KAUPPAKATU 10, TAMPERE ENNAKKOLIPUT: LIPPU.FI/YOTALO KAIKKI KEIKAT: WWW.YO-TALO.FI PE 21.10.2022 KOTITEOLLISUUS ”KUOLLEEN KUKAN NIMI” 20V LA 29.10.2022 PELLE MILJOONA BAND LA 12.11.2022 THE GHOST OF BRUCE SPRINGSTEEN & THE E-STREET BAND PE 2.12.2022 KIUAS LA 3.12.2022 KORPIKLAANI PE 9.12.2022 NORMANDIE (SWE), BALANCE BREACH
FATLIZARD.BEER
39,50 EUR. KE 2.11.2022 TAVASTIA HELSINKI Liput alk
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Bla ckb raid , Cri pp led Bla ck Ph oe nix , To rtu re Kill er, Arc tor a, Co de Ete rna l 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Jo e Lyn n Tu rne r 02 4 De vin To wn sen d 02 8 Lam b of Go d 03 2 Sig h 03 6 Lo rna Sh ore 04 Re ver en d Biz arr e 04 8 Pö lky llä : Ed gu yn ja Ava nta sia n To bia s Sam me t 05 4 My hk ä: Pro pa ga nd hi Su pp ort ing Ca ste (20 09 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Th eri on 074 Ku ud es pii ri: Op eth sai sin iva lko vär iä 040 024 018 036 03 2 JA N N E PE LT O N EN AG AT A N IG R O VS KA YA M IK E EL LI O T PA U L H AR R IE S
Arvelen kyseessä olleen vuoden 2007 ensimmäinen lähetyksen, jolloin Reverend Bizarre oli juuri soittanut viimeisen keikkansa Turussa. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Jotenkin sopivaa. Olin nimittäin ollut siinä uskossa, että hän on laillani aktiivinen juoksuharrastaja, ja olisin halunnut palavasti keskustella kestävyysurheilusta ja sen kytkeytymisestä taiteeseen. Hynninen joka tapauksessa saapui lähetykseen kaljakassin kanssa, ei ollut pahasti hutikassa, mutta pienissä kuitenkin, ja mietin, kuten aina erikoishahmojen suhteen, mitähän itse haastattelusta mahtaa tällä kertaa tulla. 25.11.) SARCATOR Alkahest 7. Eritoten mieleeni on painunut yksi kerroista, joina jututin häntä Metalliliittoon, Ylen radio-ohjelmaan, jota toimitin ja juonsin vuosina 2003–2009. Tänä syksynä tapasin ensi kertaa toisen kunnon erikoismiehen, jonka Hynninenkin lehtemme haastattelussa mainitsee: Circleja Kuusumun profeetta -yhtyeistä ja vaikka mistä muusta tutun Mika Rätön. En hahmota lainkaan, mitä muuta lähetyksessä puhuttiin, mutta sen muistan, että vastauksena johonkin kysymykseen Hynninen otti ahnaan huikan keskikaljastaan ja kertoi silmät kiinni fiilistellen, kuinka hän oli nähnyt missä lie haahuillessaan metsäjäniksen ja tuntenut siirtyneensä sen nahkoihin. Yritin varmistaa ajankohdan, säilöinhän aikoinani mittavan määrän Liittoa äänitiedostoina. Tiedosto avautui. Olen haastatellut Hynnistä vuosien mittaan monesti, ja jutteloiden anti on ollut aina poikkeuksellisen mielenkiintoista. Ja erikoishahmojen joukkoon kuuluu varmuudella edesmenneen kansibändimme ääni Albert Witchfinder alias Sami Hynninen. Itse asiassa en edes tiedä, haluanko kuulla koko haastattelua enää. Kenties jumittavalla tiedostolla oli tarkoitus. Ehkä sen taika katoaisi. Hynninen on hyvä, värikäs haastateltava. Samoin kuin Hynnisen tarinan tapauksessa, pieni hetki sai odottamattoman painoarvon. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Kika KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 28. Tarina nosti karvat pystyyn, ja tämä pieni tuokio, ohikiitävä hetki, on tänäkin päivänä pitkän toimittajanurani muistettavimpia tapahtumia. Jänis katosi pusikkoon. Luuloni osoittautui vääräksi, mikä muutti hänen asemaansa mielessäni hieman, huomasin yllätyksekseni. ERIKOISMIEHET ja -naiset ovat luovan toiminnan suola ja sokeri. Hän vaikutti mainiolta, kaikesta innoissaan olevalta persoonalta, mutta yksi asia jäi kaivelemaan. Arkistoistani löytyneen S48-filen avausyritys jumitti kuitenkin koneeni niin pahoin, etten uskaltanut yrittää uudelleen. No, tulihan siitä. vuosikerta Numero 206 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Nyt on erikoismies ARCTORA The Storm Is Over PIXIES Doggerel BLACK ROYAL Earthbound TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT SUEDE Autofiction IN THE WOODS… Diversum (ilm. Olin vähän pettynyt fanipoika, tai ainakin mielikuvani uupumukseen saakka itseään ruumiinkulttuurilla koettelevasta taiteilijasta mureni
Tulevaisuuden julkaisuilla tullaan kuulemaan muidenkin kädenjälkeä ja jopa oikeita rumpuja! Mitä levyn nimi tarkoittaa. Erityisesti vaikutti kuitenkin Markus Vanhalan kitaratyöskentely Shadows of the Dying Sunilla. Ensiferum ja Children of Bodom olivat ja ovat edelleen kovassa kulutuksessa. – Tarkkaa alkua on vaikea määrittää, koska olen väsäillyt tällaisia kappaleita omaksi ilokseni kitaransoittamisen aloittamisesta lähtien, kitaristi Joel Notkonen pohdiskelee. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ARCTORA on entuudestaan tuntematon nimi. – Viime joulukuussa päätin kuitenkin kokeilla onneani. Sen nimestä huolimatta myrsky ei todellakaan ole ohi. Kotimaisen Arctoran ensialbumi The Storm Is Over on kova isku. Se albumi sai minut kiinnittämään huomiota pieniin nyansseihin liidien soitossa. – Kokopitkän tekeminen yksin on raskasta. Jälkikäteen ajateltuna nimi tuntuu olevan juuri oikea, koska albumin loppuun vieminen ja julkaisu merkkaa minulle sitä, että myrsky on ohitse ja haasteesta on selvitty. Mistä tässä on kyse. – Jos biisin kanssa tulee jumi, josta selviäisi pallottelemalla ideoita porukalla, siitä joutuu puskemaan yksin läpi väkisin. Teit siis levyn itse, mutta promokuvassa on kokonainen bändi. Millaisin ajatuksin katsot tulevaan. Wintersunin debyytin löydettyäni kuuntelin sitä joka ilta noin vuoden putkeen ja tajusin, että tämän pojan on päästävä kitaratunneille! – Amon Amarth sen sijaan innosti aloittamaan örinäja huutolaulujen treenaamisen. Monessa bändissä olleena olen huomannut, että bändit pysyvät harvoin kasassa, jos jäsenet eivät ole alkujaan keskenään hyviä ystäviä. Arctoralla on kaikki saumat pitkälle. Moneen kertaan sai hakata päätä seinään ja istua tunteja läppärin ääressä saamatta nauhalle yhden yhtä järkevää ideaa. – Myöhemmin vaikutteita on tullut black metalin, grindja deathcoren sekä soundtrackien ja orkestraalimusiikin suunnilta. Liidikitarointiin ja melodioihin on varmasti vaikuttanut Insomnium, myös vanhemmalla tuotannollaan. Raskaan työn palkka 8. – En uskonut, että tulisin koskaan kasaamaan yhtyettä, koska sopivien jäsenten löytäminen tuntui erittäin epätodennäköiseltä. – Erittäin innokkain ja toiveikkain! Pari keikkaa on nyt vyön alla, ja bändistä on tullut äärimmäisen tiivis porukka. Musiikki kuulostaa kuitenkin suurimmilta osin kaikelta muulta kuin tyyneltä. – Lukuun ottamatta vierailevia laulajia kahdessa kappaleessa tein kaiken itsekseni kotona, säveltämisestä miksaukseen asti – masteroinnin tosin lopulta ulkoistin. – Promokuvilla halusin tehdä selväksi, että vaikka tämä on tekemäni albumi, haluan Arctoran jatkavan eteenpäin oikeana bändinä. Bändi kasaantui noin viikon sisään, mitä en olisi ikinä uskonut! Heti ensimmäisissä treeneissä huomasin, että näiden soittajien kanssa lähdetään viemään hommaa eteenpäin ja kovaa. Mitkä bändit ovat vaikuttaneet sinuun. – Nimeksi oli tulossa Haaksi ennen kuin projektista muodostui bändi, mutta puhtaasti likaisista markkinointisyistä vaihdoin nimen The Storm Is Overiksi, koska se oli mielestäni levyn biisien nimistä sopivin. Aloittaminen ja tekemisen puoliväli on jopa mukavaa ja terapeuttista puuhailua, mutta mitä pidemmällä prosessi jatkuu, sen vaikeammalta se alkaa tuntua. Taisi olla talvella 2020, kun projekti alkoi konkretisoitua ja koin olevani riittävän kykenevä kasaamaan albumin. Kauanko projekti on ollut vireillä. Musiikissasi yhdistyy monenlaisia elementtejä. Levyn lopetusraita Haaksi, joka oli vielä tuolloin neljäja puoliminuuttinen raakile, oli ainut kappale, jonka pohjalta lähdin kasaamaan kokonaisuutta. Nyt mukana on onneksi useampi tekijä, niin ei tarvitse rymistä pää edellä tiiliseinien läpi. – Pakko mainita ihan ensiksi Jari Mäenpää ja Alexi Laiho. – Vuoden alussa aloitamme luultavasti seuraavan lätyn leipomisen. Joka jätkällä on halu viedä yhtyettä maailmalle. – Biisejä on tullut ja mennyt vuosien mittaan vaikka kuinka paljon
– Olen tyytyväinen diskografiaamme, eikä tässä vaiheessa ole enää luovaa paloa, tarvetta tai pakkoa tehdä mitään, ellei tunnu siltä, että käsissä on oikeasti julkaisemisen arvoista materiaalia. – Tällä hetkellä me ollaan kuitenkin murskaavassa keikkakunnossa, ja nautitaan siitä sen aikaa mitä jäljellä on. Mitä olette hommailleet. – Phobian jälkeen kului pari vuotta, jolloin ei tehty mitään. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Viime vuosina hissukseen ollut Torture Killer palasi markkinoille uuden ep:n kanssa. Rupeavatko sanoitusaiheet käymään vähiin. Dead Inside antaa toivoa uudesta albumista, mutta… – Uutta kokopitkää ei enää tule, Laine yllättää. Ei kiinnostanut ajatella koko nauhaa saati bändiä. On kiistaton fakta, että käsissä on viimeiset vuodet. – Ne kappaleet toimivat enemmänkin tunnelmanluojina ja kuljetuksina seuraavaan biisiin, eikä niihin olisi mitenkään sopinut laulu. 2015 jälkeen ollaan soitettu valikoivasti muutama keikka vuodessa Suomessa ja ulkomailla, joten ei me täysin kuvioista tiputtu, kitaristi Jari Laine vakuuttaa. 9. Miksaaminen tuotti kuitenkin vielä hankaluuksia. – Jo yhden oikeasti hyvän riffin keksiminen on todella vaikeaa, ja siitä hyvän biisin sorvaaminen on vielä vaikeampaa. Kaikesta päätellen toista samanlaista jaksoa ei ole luvassa. Ääni sisällä kyllä kertoo, koska on aika lopettaa. Torture Killer syntyi 20 vuotta sitten. Uutta Dead Inside -ep:tä on kuvailtu ”vaikeuksien kautta voittoon -julkaisuksi”, mikä juontaa juurensa sen materiaalin taltioimisesta. Bändi äänitti ep:n Lappeenrannan Astia-studiolla, mutta ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Kahdella viimeisimmällä julkaisullanne on mukana instrumentaalikappale. Kyseessä saattaa olla kuolometallistien viimeinen tuotos. – Uutta musiikkia en sulje täysin pois, mutta kyse tulee olemaan yksittäisistä kappaleista tai pienjulkaisuista. Vaikea sanoa, kuinka monta niitä on jäljellä. Kokonaisen levyn kirjoittaminen on niin valtava urakka, etten näe, että sellaiseen enää ryhdytään. – Lopullinen miksaus päätettiin tehdä itse. Väliin mahtui pitkiä aikoja, jolloin asia ei kiinnostanut pätkän vertaa. – Kun Santeri Salmi, jonka kanssa nauhoitettiin I Chose Death -ep [2012] ja Phobia, ilmoitti, ettei tee enää äänittäjän töitä, päätettiin toteuttaa nauhoite analogisesti, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Etsittiin uusi analogistudio, jossa jälkeä korjattiin. – Ei. The Omen oli alun perin pelkkä kitaralla tapailemani synkkä kuvio, ja kun yksi perinteisempi kappale lensi roskikseen Astia-reissulla, sille aukeni paikka ep:llä. Musta vitutuksen pilvi kulki pään yllä kolme vuotta, ja voitto tarkoittaa sitä, että saatiin nauha lopulta valmiiksi. Loppusuora häämöttää M A R K U S P O V E LA IN E N NELJÄNNESTÄ levystänne Phobiasta on yhdeksän vuotta, ja totta puhuen luulin Torture Killerin jo lopettaneen. Biiseillä täytyy olla oma identiteetti ja tarkoitus – ne eivät voi olla hiilipaperikopioita vanhoista. Ilman Astiasta alkanutta farssia koko yhtyeen aikajana näyttäisi kovin erilaiselta
New Yorkin osavaltion pohjoispuolella sijaitsevilla Adirondackvuorilla asustelevan Sgah’gashowáhin musiikkia kutsutaan termillä Native American Black Metal. Ennen Blackbraidiä genren edustajiin on luettu Pan-Amerikan Native Front sekä pientä kuhinaa undergroundissa aiheuttanut Black Twilight Circle -yhteisö, jonka tunnetuimpiin nimiin kuuluvat mesoamerikkalaisesta asteekkiperinteestä ammentavat Blue Hummingbird on the Left ja Volahn. SYTYKKEITÄ Oma visio Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuurista ammentava Blackbraid vastaa yhdestä vuoden 2022 mielenkiintoisimmista black metal -levyistä. Mitä suunnitelmia sinulla on tulevaisuuden varalle. Blackbraid I -levyltä voi aistia musiikillisia viitteitä muun muassa Mg?an ja Panopticonin suuntaan, mutta eksoottisilta kuulostavat perinnemusiikkivaikutteet ja -instrumentit luovat albumille aivan omanlaisensa ilmapiirin. 10. Nyt minulla on kasassa myös livemiehistö, jonka kanssa olen aloittanut keikkailun. – Black metal -skene on aina ollut hieman hämärän peitossa, mutta mikäli viitsii nähdä hieman vaivaa, bändien löytäminen ei ole hankalaa. Millaiset artistit ovat toimineet esikuvinasi. – Skene on itse asiassa aika suuri. Siihen kuuluu noin tusinan verran hieman isompia alkuperäisamerikkalaisia yhtyeitä, jotka pitävät majaansa pääasiassa länsirannikolla. Black metal -sooloprojektit eivät ole mikään harvinaisuus, ovathan yhden miehen yksiköt kuten Arckanum, Bathory, Burzum ja Satanic Warmaster vastuussa useammastakin genreklassikoista. Kuten mainittujen tapauksessa, Blackbraidinkin pitää sooloprojektina vahva henkilökohtainen musiikillinen näkemys. – Perustin projektin helmikuussa 2022, debyyttilevyllä rumpuja lukuun ottamatta kaikesta vastaava Sgah’gashowáh (alias Jon Krieger) yllättää. Blackbraid I on äärimmäisen vahva avaus, joka on nostanut projektin nimeä pintaan lähes räjähdysmaisella vauhdilla, mistä on paljolti kiittäminen internetiä. Päällimmäinen tavoitteemme on keikkailla ensi vuonna lisää, toivottavasti myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Tämä kaikki oli minulle suurta inspiraatiota oman projektini perustamisessa. Kuinka pitkä historia Blackbraidiltä löytyy. Minusta tuntuu, että eurooppalaiset mediat eivät puhu amerikkalaisista yhtyeistä niin paljon kuin eurooppalaisista, mikä on ihan ymmärrettävää. – Suurin innoittajani on Dissection, Sgah’gashowáh tokaisee lyhytsanaisesti. BLACKBRAIDIN nimi ilmestyi metallikartalle kuin tyhjästä, mutta musiikkinsa herätti tasokkuudellaan mielikuvan pidemmän aikaa kyteneestä bändistä. – Päätin tehdä musiikkia soolona, koska halusin luovan vision olevan täysin omani, en kenenkään muun. – Musiikkia on tulossa ehdottomasti lisää
Nyt porukassa ei ole pyrkyreitä ja jokainen tuo hommaan oman omistautuneisuutensa ja panoksensa. Musiikin vietävänä C H A N T IK P H O T O G R A P H Y KIERSITTE juuri Eurooppaa parin vuoden tauon jälkeen. Bändi on hämmästyttävän tuottelias. Aiemmin muusikot halusivat vain matkaamme nauttimaan kaikista bändielämän hyvistä puolista, mutta he eivät olleet valmiita ottamaan mitään riskejä. Kiertueen mahdollistuminen oli äärimmäisen stressaavaa ja kallista, koska emme saaneet apua keikkamyyjiltä. – Onnella ja ilmastointiteipillä, Greaves virnistää. Aiemmin kollektiivimaisesti toiminut brittibändi on saavuttanut viimein yhtenäisen ja toivottavasti pysyvän tilan. Keikat onnistuivat hyvin, ja tuntui, että meillä oli vankka kannatus, yhtyeen säveltäjä ja multi-instrumentalisti Justin Greaves avaa. Joel [Segerstedt, laulu ja kitara] liittyi porukkaan pari vuotta sitten, ja hänen synkkä elämänkatsomuksensa sulautui täysin CBP:n musiikkiin. Kuinka moni yhtye voi sanoa, että homma tuntuu alkavan tuoreelta pohjalta lähes 20 vuoden uran jälkeen. – Siihen ei ole mitään erityistä syytä. Asiaa on hankala selittää, mutta kyse on henkilökohtaisesta matkasta, jonka aikana kuuntelen sydämeni ääntä. – Musiikissamme tapahtuu paljon, mutta sen pohja on aika yksinkertainen. Käsittelimme siis yksinkertaisesti hyviä ja mielenkiintoisia aihepiirejä, jotka saattavat olla synkemmänpuoleisia. Emme ole koskaan valinneet mitään musiikillista tyyliä, vaan yritämme vain saada homman toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. – Rundin bisnespuoli tosin kusi aivan täysin. Onko menonne aiempaa yhtenäisempää. Meillä on itseluottamusta tehdä jotain uutta, mutta olemme samalla uskollisia juurillemme. – Teema on ehkä hieman synkempi kuin vaikkapa Great Escapellä tai Bronzella, mikä on juuri sitä, mitä Belinda [Kordic, laulu] ja minä halusimme. Miten ihmeessä kykenet pitämään homman kasassa. Miksi. Miltä matka näyttää näin nykypäivästä käsin. Ja ajatus syntyi jo ennen pandemiaa. – Monessa mielessä äärimmäisen onnistunut. – Todellakin, ja toivon, että tilanne säilyy, koska fiilis on niin erilainen kuin ennen. Tuntuu, että kaikki yhtyeet ovat enemmän tai vähemmän omillaan, mikä on lyhytnäköistä. Vuonna 2004 alkaneelle uralle mahtuu 12 studiolevyä, jotka ovat usein myös pitkiä – Banefyrekin kellottaa mukavat 97 minuuttia. Crippled Black Phoenixillä on takana kohta 20 vuotta toimintaa. Minkälainen reissu oli. Viimeisin studiolevynne Banefyre on toinen teos CBP:n ”uudella aikakaudella”, joka käsittää pysyvän ydinbändin. Banefyre on odotettua raskaampi ja synkempi albumi. – En asettanut koskaan mitään tavoitteita, eikä tämän pitänyt olla varsinaisesti oma bändini, mutta kun asiat lähtivät rullaamaan, niitä ei saanut enää pysähtymään. – Musiikki on pomo, ja mihin se haluaakaan mennä, me seuraamme. Mielestäni undergroundin tulisi pitää yhtä, jotta pääsisimme näiden hankalien aikojen yli. En halunnut tehdä uutta Ellengæstiä tai Great Escapeä, joten siltä osin levy on tietoinen ratkaisu, mutta kyseessä on enemmänkin tuotannollinen kysymys. – Olen onnekas, että saan tehdä tätä, enkä aio antaa periksi, vaikka välistä tuntuu että pitäisi. Post-metalin ja kokeilullisen rockin parissa vuotensa viettänyt Crippled Black Phoenix vaikuttaa nälkäiseltä. Touhussa on uusien jäsenten myötä uudenlainen kipinä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11
Raspi on plussaa. Olin tehnyt jo muutamia soolokeikkoja ja aika oli sopiva bändin perustamiseen, kitaristi pohjustaa. Etsimme laulajaa, joka pystyy vetämään isolla skaalalla, myös korkealta, ja jolta löytyy lavakarismaa. – Sitä pohdittiin myöhemmin kesällä Seinäjoen Rock Campissä. Alkuvuodesta äänitimmekin sitten Sixth Wave -ep:n Seinäjoella. Millaisena näet nuoren polven innon ja mielenkiinnon metallimusiikkia kohtaan. – Tarkoitus on löytää laulaja seuraavalle levylle, jonka biisejä on jo alettu työstää. Rumpali Marlon Mäkelän löysin Muusikoiden.netistä. Alelta olenkin saanut vinkkejä niin soolokuin bänditekemiseen. SYTYKKEITÄ Juho Ranta-Maunus, 16, voitti kaksi vuotta sitten Guitar World -lehden järjestämän Young Guitarist of the World -tittelin. – Minun tyylini perustuu pitkälti progressiiviseen metalliin, thrashiin ja klassiseen rockiin. Ep on instrumentaalikamaa. Mäkelällä on taustaa death metalista, jossa on paljon teknistä ja nopeaa soittoa. – Olen saanut soittoani paremmin näkyville niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Olen myös päässyt esiintymään tapahtumissa ja konserteissa, mikä on tuonut kokemusta. Yhä useampi nuori kuuntelee metallia, mikä on huomattavissa somessakin. Nyt nuori mies julkaisee Code Eternal -bändinsä kanssa ensimmäisen ep:n. Basistiksi sain Aku Vuorelan EteläPohjanmaan musiikkiopistolta, eli samasta oppilaitoksesta, jossa itse opiskelen. – Pian voiton jälkeen aloitimme yhteistyön Levytukku-soitinkaupan kanssa, minkä myötä soitinvalmistaja Ibanez kiinnostui yhteistyöstä. Pitää myös olla ihminen, jonka kanssa on mukava tehdä musiikkia. Onko teillä aikeissa käyttää jatkossa laulajaa. – Syyslomalla matkustan palkintomatkalle Englantiin kuvaamaan soittovideota Guitar Worldiin. – Kesällä 2021 löydettiin sopiva kiipparisti, Matias Källi, joka on soittanut jo pitkään muissa bändeissä. Onko genrellä tulevaisuutta, vai onko musiikkityyli tuomittu dinosaurusten temmellyskentäksi. 12. – Meiltä puuttui edelleen laulaja, mutta halusimme julkaista jo musiikkia. Biisien melodioita hallitsee sähkökitara, ja sävellyksissä on paljon teknisiä mutta tarttuvia riffejä sekä mahtipontisia kitarasooloja. Se vain saattaa muuttaa hieman muotoaan. Mukana oli myös entinen Children of Bodom -kitaristi, nykyisin Thyrargossa toimiva Alexander Kuoppala. Onko se tyylilaji, joka on vaikuttanut sävellyksiinne eniten. Aku ja Marlon olivat tuolloin 15-vuotiaita, kuten minäkin. Nuoruuden innolla OLETTE tuore kokoonpano. – Se on päätyylilaji, mutta vaikutteita tulee kaikkien jäsenten lempimusiikista. Tammikuusta lähtien olenkin soittanut Ibanezin kitaroilla. Hän tuo bändiin mestarillisen soittotaidon lisäksi ikää ja kokemusta. – Aloin kasata bändiä vuoden 2021 alussa, kisavoiton jälkeen. Vuorela on puolestaan keskittynyt enemmän funk/fuusio-tyylilajiin ja ep:llä on myös Matias Källin orkestraalista kosketinsoittoa sooloineen. Bändin ep:n lisäksi olen säveltänyt myös soolomateriaalia, ja Englannissa on tarkoitus soittaa biisi tulevalta soolo-ep:ltäni. – Hain pääasiassa ikäisiäni soittajia. Musiikkianne voi kuvailla progemetalliksi. Yhtyeen nimi syntyi pian tämän jälkeen. – Mielestäni metalli on lähtenyt taas uuteen nousuun. Ihmisiltä on tullut todella paljon hyvää palautetta sävellyksistäni, Youtubeja Instagram-soittovideoistani sekä live-esiintymisistä niin soolona kuin bändin kanssa. En usko, että metalli on hiipumassa pois. Minkälaisia asioita Guitar Worldin pysti on mahdollistanut. Kuinka yhtyeenne syntyi
Nuoruuden innolla
Ja nyt siis tarkoitan kaiken.” Hän käytti tällaisista taiteilijoista esimerkkinä Kalervo Palsaa ja paria muuta, mutta voin lisätä ilman omantunnontuskia Hynnisen itsensä tälle listalle. 14. Moni Hynnisen viime vuosien projekteista ja teoksista on jäänyt rikollisen vähälle huomiolle, mutta pidän niitä elimellisinä osina kokonaistaideteosta, joka on Sami Hynninen, vuonna 1976 syntynyt ja Lohjalla varttunut taiteilija. Kun Reverend Bizarren nimi alkoi aikoinaan pulpahdella kuplaani, edustin juuri sitä kohderyhmää, jonka vuoksi trio oli manifestoitunut – kuuntelinhan fumanchuja, monstermagneteja ja sen sellaista stoneria ja epädoomia. Kun illanistujaisissa tivataan bändiä, jolla on täydellinen diskografia, useimmiten päädyn Hassisen Koneen puntaroinnin jälkeen Reverend Bizarreen. Ne, joille tämä pimeys on jo jollain asteella tuttua, saavat lohdutuksen, ja ne, joille se on vierasta, saattavat suotuisassa tilassa aistia jotain uutta.” Tämä on sekä raflaavaa että romanttista ja Hynnisen suusta useita kertoja uskottavampaa kuin minkä tahansa synkistelytai rankisteluyhtyeen poseeraus. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Rai rai ja hail Satan OLI ilmeistä, että kirjoittaisin kolumnini Reverend Bizarresta tai Sami Hynnisestä, kun kuulin yhtyeen olevan tämän numeron kannessa. Doom metal ei ollut täysin vierasta, mutta luupäinen ehdottomuus, jota yhtye edusti, alkoi todella kiehtoa. Näinä suoratoistopalvelujen ja sosiaalisten medioiden aikoina tällainen on itsestään selvää, silloin ei vielä todellakaan. Niin ikään viitisentoista vuotta sitten Hynninen kirjoitti minulle: ”Kunnioitan tekijöitä, jotka antavat taiteelleen ja asialleen kaiken. Jollain perus mainstream-metallikeikalla on taas tullut nähtyä ihmisiä, joilla ei tunnu olevan mitään henkistä elämää, hah hah. Että rai rai ja hail Satan vaan teille!” Kirjoittaja on Rumban ex-päätoimittaja, jonka horinaa kuulee nykyään Radio Helsingin Keikkahommia-ohjelmassa. Hynninen kirjoitti minulle erään haastattelun tiimoilta käydyssä sähköpostikeskustelussa 2000-luvulla: ”Oksennan pimeyttä ulos ja heitän sen ihmisten päälle. Vaikka olen kirjoittanut ideologisista tasoista ja muista olosuhteista, eipä mitään niistä olisi ilman timanttista musiikkia. Jossain toisessa ajassa Reverend Bizarre olisi voinut julkaista manifestimaiset levynsä kiitoslistoineen ja kadota, jäädä kuriositeetiksi, joka kenties löydettäisiin vuosien päästä tai sitten ei. ”Ainakin keikoilla tuli nähtyä ihmisiä, joilla oli jollain tavalla henkinen olemus. Myöskään Reverend Bizarren muiden jäsenten osallisuutta kokonaisuuteen ei pidä sivuuttaa, ilman heitä lopputulos olisi voinut olla sellainen, ettemme tietäisi mitään koko bändistä. Hellride-keskustelufoorumi, jolla etenkin Sami Hynninen lymyili, auttoi samanhenkisten ihmisten yhteisöllisyyden lisäämisessä ja verkostoitumisessa. ”Doom vaatii enemmän pitkäjänteisyyttä tai jotain omistautumista kuin monet muut musiikin tyylit”, Hynninen kirjoitti vuonna 2007. Vaikka kuinka haluaisimme pitää keskustelun hihamerkeissä ja hikisissä keikoissa, Reverend Bizarren merkitys sikisi internetissä. Musiikkityylin kuvasto oli omiaan alleviivaamaan ja korostamaan näitä. Vertaisverkot mahdollistivat obskuurien ja miksei myös populaarimpien tiputeltujen nimien tsekkauksen. Mutta mitä useampi vuosi Reverend Bizarren urotöistä on kulunut, sen selkeämmäksi käy Hynnisen taiteellisen vision ehdottomuus, tirehtöörimäinen panos ja maailmanlopun dekadentin saarnamiehen karisman merkitys. Toisessa mailissa Hynninen kirjoitti: ”Olen täällä, tässä maailmassa, työni vuoksi ja antaakseni edes vähän iloa, lämpöä ja valoa ihmisille, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja rakkaita.” Ja tämä lehden haastattelussa Hynninen ihmettelee Aki Nuopposelle, miten ihmeessä stalkkerit ovat seuranneet häntä. Tätä on vaikea selittää. Bändin doom kumpusi underground-eetoksesta, jossa oli terve annos altavastaajan asetelmaa ja toisaalta elitismiä
