74,00 € | ENNAKOT: TICKETMASTER S/K-18 | OVET 17:30. LA 23.11.2019 HELSINKI HARTWALL ARENA LIPUT ALK
6.11.2019 PAKKAHUONE TAMPERE LIPUT ALK. 35,00€ TIKETTI & PEURUNKA.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET 20.30 99.11.2019 RAUHALAHTI KUOPIO LIPUT ALK. HOLIDAY CLUB SAIMAA ARENA RAUHA 7.12. HELSINGIN JÄÄHALLI HELSINKI 13.11. LOGOMO TURKU 6.12. 74,00 € | ENNAKOT: TICKETMASTER S/K-18 | OVET 17:30. AULANKO AREENA HÄMEENLINNA 15.11. PAKKAHUONE TAMPERE 14.11. 39,50€ TIKETTI JA LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 19:00 7.11.2019 THE CIRCUS HELSINKI LIPUT ALK. ZEMPPI AREENA KEMPELE 16.11. 38,50€ LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 21:00 5.12. SEINÄJOKI AREENA SEINÄJOKI SPECIAL GUEST: LA 23.11.2019 HELSINKI HARTWALL ARENA LIPUT ALK. 38,50€ LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 19:00 8.11.2019 PEURUNKA AREENA LAUKAA LIPUT ALK
Recorded with David Castillo at Ghostward Studios (Opeth, Katatonia) and mixed by Adam Noble (Placebo, Biffy Clyro, Nothing But Thieves, Deaf Havana). centurymedia .com www. ESKIMO CALLBOY is releasing a new album “ Rehab” after their highly successful album “ The Scene”. Rehab will be available also as pink, neon yellow and neon orange vinyl versions! Out 25.10.2019 the most notorious black metal band of all time is back with their 6 th studio album! www. Out 25.10.2019 Norwegian LEPROUS is back with their sixth and most ambitious studio album! “ Pitfalls” is a leap of faith into fresh, exciting and challenging Rock territory. insideoutmusic .com Check the band live in Finland: 26.11 Tampere, Finland Pakk ahuone 27.11 Helsinki, Finland Tavastia REHAB · Out 1.11.2019
Recorded with David Castillo at Ghostward Studios (Opeth, Katatonia) and mixed by Adam Noble (Placebo, Biffy Clyro, Nothing But Thieves, Deaf Havana). Rehab will be available also as pink, neon yellow and neon orange vinyl versions! Out 25.10.2019 the most notorious black metal band of all time is back with their 6 th studio album! www. ESKIMO CALLBOY is releasing a new album “ Rehab” after their highly successful album “ The Scene”. insideoutmusic .com Check the band live in Finland: 26.11 Tampere, Finland Pakk ahuone 27.11 Helsinki, Finland Tavastia REHAB · Out 1.11.2019. centurymedia .com www. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ve spe rith , Alf ah an ne , Pro fet us, Ve sa Ra nta , Inf ec ted Ra in 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ma yh em 02 5 Bö lze r 02 8 Jin jer 03 2 Nil e 03 6 Tee ma : He viz om bit tul eva t 04 2 Alc est 04 8 Pö lky llä : Cre ed ja Alt er Bri dg e -m ies Ma rk Tre mo nti 05 2 Sa lam yh kä : Ga mm a Ra y Ins an ity & Ge niu s (19 93) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Ma yhe m 07 8 Va nh a liit to: alk ua iko jen Tar ot, ha ast att elu ssa Ma rko ja Sak ari Hie tala 08 2 Ku ud es pii ri 042 028 018 078 03 2 AN D Y JU LI A ST EF AN R AD U TA FR AN C ES C O D ES M AE LE TE M EN TI Y PR O N O V Out 25.10.2019 Norwegian LEPROUS is back with their sixth and most ambitious studio album! “ Pitfalls” is a leap of faith into fresh, exciting and challenging Rock territory
Prices starting at INSOMNIUM JINJER VLTIMAS HIGH ON FIRE PERTURBATOR MIDNIGHT HACKTIVIST SKYND. Hate Crew Deathroll Finland Exclusive lippupalvelu More to come..
Milteipä jokainen sen pointeista on pyörinyt omassakin päässäni, myös häpeä – tai ehkä eritoten se. Kun Elli Muurikainen kirjoitti edelliseen Infernoon nuoren ja tuore-energisen ihmisen ilahduttavan vuodatuksen keikkakokemusten viljavista riemuista, olin jo lähellä vastata haasteeseen keski-ikäisen sohvamusadiggarin verkkaisesti räjähtävällä energialla. Kärsivällisyyskykyni ei-niin-toimivien kulttuurielämysten suhteen taas on liukastellut lähelle nollaa. 22.11.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT BÖLZER Lese Majesty -ep (ilm. Nimeni on Matti, olen postimerkkeilijä MAYHEM Daemon ODDARRANG Hypermetros STRIGOI Abandon All Faith (ilm. Arin teksti keikoillakäymisen vaikeudesta voisi olla luonteenpiirteiltään omasta näppäimistöstäni. Lähivuodet tuntevat sellaisenkin ääritapauksen, että poistuin keikkaklubin lavan edestä lähibaariin kuuntelemaan musiikkia kuulokkeilla, kun elävä tarjonta ei kovista odotuksista huolimatta lähtenyt. 7. Ellei teksti nyt saa ryntäämään suoraa päätä paikallisen keikkapaikan lippuluukulle, ainakin se pistää pohdiskelemaan omia asetuksiaan. vuosikerta Numero 173 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Silloin harvoin, kun saan raahattua itseni karmean jahkailun jälkeen lavan eteen, elän kyllä tilanteessa mukana täysillä – siis jos lavalta käsin toimitetaan. Olen tätä nykyä etupäässä kotona visusti viihtyvä fanaattinen levymusiikkidiggari, jonka olemus vastaa villeydessä – ja viileydessä – jotakuinkin mukavassa villaneuleessa tuhisevaa postimerkkeilijää. En monesti malta olla sorkkimatta kolumnin aihepiiriä omasta vinkkelistäni tai olla ”juttelematta” mielipidesivun kanssa jollain muulla tapaa. Päätin toisin, mutta päätös ei harmita – ikätoverini Ari Väntänen nimittäin hoitaa homman (kirjaimellisesti) kotiin tämän numeron kolumnipaikalla. Muusikko-kirjailija Sami Lopakan tokaisu, ettei hän poistu kotoaan minnekään ellei ole pakko, istuu minunkin turpavärkkiini suorastaan huolestuttavan hyvin. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Andy Julia KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Ja se homma on harvemmin turhaa. Minulla on yksinkertaisesti paljon parempaakin tekemistä kuin seurata esitystä, jonka koen jollain muulla tavoin kuin kiinnostavana. 29.11.) DANNY BROWN uknowhatimsayin¿ TYPE O NEGATIVE None More Negative -boksi KUTEN joku on saattanut huomata, Päänavaus elää toisinaan symbioosissa muutaman sivun päässä odottavan Inferno-kolumnin kanssa. Infernon lukijakunnan nykyinen ikämediaani lienee lähempänä Matin ja Arin kuin Ellin ikää, mutta siltikin kehottaisin teitä tarraamaan ennen tämän lehden kolumnin tavaamista edellisnumeroon tai lautailemaan verkkosivuillemme, mikäli Ellin vyörytys meni jostain syystä ohi
Kuulostaako albumi juuri siltä kuin sen oli alkujaan tarkoituskin. Voisi sanoa, että tämä albumi on kuin mielen elokuva, jossa vien kuuntelijat mukanani sille matkalle, josta albumin konsepti kertoo. – Black metal heijastaa Saatanaa, joka on minulle henkilökohtaisesti mielenkiintoinen ja tärkeä symboli. – En kuitenkaan lähtenyt tekemään levyä mielessäni tietynlainen ajatus, miltä haluan sen kuulostavan. Bändin takaa löytyy Sariina Tani, jonka visio eteerisen tunnelmoinnin ja raa’an äärimetallin yhdistämisestä on poikinut maittavaa hedelmää. Vesperithin yhteydessä pomppaa usein esiin termi black metal, joka kuuluu myös sävellyksissä. Kotimaisen Vesperithin debyyttialbumi on herättänyt paljon huomiota jo ennen julkaisuaan. Albumista saamasi palaute on ollut ymmärtääkseni lähes poikkeuksetta positiivista. Minkälaisia tunteita ja tunnelmia pyrit kuulijalle välittämään. Luon musiikkini aina siitä näkökulmasta, että pyrin välittämään sen kautta moniaistisen maailman. Musiikkini on itsessään hyvin visuaalista, ja sitä aspektia tullaan myös vahvistamaan. En kuitenkaan löydä black metalista niitä syviä, okkultistisia pohdintoja, joita kyseinen arkkityyppi itsessäni herättää, joten minulle ei ole muodostunut genreen kovin henkilökohtaista sidettä. Mitä black metal merkitsee sinulle henkilökohtaisesti. Toivon, että saamme luotua esiintymisistä oman immersiivisen maailmansa, joka vie matkalle uusiin ulottuvuuksiin. – Musiikkini on kuin toinen ulottuvuus, jonka pyrin kanavoimaan tänne mahdollisimman eläväksi. On ollut uskomattoman hienoa todistaa, että niin monet ovat ymmärtäneet sen ja päässeet siihen sisään. Äärimetallisuus ei koskaan ollut tavoite, vaan lähinnä tehokeino tasapainon saavuttamiseksi, ja ajattelenkin olevani enemmän äänitaiteilija kuin muusikko. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN VESPERITHIN nimikkoesikoinen on melko ilmava ja utuinen levy, eli musiikista löytyy paljon muutakin kuin pelkkää äärimetallirytinää. Bändisi kohdalla on nostettu esiin viittauksia esimerkiksi Darkspaceen ja Wolves in the Throne Roomiin, jotka istuvat musiikillisesti samaan ryhmään. Onko sinulla suunnitelmissa järjestää jotain erikoisempaa lavashow’ta vai menettekö niin sanotusti perinteisen kaavan mukaan. – Livekeikat on tarkoitus soittaa suurelta osin improvisaationa, mikä vaatii meiltä itseltämme keskittymistä ja pääsyä oikeaan mielentilaan. Viesti toisesta ulottuvuudesta P II A N IE M I 8. Millaisin mielin olet seurannut musiikkisi saamaa vastaanottoa. – Albumi on ollut monta vuotta kestävä, elävä ja intuitiivinen prosessi, Sariina Tani avaa. – Black metal ei ole se suunta, johon tähtään musiikillani, joten jätän määritelmät musiikistani sekä koko genrestä muille, Tani selventää. – Sitä huomaa totta kai asioita, jotka voisi tehdä seuraavalla kerralla paremmin, mutta albumi kuulostaa kyllä siltä kuin oli tarkoitus, ja konseptista on saatu irti kaikki, mitä pitikin. – En olisi ikinä uskonut, että levy koskettaa niin monia ihmisiä! Se ei ole kuitenkaan mitenkään helposti kuunneltava, vaan vaatii aikaa ja tilaa. Vesperith on aikeissa lähteä myös keikkailemaan
Pahaenteinen tunnelma kirpaisee erityisen kylmästi juuri Atomvinterillä. Oletteko koko ajan luovassa mielentilassa. – No, toivottavasti ihmiskunta heräisi ja ottaisi hieman vastuuta omista tekemisistään. Emme oikein itsekään tiedä, mitä tapahtui. Muutoin meillä ei ole aikaa valmistautua loppuun. Viesti toisesta ulottuvuudesta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ ENNEN olette kirjoittaneet sanoituksenne kokonaan ruotsiksi, mutta uudella Atomvinter-albumilla on mukana myös muutama englanniksi kirjoitettu kappale. Kuinka päädyitte tällaiseen ratkaisuun. – Olemme käyttäneet kappaleissamme kosketinsoittimia ihan alusta alkaen, joten oli luontevaa tuoda koko Alfa-kokemus keikkakuulijoille saakka. – Halusimme kehittää uuden väylän, jonka avulla voimme tavoittaa kaikki fanimme ympäri maailman. Kun nyt laulatte apokalyptisistä teemoista ja muista ankeista asioista, on pakko kysyä, kuinka haluaisitte tämän maailman loppuvan. Se on todellakin aivan kulman takana… Ruotsalaisen Alfahannen tutkimusmatka ihmiskunnan pimeälle puolelle saa jatkoa uudella levyllä, joka vie bändin ilmaisua aiempaakin synkempiin loukkoihin. Tahti on siis ollut varsin mukava, mutta myös musiikin laatu on säilynyt erittäin korkeana. Alfahannen ydinnelikko on pysynyt samana vuodesta 2010, mutta uuden levyn promokuvissa pönöttää myös viides jäsen, joka osoittautuu pienen nettisurffailun perusteella esimerkiksi Arcanassa vaikuttaneeksi Stefan Erikssoniksi. Päissämme pyörii jatkuvasti biisejä, riffejä ja sanoituksia. Sanoituksistamme on kyselty käännöksiä jo kauan, joten miksipä emme kirjoittaisi niitä suoraan englanniksi, eskilstunalaisviisikko vastaa yhteistuumin. Jatkuvasti rappeutuva yhteiskunta innoittaa meitä kirjoittamaan musiikkia, ja kappaleisiin löytyy koko ajan uusia aiheita. – Kappaleemme ovat olleet alusta alkaen synkkiä, mutta sitä myötä, kun maailma menee hullumpaan suuntaan, myös sanoituksemme ja musiikkimme ovat muuttuneet hiljalleen lohduttomammiksi. – Kyllä. Kuinka hänestä tuli bändinne jäsen. Hän jäi touhuun kiinni kuin lapsi karkkikauppaan. – Tämä on hyvä kysymys. Mikäli pidät uutta levyä aiempia pimeämpänä, olet muuttunut ehkä itse sisältäsi synkemmäksi. Loppu on lähellä 9. Alfahannen tuotanto on ollut kauttaaltaan synkkää ja sanomaltaan epätoivoista, mutta yllättävän kuulijaystävällisesti toteutettua melankolista musiikkia, josta löytyy oma ripaus niin Katatoniaa, Kentiä kuin Kvelertakiakin. Vaikka Alfahannen musiikki lienee parhaiten luonnehdittavissa melankoliseksi metallirockiksi, muiden muassa Maze of Tormentissa ja Vinterlandissa soittaneiden miesten äärimetallivaikutteet puskevat esiin väkisinkin. Ja nyt kun Stefan on bändissä, me muut näytämme hänen rinnallaan paljon laihemmilta. Bändillänne tulee ensi vuonna täyteen kymmenen vuotta, missä ajassa olette saaneet aikaiseksi neljä kokopitkää levyä. Monissa eri bändeissä soittanut Stefan on ollut ystävämme jo kauan, ja pyysimme häntä ensin ainoastaan keikkasoittajaksi, mutta hänet oli lopulta helppo huijata ihan viralliseksi jäseneksi
Kuvat muodostavat tarinallisen kaaren, ja halusin katsojalle fiiliksen, että nyt ollaan mukana rundilla. Olen kypsytellyt erästä tarinaa jo useamman vuoden, ja idea pitäisi saada käsikirjoitettua ja katsoa, josko joku oikea taho innostuisi siitä. Kuvat nostivat tunteet ja muistot pintaan. – Olen tehnyt viime vuosina töitä valokuvauksen lisäksi liikkuvan kuvan parissa, eli työstänyt enimmäkseen musavideoita. Olin jo aiemmin tutkaillut vanhoja rokkikuviani, mutta nyt rupesin penkomaan niitä tosissani läpi ja hämmästyin, kuinka paljon vastaan tuli kuvia, joita en muistanut olevankaan. Toimittaja kaipasi juttuun myös ennennäkemättömiä kuvia. Siitä alkoi suht intensiivinen puolen vuoden työ, jonka aikana elin sitä elämää uudestaan. Onko jokin kirjan kuvista mielestäsi selkeästi ylitse muiden. Kaduttaako tämä ratkaisu jälkikäteen. Kiertue-elämässä on kuitenkin joka päivä 22 tuntia muuta kuin sitä tärkeintä. – Olen ollut muutamissa tietokirjoissa mukana kuvaajana, ja niiden työstön lomassa mietin, että haluaisin tehdä oman kirjaprojektin ja puhtaan kuvateoksen. Lähdin poimimaan otoksia, jotka nostivat tunteeni pintaan. – Aloitin editointivaiheen printtaamalla valokuvausstudioni lattialle noin 300 mustavalkoista kuvaa. Homma lähti harrastuksesta, mutta se kasvoi kuin varkain ja kiertäminen vei koko ajan enemmän aikaa. – Bändin viimeiset pari vuotta oli kuoleman valmistelua ja aika raskastakin aikaa. Rakastetun Sentencedin rumpalina koko sen uran toiminut Vesa Ranta on koonnut kuvakirjan, jossa ruoditaan kiertue-elämän ”ihanuutta” bändille ominaiseen tyyliin. Kuvailin toki jonkin verran myös silloin, mutta en samalla innolla kuin vuosina 1995–2002. – Vaikka itse kiertäminen oli vastenmielistä, keikat olivat lähes aina ne päivän kohokohdat. – Freelancetoimittaja Anniina Vainio otti alkuvuodesta yhteyttä tarkoituksenaan tehdä iso artikkeli edesmenneestä bändikaveristani Miika Tenkulasta, jonka kuolemasta tuli maaliskuussa kuluneeksi kymmenen vuotta. – Elokuva on suurin ammatillinen haaveeni, mutta en tiedä, toteutuuko se koskaan. – Sentencedin matka kiertävänä bändinä meni koko ajan raskaampaan suuntaan. Kirjasta huokuu, että bändi ei viihtynyt kiertueilla. Seuraavana päivänä päätin, että ensimmäinen puhdas kuvateokseni olisi kuvallinen testamenttini bändimme kiertue-elämästä. Kiertämisen raskauteen vaikuttivat toki paljon myös asiat, joita tapahtui kotona, kuten joidenkin jäsenten saama jälkikasvu. Raskaan matkan dokumentti SYTYKKEITÄ V E SA R A N TA 10. – Kun artikkeli tuli ulos, sain kuvista rohkaisevaa palautetta – materiaali siis vaikutti kiinnostavalta myös muille. Kerrot kirjassa, että et ottanut juurikaan kuvia Sentencedin loppuaikojen kiertueilta. Aina pitää kuitenkin kulkea määrätietoisesti haaveitaan kohti. – Kuvatessa minulle oli tärkeää olla sivullinen tarkkailija. – Kirja ei todellakaan ole kevyttä katseltavaa ja luettavaa, mutta kaiken synkkyyden keskellä on läsnä bändin oma erikoinen musta huumori, ja ilman huumoria se matka olisi ollut vielä lyhyempi. KUINKA kauan sinulla oli ajatus Agony Walk – On the Road with Sentencedin synnystä ennen prosessin alkua. Suurimmat haaveeni liittyvätkin juuri liikkuvaan kuvaan: haluaisin päästä työstämään elokuvaa. Löydätkö rundaamisesta näin parikymmentä vuotta myöhemmin mitään hyviä puolia. Juuri Miikan luonne tulee kirjan kuvista parhaiten läpi. Merkityksellisimmät kuvat ovat minulle Tenkulasta. Sellaisia, joista minulla olisi jotain kerrottavaa. Olet valokuvannut kauan, mutta onko sinulla mielessä jokin projekti, jonka haluaisit vielä ehdottomasti toteuttaa. Lisäksi olin siirtynyt digiaikaan, joten kuvien fiilis oli teknisesti vääränlainen. Draama/kauhu-tyylilajissa mennään
– Vaikka ulkomuoto on marginaalinen, itsetarkoituksellisen synkkä ja kalsea, se on toisaalta ainoita metallimusiikin yhä kehittyviä alalajeja. Ajatus tyhjyydestä on liikaa monelle ihmiselle ja mahdoton hyväksyä varsinkin länsimaisessa kulttuurissa. Miksi valmiin paketin julkaisu kesti näin kauan. Marginaalinen, synkkä ja kalsea Raskaan matkan dokumentti METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ SA A R A K U JA N SU U 11. – Tematiikan keskiössä on aika, kuolevaisuus ja sen kokeminen sekä kaiken katoavaisuus ja muutos. – Kyllä. Sanoitukset eivät ole aikajärjestyksessä, vaan enemmän pienoistarinoita ja välähdyksenomaisia hetkiä ison teeman sisällä; palapeli, josta jokainen voi koota omansa. Riffimateriaali ja ensimmäinen luonnos albumista olivat valmiina suunnilleen kahden vuoden jälkeen, mutta päätin hajottaa sen pienempiin osiin ja rakentaa kaiken uudestaan lukuisia kertoja. Kiekko purkitettiin jo viime vuoden alussa. Kuoleman mysteeri lävistää kaikkea olemassaoloamme, se on raskas ja saavuttamaton, mutta toisaalta luonnollinen ja kauniskin asia. Lopputuloksesta tuli enemmän kuin osiensa summa, ja olen siihen tyytyväinen. – Aasian-levy-yhtiönä toimii vanha tuttu japanilainen Weird Truth, jonka kanssa olemme tehneet jo useamman levyn. Maailmanlaajuisesti löytyy kourallinen bändejä ja tekijöitä, joista monen musiikilliset juuret linkittyvät Suomeen. Vaikka välissä ilmestyi ep (As All Seasons Die, 2014), sävellysprosessi taisi olla tällä kertaa tavallista hitaampi. Kotimainen funeral doom -skene sisältää toinen toistaan tasokkaampia bändejä, joiden joukkoon kuuluu myös tamperelainen Profetus. – Minuun ovat vaikuttaneet eniten suomalaiset Skepticism ja Thergothon, mutta myös esimerkiksi australialainen Mournful Congregation ja amerikkalainen Bell Witch, joiden soundista kuuluvat samat perinteet. KOLMAS levynne The Sadness of Time Passing on tunnelmiltaan odotetusti raskas. Funeral doom linkittyy vahvasti kuolemaan. Hautajaisdoom on marginaalinen genre. Mikä ajaa näin synkän musiikin pariin, ja millaiset bändit ovat vaikuttaneet sinuun tässä lajityypissä eniten. Sikäläinen versio sisältää käännökset ja kommentaarit teksteihin ja tulee markkinoille vähän myöhemmin. Sävyt, tai pienet kokonaisuuden osaset ja yksityiskohdat, ovat tärkeässä roolissa. Avantgarde Music on klassinen eurooppalainen yhtiö, jonka historiaan mahtuu vanhoja lempibändejäni kuten Thergothon, Mayhem, Decoryah, Monumentum, ja olin kuullut hyvää palautetta myös heidän viimeaikaisesta toiminnastaan. Käytimme isompaa skaalaa etenkin laulussa sekä erillistä naislaulajaa [Ana Carolina Skaret], joka osallistui levyntekoon Chilestä käsin, kitaristi-laulaja Anssi Mäkinen alustaa. Uskotko, että kuoleman jälkeen on elämää. – Koen, että skenen pienuudesta johtuen funeral doomissa on vielä vanhaa taikaa, jota metallimusiikissa oli 90-luvulla: synkkyyttä, henkilökohtaisuutta ja ennen kaikkea omaperäistä tunnelmaa. – Uskon, että on vain suuri kosminen tyhjyys, jonka lopullinen raja on aina käsityskykymme ulkopuolella. Edeltävästä ...to Open the Passages in Dusk -levystä on vierähtänyt seitsemän vuotta. – Äänitimme ja miksasimme perinteisesti omin voimin, ja levy odotti valmiina, kunnes oikeanlainen levy-yhtiö löytyi pienen etsinnän jälkeen. – Pidän itse hetkellisyyden ja katoavaisuuden ajatuksesta sekä siitä, että joidenkin asioiden parissa tarjoutuu mahdollisuus pysähtyä ja antaa ajan kulua. Prosessi oli tavallaan hyvin pitkä ja puuduttava, mutta sitäkin palkitsevampi. Siksi olemme tuomittuja uskomaan, että kuolemaa ei jollain tavalla ole. Löytyykö siltä jokin kantava teema. – Sanoisin, että raskaus on enemmän musiikin sävyissä kuin koskaan aiemmin
– Satiirin, filosofian ja kapinahengen yhdistäminen on ihan kiva keino pilailla pystyynkuolleen sovinnaisuuden ja tekopyhän hurskastelevaisuuden kustannuksella. Sama pätee King Sataniin bändinäkin, hah hah! Industrial metalin parissa työtään tekevä King Satan on saanut valmiiksi toisen albuminsa, joka tuo bändistä esiin aiempaa kypsemmän ja vaihtelevamman puolen. Kaikki kynästäni syntyvät tekstit tulevat omista kokemuksistani ja havainnoistani, niiden kautta heränneistä tuntemuksista tai pohdinnoista. Tätähän kansantarujen ja mytologioiden ilkikuriset paholaishahmotkin ovat harrastaneet kautta aikain. Aktiivisen luonteeni tähden mieleni on yleensä pullollaan materiaalia, mutta en pakota sitä koskaan mihinkään tiettyyn muottiin, vaan annan sen löytää itse muotonsa. Synistilaulajamme Kate Boss sävelsi jopa kaksi kappaletta itsekseen! Onko visiosi King Satanin musiikin suunnasta muuttunut sitä mukaa, kun homma on muuttunut sooloprojektista ”oikeaksi bändiksi”. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Eikä tähän bändiin olisi edes asiaa, jos sitä ei ymmärtäisi! Syntyvätkö myös sanoitukset samalla tavalla. – Tavallaan. – Monipuolisuuteen vaikutti ehdottomasti myös se, että sävellysprosessissa oli tällä kertaa mukana muutakin bändiä, toisin kuin debyytillä. Saatana ei kumartele kuvia! Kiinnitin huomiota sävellyksiin, jotka ovat mielestäni monipuolisempia kuin edeltävällä King Fucking Satan -levyllä (2017). – Itselleni luomisprosessi oli suhteellisen samanlainen kun aiemminkin. – Tässä porukassa musiikki ikään kuin löydetään, eli sitä ei keksimällä keksitä, joten olen todella tyytyväinen, että olemme tätä nykyä oikea yhtye. Ei pelkkää provosointia 12. – Jos levyn teemojen karikatyrisoitu tiivistäminen yhteen lauseeseen lasketaan provosoinniksi, niin ehkä siinä tapauksessa, laulaja-säveltäjä-multi-instrumentalisti King Aleister Satan pähkäilee. – Niin sanottu ydinvisio, joka ei esiinny niinkään suoraan musiikillisessa muodossa kuin rivien ja nuottien välissä, ei ole muuttunut mihinkään. Lähditkö hakemaan vaihtelevampia kappaleita ihan tarkoituksellisesti. UUDEN hengentuotoksenne nimi on I Want You to Worship Satan. Meille koetetaan hauskasti iskeä tuota shock rock -leimaa, ja kai se kertoo jotain ajan hengestä, jos oman suunsa puhtaaksi puhuminen ja näkemystensä kertominen on jotain, minkä voi tulkita omaavan shokkiarvoa. Joskus se tapahtuu vähällä viiveellä, joskus jokin idea saattaa muhia jopa vuosia, ennen kuin jokin vain napsahtaa kohdilleen. Sitten tiedän miltei spontaanisti, kuinka asia pitää pukea sanoiksi. Tekemällä oppii, eli kai sitä kehittyy huomaamattaan biisintekijänäkin. – Kyllähän tuota provosointia ja naljailua tulee harrastettua, mutta ei koskaan itsetarkoituksellisesti, vaan meillä taitaa olla välillä jotain asiaakin. Onko tarkoituksenanne provosoida, vai mistä tämä otsikko kumpuaa. Yhdistelmä tarkkaan mietittyjä konsepteja sekä ihan vaan spontaaneja hetkiä luovuuden ja hulluuden rajamailta, joista haluan aina tarttuvan mukaan jotain, joka yllättää itsenikin. Vakiintunut kokoonpano tuo totta kai oman vahvan lisänsä, se vahvistaa prosessia ja auttaa tätä vonkaletta menemään paikkoihin, joihin yksin en edes uneksisi päätyväni
Ei pelkkää provosointia
Ja kaipa sekin vaikuttaa, että intohimosta on tullut työ. Mutta miksi nykyisin on niin vaikeaa saada itseään liikkeelle silloinkin, kun mikään ei varsinaisesti estä. Tarkkasilmäinen kaveri huomautti, että jakamassani kiertuemainoksessa mainittiin yhtyeen soittavan myös siellä, missä vaikutan nykyisin. Kertoma oli korutonta, mutta oli helpottavaa ja kiinnostavaa huomata, etten ole yksin ongelmani kanssa. Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa itsellesi ja kaverillesi liput kyseiseen kulttuurielämykseen! Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Keikat eivät tunnu yhtä suurilta elämyksiltä kuin kauan sitten, ja (uskokaa pois, tätä on vaikea myöntää) väkevimmät vibat saan jutuista, jotka tekivät vaikutuksen joskus kauan sitten. Elämäntilanne vaikuttaa asiaan ja määrittyy iän mukaan. Tilanteet muuttuvat. Mukavuudenhaluiseksi laiskiaiseksi, jolle kotisohvalta nouseminen voi olla ylivoimainen tehtävä. Erityisesti iltaisin. Elämäni tärkeimpiin asioihin kuuluu nykyisin sellaistakin, mitä en aikoinaan edes kuvitellut osakseni koituvan. Esimerkiksi ikä. Sitä en tiedä, ovatko heidän syynsä siihen samat kuin kymmeniä vuosia sitten. Mikä meitä yhdistää musiikin lisäksi. Rakastan elävää musiikkia, mutta en jaksa lähteä kuuntelemaan sitä. Mutta niinpä niin, vannomatta paras. Onhan sekin jo nähty. Se oli hauskaa niin kauan kuin se oli hauskaa, ja kun se alkoi ottaa enemmän kuin antaa, oli aika siirtyä elämässä eteenpäin. Entäpä ne muut. Lähtemisaikeista on yllättävän pitkä matka tekoon ja toteutukseen. Olen saanut siltä niin paljon, että koen olevani sille velkaa. Itse olen vapaa kirjoittaja, joka nukkuu yönsä, tekee työnsä ja yrittää säästää voimia ja aikaa lapselleen. Ja sekin vielä, että tosi hyvistäkään keikoista ei enää saa yhtä kovia kicksejä kuin ennen vanhaan. Keikoilla käydään entistä harvemmin. Rakastettava teksti paitsi herätti kalvavan kaipuun klubeille, myös sai miettimään. Tällaisten asioiden miettiminen kertoo musiikin merkityksestä itselle. Brittiläinen Vibrators oli tulossa sinne, ja nyt en pääsisi keikalle, vaikka niin kovasti tahtoisin. Se ei ollut niin puhtaasti vitsi, ettenkö olisi hämmentynyt. Luin juuri vastauksen meemistä: ”Once you hit a certain age you become permanently unimpressed by a lot of shit.” Niin karseaa kuin se onkin, minun on 45-vuotiaana vaikeaa olla mistään yhtä tohkeissani kuin olin 23-vuotiaana. Epäilen olevani parantumaton ”lifer”, joka touhuaa äänitteiden ja tekstien parissa kunnes tipahtaa kuolleena levyhyllyn ääreen tai näppäimistön päälle. Ennen käytiin jatkuvasti, nyt kolme kertaa vuodessa. INFERNO-KOLUMNI ARI VÄNTÄNEN www.borisheavyroc ks.com Liput alk. Vähän aikaa sitten sadattelin somessa, että olin tehnyt virheen muuttaessani pois pitkäaikaisesta kotikaupungistani. Tähän on tultu. Miksi en käy katsomassa bändejä entiseen tahtiin, vaikka elämäni on muuten yhtä musatouhotusta. Jopa ahkerimmilla livehaukoilla laatu on korvannut määrän. Saas nähdä kuinka käy. Suru-uutisia sohvanpohjalta VOITA LIPUT BORIS-KEIKALLE! Japanilainen kokeellisen mekkaloinnin kulttinimi Boris konsertoi marraskuun lopussa Tavastia-klubilla. Kun väsää koko päivän musiikkiin liittyviä juttuja ja kuuntelee sitä, konserttiin lähtö ei ole illalla ihan päällimmäisenä mielessä. 24,50 EUR To 28.11.2019 Helsinki, Tavastia MINULLA on ongelma. Käyn keikoilla harvemmin kuin ennen, mutta ainakin teen sen musiikin vuoksi. Kirjoittaja on muuttunut neljännesvuosisadassa. Vaikka elämä järjestää palikat uusiksi yhä uudelleen, perusasiat eivät muutu. Häpesin huonouttani, kunnes löysin vertaistukea erään merkittävän suomalaisen metallimedian salaisesta someryhmästä. Olen jopa jättänyt menemättä konserttiin siksi, etten halua olla nostalgiassa rypevä setä, mutta se nyt oli suorastaan typerää. Huomenna olisi se Vibratorsin keikka. Menin sinne elämään tietynlaista elämää tietynlaisten ihmisten seurassa. Olen muuttunut hahmoksi, jollaiset ärsyttivät minua ennen yli kaiken. Ne asiat vaativat aikaa, joka tuntuu nykyisin hupenevan käsiin. Sellaiseksi, joka muka rakastaa musiikkia, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että rientäisi silmät palaen kuuntelemaan sitä aina kun jossakin soi. Itse en myöskään koskaan ravannut keikoilla ja festivaaleilla pelkästään bändejä nähdäkseni. Nettikeskustelun synnytti Elli Muurikaisen viime Infernoon kirjoittama kolumni, jossa hän ylisti konserttikokemusten iloa ja elämyksellisyyttä. Flow’ssa seurasin The Curen loistavaa keikkaa läheltä, mutta Maustetyttöjä oli kivempi katsoa telkusta kuin tungoksessa. Toki on niitäkin, jotka käyvät viikoittain keikoilla hamaan hautaan saakka. Sehän on olevinaan pelkkä luku, mutta kun luku on kaksi kertaa suurempi kuin kuumimpina juoksuaikoina, aika on väistämättä jättänyt ihmiseen jälkensä. Sitä paitsi keikalla on lähes aina kivaa, jos sinne vain saa lähdettyä. Musiikin ja kaiken siihen liittyvän ihastelu on ollut elämäni tarkoitus kymmenvuotiaasta lähtien. ”Jaksanko lähteä – tuskin”, oli refleksinomainen reaktioni tuohon yllättävään tietoon. Mitä väliä sillä on, miksi musiikista nauttii, jos siitä nauttii. Siellä moni muukin patologinen musafriikki tunnusti olevansa vastaavassa tilanteessa. Mistä tämä johtuu
i s Wa y t o Se l f De s t r u c t i o n T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R E S E N T. PAKKAHUONE TI 28.1.2020 HELSINKI • THE CIRCUS LIPUNHINTA ALK. TAMPERE . THE CIRCUS 11.2.20 . i s Wa y t o Se l f De s t r u c t i o n TO U R 2 . 50,50€ (SIS. PALVELUMAKSU 3,50€ ) IKÄRAJA: S / K 1 8 • OVET 1 9 : • ENNAKOT: TO U R 2 . 10.2.20 . HELSINKI
Autenttisen dosataikinan tekeminen vaatii jo enempi aikaa ja taikuutta, paistaminen taas keskivertoa isomman pannun. Lisää sulatetut pakasteherneet pannulle muiden ainesten joukkoon. Laita perunat kiehumaan ja kuumenna pannulla öljy, jeera ja sinapinsiemenet. 3. 4. Perinteitä on turha kunnioittaa viimeiseen pisaraan, sillä ne elävät, nykyaikaistuvat ja sekoittuvat maailman makuihin. On helppoa, ja loput perunat nautitaan aina paistettuina.” Megan tuomio: ”Kokkauksessa on parasta se, että sen ei useinkaan tarvitse olla ohjeiden suhteen kovinkaan eksaktia ja reseptit on tehty muokattaviksi. Erikoisuutena mainittakoon joskus intialaisella hotelliaamiaisella tarjoiltavat live dosa -näytökset – päät räjähtelee! Vähän harmittaa, ettei dosa ole ikinä löytänyt tänne sohjolaan, sillä käytännössä kaikki täällä toimivat nepalilaiset ja intialaiset ravintolat keskittyvät pohjoisintialaiseen keittiöön. Lisää pannulle kypsäksi keitetyt, murskatut perunat ja mausta koko hässäkkä vielä mustapippurilla, sopivalla määrällä suolaa ja sitruunamehulla 6. Pilko pari sipulia ja iso tomaatti. Itse puraisin dosaa ensimmäisen kerran Bangkokissa maailmanlopun krapulatiloissa: ruokaa ei tehnyt mieli, mutta jotain piti saada syödyksi. ”Sir, excellent choice” – todellakin! Sen jälkeen on tullut vedettyä mieletön määrä erilaisia dosasettejä, joista pisimmät letut ovat olleet metrin mittaisia. Sekoita hyvin ja paistele pari minuuttia. Markon luonnehdinta: ”Alkuperäinen masala dosa on eteläintialainen perunalla täytetty lettu ja siinä maailmankolkassa erittäin suosittu aamuja välipala. Heitä pannulle ja kuullota muutama minuutti keskilämmöllä. Tässä Aasia–Meksiko-fuusiokeittiökikkailussa täyte nautitaan letun sijasta pehmeästä tacoveneestä. 2. 5. Vastaavasti eksoottisimmatkin makuelämykset voidaan tarpeen tullen muokata paremmin suomalaiseen suuhun sopiviksi, valmistuksen helppous mukaan lukien. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN MARKON KOKATESSA SOI: Massive Attack – Antistarbiisi levyltä 100th Window ”Makumuistoina jossain random-nettikahvilassa poltettu cd-r, Panthip Plazalta ostettu kannettava cd-soitin, Khaosan Roadin myyntikojulta tingityt paristokäyttöiset kaiuttimet sekä oman bungalowin terassilla nautittu masala dosa -take away.” Masalan dösä Siinä missä Nuclear Holocausto Vengeance puuhailisi keittiössä Beheritja muissa pimeyden yhteyksissä ainoastaan vastasyntyneen poikalapsen kylkiluusoppaa keitellen, Marko Laiho kokkaa arjessa intialaista kasvisruokaa meksikolaisella vivahteella. Mausta seos vihreällä tai punaisella pilkotulla chilillä, hienonnetulla valkosipulilla, inkiväärijauheella, garam masala -sekoituksella ja kurkumalla. Intialaiseen keittiöön on luotu palstan historiassa ohut raapaisu, ja Masalan dösä täydentää aukkoa mukavasti. Lähtökohtaisesti ruoka ei ole kaikkein tulisin ja voimakasmakuisin, joten se sopii paremmin kuin hyvin aloittelijoiden naposteltavaksi.” Tee näin: 1. Lämmitä tacoveneitä ja täytä ne juuri valmistamallasi aloo masala -seoksella TARPEET (neljä annosta kahdelle) • 4 Old El Paso Soft Taco Boatia • 5 perunaa • 2 keltasipulia • 1 tomaatti • 1 chili • 1 dl pakasteherneitä • 2 rkl ruokaöljyä • 2 rkl sitruunamehua • 2 valkosipulinkynttä • 2 tl sinapinsiemeniä • 2 tl suolaa • 1 tl mustapippuria • 1 tl jeeraa eli juustokuminaa • 1 tl inkiväärijauhetta • 1 tl garam masala -mausteseosta • 1 tl kurkumaa 16
www.emp.f i
Voi tuntua liioittelulta, kun Attila Csihar messuaa Mayhemin syttyneen ilmiliekkeihin De Mysteriis Dom Sathanas -klassikkoa juhlistaneiden kiertueiden kipinästä. Se ei ole riippuvainen soittajasta, säveltäjistä tai edes genrestä. Aluksi keskustelu käykin kohti Mayhemin edellistä Esoteric Warfare -albumia, jonka julkaisusta on kulunut nyt viisi vuotta. Mayhem on ollut verkkainen albumijulkaisija. Bändi on tehnyt paljon kiertueita ja kärsinyt muutoksista kokoonpanossaan, mutta samalla tahti on ollut todella harkittu. – Esoteric Warfare oli aika yksilöllinen ja erilainen kokemus. Attila kysyy. Se olisi itselleen valehtelemista ja jonkinlaisten onttojen kulissien ylläpitämistä. Lavan ulkopuolella, Skypen välityksellä keskustellessamme, Attila paljastuu rauhalliseksi ja analyyttiseksi mieheksi, jolla on selvästi kaksi täysin eri puolta. – Niin, ei ole olemassa sellaista asiaa kuin ”Mayhemin soundi”. Hän tiedostaa tämän kaksijakoisuuden itsekin. Albumimme peilaavat alitajuntaamme. Tuskin. Voisimme kopioida vaikkapa joka vuosi levyllisen suoraviivaista vanhan liiton black metalia, mutta edustaisiko se meitä ja Mayhemiä tässä ja nyt. A ttila Gábor Csiharin noustessa lavalle Mayhemin kanssa 48-vuotiaan unkarilaislaulajan sisimmästä vapautuu arvaamaton olento, jonka eleissä ei ole pahimmillaan mitään inhimillistä. Daemonalbumin soidessa kaikki epäilykset väistyvät nopeasti, sillä uutuus osoittautuu Mayhemin verevimmäksi luomukseksi vuosikymmeniin. Kaikki albumimme ovat olleet toisiinsa verrattuna todella erilaisia, ja olen aina ajatellut ennemmin niin, että Mayhem on eräänlainen esoteerinen mielentila. – Mayhemin on annettava tapahtua juuri sellaisella tahdilla kuin sen kuuluu. – Emme usko siihen, että ainakaan tällaista musiikkia tulisi tuottaa jonkinlaisella liukuhihnalla kiertueiden takaamiseksi, Attila sanoo. Laulaja kokee olevansa eräänlainen omien tekemistensä ulkopuolinen tulkitsija ja sanoo ymmärtävänsä omia luomuksiaan vasta paljon niiden valmistumisen jälkeen, sitten kun on irtaantunut niistä tarpeeksi. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ESTER SEGARRA, STEFAN RADUTA 18. Jotkut sanoivat, ettei se kuulostanut Mayhemiltä laisinkaan, mutta minun vastakysymykseni heille on: Miltä Mayhem kuulostaa
