Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl vähittäismyyjälläsi.. SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. 35 rumpusettiä, 36 efektiä, 700 soundia... 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Treenatessa ja kiertueella demoja tehdessäni käytän Pearl e/Merge Hybrid sähkörumpusettiä. KAI HAHTO / Nightwish Täysin uudenlaiset Pure Touch padit luovat mahdollisimman luonnollisen soittotuntuman Erittäin tehokas moduuli tarjoaa lähes rajattoman soundien muokkaamisen mahdollisuuden. Oman soiton tallennustilaa on 12 tuntia
Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl vähittäismyyjälläsi.. 35 rumpusettiä, 36 efektiä, 700 soundia... SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. KAI HAHTO / Nightwish Täysin uudenlaiset Pure Touch padit luovat mahdollisimman luonnollisen soittotuntuman Erittäin tehokas moduuli tarjoaa lähes rajattoman soundien muokkaamisen mahdollisuuden. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Treenatessa ja kiertueella demoja tehdessäni käytän Pearl e/Merge Hybrid sähkörumpusettiä. Oman soiton tallennustilaa on 12 tuntia
www.insideoutmusic.com. Devin is joined by Mike Keneally (Frank Zappa), Che Aimee Dorval (Casualties of Cool), Morgan Ågren (Mats & Morgan, Frank Zappa), Diego Tejeida (Haken), Markus Reuter (Stick Men), Nathan Navarro, Samantha Preis, Anne Preis & Arabella Packford. Available as massive Limited 3LP & 2CD box set with slipcase and 180 gram vinyl as well as Limited Edition 2CD Digipak. Out 30.10.2020 The new double album by progressive rockers Roine Stolt, Hasse Fröberg, Zach Kamins, Jonas Reingold, Mirko DeMaio and special guest Rob Townsend. Artwork by legendary painter Roger Dean (Yes, Uriah Heep, Gentle Giant…). Out 23.10.2020 “Order Of Magnitude” documents a sold-out show in London on the Empath Live Volume 1 European Tour
Bu ng le 04 6 Pö lky llä : Sam i Alb ert Hy nn ine n 05 2 Sa lam yh kä : Dis em bo we lm en t Tra nsc en de nc e int o the Pe rip he ral (19 93) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Be ne dic tio n 06 8 De mo t, pä äo sas sa Th e Esc ap ist 07 Va nh a liit to: Vic iou s Ru mo rs, ha ast att elu ssa Ge off Th orp e 074 Ku ud es pii ri 038 018 024 032 046 02 8 TR AV IS SH IN N M AR KU S PA AJ AL A ÍR IS D Ö G G EI N AR SD Ó TT IR. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Esk ap ism , Kra ken Du um vira te, Sar cat or, Co un tin g Ho urs , Re d Mo on Arc hit ec t 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Só lst afi r 02 2 Dr aco nia n 02 6 Mö rk Gr yn ing 03 Arm ore d Sa int 03 4 Pa llb ear er 03 8 Mr
LIVE WITH BOHEMIAN SYMPHONY ORCHESTRA PRAGUE AN ATMOSPHERIC JOURNEY THROUGH SYMPHONIC HEAVINESS! OUT 30.10. DIGIPAK | LTD 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL OUT 30.10. SPECTRE OF DEVASTATION CRUSHING SWEDISH METAL WITH A MODERNIZED, YET CLASSIC THRASH-INSPIRED ATTACK! STÄLKER deliver a pure 80s speed metal gem! Black Majik Terror is the ultimate throwback! Black Majik Terror JEWEL CASE | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL OUT 30.10. /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. BD/DVD/CD DIGIPAK | 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD DELUXE EDITION AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM JEWELCASE | LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL OUT 13.11. Hauntingly doom spirit covers the world underneath a melancholic, Godless Veil
13.11.) DRACONIAN Under a Godless Veil (ilm. ”Ehkä arvokkainta siinä on yksinkertaisesti kaikki siihen kätkeytyvä energia”, kuvaa teini-iän angstia muinaisiin tekemisiinsä hiljan palannut Mr. Bungle -basisti Trevor Dunn, 52, pääjutussamme. 20.11.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT COUNTING HOURS The Will SOULBURN Noa’s D’ark (ilm. ”Metallin kuuntelu, samanhenkisten ystävien löytäminen ja lopulta kappaleiden kirjoittaminen on ollut ihan luonteva polku kulkea. Nuorena asioita ei tarvitse pakottaa, ne pakottavat sinua. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Buzz Osborne KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 20. 7. Tai loputtomiin kuulostakaan. On nimittäin yksi asia, jota yksikään bändi ei enää myöhempinä vuosinaan kykene välittämään: nuoruuden pidättelemätön into, joka nousee Sarcatorin levyltäkin ilmoille väärentämättömällä tavalla. Eihän moinen pidemmän päälle hyvältä näytä. 30.10.) ENNEN muinoin kovin metalli sinkosi alle parikymppisten soittimista. Eipä esimerkiksi nuorten muhoslaisten North from Herekään olisi sellainen ärtsyn energian ja hädin tuskin lapasessa pysyvän tulittamisen liitto, jos levyn olisivat tehneet rutinoituneet, tekemisiään liikaa suunnittelevat aikamiehet. Nyt samat parikymppiset ovat viisikymppisiä ja vääntävät edelleen sen parhaan mekkalan. Vaan katso, joskus nykyteinitkin äityvät pistämään kampoihin ja kaahaavat menemään lailla isien. Olisi hauska tietää, mitä herra Dunn tuumaisi Sarcatorin menosta. Omaa perheeniskänsydäntänikin nimittäin lämmittää. Sen, millainen ylpeys isä-Tervosen rintaa puristaa, osaan jopa aistia. Nuoret kruunupäät KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above IDLES Ultra Mono DARK TRANQUILLITY Moment (ilm. Levy ei ehkä ole musiikillisesti mikään välitön klassikko, mutta sen tunnelma on sitäkin klassisempi. vuosikerta Numero 184 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Ja niin se oli aikoinaan myös isälläni”, kertoo puolestaan Sarcatorin kitaristi-laulaja Mateo Tervonen, 16, muutaman sivun päässä Sytykkeissä. Yksi näistä harvinaisista tapauksista on ruotsalainen Sarcator, jonka debyyttialbumi julkaistaan lokakuun lopussa
Sittemmin ihmiset ovat unohtaneet juurensa ja traditionsa, omat jumalansa ja oman kulttuurinsa. – Tämä julkaisu kertoo kristinuskon saapumisesta Eurooppaan. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ESKAPISM on ollut toiminnassa ainoastaan viisi vuotta, mutta yhtyeen musiikki kuulostaa genressään todella valmiilta ja ennen kaikkea hyvältä. – Kaksi vuotta sitten vietin lomani asustamalla viikon hänen luonaan, mikä oli todella hauskaa. Kun nyt tunteista puhuttiin, tuore Reminiscence-ep:nne on koskettava paketti eeppistä black metalia. Meidän on kerrottava heille tarinoita menneistä ajoista, siitä kuinka mahtava kulttuurimme kerran oli, ja siitä, mikä nykyisin on oikein ja mikä väärin. Luulen, että tässä on syy Eskapismin synnylle... – Mitä Mylderiin tulee, Kampfarin miehet pitivät vedostamme toden teolla. Miten ihmeessä hän päätyi bändinne rumpaliksi. Siitä se ajatus sitten lähti. Minkälaisia fiiliksiä halusitte tällä kertaa välittää. Mustaa metallia tunteella 8. No, yleensä kyllä pistämme sanoitukset sekä ukrainaksi että englanniksi joko cd:lle tai Bandcamp-sivustollemme. – Minä ja Dyvozor [koskettimet ja basso] soitimme aiemmin yhdessä melodisessa death metal -yhtyeessä, ja meillä on paljon kokemusta myös muista bändeistä, laulaja-kielisoittaja Zymobor alustaa. Nykyisin kuitenkin näkyy kasvavaa kiinnostusta eurooppalaista mytologiaa ja omien esi-isien historiaa kohtaan, joten muinainen pakanallinen henki on heräämässä hiljalleen eloon. – Kun artistilta löytyy sekä kokemusta että tahtoa kanavoida tunteitaan ja ajatuksiaan musiikin kautta, lopputulos on poikkeuksetta hyvä. Katsellaan, pääseekö Mika osallistumaan treeneihimme. Pakanallisia teemoja ja slaavilaista melankoliaa black metaliinsa yhdistelevä Eskapism on noussut huomaamatta kotimaansa Ukrainan metallibändien kärkikastiin. Mika on loistotyyppi ja teki studiossa todella kovan työn. – Uskon, että pelastus on lähellä, mutta meidän on huolehdittava pienistä lapsista. – Kirjoitamme biisiemme otsikot englanniksi, jotta ihmiset, jotka eivät ymmärrä kieltämme, saavat pientä taustaa sille, mistä kukin kappale tai julkaisu kertoo. – Eipä siinä sen kummempaa tarinaa ole, satun vain rakastamaan sitä biisiä aivan vitusti! Meillä oli aikeena versioida se jo muutama vuosi sitten, mutta suunnitelmat muuttuivat ja päädyimme coveroimaan Skogenin Aska-kappaleen. siis halu välittää tunteita oman musiikkimme kautta. Yhteiskunta on täysin läpimätä ja tekee kaikkensa tuhotakseen viisaat ihmiset, jotka eivät usko valheisiin. Kuinka päädyitte valitsemaan juuri tämän coverkappaleen. Sanoituksenne on kirjoitettu ukrainaksi, mutta kappaleidenne nimet ovat englanniksi. Millainen tarina tämän järjestelyn takana on. Mistä ajatus Eskapismiin lähti. Eskapismissa vaikuttaa ydinkaksikon ohella myös kolmas jäsen, supisuomalainen rumpali Mika Salmi, joka on soittanut aiemmin esimerkiksi pahamaineisessa Azazelissa. Jotta kielikylpy olisi täydellinen, nelibiisisen julkaisun viimeinen kappale on versiointi Kampfarin Mylder-kappaleesta, joka on laulettu norjaksi. – Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä olen aikeissa hommata Eskapismille livemiehistön Saksasta
Musiikki on mitä on, tältä kuulostaa Kraken Duumvirate. – Kraken Duumviraten sielunmaisemaa kuvallisesti ja äänellisesti erittäin onnistuneesti toisintavan kokonaisuuden. – Työskentelemme välillä yhdessä ja välillä erikseen. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ VIIMEISIMMÄN ep:nne The Astroglyphs of the Ritual of Delugen ja The Stars Below, the Seas Above -debyytin väliin mahtuu melkein kymmenen vuotta. Samantekevää, yksiulotteista ja jopa tylsää, varsinkin tuhat kertaa hitaasti toistettuna. Miksi oman itsenne häivyttäminen musiikista on olennaista. – Funeral doom näyttää sisällöltään epäkiinnostavalta, koska se on pääasiassa ihmisen surua ja murhetta. Hidas doom on tärkeä työkalu, mutta vain työkalu. Onko tarkoituksenanne tuoda jotain uutta niin sanottuun funeral doom -genreen. Käytimme muutamia ajanjaksoja yhteistä aikaa lähes ainoastaan luonnon ja taiteen tutkiskeluun sekä keskusteluihin, mutta siinä onkin olennainen osa syvän taiteen tekemistä: pitää elää ja kokea, keskustella ja ajatella, että tekemisillä ja sanomisilla olisi painoa. Soundinne on todella omaleimainen. Minkälaisen audiovisuaalisen maailman albumi luo omasta mielestäsi. Ehkä silloin tällöin tekovaiheessa on tullut huomattua, että lähimmät musiikilliset ja temaattiset vertailukohdat ovat nyt aika kaukana. – Emme ole kovin genretietoisia, eikä kumpikaan meistä juurikaan kuuntele mainittua genreä. Peruselementtien hidasliikkeisyys auttaa toivotun tunnelman luomisessa ja jättää tilaa yksityiskohdille. Levyn esiintuoman maailman ainoat varsinaiset kiinnekohdat konkreettiseen vuosien vierintään ovat sanoituksina käytetyt lainatekstit, ja nekin viittaavat osaltaan muihin aikoihin ja asioihin kuin kirjoitushetkensä. Minkälaisia tekstejä levyn kappaleet sisältävät. Lineaarinen aikajana on solmittu kahdeksalle merimiessolmulle, ja ihmiskunnan historia ja tulevaisuus on palasina aionien mittaisessa saagassa, jonka hiekoista, merilevien katveesta ja tähtisumuista paljastamme rakenteita vain murunen kerrallaan. Omaleimaisuutemme on syntynyt yrittämättä, emmekä ole sitä itse oikein edes miettineet. – Pystymme kanavoimaan kaikki Kraken Duumviraten kannalta tärkeät asiat musiikin keinoin. Kokoonpanonne toimii anonyymiltä pohjalta, taiteilijanimien takaa ja ilman bändikuvia. Puhdasta taidetta JO N B IB IR E 9. Doomlaahausta ja ambientia erikoisella tavalla yhdistelevä Kraken Duumvirate vastaa yhdestä vuoden mielenkiintoisimmista debyyttilevyistä. – Mielikuvia ja kanavointeja maailmasta, jota ammennamme musiikkiimme. Sen voisi ehkä mieltää äänen työstön työkaluksi, jota tulee musiikillisen sopivuutensa takia käytettyä usein, mutta mitään genren uudistamista tällä intentiolla ei varmaan pysty ottamaan kontolleen. The Stars Below, the Seas Above on siitä harvinainen levy, että se ei tunnu olevan sidoksissa mihinkään aikaan tai paikkaan. Käytittekö koko tuon ajan ensimmäisen albuminne luontiin. Kaikki muut sidonnaisuudet persooniimme tai muihin tekemisiimme vaikuttaisivat epäedullisella tavalla esiin loitsittuun, työllä ja taidolla valmistettuun ja turhasta kuonasta puhtaaseen teokseen. – Levy oli työn alla välillä intensiivisemmin ja välillä elämän taustakohinana, muttei koskaan kokonaan hävinneenä, joten tavallaan prosessi oli koko ajan käynnissä, kaksikon toinen puoli Magus Polypus Apollyon XIII aloittaa
– Ei varmasti mitenkään, eikä tämä huono paikka ole asua. Valkosen ääni kuulostaa olevan Emptiness Weighs the Mostilla huomattavasti suuremmassa roolissa kuin aiemmin, mikä istuu aiempaa tarttuvampiin ja sävykkäämpiin kappaleisiin loistavasti. Synkkiä tunnelmia musiikillaan välittävä suomalaisbändi Red Moon Architect on päässyt aiemmilla julkaisuillaan lähelle death doom -genren kärkisijoja, mutta viidennellä kokopitkällä napsahtaa viimein kunnolla. Biisit sovitetaan aina niin, että niistä välittyisivät juuri ne tunteet, joita niillä yritetään välittää. Sanoit eräässä vanhassa haastattelussa, että albumisi syntyvät yleensä melko nopeasti. – Kyllä se kuvastaa. Konseptin hahmottumisen jälkeen luomisprosessi oli aika kivuton. Etenkin viime vuonna ilmestynyt Kuura vei synkistelyn paikoin todella syviin onkaloihin, joten aiempaa ilmavammat sävellykset tulevat tarpeeseen. – Kyllä siinä tietynlaista toiveikkuutta on. Onko tämä suunta, johon menette jatkossa. Asetelma on metallimusiikille hyvin perinteinen: Ville Rutanen murisee syvät mieslaulut, ja Anni Valkonen vastaa heleämmästä tulkinnasta. Aiempaa toiveikkaampi 10. Itselleni paras mahdollinen. Enemmän ahdistaisi, jos ihmiset hymyilisivät ja morjestelisivat kadulla. Koetko, että tekemäsi musiikki kuvastaa sinua ihmisenä. Onko kotikaupunkinne inspiroinut jollain tavalla Red Moon Architectin musiikkia. Ari ”Paska” Peltosen reilut kymmenen vuotta sitten vetämässä Paskareissu-sarjassa Kouvola listattiin ”Suomen paskimpien kaupunkien” joukkoon, ja samaan väitteeseen Kouvolan huonoudesta ja masentavuudesta on tullut törmättyä vuosien varrella useammankin kerran. Kuinka helppo tai vaikea tämä levy oli synnyttää. Mitään sääntöjä ei ole asetettu, eli menemme aina puhtaasti musiikin ehdoilla. – Siinä meni hetki, että sain jäsenneltyä ajatukset siitä, millaisen kokonaisuuden haluan tehdä. Vuonna 2011 syntynyt yhtye on käytännössä sinun luomuksesi ja olet ainoa yhä mukana oleva alkuperäisjäsen. Minkälaisia tunnelmia tuore kiekko välittää omasta mielestänne. Oman musiikkini synkkyys tulee jostain syvemmältä kuin kaupungin rumasta julkisivusta. Red Moon Architect on luottanut alusta saakka kahden laulajan käyttöön. Masentavuuskin on suhteellista. Samaa kun on turha toistaa. SYTYKKEITÄ KOUVOLALAISEN Red Moon Architection uunituore levy Emptiness Weighs the Most kuulostaa parin totaalisen laahausjulkaisun jälkeen tunnelmaltaan vapautuneelta ja kauniiltakin. Nyt ollaan enemmänkin haikeiden tunteiden äärellä kuin ihan totaalisen syvimmässä kuopassa, rumpali-kosketinsoittaja-säveltäjä Saku Moilanen myöntää. Jokainen albumi on jollain lailla kuvaus senhetkisestä elämänvaiheestani. Eihän se tietenkään sanatarkka kuvaus ole, eli siellä on taiteellisia vapauksia. – Vaikea sanoa
– Metallin kuuntelu, samanhenkisten ystävien löytäminen ja lopulta kappaleiden kirjoittaminen on ollut ihan luonteva polku kulkea. Prosessi oli siis oikein hauska ja miellyttävä. MINKÄLAINEN prosessi ensimmäisen levynne valmistuminen oli. Elämme outoja aikoja, mutta katsotaan silti tulevaisuuteen. Sittemmin olemme todellakin laajentaneet musiikillista kenttäämme, ja nyt otamme vaikutteita kaikesta hyvästä musiikista, eikä meillä ole sen suhteen mitään rajoja. Itse äänitysprosessi hoitui samoin kuin demoillamme, eli vuokrasimme studion Trollhättanista ja purkitimme rummut kolmessa päivässä– ja siihen kuului siis rumpujen kasaaminen, nauhoittaminen ja pois roudaaminen. Mitä horisontissa siintää. Se pitää kuitenkin aika hyvin paikkansa, koska kirjoitimme levylle klassisia black/thrash-sanoituksia maailmanlopusta, kuolemasta ja vielä lisää kuolemasta! – Katsotaan nyt, josko saamme jatkossa käytettyä sanoituksiin hieman enemmän aikaa ja sitä myötä laajennettua aihepiiriä. – Kun olin paljon nuorempi, kumpikin vanhempani oli enimmäkseen vastuussa musiikillisista kiinnostuksenkohteistani. – Keikkahommat saa varmasti unohtaa vielä joksikin aikaa, joten luulen, että näkyvyyden hakeminen ja potentiaalisten kuulijoiden löytäminen muilla tavoin tulee olemaan lähitulevaisuuden tavoitteemme. Olen kasvanut musiikin ja musiikista kiinnostuneen perheen keskellä, mutta se, miten sain kipinän äärimetalliin, on enimmäkseen bändini muiden jätkien ansiota. Se sujui todella hienosti ja sujuvasti. Vanhaa thrashiä modernilla otteella METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Aiempaa toiveikkaampi 11. Kuinka paljon hän on vastuussa musiikkimaustasi. – Hah hah, joo, se oli vain Bathory-viite jonka laitoimme sivuille, koska emme keksineet mitään muutakaan. Mitä tarkoitatte tällä. – Sen jälkeen saimme onnekkaan mahdollisuuden taltioida kotistudiossa kaiken muun, eli kitarat, basson, kitarasoolot ja laulut. Metal Archives -verkkosivuston mukaan sanoituksenne käsittelevät verta, tulta ja kuolemaa. – Luova prosessimme etenee usein siten, että joku tuo riffin tai kaksi, joita sitten soitamme läpi ja yritämme löytää niille hyvää jatkoa. Levyn on äänittänyt, miksannut ja masteroinut isäsi Marko Tervonen, joka tunnetaan pitkän uran tehneen The Crownin kitaristina. Ja niin se oli aikoinaan myös isälläni. Sarcatorin albumi on karkeasti ottaen yhdistelmä vanhaa saksalaista thrash metalia ja pieniä paloja ruotsalaisen metallin lähivuosikymmeniltä. Tulette siis kuulemaan oldschoolia thrash metalia, mutta modernilla otteella toteutettuna. Jaoin lauluhommat usealle päivälle, ja sellainen kappale tai kaksi per päivä mahdollisti parhaan lopputuloksen. – Meillä ei ollut alkujaan tarkoituksena kirjoittaa albumia, mutta mahdollisuus muodostui hiljalleen, kun saimme demot julkaistua ja niistä tuli hyvää palautetta, liidikitaristi ja laulaja, kypsään 16 vuoden ikään ehtinyt Mateo Tervonen tokaisee. – Ihan alussa homman ytimessä oli vanhan koulukunnan thrash metal, erityisesti Sarcófago ja Kreator, joiden sekoituksesta syntyi myös nimemme Sarcator. Ruotsalaisen Sarcatorin nimikkoalbumi on nuoruuden intoa hehkuva teos, josta huokuu samaan aikaan sekä hiomaton spontaanius että tarkka harkinta. Minkälaiset bändit ovat vaikuttaneet musiikkiinne eniten
– Vaikka voi kuulostaa siltä, että uutta ei keksitä, niin omasta mielestäni näin ei ole. SYTYKKEITÄ T IM O H O N K A N E N BÄNDI on ymmärtääkseni lähes jatkoa vuonna hajonneelle 2005 Rapturelle. Synkkä musiikki elämäntapana 12. Lopulta on aika tehdä ratkaisuja ilman ehtoja – vaikka yksi niistä olisikin oman elämän päättäminen. Silti, jos kuuntelee albumia kokonaisuutena, on mahdotonta nimetä yhtä tai kahta yhtyettä, joilta vaikutteet tulisivat. – The Vinyl Division -levy-yhtiö lähestyi meitä demon vinyylijulkaisun tiimoilta, ja koska yhteistyö sujui paremmin kuin hyvin ja lafka oli kiinnostunut jatkamaan kanssamme, teimme julkaisusopimuksen myös kokopitkästä. Vaikutteet iskevät usein teini-ikäisenä, kun on kaikelle muullekin eniten alttiina. – Merkityksiä voi olla monia, mutta tässä yhteydessä The Will viittaa lopullisuuteen, haluun päättää omasta kohtalostaan, laulaja Ilpo Paasela avaa. Musiikkinne viittoo suoraan 1990-luvun murjotusbändien suuntaan. Se on enemmänkin yhdistelmä, jossa kuuluu myös se toinen historia eli jäsenten muut bändit, vanhat ja nykyiset. – Ollaan jo opittu, että omaa visiota on syytä kunnioittaa, koska se on kaiken alkulähde. – Albumilta löytyy Atonement ja Saviour, jotka on osittain Futilen [1999] jälkeisiä biisejä. Levyn nimi tarkoittaa testamenttia. – Se on hyvin luonnollinen osa omaa käsitystä musiikista. Onko tämä tarkoituksellista idolienpalvontaa vai puhdasta sattumaa. – No ei oikeastaan kumpaakaan. – Tämän tyylistä musiikkia on tehty ja kuunneltu tosiaan lähelle 30 vuotta, joten se taitaa olla tässä vaiheessa oikeastaan enemmänkin itsestäänselvyys tai elämäntapa, Salomaa tuumailee. – Se kumpuaa itsevarmuudesta omaa tekemistä kohtaan. Teille tuntuu olevan tärkeää tehdä asioita omaehtoisesti, ilman vaikutusvaltaista levy-yhtiötä. Aina sitä jotain uutta tulee – oli se sitten paskaa tai hyvää. Ainakin sitä on paisuteltu niin, kun on jäseniä Rapturesta ja levyllä pari biisiä, joita olin aikoinaan heille tekemässä, kitaristi Jarno Salomaa selventää. Köykän mukaan bändi tekee sanotusta huolimatta mielellään yhteistyötä ”hyvien kumppanien” kanssa. Kaikille jäsenille on kertynyt kokemusta niin monesta eri sopasta, että lankojen pitäminen omissa käsissä on lopulta kannattavaa, rumpali Sameli Köykkä pääsee ääneen. Meillä tuo aika on ollut 90-luvun alku ja puoliväli, ja silloin kuultu musiikki on jäänyt elämään, Köykkä jatkaa. Helpompi tai nopeampi tie voisi löytyä jollain muulla tavalla, mutta kun ei ole kiire minnekään, saattaa päästä nopeammin perille. Ne on vedetty uuteen uskoon ja Counting Hoursin näköisiksi. Miksi . – Oikeuksistaan ei kuitenkaan kannata luopua kuin hetkellisesti, vaikka löytyisikin hyviä kumppaneita. – Melkeinhän tämä on jatkoa. Onko Counting Hours teille sitä. Kotimaisen Counting Hoursin takaa löytyy paljon kokemusta, joka myös kuuluu bändin syksyistä melankoliaa huokuvalta esikoislevyltä. Mitä se edustaa teille. Onko The Will -levyllä kappaleita, jotka jäivät aikoinaan Rapturelta käyttämättä. Ajat saattavat muuttua ja samalla syyt sen ympärillä, miksi yhteistyötä alun pitäen lähdettiin tekemään. Nämä ehkä synkätkin hetket ovat juuri niitä, joina alkulähteelle palaaminen on tärkeää. Usein kuulee, että synkän musiikin soittaminen on jonkinlaista terapiaa. Miten sen voi tehdä, jos on kiinni jonkun toisen kanssa kauan sitten tehdyssä sopimuksessa. Pääasia, että itse tykätään, fiilis soittoon on hyvä ja tarjoaa meille sitä, mitä haetaan. – Ihminen on ajautunut jo kauan sitten yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta häntä on silti ohjailtu sen sisältä koko ajan ja ajettu näin loppuun
Muistan kyllä. Jääpussia mustaan silmään, Rothmans huuleen, lagertölkki auki, marssipulveria ikeniin ja seuraavaan kaupunkiin. Kotikentällään olleet australialaiset ajautuivat pääesiintyjä Deep Purplen roudarien kanssa nyrkkihippasille lavalla, ja keikka jäi soittamatta. Nyt, jälleen kerran, Rudd on siinä satulassa, josta käsin se on mahdollista kappaleesta seuraavaan ja illasta toiseen. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Niukkuuden taidetta ”YOU should remember where it all began, you heard it somewhere, and you felt the stealth”, pubirokkari laulaa käheällä raspillaan. Tasku, jossa Ruddin soitto piti bändiä, kuvastaa duunarirockin airueen mentaliteettia muutenkin: keskenäistä sanaharkkaa saattaa silloin tällöin olla ja lasiset laulukirjat ovat tulleet liiankin tutuiksi itse kullekin, mutta eipä näistä tarvitse vieraisiin pöytiin huudella ja vierustoveria puolustetaan vaikka lentopallomailoin. Se on samankaltaista niukkuuden taidetta, joskin toisesta tulokulmasta, kuin toisella valtaisasti arvostamallani rumpalilla, edesmenneellä Jaki Liebezeitillä. Vauhti, vaaralliset tilanteet ja syntien koko spektri alkoi kiinnostaa. Muistan lastenhoitajalta tokaluokkalaisena saadun Fly on the Wall -paidan. Rudd teki kuten kuka tahansa yllättäen työttömäksi joutunut: muutti Uuteen-Seelantiin, ajeli nopeilla autoilla, lenteli helikopterilla ja jammaili pubista löytämiensä hahmojen kanssa. Kyseisen levyn divaritasosta ei ollut vielä harmainta aavistustakaan, tärkeintä oli jo tuossa vaiheessa miltei synonyymiksi rock’n’roll-musiikille muodostuneet kirjainparit ja ne erottava salama. Back in Blackin monistetut kannet, jotka jättivät mielikuvituksen varaan oikeastaan kaiken biisien nimistä lähtien, koska kopiokone oli sylkenyt käytännössä mustan arkin. Sen kuuntelu on toiminut porttiteoriana niin teknoon kuin hiphopiinkin johdattamisessa. Urbaanin legendan mukaan Ruddille tarjottiin 1990-luvulla pestiään takaisin sen jälkeen, kun Youngeille oli soitettu levy-yhtiössä rumpalin sooloprojektin demokasettia. Tähän katarttiseen totuuteen on helppo luoda uskonsa. Muutama vuosi Bon Scottin kuoleman jälkeen Ruddin ja Malcolm Youngin välit kärjistyivät siihen pisteeseen, että rumpali sai kengänkuvan takapuoleensa myös vertauskuvallisesti. Vuosia sitten Rudd kertoi haastattelussa olevansa onnellisimmillaan, kun saa soittaa tanakkaa 4/4-komppia ilman turhaa kikkailua. Ironista on, että yksi Ruddin suurimmista rumpaliesikuvista soitti tuossa brittibändissä. Kuten Brian Johnson juuri haastattelussa naurahti: ”Phil on AC/DC:n rumpali.” Ja näin tässä kaoottisessa maailmassa on jälleen edes yksi asia, johon voi luottaa. Hänen ilkikurisesti raakkumiaan tarinoita kuunnellessa opin, että elämisen arvoiset asiat tapahtuvat useimmiten öisin. Kirjoittaja uskoo AC/DC-yhtyeeseen enemmän kuin edustukselliseen demokratiaan. Mutta nauhojen sisältö: kappale toisensa jälkeen kitarariffejä, jotka jäivät kerrasta mieleen. Ruddin viime vuosien sekoilut saivat miehen itsensäkin myöntämään, ettei kaikki julkisuus ole sittenkään hyvää. Muistan joitakin vuosia vanhemman serkkuni äänittämät kasetit: Dirty Deeds Done Dirt Cheap, Highway to Hell. AC/DC siirsi Ruddin toistamiseen tehtävistään ja kommentoi tapausta yhtä ekonomisesti kuin rumpalinsa soittaa: herran täytyy selättää demoninsa. Vasta vartuttuani ymmärsin, mikä AC/DC:n todellinen selkäranka olikaan: backbeat-komppia 4/4-tahtilajissa metronomin lailla jauhava siimatukka, joka vältteli fillejä ja suuria symbaaleja kuin feissareita Helsingin keskustassa. Jos tippurin lailla tarttuneet riffit ja ikoninen logo olivat ensimmäinen AC/DC:ssä viehättänyt asia, heti perässä tuli laulusolisti Bon Scott. Väitän, että Ruddin monotoninen ja minimalistinen nakutus ei ole vain rock’n’rollin pulssi. Onhan niillä hetkensä, mutta Ruddin ajaman koneen raskas groove, joka vei mukanaan kuin teini-iän rakkaus ja koukutti kuin some, oli poissa. Ruddin sooloalbumin julkaisusta alkoi vyyhti, johon mahtui vireenipäissään tehtyjä tappouhkauksia, kannabistakavarikkoja ja muutenkin kaikin puolin ihailtavan sekavaa käytöstä kuusikymppiseltä. Jos joku horjahtaa, takana kopistelevaan kaveriin voi luottaa. 14. Ruddin ensimmäinen ”konsertti” AC/DC:n riveissä moninkertaisti yhtyeen maineen, vaikka rumpukapulat pysyivät farkkujen perstaskussa. Ruddin spartalainen suhtautuminen rumpujensoittoon ei ollut vain kivijalka AC/DC:lle, se oli myös muuri, jonka turvissa Youngit, Scott ja sittemmin Brian Johnson saivat puuhastella omia juttujaan. Jämäkkyys ja rullaavuus yhdistää, suunta on sama: aina eteenpäin. Silmien avautumisessa auttoivat toki myös ne yhtyeen levyt, joilla Phil Rudd ei soita
A L L T H I N G S L I V E F I N L A N D P R E S E N T S 12.09.2021 TELAKKA HELSINKI LIPUT MYYNNISSÄ NYT! SPECIAL GUEST: LOCAL OPENER:
Keitto on parhaimmillaan uunituoreiden täysjyväsämpylöiden tai siemennäkkärin kera tarjoiltuna. Maku on jo itsessään sen verran hyvä, että laiskana tai tarkan markan henkilönä reseptin ”päällykset” voi jättää jopa kokonaan pois, vaikka ne pikantteina aromikruunuina toimivatkin. Ota kattila pois liedeltä ja lisää kaurakerma. Asettele annosten päälle suppilovahveroita, kurpitsansiemeniä, paahdettua merilevää ja hienonnettua persiljaa. Mustat vaikutteet hiipivät kuitenkin musiikin lisäksi myös soppaansa. Lorauta laakeaan kattilaan oliiviöljyä, heitä mukaan hienonnetut sipulit sekä valkosipulit ja freesaa pehmeiksi. 7. Mikan luonnehdinta: ”Tässä reseptissä ei leikitä. Sivele palaset oliiviöljyllä ja paahda uunissa kypsiksi eli kauniin ruskistuneiksi. Kaada joukkoon misoliemi ja sekoita. Kuluneen vuoden aikana on tullut harrastettua aiempaa enemmän sosesoppia, ja kurpitsa sopii sellaisen pohjaksi paremmin kuin hyvin. Keitto on omiaan pimeneviin syysiltoihin.” Megan tuomio: ”Ruokaa laittaessa pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, mitkä raaka-aineet ovat juuri sillä hetkellä parhaimmillaan, ja yhdistää ne ennakkoluulottomasti maailman eri keittiöiden makuihin. Halkaise kurpitsat, kaavi siemenet pois ja leikkaa puolikuun muotoisia paloja. Lisää kattilaan kurpitsat sekä liemikuutio ja peitä vedellä. Hienonna persilja. Irrota kurpitsoista kuori. Mausta vastarouhitulla mustapippurilla ja lisää tarvittaessa ripaus suolaa. 5. Anna kiehua miedolla lämmöllä kymmenisen minuuttia. 2. Laita siemenet jäähtymään. Anna paistua, kunnes sienistä on irronnut riittävästi nestettä. Surauta keitto sauvasekoittimella samettisen pehmeäksi. TARPEET: • 800 g hokkaidotai myskikurpitsaa • 1 kasvisliemikuutio (luomu) • 2 kynttä valkosipulia • 5 kynttä mustaa valkosipulia • 2 salottisipulia hienonnettuna • 3 rkl extra virgin -oliiviöljyä (luomu) • 1 rkl tummaa misotahnaa (Akamiso) • 1 dl Oatly iMat -kaurakermaa • mustapippuria • 1 l tuoreita suppilovahveroita • paahdettua nori-levää suikaleina • 4 rkl kurpitsansiemeniä (luomu) • cayennepippuria • lehtipersiljaa 16. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN MIKAN KOKATESSA SOI: John Carpenter – Halloween Original Motion Picture Soundtrack (1979) ”Sopii täydellisesti kurpitsateemaan, syviin makuihin ja syksyyn.” Kurpitsankaivertajan viimeinen fantasia Surut-yhtyeen rumpali Mika Salminen ei ruokaa laittaessaan murehdi, vaan hyödyntää vallitsevan vuodenajan kasvisperäisiä raaka-aineita ja värejä. Parrasvaloihin nousee lokakuun sesongin kiistaton kasvikunnan kuningatar, kurpitsa. Heavy metalia ruokaan saadaan rapeista suppilovahveroista ja tummanpuhuvaa rockasennetta fermentoidusta mustasta valkosipulista ja misotahnasta. 3. Laita uuni kuumenemaan 250 asteeseen. 4. Viimeistele lorauksella oliiviöljyä. 6. Laita misotahna kulhoon ja lisää muutama ruokalusikallinen lämmintä vettä. Lisää suppilovahverot kuivalle, kuumalle pannulle. Lisää oliiviöljyä ja paista sienet mahdollisimman rapeiksi. Sopan nauttimisen jälkeen fiilis on sen verran hyvä ja riemukas, että John Carpenterin hyytävien pimputusten perään tekee mieli nauttia jälkiruoaksi Helloweenin Keeper of the Seven Keys -saagan kaksi ensimmäistä osaa sekä vähemmälle huomiolle jääneen amerikkalaisen Halloweenin Don’t Metal with Evil.” Tee näin: 1. Paahda kurpitsansiemenet paistinpannulla, mausta suolalla ja cayennepippurilla. Annostele keitto lautasille. Sekoita vispilällä tasaiseksi
Jos keikka olikin merkittävä kokemus koko yhtyeelle – johon kuuluvat myös kitaristi Sæþór M Sæþórsson ja basisti Svavar Austmann – se oli erityisen avartava Sólstafiriin vuonna Kuten aina, Sólstafir on musiikissaan avoin uudelle. Kun yhtye käynnisti Fjaran Bogotassa, yleisö osoitti olevansa kaikkea muuta kuin vaisu. Sólstafir kiersi Etelä-Amerikkaa saman vuoden toukokuussa julkaistun Berdreyminn-albuminsa tiimoilta. Tuo hetki koitti kolme vuotta sitten, syksyllä 2017. S ólstafir ei ole Queen. Yhtye ei ole koskaan soittanut Wembleyn stadionilla. Mutta kerran yhtyeensä historian aikana laulaja-kitaristi Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason on kokenut jotain, mitä on sittemmin kuvaillut "Queen Wembleyllä -hetkekseen". Sólstafirin maalailevasta post-metalista puhuttaessa käytetään harvoin termiä ”hitti”. Rakkaus todella huokui yleisöstä sinä iltana. Eteläamerikkalaisen rockja metalliyleisön intohimoinen suhtautuminen musiikkiin tunnetaan. Oletus oli, ettei vastaanotto olisi yhtä eläväinen kuin edeltävinä iltoina. – Minulla oli hankaluuksia soittaa, sillä ihoni meni ihan kananlihalle. Mutta jos jotain Sólstafirin kappaletta haluaa hitiksi kutsua, se on Fjara, singlenäkin julkaistu Svartir sandar -albumin (2011) kappale. Nyt islantilaismuusikot ovat avoimempia myös toisilleen. ILTAHÄMÄRÄN MAAGIKOT TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT GAUI H PIC 18. – He lauloivat joka ikisen sanan islanniksi. Tuossa hetkessä Hallgrímsson todella ymmärsi, kuinka mittava ja voimakas merkitys Sólstafirilla faneilleen on. Ja sellaisella volyymilla, että Addi lakkasi laulamasta ja antoi heidän jatkaa, Sólstafirin rumpali Hallgrímur ”Grimsi” Hallgrímsson muistelee. Mutta nyt oltiin Bogotassa, Kolumbiassa, kiertueen pienimmällä keikkapaikalla, vain 300 katsojaa vetävällä klubilla. Kun rumpali Hallgrímur Hallgrímson ei tee musiikkia, hän menee metsään
Hallgrímsson ja Tryggvason pitivät yhteyttä Islantiin palattuaan. Heistä tuli hyvät ystävät, ja Hallgrímsson tutustui muuhunkin yhtyeeseen – ja sen pahenevaan tilanteeseen. Ja uskon että olen. Se kesäkiertue ei sitten päättynytkään. ILTAHÄMÄRÄN MAAGIKOT ”Toivon todella, että olen tehnyt osaltani väripalettiamme entistä laajemmaksi. – Opiskelimme Addin kanssa edellisen vuosikymmenen lopulla ääniteknologiaa Glasgow’ssa, Skotlannissa. 2015 liittyneelle Hallgrímssonille, jolle Berdreyminn oli ensimmäinen levy yhtyeen riveissä. Kesäkiertueen 2017 lähestyessä Tryggvason keksi kysyä ystävältään Hallgrímssonilta, pystyisikö tämä raivaamaan tilaa kalenteristaan ja lähtemään kiertueelle. Jätkät olivat olleet yhdessä jo pitkään ennen kuin liityin mukaan, mutta en ole kokenut hetkeäkään ulkopuolisuutta.” 19. Muistan, kun Addi antoi minun kuulla muutamia levyn biisejä ennen julkaisua. Yleisöstä ei voi koskaan tietää, eikä heidän tarvitse laulaa mukana luodakseen kanssamme väkevän tunnelman. Sólstafir äänitti niihin aikoihin kolmatta levyään Köldiä. Kun tuntee, mitä yleisö tuntee, tietää että siitä tulee hyvä keikka, Hallgrímsson toteaa. Kielimuuri ei kuitenkaan estä yhtyeen musiikin emotionaalista latausta välittymästä vastaanottajille. Tuon traagisen käänteen tapahtuessa Hallgrímsson oli tuntenut Sólstafirin jäsenet, etenkin Tryggvasonin, jo runsaat puoli vuosikymmentä. Sólstafirilla oli edessään sovittuja kiertueita eikä rumpalia riveissään. Yhtye selviytyi ensimmäiset kiertueet sessiorumpalein, mutta pysyvämpiä vieraita heistä ei tullut. Yritykset ilmapiirin parantamiseksi osoittautuivat tuloksettomiksi, ja alkuvuodesta 2015 koitti Pálmasonin aika siirtyä syrjään. Fjaran tavoin valtaosa Sólstafirin sanoituksista on islanninkielisiä. Palataan Hallgrímur Hallgrímssonin ja Sólstafirin yhteisen taipaleen alkuaskeliin. – Ja siitähän meidän keikoissamme on pohjimmiltaan kyse. Edelsihän hänen liittymistään yhtyeeseen sen historian ravistelevin turbulenssi: Tryggvasonin kanssa Sólstafirin vuonna 1995 perustaneen rumpali Guðmundur ”Gummi” Pálmasonin ja muun yhtyeen peruuttamattomasti tulehtunut suhde, jonka lopputulema oli Pálmasonin erottaminen. Ai että, miten rakastankaan sitä biisiä. Keikka on kuin keskustelu, johon jokainen paikallaolija osallistuu. Pidin kuulemastani todella, todella paljon, etenkin levyn päätösbiisiksi valitusta Goddess of the Agesistä. Kesäkiertue jatkuu Sólstafir julkaisee marraskuussa uuden keskustelunavauksen, seitsemännen albuminsa, joka kantaa pitkää ja painavaa nimeä. – Olisi toki upeaa, jos saisimme kokea jotain tuollaista toistekin. Vuorovaikutus välillämme voi syntyä ihan vain siitäkin, miten he katsovat meitä. Vaan ei hätäillä vielä sen äärelle. Pyrimme saamaan yleisön tuntemaan