LAADUKKAAN HIFIN ASIANTUNTIJA. KEF LS60 WIRELESS
Ripottele päälle tuoreita yrttejä ja tarjoile keitettyjen perunoiden tai piparjuurella maustetun perunamuusin kera. Tarkista suolan ja pippurin määrä ennen tarjoilua. Pataruokien hyvä puoli on sekin, että ne ovat yleensä hyviä vielä seuraavinakin päivinä lämmitettyinä.” Megan tuomio: ”Syksy ja pataruuat -kombinaatio on ehkä klisee, mutta erittäin toimiva sellainen. Isommat palat tarvitsevat taas pidemmän kypsymisajan. Burgundinpata tarjoaa hieman luksusta arkeen ja sopii erinomaisesti vaikka vieraille tarjottavaksi. Mausta lihat suolalla ja pippurilla, ruskista ne useammassa erässä ja siirrä sivuun. Sebastianin luonnehdinta: ”Pelkistetty versio klassisesta ranskalaisesta pataruoasta, joka valmistuu lähes itsekseen suurempia vahtimatta. Ruoanlaittojuomaksi kannattaa varata tietenkin toinen pullo punaviiniä. 5. Punaviinissä ja kunnon mausteissa lilluttelun jälkeen lopputulos ei ole mitenkään olennaisesti huonompi. Kiehauta ja lisää lihat, fondi sekä laakerinlehdet. Lisää hienonnetut valkosipulinkynnet sekä timjaminoksat ja kaada punaviini päälle. 16. Taas kerran tuli hyvä muistutus siitä, että pottumuusiakin kannattaa maustaa vaihtelun vuoksi muullakin kuin riittävällä määrällä suolaa, voita ja rasvaisempaa maitoa: piparjuuri tuo oman pirtsakan vivahteensa ja vastapainon tuhdille lihalle.” TARPEET • n. Kuori ja paloittele porkkanat haluamasi kokoon. Sellaiset tuppaavat maksamaan aika lailla, joten kukkaronnyörit kireällä pitävät voivat valita ruokaan naudan sijasta possua. SEBASTIANIN KOKATESSA SOI: Ironcross – Too Hot to Rock (1986) ”Ruoanlaiton yhteydessä tulee harvemmin kuunneltua musiikkia, mutta tätä suomiheviklassikkoa kelpaa kuunnella ruoan jäähtymistä odotellessa.” Rässimiehen ei-ressaava burgundinpata Ceaseless Tormentin laulaja-kitaristi Sebastian Fredriksson mättää pataan niin lavalla kuin keittiössä, onhan hänellä kokemusta molemmista hommista yli kymmenen vuoden ajalta. Pataruokien makumaailmat ovat tyypillisesti sen verran runsaita ja tummia, että ne vaativat omanlaisensa ilmapiirin ja ilmaston ympärilleen. 800 g rasvaista naudanlihaa kuten niskaa, etuselkää tai entrecotea • 2 sipulia • 4 porkkanaa • 1 pullo halpaa punaviiniä, mielellään Burgundin alueelta • 2 laakerinlehteä • 1–2 rkl lihafondia maun mukaan • 1–2 valkosipulinkynttä • 4–5 oksaa tuoretta timjamia • pala piparjuurta • oliiviöljyä • pippuria • suolaa HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin 1. Isommat tarvitsevat pidemmän kypsennysajan, mutta tärkeintä on, että palat ovat melko samankokoisia. 4. Laita oliiviöljyä kuumenemaan kattilaan tai pataan. Burgundinpataansa valmistamalla ei voi kuin voittaa, sillä musta kuolo koppaa päähän korkeintaan ylensyönnin johdosta. Anna hautua hiljalleen kannen alla 2–3 tuntia välillä sekoittaen, kunnes liha hajoaa haarukalla. Leikkaa lihapalasta kalvot pois ja kuutioi se noin kolmen sentin paloiksi. Kuutioi sipulit noin sentin paloiksi ja kuullota ne oliiviöljyssä samassa astiassa kuin lihat. 2. Siksi valmistaisin tämänkin haudutettavan appeen kattilan sijasta uunissa kunnon paksupohjaisessa padassa. 3. Jos haluat porkkanoihin purutuntumaa, hauduta niitä 30–60 minuuttia. Tämä ruoka vain paranee, mitä pidempään sen antaa muhia. Helppous ja yksinkertaisuus on ruoanlaitossa aina pelkkää bonusta. Lisää tarvittaessa nestettä ja kuori pinnalta lusikalla ylimääräinen rasva
ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA. TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. TAMPERE . Selvitätkö tiesi ulos
18
Viitteitä Turnerin musiikillisesta perinnöstä kuullaan muun muassa purplemaisten Hammond-urkujen muodossa, mutta ne eivät ole pääosassa. Odotin albumin tekemistä tietoisesti noin neljä ja puoli vuotta, sillä halusin tehdä jotain merkityksellistä. Tässä osassa miehen diskografiaa korostuvat etenkin kymmenet coverit, joita Turner on esittänyt niin AC/DC:n, Ozzy Osbournen kuin Metallicankin tuotannosta. Tuotantopuolen lisäksi Tägtgren vastasi albumin bassoja kitararaidoista, ja hänen poikansa Sebastian toimi rumpalina. Laulajan mukaan valinta oli ehdottoman tietoinen. Miehet kommunikoivat videopuheluiden avulla ja lähettelivät raitoja toisilleen. Kolmen studioalbumin mittainen pätkä Ritchie Blackmoren yhtyeen riveissä 1980-luvun alussa on malliesimerkki siitä, mitä solisti on tehnyt koko pitkän uransa. Uusi yhteistyökumppani Yksi avaintekijä levyn rankempien soundien synnyssä oli Hypocrisyja Pain-yhtyeiden johtaja Peter Tägtgren. Soololevyjä on kertynyt kymmenen, mutta niiden anti on jäänyt keikoilla hyvin vähäiseksi ellei olemattomaksi. Laulaja kertoo, että oli aika tehdä jotain edellä mainittuja projekteja ja vierailukeikkoja suurempaa ja syvällisempää. Kun pandemia alkoi, saimme mahdollisuuden paneutua tähän kunnolla. Kaksikko halusi luoda levyn, joka yhdistää tekijöidensä erilaiset tavat luoda musiikkia. Covereita mies on veivannut myös viime vuodet. – En usko, että kukaan osasi odottaa minulta näin raskasta albumia! Se on hyvä, sillä tiedäthän, odota odottamatonta! Joskus on hauskaa järkyttää ihmisiä ja pistää heidät sekaisin. Ruotsalaistuottajan ansiosta levystä tuli kenties rokkilaulajan uran raskain. J oe Lynn Turner, 71, on tuttu jokaiselle, joka on joskus kuullut Rainbow’n kappaleen I Surrender. Tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä juuri nyt. Tägtgren antoi Turnerille yhden biisin sanoitettavaksi. Kaksikko päätti kokeilla, millaista musiikkia he saisivat aikaan. Levyn täytyi olla relevantti, aikaan sopiva ja tärkeä. Tämän askeleen myötä Turner päätti myös luopua peruukistaan, jota on pitänyt 14-vuotiaasta asti. – Ehkäpä menetän joitakin faneja, mutta saan vielä enemmän uusia. Laulaja halusi karistella tätä leimaa ja näyttää monipuolisuutensa. – Kaiken sen ajan valmistelin itseäni ja taiteellista puoltani. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT AGATA NIGROVSKAYA 19. Tuottajan ansioluettelo on täynnä raskaampaa heviä black ja death metaliin asti, joten ajatus yhteistyöstä kevyttä rockia esittävän Turnerin kanssa tuntuu vähän erikoiselta. Haluan olla täyden kaavan muusikko enkä vain jumissa yhdessä tyylilajissa. Jatkoimme iltaa juomien merkeissä ja aloimme jutella. Turner on laulanut pääsolistina noin kymmenessä bändissä, joista valtaosa lienee suurelle yleisölle täysin tuntemattomia. – Kaikki alkoi kappaleesta nimeltä Don’t Fear the Dark, joka on mielestäni todella upea. Minulla on myös hevitaustaa, joten tämä albumi ei ole sinänsä mitään uutta. Huomasimme, että jaamme samanlaisia ajatusmalleja ja asenteita, ja että meillä on paljon yhteistä. Albumin kaikki 11 kappaletta syntyivät etäyhteyden välityksellä. Mielestäni onnistuin täyttämään kaikki nuo kohdat erinomaisesti. Järjestely toimi hyvin, sillä yhteinen suunta oli selvä. Turnerin live-esiintymiset ovat koostuneet enimmäkseen Rainbow’n, Yngwie Malmsteenin ja Deep Purplen kappaleista tribuuttihengessä, joko bändin tai orkesterin kanssa. Laulaja uskoo tulevansa levyn ansiosta tutuksi aivan uudenlaiselle ihmisryhmälle. Belly of the Beast -niminen albumi kuulostaa yllättävän raskaalta Turnerin hard rockja AOR-taustoihin nähden. – Tapasin Peterin viisi vuotta sitten, kun esiinnyin hänen veljensä 50-vuotisjuhlissa. – Olen kokeillut monia eri genrejä kuten kantria ja jopa jazzia, sillä on jännittävää testata erilaisia asioita. Siksi on jopa yllättävää, että Turner julkaisee lokakuun lopussa uuden soololevyn. Muutama levy uuden yhtyeen kanssa, joskus vain yksi, ja uutta kohti. Joe Lynn Turner yhdisti voimansa Peter Tägtgrenin kanssa ja teki sooloalbumin viidentoista vuoden tauon jälkeen. Viimeisin albumi ilmestyi vuonna 2007. Minut tunnetaan enimmäkseen aikuisrockin ja balladien esittäjänä, eivätkä ihmiset tajua, että kykenen laulamaan monenlaisia tyylejä. Erilaisia vierailupestejä muiden yhtyeiden levyillä, erikoisprojekteissa tai livenä on äkkiseltään laskettuna noin sata. – Projektin suurimmaksi ongelmaksi osoittautui, että olimme molemmat jatkuvasti omilla kiertueillamme
– Miksi. Meidän pitäisi hyväksyä se, että joku voi olla eri mieltä. Laulajalla diagnosoitiin hiustenlähtöä aiheuttava sairaus, alopecia, kolmen vanhana, minkä vuoksi hän on käyttänyt peruukkia 14-vuotiaasta asti. Tällaisia asioita laulaja alkoi miettiä selvittyään sydänkohtauksesta, jonka hän sai alkuvuodesta 2018. Se on todella naurettavaa. Mitä väliä sillä on, mitä pääni ulkopuolella on. Aiheesta syntyi Dark Night of the Soul -niminen kappale. – Sanotaan, että voi todella elää vasta kun on kohdannut kuoleman, ja se on sääli. Tutkin asiaa, ja oli mielenkiintoista huomata, että tällaiset kieroutuneet henkilöt himoitsevat ainoastaan valtaa. Mitä helvettiä oikein tapahtuu. Millaista elämää elät. Ne tulevat suoraan sydämestäni ja sielustani, ja uskon, että sen voi kuulla laulussani. Vasta silloin alkaa todella ajatella. Emme tiedä mitään. Suurin inspiraationlähde sanoituksille oli tämänhetkinen maailmanmeno. Tämän levyn tekstit ovat äärimmäisen henkilökohtaisia. – Taide on aina ollut vastaus jokaiseen kysymykseen elämässäni. Mies haukkuu maailman johtajat ja hallitukset ja vaikuttaa olevan aidosti huolissaan siitä, että hänen päähänsä yritetään pistää ajatuksia. Siihen ei ole mitään syytä, mutta sellaisia me olemme. Tuollaisen kokemuksen jälkeen kaikkea kokemaansa ja myös tulevaisuuttaan alkaa kyseenalaistaa. Toinen moniulotteinen kappale on Desire. ”En usko, että kukaan osasi odottaa minulta näin raskasta albumia!” 20. Se kertoo Turnerin mukaan sarjamurhaajasta, mutta kuvastaa tavallaan myös kaikkia maailman ihmisiä. Toisaalta kohtaamme kuoleman joka päivä. Ihmiset voivat nähdä itsensä näissä kappaleissa, tai aivan missä tahansa kappaleissa. Laulaja selittää, että tupeesta luopuminen liittyy vahvasti uuteen albumiin, joten hän alkaa esiintyä uudessa lookissaan levynjulkaisukiertueellaan ensi vuonna. Turner siis uskoo pelastavansa maailman laulamalla ”take a vaccination and kill the population” -tyylisiä tekstejä. Hän oli tarkka siitä, ettei levystä tullut liian raskasta, liian AOR:ää tai liian klassista rokkia. Videopuhelussa Turner esiintyy peruukki päässään. Vain sillä on merkitystä, mitä sen sisällä on! – Olen kokenut todellista kidutusta ja ollut altavastaajana, kun kaikki nämä perslävet ovat kiusanneet, pilkanneet ja pitäneet minua jonakin kummajaisena. Turner kertoo kokemuksen muuttaneen häntä monella tavalla. Sanoja ja tekoja Turner esiintyy uuden albuminsa promokuvissa ensimmäistä kertaa julkisesti ilman peruukkiaan. Mikä on tarkoituksesi tässä maailmassa. Turner joka tapauksessa toivoo, että kuuntelijat paneutuvat levyn sanoituksiin ja niiden sanomaan. Hän kertoo kokeneensa rajua kiusaamista etenkin nuoruudessaan. Nyt maailmasta on tullut sellainen paikka, että jokainen loukkaantuu jostain asiasta joka päivä. Puhumattakaan siitä, ettei miehelle ollut mikään ongelma esiintyä Venäjällä syyskuussa, vaikka suurin piirtein kaikki muut kansainväliset artistit ja yhtyeet ovat kieltäytyneet itänaapurissa keikkailusta jyrkästi. – Elämme päivä kerrallaan, mutta emme ajattele sitä, sillä meillä on muutakin tekemistä. Perheeni ja ystävieni tuen ja kannustuksen avulla totesin, että nyt on sen aika. Se kertoo juuri siitä, mitä maailmassa tapahtuu tällä hetkellä. – Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä eikä kenenkään pitäisi ottaa siitä nokkiinsa. Myös sisältö osoittautuu kovin yksipuoliseksi. Laulajan puuduttava palopuhe jatkuu ja jatkuu. Yritän pelastaa maailman omalla tavallani. Voit vaikka katsoa Googlesta ja lukea siitä. Koska pystyn siihen ja minulla on vapaus valita. Jos emme ole varovaisia, pistä vastaan ja taistele oikeuksiemme ja vapautemme puolesta, tulemme menettämään ne! – Koko maailma on aivan sekaisin, täydellisessä kaaoksessa. Emme voi koskaan tietää, mikä meidät tulee tappamaan. – Jos ajatellaan suuremmassa mittakaavassa, jokaisella on jonkinlainen naamio yllään. – Elämässä on kyse siitä, mitä himoitsemme. Olemme todella tyytyväisiä siihen, mitä saimme aikaan. Ainoa aito vapauden tunne on vapaus pelosta. Biisit ovat modernia metallia ja niissä on tietysti hieman ruotsalaista tuntua, sillä se on Peterin tyyliä. Olemme tietoisia siitä, että tekemillämme valinnoilla on merkitystä ja ne ovat tärkeitä, hyvässä tai pahassa. Tilanne pahenee jatkuvasti ja pian voi olla liian myöhäistä. Se kuvastaa myös meitä kaikkia, sillä jokainen meistä haluaa olla mahtavampi kuin muut. – Kaikki käy vähitellen, pala palalta. – Käsittelen levyllä joitakin näkökulmia, joita jokainen voi miettiä omalla kohdallaan. Miten jonkun maailmankuva voi olla niin vääristynyt. Sanojen takana täytyy olla tekoja. – ”Pimeä yö” on ihan oikea käsite valaistumisesta tai yliluonnollisesta esiintulosta. Kun päästään albumin teemoihin, mies alkaa on suoltaa pitkiä, kierteleviä ja kaartelevia monologeja, joissa ei ole päätä eikä häntää. Kun koko elämä vilisee silmien edessä minuutin aikana, se on melkoinen isku vasten kasvoja. Olen joutunut ottamaan paljon paskaa niskaani vihaajilta ja trolleilta, etenkin sosiaalisessa mediassa. Turnerin tajunnanvirrasta ei saa painotai edes lukukelpoista tekstiä, joten mennäänpä eteenpäin. – Tajusin, ettei elämäni tule olemaan ennallaan enää koskaan. – Viime vuosina olen sukeltanut entistä syvemmälle tunteisiini ja tilanteisiin, jotka ovat varmasti tuttuja monille muillekin. Mutta se on antanut minulle vain enemmän voimaa! Kirouksesta on tullut siunaus. – Melodiat ovat todella merkityksellisiä, mutta silti rokkaavia. – Peter on lahjakas ja loistava siinä mitä hän tekee, ja hänen tyylinsä on hyvin erityinen. Yritän saada ihmiset heräämään ja tajuamaan, että jotain täytyy tapahtua. Mielestäni musiikin ja taiteen tarkoitus on, että sillä voi puhutella ihmisiä ja herättää heissä tunteita. Hetki oli täydellinen, sillä tarvitsemme näinä aikoina enemmän aitoutta. – Jos kirjoitan kappaleita henkilökohtaisesta voimasta ja siitä, kuinka täytyy olla peloton, minun täytyy toimia niin itsekin. Haluan toimia esimerkkinä, inspiroida ja motivoida ihmisiä, jotka kamppailevat tällaisten asioiden kanssa. – Esimerkiksi Belly of the Beast on hyvin poliittinen kappale. Rankkaa tekstiä Belly of the Beast kertoo laulajan mukaan asioista, joita ”me kaikki” koemme jokapäiväisessä elämässämme. – Tämä on aina ollut avoin salaisuus, jota en ole yrittänyt peitellä mitenkään. Kaiken nähneeksi ja kokeneeksi, 46-vuotisen uran tehneeksi artistiksi hänellä on yllättävän vähän sanottavaa musiikista. He ottavat ensin vähän, sitten hieman enemmän, kunnes yhtäkkiä, kun et odota sitä lainkaan, olet vankilassa! Se on totuus. Se on tietysti luonnollista. Voit kävellä ulkona ja jäädä rekan tai auton alle. Lopputulos on eräänlainen avioliitto, silta kahden tyylin välillä, joka esittää kummankin parhaat puolet. Suurin osa ihmisistä pelkää olla oma itsensä, sillä he tuntevat, etteivät kuulu joukkoon. Olemme todella tyrannimaisen vallan alla. Päätin, että hitot tästä
21
Ei sentään Turneria katsomassa. En voi kuin nauttia tästä tilanteesta. Niitä riittää, mutta enimmäkseen haluan keskittyä uuteen albumiini. Jopa yksi suosikeistani, enkä sano näin vain huvikseni! Laulaja ei pidä mahdottomana, että jatkaisi soololevyjen tekemistä tämän albumin ja kiertueen jälkeen. Teen töitä elääkseni, ja jokaisen on ansaittava rahansa jostain. En tiedä, minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Sellainen on aika lapsellista! – Kun elän terveemmin, laulan paremmin. ”Jos kirjoitan kappaleita henkilökohtaisesta voimasta ja siitä, kuinka täytyy olla peloton, minun täytyy toimia niin itsekin. Suunnitelma vaikuttaa hieman epäloogiselta. Ajatus coverien vetämisestä ei innosta. – Voin vain toivoa, että ihmiset tykkäävät albumista ja saavat siitä irti enemmän kuin odottivat. Rainbowja Purple-tribuuttikeikat eivät kiinnosta minua yhtään, en haluaisi vetää niitä, mutta ihmiset vaativat nostalgiaa. Turner esiintyi tänä vuonna myös Tuskassa Rainbow-erikoissetin merkeissä. Pysytään siis tässä hetkessä. Solisti kertoo, että on nähnyt yhä joitakin pilkkaavia kommentteja. Niitä biisejä ei ole soitettu livenä välttämättä ikinä, tai niitä on valikoitu niukasti. – Minulta on kysytty, miten aion tehdä sen, sillä keikat ovat yleensä 45-minuuttisia ja pelkästään tämä albumi on 50-minuuttinen. Tällä hetkellä pystyn esittämään kaiken sen, mitä olen laulanut aiemmin, ja jopa enemmän. Luvassa on täysin uudenlainen ohjelma ja show. Nuorempana elin sex, drugs and rock’n’roll -ideologian mukaan, mutta nykyisin en enää lainkaan. Olen käynyt vuosien varrella joka puolella maata, ja minulla on ystäviä kaikkialla Oulusta Tampereelle. – Olen käynyt Suomessa vuosien varrella lukemattomia kertoja. Ajattelin, että positiivisia reaktioita tulisi ehkä 60–70 prosentilta ihmisistä, mutta niitä on tullut 99,9 prosentilta! Se kertoo siitä, että maailma on muuttunut hieman. Mitä luusereita! Ehkä he asuvat yhä vanhempiensa kanssa. – Olen lukenut joitakin kommentteja huvikseni, sillä ne ovat niin typeriä. – Minulla on tietysti hyviä muistoja ajoista noiden bändien kanssa. Hän ei kuitenkaan halua suunnitella tulevaisuutta liian pitkälle. Vaikka mies on jo iäkäs, terveelliset elämäntavat ovat auttaneet häntä pitämään äänensä hyvässä kunnossa. – Suomessa on aivan mielettömän hienoa esiintyä, sillä se on oikea rokkimaa ja ihmiset ovat aidosti meiningissä mukana. Se hitti vain käy vuosi vuodelta vanhemmaksi. Voin yhä vetää orkesterikeikkoja ja esittää Rainbow’n ja Purplen biisejä, mutta soolotuotantoni on nyt ensimmäinen prioriteettini. – Tuki ja rakkaus on ollut aivan mieletöntä, ja otan sen vastaan nöyränä. Suomi on mahtava maa. Ihmiset ovat myötätuntoisempia kuin uskoisi. Sanotaan, että kun tekee yhden hitin, sen soittamista on jatkettava loputtomasti. – Elämäntyylini on muuttunut rauhallisemmaksi. Turner on saanut paljon lämmittävää palautetta ja kehuja rohkeasta päätöksestään. Usko minua, siitä tulee aivan mieletöntä! Tarkemmin kysyttäessä Turner kertoo, ettei tiedä, tekeekö hän jatkossa enää tribuuttikeikkoja. – Kun katsoo tätä maailmantilannetta, kuka tietää, mitä tulee tapahtumaan! Tällä hetkellä aion miettiä ainoastaan uutta levyä ja antaa sille 110-prosenttisen panokseni. Tälläkin keikalla sain mahtavan vastaanoton ja yleisö rakasti meitä. En nakkaa paskaakaan. Positiivisten reaktioiden määrä yllätti laulajan täysin. Voin vain jatkaa eteenpäin elämässäni ja tehdä sitä, mikä on itselleni tärkeää. En ole täysi absolutisti, mutta olen vähentänyt juomista reippaasti enkä ryyppää enää mitään övereitä. – Ehkä silloin tällöin, en tiedä. Tämä on hienoa aikaa elää. Heidän täytyy vain avata mielensä ja sydämensä ja löytää musiikista jotain, mikä resonoi heissä. Nämä tyypit ovat niin arvottomia, etten halua puhua heistä enempää. Näillä ihmisillä on varmasti aivan järkyttävän surullinen elämä. – Kukaan ei voi kertoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä. Olen pahoillani, en pysty pelastamaan heitä! Ei enää covereita Joe Lynn Turner aikoo keikkailla ensi vuonna pidemmän kaavan mukaan, ja siis nimenomaan uuden albuminsa tiimoilta. Päätin, että on aika kaivaa settiin raskaampaa materiaalia vanhoilta soololevyiltäni. Häntä on esimerkiksi kehotettu laittamaan peruukki takaisin päähänsä. – En oikein näe, että I Surrender ja Street of Dreams sopisivat tähän kuvioon. Paikalla oli 16 000 tai 20 000 ihmistä! Siis ehkä Tuskassa ylipäänsä. Sanojen takana täytyy olla tekoja.” 22. Laulamista Turner aikoo jatkaa joka tapauksessa, olivat kappaleet mitä hyvänsä
0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi UK:ssa valmistetut legendaariset putkivahvistimet sekä kitaristeille että basisteille. RO CK ER VE RB 50 M KI II AD 20 0B M KI II. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh
