TAVASTIA, Helsinki · 5.11. HOUSE OF ROCK, Kouvola · 6.11. OLYMPIA, Tampere · Out 05.11.2021. SUISTO, Hämeenlinna (OG only) 11.11. UTOPIA, Turku · 10.11. SWALLOW THE SUN Moonflowers Out 19.11.2021 OMNIUM GATHERUM · Out 05.11.2021 www.CENTURYMEDIA.com LIVE DATES IN FINLAND | Support: OCEANHOARSE 4.11. LUTAKKO, Jyväskylä · 13.11
JA M ES SH AR R O C K IIN A TU R E C LA Y M C BR ID E JA R M O KA TI LA / TO N I KI LP IN EN. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Mo no lor d, 191 4, Th y Ro w, Cle ar Vis ion , Bu rni ng Po int 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Be ast in Bla ck 02 4 Cr ad le of Fil th 02 8 Blo od red Ho urg las s 03 1 Lev era ge 03 4 Ma sto do n 04 Sk ep tic ism 04 8 Pö lky llä : lau laja -la ulu nte kijä Ch arlo tte We sse ls 05 4 Sa lam yh kä : Liz zar d Ou t of Re ach (20 12) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Me rcu ry Cir cle 07 2 De mo t, pä äo sas sa Alij um ala 074 Ku ud es pii ri: Mis sä ras kas eijou lule vy, Jar kko Ah ola . FL U ER A. 040 018 024 034 03 1 M IL U ?
JBL PRX ONE kulkee kaikkialle.. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Hifi.fi, Joensuu | Musacorner, Tampere | DLX Music, Helsinki | Musiikkikauppa.com, Rovaniemi | Musikantti, Jyväskylä | Soitin-Laine, Turku | Soundtools, Helsinki | St.Pauls Sound, Nummela | Viiking Musiikki, Kuopio JBL PRX ONE laittaa pilarikaiutinkategorian uusiksi! Ylivoimainen akustinen suorituskyky • 2000W selkeää soundia • Potkiva ja luonnollinen basso 35Hz:iin • Älyttömästi fjongaa (130db SPL) • Tasainen toisto eturivistä salin perälle Monipuolisimmat mahdollisuudet • Aidot Lexiconefektit • DBX -kierronpoisto/Compressor/Gate • Master Limiter • Ducking -toiminto vaimentaa musiikkia puheen ajaksi • Lisäkaiutinliitäntä linjaviiveellä 34 metriin saakka • Kaikki parametrit ohjattavissa värinäytöllä tai tabletilla • 3 eri käyttötasoa aloittelijasta ammattilaiseen Kokeile paikallisella kauppiaallasi! 7-kanavainen mikseri • 4 kpl XLR-comboliitintä (kahdessa kanavaa +48V Phantom) • 2 kpl Hi-Z sisääntuloa kitaralle ja bassolle • 3,5mm miniplugitulo kännykälle/läppärille • Bluetooth 5.0 • Kanavien säädöt: Gain, Bass, Mid, Treble, Reverb, Delay, Chorus Käytännöllistä ylivoimaa • 100 tunnin JBL -kestotesti tehtaalla • Tyylikäs ja kompakti olemus • Yläpää ripustettavissa seinälle (kiinnike lisävaruste) • Vain 25,7kg Firmatilaisuudet, häät, bändikeikat, DJ, urheilujuonto, luentotilaisuudet...
Skepticismin musiikki on harvinaisen vahvasti verta ja lihaa. Vaan kun The Intertwinedin poskettoman syvä, rujolla tapaa kaunis ja synkän kautta lohdullinen tunnelma vie mukanaan, kaikki muu unohtuu. 26.11.) MONOLORD Your Time to Shine (ilm. Mainittuun juttuun muuten sisältyy ainakin yksi tärkeä opetus, joka kaikkien betoninraskasta musiikkia rakentelevien sietäisi muistaa: ”Voi olla äkkiseltään yllätys, mutta musiikista saa synkeämpää, kun muistaa käyttää paljon duurisävelkulkuja.” KK’S PRIEST Sermons of the Sinner LOW Hey What KHEMMIS Deceiver (ilm. Ja kuten kansijutustamme selviää, tuo matka on yhtyeelle yhä arvoitus, jonka määränpäätä se tuskin koskaan selvittää. Muusikko suurella M:llä saattaa naureskella kappaleen vapaasti vaeltavalle rumpukompille. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 29.10.) COUNT RAVEN The Sixth Storm (ilm. Ja varsinkin sen, mistä siinä ei ole. Mainitut ovat asioita, joita olen tavannut karsastaa itsekin – onhan niin, että useimmiten ne kuulostavat epäkohdilta. Paitsi että suomalaisen tuomiolegendan tuore Companion-albumi on kokonaisuudessaan silkkaa ihanuutta, levyn kakkosraita kristallisoi sen, mistä hyvässä metallissa, tai musiikissa ylipäänsä, on lopulta kyse. 29.10.) 7. En toki väitä, etteikö spandexhousuntiukalla soitolla ja loppuunsa puleeratuilla tuotantoratkaisuillakin olisi metallimusiikissa paikkaansa, mutta aivan liian usein suorittaminen ohittaa ne huomattavasti tärkeämmät koskettavan taiteen kriteerit. Ennen muuta The Intertwined -biisissä ei ole kyse suorittamisesta. Tai oikeastaan tulkinnan inhimillisyys kääntyy lopulta vahvasti kappaleen – ja yhtyeen – eduksi. Ja sitä tunnetta. 19.11.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT HYPOCRISY Worship (ilm. Synkeä duuri TODELLA kummia saa tapahtua, jos joku vie kuluvan vuoden vaikuttavimman metallikappaleen valtikan kansibändiltämme Skepticismiltä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Salla Kolehmainen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. Bändiä, joka on pysynyt kasassa 30 pitkää vuotta käytännössä samassa kokoonpanossa pelkkää laatua levyilleen annostellen, ei voi kuin onnitella kuljetusta matkasta. Laulaja Matti Tilaeusin kulmikas englannin lausuminen voi aiheuttaa jollekulle ikäviä väristyksiä. Kuulostaa hyvältä, myös meidän kuulijoiden kannalta. vuosikerta Numero 195 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista
– Japanin-rundi oli meille unelmien täyttymys! Sen jälkeen aloimme saada mukavasti keikkoja, kunnes tämä valtava koronakurimus tuli kiusaksi. Vaikutteita on ollut reilusti ja se on myös kuultavissa. – Pystymme, vaikka suoraan emme ole lähteneet sitä hakemaan. – Tulevaisuus näyttää vielä hämärältä, mutta teimme keväällä sopimuksen japanilaisen Rubicon Musicin kanssa ja tarkoituksena olisi suunnata tulevaisuudessa takaisin Japaniin. Selkä suorana SA N N A K A E SM A E 8. Perunoiden virkaa ajaa basistin ja rumpalin [Teemu Laitinen] ajatus massiivisesta eteenpäin vievästä poljennosta. Parhaan maun tuo yksi maan kovimmista miestenoreista [Mikael Salo], joka on ammentanut vaikutteita muun muassa Diolta, Russell Allenilta ja Freddie Mercurylta. Jatkossa kirjoittaminen pysyy tietysti yhtä avoimena, mutta nyt olemme huomanneet, mitkä lähestymistavat toimivat, ja se selkeyttää biisien työstämistä. Sinne on heitetty ensin kitaristien [Jussi Laulainen ja Ville Vase] ideat, joissa on paljon Gunnareita, Metallicaa, Megadethiä ja jopa Bodomia. Kunhan tilanne helpottaa, aiomme aktivoitua keikkailemaan Suomessakin. Kuinka tekstien maailmat istuvat yhteen. – Soppa on sitten levitetty miksaajan pöydälle ja annettu referenssiksi Avenged Sevenfoldin Hail to the King -albumi. Miltä kiertuehommat näyttävät. Sanoituksista on vastuussa kaksi kirjoittajaa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ROCKSHOTSIN julkaisema Unchained-debyyttinne on ulkona. Lopputulos on viritetty sellaiseksi, että jokainen jäsen pystyy seisomaan selkä suorana levyn takana. Olette ehtineet keikkailla jo esimerkiksi Japanissa. Thy Row’n pata on täytetty sellaisilla aineksilla, että tuo on toteutunut kuin itsestään. Kaikki kappaleemme kertovat oikeasta elämästä ja sen erilaisista käänteistä. Suomesta putkahtaa jälleen pätevää melodista metallia, kun Thy Row pukee esikoislevyllään menneiden vuosien havinaa moderniin muotoon. Kokonaisuus on jykevää, laadukasta ja päätä nytkyttävää heavy metalin ja hard rockin yhdistelmää. Meillä on selkeät linjat musiikista ja siitä, mitä haluamme sillä viestiä. – Pyrimme olemaan aktiivisia sosiaalisessa mediassa ja saamaan ihmiset innostumaan sitä kautta. – Tähän asti biisejä ja tekstejä on saanut kirjoittaa meistä kuka tahansa ja kaikkien ideoita on kuunneltu. – Itse asiassa sanoituksista on vastannut kolme kirjoittajaa. – Se on usean vuoden työn ja rehellisesti sanottuna tuskan tulos, basisti Juho Jokimies avaa. – Koska valmisteluun on käytetty niin paljon aikaa, se on samalla hieno kokoelma Thy Row’n alkutaipaleesta ja muodostumisesta bändiksi. Emme voisi olla ylpeämpiä lopputuloksesta. Pystyttekö allekirjoittamaan tämän. Kuinka paljon panostatte nettimarkkinointiin. Haluamme myös tuoda esille, että olemme jalat maassa -kavereita ja toivomme, että ihmisten olisi helppo samastua musiikkimme tarinoihin. – Albumia on prässätty niin jäätävän kovassa paineessa, että tuloksena on isosta mustasta möykystä muodostunut aito timantti. Millainen levy on kyseessä. Mielestäni Thy Row pyrkii ”modernisoimaan” lähivuosikymmenten hevin ja rockin meininkiä. Vaikka meitä on viisi soittajaa, koko yhtye koostuu seitsemän veljen tiiviistä porukasta. Musiikkinne on saanut mukavasti kuunteluja suoratoistopalveluissa
Albumin kansikin kuvastaa tätä: haavoittunut ja verta vuotava, armoa pyytävä sotilas nostaa kätensä kohti kuolemaa, mutta hän ansaitseekin elää. Se oli henkisesti haastavaa. En kuitenkaan usko, että tämä on jonkin uuden polun alku, vaan se kertoo siitä, mitä todella tarvitsemme elämässä – toivoa. Miksi. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Ukrainalainen 1914 jatkaa sotaisaa tarinaansa. – Rehellisesti sanoen se oli hankalaa, laulaja Ditmar Kumarberg sanoo. – Albumin syntyprosessista huolimatta se kertoo toivosta, elämästä ja elämänhalusta. Säveltäminen ei edennyt viime vuoden aikana, ja se mitä levyltä on kuultavissa, on kolmen neljän kuukauden rajun ja aggressiivisen työnteon tulos. Ne ovat myös osa sukuni historiaa, sillä isoisoisäni oli Itävalta-Unkarin armeijan sotilas, joka sai palkintoja urheudestaan. 9. – Ainakin itselläni on kyky sukeltaa esityksen sisään, jolloin kaikki muu unohtuu enkä huomaa, kuinka pahasti olen telonut päätäni, naamaani ja käsiäni. Teitä inspiroi ensimmäinen maailmansota. Olen niin sisällä näissä tarinoissa, että koen tapahtumat pääni sisällä, ja ne purkautuvat ulos vahvoina tunteina, mikä ilmenee yleisön palautteesta. – Tiesimme, että meidän täytyi julkaista materiaali ajoissa, joten välistä pakotimme itsemme jammailemaan, luomaan ja säveltämään. – Meistä jokaisella on ollut koronan aiheuttamia ongelmia rahan, työn, perheen ja terveyden kanssa. Vitut sodasta, vitut nsbm:stä, vitut kaikenlaisesta politiikasta ja ideologioista! – Olemme sataprosenttisen antitotalitaarinen ja antisotilaallinen porukka. Onko teitä syytetty sotamyönteisyydestä. Tilanne aiheutti riitoja ja painetta bändin sisällä. Löytyykö kappaleiden fiilis helposti livetilanteessa. En malta odottaa, että pääsemme keikkailemaan ja purkamaan nämä tunteet vihdoin ulos! Levyn sanoma keskittyy kuoleman sijaan elämään. Tämä ilmenee kappaleiden tarinoista, joiden hahmoista pääosa selviää ja palaa kotiin sankareina. Unelmoin, että sota loppuu eikä meidän tarvitse enää kuolla sen vuoksi. Ihan alussa jotkut tyhmät ihmiset ja alakulttuurin idiootit leimasivat meidät milloin nsbm:ksi, milloin war metaliksi, mikä loppui pian, kun rupesimme tekemään haastatteluja. Olen lukenut paljon kirjoja ja muistelmia, katsonut elokuvia ja dokumentteja sekä käynyt ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla. Tämä ei ole minulle ”mielenkiintoinen aihe” vaan iso osa elämääni. – Henkilökohtaisesti tuntuu, että olen yhä kiinni siinä tilassa, ja uuden levyn kuuntelu vetää minut takaisin niihin fiiliksiin, kun kirjoitimme musiikkia. Ihmiset tahtovat unohtaa, että asumme maassa, joka on ollut viimeiset seitsemän vuotta sotatilassa aggressiivisen maahantunkeutujan, Venäjän, kanssa. Keikkojen puute ja odotus, että jotain paskaa tulee tapahtumaan, ei ole kovin luova olotila. Kai tätä voi kutsua ”oikean fiiliksen löytämiseksi”. – Niin kauan kuin muistan, tarinat ensimmäisestä maailmansodasta ovat kiehtoneet minua. Entistä toiveikkaampi M A Y LE E KUINKA kolmannen levynne When Fear and Weapons Meetin kirjoitusprosessi sujui. – Albumi on edeltäjäänsä [The Blind Leading the Blind, 2018] valoisampi, mutta myös nopeampi, massiivisempi ja vaihtelevampi. – Kyllä. – Aikuisiällä kiinnostuin sotahistoriasta sekä sota-arkeologiasta ja olen kerännyt sodanaikaisia esineitä. Taisteluteemat ovat bändille paljon enemmän kuin pelkkä pinnallinen kiinnostuksen kohde. Voitko valottaa tätä hieman enemmän. Kasvoin kuunnellen tarinoita hänestä
– Ei itse asiassa yhtään. Käydään ottamassa tiukkaa treeniä, kun keikkoja ilmestyy. – Tuli on hyvä metafora uusiutumiselle, kivulle, voimalle ja niin edelleen. Silloin kun aloitettiin ja eka levy [Salvation by Fire, 2001] ilmestyi, tulitematiikkaa oli julkaistuissa levyissä vähemmän, mutta nythän sitä tuntuu olevan joka toisessa Tällaisen musiikin pääasiallinen markkina-alue taitaa olla ihan muualla kuin Suomessa. – Kyllä, kyllä. Kuinka paljon olette pystyneet treenaamaan uudella miehistöllä näin korona-aikana. Power metal -tyylinen kama tuntuu pitävän kurssinsa erityisesti Saksassa, Japanissa ja Etelä-Amerikan maissa. Vuonna 1999 syntynyt Burning Point on bändeistäsi vanhin. Melodinen heavy powerilla höystettynä on ollut pelin henki alusta pitäen, eikä me aleta rikkomaan sitä sapluunaa. Menneisyydestäsi löytyvät hieman lyhyemmät pestit myös muun muassa National Napalm Syndicatessä ja Sarcofagusissa. Mitä ajat tällä takaa. – Klisee ”kuin laittais omia lapsia paremmuusjärjestykseen” toimii vieläkin, eli en pysty sanomaan, mikä näistä yhtyeistä on se tärkein. Edeltävästä porukasta on Ahosen ohella jäljellä vain vuonna 2006 mukaan astunut kitaristi Pekka Kolivuori. Kiitos siitä! Olet aktiivinen ja luova muusikko ja soitat myös Ghost Machineryssä ja Stargazeryssä. Kaikkea musaa teen suurella rakkaudella lajia kohtaan. Pitääkö tämä paikkansa. – Toki joo, Keski-Eurooppa ja Japani ovat enemmän innoissaan, mutta kyllä fanikunta on täälläkin kasvamaan päin. Burning Pointin kokoonpano on uusiutunut reippaasti sitten The Blaze -edellislevyn (2016): mukana on neljä uutta jäsentä. Sitä me rakastetaan tehdä, ja sitä myös fanimme odottavat, kitaristi ja säveltäjä Pete Ahonen sanoo. Pidätkö sitä myös tärkeimpänä. Tuli taipuu moneen. Yli 20 vuotta toimineen Burning Pointin maailmassa melodinen heavy ja power metal määrittelevät kaiken, mikä on tärkeää. Rakkaudesta lajia kohtaan 10. SYTYKKEITÄ UUSIN levynne Arsonist of the Soul kuulostaa korvissani tyylipuhtaalta power metalilta. – Nämä kokoonpanouudistukset vie aina helvetisti energioita ja joutuu säätään sinne tänne, välillä yöunetkin kadoksissa, mutta nyt ollaan kyllä tiukka sakki ja kaikki tekemässä tätä eteenpäin. Burning Pointin musiikin kantava teema tuntuu olevan tuli ja palaminen, mikä ilmenee jollain tavoin jokaisen albumin nimestä, sanoituksista ja kansitaiteesta. Oliko ajatuksenakin pysytellä niin sanotusti perusasioiden parissa
Kitarariffit ovat Monolordin musiikissa niin merkittävässä osassa, että sanoitukset jäävät väkisinkin niiden jalkoihin. – Albumi tuntuu luontevalta jatkeelta No Comfortille [2019], mutta se on soundeiltaan parempi ja laajempi. Kappaleita uusimmalle mahtuu viisi. JO SE FI N E LA R SS O N Ruotsalaisen Monolordin raskaasti pörisevä doom/stoner metal on edustanut aina tietynlaista ajattomuutta ja pysyvyyttä, eikä saavutetuista linjoista luisteta uudellakaan levyllä. No Comfort -albumin kannessa lentää pöllö, kun taas uuden kääreissä makoilee jänis, mikä aiheuttaa ajatuksen jonkinlaisesta saalistaja–saalis-asetelmasta. Keskustelimme, josko lisäisimme mukaan vielä biisin tai kaksi, mutta sitten tajusimme koettaa hieman lyhyempää kokonaisuutta ilman täytemateriaalia. Kansikuvista on vastuussa kaksi eli artistia, ja valitsimme uuden albumin otsikon jo ennen kuin löysimme levyn kansikuvan. – Ei oikeastaan. Monolord on soittanut samassa triokokoonpanossa koko sen vuonna 2013 alkaneen uran. Onko se jopa tärkeämpää kuin itse musiikki. Monolordin meiningistä aistii aidon ystävyyden. – Tekstit jatkavat samaa linjaa kahden viimeisimmän levyn kanssa. Your Time to Shine on noin 39 minuutin kestollaan bändin lyhin levy, vaikka aiemmatkaan albuminne eivät ole olleet poikkeuksellisen pitkiä. Minkälaisena levy nähdään bändin sisällä. Onko tämä lähelläkään totuutta. Siis yksinkertaisesti parempi kokonaisuus. – Nämä kaksi asiaa eivät voisi olla olemassa ilman toisiaan, Jäger päättää lyhytsanaisesti. Onko siinä kaikki materiaali, jonka kirjoititte julkaisua varten. Metal Archives -verkkosivusto kertoo yhtyeen sanoitusten teemoiksi ”pahuuden, kauhun ja yliluonnollisen”, mikä ei iske lainkaan ainakaan uuden levyn pirtaan. Ne käsittelevät ahneutta ja egoismia sekä monenlaista hyväksikäyttöä ja tarinoita ihmisistä, jotka ovat valinneet elämässään vääriä polkuja, Jäger valaisee. Jägerin kanssa bändiin kuuluvat rumpali Esben Willems ja suomalainen basisti Mika Häkki, jonka jotkut saattavat muistaa Rotten Soundin vuosituhannen taitteen kokoonpanosta. Ilman täytettä MONOLORDIN viides albumi Your Time to Shine on hyvin yhtyeen kuuloinen kiekko, jonka pääosaa näyttelevät odotetusti alavireiset ja simppelit riffit. – Nuo viisi kappaletta olivat meille ne mieluisimmat. Rakkaudesta lajia kohtaan METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Minun korviini se kuulostaa aiempaa vaihtelevammalta ja monipuolisemmalta, kitaristi-laulaja Thomas Jäger mietiskelee
Jos muotoilen, että ollaan pikkupojan innolla ja pilkkeellä silmäkulmassa snadisti vakavissaan, niin ehkä se on aika liki totuutta. Sen kummempaa syytä siihen ei ollut. Musiikkianne on hankala määritellä. – Tuntui, että ep olisi sopiva pelinavaus. Texasin aika ei lopulta riittänyt kannuhommiin, joten rumpuihin etsittiin exPain Confessor -mies Mikko Laihanen. Kirjoitin kaikki kolme biisiä muutaman kuukauden sisällä, joten koin niiden olevan yhtenäisiä ja toimivan hyvin ep-muodossa. Seuraavana keväänä, oikeastaan just kun koronahässäkkä alkoi, alettiin jammailla Johnnyn kanssa joitain mun vanhoja riffejä. – Myös tietynlainen iso soundi oli mielessä. Teitä ollaan kuulemma viemässä kovasti Europpaan. Pikkupojan innolla P E T R I M A ST 12. Toki rundaaminen Euroopassa maistuisi – mitä pikemmin, sen parempi! Kotimainen Clear Vision on uusi tulokas, mutta bändin taustalta löytyy pitkän linjan metalliosaamista. Mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa. – Se ilta oli oikeastaan lähtölaukaus. Jaakon kanssa kemiat toimivat jo Chaotic-aikoina, ja koska halusin materiaalin olevan myös melodista, koin tarvetta toiselle laulajalle. – Matkan pitää olla myös mielekäs. En koe, että oltaisiin jatkossakaan mitenkään genrerajoitteisia, vaan pikemmin pyrin kirjoittamaan biisit ilman että mietin, meneekö ne just tähän ja tähän boksiin. Toki kirjoitusprosessit on joskus rankkoja eikä aina ole kiva treenata, mutta itse asetan kaikilla elämänalueilla selkeitä tavoitteita, ja niiden saavuttamiseksi joutuu väistämättä tekemään töitä. Onko musiikki pelkkää hauskanpitoa vai onko siinä vakavampi ulottuvuus. – Mikko esitteli Röksän Antin ja kertoi hänen olevan kiinnostunut kitaristin paikasta. Samalla päätettiin myös nimi Clear Vision, joka tuli aiemmasta Chaotic-pumpustamme aasinsillan kautta: näin varttuneempana hommat on selkeämpiä kuin sillon junnuna. – Viimeinen mutka tuli kuukausi ennen ep:n nauhoituksia, kun basisti Uskin Jarno joutui jättäytymään pois. Pitkän puhelinkeskustelun jälkeen oli varmaa, että tässä on mies kokoonpanoon. Oliko se lähtökohtanne. Alkoi systemaattinen treenausja kirjoitusprosessi. Mikan uniikki soundi herätti mielenkiinnon. Mielessä oli kyllä visio yleissoundista ja halusin tehdä yhtenäisen ep:n, joka käsittelee vihaa, rakkautta, toivoa ja epätoivoa. Me luotetaan tässä heihin. – Homman takana on Raw Street Noise / Flick Agency, jonka pääpromootio kohdistuu Saksa–Italia-sektorille. – Musiikin tekemisen ja soittamisen pitää olla enemmän hauskan kuin siellä vastakkaisella puolella. – Muutaman mutkan kautta. Törmäsin toissa vuoden halloweenpippaloissa vähän sattumalta Johnny Texasiin [basso] ja päädyttiin jatkoille hänen ranchilleen, kitaristi Petri Paronen kertaa. – Muutaman jamin jälkeen oli hiljaiseloa, kunnes loppukesästä iski mieletön vimma alkaa työstää materiaalia, joka oli kummitellut mielessä pitkään. SYTYKKEITÄ MILTÄ pohjalta kokoonpanonne syntyi. Oliko lyhyeen formaattiin jokin tietty syy. – Aloitin kirjoitusprosessin oikeastaan tyhjältä pöydältä. – Ekan demon jälkeen läksin kyselemään porukkaa mukaan. Lähditte liikkeelle Tarnished Dreams Run Wild -ep:llä. Myös toinen PC-viitteinen soittaja, kitaristi Mikko Kivistö, oli jo riveissä, kunnes sai kutsun Omnium Gatherumiin. Otin yhteyttä Texasiin, josko bassopesti kiinnostaisi, vaikka rummut jäivät, ja sehän toimi. Mika Koskimies [puhdas laulu] ja Jaakko Mäntymaa [murina] olivat alusta alkaen ykkösinä listalla. Kääntää nuoteiksi elettyä elämää ja oikeita tarinoita
Jos intiimi show oli väkevä yleisölle, se oli sitä myös artistille. Hän oli täällä päin tekemässä A Spell to Ward Off the Darkness -elokuvaa, jota kuvattiin Hyrynsalmen lisäksi Norjassa ja Virossa. Lowe otti yhteyttä kesän taittuessa syksyksi kymmenen vuotta sitten. Noin nelikymppisillä kappaleet ajoittuivat 1990-luvun alkupuolikkaalle... Suhteiden ja ystävien avulla saimme järjestettyä vuorokauden varoitusajalla hänelle keikan Vaasankadun siihen maailmanaikaan erinomaiseen Molotow-baariin. Vaikka periaatteessa ollaan niin perkeleen individualistia, on pakko vaalia 30 vuotta sitten laadittuja aitousihanteita ollakseen osa liikehdintää. Niissä vatvottiin sarjan ansioita ja puutteita, mutta ennen kaikkea veresteltiin omaa ensikosketusta synkkään taiteenlajiin sekä niitä biisejä, levyjä ja artisteja, jotka kullekin edustivat black metalia puhtaimmillaan. Huomionarvoista dokumentissa on haastateltavien nostalginen suhtautuminen kaoottisilta vaikuttaneisiin 1990-luvun alun vuosiin ja tapahtumiin. Alkuperäinen Candyman on ensimmäisiä kauhuja slasher-elokuvia, joita olen nähnyt. Without these things I am nothing.” Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja. Tällaista luupäisyyttä on melkeinpä pakko arvostaa, mutta silti olen löytänyt viime vuosina mielekkäämpää kuunneltavaa black-johdannaisesta musiikista, jota ”ei saa” kutsua black metaliksi. Minun on mahdotonta arvioida, kuinka paljon parempi ensimmäinen Candyman on kuin jatko-osansa, jos edes on. Tunnelman unenomaista toismaailmallisuutta korosti Philip Glassin tyylille kunniaa tekevä, kehää kulkeva analogisyntetisaattorisävellys. Candymanin ikoninen repliikki sopii kuitenkin loppukaneetiksi myös black metaliin: ”I am the writing on the wall, the whisper in the classroom. Vaikka vuodet ovat hioneet särmiä, miehet suhtautuvat nuorina luomaansa taiteeseen haudanvakavasti, syystäkin. Philip Glassin luoma pahaa enteilevä jännite oli miltei liikaa. Nyt noita samoja elementtejä kuulee Nia DaCostan ohjaamassa Candymanin jatko-osassa, johon Lowe on säveltänyt musiikin. Soittoteknisiä ja soundipoliittisia asioita demystifioidaan, ja toisin kuin voisi luulla, se vain lisää arvostusta noita teoksia kohtaan. Jyrsin perinteisen suklaapatukan kelvotonta uutuusmakua, kun valkokankaalla pilvenpiirtäjät vaikuttivat ääretöntä taivasta vasten loputtomilta. Yle Areenasta löytyvä neliosainen dokumentti Helvetti soikoon – norjalaisen black metalin historia kirvoitti lukuisia somekeskusteluja. Noh, eipä itsellänikään ole aikomusta uhmata nostalgian painolastia esimerkiksi katsomalla vuoden 1992 Candyman vuonna 2021. Dokumentti myös korosti sitä hieman koomista ulottuvuutta black metalissa, joka vangitsee sen visusti nostalgiseksi genreksi. Voimme tehdä pienen testin: Mieti muutama kaikkien aikojen suosikkibiisisi. Niin voimakas ja todennäköisesti vääristävä on subjektiivisen kokemuksen voima. Sama pätee musiikkiin, kenties vielä vahvemmin. Tarkista sitten, minkä ikäinen olet ollut, kun olet kuullut nuo kappaleet. Lowella oli lokaatioiden vaihtuessa pari välipäivää Helsingissä ja modulaarinen syntetisaattori matkalaukussaan. Tutkimustuloksen tueksi sosiaalisen median aitiopaikoilta sai seurata, kuinka äärimetalliin viehtyneet tutut verkostoineen jakoivat nuoruusmuistojaan. Tajuttuani kappaleen olevan Robert Aiki Aubrey Lowen The Sweet vaivuin nostalgisiin aatoksiin. Ikä on tuonut kypsempää perspektiiviä, aika on varmasti kullannut muistoja. Kapakka täyttyi muutamista kymmenistä uteliaista korvapareista, jotka saivat kokea huumaavan transsidrone-esityksen. ROCKIN KUOLEMA P O D C A S T Rockin kuolema -podcastissa päätoimittajat Jukka Hätinen (Rumba), Mikko Meriläinen (Soundi) ja Matti Riekki (Inferno) keskustelevat musiikkimaailman ajankohtaisista aiheista, iänikuisista totuuksista ja alaa tuulettavista ilmiöistä.. siis juurikin 13–16 vuoden ikään. Tony Toddin esittämä hahmo, ja etenkin rajan takaa tuleva puheäänensä, teki varhaisteiniin lähtemättömän vaikutuksen. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Sitä parempaa nostalgiaa FINNKINON saliin omien eväiden vieminen alkaa olla kapinallisimpia asioita, joita näillä vuosirenkailla vaivautuu tekemään. Muistan kuinka Lowella kesti hyvän tovin palata kalliolaiseen keskiviikkoiltaan sieltä kosmoksesta, jonne hän itsensä syntetisoijillaan soitti. Tutkimusten mukaan 13–16-vuotias
TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. Selvitätkö tiesi ulos. TAMPERE . Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA
Silppua punasipuli pieniksi kuutioiksi, avokado siivuiksi ja porkkana ohuiksi tikuiksi. Tätähän voisi harkita tekevänsä toistekin!” TARPEET • 1 pkt soijasuikaleita tai nyhtökauraa • punasipulia • kypsä avokado • porkkanaa • jääsalaattia • vegaanista bbq-kastiketta, majoneesia ja sriracha-kastiketta • sushitai puuroriisiä • merileväarkkeja HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Mittaa niin, että arkin kulmat mahtuvat taittumaan vastakkaisilta puolilta yhteen täytteiden kanssa. 16. 8. Stereoissa pauhaa silti länsimainen musiikki. Vaan ei saa jumittaa paikoilleen – kuka sitä jaksaa aina iänikuista klassikko-Loudnessiakaan kuunnella, kun eksotiikannälässä voi nauttia Seikima-II:n saman aikakauden Akuma Ga Kitarite Heavy Metal -levystä tai Significant Pointin tuoreemmasta Into the Stormista. 2. Taita leväarkin kulmat neliön päälle ja vielä sisäkkäin niin, että riisineliö peittyy täysin. Ennakkoluulojen vuoksi ei tätäkään reseptiä kannata jättää väliin, ja todella helppotekoisena se voi jopa toimia johdatuksena Japanin ruokakulttuuriin. 5. Halkaise paketoitu onigirazu veitsellä kahtia, ota kelmu pois ja tarjoile. Paketoi koko hoito napakasti alla olevalla elmukelmulla ja anna levähtää hetki. Sekoita hyvin. Paista soijasuikaleet tai nyhtökaura ja lisää paiston loppuvaiheessa sekaan mukavasti bbq-kastiketta. SAMIN KOKATESSA SOI: Earth Crisis – Salvation of Innocents (2014) ”Vegaaninen straight edge -hardcoremetalli sopii tämän ruoan kylkeen kuin nyrkki silmään. 6. Huuhtele riisi huolellisesti ja laita kiehumaan. Sekoita vegaaniseen majoneesiin reilusti srirachaa ja sekoita hyvin. 4. Riisin valmistuttua ripottele päälle hyvin kevyesti suolaa, sekoita ja siirrä erilliseen astiaan jäähtymään. 7. Käytä tarvittaessa vettä liimana. 9. Samin luonnehdinta: ”Sopivan tulinen ja helposti kokattava onigirazu on alun perin mangasta syntynyt erikoisuus. Ota riisiä kosteilla käsillä ja tee arkin keskelle siitä neliö. Muotoile täytteiden päälle vielä toinen riisineliö. 3. Levitä pöydälle elmukelmua ja aseta sen keskelle kokonainen merileväarkki. Kompaktin muotonsa ansiosta se sopii hyvin vaikka keikkabussievääksi tai ihan muuten vaan japanilaisilla mauilla herkutteluun.” Megan tuomio: ”Minkäänlainen näprääminen ei ole ikinä kuulunut suosikkiharrastuksiini, eivätkä sushit ja muut trendikkäät itämaan ihmeet ole koskaan kirvoittaneet suuremmin vettä kielelle. Onigirazu paljastuukin jännittävän raikkaaksi yhdistelmäksi rapeutta ja mehukkuutta, napakkuutta unohtamatta. Laita riisin päälle ensin majoneesia ja sitten kerroksittain sipulikuutioita, soijasuikaleita/nyhtökauraa, avokadosiivuja, porkkanatikkuja, salaatinlehti ja oman maun mukaan vielä hieman lisää majoneesia. Ja tätä lajia edustaa tietenkin parhaiten jenkkiläinen Earth Crisis.” Vegaaninen spicy onigirazu Kitaraa uutta tulemista levytysrintamalle tekevässä Survivors Zerossa kurittava Sam Jamsen suuntaa kyökissä katseensa mielellään kohti nousevan auringon maata. 10
18
Se loi maineensa pikkuhiljaa. Se on tavallaan kuori, jonka sisällä koko albumin olemus piilee. Miten rakennetaan täysillä iskevää melometallia. En esimerkiksi pitänyt Blade Runnerista heti. – Kappaleet eivät seuraa animen tai elokuvien juonia mitenkään orjallisesti, mutta siellä on tunnelmien ja tarinoiden fiilistelyjä, jotka jättävät tilaa myös mielikuvitukselle. – Nautin ajatuksesta yhdistää suurimpia kiinnostuksen kohteitani tällä tavalla. – Blade Runner tosin oli juuri tuollaisessa osassa jo ilmestyessään. – Kyberpunk oli itsellenikin aika monisäikeinen homma. Elokuvateattereissa se ei menestynyt, mutta markkinoille tullut vhs sai puskaradion toden teolla laulamaan. Oikeastaan se on ollut miehen tekemisissä läsnä lähes aina, viime aikoina vain hieman piileskellen. Dark Connectionin vaikutteet purskahtelevat esille monista lähteistä. Kansitaiteet ovat täyttä kyberpunkia, ja olemme tehneet peräti puolentoista vuoden ajan massiivista musiikkivideota tukemaan tätä kaikkea. Jopa biisien alkuspiikit ovat Armitagesta peräisin, kitaristi sanoo. PETO KYBERPUNKKARIN VAATTEISSA ” K yberpunk on ollut mulle hullun tärkeä juttu siitä asti, kun siihen ensimmäistä kertaa tutustuin”, Beast in Black -kitaristi Anton Kabanen ylistää tärkeää inspiraationlähdettään ja lisää pitävänsä siitä, millaisesta kultti-ilmiöstä on kyse. – Samalla tavalla kyberpunk iski minuun pikkuhiljaa. – Beast in Black ei vielä kahdella ensimmäisellä levyllään flirttaillut kyberpunkin suunnalle, mutta kieltämättä teemaa oli jo vähän ikävä sieltä Steelja Battle Beast -albumien ajoilta, Kabanen viittaa entisen yhtyeensä Battle Beastin vuosina 2011 ja 2013 julkaistuihin levyihin. Ei siis ole mikään ihme, että ennen kuin Beast in Blackin kolmas albumi Dark Connection on edes päätynyt soittimeen, se hyökkää päälle kansiensa värikkäällä kyberpunkin ja mangan yhteentörmäyksellä. – Dark Connection ei ole konseptialbumi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kyberpunkia viljellään levyn joka tasolla. Ja onhan se kutkuttava ajatus, jos saan istutettua tällä musiikillisesti ja visuaalisesti räjähtävällä albumilla uteliaisuuden siemenen myös sellaisiin ihmisiin, joille kyberpunk tai tämäntyyppinen metalli eivät ole niin tuttuja. Sitten kun se toimi, siitä ei ole saanut koskaan tarpeekseen. tuo ajatus tekee tällaisesta albumista kaiken se loppumattoman oloisen työmäärän arvoisen! Tee-se-itse-kyberpunk Kabanen arvelee Dark Connectionin ilmeessä näkyvän kyberpunkin sekä japanilaisen animen ja mangan olevan yhtä merkittävä osa hänen luovuutensa dna:ta kuin musiikilliset esikuvatkin. Nyt teos on kulttiklassikko, josta valtaosa kyberpunkista on ammentanut. Jo TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JARMO KATILA, TONI KILPINEN 19. Tämä täysin omanlaisensa kulttimaailma ei ole Kabaselle mikään uusi juttu. Näin uskoo Beast in Blackiä luotsaava Anton Kabanen ja osoittaa väitteen todeksi bändin räväkän värikkäällä kolmannella albumilla. – Varsinkin Highway to Mars ja Moonlight Rendezvous ovat silkkaa Armitage III -animea ja hieman Blade Runnerin kuvastoa. Katsoin sen ehkä vähän liian herpaantuen ja ihmettelin myöhemmin uusintakierroksella, miksei se kolahtanut aiemmin. Simppelisti sulattamalla yhteen kyberpunkia ja heavy metalia – sekä italodiskoa, eurobeatiä ja videopelimusiikkia