Klassikko, jonka hintana oli kuolema De Mysteriis Dom Sathanas on yksi 1990-luvun norjalaisen black metalin aaltoa eniten leimainneista teoksista ja ylivoimaisesti palvotuin Mayhem-albumi. Ajattelimme aina vähän liiankin hanakasti, että haluamme keskittyä tähän hetkeen emmekä juuttua tuumaakaan menneeseen. Otimme kuitenkin aikamme ja muodostimme uuden mielikuvan Mayhemistä. Albumimme peilaavat alitajuntaamme.” 19. – Kun uusi kokoonpanomme, johon ovat kuuluneet Blasphemerin lähdön jälkeen kitaristit Teloch ja Ghul, alkoi tuntua vakaimmalta kokonaisuudeltamme aikoihin, aloimme harkita asiaa uudelleen. – Tietysti ajatus oli pyörinyt mielissämme jo pitkään, mutta se ei tuntunut luonnolliselta. Kiertuetta ei kuitenkaan haluttu tehdä vääristä syistä. – Saimme sattumalta yhteydenoton albumin soittamiseen liittyen ja ymmärsin heti, että asian on tapahduttava nyt tai se ei tapahdu koskaan. Oli hyvä, että tartuimme tilaisuuteen, sillä esimerkiksi [tänä vuonna ilmestyneen] Lords of Chaos -elokuvan jälkeen se olisi tuntunut jälleen falskilta ratkaisulta. Attila kertoo, että vuonna 1994 julkaistu De Mysteriis Dom Sathanas on sen luokan klassikko, että siihen keskittyvää kiertuetta on toivottu vuosikausia. – Sama tapahtui Esotericin jälkeen. Se taas mutatoitui huomaamattamme De Mysteriis Dom Sathanas -albumiin keskittyneeseen kiertueeseen, jonka tekeminen tuntui juuri silloin oikealta ensimmäistä kertaa koskaan. Ymmärsimme, että Mayhemin jäsenet tulevat hyvin erilaisista lähtökohdista, mutta Mysteriis kietoo meidän kaikkien historiat yhteen. Se ei ole riippuvainen soittajasta, säveltäjistä tai edes genrestä. – Tiedän, että Ordo ad Chaon ja Esoteric Warfaren välillä vierähti seitsemän vuotta, ja olisimme voineet edetä tuolloin paljon nopeammin, siitäkin huolimatta, että kanssamme 13 vuotta soittanut Blasphemer [Rune Eriksen, kitara] jätti yhtyeen. Sitä juhlistaneen kiertueen ”Mayhem on eräänlainen esoteerinen mielentila. Kiersimme sen kanssa laajasti, ja siihen yhdistyi Mayhemin 30-vuotista taivalta juhlistanut kiertue
Koen valtavaa mielihyvää siitä, että tiedän tämän hullun lajimme tuhoavan itsensä pikkuhiljaa kuin syöpä ja aiheuttavan siinä sivussa maailmanlopun, sillä se kuvastaa kaikkea elämää erittäin hyvin.”. ”En usko, että ihmiskunnan sairauden on tarkoituskaan parantua
Olen huomannut black metalin sortuneen lähes uskontomaisiin piirteisiin ja kultteihin, joita se pyrki aluksi vastustamaan, Attila avaa. Uusi Daemon-albumi sen sijaan on täysin päinvastainen teos. Monet tulivat hehkuttamaan, kuinka paljon albumi on muuttanut heidän elämäänsä ja musiikkimakuaan. Attila kertoo laskeutuneensa universaaleista teemoista tietoisesti ihmisyksilön pään sisälle ja toteaa todellisen demonin löytyvän juuri sieltä. Mysteriis on albumi, jonka maanisuus on peräisin jostain ihan muualta kuin tavallisista musiikin alkulähteistä. – Minulle tuo joukko näyttäytyi älykkäinä ja oppineina nuorina muusikoina, joilla oli kirkas visio tekemisistään ja joita ajoi eteenpäin jonkinlainen täysin määrittelemätön pimeä voima, jota he tuntuivat kanavoivan musiikkiinsa. Tunsin valtavaa turhautumista, surua ja raivoa, kun olin menettänyt ystäväni täysin järjenvastaisessa tapahtumassa. Jos tutkailee Mayhemin aiempien albumien kaarta ja erityisesti Attilan tekstejä, niissä voi huomata kehityksen, joka on vienyt tekstien kulmia jatkuvasti suurellisempiin mittasuhteisiin. – Keikoille ei ilmaantunut vain väkeä, jotka ovat kuunnelleet meitä 90-luvulta asti. Minua kiehtoo siinä eniten se, miten se syleilee ihmismielen ja luonnon mustia puolia tärkeänä osana kokonaisuutta. Itämaisella filosofialla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Monet pitivät surmaa yksittäisenä sairaana tapahtumana, ja he ovat jatkaneet siinä kuvitelmassa elämistä tähän päivään asti. Se albumi oli syntyessään aikaansa edellä, ja se on sitä tänäkin päivänä. Attila muuttuu mietteliäämmäksi pohtiessaan, millaisia muutoksia hänen elämänkatsomuksensa on kokenut neljännesvuosisadan kuluessa. Lienee sanomattakin selvää, ettei oman albuminsa voi mitenkään käsittää olevan nyt samanlaisessa asemassa! Kuten historia kertoo, De Mysteriis Dom Sathanasin syntymä maksettiin myös verellä ja ihmishengellä, tai kuten Attila asian muotoilee: ”Mysteriisin ympärillä oli paljon kärsimystä ja kuolemaa, joka ei ollut sen arvoista.” Osa albumin ympärille rakennetuista tarinoista on urbaaneja legendoja, mutta tosiasia on, että yhtyeen silloinen basisti, Burzum-luotsi Varg Vikernes surmasi Euronymousina tunnetun kitaristin Øystein Aarsethin ennen ikonisen black metal -klassikon julkaisua. – Nuoret ihmiset tappavat toisiaan järjettömistä syistä tänäkin päivänä, koska maailmamme on niin vääntynyt ja sairas, eikä moni saa mitään apua ongelmiinsa edes halutessaan. – En kuitenkaan koe, että tieto olisi lisännyt tuskaa. Mustan filosofian laajentuma Attila oli vasta 22-vuotias äänittäessään teatraalisen raivokkaita lauluraitojaan De Mysteriis Dom Sathanasille, mutta hänen osuutensa albumin sanoituksista olivat kaikkea muuta kuin totutuinta black metal -jälkeä. suosio ei ollut yllätys, mutta Attila myöntää hämmentyneensä siitä, miten valtaisa merkitys levyllä on jopa sukupolvien ylitse. – Siitä kaikesta on kulunut 26 vuotta, mutta nykyäänkin sormet osoittavat itsemurhien ja murhien kohdalla aivan vääriin suuntiin, eikä valtaosa ihmisistä halua myöntää itselleen, missä maailmamme todellinen ongelma piilee. – En voinut väittää vastaan. – Esimerkiksi hindulaisuus ja heidän filosofiansa on yli viisituhatta vuotta vanhaa, ja kristinusko on kaikkeen siihen verrattuna kuin ahdasmielinen teini-ikäinen kakara. Meille kerrottiin, että Mysteriis on niin riivattu albumi, ettei se voi olla ihmisten luoma. Onko vuosikymmenten matkustelu tai opiskelu muuttanut käsityksiäsi. Halusin nähdä kaiken yhteiskuntamme meille syöttämän taakse ja pohdin asioita jopa liian monilta kanteilta, mikä oli ajaa minut monta kertaa hulluuden partaalle. Ajatus vahvistui kiertueillamme, kun ymmärsin albumin sanoitusten olevan tätä päivää vielä enemmän kuin 25 vuotta sitten. – Olin ollut tekemisissä Euronymousin kanssa jo pari vuotta ennen kuin minut kutsuttiin Mayhemin laulajaksi Deadin riistettyä hengen itseltään. Iällä ja kokemuksella on tapana viedä ihmistä joko mustaan tai valkoiseen laitaan, pehmentää tai kärjistää näkökulmia. En usko, että ihmiskunnan sairauden on tarkoituskaan parantua. – Mitä minuun tulee, sanoisin että näkemykseni eivät niinkään ole muuttuneet vaan ennemminkin laajentuneet. Tiesin sen jo vuonna 1994, kun se julkaistiin. – Olin nuoresta pitäen aika skeptinen ja kyyninen ihminen. Koen valtavaa mielihyvää siitä, että tiedän tämän hullun lajimme tuhoavan itsensä pikkuhiljaa kuin syöpä ja aiheuttavan siinä sivussa maailmanlopun, sillä se kuvastaa kaikkea elämää erittäin hyvin. Kun surma lopulta tapahtui, olin siitä aivan yhtä shokissa kuin muutkin. Mukana oli lukemattomia nuoria, jopa teini-ikäisiä, jotka ovat syntyneet lähes vuosikymmen albumin ilmestymisen jälkeen. – Daemon kertoo ihmismielen synkimmistä puolista, ja tällä kertaa todella yksityiskohtaisesti, eikä mitään suurempia maailmankuvia tai -loppuja maalaillen, kuten olemme tehneet muutamilla aiemmilla albumeillamme. Hetken hiljaisuuden jälkeen Attila vetää naureskellen henkeä ja kertoo, että herääminen albumin ikään ja ikoniseen asemaan pisti asioita toden teolla perspektiiviin. – Tiesin aina, että Mysteriis on ajaton albumi. 21. – Aistin Vargin ja Euronymousin välillä pientä jännitettä, mutta se ei ollut mitään sellaista, jonka olisin uskonut päättyvän minkäänlaiseen veritekoon. Aloin miettiä, mitkä albumit olivat sen ikäisiä, kun Mysteriis julkaistiin. Kun kuulin ensimmäisiä Mysteriis-demoja vuonna 1992, huomasin heti, ettei kukaan ole tehnyt koskaan mitään vastaavaa. Osasitko aistia näin tulenarkoja kemioita Mayhemin sisällä liittyessäsi joukkoon. Matkustelin jo todella nuorena pitkin Mongoliaa, Intiaa ja muuta Aasiaa. – Tajusin, että albumi on pian 25 vuotta vanha. – Kun tutustuin Mayhemin silloisiin jäseniin, se oli kuin mikä tahansa ryhmä parikymppisiä norjalaisia nuoria – totta kai sillä erotuksella, että he sattuivat olevan kiinnostuneita tietynlaisesta filosofiasta, mytologiasta ja muista piirteistä, joita juuri kukaan noihin aikoihin ei edes kutsunut black metaliksi. – Mysteriis merkitsee monelle samaa kuin Deep Purplen, Jimi Hendrixin, Black Sabbathin ja Led Zeppelinin 60–70-luvun taitteessa ilmestyneet albumit meille nuoruudessamme. Olin kiinnostunut maailmamme ja luontomme pimeistä puolista jo paljon ennen Mysteriisin julkaisua ja koin niiden olevan lähimpänä black metalin ideologiaa. Euronymous tunsi minut hyvin myös Tormentor-bändini kautta, Attila muistelee. Aloin löytää luovuuden lähteet vasta sitten, kun hyväksyin sen, ettei kaikkeen ole olemassa vastausta. Päinvastoin. – Daemon ei ole black metalia siinä mielessä, jollaisena se tänä päivänä koetaan. Vaikka tapahtunut avasi monien silmiä, se myös sulki yhtä monia. Se oli aika hämmentävä hetki, Attila hymähtelee. Mysteriis peilaa ihmiskunnan tämänhetkistä sairautta monista kulmista, täysin peittelemättä. Attila muistuttaa, että tapahtunut sai ympärilleen vääränlaista mediajulkisuutta. – Sanotaan näin, että mitä isomman kuvan olen rakentanut maailmasta ja mitä useammasta kulmasta olen pyrkinyt ymmärtämään sitä, sen jyrkemmäksi nihilismini ihmiskuntaa ja itseäni kohtaan on kasvanut, Attila naurahtaa. – Tiedän paljon ihmisiä, jopa black metal -bändeissä soittavia sellaisia, joille tietyt satanistiset elementit olivat eräänlainen vaihe nuoruudessa, ja he ovat hylänneet kaiken sellaisen jo aikoja sitten, Attila toteaa lopulta
– Tavoitteemme oli kaikkialla sama: mahdollisimman vähän ottoja, mahdollisimman suodattamatonta intensiteettiä, mahdollisimman vähän korjauksia ja mahdollisimman ehtaa Mayhem-tunnelmaa suoraan sielujemme syövereistä. Huomasin hallitsevani äärimmäisimmän ilmaisuni entistä paremmin, joten halusin heittäytyä siihen puoleen täysin. – Meiltä kaikilta alkoi syntyä nyrjähtänyttä, suoraviivaisesti viiltävää metallia. Se teki äänityksistä helvetin intensiivisen kokemuksen. – Nykyaika on siitä mukavaa, että voimme äänittää levyjä monissa paikoissa ja kommunikoida silti keskenämme jatkuvasti. Ajatus hetken kaappaamisesta heijastui myös äänityksiin: Mayhem ei halunnut hieroa albumiaan kuukausitolkulla, minkä sijaan se äänitettiin muutamien viikkojen sisällä monessa eri osoitteessa. – Sanoisin olevamme onnekkaita, että Mayhem on aina vetänyt puoleensa samalla tavalla sopivan hulluja ihmisiä, joita ajaa samanlainen ideologinen ja musiikillinen luovuuden palo. Se ei ollut vain koppi, vaan saatoin liikkua ja elehtiä kuin olisin ollut lavalla. Paikka on rakennettu vanhaan kirkkoon, joten aistin eräänlaista ikiaikaista tunnelmaa joka puolella ympärilläni. Se oli hetki, jona aistin Mayhemin uudenlaisen yhtenäisyyden. – Tämä johti siihen, että Daemon alkoi heijastella bändissä syntynyttä henkeä jo sävellysvaiheessa. – Mysteriis saattaa kuulua Daemonilla eräänlaisena salakavalana suoraviivaistumisena, jos kahteen edelliseen albumiimme verrataan, mutta ennen kaikkea se on läsnä jossain syvällä levyn alkukantaisessa olemuksessa. – Kun syvennyt tähän albumiin, et välttämättä löydä vastauksia kysymyksiisi, mutta saatat joutua kasvokkain sen pimeän puolesi kanssa, jonka olet kieltänyt itseltäsi. Vaikka Daemonin ydinajatuksena saattoi olla puolittainen paluu juurille sekä Mayhemin edellisten albumien todella kieroon kasvaneen metallin suoraviivaistaminen, albumi on kaikkea muuta kuin vanhan lämmittelyä. Olimme täysin samalla aallolla ja annoimme albumin vain tapahtua. Suorastaan näin ja koin musiikkini, ja tulkitsin sitä niin lujaa kuin mahdollista. – Mayhem on tunnettu bändinä, joka on nimensä mukaisesti silkkaa sekasortoa vuodesta toiseen, mikä kuuluu myös musiikissamme. Emme halunneet lähteä kloonaamaan mitään jo tehtyä, vaan päätimme luoda sillan vanhan ja uuden Mayhemin välille, jotta Daemon edustaisi täysin tätä hetkeä. Tämän hetken Mayhem on täynnä riivattuja ihmisiä, joiden on pakko vuodattaa tajunnastaan juuri tällaista musiikkia pysyäkseen järjissään, Attila toteaa. – Muistan, kun olimme Mysteriis-kiertueen loppupuolella Chilessä ja kokoonnuimme eräänä iltapäivänä yhteen koko bändin voimin. – Se demoni olemme me itse. Tämä mahdollisti Daemonin kohdalla parhaan mahdollisen lopputuloksen. Mysteriis-kiertueet loivat uudenlaisen yhteyden jäsenistömme välille, ja olemme monella tapaa yhtenäisempi yksikkö kuin koskaan aiemmin. ”Kun syvennyt Daemon-albumiin, et välttämättä löydä vastauksia kysymyksiisi, mutta saatat joutua kasvokkain sen pimeän puolesi kanssa, jonka olet kieltänyt itseltäsi.” 22. Tämän hetken demonisuus Attila myöntää suoraan, ettei Daemon-albumi olisi sellainen, jollaisena kansa tulee sen kuulemaan, ellei bändi olisi viettänyt tien päällä paljon aikaa Mysteriis-albumin merkeissä. Nyt mukana olivat kaikki jäsenet Hellhammeriä [rummut] myöten. – Samaan aikaan Ghul äänitti kitaroita Hollannissa ja Necrobutcher bassoja Oslossa. Piirtelimme tulevan albumin suuntaviivoja ja olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että haluamme palata henkisesti Mayhemin perusasioiden äärelle. Kesti vielä tovin ennen kuin albumi alkoi muotoutua, mutta huomasin pian, että nyt kyse ei ollut siitä, että minä ja joku muu säveltäisimme koko albumin. Se meidän Mayhem-jäsenten alkukantaisesta ja pimeästä alitajunnasta manifestoituva demoni, jota emme ymmärrä täysin itsekään. Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut jotain. Daemonin kymmenen ytimekkään äärimetallisiivun soidessa ei voi kuin allekirjoittaa Attilan väitteen siitä, ettei Mayhem ole koskaan tehnyt samaa albumia kahdesti. Daemon lähti Attilan mukaan syntymään jo paljon ennen kuin sille oli sävelletty ensimmäistäkään riffiä. – Äänitin itse osuuteni NBS Audio -studiolla Ruotsin Söderforsissa, missä minulla oli valtava tila laulujen tekoon. Sen sijaan, että antaisimme tämän sairaan olennon aiheuttaa tuhoa elämissämme, kanavoimme sen musiikkiin. Myös Teloch viimeisteli omat kitaraosuutensa eri studiossa Oslossa, joten periaatteessa me kaikki äänitimme kaiken ihan erillämme. – Tormentorin ja Mayhemin kanssa tehdyt kiertueet palauttivat minut laulajana takaisin perusasioiden äärelle
– En usein muista keikoista jälkikäteen mitään. Asiat vain tapahtuvat. – Muistatteko vielä 80-luvun, kun metalli alkoi vasta syntyä. Kyllä, Motörhead toi mukaan rujompaa riffittelyä, Venom lanseerasi mustan metallin, Slayer vei kaiken äärimmäisemmäksi, Possessed loi death metalin juuret ja bändit pyrkivät jatkuvasti soittamaan äärimmäisemmin, nopeammin ja synkemmin sekä tekemään riffeistään yhä riivatumpia. Valmentajani oli vanha oopperaa opettava nainen, eikä meillä ollut lopulta mitään yhteistä, mutta ne muutamat hengitystekniikat joita hän opetti auttoivat minua tulevina vuosina mittaamattoman paljon. – Kuulostamme keikoilla nyt paremmalta kuin koskaan sen 15 vuoden aikana, jonka olen ollut vakituisesti mukana Mayhemissä. Tekniikkani ei ollut huono – minulla ei ollut tekniikkaa! Lauluni oli huutoa, joka tärveli kurkkuani illasta toiseen. Lauloin usein sairaana ja kuumeessa, enkä voinut puhua päiväkausiin keikkojen jälkeen, mutta jotenkin ääneni palautui aina, enkä antanut sen häiritä. Etenin silloin täysin vaiston varassa, ilman minkäänlaista kokemusta. Ääneni on instrumenttini, ja jos se tuhoutuu, tuntemani muusikonura on siinä. Ei hassummin 48-vuotiaalta. – Kun sävellämme musiikkia Mayhemille, emme kykene ajattelemaan tuumaakaan minkään sortin teknisyyttä tai määrittelemään mitään valmiita yksityiskohtia. Kontrolloimatta ja sattumanvaraisesti. – En kiellä, etteikö ääneni olisi kärsinyt viime vuosikymmenen puolella siitä, etten kiinnittänyt sen ylläpitämiseen juurikaan huomiota. Siihen matkalle on mahtunut paljon kaikkea, pahaakin, mutta se on Daemonin hinta. – Tormentor-kiertueet palauttivat mieleeni asioita 1980-luvun lopusta, Seventh Day of Doomja Anno Domini -albumien ajoilta. Spekuloituaan Mayhemin sekasorron syvintä olemusta Attila kertoo haluavansa keskittyä metallissa yhä sen selkärankana toimiviin riffeihin, tunnelmaan ja sanomaan. En kuulosta äkkiväärältä ja teatraaliselta tulkitsijalta, vaan päästin irti sisälläni uinuneen pedon ja saavutin haluamani alkukantaisen transsin. – Daemon ei ole mitään sellaista, jonka tekemisen olisimme voineet päättää. Saatoimme maalailla joitakin ääriviivoja jo kauan sitten, mutta nyt minusta tuntuu, että tämä peto pääsi irti kahleistaan jo ennen kuin tajusimmekaan. Hän laajensi käsityksiäni samoista hengitystekniikoista vielä pidemmälle. – Daemon ei ehkä edusta kokeellisinta tai suoraviivaisinta Mayhemiä, mutta kun kuuntelet näitä riffejä ja luet kirjoittamiamme tekstejä, voit varmasti aistia joukossa kaikki Mayhemin vuosikymmenet. Teen samaa myös kotona. Sattuman varassa Mayhemin jäsenistö on vaihtunut 30 vuoden aikana moneen kertaan ja monella tavalla, eikä mukana ole enää kuin yksi täysin alkuperäinen jäsen, basisti Necrobutcher. Attila ei osaa määritellä täysin itsekään, miten Mayhem voi kuulostaa Daemonilla niin täysiverisesti omalta itseltään, vaikka albumilla on mukana alkuperältään norjalaista, unkarilaista ja brittiläistä jäsenistöä, jonka elämää ja juuria ei lopulta yhdistä juuri mikään muu kuin Mayhem. – Haluan tehdä lauluääneni kanssa paljon kokeiluja, mikä on aina perustunut ennemmin äärirajoilla liikkumiseen kuin tekniikkaan, mutta nykyään ylläpidän jälleen ääntäni erilaisilla hengitysharjoituksilla. Olen huomannut sen Mayhemin pitkillä kiertueilla, ja huomasin sen Tormentorin keikoilla, kun majoituimme vaatimattomammin. – Mutta oliko kyse siitä, että nämä bändit tuuttasivat albumit täyteen puuduttavaa äänivallia tai lisäsivät kieliä kitaroihinsa, jotta taajuudet olisivat matalampia ja kuulostaisivat siten raskaammilta. Vajoan jo ennen esiintymisen alkua jonkinlaiseen transsimaiseen tilaan, ja minusta tuntuu siltä, etten hallitse itseäni lainkaan. Suhtauduin asiaan aluksi aika penseästi, mutta kokeilin sitä lopulta. – Voisin romantisoida asiaa paljonkin, kertoa, että kyseessä on jonkinlainen henkinen yhteys, jossa Mayhemin ideologia ylittää ajan, paikan ja ihmiset, mutta lopulta en usko sellaiseen ihan täysin itsekään, Attila naurahtaa. Attila ei ole laulajana täysin itseoppinut, muttei täysin kouluttautunutkaan. – Etenin näillä opeilla pitkään, eikä kukaan opettanut minulle varsinkaan metallilaulamisen tekniikkaa, mutta joskus 2000-luvun alussa osallistuin Jesus Christ Superstar -musikaaliin, jonka sessioissa oli valmentajana toinen oopperalaulajatar. Attila tiivistää keikkojen olevan hyvin äärimmäisiä kokemuksia, jotka aiheuttavat hänessä niin voimakkaita tiloja, ettei hän saavuta mitään vastaavaa millään muulla tavalla. – On suoranainen ihme, etten menettänyt ääntäni. Viime vuodet ovat saaneet minut parantamaan tapani. PETO ON IRTI! TORMENTORIN reunion-keikkoja tai Mayhemin viime vuosien De Mysteriis Dom Sathanas -esityksiä nähneet ovat olleet melko yksimielisiä siitä, että Attila Csihar on juuri nyt laulajana elämänsä kunnossa. ”Jokainen albumimme on ollut tietyn sekasorron summa, jossa tiettyjen hahmojen senhetkinen tajunnanvirta yhdistyy tiettyyn ideologiaan, ja se on Mayhemiä.” 23. – Äärimmäisen musiikin ongelma tänä päivänä on se, että äärimmäisyyttä etsitään vääristä asioista, hän sanoo. – Jossain vaiheessa yritin rikkoa rajoja ja välttää kliseitä viimeiseen asti, ja se näkyi myös kokeilevissa laulusovituksissani ja esiintymisessäni, joka väisteli aika paljon äärimetallin perinteisiä arvoja. Tämän metallin on annettava virrata alkukantaisilta lähteiltään, jostain primitiivisestä alitajunnastamme, eikä siinä seoksessa ole tilaa minkäänlaiselle ylianalysoinnille. Raskaus oli syvällä niissä sairaissa riffeissä, ja se on myös Mayhemin ydin. – Mayhem tarkoittaa kirjaimellisesti sekasortoa, ja sanoisin, että se sekasorto on ollut aina tämän bändin syvin olemus. Huomasin kykeneväni intensiiviseen, raakaan ja suoraviivaiseen tulkintaan paremmin kuin koskaan aiemmin, mikä oli todella vapauttavaa. Kyse on motivoituneesta kokoonpanosta ja perusasioihin palaamisesta. Hän alleviivaa sitä, että Daemon kuulostaa soundeiltaan täsmälleen Mayhemiltä, ja sitä, että levyllä kuultavan mustan metallin sanoma ja vaarallisuus piilee itse musiikissa, eikä sitä siksi tarvitse maskeerata tekoraskailla moderneilla soundeilla. Ei. Sen vuoksi keikoilla saattaa tapahtua kaikenlaista. Kymmenisen vuotta sitten, Mayhemin Ordo ad Chao -albumin kiertueella, Attilan teatraalisuus lavalla ja lauluissa meni niin pitkälle, että huomio alkoi kiinnittyä yhä enemmän nyrjähtäneisiin asuihin ja laulusovituksiin. Jokainen albumimme on ollut tietyn sekasorron summa, jossa tiettyjen hahmojen senhetkinen tajunnanvirta yhdistyy tiettyyn ideologiaan, ja se on Mayhemiä. – Pahinta myrkkyä äänelle on kiertäminen. – Daemonilla halusin tuoda tämän kaiken levylle, ja vapaa äänitystila teki lopputulokselle hyvää. Jo yksi yö vääränlaisessa ilmastoinnissa voi tuhota kokonaisen keikan, enkä ikimaailmassa halua aiheuttaa uskollisille seuraajillemme pettymystä sen takia. – Vasta 90-luvun alussa minulle ehdotettiin lauluvalmennusta. – Mysteriis-kiertue ja sitä edeltänyt Mayhemin juhlakiertue toivat mukanaan perinteisemmät kasvomaalit, kallot ja luut, mikä palautti myös minut takaisin juurilleni ja perinteisempien vahvuuksieni äärille
www.borisheavyrocks.com Liput alk. 24,50 EUR To 28.11.2019 Helsinki, Tavastia
NÖYR Ä Ä INDIVIDUALISMIA TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVAT DAVID FITT 25. S veitsiläislähtöisen Bölzerin menestys metallimarkkinoilla on niitä tarinoita, jotka eivät noudata odotetunlaista käsikirjoitusta. Kyseessä on vain eräänlainen työkalu, jonka avulla pyrin asettamaan tietynlaisen tunnelman tukemaan biisin sanoituksia. Mies kertoikin Bardo Methodologyn haastattelussa kolmisen vuotta sitten, että bändin lihaa ja materiaa ylistänyt Aura-ep (2013) on omistettu feminiinisille Persoonallista äärimetallia soittava Bölzer pyörittää bänditoimintaa täysin omilla ehdoillaan. – En pidä uutta ep:tä kokeilullisimpana teoksenamme, sillä en näe musiikkiamme itsessään kokeilullisena, kitaristi-laulaja Okoi Jones (alias KzR) pohdiskelee. – Kaikenlaiset genremääritelmät tai kuulijoiden odotukset eivät kiinnosta minua, joten viheltäminen ”äärimetallikappaleessa” ei ole mielestäni mitenkään ihmeellinen juttu. – Kappaleiden tekeminen edustaa minulle luovaa ja vapaata prosessia. Teksteissä vilisee paljon viitteitä historiaan ja erilaisiiin jumaltarustoihin, joko kuvainnollisessa mielessä tai sitten ei. Kirjoitamme rehellistä musiikkia ilman mitään turhaa hevonpaskaa, joten kuulija saa mitä saa – piti hän siitä tai ei, hah hah. Saatan tehdä säveltämisen tai sanoittamisen aikana pieniä testejä saadakseni kappaleen tai levyn valmiiksi sujuvammin, ja toki joku voi pitää prosessia tässä mielessä kokeilullisena. Miellyttävä haaste Bölzerin musiikki on kokonaisvaltainen elämys, jossa sävellykset elävät symbioosissa verrattain esoteeristen sanoitusten kanssa. – Pidän Lese Majestya luontevana kehitysaskeleena Herosta [yhtyeen ensimmäinen kokopitkä albumi, 2016]. Jonesin kirjoittamien tekstien ja musiikin yhteiselo on jopa niin voimakasta, että Bölzerin kullakin julkaisulla tuntuu olevan täysin oma identiteettinsä. Bölzerin kolmas lyhytsoitto, nelibiisinen Lese Majesty, jyystää menemään bändille ominaisissa merkeissä, mutta julkaisu tuo mukaan myös uusia metkuja, kuten avauskappale A Shepherd in Wolven Skinissä kuultavan vihellysmelodian. Duona toimivan bändin erikoislaatuinen black metal on myrskynnyt aina Roman Acupuncture -ensidemolta (2012) alkaen niin persoonallisella tavalla, että toisinaan on ollut hankalaa määritellä, pitääkö yhtyeestä sen sävellysten vaiko pelkästään uniikin tyylin vuoksi
Bölzerin henkilökemiat tuntuvat toimivan erittäin hyvin sekä levyllä että lavalla, mutta millainen ystävyyssuhde teillä on bänditoiminnan ulkopuolella. – Elämänfilosofiani ja -tapani kumpuaa tältä polulta, ja se on tietynlaista irtautumista arkielämästä, joten voisihan tuon määritellä eskapismiksi. Näemme sen pikemminkin vain yhtenä epämiellyttävänä välttämättömyytenä, joka täytyy käydä läpi saadaksemme nautittavan lopputuloksen. Jones ja rumpali Frabian Wyrsch (tunnetaan myös nimellä HzR) ovat pyörittäneet Bölzeriä aina sen vuonna 2008 startanneen uran alusta asti. Persoonallisuutemme sopivat yhteen äärimmäisen hyvin, ymmärrämme toistemme vahvuuksia ja heikkouksia, mikä on osoittautunut äärimmäisen miellyttäväksi sekä tunnepuolella että työhommissa. Onko teillä hankaluuksia virittäytyä oikeaan tunnelmaan studio-olosuhteissa. energioille, kun taas sitä vuotta myöhemmin seurannut Soma-ep oli hengeltään metafyysinen ja heijasteli puhtaasti maskuliinista energiaa. Bändi on muuttunut kohdallamme pikemminkin taiteelliseksi kollektiiviksi, jonka filosofia ja panostus luovuuteen kehittyvät jatkuvasti. – Viime aikoina olemme ottaneet enemmän kontrollia sekä musiikkimme että visuaalisuutemme esteettisestä suunnasta, ja tämä on asia, joka on tullut erottamattomaksi osaksi näkemystämme siitä, mitä bändi käsitteenä tarkoittaa. – Emme ole koskaan nauttineet musiikkimme taltioimisesta studiossa. – Sykäys Lightning & Sonsin perustamiselle oli siis sekä looginen osa prosessia että miellyttävä haaste, joka syntyi ehdottomasti tarpeesta. Koetko musiikkinne jonkinlaisena eskapismina. – Olen maineemme suhteen edelleen todella nöyrä. Mieluummin lavalla Olette kertoneet haastatteluissa, että Bölzer on pohjimmiltaan keikkabändi, minkä kuulee myös julkaisujenne aidosta ja juuri oikealla tavalla livetilanteeseen vivahtavasta soundista. On toki hienoa kuulla oman ahkeroinnin saavan sille asetetun muodon – tai mikä parempaa, jopa ylittävän sille asetetut odotukset –, mutta tiedän, että me molemmat nautimme enemmän musiikkimme esittämisestä lavalla. Kummallakin niistä on oma aikansa ja paikkansa, ja ainoastaan toisen puolen nostamisella esiin ei ole minulle mitään merkitystä. – On selvää, että mitä enemmän näemme ja koemme yhdessä, sitä vahvemmaksi yhteytemme muodostuu. – Ystävyytemme on ollut aina todella vahva ja elänyt täydellisessä symbioosissa Bölzerin toiminnan kanssa. ”Olemme liikkuneet viime vuosina sulavasti syvimmän undergroundin ja kaupallisuuden välillä. Sen musiikki on kuin lihan ja hengen juhla, joka vie kuulijan hetkeksi pois arkisten askareiden tiimellyksestä. Perustitte uuden ep:n julkaisua varten oman levy-yhtiön, Lightning & Sonsin. Myös Lese Majesty tuntuu olevan yhteydessä aiempien tuotosten kanssa, mutta ottaa odotetusti pienen askeleen uuteen suuntaan. – Tällä kertaa tekstien inspiraationa toimi maapallon nykyinen ilmapiiri, ja ennen kaikkea muinaisten uskonnollisten dogmien uudelleennousu sekä niiden pelottava ajankohtaisuus tämän päivän poliittisessa ilmapiirissä. Luulisi, että Bölzerille löytyy halukkaita ottajia enemmän kuin riittämiin, joten kuinka päädyitte tällaiseen ratkaisuun. Jones näkeekin yhtyeen menestyksen pitkälti kovan työn tuloksena. Kahden ep:n jälkeen ilmestynyt Hero oli puolestaan teemallinen sekoitus kahta edeltävää julkaisua. Pidämme tätä tosiasiaa suuressa arvossa. Kaksikkomme on tullut pitkän matkan uramme alkuaikojen treenikämppäpäivistä tähän pisteeseen, mutta siinä ei ole mielestäni mitään epätavallista, kun ottaa huomioon kaiken sen ajan ja vaivan, mitä olemme bänditoimintaamme pistäneet. – Olemme liikkuneet viime vuosina sulavasti syvimmän undergroundin ja kaupallisuuden välillä. Mustan metallin parissa on vaikuttanut useita muitakin hyvän kemian löytäneitä kaksikoita, joista mainittakoon Alcest, Darkthrone, uransa jo lopettanut Enochian Crescent, Inquisition, Limbonic Art ja Satyricon. Se toimii ehdottomasti puhdistavana prosessina, joten näen musiikin säveltämisen samalla myös terapiana, joka käsittelee olevaisuuden kaikkia osa-alueita, kuten kunnon kutsumustyön kuuluukin. Näiden teemojen vastapainoksi sanoitukset käsittelevät lukuisia kohtalokkaita skenaarioita, jotka ovat linjassa kiinnostukseeni ikiaikaisia uskomuksia kohtaan. Bölzerin musiikilla on erikoinen tapa olla samaan aikaa sekä vahvasti iholle käyvää että jossain kaukana käsityskyvyn tuolla puolen liikkuvaa. Kummallakin niistä on oma aikansa ja paikkansa.” 26. – Olemme individualisteja henkeen ja vereen, ja myös kunkin julkaisumme luonne on yksilöllinen, Jones muotoilee. – Käytän paljon ajastani luovaan työhön, mikä voi näyttäytyä eräänlaisena eskapismina. Yhtyeen tuotantoa julkaisseet levy-yhtiöt kuten Invictus ja Iron Bonehead eivät ole varsinaisesti metallibisneksen suurimpia tekijöitä, joten Bölzerin suksee on pitkälti kovien keikkojen ja puskaradion ansiota. Kaksin aina kaunihimpi Sveitsiläisduo on kasvattanut mainettaan hyvällä tahdilla, vaikka bändin jalat ovat yhä syvällä rujon metallin undergroundissa, eikä sen musiikki ole ollut missään mielessä kaikkein helpointa sisäistää
– Puolitoista vuotta sitten täällä Jenkeissä DevilDriverin kanssa kiertäessämme meille oli buukattuna 14 keikkaa 14 päivän sisällä, ja selvisin niistä yhdeksän verran. – Kyllä nämä rundit ovat rankkaa hupia muutenkin, mutta aika monesti voimme syyttää päänsäryistä ihan itseämme, Tatiana naurahtaa kuivasti herättyään puoliltapäivin paikallista aikaa. – Tämän Yhdysvaltain-kiertueen uutuutena kierrämme ensimmäistä kertaa omalla nightlinerilla, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että meillä on matkassa erillinen kuski. 28. Se taas tarkoittaa lähes joka keikan jälkeisiä jatkoja, joista on tapana muodostua aika kosteita illanviettoja paikallisten bändien ja tuttujen kanssa. Eikö kova kiertuetahti yhdistettynä riehakkaaseen kekkeröimiseen ole koskaan käynyt äärimetalliääntelyistä puhtaaseen lauluun yltävän äänesi päälle. Tauti osoittautui angiinaksi. Ukrainalainen Jinjer on murtautunut läpi kaikkien esteiden ja näyttänyt epäilijöilleen, että metalcorea, djentiä, progemetallia ja jopa reggaetä yhdistelevällä metallilla voi nostaa itsensä suosioon ympäri maailman. Haastatteluhetkellä Jinjer kiertää Yhdysvaltoja, missä välimatkat keikkapaikkojen välillä voivat olla pahimmillaan tuhansia kilometrejä. Ääneni lähti viikkokausiksi, ja hetken ajan kuvittelin menettäneeni sen tyystin. Bändin jäsenet ovat tottuneet ottamaan kiertueistaan irti kaiken, myös juhlimisen muodossa. Sen jälkeen kuulostin parhaimmillaankin kituvalta zombielta, mutta lopulta jouduin antamaan periksi periaatteilleni ja perumaan valtaosan kiertueen lopuista keikoista. – Ei itsensä rääkkääminen kiertueilla niinkään, mutta sairastelu senkin edestä. Ei olekaan ihme, että bändin rajuääninen laulajatar Tatiana Shmailyuk vastaa Whatsapp-puheluun ääni painuksissa. Olin niin pahassa flunssassa, että ääneni kuulosti lavalla korkeintaan kukon kiekumiselta eli ei kovin hyvältä. Kun olimme vasta aloittaneet kiertueiden tekemisen, sairastuin todella pahasti ollessamme Romaniassa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TEMENTIY PRONOV UHRAUKSIA (& VOITTOJA) J injer on opittu tuntemaan viime vuosina todellisena työmyyränä, joka on paiskonut menemään vuorotellen uutta levyä ja mittavia kiertueita tiiviillä aikataululla. – Joitakin vuosia myöhemmin olimme Sveitsissä, ja aloin tuntea todella pahaa kurkkukipua, mutta sivuutin sen jotenkin täysin
UHRAUKSIA (& VOITTOJA) 29
Kirjoitimme kokonaisen levyn aika lyhyen ajan sisällä. Tavoitteenamme on viedä Jinjerin sanomaa mahdollisimman monen fanin kuultavaksi ympäri maailman. Maksamme itse jokaisen viisumin, lennon ja nightlinerimme. – Kierrämme tälläkin hetkellä omalla riskillä. Ne ideat, joita saimme Microa kirjoittaessamme, laajenivat Macrolle, ja vaikkei levyillä olekaan varsinaisesti konseptia, ne jakavat ajatuksiani melko samoista lähtökohdista. – Meiltä kysytään usein, saammeko oikeasti levy-yhtiöltä tai joltain tukijalta apua rahoituksessa, Tatiana puhahtaa. Kyse on suurista uhrauksista ja pienistä voitoista. – Micro ja Macro ovat ehdottomasti sisaralbumeita. Täällä vallitsee outo hallittu kaaos, jonka keskellä kenen tahansa henki voi olla uhattuna milloin vain. 30. – Tiesimme edellisten kiertueidemme aikana, ettemme ehdi tehdä kokonaista levyä ennen seuraavaa keikkapätkää, joten äänittelimme kourallisen valmiita kappaleita ep:n mittaan, Tatiana kertoo. Voi kuulostaa oudolta, että sanon näin ukrainalaisena jostain toisesta maasta, mutta välillä minusta tuntuu, että monissa osavaltioissa ihmisarvoa ei ole olemassakaan. Levy-yhtiö voi kyllä lainata meille rahaa, mutta maksamme joka ainoan pennin takaisin. – Eniten täällä kummastuttaa se valtava ero, joka vallitsee jopa eri osavaltioiden välillä. Levystä muodostui yllättävän spontaani kokonaisuus. – Totta puhuakseni tunnen oloni toisinaan aika turvattomaksi. Ihan kuin olisin ollut osa jotain vanhaa elokuvaa, enkä ole koskaan kokenut mitään sellaista edes Euroopan läpi matkatessani. King of Everything -albumista ehti vierähtää yli kolme vuotta, mutta Jinjer kuittaa venähtäneen julkaisuvälin lähes tuplaamalla panoksensa: tammikuussa julkaistiin Micro-ep, jota seuraa nyt Macro-nimen saanut albumi. Näkyvyys ei ole ollut bändille itselleen millään muotoa ilmaista. – Se avasi luovuuden vimman kunnolla, ja päädyimme tekemään musiikkia jopa kiertueilla, mikä on meille aika harvinaista. Tatiana kertoo kirjoittavansa jatkuvasti muistiinpanoja säväyttävistä hetkistä elämässään, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja, ja pyrkivänsä siten ikuistamaan tuntemuksensa Jinjerin levyille. Jos kiertueemme tai pistokeikkamme floppaa yleisömäärän suhteen, jäämme itse pakkaselle. Ristiriitojen rajuja purkauksia Tolkuttomista keikkamääristä huolimatta Jinjer on ehtinyt tehdä rundien välissä myös uutta musiikkia. Olimme eilen Orlandossa, ja kun katsoin kaikkia niitä autoja ja moottoripyöriä, tunsin matkanneeni vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. En tiedä itsekään miten, mutta jotenkin me onnistuimme äänittämään sen viime keväänä. Kulttuurishokeiltakaan ei ole vältytty. Jinjer on kiertänyt Yhdysvaltoja paljon kokoluokkansa keskiarvoa enemmän, ja ryhmä on nähty myös esimerkiksi Suomessa Tuskaa ja Saarihelvettiä myöten. Tatiana kertookin hämmennysten seuraavan tien päällä toinen toistaan. Samalla joukko on nähnyt maan koko värikkään kulttuuripaletin idästä länteen ja etelästä pohjoiseen. Rapakon takana omalla riskillä Jinjer on soittanut Yhdysvalloissa viimeisen puolentoista vuoden aikana lähes 80 keikkaa. – Välillä tuntuu kuin matkustaisimme aikakoneella paikasta toiseen. – Emme tee tätä rikastuaksemme. Jos tienaamme kiertueilla jotain, pistämme rahat kiinni seuraavaan kiertueeseen. Juuri kun totut jonkin paikan tapoihin ja erikoisuuksiin, oletkin jo seuraavassa kaupungissa, missä kaikki on ihan toisin