Ja nautimme siitä aidosti itsekin. – Treenikämpillähän voi käydä koska tahansa niin, että pari meistä soittelee keskenään ja samalla yksi vain testailee instrumenttiaan. – Kun ajattelee kehitystä vaikka juuri noista mainitsemistasi levyistä tähän uusimpaan, niin kyllä, se käy järkeen. Johtunee osin siitäkin, että Sólstafirin koti on nimenomaan Islannin jylhissä maisemissa, mutta kun uutta levyä vertaa vaikkapa Masterpiece of Bitternessiin ja Köldiin, kehityksen kutsuminen luontevaksi tuntuu vähättelyltä. ”Pyrimme siihen, ettei meidän tarvitse salata toisiltamme mitään, vaan voimme tuoda vaikeimmatkin asiat esille.” 20. – Toivon todella, että olen tehnyt osaltani väripalettiamme entistä laajemmaksi. Sitä on Sólstafir. Jotenkin me vain löydämme kiinnostavia reittejä biiseihimme, kuljimmepa jazzgroovesta blastbeatiin tai mihin tahansa. – Kokeilimme kuitenkin jammailla niitä studiolla. Tietenkin me kokeilemme tietoisesti uusia asioita, mutta intuitiolla ja hetkessä olemisella on silti merkittävä rooli, kun teemme musiikkia. Jokainen levymme on oma uusi lukunsa, ja Endless Twilight of Codependent Love on mielestäni risteymä koko katalogistamme. Hän korostaa, että joskus yhtyeen biisit syntyvät vielä Oriakin sattumanvaraisemmin. Rumpali nauraa, että kysymys on tosiaan hyvä. – Mitä soittamiseen tulee, haluan aina kunnioittaa Gummia, hänhän vanhojen biisien rumpuosuudet on tehnyt. Soitin vain ulkomuistista nuo kaksi osaa peräkkäin, minulla ei ollut edes minkäänlaista demoäänitystä, jonka mukaan olisin rumpaloinut. – Uuden levyn toiseksi viimeisen biisin Orin ei ollut tarkoitus tulla sille lainkaan. Ja usein ne kokeilut onnistuvat. Ihmiset vain pitävät laajasta väripaletista, tai siis jotkut pitävät, toiset eivät todellakaan. – Kaikilla meillä neljällä on omat näkemyksemme, mutta jos minulta kysytään, Köldillä on erittäin tärkeä asema diskografiassamme. Se kiertue oli todella hauska, kemiamme natsasivat yksiin hienosti, luontevasti. Rumpalille oli iso asia juhlistaa levyä, joka julkaistiin jo ennen hänen aikaansa yhtyeessä. Jätkät olivat olleet yhdessä jo pitkään ennen kuin liityin mukaan, mutta en ole kokenut hetkeäkään ulkopuolisuutta. Luonnon lailla Jos Sólstafirin edellinen englanninkielistä nimeä kantanut albumi Masterpiece of Bitterness (2005) oli nimeltään melkoisen eeppinen, se jää toiseksi, kun uuden levyn otsikkona komeilee Endless Twilight of Codependent Love. Olen ollut koko tämän ajan osa yhtyettä, mukana biisinteossa. Pidämme sekä Pink Floydista että äärimetallista, niin jazzista kuin countrysta. Se on hyvin tunnusomainen Sólstafir-albumi. Viime vuonna aiemmin mainittu Köld täytti vuosikymmenen. Hallgrímsson ilahtuu luonnehdinnasta. Äkkiä joku toinen äkkää, että hei, mitäs tuo oli, kuulostipa hyvältä, kokeile tuota uuteen biisiin. Biisejä kirjoittaessamme tulimme tehneeksi kaksi osaa, emmekä kuvitelleetkaan, että ne sopisivat yhteen. ”Sehän on biisi!” Sólstafirille on ominaista, etteivät yhtyeen jäsenet arkaile käyttää painavia sanoja kuvaillessaan musiikkinsa muotoutumista. Jätkät soittivat omat osuutensa siihen päälle, ja yhtäkkiä huomasimme, että vau, sehän on biisi! Oli hauskaa tehdä biisi tuolla tavalla, ja me todella pidämme lopputuloksesta. Olemme tietenkin erilaisia rumpaleita, mutta pyrin tekemään parhaani. Itse ajattelen, että… äh, en minä tiedä. Kun jokainen jäsen pistää luovuutensa peliin, tapahtuu jotain, mitä he kuvailevat suoranaiseksi magiaksi. – Niin voi tosiaan sanoa. – Or lähtee liikkeelle vähän bluesahtavasti, tai no, itse asiassa aika vahvastikin blueshengessä, ja kasvaa aina vain raskaammaksi, rumpali luonnehtii intuitiivisesti syntynyttä lopputulosta. Tämä on minun bändini, nämä ovat minun ystäviäni. Eli olen yhä siellä, yhä sillä kiertueella. Voisi ajatella, että Hallgrímssonilla on tuoreimpana jäsenenä ulkopuolisempi näkökulma siihen, miten Tryggvason ja yhtye tässä onnistuvat. Ja uskon että olen. Sólstafirin musiikki on kuin luonto, ikuisessa, vääjäämättömässä, pakottamattomassa muutostilassa. Uuden levyn promokirjeessä Tryggvason kertoo, että kokee olevansa etuoikeutettu, kun voi sekoittaa yhteen kaikki suosikkigenrensä eikä edes jää ”rikoksesta” kiinni. Ja näiden maagikoiden eteen tulee jokaista albumia työstäessä täysin ennustamattomia löytöjä. Pidän kaikista levyistämme ja nautin vanhan kaman soittamisesta, se syventää yhteyttäni bändiin edelleen. – Ehkä sitä kannattaisi kysyä joltakulta, joka kuuntelee paljon Sólstafiria. Ajattelimme, että okei, säilytetään nämä seuraavaa albumia varten, niissähän on alku jo kahdelle uudelle biisille, Hallgrímsson muistelee. Sen kunniaksi Sólstafir soitti joukon juhlakeikkoja, joilla albumi esitettiin kokonaisuudessaan
Alkuperäinen teos löytyi lopulta walesilaiseen museoon varastoituna, mistä se päätyi takaisin islantilaisten ihasteltavaksi – ja Sólstafirin levynkantta komistamaan. Olen myös kuunnellut viime aikoina paljon Gojiraa. Koimme kaikki samastuvamme nimeen, se kuvasti hyvin levyn sisältöä. Kirjoittaisin biisejä töissä joka päivä. Mutta jos ajatellaan musiikin välittämiä tunteita, niiden pitäisi olla samastuttavissa kaikille. Aloin kunnioittaa heidän työtään aivan uudella tavalla. Tuo sääntö on tehnyt meille hyvää niin muusikoina kuin ihmisinä. Siihen pimeyteen, jota ei voi nähdä, mutta jonka sen uhriksi ajautuva, samoin kuin ympärillä olevat tuntevat. Hänkin voi kiihdyttää, laahata, mitä vain. Ainahan minä kuuntelen ensiksi rumpuja, sitten laajemmin sitä, miten biisit on rakennettu ja millainen emotionaalinen lataus niissä on. Metsien mies Niin suuri ja laaja kuin Sólstafirin sointi onkin, yhtyeen musiikkia määrittää kaiken pohjalla kytevä, laavavirran lailla vääjäämättömästi etenevä yksinkertaisuus. – Jos olisin dark metal -jäbä, se olisi täydellistä. Jos puhutaan rosoisen rockmagian mestareista – ja nythän puhutaan –, ei sovi ohittaa Neil Youngin suurpiirteisen sydäntäriipivää sointia. Toki tätä ajatusta voi katsoa hyvin eri kanteilta eri musiikkityyleissä, enkä tiedä, olisiko esimerkiksi progeväki kanssani lainkaan samaa mieltä. Häntä ei ole ohittanut myöskään Sólstafir. Levyn kansikuvana toimii saksalaisen kuvataiteilijan Johann Baptist Zweckerin (1814–1876) vesivärimaalaus Vuoren neito vuodelta 1864. Hallgrímsson myöntää olevansa perkussionisti myös sanoittaessaan. – Solisti on perkussionisti myös. Tai uutta ja uutta, mutta sitä heidän viimeisintään [yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Those Once Loyal, 2005]. Tuollaiseen perustuvat ihmissuhteet ovat aina matkalla kohti iltahämäräänsä. Kehno hänen työnsä ei ole nytkään. Sólstafir on Islannin suurin metalliyhtye, mutta se ei tarkoita, että bändin jäsenet olisivat täyspäiväisiä muusikoita. Hallgrímsson osallistui uuden levyn sanoitusten kirjoittamiseen. Tryggvason aloitti vastikään uuden työn ääniteknikkona. – Jos palaisin kuukausien kiertueelta suoraan töihin toimistoon, varmaan kuolisin. Pyrin kirjoittamaan mahdollisimman tarkasti Addia ajatellen, koska tietenkin on olennaista, että hän saa solistina kiinni tekstien rytmistä. Köldillä on islanninkielinen nimi ja englanninkieliset lyriikat, uudella levyllä päinvastoin, Hallgrímsson toteaa. Läheisriippuvuus on tunnistettava ilmiö. Ehkei musiikki koskaan ole pohjimmiltaan monimutkaista, kyse on vain siitä, millaiseen pakettiin sen sovittaa. Me muut vastasimme, että jos hän kokee pääsevänsä siten tekstissä syvemmälle, ratkaisu on varmasti oikea. Solisti, perkussionisti Maagisesti muotoutuvan musiikin ja jylhän kansitaiteen rinnalla kulkevat Endless Twilight of Codependent Loven tummanpuhuvat sanoitukset. Toimivathan ne. Rocksolisti on täsmälleen taimissa, kun taas jazzsolisti on cool vähän venyttäessään, laahatessaankin, hänen ei tarvitse olla ihan taimissa. Usein ihmiset elävät niin kuin joku toinen elää, olettaen että niin heidän tulisi tehdä. Ja uutta Bolt Throweria. Vesivärimaalaus muistuttaa tunnelmaltaan ja värimaailmaltaan vahvasti Smashing Pumpkinsin Mellon Collie and the Infinite Sadness -albumin kansitaidetta. Onneksi onnistuimme saamaan ne. Ne tarttuvat ennen kaikkea mielenterveydellisiin ongelmiin. – Alun alkaenhan levyn nimen piti olla islanniksi. Me kaikki rakastamme Smashing Pumpkinsia, mutta mistään tietoisesta viittauksesta siihen levyyn ei ollut kyse. Voi sanoa, että olen yhä tulokas, mitä äärimetalliin tulee. Jos jokin on huonosti, on oltava mahdollisuus tuoda se muiden tiedoksi, jotta voimme keskustella asiasta ja jatkaa eteenpäin. Välillä on hauska sekoittaa erilaisia rytmityksiä myös Sólstafirin teksteihin. Ketkäs meistä sen keksivätkään. Aina kansallispäivämme juhlallisuuksissa kesäkuussa neidoksi sonnustautunut näyttelijä nousee lavalle lausumaan runoja. Poikkeusolot ovat vieneet kiertueet ainakin joksikin aikaa, mutta metsänhoitajan työ tarjoaa vastapainoa ja tarpeeseen tulevaa irtautumista musiikista. Mutta alusta alkaen hän painotti haluavansa kirjoittaa sen englanniksi. – En tiedä kirjoittiko Addi tekstin englanniksi siksi, että halusi sen välittyvän mahdollisimman monelle kuulijalle. – Vuoren neito on tunnistettava jokaiselle islantilaiselle. Muistaakseni Addi ja Svavar olivat kummatkin tykönään miettineet käytännössä samaa lausetta, samaa nimeä levylle. Kun käänsimme levyn nimen englanniksi, sen ja Köldin välille syntyi kiinnostava yhteys. Hallgrímsson työskentelee metsänhoitajana. Jylhä nimi, jylhä kansi Palataanpa albumin nimeen. Hallgrímsson on grungen kasvatti. – Mukava kuulla, otan tuon kehuna. – Hyvä! Tehtävä suoritettu! Kyllähän Neil Young kuuluu keskeisimpiin vaikuttajiimme, ja jos vaikutteet ovat joskus löytäneet tiensä musiikkimme tiedostamatta, niin tällä kertaa olimme ihan tietoisia asiasta. Jotkut teksteistä käsittelevät sitä, miten miehet välttelevät heikkouden pelossaan puhumasta pahasta olostaan, masennuksestaan ja sen syistä. Pesti Sólstafirissa on avartanut hänen äärimetallin tuntemustaan ja ymmärrystään. – Jo ensimmäisillä kiertueillani yhtyeen kanssa huomasin, miten kiinnostavaa oli seurata metallifestivaaleilla lavan sivustalta rumpalien työskentelyä. – Pyrimme siihen, ettei meidän tarvitse salata toisiltamme mitään, vaan voimme tuoda vaikeimmatkin asiat esille. Jokaisella Sólstafirin jäsenellä on kyseisistä asioista omakohtaisia kokemuksia, ja yhtyeessä vallitsee nykyään sääntö, että kaikilla on lupa kertoa pahasta olostaan toisille, milloin tahansa. Toimivatko ne jutut. Endless Twilight of Codependent Love on saanut jylhän nimensä kumppaniksi yhtä lailla jylhän kannen. Uuvuttavan rundin jälkeen metsä on paras mahdollinen työpaikka. – Niin tekee, se on huvittavaa. – Addi onkin auttanut minua syventämään tuntemustani, tutustuttanut minut raskaampaan kamaan kuten vanhaan black metaliin, esimerkiksi Darkthroneen. Neito maalauksessa on Islanti itse, mutta islantilaiset tunsivat aivan viime vuosiin asti vain puupiirrosjäljennöksen aiheesta. Tryggvasonille henkilökohtaisin uuden levyn kappaleista on sen ainoa englanninkielinen raita, Her Fall from Grace, joka käsittelee sitä kipua, kun joutuu näkemään rakkaan ihmisen mielen terveyden murenevan. – Juuri näin. Niin se olikin, Hallgrímsson sanoo. – Istuin kotona pienessä studiossani – jos nyt varastotilaa voi studioksi sanoa! Mutta siellä minä istuin, mietin näkemääni, kokemaani, lukemaani, ja kirjoitin. 21. – Ja jos nimi onkin eeppinen, se on merkitykseltään lopulta myös aika arkinen. Muutaman kerran hän kommentoikin, että tämä ja tämä sana ovat vähän outoja suuhuni, ja sitten muokkasimme tekstejä. Uudella levyllä sekä Her Fall From Gracen että Alda Syndannan kitaroinnissa kuuluu selkeää youngismia. Idea kanteen tuli Addilta, ja käyttöoikeuksien saaminen teetti töitä. Endless Twilight of Codependent Love tosiaan on painokas, eeppinen otsikko. Jotain Sólstafirin kuuluttamasta magiasta kertoo se, miten levy nimensä sai. No, alitajuisesta ehkä. Hän laskeskelee kirjoittaneensa noin puolet teksteistä
”Draconianissa on ollut aina kyse doom/deathistä, ja vaikka lajityyppi saattaa kuulostaa metalliin vihkiytymättömien korvissa yksitotiselta, olemme aina uskoneet suuriin kontrasteihin genressämme.” – Anders Jacobsson 22
– Draconianissa on ollut aina kyse doom/deathistä, ja vaikka lajityyppi saattaa kuulostaa metalliin vihkiytymättömien korvissa yksitotiselta, olemme aina uskoneet suuriin kontrasteihin genressämme. – Sanon heti alkuun, etten edes yritä vältellä kliseitä: Under a Godless Veil on tähän saakka paras albumimme. Ruotsalainen Draconian osoittaa Under A Godless Veil -albumillaan, että 1990-luvulta asti elänyt romanttisen metallihidastelun muoto on mahdollista keksiä uudelleen sen vetoavimpia laitoja venyttämällä. Tämän mainitseminen saa Draconianissa vuodesta 1994 mörisseen Anders Jacobsonin tuskastumaan hetkeksi. – Minähän laskin jossain kohdin leikkiä, että Draconian on kirottu, mutta lopulta se ei enää tuntunutkaan pelkältä huumorilta, Anders hymähtää Skype-videopuhelun välityksellä, ruotsalaisessa syysmaisemassa kävellessään. – Keitimme itse soppamme siinä mielessä, että asumme nykyään eri puolilla Ruotsia, ja perhe-elämämme myötä äänitykset ja ylipäänsä kaikki bänditoiminta on ollut välillä ylivoimaisen vaikeaa järjestettävää, mutta... Bändi julkaisi levyjä alkuun melkoisen tiheästi, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana tahti on hidastunut. Anders jatkaa kertomalla, että hän on saanut Under a Godless Veil -albumin singleistä palautetta, joka on vain vahvistanut näitä ajatuksia. Olemme tutkineet sitä nyt parikymmentä vuotta, ja olemme mielestäni vasta alussa. Ei ole olemassa vain yhtä kaavaa tai soundia, jolla tehdä tällaista musiikkia. – Jos kuuntelet Where Lovers Mourn -debyyttimme ja vertaat sitä uuteen, seitsemänteen albumiimme, voit varmasti kuulla, miten eräänlainen nuoruuden ehdoton uho ja todellisten tuntojen peittely on korvautunut toteavalla, kaunistelemattomalla realismilla, jota ei tarvitse liikoja romantisoida. Haluamme herättää yhä voimakkaampia tunteita. Anders korostaa, että on useimmiten pitänyt esikuviensa kokeellisemmista albumeista, kuten My Dying Briden 34.788%...Completesta (1998) ja Paradise Lostin Hostista (1999). Enää kyse ei ole vain siitä, että yhdistelemme melodisia tai akustisia osia äärimmäisiin kitaravalleihin ja täysillä mörisemiseen. Sovran-albumin jälkeen julkaistua Under a Godless Veil -levyä saatiinkin odotella peräti viisi vuotta. Melodista doomia naislaulun ja mörinän vuorottelulla. J os doom/death ja goottilaiset kuvastot olivat lähellä kuulijan sydäntä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ruotsalaisen Draconianin albumeita kuten Arcane Rain Fell (2005) ja Turning Season Within (2008) ei voinut ohittaa. – En halua sanoa heistä mitään pahaa, mutta viime vuodet saivat meidät palkkaamaan vihdoin oikean managementin, koska haluamme välttää jatkossa kaiken tällaisen byrokratian, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa. Äänitykset kestivät ikuisuuden ja mukana oli vähän huonoa onneakin, mutta siitä kaikki vasta alkoi, kun levy-yhtiömme alkoi vuorostaan siirtää julkaisua ensin kerran, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. – Meistä on tullut hienovaraisempia. – Kaikki musiikki, jonka nyt kuulet, on ollut julkaisuvalmiina yli vuoden. MUSTA MUSTEMPANA, VALKOINEN VALKOISEMPANA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ELENI LIVERAKOU ERIKSSON 23. Samalla hän kuitenkin myöntää jotain, minkä vain harvat muusikot sanovat ääneen: hän ei ole metallin suhteen kaikkein avarakatseisin kuluttaja. – Draconianin tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että rakastamme doom/deathiä ja näemme todella syvälle sen pinnan alle. Äänitimme rummut jo kaksi ja puoli vuotta sitten. – Monet nuoruutemme idoleista, vaikkapa My Dying Bride ja Paradise Lost, ovat käväisseet vuosikymmenten aikana kokeilevissa ilmaisuissa ja löytäneet aina tiensä kotiin, Anders miettii. On nimittäin harvinaisen outoa puhua nyt levystä yhtä aikaa helpottuneilla ja turhautuneilla fiiliksillä. Musiikin laatu ja aitous ratkaisee. Se on niin paljon enemmän. Menen jopa niin pitkälle, että väitän ettei ihan tällaista eteerisen kaunista metallialbumia ole ennen tehty. Kuulostaako puhkikuluneelta ajatukselta. Koskettavampaa kuin koskettava Vuonna 1994 perustettu ja debyyttinsä jo 17 vuotta sitten julkaissut Draconian ei ole koskaan irtautunut alkuperäisestä olemuksestaan, vaan on jatkanut ilmaisunsa jalostamista kypsemmäksi ja voimakkaammaksi. – Minä ja monet kappaleemme säveltävä Johan [Ericson, kitara] olemme aina olleet hieman allergisia sille, että hyvä musiikkimaku olisi jotenkin yhtä kuin monipuolinen musiikkimaku, Anders hymähtää. Julkaisu venyi, vaikka yhtye eli luovinta jaksoaan. – Tarkoitan sitä, että jos jokin bändi haluaa tehdä kaksikymmentä levyä death metalia ja tekee sen helvetin hyvin, minusta se on ihan yhtä arvokasta kuin seikkailla genrejen välillä. Kun utelen yhtyeen nykyisen, perinteisen pintansa alla harvinaisen vangitsevan metallin salaisuutta, Anders alkaa arvuutella syitä sille, miten bändi on kyennyt tekemään musiikkinsa mustasta yhä mustempaa ja valkoisesta valkoisempaa sekä löytänyt kartoittamattomia harmaan sävyjä niiden väliltä. Draconianin naislaulujen, örinöiden ja melodisen doomin yhdistelmä ei ollut paperilla kaikkein erottuvin, mutta sen minkä bändi hävisi omaperäisyydessä, se voitti luovassa tyylitajussa
Duetoimisen rajat rikki Anders muodostaa Draconianin toisen laulajan, bändissä vuodesta 2012 vaikuttaneen Heike Langhansin kanssa todella alkuvoimaisen kaksikon. – Toisessa viestissä eräs kuulija paljasti uusien kappaleidemme auttaneen häntä ajattelemaan elämäänsä ja kokemaansa masennusta. Olen elänyt sellaisen albuminteon läpi, jossa kaikki laulusovitukset oli kirjoitettava 50–50-jaolla, vaikkei se ollut sitä, mitä musiikki vaati. Toki olin aistinut näitä melodioita ja tunnelmia luodessamme, että olemme löytäneet doom/deathistämme kaikkien näiden vuosien jälkeen jotain sellaista, mitä emme ole aiemmin löytäneet, mutta... Hän kertoi saaneensa itsevarmuutta pyrkiä ammattiauttajan pakeille. – Tällaisessa musiikissa ei ole tilaa egoilulle. – Kun Heike muutti Ruotsiin ja liittyi vakituiseksi osaksi Draconiania, suuri osa Sovranista oli jo kirjoitettu, eikä hän ollut sillä tavalla tiivis osa bändiä ja biisinkirjoitusta. – Nyt Heike on toden teolla läsnä, myös tunnetasolla. – Yksi ratkaiseva askel oli sekin, että äänitimme nyt kaiken yhdessä Heiken kanssa. – Hän on tehnyt vaikuttavaa työtä Ison-yhtyeessä Daniel Ängheden kanssa, Light Field Reveriessä ja sooloprojektissaan, ja äimistyn yhä itsekin, miten monipuolinen laulaja hän on. Koko aiemman Draconian-historian ”Tunsin niin syvää sukulaisuutta pohjoista musiikkia kohtaan, että halusin päästä elämään sen inspiraationlähteenä toimineen ihmisyyden, luonnon, lumen, vuodenaikojen ja – usko tai älä – myös pimeyden keskelle.” – Heike Langhans 24. Nyt vaistoni sanoi, että monet osuudet levyllä vaativat Heiken hypnoottisia tulkintoja. Tuo kaikki on tehnyt hänestä yhä eläytyvämmän tulkitsijan ja samalla paremman Draconian-laulajan. Usko pois. Hänen laulunsa on jotain niin aavemaisella tavalla kristallinkirkasta, että saan kylmiä väreitä nytkin sitä ajatellessani. Kyse on kontrasteista, jälleen. – Sain taannoin pitkän kirjeen, jossa minulle kerrottiin, että uuden levymme Lustrous Heartja The Sacrificial Flame -kappaleet olivat saaneet erään tavallisesti kevyempää musiikkia kuuntelevan ahdistumaan niin syvästi, ettei hän kyennyt keskittymään mihinkään, ennen kuin oli maalannut tuntemuksensa kokonaiseksi tauluksi. Meillä on ollut Draconianissa aina huikeita laulajia, mutta Heike... Aistin, että hänen on tulkittava niitä kappaleita, ja tunsin samalla, miten paljon voimakkaampaa dynamiikkaa omiin osuuksiini tulee latautumaan, kun ne ovat harvalukuisempia ja muodostavat ihan omanlaisiaan kliimakseja. Hän on jotain ihan muuta, jos puheeni käy yhtään järkeen. – Se dualismi oli tavallaan läsnä jo Sovranilla, mutta emme ymmärtäneet sitä vielä täysin, Anders kertoo. Anders tyrmää ajatuksen välittömästi. – Olen aina ollut sitä mieltä, että tällaisissa asioissa jos missä on luotettava intuitioon. Sen välisessä dynamiikassa on kyse jostain paljon syvemmästä kuin perinteisestä ”kaunotar ja hirviö” -asetelmasta. Vastakohdat täydentävät toisiaan, kyllä, mutta tässä tapauksessa menimme ihan uudelle tasolle sekä yksilöinä että parivaljakkona. Biisit olivat saaneet hänet itkemään niin vuolaasti, että hän koki jonkin muuttuneen ja puhdistuneen. Sen kuulee hänen äänestään. – Kun saimme Johanin kanssa varhaisia demoja valmiiksi, tiesin heti, että se musiikki on silkkaa Heikea. – En voi sanoin kuvailla, miten nöyräksi nuo kertomukset vetivät. Siihen nähden hän teki uskomatonta työtä, mutta ymmärrän nyt itsekin, miten paljon enemmän hänellä on tarjottavanaan. En olisi voinut uskoa, että voisimme koskettaa ihmisiä tällä tavalla. Mursimme paljon genren kliseitä. Tiedän, mistä puhun. Anders kertoo monen Draconian-fanin ihmetelleen singlekappaleiden perusteella, eikö hänen oma pienentynyt roolinsa bändissä harmita lainkaan
Eräänlaisen yhteisen vaistomme ansiosta tiedämme usein ilman suunnittelemista, laulaako jonkin osuuden Anders vai minä, ja musiikki syntyy hyvin luontaisesti. Kyllä siellä aika moni kaipaili vanhan koulukunnan Draconiania ja Within Temptationin Enter-albumin [1997] tyylistä lähestymistapaa tähän musiikkiin. – Tunnemme toisemme nyt paremmin, ja kun työstämme vaikkapa lauluja, tiedämme olevamme oikeilla jäljillä, jos me kaikki kolme saamme lopputuloksesta kylmiä väreitä. – Sen takia en epäillyt Draconianiin liittymistä hetkeäkään. – Minun on vaikea ymmärtää sitä, koska valtaosa metallisuosikeistani on suomalaisia. Pohjoismainen metalli ja sen tunnistettava, ympäri maailmaa tunnustettu melankolia kiehtoivat Heikea, ja hän kertoo ihastuneensa vuosituhannen alussa nimenomaan suomalaisiin bändeihin. – Musiikki kumpuaa ihmisten sisimmästä ja elinympäristöstä, joten yksi syy Skandinaviaan muuttamiselleni oli se, että tunsin niin syvää sukulaisuutta pohjoista musiikkia kohtaan, että halusin päästä elämään sen inspiraationlähteenä toimineen ihmisyyden, luonnon, lumen, vuodenaikojen ja – usko tai älä – myös pimeyden keskelle. – Rock oli isäni ja veljieni ansiosta elämässäni läsnä alusta asti. Pohjoinen sielunmaisema meni niin syvälle Heiken ihon alle, että kahdeksan vuotta sitten hän päätti tehdä elämänsä 25. – 1990-luvun lapsena löysin pian The Cranberriesin, Pearl Jamin ja Nirvanan, joiden takia olin pitkään kiinnostuneempi kitaran soittamisesta kuin laulamisesta. Uudella albumilla onkin paljon todella improvisoituja laulusovituksia. Ruotsi on paljon lähempänä saksaa ja omaksuin sen paljon kivuttomammin, joten saadessani mahdollisuuden päästä Draconianin laulajaksi tartuin haasteeseen. – Silloinen kumppanini oli suomalainen ja harkitsin pitkään Suomeen asettumista, mutta suomi osoittautui minulle ylivoimaisen vaikeaksi kieleksi. Sovran tehtiin hyvin pitkälle Lisaa ajatellen, kunnes hän vetäytyi lopullisesti Draconianista ja minusta tuli bändin vakituinen laulaja, Heike kertoo. – Olemme siis herättäneet tunteita puolesta ja vastaan, ja se on oikeastaan ihan hyvä asia. – Sitten seurasi nu-metal-vaiheeni Kornin, Slipknotin, Linkin Parkin, Dry Kill Logicin ja Chevellen parissa, ja samaan aikaan aloin muuttua todelliseksi teinigootiksi Charonin, Sentencedin ja HIMin tahtiin. Sanoisin, että viimeinen niitti oli Metallica, jonka löysin 15-vuotiaana. – Ensikosketukset suomalaiseen metalliin saivat janoamaan lisää, ja väitän yhä, ettei mistään muualta maailmasta tule vastaavanlaista musiikkia. Suomalaisen metallin pystyy tunnistamaan jo tietyistä kitaravireistä, melodioista ja laulujen artikuloinneista, ja olen kuullut, että suomalaiset pitävät tätä joskus jopa taakkana. Jopa ensiottoja. Heike kertoo tienneensä heti Andersin ja Johanin tavatessaan, että kyse on sielunkumppaneista. Heiken aavemaisen eläytyvä laulutapa eroaa melodiakieleltään ja tunnelataukseltaan totutuista pohjoisista soundeista, eikä ihme: hän syntyi vuonna 1988 Etelä-Afrikassa. Etsin aina uusia kitarabändejä, ja kuten monille on varmasti käynyt, se johti minut koko ajan raskaampaan ja raskaampaan musiikkiin, kunnes olin ihan hulluna kaikenlaiseen metalliin. – Liittyessäni bändiin olin Lisa Johanssonin [Draconianin laulaja vuosina 2001–11] tuuraaja, enkä ottanut vakituista paikkaa bändistä vielä vähään aikaan, koska Lisa harkitsi yhä rooliaan bändissä. Goottilaista sielunkumppanuutta Heiken laulu oli vangitsevan hypnoottista jo Sovran-albumilla, mutta Under a Godless Veil osoittaa, että hänen viiden vuoden takainen Draconian-debyyttinsä oli vasta alkua. – Siitä eteenpäin Johan saattoi kirjoittaa musiikkia täysin minun ääntäni ajatellen, ja pian hän sanoi kokevansa minun olevan enemmän elävä instrumentti kuin ihminen laulamassa kirjoitettuja sanoja. ajan olemme äänittäneet laulut aina erikseen, sekä soolo-osat että yhteislaulut. – Isoisäni lähti toisen maailmansodan aikoihin Saksasta veneellä ja päätyi saksalaiselle siirtomaa-alueelle Namibiaan, missä hän työskenteli insinöörinä timanttikaivoksilla. – Goottimusiikki on aina ollut iso osa elämääni, ja pitkään kiireiden vuoksi viivyttelemäni :LOR3L3I:-sooloprojekti on nyt huomioni keskipiste koronan ja matkustuskieltojen synnytettyä enemmän aikaa. Se on yhdistelmä elektronista tunnelmamusiikkia sekä post-, doom-, progeja goottimetallia. Sen jälkeen paluuta kevyempään musiikkiin ei enää ollut. Kun eläydyimme kappaleeseen lähes nenät vastakkain samaan mikrofoniin huutamalla, siitä muodostui ihan uudenlaista voimaa. – Pohjolasta tulee paljon hienoja metallibändejä, mutta väitän, ettei edes Ruotsilla, Norjalla tai varsinkaan Tanskalla ole niin omanlaistaan, täysin tunnistettavaa melodiakieltä. marraskuuta. Heiken luovuus ei jää vain Draconianiin: seuraavaksi luvassa on sooloalbumi ja aivan uuden yhtyeen debyytti. – Noin puoli vuotta sitten aloitin uuden projektin puolisoni Mike Lambin ja ystäväni Scotty Lodgen kanssa. Se oli aluksi hämmentävää, mutta kun Johan päätti toimittaa minulle kappaleita ilman ohjeistettuja laulumelodioita, ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vanhempani muuttivat nuorina Etelä-Afrikkaan, ja itse asuin valtaosan nuoruudestani Western Capessä ja Johannesburgissa, Heike kertoo sähköpostitse. Nuo ajatukset vain vahvistuivat nyt Under a Godless Veilillä, laulaja kehuu. Debyyttimme Another World julkaistaan 20. Pohjolan pimeyden lumoamana Kun Anders kerran äityi ylistämään Heike Langhansia yhdeksi Draconianin nykymuodon merkittävimmistä osasista, ”täydellisen matchin” toisen puoliskon ajatusten kuuleminen oli välttämätöntä. Samalla sain syyn muuttaa Ruotsiin. – Pidin Draconianista jo aikoina, jolloin se oli lähempänä perinteistä duettomaista doom/deathiä, mutta uuden albumin myötä minusta tuntuu, että olemme löytäneet kokonaan uuden, oman ilmaisumuotomme. – Samalla olen säveltänyt kokonaisia Draconian-kappaleita, joten yhteinen kaunis tarinamme on vasta alussa. – Ei sillä, erehdyin taannoin lukemaan uusien kappaleiden Youtube-kommentteja täysin itsevarmana siitä, että minun ja Heiken kemia välittyy hyvin kuulijoillekin, mutta vielä mitä... kannalta tärkeän ratkaisun ja muuttaa Etelä-Afrikasta Skandinaviaan. Swallow the Sun, Sentenced, Shape of Despair, Insomnium ja Moonsorrow ovat uskomattomia bändejä, ja lisäksi Suomesta tulee uniikkeja yhtyeitä kuten Tenhi, jonka tyylistä musiikkia mistään muualta tulevan on varmasti mahdoton tehdä. – Aloin eläytyä musiikkiin yhä enemmän tunteella kuin sovittaen ja tietoisuudella. Kokeilin kyllä paljon erilaisia sovituksia ja ratkaisuja, mutta tähtäimessäni oli pyrkiä elämään Draconianin musiikkia täysin rajattomasti. Meidät tullaan tuntemaan nimellä Light Field Reverie. Notkuin aina isäni mukana ja lauloin hänen rinnallaan, kun hän soitti illanistujaisissa kitaralla Pink Floydia, Dire Straitsia, The Moody Bluesia, AC/DC:tä, Jethro Tullia, Depeche Modea, Yazoota, Sinead O’Connoria, Sarah McLachlania, Cat Stevensiä ja jopa Enyaa
Yhdeksänkymmentälukulainen melodinen black metal on ollut viime vuosina kovassa kurssissa. VIHAA RAJAN TAKAA TEKSTI JONI JUUTILAINEN K U V A : P E T E R W E N D IN 26. Yksi genrensä arvostetuimmista tekijöistä on ruotsalainen Mörk Gryning, jonka paluulevyllä puhaltaa kylmä skandinaavinen puhuri 25 vuoden takaisten julkaisujen hengessä, mutta tähän päivään tuotuna
Onko teillä tapana kirjoittaa kappaleita pöytälaatikkoon ”pahan päivän varalle”. – Kaikki rupesi hahmottumaan kunnolla kahden paluukeikan aikana. Samana vuonna julkaistiin muiden muassa Darkthronen Panzerfaust, Dissectionin Storm of the Light’s Bane, Ulverin Bergtatt ja monikymmenpäinen joukko muita mustan metallin kivijaloiksi luettavia levyjä – puhumattakaan vuotta tai kahta aiemmin esiin tulvahtaneesta albumivirrasta, joka nosti black metalin suosion huippuunsa. Mörk Gryningin esikoinen ilmestyi siis musiikkimarkkinoille täydelliseen aikaan. Ei mitään turhaa Hinsides vrede on ytimessään hyvin perinteikäs Mörk Gryning -levy, joka kuulostaa ikään kuin bändin musiikin parhaiden puolien tiivistymältä. Ympäröivä henkimaailma Mörk Gryningillä on oma tunnistettava soundinsa, jonka ainoa pieni notkahdus koettiin vuoden 2003 Pieces of Primal Expressionismilla. – Päässäni on pyörinyt erilaisia ideoita jo vuosien ajan, joten tuntui hyvältä palata kehiin ja saattaa ne ideat valmiiksi. Niitä seurasi vuonna 1995 Tusen år har gått... – Kun päätimme tehdä uuden albumin, ryhdyin kuuntelemaan vanhoja suosikkibändejäni kuten Megadethiä, Metallicaa, Slayeriä, Kreatoria ja niin edelleen, ja tajusin, kuinka hemmetin hyvää musiikkia ne olivatkaan! – Pystyn kuuntelemaan vanhoja levysuosikkejani tänään eri korvin. V uonna 1993 perustetun Mörk Gryningin ura lähti käyntiin aikakautensa black metal -yhtyeille tavalliseen tapaan parilla kasettidemolla. Soitto ja biisinkirjoitus on ihan omalla tasollaan, mikä nosti myös omaa rimaani uusien kappaleiden kirjoittamisen suhteen. Albumilta löytyy 12 kappaletta, joista kolme on lyhyitä introja, eli kyseessä on tältäkin osin hyvin mörkgryningmäinen tuotos. Millaiselta uusien biisien kirjoittaminen tuntui. -esikoislevy, joka huomattiin poikkeuksellisen tasokkaaksi teokseksi jo ilmestymisensä aikoihin. – Eipä oikeastaan, paitsi ehkä joitakin yksittäisiä riffejä. Ilmestymisensä aikoihin flopiksi tuomittu albumi on osoittautunut sittemmin lähes pohjattomaksi lähteeksi, joka tarjoaa VIHAA RAJAN TAKAA 27. Lopettamisen syyksi bändi kertoi metallimusiikkia kohtaan tuntemansa innostuksen lopahtamisen, mitä oli hankala ymmärtää nimikkolevyä kuunnellessa, se kun sisältää tyhjänpäiväisen läpsyttelyn sijasta muutamia yhtyeen kovimmista kappaleista. Olin yllättynyt kuinka hyvältä soittaminen tuntui, aivan samalta kuin 20 vuotta sitten, ydinkaksikon toinen osapuoli ja bändin pääasiallinen säveltäjä Jonas ”Goth Gorgon” Berndt muistelee. Niistä viimeisen, vuonna 2005 ilmestyneen nimikkoalbumin jälkeen oli aika pistää soittokamppeet vuosikymmeneksi sivuun. Vuosien varrelta löytyy muutamia ylijääneitä kappaleraakileita, mutta emme tule koskaan käyttämään niitä. Varasimme kuukauden verran aikaa ja kirjoitimme oikeastaan kaiken valmiiksi siltä istumalta. Neljä vuotta sitten kuului kuitenkin yllättäviä uutisia: Mörk Gryning palasi keikkalavoille, mikä johti puolestaan uuteen studioalbumiin. Seuranneen kymmenen vuoden aikana tukholmalaiset saivat kasaan neljä kokopitkää. – Suurin osa biiseistä syntyi vuoden 2018 loppupuoliskolla, paitsi ensimmäinen single Fätherren, jonka kirjoitin kahdeksan vuotta sitten. Mainittu on bändin muita kiekkoja ”modernimpi” ja kokeilullisempi tarjoten ylitsevuotavan melodisuuden sijaan rytmiikkaan perustuvaa raskaahkoa metallijyräystä ja seitinohutta avantgardismia. Joskus nuorena huomasin vain, kuinka mahtavia ne teokset ovat, mutta nykyisin ymmärrän, MIKSI ne ovat niin loistavia. Inspiraatio comebackiin löytyi puhtaasti tekemisen kautta. Se on yhtä paljon kiinni yhtyeen alkuvuosien tuotoksissa kuin tässä päivässä, ja ennen kaikkea se annostelee huikeaa sävellyksellistä tarttuvuutta, joka on muodostunut ajan myötä Mörk Gryningin tavaramerkiksi. Yhtyeen kuudes kokopitkä Hinsides vrede esitteleekin odotetusti vitaalin ja uutta energiaa huokuvan bändin. Albumin sisältö on kasattu tarkalla suunnitelmallisuudella. Pidän sellaisesta työskentelytavasta, koska yleensä kun istun alas kirjoittamaan jotain, materiaalia rupeaa tulemaan ulos tulvimalla. Olemme kuulleet nämä sävellykset lukemattomia kertoja, mutta rakastan yhä niiden kuuntelua. Kappaleiden tulisi iskeä heti ensimmäisellä kerralla, mutta niiden pitäisi myös kasvaa hieman ajan myötä. – Tavoittelimme fokusoitunutta ja suoraviivaista kokonaisuutta ilman ylimääräistä ja tarpeetonta täytettä