Sama pätee ihan kaikkeen. Peittelemättömän simppeliä musiikkia Tulevaisuus ja menneisyys törmäävät yhteen sillä hetkellä, kun Dark Connectionin avausraita Blade Runner sytyttää albumin neonväriset valokyltit palamaan ja sen metallisen kuoren alta paljastuu futuristinen ydin. Jos taas en saa melodiaa tai sointukulkua toimimaan tuolla tavalla, en lähde työstämään sitä eteenpäin lainkaan. Rajoja piti siis venyttää luovasti, Kabanen sanoo. Jos sen saa toimimaan, siinä on sitä jotakin. – Melkein kaikista uuden levyn biiseistä saisi tehtyä tällaisen riisutun version. – Ei ole Beast in Black -levyä ilman Berserkiä, eikä muuten tule olemaankaan, Kabanen vahvistaa. Kabasen mukaan kyse on intuitiosta. Tuotannossa on ehkä tapahtunut muutosta ja sävellyskynäkin on toivottavasti kokemuksen myötä terävöitynyt, mutta en tähtää Beast in Blackillä mihinkään suureen evoluutioon. Tavallaan olen tuolla matkalla yhä. Sarjan lopussa tuli niin hullu cliffhanger, että aloin ahmia seuraavaksi mangaa. – Ne tietyt tavaramerkit on olleet aina siellä. Pienemmillä resursseilla tehty työ vaatii paljon mielikuvitusta, jos aikoo tehdä hyvää jälkeä. – Jos kuuntelen vaikkapa tosi alkeellista miditasoista demoa Beast in Black -kappaleesta ja se kuulostaa hyvältä kerta 20. Yhdestä Beast in Black ei luovu: Berserk-hahmosta, joka on ollut alusta alkaen kuin bändin maskotti. En olisi osannut arvata, että yksi ainoa nippu dvd-levyjä, joille oli poltettu tuo sarja ja sarjakuvat, avaisi niin suuren inspiraation lippaan. Siihen on vain uskallettava luottaa jo siinä vaiheessa, kun Beast in Black -kappaleesta on olemassa vain yksi ainoa pienenpieni melodia. – Halusin tehdä tälle levylle erilaisen musiikkivideon. Siihen me ollaan pyritty. Kitaristi uskoo, että hyvä kappale pitää voida tunnistaa jo sävellyksen yksinkertaisimmasta ytimestä. Liian helpoksi Beast in Black ei teemojen toteuttamista itselleen tee, minkä Kabanen sai huomata Moonlight Rendezvous -musiikkivideon kohdalla. – Beast in Black on simppeliä iskevää heavy metalia synahöysteillä, mihin olen sitten roiskinut ihan vapaasti sekaan italodiskoa ja eurobeatiä sekä vähän sinfonisia elementtejä. Siltikään en halunnut tyytyä mihinkään b-luokan kompromissiin. Monet asiat kyberpunkin eteen oli opeteltava tekemään itse, koska osaavat alan tekijät ovat kotimaassa harvassa. Nekään eivät esittele kronologisesti Berserk-mangan tai -animen tarinoita, mutta sisältävät otteita niiden juonen eri vaiheista. Beast in Black luo yhä uusia ulottuvuuksia jatkumoon, joka alkoi Battle Beastin ensimmäisillä levyillä. Halusin tehdä huolella käsikirjoitetun tarinan, jonka kirjoittamisessa olen mukana. – Hyvä biisi on sellainen, että se toimii vaikka pelkällä akustisella kitaralla tai pianolla laulua säestäen. Ei vain bändiä vetämässä ja siinä ohessa vähän sinnepäin kirjoitettua tarinaa. Suomen kallein elokuva on Amerikassa suurin piirtein pienimmän budjetin b-luokan teos. – Toki Suomessa koko viihdeala on aika pientä. Mutta se herättää myös luovuutta. – Dark New World, To the Last Drop of Blood ja Broken Survivors ovat tällä kertaa ne Berserk-jatkumon biisit. Ei sen enempää eikä vähempää. Haaste nousi vastaan juuri siinä, ettei tällaisia videoita ole oikein tehty tällaisilla resursseilla. Väliosissa on muutamia sellaisia sämplättyjä ja elektronisia fiilistelyjä, jotka eivät siihen formaattiin sellaisenaan istuisi, mutta kaiken ytimessä ovat yhä ne iskevät melodiat, säkeistöt ja kertosäkeet, jotka voisi esittää vaikka duona. – Löysin Berserk-mangat ja -animet ystävän kautta vuonna 2006
Olen itse asiassa niin tykästynyt synahommiin, että on varmaan pakko tehdä joku teknolevy ennen seuraavaa Beast in Blackiä. – Fiilistelen siinä eniten Kasperin [Heikkinen] kitarasoolon jälkeistä riisutumpaa kohtaa, jossa synat ja synabassot pääsevät todella pulppuamaan. – Onhan se aina melkoinen työmaa, jolla pistää itsensä ihan piippuun, kitaristi myöntää ja sanoo nauttivansa säveltämisestä, jota hän pitää toisinaan jopa helppona osana kokonaisuutta. Sen takia en koskaan kuuntele meidän vanhoja levyjä. Nytkin on jo Beast in Blackin neljäs levy mielessä. Kun jokaisen melodian ja riffin on kuullut satatuhatta kertaa, levy ei vain voi kiinnostaa itseä enää sen valmistuttua. Omassa tapauksessani se onnistuu tulevaisuutta suunnittelemalla. Hän tunnustaa, ettei ole mikään suurin levyjen äänittämisen tai viimeistelyn fani. Mikäli se ihan simppeli melodia todella yksinkertaisessa muodossaan kiehtoo, siitä on pidettävä kiinni ja vietävä sovitus bändille asti kadottamatta melodian koukkua. Tämä voi kuulostaa monien metallifanien korvissa ihan rienaukselta, mutta itselleni metalli on usein parhaimmillaan synteettisimmillään. Samalla kappaleet tavallaan tuhoutuvat itselle sen prosessin aikana. Se on sellaista pakkopullaa. Italodiskoa, eurobeatiä ja pilipalia Dark Connectioniltä löytyy runsaasti pienen oloisia hetkiä, joita Kabanen myöntää fiilistelleensä paljon. Sen takia en koskaan kuuntele meidän vanhoja levyjä.” 21. Äänitä, editoi, tuota, etsi soundeja, toista, toista, toista. Yksi niistä oli Mortal Kombat -elokuva [1995], jonka pääteema on ihan järjettömän siisti. – Jo meidän Berserk-debyytillä [2017] oli Crazy, Mad, Insane -biisi, jonka olin tehnyt täysin synapohjalta joskus vuonna 2014, jolloin se oli ihan italodiskoa. Kun saan oman artistikopion levystä, se jää pölyttymään hyllyyn. Hän naurahtaa kertoessaan, että varsinkin viehtymys tietynlaisiin synasovituksiin juontuu hänen lapsuudestaan. – Kai tämä kiinnostus menee siihen asti, kun koin ensimmäisiä musiikillisia heräämisiä lapsena. Nautin, kun bändi antaa synien soida eikä päällä ole 20 raitaa kaikkea muuta. Kabanen heittää esimerkiksi Revengeance Machine -biisin. Se eurobeat-draivi, synariffi ja melodia oli ihan totaalinen teknokärpäsen purema, eikä se ole parinkymmenen vuoden aikana juuri otteestaan päästänyt. – Levyn tekemisen loppuvaiheessa tuosta intuitiosta voi olla jo todella vaikeaa pitää kiinni. Se on pakollinen asia itselleni, jotta saan pidettyä itseni järjissäni hioessani tekeillä olevaa levyä loppuun. Levyn valmistumisen nahkein jakso alkaa Kabasen mukaan siinä vaiheessa, kun sävellykset on tehty. Berserkiä tehdessä sovitin sen bändille ja vedin särökitarat päälle, mutta kyllä sieltä kaiken taustalta kuuluu, että juustoisiin syntikoihin se pohjautuu. toisensa jälkeen, siinä on pakko olla sitä jotakin. Kun levynteko on lopuillaan, hahmottelen jo seuraavaa levyä. – En ole pitänyt äänityksistä koskaan. ”Kun jokaisen melodian ja riffin on kuullut satatuhatta kertaa, levy ei vain voi kiinnostaa itseä enää sen valmistuttua. – En ole itse niinkään kaikkein isoimpien kitarariffien ja rumpusoundien perään, vaan hekumoin eniten hiljaisempia kohtia, joissa synat pääsevät irti. – Jotenkin itsensä on silti pidettävä innostuneena
Voihan se olla, että sinkkuja tekemällä ajatus alkaisi toteutua ja samojen kansien väliin pystyisi tekemään myöhemmin biisejä monipuolisemmin, kun vanhat säännöt murtuisivat. – Luovuus nimenomaan pääsee valloilleen sellaisessa tilanteessa, kun kätesi sidotaan eikä ole muita vaihtoehtoja kuin keksiä se ratkaisu jollain ihan alkeellisilla keinoilla. Saattaa pohtia, tajuaako kaikkia yksityiskohtia kukaan muu vai jäävätkö ne ikuisiksi ajoiksi salaisuuksiksi albumille, jota ei itse pysty enää edes kuuntelemaan. Se pakottaa aivot aktivoitumaan enemmän ja yrittämään saada vähistä vaihtoehdoista kaikki mahdollinen irti, Kabanen toteaa. Olen ajatellut ehdottaa lafkalle, että levydiilien ohella voisimme katsoa, olisiko mahdollista tehdä erikseen sinkkudiilejä, johon kuuluisi täysin levyistä irrallisia kappaleita. Onneksi ainakin tähän asti lopputulos ja ihmisten reaktiot ovat osoittaneet, ettei itseään ole kuluttanut ihan turhaan. Mahdoton haaste pakotti heidät olemaan mielettömän luovia. En näe mitään järkeä siinä, että rohmuaisin jostain kaikki äänikirjastot ja sitten olisi miljoonia soundeja. Jokaisella soundilla on oma luonteenpiirteensä. Äärirajoille vievä levytysprosessi on saanut Kabasen pohtimaan albumien rinnalle kappalekeskeisempää julkaisutapaa, joka voisi tuoda perinteiseen säveltämistyyliin uudenlaista vapautta. Se muuttaisi peliä siinä mielessä ihan täysin, että yksittäisiä kappaleita ei tarvitsisi ajatella osana levykokonaisuutta, mikä taas avaisi mahdollisuuksia aika irrottelevaan kokeiluun. Jo nyt niiden valintaan menee ikuisuus. Pelkät rumpukonesoundit voivat vaihdella täysin biisistä toiseen. Hieman samanlaista irrottelua kaipaisin metalliinkin. – Tavallaan kadehdin niitä vanhoja pelimusatyyyppejä, joilla oli vaan ne tietyt rajatut pilipalisoundit, jotka ne sai toimimaan tosi hyvin. Julkaistaan single, mahdollisesti toinen, tehdään pariin kappaleeseen videot ja jysäytetään sen jälkeen ilmoille tietyissä raameissa kokonainen albumi. Jos kaukaa jostain sen soundin syvyyksistä löytyy täysin koukuttava melodia, ollaan jo biisin jäljillä. Törkeän tarttuva melodiavetoinen tapa säveltää liittyy myös Kabasen rakkauteen, joka oli syttynyt jo ennen kuin metallista, kyberpunkista tai animesta oli tietoakaan: videopelimusiikkiin. Kabanen jatkaa, että joskus biisi voi syntyä myös soundista. Tällä tavalla saisi korostettua jokaisen kappaleen omaa luonnetta. – Rockja metallimaailma on vielä tänäkin päivänä todella albumikeskeinen. – Mitä jos voisikin tehdä bändin tyylillä ihan erilaisia biisejä, joista yhdessä olisi raju Manowar-säröbasso ja toisessa taas kliinimpää konesoundia. Ihan biisin ehdoilla. Nytkin levynteko ja kaikki siihen liittyvä on johtanut burnoutiin. Varsinkin 1980ja 1990-luvuilla Nintendoja Sega-peleihin alkeellisilla äänipiireillä musiikkia säveltäneet joutuivat puristamaan melodioihin silkkaa timanttia, jotta ne toimivat mitä yksinkertaisimmassa muodossa. – Popissa ja räpissä tällainen on jo normaalimpaa. Siinä on kymmeniätuhansia soundeja. Kuuntele vaikka DOS-aikakauden tai varhaisen Nintendo-ajan musiikkeja. Tai vaikka luomumpia rumpuja yhdessä kappaleessa ja toisessa taas törkeää soundia härskisti sämplättynä. Ne melodiat eivät karkaa ikinä mielestäsi! Yksi albumi, yksi burnout Tuhansia tunteja albumin säveltämiseen, sanoittamiseen, sovittamiseen, äänittämiseen ja viimeistelyyn sekä valtavasti aikaa ja ajatusta muutaman minuutin mittaiseen musiikkivideoon ja albumin muihin visuaalisuuksiin. Olen jo tavallaan tottunut siihen. Se soundi saattaa olla äärimmäisen yksinkertainen, mutta se vie ihan muihin maailmoihin. – Itselläni on käytössä synasoundien suhteen yksi soundikirjasto, Omnisphere 2. Yksi levy, yksi burnout. Kuulostaisihan se tosi oudolta, jos kymmenen biisin levy olisi tehty niin, että kaikissa biiseissä olisi ihan erilaiset soundit. – Olisi hienoa tehdä vaikkapa neljä tai viisi ihan toisistaan irrallista kappaletta, joille tehtäisiin videot, minkä jälkeen siirryttäisiin jälleen albumin pariin. – Heikkoina hetkinä epäilee ihan kaikkea, mutta kokemuksen myötä sellaistenkin fiilisten kanssa on oppinut elämään niin, ettei niiden anna enää lannistaa. Ymmärrän sen kyllä. Tunnistan sen itsekin. – Tällaisen intohimon kääntöpuolena on totta kai loppuunpalaminen. – Aika useinkin huomaan kyseenalaistavani ihan kaiken, Kabanen naurahtaa päätään pudistellen. Nytkin levynteko ja kaikki siihen liittyvä on johtanut burnoutiin.” 22. ”Tällaisen intohimon kääntöpuolena on totta kai loppuunpalaminen. Ne riittävät koko loppuelämäkseni. – Siitä miltä se tuntuu ja mitä fiiliksiä se herättää. Se tietynlainen sapluuna on hevissä melkeinpä välttämättömyys kokonaisuuden kannalta. – Se olisi tuottajan näkökulmasta mielenkiintoista, koska nykyinen kirjoittamaton sääntöhän on, että albumin kaikki biisit vedetään tavallaan samojen perussoundien läpi. Näin vaativa työmäärä pistää varmasti miettimään, onko touhussa mitään järkeä
facebook.com/soundilehti instagram.com/soundilehti twitter.com/soundilehti. INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.
albuminsa myötä ymmärtää, mitä kaikkea 30-vuotiaan bändin friikkisirkus sen faneille merkitsee. Kolmetoista on vanhan uskomuksen mukaan epäonnen luku, mutta Dani Filth kokee Cradle of Filthin omalaatuisten goottiromantikkojen alkavan vasta 13. Kiero g o o t t i r o m a n t i k k o ja paholaisen kauppa r atsu TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JAMES SHARROCK 24
– Olemme tehneet tätä vuosikymmeniä. Sen ansiosta voimme tehdä juuri sellaista musiikkia ja oheistuotteita kuin tahdomme. – Halusin, että Cradle of Filthistä tulee niin iso bändi kuin tällä musiikilla vain suinkin on mahdollista, Dani sanoo myhäillen, mutta lisää, että puhuu yhtyeen ainoana alkuperäisenä jäsenenä vain omasta puolestaan. Ei suurta valaistumista Dani Filth, 48, voi olla lavalla irvokas goottivampyyri, mutta puhuessaan bändistään hän juttelee syvällä brittiaksentilla sellaisella tarkkuudella ja niin analyyttisella sävyllä, ettei hän voisi erota enempää siitä, millaiseksi hänet mielletään. Kaikki se kuvasto, jota käytämme levyillämme, on paljon muutakin kuin vain musiikkia. – Mitä Cradle of Filthiin tulee, olen aina sanonut rakastavani musiikkia, joka on isoa ja kaikkialla. Sen saattoi huomata jo yläasteilla, kun Cradle of Filth -paidoissa liikkuneet, voimakkaasti meikanneet teinit löysivät bändistä gootahtavaa eskapismia, joka tarjosi jotain aivan muuta kuin reaalimaailma. C radle of Filthissä ei ole koskaan ollut kyse black metalista tai siitä, että bändi haluaisi olla jonkin vanhan koulukunnan säännöstön mukainen patsasteluyhtye, joka tekee mahdollisimman äärimmäistä metallia. Se on jotain, mikä herättää niin voimakkaita mielikuvia, että se pitää voida nähdä, tuntea, maistaa ja haistaa yhtä lailla kuin kuulla. Mitä muuta bändi voisi haluta. He osoittivat, ettei bändin tarvitse olla vain viihdettä ja ilmiö tai sitten vakavasti otettavaa musiikkia tekevä yhtye. Täydellisenä esimerkkinä tästä Dani tarttuu pieneen yksityiskohtaan, kun totean Cradle of Filthin täyttävän 30 vuotta. He olivat, ja ovat yhä, molempia. Viimeistään vuosituhannen taitteessa oli tullut selväksi, että Dani Filthin visiona oli tehdä Cradle of Filthistä paljon enemmän kuin vain bändi. Me soitamme äärimmäistä metallia kaikkialla maailmassa ja suurilla areenoilla, ja meillä on kuulijakunta, jonka elämäntapana on Cradle of Filth. – Jo 70-luvulla bändit kuten KISS tekivät mitä halusivat, mutta he olivat kuin brändi. – Suunnittelen bändin kolmikymppisiä The Principle of Evil Made Flesh -debyyttimme [1994] mukaan, koska koen ajan”Kutsukaa niitä maailmanlopun ennusmerkeiksi tai miksi ikinä haluatte, mutta maailma oli tulessa jo ennen kuin pandemia tuli, ja tämä kulkutauti saattoi olla jopa enemmän siunaus kuin kirous, koska se rauhoitti tilannetta.” 25. Tiedätkö mitä. Dani Filthin mukaan se oli bändin maalina jo ensimmäisen albuminsa julkaisun aikaan
Tilanne sai Danin ja Cradle of Filthin kirjoittamaan tunnin mittaisen albumin, joka kurottelee bändin historian kaikkiin suuntiin – niin pitkälle, että albumin genre on yksinkertaisesti Cradle of Filth. Samassa iässä se, mitä haluaa elämällään tehdä, saattaa kirkastua ainakin jonkin verran. laskumme käynnistyneen siitä, kun julkaisimme ensimmäisen levymme, Dani sanoo. Ei mitään suurta suunnitelmaa siitä, miten voisimme antaa elämällemme arvon. – Se ei ole täysin nihilistinen albumi. Mytologiamme on yhä sitä kieroa goottiromantiikkaa kuin aiemminkin, mutta ehkä hyppysellisellä realismia. – Sanotaan niin, että näin ja koin näiden matkojen aikana aika paljon sitä kaaosta, jossa maailma makaa tällä hetkellä. – Kolmikymppisenä ihminen hyväksyy sen, ettei hän oikeastaan tiedä mistään asioista yhtään mitään. Me olemme tehneet tätä nyt 12… ei vaan 13 albumin verran, ja alamme vasta olla jyvällä siitä, mihin kaikkeen Cradle of Filth pystyy. – Tunnenko itseni vanhaksi. Se sanelee elämän tarkoituksen olevan se, ettei elämällä ole tarkoitusta. Niin tekevät myös Existence Is Futilen hahmot. Sen sijaan aion syleillä sitä vähäistä elämää, jota koen juuri nyt. – Kutsukaa niitä maailmanlopun ennusmerkeiksi tai miksi ikinä haluatte, mutta maailma oli tulessa jo ennen kuin pandemia tuli, ja tämä kulkutauti saattoi olla jopa enemmän siunaus kuin kirous, koska se rauhoitti tilannetta. – Olen kyllä ollut tilanteessa, että olen epäillyt tämän kaiken mielekkyyttä itsekin. Maailma on muuttunut paljon siitä, kun kiersimme sitä vuosikymmeniä sitten. Maailma tulessa Uuden levyn kuvastoa pohdiskellessaan Dani kertoo silmiensä avautuneen Cryptoriana – The Seductiveness of Decay -albumin (2017) kiertueilla. – Albumin keskiössä on olemassaolon tuskaa, tuntemattoman pelkoa, epätietoisuutta kohtalosta ja kauhua kaikkeuden mahdottomuudesta. – Cradle of Filth ei ole kantaa ottava tai varsinkaan poliittinen bändi, ei todellakaan, mutta kaikki se, mitä ympärillämme tapahtuu juuri nyt, heijastuu aivan varmasti siihen, millaisina esitämme albumiemme tarinoiden hahmot. Aallonpohja tuli vastaan noin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, kun senaikainen kokoonpanomme 26. Nyt emme yritä mitään, ja absurdia kyllä, Existence kuulostaa sataprosenttisesti meiltä. Helvetti, se on muuttunut paljon siitä, kun olimme vastaavilla kiertueilla neljä tai viisi vuotta viimeisintä aiemmin. Jotain on tapahtunut. – Tämä albumi on täynnä niin erilaisia yksilöitä, että arvuuttelin itsekin hetken, sopivatko ne edes samalle levylle. Se ei kuitenkaan anna minkäänlaisia vastauksia. Kiersimme kaikkialla Etelä-Amerikasta Uuteen-Seelantiin ja Japaniin, ja siinä samalla Eurooppaa ja Amerikkaa etuja takaperin, Dani luettelee. – Olemme eläneet aikoja, jolloin yritimme tehdä mahdollisimman Cradle of Filthin kuuloisia levyjä, mutta niistä ei tullut sitä. – Olimme tien päällä yhtä soittoa yli kolmen vuoden ajan. Jo alkupään Necromantic Fantasies ja Crawling King Chaos voisivat olla ihan eri albumeilta, ja yllätyin siitä, miten hyvin ne istuivat joukkoon, kun ne kulkivat läpi äänitysten ja soundien valinnan. Se vain käy näitä kysymyksiä läpi muutamista Cradle of Filth -henkisistä näkökulmista. – Itse en ole löytänyt tähänkään päivään mennessä minkäänlaista valaistumista elämäni suhteen, ja niin kauan kuin en koe sellaista, niin ei tule tapahtumaan myöskään Cradle of Filthin maailmassa. Pysyvyyttä sirkuksessa Vaikka Cradle of Filth on toiminut pitkään, julkaissut kymmeniä tunteja tavaramerkkimetalliaan ja muuttanut kokoonpanoaan jatkuvasti, sen tai Dani Filthin ideat eivät ole vielä lopussa. Jossain raa’an toteavuuden keskellä sarastaa pilkahdus toivoa. Ainoastaan fyysisesti silloin tällöin! Se on onneksi vain hidaste eikä este. – Tietäisitpä, miten moni on kysynyt minulta vuosien varrella, milloin kasvan aikuiseksi, lopetan rockhommat ja lakkaan tekemästä hölmöjä goottikauhualbumeita yksi toisen perään, Dani hymähtää. Vaikkei kolmenkympin kriisiä ole näkyvillä, Dani kertoo bändinsä uuden Existence Is Futile -albumin heijastelevan teemoja, jotka voisivat liittyä sellaiseen. Kun teen Cradle of Filthiä, olen yhä raivostuttavan innostunut kaikesta, mitä levyillemme pistämme
oli ajettu täysin loppuun. Minusta alkoi tuntua, ettei kukaan muu kuin minä itse kestä tässä kyydissä tai jaksa omistautua bändille. Vihdoinkin minun ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin oleelliseen. – Taiteen arvo on muuttunut. Siitä, että ihmiset haluavat vielä kokea elämyksiä ja pitää käsissään jotain konkreettista. – Meillä on yhä tuollaisia faneja. Siihen tuleen ei voi jäädä makaamaan ja voivotella. Tilanteeseen on sopeuduttava ja keksittävä tapoja selviytyä.” 27. Kysyntää ja tarjontaa Kun kurkistaa Cradle of Filthin virallisen verkkokaupan valikoimaa ja näkee, mitä kaikkea bändin visuaalisuus on poikinut, tulee harvinaisen selväksi, ettei bändiltä puutu mielikuvitusta. He olivat täynnä intoa ja vimmaa tehdä helvetillisen hyvää Cradle of Filthiä. Otan sen aina korvaamattomana osoituksena kunnioituksesta. Halusin saada levyistä irti jotain sellaista, mitä kukaan muu ei tarjoa. – Nauroin jo muutaman kerran itselleni, että onkohan omassa päässäni vikaa, kun teen tätä yhä. Siksi niitä on tulossa kaksi lisää. Näen sen siten, että fanit haluavat elää Cradle of Filthiä, ja me annamme heille mahdollisuuden siihen. Se tulee olemaan tulta, tappuraa, jäätä, sähköä ja verta. – Tämä porukka on saanut mielikuvitukseni lentämään ihan uudella tavalla. Dani nostaa esimerkiksi tulevan keikan, jonka bändi aikoo soittaa Lontoon Roundhousessa. – Siitä tulee levyjulkkarikeikka ja halloweenmessu, jonka tuotanto ylittää kaiken, mitä olemme ikinä tehneet. – Suunnittelimme ensimmäisen oluemme, ja se revittiin käsistä. Nykyään on postimerkinkokoisia, merkityksettömiä levynkansia. Sarjakuvan kaltaiset itsestään selvät, itselleni todella innostavat jutut ovat luku sinänsä, mutta olen huomannut, että kunhan Cradle of Filthin parissa uskaltaa hieman kokeilla, se kyllä kiinnostaa. Vihdoinkin kokoonpano, jolla on jatkuvuutta. – Tosiasia on, että fyysisten levyjemme myynti laski vuosien 2000 ja 2010 välillä puolella ja on laskenut viimeisen kymmenen vuoden aikana taas puolella siitä, joten levymyynnillä ei enää elä. Tilanteeseen on sopeuduttava ja keksittävä tapoja selviytyä. Myös Cradle of Filth -tee ja -alkoholijuomat ovat löytäneet ostajansa. Julkaisemme pian myös kaksi Cradle of Filth -giniä. Siihen, miten Cradle of Filth voi yhä ylittää visionsa. Hän ei nähnyt mitään järkeä siinä, että ylipäänsä kiertäisimme Yhdysvalloissa. – Oli kyseessä sitten tee, korumallisto tai vaikka meikkisarja, mitä hullumpi idea on, sitä enemmän fanit tuntuvat siitä innostuvan. Minä en koe asiaa niin. Figuurien ohella on tilausta ihan oikeille leluille, jotka eivät ole vain koristeita, vaan lasten leikkejä varten, voitko uskoa. Sitten en epäillyt enää mitään. ”Taiteen arvo on muuttunut. Minusta tuntuu, etten ole aiemmin ymmärtänyt kaikkia Cradle of Filthin mahdollisuuksia, kun minun on pitänyt lähinnä selvittää ihmissuhdedraamoja. – Jonkun silmissä tämä on itsensä myymistä ja niin epämetallista hapatusta kuin olla voi. Jos me taas voimme kehittää Cradle of Filthin hengessä tuotteita, jotka tuntuvat niin aidoilta, että niitä haluaa kantaa mukanaan muutosta toiseen ja ne muistuttavat kuulijaa jostain tietystä fiiliksestä, voit olla varma, että teemme niitä. Aivan uskomattomia faneja. Se olo oli huiman jännittynyt. Mietin, mikä innosti minua nuorena, kun tongin tuhansia albumeita levykaupassa. Kun näette kaikki ne tulensyöksijät ja tanssijat, tiedätte mistä Cradle of Filthin konseptissa todella on kyse. Nykyään on postimerkinkokoisia, merkityksettömiä levynkansia. Siinä vaiheessa tiesin, että meidän on keksittävä itsemme uudelleen. – Olen huomannut, että mitä enemmän jotain luomustaan vaalii, sitä enemmän sen ostajat vaalivat sitä, Dani sanoo. – Käänteentekevä hetki oli co-headliner-kiertueemme Yhdysvalloissa Behemothin kanssa. Tyyppejä, jotka hankkivat levyn useana kappaleena ja tilaavat aina jotain muuta siinä samalla. – Nyt olemme tehneet yhdessä kolme albumia. – Juuri nyt, tämän keskustelun aikana, olisin voinut ladata 50 albumia netistä, eikä se tuntuisi miltään. Me jatkamme sen tarjoamista. Yritän keksiä keinoja, joilla tarjota tuota tunnetta. Siihen tuleen ei voi jäädä makaamaan ja voivotella. Daniel [Firth, basso], Richard [Shaw, kitara] ja Marek [Smerda, kitara] tulivat mukaan. Dani nauraa ja kutsuu virnuillen itseään paholaisen kaupparatsuksi, jonka on vain pitänyt keksiä keinoja selviytyä muuttuneella alalla. Sitten aloin löytää oikean tyypin toisensa perään. Levyt, vaatteet, kangasmerkit, astiat ja pinssit ovat saaneet rinnalleen kokonaisen sarjan tarkoin harkittuja sarjakuvia, figuureja ja asukokonaisuuksia. Mukana on kaikenlaisia muitakin esiintyjiä kuin vain me muusikot. Eräs entinen kitaristimme ei halunnut lähteä rundille, koska hän ei pitänyt Behemothia minään. Sarjakuvatarinoillemme on tulossa jatkoa
Ehkäpä se johtuu siitä, että bändin nousu on ollut niin hidasta ja tasaista. Tai siitä, että yhtye osaa sommitella tutuista melodisen death metalin elementeistä todella toimivaa kamaa. Your Highness on kotimaisen melodeath-bändin viides ja helpoimmin lähestyttävä albumi. Nykyisin Bloodred Hourglassissä vaikuttavat Koukosen ohella rumpali Jarkko Hyvönen, basisti Jose Moilanen ja kitaristit Joni Lahdenkauppi, Lauri SilvoBloodred Hourglassin musiikillisella tiellä on edessä selkeä suora. Uusi Your Highness -albumi maistunee muun muassa niille, joiden sydämiin Children of Bodomin poistuminen sattui. KAVERIPOHJALTA KORKEUKSIIN TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA CAROLIN BÜTTNER 28. Pitkän linjan bändin kokoonpano on ehtinyt muuttua kitaristien osalta jokusen kerran. Bloodred Hourglass vanhenee jo 15-vuotispäiviltään kohti parikymppisiään, mutta tuntuu edelleen freesiltä tekijältä. Bloodred Hourglassin perustaminen ei ollut aikoinaan mikään totinen hanke, vaan bändi rakennettiin nollavuosikymmenen puolivälissä huvin vuoksi ja kaveripohjalle. V erenpunaisen tiimalasin läpi ei aina huomaa, miten nopeasti hiekka valuu. – Bändi syntyi yksinkertaisesti siksi, että ympärillä pyörineet hyvät tyypit sattuivat olemaan soittajia, Bloodred Hourglassin ystävällisen oloinen laulaja Jarkko Koukonen kertoo. Eikä aika myöskään kohtele kaikkia yhtä karusti
Katastrofeilta vältyttiin ja nightlinerissa vallitsi veljeys, ihan ikävä tuli sitä rundia. – Tämä on eka kerta, kun me tehdään näin iso produktio. – Me on hakattu päätä seinään ja tehty töitä, ja välillä on otettu oikein hyviä askeleita eteenpäin. Mutta Bloodred Hourglassin ehdoilla tässä on menty. Lisäksi on käyty rymyämässä Japanissa ja Englannin Bloodstockissa. Yhtye tuntuu uskovan, että nyt eletään pelin ratkaisevia hetkiä ja että viidennen albumin vuoroparilla Bloodred Hourglassistä saa varmasti kopin, jos vain pitää räpylänsä avoinna. Seuraava albumi Where the Oceans Burn (2015) levytettiin muun muassa Wolfheartista tutun Tuomas Saukkosen OneManArmy-merkille. Saimaa Stadiumilla Mikkelin Kalevankankaalla. Utopistista taivaanrannan maalailua tai ei, Koukonen huomauttaa, että tarttuvien metallibiisien kirjoittaminen on joka tapauksessa taitolaji. Ne ovat sellaisia asioita, joihin muut pystyvät samastumaan. Sillä on ollut merkittävä vaikutus meidän viime vuosien kasvuun. Bändin asiat ovat nimittäin edenneet reilussa viidessätoista vuodessa paljon, joskaan eivät kovin rivakasti. Sen suhteen asiat ovat hyvällä tolalla. Tämä on pitkä ja kivinen tie, ei siitä karkuun pääse. Netissä se jopa heittää ilmaan ajatuksen, että suoraviivainen Your Highness voisi houkutella uusia ihmisiä paitsi Bloodred Hourglassin äärelle myös kiinnostumaan metallimusiikista ensi kertaa. – Jos haluaa bändin kasvavan isommaksi, on mentävä eteenpäin hyvillä kertosäkeillä ja helpommin lähestyttävillä biiseillä. Albumin versioista pistää silmiin boxset, jossa on mukana monenlaista oheissälää makeisista lähtien. Vielä on paljon paikkoja käymättä, ja mielelläänhän sitä kartoittelisi vaikka koko pallon. Vaikka me vihdoin ja viimein otettiin mukaan vähän puhdasta lauluakin, musiikki ja ulosanti eivät ole muuttuneet kauhean radikaalisti. Kukaan meistä ei näe enää aiheelliseksi säveltää kymmenminuuttisia eepoksia. – Kun lähtee liikkeelle Mikkelin perältä, se ei helpota asioita, mutta ainahan sitä haluaa kasvaa isommaksi. Itse keikkakin on kunnianhimoinen, me soitetaan siellä Your Highness kokonaan, Koukonen kertoo. Silloin se soitti 26 keikkaa viidessätoista maassa. – Olisi tyhmää tehdä samaa levyä yhä uudelleen, joten musiikki on entistä suoraviivaisempaa. Sellaiselta se todella vaikuttaa. Bloodred Hourglass teki ensimmäisen kunnollisen Euroopan-kiertueensa vasta viitisentoista vuotta perustamisensa jälkeen, vuonna 2019. nen ja Eero Silvonen. Tämä on meidän mittapuulla merkittävä tason nosto. Berliinistä käsin operoivalle indieyhtiölle levyttää koko joukko bändejä, muun muassa suomalaiset Fear of Domination ja Mors Subita. Koukonen tuumii, että vuodet ovat kehittäneet bändin toimintaa vakavampaan suuntaan. Viimeisen parin vuoden aikana tapahtuneisiin asioihin olen tosi tyytyväinen. Tämä musiikki näyttää kiinnostavan porukkaa. Taustalla ei välttämättä ole mitään kauhean dramaattista, vaan biisinteko on mulle hienoa päiväkirjan kirjoittamista. Bloodred Hourglassin kohdalla voidaankin puhua työvoitosta. Suunta näyttää olevan oikea. Sellaisia kannattaa julkaista vain silloin, kun bändillä on tarpeeksi fanikuntaa. Vanha kotikaupunki on yhtyeelle edelleen tärkeä, tai niin voisi ainakin päätellä siitä, että Your Highnessin hulppea julkaisukonsertti järjestetään 29.10. Lavalle nousevat myös Wolfheart, Sara ja Balance Breach. – Sehän oli huikea reissu. Unelmat ja realiteetit Ensimmäisen demonsa Relevant Annihilationin vuonna 2006 julkaissut Bloodred Hourglass perustettiin Mikkelissä. Sinne on hyvä laittaa omia ajatuksiaan muistiin. ”Eiköhän tässä ole jo todistettu, että me pystytään tekemään melodisen dödön sektorilla ihan mitä halutaan.” 29. Mutta kavereista tämä koostuu edelleenkin. Koukonen tarkentaa, että vaikka muutoksia on tapahtunut, musiikkia tehdään edelleen bändin ehdoilla. – Kaksikymppinen metallimuusikko toivoi lyövänsä läpi parissa vuodessa, mutta realiteetit tulivat vastaan, laulaja naurahtaa. Bloodred Hourglass on antanut somepäivityksissään Your Highnessista kuvan levynä, jota on bändin aiempia julkaisuja helpompi lähestyä. Koukosen mukaan Out of Linelle siirtyminen johtuu hyvistä asioista, joita Bloodred Hourglassin kahden edellisen levyn aikaan tapahtui. Toisaalta Bloodred Hourglass ei peittele haluaan laajentaa kuulijakuntaansa. Eikä etsintä siihen jäänyt: Your Highness ilmestyy saksalaisen Out of Line Musicin kautta. Mikäli somereaktioista voi vetää johtopäätöksiä, Your Highnessia on odotettu innolla. Nykyisin siellä asuu kolme bändin kuudesta jäsenestä, ja loput ovat asettuneet Tampereelle, Helsinkiin ja Tallinnaan. Tarttumapintaa saattaa löytää myös lyriikoista. – Olen sellainen realisti, että en lähde sanoittaessakaan sooloilemaan mielikuvitusmaailmoihin. Your Highnessilla Bloodred Hourglass kuulostaa siltä, miltä itse olen sen aina toivonutkin kuulostavan. Suurimman osan sanoituksista laativa Koukonen kertoo kirjoittavansa mieluiten elämän arkisista perusasioista, jotka koskettavat jokaista. Vuoden 2017 Heal ja pari vuotta sitten julkaistu Godsend taas ilmestyivät Spinefarmin perustajana tunnetun Riku Pääkkösen Ranka Kustannuksen kautta. – Demoaikoina mentiin enemmän kieli poskessa, mutta kokemuksen myötä bändi on oppinut keskittymään oikeisiin asioihin. Vakavoittavat vuodet Bloodred Hourglass on etsinyt julkaisuilleen oikeaa kotia oikeastaan kautta uransa. – Se oli meille haaste, Koukonen myöntää. Eiköhän tässä ole jo todistettu, että me pystytään tekemään melodisen dödön sektorilla ihan mitä halutaan. Sillä visiolla Your Highness tehtiin. Bloodred Hourglass on ollut levyttävä yhtye pian kymmenen vuotta. Me oltiin vaikuttuneita, miten paljon Out of Linea kiinnosti ottaa Bloodred Hourglassistä koppi ja viedä meitä eteenpäin. – Mitä enemmän on menty eteenpäin, sitä enemmän on joutunut funtsimaan, kenen tässä pitää olla osallisena. – Mutta me onnistuttiin pitämään musiikin tasoa yllä. Ei se kuitenkaan aivan samanlaisenakaan ole voinut pysyä, erosihan pitkään suurimman osan biiseistä kirjoittanut kitaristi Antti Nenonen bändistä Godsendin ja Your Highnessin välissä. Vuonna 2012 julkaistun Lifebound-debyytin kohdalla bändi teki yhden albumin diilin Spinefarm Recordsin kanssa. Kolmen kitaran sekstetti ei ole kevein mahdollinen liikuteltava, mutta laulaja on tyytyväinen Your Highnessin tehneeseen miehitykseen. On ollut isoja keikkoja Keski-Euroopassa ja sen sellaista. – Rangan Riku lisensoi Healin ja Godsendin Out of Linelle, joka ikään kuin jatkoi siitä, mihin Rikun kenttä loppui. Kenties Mikkeli opitaan vielä tuntemaan Bloodred Hourglassin kehtona siinä missä Lemi Stam1nan ja Kitee Nightwishin kotina. Me pyöritetään bändin toimintaa osakeyhtiön kautta, ja sen ja yhteistyökumppanien kanssa tällaisen tapahtuman luominenkin onnistuu