Enkä varmaan kuuntelisi vieläkään! – Olen ollut nuoresta asti omistautuva ja määrätietoinen ihminen. – Olemme olleet monesti tilanteessa, jossa meitä on vaadittu lopettamaan, ja meille on huudettu päin näköä, ettei meistä tule ikinä mitään, kukaan ei tule kuuntelemaan musiikkiamme emmekä tule ikinä kiertämään missään. Kävelkää sitäkin lujempaa epäilijöidenne yli! 31. Näen lasin aina jotenkin puoliksi tyhjänä. Se hahmo lavalla on kuitenkin vain yksi osa minua. Jotain sellaista alkukantaista, joka on aina elänyt siellä ujon tukahdutetun Tatianan uumenissa.” – Mielialani kulkevat toisinaan aikamoista vuoristorataa, ja haluan ymmärtää itseäni paremmin musiikkimme kautta. – Kun olemme kiertueilla ja järjestämme jatkot, soittimessa soi useimmiten hip hop. Siinä kohtaa kenenkään on turha pyytää meitä suoristelemaan mutkiamme. Tatiana naurahtaa kertoessaan, ettei ole mikään ihme, jos Jinjerin kappaleisiin eksyy suoraakin flirttailua genrelle kuin genrelle. – Sekava musiikkimakumme kuuluu ihan varmasti levyillämme sekä tavassani rytmittää aggressiivisia huutojani ja puhtaita laulujani. – Tiedätkös, ensi vuonna olen ollut tässä bändissä kymmenen vuotta, mutta se tuntuu korkeintaan viideltä, Tatiana hymähtää. Mitä vanhempi, sen parempi! Emme varmasti ole viettäneet yhdessä yhtäkään iltaa, ettei Cypress Hill soisi jossain vaiheessa tauotta. – Sitten opin kääntämään kaiken nurinpäin. Ne olivat melko kammottavia aikoja, jotka olivat hajottaa bändin vaikka miten monta kertaa. Jinjerin linja on kuitenkin lähes täysin päinvastainen: Micro-ep ja Macro-albumi ovat täynnä progemetallin äkkivääryydellä kieroon väännettyä djentin ja metalcoren välistä liittoa. – Rakastan itse yhtä lailla reggaetä, mariachia, folkia kuin kaikenlaista maailmanmusiikkiakin. – Myöskään sen en antanut häiritä, että olen loppupeleissä aika introvertti ja ujo ihminen. – Se johtuu siitä, että olen pyrkinyt sulkemaan pois sen ohdakkeisen taipaleen, josta ensimmäiset viisi vuottamme koostui. Jotain sellaista alkukantaista, joka on aina elänyt siellä ujon tukahdutetun Tatianan uumenissa. Niissä on ihan yhtä paljon Ella Fitzgeraldia, Amy Winehousea ja hip hopia kuin metallia. – En kiertele sanoituksissani. Me olemme vähän kieroon kasvaneita ihmisiä ja teemme musiikkia kieroon kasvaneille ihmisille. Flirttailua monelle suunnalle Juuri nyt Jinjer voisi helposti tasoitella tietään suurempaan suosioon sekä Euroopassa että Amerikassa tekemällä varman päälle pelattuja levyjä pullollaan taatun suoraviivaista metalcorea. Ne saattavat olla joskus yhtä ristiriitaisia ja sirpaleisia kuin olen itsekin, enkä kaunistele asiaa mitenkään. Sinä aikana näin konkreettisesti sen, miten kaikki lapsuusmuistoni ovat tuhoutuneet johonkin ihmiskunnan itsekkyyden ja kaaoksen alle. Ihan erityisesti olen viime aikoina kuunnellut Amerikan alkuperäiskansojen musiikkia sekä neuvostoliittolaisten elokuvien soundtrackejä. Vietin jonkin aikaa vanhempieni luona. Tiedän, että jotkut fanit näkevät minut jonkinlaisena supersankarina tai vahvan naisen mallina, mutta en ajattele sitä juurikaan. Tiesin aina, että minusta tulee muusikko. Ihmettelen toisinaan itsekin, miten selvisimme kaikista niistä tappeluista, jäsenten lähtemisistä, levy-yhtiöiden kusetuksista, epäonnistuneista kiertueista, toivottomista studiosessioista, levyjen julkaisujen sekaannuksista, suoranaisista huijausyrityksistä ja vilunkipeliä pelanneista keikkajärjestäjistä. Ukrainassa kaikenlaista bänditoimintaa pidettiin aina lapsellisena, jonkinlaisena teini-iän oikkuiluna. Pistin loppuun asti hanttiin vanhempiani vastaan. Saattaisin kehottaa itseäni olemaan itsevarmempi ja luottamaan enemmän siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, mutta nuoren itseni tuntien en kuuntelisi kuitenkaan. Jos tämä hulluus houkuttelee muita hulluja puoleensa ja jopa auttaa heitä jotenkin, hyvä niin. Siksi on tärkeää, että voin kanavoida tätä kaikkea sekavuutta Jinjerin musiikkiin. Pit of Consciousness taas kuvastaa niitä hetkiä, kun tunnen sekoavani tämän sairaan maailman keskellä. – Viime vuosien aikana olen huomannut, että olen aika pessimistinen, kyyninen ja melankolinen ihminen. Se hahmo lavalla on kuitenkin vain yksi osa minua. – Kitaristimme Roman, basistimme Eugene ja rumpalimme Vladislav ovat kaikki pirun kovia kitaristeja ja meillä kaikilla on vähän tärähtänyt musiikkimaku, joten mitkään ideat eivät ole pois suljettuja. – Tiesin jo ennen kappaleen julkaisemista, että se tulee ärsyttämään yhtä monia kuin ihastuttamaan, joten päätin kirjoittaa kappaleen sanat kappaleesta itsestään! Se on siis biisi joka kertoo biisistä, Tatiana paljastaa. Tatiana kertoo yllättyneensä vuosien varrella siitä, miten vähän hänen sisäänpäin kääntyvä ja vetäytyvä luonteensa on ollut ristiriidassa sen kanssa, kuinka korkealle jalustalle metalliyleisö haluaa hänet nostaa. Sellainen on vain bisnestä. Minkä neuvon antaisit nuoremmalle Tatianalle, joka oli vuosikymmen sitten vasta hyppäämässä Jinjerin riveihin. ”Tiedän, että jotkut fanit näkevät minut jonkinlaisena supersankarina tai vahvan naisen mallina, mutta en ajattele sitä juurikaan. Bändi kun luukuttaa vapaa-ajallaan ja kiertueillaan lähes kaikkea muuta paitsi metallia. Uuden albumin single Judgement (& Punishment) puolestaan sai monet hämmentymään reggaekertosäkeellään. – En voi sietää sitä, että jokin ulkopuolinen taho tulee vaatimaan bändiltä jotain tiettyä juttua, jotta bändin osakkeet jotenkin nousisivat. – Alussa olin kuin Bambi liukkaalla järvenjäällä, ja keikkojen laulaminen oli aikamoista hoipertelua, Tatiana nauraa. – Home Back on ehkä Macron kivuliain kappale. Yli ja läpi epäilijöiden Jinjerin tähänastinen elinkaari saattaa näyttäytyä ulkopuolisen silmiin varsinaisena tuhkimotarinana, mutta todellisuudessa bändi on päässyt nauttimaan raskaimpien vuosiensa hedelmistä vasta aivan viime aikoina. Ihan sama, olisinko katusoittaja vai maailmaa kiertävä laulaja. En antanut sen koskaan häiritä. Ei, vaikka kaikki todennäköisyydet olisivat unelmianne vastaan. – Esimerkiksi Retrospection kertoo lapsuudesta saatuani taannoin todella voimakkaita flashbackejä varhaisimmilta vuosiltani. En saanut nuorena juurikaan rohkaisua musiikkiuran suhteen, mutta sen takia jääräpäisyyteni vain kasvoi, joten kiitän nyt väheksyjiäni. – Viestini kaikille onkin se, ettei kenenkään tulisi antaa missään tilanteessa kävellä ylitsenne. Kirjoitin sen vierailtuani kotikaupungissani Ukrainassa, missä vallitsee yhä täysin epävakaa sotatila. Voi olla, että meidät karaistiin jo varhaisessa vaiheessa ihan syystä, ja nyt tunnemme kykenevämme mihin vain. – Uskon, että kaikella on ollut tarkoituksensa, ja tuon kuvailemani takia olen tässä nyt
Nyt käy kuten usein katakombeja harjaillessa: kompastuksilta ei vältytä. Karl kutsuu matkassa kiertävää floridalaisporukkaa veljikseen, ovathan bändit tunteneet toisensa jo kaksikymmentä vuotta. Sekarotuinen piski pyörii jaloissa ja miekat koristavat muutoin Nile-trofeella vuorattuja, lämpimin sävyin maalattuja kiviseiniä. – Ai sen levyn bileet… katos, morjens vaan. Ilmeisesti bändi on ottanut tällä kertaa perheensä matkaan, ja Sandersin huomio vaikuttaa kiinnittyvän tämän tästä muualle. Nilen ulkomusiikilliset elementit on kuitenkin funtsailtu huolellisesti. V uonna 1993 perustettu Nile on kulkenut voitosta voittoon. Naisääni käy ovella kyselemässä asioita. Ja mikäs tässä, onneksi pääsee pian soittamaan, Karl huokaa. Tässä pikahyödykkeiden maailmassa moinen on yhdeltä metallibändiltä melkoinen temppu. Siinä tuntuu olevan tuoreelta haiskahtavaa terävyyttä ja ilmaisun selkeyttä, ja koko menossa on sellaista suorasukaisuutta, joka miellyttää mieltä juuri nyt, tänä hämmennyksen ja joka suunnalta pursuilevan öyhötyksen aikana. Hate Eternalin primus motor, äänittäjä-laulaja-kitaristi Erik Rutan, MUUMION KIROUS Niilissä on ehtinyt virrata neljässä vuodessa gallonatolkulla vettä, ja ikuiselle virralle on uhrattu jopa vanha toverikin. TEKSTI TOMI POHTO KUVAT FRANCESCO DESMAELE 32. Eteläcarolinalaiset ovat julkaisemassa marraskuun alussa varsin kipakannapakan yhdeksännen levynsä Vile Nilotic Ritesin. Illalla lontoolaisyleisö on saava päälleen roiman annoksen monipolvista kuolotulitusta. Yhtyeellä on ytimekäs nimi, siisti logo, muinaista mystiikkaa tihkuva lyyrillinen imago ja tarpeeksi käärmeitä bändipaidoissa. Viimeksi nähtiin Berliinissä 12 vuotta sitten, kun promotoit Ithyphallicia. Jokirantain ikävät riitit Haastattelun alkuasetelmat ovat voitokkaat. Leipä on kuolossa kiinni, ja toistaiseksi sitä on saanut veistellä tyytyväisenä. Viimeiset 12 vuotta Nile on levyttänyt maailman suurimmalle metalliin keskittyvälle levy-yhtiölle, saksalaiselle Nuclear Blastille. Pelkästään vierailu pumpun Facebook-sivuilla riittää kertomaan, että Sandersin talous asustaa varsin mukavasti. Vanha pellavapää on kuulemma saapunut lontoolaisluola The Domen takahuoneeseen suoraan soundcheckistä. – Parastahan tässä kiertämisessä on se tunti fanien edessä. Samaan aikaan johtajamies on tunnettu ilmeisen heikon stressinsietokyvyn omaavana taiteilijaluonteena. Mies bostailee bändikuvissa aina etummaisena, onhan hän johtamansa bändin ainut perustajajäsen. Se on täysin nappiin markkinoitu 2000-luvun death metal -tuote. Death metal -arkeologinne on aika ottaa pikayhteys Englantiin, mistä vastaa rundikiireinen Nile-faarao Karl Sanders. Paskinta taas… ne muut 23 tuntia. Taustalla kuuluu häärivän lapsia. Muinaisen Egyptin mytologiasta sanoituksensa ammentava jenkkibändi oli yhtä aikaa erittäin tekninen, soundeiltaan brutaalin murskaava, tempoiltaan äärimmäisen nopea ja sävellystaidoiltaan selkeästi lahjakas. On Jupiterin kuiden asennosta ja lintujen muuttokäyttäytymisestä kiinni, minkätuulisen death metal -korston hevitoimittaja saa juttusille. Porukan päällysmies on kitaristi Karl Sanders, 56. Neljän vuoden aikana bändiin on integroitunut kaksi uutta jäsentä, mutta uusi musiikki kuulostaa… Nilelta. ”Tuota, kierrätte Hate Eternalin kanssa”, keskeytän. Noh, Karl, mites pyyhkii. Jo toinen levynsä Black Seeds of Vengeance (2000) julistettiin metallilehdistön toimesta suunnilleen death metalin uudeksi tulemiseksi – eikä väitettä ollut haettu liian kaukaa. Porukka annosteli hevoskuurillisen piristysruisketta tuolloin paikoilleen jässähtäneeseen kuoloskeneen. Fanikunta on globaalissakin mitassa hämmentävän laaja, etenkin kun huomioi Nilen musiikin äärimmäisen haastavuuden
Tilalle pestattiin kaksi uutta jäsentä, basisti Brad Parris ja kitaristi-laulaja Brian Kingsland. Sanders alleviivaa sanaa ”promotoimassa” mylvimällä ja antaa palaa: – Ne ovat kolmen vuoden takaisia juttuja, vittu soikoon. Tässä kohtaa haastattelua asiat eskaloituvat toimintaelokuvan tyyliin. Ne ovat EILISEN uutisia, okei?! Lähes kuulen kuinka sylki lentää. Tiesivätkö kreikkalaiset, roomalaiset ja arabit oman sivilisaationsa kuolevan nopeasti ennen kuin valloittivat muinaisen Egyptin?” 33. Eipä voi kuin ihmetellä. Lisäksi remmissä on niin ikään uutta levyään (mainio To Bathe from the Throat of Cowardice) ilmoille puskeva Portlandin Vitriol, joka saa Sandersilta heti kärkeen amerikkalaistyylisen napakat kehut. Vauhdikkaaseen vapaapudotukseen tipahdetaan sekunnissa, pää edellä. – Olemme täällä promotoimassa uutta levyä, emme kehittelemässä draamaa. – Voi kuule, ne ovat tippuneet paremmin kuin odotimme. Ikäero on melkoinen, sillä Brad on 30 ja Brian 20 vuotta Karlia nuorempi. Olihan hän miehen pitkäaikainen biisienkirjoituskumppani ja olennainen osa koko Nile-soundia. Mitäpä porukka on niistä tuumannut. Pohjolaan on pitkä matka, ja syystuulet käyvät jo vastaisesti. Yhteenkuuluvuuden tunne on voimakas. Nile on toki testannut yleisöllään uusiakin biisejään. MUUMION KIROUS ”Uuden levyn ’teema’ löytyy tästä hetkestä, tuleehan maailma tuhoamaan itsensä hyvin pian. Kerron Karlille, että Nile-faneja varmasti kiinnostaa tietää, mitkä seikat johtivat Dallasin eroon. On tärkeää, että ihmiset työskentelevät keskenään sen sijaan, että hankaisivat alituiseen ja joka asiassa toisiaan vastaan. Merkitsevä, dramaattinen tauko. on vieraillut Nilen livekokoonpanossakin. Töksähtävän innottomat kommentit pidetään taloudellisesti parissa virkkeessä. Minulla ei ole aikaa alkaa painia tästä, iso mies jatkaa pauhaamistaan. Tiedättehän: seikkailija kompastuu pyramidin pilkkopimeällä käytävällä lojuvaan luukasaan, törmää sarkofagiin ja tulee samalla herättäneeksi ikuisessa pimeydessä fermentoituneen muinaiskirouksen. Ylipäänsä olen todella tyytyväinen tiimihenkeemme. ”Öööh… tuota, en. Puhumattakaan nöyryydestä. Paketti ei ole saapunut. Yritän kysellä ihan alkuun uuden levyn purkituksesta. Vuodesta 2004 bändissä rumputaiteillut George Kollias on syntyjään kreikkalainen ja pitää majaansa maan pääkaupungissa. Tuhon etiäisiä Kaikenlaista. – Äänitimme suurimman osan levystä kotistudiollani. Karl alkaa huutaa kapulaansa: – Etkö sinä nyt vittu soikoon ole saanut levy-yhtiöltämme infopakettia, jossa nimenomaan neuvotaan olemaan ottamatta tätä asiaa puheeksi???!!! Silmieni eteen piirtyy kuva, jossa kuolometallimuumio langettaa kirouksiaan niin että pöly lentää käärinliinojen raoista. Lapset Londiniumin heviluolan hähmäisessä takahuoneessa hiljenevät. Hän toi musiikkia neljään kappaleeseen. ”Kello käy”, ukko tölväisi tylysti ennen kuin olin ehtinyt esitellä itseni. Tai ehkä tämä puhelu. Pitkä hiljaisuus. Lisäksi mies vaikuttaa kumman tympääntyneeltä. Ehkä Ikaros on vasta toimittamassa minulle tuota Sääntöjen Papyrusta. Kelaan kokoon papereitani ja itseluottamustani. Aloitan varovasti kysymällä, kuinka uudet jäsenet ovat sulautuneet osaksi Nilea. – Ja jos joku on ottanut asian puheeksi, olen esittänyt vastakysymyksen: ”Mitä oikein olet tekemässä?” Joten kysyn nyt sinultakin: mitä oikein teet. Kiintoisinta on silti, että Nile-miehitys on kokenut melkoisen 2.0-päivityksen: vuodesta 1997 bändissä vaikuttanut kitaristi-basisti-solisti, Sandersin säveltäjäkollega Dallas Toler-Wade, on nyt poissa riveistä. Eritoten Brian. Äänensävystäkin kuulee, ettei The Johtaja ole tänään pätkääkään juttutuulella. Sori.” Menen hetkeksi hieman hämilleni. Tähänkö se kamelin selkä nyt katkesi. Ymmärrätkö. Ennen muuta kiinnostaa, kuinka kokonaan uusien ihmisten välinen kemia on vaikuttanut biisien kirjoittamiseen. – Meillä on uusi upea albumi, uusi upea kokoonpano. – Molemmat tyypit antoivat merkittävän panoksen sävellyspuolelle. Eilisen uutisia Kerrottakoon tässä vaiheessa, että Sanders antoi ymmärtää haastattelun alusta alkaen olevansa huonolla tuulella. Monissa liemissä keitetty pitkän linjan death metal -ukko – ja tuollainen primadonna! Tämän profiilin bändi, joka on levyttänyt vuosia isolle yhtiölle! Turut ja torit on kierretty, kysymyksiin vastattu. Luulisi, että vuodet olisivat opettaneet diplomaattisempaa tai edes hiukkasen rauhallisempaa asennoitumista kuumia perunoita kohtaan. – Kuules. Perkele vieköön, sitä tässä ollaan promoamassa! Nile on kironnut minut. Rummut äänitettiin jälleen Ateenassa
– Todellakin. Ilmeisesti aivan tarkoituksella. Löysin tämän käärmejutun kerran Youtubesta ja olin heti, että hetkinen, minäpä teen tästä biisin! Viimaveljesten toinen tuleminen Uudella albumilla kuullaan jälleen instrumenttia nimeltä ba?lama. Se ainakin tuli selväksi, miten kipeä aihe Dallasin ero edelleen on. En tosin ole nähnyt tapahtumaa livenä. Mutta kysytäänpä silti, mikä on Herra Nilen uran tähtihetki, jos uusinta albumia ei lasketa. Ihmisellä on kuitenkin kyky aistia näitä asioita. Eräs laji [Thamnophis-suvun edustajat] kokoontuu joukolla parittelemaan, ja se on vaikuttava näky. Olemme onnellisia, nimenomaan yhtyeenä, ja joka ikinen jäsen painaa lujasti töitä Nilen eteen. Tässä puhuessamme maailman johtajat kokoontuvat keskustelemaan maapallon tilasta. Vanhan kliseen mukaisesti jokainen bändi mainitsee uusimman levytyksensä kovimpanaan. – Olen todella vaikuttunut kanssamme kiertävästä Vitriolista. Seuraavaksi mainitsen Nilen perinteisesti kovin informaatiovuolaat lyriikat. Kukaan ei tule sanelemaan meille mitä tehdä, okei. Mutta millaista sitten on aito muinaisegyptiläinen musiikki. – Joo… Etenkin meille amerikkalaisille syötetään paskaa paskan päälle, emmekä pysty enää erottamaan, mikä on totta ja mikä ei. Ehkäpä selkeämmän artikulaation vuoksi. Se on seitsenkielinen turkkilainen luuttu, jolla voi soittaa myös arabialaiskaavojen mukaisesti. Uudelta levyltänne löytyy hauskasti nimetty biisi nimeltä Snake Pit Feeding Frenzy. Itsekin haluan vaalia juuri tätä filosofiaa. Puhutaanpa siis uudesta levystä ja jauhetaan hieman lisää vaikkapa studiojuttuja. Niitä on kerran vuodessa samassa pesässä jopa 75 000 yksilöä. Vitriol vie yhteistä asiaamme kohti tulevaisuutta, ja silti he kunnioittavat menneisyyttä. ”Olemme tällä hetkellä todellakin täysin tulessa. Karl alkaa tykittää ennen kuin ehdin päättää lausettani. Halusimme lähestyä hommaa paluu juurille -konseptilla, tutkia sitä mistä tässä bändissä oli alkujaan kysymys. Mutta meillä kaikilla on huonot päivämme. Ehkä jätän keskustelun siitä yhdestä urheasta ruotsalaistytöstä toiseen kertaan. Sillä levyllä sementoimme tyylimme. Itse asiassa rumpalimme George kutsuukin meitä osuvasti The Breeze Brothersiksi. Uusi levynne on ilmeeltään aiempaa suoraviivaisempi. Albumin miksasi muiden muassa Deiciden ja Monstrosityn kanssa työskennellyt Mark Lewis. – Hah! Olemme tyytyväisiä siihen mitä teemme, you know. Meillä oli tästä aiemmin puhetta ja kerroit, ettei nykysivilisaatioille ole jäänyt kunnon todisteita heidän tavastaan merkitä musiikkiaan. Niissä kaikuu vanhan Morbid Angelin henki. – Olen yrittänyt tutkiskella asiaa, ja tällä hetkellä epäilen sitä vahvasti. Tuoretta tietoa on silti taatusti olemassa, eli mitäpä luulet, kirjoitettiinko musiikki tuolloin nuoteiksi. Toisaalta, kyllä hevilehteenkin olisi ihmissuhdekulma sopinut, niistähän näissäkin leikeissä on lopulta kysymys. Homma tuntuu jälleen tuoreelta. – Totta, artikuloidumpia ovat, Karl vastaa illan vuolaaseen teemaan sopivalla tavalla. Sanders kertoo löytäneensä soittimen eräästä maahantuontiliikkeestä jo viitisentoista vuotta sitten. Sanders kehuu tyyppiä erittäin rennoksi, mistä syystä hänen kanssaan jaksoi tehdä pitkää päivää. Minusta se on tärkeää. Meitä ei saa muuttumaan. – Tällä tavoin nämä biisit joskus syntyvät. Keinot olivat ehkä tyystin toiset kuin se, mitä länsimainen musiikkihistoria on meille opettanut. – Ihan vain käärmeet. Pysyä uskollisena genrellemme. Tiesivätkö kreikkalaiset, roomalaiset ja arabit oman sivilisaationsa kuolevan nopeasti ennen kuin valloittivat muinaisen Egyptin. Mikäs sen tarina oikein on. Millaisena näet Nilen tulevaisuuden. Me olemme tällä hetkellä todellakin täysin tulessa, Sanders tolkuttaa. Nostetaanpa se egyptiläisten niin kovin palvoma kissa pöydälle: tämä on yhdeksäs albuminne, meno on brutaalia ja ”muinaiset” instrumentit soivat. Heillä on todella syvä ymmärrys siitä, millaista musiikkia oikea death metal tulisimmillaan on. – Oli nautinnollista keskustella kanssasi. Tuleeko Nile pysymään uskollisena genrelle. – Huoh… tämä on uusi alku, Nilen toinen tuleminen. Vähemmän yllättäen asemansa tiedostava mies kehaisee jo toistamiseen kiertuekumppaniaan. En juurikaan välitä bändeistä, joiden tekemisistä kuuluu räikeästi, ettei heillä ole mitään käsitystä death metalin historiasta. – Olemme onnellisia, nimenomaan yhtyeenä, ja joka ikinen jäsen painaa lujasti töitä Nilen eteen. Samalla Karl tuli ilmaisseeksi sanoitta, kuinka tärkeä palanen yhtyettä mies lopulta olikaan. – Vile Nilotic Rites ei sisällä mitään yhtenäistä teemaa. Millaisin korvin kuulet tämän päivän death metal -skenen uudet tulokkaat. Sävelet ynnä muut kirjotettiin toki ylös. – Amongst the Catacombs of Nephren-Ka [1998], ehdottomasti. Se ”teema” löytyy tästä hetkestä, tuleehan maailma tuhoamaan itsensä hyvin pian. Ohjaan keskustelua turvallisemmille vesille, sillä Karl tuntuu ottaneen niin sanoakseni huolelliset pultit ja luuristani huokuva huohotus hiostaa korvaa. Homma tuntuu jälleen tuoreelta.” 34. Kolmen laulajan hyökkäystä, oikeita tunnelmia, keskittymistä biisinkirjoittamiseen ja kappaleiden brutaaliuteen… Pidän muuten eritoten laulusuorituksista
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Vuonna 1995 hajonnut stoner rock -pioneeri Kyuss joutui onneksi tekemään keskinkertaisen Peace-paluulevynsä (2013/3,3) Vista Chino -nimisenä. KOSKINEN 36. Vastaavaa saavutusta toivonevat kaikki paluuta tekevät bändit, samoin kuulijat. Bändit, joiden matka tuntui jäävän lyhyen uran takia kesken, vaikuttaisivat olevat hanakampia palaamaan ”aikuisina” nuoruuden lähteille. Possessed, Exhorder, Sacred Reich, Xentrix ja Acid Reign (jonka uusin albumi on arvioitu levysivuilla) julkaisivat edelliset levynsä 20–30 vuotta sitten ja lopettivat toimintansa tyystin. Tänäkin vuonna useampi vuosikymmeniä sitten lopettanut yhtye on julkaissut uuden albumin. Vuosikausia haudattuina maatuneiden bändien uusiin levyihin suhtautuukin pelonsekaisin tuntemuksin mutta salaa toiveikkaana: ehkä sitä, mihin vuosia sitten ihastuin, saakin vielä lisää! Osin kohtuuttomien odotusten luomalta rankalta pettymykseltä ei voi aina välttyä, mutta toisinaan paluu on ihan asiallinen. Yksi vanhimmista esimerkeistä on Deep Purple, joka lopetti toimintansa 1977 albumiin Come Taste the Band (3,4) murennuttuaan vuosia jäsen jäseneltä pois legendaarisesta Mk II -kokoonpanostaan. Miksi piti tulla takaisin. (Huom! Jutussa käsiteltyjen levyjen yhteydessä on mainittu Rate Your Music -palvelun käyttäjien niille antamien pisteiden keskiarvo asteikolla 0–5.) On toki mahdollista, että paluu on väkevä ja relevantti. V uonna 2019 hevizombeja on laahustanut esiin aimo lauma. Ja onhan se sitten hienoa – soittaa nuoruuden sävelmiä isojen (suurelta osin keski-ikäisten) yleisöjen hurratessa pitkin maailmaa. Tästä huomiosta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä lähti tarve tuumia hevin lasarusten tekemisiä ja niiden perusteita. Osa paluulevyistä saa vanhan fanin ihmettelemään, mitä yhtyen eloon herättäneiden mielessä on liikkunut. Kun lavoille palanneen pikkubändin uutuudenviehätys on ohi, kysyntä vähenee. On hankala lopettaa, kun vauhtiin on päästy. Tai niin siis luultiin. Joskus sen olisi syystä tai toisesta voinut tehdä suoraselkäisesti toisella nimellä. Sanoja syötiin, ja ilman Awakeningiäkin (3,2) olisi pärjätty. Comebacklevy Perfect Strangers (1984/3,6) otettiin riemulla vastaan ja on edelleenkin yhtyeen tuotannon kulmakiviä. Kulttistatukseen jääneitä bändejä lienee jäänyt kismittelemään, että lopullista breikkausta ei aikoinaan tullut, ja suurempi suosio olisi ehkä vielä mahdollinen, undergroundfanitus kun on pysynyt vuosikausia elossa. TEKSTI KIMMO K. Kulttibändiä tai ainakin sen keskushahmoja saatetaan kosiskella keikoille, ja putkimiehiksi siirtyneet keski-ikäiset muusikot innostuvat verestämään muistojaan, ehkä toiveikkaina jonkinlaisesta uran uudesta urkenemisesta. Sacred Reich keikkaili vuosikausia, mutta vakuutti, että ei tee uutta musiikkia, koska kaikki haluavat kuulla vanhoja biisejä. Kenties uudetkin sukupolvet innostuvat, kun legendaarisella bändillä onkin nyt modernit soundit! Paluu saattaa kummuta myös tragedian vuoksi kesken jääneestä urasta: Alice in Chainsin vauhti hiipui vähin äänin solisti Layne Staleyn kasvaneen huumeongelman ja myöHEVIZOMBIT TULEVAT Bändejä on kuopattu ja herätetty henkiin ties kuinka kauan. Kuulija ja muusikko ovat kasvaneet vuosia omiin suuntiinsa, musiikin tuottamisen ja nauttimisen lähtökohdat siinä mukana. Siispä levyn tekoon, oli eväitä tai ei
Siltä kuin edellisestä levystä olisi kulunut vain vuosi tai pari. hemmän kuoleman takia. Aiemmat kokeilut ja hutilyönnit unohtuvat, kun ote tiivistyy paluulevyllä. 37. – Parin kiertueen lomassa ajattelimme, että kannattaisi ehkä kirjoittaa materiaalia levyä varten. Pyrimme raskaampaan soundiin. Bändin paluu konkretisoituu uuden albumin julkaisemisessa. Monotheist (2006/3.8.) on kuitenkin tietyllä tavalla ylittämätöntä Celtic Frostia: jyräävää, musertavaa ja painostavaa – ja vihdoin hyvillä soundeilla. Paluulevy Black Gives Way to Blue (2009/3,5) oli bändin eri ulottuvuudet niputtaessaan kuitenkin varsin tyylikäs paluu, uudesta laulajasta huolimatta. Mutta miltä paluulevyn tulisi kuulostaa. Moni bändi ajautui muuttamaan tyyliään ennen lopettamistaan, joko musiikillisen ilmaston muuttuessa tai miehistön vaihtuessa. Paluukiekkoa ennen bändi ehti keikkailla seitsemän vuotta, ja livetoiminnaksi homman piti jäädäkin. Tässä tilanteessa muusikon ja kuulijan odotukset ja tarpeet ovat lähtökohtaisesti ilmeisen erilaiset. Kolmella ensilevyllään upeasti kehittynyt Death Angel taantui ankealla paluulevyllään The Art of Dyingilla (2004/3,5), vaikka luuli muuta. Millaisissa harhakuvitelmissa muusikot ovat paluuta suunnitellessaan olleetkin, fanipuolella comebackiltä odotettaneen aika pitkälti vanhan tuotannon ydinmehua. Ehkä keski-ikäinen ukko haluaa olla taas parikymppinen ja palauttaa nuoruutta etsiessään muinaisen bändinsä eloon – vain kuulostaakseen väkinäiseltä tai jopa nololta. Vai siltä kuin yhtye olisi jatkanut kehittymistä (tai taantumista) itsekseen kaikki välivuodet, seuraten samalla aikaansa. Osa palaavista bändeistä irtautuu musiikillisesta menneisyydestään maltilla, toisia ei meinaa enää tunnistaa. Halusimme ottaa edellislevystä askeleen eteenpäin. Sitten: pum! Julkaisimme The Art of Dyingin. Se oli parasta, mihin silloin pystyimme. Monet paluulevyt ovatkin tyylillisesti enemmän bändien alkuaikojen menoa kuin jatkoa ennen lopettamista tehdylle tuotannolle. Yleensä tapahtuu myös ihan selkeää aikuistumista, jonka kautta harkitsevampi ja itsetietoisempi mielenlaatu korostuu myös taiteellisessa tuotannossa. Asia on totta kai niin, että aktiivinen muusikko kehittyy 25 vuoden tauon aikana teknisesti ja näkemyksellisesti erilaiseksi. Edellisestä levystä oli kuitenkin kulunut 12 vuotta. Kitaristi Dave Aguilarin vuoden 2009 muistot levyn syntyperästä ovat paljastavia. Kurssin korjaamisesta erinomaisena esimerkkinä toimii Celtic Frost, joka haahuili tukkahevin parissa Cold Lakellä (1988/2.0) ja Vanity/Nemesisillä (1990/2.8). At the Gatesin paluulevy At War With Reality (2014/3,3) on tismalleen samaa kamaa kuin Göteborg-kuolon kulmakivi Slaughter of the Soul (1995/3,7). On luonnollista, että 18-vuotias tekee musiikkia erilaisin metodein ja eri lähtökohdista kuin 50-vuotias. Ei tietenkään ole realistista odottaa, että aikoinaan epämääräisissä oloissa, vähällä kokemuksella ja niukassa ajassa tuotetut ”tavaramerkkisoundit” pääkallorumpuineen ja käppäkitaroineen olisivat monenkaan nykymuusikon päämääränä. Emme varsinaisesti tähdänneet mihinkään. Tähän lokeroon menee niin Europe (Start from the Dark, 2004/3,3), Whitesnake (Good to Be Bad, 2004/3,4) ja Winger (IV, 2006/3,5), jotka kaikki jättivät juustoiset syntikat ja kaikuisat virvelit menneisyyteen. Hard rockin saralla soundia on usein päivitetty juurevammaksi. Joskus ura jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Uusi tuotanto on iättömämmän kuuloista, eikä meno kuulosta samalta kuin 25–30 vuotta sitten. Voiko aikoinaan yhtyeeseen ihastunut fani odottaa paluuta juurille. Onslaught riipaisi varsin rapsakasti ensilevytyksiinsä viittaavan paluun Killing Peacellä (2004/3,6), vaikka aika geneeristä soundia ja jyystöä tarjosikin. Pontimena paluulle voi olla enemmän tai vähemmän taiteellisesti perusteltu syykin. Todellinen taiteellinen tarve täydentää katalogia sen arvoisella teoksella lieneekin perusteista paras. Takki kääntyi, ja yhtye teki itse luomalleen tyylille ominaisen ihan ok -albumin. Bändi saattaa kokea vanhat albuminsa tenavien puuhasteluksi, josta ei saatu tyylillisesti, soundillisesti tai musiikillisesti irti ollenkaan niin paljon kuin olisi voinut. Thrashin puolella myös Xentrix (Bury the Pain, 3,3), Vendetta (Hate, 2007/3,0) ja Paradox (Collision Course, 2000/3,5) ovat palanneet tutun elkein laimeahkoin lopputuloksin ja kuulostaen pahimmillaan samalta kuin miljoona muutakin bändiä. Kun luodaan uutta musiikkia, ollaan jo oikeasti toiminnassa vanhojen muistelun sijaan. Taantumus, stagnaatio vai kehitys. Se oikeastaan vain tapahtui, kun ideoita alkoi pulpahdella esiin
Death metal -bändi Pestilence ajautui ennen hajoamistaan Testimony of the Ancientsin (1991/3,7) laatukuolosta jazzmetallin pariin omituisella mutta pieneen klassikkoasemaan nousseella Spheres-levyllään (1993/3,5). Myös kartalta täysin kadonnut tekninen doombändi Confessor jatkoi kuin taukoa ei olisi ollutkaan: Unraveled (2005/3,3) on ilmiselvää sukua Condemnedille (1991/3,5). 38. Taiteilijoilla on toki täysi vapaus tehdä mitä lystää, mutta onko artistin perspektiivi tosiaan niin erilainen kuin kuulijalla. Kaiken on oltava brutaalia! (…) Nyt oli parempi tuottajakin. Vaikutteemme ovat kyllä muuttuneet. Ja onhan meillä nyt blastbeatiä. Sanottu tuo keskiöön kuulijan ja muusikon odotusten välisen ongelman. 1970-luvulla toimintansa aloittanut doomveteraani The Obsessed palaili vuonna 2017 ruotuun Sacredillä (3.4) kuulostamatta 23 vuoden tauosta, mittavista miehistönvaihdoksista ja skarpimmasta soitosta huolimatta oudolta. Tämä on aivolapseni: superbrutaalia musiikkia brutaaleilla sanoituksilla. Ugly Kid Joella (Uglier than They Used ta Be, 2015/3,2) ei vain oikein lähtenyt. Edellislevy, vielä Glenn Danzigin laulama Earth AD / Wolf’s Blood ilmestyi 1983 (3,7), ja American Psycho (1997/3,1) edusti samaa napakkaa metallista punkkia whoa-huudoilla, mutta paremmilla soundeilla. Kuulija ei ehkä toivo radikaalia uudistautumista lainkaan. Raskaan The Year the Sun Died -levyn (2014/3,5) kasvottomista nykysoundeista hekumoinut Larry Rutledge pohti asiaa 2014. 1990-luvulla suosionsa huipun saavuttaneen Alice in Chainsin lisäksi Soundgarden (King Animal, 2011/3,1) ja Faith No More tekivät kumpikin vahvat, mutta osaa faneista hämmentäneet paluut täydentäen katalogejaan linjaan sopivilla albumeilla. Modernilla otteella tykitetty paluulevy Resurrection Macabre (2009/2,7) oli puettu hyvin ”nykyaikaiseen” soundiin. Oikeastaan tämä on paras levymme, ja sen pitäisi olla ensimmäinen Pestilence-levy! Tavoitimme Pestilencen syvimmän olemuksen. Samaan ansaan ovat tipahdelleet muutkin. Kyllä tuo vaikuttaa biisien kirjoittamiseen. – Levy on selvä jatkaja Testimonylle. Obsessedin laulaja Scott ”Wino” Weinrich oli osallisena myös Saint Vitusin menestyksekkääseessä paluussa laulaessaan 17 vuoden välikuoleman päättäneellä levyllä Lillie: F-65 (2012/3,4). Vuoden 1990 Into the Mirror Blackiin (3,7) uransa lopettaneella proge-power-speed-yhtye Sanctuaryllä asiat menivät osittain samaan suuntaan. Parhaiten paluukierroksella tuntuvat pärjäävän yhtyeet, joiden identiteetti on vahva ja selkeä. – Laskimme virettä puoli sävelaskelta ja haimme kitaroihin raskaat soundit. Se ei muistuttanut raskaassa kiivaudessaan ja Pro Tools -soundeillaan juurikaan aiempaa Helstaria. Itse asiassa Nosferatunkin piti soundata tältä. Emme ole musiikillisesti samoja heppuja kuin 25 vuotta sitten. Ilmavan progressiivista jenkkimetallia tehneen Helstarin Nosferatua (1989/3,7) seurasi outo Multiples of Black (1995/2,9) ja lopulta The King of Hell (2008/3,6). Kuulijan näkökulmasta on kummallista, kuinka hukassa yhtyeet vaikuttavat olevan ilmaisunsa lähtökohtien ja uudistamispaineiden suhteen. Linjakkaasti tuttu – voittajan valinta. – Emme suunnitelleet levyä tuollaiseksi, mutta sellainen siitä tuli. Tätä on todellinen Pestilence. Yllättävän onnistuneesti palasi myös punklegenda Misfits, vaikkakin fanien suhtautuminen oli vaihtuneen miehistön takia kahtiajakautunutta. Käytämme paljon avoimia sointuja drop D -vireellä. Crustpioneeri Amebix jatkoi Sonic Massilla (2011/3,3) tavallaan Monolithin (1987/3,6) musertavalla linjalla, mutta laajensi musiikillista spektriään ja paransi tuotantoa huomattavasti. Olemme vittuuntunut bändi, ja musiikki heijastaa sitä asennetta, kitaristi Larry Barragan kertoi vuonna 2008. Ulosantiaan ajantasaistaneista hardrockareista Tesla (Into the Now, 2003/3,4) onnistui tukevalla otteellaan, mutta Stryperin koliseva post-grunge (Reborn, 2005/3,0) oli kankeaa. Bändin pomo Patrick Mameli intoili tästä levyä promotessaan. Mameli myönsi olleensa pois skenestä 15 vuotta ja ”latautuneensa uudelleen”, jolloin tavoitteet ja lähtökohdat musiikin tekemiselle olivat muuttuneet siitä mihin jäätiin. Jengi vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka monet sanovat levyn olevan yllättävän raskas. Kuuntelemme yhä Priestiä ja Maideniä, mutta myös Lamb of Godia, Job for a Cowboyta ja Dimmu Borgiria. Laulaja Scott Jeffreys kuvaili 2008 Blabbermouthille levyn ”ilmentävän klassista Confessoria kieroine kitarariffeineen, mutkikkaine rumpuineen ja melodisine lauluineen”. Uusi on meistä hyvää ja kuulostaa minusta Helstarilta. Matkan varrella me tavallaan eksyimme väärille poluille