– Jokainen julkaisumme on aivan erilainen kuin edeltäjänsä, mutta luulen, että juuri sellaista kuulijat tänä päivänä arvostavat, ja samasta syystä kiinnostus Mörk Gryningiä kohtaan tuntuu kasvaneen vuosi vuodelta. – Minulla ei ole ollut aitoa kiinnostusta henkisiä tai hengellisiä asioita kohtaan sitten uramme alkuaikojen, mutta mielenkiinto on taas herännyt. – Uskon, että ympärillämme vaikuttaa luontoon sidoksissa oleva henkimaailma. Esimerkiksi suomalaisten Alghazanthin ja Thyranen ensimmäiset tuotokset olisivat kuulostaneet varmasti kovin erilaisilta ilman tukholmalaiskaksikon olemassaoloa – puhumattakaan lukuisista muista jo ajan jalkoihin jääneistä bändeistä, jotka ammensivat runsaalla kädellä sekä Tusen år har gåttilta että pykälää väkivaltaisemmalta Return Firelta (1997). Ruotsalaisesta mustasta metallista löytyy merkittävä joukko Funeral Mistin, Ofermodin, Ondskaptin, Malignin ja Watainin kaltaisia, saatanallisen ideologiansa kanssa syvälle sukeltaneita porukoita, mutta Mörk Gryning tuntuu menneen aina musiikki edellä. Mörk Gryningin miekkosten nuoressa iässä ei ollut tuohon aikaan mitään kovin poikkeuksellista, sillä lähestulkoon jokainen vuosikymmenten takaisista black metalin klassikkolevyistä aina Bathoryn debyytistä Emperorin in the Nightside Eclipseen on taottu muotoonsa teini-ikäisellä tunteenpalolla ja vimmalla. Ja koska emme välittäneet kaupallisesta menestyksestä tai kompromisseista, moni pysyi meistä etäällä. Yhtyeen ”aitous” kyseenalaistettiin skenen sisällä alusta alkaen. Vuonna 1994 Dark Funeralin sittemmin edesmennyt kitaristi David ”Blackmoon” Parland uhkasi ruotsalaisen fanilehden sivuilla tuhota Mörk Gryningin levydiilin ja tappaa kaupan päälle bändin jäsenet. Koska emme aikoinaan kiertäneet promotoimassa levyjämme, emme ehkä tavoittaneet aivan niin paljon kuulijoita kuin moni muu bändi. Minusta tuntuu, että meillä on vielä pari albumillista annettavaa. Löytyykö albumin nimen takaa jotain erityistä symboliikkaa. Jos olisimme olleet vanhempia, olisimme voineet kasvaa helpommin kokonaiseksi bändiksi ja aloittaa kiertämisen hieman aiemmin... Jos ollaan ihan rehellisiä, uskotko, että teiltä tulee vielä uutta musiikkia. – En osaa oikein sanoa, mutta kuulemme usein, että olemme inspiroineet muita artisteja, ja olemme todella kiitollisia tällaisesta palautteesta. Mörk Gryningistä tuskin kasvaa vieläkään valtavirtaisen mustan metallin kuuminta nimeä. Satanismista samanismiin Vaikka Mörk Gryningin tyylilajina on black metal, harva on pitänyt yhtyeen musiikkia kovinkaan syvästi saatanallisena tai ylipäätään hengellisenä. – Aivan alussa oli, mutta ideologia muuttui pian yleiseksi vihaksi kaikkia ihmisiä kohtaan. En ole kuitenkaan enää kovinkaan kiinnostunut siitä, mitä Raamatussa lukee – paitsi kuvaannollisessa mielessä. Todellisuudessa Day Disyraah -taiteilijanimen takana operoinut Swanö soitti ainoastaan albumin avauskappaleen rummut. Silti vahvan fanikannan saavuttaneen yhtyeen musiikillinen vaikutus on kuultavissa selkeästi etenkin vuosituhannen taitteen molemmin puolin ilmestyneessä melodisessa mustassa metallissa. – Minua kiinnostaa enemmän samanismi ja omat henkilökohtaiset kokemukseni. Pelkään, että se tapahtuu hyvin pian. Jos ajattelet yhtyeenne alkuvuosia nyt nelikymppisenä miehenä, koetko että Mörk Gryning astui esiin hieman liian varhaisessa vaiheessa. – Kyllä. Onpa kaksikolle lähtenyt huhujen mukaan yhtä lämpimiä terveisiä Suomestakin. – Odotimme kauan oikeaa hetkeä paluulle, joten kun ryhdyimme viimein hommaan, olimme siinä heti sisällä täysillä. Hinsides vrede on ensimmäinen ruotsinkielinen levynnimenne sitten Tusen år har gåttin, joten albumi tuntuu siinäkin mielessä uudelta alulta ja ehkä jopa tietynlaiselta ympyrän sulkeutumiselta. – Ehkäpä. Samanismia on ollut erilaisissa muodoissa ympäri maailman kymmeniätuhansia vuosia, ja sen haaroista löytyy paljon yhteneväisyyksiä. Uhkailut jäivät luonnollisesti vain tyhjän uhoamisen tasolle, mutta jos puhutaan ideologiasta konreettisemmalla tasolla, onko Mörk Gryningin takana jonkinlainen hengellinen pohja. Esittelimme kappaleita toisillemme koko kirjoitusprosessin ajan, ja jo pelkästään tämä mahdollisti sen, että tulossa on sataprosenttista Mörk Gryningiä. – Otsikko on vanhaa ruotsia ja tarkoittaa vapaasti käännettynä ”vihaa tuonpuoleisesta”, Goth Gorgon selventää. Mutta eihän tällaisia asioita ole enää tarpeellista pohdiskella. Oletteko saaneet mielestänne tarpeeksi näkyvyyttä ja arvostusta tasoonne nähden. Pieces of Primal Expressionismiä seurannut Mörk Gryning oli odotettu paluu perinteiseen päiväjärjestykseen, mutta Hinsides vreden tutulta kuulostava tyyli tulee silti miellyttävänä yllätyksenä. Nyt olisi tärkeää päästä soittamaan keikkoja, mikä tuntuu tällä hetkellä aika hankalalta. No Fashionin ja Black Lodgen kaltaisille keskisuurille ruotsalaisille levy-yhtiöille albumeita tehnyt bändi julkaisee uusimpansa suuren Season of Mistin kautta, mikä tuonee yhtyeelle aivan uudenlaista nostetta. Oikean musiikillisen tunnelman kalibrointi on sujunut yhtyeeltä ilmeisen helposti. Koska tuhoamme koko ajan sitä vähäistä luontoa, joka meillä on jäljellä, luulen että se tulee johtamaan ihmiskunnan tuhoon. ”Uskon, että ympärillämme vaikuttaa luontoon sidoksissa oleva henkimaailma.” 28. kuulijan mielentilasta ja päivän pelikunnosta riippuen joko raikkainta pintavettä tai syvintä pohjaliejua. Se oli suuri inspiraationlähde uuden albumin sanoituksille. Toivottavasti ensi vuosi on parempi. Tässä saattaa itse asiassa piillä avain siihen, miksi Hinsides vreden synty oli ajankohtainen juuri nyt, Goth Gorgon mietiskelee. Kasvanut kiinnostus Bändin aloitellessa uraansa Goth Gorgon ja aisaparinsa Peter ”Draakh Kimera” Nagy olivat hyvin nuoria, ensimmäisen levyn ilmestymisen aikoihinkin vasta teini-ikäisiä, mistä johtuen ilkeät huhut kertoivat albumin tuottaneen Dan Swanön olleen vastuussa useimmista levyllä kuultavista soittimista
Jos sinunkin asenteesi on ROCK, katsasta, millaisia työja opiskelumahdollisuuksia Iisalmessa on sinulle tarjolla ja ilmianna oma osaamisesi eturivin yrityksillemme. Tule Ihmeidentekijäksi Iisalmeen palkitsemme sinut ihmisenmyötäisellä elämällä eturivissä, ihmeentekijöiden ilmapiirissä. Siitä syntyy ihmeitä ja olemisen vapautta. #ROCK BY IISALMI # 100% ASENNETTA iisalmi.fi/byiisalmi IISALMI ON 100% ROCK Teemmepä mitä työtä tahansa, teemme sen rock-asenteella. Samalla voit osallistua uniikin, Radio Rockin Korporaation kokoaman Genelec RAW –aktiivikaiutinparin hyväntekeväisyyshuutokauppaan. ›› Hu ud a itse llesi Korporaatio n kok oam a G en ele c R A W –a kti ivik aiu tinp ari! #rockbyiisalmi #byiisalmi #tehdäänihmeitäyhdessä
Meitä ei kiinnosta mikään muu. MUISTA MITEN HALUAT ELÄÄ ”Nykyään on helppo olla ylpeä siitä, että meillä on aina ollut oma juttumme. Näin ainakin siinä tapauksessa, että sitä tarjoilee kalifornialainen Armored Saint. Tässä me olemme ja tältä kuulostamme. Otti aikansa ennen kuin ymmärsimme, että se on suuri vahvuus.” TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT TRAVIS SHINN 30. Laadukasta, ajatonta, sielukasta, itsevarmaa. Sellaista on heavy metal, kun sitä tarjoillaan neljänkymmenen vuoden kokemuksella
– Ihmiset kaipaavat musiikkia tällaisena aikana enemmän kuin koskaan. – Olen erittäin otettu, jos musiikista kuuluu tämä läpi! Haluan inspiroida, rohkaista ja nimenomaan myös muistuttaa itseäni siitä, miten haluan kantaa vastuuta ja millainen ihminen haluan olla. Bushin mukaan bändin niskaan ladattiin kelvollisesti menestyneen debyytin March of the Saintin (1984) jälkeen runsaasti paineita. Jo kasarihitit March of the Saint ja Can U Deliver ovat eräänlaisia voitonhymnejä, ja samaan jatkumoon osuu uuden levyn avausraita Standing on the Shoulders of Giants. Armored Saint on perustettu vuonna 1982, joten kohta juhlitaan bändin nelikymppisiä. Myöhemmin soitimme keikkoja jopa Sepulturan ja joidenkin death metal -bändien kanssa. Maailmassa ei ole toista samanlaista bändiä kuin Armored Saint. Nuoruusaikaa kuitenkin leimasi tietynlainen epävarmuus. Laulaja John Bush selittää, että nimi on nimenomaan voitonriemun ilmaisu. Jotkut ostavat nopeita autoja tai moottoripyöriä, hah hah. Mikään ei ole kyllästyttävämpää kuin kuunnella kolmikymppisen ihmisen valitusta siitä, kuinka vanha hän on. Vuoden 1991 Symbol of Salvation oli eräänlainen arvonpalautus, mutta ura näytti katkeavan kuin kanan lento, kun laulaja lähti Anthraxiin. Tällaiset keskustelut eivät inspiroi tekemään musiikkia vaan aiheuttavat vain epävarmuutta ja paineita. John Bushin laulussa soi sielu, auktoriteetti ja voima. Aika moni samanikäinen bändi varmasti ymmärtää, mitä tarkoitan. kriisi keski-iässä, kun tukka lähtee ja tulee kiloja. Käsien takominen taivasta kohti on tietysti tuuletus ja voitonriemun ele, kun joku tekee maalin jalkapallossa tai jääkiekossa, mutta näkee sitä keikoillakin aika paljon. Bush nostaa isoimmaksi kriisiksi kuitenkin 1980-luvun ja sen, miten bändi ei sopinut mihinkään lokeroon. Siinä tilanteessa tekee helposti huonoja päätöksiä. Bush liputti voimakkaasti sen puolesta, että levyn täytyy ilmestyä juuri nyt. Bändin pääjehu Joey Vera julistaa lehdistötiedotteessa, että yhtyeen päämääränä on tehdä hyvää musiikkia, ja siihen maaliin Punching the Sky osuu näyttävästi. Musiikin pitää kuulostaa tuoreelta ja samalla jatkumolta kaikelle, mitä olemme 40 vuoden aikana tehneet. Varsin erilaisin keinoin tosin. Meillä on paljon biisi-ideoita, levy-yhtiön täysi tuki ja saamme tehdä juuri sellaista musiikkia kuin tahdomme. – Oli kaksi isoa juttua, toinen oli heavy metal -skene ja toinen oli thrash metal -skene. Meitä ei kiinnosta mikään muu. La Raza (2010) ja Win Hands Down (2015) pitivät tason korkealla, ja nyt ollaan tässä. Hänen oma kasarisuosikkinsa, kakkoslevy Delirious Nomad (1985) kuitenkin floppasi pahasti, eikä kolmosalbumi Raising Fear (1987) pärjännyt juuri paremmin. Tässä me olemme ja tältä kuulostamme. Elokuussa 57 täyttänyt Bush sanoo olevansa hyvin tietoinen siitä, minkä ikäinen on. – Ympärillämme oli ihmisiä, joilla oli vahva näkemys myynnin laskun syistä ja paljon ideoita siitä, miten saisimme sen taas nousemaan. Soitimme myös Metallican ja Death Angelin kanssa, emmekä kuulostaneet heiltäkään. Otti aikansa ennen kuin ymmärsimme, että se on suuri vahvuus. Muistutan itseäni arvokkuudesta. Vaikka se on vienyt näin hemmetin kauan, on upeaa että olemme tässä juuri nyt. Bändin soitto sykkii ja hengittää, biisit on rakennettu taiten ja kaikenlainen väkinäisyys loistaa poissaolollaan. Samaan hengenvetoon hän sanoo, että rakasti 1980-lukua ja on ylpeä kaikista Armored Saintin tekemistä levyistä. – Ei se helppoa ole. Bushin mukaan Armored Saintin luomistyö on työlästä mutta kivutonta. – Meillä on nyt bändin sisällä parempi fiilis kuin koskaan. Musiikki on ihmisten elämässä hirveän suuri apu. Älä kriiseile turhia Armored Saintin uralle on mahtunut synkkiä vaiheita. Elämä on voittokulku Hyvä fiilis, voittaminen ja optimismi ovat aina kuuluneet Armored Saintin tunnerekisteriin. Ja koko ajan meillä oli tämä oma juttumme. Ne ovat asioita, jotka unohtuvat helposti. Se on hieno asia, mutta markkinoinnin näkökulmasta se oli 1980-luvulla ongelma. John Bushin tekstit vaikuttavat ikään kuin itselle kirjoitetuilta tsemppiviesteiltä ja muistutuksilta siitä, miten asioihin tulee suhtautua. Me kävimme ihan riittävän kriisin läpi jo 25-vuotiaina, hän huokaa. Toisaalta se ei ole mikään yllätys, sillä Armored Saint on tehnyt erinomaista jälkeä halki koko 2000-luvun. Bändin kitaristi Dave Prichard menehtyi vuonna 1990, ja John Bush lähti Anthraxiin vain pari vuotta sen jälkeen. Voisihan sitä ajatella, että okei, tuo yksi vanha O n ihmisiä, joille tulee pysyvä ikäkriisi jo teini-ikäisenä. – Soitimme Rattin, Steelerin, Great Whiten ja WASPin kanssa, vaikka emme kuulostaneet samalta. Minusta on mukava ajatella, että kuulijat voivat syventyä uuteen albumiin rauhassa. Bändin ja levy-yhtiö Metal Bladen kesken käytiin jonkin verran keskustelua, kuinka viisasta on julkaista levy, kun ei voi keikkailla. Armored Saint soitti molempien genrejen bändien kanssa, mutta emme koskaan sopineet kumpaankaan muottiin. Se auttaa käsittelemään tunteita, menetyksiä ja surua, mutta toisaalta myös iloa ja rakkautta. – Ehkä se tuli mieleeni alun perin urheilumaailmasta, koska urheilussa ja musiikissa on minusta paljon yhteistä. On hämmästyttävää, miten relevantti teos Punching the Sky on. Armored Saint on elävä todiste siitä, että vaikka ikä alkaa kohta kutosella, annettavaa voi olla enemmän kuin koskaan. Vuonna 2000 Armored Saint palasi levytyskantaan vahvalla Revelation-albumilla. Tiedän että se on klisee, mutta olen tosissani. Se vie paljon aikaa, mutta kaikki ymmärtävät, että hyvää kannattaa odottaa. – Nykyään on helppo olla ylpeä siitä, että meillä on aina ollut oma juttumme. – Usein miehillä iskee 31. Uusi levy Punching the Sky hehkuu jo nimellään sellaista asennetta, että täältä pesee
Korona on vaikuttanut kaikkien elämään hirveästi. Mutta minä haluan tehdä musiikkia, jollaista en ole ennen tehnyt. – Siinä on sellaista nuoruuden uhoa, että sinun pitää nyt tulla kanssani sänkyyn, koska minä se vasta kova ori olen! Ja jos et tule, oma on tappiosi. Se on raskasta rockia – tai heavy metalia, miten vain – mutta siitä on vaikea sanoa mitään sen tarkempaa. Emme ole siis käyneet Suomessakaan koskaan. Luulen, että olemme onnistuneet siinä aika hyvin. Variaatiot, sointuvaihtelut ja melodiat tuovat kerroksia ja syvyyttä, kuten vaikka My Jurisdictionissä. Toivotaan, että vaalien jälkeen meillä olisi jokin suunta. Sitten taas vaikkapa Last Train Home voisi olla tällä uudellakin levyllä, sekä biisinä että tekstinä. Kappaleita on esimerkiksi sovitettu huolellisesti. Tori puhuu yhä muutaman sanan suomea. Uuden levyn kappaleiden kirjo vaihtelee Unfairin leijailusta Do Wrong to Nonen panteramaiseen junttaukseen. On ihan uusi tapa tehdä journalismia, enkä ainakaan minä ole kokenut vastaavaa. Olen vanhan liiton mies ja luen edelleen sanomalehtiä. Mainittua Can U Deliver -tekstiä Bush ei ehkä enää kirjoittaisi samoin sanankääntein. levy menestyi hyvin, yritetäänpä tehdä samanlaista kamaa. Aina kiertueilla Euroopassa metsästän Herald Tribunen jostain rautatieaseman kioskista. Ja voi luoja, miten kauniisti rumpali Gonzo Sandoval soittaa biitin taakse! ”Jos jotakin olen elämässä oppinut, niin sen, että asioita ei voi kontrolloida.” 32. Muuten saatan pian buukata yksisuuntaisen matkan Helsinkiin, hah hah! Bushin vaimo Tori asui muuten Helsingissä puolisen vuotta 1990-luvulla. Asiat vyöryvät päälle kuin tsunami. Presidentinvaalit, poliisiväkivalta, mellakat, korona... Toivotaan, että kunhan pääsemme ylipäätään joskus keikoille, saavumme vihdoin Suomeenkin! Omalla äänellä Armored Saintin musiikkia määritellessä törmää erikoiseen ongelmaan. La Razan avausbiisi Loose Cannon syntyi, kun Bush vei pieniä lapsiaan kouluun ja päivitteli kuinka ihmiset käyttäytyvät liikenteessä kuin itsetuhoiset hullut. Minulle on tärkeää lukea lehtiä, ja minusta tuntuu, että niiden laatu on edelleen vähän parempaa verrattuna johonkin Yahoo Newsiin tai muuhun nettijournalismiin. Se vaatii kokeiluja ja rohkeutta. On todella sääli, että kaikki on niin maanista. Vanhoihin tekemisiinsä Saint-miehet suhtautuvat tervehenkisesti. – Olet oikeassa siinä, että tämä vuosi on ollut ihan kaheli, ja vaalit ovat tulossa. Se on ihan naurettavaa. Uutisia lukemalla vaikuttaa siltä, että koko Yhdysvallat on ennätyksellisen sekaisin. – Media on ainakin tullut hulluksi. – Mehän emme ole Armored Saintin kanssa soittaneet Pohjoismaissa kuin tasan kerran, vuoden 2001 Sweden Rockissa. Hänen silloinen miehensä tuli kuulemma tänne pelaamaan jenkkifutista, kaikista maailman lajeista. Joey Veran basso nousee usein kantavaksi elementiksi. Anthraxin kanssa soitimme Pohjoismaissa jatkuvasti, ja keikat olivat aina helvetin hyviä. Joitakin erityispiirteitä voi silti löytää. En malta olla kysymättä, miltä maan tilanne yhden tavallisen John Bushin silmin näyttää. Siinä missä kitarariffit ovat joillekin bändeille kaikki kaikessa, Armored Saintille ne ovat vain yksi elementti. Aiheista ei tosin ole ollut ennenkään pulaa. Ei siinä voi kuin toivoa parasta. Bush hymähtää, että ainakin kuluva aika tarjoaa hänelle runsaasti materiaalia biisintekoon. Kaliforniassa riehuvat historiallisen pahat maastopalot, mutta se on pientä. En ehkä tekisi ihan vastaavaa tekstiä enää, mutta pystyn kyllä löytämään samankaltaisen asenteen. Amerikan Yhdyshullut Bush skypettelee ”kauniista, roskien täyttämästä” Los Angelesista
Kuuntelin nuorena Phil Moggia, Bon Scottia, Rob Halfordia, Robert Plantia ja Ozzy Osbournea... Pystyn osumaan korkeisiinkin nuotteihin, mutta en kaikkiin. Pitäisikö olla enemmän metal! Nykyään olen aivan suunnattoman iloinen, että olemme tehneet aina kuten olemme tehneet. – Bändin jäsenenä ja muusikkona se on tyhmä valinta, ja minun on pitänyt pyydellä sitä anteeksi sekä bändikavereilta että levy-yhtiöltä. Hehän ovat hyvin bluesyjä, sielukkaita laulajia. Bush seisoo jättiläisten harteilla kertoessaan siitä, miten vanhojen biisien laulamisesta livenä voi suoriutua yhä kunnialla. Levyillähän hän lauloi ihan järjettömiä juttuja. – Biisistä pitää osata päästää irti, kun se on tehty, ja siirtyä eteenpäin. Jopa Freddie Mercury lauloi The Queenin huippuaikoina keikoilla joskus matalammalta kuin levyllä. Niin kauan kuin tekeminen on kesken, siihen voi vielä vaikuttaa. Päästä irti John Bush vaikuttaa erittäin vapautuneelta mieheltä. Bushilla on kaksi teini-ikäistä lasta, tytär Jezebelle ja poika Giuseppe. Bush huomauttaa, että kyseisessä biisissäkin on mukana muistutus itselle. Bush ei menisi niin pitkälle, mutta: – Se jaksaa huvittaa minua, että ihmiset katsovat keikkaa siltä pikkuiselta ruudulta, vaikka ovat paikalla! En minä heitä siitä syytä, mutta onhan se koomista. Kaikkein tärkein elementti on kuitenkin John Bush. Teenhän paraikaa haastattelua teknologian välityksellä Suomeen! Kännyköitään pitelevät yleisönedustajat ovat saaneet jotkut artistit kieltämään puhelimet keikoillaan kokonaan. – Jos jotakin olen elämässä oppinut, niin sen, että asioita ei voi kontrolloida. Vanhempana hän myöntää olevansa myös huolissaan teknologian vallasta. Siihen on hyvä vedota! Siihen aikaan petyin, jos olin yleisössä, mutta ymmärrän todella hyvin, miksi hän teki niin. On muutenkin tarpeeksi vaikeaa tehdä asioita, joita haluan tehdä. Mainosalalla toimiva vaimo, omat bändihommat ja ääninäyttelijän keikat tuovat leivän pöytään. Bush sanoo Joey Veran olevan Armored Saintin johtaja, mutta hän ei yritäkään kontrolloida kaikkea. Teknologia on tietenkin tärkeä osa elämää, enkä halua olla äreä vanha mies, joka vastustaa kaikkea. Näemme 30–40 vuoden kuluessa, mitä teknologinen vallankumous meille lajina oikein tekee. Nuorena olin epävarma siitäkin, pitäisikö minun laulaa jollakin muulla tavalla. Omassa elämässään Bush haluaa säilyttää tasapainon. – Meillä on aina ollut tämä bluesahtava hard rock -juttu, mutta myös raskaita, energisiä ja nopeita biisejä. Minulla on keskialue, joka tuntuu mukavalta ja voimakkaalta. En kuulosta samalta kuin 35 vuotta sitten, mutta omasta mielestäni kuulostan paremmalta. Toivottavasti eivät mitään liian tyhmää! Yritän antaa heille yksityisyyttä, mutta vanhemman pitäisi myös tietää asioita. Katsele puita, älä ruutua Uuden levyn ensimmäinen single End of Attention Span kertoo sosiaalisen median ja teknologian aikakaudesta sarkastisella tavalla. Pystymme tekemään hyvin tunteikkaita ja vähäeleisiä kappaleita ja tavoittelemme sielukkuutta, joka muodostuu tietystä groovesta ja varmaan minun äänestänikin, Bush pyörittelee. Kun tulee ikää, ääni muuttuu. – Siinä juuri on bänditoiminnan kauneus. – Kuuntelen aina muita laulajia tarkalla korvalla, ja huomaan herkästi epäpuhtaudet ja iän tuomat muutokset. Sinä puurrat ja annat biisille kaikkesi, mutta vaikka se olisi sinusta kauneinta mitä olet koskaan tehnyt, ensimmäinen Youtube-kommentti voi silti olla ”ihan paska”. Nimi oli niin hyvä, että pystyin kirjoittamaan biisin noin kymmenessä sekunnissa. Ääni, jossa on karismaa ja voimaa enemmän kuin viljasiilollisessa tusinamurisijoita. Mies elää hyvää perhe-elämää, jossa saa tehdä mitä haluaa, vaikka ei rahassa kylpisikään. – Rakastan metallia, älä käsitä väärin, mutta minun laulutapanihan on erilainen kuin monella muulla tänä päivänä. Viisi John Bushia tai viisi Joey Veraa voisi varmaan kontrolloida koko luovan prosessin alusta loppuun, mutta minusta sellainen kuulostaa psykoottiselta narsismilta. Jotkuthan sekoavat vaikkapa juoksemiseen ja rikkovat polvensa, kun eivät ymmärrä pitää riittävää malttia. – Lapseni pystyvät viettämään tuntikausia aikaa puhelimiensa kanssa, eikä minulla ole mitään hajua, mitä he tekevät. Oma ääneni on nyt uudessa vaiheessa. 33. – Olen vetänyt kovia huumeita ja juonut alkoholia elämässäni erittäin paljon, mutta onneksi myös välttynyt lopulliselta putoamiselta siihen kuiluun. Bush on oman valintansa tehnyt. Se on ajan kuva! Tietenkin olen samalla kiitollinen siitä, että livebiisejä kuvataan Youtubeen ja muualle. Vaikea sanoa, missä vaiheessa rehellisesti ja voimakkaasti omalla äänellä laulamisesta tuli hevihommissa kadonnutta kansanperinnettä, mutta luojan kiitos tämä mies kantaa sitä soihtua yhä. Bändien suurin ja syvin magia on siinä, että musiikki syntyy yhdessä. Tähän väistämättömään faktaan nähden Bushin suoritus uudella levyllä on käsittämättömän väkevä. – Phil Sandoval keksi biisin nimen, joten hänelle kunnia siitä. Bänditoiminnassa kontrollifriikit pärjäävät usein huonosti. Heidän mielestään voisin varmaan kasvattaa joitakin tärkeitä numeroita, mutta minä en välitä. – En ole Facebookissa enkä muissakaan sosiaalisissa medioissa. – Sovituksia on joskus muutettava. Liika on aina liikaa, vaikka pakkomielteen kohde olisi sinänsä hyväkin. Pääasia on, että biisi kuulostaa parhaalta mahdolliselta juuri nyt, tällä äänellä, joka minulla nyt on. Bush on nähnyt urallaan riittävästi elämän nurjaa puolta. Ajatellaan vaikka biisintekoa. Hän tunnistaa, että hänen tapansa laulaa ei ole tässä ajassa kovin ”metal”. Pitää olla oikealla tavalla kova ja ymmärtää, että tehty mikä tehty. En halua mennä siihen maailmaan, koska se vie niin helvetisti aikaa. Hän on kiitollinen, koska kaikki voi muuttua hetkessä, kuten uuden levyn Unfair-kappale opettaa. Hän huomauttaa, miten vaikkapa koiran ulkoiluttaminen ja tuulessa heiluvien puiden katselu saattaa olla teknologian täyttämässä arjessa tärkeää aivojen tuuletusta. Olisi helppo sanoa, että siinä vanhat jäärät jurputtavat edistystä vastaan. Haastatteluja teen kyllä mielelläni vaikka päivät pääksytysten! Pakkomielle someen ei ole sen pahempi tai parempi kuin muutkaan riippuvuudet
Asian käsittely on vaatinut aikaa ja kypsymistä. Vaikka minustakin on tuntunut, ettemme ole juuri muuttuneet musiikillisesti kymmenen vuoden aikana, vanhoja kappaleita tonkiessani huomasin tilanteen olevan päinvastainen. – Etsimme aina keinoja kasvaa, ja nyt minusta tuntuu, että jokainen albumimme on ollut askel eteenpäin. – Panostimme todella, siis todella paljon laulujen ennakkotuotantoon, koska meistä tuntui, että olemme suhtautuneet niihin aiemmin ehkä jopa hieman... – Etäisyyden ottaminen asioihin on hienoa, joskus valaisevaakin, Rowland toteaa kertoessaan siitä, kuinka Pallbearer on joutunut toden teolla silmätysten vanhojen kappaleidensa kanssa. Samainen osavaltio on myös vanhan koulun doomia soittavan Pallbearerin koti. – Erikoiseksi tilanteen tekee ehkä se, ettei tapaus ole ihan tuore. Onneksi valitsin suoraviivaisen reitin. MENETYKSEN JA KATUMUKSEN TAAKKA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA JACOB SLATON JA EBRU YILDIZ 34. Elämä suoraviivaisessa käsittelyssä Artistit alleviivaavat usein säveltämiensä luomusten henkilökohtaisuutta. Tein kaikkeni sulkeakseni koko tilanteen ja kaikki muut ihmiset ulkopuolelle, aivan kuin koko asiaa ei olisi olemassa. Ne toivat kokonaisuuteen paljon kaivattua perspektiiviä. Uuden Forgotten Daysin kohdalla Rowland puhuu poikkeuksellisesti albumista, josta puolet on tehty äärimmäisen henkilökohtaisesta kulmasta ja puolet taas ilmentää elämän varjopuolia tyystin eri tavalla. Rowland kuvailee bändin kotiseudun tunnelmaa yhtä aikaa pysähtyneeksi ja pakokauhun riivaamaksi, mutta kertoo oudon tilanteen saaneen bändin tarkastelemaan itseään uusin silmin. – Kaikki neljä kirjoittamaani kappaletta liittyvät äitini kuolemaan, sitä edeltäneisiin ja seuranneisiin aikoihin sekä siihen sisäiseen tyhjiöön, jonka niin läheisen ihmisen kuolema jättää, Rowland kertoo. Väkevät aiheet vaativat rinnalleen voimakkaita laulusuorituksia, ja niitä Forgotten Daysiltä löytyy. Rowland pohtii. A rkansas, tuo Johnny Cashin kotinakin tunnettu osavaltio Yhdysvaltojen keskisessä eteläosassa, on joutunut muun maan tavoin rajusti koronan kynsiin. välinpitämättömästi. Äitini menehtymisestä on yli kymmenen vuotta, ja olen tavallaan sivunnut sitä albumeillamme ennenkin. – Harteillani on ollut valtava katumuksen taakka, koska en osannut käsitellä asiaa paremmin äitini elämän viimeisinä hetkinä. – Aloitimme taannoin Patreon-kampanjan, jonka yhtenä osasena teimme joukon soittovideoita Sorrow & Extinction -albumin [2012] kappaleista. Harkitsin pitkään kirjoittavani aiheesta verhotumpien vertauskuvien kautta. – Kirjoittamani kappaleet ovat eräänlaisia äitini kanssa käymättä jääneitä dialogeja musiikin muodossa. – Suurin yllätys levyllä oli se, että Brettin [Campbell, laulaja-kitaristi] teokset käsittelivät nekin menetyksiä, traumoja ja todellisten asioiden pois sulkemista mielestä. Hetken aikaa tuntuu jopa siltä kuin bändin laulaja on vaihtunut levyjen välillä. Pallbearerin jäsenet vuodattavat melodiseen doomiinsa niin paljon omaa itseään, että sen sydäntäsärkevät sävelet ja kivuliaat sanoitukset voivat olla vavahduttavia kokemuksia myös kuulijoille. Basisti Joseph D
Jos hän olisi näyttelijä, hän olisi niitä huikeita tapauksia, jotka ovat koko ajan lähellä ylinäyttelemistä, koska pistävät itseään niin paljon peliin. – En voi itsekään uskoa, miten paljon tunnetta Brett saa lauluihinsa. Värittämättömiä melodioita Uuden levyn Silver Wingsin, Vengeance & Ruinationin ja Rite of Passagen voimakkaimmat melodiat ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, miten Pallbearer välittää musertavan vahvoja tunteita ihan vain soittamalla. Jos siis hankitte levyn jossain fyysisessä muodossa, valitkaa vinyyli, niin pääsette käsiksi täysimittaiseen kokemukseen. – En käytä usein sanoja kaunis ja häiritsevä yhdessä, mutta uuden levyn kansi on sitä. sijaisperhe. – Pohjatyön jälkeen äänitimme laulut erikseen ja soitimme lopulta kitarasoolot, koskettimet ja muut pienet yksityiskohdat vahvistamaan albumin särmää. Minä ja Brett jaamme intohimon hitaaseen, viipyilevään ja hypnoottiseen musiikkiin. Myös bändin albumien visuaalinen puoli on pidetty tiiviisti bändin lähipiirissä: Forgotten Daysin hyytävästi summaavan kansitaiteen on luonut Mark Lierlyn veli Michael. – Tunnelataus ja sen herättämät vastareaktiot ovat sitä, mihin pyrimme jokaisella melodiallamme. On aikamoista sattumaa löytää kolme muuta ihmistä, jotka jakavat musiikilliset näkemykset ja jopa täysin sekopäisen huumorintajun, joten tällaisten siteiden ylläpidon eteen haluaa nähdä vaivaa. – Kyse on siitä, miten suoraan uskaltaa ilmaista itseään. Ilman värittämistä. Rowland vaipuu mietteliääksi pohtiessaan yhtyeen ilmaisun juuria. Joskus se onnistuu, joskus taas ei ollenkaan. Sen jälkeen Brett ja Devin [Holt, kitarat] äänittivät kitarat samalla tavalla. Omilla poluilla viimeistelty Pallbearerin erikoisuuksiin kuuluu, että bändi on koostunut lähes koko 12-vuotisen historiansa ajan samasta ydinnelikosta. – Voit varmasti löytää levyltä ”Arkansas-tyylistä” tuplakitarointia sekä 70-luvun suurellisen progen ja 80-luvun hard rockin melodiamaailmaa junnaavammassa muodossa. Me Pallbearerissä haluamme kanavoida tähän musiikkiin elämäämme ja tuntemuksiamme sellaisinaan. Tai ennemminkin se, miten albumia tuotettiin siellä missä oli tarvis ja jätettiin pahemmin tuottamatta yhtä tarpeellisissa kohdissa. – Hän on ollut vastuussa kaikista kansistamme ja muistakin visuaalisuuksistamme jo viiden vuoden ajan, siitä asti kun julkaisimme Fear and Fury -ep:n, Rowland sanoo. – Tarkoitan sitä, että levyt tunnutaan tekevän joko digitaalisina palapeleinä tai sitten täysin punkkeina studioliveinä, – Tälle levylle minä ja Mark [Rierly, rummut] äänitimme ensin rummut ja bassot samassa tilassa soittamalla, livenä. Viimeisen silauksen Pallbearer-uutukaiselle antaa tuotanto. – Hänen lauluissaan ei ole mitään läpilaulettua. – Metallissa tuntuu vallitsevan paikoin jotenkin... – Totta kai olemme kuunnelleet annoksemme Candlemassia, Crowbaria, Neurosista, While Heaven Weptiä, Type O Negativeä ja Warhorsea, mutta… Pallbearerin filosofiaan on aina kuulunut rajojen venyttäminen. – Sen verran vanhan liiton ukkoa meistä löytyy, että tämäkin kansi on tehty sataprosenttisesti vinyyliformaatti edellä. Luulenpa, että löydät sieltä aika paljon pienenpieniä mutta vaikuttavia nyansseja. Tästä porukasta on tullut avoin yhteisö, jossa voimme vuodattaa kaiken haluamamme musiikkiin. 35. Samalla tiedän, että voimakas melodisuutemme ja arkirehelliset teemamme voivat myös työntää kuulijoita pois luotamme. Forgotten Days on siis puolittain livehengessä ja puolittain studioalbumin keinoin äänitetty kokonaisuus. Metallissa on usein kyse kärjistämisestä, mikä toimii toisinaan hyvin. Se ei ehkä täytä tyypillisen metallikannen tunnusmerkkejä, mutta albumimme taitaa muutenkin olla pintansa alla epäortodoksinen, joten kansi sopii sille täydellisesti. Yhdeksi melodioidensa salaisuudeksi Rowland nimeää bändiin vaikuttaneen musiikin, jonka joukosta on alusta alkaen löytynyt paljon muutakin kuin vain doom metalia. – Mark ei soittanut vielä debyytillämme, mutta liittyi mukaan heti sen jälkeen, ja siitä asti olemme pitäneet yhtä. Ja jos oikein tarkasti kuuntelee, ehkäpä eräästä levyn kappaleesta voi aistia jopa Talk Talk -melodioille flirttailua. – Jos minun pitäisi nimetä koko Pallbearerin peruskivi, jolle kaikki rakentuu, nimeäisin ensimmäiseksi todella peittelemättömät ja syvältä kouraisevat melodiat. mustavalkoinen ajattelu, mitä tulee tuotantoon, Rowland alustaa. Voit vaikka kokeilla kuunnella levyn ainoastaan hänen lauluihinsa ja sanoituksiin keskittyen. – En tiedä, osaanko selittää asiaa kunnolla, mutta Pallbeareristä on muodostunut meille kaikille kuin... Vihasta tehdään liekehtivää raivoa, melankoliasta misantropiaa ja niin edelleen
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 05.10.2020 09:32:10 05.10.2020 09:32:10
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 05.10.2020 09:32:10 05.10.2020 09:32:10
Bungle on palannut ja kutsunut kaksi alkuaikojensa vaikuttajaa mukaan "omahyväiseen thrash metal -takaumaan". Jos väität, ettei kaistapäinen retkue ole se aito Mr. Mr. Bungle, et tunne koko tarinaa. Ärsyttääkö. TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT ERIC LARSEN 38. Sehän kelpaa näille herroille
Ennen kuin yhtye julisti perseensä olevan tulessa (Mr. Enkä tosiaankaan ollut varma, mitä toiset siitä ajattelisivat. Kitaristi Trey Spruance johtaa avantgardistista Secret Chiefs 3 -instrumentaaliyhtyettä. Niin monta häikäilemättömän kokeellista heureka-hetkeä ja ennalta-arvaamatonta suunnanmuutosta Mr. Bungle henkilöityykin solisti ja multi-instrumentalisti Pattoniin, muillakin sen riveissä soittaneilla muusikoilla on melkoiset meriitit. Äkkiseltään ratkaisu kuulostaa kaistapäiseltä. Basisti Trevor Dunn on soittanut Spruancen kanssa Secret Chiefs 3:ssä sekä Pattonin kera eksperimentaalisen meluisassa Fantômasissa ja perinteisemmin vaihtoehtorockiksi luokiteltavassa Tomahawkissa. – Myönnetään: minä olen se, jota tästä ideasta saa syyttää. Bungle on kuunaan tehnyt. Bunglen yhteydessä puhua. Hyväntuulinen Dunn on juuri nauttinut aamiaisen ja istahtaa Skype-yhteyden ääreen kotonaan Brooklynissa. Elämme poikkeuksellisia aikoja. Bunglen vain pinnallisesti, yhtye on lähinnä Mike Pattonin ”se vielä sekopäisempi bändi” Faith No Moren 1990-luvun aktiivivuosien rinnalta. Bungle toimii niin, että joku esittelee ideansa, kaikki muut eivät innostu siitä ja se jää toteuttamatta. Ai tekemään mitä. lämme poikkeuksellisia aikoja. Uudelleenäänittämään suurimman osan 34 vuoden takaisesta ihka ensimmäisestä demostaan The Raging Wrath of the Easter Bunnysta. Heille, jotka tuntevat Mr. Hänen päässään on lippalakki, jossa patsastelee jylhänkoominen jenkkikotka. Nyt Patton, Spruance ja Dunn ovat aktivoineet Mr. Se täytyy toteuttaa! 39. Bunglen. Toisaalta, niinhän kuulostaa kaikki, mitä Mr. Bunglen kerrotaan hajonneen vuonna 2004. Bunglen historiaan mahtuu. Bungle. Dunnin ansioluettelossa komeilee myös pystybasistin virka Melvins Lite -kokoonpanossa. Kaupungin nimi on mitä osuvin, jos ajattelee tunnetuinta siellä perustettua yhtyettä. Bungle, 1991), suuntasi aavikolle etsimään tekno-Allahia (Disco Volante, 1995) ja sukelsi retrovertigoon (California, 1999), se soitti raivoisaa crossover-vivahteista thrash metalia. Mr. Eureka-nimeä kantaa myös pohjoiskalifornialainen pikkukaupunki, jossa Mr. Koiralauma vauhkona – Klassisen hullu Mr. – Mutta tästä kaikki intoilivat heti, että tuohan kuulostaa aivan mielenvikaiselta. Yhtyeen jäsenet naljailevat jälkikäteen, ettei hajoamisesta ole olemassa minkäänlaisia todisteita, joskin he myöntävät että keskittyivät pitkään muihin projekteihin saadakseen vuokrat maksettua. Lukija voi vapaasti tulkita toteamuksen viittaavan globaaliin viruspandemiaan. Jos järjestä ja logiikasta kannattaa Mr. Mutta niin helposti kuin Mr. Tyypillisestihän Mr. Kun on kyse tästä yhtyeestä, vuosikymmenten takaisen demon restaurointi käy lopulta järkeen ja tuntuu loogiselta. Mutta totta puhuen se viittaa tällä kertaa siihen, että elämme vuonna 2020 maailmassa, jossa toimii thrash metal -yhtye Mr. ”Eureka!” (suomalaisittain ”Heureka!”), kuului antiikin filosofin Arkhimedeen huudahdus uuden löydön äärellä. Bungle vuonna 1985 perustettiin. Bungle -idea, Trevor Dunn naurahtaa paluulle thrashjuuria tonkimaan
