelta 2016 voi erota täysin siitä, mikä radiossa soi nyt, Olof sanoo. Se oli hyvä tienviitta siinä, miten yhdistää ultramoderni tavara Amaranthen sydämeen. ”Maailmassa on niin paljon kaikessa synkässä rypeviä bändejä, että me Amaranthessa olemme aina halunneet tehdä nimenomaan voimamusiikkia.” – Olof 32. – En tiedä, mitä he tekevät siellä ruoalleen, mutta kaikki tuntuu olevan todella makeaa. – Kun kiersin Raskasta joulua -konserteissa, bändillä oli oma kokki. – Ei sillä, itselleni käy melkein mikä vain, mutta voin sanoa, että kun syö sadatta kertaa sadan päivän sisällä kanaa ja riisiä, se naapurissa oleva roskaruokaravintola alkaa koetella vahvintakin itsekuria. Söin sitten Subwaytä kokonaisen kuukauden, kolme kertaa päivässä. Sen kahden vuoden aikana, kun emme oikein tienneet mitä teemme Jaken kanssa, saimme seikkailla maailmalla muutamien eri laulajien kanssa ja tarkastella eri vaihtoehtoja. kainalo) muun muassa brittilaulajatar Dua Lipan yhtenä tämän saran suunnannäyttäjistä. Ihan kuin maitoon olisi kaadettu kilo sokeria, ja vaalea leipä on niin valkoista, että se on kuin pullaa. Jos kuuntelee metallilevyä vuodelta 2018 ja vertaa sitä metallialbumiin vuodelta 2008, ero ei ole välttämättä suuri. Hän on bändin nuorin ja energisin jäsen, vaikka haluamme uskotella itsellemme, että olemme kaikki samanikäisiä. – Kun kiersimme ensimmäisiä kertoja Yhdysvalloissa, kasvisruokaa ei saanut mistään, Elize hymähtää. Dua Lipa on osoittanut upeasti, miten vanhan liiton vaikutteet voivat törmätä yhteen ultramodernien juttujen kanssa. – Haluan pysyä hyvin perillä popista ja elektronisesta musiikista, koska ne muuttuvat koko ajan, ihan älyttömällä tahdilla. Subi aamupalaksi, subi päivälliseksi ja subi illalliseksi. – Minun oli löydettävä sitä itse. Konkreettisesta muutoksestakin on jo niin kauan, että yhtye on päässyt siitä yli. Elize ja Olof mainitsevat levysuosituksissaan (ks. Voitteko kuvitella. Siellä ei tarvitse pelätä saavansa eteensä vain ranskalaisia ja purilaisia. Sen kuurin jälkeen kroppa ei todellakaan ollut hyvässä kunnossa. – Bänditoimintaa ei suotta verrata avioliittoon. – Jake lopetti kiertämisen kanssamme pätkittäin jo vuonna 2015. Varsinkin terveellisen syömisen mahdollisuudet vaihtelevat kaksikon mukaan rajusti ympäri maailman. – Yhdysvallat on tässä mielessä pahin paikka kiertää, Olof huokaisee. Ne ruoat olivat aivan ihania. Energiaa ysäristä! Villitykset tulevat ja menevät, mutta yksi asia on ja pysyy muodissa – myös Amaranthen musiikissa: 1990-luku, vihjattu bändin sydän. – Nils on nyt meidän juniorimme. – Maximalism-albumilla aloin tehdä elektronisia juttuja yhä enemmän itse valmiiden looppien sijaan. Kuulijoille uudistus saattaa tulla yllätyksenä, mutta Olof kertoo asian muhineen bändin kulisseissa jo pitkään. Uudet tuulet heijastuvat Helixille entistä kokeellisempana elektronisuutena. Nyt tunnemme Nilsin ja Henrikin [Wilhelmsson] kanssa, että äänemme pelaavat yhteen täydellisesti. Suomessa leipäkin on parempaa kuin Ruotsissa. Helix on totta kai ensimmäinen levymme Nilsin [Molin] kanssa, mutta kävimme tämän koettelemuksen läpi oikeastaan vuosia sitten. – On aina hauskaa saada tuoretta lihaa bändiin, laulajatar hymyilee. Olimme seurustelleet Jaken kanssa kymmenen vuotta, olleet hänen kanssaan tekemisissä joka päivä. Voimaa kokoonpanosta! Uudesta energiasta syntynyt Helix on Amaranthen ensimmäinen albumi ilman bändin pitkäaikaista laulajaa Jake E:tä. – Tai riisiä ja kuivaa kanaa, joka tuntuu olevan Ranskan ja Italian kansallisruoka, Olof jatkaa nauraen. – Onneksi meillä on Suomi! Elize hihkaisee. Se oli ehdottomasti hyvä asia bändin energioille, Olof sanoo. Se heijastui kaikkeen toimintaan bändissä. Olimme ajautuneet erillemme. Ruisleipä siis! En ole varmaan ikinä syönyt huonoa ruokaa Suomen keikkapaikoilla. Elize lisää, että Dynaztysta tunnettu Nils on tuonut bändiin kauan kaivatun piristysruiskeen. Mahtavat keikat olivat hieman vähemmän mahtavia, studiossa oli hieman vähemmän mukavaa
– Ysärin vahvin viehätys perustui siihen, miten lujaa elektroninen musiikki meni tuolloin eteenpäin. Lepää rauhassa.” AQUA – AQUARIUM (1997) ”Puhtaiden ja epämelodisten laulujen yhdistelmä, jota kaikki Aquan hitit sisältävät, on vain askelen päässä Amaranthe-kokonaisuudesta. – Päinvastoin! Tätä nykyä muistamme ne isoimmat artistit ja suurimmat hitit, mutta emme tahdo muistaa, miten paljon hirveää kuraa tuolloin julkaistiin. Supertekniset liidilaulut olisivat haaste kenelle tahansa metallilaulajallekin. Tai ainakin kuvittelin olevani cool bändipaidoissani ja nahkatakissani. Abban harmoniat, kertosäkeet ja koko yleinen groove on jotain sellaista, mihin pyrimme itsekin.” AVICII – TRUE (2013) ”Elektronisen musiikin velho Tim Bergling teki yksin EDM-vallankumouksen. Rakastan myös spritzeriä, vaikken voi allergiani takia oikein juoda alkoholia, ja sitä ysärimpää juomaa ette löydä mistään. Dua Lipassa ei ole mitään keinotekoista, tämä on musiikkia valtavalla sielulla.” ROXETTE – LOOK SHARP! (1988) ”Roxette oli suurin juttu Ruotsissa aikana, jona Amaranthen jäsenet kasvoivat. Hän kirjoittaa kiertueiden raskaudesta ja niiden vuoksi särkyneistä ihmissuhteista tavalla, johon kuka tahansa muusikko voi samastua.” ABBA – ARRIVAL (1976) ”Halusivatpa ruotsalaiset muusikot myöntää sitä tai eivät, Abba on osa heidän musiikkiaan jo äidinmaidon kautta. Groovaavat rytmit, fantastiset kuorosovitukset ja veitsenterävä asenne tekevät tästä killerilevytyksen.” E-TYPE – LAST MAN STANDING (1998) ”Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään, joka on kuullut Amaranthen musiikkia. Tällaista listaa olisi ihan naurettavaa tehdä mainitsematta häntä. – Kyllä, rakastamme avoimesti ysäriä, mutta se ei tarkoita, että kaikki ysärillä olisi ollut mahtavuutta, Olof nauraa. – Näin yksi päivä koulun pihalla kokonaisen Adidaksen nappiverkkaripuvun ja sain kammottavat flashbackit aikoihin, kun pidin sellaista itsekin, Olof parkaisee. Hänen musiikkinsa on ehkä ylisoitettua, mutta siihen on syynsä. Muistatteko kaikki ne tanssikokoelmat, joita mainostettiin Lucky Luken, Super Marion ja formulatähtien nimillä. Michael on useammankin Amaranthe-jäsenen suosikkiartisti metallin ulkopuolelta. Tuotantoarvot räjähtivät taivaisiin! Varhainen E-Type ja Aqua kuulostavat aika alkukantaiselta verrattuna Spice Girlsiin, Backstreet Boysiin ja Britney Spearsiin. Arrival on pysäyttämätön hittivyöry, joka on kestänyt käsittämättömän hyvin aikaa. 33. Elize Ryd ja Olof Mörck kokosivat yhteen kymmenen eniten Amaranthen soundiin vaikuttanutta popja elektroalbumia. Roxette on merkittävä osa musiikillista DNA:tamme.” MICHAEL JACKSON – BAD (1987) ”Michael oli, ja tulee aina olemaan, popin kuningas. Per Gesslen ilmiömäinen biisinkirjoitustapa ja Marie Fredrikssonin upea ääni olivat 80-luvun lopulla kaikkialla. – Minun puolestani suurin osa ysäristä saa tulla takaisin, kunhan vanhat koulutusjärjestelmät eivät palaa, Elize sanoo. Avicii on saanut meidät miettimään paljon sävellystemme elektronisia puolia. Välistä ysäri saattaa lipsahtaa hieman unohduksiin, mutta syksyllä 2018 eletään jälleen aikaa, jolloin Adidaksen nappiverkkarit, farkkuhaalarit ja villit kampaukset tekevät paluuta, eikä aikakauden musiikillakaan mene huonosti. Amaranthessa on aina ollut kyse muustakin kuin metallista. Last Man Standing on varmaankin E-Typen paras albumi kenen tahansa hänen musiikistaan pitävän mielestä. DESTINY’S CHILD – WRITINGS ON THE WALL (1999) ”Tämä uraauurtava albumi oli massiivinen inspiraationlähde meille jo ennen kuin Amaranthea oli edes perustettu. Kuunnelkaapa levyjä vuodelta 1994, ja sitten vuodelta 1997. Jos pitäisi valita se kaikkein kimmeltävin kruunu hänen tuotannostaan, se olisi The Fame.” DUA LIPA – DUA LIPA (2017) ”Tässä on tulevaisuuden supertähti! Dua Lipan ultramoderni mutta silti orgaaninen lähestymistapa vaikutti runsaasti uuteen Helix-albumiimme. – Rakastan ysärimusiikkia, rakastan muumeja ja rakastan 90-luvun elokuvia. Lisäksi hän on yksi musiikkikentän ahkerimmista artisteista. Emme voi väittää vastaan!” LADY GAGA – THE FAME (2008) ”Monet pitävät Lady Gagaa nykypopin kruunaamattomana kuningattarena. Eivätkä yhtäläisyydet lopu siihen! Aqua on meille alitajuinen vaikuttaja, ja monet ovat huomauttaneet yhtäläisyyksistä meidän ja heidän kappalerakenteiden välillä. Kunnioitamme sinua valtavasti, Tim. E-Type on vanhan liiton rokkaaja, mikä kuuluu hänen musiikissaan. Tai itse asiassa jotkin Aviciin synasoundit ovat toimineet suorina suunnannäyttäjinä biiseillemme. Lisäksi levyn monikerroksinen äänimaisema vaikutti paljon levymme soundiratkaisuihin. – Voin kertoa, että minua ette tule näkemään enää pilottitakissa, Elize nauraa päätään pudistellen. Vaikka on vaikeaa osoittaa yksittäisiä Amaranthe-kappaleita, joissa Roxetten vaikutuksen voi kuulla, bändi elää vahvasti melodioissamme ja laulusovituksissamme. – Mutta luulenpa, että nappiverkkarit minun on ihan pakko saada! Niissä on aitoa hyväntuulista ysärivibaa. Yhtä hyvää dancebiisiä sai tonkia tuhannen huonon seasta. Sheeran on ehdottomasti vaikuttanut sanoituksiimme rehellisillä ja avoimilla teksteillään. Sen lisäksi, että hän on uskomaton lavaesiintyjä, hän on myös fantastinen biisinkirjoittaja. Jos et ole huomannut yhtäläisyyttä, niin kuuntelepa Danger Zone -biisi Massive Addictive -albumiltamme [2014] vielä kerran!” POPIN KUNINKAALLISIMMAT Musiikki on vain yksi 1990-luvun laidoista, eivätkä Elize ja Olof suhtaudu aikakauden muihin ilmiöihin varauksetta. – Se oli aikaa ennen kuin löysin rockin ja metallin ja aloin pukeutua coolisti pelkkään mustaan. Hänen armoton lähestymistapansa musiikkiinsa tällä levyllä on omiaan myös raskaammilla ulottuvuuksilla. Tässä on yksi Amaranthen soundin kivijaloista.” ED SHEERAN – X (2014) ”Sheeran on yksi suurimmista jutuista sitten viipaloidun leivän, maapähkinävoin ja hillon
TEKSTI JAAKKO SILVAST KUVAT JAAKKO MANNINEN 34. Asuin käytännössä pusikossa ilman nettiyhteyksiä, enkä nähnyt heidän lähettämäänsä viestiä kuukauteen. Bändi on esiintynyt Härmässä aiemminkin ja kasvattaa alati kuulijakuntaansa niin täällä kuin muualla. Vieressä bänditoveriaan tukee huomattavasti paremmalla hapella varustettu laulaja Nils Molin – yksi oleellisimmista osista nykyisessä Dynazty-palapelissä. Tukholmalaisviisikko on Suomessa neljällä keikalla promotoimassa uutta Firesign-albumiaan. – Pidin tässä yhtyeessä välittömästi siitä, että heillä oli valmis suunnitelma tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Siinä missä puudelitukkaiset nuoret kollit keimailivat vuoden 2012 Sultans of Sin -albumin Land of Broken Dreams -korvamadolla Ruotsin euroviisukarsintojen tv-lähetyksessä, Renatusin Starlight-singlellä vedettiin jo reilulla power metal -vauhdilla ja vihaisella riffimätöillä kuin huomista ei olisi. Uutukaisella Dynazty jo hiukan toisteleekin itseään – joskaan ei bändin itsensä mielestä. – Olimme olleet jo pitkään metallisemman soundin perään, oikeastaan jo Dynaztya perustettaessa. Vuosien kuluessa bändin musiikillinen linja on kuitenkin muovautunut huomattavasti metallisemmaksi – etenkin vuonna 2014 ilmestyneellä Renatus-albumilla, jolla yhtyeen musiikkiin ilmestyi jopa progressiivisia ulokkeita. Sen rallin ja niiden laulujen lunnaat ovat olleet populaariviihteessä taatusti samat jo vuosikymmeniä. Tarkoitus oli laittaa Johnin kanssa pystyyn paras mahdollinen hard rock -bändi ja saada siihen mukaan tämän sukupolven parhaimmat tukholmalaiset soittajat. Siihen(kin) nähden on ihme, että yhtyeestä ei tahdo löytyä googlettamalla kovinkaan paljon informaatiota. Wikipedia sentään kertoo Dynaztyn lähteneen liikkeelle Magnussonin ja toisen kitaristin John Bergin yhteistyönä vuonna 2007. Bändin musiikillinen kehitys on ollut hyvin luonnollinen, mutta jos tekee niin sanotusti retrotyylistä hard rockia, siinä on tiettyjä lainalaisuuksia, joita ei voi tai pidä muuttaa. Sain paikan, muutin Tukholmaan ja rupesimme työskentelemään bändin eteen saman tien todella intensiivisesti, Molin kertoo. Hård rock hallelujah Dynaztyn juttuna on ollut alusta asti melodinen hard rock. Löytyi Georg [Egg, rummut] ja Joel [Fox Apelgren, basso], Magnusson alustaa. Jos jokin kuulostaa hyvältä, käytämme sitä, Magnusson alleviivaa. Heti suoraan asiaan. Poikkeusta sääntöön eivät tee myöskään länsinaapurin 2010-lukulaiset hard rock -bändit, joiden nouseviin komeettoihin kuuluu tukholmalainen Dynazty. – Mutta kirjoitamme edelleen mitä haluamme. Tuohon aikaan suosituin internetkanava musiikin levittämiseen oli MySpace, ja sieltä Magnusson ja Berg bongasivat Nils Molinin. Halusimme kuitenkin muuttaa niitä ja olla siinä mielessä luovempia, Molin sanoo. Rob on soittanut bändinsä Dynaztyn kanssa edellisenä iltana Helsingissä ja nukkunut sen jälkeen sanojensa mukaan tunnin. Siis ilman mitään demovaiheita. Firesign onkin relevanttia jatkoa Renatusille ja vuoden 2016 Titanic Massille. ” R alli se on mun rattoni ja laulu paras työni”, tulkitsi Tapio Rautavaara aikoinaan. Ajatus vahvistuu, kun katsoo Jyväskylän Tanssisali Lutakon takahuoneen sohvalla parempaa makuuasentoa hakevaa kitarataiteilija Rob ”Love” Magnussonia. He olivat jo buukanneet studion tarkoituksenaan julkaista levy, rahoittaa se itse ja ottaa yhteyttä lafkoihin. Kun tulin kotiin, huomasin MATKALLA MARSIIN Ruotsalaisvalmisteinen melodinen populaarimusiikki on puhutellut suomalaisia jo vuosikymmeniä. viestin, kuuntelin bändin musaa ja otin yhteyttä. He halusivat minut koesiintymiseen. Ei ole mitään suunnitelmaa, miltä musan pitäisi kuulostaa. – Emme olleet varsinaisesti kavereita, mutta tiesimme toisemme. Bändi kokeili alussa muutamia laulajaehdokkaita, mutta homma ei toiminut. – En ollut silloin Ruotsissa vaan Australiassa
Halusimme myös orgaanisempaa ja luonnollisempaa soundia. – Amaranthellakin on taukoja, vaikka se on hyvin aktiivinen bändi. – Pelisuunnitelmana oli, että tehdään dynaamisempi ja erilaisia ääripäitä painottava levy. – Minusta Firesignilla on kovimmat biisit, mitä olemme tehneet. Niinhän sitä aina sanotaan, että viimeisin on kovin, mutta näin se vain on, Molin komppaa. Jos sanon, että olemme ottaneet vaikutteita Europelta, moni on sen jälkeen sitä mieltä, että me myös kuulostamme ihan Europelta. – Europen vaikutteet ovat ehkä enemmän soittajissa. Luulisin, että juuri oikeanlaisen organisaation bändin ympärille ja oikeat ihmiset oikeille paikoille. Tuo on siinä mielessä hauskaa, että tämän bändin perustajat kävivät samaa lukiota HEATin tyyppien kanssa ja he olivat kavereita keskenään. – Melodisesti ottaen ainakin Abballa on, siinä bändissä oli äärimmäisen taitavia biisintekijöitä. Ruotsilla on myös ollut suhteellisen pieneksi valtioksi paljon kansainvälisesti menestyneitä bändejä, Abbasta lähtien. – Bändit olivat jo 1970-luvulla tien päällä vuoden jos toisenkin. Firesign on myös melodioiltaan paras Dynazty-levy, Magnusson toteaa. Se on haaste, mutta ei mitään sellaista, mitä ei saisi toimimaan, ainakaan tällä hetkellä. Toki kaikkein tärkeintä on, että jatkamme hyvien biisien kirjoittamista. ”Jos sanon, että olemme ottaneet vaikutteita Europelta, moni on sen jälkeen sitä mieltä, että me myös kuulostamme ihan Europelta.” 35. Aina on aikaa, Molin vakuuttaa. Abba, Roxette ja Europe ovat varmasti ojentaneet Ruotsin skenelle suuren perinnön. Jos niitä ei ole, muulla ei ole merkitystä, Molin sanoo. Enemmän instrumenttien omaa kuin trigattua. Tiedän, että [Europe-kitaristit] John Norum ja Kee Marcello ovat olleet Robille esikuvia. – Tämä on varmaan yleisin kysymys, joka meille esitetään. Miten sinulla riittää aikaa kahdelle tämänkokoiselle bändille. – Headline-keikalla Kuussa. Aina on aikaa Dynazty on yksi genrensä bändeistä – maanmiestensä HEATin, Eclipsen ja Amaranthen ohella –, jotka ovat keikkuneet viime vuodet ison kansainvälisen breikkaamisen partaalla. Joitakin vuosia sitten Ruotsissa uskottiin, että meidän ja HEATin välillä olisi jonkinlaista keskinäistä vääntöä. On totta, että meillä on enemmän hyviä hard rock -bändejä, ja ylipäätään paljon metallibändejä. Roxettella varmasti myös, Molin tuumii. Ne ovat inspiroineet ylipäätään soittamaan ja perustamaan bändejä. Mutta sitä on vaikea sanoa, miksi ne ovat niin hyviä. Tällä hetkellä meillä on uusi ja inspiroiva levy-yhtiö [AFM]. Ja minä itse asiassa tein HEATin kanssa muutaman keikan silloin kun Kenny [Lecremo] lähti bändistä. Jos he pystyivät siihen, pystyn minäkin. Missä Dynazty on vuonna 2025. Pesteistä puheen ollen Molin kiinnitettiin vuosi sitten yhdeksi Amaranthen laulajista. Toki minun pitää laatia kalenterini todella tarkkaan ja myös noudattaa sitä, samoin tarkistaa sähköpostini useasti päivässä. Onko genren ruotsalaisbändeillä minkäänlaista kilpailua keskenään. – Tuo on todella hyvä kysymys. He suorastaan fanittavat meitä ja haluavat työskennellä hyväksemme mahdollisimman tehokkaasti. Mitä läpimurto Dynaztyn kohdalla vielä vaatii. Onko näillä artisteilla ollut vaikutusta teihin. Mitä teidän hanavedessänne oikein on. Ruotsalaiset ovat olleet laadukkaan hard rockin ja erityisesti melodioiden takojina huomattavasti kovempia tekijöitä kuin vaikkapa suomalaiset. Yksi asia on ehdottomasti perinteet, ja se, että lasten ja nuorten on tosi helppoa ryhtyä soittamaan erilaisia instrumentteja jo kouluiässä. Uskomatonta, Molin nauraa. Tai Marsissa! Magnusson ja Molin huudahtavat. Vaikutteita on monia muitakin. Biletimme kerran porukalla Sweden Rock -festareilla, ja jotkut näkivät sen ja tulivat ihmettelemään, että emmekö vihaakaan toisiamme. – Ainakin moni fani tuntuu olevan sitä mieltä
Jansenille alkoi näihin aikoihin muodostua uudenlaisia urasuunnitelmia. – Minulla on laaja musiikkimaku, mutta Jørnilla oli silti minua suurempi tietämys hard rockista, alternativesta ja klassisemman rockin artisteista. – Levyllä on niin monentyylistä materiaalia, että halusimme rumpaliratkaisulla jokaiseen biisiin juuri oikeanlaisen tunnelman, Jansen perustelee. H ollantilainen Floor Jansen on tullut sattuneesta syystä läheiseksi suomalaisille. Kaksikko pysyi yhteydessä ja päätti alkaa tehdä yhdessä kappaleita. Ei suuria muutoksia Vuonna 2016 Jansen ilmoitti, että hän ja aviomiehensä, Sabatonin rumpali Hannes Van Dahl, saavat lapsen. Projekti eteni studiotyöskentelyn puolelle, ja suunnitellulle levylle tallennettiin rumpuraidat. – Otin noihin aikoihin yhteyttä Jørn Viggoon ja kysyin, haluaisiko hän yhä viimeistellä projektilevymme. Nuo ajat olivat kuitenkin tuulisia Jansenille. Levy on Lofstadin ja Jansenin itsensä tuottama, mutta miksauksesta on huolehtinut muun muassa Amaranthen ja Volbeatin kanssa työskennellyt Jacob Hansen. Laulu täysillä Levy-yhtiöksi valikoitui hevigenren johtava nimi Nuclear Blast, jonka kanssa varsinkin Jansenilla on pitkää taustaa. Hänen tunnetuin bändinsä lienee progressiivis-suurellista power metalia soittava Pagan’s Mind, johon Lofstad liittyi aivan yhtyeen alkuhetkillä vuonna 2000. Jansen ja Lofstad kohtasivat Progpower USA -festivaaleilla vuonna 2007, jolloin Jansen oli vielä hollantilaisen sinfonista metallia soittavan After Foreverin jäsen. Duo teki vuoden 2007 aikana kappaleita, joita syntyi levyllisen verran. Teimme ihan pieniä parannuksia sinne tänne. – Halusin tehdä jotain muuta kuin selkeästi metalliksi luokiteltavaa musiikkia. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT MARKO SIMONEN 36. Sinfoniametallistien vapaapäivä Northward-projektilevyllä Floor Jansen saa päästää itsensä vapaaksi. Jørn Viggolla tuntui olevan samanlaisia ideoita, Jansen muistelee. Pariskunta oli jo ehtinyt perustaa kodin Ruotsiin (ennen tätä Jansen asui noin vuoden Suomessa). – Ei ollut todellakaan tarkoitus, että hommaan tulee noin kymmenen vuoden tauko. Suurimpana syynä tähän oli, että kitaristi-laulaja Sander Gommansilla oli terveysongelmia uupumuksen vuoksi, eikä hän osallistunut juurikaan bändin vuonna 2007 julkaistun nimikkoalbumin kiertueelle. Minuun vetosi myös se, että hän oli tehnyt yhteistyötä toisen Jørnin eli Jørn Landen kanssa. Naisen varhaisemmat vuodet tulevat esiin uudella tavalla, kun Northward-nimisen projektin levy saa julkaisunsa. Laulaja perusti nopeasti ReVamp-bändin, ja Sinh/Northward-projekti jäi ilman sen suurempaa dramatiikkaa hyllylle. Vuonna 2011 Jansen itse sairastui burnoutiin, ja seuraavana vuonna hän oli jo osa Nightwish-organisaatiota. Olin vaikuttunut Viggon taidoista. After Forever hajosi lopullisesti vuonna 2009. – Kyseessä on enemmän tai vähemmän se kokonaisuus, jonka koostimme jo alkuperäisissä sessioissa. Hän suostui oitis. – Välillemme syntyi heti luovaa kemiaa. Vuonna 1997 perustettu After Forever eli Jansenin ja Lofstadin ensitapaamisen tienoilla lopunaikoja. Nyt ei kuulla eeppisiä säveliä vaan suoraa hard rockia. Kaksikolla oli silti koko ajan aikomus palata yhteisen projektin pariin. Kun levytykset lopulta pääsivät käyntiin, mukaan liittyi basisti Morty Black (TNT) sekä kaksi rumpalia: Pagan’s Mindin Stian Kristoffersen ja freelancepohjalta työskentelevä Jango Nilsen. Toisaalta oli koko ajan selvää, että kyseessä on yksittäinen projekti. Lande on omia suosikkejani, Jansen pohjustaa. Jansen ja Lofstad osallistuivat tapahtumassa artistien väliseen jammailusessioon. Tavoitteena oli synnyttää ajattomankuuloista rockia, joka perustuisi tiukasti rumpujen, basson, kitaran ja laulun liittoon. Northwardin toinen varsinainen jäsen on norjalainen kitaristi Jørn Viggo Lofstad, joka on ollut Floorin tavoin monessa mukana. Levyä oli tarkoitus edistää vuoden 2017 aikana, mutta iso osa alkuvuodesta meni Freja-vauvani hoitamiseen, Jansen kertoo. 2012 alkanut ja seuraavana vuonna virallistettu Nightwish-pesti on tehnyt hänet tunnetuksi myös kotimaisen hevikansan ulkopuolella, ja Jansenin vaiheita on seurattu iltapäivälehtiä ja Ylen televisiouutisia myöten. Halusimme tehdä suoraviivaista mutta rajoittamattoman kuuloista materiaalia, Jansen kertoo. Tahdoin mennä rokkaavamman musiikin suuntaan. Levyn ennakkotuotantovaiheessa kävi ilmi, että vuosia sitten tehtyihin sävellyksiin ei ollut juuri tarvetta tehdä muutoksia tai lisäyksiä. Ainoastaan loppupuolen I Need on uudempi kappale. Northward pysyi hyllyllä. Tässä vaiheessa albumin nimenä oli Sinh. Pitkänhuiskean laulajan aiemmat vaiheet eivät kuitenkaan ole välttämättä tuttuja edes niille, joille raskas rock on sydäntä lähellä. Jansen ja Lofstad halusivat välttää After Foreverin ja Pagan’s Mindin eeppisiä ja kerrostettuja sävyjä
37