Toinen tekniikkadeath-palailija Atheist onnistui Jupiter-levyllään (2010/3,2) vain tyydyttävästi – aiemmin arvaamaton bändi turvautui nyt vanhoihin temppuihinsa. Samaa tag team -tapaa noudatti Cynic bändin soundia hienosti päivittäneellä Traced in Airillä (2008/3,6), jolla jopa yhtyeen tavaramerkki, androidilaulu, oli uusittu pieteetillä. Becerran Infernolle jakamat mietteet comebackin taustoista voisivat toimia ohjeena paluuta suunnitteleville bändeille tuotannon ja ”tehdään uusia biisejä, mutta kaivellaan vanhoja arkistojakin” -periaatteen suhteen. Laulaja Jeff Becerraa lukuun ottamatta täysin uusiutunut bändi onnistui paluussaan erinomaisesti. Carcassin paluu Surgical Steelillä (2013/3,5) oli monille autuas kokemus. Aisaparimalli ja vanhojen demojen hyödyntäminen pitivät kuitenkin linjan hallinnassa, kitaristi Bill Steer kertoi Brave Wordsille vuonna 2013. – Joka ainoa FNM-albumi on ollut erilainen. Äänitimme kaikki instrumentit ja lauluosuudet analogisesti, mutta viimeistelytyössä käytimme myös Pro Toolsia, Becerra kertoi Aki Nuopposelle. Olisi ollut täysin tuhoon tuomittua lähteä kilpailemaan näiden ryhmien kanssa vaikkapa soiton nopeudessa. Kameleonttimaisen Faith No Moren Mike Bordin luonnehti vuonna 2015 paluulevy Sol Invictusta (3,2) ja sen syntyä tarkkasilmäisesti: tavoitteena oli, että paluu ”lisää osia kokonaisuuteen”. Ero vanhaan on modernimmassa ja selkeämmässä tuotannossa – ja käytän nyt kahdeksankielistä kitaraa alasviritetyn kuusikielisen sijasta. – Tiedoksi muutoksesta huolestuneille: olimme luultavasti menossa tähän suuntaan joka tapauksessa. Haastattelurepliikit on poimittu kirjoittajan Infernoon aiemmin tekemistä jutuista, ellei toisin mainita. Godfleshin Justin K. Vuoden zombit Otetaanpa vielä käsittelyyn ne tämän vuoden esimerkit. – Lopputulos on ällistyttävä: nykyaikaisesti maustettu vanhan liiton thrashkiekko, jota tuotanto kunnioittaa. Autenttista paluuta menneeseen ei siis ole, mutta ajattelukykynsä säilyttänyt hevizombi voi toimia aikakoneen korvikkeena. – Se miten minä soitan kitarariffejä tai kuinka Jeff kirjoittaa sanoituksia ja sovittaa ei ole muuttunut. Meillä oli nippu biisejä, jotka kuulostivat hyviltä mutta eivät Exhorderilta. – Menneinä vuosikymmeninä death metal on tietenkin muuttanut muotonsa täydellisesti, ja nykyään skene on täynnä toinen toistaan karskimpia, tylympiä ja teknisempiä yhtyeitä. Teimme 80-luvulla omaa juttua, ja teemme sitä yhä. Levy heijastaa selkeimmin alkuperäistä Godflesh-konseptia. Omaan korvaani levy oli turhankin särmäksi tuotettu ja soundeiltaan persoonaton. Sol Invictus ei kuulosta aiemmilta levyiltämme, koska eivät ne muutkaan kuulosta! Se kertoo, että levy on linjassa katalogimme kanssa. Possessed jätti katalogiinsa 32 vuoden raon Beyond the Gatesin (1996/3,4) ja Eyes of Horror -ep:n (1987/3,7) perään. Henkilökohtaisesti jyrkän reaktion aiheuttaneen Exhorder-paluulevyn Mourn the Southern Skiesin (2,9) tyylillisesti muuttuneen ja kasvottomaksi perusmetalliksi leivotun soundin taustalla oli Carcassin kanssa samantyyppinen uutta ja vanhaa -lähestymistapa, laulaja Kyle Thomas kertoi Blabbermouthille. Kun Xentrixin ja Sacred Reichin paluutkin jättivät toivomisen varaa, päätetään katsaus esimerkkisuoritukseen. Sludge-stoner-kopla Sleep palasi liki 20 vuoden tauoltaan The Sciencesilla (2018/3,6) vahvasti ja maukkaasti nykyaikastetuin soundein. – Ideana oli tietenkin soundata Possessedilta, mutta samalla tahdoimme tuoda bändin 2020-luvun porteille. Acid Reignin ainoa alkuperäisjäsen H kertoi niin ikään Blabbermouthille paluulevy The Age of Entitlementistä (2,8) aika erilaisen näkemyksen verraten siihen, jonka sain siitä kuulijana. Ainakin se on parempi kuin uran päättänyt Swansong (1996/3,3), joskin rumpali Ken Owenin bändille leimallista huojuvaa soittoa tuli ikävä. 39. Halusimme niihin Exhorder-vibaa, etteivät biisit olisi vain raskasta mättöä mageilla lauluilla. Olihan se aluksi vaikeaa. Broadrick kertoi tyylikkäästi päivitetyn, täysin tunnistettavan ja yhtyeen alkuvuosien tuotantoon viittaavan A World Lit Only by Firen (2014/3,4) linjakkuudesta seuraavaa: – Meille tämä soundi on ajaton. Se säilytti viiltävän protodeath metal -otteensa täydellisesti päivittäen soundimaailmaansa onnistuneesti. Yhteistyömme ansiosta se kuulostaa Carcassilta. Emme missään nimessä halunneet lähteä tavoittelemaan tai kopioimaan 80-luvun tunnelmia, vaikka esimerkiksi kireät rototomit kuuluvatkin edelleen repertuaariimme
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 08.10.2019 07:36:43
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 08.10.2019 07:36:43
Tai siltä hänestä tuntui. Nyt kuvajainen on entistä synkeämpi. Mutta tällä kertaa tuntui oikealta esitellä myös sitä puolta. Neige on tehnyt musiikkia teini-ikäisestä lähtien. En pidä siitä tunteesta, Neige sanoo. Se kävi kuin itsestään. Ulkopuolisuudesta tuli häntä eteenpäin ajava voima, joka alkoi manifestoitua musiikiksi. Kappaleiden kirjoittaminen ja esittäminen oli yksisuuntaista viestintää, mutta ainakin se oli keino tulla kuulluksi. Itse asiassa hänen uravalintansa taitaa johtua osin juuri hänen minäkuvastaan. Vuonna 2000 perustetun bändin uusi, kuudes albumi on nimeltään Spiritual Instinct. Luojalleen Neigelle Alcestin tuotanto on sarja tietyn kokemuksen heijastuksia, mutta se palvelee monia muitakin tarkoituksia. Hänen kahden miehen yhtyettään Alcestia pidetään mustan metallin ja shoegazen tunnelmia yhdistelevän blackgaze-tyylin luojana. – Minulla ei ole kovin hyvä itsetunto eikä paljon omanarvontuntoa. Alcest on ulkopuolisen ulkopuolisille säveltämää musiikkia, joka voi avata tunnelukkoja ja jopa tien toiseen maailmaan. Nuoruuden ahdistuksessa muutto pois kotipaikkakunnalta tuntui pelastusrenkaalta, mutta kun Neige sitten asettui Pariisiin, hän ei sopinut jengiin sielläkään. Ja mikä ikävintä, ulkopuolisuuden tunne ei tuonut hänelle iloa. – Minusta on aina tuntunut, etten kuulu tänne. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT ANDY JULIA 42. Tai ehkäpä hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin opetella käyttämään jotakin itseilmaisun välinettä, kun suora yhteys muihin ihmisiin ei tuntunut muuten aukeavan. – Jotkin Spiritual Instinctin biisit ovat vihaisia, äkäisiä, ja se on meille uutta. Koska yritän pitää musiikin maagisena ja puhtaana, en ole juuri tuonut esille sisäistä pimeyttäni. Aluksi hän soitti black metalia, mutta skaala venyi nopeasti. Onnekseen hän sattui syntymään luovaksi ihmiseksi, jolla oli kyky kanavoida tunteitaan musiikiksi. N eige ei kuulu joukkoon. Kun kappaleita rakentelee sellaisissa tunnelmissa, ei ole ihme, jos levystä tulee edellistä raskaampi ja synkempi. Niin oli jo silloin, kun hän oli vielä Bagnols-sur-Cèzessä Etelä-Ranskassa isän ja äidin kanssa asuva Stéphane Paut, eikä Alcestin Neigeksi muuttuminen helpottanut hänen oloaan, vaikka hän luultavasti niin kuvittelikin. Alcest soitti paljon keikkoja edellisen albuminsa Kodaman (2016) jälkeen, ja kiertueiden päätyttyä Neige tunsi olonsa nääntyneeksi ja ahdistuneeksi. Hän kärsii unettomuudesta eikä ole omien sanojensa mukaan nukkunut hyvin moneen vuoteen. Alcest on aina peilannut Neigen sielua. Hän on aina ollut vääränlainen ihminen väärässä paikassa, tai siltä hänestä on ainakin tuntunut
”En ole paha enkä toivo kenellekään kuolemaa tai mitään sellaista. Rakastan ihmisiä.” 43
– Pimeän puolen vapauttaminen tuntui hyvältä, mutta toisaalta, ei minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa. – Olin totaalinen metallijätkä reilun vuoden verran, eli kuuntelin 14-vuotiaana vain sitä. Ellen olisi tehnyt niin, olisin ennen pitkää räjähtänyt. Ennen kaikkea Neige halusi päästä pois sieltä, minne ei tuntenut kuuluvansa. Se on varmaan elähdyttävää egolle, mutta lopulta kyse on vain siitä, että ihmisillä on paha olla. Ei kuitenkaan kovin pitkäksi aikaa. Netistä löytyy artikkeli Neigen elämän muuttaneista albumeista, ja mukana on kaikenlaista Michael Jacksonistä lähtien. Toisinaan on myös huomaavinaan, että toisinajattelijoina itseään pitävien muka kapinalliset lausunnot ovat pelkkää toistoa esikuvien mielipiteistä, eivät itsenäisen ajattelun tulosta. Se vetää puoleensa tietynlaisesta ilmaisusta viehättyneitä ja niitä, jotka ottavat sen henkiseksi kodikseen. Myös Neige löysi teini-ikänsä alkuvuosina black metalista suojan maailmaa vastaan. Musiikkina black metal on edelleen hänelle tärkeää, mutta synkkien metsien ääni on vain yksi rakkaus muiden joukossa. Kritisoidaan kristinuskoa, vaikka ollaan itse ihan samanlaisia, seurataan vain toisenlaisia sääntöjä ja ollaan tarkkana sen suhteen, mitä saa tehdä. Ei kuitenkaan mennyt kauan, kun aloin innostua muustakin musiikista. Björk kirjoittaa erikoisia melodioita, ja hänen levynsä kuulostavat mielettömiltä, täyteläisiltä ja kekseliäiltä. Minulle se oli synkkien metsien ääntä, ja se vei minut mukanaan. Siihen liittyy asioita, jotka tuntuvat hänestä nyt vastenmielisiltä ja vierailta. Viime aikoina olen kuunnellut paljon Kate Bushia ja Björkiä. – Kuuntelen Darkthronea, Emperoria, Ulveria ja muita norjalaisia sekä Bathorya ja muuta old school -kamaa, mutta myös paljon muuta Aphex Twinistä The Cureen, Joy Divisioniin ja Dinosaur Jr:iin. – Olin myös todella kiinnostunut fantasiasta, Tolkienin kirjoista ja roolipeleistä, ja sellaisen ja black metalin välillä on vahva yhteys. Silti monet bändit näyttävät ihan samanlaisilta ja laulavat samaa roskaa. Oli coolia, kun sellaisen maailman saattoi sijoittaa musiikkityyliin. Ei sen tarkoitus ollut saada ihmisiä tekemään samaa kuin muut. Inhoan black metalissa sitä saatanan negatiivisuutta. – Pidin black metalissa siitä, että siinä ei ollut mitään, mikä olisi kotoisin tästä maailmasta. Onneksi minulla on musiikki, jonka kautta voin ilmaista itseäni. ”Inhoan black metalissa sitä saatanan negatiivisuutta.” 44. Black metal -piireistä tulee heille eräänlainen perhe. En käsitä, miten joku nelikymppinen voisi olla enää niin kapea-alainen, että kuuntelisi vain yhtä tyylisuuntaa, Neige naurahtaa. Neige muun muassa soitti pitkään ”oikeistoanarkistiseksi” black metal -yhtyeeksi itseään kutsuvassa Peste Noiressa. Omasta ”true-kaudestaan” Neige ei juuri halua puhua. Metalli oli aikoinaan ulkopuolisten musiikkia. Inhottavaa negatiivisuutta Black metal on ulkopuolisten musiikkia. On naurettavaa, että bändien jäsenet leikkivät kuuluvansa johonkin paholaisen eliittiin vain siksi, että soittavat sellaista musiikkia. – Minusta tuntui, etten kuulunut sinne missä olin, ja black metal oli minulle jonkinlainen pakokeino, hän miettii. On tosi inspiroivaa löytää uutta musiikkia, jollaista ei ole koskaan ennen kuunnellut. – Onhan se todella ennalta-arvattavaa. Black metalia edustaa ainoastaan Emperorin In the Nightside Eclipse (1994). Toki ymmärrän, että pimeyttä sisältään on hyvä kanavoida musiikkiin, mutta katarsiksen jälkeen pitäisi olla nöyrä. Ja onneksi tajusin käyttää sitä näinkin kiihkeiden tunteiden kanavana. – En ole ikinä ollut kiinnostunut esimerkiksi satanismista. Sitä kuunnellessa mieleeni ei koskaan tullut soittajia äänittämässä musiikkiaan studiossa
Näkyjen arvoituksellisuus sai hänet uteliaaksi. Sitä on mahdotonta kuvailla. Ehkäpä siksi, että lapsen mieli on enemmän auki kuin aikuisen. Ymmärsin, että näkemäni paikka ei ole tässä maailmassa. Tunsin sisimmässäni, että se oli todellisempi kuin tämä maailma. Ne tulivat 45. Tällä kertaa jotkin biisit menivät levylle sellaisina kuin ne syntyivät. Jos tunnen menettäväni yhteyden siihen, mitä minulle tapahtui, minun ei tarvitse kuin kuunnella omaa musiikkiani. – Olin vasta lapsi ja taisin ajatella, että se oli ihan tavallista ja että kaikki muutkin ovat nähneet sen. Sielujen vehreä leposija Vaikka Alcestin musiikissa on nyt entistä synkempiä elementtejä, sen taianomainen puoli on edelleen läsnä. Se on aina Alcestin taustalla muodossa tai toisessa. Kokemus oli äärimmäisen vahva, mutta hän ei kertonut siitä kenellekään. Spontaaniutta ja hakemista Alcest on siis konseptibändi, joka syntyi Neigen lapsuudenvisioista. Ehkä se on toinen maailma, johon ihmiset menevät, kun kuolevat. – En ole paha enkä toivo kenellekään kuolemaa tai mitään sellaista. Hän on kertonut aiheesta lukemattomia kertoja Alcestin uran aikana, mutta se on ollut välttämätöntä. Mutta sen tiesin aina, että se paikka oli todellinen, ei mikään uni tai mielikuvituksen tuote. – Minä näin ja tunsin jonkin taivaallisen, maagisen paikan. Kyllä vain. Raymond Moodyn kuolemanrajakokemuksia käsittelevässä Life After Life -kirjassa [1975] kerrotaan, että kun ihminen on vähällä kuolla, hän kokee irtautuvansa ruumiistaan, mutta palaakin sitten takaisin kertomaan kreisin tarinan kirkkaasta valosta ja jo edesmenneiden rakkaidensa kohtaamisesta – olet varmaan kuullut tästä. Se, mitä he kertoivat nähneensä, muistutti täysin paikkaa, jonka itse näin lapsena. Toivon, että he ovat onnellisia ja tuntevat saavansa osakseen rakkautta. Rakastan ihmisiä. Se näytti toismaailmalliselta puutarhalta tai metsältä. Siellä oli hyvin värikästä ja puut kimmelsivät, ja siellä oli puroja, ja ilmassa leijui musiikkia. – Koska en tiennyt, mistä siinä oli kysymys, aloin kiinnostua kaikesta henkisestä. Spiritual Instinctin kappaleet syntyivät hyvin spontaanisti ja nopeasti. Olen myös Joissain tapauksissa ulkoa opeteltu myrkynsylkeminen saa artistin vaikuttamaan jopa hiukan yksinkertaiselta. Hän ei kuitenkaan koe toistavansa itseään. Alcestia ei voi ymmärtää tietämättä siitä. Jotkin jopa päivässä tai parissa, mikä on minulle epätavallista. Sen jokainen albumi lähestyy hänen toismaailmallista kokemustaan tavalla tai toisella, ja hänen kaikki kappaleensa kertovat siitä jotakin. Puhuminen ei tee oikeutta sille, mitä koin. Jokaisen melodian ja riffin pitää olla oikealla paikallaan. Kun Stéphane Paut oli viisivuotias pikkupoika, hän näki näkyjä. Se tarkoittaisi, että ihmiset ovat vain jonkin yleisemmän tilapäisiä ilmentymiä. Ehkä hän valitsi sen nimekseen siksi, että lumi on pelkkä tiettyjen olosuhteiden synnyttämä aineen muoto. – Mystinen lapsuudenkokemus on ainoa syy siihen, että sävellän musiikkia. Sen toismaailmallisissa melodioissa ja unenomaisessa laulussa on yhä ihmeen tuntua. Se on elämässäni edelleen vahvasti läsnä ja tehnyt minusta sen kuka olen. Kenties sielut lepäävät siellä ennen kuin palaavat takaisin tähän maailmaan. Neigen taiteilijanimi tarkoittaa lunta. Sen sijaan musiikissa sille voi antaa konkreettisemman muodon. Oletan olleeni siellä ennen kuin tulin tähän maailmaan. päiväsaikaan, kun hän oli täysin valveilla. – Kirjoitan hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Neige ei tiedä, miksi hän näki mitä näki. – Jokainen levy on erilainen, enkä koskaan oikein tiedä, mitä biisintekovaiheelta pitäisi odottaa. Vain se on varmaa, ettei hän unohda sitä koskaan. Voi olla, että se on maailmojen välinen tila, jossa kaikki on kaunista, rauhallista ja täydellistä, eikä aikaa ole olemassa. Jossain vaiheessa tulin siihen tulokseen, ettei se olekaan ihan normaali juttu, mutta en vielä sittenkään halunnut puhua asiasta, koska koin sen hyvin henkilökohtaiseksi ja jopa vaivaannuttavaksi. Olen hyvin nirso uusien riffien suhteen, enkä laula rock’n’rollista tai hauskanpitämisestä vaan syvällisistä asioista. Sen vuoksi kokeilen biisistä useimmiten monia eri versioita. – Nämä ihmiset kertoivat usein myös nähneensä maagisia paikkoja ja käyneensä niissä. Varhainen voimakas kokemus on luultavasti synnyttänyt Neigen käsityksen siitä, että hän ei kuulu tähän maailmaan. Se on kaiku tietystä kokemuksesta, joka on vaikuttanut suuresti Neigeen muusikkona ja ennen kaikkea ihmisenä
En tiedä, miten tai milloin se päättyy. – Kun puhun spirituaalisuudesta, en viittaa uskontoihin. Henkisyyden ja uskonnollisuuden ero on siinä, että uskonnot estävät ihmisiä ajattelemasta itse ja käskevät noudattaa sääntöjä. Välillä eksyimme prosessiin emmekä olleet varmoja, olimmeko matkalla oikeaan suuntaan vai menneet jo liian pitkälle. Tiedän vain, että se on todella erilainen bändi. Haluan, että keikkamme ovat vapauttavia kokemuksia. Ne eivät kiinnosta minua. Vaikka jatkuva tietyn maagisen kokemuksen tavoittelu saattaa olla pohjimmiltaan vain halua paeta lapsuuden viattomuuteen, Neige tahtoo saada kiinni myös nykyhetkestä. Siellä myös hymyillään paljon. Ja kyllä, toisinaan minulle tullaan kertomaan, että niin on tapahtunut. Jopa Alcestin kukkalogo näyttää ulkopuoliselta festivaalijulisteissa, jotka ovat täynnä metallibändien nimiä. Kuuntelen mielelläni, mitä sanottavaa hänellä on. Kenenkään ei pidä sanella, mitä elämä on, tai kuka ihminen on ja mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen. Ensimmäinen joogakerta oli shokki. – Jokainen voi saada omanlaisensa jumaluuden kokemuksen. Jotkut pitävät siitä, että olemme toisenlaisia.” 46. Se ei kuitenkaan ole hänelle mikään missio vaan elämää. Jos kieltäytyy tuntemasta surua tai muita tunteita, joogan aikana ne paineet purkautuvat, mikä on ihan uskomatonta. Tällä kertaa olikin mielenkiintoista kirjoittaa spontaanisti. Neige tarjoaa Alcestin kuulijoille jotakin samankaltaista kuin mitä hän itse etsi aikoinaan black metalista. ”Kun minulta kysytään, millaista musiikkia Alcest soittaa, en osaa vastata. Jooga on tuonut sisäistä rauhaa. Ja niin se herättääkin, sillä olen nähnyt ihmisten itkevän konserteissamme. – Kun perustin Alcestin, toivoin, että tapaisin sen kautta ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotakin samankaltaista kuin minä. Vaikutamme tyynemmältä ja elegantimmalta. – Taisimme asettaa itsellemme hiukan ylimääräisiä paineita. – Minä kirjoitan edelleen kaiken. Eihän sitä kukaan voi tietää. Spiritual Instinct ei kuitenkaan ollut helppo levy tehdä. Hän on rytmisempi ja koherentimpi tyyppi, minä taas unelmoivaa sorttia. Alcestin ensimmäisellä albumilla Souvenirs d’un autre mondella (2007) black metal oli enää yksi vaikutteista. Alcest on mukanani matkallani. Hänellä on paljon kiinnostavia ideoita rumpukomppeihin, ja hän myös kertoo mielipiteensä uusista biiseistä. Neige on meditoinut ja joogannut nyt parin vuoden ajan, ja hänellä on siihen hyvä syy. Jos on avoin ja herkkä, voi kokea jotakin koskettavaa ja transsendentiaalista. – Kun tekee elämästä spirituaalisen matkan, oppii tuntemaan itsensä paremmin. Vuonna 1985 syntynyt mies eli tuolloin totisinta bläkkisvaihettaan, mikä kuului myös bändin varhaisilla demoilla. Ei kuitenkaan pakopaikkaa, vaan tilaisuutta olla vähemmän yksinäinen. Bändissä nykyisin rummuttava Winterhalter on ollut mukana kymmenisen vuotta, mutta tavallaan Alcest on yhä Neigen oma hanke. Ja kun sosiaalinen media tuuttaa jatkuvasti huonoja uutisia, ihmiset stressaantuvat eivätkä pysty keskittymään mihinkään. Perusteet täytyy oppia ennen kuin sitä voi harjoittaa yksin. Myös Alcestin musiikki voi avata tunnelukkoja. Toisinaanhan artistit jopa tavoittelevat sellaista tekemisen tapaa, koska silloin syntyy jotakin autenttista ja puhdasta. – Minun on raskasta elää itseni kanssa, Neige pohjustaa. Vaikutamme tyynemmältä ja elegantimmalta. Luonnossa monet pääsevät todellisuuden tuolle puolelle, kosketuksiin jonkin spirituaalisen kanssa. Olen oppinut suhtautumaan itseeni vähän rakastavammin. Olemme kuin taivas ja maa samassa kuvassa. Sen vuoksi levyn tekeminen kesti kauan. sillä lailla perfektionistinen, että en jammaile enkä improvisoi. Sen tiedän, että matka jatkuu edelleen. Musiikki, sanoitukset ja konseptuaaliset jutut tulevat minulta. Hän pyrkii saamaan otteen jostakin elämää suuremmasta, johon tuntee kuuluvansa. Olemme ihmisinä hyvin erilaisia ja täydennämme sen kautta toisiamme. Sen avulla voi avata tunnelukkoja. Seuraavan oli onnistuttava yhtä hyvin. – Ajattelen usein mennyttä tai suunnittelen tulevaa, mikä häiritsee nykyhetkeen keskittymistä. Kun biisi on levytetty, se ei enää muutu. Jos kuulija kokee olevansa erilainen kuin muut, toivon, että hän löytää Alcestista jotain, mihin samastua. Tunteet pulpahtelivat pintaan omia aikojaan. Toivottavasti musiikkimme herättää ihmisten henkisen puolen tai täydentää sitä heissä. Kodama oli ollut Alcestin mittapuulla menestyslevy, jonka musiikkia ja tuotantoa suitsutettiin. – Saatan olla hyvinkin ankara itseäni kohtaan. Jooga on keino elää juuri tässä ajassa, ja sellaisena sitä voi suositella kenelle tahansa. Alcest ja sen ylimaallinen konsepti eivät tunnukaan olevan Neigelle niinkään jännän tarinan kertomisen kuin yhteyden muodostamisen välineitä. Tiedän vain, että se on todella erilainen bändi. Joogatessa saa viettää vähän aikaa itsensä kanssa. Jotkut pitävät siitä, että olemme toisenlaisia. Sitä kannattaa kokeilla, mutta ehdottomasti hyvän opettajan kanssa. Pitäisi lukea tietty kirja ja kuunnella, mitä tietty pappi tai muu guru sanoo. Henkistä matkaseuraa Alcest on tehnyt kuusi albumia yhden kokemuksen varaan, ja bändiä seuranneet varmastikin tietävät jo, mistä Neigen kokemuksessa on kysymys. Sekään ei kuulu joukkoon. Vuoden 2005 Le Secret -ep:llä hän löysi nykyistä muistuttavan musiikillisen konseptin. – Kun minulta kysytään, millaista musiikkia Alcest soittaa, en osaa vastata. Mutta se ei luonnistu kaikilta yhtä helposti. Neige perusti Alcestin sooloprojektikseen vuonna 2000. Olin aivan ihmeissäni kaikesta, mitä silloin tunsin. Vahvoja tunteita. Joskus mitään ei tarvinnut muuttaa, koska pidin biisistä sellaisena kuin se tuli. Se ei ole oikein. Jos haluaa lähelle jotakin korkeampaa, ei välttämättä tarvitse kuin lähteä kävelylle metsään. Yhteyden avaamiseen on muitakin konsteja kuin musiikki. Jopa Alcestin kukkalogo näyttää ulkopuoliselta festivaalijulisteissa, jotka ovat täynnä metallibändien nimiä. Alcest on Neigen persoonan jatke myös siinä, että perustajansa lailla bändi on jäänyt ulkopuoliseksi. Mutta minusta on hienoa työskennellä Winterhalterin kanssa. – Haluaisin, että musiikkimme herättää tunteita, ei niinkään ajatuksia
Rakastan japanilaista ruokaa, ja nyt olen alkanut opetella japanin kieltä. Maailmaa kiertävällä muusikolla on puolellaan se etu, että kaukaisetkaan paikat eivät ole tavoittamattomissa. Hänelle kyse ei kuitenkaan ole pelkistä piirretyistä vaan oikeastaan ihan kaikesta. 47. Hän on innostunut Japanista ja kaikesta siihen liittyvästä. NEIGE, NOUSEVAN AURINGON FANI MUSIIKKI ja spirituaaliset kokemukset eivät ole Neigen ainoat intohimon kohteet. Neigen Japani-ihastus on kuulunut Alcestissakin – bändin toiseksi uusimman albumin Kodaman teema esimerkiksi liittyi animeen. – Sukupolveni ranskalaiset kasvoivat japanilaisia animaatioita telkkarista katsellen. Minulla on Japanissa paljon ystäviä. – Olen saanut käydä Japanissa monta kertaa, koska Alcestilla on onneksemme siellä yleisöä. Sikäläisillä kavereillamme on bändi nimeltä Vampillia, jonka kanssa soitamme aina siellä käydessämme. Jostain syystä Aasia ylipäänsäkin tykkää Alcestista. Se oli oikeastaan sattumankauppaa. Joku ranskalainen tv-ihminen vain sattui ostamaan lastenohjelmia juuri Japanista, ja niin koko sukupolvemme rakastui siihen kulttuuriin. Ja kuinka ollakaan, sekin juontaa hänen lapsuuteensa. – Olen kiinnostunut Japanista ylipäänsä, siis sikäläisestä kulttuurista
Se harmittaa minua edelleen. Kuten niin moni muukin, Detroitin esikaupunkialueella varhaiset vuotensa viettänyt poika ajautui rock and rollin pariin vanhempien ja isoveljen ansiosta. Sen jälkeen aloin käydä frendini luona vähintään joka toinen päivä, sillä halusin kuulla hänen broidinsa soittavan... Vuosien aikana kovimmaksi suosikikseni on kuitenkin noussut minialbumi Morbid Tales, joka kuulostaa tänäkin päivänä vaaralliselta ja arvaamattomalta. Olen mieluummin antanut musiikin puhua puolestani – ja olen pärjännyt tälläkin taktiikalla ihan hyvin. Olisi toki ollut kamalaa, jos idolini olisi osoittautunut kusipääksi. Juttelimme kuitenkin pitkän tovin, ja Tom paljastui todella kiehtovaksi, ystävälliseksi ja älykkääksi tyypiksi... Heidän suosikkejaan olivat ainakin Joe Cocker, Rod Stewart, Bruce Springsteen ja Cheap Trick. Jos en paremmin tietäisi, erehtyisin miehestä ulkonäön perusteella – ja niin erehtyisi moni muukin. – Ravisuttavin löytö oli silti Celtic Frost. Myös Beastie Boys oli pitkään eräs suurista suosikeistani. – Onhan se totta, että esimerkiksi hevifestivaalien takahuonealueilla näkee varsin värikästä väkeä, Tremonti naurahtaa. Kaikkia kunnia Jason Newstedille ja Rob Trujillolle, mutta Cliff oli aikoinaan se palanen, joka teki Metallicasta täydellisen metallibändin. – Ensin maailmaani tuli Metallica, olin silloin muistaakseni viidennellä luokalla. Kun kohtasimme ensimmäisen kerran, innostuin ylistämään hänen musiikkiaan maasta taivaaseen ja Tom oli selvästi vaivaantunut amerikkalaisen fanipojan hehkutuksesta. Kun kultasuonen pää oli löytynyt, Tremonti lähti tutkimusmatkalle. Pari hurjinta luokkatoveriani intoili punk rockista, ja innostuin itsekin Sex Pistolsista ja Black Flagistä. Mutta vaikka itseoppinut kitaristi on myynyt Creedin ja Alter Bridgen kanssa miljoonia levyjä ja esiintynyt loppuunmyydyille areenoille, hänen vatsansa ei ole vielä täynnä. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA DAN STURGESS Kun haaveista TULI TOTTA 48. Sen jälkeen ei enää nukuttanut, vaan päädyin kuuntelemaan Master of Puppetsia koko yön, täysin lumoutuneena. Mutta en myöskään luopunut toivosta! PÖLKYLLÄ Floridalaismuusikko Mark Tremonti on malliesimerkki amerikkalaisen unelman modernista toteuttajasta. Joitakin viikkoja myöhemmin uskaltauduin kysäisemään kaveriltani, saisinko kokeilla hänen veljensä instrumenttia. Isoveljeni oli kopioinut Master of Puppetsin itselleen, ja kävin eräänä iltana varastamassa kasetin hänen kokoelmastaan. Oletko tavannut Tom G. But Who’s Buying. ja Death Angelin The Ultra-Violence. Ei sinne päinkään. – Pian Metallican löytämisen jälkeen kuulin Cliff Burtonin kuolleen. Kun Batteryn nopea riffi akustisen alkuintron jälkeen alkoi, minä suorastaan sekosin. – Olen toki. Morbid Talesillä ei ole yhtään huonoa biisiä. Olen myöhemmin tajunnut, että minusta tuli armoton metallifani tuon yhden yön aikana. Mutta niin se vain on: berliiniläisen hotellin terassilla vastapäätäni istuskeleva kitaristi Mark Tremonti on eräs viime vuosikymmenten menestyneimmistä amerikkalaisista muusikoista hard rockin, alternativen ja metallin saralla. – Ensimmäisinä kouluvuosina altistuin toisenlaisille musiikkityyleille. Hah hah! Onnen kukkuloilla Mark Tremonti alkoi haaveilla kitaransoittamisesta vähän yli kymmenen vuoden ikäisenä, eli ei-niin-yllättäen juuri niihin samoihin aikoihin, kun törmäsi Master of Puppetsin maagisiin sävellyksiin. – Master of Puppets innosti minut tutkimaan metallikenttää laajasti, ja törmäsinkin moniin hienoihin juttuihin. Veljeni taas diggasi vähän hevimpää kamaa tyyliin Ted Nugent, KISS, Journey ja Led Zeppelin. Nämä diggailut olivat kuitenkin vasta alkua. Ensimmäinen hankkimani levy oli Into the Pandemonium, joka sisälsi omaperäisyydessään ja avantgardistisuudessaan todella innostavaa kamaa. Urheilullisen nuoruuden eläneen Mark Tremontin kiinnostus musiikkia kohtaan heräsi hyvin varhain. Onneksi. – Erään ystäväni isoveli sai kitaran. Kun nuori Tremonti törmäsi Metallicaan ja Celtic Frostiin, se oli totaalinen isku vasten kasvoja, eikä paluuta ole sen koommin ollut. Slayerin Reign in Blood räjäytti pääni, kuten myös King Diamondin Fatal Portrait, Megadethin Peace Sells... – Isäni ja äitini kuuntelivat ahkerasti 70-luvun amerikkalaista kitararockia. En saanut... – Minä en ole koskaan ollut se räväkimmin koristautuva tai pukeutuva tyyppi. E i näkyviä tatuointeja, ei pitkää tukkaa, ei bändipaitaa, ei koruja, ei edes krapulaa. Warriorin. no, ihan mitä tahansa
He tekivät sormiinsa viiltohaavat ja raapustivat sitten nimensä papereihin. Kotiseudullani ei ollut varsinaisia keikkapaikkoja nuorille yhtyeille, mutta yhden kerran pääsimme soittamaan paikalliseen kirkkoon, mikä oli uskomattoman hieno kokemus. Jammailin kitaralla Living Colourin Love Rears Its Ugly Head -kappaletta ja huomasin yhtäkkiä, että huoneessa olleen rumpusetin taakse istahti joku tyyppi. – Tämä onkin hauska tarina. Hah hah! Miksi ylipäänsä muutit Floridaan yksin. Hän soitti mustalla Les Paulilla, ja se oli ylivoimaisesti hienoin kitara, jonka olin koskaan nähnyt. – Olin siis yhtäkkiä Floridassa enkä tuntenut ketään... Olisin varmasti oppinut kitaransoiton saloja nopeammin ja paremmin jonkun valvovan silmän alla, mutta varsinkin myöhempinä vuosina olen tajunnut omin päin harjoittelussa olleen puolensa: soittotyylini on aina ollut varsin omintakeinen. – Nauhoitimme My Own Prisonin omakustanteena viidentuhannen dollarin budjetilla ja tarjosimme valmista levyä muun muassa Universalille ja Atlanticille. – Satuin käymään muutamissa jamisessioissa ja open mic -illoissa, ja eräänä iltana tapasin Scottin [Stapp, laulaja]. – Se tuntuu aivan mielettömältä, ja sitähän se tietysti onkin, kitaristi puuskahtaa. Hemmetti, jos omalla verellä vahvistettu diili ei kelpaa, niin mikä sitten. Lienee sanomattakin selvää, että minä olin koulun ainoa metallipää, mikä tarkoitti sitä, etten saanut koulusta yhtään uutta ystävää. Huh huh, en olisi uskonut sanaakaan niistä ennustuksista! Uskoa ei löytynyt levy-yhtiöiltäkään. Hah hah! Uuteen nousuun Kun rockyhtye nousee täydestä tuntemattomuudesta miljoonia myyväksi mammutiksi, bändin muusikoiden psyyke joutuu PÖ LK YL LÄ 50. – Olin varmaankin 13-vuotias... Siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että saatoin käyttää vapaa-aikani biisien kirjoittamiseen. Monelle nuorelle muutto lämpimään ja mukavaan Floridaan olisi unelmien täyttymys, mutta innokkaalle kitaristinalulle se oli kaikkea muuta. Maailmanlaajuisesti yhtyeen levyjä on kaupattu yli viisikymmentä miljoonaa. – KISSin Ace Frehley oli tässä vaiheessa suosikkikitaristini. Scott ja Brian muuten allekirjoittivat levytyssopimuksen verellä... Jotenkin meidän mieltymyksistämme syntyi Creed. Tuona iltana tajusimme ensimmäisen kerran, että Creedistä voi tulla jotakin suurta. Joka paikasta saapui ”kiitos, mutta ei kiitos” -vastauksia, joten päädyimme julkaisemaan nauhoitetun materiaalin omalla Blue Collar Records -merkillä. Aloimme jutella, ja hän halusi perustaa The Doors -tyyppisen rockbändin, kun taas minä olin metallisemman linjan kannattaja. – Tyypit pukeutuivat arvokkaisiin merkkivaatteisiin ja kuuntelivat Janet Jacksonia tai Milli Vanillia. Minulla oli kitara ja neliraituri, ja istuin kaiket illat karussa opiskelijakämpässäni säveltämässä. Asiaa puntaroituaan he tulivat siihen tulokseen, että Markin on parempi vaihtaa maisemaa. Yhtenä iltana istuskelin baaritiskin ääressä soundcheckin jälkeen, ja joku tuli kysymään avataankohan ovet pian, sillä ulkona on parinsadan metrin jono. Tajusin siltä istumalta, että tässä on etsimämme rumpali. Hän alkoi takoa komppia ja hänen soittonsa kuulosti täydelliseltä. – On ja ei. Mikä oli ensimmäinen yhtyeesi. Minun mielipidettäni ei varsinaisesti kysytty, Tremonti hymähtää. – Ei mennyt kauan, kun Wind-Up Records tarjosi meille sopimusta, ja loppu on, kuten sanotaan, historiaa. Onko sinua kaduttanut, ettet mennyt kenenkään kokeneemman kitaristin oppiin. Vaistoni osui oikeaan, ja olen soittanut Scottin kanssa niistä ajoista alkaen – eikä loppua näy! Creedin debyyttialbumia My Own Prisonia (1997) on myyty yli kuusi miljoonaa kopiota. Kyllä vain: kymmenellä! Jälkikäteen ajateltuna se oli surkea kitara, mutta tuolloin olin onneni kukkuloilla. Kehityin varsin hitaasti ja olin suhteellisen surkea soittaja vielä Creedin varhaisvaiheessa 1990-luvun alkupuolella. – Basisti Brian Marshall löytyi eräästä paikallisesta bändistä, ja rumpali Scott Phillipsiin törmäsin kotibileissä. En koskaan mennyt kitaratunneille vaan opiskelin soittamista omin päin. Miten Creed-yhtye sai alkunsa. Se oli äärimmäisen vaikuttava kokemus! Milloin ja miten sait ensimmäisen oman kitarasi. Kyseessä oli tallahasseelainen yksityiskoulu, jossa oli lähes yksinomaan rikkaiden perheiden lapsia. En muista, oliko meillä varsinaista nimeä, mutta soitimme – tai yritimme soittaa – ainakin Anthraxin ja Slayerin covereita. Jos otan tässä kohdassa pienen sivuloikan, niin kerrottakoon, että näin Acen ensimmäisen kerran keikalla Frehley’s Comet -yhtyeen kanssa, kun he lämmittelivät Iron Maideniä noin vuonna 1988... Eräs vähän vanhempi kaverini oli vaihtamassa omaa keppiään parempaan ja ilmoitti myyvänsä mustan Les Paul -kopionsa minulle kymmenellä dollarilla. Bändin laulajana oli Kevin Barnes, joka liittyi vuosia myöhemmin indie/artpop-ryhmä of Montrealiin. Metallican biisien kanssa oli kovasti hankaluuksia, mutta onneksi monet Celtic Frostin riffit olivat vähän helpompia. Ja olin lentää perseelleni! My Own Prisonin radiosoitto oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. – Seuraavaksi sain ostettua panttilainaamosta neljälläkympillä vahvistimen ja aloin soittaa tuntikausien ajan joka päivä. Ainoa metallipää Wit’s Endin taru päättyi, kun Mark Tremonti joutui siirtämään majapaikkansa etelään. Musiikkimme ei todellakaan ollut mitään kirkkokamaa, mutta se ei meitä, ensimmäisen julkisen esiintymisen tehneitä nuorukaisia, haitannut! – Jonkin ajan kuluttua pistin pystyyn yhtyeen nimeltä Wit’s End, joka soundasi enemmän kuin vähän Mötley Crüelta. En tietenkään uskonut sanaakaan, joten menin katsomaan... Creed esiintyi siellä ehkä kerran kahdessa viikossa. Wind-Upin lakimies kuitenkin pilasi hyvän jutun ilmoittamalla, ettei yhtiö hyväksy verellä allekirjoitettua sopimusta... Vielä enemmän ahdistuin, kun uusi lukuvuosi alkoi. Muutaman viikon kuluttua My Own Prison oli noussut aseman toivotuimmaksi kappaleeksi. Sen jälkeen aloimme haalia keikkoja paikallisista baareista, ja manageriksemme päätynyt Jeff Hanson sai lopulta ujutettua levyn nimibiisin paikallisen radioaseman soittolistalle. En olisi kyllä halunnutkaan, sillä minulla ei ollut mitään yhteistä niiden ihmisten kanssa. – Niinpä! Keikkapaikka oli kuin ammuttu ja ihmiset diggasivat kovalla raivolla. Jumalauta, että minä olin yksinäinen. – Veljeni joutui Detroitissa erinäisiin hankaluuksiin, ja vanhempani halusivat suojella minua ongelmilta. – Samoihin aikoihin olimme saaneet eräästä lähiseudun kuppilasta jonkinlaisen epävirallisen housebändin paikan. – Jouduin jättämään kaiken – tutun koulun, rakkaan perheen, hyvät ystävät, alustavat bändiviritelmät – taakse ja olin sen takia todella vittuuntunut. Syy. – Treenasimme My Own Prisonin kappaleita Scottin vanhempien autotallissa, ja jos joku olisi tuolloin ennustanut, mitä lähivuosina tapahtuu..