– Tapasin Scottin Tomahawk-aikoina jollain festivaalilla, olikohan Australiassa. ”Teimme tämän jutun, koska koimme, että näillä biiseillä oli edelleen musiikillisia ja luovia ansioita. Idea uudesta kierroksesta vanhan materiaalin parissa osoitti hulluutensa, kun koitti aika valmistautua keikkoihin. – Tärkeintä oli saapua luennolle tunnollisesti joka päivä, olihan meillä takana mittavat opinnot 1980-luvulta alkaen. Ja kaikki tosiaan olivat aivan innoissaan, vaikka en vieläkään tiedä, ottivatko he ajatusta heti ihan tosissaan. Eureka on pieni kaupunki, eikä kaikkea ollut noin vain saatavilla. Jos Scott Ian tuli yllätetyksi, suuri yllätys odotti myös Mr. – Niinpä! Hädin tuskin Dave Lombardo itsekään on Dave Lombardo. Bunglen alkuperäiskolmikkoa. Ei meillä ollut tuollaisesta mitään tietoa, minulla ainakaan. Kaikella kunnioituksella alkuperäistä rumpaliamme Jed Wattsia kohtaan, mutta eihän Jed mikään Dave Lombardo ole. High school -vuosinamme surffasimme metalliaallon vietävinä. Mike painotti, että ei, haluamme että liityt bändiin. Kasvoimme 1980-luvun klassisia thrash-albumeita kuunnellen, myös niitä obskuurimpia juttuja. Scott taisi ensin luulla, että kutsuimme hänet katsomaan keikkaamme. Olemme tosiaankin tehneet kotiläksymme. Idea kristallisoitui, kun Dunn suuntasi Pattonin ja Lombardon siinä vaiheessa uusimman yhteistyön, hardcoreyhtye Dead Crossin keikalle kotikulmillaan Brooklynissa. Mutta koiralauma ei ollut vielä koossa. Ne eivät vain saaneet aikoinaan ansaitsemaansa kohtelua.” 40. Se oli kuin olisin heittänyt tennispallon valtavalle kentälle, joka on täynnä koiria. Alan professorit Ian ja Lombardo apunaan trio onnistuikin suoriutumaan opinnoistaan huippuarvosanoin. Kuten Slayer, myös Anthrax ja crossover-retkue S.O.D. Se oli melkoista säröbasson jyrinää, mutta siitäkin on lähemmäs 15 vuotta. Myös Dave oli läsnä, kun heitin ideani ilmoille. – Olimme pitäneet yhteyttä ja tehneet töitäkin yhdessä, mutta nyt olimme pitkästä aikaa kaikki kolme samassa huoneessa. Sitten Dunn uskaltautui ottamaan sen puheeksi uudestaan. Lähin vertailukohta taitaa olla John Zornin johtama Moonchild-kokoonpano, jossa myös Patton oli mukana. Kuka olisi osannut arvata. Onhan eri bändeissämme ollut metallivivahteita, mutta en ollut vetänyt täysveristä metallisettiä 35 vuoteen. (Stormtroopers of Death), jossa Ian niin ikään soitti, olivat olennaisia vaikuttajia Mr. Kukapa olisi. Motivoituneet jatko-opiskelijat saivat huomata suurimmaksi haasteekseen keikat, joita Mr. Mielenvikaisen mainioksi julistettu idea juolahti Dunnin mieleen ensi kertaa Fantômasin merkeissä. Jostain päähäni vain pälkähti, että hitto, olisipa hauska vetää vanhoja biisejämme Daven kanssa. Luimme aktiivisesti Kerrangin kaltaisia lehtiä, luuhasimme levykaupoissa, tilasimme levyjä ja kuuntelimme tosiuskovaisina jokaperjantaista paikallisradion metalliohjelmaa. – Raging Wrathin biisithän tehtiin Dave takaraivoissamme. Mike tunsi hänet hyvin ja otti häneen yhteyttä. Mr. Vietimme perjantai-iltaisin kolme tuntia radion äärellä ja omaksuimme meille ennestään tuntematonta sekopäistä metallia. Aktiiviaikoinaan yhtye soitti demon kappaleita toisinaan keikoilla pakottaen ison osan yleisöstä ihmettelemään, mitä tämä hevimöykkä mahtaa olla. – Siitä mylly alkoi pyöriä, eikä homma ollut enää minun käsissäni. Kehot ja aivot koetuksella The Raging Wrath of the Easter Bunnyn reinkarnaatio oli Trevor Dunnin mukaan sekä hänelle että Pattonille ja Spruancelle mahdollisuus suorittaa viimeinkin "thrash metal -tohtorin" tutkinto. Nyt yhtye halusi reinkarnaatioonsa mukaan ei vain yhden vaan kaksi suunnannäyttäjäänsä. Patton nosti esiin ajatuksen toisesta kitaristista, olihan tuplakitarointi olennainen osa klassista thrash metal -arsenaalia. Vuosi vierähti, eikä idea edennyt mihinkään. Mutta tämä musa on fyysisesti vaativaa meille kaikille, se todella vaatii kestävyyttä. Lauma saksanpaimenkoiria riehaantui täysin. Bunglen perustajajäsenet eivät ole koskaan hylänneet ensidemoaan. Bunglen ensiaskeleille. Ilta oli merkittävä siksikin, että myös Trey Spruance saapui paikalle. Siinä yhtyeessä Dunn tutustui metallimaailman John Bonhamiin, Slayerin alkuperäiseen rumpaliin Dave Lombardoon. Dunn, Spruance ja Patton kohtasivat ensimmäistä kertaa vuosiin. Se oli suoraan sanottuna tyrmistyttävää. – On todellakin hullua soittaa thrashiä tässä iässä! Sitä tosiaan huomaa vanhenevansa, kun soittaa tällaista äärimmäisen – tai no, meinasin sanoa äärimmäisen aggressiivista musiikkia, mutta tietenkin nykyään on tarjolla paljon aggressiivisempaakin kamaa. Ja kun klassisista thrash metal -kitaristeista puhutaan, ensimmäisten joukossa on mainittava Anthraxin veikeä jokamies Scott Ian. Bungle soitti uudella kokoonpanollaan alkuvuonna, hieman ennen koronapandemiaa. – Scott tunsi demomme ja tunnustautui faniksemme
– Tiesin tietysti jo entuudestaan, millaista on soittaa Daven kanssa. Sen verran vähämielistä hölmöilyä ne ovat, vaikka myönnän kyllä, että olemme olleet pahamaineisia tuollaisista jutuista halki uramme. Ylväs teiniangsti Mr. Se on elinehto, kun noustaan Mr. Seuraavat puolitoista tuntia kokataan lämmöt täpöllä, eikä liettä sammuteta hetkeksikään. Bungle avasi uuden tulemisensa myötä myös arkistojensa iäkkäimmät aarrearkut. Tällainen kama riepottelee aivojakin. Kun minä ja Trey teimme näitä biisejä aikoinaan, opiskelimme samaan aikaan jazzia ja klassista. – Trey ja minä teimme biiseistä opetusdemot, että Davella ja Scottilla olisi ylipäänsä mahdollista ymmärtää, mitä niissä tapahtuu. Mutta kun olimme riuhtaisseet setin kertaalleen, pähkäilimme vain, että katsotaan se ja se kohta vielä kerran, eiköhän päivä ole sen jälkeen pulkassa. Olen melkoinen hamstraaja, ”Toivoimme keikoilta oikeastaan kahta asiaa. Mutta antaessaan ensidemolleen uuden elämän Mr. Alkuperäinen The Raging Wrath of the Easter Bunny -demo on soundeiltaan juuri niin kaoottisen rupuinen kuin 1980-luvun puolivälissä äänitetyn demonauhan voi kuvitella olevan. Bungle on itse lukittautunut metalliin. – Palasimme noiden biisien pariin myös selvittääksemme, ovatko ne yhä relevantteja. Heidän energiansa puski meitä kaikkia eteenpäin. Sitten kaikki kävivät kotitehtävien kimppuun ja odottivat treenien alkamista. Toiseksi halusimme heidän innostuvan, että tämähän kuulostaa hyvältä, mitä tämä mahtaa olla.” 41. Mutta niin monet ovat tehneet sitä yhtä ja samaa juttua koko ikänsä, saaneet suosiota nuorena ja takertuneet siihen juttuun, joka heille sen suosion toi. Viimeisinä treenipäivinä keikkojen lähestyessä meidän oli tarkoitus käydä koko keikkasetti läpi kaksi kertaa päivässä. Okei, nyt pidättäydyn sanomasta ääneen paria halventavaa termiä, jotka tulevat mieleeni. – Monet metallimuusikot ovat lukittautuneet siihen yhteen ainoaan asiaan. Tismalleen sama juttu Scottin kanssa, hän on äärimmäisen solidi kitaristi. – Sain Scottilta viestejä, että hei, mikäs tämä outo, hienostunut sointu oikein on. Emme missään vaiheessa aikoneet tehdä siitä metalliversiota, eikä se vain lopulta istunut kaiken muun joukkoon. – Ensinnäkin olen yllättynyt, että kukaan edes huomaa, etteivät ne biisit ole mukana. Jos tosimetallistit kuulisivat tästä, he todennäköisesti nauraisivat ja toteaisivat, että hei, me käymme tuon saman läpi joka päivä. Sekä Lombardo että Ian tunnetaan avarakatseisina muusikoina, jotka hyppäävät innolla poluille, joita eivät ole aiemmin tarponeet. – Harkitsimme, että kokeilisimme Evil Satanin suhteen jotain, mutta se olisi vaatinut aivan omanlaistaan tuotantoa. Dunn muistelee huvittuneena, miten Scott Ian kyseli muutamaan otteeseen neuvoja demon biisejä opetellessaan. Dunn myöntää käytännön syyksi sen, ettei materiaalia olisi ollut muuten riittävästi. Meille se oli vain taas yksi tapa ilmaista itseämme, tehdä musiikista aina vain brutaalimpaa ja kaistapäisempää. Lukittu ovi raollaan Tuoreet thrashtohtorit pääsivät opintojensa loppusuoralla opettamaan professoreitaan. – Nyt halusimme olla keikoilla täysin säälimätön yhtye, sataprosenttista thrashpaahtoa. Mutta kyse ei ole pelkästään kehon uupumisesta, vaan myös kuulon. Mutta lukitsemmepa itsemme mihin tahansa, jätämme oven sen verran raolleen, että pääsemme tarvittaessa livahtamaan ulos. Scott Ian ehtikin jo tuskailla, ettei tulisi ikinä oppimaan biisejä sitä kuuntelemalla. Ensinnäkin sitä, että onnistuisimme ärsyttämään yleisöä. Scottin ja Daven jalat ovat vakaasti maassa, voin viettää rennosti aikaa heidän kanssaan ja keskustella kaikenlaisesta musiikista. Heti kun astuu samaan huoneeseen hänen kanssaan ja alkaa soittaa, on kuin liesi takamuksen alla väännettäisiin täysille. Ne ovat. Sehän taitaa olla aika harvinaista traditionaalisessa thrashissä. Tietystihän me innostuimme heittämään biiseihin outoja pikku jekkuja, oli sitten kyse jazzharmonioista, sointukuluista tai pienestä outoilusta tahtilajeissa. Niistä kaivettiin demobiisien ja parin coverin rinnalle muutama ennenjulkaisematon esihistoriallinen kappale. Bunglen kyytiin. Eli on kai ihan perusteltua sanoa, että lukitsimme ilmaisumme metalliin. Alkuperäisen äänitteen thrashrynnistyksestä poikenneet Evil Satan ja Hypocritesin ei-metallinen jälkipuoli jäivät nimittäin uudelta julkaisulta pois. Okei, niin sen kuuluu tehdäkin, mutta jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jonka jälkeen se ei tunnu enää hyvältä. Hypocritesin loppupuolessahan ei ole mitään varsinaisesti omaamme, vain joukko sarkastisia bluesriffejä ja mitä lie. Professorit saavat Dunnilta kiitosta energiasta, jota kokoonpanoon toivat. He eivät jumitu jankkaamaan, että nyt mennään vetämään metallikeikka ja sitten vedetään pihviä naamaan, Dunn nauraa
Bungle. Kun teimme uudet keikkajulisteet, haimme samaa vibaa, joka meillä oli kasarin pimeällä keskiajalla. – Tämä on klisee mutta totta: jos haluat, että asiat tehdään kunnolla, sinun on parasta tehdä ne itse. Dunn naurahtaa, ettei ajatellutkaan, että videon DIY-tunnelma on niin väkevä. Kai meissä on kontrollifriikin vikaa, mutta onhan se hauskaa, että kaikki bändiin liittyvä kulkee omien käsiemme kautta. Se tarjosi mahdollisuuden katsoa omia tekemisiään ulkopuolisen silmin, lähestyä demoa aivan uutena juttuna. äitini luona on varastoituna paljon kamaa. – Mutta jos taloja aletaan kumota, käännän katseeni sosiaaliseen mediaan. Olin ehtinyt unohtaa vuosikymmenten saatossa monia juttuja. Se oli vain kasa Pattonin riffejä, jotka Trey vielä muisti. Mutta niinhän me olemme aina tehneet coverienkin kanssa, olemme soittaneet biisejä joista pidämme odottamatta kenenkään tunnistavan niitä. Silloin raahauduimme itse tehtyjen julisteiden kanssa kopiokoneelle ja ihmettelimme, paljonkohan käyttämämme paperi tulee kustantamaan. – Ehkä arvokkainta siinä on yksinkertaisesti kaikki siihen kätkeytyvä energia. Emme todellakaan väitä, että tämä on metallimusiikin seuraava askel. The Raging Wrath of the Easter Bunnyn äärelle palaaminen on merkinnyt Dunnille, Pattonille ja Spruancelle paluuta pikkukaupungin poikien mielenmaisemaan. – Tämä koko juttu on vähän kuin avaisi valokuva-albumin ja ihmettelisi, että olinpas minä hoikka ja jäntevä. Pääsemme olennaisen Mr. Eracist taas ei ollut läheskään valmis. Ehei, tämä on ehdottomasti takauma, omahyväinen sellainen. Se on aina ollut meille tärkeää. Kuka ikinä sanookin niin, ei ole ollut mukana matkassa alusta saakka ja todistanut kaikkia muutoksia, jotka olemme läpikäyneet. Siihen me koko projektissa ennen kaikkea pyrimme. Glutton for Punishmentissa oli tekstikin, tosin lauluideat puuttuivat melkein kokonaan. Dunn on päässyt analysoimaan, millainen muusikonalku oli 17-kesäisenä, ja hämmästelemään, millaista jälkeä on jo tuolloin saanut aikaan. Niin kävi myös demobiiseistä sekä thrash-, crossoverja hardcorecovereista koostetuilla keikoilla, joiden Dunn kehuu menneen erinomaisesti. Toivoimme keikoilta oikeastaan kahta asiaa. Bungle. Hitto, että ne biisit ovat nopeita. Sieltä minä nuokin kaseteille äänitetyt biisit kaivoin esiin. Sen jälkeen musiikissa ja sen ääri-ilmiöissä on tietenkin tapahtunut vaikka mitä, puhuttiinpa metallista, noisesta tai mistä tahansa. Se on aina ollut meille tärkeää.” 42. ”Teenage angst has paid of well / now I’m bored and old.” Kurt Cobainin katkerankoomiset ensisäkeet Nirvanan In Uteron avausbiisissä Serve the Servants eivät kuvasta Eurekan poikien suhdetta nuoruutensa vimmaan lainkaan. Dunnia naurattaa kysymys, mitkä pytingit demon uusintaversio voisi puhaltaa maan tasalle. Bungle -seikan äärelle: tämä yhtye on aina ollut mielissään, jos joku ärsyyntyy heidän tekemisistään. No, nyt Mike keksi nopean osan Eracistin hitaiden riffien keskelle. Kaikilla meillä kolmella on todella spesifit näkemykset siitä, miltä asioiden tulisi kuulostaa ja näyttää – ja se on yksi syistä, miksi meillä kestää niin kauan saada asioita aikaiseksi. – Mutta juuri sitä fiilistähän me tuolla videollakin elämme uudestaan. Heille teini-iän angsti on kunnia-asia. Monet tietenkin valittivat, ettei tämä ole se aito Mr. Riemastuttavan roisisti animoitu Raping Your Mind -musiikkivideo pursuaa kuvastoa, joka tuo mieleen 1980-luvun keikkajulisteiden ja -flyerien tee-se-itse-kädenjäljen. Ensinnäkin sitä, että onnistuisimme ärsyttämään yleisöä. Toivottavasti tämä levy puhaltaa juuri noiden tyyppien kämpät matalaksi. Toki halusimme myös pysyä uskollisina monille jutuille, jopa pienille detaljeille. – Nii-in! Minä ja Mike hämmästelimme molemmat, että mitä helvettiä. Nykyään sitä vain pohtii, että voisikohan tätä ja tätä kohtaa vähän hidastaa. Ärsyttäjä iskee jälleen The Raging Wrath of the Easter Bunnyn ikivanha mainoslause lupaa, että demonauha huhkuu ja puhkuu 1980-luvulla suosiota niittäneen koomisen hahmon Pee-wee Hermanin talon nurin. Toiseksi halusimme heidän ”Tämä on klisee mutta totta: jos haluat, että asiat tehdään kunnolla, sinun on parasta tehdä ne itse. Ne julisteet päätyivät komeilemaan puhelinpylväissä high schoolin nurkilla. Yritän olla lukematta liikaa kommentointia, koska se käy vain ketuttamaan. En minä kuntoillut, olin laiha ihan vain siksi, että olin 17. Välillä väänsimme, että ”pistä hei tuon soolon loppuun se pieni kitarakikka, se joka on alkuperäisellä demollakin”. Jotkin olivat miltei valmiita. Naurettavaa! Keitä he ovat sanomaan, mikä on aito Mr. – Kasarilla thrash oli niin raskasta kuin musiikki olla voi. Spruance muisti vuosikymmenten takaisen biisiraakileen kitarariffit. Mutta sitähän minä 17-vuotiaana tein, tulin koulusta kotiin, istuin kitaran ääreen ja kokeilin, kuinka vauhdikasta kamaa tänään irtoaisi. – Tuntuu melkein kuin tekisimme coverversioita omista biiseistämme. – Tavallaan koettelimme ihmisiä soittamalla kamaa, jota suurin osa heistä ei tunne. Nuo biisit jäivät kesken, kun vaihdoimme rumpalia, hommasimme puhallinsektion ja aloimme yhtäkkiä kuulostaa Fishbonelta. Halusimme tehdä biiseistä entistä ehompia ja säilyttää samalla niiden hengen
Toki tuotannostamme löytyy poliittisia tasoja, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle, mutta poliittisuutta olennaisempia meille ovat aina olleet sosiaaliset ja psykologiset tasot. – Hämmennyn aina, kun ihmiset huutelevat toiveita keikoilla. – Olitpa mitä tahansa poliittista äärilaitaa, voit samastua biisiin. ”Luultavasti pääsiäispupu vain oli ei-metallisin asia, jonka keksimme. Mitä mammutteihin tulee, luovutin Metallican suhteen jo kauan sitten. Jotkut eivät ole koskaan tyytyväisiä, he vaativat kuulla tietyt suosikkibiisinsä. Ihan sama missä bändissä soitan. Dunn naurahtaa, mutta vakavoituu sitten. – Mehän keksimme sen jo ajat sitten. Hän nousi lavallekin. Hän asuu yhä Eurekassa, soittaa edelleen rumpuja. innostuvan, että tämähän kuulostaa hyvältä, mitä tämä mahtaa olla. Mutta jos en myönnä demoa parhaaksemme, en osaa myöskään sanoa, mikä levyistämme sitten olisi paras. Kulahtaneen koominen, mutta toisinaan totuutta sisältävä sanonta metallimaailmassa kuuluu: ”Eka demo oli paras.” Voiko The Raging Wrath of the Easter Bunnya kutsua jostain kulmasta Mr. Kukaan ei valitse, missä syntyy. Ne eivät vain saaneet aikoinaan ansaitsemaansa kohtelua. Ehkä ensidemon nimi tuli samasta osoitteesta. Juuri heille on hauskinta vittuilla. Se ei takuulla tule olemaan thrash metalia, muttei myöskään muiden levyjemme kaltainen. – Olenkohan ihan varma. Kun Mr. Suhteemme Warneriin ei koskaan ollut läheinen, ja logo päälaellaan ikään kuin kommentoi tuota seikkaa. Pysytään paholaismaisessa kuvastossa. Miten on, voiko Trevor Dunn avata lainkaan, mistä ensidemon estetiikassa pääsiäispupuineen on pohjimmiltaan kyse. Jos mietitään, mitä voimme tarjota isolle nelikolle, niin ehkä muutaman oudon soinnun ja idean, jollaisia muut eivät olisi keksineet. Jos keikkailen Fantômasin kanssa, yleisö vaatii Bungle-biisejä. Trevor Dunnin suupielet nousevat virneeseen. – En menisi sanomaan niin. Jed taitaa olla hieman kateellinen, että teimme tämän ilman häntä, mutta kyllä hän ymmärtää. Bungle vain ja ainoastaan kastaa varpaansa skeneen hetkellisesti. – Luultavasti pääsiäispupu vain oli ei-metallisin asia, jonka keksimme. Jos keikkailen Bunglen kanssa, yleisö vaatii biisejä, joita emme sinä iltana soita. – Emmehän me ole missään skenessä. Bungle on aina ollut melko epäpoliittinen bändi. Dunn vakavoituu toteamaan, että Mr. Promokirje hehkuttaa Mr. Bungle saapui nykykokoonpanossaan San Franciscoon keikalle, Eurekasta autoili paikalle joukko nuoruudenystäviä joukossaan alkuperäinen rumpali Jed Watts. Trey keksi riffit, äänitti ne saman tien ja veti sen jälkeen laulut päälle kuuntelematta riffejä uudestaan. Mehän rakastimme tehdä tuollaisia juttuja jo tuolloin.” 43. Käytimme sitä jo joissain vanhoissa T-paidoissamme. Irtosinglenä julkaistiin jo keväällä lainaralli, jota voi kutsua Mr. Bunglen alkuaikoina hänellä ja Jedillä oli sivuprojekti FCA, joka teki biisejä tosi spontaanisti. Luukutimme tuota biisiä jo teineinä, ja sen julkaiseminen singlenä oli täydellinen ratkaisu. Trey tietäisi, mistä pupujuttu on peräisin. – Kun kuulimme, että Jed on tulossa keikalle, vaadimme häntä soittamaan biisin kanssamme. – Ja sitten jotakuta ärsyttää taas. Saatanallisen irvileukainen detalji on Raping Your Mind -videon nurinpäin käännetty Warner Bros -logo. Oli mahtava nähdä häntä. Mr. Hän totesi että hei, teillä on sentään Dave Lombardo. Bunglen poliittisimmaksi teoksi koskaan: The Exploitedin Fuck the U.S.A. Emme olleet varmoja, oliko meillä lupa tehdä niin, mutta kukaan levy-yhtiöstä ei sanonut mitään, tuskin he huomasivat koko asiaa. Nationalismi on häilyväinen käsite, jota en kykene ymmärtämään. Mehän rakastimme tehdä tuollaisia juttuja jo tuolloin, julkaista äärimmäisen metallista musaa äärimmäisen ei-metallisessa paketissa. Teimme tämän jutun, koska koimme, että näillä biiseillä oli edelleen musiikillisia ja luovia ansioita. Mutta jos jonain päivänä julkaistaan seuraava Mr. Kolmen Mr. En usko, että vastaavaa tapahtuu uudestaan, vaikka toivottavasti pääsemme vielä soittamaan demon tiimoilta keikkoja. Ainakin osa kakkosdemomme kamasta oli FCA:n peruja. – Ja hei, me rakastamme The Exploitedia. Pupu kuin Saatana Kun elokuvaohjaaja David Lynchiltä tivattiin toistuvasti, mitä Inland Empire -elokuvan (2006) jänishahmot merkitsivät, ohjaajalegenda totesi, ettei yksinkertaisesti voi puhua jäniksistä yhtään enempää. Jokainen on joskus todennut ”Fuck the U.S.A.”. Bungle -albumin materiaalia toivoneita runneltiin keikalla muun muassa Cro-Mags-, Circle Jerks-, Crumbsuckers-, S.O.D.ja Corrosion of Conformity -covereilla, joista kaksi viimeksi mainittua päätyivät myös äänitteelle. – Tämä on meille jotain erilaista. Bungle -levy, minulla ole aavistustakaan, millainen se on. Bunglen viimeinkin täydentävän thrash metalin Big Fiven pentagrammin. Ja ainutlaatuista. Itse nautin siitä, jos kuulen keikoilla jotain, mitä en ole koskaan ennen kuullut ja innostun uppoutumaan syvemmälle, ottamaan selvää, mitä se oli. Bunglen parhaaksi luomukseksi. En osaa perin pohjin selittää noita pupuja, mutta pelottavia ne ovat. En väitä, etten itse olisi poliittinen, mutta politiikka on ensiksikin äärimmäisen tylsää ja suurimmaksi osaksi kammottavaa, lähestyipä sitä mistä suunnasta tahansa. Nyt teimme pupusta entistä saatanallisemman
Sovitukset ovat aivan oma lukunsa, silkkaa hulluutta, 93 osanvaihtoa yhdessä biisissä. 44. Mike vastasi, että hän on kyydissä jo. Professoreiksi olimme melko nuoria, mutta taisimme olla ihan päteviäkin. Sanoin, että valitkaa te biisi, tehdään ihan mitä haluatte. – Samastuin brutaaliin ja meluisaan kamaan niin vahvasti siksikin, että se muistutti minua S.O.D.-yhtyeemme Crab Society North -demosta. Bungleen. Hän naurahtaa, että totisinta totta on se, että Mr. – He halusivat vetää S.O.D.-kamaa. Mike pyysi minua pysyttelemään kyydissä, kertoi Mr. – En usko mitään, mitä Valkoisesta talosta uutisoidaan. Totesin, että kuulostaa mahtavalta, mutta miksi kerrot tämän minulle. Myös Miken ääni oli koetuksella puolentoista tunnin huutamisesta. Meillä kaikilla on samat fiilikset Trumpin hallinnon maahanmuuttopolitiikasta. – Jos he jotain meiltä aikoinaan oppivat, otan sen suurena kohteliaisuutena. Ian on akateemikon tittelistä otettu, huvittunut myös. Hän jatkoi, etteivät he halua palata Californiakokoonpanoon vaan tehdä jotain uutta ja erilaista. Ja aivan karmeat soundit! Se oli todella suttuinen kasetti, kopioitu kassulta seuraavalle neljään tai viiteen kertaan. Ja siinä hän nyt on, laulamassa Epiciä! MIKSI KERROT TÄMÄN MINULLE. Se kaveri, joka huutaa ja ääntelehtii sillä hullulla demolla. Olin ehtinyt tehdä vasta Fistful of Metalin, Spreading the Diseasen ja S.O.D:n Speak English or Dien, Dave taas Show No Mercyn, Haunting the Chapelin ja Hell Awaitsin. Vastasin että tietenkin. On tajunnanräjäyttävää, että tehdessään nuo biisit 16–17-vuotiaina he olivat musiikillisesti valovuosia meitä edellä. Sekin oli todella paskaista meteliä. – Riffit ovat haastavia, mutta biisien rakenteet käyvät järkeen aivoissani. Jos Scott Iania pyydettäisiin opettelemaan Slayerin koko Reign in Blood -albumi, hän pystyisi siihen. Scott Ian ja Mike Patton ystävystyivät 1980-luvun lopussa. Anthraxin keikoilla minun ei tarvitse isommin keskittyä biiseihimme, etenkin 80-luvun kama tulee aika lailla itsestään. – Biisit ovat paitsi pidempiä myös nopeampia, intensiivisempiä ja brutaalimpia kuin mihin olen tottunut. Bungle. Bunglen biisit taas lähentelevät seitsemää minuuttia, niissä on lähes sata osanvaihtoa eikä niiden rakenteissa ole järjen hiventäkään. PUHU ESPANJAA TAI KUOLE Thrash metal -professori. – Sain The Raging Wrath of the Easter Bunnyn käsiini tape trading -kontaktieni kautta. Mr. Tuli selväksi, että keitä nämä Mr. Ja kun puhun meistä, tarkoitan niin Big Four -bändejä kuin ihan kaikkia muitakin siihen aikaan. Kuka tietää, mikä todellinen tarina on, Ian kuittaa uutisoinnin tuoreeltaan. Patton kiitti ja kertoi puhuneensa Ianista viime päivinä paljon. The Raging Wrath of the Easter Bunnylla on myös jotain Ianille ennestään varsin tuttua: Hypocrites-biisin kylkeen kehitettiin Habla Español o Muere -versiointi S.O.D.-klassikosta Speak English or Die. Bungle olisi ollut kaikkien aikojen mahtavin thrash metal -yhtye. Jos tämä levy olisi ilmestynyt vuonna 1986 sellaisena kuin sen nyt äänitimme, Mr. Sitten Ian ymmärsi, että häntä pyydettiin liittymään Mr. Mehän emme ole soittaneet yhdessä Big Four -keikkojen encoreita lukuun ottamatta. Näissä biiseissä fokus ei saa karata hetkeksikään, tai olen saman tien eksyksissä. – Aloin treenata biisejä päivittäin jo viime vuoden lokakuussa kohentaakseni staminaani. Kevään treeneissä käsiämme särki aina päivän päätteeksi ihan vietävästi. Bunglen suunnittelevan paluuta ensidemonsa äärelle ja kysyi, muistanko sen vielä. Ian nauraa demon olleen sen verran sotkuista kuultavaa, että metelin seasta oli mahdoton eritellä mahdollisia Anthraxja S.O.D.-vaikutteita. – Vaikutteet kuuluvat vain riffeissä. ”Puhu espanjaa tai kuole!” tuntui juuri sopivalta viestiltä. – Tokaisin heti, että mukana ollaan, mutta entäs Dave. Alkuperäiskolmikko toteuttaisi suunnitelmansa vain, jos kokoonpanossa soittaisivat Dave Lombardo ja Scott Ian. – Nyt työskentelen Daven kanssa erään elokuvasoundtrackin parissa, mutta en voi paljastaa siitä enempää. Sotkun alta kajastanut kaistapäisyys viehätti Iania. Mahtavaa tässä on sekin, että pääsin viimein soittamaan Daven kanssa samassa bändissä. – Mietin että hetkinen, tämäkö on se sama tyyppi. – Vastasin, että okei, miksi ihmeessä. SCOTT IANIN haastattelu osuu päivään, joka alkaa isolla uutisella: Yhdysvaltain presidentillä Donald Trumpilla on todettu covid19-tartunta. Ja juuri tänä päivänä jututettavana on Anthraxkitaristi, joka yhtyeineen julkaisi 35 vuotta sitten levyn nimeltä Spreading the Disease. Jokunen vuosi myöhemmin Ian törmäsi uutiseen: Faith No Moren uusi solisti oli Mike Patton, joka tunnettiin yhtyeestä Mr. Bungle -biisien vaatimaa kestävyyttä. Bungle julkaisee uudelleenäänitetyn version ensimmäisestä demostaan – kuten sekin, että Ian kuuli demon tuoreeltaan vuonna 1986. Dunnin ja Spruancen uusien demotusten avulla hän viimein kuuli, mistä biiseissä todella oli kyse, ja tunnisti paitsi omien bändiensä myös Slayerin ja Possessedin vaikutuksen. Mutta sehän niissä niin mahtavaa onkin! Vaikka Ian on soittanut metallia ammatikseen lähes neljä vuosikymmentä, häneltä ei löytynyt automaattisesti Mr. Bungle -miehet olivatkaan, heillä oli huumorintaju kohdillaan. Muistan kuunnelleeni kasettia ja miettineeni, että vau, onpa todella sekopäistä kamaa. Viime vuoden keväällä Ian viestitti Pattonille kehuakseen tämän ja ranskaisen säveltäjän Jean-Claude Vannierin Corpse Flower -yhteisprojektia
– Isäni taas oli hyvin jämpti mies. Vaikeampina aikoina ajattelin asiaa päivittäin, toisinaan taas harvemmin. Lempeät aallot keinuttavat matalassa rantavedessä uiskentelevaa sorsaparvea ja muuttolintujen muodostama nuoli halkoo sinistä taivasta. – Mietin jostakin kymmenen ikäisestä vähän yli nelikymppiseksi, miten pääsisin pois täältä. Sami Hynnisen elämä nyrjähti raiteiltaan ja perusturvallisuuden pilarit murtuivat ala-asteen puolivälissä, kun hänen isänsä sairastui vakavasti. Sitten isään iski nopeasti näivettävä sairaus, ja hän joutui käymään läpi todella rankkoja hoitoja. Sitten isä kuoli, viiden vuoden sairastamisen jälkeen. Pikemminkin olen haaveillut siitä, että olisin saanut elää rauhallisemman ja normaalimman elämän, vaikka sitten sähköasentajana. Ja niin joo: tekisin oikein mielelläni haastattelun Me Naisiin. Isä olisi taatusti pistänyt minut tekemään joitakin... En todellakaan ole koskaan uneksinut jostakin kansainvälisestä urasta... L ämmin syysaurinko hyväilee Tampereen Tahmelaa. Hah hah! Musta piiri muodostetaan Mainitut sarjakuvat olivat Sami Hynnisen ensimmäinen taiteellinen intohimo, ja piirustustaitoja hän pääsi hyödyntämään myös ensimmäisen yhtyeensä Stop Popin kasettijulkaisujen Reverend Bizarren pahaenteinen osumatarkkuus oli doom metalin saralla omaa luokkaansa, mutta jokaiseen projektiinsa pohjattomalla intohimolla suhtautuvan Sami Hynnisen taiteen taikapiiristä löytyy paljon muutakin. Hah hah! – Sarjakuvat ja varhaiset musiikilliset kokeilut auttoivat minua kestämään myös rankkaa kiusaamista. – Muistan haaveilleeni silloin, että voisinpa aina välillä siirtyä hetkeksi johonkin toiseen olotilaan tai paikkaan. Jossakin vaiheessa aloin suhtautua omiin tekemisiini eräänlaisina koston välikappaleina: ”Vittu, vielä minä näytän teille.” – Jos hyppään hetkeksi lähemmäksi nykyaikaa, niin sosiaalisessa mediassa on muutaman kerran näkynyt kommentteja tyyliin ”Hynnisen jutut sopisivat nykyään paremmin Me Naisiin” tai ”Hynnisen pitäisi olla kiitollinen niille koulukiusaajille, sillä ne mahdollistivat hänen kansainvälisen uransa”. Jylhän Pispalanharjun juurella Infernon seurassa istuskeleva Sami Albert Hynninen nyökkää hyväksyvästi. Ei ollut mielenterveydelle kovin hyvä juttu, että minun piti pohtia tuon ikäisenä syviä eksistentiaalisia kysymyksiä ja pelätä samalla, että millä tahansa hetkellä minulta voidaan viedä kaikki. Kaiken sen näkeminen lähietäisyydeltä oli kauheaa. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT TIMO ISOAHO, MARKUS PAAJALA Omaehtoinen perfektionisti PÖLKYLLÄ 46. Elämä oli nuorena helvetin raskasta, mutta onneksi äitini antoi minun uppoutua omiin maailmoihini ja käsitellä asioita sitä kautta. – Kun kuljin äsken tuolla metsäpolulla, huomasin yhtäkkiä ajattelevani, että hemmetti, onpa muuten aika kivaa olla tässä paikassa juuri nyt. – Meillä oli normaali perhe ja kaikki oli oikein hyvin. Joskus on ollut toisinkin. En ole kuitenkaan koskaan yrittänyt itsemurhaa, sillä äitini on elossa – toivottavasti vielä pitkään – enkä sen vuoksi voi ajatellakaan riistäväni henkeä itseltäni. – Kyllähän ne kokemukset ovat varmaan ruokkineet kaikkea sitä, mitä olen taiteen parissa tehnyt. vähän normaalimpia hommia. Että saisin vähän lepoa tästä maailmasta, minkä jälkeen jaksaisin taas seuraavat pari viikkoa paremmin. Juuri nyt keihäänkärkenä toimii Kauko Röyhkän kanssa valmisteltu yhteislevytys, kun taas tulevat kuukaudet täyttyvät tummissa vesissä möyrivästä Opium Warlordsista sekä Läjä Äijälän kanssa tehdystä minimalismista. Suhtaudutko asiaan nykyään niin, että tähän herkkään kasvuvaiheeseen osunut rankka aikakausi on myöhemmän taiteesi – sarjakuvien, levynkansien, musiikin, lyriikoiden ja niin edelleen – eräänlainen perusta. Hetkessä on jotakin todella hienoa. Vaikka hän hyväksyi täysin esimerkiksi piirtämisen, en silti usko, että minusta olisi tullut kokopäivätoimista taiteilijaa, mikäli hän olisi pysynyt elävien kirjoissa. Voi vittu miten typeriä lausuntoja. Minulla ei ollut luontevaa turvaverkkoa jostakin mopojengistä tai futisjoukkueesta, vaan olin koulussa enemmänkin yksinäinen susi. Samalla olin aika vahva persoona, mikä tietysti ärsytti kiusaajia entistä enemmän
Syy olla olemassa Pelkkä vilkaisu Sami Hynnisen 1990-luvulta asti karttuneen virallisen diskografian suuntaan tekee hengästyneeksi ja nöyräksi. Vuonna 1992 sai alkunsa melubändi KLV, jonka innoittajana toimi esimerkiksi Sore Throat. Ennen kuin sarjakuvamaailma alkoi toden teolla väistyä musiikillisen tulvan tieltä, Hynnisen tarinoita oli nähtävillä muun muassa Terveet Kädet -legenda Läjä Äijälän (”Läjä on aina ollut yksi isoista esikuvistani, esimerkiksi monipuolisuuden ja uskalluksen takia”) julkaisemissa lehdissä sekä Maaginen matka -sarjakuva-albumissa. – Elämässäni on ollut noin kymmenen vuoden mittainen jakso, etten pitänyt oikeastaan päivääkään lomaa. – Kuten sanoin, olen yrittänyt viime aikoina ottaa vähän rauhallisemmin, mutta pitäisi oppia kieltäytymään vieläkin tiukemmin. Elettiin vuotta 1984, ja Hynninen oli kahdeksanvuotias. Ei tosin ihan tyypillisellä tavalla. – Olin tässä vaiheessa lukenut jo vuosien ajan vanhoja okkultistisia teoksia, niitä samoja, joita vaikkapa Aleister Crowley oli aikoinaan tutkinut. – Samalla täytyy sanoa, että kyllähän näiden rituaalien suorittaminen oli eräällä tavalla myös virhe, sillä se niin sanottu kaupankäynti ei suinkaan ole ollut yksipuolista. Osa niistä on edelleen tallella, Hynninen muistelee. Vuodet vierivät. Hynninen ei vielä 1990-luvun alkupuolellakaan varsinaisesti tuntenut yhdenkään instrumentin saloja, mutta sitten oppia alkoi tulla nopealla tahdilla. Tällä perusteella minua siis pidettiin hyvin epäilyttävänä henkilönä ja jopa jonakin saatananpalvontaryhmän ykköshahmona. Minutkin pyydettiin puhutteluun, jossa eteen lyötiin KLV:n sanoituksia ja osoitettiin ”musta piiri muodostetaan” -riviä. Mitä tarkoitat. – Näihin aikoihin black metal oli astunut parrasvaloihin Suomessa, ja Lohjallakin saattoi saada kutsun jonkun koulukuraattorin toimistoon, mikäli tukka oli venähtänyt ja päällä oli mustat vaatteet. Palataan soittamisen äärelle. Jos ne aktivoituisivat, aivot ikään kuin kärähtäisivät. Nauhoitimme kymmeniä kasetteja, ja piirsin kaikkiin oikeat kannet. Minä olen nyt 44-vuotias, ja isäni oli kuollessaan 45. Minun on pitänyt maksaa takaisin korkojen kera. Kun siskoni sitten sairastui, aloin kokeilla erilaisten pimeiden voimien tarjoamia mahdollisuuksia. Tämä voi kuulostaa turhan mahtipontiselta, mutta päätin julistaa sodan koko ympäröivälle maailmalle, Hynninen sanoo. Olin kieltämättä poikkeusyksilö ja tykkäsin vaellella hautausmailla, mutta saatananpalvojien johtaja en todellakaan ollut. – Siskoni sairastui vakavasti kolme vuotta isäni kuoleman jälkeen. Ja katso: haluamiani asioita alkoikin yhtäkkiä tapahtua, ja opin esimerkiksi soittamaan bassoa ihan tuosta vain. Jos otan esimerkin ihan viime ajoilta, niin yhtäkkiä tulee helvetin hyvä kokoonpano Babes in the Abyss, jossa PÖ LK YL LÄ. – Sain jonkun slaagin pari vuotta sitten, ja minut vietiin ambulanssilla Helsinkiin Meilahden sairaalaan. – Ajattelin pitkään, ettei elämässä ole muuta kuin työ. – Yhdeksänkymmentäluvun alussa innostuin muun muassa Deicidesta, ja pian olin mukana death metal -yhtye Punishmentissä. Todellisuudessa tein koko ajan hommia kotona neljän seinän sisällä. Silloin mitta tuli täyteen, ja ajattelin, että nyt tämä paska saa riittää. Silloin Lohjalla alkoi liikkua juttuja, että Hynninen on kuollut. – No, on tunnettuja tapauksia, joissa matemaattisesti lahjaton henkilö on joutunut auto-onnettomuuteen ja saanut aivovamman. Se on hirveän sisäänrakennettua, että hommia painetaan, vaikka menisi henki. Sen jälkeen tästä kaverista on tullut yhtäkkiä huipputason matemaatikko, Hynninen avaa. Muutaman viime vuoden aikana olen oppinut pitämään vähän vapaata, mutta se on ollut myös pakon sanelema juttu. Onko sinulla ollut töiden tekemisestä johtuvia vakavia terveysongelmia. Äitini veli kuoli 49-vuotiaana sydänkohtaukseen, joka johtui nimenomaan liiallisesta duunin painamisesta. – Ihmisessä on paljon potentiaalia, jota ei normaalitilanteessa havaitse, eivätkä tällaiset uudet kyvyt aktivoidu itsestään. Että se on syy olla olemassa. Taas kerran tuli tehtyä kasetteja, joista ensimmäinen koostui sadoista erilaisista örähdyksistä. Tuleva muusikko ei osannut vielä tässä vaiheessa soittaa mitään instrumenttia, mutta se ei tahtia haitannut, sillä akustisen kitaran vapaista kielistäkin lähti ääniä. äärellä. – Stop Popissa oli mukana kaverini Mikko Rouhiainen, joka soitti muun muassa ämpäreistä kasattuja rumpuja. Kiehtovia julkaisuja löytyy kymmenittäin, ja niistä vastaavat muun muassa Reverend Bizarre, The Candles Burning Blue, The Puritan, Armanenschaft, Azrael Rising, Lohja SS, March 15, Opium Warlords, Spiritus Mortis, Orne, Tähtiportti ja Pussies. Saattoi siis käydä vaikkapa niin, että suorittamani rituaalit avasivat jotakin uusia väyliä, ja ymmärsin yhtäkkiä esimerkiksi sen, miten bassoa soitetaan. Toinen puoli kehosta oli jonkin aikaa täysin tunnoton