Toisaalta mieheni on tutustuttanut minut vaikkapa funkin maailmaan. – Kyse on eri asioista. Välillä leijaillaan Timebombin ja 11-päätösbiisin puolislovarimaisissa tunnelmissa. Jansen kertoo, ettei Northward aio tehdä kiertueita tai edes yksittäisiä keikkoja – tai näin oli ainakin aluksi tarkoitus. – Kun kyse on vain rajatusta hankkeesta, ei tarvitse ajatella, että se toteuttaisi jotain tiettyjä ennakkovaatimuksia. Sinkutkin ovat menestyneet hyvin… Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu, mutta tällä hetkellä en haluaisi tehdä Northwardista kiertueiden suunnittelua, niille harjoittelemista ja kaikkea sitä muuta sälää vaativaa, sataprosenttisen aktiivista yhtyettä. Drifing Islandin ja Big Boyn kaltaisissa kappaleissa on sekä häpeilemätöntä poptarttuvuutta että tiettyä 1990-lukulaisen (post)alternativen kulmikkuutta ja yllättäviä käänteitä. ReVamp oli niin sanotusti oikea bändi, jonka vakituinen toiminta vaati kovasti aikaresursseja. Kymmenen vuotta sitten tehty Northward-levy ei olisi ollut laulujen osalta yhtä hyvä. – Olenhan minä saanut laulaa Nightwishin keikoilla rajumpaakin materiaalia, ja sitä on tulevaisuudessa varmasti luvassa. Nightwishin Tuomas [Holopainen] taas on saanut minut kuuntelemaan elokuvamusiikkia. On tunnustettava, että uusimpia bändejä en enää juuri tunne. ”Kyllähän tällainen raaempi korkean energian laulaminen on keskeistä tyyliäni.” 38. – Olen kuullut ystäviltäni ja haastatteluja tehneiltä toimittajilta niin paljon ylistävää palautetta, että pitäisiköhän tässä alkaa pyörtämään päätöksiään. Varsinkin sen kertosäe saa aikaan kylmät väreet itsellenikin, Jansen kuvailee hieman The Gathering -vaikutteita sisältävää kappaletta. Treenatessa haluan soittaa täysillä Panteraa. – Tykkäsin toki sillä levyllä laulamisesta, mutta kyllähän tällainen raaempi korkean energian laulaminen on keskeistä tyyliäni. Laulaja itse myöntää kuulleensa paljon ihmettelyä, että hänen tällä hetkellä ainoalla Nightwish-levyllään (Endless Forms Most Beautiful, 2015) kuultiin niin pehmeäsävyistä tulkintaa. Northward on selkeästi yksittäinen projekti, joka toteutettiin tietyn aikaikkunan sisällä. Siksi halusimme pitää kiinni alkuperäisestä suoraviivaisuuden ajatuksesta, ja esimerkiksi koskettimia kuullaan vain yhdellä kappaleella. Toisaalta on hyvä, että olen saanut kehittää ääntäni kaikkien näiden vuosien ajan. Levyt pitää kuitenkin toteuttaa sillä tyylillä, jota kappaleet vaativat. Ei keikoille. ReVamp teki vielä toisen levyn, Wild Cardin (2013), mutta lopetti virallisesti vuonna 2016. – Riippuu mielentilasta. Millaista musiikkia tykkäät kuunnella omalla vapaa-ajallasi. Jansen alleviivaa, että pääasiallinen syy levyn tekemiseen oli, etteivät tekijät halunneet jättää erinomaisia kappaleita piiloon ikuisiksi ajoiksi. Levy edustaa myös tietynlaista vapautta kaksikon tämänhetkisillä urilla. – Täytyy myöntää, että Jacob ei tehnyt pelkkää miksausta. – Oma suosikkini on viides kappale, Paragon. Syyksi ilmoitettiin Jansenin kykenemättömyys keskittyä sekä ReVampiin että Nightwishiin. Hänellä on äärimmäisen laaja tuntemus eri tyyleistä. Northwindin lehdistötiedotteessa nostetaan verrokeiksi nimiä kuten Foo Fighters ja Skunk Anansie sekä toisaalta Led Zeppelin. Levystä tuli hänen myötään avaran ja tuoreen kuuloinen. Monelle pitkän linjan Jansen-fanille tulee varmasti iloisena uutisena, että nainen laulaa Nortward-levyllä niin sanotusti palkeet auki. Äkkinäisempi voisikin kysellä, miten aika riittää Northwardiin
Kuluvan vuoden aikana rupesi kuitenkin kuulumaan kummia. Kaiken todellinen loppu Sg.7:n kirjoittamat sanoitukset kertoivat aiemmilla levyillä enimmäkseen misantropiaa huokuvasta peikkosyndikaatista, jonka missiona oli koko ihmiskunnan tuhoaminen tai orjuuttaminen. Kvintetistä sittemmin trioksi kutistuneen yhtyeen leirissä ollaan luonnollisesti tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseen. K uopiolaislähtöisen Trollheims Grottin edellinen levy Bloodsoaked and Ill-Fated julkaistiin vuonna 2003. Yritin välttää tällä levyllä ne konehommien perinteisimmät sudenkuopat ja helpoimmat ratkaisut, eli mukana on vähemmän muovia ja enemmän analogisyntikkaa ja kenttänauhoituksia efektoituina. Sg.7 allekirjoittaa mainitun vaikutteen ja tipauttelee vielä lisää kultaisella 1990-luvulla kovimmat tuotoksensa tehneitä norjalaisia black metal -artisteja. Silloinen miehistö jatkoi musisointia muiden muassa Baptismissa, Deathchainissä, Forgotten Horrorissa, Hornassa ja Turmion Kätilöissä, ja moni ehti jo kuopata haaveet Trollheims Grottin paluusta. Tämä kaikki tapahtui viime vuosikymmenen puolella. Sen jälkeen LRH otti sävellysvastuun harteilleen ja lähti muovaamaan tietyllä tavalla ihan uutta juttua. – Kaikenlaisia raakileita ja ihan kokonaisia biisejäkin on lentänyt romukoppaan. – Dødheimsgard on itselleni black metalin puolelta todella iso vaikuttaja, kuten myös Mysticum ja Thorns. Itse ehkä kaipaisin sinne ripauksen enemmän suoraviivaista Zyklon-B:tä, hah hah. Toki myös ripaus rivakkaa hooveria maistuu silloin tällöin. Mielestäni musiikin tunnistaa kuitenkin edelleen Trollheims Grottiksi. Uuden albumin sanoituksia tarkastellessa syntyi kuva, että aihepiirit käsittelevät paljolti jonkin vanhan tuhoutumista ja uuden alkua. – Kyllä se suurin piirtein pitää paikkansa, sg.7 vahvistaa. Kielikuvalliset peikkoviittaukset saattavat kuulostaa tässä kontekstissa oudolta, ja moni bändiä tuntematon onkin ehtinyt vetää yhtäläisyyksiä Finntrolliin, vaikka yhtyeet ovat mustista metallikytkyistä huolimatta varsin kaukana toisistaan. Viitataanko levyn nimessä esiintyvällä kuolemalla tähän. Tämän jälkeen yhtye katosi yleisön silmistä kuin maan nielemänä. Veljeni sävellyksissä kuulee paljon myös Nemesis Divinan ja Rebel Extravaganzan aikaista Satyriconia. Kotimaisen black metalin ystävät saattavat muistaa vuosituhannen alussa kaksi levyä tehneen Trollheims Grottin. – On oikeastaan helvetin hyvä, että tässä meni näin kauan. Nyt uusi albumi Aligned with the True Death on valmis julkaisuun, ja tämän lehden ilmestyttyä bändi on ehtinyt palata myös keikkalavoille yhdessä aikalaisbändiensä ...and Oceansin ja Thyranen kanssa. Nyt molempien osapuolten musiikilliset visiot ja taidot ovat kehittyneet halutulle tasolle, koneäänistä, laulusta ja sanoituksista vastaava sg.7 (alias Spellgoth) aloittaa viitaten itseensä ja LRH-nimellä kulkevaan veljeensä, joka vastaa kitaroista ja rummuista. Aligned with the True Deathin pääosin vauhdikkaan ja omalla tapaa kaoottisenkin pyörityksen keskellä ei voi olla huomioimatta norjalaisen Dødheimsgardin vaikutusta, joka ilmenee paitsi sävellyksellisesti myös tylyltä kuulostavan aldrahnmaisen huutolaulun muodossa. Pikaisen laskusuorituksen mukaan monesta bändistä tuttu sg.7 on ehtinyt olla tänä aikana mukana noin kolmellakymmenellä eri julkaisulla, mikä tuntuu paperilla todella hurjalta määrältä. LINJASSA KUOLEMAN KANSSA TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA NIKKY HOLMES 40. Biisit romukoppaan Kahden viime levyn väliin mahtuvassa viidessätoista vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. – Omat vaikutteet ovat tulleet viime aikoina ehkä enemmänkin elektronisen musiikin puolelta. Eikä me olla tultu kovin kauaksi juuriltamme, vaan on päästy lähemmäksi sitä, miltä olemme halunneet musiikkimme aina kuulostavan. Myös Trollheims Grott on elänyt koko tämän ajan hiljaisella liekillä, ja internetissä aikoja sitten kulkenut kenttähuhu kertoi, että materiaaliinsa tyytymätön bändi olisi heittänyt vuosia takaperin kokonaisen levyllisen kappaleita roskakoriin. Vuosien hiljaiselo on vihdoin ohi, ja bändi palaa kentälle vahvempana ja vakuuttavampana kuin koskaan
Valmis muutokseen Trollheims Grottin musiikillinen linja on muuttunut merkittävästi sitten bändin alkuvuosien. Oman tulkintani mukaan sanoitukset kuitenkin heijastavat kaiken todellista loppua ilman jälleensyntymää, ja ihmiskunnalle tätä vakaasti toivonkin. – Tuskinpa nyt tulee niin pitkää taukoa, kun sivujuonteet on enemmän tai vähemmän kuljettu. Alitajuisesti olen ehkä näin kirjoittanut, piilottanut sen ajatuksen teksteihini. – Se että aloittaa kölvinä, jolloin maailma ei ole vielä auennut silmien edessä, aiheuttaa varmasti sen, että matkan varrella muuttuu niin ihminen kuin musiikkikin. Mitä termi black metal sinulle edustaa, ja onko Trollheims Grottin musiikki mielestäsi mustaa metallia. Aligned with the True Death on todella kova paluualbumi, joka tullaan huomioimaan takuulla laajalti ympäri undergroundmetallimaailman. Horna ja Baptism toimivat aikataulullisesti täydessä harmoniassa Trollheimsin hommien kanssa, joten eiköhän tässä käydä uuden materiaalin kimppuun, kun inspiraatio iskee. Kaikki ydinjäsenet allekirjoittavat saatanallisen maailmankatsomuksen, ja sitä pyritään kuvaamaan myös musiikillamme. Tästä kertovat jo pääosin hyvää ja kiitettävää palautetta antaneet ensimmäiset levyarviot. – Tulevaisuudesta en osaa sanoa mitään, koska elän päivä kerrallaan. En ole ikinä osannut oikein unelmoida mistään, mutta jos jotain pitäisi veikata, niin Työ jatkuu tietyllä tasolla samojen aiheiden parissa – mikäli terveys kestää. Sanoituksista ei taida löytyä kuin yksi suora viittaus Luciferiin, mutta väittäisin, että oma maailmankuvani välittyy näistä teksteistä vahvasti, joskin osin symbolisesti. Tuskin tämä vieläkään on missään lopullisessa muodossaan. Ihminen ylikuluttaa eikä suostu empatian kourissa rajoittamaan kasvua, vaikka tila on loppu. Kun ovet tuntuvat olevan nyt näinkin auki, millaisena näet Trollheims Grottin tulevaisuuden. Bändi on niputettu monesti myös hieman epämääräisen industrial black metal -nimikkeen alle, mihin kahdella viimeisimmällä kiekolla kuuluvassa roolissa olevat koneäänet kieltämättä viittaavat. – Kyllä se nykymuodossaan on black metalia. Puukottaa vallannälässä kaikkia selkään. Trollheims Grottin genreksi ilmoitetaan World Terror Committee -levy-yhtiön kirjaamana yksinkertaisesti black metal. Ei ole tolkun häivää meidän toiminnassa, ei. – Voi olla. 1990-luvun loppupuolen amatöörimäiset demojulkaisut ovat kaukana yhtyeen nykyisestä meiningistä, ja hyppy niin sanotun synablackin kliseitä toistaneelta Bizarre Troll Technology -esikoisalbumilta (2001) tähän päivään tuntuu huomattavan pitkältä. Itse olen aina valmis muutokseen enkä ole ikinä kauheasti pelännyt tuntea ja kokea uutta, joten musiikkimme tulee varmasti elämään jatkossakin. – En silti koe, että Aligned with the True Death eroaisi niin merkittävästi Bloodsoaked and Ill-Fatedistä, ettei bändiä tunnistaisi samaksi. Meneekö seuraavankin levyn valmistelemiseen 15 vuotta. Onko missään vaiheessa tullut mieleen kuopata bändi ja aloittaa puhtaalta pöydältä uuden nimen alla. LINJASSA KUOLEMAN KANSSA ”Olisi mielenkiintoista tietää, onko universumissamme toista yhtä viallista elämänmuotoa kuin ihminen, joka tuhoaa tieten tahtoen kaiken ympärillään.” 41. – Olisi mielenkiintoista tietää, onko universumissamme toista yhtä viallista elämänmuotoa kuin ihminen, joka tuhoaa tieten tahtoen kaiken ympärillään
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 08.10.2018 07:13:48
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 08.10.2018 07:13:48
Jos vähän yleistetään, niin juuri kukaan ei uskalla olla erilainen tai tehdä jotakin repäisevää, kun verenhimoisten Whatsappryhmien näädät saavat tietää siitä puolessa sekunnissa.” 44. ”Nykyisten pentujen pitäisi olla hullumpia ja rohkeampia
Tarinan varrella elämänlanka katkeaa, rakkaita haudataan ja aarniometsän takaa löytyy ateistin taivas. Stam1nan kahdeksas albumi Taival on kuulaasti soiva ja raskaasti möyryävä muistojen täyttämä matka surun mustimmista syövereistä kohti uuden aamun autuasta kajastusta. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT JOONAS BRANDT, JOUNI KALLIO, TIMO ISOAHO 45
Eletään syyskuuta, ja Inferno on saapunut eteläisen Karjalan sydänmaille Lemille. Stam1na on ylistänyt koko uransa ajan kotipaikkansa hienoutta, ja samalla bändin oma menestystarina on ollut omiaan luomaan kivikovan pohjan tämän päivän lemiläiselle raskaamman rockin skenelle. Siitä pitää huolen Stam1 nabasisti Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäen ja hänen HC Leso -joukkuetoveriensa pystyttämä ”urheilukoju”, jossa voi yrittää tehdä maalin ikävystyttävän hyvin torjuvaa maalivahtia vastaan. – Katso nyt tätä karnevaalimeininkiä: Lemillä juhlistetaan tänään valintaa maailman metallipääkaupungiksi, ja koko paikkakunta tuntuu olevan hengessä mukana. Ja katsohan vain, nuo maalaisemännät myyvät paikallista perunaa kymmenen litran Saunatonttu Special Edition -ämpäreissä. Tai no, bändin nimi oli vielä silloin IneartheD, se vaihtui Bodomiksi sitten keikan jälkeen. Se on ainakin varmaa, että nuoret lemiläispitkätukat ovat Stam1na-kipparin olemuksesta tasan yhtä innoissaan kuin hän itse oli Bodominjärven rantojen miesten läsnäolosta parikymmentä vuotta aikaisemmin. Muutaman sadan metrin päässä järven rannalla olisi tarjolla Misa-kiuastehtaan sponsoroima telttasauna. 46. Jaska Raatikaisella oli kaksi haitsua eri puolilla settiä, sillä se soitti niin nopeasti, ettei se tullut toimeen yhdellä. Kun kävelemme kohti lähistölle parkkeerattua kulkuneuvoa, illan ensimmäinen orkesteri on ehtinyt settinsä alkumetreille. Herranen aika, että perunapitäjän maalaispojat oli ihmeissään... Kello käy vajaata seitsemäätoista, kun kunnanjohtaja Jussi Stoor nousee estradille pitämään iltaman avajaispuheen. Toisenlaistakin tekemistä riittää. Juuri nyt 17-vuotiaat muusikot veivaavat Tony Iommin lähes viisikymmentä vuotta sitten varttitunnissa kirjoittamaa heviklassikkoa. Samalla hän toivottaa tervetulleiksi osin kauempaakin saapuneen yleisön ja paikalliset esiintyjät. – Paranoid, ah! Miten ihanasti tuleekaan oma nuoruus ja ensimmäiset keikat mieleen, Hyyrynen hymyilee. Lahjomattomat tulokset kertoivat, että Lemiltä löytyy peräti kolmetoista raskasta yhtyettä, vaikka paikkakunnalla asuu vain kolmisentuhatta ihmistä. Juuri tämän vuoksi päätämme poistua hetkeksi tapahtumapaikalta, sillä tarkoituksena on tehdä Stam1na-haastattelu, eikä sellaisen läpiviemisestä kannata haaveillakaan Jalkosalmen liepeillä tänä iltana. Hyyrysen tuntevat täällä kaikki – aivan kuten nurmikolla paikallisten nuorisonedustajien kanssa istuskelevan Stam1na-soolokitaristi Pekka ”Pexi” Olkkosenkin –, ja juuri tänään he ovat harvinaisen haluttua juttuseuraa. Viereisen teltan nimikyltissä lukee Tilateurastamo Ikonen ja sen kauppamiehenä häärii Kotiteollisuuden Jari Sinkkonen. Okei, nimitys on tietenkin enemmän tai vähemmän leikkimielinen, mutta pääkaupunki on aina pääkaupunki! Sitä Hyyrynen ei vaatimattomana miehenä mainitse, että Lemin nousu heavy metalin pääkallonpaikaksi on pitkälti hänen yhtyeensä ansiota. Itse asiassa paikkakunnan kirjoitusasu on tänään LEM1, sillä kyseessä ei ole ihan mikä tahansa viikonloppu Karjalan laulumaiden siimeksessä. Tällä bändimäärällä Lemi on asukaslukuun suhteutettuna maailman metallipääkaupunki, vieläpä aivan ylivoimaisesti. Lemin kasvatti, Stam1nan laulaja-kitaristi Antti ”Hyrde” Hyyrynen seisoskelee Jalkosalmen pääsisäänkäynnin ulkopuolella. – Niin, sinä sitten sanoit tuon, en minä... T uon kojun herrasmies kauppaa Mustaa kahvia, jonka etikettiä koristavat irvistelevä pukinpää ja etelää kohti sojottava pentagrammi. Täyteläisen sumpin sekä tärkkelysja suolipommien ravitseman yläruumiin peitoksi on tarjolla myös mustapuhuvia paitoja ja muita asiaankuuluvia vaatekappaleita. Oli miten oli, niin täytyyhän tästä meiningistä olla aivan pirun ylpeä, Hyyrynen nyökkää. Päinvastoin: tänä lauantaina paikallinen Jalkosalmen lava herää henkiin Capital of Metal – L1VE -tapahtuman ansiosta. Löylyttelyreissulle ei ole nyt aikaa, mutta Misan mustanpuhuvan heavy metal -kiukaan prototyyppi ei sentään jää näkemättä. Mitä kummaa täällä oikein tapahtuu. Jos me ollaan onnistuttu myöhemmin kantamaan samansuuntaista metallin soihtua eteenpäin Lemillä, ja miksei muuallakin, niin onhan se aivan älyttömän hienoa. Tuijotettiin montut auki Alexi Laihon soittoa ja sen mustiksi lakattuja kynsiä. Edellisiltaisen Wöyh!-keikan jälkeisten hurjastelujen lunnaat jyskyttävät muusikon pääkopassa, mutta suhteellisen armoton kankkunenkaan ei onnistu pilaamaan hänen loistavaa fiilistään. – Muistan ikuisesti, kun Children of Bodom saapui Lemille vuonna 1997. Tosiaan, Lemi sai aikaisemmin tänä vuonna Capital of Metal -arvonimen muiden muassa Ulkoministeriön maakuvayksikön, Tuska-festivaalin ja Sony Music Finlandin järjestämän ”epävirallisen selvityksen” jälkeen. Tango, valssi ja humppa ovat pannassa, ja luvassa on pogoilua niin death metalin, hard rockin kuin monien muidenkin raskaampien tyylien tahdissa. Niitä riittää maailman metallipääkaupungin imagon mukaisesti, sillä lähituntien aikana lavan valtaavat 2 Wolves, Broken Mirror, Dead Science, Heavy Rage, Kasvoton, Madred, Royal Max, Saunatonttu ja Svetocracy
Järjestimme sitten konsertin teemalla ”karhunpoika sairastaa ruttoa”, ja CoB toimi tietysti iltaman tappavimpana mustana surmana. Aivan varmasti.” Antti "Hyrde" Hyyrysen haastattelumikkiä ihmettelee Lemin kunnanjohtaja Jussi Stoor. Stam1na ei ole lietsonut tekemisissään minkäänlaista black metal -ideologiaa, mutta kotikonnuilla bändin jäseniä epäiltiin aikoinaan vanhan vihtahousun kavereiksi. Aivan varmasti, Hyyrynen vakuuttaa. Lemillä vanhan liiton instrumenteilla soittaminen tuntuu olevan tänäkin päivänä kovassa huudossa. Kitarat ja rummut ovat taas jonakin päivänä cooleja soittimia, ja jengi alkaa kaivata musiikista aitoutta ja rehellisyyttä. Nouseeko Suomesta jatkossakin uusia Alexi Laihon kaltaisia poikkeusyksilöitä. 47. Edellinen metallitapahtumamme oli luonnollisesti houkutellut paikalle hyvinkin tummiin pukeutuneita kansalaisia, ja olisikohan tämä ollut syynä siihen, että Lemin seurakunta järjesti keikan ajaksi hautausmaalle vartioinnin. Laajemmin Suomessa – koko maailmasta puhumattakaan – tilanne näyttää varsin toisenlaiselta. Immortalin varhaisilla klassikkopätkillä saattoi olla vaikutusta siihen, että kohelsimme maskit naamoilla treenikämpällä ja lähimetsissä. Aika pian siinä tuli mieleen, että lähdetäänkö vähän möykkäämään soittokämpälle. Aivan kylän ytimessä komeilee iso Capital of Metal -kyltti, ja risteyksen toisella puolella tavoittelee taivaallisia korkeuksia lähes 250-vuotias puukirkko. – Children of Bodomin herrat diggasivat ensimmäisestä Lemin-keikasta niin paljon, että halusivat tulla mestoille uudestaan. Jos vähän yleistetään, niin juuri kukaan ei uskalla olla erilainen tai tehdä jotakin repäisevää, kun verenhimoisten Whatsapp-ryhmien näädät saavat tietää siitä puolessa sekunnissa. Kitarat ja rummut ovat taas jonakin päivänä cooleja soittimia, ja jengi alkaa kaivata musiikista aitoutta ja rehellisyyttä. Kaunis arvorakennus palauttaa Hyyrysen muistot vuoteen 1998. Näistä ajoista, tai ainakin rehtorin paheksuvista moitteista, on tultu varsin kauas. Mekin treenasimme ensin omin päin vuosikausia ja sitten bändinä vähintään yhtä pitkään, ennen kuin mitään kummempaa tapahtui. ”Rockmusiikki on kärvistellyt alhossa jo pitkään, mutta tilanne tulee muuttumaan ennemmin tai myöhemmin. Nouseeko Suomesta jatkossakin uusia Alexi Laihon kaltaisia poikkeusyksilöitä. Stam1na oli kuitenkin lähes kymmenvuotias ensimmäisen albumin ilmestyessä. Mieti nyt, miten konservatiivisia nuoret ovat tekemisissään. Sitten annettiin palaa sydämen kyllyydestä, ja elämällä tuntui yhtäkkiä olevan joku tarkoitus. Eiväthän nämä ihmiset välttämättä meidän musiikista pidä, mutta he tarkoittivatkin tätä Lemi-leuhotusta. – Olen ollut pienestä asti kiinnostunut liikkuvasta kuvasta, ja teimme lukiossa projektityönä oman black metal -videon. Kuuminta hottia Lemin pikkuruista keskustaa voisi tänään kuvailla paremman puutteessa termillä ”Stam1nalized”. Joka puolella oli sysimustaa ja hiljaista kuin hautausmaalla. Torilla taas oli maalaismarkkinat, ja siellä tuli vanhoja opettajia ja muita ikääntyneempiä kehumaan ”Stam1nan hienoja hommia”. – Lemi oli suunnilleen maailman turvallisin kasvupaikka, ja heavy metalista huokunut jonkinasteinen vaara viehätti tietenkin Iron Maidenin älppäreiden seurassa kasvaneita nuorukaisia. Muistan eräänkin talven 1990-luvulla, kun kunta heittäytyi säästölinjalle ja paikkakunnan katulamput pidettiin iltaisin pimeinä. – Yleisellä tasolla ajattelen, että nykyisten pentujen pitäisi olla hullumpia ja rohkeampia. – Rockmusiikki on kärvistellyt alhossa jo pitkään, mutta tilanne tulee muuttumaan ennemmin tai myöhemmin. No, ei todellakaan oltu, Hyyrynen naurahtaa. – On toki kysymysmerkki, miten monet aloittelevat orkesterit jaksavat tehdä sen vaadittavan pohjatyön... Virheet ja epäonnistumiset – ja tietenkin niistä oppiminen – tekisivät monelle helvetin hyvää, ja sellainen synnyttää usein hienoja juttuja. – Olimme aiemmin tänäänkin kuvaushommissa, mutta nyt tehtiin Lemin kunnan markkinointivideota, jossa Stam1nan ukot nähdään tutustumassa paikalliseen infraan ja ihastelemassa Suomen kauneimpia järvimaisemia. Pian sen jälkeen rehtori kutsui juttusille kansliaan, ja se alkoi kysellä ihan tosissaan, että oletteko te pojat saatananpalvojia
Entäpä Antin isän Pekan taidolla lämmittämä savusauna... Ne kiertelivät ympäriinsä ja olivat kuulemma ihan tulessa! Vuonna 1996 perustetulla Stam1nalla oli vuonna 2005 tapahtuneen esiinmarssinsa kanssa onnea, sillä Lordin voiton ansiosta raskas musiikki oli hetken ajan ”kuuminta hottia” jopa perhelehdissä. Räväkän läpimurron tehneellä yhtyeellä oli niskassaan paineita, sillä mainiosti myynyt ja ylistävän vastaanoton saanut debyytti oli kirvoittanut muun muassa Soundi-lehden kriitikolta täydet pisteet ja seuraavat lausahdukset: ”Stam1na on energisin ja innostavin tapaus suomalaisessa metallissa aikoihin. Viihtyvyyttä ei suinkaan vähentänyt se, että kesänviettopaikan pöydät notkuivat niin lähellä kasvatetun ruuan kuin hieman kauempana valmistetun punaviininkin painosta. Yhtyeen pohjat ovat kuin pyhä kolminaisuus Mokoman Kurimuksesta, Stonen No Anaesthesia!:sta ja Bay Arean teknisesti oivaltavasta thrashista.” Mahdolliset paineet eivät kuitenkaan näkyneet tai kuuluneet missään, kun Stam1na esitteli muutamille paikalle kutsutuille lehtimiehille Uudet kymmenen käskyä -kakkoslevyään. Ainakin siksi, että Stam1nan kahdeksannen studioalbumin juuret ovat kaivautuneet syvälle Hyyrysen synnyinseutujen maaperään – syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Joku yritti ojentaa minulle kännykkäänsä kesken biisin ja tihrustelin siinä moshauksen lomassa, että mitä siellä lukee. Terassilla viihtyvät paikalliset alkuasukkaat alkavat olla sen verran tuhdissa lauantaimyötäisessä, ettemme tohdi jäädä nauttimaan leppoisasta syysillasta heidän seurassaan, vaan painumme suosiolla ravitsemusliikkeen perimmäiseen nurkkaukseen. Kun viisuvoitto aikoinaan toteutui, kaikki lemiläiset skidit kulkivat Lordin paidoissa ja oli täydellisen hyväksyttävää pukeutua mustaan hirviöpaitaan. Talven kuristavasta otteesta taas kerran vapautuneen luonnon keskellä kelpasi tutustua suomenkielisen metallin uuden lippulaivan entistä raivokkaampaan, progressiivisempaan ja yltäkylläisempään kakkosalbumiin. – Omalla tavallaan se oli paras mahdollinen hetki työntää tossua oven väliin. Heviä tyrkytettiin joka tuutista, ja myös Stam1na sai siinä sivussa paljon huomiota, Hyyrynen muistelee. Mutta niin, miksi ihmeessä kaikki tämä Lemin, Lemin ja vielä kerran Lemin toistelu tässäkin tarinassa. Kun julistin uutisen mikrofoniin, sali räjähti ihan täysin. Albumin ennakkokuuntelun tapahtumapaikaksi oli valikoitunut Hyyrysen perheen pitkäaikainen kesämökki Lemin lähistöllä. Otamme seuraavaksi suunnan kohti Jehu-ravintolaa. – Tästä kaikesta tulee itselle vähän sellainen ”Lordi-fiilis”, vaikkakin paljon vaatimattomammassa mittakaavassa. Kappaleen päätyttyä aloin tosissani selvittää, että mikä hemmetti voi olla niin tärkeää sille moshpitissa riehuneelle nuorelle herralle... 48. Eräs Seura-lehden kansi, jossa ”hevileidiksi” hehkutettu Katri Helena poseerasi savuavan Marshall-pinon edessä, ei suinkaan ollut tuon ajan ainoa ylilyönti. – Kun Lordi nappasi valtikan, meillä oli keikka Turun Klubilla. No, ruudulla komeili, että Lordi on voittanut viisut historiallisella pistemäärällä. Kirjoittajaa puhuttelevia asioita Palataanpa hetkeksi kevääseen 2006 – niihin aikoihin, kun Stam1na valmistautui julkaisemaan seuraajan edellisvuonna ilmestyneelle nimettömälle ensialbumilleen. Herranen aika sentään, miten käsittämättömän pehmeitä löylyjä sieltä jykevän kiukaan syövereistä hiipikään. Nyt Capital of Metal on tuonut Lemille esimerkiksi Hesarin edustajia ja kuusitoista ulkomaista toimittajaa