Laulajakysymys oli paljon haastavampi. Creedin kohdalla tämä näkyi erityisesti Scott Stappin käyttäytymisessä. koville. Itselläni on vielä monia suuria haaveita takataskussa, ja jatkossa aion paiskia hommia siihen malliin, että ne myös toteutuvat! ”En ole koskaan ollut se räväkimmin koristautuva tai pukeutuva tyyppi. – Tiedostan saavuttaneeni elämässäni monia asioita, joten minun on siinä mielessä helppo sanoa, mutta sanonpa silti: uskokaa hurjimpiinkin unelmiinne, sillä ne saattavat jonakin päivänä käydä toteen. – Mutta niin, kaikkiaan siis vierähti parikymmentä vuotta, ennen kuin sain oman Tremonti-bändini debyyttilevyn pihalle. Onneksi Myles oli samaa mieltä! Alter Bridge juhlii tänä syksynä viidentoista vuoden mittaiseksi venähtänyttä taivalta kuudennella studioalbumilla. – No, olen saanut huomata moneen kertaan, ettei elämä aina etene omien suunnitelmien mukaan. Jotakin innostuksesta kertoo, että kitaristin oma yhtye on julkaissut nyt jo neljä pitkäsoittoa. Alter Bridgen rytmiryhmä löytyi läheltä, sillä Creed-kollegani Scott ja Brian olivat ilmoittaneet olevansa käytettävissä, mikäli aion pistää pystyyn uuden kokoonpanon. Homma käsistä Alter Bridge on imenyt varsin tehokkaasti Mark Tremontin aikaa ja energiaa viimeiset viisitoista vuotta, mutta ei sentään kaikkea. – Ennen me yleensä vetäydyimme Mylesin kanssa kahdestaan johonkin rauhalliseen paikkaan ja valmistelimme albumin verran uusia biisejä. Kun Creed päätti ensimmäisen kerran päivänsä vuonna 2004 (yhtye aktivoitui uudelleen vuosiksi 2009–2012), Tremonti ei jäänyt lepäämään laakereillaan. Homma on siis lähtenyt taas kerran täysin käsistä, ja hyvä niin! Vaikuttaa siltä, että tulevaisuudessa homma saattaa lähteä vielä enemmän käsistä… – Joo. – Kirja on saanut paljon kehuja arvovaltaisilta tahoilta, ja sen pohjalta saatetaan toteuttaa myös elokuva tai tv-sarja. Kun Myles liittyi Slashin porukkaan, pirautin saman tien Submersed-yhtyeessä soittaneille kavereilleni Eric Friedmanille [laulu] ja Garrett Whitlockille [rummut] ja kutsuin heidät jammailemaan vuosien aikana pöytälaatikkoon kertyneitä biisejä. – Yhtenä päivänä yksi kaverini kysäisi, muistanko The Mayfield Four -yhtyeen, joka esiintyi joskus Creedin avausyhtyeenä. Neuvottelut ovat parhaillaan käynnissä, ja koko tilanne tuntuu aivan uskomattomalta – melkein absurdilta. Kirjailija John Shirleyn kanssa valmistelemani tarina on varsin mittava ja siitä mahtui varsinaiselle albumille vain pieni osa, mutta ei syytä huoleen: julkaisemme koko tekstin yli 300-sivuisena kirjana vielä loppuvuoden aikana, Tremonti hymyilee. Kun Myles Kennedy päätti liittyä Slashin soolobändiin vuonna 2009, Tremonti tajusi hetkensä koittaneen: nyt aikatauluista löytyy viimeinkin tilaa ”ihan omalle bändille”. Olisimme voineet jatkaa samalla tavalla, mutta päätimme tietoisesti muuttaa kirjoitustapojamme. Arvaa kuinka paljon minua hävetti, kun kauan odottamamme kiertueen päätöskeikka meni täydellisesti penkin alle. – Miksiköhän emme ole aikaisemmin soittaneet Suomessa. – Minulla on Chicagossa paljon sukulaisia, ja vieraslistani oli pitkä kuin nälkävuosi. – Oikeastaan hienointa koko Tremonti-hommassa on se, että en todellakaan tiennyt bändin ideointivaiheessa, mitä tulee tapahtumaan. Olen mieluummin antanut musiikin puhua puolestani – ja olen pärjännyt tälläkin taktiikalla ihan hyvin.” 51. Se oli kaikkiaan aikamoinen sotku, Tremonti puistelee päätään. Nyt teimme kappaleita omin päin ja toimme aihiot muiden kuultaviksi vasta siinä vaiheessa, kun sävellykset olivat käytännössä valmiita. Asiat johtivat toiseen ja kolmanteen, ja tänä päivänä Tremonti on tiiviisti levyttävä ja keikkaileva yhtye. Että ”hei Mark, näin rankka luukuttaminen ei ole meidän juttu”. Kun All I Was ilmestyi kesällä 2012, olin onneni kukkuloilla. – Kun aikoinaan aloin soittaa ensimmäisissä bändeissä, suurimpana unelmanani oli perustaa ”uusi Metallica” tai ”uusi Slayer”, Tremonti taustoittaa. Että nauhoitetaanpa biisit vähän huolellisemmin ja tarjotaan pakettia jollekin levy-yhtiölle. – Sen voin toki sanoa, että kiertueiden suunnittelusta vastaavat aivan muut ihmiset, ja yleensä me vain saamme lopullisen aikataulun käsiimme. Tremonti kummastelee. Kun sain kahden uuden kappaleen alustavat demot valmiiksi, päätin perustaa uuden bändin. Hah hah! Kun Creed pisti pillit pussiin, opettelin ensi töikseni käyttämään Pro Toolsia. Että kuuntelepa heidän levyjään... – Itse asiassa suunnittelin painavaa metallibändiä jo 2000-luvun alkupuolella Hatebreedin Jamey Jastan ja Slipknotin Joey Jordisonin kanssa, mutta tämä suunnitelma ei koskaan toteutunut. – Kirjoitin – ja kirjoitan – koko ajan biisejä, eikä ihan kaikkia viitsi jättää pöytälaatikkoon. Ja olen vieläkin! Mark Tremontin sanat eivät kolise tyhjyyttä. Älä käsitä väärin: myös Creedin biisit tulivat sydämestäni, mutta thrash metal on silti suurin rakkauteni. Eräs kohtalokkaista kulminaatiopisteistä oli keikka Chicagon AllState-stadionilla joulukuussa 2002, kun Scott nousi estradille todella sekavana napattuaan alkuillasta reippaasti kolmiolääkkeitä ja viskiä. Tosi moni pääsylipun hankkinut haastoi meidät oikeuteen, ja lopulta meiltä vaadittiin miljoonia dollareita... Tein työtä käskettyä ja tajusin saman tien, että Myles Kennedy on juuri oikea mies perusteilla olleen ryhmän keulakuvaksi. Olen esimerkiksi kova John Carpenterin elokuvien ja musiikin fani, ja ammensin tällä kerralla ideoita myös siltä suunnalta. Hah hah! Walk the Sky -albumin materiaali syntyi uudella tavalla. Viime vuonna ilmestynyt Tremonti-pitkäsoitto A Dying Machine on konseptilevy. Siinä sitten vierähti jokunen vuosi... Tuleeko minusta todellakin elokuvan käsikirjoittaja. – Purkitimme muutamia demoja ja tajusimme, että tämähän on aika hyvää kamaa. Että hilatkaa perseenne tuonne ja tuonne, tuohon ja tuohon aikaan – onko kysyttävää. Kun tapasin Creedin muusikot ensimmäisen kerran ja aloimme kasata bändiä, tarjosin heillekin vähän tanakampia riffejä, mutta kaverit katsoivat minua kummeksuen. – Walk the Sky kuulostaa ehdalta Alter Bridgeltä, mutta uusi työskentelytapa toi mukaan tuoreita tuulia. Sain lukemattomia yhteydenottoja eri solisteilta, mutta sopivaa ehdokasta ei tuntunut löytyvän. – Siinähän kävi lopulta niin, että Creed hajosi palasiksi, kun yhteistyö Scottin kanssa kävi yksinkertaisesti mahdottomaksi. Walk the Sky -pitkäsoiton maailmankiertue tuo yhtyeen marraskuun puolivälissä myös Helsingin Jäähalliin, mikä on samalla Alter Bridgen ensimmäinen esiintyminen näillä leveysasteilla
Kääntymässä kävi monen monta jätkää, ja kokoonpano vakiintui vasta lähes vuosikymmen myöhemmin. Yhtyeeltä ei ole ilmestynyt yhtäkään huonoa levyä, joskin 2000-luvulla taso laski parhaista päivistä melkoisesti. Albumi räjähtää käyntiin sellaisella voimalla, että se lähes vetää kuulijaansa turpaan. Kaksikko vaikutti Rayssä kahden levyn verran, joista kummallekin Rubach sävelsi muutaman rallin. Myös Gamma Ray porskutti eteenpäin ja julkaisi aikamoisen mestariteoksen, Land of the Freen, vuonna 1995. Miksi. Nackin ainoaksi panokseksi jäi Insanity & Genius -biisin sanoitukset. Noh, viimeisenä on koko bändin tuotannon ainoa oikeasti huono biisi, Brothers. 18 Yearsissä kuullaan kenties miehen komein laulusuoritus ikinä. Levyt olivat vakuuttavia, joskaan niiden anti ei ollut samanlaista voimametallimelskettä, johon Hansenin aiemman yhtyeen parissa oli totuttu. Hidastempoinen kappale on todella tunteikas, ja sen sanoitukset menevät ihon alle. Scheepers kuulostaa edelleen yhtä mahtavalta kuin Rayaikoinaan. Kokonaisuus on edeltäjäänsä huomattavasti vahvempi, eikä hutilyöntejä juuri ole. RALF Scheepers jätti yhtyeen vuonna 1994. HELLOWEENIN perustajajäsen Kai Hansen jätti bändin varsin komeasti I Want Out -hitin siivittämänä vuonna 1988. Basistina tunnettu mies aloitti pestinsä kitaran varressa, mutta jäi osaksi vakiokalustoa aina nykyhetkeen saakka. Alkuajat olivat tuulisia. Toisella albumilla, Sigh no Morella, Hansen ja laulaja Ralf Scheepers saivat kaverikseen Dirk Schlächterin. Ehkä The Cave Principle ja 18 Years ovat hämyisyydessään helposti unohdettavia, skipattavia biisejä. Kolmen aloitusbiisin ketju on käsittämättömän vahva, eikä vastaavanlaista rellestystä ollut kuultu bändin levyillä aiemmin. En todellakaan tiedä. Koko power metal -genren kulmakiveksi muodostuneella lohkareella itse Hansen otti laulut hoitaakseen, mikä oli yksi parhaita siirtoja koko bändin historiassa. Insanity & Geniusillä tuoreimmat jäsenet olivat Anesthesiayhtyeen basisti Jan Rubach ja rumpali Thomas Nack. Debyytti Heading for Tomorrow ilmestyi vuosikymmenen vaihteessa, ja jatkoa sille saatiin jo vuotta myöhemmin. Hienoimpien viisujen joukkoon lukeutuu eeppinen Heal Me, jonka lauluista vastaa Hansen. Vaikka kuuntelukertoja on kolminumeroinen summa, saan biisistä joka kerta kylmät väreet. Paikkaa ei irronnut, mutta laulaja perusti sittemmin Primal Fearin, joka on yhä todella aktiivinen. Erottuaan miehet palasivat Anesthesiaan, joka katosi pian kuin maan alle. Tällä hetkellä Gamma Ray on enemmän tai vähemmän jäähyllä Helloween-reunionin vuoksi, mutta haluan uskoa, että ryhmästä kuullaan vielä. INSANITY & Geniusin ainoat klassikkostatukseen nousseet biisit ovat Tribute to the Past ja Last Before the Storm. Birth Control -cover Gamma Ray on korvamato vertaansa vailla, eikä Schlächterin laulama Your Tørn Is Over ole huonompi sekään. Syitä voi vain arvailla. Ihan järjetön ralli, kirjaimellisesti! Albumista puhutaan harvoin edes tosifanien kesken, ja jos puhutaankin, se ei saa ainakaan ylistystä osakseen. 52. Viimeinen ennen myrskyä GAMMA RAY Insanity & Genius NOISE 1993 TEKSTI ELLI MUURIKAINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Saksalaispioneerin kolmas albumi viitoitti tietä kohti läpimurtoa, mutta jäi mustan lampaan maineeseen. Porukan ainoaksi jäänyt teos, The State of Being Unable to Feel Pain, ei ole lainkaan huonompi suoritus. Osasyynä voi olla niiden esiintyminen vuoden 2000 Blast from the Past -kokoelmalla, jolla kappaleet kuullaan Hansenin laulamina. Pian syntyi projektiksi kaavailtu Gamma Ray, josta muodostui lopulta ihan oikea bändi. Ehkä vika on levyn nimikkobiisissä, joka ei muista kaltaisistaan poiketen edusta jonkin sortin tolkutonta tykitystä. Pitkät välimatkat osoittautuivat ongelmaksi, ja olihan mies hakenut Rob Halfordin korvaajaksi Judas Priestiin. Itse lasken Insanity & Geniusin Gamma Rayn viiden kovimman lätyn joukkoon hetkeäkään miettimättä. Ovathan ne ehdottomasti levyn parhaimmistoa, mutta entäpä vaikka Future Madhouse. Osa kiitoksesta kuuluu tietysti upeaääniselle Scheepersille. Sitä lukuun ottamatta en tosiaan tiedä, mistä tässä ei pitäisi
O 20.1.2020 PAKKAHUONE, TAMPERE 19.1.2020 THE CIRCUS, HELSINKI 17.12.2019 NOSTURI Helsinki 18.12.2019 KLUBI Tampere allthingslive.fi
RYTMIKORJAAMO TEATRIA TEATRIA TAVASTIA PAKKAHUONE LOGOMO LLUTAKKO LUTAKKO SEINÄJOKI OULU TORNIO HELSINKI TAMPERE TURKU JJYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ 05.12.2019 06.12.2019 07.12.2019 10.12.2019 11.12.2019 12.12.2019 113.12.2019 14.12.2019 t u s k a l i v e & g r e y b e a r d p r o u d l y p r e s e n t
Siis aivan kuten De Mysteriis Dom Sathanasiltakin. Tuntuu kuin oman kuolevaisuutensa tajunnut yhtye olisi kyllästynyt jatkuvaan uuden hakemiseen ja antanut pakottamattoman mustan energian virrata lävitseen uransa alkuvuosien malliin. Saattaisi luulla, että Mayhemin kuudennen kokopitkän ainoaksi tehtäväksi jää hiljalleen rapistuvan reliikin korjailu, mutta bändi yllättääkin todella vitaalilla ja onnistuneella levyllä. Yhtyeen ympärillä leijuva myyttinen ilmapiiri on rakentunut suurilta osin ulkomusiikillisten tapahtumien kautta, mutta norjalaiskvintetiltä löytyy myös täysin kiistattomia musiikillisia ansioita. Jopa usein turhankin kokeilullisia sfäärejä tavoitellut laulaja Attila Csihar pysyttelee tällä kertaa melko perinteisen black metal -ilmaisun parissa, mikä on ehdottomasti oikea ratkaisu. Yksi syy Daemonin onnistumiseen on varmasti myös se, että kiekon sävellyksistä on vastuussa pitkälti koko bändi. Daemon on odottamaton yllätys bändiltä, jolta on tottunut odottamaan yllätyksiä. Harvalla bändillä on yhtä vankka maine genrensä kulmakivenä kuin 35 vuotta sitten ensirääkäisynsä päästäneellä Mayhemillä. Jotain Daemonin vahvuudesta kertookin, että siltä voi nostaa esiin levyn tehoa kuvaamaan kappaleen kuin kappaleen. Albumi on tasainen rakennelma, joka ei keuli yhdenkään muusikon irtiotoilla. Daemonin riffeissä ja yleisessä tunnelmassa on saavutettu paljon De Mysteriis Dom Sathanasin ja erityisesti sitä seuranneen Wolf’s Lair Abyss -ep:n (1997) tunnelmaa, jollaista en uskonut tämän yhtyeen käsittelyssä enää koskaan kuulevani. Biisi syljeskelee tulikiveä häkellyttävän tehokkaasti, vaikka ei nousekaan levyn muun materiaalin yläpuolelle. Se ei ole missään mielessä klassikkostatuksen arvoinen black metal -julkaisu, mutta meininki on takuuvarmasti parasta, mitä Mayhem voi saada vuonna 2019 aikaiseksi. Erityisesti kaksi viimeisintä albumia, Ordo ad Chao (2007) ja Esoteric Warfare (2014), ovat olleet paikoitellen suorastaan huonoja. Vai kuinka moni voi väittää vakavin naamoin, etteikö vuoden 1994 De Mysteriis Dom Sathanas olisi yksi eniten black metalin nykytilaan vaikuttaneista albumeista. Tällaisen työskentelytavan luulisi tuottavan sekavaa ja hajanaista kappalemassaa, mutta Mayhemin keräämät musiikilliset ideat kääntyvät pikimustassa kaaoskoneistossa yhdeksi yhtyeen ryhdikkäimmistä ja tasapainoisimmista julkaisuista. Mayhemin suurin ongelma piilee siinä, että sen musiikillinen kultakausi myös päättyi 1990-luvun puolivälin tietämillä, eikä uuden vuosituhannen tuotanto ole päässyt lähellekään sitä tasoa, mitä yhtyeen klassikkostatus antaisi odottaa. Mayhem kuulostaa toki nykyiseltä itseltään, mutta sen olemuksessa on tapahtunut selkeä muutos, mikä ilmenee heti albumin avaavassa The Dying False King -kappaleessa. Vajaat 50 minuuttia kestävä Daemon on mustanpuhuva kokoelma kappaleita, jotka istuvat hyvin yhteen. Turhat erikoisuudet on siis jätetty sivuun ja bändi keskittyy siihen, minkä se parhaiten osaa: pahaenteisen mustan metallin luontiin. Joni Juutilainen Pakottamaton mustan energian virta Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa MAYHEM Daemon CENTURY MEDIA ST E FA N R A D U TA ARVIOT 55
Viidestä indeksistä kudottu kokonaisuus on massiivinen ja raskas monoliitti, jonka tuomiosävelet soivat juuri sillä intensiteetillä ja voimalla kuin niiden kuuluukin. Eetu Järvisalo STEVE GRIMMETT’S GRIM REAPER At the Gates DISSONANCE Grim Reaperin kolmea 1980-luvun levyä (See You in Hell, Fear No Evil ja Rock You to Hell) voidaan pitää pienimuotoisina brittiheavyn klassikkoina, vaikka arvostus – tai lähinnä kulttistatus – on ansaittu pitkälti vasta vuonna 1988 tapahtuneen hajoamisen jälkeen. Sen juuret ovat tietysti jäljitettävissä helposti, mutta soinnilla on omat kasvot, joita kehtaa toljottaa peilistä. Rottendawn louhii vanhan death doomin hengessä, joten eteerisiä välikkeitä, akustista näppäilyä ja melodista tarttuvuutta on nyt turha odottaa. Ja kyyti on tosiaan jääkylmää. Helppoja ratkaisuja ei ole luvassa, joten Occultiin perehtymiseen kannattaa varata aikaa ja oikea mielentila. Albumin nimi viittaa japanilaiseen mono no aware -käsitteeseen, joka tarkoittaa ”herkyyttä asioiden edessä”. Silti albumi on pintapuolista kuulokuvaansa huomattavasti monipuolisempi. Yhtyeen suurin voimavara on silti ehdottomasti laulaja Elena Cataragan voimakas, mukautuva ja vahvasti päälle hyökkäävä keuhkoaminen. Dan Swanön taiten namiskoima Nephilim Grove on hyvä levy, jota on miellyttävää ja vaivatonta kuunnella, ja sen parhaat biisit, kuten kauttaaltaan komea nimiveto, ovat kiistatta kovia. Vuonna 2006 perustetun yhtyeen soittama funeral doom omaa genren kaikki hyvät puolet, muttei juurikaan sen huonoja ominaisuuksia. Siitä voi jo vähän hölmömpikin päätellä, millä mielellä Rottendawnin esikoisalbumilla ollaan. Yhtyeen vivahteikasta ja äkkiväärän alavireistä murjontaa on hankala lokeroida, mikä ei ole toki tarpeellistakaan. Termillä tarkoitetaan kaihoisia tunteita, jotka syntyvät kaiken katoavaisuudesta ja elämän hetkellisyydestä. Mistään muovisesta roiskimisesta ei ole kyse, vaan bändi taitaa asiansa. Hullaannuttavimmat ässävedot tarjoaa kuitenkin levyn puolivälin Pendulum–Passerby–Lurebiisikolmikko. Kitaristi-laulaja A. Sanopa se. Mäkisen matalat murinat viestivät surusta ja menetyksestä tavalla, joka tekee kappaleista entistä murskaavampia ja jylhempiä. Burn ’til Burialissa möyrintä katkeaa kingstonwallmaiseen sooloiluun, joka ottaa paikkansa yllättävän hyvin. Et voi taas kuollakaan vaihtaa kielen niin, että nelikko kaivautuu avoimessa haudassaan taas muutaman metrin syvemmälle. Vuodesta 2008 toimineen bändin nelosalbumi säilyttää tasaisen tehokkaan tasonsa pitkälti koko kestonsa. Ode to Pjotr on avoin kunnianosoitus Type O Negativelle. Kaikkiaan Infected Rainin voisi laskea hyväksi esimerkiksi eteenpäin katsovasta, innovatiivisesta ja omaehtoisesta nykymetallibändistä. Nykytekniikkaa ja kokeilevuutta kursailematta hyödyntävä viisikko on saanut levylleen paljon maukkaita rytmisiä ja tunnelmallisia oivalluksia. Kappaleet ovat pituudella pilattuja ja patetian patinoimia, mutta nämä seikat eivät aiheuta tällä kertaa minkäänlaista mielipahaa, päinvastoin. Mikko Malm NOVEMBERS DOOM Nephilim Grove PROPHECY Peräti kolmikymppiseksi ehtinyt amerikkalaiskopla tarjoilee yhdennellätoista studiolevyllään ”sitä samaa kuin aina ennenkin” eli tyylikästä tunnelmametallia, joka on helvetin kovaa – melkein. Arvaamatonta groovea, metalcorea ja melodista deathiä naittava ilmaisu on jotakin, mitä ei kuule kovin usein. Helposti tunnistettavasta ulkonäöstään tuttu solisti Steve Grimmett on yrittänyt startata 2000-luvulla toistaiseksi yhden levyn mittaiseksi jäänyttä soolouraa, mutta ilmeisesti Grim Reaperin nimi on katsottu tutummaksi ja myyvemmäksi, sillä ainoan alkuperäisen jäsenensä nimen etuliitteekseen saanut porukka julkaisee nyt toisen levynsä 2010-luvulla. The Sadness of Time Passing peilaa näitä mielentiloja melko lailla täydellisesti. ROTTENDAWN Occult SATURNAL ”Blessed are those who sleep the eternal sleep”, tojottaa teksti takakannessa. Olisiko mahdollista, että neljään kirveeseen, tai ylikin, vielä yllettäisiin. Matti Riekki INFECTED RAIN Endorphin NAPALM Tämä orkka jäi mieleeni monipuolisesti ja hanakasti hyökkäävästä esityksestään viime kesän Qstockissa. Antti Luukkanen PROFETUS The Sadness of Time Passing AVANTGARDE Tamperelaisen Profetusin kolmas levy tarjoaa juuri sopivaa musiikkia syksyyn. Levystä toiseen jatkuva kiikun kaakun -tilanne on harmittava eritoten siksi, että Novembers Doom ei ole apinalauma vaan kuulostaa omaltaan. Kotimaisen metallin kokeneista ammattilaisista koostuva bändi tulee porstuaan isolla äänellä. Niinkin erikoisesta metallimusiikkikohteesta kuin Moldovan Chi?in?usta ponnistava yhtye sekoittelee musiikissaan modernin metallin tyylikirjoa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Jos kärsivällisyys on sinunkin mielestäsi hyve ja esimerkiksi varhaisen My Dying Briden ja Unholyn kaltainen jylhä hurmos puhuttelee, tähän albumiin tuskin pettyy. Tämän parempaa soundtrackia alakulolle voi tuskin toivoa. Silti häiritsevästä taustapuntaroinnista ei vain pääse eroon: Mistä ihmeestä sen hollilla olevan viimeisen, yhtyeen kiistattomaan huippuluokkaan nostavan silauksen uupuminen johtuu. Miksi se yksi sävel, jonka pitäisi suunnata tänne, suuntaakin tuonne. Monitahoisen tarttuvuuden, rujouden ja ilmavuuden välille on löydetty kiinnostava tasapaino. Occultin soundi on ruuvattu kireäksi, dynaamiseksi ja vähän hemmetin tiiviiksi äänimassaksi, jonka päällä Unholysta tutun Pasi Äijön kokonaisvaltainen mörinä hautaa alleen mahdolliset vastaväitteet. Sopivana vastavoimana naiselta taittuu myös oikein nätti ja keveä puhdas tulkinta. Eikä selvästi syyttä
Ryhmä ei suhtaudu tekemisiinsä turhan ryppyotsaisesti, mikä ei sinänsä ole häpeä. Parin biisin pienet myönnytykset nostattavat heti fiilistä, mutta samaa kaipaisi koko levy – nyt kuulokanavat menevät vähän tukkoon. Levyn kantavana teemana on erityisesti ukranalaisen anarkokommunistin Nestor Mahnon (1889–1934) elämä ja ajatusmaailma, vaikka myös muita aiheita, kuten Espanjan sisällissotaa, sivutaan. Toisin sanoen enemmän kaaosta ja vähemmän kauneutta, kiitos. Bändi on teknisesti osaava, ja railakkaasti päälle käyvästä luomuotteestakin myönnettäköön hatunnosto. Ok-tasolle noustaan oikeastaan vain Knock at the Doorissa, ja loput kolme varttia jää pelkäksi tasapaksuksi standardimalliseksi väännöksi. Aivan liian isolla sudilla pensselöidyt syntsamatot tekevät levystä puolestaan turhan juustoisen. Levyn vivahteikkaan surumielinen, eteerinen ja ahdistunut ilmaisu täyttääkin kyseisen konseptin mielikuvia varsin hyvin. Ensiksi mainittua on luvassa jatkossakin, sillä yhtye kiinnitti levyn myötä riveihinsä kirkasäänisen Riikka Hatakan. Parhaimpaansa hän kuitenkin yltää kappaleessa Radiance, jossa vallitsee Alcest-maestro Neigen osuuksien myötä oiva kontrastien tuoma harmonia. ??????. HEAVENLY VAULT Ruotsalaisen Trespasserin debyytti on siitä erikoinen black metal -levytys, että sen ideologinen kehys rakentuu satanismin sijasta anarkismin varaan. Valitettavasti vanhat meriitit eivät paina tänä päivänä paljoa, eikä niistä ole At the Gatesin pelastajaksi, sillä levyn sinänsä asiallinen heavy metal on melko samasta puusta veistettyä. Rohkeiden kokeilujen ansiosta bändin levyt ovat kuulostaneet sopivan erilaisilta, ja näin on asianlaita myös sen kuudennella albumilla. Langhansin tunteikas laulu on läpi levyn aavemaista mutta rauhoittavaa. Sielunmessua hallitsee kosketinten ja kitaroiden keskinäinen maalailu, jota säestetään raskaammalla soinnilla tarkoin harkiten. On vaikea osoittaa, mikä Foredoomedille on musiikissaan tärkeintä. Bändi jatkaa ilmavalla atmosfäärillä kyllästetyllä doom/deathillä, joka on ainoana määritelmänä hieman kapea. Kokonaisuus kaipaisi joka tapauksessa enemmän aaltoliikettä ja ajoittain myös pontta. Uusina elementteinä musiikista voi löytää esimerkiksi naislaulua, erityylisiä melankoliakerroksia ja kerronnallisempaa otetta. Julkaisu tuntuu pikemminkin keskeneräiseltä kuin keskinkertaiselta. Muita mieleen jääviä veisuja ovat esimerkiksi nimikkokappale ja sinkkulohkaisu Into that Good Night. Eetu Järvisalo ISON Inner – Space AVANTGARDE Daniel Ängheden ja Heike Langhansin muodostama duo on saanut valmiiksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Eskimo Callboyn viides levy ei vakuuta taiteellisella kunnianhimollaan saati aiheuta karvoja nostatARVIOT 57. Joona Turunen FOREDOOMED Chaos and Beauty OMAKUSTANNE Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että melodinen death metal ei välttämättä elä nyt kulta-aikaansa. Isonin debyytti-lp kätkee sisäänsä taianomaista kauneutta, joka melkein hypnotisoi uhrinsa, mutta lopulta hiipuu ja katoaa omaan yksitoikkoisuuteensa. Tai sitten musiikki on nyt parempaa, mitä pidän kyllä epätodennäköisenä. Kimmo K. Grimmettistä lähtee vielä ihan mukavasti ääntä, vaikka pintaan nostettu laulusoundi onkin hieman kolkko ja korkeuksiin kurottelu tuntuu vähän väkinäiseltä. Etenkin levyn loppupään viipyilevämpään maalailuun olisi toivonut lisäpotkua ja -värinää. Rajankäynti kuolon ja traditionaalisen koulukunnan välillä painottuu jälkimmäiseen senkin takia, että bändi on korostetun melodinen. Varovainen ote aggressiivisemmasta puolesta vihjaa, että oikea osoite bändille olisi enemmän perinnehevin puolella. Vauhdista tai ilmaisun vimmasta ei kauheasti tingitä, vaikka se selkeästi tekisi kappaleille hyvää. Triolla on myös progemainen kiire vuorotella synkkyyden ja tilulilun välillä. Temaattisesti albumilla sukelletaan modernin sivilisaation romahtamiseen. Valitettavasti asenne saattaa kuitenkin kostautua lopputuotteen kertakäyttöisyytenä. Laulupuolelle kaivattaisiin kipeästi lisää särmää, sillä niin puhdas laulu kuin örinä jää puolitehoiseksi. Musiikin tarkoituksena tuntuu usein olevan vapautumisen sijaan vellominen, ja meno alkaakin vahvan alun jälkeen vaikuttaa lattealta. (”Miksi se ei tapahtunut?”) on kiihkeätempoinen, salakavalan melodinen ja eksistentiaalisuudessaan ekstaattinen tuotos, joka ei häviä piirun vertaa satanististen kanssaveljiensä teoksille. ?. Se ei kuitenkaan liene pohjimmainen syy, miksi joensuulaisen Foredoomedin kakkosalbumi ei tahdo kaivautua lähtökuopistaan. Malliesimerkkiä tästä edustaa albumin vahvin ja latauksellisesti säväyttävin kappale Rain. Mikko Malm HANGING GARDEN Into that Good Night LIFEFORCE Kotimaisen tunnelmametallipartion nousujohteista uraa on ollut mukava seurata, ja eritoten yhtyeen edeltävä kokopitkä I Am Become (2017) oli kaikkinensa täysosuma. Vaikka Trespasserin voi katsoa kuuluvan ”red and anarchist black metal” -genreen (RABM), sen musiikki ja äänimaisema ovat lähempänä skandinaavisen black metalin klassikoita kuin esimerkiksi Wolves in the Throne Roomia. Levyn verkkaiset ja kauttaaltaan verhotut kappaleet ovat kuin yhtä äänimattoa, jonka kaikukoppana toimii koko maailmankaikkeus. Moitteista huolimatta levy jatkaa bändin tasaisen laadukasta diskografiaa. Musiikki vuorottelee synkän junttauksen ja luolamiesmäisen raivon välillä. Teemu Vähäkangas HIRSIPUU Immentikki OMAKUSTANNE Olemme oletettavasti kannatettavan toiminnan äärellä, kun korville kerrotaan tarjottavan kuolometallista perinnehoitoa. Harmi vain, että hoito ei nyt tunnu tekevän gutaa vaan aiheuttaa enemmänkin levottomuutta. Linja selville ja variaatiota otteisiin, niin avot. Antti Luukkanen BÖLZER Lese Majesty LIGHTNING AND SONS Omapäinen sveitsiläisduo nauttii tietyissä piireissä kulttistatusta. Yhtyeen härskin opportunistista linjaa, jossa popit, räpit, metallit ja konemusiikit on lyöty armotta samaan altaaseen ja katsottu mikä menee läpi, täytyy pakostakin ihailla. Ja hyvä niin. ???. Se onkin ymmärrettävää, mustanpuhuvasssa messuamisessa kun päästään välillä aika syville, jopa rituaalinomaisille taajuuksille. Herrojen musiikilliset visiot vilisevät erikoisia sovitusratkaisuja, ja esimerkiksi viheltelyn käyttäminen black metal -ympäristössä on kieltämättä aika veikeänkuuloista. Vaikka haluaisin pitää levystä enemmän, osalle sen kappaleista on päätynyt vähän tyhjäkäyntiä. ?. Viime vuosina mies on kärsinyt vakavista terveysongelmista, mutta niin vain levyjä julkaistaan ja keikkoja tehdään edelleen. Suurempi ongelma on kuitenkin lähes samaan tempoon menevät, vain pienistä riffivariaatioista koostuvat biisit, joista ei löydy tarpeeksi hyviä ja tarttuvia melodioita, kertosäkeistä puhumattakaan. Levyn päättävä 12-minuuttinen Ave Fluvius! Danu Be Praised -eepos käy puolestaan laahamassa varsin sludgehtavilla ja postmetallisilla alueilla. Tekijäänsä siteraaten: kävelee kuin Marduk, puhuu kuin Crass. Hirsipuun mättö on melkoista pieksäntää myös mustanpuhuvien sanoitusten osalta. Koskinen ESKIMO CALLBOY Rehab CENTURY MEDIA Tulin kritisoineeksi Eskimo Callboyn edellistä pitkäsoittoa (The Scene, 2017) melko kovin sanoin, mutta näköjään saksalaisyhtyeen väsytystaktiikka toimii, kun en jaksa hermostua tällä kertaa niin paljon. Riffittely on välillä tanakan suoraa ja rosoista, toisinaan taas kovasti progressiivista, eikä deathmetallista sahaustakaan ole unohdettu. Lese Majesty on vaikeasti lähestyttävä ja ehdoton levytys, aivan kuten progeiluun hurahtaneiden norjalaisten kirkonpolttajien tuotoksetkin aikoinaan. Rikkaaseen ilmaisuun on upotettuna paljon vaikkapa dark rockille tyypillistä salaperäistä hämyä ja utuisuutta. ??????. Suurin ongelma konkretisoituu nuorehkolle yhtyeelle varsin tyypilliseen fokuksen puutteeseen. Kiivas paukutus ja solisti Arvo Gardemeisterin riipivä rähinä vievät tuntemukset thrashäävän mustan metallin äärelle, ja tällainen kombo ei ole perinteisesti omaa kuuloelintäni juuri hivellyt. Steve Grimmettille on pakko nostaa hattua työstään metallin parissa, sillä mainittujen pestien lisäksi uralle mahtuu levyn mittaiseksi jäänyt tontti Onslaughtin laulajana sekä Lionsheartin perustaminen ja kolmen kohtalaista suosiota nauttineen levyn julkaiseminen 1990-luvulla. Samalla mieleen juolahtaa väistämättä ajatus, josko immersiivisten soundien taakse on menty liiaksikin pysähtymättä hiomaan sävellyksellisiä heikkouksia. Liekö tässä kuitenkaan sen perimmäinen tarkoitus. Mega TRESPASSER ???. Muun muassa Draconian-bändissä vaikuttavan, saatteen mukaan siviilissäkin yhtä pitävän kaksikon kädenjälki on unenomaista ja sisintä kourivaa
Neige ja Winterhalter, Lumi ja Talvenseisaus, ovat olleet Alcestin luova kaksikko vuoden 2010 Écailles de Lunesta lähtien. Angel of Light on kuin levyllinen raakileita ilman kunnon kertosäkeitä, tarttuvia melodioita tai sähäköitä riffejä. Niitä pitää toljottaa kirkuen. Vaikka vaikutteet paistavat selkeästi läpi, sävellykset eivät jää muiden apinoinniksi. Tami Hintikka ALCEST Spiritual Instinct NUCLEAR BLAST Kun syksy pistää yhä synkempää sävyä väripalettiin, ei riitä että tuijottelee kenkiinsä. Kyseessä on samankaltainen syyllinen nautinto kuin tosi-tv tai juustodippi. Varsinaisilla kappaleilla riittää pituutta: jokainen biisi kellottaa jotain viiden ja kahdeksan minuutin väliltä. Bändi on rakentanut tätä ennen viisi kunnianhimoista kokonaisuutta, mutta kaikilla niistä tylsää pateettisuutta ei onnistuttu välttämään. Albumin konsepti pohjautuu saksalaisen bestsellerkirjailijan Markus Heitzin romaaniin Die dunklen Lande. Suurin osa niistä on toki lyhyitä, minuutin parin pätkiä kertojan puhetta. Tiedättehän sen lokakuun lopun lohduttoman hetken, jolloin viimeinen ruskan lehti tippuu ja naakat istahtavat hallapeltojen yllä nuokkuville sähkölinjoille. Nämä hemmot ovat oikeasti tehneet kotiläksynsä. Tämän syksyn lehdet ravistellaan ranskalaisvoimin. Silti ei voi kuin toivottaa remmille onnea ja menestystä ja jäädä odottamaan innolla seuraavaa levyä. Parin vuosikymmenen jahkailun jälkeen järkälemäinen teos on viimein valmis, eivätkä fanit tahdo pysyä housuissaan. Tusinan biisiä kattava 47-minuuttinen on täynnä melkoista meininkiä, mutta pari biisiä karsimalla kokonaisuudesta olisi saanut vielä vahvemman. Riffit ovat uskomattoman teräviä, melodiat tarttuvia ja mainiot biisit jäävät jopa kerrasta mieleen. Yksi asia täytyy tehdä selväksi: tämä ei missään nimessä ole perinteinen Blind Guardian -albumi. Tiedät, että se ei ole sinulle hyväksi, mutta aina ei vain jaksa välittää. Duo on oivassa luovassa iskussa, sillä myös kolmen vuoden takainen Kodama oli kerrassaan erinomainen post-black-levy. Kaikki bändille ominaiset elementit ovat tietysti paikoillaan eikä Kürschin jumalaisesta äänestä voi erehtyä, mutta päällimmäisenä mieleen tulee eeppinen fantasiaelokuvan soundtrack. André Olbrich, on hautonut ajatusta orkestraalisesta albumista aina 1990-luvulta saakka. Villatakkimiesten makuuhuoneblackiksi. TURBOKILL Vice World STEAMHAMMER/SPV Vuonna 2016 perustettu nuorista saksalaisjätkistä koostuva yhtye pistää debyyttialbumillaan kaiken peliin. Mies on ollut jopa mukana ideoimassa levyllä kuultavaa tarinaa, joka toimii kirjan jatko-osana. Kertomus aukeaisi hurjasti paremmin Heitzin alkuperäisteokseen syventymällä, mutta valitettavasti opus on saatavilla toistaiseksi vain saksan kielellä. Levyä täytyy ehdottomasti kuunnella kokonaisuutena, mutta haluan silti nostaa pöydälle muutaman veisun. Porukan soittotaidot ovat enemmän kuin kohdillaan, ja entistä Alpha Tiger -solistiakin kuuntelee todella mielellään. Mikko Malm ANGEL WITCH Angel of Light METAL BLADE Yli 40 vuotta sitten perustettu brittiläinen heavy metal -yhtye yrittää uutta tulemista, mutta soppa on harmillisen laihaa. Mittaa mammutilla on vaatimattomat 75 minuuttia, mihin sisältyy 24 raitaa. Tomi Pohto BLIND GUARDIAN TWILIGHT ORCHESTRA Legacy of the Dark Lands NUCLEAR BLAST Blind Guardinin johtokaksikko, laulaja Hansi Kürsch ja kitaristi kappaleet lipuvat ohi ilman muistijälkiä. Turbokill ei ehkä ole se omaperäisin yhtye. Vaikka bändin nimi hymyilyttää hieman, homma ei todellakaan jää pelkäksi pullisteluksi. Oli miten vain, Alcest hallitsee linnunradanmittaisen tunnelmoinnin suvereenisti. Angel of Light lähtee lupaavasti, mutta muuttuu pian tasapaksuksi tusinaheviksi, ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Ihan kunnioitettava suoritus tulokkaalta. Angel Witch oli osaltaan luomassa koko NWoBHM-hommaa, mutta sen alkuaikojen taika on muisto vain. Elli Muurikainen Onneksi korvanappeihin toistuu sopivaa musiikkia. The Great Ordeal, In the Red Dwarf’s Tower ja The Point of No Return ovat aivan mielettömän timanttisia vetoja. Enforcer on ehkä toiminut jonkinlaisena johtajana uusvanhaa heavyä tykittävien bändien keskuudessa, mutta viimeistään nyt sille on löytynyt todellinen haastaja! Upeita biisejä on kahden käden sormille laskettavaksi, mutta erityisesti Global Monkey Show ja Track N’ Spy erottuvat edukseen. Toisaalta 80-lukuhenkistä heavyä tehtaillessa pyörän keksiminen uudelleen ei ole mikään itsestäänselvyys. Aina näin ei ole ollut. Nyt kun tärkeimmät vaikuttajat uskalletaan tuoda osaksi ilmaisua, lopputulos on yhtä aikaa keveä, melankolinen ja tyhjyyteen tuijotuttavan synkkä. Tai miksi tätä tyylisuuntaa nyt haluaakaan kutsua. tavia elämyksiä, mutta hetkittäin se viihdyttää. Siis juuri sen blackmetallisesta perinnöstä lainaavaan musiikillisen kirskunnan, joka taiotaan kuin Midaan kosketuksesta goottirokkaavan tarttuviksi säveliksi
Siinä on oma viehättävä tunnelmansa, mutta levyn soidessa huomaa ajattelevansa vähän väliä menetettyjä mahdollisuuksia. Aivan kuin artistilla olisi tekemisen hajua ja päänsisäistä tyylitajua, mutta toteutus ei ole vielä hanskassa. Muutoin Joseph Thollin sanoma jää vaillinaiseksi. Touhussa on rentoa riehakkuutta ja lennokkuutta, eikä otsaa rypytetä. Car Nivore (Street Meat) jatkaa rivakammalla linjalla hyökkäillen pidäkkeettömästi niin että tennarit viuhuvat ja rässiliivit liehuvat. Napakka ep alkaa keskitempoisesti demppaavalla Wave of Deathillä, jossa toistetaan muutaman kerran biisin nimi, ja sitten alle pariminuuttinen onkin paketoitu. Tempo on kautta levyn hidas tai korkeintaan miedosti hölkkäävä. Yhtyeen mahtipontisessa kaaoksessa ja hienosyisessä äänimaisemassa on paljon yhtymäkohtia Emperoriin, vaikka on tietysti selvää, että samalle tasolle ei koskaan ylletä. Ote on ärhäkän aggressiivinen, mutta samalla ilmavan hyväntuulinen. Ei tämä nyt mikään vuoden kärkijulkaisu ole, mutta kyllä vanhan koulukunnan hengessä lähtevän revittelyn tahdissa alkaa Converse naputtaa. Lovecraftin luoma konsepti, ja kirjailija on sittemmin saanut lukuisia jäljittelijöitä. Ilmavasti soivat ja melodiset raidat eivät kuitenkaan rokkaa, vaan meno on hieman kuin puolivaloilla valittavaa vanhaa KISSiä. Mikko Malm. Tami Hintikka THE GREAT OLD ONES Cosmicism SEASON OF MIST Kosminen kauhu, tuo eksistentiaalisesta nihilismistä vaikutteensa saanut kauhun alagenre, on H. The Great Old Ones sekoittaa eeppiseen black metaliinsa taitavasti pehmeämpiä ambientsuvantoja ja välisoittoja, jotka antavat mahdollisuuden hengähtää ennen seuraavaa riffimyrskyä. Kun hikeä ja kiihkoa ei löydy, jäljelle jää lähinnä hienoisesti haaveilevaa ja laiskaa rokintapaista menneiden aikojen hengessä. Nimekkäiden kamujen avulla toteutettu puolituntinen on rento, rajoista vapaa katsaus vanhemman ajan rokkaukseen. Että miksi tämäkin ratkaisu on jätetty ikään kuin kesken. Tuntiin ja varttiin ei mahdu yhtäkään turhaa hetkeä, mikä on aikamoinen saavutus, oli projektin takana kuinka ammattimaista porukkaa tahansa. Kuuntelin levyn vähintään kymmenen kertaa, enkä silti tunne olevani puoliksikaan jyvällä siitä, mitä kaikkea sillä on annettavanaan. Nimekkäin pesti löytyy Enforcerin kielisoittajan paikalta, mikä ei kuitenkaan ole vielä mikään myyntivaltti. Koskettimia on käytetty kautta linjan erinomaisen tyylikkäästi, juuri siten kuin tämänkaltaisessa musiikissa kuuluukin, eli tunnelmaa luovana lisämausteena. Ranskalainen The Great Old Ones on päättänyt työstää aihetta eksklusiivisesti ja nimittääkin täten musiikkiaan ”lovecraftian black metaliksi”. Kehuista huolimatta Cosmicism ei nouse mitenkään tajunnanräjäyttäväksi kokemukseksi, onpahan vain kelpo levy. Municipal Waste ei ole vuosien saatossa juuri linjaansa tarkistellut, vaan hommelin nimi on yhä hyvillä soundeilla puskettu moderni näkemys thrash–speed–crossover-ilottelusta. Elli Muurikainen JOSEPH THOLL Devil’s Drum HIGH ROLLER Ensimmäisen soololevynsä julkaiseva Joseph Tholl omaa kokemusta viidentoista vuoden ja parinkymmenen julkaisun mitalta. P. Black Birds ja In Eternal Rest yrittävät hieman reippaammalla otteella, ja jälkimmäinen toimisi sellaisenaan vaikka The Hellacoptersin levyllä. Yrityksen puutteesta orkesteria ei voi kuitenkaan syyttää. Kari Koskinen MUNICIPAL WASTE The Last Rager NUCLEAR BLAST Lähes kaksi vuosikymmentä humoristisen vauhtimetallin ilosanomaa levittänyt yhdysvaltaisretkue tarjoilee neljän menopalan pienjulkaisun, jolla on mittaa huimat kymmenisen minuuttia. Tarvitaan biisejä, hyviä ja muistettavia biisejä! Niitä Devil’s Drum tarjoaa ikävän hintsusti. Se on selvästi panostanut sävellyksiin ja dynamiikkaan, mikä tekee levystä varsin vaivattomasti nautittavan kokonaisuuden. The Last Rageristä ei meinaa ehtiä sanoa mitään ennen kuin se on jo kaahattu läpi. Silti en voi antaa täysiä pisteitä, sillä teokseen syventyminen vie aivan tolkuttomasti aikaa ja vaatii jakamattoman huomion. Edes yli kymmenminuuttinen A Thousand Young ei tunnu sekuntiakaan liian pitkältä. Tarttuvuutta ja koukkuja olisi ehkä tarvittu lisää. Myös metallimusiikin puolella on imetty inspiraatiota Lovecraftin tuotannosta, etenkin kuuluisasta Cthulhu-myytoksesta. Ajan kanssa teos voi hyvinkin ansaita viiden kirveen statuksen, mutta helposti se ei käy