TAMPERE, TULLIKAMARIN PAKKAHUONE PE 8.4. KE 6.4. HELSINKI, KULTTUURITALO EUROPE 2022 TWO DECADES OF DESTRUCTION
Vapaasti hengittävä yksikkö TEKSTI JAAKKO SILVAST KUVAT IINA TURE 31. – Odotukseen on jo tottunut ja se on vähemmän tuskaista kuin muinoin. Kävi kuitenkin niin, että koronapandemia sysäsi yhtyeen kitaristin ja pääarkkitehdin Tuomas Heikkisen suunniteltua aikaisemmin sävelsorvin ääreen. Bändin progressiivinen ja melodinen raskas rock oli vahvasti tuotettua ja orkestroitua. Above the Beyondilla viihdytään myös luontevasti Queenin musiikin äärellä. – Ei ollut materiaalia varastossa, vaan vahvasti sellainen olo, että antaa virran viedä. Ehkä sitä tuntee paremmin omatkin vahvuutensa ja ei-vahvuutensa. Orgaanisen soundin asennot Otetaanpa lyhyt kertaus. Bändi on siis istunut uuden julkaisunsa päällä yli puoli vuotta. Kiireen tuntu on hellittänyt, kun aikajanat tekemisen ja julkaisemisen suhteen ovat tiedossa, tämänkin kokoluokan bändeillä, Heikkinen sanoo kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kun tällä ryhmällä on tehty yhdessä jo sen verran hommia, mulla on vahva kuva siitä, millaisia viboja ja asioita muille voi mennä läpi. Heikkisen mukaan Above the Beyondin sävellysprosessi vastasi pitkälti vuonna 2006 julkaistun Tides-debyytin vastaavaa. Uudella ryhmällä lopulliseen muotoonsa sovitettu Determinus (2019) pohjasi juurevaan ja orgaaniseen rocksoundiin. L everage ehti lähes päättää edellisen pitkäsoittonsa Determinusin (2019) promotoimiseksi sovitun keikkarupeaman toissa talvena. Heikkisen ja laulaja Kimmo Blomin mukaan hyvää on kuitenkin kannattanut odottaa. Uudella Leveragen melodinen hard rock on kypsynyt yhtyeen nykyversion toisella levyllä entisestään. Mutta suurin yhteinen tekijä oli päästä tekemään uutta levyä puhtaalta pöydältä. Circus Colossusin jälkeen Leverage uinahti horrokseen liki kymmeneksi vuodeksi, kunnes palasi ruotuun Red Moon Over Sonora -sinkun ja The Devil’s Turn -digi-ep:n kera vuonna 2018. Leverage teki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kolme albumia (jo mainittu Tides, Blind Fire, 2008, ja Circus Colossus, 2009) laulajanaan Pekka Heino. Bändin keulakuva vaihtui Pekka Heinosta Kimmo Blomiksi ja toinen kitaristi Torsti Spoofista Mikko Salovaaraksi. Vielä ennen maaliskuuta 2020 kasassa ei ollut nuottiakaan, mutta lopulta masternauha Above the Beyond -albumista luovutettiin Leveragen italialaiselle levy-yhtiölle Frontiersille tämän vuoden helmikuussa. Ennen muuta vaihtui kuitenkin Leveragen soundi, joka peilasi uuden tulemisen myötä 1970ja 1980-lukujen hard rockia ja pitkälti Tuomas Heikkisen ikisuosikin, brittiläisen Rainbow’n tuotantoa
Asiat, jotka olivat aikoinaan vaikeita, ovat helpompia, ja niitä asioita, jotka ovat nyt hankalampia, ei osannut aiemmin edes ajatella. Myös Mikon kanssa homma on natsannut hyvin, ja hän tuo yhden valtavan talentin osaksi meidän musiikkia. Eero on syntynyt 80-luvulla, jolloin minä olin jo teinipoika, joten meillä oli ehkä eri käsitys asioista, mutta Above the Beyondille saatiin homma paremmin läjään, Heikkinen sanoo. Oma kirjoittaminen on nykyään paljon jäsentyneempää. Above the Beyondille sain tehdä niitä kaikessa rauhassa yrityksen ja erehdyksen kautta, ja ne soundaavat hyvältä. Asiaan vaikuttavat tietysti myös Heikkisen mainitsemat nykyisen kokoonpanon yhteiset kilometrit. – Olisi siistiä päästä tilanteeseen, että livenä olisi enemmän vapaata tilaa ja old schoolia. Musan seassa olisi muutamia merkkejä, mutta soiteltaisiin sen mukaan ja niin pitkästi kuin hyvältä tuntuu. Determinusja Above the Beyond -levyjä leimaavat myös muutamien biisien selkeät kelttimusiikkivaikutteet, joita Heikkinen sanoo tutkineensa enemmänkin. Olen helvetin ylpeä tästä levystä laulullisestikin. Determinusilla Heikkinen ja nykyään Leverage-levyjen miksauksesta huolehtiva Eero Kaukomies vielä etsiskelivät bändin uutta soundia, mutta Above the Beyondilla yhteisestä punaisesta langasta saatiin kiinni paremmin. Above the Beyondilla äänimaailmaa on viety selkeästi eteenpäin, ja bändiä alusta saakka seuranneelle levy edustaakin tietynlaista paluuta tuotannollisesti muhkeamman Leveragen suuntaan. Mun vetämisessä kuuluu hyvässä ja pahassa mun tämänhetkinen leipätyö, mutta omalta kohdaltani homma ei ole mitenkään tarkoitushakuista, pikemmin päinvastoin. Lopputulos hengittää ja on sitä, mitä pitääkin. – Jos tässä saataisiin ensi vuodelle nippu keikkoja, Lotta viuluineen olisi mahtava lisä settiin ja musiikilliseen sisältöön, Heikkinen sanoo. Valtteri [Revonkorpi, rummut], Sami [Norrbacka, basso] ja Marko [Niskala, koskettimet] ovat uudemman polven raskaan rockin soittajia, mutta he pystyivät ja halusivat heittäytyä siihen old school -hommaan, mitä tehtiin yhdessä jo Rainbow-tribuutti Wolf Moon Risingissa, Heikkinen sanoo. Ne yhdessä ovat luoneet orgaanisemman soundin. – Olen nöyrästi yrittänyt ottaa erilaisissa yhteyksissä vaikutteita Queenin mahtavasta kitarakirjastosta, ja on muutamia kohtia, joista tiedän, että jengi bongaa ne. Jännittää toki, miten jengi ottaa levyn vastaan, vaikka me tiedetään, että se on helvetin hyvä, Blom mainitsee. – Determinusilla haluttiin kyllä maanläheisempää 70–80-lukujen soundia, mutta keskinäinen kieli oli vielä hukassa. Siinä pitää olla se energia tallella. – Olen vähän yllättynyt, että kuulet niitä. Ne ovat enemmän alitajunnasta kumpuavia juttuja. Kun kuuntelee tässä iässä vanhojen starojen uusia levyjä, miettii hiljaa mielessään, että jumalauta mulle ei kyllä käy noin, että kuulostetaan siltä kuin vedeltäisiin villasukalla lämäreitä. Tässä on aika paljon vapautuneisuuden tunnetta, eikä tarvitse puristaa mailaa mitenkään. Kuningattaren varjo Above the Beyondia ei voi kuunnella ilman huomiota, että levyllä on selkeitä vaikutteita englantilaisen rocksuuruuden Queenin tuotannosta. – Uudella levyllä kristallisoituu myös se, mitä mun kannattaa Leveragessa laulaa ja millä alueella operoida. – Meillä Kimmon kanssa on niin pitkä yhteinen historia, että sen suhteen ei tarvinnut miettiä, missä mennään. ”Kun kuuntelee tässä iässä vanhojen starojen uusia levyjä, miettii hiljaa mielessään, että jumalauta mulle ei kyllä käy noin, että kuulostetaan siltä kuin vedeltäisiin villasukalla lämäreitä.” 32. Kun flow oli päällä, biisit tulivat loppupeleissä suhteellisen vaivattomasti. Old school -attitude on lähellä omaakin sydäntä. Above the Beyond on koko mun tähänastisen uran kohokohta – pinaakkeli. – Kolmen ensimmäisen Leverage-levyn pompöösiä soundia on korvattu varsinkin uudella levyllä vahvoilla, yksinkertaisilla kiipparilinjoilla ja niihin sekoittuvilla kitaramatoilla. Kuultavimmin kyse on mainituilla levyillä vierailleen viulistin Lotta-Maria Heiskasen taidonnäytteistä. – Above the Beyondilla on toteutunut se visio, mistä paljon polemikoitiin jo edellisen levyn tiimoilta. Tuomas tekee hienoja kappaleita ja niitä on kiva vetää. Tämä ei toki ole tavatonta, sillä Kimmo Blom, Tuomas Heikkinen ja studiovelho Eero Kaukomies ovat kukin osa tänäkin syksynä Suomen konserttisaleja kiertävää The Miracle -tribuuttia. Vanhetessa ja kokemuksen karttuessa niin vain käy. Tuoppi [Heikkinen] on varmasti joutunut avaamaan [Brian] Mayn kitaraorkestrointeja helvetin pieteetillä johtuen meidän tribuuttihommista, ja siksi ne ovat jossain kohtaa kuultavissa, Blom toteaa. Olen pelkästään iloinen ja ylpeä, jos levyllä on jonkun mielestä juttuja, jotka kuulostaa joltain niinkin hienolta kuin Queen. Tekee rallit tiettyyn pisteeseen ja luottaa siihen, että äijät näkee ja kuulee ne samalla tavalla. – Pidän tosi paljon kerrostettujen kitararaitojen soundista. Mulla ei ole rakkaussuhdetta Queenin musiikkiin, vaan enemmän sellainen analyyttinen ja kaukaa ihaileva näkökulma, Heikkinen toteaa. – Bändi on hitsautunut koko ajan enemmän sellaiseksi yksiköksi kuin olen ajatellutkin
facebook.com/episodilehti instagram.com/episodi_lehti twitter.com/episodilehti. KAIKKI ELOKUVISTA episodi.
Mastodonin Hushed and Grim -albumi on muistomerkki yhtyeen pitkäaikaiselle managerille, joka menehtyi vuonna 2018. Tragediasta vaikuttunut levy ei kuitenkaan tee kuulijaansa surulliseksi TEKSTI NIKO KAARTINEN KUVAT CLAY MCBRIDE 34
Jokainen bändin jäsen kasasi mieleisensä kokonaisuuden, ja ne suodattamalla saatiin aikaan lopullinen järjestys. – Olin Brannin kanssa samoilla linjoilla, sillä Hushed and Grim ei ole albumi, joka on ladottu täyteen pelkkää raskasta kitaravallia sisältäviä kappaleita. Suruun verhottu albumi Mastodonin diskografiaan ei mahdu kuin muutama albumi, joilla ei ole varsinaista teemaa. Teoksille muodostuu aikaa myöten oma identiteettinsä ja soundinsa. – Hän oli paras kaverimme. – Gigantium piti panna viimeiseksi kappaleeksi. Rumpali Brann Dailor totesikin, että miksi emme tekisi tuplaa, kun kerran olemme siitä niin pitkään puhuneet. Siinä on kannustava ja toiveikas tunnelma. Poikkeuksena sääntöön on yksi bändin kotikaupungin Atlantan valtaisassa Georgia Aquariumissa vedetty akustinen keikka, jolla yhtyeelle piti seuraa nettikatsojien lisäksi valtavissa akvaarioissa uiskenteleva eväkäs yleisö. Vaikka monet muut yhtyeet ovat tehneet erilaisia livestream-keikkoja, Mastodonia ei ole nähnyt tietokoneen näytöllä kuin Youtubesta katselemalla. Sandersin mukaan 88 minuuttia kestävä ja 15 kappaletta sisältävä tuplalevy on monipuolinen musiikillinen matka, joka sisältää niin raskasta, synkkää kuin outoakin menoa. Bändi työsti ideoita kappaleiksi yhden biisin päivävauhtia. ”En usko striimauksen aikakauden olevan tupla-albumillemme mikään uhkatekijä.” 35. Normaalisti pulppuavan iloinen Sanders vakavoituu kuvaillessaan edesmenneen managerin ja yhtyeen suhdetta. Sanders kuvailee Johnia yhtyeen suurimmaksi faniksi ja persoonaksi, jonka vaikutusta yhtyeeseen ja sen jäseniin ei voi mitata oikein millään tavalla. Hushed and Grim muodostui musiikilliseksi muistomerkiksi edesmenneelle managerille. Lisäksi yhtye julkaisi viime vuonna Medium Rarities -kokoelman, jolle kerättiin albumien ulkopuolelle jääneitä raitoja sinkuilta, soundrackeiltä ja muista lähteistä. – Siinä kohtaa piti viheltää peli poikki, sillä kymmenenkin biisiä riittää levyä varten. Hän vei meidät paikkoihin, joista emme osanneet haaveilla edes villeimmissä kuvitelmissamme. – Pidämme uudesta levystä todella paljon, ja uskon sen olevan kuuntelijoille yhtä mielenkiintoinen kuin meillekin. Alkuun yhtye oli sitä mieltä, että on työstämässä normimittaista seuraajaa vuoden 2017 Emperor of Sand -albumille. Sanders arvioi Mastodonin fanien olevan sen verran pitkäjänteistä porukkaa, ettei laajakaan albumikokonaisuus puuduta heitä. Neljätoista vuotta Mastodonin rinnalla kulkenut manageri oli kuulemma kuin bändin viides, piilossa ollut jäsen. Tupla-albumin kappaleet löysivät paikkansa kokonaisuudesta kohtuullisen nopeasti. Niistäkin yleensä jätetään vielä pari kappaletta pois. Kerättävää riittää, sillä Mastodon on pukannut uransa aikana ahkerasti erilaisia erikoisjulkaisuja. Sandersin mukaan kaikkiin demotettuihin kappaleisiin ehti syntyä vahva suhde. Y hdysvaltalainen progressiivisen rockin veteraanibändi Mastodon on elänyt keikkarintamalla hiljaiseloa koko koronapandemian ajan. Jossain vaiheessa materiaalin määrä ylitti runsaasti normaalin albumimitan. Yhden kappaleen paikka oli selvillä ensihetkestä lähtien. – Pandemia ei vaikuttanut meihin henkilökohtaisella tasolla negatiivisesti, luojan kiitos. – Kun valikoimme kappaleita levyä varten, totesin bändikavereilleni, etten haluasi jättää yhtäkään niistä pois. Yhtye oli siis positiivisen ongelman edessä. Nick Johnin kasvonpiirteetkin ovat nähtävissä albumin kanteen taiteillussa puussa. En usko striimauksen aikakauden olevan tupla-albumillemme mikään uhkatekijä. Positiivinen ongelma Mastodon on keskittynyt pandemian ajan uuteen musiikkiin, ja luovuus onkin päässyt tällä ajanjaksolla todelliseen kukkaan. Sanders kertoo yhtyeen kirjoittaneen pandemian aikana kaikkiaan 30 kappaletta. Kokoelma antoi yhtyeen fanien keikkaköyhälle ajanjaksolle jotain pureksittavaa. Se on albumin lopussa kuin kirkas valonsäde, joka kertoo kaiken muuttuvan lopulta hyväksi. Hän otti meidät suojiinsa, kun olimme aivan pieni bändi ja soitimme keikkoja kymmenellä dollarilla kellareissa. Kaikkea on paljon, mutta materiaali ei ole yksiulotteista. Mastodon oli kuitenkin pyöritellyt jo vuosien ajan puoliksi huumorilla ideaa tuplalevyn tekemisestä. Dailorin mielestä tuplalevyn julkaiseminen olisi odottamaton veto sen sijaan, että yhtye julkaisisi ep-levyjä tai sinkkuja. Aikaa sellaisen kirjoittamiselle ei vain koskaan löytynyt. Mastodonille tyypillisesti teema ei syntynyt iloisissa merkeissä. Hushed and Grim tipahtaa taas teema-albumeiden jatkumoon Crack the Skyen tai Emperor of Sandin rinnalle. – Heillä on varmasti kärsivällisyyttä lähteä musiikilliselle matkalle kanssamme. Yhtyettä sen uran alkumetreiltä asti luotsannut manageri Nick John menehtyi haimasyöpään vuonna 2018. Mastodon on juuri se yhtye, jonka kannattaa tehdä tuplalevy. Sen sijaan se mahdollisti sen, että pystyimme kirjoittamaan musiikkia rauhassa reilun vuoden ajan, eikä meillä ole ollut koskaan näin paljon aikaa albumin kirjoittamista varten, yhtyeen basisti-laulaja Troy Sanders toteaa Floridan-kodistaan käsin Zoom-keskustelussa. Johnin kuoltua Mastodon lopetti hetkeksi kaiken toimintansa. Basistin mukaan määrä on normitilanteeseen verrattuna kolminkertainen. Puolentoista vuoden aikana on syntynyt musiikkia jopa liiaksi asti, kun yhtyeen kaikki jäsenet innostuivat kirjoittamaan materiaalia aktiivisesti
Sandersille uusi levy on selkeästi massiivinen kiitoskortti edesmenneelle managerille. Mastodonin muutkin levyt ovat saaneet pontta yhtyettä kohdanneista tragedioista. Albumissa on surun ja pimeyden kerroksia, mutta se ei tee kuuntelijaansa surulliseksi. Vaikka nuo kokemukset ovat surullisia ja rankkoja, koemme niiden kumpuavan syvältä ja aidoista tunteista. Musiikki on parasta terapiaa Monen muun muusikon tavoin myös Sanders käsittelee tunteensa musiikin kautta. Minun pitää varmaan kysyä Brannilta tarkemmin tuosta konseptista, Sanders nauraa. Sandersin kynästä lähteneiden tekstien aiheet muuttuivat hiljalleen kiukusta ja surusta arvostukseksi ja kiitollisuudeksi. Eli kaikki tapahtunut on ollut kauheaa, mutta valitsemme ennemmin tämän tilanteen kuin sen, ettemme olisi koskaan tunteneet häntä. Sanders painottaa, etteivät he halua fanien säälivän bändiä sitä kohdanneiden tragedioiden vuoksi. Se on kunnon musiikillinen seikkailu. ”Kirjoitamme aina musiikkia meitä kohdanneista hirveistä asioista, mutta mielestäni se pitää jalkamme maassa ja yhtyeen samastuttavana faneille.” 36. Levynteon loppuvaiheessa hän huomasi olonsa hieman parantuneen ja surun hälvenneen. Sanders kuvailee prosessia hienoksi ja parhaaksi mahdolliseksi suruterapiaksi. – The Dagger -kappaleessa lauletaan, että ”maksamme kovan hinnan tuntemisestasi”. Sielu kokee vuodenaikojen vaihtelun ja hyvästelee ne. Vuoden 2011 The Hunter rakentui kitaristi Brent Hindsin metsästysreissulla kuolleen veljen Bradin muistolle. Yhtye on ehtinyt kokea lähipiirissään runsain määrin tragedioita. – Kirjoitamme aina musiikkia meitä kohdanneista hirveistä asioista, mutta mielestäni se pitää jalkamme maassa ja yhtyeen samastuttavana faneille. Hän tajusi käyneensä lävitse surun kaikki eri vaiheet Hushed and Grimiä tehdessään, vaikkei sitä kappaleita kirjoittaessaan ymmärtänytkään. – Mutta siellä on paljon hienoja riffejä ja laulumelodioita, erikoisia soundeja, hauskaa ja raskasta kamaa. Vuonna 2014 ilmestyneen Once More ’round the Sun -albumin aikoihin Brann Dailorin äiti vajosi koomaan, ja Emperor of the Sandin teema löytyi Sandersin vaimon taistelusta syöpää vastaan. Sandersin mukaan Hushed and Grimin tarkoituksesta saattaa saada eri vastauksen riippuen siitä, keneltä yhtyeen jäseneltä siitä sattuu kysymään. Kappaleiden teksteissä kuitenkin käsitellään myös sitä, miten olemme eläneet elämämme, miten meitä ennen kuolleet voivat vielä valvoa elämiämme ja sitä, miten pidämme kuolleet elossa muistojemme kautta. Lisäksi kitaristi Bill Kelliherin äiti menehtyi albumin teon aikaan. Sen jäsenet ovatkin pohtineet, millaisessa jamassa he mahtaisivat olla, ellei heillä olisi musiikkiaan. – Olin saanut surutyöni päätökseen ja tajusin vasta lopussa, että olin käsitellyt Johnin kuolemaa musiikin kautta. Kaikilla on kokemuksia elämän kurjista tapahtumista. Brann Dailor käsitteli Skye-pikkusiskonsa 14-vuotiaana tekemää itsemurhaa jo yhtyeen vuoden 2002 debyytillä Remissionilla sekä vuoden 2009 Crack the Skye -levyllä. Edesmennyt manageri kuuluu myös kappaleiden teksteissä, joissa pilkahtelee toivo paremmasta. Pian Sanders naurahtaa ja toteaa uuden albumin olevan ”jälleen yksi surullinen Mastodon-levy”. Emme yritä olla ketään parempia tai kenenkään yläpuolella. – Itse en osaa sanoa Brannin kuvailemasta teemasta sen tarkemmin. – Tavallaan Nick auttoi minua tulemaan edelleen paremmaksi ihmiseksi, vaikka hän ei ole enää luonamme, Sanders kertoo vakavana. Vuoden aikana sielu ehtii pohtia mennyttä elämäänsä ja hyvittää sen aikana tehdyt teot. Brann Dailorin mukaan albumin väljä teema kertoo tuonpuoleisen mytologiasta ja siitä, miten ihmisen sielu siirtyy kuollessa elävään puuhun
Ne olivat upeita, ja oli mahtavaa nähdä, miten ihmiset nauttivat taas elävästä musiikista. Kiinteistön kellarista rakennettiin yhtyeelle oma, West End Sound -nimeä kantava studio. – Hän oli työskennellyt bändien kanssa, joiden soundimaailmat ovat erittäin dynaamisia, Sanders sanoo. Se on basistin mukaan parasta mahdollista palautetta, mitä muusikko voi kappaleistaan saada. Bottrill sanoi väliosan muistuttavan intialaista musiikkia ja kysyi, tunnemmeko ketään tablojen tai sarangin soittajia. On myös nähty keikkojen peruutuksia, kun artistit itse ovat sairastuneet koronaan. Tälläkin hetkellä maassa on käynnissä useita kiertueita, vaikka koronaa ei ole vielä täysin selätetty. – Oli hienoa, että tuottaja diggasi musiikistamme jo entuudestaan ja oli materiaalista aidosti innoissaan sen sijaan, että olisi tullut studioon vain tekemään perussuorituksen. Sanders naurahtaa toteamukselle, että yhtyeen pitää ottaa kohta kosketinsoittaja mukaan kiertueelle. – Emme kirjoita kappaleita, jotta sinä voisit kuulijana paremmin, mutta jos niin käy, se kertoo vain musiikin maagisesta voimasta ja tehosta. – Soitimme viimeisen kolmen viikon aikana neljä festarikeikkaa. Sanders kehuukin kanadalaisen tekemää työtä vuolaasti. Yhtyeen kokemat negatiiviset asiat muuttuvat Mastodonin kappaleiksi ja muuntuvat sitä kautta positiivisiksi asioiksi, jotka elävät ikuisesti. – Juhlistimmehan me sentään 21-vuotissynttäreitämme videon voimin. – Emme ole päässeet tuossa keskustelussa koskaan pitkälle. – Usko pois, sitä on jo harkittu vakavasti. Sandersin mukaan Yhdysvalloissa on jo nähtävissä paluu normaaliin keikkailuun. – Liikumme koko ajan eteenpäin, ikävistä jutuista huolimatta. Nyt teimme demot porukalla ja kuuntelimme niitä yhdessä. Olemme vain kiitollisia siitä, että meillä on mahdollisuus kanavoida tunteemme musiikkiin. – Hän saattoi tehdä pieniä muutoksia, jotka tuottivat suuria tuloksia. Mastodon täytti viime vuonna tasan kaksikymmentä vuotta, eikä yhtye kyennyt juhlistamaan pyöreitään millään tavalla. Toiminta oli tuottoisampaa, koska teimme musiikkia yhdessä. Jos jollekin tuli mieleen biisiaihio, yhtye pystyi kokoontumaan nopeasti studiolle katsomaan, onko siitä kokonaiseksi kappaleeksi. Oma studio mahdollisti ideoiden nopean pallottelun. Botrillin tarkoitus oli saada Hushed and Grim kuulostamaan edelleen Mastodonilta, vain entistä isommalta ja paremmalta. Näin kävi esimerkiksi Kornin Jonathan Davisille. Tunsimmehan me, Sanders nauraa. 37. Nyt kaikkien kappaleiden demot päästiin tekemään hyvissä olosuhteissa koko bändin voimin. Raskaasta tuli entistä raskaampi, kevyestä kevyempi ja oudosta vielä oudompi. Levyltä löytyykin muutamia vierailevia muusikoita. Yhden oluen juhlat Yhtyeen oma studio jatkoi Mastodonin positiivista ongelmaa: nyt yhtyeellä on runsaasti valmista kappalemateriaalia Hushed and Grimiä seuraavallekin albumille. On imartelevaa, jos musiikki koskettaa ja auttaa eteenpäin. Tuottoisaa toimintaa Hushed and Grimin tuottajana toimi muun muassa Peter Gabrielin, King Crimsonin ja Toolin parissa mainetta niittänyt kanadalaisnimi David Bottrill. Sen kuvailu hyväksi tai auttavaksi asiaksi ei riitä kuvaamaan asian todellista merkitystä meille. Mastodonin miehistö oli vaikuttunut miehen cv:stä jo ennen ensitapaamista. Pidetään sormet ristissä ja toivotaan, ettei kohdalle osu ikäviä takaiskuja. Se ei päättynyt erityisen hyvin, Sanders nauraa. Tuplalevyn tekoa helpotti oma äänittämö. Jos se on indikaattori tulevasta, olen toiveikas. – Esimerkiksi The Dagger -kappale, joka on muutenkin levyn oudoin biisi, vaati väliosaansa jotain mielenkiintoista. – Aikaisemmin operoimme läppäreille asennettujen Pro Toolsien avulla. Osa minusta on jo siinä moodissa, että haluaisin alkaa työstää uutta materiaalia ja tehdä tuoreita juttuja, mutta ensin pitää hoitaa kiertueet alta pois. Sandersin mukaan bändi on kuullut faneiltaan paljon tarinoita, miten yhtyeen musiikki on auttanut myös heitä läpi vaikeiden aikojen. Botrill ei kääntänyt yhtyeen studiotyöskentelyä päälaelleen. Botrillin ja Mastodonin saattoi yhteen juuri Toolin rumpali Danny Carey. Blueskitaristi Marcus King vierailee The Beast -kappaleella, ja The Dagger -kappaleen tablat soitti Municipal Waste -yhtyeen Dave Witte. Aivan ilman syntymäpäiväjuhlallisuuksia yhtye ei ole sentään joutunut olemaan. Hän pikemminkin auttoi yhtyettä löytämään jokaisesta kappaleesta sen kirkkaimman ytimen. Lisäksi Les Claypoolin ja Sean Lennonin The Claypool Lennon Delirium -yhtyeen kosketinsoittajan João Nogueiran koskettimet soivat läpi levyn. – Aloitimme Hushed and Grimin levytyksen tasan vuosi sitten lokakuussa, ja kappaleiden kanssa on saanut elää jo hyvän tovin. Samalla se nopeutti kirjoitusprosessia. Sandersin mukaan Bottrillin panos kuuluu esimerkiksi albumin instrumentaatiossa. Mukaan päätyi soittimia, joita Sanders ei olisi ikinä uskonut kuulevansa Mastodonin levyllä. Yhtyeen ikä riittää nyt baariin pääsemiseen, joten menimme kaverien kanssa juhlan kunniaksi yhdelle oluelle. Siihen ei päästä kuitenkaan käsiksi ihan hetkeen, sillä yhtyeen kalenteri on uhkaavasti täyttymässä toiminnasta, joka oli bändille kovin tuttua ennen pandemia alkua. Sandersin mukaan juhlajuna meni jo, eikä yhtye aio juhlistaa mennyttä merkkipaalua tulevilla kiertueilla. Näistä sessiosta jäi yli paljon hienoja riffejä ja materiaalia, joka odottaa pääsyä seuraavalle levylle. Hän löysi joka kappaleelle oikean tunnelman. Mastodon omistaa Atlantan lounaisosassa sijaitsevan, treenikämppäkompleksiksi muutetun Ember City Studios -teollisuuskiinteistön
Joukko on kulkenut verkkaisesti omaa virtaansa pitkin, irrallaan sitä ympäröivästä ajasta ja paikasta. Nollatilanteesta. – Ajattelemme yhä yhtyeeseen liittyvistä asioista hyvin pitkälti samalla tavalla kuin silloin, kun aloittelimme tätä matkaa nuorina miehinä. Yhtye on jäsentensä elämän harvoja vakioita, joka kuitenkin elää muutoksesta, eikä nelikko tiedä itsekään, missä sen verkkaisen vaelluksen määränpää sijaitsee. Viimeistään uudella vuosituhannella, kun bändi alkoi keikkailla, Skepticismin luomusten syvyyden saattoi kokea koko kehollaan. FLUERA. Sen mahdollisti vasta internet ja livekeikat, jotka saivat sanan kiirimään ja yhä useamman uteliaan tarttumaan albumeihimme. Skepticism on luonut jo 30 vuoden ajan doom metalia, joka ei oikeastaan ole doomia vaan mielentila. Totta kai elämissämme on ollut valoja ja alhoja, asioita on tapahtunut ja harmaata tukkaakin löytyy, mutta periaatteessa bändin kemia on ollut pysyvimpiä asioita meidän kaikkien elämissä. Musiikin kuvasto rakentui abstrakteista tunnelmista, aivan kuin yhtyeen sanoma olisi ollut yhtä suurta vertauskuvaa. – Musiikki on muuttunut näiden vuosikymmenten aikana liiketoiminnallisesti ja kulttuurisesti paljon, mutta jotenkin sekin on kääntynyt Skepticismin eduksi. Laulaja Matti Tilaeus ja urkuri Eero Pöyry lausuvatkin heti alkuun, että vaikka kaikki muu heidän elämissään on muuttunut, Skepticism on pysynyt. Pysyvyys Vuonna 1991 perustettu Skepticism on julkaissut omalaatuista metalliaan neljällä eri vuosikymmenellä, ja yhtyeen nelihenkinen kokoonpano on pysynyt ennallaan lähes alusta asti. – Olen ajatellut asian niin, ettei ole olemassa vain yhtä Skepticismiä, joka on tehnyt kaikki albumimme. Black Sabbathin sytyttämän soihdun olivat 1990-luvun alkuun mennessä vastaanottaneet jylhän eeppinen Candlemass, repivän gootahtava Paradise Lost, klassisen romanttinen My Dying Bride sekä heidän lukuisat kollegansa. Se VAKAVIEN JULKILAUSUMIEN MERKITYS 41. K olmekymmentä vuotta sitten metallin nopeutuminen ja äärimmäistyminen sai osan eurooppalaisista ja amerikkalaisista bändeistä valitsemaan thrash-, deathja black metalin sijasta hitaamman ja hienovaraisemman tien. Matti ei koe bändin taivalta urana, ainakaan siinä mielessä, miten bändit albumeistaan ja musiikistaan useimmiten puhuvat. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT SALLA KOLEHMAINEN, MILU?. Sen sijaan ensimmäisen levymme teki Skepticism I ja kuudennen levymme Skepticism VI, laulaja sanoo arvoituksellisesti. – Toimintatapamme ovat säilyneet hämmästyttävän samanlaisina ajasta ja paikasta riippumatta, Matti avaa. Vapaalla tempolla soivien rumpujen ja karunkauniiden kitaroiden rinnalla jyrisi urkuvalli, ja särmikkäästi artikuloiva laulaja mörisi sanoja kuin ne olisivat hänen viimeisiään. Kaksikymmentäkuusi vuotta debyytistään Skepticismin ydin on yhä muuttumaton, mutta sen luomat mielikuvat lavenevat edelleen. Samoihin aikoihin erään riihimäkeläisen treenikämpän uumenista kuului tuomiopäivän ääntä, jollaista yksikään toinen yhtye ei ollut luonut. Skepticism oli jo vuonna 1995 ilmestyneellä Storm crowfleetdebyytillään käsite. – Skepticismin toiminnan ydin, biisien säveltäminen, levyjen tekeminen ja keikkojen soittaminen, on säilynyt ansiokkaan staattisesti sellaisena, millaiseksi sen alun perin tarkoitimmekin, Eero komppaa. – Aina albumin synnyttyä jätämme senaikaisen itsemme taaksemme ja bändi alkaa tavallaan alusta. Se soitti doom metalia, joka ei oikeastaan ollut doom metalia. Doom metal sai yhä uusia muotoja. Syntyi raskaampaa ja raskaampaa metallia. Vielä 90-luvulla sana musiikistamme ei tavoittanut monia. Se tietty poikamaisuus on säilynyt