Jos uskoisin kohtalon ivaan tai muihin henkimaailman juttuihin, tämä absurdi sattuma tuntuisi jo melkein pelottavalta... Muistan olleeni vähän huolestunut, sillä Taival-levyn nauhoitusten aikataulu oli jo lyöty kiinni, mutta minulla ei ollut mitään vedenpitäviä suunnitelmia sanoitusten suhteen, Hyyrynen muistelee ja vakavoituu: – Sitten eräänä päivänä tapahtui äkkiarvaamatta kovin, kovin ikäviä asioita, eikä sen jälkeen tarvinnut enää haeskella mieltä puhuttaneita ja kirjoittajaa ravistelleita aiheita. Juuri kun itäsuomalaiset korpimetsät alkoivat häämöttää horisontissa tuulilasin tuolla puolen, Hyyryseltä saapui kiireinen viesti: ”Pahoittelut! Nyt kannattaa kääntyä takaisin, sillä juhlat on peruttu. – Kirjoitin Elämänlangan sanoituksen loppusyksystä 2017, kun olimme Euroopan-rundilla Skálmöldin ja Omnium Gatherumin kanssa. 49. – Eräs Taival-levyyn liittyvistä ideoista olikin lainata joitakin musiikillisia ja sanoituksellisia oivalluksia Winterreisen varrelta. Itkuhan siinä tuli, mutta niin tuli myös teksti, kertoo Hyyrynen. Muistan leikkineeni flyygelin alla jo ihan pienenä, kun hän soitti osia Franz Schubertin kuuluisasta Winterreise-teoksesta. Levy käynnistyy Hyvää yötä -introlla ja Winterreisen avaus on nimeltään Gute Nacht, ja niin edelleen... Että juuri silloin, kun on tarkoitus viettää kiva iltama albumin ensi-illan äärellä sienikeiton ja särän siivittämänä, niin kuinka ollakaan, sauna palaa räjähtävällä liekillä maan tasalle ja muutkin rakennukset ovat uhattuina. – Isäni rakasti erityisesti liedmusiikkia, joka on vanha saksalainen taidemusiikin laji. Saunaolutta oli varattu illan juhlistuksia ajatellen sen verran reippaasti, että tulipalon ohella sammui myös vartijan jano. – Isäni menehtyi elokuun alkupuolella. Äärimmäisen kuivan kesän korventama vanha savusauna rysähti kokeneenkin majurin käsissä liekkeihin niin täydellisen äkkiarvaamatta, että se olisi todennäköisesti palanut maan tasalle myös isä-Hyyrysen lämmittämänä. Samalla hänen poikansa alustavat aivoitukset Stam1nan seuraavan studioalbumin teemoista tekivät äkkikäännöksen. – Jäin savuavien hiillosten äärelle vahdiksi seuraavaksi yöksi, palomestarin pyynnöstä. No, emme tietenkään lainanneet montakaan juttua näin suoraan, mutta Winterreisen vaikutus on silti ilmeinen. Ei tarvinnut siis miettiä kahdesti, kun Stam1nan leiristä kantautui kuluvan vuoden elokuun loppupuolella vahvoja déjà-vu-tuntemuksia herättäneitä savumerkkejä. Savusauna on tulessa ja mökkitie on täynnä paloautoja.” Jälkikäteen Hyyrynen tarkensi, että tilanne oli ollut oikeasti vakava ja myös varsinainen mökki vaarassa tuhoutua korventavien lieskojen säälimättömässä käsittelyssä. Kiertuebussi nieli kilometrejä Alpeilla, ja olin ensimmäisenä aamulla hereillä ja katselin ikkunan takana avautuvia mahtavia maisemia. Ne leijailivat kutakuinkin seuraavasti: ”Tervetuloa retkelle kohti Lemin metsiä. Huhu kertoo, että tarjolla on myös likilegendaarista särää.” Lemi, here I come! Mutta lauteille ei tällä kierroksella päästykään. Onneksi mitään näin karmeaa ei sentään tapahtunut. Pekka Hyyrynen kuitenkin muutti autuaammille metsästysmaille vuonna 2017. Ensimmäisenä sai muotonsa Elämänlanka, jonka Stam1na julkaisi viime keväänä pitkäsoiton debyyttisinglenä. Aika pian päässäni alkoi rakentua yhden pitkäsoiton mittainen kokonaiskertomus. – Kesämökin seutu liittyy hirveän vahvasti uuden Stam1na-levyn teemoihin. Eläinlääkärinä työskennellyt Pekka Hyyrynen oli itsekin taitava muusikko. Mökillä on luvassa ruokaa, juomaa, savusaunomista ja ennen kaikkea juuri valmiiksi saatu Stam1nan uusi albumi
Biisi liittyy kokonaistarinaan esimerkiksi niin, että siellä mietitään iankaikkisia kysymyksiä. Auringon ohella on aina kumarrettu myös muita luonnon eriskummallisia ilmiöitä, ja maastahan me kaikki muutenkin ponnistamme. Sanoitus rinnastaa nämä ajatukset ihmissuhteisiin. – Gaian lapset on Solarin sukulaissielu, sillä pitäähän Isä Aurinkoisen saada seuraa Äiti Maasta. Siellä olisi mahdollista kääntää ajan suunta ja voisi tavata ihmisiä, jotka ovat jo poistuneet keskuudestamme. Leffahan nostattaa kaikenlaisia tuntemuksia esimerkiksi sen vuoksi, että Robert De Niron esittämä päähenkilö jättää kauriin lopulta ampumatta. Metsästäjä, kolmeen osaan jaettu lähes kymmenminuuttinen eepos, on pitkäsoiton avainteoksia. – Albumin varsinainen avausbiisi on Solar, ja se menee kohti Homo sapiensin alkukantaisuutta. Ainahan täällä on palvottu aurinkoa – se on elämän ehto, mutta se voi olla myös tuhoava voima. Kuten sanoin, sijoitin tarinan kesämökkimme maisemiin. Ylösalainen maailma, jossa oltaisiin taas 50. – Metsästäjän Opeth-henkisessä kakkososassa kuvaillaan muun muassa traumaattista eroa, ja kolmannessa osassa viitataan ”ylösalaiseen paikkaan”, joka sijaitsee jossakin kaukana korven uumenissa. Solaria valmistellessa oli jotenkin niin raivokas ja vihainen fiilis, että olisin halunnut auringon polttavan kaiken pois. Moniin suuntiin kurkotteleva, puhutteleva tarina käynnistyy arvoisellaan tyylillä, sillä Hyyrysen laulusuoritus Hyvää yötä -avaussoiton ”kävelin kanssasi hetken / ja kun erosimme, erotimme aamunkajon / tulin hetkeksi matkaan, tulin taivalta taittamaan” -riveissä on maaginen. Aloin vain pistää paperille kaikenlaista asioita, poimin sieltä sitten osuvimpia oivalluksia ja tarinat alkoivat löytyä. Monien rakkaiden muistojen päälle on jo laskeutunut vähän pölyä. no, metsästämään monenlaisia asioita. Kertoisitko hieman tarkemmin myös muiden yksittäisten sanoitusten taustoista. – Hyvää yötä oli ehdolla jo edellisen albumin introksi, mutta onneksi sitä ei silloin käytetty, solisti aloittaa. – Kappaleen ensimmäinen jae kertoo hahmosta, joka keskittyy... Kappaleessa umpiateisti pohdiskelee teologisia kysymyksiä ja kaikenlaisia aivopieruja, joita ihmiset ovat innostuneet vuosien saatossa palvelemaan ja palvomaan. – Enkelimurskaimen sanoitin vasta studiossa, pari päivää ennen lopullista laulusuoritusta. Kasasin lyriikoita enemmänkin muistikuvien sekamelskasta, ja toisinaan lopputulos muovautui hyvinkin abstraktiksi, Hyyrynen sanoo. – Mennäänkö ihan järjestyksessä. Että hitot menneistä, nyt laitetaan peliin omat syvimmät tunnot. Sehän sopii. Tästä tulee nimi Taival. – Tekstien pohjana on tietysti monenlaisia muistoja, mutta en laittanut niitä paperille kovin orjallisesti tai totuudenmukaisesti. luontevampaa. Lauloihan ystäväni Jarkko Martikainenkin, että ”meitä odotellaan mullan alla”. Kertomuksen alussa kaksi ihmistä lähtee liikkeelle, mutta vain toinen heistä saapuu polun päässä olevalle majalle. Olen viettänyt siellä hyvin paljon aikaa, ja seutu edustaa minulle, monta kertaa muuttaneelle ihmiselle, pysyvyyttä ja turvallisuutta. – Tekstittäminen oli tälläkin kerralla hankalaa, mutta paradoksaalista kyllä, tällaisesta raastavasta aiheesta sanojen tekeminen oli myös tavallista helpompaa ja jotenkin... Muistot tekstien pohjana Jatkamme matkaa Taival-pitkäsoiton ”kokonaiskertomuksen” äärellä. – Minähän en ole tehnyt aikaisemmin kovinkaan henkilökohtaisia sanoituksia, mutta tällä kertaa tämä ohjenuora lensi totaalisesti romukuoppaan. Toki yritin pitää mahdollisimman tarkasti huolen siitä, että kirjoitan universaalisti ja sellaisella tyylillä, että kappaleiden teemat aukeaisivat, vaikka kuulija ei olisi koskaan menettänyt ketään todella läheistä. Kuolemanvietti – kaipuu maan poveen, mullan alle – elää ihmisissä vahvana, ja aiheesta on tehty paljon taidetta aikaisemminkin. Katsoin ennen tekstin kirjoittamista Kauriinmetsästäjä-elokuvan [Michael Cimino, 1978] ja heijastelin sen herättämiä ajatuksia levyn kokonaisteemaan. Väännetäänpä vähän rautalankaa: ryhdyitkö tekstitysvaiheessa muistelemaan esimerkiksi yhteisiä metsästysreissuja isäsi kanssa ja valmistelit sitten sanoituksen. – Isossa kuvassa kappaleet kertovat retkestä talvisen metsän läpi, mutta teksteistä löytyy monia sivujuonteita. Biisissä mainittu kitsch-sana taas viittaa kaikkiin niihin asioihin, joista meidän pitäisi pyrkiä pois. Kun minun vuoroni koittaa, tuhkani tullaan ripottelemaan sinne tuttuihin multiin. Sitä paitsi, ovathan omatkin ajatukseni ehtineet jo muuttua sitten tekstien valmistelun
– Huomautettakoon samalla, että kahdeksankielisistä lähtee myös todella korkeita sointuja – kuunnelkaa vaikka albumin avaus. Kannattaa huomata myös kappaleen rumpuerikoisuus: siellä ei liikutakaan perinteisellä Stam1na-meiningillä – siis aloiteta virvelillä –, vaan Kake [rumpali Teppo Velin] laskettelee tuulispäänä Stone-tyyppisen pesukonekompin parissa. – Niin, aamunkajo... Tämä sai varsinkin Pekan sävellyssuonen pulppuamaan ihan valtoimenaan. – Olen aikaisemminkin laulanut susista. Vaikka asiat olisivat kuinka katollaan, niin mitä siitä huolimatta tapahtuu. Sydäntä lämmitti esimerkiksi silloin, kun Olkkosen suunnalta tärähti Solarin demoversio. Onkohan kukaan muuten huomannut, että kertosäe soundaa vähän Kotiteollisuudelta, Hyyrynen nauraa ja jatkaa: – Lisäksi esimerkiksi Metsästäjän death metal -henkinen avauspaahto ja Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen -biisin turboahdettu riffisota lunastavat aika väkevästi. Lähetin sanoituksen ja ääntämisohjeet islantilaisherroille, ja kohta Björgviniltä saapui tiedostollinen ankaraa rappausta – tietenkin suomeksi. Sehän on hyvä esimerkki kasi kitaran mahdollisuuksista, ja siitä tajusi heti, että tästä tulee älyttömän kova albumija pittibiisi. Lopullinen bändisovitus muovasi sitä toki painavammaksi, Hyyrynen kertoo. Esimerkiksi Gaian lapsi, joka sinkoutui Anna Erikssonin väkevän vierailun ansiosta uudelle kiertoradalle, kuulosti sävellysvaiheessa rehelliseltä popmusiikilta. Nyt Capital of Metal on tuonut Lemille esimerkiksi Hesarin edustajia ja kuusitoista ulkomaista toimittajaa. – Kappaleen hahmo on nähtävissä myös levyn kannessa. Päätös on toki kytköksissä avausraitaan, jossa toivotettiin hyvää yötä eli siirryttiin fantasiamaailmaan, Hyyrynen valaisee. Ohjeistin graafikkoa, että kuvassa pitäisi olla kalliomaalaus metsästäjästä yhdistettynä Orionin tähtikuvioon – muinaiset kreikkalaisethan näkivät Orionin muodossa metsästäjän. Stam1nan ulapalla purjehtii myös kokonaan uuden painoluokan tankkereita. – Pyydettiin kappaleen vierailijaksi Skálmöldin Björgvin Sigurðsson, jolla on komean tasalaatuinen räyhä-ääni. Kaikan sävellyksestä tuli heti fiilis, että tässä biisissä joku hyökkää päälle ja täysi paniikki on tosiasia. Merivälimatka kuulostaa varsin selkeältä muistolta jonkin lapsuuden veneilyreissun varrelta, mutta onko asia ollenkaan näin. – Totta kai jotkut heviankat ovat jo kaakattaneet, että miksi ette tehneet kunnon turpaanvetolevyä. Kampiliiran värittämä viimeinen kappale, kosketinsoittaja Emil Lähteenmäen säveltämä Kajo loppuu niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisesti kovin lohdullisesti: ”Kiitän seurasta, nukahdan.” – Kajon tekstissä elämää verrataan valveilla olemiseen ja kuolemaa nukahtamiseen. – Itse asiassa ei. – Minulla ja Pekalla on nykyään kahdeksankieliset bobcatit, ja niillähän pääsee ruopimaan todella matalia suohautoja. Sudet tulevat. Ja se, että siellä mennään yhtäkkiä helvetin korkeasta to”Kun viisuvoitto aikoinaan toteutui, kaikki lemiläiset skidit kulkivat Lordin paidoissa ja oli täydellisen hyväksyttävää pukeutua mustaan hirviöpaitaan. Tai syviä, miten vain... Isossa kuvassa biisissä pohditaan esimerkiksi sitä, ettei se kovinkaan kaveri ole välttämättä kulmakunnan kuningas, vaan jostakin löytyy aina rankempi tyyppi. Vastauksen antaminen on harvinaisen helppoa: nyt tuli tällaisia biisejä – tuli popimpaa kamaa, mutta tuli myös helvetinmoista mättöä. yhdessä, on kiehtova ajatus tällaiselle uskonnottomalle kaverille. Sanoitusidea syntyi, kun näin murheellisen valokuvan pakolaislapsesta Välimeren Euroopan-puoleisella rannalla – tämä välimerimatka oli osoittautunut hänelle kohtalokkaaksi. Metsäinen taival päättyy tähän biisiin ja sanoituksessa tullaan kotiin, sinne omaan mökkiin – ja ymmärretään samalla, ettei sinne pystykään jäämään. Hehkuva pallero nousee horisontista ja aloittaa uuden päivän. – Taival on kaikkiaan melkoinen vuoristorata, mutta kokonaisuutena se ei ole Stam1nan historian raskainta heavy metalia, ei lähelläkään. Sanoitus alkoi hahmottua saman tien. Aina. Sitä paitsi mehän tehdään vaikka dubstep-albumi jos siltä tuntuu – mutta ei ole ainakaan vielä tuntunut. Kannesta tulikin oikein hieno. Ne kiertelivät ympäriinsä ja olivat kuulemma ihan tulessa!” 51. Kasikielisiä bobcatteja Jos Taival tarjoaa tekstiteemojensa puolesta jossain määrin uudenlaista Stam1naa, täysin samalla tavalla voi luonnehtia myös monipuolisen albumin musiikillista antia. – Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen taas niputtaa yhteen aikaisempien kappaleiden ajatuksia ja matkan käänteitä. Yleisellä tasolla kappale kertoo erilaisia kriisejä elämässään pakenevista ihmisistä. Jos ei muuten, niin metsästäjä alkaa taistella lopulta itseään vastaan..
della matalaan – introsta suoraan Solariin – on tietenkin täysin tarkoituksellista. – No, kyllähän sen varmasti kuulee, että nämä kaverit ovat viime aikoina kosketelleet rakkaimpiaan aika tiiviisti. – Ja kymmenenkielinenhän on jo kantele... Mitä seuraavaksi. Onko yhdeksänkielisiä kitaroita olemassa. Siitä tuleekin mieleen, että savusaunan mukana paloi myös satavuotias kannel. Ilmassa oli kunnolla paniikkia, ja on itse asiassa ihan mieletön ihme, että Taival valmistui aiotussa aikataulussa. Ei enää yhtään lisäkieltä! Parempi kuin Kirk Hammett Otetaan tarinaan vielä yksi isompi kulma: Stam1nan kalenterit tehokkaasti täyttänyt työtahti. Aiomme joka tapauksessa esiintyä ulkomailla jatkossakin sen minkä kykenemme ja ehdimme, Hyyrynen sanoo. Levyjä, kiertueita ja erikoiskonsertteja toistensa perään. Vaikka stressi painoi ja bändi oli sen takia kusessa, Taival-sessio oli silti soitannollisesti Stam1nan kivuttomin studiorupeama ikinä. – Itse asiassa bändin tahti on ollut älyttömän kova koko 2010-luvun. Muiden muassa Amorphisin, Opethin ja Amon Amarthin kanssa työskennelleen Jens Bogrenin miksaaman pitkäsoiton valmistelu keskellä tiivistä keikkarupeamaa ei ollut pelkästään huono juttu. Aloimme treenata uuden levyn biisejä jossakin rundien välissä, ja tajusimme, että studiosessio tulee eteen aivan liian nopeasti. – Toivottavasti ei, Hyyrynen nauraa. – Takaraivossa oli tietenkin myös sellainen tunne, että albumi kursitaan kasaan tavalla tai toisella... Taival on ylitsevuotavan tiukasti, vapautuneesti ja pakottamattomasti soiva raskaan rockin leka. Otot sujahtelivat sisään 52. – Viime keväänä kiireet alkoivat vaatia veroja oikein kunnolla. Että pitäkää djenttinne, mutta pitäkää se kahdeksassa kielessä. Ehkä sekin oli jonkinlainen vihje rajojen tuolta puolelta tai jostakin rinnakkaisuniversumista. Menneen parin vuoden aikana ollaan tehty paljon keikkoja myös ulkomailla, ja ne ovat tuoneet tähän hommaan mahtavia uusia värejä – ja tietenkin myös lisää kiireitä. Metsään mentiin, mutta onneksi vain sanoitusten osalta, Hyyrynen nauraa. Musiikin tunnetilat mukailevat sanoitusten vuoristorataa. Voisikohan olla niin, että yli kaksikymmentä vuotta yhdessä soittaneet muusikot kykenevät tiukan paikan tullen ihmeisiin. Yhtyeen edellinen studiolevy Elokuutio ilmestyi keväällä 2016, ja sen jälkeen lemiläisten aikatauluista ei ole juuri löytynyt rakoja
Se on yksinäistä, kauhunsekaista puuhaa, joka keskeytyy ainoastaan Jannen silloin tällöin kuuluviin kannustuksiin: ”Kyllä sä jaksat, kyllä sä jaksat, mutta kiinnitä vielä enemmän huomiota siihen viimeiseen ärrään.” Vielä yhdelle Taival-albumin onnistumiselle täytyy nyökätä. Sitä paitsi mehän tehdään vaikka dubstep-albumi jos siltä tuntuu – mutta ei ole ainakaan vielä tuntunut.” 53. – Tämä ei yllätä minua millään tavalla. Äänittäjänä ja tuottajana työskennelleen Janne Joutsenniemen vaikutusta ei tietenkään voi väheksyä. Toimiva soolo nostaa kappaleen parhaimmillaan uudelle tasolle, ja tällä kerralla maestro Olkkonen onnistui koskettelemaan kielimuuria varsin kiitettävästi, Hyyrynen hymyilee. Koska Stam1na, Joutsenniemi ja jokunen muu vierailija paketoivat illan räväkällä versiolla Stonen klassisesta Get Stonedista, viimeinen kysymys on seuraava: miltä lavalla tuntui. Jannelta tulee suorastaan ehtymättömällä syötöllä hyviä sovitusheittoja, melodioiden teroitus ehdotuksia ja niin edelleen, Hyyrynen kehuu. – Tunnelmahan oli sellainen, että lemiläinen maalaispoika on päässyt soittamaan suosikkibiisiään vanhan kasariliiviinsä niskoilleen vetäneen ja legendaarisen persebassonsa paikalle roudanneen esikuvansa kanssa Helsingin loppuunmyydyn jäähallin lavalle. Stam1na on nyt valmistellut Jannen kanssa kolme studioalbumia, ja yhteistyö on muodostunut aika lailla saumattomaksi. Hyyrysen jo astuttua saluunan ovesta ulos joku paikallinen huikkaa sivupöydästä jotakuinkin seuraavasti: ”Kaikki puhuvat aina lemiläisestä särästä ja perunasta... Laulukopissa hoilaaminen on yksinkertaisesti hirveää hommaa, vuodesta toiseen. Olen soittanut Pekan kanssa pikkupojasta asti, ja sehän oli aivan ilmiömäinen kepittäjä jo 16-vuotiaana. Kaveri veti jo silloin Metallican jutut paljon paremmin kuin Kirk Hammett. Vastauksen antaminen on harvinaisen helppoa: nyt tuli tällaisia biisejä – tuli popimpaa kamaa, mutta tuli myös helvetinmoista mättöä. Mutta hei, Stam1nassahan sitä jotakin vasta on!” ”Totta kai jotkut heviankat ovat jo kaakattaneet, että miksi ette tehneet kunnon turpaanvetolevyä. Palataan vielä Stam1nan uuden albumin kätilöön. Levyn kitarasoolot ovat komeita, ja suhteellisen harvinaista kyllä, ne tuntuvat olevan kappaleiden oleellisia rakennuspalasia. – Solistin ominaisuudessa en ylistä tätäkään sessiota, mutta se ei ole kiinni mistään muusta kuin itsestäni. rivakalla tahdilla. Viime toukokuussahan kävi niin hienosti, että Janne Joutsenniemi nousi Helsingin jäähallin estradille Stam1nan Raja-albumin kymmenvuotiskeikalla. – Stam1na teki jo vuosia sitten päätöksen, että kitarasoolo soitetaan, mikäli biisi todella tarvitsee sitä. Että sellainen fiilis… Haastattelu on päättynyt, ja alamme tehdä hiljalleen paluuta kohti Jalkosalmen lavaa
Se oli hänen bändeistään ensimmäinen, joka tähtäsi johonkin. Istumme kahvilassa Helsingin Kalevankadulla lähellä taloa, jossa Etelävuori asustaa avovaimonsa ja koiransa kanssa. Sen ratkaisi hevin löytäminen. Keksin, että jos otan basson haltuun, voin soittaa kaikkien kanssa. Hän puhuu siitä, miltä Amorphisista eroaminen tuntui. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT AJ SAVOLAINEN JA NIKO ANTERO HILL (LIVE) EI KOMPROMISSEJA, ei kaduttavaa 54. – T otta kai se pelotti, Niclas Etelävuori sanoo. – Se on yksi vaikeimpia päätöksiä, mitä olen elämässäni tehnyt. Kuuntelin sen alusta loppuun 20 kertaa päivässä. – Mutta se oli pakko tehdä, enkä ole katunut. En ollut vielä koulussakaan, kun yhden kaverin isoveli pakotti meidät kuuntelemaan Sex Pistolsia. Kesällä 1986 mulla ei ollut Walkmanissa mitään muuta kasettia kuin Master of Puppets. Ensimmäinen kummempi juttu oli Kyyria, jossa Etelävuori soitti ensi kerran Santeri ”Sande” Kallion (mm. Jos kaikki tuollainen on vain elämää, tie suureen päätökseen ja sen yli alkoi marraskuussa 1971 Niclas Etelävuoren syntymästä. – Siitä bändistä jäi hyvät muistot. 1980-luvun alussa kolahtivat Dio ja Iron Maiden, ja sitten tuli Metallica, joka olikin todella kova juttu. Ei musta ilman Kyyriaa olisi muusikkoa tullutkaan. Ja niin siinä kävikin, kunhan löysin oikean kielen ja kohdan, josta painaa. Sain lahjaksi lasten rumpusetin, jonka hajotin aika pian. Etelävuori on opetellut kaikki leipälajinsa enimmäkseen itse. – Ekoilla PC-koneilla ei voinut pelata paljon mitään, joten aloin ronkkia käyttistä ja opetella koodaamaan. – Kyyria oli aikamoista kohellusta. – Metallica oli eka bändi, jota aloin fanittaa isommin. Me alettiin diggaamaan sitä. Hänellä on ollut vuodesta 1999 lähtien toiminimi, jonka kautta hän suunnittelee muun muassa nettisivuja. Kyyrian hajottua Etelävuori harkitsi soittamisen lopettamista kokonaan. Me soiteltiin joitain keikkoja koulun bileissä, mutta ei mitään sen kummempaa. Etelävuori oli kuudentoista, kun hän tarttui ensimmäisen kerran bassokitaraan. Siinä vaiheessa soittaminen vei voiton muista ajanvietteistä. Se oli hirveetä säätöä, mutta aina me keksittiin, miten päästään eteenpäin. Amorphis) ja Mika ”Kaasu” Karppisen (mm. Jossain vaiheessa rupesin tekemään nettisivuja pienille yrityksille. Kun kuulin Ride the Lightningin, hankin kaiken, mitä Metallica oli tehnyt. – Jos musaa tekee intohimosta, sitä ei voi lopettaa. Äiti, joka valittiin Miss Suomeksi pari vuotta ennen pojan syntymää, oli töissä Finnairilla. Kukaan ei tiennyt, mitä kannattaisi tehdä, mutta me tehtiin silti, koska haluttiin, ja se siinä olikin kaikkein siisteintä. Mutta vain hetken. Opintoja on kertynyt jonkin verran sieltä sun täältä, mutta tutkintotodistuksia hänellä ei ole esittää. Ei helpoille vaihtoehdoille Niclas Etelävuorella on kerrostaloasuntonsa jatkeena työhuone, jossa hän tekee musiikkia ja muutakin. ”Nikulle” syntyi myös pikkuveli, josta ei tullut musamiestä. Se tuli Etelävuoren elämään 70-luvun lopulla Deep Purple ja Rainbow edellä. Kun äänitettiin ekaa levyä, studiossa toimi vain toinen kaiutin. Siihen oli syy. – Kaikkien frendien bändeillä oli rumpali ja kitaristi, mutta ei basistia. HIM) kanssa. Amorphiksen rundeilla niiden koodaaminen oli mukavaa tekemistä, hyvä vaihtoehto bäkkärin seinän tuijottamiselle. PÖLKYLLÄ Amorphisin viime vuonna jättänyt ja sen jälkeen Flat Earth -yhtyeen perustanut Niclas Etelävuori on huomannut, että kun ei jätä itselleen vaihtoehtoja, on pakko pärjätä. – Mä aloin jo ihan pienenä tanssia, kun faija soitti himassa levyjä. Vanhemmat olivat kauhuissaan, kun kuusivuotiaat muuttuivat punkkareiksi. Siinä vaiheessa oli vielä epäselvää, pelastaisiko musiikki hänet urheilulta vai urheilu musiikilta. Levytettyään kolme albumia Kyyria soitti viimeisen keikkansa lokakuussa 1998. Hänen isänsä työskenteli konsulttina. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla Niclas kävi koulun kitarakerhossa, mutta ei kauhean pitkään. Nikusta tuli. Koodaaminen on luontevaa hommaa PC:n ääressä kasvaneelle
Tällä hetkellä koodaamisesta tulee enemmän elantoa. Se oli aika tuskallista. Olihan se hienoa. – En ole ikinä päässyt maaliin opiskeluissa. – Ne vuodet opettivat mulle paljon. Hänellä oli kolme toiveammattia, joista jokainen oli omalla tavallaan hankala saavuttaa. Ikävästä lopusta huolimatta pesti jätti hyviä muistoja. Amorphisista bändinä tai sen jäsenistä Etelävuorella ei ole pahaa sanottavaa. Sivuraiteilla Teheraniin Vaikka Etelävuori tunnetaan parhaiten pitkästä Amorphis-pestistään, hän on ehtinyt tehdä muutakin. Etelävuori lähti bändistä huhtikuussa 2017. Koska sen oli pakko onnistua, se onnistui, Etelävuori toteaa. Käsien iho-ongelmat olivat johtuneet stressistä. Ihan hyvä niin, koska bändillä kuitenkin on tiedossa keikkoja, ja nettisivujen tekeminen on hauskaa ja kehittävää puuhaa. Hirvasen levy tehtiin Finnvoxilla. Ei me kyllä ennenkään hirveästi pyöritty kimpassa vapaa-ajalla. Mulle valehdeltiin ja musta levitettiin väärää tietoa. – Amorphis-aikoina tietokoneduunit olivat harrastus ja soittaminen päätyö. Kolmas vaihtoehto oli alkaa muusikoksi. Ne paranivat hetkessä, kun suuri päätös oli tehty. Painotukset vain ovat toisenlaiset. Kävin myös joillain Sibelius-akatemian kursseilla. – Mulla se menee yleensä just noin: kun panen itseni tilanteeseen, jossa on pakko pärjätä, niin sitten pärjään. – Soitin vikan Aasian-rundin käytännössä kahdella sormella. – Mä olin lähdössä jo puolitoista vuotta aiemmin. Oli kummallisia rahasäätöjä ja asioita ei tehty niin kuin oli sovittu. Lukion jälkeen kävin vähän aikaa kauppaopistoa, mutta lopetin sen kesken ja menin atk-medialinjalle, jonka keskeytin myös, koska se eteni liian hitaasti. Kaasu lähti armeijasta pois muutaman viikon jälkeen, mutta vähän myöhemmin me soitettiin yhdessä Kyyriassa. Ensimmäinen sivuprojekti oli kitaristi Petteri Hirvasen vuonna 1997 ilmestynyt sooloalbumi. Olin nähnyt sen aiemmin jollain klubilla ja menin juttelemaan, kun ajattelin, että sekin on hevimies. PÖ LK YL LÄ. Lätkäammattilaisuus olisi myös kiinnostanut, mutta siihen olisi pitänyt treenata liikaa. Joskus eteen tulee tilanteita, joissa vaikeimman kautta kulkeminen on ainoa mahdollisuus. – Mä olen väleissä jätkien kanssa, mutta ei me juuri nähdä, koska kaikilla on omat kiireensä. Pääsin toteuttamaan nuoruuden haaveita ja soittamaan sellaisten bändien kanssa, joita olen itse fanittanut. Kun hän erosi Amorphisista, hanskat sai panna naulaan ihan kirjaimellisestikin. – Olisin halunnut hävittäjälentäjäksi, mutta olin liian pitkä. – Mä olin jo saanut siitä vapautuksen, mutta kun ei mulla ollut oikein muutakaan tekemistä, menin sitten inttiin. Puolitoista vuotta myöhemmin hän pitää sitä edelleen ainoana oikeana ratkaisuna. Viimeksi kulunut vuosi on todistanut Etelävuorelle, että Amorphisin jälkeen on elämää. Loppujen lopuksi elämän perusasiat eivät edes ole muuttuneet. Ei tarvinnut, kun oltiin sata päivää vuodessa kimpassa. – Se oli mun eka oikea studiokokemus. Siellä mä muuten tapasin Kaasun ekan kerran. Ei kannata jättää itselleen helppoja vaihtoehtoja, koska niihin tarttuu liian helposti. Erosin, kun tajusin, että mikään ei muutu. Ei elämää kannata haaskata sellaiseen. Viimeisinä Amorphis-vuosina Etelävuorella lähti käsistä nahka. Sain nähdä maailmaa ja tavata hyviä ja huonoja ihmisiä. Bändi vei häntä ympäri maailman yli puolitoista vuosikymmentä. Niclas Etelävuoresta tuli Amorphisin basisti vuonna 2000 Sande Kallion kautta. Jätkät kuitenkin vakuuttivat, että homma tulee muuttumaan, joten jäin odottamaan. Intistä päästyään Niclas sai kuulla äidiltään, että poikasen oli aika lentää pesästä, mielellään kuukauden sisällä. Me oltiin jo tehty Kyyrian eka levy, mutta se äänitettiin aika kotikutoisesti. Lääkäri oli ymmällään ja arveli, että se olisi jokin ilmankosteusjuttu. Soitin paljon keikkoja, joita en unohda koskaan. Se homma hirtti samoista asioista todella kauan. Lopussa hän joutui käyttämään hanskoja koko ajan. Kaasu ja Sande soittivat sillä myös. Siinä vaiheessa oli alettava suunnitella tulevaisuutta. Armeijan Etelävuori tuli käyneeksi alusta loppuun, vaikka ei olisi ollut pakko. Iho meni niin pahaksi, että hänen oli vaikeaa soittaa. Ei se ollut