– Tein tällaista musiikkia, koska sen säveltäminen teki minut iloiseksi, Devin sanoo hymyillen. En ole aina ollut sellainen. Mutta ollakseni täysin rehellinen minulla ei olisi ikimaailmassa ollut sisälläni Devin Townsend halusi luoda kaoottiseen maailmaan jotain kaunista. – Kun olin nuorempi, pysähtyminen merkitsi minulle periksi antamista. Viisikymppisenä saa olla luvan kanssa joskus vähän itsekäs. Ymmärrän sen hyvin. – Jos olen lasteni tai kaverieni kanssa ostarilla, muut ovat valmiina kiertämään kauppoja. Minä taas ehdotan, että voisimme mennä kahville ja istumaan jonnekin. – Viisikymppisyys on ihana asia ja täysin aliarvostetussa maineessa nelija kolmikymppisyyteen verrattuna, Devin virnuilee videopuhelun ruudulla työhuoneensa uumenista. Jotain sellaista, mikä tuntui nuorempana vanhojen ihmisten jutulta. Ennen tapasin tehdä niitä velvollisuudentunnosta. Mikä on keski-ikäisin asia, josta pidät tätä nykyä. Sen sijaan Lightwork paistattelee toiveikkuuden ja valoisuuden keskipisteessä. – Sillä saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, etten oikeasti halunnut kohdata itseäni tai käsitellä tiettyjä asioita. Aivan varmasti jonkun sellaisen mielestä, joka on joskus tavalla tai toisella hyötynyt siitä, etten ymmärtänyt rajojani. Kun aloin lähestyä viidenkympin rajaa, päätin että joskus on hyvä pysähtyä ja pitää hetken aikaa turpansa kiinni. Uskomatonta kyllä minullakin on sellaiset. – Istuminen! Devin tokaisee jälleen valtava hymy kasvoillaan. Tai vaikka ollakseni mieliksi jollekulle. – Tekeekö se minusta itsekkään vanhan paskiaisen. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, keski-ikäisyys on saavuttanut tämän ikinuoren, ikiluovan, ikituotteliaan ja ikienergisen kanadalaisen, joka on tehnyt uransa aikana musiikkia monen eliniän edestä. MAJAKKA PIMEYDEN KESKELLÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT PAUL HARRIES 24. Taidan olla niitä ukkoja, jotka virallisesti vanhukseksi tultuaan vain istuvat huoneen nurkassa murahtelemassa nykymaailmanmenoa. – Mihin tahansa menenkin, etsin ensimmäiseksi istumapaikan. Syntyi Lightwork, joka on viisikymppisen kanadalaisen onnellisimpia ja tasapainoisimpia albumeita, ihan kuin keski-iän kriisistä ei olisi tietoakaan. Jos minulle tarjotaan vaikkapa jättimäistä maailmankiertuetta ja se tuntuu tukalalta ajatukselta, en voi ajatella vain fanejani tai bändiäni. Ne ihmiset, jotka oikeasti välittävät siitä miten voin, ovat olleet vain iloisia siitä, että olen vaihtanut vaihteeni pienemmälle. – Näistä käsittämättömistä ajoista on syntynyt uskomaton määrä todella kitkerää, turhautunutta, vihaista ja aggressiivista musiikkia. Tällä saattaa kuulemma olla jotain tekemistä sen kanssa, että aina maahan kyykistyessään hänen polvistaan kuuluu ääni, joka muistuttaa aseen laukeamista. – Rakastan sitä, että mitä enemmän ihmiselle tulee ikää, sitä enemmän on sallittua olla tekemättä joitain asioita. Oli mentävä eteenpäin, tehtävä enemmän, saatava aikaiseksi jotain suurempaa ja oltava tuottelias. D evin Townsend on 50-vuotias. Pidän yhä tuotteliaisuudesta, mutta jossain vaiheessa tunnistin itsessäni piirteen, etten vain uskaltanut pysähtyä. Koin, että arvoni määrittyy sen mukaan, miten paljon saan aikaiseksi. Tällä albumilla eivät asusta pimeys ja viha. Ihan kirjaimellisesti! Suoraa puhetta Devinin järjestyksessään vaikka miten mones sooloalbumi Lightwork ei ole lainkaan sitä, mitä häneltä olisi voinut yli kahden vuoden poikkeusajan, maailmaa kuohuttavan sotatilan ja vastakkainasettelujen keskellä odottaa
”Koen, että voin saada enemmän hyvää aikaiseksi heijastelemalla asioita mahdollisimman henkilökohtaisesta kulmasta sen sijaan, että esittäisin ymmärtäväni yhtään, mitä helvettiä maailmassa tapahtuu.” MAJAKKA PIMEYDEN KESKELLÄ 25
Mietin vain, että voi helvetti, miten heillä on energiaa möyhötä asioista noin valtavalla voimalla, kun itse huomasin reagoivani kaikkeen tapahtuneeseen päinvastaisesti. Suodattamattomasti. – Lightworkillä kirjoitin tekstejä, jotka eivät varmasti ole kovin tavallisia metallimusiikissa ja ensimmäinen ajatus saattaa hyvinkin olla, että tämä on pateettisinta sontaa, mitä kukaan on ikinä suoltanut, mutta... Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että puhuttiinpa sitten äärimmäisen vihaisesta tai iloisesta musiikista, monet muusikot ja bändit käyttävät liian paljon ja liian monimutkaisia metaforia sen sijaan, että sanoisivat asiat suoraan. 26. – Olen itsekin taistellut näiden asioiden kanssa vuosikymmeniä. – Jos puhut metallimusiikissa meditaatiosta tai rakkaudesta tai äidistäsi, alitajunta pistää heti vastaan ja yrittää väittää, ettei tällaisista asioista todellakaan voi puhua tällaisessa musiikissa, Devin sanoo hekottelun kera. Tuo kaikki on jotain, mitä aidosti tunnen. Jokin kappale on lähtenyt syntymään täysin suodattamattomasta fiiliksestä, ja kun biisi on valmistunut, se on saanut ympärilleen vuorenkokoisen konseptin tai vielä suuremman sovituksen. – Kun kuuntelin nuorena metallia, siinä ei ollut mitään sääntöjä. Minä vain koen, että voin saada enemmän hyvää aikaiseksi heijastelemalla asioita mahdollisimman henkilökohtaisesta kulmasta sen sijaan, että esittäisin ymmärtäväni yhtään, mitä helvettiä maailmassa tapahtuu. Se alkuperäinen fiilis on jossain syvällä kaiken sisällä, ja vain minä tunnen sen. – Luin juuri jonkun bändin lehdistötiedotteen, jossa sanottiin, että heidän albuminsa on tarkoitus herättää koko ihmiskunta, sanoa miten asiat ovat ja muuttaa maailmaa. Koko genre oli keksitty sitä varten. – Joku ajattelee varmasti, että olen se naiivi tyyppi, joka ummistaa silmänsä maailman ongelmien edessä, mutta en kokenut asiaa niin. Sittemmin vapaus tuntuu vajonneen siihen, että on kyllä täysin hyväksyttävää rienata kristittyjä tai kehua vähän Saatanaa, mutta jos aikoo sanoa, että tuntee olonsa epävarmaksi ja rakas äiti on auttanut sen yli, niin ei saisi tehdä. oikeanlaista energiaa tehdä jotain otsa kurtussa mikrofoniin huutaen
Osa kauniista kappaleista meinasi ajautua väärille urille, jolloin menin takaisin studioon, kuuntelin niitä ja ajattelin, että haluan oikeasti vain istua, juoda kupin kahvia ja nauttia musiikista. – Olisi hulluutta elää pelkässä vihassa ja sulkea kaikki muu pois. Arvuuttelin vuosikausien ajan, olinko se minä vai aineet, jotka silloin puhuivat, ja kesti kauan ymmärtää koko asiaa, koska häpesin. Ainakin tarvitsen vähän rauhaa, synthwaveä ja kahvia ennen Morbid Angeliä, hah hah! ”Jos haluaa ymmärtää pimeintä musiikkia yhtä lailla kuin valoisinta, ei voi sulkea toista pois. Olen tehnyt niin monta levyä siten, että minulla on ollut täysi kontrolli kaikesta, että oli vaikeaa mukautua työskentelemään rinta rinnan tuottajan kanssa ja oikeasti kuunnella häntä. Missään Devinin tekemisissä ei tunnu olevan tuumaakaan mielipuolisuutta tai laskelmointia. Kyseessä on kuulemma Strapping Young Ladin Alienin (2005) ja Infinity-soolon (1998) ohella yksi hänen vaikeimmista levyistään. Ollessani parikymppinen kippasin pääni toistuvasti täyteen psykedeelisiä huumeita ja pilveä. Tein oman osuuteni sekavuudesta The Puzzles -albumilla [2021], joka oli omanlaisensa reaktio sekin, mutta nyt... Kun avaan keskustelun aiheesta, Devin nauraa ensin pitkään ja sanoo, että itse asiassa allekirjoittaa lempinimen. Monissa kommenteissa on ihmetelty samaa asiaa: onpas tämä suoraviivainen ja tavallinen kappale, jossa ei tapahdu tarpeeksi ja ole kylliksi erilaisia kulmia. Kun Devinin itseironisen sydämellistä juttelua on kuunnellut puolen tunnin ajan, ei voi kuin kummastella mielessään, että mies tunnetaan ympäri maailmaa lempinimellä ”Hullu tiedemies”. – Kun pystytimme uusimman version studiostani, teimme oikein laskelmia, miten ääniaallot käyttäytyvät tällaisessa tilassa ja mikä on ihan tieteellinen totuus sen suhteen, miten ääni toimii siellä. – Pidän todella paljon äänen tieteestä, jos tiedät mitä tarkoitan, Devin virnistää ja tarkentaa viittaavansa siihen, että hän keskittyy musiikissa ennen kaikkea tunteeseen, mutta on samalla täysiverinen teknologianörtti. Aika monta kertaa kävi niin, että hän kehotti minua palaamaan version tai parin verran taaksepäin, koska tavoittelemani suodattamattomuuden tilalle meinasi tulla yliajateltua mutkikkuutta. – Jos haluaa ymmärtää pimeintä musiikkia yhtä lailla kuin valoisinta, ei voi sulkea toista pois. Muutama niistä, kuten Heartbreaker ja Dimensions, syntyi aika monikerroksisina, ja annoin niiden pysyä sellaisina. Olen tehnyt levyjä myös siten, että luotan täysin mutuun, mutta myöhemmin olen tajunnut äänen tieteen olevan osa minua. – Meinasin ylikirjoittaa monet kappaleista. – Juuri nyt elämäni on niin intensiivistä ja täynnä eräänlaista keski-ikäisen arkielämän ruuhkavuosien sumaa, että jos siihen yhdistyy vielä järjettömän maailman hulluus, en todellakaan halua sekoittaa tätä kaikkea lisää musiikillani. – Se ei ollut helppoa. Sekopäistäkö. Nyt halusin kirjoittaa suoraan. Olivatko Lightworkin sävellykset, jotka ovat pääosin kuulijan avosylin luokseen kutsuvia ja paljastavat todellisen luontonsa heti, helpompia säveltää kuin monimutkaiset ja monikerroksiset proge-eepokset. Uskon, että tehdäkseen äärimmäisen brutaalia ja aggressiivista musiikkia säveltäjän on oikeastaan oltava sisimmässään herkkä ihminen, joka uskaltaa tuntea paletin toisenkin laidan. En kykenisi elämään elämää, jossa pistäisin ensimmäiseksi aamulla Morbid Angelin soimaan ja illalla kuuntelisin sitä tuutulauluksi. – Minä vain tein musiikkia sillä ajatuksella, etten ymmärrä yhtään mitä maailmassa tapahtuu, en tiedä mitä se saa minut tuntemaan, ja olen siksi hämmentyneempi kuin koskaan elämässäni. Sanoin ja tein paljon asioita, joita voisi kutsua hulluudeksi. Koen kaikki elämän laidat niin voimakkaasti, etten pystyisi mitenkään käsittelemään syvimpiä tunteita ilman toista puolta. – Aivan kuten minusta tuntui, etten voi tuoda pimeään maailmaan lisää pimeyttä, en pysty käsittämään, miten kukaan voi tehdä nyt monimutkaista musiikkia, kun maailma on tarpeeksi monimutkainen muutenkin, Devin hämmästelee. Laskelmoituako. Sehän on kuin sosiopatiaa. – Se oli terapiaa. – Elämäni oudoin juttu on ehkäpä se, että luomuksistani on tullut sitä tyynempiä, mitä monimutkaisemmaksi asiat ovat muuttuneet. – En ole ajatellut näin ennen kuin juuri nyt, mutta voi olla, että olen toiminut koko elämäni jonkinlaisen yin ja yang -asetelman kautta, hakenut tasapainoa, mutta tapauksessani tuo vaatii aina ääripäitä. – Nyt minulta on kysytty melkein joka haastattelussa, mitä oikein tarkoitan tällä kaikella, ja ihmisille tuntuu olevan täysin mahdotonta käsittää, että tarkoitan täsmälleen sitä mitä sanon. Yliajattelemisen kirot Devin kertoo julkaisseensa juuri kappaleen nimeltään Call of the Void. Se olisi oman ihmisyyden kieltämistä. Puoliksi. Moni on tuntunut olleen jopa hieman pettynyt, että tällä musiikilla ja näillä sanoilla ei yksinkertaisesti ole sen syvällisempää piilomerkitystä. – Minua on pidetty epätasapainoisena sekopäänä, koska olen tehnyt kappaleita kuten Shitstorm ja Oh My Fucking God ja toisaalta albumeita kuten Snuggles ja Lightwork. – Syy, miksi olen tehnyt kaikkea tätä musiikkia on se, että olen todella herkkä ihminen. – Jos ihmisen tunne-elämällä on olemassa tietty määrä kaistaa, aivan kuin internetillä, niin ainakaan oma kaistani ei olisi riittänyt säveltämään 20-minuuttisia monimutkaisia sekoilukappaleita. GGGarth takasi, ettei albumi ajautunut pimeyteen, vaan pysytteli siinä valossa, jota lähdin tavoittelemaan. – Sen sijaan hulluudesta taidan irtisanoutua. Se olisi oman ihmisyyden kieltämistä.” 27. Yritin kirjoittaa kappaleet nopeasti, jotta ne olisivat todella intuitiivisia. Kerroin tuottajalleni GGGarth Richardsonille, mitä kappaleilla tavoittelen. Kun olin nuorempi, elämässäni ei tainnut olla tarpeeksi draamaa, joten loin sitä itse omilla sekoiluillani ja sekopäisellä musiikillani. Monen mielestä nämä ääripäät eivät ole sukua toisilleen ja tasapainoinen ihminen tekisi vain jompaakumpaa. Taisin ajatella, että koska pimeyttä ei ole tarpeeksi, tehdään sitä itse. Siksi raskain tekemäni musiikki on todella raskasta ja kevein todella kevyttä. – Päinvastoin! Yksikään tämän levyn kappaleista ei syntynyt helposti, Devin nauraa
Aurinko paistaa täydeltä terältä, ihmiset hymyilevät leveästi ja tasokas raskas rock soi kahden lavan täydeltä. TEKST I TIMO ISOAH O KUVA T TRAV IS SHINN 28. E lokuu 2022. Laulaja Randy Blythe on nimittäin väsynyt eikä tunnu olevan kovin kiinnostunut haastattelun tekemisestä. En millään haluaisi kuulostaa tympeältä vanhalta jäärältä, mutta minkäpä teet, Blythe naurahtaa. Amer ikkala isrykm entti Lamb of Godin fanit elävät varsin hyviä aikoja . – Olen totta kai hirveän iloinen, että Lamb of God pääsee taas rundaamaan vaikeiden aikojen jälkeen. Hänellä on nimittäin tapana päästä vauhtiin haastattelun edetessä. Milloin me edes olimme edellisen kerran Euroopan kamaralla. Paluu todellisuuteen koittaa pian, sillä festarikiertueella olevan Lamb of Godin takahuonealueen yllä leijuu hieman synkempiä pilviä. Täytyy todeta, että asiat voisivat olla juuri nyt kehnomminkin. Eikä siinä kaikki : yhtye tekee marra skuus sa paluu n suom alaisil le konse rttilav oille. Knotfest, Turku. Onneksi hän on varsin tuttu mies jo vuosien takaa, joten suurta syytä huoleen ei ole. Ärhäk kä ja kiukku inen Omen s, bändi n toinen studio album i kahte en vuote en, on juuri ilmest ynyt. En ole enää mikään poikanen, ja jos unet jäävät monena yönä todella vähiin, pinna alkaa kieltämättä kiristyä vähän turhankin paljon. Hemmetti soikoon, siitähän on vierähtänyt vuosia! – Mutta nämä perkeleen aikataulut, kun joudumme liikkumaan pääosin lentokoneella ja vaihdamme maata melkein päivittäin..
Alexi toi minulle erään kerran ison puukkosarjan, joka on edelleen kovassa käytössä. Aivan loistavia teriä.” 29. Kuten kerroimme tiedotteessa, hänen täytyi jäädä kotiin perheensä luokse. Jos asiasta etsitään positiivisia puolia, niin ainakin Adlerin paikalle saatu muusikko kuuluu ykköskastiin. Voi kuulostaa turhankin dramaattiselta, mutta olisin todennäköisesti kuollut, jos olisin jatkanut rymistelyä vanhaan malliin. – Monissa Lamb of Godin biiseissä on aivan helvetin mutkikkaita kitaraosuuksia, mutta Philillä ei ole ollut mitään vaikeuksia juttujen haltuun ottamisessa. Eihän se toki minkäänlaisena yllätyksenä ole tullut, sillä Philin takavuosilta löytyy monenlaisia pestejä. Esimerkiksi se pikimusta, mutta samalla pirun älykäs huumori oli jotakin aivan suurenmoista, Blythe sanoo. Philillä taisi olla lentomatkan verran aikaa opetella Slayerin livesetti, ja sitten he nousivat lavalle – ilman yksiäkään treenejä. – Se on totta. Niiden mukaan Adler ei ole halunnut ottaa koronarokotusta, eikä matkustaminen ole sen takia mahdollista. Kitaristi Willie Adlerin on ilmoitettu jättäneen rundin väliin pakottavien perhesyiden vuoksi, mutta amerikkalaiskollegojen haastatteluissa on kerrottu myös toisenlaista versiota. – Sen verran saa olla, mutta ei yhtään enempää, laulaja sanoo. No, se on ainakin varmaa, että olisin todella huonossa kunnossa, jos entinen meininki olisi jatkunut pitkään. Sen enempää sanottavaa minulla ei ole. – Kun rundaa maailmalla vuosien ajan, törmää lukemattomiin kollegoihin. Tai ei ainakaan helppoa. Kovin tapaus oli ehkä se, kun hän asteli Gary Holtin paikalle Slayerin jäähyväiskiertueella... Prosentteja löytyy 0,5. ”Tykkään retkeillä, ja suomalaiset puukot ovat osoittautuneet maailman parhaiksi. [Entinen Machine Head -mies] Phil Demmel on vanha ystävämme ja paikkasi tyylikkäästi myös basistiamme John Campbelliä, kun hän joutui taannoin jättämään väliin muutaman konsertin, Blythe sanoo. Garyn isän vointi muuttui huonoksi nopeasti ja hänen piti lähteä kotiin kesken Euroopan-kiertueen. Viidesosa Lamb of Godin ydinryhmästä ei ole saapunut Eurooppaan lainkaan. Aikamoista! Paras päätös Seuraavaksi Blythe kävelee backstage-tilan kulmauksessa olevalle jääkaapille ja nappaa kouraansa oluen. Juhliminen oli tunnetusti melko railakasta esimerkiksi silloin, kun Lamb of God ja Children of Bodom päätyivät samoille kiertueille. Sillä hetkellä aika monen kaverin kädet olisivat tutisseet, mutta Phil veteli Slayerin biisejä kuin vanha tekijä. – Willie ei tosiaan ole nyt mukana, ja kunnioitamme hänen päätöstään. – En ole ollut humalassa noin kahteentoista vuoteen, ja juomisen lopettaminen on luultavasti ollut paras päätökseni koskaan. Children of Bodomin tyypeissä oli jotakin erilaista verrattuna melkein kaikkiin muihin bändeihin..
Tämä planeetta on tulessa niin monin tavoin, Blythe tuhahtaa. Omens-albumi on nyt ilmestynyt. Rakennetaan mainitusta retkeilystä aasinsilta kohti korona-aikoja. Viisi vuotta myöhemmin ilmestyi Lamb of God... Kymmenisen vuotta sitten, kun minut heitettiin ikivanhan prahalaisen vankilan tyrmään ja jouduin olemaan tutkintavankeudessa yli neljäkymmentä päivää mahdollinen syyte kuolemantuottamuksesta niskoillani... – Omens on todella kiukkuinen ja vihainen levy. Aivan loistavia teriä. Alexi toi minulle erään kerran ison puukkosarjan, joka on edelleen kovassa käytössä. – En ehkä varsinaisesti keräile, mutta en todellakaan pistä pahakseni, jos niitä tulee vastaan, Blythe naurahtaa. Homma eteni sitten siihen pisteeseen, että minä käytännössä muutin Bodomin kiertuebussiin, sillä parhaat bileet olivat poikkeuksetta siellä. Ehkä Trump valitaan uudelleen. – Entä miltä meidän tulevaisuutemme näyttää. – Jotkut tulivat sanomaan pahimman pandemian aikana, että sinulla on varmasti henkisesti todella vaikeaa, kun bändi ei pysty kiertämään. Tykkään ulkoilun lisäksi esimerkiksi valokuvaamisesta ja kirjoittamisesta. Blythe oli eri mieltä – ainakin jonkin aikaa. Ja niin kävi, että löimme alustavan levysuunnitelman lukkoon. Laulajan uupumus tuntuu kadonneen jonnekin toiseen ulottuvuuteen ja tarinaa tulee vanhaan tuttuun Blythe-malliin. Tiesin toki ennestään, mitä kulissien takana takavuosina tapahtui, mutta kyllähän sen haastattelun lukeminen avasi omiakin silmiäni. Sitten kun seuraavan illan keikka oli alkamassa, kiertuemanageri tuli herättämään: ”Randy, kohta pitäisi taas lähteä vetämään.” Ja sitten sama ralli alkoi uudelleen. Päässäni kumisivat bändin lyriikat tyyliin ”I don’t want to be here in your London dungeon / I don’t want to be here in your British hell!” Planeetta tulessa Tässä vaiheessa haastattelua on takana ehkä vartin verran. – Samaan aikaan ymmärsin Williä ja Markia [Morton, kitara] oikein hyvin. Meillä oli kieltämättä aivan älyttömän hauskaa, mutta eihän sellainen meno voinut jatkua kovin pitkään, sillä se oli äärimmäisen kuluttavaa niin henkisesti kuin fyysisesti. Lamb of Godin maailmassa ei ole toki koskaan ollut kovin aurinkoista, mutta nyt uskoni alkaa loppua ihan oikeasti. Vaikka olin alkuun hieman vastahankainen levyn suhteen, minusta tuntuu hemmetin hienolta, että ”Vaikka itse sanonkin, koen löytäneeni Omensin laulusuorituksiin aivan uudenlaista intensiteettiä ja raivokkuutta. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, etten laulanut korona-aikana pitkään aikaan yhtään mitään.” 30. Kun Lamb of Godin kiertuekoneisto joutui pysähtymään, sinulla ei tainnut olla vaikeuksia keksiä tekemistä. – Katsotaanpa. Kun sitten keskustelimme yhtyeen tulevaisuudennäkymistä joskus syksyllä 2020, kummastelin orkesterin muille herroille, että miksi ihmeessä meidän täytyy kiirehtiä levyn kanssa. Nähtävästi ei, ja jokaisen sukupolven pitää ottaa omat harha-askeleensa. Julkaisimme VII: Sturm und Drang -levytyksen 2015. Toinen kirjani on ollut työn alla jo pitkään. Voi jumalauta! Eikö ihmiskunta koskaan opi. Siirrytään siis haastattelun varsinaisen aiheen äärelle. Ehkä Putin onnistuu tuhoamaan meidät kaikki. – Lopulta kävi niin, ettemme päässeet kiertämään sen levyn jälkeen lainkaan. Juhlimme monesti aamuun asti, ja bussissa olikin sitten ihan hiljaista koko päivän ajan. – Julkaisimme Lamb of God -nimikkolevyn keskikesällä 2020. No, ihan niin hienosti asiat eivät tietenkään menneet, laulaja naurahtaa. He nimittäin tuntuvat kirjoittavan uutta materiaalia koko ajan, olipa maailmassa pandemia tai ei. Ikävää on toki se, että joskus ne sattuvat olemaan tuhoisampia kuin jonain muina aikoina. – Ei todellakaan. Ja kun kitaristit säveltävät tuoreita juttuja, heidän katseensa kääntyvät väistämättä kohti seuraavaa levyä. – Ei mennyt kauankaan, kun meistä tuli todella hyviä ystäviä. Jutun otsikko taisi olla jotakin tyyliin "The secret of Children of Bodom". – Ja arvaapa mitä. Harmillista tässä ajatuksessa on, että minä en pidä studiossa työskentelemisestä yhtään! Lamb of God piti palaverin, jonka tuloksena yhtye päätti ryhtyä työstämään uutta albumia. – Tykkään retkeillä, ja suomalaiset puukot ovat osoittautuneet maailman parhaiksi. Ajattelimme, että saatamme hyvinkin väistää pandemian pahimmat karikot, kunhan lykkäämme albumia eteenpäin muutamalla viikolla. Jossakin vaiheessa minusta tuntui suunnilleen siltä kuin olisin joutunut Misfitsin biisin sisälle. No, se voi kirjoittaa uusia biisejä ja nauhoittaa niitä. – Kun tieto Alexin kuolemasta tuli, olin pitkään hyvin surullinen. Voi saatana, mitään sellaista ei pitäisi koskaan tapahtua! – Tsekkasin taannoin syvähaastattelun, jonka Bodom-kolmikko [basisti Henkka Seppälä, rumpali Jaska Raatikainen ja kosketinsoittaja Janne Wirman] antoi viime keväänä. Kun tuollainen äärimmäisen lahjakas kaveri poistuu keskuudestamme vain nelikymppisenä... Mitkä ovat rockbändin vaihtoehdot, kun tien päälle ei ole asiaa. Voi helvetti, silloin minulla oli ihan oikeasti vaikeaa! Blythe pitää pienen tauon. – Se kokemus oli niin pirun surrealistinen... No, sanonpa tämän: minulla ei ollut yhtään vaikeaa. Se suunnitelma myös piti. Keräiletkö edelleen suomalaisia puukkoja. Alun perin sen piti ilmestyä hieman aiemmin, samana keväänä, mutta päätimme siirtää julkaisun kesäkuulle