Asiaksi, jota hänen vain on tehtävä. Sen sijaan on ollut useita eri Skepticismejä, ja jokainen albumimme on senaikainen Skepticism ikuistettuna siihen hetkeen. Olen huomannut, että liian moni bändi on yrittänyt tehdä jotain tiettyä. Se on osa identiteettiämme. – Siksi emme koe, että olisimme kehittyneet tai tutkineet yhden ainoan Skepticismin eri laitoja. Se kuuluu meidän elämään, jossa on toki kaikkea muutakin, mutta Skepticism on yksi sen harvoista pysyvistä asioista ja siten tärkeä osa sitä, Matti summaa. Voi olla, että se, miten paljon tämä kaikki meille merkitsee, tuntuu vuosienkin jälkeen musiikkimme pohjavireessä. – Muistan hyvin sen vaiheen, kun haimme yhä omaa soundiamme ensimmäisen seiskatuumaisen jälkeen. Tämä ratkaisu erotti Skepticismin kollegoistaan jo 1990-luvulla. Sen sijaan hän nimeää Skepticismin niin pitkäaikaiseksi osaksi itseään, että sen tekeminen on yksinkertaisesti täysin luonnollista. – Uutta albumia tehdessämme oli hetkiä, joita soittaessa toisista saattoi aistia sen, miten suurella tunteella he ovat tässä mukana, Matti lisää. – Teimme tavallaan sanattoman sopimuksen, kun bändin identiteetti löytyi 90-luvulla, Eero jatkaa. Siksi jatkamme. Se ei ole kaikkea, mitä me olemme, mutta kun kokoonnumme yhteen soittamaan ja tekemään kappaleita, koemme jotain ainutlaatuista. Siksi jatkamme. Tai vain kavereiden kanssa soittelua. Skepticismin omalaatuinen sointi alkoi syntyä lopullisesti, kun bändi jätti toisen kitaran ja basson pois koskettimien tieltä ennen ensimmäistä levyään. Ei vain harrastus. Skepticism-kaksikko miettii, että kaiken avain on siinä, millaisella mentaliteetilla musiikkia säveltää. – Olemme tehneet tätä niin pitkään, että bändi on meille enemmän kuin elämäntapa. Musiikin tähden. Merkitys Tavallaan kaikkien doom metalja funeral doom -yhtyeiden piirteet on valettu samoista aineksista ja jopa yksityiskohdista. Emme olisi todennäköisesti kyenneet tekemään ilmaisultaan identtisiä albumeita, vaikka olisimme yrittäneet. Olemme vain tehneet musiikkia, Eero pyörittelee. Pelkkä hitaasti ja raskaasti soittaminen ei riitä. – Päätimme viedä olemuksemme niin pitkälle kuin on ikinä mahdollista. Musiikin tähden. Ei ole olemassa mitään suurta tavoitetta kasvaa, menestyä tai muuttua.” 42. Se saattaa olla osa meitä koko loppuelämämme. Alkuperä Skepticism-kaksikko nimeää kaksi murrospistettä, jotka ovat vaikuttaneet heidän bändinsä elinkaareen vahvimmin. Me emme ole oikeastaan koskaan yrittäneet saavuttaa mitään ennalta määrättyä. haluttu tahtotila on ikuistettu niihin silloisen levyn kappaleisiin, ja olemme valmiit siirtymään eteenpäin. Näin vähäeleisessä musiikissa hyvien ja parhaiden tekijöiden välinen ero onkin hiuksenhieno. Vaikka ulospäin vaikuttaa, että olemme muuttumaton yhtye, koemme muuttuvamme koko ajan. Ensimmäinen niistä oli yhtyeen nykyisen kokoonpanon ja samalla instrumenttien vakiintuminen. Päätepiste ei ole vielä löytynyt. Päätepiste ei ole vielä löytynyt. Päädyim”Päätimme viedä olemuksemme niin pitkälle kuin on ikinä mahdollista. – Oma kokemukseni on ollut jo pitkään, että bändit menevät paikoin liikaakin sen raskauden ja hitauden taakse. Itse sävellykset unohtuvat sen varjolla hieman hengettömiksi. – Joku voisi ajatella, että tämä on vain bändi, mutta kyllä tämä on minulle ja Eerolle osa meidän normaalia elämää. Ei mitään hauskanpitoa. Tunteen on välityttävä rivien väleistäkin. Tämä musiikki on minulle tietyllä tavalla niin vakava asia, että teostemme on oltava itsellemme sen vakavuuden merkityksellisiä julkilausumia. Eero jatkaa, ettei hän koe musiikin tekemistä myöskään pakoksi. Ei ole olemassa mitään suurta tavoitetta kasvaa, menestyä tai muuttua. – Se on eräänlaista transsia, ja pääsemme siihen mielentilaan sisälle vain tällä musiikilla. – Olen ajatellut asian niin, että kun 90-luvulla meni levykauppaan, osastoissa saattoi olla jako kahteen siten, että kevyt musiikki ja vakava musiikki eroteltiin toisistaan
Se on väistämätöntä senkin takia, että kokoonpanossamme on vain kolme soittajaa ja yksi laulaja. Kun ensimmäisen promonauhan arvosteluissa käytettiin termiä funeral doom, totesimme keskenämme, että olkoon sitten niin. – Siitä alkaen koin kaiken lavalla näkyvän eräänlaisena roolina. Samasta syystä olimme äänittäneet albumimme lähes studioliveinä. Ei se ihan sattumaa ole, että muutaman vuoden sisällä ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa syntyi yhä äärimmäisempiä hitaan metallin bändejä. Siihen pisteeseen asti nelikko oli kokenut olevansa studiobändi. Ajateltiin, että se on sen verran siisti ja legendaarinen mesta, että sen henkeen kuuluu esiintyä siistimmissä tamineissa. – Kun näin ensimmäistä kertaa yleisön reaktioita, huomasin sen peilaavan suoraan sitä, millaista tunnetta musiikkimme heissä herättää, Matti jatkaa. Kun sain kokea sen fyysisen äänenpaineen ja intensiteetin, joka keikoillamme syntyi, huomasin, että olemme oikeastaan enemmän livebändi. En teennäisenä roolina, jossa yritettäisiin hakemalla hakea jotain sellaista, mitä emme ole. Esiintymiset johdattivat Skepticismin visuaalisuuteen, josta se on tunnettu viimeiset parikymmentä vuotta. – Minulla on yhä käytössäni se sama sään ja vuosien pieksemä, aika huonossa hapessa oleva frakki, Matti sanoo. Siellä pidin vuokrafrakkia. Hitaat tempot, raskaat kitarat ja suurelliset urut herättivät kuulijoissa ajatuksen hautajaisista. – Me itse emme halunneet käyttää musiikistamme mitään nimitystä, koska kuvittelimme nuorina ja kunnianhimoisina miehinä tietenkin, että luomuksemme ovat jotain todella uniikkia, Matti virnistää. – [Tampereen] YO-talon keikka vuonna 2011 oli poikkeus. me jotenkin siihen, että siirryn toisesta kitarasta koskettimiin ja basso korvataan koskettimien jalkiolla, Eero sanoo. Itselleni oli paljon luontevampaa ajatella niin, että kosketinsoittaja on metallibändissä kuin urkuri kirkossa. Näyttämö Toinen murros koettiin vuonna 2003, kun Skepticism myöntyi soittamaan ensimmäistä kertaa livenä. – Koko käsitykseni musiikistamme muuttui ensimmäisen keikkamme myötä, Eero myöntää. Siinä frakissa oli muuten rusettikin kiinni, toisin kuin minulla yleensä. Emmekä vihkosiin mainintaa jäsenistämme. Tietyllä tavalla haluamme yhä pitää kiinni ajatuksesta, että musiikkimme koettaisiin ilman mitään odotuksia ja painolastia. Ei siis ihme, että Skepticismin musiikkia alettiin luonnehtia funeral doomiksi. Ilman tietoisia vaikutteita se musiikki on kirjoitettukin. – Meni hetken aikaa, ihan muutaman ensimmäisen keikan ajan, ennen kuin ajatus vakiintui, Eero muistelee. – Skepticismin urut eivät ehkä ole enää yhtä vahvasti sellainen muuri kuin ensimmäisillä levyillämme, mutta kyllä ajatus on yhä se, että urun ei ole tarkoitus olla edessä eikä takana, vaan kitaran kanssa aika rinnakkain. Lavalla on nähty tummiin pukeutunut, elegantti yhtye, ja Matti on sonnustautunut joukon toisesta konsertista alkaen frakkiin, joka on omanlaisensa symbolinen kuvaus Skepticismin sävyistä. Se elämää nähnyt frakki taas on kuin Skepticismin ilmentymä. – Jos yhtyeeseen olisi kuulunut pitkään enemmän väkeä soittiminaan perinteiset rummut, basso, kaksi kitaraa ja koskettimet, Skepticismin historia voisi olla hyvin erilainen. Emme silti halunneet kutsua jalkioiden ja patarumpukapuloiden koristamaa musiikkiamme vaikkapa doom metaliksi. – Mehän emme halunneet debyyttimme kansiin edes levyn tai bändin nimeä. Esiintymisemme olivat yleisölle kuin jonkinlaisia psyykkis-fyysisiä kokemuksia. – Se raaka tunne, jota halusimme vangita levyillemme, voimistui vielä alkukantaisemmaksi. Ei täysin. 43. – Se käänsi mielipiteeni täysin päinvastaiseksi. Halusin vangita sitä samaa voimaa entistä enemmän myös levyillemme. Ajatus oli jopa niin ehdoton, että levyille syntyneen soundin ajateltiin olevan täysin mahdotonta siirtyä lavalle. Myös siinä mielessä, että tällaisena nelikkona porukka on pysynyt tiiviinä, eikä keitoksiamme ole ollut hämmentämässä liian monta kokkia. – Se oli käänteentekevä hetki siinäkin mielessä, että siihen aikaan koskettimet olivat metallissa useimmiten joko silkkaa taustamattoa tai kitaran kanssa kilpaileva sooloinstrumentti. Tunnistimme tekevämme vakavaa musiikkia, ja meistä kuoriutui ulos entuudestaan tuntematon puoli, kun pukeuduimme musiikin vaatimalla tavalla. – Eihän asia oikeasti ihan niin ollut. Koskettimista tuli Skepticismissä kitaroiden veroinen äänimaisemaa rakentava instrumentti, ja ne jalkioiden matalat taajuudet toivat tunnelmaan syvyyttä, jota ei välttämättä olisi voinut bassolla edes saavuttaa
Jossain määrin se onnistui. Paikalla ei ollut muita bändejä, ja keskityimme täysin siihen, että vedämme onnistuneen keikan, Eero sanoo. Tietyllä tavalla haluamme yhä pitää kiinni ajatuksesta, että musiikkimme koettaisiin ilman mitään odotuksia ja painolastia. – Ordealin äänitystapa oli meille pitkäaikainen suunnitelma, joka odotti oikeaa aikaa, Eero kertoo. Meidän tapauksessamme se seremoniamestari on Matti, Eero sanoo. Jos jonkun odotusarvo on, että Skepticism on maailman hitain, raskain ja doomein bändi, jo Ordeal saattoi olla livesoundeineen kova pala, eikä Companion helpota asiaa. Annamme niille sitä juuri sen verran kuin tarvitsee. Työstämme yleensä vain yhtä teosta kerrallaan. Skepticism tekee sen mahdolliseksi. – Eihän sitä keikkojen äänenpainetta livelevylle saa tallennettua, ei ainakaan nykykeinoin, mutta tavoitteenamme oli vangita edes jokin määrä siitä selittämättömästä intensiteetistä. – Alkuperäinen ajatus urkurina toimimisesta ui lopulta lavalle saakka. Sitä seuraavien tuntien aikana jokin omituinen puoli sisimmästäni pääsee esiin. Levyjen tekemisen kannalta oli hyvä, että kokeiltiin se ääripää, jossa kaikki sanottava ja soitettava oli annettava ulos kerralla. 30 vuoteen mahtuu kuusi kokopitkää, eli jokainen kokonaisuus on vaatinut kypsyäkseen viitisen vuotta. – Kun olemme soittaneet tunnin tai pari, meidän on pakko istua viisi tai kymmenen minuuttia yksinämme, koska siihen tilaan on vajonnut niin syvälle. Emmekä vihkosiin mainintaa jäsenistämme. Siksi minulla on keikoilla peili, ihan kuten pilliurkujenkin soittajalla, jotta hän näkee kirkossa seremoniamestarin kädenliikkeet. Se opetti paljon. Kolikon toiselta puolelta löytyy se tosiasia, että jokaisella Skepticism-albumilla on ollut omat kasvot ja musiikin laatu on pysynyt tajunnanjyräävän korkeana läpi bändin tuotannon. – Mursimme myös kokoonpanomme sääntöjä ottamalla mukaan sessiokitaristin. – Tuotannollisesti Ordeal oli lopulta vähän haastavampi kuin olisimme toivoneet. Teimme sinä aikana kuusi kappaletta. Joskus kappaleen valmiiksi saattamiseen menee pari kuukautta, välillä yli vuosi. – Tiedän, että on aika siirtyä Skepticism-urkurin mielentilaan, kun näen Matin vetävän pukuhuoneessa takkia ylleen. – Ordealin livesoundin ja -sovituksen jälkeen tuntui suorastaan vapauttavalta, kun pääsin säätämään urkujeni kanssa jälleen niin paljon kuin sielu sietää, Eero sanoo. – Jokainen kappale, jonka olemme ikinä tehneet valmiiksi asti, on myös julkaistu. – Voisi kai ajatella, että osa itsestä jäisi ikuisesti piiloon, jos sen ulospääsylle ei olisi tätä kanavaa. Ilman tietoisia vaikutteita se musiikki on kirjoitettukin.” 44. Halusimme paikkailla studiolevyillä tapahtuvaa päällekkäissoittoa, joka on tietyissä kohdissa onnistuneiden Skepticism-tunnelmien elinehto. Kun nousemme puvuissa lavalle, se auttaa ilmaisemaan sellaista osaa omasta persoonallisuudesta, jota ei ole olemassa missään muualla. Esimerkiksi Ordealin ja Companionin äänitysten välillä kului viisi vuotta. Opetus heijastuu syyskuussa julkaistulle kuudennelle albumille, muttei sillä tavalla kuin voisi odottaa. Yhtye huomasi pian, että asusteissa ja livenä soittamisessa oli kyse jostain paljon merkittävämmästä kuin vain keikoista tai esiintymisvaatteista. Se on kuluttavaa ja palkitsevaa, Matti huokaisee. Emme ole niitä bändejä, jotka säveltävät paljon materiaalia ja valikoivat sitten parhaat kappaleet levylle, Eero kertoo. Se onnistui ihan kohtuullisesti, mutta miksausvaiheessa olisi voinut tehdä muutamia asioita paremmin. – Companionin kappaleista tuli aavistuksen rivakampia. – Olihan se elämys, kun menimme Klubille kokonaiseksi päiväksi valmistautumaan yhteen ainoaan vetoon. ”Emme halunneet debyyttimme kansiin edes levyn tai bändin nimeä. Sävellykset eivät ole peräisin vanhemmilta ajoilta. – Teoksemme vaativat aikaa. Kaksikko kertoo Ordealin tallentamisen olleen ainutlaatuinen kokemus, ja sellaiseksi se sai jäädäkin. – Etenkin minulla on se paha tapa, että sitten kun hinkkaamiselle on mahdollisuus, jokainen minuutti, joka on mahdollista käyttää, myös käytetään. Opetus Skepticismin vuonna 2015 ilmestynyt viides albumi Ordeal vei ajatuksen keikkojen särmästä äärimmilleen: albumi äänitettiin kokonaisuudessaan livenä Turun Klubilla saman vuoden helmikuussa. Verkkaisuus Skepticismin albuminjulkaisutahti on ollut yhtä verkkainen kuin bändin musiikki
30 VUODEN TUOMIO 45. Kaikki kappaleet oli kirjoitettu lopullisella kokoonpanolla ja muutama komponentti löysi paikkansa: kosketinten jalkio, gong bass -rumpu ja yhtäaikainen säröja puhdas kitara. Biiseistä oli tehty demonauhat ja sovituksia pohdittu. Olimme valmistautuneet levytyssessioon hyvin. Sumutorvisoundissa on voimaa. Se kävi ajanmukaisella tekniikalla kätevästi – pohjat olivat adat-kasetin alkupään raidoilla, ja flyygeli tarttui sen loppupuolelle. Tätä perussoundia on sitten seuraavat vuodet ja vuosikymmenet kultivoitu. Ne tuovat oman vivahteensa albumille niin hyvässä kuin pahassa. Upea soundi. Farmakonin vaeltelevista kappaleista palattiin askel suoraviivaisempaan suuntaan. Halusimme taltioida mahdollisimman katu-uskottavaa livesoittoa ja pyysimme ystävämme Timo Sitomaniemen soittamaan sessiokitaraa, sillä emme halunneet äänittää päällekkäissoittoja jälkikäteen studiossa. Tuomas A. Loppuvuodesta 2020 marssimme Nino Laurenteen Sonic Pump -studioon laittamaan sävelet paikalleen. Aloimme ymmärtää, että musiikin raskaus ei tule pelkästään matalan pään hyökyaallosta. Yhtä pääosaa näyttelee kaksitasoinen urkuharmoni, jonka roudaaminen kellaristudioon oli aikamoinen suoritus. Albumilla on tuttuun tapaan kuusi kappaletta, jotka muodostavat kokonaisuuden, mutta niistä kussakin on omanlainen vivahteensa.” STORMCROWFLEET (1995) ”Debyyttilevyyn kiteytyi ensimmäisten vuosien oman soundin etsintä ja kaikki nuoren musiikintekijän vimma. Albumi loppuu massiiviseen duurisointuun. Lopetuskappale Nothing hajoaa lopuksi mallikkaasti kaikuihin.” ALLOY (2008) ”Levystä tuli erittäin eheä kokonaisuus ja soundista ehkä aiempaa terävämpi. Tämä lähestymistapa levyntekoon sekä itse tilaisuus oli vahva ja mielenkiintoinen kokemus.” COMPANION (2021) ”Uuden levyn tekeminen otti jälleen oman aikansa. Sen sävellykseen vaikutti henkilökohtainen tragedia.” LEAD AND AETHER (1997) ”Toisella levyllä yhtyeen soundi ikään kuin tuli valmiiksi. Joitain albumin kappaleita työstettiin useampi vuosi, ja albumi nauhoitettiin legendaarisessa Lepakossa sijainneessa studiossa. Hienoja sävellyksiä, mutta lopputuotannossa kuuluu livetaltioinnin jälki. Kyseinen biisi on valittu jossain äänestyksessä kaikkien aikojen synkimmäksi kappaleeksi. Voi olla äkkiseltään yllätys, mutta musiikista saa synkeämpää, kun muistaa käyttää paljon duurisävelkulkuja.” ORDEAL (2015) ”Levyn kappaleet soitettiin äänityssessiossa ensimmäistä kertaa livenä. Jossain vuoden 2019 tienoilla päätettiin, että se julkaistaan vuonna 2021, kun tulee 30 vuotta täyteen, ja biisien tekeminen ajoitettiin osumaan siihen. Ensimmäinen julkaisumme, jossa kielisoittimet olivat alavireen sijasta normaalissa E-vireessä. THE PROCESS OF FARMAKON -EP (2002) ”Kokeellisempi äänite muutamasta Farmakon-albumia edeltävästä kappaleesta. Alun perin levy-yhtiö Red Stream halusi julkaista neljä levyn kappaletta sisältävän promonauhan levynä, mihin emme suostuneet, vaan halusimme nauhoittaa biisit uudestaan raskaammalla otteella – tehdä levyn levyksi. Jokaista albumin kappaletta on soitettu sittemmin paljon livenä. Musiikki oli ilmavampaa, joten soundistakin tuli aiempaa avoimempi. Laitisen tekemä kansi, jossa cd-levy erottuu läpikuultavan kansipaperin läpi, toimii edelleen erinomaisesti.” Kitaristi Jani Kekarainen summaa yhtyeen tuotannon julkaisu kerrallaan ja löytää yhtyetoveriensa tavoin Skepticismin kaaresta tasapainon pysyvyyden ja muutoksen väliltä. Vuonna 2018 miksasimme levyn uudestaan alkuperäisiltä moniraitanauhoilta, ja oli mielenkiintoista kuunnella senaikaista soitantaa erillisiltä raidoilta. Albumin kohokohta on todennäköisesti maanisin kappale – se nimetön nelosbiisi –, jonka tulemme konsanaan tekemään. Lopulta mentiin Millbrook-studiolle äänittämään kohdat flyygelillä. Urkujalkiota ajettiin Hännisen Jarnon D-studiossa bassonupin ja -kaapin kautta sellaisella volyymilla, että koko rakennuksen rakenteet resonoivat. Samalla paikalla on nykyään toimistorakennus.” AES (1998) ”Aes syntyi ajatuksesta tehdä pidempi kokonaisuus yksittäisten kappaleiden sijaan. Soitto oli todella tiukkaa ja siitä huokui tuon aikakauden suuri harjoittelumäärä.” ETHERE-EP (1997) ”Sessioiden alussa mietittiin, miten saadaan autenttinen pianosoundi The March and the Streamiin. Hieno soitin, jolla saatiin julkaisulle omanlaisensa lämmin soundi.” FARMAKON (2003) ”Tässä kuuluvat hieman repaleinen studiosessio ja kokeellinen tuotantotapa. Se toteutui mainiosti
Juuri The Intertwined oli kappale, jonka laulujen nyansseihin en ollut ensimmäisillä otoilla alkuunkaan tyytyväinen. Sen vain tietää, kun kappale on saavuttanut tarkoituksensa. – Companionilla uutta oli se, että teimme kolmesta kappaleesta etukäteen peräti moniraitademot. Lyriikkarivejä ei ole kymmenenkään minuutin sävellyksessä välttämättä liiaksi asti, mutta jokaisella sanalla tuntuu olevan valtava painoarvo. – Siihen aikaan kuului aika paljon raskaita, lohduttomiakin vaiheita. Se pallo menee täällä treeniksellä edestakaisin ja kokeilemme eri ajatuksia. Onnistuin puristamaan yhteen kuuden säkeistön sanoitukseen kaiken sen, mitä elämäni oli muutamaa vuotta aiemmin ollut. Alkuperäinen inspiraatio voi olla peräisin jostain ihan muualta. Se vaati aivan tietynlaisen mielentilan, ennen kuin oikeanlainen sävy löytyi. – Companionilla sanon joitakin asioita poikkeuksellisen suoraan, mutta pääpainona on yhä kuvailla elämässä tapahtuvia, todellisia asioita, jotka saattavat edustaa samaa mielentilaa kuin sävellyksemmekin. Sen sijaan kannattaa varoa, etteivät laulut mene ihon alle liikaakin. Äänitimme nekin treeniksellä, ja Matti lauloi demolaulut väliaikaisessa demokopissa. Eero on valmis raottamaan yhden uuden albumin sanoituksen verhoa henkilökohtaisemmalta kantilta, mutta vain hieman. Siitä, kun näki tähtitaivaan heijastuvan vesilätäköstä. Vain täsmälliset soundivalinnat tähdentyvät vielä äänitysvaiheessa. Tulkinta Tällaisten tekstien voima pääsee esille toden teolla, kun Matti Tilaeus tulkitsee niitä. – Tämän takia studiossa kappaleissa ei muutu oikeastaan mikään. Eikä Skepticism-albumeilla tarvitse pelätä kuulevansa tunteetonta läpilaulua. – The Intertwined on teos, jonka yksityiskohtaisuuteen olen poikkeuksellisen tyytyväinen. – Vaikka minä ne tekstit loppujen lopuksi kirjoitan, ne kaikki eivät ole syntyneet minun ideoistani. – Useimmiten on käynyt niin, että kuulija on ymmärtänyt sanoituksiamme omien kokemustensa kautta hyvin eri tavalla ja oikeastaan paljon kattavammin ja hienommin kuin miten olen asian tarkoittanut. Vasta siitä tiedän, että olen oikean ilmaisun lähteellä, kun kyyneleet nousevat silmiini laulaessani. Siitä tulee albumin nimi Companion. – Paneudun kappaleesta ja tekstistä välittyvään tunteeseen niin kauan, että olen tyytyväinen siihen, miten kanavoin sitä. Skepticism-teos ei ole valmis ennen kuin siinä ei ole yhtäkään hetkeä, joka häiritsee jotakuta meistä. Välillä saatamme kokeilla kolmea tai neljää ihan erilaista osaa teoksen keskelle ja hienosäätää niitä ikuisuuden, ennen kuin se oikea ilmaisu löytyy ja kaikki osaset alkavat pikkuhiljaa tuntua valmiilta. – Prosessin aikana tulee usein kommentteja, että pitäisiköhän vaikkapa lopussa olla vielä jokin koukku, tai että tämä tuntuu nyt päättyvän väärin, tai että jokin osa laahaa liian pitkään. Kysyn, mistä näin pienten yksityiskohtien musiikissa voi tietää, milloin sävellys on absoluuttisesti valmis. ”Kun olemme soittaneet tunnin tai pari, meidän on pakko istua viisi tai kymmenen minuuttia yksinämme, koska siihen tilaan on vajonnut niin syvälle. Se on silkkaa Skepticismiä. – En osaa selittää sitä. – Calla-kappaleeseen kitaristillamme Janilla [Kekarainen] oli hyvin vahva visio, joka oli syntynyt ihan arkisesta asiasta. Se on kuluttavaa ja palkitsevaa.” 46. – Käytännössä me junttaamme kappaletta ja sen eri kohtia treeniksellä niin kauan, että kaikki tuntuu juuri oikealta. Noin muuten levy tehtiin kuten debyyttimmekin. Inspiraatio Hienovarainen merkityksellisyys korostuu Skepticism-kappaleiden sanoituksissa. Hän oli jäänyt kuuntelemaan soittoa unessaan ja muisti sen riffin vielä herätessään. Eero jatkaa kertomalla, etteivät teksteihin johtaneet mielikuvat ole aina peräisin mistään hänen itse kokemastaan. Eli jotain yhtä aikaa täysin todellista ja silti määrittämättömällä tavalla abstraktia, selittämätöntä, aavistuksenomaista. Erään kerran löysin lohtua yhdestä suosikkimaalauksistani, Kalervo Palsan teoksesta Kaksin. – Se, mitä olen kenties tarkoittanut sanoituksia kirjoittaessani, ei ole millään tavalla enemmän totta kuin se, miten kuulija tekstin ymmärtää. – Passagen sanoitus avaa tunnetta unen ja todellisuuden välisen rajan hämärtymisestä. Se on kuin aavistus, Eero toteaa. Pyrin aina sanomaan mahdollisimman vähän suoraan, Eero avaa. Meidän on luotettava toisiimme kuin vuoreen, Matti jatkaa. Hän oli saanut siitä aavistuksen unenomaisesta tilanteesta, jossa kohtaa itselleen tärkeän ihmisen, eikä ole ihan varma, tapahtuuko se ennen vai jälkeen kuoleman. – Vastaavasti Passagen aloittava riffi ja sanoitus ovat kietoutuneet toisiinsa. Rumpalimme Lasse [Pelkonen] oli nähnyt unen, jossa hän kulki vanhahtavaan levykauppaan, poistui sen takaovesta ja saapui lavalle, missä näki itse itsensä soittamassa kitaraa ja rumpuja. Se, mitä soitamme, mitkä nuotit ovat mukana ja mitä kappaleissa tapahtuu, on jo sementoitu. – Lähestyn Eeron tekstejä siten, että yritän sisäistää oman tulkintani hänen kirjoittamistaan asioista, emmekä edes keskustele siitä, mitä lyriikat Eerolle itselleen todellisuudessa merkitsevät, Matti valottaa. En halua viedä mahdollisuutta omaan yksilölliseen kokemiseen pois keneltäkään. Mikään sinnepäin tulkittu ei riitä. Siinä suurimpien haasteiden keskellä tulin todenneeksi itselleni, että oli miten oli, niin ainakaan en ole elämässä yksin vaan vähintään kaksin. – Se keskeneräisyyden tunne jatkuu ihan säveltämisen viimeisille hetkille saakka. – Tunsin pitkään olevani kuin sen kappaleen seinämän ulkopuolella, ja minun oli murtauduttava sisälle
Mielestäni olen nimittäin soittanut viimeisen 30 vuoden ajan mahdollisimman kaunista musiikkia. Kerron, että koen Companionin olevan kokemus, jollaista on vaikea luonnehtia sanoin. Skepticismiä on luonnehdittu sen taipaleen alusta alkaen näiden kahden genren kautta – siitäkin huolimatta, ettei yhtyeen tunnelma, elekieli tai kuvasto istu oikeastaan niistä kumpaankaan. Mielentila Doom metal. Siinä kuulosti olevan toistuva sävelkulku, joka kuitenkin muuttui vähän joka kerralla. NILS ASLAK VALKEAPÄÄ, ESA KOTILAINEN – EANAN, EALLIMA EADNI (1989) ”Ensimmäisiä ei-metallilevyjä, joita koskaan hankin. Sen loppupuolella on kohta, joka herättää mielikuvan linnusta leijailemassa taivaalla. – Meidän on vaikeaa suhtautua Skepticismiin ulkopuolisin aistein, mutta jos olemme irrottautuneet ajan kuluessa siitä ilmeisimmästä surumielisyydestä ja melankoliasta, joka kaikilla suomalaisilla lienee verissä, olemme ehkäpä askeleen lähempänä sitä tunnetta, johon olen tällä musiikilla aina pyrkinyt. Matin tulkinnat eivät ole itsestään selviä. Skepticism on onnistunut luomaan oman tunnetilansa, jota on vaikeaa sijoittaa mihinkään tiettyyn aikaan tai paikkaan. Aikoinaan kuuntelin sateen aikana veden solinaa ränneissä. Sen on annettava virrata lävitseen. – On kieltämättä olemassa bändejä, joiden luoma taide edustaa enemmän sitä mielikuvaa, joka noista genreistä syntyy. Arkielämässä saa itselleen mielenkiintoisen kokemuksen, kun menee johonkin normaalisti hektiseen tilanteeseen kuunnellen tätä kuulokkeista. Funeral doom. Miettiessään äänenkäyttönsä intensiteettiä Matti löytää yhden asian, joka siinä on muuttunut Skepticism-tarinan aikana. – Keikkailun aloittaminen muutti tekniikkaani siten, että laulamisestani tuli paljon fyysisempää kuin aiemmin. Uudella albumilla on kappale nimeltä The Swan and the Raven. – En ole oikeastaan koskaan kokenut, että tekisimme erityisen melankolista musiikkia, Matti toteaa. Nämä kappaleet on pyrittävä kokemaan. – Minulta on kysytty usein, miksi ihmeessä teemme niin masentavaa ja synkkää musiikkia. Pohjimmiltaan tunnelmamme on siis yhä täysin sama, vaikka onkin muuttunut. Kotilainen on osannut luoda oivallisesti luontokokemuksen tuntuista äänimaisemaa – synteettinen ääni kuulostaa siltä, miltä oikea tuntuu. Se ei ole vain laulamista. Muistaakseni vinkki tuli Jukka Korpiheteltä, jonka kanssa teimme noihin aikoihin kaikenlaista – muun muassa kuvasimme debyytin kansikuvan ja toisen levyn bändikuvat. – Tämä lisää juuri sitä musiikin merkityksellisyyden tunnetta itselleni. Kummasti on paljon vähemmän kiire. Olen pistänyt itseni likoon ja tunnen, että jotain minusta jää niihin kappaleisiin. En silti koe, että Skepticismissä olisi kyse jonkinlaisesta synkkyydestä tai ranteiden auki vetämisestä, vaan se tunnetila on jotain ihan muuta. Jäsentelen ambientiksi luokiteltavan musiikin ikään kuin samaksi ajattelulle kuin mitä kangas on maalaamiselle. Debyytillämme oli kappale The Gallat Crow, jonka mielikuva on hyvin samanlainen. Olin innostunut pilliurkujen soundista, mutta oli vaikeaa löytää niillä soitettua perinteisestä klassisesta poikkeavaa musiikkia. Minulle tämä on ennen kaikkea inspiroivaa ja innostavaa tavaraa, jonka laitan soimaan, kun on aika saada tuoreita ideoita tai aloitella uusia tekemisiä.” – Se, että Matti tulkitsee sanoituksiani ja tuo niihin ikään kuin kolmannen tulkinnan musiikin ja tekstieni rinnalle, on todella tärkeä osa Skepticismin sisintä, Eero jatkaa. – Tämä ei ole itsestään selvää musiikkia. Ja ei, se tunne ei ole masentava. Tämäkin on jo lähes 30 vuotta vanha teos, mutta pyörii edelleen taajaan maantiellä. INSPIROIVAA MUSIIKKIA PITKILLE KÄVELYILLE Skepticism-urkuri Eero Pöyry irrottautuu arkisesta maailmasta pitkillä kävelyillä, joilla hänen kuulokkeissaan soi kaikkea muuta kuin metalli. Tunnistan tässä äänellisesti jotain samaa, mitä haimme bändille visuaalisesti tuon ajan valokuvissa.” ARVO PÄRT – TRIVIUM (1992) ”Christopher Bowers-Broadbentin tulkintoja Arvo Pärtin ja muutaman muun kappaleista. Aikoinaan levy oli tärkeä löydös. Sanoitukset eivät ole itsestään selviä. Contrary Motion -kappale kuulostaa oikeastaan aika paljon siltä havainnolta.” WILLIAM BASINSKI – THE DISINTEGRATION LOOPS (I–IV) (2014) ”Näitä kuunnellessa muistuu aina mieleen, miten vähän on paljon, kun haluaa tilaa pään sisälle. Edes bändin melodiakieli ei ole kovin lähellä doom metalin tai varsinkaan pohjoisen melankolian totutuinta ydintä. Nykyään pyrin laittamaan kroppani täysillä peliin myös albumeilla. Skepticismissä ei ole kyse riffeistä tai melodioista, saati kovin yksioikoisesti tunnelmistakaan. Me olemme keskittyneet ajelehtimaan jossain omilla vesillämme edes ajattelematta koko asiaa, Eero miettii. – Äänimaailmamme ollessa hyvin raskas lyriikkamme saattavat edustaa jotain hyvin kaunista, Eero jatkaa. 47. Laitan näitä soimaan erityisesti silloin, kun haluan saada kehiteltyä jotain ajatusta.” ANNA VON HAUSWOLFF – ALL THOUGHTS FLY (2020) ”Urkuja ja valikoivasti muita soittimia. Se tietty draamallisuus, ne tietyt jylhemmät tunnelmat ja niiden vastakohtina tummemmat vedet. Että tämän musiikin kokee koko kehollaan. – Meillä on ne tietyt tavaramerkit, jotka musiikissamme toteutuvat. Se on ääntä, joka ei ole kontrollissani, ja yritän puristaa sen ulos sisimmästäni koko voimallani. – Jos olemme saavuttaneet Companionilla tällaisen tilan, se tarkoittaa tietynlaista ympyrän sulkeutumista, koska ajattelimme itse asian juuri tällä tavalla aloittaessamme Skepticismin, mutta ihan eri syistä. Näistä kappaleista on versioita muillekin soittimille, mutta pidän eniten urkuversioista. Minulle se on ollut ihan järjetön kysymys. Pärtin kappaleiden yhtäaikainen yksinkertaisuus ja monimutkaisuus toimi.” GLASS – ORGAN WORKS (1993) ”Donald Joyce soittaa Philip Glassia uruilla. – Kyse on mielikuvista