– Muut ihmiset saivat puhuttua minut ammattiavun pariin kesken sessioiden, ja lääkäri kielsi minua palaamasta studioon, sillä hänen mukaansa ”tämä juttu voi päättyä todella huonosti”. Osaksi se johtuu budjettien pienuudesta ja siitä syntyvästä stressistä. Menin studiolle taas seuraavana aamuna. Hynninen liittyi Alavudella jo 1987 perustettuun doom metal -yhtyeeseen vuonna 2009. – Levyn alkuperäinen julkaisija oli oululaisen Mastervox-levylafkan alamerkki Sinister Figure. – Harbinger of Metalin hieno puoli on, että levy on pahaenteisyydessään täysin poikkeuksellinen. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt yhtyeen debyyttialbumi In the Rectory of the Bizarre Reverend, jonka matka kohti fanien kokoelmia osoittautui odotettua mutkikkaammaksi. Toisin sanoen täydellisyyteni voi kuulostaa jonkun toisen korvissa siltä, että tuossa ei ole osattu tehdä yhtään mitään.” 49. Siis eihän tuollaisella ole enää mitään tekemistä luovan työn kanssa. – Ylipäänsä minua huvittaa lukea haastatteluja, joissa ylpeä artisti kertoo uudesta levystä, että ”viimeinkin sain tehdä kaiken oman pääni mukaan”. Taivas on liekeissä Keskustelu siirtyy takavuosien studiosessioihin, ja kymmenien nauhoitusten joukosta nousee esiin yksi – niin hyvässä kuin pahassa. Tämä on yksi osuvimmista esimerkeistä siitä, että joskus hommat toimivat kuin unelma. Jotkut ovat jopa sanoneet sitä kaikkien aikojen parhaaksi levyksi. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Yhtä hyvin voitaisiin suunnitella uusi grillimakkara, johon ei saa laittaa niin ja niin paljon valkosipulia. Ja sitten vastaan, että joo, totta kai tehdään. – Jos katsoo tätä kuluvaa vuotta, niin olen nyt tehnyt Kauko Röyhkän kanssa Dekadenssi-tuplalevyn ja Opium Warlordsin Nembutal-albumin. Harbinger of Metal julkaistiin vuonna 2003. – Sellaiseen mestaan, joissa vaikkapa viisi tyyppiä tekee musiikkia yhdessä. Kohta saapuu viesti, että nyt olisi keikka, ja alan katsoa kalenteria. haluan olla messissä. Puhumattakaan kaikesta muusta, vaikkapa Kaukon ja Opiumin promovideoista. Kun menimme lopulta masteroimaan levyä Helsinkiin, aloin riehua ihan totaalisesti... Millaisen levyn Opium Warlords julkaisee joulukuun alussa. Se oli täysin järjetöntä. Ei mitään sellaista, että vaikkapa taivas on liekeissä, vaan sillä tavalla, että kaikki mitä luulet tietäväsi maailmasta onkin eri tavalla. Sitten taas toisaalta... Saapa nyt nähdä, miten albumi otetaan vastaan... The Puritan -yhtye oli juuri loppunut siihen, kun kitaristi oli ladannut minua varoittamatta turpaan. – Nembutal on monimuotoinen teos, ja sieltä löytyy myös aika traditionaalista doom metalia. – Samana vuonna ilmestyi albumi The God Behind the God, ja taltioin sen lauluosuudet yhden vuorokauden aikana. Aloin turhautua ihan totaalisesti, kun ihmiset kyselivät taukoamatta, milloin se levy oikein ilmestyy. Kukaan ei tosin kuollut, mutta eivät ne sessiot kovin hyvin päättyneet. Studiossa on kuitenkin saatava koko ajan talteen hyvää tavaraa. Kun nauhoitukset ovat käynnissä, keho on jatkuvasti kovassa jännitystilassa. Näiden sanojen painoarvo oli ilmeisesti jonkinlainen, sillä sen puhelun jälkeen asiat alkoivat lopulta edetä. Sitten eräänä päivänä soitin Sinister Figuren tyypeille, että minä tulen nyt Ouluun ja räjäytän itseni siellä teidän varastossa. En tosin itse pysty kuuntelemaan sitä edelleenkään, sillä niihin ääniraitoihin on liimautunut jotakin liian mustaa ja psykoottista. Hypätäänpä tässä kohtaa Spiritus Mortisin maailmaan. Sitten kävi ”Aina ei ole ymmärretty esimerkiksi sitä, että vaikka olen perfektionisti, samaan aikaan olen halunnut levyille väkivaltaista ja likaista soundia. Joskus tavoiteltu lataus syntyy esimerkiksi siitä, että joku juttu soitetaan vain kerran eikä sitä ruuvata tai korjata mitenkään. Mutta kun alkaa tulla sairaalareissuja, niin kyllähän sitä väkisinkin tajuaa, että asioiden pitää muuttua. Siellähän punnitaan ja hiotaan kaikki asiat läpikotaisin kerta toisensa jälkeen. No, minä en ole tehnyt yhtäkään levyä, jolla joku muu olisi käskenyt minua tanssimaan pillinsä mukaan, millään lailla. Niinpä niin. Mitähän siitä tulisi, jos sinä menisit niin sanotulle biisikirjoitusleirille. – Yleisesti voi sanoa, että levytyssessiot ovat poikkeuksetta raskaita. Se on hyvin erikoinen tila, jossa koko ympäröivä maailma muuttuu ihan täysin. Kun aikaisemmat Warlords-teokset ovat ilmestyneet, aina ei ole ymmärretty esimerkiksi sitä, että vaikka olen perfektionisti, samaan aikaan olen halunnut levyille väkivaltaista ja likaista soundia. – Oikeassahan se lääkäri oli. – Mutta niin, kyllähän Reverend Bizarren Harbinger of Metalin työstäminen oli varmaan kaikista hurjinta... Ei jumalauta, nyt ei pysty millään... – Se oli kyllä muuten aivan vitun raskasta aikaa. Siinä kävi niin, että satoja albumin kopioita makasi varastossa kuukausien ajan, kun Sinister Figure ei saanut toimitettua niitä kauppoihin. Opiumin tein omin päin ja sekin on tupla. – Duunasin Opiumia yksin, ja ne studiopäivät olivat niin saatanan tuskallisia, että... Toisin sanoen täydellisyyteni voi kuulostaa jonkun toisen korvissa siltä, että tuossa ei ole osattu tehdä yhtään mitään. Fiilis on koko ajan yhtä äärimmilleen virittynyt kuin kilpajuoksijalla lähtöviivalla. Sellaisissa tunnelmissa päätin sitten vääntää ensimmäisen Opium Warlords -albumin, ja lopulta Live at Colonia Dignidad -levyn valmisteleminen osoittautui melkeinpä vielä hirveämmäksi kuin Harbinger of Metalin. En ole siitä tapauksesta kovin ylpeä. Se oli kauhuntäyteistä, sadistista ja raivopäistä touhua. Sitten Hynninen naurahtaa. Jossakin vaiheessa piti vähän nukkua, mutta olin joka tapauksessa kotimatkalla jo seuraavana iltana. Oli jo ilta, kun aloitimme laulujen tekemisen. Elämäni oli monin tavoin äärimmäisessä kaaoksessa muun muassa avioeron ja monen muun ikävän seikan vuoksi, mutta olin silti täydellisen vakuuttunut, että tämä levy tehdään valmiiksi, vaikka joltakin menisi henki, Hynninen aloittaa. Sitten Hynninen naurahtaa. Joskus tavoiteltu lataus syntyy esimerkiksi siitä, että joku juttu soitetaan vain kerran eikä sitä ruuvata tai korjata mitenkään. Tiedän ihmisiä, joiden mielestä Harbinger of Metal on Reverend Bizarren kovin julkaisu. Uppouduin aivan pohjattoman syvälle Harbinger of Metalin maailmaan, ja sessioiden loppupuolella minulla diagnosoitiin ensimmäisen kerran psykoosi. Että tähän ei voi laittaa tuollaista sointua, koska tutkimustulosten mukaan suurin osa ihmisistä ei pidä siitä. Lisäksi olen valmistellut minimalistista levyä Läjä Äijälän kanssa, ja seuraavaksi edessä on sessioita muun muassa Loisen kanssa. Nykyään pidän tarkasti huolen siitä, että otan määrätyt lääkkeet ja vältän tietynlaisia tilanteita, mutta silloin en välittänyt mistään mitään
Tämä eräänlainen luuppi kesti monta päivää, ja sen aikana tajusin, etten todellakaan halua lähteä täältä. Ei se oikeuta tekemään rikoksia. Saatoin mennä kesken biisin kieriskelemään keikkapaikan lattialle ja hyökätä sieltä kuristamaan jotakin tyyppiä. Ja jos en, niin olin ainakin hyvin muuntuneessa tajunnan tilassa. Mitään syytä tuollaiseen idiotismiin ei ole, eikä luonto valitettavasti pysty puolustautumaan roskaajia vastaan. Nythän tilanne on suunnilleen sellainen, että uudet ihmisyksilöt syntyvät matrixiin mobiililaite kourassa, ja ihmisten kärsivällisyys tuntuu olevan luokkaa nolla. Jossakin vaiheessa äiti tuli sitten sanomaan, että lopettakaa, tuo on ihan naurettavaa, Hynninen muistelee. – En ollut lapsena kasvissyöjä, mutta liha kuvotti minua jo ihan pienenä. Nyt elämä tuntuu tavallaan paljon tuskallisemmalta, kun tätä olemassaoloa pitääkin suojella! ”Vaikka sympatiani ihmisiä kohtaan on aika helvetin vähäistä, se ei silti tarkoita, että olisin joku psykopaattisesti ja vähämielisesti käyttäytyvä kouluampujaidiootti. – Mitäpä sitten. – Kun pääsin pois sen rajun kokemuksen otteesta, ajattelutapani muuttui hyvinkin paljon. Ei kaikkien ajatusten tarvitse näkyä ulospäin. Sehän on ihan vitun sairasta toimintaa. – Vaikka sympatiani ihmisiä kohtaan on aika helvetin vähäistä, se ei silti tarkoita, että olisin joku psykopaattisesti ja vähämielisesti käyttäytyvä kouluampujaidiootti. Minähän autan todella mielelläni vaikkapa kotikerrostalossani asuvia vanhuksia. Tuijotimme sitä ääniaaltojen vuoristomaisemaa, jokainen sekunti oli sellainen iso vuori tietokoneen ruudulla. Jos ADHD on ennen ollut suhteellisen harvoilla, jatkossa se varmaan diagnosoidaan kaikilta. Näin silloin tietynlaisia kuoleman maailmoja, ja minulla oli helvetin paha olo. Kaveri meni ihan paniikkiin. Mitä enemmän aloin kunnioittaa luontoa ja eläimiä, sitä vähemmän diggasin ihmisistä. Jos joku eläinten kiduttaja yrittää perustella tekemisiään vaikka sillä, että hänellä oli vaikea lapsuus, niin sellainen on täyttä paskaa. – En myöskään näe, että asiat olisivat muuttumassa lähiaikoina parempaan suuntaan. – Joku voisi kutsua tätä eräänlaiseksi valaistumiseksi. Kokemuksesta syntynyt kuolemanpelko on minulle aivan uusi asia. Ei kaikkien ajatusten tarvitse näkyä ulospäin.” 50. Voi olla niinkin, mutta minulle ei silti tuota mitään ongelmia tuoda esiin sitä, että ihan saatanan paljon mieluummin minä eläisin maailmassa, missä ei olisi esimerkiksi eläinten tehotuotantoa. – Saattaa olla, että minä kuolin hetkeksi. Muistan istuneeni isän kanssa pöydässä iltamyöhään asti, kun ruokana oli lihasoppaa enkä suostunut syömään sitä. Minähän suhtauduin omaan olemassaolooni täysin välinpitämättömästi monen kymmenen vuoden ajan, mutta nyt haluankin elää täällä mahdollisimman pitkään. No, seuraavana päivänä oli lähtö Spiritus Mortisin Euroopan-kiertueelle! Olin täysin tuhoutunut, ja se rundi olikin sitten melko rajua kamaa. Silloin kun ei juurikaan tahdo elää, voi lopulta elää aika vapaasti. – Joskus teini-ikäisenä ajatteluni alkoi muuttua radikaalimmaksi. Muistan elävästi, kun katselin sieltä dösän ikkunasta ulos ja mietin taas kerran, että vittu, minä en yksinkertaisesti jaksa tätä enää. Ja lopulta sieltäkin tultiin hengissä takaisin. Melkein päinvastoin. Joku saattoi arvata senkin, ettei Hynninen syö lihaa. – Seuraavaksi lähdin masteroimaan levyä Helsinkiin Tommi Forsströmin kanssa, ja sessio kesti lopulta kaksitoista tuntia. Sitten jossakin vaiheessa tajusin, että viimeinen Lohjan-bussi on kohta lähdössä, ja juoksin asemalle ihan hulluna. Hah hah! Otetaan tästä aasinsilta Sami Hynnisen elämään, joka muuttui huomattavasti rauhallisemmaksi – tai ainakin erilaiseksi – noin kolme vuotta sitten. Minähän autan todella mielelläni vaikkapa kotikerrostalossani asuvia vanhuksia. Karjuin sille päin naamaa, että sinä olet pilannut todella pitkään tehdyn levyn ja minä vittu tapan sinut tästä hyvästä. – Tällä sosiaalisen median hallitsemalla ”mitään ei saa sanoa, kun joku kuitenkin pahastuu” -aikakaudella jopa monet vegaanit tuntuvat ilmoittavan, että jokainen saa itse päättää mitä syö. Tulikohan se heitto Paul McCartneyn suusta, että jos teurastamoissa olisi lasiset seinät, kukaan ei söisi lihaa. Äänikuvasta piti yksi kerrallaan poistaa mainitun kompressoinnin vuoksi kaikenlaisia räpsähdyksiä. Tai sitten jotkut eläinrääkkääjät... Esimerkiksi Lohjalla on paljon kaunista luontoa, mutta ihminen on dumpannut ne täyteen kaikenlaista paskaa. Ei silloin pelkää asetta ohimolla. Toisin sanoen tiedostin, mitä kuolemassa ja kuoleman jälkeen voi tapahtua, eikä se ollut lainkaan miellyttävää. Menetin malttini täydellisesti. Että tässä ollaan niin kauan, että lautanen on tyhjä. Esimerkiksi luonnon kunnioittaminen on yksi hänen vahvimmista periaatteistaan. Kiertueen alkupuoli oli täyttä sotaa ja järjetöntä kauhua, mutta onneksi tilanne rauhoittui edes vähän rundin edetessä. vielä niin, että pari päivää ennen masterointia, helvetillisen säätämisen ja ihmettelyn jälkeen, studion äänittäjä tokaisi, että ”mää oon vähän omin päin kompressoinut sitä materiaalia”. No, jos tämä oli sitä, niin ainakaan se ei ollut sellainen valaistuminen, jonka jälkeen on hyvä ja autuas olo. He miettivät päänsä puhki, miten on ollut mahdollista, että nämä kusipäät ovat syöneet elollisia olentoja ja tuhonneet metsät ja raiskanneet hienon luonnon. Kärsivällisyys luokkaa nolla Tässä vaiheessa ei ehkä tule enää yllätyksenä, että Sami Hynnisen ehdottomuus saattaa ulottua monille muillekin elämänalueille. – Olen ihan varma, että jos ihmisiä on olemassa vielä muutaman sadan vuoden päästä, he katsovat tätä meidän aikakautta todella hämmästyneinä
Laadukas dynaaminen kapseli. Noin 25m kantomatka. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Superhelppo langaton USB-vastaanottimella suoraan kaiuttimen takapaneeliin, tietokoneeseen tai kännykkään. U24B Langaton headset U24H Langaton mikrofoni PROEL V FREE & V WAVE KOMPAKTEJA PA-JÄRJESTELMIÄ MONINAISIIN KÄYTTÖTARKOITUKSIIN PROEL U24 DIGITAALINEN LANGATON MIKROFONIJÄRJESTELMÄ SUORAAN USB-VÄYLÄÄN KOKEILE PAIKALLISELLA KAUPPIAALLASI! 393 € 444 € 144 € 166 € V-FREE 10 tunnin akku, kaiku mikkikanaville V10 WAVE 123dB, 60-20.000Hz, 14,5 kg V12 WAVE 124dB, 50-20.000Hz, 15,5 kg 292 € 343 € V-WAVE Enemmän fjongaa, ei akkua V10 FREE 122dB, 60-20.000Hz, 10 kg V12 FREE 123dB, 50-20.000Hz, 11kg. Helppo käyttöönotto. 2,4GHz lupavapaa taajuus
Poikkeuksiakin silti oli. Vaikka pääarkkitehti Gallina on tiettävästi menettänyt kiinnostuksensa metallimusiikkiin, hän teki viime vuonna Disembowelmentin Nightside of Eden -kappaleesta uuden version, jota ei ole julkaistu virallisesti, mutta jonka löytää helposti vaikkapa Youtubesta. Vuonna 1997 ilmestyneen Rites of Passage -longarin jälkeen Trial of the Bow’kin on ollut harmi kyllä hiljaa. Vaikka Disembowelment mielletään usein death doom -yhtyeeksi, Transcendence into the Peripheralilla tempo on ajoittain hyvinkin kipakka – jotkut ovatkin puhuneet doom grindista. Kaikki palvelee kokonaisuutta, joka on ajoittain melko ahdistava ja lähes jatkuvasti hyvin salaperäinen, mutta juuri siksi oudon kutsuva. Kuten muissakin genreissä, perässähiihtäjät eivät pioneerien aukaisemilta laduilta juuri poikenneet. EI Disembowelment toki täysin ilman verrokkeja soi. KAHDEKSANKYMMENTÄLUVUN lopulla Euroopassa syntyi Paradise Lostin ja kumppaneiden ensijulkaisujen vanavedessä tyylisuunta, jota alettiin kutsua death doomiksi. Yhtyeen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Transcendence into the Peripheral on levy, jonka luoma merkillinen ilmapiiri pitää tiukasti otteessaan. Vaikka sen soundissa on hankkiuduttu eroon kaikista metallin rippeistäkin, Dead Can Dance -henkistä etnosynkistelyä esittäneen projektin musiikki on tunnelmaltaan yllättävän samanlaista kuin Disembowelment. 52. Sen verran mielenkiintoa bändiä kohtaan on säilynyt, että Relapse Records on pitänyt Transcendence into the Peripheralin saatavilla näihin päiviin saakka. Biisin alkuperäisversiokaan ei ole järin metallinen, ja uusi näkemys tuo enemmän mieleen Trial of the Bow’n. DOOMFANAATIKOIDEN keskuudessa Disembowelment saattaa olla kulttinimi, mutta muuten debyyttinsä jälkeen hajonnut yhtye, jota ei ehditty nähdä ikinä keikkalavoilla, on jäänyt pitkälti historian hämäriin. Ääritiloissa Disembowelmentin musiikki liikkuukin. Levyn nimi on kuvaava. Tuomiota toisesta maailmasta DISEMBOWELMENT Transcendence into the Peripheral RELAPSE 1993 TEKSTI TAPIO AHOLA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Neljä australialaisnuorukaista teki doomia, joka ei tuntunut tulevan tästä todellisuudesta. Sanaa ”peripheral” on vaikea kääntää suoraan, mutta se tarkoittaa jotain ääritilasssa, reunalla olevaa. Disembowelmentin jälkeen Renato Gallina ja yhtyeen basisti Matthew Skarajew perustivat Trial of the Bow -nimisen projektin. Esimerkiksi Your Prophetic Throne of Ivory -kappaleen alku on silkkaa funeral doomia – ajalta, jolloin genreä ei vielä edes tunnettu. A Burial at Ornans -biisi taas kuulostaa painostavuudessaan siltä kuin jokin luonnottoman suuri olento raahustaisi aavikolla viimeisillä voimillaan. Melbournelaisyhtye Disembowelment tarjosi lyhyellä urallaan tuomiokuoloon täysin omanlaisensa näkökulman. Paljon Disembowelmentin magiasta on toki mahdollista perustella yhtyeen Suomesta katsottuna etäisellä sijainnilla. Joskus yhtyeen soitto tuo maanisessa painostavuudessaan mieleen Winterin, joskus taas Autopsyn doomeimmillaan, mutta suurimman osan ajasta yhtye liikkuu omilla akselistoillaan. Silloin taas, kun yhtye soittaa hitaasti, soundi onkin sitten ihan perkeleen hidas ja raskas. Myös levyn sanoitukset ovat mystisessä runollisuudessaan tehokkaita. Blastauskohdat eivät kuitenkaan riko levyn tunnelmaa millään tapaa, vaan ainoastaan lisäävät levyn kieroa kiehtovuutta. Transcendende into the Peripheral on kuin merkillinen eläin tai kasvi, jollaisia ei näillä tienoin ollut totuttu näkemään. Vaikka sitten tällaista kuulisi lahjakkaalta muusikolta mielellään lisääkin. Tällaista ilmestystä lähestyy mieluiten pelonsekaisella kunnioituksella. Laulaja-kitaristi Renato Gallinan tuskainen örinä on ehkä melko sävytöntä, mutta Disembowelmentin soundiin se istuu ongelmitta. Skarajew ja Disembowelment-rumpali Paul Mazziotta ovat palanneet viime vuosina nuoruutensa tunnelmiin, ensin Disembowelment-covereita esittäneen d.USK-yhtyeen ja sittemmin omaa materiaalia luovan Inverlochin riveissä
Vanhan – ja monen mielestä sen ainoan oikean – Benediction-murisijan Dave Ingramin paluu keulille on tietysti profiilinnosto koko yhtyeelle, mutta ei vain paperilla: Ingram on elämänsä vedossa! Scriptures esittelee tappavasti iskevän yhtyeen, joka osaa muovata peruskuolojyystöstä mielenkiintoista ja kallon syvyyksiin syöpyvää kalmataidetta. Selkeän murskaavat soundit antavat rummuille myös hyvin tilaa. Tällaiselle ”hihat ylös ja louhimaan” -tyylin työmieskuololle on ollut tilausta. Eikä siihen tarvita jatkuvaa blastbeatrytinää tai visvaisia maanalaissoundeja. Birminghamin kaljaveikot eivät koskaan varsinaisesti kadonneet mihinkään, mutta silti voidaan todeta, että nyt on palattu ja isosti. Tähdistö on nimittäin oikeassa asetelmassa ja rauta kuumaa. Benediction kantaa hienosti perintöään ja päivittää sen 2020-luvulle. Voi vain kuvitella, mitä vanhat Benediction-parrat Rew, Brookes ja Ingram tuumailevat uudesta albumista; heidän täytyy suorastaan nauraa tyytyväisyyttään! Alakerran herran palvelija, pappismies Ingram ei ole perinteisesti pysynyt samassa bändissä kauaa, ja nyt toivotaankin, että Benedictionin uusi alku vakauttaa tilannetta. Ajat ainaisena b-sarjalaisena ja jonkinlaisena Bolt Throwerin pikkuveljenä ovat viimeistään tämän levyn myötä ohi. Ei yksittäisiä hittejä, mutta ei todellakaan yhtään hutia, ja jokainen veto puolustaa paikkaansa. Uusi rumpali Giovanni Durst iskee upean napakasti, ja hänen karsittu mutta näppäriä ratkaisuja pursuava tyylinsä istuu nyky-Benedictioniin täydellisesti. Peter Rew’n ja Darren Brookesin kitaroista irtoaa sellaista trendien vastaista riffiä, että pää nyökyttää hyväksyvästi käskemättä. Kaukana ovat ne ajat, kun bändi oli Ian Tracyn huojuvien komppien ja vituiksi menevien fillien varassa – sillekin tyylille on toki faninsa. Go for it, good ol’ Benediction! Tami Hintikka Hihat ylös ja louhimaan Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa BENEDICTION Scriptures NUCLEAR BLAST K A R E N R E W ARVIOT 53. Miehistönvaihdokset ynnä muut hidasteet ovat tainneet tehdä bändille lopulta vain hyvää, vaikka yhtye harmittelikin pitkäaikaisen laulajansa Dave Huntin lähtöä. Organised Chaos (2001) ja Killing Music (2008) olivat aivan kivoja levyjä, mutta Scriptures pyyhkii niillä lähipubin baaritiskiä. Scriptures on vasta Benedictionin kolmas 2000-luvulla julkaistu levy, mutta sen sisältö korvaa hiljaiset vuodet. Scriptures sisältää hyvässä suhteessa rivakkaa sahaa ja hitaamman simppeliä junttaamista
Lähtökohdat kunnossa, siis. Vaan kuviot mönkääntyivät niin, että osa bändistä perusti Nevermoren ja Sanctuary palasi kuvioihin vasta 2010-luvulla. Vastustamattomasti ruhjova avausbiisi Carnival in Sin on genren mittapuulla hittikamaa, mutta sykähdyttävimmät hetket koetaan peräkkäisten Vantablackin ja Melancholic Metamorphosisin aikana. Tällaista tekemisen meininkiä diggailee jo lähtökohtaisesti, mutta bändin kappaleissa on myös meininkiä ja ennen kaikkea sisältöä, ei vain pelkkää ulkokultaisuutta. WORTHLESS Melancholic Rites RANKA Uteliaisuutta vuonna 2015 ilmestyneellä Grim Catharsis -debyytillään herättänyt tamperelaisbändi palaa takomaan perusasioista ammentavaa death metalia, joka muovautuu kolmikon käsissä tehokkaaksi tappoaseeksi. Vahva ehdokas vuoden kovimmaksi death metal -levyksi. Kaikki tämä naitettuna yltiömelodisiin sävelkulkuihin kolmen erilaisen laulajan tulkitsemana oli viime vuosikymmenen alkupuolella tietyissä piireissä suorastaan tajunnanräjäyttävä metallimusiikillinen innovaatio. Jaakko Silvast MADHOUSE Braindead IRON SHIELD Näidenkin sakemannien ura jäi 1980-luvun lopulla ainoastaan pari demon mittaiseksi, mutta niin vain on vanha jengi saatu kasaan ja päätetty pikkupäissään jatkaa uuden laulajan kanssa. Manifest on pullollaan umpivarmoja keikkatäkyjä, kuten tekijöilleen ominaisesti jumputtavat ja päähän jäävät Fearless, Scream My Name, Viral, Archangel ja Die and Wake Up. Perustuksiltaan kyse on yhtyeelle hyvin ominaisesARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Nykyperspektiivistä katsoen vaikkapa Epitaphissa on havaittavissa tanakahkoa Queensrÿchen apinointia, ja suoraviivaisen hevit biisit tuntuvat jäävän heikompaan osaan levyn keskivaiheilla olevien sävykkäämpien ja pohtivampien raitojen rinnalla. Juuri musiikin yleinen rivakkuus, tehokkaasti (hapan)kaaliin juntattavat kitarakuviot ja melodiat sekä yksinkertaisen idioottivarmat kertosäkeet ovat kaikesta kliseisyydessään huolimatta tehokkaita. Kokonaisuus on joka tapauksessa mainio ja tasapainoilee oivasti kipakamman jytistelyn ja taiteellisemman ilmaisun välillä. 30-vuotisjulkaisun soundia on hiukan tukevoitettu, vaikka äänikuvan puunausta ei oikein edes huomaa ilman suoraa vertailua – mikä tulkittakoon hyväksi asiaksi. Koruttomuudessa ja tylyydessä piilee myös uuden albumin viehätys, joka tuntuu vain kasvavan kuuntelukertojen myötä. Jos yhtye ei sitä keksinyt, niin ainakin se teki tunnetuksi niin sanotun diskometallin, jossa danceja pop-elementit yhdistyvät sulavasti powerin ja metalcoren peruspuitteisiin. Jos jürgenien ja dieterien takapiiskat eivät heilu tällaisen materiaalin tahtiin, niin ei sitten minkään. Kolmesta albumin demoraidasta ta albumista, jolta löytyvät kaikki sille tyypilliset musiikilliset maneerit ja vankka tuotannollinen laatutakuu. Melancholic Rites osoittaa, että vanhatkin konstit voivat kuulostaa tuoreilta, kunhan hommassa on tarpeeksi näkemystä ja intohimoa. Tummasävyinen ja taiteellinen Into the Mirror Black on kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin, joskaan ei täysin kivuttomasti. Joni Juutilainen JO H A N N A JI I reunionin kohdalla, idea ja sen toteutus ei ole ollenkaan hullumpi. Se myös teki Amaranthesta nopeasti areenaluokan yhtyeen. Julkaisun bonariosasto on kuitenkin paketin kiinnostavinta antia. Musiikillisesti Braindead on kimppu lainauksia 1980-luvun metallista à la uraauurtaneet maanmiehensä Accept ja Running Wild. Bändin toinen paluun jälkeinen albumi on kansitaiteista ja teosnimistä lähtien klassinen teutonimetallin ilmentymä. Toisaalta albumi on bändin mittapuulla melkoisen raskas ja uhkaava kokonaisuus, mikä on sinällään tervetullutta metallipuristien näkökulmasta melkoisen kritiikkialttiilta yhtyeeltä. Manifestissä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta Amaranthen sävelteokset alkavat jo kiertää vinhasti kehää. Günther-tyyliset kalapuikkoviikset, joissa helmeilee olutvaahto hengityksen tuoksahtaessa bratwurstille, voi nähdä sielunsa silmin niin bändillä kuin sen yleisöllä. Kakkoslevy Melancholic Rites on täysin suoraa jatkoa edeltäjälleen, eikä kolmikko ole yrittänytkään lähteä hakemaan uusia musiikillisia sävyjä. Biisimateriaali on edelleen pääosin asiallista, vaikka sanoitukset välillä hymyilyttävätkin. Niillä bändin hidastempoinen ja pohjattoman synkkä meininki pääsee toden teolla valloilleen. Mega SANCTUARY Into the Mirror Black (30th Anniversary Edition) CENTURY MEDIA Ensimmäisellä kierroksellaan vain kaksi levyä julkaissut power-speed-progemetalliyhtye oli lähdössä tämän pikkuklassikkokiekkonsa jälkeen kelpo liitoon. Mutta toisin kuin niin monen AMARANTHE Manifest NUCLEAR BLAST Göteborgilainen Amaranthe on saavuttanut 12 vuodessa paljon. Pohjalla sykkii yhä Celtic Frostin jättämä perintö punkahtavammalla otteella toteutettuna, mikä vie mielikuvat Ruotsin suuntaan. Voittavaa hevosta ei kannata tappaa, mutta tällaisenaan bändi on jatkossa tasan vanhojen faniensa varassa. Vankan livemenestyksen ohella Amaranthe on saanut aikaiseksi kuusi levyä, joista viimeisiin julkaistiin lokakuun alussa. Thrashmenneisyys kuuluu jämäkässä riffittelyssä paikkapaikoin, vaikka useimmiten edetään vauhdikkaasti kitarailotulittelun ja tuplabassareiden jytinän tahtiin
Kimmo K. Kimmo K. Neljäntoista kappaleen albumi on sairaan pitkä, mutta ehkä sen on tarkoitus tyydyttää vuosien saatossa kasvanutta nälkää. BLUE ÖYSTER CULT The Symbol Remains FRONTIERS Hankala tätä on uskoa, mutta niinpä vain 1967 perustettu ja seuraavalla vuosikymmenellä suurimmat urotekonsa laatinut heavy rockin ikihonka tekee vuonna 2020 erinomaisen levyn. Koska tulevan kokopitkän julkaisu aina vain lykkääntyy, fanien pahimpaan Raato-nälkään on päätetty tarjoilla neljä uutta annosta. Pari vuosikymmentä edellisen jälkeen julkaistava albumi päihittää useammankin tuotoksen bändin katalogissa. Hienon albumin tyylikkäästi päivitetty juhlaversio on ehdottomasti tsekkaamisen väärti, etenkin korkealaatuisen bonusmateriaalinsa takia. Bändi on todella kovassa soittovireessä ja tulkitsee niin uudet kuin vanhat kappaleet tulisesti mutta äärimmäisen tarkasti. Vaikka ilmeisin vaikute mainittiin heti kärkeen, Counting Hoursin meARVIOT 55. Päällisin puolin kaikki pelaa: sormet luikertavat kitarankaulaa pitkin melodioilla herkutellen, groovaava rot’n’roll syleilee grindcorea ja Jeff Walkerin väkevän ilkeä ärinä on iskussa. Olisihan tuosta silti pari kolme raitaa voinut ihan surutta tiputtaa. Vielä kun laulu raikaa komeasti ja soitto soi napakasti, ei touhussa paljon ikä kuulu, ellei sitten rentoutena ja hyvänä fiiliksenä. Ensikuulemalla nousee esiin levyn rento monipuolisuus ja onnistuminen monella osa-alueella. Despicable kulkee pitkälti samoilla askelmerkeillä kuin 2000-luvun aiempi Carcass-materiaali, eli nyt liikutaan jossain linjalla Necroticism–Heartwork– Swansong. Tami Hintikka ATTAXE 20 Years the Hard Way PURE STEEL Kahdeksankymmentäluvun loppupuoliskolla demotasolle jumahtaneella Attaxella on ilmeisesti sen verran oletettua kysyntää, että sen vuonna 2006 julkaistu omakustannekokoelma kannattaa pukata pihalle uusiksi. Onpahan mukaan tällätty myös Zyklónen ainoa kolmen biisin demo, siis bändin, jonka kitaristi Greg Perry perusti erottuaan Attaxesta toisen kerran. Niistä käy myös äärimmäisen selkeästi ilmi, mistä Ghost on hommansa mallintanut. Silkkaa timangia on joukossa yllättävän paljon, joten pari täyteraitaa ei pahemmin haittaa. Comebacklevy Surgical Steel näki auringonvalon 2013, välityöpikkulevy seuraavana vuonna ja nyt on ”jälleen” lyhytsoiton aika. Parhaimmillaan Attaxe yltää melkein niiden tasolle, suurimman osan ajasta ei. Nyt sekä soitannollisesti että soundeiltaan erinomainen kymmenen biisin keikka on mukana kokonaisuudessaan. Nuoruuden vimmaiseen ja näkemykselliseen uudistustyöhön vanhasta goreratsusta ei enää ole, eikä kukaan niin varmaan oletakaan. Aivoihin hiippailee tunne, että Carcass yrittää väkisin kuulostaa Carcassilta. Ja kyllähän tämä ihan maistuu, vaikkei ole missään nimessä mehukkainta Carcassia. Tämä ei ole sinänsä ongelma, mutta paremminkin muskelinpullistelua on US power metalin puolella tehty, kuten nyt vaikka vuonna 1983 ilmestyneillä Queensrÿchen nimikko-ep:llä tai Savatagen Sirensilla. Nälkä kuuluu, samoin kuin se, että vaikka Sanctuaryllä oli jo maileja takana ja soitto taatusti kohdillaan, otteissa on sähköistävää hermostuneisuutta ja näyttämisen halua. Mega COUNTING HOURS The Will THE VINYL DIVISION Vanhan Katatonian kaikuja on kanavoitu meilläkin albumeiksi lukuisia kertoja, mutta harvemmin surusävelet ovat kääntyneet ”suomeksi” niin jouhevasti kuin pitkäsoittodebytantti Counting Hoursin tapauksessa. Kaikki on jotenkin liian ennalta arvattavaa, hitusen lepsun oloista ja juuri sen kuuloista, että kappaleet ovat syystäkin välipala-ep:llä. Biisinkirjoituskyvystä löytyy mahtavia näytteitä niin vankemmalla kuin seesteisemmällä tatsilla, ja klassisen Don’t Fear the Reaperin upea fiilis kajastaa useammankin raidan taustalla. Isoin täky on kuitenkin kakkoslevyllä: yhtye äänitti julkaisumielessä livekeikan vuonna 1990, mutta se näki valon vain muutaman biisin mittaisena Into the Mirror Live -promoversiona. Soundeissa on orgaanista pehmeyttä, mutta kaipaisin hiukan tukevampaa äänimaailmaa. Kulttuuriteot ovat kannatettavaa, joskaan ei aina kannattavaa toimintaa, ja ilman aiempaa omakohtaista sidettä yhtyeeseen 20 Years the Hard Way jää lähinnä kuriositeettijulkaisuksi. Yhtye on hämmästyttävän viriilin oloinen ja pistää kampoihin jopa yleisen konsensuksen mukaan todella virkeässä kunnossa olevalle Deep Purplelle. Sedät jaksaa, ja se on mahtavaa, jos jälki on tällaista. Itse juhlakaluakin on suositeltava eeppisenjylhän speed metalin ystäville lämpimästi, varsinkin jos se on sattunut jäämään aiemmin katveeseen. Käsittämättömällä äänialalla operoinut Warrel Dane (1961–2017) oli livenäkin melkoinen peto, jos nyt välispiikit voisivat olla sulavampiakin. Eri aikakausina ja paikoissa tallennettu musiikki on vaihtelevaa myös säveliltään ja soundeiltaan. Loistavasti svengailevasta Secret Doorista kuulee, miten D:A:D on imenyt ydinmehua BÖCin suonistosta myöhempien aikojen letkeään hard rock -ilmaisuunsa. Koskinen I Am Insane on ennen julkaisematon ja vieläpä oikein relevantti biisi. Sitä luulisi, että tällainen kokoelma sisältäisi kaikki demot kokonaisuudessaan, mutta mukaan on napsittu vain osa niiden sisällöstä lopun ollessa myöhemmin taltioituja, aiemmin julkaisemattomia biisejä. Mitasta huolimatta homma toimii – seassa menee niin myyttiselle Florida Manille tehty eaglesmäisen melankolinen kunnianosoitus kuin hassutteluun kallellaan oleva ränttätänttäily Train Truekin. Yhtyeen melodiantaju on oikein hyvässä jamassa, ja vaikkapa Box in My Head tai There’s a Crime ovat aivan loistavia esimerkkejä omalaatuisesta, mutta samalla erittäin kiehtovasta ja tarttuvasta sävelten asettelusta. Blue Öyster Cultin paluu levytyskantaan onkin kuin muistutus nuoremmille, että tässähän se sylttytehdas on. Tainted Blood ja The Alchemist tuovat mystisen pahaenteistä menneisyyttä erittäin kutsuvasti tähän päivään. Ihan hyvä, mutta ei loistava. Erikoinen kasaamistapa tekee lähes tunnin mittaisesta kokonaisuudesta sekavan oloisen. Yksi selkeä vika levyssä kuitenkin on. Se kaipaa lisää lehmänkelloa. Koskinen CARCASS Despicable NUCLEAR BLAST Liverpoolin psykopatologit palasivat elävien keskuuteen vuonna 2007, kun yli vuosikymmen oli vierähtänyt arkussa lahoten. Metallinen Stand and Fight paaluttaa tomerasti vanhan liiton heavyriffillä
Sekään ei haittaa, että myös Punching the Skyn soundit ovat tyrmäävät olematta kuitenkaan nykymetallille ominaisen steriilit ja hengettömät. Kokonaisuus on täynnä mahtisuorituksia, oli kyse sitten grungehtavista tunnelmista, jyräheviin siirtyvästä My Jurisdictionistä tai kiireettömän melankolisen kertosäkeen omaavasta Lone Wolfista. Kokonaisuus on komea ja yhtyeen parasta tuotantoa The Nocturnal Silencen (1993) ja Death to Allin (2009) ohella. Insidious Diseasen Shadowcast-albumi NECROPHOBIC Dawn of the Damned CENTURY MEDIA Necrophobic lukeutuu niihin veteraanibändeihin, jotka olivat nostamassa ruotsalaista blackja death metalia näkyville 1990-luvun alussa. Sävellykset ja valtaosa instrumenteista ovat Palmin vastuulla, mutta panoksensa soppaan tuo myös nippu muita ruotsalaissoittajia. Tällä kertaa sekin osa-alue on hienosti hyppysissä. Jos mainittujen paluuta seurannut levy Mark of the Necrogram (2018) jäi osittain puolinaiseksi, nyt yhtye naulaa lopputuloksen. Jos sävellys kaipaa aikaa kehittymiseen, sitä annetaan. Parhaiten mies tunnetaan Ghostin ja In Solituden entisenä jäsenenä, minkä lisäksi hän on toiminut aktiivisena säveltäjänä monissa pienemmän piirin kokeilullisissa yhtyeissä. Albumin parhaat kappaleet, voimakkaan hämärästi kasvava Bully ja kauniin kosmisesti rullaava Nihilist, käyvät asiasta hyviksi esimerkeiksi. Myöhemmin karut äänimassat ja Palmin sujuvasti mukautuva ääni aukeavat enemmän – joitakin matalimmin möyriviä kuvastoja lukuun ottamatta. The Will ei ole maailman omaperäisin levy, mutta omaperäisyys ei olekaan kunnon surkumetallin ystävän vaateista vankimpia. Sama maltti kuuluu loppupuolen Unfairissa. Yhtye hyödyntää hyökkäävässä ja rikkaalla melodiakielellä väritetyssä black/death metalissaan vahvuuksiaan tavalla, jota en ole siltä hetkeen todistanut. Tunnetuin heistä lienee Katatonian rumpali Daniel Moilanen. Keskeisimpinä tekijöinä tulta syökseville sävellyksille lienevät yhtyeeseen vuosien jälkeen palanneet jäsenet, kitaristit Sebastian Ramstedt ja Johan Bergebäck sekä laulaja Anders Strokirk. Onpa mainiota huomata, että yhtye kykenee yhä yllättämään ja iskemään kovilla! Bändin yhdeksännellä levyllä soi rautainen, nälkäinen ja elinvoimainen ammattimiesten joukko. Sävellysten utuinen, uhkaava ja salaperäinen tunnelmointi ei ole nopeasti avautuvaa sorttia. Levy on oudon kuuloinen paketti raakaa rockia, post-punkia ja progea runsaalla määrällä popkoukkuja ja vellovaa psykedeliaa. Vaikka kokonaissuoritus on eheä, erikseen täytyy tampata solisti Ilpo Paaselan selkää. Vertaukset vaikkapa Anatheman mestarillisiin 1990-luvun levyihin eivät ole järjettömiä, joten senkin plantaasin ystävät kuivaavat Counting Hoursin tahtiin varmasti silmäkulmaansa. Ensikuunteluilla se tuntuu monin paikoin liikaa omassa kuplassaan vellovalta, levyn nimen mukaiselta ”köyhyysmetallilta”. Moiset kokoontumisajot tuppaavat lähes poikkeuksetta osoittautumaan turhiksi neppailuiksi, joista on hupia lähinnä tekijöilleen. Miekkosen sävyjä ymmärtävä tulkinta luo yhtyeen sointiin sen viimeisen silauksen, kauniin varjon varjojen päälle. Eetu Järvisalo ARMORED SAINT Punching the Sky METAL BLADE Joskus on tullut kirjoitettua niinkin tyhmä ajatus kuin että rock on ainoastaan nuorten ihmisten hommaa. no ei ole mitään kuiviin imeskellyn pussinuuskan imppaamista, vaan ”Ison K:n” käyttämiä kohtalokkaita kitara-ajoja kuullaan lopulta varsin säästeliäästi ja oikeissa paikoissa. Itselleni Armored Saint on kuitenkin puhjennut kauneimpaan kukkaansa juuri tällä vuosituhannella. Anteeksi päätöskliseeni, mutta minä aivan oikeasti odotan jatkoa innolla. Mirror Black, Tartarian Winds ja The Return of a Long Lost Soul vastaavat levyn kylmäävimmistä osumista loppukappaleiden pitäessä takuulaatua yllä. Riittää, että musiikki liikuttaa, ja sen tehtävän Counting Hours hoitaa vaivatta. Paluu tapahtui vuosituhannen vaihteessa, ja Punching the Sky on Armored Saintin kahdeksas varsinainen studiolevy. Eetu Järvisalo JE N S R Y D É N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Levy tuntuu toimivan paremmin hieman rivakammin tampatessaan. Toni Keränen INSIDIOUS DISEASE After Death NUCLEAR BLAST Kymmenen vuotta sitten peloteltiin tulevalla superryhmällä. Matti Riekki HENRIK PALM Poverty Metal SVART Ruotsalainen multi-instrumentalisti Henrik Palm tiedetään länsinaapurin raskaan musiikin alamaailmassa monipuolisena häärääjänä. Todisteeksi voi esittää vaikkapa amerikkalaisen veteraanibändin Armored Saintin viime vuosien tuotannon. Palm on pusertanut koplansa kanssa levylle valtavan määrän häpeämätöntä kokeilua ja heittäytymistä, joka sekä kummastuttaa että vetoaa. Vaikka bändi ei ole tehnyt urallaan yhtään varsinaisesti huonoa levyä, monipuolisuudessa on jäänyt ajoittain parannettavaa. Mustanpuhuvat kappaleet ovat aiempaa terävämpiä, dynaamisempia ja vapautuneempia, mutta myös täysin yhtyeen näköisiä. Miehen vuonna 2017 käynnistynyt sooloura saa nyt jatkoa toisella levyllä, joka ei sekään kaihda musiikillisten raja-aitojen kumoamista. Yleisemmin levy täyttyy tyylikkäästä melankolisesta raskasrockista, jota lienee turvallista kutsua kattotermin laajuuden uhallakin tunnelmametalliksi. Tunnelmaa The Willillä tosiaan piisaa, ja tuntuu, että yhtye tavoittaa sillä saralla paljon enemmän kuin useimmat kollegoistaan. Ehkä se on totta lavalla suoritettavien saksipotkujen korkeuden tai kiertueella jaksamisen osalta, mutta yleispätevänä väittämänä se on täyttä paskanjauhantaa. Tämä kaikki voi olla vaikeaa allekirjoittaa niille, jotka vannovat bändin 1980-luvun klassikkoaseman saavuttaneiden levyjen nimeen. Sinkkubiisi End of the Attention Span taas on edellislevy Win Hands Downin (2015) nimibiisin kanssa yhtyeen uran ehdottomia huippukohtia. Yhtye koostuu vanhoista apeusalan jermuista, joita on kuultu esimerkiksi Shape of Despairin, Rapturen ja The Chantin riveissä. Yhtye perustettiin jo vuonna 1982, mutta sen ensimmäinen kierros päättyi laulaja John Bushin liittymiseen Anthraxiin vuonna 1992