Mä kävin Tanskassa äänittämässä Night Eternalin bassot. Brutaali kuologrindbändi oli Etelävuoren ja Amorphisin silloisen laulajan Pasi Koskisen yhteinen päähänpisto. Koska sen oli pakko onnistua, se onnistui.” 57. Hän oli soittanut Amorphisissa suuren osan elämästään, ja yhtäkkiä hänellä ei ollut enää mitään tekemistä. Noina vuosina toimi myös To Separate the Flesh from the Bones, joka teki vuonna 2004 ep:n ja albumin. Flat Earth lähtee ensimmäiselle Suomen-kiertueelleen marraskuun puolivälissä. – Se oli tosi leppoisaa. To Separate the Flesh from the Bones oli silkkaa hauskanpitoa, mutta silti – tai itse asiassa siksi – se sysäsi alulle legendaarisen Carcassin paluun. Ja sitten se jäi bändiin. Etelävuori kutsuu Flat Earthiä taivaanlahjaksi ja kaveriporukaksi. Mä päädyin basistiksi, koska olin tarpeeksi lähellä. – Kun HIM lopetti, Silke [Yli-Sirniö, tiedottaja] ehdotti mulle, että kysyisin Lindeä Flat Earthiin. Grease Helmet hiipui, kun me ei saatu aikatauluja sopimaan yhteen. Marraskuussa pitäisi lähteä soittamaan niiden kanssa Teheraniin, kun ne eivät kerran pääse pois sieltä. Alun perin Etelävuorella oli mielessään laulaja Hollannista ja rumpali Ruotsista, mutta loppujen lopuksi kansainvälisen kokoonpanon pyörittäminen tuntui ajatuksena hankalalta. Sitten aloin käydä läpi biisiaihioita, joita olin pannut talteen kovalevylle. Ne sanoivat etukäteen, että biisejä ei sitten voi julkaista, koska siitä joutuu vankilaan. – Mä mainitsin silloin Andy McCoylle, että haluaisin pitää bändin genrettömänä. Sen nimeksi tuli Flat Earth. Kun laulaja sitten löytyi Helsingistä, oli järkevintä kiinnittää ryhmään myös suomalainen rumpali. Ja vaikka tää sai alkunsa mun biiseistä, levyllä on jokaiselta jotain. – Kaikki, mitä bändien ympärillä tapahtuu, voi tuottaa vaikeuksia, mutta soittaminen itsessään ei ole koskaan ollut mulle mikään ongelma, hän sanoo ja juo kahvinsa loppuun. Sovittiin, että se auttaa meitä sen aikaa kun pystyy. Moni on tosiaan puhunut superkokoonpanosta, mutta mä en ole ajatellut asiaa siltä kannalta. Persialaista perusheviä! Ystävien kesken Keväällä 2017 Niclas Etelävuori oli tyhjän päällä. None for One ilmestyy viikkoa ennen rundin alkua. Koska Flat Earthissä soittaa monta kansainvälisesti menestynyttä muusikkoa, sitä on kutsuttu superbändiksi. – Kun Carcassin Jeff Walker tuli Suomeen tekemään soololevyä, me kinuttiin siltä, että eikö ne voisi panna bändin takaisin kasaan edes yhtä keikkaa varten, että me saataisiin nähdä se livenä. Bill tuli Suomeen soittamaan Walkerin levylle, ja me kuunneltiin niiden kanssa To Separate Flesh from the Bonesia. Se voi olla hämmentävää joillekuille, mutta se palkitsee. Me tehdään tätä niin kauan kuin meitä huvittaa. – Me ei kelattu siitä ensin bändiä. Euroopassa sen julkaisee saksalainen Drakkar, Suomessa bändin oma levymerkki Suur Etikett. Ajattelin, että jos se kerran on noin vaikeaa, niitä pitää auttaa. Euroopan ulkopuolella julkaisuasiat ovat vielä auki, mutta Etelävuori vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että langat ovat bändin omissa käsissä. Flat Earthin laulaja on Polanski-yhtyeen Anttoni Pikkarainen, kitaraa soittaa HIMistä tuttu Linde Lindström ja rumpuja Mika ”Kaasu” Karppinen. – Moonspell pyysi mua toisenkin kerran studioon, koska niiden basisti ei ollut oppinut uusia biisejä. – Mä vedin Kaasun mukaan puoliväkisin. Fiilis oli sellainen, että tehdään kavereiden kesken sellaista juttua, josta me kaikki tykätään. Ennen kaikkea säilyy vapaus tehdä mitä haluaa. Vähän myöhemmin Moonspell tuli Suomeen tekemään levyä. – Nää tyypit on mun vanhoja ystäviä. Lätkäammattilaisuus olisi myös kiinnostanut, mutta siihen olisi pitänyt treenata liikaa. Me ollaan oltu ennenkin studiossa sekä Hiilen että toistemme kanssa. Muutamaa vuotta myöhemmin Amorphisin kylkeen kasvoi Verenpisara, joka levytti neljä albumia vuosina 2002–2011. Jeff ja Bill diggailivat, ja aika pian Carcass oli taas kasassa. Ihan niin kuin tähänkin asti. Vuonna 2012 Etelävuori levytti hard rock -albumin Grease Helmetissä, jonka huomiota herättävin jäsen oli Hanoi Rocks -legenda Andy McCoy. Sillä filosofialla tässä on menty. – Verenpisara oli Sanden ja laulaja Rami Raskin bändi. Biisit ovat erilaisia, mutta bändi yhdistää ne. Se oli niin kova paikka Moonspellin oikealle basistille, että se innostui treenaamaan ja piti paikkansa bändissä. Mä laitoin sille viestin, ja viime vuoden heinäkuussa Linde tuli käymään meillä. Mutta nyt Kaasu on muuttanut Kroatiaan, eli rumpali on sittenkin ulkomailta. – Sen jälkeen mua pyydettiin toiseen iranilaiseen bändiin. Andyn kanssa työskenteleminen oli vuoristorataa, mutta hauskaa. Kunhan soiteltiin ja ääniteltiin rokkibiisejä. Se tykkäsi mun biiseistä ja tuli kitaristiksi. Walker jopa kiitti mua siitä kerran, kun törmättiin jollain keikalla. Andy totesi, että vain sillä on väliä, että biisit on hyviä. Flat Earth äänitti ensimmäisen albuminsa Hiili Hiilesmaan kanssa Finnvoxilla. Etelävuori ja Lindström kustansivat None for Onen tekemisen itse. Walker sanoi, että kitaristi Bill Steer ei suostu. Enkä mä tiedä, onko siitä hyötyä tai haittaa. Ne antoivat basistilleen kenkää vähän ennen studioon menoa ja pyysivät mua soittamaan, kun olin tuttu mies ja Helsingissä. Niistä ideoista Etelävuori rakensi perustan uudelle bändilleen. – Voi olla, että Flat Earth jatkaa pitkäänkin. Vähän sama juttu kuin Faith No Morella tai Led Zeppelinillä. Kaasu halusi tulla kitaristiksi, mutta me pakotettiin se soittamaan rumpuja. ”Olisin halunnut hävittäjälentäjäksi, mutta olin liian pitkä. – Kun erosin Amorphiksesta, yksi iranilainen bändi pyysi mua soittamaan bassoa äänityksiinsä. Mulla ja Sandella oli siihen aikaan yhteinen studio, jossa alettiin tehdä Verenpisaran ekaa levyä Tomin [Koivusaari, Amorphis] ja muiden kanssa. Nyt näyttää siltä, että Etelävuoren basso soi pian kaukana Teheranissa asti. Etelävuoren bassottelua kuullaan myös Portugalin tunnetuimman metallibändin Moonspellin levyillä The Antidote (2003) ja Night Eternal (2008). – Me tutustuttiin, kun oltiin samalla rundilla Jenkeissä, se oli mun eka kiertue Amorphiksessa. – Me oltiin Moskovassa, kun päätettiin, että Amorphis oli alkanut soittaa niin löysää musaa, että pitää ruveta vetämään jotain rankkaa. Se oli vähän vastahakoinen, kun sillä oli monta rautaa tulessa jo ennestään. Olin jo matkalla niiden keikalle Kreikkaan, kun bändi ilmoitti, ettei niitä päästetä lähtemään Iranista. Kului muutama vuosi, ja Etelävuori hälytettiin taas hätiin. Se on mitä on. Kolmas vaihtoehto oli alkaa muusikoksi. – Pari viikkoa mä kelailin, että joko musta tulee holisti tai sitten alan tekemään jotain järkevää
NYKYKORVIN on käsittämätöntä, miten Act III:a on onnistunut pitämään joskus epäonnistuneena levynä. Rumpali Galeon loukkaantui auto-onnettomuudessa albumin rundilla Yhdysvalloissa, ja kun yhtye ei levy-yhtiönsä vaatimuksista huolimatta suostunut palkkaamaan miehen korvaajaksi pitkäaikaisempaa kannuttajaa, Geffen näytti metallisteille ovea. Jos kaverien ikä kuului debyytillä vallattomana melskaamisena, jonka rakentelussa oli käytetty lähinnä pieniä vaihteita, joilla sitten huudatettiin menemään lähellä kierrosmaksimeja, vuonna 1988 ilmestyneellä kakkosalbumilla meininki oli jo huomattavasti jäsentyneempää. Siinä missä The UltraViolence (1987) ja Frolic through the Park (1988) kaikuivat mielessä semiklassikoina, Act III:n osa oli olla liiallisen muutoksen airut, levy jolla Death Angel menetti identiteettinsä. Vaan kun Death Angel hyppäsi seuraavaksi musabisnesguru David Geffenin sukunimeä kantavan levy-yhtiön kärryille ja julkaisi hommat kerralla levälleen pistäneen, Ozzy Osbournea, Loudnessia, Lizzy Bordenia ja muuta ”löysempää” hoidelleen Max Normanin tuottaman kolmoslevynsä, nyökkäily lakeuksilla kävi satunnaisemmaksi. On nimittäin niin, että yhden mielestä Act III on parasta, mitä Death Angel on koskaan saanut aikaiseksi, kun taas toiselle kiekko on jäänyt pahasti parin edeltäjänsä varjoon ja lähinnä tahraksi thrashmuistoihin. Frolic through the Park pursusi mietitympiä biisirakenteita ja jopa progressiivisiksi metallikontekstissa luokiteltavia osasia, ja osa paatuneemmista jyystön ystävistä tippui kunnianhimoisten sällien kelkasta jo tässä vaiheessa. Näissä mietteissä taaplasin maailman mantuja noin 28 vuotta, kunnes kohtalo löi käytetyn Act III -vinyylin kouraani. Galeonin toivuttua Death Angelin kokoonpano (miinus solisti Osegueda, jonka pestin nappasi Cavestany) värkkäsi pari vaihtoehtometallilevyä Act III:n biisiltä napatulla The Organization -nimellä, mutta hajaantui omille teilleen 1990-luvun puolivälissä. Vielä hetki sitten olin tuo toinen. ACT III jäi Death Angelin viimeiseksi Geffen-levyksi. Yksi Act II:n avainbiiseistä on B-posken avaava Room with a View, kaunis balladi, jollaista ei olisi voinut kuvitellakaan bändin debyytille. KÄSITELTÄVÄN levyn Salamyhkä-oikeutus aiheutti hieman ajatuspainia. Kokonaisvaikutelmaa vahvistaa, että Mark Oseguedan ääni on kypsynyt edellislevyiltä selvästi, ja koko bändin toiminta on ammattimaisen jämäkkää mutta perin virikkeellistä. Act III:llä ei ole yhtään varsinaisen heikkoa biisiä, ja kokonaisuus onnistuu olemaan rönsyineenkin eheä. 58. Ja hitto vie, että olin ollut väärässä. Olen pyöritellyt Death Angelin kolmea ensimmäistä levyä viime aikoina runsain mitoin, ja on käynyt selväksi, että juuri Act III on albumeista se mielenkiintoisin – ”uutuudenviehätys” karsienkin. Tuotoksen kolme biisiä päätyivät kaksi vuotta myöhemmin The Ultra-Violence -debyytille, joka aiheutti kuohuntaa paitsi lupaavalla thrashpaahdollaan myös tiedolla, että yhtyeen rumpali Andy Galeon oli levyä purkittaessaan vasta 14-vuotias. Kitaristi-biisintekijä Rob Cavestanyn poikkeuksellisesti laulama kipale onnistuu porautumaan sieluun laarissaan harvinaisen vahvasti, missä auttaa myös Cavestanyn juustokuorrutusta väistelevä lyriikka. Muistan vielä Frolicin aiheuttaneen Pohjois-Pohjanmaalla vahvaa hyväksyntää. Tokihan se on monipuolinen ja puskee metallimusiikin rajoja suuntiin, joihin 16-vuotias ei kenties halunnut niiden ulottuvan, mutta silti. Death Angel palasi markkinoille vuonna 2001 ja on jatkanut Cavestanyn ja Oseguedan johdolla aktiivista toimintaa aina näihin päiviin. Muu samasta filippiiniläissukupuusta veistetty ryhmä oli keski-iältään sentään joitakin vuosia varttuneempi. MTV:n rotaatioonkin videona päätynyt raita olisi sujahtanut säveltensä puolesta vaivatta vaikkapa hard rock -bändi Teslan levylle. Näköalallinen näytös DEATH ANGEL Act III GEFFEN 1990 TEKSTI MATTI RIEKKI SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Sanoiko kolmas kerta sittenkin toden. KUULULTA San Franciscon Bay Arealta lennähtänyt Death Angel nousi metallimaailman tietoisuuteen vuonna 1985 saadessaan itsensä Kirk Hammetin tuottamaan toisen demonsa Kill as Onen. Kunniaa täytyy jakaa myös albumin soundeille, joita kuuntelee nykykuuliminkin vaikeuksitta. Bändin speed/thrash-juuret ovat toki esillä ja kuultavissa, mutta löylyttämisen lisäksi bändi näpläilee akustisia kitaroita, emuloi glambändien köörilauluja ja äityy jopa funkpitoiseen ketkutteluun! Vaan mihin yhtye sitten levyllä sotkeutuukin, se selvittää takut kunnialla
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Tiedän, että moni DT-fani upottaisi minut mielipiteineni betonisaappaissa kaivoon, mutta vaikka olen yrittänyt kuunnella progeheavyn kaanonbändiä vuosien mittaan kuinka, en osaa tapailla heidän tuotannostaan mainitsemaani teosta lukuun ottamatta yhden yhtä biisiä. Toisin kuin Dream Theaterilla, johon Hakeniä varsinkin alku-urallaan väistämättä vertailtiin, brittiläisillä on aseenaan – luonnollisesti käsittämättömän soittotaidon lisäksi – toisistaan erottuvien, tarttuvien ja mieleen jäävien biisien tekemisen taito. HAKEN Vector INSIDEOUT Vuonna 2007 perustettu, kolme vuotta myöhemmin ensialbuminsa julkaissut Haken viskasi pubitikkansa lähelle häränsilmää edellisellä pitkäsoitollaan, lupauksia kasannutta The Mountain -kolmosalbumia (2013) seuranneella Affinityllä (2016). Tässä on raita, josta kannattaa ottaa koppi, jos haluaa selvittää, mistä koko Hakenissä on kyse. Vaan se siitä aiheesta, Hakenin nykyverrokit kun voi kaivaa Dream Theateria ennemmin vaikka Karnivoolin ja Between the Buried and Me’n tapaisista, kursailemattomasti popkaikuja ja kiharaista metallia fuusioivista yhtyeistä. Sähkörumpuavitteisesti pumppaava The Good Doctor voisi hyvin olla edeltäjänsä (jonka puolestaan tuotti myös The Mountainin hoidellut Jens Bogren) raitoja, mutta siinäpä jana sitten katkeaakin. Seuraavaksi kuultava Puzzle Box vie homman selvästi raskaampaan suuntaan, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun mieletöntä soittoa esittelevä Nil by Mouth -instrumentaali tykittää alan kuninkaan Meshuggahin nytkytyshommissa haastaen, Vectorista voi alkaa puhua progemetallialbumina. Muutamilla ensimmäisillä pyörityksillä Vector tuntui suorastaan huumaavan hyvältä levyltä, josta ei meinannut saada millään tarpeekseen, mutta jatkossa tunne hieman tasoittui. Kun Vectorin (jonka bändi tuotti yhdessä ex-Periphery-mies Adam ”Nolly” Getgoodin kanssa) avaava intro vaihtuu neitsytkuuntelulla sen ensimmäiseksi varsinaiseksi kappaleeksi, on helppo olettaa, että uutuus jatkaa tasan siitä, mihin Affinityllä jäätiin. Siihen on nimittäin kaikki rahkeet. Nil by Mouth olisi helppo tuomita silkaksi soittotaitojen esittelyksi, mutta jos soitinporno toimii tähän malliin, ei muuta kuin lisää liukkaria otelaudalle. Matti Riekki Miltei mestarillinen Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa W IL L IR E LA N D ARVIOT 61. Sen syntikkapitoista kasariestetiikkaa tihkuva raskas progerock kohosi parhaimmillaan, eli 15-minuuttisella The Architect -vinyylinsivulla, milteipä samoihin korkeuksiin kuin Dream Theater mielestäni ainoalla mestariteoksellaan, vuonna 1995 ilmestyneen A Change of Seasons -ep:n massiivisella nimikappaleella. Mikään ei silti estä odottamasta Hakeniltä vielä joskus todellisen modernin mestariteoksen synnyttämistä. Tälläkin kertaa levyn kruunuksi kohoaa kuitenkin sen pisin kappale. Veil pinoaa 12 minuuttiin Hakenin kaikki temput, joista mainittakoon vielä erikseen tyylikkäät melodiat, eritoten laulu-sellaiset
Kuinka tämä liittyy Tomb of Finlandiin. Musiikki saattaa tuntua alku-uran faneille jossain määrin vieraalta, mutta epäonnistuneeksi albumin geneerisempää olemusta ei voi silti moittia. Asemaa ei kuitenkaan puolustella täyslaidallisella tuttua tykitystä, vaan yhtye on monipuolistanut ja uudistanut arsenaaliaan genrerajoista välittämättä. Joni Juutilainen THERAPY. Myös erittäin maukkaat kitarasoolot hörisyttävät korvaa. Siinä missä Precambrian kuvaili maapallon syntyä, Phanerozoic-saaga jatkaa kertomalla kasvien, eläinten ja ihmisten saapumisesta pallolle. PROFANE OMEN Ooka + Where It Hurts the Most PLAYGROUND Reilut kymmenen vuotta sitten Finnish Metal Awardsissa vuoden tulokkaana palkittu lahtelaisyhtye todistaa viidennellä pitkäsoitollaan olevansa edelleen iskussa. Frozen Beneathin mielenmaisemassa hiutaleet leijuvat hiljaa villakangastakille, kun rakkainta ollaan hautaamassa roudankankeaan kirkkomaahan. Vilja Vainio KRISIUN Scourge of the Enthroned CENTURY MEDIA Täytyy myöntää, etten olisi uskonut kuulevani Brasilian veljestriolta enää JO H A N N E S W IL E N IU S ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. The Ocean on kuitenkin liikkeissään liukkaampi ja sujuvampi. Edellä mainittu on kuitenkin vasta alkulämmittelyä, yhtye nimittäin vetäisee maton jalkojen alta yhdessä hujauksessa akustisen albuminsa countryvaikutteisella, espanjalaisia kitaroitakin hyödyntävällä soitannalla. Loska hurskuaa tennarin reiästä sisään. Pari keskinkertaistakin kipaletta löytyy, vaikka voi olla, että niiden hohto himmenee juuri loistavia raitoja vasten. Uskaltaisin jopa väittää, että edesmennyt Miika Tenkula suo niille hyväksyvän nyökkäyksensä, sieltä jostain. En välttämättä peräänkuuluta mitään skitsofreenistä tunnelmanvaihtelua, mutta vaikkapa sopivasti annosteltujen suvantokohtien tärkeyttä voisi miettiä lisää, ihan dynamiikan nimissä. Tämä on silti kokonaisuutta ajatellen pieni juttu. Seuraat tätä näytelmää sivusta, omahyväinen ilme naamallesi jäätyneenä ja lämpöisät Kuomat jalassasi. Välistä se soljuu turhankin tasaisesti ja lunkisti, ainoastaan puolivälin paikkeilla kiihdytellään hetki. Tällaisten mielikuvien aikaansaaminen musiikin voimin on hienoa jo sinänsä. Kyvyn hämmentää voikin lukea tässä tapauksessa ainoastaan positiiviseksi ominaisuudeksi. Pisimmän korren vetää kuitenkin päätösraita No Sunshine, jonka tunnelataus vetää kylmille väreille – ja pakottaa antamaan vielä puolikkaan kirveen lisää. Yhtye on pysynyt persoonalliselle tyylilleen uskollisena läpi vuosien, ja periaatteessa myös onnistuneesti, vaikka lopullinen läpimurto on jäänyt saavuttamatta. Mieleenpainuvimpia ovat pehmeämmältä puolelta Crutch, tykityspuolelta Kakistocracy sekä näiden välimaastosta Callow. Ookan kappaleisiin on sijoitettu kiinnostavia kontrasteja, mutta albumi ei ole läpikotaisin hienoimpien hetkiensä kaltaista tähtisadetta. Vilja Vainio TOMB OF FINLAND Frozen Beneath MIGHTY Sataa lunta. Jos jotain pitää urputtaa, levyn tempo-osastolla on vielä hioskeltavaa. Kenties siten, että tässä on Amorphisin ja Sentencedin jälkeen aidosti kolmas yhtye maassamme, joka tavoittaa musiikillaan erittäin monisyisesti määriteltävän ja aina subjektiivisen henkisen tilan, ”suomalaisuuden”. Tuorein albuminsa on vuoden 2007 Precamberian-albumijärkäleelle jatkoa tekevän levykaksikon ensimmäinen osa. Kyseistä liukuvuutta löytyy esimerkiksi The Wavestä, minkä lisäksi kappaleen onnistumisiin voi lukea sen päättymisen tarkkaan mietittyyn viheltelyyn. Suomalaisuus on tavoittanut jälleen yhden järkähtämättömän ytimensä. Ristiriitaisesti hittivaihde onkin tuonut yhtyeen materiaaliin uutta tarttumapintaa ja rakenteellista selkeyttä, sillä kappaleet jakautuvat aika tarkasti kahtia suorasukaisempaan, instrumentaalisesti raprockmaiseen ilmaisutapaan sekä kappaleisiin, joiden kertosäkeet tarrautuvat nopeasti mieleen. Selvimmät merkit reinkarnaatiosta ovat kuultavissa Ookan kyljessä julkaistulla akustisella Where It Hurts the Most -bonusalbumilla. Keskimäärin kymmenminuuttisiin kappaleisiin mahtuu monenlaista, mutta kaikkein metallisimmat jutut rupeavat tuntumaan The Oceanin käsittelyssä jotenkin kuluneilta – etenkin, jos vertailukohtana käyttää juuri Precambriania, jonka hurjimpien vyörytysten keskellä ihminen tunsi olonsa pieneksi. Frozen Beneath on kepeästi vuoden parhaita julkaisuja ja kotimaisen metallin ehdotonta kärkeä. Levyä ohjaavat ”kotimaiset”, iskemällisen melankoliset sävelkuljetukset ovat tutun oloisia kylmiä koukkuja, jotka nykäisevät vastustamattomasti puoleensa. Cleave on yhtyeen perustuotantoa hittivetoisempi ja helposti lähestyttävämpi muistuttaen siinä suhteessa edeltäjäänsä Disquietia (2015). Palaeozoic on perushyvä suoritus, mutta eipä siitä ole räjäyttämään tajuntaa. Phanerozoic sijoittuu musiikillisesti viimeisimpien The Ocean -levyjen linjalle, eli luvassa on monipuolista ja pitkälle venytettyä metallia, jota on luovuudessaan ja tyylissään helpointa verrata kaiketi Cult of Lunaan. Tomi Pohto THE OCEAN Phanerozoic I: Palaeozoic METAL BLADE Saksalainen post-metal-kollektiivi The Ocean tunnetaan viimeisen päälle hiotuista levykokonaisuuksistaan sekä progressiivisesta ilmeestään, joka on antanut bändille tilaa muuttua. Alkuhämmennyksestä selvittyään on oikeastaan aika vaikea sanoa, kummasta albumista pitää lopulta enemmän. Kaikkia vituttaa. Ookan laajin vaihteluskaala kuullaan solisti Jules Näverin äänenkäytössä: miehen muuntautumiskykyinen laulu kääntyy hetkessä puhtaasta johnnycashmäisestä laulelusta niin rajumpaan räkäiseen tulkintaan kuin murinaankin. Pohjalla murisee verkkaisesti painava kuoloriffittely, jota tukee erinomaisesti hoidettu murinalaulu. Sen sijaan se vastakkainasettelu, jonka nämä kaksi albumia muodostavat, on jotain todella mielenkiintoista. Cleave MARSHALL Pohjoisirlantilaiset vaihtoehtometallistit ovat tehneet menestyslevy Troublegumin (1994) jälkeen kymmenisen keskiverron molemmin puolin keikkunutta albumia. Raskaan kitaravyörytyksen ja huudon vastapainona kuultava herkempi linja tuntuu olevan tällä kertaa hyvin hanskassa