No, eivät sentään kokonaisia ykkösottoja, mutta ei niitä alettu hioa mitenkään liikaa. – En mitenkään. Otetaanpa pöydälle vielä yksi orkesteri. Hah hah! 31. Mustaine toi versioon oman kulmansa, sillä hän hoiti osan kappaleen lauluosuuksista. Kun sitten tuli aika taltioida uusi biisejä, annoin yksinkertaisesti palaa sydämeni pohjasta. Darryl kieltäytyi saman tien. – Coverien tekemisen paras puoli liittyykin vaivattomuuteen. – Meidän piti lähteä yhteiselle State of Unrest -kiertueelle jo syksyllä 2020, mutta rundia on varsin tunnetuista syistä jouduttu siirtämään pariinkin otteeseen, Blythe avaa. Sen kanssa Lamb of Godilla ei ole sinänsä tekemistä – ainakaan juuri nyt –, mutta jos Lamb of Godia on vuosien mittaan verrattu johonkin, niin Panteraan. – Teimme sitten kiertueen kunniaksi samannimisen biisinkin. Omens on nyt julkaistu. Kyllähän sen ymmärtää. Lamb of God ja Dave Mustainen rykmentti kiersivät ympäri Pohjois-Amerikkaa viime keväänä, ja tämäkin rundi sai oman tunnusbiisinsä, kun Lamb of God julkaisi ennen kiertuetta oman versionsa Wake Up Dead -biisistä. Ja Omens, vittu, kohtelee sitä juuri niin tylysti ja kovakouraisesti kuin pitääkin. Saatamme toisinaan keskustella ideoiden taustoista, mutta osa Markin tarinoista on sellaisia, ettei minulla ole juurikaan hajua, mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat. – Ja vaikka itse sanonkin, koen löytäneeni Omensin laulusuorituksiin aivan uudenlaista intensiteettiä ja raivokkuutta. Et mitenkään. Halusin palavasti tietää, mistä he ovat aikoinaan kaivaneet inspiraatiota. Yhtye pisti kaikkien uusien biisien pohjat purkkiin livenä – ensimmäistä kertaa uransa aikana. Nauhoitin nimittäin omat osuuteni samalla kun valmistelin Omensin lauluja, ja homma oli osaltani purkissa hyvin nopeasti. Uudenlaista intensiteettiä Kun uudet kappaleet olivat valmiina, Lamb of God vetäytyi losangelesilaisen Henson Recording -studion uumeniin pitkäaikaisen luottotuottajansa Josh Wilburin kanssa. Toisin sanoen Kreator tuo mukanaan väkeviä eurooppalaisia thrash-mausteita, ja me tyrkkäämme soppaan modernimpaa amerikkalaista ajoa. Olen saanut muutaman kerran kunnian nousta lavalle suosikkiyhtyeeni Bad Brainsin kanssa. – Perustelen hieman. Ja kun vastapäätä sattuu istumaan Randy Blythe, Panteran paljon puhutusta paluusta ei tietenkään voi olla kysymättä. Olen toki sydämeltäni vähän enemmän punk kuin metal, mutta tämän kappaleen versioiminen oli todella miellyttävää. Lopputulos on aika hieno. Intensiteetti nousee monin tavoin uudelle tasolle, kun näet ja tunnet muiden räimivän samaa biisiä samassa huoneessa, eikä sinun tarvitse tuijottaa jotakin tietokoneruutua omassa yksinäisyydessäsi, Blythe toteaa. Kirjoitan varsin ison siivun lyriikoista, mutta myös Markilta tulee paljon tekstejä. Toisin sanoen minäkään en aina tiedä, mistä Lamb of Godin kappaleet kertovat! Hienoja kunnianosoituksia Mennään sitten hieman toisenlaisten tarinoiden äärelle, sillä nythän on niin, että Lamb of Godin viime aikojen touhuista on helppo vetää suuntaviivoja parin mielenkiintoisen kollegankin suuntaan. Ja tosi vaivatonta. – Wake Up Dead on klassinen metallibiisi. Ja jos Lamb of God lähtee tekemään tarkoituksella kunnianosoitusta jonkin kovan yhtyeen hienolle biisille, emme myöskään halua sovittaa kappaletta liikaa. – Pantera. Tätä aihetta en suostu kommentoimaan. – Taltioin omat lauluosuuteni vasta soittopohjien päälle, mutta minullekaan ei jäänyt epäselväksi, että bändin jätkät tykkäsivät tästä uudesta nauhoitustavasta kovasti. Sinä olet kuunnellut Bad Brainsia teini-ikäisestä asti ja sinulla on aivan omia ajatuksia teksteistämme. Ja se olisi todella surkeaa.” Kun mietin asiaa hetken, olin täsmälleen samaa mieltä. Taitaa ylipäänsä olla niin, että lähdemme tekemään näkemyksiä vain sellaisista biiseistä, joita ei tarvitse vääntää uusiksi, laulaja nauraa. Kun kappale on jo olemassa, sitä ei tarvitse kirjoittaa. Aloitetaanpa Kreatorista, jonka kanssa Lamb of God saapuu Ouluun ja Helsinkiin marraskuun loppupuolella. Tätä maailmanaikaa pitää nimittäin kohdella sen ansaitsemalla tavalla. Erään kerran juttelin pitkään basisti Darryl Jeniferin kanssa ja pyysin häntä kertomaan tarkemmin muutamien kappaleiden sanoituksista. Avaisitko hieman sanoitusten taustoja. – Pahoittelen syvästi, mutta minun täytyy vastata tähän kysymykseen kliseellä: en halua avata tekstejä sen enempää, sillä en tahdo ohjata kuulijoiden ajatuksia ja tulkintoja mihinkään suuntaan. En siis todellakaan paljasta, mistä ne mielestäni kertovat, sillä koko juttu menisi osaltasi pilalle. Hän sanoi: ”Kuulehan Randy... Monet levyn lauluraidat ovat... Nostetaan esiin myös Megadeth. Useimpien kappaleiden nimet – To the Grave, Ditch, Vanishing, Nevermore ja niin edelleen – kyntävät syvällä ja selittävät sitä kautta itseään, mutta tulkinnanvaraisempiakin otsikoita – esimerkiksi Grayscale ja September Song – löytyy. Kreatorin Mille Petrozza ja Mark kirjoittivat kappaleen yhteistyössä, ja se soundaa periaatteessa juuri siltä, miltä sen kuuluukin soundata. – Jos haluat lisää perusteluja, täältä pesee. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, etten laulanut korona-aikana pitkään aikaan yhtään mitään
TEKSTI JUKKA KITTILÄ 32. ”Montako kertaa saan vielä nähdä kirsikan kukat?” pohtii Mirai Kawashima keväisin. Sighin kahdestoista levy on rehellinen tunnustus kuolemanpelosta. Levystä ei kuitenkaan tullut niin primitiivinen kuin Kawashima suunnitteli
Jokaisen niistä täytyy ylittää edeltäjänsä. Neuvon antoi eräs arvostelija Sigh-yhtyeen uuden albumin Shikin kuulijoille. En tietenkään aseta minkäänlaisia rajoitteita musiikillemme, mutta samaan aikaan sen on oltava metallia. Kun levy löysi kantavan teemansa, sävellystyö eteni vaivattomasti, kuin itsestään. – Jokainen levymme eroaa edeltäjistään ja seuraajistaan. Siksikin ne eroavat toisistaan. Kawashima julkaisi taannoin sosiaalisessa mediassa sarkastisen videoviestin, jossa hän kertoo odottavansa innolla Shikin aiheuttamaa vihaa ja pettymystä, kommentteja siitä, miten yhtye oli parhaimmillaan 1990-luvun alussa tai siitä, miten Imaginary Sonicscape (2001) on yhä paras Sighalbumi. – Jos mietin itselleni tärkeitä bändejä, monikaan niistä ei ole pystynyt ylittämään ensimmäistä levyään. – Pohdin ihan vakavissani, millaisia reaktioita Shiki herättää. Ei olisi helppoa tehdä toista Shikin tyylistä kokonaisuutta, joka nousisi sen tasolle. P O K O 33. Ymmärrän heitäkin, jotka vannovat ensimmäisen levymme Scorn Defeatin [1993] nimeen. Koen silti, että kaikissa niissä on jotain yhteistä. Jos kuulijaa vaaditaan hyväksymään muutos, kykeneekö artisti siihen myös itse. H yväksy muutos. Perusteltu neuvo. Temaattisilta lähtökohdiltaan levy on vahvasti henkilökohtainen: kaiken takana on Mirai Kawashiman tarve käsitellä omaa kuolemanpelkoaan. Johtohahmo, perustajajäsen ja multi-instrumentalisti Mirai Kawashima, johon Sigh henkilöityy, pohtii, mitä muutos pohjimmiltaan tarkoittaa. – Kaikkein tärkeintä minulle on, ettemme tee keskivertoja levyjä. Varmasti siinä on oma maaginen tunnelmansa, niin primitiivinen ja alkeellisesti soitettu kuin se onkin. Vuonna 1990 perustetun Sighin ydin on black metalissa, mutta japanilaisyhtyettä on luonnehdittu vuosikymmenet avantgardistiseksi. Varttuneen äärimetallia Sanalla ”shiki” on japanin kielessä monta merkitystä. Eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta kysehän ei ole puhtaasti siitä, millaisia levyt ovat, vaan vahvasti myös omasta henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta. Se voi tarkoittaa niin neljää vuodenaikaa, kuoleman hetkeä, seremoniaa, motivaatiota, väriä kuin orkesterin johtamista. Sigh keskittyy uudella levyllään kahteen ensiksi mainittuun. Myös psykedelialla, elektronisella musiikilla ja metallin eri alalajeilla on sijansa yhtyeen ilmaisussa. Levy levyltä muodonmuutoksia läpikäynyt Sigh on törmäyttänyt mustaa metalliaan japanilaiseen musiikkiperinteeseen. Pelkkää ilkikurista huumoria viesti ei ole. Siitä, milloin tutustui bändiin ja minkä levyn sattui kuulemaan ensimmäisenä
Ehkä Shiki on vastaus omaan kysymykseeni. – Kirsikankukat ovat hyvin japanilainen tapa katsoa elämänkiertoa. Nautin siitä. Kirsikankukat kukkivat keväällä vain neljä tai viisi päivää, sitten ne ovat taas poissa. En voi haaskata tässä iässä aikaani, enhän tiedä montako levyä ehdin enää tehdä. Kuvittelin omat hautajaiseni, mutta teksti oli täyttä fiktiota, kauhuelokuvamaista kamaa, kuten monet muutkin vanhat sanoitukseni. Kawashima myöntää miettineensä, mistä syystä tekee äärimetallia tässä iässä. En tiedä, masentuiko hän pandemian ja eristäytymisen vuoksi vai mitä tapahtui. Niin kauniita kuin ne ovatkin, niissä asuu myös suru. Mahdanko olla jo liian vanha oppimaan uutta. Ja jos Kawashiman toive toteutuu, shakuhachi ei jää viimeiseksi instrumentiksi hänen opinnoissaan. Kawashiman ohella tutusta väestä ovat mukana vain solisti-saksofonisti Dr. Nyt olen yli 50 ja kuolema on normaali osa arkeani. Jo Scorn Defeatiltä löytyy kappale At My Funeral, mutta nimestään huolimatta biisi on jotain aivan muuta kuin Shikin materiaali. Eihän ikäiseni urheilija tai kamppailulajien taitajakaan haastaisi kymmeniä vuosia nuorempiaan. Muutama ystäväni on jo poistunut joukostamme. Levyssä ei ole mitään keinotekoista. 34. Montako kevättä vielä. Ensin Kawashima kirjoitti puolet teksteistä englanniksi. Mikannibal ja yhdellä ainoalla biisillä soittava basisti Satoshi Fujinami. Intonaatiolla on japanin kielessä suuri merkitys. Mutta sen aika ei ole nyt, enkä tiedä, tuleeko minusta koskaan kummoista fonistia. Muusikkojen taidokkuus on huvittavassa ristiriidassa Kawashiman alkuperäisen pyrkimyksen kanssa. Nuo symbolit eivät ole muuttuneet 900 vuodessa mihinkään. Shikistä piti nimittäin tulla huomattavasti primitiivisempi levy, Scorn Defeatin hengenheimolainen. Valitettavasti jouduin erottamaan hänet. Heidän mukanaolonsa korostaa Shikin eroa aiempaan tuotantoomme. Kitarat ja bassot soitti ranskalainen Frédéric Leclercq, Dragonforcen entinen ja Kreatorin nykyinen basisti. – Jonain päivänä haluaisin oppia soittamaan saksofonia. Japanissa jokaiseen kirjaimeen sisältyy vokaali. Olen kokeillut fonia muutaman kerran, mutta on aivan toinen juttu ottaa se kunnolla haltuun. Ja näkymä peilistä on pelottava. Mutta jos puhutaan todellisen elämän kauhuista, brutaaliudesta ja absurdiudesta, ikäiseni tietävät siitä paljon enemmän kuin nuoret. Olin varmasti kaksi-kolmekymppisenä luovuuteni huipulla, mutta Shikin kaltaista levyä en olisi kyennyt tekemään. Primitiivinen vai ei Shiki on ensimmäinen Sigh-levy paitsi shakuhachille myös osalle muusikoista. – Kitaristimme You Oshiman piti soittaa levyllä, mutta hän alkoi käyttäytyä oudosti, vastasi sähköposteihini todella hitaasti. Kesällä menetin isäni. – En lähtisi kisaamaan parikymppisten metallimuusikoiden kanssa, enhän voisi mitenkään voittaa heidän intensiteettiään ja voimaansa. – Tässä iässä mietin aina keväisin, miten monta kertaa saan enää nähdä kirsikkapuiden kukkivan. Englanti on hyvin rytminen kieli, japani taas ei lainkaan, pikemminkin varsin melodinen. Opettelin soittamaan huilua viisi kuusi vuotta sitten ja huomasin, että samalla tekniikalla oppisin myös shakuhachin. Shikin kansitaide kumpuaa japanilaisesta runosta lähes 900 vuoden takaa. – Niin paljon kuin äärimetalli käsitteleekin kuolemaa, se on usein fiktiivistä ja siksi myös pinnallista. Tämä levy tulee suoraan sydämestäni. Nyt kykenin. – Olen ottanut eri instrumentteja haltuun jo vuosikymmenten ajan. Jos jokin on tunnistettavasti japanilainen soitin, niin shakuhachi. Koko asetelma on niin perin pohjin japanilainen, etten olisi kyennyt ilmaisemaan Shikin tuntemuksia millään muulla kielellä. Kawashimalle oli tärkeää, että Shiki olisi myös musiikillisesti vahvan japanilainen levy. Tuota tosiasiaa vasten olen kyseenalaistanut, miksi ihmeessä kaltaiseni viisikymppinen tekisi yhä äärimetallia. Paljastan niissä tunteeni, pelkoni. Se on sisäistä maisemaani heijastava peili. Pyysin Mikea soittamaan rummut, koska hänellä on oma studio, jossa hän pystyi äänittämään kaiken itsekseen. Japanilaisen perinnemusiikin vaikutteet ja instrumentit eivät ole Sighille uusi asia, mutta nyt yhtyeen soitinrepertoaarissa kuullaan ensi kertaa shakuhachi-huilua. Eikä se muuta mitään, se ei karkota kuolemanpelkoani eikä sitä tosiasiaa, että kuolen jonain päivänä. Levyn lyriikat ovatkin kauttaaltaan japaninkielisiä. – Kirjoitin At My Funeralin parikymppisenä. – Sanoitusten kirjoittaminen japaniksi on aivan toisenlainen prosessi kuin englanninkielisten tekstien. – Mike päätyi levylle koronapandemian vuoksi. Näin ne symboloivat myös elämän haurautta, vihjaavat että ihmisen kukoistus katkeaa lyhyeen. Shikin teksteistä on fiktio kaukana. En teeskentele olevani nuorempi kuin olen. Rummuista vastaa Fear Factoryssä nykyään soittava Mike Heller. – Ja jos rehellisiä ollaan, pyysin Fredin ja Miken mukaan myös siksi, että halusin tehdä levyn kokoonpanolla, jolla ei ole minkäänlaisia teknisiä rajoitteita. – Näin voi sanoa. Toivottavasti en. Kun hän törmäsi runoon, hän ymmärsi, että kykenisi olemaan paljaan rehellinen vain äidinkielellään. Siitä on muodostunut japanilaisessa populaarikulttuurissa melkeinpä klisee, mutta sen avulla Shikin japanilainen luonne vahvistui entisestään. Tiedät kuolevasi jonain päivänä, mutta koko asiaa on hankala uskoa todeksi. Runo kuvaa vanhaa miestä, joka katsoo, kun kova tuuli puhaltaa kirsikkapuun kukinnot pois. Kun työstin biisejä keväällä 2020, tiesin ettemme pääsisi studioon yhdessä rumpalimme Junichi Harashiman kanssa. Shikin motivaattorina toimi siis pelko. Selän takana odottaa kuolema. – Puhuimmepa thrashistä, deathistä tai blackistä – tai yleisemmin rockmusiikista – niissä on alun perin kyse nuorisokulttuurista, musiikista nuorille ihmisille. Olenhan minä käsitellyt kuolemaa Sighin alkuajoista saakka, mutta parikymppiselle kuolema on kuin fiktiota
Yleisön joukossa oli parikymppinen Mirai Kawashima, joka ei ollut tyytyväinen kumpaankaan nuoren Sigh-yhtyeensä death metal -vetoisista demoista. Käytin Shikillä paljon vintage-kosketinsoittimia ja 60–70-lukujen psykedeelisen rockin vaikutus on vahva. – Ennustuksen ja Manaajan kaltaiset kauhuelokuvat olivat valtavan suosittuja, samoin kauhumangat. – Molemmat ovat kammottavia. Pandemian alettua hankin uuden kitaran ja kokeilin pitkästä aikaa, millaista musiikin tekeminen kitaralla olikaan. Sitten tuli Master of Puppets ja muutti kaiken. Samaan aikaan ihmiset ottivat varsin vakavissaan uutisoinnit ufoista ja ties mistä lumimieshavainnoista. – Oli täysin luontevaa, että tuollaisina aikoina kasvaneet lapset löysivät 80-luvulla thrash metalin, jossa kuului vuosikymmenen puoliväliin saakka vahva Venomin vaikutus. Kun päätin kirjoittaa kaikki tekstit japaniksi, tein päätöksen tuoda japanilaisia sävyjä paljon vahvemmin esiin myös musiikissa. Sen jälkeen siirryin tekemään musiikkia kosketinsoittimilla. Ep kiinnitti Mayhem-kitaristi ja black metal -johtohahmo Euronymousin (1968–1993) huomion. Kaikki intoilivat deathistä. Mutta niinhän ne tulevat kaikille äärimetallibändeille. Ja sehän oli aikaa, jolloin thrash metal ei ollut kovassa huudossa. 80-luvun paheellinen thrash metal oli minun tieni. – Sävelsin Scorn Defeatin ja Infidel Artin [1995] kitaralla. Mitä metalliin tulee, kaksi Shikin keskeistä vaikuttajaa ovat Celtic Frost ja Voivod. Levytyssopimus Deathlike Silencen kanssa jäi kuitenkin yhden levyn mittaiseksi Euronymousin murhan vuoksi. En teeskentele olevani nuorempi kuin olen. Lopulta levystä tulikin aika lailla toisenlainen kuin aluksi visioin. Muistan, miten jopa showpainiin liittyi mystisyyttä. ”Niin paljon kuin äärimetalli käsitteleekin kuolemaa, se on usein fiktiivistä ja siksi myös pinnallista. Slayerin hienoa keikkaa seuratessani tajusin, että hitot siitä vaikka kaikki muut vannoisivat death metalin nimeen. Slayerin johdatus Slayer saapui Japaniin ensimmäistä kertaa 1990. Imaginary Sonicscape taas on ensimmäinen levy, jolle toin mukaan mini-moogit ja klavinetit. Olin varmasti kaksi-kolmekymppisenä luovuuteni huipulla, mutta Shikin kaltaista levyä en olisi kyennyt tekemään.” 35. Japaniin saapui showpainijoita, joiden kotimaita oli muka mahdoton selvittää. Kahden vuosikymmenen erottamat Shiki ja Imaginary Sonicscape – monien Sigh-fanien ylistämä levy – ovat toteutukseltaan varsin erilaisia, mutta melodisuudessa ja soitinvalikoimassa on yhteyksiä. Tuo lienee se vahvin linkki näiden kahden välillä. Thrash oli kaoottista, pursusi pahuutta ja saatanallisuutta. Kokeilin tehdä ihan tietoisesti Voivod-tyylisiä riffejä. En ole kummoinen kitaristi, riffini ovat yksinkertaisia, primitiivisiä. Hankin muutama vuosi sitten muun muassa Killing Technologyn ja Dimension Hatrössin tabulatuurit ja analysoin tarkoin Piggyn kitaratyöskentelyä. – Jossain vaiheessa tajusin, etteivät biisit ole tarpeeksi kiinnostavia, vaan ainoastaan primitiivisen yksioikoisia. Shiki ei pursua Slayereikä Metallica-vaikutteita. Valaistumista seurasi tänä vuonna 30 vuotta täyttänyt Requiem for Fools -ep, jonka mustassa metallissa kuuluu varhais-thrashin kaoottisuus. Thrash metal oli luontainen valinta Kawashimalle, joka kuvailee lapsuusvuosiensa 1970-luvun Japania kaoottiseksi. Kuroi Kagen avaava riffi sen sijaan on hyvinkin Celtic Frost -vetoinen, joskin Morbid Talesiä vahvemmin se tuo mieleen sveitsiläispioneerien paluun vuosituhannen taitteessa. Jos ollaan rehellisiä, oma Celtic Frost -fanitukseni päättyy Into the Pandemoniumiin. – Todellako. – Celtic Frost -vaikutteet taas tulivat luonnostaan, tiedostamatta. – Taidat olla oikeassa
Siinä miettii, että sanoinko muka oikeasti noin ja olinko tosiaan tuon näköinen, herranen aika, tämäpä vasta vaivaannuttavaa.” 36. ”Vanhojen julkaisujen kuunteleminen on kuin katselisi vanhoja valokuviaan tai lukisi vuosien takaisia somepäivityksiään
Riemukaaren, Eiffelin tornin ja kaiken muunkin nähneen miehen on hyvä kuunnella pisaroiden ropinaa hotellissa. LIIKE EI PYSÄHDY TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA MIKE ELLIOT 37. Suuntaa ei varsinaisesti suunnitella. Hän kuitenkin huomauttaa, että sitä uudemmatkin julkaisut kuulostavat hänestä vierailta. Samalla Maleficium oli pienimuotoinen läpimurto, josta oli hyvä jatkaa kohti suurempia kuvioita. Kun sataa kaatamalla, ei maksa vaivaa lähteä tarpomaan kaupungille, De Micco sanoo hyväntuulisena. Siksi biisikään ei enää tunnu samalta. Pain Remains -albumin ilmestyessä kitaristi Adam De Micco tuntuu toivovan, että bändikaverit eivät enää vaihtuisi. New Jerseyssä perustettu bändi nappasi nimensä fiktiohahmon lemmityltä: Lorna Shore oli Batmanina paremmin tunnetun Bruce Waynen ensirakkaus. Kun bändi kehittyy koko ajan, viisi vuotta on pitkä aika, kymmenestä puhumattakaan. Siinä miettii, että sanoinko muka oikeasti noin ja olinko tosiaan tuon näköinen, herranen aika, tämäpä vasta vaivaannuttavaa. Lorna Shore ei tosiaan ole ensi kertaa tien päällä. Toki se riippuu siitä keneltä kysyy – Lorna Shoren kitaristi, biisintekijä ja perustajajäsen Adam De Micco ei ole kaupungin säätilasta erityisen hurmaantunut, jos nyt ei pahoillaankaan. Itse asiassa se soitti Pariisissa viimeksi vasta joitakin viikkoja sitten festivaalikiertueellaan. Toinen albumi Flesh Coffin (2017) ilmestyi Outerloop Recordsin kautta, ja sitten bändi solmi diilin merkittävän metallimerkin Century Median kanssa. Se oli ensimmäinen Lorna Shore -äänite, jota ei julkaistu pelkästään digitaalisesti. – Vanhojen julkaisujen kuunteleminen on kuin katselisi vanhoja valokuviaan tai lukisi vuosien takaisia somepäivityksiään. Adam De Miccon mukaan Maleficium-ep on varhaisin levytys, joka vielä jollakin tapaa edustaa sitä, mitä Lorna Shore on nykyisin. – Mutta onhan rundaaminen hienoa. Kyllähän me soitamme keikoilla joitain vanhoja biisejämme, mutta niiden kuunteleminen tuntuu oudolta. Albumikantaan Lorna Shore siirtyi vuoden 2015 Psalms-levyllä, jonka julkaisi Karnivoolin ja Cult of Lunan tallina tunnettu Density Records. – Pariisin nähtävyydet on jo katseltu. Bändi on rikkonut jo pitkään genrerajoja ja hakenut vaikutteita yllättävistä paikoista Puhuttiinpa sitten kokoonpanosta tai musiikista, Lorna Shore on jatkuvassa muutoksen tilassa. Kun aikaa on kulunut, bändi ja biisin kirjoittaja eivät ole enää samanlaisia. Lorna Shoren maailmassa kehityksen pitää olla jatkuvaa. Yhtye julkaisi uransa alkuun ep:t Triumph (2010) ja Bone Kingdom (2012) ja kiersi esimerkiksi Deiciden, Fit for an Autopsyn, The Black Dahlia Murderin ja Cattle Decapitationin kanssa. Hänen yhtyeensä ei ole ensi kertaa Ranskan pääkaupungissa. Olen tehnyt tätä niin kauan, että olen tottunut kiertuerutiineihin eli käytännössä siihen, että koko ajan on kiire jonnekin odottamaan jotakin. S adepäivä Pariisin taivaan alla kuulostaa romanttiselta. Metalcorella aloittanut yhtye käänsi kurssinsa deathcoren suuntaan vuonna 2013 julkaistulla Maleficium-ep:llä. Olen onneksi myös oppinut keksimään tekemistä odotusajaksi, jota todellakin riittää. Sen sijaan musiikin täytyy elää. Immortal (2020) ja tänä syksynä saapunut Pain Remains ovat tehneet Lorna Shoresta tunnetumman bändin
Rajoituksia on entistä vähemmän. Lorna Shoren deathcore on monessakin mielessä kylmää kyytiä. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa kuin Pain Remainsin tekeminen. Se toimii niin, että minä panen biisin alulle ja sitten rumpalimme tulee soittamaan sitä kanssani. Tuntui kuin olisin laihtunut 25 kiloa. Ensinnäkin se oli ensimmäinen levy, jolla laulaa bändin tuorein kiinnitys Will Ramos, joka peri CJ McCreeryn paikan vuoden 2020 alussa. Jos uudesta Pain Remains -levystä puhutaan, se on tietyllä tavalla jatkoa ...And I Return to Nothingness -ep:lle, jonka tekeminen oli nautittavaa. – Austinin selkä kipeytyi viime vuonna. Niillä on meille erilaisia tarkoituksia ja merkityksiä. Sisäpiirin basistivitsi Lorna Shore kiertää nyt Eurooppaa ilman rumpali Archeya. Ennen laulu ja musiikki eivät olleet näin hyvin synkassa. Sitten mukaan otetaan muutkin ja biisi kehittyy. Elementit voivat olla deathmetallisia, sinfonisia, blackmetallisia ja hardcoremaisia, erikseen tai yhtä aikaa. Tuntui kuin olisin laihtunut 25 kiloa. Olemme siellä aina myöhään yöhön ja nousemme aikaisin jatkamaan töitä, eli unet jäävät vähiin. Ne kuulostavat tunteilta, joita niiden on tarkoitus välittää. – Jos hän olisi jatkanut entiseen malliin, selälle olisi voinut koitua pysyvää vahinkoa. Ennen mietimme usein, että emme pysty johonkin, mutta enää meidän ei tarvitse surra sitä. Se tuntuu sopivalta työskentelytavalta meille. ”En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa kuin Pain Remainsin tekeminen. Joskus vanhat konstit ovat kuitenkin ne parhaat. Olin täysin loppu. Enkä edes tehnyt mitään fyysisesti väsyttävää, toisin kuin ennen muusikon uraani, jolloin puskin duunarinhommia.” 38. De Micco vakuuttaa, että uuden laulajan myötä bändin miehistö on mitä ihanteellisin. Enkä edes tehnyt mitään fyysisesti väsyttävää, toisin kuin ennen muusikon uraani, jolloin puskin duunarinhommia. Enää meidän ei tarvitse lokeroida itseämme tiukasti, koska Will pitää biisin koossa silloinkin, kun yritämme olla entistä monipuolisempia. Hän vieläpä tekee sen todella helpon oloisesti. – Tämä on meille uutta. Siispä palasimme vanhaan systeemiin. Se parani sen verran, että pystyimme lähtemään keikoille. – Aluksi koko bändi oli läsnä ja teimme musiikkia yhdessä, mutta loppujen lopuksi se ei oikein johtanut mihinkään. Hänen, De Miccon ja Ramosin lisäksi mukana ovat kolme vuotta yhtyeessä ollut kitaristi Andrew O’Connor, joka soitti aiemmin Frameworkissä ja Oath of Insanityssä, ja Pain Remains -levyn äänitysten aikaan bändiin liittynyt basisti Michael ”Moke” Yager. – Uudet biisimme ovat aina musiikkia, mitä kulloinkin haluamme kuulla. Pain Remainsin biisejä tehdessään Lorna Shore yritti uudistaa työskentelytapojaan, mutta ei onnistunut siinä. De Micco sanoo, että bändin levyjen tekeminen on uuvuttavaa palapelien rakentamista, koska biiseissä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Enkä edes tehnyt mitään fyysisesti väsyttävää, toisin kuin ennen muusikon uraani, jolloin puskin duunarinhommia.” ”En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa kuin Pain Remainsin tekeminen. ilmeisen piittaamattomana siitä, mitä muut sellaisesta ajattelevat. Olin täysin loppu. Eikä se ainakaan helpommaksi muutu. De Micco kertoo pitkäaikaisjäsenen olevan kotonaan sairauslomalla. Kylmää kyytiä Vuoden 2021 ...And I Return to Nothingness oli Lorna Shoren ensimmäinen ep-levy sitten Maleficiumin ja sen tavoin uuden aikakauden aloittava julkaisu. Austin voi kuulemma jo paremmin. Tuntui kuin olisin laihtunut 25 kiloa. Soolokitaristi jatkaa, ettei bändi haluaisi soittaa keikkoja ilman Archeya, mutta tilanne on mikä on. Sanoin hänelle, että ei ole mitään järkeä kärvistellä helvetissä, mene kotiin ja hoida itsesi kuntoon. Nykyisin De Micco tekee muusikon toimen ohella kitaransoitonopettajan töitä. Hän antaa Skypen välityksellä soittotekniikan, tehokkaan treenaamisen, biisinteon, musiikin teorian, improvisaation ja otelaudan visualisoinnin yksityistunteja. Tämän vuoden festivaalikiertueella tapahtui kuitenkin käänne pahempaan, ja Austin oli joka päivä yhä enemmän tuskissaan. – Studiossa täytyy kokeilla monenlaisia juttuja ja edetä yrityksen ja erehdyksen kautta. Lopulta hän ei pystynyt enää edes kävelemään kunnolla. Ramosia hän kehuu monipuoliseksi laulajaksi, joka kykenee puhaltamaan hengen vaikka minkälaisiin biiseihin. Yhtye ei päästä itseään helpolla soitannollisesti eikä taiteellisesti. Olin täysin loppu. Mainittu rumpali on Lorna Shoressa vuodesta 2012 soittanut Austin Archey