Lopputulos onkin varsin onnistunut myös soundillisesti, erotteleva mutta riittävän raskas. Mega JA N I K O SK E LA ta uusi hovi. Sovitusratkaisuissa on omintakeista otetta, mutta kappaleet pysyvät silti sujuvina. Kappaleissa on aika mukavasti vaihtelua ripeän läpsytyksen ja synkemmän lanauksen välillä. Nilen death metal on yhä omassa uomassaan, ja nykyisellään jälki on jonkinlaista sekoitusta alkupään hyperkaoottisesta muserruksesta ja myöhempien aikojen selkeämmästä sivalluksesta. Tämän linjan röhkijät ruuvaavat monesti äänimaailman aika äärimmäiseksi, mutta Coffin Rot on malttanut pitää säröt ja alavireet hillittyinä. Silti ei voida puhua minkäänlaisista kompromisseista. Primitiivisemmän mätön sekaan on sijoiteltu sopivasti näpsäköitä koukkuja ja tarttuvaa riffittelyä. Sen progressiiviset oikut eivät rasita itse sävellyksiä vaan tehostavat niitä juuri oikealla tavalla; ajoittaiset pinkfloydismit ja Gilmourkanavoinnit tuovat perushevin sekaan oikeanlaista piristystä. Kaikesta hyvästä huolimatta olisin kaivannut levylle enemmän iskevyyttä ja intensiteettiä. Se omaa sinfonisia tendenssejä, mutta ei sorru ylenmääräiseen paisutteluun. Ymmärrän miehen halun alleviivata muutosta, mutta kyllä tämä tuttua ja massiivista Niilin virtaa on: kilometrien mittaisia luikeroriffejä, ADHDlyömäsoitintulta ja ”muinaisegyptiläistä” hämyis-majesteettista kuNILE Vile Nilotic Rites NUCLEAR BLAST Kitaristi-basisti-laulaja Dallas TolerWade poistui pari vuotta sitten Nilesta takavasemmalle kahdenkymmenen palvelusvuoden jälkeen, mutta ei nyt puhuta siitä. Muillakin tonteilla asiat tehdään oikeaoppisesti, joskin vähän yllätyksettömästi. Basisti Brad Parris ja kitaristi Brian Kingsland ovat saaneet kunnian astella Kuninkaiden laaksoon. Metallinsa on tuotannollisesti viimeisteltyä melodeathiä vahvahkoilla synalisukkeilla, mutta ilman kosiskelevia puhtaita kertsejä – örinä on vahvaa ja miehekästä, kuten pitääkin. Oregonilaisnelikko luottaa esikoislevyllään pitkälti vanhan koulun multaiseen jenkkikuoloon, joskin paikoitellen ilmassa on Napalm Deathistäkin muistuttavaa riffiä. Ajoittain Edelsbacher tuntuu jollottavan melko laiskan oloisesti ja soitto tuntuu rutiininomaiselta suorittamiselta. Vile Nilotic Rites on Sandersin mukaan uusi alku ja bändilevy. Jos omaa harjaantuneen korvan ja avoimen mielen, näinkin minimalistisesta, perinteisen doom deathin rajoja esimerkiksi dronen suuntaan venyttävästä musiikista voi saada irti paljon. Edeltävän Chiliad Riten soundit ja musiikki olivat aiempaa ilmavampia, mikä vain korosti tarkkaan harkitun tummaa ilmapiiriä ja karskia ulosantia. Laatu on ollut tasaista mutta ei tasapaksua, vaikka biisiyksilöt tai niiden muodostamat kokonaisuudet eivät eroa toisistaan mitenkään merkittävästi. Periaatteessa Vile Nilotic Rites antaa 55 minuutin mitassaan rahoille vastinetta, mutta käytännössä luovuuden virtaa olisi pitänyt malttaa hieman padota. Nyt musiikki ei ainoastaan yritä kuristaa kuoliaaksi, vaan ote kurkusta on kokonaisvaltaisempi ja sitä myöten selkeästi nautittavampi. Yhtye on kokenut 20-vuotisen uransa aikana paljon kokoonpanomuutoksia, ja nykyään kvintetissä vaikuttaa ainoastaan kaksi alkuperäisjäsentä, laulaja Sabine Edelsbacher ja kitaristi Arne ”Lanvall” Stockhammer. Irkkuhenkisiä teemoja viljelevä On the Other Side ja 12-minuuttinen eepos The Last of His Kind ovat selkeästi Dynamindin parasta antia, ja lisäannos vastaavaa laatua ei olisi ollut pahitteeksi. Nileen mahtuu vain yksi johtaja, arvaamaton hallitsija Sanders, jonka ympärillä on nyt rumpali George Kolliasta lukuun ottamatARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Mitenkään omaperäistä musiikki ei kuitenkaan ole. Edellisellä What Should Not Be Unearthed -levyllä (2015) alkanut ryhtiliike jatkuu, ja Nile rutistaa vuonna 2019 siihen malliin, että pyramidin perustukset ovat lujilla. Maukkaat ja raikkaat yksityiskohdat uhkaavat jäädä massiivisen lanauksen alle niin, että Nile-kuolon nyanssit eivät pääse kukkimaan koko kauneudessaan. Näillä minuuteilla Niili tulvii liikaa peittäen alleen hedelmällistä kasvualustaa. Tami Hintikka COFFIN ROT A Monument to the Dead BLOOD HARVEST Pari vuotta kasassa ollut Coffin Rot hönkii kalmaa ja visvaa ikäänsä nähden varsin mallikkaasti. Orkesterin kymmenes pitkäsoitto on sarallaan varsin pätevä kiekko. Vaikka muutos on pikkaisen pois sekä raskaudesta että synkkyydestä, aiemmin turhankin taustalle hautautuneet droneja industrialvaikutteet – minimalistisista kummitusmelodioista puhumattakaan – pääsevät nyt esille paljon selkeämmin ja jylhemmin. That which Is Forbidden, kuten erään uuden levyn kappaleen otsikko kuuluu. Sole Dogma on tähän mennessä monipuolisinta ja siksi myös helpointa Horizon of the Mute -materiaalia. Mikko Malm SHADECROWN Riven INVERSE Shadecrown on toisella albumillaan selkeästi ammattimainen tekijä. Ennalta-arvattavuutta hälventävät kappalerakenteet, joista on jopa vähän hankala saada tolkHORIZON OF THE MUTE Sole Dogma DEATH SHRINE OFFERINGS Olen arvioinut paria digipienjulkaisua lukuun ottamatta koko Horizon of the Muten tähänastisen diskografian, jossa Sole Dogma on järjestyksessään kolmas täyspitkä. Karl Sanderskaan ei puhu. Molemmat hoitavat kielisoitinten lisäksi myös lauluosastoa. Teemu Vähäkangas EDENBRIDGE Dynamind STEAMHAMMER Itävaltalaisen Edenbridgen melodinen metalli on sinänsä varsin mukiinmenevä sekoitus perinteistä poweria ja progressiivisempaa ilmaisua. Siihen päälle vielä Sandersin tuhdiksi tiedetty örinä, niin triplamurina on taattu. Sole Dogman kohdalla lähestymistapa on viety vieläkin pidemmälle, ja kas vain, efekti on entistä tehokkaampi. viointia niin sähköisesti kuin perinnesoitintyyliin
Koskinen ALL HELL The Witch’s Grail PROSTHETIC Enpä olisi All Helliä sokkotestissä jenkkibändiksi veikannut, niin vanhan liiton törkyistä eurosoundia bändi edustaa, vaikka trion nelosalbumin tuotanto onkin ehkä inasen liian siisti tempaistakseen täysillä mukaan. Muutamassa päivässä taltioitu levy kuulostaa samaan aikaan sekä hieman tunkkaiselta että tuoreelta. Kimmo K. Homma pelittää jouhevasti, ja jalka napsaa bändin riuhtoessa menemään ronskilla tempolla. Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN BGTO 10-19.indd 1 07.10.19 15:18. Kenties jopa aivan sinne korkeimmalle pallille. Silloin homma jyrää kuin My Dying Bridella konsanaan. vaihtelua löytyy! Lopullisen silauksen tuovat sydämeenkäyvät herkemmät ja puhtaammat kohdat, jotka eivät kuulosta tipan vertaa teennäisiltä tai irrallisilta. Soundissa on elävää voimaa, ja soitosta löytyy silmille tulevaa räjähtävyyttä ja kaaoksen partaalla heiluvaa inhimillisyyttä, mitä ei kuule näinä klikkiin soittamisen ja synteettisyyden aikoina turhan usein. Celtic Frostin uskoo inspiraationlähteeksi jo multakurkku Jacob Curwenin toistuvista uh!-ähkäisyistä. Yhtyeen pitkäsoitot julkaistaan nyt uudelleen remasteroituina ja bonusraitoja sisältävinä painoksina. Albumimitassa vallitseva keskitempoisuus alkaa kuitenkin vähän puudutella. Mikäli Voivodin, Coronerin ja Atheistin kaltaiset nimet pistävät värinää punttiisi, nyt korvat ja silmät levälleen. Doomahtavaa junttaamista, teknisesti sävytettyä kulmikkaampaa kierrettä ja lähes järjesvastaisilla nopeuksilla irtoavaa kaahaamista... Vaikkei The Witch’s Grail ole missään nimessä ylipitkä, turtumus samoihin asetuksiin tahtoo hiipiä puseroon ennen maaliviivaa. Kokonaisuudet tuntuvat hahmottuvan hämärinä, eikä biiseistä muodostu olemukseltaan kovin selkeitä. Jos soundia olisi kehdattu päällystää räällä ja roiskeilla, kunniakkaat Venommielikuvatkin olisivat tulleet kysymykseen. Suffering Hour on painotukseltaan enemmän thrash, kun taas Reason (1990) suitsi suoraviivaisuutta ja vei musiikkia entistä erikoisemmille vesille. Kaiken päällä elämöi bändin kenties eniten mielipiteitä jakava elementti eli kitaristi-laulaja Ken Nardin taipuisa ja miellyttävällä tavalla koulimaton ääni, joka heiluu vapaamuotoisesti hysteerisen kiljumisen ja melodisemman laulun välillä. Antti Luukkanen ANACRUSIS Suffering Hour Reason METAL BLADE Teknisen ja progressiivisen thrashin tienoilla vajaan vuosikymmenen mittaisen aktiiviuran tehnyt jenkkibändi Anacrusis oli – ja on edelleen – hieno ja täysin omaleimainen yhtye. Henkilökohtaisesti nostan etenkin debyyttilevy Suffering Hourin (1988) alansa klassikkojen joukkoon. Päällisin puolin All Hell kaahaa rokkaavan death punkin ja black metalin ristiaallokossa, jossain Turbonegroa ja Kvelertakia pimeämmässä virrassa. Erityisesti Suffering Hour on levy, joka muuttaa muotoaan jokaisella kuuntelulla, ja vuosirenkaiden myötä kiekon arvo tuntuisi vain kasvavan. Anacrusis omaa sydämessäni aivan erityisen paikan. Neljä pitkäsoittoa 1980–90-lukujen taitteessa julkaissut bändi on tehnyt satunnaisia pistoja keikoille myös myöhempinä vuosina, mutta laajempi läpimurto jäi ennenaikaisen hajoamisen vuoksi valitettavasti tekemättä. Harvinaista kyllä, levystä vuonna 2010 yhdessä debyytin kanssa tehty uusintaäänitys toimii alkuperäistä paremmin. Reasonin ohut ja keskentekoinen soundi ei palvele levyn sinänsä hienoja ja monipuolisia kappaleita kovinkaan hyvin. Ryminä ja vyörytys on kuitenkin vakuuttavaa, ja homma toimii etenkin, kun bändi tiputtaa keskitempoilusta kunnon jarrun päälle. Raskas, progehenkinen ja maltillisesti kikkaileva thrash metal upottaa itseensä monenlaista tyyliä ilman, että kokonaisuus olisi lainkaan sekava. Rajuimmillaan mättö yltää aina Dark Angelin lukemille, mutta Anacrusisin paletissa on paljon muutakin. ARVIOT kua, vaikka progeilusta ei ole kyse. Suoraviivaista mättöä sekä teknisempää ja melodisempaa otetta yhdistelevät kappaleet ovat tunnelmaltaan jotain sellaista, jolla ei ole tässä maailmassa ainuttakaan onnistunutta jäljittelijää. Niinpä levyn parasta antia onkin keskitempoisen rujo ja ihanasti junnaava Where Devils Once Danced
The Siege ei raahusta aivan hitaimmissa hautuumaatunnelmissa, vaan yhtyeen musiikissa on eloa ja melodista rikkautta. Tämä ei ole deathiä hätäilijöille, vaan kuolinpaita neulotaan verkkaan, komppiakitarointia vaalien. Melodista doomia, pitkiä biisejä ja kohtalokkaita tunnelmia. Pumpun toiminta on ollut niin salamyhkäistä, että tässä osoitteessa bändin aiemmat ympäristörikokset ovat jääneet tyystin noteeraamatta. Black Mastiff on tehnyt kotiläksynsä ja tietää, miten luodaan sykähdyttäviä sävellyksiä. VASTUM Orificial Purge 20 BUCK SPIN San Francisco, tuo hippien ja katteettoman ilon ikuinen turvasatama. Mutta niin vain sieltäkin löytyy synkeä sivukuja, jonka höyryävästä viemäristä pursuaa vastustamaton kuoleman tuoksahdus. Kuvio on sikäli hauska, että Kvohstin piti alun perin tulla laulamaan jo ensimmäiselle levylle, mutta homma kaatui aikatauluongelmiin. Yhtye onnistuu säilyttämään musiikissaan yhtäältä hevirockin käskevän kärjen ja toisaalta pehmeämmän psykedelian, jopa soulin joustavan grooven. Silti esimerkiksi Gatekeeper ja My Own Grave ovat turboahdettua metalcorea paremmasta päästä, ja Take What’s Leftin kitaramelodiat jäävät takaraivoon. Mikko Malm CAPILLA ARDIENTE The Siege HIGH ROLLER Candlemassin eeppisempien vetojen ja erityisesti Solitude Aeternusin ystäviltä korvat oikoiseksi ja kulmakarvat koholle: chileläislähtöinen Capilla Ardiente saattaa olla juuri kaipaamaanne jylhistelyä. Onhan tätä tavaraa tehty jo hyvän aikaa, ja varmaan paremminkin, mutta eipä tuo haittaa. Kokonaisuutena silti lajissaan selvästi keskivertoa mielenkiintoisempaa paaluttamista. Ehkä siksi huomio kiinnittyy ensiluokkaisiin perinnettä rakastaviin riffeihin. Loser Delusionsilta on paha nostaa esiin yksittäisiä huippuhetkiä, se kun on tasaisen laadukas kokonaisuus, joka soljuu kuin huomaamatta ja nautinnollisesti kappaleesta toiseen. Bändi ei ole juurikaan muuttanut reseptiään: levy on kokonaisuutena tutun tymäkkä ja iskevä. Vastum, suomeksi jäte, on dumppausmestoilla nyt neljättä kertaa. Kitaristien riffikynä ja mainiosti soljuvat kappaleet seuraavat heti perässä. Demon Solar Totem on alkuvoimainen levy, jonka primitiivinen ote antaa enemmän pureskeltavaa kuin ensikuulemalta voisi odottaa. Mitään ei puutu, mutta mitään ei ole toisaalta mukana aivan klassikoksikaan asti. Daniel Butlerin tasaisen murakka laulusuoritus on nykymenoa mukaillen vahvasti kaiutettua. Vahvasti pintaan miksattu basso ja laulaja Felipen komea puhdas ääni tulevat ensin. Intro Burn to Emerge lämmittelee koneita, ja kakkosraita Blindedista yhtyeen tunnistaa välittömästi. Yhtyeen debyytillä (Deep Drone Master, 2014) lauluista vastasi Aldhrahn (ex-Dødheimsgard, Thorns), kun taas Demon Solar ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Allekirjoittaneen kiinnostus As I Lay Dyingiin lopahti And Ocean Between Usin (2007) jälkeen, koska yhtyettä vaivasi ja vaivaa kaavamaisuus: kertsit ovat toki isoja mutta samalla ennalta-arvattavia. Malli on sama vanha, mutta sopii kaikille. Myös saksalainen Fateful Finality tasapainottelee Totemilla solistintonttia hoitaa Kvohst (Hexvessel, ex-Dødheimsgard). Kari Koskinen AS I LAY DYING Shaped by Fire NUCLEAR BLAST Kalifornialaisten nokkamies Tim Lambesis on saanut vankeuteen johtaneen sotkunsa selvitettyä, ja viisikko palaa tositoimiin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Kari Koskinen THE DEATHTRIP Demon Solar Totem SVART The Deathtrip on Thine-yhtyeestä tutun Paul Groundwellin black metal -projekti, joka vaalii skandinaavisen toisen aallon perinteitä lisäten sekaan shamanistista psykedeliaa. Tomi Pohto Kaikki sävellykset eivät osu napakymppiin, mutta onneksi hudit ovat sen verran harvassa, että kokonaisuudesta muodostuu varsin mielekäs kuuntelukokemus. Kitaristit Nick Hipa ja Phil Sgrosso riffittelevät tiukasti höystäen toimintaansa nopeilla sooloilla. Lambesis mörisee matalalta, ja basisti Josh Gibert laulaa kertosäkeet kovaa ja korkealta. Pasi Lehtonen BLACK MASTIFF Loser Delusions GRAND HAND Edmontonilaisen stonerpoppoon kolmas levy sisältää juuri sopivan letkeää ja hieman huuruistakin rockmusiikkia, joka ei kuitenkaan eksy missään vaiheessa päämäärättömän jammailun sumuisiin hetteikköihin. Groundwellin ja Kvohstin lisäksi sessiomiehinä ovat basisti Thomas Eriksen (Mork) ja rumpali Dan Mullins (Thine, exMy Dying Bride), jotka hoitavat hommansa asiaankuuluvalla pieteetillä. Jordan Mancinon rummuttelu on totutun energistä, ja bändi käyttää bass-droppeja enemmän kuin laki sallii. Tempo pysyy Autopsyn hengessä maltillisena, soolot maalailevat ja riffit painavat kuin lietekaivon rautakansi. Mikko Malm FATEFUL FINALITY Executor FASTBALL Nykythrashissä omaperäisyyspisteitä ei saa kovin helpolla. Saatan kuulostaa hieman dramaattiselta, mutta minä todella rakastan tätä bändiä ja näitä levytyksiä. Yhtälöstä syntyy varsin onnistunut lopputuote, joka maistunee niin Monster Magnetin, Spiritual Beggarsin kuin Kadavarinkin ystäville. Karkeuden, melodiantajun ja kauneuden yhdistelmä hieman epätäydellisesti toteutettuna menee suoraan sydämeen. Sumuiset sävellykset huokuvat pimeyttä ja hallusinaatioita, ja hyvällä syyllä voi todeta, että levylle on saatu taltioitua juuri oikeanlainen tunnelma. Kun bändi siirtyy mättämisestä melodiseen kertsiin ja takaisin, kaava alkaa puuduttaa jo levyn puolessavälissä. Levyllä ryömitään, mutta se tehdään tunnelmallisesti. Skeneä ei olla keksimässä uudestaan, mutta jalostustoiminnan välineet ovat huipputerässä. Bändi on vireessä, mutta yllätyksiä se ei tarjoa – hyvässä tai pahassa. Hätkähdän tärkeän tosiseikan äärellä: nyt on käsillä aika, jolloin Yhdysvalloissa tuotettu death metal on lähes yhtä laadukasta kuin 1990-luvun juhlavuosina. Orificial Purge on nimensä mukainen suolentyhjennys
Teemu Vähäkangas CIRITH UNGOL I’m Alive METAL BLADE Yhdysvaltalainen heavyja doom metalin kulttiosaston yhtye tekee paluuta ihan kunnolla, tällä kertaa livelevyn voimin. neljännellä albumillaan oman meiningin ja esikuviensa varjon välissä. Kun itse mieltää varhaisen death metalin kiivaaksi tappotahdiksi, keskitempoon luottavilta bändeiltä tulee vaatineeksi biisintekorintamalla enemmän. Vaikka Fateful Finality ei tarjoa erityisen mieleen jääviä hetkiä tai tapporiffejä, levy on sangen helppoa ja miellyttävää kuunneltavaa. Tami Hintikka BASTARD GRAVE Diorama of Human Suffering PULVERISED On jotenkin sympaattista, että Ruotsin vanhan koulukunnan kalman perintö kantaa vuosikymmenestä toiseen. Bakerin jo valmiiksi mielipiteitä jakava ääni lyö nyt vielä syvempää kuilua ihailijoiden ja vihaajien välille. Tämähän on siinä mielessä väärin, että vaikka pilveen viittaava sanasto on hassua, meno on ihan ehtaa perinnekuolomättelyä. I’m Alivella bändi tosin tuntuu painivan vähän liiankin omassa sarjassaan. Lyriikoita lehteillessä setämies tulee myhäilleeksi tyytyväisenä, kuinka klassista gorehölynpölyä ryhmä saanut aikaiseksi vihkosen mätänevien örkkien kyytipojaksi. Microtubes X7 – bassosärö balansoidulla DI-lähdöllä ja 4-alueisella EQ:lla. Vuonna 1972 perustettu ja 1992 hajonnut Cirith Ungol kaivoi miekkansa naftaliinista ja kömpi neljä vuotta sitten elävien kirjoihin. Antti Luukkanen CANNABIS CORPSE Nug So Vile SEASON OF MIST Vihtadödön hauskat äänenkannattajat on tullut leimattua jotenkin pelkäksi huumoribändiksi, joka parodioi kuolometallin klassikoita. Käy se näinkin, mutta jotain oleellista jäänee uupumaan. Bastard Graven alavireinen löyhkä menisi heittämällä läpi kauan kadoksissa olleena ysäridemona, sen verran autenttiseksi kvintetti on runttauksensa ruuvannut. Esimerkiksi Fallen Idolsin kertosäkeen ei-edes-sinne-päin menevät hoilailut sattuvat korvaan. Toisaalta, makuasioitahan nämä ovat. Kahden cd:n kyljessä kulkee normaalisti myös kattava dvd-julkaisu, mutta sitä ei valitettavasti ollut tarjolla arvioitavaksi. Pykälässä on myös vuodesta 1976 keulilla laulanut Tim Baker. MICROTUBE 900 v2 Darkglass Microtubes 900 V2 tarjoaa laajan paletin kaikkea sitä, mitä hyvältä ammattilaisen bassosoundilta voi kaivata, selkeästi, mukana kulkevana ja taatusti kuuluvassa muodossa. Vaikka jenkkihenkinen vanhan koulun löylytys ottaa välillä tilaa, painopiste on modernimmassa melodisessa thrashissä. Muutamassa kappaleessa grooveruuvia kiristellään erityisesti varhaisen Machine Headin ja/tai Lamb of Godin pomputusten suuntaan. Cirith Ungolin uniikki heavy metal imee vastaanottavaiset yksilöt maagiseen pyörteeseensä, mutta tällä livelevyllä se ei aivan onnistu. Custom Sounds | Keskusmusiikki | Markun Musiikki | Musacorner | Musiikki-Kullas | Pihlajamaan musiikki | Soundtools | Strings Nordic Tornion musiikki | TV-Sävel | Viiking musiikki. Toisaalta on hienoa, että käppälokeroon(kin) luettu yhtye on palannut vetämään klassisia biisejään lähes klassisessa kokoonpanossaan. Atom Smasher, King of the Dead, Black Machine, onhan noita. Kovan luokan faneille levy on pakko-ostos, mutta ensikertalaisille suosittelen vaikkapa King of the Deadiä (1984). Musiikin suhteen käy ikävä kyllä aivan liian usein niin kuin nimibiisillä: homman käyntiin polkaiseva riffi kääntää sisuskalut ympäri, mutta lopulta lupaava alku hajoaa mihinkään etenemättömäksi muhjuksi. Bändin omintakeinen ja eeppinen tuomiohevi on aivan omanlaistaan. Rumpusoundit eivät tule äänikirjastosta, eikä iskuja kvantisoida kohdilleen tai haeta vahvistinmallinnuksia ATK:lta! On erittäin mukava kuulla roisia ja perinnetietoista Maahantuonti: Studiotec Oy | 0207 512 300 | info@studiotec.fi | www.studiotec.fi MICROTUBE X, X7 ja ULTRA Microtubes X – bassosärö, joka kattaa kaiken fuzzista overdriveen ja kunnon metallisäröön. Kitaristi Jim Barraza hyppäsi kelkkaan 1988, ja basisti Jarvis Leatherby kolmisen vuotta sitten. ALPHA OMEGA 900 Kevyt, pienikokoinen ja helposti mukana kulkeva bassonuppi Alpha·Omega 900 on jämäkkä paketti parhaita Darkglass-ominaisuuksia, eikä taatusti jää kuulumattomiin. Omaan korvaani Bastard Graven ilmeisin verrokki on likikaima Grave, vaikka Autopsy on varmasti lukumääräisesti eniten tarjottu referenssi. I’m Alive on parillakymmenellä kappaleellaan ja yli tunnin kestollaan melkoisen muhkea paketti. Samoista lihakimpaleista taistellessaan Diorama of Human Suffering on tosin Chris Reifertin koplan epämuodostuneeseen hulluuteen verraten aivan liian kuuliainen noudattaessaan kirjoittamattomia death metalin opinkappaleita. Kreikassa ja Saksassa festariyleisön edessä nauhoitettu levy jättää ristiriitaisen fiiliksen. Levystä huokuu vähän liikaa pelkkä tributointi genren kultaiselle aikakaudelle. Microtubes X Ultra – bassosärö balansoidulla DI-lähdöllä ja 6-alueisella EQ:lla ja IR-kaappisimulaatioilla. Luvalla sanoen persoonallinen ulosanti horjahtaa paikoin liiankin kälyisen puolelle. 1970-luvun miehistöstä ovat jäljellä perustajajäsenet, kitaristi-kiipparisti Greg Lindstrom ja rumpali Robert Garven. Nelikon soitto on ammattitaitoisen sujuvaa, ja ilokseni kitaravirtuoosit malttavat pitää taidonnäytteensä tyylikkäinä ja järkevissä mitoissa. Ja hukkaan se olisi jäänyt nimenomaan siksi, että kaikesta oikein tekemisestä huolimatta lopputulema jää varsin keskinkertaiseksi
Kokeneen bändin pullistelu tuntuu hieman huvittavalta, mutta ukkojen ylpeydelle lajia kohtaan nousee hattu. Pasi Lehtonen WRECK-DEFY Remnants of Pain INVERSE Laulussa on entinen Annihilatorääni Aaron Randall ja bassossa ex-Testament Greg Christian. Musiikista kuulee miehen vaikutteet vuosikymmenten ajalta, aina klassisesta rockista raskaampaan ja hivenen metallisempaan riffittelyyn. Yhtyeessä aikoinaan kiehtoneet kappalerakenteet, riffit ja yllätyksellisyys on korvattu harmittavan geneerisellä thrashsahauksella. Kappaleen suoraviivaiset riffit ja joukkohoilaukset saavat adrenaliinin nousemaan. Esimerkiksi avausraita Spray Painted Wall ja Conquer and Divide laukkaavat rivakasti. Tätäkin tulemista on kypsytelty keikkojen ja irtobiisien muodossa pitkään, mutta fanipojan mielestä Acid Reign -leiman kanssa olisi saanut käyttää vielä aika paljon lisää harkintaa. Motörheadin perintöä ei varsinaisesti kuulla, mikä on luultavasti ihan tarkoituksellista. Solisti Howard ”H” Smithin ääni, jotkin melodialinjat ja terävät ässät ovat sentään tutunkuuloisia, mutta muuta totuttua ei oikein löydy. Phil Campbell and the Bastard Sons sai aikaiseksi pari varsin kelvollista rokkikiekkoa, mutta miehen ensimmäinen varsinainen soololevy julkaistaan vasta nyt. Yhtye vakuuttaa sopivan romuluisella menolla, jossa vauhti ja tomerampi tallonta yhdistyvät aika herkullisessa suhteessa. Vanhan liiton Florida-dödön ystävät nauttinevat hommasta täysin siemauksin, sanoituksille ja biisinnimillekin hyväksyvästi hymähdellen. Muutoinkin Agnostic Front kurkottaa kasariin, sillä levyn kiivaassa tunnelmassa on kaikuja thrash metalista. Kari Koskinen T O M H U G H E S ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Tukeva ja selkeä soundimaailma takaa, että musiikin monet kerrokset pääsevät ansaitusti esille. Suurin osa levyn kappaleista on täsmäiskuja, joista leijonanosa kellottaa alle kahden minuutin. Ja eipä ihme, sillä H on ainoa 1980-luvulla bändissä ollut äijä, eikä hänkään kaiketi ollut pääasiallinen biisinkirjoittaja. I Remember on levyn korvamato, jossa vierailee velipuoli Freddy Madball. death metalia, jota ei ole viilattu ja ylituotettu kuoliaaksi. Levyn aloittava kantrihenkinen tunnelmointi ei lupaa leijonia tai karjumista. AF Stomp -instrumentaalin luulisi herättävän väkeä moshpitissä, ja Snitches Get Stitchesin outron riffittely jää mieleen. Aggressiota sylkiessään mieheltä kyllä lähtee aika oivasti. Toisesta raidasta kuitenkin lähtee. Levy sisältää ihan kelvollista perusmäiskettä, ja joissakin kohdin meininki jopa miltei innostaa. Levyn kruununa on terävästi ja kirkkaasti potkiva soundimaailma. Rumpufillitkin ovat justiinsa niitä samoja kuin kaikilla muillakin. Old Lions Still Roar pärjää kuitenkin ennen kaikkea kappaleillaan: Campbellin sävellykset ja hieno soitto ovat erittäin nimekkäästä laulajakatraasta huolimatta aina etualalla. Kimmo K. Vaikka paikoin päästellään vauhdilla ja kunnon sahalla, sekaan mahtuu rutkasti niin balladiosastoa, 80-lukuista power/speed-laukkaa kuin rehdisti hardrockaava poljentoa. Ei tästä nimittäin Acid Reigniä tunnista sen kummemmin hauskassa kuin synkässä muodossaan. Koskinen AGNOSTIC FRONT Get Loud! NUCLEAR BLAST New Yorkin hardcore punk -legendat pistävät kahdennellatoista albumillaan edelleen hösseliksi. Dynamiikkaa haetaan parilla raskaammin soutavalla raidalla, ja mukaan on saatu myös Whitesnaken hengessä kulkeva mainio herkistely – Left For Dead on itse asiassa niin pilluntuoksuista halailua, että on melkeinpä sääli, että itse Coverdale ei ole sitä luikauttamassa. Lisänautintoa tuottavat kaksiääninen räyhä ja etenkin erinomaisen siistit kitaraleadit, joiden kautta moukutukseen siunaantuu melodiaa. Tami Hintikka ACID REIGN Age of Entitlement DISSONANCE Englannin hupithrashpartio julkaisee kolmannen albuminsa vaivaiset 29 vuotta edellislevynsä Obnoxiousin jälkeen. Nyt hommaillaan vähemmän yllättäen vanhan polven pohjoisamerikkalaisen thrashin suunnalla, joskin erittäin runsaalla pehmennyksellä ja laaja-alaisilla heavy metal -mausteilla. Rob Halfordin tulkitsema Straight Up ampuu yksinkertaista ja tarttuvaa takomista, jota Campbell koristelee virkeänrikkaalla kitaroinnillaan. Ensi kerta toistakymmentä vuotta toimineen Cannabis Corpsen äärellä on siis viihdyttävä ja mieltäylentävä. Soiton kaoottinen intensiteetti ja viisto kekseliäisyys ovat tiessään, kun kaikki on hierottu oletussapluunan kanssa kohdilleen. Ja kun tuotantokin on kasvotonta nykypauketta, ilmiasussa ei ole havaittavissa liikaa omaa otetta. Kuten taannoin Exhorderin paluulevyn kanssa, tämänkin albumin PHIL CAMPBELL Old Lions Still Roar NUCLEAR BLAST Motörheadin kitaristina tunnettu Phil Campbell on touhunnut viime aikoina lähinnä oman jälkikasvunsa kanssa. Vaikka melkein kaikki acidreigniys on kadoksissa, Age of Entitlement ei ole toivoton esitys. Runttaus ja piiskaus kuulostaa sen verran hikiseltä ja veriseltä, että tällaista ei tehdä pahasti möyhypäissään. Get Loudin kannen on tehnyt Sean Taggart, joka vastasi myös vuoden 1986 klassikkoalbumin Cause for Alarmin kansitaiteesta. Vaikka 14 kappaleeseen mahtuu pari täytepalaa, levy on napakka yhteenveto bändin taipaleesta. Remnants of Pain yllättää kypsällä ja monipuolisella metallillaan, ja onkin mielenkiintoista nähdä, löytääkö tiukkoja musiikillisia karsinoita karttava Wreck-Defy paikkansa raskaan musiikin kentältä. Ja millainen se onkaan! Old Lions Still Roar osoittaa Campbellin olevan paljon muutakin kuin turboahdettu moottoripääkitaristi. Samaa osastoa tarjoillaan Alice Cooperin ja Dee Sniderin erinomaisesti tulkitsemilla vedoilla. Esimerkiksi Dawn of Weed Possession yhdistää napakkaa räksytystä ja todellista monsteririffin ruhjontaa erinomaisen mukaansatempaavalla tavalla. Melodisuus on korostetussa roolissa etenkin kertseissä, joista H tuntuu suoriutuvan yllättävän hyvin – äijä kun ei ole ikinä ollut kummoinen pavarotti. Roger Miret mylvii tutulla tyylillään, ja tulitukea antaa kitaristi Vinne Stigma rytmiryhmineen. Rocking Chair on kuitenkin niin hieno kappale, että ajatus koko levyn mittaisesta mies ja kitara -lurittelusta ei edes pelota
OULUHALLI OULUHALLI OULUHALLI 7.12. JOENSUU JOENSUU JOENSUU AREENA AREENA AREENA AREENA AREENA AREENA 13.12. LAPPEENRANTA LAPPEENRANTA LAPPEENRANTA KISAPUISTON JÄÄHALLI KISAPUISTON JÄÄHALLI KISAPUISTON JÄÄHALLI 1.12. Koskinen MG?A Age of Excuse NORTHERN HERITAGE Puolalaisen Mg?an nousua yhdeksi nykyisen black metal -skenen suurimmista nimistä on ollut mielenkiintoista seurata. Joni Juutilainen COSTIN CHIOREANU & SOFIA SARRI Afterlife Romance DARK ESSENCE Kansitaiteilijana paremmin tunnettu romanialainen Costin Chioreanu näyttää harrastuneisuuttaan avantgarden parissa aisaparinaan kreikkalainen laulaja Sofia Sarri. 4.12. Vaikka kuinka etäännyttäisi itsensä yhtyeen historiasta, levy ei taida olla kannen hypetarran väittämän mukainen ”uusi lemppari-thrash-albumini”. Levyn teknisiä arvoja on paha kiistää. 21.12. VAASA VAASA VAASA BOTNIAHALLI BOTNIAHALLI BOTNIAHALLI 21.11. Afterlife Romance rakentuu kontrastille, joka syntyy kauniista, aavemaisesta ja tummanpuhuvasta. 24.11. JYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ PAVILJONKI AREENA PAVILJONKI AREENA PAVILJONKI AREENA 5.12. PALVELUMAKSUN) Artistikattaus on nyt julkaistu! MARKO HIETALA MARKO HIETALA MARKO HIETALA (NIGHTWISH, TAROT) (NIGHTWISH, TAROT) (NIGHTWISH, TAROT) FLOOR JANSEN FLOOR JANSEN FLOOR JANSEN (NIGHTWISH) (NIGHTWISH) (NIGHTWISH) IIILJA JALKANEN ELIZE RYD LJA JALKANEN ELIZE RYD LJA JALKANEN ELIZE RYD (AMARANTHE) (AMARANTHE) (AMARANTHE) TARJA TURUNEN TARJA TURUNEN TARJA TURUNEN (TARJA, EX NIGHTWISH) (TARJA, EX NIGHTWISH) (TARJA, EX NIGHTWISH) JJJP LEPPÄLUOTO P LEPPÄLUOTO P LEPPÄLUOTO (EX CHARON) (EX CHARON) (EX CHARON) ANTONY PARVIAINEN ANTONY PARVIAINEN ANTONY PARVIAINEN (PSYCHEWORK) (PSYCHEWORK) (PSYCHEWORK) TUPLE SALMELA TUPLE SALMELA TUPLE SALMELA (TAROT) (TAROT) (TAROT) VILLE TUOMI VILLE TUOMI VILLE TUOMI (LENINGRAD COWBOYS, EX SUBURBAN TRIBE) (LENINGRAD COWBOYS, EX SUBURBAN TRIBE) (LENINGRAD COWBOYS, EX SUBURBAN TRIBE) TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK (KAMELOT) (KAMELOT) (KAMELOT) (KAMELOT) (KAMELOT) (KAMELOT) ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM. 16.11. Etenkin laulaja Tatiana Shmailyuk on osoittanut olevansa melko suvereeni mestari niin örinän kuin puhtaiden parissa. Ensi vuonna kaksikymppisiään viettävä Mg?a ei ole enää uusi nimi, joten radikaaleja muutoksia lienee turha odottaa. 22.11. Age of Excusen pyörteissä mieli halajaa kuitenkin pientä muutosta ja yllätysmomenttia, eli juuri sitä, mitä yhtye tarjosi vuoden 2012 mahtavalla With Hearts Toward None -albumillaan. Kalakukkokaupungin kollit ovat levytysuraansa nähden suhteellisen pitkän linjan tekijöitä ja keikkailleet verraten paljon. RAUMA RAUMA RAUMA KIVIKYLÄN AREENA KIVIKYLÄN AREENA KIVIKYLÄN AREENA 29.11. 24.11. Ehkä yhtye yrittää kurkottaa turhan moneen suuntaan yhtä aikaa sen sijaan, että säilyttäisi fokuksen sävellystyössä. 21.12. 28.11. 17.12. 29.11. 21.12. 18.12. 5.12. 20.12. 15.11. 13.12. 7.12. Mg?an tyyli on persoonallinen yhdistelmä raakuutta ja melodista sulavuutta. 3.12. TURKU TURKU TURKU LOGOMO LOGOMO LOGOMO ISTUMAPAIKAT ISTUMAPAIKAT ISTUMAPAIKAT 28.11. TAMPERE-TALO TAMPERE-TALO TAMPERE-TALO KLO 15 KLO 15 KLO 15 JA JA JA KLO 19 KLO 19 KLO 19 LOPPUUNMYYTY LOPPUUNMYYTY LOPPUUNMYYTY 8.12. Tässä on myöskin ongelmansa, sillä Age of Excuse väläyttelee pieniä merkkejä siitä, että bändi on jäämässä ikävästi oman ilmaisunsa vangiksi, toistelemaan jo hyväksi havaittuja juttuja. Chioreanu osaa dynamiikan, mutta Sarrin laulu yltyy välillä liian teatraaliseksi. PORI PORI PORI KARHUHALLI KARHUHALLI KARHUHALLI 23.11. Soundimaailma toimii, kitaroissa on potkua ja rummut kuulostavat asiallisen päällekäyviltä. 12.12. Jinjerillä on meriittinsä, mutta bändin ilmaisusta puuttuu se maaginen jokin. Yhtye sekoittaa soppaansa aineksia vähän joka puolelta, mutta jos pitäisi jotenkin tiivistää, niin kai sen musiikin voisi luokitella moderniksi progemetalliksi. 30.11. HYVINKÄÄ HYVINKÄÄ HYVINKÄÄ WANHA AREENA WANHA AREENA WANHA AREENA 16.11. 14.12. 4.12. Pasi Lehtonen JINJER Macro NAPALM Jinjer on saavuttanut viime vuosien aikana salakavalasti sukseeta syistä, joita on todella vaikea määritellä. 29.11. 7.12. MIKKELI MIKKELI MIKKELI SAIMAA STADIUMI SAIMAA STADIUMI SAIMAA STADIUMI 3.12. 12.12. Varsin komea on myös synkkätunnelmaisen elokuvallinen päätösraita IainnereP. TAMPERE TAMPERE TAMPERE PAKKAHUONE PAKKAHUONE PAKKAHUONE KLO 24 KLO 24 KLO 24 MIDNIGHT SPECIAL MIDNIGHT SPECIAL MIDNIGHT SPECIAL MIDNIGHT SPECIAL MIDNIGHT SPECIAL MIDNIGHT SPECIAL KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM SHOWTIME KLO 19:00 LIPUT ALK. 21.11. Mikko Malm BLOCK BUSTER Losing Gravity FRONTIERS Savon sydämessä Kuopiossa toistakymmentä vuotta sitten perustettu riffijyrä Block Buster sai debyyttilevynsä pihalle vasta tänä kesänä. 8.12. 1.12. 5.12. TAMPERE TAMPERE TAMPERE PAKKAHUONE PAKKAHUONE PAKKAHUONE LOPPUUNMYYTY LOPPUUNMYYTY LOPPUUNMYYTY 21.12. 28.11. KUOPIO-HALLI KUOPIO-HALLI KUOPIO-HALLI 14.12. KOTKA KOTKA KOTKA KARHUVUOREN KARHUVUOREN KARHUVUOREN URHEILUTALO URHEILUTALO URHEILUTALO 18.12. Se ei tarkoita, etteikö ukranalaiskvartetilla olisi lahjoja. TURKU TURKU TURKU LOGOMO LOGOMO LOGOMO SEISOMAPAIKAT SEISOMAPAIKAT SEISOMAPAIKAT 24.11. 21.12. 30.11. HÄMEENLINNA HÄMEENLINNA HÄMEENLINNA ELENIA AREENA ELENIA AREENA ELENIA AREENA 19.12. 20.12. Sille taas ei mahda mitään, että tämänkaltainen djent-pohjainen nytkyttely ei vain ole koskaan saanut minua innostumaan täysin rinnoin. sulattaisi ihan eri tavalla, jos kannessa olisi jokin muu nimi. Macrolla on hetkensä, jopa huippuhetkensä, mutta kokonaisuus on valitettavasti hieman puuduttava kuuntelukokemus. SEINÄJOKI AREENA SEINÄJOKI AREENA SEINÄJOKI AREENA 21.12. Paperilla hirvittävältä kuulostava reggaehevipala Judgement (& Punishment) on yllättäen levyn kekseliäntä ja miellyttävintä antia. 16.11. Bändi julkaisi alkuvuodesta Micro-nimisen ep-maistiaisen, ja sen neljäs pitkäsoitto on nimetty loogisesti Macroksi. Jazzahtava Classified at Dawn nostattaa niskakarvoja eniten – hyvällä tavalla. 14.12. Levy maalailee surrealistisia tunnelmia ja lainailee elementtejä 70ja 80-luvun kauhuelokuvista. 21.11. Kimmo K. 23.11. LAHTI HALLI LAHTI HALLI LAHTI HALLI 22.11. Soittotaidoissakaan ei ole moitittavaa. HELSINKI HELSINKI HELSINKI HARTWALL ARENA HARTWALL ARENA HARTWALL ARENA 17.12. 1.12. 3.12. 18.12. 8.12. 19.12. KOUVOLA KOUVOLA KOUVOLA LUMON AREENA LUMON AREENA LUMON AREENA 30.11. Age of Excuse jatkaa kolmen edeltävän levyn tallaamaa polkua ollen jopa odotettua suorempi jatke neljän vuoden takaiselle Exercises in Futilitylle – joskin sillä erotuksella, että kaikkein tehokkaimmat melodiset koukut tuntuvat menettäneen hiukan teräänsä, mikä sekin tarkoittaa yleisessä vertailussa vielä selvästi keskitasoa iskevämpiä sävellyksiä. 23.11. YLIVIESKA YLIVIESKA YLIVIESKA KALAJOKILAAKSO AREENA KALAJOKILAAKSO AREENA KALAJOKILAAKSO AREENA 4.12. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa yhtyeen kehitelleen kokonaan oman linjansa, jonka apinointi tullee lisääntymään lähivuosina huomattavasti. Parhaimmillaan yhtye on silloin, kun se on kaikkein kauimpana metallista ja Shmailyukin herkemmät soultendenssit pääsevät esiin. SALOHALLI SALOHALLI SALOHALLI 20.12. 15.11. 19.12. 13.12. 39,90 € (SIS. 22.11. 17.12. TAMPERE-TALO TAMPERE-TALO TAMPERE-TALO KLO 15 KLO 15 KLO 15 JA JA JA KLO 19 KLO 19 KLO 19 12.12. Erityiseksi homman on tehnyt se tosiasia, että bändi ei ole tinkinyt musiikkinsa nihilistisestä perusluonteesta lainkaan, vaan lyö kovan nousukiidon keskellä tiskiin uransa kenties hankalimmin lähestyttävän albumin. Bändin 15.11
To Bathe from the Throat of Cowardice ei juuri suo hengähdystaukoja. Jaakko Silvast ALUNAH Violet Hour HEAVY PSYCH SOUNDS Brittiläinen Alunah on pukannut koko 13 vuoden olemassaolonsa ajan tasaisella tahdilla erinäistä pienjulkaisua ja albumia, joista Violet Hour on järjestyksessään viides. Siksi on suoranainen harmi, että nelikon vahvasti kitaravetoinen stadionrock ei oikein toimi levyllä. Vitriol ei hidastele liikoja, vaan väkivaltaisesti tikkaava blastbeat dominoi läpi levyn. Losing Gravity svengaa mahtavasti ja biisien palaset istuvat kohdilleen saumattomasti, mutta sen musiikista puuttuu sielu. VITRIOL To Bathe from the Throat of Cowardice CENTURY MEDIA Portlandista tärähtää! Eri nimellä ja deathcorehommilla aloittanut yhtye on luonut nahkansa ja keskittynyt julmaan ja tekniseen death metal -sarjatulitukseen. Keskitempoisen ja hitaan välimaastossa matavat raidat käyvät tylsiksi, vaikka paketilla on mittaa vain 27 minuuttia. Orkesteri soittaa taidokkaasti, eikä sen levyissäkään ole sinällään mitään moitittavaa. Soundiksi kylmää, terävää ja munaskuita pyörittävää alaviresepeliä sekä tuskaista kitarapurjerevittelyä. Puuduttavaa ja yksioikoista. Albumin 11 biisin kattauksessa ei ole mitään, mikä sytyttäisi tai jäisi mieleen, bonusraita Bulletproofia lukuun ottamatta. Bändin sävellykset eivät ole kovinkaan ihmeellisiä, mutta mainittujen ominaisuuksien ja Siân Greenawayn nätisti kokonaisuuteen istuvan lakonisen laulutyylin ansiosta kokonaisuus kohoaa keskitason paremmalle puolelle. uran suurimpia kohokohtia ennen Losign Gravityn julkaisua lienee itsensä Bon Jovin lämppääminen Olympiastadionilla kesäkuussa 2011. Tällä kertaa asiat lienevät toisin, sillä Pitfalls nappaa otteeseenHaluaisin tykätä Block Busterista, mutta niin tapahtuu vasta sitten, kun se saa aikaiseksi kunnolla tarttuvia hittejä. Harvoissa hitaammissa muserruskohdissa kuuluu erityisesti Morbid Angelin perintö, mikä on tietenkin vain ja ainoastaan hieno asia. Jostain syystä ne eivät ole kuitenkaan jääneet kestokuunteluun. Tällä levyllä lyödään kovaa. Kari Koskinen LEPROUS Pitfalls CENTURY MEDIA Leprous on yhtye, jota olen ihaillut aina varovaisen etäältä. Bändillä on todella miellyttävän lämmin ja letkeä soundi, ja sen tyylinä on doom metal, jossa on lähes alati mukana rokkavaa rullaavuutta. Mega MASS WORSHIP Mass Worship CENTURY MEDIA Äärimmäisen raskasta hardcorea sekoitettuna Neurosisin murskeKaikki kunnia kuitenkin yhtyeen soittoja lauluniekoille – heidän tekemisestään kuuluvat yhdessä paahdetut mailit. Sen sijaan asia tarjoillaan päin naamataulua kovalla uhittelulla ja aggressiolla, ja hyökkäys on päällä jatkuvasti. Vitriolin myllytyksessä vilahtelevat sellaiset suurnimet kuin Morbid Angel, Immolation ja Suffocation, mutta mainittuihin verrattuna se on täysin hullu. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Tami Hintikka levyihin ja rujonhitaaseen ruotsikuoloon. To Bathe from the Throat of Cowardice on väkevä pelinavaus, joka antaa joka kuuntelulla hieman enemmän. Tukholmalaisbändin esikoinen paiskoo riffejä antaumuksella ja jurnutus on helvetillisen jämäkkää, mutta minä en tahdo löytää biisejä. Lavalla Block Buster onkin osoittanut olevansa perin ammattitaitoinen ja energinen tekijä. Hakusessa on ollut mahdollisimman painava maailmanloppu, minkä edessä on uhrattu sekä tarttuvuus että dynamiikka. Levy edustaa eittämättä modernia kuolometallia, mutta se välttää muovisen hiplaamisen ansakuopan, jonne liian moni nyky-yrittäjä lankeaa. Johan näillä luulisi lähtevän, mutta kun ei. Vitriolin musiikki on tauottoman myrskyisää kaaosta, ja yhtye hallitsee sen liikkeitä millintarkasti ja viimeistä piirtoa myöten