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT CHARLOTTE WESSELS, OTTO SCHIMMELPENNINCK VAN DER OIJE PÖLKYLLÄ Henkilökohtaisia vallankumouksia 48. Poskilleen vierähtäneitä kyyneliä pyyhkivä laulaja naurahtaa lopulta, että onneksi otimme asian puheeksi vasta nyt. Nyt julkaistava kokonaisuus ei ole ihan tavallinen sooloalbumi. – Yritän suhtautua asiaan maltilla, mutta se on hirvittävän vaikeaa. – Ihmiset innostuivat hämmentävän paljon. Uusi tapa luomistyölle Charlotten oma musiikki sai alkunsa puolitoista vuotta sitten pandemiaeristyksestä ja hänen halustaan pitää itsensä vireänä aikana, jona Delain ei pystynyt kiertämään. – Pistin siihen musiikkiin koko sydämeni ja sieluni. Ei pysähtyneisyyttä, ei yhtyeen hajoamista. – Delain oli lähes koko maailmani siitä asti, kun olin teini-ikäinen, Charlotte sanoo lopulta, pienen hymyn kera. Ne ovat pitäneet minut järjissäni. Säveltää, sanoittaa, soittaa, tuottaa ja viimeistellä. – Alun perin tarkoituksenani oli keksiä paikka kappaleille, jotka eivät istuneet Delainin albumeille. Rakastin Delainiä, rakastin sitä musiikkia, rakastin fanejamme ja rakastin parhaita aikojamme. – Totuttelen yhä koko ajatukseen, että tämä on sooloalbumini. – Olisi hauskaa kertoa tarina nuoruuden unelman täyttymisestä, mutta totta puhuakseni tämä soololevy on kymmenistä sattumista syntynyt summa, Charlotte hymyilee viekkaasti. Patreon oli hämmästyttävän helppokäyttöinen ja ihan uudenlainen, jännittävä tapa julkaista musiikkia. Olemme jo tunnin mittaisen videopuhelun loppupuolella, kun olemme päätyneet puhumaan Charlotten pitkäaikaisesta yhtyeestä Delainistä, josta hän erosi viime helmikuussa. Laulaja kuului bändiin yli viidentoista vuoden ajan. Charlotte jatkaa, että kaikki tapahtui ”vuosien kuluessa ja kuitenkin niin nopeasti”. Nyt hänen pitkäaikainen yhtyeensä Delain on ratkennut liitoksistaan, ja laulaja julkaisee aivan uudella tavalla rakentuneen sooloalbumin, jonka ei pitänyt koskaan syntyä. – Vuoden kuluttua olin julkaissut niin monta laulua, että koossa oli kokonainen albumi. Patreon-tilaajieni ansiosta se oli Ei eristäytyneisyyttä, ei sooloalbumia. Lopulta Charlotte löysi julkaisukanavakseen Patreonin. Se vei minua lähemmäksi kuulijoitani ja inspiroi menemään sävellyksissäni mukavuusalueideni ulkopuolelle. Kyseessä on verkkopalvelu, jonka avulla sisällöntuottaja voi julkaista mikromaksuja tai jäsenyyttä vastaan tilaajilleen millaista sisältöä tahansa, tai lähettää vaikkapa livestriimejä. En enää miettinyt, onko jokin kappale sellaista, mitä minulta odotetaan, tai saanko tehdä vaikkapa jotain elektronista. Olen aina ollut niin bändikeskeinen ihminen, etten ole osannut edes ajatella tällaista vaihtoehtoa. Aloin tehdä todella spontaanisti ihan kaikkea. – Onneksi minulla on ollut nämä lauluni, joista on nyt tullut sooloalbumini. K yyneleet kiiltelevät Charlotte Wesselsin silmissä ja hänen katseensa kiertää ympäri studion seiniä, kun hän yrittää keksiä oikeita sanoja, joilla voisi summata kaiken viimeisen puolentoista vuoden aikana tapahtuneen. Tunsin, että sydämeni särkyi vuoden ajan uudelleen ja uudelleen, enkä ollut vähään aikaan edes varma, kuka olen. Olen aina kirjoittanut paljon musiikkia, ja Delainin aikana tiesin, että bändin albumeilla on tilaa raskaammille sävellyksilleni, mutta kokeilevampia kappaleita panttasin pitkään pöytälaatikossani. Tales from the Six Feet Under onkin ennemmin eräänlainen kokoelma, jolle syntyi kuin vahingossa albumimainen rakenne. Samaan aikaan jouduimme käymään paperisotaa, jotta saisimme selvitettyä kaikki käytännön asiat, jotka koskettivat useita ihmisiä bändissä ja crew’ssa. Tein välillä musiikkia vuorovaikutuksessa kuulijoiden kanssa ja haastoin itseäni tavoilla, joita en ollut osannut ajatellakaan. Luulenpa, että moni tulee löytämään sen pian. – Patreon oli tälle kaikelle täydellinen kanava. – Kun lopullinen päätös tehtiin, se oli kuin avioero. En ole vieläkään kyennyt täysin sisäistämään, ettei sitä kaikkea enää ole. Olin jatkuvien tunnemyrskyjen keskellä, enkä pystynyt ajattelemaan selkeästi. Ilman pandemiaa Charlotte Wesselsin elämä voisi olla varsin erilainen. Se tuntuu yhä todella oudolta. Kaikki Delainin kanssa tapahtunut on hänelle valtavan jäävuoren huippu. 18-vuotiaasta asti, monien albumien ajan. Olin vastuussa vain itselleni ja otin riskit itse, Charlotte kertoo. Bändin hajotessa olin jo muutenkin ihan murusina oman elämäni, tämän pandemian ja kaikkien välienselvittelyjen takia. – Valitsin näille kappaleille täysin toisenlaisen tien, päätin tehdä ne täysin itsenäisesti. Itse asiassa sen ei pitänyt syntyä lainkaan
49
He eivät välttämättä tunteneet muita taustojani, vain Delainin. Tein kappaleen kuukaudessa. Se valoi minuun uskoa, että hyvä kappale on aina hyvä kappale. – Lähdettyäni Delainistä Patreon-tililleni ilmaantui paljon seuraajia, jotka odottivat minulta vain metallia. – Luulenpa, että onnistuin olemaan sattuman kaupalla kappaleisPÖ LK YL LÄ. Kyse on halusta kanavoida sitä tunnetta, jonka yksi ainoa soundi sai minussa aikaiseksi. – Albumilla on monta laulua, jotka ovat syntyneet yhdestä ainoasta synasoundista. – Oli myös vapauttavaa olla miettimättä, sopiiko tämä kappale tuon toisen kanssa samalle levylle, jolloin saatoin keskittyä vain ja ainoastaan yhteen sävellykseen kerrallaan ja maksimoimaan sen potentiaalin. – Patreonin ansiosta minulla oli tietty aikaraja. hetken kainosteltuani rohkaistuin kokeilemaan albumin julkaisua. Metallia tai ei. – Aika monelle sävellykselleni on käynyt niin, että aloitan ne innokkaasti, mutta jossain kohtaa seinä tulee vastaan ja alan epäillä itseäni, kun en saa millään tehtyä niistä mielestäni täydellisiä, laulaja myöntää. Uusi tapa julkaista musiikkia sai hänet säveltämään paljon välittömämmin. Sainkin muutamia aika tulikivenkatkuisia viestejä, joiden mukaan olin kääntänyt selkäni metallille, ja moni jopa epäili, pidinkö metallista lainkaan edes Delain-vuosinani. mahdollista julkaista jopa vinyylinä. Rajattomasti mahdollisuuksia Miettiessään vanhoja tapojaan säveltää Charlotte sanoo tavoitelleensa aina täydellisyyttä ja hioneensa kappaleitaan toisinaan ihan liikaa. Monesti löysin jonkin samplen tai soundin, joka sai minut kirjoittamaan hetkessä melodian, joka taas inspiroi sanoituksiin ja niin edelleen. Jo ensimmäinen kuuntelu kuitenkin osoittaa, että kyseessä on täysiverinen albumi, jonka Charlotten ääni ja ilmaisu sitoo yhteen. Ihmettelin itsekin hetken, miten näin oikein pääsi käymään. Se oli lupaus tilaajilleni. Tuo tapa piti minut toimessa koko ensimmäisen koronavuoden ja pakotti samalla päästämään kappaleesta irti tietyssä pisteessä. – ”Hei! Minähän olen taustoiltani ihan goottija metallityttö”, ajattelin aluksi lähes kiihtyen, kunnes sain huomata, että moni tottui uusiin soundeihini samassa tahdissa, kun tutkin niitä itsekin. – Levystä olisi hyvin voinut tulla vain Patreon-tilaajien yksinoikeus, mutta he rohkaisivat minua saattamaan materiaalin ihan kenen tahansa kuultavaksi ja... Charlotten mukaan kaikkien mielentilojen käsittely ei onnistu metallimusiikilla, jota häneltä Delainin myötä odotettiin. Tales from Six Feet Underista olisi hyvinkin saattanut tulla vain kokoelma Patreon-kappaleita
Se oli vain liian erilainen kaikkeen tekemääni verrattuna. – Vaistosin heti kappaleen melodiaa tehdessäni, että sen rytmitys ei vain ole englantia. Silloin maailma on jo unohtanut asian tai se ei ole enää itselleni ajankohtainen. sani niin auki, että kaikista erilaisista lauluista välittyy se, kuka olen ja millaisessa vaiheessa olen mitäkin biisiä säveltäessäni ollut. – Kaikki henkilökohtaiset kappaleeni alkavat aina jostain todella pienestä. – Kuuntelin taannoin ensimmäisen Delain-levyn Silhouette of a Dancer -kappaleen, ja tunnistin sieltä epävarman nuoren tytön, joka uskalsi juuri ja juuri laulaa hieman syvemmällä rintaäänellä. – Katsoessani kitaraa kuulen päässäni musiikkia tiettyjen sääntöjen mukaan. Kovaa ja korkealta, kuten sanotaan, laulaja toteaa. Löysin paljon sellaista eläytymistä ja jopa teatraalisuutta, josta olisi ollut todella paljon apua jo Delain-vuosinani. – Soolokappaleeni saivat minut tutkimaan aiempaa enemmän matalampaa laulua. – Levyltäni löytyy kappale FSU (2020), jonka tein marraskuussa 2020, jolloin mittani oli ihan ”Voisi kai sanoa, että olen tehnyt puolentoista vuoden aikana pieniä henkilökohtaisia vallankumouksia.”. Yleensä kyse on kielteisestä tunteesta. Englanti myös rimmaa niin hyvin, että kliseet antaa itselleen helpommin anteeksi. Albumilta löytyy yksi hollanniksi laulettu kappale, Afkicken, jollaista Charlotte ei olisi myöskään säveltänyt, jos kyse olisi ollut albumin rakentamisesta sanan perinteisessä merkityksessä. Aavistuksesta tai tunteesta. Käsittelen suurinta osaa ongelmistani musiikin kautta, laulaja toteaa. Kun kuulen pianon, siinä soi vuosisatojen musiikkiperintö. Sinut äänensä kanssa Omassa studiossa työskentely sai Charlotten pohtimaan suhdettaan lauluääneensä. – Sanoisin, että Masterpiece-kappale oli itselleni se suurin loikka tuntemattomaan. Aikaa omalle itselle Koko aikuisikänsä kiertueilla ollut Charlotte oli täysin uuden äärellä pysähtyessään pandemia-aikana ensimmäistä kertaa toden teolla hetkeen omassa pienessä studiossaan. – Kirjoitin lauluja henkilökohtaisten kulmien ohella myös aiheista, jotka koskettivat itseäni, mutta eivät olleet ihan suoraan minua. Hän kertoo laulaneensa aiemmin yhtä usein omilla ehdoillaan kuin jonkun toisen ohjeistuksessa, mutta olleensa usein hieman ujo päästämään itsensä toden teolla irti. – Englanniksi kaikki kuulostaa makeammalta, mutta välillä myös etäisemmältä. Synteettiset soundit vastaavat tähän tarpeeseen, ne ovat jotain sellaista, mistä en ollut alun alkaen perillä ollenkaan. Lukon aukeaminen vaikutti myös albumin sanoituksiin. – Varhaisten Delain-albumien aikoihin en ollut yhtään sinut ääneni keskija alarekisterin kanssa. Sitä kirjoittaessani olin aika pitkään ihan varma, etten tulisi ikipäivänä julkaisemaan sitä. – Olen opiskellut taidehistoriaa, minkä lisäksi luen paljon, ja tällainen tapa tehdä musiikkia on mahdollistanut mielikuvituksen päästämisen valloilleen. Kurkistus 15 vuoden taakse sai minut ymmärtämään, miten paljon paremmin tulen nyt toimeen ääneni kanssa. Siksi albumilla on hyvin erilaisia aiheita. Sitten totean haastatteluissa hymyillen laulujen olevan kuin päiväkirjan sivuja. Olin vähällä hylätä senkin kokonaan, kunnes päätin Patreon-formaatin ansiosta, että hitot, kokeillaan! – Se oli kaksipiippuinen kokemus. Jälki kuulosti todella tukalalta. Sen kyllä kuulikin levyillä, joilla mentiin usein niin täysillä kuin mahdollista. Taistelin pitkään itseni kanssa, ennen kuin annoin periksi hollannille. Ehkä sen takia siitä tuli tavallaan minun kuvajaiseni, ja kuten sooloalbumeilla kai kuuluukin, minä olen se kantava tekijä, joka yhdistää kaikki ne oudoimmat elektroniset maalailut raskaampiin kappaleisiin. Lizzie käsittelee ylenkatsottuja historiallisia naisia, ja Victor kertoo Victor Hugon tyttärestä, joka hukkui traagisesti. – Lopulta huomasin nauttivani hollanniksi kirjoittamisesta aivan valtavasti ja se toi sanoitukseen ihan erilaisen sävyn, joten tulen varmasti kirjoittamaan kappaleita omalla äidinkielelläni vielä tulevaisuudessakin. Kaikki, siis ihan kaikki, ilmaisut tuntuivat yhtäkkiä todella korneilta, eikä mikään ratkaisu meinannut kelvata minulle. Voin inspiroitua ja kirjoittaa kappaleen mistä vain. On hienoa huomata, että tässäkin iässä voi mennä äänensä kanssa eteenpäin ja löytää siitä sellaisia värejä, jotka herättävät itsessäni ihan uusia tunteita. Omassa kellaristudiossa kuvio muuttui. Toisaalta oli helppoa kirjoittaa hollanniksi, koska se on minulle se kaikkein luonnollisin tapa ilmaista itseäni, mutta samalla huomasin muuttuvani neuroottisen itsekriittiseksi sanoitusten suhteen. Olin jo vähällä antaa sen jollekin toiselle artistille, kunnes tajusin, että juuri erilaisuutensa takia se sopii Patreoniin. Kirjoitan kappaleen itselleni tai maailmalle tärkeästä asiasta, ja albumi julkaistaan vasta puolitoista vuotta myöhemmin. – Uusista kappaleista varsinkin A Million Lives, jota ei muuten löydy levyltä, on jotain sellaista, mitä en olisi ikipäivänä pystynyt tekemään edes muutama vuosi sitten. Joskus taas haluan kuulla soundeja, joiden alkuperää en tunnista lainkaan. – Se on tavallaan valtava etuoikeus. Olen saanut tehdä itseni näköisen albumin miettimättä albumia ollenkaan. – En ole aina pitänyt siitä, miten kauan albumin tekeminen vie
täynnä sitä vuotta, pandemiaa ja kaikkia vastoinkäymisiä. Olin yhtä aikaa vihainen ja surullinen. Kun kukaan ei enää luota toiseen ja koe sen toisen olevan vilpitön tekemisissään ja sanomisissaan, bändin kaltainen yhteisö ei vain voi toimia. – Sanon suoraan, etten todellakaan odota sitä hetkeä, kun kuulen uutta Delain-musiikkia, Charlotte sanoo hiljaa. – Asiat olivat olleet todella huonosti jo jonkin aikaa. Emmekä tienneet, kykenemmekö jatkamaan Delainin kanssa. – Haa! En ole tajunnut ajatella asiaa koskaan tarkemmin, helpottunut Charlotte ihmettelee toinen silmäkulma selvästi kohollaan. Ensin lähti suosikkini Geri, ja sitten koko bändi hiipui pikkuhiljaa pois. Sen sijaan mietin, millainen kappale saisi minut kuulijana käsittelemään asiaa, purkamaan sitä tunnetta tai jopa voimaan paremmin. Vielä pelottavampaa oli ajatella, kuka olen, jos nuo ongelmat eivät enää määritä minua ihmisenä itselleni. Aivan kuten uusissa kappaleissaan, hän päästää lopulta irti yliajattelusta. Samaan aikaan toivon vilpittömästi, että Martijn löytää haluamansa uuden musiikin ja kokoonpanon. – Suosikkibändini on Radiohead. Terapian päättyminen ei tarkoita sitä, että on yhden sormennapsautuksen jälkeen parantunut ja täysin eri ihminen. Rakkautemme Delainin musiikkiin ja kuulijoihin meni pitkään kaikkien ongelmiemme edelle, kunnes saavutimme umpikujan. Koko maailmani mullistui. – Siltäkö Delain-faneista tuntui. Ollessani ahdistunut en istu alas ja ajattele, että kirjoitan ahdistuksestani. Keräsin kaikkea Spice Girls -kamaa ja osasin kaikki heidän kappaleensa ulkoa. En vain tiedä, milloin pääsen yli sen kaiken loppumisesta. Musiikki on hyvä terapeutti kummassakin tapauksessa. Kuin varovaisia siveltimenvetoja siinä mestariteoksessa, joka on elämäsi. He olivat idoleitani. Toivon myös, että Delain-fanit löytävät yhä bändin musiikista niitä tärkeitä tunteita, joita me onnistuimme luomaan. Se on erikoinen hetki. Delain on nyt yhtä kuin perustajajäsenensä Martijn Westerholt. Musiikin fanittaminen koko sydämestä voi olla maailman ihaninta ja maailman tuskallisinta. Ihan kuin hän olisi pettänyt Radioheadiä! Rakastin hänen soolotöitään, mutta samaan aikaan pelkäsin jatkuvasti, että hän jättää Radioheadin. – Kun korona tuli ja kiertueet peruuntuivat, meidän oli kohdattava ongelmamme. – Olin yhtä aikaa itsevarma ja peloissani. Nyt tiedän sen konkreettisesti. – Uskon, että ihmisen voi saada voimaan paremmin kahdella tavalla: joko vakuuttamalla hänelle, että asiat tulevat vielä järjestymään, tai osoittamalla, ettei hän ole yksin. Hän sulkee hetkeksi silmänsä, vetää syvään henkeä ja vastaa. aina kun bändi hajoaa tai joku lähtee bändistä, siihen on olemassa syynsä. – Kirjoitin Masterpiece-kappaleen, kun olin tuon terapiajakson loppupuolella. Mietteliään Charlotten puhe taukoaa hetkeksi, kun kysyn, toiko suurimman tunnelatauksen sävellyksiin juuri korona tai Delainin tilanne vai jokin ihan muu. – Kävin lähes koko viime vuoden terapiassa syömishäiriön takia. – Voisi kai sanoa, että olen tehnyt puolentoista vuoden aikana pieniä henkilökohtaisia vallankumouksia. Olin elänyt sen kanssa enemmän ja vähemmän siitä asti, kun olin 14-vuotias. Intohimoista surutyötä Keskustelun siirtyessä Delainiin vaivattomasti jutteleva Charlotte muuttuu varovaisemmaksi sanavalinnoissaan. Hän kertoo ymmärtävänsä Delain-tapahtumien myötä monia hajonneita bändejä paljon paremmin. Mitä jos se tapahtuu uudelleen. – Henkilökohtaisesta lähtökohdasta kirjoitettu kappale on onnistunut silloin, kun joku muukin voi samastua siihen. Kevennämme tunnelmaa pohtimalla, mitkä muiden bändien hajoamiset tai niiden jäsenten eroamiset ovat olleet ne kaikkein kovimmat paikat Charlottelle itselleen. – Onnistuin siis puhtaasti uusien työskentelytapojeni ansiosta vangitsemaan lauluun jotain täysin välitöntä ja päästämään irti itsesensuuristani. Silti siitä kaikesta ei halunnut millään päästää irti, koska oli yhä rakastunut siihen ajatukseen, mitä se yhteisö joskus oli. En koskaan löytänyt aikaa tai halua käsitellä asiaa kunnolla, Charlotte sanoo hieman empien. Voiko olla, että he tunsivat jotain vastaavaa. Samaan aikaan tunsin, että meillä oli ollut riitoja aiemminkin ja olimme selvinneet vuosien kuluessa vaikka minkälaisista henkilökohtaisuuksista. Charlotte myöntää, että tuo kaikki oli vain ulospäin näkyvä pinta, jonka takana Delain oli jakautunut vuosien ajan. En ollut vielä päättänyt terapiaa, mutta lähellä sitä pistettä. Siirsimme asioiden käsittelemistä aina seuraavan kiertueen taakse. Mitä jos lankean vanhoille tavoilleni. Kaikki muut jäsenet, Charlotte mukaan lukien, lähtivät yhtyeestä vajaa vuosi sitten. – Se oli kuin kariutunut parisuhde, jossa ei enää keskusteltu. Se yllätti monet, koska bändi vaikutti menestyvän koko ajan paremmin ja kuulijoiden mielestä sen jokainen albumi oli ollut askel ylöspäin. Kaikki tapahtunut sai minut käymään useammassa terapiassa ja olin ihan palasina. Delainin piti kasassa oikeastaan vain se, että olimme jatkuvassa liikkeessä. – Olen kuulunut bändeihin 16-vuotiaasta asti ja kokenut niin paljon kaikenlaista, että jotenkin olen aina ajatellut että... – Käytimme lähes koko viime vuoden tilanteen käsittelemiseen. Taidan ymmärtää sen nyt paremmin. En silti kokenut sitäkään liian tukalana tilanteena... Spice Girlsin ansiosta! ”Toivon, että Delain-fanit löytävät yhä bändin musiikista niitä tärkeitä tunteita, joita me onnistuimme luomaan. Ja seuraavan. Bändistä oli tullut täysin sulkeutunut, ahdistava tila, joka vain odotti räjähtämistään. Olin sen suhteen tosi ehdoton. – Ajatukseni Masterpiecellä on, että ihmisen kuuluu myös kaatua, epäonnistua ja mokailla, se on äärimmäisen tärkeä osa elämää. En vain tiedä, milloin pääsen yli sen kaiken loppumisesta.” PÖ LK YL LÄ 52. Kun Thom Yorke päätti tehdä musiikkia itsekseen ilman bändiä, olin todella loukkaantunut. – Kaikki bändiin liittyvä oli minulle niin henkilökohtaista. Kysyimme itseltämme, voimmeko löytää ratkaisun kaikkeen siihen jakautuneisuuteen, erimielisyyksiimme, pullotettuihin tunteisiimme ja puhumattomuuteen. Minusta tuntui, että meillä oli paljon pantattuja asioita purettavana ja olimme pahassa tilanteessa. Silminnähden herkistyvä laulaja ei peittele tunteitaan kertoessaan, että tekee yhä surutyötä Delainin suhteen. Samalla tuntuu kuin koko elämä olisi täysin avoinna. – Keskustelimme jopa terapeutin kanssa! Vuosien ajan. Puhuttiin kyllä, mutta ei keskusteltu. – Nyt keksin! Spice Girls! Se oli hirveää! Spice Girls oli ensimmäinen bändi, jota fanitin täydestä sydämestäni. Samalla huomasin käsitteleväni Delain-tapahtumia alitajunnassani musiikin avulla puhtaammin ja tunteellisemmin kuin olin kertaakaan onnistunut tekemään asioita liikaa järkeistämällä. Ja sitten seuraavan
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Varsinkin välistä mutkikkaita, mutta silti aina groovaavia ja hyvin soljuvia komppeja vimmaisesti takonut rumpali Katy Elwell monenkirjavine rastatukkineen kiinnitti huomion. Silloin kun koko kolmikko ei jyrää yhdessä junan lailla, Ricou maalailee kitarallaan mystistä tunnelmaa. KUN High on Fire soitti helmikuussa 2013 kolme keikkaa Suomessa, kävin katsomassa yhtyeen vedot Helsingin Tavastialla ja Turun Klubilla. Progressiivisuus ei tarkoita Lizzardin kohdalla myöskään äärettömän pitkiksi venytettyjä kappaleita, mikä tekee musiikista osaltaan helposti lähestyttävää. Tästä uudesta tuttavuudesta oli otettava lisää selkoa! Pienellä tutkimisella selvisi, että Lizzard on vuonna 2006 perustettu voimatrio, jossa vaikuttavat jo mainitun Elwellin lisäksi basisti William Knox ja laulaja-kitaristi Mathieu Ricou. Tarkempi tutustuminen bändiin ja levyyn osoittaa, ettei jälki onneksi ole vain esikuvien apinoimista, vaan omaa ilmettä ja muitakin puolia löytyy. Luontaista kehittymistä ja oman ilmeen voimistumista on toki tapahtunut, mutta muuten bändi on pysynyt melko uskollisesti valitsemallaan polulla. Ihan mukavaa, muttei mitään sen ihmeellisempää. Taiderockia helposti lähestyttävästä kulmasta LIZZARD Out of Reach KLONOSPHERE 2012 TEKSTI VESA SILTANEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Ranskalaisen Lizzardin musiikissa jyräävä rock, kimurantti progressiivisuus ja tummanpuhuva tunnelmallisuus paiskaavat komeasti kättä. Ja kun kerran nimiä lähdettiin tiputtelemaan, esikoislevyltä huokuu vaikutteita myös esimerkiksi Jerry Cantrellin soolotuotannosta, A Perfect Circlestä ja Deftonesista. GRUNGEja alternative-vaikutteet tulevat hyvin esille heti vuosi ennen Suomen-keikkoja ilmestyneen Out of Reach -debyyttipitkäsoiton avausraidalla Desintegrityllä. Yhtyeen genreksi mainitaan monissa yhteyksissä ”taiderock”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa 1990-luvun vaihtoehtorockille ja -metallille kumartavaa, progressiivisilla elementeillä maustettua tummasävyistä raskasta rockia. Johtosingle The Orbiter on puolestaan synkopoituine riffeineen, polyrytmeineen ja soundimaailmoinen sekä Ricoun tavalta laulaa lähes ehtaa Lateralustai 10,000 Days -levyjen Toolia. Turun Klubille ehdin sen sijaan ajoissa todistamaan myös ennen Jumping Jackiä lavalle nousseen, niin ikään ranskalaisen Lizzardin. Trion soitto on teknisesti taitavaa, mutta bändi välttää briljeeraamisen sudenkuopan soittamalla aina biisien ehdoilla ja mukaansatempaavasti. Se herätti jo huomattavasti enemmän kiinnostusta progressiivisilla, hyvin paljon Toolille velkaa olevilla kappaleillaan ja karismaattisilla soittajillaan. Lizzardilla voisi sanoa olevan jonkinlaista hengenheimolaisuutta vaikkapa Baronessin tai kotimaisen Wheelin kanssa. Ja vaikka Shift oli allekirjoittaneen papereissa yksi ilmestymisvuotensa parhaita levyjä, debyytti pitää vahvana ja ehjänä kokonaisuutena paikkansa bändin toistaiseksi melko pienen katalogin kirkkaimpana helmenä. Hyväksi esimerkiksi tästä tunnelmallisesta, eteerisemmästä ja taiteellisemmasta puolesta käyvät Loose Ends ja levyn päättävä Tear Down the Sky. Tavastialla ehdin nähdä vain toisen lämmittelijöistä: Jumping Jack soitti suoraviivaista ja menevää bensanja kaljankatkuista räkäistä rokkia. Dynamiikkaa löytyy raskaasti jyräävistä riffeistä ja vihaisesta huutamisesta kauniiseen, eteeriseen maalailuun ja nättiin laulamiseen, melodioita ja koukkuja unohtamatta. 54. Lizzard sulattaa imemänsä vaikutteet köntäksi, josta veistetyissä kappaleissa on tuoreutta, mutta myös jotain tuttua. Kakkoslevy Majestic ilmestyi vuonna 2014, kolmas albumi Shift 2018 ja tuorein pitkäsoitto Eroded kuluvan vuoden helmikuussa. Bändi pelaa joka osa-alueella todella hienosti yhteen, ja varsinkin rytmiryhmä on niin synkassa, että Elwellin ja Knoxin soittoa kuuntelee paikoin aivan hypnotisoituna. OUT of Reachin jälkeen trio on jatkanut taivaltaan julkaisemalla kolme pitkäsoittoa
Ep kuitenkin jätti lievässä kuriositeettimaisuudessaan ilmoille kysymyksiä ilmaisun todellisten kasvojen suhteen. Kun kaikkea vielä kuorruttavat erilaiset samanistiset ambient-ääntelyt, keitos alkaa olla kasassa. Edellä kuvatun perusteella lienee helppo ymmärtää, että näin kirjavan ja syväluotaavan musiikin on hyvä antaa upota tajuntaan kaikessa rauhassa. Nautinnollisen ja mielikuvitusta kirvoittavan soonisen matkan kohokohtia ovat dramaattisuudessaan ja hypnoottisuudessaan ylivertaiset The Gates Wide Open, Killing Moons ja Seven Archangels. Jo bändin viimevuotinen esikoislyhäri The Dawn of Vitriol käänsi päitä tarjoamalla eksoottisen kuuloisen vision synth wavellä ja dark rockilla kyllästetystä eeppisestä doom metalista. Eetu Järvisalo Toismaailmallista tuomiota Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa MERCURY CIRCLE Killing Moons NOBLE DEMON LA U R E LI N E T IL K IN -F R A N SS E N S ARVIOT 55. Myös kappaleille, jotka eivät auenneet täysin useammankaan pyöräytyksen jälkeen, tuntuu jäävän varsin hyvin kasvunvaraa. Objektiivisesta näkövinkkelistä se on kuitenkin jotain paljon enemmän. Kotimaan metalliskenessä useampaan bändiin kädenjälkensä jättäneen, viime vuodet lähinnä Swallow the Sunista tutun multi-instrumentalistin Jaani Peuhun uutuusbändi osoittaa vaikuttavaa visionäärisyyttä. Nyt bändin runsas ja monivivahteinen debyyttipitkä antaa niihin vastauksen. Hetken aikaa ämyreistä raikaa Depeche Moden elektronista värinää, jonka jälkeen jyristellään Paradise Lostin ja Cathedralin tunnelmatuomion merkeissä. Ajoittain kappaleissa pistetään silmään reippaampaa rockvaihdetta, mihin Peuhu mukautuu korkeammalla äänenpainolla. Levyn pohjavire on ehdottomasti raskassoutuisessa ja tummasävyisessä kaihoisuudessa, jota upeasti eläytyvän Peuhun raukeankuulas laulanta painottaa. Tekijä itse luonnehtii musiikkiaan new doomiksi, joka eittämättä sopii hyvin sen yhdeksi määritelmäksi. Mikään täysiverinen metallialbumi tämä ei kuitenkaan ole, ja levyn vivahteikkuus vetoaakin varmasti kuuntelijoihin myös raskaan rockin ulkopuolella. Pieni ajankäyttö totisesti kannattaa, sillä Peuhun kappaleet edustavat luovuudessaan ja innovatiivisuudessaan kiinnostavinta raskasta musiikkia vähään aikaan. Myös kotimaisen melodisen doomin sointi on ilmeinen. Toivon tälle projektille valoisaa ja inspiroivaa tulevaisuutta. Vaikka levy on Jaani Peuhun hengentuote, ison kiitoksen ansaitsevat myös albumin muut vanhan kaartin tekijämiehet: Jussi Hämäläisen (Hanging Garden), Juppe Sutelan (To/Die/For), Ande Kiiskin (Rytmihäiriö) ja Jaska Raatikaisen (Children of Bodom) ammattimainen ja tyylitajuinen yhteissoitanta on varmaa kuin muuri. Vuonna 2018 startannut projekti on osoittanut alusta alkaen kykyä hyödyntää laaja-alaista vaikuteskaalaa monipuolisesti mutta yhtenäisesti. Levyltä voi bongailla selkeitä tiettyihin yhtyeisiin – vanhempiin ja uudempiin – osoittavia viitteitä, jotka vaihtuvat nopeasti seuraaviin
KK’S PRIEST Sermons of the Sinner EX1 Judas Priest -legenda Kenneth ”K. Esimerkiksi käy vaikka albumin nimibiisi, joka on kuin suoraan vanhan Judas Priestin katalogista. Toimitus on kuitenkin niin antaumuksellista, että uskottavuus säilyy ja tunnelmat välittyvät. Jourgensen tekee nykyajan globaaleista kauhistuksista upeaa viihdettä niitä samalla kommentoiden. Siinä missä Deafheaven hylkäsi mainitun seoksen ensimmäisen raaka-aineen lähes kokonaan tämänvuotisella Infinite Granite -levyllä, Ghost Bath sukeltaa Self Loatherilla kenties uransa synkimpiin alhoihin. Kun tarttutää ylipäätään koko levyllä syvältä ja tutun tehokkaasti. Yhtyettä on verrattu toiseen amerikkalaisbändiin, muutamia vuosia aiemmin perustettuun Deafheaveniin, molemmat kun ovat naittaneet yhteen vaikutteita black metalista, post-rockista ja shoegazestä. Kuulijakin on mielissään, kun jälki kutkuttaa. Kaoottinen särövalli sekä häilyvä raja koneen ja ihmisen välillä on edelleen soundin keskiössä, kuten industrial-legendalle kuuluukin. Samoin tekee Tim ”Ripper” Owensin ääni, joka on aina soinut karismaattisesti asteikon laidasta toiseen. Karnevalisointi pelottaa ja naurattaa samaan aikaan – kuten itse aiheetkin. Liekehtivä tulkinta on leikkisää, kekseliästä ja ankaraa. Sittemmin vuonna 2012 perustettu yhtye on kerännyt huomiota lähinnä erinomaisella musiikillaan. Jaakko Silvast MINISTRY Moral Hygiene NUCLEAR BLAST Kaaoksen ja sekasorron aika on Al Jourgensenille melkoinen muusa. KK’s Priestin debyytti on kokonaisuutena ennalta arvattava, mutta ikonisten metallibändien ja niiden johdannaisten tuotoksista vähään aikaan energisin ja positiivisesti yllättävin. Downingin sävelkynä viilARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. GHOST BATH Self Loather NUCLEAR BLAST / NORTHERN SILENCE USA:n Pohjois-Dakotasta tulevan Ghost Bathin alkuaikojen markkinointikikkana oli väittää, että yhtye on kotoisin Kiinasta. Lopputulos on kappaleiden nimiä myöten melodramaattinen, monien kirjoissa varmasti pateettinenkin. Aita ylitetään reilusti siitä, missä korkeutta olisi keskivertobändille jo haitaksi asti. Monenkirjavien biisien vetovoima on kuitenkin niin vahva, että se tempaa mukaansa, vaikkei poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista piittaisikaan. K.” Downing palaa skeneen uuden yhtyeen ja debyyttilevyn kera. Olemisen tuskaa kanavoidaan yhdellä suunnalla riipaisevaan lohduttomuuteen (Hide from the Sun), toisaalla instrumentaaliseen maalailuun (I Hope Death Finds Me Well) tai silkkaan täsmälliseen vyörytykseen (Flickering Wicks of Black). Kunhan päästään keikoille, sopii toivoa, että KK’s Priest taikoo settiinsä muutaman Jugulatorin ja Demolitionin aikaisen Priest-rallin. Näin siksikin, että Sermons of the Sinner on melko selkeää jatkumoa näille albumeille. Uusin levy Self Loather vie loppuun temaattisen trilogian, joka alkoi Moonlover-kakkosalbumilla. Ja hyvä niin, sillä jälki on oikeastaan loistavaa. Toni Keränen A U ST IN SC H E R Z B E R G Tulenpalavia aiheita löytyy vaikka kuinka, ja kun niistä kaikista julistetaan tulisia mielipiteitä joka hetki ja joka tuutissa, sampleri kiittää. Ei Ministry sentään rokkibändiltä kuulosta, mutta suurimman osan näistä kappaleista voi kuvitella ihan oikean bändin soittamiksi. Moral Hygiene on jatkoa AmeriKKKantin (2018) orgaanisemmin paaluttavalle soinnille. On mahtavaa, että miehen ura saa jatkoa juuri Downingin kelkassa. Albumi osoittaa kouriintuntuvasti, että Downingin ja Priestin vuosikymmenen takaisessa erossa ei ollut puhtaasti musiikillisesta näkökulmasta rahtuakaan järkeä