Ja tämä ei ollut kehu. Tässä yhtälössä ei yllätä, että Pallbearerin musiikillinen linja on muuttunut alkuaikojen synkemmästä laahauksesta kohti ilmavampaa ilmaisua. Toisinaan hippifantasiat eivät limity uhkeimpien hevijyräysten rinnalle kovin sujuvasti, mikä saa levyn kuulostamaan hieman päämäärättömältä. Toisella levyllä lasketaan hieman sykettä, ja valtaosa albumista jyrätään keskitempoisasti. Oma korvani kaipaisi lauluun vähän rosoisempaa tulkintaa. Kyllä pistää rasittamaan, etenkin kun keskitempoinen kikkailu on lopputulokseltaan ilskottavan jähmeää ja väkinäistä. Yhtyeen estetiikassa on vahvasti läsnä niin klassinen psykedeelinen rock kuin 1970–80-lukujen vaihteen obskuuri heavy metal. Alkulevyn mehukas ote tuntuu hyytyvän puolivälissä lähes kevyeksi perusrokkailuksi, mutta loppupäässä päästään onneksi taas vähän raskaammille vesille. Homman nimi on klassinen mutta rivakkatahtinen death metal. Laulajatar Nurian tulkinta tulee jostain Doro Peschin ja Grace Slickin välimaastosta, mikä tuo kappaleisiin niiden vaatimaa maanista kiihkeyttä. Oivallinen vara-Morgoth tämä bändi silti on. Kimuranttia musiikkia voi esittää myös svengaavasti, ja vaikka Tool ei mikään grooven esimarssija olekaan, se vaikuttaa tämän kulmik. Soundimaailma on yhä raskas ja miellyttävän alavireinen, mutta painavan riffittelyn tilalla on yhä enemmän 1970-luvulta tuttua jenkkityylistä folkahtavaa kitarointia ja jopa klassista perusrokkailua jollain ihmeen grungetwistillä. osoittautui kuitenkin iloiseksi poikkeukseksi. Forgotten Days on taidolla ja mitä ilmeisimmin tunteella tehty levy, mutta se jättää tämän kuulijan aika kylmäksi. Askel kohti mainstreamiä ei lämmitä minua. Laulukin on kohtuullisen toimivaa ja mukavan omintakeista, vaikka sanoitukset ovat vähän ankeata taiteilua ja fraasien poimintaa. Laulaja-kitaristi Brett Campbellin poikamainen soundi ja vähän turhan kiltti laulutyyli keventävät nekin yleistunnelmaa liiaksi. Levy turhauttaa yhä enemmän ja enemmän, mitä pidemmälle sen kuuntelussa etenee. Eikä siinä, matka on ihan miellyttävä tällaisenaankin. Se, miten mielekästä päämäärää on edes yrittää hahmottaa, onkin sitten kokonaan toinen kysymys. Se harva kerta, kun tasasykettä ruton lailla karttavan bändin tahtilajina on 4/4, sekin pitää kihartaa mukamas hienolle progekäkkärälle. Vanha Morgoth-kurkku Marc Grewe karjuu elämänsä vedossa. Mikko Malm KHAIMA Owing to the Influence BARHILL Paperilla mielenkiintoinen ”alternativeja progemetallia muihin nykymetallin alalajeihin yhdistelevä ja sovituksiltaan epäkonventionaalinen” saksalaisbändi kompastuu debyytillään pahemman kerran omaan näppäryyteensä. Niin hyvä kuin Ocean Gatesin ensilevy onkin, sitä vaivaa pieni tasapainottomuus. Monissa liemissä muhinut rumpali Tony Laureano malttaa pitää turhat kikat minimissä Silenozin taloudelliseen tyyliin sävellettyjen riffien alla. After Death on mainio levy, mutta terävimmät koukut jäävät uupumaan. Biisien sovitukset kuitenkin tuhoavat koko homman, mitä alleviivaa vielä ikävän kankeasti taitojensa rajamailla kopisteleva rumpali. Siksipä ei tunnu mitenkään oudolta, että levyltä löytyy coverversio Trespass-yhtyeen kulttiklassikosta Stormchildista. Kaikki mainittu on tuotu toki esiin sangen surumielisesti, eli ihan pilipalihommia tämä ei ole. Tämä vuosi on esitellyt jo niin runsaasti paljon tarttuvampia deathlevyjä, ettei ID pärjää niiden imussa. Sinänsä aineksia kyllä olisi, vahvasti Toolin mieleen tuovassa ilmaisussa kun on ihan komeitakin sävyjä. Jokaisen kappaleen joka ainoa osa tuntuu olevan kuin pakotettu kiemuralle. Tomi Pohto PALLBEARER Forgotten Days NUCLEAR BLAST Arkansasin kulmilla alkunsa saanut, perinteisemmällä doomilla aloitellut Pallbearer on päässyt vähän isompaan liigaan ja julkaisee nyt levynsä Nuclear Blastin kautta. Aikaisemmat kolme albumia tulivat ulos vähemmän tunnetun mutta sinällään tyylikkään Profound Loren kautta. Melodiat ja harmoniat ovat nättejä mutta alkavat hiljalleen toistaa itseään. Luulisihan tällä kokemuksella laatua tulevankin, onhan bändissä ukkoa Morgothista, Napalm Deathistä ja Dimmu Borgirista. Ajoittain jopa tuntuu kuin Von Herzenit olisivat kokeilleet vetää raa’alla alavireellä ja mutaisilla muffeilla. Teemu Vähäkangas OCEAN GATES Ocean Gates BOOMLAND Espanjalainen Ocean Gates vääntää debyytillään primitiivistä protometallia, jonka välitön tunnelma voittaa välittömästi puolelleen
sillä pelastetaan paljon. Mega SA M SC O T T H U N T E R iskeytyvät koukut ja tietty hulluus nostavat kokonaisuutta massan yläpuolelle. Kotimaisen Hallattaren albumillakin vierailleen naisen kohtalokas tulkinta istuu yhtyeen esittämään tunnelmalliseen death doomiin suorastaan täydellisesti, ja parhaimmillaan hänen yhteistyönsä murisija Anders Jacobssonin kanssa on niin lumoavaa, että jo pelkästään liikoja pidättele vaan kiihdyttelee kymmenen raitaa läpi alta puolen tunnin. Soundi on asiaankuuluvan likainen ja karu, mutta kuitenkin riittävän selkeä. III: Pentecost ei mene pelkästään ihon alle vaan myös sydämen kautta sieluun. Kun esikuviksi mainitaan vaikkapa Autopsy ja Abscess, päästään jo pahalle hajulle. Olen kuunnellut tätä levyä lähinnä öisin, kun muu maailma nukkuu. Tomi Pohto SÓLSTAFIR Endless Twilight of Codependent Love SEASON OF MIST Islantilainen Sólstafir on eittämättä maansa tunnetuin metalliyhtye, ja yksi niistä harvoista, jotka esittävät WYTCH HAZEL III: Pentecost BAD OMEN Wytch Hazel tekee kolmannella albumillaan melkoisen tempun. Skaala vaihtuu huomaamatta kuin madonreiästä pujahdettaisiin. Vajoan aina samaan staattiseen tilaan. Koskinen SADISTIC DRIVE Anthropophagy LA CAVERNA Törkyä, saastaa, punkkia ja kuolemaa. On kova saavutus luoda täydellinen kymmenen biisin kokonaisuus 70-lukulaista hard rockia, ja vieläpä niin, että yhdistelmä Thin Lizzy -vaikutteita ripauksella Jethro Tullin folk rock -aikakautta ja Uriah Heep -jytää kuulostaa kaikkea muuta kuin pelkältä menneisyyteen takertumiselta ja kierrätykseltä. Matti Riekki KRAKEN DUUMVIRATE The Stars Below, the Seas Above SILENT FUTURE Sitten sukellus syvimpään päähän. Kahden mystisen hahmon, Magus Polypus Apollyon XIII:n ja Grand Architeuthis S. Näillä briteillä on suorastaan hämmästyttävä kyky yhdistää tarttuvuutta haikeuteen tavalla, joka kertoo musiikin historian tuntemuksen ja vahvan näkemyksen lisäksi suurella liekillä roihuavasta tunteenpalosta. Yhtyeen seitsemännellä levyllä äänikudelma jalostuu entistäkin vahvemmaksi, ja sen parhaat kappaleet (Sleepwalkers, The Sethian) purevat allekirjoittaneen sielua niin, että meinaa revetä. Kari Koskinen DRACONIAN Under a Godless Veil NAPALM Vuodesta 1994 musiikillisessa murheen laaksossaan vaeltanut Draconian teki vuonna 2012 ässäliikkeen rekrytoidessaan keulilleen eteläafrikkalaisjuurisen Heike Langhansin. Vahvojen hetkien iskevyys ja soitannollinen rikkaus paikkaavat paljon. Ruotsalaisyhtyeellä on taito nitoa jo hamalta 1990-luvulta tutut lajityypilliset elementit nippuun tavalla, joka saa parhaimmillaan joka karvan pystyyn ja peittoaa heikoimmillaankin useimmat alan operoijista selvästi. Kimmo K. Yhtyeen edellinen albumi Sovran (2015) edustikin selkeästi tunnelmametallin 2000-lukulaista A-luokkaa. Ei tässä sinänsä mitään uutta luoda, mutta sävelkynän väripaletti pitää mielenkiintoa yllä. Tätä toitotetaan varmaan arvioissa näin roudan saapuessa tämän tästä, mutta ihan oikeasti: tämä on liki täydellistä musiikkia pimeään loppusyksyn iltaan. Vaan eivät Draconianin ässät rajoitu pelkästään onnistuneisiin kaunotar ja hirviö -suorituksiin. Harmi sinänsä, sillä biiseistä olisi voinut kuoria ihan pätevääkin jälkeä. Eli kyllähän tämä hirveän väkinäiseltä kikkailulta kuulostaa, eikä edes mitenkään kiinnostavalla tavalla. Aivan koko mittaansa Anthropophagy ei kanna, sillä osin riehuminen on vain keskinkertaista. Tätä lärviä ei ole totta vie liikoja puunattu, mutta itse biisien parissa on vietetty taatusti jokunen tovi. Kaikesta kiireestä vapaata monikerroksista äänimaailmaa dominoi lähes käsinkosketeltavan maaginen ulottuvuus. Parhaimmillaan bändi saavuttaa sen tietynlaisen hallitsemattoman mielipuolisuuden ja energisen purskeen, jota alan klassisemmat nimet niin ansiokkaasti jo kolme vuosikymmentä sitten toistivat. Joensuussa parisen vuotta sitten perustettu Sadistic Drive ei ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Duxin, järjestämä menomatka tähtien takaiseen tyhjiöön on järjettömän raskas, mutta outoa kyllä myös puhdistavan kepeä. Kappalekaksikon iskevyys ei ole kuitenkaan muilta pois, vaan pikemminkin se rytmittää levykokonaisuutta alleviivaten muiden raitojen erilaisuutta ja monipuolisuutta. Grindin, thrashin ja death metalin miljoonalaatikosta kasatut raidat piestään ilmoille punkahtavan irtonaisella raivolla, mutta aivan luupäisintä kamaa tämä ei sittenkään ole. Vimmaisella kiimalla kulkevat biisit sisältävät nimittäin yllättäviä hienovaraisia jippoja, joiden ansiosta levy ei paljasta aivan kaikkea heti ensimmäisillä kuunteluilla. Joskus se operoi Linnunradan mittaisin siveltimenvedoin, ja sitten se käy pelkistettynä tykö kuin vanha luunkalistaja Arktau Eos ikään. Kun luomistyötä tehdään aidoista ja taiteen kannalta ainoista oikeista lähtökohdista, jälki on juuri niin upeaa kuin albumin ensimmäinellä singlellä I Am Redeemedillä tai sen sisarkappaleelta kuulostavalla Reap the Harvestilla. Kraken Duumviraten musiikin perusolomuodossa kuplii funeral doomin painostava melodinen laahaavuus, jota maustavat verkkaan lausutut kuiskausörinät ja sihautellut, voimakkaasti kaiutetut riimit. Näissä ympyröissä monesti komiikan puolelle viistävät ylilyönnit loistavat tyystin poissaolollaan. Ja silti on koko ajan tunne, että joku taluttaa määrätietoisesti… jonnekin. Se olisi vaatinut huomattavaa rakenteiden ja sovitusten selkeyttämistä ja musiikin luonnolliseen soljuvuuteen keskittymistä. Punainen lanka meinaa välillä kadota, mutta kovat jutut ovatkin sitten todella kovia. Tien viereen jätetään nippu raatoja ja epämääräisesti pulppuavaa limaa. Millään lailla tekniseksi menoa ei voi sanoa, mutta takavasemmalta kalloon kaasti nytkähtelevän raahautumisen rinnalla osapuilleen James Brownin taustabändiltä. Kun albumin tekstitkin tihkuvat väkevää mystisyyttä ja syventävät musiikin tunnelmaa entisestään, ääriharvinaiselta kananlihaefektiltä ei voi välttyä
Koskinen asiansa lähes kokonaan äidinkielellään. Rumpali Abe Cunningham kertoi edellisessä numerossamme Daten saaneen yhtyeen pitkästä aikaa studiohommiin yksikkönä, ja levy tehtiin yksittäisäänitysten sijaan yhdessä soitellen. Se esitetään usein liioitellusti tai karrikoiden, esimerkiksi uskonnollisen tai sotaan liittyvän kuvaston kautta, monesti myös tietyllä uholla tai mahtipontisuudella varustettuna. Ensimmäisellä kuuntelukerralla Dekadenssi vaikuttaa kokemuksenakin ankealta, tylsältä, liian pitkältä ja paikoittain jopa kömpelösti toteutetulta. Heavy metal -maailma on kuitenkin oiva heijastuspinta Dekadenssille. Uusintayrityksillä näennäinen harmaus alkaa vähitellen kietoutua kuuntelijan sielun ympärille. Sen jälkeen palataan hieman seesteisimmille vesille, joilla seilataan loppuun saakka. Jälkimetalli, djent tai kuolo ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta, eivätkä myöskään elektrosävyt, liihottelevat utuilut tai progeilevat osiot. World Sacrifice on juuri tällainen tapaus. Jos Pestilencen Consuming Impulse tai Deathin Leprosy ovat kovinta ikinä, Temple of Dreadille kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus. ”Ankeus. On ankeaa, mutta juuri se ankeus on myös nautittavaa. ATLASES Woe Portrait LIFEFORCE Germaanisiin lafkakuvioihin siirtynyt porilaisbändi paaluttaa sävykästä post-metalia kerrassaan asiallisesti. Yhtye tuntuu pitävän visusti huolen, että jokaisessa kappaleessa rähistään ja moukari heiluu. Nuoruudessaan laulaja halusi pois siitä ankeudesta ja pääsikin, mutta jossain vaiheessa hän huomasi taas kaipaavansa sitä. Röyhkä nosti itsekin aiheen esille levyn julkaisun aikoihin tehdyssä somepäivityksessään. Omaksi ilmeeksi riittävät aivan hyvin säästeliäästi ja tyylillä käytetyt temponvaihdokset ja melodiat, jotka nekin ovat lähempänä raekuin tomusokeria. Drýsill jatkaa menoa hieman rauhallisemmissa merkeissä tuoden hyvää vastapainoa edellisen esityksen intensiivisyydelle. Vaikka World Sacrifice noudattaa vanhan koulun opetussuunnitelmaa, se ei tee niin itsetarkoituksellisesti vaan seisoo uhmakkaana tässä päivässä historiasta ammentaen. Aloituskappale Akkeri on kiistatta levyn parhaita raitoja. Tämän sortimentin oppikirjamaista death metalia on tehty paljon, mutta kun se kyllästetään riittävällä määrällä vauhdikasta räväkkyyttä, rosoisen simppeleillä riffeillä ja soundeilla sekä räyhäkkään ulosannin omaavalla laulajalla, minkäänlaista innovatiivisuutta ei kaipaa. Yhtyeen seitsemäs levy on täynnä surua, raivoa ja melankolian siivittämiä tyrskyjä, jotka kuljettavat kuulijan tuntemattomille mutta kiehtoville vesille. Endless Twilight of Codependent Love on kypsä ja syvällinen levy, josta todennäköisesti löytää ajan kuluessa entistä enemmän tasoja. Monet Suomen kaupungit ovat ankeita”, hän kirjoitti. Näissä tunnelmissa roikutaan parin kappaleen verran, kunnes Dionysos iskee blast beateineen jälleen uuden vaihteen silmään. Stereotyyppisesti ajateltuna yksi hevin toistuvista asioista on synkkyys. Tämä ristiveto välittyy Dekadenssilla ehkä selvemmin kuin koskaan aiemmin Röyhkän tuotannossa. A. Materiaali saa hohteensa. Bändi myllertää suurella voimalla vakuuttavasti, mutta levyn metallisimmat biisit tekevät yllättäen pienimmän vaikutuksen. Riffien ja melodioiden laatu on kova, ja instrumentaation ja sovitustyön puolesta albumi on liki läpeensä ässälaatua. Kiekko vaatii rauhallista sulattelua auetakseen kunnolla, vaikkakin nappaa mukaansa jo ensikuulemalla. Avausbiisi Bohemiadista löytyy romuluinen groove. Naiiveimmatkin melodiat ja kielikuvat ryhtyvät kiehtomaan. Selittämätön ikävä vaivaa. Kertojahahmo milloin liikkuu loppuun kuluneissa vaatteissa, milloin kaipaa syntien maailmaan. Pidän siitä. Mega KAUKO RÖYHKÄ & S. Mikko Malm TEMPLE OF DREAD World Sacrifice TESTIMONY On levyjä, jotka eivät tee parilla ensimmäisellä kuuntelukierroksella suurtakaan vaikutusta, mutta jotka jäävät takaraivoon pyörimään pakottaen palaamaan asiaan uudestaan ja uudestaan. Atlases näyttäytyy voimanpesänä, josta hehkuu muitakin sävyjä kuin superraskasta runttaamista, joka sekin on toki albumin äänikuvassa vahvasti läsnä. Sen synkkyys on enemmänkin ankeutta. Luupäistä on myös yhtyeen musiikki. Kappaleen outromelodia on suorastaan jumalainen. Tiedä häntä, kuinka paljon totuttua savuisempi äänitystila on vaikuttanut levyn meininkiin, ARVIOT 59. Dekadenssi on toista maata. Atlases osoittaa kakkoslevyllään olevansa erittäin kova tekijä, joka onnistuu luomaan genressään kiinnostavaa musiikkia ilman väkinäisiä irtiottoja. Ohmsia kuitenkin määrittää päässäni yksi asia ylitse muiden. Toni Keränen DEFTONES Ohms REPRISE Kun oli tiedossa, että Deftones on majaillut studiossa pitkästä aikaa vanhan luottotuottajansa Terry Daten kanssa ja uuden Ohmsalbumin maistiaisena tarjoiltu nimibiisikin lupaili jännittäviä asioita, yhtyeen yhdeksättä albumia tuli odotettua piukka into edellä. Kepeän epäkeskoisesti rullaava Halos ja sävykkäästi jyräävä Eternia tuntuvat jäävän tarttuvien elementtiensä ja toimivan dynamiikkansa ansiosta mieleen parhaiten. Kimmo K. HYNNINEN Dekadenssi SVART Voimansa yhdistäneiden Kauko Röyhkän ja Sami Hynnisen kimppalevyn käsittely ei välttämättä kuuluisi Infernon sivuille, sillä raskasta rockia tämä on korkeintaan siinä mielessä, että albumin teemat ja materiaalin synnyttämät tuntemukset ovat raskaita. Deftonesin tekemisiä on ollut perinteisesti todella hankala arvioida, sillä bändin soundissa ja muotokielessä on jotain, mitä ainakin allekirjoittaneen on ylettömän hankala pukea sanoiksi. Endless Twilight of Codependent Love on yhtäältä melodisempi, toisaalta aggressiivisempi kuin edeltäjänsä Berdreyminn (2017), joten yhtye on venyttänyt ilmaisuaan skaalan kummastakin päästä. Ulkoinen linkki heavyyn taas syntyy tietenkin sen kautta, että Hynninen tunnetaan muun muassa Reverend Bizarresta ja The Puritanista. Bändi ei osu aivan vielä häränsilmään, mutta lähellä se on. Jossain kymmenennen pyöräytyksen kohdalla helvetin portit sitten todella aukeavat, ja musiikki junttautuu väellä ja voimalla läpi paksuimmankin luupään. Sen raivokas energisyys on välitöntä ja omiaan herättämään kuulijan kiinnostuksen
Vaikea sanoa, missä määrin Spirit Adriftin sanoma on uusi, mutta ainakin se tuntuu raikkaalta. Mikko Malm D IL LO N V A U G H N taina, albumi kuulostaa kauttaaltaan oikein hyvältä. Maukkaat tuplakitaraharmoniat ja tarttuvat melodiat luovat mielleyhtymiä niin Ufon, Thin Lizzyn kuin Iron Maideninkin suuntaan. Koskinen JAKKO M JAKSZYK Secrets & Lies INSIDEOUT Konkari Jakko M Jakszyk tunnetaan ehkä parhaiten vuosituhannen alussa perustamastaan 21st Century Schizoid Bandistä, joka sisälsi entisiä King Crimson -veteraaneja, sekä vuonna 2014 alkaneesta pestistään itse King Crimsonissa. Mukaan on löydetty hyviä kuolohetkiä ja tarttuvia Dismember-melodioita, mutta pakettia olisi ehkä kannattanut hioa vielä hetkinen ennen studion buukkaamista. Tami Hintikka SOULWOUND The Suffering INVERSE Huusarin veljeskolmikon yhtye tahkoaa vuosien yhteisellä kokemuksella ja sen kautta hioutuneella näkemyksellä. Enlightened in Eternity on täynnä heavy metalin riemuvoittoa. Secret & Lies on mukava sekoitus sivistynyttä taidepoppia ja hieman ärhäkämpää progressiivista rockia. Jotain silti kertonee, että kun mainittu, selittämätöntä tuoreutta säveliinsä kätkevä nimikkobiisi (johon mainittu rentouskin istuu täydellisesti) rävähtää käyntiin levyn viimeisenä raitana, ajatus on seuraava: tällaista menoa olisi saanut olla mukana enemmän. Kivirekeä voi toki raahata chilleinkin vedoin, mutta rennon ja laiskuuden raja on häilyvä, enkä aina tiedä, pitäisikö ukkoja potkaista persuuksille vai antaa olla. Matti Riekki mutta Ohms kuulostaa joka tapauksessa erityisen rennolta Deftonesalbumilta. Tämä hyvä. Orkesterin tyylin keskiössä on edelleen eeppinen doom, mutta on ilahduttavaa huomata, että se on kyennyt muuntautumaan ja rönsyilemään hyviksi havaituista formaateistaan. Frostvoren death metalissa kuuluu genren vanhan koulun traditio ilman Ruotsi-rajoitteita, joskin Entombed ja Dismember nostavat usein päätään. Myös miellyttävän muhkea, kliinisyydestä erossa pitäytyvä soundi toimii hyvin. Hyvä näinkin. Kimmo K. Ja jotta asiasta saadaan täysi varmuus, kerrotaan että kyseessä on ”HM-2 driven sound”. Deftonesin albumit ovat totutusti vaatineet aikaa auetakseen täyteen kukoistukseensa ja tuntuu jotenkin ikävältä arvottaa Ohmsia näin varhaisessa vaiheessa ystävyyttämme – ties mihin levy vielä ajan myötä kohoaa. Soulwound pitäytyy kuitenkin omillaan eikä lähde hiihtelemään muiden tamppaamia latuja sen pidemmälle. Kappaleiden välilläkin on eroa, ja kun bändin käsissä taittuu monen sortin metalli, lopputulemana on varsin kelpo albumi. Levyn soundipuoli voisi kuitenkin olla huomattavasti parempi. Olen miettinyt pitkään, onko heavy metal kuollut. Bändin otteissa on ytyä ja ilmaisussa nasakasti voimaa sekä dynamiikkaa. Voisikin sanoa, että Jakszykin musiikki liikkuu hyvin pitkälti saSPIRIT ADRIFT Enlightened in Eternity CENTURY MEDIA Spirit Adrift jatkaa voittokulkuaan. Onko se vain puhdasta nostalgiaa ja ikivanhojen kliseiden kierrätystä, vai voiko vielä tulla yhtyeitä, joilla on aitoa substanssia ja jotain uutta sanottavaa. Drowned by Blood kuulostaa enemmän demolta kuin studioalbumilta. Laulukaan ei ole 90-lukulaista melokarjuntaa, vaan räiskyy enemmänkin turskilla kärinä–örinä–ärinä-akselilla. Bändi selvästikin ymmärtää tarttuvuuden ja vaihtelun päälle. Nate Garretin (kitara ja laulu) ja Marcus Bryantin (rummut) kipparoima yhtye osaa sekoittaa musiikkinsa juuri oikeat ainekset juuri oikealla tavalla, olipa kyse sitten 70-lukulaisesta hard rockista tai 80-luvun estetiikkaa palvovasta speed metalista. Riffeissä, vankasti Stonen mieleen tuovissa leadeissä ja rytmeissä on kohtuullisesti tarttumapintaa, jonka myötä kipakka poljento tarttuu kuulijankin kintereisiin. Tai no, oikeastaan kaikki kappaleet ovat aika lailla napakymppejä. Muhkeasti roiskuva mättö ei ehkä ole dynamiikan tai sävykkyyden juhlaa, mutta hämmästyttävän hyvin ronskia tuuttausta jaksaa kuunnella, kun vaihteita on muitakin kuin yksi ja sama. Raakilemaisuus vaivaa paitsi äänimaailmaa myös itse musiikkia. Tokion pojat tekevät heti kättelyvaiheessa selväksi, millä asioilla liikutaan. Thrashmyllytystä tarjotaan, mutta kopla möyrii välillä aika kuolometallisissakin maisemissa, ja varsin mainioin tuloksin. Bändin avoin yritys kuulostaa ruotsalaiselta on jotenkin hellyttävä, kun lopputulos on aika paljolti muuta kuin mihin pyritään. FROSTVORE Drowned by Blood TESTIMONY ”Swedish death metal band from Japan”. Olisi silti mielenkiintoista kuulla levy edes osin melodisesti laulettuna, taustoissa kun on sen verran vanhan liiton otetta. Laulavan basistin Koki Fukushiman äänessä on hetkittäin samaa tuskaisaa otetta kuin John Tardylla, mikä lasketaan toki vain plussaksi. Pääpaino on kuitenkin melankolisissa ja elokuvallisissa tunnelmissa. Riippunee kuulijan päivän kunnosta, aina kuvio ei nimittäin häiritse. Soundit ja soitto jiiriin, töksähtävät sovitukselliset ratkaisut veks, niin johan kovenee. Mäiskeestä voi vainuta nenäkarvojen tuuheudesta riippuen joko ysäri-Testamentia tai jopa Panteran sävyjä. Kuunnelkaapa vaikka vaanivan koukuttavalla riffillä varustettu Cosmic Conquest, väkevä speed metal -pala Harmony of the Spheres tai eeppinen päätöskappale Reunited in Void. Ainahan yhtyeeseen on kuulunut elimellisenä osana tietty kalifornialainen raukeus, mutta nyt se tuppaa lataamaan raskaimmatkin pätkänsä – ja tämä sarka kyllä painaa – ilman huolen häivää ja löysin rantein. On totta, että japanilaisnelikon debyytillä päästellään länsinaapurimme kuoloperinteen hengessä, mutta ei tämä aivan napinoitta dödsmetall-karsinaan putoa. Esimerkiksi juuri nyt, hieman väsähtäneenä maananARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Nykyotteiden lisäksi ilmaisussa kuuluu miellyttävästi 1990-luku, eikä pelkästään ölinäkuoron muodossa. Enää bändi ei luota pelkkään keskitempoiseen jytään, vaan tempoja on kohotettu paikoitellen hyvinkin ronskisti ja teroitettu riffikynää sen mukaan
Freakshow koostuu samanhenkisestä progevaikutteisesta AOR:stä kuin debyytti, ja musiikilliset yhteydet Asiaan ovat selvästi havaittavissa. Yhtye esittää materiaalinsa tyylillä, kohdakkoin ehkä liiallisenkin viimeistellysti. moilla vesillä kuin No-Manin Tim Bownessin soolotuotanto. Tälle pohjalle rakentuva kokonaisuus on alkutahmeuden jälkeen vallan nautinnollista kuunneltavaa. Nautittava soundimaailma on toimivassa yhteydessä vaivihkaa tarttuvaan kappalemateriaaliin. Sen jälkeen My Bloody Valentinen perustalle valettu leijuva särövyöryttely alkaa onneksi olla paremmin esillä. Marche Funèbren visio My Dying Bridesta perusdoomvaikutteilla ei ole suinkaan hassumpaa kuunneltavaa, mutta on hankalaa kuvitella, että yhtyeen aivoriihestä syntyisi vielä yleisesti tunnustettu huippulevy. Mikko Malm NOTHING The Great Dismal RELAPSE Nothing ihastutti muutama vuosi sitten yhdistelemällä ysäri-shoegazeen tomerasti ryskyviä metallisoundeja. Melodiat ja riffit ovat selkeitä ja vaivatta sisäistettäviä, vaikka kieltämättä niissä saisi olla enemmän särmää, jotta niistä olisi muuhunkin kuin silmät kiinni fiilistelyyn. Siinä missä ensimmäisen Dukes of the Orient -pitkäsoiton (2017) soittokunta koostui entisistä ja nykyisistä Asia featuring John Payne -jäsenistä, Freakshow’lla soittavat pätevät matalamman profiilin sessiomiehet, ja on selvää, että tämä on Paynen ja Norlanderin johtama projekti. Tavallaan Nothingin ilmaisun helppous on myös sen haitta, muistiin kun ei nautittavuudesta huolimatta iskostu oikein mitään. Levy lähtee käyntiin vähän hitaasti, mutta onneksi piristymistä tapahtuu puolenvälin jälkeen. Kimmo K. Nyt neljännellään bändi lähtee mallintamaan 1990-luvun menoa jo vähän liikaakin. Tästä parhaana esimerkkinä lienee ensimaistiaisena tarjoiltu kauniin eteerinen The Trouble with Angels. Levy kulkee erilaisten tunnelmien läpi sujuvasti, eikä bändille tee kovinkaan tiukkaa vyöryttää ilmoille keskimitaltaan lähes kymmenminuuttisia kappaleita. Biisitkin ovat omalla tavallaan oikein hyviä. Ensimmäinen biisi on takapotkukonerumpuineen silkkaa Ridea, toinen The Smashing Pumpkinsia ja kolmas miltei Weezeriä. Kaksitoista vuotta toiminut Marche Funèbre ei ole enää aivan tuore tapaus, mikä heijastuu Einderlichtille tietynlaisena kypsyytenä ja varmaotteisuutena. Sävellyksistä, etenkin mainiosta nimikkokappaleesta, löytyy kuitenkin hetkittäin sen verran hyvin pontta, että homman toivoisi kuulostavan paremmin toteutetulta – vaikka eihän tällaisen musiikin parissa ole koskaan ollut kyse hifihommista. Koskinen MARCHE FUNÈBRE Einderlicht BAD MOOD MAN Traditionaalisen doom metalin ja hieman sitä modernimman deathin yhdisteleminen ei ole varsinaisesti mikään uusi juttu, mikä pilkahtaa usein mielessä belgialaisbändin neljättä studioalbumia kuunnellessa. Pienieleisyys ja massiiviisuus kohtaavat mainiosti niin sävellyksissä, sovituksissa, soundeissa kuin ulosannissakin. Levyn ehdottomiin helmiin kuuluvat ärhäkällä johtoriffillä varustettu A Quest for Knowledge ja hauska instrumentaali-ilottelu The Great Brass Steam Engine. Harmi, että saZultan Rock Beat series 20% zinc 80% copper 100% passion Inferno_Soundi_ExtraPage.indd 1 Inferno_Soundi_ExtraPage.indd 1 10.08.2020 14:02:29 10.08.2020 14:02:29. Payne heitti keikkaa Asia featuring John Payne -nimellä soittokumppaninaan muun muassa Norlander. Secret & Lies on juuri oikealla tavalla aikuismaista ja kypsää musiikkia, joka esittelee kokeneen muusikon kykyjä varsin monipuolisella skaalalla. Einderlichtin ”ongelmaksi” osoittautuu lopulta kiekon tuotantopuoli, joka saa albumin kuulostamaan hieman väärällä tavalla kolkolta ja paikoin jopa tönköltä. Jykevä rumputyö ja muhkea särövalli yhdistyvät heleästi liitävään unisenpehmoiseen lauluun. Yhtye aikoi levyttääkin tällä nimellä, mutta kun Asian alkuperäinen solisti John Wetton kuoli vuonna 2017, miehet päättivät sekä kunnioituksesta Wettonia kohtaan että mahdollisten sekaannusten välttämiseksi keksiä projektille uuden nimen. Joni Juutilainen DUKES OF THE ORIENT Freakshow FRONTIERS Dukes of the Orient on laulaja-basisti John Paynen ja kosketinsoittaja Eric Norlanderin perustama projekti, joka sai alkunsa, kun Geoff Downes hajotti vuonna 2006 Asian silloisen kokoonpanon palatakseen yhteen alkuperäisen miehistön kanssa. Levyllä soittaa varsin pätevää porukkaa, etunenässä Crimsonyhtyetoverit Gavin Harrison, Mel Collins, Tony Levin ja Robert Fripp. Kakkoslevyllä se kevensi otteitaan, mutta onnistui samalla tekemään parempia biisejä
Se kaipaisi otteisiinsa groovea ja letkeyttä, vaikka toki takakireys on tietyllä tavalla death/thrash-osaston vakiokamaa. Siinäkin mielessä Curimus linkittyy vahvasti mielessä pyörivään ”perus”-ajatukseen. Keskiääniä ja yläpäätä korostavat soundit puolestaan jättävät toiveita jykevämmästä monotuksesta. Jo avausnelikko A Stroke of Magic, Steal My Crown, Knights in Shining Armour ja Birds of Prey riittää takuulla naulaamaan kuulijan soittimen ääreen loppulevyn ajaksi. Epitaph alleviivaa jokseenkin aukottomasti, mihin parikymppiseksi ehtinyt metallibändi kehittymisen ja ahkeran työnteon myötä parhaimmillaan pystyy. Jaakko Silvast vät yhtä säveltä, komppi on reipasta humppaa ja laulu yksiulotteista rähinää. Viimeisen kolmen levyn ajan juutit ovat tehneet yhteistyötä norjalaisen Terje Haroyn kanssa. Vuoden 2017 Luminous Eyes -ep:stä lähtien bändin vyölle on kertynyt tämän tuoreimman Flasbackin lisäksi kolme pitkäsoittoa, yksi ep, muutama split-julkaisu ja yksi kokoelma-albumi. Mainituilla levyillä Hauntin pistämätön aitous ja nostalgiantaju onkin ollut parhaimmillaan. Paraskaan biisintekijä ei kuitenkaan kykene kovin pitkään tehoputkeen, vaikka miten yrittäisi ja muuta väittäisi. Epitaphin ehdottomia vahvuuksia ovat massiivinen tuotanto ja muhkea kokonaissoundi sekä jokaisen raidan valtaisa draivi. Multitalentti, useammassa bändiprojektissa Atlantin molemmin puolin puuhasteleva Trevor William Church on puskenut Hauntia eteenpäin suorastaan vimmaisella tahdilla. Kimmo K. Ei tässä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Eihän perusmätön perustykittely väärin ole, mutta vaikea siitä on ihmeemmin innostua. Curimuksen riffit rynkyttämaa laatua ei löydy tasaisemmin koko levyn mitalta. Nyt miedosti progeilevaa ja vahvasti melodista dramatiikkametallia tekevän ryhmän vyölle isketään sen kuudes täyspitkä. Kolmanteen levyynsä ehtinyt bändi soittaa ihan hyvin. Miehen äänenväri on samettisempi ja imelämpi kuin edeltäjillään, mutta väitän, että nyt Pyramazellä on riveissään heille mitä parhaiten sopiva solisti. Hauntin musiikki on vahvasti kiinni klassisessa heavy metalissa, mutta tietyllä hard rock -kulmalla, eli meno on aavistuksen sulavampaa ja kepeämpää. Flashback on toki teoriassa kaikkea edellä mainittua, mutta levyltä puuttuu se terävin sävellyskärki ja riittävä yllätyksellisyys. Koskinen HAUNT Flashback HIGH ROLLER Yhdysvaltalainen perinneheviryhmä Haunt on genressään mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Hieman alle puolituntinen levy ei kuitenkaan onneksi ihan niin käy, mutta ehkä kuvio vertautuu juuri ajokortin saaneiden vauhtisokeuteen: intoa piisaa, mutta kaikilla nopeuksilla ja kaikissa olosuhteissa ei välttämättä pysytä ajoratamaalausten puitteissa. Mikko Malm CURIMUS Garden of Eden INVERSE Loimaan kuolorässääjät ovat saatteen mukaan ”kiristäneet nopeusruuvia”, mikä saattaa olla vaarallista, koska vauhti voi tappaa. Kyseinen kappalekvartetti on kovimpia, mitä tässä genressä on tänä vuonna kuultu tai tullaan kuulemaan. Levy kaipaisi intensiteetin, otteen ja tempon vaihtelua ja etenkin selkeitä koukkuja. Jaakko Silvast INCARNATE DEITY Theodicy CHRISTIAN METAL UNDERGROUND Kristillistä death metalia takova Incarnate Deity on eteläafrikkalainen yhden miehen projekti, joka asettuu genren sinfonisempaan ja melodisempaan osastoon. Jos mietit, millaista on ”tavanomainen aggressiivinen death/thrash”, sen elementit ovat Garden of Edenillä läsnä. Haunt tekee nautinnollista musiikkia, sen levyjen kansitaide ja värimaailma on visuaalisesti pirteä ja keulamiehensä Churchin someinnokkuus hauskaa seurattavaa, mutta toivon todella, että yhtyeen sävellykset eivät ala kiertää tylsyyden kehää. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä kokopitkää Burst into Flame (2018) ja If Icarus Could Fly (2019) ovat pirteitä tuulahduksia 1970-luvun hevikentiltä. PYRAMAZE Epitaph AFM Tanskalaisella Pyramazellä riittää historiaa vuosituhannen alkuun. Melodioita ja hyviä riffejä on piisannut, ainakin tähän saakka. Pyramaze on nähnyt vuosien saatossa monenlaista, eikä vähiten laulajiensa suhteen, joihin kuului parin vuoden ajan myös itse exIced Earth Matt Barlow. Pari loppupään biisiä olisi ehkä joutanut napakoittamisen nimissä bonuksiksi, vaikka eivät nekään missään nimessä huonoja ole
Eipä se toisaalta Paradise Lostinkaan alkuvuosien voittokulkua hidastanut. Ihan niin ei käy, vaikka huomaa tyylilajin vaatimusten kasvaneen vuosien varrella. Netherin debyytti saattaa toimia jollekin noviisille hyvänä porttina oikeasti tasokkaiden ja luovien bändien pariin. Tuohon aikaan taitotaso ja uskallus oli vielä niin vähissä, että alan bändejä ei liiemmin ollut, ja niidenkin joukosta Celestial Season erottui omaperäisyydellään. Täyteläisesti soivan bändin käytössä on perussoitinarsenaali lievillä kosketinhöysteillä täydennettynä. Vaan kitarafaneillehan tämä levy on tehtykin, eikä käy kiistäminen, etteikö Keskinen hallitsisi instrumenttinsa salat. Kadonneesta klassikosta ei ehkä uskalla puhua paatuneinkaan fani, mutta hyvältä levy yhä kuulostaa. Genren perisynti eli huonot sanoitukset vaivaavat tätäkin levyä, eikä Zalesky ole kovin kummoinen tulkitsija, vaikka laulaa osaakin. Hitaudestaan ja jylhyydestään huolimatta se ei luotaa epätoivon tuskaa tai musertavaa tunteiden alhoa. Elementit ovat paremmin balanssissa ja biisinkirjoitukseen on panostettu. Debyytti on levyistä romuluisempi, mutta yllättävän hyvin sekin nykyvaatimuksilla toimii. Koskettimista vastaa Ariel Perchuck ja laulusta Piotr Zalesky. Hollantilaisen Celestial Seasonin kaksi ensimmäistä albumia edustivat aikoinaan melankolis-melodisen doom deathin ensimmäistä aaltoa niin sydämeenkäyvästi, että neljännesvuosisata myöhemmin pelkäsin lumouksen särkyvän. Aggressio on niin pintapuolista ja läpinäkyvää, että Dark Funeralin heikoimmat hetket tuntuvat tähän albumiin verrattuna pelkältä juhlalta. Tänä syksynä on näemmä ilmestynyt uusi albumikin. Yhtyeen orgaaninen soittotatsi on jäntevä ja elävä, eikä turhia kikkailla. Enää ei ehkä annettaisi anteeksi esikoisalbumi Forever Scarlet Passionin (1993) päätösraidan For Eternityn omiin jalkoihin kompastelevaa soittoa. Jotenkin Echolotilla on silti raikas ote: se ei yritä olla maailman raskain tai synkin, vaan tarjoilee myös liki enkelimäisiä osioita, vaikka välillä rysähtää ja rähähtää todella painavasti. Nyt on vuorossa neljäs levy jälleen uusilla soittajilla, Keskisen lisäksi ainoastaan basisti JJ Hjelt ja rumpali Make Lievonen edustavat vanhaa kokoonpanoa. Täysin varauksetta en Incarnate Deitylle lämpene, mutta varsin lupaavalta sen debyytti kuulostaa. Ja kuten kappaleiden pituuksista voi päätellä, siirtymisissä ei ole kiire. Solar Lovers (1994) on albumeista selvästi sofistikoituneempi ja valmiimpi, mutta lopulta vain aavistuksen verran edeltäjäänsä parempi. Musiikki on teknistä ja progeiluun taipuvaa, mutta samaan aikaan ytimekästä ja ajoittain jopa kohtuullisen brutaalia. Vielä tässä vaiheessa genren kehityskulkua sielua ei ollut saatu siivottua pois kaiken tarkoitushakuisen sinfonisuuden ja eteerisyyden tieltä. Jalansija undergroundissa oli taattu. Joni Juutilainen CELESTIAL SEASON Forever Scarlet Passion Solar Lovers BURNING WORLD Näihin albumeihin tarttui pelonsekaisin tuntein. Harvoin sanon näin, mutta ehkä levy olisi voinut olla hitusen pidempi, se kun tuntuu loppuvan ennen aikojaan. Between Shades and Shadowsin juonena on nopeasti tikuttava black metal, joka viittaa niin moneen entuudestaan tunnettuun bändiin, että yksilöllisyyttä Netherin musiikista on aivan turha lähteä hakemaan. Voihan tätä seikkaa toki pitää myös positiivisena. Bändi rakensi omintakeisen soundinsa dominoivan viulun, groovea tavoittelevan rokkaavan soiton ja mörinälaulun varaan. Mikko Malm ECHOLOT Destrudo CZAR OF CRICKETS Kolme biisiä, vajaat 40 minuuttia. Kokoonpanomuutoksista huolimatta musiikki on sitä samaa kuin ennenkin eli neoklassista, progevivahteista power metalia. Mies ei ole tyhjäpäinen tiluttelija vaan panostaa virtuositeetin lisäksi myös melodisuuteen. Post-rockin ja -metalin, sludgen, doomin ja black metalin kautta ilmaisuaan rakentava yhtye matelee jännittävän eklektisissä maisemissa. Äkkiseltään Theodicyn voisi todeta liikkuvan jossain Fleshgod Apocalypsen, keskivaiheen Carcassin ja At the Gatesin välimaastossa. Uskaltaisin arvella Celestial Seasonin vetovoiman osittain jopa perustuvan siihen, kuinka silottelematonta ja ronskia sen tarttuminen lähtökohtaisesti herkkään ilmaisuun oli. Ehkä jotain bändin tavoitteista kertoo tarttuminen Ultravoxin kasarihittiin Vienna. Kolmikon soinnissa on yllättävän humaaneja sävyjä tummine ja vaaleine laikkuineen kummankaan saran dominoimatta. Muuta merkitystä tälle albumille on hankala keksiä. Mikko Malm NETHER Between Shades and Shadows ART GATES Belgialainen Nether (tai siis nether, kuten haluttu kirjoitusasunsa ilmeisesti seisoo) on vuoden ikäinen kokoonpano, joka on päättänyt kaikessa viisaudessaan putkauttaa ensitöikseen ulos kokopitkän albumin. Muiden jalanjäljissä kulkemisessa ei ole tietenkään mitään vikaa, mutta edes jonkinlainen pieni häivähdys omasta musiikillisesta ilmeestä oli suotavaa. Solar Loversin jälkeen tiemme erkanivat, ja Celestial Season siirtyi stoner rockin puolelle palatakseen myöhemmin alkupisteeseensä. Kappaleet aaltoilevat melkoisesta jyrinästä ja ärjynnästä pölyisempiin utukerroksiin tämänkaltaisen kaman kohdalla sinällään aika tavanomaiseen tapaan. Keskinen palasi kehiin vuonna 2012 ja julkaisi uuden miehistön kanssa The Last Horizonin (2014). Antti Luukkanen KENZINER Phoenix PURE STEEL Kenziner on kitaristi Jarno Keskisen luomus, joka sai syntynsä vuonna 1994. Siirtymät tunnelmasta toiseen ja liikehdinnät erilaisten otteiden välillä ovat jännittävän luontevia. Phoenix on omassa tyylilajissaan ihan kelpo levy, mutta mitään uutta ja ihmeellistä se ei kyllä tarjoa. Lähes tauottomalta tuntuvan rumputulen seassa räpiköivä bändi kuulostaa siltä kuin sen ainoa tarkoitus olisi tuottaa mahdottoman rajulta kuulostavaa black metalia, mutta eihän tällainen meininki vakuuta ”rajuudellaan” yhtään ketään. Yhtye julkaisi kaksi levyä, minkä jälkeen se jäi tauolle. sorru ylimaalliseen paisutteluun, vaan kaikkea nautitaan kohtuudella, niin kuin kristitylle tietysti hyvästä onkin. Pitkän kaavan mukaan siis mennään, ja taitettava matka on aika maittava. Vähin ja hitain nuotein toimivakARVIOT 63. Välillä on vietetty vuosikymmen sapattia. Se oli perustanut asemapaikkansa The Gatheringin, My Dying Briden ja Paradise Lostin muodostaman kolmion keskipisteeseen kuulostamatta suoranaisesti yhdeltäkään mainituista. Tässä on onnistuttu jollain ihmeen tavalla syömään kakku ja pitämään se