näin hurjaa levytystä. Setämiehellekin Disaster Imminent on varsin kelvollinen ja etenkin vahvasti sympatiseerattava tuotos. Scourge of the Enthroned edustaa siinä mielessä uudempaa Krisiunia, että korkeita lirutuksia ja rytmikkäämpää junttausta on yhä mukana. Kari Koskinen RADUX Disaster Imminent SVART Nuclear Assault. Levyn kuuden kappaleen ja 40 minuutin keston sisälle ei mahdu yhtään muistettavaa kappaletta tai selkäytimeen porautuvaa riffiä. Taakkanani on tietysti sukupolvikokemus aidon kasarirässin parissa, ja nuoriin korviin Radux porautuu varmasti eri tavalla. Mikko Malm TYRANT DISCIPLE Weight of Oblivion INVERSE Lekalla turpaan ja kovaa – kotimainen Tyrant Disciple tarjoaa suoraviivaista räimettä ja räminää. Tällä kertaa Max on saanut puristettua yhdelle levylle bändin ydinnesteen, jossa sekoittuvat sulavasti niin pomppumetallit, hardcorepunkit, tribaalihommat kuin tylymmät metalliseokset. Kyllähän Forged in Furykin on varsin raivokasta mättöä, etenkin näin jälkikäteen kuunneltuna, mutta liian pitkiksi venytetyt kappaleet, tietty töksähtelevä rytmisyys ja kaahausvaihteen hillintä eivät varsinaisesti olleet sitä, mitä bändiltä halusin. Kokonaisuuden sulkee rauhaisan tunteikas Soulfly XI. Tilaa täytetään yksitoikkoisella ARVIOT 63. Rituaali käynnistyy nimibiisin heimolaululla, josta edetään pikaisesti groovaavan riffija rumpunytkeen syliin. Kimmo K. Esi-isät ja oppipojat mahtuvat vaivatta samalle levylle, ja jälki on hyvällä tavalla tuhoisaa. Mikko Malm AVAST Mother Culture DARK ESSENCE Mikäli puhutaan blackgaze-tyyppisestä post-metalista, menneisyyden Alcest-kiekkojen, Au-Dessusin tai vaikkapa Deafheavenin satunnaisten osumien määrittelemä rima on sen verran korkealla, että uusien yrittäjien kohtalo ei käy pahemmin kateeksi. Vuosimallin 2018 kokiksella ollaan kaiken aikaa kuolemametallin kimpussa. Soittoja biisintekotaidoista se ei ainakaan jäisi kiinni. Bändi osuu edustamansa genren keskikastiin eikä tarjoa sinällään mitään ihmeellistä, mutta sitä on mukava kuunnella. Kapean sektorin huomioiden yhtye on saanut neljän biisin jatkumoon kivasti vaihtelua, mutta pitkäsoitolle tarvitaan terävämpää sävellyskynää, jotta esikuvat saadaan heilautettua alustoiltaan. Vanhempien levyjen suoraviivaisemmat rakenteet on jätetty lopullisesti taakse, eikä blastkaahaustakaan kuulla enää aivan koko aikaa. Vauhtia annostellaan reippaalla kädellä, ja kun mukaan ympätään vielä nykybändille tyypillistä melodisempaa kuviointia, käsiin jää aika perkuleen hienosti toimiva yhdistelmä vanhempaa ja uudempaa meininkiä. Kokonaisuus on kuitenkin selkeästi hyökkäävintä ja tylyintä Krisiunia vuosikausiin. Muutama hieman melodisempi ja hitaampi pala voisi sopia paahdon sekaan erinomaisesti. Iron Void luottaa perinteisiin 70ja 80-lukujen hyviksi havaituista kaavoista ammentaen. Toki menossa kuuluu muukin pikametalliriivintä, mutta tyyli ja erityisesti basisti-laulaja Juhon lauluääni ovat vahvasti linkityksissä newyorkilaisten kipakkaan paahtoon. Vaikka Ritualilla viittaillaan milloin Schizophrenian, milloin Chaos A.D:n suuntaan, se on ennen kaikkea Soulfly-albumi – jopa muutamaa edeltäjäänsä enemmän. Ikä ei anna armoa, ja lähestyvät viisikymppiset harvemmin toimivat brutaalin death metalin eduksi. Lauri Kujanpää SOULFLY Ritual NUCLEAR BLAST Takkutukkainen maastokuviosortsimies Max Cavalera on luotsannut Soulfly-luomustaan yli 20 vuotta, ja nyt ollaan yhdennentoista levyn äärellä. Ei ihme, että kuulin taannoin 30 vuoden takaisen Slayerin raikuvan mopoautosta. Sen aikana ei ehdi puutua, ja bändin energia kantaa hyvin, vaikka materiaali ei ole ihan täyttä timanttia. Levyyn sukeltaessa saa vaikutelman, että Max on tarkastellut historiaansa ja napsinut mukaan hyviksi katsomiaan juttuja. Ritual on monipuolinen metallilevy, jonka tuhti soundimaailma tukee jokaista instrumenttia. Albumista tulee kuitenkin liiallinen ähky. Norjalainen Avast pyrkii mallintamaan esikoisellaan modernin mustan metallin ominaispiirteitä ja onnistuu odotusten mukaisesti. Toisekseen ukkojen edellinen pitkäsoitto Forged in Fury (2015) osoitti huolestuttavia merkkejä ilmaisun monipuolistumisesta ja hienoisesta seestymisestä. Kiihkeällä intensiteetillä eteenpäin rullaava teos kätkee sisäänsä salakavalia progressiivisia käänteitä ja väänteitä, jotka heittävät kuulijan pois kärryiltä niin hyvässä kuin pahassa. Kokoelmalevyjen yleinen ongelma on niiden hajanaisuus ja epätasapainoisuus. Seesteisyys on toki Krisiunin tapauksessa aika häilyvä käsite. Sympaattinen, hyvällä tavalla nostalginen ja perinteikäs levytys. Voisi kuvitella, että Avastin osaset ovat mukavasti paikoillaan, mutta kaikkein tärkein eli itse musiikki on harvinaisen tyhjänpäiväistä mekkalointia. Kirsikkana kakun päällä on Immolationin ärhäkkä Sepultura-tulkinta Morbid Visions, jolla räyhää itse Max Cavalera. Bändi vetäytyi kahden pitkäsoiton (Bizarre Troll Technology, 2001, ja Bloodsoaked and Ill-Fated, 2003) jälkeen tauolle, joka venyi lopulta 15 vuoden mittaiseksi. Vaihteita on vain yksi: täysillä eteenpäin. Radux tuntuu panostavan enemmän tukka putkella koohottamiseen kuin tarttuvien sävellysten tekemiseen. Death… Is Just the Beginning MMXVIII onnistuu olemaan kiinnostava ja tasaisen laadukas koko kuudentoista kappaleen mitallaan. Täysin napakymppiin ei silti osuta. Riffeissä ja melodioissa – jotka ovat usein yksi yhteen, muuten – on toki jonkin verran simppeliä tarttuvuutta, mikä varmasti nappaa mukaansa livenä. Mukana on ilahduttavan paljon harvinaisuuksia: Benedictionin ja Possessedin demovedot, Hypocrisyn Exploited-cover They Lie ja niin edelleen. Zyon Cavalera ei ole enää vain sydänääniä tai nimi isänsä sormissa, sillä mies lunastaa viimeistään nyt paikkansa Soulflyn tanakkakomppisena rumpalina. Sehän se on Tampereen vauhtiveikkojen ilmaisun pohjana, ja eipä paremmasta väliä. Pahassa siinä mielessä, että osa kappaleista olisi hyötynyt hienoisesta editoinnista, joka olisi todennäköisesti lisännyt niiden iskuvoimaa. Sami Riskun äänijänteille täytyy antaa lisäpisteitä. Levyltä todellakin kaikuu Deafheavenin vaikutus, mutta mukana on myös oma osansa Cult of Lunaa ja montaa muuta hardcorepiireistä noussutta huutobändiä. Lievästä puuduttavuudestaan huolimatta Aligned with the True Death on osoitus siitä, että paluu kuvioihin on perusteltua. Vierailijoista erityismaininnan saa Immolationin Ross Dolan rapeine murinoineen. Samalla se palaa kuolontäyteisille juurilleen. Muutaman vuoden demotasolla operoinut Radux debytoi sopivanmittaisella pikkulevyllä. Versiossa on kaikki kohdillaan. Näin on ehkä siksi, että yhtyeen musiikki saa unohtamaan sen lyyrisen sisällön. Ilmaisu on painavaa ja lämpöisen rosoista. Death metal -näkemykset ulottuvat vanhasta kaartista (Paradise Lost, Carcass, Benediction) deathcoreiseen ja nykivään modernismiin (Aenimus, Bleeding Gods, Thy Art Is Murder). Mies raastaa hienosti niin matalammat örinät kuin korkeammatkin korinat ja herättää kuuntelijassakin kapinallista uhoa. Tami Hintikka IRON VOID Excalibur SHADOW KINGDOM Brittiläinen doomyhtye Iron Void sukeltaa kolmannella pitkäsoitollaan kuningas Arthurin legendan saloihin, mikä ei muodostu puhkikuluneisuudestaan huolimatta kovin suureksi haitaksi. Hornasta, Turmion Kätilöistä ja Baptismista tuttu Spellgoth perusti Trollheim’s Grottin vuonna 1997 veljensä LRH:n (Deathchain, Horna, Forgotten Horror) kanssa. Tami Hintikka TROLLHEIM’S GROTT Aligned with the True Death W.T.C. Soittajien toimiva yhteispeli kuuluu, ja soittimet napsahtelevat yhteen juuri niin kuin pitääkin. Kotikuuntelussa kappaleisiin kaipaisi vähän enemmän substanssia. Koskinen ERI ESITTÄJIÄ Death… Is Just the Beginning MMXVIII NUCLEAR BLAST Semilegendaarinen kokoelmalevysarja nousee haudastaan kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Ei pelaa nimittäin pelkällä vauhdilla se. Meno on juuri niin toivotonta kuin levyn kannen perusteella voi odottaa, ja tummanpuhuva äänimaailma ja sopivan repaleinen tuotanto antavat kappaleiden epätoivolle hyvää boostia. Excalibur toimii ikään kuin musiikillisena lohturuokana. Isä-Cavaleran lauluissa on vihaista väkevyyttä, joka ei ole vuosien vieriessä ainakaan laimentunut. Industrial black metalia soittava yhtye on nyt palannut päivätajuntaamme uudella pitkäsoitolla, jota on tervehdittävä ilolla. Kappaleiden keskimittaa on leikattu, ja raitoja löytyy vinyylimittaiset kahdeksan. Pari hieman löysempää raitaa haukkaa neljästä kirveestä puolikkaan pois, mutta kelpo levy Ritual on silti
Aki Nuopponen SUICIDE MESSIAHS From Here to Eternity OMAKUSTANNE Punkpoppia rennolla otteella. Mother Culturen tyhjyydestä on hankala ammentaa mitään rakentavaa sanottavaa. Ei hassummin yli parikymppiseltä metallibändiltä, jonka voisi luulla olevan urallaan jo jäähdyttelyn puolella. Joni Juutilainen STAM1NA Taival SAKARA Stam1na oli allekirjoittaneelle yli kymmenen vuoden ajan ristiriitainen bändi, joka jyräsi keikoilla perkeleellisen hyvin, mutta studiolevyjen purevuus jäi kauaksi elävästä energiasta. Erikoismaininnan saa myös rempseä päätöseepos Lost My Faith, joka herättää kuunteluelimet ja nostattaa adrenaliinipitoisuutta huomattavasti. Se on bändin tähänastisen historian paras albumi. Nyt Vola onnistuu jopa laajentamaan sävellystensä kontrastia, mutta sovitukset ovat samaan aikaan vielä aiempaakin kiteytyneempiä. Hieman nuoren Michael Monroen tai Joe Strummerin mieleen tuova laulaja raapii melodiat kurkustaan kuin pitääkin ja nostaa yksinkertaisiin kulkuihin perustuvat kappaleet uudelle tasolle. Gaian lapsi -kappaleessa kuultava Anna Erikssonin vierailu istuu sen teemaan hyvin, ja levyn päättävä kuulas Kajo ei jää vain kuriositeetiksi. Se ei ole tajunnanräjäyttävä omaperäisyyden ilmentymä, mutta sitäkin koherentimpi rakennelma. Blood Oath on hyvin muotoiltu kokonaisuus, joka säilyttää punaisen lankansa kautta linjan. Vola vyöryttää kuulijan tajuntaan jännittäviä tunnelmia, mielikuvituksellisia riffejä, vetoavia melodioita, suurellisia kertosäkeitä ja yllättäviä juonenkäänteitä, eikä albumi päästä otteestaan missään vaiheessa. Stam1nan hullut riffit ovat aina olleet hyviä, mutta nyt ne ovat vielä piirun repivämpiä. Yli kahdeksanminuuttinen Metsästäjä-trilogia on kuin Stam1nan oma Opeth-eepos. Lauri Kujanpää RITUALS OF THE DEAD HAND Blood Oath DUNKELHEIT Belgialaisen Rituals of the Dead Handin mustanpuhuva doom on umpiraskasta ja hautaan houkuttelevaa. Se on kuin alkuaikojen Hanoi Rocksin ja The Clashin äpärälapsi, jonka menojalkaa vipattavilla kappaleilla olisi varmasti tanssitettu vuosikymmeniä sitten lukemattomia ihmisiä. Yhtye on tehnyt monipuolisia levyjä, mutta Taivalalbumin väripaletti on vielä laajempi. Soittimet kuulostavat soittimilta eivätkä tietokoneohjelmilta. Aki Nuopponen SI M O N LÆ SS Ø E ”perus-Stam1na-rallit” ovat. Kappaleet ovat melko pitkiä, mutta niitä on vain viisi, mikä takaa, että väsymys tai puutumus ei iske missään vaiheessa. Stam1nan teksteistä on aina löytynyt nasevaa terävyyttä, mutta nyt bändin kaavat rikkova henkilökohtaisempi kulma tuo niihin vielä syvempää tunnetta. Bändi luottaa pääosin melko hitaaseen tai keskitempoiseen jyristelyyn, mutta poikkeuksen tekee They Rode by Night, joka on blastbeateineen ja intensiivisine kitarasahauksineen lähimpänä black metalia. Elokuutio (2016) oli poikkeus sääntöön, ja nyt bändi osoittaa, että koko sääntöä ollaan kirjoittamassa uusiksi. Uudet levyt otti aina kuunteluun ja niitä luukutti ilmestymisen aikoihin paljonkin, mutta sitten ne vain pääsivät vaipumaan unholaan. kaunis ja melodinen pläjäys, joka sekä rentouttaa että riehauttaa kuulijan. Varsinkin balladi Houdini (I’ll Be Gone) saa raa’an herkällä tunnelmallaan ihon kananlihalle. Miksi tällaista musiikkia ei tehdä enempää. Bändi on aina osannut komeiden kertosäkeiden säveltämisen, mutta nyt ne ovat vieläkin uljaampia. Jos kuvittelee kuulleensa yhden kappaleen perusteella kaiken, mitä Volalla on tarjottavanaan, on pahasti väärässä. Applause of a Distant Crowd on kokonaisuus, joka edustaa kaikkea sitä, mikä progemetallissa on hyvin vuonna 2018. Mikäli Avastin otteet jatkuvat samaan malliin, bändille tuskin tarvitsee enää korviaan lotkauttaa. Levyn kauneus piilee sen alkeellisuudessa. From Here to Eternity tarjoaa iloisen nostalgiatripin melodisen punkrockin juurille. Nämä ovat onnistuneita irtiottoja totutusta ja edustavat bändin tähän asti kunnianhimoisimpia sävellyksiä. Varsin kiitettävä lopputulema jo ensiyrityksellä. Bändi itse ansaitsee suorat ja aidot aplodit. Tanskalaisprogeryhmän edellinen albumi Inmazes oli tasaisimmillaan lupaava ja parhaimmillaan suorastaan hurmoksellinen yhdistelmä vanhan liiton progerockia, modernia rymistelyä, djentiä ja industrialia. Siitä puuttuu kaikki turha kikkailu ja ylituottaminen, ja albumin rouheus on kuin suoraan 70-luvun loppupuolelta. Suicide Messiahsin levytys on raaka, huudolla ja keskinkertaisilla kitaravalleilla – tyhjänpäiväistä fiilistelyä unohtamatta. Solar, Elämänlanka, Enkelinmurskain ja Sudet tulevat rakentuvat tutumpien reseptien ympärille, mutta bändi on onnistunut lataamaan niihinkin jollain ilveellä poikkeuksellisen tymäkkää menoa ja monipuolisuutta. Levyn laadun kenties tärkein sinetti on kuitenkin se, miten paljon totuttua kovempia myös ne ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Yhtyeen ensilevytys on hyytävä yhdistelmä tummia ja jykeviä riffejä sekä murhaavaa laulutulkintaa. Taival ei ole vain rutiininomainen Stam1na-tuotos. Mikko Malm NORTHWARD Northward NUCLEAR BLAST Northward on Nightwishin solistin Floor Jansenin ja norjalaisen Pagan’s Mindin kitaristin Jørn Viggo Lofstadin pitkän tähtäimen VOLA Applause of a Distant Crowd MASCOT Volan tuoreen albumin nimi viittaa ihmisten suhteeseen sosiaaliseen mediaan ja siihen, miten paljon nautimme ventovieraiden suosionosoituksista
Kokeelliseksi sitä voi kutsua, mutta kyse ei ole mistään avantgardistisesta tai atonaalisesti hermoja raastavasta, käsittämättömästä paskasta. Oikeasti hyvä jazz on toisinaan parasta musiikkia ikinä. Se valuu kerta toisensa jälkeen alusta loppuun kuin paraskin Spotifysta hiljaisella satunnaisesti soiva taustamusiikki, juurikaan ihastuttamatta tai ärsyttämättä. Lyhyet tunnelmalliset väliosat luovat kontrastia pääosin keskitempoisena rytyyttävälle mätölle, joka käy herkimmillään jopa Agallochin maisemissa. Erityisesti albumin alkupuolen biisit ovat varsin groovaavia, mikä antaa anteeksi paikoin ärsyttävyyteen asti venyvää äänenkäyttöä. Yleistunnelmasta tulee ensimmäisenä mieleen Halestorm, joten duon omista lähtökohdista on päästy kauas. Yrjänän äänten samankaltaisuudesta, mutta samaa löytyy niin teksteistä kuin musiikistakin. Pitkälti tämä johtuu Jani Lehtosaaren ja A.W. Kelpo kiekko silti. Jos siis haluaa kuulla Nightwishin uutta albumia odotellessa Jansenia tekemässä jotain ”aivan muuta”, siihen on nyt mahdollisuus. Näin tiiviinäkin pakettina Heathen jättää itsestään aika keskinkertaisen vaikutelman. 36 minuuttia olisi hyvä mitta thrashtai deathlevylle, mutta aikoinaan varsin eeppistäkin dark metalia soittaneelta yhtyeeltä odottaisi hieman enemmän. Kaksikko sävelsi kokonaisen albumillisen kappaleita jo vuonna 2008, mutta kiireiden vuoksi äänitys jäi aina vuoteen 2017, jolloin molempien yhtyeet pitivät tahoillaan taukoa. Vaan eipä yhtye ole kovin ahkerasti uutta musiikkia julkaissutkaan, ja tätäkin täyspitkää on tehty siellä täällä kymmenen vuoden ajanjaksolla, kaikessa rauhassa. Plan E on kummallakin taiteensaralla maanläheisempi ja selkeämpi, mikä on joko hyvä tai huono juttu riippuen paljolti siitä, kuinka allerginen kaikenlaiselle mystiselle taiteellisuudelle on. Oululaisten musiikin määrittely onkin sitten astetta kimurantimpi tehtävä. Yleissoundi vain on tavanomaista leppoisampi ja tummempi. Useissa kappaleissa on vaikea uskoa, että laulaja todella on Jansen, sillä laulun päälle on vedetty välillä niin kylmä efekti, että ääni kuulostaa todella värittömältä. Vallitsevana mentaliteettina on selvästi ollut ”kovaa ja korkealta”, ja tämän ajatuksen riittävyyteen on luotettu albumilla ehkä liikaakin. Se on aina hyvästä, mutta Heathen vaikuttaa taidokkuudestaan huolimatta liiaksi vanhojen ideoiden kierrätykseltä. Yhden pitkän kappaleen sisältävä Oulu Codex sisältää laiskanpulskeaa ja unenomaista rockia, joka herättää vahvoja mielleyhtymiä CMX:ään. Mega AETERNUS Heathen DARK ESSENCE Neljännesvuosisadan uraa juhlistava Heathen on norjalaisen Aeternusin kahdeksas pitkäsoitto. Ei sillä, että arvostaisin täyteraitoja. Kari Koskinen SPECTRUM ORCHESTRUM It’s about Time ATYPEEK Rakastan saksofonia. Aeternusin soundi on kieltämättä varsin tunnistettava. Viiden vuoden julkaisutauon jälkeen on saatu aikaiseksi vain seitsemän uutta kappaletta. Ei aivan huono saavutus, vaikka rehellisyyden nimissä se kovin inspiraatio on tainnut jäädä vuosituhannen taitteeseen. Erityisen dominoiva piirre tämä ei kuitenkaan ole, sillä yhtye ei esitä mitään vaikeaselkoista jazznypytystä. Jännitteitä rakentava jumitus toimii usein paremmin kuin suoraviivainen hyökkäys. Tavaramerkit ovat toki läsnä, eli death metaliin painottuvaa tummasävyistä ja melodista maalailua tässä yhä soitetaan. Hypnoottisuus on tunnelmallisen musiikin elinehto. Kokemusta ei paranna merkittävästi edes esimerkillisellä pieteetillä ja rakkaudella kasattu, käsin numeroitu fyysinen paketti, joka sisältää avattavilla kansilla varustetun vinyylin lisäksi cd:n, latauskoodin bonuksineen sekä tyylikkään tuotantomuistiokirjasen. Vilja Vainio PLAN E Oulu Codex PLAN E Plan E:n tekemisiä ei ole tullut seurattua tällä vuosituhannella biisin biisiä, ja bändin 20 vuoden takaiset erikoiset pienjulkaisutkin ovat hautautuneet levyhyllyjen uumeniin. yhteisprojekti. Sovituksen ja tunnelman osalta kappaleet eivät kuitenkaan ole lainkaan hassumpia. Löytyy kuitenkin ranskalaisen Spectruc Orchestrumin kaltaisia viritelmiä, jotka vievät kaiken kymme. Nykyisellään kokoonpanossa näyttää olevan peräti kolme matalataajuuskitaristia. Pitkäsoiton kunnianhimoisuus on myös sen kompastuskivi. Yhtyeen muista erottava ominaisuus on aina ollut kitaran korvaaminen bassolla
Tarjolla on homeisen orgaanisilla mutta jykevillä soundeilla puskevaa kuoloa, jossa soi ruotsalaisen ja yhdysvaltalaisen vanhan liiton lisäksi myös pahaenteisempi, mustaan PRIMAL FEAR Apocalypse FRONTIERS Saksalaisen power metalin kärkinimiin kuuluva Primal Fear julkaisi kaksi vuotta sitten Rulebreaker-albumin, joka oli erittäin vahva suoritus. Vilja Vainio BLOODBATH The Arrow of Satan Is Drawn PEACEVILLE Ruotsalainen death metal -pataljoona iskee pöytään viidennen kokopitkänsä. The Arrow of Satan Is Drawn jatkaa samoilla sorkanjäljillä kuin edellinen Grand Morbid Funeral (2014). countrya ja kansanperinnesoitantaa suoltavissa jolkotuksissa jälleen oivasti. Bändin edelliset albumit nousivat Yhdysvalloissa Billboard Bluegrass -albumilistan kärkisijoille, enkä näe syytä, miksi näin ei kävisi taas. It’s about Time on siitä osuva nimi, että kun albumilla tapahtuu oikeasti jotain kerran viidessätoista minuutissa, nuo sanat palaavat toistuvasti mieleen. Heikkoja kohtiakin löytyy. Coveroinnin kynsiin on päätynyt tällä kertaa kappaleita nimiltä kuten KISS, Van Halen, Pantera, Faith No More, Lenny Kravitz ja Jimi Hendrix. Tasapaino rempseänreippaan ja harmonisemman tyylittelyn välillä toimii hienosti. Mielipiteen todistaa puolivälissä sijaitseva Angeon of Infamy, jonka äänimaailma saa aikaan kylmät väreet ja vainoharhaisen epätietoisuuden siitä mitä tapahtuu. Kyseinen Hounds of Justice on totisesti jakanut mielipiteitä metalcorehenkisen kertosäkeensä vuoksi. Siinä missä esikoinen oli alusta loppuun melkoista moukarointia, kakkosella on enemmän vaihtelua niin instrumentaalipätkän kuin slovarityyppisemmän ilmaisun muodossa. Pitkäsoitto on toinen nykyisen laulajan, Paradise Lostin Nick Holmesin kanssa. Kahdeksanminuuttinen eepos, hidastempoinen Eye of the Storm korjaa potin. Tästä huolimatta tietyt versiot erottuvat edukseen selvästi. Ääni on paikoin ilahduttavan särmikäs, muttei lopulta niin uniikki ja venyvä kuin sen toivoisi olevan. Aki Nuopponen STEVE ’N’ SEAGULLS Grainsville SPINEFARM Kotimaan pelimannisensaatio täräyttää ulos kolmannen levyllisensä bluegrass-muottiin sovitettuja rockin ja metallin klassikoita. Vaikka albumilla on pieniä tasoeroja, jälki on totutun taidokasta ja riemastuttavaa. Yllätyksellisesti levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu kuuluu sen vahvimpien biisien kategoriaan. Siinä olisi kaikki ainekset täydelliseksi päätösbiisiksi, toisin kuin sen paikan varanneessa Cannonballissa. Elli Muurikainen R E N É V A N D E R V O O R D E N niä askelia liian pitkälle. Vihtahousun nuoli on jousella ja verikylpy voi alkaa. Kun Spectrum Orchestrum pistää menemään kierointa jazzia ikinä, se ei ole kovin kieroa. Kun Spectrum Orchestrum fiilistelee, se fiilistelee laiskasti. Vaikka coveroidut kappaleet eroavat tyyliltään toisistaan, yhtye on saanut ne sopimaan vaivatta omalle farmilleen. Primal Fear ei ole koskaan ollut merkittävän omaperäinen, mutta sen tunnistettava soundi ja etenkin 53-vuotiaan Ralf Scheepersin upeat laulut korvaavat puutteet. Tulevaisuus näyttää, säilyttääkö yhtyeen bluegrass-ilottelu kiinnostavuutensa, mutta tällä hetkellä jolkataan oikein makeasti. Täysosumarallatuksia ovat ainakin Faith No Moren Diggin the Grave, Panteran I’m Broken ja Jimi Hendrixin Voodoo Child. Ajatus voi tuntua pahalta, mutta biisi ihme kyllä toimii. Levy tarjoaa synkkää lunastusta, johon on saatu valonpilkahduksia kieroilla riffeillä ja pienillä melodioilla. Blood, Sweat & Fear on keskinkertainen suoritus, ja mikä pahinta, sen sanoitukset pursuavat sellaisia kliseitä, että biisin nimi voisi yhtä hyvin olla Live, Love & Laugh. Niin pitkälle, että neljä kertaa levyn kuultuaan ei tiedä vieläkään, mitä bändi haluaa musiikillaan välittää. Kun Spectrum Orchestrum soittaa tätä livenä, se toimii varmasti levyä paremmin. Apocalypse jatkaa samassa hengessä. Hexenhammerin soitto kulkee ja tuplabassari jyskii, mutta laulu on melko painotonta. Albumin vahvuus on siinä, ettei se tarjoa alusta loppuun yhtä paahtamista. Kappale on puuduttavan turha filleri, joka tulee skipattua surutta. Eetu Järvisalo BURNING WITCHES Hexenhammer NUCLEAR BLAST Sveitsiläisen heavy/power metal -yhtyeen debyyttialbumin julkaisusta on ehtinyt kulua vasta hieman yli vuosi, kun yhtye pistää jo uutta putkeen. Tällä kaavalla on tehty nyt jo 12 täyspitkää, ja vaikka tämä albumi muuta väittää, loppu ei häämötä lähelläkään. Kappaleiden jakauma on bändille hyvin tyypillinen: muutama perusvarma tykitys, pari kympin suoritusta ja ne pakolliset slovarit. Vaikka solisti revittelee, äänialan reunojen läheisyys tuntuu välillä vähän liiankin konkreettisesti. Tällaista paranoiaa olisi saanut olla mukana enemmänkin, sillä nyt albumi jää harmittavan keskinkertaiseksi. Sen miksaus taka-alalle joidenkin kappaleiden osalta ei juuri paranna tilannetta. Lainaveisut löytävät uuden elämän ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66
KOKKOLA JÄÄHALLI 18.12. TURKU LOGOMO 23.11. RISTEILY HELSINKI-TALLINNA-HELSINKI SILJA EUROPA GLENN HUGHES (EX DEEP PURPLE) DEE SNIDER (EX TWISTED SISTER) JOE LYNN TURNER (EX RAINBOW, EX DEEP PURPLE, EX YNGWIE MALMSTEEN) ANTONY PARVIAINEN (PSYCHEWORK) ANTTI RAILIO ELIZE RYD (AMARANTHE) JP LEPPÄLUOTO (EX CHARON, DARK SARAH) KIMMO BLOM MARCO HIETALA (NIGHTWISH, TAROT) PASI RANTANEN (THUNDERSTONE) TARJA TURUNEN (TARJA, EX NIGHTWISH) TUPLE SALMELA (TAROT) TONY KAKKO (SONATA ARCTICA) VILLE TUOMI (LENINGRAD COWBOYS, KYYRIA, EX SUBURBAN TRIBE) Tervetuloa joulu!. RAUMA KIVIKYLÄN AREENA 5.12. Koskinen ARTILLERY The Face of Fear METAL BLADE Mihinkään ei voi olla tyytyväinen. + pvm. Tunnista on valuttu vain yhdeksän kappaleen ja 36 minuutin mittaan. lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET SOLISTIT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM 16.11. Bloodbathin pre-Holmes-levyillä death metal taottiin kalloon perinteisemmin, brutaalimmin ja iskevämmin keinoin, ja jälki oli sen mukaista. + pvm. HELSINKI HARTWALL ARENA 9.12. SEINÄJOKI SEINÄJOKI-AREENA 13.12. Käsillä oleva seitsemäs studioalbumi on tyylillisesti taattua laatua, niin hyvässä kuin pahassa. The Face of Fear yrittää tehdä asiat toisin. Valitettavasti The Face of Fear on kuitenkin sävellyksellisesti bändin heikoin julkaisu tällä vuosituhannella. JOENSUU JOENSUU AREENA 1.12. + pvm. Verrattain pitkiä ja omalakisia biisejä kuunnellessa ei tule tylsää, vaikka bändi ei juuri lähde levittelemään ilmaisunsa ääripäitä tai instrumentaatioita. Levy on armoton, mutta armotonta on myös se, ettei siitä meinaa jäädä kouraan mitään. Lopulta on varsin yllättävää, miten hyvin levy pitää otteessaan. JYVÄSKYLÄ PAVILJONKI 15.12. Laatu on pysynyt hämmästyttävän korkealla, ja ainoa ihon alle päässyt seikka on ollut levyjen samankaltaisuus ja liiallinen pituus. Napakka soundi on huippuluokkaa, ja liki kuusikymppisten Stützerin veljesten riffikäsi käy kuin nuorilla kolleilla. Kimmo K. + pvm. KAJAANI KAJAANIHALLI 30.11. Tämän jälkeen isketään nyrkit saveen, eikä loppulevystä löydy paljoakaan riemuittavaa. Vertauskohdista huolimatta Underin meininki on suhteellisen omanlaista, eikä apinoinnista pääse syyttämään. 0600 10 800 1,98€ / min. Vilja Vainio UNDER Stop Being Naive APF Nyt ollaan erikoismölyämisen äärellä. TAMPERE TAMPERE-TALO 29.11. + pvm. Ja se jokin on vaihtelu. 0600 10 800 1,98€ / min. Väsyneellä kertosäkeellä pelaava New Rage kulkeekin sitten jo raskaamman perusriffittelyn voimin. Toinen muutos koskee tyyliseikkoja, sillä tässä ei soitella enää pelkkää melodista ja kiivastahtista thrashiä. Kansanmusiikkivaikutteet on onnistuttu punomaan saumattomasti osaksi kappaleita ja murinalaulu pitää tunnelman tiiviin synkkänä, mutta samalla kokonaisuuden yllä häilyy tunne siitä, että jotain puuttuu. Varsin pian albumia eteenpäin kuunnellessaan sen tajuaa olevan kaikin puolin hyvin lähellä yhtyeen aiemmin julkaisemaa Av Oss, For Ossia (2014). Nyt ei meinaa syntyä oikein minkäänlaista jälkeä. 39,90 € (SIS. MIKKELI SAIMAA STADIUM 22.11. Jo vuonna 1982 perustettu Artillery on julkaissut uuden tulemisensa jälkeen pitkäsoittoja hyvällä tahdilla. Albumin soundit ovat perinteisen painostavia ja uhkaavia, ja kitaroilla luodaan onnistuneimmillaan okkultistisen hypnoottinen tunnelma – tästä ehkä parhaimpana esimerkkinä Mine Våpen Mine Ord. Tuttujen elementtien kierrättäminen on ehkä todettu turvalliseksi vaihtoehdoksi, mutta todella onnistuakseen on usein otettava riskejä. KOUVOLA JÄÄHALLI 8.12. LAHTI LAHTI HALLI 17.11. Under mekastaa sarjiskansissa vahvasti 90-lukulaiseen tapaan yhdistellen massiiviseen doomsoundiinsa noisea, grungea, progea, sludgea ja silkkaa avantgardea. KUOPIO KUOPIO-HALLI 16.12. TURKU LOGOMO 7.12. PALVELUMAKSUN) 0600 10 800 1,98€ / min. LAPPEENRANTA JÄÄHALLI 18.11. YLIVIESKA JÄÄHALLI 4.12. 0600 10 800 1,98€ / min. OULU ENERGIA AREENA 2.12. Toisaalta mieleen tulee vekkulimpi versio Neurosisista tai hidastettu ja lyijyllä päällystetty Quicksand. Tami Hintikka EINHERJER Norrøne Spor INDIE Skandinaavisesta mytologiasta inspiraatiota ammentava viikinkimetalliyhtye Einherjer on julkaissut albumeita tasaisen epätasaisesti 1990-luvun lopulta lähtien. Räyhäävä laulu saa höysteeksi komeasti stemmattuja melodisia kohtia ja hidas möyhennys kontrastiksi haastavampia tahtilajeja ja ripeämpää tempoa. 0600 10 800 1,98€ / min. PORI KARHUHALLI 25.11. + pvm. 0600 10 800 1,98€ / min. Komendantti sen kuin ärjyy ruosteisesta tähystysluukusta ja savuava metallinen mörkö ryömii ja rynnistelee pitkin monttuista tannerta. KLO 19 TAMPERE TAMPERE-TALO 12.12. SALO SALOHALLI 20.-21.12. Levyn alkupuoli kulkee kuluneita mutta ilahduttavan verevästi piiskaavia thrash/speed-latuja. ROVANIEMI LAPPI-AREENA 3.12. SAVONLINNA JÄÄHALLI 21.11. Pain on kivasti toimiva semiballadi, mutta sekään ei pelasta kiekon loppupuolLIPUT ALK. Tämä olisi hienoa, jos eliminointi tarkoittaisi löysien likvidointia. Holmesin kuivana rapiseva örinäkin vie musiikkia lähemmäs blackiä kuin deathiä, vaikka jälkimmäisestä on toki kyse. Lähtökohtaisesti liike on ymmärrettävä, sillä vaikkapa When Death Comes (2009) ja Penalty by Perception (2016) veivät bändin tunnistettavan tyylin tappiin asti. KLO 15 TAMPERE TAMPERE-TALO LOPPUUNMYYTY 9.12. Through the Ages of Atrocity väläyttelee puolestaan aivan selkeitä heavyelementteja ja on tyylillisenä irtiottona jopa varsin mainio. VAASA BOTNIAHALLI 24.11. TORNIO CLUB TEATRIA 14.12. Samojen palasten kasaaminen uudelleen ei voi koskaan tuottaa täysin uusia ja itsenäisiä taideteoksia. metalliin kallellaan oleva paahto. Isolla äänellä ja vakuuttavalla tatsilla tahkoava brittitrio kuulostaa loppujen lopuksi vähän kuin seonneelta panssarivaunulta, jossa soi väärällä nopeudella vanhoja liedlevyjä soittava radiokanava. Hankalahan bändiä on kuvailla mainitsematta Melvinsiä. HÄMEENLINNA RITARI-AREENA 28.11