Ihan kiva ei aina riitä. Myös Ditmar Kumarbergin blackmetallinen ulosanti on rytmitetty mainiosti, ja laulajan tarinankerronta on kerrassaan uskottavaa. Kimmo K. Cradle of Filth on kuin vanha klassikkokauhuleffa: tavallaan liian tökerö ja ennalta arvattava, mutta silti aina kummalla tavalla viehättävä ja luokseen kutsuva. Koskinen ALDA A Distant Fire EISENWALD Kun katselee ikkunasta punaisista marjoista notkuvia pihlajia, Aldan tunnelmallisen black metalin pitäisi olla touhulle lähes täydellistä ARVIOT 57. Modernit soundit onnistuvat pilaamaan bändin mainostaman ihmiskuntaa rappioittavan henkisen köyhyyden maisemat. Vähän niin kuin sotamiehellä taistelun jälkeen. CoF ei ole enää vuosiin suuremmin korjaillut kurssiaan. Kaunista ja eteeristä, raivokasta ja vihaista; näitä polarisoivia ääripäitä on todella vaikea yhdistää audiaalisesti kiitettävään muotoon. Koskinen 1914 Where Fear and Weapons Meet NAPALM Ensimmäisen maailmansodan kauhuista ja suruista innoitteensa ammentava 1914 riipii raskaasti mutta yllättää iloisesti. Blackmetallisen paahtamisvaihteen iskeytyessä silmään tulee ajoittain mieleen Mg?a, ja keskitempoisempi kuolonmarssi taas tuottaa mielleyhtymiä God Dethronedista. Levy käynnistyy hyvin, mutta sitten paukut ikään kuin loppuvat. vuuttakin on mukana yllättävän paljon, veteraani onnistuu lohkaisemaan oikein positiivisen yllärin. Koplan viides levy kieputtaa sekin kuulijaa pitkällisesti luovivilla tunnelmavetoisilla sävellyksillä. Hienojen melodioiden ja koukuttavien riffien iskuvoima kärsii paikoin liian levottomista kappalerakenteista. Puskevammin rokkaavat rallit toimivat, mutta kovimpia raitoja ovat ne, joissa tunnelmat vaihtelevat voimallisemmin. Levyllä on kautta linjan hyviä biisejä. Tämä on helppo uskoa amerikkalaisten debyyttilevyn soidessa, sillä miekkoset selvästi tietävät mitä tekevät. Mutta vaikka tuntuu, että jotkin jutut on kuultu jo aiemmin, matkimisesta viisikkoa ei saa kiinni, sen verran omalla tyylillä tässä mennään. Toimivimmissa kappaleissa, jyhkeässä Locusissa ja sulavasti väritetyssä Hidden Windowsissa, paletti pysyy kiinnostavana, mutta jatkuvasti näin ei ole. Sopivan homeista olkipukkiokkultismia dynaamisesti aaltoilevaan doom rockiin yhdistellyt ilmaisu on nyt selkeäpiirteisemmin tuomahtavaa retroheviä. Biiseissä voi kuulla muun muassa jazzin kaikuja, goottilaisia tunnelmia ja post-rockin hypnoottisia rytmejä. Alun jälkeen herää kysymys, että tässäkö tämä oli. Lopputuloksena on ihan puhuttelevaa sävelvirtaa, joka meinaa kuitenkin lipua välillä tavoittamattomiin. Serpent GREEN LUNG Black Harvest SVART Onhan se paha tilanne, kun debyytillä on isketty tiskiin niin kova tuotos, että jatkosta on povattu klassikkoa. Riffit ovat kunnossa ja laulumelodiat tarttuvia, upeista kitaraleadeistä puhumattakaan. Näistä Graveyard Sun lienee bändin tähän asti paras kappale. Tarinoita nämä kappaleet ovatkin, kukin omanlaisensa niin kertomuksen kuin tunnelmankin osalta. Mitä tulee teatraalisen ja kohtalokkaan äärimetallin takomiseen, Cradle of Filth on joka tapauksessa huippuryhmä. Teemu Vähäkangas CRADLE OF FILTH Existence Is Futile NUCLEAR BLAST Erikoispiilolinssimies Dani Filthin johtama Suffolkin vampyyrilauma tarjoilee kolmattatoista pitkäsoittoaan. Riffisektori on osumien ja hutien vuorottelua, eikä kiekolta tunnu löytyvän punaista lankaa. Pureskelun jälkeen sekin paljastuu silti erinomaiseksi levyksi. Ja kun moinen ei ihan toteudu, hyväkin levy tuntuu pettymykseltä. Syinä keskittymiskyvyn notkahtamiseen ovat sävellysten ajoittainen terävyyden puute ja liika sisäänpäinkääntyneisyys, jotka aiheuttavat tiettyä hahmottomuutta. Tai ehkä levyn äänimaailmakin on osa kaikenkattavaa modernia rappiota. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta käytännössä turhan kädenlämpöisesti. Eetu Järvisalo MISANTHUR Ephemeris SEASON OF MIST UNDERGROUND ACTIVISTS Puolalainen black metal -duo asettaa riman melko korkealle yhdistelemällä debyyttilevynsä tummanpuhuvissa sävellyksissä raivokasta mustaa metallia ja epämetallisempia genrejä. Where Fear and Weapons Meet on hieno kokonaisuus, jonka jälkeen on hieman voipunut olo. Ukrainalaisten musisoinnin pohja on ruhjovaa melankolista black/death metalia, joka sukkuloi sujuvasti myös doomahtavamman ilmaisun parissa. Mutta se, miten tehdään, ei aina korreloi sen kanssa, mitä tehdään – tässä tapauksessa melodista black metalia ripauksella deathiä. George Kosmasin ääni muistuttaa myös hämmentävän paljon jälkimmäisen laulajasta Jukka Pelkosesta. Melbournelaisviisikko on hengeltään hyvin lähellä kotimaisten Insomniumin ja Omnium Gatherumin rujoa surumielisyyttä. Kappaleiden ilmiasu on tiiviimpi ja laulaja Tom Templarin nasaali nousee esiin jopa häiritsevästi. Kimmo K. Bändin yksityiskohtia vilisevä ja melodiarikas progressiivinen death metal on sekä ihastuttanut että haastanut. Isosti jyskyvä ja reippaasti kompressoitu äänimaailma ei ole bändille edustavin mahdollinen, mutta se tuo mukaan kosolti voimaa. Ongelmana eivät ole soundit tai karhea ärinälaulu, sillä ne bändi kyllä hanskaa. Mielleyhtymät 1980-luvun lopun Black Sabbathiin, vanhaan Deep Purpleen ja Firebirdin kaltaisiin retroilijoihin ovat ilmeisiä. Ephemeris on melko tyhjänpäiväinen ja keskinkertainen levy. Tunnelmalla hapuillaan kohti kokonaisvaltaista nihilismiä ja maailmanlopun kuvia. Tami Hintikka BE’LAKOR Coherence NAPALM Pohjoismaiselta, ellei suorastaan suomalaiselta kuulostava aussibändi on ollut perustamisvuodestaan 2004 lähtien maansa metalligenressä oman tiensä kulkija. Samankaltaisuuksista huolimatta Be’lakorin painotus on selvästi enemmän progressiivisuudessa, jolla väännellään perinteisiä biisirakenteita. Existence Is Futile on luontevaa jatkoa yhtyeen diskografiaan, mutta siinäkin on omat heikkoutensa: herkkukohtia voisi leipoa rohkeasti pitkän kaavan kautta, eikä biisejä tarvitsisi tunkea täyteen tavaraa. On kuin bändi tuntuisi lämmittelevän pitkän aikaa, kunnes albumi loppuu tylsistyttävään outroon. Voiton puolelle tässä jäädään, mutta eväitä olisi parempaan. Englantilaisen Green Lungin loistava debyytti Woodland Rites (2018/2019) latasi niin kovat odotukset, ettei kakkonen pysty niihin vastaamaan. Se ei onnistu herättämään tunteita. Veteraaniorkesterin uusin ei ole napakymppi, mutta sen yöllinen maisema avautuu kerros kerrokselta paremmin. Musikanttikaksikko onnistuu tehtävässään vain välttävästi, sillä biisien äkkiväärät kohkauskohdat eivät uppoa erityisen hyvin muuten niin tunnelmoivaan musiikkiin. On selvää, että Necrofierillä on paukkuja parempaankin, mutta vielä se ei vie kieltä mukanaan. Kitarariffien ohella levyn yksinkertaisetkin rytmitykset ovat sangen tarttuvia. Tämän kaiken kun mahduttaa reiluun puoleen tuntiin, ei ehdi kyllästyä, muttei myöskään intoutua. Niko Ikonen NECROFIER Prophecies of Eternal Darkness SEASON OF MIST Necrofier on uudehko yhtye, mutta sen jäsenet eivät suinkaan ole untuvikkoja. Kehto-fani voi huokaista helpotuksesta: tarjolla on samaa goottilais-dramaattisen sametinmustaa tunnelmointia kuin aina ennenkin. Levyn tunnelmat ovat vaihtelevia ja sinfoniallisia elementtejä käytetään tyylikkäästi, ei päälleliimattuina ylilyönteinä. Levyn heikoin puoli on kuitenkin sen tarpeettoman puhdas ja seesteinen äänimaailma. Crossover-musiikkia on vaikea säveltää, ja lopputuloksena on usein pelkkää kornia sillisalaattia. Rupisemmilla soundeilla todellisuudesta välittyisi ikävämpi kuva. Taikaa on vielä jäljellä, olipa kyse sitten blastbeat-tulen raivosta tai synamaton ja naislaulun luomasta kummittelusta
Osin tämä johtuu hieman enemmän kömpelyyden kuin lapsenomaisen ihastuttavuuden puolelle kallistuvasta alkukantaisuudesta. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Ja hyvinhän se mielenmaisemaan sopiikin, mutta lopulta yhtye jää soimaan taustalla ilman, että tempaisisi millään muotoa mukaansa tai toisi edes etäisesti syysilman kirpeää tuoksua nenään. Moni sitä tekee ja jotkut siinä jopa onnistuvat, mutta osa unohtaa, että alkuperäiset nimet ottivat vaikutteita muualtakin kuin vain death metalista. Kappaleista löytyy pehmeää rymistelyä ja rähinää, mutta myös herkistelyä aina akustisia osuuksia myöten, eikä musiikin monimuotoisuus ole millään tapaa teennäistä tai töksähtelevää. Bändin synti on, että kuoleman väripaletti on varsin kapea. Herra Sinner tulkitsee slaavilaista mytologiaa huokuvat sanoitukset erittäin maukkaalla ja voimallisella murinalla, jonka jokainen tavu lausutaan tosissaan. Ennen osattiin paremmin. Soitto, soundit, örinä ja pinnaltaan kaiken oikein tekevä pamputus on herkullisen sulavaa aina siihen asti, kun alkaa miettiä, mitä siitä jää käteen. Kun levy on päättynyt, päässä kutittelee lähinnä Maze of Torment, Sacrificial Suicide ja Effigy of the Forgotten. Löysät pois, kuten musiikissakin. Biiseissä kuuluu black metalin etäinen kylmyys, joka osataan naittaa brutaalin kuolomoukaroinnin pariksi. Muilta osin 16 kappaleen ja 50 minuutin annos tarjoaa tukahduttavan yksiulotteista, nopeaa ja brutaalia kuoloa. Kun touhu puserretaan vielä nykyaikaisen brutaalin death metalin muottiin, lopputulos pelaa aika ohuella sektorilla. Eeppiset ja äkäiset riffit maalaavat muinaista maisemaa ja iskevät tulikiveä kunnon kipinöillä. Ruotsalainen Aeon palaa pitkältä tauolta ja iskee tauluun nyrkillisen pitkälti sitä mitä aina ennenkin. Rummuissa on myös loistava, orgaaninen mutta väkevä soundi, kuten koko levylläkin. Pakkohan se oli, kun olivat kerran luomassa jotain uutta. God Ends Here onnistuu tässä vain osittain, lähinnä muutaman keskitempoisemmin jyräävän kappaleen osalta. Homma toimii lyhyessä mitassa ja harvakseltaan kuunneltuna niin hyvin, että arvosanani on perusteltu. Heti alkuun huomio kiinnittyy uuteen rumpaliin, vasta 23-vuotiaaseen Nar-Siliin, jonka toimitus on äärimmäisen suvereenia ja miellyttävää kuunneltavaa. Albumin luomuhenkisessä tuotannossa on miellyttävää maanläheisyyttä, joka sopii luonnon inspiroimaan mustametalli-ilmaisuun hyvin. Rugia antaa 35 minuutin mitallaan kuulijalle paljon. Hate taitaa mustanpuhuvan death metalin takomisen salat likipitäen täydellisesti. Siinä on tiivistettynä 46-vuotiaan laulaja-kitaristin ATF Sinnerin luotsaaman puolalaispartion tarina. taustamusiikkia. Kari Koskinen HATE Rugia METAL BLADE Kolmekymmentä vuotta äärimetallia, jonka laatu ei ole juuri notkahdellut. Tämäkään ei ole vielä pahasta, jos rajatuilla väreillä saadaan aikaiseksi jotain rikasta ja mieltä kiihottavaa. Alda saa lunastettua musiikissaan piilevän potentiaalin vain puoliksi. Edes pitkät kappaleet eivät tunnu ylimittaisilta, vaikka niiden rakenteet perustuvat tarkan harkinnan sijasta enemmänkin tunnepohjaiseen säveltämiseen. Kappaleet ovat nätisti soljuvia vihanpurkauksia, joissa rytmitellään kekseliäästi, blastataan kunnon hyökkäysvimmalla ja rakennellaan rauhassa tummia säveliä. Tai sitten oma luontosuhteeni on vain liian erilainen kuin amerikkalaisilla. Mega AEON God Ends Here METAL BLADE Deiciden ja Morbid Angelin palvonta on hieno juttu, ainakin paperilla. Nyt ollaan kahdennentoista Viha-levyn äärellä, ja jälki on komeaa
Ajo on simppelin jämäkkää, kuten asiaan kuuluu. Jälkimmäiseltä puolikkaalta löytyy reilu kourallinen livebiisejä. Ajatus on epätavallinen mutta kutkuttava. Vaikkei bändin perinnetietoinen ylärekisterihevi ole jokapäiväistä metalliani, se on lajissaan maailmanluokan jytkettä. Moninaisuutta arvostava toki kanARVIOT. Kappaleet sisältävät enimmäkseen vauhdikasta melodista heavyä, mutta miehen pääbändistä Firewindistä ne eivät muistuta juuri lainkaan, mikä on positiivinen yllätys. Tällekin kitaralevylle jää kaipaamaan laulua pitämään jatkuvaa mielenkiintoa yllä. Se on kuitenkin vielä käymisvaiheessa, eli tyylikirjo ei oikein ole selkeä tai ilmaisun muotokieli ojennuksessa. Kuinka saada tärkeä viesti läpi lausumatta sanaakaan. Tami Hintikka GUS G Quantum Leap AFM Ozzy Osbournen bändin entisenä kitaristinakin tunnettu Gus G on viidennen soololevynsä äärellä. On mukana tietysti sitäkin, eikä ihan vähän. Muutamista vähemmän hyvistä hetkistä huolimatta kiinnostava levy lajissaan. Sinänsä harmi, että bändi ei saa kurottua moninaisia sävyjään yhteen, sillä kun tuntuu olevan kosolti hyviä juttuja tarjottavanaan. KATRE Behind the Resilience OMAKUSTANNE Post-rock ja -metal ovat tehneet jo pitkän tovin selkeää nousua perinteisemmän metallin rinnalle, ja usein instrumentaalisin keinoin. Soundit ovat hyvät ja soitto laadukasta – etenkin rumpumpatteriston takana tapahtuu yksityiskohtien tasolla kiehtovia asioita. Ensin itsestäänselvyys pois alta: tämä levy vertautuu vain ja ainoastaan From Beyondiin (1991). Ja kyllähän siltä voi bongailla Massacredebyytinkin kaikuja: tuo on Cryptic Realmsia, tämähän kuulostaa Biohazardilta! From Beyondin täyden kympin old school -kuoloon ei kuitenkaan ylletä – eikä se yllätä. Riffeissä on runsaasti ehtaa 80-lukulaisittain rässinmakuista death metalia, jossa ei pelata nyansseilla tai kikkailulla. Pitkät biisit lilluvat sen verran useilla aalloilla, että kokonaisuus on vähintäänkin hajanainen. Ne ovat pitkälti samaa kauraa kuin varsinainen levykin, eli nappaa jos on napatakseen. Vaikka levy on yleisesti ottaen hyvä, siltä puuttuu se kuuluisa viimeinen silaus. Maledict kurottelee suhteellisen geneerisestä modernista kuolosta paitsi doomimman jyrän ja goottimetallin myös varsin hanakasti toolmaisen progemetallin suuntaan. Biisi edustaa sitä, mitä tällaiset levyt voivat olla parhaimmillaan. Ja tietysti harmittaa. Tuplalla on pituutta liki puolitoista tuntia, joten paketin äärelle kannattaa varata kupponen kahvia ja päivän Hesari. Biiseissä on oikeasti ideaa ja jopa tarinaa sen sijaan, että tyydyttäisiin leuhkimaan loputtomalla tilutuksella. Se ei varsinaisesti lisännyt luottoa yhtyettä kohtaan, mutta musiikki puhukoon puolestaan. Jos Kabanen näytti kyvykkyytensä biisintekijänä jo ex-bändissään, Beast in Blackissä mies tuntuu saaneen vielä täysin uuden vaihteen silmään. Tavallaan epämuotoisuus on myös yhtyeen kiinnostavin tekijä, jonka se voisi kääntää voimavarakseen. Väheksyä ei pidä muutakaan jäsenistöä, josta löytyy lahjakkaita tekijöitä, kuten kreikkalaislaulaja Giánnis Papadópoulos. Kunnianhimosta on annettava tunnustusta, ja kieltämättä biiseissä on paljon hyvää. Mutta kun sovitukset, ilmaisulliset valinnat ja suoritteet jättävät paikoitellen paljon toivomisen varaa, paketista ei muodostu valmista. On hämmästyttävää, millä tavalla jonkun ylärekisterissä voi kuulua sekä miesettä naisääni. Sentimentaalisuutta ja alakuloa kanavoidaan siinä vaihtelevasti onnistuen. Elli Muurikainen BEAST IN BLACK Dark Connection NUCLEAR BLAST Vuonna 2015 bändistään Battle Beastistä poistunut Anton Kabanen ei ole jäänyt hidastelemaan. Retropopkoukuilla ja jopa synthwavellä kyllästetyssä metalli-ilotulituksessa riittää riemua kuin karkkikaupassa. Kolmella edellisellä on kuultu laulantaa, joten päätös uudesta täysin instrumentaalisesta levystä ihmetyttää. Varhaisjäsenet, multakurkku Kam Lee ja basisti Mike Borders, ovat pysyneet viimeiset pari vuotta remmissä, mutta alkuperäinen keihäänrepijä Rick Rozz sekä loppuryhmä lähti tai lähetettiin muihin tehtäviin. Aivan tästä ei ole kyse, sillä Katre maustaa toista levyään puhepätkin, osin englanniksi ja osin saksaksi. Valitettavasti innostus ei kestä paria biisiä pidempään. Maailmassa, jossa post-metal kohtaa kevytprogeilun. Kam Lee murisee kyllä maittavan mureasti tavaramerkkihuutojaan viljellen. Kun nämä tyylilajit yhdistetään saksalaisen Katren tahtotilaan kertoa tarinaa maahanmuutto-ongelmista sekä etenkin maahanmuuttajien vaikeuksista ja haasteista, ollaan ikään kuin poliittisen instrumentaalimusiikin äärellä. Alkuun heppoiselta vaikuttaneen Resurgencen musiikki paljastuu useamman pyörityksen jälkeen vahvaksi ja vakaasti rullaavaksi peruskuoloksi, eli juuri siksi tavaraksi, jota Massacrelta on lupa odottaa. Jos joku esittelisi minulle levyn nimikappaleen Megaman-pelin taustamusiikkina, se menisi täydestä läpi. Serpent MASSACRE Resurgence NUCLEAR BLAST Tätä levyä on odotettu pitkään ja pelonsekaisin tuntein. Miehen lähtönsä jälkeen perustama Beast in Black on edennyt päättäväisesti kolmanteen levyynsä, joka jatkaa yhtyeen valovoimaista heavy metal -show’ta ja tulee epäilemättä buustaamaan sen tasaista nousukiitoa. Bändin visio palaa kirkkaana, ja sitä toteutetaan täysillä ja häpeämättömästi. Punaisesta langasta olisikin vaikea saada kiinni pelkkää musiikkia kuuntelemalla. Uutta musiikkia lupailtiin, ja uudet musikantit löydettiin Euroopan kuololiigan b-sarjasta. Viettelevää scifija futurismikuvastoa tihkuva levy on raskaassa tarttuvuudessaan ja kasaridiskovetoisuudessaan parhaimmillaan hävyttömän tarttuva tapaus. Eetu Järvisalo THE MALEDICT Remembrance OMAKUSTANNE Parin ukkelin death metal -projektista viisimiehiseksi monimuotometallibändiksi vajaassa kymmenessä vuodessa kasvanut aussiryhmä on mielenkiintoinen ja kehityskelpoinen tekijä. Musiikillisesti yhtye liikkuu jossain Russian Circlesin ja Pink Floydin välimaastossa. Asian täydellisimmin kiteyttävänä makupalana mainittakoon kappale Moonlight Rendezvous
Tilalle on haettu kasarilta terävämpää otetta, joka virkistää yleisilmettä roimasti. Ensivaikutelma on kädenlämpöinen eikä anna kovin hyvää käsitystä levyn parhaista arvoista. Hiljalleen avautuva levy on täynnä maistuvaa kitarointia, pätevää örinälaulua ja herkullisia biisejä. Kovasta yleistasosta huolimatta levyltä jää kaipaamaan paikoin vielä ripauksen yllättävämpää ja äkkijyrkempää otetta. Näissä hommissa ei jaella lisäpisteitä siloposkista ja märistä korvista. Infidel Reichin taustalta löytyy muun muassa Archeronin ja Asphyxin kaltaisia nimiä. Myös albumin huutoihin ja räpäytyksiin toivoisi piirun verran enemmän raspia ja laaja-alaisuutta. Ilmaisussa vilisevät vahvat 1990-lukulaiset elektroja metallimusiikin vaikutteet, jotka on sulautettu puhuttelevaksi lopputuotteeksi. Kappaleissa on sopiva yhdistelmä modernia kalmaa, morbidangelmäistä kimuranttisuutta ja maistuvia kitarasooloja. Imperial Congregation on yhtyeen kymmenes levy 20 vuoteen. Levyn biisikattaus on rautainen vaan ei ongelmaton. Pienet moitteet eivät poista tosiasiaa, että levy on oikein nälkäisesti ja voimallisesti vastaanottimiin iskevä kokonaisuus, jolla on selvä oma tyylinsä. kuolon merkeissä, joten tietty maatunut tuoksu on pelkkää bonusta. Riffivetoinen ja tanakalta kuulostava mättö repii perusteista yllättävän tarttuvaa ja monipuolista tavaraa. Sellaista, jota löytyy levyn maukkaimmin vyöryttävistä biiseistä Dead Arrive (Run Tell Them) ja Drob That Treble. Kimmo K. Serpent INFIDEL REICH New World Outrage RAW SKULL RECORDZ Työläiskuoloa vanhoilta huonekaluilta tuoksuvilta ukoilta, eli tuoretta menoa pukkaa! Naavaa lennätetään suoraviivaisen ja vanhakantaisen nattaa luutuneiden mallien sivuuttamista, mutta jonkinlaisen punaisen langan kaipuu tästä jää. Koskinen BLOOD RED THRONE Imperial Congregation NUCLEAR BLAST Norjalainen death ei ole koskaan kivunnut suosioon maan black metal -tarjonnan lailla. Materiaali on kauttaaltaan ehtaa modernia metallia, jossa synteettinen ja analoginen soundi paiskaavat vaivatta kättä. Kovaa ja tyylikästä ajoa. Yhtyeen toisella pitkäsoitolla soi Carnivoresta, Venomista, Motörheadistä ja toki myös tekijöidensä entisistä bändeistä muistuttava rytke, joka jyrää muutamia melodisempia liidejä lukuun ottamatta ilman minkäänlaista hienostelua. Yhtyeen vanhempiin julkaisuihin verrattuna New World Outrage painottaa death metalia pykälän vähemmän. Eetu Järvisalo Ensimmäisenä levy vyöryttää perustason riffittelyä, jonka taustalla jyrisee lähinnä rumpukoneelta kuulostava perkussiopuoli. Parhaimmillaan kappaleet vyöryvät kuulijan päälle kuin maittava kosminen hyökyaalto. Intensiivisenä keikkajyränä kunnostautunut yhtye näyttää kolmoslevyllään hallitsevansa ajatusrikkailla ja elokuvallisilla äänimassoilla leikittelyn. Se ei kuitenkaan estänyt vuonna 1998 perustettua Blood Red Thronea nousemasta suuren lafkan listoille. Painokkaan djent-runttauksen ja scifimäisen syntetisaattorivärittelyn täyttämä matka on hieno mutta ei ihan henkeäsalpaava. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Puolituntinen annos on tiivis ja tavattoman viihdyttävä. Ennen kaikkea se on mahtavan raikas death metal -tapaus aikana, jona vanhan liiton kalman palvonta on kasvanut eräänlaiseksi mikrotrendiksi. Kun rumpusoundeihin tottuu ja levy etenee pidemmälle, sen tehokkuus avautuu kerros kerrokselta. Mikä tärkeintä, julkaisu on piinkova veto bändiltä, joka on jäänyt turhankin usein isompien nimien jalkoihin. Kari Koskinen KHROMA Ex Nihilo INVERSE Kymmenen vuotta hiljattain täyttänyt helsinkiläisbändi jatkaa alavireisen ja groovaavan elektrometallinsa kutomista. Veteraanien viimeisestä käyttöpäivästä ei ole tämän perusteella tietoakaan. Aivan luupäisintä takomista tämä ei ole, mutta vanhat mestarit on kuunneltu tarkkaan
Asia pitää korjata. Yksi niistä on tämä: vaikka taiteilija olisi työttömyyskassan jäsen, hän ei välttämättä saa lainkaan työttömyyskorvausta. Tekijänoikeusjärjestöt eivät ole taiteilijan työnantajia, vaan ne välittävät hänelle muiden maksamia lisensointi-korvauksia saamansa valtuutuksen nojalla. On täysin väärin, että niitä silloin kohdellaan kuten työttömänä ansaittua palkkaa! Eduskunnan kaksi valiokuntaa on kiinnittänyt ongelmaan vakavaa huomiota. Loppua kohden biisien suurin puhti alkaa taittua, mutta kokonaisuus jää silti plussalle. Tami Hintikka CONJURETH Majestic Dissolve MEMENTO MORI Jenkkidebytantti Conjurethin nokkahahmo Wayne Sarantopoulos on aloittanut musiikkihommat jo 1990-luvulla, mutta viimeisimmän vuosikymmenen aikana ukon aktiivisuus ja julkaisujen määrä eri bändien kanssa on lähtenyt täysin lapasesta. Tällaista päätä nytkyttävää, mutta tusinalaariin unohtuvaa death metalia uskaltaa suositella vain alan kovimmille diggareille. Kari Koskinen BLOODRED HOURGLASS Your Highness OUT OF LINE Vuodesta 2005 toiminut Bloodred Hourglass on lisännyt koneeseensa julkaisu julkaisulta kunnioitettavasti kierroksia. ORGANIC Where Graves Abound TESTIMONY Logossa Entombed/Nihilist-fonttia ja kitarassa Sunlight-pörinä. Ne leikkaavat työttömyyskorvausta, vaikka eivät kerrytä sitä. Erityisesti voimallisesti iskevät rummut ja metallisena erottuva basso luovat jykevän perustuksen, jolle on hyvä valuttaa raskaana vyöryvää death metalia. Tämä nosti esiin monia puutteita taiteilijan työttömyysturvassa. On sanomattakin selviö, että nyt tehdään kuolemahommia skandinaavisin maustein, mutta vain maustein. Mukana on myös hienoista melodisuutta, mutta vikuroiva riffituli, sopivan kaoottisesti silmille tulevat rummut ja karski örinä näyttelevät pääosaa. Kitaroiden annetaan kiertää vinkuen, ja touhussa on jämäkkyydestään huolimatta pientä punkin rosoa. Jos bändin ilmaisu oli aiemmin melko lähellä esimerkiksi Mors Subitaa ja Dead Shape Figureä, nyt se on tunnelmaltaan jo mukavan omankuuloista. Suoltaminen ei häiritse Majestic Dissolven mättöä liiaksi, mutta biisimateriaali ei ole myöskään kovin ikimuistoista. Yksi niistä Taiteilijan työttömyysturvassa on monia ongelmia. Siksi ne leikkaavat, mutta eivät kerrytä työttömyysturvaa. olisi korjattavissa nopeasti. Siksi niitä tulee muusikollekin usein vuosia sen jälkeen kun levy on äänitetty studiossa. Organicin kakkoslevy tuhoaa blast-rynnäköillä ja säälimättömästi etenevällä crust-vivahteisella peruskuololla. Jep, homman nimi alkaa olla sitä myöten selvä. Hallitus voi tehdä sen itse, ilman eduskuntaa. pääomatuloa. Koska ongelma on asetuksessa, asian korjaaminen käy nopeasti. Likainen, räjähtävästi irtoava death metal toimittaa niin raa’alla ja vakuuttavan raskaalla kädellä, että sävellysten keskinäisen puuroutumisen voi antaa osin anteeksi. Yhtyeen ilmaisu ei ole vieläkään kovin omaperäistä, mutta tehokkaasti tilittävät sävellykset puhuvat jälleen voimallista kieltään. Tunnelma on väkivaltaisen julma ja varhaisen kuolometallin vaikutus vahvasti läsnä. Mikkeliläislähtöisen bändin viime levy Godsend (2019) oli sen siihenastisen kehityksen huippu, jolle majesteettissävyinen viides kokopitkä pistää nyt vahvasti kampoihin. Yksi niistä olisi korjattavissa nopeasti. Jos ansaitsee yli 500 euroa kuussa, työttömyyskorvaus leikkautuu asteittain. Työtulot leikkaavat korvausta, mutta mm. Eetu Järvisalo RUNNING WILD Blood on Blood SPV Tsekkasin taannoin pitkän Ragetauon jälkeen bändin verevän T E R V E I S I Ä G R A M E X I S T A T E R V E I S I Ä G R A M E X I S T A Taiteilijan työttömyysturvassa on monia ongelmia. Tällä palstalla Äänitemusiikin tekijänoikeusjärjestö Gramex kertoo toimintansa ja alan kannalta ajankohtaisista asioista. Syynä on se, että jopa menneiden vuosien tekijänoikeuskorvaukset leikkaavat työttömyyskorvausta ihan kuin työttömänä ansaittu palkka. Uudemmista bändeistä voi aistia ainakin Repugnantin kosketuksen, eli törkyilystä löytyy myös musta ja thrashmetallinen vivahde. LAURI KAIRA MUUSIKON TYÖTTÖMYYSTURVAA PARANNETTAVA. Työtön voi nykyisin ansaita jonkin verran palkkatuloja työttömänä. Jatkakaahan samaa rataa, ja hyvä tulee. Where Graves Abound ei tavoita ruotsalaisten pioneerien eikä muidenkaan skene-esi-isien klassisen tarttuvia tappoja. Eduskunnan tahtoa pitää noudattaa. Hallitukselta odotetaan nyt tekoja. Hallitukselta odotetaan nyt tekoja. Tekijänoikeuskorvaukset eivät ole palkkatuloa, vaan korvausta taiteilijan henkisen omaisuuden käytöstä. Työttömyysturva-asetuksessa on tässä kohden selvä ristiriita. Aavistuksen yksipuolisesti käynnistyvä albumi paranee loppua kohden huomattavasti kappaleiden tunnelatauksen, kokeilevuuden ja eeppisyyden kasvaessa. Moni muusikko joutui koronan takia työttömäksi. vuokra-, osinkotai myyntitulot eivät. Bändin modernilla tyylillä rankaiseva melodinen death/thrash on noussut tasaisen vahvasti genren kotimaiseen kärkeen. Levyn sävypaletista löytyy herkullista aggressiivista vyörytystä, tarraavaa ja hieman teknistä groovea sekä puhuttelevasti riipivää melodisuutta. Yhdessä kohdassa tekijänoikeuskorvauksia kohdellaan kuten ansiotuloa ja toisessa niin kuin Kirjoittaja on Gramexpresslehden päätoimittaja. Kuoloensikertalaiset ohjataan suoraan genren alkulähteille ja klassikoiden äärelle. Levyn päätös, hidastempoinen ja melodinen The Unworshipped, on kuin oma saarekkeensa keskellä raivokkaana käyvää myrskyä. Voimassa löytyy, mutta jälki on kovimmillaankin vain parempaa keskitasoa. Mikäli perushyvä geneerinen kuolemametalli kiinnostaa, Organic vastaa tarpeeseen. Upottavimmat osumat tarjoavat kappaleet Gone for Now, Kings & Queens ja My Prime of Kneel. Pääsääntö on se , että ne tulot leikkaavat korvausta, jotka myös kerryttävät sitä. Tämä pelisääntö käy järkeen. Valitettavasti tekijänoikeuskorvauksia kohdellaan toisin. Örinäasiatkin ovat kunnossa. Italialaisen kuoloryhmän soundi on erittäin jämerä. Niitä voi tulla siis myös työttömyysaikana, kun muut tulot ovat romahtaneet. Hallitukselta odotetaan nyt tekoja. Pidän bändin tämänhetkistä uteliasta ja rohkeasti itseään haastavaa suuntaa erittäin hyvänä
Kimmo K. Bändin kaiketi 17. Profanationin mehukas tasablast yhdistettynä riipaiseviin riffeihin tekee siitä yhden levyn kohokohdista. Armoa ei anneta jatkossakaan, mutta eipä sitä arvaa kyllä pyytääkään. Irlantilaiselta kansanlaululta kuulostava One Night, One Day ei istu kuvioon, mutta muuten meno on verrattain vetreää, musa kohtuullisen tarttuvaa ja homma yleisesti ottaen ihan mukiinmenevää. Yhtyeen kuolosävyinen musta metalli on hyvin pitkälti vanhan koulukunnan estetiikassa ja soundimaailmassa kiinni. Riffit kuulostavat mukavan ilkeiltä, edustavat ne sitten hidasta louhintaa tai intensiivistä sahausta. Ansionsa on silläkin, että touhussa on kohtuullisesti variaatiota ja pieniä ylläreitä. Pointseja pitää heruttaa siitä, että Kasparek pysyy vuosikymmenten ikäisen piraattikaluunansa ruorissa vankasti lestissään. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. uutuusalbumin, ja maanmiehensä Running Wild on melkein samassa veneessä. Turpaan tulee heti avauskappale Pantheon of Devourmentissa, joka tuo kiihkeydessään mieleen Mardukin. Perkeleellistä raivoa tihkuva Ravenous Ghouls ei jää kauas jälkeen. Vuonna 2008 perustettu duo takoo kolmannella albumillaan niin kuumaa rautaa, että pätsi hohkaa kotisohvalle asti. albumi tarjoaa aika perustamppausta napakasta aloituksesta eeppiseen lopetukseen. Rock ’n’ Rolf Kasparek piraattimiehistöineen kuulostaa inspiroituneen 1980-lukulaisesta heavystä. Rageä ei ollut tullut tsekattua noin 30 vuoteen, Runkkareilta olen sentään kuullut jonkin kehnomman levyn 2000-luvulta. Nämä miekkatemput on kuitenkin tehty jo moneen kertaan ja paremmin teroitetuin asein. Jos tätä johonkin pitäisi verrata, niin voisi kai sanoa, että yhtye on aavistuksen huolitellumpi versio kotimaisesta Archgoatista. Sävelissä on ideaa hengenpitimiksi ja ilmaisukin jaksaa kantaa vähintään kohtuullisesti. Vaikka Blood on Blood ei ole väsynyt tai nolo tekele, ei siitä ihan älyttömästi jaksa innostua. Vaikka Goat Tormentilla on vauhti päällä enemmän tai vähemmän koko ajan, yhtye on onnistunut ujuttamaan sävellyksiinsä juuri sopivasti pieniä sovituksellisia jippoja, jotta meno ei käy missään vaiheessa puuduttavaksi. Koskinen GOAT TORMENT Forked Tongues SEASON OF MIST UNDERGROUND ACTIVISTS Belgialainen Goat Torment ei turhia hienostele. Tämä selkäsauna on sieltä nautinnollisimmasta päästä