Kantrimuusikko Shooter Jenningsin kanssa työstetty levy huokuu rentoutta, vapautuneisuutta ja ajoittain jopa pirteyttä! Ei silti hätää, Manson osaa yhä viiltää terävästi, mutta tällä kertaa hänen pakkinsa työkalujen määrä on suurempi ja valikoima vaihtelevampi. Mikko Malm RAGING SPEEDHORN Hard to Kill RED WEED Raging Speedhorn nousi pinnalle kovalla rytinällä vuonna 2000 julkaistulla nimikkodebyytillään, joka oli etenkin vaikutusvaltaisen Metal HIIDENHAUTA Riivin INVERSE Suomeksi laulettu metallimusiikki on äärimmäisen herkkä laji, joka erottaa todelliset tekijät tuhkanharmaasta massasta. Harvest on ihan mielenkiintoinen kuriositeetti ja monille jopa ihan pakkohankinta, sillä useimmat kokoelman kappaleista ovat olleet saatavilla vain rajoitetuilla julkaisuilla. Särövalinta on jo itsessään kulunut ja tylsä, mutta turhan kesyksi jätettynä se häiritsee vieläkin enemmän. Kyseessähän on vieläpä yksi albumin parhaista raidoista. Toteutus sen sijaan jättää vähän haljun maun. Historiaa on takana vuosikymmenen verran, ja näin toisen pitkäsoiton kohdalla bändin kuolometallista on saatu karsittua suurimmat oksat. 1990-luvulla hän oli vieraantuneen ja ahdistuneen teinimassan äänitorvi, joka tarjosi apokalypsia ja ruokaa ajatuksille. Raskasta ja hitaampaa murjontaa on mukana runsaasti, mutta ei onneksi laahustamiseen asti. Riivin on lupaava ja tasapainoinen albumi, joka osoittaa viisikon löytäneen musiikilleen linjan, jota on luontevaa kulkea. Toisinaan karskimmat metallivälikkeet sopivat sävellyksiin oikein mainiosti, toisinaan ne vain häiritsevät kokonaisuutta. Aivan samalla tasolla raahelaiset eivät kuitenkaan vielä pelaa. Vuosituhannen alussa ilmestyneet Holy Wood (In the Shadow of the Valley of Death) ja The Golden Age of Grotesque porskuttivat vielä jotenkuten, mutta sen jälkeen alkoi tuntua, että Manson oli sanottavansa sanonut. Kolmannella albumillaan esiintyvä Hiidenhauta on saanut hyvää palautetta jo aiemmilla levyillään, mutta uusimpansa johdosta on aika toivottaa satakuntalaiset tekijäporukoiden joukkoon. Mikko Malm SPIRITUAL HOLOCAUST Echoes of the Apocalypse MORE HATE En tiedä, onko Spiritual Holocaust nimennyt itsensä Hate Eternalin debyytiltä löytyvän kappaleen mukaan, mutta ei se väärin olisi. Esimerkiksi Petäjä-kappaleessa tykitellään varsin mielenkiintoisissa merkeissä, enkä pitäisi lainkaan pahana, vaikka vastaavia ”irtiottoja” kuultaisiin jatkossa lisääkin. Jälkimmäisestä käy hyväksi esimerkiksi akustinen Broken Needle, joka on kaikessa intiimiydessään ja vilpittömyydessään mitä parhain tapa päättää levy. Umpiruotsalaista ja perituttua Boss HM-2 -säröä suosiva kitarasoundi jätetään jotenkin puolitiehen. Suomen synkästä kansanperimästä veistellyt tekstit on kirjoitettu kalevalamittaan, mikä toimii Hiidenhaudan kohdalla mainiosti, eikä pelätystä kompastelusta ole sanoituksissa tietoakaan. Tiukan vanhakantaisena pysyvä mättö nyökkäilee pääasiassa ruotsalaisten puoleen, joskin yllättävänkin runsaasti käytetyistä melodioista löytyy luonnollisesti myös kotimaista henkeä. Ei kuitenkaan välttämättä musiikillisesti vaan pikemminkin taiteellisesti. We Are Chaos tuntuu kotiinpaluulta. Kimmo K. Pääasiassa keskitempoisena rytyyttävät kappaleet käyttävät blastia lähinnä mausteena, eikä bändi yritä esiintyä muutoinkaan genrensä hirmuisimpana tykittäjänä. Mansonin musiikki ja sanoitukset tuntuvat jälleen kumpuavan aidosta paikasta, ja ajan tuoma kypsyys on vain parantanut tuotetta. Ainakin musiikillisesti. Mies kuitenkin löysi sisäisen Thin White Dukensa ja palasi ruotuun suhteellisen miellyttävällä The Pale Emperorilla (2015), eikä edellinen levy Heaven Upside Down (2017) ollut sekään hullumpi. Sama mieltymys vastakkainasetteluihin toistuu musiikissakin, muttei aina kovin jouhevin lopputuloksin. Harvest Songs of Autumnal Landscapes and Melancholy on kokoelmalevy, joka kasaa yhteen miehen uran kymmenen ensimmäistä vuotta tarjoillen varhaisia äänityksiä ja harvinaisuuksia. Synkeää tunnelmaa maalaillaan hyvin toimivien kitaraleadien avulla, eikä sävellyksissä ole muutoinkaan mitään selkeää vikaa. Kotikutoinen ja hieman voimaton äänimaailma leimaa myös rumpuja, vaikka soitossa ei ole mitään vikaa. Luotan siihen, että yhtye kykenee repimään konseptistaan irti jatkossa vielä tätäkin enemmän. Hiidenhaudan sävellykset eivät ole mitenkään poikkeuksellisen erikoisia, mutta muutamissa biiseissä on kaivattua persoonallisuutta. Koskinen MARILYN MANSON We Are Chaos CAROLINE Brian Warnerin matka transgressiivisesta shokkirokkarista kypsäksi taiteilijaksi on ollut monivaiheinen eikä aina niin helppo. Autoritäärisiä puhesampleja, mystistä spoken wordiä ja raivokasta manaamista sisältävä levy on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia tunnelmia ja mielenmaisemia. si kolmikoksi Echolot soikin hämmästyttävän vakuuttavasti. Raskaan industrialin rinnalle on tullut tummaa elektroa, syntikkapoppia ja jopa sitä kantria. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Riivin on bändin energisin ja ”roskaisin” julkaisu, joka välittää melodista dark/black metalia esimerkiksi Ajattaran jäljillä, mutta tarvittavan omaleimaisesti. Kari Koskinen MOSAIC Harvest Songs of Autumnal Landscapes and Melancholy EISENWALD Mosaic on saksalaisen Martin van Valkenstijnin vuonna 2005 perustama yhden miehen projekti, jonka black metal -vaikutteinen neofolk hohkaa muinaisuutta ja melankoliaa. Spiritual Holocaust on yhtye, joka periaatteessa tietää mainiosti, mitä on tekemässä, mutta sen tehoja ei saada vieläkään parhaalla mahdollisella tavalla esille. Tällainen musiikki jää alkuinnostuksen jälkeen harmillisen usein arkistoihin pölyttymään, mutta Destrudossa on sen verran kiehtova aura, että se saattaa vaatia paluuta soittoon useamminkin. Uusi We Are Chaos osoittaa vihdoin, että Manson on löytänyt itsensä uudelleen ja on ennen kaikkea sinut oman taiteilijuutensa kanssa
Kuudes levy Hard to Kill on yhtyeen ystäville tuttua kauraa, siis groovaavaa kitarariffittelyä kahden huutajan komennuksessa. Hieman yllättäen levyn parhaat herkut on jätetty sen loppupuolelle. Jaakko Silvast CANNIBAL ACCIDENT Shotgun Selfie OMAKUSTANNE CANNIBAL ACCIDENT / SKULMAGOT Split OMAKUSTANNE Neljännen pitkäsoittonsa kynnyksellä kyökkäilevät turkulaiset eivät ole iän myötä ainakaan rauhoittumassa. Vuoden 2018 Manor of the Se7en Gables jatkoi siitä, mihin edellislevy jäi, mutta musiikillisesti hiukan tasapaksummin. Viime vuonna julkaistu split ja tulevan albumin sessioissa äänitetty ep sikailevat tutun epäkorrektilla epänuotilla siellä missä grind ja törky ovat ikuisesti muodissa. Vuoden 2016 debyytti Sweet Hollow sisälsi melkoisen täydellistä King Diamond -pastissia useammallakin ässäbiisillä. Neljä studioja neljä liveraitaa sisältävä Shotgun Selfie palauttaa uskon Cannibal Accidentin osaamiseen, sillä jäljestä huomaa heti, että nyt ollaan liikkeellä hieman perinpohjaisemmalla asenteella. Bändin parempaa osaamista edustavat laulut toimivat mainiosti, kun kaksi solistia päästelee vuoroin rähjäten, vuoroin vahvasti koristen. Soundissakin on enemmän särmää ja potkua, mikä antaa kappaleille selkeästi enemmän voimaa. Bändin rouhinta menee yhä mukavasti kengän alle, eikä kokoonpanoaan reilulla kädellä uusinut sekstetti ole lähtenyt säätämään ”menestysreseptiään” uusiksi, vaikka siihen kieltämättä olisi jo hieman tarvetta. Siinä missä jenkkikollegansa nytkyttivät usein pintapuolisesti rähisevissä merkeissä, Raging Speedhornissa oli aitoa vaarantuntua. Hard to Kill ei ole missään nimessä huono albumi, mutta se on vedetty Raging Speedhornin asteikolla turhankin varman päälle. Neljä oivallista liveraitaa kertoo, että bändin keikkasoitto rullaa, mutta paikan päällä efekti on vielä parempi. Korpskrist jatkaa samoilla linjoilla tarjoten kenties vieläkin ruhjovamman annoksen murhaavalla sykkeellä hakkaavaa kuoloa. Julkaisun parhaaksi raidaksi nousee avaus Shotgun Selfie, johon on saatu mieleenpainuva ja hienosti groovaava riffi. Cannibal Accidentin rietastelu on levyltäkin maittavaa, mutta pelkkä audiopuoli ei nosta bändiä muiden kaltaistensa yläpuolelle. Ero Malus Corpusin äänimaailmaan on selkeä. Bändi turvautuu blastaukseen hieman liian herkästi, vaikka vaihdetta kannattaisi varioida dynamiikan nimissä enemmänkin. Haulikolla räpsy! Kari Koskinen SA SK IA P E TÄ JÄ ARVIOT 65. Bändi ei edelleenkään apinoi suoraan mitään yksittäistä tyylisuuntaa tai yhtyettä, vaan homma hoituu perusasioista kasatulla ja juuri sopivasti omanlaista virettä sykkivällä otteella. Kappale on kuin luotu livemyllytytykseen, mikä pätee periaatteessa koko bändiin. Kahden edellisalbumin tarinallisen trilogian täydentää tuore Return to Hemmersmoor, joka on kansitaiteeltaan komea paketti ja musiikiltaan perusvarmaa riffiryskettä muutamilla melodiakoukuilla ryyditettynä. Keikoilla nähtävä rekvisiitta, yleinen sekoilu ja räävittömyys sen sijaan valmistelee viihdyttävän paketin, jota tohtii suositella häpeilemättä. Väärentämätön rässimättö on vahvasti läsnä, ja sitä yhtye tekee taidolla. Ruoditaanpa aluksi viime vuonna ilmestynyt splitjulkaisu. Malus Corpus oli vakuuttava avaus harkittua ja väkivaltaisesti jyräävää, raskasta death metalia, jonka pahimmat lastentaudit oli karistettu pois. Ensikuuntelujen aikana levyn ainoaksi miinukseksi nousee sama asia kuin debyytillä, eli kappaleiden väliset erot eivät vaikuta muutamia hivenen hitaammalla tempolla runttaavia raitoja lukuun ottamatta kovin selkeiltä. Kappaleet itsessään rytkyttävät menemään ilman sen kummempia koukkuja, eikä nelikosta jää rehellisesti sanoen mieleen juuri mitään. Themin konsepti on sen verran mielenkiintoinen, että seuraavien levyjen suhteen jää vielä nälkää. Seinille sitä ei onneksi heitellä. Kun Helvetin vanha kiulu irtoaa lähtötelineistä, sen todellakin tuntee. Melodioitakin löytyy, mutta niiden tehtävänä on vuodatella vain pientä lammikkoa sinne tänne. Bändin toivoisi astuvan rohkeammin mukavuusalueensa ulkopuolelle, sillä kun miehet viimeksi tekivät niin, tuomisina oli järjettömän kova Before the Sea Was Built (2007). Myös heti perään jyrähtävä nimiraita tekee perusteellista tuhoa. Toisaalta mainittu ei jää tälläkään kertaa häiritsemään, sillä jumalattoman tukeva ja mehevä soundimaailma antaa turpasaunalle aivan erityistä vakuuttavuutta. Kari Koskinen Hammerin hehkutuksen kohteena. Mitään yllättävää tässäkään ei tarjoilla, mutta kolme vajaat kolmiminuuttista raitaa toimii hienosti. Loppujen lopuksi ylempänä mainitsemani miinus ei siis olekaan kummoinen. Bändi iskettiin nu-metal-karsinaan, vaikka englantilaisen Corbyn pikkukaupungin poikien meno oli oikeasti jotain aivan muuta. KORPSESOTURI Korpskrist XTREEM Huvitus yhtyeen nimestä hälveni lopullisesti viimeistään siinä vaiheessa, kun Korpsesoturi julkaisi parisen vuotta sitten debyyttipitkäsoittonsa. Vuoden ehdotonta parhaimmistoa sarallaan. Erityismaininta voimakkaalle örinälle, joka on kauttaaltaan laatua. Cannibal Accidentin neljän kappaleen osuus sutaistaan läpi seitsemässä minuutissa. Silti toivoisin, että laulaja KK Fossor vetelisi jatkossa enemmän Sweet Hollow’lta tuttuja Kinkku-falsetteja – etenkin, kun alkuperäiseltä tekijältä ei saa uutta materiaalia kuin nyhtämällä, jos sittenkään. Them ei vertaudu enää yhtä simppelisti King Diamondin teoksiin, vaan ennemminkin ehtaan jenkkipoweriin ja etenkin takavuosien Iced Earth -katalogiin. Joni Juutilainen THEM Return to Hemmersmoor SPV Saksalais-yhdysvaltalaisen Themin konsepti on mielenkiintoinen: thrashpitoinen vanhan liiton hevi moderneilla soundeilla ja kauhuteemalla. Kuusikko kävi kimppuun kuin känninen lauma Black Sabbathista ja Panterasta diggailevia jalkapallohuligaaneja, eikä romuluinen meininkinsä ole tuntunut hellittävän tähän päivään mennessä. Skulmagot suoriutuu osuudestaan paremmin. Kyllähän tästä toki vieläkin voi Sotajumalan henkeä bongailla, mutta Korpsesoturi on vielä pykälän brutaalimpaa ja hengeltään primitiivisempää toimitusta. Vanhaa Cannibal Corpsea mukaileva mättö on häpeämätöntä tribuuttia The Bleedingin (1994) aikaiselle mätkeelle. Hieman kotikutoiselta kuulostavan tylsä soundimaailma jää häiritsemään ja alistaa biisit tasapaksumman kuuloisiksi kuin ne ovatkaan. Korpskrist viehättää heti ensipuraisullaan, mutta lisäkuunteluilla sen pahantahtoisen synkeästä tunnelmasta alkaa erottua tappamiseen käytettyjä sävyjä
Kakkoslevynsä on perinnekuolon ystävälle perin mukavaa kuunneltavaa, mutta lajia pystytään toteuttamaan tarttuvamminkin. Tuloksena on laadukasta, helposti kuunneltavaa hyvän mielen musaa. Jaakko Silvast OLD MOTHER HELL Lord of Demise CRUZ DEL SUR Sakemannitrion autenttinen, trendejä kaihtava tosihevi on yhtyeen kakkoslevyllä puitteiltaan juuri oikeanlaista, mutta kun niin eeppisiä sfäärejä hakeva laulu kuin riffittely jää ikävästi puolitiehen, kokonaisuus on lähempänä lahnaotetta kuin rautaisen nyrkin jämäkkää puristusta. Namikat kaakkoon sen suurempia murehtimatta. Torihousuja se ei saa kuitenkaan vetämään jalkaan. Aivan mainostetun Autopsyn mädäntyneisyyden asteelle ei vajota, mutta yleisesti hyväksytystä kauluspaitakuolosta ollaan kaukana. Tämä kolmen biisin pikakatsaus herättelee faneja pitkäsoiton edellä. Perustavaa laatua olevista puutteistaankin huolimatta Lord of Demise on yllättävän helppoa ja mukavaa kuunneltavaa. Biisien rakenteissa olisi napakoittamista, samoin rumpusovituksissa. Levyn nimi kertoo kaiken oleellisen. Omaperäistä tämä ei ole, vain hemmetin hyvin tehtyä rujomman death metalin riemujuhlaa. Dawn of Reintoxication on ilmeisestä tributoinnista ja pienimuotoisesta nimihassuttelustaan huolimatta toistuvaakin kuuntelua kestävää tavaraa, jonka törkyisyyden alta löytyy tonkimalla oma viehätyksensä. Perpetual Ragen vahvuudet piilevät purevissa riffeissä ja tamperelaiDisrupted. Tami Hintikka REPUKED Dawn of Reintoxication SOULSELLER Kun elämässään liikaa Absolut Vodkaa ja death metalia nauttineet ruotsalaiset alkavat toteuttaa itseään, jälki on Repukedin kaltaista visvanlevitystä. Epätasaisuudesta huolimatta oikein lupaava näyttö, ja bändi menee ehdottomasti seurantaan. Se nokilleenmenon uhka, joka sopii käppäheviin, ei yleensä passaa kirkassoundiseen, hitusen progressiiviseen voimametalliin. Disrupted rypee huolella vanhakantaisen ja suoraviivaisen svedudeathin karsinassa, ja nämä biisit voisivat löytyä soundimaailmaa myöten alkuajan Graven tai Entombedin levyiltä. Sekä soundeihin, sävellyksiin että yleisolisti karjuu kuin nuori Matti Kärki konsanaan. Teemu Vähäkangas ELECTRIC MOB Discharge FRONTIERS Brassien debyytin ennakkoluuloton ja monipuolinen ote hard rockiin on perin ilahduttava. Näiden kahden seikan varaan voi laskea jo paljon, mutta kokonaisuus olisi kaivannut vielä vähän hiomista. Renan Zontan keuhkot ovat kunnossa, ja miehen tulkinnassa on tällaiseen musiikkiin lähes täydellisesti sopivaa kukkomaista röyhkeyttä, jota ilman Electric Mob olisi vain yksi bändi monien joukossa. Wobbler. Mättäminen on välillä lähes erinomaista, joskin pienet lastentaudit vielä vähän vaivaavat ja punainen lanka hukkuu ajoittain. Miehistön ikä on iloinen yllätys, nuorin soittajista kun on vasta 16-vuotias, eli rässäys ei onneksi ole pelkästään vanhojen pierujen varassa. Wombripper painii samassa uusvanhassa kuolonkehässä ruotsalaisen Likin kanssa. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Boss HM2 -kitarasoundi murisee kuin olisi leivottu narulle Sunlightilla vuonna 1991. paan Messiah-nälkään ja näyttävät yhtyeen nykykunnon. Kaikesta hyvästä huolimatta debyytti on vielä raakile. Mega SARCATOR Sarcator REDEFINING DARKNESS Vuorossa on todella vimmaista kaahausta, kun ruotsalaiset tykittävät ilmoille äkäistä old school -henkistä death/thrashiä. Mega MESSIAH Fatal Grotesque Symbols – Darken Universe HIGH ROLLER Sveitsiläinen pitkän linjan thrashkonkari tekee paluuta 26 vuoden jälkeen. Ja mikäpä sen loogisempaa, että ensimmäinen laatuaan on ehtaa vanhan liiton ruotsikuoloa. Grit Your Teethillä Vega ei juutu junnaamaan perushyvässä AORloopissa, vaan tekee asiat genren perusmassaa kekseliäämmin ja paremmin. Jaakko Silvast WOMBRIPPER Macabre Melodies MEMENTO MORI Venäjän Nizhny Novgorodista ei olekaan vielä tullut levyä arvosteltavaksi. Toimitus on leppoisaa, kiitos bluesahtavan meiningin, joka viittaa erityisesti 70-luvun klassiseen rockiin. Tuplakompin päällä vonkuu Dismember-tyylinen melodia, ja DISRUPTED Pure Death MEMENTO MORI Asenne on Boss HM-2. Kolmihenkinen Wombripper ymmärtää edustamansa tyylilajin jokaisen niksin. Vuodesta 2009 toiminut yorkilaisryhmä ei alkujaankaan ollut mikään kuriositeetti, vaan Vegan kantavana voimana toimivilla Martinin veljeksillä Tomilla (basso, kitara) ja Jamesillä (koskettimet) on lajityypistä pitkä kokemus. Osuvampi asetelma onkin nauttia levyn tahtiin muutama yksikkö K-ketjun lagerväritrilogiasta kalsarisillaan kotisohvalla. Teemu Vähäkangas PERPETUAL RAGE Flames from Below UNDERGROUND SYMPHONY Kuopiolaisyhtyeen kolmas jatkaa aiempien julkaisujen sävellyksellistä kaavaa, joskin vanhan liiton perushevipoljento on saanut aiempaa vauhdikkaamman ja teknisemmän olomuodon. Uusi nimikappale ja pari uusintatulkintaa bändin kasarivedoista tarjoavat pientä naposteltavaa pahimsessa Ultimatiumissakin äänijänteitään revittelevässä Tomi Viiltolassa. Kymmenen biisiä ajetaan pihaan painavasoundisesti, ja tyypit louhivat instrumenttejaan nopeasti ja taidokkaan brutaalisti. Oivaa ja hieman omintakeisesti askeltavaa rässiä olisi tarjolla. Tomi Pohto VEGA Grit Your Teeth FRONTIERS Brittikuusikko Vega tekee kuudennellaan tavoilleen uskollisesti pesunkestävän pirteää aikuisrockia. Parissa biisissä vedetään varsin rokkaavalla vaihteella kuin The Crown ikään, ja esitietojen mukaan nelikon toinen kitaristi onkin Crownin Marko Tervosen jälkikasvua, joten ihmekös tuo
Bändi höystää seerumiaan myös uruilla, ja jumittavaa bluesmeininkiäkin on aistittavissa. Mikko Malm GLACIER The Passing of Time NO REMORSE Glacier eli 1980-luvun puolivälissä kolmen pienjulkaisun verran, pistettiin multiin ja on nyt herätetty elävien kirjoihin alkuperäisen laulajan voimin. Mega LEEKO NORSU Eskapismin perusteet OMAKUSTANNE Räppimetallilla mennään. Raato ei ihme ja kumma löyhkää tippaakaan, sillä The Passing of Time on kauttaaltaan viriiliä power heavy metalia Amerikan malliin. Bändin viides levy sisältää kaksi pidempää eeposta sekä kaksi hieman lyhempää teosta. Italialainen Vesta on päättänyt tarttua haasteeseen ja esitteleekin toisella levyllään aiheesta astetta tanakamman tulkinnan. Mega tä. Pakkohan tästä on pitää, vaikkei kyseessä ole mikään ikimuistoinen levytys. Odyssey ei räjäytä patoja saati tajuntoja, mutta se on tyylikäs ja tasaisen tappava kokonaisuus, jota on ennen kaikkea mukava kuunnella. Basistilaulaja Laura Wagnerin ääni on suloinen, mikä luo levylle kieroutuneen aavemaisen tunnelman. Wobblerin heikkous on ironisesti myös sen vahvuus: bändi onnistuu vähän liiankin hyvin pyrkimyksessään emuloida klassista progesoundia. Riimejäkin voisi hiukan hinkkailla, niiden aiheet kun tuntuvat suhteellisen teräviltä. Julkaisija mainostaa levyä klassikoksi, mutta nyt ensi kertaa levyyn tutustuneena myönnän ainoastaan kulttistatuksen. Pääosin kuvio on hienosäätöä vaille kuosissaan, mutta satunnaiset melodiset laulut eivät oikein kanna. Kimmo K. Koskinen VITAM AETERNAM The Self-Aware Frequency CRIME Monikansallinen Vitam Aaeternam päätti heittää kaikki ainekset kerralla kattilaan ja keittää niistä monimuotoisen ja melko hämmentävän sopan. Hieman banaali ja pastissinomainen jälkimaku tästä väkisinkin jää, eikä levystä tunnu löytyvän selkeää punaista lankaa. Mega HOUSE OF LORDS New World – New Eyes FRONTIERS Vaikka orkkiskokoonpanosta on jäljellä enää laulaja James Christian, Amerikan hardrokkareiden tuorein albumi soi juuri niin komean tyylipuhtaasti kuin vain ammattimiesten yli 30 vuoden kokemuksella voi. Orkesterin paukuttama vauhdikas teutoninen heavy/protospeed metal tuo vahvasti mieleen aikalaisensa Living Deathin ja osaltaan myös alkuaikojen Acceptin. Sen sijaan The Tower of Broken Bones nousee levyn ässäbiisiksi. Vaan jos koko albumi olisi kyllästetty Eldest and Truest – Live for the Whip -avauskaksikon kaltaisilla yksinkertaisen tehokkailla iskuilla, se viiltyisi tajuntaan kallon halkaisemalla eikä vain takoisi hamarapuolella. Mikko Malm tavalla ei ole kuitenkaan vielä hioutunut huippuunsa. Yhtye panostaa aitoon luomusoundiin ja vanhoihin analogilaitteisiin. JAHBULONG Eclectic Poison Tones GO DOWN Hitaasti hyvä tulee, tuumaa italialaistrio laahustaen Sleepin ja Electric Wizardin savuvanavedessä. Nyt lopputulos on kelvollinen, mutta enemmänkin olisi lupa odottaa. Ataraxialla on taitoa ja näkemystä, mutta tällä kertaa sävellykset eivät juuri puhuttele. Mikko Malm MAD BUTCHER Metal Lightning Attack RELICS FROM THE CRYPT Mad Butcherin debyytti vuodelta 1985 on palautettu germaanisia metallikryptoja koluamalla päivänvaloon. Täydellinen levy niihin tilanteisiin, kun ei keksi mitä kuuntelisi. Ryhmä on pitkän linjan puurtaja, ellei peräti pioneeri, joka on pukannut ulos pitkäsoittoja jo 30 vuoden ajan. Avausbiisi Under the Influence of the Fool käynnistyy kunnolla vasta viiden minuutin kohdalla. Soitto on tiukkaa ja biiseissä välillä hyvä draivi, kun ottaa huomioon, että peruskaavoja ei pahemmin käytetä. Vaikka Jahbulong häviää svengissä ja soundin syvyydessä esikuvilleen, albumin neljä kappaletta hypnotisoi hienovaraisesti puolelleen. Se kuulostaa rennolta mutta raskaalta, eteeriseltä mutta jämäkälseen tulkintaan jää kaipaamaan enemmän lämpöä ja syvyyttä, joita toivon mukaan löytyy kokemuksen myötä. Hatunnosto multi-instrumentalisti Pedro Maulle visiosta ja yksin puurtamisesta. Teemu Vähäkangas VESTA Odyssey ARGONAUTA Post-rock oli kuuminta hottia vuosituhannen alussa, mutta genre hiipui hiljalleen, eikä siltä suunnalta ole tullut pitkiin aikoihin järin kiinnostavaa musiikkia. Oma suosikkini on 19-minuuttinen päätöskappale Merry Macabre, joka esittelee yhtyeen taitavimmillaan. Basisti-solisti Myöhä on ihan ok räbäyttäjä, mutta mies saisi kaivaa flow’hunsa vielä enemmän tulta ja tappuraa. Pastissinomaisuus ei toki haittaa, jos taustalla on vahvoja sävellyksiä. Käsillä oleva uutuustuote tarjoaa elähdyttäviäkin kokemuksia, mutta turhan usein sitä vaivaa ulkokultaisuuden tunne ja vaikutelma siitä, että tämä kaikki on tehty jo monta kertaa aiemmin joko yhtyeen itsensä tai jonkun muun toimesta. Silkworm tuo mieleen Pixiesin tarttuvimmat kappaleet. Paikka paikoin Moth Mother päätyy kuitenkin pitkäpiimäiseksi, eikä albumi kanna aivan kymmentä kappaletta. Kollektiivin musiikista löytyy yhtymäkohtia niin Mike Pattonin projektien, Diamanda Galasin, Arcturusin, Portisheadin, Björkin kuin Ulverinkin tekemisiin. Mega KNEEL Ailment RAGING PLANET / PLANET K Kneel suorastaan pursuaa kimurantteja matikkametallija djent-rytmityksiä. Kesäisenkepeissä menopaloissa ja slovareissa on riittämiin kypsytellyn juustoisia melodioita, joiden ansiosta tunnelma on kauttaaltaan vastustamattoman hyväntuulinen ja kasarihenkisyydestään huolimatta ajaton. Polveilevat rakenteet ovat haastavia, ja saakin olla genren kova fani, että tästä saa jotain irti. Hyvin soitettu ja hyväsoundinen levy on joka tapauksessa suht asiallista kamaa. Vitosbiisi Metamorphosis on kaunis välisoitto, ja kappaleen melodista dynamiikkaa olisi kaivannut levylle enemmänkin. Parhaimmillaan yhtye kuulostaa instrumentaaliversiolta Toolista. Taito valjastaa musiikilliset visiot oikealla Helstar. Rujot makkarisoundit sopivat sisäänpäinkääntyneeseen meininkiin. Jonkun toisen soittajan mukaantulo voisi tosin vähän laventaa otetta ja tuoda vaihtelua. Ne ovat toki muotopuhtaita ja parhaimmillaan varsin kelpoja, mutta kokonaisuus on valitettavan keskinkertainen. Trion soittoa on miellyttävää kuunnella, ja kappaleisiin on onnistuttu säveltämään suvantovaiheiden lisäksi tarpeellinen määrä koukkuja, mikä tuo levylle mukavaa ryhdikkyyttä. Pasi Lehtonen WOBBLER Dwellers of the Deep KARISMA Norjalainen Wobbler soittaa klassista progressiivista rockia hyvin pitkälti esikuviensa Yesin, King Crimsonin, Gentle Giantin ja ELP:n hengessä. Mega ATARAXIA Quasar ANNAPURNA Italialainen darkwave-yhtye Ataraxia on pyrkinyt yhdistämään musiikissaan menneen ja modernin, pyhän ja profaanin. Mikko Malm LAZY LEGS Moth Mother TARTARUS Portlandistä tuleva duo tarjoilee melkoisen sekamelskan tunnelmointia shoegazen, grungen ja doomin äänimaisemissa. Lupaavaa menoa joka tapauksessa. NAPAKAT 67. Pasi Lehtonen SURUT Surut OMAKUSTANNE Surut kuulostaa jo ensimmäisellä julkaisullaan hämmentävän valmiilta, vaikka valitsemansa musiikillinen polku ei ole helpoin mahdollinen. Termiviidakosta voitaisiin valita blackgaze, joka tarkoittaa selkokielellä ahdistusta ja haikeutta huokuvaa hardcorea, johon on vaikuttanut merkittävissä määrin niin black metal kuin kaikenlainen post-metal-maalailukin. Superhidas The Eremite Tired Out päättää levyn mallikaasti. Ajoittain albumi tarjoaa aavistuksen siitä, että yhtyeellä on mahdollisesti käyttämättömiä valttikortteja pakassaan. Menossa on rutkasti omia sävyjä akustista kitaraa myöten, vaikkakin mieleen tulee Rage Against the Machine Limp Bizkitin rytmiryhmällä varustettuna. Udon ja kumppanien tasolle ei tosin ylletä kuin korkeintaan puoliksi, ja häviö on selvä myös ensiksi mainitulle. Ep:n lyhyempi ja rimpuilevampi alkupuoli luo monipuolisuutta, mutta saa samalla miettimään, syventäisikö fokuksen kiristäminen jatkossa kokonaisuutta paremmin
Tiesimme, että bändi tarvitsi vielä ainakin toisen kitaristin täydentämään tiukkaa ja synkkää riffivarastoa. Möreämpi huuto on maittavaa, mutta mielipuolinen kirkuna vasta lisääkin tehoa ennestään väkivaltaiseen menoon. Kunnon runttausta ja djenttausta käsittävät kitarat paiskaavat kättä melodisen maalailun kanssa, ja koneitakin on hyödynnetty runsaasti. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE... Ep myös soundaa juuri siltä, miltä tällaisen tulituksen pitääkin, ja varsinkin kielisoitinpuolella on oikein herkullista korvakarkkia. Bändin omaleimaisuus ei ole vielä välttämättä maksimilukemissa, mutta eipä sen kuvioita voi oikein verratakaan mihinkään. Bändi soittaa tiukasti yhteen perusvarmalta ja itsetietoiselta kuulostaen. Riku toimii kitaristina ja pääsäveltäjänä. – …tekemään musiikkia, josta emme itse pidä tai joka ei herätä meissä mitään. Näin syntyi ensimmäinen single Dreamcatcher. Ensimmäisen kappaleen kitarapuoli ja sanat olivat valmiit viikonlopun aikana, kuten myös visio soundimaailmasta. – …siten, että Jonathan sanoittaa, sovittaa ja huutaa sekä tulee tekemään merchandisen luonnostelut. Intron ja pari biisiä käsittävän teoksen ytimessä yhdistyvät jälleen tarkka takominen ja sielukkaat sävyt. – …oli Rikun ajatus. KEIKALLA OLEMME... Alavireriffit lainaavat tyylikkäästi death metal -koukeroita, jolloin matalan vireen murskaavuuden oheen saadaan maittavia juttuja. Lyhyestä virsi kaunis. TYÖMME JAKAUTUU... Laulut vedetään kutakuinkin täydellä huudolla, jossa on aistittavissa hyvää variaatiota. Light / Emerald City nykii mallikkaasti ja tanakasti. DEMOT AADOLF VIRTANEN taan huolimatta biisi ottaa kuulijasta kiinni yllättävästi. Jokohan olisi ihan täyspitkän aika. – …toivottavasti pian! Emme ole tuoreuden ja covidin takia päässeet valitettavasti vielä keikalle. www.facebook.com/theescapistfin DISNEYLANDIIN ONLY EMPTINESS Another Me Tämä ryhmä ruhjoi mallikkaasti jo edellisdemolla. Kakkosbiisi Thy Kingdom Come nykii taas ihan eri kulmasta ja on suorastaan hurmaava menopala. Santerin ehdotuksesta sopivaksi solistiksi kysyttiin hänen kanssaan samassa yhtyeessä murisevaa Jonathan Rajakoskea. Sitä on kasvatettu ja viety isoihin ääripäihin ja metaforien taakse, jotta se säväyttäisi ja herättäisi kuulijassa suuria tunteita. Tasaisesti tahkoavalla biisillä on mittaa vaan reilut kolme minuuttia, mutta biisi jättää erittäin runsaan vaikutelman. Bändi ei ole lajissaan erikoisuus, monenlaista groovaavaa ja melodista ryhmää on kuitenkin liikkeellä yhtä vakavalla asenteella, mutta sen paketti on kasassa poikkeuksellisen hyvin. – Marraskuussa 2019, kun Riku Björn sai idean tulevasta tuotannostaan. Kakkosdemo esittelee tinkimätöntä ja raakaa death metalia mustaakin mustemmilla sävyillä. Niin bändin nimessä kuin biisien sanoituksissa on totuuden siemen. Tiivistämisen varaa tosin on. Huomattavan aktiivinen rumputoiminta tuplapoljentoineen lisää tehoa, samoin kaikilla mahdollisilla epäpuhtailla tekniikoilla varustettu laulu. Conclusions on vasta bändin toinen demo, mutta varsin toimivaa on menonsa. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA... MIKSI. Jonathanin veli Robin Oksa oli selvä valinta, ja näin syntyi The Escapist. Intensiivisyydelle on pakko nostaa MILLOIN JA MITEN. Lyhyt ja ytimekäs nimi, joka jää mieleen. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ: – Betraying the Martyrs, Make Them Suffer, She Must Burn ja Chelsea Grin. Eli soittamassa musiikkiamme ihmisille, jotka saavat siitä jotain itselleen. BÄNDIN NIMI... Nimi, johon ihmiset voivat edes jollain tasolla samastua. Heräsi ajatus, olisiko tässä oikean bändin ainekset, kun projektin jäsenet jakoivat kiinnostuksen samantyylistä musiikkia kohtaan. Edes näin maittavilla aineksilla ei välttämättä kannata venytellä sanomaansa, ainakaan ihan kuuden ja puolen minuutin kohdalle. Vaeltavasta tematiikas68. Robin on bändin ehtymätön riffilähde, joka sparraa ja lyö päitä yhteen Rikun kanssa kirjoitussessioissa. Tuhoisa Dreamcatcher on nelihenkisen bändin debyyttijulkaisu, ja täysin valmiiltahan tässä kuulostetaan. The Escapist KUUKAUDEN BÄNDI THE ESCAPIST Dreamcatcher Sinfonista deathcorea, siinäpä pätevä määritelmä The Escapistin musiikille. Riku tiesi tarvitsevansa apua, ja ensimmäisenä projektiin kiinnitettiin Entropy-studion Santeri Peltomäki hoitamaan rumpuja tuotantopuolta. Ja eivätpä ole asiat hullummin muutenkaan, sen verran tarttuvaa tavaraa on narulle päätynyt. Tekisi mieli mainita eräs Devin Townsend, mutta eipä tästä Kanadan lahjaa musiikille löydä lopulta paljoakaan. On vaikutetta modernista death metalista, tarttuvaa melodiaa, todella rullaava ulosantia ja anteeksipyytelemätöntä laulutyöskentelyä suoran huudon kera. – Rikulla oli muhinut jo pitkään ajatus tehdä soolotuotantoa juuri omalta tuntuvilla elementeillä. Lisää materiaalia on tulossa, joten korvat hörölle. – …toivottavasti kiertämästä ympäri maailmaa, tekemässä asiaa jota rakastamme. www.facebook.com/Ninetyfive50 BETWEEN CROSSROADS Light / Emerald City Vuonna 2018 perustettu viisijäseninen ryhmä Meri-Lapista. Santeri hoitaa rummut, synat ja samplet sekä äänittää, tuottaa, miksaa ja masteroi biisit. Raskaiden ja dramatiikantajuisten kitarakuvioiden lisäksi kantavaksi voimaksi laskettakoon jälleen laulaja-kitaristi Olmala, jonka monipuolisuus alleviivaa biisien kirjavuutta. – …jokaisella meistä on kova palo ja halu puskea hevillä eteenpäin. Ideoita ja biisejäkin on jo mukava nippu varastossa. Nimibiisi ei välttämättä ole suorin tapa lähestyä bändin olemusta, mutta palkitsee perehtyvän. www.facebook.com/BetweenCrossroadsFI THE LIFTED VEIL Grand Design of the Apocalypse The Lifted Veil tuhoaa jälleen. www.facebook.com/onlyemptinessband NINETYFIVE50 Conclusions Helsinkiläinen Ninetyfive50 jää mieleen ainakin nimensä puolesta. Lavalla tulemme olemaan energisiä ja ottamaan yleisön karismalla haltuun. Vielä kun bändi on soitoltaan virheetön, ei voi kuin toivoa lisää vähintään yhtä kovia biisejä. Vaikka teemme musiikkia ihmisille, haluamme olla rehellisiä itsellemme. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ..