Polku vie siis suoraan sylttytehtaalle, mutta kuluneimmatkin ideat saavat Vargravin kyydityksessä alleen uudenlaista ilmaa. Joni Juutilainen osioissa kuullaan lainamateriaalia niin Megadethiltä, Rammsteinilta, Queenilta kuin Elvikseltäkin. Tasaiseen tahtiin soololevyjä työstänyt mies esittelee livelevyn, joka on taltioitu viimeisimmän sooloteoksen Wall of Soundin kiertueelta Mexico Citystä. Tykistön tuhovoima on hiipumaan päin, vaan toivottavasti ei lopullisesti. Levyn kruunuksi nousee sen verkkaisin ja pisin kappale, yli kymmenminuuttinen Obedient, Tolerant, Ensnared, jonka surumielisyys lähentelee kosmisia mittasuhteita. Taustayhtyeessä soittavat basisti Kiyoshi, rumpali Chargee ja kitaristi Jordan Ziff, jotka hoitavat hommansa energisellä otteella. Mikko Malm ART AGAINST AGONY Shiva Appreciation Society SAOL Kankeasti nimetyn, pelimannien anonymiteettiä suojelevin nimin ja maskein miehitetyn saksalaiskvintetin musiikki on leimattu ”brainfuck-osaston” progehäröilyksi. Friedman suo myös Ziffille mukavasti soolotilaa, mikä ei ole erhe, miehen soitto kun on sen verran sujuvaa. Kuusibiisinen albumi on moitteettomasti toteutettua tavaraa, jonka tärkeintä osaa näyttelevät loistavat ja omanlaistaan tunnelmaa hehkuvat kappaleet, jotka vievät väkisinkin mukanaan. Vaan niinpä vain levy pysyy hallinnassa ja kiinnostavana alusta loppuun – ainakin, jos paria turhaa bonusbiisiä ei lasketa. Koskinen OPETH Garden of the Titans NUCLEAR BLAST Coloradon Denveristä noin 16 kilometriä länteen sijaitsee Red Rocks Amphitheatre, 9500 henkeä vetävä kallioon louhittu konserttipaikka. Nyt lauteille nousee Tukholman progehevisuuruus Opeth. Albumi sisältää Friedmanin oman tuotannon lisäksi jokusen lainabiisin. Sen riffeissä, kuulaissa kosketinsoitinkuljetuksissa ja narisevassa kärinälaulussa kaikuvat menneisyyden muistot Emperorin, Limbonic Artin ja Obtained Enslavementin arvostetuimmilta tuotoksilta. Kari Koskinen MARTY FRIEDMAN One Bad M.F Live!! PROSTHETIC Cacophonysta ja Megadethistä tuttu kitarasankari Marty Friedman on musisoinut jo hyvän aikaa sooloillen. Kaeritakunatta Yo on puolestaan pop-rock-yhtye Ikimonogakarin vuonna 2008 julkaisema esitys. Kyseessä ei ole väkisin outoileva sirkusmusiikin huurupäinen laboratorio, vaan enemmänkin erittäin laajakatseinen fuusiojatsibändi. Tämä on sääli, sillä joskus Åkerfeldt oli murinoineen suoraa jatketta Petrov–Swanö– Vincent-linjalle. Kertakaikkisen upean lokaation esiintyjinä ovat vuosien varrella soitelleet starat Depeche Modesta John Denveriin. Artillery on hieno yhtye, eikä tämäkään julkaisu ole varsinaisesti heikko. Yhtyeen johtohahmo Mikael Åkerfeldt palelee toukokuisen illan kirpeydessä. Vaikka Friedman on saanut tiluttelijan maineen, hänen soolonsa ovat aina hyvin melodisia ja täten mieleenpainuvia. Stokiksen viiksinaamat venyttävät nuottia puolentoista tunnin edestä. Netherstorm on puhdasverinen nostalgiapommi. Keikka on leikattu hätäilemättä, ja kamera pannaa tämän tästä upean amfiteatterin ylle. MedleyVARGRAV Netherstorm WEREWOLF Täysin tyhjästä ilmestynyt Vargrav on yhden miehen, muiden muassa Azaghalissa ja Druadan Forestissa nimeä keränneen V-Khaozin majesteettinen black metal -näytös, jonka keskiössä elää autenttinen katsaus 1990-lukulaisen jylhistelyblackin suuntaan. Tahatonta huumoriakin piisaa: totisina painavat soittajat saavat kuulla lähes joka biisin välissä jonkun paikallisen South Parkin Randyn ”Fuckin’ Opeth, fuck yeah” -huutoja. Levy käynnistyy kiemuraisia tahtilajeja ryöpyttävällä djent-mäiskeellä. Kikkailu ei käy missään kohtaa toisteisen tylsäksi, tai vaihtelu liialliseksi, vaan eklektisyys todellakin toimii. Tavallisesti sketsiveikkona tunnettu mies vaikuttaa välispiikeissään jotenkin jähmeältä, mutta hänen pehmeä lauluäänensä on erinomaisessa kuosissa. Jätettyään Megadethin vuonna G R IM 6 6 6 1999 hän lähti etsimään uutta suuntaa uralleen Japanista. Sen sijaan jo toinen kappale Ghost of Perdition kertoo jälleen, ettei raaempi örinäosasto irtoa enää entiseen tapaan. Niille soundtracARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Alas viritettyä, venyvää kitarariffiä ja äkkiväärästi klenkkaavia rytmejä riittää sen verran, että metallista voi puhua ihan hyvillä mielin. Taustalla välkkyvät Denverin valot. Napakka kymmenen biisin setti tarkoittaisi minkä muun yhtyeen kohdalla noin kolmen vartin pläjäystä. Shiva Appreciation Society on venkoileva ja yliampuvan kirjava teos, joka onnistuu voittamaan puolelleen ihmeellisellä tavalla. Amagi Goe on enka-laulaja Sayuri Ishikawan kappale, jonka rockversion Friedman tuotti ja esitti yhdessä Ishikawan kanssa. Debyytiksi hämmästyttävän tasapainoinen ja toimiva Netherstorm on täydellinen soundtrack paukkupakkasille ja tähtikirkkaille talviöille. Erinomaisia soittoteknisiä suorituksia leimaa silti tietty linjakkuus. Hän myös osaa luovuttaa muulle bändille tilaa eikä anna egonsa paisua kohtuuttomiin mittoihin. Nurisenpa siitäkin, että keikka menee seisoskeluksi, eikä pääosin siniseksi permanentoitu lavavalo tuo kummempaa visuaalista lisäelementtiä illan ”show’hun”. Sen perusteella AAA lokeroituu melkeinpä Animals as Leadersin seuraajaksi, molemmat kun vieläpä edustavat instrumentaalista ilmaisua. ta, ja instrumentaali Under Water on turha plagiaatti Metallican Welcome Home (Sanitarium) -klassikon alun hengessä. Tavallaan se sitä onkin, mutta ei kuitenkaan aivan siinä mielessä ja totaliteetissa kuin voisi kuvitella. Kimmo K. Vertailu aiempiin julkaisuihin paljastaa kuitenkin, että hyvän ja erinomaisen tienoilta on valuttu kuolevaisten pariin. Siellä täällä kun vielä kilahtelee, vonkuu tai kopsuu etninen soitin jos toinenkin, kasassa on ainekset aika härskiin sillisalaattiin. Levyn tunnelma on rento ja hyväntuulinen, mikä tekee kuuntelukokemuksesta varsin miellyttävän. Uudistuminen ei tarkoita aina onnistumista. Nokkamies tarttuu tähän, tietysti, kuivakkaan humoristisella tavalla. Todella hyvällä joskin selkeästi jälkityöstetyllä soundilla toimiva levy tuo mielihyvää myös soitinonanian ihailijoille. Toisaalta yhtye vetelee yhtä kiinnostavaa ulosantia pelkän akustisen kitaran kanssa, tai piano–rummut-kombolla melkeinpä silkkaa Trio Töykeitä, perin onnistuneesti
Ghost Worldissa on aitoa menneisyyden taikaa. Tomi Pohto VALGRIND Blackest Horizon EVERLASTING SPEW Ensimmäistä kertaa näiden italialaisten kolmoskiekkoa kuunnellessa ihmettelin lähinnä kummallisia kulmia ja pehmeähköä soundia. En tiedä nelihenkiseksi osoittautuvasta orkesterista ennakkoon mitään muuta kuin sen, että levyn julkaisee Svart Records. Ghost World tuo etäisesti mieleen lapsuuden ja kesän, vaikka olen syntynyt 80-luvulla, jolla ei ole mitään tekemistä huuruisenhämärän Ghost World -soundin kanssa. Nimikappale edustaa levyn oppikirjamaista tukkaheviosastoa, eikä hirveällä kertosäkeellä varustetussa kappaleessa ole muuta hyvää kuin puolivälin reippaampi, kitarasoololla väritetty rykäys. Kari Koskinen WRESTLING Ride on Freaks INVERSE Old school heavy metalia edustavan oululaisyhtyeen debyyttialbumi ei taivu kankeasti klassikkogenren raameihin vaan sutii kankaalle oman värikkään näkemyksensä siitä, miltä tähän päivään päivitetty 1980-luvun hevimetalli kuulostaa. Jos mahdollista, melodiat ovat entistäkin rikkaampia, ja hienosti päästelevän laulajan ohella kyseessä onkin ehdottomasti kitaristien kiekko. Epäortodoksiset riffit ja hienoisen scifihenkiset soolot ovat kuin tälle vuosituhannelle tuotua Nocturnusta, Morbid Angeliä ja Testimonyn aikaista Pestilenceä. Matkaa on takana jo neljännesvuosisata, joten moiselta kokemukselta on lupa odottaakin jotain. Hyvä niin, sillä massaan uppoavia ruotsikuolokopioita on markkinat täynnä. Aki Nuopponen STRIKER Play to Win SAOL Kanada on hieno maa, enkä viittaa nyt Devin Townsendiin, joka hänkään ei ole aivan onneton jätkä. Ei sinnepäinkään. Albumilta löytyy niin Kids in America -lainausta, puhelaulua,. Valgrind välttää synnit valikoimalla vaikutteensa poikkeuksellisen kovilta nimiltä. Erityisen miellyttävää on biisien värikirjo, sillä kappaleet todella erottuvat toisistaan, ja sävyä löytyy rajummasta rytkeestä haaveilevampaan herkistelyyn. Spin ei tunnu vuosikymmenten takaiselta elokuvalta, joka on kuvattu puolihuolimattomissa lavasteissa vähän sinnepäin. kin tarjoava tukholmalaismetalli saa paikoin aikaan kutkuttavaa kontrastisuutta. Tarkistan, onko kyseessä jonkin 60-lukulaisen, vaikkapa brittiläisen bändin uudelleenjulkaisu. Kyllähän tässä lievää juustonsietokykyä ja naiiviutta vaaditaan, mutta eikös tällainen meno ole joskus aivan parasta. Maasta ulos murtautuneiden bändien määrä ei ole kenties hirmuinen, mutta kyllä cryptopsyjen ja voivodien varaan voi rakentaa jonkinlaista laatumainetta. Kyseessä on oikea nostalgiatrippi, jonka pääosissa ovat huolettoman rennosti aaltoilevat melodiat ja lumoavat kappaleet, joihin Liisa Tanin laulamat tarinat tuovat yllättävän twistin. Sain kuitenkin yhden tämän vuoden parhaista kuolokiekoista, joka ei kenties ole kauttaaltaan omaperäinen tai kappaleiltaan kovin hitikäs, mutta jonka kymmenen raitaa on ladattu täyteen hienovaraista ja sopivasti vaihtelevaa musisointia vanhojen mestarien hengessä. Johan kelpaa! Yhtäläisyydet erityisesti Pestilencen riffeihin ja lauluihin ovat huomattavat, mutta bändillä on näkemystä sulattaa mukaan omaa ilmehdintää. Siinä ne kauneusvirheet sitten oikeastaan ovatkin. Vaan ei niin hyvää, etteikö jotain huonoakin. Ei ole. Tuhdisti tuotettu, kaikin puolin hienosti soitettu ja sävelletty levy on kirkasotsainen ja rehellinen pläjäys perinnetietoisen iloluontoista heviä. Ensivaikutelmani antoi odottaa vanhakantaisen death metalin palvontaa, ja sitähän tässä tietysti soitetaankin, mutta aivan eri kulmasta kuin odotin. Striker heiluttelee lippua perinteisemmän heavyn, hard rockin ja hieman modernimman runttauksen tienoilla. Plakkariin hoidellaan jo kuudes täyspitkä, ja paketti on viilattu niin sanotusti kohdilleen. Dynamiikkaa, identiteettiä ja ideoita on kiitettävästi. Play to Win onnistuu napsimaan parhaita paloja sekä kasarin neonväreistä että raskaammasta annista. Kari Koskinen GHOST WORLD Spin SVART Kuulen Ghost Worldia ensimmäistä kertaa. Noh, mitään en silti odottanut. Ghost World on toiseen levyynsä ehtinyt suomalaisbändi, jonka musiikki kelluu melodisesti ja vintagesti jossain kaukana tästä ajasta ja paikasta
Keikka on jaettu kolmeen osaan. Kääntöpuolena ovat Breakerin ja Fast as a Sharkin kaltaiset vedot, PANZER SQUAD Ruins TESTIMONY Thrash metal on ollut korvissani kulunut polku jo varsin pitkään. Aluksi painetaan viisi kappaletta enimmäkseen tuoreempaa mahälytyssireenin ääntä, avaruusja goottityylisiä efektejä kuin ajoittaisia assosiaatioita stonerja raprockiin, vain joitain esimerkkejä mainitakseni. Levyltä tuskin jaksaisin tätä kuunnella, mutta hienosti kuvamuodossa toteutettuna ainakin kertakatselu on oikein nautinnollinen kokemus. On eri asia rakentaa kappaleet sisältämään sinfonisia elementtejä alusta alkaen kuin ryhtyä sovittamaan saksalaista terästä uuteen muottiin jälkikäteen. Näistä aineksista on kasattu äärimmäisen tehokas, suoraviivainen ja ytimeen porautuva reipastelu. Mukana on myös annos Bay Arean harkitumpaa rakentelua, vanhaa Bathorya ja rakkautta täysin pidäkkeettömästi kaahaavaan speed metaliin. Monien kerrosten toimiminen yhtä vaikuttavasti livenä voi tuottaa pientä painia, mutta ainakin Wrestling onnistuu tomuttamaan kasarihevistä pölyt. Ei orkesteri huonosti näissäkään soi, ja ilmavammat raidat tyyliin Dark Side of My Heart ja Shadow Soldiers kuulostavat kivan jylhiltä. Vilja Vainio ACCEPT Symphonic Terror – Live at Wacken 2017 NUCLEAR BLAST Arvostelun kalibroimiseksi kerron heti aluksi, että en ole ikinä pitänyt orkesterien lisäämisestä heavy metaliin. Musiikista ei aina oikein tiedä, minne se on menossa, ja yhtäkkiä onkin päädytty äänikuvaan, joka tuo mieARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Rässi on taas vaarallista! Kari Koskinen leen jotain tuttua, mutta elokuvamaisella, tavoittamattomalla tavalla. Näin ollen heavy metal on lopulta vain albumin taustakangas, jonka päälle kokonaisuus on sedimentoitunut. Ja se, mikä sopii Bal-Sagothille ja Nightwishille, ei välttämättä sovi Acceptille. Sen jälkeen seuraa puolisen tuntia kitaristi Wolf Hoffmannin bravuuria, kun äijä pääsee esittämään taannoisen Headbangers Symphony -soolonsa materiaalia. Jopa kaltaiseni junttura osaa arvostaa Hoffmannin näkemystä ja kappaleiden toteutusta, jossa Vivaldin ja Mussorgskyn kaltaisia säveltäjiä boostataan isosti soivalla orkesterilla ja jämerästi runttaavalla teutoniheavyllä. Tukena olivat massiiviset puitteet ja Tšekin kansallinen sinfoniaorkesteri. Parituntisen keikan päättää kattaus Acceptin omaa materiaalia niin ikään orkesterilla tuettuna. Paketti on kauttaaltaan niin tiukka, että meinasin töihin aamuyöstä polkiessani vetäistä tohkeissani risteyksessä rekan alle. Monikanavaäänet, laadukas kuva ja nippu rautaisia raitoja. Säväyttävät, sävellyksillä pelaavat ja suoraan selkärankaan porautuvat levytykset ovat olleet viime vuosina valitettavan harvassa. Vaikutelma on pitkälti odottamani kaltainen: kertaluontoinen kuriositeettivilkaisu pois lukien nämä raidat toimivat parhaiten paljaaltaan. Tikkausta hallitsevan thrashin ohella mukana on ripaus punkin räjähtävää ryöpsähtelyä ja deathmetallisempaa tummuutta. Edellytykset onnistumiselle ovat olemassa. Lisäksi levylle on tuotu mielenkiintoa lisääviä jippoja esimerkiksi hienoisten temponvaihtelujen muodossa. Bändi heitti viime vuonna keikan Wacken Open Air -festivaalin jättimäisen yleisön edessä. Tämä bändin ja orkesterin tukema osuus on julkaisun pelastava elementti, sillä klassisen ja heavyn naimakaupoiksi varta vasten tehdyt sävelet toimivat vähemmän yllättäen erittäin hienosti. Samainen miekkonen hoitelee myös hysteerisesti sylkevät laulut, joten Herr Tobi ansaitsee kerralla paritkin papukaijamerkit. Läkähdyttävin meininki irtoaa kitaristin ranteesta, sillä levyn riffittely on kauttaaltaan todella, todella kiivasta ja sujuvaa. Olen varmasti missanut levyn jos toisenkin, mutta saksalainen Panzer Squad tykittelee toisella pitkäsoitollaan uskoani uusiin kuosiin. Eri kerrokset on kuitenkin upotettu toisiinsa siten, että yleisvaikutelma on moninaisuudestaan huolimatta saumaton, ja biisien rakenteiden instrumentaaliset jipot pitävät huolen siitä, että kappaleet jäävät päähän. Vai kuinka on. Kun kuuntelemisen jälkeen yrittää kuvailla lyhyesti albumin antia, sen huomaa olevan aika vaikeaa. Herrajumala, että voikin olla toimivaa ja kiivasta pieksäntää! Sopivasti rosoinen, mutta instrumentit selkeästi esille tuova ja perinteitä kunnioittavan orgaaninen soundi on samaa tekoa kuin vanhojen teutonisankarien levyillä. Hyvä, että näin ei käynyt, mutta olisin kuollut virne naamalla ja adrenaliinit veressä. teriaalia ilman orkesteria
Bonuksina saamme vartin verran kylkiäisiä tapahtuman toteuttamisesta ja hyvän mielen. Bändin musiikissa ei ole mitään omaa, vaan se tyytyy toistamaan sitä samaa höttöä kuin muut kanssaveljensä. Ensin leuat loksauttaa ex-Obscura-ukko Hannes Grossmannin ällistyttävä rumputaide. O U T WARKINGS Reborn Available as J ewel Case CD, Download & Stream! NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. O U T UNLEASHED The Hunt for White Christ Available as LTD Digipak CD, LTD Vinyl, Download & Stream! ! 16.11. Albumi sisältää ennen kaikkea tasokkaita ja monipuolisia sävellyksiä, joita on maustettu juuri sopivalla määrällä progressiivisia juonenkäänteitä ja soolojammailuja. Hate Eternal perustettiin vuonna 1997 Rutanin Morbid Angel -pestin päätteeksi. Projektin oli tarkoitus tehdä toinenkin pitkäsoitto, mutta yhtye hajosi käsiin, sillä Emerson oli tyytymätön levy-yhtyeen toimintaan. The Rules Haved Changed on täynnä vahvoja ja tarttuvia melodioita, jotka tekevät levystä nautinnollisen kuuntelukokemuksen. Kokoonpanon debyytilevy To the Power of Three julkaistiin Geffenin kautta vuonna 1988. Soolo-osuuksissa niille on annettu selkeästi rakkautta ja biolania. Mikko Malm HATE ETERNAL Upon Desolate Sands SEASON OF MIST Amerikkalaisella death metalilla on meneillään uusi nousukausi. joissa orkesterin läsnäolo sotii kaikkea sitä vastaan, mistä kappaleet on alun perin rakennettu. Ajoittain melko korneista syntikkasoundeista joudun kyllä hieman sakottamaan. Musiikillisesti liikutaan progehtavan popin ja hard rockin välimaastossa, mistä tulee vahvasti mieleen Asia. Alati vaihtuvasta kokoonpanosta huolimatta bändiä verrataan edelleen Erikin entiseen työnantajaan – eikä syyttä, onhan moni sen kaoottisista riffeistä omaksunut Trey Azagthothin ajotyylin. The Chief Vikings of Swedish death metal defending their throne! The Chief Vikings of Swedish death metal The Hunt for White Christ Give ‘em War! ! 26.10. Tarina alkaa vuodesta 1987, jolloin Berry perusti 3-nimisen yhtyeen yhdessä Emersonin ja niin ikään ELP:stä tutun rumpalin Carl Palmerin kanssa. Yhtyeellä riittää teknistä osaamista, mutta itse kappalemateriaali jää kovin hengettömäksi ja kliinisen oloiseksi. Accept on hieno bändi ja tämä omalla tavallaan hyvinkin hieno julkaisu, mutta loppupeleissä pitäisin silti nämä kaksi maailmaa erillään. Kari Koskinen MONUMENTS Phronesis CENTURY MEDIA Djent-sukuista progemetallia soittava Monuments esittelee kolmannella levyllään niin raskasta kikkailua kuin lempeää poptaidettakin. Yksittäisiä pään nyökkymään saavia riffejä ja melodioita löytyy, mutta kokonaisuuden saldo jää kovin laihaksi. Loppuun vielä se iänikuinen Balls to the Wall ja hyvää yötä. Siksikin Erik Rutanin, pitkän linjan tekijämiehen, vastausta odottaa varovainen tippa kielen päällä. Eikä studiomuumiona tunnetun Rutanin soundipolitiikassakaan ole nokan koputtelemista. Phronesis ei ole sinällään vastenmielinen levy, se on vain äärettömän tylsä. Tavoitteena oli tehdä kappaleorientoituneempaa ja suoraviivaisempaa materiaalia vastapainoksi ELP:n sinfoniselle progerockille. Hate Eternalin kaasu tuppaa usein hirttämään kiinni, ja omissa kirjoissani bändi onkin tipahtanut Tampan divari-osastoon, eikä vähiten Rutanin yksioikoisen laulun ansiosta. Mikko Malm 3.2 The Rules Have Changed FRONTIERS 3.2 on multi-intrumentalisti Robert Berryn sooloprojekti, jota voidaan pitää tietyllä tapaa tribuuttina edesmenneelle Emerson, Lake & Palmer -kosketinsoittaja Keith Emersonille. Vaikka levystä tuskin puhutaan vuoden kovimpien kuolojulkaisuiden yhteydessä, sitä kehtaa suositella jokaiselle jenkkikuoloa sydämessään vaalivalle. Lähtökohdat huomioon ottaen Upon Desolate Sands on yllättävä paketti. Samaan aikaan uudet yrittäjät iskevät luuta kurkkuun oikealta ja vasemmalta. Tomi Pohto BLACK PEAKS All That Divides RISE Kuusi vuotta kasassa ollut brittinelikko puskee pihalle toisen kokopitkänsä tarjoten eloisaa ja tunteikasta post-hardcoresta ammentavaa progea. Jippo onkin siinä, kuinka mutkat otetaan. Lähes kaikki vanhat luottonimet ovat julkaisseet hienoja levyjä, joista osa kiilautuu jopa bändien parhaimmistoon. Hyi, yök. 30 vuotta myöhemmin Berry päätti julkaista levyn, jonka tarkoitus on kunnioittaa Emersonin visiota ja saattaa valmiiksi aikoinaan kehitellyt aihiot ja ideat. Jumaliste, että kalvoa voikin piiskata huolella! Sitten huomio kiinnittyy täysin yllättävään seikkaan, nimittäin kitaramelodioihin. Sen osaa vain Morbid Angel