Vajaa kolmevarttinen kattaa kymmenen biisiä melodista heviä, joka on ihan kuunneltavaa, mutta yksittäisiä vetoja lukuun ottamatta kovin sielutonta. 40-minuuttinen on ohi nopeammin kuin huomaakaan, eikä auta kuin panna lätty uudestaan pyörimään. Koskinen HEX A.D. Road Goes On potkaisee levyn käyntiin mahtavalla energialla, ja sama meininki jatkuu läpi biisien. Doom-legendojen arkistolevyn alkuosa muodostuu viidestä biisistä vuodelta 1994. Funeral Tango for Gods & Men on lähes täydellinen paketti raskaasti junnaavaa heavy metalia, johon tuovat ilmavuutta niin urut, mellotronit kuin moogitkin. Mies tulkitsee biisit sellaisella intensiteetillä, että niiden fiilis todella välittyy kuulijalle asti. Orkestraatiot tuovat hienoa lisäarvoa ja alleviivaavat vahvasti sanoituksiin nojaavan biisin viestiä. Jos en tietäisi paremmin, voisin kuvitella Armageddonin helposti jälkimmäisen uudeksi albumiksi. Kimmo K. Ensin mainittu löytyy mainiolta sinkkulohkaisulta All the Rageltä, ja jälkimmäinen esittelee soolotaitojaan levyn päättävässä, äärimmäisen komeassa Positively Draconianissa. Esimerkiksi iskevän johtoriffin omaava I’ve Got the Power, hävyttömän sokerisen ja tarttuvan kertosäkeen sisältävä Show Me ja levyn aggressiivisinta ja vauhdikkainta laitaa edustava Hell Fire Burn todistavat, että kyseessä ei ole mikään amatööriporukka. Mutta ei hullumpi aloitus. Levy täydentyy parilla omituisen puoliakustisella kappaleella, minkä myötä muutenkin vähän epämääräisenä näyttäytyvä kokonaisuus vaikuttaa vieläkin hajanaisemmalta. Funeral Tango for Gods & Men FRESH TEA Norjalainen proge-doom-ryhmä Hex A.D. Joissakin kohdissa on pientä löysyyttä, mutta se ei pilaa hyvää pakettia. Syyskuussa viimein ilmestynyt teos osoittautuu odotuksen arvoiseksi. Kappaleet jäävät päähän todella nopeasti, ovathan ne yhtä suurten ja tarttuvien kertosäkeiden riemuvoittoa. Mikko Malm MANIMAL Armageddon AFM Ainoa Manimal-nimeä hirveämpi asia on, että sen nimisiä bändejä on maailmassa peräti kaksi. Mies ei ole onneksi yhtä pakkomielteinen tiluttelija kuin verrokkinsa, vaikka osoittaa hallitsevansa senkin puolen paremmin kuin hyvin. on välttänyt itsetarkoituksellisen retroilun ansan ja muovannut vaikutteista oman näköisensä vision. Ei yhtään kehnompi suoritus ensimmäiseksi levyksi. Sävellystyö on priimaa, eikä soittokaan jätä toivomisen varaa. ei ole vielä tuottanut pettymystä julkaisuillaan, mutta täytyy todeta, että käsillä oleva viides levy on yhtyeen paras. Jos copy/paste-meininki ei haittaa, ei muuta kuin levy pyörimään. Bändi teki molemmista biiseistä (sekä Another Daystä) myöhemmin albumiraidat. Mistähän tuo johtuisi. Omaperäisyyden puute onkin selkeästi bändin suurin kompastuskivi. Musiikillisesti yhtye muistuttaa Judas Priestin ja Primal Fearin äpärälasta. Jään kaipaamaan ihan mitä tahansa, mikä osoittaisi ryhmän kykenevän seisomaan omilla jaloillaan. Parasta on kuitenkin se, miten orkesteri onnistuu yhdistämään vanhat elementit hieman modernimpaan doom-soundiin. Mainittakoon, että levyllä vierailee kaksi omilla saroillaan ansioitunutta kitaristia, Rowan Robinson (ex-Dio) ja Ronni Le Tekrø (TNT). Mukana on hyvää kamaa, mutta vähän halpikselta haiskahtavaa julkaisua voi suositella lähinnä paatuneemmille Trouble-faneille. Tämä power metalia tykittävä ruotsalaisporukka on ollut pystyssä jo 21 vuotta, mutta huomio on jäänyt kovin vähäiseksi. Ja miksi pitäisikään, olihan mainittu vuosikymmen kyseisten tyylilajien kulta-aikaa. Muun muassa Metal De Factosta tutun Mikael Salon laulanta on jälleen vaikuttavaa kuultavaa. Requiem on nytkin mukana komeana, ja myös Misery saa oikein makoisan luennan. Tämä korostuu etenkin kappaleessa Down on My Knees, joka on levyn timanttisinta terää. Etenkin alkupään biiseissä on mieleenpainuvia kertosäkeitä ja teräviä, joskin lainattuja riffejä. Näissä vähemmän viilatuissa versioissa on toki oma vereslihainen tenhonsa, ja satsin pari muutakin raitaa ovat oivallisia. Mikko Malm ARVIOT. Selkein vertailukohde löytyy Yngwie Malmsteenin varhaistuotannosta, josta Mild on napannut musiikkiinsa juuri ne oikeat asiat eli rouhean kitarasoundin, iskevät riffit ja tarttuvat melodiat. Myös Unplugged-osio toimii yllättävän hyvin, vaikka yleisöä ei taidakaan olla paikalla. Vaikutteita saa ja pitää hyödyntää, mutta nyt mennään aivan liian tarkasti oppikirjaa seuraten. Seuraavaksi täytyisi istuttaa musiikkiin se persoonallinen loppusilaus, joka nostattaisi ihokarvat pystyyn. Vaikka biiseissä puidaan vaikeitakin aiheita, albumin kokonaisfiilis on hyväntuulinen. Painavaa mutta melodista ja moniulotteista musiikkia. Elli Muurikainen TROUBLE One for the Road / Unplugged HAMMERHEART Kyllähän siinä silmäkulma värähtää, kun hiljakkoin edesmennyt Eric Wagner laulaa ”listen to the wind, my friend, you can still hear her sing” tutun tuskaisesti sielusta valuvalla äänellään. Yhtäläisyyksiä Malmsteenin tuotantoon korostaa sekin seikka, että Ynkän entinen laulaja Göran Edman vierailee Sail Away -kappaleella. Elli Muurikainen PERPETUAL ETUDE Now Is the Time BLACK LODGE Perpetual Etude on kitaristi Magnus Mildin vuonna 2019 alkuun saattama projekti, jonka musiikilliset juuret ovat 1980-luvun hard rockissa ja melodisessa metallissa. Vain keikoilla myydyn ep:n anti on paikoitellen aivan loistavaa, esimerkkinä edellä lainattu Requiem. Valitettavasti kaikki omaleimaisuuden rippeet on käytetty hillittömiä promokuvia ottaessa. Rokkaavampi jytinäkin potkii: Goin’ Home on malliesimerkki rennosti junttaavasta, rautaisella perusriffillä varustetusta Trouble-rallista. Bändin musiikin ytimessä asuvat 1970-luvun heavy rockin ja progen vaikutteet, joita ei vaivauduta juurikaan peittelemään. THY ROW Unchained ROCKSHOTS Vuonna 2017 perustettu helsinkiläinen heviyhtye väänsi iisakinkirkkomaista debyyttialbumiaan neljä vuotta. Hex A.D. Now Is the Time ei räjäytä pankkia, mutta pitää sisällään parhaimmillaan perhanan kovia iskusävelmiä. Vaikka pastissimaisuus häiritsee, levyllä on muutama oikein mukavasti tamppaava ralli
Ensi vuonna seitsemänkymppisiään viettävä Udo Dirkschneider kuulostaa edelleen komealta, ja viime vuosina merkittäviä kokoonpanomuutoksia kokenut bändinsä tuntuu olevan paremmassa iskussa kuin aikoihin. Myös Deathin ja ylipäätään ysärikuolon vaikutuksen voi kuulla, etenkin kitaramelodioissa, jotka ovat parhaimmillaan todella kovia. Sen yhdestoista levy soi eeppisenä ja harmonisena kokonaisuutena esitellen samalla totuttua ”raikkaammalta” kuulostavan Helheimin, jonka rujoimmat rypistykset on takuulla jo kuultu. Ei tässä kovin erikoisia tasoja tavoitella ja perinteisen humppakompin ympärille rakennettuja osioita voisi olla enemmänkin, mutta helvetin hyviä juttuja Never Meant to Save Us kuitenkin sisältää. Levyn sanoma on enimmäkseen synkkä. Kappaleissa käsitellään muun muassa lapsisotilaita, maailman yleistä levottomuutta ja luonnonkatastrofeja. Lopulta levy hilaa itsensä huomattavasti korkeammalle tasolle kuin hivenen laiska ensivaikutelma antaa odottaa. Kari Koskinen HELHEIM WoduridaR DARK ESSENCE Helheimin uudet levyt ovat olleet hyviä saumoja todeta, kuinka aliarvostettuja yhtyeen kaksi ensimmäistä teosta Jordmundgand (1995) ja Av norrør ætt (1997) ovat lukuisten korkealle arvostettujen norjalaisten black metal -klassikoiden joukossa. Joni Juutilainen ARMORED SAINT Symbol of Salvation Live METAL BLADE Jenkkiheavyn pieni legenda pistää uransa alkutaipaleen päättäneen fanisuosikkilevyn livemuotoon 30 vuoden jälkeen. soololevynsä. Musiikin paineettomuus ja varmaotteisuus on paikoin sen verran komeaa kuultavaa, että kvartetilla voi olla kilometrejä jäljellä paljonkin. Helheim pelaa samassa sarjassa Enslavedin kanssa, mutta tarjoilee musiikkinsa sitä riisutumpana ja suoraviivaisempana. Sujuvasti kulkevaa ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Elli Muurikainen vauhdikkaampaa musisointia ei pahemmin kuulla, vaan tervainen keskitempoisuus tuntuisi pitävän valtikkaa vielä siinäkin vaiheessa, kun korvat kaipaisivat sutjakampaa tykittelyä. Onhan tämä sitä samaa tuttua ja turvallista heviä, jota ukko on veivannut koko ikänsä, mutta mikäs siinä, kun toimii. Tasaisista levyistään tunnettu bändi tekee tälläkin kertaa luotettavaa jälkeä, ja runsailla puhtailla lauluilla koristeltu WoduridaR nousee odottamatta yhtyeen tuotannon kärkipäähän. Kappaleiden määrä on suorastaan mykistävä, sillä bonusbiisit mukaan lukien raitoja on 16. Monella Helheimin aikalaisbändillä ei tunnu olevan enää merkittävää annettavaa, mikä nostaa bergeniläisten uuden albumin arvoa entisestään. Osa säkeistöjen taustalla kulkevista riffeistä on varsin maukkaita, mutta kokonaisuutena viiden biisin tarjontaa vaivaa tietty lähtötelineisiin jääminen. Sama pätee tyylikkäisiin sooloihin ja muihin ilmavammin soiviin instrumentaaliosuuksiin. U.D.O. Ote on toki sedistynyt, eikä rumpali Gonzo Sandovalin NOUTAJA Never Meant to Save Us INVERSE Suomalainen näkemys melodisesta death metalista ei ole useimmiten aivan omaan makuuni, eikä uraansa aloitteleva Noutaja tee tässä ensipuraisulla poikkeusta. Game Over AFM Saksan oma sumusireeni julkaisee 17. Lisää vaan niin kauan kuin miehessä henki pihisee. Ari Koivusta ei riveistä löydy, eikä asiaa tarvitse käyttää muutoinkaan Noutajaa vastaan: Amoraliin vertailtaessa yhtäläisyydet löytyvät lähinnä Decrowningin (2005) tienoilta. Jäsenistä peräti kolmelta löytyy Amoral-taustaa. Onko osasyy siihen, ettei tämä kuulosta miltään laiskalta pappojen läp syttelyltä, huomattavasti nuoremmissa bändikavereissa. Synkeä tunnelma ei kuitenkaan välity biiseihin, vaan osa niistä kuulostaa jopa iloiselta. Like a Beastin kliseisen kauhuleffaintron olisi tosin voinut jättää väliin. Kahden viimeisen kappaleen aikana toiminta saa enemmän kierroksia ja muihinkin raitoihin alkaa vähitellen tottua. Ensi vuonna kolmikymppisiään juhlivalla bändillä on kuitenkin annettavaa tänäkin päivänä. Levy vaikuttaa piristävän virkeältä ja tuoreelta, vaikka mitään freesiä siinä ei sinänsä ole. Reippaasti yli tunnin kellottava albumi ei tunnu silti väkinäisesti pitkitetyltä
Bonukset, viisi demobiisiä vuodelta 1989, ovat melkein liveä kiinnostavampia. Ruotsin voimatrio tuntuu löytäneen oman polkunsa. Toki viidennellä albumilla soitto saakin jo soljua saumattomasti. John Bush laulaa edelleen komeasti, vaikka melodioista tuntuu löytyvän nyt melkoisesti ”tulkintaa” – tai sitten ihan rehellisesti hakemista. N U C L E A R B L A S T. Galgenbrok on suoraviivaista ja määrätietoista menoa, jota voi kuvailla black metalin mittapuulla helpoksi kuunneltavaksi. Velthuisin välittämä audiovisuaalinen maailma on miellyttävä. Erityisesti melodioissa on otettu askel eteenpäin. Sitten Invisible Enemy -debyytin (2019) kokoonpano on elänyt ja yleinen soittovarmuus parantunut. Schavotin nostalgialle pokkurointi osoittautuu tässä yhteydessä hyväksi ratkaisuksi, joten albumin parissa viihtyy sujuvasti tarpeelliset 37 minuuttia. D E WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS ARVIOT. Levyn päättävä The Siren of Yersinia taas on hieno osoitus siitä, kuinka haikea kauneus ja rujo pörinä voivat toimia yhdessä luontevasti. groovekone ole kaikin kohdin parhaassa öljyssä. Kimmo K. Mitään ihmeellistä se ei silti tarjoa, edes visuaalisessa muodossaan, vaikka kuvaus ja ohjaus onkin ihan sujuvaa ja monipuolista. Kappaleet ovat vähän karusta neliraitalaadustaan huolimatta oikein energisiä ja antavat hyvän mielikuvan biiseistä, jotka bändi teki (Nothing Between the Earsiä lukuun ottamatta) kunnolla Nod to the Old School -levylleen (2001). Niillä soittaa leukemiaan ennen Symbol of Salvationin (1990) tekoa kuollut kitaristi Dave Prichard. Schavotin musiikilliset juuret ovat 1990-luvun Norjassa, mutta Velthuis antaa myös hollantilaisuutensa kuulua, mikä tuo Galgenbrokille mukavasti persoonallisuutta. Vaikka paikallista kieltä ei pahemmin ymmärtäisikään, pelkästään sävellyksistä voi aistia albumin aihepiirien nojaamisen luontoon ja hollantilaisiin kansantaruihin. Silti päällimmäiseksi kysymykseksi nousee, mitä tällä levyllä tekee, jos soittimeen heilahtaa samalla vaivalla vaikkapa aiemmin mainitun Obtained Enslavementin loistava Witchcraft (1997). Vuoden 2018 kiertueelta taltioitu liveluenta on taattua kamaa. Yhtäältä se osoittaa bändin nykyisen elinvoiman sekä materiaalin aivan kelvosti aikaa kestäneen olemuksen. Teemu Vähäkangas SCHAVOT Galgenbrok VOID WANDERER Useammassa aktiivisessa bändissä soittavan Floris Velthuisin sooloprojekti tuo ensimmäisellä levyllään esiin nostalgista mustaa metallia vanhan Emperorin, Mactätusin ja Obtained Enslavementin hengessä. Soundimaailma ei ole yhtä tunkkaiGet the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: W W W . Yhtyeen toinenkin levy sisältää traditionaalista heavy/ power metalia pienillä progressiivisilla mausteilla. Joni Juutilainen MYSTERIZER The Holy War 1095 ROCKSHOTS Oulusta tuleva Mystizer ei peittele vaikutteitaan. Laulaja-kitaristi Thomas Jäger on kehittynyt mikinvarressa, mikä tekee tunnelmoinnista ja laulumelodioista vieläkin viiltävämpiä. Yleistatsi on silti jykevä ja meno tanakkaa. Koskinen MONOLORD Your Time to Shine RELAPSE Mainioita levyjä aikaisemminkin pyöräyttänyt Monolord pitää tasonsa ja jopa korottaa rimaa. Myös miehen kitarointi on kaikin puolin hienoa ja parit soolot vedetty sen verran tunteella, että se välittyy kuulijallekin. Riffimateraali ja soitanta on paikoitellen todella raskasta, mutta silti kumman rentoa ja ilmavaa. Your Time to Shine on vaikuttava ja monipuolinen levy, jonka käytännössä ainut vika on sen liian nopea loppuminen. Hyvä perussetti asiallisesti tuotettuna siis. Nimibiisin suruisa sävelkulku menee suoraan sieluun herkistäen tuimemmankin tuomiometallistin. Riffiä palvotaan huolella ja pörinää piisaa vähintäänkin riittävästi, mutta pelkkää superraskasta doom-junttaa tämä ei ole, vaan kappaleissa on murjomisen vastapainoksi myös reilusti dynamiikkaa ja kevyenkaunista leijuntaa
GAMMA RAY 30 Years – Live Anniversary EAR Saksalainen power metal -jyrä juhlisti viime vuonna 30-vuotissynttäreitään Düsseldorfissa kuvatun livestriimin muodossa. Myöhemmin mukaan liittyivät rumpali Jukka Rämänen (Hexvessel, Dark Buddha Rising), basisti Riku Pirttiniemi (Death Hawks) ja kitaristi-taustalaulaja Pauliina Lindell (Vuono). Folkvaikutteet ja oudon ponnettomat säkeistöt tekevät biisistä vaivaannuttavan, eikä laulaja Tomi Kurtin äänikään kanna vakuuttavasti sen korkeita kohtia. Siitä löytyy avaruudellisia, jopa ambientmaisia elementtejä, mutta myös rytmisesti dominoivia ja eteenpäin puskevia aineksia. Toni Keränen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. En tiedä, miksi levyllä laulava, aiemmin Aurasbrassiyhtyeessä vaikuttanut Gui Oliver on mainittu erikseen levyn kannessa, mutta hyvin mies tonttinsa hoitaa. Myös vähän sinnepäin luonnistuva englannin ääntäminen kannattaa panna kuntoon ensi levyyn mennessä. Visuaalisesti keikka noudattelee vähemmän on enemmän -linjaa, ja oikeastaan hyvä niin. Gamma Rayn laulajantontti on jakautunut jo kuuden vuoden ajan Kai Hansenin ja Frank Beckin kesken. Joskus se on hyvin kepeän ja eteerisen, toisinaan taas hyvin uhkaavan kuuloinen. Vajaat kaksituntisen keikan huippukohdiksi muodostuvat bändin toistaiseksi uusimmalta levyltä Empire of the Undeadiltä (2014) napattu eeppinen Avalon, queenmäistä teatraalisuutta omaava Armageddon sekä debyyttilevyn massiivinen nimikappale Heading for Tomorrow. Dust Mountainin musiikki on samanaikaisesti kepeää ja intensiivistä. Ainoastaan Virus C -kappaleen olisi voinut jättää kokonaan pois. Nyt käsillä oleva tupla-cd/dvd tarjoaa varsin hyvän läpileikkauksen yhtyeen urasta olematta kuitenkaan mikään itsestään selvä hittikimara. Yhtyeessä vaikuttaa myös italialainen tuottaja-kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchio, eräänlainen Frontiersin hovibiisintekijä, jonka kädenjälkeä on kuultu muun DUST MOUNTAIN Hymns for Wilderness SVART Viisi vuotta sitten perustettu Dust Mountain oli alun perin Hietamäen sisarusten Tonin (Oranssi Pazuzu, Waste of Space Orchestra) ja Hennan (Cats of Transnistria, Henna & Houreet) ajatuslapsi. GUI OLIVER Mayank FRONTIERS Harvalla levy-yhtiöllä on omalla alallaan niin suvereeni asema kuin italialaisella Frontiers Musicilla. Hymns for Wildernerss manaa esiin pakanallisia tunnelmia ja maagisia näkyjä. Mayankin musiikin voisi määritellä melodiseksi, kertosäevetoiseksi hard rockiksi. Lafkan logo levyn kannessa lupailee 1980-lukulaista kitaravetoista musiikkia: melodista metallia, hard rockia tai AOR:ää. Orkesterin musiikki ei ole kuitenkaan aggressiivista, ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä. Osa kappaleista sisältää runsaslukuisesti erilaisia osia, jotka kuitenkin nivoutuvat luonteviksi kokonaisuuksiksi. Valot, taustascreen ja rennon oloinen bändi soittamassa tarttuvaa heavy metalia riittää ainakin allekirjoittaneelle. Kappaleet ovat kaikessa geneerisessä yllätyksettömyydessäänkin varsin tarttuvia – erityisesti Alea Iacta Estin kertosäe ylentää sielua. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tulossa olisi todellisia mestariteoksia. Mikko Malm MAYANK FEAT. Yhtyeen debyyttilevy ammentaa vähemmän yllättäen 1960ja 1970-lukujen psykedeelisestä rockista ja outoilufolkista lisäten soppaan ripauksen doom-pörinää. Mikko Malm nen kuin edeltäjällä, mutta tiettyä ilmavuutta ja ylä-äänten korostamista kaipaisi yhä enemmän. Niin nytkin. Hyvänä esimerkkinä on hypnoottisesti etenevä Apollo, yksi levyn parhaista esityksistä. Syynä ratkaisuun on, että Hansen halusi keventää taakkaansa keikoilla, jotta voisi keskittyä enemmän soittopuoleen. Keikan vierailevia muusikoita ovat kosketinsoittaja Corvin Bahn ja yhtyeen alkuperäinen laulaja Ralf Scheepers, joka käy vetäisemässä neljä kappaletta. Peruspalaset ovat kohdillaan ja suunta on selkeästi ylöspäin. Sen musiikissa asuva pimeys on pikemmin hautovaa ja hiipivää
Jaakko Silvast BURNING POINT Arsonist of the Souls AFM Jo 1990-luvun loppupuolella perustettu oululaisyhtye on kokenut viime vuosina mittavia kokoonpanomuutoksia. Kokonaisuuden kannalta on vähintäänkin osuvaa, että albumin finaaliin sijoitettu cover on nimenomaan The Mamas & the Papasin California Dreamin’. 1990-luku kuuluu selkeästi, ja kipakka runnominen kallistuu kohti jenkkidödön rapsakammin ruhjovaa laitaa, vanhan Malevolent Creationin tai Cannibal Corpsen reippaammalle sektorille. Pääosissa ovat lujaa iskevä rähinä ja tulinen räime. Toivottavasti tämä levy löytää tiensä oikeiden korvien ulottuville, sillä sen taso saattaa yllättää black metaliltaan jylhää menoa ja dramatiikkaa etsivän. Ilkka Bisterin suomenkielisistä sanoituksista ei saa selvää kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta ördäys toimii esimerkillisesti. Frontiersin tasokkaampia julkaisuja, mikä kertonee useimmille tällaisen musiikin ystäville riittävästi. Vastaavaa kamaa löytyy paljon, mutta pienet nyanssit nostavat Pimeyttä vasten -kiekon rutkasti keskitasoa korkeammalle. Pimeyttä vasten on rakennettu ainoastaan neljästä pitkästä kappaleesta, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi. Mikään uusi Fabio Lione hän ei ole. Hit the Night on albumin positiivisin yllätys, jossa on sitä kaivattua potkua. muassa Sunstormin, Jørnin ja Issan levyillä. Laajasta tyylikirjosta huolimatta As Archons Fall ei ole pelkkä jokaiselle jotakin -tekele, vaan skeneä kolunneiden tekijäukkojen vahvaa kokemusta taiten hyödyntävä runsaudensarvi, joka kestänee aikaa. 74 minuuttia tätä on kuitenkin aivan liikaa, tyhjäkäyntiä kun löytyy. Tuotantoa ei saa hyväksi kuuntelemallakaan, mutta korva näemmä tottuu. As Archons Fallin jokainen kappale on loppuun saakka mietitty, raikkaasti hengittävä yksilö. Biiseissä on selkeästi ideaa ja visiota, mutta palaset eivät loksahda kohdalleen. Yhtye ilmoittaa esittävänsä power metalia, ja jotain sen suuntaista tämä lienee. Biiseissä joko paahdetaan hirveää vauhtia ja törmätään seinään tai vaihtoehtoisesti junnataan paikallaan. Six Silver Sunsin sävellyspajassa ei ole kaihdettu myöskään reggae-rytmejä (Lord of the Southern Tower), häpeilemättömän suoraa ja koukuttavaa aikuisrockia (Into to Unknown), kepeää ja iloista surf-musiikkia (Fading by Light) tai Cosmic Bitter Bluesin nimensä mukaista poljentoakaan. Erikseen on mainittava myös albumin tavanomaista vahvempi taustalaulusektio, jota maustaa suvereenisti metallipiireistä paremmin tunnettu Helena Haaparanta. Kieltämättä tällaiseen. Rivit on pantu kitaristikaksikkoa lukuun ottamatta täysin uuteen uskoon, ja muuten kotimaiseen porukkaan tuo väriä italialaislaulaja Luca Sturniolo. Rules the Universen kertsissä mietin, miten suoritus on voinut mennä läpi. Kipaleet tuntuvat huolella tehdyiltä ja tavallaan jopa tuhlailevilta, osat kun vaihtuvat kiivaasti ja biiseille kertyy mittaa keskimäärin vain reilut pari minuuttia. Kun kappaleita on niinkin monta kuin kaksitoista, kuvittelisi, että ainakin muutama niistä jäisi mieleen. Varsinaisia ässäbiisejä levyllä on vain pari kolme, mutta laadukasta, tyylipuhdasta käyttörockia se sisältää yllin kyllin. Aranin musiikki ei ole genressään poikkeuksellista, mutta se vie mukaansa varmaotteisuudellaan ja hyvällä tunnelmallaan. Albumi vaikuttaa selkeältä ja ilmavalta kokonaisuudelta, jonka sävellykset tavoittelevat samaan aikaan sekä maan multia että korkeaa ja kuulasta tähtitaivasta – levy herättää poikkeuksellisen vahvoja mielikuvia. Loppupuoliskon parhaimmiston, kuten The Endingin, Baltic Stormin ja massiivisen Odenin, ansiosta kokonaisuus saavuttaa niukasti vahvan keskitason. Aranin otteet ovat sen verran tiukat, että ainoa oikea teko on jatkaa samaan suuntaan. Laajemmalla kokoonpanolla ideoiden ääreltä ei olisi kenties niin kova kiire pois. Näin on etenkin, jos sitä vertaa länsinaapurin 1990-luvun alkupuoliskolla julkaistuun neljään ensimmäiseen albumiin, jotka ovat aivan aiheesta pienimuotoisia perinteisen doom metalin klassikkoja. Kaipaisin porukan meininkiin hieman enemmän omaperäisyyttä, sillä tuntuu kuin olisin kuullut samat jutut aiemmin kymmenen eri bändin tekemänä. Tapio Ahola SIX SILVER SUNS As Archons Fall AOR HEAVEN Kotoinen Six Silver Suns tekee tervetulleen poikkeuksen alati putkahtelevien melodisen rockin debyyttilevyttäjien joukossa. Mega KOMPOST Pallor Mortis OMAKUSTANNE Vuodesta 2007 kuolometallia työstänyt kolmikko mättää puolituntisen debyyttinsä tauluun voimalla. Joni Juutilainen COUNT RAVEN The Sixth Storm I HATE Count Ravenin 12 vuoden levytystauon katkaiseva The Sixth Storm kuulostaa ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuhnuhkoja soundeja myöten melkoisen tympeältä järkäleeltä. Tällaista kun olisi saanut koko levyn kaupalla! Elli Muurikainen ARAN Pimeyttä vasten NATURMACHT Mystisellä Juhani K. Kaikesta välittyy, että asialla ovat ammattilaiset. Kaksi ukkoa ryskää biisit, kolmas rähisee lihaisat röhinät. Nimimiehistä koostuva kuusikko työstää nimittäin musiikkiaan pääasiassa puhdasverisestä popista ja 1970-luvun progesta peilaten. Jokin levyssä jää silti kutkuttamaan takaraivoon, ja jossain kymmenennen pyöräytyksen kohdalla se alkaa paljastaa itsestään hyviäkin puolia. Sen verran vähän näinkin hyvin tehtyä sabbathiaanista doomia tässä ajassa julkaistaan, että Dan ”Fodde” Fondeliuksen ozzymaisella tulkinnalla varustettua kutoskiekkoa kuuntelee paremman puutteessa ihan mielellään. Parhaimmillaan miehen laulu kuulostaa ihan hyvältä, pahimmillaan todella laiskalta tai väkinäiseltä. -nimellä esiintyvä oululaismies välittää toisella albumillaan uljasta ja kaihoisaa mustaa metallia, joka tuntuu istuvan samaan sarjaan Burzumin, Emperorin ja Wolves in the Throne Roomin kaltaisten suurempien nimien kanssa
Vaikka post-metal on vahvasti läsnä, kireän rääkylaulun kautta hommaan tulee vahva mustametallivahaus. Koskinen MØL Diorama NUCLEAR BLAST Tanskalaista Møliä mainostetaan aika ajoin black metal -bändinä. Bändi on luonut elokuvamaisen utuisen äänimaiseman, jonka mytologisessa sisäavaruudessa navigoimiseen saattaa tarvita jopa samanistisia taikasieniä tai muita psykoaktiivisesti resonoivia kompasseja. Yhtyeellä on hallussa niin tyyli kuin soitto, ja Sadonisin lauluissa on juuri sopivan hypnoottista, mutta myös rouheaa otetta. Meille muille se on mukiinmenevä erikoisuus. Yhdistelmä on omituinen, jossain määrin jopa viehättävä, mutta myös epätasapainoinen. Itse riffit ovat muusta maailmasta, runsaista melodiakuluista puhumattakaan. Kitarat soivat kirkkaasti, rummut jämäkästi ja miksaus on kohdallaan. Iloinen kitaramelodisointi tekee levystä kovin epäblackmetalmaisen. Kuten arvata saattaa, Nuclear Blastin hoivissa tuotanto on ammattimaisen täyteläistä. Brittiläisen kulttibändin Killing Jokenkin mieleen tuovassa hypnoottisen tribalistisessa räimeessä on hurja määrä draamaa ja tarttuvia koukkuja. Todellakin. Kimmo K. ENSLAVED Caravans to the Outer Worlds NUCLEAR BLAST Norjalaisen viikinkimetallin ikonin tuore ep sisältää vänkää metallista progea ja minimalistista sisäavaruusmatkailumusiikkia. Vain kahden biisin ja kahden välisoiton mittainen levy yhdistelee materiaalia Enslavedin uran kaikilta poluilta. Mutta niin mukava kuin tätä levyä onkin kuunnella, se toistaa vantykittelyyn kaipaisi myös kunnollista matelupaalutusta. Tällä hetkellä orkesterissa soittavat Sadonisin lisäksi aviomiehensä rumpali Nicke Andersson, kitaristit Martin Nordin ja Linus Björklund sekä basisti Harald Göthblad. Rääkylaulu on kireää ja korkealta vedettyä, jos ei nyt sentään aivan Cradle of Filthin korkeuksiin nousevaa. Löytyy rokkaavaa krautia, scifisointuja, hipahtavia urkuja, black/viking metalia, progejatsia, kauniita unikuvia ja heleästi kilkattavia kylmiä soundeja. Harmi, että matkustusaika jää vajaaksi! Niko Ikonen Yhtyeen toinen levy Diorama kuulostaa siltä, mitä black metal voisi olla hilpeällä otteella ja iloisella meiningillä tehtynä. Caravans to the Outer Worlds on vajaan kahdenkymmenen minuutin upea avaruusreissu. Luciferin varhaiset vuodet olivat kokoonpanon suhteen melko tuulisia, mutta nyt yhtyeen kokoonpano on ollut jo parin vuoden ajan melko vakaa. Esoteerista navigointia läpi astraalimyrskyjen, todetaan nimikkobiisissä. Pistäkää turvavyöt kiinni, käynnistäkää moottori ja nauttikaa matkasta kohti Ulkomaailmoja. Luciferin neljäs levy jatkaa samalla kaavalla kun aikaisemmatkin, eli tarjolla olisi jälleen esoteerista ja bluesinkatkuista hard rockia. Enslaved soittaa tieteisviikinkimetalliprogea yksinoikeudella, jotta sinun ei tarvitsisi. Kiekon parissa viihtyy, mutta se kaipaisi vähän tarttuvuutta ja dynamiikkaa jäädäkseen pysyväissoittoon. Osalle tämä on tervetullut täsmälevytys, toisille hampaiden kiristelyä aiheuttava kuvainraasto. Oikeammin sen musiikissa on kyse post-blackin ja shoegazen yhdistelmästä, blackgazestä. Serpent LUCIFER Lucifer IV CENTURY MEDIA Edesmenneestä The Oathista tutun laulajan Johanna Sadonisin perustama Lucifer sai alkunsa, kun ensimmäinen yhtyeensä hajosi kiitosta keränneen debyyttilevyn jälkeen vuonna 2014. Aivan kuin kyseessä olisi oudon sivumaun omaava ruoka tai herkku. Pallor Mortis on tiukkaa vääntöä asiallisella otteella, hyvällä soundilla ja kelpo intensiteetillä. R O Y B JØ R G E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68
Mikko Malm LANGENNEET Aionin soihtu MISANTROPIA Tänä vuonna peräti kaksi albumia julkaissut Langenneet on yhden miehen projekti, joka keskittää black metalinsa langenneiden enkelien myytin käsittelyyn. Hyvä levy, joka nousisi korkeammalle tiukemmalla sovitustyöllä. Etenkin levyn mahtipontiset kuorolaulut, musta messuaminen sekä kaikenlaiset kuiskailut ja muut noitaäännähtelyt ovat priimatavaraa. hoja manereeja ehkä vähän liiankin uskollisesti. Noin puolituntinen Electric Uterus ei sisällä juurikaan tyhjäkäyntiä, vaan ilmaisee sanottavansa ytimekkäästi harhautumatta turhille sivupoluille. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Joni Juutilainen SKIALYKON Aura Kósmos I: Madre Notte NATURMACHT Skialykon on varmasti monelle tuntematon yhden miehen bändi. Nyt se tuntuu vaivalloiselta. Ensimmäinen biisi nostaa tunnelman tulivuori Etnan laelle, mutta kokonaisuus ei jaksa viihdyttää kuin seiskabiisiin saakka. Italialaiset orkesterit voivat olla laadultaan ailahtelevaisia, mutta Vulr-niminen heppu osoittaa tietävänsä mitä tekee. Halu sanomiseen ja tekemiseen on varmasti suuri, mutta sävellykset ruoppaavat valitettavasti heikoimmillaan niin mutaisia pohjia, että ytimekkyydelle olisi tilausta. Ikävä kyllä ysärin Casio-soundeja sekä polveilevan monipuolista soitantaa ja laulua esittelevä levy on liian pitkä, jotta mielenkiinto pysyisi kasassa loppuun saakka. Bändi uskaltaa olla avoimen aggressiivinen ja vastenmielinen, mutta ei toisaalta pelkää tuoda esille pehmeämpää ja melodisempaa puoltaan. Ei varsinainen floppi, pieni notkahdus kylläkin. Eikä se itse musiikkikaan hullumpaa ole, paikoitellen jopa oikein omaperäistä. Aionin soihtu on musiikillisesti hyvin tavanomaista black metalia skandinaaviseen tyyliin toteutettuna. Aihepiiri on sinällään mielenkiintoinen, mutta mahtaako Langennut-nimisen artistin musiikki kohdata teeman haastavuuden. Mikko Malm. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa 1.6.2021 alkaen. Vanhan koulukunnan pimeyttä huokuva pakanallinen black metal on pelin henki. Yhtyeen tuore albumi tarjoaa värisyttäviä sukelluksia niin puhtaan industrialin, noisen, post-punkin kuin vaihtoehtorockin syvyyksiin. Sanoitukset eivät esittele järin valoisia näkemyksiä, vaan kiikkuvat jossain piikikkään sarkasmin ja synkän inhorealismin välimaastossa. 52-minuuttinen puolimammutti ylittää kantokykynsä noin viidellätoista minuutilla. Minulla ei ole aavistustakaan, minkä ikäisestä bändistä on kyse, mutta kaksi kokopitkää levyä vuodessa vaikuttaa sen verran kovalta tahdilta, että Langenneiden kannattaisi hieman priorisoida tekemisiään. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Tämä ei silti tarkoita, että yhtyeen musiikki olisi mitenkään yksiulotteista saati yksinkertaista. Aura Kósmos I: Madre Notte on pahaenteisesti messuavan bändin toinen levy. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Materiaali on kuitenkin lupaavaa. Niko Ikonen AND THEN YOU DIE Electric Uterus SKITHUND Vuonna 1990 perustettu And Then You Die lukeutuu kotimaisen industrial-musiikin pioneereihin, mutta on väijynyt varjoissa ja piilotellut tiukasti undergroundissa koko uransa ajan. Nyt näyttää valitettavasti siltä, että Langenneiden musiikkipämmäys on käymässä sitä itseään vastaan. Levy käynnistyy upeasti. Aionin soihtu olisi kaiketi pätevää tavaraa puolet lyhyemmäksi ep:ksi tiivistettynä. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Raju Fuck Your Sacrifice ja hypnoottisen melankolinen Shit That Floats lienevät tasokkaan opuksen parhaat palat. Kappalemateriaali ei yllä laadukkuudestaan huolimatta aivan parin edellisen levyn tasolle. Kompaktimpana levyn pariin jaksaisi palata. Niin myös allekirjoittaneelle. Ryhmällä on selkeästi oma soundinsa, joka ei nojaa mihinkään valmiiseen dogmaan, vaan rohkenee rikkoa rohkeasti konventioita. Kappaleet ovat itse asiassa niinkin keskivertoa tavaraa, että kuulija keskittyy väkisinkin pelkkiin sanoituksiin, jotka on karjuttu nauhalle rujosti mutta sopivan selkeästi