Tällaisella kokoonpanolla keikkaileminen ei ole ollut mikään ongelma. Ennen uutta uraansa Lorna Shoren basistina Yager on soittanut rumpuja Depreciatorissa ja Underthrowssa, jotka nekään eivät ole helppoja nakkeja rumpaleille. Niin on myös Pain Remainsin seitsemällä ensimmäisella biisillä, jotka muodostavat oman kokonaisuutensa. Pian kävi ilmi, että Mike oli hyvä lisäys bändiin myös levyn tekemisen kannalta. Ehkä jonakin päivänä, De Micco nauraa. Normaalitilanteessa olisimme puskeneet keikkoja uuden laulajamme kanssa tietämättä jääkö hän bändiin. De Micco on asiasta imarreltu, mutta arvelee, että samastuttavuus riippuu biisistä. Ne näyttävät meiltä. – Olen aina halunnut tehdä jotakin sellaista. Olin täysin loppu. Ennen albumia ilmestynyt ep sisälsi sanoituksellisen konseptin, siis tarinan. Ja Will olisi joutunut laulamaan pitkään muiden tekemiä biisejä. Maailmantila tietenkin hirvitti, mutta toisaalta meillä ei ollut enää kiire mihinkään. Hän lähti kotiin kävelykyvyttömänä, mutta nyt liikkuminen on jo helpompaa. Siihen vaikutti negatiivinen julkisuus, jota bändi sai osakseen McCreeryyn kohdistuneiden, netissä levytettyjen väkivaltaja seksuaalirikossyytteiden vuoksi. McCreeryn tapaus sattui jouluna 2019, ja tammikuussa 2020 bändi oli jo kiertueella ilman häntä. Lorna Shore ei tosiaankaan tuntunut ottavan liikaa paineita entisen laulajansa ympärille kehkeytyneestä draamasta. Siinä on jotain samaa kuin elokuvassa Inception. Kahdeksasta miehistönvaihdoksesta eniten huomiota on saanut laulaja CJ McCreeryn lähtö vuonna 2019. Keikkailu tyssäsi pandemiarajoituksiin. De Miccon mukaan asia ei ollut yhtyeelle sinänsä kovin hankala, vaikka niin voisi luulla. Barber lähti Lorna Shoresta vuonna 2018 liittyäkseen Chelsea Griniin. Will Ramos virallistettiin Lorna Shoren jäseneksi vasta kesällä 2021 ...And I Return to Nothingness -ep:n julkaisun kynnyksellä. Hän halusi. Pain Remainsin kolmea osaa yhdistää musiikillinen teema. Siksi on erityisen hienoa, että ihmiset pitävät niistä biiseistä. Between the Buried And Me’n teosmainen Colors on yksi lempilevyistäni. – Ensimmäisestä kappaleesta seitsemänteen liikutaan erään olennon unitilassa. McCreery on puolestaan jakanut viime aikoina julkisesti omat näkemyksensä syytteistä ja yrittänyt tehdä varovaista paluuta musiikkialalle. – CJ ei ehtinyt olla bändissä kuin vuoden, ja vaikka hänen erottamisensa olosuhteet olivat erikoiset, tilanne sinänsä oli meille tuttu. – Metallibändien sanoitukset ovat usein hyvin metaforisia ja taiteellisia. Kokonaisuus lähti laajenemaan kumpaankin suuntaan. Lorna Shorella on enemmän entisiä kuin nykyisiä jäseniä. Olemme tottuneet soittamaan neljästään. Kun seuraa Lorna Shoren julkaisujen saamaa somepalautetta, fanien huomaa pitävän biisejä hyvin samastuttavina. Se tuntuu yllättävältä, koska yhtyeen kompleksiset deathcore-teokset ovat kaukana helposta musiikista. – Minua kiinnostaisi kyllä katsoa, pystyisimmekö tekemään sellaisen. Tarinoita unitilasta Pain Remains -albumin päättävä nimikkobiisi on trilogia, joka koostuu osista Dancing Like Flames, After All I’ve Done I’ll Disappear ja In a Sea of Fire. De Micco painottaa ennen kaikkea henkilökemioiden tärkeyttä. Yhtenä päivänä kysyin häneltä, että tämä saattaa vaikuttaa huumorilta, mutta haluaisiko hän alkaa Lorna Shoren basistiksi. Laulaja vaihtui ensimmäisen kerran jo bändin perustamisvuonna, ja sitten Tom Barber lauloi Lorn Shoressa kahdeksan vuotta ja minä ja Austin olimme hyviä ystäviä hänen kanssaan. Se edellinen kerta tuntui paljon haastavammalta. Myös The Facelessin Autotheismin Movement-osat ovat komeita. Itse asiassa se perustui vanhaan sisäpiirivitsiin. Mietin, että olisi hienoa tehdä musiikkia niiden hengessä. Niissä seurataan hahmoa ja sen kehitystä tietyssä tilassa. Niin se oli silloinkin, kun Mike ei vielä ollut bändissä. – Bassoa soittaa tietokone. Tuntui kuin olisin laihtunut 25 kiloa. Laulajana toimi Monument of a Memoryn ja A Wake in Providencen Will Ramos, vielä tuolloin määräaikaispestillä. Itse asiassa hän ei ollut soittanut bassoa kovin kauan ennen bändiin liittymistä, vaan on jopa opiskellut rumpujensoittoa. Häkellyttävintä on, miten hyvin Yager on saanut haltuun Archeyn kompit, jotka eivät ole sieltä simppelimmästä päästä. – Teimme mieluummin rumpalikaveristamme basistin kuin otimme bändiin jonkun vieraan. En halua kertoa tarinasta paljoakaan, koska uskon, että on kiinnostavampaa kuunnella se itse. Hän käy läpi kuntoutusta, joka toimii, mutta ei tee ihmeitä yhdessä yössä. – Oikeastaan koko tapauksen ajoitus oli hyvä. Se teki De Miccosta bändin ainoan jäsenen, joka on ollut mukana perustamisvuodesta lähtien. Muutos on läsnä myös tässä: De Micco pitää kolmeosaista kokonaisuutta uutena aluevaltauksena yhtyeelleen. Siinä mielessä Austinin tapauksesta selvittiin helposti. Olen kuunnellut paljon progressiivista musiikkia ja ihaillut esimerkiksi Dream Theaterin pitkiä ja moniosaisia sävellyksiä. Seuraava looginen askel taitaa olla kokonaisen konseptialbumin rakentaminen. Niillä ei ole naamioita. – Olemme siinä osuudessa haavoittuvassa asemassa. Tämä koskee varsinkin Pain Remainsin seitsemää ensimmäistä kappaletta. Pain Remains -trilogia taas on suoraa puhetta tunteista ja hyvin henkilökohtaista ilmaisua myös musiikillisesti. McCreeryn viimeiseksi jäänyt Lorna Shore -levy Immortal julkaistiin kiertueen aikana. – Mike ei ole rumpalina mikään keltanokka. Mekin menemme usein piiloon taiteen taakse ja tanssahtelemme itse asian ympärillä. Kolmas biisi on tarina tarinan sisällä. Hän oli mukana suunnittelemassa albumin rumpuosuuksia ja toi niihin uusia näkökulmia, vaikka Austin ne soittikin. Nyt keikoilla soittaa Michael Yager. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun vaihdoimme laulajaa. Enkä edes tehnyt mitään fyysisesti väsyttävää, toisin kuin ennen muusikon uraani, jolloin puskin duunarinhommia.” 39. ”En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa kuin Pain Remainsin tekeminen. Ihmisbasistia bändillä ei juuri nyt ole, mutta se ei ole uutta. Aloimme rakentaa Pain Remains -teosta toisesta osasta, koska sen teema oli meillä valmiina. Meillä oli tapana höpistä, että otamme hänet basistiksi ja annamme kenkää
Vuosina 1994–2007 elänyt suomalaisen doom metalin merkittävin yhtye soitti laitimmaisen keikkansa 2006 ja julkaisi viimeisen kokopitkänsä vuonna 2007, mutta on pysynyt ajankohtaisena näihin aikoihin saakka, vaikkei yhteenpaluuta ole tapahtunut. – Halusimme Voidin kanssa löytää jostain Black Sabbath -paitoja, eikä niitäkään saanut mistään. Tuomio maan alla Haman 1990-luvun puolivälin hämärissä doom metal oli painunut niin syvälle maan alle, ettei sitä ollut käytännössä olemassakaan. – Se oli yksi Reverend Bizarren synnyn alkuperäisistä syistä. Aluksi Reverend Bizarreen kuului basisti-laulaja Albertin ja kitaristi Peter Vicarin ohella rumpali Juha-Petteri ”Juippi” Lundqvist, kunnes Earl of Void vei hänen paikkansa. Jopa Cathedralin varhaisissa promokuvissa tyypeillä oli Headless Cross -levyn aikaisia paitoja, koska vanhoja ei ollut missään. Halusin tehdä niin aitoa ja todellista doomia kuin oli ikinä mahdollista. L ohjan vanha hautausmaa. Moni alan pioneeri oli jo lopettanut, ja genre oli muuntautunut joukoksi doom deathja goottimetalliorkestereita. Ajat eivät olleet lainkaan suotuisat genren levyjen haalimiseen tai legendaaristen bändien kokemiseen livenä. Eräänä toisena aikana heidät tunnettiin nimillä Albert Witchfinder, Peter Vicar ja Earl of Void. Esimerkiksi Oskun Divarissa ei oikein tiedetty, mitä doom metal tarkoittaa, Albert hymähtelee nyt kovin etäisen tuntuisille vuosille. Syyskuun puoliväli vuonna 2022. TEKSTI AKI NUOPPONEN 40. Täysin tinkimätön vanhan liiton doom metal, musiikin kokeilevat ääripäät ja arvaamattomat keikat muodostivat myyttisen kokonaisuuden, jossa oli läsnä aitoa metallisen vaaran tuntua. Me saatiin Master of Reality -paidat [oululaisen Mastervox-levy-yhtiön alalafkan Sinister Figuren] Jukka Kyröltä ehkä joskus 90-luvun lopulla, vuosia myöhemmin. Olemme kokoontuneet kunnioittamaan Reverend Bizarren muistoa. Svart Records on julkaissut kuluneen 12 vuoden aikana Reverend Bizarren tuotantoa uudelleen huolella rakennettuina definitiivisinä vinyyliversioina, joiden tekemisessä koko kolmikko on ollut mukana. Kuolemansa jälkeen Reverend Bizarren maine ja perintö ovat vain voimistuneet. Kun doom metalia ei saanut käsiinsä mistään, halusin kokeilla, pystyisinkö tekemään sitä itse. Reverend Bizarren elinvuosien aikana ja niiden jälkeen on piirtynyt selkeä kuva, että tämän doom-trion muodosti kolme keskenään todella erilaista ihmistä, joilla oli kuitenkin bändiä eteenpäin ajava yhteinen päämäärä. – Olin ollut Voidin kanssa jo KLV-bändissä ja muissa projekteissa, ja ne olivat meille se pääasia, jonka rinnalle Reverend Bizarre tuli pikkuhiljaa ja ajoi tietenkin sitten ohi, Albert kertoo. Bändin elämäntyö tuntuu nyt jopa vielä vavisuttavammalta kuin aikoinaan. Olin tuolloin death metal -bändissä, eikä niitä jätkiä kiinnostanut mikään Iron Maiden tai muu. – Jo aiemmin olin pohtinut, tunnenko Lohjalta ketään, joka kuuntelisi edes Led Zeppeliniä. Albert muistelee ajankohtaa, jolloin hän itse kiinnostui aidosta vanhan liiton doomista. Nyt Albert, Peter ja Void avaavat vielä kerran Pastorin haudan ja kertovat, miksi Reverend Bizarresta muodostui niin voimakas kulttiyhtye, että sen kuulijakunta vain jatkaa kasvamistaan. – Se oli sellaista aikaa, ettei Suomessa edes Helsingistä meinannut löytää doomia mistään. Julkaisuista viimeinen, Slice of Doom -demomateriaalin kokoava boksi, on nyt ilmestynyt ja lyö viimeisen naulan Reverend Bizarren arkkuun. Kaiken oli oltava vain ja ainoastaan death metalia, joReverend Bizarre on kuollut, mutta sen perintö elää. Tässä haastattelussa Albert Witchfinder, Peter Vicar ja Earl of Void kertovat, miten heidän lohjalaisesta doom metal -yhtyeestään muodostui kokonainen käsite, joka palautti vanhan liiton metallin arvoonsa ja vavisutti myyttisyydellään nykymusiikin tunnettuja sääntöjä. Paikalle ovat saapuneet Sami Hynninen, Kimi Kärki ja Jara Pohjonen
K IK A 41
– Se on ollut aina oma suosikkini Reverend-albumeista. – Me oltiin se bändi, jolla oli ristit kaulassa oikeinpäin. Se on täydellinen albumi. – Jukka Kyrö, meidät sainannut hieno mies, joutui nopeasti oikeusasteelle asti Ilmarisen kanssa, ja osittain tästä syystä levyä ei jaeltu tai promottu lainkaan, eikä sitä voinut saada käsiinsä oikein mistään. No, eipä kertonut, Albert naureskelee paljastamatta enempää. Tein hänelle ja alkuperäiselle rumpalillemme Juipille kokoelmakasetteja, joilla avasin tyypeille, millaisia rumpujuttuja ja riffejä doomissa kuuluu olla. Helposti siirtymä Spinefarmille ei tapahtunut. Albert nauraa uhanneensa mennä Ilmarisen autotallille räjäyttämään sekä itsensä että koko paikan, jos levyn oikeuksia ei tipu, ja oli uhkauksensa kanssa tosissaan. – Lasken levyn oikeaksi julkaisuksi vasta sen, jonka Tenetz julkaisi vuosia myöhemmin, Albert summaa ja viittaa myöhempiin aikoihin, kun bändi päätyi loppuiäkseen Spinefarm Recordsille. – Ainoa asia, joka olisi saanut jäädä tekemättä, on Return to the Rectoryn War Elephants -kaksikko. Jälkeenpäin ajateltuna se kaikki oli ihan hyvä kokea, koska se vain vahvisti Reverend Bizarren visiota. – Trouble ja monet muut vanhan liiton doom metal -bändit olivat kristittyjä, mitä me ei tietenkään oltu, eikä olla, mutta me pidettiin kiinni siitä kuvastosta. Tuntuihan se kapinallisemmalta tehdä asiat just päinvastoin kuin jotkut Dimmu Borgir ja Cradle of Filth, Albert sanoo ja lisää, että mitä enemmän bändiä epäiltiin, sitä kovemmin se piti kiinni tyylistään. Se visio ei horjunut koskaan kuin korkeintaan omien sähläilyjeni ja mielenterveysongelmieni takia. – Kaikki se improvisoiminen, joka oli läsnä vaikka Harbinger of Metalilla [2003], oli samalla polulla kuin Black Sabbath aikoinaan, mutta tuo on esimerkki levystä, josta tuli pimeä ja raskas paikoin hieman vääristäkin syistä. – Rectorya saattoi löytää korkeintaan ulkomaisista doom metal -distroista, mutta nekin yhteydet olivat syntyneet meidän kauttamme, koska olimme myyneet niihin samoihin distroihin itse Slice of Doom -demoa, Peter lisää. – Aleister oli ainoa vanha kappale, joka päätyi ep:lle, ja sekin oli peräisin Harbinger of Metal -sessioista, Void kertoo. Debyyttimme oli vielä sataprosenttista oppikirja-doomia ja So Long Suckersilla [2007] palattiin samaan ääripäähän, mutta matkan varrelle mahtui joitakin övereitä kokeiluja. Se oli aika erilainen tapa toimia kuin monella muulla bändillä, jotka laittavat ensin parhaat kappaleet debyytilleen, rääppiäiset toiselle ja kolmannen suhteen ollaan jo pulassa, Albert myhäilee. Se sisälsi myös Return to the Rectory -ep:n, joka tarjosi 35 minuuttia uutta Reverend Bizarrea. Muistan vieläkin sen hetken, kun kuulimme masterin ensimmäistä kertaa ja ajattelin ylpeydellä, että onhan tämä nyt helvetin kova, Peter sanoo. Täytäntöönpantu tuomio Reverend Bizarren debyytti In the Rectory of the Bizarre Reverend (2002), on millä tahansa mittarilla monumentaalinen albumi ja doom metalin klassikko, eikä tätä titteliä tarvitse rajoittaa Suomen rajojen sisäpuolelle. – Jos ajatellaan sävellyksiä itsessään, niin Strange Horizoniin tuli yksi väliosa lisää, mutta muuten kappaleet pysyivät sellaisenaan, vaikka ne olisi levytetty paljon myöhemmin, Albert sanoo. – Ekalla ulkomaanrundilla vuonna 2003, jolla oltiin Revelationin ja Mirror of Deceptionin kanssa, oli helvetin hienoa huomata, ettei jengi ainoastaan tiennyt meitä, vaan osasi oikeasti biisitkin, kitaristi hehkuttaa. Levy-yhtiölle olisivat kelvanneet huomattavasti helppotöisemmätkin ekstrat, mutta bändi halusi pitää kiinni omaehtoisuudestaan. ten aika nopeasti oli selvää, että doom metal -orkesteria varten on katsottava peruspiirien ulkopuolelle. Low Frequency Records julkaisi siitä jonkun viritelmän, jonka kansibooklet oli liian iso jewel case -koteloon. Lyhyesti sanottuna tällaisessa paikassa ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa kenen kanssa soittaa, mutta onneksi löysin edes nämä! Albert toteaa, että 1990-luvun puoliväli oli suomalaisessakin metalliskenessä black metalin luvattua aikaa. – Jopa debyyttimme jokaisen biisin sanoituksissa mainitaan tavalla tai toisella Jumala, koska kaikki huutelivat joka paikassa Saatanaa. – Lisäksi levystä tuli vaikka miten monta muutakin versiota. Mikään läpihuutojuttu sen julkaisu ei kuitenkaan ollut. Vuoteen 1994 mennessä genren kaikki hyvät levyt oli jo julkaistu, ja pian Suomeenkin vyöryi kaupallisemman blackin aalto. Samoin Venäjällä liikkui kuulemma jotain versiota, jota oli saatettu myydä vaikka kymmeniä tuhansia kappaleita, mutta kukaan meistä ei nähnyt ikinä mitään numeroita. – Rectory sai kyllä ilmestyessään helvetin hyvät arviot, mutta pian kävi ilmi, että [Mastervox Recordsin] Immu Ilmarisella oli kaikki ne cd-levyt autotallissaan, eikä sitä ollut levitetty yhtään mihinkään, Albert kertoo. – Voin helposti sanoa, että kadun Reverend Bizarressa vain sitä, että sotkin mainituista syistä joillakin levyillä sekaan sellaista, mikä ei sinne kuulunut. – Slice of Doom oli helvetin vaikeaa äänittää, koska kukaan ei ollut tehnyt tällaista doomia Suomessa. Ennen Spinefarmin Rectory-version julkaisua Reverend Bizarre oli jo ehtinyt ulkomaille, missä bändi sai Peterin mukaan yllättyä siitä, että sen sana oli kiirinyt moneen paikkaan, vaikkei levyllä ollut kunnon levikkiä. Siitä tuli teorioita, että kappale kertoo Intian sodissa käytetyistä norsuista. – Ensimmäisen demon jälkeen meillä oli jo III: Songs from the Funereal Worldin, eli ilmestymättä jääneen kolmannen levyn, kappaleet täysin olemassa. – Tiesin, että Kimi tykkää Sabbathista ja Zeppelinistä. Ja kyllähän se ärsytti ihmisiä, mikä oli vain hyvä juttu. Kolmikko kertoo huvittuneesti, millaisen matkan jo syntyessään vahva albumi teki jo ennen kuin kenenkään oli mahdollista kuulla sitä. Rectory oli, ja on tänäkin päivänä, muotovalio albumi puhdasveristä doom metalia. Se oli yhtä teknistä helvettiä. Bändin virallisilla julkaisuillakin kuultavat doom-eepokset kuten In the Rectory, Strange Horizon ja Fucking Wizard ovat jo demolla viittä vaille valmiita teoksia. Reverend Bizarren varhaisille keikoille eksyikin aivan erilaisen metallin perässä paikalle tullutta yleisöä, joka huuteli bändin musiikkiin pettyneenä lavalle, että doom on liian nörttiä eikä tarpeeksi metallia. – Muuten kiertue oli jo ihan täyttä Reverend Bizarrea, eikä minulla ole reissusta henkilökohtaisesti mitään hyvää kerrottavaa, Albert lisää ja muistelee, että Void soitti kiertueen viimeiseksi jääneen keikan Hannoverissa keuhkokuumeessa ja sinnitteli taudista huolimatta Suomeen asti ilman hoitoa. 42. Crush the Insects [2005] sisälsi itse asiassa vielä Rectoryakin vanhempia kappaleita, Void lisää ja kertoo, että bändiltä syntyi jo ennen debyyttiä niin paljon materiaalia, että sitä olisi riittänyt useille albumeille. Kuuntelemalla Reverend Bizarren vuonna 1999 julkaistun Slice of Doom -demon voi huomata, miten kirkas bändin visio oli jo varhaisina aikoina. Oltiin ihan vittuillaksemme just sitä samaa jatkumoa kuin Black Sabbath, mikä ei tietenkään auennut kovin monelle tuon ajan metallifanille, Peter naurahtaa. – Monet Rectoryn kappaleista olivat jo ilmestyessään todella vanhoja, mikä oli Reverendille aika tavallista. Hyvä osoitus sävelletyn materiaalin riittävyydestä oli Rectoryn lopullinen versio, joka julkaistiin Spinefarmin kautta vuonna 2004. Albumista kannatti kuitenkin pitää kiinni
Ensimmäinen Spinefarmin kautta julkaistu levy oli kuitenkin Harbinger of Metal -”ep”. – Jotenkin me päätettiin, että nyt tehdään sellainen levy, josta ei pidä kukaan. Helposti se ei syntynyt, mutta lopputulos on yksi Reverend Bizarren onnistuneimmista. 70ja 80-luvuilla rockja hevibändeillä oli ollut rumpusooloja, ja nehän olivat usein aika hienoja osia levykokonaisuuksissa, Void sanoo jo melkein pienenpientä ylpeyttä äänessään. JA N N E P E LT O N E N 43. Se oli 74-minuuttinen kokonaisuus, joka sisälsi muun muassa mittavan rumpusoolon, Burzum-coverin ja bändin kokeilevimpia sävellyksiä. Moni ei ymmärtänyt, että rumpusoolo oli mukana juuri sen takia, että se ravistelisi vähän kaikkia. Ja biisi on ainoita, mitä pystyn Harbingerilta edes kuuntelemaan. – Harbinger on silkkaa pimeyttä. Kolmikko myhäilee, että kaikkien vihaamaksi ep:ksi tarkoitettu levy onnistui lopulta todella hyvin. Sairaalassa pistivät heti tiputukseen ja loppuviikko meni keuhkoparantolassa, Void toteaa. – John Bonhamilla oli levyillä pitkiä rumpusooloja, ja ajattelin, että me tehdään sitten tämäkin äärimmäisemmin, Albert sanoo. Sain esimerkiksi masteroinnin jälkeen jonkun ihan käsittämättömän Glenn Danzig -karatepsykoosin. Sanoi että se kuulostaa siltä kuin joku kaatuisi rappusissa rumpujen päälle. Eihän se mikään teknisesti taidokas olekaan, mutta pyrin siihen, että se olisi rakenteeltaan ja tyyliltään vanhojen rumpusoolojen henkinen. Reverend Bizarren olisi ollut täysin mahdollista jatkaa debyytin viitoittamalla tiellä ja julkaista useamman albumin verran suoraviivaista doomia. Tuomion nihilismi Spinefarmin myötä levytyssopimusasiat olivat vihdoin kunnossa. Sen piti olla niin sisäänpäinkääntynyt ja vihamielinen, ettei kukaan ymmärrä sitä. Miltei neljäsosa siitä on pelkkää rumpusooloa. – Black Tears -distron Russ Smith tosin kritisoi From the Voidin sooloa. – Kukaan ei tehnyt metallissa siihen aikaan vastaavaa. – Tulihan siitä aika paljon kommenttia, että biisi ja oikeastaan koko levykin on hyvä, mutta se saatanan rumpusoolo pilaa kaiken. Void sitten muistutti, että Spinefarm ei muuten ole vielä allekirjoittanut meidän sopimusta, että maksetaan pian levy ihan itse. Viimeisenä biisinä soi Dunkelheit, sitä edeltää The Wandering Jew ja kansimaalauksessakin oli hakaristi, jota en muuten ihan oikeasti ollut edes huomannut kantta valitessani. Kun muut päästettiin ravintolaan, mutta minua ei, kusin sen ikkunaan. Se on tietääkseni maailman pisin levytetty rumpusoolo. – Itse nautin helvetisti From the Voidin soolosta. – Kävelin vielä Suomessa kotiin, ja jos olisin asunut tuolloin yksin, olisin vain mennyt nukkumaan ja varmaan kuollut. Se on ihan silkkaa taidetta. – Harbinger oli mielestäni ihan ehdottomasti ep vaikka sillä oli mittaa, koska olin suunnitellut jo aikoja sitten Reverendin tuotannon valmiiksi ja seuraavan albumin oli määrä olla II: Crush the Insects, Albert sanoo. Parikymmenminuuttinen From the Void on ”helppo” ensikosketus Reverend Bizarreen