Historiaa ei tarvitse kirjoittaa uusiksi Voidwalkerinkaan jälkeen, mutta asiansa osaavien musikanttien näpeissä aggressiivinen, mutta silti riittävän monipuolinen mäiske aiheuttaa välitöntä mielihyvää. Ne, jotka odottavat levyltä metallia, tulevat pettymään rajusti, vaikkakin veikkaan, että tälläisten ihmisten määrä on suhteellisen pieni, yhtye kun ei ole koskaan houkutellut luokseen minkään sortin puristeja. Bändikokoonpanon lisäksi levyllä kuullaan sellisti Raphael WeinrothBrownea ja viulisti Chris Baumia (Bent Knee), jotka ovat auttaneet yhtyettä soiton lisäksi jousisovitusten teossa. Kierroksia lisätään tarvittaessa melodisen bläkkiksen keinoin, kuten Hall of a Thousand Mindsissa, ja puhtoisesta soundista huolimatta kitarat jyräävät tanakasti, siellä täällä death metalin puolella käväisten. Mutta vaikka albumi ei ole soonisessa mielessä raskas, se on kaukana pirteästä poplevystä. Biiseissä ei kikkailla liikaa, vaikka ruotsalaisyhtye malttaa tehdä muutakin kuin hakata päätä seinään. Antti Luukkanen HOT BREATH Hot Breath THE SIGN Hot Breathin debyytti-ep:stä kuulee heti, että bändi on Ruotsista. Silti levy ei sisällä pelkkää synkistelyä, vaan väliin osuu onneksi hyviäkin päiviä. Everfrostin idea on joka tapauksessa omaperäisyydessään virkistävä ja Winterider pikkutuhmine mangasarjakuvineen loppuun saakka mietitty kokonaisuus. sa saman tien ja vie kuulijan jonkin aidosti uuden ja oudon äärelle. Kun soppaan ripotellaan riittävästi melodioita ja ärisijä Joakim Mikiverilla on riittävän miehekäs ote, porukan kolmosalbumi on laskettava onnistumiseksi. Jaakko Silvast ONE HOUR HELL Voidwalker VICISOLUM Aijai, kylläpä moderni thrash voi kuulostaa välillä niin tehokkaalta, että se saa kropan suorastaan jännittyneeseen tilaan. Mikko Malm EVERFROST Winterider ROCKSHOTS Kotoisen Everfrostin sinfoninen melometalli soi yhtyeen kakkoslevyllä rönsyilevän mahtipontisesti. Orkestraatiot ovatkin tyylikkäitä ja tuovat sävellyksiin mukavaa lisäulottuvuutta. Kimmo K. Kyseessä on myös ehdottamasti yhtyeen emotionaalisesti syvällisin levy. Ja aivan mainioltahan touhu kuulostaa. Ensimmäistä kertaa urallaan Leprous on onnistunut luomaan aidosti koskettavaa musiikkia. Samoista lähtökohdista tosin kumpuaa myös yhtyeeseen kohdistuva kritiikki: tämä kaikki on tehty jo useammassakin aallossa, ja ennalta-arvattavuuden taso on melkoinen. Musiikki värittää taitavasti elämän eri puolia ollen joskus höyhenenkevyttä ja ilmavaa, toisinaan hyvinkin orkestraalista ja melodramaattista ja sitten taas hyvinkin vihaisesti eteenpäin puskevaa tunteensiirtoa. Anime-kuvastosta ja pelimaailmasta vahvasti ammentavan yhtyeen tekeminen on tiukkaa ja ammattitaitoista, mutta sisällöltään Winterider on jokseenkin möhkäle. Yhtyeen kuudes levy on paras esimerkki siitä, miten järkevästi toteutettu uudistuminen tapahtuu. Koskinen LAPINPOLTHAJAT Lauluja Suomesta STUPIDO Lapinpolthajien neljäs albumi vaikuttaa kerrassaan mainion kolmosen jälkeen vaisuhkolta jo ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa.. Genre, joka on puolivaloilla läpsytellessään ikävystyttävyyden huippu, kasvaa oikeissa käsissä olotilaa kohentavaksi adrenaaliryöpyksi. Pitfalls on eräänlainen teema-albumi laulaja Einar Solbergin henkilökohtaisesti kokemasta masennuksesta. Biiseissä on pointtia, soittajat osaavat soittaa ja Jennifer Israelssonin rapsakankäheä ääni sopii vintagetuuttaukseen varsin komeasti. Yhtenäinen teemakokonaisuus kantaa kuriositeetin turvin, mutta genrelle ominaisten tärppibiisien puute jää vaivaamaan. Takana on tietenkin KISS ja pumppaava hard rock tuplakitaroiden ja voimallisten laulumelodioiden kera. Pitfalls on taideteos, josta löytää jotain uutta jokaisella kuuntelukerralla. Leprous ei ole menettänyt identiteettiään, se kuulostaa edelleen itseltään, mutta tällä kertaa bändi on venyttänyt musiikillisia rajojaan enemmän kuin koskaan ennen. Oikeastaan vain Dragonforce-pastissi Darkwoods Drain Backwaters jää mieleen. Muhevasta puksutuksesta, vahvasta melodisuudesta ja hallitusta etukenosta on joka tapauksessa nostettava hattua. Meininki, soundit ja yliamerikkalainen englannin lausunta tuovat välittömästi mieleen The Hellacoptersin, mitä nyt eka biisi menee myös AC/DC:stä
Ja kyllähän tekee hubaa! Rättiä ei ole turhia putsattu. Yhtäältä Runemagickin armottomuus puhuttelee ja lähes hypnotisoi vähäisistä aineksista taotulla jyrällä. Mega RUNEMAGICK In Desolate Realms HIGH ROLLER Göteborgin suunnalta kuuluu muutakin kuin hittipitoista ja helposti pureskeltavaa melodeathiä. Yhtyeen neljäs täyspitkä on rasvainen ja ärhentelevä rocksekasotku, vauhdin ja muuttuvien rytmien jäärä ja samalla raikas sekoiluöveri vääntyilevine alamäkiriffeineen. Ihastuin Don’t Hear It… Fear It! -debyyttiin (2012) aikoinaan niin päätä pahkaa, että tilasin bändin paidan ja hihamerkin jo levyn ensikuuntelun toisen kappaleen kohdalla. Ensimmäiset kuuntelukerrat vahvistavat ennakkopelkoja. Yhtä vaivattomasti heilahdetaan niin Sladen, Ramonesin kuin Motörheadinkin tunnelmiin. Trio jyystää protommin ja heavypsychemmin kuin useimmat autenttiset protometallibändit 1970-luvulla. Valoa ei väläytellä, mutta muutama korkeampi surumielinen melodiakuljetus kuullaan. Epämääräinen läjä mustemman laiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Toisaalta korva alkaa kaivata enemmän kerroksia sekä rikkaampia, raikkaampia ja kekseliäämpiä kuvioita. Tami Hintikka WÖMIT ANGEL Under Sadistic Pressure REAPER METAL Nimeään myöten sikamaisesti turpiin tykittävä Wömit Angel pyyhkii näemmä yhä samalla rätillä kuin debyytillään vuonna 2002. Toinen alkuperäisjäsen Louis ComfortWigget naputtaa tempoilevaa bassoa. Bändi haisee jo lähtökohtaisestikin liian aidolta ja roisilta saavuttaakseen ihastelua vähänkään kauempaa genrerajan väärältä puolelta, ja hyvä niin. Se on yhtä aikaa pehmeää, melodista, kukkoilevaa, rietasta ja raakaa. Laulajakitaristi Tommon tekstitkin näyttäytyvät mielenkiintoisista aiheistaan ja tarkkanäköisistä havainnoistaan huolimatta tylsempinä kuin aiemmin, vaikkei niistä tuttua koskettavuutta tai itselleen naureskelua puutukaan. Välissä on julkaistu parikin pitkäsoittoa, mutta itse saan uutta otetta vasta nyt. THE ADMIRAL SIR CLOUDESLEY SHOVELL Very Uncertain Times RISE ABOVE Jos pidät rikkinäisestä, hikisestä, bensankatkuisesta, likaisesta, röyhkeästä ja rumasta, kuuntele tätä! Mikäli koulukuntaisen rullaava metalli, rock’n’roll ja kalja saavat vipinää kinttuihisi ja ilmarummutuksen riistäytymään hallinnasta, kuuntele tätä! Jos hamuat siistiä studiosoundia, riidattomia sointuja, johdonmukaisia rakenteita ja mammonaa, älä kuuntele tätä! Englantilainen The Admiral Sir Cloudesley Shovell perustettiin Hastingissä 2008. Ainoa alkuperäisjäsen Nicklas ”Terror” Rudolfsson örisee väkevästi ja selkeästi artikuloiden, hieman Greg Mackintoshin tapaan. Levy kuulostaa soundillisesti voimattomalta, kerrasta lanttuun tarttuvia ”hittejä” ei ole kuin jo ennakkoon sinkkuina julkaistut Paperittomana steissillä ja Ajasta iäisyyteen ja B-puolelta löytyykin sitten jo useampi mitäänsanomattomuutta lähentelevä huiskaisu. Lauluja Suomesta tuskin nostaa Lapinpolthajia yhtään sen suuremmaksi kuin se jo punk rock -skenessä on. In Desolate Realms on yli tunnin mittainen, hidastetun maanvyörymän lailla kaiken alleen tukahduttava jyräys. Trio on enemmän kuin päälukujensa summa, se on tuhti energiapumppu. Death/doomiahan tämä on, mutta sieltä värittömämmästä ja karummasta päästä: meno pidetään jylhänä, eikä sävykkyydellä pelailla liikoja. Vinyylin perspuolikin nousee useampaan kertaan kuunneltuna ok-tasolle. Mikä tärkeintä, lainailusta huolimatta bändi kuulostaa eniten puolifalskilta ja härskiltä itseltään. Natinastani huolimatta Lauluja Suomesta ei ole mitenkään kehno levy, ainoastaan edeltäjiään jokaisella osa-alueella vähän heikompi. Bändin kakkonen ja kolmonen olivat okei, mutta vain okei. Itse musiikki on kuin laulut, eli vahvaa, monimutkaisuutta kaihtavaa ja kolkkoa kuin kuolema. Nyt homman nimenä on hitaasti laahaava kuolometalli. Vuodesta 1990 katkonaisesti toiminut Runemagick luottaa synkän muserruksen yksinkertaiseen tuhovoimaan. Nyt allekirjoittaneen naama on taas virneessä, kun Very Uncertain Times osoittautuu bändin ylivoimaisesti toimivimmaksi kokonaisuudeksi! Annika Brusila Siirtyminen ”omilta” lafkoilta sinänsä arvostetulle Stupidolle, identtinen nimi muutama vuosi sitten ilmestyneen Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen paluulevyn kanssa ja kanteen valikoitunut tuttu meemikuva kropasta pää syvällä hangessa ja jalat kohti taivasta vaikuttaa väkisinkin ideaköyhältä. Upouusi rumpalitar Serra Petale svengaa kertakaikkisen napakymppiin ja tuo bändiin tuoretta notkeutta, täsmärynkytyksestä tinkimättä. Korva tottuu toistojen myötä pehmeämpään tuotantoon, ja harmaasta biisimassasta alkavat nousta esille kiertue-elämän ja bändikaverien ihanuudesta kertovat, muita raivokkaammat Vittu mä vihaan punkkia! ja Sössötys. Juuri kun homma meinaa vatkautua voiksi, ovat uudet metkut ilmassa ja kierrokset sen kuin kovenevat. Välillä tulee mieleen Chuck Berry tai jopa Hurriganes. Keulahahmo Johnny Gorilla (päärähisijä myös yhtyeessä Gorilla) hoitelee kitaran ja rökityslaulun. Se tamppaa Budgien, Dustin, Sir Lord Baltiomoren ja Bangin tonteilla. Niistä tuskin yksikään päätyy settilistaan. Yllättäen kokonaisuuden toimivin biisi on monipuolinen, yli 12 minuuttia kellottava Wolves of Nocturnal Light. Ne luovat pimeyteen kaivattua hohdetta. Äijärenkutus on irtonaista ja koulukuntaista
Bändin mäiske on sopiva sekoitus blastaavaa kaahausta, rässimäistä juoksua ja ilkeää vääntöä. Perustaltaan tämänkaltainen mättö on ensisijaisesti livemusiikkia, ja Under Sadistic Pressure onnistuu yhdistämään äänimaailmaansa sekä livetilanteiden säröistä kaaosta ja elävyyttä että artikuloidumpaa tappoa. Sen johtavin piirre on black metal, mutta sekaan on sulatettu paikoin lähes shamanistisia tunnelmia, synkkää ambientia ja ties mitä muuta. Joni Juutilainen SÖLICITÖR Sölicitör GATES OF HELL Katu-uskottavin heviumlautein varustettu Sölictör saa uralleen vauhdikkaan lähdön, kun metallimenneisyyden laadukkaasta palvonnasta tutuksi tullut Gates of Hell julkaisee uusiksi bändin aiemmin tänä vuonna ilmestyneen pienen painoksen kasetti-ep:n. Tämä ei kuitenkaan tarkoita yksipuolista säveltaidetta. Kari Koskinen IMAGIKA Only Dark Hearts Survive DISSONANCE Imagika on jauhanut metalliaan yli neljännesvuosisadan, mutta sieltä täältä testatut levynsä ovat asiallisista musiikillisista lähtökohdistaan ja taidoistaan huolimatta jääneet vain ihan kivoiksi. Julkaisu ei ole mikään ihme, sillä yhtyeen 1980-luvun Helstarista muistuttavassa vauhdikkaassa muinaismetallissa on juuri oikeanlaista koukkuisuutta ja vimmaisuutta aina Amy Lee Carsonin laulusuoritusta myöten. Mega DEAD REPTILE SHRINE Tales of the Unknown BESTIAL BURST Erikoista rituaalimusiikkiaan pian 20 vuotta tehnyt suomalaisentiteetti Dead Reptile Shrine on herättänyt ihmetystä musiikkinsa erikoisuudella, eikä Devamitran sooloprojektina kulkeva bändi päästää kuulijaa helpolla nytkään. Tales of the Unknown on odotetusti todellista outsiderkamaa marginaaliselle yleisölle, joka käsittää musiikin hieman eri tavalla kuin niin sanottu peruskuulija. Tales of the Unknown sisältää reilut 73 minuuttia musiikkia, jonka yhtenäistä linjaa on lähes mahdoton määritellä. Musiikin ohella myös soundi on saatu erittäin toimivaksi. Riffeistä löytyy vetoa, ja kun puolituntinen myrsky on lusittu, uusi annos niittejä, kaasunaamareita, panosvöitä ja sadomasokistista rankaisua pyörii jo mielessä. Lähes kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon aikana ei ole muuttunut mikään: Only Dark Hearts Surviven thrashvaikutteet ovat tasaisen lepsuhkoja ja Amerikan mallin power metal -viba liian melodiaköyhää ja voimatonta. Kaikki on soitettu purkkiin haparoivalla otteella ja kenties monilta osin inspiraation viemänä, mikä kasvattaa hämmennystä entisestään. Minkään sortin suurempaa nerokkuutta tai kekseliäisyyttä tässä ei tarjoilla. Bändin nimeä saa edelleen ihmetellä, mutta biisinivaskan äärellä ei närästä pahasti. Nämäkään biisit eivät ole yleisen vertailun mukaan ”hyviä”, vaan pikemminkin jollain alkukantaisella tasolla koskettavia. Turpaan alussa, turpaan lopussa ja turpaan vielä välissäkin. Mega MICHAEL SCHENKER FEST Revelation NUCLEAR BLAST Saksan kitaralegenda ja heavy rockin ikihonka leipoo hyvällä nivelöljyllä voideltua setäheviä. Kovin kummoista vaarantunnetta tai tunteenpaloa ei edes useista. Loppuun lätkäisty kahden biisin demo ei ole karuudessaan kummoinen bonus, mutta itse pienjulkaisu lataa ensi vuonna ilmestyvälle debyytille mukavasti odotuksia. Vähän jäyhää automaattivaihteella etenemistä toki on havaittavissa tontilla jos toisella. Itsellenikin bändin tuotanto on näyttäytynyt harvinaisen hankalana sisäistää, eikä Tales of the Unknowniakaan voi pitää varsinaisena hittilevynä, vaikka siltä löytyy muutamia Dead Reptile Shrinen uran parhaista kappaleista. Devamitran lähestymiskulma black metaliin on niin omalaatuinen, että miehen touhuista saa tuskin kukaan ulkopuolinen koskaan täysin kiinni. Muistakin yhteyksistä tutut muusikot ovat saaneet pitkällä kokemuksellaan aikaiseksi pikkunätin mutta nopeasti unholaan painuvan levyn. Kaikki tulee päin näköä ilman ylimääräistä pehmennystä tai silottelua. Kun kesken blackmetallista Motörheadiä muistuttavan pamputuksen irtoaa bassosoolo, mieleen tulevat väkisinkin eräs Taneli Jarva ja Latex Cult. Wömit Angel kuitenkin hallitsee oman puhdasverisen ja punkhenkisen rietastelunsa sen verran suvereenilla ja yksinkertaisen tehokkaalla otteella, että päässä pyörii lähinnä otsaan jatkuvasti iskeytyvä seinä. dan törkyä piiskataan silmille varhaista Impaled Nazarenea kunnioittavassa hengessä
Kari Koskinen HAIL CONJURER Erotic Hell BESTIAL BURST Muiden muassa Hooded Menacessä ja Horse Latitudesissa vaikuttavan Harri Kuokkasen sooloprojekti Hail Conjurer tarjoaa toisella albumillaan barbaarista ja kulmikasta black metalia, joka onnistuu ruoppaamaan genrensä syvimpiä pohjamutia ihailtavan suoraselkäisesti ja pelotta. Hyvästä perusveivauksesta nousee mieleenpainuvalle tasolle pari biisiä. Tai vekkulia funkmetallia Mr Bunglen tai peräti Waltarin tyyliin. Satunnaista sooloa tai pientä kitaramelodiaa isompaa väritystä ei tarjota. Vaikka Revelation ei pidä sisällään poikkeuksellisia määriä sävellyksellistä innovatiivisuutta tai ilmaisun energisyyttä, levystä ei ole sinällään juuri pahaa sanottavaa. Kaikkiaan albumi on esimerkillisen ennakkoluulotonta ja äkkivääryydessäänkin linjakasta menoa, jossa on vahvasti läsnä oma, sopivan persoonallisesti säväyttävä tatsi. Ihme kyllä huumorista vakavampaan tunnelmaan vaihteleva sekametelisoppa toimii erinomaisesti, vaikka bipolaarinen veuhtominen ensi alkuun vähän hämmentääkin. Kimmo K. Ihan asialliset biisit etenevät vuosikymmenten kokemuksen jämeryydellä ja yllätyksettömällä ammattitaidolla jäsentyen perinteisempään ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Mikäli tähän sapluunaan puristettu myllytys on juttusi, arvosanaan voi heittää kevyesti pykälän lisää. Somehow Jo’n kuvio on varsin monimuotoinen ja jännittävä. Porukasta ei voi kuvitella hikoilevan oikein kenenkään muun kuin 64-vuotiaan maestron, vakiona päässä olevan pipon takia ehkä sittenkin. Uskottavaa möyrintäähän tämä on, vaikka levyn päätyttyä mieleen ei olisi jäänyt oikein mitään. Menoa on moneen lähtöön, mutta pohjasointi on kimuranttia djent-mäiskettä miltei Animals as Leadersin tapaan. Koskinen asiaan paremmin vihkiytynyt pitää alansa parhaimmistona. Kuolometallin groovaavampi osasto tulee tutuksi, kun pääosin keskitempoisesti runtattu mätke kulkee paksusta riffistä toiseen. Samaa b-luokan reittiä luovii myös vuosikymmenen levytystauon jälkeen julkaistava Alpha and the Omega. Levytysuralle mahtuu satunnaisia onnistumisia ja suoranaista kuraa. Laulu on kauttaaltaan karkeaa, eikä turhia välinössöilyjä harrastella. Äärimmäisen omaleimaisella sykkeellä kulkeva Erotic Hell ei sijoitu oikein mihinkään valmiiseen muottiin. Onnistuneesti tuotettu ja muhkeasti jyrisevä kiekko onnistuu kiilaamaan itsensä bändin tuotannon parhaimmistoon. Näin täydellisen ajatonta ja kompromissitonta mustaa metallia ei tule vastaan aivan joka käänteesN IK K E P U SK A LA melodiseen hard rockiin ja tuplabasarimoukutukseen, shufflella ja suorana. Kimmo K. SOMEHOW JO Tusk INVERSE Heti kättelyssä käy ilmi, että tamperelaisnelikon meininki on vallan riemukasta, vaikka albumin aloittava Alcoholiday lienee levyn vähiten upeaa suorittamista – ainakin alkuosaltaan. Lähes tunnin mittainen albumi kärsii kuitenkin samoista ongelmista kuin osapuilleen jokainen edeltäjänsä: Lundemark ei ole ollut koskaan kovin mukaansatempaava säveltäjä ja yksittäisten huippuraitojen nimeäminen ei vain tahdo onnistua. Soundit ja soitto ovat ihan maailmanluokan tavaraa, ja tarttuvuutta löytyy kiitettävästi niin laulumelodioista kuin riffeistäkin. Siltä löytyy toki osansa muinaisen Samaelin tunkkaista jumittelua ja Beheritiin viittaavia kosketinsoitinjuttuja, mutta paikoin musiikista tulee mieleen romuluisemmalla otteella toteutettu Bölzerkin. Onhan death metalin soittaminen ihan kiva harrastus. Konkhra on onnistunut luomaan itselleen täysin perusaineista kasatun tyylin, jossa se ei kuitenkaan vaikuttaisi suoranaisesti kopioivan ketään. Koskinen KONKHRA Alpha and the Omega HAMMERHEART Kolme vuosikymmentä enemmän tai vähemmän aktiivisesti pinnan alla takonut Konkhra on niitä valtameren sattumia, joita tuskin kukaan vauhdikkaista kappaleista huolimatta välity. Tai sitten progepoppia isolla kädellä annosteltuna, kuten 3-yhtyeellä. Levyistä yksikään ei ole jäänyt elämään, mutta Anders Lundemark ei luomuksestaan luovu. Tehokkaasti ja raskaasti tässä kuitenkin moukaroidaan
Korvauksia jaetaan nykyisin jopa kaksi kertaa aiempaa nopeammin. Selkeämpi ja rauhallisempi ilmaisu tuntuu soveltuvan yhtyeelle ja Gabrielille paremmin. RAHAA KAKSI KERTAA NOPEAMMIN KAUPAKSI MAAILMALLA Gramexin kehittämä tilitysjärjestelmä on niin edistynyt, että sitä ostetaan nyt muihin tekijänoikeusjärjestöihin maailmalla. Korvauksia sai runsas 7000 oikeudenhaltijaa. Jotta kritiikkini ei olisi pelkästään negatiivista, Frank Frazettan fantasiamaalaukset mieleen tuovaa kansitaidetta ei voi kuin kehua. Gramex tekee töitä sen eteen, että musiikkia pystytään Suomessa tekemään huomennakin. Jonkin sortin pilleriä tämä veivaus kaipaisi. Siellä täällä ilmenee myös selkeää hyvyyttä, mutta ei heavymmällä sektorilla. niin, velttouden vuoksi. Se on myyty jo viiteen ulkomaiseen tekijänoikeusjärjestöön. Perinneheavyn ja kirkasotsaisen vintage folk rockin keinoin julkituotu ilmaisu on kohdakkoin aika karvojanostattavaa fantasiakiekumista. Norjalaisten ensimmäinen kyykkäys tapahtuu The Infernal Pathwayllä, joka sekin jatkaa yhtyeen musiikillista kehitystä, mutta valitettavan laimeaan suuntaan. Joni Juutilainen PUNGENT STENCH & DOCTOR HEATHEN SCUM OF THE MENTORS #rapemetoo DISSONANCE Pungent Stenchin Club Mondo Bizarren (1994) liejuisen vääntämisen ja The Mentorsin sikailurockin sekoitukselta kuulostava yhteistyö juontaa juurensa yli vuosikymmenen taakse. Samaa laiskan keskitempoisesti jurnuttavaa törkyä suoltavat kappaleet on rakenneltu kaikki samasta muotista. Vaikka toki sen omimman äänen soisi löytyvän ilmavammankin ilmaisun äärellä. Kari Koskinen TOTAL HATE Throne Behind a Black Veil EISENWALD KRINGA Feast upon the Gleam TERRATUR POSSESSIONS Black metalin perusarvoja palvova Total Hate tykittää neljännellä kokopitkällään musiikkia, jonka kutsuminen omaperäiseksi olisi puhdas vale. Raidoista olisi saanut koostettua yhden kelvollisesti toimivan seiskatuumaisen, mutta täyspitkän mitassa setämiesten paneskelufantasia on harvinaisen harmitonta ja yhdentekevää kuunneltavaa. Gramexilla on yli 54 000 asiakassopimusta muusikoiden ja tuottajien kanssa ja yli 31 000 korvauksia maksavaa asiakasta. Säveltämiseen on mennyt ehkä päivä tai kaksi. Sisällön suuria puutteita ei peitä edes isokeuhkoinen, mutta taidoiltaan vain kohtuullinen laulajatar Stacey Peak. Saksalaisbändin ilkeily viittaa enimmäkseen Carpathian Forestin ja Darkthronen kaltaisiin norjalaisen mustan metallin kivijalkoihin, eli lu7000 SAI KORVAUKSIA Tekijänoikeusjärjestö Gramex jakoi syyskuussa 2,75 miljoonaa euroa korvauksia muusikoille ja tuottajille. Silloin jaetaan jo tämän vuoden alkupuoliskolla kerättyjä korvauksia. Tällä kertaa perinteistä heavyä mustaan tykitykseensä lisäillyt 1349 on omassa sarjassaan toki pätevä, mutta näin turhanpäiväisen ja keskinkertaisen levyn livahtamista bändin näpeistä voi pitää melkein rikoksena. Kimmo K. Joni Juutilainen SAVAGE MASTER Myth, Magic and Steel SHADOW KINGDOM Savage Master promotoi itseään yhdellä tökeröimmistä bändikuvista, mitä olen aikoihin nähnyt, ja musiikkinsa on täysin samassa linjassa. Akustispohjainen We’ll Find a Way on kuin laulamaan oppinut ja seestynyt Madonna laulamassa rokkaamaan äityneen Simon & Garfunkelin kanssa. Viime vuonna Gramex jakoi 22 miljoonaa euroa korvauksia. Lisäksi myyntineuvottelut ovat kesken kolmen muun järjestön kanssa. T E R V E I S I Ä G R A M E X I S T A IL M O IT U S. Tällainen nopeus on poikkeuksellista. sä, ja Hail Conjurer on todellakin onnistunut tavoittamaan ilmaisussaan jotain primitiivitunteita koskettavaa. Mega MOON CHAMBER Lore of the Land NO REMORSE Ilmeisen osaava laulajatar Marta Gabriel ilmaisee korkealentoisen tarinallisia sanoituksia tunteella ja monipuolisesti pikkubändien jäsenistä koostuvan Moon Chamberin debyytillä. Myth, Magic and Steel on totaalista käppämetallia, jossa käppäisyys tarkoittaa pelkästään latteutta, joka tasolla. Toivottavasti bändi löytää punaisen langan, jota seuraamalla se pääsee pois fantasiaheavymaailman ankeimmilta seuduilta. LAURI KAIRA Kirjoittaja on Gramexin viestinnästä ja sidosryhmäsuhteista vastaava johtaja. Palsta on ilmoitus, jossa muusikoiden ja äänitetuottajien tekijänoikeusjärjestö Gramex kertoo toiminnastaan. Se sisältää pääsääntöisesti tallennekorvauksia ja taustamusiikkikorvauksia vuodelta 2018 sekä Gramexin ulkomailta vastaanottamia korvauksia. Musiikkinsa ei ole missään nimessä hienoa, kaunista tai edes millään tasolla hämmästyttävää, mutta sen kömpelöltäkin tuntuvan ilmaisun pyörteissä tuntee aidon energian sekä black metalille tärkeän voiman kosketuksen. Näitä samoja raitoja on julkaistu ennenkin, ja siihen se olisi saanut jäädäkin. The Nine Ladies jatkaa aika samaan tyyliin, ja ilman näitä kappaleita peruste yhtyeen olemassaololle tuntuisi huomattavasti heppoisammalta. Kyseessä oli Gramexin syystilitys. Koskinen 1349 The Infernal Pathway SEASON OF MIST Kuusi albumia pukanneen 1349:n jokainen levy on ollut black metalin puitteissa erilainen, mutta bändin linjaa on voinut pitää tasaisen onnistuneena. YLI 80 000 ASIAKASTA Gramexilla on hyvät referenssit kehittää tilitysjärjestelmiä. Gramex pystyy tekemään tämän, koska sen yhdessä itävaltalaisen BiConcepts-yhtiön kanssa kehittämä Apollo-tilitysjärjestelmä mahdollistaa aiempaa nopeamman tilitysvauhdin. Lopullisen korvaustilityksen tekeminen taiteilijoille jo keruuvuonna on harvinaista Gramexin ulkomaisten sisarjärjestöjen keskuudessa. Erotic Hell on odotettua parempi albumi, joka antaa odottaa levy per vuosi -vauhtia etenevältä Hail Conjurerilta vieläkin kovempia suorituksia. Pornoleffana meno voisi tarkoittaa yli-ikäisten, pesemättömien misogynistien velttoilua, jossa rahalaukaus jää tulematta... TUPLANOPEUDELLA Seuraava tilitys tapahtuu joulukuussa
Sessiorumpaliksi on pestattu entinen Mardukkannuttaja Lars Broddelsson, joka hoitaa tonttinsa juuri niin jämptisti kuin kuuluukin. The Russ Bergquist Project kerää yhteen vuosien varrella pöytälaatikkoon kerääntyneitä sävellyksiä, jotka eivät ole ilmeisesti olleet riittävän hyviä päätyäkseen minnevassa on vahvasti riffivetoisia sävellyksiä, jotka yltyvät paikoin Death Raid Apocalypse -kappaleen kaltaisiksi vauhdikkaiksi tykityksiksi. Tämä on kieltämättä huolestuttava merkki, kun musiikin pitäisi olla totaalista vihaa ja raivoa huokuvaa black metalia. Joni Juutilainen INFIRMITY Descendants of Sodom LOST APPARITIONS Infirmity Amerikan Yhdysvalloista tuntuu saaneen vajaassa kymmenessä vuodessa palettinsa melko lailla mukavasti kasaan treenaamalla parin ep:n ja demon verran. Mikin varressa joikaa tuntemattomampi suuruus Ivan Giannini, mutta tervepä terve tätä operointitasoa: ukko ei häviä laisinkaan kyseisellä tontilla aiemmin laulaneille maanmiehilleen Fabio Lionelle ja Michele Luppille. Varsin kelpo debyytti, mutta jäämme odottelemaan vielä parempia aikoja. Jaakko Silvast A N D R E A FA LA SC H I ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Onkin kutkuttavaa, että When All the Heroes Are Dead iskee kuin miljoona volttia. Russ Bergquist on kanadalainen basisti ja auttava laulaja, jonka nimekkäin bändipesti löytyy vuosituhannen taitteen Annihilatorista. Mega MYRONATH Into the Qliphoth NON SERVIAM Myronath on Hellcommander Vargblodin ja Maiphasin muodostama ruotsalaisduo, jonka debyyttilevy sisältää suoraan asiaan käyvää black metalia, joka ei ota vankeja saati anna armoa. Feast upon the Gleam ei ole varsinaisesti huono levy, mutta eipä se lähde missään vaiheessa odotetunlaiseen lentoonkaan. Se ja sama, onko kyseessä jokin nopsakammista The 26th Machinestä, 3 Men Walk on the Moonista tai levyn nimibiisistä, maalailevampi Fall from Grace tai aavistuksen perinteistä kikkeliheviä raskaampi On the Ides of March, laatu ja tekeminen on taattua kaikilla nopeuksilla ja taajuuksilla. Onneksi orkesteri ei tyydy kopioimaan esikuviaan, vaan sen musiikki vaikuttaa tulevan autenttisesta paikasta ja kaksikolla tuntuisi olevan kykyä säveltää tarttuvia riffejä ja melodioita. Vision Divinen uusi tuleminen tekee hyvää myös bändin genren kotimaankarsinalle, jossa on jo vuosia katseltu Luca Turillin, Alex Staropolin ja Fabio Lionen Rhapsody-liitännäisten keskinäistä miehistönja nimenvaihdosvääntöä. Myronathin sointi on leimallisen ruotsalainen ja vertautuu vahvasti mainitun Mardukin ja Dark Funeralin 1990-luvun tuotantoon. Äijä hallitsee instrumenttinsa ja on varmasti muutenkin oikein joviaali heppu, mutta sooloartistiksi hänestä ei ole. Mikko Malm RUSS BERGQUIST The Russ Bergquist Project SAOL Keuhkotautinen grungebändi soittamassa covereita Annihilatorin demobiiseistä, jotka eivät koskaan päässeet pitkäsoitoille asti. Valitettavasti se on kuitenkin tällä kertaa osuva sellainen. When All the Heroes Are Dead on kuin riemuitseva juhlakulkue, jonka vauhdikkaasta menosta, anteliaista melodioista ja värikylläisestä musiikista skeptisempikään kuulija ei voi olla hullaantumatta. Tämä ei ole luonnehdinta, josta olisi syytä olla ylpeä. Arvostetulle Terratur Possessionsille ensimmäisen levynsä julkaiseva itävaltalaisporukka Kringa soittaa sekin melko tyylipuhdasta mustaa metallia, mutta saa puhkuttua musiikkiinsa kaivattua omaa henkeä. ki puolet hyvin niputtava Cloak of Unbound Fears antaa kuitenkin hyviä merkkejä Kringan osaamisesta, joten seuraavalla kiekolla saattaa kajahtaa jo paljon kovemmin. Jos bändi saisi fokusoitua ilmaisuaan hiukankin tiukemmaksi, maailma alkaisi täyttyä Sodoman jälkeläisistä kiihtyvällä tahdilla. Kringan ilmaisun peruspohja on Bathoryn alkuvuosien tuotoksissa, sopivasti tähän päivään tuotuna mutta tyylilajin alkuperäistä romuluisuutta ja sopivissa mittasuhteissa pysyvää käppäisyyttä unohtamatta. Gianninista saatetaan kuulla vielä enemmänkin, sen verran kovasta tekijästä on kyse. Sen tuoksinassa Italian nimekkäimmiltä power metal -miehiltä on unohtunut tärkein eli relevantin musiikin säveltäminen. Riffeissä on siis menneiden aikojen tenhoa, joka puhuttelee Kringan välittämänä kuitenkin vain puolittain. Albumin säväyttävin kappale, yhtyeen kaikVISION DIVINE When All the Heroes Are Dead SCARLET Ensi kertaa seitsemään vuoteen musiikkia julkaiseva italialainen Vision Divine palauttaa kahdeksannellaan uskon korkeatasoiseen, suoraviivaiseen ja tyylipuhtaaseen power metaliin. Vision Divinen miehistö on elänyt sitten edellislevytysten. Total Haten musiikista olisi mukavaa keksiä jotain sanottavaa, mutta uusi levynsä ei herätä kerrassaan minkäänlaisia tuntemuksia. Ytimekäs, niin lähestymistavaltaan kuin soundeiltaankin pehmeänsärmikäs seitsemän biisin esikoisalbumi pohjautuu perusmallin death metaliin, mutta ovelasti mukaan ympätyt pienet thrashja black metal -vivahteet tuovat sille kivasti omaa ilmettä. Rumpupallilla suorittaa monesta bändistä ja projektista tuttu mohikaanitukkainen lihaskimppu Mike Terrana. Parhaimmillaan, kuten jäätävän melankolisen Ravenspheren ja murhanhimoisesti tamppaavan The Awakeningin äärellä, on saavutettu asian ydin, mutta ikävä kyllä meno alkaa hieman nuutua levyn puolenvälin jälkeen
Kari Koskinen RINGS OF SATURN Gidim NUCLEAR BLAST Pohjoiskalifornialaisten viides kokopitkä tarjoaa tuutin täydeltä teknistä deathcorea. Gidimin maukkaimpia otoksia ovat The Husk ja Mental Prolapse, joiden iskevät melodiat ja nintendosoundit jäävät mieleen. Matveinen lataa omaperäisellä äänellään uskottavasti, muun bändin tarkkaa ja sopivasti svengaavaa jammailua hyvin peesaten. Pääosassa ovat kitaristit Joel Omans ja Lucas Mann. Kahden miehen komennossa kulkevan Ungfellin musiikillinen linja on suhteellisen napakasti kulkeva black metal, jonka sekaan on ujutettu erikoisia, ilmeisesti sveitsiläiseen perinnemusiikkiin viittaavia ”folkahtavia” vaikutteita. Kiva melodia siellä, soolo täällä. Vaikka vauhti on ollut kova, bändi on saanut undergroundpiireissä mukavasti nimeä ja arvostusta, mikä oikeuttaa vuonna 2017 omakustanteena ilmestyneen Tôtbringære-debyytin uusintajulkaisun. Pasi Lehtonen UNGFELL Tôtbringære EISENWALD Sveitsiläisen black metalin uudemman polven yrittäjiin kuuluva Ungfell on ehtinyt julkaista viisi vuotta kestäneellä urallaan jo kaksi kokopitkää. Kapasiteettia kyllä löytyy. Se sulkee sisäänsä yhtyeelle ominaista tunnelmanrakentelua, jossa kohotaan tuumailevan alun jälkeen kohti korkeuksia ja syvempiä sfäärejä High Note on ensimmäinen ja viimeinen äänite nykyisen laulajan Anna Matveisen kanssa. High Note ei ole genressäänkään mikään erityistapaus, mutta se on vallan käypäinen osoitus valtavirrasta poikkeavan musiikin olemassaolon tärkeydestä. Kymmenisen vuotta pop-, metallija progehaikuista vaihtoehtorockiaan työstäneen viisikon joutsenlaulu on kahden kappaleen mittainen. Raidat on äänitetty sekalaisen kaveriporukan kanssa, ja vaikka listalta löytyy jopa Jeff Loomisin ja Ray Hartmannin kaltaisia nimiä, näissä vedoissa ei ole minkäänlaista potentiaalia. Jaakko Silvast SHADOWTHRONE Elements’ Blackest Legacy NON SERVIAM Italialaisen Shadowthronen nimi viittaa Satyriconin klassikkoalbumiin, joten ei tule yllätyksenä, että myös musiikkinsa on black metalia. Kymmenen kappaletta jatkuvaa tykitystä uponnee kuitenkin totaalisesti vain genren tosifaneille. ARVIOT kään muualle. Shadowthronen suurin ongelma on sävellykset, joissa ei tunnu olevan mitään sisältöä. Yhtyeen musiikille on vaikeaa löytää suoria vertailukohtia, mutta meiningissään on paljon samaa kuin vanhemmassa Peste Noiressa – joskin omalla uniikilla otteella toteutettuna. Toteutus on velttoa laulua myöden innoton ja kotikutoinen. Joni Juutilainen RED KAUKASUS High Note ICHOROUS Tamperelainen Red Kaukasus saapuu tuoreella High Note -ep:llä tiensä päähän. Ja siinä se. Sveitsiläinen black metal on antanut maailmalle muiden muassa Bölzerin, Celtic Frostin, Paysage d’Hiverin ja Samaelin, enkä näe ajatusta siitä, että Ungfellin nimi mainittaisiin jonain päivänä samassa sarjassa näiden kanssa, täysin mahdottomana. Yhdistelmä on kylliksi omaperäinen nostaakseen Ungfellin selvästi kestivertoa kiinnostavammaksi bändiksi. Musiikki myllää ympärillä kaikkensa antaen, mutta OSALLISTU NYT WWW.METALBATTLE.FI SEMIFINAALIT 19.2.2019 & 20.2.2020 ON THE ROCKS, HELSINKI SUOMEN FINAALI 19.6.2020 NUMMIROCK MAAILMAN FINAALI 30.7.-1.8.2020 WACKEN OPEN AIR SOLD OUT. Jossain kohdassa taisi olla jopa jotain etäisesti tarttuvaakin. Ikävä kyllä. Laulusta, kielisoittimista ja haitarista vastaavan Menetekelin sävellykset eivät ole vielä aivan genrensä terävintä kärkeä, mutta Tôtbringære on debyytiksi varsin onnistunut ja tasapainoinen teos. Pahinta on kuitenkin se, että loppupeleissä nämä sävellykset kuulostavat juuri sellaisilta kuin tämän tekstin alussa seisoo. Elements’ Blackest Legacylla pauhaa sinfoninen musta metalli, joka luulee olevansa samassa sarjassa alansa kovimpien kanssa, mutta jää kauaksi kärjestä jo alkumetreillä. Sinänsä harmi, että Red Kaukasus ei ole jatkossa värittämässä tätä maailmaa. Kappaleiden tyyli on kauttaaltaan melodista ja hienoisesti rokkaavaa heavyä. Miehet demonstroivat siekailematta hengästyttävän nopeaa sooloiluaan, ja dempatut riffit on leikattu studiossa millintarkasti