Vaan kun pettymystä oli osannut suomalaiseen tapaan odottaa, isku ei ole lopulta niinkään kova – Yhtyeen tähtäin on korkealla, sillä albumin tuottajana on muun muassa Musen ja Foo Fightersin kanssa työskennellyt Adrian Bushby. että pääkaupunkiseudun alla muhii pommi. Muun muassa. Konseptin toteutustavaksi on valittu kirurginteräksisesti soitettu Florida-deathistä innostunut musiikillinen murhatyö, ja kaksikolta luonnistuukin ensiluokkainen perustappo. On meinaan niin, että vuosikausia lavuaareihin valutetut kinkkurasvat ovat kerryttäneet asuinalueiden viemäriverkostoihin pahimmillaan puolitoistametriset rasvatukokset. Biisi on rakennettu keskitempoCannibal Corpse -tyyliseksi, kipakoita c-osia sisältäväksi väkivallanpurkaukseksi. Pelkkä erinomainen soitannollinen toteutus on nyt okei, mutta jatkossa toivon tyyppien ideahautomolta lisää vääntöä, jotta meininki saadaan kunnolla irtonaiseksi. On myös mahdollista, että kohta kaikki hukkuvat rasvaan ja paskaan. Tämä selittyy sillä, että yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Lee Harrison on Monstrosityn pääasiallisen biisintekijä. Molemmilla soi tuttu Monstrotyylin death metal – armoton mutta siististi ja tarkasti toteutettu Floridakuolo, joka vilisee pieniä jippoja olematta kuitenkaan kovinta kikkakolmosta. Orkesterin toinen levy on luonnollista jatkumoa kolmen vuoden takaiselle debyytille, eli tarjolla on jälleen menneiden aikojen psykedeelistä hehkua moderniin svengiin sotkettuna. Huipputason solistin ja täyteläisen tyylin puolesta Black Peaksin uranäkymät ovat hyvin valoisat. Itse musiikissa on vahvoja muttei itsetarkoituksellisia kontrasteja: sapekasta kapinaa, riutumista ja nöyrää toivon etsimistä. Ja tämä onkin Skulled to Deathin helmasynti. Taidokkuutta ja monipuolisuutta löytyy, mutta biisit jäävät sittenkin usein turhan kasvottomiksi. Harmain puolestaan heittää pelin mystillistä slaavilaista iskelmää, joka sisältää marittakuulamaista kieroutta. Ulti-Maken tuplalaulut, Barnes-tyyliset murinat ja sianraiskauskirkunat, lähtevät kuin oppikirjasta. Skulled to Deathistä löytää vaivatta yhtymäkohtia CC:n tekemisiin vuosilta 1990–96. Skulmagot on valmis levittämään omat kuonansa valmiiksi ahavoituneen kansakuntamme riesaksi tai iloksi, vastaanottajan valmiustilasta riippuen. Tomi Pohto THEM Manor of the Se7en Gables SPV Saksalais-amerikkalainen Them ihastutti kaksi vuotta sitten ilmestyneen Sweet Hollow -esikoisensa totaalisen huikealla King Diamond -palvonnalla, joka pieksi mestarin heikoimmat albumit House of Godin ja Give Me Your Soul… Pleasen mennen tullen. Mikko Malm Neljän vuoden ikäerosta huolimatta Rise to Ruin (2003) ja Spiritual Apocalypse (2007) ovat kuin samasta puusta veistettyjä. Kumpikin levy on laadukasta tappoa alusta loppuun, mutta aivan raskaan sarjan mittelöihin näillä näytöillä ei päästä. Skulmagot suhtautuu kuolotematiikkaansa tyypillisimmän suomalaisen henkirikoksen motiivia mukaillen, siis kännissä ja läpällä. Niitä sitten yritetään availla sen mitä pystytään ja tupakkitauoilta ehditään. Gardnerin äänenkäytössä kuuluva halu paeta piinaavaa todellisuutta heijastelee hyvin sitä huolta, joka liittyy levyä inspiroineisiin yhteiskunnallisiin vastakkainasetteluihin. Solisti Will Gardnerin monipuolisuutta on kehuttu syystä. Yllättävän luontevat siirtymät falsetista aina karheaan kirkumiseen asti tapahtuvat trapetsitaiteilijan itsevarmuudella ja johdattavat musiikillisia mielentiloja kapellimestarin otteella. Kokoonpanolla on juuri sopivasti seikkailumieltä, sillä se tekee kappaleissaan oivaltavia mutta oikeutettuja käänteitä. Nyt kun kahden yhtyeen kokoonpanot ovat käytännössä samat, on luonnollista, että toinen päättää päivänsä. Jossain juuri ja juuri tuon monimutkaisen verkoston yläpuolella sijaitsevassa kellarissaan soittimia kurittavat Spider ja Ulti-Make. II on mitä mainioin muistomerkki bändin lyhyelle mutta kunniakkaalle uralle. Riffeissä mennään lähes tauotta tiukan sahan ehdoilla, mistä päästään aasinsillalla soundien ja kitaroiden liittoon, joka luo usein enemmän thrashkuin death-vaikutelman. Hieman Jefferson Airplaneä yhdistettynä Hawkwindiin. Biisejä imartelee toistuva vaikuttavimpien tunnetilojen säästäminen niiden loppupuolelle. All That Divides on oiva paketti, vaikka mukana on vielä pientä hakemista. Vaikka yksittäisiä huippuhetkiä löytyy, kunnolla murskaavat iskut ovat harvassa. Vähemmän yllättäen levyn seuraaja ei pysty täyttämään odotuksia. Naurahdin ääneen Furnace Tanin otsikolle. Toisaalta tämä herättää kysymyksen, voisiko materiaali olla vieläkin parempaa, jos sen ydin olisi tässä väkevimmässä aineksessa. Tami Hintikka SKULMAGOT Skulled to Death OLD SKULL Luin kerran Hesarista viemärisukeltajan jouluisen tilityksen siitä, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Äänimaailma on yksi levyjen heikoista lenkeistä: turhan ohkainen ja voimaton soundi ei sovellu kunnon kuolotuuttaukseen. Levy ei tarjoa kuoletuksellaan juuri mitään uutta, ei edes siinä vanhan liiton karsinassa, jossa se mätää lihaansa aterioi. Joona Turunen MONSTROSITY Rise to Ruin Spiritual Apocalypse METAL BLADE Yhdysvaltalaisen death metal -veteraanin kaksi 2000-lukulaista levyä on kaivettu uudelleenjulkaistavaksi. Ironista kyllä, sinänsä onnistunutta äänimaailmaa nakertaa inhasti miksaus, joka on puurouttanut pahasti eritoten rumpusoundit. Lopulta levy nousi Kinkku-mittarilla jopa vahvan keskitason kärkikahinoihin. Jess and the Ancient Onesista tuttu kitaristi Tommi Hoffren perusti aikoinaan yhtyeen, jonka puitteissa voisi levyttää materiaalia, joka ei sopinut pääyhtyeen linjaan. Eteerisen kauniisti soiva päätöskappale Love Eternal saattaa kuulijan levolliseen tilaan haaveilemaan muistoista, joita ei omista. Sävellyksissä on annettu mukavasti sijaa verenkiertoa kiitettävästi kiihdyttäville melodioille. Tuhdimmalla soundilla ja aavistuksen iskevämmillä sävellyksillä kumpikin levyistä nousisi neljän kirveen kerhoon. THE EXPLODING EYES II SVART The Exploding Eyes on tullut tiensä päähän
Bändiin tutustuessa kitaristi-laulaja Chris Appletonin käheä raspiääni oli ehkä ainoa asia, johon tottuminen vei oman aikansa. Ei muuta kuin aiemmat albumit tarkempaan syyniin ja uutta odottamaan. Hyvä muttei loistava. Yhtye syöksyi debyytillään koko olentonsa voimalla syvyyden syövereihin ja toi sieltä mukanaan jotain kultaista ja ajatonta. etenkään, kun levy osoittautuu intensiivisten kuuntelujen myötä aivan hyväksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kappaleet olisivat automaattisesti hyviä, vaan Devil Masterin ehkä itsetarkoituksellinenkin hurjapäisyys lienee syönyt biisinkirjoituskynän kovinta terää. Yhtye ei ole saanut jostain syystä suuren yleisön huomiota, vaikka tämä viime vuonna julkaistu, nyt lp:nä ilmestyvä albumi on jo bändin neljäs. Osumiakin löytyy, mistä esimerkkinä ep:n linjaan nähden harvinaisen ryhdikäs Gates of Pain, jonka selkeys esittelee bändin suotuisassa valossa. Aitoa asiaa kun ei voita mikään. Devil Masterin konsepti on kieltämättä mielenkiintoinen, mutta eiköhän tämä vielä parin vuoden työn tarvitse toimiakseen kunnolla. Kiehtovan aavemaisilla melodioilla varustettuja osuuksia ei löydy entiseen malliin, eikä raivokkaampi yleisote pysty korvaamaan puutetta. Aiemmin tänä vuonna julkaistu ep kulki pitkälti High Spiritsin tarttuvan ja popahtavan heavyn linjoilla. Siinä missä debyytti Fifth Angel (1986) edusti power metalia ja Time Will Tell (1989) enemmän hard rockia, käsillä oleva albumi on välimuoto kahdesta aiemmasta asettuen heavy metalin tontille. LVPVS on kauimpana Blackin vanhoista metkuista. Kumpaakin ajaa täysin kyltymätön himo uuden luomiseen. Mies on parhaimmillaan kitaranvarressa, mutta se ei tarkoita, etteikö hänen lauluaan kuuntelisi mielellään. Mukana on myös itse Jussi Lehtisalo, ja kyllähän ARVIOT 73. Miehen ääni on veljeensä verrattuna huomattavasti pehmeämpi ja syvempi, mikä tuo mukavaa vaihtelua. Hammerheartin hengessä kulkevia raitoja on kahdeksan, kappaleita ehkä kaksi tai korkeintaan kolme. Albumin soundi on ärhäkkä ja kirkas, mutta biisien rakentamiseen olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota. Sanoitukset, soundit, kappaleet, ihan kaikki. Bändi naulasi teesinsä oveen jo vuonna 1995 ilmestyneellä debyyttilevyllään, jonka Svart julkaisee nyt uudelleen. Mikko Malm FIFTH ANGEL The Third Secret NUCLEAR BLAST Yhdysvaltalaisyhtye on yhdistänyt voimansa lähes kolmen vuosikymmenen levytystauon jälkeen kolmannen studioalbumin merkeissä. Viime vuonna kasattu, pääasiassa täysin Blackin omin voimin pyörittämä projekti on julkaissut aiemmin muutaman pienäänitteen, ja nyt pukataan pihalle kevyet kolme pitkäsoittoa. Myös riffien aiempaa aggressiivisempi ote tekee peräeroa Kinkkuun, vaikka mainiosti toimivaa monipuolisuutta kuoro-osuuksineen päivineen löytyy edelleen. Professor Black oikein alleviivaa tätä lähes järjettömyyksiin kohoavaa pakkomiellettä. Soitto pelaa moitteettomasti, mutta erityisesti kitaraosuudet ansaitsevat kunniamaininnan. Elli Muurikainen DEVIL MASTER Manifestations RELAPSE ”Raw, twisted brand of death rock meets black metal punk mayhem”. Tämä ei ole Fifth Angelin paras albumi, mutta kaiken kaikkiaan varsin kelpo comeback. Mikko Malm PROFESSOR BLACK I Am the Rock Sunrise LVPVS HIGH ROLLER Useissa eri kokoonpanoissa vaikuttava (ja monia niistä vieläpä pitkälti hallinnoiva) multi-instrumentalisti Chris Black on selkeästi Jussi Lehtisalon hengenheimolaisia. Bändi on ilmiselvästi pyrkinyt tuomaan pääasiallisen säveltäjänsä, kitaristi Markus Ullrichin johdolla musiikkiinsa enemmän omaa ilmettä. Machinations on puolestaan miedosti progeileva esitys, jota tymäkkä johtoriffi kuljettaa vastustamattomalla voimalla eteenpäin. Ulverin Christopher ”Garm” Ryggin eteerisesti tulkitsema hypnoottinen nimikappale ei ole menettänyt hohtoaan. Nyt joistain kappaleista jää kovasta temposta huolimatta sävellyksellisesti laiska vaikutelma. Tässäkin tapauksessa Blackin kyky tehdä tarttuvia ja nostattavia sävelmiä käy hyvin selville, mutta ideapankki ei riitä täysimittaisen kiekon tarpeiksi. Biisit jäävät nopeasti mieleen, sanoituksia myöten, ja erityisesti kertosäkeet on hiottu viimeisen päälle. Paikallaan ei sovi polkea, vaan musiikkia on saatava pihalle nyt heti ja mieluiten paljon. Selvimmin tämä kuuluu KK Fossorin falseteissa, jotka on karsittu minimiin, ja kitaroinnissa, jossa ei enää pyritä mallintamaan lähes pakkomielteenomaisesti Andy LaRocquen mestarillisen tunnistettavaa tyyliä. Ankaralla King Diamond -asteikolla Manor of the Se7en Gables asettuu 90-luvun loppupuoliskolla ilmestyneen The Spider’s Lullabye – The Graveyard – Voodoo -levykolmikon tietämille. Levy ei ole suotta klassikko, sillä sen monumentaaliset riffit, kaihoisat melodiat ja syvältä maan keskipisteestä kantautuva mörinä muodostavat juuri sellaisen yhdistelmän, josta kumpuaa genren elämänveri. Ja ne pari kolme kappaletta ovat kyllä pirun hyviä. Levyn päätösbiisin laulusta vastaa Appletoneista nuorempi, Iced Earthissäkin bassoa soittava Luke. Sunrise lyö puolestaan kielensä Bathoryn takapuoleen. I Am the Rock kumartelee kansia myöten Motörheadin suuntaan. Pastissia tämäkin on, mutta omintakeinen ja hyväntuulinen (!) tulkinta tuo oman viehätyksensä. Vain Blackin puhdas ja melodinen laulu toimii omillaan, sillä lemmyilyyn äijän ääni ei sentään taivu. Hienoin ralli on ehdottomasti listalta toisena löytyvä hevimetallijytä We Will Rise. Defiance soi autossani taannoin ainakin kaksi viikkoa putkeen ennen kuin kävi edes mielessä vaihtaa levyä. Soolot ovat varsin vaikuttavia, vaikka välillä niissä sorrutaan jo hieman brassailun puolelle. Levykolmikko tekee siihen pientä pesäeroa, vaikka Blackille ominainen melodinen ja hyväntuulinen ote puskee yhä läpi. Mega SCEPTICISM Stormcrowfleet SVART Kotimainen Scepticism on Thergothonin ohella funeral doomin pioneereja. Punaisena lankana on esikuvien kunnioitus ja pastissit. Into the Silent Sea on käytännössä oma kappaleensa, sillä se ei kuulosta juuri lainkaan alkuperäisesitykseltä. Tämä käy ilmi jo levypapereista, eikä linjalta livetä juuri lainkaan. Särobassolla rokataan ja sävellykset ovat kieltämättä hyvin tehtyä jäljitelmää, mutta onhan tätä hieman omituista kuunnella. Myös hunajaisia kertosäkeitä voisi kuulla enemmän, vaikka levyn tarina kulkee riittävän kiinnostavasti ilman suurempaa tarttuvuuttakin. Uusi albumi on kappalemäärältään ja kestoltaan lähes identtinen debyytin kanssa, mutta sen biisit eivät ole samalla tasolla ja 55 minuuttia tuntuukin aavistuksen ylimitoitetulta. Myöskään Stars Are Falling ja Can You Hear Me eivät ole hassumpia. Kahdeksanbiisinen ep kahlataan läpi kohkaten ja vanhakantaista paholaismusiikkia palvoen. Säkeistön viipyilevä kitarakuvio on kaunista kuultavaa, kunnes siirrytään vahvasti ryöpyttävään kertosäkeeseen. Defiancen sävellystyö on todella vakuuttavaa, ja koko nelihenkinen miehistö on ollut mukana vaikuttamassa lopputulokseen. Devil Master tihkuu raakuutta ja ilkeyttä jokaisesta solustaan. Pikkulevy sisältää pitkäsoitolta tutun Island of Stone -kipaleen, Nik Voidin väsäämän ambient-remixin Into the Silent Seastä sekä täysin uuden biisin, Machinationsin. Vasta kahden vuoden ikäisen bändin soitosta kuuluu läpi niin Misfits kuin muinainen Mayhemkin, mutta paketista löytyy myös sopivasti omaa ilmettä. Toinen merkille pantava seikka on, että päinvastoin kuin monilla muilla genrensä edustajilla, Scepticismin sävellykset eivät ole staattisia, vaan ne sisältävät luonnollista dynamiikkaa ja selkeästi eteenpäin kulkevia temaattisia kehittelyjä. Joni Juutilainen THE OSIRIS CLUB Island of Stone INDIE Tänä vuonna toisen pitkäsoittonsa The Wine Dark Sean julkaissut psykedeelisen hard rockin ja post-punkin välimaastoa tutkiva The Osiris Club tarjoilee kolmen kappaleen ep:tä. Kerrankin voi sanoa, että levy-yhtiön saatesanat osuvat kohdalleen paremmin kuin hyvin. Stormcrowfleet on murheisuudestaan huolimatta ennen kaikkea kaunis levy – vaikka voi olla, ettei se näyttäydy kaikille sellaisena. On onnistuneen albumin merkki, että sen viimeisen biisin päätyttyä tekee mieli pistää lätty heti uudestaan pyörimään. Kappaleet kuulostavat jokaisen kuuntelukerran jälkeen paremmilta, joskin vanhojen fanien pettymykseksi on todettava, ettei yhtyeen kasarisoundille ominaisia kaikuja ja kohinoita juuri löydy. Vilja Vainio ABSOLVA Defiance ROCKSECTOR Brittiläinen Absolva tunnetaan parhaiten Blaze Bayleyn taustabändinä. Jollain perverssillä tavalla Sunrisen kirkasotsainen ja silotellumpi näkemys klassisesta Bathorysta vie kuitenkin mukanaan. Avoin ihailu, taidokas ote ja tarttuvat rykäisyt toimivat aikansa, vaan menoa on vaikea arvostaa kovin pitkälle
Pasi Lehtonen H E N R IK ST O LT tässä aivan selkeästi Circlen maailmoissa mennään. Hypnoottisella bassokuviolla alkava 11:34-instrumentaali saa tukea syntetisaattorien särinästä ja palauttaa levyn ruotuun. Albumi ei ole helppoa kuultavaa, mutta se kantaa erinomaisten hetkiensä ansiosta. Tämäkin levy vaikuttaisi kestävän kuuntelua kerta toisensa jälkeen. Sillä ei tapahdu paljon mitään, mutta juuri se onkin mielenkiintoista. Kovin korkeita arvosanoja kolmikolle ei kuitenkaan arvaa antaa. Äänitaide on abstraktia ja hahmotonta, ja sen mielekkyys on aikaja paikkasidonnaista. Se on levyn kantavin voima, joka paikkaa hieman terävimpien koukkujen puutetta. Täyspitkä on vuodesta 2007 toimineen poppoon viides ja painottuu pääasiassa kulmikkaan raskaasti hidastelevaan, toisinaan myös rivakasti vyöryvään kuolometalliin. Kari Koskinen VELI-MATTI O ÄIJÄLÄ Keskellä ei mitään KARKIA MISTIKA Kotimaisen undergroundin legenda Veli-Matti ”Läjä” Äijälä täytti tänä vuonna 60 vuotta, minkä kunniaksi hän julkaisee toisen soololevynsä. Keskellä ei mitään on kolme kappaletta sisältävä industrial-ambient-teos, joka on kuin itäeurooppalainen taide-elokuva. Heyday on lyijynraskas runttaus, joka jarruttelee melodiseen jumitteluun, mutta ei kaappaa otteeseensa samalla tavalla kuin kaksi ensimmäistä raitaa. Eetu Järvisalo riitä hyvistä ideoista huolimatta korkeimpaan kolmannekseen. Toistoa, hypnoottisuutta, verkkaisesti vaihtelevia kuvioita, mystisyyttä ja runttausta. Hyviä fiiliksiä, hyviä juttuja, sympaattista meininkiä ja todella helppoa ja mukavaa kuunneltavaa. Professori Musta on taatusti sydämensä asialla ja levyjä ei ole kasattu rahan takia, mutta sinänsä tarkoituksellinen kopiohenkisyys ja toisaalta sävelmien kapea-alaisuus ei ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Bändin musiikin parasta antia on siitä kumpuava antaumuksellisen ilkeä ja varsin salaperäinen tunnelma. Sillä lailla. Päätyönsä mies on tehnyt Terveiden Käsien parissa, mutta vuosien varrelle on mahtunut monia muitakin projekteja, kuten Death Trip, The Leo Bugariloves ja Lapin Helvetti. Ajoittainen suoraviivaisuuden lisääminen olisi saattanut saada kappaleet erottumaan paremmin toisistaan, mutta on pakko myöntää, että kiehtova, eri kulmista lähestyvä kuolemanpalvonta pitää nytkin otteessaan levyn alusta loppuun. Vanhelgd kumartaa selvästi vanhalle liitolle, mutta työstää näkemystään mukavan omaehtoisesti ja kryptisesti. Vaikea tämänkaltaisille levyille on antaa arvosanaa, koska niihin ei voi soveltaa samoja kriteerejä kuin muihin populaarimusiikin alalajeihin. Kolinaa ja piipitystä, sitähän tämä on, jos humoristisesti kärjistetään. Jokainen levy on kasattu taidolla, ja soundit ja soitto toimivat edukseen. Jos länsinaapuri oli 1990-luvulla laadukkaan kuolon kultakaivos, maasta putkahtaa nykyäänkin vereviä pumppuja tämän tästä. Kahden laulajan ryöpyttämä myrkyllinen, englannin ja ruotsin välillä vaihteleva ärinätulkinta tukee hyvin uhkaavaa kuolokuvastoa. Laulua ei ole, ja jokainen neljästä raidasta on mitoitettu militantilla tarkkuudella 666 sekunnin mittaiseksi. Bone & Ash kuulostaa meteorisateelta, joka jauhaa kaiken ympäriltään tomuksi. Lopulta kuitenkin enimmäkseen taustamusiikkia. VANHELGD Deimos Sanktuarium PULVERIZED Harva asia on metallimusiikissa yhtä siistiä kuin hyvin sovitettu ruotsalainen death metal. Soundi on tunnusomaisen mätä ja jämäkän karhea. Myös kolmeminuuttinen Alexandria tuntuu täytepalalta. Mikko Malm DEADBIRD III: The Forest within the Tree 20 BUCK SPIN Arkansasilainen doom/sludge-kuusikko yllättää akustisella avausraidalla The Singularityllä, joka muistuttaa painostavassa kauneudessaan Alice in Chainsistä. Parin minuutin tunnelmoinnin jälkeen Luciferous Heart laahaa massiivisine riffeineen eetteriin. Bändi kiihdyttää kappaleen loppua kohden rymistelyyn, ja kaaoksen ja herkempien tunnelmien välillä tasapainoilu jatkuu koko 40-minuuttisen levyn mitan. Kun levy pyörähtää loppuunsa, olo on väsynyt mutta onnellinen
Vauhtia riittää, suorituskyky on huipussaan ja koukut lävistävät korvia aivan suvereenilla otteella. Ja aivan mainioltahan tuo kuulostaa. Levyn räyhäkkäästi aloittava Wych Elm rakentaa hypnoottista ja uhkaavaa tunnelmaa hyvinkin pitkään kunnes räjähtää täysimittaiseksi NWoBHM-palvonnaksi. Edelliseen Black President -levyyn (2015) verrattuna soundikin tulee nyt kuin seinän takaa. Viimeistään Nightfallin (1998) kohdalla yhtye alkoi hidastaa tempoja ja monipuolistaa ilmaisuaan aina siihen pisteeseen, että varsinaista vauhtimättöä ei ole kuultu sittemmin juuri lainkaan. Spaceman on astetta parempi kuin laimeaksi jäänyt Space Invader (2014) – kenties coverlevy Origins (2016) avasi melodiahanoihin muodostuneita tukoksia. Mikko Malm TORNADO Commitment to Excellence EXTREME METAL Suomalaisbändin thrash/ speed-pohjainen, Suicidal Tendenciensin ja Anthraxin hengessä kulkeva metalli värittyy hieman vaihtoehtoisemmilla mausteilla. Kotoisalla kielellään sanoituksia kärisevä yhtye lähestyy black metalia pakanallisuuden kautta, mihin viittaavat sisäkannen miekkosten erikoinen pukeutumistyyli sekä levyn omistaminen ”suden mytologiselle merkitykselle”. Pelimiestä ukkelissa on edelleen sen verran, että joku tyttökin saa osansa. Spaceman tuntuu katselevan teemoiltaan vankasti taaksepäin. Tales from the Twilight World (1990) on äärimmilleen vietyä melodioiden, säälimättömän rumputykityksen, tarttuvien kertosäkeiden ja tyylinhallinnan riemuvoittoa. Somewhere Far Beyond taas on menettänyt uusinnassa napakkuuttaan. Levyltä löytyy vain kolme varsinaista kappaletta, jos lasketaan pois intro, välisoitto ja outro. Somewhere Far Beyond (1992) taittoi mättöhenkisemmän kehityksen, ja tässä vaiheessa yhtyeen toiminta alkoi saada ammattimaisempia ja harkitumpia sävyjä. Tylsät, kulmikkaat ja vaivalloisesti etenevät Ashes to Ashes ja The Guest for Tanelorn pudottavat kokonaisuuden kuitenkin kuolevaisten joukkoon. Ylimääräisiä bonuskappaleita ei ole. Vetreästi veivaava Frehley on vieläpä soittanut suurimman osan instrumenteista itse, mitä nyt Gene Simmons piipahtaa vierailemassa basson varressa yhdellä biisillä ja rumpalit – parilla raidalla mukana on myös vanha aisapari Anton Fig – avittelevat. Livenä nämä kappaleet taipuvat luultavasti huomattavasti rähäkkäämpään muottiin. Mukaan on heitetty myös turha cover S.O.D:n United Forcesista, joka lienee valittu nimenomaan sanoitustensa vuoksi. Kari Koskinen ARVIOT 75. Bändin kolmas albumi omaa jonkin verran omaa ilmettä – erityisesti laulujen ansiosta – ja kappaleet kulkevat parhaimmillaan hyvinkin maukkaasti. Frehley tuntuu olevan oivassa luomisvireessä, Spaceman kun ilmestyy verrattain nopeasti parin edellisen tuotoksen perään. Pra sila – Vukov totem koostuu muiden muassa Bathoryn, Mg?an, Nokturnal Mortumin sekä usean slaavilaisen black metal -bändin jättämistä vaikutteista, mikä tarkoittaa käytännössä oikealla tavalla raakaa ja voimakasta musiikkia, jonka seassa elää pieni ripaus eeppisyyttä. Omissa kirjoissani bändin huippu koettiin kuitenkin kolmannella pitkäsoitolla. Kitaroissa on kyllä enemmän potkua ja raskautta, mutta alkuperäisen terävästi iskeneet rummut ovat jääneet nyt hieman paitsioon. Frehley muistelee sitä ja tätä hyvien aikojen perään sympaattisen setämäisesti haikaillen. Hieman tavallisesta poikkeavan ideologisen linjan kuulee osin myös musiikissa, joka ei kulje aivan ilmeisintä polkua. Levypapereista selviää, että vierailijoina kuullaan niinkin nimekkäitä kavereita kuin Ross Dolan, Karl Sanders ja Glen Drover. Tämän levyn myötä bändin soundi löysi oman jäljittelemättömän lokeronsa, eikä valikoimasta löydy kenties kännissä sävellettyä Altair 4 -kappaletta lukuun ottamatta yhtään heikkoa lenkkiä. The Bard’s Song oli balladipuolella niin tyhjentävä onnistuminen, että fanit ovat saaneet laulaa biisiä keikoilla levyn ilmestymisestä lähtien. Kimmo K. LOST TRIBES OF THE MOON Lost Tribes of the Moon OMAKUSTANNE Jenkkibändi Lost Tribes of the Moonin debyytti on yltäkylläinen sekoitus 70-lukulaista hard rockia, doomia, progeheviä ja psykedeelistä folk/ambient-huuruilua. Tuplien toinen levy käsittää albumin alkuperäisessä muodossaan. Kaksi ensimmäistä kappaletta ja nimiraita ovat täyden kympin esityksiä, nyökkäyksiä edeltävän levyn maisemiin. Tornado tuskin silti nousee isommin esille vastaisuudessakaan. Follow the Blind (1989) kiristi ruuvia, ja levyltä löytyy bändin kenties suurin hitti: Kai Hansenin osaksi laulama Valhalla raikuu keikoilla edelleen. Mutta eipä hätää, sillä nekin tarjoavat reilun puolen tunnin verran materiaalia. Muuten tempoja laskettiin selvästi, ja Tolkien-aiheiset sanoitukset alkoivat saada tuekseen monipuolisempia sävellyksiä ja mahtipontisempaa otetta. Ero on niin pieni, että kyse on lähinnä lumeesta, jonka voimin voidaan mainostaa edes jotain uutta. Pyöristettynä ja liian siistinä. Nytkin tarjolla on napakkaa hard rockia vähän kierolla mutta rennolla Ace-twistillä. Valitettavasti ulosanti tuo myös mieleen glamversion Zack de la Rochasta, mikä ei ole tässä taloudessa kovin kovassa huudossa. Joni Juutilainen ACE FREHLEY Spaceman SPV Faktahan on, että Eissi määrää, teki mies sitten kelpoja tai parempia levyjä. All My Sinsin esikoislevy osoittaa monin paikoin suurta potentiaalia ja on suurilta osin toimivaa kamaa, mutta kaikesta kuulee, että yhtyeen kovimmat teot ovat vasta tuloillaan. Debyytti Battalions of Fear (1988) oli vielä raakile, mutta miehekkäästi laulettu melodinen thrash/ power soi silti hyvin vahvasti. Ratkaisu on perusteltu, sillä alkuperäisten ja uudelleen miksattujen ja masteroitujen välinen ero on huomattava. Levyltä olisi helppo irrottaa enemmänkin kaahauspaloja, ja esimerkiksi avausraita Banish from Sanctuaryn tehokas kitarasahaus ei ole menettänyt voimaansa tipan vertaa. Mielenkiintoinen levy, joskaan en ole täysin varma, mitä se yrittää kertoa. Varsinainen potku jää kuitenkin antamatta. Yhtyeen nimeä kantava, painavasti soiva päätöskappale sisältää niin raskasta riffittelyä, tummaa tunnelmaa kuin eläimellistä sooloiluakin. Levyjen paketointi on mallia tupladigipak, ja masterointi on tehty vuoden 2013 uusintamiksausten pohjalta. Osaan nauttia myös uudemmista levytyksistä, mutta nämä neljä ensimmäistä julkaisua muodostavat mättövoittoisemman Blind Guardianin ytimen. Kokonaisuutena levy on vanhakantainen, mutta silti perin lämminhenkinen ja hyvinkin ainutlaatuinen, juuri kuten Ace Frehley. Ja kelpaahan tällaista hyvää peruslaatua julkaista. Pääasiassa tämä tarkoittaa katujätkän tyylillä ja melko korkealta päästelevää laulajaa Superstar Joey Severancea, jonka terävät sanoitukset kelailevat maailmanmenoa sapekkaalla otteella. KISS-veteraanin melodiantaju, riffikäsi ja omalaatuinen tatsi niin kitaran varressa kuin mikin takana ovat taatusti tunnistettavia ja aina ilahduttavia elementtejä. Jo albumin toisena kappaleena kuultava Zov iz magle päästää bändin mahtipontisuuden valloilleen, ja lopputulos on kieltämättä puhutteleva. Levyllä asenne huokuu lähinnä laulajan suorituksesta, josta opin alun hyljeksinnän jälkeen peräti tykkäämään. Tuplabassareissa ei säästellä, ja kappaleista löytyy naiivin tarttuvaa ja yksinkertaista otetta, jota jaksaa kuunnella vielä kolmen vuosikymmenen jälkeenkin. Aluksi tätä pitää vitsinä, sillä Tornadon musiikilliset eväät eivät suoraan sanoen puhu noinkaan kovan vierailijakaartin puolesta. Revenant puolestaan esittää asiansa raskaan tamppauksen tahdittamana ja makeiden kitaraharmonioiden koristamana. Massiivisista, raskaasti orkestroiduista kappaleista nykyään tunnettu bändi on hylännyt vanhemman materiaalin thrash-henkisen pamputuksen ja siirtynyt niin sanotusti seuraavalle tasolle, sekä suosion että että haastavuuden suhteen. Kari Koskinen ALL MY SINS Pra sila – Vukov totem SATURNAL Tämännimiseltä bändiltä ei osaa odottaa ensimmäisenä pirullisesti rullaavaa mustaa metallia, mutta niin vain taipuvat serbialaismuusikoiden sarvet kohti musiikkikentän tummempaa laitaa. Eniten uusiokäsittelystä ovat hyötyneet alun perin hieman voimattomasti soinut debyytti ja Tales From the Twilight World, jonka rumpusoundit jättivät aikoinaan toivomisen varaa. Hittejä tälläkään kertaa tuskin siunaantuu, mutta levy nostaa silti miehen profiilia mukavasti. Koskinen BLIND GUARDIAN Battalions of Fear Follow the Blind Tales from the Twilight World Somewhere Far Beyond NUCLEAR BLAST Varhainen Blind Guardian oli nykyiseen verrattuna hyvin erilainen yhtye. Severancen tästä maailmankolkasta katsoen eksoottisempi tausta selittänee osaltaan, miksi Tornadon meiningit eivät ole aivan perusmallisinta laatua, kaveri kun on vastuussa myös musiikista