– Me äänitettiin levy Red House -studiolla Turussa, ja esimerkiksi itselläni ei ollut käytössä sitä tuttua Laneyn nuppia, joka oli ollut tavallaan Reverend Bizarren tavaramerkki, Peter kertoo. Olihan Harbinger sekä tahatonta että tahallista rienausta covereineen ja kuvastoineen, mutta ei me ihan ensimmäisenä odotettu, että sen takia peruttaisiin kolme keikkaa Saksassa. – Sinne jäi jotain ihan kummallisia ”räpsyjä”, jotka johtuivat mikityksestä tai vastaavasta. – Ei se ollut mikään ihme, koska kovin monella bändillä ei ollut basso samalla tavalla lead-instrumenttina. Siitä eteenpäin meillä oli siellä tietynlainen leima, Peter summaa. – Meidän oikea kitarasoundihan oli aina aika vittumainen. Senkään takia moni ei tajunnut, mitä riffejä kitaralla soitettiin ja että me vedettiin aina ihan oikeasti triona, Albert summaa. Se saattaa olla jopa meidän kaikkein doomein levymme, siis juuri siinä vanhan liiton menossa. Sen ajan metallinkuuntelijat eivät kuulleet jotain Iron Mania aivan helvetin raskaana doom-bändinä, mitä se todellisuudessa on. Se rikkoi soundia. Sataprosenttinen tuomio Seuraava Reverend Bizarre -siirto oli jotain täysin päinvastaista kuin Harbinger of Metal. Doom on jossain paljon syvemmällä koko Reverend Bizarren ideologiassa. Albert, Peter ja Void kertovat, että joissakin nettikommenteissa arveltiin, ettei levyllä ole bassoa lainkaan ja kysyttiin vinkkejä kummallisen ”kitarasoundin” suhteen, joka oli ollut alusta asti tärkeä osa bändin kivijalkaa. Onneksi vanha kunnon Count Jussila [masteroija Mika Jussila] oli meidän luottotyyppi ja pelasti tilanteen niin hyvin kuin mahdollista. – Levyn äänittäneet ja miksanneet Niko Karlsson ja Danil Venho tekivät sellaisen muurinkokoisen miksauksen, jossa oli kaikki ihan täysillä. Jouduimme pehmentämään sen takia koko soundia, Albert komppaa selvää turhautuneisuutta äänessään. Viimeistään revittelevät Doom over the World, The Devil Rides Out ja Cromwell saivat monet 2000-luvun metalliin tottuneet ihmettelemään Reverend Bizarren omalaatuista soundia, jossa kitara ja basso eivät soineet ihan totutusti. Koko se tapa, miten me Albertin kanssa soitettiin riffejä ja liidejä, erosi täysin senaikaisista normeista, Peter lisää. A N U JA LO 44. Kolmikko nyökkäilee toisilleen, kun Peter myöntää, että vaikka Crush the Insects on vahva albumi, bändin omissa korvissa sen muutamat tuotannolliset ratkaisut vaivasivat aikoinaan ja varjostavat albumia yhä hieman. Se ei ole sellainen pehmeänraskas. – Siitähän tuli helvetin suosittu julkaisu, joka sai kovia arvioita ja ylistystä, vaikka toisin oltiin ajateltu. II: Crush the Insects -albumi alkaa rivakalla kappalekolmikolla ja muuttuu edetessään yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi doom metaliksi päättyen todelliseen Black Sabbath -tribuuttiin Fucking Wizardiin. – Siihen mennessä olimme tehneet selväksi, mikä on todellista doomia ja puhdistaneet genren kaikesta siitä death doomista ja stonerista, jota oli yritetty myydä doomina vuosien ajan, Albert sanoo virnistäen. Sitten levy miksattiin parissa päivässä. Kyllähän se herätti myös voimakkaita reaktioita, Albert sanoo. Albumi oli Reverend Bizarren ensimmäinen, jota kuulijakunta tiesi toden teolla odottaa, ja vaikka tuomio oli taas astetta suoraviivaisempaa, levy ei todellakaan päästänyt kuulijoitaan helpolla. Crush the Insectsin pahaenteisesti rakentuva, äärimmäisen raskas ja lopulta musertavan roisi päätösbiisi Fucking Wizard on Albertin mukaan yksi niistä Reverend Bizarre -teoksista, joiden ympärille rakentui vähintäänkin erikoisia teorioita. – Tuohon aikaan teimme levyjä niin, että saatoimme äänittää niitä kuukauden tai puolitoista ja melkein sekosimme studiossa itseemme ja toisiimme. – Se oli ensimmäinen kerta, kun jouduttiin toden teolla suurennuslasin alle Saksassa. Se on levy, jolla doom on läsnä tempoista riippumatta, koska doom ei tarkoita vain sitä, että metalli on hidasta. – Tosiasia on, että Crush on sataprosenttinen doom metal -albumi. Nykyään taas Opium Warlordsin metodi on ihan päinvastainen, eli äänitän levyt muutamassa päivässä ja saatan miksailla niitä pitkäänkin. Jopa niin vanhaa, että monissa keskusteluissa sanottiin, ettei me edes olla metallia vaan jotain bluesrockia. – Crushin ilmestyessä ajat olivat sellaisia, että Reverend edusti silloiselle kuulijalle vanhaa liittoa. – Jo Rectoryn aikoihin tuli ihmettelyjä, jotka vain voimistuivat Crushin aikoihin, kun kuulijoille ei ihan täysin auennut, että se levyillä soinut ”kitara” olikin oikeasti basso, Void muistelee
paitsi Peter, joka eli perhe-elämää, mikä sekin voi tietenkin olla vaikeaa. Voi olla, että Amorphis on niin tasapainoinen ja miellyttävä yhtye, ettei se vedä puoleensa tuollaisia ihmisiä. – Silloin riitti, että single myi 700 kappaleen luokkaa, ja oltiin eittämättä listaykkösenä. – Oli niitä ihmisiä, varsinkin Saksassa, jotka luulivat olevansa aivan saatanan tietäväisiä, kun kertoivat biisin olevan ihan Black Sabbathia. Albumitkin pääsivät viralliselle listalle ja tuntui, ettei sille ollut mitään rajaa, minkä mittaisen tai miten vaikean teoksen teimme, niin kuulijamme tukivat sitä. – Se kaikki alkoi tarttua varhain myös yleisöön. – Eiväthän ne doom-bändit, jotka olivat meidän esikuvia, käyttäytyneet yhtään tällä tavalla, Albert sanoo ja lisää, että Reverendin tekemisissä oli aina valtava annos vanhan liiton punkkia, mikä teki varsinkin keikoista raakoja. Metallipiirien vankkumattoman suosion paisteessa Reverend Bizarre oli rakentanut ympärilleen myyttisen auran, joka veti puoleensa omistautuneita faneja. Minä taas vedän. – Jos ulos tuli vaikkapa splitti Kuoleman kanssa, niin sekin oli sijalla 11. – Jos meillä oli tiettävästi pisin levytetty rumpusoolo, niin Slave of Satan on myös pisin levytetty single. Albert sanoo, että listasijoituksista tuli Reverend Bizarrelle itsestäänselvyyksiä. Ulkomailla Reverend Bizarre kiersi useaan otteeseen sekä doom metalin tunnettujen että maanalaisempien nimien kanssa. Tietyssä vaiheessa Reverend Bizarren taivalta vaaran tuntu olisi saattanut muuttua liiankin todelliseksi. Keväällä 2007 vahinko otettiin takaisin, ja bändin viimeiseksi jääneen albumin ainoa single, 13-minuuttinen Teutonic Witch nousi samaisen listan piikkipaikalle. – Omassa tapauksessani alkoi riittää jo se, että matkustin Helsinkiin ja siellä tuli kaikenlaisia selkääntaputtelijoita vastaan. Albert myöntää, että kaikki tämä vaikutti suoraan hänen mielenterveyteensä ja sai hänet kääntymään yhä lujemmin sisäänpäin. Skandaaleja olisi syntynyt aivan varmasti. II: Crush the Insects -albumin aikoihin sekunnin alle 21-minuuttinen Slave of Satan -single nousi Suomen virallisella singlelistalla sijalle kaksi. Minähän olin tuolloin ihminen, joka ei harrastanut minkäänlaista seksiä kenenkään kanssa. Muutama isompi ulkomaankeikka ja -kiertue jäi toteutumatta paitsi bändin epäkaupallisen asenteen myös vähemmän mairittelevien syiden johdosta. Tai en ainakaan millään selkeällä tavalla mies tai nainen, siten kuin maailma nämä asiat yleensä näkee. Tämä sai muut jäsenemme harkitsemaan lavalle astumista pari kertaa. Bändin jättimäisissä levyissä, maalauksissa, levynkansissa, jäsenten taiteilijanimissä ja levyjen odottamattomissa käänteissä oli jotain salaperäistä ja arvaamatonta, jotain ihan erilaista kuin bändin vaikuttajilla. – Ulkomailla kiertäessämme saatoimme olla matkassa Gates of Slumberin tai vastaavan kanssa ja tunnelma oli hyvin erilainen. Minua ei ollut tehty sellaista varten, eikä ole tehty vieläkään. Ja kun biisi muinoin kirjoitettiin, en ollut harrastanut sitä ensinkään. Suomessa bändi järjesti itse esimerkiksi Friends of Hell -kiertueen Spiritus Mortisin ja Minotaurin kanssa, mutta pääosin se soitti festareilla ja tapahtumissa, joiden yleisö ei juuri vanhan liiton doomista perustanut. Mutta me totuttiin siihen, että ollaan aina listoilla, laulaja-basisti sanoo. Monet naisfanit yhdistivät silti kappaleen täysin minuun ja olin sitten heidän silmissään todella härski alfauros tai vastaavaa. Tästähän Tuiskua vihaavat sukulaispojat olivat onnessaan, koska Sami-eno päihitti Antin. omanlaisensa saavutus. Tai ainakin kärjen tuntumassa. – Kyllähän siinä alkoi seota kaikkiin niihin sekopäihin. – Eräs venäläinen fani kirjoitti Semifinalin keikan alla kirjeen loppuun ”And I swear that I don’t have a gun” useampaan kertaan. Olimme bändi, jonka syntyessä kukaan ei tiennyt, mitä doom metal on, ja sitten me olimmekin ”listakamaa”. – Juttelin joskus Tomi Joutsenen kanssa ja kerroin, että minulla on taas tulossa joku stalkkeri oven taakse. – Fucking Wizard on myös aivan täydellistä vastakohtien itseironiaa. Kaikki kolme huokaisevat vuorollaan, että saattoi olla ihan hyvä, ettei sosiaalista mediaa tai kamerapuhelimia ollut vielä bändin elinaikana nykyiseen tapaan olemassa. Ihmettelin aikoinaan Tenetzille, miksei sitä lähetetty Guinnessin ennätystenkirjaan. – Ei meillä silti kusi noussut päähän, koska me elettiin niin paskasta elämää... Edellä oli vain Antti Tuisku. Se taas alkoi näkyä ensin keikoilla ja vaikutti myöhemmin osaltaan myös bändin hajoamiseen. – Jos Reverend Bizarre tapahtuisi nykyaikana, olisimme keikoilla ja räkisin yleisöä, se olisi välittömästi poliisijuttu tai vähintään somemellakan paikka, Albert sanoo ja korostaa, ettei muistele omaa käytöstään hyvällä. – Oltiin joskus menossa Venäjälle Barathrumin kanssa. Sain kuulla, että se itse asiassa maksaa aivan helvetisti, Albert naureskelee. Ihan kuin emme olisi tienneet, mille teemme sillä kunniaa, laulaja-basisti hymähtää. Ne olivat doom-keikkoja joihin tuli doom-yleisöä, ja vaikkei me kerätty missään kuin sellaista muutaman sadan hengen yleisöä, meno oli sitäkin kiihkeämpää, Peter kiittelee omistautuneita faneja. Rundi oli jo sovittu ja oltiin jo nähty [Barathrum-laulaja] Sovan kanssa, Albert kertoo. Kaoottinen tuomio Säveltäminen oli Reverend Bizarrelle määrätietoista ja studiosessiot tuottivat jopa pakkomielteistä ahdistusta, mutta keikoilla esiintyi täysin kahleistaan päässyt bändi, mikä johti monella tavalla ikimuistoisiin kiertueisiin. – Fucking Wizard oli jo syntyessään sekä kunnianosoitus Black Sabbathille että itseironiaa siitä, että olen täysin aseksuaalinen. Tuomion kansansuosio Reverend Bizarren ympärillä hiljalleen vellonut ug-suosio saavutti käsittämättömät mittasuhteet ihan konkreettisillakin mittareilla erityisesti toisen ja kolmannen albumin välillä. – Niissä tapahtumissa oli paljon nuorisometallia, ja vaikka en viitsi mainita bändejä nimiltä, koska niissä soitti mukavia kavereita, niin kyllähän se ilmapiiri nostatti pintaan entistä nihilistisempiä tunteita, Albert toteaa. Tomi ihmetteli, että mitä helvettiä, ei hänelle ole koskaan käynyt moista. 45. – Kaikki meidän kuulijat tiesivät tasan tarkkaan, milloin Slave of Satan ilmestyy, koska levy-yhtiö oli järjestänyt sellaisen hauskan pikku ”sattuman”, että single tulee ulos erään Hitlerin syntymäpäivänä, Albert sanoo huvittuneesti. Jos me oltiin aika kaaosta, niin ajan kuluessa yleisökin alkoi olla kaoottista, mikä synnytti arvaamattomuutta. En ole niin sosiaalinen ihminen kuin nämä kaksi, mutta tuollaiset hullut saivat heidätkin hermostumaan, Albert sanoo. Olihan se... Kun Teutonic Witch ilmestyi, se oli helposti ykkönen ja Antti Tuisku jäi meidän jälkeen. Jälkeenpäin ajateltuna näin voi olla jopa hyvä. – Eräänkin kerran potkaisin eturivissä ollutta fania päin näköä. Heti kun astui bussista ulos, joku oli morjestelemassa ja tekemässä tuttavuutta, vaikka olisin vain halunnut olla keskenäni ja hoitaa hommiani. Tilanteen pelasti ainoastaan se, että tunsin kyseisen ihmisen ja asia jäi siihen, mutta ei tuo yhteys tehnyt teosta yhtään sen oikeutetumpaa. Pääasiassa hyvässä, mutta myös pahassa. Muutamat tapaukset olivat niin ahdistavia, että oma siskonikin neuvoi tekemään niistä poliisiasioita
Tuomion seuraamukset Viimeisen kiertueen ja keikan jälkeen Reverend Bizarre julkaisi vielä kolmannen albumin. Jo Reverend Bizarren alkuhämärissä oli olemassa viiden albumin suunnitelma. No, ne otsikot jäivät tuolloin toteutumatta, mutta lähellä taidettiin käydä. Albert nostaa keikalta tilanteen, joka on piirtynyt hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi. Suunnitelman mukaiset kolmas, neljäs ja viides albumi eivät toteutuneet ikinä. – Kolmannen albumin piti olla III: Songs from the Funereal World, neljännen sellainen johon Peter ja Void olisivat kumpikin tehneet kaksi kolme biisiä ja viidennen V: How It Was Meant to Be, jonka olisin kirjoittanut yksin. – Ainoa hyvä puoli oli, ettei me myöskään itse maksettu keikoistamme mitään, koska halusimme aina, että järjestäjä maksaa matkat ja kuljimme sitten paikalle mukavasti junalla, Albert naurahtaa ja muistelee bändin soittaneen ilmaiseksi jopa Tuskassa. So Long Suckersissa olikin albumia useamman edestä: 127 minuuttia doom metalia ja kokeilevampia kappaleita, joissa yhdistyivät Reverend Bizarren kaikki puolet. – Vuonna 2004 meidän oli tarkoitus mennä Kajaaniin keikalle, mutta päädyttiin perumaan se, koska tuli tilaisuus soittaa Lontoossa Cathedralin kanssa. Paikkana oli Turun TVO, jolla oli ainutlaatuinen paikka bändin historiassa, olihan kolmikko soittanut siellä ensikeikkansa syksyllä 1999. Viisi levyä, muutamia ep-levytyksiä, splittejä ja bändin hautajaiset. Juippi oli kutsuttu soittamaan koskettimia osaan debyyttilevyn materiaalista ja muutamissa osuuksissa ennen sitä. Se oli hienoimpia hetkiä koko elämässäni, yhtään liioittelematta. joulukuuta vuonna 2006. Sanoin sille, että helvetin hauska nähdä, mutta meillä olisi tässä keikka menossa. – Ei me haluttu koskaan ottaa rahaa tutuilta keikkajärjestäjiltä tai punkkityypeiltä. – Mehän emme treenanneet yhtään, minkä huomasi siitä, että monesti kiertueen lopulla alettiin olla helvetin hyvässä tikissä. – Siellä bändit treenasivat ihan helvetisti, välispiikit oli mietittynä valmiiksi, kaikki vedettiin käsikirjoituksen mukaan ja asiat olivat ihan viimeisen päälle, Peter naurahtaa ja toteaa sitten, että monet bändit suostuivat soittamaan vain tietyillä soittokamoilla, kun taas Reverend Bizarre soitti missä vain ja millaisilla laitteilla tahansa. Albert, Peter ja Void jatkavat lähes samaan aikaan, että paljon keikkoja järjestänyt Jussi Helenius nimesi heidät maailman tyhmimmäksi bändiksi, koska he eivät nostaneet liksaa. Vasta ihan viimeisestä rundista taisi jäädä jotain nimellistä käteenkin, Void muistelee. – Kun Juippi soitti Cirith Ungolin urut, tirahti itku silmään. – Viimeinen kiertue oli aivan fantastinen, osittain siksi, että me tiedettiin sen olevan loppu. Emme olleet koskaan vetäneet Cirith Ungolia livenä, ja siinä me oltiin, kaikki Reverend Bizarren jäsenet ikinä. Silloin päätettiin, että jatkossa pyydetään keikoista kuudensadan euron korvaus, jos ei ole kaverit järkkääjinä tai kyse jostain kiinnostavasta ug-tapahtumasta. Mutta kyllä meillä klikkasi aika hyvin ilman treenaamistakin, Albert sanoo. III: So Long Suckers näki päivänvalon heinäkuussa 2007, mutta albumi ei ollut sitä, mitä bändi oli alun alkaen suunnitellut. Reverend Bizarren viimeinen julkinen esiintyminen tapahtui 30. Ensin tuli joukko kappaleita, joista osaa emme olleet esittäneet koskaan, ja jälkimmäisenä settinä In the Rectory of the Bizarre Reverend kokonaisuudessaan, Void muistelee. Se olisi ollut lopullinen ja täydellisen oppikirjamainen albumillinen vanhan liiton doom metalia, Albert kertaa. En muista, vaadittiinko me sitä sitten lopulta yhdestäkään keikasta. Ajateltiin, että sellaisella liksalla me kyllä kestetään toisiamme missä vain. Tenetz oli vain todennut, että saadaanpahan helvetin hyvät otsikot. Siitä rundista mullakaan ei ole mitään huonoja muistoja, mitä en voi sanoa monesta reissusta, Albert myöntää. Nousee nytkin karvat pystyyn. – Me soitettiin TVO:lla kaksi erillistä settiä. – Kolmannelle levylle suunnitelluista kappaleista ainoastaan Funeral Summer päätyi So Long Suckersille ja monet omista valmiista sävellyksistäni ilmestyivät myöhemmin Lord Vicarin nimissä, Peter sanoo ja lisää albumin olleen ainutlaatuinen. Viimeinen keikka ja sitä edeltänyt kiertue Suomessa ja Euroopassa erosivat kolmikon mielestä kaikesta bändin aiemmin kokemasta. – Kesken keikan paikalle käveli alkuperäinen rumpalimme Juippi. – Spinefarmin mukavat naiset olivat sitten sanoneet Tenetzille, että ei tuollaista rundia voi järjestää, se olisi täysin epäeettistä, koska joko Hynninen tai Sova ei tulisi hengissä takaisin. Bändin punkhenkisyys korostui Amerikassa, missä kaikki oli isompaa ja kiillotetumpaa. Peter ja Void olivat kuitenkin järjestäneet yllätyksen
Ennen kirjan julkistamista juuri kukaan ei edes tiennyt, että sellaista materiaalia oli olemassa. myös siksi, että se on bändin levyistä ainoa, joka äänitettiin moderneilla studiolaitteilla. TÄNÄ syksynä on julkaistu pieni painos kirjaa nimeltä Albert Witchfinder Papers. Tätä nykyä se on arvostetumpi kulttibändi kuin koskaan. Se oli aika harvinaista genressä, jossa kaikki ovat yleensä todella miellyttäviä ja tasapainoisia. – Meillä oli tavallaan kahden eri kategorian splittejä: ne, jotka teimme uramme aikana metallibändien kanssa, ja ne, jotka äänitettiin So Long Suckersin sessioissa, Albert kertoo. Myöhempien aikojen spliteistä paras on ehkä Rätön ja Lehtisalon kanssa tehty, koska olen ollut aina kova Rättö-, Lehtisaloja Circle-fani. Keikoissa, julisteissa, paidoissa... kaikessa. En innostunut ajatuksesta edes tuossa vaiheessa, mutta lopulta päätin toteuttaa idean sillä ehdolla, että saisin pitää langat omissa käsissäni ja pitää oikean kronologisen järjestyksen. Now. Ei meidän keikoilla käynyt tuhansia ihmisiä, hyvä jos satoja. Kirjaa on saatavilla vain pienen ajan, yhden painoksen verran, ja sitten se on yhtä loppu kuin Reverend Bizarre muutenkin.. Albert kiteyttää viimeisen Reverend Bizarre -haastattelun viimeisiksi sanoiksi sen, mikä sai bändin liekin palamaan niin voimakkaasti, että sen vaikutukset elävät metallimaailmassa vielä tänäkin päivänä. Toisaalta senkin kivuliaisuus kärsisi, jos siitä lähtisi ottamaan pois tuumaakaan, Albert toteaa. Ennen kirjan julkistamista juuri kukaan ei edes tiennyt, että sellaista materiaalia oli olemassa. Samalla jokainen julkaisu on vain vahvistanut mielikuvaa, että Reverend Bizarren vahva perintö on sen kuin voimistunut yhtyeen lopettamisen jälkeen. Syyn tähän voi huomata yhdenkin julkaisun avatessaan: pienimmistäkin yksityiskohdista on pidetty huolta. – Mitä kauemmaksi kuolemastamme olemme etääntyneet, sitä suurempia meistä on tullut, Albert vahvistaa. So Long Suckers ei jäänyt Reverend Bizarren levytetyksi joutsenlauluksi: sen jälkeen ilmestyi vielä splittejä Kuoleman, Rätön ja Lehtisalon, Electric Wizardin ja Mr Velcro Fastenerin kanssa. Se on Abraxas Publishingin kustantama liki 300-sivuinen kokoelma, joka kätkee sisälleen Albert Witchfinderin lyriikkaluonnostelmia, kansihahmotelmia ja muita muistiinpanoja Reverend Bizarreen liittyen. Reverend Bizarre oli läpi koko elonsa silkkaa täysiveristä nihilismiä doomin asussa. Kirjaa on saatavilla vain pienen ajan, yhden painoksen verran, ja sitten se on yhtä loppu kuin Reverend Bizarre muutenkin. Ihan viimeisellä rundilla oli ilmoilla niin lopunajan merkit, että se toi ennätysmäärät väkeä, mutta ei voi sanoa, että Reverend Bizarre olisi ollut millään mittarilla jotenkin iso bändi. TÄNÄ syksynä on julkaistu pieni painos kirjaa nimeltä Albert Witchfinder Papers. – Pian aloin saada yhteydenottoja eri kustantajilta ja ihmisiltä, jotka halusivat julkaista sen kaiken. – En muuttaisi siltä mitään muuta kuin ehkä tiivistäisin Sorrow’ta hiukan. Kyse ei ole millään tavalla tavallisesta bändikirjasta, tai varsinkaan biografiasta. Se on Abraxas Publishingin kustantama liki 300-sivuinen kokoelma, joka kätkee sisälleen Albert Witchfinderin lyriikkaluonnostelmia, kansihahmotelmia ja muita muistiinpanoja Reverend Bizarreen liittyen. Ihan kuin he olisivat voineet nähdä niitä siinä tapauksessa, että olisin pitänyt ne vain visusti itselläni. En innostunut ajatuksesta edes tuossa vaiheessa, mutta lopulta päätin toteuttaa idean sillä ehdolla, että saisin pitää langat omissa käsissäni ja pitää oikean kronologisen järjestyksen. Sillä on meiltä Demons Annoying Me. Kaikki muu on peräisin vuosien 1999–2007 väliltä. – Kirjoitin kirjaan vain todella lyhyen saatetekstin. – Myin kirjan sisältämät paperit yhdelle jenkille, ja ihmiset alkoivat valittaa, että nyt kukaan muu ei voi nähdä niitä. Eritoten Albert on työstänyt bändin kuoltua Svart Recordsin kanssa uusiojulkaisuja ja bokseja, joiden tekeminen on kuulemma ollut pahimmillaan todellista kivireen vetämistä. – Kirja ei liity nyt päätökseensä tulleeseen päämäärään julkaista kaikki Reverend Bizarren materiaali uudelleen, koska en oikeastaan alun perin edes halunnut julkaista tällaista nidettä, Albert kertoo. – Pian aloin saada yhteydenottoja eri kustantajilta ja ihmisiltä, jotka halusivat julkaista sen kaiken. – Kirjoitin kirjaan vain todella lyhyen saatetekstin. Kaikki muu on peräisin vuosien 1999–2007 väliltä. – Orodruinin kanssa tehty on sen aidon doom metal -Reverend Bizarren kovin splitti. Lopulta kaikki splitit ja ep-kappaleet pistettiin samojen kansien väliin nimellä Death Is Glory... – Kun teimme Reverend Bizarrea, meitä ei huomannut monikaan. – Kaikessa mitä tehtiin, paitsi itse musiikissa, oli aina pientä vittuilua. Kyse ei ole millään tavalla tavallisesta bändikirjasta, tai varsinkaan biografiasta. Ihan kuin he olisivat voineet nähdä niitä siinä tapauksessa, että olisin pitänyt ne vain visusti itselläni. – Nyt Reverend Bizarren keikkoja haikaillaan niin kuin me itse olemme haikailleet Joy Divisionin esiintymisiä, Peter hymyilee Kitaristi jatkaa, että vaikka bändi on joskus tuuminut lähtevänsä Japaniin jos pyydetään, Reverend Bizarre tulee todennäköisesti pysymään haudassaan – vaikka sen tyyliin sopisikin tehdä asiat täysin päinvastoin. – Myin kirjan sisältämät paperit yhdelle jenkille, ja ihmiset alkoivat valittaa, että nyt kukaan muu ei voi nähdä niitä. – Kirja ei liity nyt päätökseensä tulleeseen päämäärään julkaista kaikki Reverend Bizarren materiaali uudelleen, koska en oikeastaan alun perin edes halunnut julkaista tällaista nidettä, Albert kertoo
Olin pikku penskasta alkaen ihan äärimmäinen musiikkifani. Seuraa pitkä ja polveileva monologi, jonka aikana Sammet selvästi peilailee viime vuosikymmenten aikajanaansa hieman etäämmältä ja pyrkii hahmottamaan sen eri juonteita. Olin aina vähän eri aallolla kuin kaikki muut – paitsi niiden hahmojen kanssa, jotka katsoivat minua julisteista seinilläni. Hän vaikuttaa ymmärtävän myös uransa kiivaimpien aikojen merkityksen entistä paremmin. Tämä on näkynyt esimerkiksi hänen somejulkaisuissaan, joissa pian 45-vuotias saksalainen on puhunut elämästään ja teoistaan hyvin avoimesti. Aina hyväntuulisen saksalaisen omalaatuinen huumorintaju ja musiikkinörttiys pitivät miehen liekkiä yllä vuosikymmeniä, mutta lopulta hänenkin oli hyväksyttävä rajansa. T obias Sammet on Pölkyllä-henkilöhaastattelussa juuri nyt syystä: hän vaikuttaisi olevan vuonna 2022 itsensä kanssa sinut enemmän kuin koskaan ennen. Se on minulle aika uusi mielenmaisema. Tunsin samastuvani kaikkiin niihin rockhahmoihin. Aina on joku sanomassa, mitä saa tehdä ja mitä ei, Sammet aloittaa. Hän kertoo olleensa liki koko 30 vuotta kestäneen powerja melometalliuransa ajan sitä ihmistyyppiä, joka menee aina eteenpäin, eteenpäin ja eteenpäin. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT KEVIN NIXON, ALEX KÜHR PÖLKYLLÄ Virnuilijan vakava puoli 48. Nyt Sammet on oppinut malttamaan ja makustelemaan elettävää hetkeä. Sammet on yksi niistä ihmisistä, jotka puhuvat jopa etäyhteydellä ja periaatteessa ventovieraalle toimittajalle niin intensiivisesti ja analyyttisesti, että hänen voi aistia olevan tosissaan kaikesta mitä sanoo. – Rockja metallimaailmaa sanotaan lupsakkaaksi yhteisöksi, mutta voin sanoa, että kyllä tässäkin porukassa on paljon kirjoittamattomia sääntöjä. – Olen aina ollut yksi niistä muusikoista, jotka tekevät vääränlaisia kappaleita, pukeutuvat väärällä tavalla ja heittävät vääränlaista läppää. Mutta hei, eihän ihmisen kuulukaan olla koskaan täysin valmis, Sammet nauraa. Juuri nyt hän on täysin rockooppera Avantasian uuden A Paranormal Evening with the Moonflower Society -albumin pauloissa. Saksalainen kuvailee yhtä aikaa huvittuneesti ja tuskaisen kuuloisesti, että hänellä oli tapana olla seuraavan projektin parissa jo ennen edellisen levyn ilmestymistä. Ei enää. Minulla oli aina kavereita, mutta jotenkin tunsin itseni vähän ulkopuoliseksi. Kuin esikuvansa Alkaessaan pohtia uransa käänteitä ääneen Sammet sanoo, ettei oikeastaan ajattele kokeneensa mitään erityisen kovia vaikeuksia tai aallonpohjia, vaikka onkin nähnyt Edguy-bändinsä ja Avantasian kanssa lähes kaiken. – Olen oppinut arvostamaan sitä mitä minulla on, enkä mieti, mitä minulla olisi voinut olla, mitä olisin voinut tehdä, mitä tulen vielä tekemään tai mitä saatan olla tulevaisuudessa. Tobias Sammet on julkaissut Avantasian ja Edguyn nimissä 20 albumia 27 vuodessa. – En vieläkään täysin ymmärrä mielenliikkeitäni ja sitä, miksi luovuuteni ja ajatusmaailmani toimii aika eri tavalla kuin monen muun. Kesti kauan tajuta, että sitähän esikuvanikin olivat