Nyt käsittelyssä olevalla Relapsedebyytillään Monolord korjaa hienovaraisesti kurssiaan. Mikäli Ildjarnia ei olisi koskaan ollut olemassa, albumin saama arvosana saattaisi olla reippaasti korkeampi. On niitä huonompiakin tapoja päättää ura. Näin monimuotoiseksi instrumentaalilevyksi Neuroteque on suorastaan ilmiömäisen tyylikäs ja linjakas. Avaruuteen kurkotteleviin kohtiin on palattu, ja uutena elementtinä mukana on ilmaa. Höysteenä toimivat kiipparit eli ulvottimet ja perkussiot toimivat kuuluisana pisteenä iin päällä. Onneksi trio on sentään matkalla oikeaan suuntaan. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Aloituskappale Limina vie ajatukset jopa Portisheadiin. Lauluttomuudestaan huolimatta albumi on monipuolinen, viihdyttävä ja tarttuva. Juggernautin progressiivisuuskin manifestoituu syvällä yhtyetasolla, ei hankalina biiseinä tai yksilökikkailuna. Tällaisen homman äärellä usein ilmenevistä helmasynneistä, väkinäisyydestä tai erikoisuudentavoittelusta, ei ole tietoakaan. Lionsheartin joutsenlauluksi jäänyt Abyss (2004) oli paluu vanhan koulukunnan heavy metalin pariin. Otteissa on tarpeen tullen meininkiä tai ufoilua ja kohdakkoin kevyttä liplattelua tai jazzmaista hiivintää. Valhalla Boundin takomisessa on jotain kiehtovalla tavalla hullua, mutta homma pysyy silti täysin kasassa ja tekijöidensä kontrollissa. Levyltä ei juuri heikkoja hetkiä löydy, vaan se on jykevä annos taiten tehtyä melodista heavyä, joka on täynnä tarttuvia riffejä ja maukkaita melodioita. Toisella levyllään Vænirillä (2015) göteborgilaiset murjoivat riffiä ja trippailivat kosmisesti Yobin viitoittamalla tiellä. Kitaristi Ian Nash, basisti Eddie Marsh ja rumpali Hail korvasivat vanhan ryhmän. Yhtye soittaa In the Nightia lukuun ottamatta kaikki debyyttilevynsä kappaleet sekä Pain in My Heartin, joka julkaistiin myöhemmin Pride in Tact -levyllä. Rust (2017) siivosi psykedeliarönsyjä, mutta soi massiivisimmilla soundeilla kuin hieman nuhjuisemmat edeltäjänsä. James, kun taas rumpujen taakse oli saatu Michael O’Brien -niminen kaveri. Vuonna 1992 julkaistu nimikkodebyytti on varsin mainio yhdistelmä uuden aallon brittiheviä ja Whitesnaken vonkausrokkia. Mikko Malm VA ROCKS I Love VA Rocks METALVILLE Ikuisuuksiin ei ole ollut epäilystäkään siitä, etteikö naissukupuoli saisi ja myös osaisi rokata. Dissonance on päättänyt uudelleenjulkaista koko yhtyeen tuotannon kätevässä boksissa, joka sisältää myös Dave Lingin haastatteleman Grimmetin muisteluja levyjen teosta. ”It’s a long way to the top if you wanna rock’n’roll”, totesi aikoinaan osuvasti AC/DC, yksi VA Rocksin ilmeisistä esikuvista. Erityisen tehokkaasti pelittävät kolmen kitaran murjontavalli ja maksimikireydellä äänihuuliaan kurittava Jón Már Ásbjörnsson. Toisinaan äänimaisema on hieman liian tuhnuinen, jotta kaikesta informaatiosta saisi selvää. No Comfortin avauskappale, miltei kymmenminuuttinen The Bastard Son, moukaroi Ufomammutin varhaiskatalogista lainaavalla riffillä, eikä kitaristi-lauARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Porukka oli taas vaihtunut. Näiden lisäksi kuullaan vielä kaksi Grim Reaper -vetoa, Rock You to Hell ja See You in Hell. Rising Sons on kursailematon vanhan liiton livelevy, jota ei ole jälkikäteen studiossa viilailtu. Bändin ydin on raivokkaan avoimesti tilittävässä metallisessa hardcoressa, jossa on kaikuja myös deathistä. Vaikka siirappia ei ole täysin hylätty, levy on selkeästi edeltäjäänsä raskaampi. Nyt sävellykset olivat selkeästi hittihakuisempia ja niin sanotusti rokkaavampia. Eetu Järvisalo JUGGERNAUT Neuroteque SUBSOUNDS Italialaisnelikko, jonka yhdellä jäbällä on promokuvassa Swallow the Sun -paita, veivaa erittäin asiallista kamaa. Vaikka levy ei iske aivan yhtä rajusti kuin debyytti, se on silti varsin laadukas kokonaisuus. Islantilaiskuusikkoa jurppii selvästi moni asia, sen verran aggressiiviselta yhtyeen tonninpainoinen soitanta kuulostaa. Levyn jokainen kappale on veistetty käytännössä täysin samasta puusta, ja valtaosalle tavan kuulijoista Valhalla Boundin ilmaisu näyttäytyneekin ainoastaan ”soittotaidottomien paskasoundisena metelöintinä”. Kappaleissa tapahtuu sitä sun tätä ja tunnelmat ja äänenpaineet muuttuvat aika dramaattisesti, mutta kaikki tuntuu orgaaniselta ja luonnolliselta. Kitara mouruaa jälleen kuin doomin eturivissä kuuluukin, ja matalat taajuudet toimivat tukevana perustana. Yhtye on löytänyt täydellisen tasapainon kevyemmän hard rockin ja aggressiivisemman hevi-intoilun välille. Mega MONOLORD No Comfort RELAPSE Monolord on ehtinyt julkaista reilussa viidessä vuodessa neljä albumia ja vaikuttanut olleen siinä sivussa jatkuvasti tien päällä. Yleinen linja on miellyttävä ja muutamia tärppejäkin löytyy, mutta niin valitettavasti myös keskinkertaista ja tylsääkin materiaalia. Kimmo K. Joni Juutilainen LIONSHEART Heart of the Lion DISSONANCE Grim Reaperistä ja Onslaughtista tuttu Steve Grimmet perusti vuonna 1990 Lionsheartin, joka ehti levyttää neljätoistavuotisen uransa aikana neljä studioalbumia ja yhden livelevyn. Virgin Heartsilla ei tunnu olevan niin sanotusti kaikki aivan kohdillaan, mikä muodostuu lopulta kenties levyn suurimmaksi vahvuudeksi. Juggernaut on sludgeleimalla varustetuksi yhtyeeksi yllättävän ilmava ja monin paikoin vain vähäisesti raskas. Yhdentoista kappaleen massa muovautuu pääosin peruskamasta, mutta sekaan on lisäilty erikoisia väliosia, jotka tuntuvat alleviivaavan albumin erikoislaatuista luonnetta. Albumin alkupään uhkaavia tunnelmapiikkejä sisältävien sävellysten korkealle tasolle ei ylletä enää myöhemmin. Instrumentaatio pysyttelee vankan bändisoinnin päällä, ja ukkelit tuntuvat taikovan soittimistaan sävyjä mitä hienoimmalla tavalla. Mieleen tulee aika vahvasti niin ikään loistava instrubändi Long Distance Calling, ja myös taannoin kehuskelemaani Orso-yhtyeeseen löytyy varsin selkeä yhteys. Bändin yhteissoitto on saumattoman tiukkaa. Mistään täydellisestä mahalaskusta ei kuitenkaan ole kyse. Miehistö oli taas vaihtunut jättäen Grimmetin ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Muuta ekstraa paketista ei sitten löydykään. Tuiman kantaa ottavaa sanomaa korostaa moderni ja hengästyttävän raskas äänimaailma. Koskinen VALHALLA BOUND Virgin Hearts BESTIAL BURST Vuonna 2005 uransa lopettanut norjalainen Ildjarn on jättänyt kuuluvan jälkensä rujoon ja yksinkertaiseen black metaliin, jota myös suomalainen Valhalla Bound toisella kokopitkällään mallintaa. Virgin Heartsin säröisen ja minimalistisen ilmaisun peruspilareina toimivat tasaisesti jyskyttävät rummut ja yksinkertaiset riffit, joita toistetaan ajoittain jopa rasittavuuteen saakka. Islantilaisten pelinavaus on puutteistaan huolimatta huomionarvoinen pläjäys, jonka materiaali on varmasti edukseen livenä. Silti valtaosin toimivien kappaleiden sekaan, etenkin levyn loppupuolelle, on päätynyt jonkin verran toisteista runttausta ja ideavajetta. homma ei vain lähde missään vaiheessa käyntiin. Kolmas levy Under Fire ilmestyi vuonna 1998, ja se on ehkä yhtyeen kaupallisimman kuuloinen albumi. Jyrinää ja kirskuntaakin bändistä kyllä irtoaa ja levyssä on kosolti dynamiikkaa – vieläpä hämmästyttävän luonnikkaasti esillepantuna. Suurimmat muutokset olivat tapahtuneet itse yhtyeessä, sillä veljesten Mark ja Steve Owersin tilalle kitaran ja basson varteen värvättiin Nick Burr ja Zak Baijon. Ajoittain esillä on myös malmsteenmäisiä neoklassisia elementtejä. Tällä kertaa bluesvaikutteet ovat enemmän pinnassa ja meininki muutenkin enemmän keskitempoista. Instrumentaalimuotoisena sen post-metal/rock–sludge-kombo saa progressiivisia sävyjä, leikkisyyttä ja groovea. Lionsheartin soundimaailma on napakka ja kirkas, mutta ei liian kliininen. Grimmet ystävineen onnistui puristamaan tällekin levylle muutaman helmen, joskin myös turhaa tavaraa. Toisaalta tallenteen raaka energia ja hikinen intensiteetti viehättävät. Kaksi vuotta debyytin jälkeen julkaistu Pride in Tact jatkoi suurin piirtein samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä, vaikka yleisilme olikin ehkä hivenen keventynyt. Levy-yhtiönsä hehkutus ”one of the top black metal releases of 2019” onkin täysin vailla katetta. Livelevy Rising Sons – Live in Japan äänitettiin alun perin jo vuonna 1993 mutta sai päivänvalonsa vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Ilman silkkihansikaskäsittelyä nuorehkojen ruotsalaismimmien kakkoskiekko on silti vain kivan positiivista perusrokkia, josta uupuu vielä toistaiseksi liiaksi The Donnasin iskevyyttä tai The Baboon Show’n punkahtavaa energisyyttä. Positiiviseksi voi laskea sen, ettei yhtye piiloudu soundiensa taakse vaan onnistuu myös luomaan vankkoja sävellyksiä. Joni Juutilainen UNE MISÈRE Sermon NUCLEAR BLAST Eristäytyneeltä saarelta kantautuu kiukkuista jyräystä ja turpaanvetoa tulokasbändi Une Misèren debyyttipitkän muodossa. Burrin ja Baijonin pestiä hoiti Tyketto-yhtyeestä tuttu Brooke St
c o m. Only True Believers ei ole ”unohdettu black metal -klassikko”, mutta uusintajulkaisulle on perusteensa – kahdella bonusbiisillä tai ilman. Monolord ei ole vieläkään psykedeelisen doomin omaperäisin yhtye, mutta bändi on löytänyt työkalupakkiinsa sen, millä erottua viime vuosien trendigenren tasapäisestä massasta. Mystic Stories on varsin kelvollinen testamentti, mutta levyn avulla ei tehdä nimeä maan rajojen ulkopuolella. Onneksi sitä ihailtavaakin riittää. Modernin metallin puuduttavimpia sävyjä ja hieman kesken jäävää metalcoremaista rytkettä ei kuulla paljoa, mutta omaan makuuni kuitenkin liikaa. laja Thomas Jägerin taka-alalle jätetty vaikerointi vähennä mielleyhtymiä. Se viimeinen silaus jää kuitenkin puuttumaan. Esikuvien hengessä tehdyssä musiikissa puhaltavat melodiset ja tunteikkaat menneiden vuosikymmenten tunnelmat. Moni saattaa olla kiinnostunut aiheesta jo pelkästään siksi, että levyn rumpalina paukuttaa Wataininsa kanssa sittemmin maailmanmaineeseen noussut Erik Danielsson. The Last Leaf on riffeineen ja leadeineen kuin Electric Wizardia, mutta karkaakin yllättäen melankoliseen ja ilmavaan tunnelmointiin. Kari Koskinen ARMAGEDDA Only True Believers NORDVIS Armageddan vuonna 2003 ilmestynyttä kakkosalbumia pidetään suuressa arvossa, eikä suotta: darkthronemäisesti punkahtavassa, rosoisessa ja sävellyksiltään tasavahvassa levyssä on erityistä vetoa, joka puhuttelee kaikessa suoraviivaisessa tylyydessään. Progressiivisella vivahteella silattu melodinen metalli ja suuriin tunnelmiin panostava jenkkipaisuttelu toimivat kuitenkin enimmäkseen hienosti. Rankkuutta ei haeta, mutta kitarasooloissa ja paikoin hyvinkin tarttuvissa sävelkuluissa löytyy. Sen sijaan yhtye on päättänyt koostaa 1980–90-lukujen taitteessa julkaistusta materiaalistaan uuden pitkäsoiton. Meshiaakin melodiantaju ja kyky kirjoittaa suurellisuutta tavoittelevia metallihymnejä on sitä luokkaa, että bändin olisi syytä keskittyä näihin elementteihin täysillä. Metallisempi riffittely painaa kappaleita heti rajusti kohti keskinkertaista kasvottomuutta. Jumalaisella kertosäefiilistelyllä, hienolla laululla ja syleilevillä koskettimilla hivelevä kappale antoi odottaa jotain rehellistä ja häpeämättömän sävykästä ilman turhaa rähinää. Tarkoituksena on ilmeisesti lyödä kansi kiinni ja iskeä bändin nimi lopullisesti historiaan. Oikein mukavaa kuunneltavaa Mystic Stories silti on. Uudelleen miksatut ja puunatut kappaleet kuulostavat edelleen aikansa tuotteilta. Monolord on hiffannut, ettei elämä voi olla pelkkää jurnutusta ja runttausta. Australialaisbändi osasi irrottaa toiselta pitkäsoitoltaan sen parhaan ja kenties tunteisiin vetoavimman raidan. Koskettimet soivat parhaimmillaan kuin Jon Lordilla ikään. Se sama, joka esti aikoinaan bändin nousun isompien sarjaan. Joni Juutilainen STONEFIELD Mystic Stories BSC/R’N’D Sveitsiläinen progressiivinen hardrock Rainbow’n ja Uriah Heepin hengessä kuulostaa ajatuksena mielenkiintoiselta, mutta alalle vuosien varrella ladotut helmet eivät tee erottumisesta kovinkaan helppoa enää vuonna 2019. Ruotsalaisten dynamiikantaju on kehittynyt ja ilmaisu monipuolistunut. Sitä en kuitenkaan aivan saanut. Mask of All Misery on selkeästi tämän vuosituhannen tuotteita niin tuhdin tuotantonsa kuin musiikkinsa puolesta. Albumin päättävä nimikkobiisi edustaa perinnedoomia eeppisine sooloineen ja dramaattisine tomifilleineen. Esillepano ja korkealta tunteella päästelevä laulaja onnistuvat kuitenkin herättämään lämmintä sympatiaa. i m p l o r e . Metallicaa ja Soilworkiä ilman nopeampaa mättöä ja ripauksella radioystävällistä stadionmeininkiä – kyllä tällä reseptillä ja näin pätevällä toteutuksella luulisi yleisöä löytyvän. Jukka Hätinen MESHIAAK Mask of All Misery MASCOT Bury The Bodies -kappaleesta tehty musiikkivideo teki tässä tapauksessa tehtävänsä. Levy lähtee uudelle soittokierrokselle yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka varsinaista kiihkoa ei koskaan synny. Toteutus on hienoisen kotikutoinen, ja levyn ilmavaa soundia voisi kutsua ikävämmässä hengessä myös ohueksi. b a n d c a m p . Kari Koskinen P R E S E N T S F I N L A N D S U P P O R T E D B Y 1 1 1 1 H E L S I N K I E l m u n B a a r i 1 2 1 1 J Y V Ä S K Y L Ä L u t a k k o 1 3 1 1 T A M P E R E V a s t a v i r t a w w w . Stonefield ei edes yritä erottua uuden musiikin merkeissä. Stonefied saattaa olla ihan kovaa valuuttaa Sveitsin musiikillisessa alamaailmassa, jonka möyheistä ulkomaailma on kuullut vain pieniä ripauk sia
Te mahdoitte olla Tervossa aikamoisia outolintuja. No, kaveri joutui toteamaan, että tämä hullu iskee yksinkertaisesti niin kovaa, etteivät heidän tekeleensä kestä. Innostuin punkista joskus 13–14-vuotiaana, ja posken läpi piti työntää hakaneula. Marko: – Sitten ei mennyt aikaakaan, kun Pecun Paiste-diili sanottiin irti ja Rude-sarjan elinikäinen takuu taisi raueta laajemmassakin mittakaavassa. VANHA LIITTO ” H evimarkkinoilla on tilaa mystiikalle. Hah hah! Ei mennyt kauankaan, kun Hietalan veljekset alkoivat luukuttaa yhdessä heavy metalia. Ja mystiikkaa löytyy ainakin yhtyeen nimestä – Tarot on nimittäin keskiaikainen ennustuspeli kuolemankortteineen ja muine hirveyksineen. Pecu tuumi, että okei, säkin kelpaat. Hemmo veti sen TEKSTI TIMO ISOAHO MARSHALL-SEINÄ SUOMALAISITTAIN Perinteisen heavy metalin ystävillä on nyt syytä leveään hymyyn: Tarotin 1980–90-lukujen studioalbumit ilmestyvät lähikuukausien aikana vinyylilaitoksina, monet vieläpä ensimmäistä kertaa tässä formaatissa. Marko: – Televisiossa oli silloin ohjelma nimeltään Iltatähti, ja eräänä iltana pikku-Markon pää räjähti, kun sieltä tuli Sex Pistolsin Anarchy in the UK ja Kate Bushin Wuthering Heights. Rakastin kumpaakin: Pistolsin raakaa energiaa sekä Bushin melodista täydellisyyttä. Tarot – tai tuolloin vielä Purgatory – otti valtavan loikan, kun Pecu Cinnari liittyi ryhmän rumpaliksi vuonna 1985. Sakari: – Marko vaikutti aluksi eri bändeissä kuin minä, ja yksi hänen vähän punkimmista ryhmistään oli nimeltään Helka Ränninen ja kuolematon Kekkonen. Sakari: – Kieltämättä. Se oli kovaa kamaa. Tervettä kilpailua Tervo olisi voinut olla 1970-luvulla tukahduttava pikkukunta uudenlaisesta rockmusiikista innostuneille vilkkaille veljeksille, mutta totuus ei tällä kerralla ollut ollenkaan tällainen, kiitos Hietalan perheen isän. 76. Marko: – Faijalla oli kaksi akustista kitaraa ja monipuolinen levykokoelma. Cinnari tuli jo 1980-luvulla kuuluisaksi siitä, ettei esimerkiksi Paisten ”metallin ja punkin soittamiseen” kehitetty Rude-peltisarja kestänyt hänen käsittelyään ollenkaan. Marko: – Aloin laulaa oikeastaan sen takia, kun kukaan muu ei kehdannut. Vastasin, että täällä on Marko. Sakari: – Muistan, kun oltiin ihan pieniä, niin isä tuuditti meitä uneen soittamalla akustisella ja lukemalla ääneen vaikkapa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa. Hiljalleen akustisilla kitaroilla otetut musiikilliset ensiaskeleet muuttuivat varhaiseksi bänditoiminnaksi. Kun Marko ”Marco” Hietala oli kajauttanut ilmoille kolme ensimmäistä sanoitusriviä (”The skies are open, smell of a danger in the air / We ride in the northwind over the mountains without a care / Adventures calling beyond the faraway stars”), yllekirjoittanut oli yhtäkkiä nähnyt valon: Suomi ei ollutkaan enää raskaan musiikin maailman laitamilla unohduksissa nuokkuva tuppukylä, vaan täälläkin kyettiin tekemään kansainvälisen tason heavy metalia. Eikä sitä tietenkään oltu kovinkaan vanhoja, kun piti jo lähteä kokeilemaan, että onnistuisikohan tuo Smoke on the Waterin riffi itseltäkin. Sitten se sanoi, että ”teidän bändin rumpali on paska, minä tulen sen paikalle”. Tässä Tarot ja Wings of Darkness.” Nämä legendaarisen Mikko Alatalon legendaarisessa Hittimittari-ohjelmassa lausumat legendaariset sanat ovat porautuneet mielen perukoille ikuisiksi ajoiksi. Ihan ensiksi katsottiin, että onpa melko juntin ja sulkeutuneen oloinen jätkä. Alatalon juonnon jälkeen rumpali Pekka ”Pecu Cinnari” Kinnunen löi perunat laariin ja Sakari ”Zachary” Hietala repäisi käyntiin Wings of Darknessin tymäkän kitarariffin. Yhtyeen Spell of Iron -debyyttialbumi oli sopivasti juuri ilmestymässä. Sakari: – Mentiin Kuopioon tsekkaamaan kaverin taidot. Sakari: – Peculla oli markkinoiden paksuimmat kapulat ja se löi ihan täysillä. Lähdettiin kuitenkin treenikämpälle, ja mieli alkoi muuttua, kun nähtiin Pecun tuplabassarisetti. Kohta pyydettiin kaveria soittamaan Rainbow’n Stargazerin alku. Tuskin liioittelen paljonkaan sanoessani, että ilman näitä lähtökohtia minusta ja Sakarista olisi todennäköisesti tullut ihan erilaisia ihmisiä. Elettiin syksyä 1986, ja reilun parintuhannen asukkaan pohjoissavolaisessa Tervon kunnassa vuonna 1982 Purgatory-nimellä perustetulle Tarotille oli annettu ruutuaikaa TV2:n suositussa musiikkiohjelmassa. Ekan levyn aikoihin Pecu sai Paisten diilin, jonka ansiosta hajonneen symbaalin pystyi kantamaan paikalliseen musaliikkeeseen ja hyllystä sai uuden tilalle. Pecuhan ei niinkään soittanut rumpuja vaan rankaisi niitä, velipoika Sakari lisää. – Kun kuvasimme Wings of Darknessin videota Helsingissä, studioväen ohjeistus kuului: ”Näyttäkää rajuilta, älkää pelleilkö.” Kappale pauhasi sitten muutaman kerran playbackinä ja porukka kuvasi meidän toimintaa, Marko Hietala muistelee. Mietin siinä, että tyypillä on ainakin pokeri kohdallaan. Tosiaan. – Peculla oli hemmetinmoisia vaikeuksia pysyä taimissa, kun studion äänentoiston teho ei riittänyt alkuunkaan. Merkkitapauksen kunniaksi Marko ja Sakari Hietala istahtivat Kuopion torin laidalla sijaitsevan kahvilan penkeille ja palasivat menneisiin aikoihin – ja mahdollisesti tulevaankin. Marko: – Pecu soitti meille Tervoon ja kysyi Sakua. Se herätti kiinnostusta paikallisissa alkuasukkaissa. Peltejä alkoikin sitten mennä paskaksi sellaisella tahdilla, että Paisten sveitsiläinen edustaja halusi tulla katsomaan Pecun toimintaa omin silmin. Yhden biisin kertosäe oli ”Verta, verta, vielä kerta”
Sain häneltä lahtelaisen ravintola Torven yhteystiedot ja evästyksen, että Sliipparit ja niiden tekniikan kaverit istuvat yleensä siellä, jos eivät ole keikalla. Sitten muutaman päivän päästä kokoonnuttiin kämpälle ja alettiin veivata yhdessä. Sovittiin kuitenkin, että seuraavana viikonloppuna on toinen ääni kellossa. Ja jumalauta, että lähtikin. Sliippari-kiertueen edetessä maalaiskunnasta toiseen kuopiolaisille alkoi valjeta, että Purgatory on aivan liian vaikea nimi suomalaisille keikkajärjestäjille. Pecu tuhahti tyyliin ”no höh, lähteehän se”. Oli pikkuisen mahtava fiilis, kun tykitettiin menemään ulkomaisten idolien kappaleita ja homma kuulosti... Kun Sliipparit tuli paikalle, kerrottiin ongelmista Kuosmaselle. Soittelin sitten Torveen harva se ilta, ja jollakin kerralla sain kiinni niiden miksaajan Penan. Sakari: – Alkoi muuten tapahtua. Ja jos ette hoida, tulee turpaan. Meidän ei tarvinnut muuta kuin vedellä sukkahousuja ja pitkiä valkoisia tennissukkia jalkoihin ja odotella keikkaa. Kerroin asiani ja kohta sovittiinkin jo diilistä: Tarot maksaa Sliippareiden tekniikalle 50 mummonmarkkaa illalta ja autetaan niitä myös soittoromujen roudaamisessa. Jos yhtyeellä onkin ollut koko ”Yhtenä iltana julisteessa luki, että ’tänä iltana Sleepy Sleepers ja Purga-Tonyt’. Sakari: – Kyllä Tarotinkin voi kirjoittaa väärin. Sen jälkeen meillä oli enää yksi kysymys: ”Milloin sinä pystyt raahaamaan kannusi Tervoon?” Marko: – Pecun myötä saatiin sellainen voimatrio kasaan, ettei enää mikään pystynyt pysäyttämään meitä. Pummasinkin sitten porukoilta kaksi kotiviinipulloa ja kiikutin ne ylpeänä Kuosmaselle. Hah hah! Liian tehokasta toimintaa Tarotin lopullinen nousukiito alkoi vuoden 1986 ensimmäisinä tunteina, aivan kirjaimellisesti. Sitten heitin piruuttani, että mitenkähän lähtisi Van Halenin Hot for Teacher. Marko: – Saatettiin sopia esimerkiksi niin, että jokainen katsoo seuraavaksi viikoksi nämä ja nämä biisit [Judas Priestin] British Steeliltä. Marko: – Kun tutustuttiin paremmin, Sliipparit otti meidät siipiensä alle. Sakari: – Rundattiin Sleepy Sleepersin kanssa ympäri Suomea melkein vuoden verran, Helsingistä kauas pohjoiseen. Marko: – Yhtenä iltana julisteessa luki, että ”tänä iltana Sleepy Sleepers ja Purga-Tonyt”. Sitten se vielä kuittasi, että ”voi kyllä tulla turpaan ihan muutenkin”. Että nyt on huikkapulloja. kuin Cozy Powell konsanaan, ja me oltiin jo todella ihmeissämme. Sakari: – Kuunneltiin Markon kanssa Pecua monet kerrat, että kaveri vetää perkeleen hyvin, ja tämä huomio pisti meidät treenaamaan kahta kauheammin. Kuosmanen tuumi, että jos ei ole huikkapulloa, saattaa tulla turpaan. Sakari: – Kun mentiin ensimmäiselle yhteiselle keikalle, Voikkaa ja huikkaa -rundille lähteneen Sliippareiden Sakari Kuosmanen tiukkasi ensimmäiseksi, että onko huikkapulloa. Että eihän kukaan suomalainen edes osaa soittaa niitä. Nyt täytyy sanoa, että opimme tulevina kuukausina hyvinkin seikkaperäisesti, miten alkoholi ja rockmusiikki liittyvät toisiinsa, mutta eihän meillä tällä ekalla reissulla ollut viinaa mukana. Sakari: – Ei meistä todellakaan olisi tullut niin hyviä, jos oltaisiin hakattu treeneistä toiseen jotain Midwinter Nightsia Pecun kuolinpäivään asti. ihan oikealta. Jostakin kuultiin, että Sliipparit ottaa keikoilleen lämmittelybändejä, ja minä päätin pirauttaa niiden ohjelmamyyjälle. Siinä tuli mieleen, että bändin nimeä täytyy ilmeisesti vielä harkita. Se meni ilmoittamaan paikallisille, että te kannatte näiden kamat lavalle ja sieltä pois ja hoidatte kaiken muutenkin viimeisen päälle. Siinä tuli mieleen, että bändin nimeä täytyy ilmeisesti vielä harkita.” 77. Monta monituista vuotta myöhemmin oltiin keikalla Ruotsissa ja julisteessa luki Tiarot. Bändin sisälle tuli tervettä ja kaivattua kilpailua. Muistan eräänkin esiintymisen, kun paikalliset roudarit vittuilivat meille, että ei varmasti kanneta mitään tuplabassareita lavalle. Ennen kuin kuopiolaisnuorukaiset pääsivät tekemään ensialbumiaan, he suorittivat suomalaisen rockin korkeakoulun, vieläpä loistavin arvosanoin
Sessiot venyivät, mutta saimme Spell of Ironin materiaalin kunnialla purkkiin. Mutta löytyy sieltä myös hyviä biisejä ja perkeleenmoista intoa. Kirka meni sitten intoilemaan heille, että Kuopiossa on helvetin kova laulaja ja sillä on myös joku bändi. Kun soundit oli kerran laitettu kohdalleen, me innostuttiin soittamaan ja vedettiin sen illan aikana yhtä vaille kaikkien biisien pohjat purkkiin. Samoihin aikoihin Helsingin herrat [Kassu Halonen, Kisu Jernström ja Vexi Salmi] olivat perustamassa Flamingo-levy-yhtiötä ja etsivät kovia uusia bändejä. Kun sitten laitettiin nauhoituksia soimaan MTV-studion ämyreistä, niin fiilis oli, että tämähän on saatanan kovaa kamaa! Marko: – Totta kai Spell of Ironilta kuulee poikamaista naiiviutta, sillä me oltiin naiiveja poikia. Halonen ottikin sitten meihin yhteyttä, ja lupasin kiikuttaa Tarotin demon heille omakätisesti. uransa aikana reippaasti huonoa tuuria levy-yhtiöiden, ohjelmatoimistojen ja vaikka minkä tahojen kanssa, uudenvuoden juhlinnan tuoksinassa savolaiskollien persuuksiin osui onnen kalossi. Ja ehkäpä muualtakaan. Käännyin katsomaan ja tajusin Juha Björnisen ilmestyneen studiolle. Marko: – Oltiin juhlimassa Kuopion keskustassa, missä hard rockin parissa uraa luonut Kirka yhtyeineen oli keikalla. Marko: – Käänsin joitakin Tarotin tekstejä suomeksi, ja levy-yhtiön herrat tuumivat, että tämä on sen verran sankkaa yläpilveä, että jos mennään kuitenkin englanniksi. Mutta löytyy sieltä myös hyviä biisejä ja perkeleenmoista intoa.” 78. Sakari: – Näihin aikoihin studiot kehittyivät nopeasti ja teknikoiden ammattitaitokin lisääntyi. Sakari: – Marko lähti kasetti kourassa Hesaan ja tuli Naantalin aurinkona takaisin. Jälkikäteen katsottuna Spell of Iron on suomalaisen heavy metalin historian kovatasoisin debyytti – Stonea ei lasketa tässä tarinassa heavy metal -yhtyeeksi. Jos nimittäin Wings of Darkness teki unohtumattoman vaikutuksen kertalaakista, niin eipä jättänyt Tarot kylmäksi ulkoasujensakaan puolesta. Sakari: – Kun Halonen saapui seuraavana aamuna studiolle, se totesi ensimmäiseksi, ettei näin voi tehdä. Sakari: – Aikaisemmin oltiin kuultu omaa soittoa suhteellisen tuhnuisilta demokaseteilta. Joku nosti minut encorevaiheessa lauteille, ja kävin sitten jurrissa vetämässä Long Live Rock ’n’ Rollin heidän kanssaan. VA NH A LI IT TO ”Totta kai Spell of Ironilta kuulee poikamaista naiiviutta, sillä me oltiin naiiveja poikia. Dan toi kakkoslevyn sessioihin esimerkiksi Eventiden H3000 Harmonizerin, ja hyvä kun en alkanut kusta hunajaa pistäessäni sen kiinni kitaraan. Meille ei esimerkiksi koskaan selvinnyt, kuka tämä tähtisolisti olisi ollut. Sakari: – Eräs Yleisradiolla työskennellyt tyyppi yritti yhyttää meidät jonkun solistin taustabändiksi. Marko: – Fiilis oli silloin suunnilleen sellainen, että me ollaan paras hevibändi, joka tästä maasta on koskaan tullut. Spell of Ironia siis tehtiin samalla tietämyksellä kuin vaikka Eila Torvelaa. Dan oli käynyt muun muassa Tanskan Puk-studiossa tekemässä Broadcastin Step on It -albumin ja nähnyt, miten hommia tehdään vähän isommassa maailmassa. Ajan hengen mukaisesti Flamingolta toki tiedusteltiin, pitäisiköhän orkesterin harkita suomeksi laulamista. Kun nauhoitettiin kakkoslevy Follow Me into Madnessiä [1988], äänittäjänä toimi Dan Tigerstedt. Jos Björnisen nimi ei soita kelloja, niin voin kertoa tämän gurun soittaneen tuhansilla levytyksillä ja vaikka missä bändeissä. Hah hah! Vielä ennen ensilevyn nauhoituksia Tarot sai huomattavasti kummallisemmankin tarjouksen. Seuraavaksi hurahti pari päivää rankasti juhliessa ja onnistuin samalla ryyppäämään ääneni paskaksi. Pasmat meni ihan sekaisin: kädet alkoi vapista ja piti mennä kahvilaan rauhoittumaan. Ei kuitenkaan lähdetty tähän projektiin, sillä meininki oli jotenkin liian hämäräperäistä. Se kuulosti jo vähän – vähän – liian paksulta! Seuraavaksi koitti hartaasti odotettu hetki: debyyttialbumin nauhoitussessiot maineikkaan MTV-studion uumenissa Helsingissä. Sakari: – Jäi vahvasti mieleen, kun soitin Back in the Fire -biisin tapping-sooloa ja kuulin yhtäkkiä jonkun vieraan kehuvan soittoa. Soundasi ihan taivaalliselta! Kansainvälisiä hevikuvioita ”Ulkomusiikillinen paska” on usein sitä itseään, mutta Tarotin varhaisajoista puhuttaessa sitäkään puolta ei voi ohittaa. Sakari: – Varhaisissa sessioissa oli tuuriakin mukana, sillä studioteknikoilla ei ollut juurikaan kokemusta heavy metalin nauhoittamisesta. Marko: – Tsekattiin ensimmäisenä päivänä soundeja kuntoon, mutta sitten tuottajana toimineen Kassu Halosen täytyi lähteä johonkin. Vedettiin tälle kaverille Kuopiossa näyttökeikkakin, kun se halusi katsoa, että kyetäänkö me ”soittamaan virheettömästi”. Sitten se kuunteli nauhoitukset ja totesi, että näin voi näköjään tehdä. Että näin nopeasti ei tule hyvää jälkeä. Marko: – Ukko tuumi myös, että jos homma lähtee lentoon, niin tämä tulee vaikuttamaan Suomen bruttokansantuotteeseen. Hah hah! Marko: – Meille oli varattu tietty määrä studiopäiviä, ja kohta todettiin, että tässähän toimitaan liian tehokkaasti. Siihen nähden lopputulos on oikein hyvä
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Sakari: – Tällaisen pukeutumisen ja hiusten laittamisen vaihe kesti reilun pari vuotta. Kamat piti haalia paikalle ympäri maata, ja meiltä siis löytyi kaksitoista kaappia. Jotkin sen ajan suomibändit pistivät lavalle tyyliin flanellipaidan, mutta sellainen ei tullut meidän kohdalla kuulonkaan. Hah hah! Tarotin imagon maanläheistymiseen vaikutti aivan erityisesti yksi välikohtaus. Kuopiolaiset hevikomeetat olivat nähneet ulkomaisten bändien videoissa valtavia vahvistimista koostuneita, koko lavan takaosaa hallinneita ”Marshall-seiniä”. Yksi eeppisen vahvistinsaagan hauskimmista ”ymmärryksen hetkistä” osui heinäkuuhun 1986, jolloin Marshall-pinot olivat olleet Tarotin hallussa vasta vähän aikaa. VA NH A LI IT TO Mutta miksi ihmeessä brittivaikutteista heviä soittanut kuopiolaisyhtye pukeutui värikkäisiin trikoisiin ja tupeerasi hiuspehkonsa valtavankokoisiksi. Hah hah! Sakari: – Se oli kallista hommaa. Soitettiin silloin Alibi-ravintolassa ja kuorittiin pakkauksia auki kuin pikkulapset jouluna. Jos olisi heitetty tylysti hanskat tiskiin, niin siinähän olisi voinut käydä kylmät pienen pankin johtajalle, mutta eihän me voitu olla niin vittumaisia. Janne ei digannut siitä meiningistä yhtään – siis yhtään! –, mutta taisi se joutua ottamaan ainakin yhden permanentin. Sakari: – Kohta tilanne eteni siihen pisteeseen, ettei meillä ollut enää firmaa, joka olisi maksanut lainaa – siinä vaiheessa sitä oli 90 000 markkaa – pois. Esimerkiksi Peculta taisi lähteä useampia koko vartalon peittäviä David Lee Roth -trikoita, jotka oli tehty mittatilaustyönä. Sakari: – Ei me todellakaan oltu ainoita. Eli laatikon etupaneelissa on se Marshallin logo, mutta kaapin sisällä ei ole mitään. Littanaksi mennyt puoli täytyi lakata kuntoon ennen päivän rientoja. 80. Sakari: – Metallican kitarateknikko John Marshall nappasi kiinni yhdestä meidän Marshallista ja alkoi nostaa sitä... ”Totta kai niissä on, miksi ei olisi?” Sen jälkeen kitarateknikko kertoi, että ne oli tilanneet tyhjiä kulissikaappeja. Sakari: – Metallica oli vetämässä Saapasjalkarockissa Pihtiputaalla, ja ne oli tilanneet paikalle kaksikymmentä Marshallin kaappia. Kukaan ei ole kuitenkaan tunnustanut, ainakaan tähän päivään mennessä. Kuten sanottua, Tarotin takavuosien levy-yhtiö Bluelight Records julkaisee yhtyeen vanhat levytykset uudelleen lähikuukausien aikana. Toisin sanoen tukat ja muut piti laittaa itse, ja siihen meni tolkuttomasti aikaa. ”Mitä helvettiä, näissähän on kamat sisällä”, se ihmetteli. Lavalla oli siis kaksitoista kaappia. Helvetin iso hiuslakkapullo kesti muutaman päivän – siis per ukko. Ahaa... Marko: – Meininki alkoi kyllästyttää aika nopeasti, kun käytössä ei ollut Mötley Crüe -resursseja. Sitten jätettiin raha-asioiden hoito Makolle, mutta ei olisi pitänyt. Eihän Suomessa ollut silloin mitään backlinerentalia, joka olisi tuonut romut paikalle. Marko: – Keikkabussiin murtauduttiin, ja vorojen mukaan lähti melkein kaikki ne kuteet, jotka meillä oli päällä esimerkiksi Follow Me into Madnessin kansikuvissa. Sakari: – Tarinan mukaan bändin omat teknikot varastivat kuteet ja upottivat ne Kallaveteen. Marko: – Me ei oltu tajuttu, että maailmalla käytettään kulissikaappeja. Esimerkiksi Dingo oli valtavan suosittu, ja ne pukeutuivat näyttävästi. Mutta saatana, että lava näyttikin hyvältä! Marko: – Eihän meillä silloinkaan ollut rahaa. Mako oli jo saanut kenkää, joten jaettiin jäljellä ollut laina minun, Markon ja Pecun kesken. Muista elävästi, kun Marshallit saapuivat tehtaan laatikoissa juuri ennen Helsingin-keikkaa. Kakkoslevyn ekalla rundilla meillä oli vielä ne kirkuvat vaatteet ja tukkaa jaksettiin tupeerata. Kun aamulla heräsi, se kivikovaksi lakattu hiuskuontalo oli painunut kasaan toiselta puolelta – riippuen siitä, kummalla kyljellä oli nukkunut. Tarot herätti visuaalista huomiota myös toisella tavalla. Kaveri kun ei osannut tai viitsinyt hoitaa hommaa. Saatiin oman kylän pankista luottoa eikä tarvittu edes takaajia. Marko: – Muistan saaneeni yhden henkilökohtaisen fanikirjeen: ”Ooh jäbä, sä olet niin kuuma, mun on saatava sut.” Niin, ja tämä kirje tuli naiselta. Siinä vaiheessa Kuopion pojat ymmärsivät taas asian kansainvälisistä hevikuvioista! Sikamaisia temppuja Otetaanpa sitten hyppäys kohti tätä päivää. Pekkaa pahemmiksi ei tietenkään voinut jäädä. Marko: – Haluttiin herättää huomiota. Spell of Iron ja Follow Me into Madness myivät aikoinaan kymmenisen tuhatta kopiota per albumi, mutta julkaisujen alkuperäisistä vinyyliversioista on silti muodostunut jonkinasteisia keräilyharvinaisuuksia, joista pyydetään Discogsissa noin viittäkymmentä euroa. Marko: – Kosketinsoittaja Janne Tolsa tuli bändiin kitaristi Mako H:n tilalle vuonna 1988. Perustettiin siis yhtiö ja otettiin kamoja varten 120 000 markkaa lainaa. Sakari: – Tilattiin nuppeja ja neljä Marshallin kaappia minulle, Markolle ja Makolle. Eikä takaajia. Piti erottua tavallisista tallaajista
Minun mielestäni tämä olisi hieno tribuutti mahtavalle rumpalille, mutta idean mahdollinen toteutuminen on vielä todella kaukana tulevaisuudessa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Se vaatii helvetinmoista editointia ja säätämistä, mutta lopputulos saattaisi olla kaiken vaivan arvoinen. Aikoinaanhan orkesterin raha-asiat olivat miten olivat, muutenkin kuin vahvistinlainojen osalta. Löytyy sieltä myös hylättyjä ottoja ja erilaisilla tempoilla vedettyjä juttuja. Ettekö te todellakaan tiedä. Nekin ilmestyivät aikoinaan vain cd-muodossa, joten tarvetta toki olisi. Kävi nimittäin niin, että 80-kiloinen minisikani [ks. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Monille muille kelpasi myös raha. Mikä se sellainen on. Sakari: – Minulla on hyvä soitin, mutta se ei pelitä juuri nyt. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Sakari: – Olihan se pohjattoman surullista, kun Pecu kuoli sairauden murtamana syksyllä 2016. Onko Tarotilla minkäänlaista tulevaisuutta esimerkiksi uuden materiaalin suhteen. Meininki oli pitkälti sellaista, että ’minä soitan bassoa ja tämä on kivaa’. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Ehkä me toteutamme tämän jonakin päivänä! Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Siinä meni aika lailla rahaa sivu suun. Spell of Iron oli ollut kaupoissa ehkä vuoden ja sitä oli myyty melko kiva määrä. Sakari: – Kävi esimerkiksi niin, että minun ja Markon nimmarit väärennettiin kustannussopimuksiin. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Pitkään aikaan Tarotia ei voinut ajatellakaan, mutta toki aika parantaa haavoja, ainakin jossain määrin. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Monille muille kelpasi myös raha.”. Vielä viimeiseksi... Että mitä helvettiä... Törmäsin sitten Peer Güntin Timo Nikkiin, ja se heitti, että tuollaisilla myynneillä tulee hyvin rahaa sisään. Ei osattu ottaa selvää, eikä kukaan kertonut meille... – Olen kirjoittanut viime vuosina uusia biisejä, ja diggaan muutamasta kappaleesta todella paljon... 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80 ”Oltiin niin hemmetin vihreitä, että meitä oli helppo kusettaa. Pitäisi varmaan ostaa uusi. Uusintajulkaisussa on sekin hyvä puoli, että Tarotin muusikot tulevat saamaan niistä jokusen lantin povitaskujensa lämmikkeeksi. Marko: – Oltiin silloin niin hemmetin vihreitä, että meitä oli helppo kusettaa. No, esimerkiksi Teoston tilityksistä. Niin, meillä on kaikkien vanhojen Tarot-levyjen rumpuraidat tallella. Sakari: – Nyt se tuntuu hurjalta, mutta debyyttialbumin aikoihin meillä ei ollut hajuakaan jostain gramexeista tai teostoista. Marko: – Vaikka itse sanonkin, niin esimerkiksi Suffer Our Pleasures on niin kova levy, että joudun ostamaan itselleni kunnon soittimen, mikäli siitäkin tehdään lp. Minä siihen, että mistä sitä pitäisi tulla. Marko: – Ajatus on kieltämättä mielenkiintoinen. Olenkin joskus miettinyt, että ehkä Pecun vanhoista kompeista voisi kasata uusien biisien rumpuraidat. Saataisiinpahan vielä yksi uusi Tarotin studioalbumi, jolla nimenomaan Pecu paiskoo menemään... Tykkään vinyylien analogisesta meiningistä ja soundista, mutta viime vuosina on tullut kuunneltua musiikkia muilla tavoilla. Meininki oli pitkälti sellaista, että ”minä soitan bassoa ja tämä on kivaa”. En tiedä, toteutuuko tämä idea koskaan, mutta... Näiden suomalaisen heavyn klassikoiden uudet julkaisut tulevat siis tarpeeseen, puhumattakaan siitä, että To Live Forever (1993), Stigmata (1995) ja For the Glory of Nothing (1998) eivät ilmestyneet aikoinaan vinyylinä lainkaan. Sakari: – Niin, saapa nyt nähdä, julkaistaanko myös 2000-luvun studioalbumit [Suffer Our Pleasures, 2003, Crows Fly Black, 2006, ja Gravity of Light, 2010] vinyyleinä jossakin vaiheessa. Tässä vaiheessa Nikki oli jo todella hämmentynyt. sisältösivu] söi muuntajan
PIIRI AKI NUOPPONEN W IL L IR E LA N D 82. Se voi tapahtua kenelle tahansa. – Kotiin palattuani meni vielä puoli vuotta niin, että yritin antaa masennuksen oireiden mennä ohi itsekseen. En yhtään mitään. Sellaisten asioiden syrjään työntäminen ei poista niitä mihinkään. UUSI albumi Pitfalls pistää ennen progemetallistaan tunnetun Leprousin harmaansävyisen väripaletin uuteen järjestykseen ja esittelee itsevarman yhtyeen, joka rikkoo genrensä rajoja yhä hanakammin. Vielä tuolloin hän ei tunnistanut oireitaan ja halusi puskea ne väkisin syrjään. – Aloin tunnistaa meditaation avulla todellisia tunteitani. – Kun olen kohdannut synkimmät puoleni, nautin elämän pienistäkin asioista enemmän. – Olin todella hämmentynyt, kun en enää tuntenut yhtään mitään ja menetin motivaationi kaikkea kohtaan. Tunnepaletin laajentumisen taustalla on Einar Solbergin taistelu masennuksensa kanssa, ja Pitfalls onkin epäkronologinen matka siinä vuoristoradassa, jonka laulaja-synisti on kulkenut läpi viime vuosina. Halusin päästä pois pääni sisältä ja karkuun kaikilta ajatuksiltani, mikä ei ollut tietenkään mahdollista. En tuntenut enää mitään. Olin aluksi todella skeptinen sen suhteen ja kieltäydyin lähtemästä mukaan moiseen höpöhöpö-hommaan. Masennus, jota ei päässyt enää pakoon Depressio on muusikon ammattitauti, tietää Leprousyhtyeen Einar Solberg omasta kokemuksesta. – Masennuksesta puhutaan nykyään paljon, mutta ei silti missään tapauksessa tarpeeksi, Einar toteaa. Varsinkin, kun tunsin hetken todellista euforiaa, koska kiertue oli onnistunut niin hyvin. – Kuvittelin pitkään sen olevan vain kiireen aiheuttamaa ahdistusta. Se kaikki on ollut eräänlaista omilta demoneiltaan karkuun juoksemista. 6. Tunnen tehneeni itseni kanssa rauhan sen suhteen, ettei elämä ole pelkkää euforiaa, eikä sen kuulu olla sitä. – Olen kokenut kammottavia asioita, joita minun olisi pitänyt käsitellä paljon aiemmin. Einar kertoo masennuksen alkaneen näyttää merkkejä itsestään Leprousin Malina-albumin (2017) kiertueen aikana. – Meditaation omaksuminen otti aikansa, mutta lopulta se auttoi minua. Lopulta Einar alkoi käsitellä sisäisiä taistelujaan ja ymmärsi, että niiden juuret ulottuvat hänen menneisyyteensä. – Ongelmani juontuvat nuoruudestani asti, mutten ole käsitellyt niitä asioita ikinä, koska olen mennyt niin hurjaa vauhtia eteenpäin elämäni ja bändimme kanssa. Koin ainoastaan pakokauhua. Muusikoille se on toisinaan jopa ammattitauti, koska se sama haavoittuvaisuus, joka pakottaa meidät avaamaan sielumme musiikkiimme, on usein suorastaan herkullinen maasto masennukselle. – Pystyin jotenkin unohtamaan tämän kaiken niiden hetkien ajaksi, kun olin lavalla tai tapaamassa kuulijoita keikan jälkeen, mutta heti kun olin yksin, meinasin murskautua ajatusteni alle. – Maailman huipulla toimivat johtajat voivat olla masentuneita aivan yhtä hyvin kuin kerjäläisetkin. Asioita, joista en ole puhunut koskaan, enkä aio puhua tämän tarkemmin nytkään, sillä haluan suojella niihin liittyviä muita ihmisiä. Kotiinsa Norjaan palattuaan Einarin sisäiset demonit nostivat päätään yhä enemmän. Mitä tunnen, kun olen surullinen, vihainen tai iloinen. Einar naurahtaa kevyesti kertoessaan, että löysi suurimman avun masennukseensa odottamattomista asioista. Se ei ehkä kuulu tummassa musiikissamme, mutta olen ollut aina täynnä intohimoa ja suurta paloa monia asioita kohtaan. Ymmärrän nyt, että masennus tulee olemaan osa minua koko loppuelämäni. Moni ajattelee, että masentuneet ovat jatkuvasti surullisia, epätoivoisia ja ahdistuneita, vaikka yhtä monesti masentuneiden ongelma on se, etteivät he tunne yhtään mitään. Tunteet eivät olleet enää pelottavia ja ahdistavia, kun hyväksyin ne kaikki. Kielsin asian vielä tuossa vaiheessa täysin. Ne alkavat kasvaa korkoa, ja kun ne viimein saavat sinut kiinni, ne repivät sielusi ja sydämesi kappaleiksi kymmenkertaisella voimalla. – En ymmärtänyt tilannetta ollenkaan, koska olen ollut todella optimistinen ihminen. – Entinen Leprous-rumpali Tobias [Ørnes Andersen] suositteli minulle meditaatiota. Hän jopa kertoo pystyvänsä kuuntelemaan Pitfalls-albumia uusin korvin. Tolkutin itselleni, että minulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, tämä on järjetöntä, mutta ei se mitään auttanut. Heräilin pitkin yötä kauhusta täristen, sillä ajatukseni eivät jättäneet minua rauhaan. – Tilanne paheni Australian-kiertueella. Juuri nyt Einar voi paljon paremmin. Pääni täyttyi ainoastaan peloilla. Etsin koko ajan lentoja kotiin ja halusin jättää kiertueen kesken, mutta sitten tajusin, etten halunnut olla kotonakaan. Opin, että kaikki pääni sisällä olevat ajatukset ja pelot eivät ole välttämättä totta, vaan monimutkaisten aivojemme satunnaisia impulsseja
LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 17.1.2020 JÄÄHALLI Helsinki 18.1.2020 CLUB TEATRIA Oulu C E L E B R A T I N G 2 Y E A R S O F S C E N E S F R O M A M E M O R Y P R E S E N T S
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Slayer_Blu-ray 10-19_BACKCOVER.indd 1 07.10.19 15:16