Yhden biisin esitys käsittää miedosti koukkuilevaa heavy metalia sinfonisella ripauksella. Bändin raivokas soundi ja ärsyttävä ulosanti voisivat sekoittaa kuupan keikkatilanteessa niin, ettei siihen kummempia stimulantteja varmasti tarvitsisi. Musiikillisessa mielessä Rasvamaksa ei tarjoile erikoista ilotulitusta, mutta tylsäksikään bändiä ei voi luonnehtia. Brutaalimpi laulu ei ole brutaalia, melodisempi puoli taas arpoo vallan vääränkuuloisia melodioita. Bilemusiikkia Dystrophy ei tarjoile, mutta karussa kehyksessään yllättävän erilaisia tunneskaaloja kuitenkin. Jotenkin kummassa homma kuitenkin rokkaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Bändi räimii lajille ominaisesti ja välillä aika rajullakin kädellä. www.facebook.com/moiseband ISABEL INFINITY The Routine / For Eternity Vuonna 2018 perustettu Isabel Infinity on kuusihenkinen orkesteri, joka esittää voimallista melodista metallia. www.facebook.com/InequityBand LINNANMÄELLE MOISE Dystrophy Kuopiolainen Moise on muodostunut takuutuotteeksi. www.rasvamaksa.com NAAPURIN LEIKKIKENTÄLLE MUSTA HÄRKÄ Musta Härkä Kuolopunkkia Helsingistä. Melodisen death metalin tyylilajikseen ottanut nelikko junttaa debyyttilevytyksellään hienosti. Huumoriakin viljellään, mutta sillä saralla ei välttämättä päästä edellä mainitun Rasvamaksan vakuuttavaan hauskuuteen asti. www.facebook.com/theliftedveilband INEQUITY Defy Vuonna 2014 perustettu jylhän oloinen orkesteri Keravalta, aina Suomen kovimman Stonen kotikonnuilta. Korvanmukaiset melodiat ovat persoonallisia ja ne on kiedottu mukavan polveilevaan kokonaisuuteen. Sinne tänne ripotellut miesörähtelyt ja koskettimet rikkovat kaavaa hiukan, mutta ihan tervetulleesti. Jos parikymmentä vuotta sitten olisi kerrottu, että demotasolla pyörii vuonna 2020 tällaisia bändejä, olisi varmaan naurattanut makeasti. Bändin asenne on oikeasti hauska, ja muutamalle fraasille tulee naurahdettua uudemmankin kerran. Vaikea sanoa, mihin tällä tähdätään, mutta muutaman kierroksen jälkeen alkaa olla lähinnä raivon vallassa, ja kuunteleminen on lopetettava ennen kuin yöunetkin ovat mennyttä. Linjattomuutta ja heppoista tuotantoa ei pelasteta roiskimalla sekaan metallivaikutetta, eikä hurmiota saavuteta yksittäisillä riffeilläkään. Bändissä on kuitenkin niin paljon hyvää, että kirvestä ei ole aika heittää kaivoon. Bändi tähtää pitkäsoittoon, jolta on luonnollista odottaa vielä enemmän. The Routinen ja For Eternityn rakennusaineet eivät ole moninaiset. Samanistisella otteella operoivat kappaleet hyökkäävät psyyken kimppuun ja ravistelevat oikein olan takaa. Defy on jossain määrin hauska ränttätänttämallinen ja superraskas rypistys, jossa on kuitenkin vakava ja tylyn oloinen riffikuvasto. Tavallaan tuntuu epäreilulta arvioida tätä ”normaalien” bändien seassa. Neljä biisiä käsittävä esitys ei jätä mieleen muuta kuin rujon soundin ja muutaman mieleenpainuvan riffin ja melodian. Sopivasti melodiaa kylvävät kitarat soivat hienon raskaina, ja laulaja-kitaristi Joonatan Mäkisen tuhoisa karjunta sopii tasapaksuudestaan huolimatta touhuun. Niin tai näin, orkesteri on hieno ja poikkeuksellinen. Toimii levyllä, mutta livenähän tällaisen runnomisen on oltava parhaimmillaan. soittaa depressiivistä rockia metallisella tatsilla. Laulupuoli, sanoitukset ja niillä rakennetut nyanssit toimivat, mutta solisti Vehniäisen sanojen rytmitys ontuu ja onnistuu jopa pilaamaan kuuntelukokemuksen. www.facebook.com/suicidalcorpses MAGNETA PLAZA Alkulukuja Vuonna 2013 perustettu kaksijäseninen raskasmusiikkiprojekti ei ole saanut kelalle mitään kovin dimangia, vaan suuhun jää maistumaan keskeneräisyys. Duolla on kieltämättä kohtuullisen persoonallinen näkemys, tuottaa nimittäin todellakin vaikeuksia saada mitään otetta koko touhusta. Tai sitten vain tuntuu, että tässäkin karsinassa on ollut jo kotvan aikaa liikaa osaajia. Ep:n päätöskaahaus, lämpöä ja lohdutusta anova Lolita on pinkan paras veto. Metallin kehitys ja taso onkin ällistyttävää. Jos sinnepäin soitetuista biiseistä yksi on löysää suomirockia, toinen jonkin sortin asennejynkytystä, kolmas jotain grungejohdannaista ja neljäs kipakkaa vauhtimetallia, ei voi kuin hämmentyä. Suomen kieli on haasteellista, mutta nyt tuntuu, että tulkinta vaatisi kieltä ymmärtämättömällekin uudelleensovitusta ja tuottamista. Teknistä ja tujua riffiä tulee kuin pyssyn suusta, ja vieläpä niin, että hommassa on täysi tolkku. Kotikutoisen kuuloinen tuotanto tai rimaa hipova soittokaan ei välttämättä ole se isoin paha, biisimateriaaliinhan tässä nimittäin pitäisi saada lisää täkyä. www.facebook.com/HerAloneOfficial SUICIDAL CORPSES Out to Get You Alkukantaista rymistelyä veivaava Suicidal Corpses esiintyy hiomattomana ja romuluisena, jopa särmikkäänä. facebook.com/endofabyss ANTROPOSEENIN PISTE. Simppelit ja asiallisesti toteutetut sävellykset eivät oikeuta vielä pääsyä kärkikaartiin, mutta kokoonpano on vasta nuori. Muutamia meneviä tuokioita ja jopa bassosoolokin löytyy, mutta musiikki ei synnytä lainkaan sellaisia mielleyhtymiä kuin pitäisi. Alakuloisuus on saavutettu hyvin, eikä ole huti rinnastaa joitain tuokioita naapurimaan Katatonian simppelimmän aikakauden elkeisiin. Pääasiassa toimintaa johtavat tanakka särökitara, voimakkaan päällekäyvä leadkitara ja vielä päällekäyvempi, upea naislaulu. Misfitsin, Hellacoptersin ja Turbonegron esikuvikseen mainitseva ryhmä jää sävellyspuolella suurin piirtein lähtötelineisiin. Varsinaista kliimaksia biiseistä on haasteellista löytää. Liekö tällaisia visioita tarkoituskaan tuoda lavoille asti, Moise tuntuu nimittäin olevan parhaimmillaan yksin kuunneltuna ja pimeässä. Tämän päivän länsimaista pahoinvointia kuvastavat kertomukset ovat mainioita ja istuvat biiseihin. Runsasefektistä bassottelua, rumpuja ja jos jonkinlaista ääntelyä sisältävä musiikki ei jätä kylmäksi. Makuasia, mutta eiköhän tämä ole enemmänkin nättiä melodista hard rockia, jossa vilautellaan vähän metallista asennetta. Laulupuolella mennään tasaisella örinällä, joka ei ole välttämättä vakuuttavimmasta päästä. Lisää pökköä pesään. Nelikon esiintyminen on biisin aineksiin nähden hiukan kevyttä, vai liekö sitä jo turtunut tämän päivän koviin tuotantoihin. Viime vuonna perustettu helsinkiläinen kaimansa taas on kahden laulajan voimin operoiva punkretkue. Viisikon debyytti sisältää kymmenen biisin verran toimintarockia. Bändi luottaa suoraan ilmaisuun, ja jokaiseen riffiin onkin saatu ladattua mukavasti voimaa. Yhden biisin perusteella on hankalampi tehdä johtopäätöksiä, mutta täysin mauton ja hajuton Her Alone ei missään nimessä ole. Paloja ja partikkeleja voinee havaita hiukan death metalin puolelta, mutta jotain oudon psykedeelistäkin on aistittavissa. ”Western Mountain Post Rock n Roll Jazz Fuzz Rumblen” tyylilajikseen tunnustavan kaksikon karski maalailu iskee viiveellä, mutta kyllähän se vain palkitsee. Tuotannollisista seikoista johtuen jää taas vaikutelma, että biisistä saisi oikealla ruuvaamisella vieläkin enemmän irti. Biisi paranee kuuntelukertojen kasvaessa, ja samalla siitä paljastuu lisää kerroksia. Moitteen sijaakin kuitenkin löytyy. Myös Annika Erosen kuulaanvoimakas laulusoundi miellyttää korvaa ja tukee biisin sulosäveliä oivallisesti. Bändin soitto ajaa asiansa, ja roiskinta tapahtuu sopivan räkäisesti. Biisi on kelvollisen kaunis raskastelu syntsapianoineen ja tarttuvanpuoleisine melodioineen. Tyylisuunnan määritys on vaikea pala kokeneemmallekin. Kuten olettaa voi, huumorimielellä ollaan liikkeellä ja kieltämättä ihan onnistuneesti. Pääpiru Petrus Syvänperän hienon sävellyksen laulanut Mikko Lempinen on sinänsä mies paikallaan, mutta ehkä tässä jää kaipaamaan vielä jonkinlaista heittäytymistä. www.facebook.com/PRHNChi 69. www.facebook.com/MustaHarkaBand HER ALONE Into the Night Joensuulainen Her Alone soittaa määritelmänsä mukaan sinfonista metallia. www.facebook.com/isabel.infinity.band END OF ABYSS Sound of Soul Projektiluontoinen End of Abyss on edennyt kolmanteen demoonsa. Ainoaksi kompastuskiveksi muodostuu omaperäisyyden puute. Levylautaselle tämä hulluus ei enää eksy. www.facebook.com/magnetaplaza PRHN´CHI Valta on kaapattu Oudon nimen takana on vieläkin oudompi bändi. Helsinkiläisryhmä määrittelee musiikkinsa drum & bass -progepunkiksi. Bändin soitto toimii, räpellyksen makua ei aisti lainkaan, eikä soundeissakaan ole valittamista. Uusi ylväs maailma Antroposeenin Piste. www.facebook.com/antroposeeninpiste RASVAMAKSA Kohti eheämpää elämää Rasvamaksan vaarallisuudesta varoitellaan tuon tuosta terveyssivuilla. Jos kaikki mainittu ei vielä saa riittävän vaivaantuneeksi, lyriikat ja niiden sovitukset viimeistään saavat. Matematiikan tunneista on aikaa, mutta olivatkohan alkuluvut juuri niitä, jotka eivät natsaa oikein minkään kanssa. Jos näin on, demon nimi sentään natsaa tuotteeseen. Ensimmäiseksi julkaisuksi mainio avaus, mutta ei vielä mitään aivan uniikkia kuitenkaan. Kokoonpanon soundi on valmis ja kolmijäsenisyyteen nähden varsin täyteläinen. Laulaja Erkko Romokin painaa sata lasissa eikä kuulosta oikeastaan edes ihmiseltä. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com hattua. Biisit ovat pitkänpuoleisia, mutta tietyssä omaehtoisessa vellovuudessaan näitä säveliä on turha ahtaa mihinkään muottiin
– Uuden albumin tekeminen on aina tulikoe, sillä olemme vanha bändi. Thorpe ei ole lainkaan harmissaan, että julkaisusuunnitelmat menivät uusiksi. Hän on tuonut bändiin todella paljon, ja fanit suorastaan rakastivat häntä keikoilla. – Kiitos, olen täysin samaa mieltä! Kun soitimme ensimmäistä kertaa yhdessä, olin aivan ihmeissäni, että huh, tällä tyypillähän on koko paketti kasassa. Historiaa kirjoittamassa Nick Holleman oli pestinsä aikana vain hieman yli parikymppinen, aivan kuten bändin kakkoskitaristi Gunnar DüGrey on nyt. – Tiedätkö mitä… En ole pysynyt laskuissa enää pitkään aikaan! Joka tapauksessa Courtney on aivan nappivalinta, sillä soundinsa puolesta hänet on kuin luotu bändiin. Lopulta soitimme 108 keikkaa puolentoista vuoden aikana! – Pääsin ensimmäistä kertaa urani aikana oikealle, merkittävälle kiertueelle ilman uutta albumia tai stressiä sellaisen tekemisestä. Kontrasti 58-vuotiaaseen Thorpeen on melkoinen, mutta miehen mukaan ikäeroista ei ole aiheutunut ongelmia. 70. – Välillä on vaikeaa pitää edes kahta ihmistä yhdessä, saati sitten viittä! Ajattelemme, että silloin on taas aika kääntää uusi sivu ja etsiä joku luova ja erikoinen tyyppi, jonka kanssa voimme tehdä bändistä vähintään yhtä hyvän, ellei jopa paremman kuin ennen. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN 40-vuotinen seikkailu Heavy metalin nimeen vannova Vicious Rumors ei ole koskaan kuulunut genrensä tunnetuimpien nimien joukkoon, vaikka aihetta olisi. – Jätkillä oli hyvin aikaa päästä sisälle soundiimme ja jyvälle siitä, mistä Vicious Rumorsissa on kyse. Rumpali Larry Howe on jäsenistä ainoa, joka on pysynyt kitaristin rinnalla aina yhtyeen debyyttialbumista lähtien. – Olimme todella kiireisiä, sillä kiersimme tai työstimme uutta levyä jatkuvasti. Kaksikko on kohdannut vuosien varrella niin paljon kokoonpanovaihdoksia, ettei ole sellaisista enää moksiskaan. Thorpe on luonnollisesti mielissään levyn saamasta lämpimästä vastaanotosta. Thorpe naurahtaa. – Nickillä oli oma juttunsa, sinfonista power metalia soittava Powerized, jonka hän laittoi jäihin liittyäkseen Vicious Rumorsiin. – Muutama tärkeä asia Vicious Rumorsissa on pysynyt muuttumattomana: biisinkirjoitustyylini, kitarasoundini ja Larryn jyskyttävät rummut. Aiemmin laulajan pestiä hoiti hollantilainen Nick Holleman, jota johtaja kuvailee todella taitavaksi ja fiksuksi nuoreksi jätkäksi. Hän varmaan kuvitteli, että ehtisi pyörittää molempia bändejä yhtä aikaa, onhan hän todella energinen tyyppi ja melkoinen työmyyrä. VANHA LIITTO V uonna 1979 perustettu yhdysvaltalaisyhtye julkaisi Celebration Decay -nimeä kantavan kolmannentoista studioalbuminsa elokuussa. Sen ansiosta meillä on aina ollut tarpeeksi itsevarmuutta ja aineksia pitää bändi pystyssä. Concussion Protocolin jälkeen Nick päätti jättäyttyä pois keskittyäkseen omaan projektiinsa, mitä tietysti kunnioitamme. Bändin sielu ja ydin, kitaristi Geoff Thorpe ei moista harmittele, sillä hän elää unelmaansa tässä ja nyt. Thorpe muistuttaa, että Vicious Rumors on ollut olemassa jo kunnioitettavat 41 vuotta. Albumin oli tarkoitus ilmestyä jo paljon aiemmin, mutta julkaisuprosessia hidastivat pääosin iloiset yllätykset. Meillä on historiamme ja klassikkolevymme, joihin ihmiset aina viittaavat, hän muistuttaa. Uudet soittokaverit löytyivät pian, ja Thorpe hehkuttaa nykyistä miehistöään maasta taivaisiin. Yhtyeen rivit ovat muuttuneet vuonna 2016 julkaistun Concussion Protocol -albumin jälkeen lähes täysin. – Lähdimme Digital Dictator -levyn juhlakiertueelle, jolla meidän oli tarkoitus soittaa parikymmentä keikkaa puolentoista kuukauden aikana. Tällä kertaa tuntuu, että bändissä vallitsee aivan poikkeuksellinen kemia! Ota tai jätä Otan puheeksi yhtyeen uuden solistin Nick Courtneyn ja kysyn, eikö mies ole jo kymmenes laatuaan. – Ehdimme vetää yli sata keikkaa uudella kokoonpanolla jo ennen studioon menoa, mikä on bändin historiassa täysin poikkeuksellista. – Ei ole bändiä, joka olisi pysynyt alkuperäiskokoonpanossaan edes kahtakymmentä vuotta! Tietysti olisi mahtavaa pitää sama porukka kasassa niin kauan kuin mahdollista, mutta todellisuudessa asiat eivät toimi niin
– Olen todella kiitollinen ja ylpeä siitä, kuinka arvostettuja klassikkolevymme ovat, mutta ne eivät koskaan saaneet virallista tunnustusta. Thorpe ei uskaltanut mennä jututtamaan Howea, mutta pian miehet tutustuivat yhteisen kaverinsa ansiosta. – Mistä tiesit, että olen niin vanha. – Gunnar oli 18-vuotias, kun palkkasin hänet. Hän oli Larry Howe. Nick ja Gunnar ovat poikkeuksellisia, sillä he ovat vakavamielisiä muusikoita, eikä minun tarvitse kulkea heidän perässään lapsenvahtina. – Se on kaikkien näiden vuosien jälkeen todella innostavaa! Tämä on ollut aivan uskomaton matka, ja voisin todennäköisesti jatkaa näiden juttujen kertomista tuntikausia. Bay Arean yhtyeillä ei ollut aavistustakaan, että koko maailma tulisi tuntemaan heidät myöhemmin! Ajattelimme olevamme vain tavallisia paikallisia bändejä, kuten kaikki muutkin missä tahansa osavaltiossa tai Euroopan kaupungissa. Yhtyeen pitkäaikainen kitaristi Mark McGee, kultavuosien basisti Dave Starr sekä rakastettu solisti Carl Albert löytyivät juuri näiden piirien ansiosta. Sitten yhtyeen rumpali aloitti aivan mielettömän soolon, joka pysäytti minut täysin. Siellä soitti rehellisesti sanoen yksi hirveimmistä bändeistä, joita olen koskaan kuullut, mies nauraa. Vicious Rumorsin vuosina 1985–1991 julkaistut neljä ensimmäistä levyä ovat yhtyeen tunnetuimmat ja arvostetuimmat teokset. Vasta viimeiset kaksi levyämme ovat päässeet albumilistan sadan parhaan kärkeen Saksassa, tai Billboard-listalle Amerikassa. Teetätin tuhat käyntikorttia Vicious Rumorsin logolla ja aloin jaella niitä klubeilla. – Muutin Kaliforniaan vuonna 1979 mukanani idea bändistä. Jos joku on näin vastuullinen ja lahjakas, ja kaiken lisäksi vielä nuori ja kaunis, palkkaan hänet ehdottomasti! Thorpe on joskus ollut nuori itsekin. Kitaristi ehti jakaa kaikki käyntikorttinsa ennen kuin koko bändi oli edes olemassa. – Koko Bay Arean skene oli noihin aikoihin aivan mieletön, ja olimme todella onnekkaita ollessamme osa sitä kaikkea. Thorpen mukaan pelkästään San Franciscossa oli kuusi tai seitsemän klubia, joilla soitettiin keikkoja viitenä iltana viikossa. Hah, kunhan kiusaan, maestro nauraa. – Muutaman kuukauden jälkeen porukka alkoi puhua, että tuo on se tyyppi Vicious Rumorsista! Klubeja kolutessaan Thorpe tapasi myös tulevan rumpalinsa. – Palkkaan noin nuoria tyyppejä vain jos voin olla aivan varma, että he ovat tosissaan. Death Angelin tyypit taas olivat tyyliin 15-vuotiaita! Oli aivan valtavasti hahmoja, joiden kanssa pystyi verkostoitumaan. – Yhtenä iltana olin eräällä tunnetulla punkklubilla. – En pystynyt kuuntelemaan heitä ja olin jo lähdössä kotiin. Kirk Hammett soitti Exodusissa, ja olimme jo tuolloin hyviä kavereita. – Se oli todella hauskaa aikaa. – Yleisö oli aina liekeissä, ja sen ajan skene oli aivan mieletön. Käännyin ympäri, enkä voinut kuin tuijottaa tyypin soittoa. Thorpe muistelee ajanjaksoa lämmöllä, mutta muistuttaa myös faktoista. 71. Johtohahmo vietti lapsuutensa Havaijilla päivät pitkät surffaillen eikä tiennyt paremmasta ennen kuin aloitti kitaran soittamisen. Minä olin 17-vuotias perustaessani Vicious Rumorsin. Yhtäkkiä koko saari tuntui kovin pieneltä
Kitaristi pitää Warballia tärkeänä käännekohtana bändin uralla. Vallitseva poikkeustila on pistänyt kapuloita Vicious Rumorsin rattaisiin, jotka olisivat lähteneet kulkemaan tänä vuonna hyvin vauhdikkaasti. Etenkin kun se jäi mahtavan Carl Albertin viimeiseksi levyksi. – Päätimme jatkaa, vaikkei se käynyt helposti. Legendaarinen Mark McGee oli toinen kitaristimme, ja kemia välillämme oli hyvin poikkeuksellista. Thorpe on huomattavan hämmästynyt, että otan albumin ylipäänsä puheeksi. Markin kädenjälki näkyy Word of Mouthilla vahvasti, ja olen levystä kovin ylpeä. Pyyteetön ja periksiantamaton Vaikka yhtye kävi vaikeimpina aikoinaan lähellä hajoamista, se ei koskaan lopettanut täysin. Thorpe ja Howe käsittelivät asiaa oman aikansa, kunnes totesivat, että heillä on vielä paljon musiikkia kirjoitettavana. – Tämän bändin historia ei ole ollut pelkkää riemua ja onnellisia loppuja. Hän pystyi laulamaan suohon lähes kenet tahansa! Menetimme paitsi todella hyvän ystävän myös osan koko bändin identiteetistä. Sairaala joutui lopulta rajoittamaan vierailuja, sillä parikymmentä ihmistä ei voinut hengailla siellä jatkuvasti, Thorpe naurahtaa. – 2000-luvun alussa panimme sekä bändiä että bisnesasioita uuteen uskoon. Emme ikinä suunnitelleet pitävämme pidempää taukoa, mutta toisinaan elämä asettaa tielle esteitä. Vaikka toipuminen vei yli kaksi vuotta, olen onnellinen, että pystyin ylipäänsä palautumaan ennalleni. Albertin poismeno aloitti bändin historian synkimmän jakson, josta selviäminen otti oman aikansa. – Oletko seurannut meitä, vai mistä oikein tiedät tuon?! – Se oli meille hyvin erityinen levy, mutta ehdottomasti myös erottuvin. – Kaikki albumimme ovat minulle muistoja ja kuvastimia ajasta, jolta ne ovat peräisin. – Oli työlästä palata perinteiseen soundiimme ja brändiimme, löytää tyylimme ja uskoa taas itseemme, mutta sen albumin myötä palasimme lopulta oikeille raiteille. – Hän joutui auto-onnettomuuteen ja oli koomassa lähes kaksi viikkoa ennen menehtymistään. Vaikka miehillä oli yhteinen soundi, musiikilliset suuntaukset olivat hieman ristiriidassa keskenään. – Hän oli melodisemman tyylin perään, kun taas minä halusin tehdä niin raskasta ja brutaalia musaa kuin mahdollista. Sopivaa laulajaa ei löytynyt, joten vuonna 1996 julkaistulla Something Burningillä miehet vetivät laulut purkkiin keskenään. – Se oli hyvin vittuuntunut ja vihainen levy, sillä meidän piti saada tunteemme käsiteltyä ja mielenrauha koko asiasta. – Carl oli hyvin poikkeuksellinen, hauska ja kevytmielinen tyyppi, joka ei koskaan vetänyt ylimielisen ja egoistisen keulakuvan roolia, vaikka hänellä jos jollakin olisi ollut siihen varaa. 72. VA NH A LI IT TO – Carl oli tosi rakastettu tyyppi, ihmiset välittivät hänestä todella. Vicious Rumors on kokenut kaikkien bändien tavoin yläja alamäkensä, mutta Thorpelta kysyttäessä katumuksen aiheita ei juuri ole. Toisaalta olemme selvinneet neljän vuosikymmenen aikana syntymistä ja kuolemista, trendeistä sekä levy-yhtiöistä ja ihmisistä, jotka ovat yrittäneet sabotoida meitä, ja nyt voimme lisätä listalle vielä tämän pandemian. Olemme kohdanneet suuria haasteita, ja kaikki olisi voinut olla helpompaa, mutta ehdottomasti myös vaikeampaa. Järjetön määrä faneja ja ystäviä kävi katsomassa häntä, ja porukkaa oli joka päivä entistä enemmän. – Ihmiset kysyvät minulta aina välillä, enkö tunne oloani aliarvostetuksi, mutta en koe asiaa niin. Se ei ole tarina, jossa kaikki meni täydellisesti. Sen jälkeen lähdimme pitkälle matkalle uuden laulajan etsintään. Kaatunut sotilas Vuonna 1994 julkaistu Word of Mouth oli ensimmäinen levy, jolla ei kuultu pelkästään bändin tuttua, melodiapitoista mutta terävää soundia. Kitaristi on sanonut tuskin ainuttakaan negatiivista sanaa koko haastattelun aikana, ja äärimmäisen ystävällinen mies jaksaa yhä puhkua ihailtavaa positiivisuutta. – Minulla oli tuohon aikaan osa-aikainen päivätyö, mutta jouduin vakavaan onnettomuuteen, jossa mursin selkäni. Yhtyeessä vuosina 1986–1995 laulanut Albert lähti kirjaimellisesti saappaat jalassa. Monta hyvää laulajaa kävi kokeilemassa Carlin saappaita, mutta aihe oli meille niin kipeä, ettemme edes tajunneet, miten hyviä he olivat. – Olen niin onnekas ja kiitollinen, että olen voinut elää heavy metal -unelmaa kaikki nämä vuodet! – Voimme vain toivoa, että olemme oppineet virheistämme. Ei edes vuosituhannen vaihteessa, jolloin Sadistic Symphonyja Warball-albumien julkaisujen väliin kasvoi kuuden vuoden rako
– Kokoonpanomme on koko historiamme parhaita. Tämä on rankkaa aikaa kaikille musiikkibisneksessä. Aina kun se on mahdollista, hengailemme yleisön joukossa hymyillen ja pidämme hauskaa! Kitaristi uskoo, että mainittua toimintaa välttelevät bändit jäävät paljosta paitsi. Minusta se on sääli! Muistan lukemattomat kerrat, kun joku on tullut näyttämään meistä otettua yhteiskuvaa viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden takaa. Kunhan vain koko maailman tulevaisuus näyttäisi hieman paremmalta! Kitaristi pohtii, että edessä saattaa olla vielä toinen rankka vuosi. – Voin sanoa koko bändin puolesta, että meillä on ikävä fanejamme, emmekä malta odottaa, että pääsemme taas tien päälle ja soittamaan livenä! Molemminpuolista kunnioitusta Faneista puhuttaessa pääsen viimein kertomaan Thorpelle kohtaamisestamme jokunen vuosi sitten. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Tulevaisuus näyttää aivan mahtavalta meille. Meillä oli todella hauskaa, enkä malta odottaa, että pääsen takaisin Suomeen. Yhtäkkiä pääsemme albumilistoille, saamme loistavia arvosteluja ja meillä on bändi, joka on täysin valmis soittamaan keikkoja… Ja sitten joudumme perumaan maailmankiertueemme. Se ei ole tarina, jossa kaikki meni täydellisesti.”. ”Tämän bändin historia ei ole ollut pelkkää riemua ja onnellisia loppuja. Palaamme muistelemaan loppuvuotta 2016, kun Vicious Rumors soitti Accept-legenda Udo Dirkschneiderin soolokeikkojen lämppärinä Seinäjoella ja Tampereella. Uusi albumimme on täyttä tulta ja tappuraa, ja nämä kaksi viimeisintä levyä edustavat viimein sitä tyyliä, johon olen aina yrittänyt tähdätä. – Haluan pitää positiivisen asenteen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Geoff Thorpe jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja ikuisen muiston pönöttäessään paitatiskillä kumpanakin iltana aina ovien avaamisesta niiden sulkemiseen saakka. – Ehkä he luulevat olevansa salaperäisiä tai siistejä tyyppejä. – Fanit saavat oloni hyväksi, ja minä puolestani tahdon saada heidät tuntemaan olonsa hyväksi. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % – Tämä on hullua ja ennen kaikkea turhauttavaa aikaa. Usko tai älä, muistan nuo mainitsemasi keikat. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Mies poistui lavan taakse vasta minuutteja ennen keikan alkua ja palasi tiskille lähes välittömästi setin päätyttyä. On uskomatonta kuvitella, miten paljon kiertueita tulee olemaan, kun kaikki keikkapaikat taas avataan, Thorpe nauraa. – Tein tuota sillä kiertueella lähes jokaisena iltana ja rakastin sitä todella! On aivan mieletöntä tavata faneja, jutella ja kuunnella heidän tarinoitaan. – Emme ole koskaan pysyneet omissa oloissamme tai piileskelleet bäkkäreillä. Uskon, että saamme tämän pandemian kuriin, ja kaikki palaa ennalleen entistä vahvempana. Thorpe kertoo, että Vicious Rumors on ollut alusta asti hyvin helposti lähestyttävä bändi. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Ja nyt jotkut heistä ovat jopa ottaneet mukaan oman poikansa! – Tämä bändi on ollut pystyssä huikean pitkän ajan, mutta elämä on silti yllättävän lyhyt. Se on minulle kunnia-asia, sillä enhän voisi tehdä tätä ilman heitä
Kuin oma taulunsa! Hän ei tee yhtäkään osasta sarjakuvistaan vain täyttääkseen osan isommasta kokonaisuudesta, vaan valtavalla pieteetillä. Miten ne piirretään. Arjen kertoo luottaneensa Vegaan, mutta yllättyneensä silti lopputuloksesta, joka löytyy nyt Transitus-albumin ohesta. Elokuvasta musiikiksi, musiikista sarjakuvaksi Ayreonin uusi albumi on myös sarjakuva-albumi. Odotin hänen töitään kuin pikkulapsi joulua, ja voin sanoa, ettei mikään ole jännittävämpää kuin saada nähdä toisen tekemää taidetta, joka perustuu omaasi. Se vaati kuitenkin rinnalleen jotain visuaalista. – Kaikki lähti liikkeelle haaveestani tehdä todellinen, täysimittainen elokuva, Arjen paljastaa Skype-puhelun aluksi. asia etenee, pikkuhiljaa. Aluksi olin tavallaan todella pettynyt, mutta kauhuteeman ansiosta ne tunteet karisivat pian. – Valitsin Félixin noin sadan sarjakuvataiteilijan joukosta, koska hänen visuaalinen tyylinsä kolahti minuun niin lujasti, mutta en siltikään osannut varautua siihen, mihin hän oikeasti pystyy, Arjen nauraa. – Minulla kävi valtava tuuri, sillä kun ihastuin Félixin töihin ja otin yhteyttä häneen, hän osoittautui Ayreonin kuuntelijaksi, joten meidän ei tarvinnut lähteä rakentamaan musiikillisia siltoja erikseen. Siellä on luonnoksia sekä minulta että häneltä ja erilaisia versioita kuvakäsikirjoituksestamme. Mukana on kyllä tunnistettavaa Arjen Lucassen -rockoopperaa progehöystein, mutta jokin on muuttunut. Innostuin yhä enemmän, kun ymmärsin olevani tekemisissä jonkin ihan uuden kanssa ja voivani oppia kokonaan uudesta taiteen muodosta. Tuntuu kuin jokainen hänen tekemänsä ruutu olisi itsenäinen teoksensa. – Lähetin hänelle paljon osasia albumista ja teksteistä, jopa joitakin itse piirtämiäni luonnoksia tietyistä kohtauksista, mutta annoin hänelle tilaa tulkita tarinaani vapaasti. – Ainoa ongelma oli, että minähän olen pilalle hemmoteltu sen suhteen, mitä tulee taiteilijoihin, joiden kanssa olen työskennellyt! Tein vuosia yhteistyötä Jef Bertelsin kanssa, ja hän loi kokonaisen visuaalisen maailman Ayreonille. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. – Transitusin earbook-versiossa on mukana paljon kuvia eri työvaiheistamme. Vastaushan oli tietenkin sarjakuva. Myöhemmin ihastuin tietenkin Hämähäkkimieheen, koska hän oli samanlainen kiusaantunut läpänheittäjä kuin minäkin ja samastuin häneen välittömästi. Arjen kertoo, että kauhuelokuva on nyt suunnitteilla. Muutos johtuu siitä, ettei Transitusin ollut alun perin tarkoitus olla Ayreon-albumi ensinkään. – Kun olin lapsi, muut samanikäiset muksut leikkivät pihalla, mutta minä olin sisällä uppoutuneena sarjakuviin. Mistä edes aloitetaan. – Alkuperäinen ajatus oli tehdä scifielokuva. Rakastan sarjakuvia! Arjen hehkuttaa. Miten paljon ne vaativat työtä. Meillä on jo katsottuna rahoitusta, ohjaaja, tuottaja ja... Miten ne suunnitellaan. Se ajatus meni telakalle siinä vaiheessa, kun ymmärsin, ettei kunnollista scifileffaa tehdä alle 50 miljoonalla eurolla. – Se tulee toteutumaan, kunhan koronan aiheuttamista töyssyistä selvitään ja pääsemme toden teolla työskentelemään Transitus-albumia vielä paljon laventavan kokonaisuuden kanssa. – Kemiamme toimi välittömästi, ja aivan kuten minun musiikkini vaikutti hänen työhönsä sarjakuvan parissa, hänen sarjakuvansa inspiroi minua musiikkini suhteen. – Jossain vaiheessa oli epäselvää, tuleeko elokuva toteutumaan, ja mietin itsekseni, mikä olisi jokin toinen hyvä visuaalinen tapa esittää tämä tarina. Mikään ei voi korvata sellaista symbioosia, joka minulla on ollut hänen kanssaan näiden vuosien ajan. Arjen sai etsiä oikeaa tekijää Chilestä asti, mistä löytyi omaperäinen sarjakuvataiteilija, 49-vuotias Félix Vega. Kirjoitettuaan kauhufantasiamaisen tarinan Arjenilta alkoi syntyä yhä enemmän ja enemmän uutta musiikkia, josta muodostui kaikkien aikojen teatraalisin Ayreon-albumi. – Päästin irti scifiteemasta ja keksin, että NYT voin toteuttaa kauan haaveilemani kauhuteemaisen teoksen erilaisessa muodossa. – Tajusin kuitenkin, etten tiedä mitään sarjakuvien tekemisestä. Miten ne käsikirjoitetaan. Oikeasti ison budjetin elokuvat maksavat tietenkin 250 miljoonaa. Lue lisää Arjenin tarinoita Transitus-albumin synnystä Infernon verkosta. – Pidän erityisesti siitä, miten hän kykenee käyttämään tunnelmia ja värejä niin, etteivät hänen sarjakuvansa edes tunnu vain sarjakuvilta. 6. AYREONIN vasta julkaistu Transitus ei ole mikä tahansa albumi. Teimme vuorovaikutteista yhteistyötä yli vuoden ajan. Se paljastaa tavan, jolla sarjakuva täydentää albumia täydellisesti. Lucky Luke, Tintti, Asterix & Obelix..
TAMPERE OLYMPIA 18.12. OULU, CLUB TEATRIA 17.12. 19.12. HELSINKI TELAKKA. OULU CLUB TEATRIA 17.12. TAMPERE, OLYMPIA 18.12. HELSINKI, TELAKKA 19.12
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Pbearer-PCATBS-Insid-Macabre 10-20_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN Pbearer-PCATBS-Insid-Macabre 10-20_BACKCOVER.indd 1 02.10.20 16:21 02.10.20 16:21