49
Tämä näkyy hänen tuotannossaan: Sammet julkaisi vuosien 1995–2011 välillä 14 albumia. – En kyennyt enää vastaamaan kaikkien odotuksiin. Edguy ehti tehdä viisi albumia ja satoja keikkoja pienen AFM Recordsin avustuksella ennen siirtymistään Nuclear Blastille. – Se stressin määrä ei ollut enää mikään vitsi, ja kaiken sen vauhdin keskellä Edguy alkoi hajota käsiin. En voi uskoa sitä vieläkään, kun sanon sen ääneen. En halunnut tulla määräillyksi vaan olla sitä mitä haluan. ”I wanna be somebody too!” pienessä mielessäni kaikui. Lähdin maailmankiertueelle ja kirjoitin siellä kaksi Avantasia-levyä. Pilke silmäkulmassa Vuosikausia Sammetin elämän keskipisteenä toiminut Edguy oli hänelle kova koulu. Yhtäkkiä olin itse juuri sellaisessa uraputkessa, jota lähdin lapsuudessa välttelemään. Jätin koulunkäynnin taakseni 18-vuotiaana, mutta pysyin jotenkuten hengissä musiikilla, Sammet muistelee. Se on ääretön etuoikeus. – Tein kaiken ylinopeudella. Kirjoittamaan koko ajan vain lisää ja lisää musiikkia, soittamaan enemmän ja enemmän keikkoja ja tekemään asioita, joista en enää nauttinut täysin. Silloin lapsuus loppui. Sammet sanoo, että halu nousta yhä suuremmaksi muusikoksi, todistaa taitonsa sekä itselleen että maailmalle, johti siihen, että nuorena syttyneen luovan vimman tilalle tuli hetkeksi pakkomielteinen suorittaminen. Jaksoin koluta kaikki mahdolliset keikat ja paikat tasan siksi, että rakastin musiikkia ja ajattelin isosti. Kroppani ei enää antanut vihjeitä. Rakastin heidän musiikkiaan niin paljon, että koin heidän ymmärtävän millaista on, kun ei ihan täysin tiedä paikkaansa. Vuonna 2006 tein samaan aikaan Edguyn Rocket Ridea ja Avantasian The Scarecrow’ta. Pistin asiat lekkeriksi ja kuittasin ne huumorilla. Niin kuin kaiken vakavan kanssa tuolloin. Aluksi en kuunnellut. Lähestulkoon itseään ruoskivaan sävyyn puhuva Sammet sanoo, että tolkuton vauhtisokeus aiheutti 2010-luvun alkupuoliskolla sen, että hän kulki eteenpäin kuin automaatiolla. Olin yhä todella nuori ja kituuttanut kuuden vuoden ajan taskurahoilla Edguyn kanssa. Oli todella kivuliasta myöntää itselleni, että Edguy ei enää toiminut ja bändi oli laitettava jäähylle. Olimme ajautuneet niin kauas toisistamme, ettemme ollut enää se hassu kaveriporukka, joka perusti bändin penskoina. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin olin kasvanut musiikilla elantonsa tekeväksi muusikoksi ja ymmärsin, että sekin on omanlaisensa koneisto. Tein niin paljon töitä, että ensin menetin yöuneni ja sitten toisesta korvastani alkoi mennä kuulo. Tilanne alkoi pahentua siinä vaiheessa, kun aloin tehdä kahta tai kolmea levyä yhtä aikaa. – Moni yritti saada minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten voinut pyörittää kahta bändiä yhtä aikaa. PÖ LK YL LÄ. Mutta se päätös pelasti henkeni. – Siitä eteenpäin kaikki oli yhtä Edguy-kiertueiden, livejulkaisujen, studiolevyjen, Avantasia-albumien, kaiken tämän promoamisen ja matkustelun kierrettä. – Oikeasti. Pystyn elättämään itseni ja perheeni tekemällä musiikkia. Vanhan liiton power metalista yhä hardrockimmaksi muuttunut bändi oli hänelle pitkään elämäntyö, jonka eteen hän teki aivan kaikkea. – Olin vasta 20-vuotias, kun tein ensimmäisen levytyssopparini Avantasialle. Vasta se oli piste, että aloin oikeasti tulla toimeen musiikilla. – Ajattelin, että voin välttyä aikuiseksi kasvamiselta musiikin avulla. En halunnut osaksi koneistoa, jossa kaikkien vanhemmat tuntuivat elävän. Tunsin pitkään, että ainoat ihmiset, jotka ymmärtävät fiiliksiäni, olivat Angus Young, Blackie Lawless, Paul Stanley, Gene Simmons ja Ronnie James Dio. Se huusi apua! – Mitä tein. Siitä eteenpäin olen tullut toimeen musiikilla. – En peittele yhtään sitä, että minulla kävi teini-iässä järjetön tuuri, kun pääsin nopeasti kiinni rockelämään. Kiristin tahtia, tein Edguyn Tinnitus Sanctus -albumin ja ikuistin vakavan terveydentilani levyn teemaan ja kanteen, jossa patsaan korvasta vuotaa verta. Sammet perusti bändin ollessaan 14-vuotias. – Luulin ettei asiaa, jota rakastaa sydämensä pohjasta, voi tehdä liikaa. En malttanut hidastaa yhtään. Tässä pisteessä palasin alussa mainitsemiini lapsuuden haaveisiin ja päästin irti musiikkimaailman koneistosta. Sammet itse kutsuu AFM-vuosiaan viattomuuden ajaksi, jolloin hän sävelsi bändille kaiken ja oli joka asiassa sen näkyvin ja kuuluvin osa. Olin väärässä ja sain huomata sen aika rajuilla tavoilla viitisentoista vuotta sitten, kun kroppani alkoi ilmoitella itsestään. Lopulta into musiikin tekemiseen alkoi kadota
En kiistä, ettemmekö olisi säveltäneet aika monta hienoa levyäkin, kuten Mandrake [2001] ja Hellfire Club [2004], mutta asenteemme erotti meidät monista muista. Siispä laitoimme taltioinnin nimeksi Fucking with F***! – Rocket Riden kansien kanssa kävi vähän samalla tavalla. EMP halusi mukaan uuden Edguy-levyn kannen. Ja AC/DC! Yksi kaikkien aikojen kovimmista rockmammuteista, jonka kitaristi on kuin maskotti koulupukuineen ja perseensäpaljasteluineen. Lafka ehdotti, että teetetään uusi. Andre oli vasta 47-vuotias, kun hänen sydämensä petti. Sammet viittaa siihen, että hän sai Edguyn suhteen jo nuorena täyden taiteellisen vapauden ja välttyi samalla monilta suurempien bändien rajoituksilta. Tai kunnes syttyy vaikkapa sota, joka saa meidät pysähtymään ja miettimään, mitkä asiat tekevät elämästä elämisen arvoisia. Paljon. – Olimme nuoria, se oli minulle tyypillistä huumoria enkä aina osannut sekoittaa joukkoon terävää jujua samaan tapaan kuin myöhemmin vaikkapa Space Police -kappaleessa, hän sanoo. – Kuunneltuani satoja tunteja monien kokeneiden laulajien elämäntarinoita aloin nähdä yhä kirkkaammin sen, ettei elämän kuulu olla pelkkää nousukiitoa. Tiedän, että liekkini sammuisi heti, jos pakottaisin itseni tekemään jotain. – Tiedän, että moni kokee minun olevan jonkinlainen bändidiktaattori, mutta sanoisin, että olen ennemmin ”hyvä bändikuningas”, hän nauraa. Pahimmaksi esimerkiksi siitä, miten vaarallisella polulla hän on joskus ollut, Sammet nimeää sen, kuinka hänen äänensä oli Edguyn loppuaikoina pelkkää raspia. Siitä voitte olla varmoja. – En pidä itseäni erityisen älykkäänä, mutta sen verran minulta löytyi kolmekymppisenä älliä, että kirjoitin kappaleen, joka oli suunnattu kaikille rockja metallimaailman genrepoliiseille. Jos niin tapahtuu, alan varmasti maalariksi tai tekemään jotain ihan muuta. – Puhuin viime viikolla Michael Kisken kanssa tästä kaikesta. Sammetin vuonna 2000 perustaman Avantasian riveissä on esiintynyt kirjava joukko maailmanluokan laulajia. – Edguyn tapauksessa hyvä olo tarkoitti irrottelua. Sammetin tapauksessa mutina liittyy usein siihen, miksei hän tee enää sitä tuplabasari-poweria, josta hänet tunnetaan. Ei henkilökohtaisesti eikä varsinkaan bändissä. Suupielissä oli aina virnettä, eikä sitä häpeilty yhtään. Mutta kun he näkivät Rocket Riden kannen, se ei kelvannut heille. Hulluttelimme paljon lavalla, sekoilimme kiertueilla, pistimme kaiken ihan lekkeriksi ja nauroimme sekä itsellemme että kaikelle muulle. Unohdamme usein sen, mikä meille merkitsee eniten. Oikeasti. Siis sellaista power metalia, jota hän julkaisi viimeksi yli 20 vuotta sitten. TUO on rock’n’rollia! Sammet vaikenee hetkeksi, pudistelee päätään ja naurahtaa pahaenteisesti sanoessaan, että Edguy onnistui myös ylittämään hyvän maun ja oikeastaan kaikki muutkin järkevyyden rajat. Oli todella lähellä, etten lopettanut kiertämistä kokonaan ja 51. Siinä vaiheessa, kun ilmapiiri alkaa olla tyytymätön ja kielteinen, se tappaa luovuuteni. Lafka oli saanut meille paikan EMP-kuvaston kannesta. – Kuten kerroin, olen itsekin ollut sokea varoitusmerkeille, joita mieli ja kroppa voivat ihmiselle antaa, mutta viimeistään Andrén menehtymisen myötä ymmärsin, että haluan elää pitkään. Eikä se edes voi olla. Ihan periaatteesta. Tuo asenne kantoi minut Edguy-aikojen läpi. En voi sille mitään. En tietenkään suostunut. Inhimillisintä on, että tämä tapahtuu uudelleen ja uudelleen. – Somekommenttikenttäni ja -yksityisviestini täyttyvät aina uuden kappaleen julkaisun myötä kiitoksista, mutta yhtä paljon tulee ihmettelyä, miksi ihmeessä olen mennyt taas pilaamaan kaiken, Sammet hekottelee. Yksi Sammetin tavaramerkeistä on aina ollut huumori. – En tiedä, olivatko nämä bisnesmielessä fiksuja ratkaisuja, mutta olen aina ollut jääräpäinen ihminen ja vielä itsepäisempi muusikko, olen halunnut sörkkiä sääntöjä ja harrastaa omaa pientä kapinaani. Angra-laulaja Matosin varoittavan esimerkin ohella muun muassa Uli Jon Roth, Bob Catley (Magnum) ja Ronnie Atkins (Pretty Maids) ovat palauttaneet kukin vuorollaan nuoremman kollegansa maan pinnalle ja perusasioiden äärelle. Kun teimme Fucking with Fire -dvd:n, levy-yhtiö oli sitä mieltä, ettei F-sanaa voi laittaa levyn kanteen. – Haluan, että kaikilla on hyvä olla. Se oli tilanne, joka pisti minut kasvokkain kuolevaisuuden kanssa. Joskus levyni myyvät enemmän ja joskus vähemmän, mutta Edguy ja Avantasia ovat aina olleet täydellisen kokoisia bändejä. Oppia vanhemmilta Kahdenkymmenen Avantasiaja Edguy-albumin jälkeen Sammetin kuulijakunnalla on odotuksia. Se tarkoittaa, että minun on pidettävä itsestäni huolta. Tai Queen. Siitä, miten intohimo heijastuu musiikkiin, ja että ihmiset oikeasti aistivat sen. Kritiikin kohteet eivät tajunneet sanoitusta ollenkaan ja reagoivat kappaleeseen juuri siten kuin genrepoliisit tekevät, hah hah! – Mutta härnäsin minä lafkojakin. Toiveena oli, että sensuroisimme sitä parilla tähdellä. Edes musiikki ei ole asia, jonka tekemisen takia kannattaa kuolla. Sillä miehellä oli maailman oudoin huumorintaju. Se oli jättimäinen diili. Vastaus on, että teen juuri sitä, mitä rakastan eniten, enkä ole koskaan antanut musiikkibisneksen tai edes fanien määritellä sitä, millaista musiikkini tulisi seuraavaksi olla. – Ihminen tarvitsee maadoitusta. Haluan, että kaikki ovat tyytyväisiä siihen, mitä bändi tekee. Ja useimmiten lopulta manaillaan, miksi asioiden on aina pakko muuttua. Se vaikuttaisi kuulemma myynteihin Amerikassa. – Entäs Frank Zappa. – Rajuin asia on ollut André Matos, rauha hänen sielulleen. Edguy ei ottanut itseään koskaan liian vakavasti, vaikka teki musiikkiaan suurella ammattitaidolla. Maadoitusta tarvitaan tasaisin väliajoin, koska tapaamme lukittautua pieniin pilvilinnoihimme yhä uudestaan. Ja se antaa minulle vapauden toteuttaa itseäni Avantasiassa. Sammet ei peittele kunnioitustaan näitä persoonia kohtaan. – Kaikki tekemäni on näiden ihmettelijöiden mielestä liian vähän power metalia tai liian paljon power metalia tai liikaa sitä tai liian vähän tätä. Jopa Van Halen. Katsokaa vaikka Mozartia! Sillä miehellähän oli mahtava huumorintaju, mikä kuului myös monissa hänen teoksissaan, Sammet veistelee ja lisää sitten nauraen, että Mozartilla oli huumorin kylkiäisinä melkein yhtä paljon lahjakkuutta kuin hänellä itsellään. ”Tiedän, että moni kokee minun olevan jonkinlainen bändidiktaattori, mutta sanoisin, että olen ennemmin ’hyvä bändikuningas’.” – Tärkeintä on vakaus. – Tehdessäni liikaa kiertueita menetin laulamisen ilon. – En ole koskaan ajatellut, etteivät huumori ja musiikki voisi kuulua yhteen. Stressaamme joitain pieniä asioita yli äyräiden, kunnes meiltä viedään se, mikä meillä jo on. Bändi jonka lavashow’n näkyvin osa on puhallettava Whole Lotta Rosie
Nyt hallitsen muotokielet, osaan sovittaa asioita paremmin ja ymmärrän, että musiikin on annettava virrata vapaasti. Jos olisin tehnyt uuden Avantasian kaltaisen albumin 25-vuotiaana, siitä olisi tullut sillisalaattia. – Sascha Paeth on ollut rakas ystäväni, mentorini ja kuin isoveljeni siitä asti, kun olin parikymppinen, ja hän sanoi, että tämä levy on enemmän minua kuin mikään, mitä olen aiemmin tehnyt, Sammet kertoo tuottajastaan. Muotokieli on ehkä hyvin erilainen kuin arkisessa maailmassamme, mutta minä olen siellä, Avantasian sydämessä. Alitajuisesti kai ajattelin, ettei tiettyjä asioita vain voi tehdä, hän pyörittelee. Sain siitä pienestä maailmasta valtavasti lohtua. – Rakennutin oman studioni alkuvuodesta 2020, ja kun pandemia iski, suljin koko epävakaan maailman ulkopuolelle ja lukittauduin sinne. En ole tehnyt mitään vastaavaa vuosikymmeniin. Päästin vihdoin irti kaikista niistä paineista ja odotuksista, joita olin itselleni rakentanut ja joita tiesin kuulijoillani olevan tekemisiäni kohtaan. Uudenlaista vapautta hehkuteltuaan Sammet lisää, että Avantasian Ghostlights-albumin (2016) aikoihin Edguyn hajoaminen painoi vielä hänen mieltään ihan eri tavalla. Kun tunnen melodian itse, yleisökin tuntee sen. Nautin todella siitä, että ääneni on nyt laaja-alaisempi kuin ehkä koskaan aiemmin. Hän ei halunnut lähteä ”tuottamaan” sitä mihinkään suuntaan. Se antoi minulle inspiraatiota ihan eri tavalla kuin maailma ja ihmiset, joista olin saanut inspiraatiota vuosikymmenten ajan matkatessani siellä täällä. – Minulla ei myöskään ollut samaa kokemusta kuin nyt. Laajentunut tajunta Kaikki se, mistä Sammet on aiemmin jutussa kertonut, kuuluu uudella Avantasia-albumilla joko suoraan tai symbolisesti. Heittäydy niihin maailmoihin ja voit tuntea asioita, joita olen kokenut. Oli todella lähellä, etten lopettanut kiertämistä kokonaan ja alkanut pyörittää Avantasiaa studioprojektina, jossa en laulaisi itse ollenkaan.” 52. – Sanoituksista kirjoitin täysin pitelemätöntä fantasiaa, mutta pistin niihin myös paljon itseäni. – Jos kuuntelet levyltä vain muutaman kappaleen, kuuntele Arabesque, Scars ja I Tame the Storm. Hän sanoi, ettei halua muuttaa levyltä mitään. Sascha soitti kitaraosuutensa ja oli minulle mittaamattoman tärkeänä tukena, mutta hänen roolinsa oli nyt hyvin erilainen. Sammet sanoo, että häntä inspiroivat yhä ne samat esikuvat kuin The Metal Opera -albumikaksikkoa vuosituhannen taitteessa tehdessä. – En uskaltanut tehdä kaikkea mitä halusin, vaikka periaatteessa minulla olisi ollut vapaus siihen. A Paranormal Evening with the Moonflower Society on Sammetin uralla aivan uudenlainen keskusteos – vapaa albumi, jonka on tehnyt muusikko, joka on antanut musiikin virrata suoraan sisimmästään. Aivan kuten The Metal Opera -albumien aikoihin, hän sävelsi, sovitti ja aluksi jopa lauloi kaiken itse niin valmiiksi kuin oli mahdollista. Sammet kertoo tehneensä uutta Avantasia-albumia itsenäisemmin kuin mitään levyä aiemmin. – Suurin palkinto urallani onkin ollut se, että olen saanut ensin uudesta Avantasia-musiikista pettynyttä palautetta, mutta myöhemmin on tullut kommentteja, että hei, tämähän toimiikin helvetin hyvin. Kirjoitin musiikkia, joka sai olla täysin kasarirockia, jos siltä tuntui, tai sitten flirttailin AOR:lle ja kävin popin puolella kylässä sopivalla hetkellä. – Jopa Sascha kuuli kaiken vasta sitten. ”Tehdessäni liikaa kiertueita menetin laulamisen ilon. Oma musiikillinen tajuntani on laajentunut, ja on upeaa, jos voin laajentaa myös muiden tajuntoja. Aloin rakentaa mielessäni fantasiamaailmoja ja paeta oikealta maailmalta, joka ei tuntunut hetkeen turvalliselta paikalta. alkanut pyörittää Avantasiaa studioprojektina, jossa en laulaisi itse ollenkaan. Nautin laulamisesta niin paljon, että halusin laulaa kaiken itse ihan vain laulamisen ilosta, kokeeksi. – Olin silloin vielä kahden bändin ristitulessa. Moonglow’lla [2019] olin jo päässyt siitä hieman irti. Vanhimman ja uusimman Avantasian erottaa toisistaan vain rohkeus. Jos menee albumin maailmoihin oikein syvälle, sieltä voi löytää juuri näitä asioita, joista olen kertonut. – Uudesta Avantasia-albumista on olemassa versio, jonka olen laulanut itse kokonaan. – Sieltä, omasta pienestä universumistani, löysin kaikkia näitä omituisia otuksia, hahmoja ja aaveita, joita kutsun nyt Moonflower Societyksi. Nyt en ajatellut enää mitään muuta kuin sitä, mitä haluan tehdä tässä ja nyt. Nuo kappaleet kertovat tarinani. Se oli eskapismia, mutta myös itsetutkiskelua
twitter.com/pelaaja instagram.com/pelaajalehti facebook.com/pelaaja odotettu paluu Monkey Islandin huima maailma Splatoon 3 Huvipuistopelien Arvostelussa 20 v JUH LAN UMER O. pelaaja
Ainoana poikkeuksena tähän voi pitää Humane Meat (The Flensing of Sandor Katz) -kappaletta, jonka ”kieli poskessa” kirjoitettujen sanoitusten takaa löytyy vahva eläinsuojelullinen viesti. Sekin osoittaa älykkyydessään bändin kirjoittavan huomattavasti keskivertoa kiinnostavampia tekstejä, jotka avautuvat nerokkuudessaan jopa näinkin monen vuoden jälkeen. ALBUMIN hittikimara on sen verran tiukkaa kuultavaa, että yksittäisten raitojen nostaminen esiin on hankalaa. Näin on myös yli vartin kellottavalla The Last Will & Testament -päätösteoksella, joka viimeistään takoo kuulijan kalloon sen faktan, että Propagandhi ei ole aivan yksioikoinen peruspunkbändi. Yhdistelmä saattaa kuulostaa ajatuksen tasolla kammottavalta, mutta kanukkien sävellyksiä kahlatessa genrerajat unohtuvat ja mieli vaeltelee ainoastaan helvetin iskevän ja tiukasti toteutetun musiikin vietävänä. Omat jälkensä jättävät kuitenkin nimikkobiisi, jääkiekon patriotismia kanadalaisten punkkarien näkökulmasta kyseenalaistava Dear Coach’s Corner, pohjattoman surullinen Without Love ja vielä tätäkin ankeampi, melkoisella teholla murskaava Incalculable Effects. Levy osoittautuu jopa ilman lähempää tarkastelua erilaisten tunteiden pyörremyrskyksi, joka saattaa napata mukaansa melodista punkkia totaalisesti karsastavankin. Levyllä on kestoa varsin mittavasti, yli 52 minuuttia, mutta sen jokainen sekunti tuntuu perustellulta ja tarkkaan paikallaan olevalta. 54. ”Poliittisen paatoksen” oheen on puskettu myös tavallisempaa arkipäiväistä tarinointia. Supporting Casten pääosaa näyttelee kuitenkin musiikki. Hommassa on mukana kuitenkin paljon muutakin. Ei saarnaten tai sormella osoittaen, vaan pikemminkin tilanteita kylmästi todeten. Bändin viides albumi Supporting Caste oli yhtyeen uralla selkeä vedenjakaja ja lakipiste, jossa Propagandhin punkhistoria sulautui täydellisesti yhteen metallin ja ajoittain jopa popahtavan melodisuuden kanssa. Tällaisia albumeja ei synny kuin pakonomaisesta tunteesta tehdä jotain ympäröivää maailmaa ravistavaa. KANADAN Portage la Prairiessa vuonna 1986 perustettu Propagandhi on yhtye, jonka paikan Infernon sivuilla joku saattaa kyseenalaistaa – musiikkinsa kun on laskettavissa useiden kuulijoiden kirjoissa ja korvissa lähinnä melodiseksi punkiksi. Tiukka hittikimara PROPAGANDHI Supporting Caste HASSLE 2009 TEKSTI JONI JUUTILAINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Kanadalaispunkkarien viides levy on tunteiden pyörremyrsky, joka saattaa tarjota paljon melodisesta punkista piittaamattomallekin. PUNKLEVYLLE ominaisesti Supporting Casten pääasiallinen sanoma on poliittisesti vasemmalle kallellaan, mutta bändi tarkastelee maailmaa asioista huolissaan olevan tavallisen ihmisen näkökulmasta
Massiivisen uljas Pazuzu voisi olla hyvin vaikkapa Deggialin (2000) namupala. Uhmakkaasti ja rennontanakasti etenevä Aeon of Maat avaa levyn ryhdikkäästi ja himmailematta. Kappaleet olivat kunnianhimoisia ja näkemyksellisiä. Therion-kippari veti flopanneesta hevioopperastaan oikeat johtopäätökset ja teki hyvän ratkaisun palatessaan Leviathanilla (2021) perusasioiden äärelle. Kakkos-Leviathanillakin on pienet tyhjäkäyntinsä, eikä jokainen kappale ole puhtainta kultaa. Yhdentoista kappaleen Leviathan II pitää Therionin musiikin oikeilla urilla. Leviathan II sisältää runsaasti erilaisia tasoja, instrumentteja ja kuoro-osuuksia. Ensi vuonna kolmevitosiaan viettävän Therionin taival on ollut kehittymisen ja kompastumisen täyteinen, harppauksia ja taantumista. Myös vaihtoehtoisesta historiantulkinnasta sekä rajaja salatiedon syövereistä pulppuavat teemat ovat läsnä. Klassiset laulut ja hevirevittelyt ovat välittömästi vauhdissa, ja röyhkeitä kitarasooloja puskee sieltä täältä – buutsia monitorille ja menoksi! Joka kuuntelulla kasvava Litany of the Fallen jatkaa hommaa ja lämpö tulvii sydämeen: ihanaa, että Therion on palannut! Vaikka linjanmuutoksia ei kuulla, kakkonen puraisee ykköstä napakammin, ja nyt Johnsson ja kumppanit ovat saaneet puristettua myös muutaman timantin. Kaikki paikoillaan Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa THERION Leviathan II NUCLEAR BLAST ARVIOT 55. Therionin eteneminen oli melkoista voittokulkua, pieniä notkahduksia lukuun ottamatta. Monet luulivat, ettei Christofer Johnsson voisi kyykätä pahemmin kuin Sitra Ahralla (2010), mutta väärässä olivat. Tami Hintikka Leviathan II ilmestyy 28. Leviathan-ajan Therion pelaa Vovinista (1998) Gothic Kabbalahiin (2007) ulottuvan ajan tunnelmilla. Bändi tekee nyt sitä missä se on paras: eeppisesti hardrockaavaa oopperaheviä. lokakuuta. Kuolo-osasto alkoi jäädä taka-alalle, kunnes lopulta haihtui pois kuin usvalautta auringon edestä. Kaikki on kuten kuuluukin. Silti se ei ole missään nimessä haastavaa kuunneltavaa, vaan perinteisen heavyn perustalle rakennettua ajatonta metallia. Mainitun jatko-osa jatkaa varmalla linjalla, eli Therionfanit saavat mitä haluavat. Sitä seuraava Alchemy of the Soul on Therion-täysosuma parhaasta päästä: hidas ja kaunis tunnelmointi räjähtää päätänytkyttävään hittikertsiin. Johnsson on arvaamaton ja epätasainen kapellimestari, mutta onnistuessaan hän saa aikaan jalometallia kuin tarujen alkemisti konsanaan. Kolmeen ”näytökseen” jaettu Beloved Antichrist (2018) oli paitsi liian pitkä myös aivan tolkuttoman tylsä kokonaisuus. Kolmas Leviathan on tiettävästi tulossa. Sitä uskaltanee odottaa jopa luottavaisin mielin. Tosin mainittujen ässäbiisien tai vaikkapa reippaasti kulkevan Midnight Starin rinnalla kalpenee moni kovempikin veto. Mahtipontisuus ei aina vaadi kaverikseen täyteen ahdettua ja ”epäluonnollista” äänimaailmaa. Osa albumin viehätystä on nimenomaan orgaanisen kuuloinen, jopa yllättävän rento soundi, joka takaa sen, että isokin musiikki hengittää Jokainen uusi Therion-levy on todellakin sekä uhka että mahdollisuus. Esikoisdemo Paroxysmal Holocaust (1989) sisälsi vielä silkkaa death metalia. Edellä mainittu Litany of the Fallen lumoaa kertakaikkisen iskevällä kertosäkeellään. Jo tuolta Dismemberin Matti Kärjen örisemältä kolmen biisin nauhalta saattoi kuitenkin kuulla, ettei kyseessä ole mikä tahansa tusinakuolo-orkesteri. Therionin johtohahmo ja visionääri, ensidemon jälkeen mikrofoniin tarttunut kitaristi Christofer Johnsson oli antamassa äärimetallikentälle jotain ainutlaatuista. Orkestraatiot, klassiset laulut, kuorot ja itämaiset melodiat alkoivat olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Koskaan ei uskalla arvella etukäteen, onko tulossa huti vai napakymppi. Väkevän vision ajama Johnsson piiskasi yhtyettään yhä suurellisempiin suorituksiin, aina vain uusille tasoille. Levy on tuttua ja turvallista Johnssonia, ja näin on hyvä. Mammuttitauti lähes tappoi Johnssonin yhtyeen, mutta onneksemme pedossa pihisi vielä henki. Viimeistään Lepaca Kliffoth (1995) osoitti, ettei tämä bändi tyydy tavanomaiseen