Night Rangerin kolmastoista albumi on keskivertoa parempi AORnauhoite, joka on pullollaan iloista energiaa ja hyvää mieltä. Eikä kaikki sentään ole lainattua tai imitoitua, vaan omaakin juttua on mukana – myös soundissa, joka on sopivan nykyaikaistettu versio klassisesta kielisoitinpörinän ja laulumurinan ihastuttavasta yhdistelmästä. Tekijöillä on sen verran aiempaa kokemusta lukemattomista eri yhteyksistä, ettei esikoisen kova taso onnistu yllättämään torihousut kintuissa. Vikkelän mätön vastapainoksi kappaleisiin on ujutettu raskaampaa junttausta ja doomaavia harmoniakitarapätkiä. Underneath the Mire ei ole omaperäisyyden huipentuma, mutta sen massa on itua, mutta laulujen osalta biisit eivät tunnu olevan valmiita. Johtotähti ei oikein johda. Kun tuotantokin on vielä väärällä tavalla rupuista, albumi jättää haalean muistikuvan. Eihän sitä aina kerralla maaliin asti päästä, mutta silti omassa omintakeisuudessaan ihan kiinnostava debyytti. Lupaukseksi tämä silti jää, kun puolet bändistä on jokseenkin eksyksissä. Kappaleiden elementeistä ei löydy varsinaisia vikoja, mutta toteutus on joka suhteessa puolivillaista. Suoritteet ja soundi puolestaan kuulostavat esituotantovaiheen tekemisiltä. Tim Rowlandin sooloprojekti toimii yllättävän hyvin ollakseen vain yhden miehen tekosia. Koskinen ALCHEMY OF FLESH Ageless Abominations REDEFINING DARKNESS Ageless Abomination tarjoaa klassisen floridalaisen death metalin palvomista Morbid Angel korkeimmalla jalustalla. Biiseissä olisi aivan hyvää meininkiä ja kielisoitinten touhu on kiitettävää. Mega NIGHT RANGER ATBPO FRONTIERS Sanfranciscolainen hard rock -legenda toimii jo kuudennella vuosikymmenennellään, mutta tekee edelleen verevää aikuisrockia. Alusta saakka yhtyeessä kepittänyt Brad Gillis tuurasi edesmennyttä Randy Rhoadsia Ozzy Osbournen livekokoonpanossa ja vetää edelleen tiukasti. Tuotteliaisuuden sijasta oregonilaisten kannattaisi satsata laaduntarkkailuun. Jaakko Silvast EMISSARY OF SUFFERING Mournful Sights COLD KNIFE Reippaalla otteella etenevää oldschoolihkoa death metalia. Siinä mielessä levy ei puhkea likimainkaan täyteen kukoistukseen. Irtonaisemmat rokkipohjat ja soolot keventävät juuri sopivasti tunnelmaa, jotta kokonaisuudesta ei tulisi liian ryppyotsainen. Mustanpuhuvan death metalin piiskaus on kaikessa korkealentoisuudessaan varsin kiinnostavaa. At One with None on kaikkinensa mahtipontinen ja suurisoundinen kahdeksanraitainen, josta riittää tutkittavaa monelle pyörityskerralle. Myös biisien tarttumapinta jää välillä pieneksi. nyt Joel Hoekstra tiluttaa nykyisin Whitesnakessä. Ei tämä nyt ihan death’n’rollia ole, mutta ajoittain liipataan hyvin läheltä. Surinakitara on maltettu pitää ruodussa, joten soundimaailma on ilahduttavan selkeä ja jopa orgaaninen. Riffivarannon laatu riittää, samoin kekseliäiden sovitusten, ja pelkän eeppisen rakentelun lisäksi löytyy myös Curtainsin kaltaisia, helposti koukuttavia kertosäetykkejä. Screaming Mad Deen komeasti Dickinson–Wyndorf-hengessä kulkeva ääni pitäytyy hirmuisen onnettomissa sävelkuluissa, pahimmillaan yhdessä nuotissa, siis valmiuksiin nähden hyvin yksinkertaisissa melodioissa. Kuten genren hyveisiin kuuluu, Night Ranger on aina osannut hyödyntää vahvaa melodiaosaamistaan ja kivenkovia kitaristejaan. Kimmo K. Mieluiten sitä palaa alkuperäisesittäjien äärelle. Biiseissä on kuitenkin sen verran pureksittavaa, että pienet myönnytykset ”kunnolla tekemisen” suuntaan olisivat ehdottomasti kannattaneet. Sahaaminen, piiskaaminen ja örinä ovat tunteen puolesta ilmaisuvoimaisia näinkin. Jaakko Silvast HATEMONGER The Vile Maxim REDEFINING DARKNESS Amerikkalaiset palvomassa 1990-luvun alun hurridödöä ja erityisesti Entombedin debyyttiä ei ole lähtökohdiltaan kaikkein kiinnostavin asia, mutta hyvällä yksilötaitotasolla rapatut tymäkät biisit voittavat helposti puolelleen. Ja kuitenkaan tästä ei jää päähän oikein mitään. Teemu Vähäkangas SPIRAL GRAVE Legacy of the Anointed ARGONAUTA Jälleen doomia, joka kuulostaa turhan itsekritiikittömältä setätuotannolta. Ne eivät kuitenkaan mene ihan aukottomasti yksiin, eli sovittamisen suhteen on vielä petrattavaa. Tuomio ei kaipaa arkoja lyöntejä, jotka eivät osu taimiin. Välillä ote on thrashäävä, eikä porukka jää muutenkaan polkemaan niitä tutuimpia kuolometallin polkuja. Teemu Vähäkangas TARDUS MORTEM Armageddon EMANZIPATION Tardus Mortemin estetiikkaan kuuluu erittäin luomu ote, joka saa levyn kuulostamaan vuoden 1990 demoäänityksiltä. Raahustavien tempojen päälle mallaillut surumielisen haikeat melodiat ja puhtaat valitusvirsityyppiset laulut ovat kelvollisia, mutta kappaleisiin on ympätty liikaa vähän kaikkea ja lopputulos on sekava. Pahemmin tökkää rumpalin kankea ja ihmeellisen varovainen räpellys. Kimmo K. Uskottavaa underground-tykittelyä meno kyllä on. Yhtyeen entisistä kitaristeista pitkään mukana viihtyMask of Satan. Debyyttiä kuuntelee ihan sujuvasti, mutta siinäpä se, lopputulos on vähän hengetön. Mega MASK OF SATAN Underneath the Mire IRON, BLOOD AND DEATH Oletettavasti Mario Bavan kulttielokuvasta nimensä keksinyt Mask of Satan soittaa kauhugenrestä muutenkin ammentavaa death metalia, josta kuuluu läpi niin Necrophagian kuin Entombedin vaikutus. Sisällöllisesti hyvä mutta ilmiasullisesti harmillinen asia. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Riffittely ja ulosanti on parhaimmillaan massiivista, ja soundimaailmakin toimii. Sävelten puolesta homPURIFICATION The Exterminating Angel RAFCHILD The Exterminating Angel on Purificationin neljäs albumi kahden vuoden sisään. Koskinen PORTRAIT At One with None METAL BLADE Ruotsalaisen Portraitin juurihevi on yleisilmeeltään aavistuksen liian puleerattua, mutta yhtyeen sävellyksellisiä vahvuuksia ja aina tervetulleita King Diamond / Mercyful Fate -kuulokuvia ei käy lokaaminen
Kolmas levy ei tarjoa ihan yhtä päräyttävää kokemusta. Kaikki on odotettua paremmin balanssissa. Halun tehdä oma versio Rainbow’n Kill the King -klassikosta vielä jotenkin ymmärtää, mutta viisikon kunnianhimo ja kyvyt eivät riitä mitenkään ja laina jää latteaksi läpiluennaksi. No ei sentään, mutta samoja elementtejä tämä porukka kahdeksannella albumillaan viljelee. Mikko Malm P H P H O T O G R A P H Y Mourn the Light. Aloitusbiisissä on monta temponvaihdosta, ja silti kipale pysyy kasassa oivasti. NAPAKAT 71. Kuunnelkaapa vaikka Ritualistic Incantation, Bloodpact tai doom-henkisiä sävyjä hönkivä päätöskappale The Black Goat ja tiedätte, mitä tarkoitan. Muuten meno jää hieman kädenlämpöiseksi. Koskinen SATURNIAN MIST Shamatanic PETRICHOR Kotimainen kaaosmagiaryhmä Saturnian Mist soitti kahdella ensimmäisellä levyllään varsin kohtuullista black metalia. lykset loistavat poissaolollaan. Koskinen APOSTOLICA Haeretica Ecclesia SCARLETT Oman kuvauksensa mukaan ”harhaoppista power metalia” soittava Apostolica on uusi tuttavuus genren multaisessa otteessa on oma viehätyksensä. Yhtye aloitti doom-henkisemmällä musiikilla, mutta vuosien saatossa Spirit Adriftin laariin on tipahdellut muitakin vaikutteita, ja hyvä niin. Bändin idea ei kuitenkaan ole kovin omaperäinen, sillä musiikki on lainassa Powerwolfilta sekä Sabatonilta ja kuvasto Ghostilta. Hitaampien rutistusten rinnalle on ilmaantunut kipakoita speed metal -riffejä ja maukkaita tuplakitaraharmonioita. Paukut olisi kannattanut käyttää kokonaisen albumin sijasta Sweet & Sour -biisin tekemiseen oikeasti huolella. Kimmo K. Teemu Vähäkangas SPIRIT ADRIFT Forge Your Future CENTURY MEDIA Jenkkiläinen heviduo iski kultasuoneen neljännellä albumillaan Enlightened in Eternityllä (2020), joka oli selkeästi orkesterin siihen asti fokusoitunein ja monipuolisin teos. Tämä kuuluu etenkin riffeissä, jotka ovat varsin köpöjä, eikä kertseillekään voi hurrata. Maakuntasarjan geimeissä tälläkin pärjää, mutta jo kansallisiin kuvioihin riittää petrattavaa joka osa-alueella.Tyylillisen heittelehtimisen ohella rasittavat poikamainen laulu ja pinnassa soiva piano. Erikoislaatuista viehätystä tuovat myös ennakkoluuloton sävellysja sovitustyö sekä passeli luomusoundi. Mega EXMORTEM Berzerker Legions EMANZIPATION Tästä rivakasti Amerikan malliin blastaavaa death metalia kahdenkymmenen vuoden takaisesta Tanskasta. Carnifex sekoittaa mustanpuhuvaan deathcoreensa konemaailmaa ja mahtipontisia orkestraatioita kauhuelementtejä unohtamatta. Jos jokin kappale pitäisi nostaa ylitse muiden, se olisi niin synkkiä suvantoja kuin jyrkkiä nousuja sisältävä päätös Invisible Enemy. Ilmestyskirjaan teemallisen ensilevynsä perustava Apostolica ei tee juttuaan lainkaan huonosti, ja albumin biiseissä on riittämiin melodista imua. Mikko Malm LADY BEAST Omens REAPER METAL Vaikka Lady Beastin laulajattarelta löytyy keuhkoja ja muilta jäseniltä biiseistä aistittavaa intohimoa perinneheavyn tekemiseen, hyvät säveleurokarsinassa. Parhaimmillaan kaaos saadaan manifestoitua erittäinkin tehokkaaseen muotoon, mutta loppusaldo jää harmillisen laihaksi. Sävellyksistä löytyy nimittäin potkua! Joni Juutilainen MOURN THE LIGHT Suffer, Then We’re Gone ARGONAUTA Tuore jenkkibändi lähestyy doomia mielenkiintoisella tavalla. Kolmen biisin Forge Your Future -ep jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Yhden miehen ja lainarumpalin käsissä kulkeva soitto on soljuvaa, eikä bändin musiikista löydy juuri heikkoja osa-alueita. Laulut ovat asiaankuuluvan ankarat ja kitarariffeissä on paikoitellen hyvää imua, mutta usein homma jumahtaa alavireiseen nytkytykseen, joka joko uppoaa tai sitten ei. Tami Hintikka BEHIND THIS GUILT No More Masks OMAKUSTANNE Omakustannetausta kuuluu valitettavan selkeänä, vaikka bändin modernissa hard rockissa on selvästi itua ja soittajilla kosolti taitoa sen esilletuomiseen. Mikko Malm CARNIFEX Graveside Confessions NUCLEAR BLAST Överibrutaali Korn meets Dimmu Borgir. Itse tekeminen ilmenee kepoisana soundina ja yleisenä hajanaisuutena. Laulajan melodinen tulkinta on kovatasoista, ja kaikesta paistaa läpi upean vereslihainen ote. Melodisen toimituksen ylläreinä ovat esimerkiksi powermetalliset tai hyvin raskaasti runttaavat osiot. Hate Eternal, Morbid Angel ja kumppanit on kuunneltu, ja Berzerker Legions tekee pienoisesta yksitoikkoisuudesta huolimatta tuhojaan. Tulos on melkoisen pompöösi tilkkutäkki paatosta, paahtoa ja vähän tunnelmointia. Helmiä ovat mielenkiintoisesti polveileva Altar of Flesh and Blood ja nimibiisi, joka iskee tehokkaasti luun kurkkuun. Täällä ei oikein uponnut, ja kun levyllä on reilusti mittaa, liika vain on liikaa. Kaikki peruspalikat ovat oikeilla paikoillaan, mutta yhtye tuntuu olevan maneeriensa vanki eikä saa nostettua liekkejä tarvittaviin korkeuksiin. Sealed with Blood on ytimekäs paketti, ja olisi mielenkiintoista kuulla, mitä bändi saisi aikaan kunnon studiobudjetilla. Hommassa on Krisiunilta tuttua luupäisen periksiantamatonta tappo-otetta: keihäässä käy koko ajan hirmu saha, eikä rumputuli suo lepotaukoja. Melko ohkaiset soundit ja liian selkeästi läpi kuuluva apinointi upottavat bändin kuitenkin niin tehokkaasti massaan, että sieltä on hyvin vaikea nousta erottumaan muista. Kimmo K. Yhtyeen meno ei ole vain eeppistä tai hautajaislaahustelua, vaikka molempia löytyy. Jaakko Silvast ANGRA AHRIMAN Sealed with Blood OMAKUSTANNE Raumalainen Angra Ahriman rouhii nelibiisisellään ruotsalaistyylistä melodista black metalia, ja tekee sen todella hyvin. 1980-lukulaisen doomin ystävä saa tästä taatusti hyviä säväyksiä. Exmortemin kuolo ei tarjoile kohokohtia, mutta sen konekiväärikaahaus puhuttelee. Omens on malliesimerkki siitä, kuinka käppäisyys ei automaattisesti tarkoita hyvää, vaikka kuinka palvoisi metallin wanhoja hywiä aikoja
Liidikitaraa tuli rämpyttämään velipoika Timo Laitinen. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …soittamasta heviä entistä kokeneempina ja kehittyneempinä. Alijumalan mastermind Tommi Laitinen on soittanut levyn kaikki instrumentit, mutta bändikin on jo olemassa, joten jään odottamaan jatkoa vesi kielellä. Tokihan tässä on ollut myös pandemia, ettei sinänsä mikään ihme. Alavirekitarat on saatu MILLOIN JA MITEN, KITARISTI TOMMI LAITINEN. Aiheet ovat käytettyjä, mutteivät välttämättä mytologian kulmasta tarkasteltuna. Rautalammin kylältä saatiin loputkin sotajoukot eli Wilhelm Hämäläinen bassoon ja Hännisen Kalle rytmikitaraan. Laulupuolella Antulla on varmasti samoja otteita kuin Makrofagi-yhtyeessään. Soittonsa puolesta orkesteri on ammattimaista luokkaa, eikä biisinkään suhteen jää toivomisen varaa. Levy on koko bändiltä tasaisen varma, hatunnoston arvoinen suoritus. New doomiksi musiikkinsa kategorisoiva orkesteri on nähnyt selvästi paljon vaivaa julkaisunsa eteen, ja kyllähän sitä kehtaa esitelläkin. www.facebook.com/Alijumala-100148668586898 FINAALITAISTELUT CAULDRON OF HATE Scourge Cauldron of Hate on toisella täyspitkällään niin vakuuttavalla tolalla, että tästä on melkoisen vaikea parantaa. Bändi taitaa dynamiikan, osaa herkistellä ja toisaalta runtatakin silloin kun aika on. Jos joku sattuu keksimään riffin tai idean, niin siitä vain alamme sitä porukalla työstämään. Biisit lipuvat hartaasti omalla tahdillaan tarjoillen erilaisia moodeja, mystiikkaa ja raskautta. Anttu hoiti noin viikossa niin sanat kuin laulut ja äänittikin ne melkein samaan syssyyn. TYÖMME JAKAUTUU… – …vaivattomasti. Huomion varastavat kuitenkin tarinat ja laulut, jotka ovat oikeasti kiehtovaa ja riivattua kuultavaa. www.facebook.com/CauldronOfHate ONEMUSTFALL From Ashes I Rise Lapualainen OneMustFall koostuu pidemmän linjan kristillisen metallin muusikoista, ja From Ashes I Risessa on kaikki viimeisen päälle kohdallaan. www.facebook.com/cornoctuan CADAVEROUS NIGHT Demo I Cadaverous Night käy debyyttidemollaan heti asiaan. BÄNDIN NIMI... KEIKALLA OLEMME... Scourgen ihanaisessa sekasotkussa tunnutaan käyvän läpi suurin piirtein kaikki, mikä death metalissa on ollut yleensäkin upeaa. EMME IKINÄ TULE... Myös soitto ja sävellykset ovat oikein maittavalla tolalla. Näin oli valmis Musta Kultti, jonka ympärille kasattiin muu kokoonpano viime vuoden loppupuolella. Mikin takana häärii Anttu Röntynen, joka jäi taannoin mieleen omalaatuisen Makrofagibändin keulilta. Olemme muotoutuneet kourallisella keikkoja ankaraksi ja napakasti nakuttavaksi hirmukoneistoksi. – …energisellä meiningillä tiukasti soittava porukka. Vanhan mallin thrash-vaikutteisiin keskittyvän musiikin päälle on kiedottu onnistuneesti vahvaa lyyristä teemaa: tarinakonsepti keskittyy taikajuomaan, joka yhyttää juojansa vaikkapa satanismiin ja sodomiaan. Laulaja-kitaristi Veke on joitain kiljauksia lukuun ottamatta yhden äänen mies, mutta hiukan Tom Angelripperiä mukaileva karhea kärinä vain korostaa bändin rujoutta. Laulaja-kitaristi 72. Groovaava meininki on määrätietoista mutta rentoa ja tarvittaessa perkeleen vikkelääkin. Kuten arvata saattaa, riffit näyttelevät pääosaa, mutta tylynsimppelien kuvioiden ohella sekaan on viskelty myös elävöittäviä pikkumausteita, eikä melodisuuttakaan karsasteta. Uusia suomeksi laulavia hevibändejä ei ole tullut ilmoille vuosiin. Vaikka kokoonpano on verrattain tuore, yhteissoitto on saatu hitsattua tiukaksi armottomalla treenitahdilla. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Suurimpina vaikutteina on tähän asti olleet muiden muassa Children of Bodom, Havok, Arch Enemy, Municipal Waste ja vastaavat. Tylsyys sai ottamaan kitaran käteen ja kokeilemaan jotain uutta. – …hidastamaan tahtia tai hiljentämään volumea! Virettä voimme tarvittaessa laskea. Vielä syksyn aikana on tarkoitus julkaista uutta musiikkia. Erittäin vahva pelinavaus Itä-Suomesta! www.facebook.com/Cadaverousnight BEYOND THE NIGHT The Prophecy Beyond the Night on kaksihenkinen lahtelaisbändi, joka esittää maistuvaa metalcorea. Olkoon se sitten hidasta möyhentämistä, kiperän nopeaa nikkarointia tai vahvasti efektoitua, maksimiinsa paisuteltua eeppistä sooloilua. SUURIN ONGELMAMME ON... Homma eteni välillä hitaammin ja välillä nopeammin, mutta syksyn taittuessa talveen kasassa oli kuusi kappaletta, jotka kävin äänittämässä Rautalammin paikallisella treenikämpällä. NWoBHM-vaikutteinenkin paahto on nautinnollista roiskintaa, jonka kaikki aspekteja ei ole suotta lähdetty nyhertämään kohdilleen. Laulaja-lauluntekijä Jenna Erosella on kaunis ääni, ja räyhäpuolikin on käytössä parissa kohden. Konseptialbumilla käsitellään ekokatastrofia ja lajien joukkotuhoa kosmisten jumalolentojen näkökulmasta. – Laulupuoli oli vielä kysymysmerkki, mutta sitten sain nopean johdatuksen korkeuksista: Anttu Röntynen asusteli saman rakennuksen yläkerrassa. Power-poluillakin visiteerataan, eikä kosketinsoittimissa ujostella. Soundimaailma saisi olla vielä hiukan tuhoavampi, mutta menköön tämän kerran näillä eväin. Se tarjoaa sopivassa suhteessa raskautta, tarttuvuutta, tyylitajua ja nätin simppeleitä ratkaisuja. Modernimman metallin makuja ja raskaita kitaroita hyödyntävä kompleksi tuo pätkittäin mieleen In Flamesin myöhäisemmät vaiheet, mutta siihen vertailu jääkin. – …että keikkamyynti on osoittautunut hieman hankalaksi. Äärimmäisen tekninen ja taitava kuolo pysyy kiperistä riffisinkoiluistaan huolimatta upeasti kasassa. – …syntyi, kun heiteltiin porukalla ideoita ja Antun heittämä nimi oli ehdotuksista yksinkertaisesti paras. www.facebook.com/OneMustFallOfficial CORNOCTUAN Endangered Oululaisen Cornoctuanin debyytti on matka, jolle ei kannata lähteä kuin ajan kanssa. Ylösen Samulin avustuksella miksailtiin niiden nykyiset versiot. DEMOT AADOLF VIRTANEN Tomi Pulkkinen on mikin varressa erittäin hyvä tuoden mieleen jopa Geoff Taten äänenkäytön ja sävyt. Joensuulaistrion lajina on ilkeä thrash metal suloisen synkillä sävyillä. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN KOSKA… –…suomenkielisen raskaan musiikin kulta-aika koittaa taas. Alijumala KUUKAUDEN BÄNDI ALIJUMALA Musta Kultti Vaikka Alijumala on perustettu vasta viime vuonna, sen konsepti on selkeästi valmista kamaa. Musiikki tarjoaa sen verran tarttumapintaa kuin näillä koukeroilla vain voi. Biisit venähtävät yllättävän pitkiksi ilman kyllästymisefektiä, kuten hyvän soiton ja osuvien sävellysten kanssa toisinaan käy. Laulutyylin kanssa ei kaunistella, vaan kaikki ääntely tulee vähintäänkin mullan alta. – Alijumalan tarina alkoi ”vahingossa” keväällä 2020 koronan hiljennettyä kuviot
Oikeastaan on hämmästyttävää, kuinka paljon tapahtumaa reilun kolmen minuutin biisiin on saatu mahtumaan ilman minkäänlaista ähkyn tunnetta. www.facebook.com/Caianiae BARON Hellspawn Vuonna 2015 perustettu, pari ep:tä julkaissut Baron työstää vanhan liiton death metalia. Saatananpalvojien on hankala genreytyä, sen verran monenlaista sen sotkussa lilluu. Biisin kolkkoon ja väkivaltaiseen äänimaisemaan sopii eläimellinen huutolaulu. Vaikka sävelten puolesta mennään omalla naamalla, kuulijalle jää ihmeen vähän mihin tarttua. Kotikutoisuus ei heikennä bändin visiota ja koruton soitanta on nautittavaa kuunneltavaa. www.soundcloud.com/user-473491731 73. Moni asia on kuitenkin komealla tolalla, joten uutta putkeen. Varsinaiset toiveet jäävätkin tuotannon puolelle. Old schoolia korostaa kätevästi sekin, että Hellspawn julkaistaan ainoastaan kasettina, joka sisältää kolme biisiä mätänevää möyhytystä. Soitoltaan ryhmä on tiukalla tolalla, ainakin halutessaan. Ensinnäkin biisien pituudet tuntuvat auttamatta liiallisilta varsinaiseen sanottavan määrään nähden. Rohkenen väittää, että ihan joka kohdassa suoritusta ei käytetä edes sanoja. Hyvää työtä. Julmaa raastoa suoritetaan simppeleissä merkeissä ja sopivan rautakankimaisin riffein. King’s Gonen debyytti sisältää neljä biisiä rullaavaa poljentoa. www.facebook.com/baronhki PANSSARITUHO Demo Panssarituho on juuri sitä, mitä ennakko-odotukset lupaavat: väkevän telaketjuvetoisesti etenevää death metalia ilman turhia pulinoita. Mutta hei, samoilla askelmerkeillä mentiin Obituaryn debyytilläkin, eikä ketään ole koskaan kiinnostanut. Poikkeuksellista projektissa on, että sen ei ole tarkoituskaan laajeta normaalimuotoiseksi bänditoiminnaksi, vaan enemmänkin lyhytelokuvien tai musiikkinäytelmän muotoihin. www.facebook.com/Panssarituhoband JOHANNA RUTTO: Unleash the Madness Johanna Rutto tulee singlellään tuhatta ja sataa. Myös tarttumapinnan suhteen mennään toisinaan heikoissa kantimissa. Mainio bändi. Itsetehty tuote kuulostaa soundien ja tuotannon puolesta vähintäänkin riittävältä. Suomeksi esitetyistä sotaisista lyriikoista ei välttämättä ota selkoa tarkkakaan korva, mutta sehän ei haitanne. Bändin lajina on väännökkäämpi death, jonka riffikatalogi on pidetty yksinkertaisena mutta kiinnostusta herättävänä ja intensiivisenä. Puolivauhdikkaaseen tanssitempoon asettuva biisi on suoraan rokkaava hevipala, joka etenee raskaine kitaroineen junan lailla. Kokeneen viisikon päämääränä ei ole aukoton ja piiruntarkka soitanta, mutta tunnepuolella päästään upeisiin sfääreihin. Jäädäänpä odottamaan, mitä kaksikko vielä keksii. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com ruuvattua mureiksi, ja biisinsä on suorastaan konemaisen brutaali esitys, jossa on kuitenkin mukavasti erilaisia suvantoja. Tarttuvan ja hittipotentiaalisen sävellyksen takana on Teräsbetonissa vaikuttanut Vili Rantanen. Muutaman vuoden ikäinen kokoonpano on jämerässä kunnossa ja alan metkut lähtevät kuin isän kädestä. Vähän napakammalla tuotannolla tämäntasoisen materiaalin kanssa luulisi olevan helppo rokata vaikka kuinka isoille lavoille. Nykytekniikasta on otettu kaikki irti, ja sillähän saa osaavissa käsissä aikaan hienoja juttuja. Unleash the Madness jää mieleen myös vahvalla kertosäkeellään ja intensiivisyydellään. Vaikka yhtyeen musiikkisuuntaus on selvääkin selvempi, sen mahdolliset esikuvat kuuluvat musiikissa hämmentävän vähän. Biisi on täynnä mielenkiintoista purtavaa ja kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Päätösbiisi Radiant tarjoilee ehkä eniten niitä sävyjä, joita tässä osoitteessa jäädään kaipaamaan. Hauskaa räimettä, mutta kuinka kestävää sellaista, on toinen juttu. Melodioitakin viljelevät sävellykset ovat raivokkaita purskauksia, joissa mennään hallitusti kaikilla nopeuksilla. www.saatananpalvojat.bandcamp.com/album/i ROOTS OF A SONIC TOOL Dance Roots of a Sonic Tool on tuore viisihenkinen lahtelaisbändi, joka painii perusmallisen heavy metalin kentällä. Ruton elkeet laulajana ovat rohkeat ja määrätietoiset, eikä äänessäänkään ole valittamista. Laulaja Juha Skogin ääni sopii bändin soundiin, mutta itse suorituksen ja varsinkin nuottivalintojen suhteen jää kaipaamaan jotenkin aivan erilaista lähestymistapaa. Yhtäkään kipaletta ei voi sanoa huonoksi, mutta eipä seasta erotu oikein hittejäkään. Soiton puolesta ei mennä tiukimmassa laidassa, mutta saahan bändin edesottamuksista tolkun näinkin. Caianian kohdalla puhutaan kuitenkin huomattavasti monipuolisemmasta ilmaisusta. www.instagram.com/endingfortune CAIANIA Surullista mutta totta Caiania on latinankielinen vastine Kainuulle ja muodostunut myös tämän kahden miehen (ex-Vinide Mikko Kähkönen ja Elmeri Kinnunen) taiteellisen yhteistyön nimikkeeksi. Yhden biisin perusteella ei ole vielä tarve kiiruhtaa tanssilattialle. Jääkin oikeastaan hämmentämään, kuinka näinkin leveästä kappalekirjosta jää näin vähän mieleen. Rosoisten kitaroiden ja tuskaisan laulumylvinnän kombinaatio on tuhovoimainen ja sitä jaksaisi kuunnella huonommillakin biiseillä. Erilaiset säksätykset tekevät hyvää ja loitontavat vaikutelmaa ihmisyydestä. Musiikin puolelle on otettu vaikutteita lajin pioneerien touhuista varsin kirjavasti. Heavy metalin juuria kunnioittava menopala hyödyntää monenlaista kuvaston klisettä, mutta sehän käy. Nuotteja ei ole viilailtu kohdilleen ihan hampaat irvessä, mutta samapa se. Biisipuolella edetään melko traditionaalisilla elkeillä ja yllätyksettömästi. www.facebook.com/johanna.rutto PUDONNEET ABSURDITY MADE FLESH Humanity Modernia death metalia Tampereelta. Demon suttuisuus ja kotikutoisuus pois lukien mennään oikein lupaavissa merkeissä. www.facebook.com/absurditymadeflesh POWAR Post War Powarilla on jo vyöllään täyspitkä, ja nyt meno jatkuu ep:n merkeissä. Tuotos on äänitetty mökissä järven rannalla ja kuulostaakin juuri siltä, eikä välttämättä pahassa mielessä. Mutta onko onnistuneen ja vakuuttavan kuoren alla oikeasti musiikillista sanottavaa. Humanity on myös soundeiltaan ja tuotannoltaan mitä mainioin julkaisu, mutta pari asiaa jää häiritsemään. www.facebook.com/Beyondthenight.official VÄLIERÄT ENDING FORTUNE Engraved Insight Death metalia tarmokkaasti vääntävä Ending Fortune tulee Pomarkusta. Tylyn soundimaailman päälle öristy laulu kruunaa kaiken, harvoin tulee näin hymyilyttävää mölinää vastaan. Vaihtelevavauhtisista biiseistä suosikkini on ehkä eroottissävytteinen, aitoa läähätystä sisältävä Koiran elämää. www.powar.bandcamp.com/ KING’S GONE Arrival Heavy metalia ja hard rockia Imatralta. Rankemmalla otteella tuottaminen ei kuitenkaan olisi pahitteeksi. Itse biisi on aika suomalaisen kuuloinen teos, josta tulee mieleen niskalaukausmainen synkkä jynkytys, kuten termi muinoin kuului. Mikkeliläisnelikon musiikki temmeltää lähinnä vanhan liiton thrashin ja speedin kentällä. www.facebook.com/kingsgoneofficial SAATANANPALVOJAT I Punkkia, hc-punkkia, turbonegrodeathpunkkia, mitä lieneekään. Topin voimakkaaseen yhden nuotin huutoon sen sijaan alkaa kyllästyä nopeasti. Eriarvoisuutta pohdiskeleva biisi on raskas, tarttuva ja tarjoaa varmasti riittävästi melankoliaa. On ja ei. Kappaleiden syvyys ja intensiteetti jää vielä puolitiehen, mikä annettakoon anteeksi bändin suhteellisen vähäiset ajokilometrit huomioiden. Tee se itse -mentaliteetilla tuotettu pitkäsoitto on energinen ja kaunistelematon voimannäyte, ja varsinkin bändin kielisoitinten soundi on hyvä ja erotteleva. Eritoten nopsemman laidan kuolo-operaattoreita mukaillaan, ja kuullaanpa demolla thrash-vaikutteitakin. Hämmentävässä kaikukammiossa kummitteleva esitys on aidosti kuoleman kuuloista julistusta. Lähimmäksi sellaista päästään levyn raskaimmalla biisillä, stoneriakin lainailevalla ja upealla kertosäkeellä varustetulla Unbrokenilla. Bändin soitto skulaa yhteen mainiosti, eikä yliyrittämistä ilmene. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Tällä esityksellä ei jää jalkoihin, mutta todelliseen erottumiseen vaadittaneen ripaus jotain spesiaalimpaa. Kolmisen vuotta vanhan bändin debyyttijulkaisuna on levyllinen rujoa runttausta. Bändin soitto on sulavaa, ja tiukkojen riffien ohella kuullaan pikkutarkkaa näpertelyäkin. Itse musisoinnin ja miellyttävän karheiden lauluosuuksien suhteen on vaikea keksiä mitään marisemista. Isoja kertosäkeitä ja muhkeita riffejä löytyy, ja bändikin soittaa komeasti yhteen. Maukkaita oivalluksia löytyy sieltä täältä, mutta kunnon kouraisut jäävät pitkälti kokematta
– Ehkäpä jonkinlaista yhdistelmää teräsbetonimaista heviä ja Motörheadiä. Kokonaan toinen asia on, sopiiko sen tyyppinen musa meikäläisen äänelle, Ahola naurahtaa. Toisaalta ei haluaisi tehdä mitään puolivillaista hevilevyä. – Pelkällä hevillä ei tule taloudellisesti toimeen. – Kyllä se mielessä pyörii, mutta se kuuluisa aika vain meinaa loppua kesken, Ahola pohtii. Se on ollut hyväkin asia, koska Suomi on niin pieni maa, että jos tekee ehdottomasti vain sitä yhtä ainoaa juttua ja sen jutun suosio hiipuu, voi olla täysin varma, ettei musiikilla pysty elättämään itseään. – Kokemus ja ikä ovat muuttaneet laulamistani paljon. Moni kuulija on löytänyt Aholan komean äänen ansiosta myös hänen soolotuotantonsa, mutta valtava määrä kuulijoita ihmettelee yhä, kuullaanko häneltä enää raskaampaa musiikkia. – Kun olen tässä tehnyt 27-vuotiaan Diandran kanssa Elämäni biisi -ohjelmaa, olen ehtinyt jopa vähän harmitella, miten paljon enemmän olisi ehkä ehtinyt tehdä, jos sen lähtölaukauksen olisi saanut pamautettua aiemmin. Tuntuu hölmöltä pyöritellä tätä aihetta toimeentulon kulmasta, mutta tässä vaiheessa elämää on huomioitava nekin realiteetit. Teräsbetonin kanssa heavyä ja Northern Kings -superbändissä covereita. – Lopulta teimme niin, että Tomi lähetti minulle haastattelunauhojen litteroinnit ja ryhdyin käsittelemään jutusteluja. Aholan soolouran keikkaympäristö on eronnut paljon niistä hikisistä rokkiklubeista, joilla mies esiintyi vuonna 2010 viimeisimmän levynsä julkaisseen Teräsbetonin kanssa. Varsinkaan kun haluaa varjella yksityisyyttään. Iskelmää, raskasta rockia, joulualbumeja, sinfonisempia projekteja ja tv-tuotantoja. – Yksi ikisuosikkini on Motörhead, ja jotain sen suuntaista olisi hyvinkin hauska pistää narulle. Painotin kirjassakin, että en ole lopettamassa näitä hommia ihan vielä. Se kuulostaisi kovalta sen kannalta, että pääsisi pitkästä aikaa hakkaamaan bassoa, pistämään volumet täysille ja antaisi vain palaa! MIKSI Tomi Lindblomin kirjoittama Jarkko Ahola – Mies ja ääni -teos ilmestyy kaikista ajankohdista juuri nyt, ollessasi 44-vuotias. – Nyt minusta on tullut vähän tällainen kaikenlaisten laulujen laulaja, mikä on ollut todella haastavaa. – Tosi pitkään oli fiilis, ettei minusta voi saada aikaiseksi mitään tällaista. Kun Teräsbetonin kanssa alkoi kulkea, olin jo kolmekymppinen. Missä hevi luuraa, Jarkko Ahola. Kieltämättä sitä ikää on kuitenkin ”jo” 44 vuotta, ja tulin loppupeleissä musabisnekseen aika myöhään. – Vielä ensimmäisellä joulualbumilla yritin saada mukaan kaikenlaisia hevikiljaisuja, kunnes aloin omaksua erilaista äänenkäyttöä ja päästä sisään siihen, että täysillä vetäminen ei ole aina välttämättä paras vaihtoehto. – Kirjaa muodostaessa sai hyvin selkeän kokonaiskuvan kaaresta, joka alkoi musan harrastamisesta ja aika pitkään kestäneestä pään seinään hakkaamisesta. – Oma identiteettini oli Teräsbetonin aikoihin niin täysin heviä, että olihan se soolohommien tekeminen ja varsinkin orkesterin kanssa siistit kuteet päällä vetäminen jotain käsittämättömän erilaista, Ahola nauraa. 6. Teräsbetonin kanssa ei tullut harrastettua edes äänen avaamista. Sen rinnalla olisi ehdittävä tekemään muutakin. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. Millaista raskaampaa musiikkia sinulta voisi olla odotettavissa. Sitten Tulivat Teräsbetonin huiman nousun ajat, ja sen jälkeen on tehnyt sen levyn per pari vuotta, Ahola summailee. Ahola on tehnyt musiikkiurallaan liki kaikkea. Huomasin, että oma muistinikin lähti täsmentymään paljon enemmän, kun sai näpytellä juttuja itse rauhassa. Tällaisen vielä dynaamisemman musiikin esittäminen on kasvattanut siinäkin mielessä paljon. – Ennen kaikkea tiedostin, ettei nyt tehdä lopullista elämäkertaa, vaan olen yhä sen elämän mittaisen musiikkimatkan keskellä. – Juttelimme aika moneen otteeseen, ennen kuin Tomi alkoi muodostaa keskusteluista tekstiä, ja siinä vaiheessa huomasin nopeasti, etten ole ihan sellainen tarinaniskijä, että juttu olisi välittynyt suoraan niistä haastatteluista. ”Minusta on tullut vähän tällainen kaikenlaisten laulujen laulaja”, kuvailee nykyistä musiikillista uraansa Teräsbetonista tuttu kultakurkku, jonka tähänastinen elämä ja teot on nidottu tuoreen kirjan sivuille. – Minua on lähestytty aiheesta useita kertoja, pitkällä aikavälillä, ja sanottuani projektille aina ei hellyin nyt ja sanoin joo, langan päässä myhäilevä Ahola kertoo. Uskon silti, että kun oikea hetki koittaa ja oikea mielentila osuu siihen hetkeen, metalliakin vielä syntyy. En oikein osannut kuvitella mitään kerrottavaa, mikään ei tuntunut oikein painamisen arvoiselta
TUSKALIVE, RADIO ROCK & GREY BEARD IN COOPERATION WITH COBRA AGENCY PROUDLY PRESENT: TUSKALIVE & GREY BEARD IN COOPERATION WITH DOOMSTAR BOOKING PROUDLY PRESENT