Omasta puolestani tässä on kaikki, mitä yhtyeeltä hyllyyni huolin. Boksin lp:t pohjaavat vuoden 2006 Helloween-remastereihin, ja on aihetta olettaa, ettei levyistä ole saatavilla tämän parempia otoksia. Vuotta myöhemmin ilmestyneen kakkosen epätasaisuuteen (tai monipuolisuuteen, kuten jotkut haluavat asian ilmaista) on ilmeisenä syynä se, että bändin tähänastinen pääbiisintekijä Hansen värkkäsi albumille vain kolme biisiä, mikä enteili miehen eroa koko yhtyeestä. Vasta korkealta ja kovaa, mutta myös tyylikkäästi ja omaperäisesti laulava Kiske etualallaan Helloween oli niin sanotusti läjässä. Ep:llä voi olla maineensa yhtenä power metalin alkupisteistä, mutta biisien puolesta se ei ole nykykorvin mitenkään takorautainen. Kitaristi-laulaja Kai Hansenin luikauttelua mainituilla levyillä on tavattu mollata, mutta on rouheassa kailottamisessa oma viehätyksensäkin – äärirajoilla reuhaaminen voittaa usein puunatun ja puuteroidun suorittamisen. Debyytti-ep:n ja -pitkäsoiton tuotantovastuussa oli kovan määrän klassikkoja Kreatorista Voivodin ja Sodomin kautta Ratos de Porãoon 1980–90-luvuilla tuottanut Harris Johns. Kaikkiaan tyylikkäästi toteutettu, liikoja pursuilematon (mukana on mainittujen kamppeiden lisäksi levymatto ja juliste) boksi on mainio hankinta hänelle, joka haluaa omistaa Helloweenilta vain sen tiukan olennaisen. Jos Johns-levyt kallistelivat enemmän ei-niin-erottelevaan, räkäisempään yleissoundiin, Tommyjen Hansen ja Newton hoitelemat Keeperit tarjosivat useampaa kertaluokkaa fiinimpää äänimaailmaa – toki ajan hengessä. Epäsuhtaisuuksista huolimatta levyt voi soittaa huoletta peräjälkeen, eikä omille korvilleni ole tehty (kenties varhainen Rhapsody pois lukien) tämän tarttuvampaa voimailua. Kokonaisuus on myös suvannottomuudessaan hengästyttävä, ja kun Jerikon muuri viimein sortuu, kuulija kaipaa palautusjuomaa. Mikäli tarvetta ilmenee, loput voi kuunnella suoratoistona. Judas-maksi ja The Best, the Rest, the Rare -kokis eivät ole toki tässä seurassa mitään välttämättömyyksiä, mutta eipä noista toisaalta ole laatikon sisuksissa haittaakaan. Myöhempinä vuosina bändin kuunteleminen on ollut sattumankauppaa, ja onkin mielenkiintoista tutkia, miltä yhtyeen tähän päivään asti kovin materiaali vaikuttaa paksun aikapoimun takaa. Saman vuoden lopussa ilmestyneelle Walls of Jericho -debyyttikokopitkälle tultaessa meinaa vallan yllättää, miten tylyllä menolla albumin ensimmäinen varsinainen kappale Ride the Sky pistelee eteenpäin. Matti Riekki HELLOWEEN Starlight – The Noise Records Collection BMG ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Kolmen pitkäsoiton lisäksi mukana on yhtyeen nimikko-ep, Judas-maksisinkku sekä Noise-aikaukauden joutsenlaulu, vuonna 1991 ilmestynyt tuplakokoelma The Best, the Rest, the Rare. Saksalainen Helloween oli 1980-luvulla yksi niistä melodisemman suunnan heavy-yhtyeistä, joiden kasetit kuluivat mankassani puhki. Michael Kisken rekrytoiminen Helloween-mikin varteen pesunkestäviksi heavyklassikoiksi muodostuneille Keeper of the Seven Keys -levyille oli kuitenkin bändiltä sen uran tärkein veto. Metallican edeltävänä vuonna julkaisema miltei samanniminen albumi ei ole soiton puolesta kaukana. Tutkimusmatkaan suo oivan mahdollisuuden seitsemän eriväristä vinyyliä sisältävä Starlight-boksi, joka niputtaa yhteen Helloweenin Noiselevylafkalle purkittaman tuotannon. Kolpakko nouseekin lähinnä bändin energialle, joka ei meinaa pysyä nahkahousujen punteissa sitten millään. Bändin levytysuran startti, alkuvuodesta 1985 julkaistu Helloween-ep tarjoaa Priestiltä, Maideniltä ja Acceptilta mallia napannutta kohkaamista, jossa lämätään kumilätkä päätyyn sen enempiä miettimättä. Vaikka levyn johtoviilloksi jäävän Ride the Sky’n ja sen parin heikoimman raidan välinen laadullinen juopa on melkoinen, kirkasotsainen hevilaukkaaminen jättää varsin hyvälle mielelle. On puhdas makuasia, kumpaa Keepereistä pitää tykimpänä, mutta sen voinee todeta faktana, että vuonna 1987 julkaistu ykkösalbumi on seuraajaansa tiiviimpi kokonaisuus
TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVAT JANNE KIM GITMARK MUSIIKKIA ILMAN ESTOJA 78. – Samaan aikaan tuli ulos paljon loistavaa musiikkia Darkthronelta, Emperorilta ja Ulverilta, joista viimeinen on ehdottomasti inspiroinut meitä sävellyksellisesti. Nuo olivat monien mahdollisuuksien aikoja, ja niissä oli ihan omanlaisensa tunnelma. Meille black metal Norjalainen Madder Mortem ei ole aina tuntenut oloaan kotoisaksi maansa mustanpuhuvan metallimusiikkikentän pyörteissä, mutta bändi ei ole antanut sen haitata. Muistan nauraneeni jollekin vitsille lippujonossa, ja katseet, joita sain sivullisilta, olivat sanalla sanoen murhaavia, hah hah. En ollut varmaan saavuttanut riittävää ilkeystasoa. Burzumin tallikaverit Madder Mortemin levydiili arvostetun englantilaisen Misanthropy-lafkan kanssa oli aikoinaan kova juttu. Meininki sopi meille täydellisesti... – Muistan, kun tapasimme levy-yhtiön omistajan Tiziana Stupian lounaalla Oslossa ja katselimme samalla jotain paperijuttuja. He julkaisivat paljon loistavaa, kompromissitonta musiikkia, jonka sekaan mahtuu muutamia todellisia helmiä. Piireistä löytyi myös pari vaihtoehtoisempaa bändiä, lähinnä Arcturus ja The 3rd and the Mortal, jotka tuntuivat jo vähän samankaltaisemmilta artisteilta kuin me. VANHA LIITTO M adder Mortemin juuret ulottuvat aina vuoteen 1993, jolloin norjalainen metalliskene eli varsinaista black metalin kulta-aikaa: samana vuonna julkaistiin muun muassa Burzumin Det som engang var, Darkthronen Under a Funeral Moon ja Immortalin Pure Holocaust. Tunsin oloni todella cooliksi, kun Tiziana tuli ulos ja kertoi portsareille, että minut täytyy päästää ehdottomasti sisään. – Ilmapiiri oli yleisesti ottaen kovin outo. Norjalaisuus oli noihin aikoihin kova valttikortti metalliundergroundissa. Samalla oli aika erikoista, että kaltaisemme eiblack metal -bändi sai solmittua kansainvälisen levydiilin. Myös levy-yhtiön vuonna 1998 julkaisemaa Presumed Guilty -kokoelmaa pidetään yhä kovassa arvossa. Muistaakseni emme saaneet juurikaan huomiota täällä Norjassa, mutta ei meillä ollut toisaalta vihaajiakaan. Misanthropyn kiinnostus meitä kohtaan oli tavallaan varmistus sille, että olemme hieman epätavallinen ja laadukas bändi. Ilmeisesti nauraminen oli tuolloin kiellettyä. Kirkevaag muistelee. Tinkimätön ja pitkäjänteinen työ on vienyt yhtyeen pitkälle. – Ne olivat mielenkiintoisia aikoja! Olin 17-vuotias lukiolainen, joka kuunteli Walkmanistä Emperoria ja Darkthronea, ja kaikki tuntui loksahtavan kohdilleen ammattimuusikkousunelmieni suhteen. Kun esimerkiksi lähdin katsomaan Darkthronen keikkaa Oslon Rockefelleriin vuonna 1996, tapahtuman henki oli alusta alkaen todella erikoinen. Vielä tuolloin nimellä Mystery Tribe toimineen Madder Mortemin mielessä siinsivät kuitenkin doomimmat ja tunnelmallisemmat musiikilliset maastot. Vaikka olihan se ehkä hieman erikoista olla samalla levy-yhtiöllä Burzumin kanssa. Olimme todella iloisia saadessamme heiltä tarjouksen, sillä levytyssopimus oli noihin aikoihin iso juttu. – Musiikkiskene, tai ainakin metalli-sellainen, oli hyvin pitkälti black metalin ja kaiken sen ympärillä pyörivän hässäkän dominoimaa, joten kaltaisellemme bändille ei ollut oikein porukkaa, johon olisimme kuuluneet, kitaristi ja perustajajäsen BP M. Misanthropyn julkaisut edustivat monipuolista laatumetallia parhaimmillaan, ja myös Madder Mortem koki olevansa eksentristä linjaa vetäneen yhtiön linjan arvoinen bändi. – Minusta tuntuu, että metallilehdistön ja levy-yhtiöiden kiinnostus norjalaisia yhtyeitä kohtaan auttoi meitä saamaan huomiota Misanthropy-lafkalta. Vuosina 1993–2000 toiminut levy-yhtiö nautti undergroundpiireissä suurta suosiota, eikä ihme – puljulle levyttävien artistien joukosta löytyivät muiden muassa Arcturus, Burzum, Mayhem ja Primordial. Lounaan lasku oli muuten tismalleen 666 Norjan kruunua, hah hah! Myöhemmin samana iltana lähdimme lafkakavereidemme Beyond Dawnin levynjulkkaribileisiin, enkä päässyt sinne sisään, koska olin liian nuori. – Minusta tuntuu, että olimme pieni palanen norjalaisen undergroundmetallin palapelissä, koska veimme hommaa eri suuntaan kuin suuri osa muista bändeistä
On tärkeää olla rehellinen itselleen ja antaa musiikin kuljettaa itse itseään. Kun kuuntelen albumia, kuulen helposti sen ajan vaikutteet, ja se vie minut välittömästi takaisin ysärille. – Se levy suorastaan huutaa keitä ja mitä me olemme! Mercuryn jälkeen mukana olivat enää laulaja Agnete [Kirkevaag, haastateltavan sisko] ja minä, ja olimme jo jonkin aikaa halunneet ohjata musiikkiamme raskaampaan ja erilaisempaan suuntaan. Kitaristi muistelee debyyttialbumia ainoastaan hyvällä. Erityisesti rumpali Mads Solås oli tärkeä tekijä oman soundimme löytymisessä. Tunnistan edelleen bändin tuon levyn takana, ja nautin sen kuuntelusta, sillä levyn kappaleet ovat yhä erittäin vahvoja ja kotoisia, vaikka albumi onkin nyt ajatellen hieman irrallaan muista tuotoksistamme. oli vain yksi vaikute muiden joukossa, se edusti enemmän musiikin yleistä fiilistä ja pimeyttä kuin jotain tiettyä sanomaa. Kaikki liha on kuin ruoho Mercurya seurasi vuonna 2001 julkaistu All Flesh Is Grass, jota voitaneen pitää hyvällä syyllä bändin varsinaisen uran starttina. – Levyltä kuulee kokemattomuutemme muusikkoina, mutta se on tavallaan yksi osa levyn viehätystä. Mercurylta on hankala löytää Metallican, Sepulturan ja Faith No Moren vaikutteita, mutta All Flesh Is Grassillä ne ovat selvästi kuultavissa. Kaikki tuntuu olevan kuin sateen ja usvan peittämää. Oli todella mielenkiintoista nauhoittaa ensimmäistä levyä, koska kaikki oli uuden oppimista. Levy-yhtiö vaihtui Misanthropysta suureen Century Mediaan, ja myös yhtyeen musiikillinen linja koki huomattavan muutoksen, kun mukaan tuli aiempaa raskaampia riffejä ja terävämpää soittoa. – Aloin tehdä erilaisia kokeita alavireisillä ja aggressiivisilla riffeillä. Albumilla on outo, läpeensä kaikuinen tuotanto sekä aavemainen kansikuva. Saimme lopulta kasaan sopivan kokoonpanon ja olimme kaikki samoilla musiikillisilla linjoilla. – On ihmeellistä, että siitä on jo parikymmentä vuotta! En ole varmaankaan enää sama ihminen kuin 1990-luvun lopussa, toivottavasti olen kasvanut ihmisenä, oppinut ja kehittynyt hieman. Tämän osoitti eritoten All Flesh Is Grassiä seurannut Deadlands (2002), joka lisäsi painavia riffejä, progressiivista utuisuutta ja väritöntä ”Jotkut ovat sanoneet, että teemme hankalaa musiikkia ihan tarkoituksella, mutta se on kaukana totuudesta. Näen meidät siinä mielessä kapinallisina, että teemme täysin kompromissitonta musiikkia – siis juuri sitä, mitä rockin tulee mielestäni olla.” 79. Monet Mercuryn arvostelut kuvailivat meidän edustavan goottimetallia, joten tahdoimme osoittaa, että juuremme ovat jossain muualla. Yhtyeen ensimmäisen albumin Mercuryn julkaistusta tulee ensi vuonna pyöreät 20 vuotta. Siinä iässä sitä oli vakuuttunut omasta mahtavuudestaan ja kuolemattomuudestaan. Bändin musiikki on ollut kautta linjan hyvin haastavaa ja monilta osin kaukana ”easy listening -kamasta”. Musiikin kehitys noista päivistä on ollut huomattavaa, ja nykypäivän mittapuulla Mercury kuulostaa jokseenkin amatöörimäiseltä, mutta samalla täysin omanlaistaan tunnelmaa ja mystiikkaa hehkuvalta teokselta
Levy edusti bändin mittapuulla huomattavan synkeää materiaalia, ja sen jälkeen ilmestynyt, sävykäs ja elinvoimaa tihkuva Marrow oli kuin piristävän viileä tuulahdus tukahduttavan helteen keskellä. melankoliaa entisestään ja on ehkäpä yhtyeen vaikeimmin lähestyttävä kiekko. Dark Essence -levy-yhtiön kynäilemässä saatekirjeessä yhtyeen vasta julkaistun seitsemännen albumin, Marrow’n, sanoitusten kerrotaan käsittelevän ihmisen perusolemusta, erilaisia ideoita, ajatuksia ja arvomaailmaa. Kuinka näette itse näiden kahden levyn välisen eron. – Marrow’n sloganina voisi pitää sen nimikkokappaleen tekstinpätkää ”know your mind / own your name / hold on to yourself”. On äärimmäisen outoa ja surullista, että asioiden tekeminen omaperäiseen ja kompromissittomaan tyyliin on monesti yhtä kuin kaupallinen itsemurha. Kun kuuntelen uusia bändejä, haluan kuulla jotain uniikkia, en missään nimessä musiikkia, joka kuulostaa tutulta. Moni piti seitsemän vuoden tauon jälkeen ilmestynyttä Red in Tooth and Claw’ta (2016) Madder Mortemin senastisen uran kohokohtana. – Musiikkimme voi olla siinä mielessä aika haastavaa, että uskallamme sukeltaa sen sisään täysillä, ilman mitään estoja. Deadlandsin jälkeen isketyt Desiderata ja Eight Ways (2006, 2009) toivat bändin sointiin jälleen kaivattua tarttuvuutta ja sulavuutta, mutta Madder Mortemin musiikillinen anti kuulosti edelleen liian hankalalta todellista kaupallista läpimurtoa ajatellen. Levy on sekä soundillisesti että sävellyksellisesti lämpimämpi ja heijastelee kirkkaampia ja luonnollisempia värejä. Monet sanoituksista pyörivät yhteiskunnan ihmiselle asettamien paineiden ympärillä: valitako perinteet ennen kehitystä ja turvallisuus ennen intohimoa. Albumi nojaa selvästi kohti metallia, kun taas Marrow on enemmän rockia ja 1970-lukulaista vibaa – siis kaikkea sellaista, mikä on orgaanista, kitaristi Kirkevaag sanoo. Näen meidät siinä mielessä kapinallisina, että teemme täysin kompromissitonta musiikkia – siis juuri sitä, mitä rockin tulee mielestäni olla. Lämmin, kirkas ja luonnollinen Madder Mortemin sanoitukset mukailevat usein musiikin kiemuraista linjaa ja ovat sisällöltään hyvin monitulkintaisia. Koetko, että musiikkinne on tarkoituksellisen haastavaa ja jossain määrin jopa kapinallista. – Marrow sukeltaa syvemmälle sisimpään ja omaa aiempaa suuremman tunteellisen ja tonaalisen ulottuvuuden. – Red in Tooth and Claw on aggressiivisempi, suoraviivaisempi, ahdistuneempi ja levottomampi. On tärkeää olla rehellinen itselleen ja antaa musiikin kuljettaa itse itseään. Naisia ja miehiä Musiikkinne on tietysti vakavilla mielin tehtyä, mutta onko huumorilla mitään sijaa touhuissanne. – Se on seurausta monenlaisista musiikillisista vaikutteista ja monista muista elämän osa-alueista. Mitä tämä oikein tarkoittaa. VA NH A LI IT TO 80. Uskon, että onnistuimme todellakin näyttämään monipuolisuutemme ja bändimme monet kasvot. Vanha kliseen mukaan voisi sanoa, että tekstit jättävät lukijalleen paljon tulkinnanvaraa. Musiikkimme sisäistäminen vaatii paljon keskittymistä, mutta jos sille antaa oikeasti aikaa, lopputulos on varmasti palkitseva. Jotkin synkimmistä biiseistämme saattavat olla ravisuttavia ja niitä on ehkä raskasta kuunnella, mutta kokemus voi olla myös hyvin puhdistava. Jotkut ovat sanoneet, että teemme hankalaa musiikkia ihan tarkoituksella, mutta se on kaukana totuudesta. – Levyn sanoituksilla ei ole mitään yhtä tiettyä pointtia, sillä tavoitteenani on saada tekstit vastaamaan kappaleen tunnelmaa – tai ainakin kuvaamaan niitä mielikuvia, joita sävellykset herättävät minussa, lyriikoista vastaava Agnete pääsee ääneen
Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Pieni muutos Madder Mortem on ikääntynyt arvokkaasti ja omille juurilleen uskollisesti, minkä tuloksena on syntynyt huippulaatuinen ja täysin uniikilta kuulostava Marrow. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Bänditoiminta vaatii omanlaistaan huumoria, emmekä ole missään nimessä surullisia ihmisiä, pikemminkin täysin päinvastoin. Saattaisi kuvitella, että yhtyeen enin nälkä on tässä vaiheessa uraa tyydytetty, mutta viisikolla ei ole vielä aikomustakaan hiljentää vauhtia. – Tämä kysymys olisi varmaan ollut Agneten heiniä, mutta omasta puolestani voin kertoa, että leima on kohtalaisen typerä mutta samalla tietysti paikkansapitävä, koska laulajamme on nainen. Toimintamme ytimessä on enimmäkseen huonoja vitsejä ja muuta hauskaa. – Koska Mercury täyttää ensi vuonna pyöreitä, ajattelimme soittaa spesiaalikeikan Oslossa, ja aikeena on myös levyn uudelleenjulkaisu, jolle soitamme muutamia Mercuryn kappaleita uusiksi esitelläksemme nykyistä soundiamme. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Meistä tuntuu, että löysimme Marrow’lla jotain erityistä, ja toivottavasti se vie meidät pidemmille kiertueille. Toimintamme ytimessä on enimmäkseen huonoja vitsejä ja muuta hauskaa.”. – Pidemmällä perspektiivillä tähtäimemme on kirjoittaa muistettavaa, rehellistä ja laadukasta musiikkia, joka jää elämään vielä pitkään meidän jälkeemme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 89,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 89,90 ”Musiikkimme ei ole mitenkään humoristista, mutta jos tuotantoa tutkii oikein tarkkaan, siellä täällä esiintyy pieniä humoristisia välähdyksiä. Kuulijat osaavat kyllä ajatella omilla aivoillaan. Bänditoiminta vaatii omanlaistaan huumoria, emmekä ole missään nimessä surullisia ihmisiä, pikemminkin täysin päinvastoin. Sukupuolikysymykset tuntuvat puhuttavan metallissa edelleen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Musiikkimme ei ole mitenkään humoristista, mutta jos tuotantoa tutkii oikein tarkkaan, siellä täällä esiintyy pieniä humoristisia välähdyksiä. Minusta nämä määritelmät ja mainoslauseet ovat aika typeriä eikä niitä tarvita mihinkään. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Haaveenamme on siis kasvaa hieman isommaksi, jotta voisimme keikkailla enemmän ympäri maailman ja panostaa kunnolla keikkoihin. Teemme siinä ohessa ehkä myös bändidokumentin. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Olette varmaan jo melko tottuneita ”female-fronted metal” -leimaan. Toivottavasti musiikkimme saa aikaan edes pienen muutoksen tässä maailmassa. Valtaosa artisteista on yhä miehiä, mutta naisten määrä skenessä on kasvanut viimeisen parin vuosikymmenen aikana lähes räjähdysmäisesti. Mietitäänpä asiaa sitä kautta, että kuinka moni on nähnyt mainoksen, jossa lukee ”male-fronted metal band”. Madder Mortemin aloitellessa uraansa naismetallimuusikot eivät olleet missään nimessä arkipäivää – esimerkiksi Nightwishin, Lacuna Coilin ja Within Temptationin huippusuosion päivät olivat vielä kaukana tulevaisuudessa
Jos meillä on yhteistyökumppanina vaikkapa Veikkaus, heidän loungea ei tarvitse enää piilotella jonnekin pimeimpään nurkkaan, koska alueella on alaikäisiä. Varsinkin kun 14 400 ihmisen kohdeyleisö joutuu kärsimään asiasta. Niiden suunnittelu, rakentaminen, logistiikka, infra, kylmälaitteet, huollot ja järjestyksenvalvonta ei ole ollut ilmaista. Ennen viime kesää anniskelualueilla ei saanut edes myydä ruokaa. Tänä vuonna alueella oli enää alle sata alaikäistä. Kun Tuska julkisti muutoksen, uutinen herätti voimakkaita mielipiteitä varsinkin sosiaalisessa mediassa. – Useiden lavojen ja alueen järjestelyjen myötä meillä on ollut kahdeksan eri anniskelualuetta. – Ilman karsinoita voi oikeasti nauttia musiikista, eikä festaripäivään tarvitse suhtautua niin, että nyt ehtii äkkiä käydä muutamalla ennen kuin seuraava keikka alkaa. – Voimme sijoitella lavat ajattelematta anniskelualueita, ripotella ruokakojut ympäri karttaa ja luoda ihan erilaisen kokonaisuuden. – Olemme laittaneet koko alueen suunnittelun uusiksi. M A R K U S P A A JA LA 82. PIIRI AKI NUOPPONEN Tuska Open Air pudotti taannoin aikamoisen pommin: Tuska 2019 tulee olemaan alle 18-vuotiailta kielletty, ja samalla paljon puhutut anniskelukarsinat jäävät historiaan. – Tuskan kävijöiden rauhallisuuden tietäen en millään jaksa uskoa, että ongelmia tulee. Sen sijaan lupaamme ensi kesälle freesin ja aivan helvetin hyvän Tuskahenkisen kattauksen! Vain täysi-ikäisten Tuskaa 6. Se kuvaa hyvin nykyaikaa. Festivaalijohtaja haluaa alleviivata muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, millaisia haasteita Suomen lainsäädäntä aiheuttaa, jos alaikäisten sisäänpääsy festivaalille sallitaan. Kapasiteetti tulee silti pysymään totutun rajoissa. Voimme nyt ajatella koko Suvilahtea ihan puhtaalta pöydältä, Mäkynen toteaa. – Kyllä me osasimme odottaa aika kärkkäitäkin vastakommentteja. Monen kommentoijan kohdalla tuntui siltä, ettei tiedotetta ollut luettu otsikkoa pidemmälle. – Tilanne on kuitenkin muuttunut radikaalisti viimeisen vuoden aikana. Olemme siis tähän asti rahoittaneet alaikäisten pääsyn Tuskaan omasta pussista. – Uskon, että jengi tulee jatkossa dokaamaan vähemmän, Mäkynen naurahtaa. Jo tämä asia yksinään on vaikuttanut valtavan paljon siihen, miltä Tuskan aluekartta on viime vuosina näyttänyt. Jos Tuskan kentällä on 14 500 ihmistä ja heistä alle sata on alaikäisiä, niin onhan se suhdanne aika mäntti. Sitä varten piti olla oma alue. Mäkynen vihjaa, että vetämässä on kovia artistikiinnityksiä, joiden kaikkien toteutuessa ongelmaksi muodostuu se, ”minne ne kaikki bändit saadaan mahtumaan”. Mäkysen mukaan tärkein kulma on se, että Tuskan ei enää tarvitse eriyttää musiikista nauttimista ja anniskelua toisistaan. – Asiaan on yritetty löytää lääke joka vuosi: laittamalla myyntiin edullisemmat liput alaikäisille, löytämällä nuoremmille hyviä täkyjä ohjelmaan ja tekemällä heihin kohdennettua markkinointia, Mäkynen sanoo. Mäkynen on varma myös siitä, että ohjelma-asiat tulevat vain paranemaan muutosten myötä. – Tuskan kulurakenne perustuu liiketoimintaan, eikä meillä ole esimerkiksi valtion rahoitusta taustalla. – Ohjelmapäällikkö on sama kuin viimeiset 20 vuotta, joten kyllä se tietty touchi tulee säilymään, Mäkynen hymyilee. – Syksy on aina jännittävää aikaa. – Jos haluaisimme kasvattaa tapahtumaa 20 000 päiväkävijän festariksi, se edellyttäisi Metallican ja Iron Maidenin tyyppistä ohjelmaa, joka ei olisi enää Tuskan hengen mukainen. Tai että nyt on vedettävä tuoppi naamariin nopeasti päälavan anniskeluporttien sisäpuolella, jotta saa siirtyä kakkoslavan anniskeluun. Liipaisinsormi on paljon herkemmällä kuin sisälukutaito, Mäkynen hymähtää. Kaiken keskiössä on kuitenkin musiikki. Tuska on festari, jolla on ollut aina minimaalisen vähän järjestyshäiriöitä, vaikka olemme panimolitrojen myynnissä festarien kärkijoukossa. Voiko muutos aiheuttaa nihkeämpiä lieve-ilmiöitä. – On ollut häiritsevää ajatella, että näiden asioiden yhdistäminen on täysin normaalia kaikkialla muualla paitsi Suomessa. FINNISH Metal Eventsin ja Tuskan toimitusjohtaja Eeka Mäkynen kertoo, että K-18-aihe on ollut pöydällä jo vuosia, eikä lopullinen päätös ollut helppo. ”Kun yksi ovi sulkeutuu, saattaa useampi aueta”, totean, ja Mäkynen innostuukin kaikista niistä mahdollisuuksista, joita Tuskalle uuden K18-politiikan myötä avautuu. Lähteekö läträäminen lapasesta, kun alkoholia saa mistä vain. Näin ollen maksamme kaiken itse
VKO 2018-47. Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Opeth 10-18_BACKCOVER.indd 1 08.10.18 11:12 6 414883 503147 1 8 9 35 03 14 -1 80 9 PAL