Muutos ei juuri kuulu uudella albumilla, joka on soundimaailmaltaan yhtenäinen nyky-Queensrÿchen aiempiin teoksiin verrattuna. Pienistä epäkohdista huolimatta levy on jälleen yksi hieno kokonaisuus uudistuneen bändin kirjoissa. Forest on jälleen se yksi pakollinen balladi, eikä Rebel Yell -coverista tarvitse edes aloittaa. Muutaman vuoden takainen Moonglow vaati todella paljon kuuntelua, että siitä sai mitään irti. Elli Muurikainen ATEIGGÄR Tyrannemord EISENWALD Hyväksi havaitusta Ungfellistä tuttujen miesten Ateiggär paukuttaa ensimmäisellä kokopitkällään mustaa metallia, joka ei noudata genren tavanomaisimpia metkuja. Jälkimmäinen saattaa ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Ainoa uusi ääni on Primal Fear -nokkamies Ralf Scheepers, joka vierailee lämmittävän Edguy-henkisessä The Wicked Rule the Nightissa. Tyrannemordin sisältö on ammattimaista ja ajoittain iskevääkin, mutta Ateiggäristä haiskahtaa projektiluontoisuus, jolla tuskin ylletään jatkossakaan tätä vakuuttavampiin esityksiin. Power metal -juuria on kaiveltu esiin enemmänkin, mikä on todella tervetullutta. Puciato pisteli soololleen myös muunlaista kamaa, mutta Thoughtcrimesin meno tipahtaa aika tarkkaan DEP-lokeroon. Metelivyöry on vakuuttavaa, ja etenkin heille, joiden mielestä DEP meni tyylillisesti turhan levälleen, Thoughtcrimes naposteltee varmasti oikein mainiosti. Ajoittain bändi kuulostaa myös vanhalta itseltään. Eikä siinä mitään, kulmikas, ärhäkkä ja intensiivinen mäiske toimii ihan mainiosti, vaikka ei tästä uraauurtavaksi merkkiteokseksi ole. Politiikkaa, ihmissuhteita ja vertauskuvia riittää. Pääosa materiaalista on isokätistä ja hektistä mesoamista, eikä monisäikeisiksi tai jopa kollaasinomaisiksi äityvissä biiseissä ole paljon valittamista. Ehkä juuri siksi mies on taikonut nyt yhden koko uransa hienoimmista levyistä. Koskinen VERMILIA Ruska OMAKUSTANNE Vermilia kykeni verhoamaan itsensä kiehtovaan mystiikkaan jo debyy tillään. Eric Martinin laulama Rhyme and Reason ja Geoff Taten tulkitsema Scars nousevat kuitenkin hitusen yli muiden. Mikäli ylväs, monenlaisia sävyjä ja väkeviä teemoja välittävä black metal tuntuu omalta jutulta, albumi on kuitenkin tarkistamisen arvoinen teos. Toki tässäkin on mukana melodista laulua sekä luuppeja, ja menosta välittyy tämän tästä myös varsin deftonesmainen tuntuma, eritoten leijuttelevan laulun ansiosta. Toisella albumillaan suomalainen pakanavelhotar laajentaa ilmaisuaan entisestään, olla jopa kaikkien aikojen upeimpia Avantasia-biisejä. Kimmo K. Levy on niin vahvaa tekoa, että lähes jokaisen kappaleen siltä voisi nimetä kohokohdaksi. Bysantin valtakuntaan ja Leo Arminiusin salamurhaan pohjaavat sanoitukset tarjoavat varmasti hienon tarinan saksaa taitaville, mutta myös pelkkä musiikki maalaa oivaa AVANTASIA A Paranormal Evening with the Moonflower Society NUCLEAR BLAST Vaikuttaa siltä, että monilahjakkuus Tobias Sammet keskittyy nykyisin vain valtaviin mittoihin kasvaneeseen metallioopperaprojektiinsa. Joni Juutilainen THOUGHTCRIMES Altered Pasts PURE NOISE Jännä, että Dillinger Escape Planin hajoamisen jälkeen sen keskushahmo Ben Weinman meni rivimieheksi Suicidal Tendenciesiin, mutta ”uusista jäsenistä” laulaja Greg Puciato virittelee soolouraa ja rumpali Billy Rymerilla on Thoughtcrimes. Harmi, että kappaleet eivät tarjoa kovin unohtumattomia hetkiä, vaan tempovat levyn lävitse vain piirun verran keskivertoa paremmissa merkeissä. QUEENSRŸCHE Digital Noise Alliance CENTURY MEDIA Ajan kulumisen huomaa viimeistään siinä kohtaa, kun Queensrÿchen ”uusi laulaja” Todd La Torre on vaikuttanut bändin keulilla kymmenen vuoden ja neljän levyn verran. Tällä albumilla sekä kokonaisuus että yksittäiset kappaleet avautuvat täysillä heti. Elli Muurikainen SI LL Y R O B O T ST U D IO S kertomusta. Torren upeaa tulkintaa ja Stonen komeaa kitaratyöskentelyä voi vain ihastella kerta toisensa jälkeen. Kuunneltavaa ja sisäistettävää riittää, mutta lunastuksessa on kylliksi selkopiirteisyyttä, ettei kuuntelu käy turhan raskaaksi. Sanoitusten osalta yhtye edustaa 16. Vikoja ei juuri löydy, mitä nyt Michael Kisken tähdittämät biisit on tehty jälleen kerran saman kaavan mukaan. Kitaristi Parker Lundgrenin lähdettyä hänen tilalleen rekrytoitiin bändissä vuosina 2003–2009 soittanut Mike Stone. Avantasian yhdeksännen albumin laulajakattaus pursuilee vanhoja tuttuja nimiä. Otteista kuitenkin kuulee, että tulenpalava visio ajaa miesten soittoa kohti maisemia, joiden suuntaan kaikki eivät uskalla edes kurkistaa. Monet biisit alkavat melko junnaavasti, mutta viimeistään kertosäkeissä ja väliosissa tarjoillaan mielettömän hienoja koukkuja. Nyt osui maaliin ja todella kovaa, ei voi muuta sanoa. albumillaan samaa ajattelevan ihmisen metallia, jollaiseksi sen musiikkia kuvailtiin jo vuosikymmeniä sitten. Toisaalta Behind the Wallsissa toistetaan samoja laineja ärsyyntymiseen asti. Ateiggärin ilmaisu on suoraviivaista, mahtipontista ja omalla tavallaan kekseliästä, vaikka kaksikko ei kykene muokkaamaan black metalin peruspilareita uusiksi
Vermilia kurkottaa korkeimpiin kuusiin viipyilevässä, tunnelmia punovassa muodossaan, mutta kapsahtaa katajaan aina kun äityy raskaimmilleen. Pitkänpuoleinen biisimateriaali on varsin nasevaa. Erikoismaininta annettakoon myös siistille bassotyöskentelylle, mikä on toki bändille leimallista, debyytillähän soitti Primusin Les Claypool. Maagista tavaraa. Viimeistään kitaramelodioista käy ilmi, että italialaisporukka on kuunnellut Iron Maideninsä huolella. Nimikappale, Carved in Stone ja Look at Me hyppäävät albumilta korville ensimmäisinä. Vaikka joukossa on muutama hidastempoisempi ralli, etenkin vauhdikkaammat raidat on tehty saman kaavan mukaan. Jaakko Silvast KONQUEST Time and Tyranny NO REMORSE Vuonna 2019 perustetun Konquestin toinen levy starttaa niin terävänkuuloisilla riffeillä, ettei voi olla ajattelematta 1980-luvun Judas Priestiä. levyn. Etenkin The Travellerin odottamattoman duurivoittoinen väliosa enimmäkseen naurattaa. Kuorosovitukset ovat varsin hienoja, samoin orkestraatiot, mutta itse sävellykset jättävät toivomisen varaa. Laatutakuu on korkea niin laulamisessa kuin sävellyksissä, joissa häärii mukana ruotsalainen multitalentti Magnus Karlsson. Burkard hoitaa myös örinät, kuorosovitukset ja orkestroinnit. Tanakkuutta ja melodista herkistelyä yhdistävä Ghost of Reality on yli kuuden minuutin mitassaan hieno sekin. Albumin loppupuolen eeppinen Tuonen joki, kuulas Ruska ja liikuttava Kaipaus ovat parasta, mitä Vermilia on säveltänyt, eikä näillä kappaleilla ei ole mitään tekemistä metallin kanssa. Tuntuu, että albumilla on panostettu kaikkeen piirun verran entistä enemmän – ainakin Allen tulkitsee paremmin kuin aikoihin. Audiaalisten ihmeiden avulla avautuva hirvittävä mielikuvitusmatka. Mistä tahansa niistäkin moni kollega olisi ylpeä. Shikin materiaalia on todella vaikea avata kirjoittamalla. Ristiriitaista kyllä levyn parhaaksi vedoksi osoittautuu sen yltäkylläisin esitys, muhkea ja massiivinen Midsummernight’s Scream. Levyllä on jotain jokaiselle genreen perehtyneelle, hyvällä tavalla. Sen kaltaista näkemyksellisyyttä olisi toivonut mukaan enemmänkin. Of Mayhem and Dismay on melkoinen sillisalaatti, mutta rasittavuudestaan huolimatta se onnistuu tarjoamaan myös kohtuullisen viihdyttäviä hetkiä. Joskus vähemmän on enemmän. Kestoltaan ja rakenteeltaan eeppinen päätöskappale Severed Ties on kaikessa kunnianhimoisuudessaan toimiva ja osoittaa kanukkien kypsyneen bändinä, ei vain säveltäjinä. Yhtyeen musiikista tulevatkin välittömästi mieleen Therionin ja Fleshgod Apocalypsen kaltaiset nimet. Kerberos on selkeästi kunnianhimoinen yhtye, mutta sen visiot eivät toimi käytännössä. Yksi kolahtavimmista kollaboraatioista on yhdysvaltalaisen progemetalliyhtyeen Symphony X:n Russel Allenin ja ex-Nightwish Anette Olzonin kombo, joka on edennyt toiseen pitkäsoittoonsa. Kaikessa tuoksahtaa edelleen miellyttävästi Screaming for Vengeance / Defenders of the Faith -aikojen ”Praisti”. Sama tunnelma jatkuu läpi 37-minuuttisen levyn, ja hieman käppäiset soundit ainoastaan vahvistavat mielleyhtymää. Mikko Malm SIGH Shiki PEACEVILLE Mirai Kawashiman, vaimonsa Dr. Levyn kappaleet ovat laadullisesti tasavahvoja, mutta sävellyksinä ne polveilevat värikkäitä koukkukertosäkeitä ja progressiivisia välisoittoja myöten. Se on useiden kuuntelukertojen kautta avautuva synkkä mysteeri, upeasti rakennettu tarina neljästä vuodenajasta ja kuoleman odottamisesta. Humppa soi ja vauhti on sopiva, kun Death Angel -rumpali Andy Galeon hoitaa homman jämäkästi svengaten. Ihan kaikki ei mene läpi vanhojen aikojen ihannoinnin varjolla. Levy on genressään perushyvä teos, mutta jotain suurempaa jää odottamaan. Kappaleet ovat pidempiä, sävellykset puolestaan aiempaa harkitumpia ja sopivasti monipuolisempia. Tatsi on jämäkkä ja reipas, soundi selkeä ja toimiva, eikä silti ankeaa protools-presettitouhua lähelläkään. Kolmikon lisäksi levyllä kuullaan Kreator-basisti Frédéric Leclercqin kitarointia sekä Fear Factoryn ja Ravenin rumpalin Mike Hellerin kikkailevan groovaavaa rummuttelua. Myös muutosten myötä synkemmäksi muuttunut tunnelma tekee levystä kiinnostavamman. 52-vuotiaan Mirain laulut ovat tuttuun tyyliin monipuolisen teatraalisia, jopa räppääviä räksytyksiä. Bändiin kuuluvat laulajatar Ai-lan Metzger, kielisoittimista vastaava Félicien Burkard ja rumpali Nicolas Käser. Levyn parhaassa biisissä Tyrantissa uusi kireämmin, korkeammalle ja kovempaa -koulukunnan solisti Jordan Jacobs tekee yhdessä köörien kanssa huikean suorituksen. Elli Muurikainen BLIND ILLUSION Wrath of the Gods HAMMERHEART Toveri Mega Kuusinen totesi tästä sanfraciscolaisen proge-thrash-legendan toista paluuta markkeeraavasta levystä, että ”ei nyt oikein”, mutta kyllähän tämä nyt ”tavallaan hyvinkin”. Niinpä useamman lead-laulajan yhteisprojektejakin julkaistaan nykyään enemmän. Komeat harmoniat ja soolot korostuvat entisestään ja pelastavat paljon, kun osa biiseistä tuntuu koostuvan vain muutaman riffin kierrättämisestä. Mirai ja Sigh ovat luoneet nahkansa lukuisia kertoja, mutta on pakko todeta, että Shiki on bändin parhaita levyjä – ellei jopa paras. Eikö ”oikeita” biisejä riittänyt enempää. Laulaja Marc Biedermannin puolimelodinen ja taatusti epävireinen eli siis justiinsa oikeanlainen räähkintä on nenä päähän ja kirsikka kakkuun -osastoa. Electric Eliten nousun täysosumaksi estää vain se, että levyn muut perusmallisemmat biisit jäävät mainitun kolmikon varjoon ollen ”vain” tasaisen hyviä. Yhtye on parhaimmillaan, kun se malttaa panostaa väkisin väännetyn taidemetallin sijaan eeppisen jylhään poljentoon. Miehen karismaattinen ääni vieläpä sopii erikoisen hyvin yhteen aina taidoillaan vakuuttaneen Olzonin tulkinnan kanssa. DIY-henkisyyden voisi luulla vain voimistavan blackmetallisimpien pirskahdusten alkukantaisuutta, mutta useimmat levyn raaimmiksi tarkoitetuista metallikliimakseista tuntuvat suorastaan raastavan keskeneräisiltä. Kitarapuolella on mainiosti meloARVIOT 57. Tällä kertaa Sighin musiikki on suoraviivaista sekametallia. Sigh on progressiivisen black metalin ykkösnimiä vielä 32 vuotta bändin perustamisen jälkeen. Jos Ruska koostuisi vain parhaista väreistään, se olisi ehdottomasti neljän kirveen arvoinen albumi. Mikannibalin sekä Satoshi Fujinamin avantgardistis-psykedeelinen legendabändi Sigh on julkaissut pitkän uransa 12. Myös ratkaisu pistää jo valmiiksi lyhyehkölle levylle kaksi instrumentaalibiisiä tuntuu erikoiselta, jopa turhalta. Aki Nuopponen RIOT CITY Electric Elite NO REMORSE Burn the Night -esikoisellaan ilostuttanut, mutta silti kovimman tulokaskärjen vanaveteen jäänyt Riot City tuntuu aikuistuneen, eikä tylsällä tavalla. Mega KERBEROS Of Mayhem and Dismay OMAKUSTANNE Sveitsiläinen Kerberos imee sinfoniseen progeiluunsa vaikutteita niin death metalin kuin perinteisemmän goottimetallin kuvastosta. Luonnollinen ote toimii erinomaisen hienosti ja tuo bändin muutenkin omintakeiseen menoon oikeanlaisen säväyksen. Biiseistä on löydettävissä 1960ja 1970-lukujen happoisia jatsailuja ja tyylittelyjä, elektronisia kauhuelementtejä sekä tietenkin vanhan koulun black metalia. Jälleenkuunteluarvo ei ole tapissaan, kun biisit muistuttavat kovasti toisiaan. muttei siltikään paljasta kasvojaan täysin. Ruskan ensimmäinen puolikas saa hämmentymään. Niko Ikonen ALLEN/OLZON Army of Dreamers FRONTIERS Melodisen metallin puolella operoi 2020-luvulla varmasti enemmän ammattitaitoisia laulajia kuin koskaan aikaisemmin
Bonusbiisi on aika kehno, mutta jätettäköön se omaan arvoonsa. Vuodesta 2013 toimineen bändin kolmas täyspitkä nappaa kynsiinsä raadollisen tehokkaalla voimalla ensitahdeistaan lähtien. Kaikki kuulostaa sekä sopivan epäsiistiltä että tukevasti jaloillaan seisovalta. Tärkeää on myös uusi masterointi, mikä tarkoittaa We Are the Undead -debyytin (1998) kohdalla kovemmin soivaa, mutta yhä dynamiikan säilyttävää soundia. The Curse of the Coffinshakers on tarpeellinen julkaisu myös siksi, että yhtyeen pitkäsoittoja ei ole ollut saatavilla enää hetkeen. Raskaalla pörinällä ja rosoisella tarttuvuudella vyöryvät kappaleeyt ylläpitävät väkeväkatkuista ja vastustamatonta tunnelmaa. Kahdeksan varsinaista biisiä ovat originellia ja aika erikoista menoa, mukavan erityyppisiä ja silti hienosti linjassa monipuolisuudessaan. Kimmo K. Tasavahvoista ja tiivistunnelmaisista biiseistä ei erotu kymppisuorituksia, muttei myöskään ainuttakaan heikkoa lenkkiä. Koskinen THE COFFINSHAKERS The Curse of the Coffinshakers 1996–2016 SVART Kun Johnny Cashin paholaisveli Rob Coffinshaker lurittelee tarinoita kauhuleffa-aksentilla, huuliaan on vaikea mutristaa. Reipas, melodinen ja tunnelmallinen hautausmaakantri soi riemukkaan surumielisesti. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Raa’asti tulkittuun audiokurimukseen tuovat pikanttia vastapainoa satunnaiset ilmavammat harmoniat. Sävellykset henkivät yhä esimerkiksi Entombedin 1990-luvun jälkipuoliskon death’n’roll-tekemisiä, mutta vain tributointina. Niitä väläytellään ansiokkaasti esimerkiksi kappaleissa Ghosts of the Dead ja Phoenix Ascending, jotka edustavat kokonaisuuden monipuolisinta laitaa. M A R K U S V Ä H Ä A H O diaa ja leadeissä jopa aika eeppistä menoa. Kakkoslevy The Coffinshakersin (2007) lyttyyn vedetty masterointi sen sijaan on korjattu hieman hiljaisemmalla, mutta dynamiikan paremmin esiin tuovalla, lämpimämmällä soundilla. Tästä syystä levy on helppo julistaa yhtyeen parhaaksi. Erinomaista! Bonuslevylle on kerätty 33 raidan edestä pitkäsoittojen ulkopuoBLACK ROYAL Earthbound M-THEORY AUDIO Tunkkaista mutta jyhkeää stoner death metalia tuuttaava tamperelaisryhmä vaikuttaisi olevan uransa kireimmässä vedossa. On kutkuttavaa odottaa, että pääsee testaamaan materiaalin toimivuuden myös liveolosuhteissa. Riffit toimivat eivätkä ole taatusti geneerisimmästä päästä. Jos bändin aiemmilla levyillä on ilmennyt ajoittaista laadunvaihtelua, tällä kertaa niin ei ole
Aukko sivistyksessä on syytä korjata, sillä tämä uutukainenkin on kaikessa tutussa hämyisyydessään vallan kiehtovaa menoa. Orkesterin musiikki tuo vahvasti mieleen varhaisen Paradise Lostin, Moonspellin ja Morgionin tuotannot, joissa melodinen goottimetalli kohtaa painokkaan death doomin. Mutta meneehän tuo näinkin. Taitoa, näkemystä ja pilkettä kuitenkin riittää. Joni Juutilainen AMAUROT ...To Tread the Ancient Waters OBELISK POLARIS Ruotsalais-saksalainen Amaurot on levydebytantti, mutta sen jäsenet ovat ehtineet vaikuttaa sellaisissa bändeissä kuin Cult of the Fox, Void Moon ja Hydra. Mega AENAON Mnemosyne AGONIA Kreikasta löytyy jylhiä, mystiikkaa palvovia äärimetalliyhtyeitä. Vuodesta 2006 toimineen bändin kokeellisessa ja avantgardistisessa black metalissa tapahtuu kiinnostavia asioita odottamattomine juonenkäänteineen. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, ettei yksittäisten metallituotteiden merkittävin hienouden mittari voi olla se, kuinka ”rankasta” tapauksesta on kyse. Niistä saisi hehkuvan huumaavan ep:n, joka riittäisi tuomaan esiin yhtyeen musiikin koko kirjon. Harkitun kuuloiset, saksofonilla ja muilla jatsahtavilla lisäelementeillä kyllästetyt sovitukset eivät kaihda hyppäyksiä metallimusiikin ulkopuolelle tunnelman niin vaatiessa. lista materiaalia. Se koituu sekä albumin siunaukseksi että kiroukseksi. Vaan kun kokonaispaketin vakuuttavuuden aste on Pain Remainsin tasolla, pieni kierrätyksen maku ei tunnu missään. Toni Keränen RUBY THE HATCHET Fear Is a Cruel Master MAGNETIC EYE Miten on mahdollista, että jenkkibändi Ruby the Hatchetin ihastuttavan kakkoslevyn Valley of the Snaken (2015) seuraaja Planetary Space Child (2017) on mennyt minulta täysin ohi. Kitaraliideissä on juuri sopivaa alakuloista hehkua, eikä melodioissa ole muutenkaan mitään valittamista. Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että sävellyksellisessä mielessä tietyt samankaltaiset ratkaisut toistuvat kappaleissa tunnistettavan useasti. Varsin kelvollista käyttötavaraa klassisen murjotuksen ystäville. Lisa Rieger hallitsee kohtuullisesti niin puhtaat laulut kuin örinätkin, joskin olen sitä mieltä, että yhtye voisi karsia death metal -elementit musiikistaan ilman että sävellykset kärsisivät tipan vertaa. Hildin sanoituksellinen konsepti pohjaa skandinaaviseen mytologiaan, tarkemmin sanottuna valkyyrioihin. Kappaleet ovat tunnelman ja aggressiivisuuden osalta pääosin mukavassa tasapainossa. Hild on periaatteessa mielenkiintoinen projekti, joka tuo viimeiseen asti hiotun nykymetallin joukkoon mukavaa aitoutta ja kohkaamista. Takaraivossa jäytää kuitenkin kysymys, mihin Hild mahtaisi kyetä hieman viimeistellymmällä kokonaisuudella. Toisaalta totaalisen tykityksen ja teknisen taituruuden päälle rakennetut melodiset elementit ovat levy levyltä yhä viehättävämpiä. Ilmapiiri on spontaani, ja levy onkin kursittu kasaan muutamassa tunnissa. Intensiivistä mystiikkaa ja dramatiikkaa uhkuvan soitannan ja kerronnan välinen yhteys säilyy kuARVIOT. Hellenistinen synkkyys ja eksoottissävyinen tunteellisuus kohtaavat kappaleissa täyteläisellä, paikoin jopa visionäärisellä tavalla. Silkkaa kultaahan tämä on, joskaan ei varmasti aivan jokaiseen makuun. ValFreyia kuulostaa parhaimmillaan lähes mielipuolisen hullulta menolta, mistä on kiittäminen Broddessonin hysteeristä huutolaulua sekä ajoittain hyvin kieroutuneita kitarariffejä. Esimerkiksi kitaristi Andrew O’Connorin luomat sinfoniset kuoroja jousikuorrutukset kurottelevat nyt jo taivaallisiin korkeuksiin – tai helvetillisiin syvyyksiin. Kolmen levyn paketin kyljessä seuraa massiivinen haastattelu ja tarpeelliset infot, joten kalmistossa kaikki hyvin. Kari Koskinen HILD ValFreyia ODIUM Viime vuonna perustetun Hildin takaa löytyy tuttu nimi, hurjaksi rumpaliksi Funeral Mistin ja Mardukin riveissä osoittautunut Lars Broddesson, joka vastaa ValFreyialla yllättäen lauluista ja kitaroista. Ihmeitä ei tarjoilla, mutta jos odotukset ovat maltilliset, saattaa jopa yllättyä. Pain Remains on newjerseyläisyhtyeen neljäs albumi, eikä kvintetin blackened deathcore osoita ainakaan kesyyntymisen merkkejä. Ruby the Hatchetin musisoinnin perusteet ovat jossain määrin kytköksissä Black Sabbathiin, vaikka kappaleista löytyy yhtä lailla niin kepeämpää psykeilyä kuin vauhdikkaampaa stoner rock -pörinää. ...To Tread the Ancient Waters on varsin pätevä esikoistuotos, joka ei juhli omaperäisyydellä, mutta tarjoaa tarttuvaa ja melankolista metallia. Mikko Malm LORNA SHORE Pain Remains CENTURY MEDIA Koko heavy metalin perusviehätykseen kuuluu se, että se on muita genrejä raskaampaa musiikkia. Ja siltikin, kun vastaan tulee Lorna Shoren kaltainen yhtye, suuri osa nautinnosta liittyy siihen, millä kertakaikkisella voimalla biisit isketään päin kuulijan naamaa. Aihepiirin kuvittelisi sopivan yhteen eeppisen ja maalailevan mustan metallin kanssa, mutta Hild täräytteleekin ilmoille pariminuuttisia thrash/black-kappaleita, joiden koruttomuudesta löytyy jopa punkahtavia sävyjä. Yhteistä sulassa sovussa limittyvissä vaikutteissa on kuitenkin tummanpuhuvuus, ujeltavat urut ja kuulaan äänensä perusteella viettelijättäreltä vaikuttavan Jillian Taylorin ääni. Ennen julkaisemattomien kappaleiden ohella se käsittää ensimmäistä kasettidemoa lukuun ottamatta kaiken mahdollisen. Septicfleshin, Rotting Christin ja Acherontasin kaltaisten bändien verevään kerhoon lyö nyt itsensä neljännen täyspitkänsä julkaiseva Aenaon. Fear Is a Cruel Master on aivan hyvä levy, mutta sen kappalekahdeksikosta karkeasti puolet on ympäripyöreämpää menoa, joka jää kirkkaimpien raitojen varjoon
Biiseissä ei ole kuitenkaan mitään omaleimaista tai erityistä. Bändiltä näyttäisi pukkaavaan levyjä tasaisen tappavin kahdeksan vuoden välein, mutta mikäpä tässä valmiissa maailmassa on odotellessa, kun ne ovat näin laadukasta kamaa. Periaatteessa menossa ei ole mitään vikaa, mutta musiikista puuttuu sielu ja liekki. Eipä hätää, sillä saksalainen Georg Börner on tehnyt paluun ja julkaissut Coldworld-projektinsa kolmannen täyspitkän. Ryhmästä lähtee örinää, karjuntaa ja hoilausta kiivaasti vuorotellen, mutta homma toimii yllättävän takuinkin koko levyn. hyvin. Niko Ikonen K R A JA M IN E HURACÁN We Are Very Happy DUNK! Verrattain erikoisella otteella jyrnivää post-rockia ja svengailevaa stoneria yhdistevä belgialaisviisikko on vallan jännittävä tuttavuus. Joidenkin kappaleiden korostetut saksofoniosuudet varastavat huomiota ehkä liikaakin, mutta asia ei jää isommin kaivelemaan. Coldworld on dsbm-genren kärkibändejä. Studiosessioiden tuloksena syntyi klassinen esimerkki siitä, kuinka teoriassa ihan hyvä levy ei onnistu aiheuttamaan minkäänlaisia tunteita. Vituttaako. Amon Amarthin entinen rumpali Fredrik Andersson ja Goatsodomizerin basisti Per Lindström liittyivät bändiin tätä neljättä täyspitkää varten. Koskinen VANANIDR Beneath the Mold BLACK LION Kitaristi-laulaja Anders Eriksson perusti Synodus Horrenda -nimisen black/death-soolobändin vuonna 2010, kun hänen entinen orkesterinsa Hydra haudattiin. Biiseissä ei ole suoranaista väkisintempoilemisen tuntua, mutta aika paljon niissä tapahtuu. Laatukamaa syksyn ja talven pimeyteen. Huracán jaksaa pitää näpeissään komeasti mäiskivällä soitollaan. Coldworld on sielua raastavan ambientin, klasaritunnelmoinnin ja surumielisen depressive suicidal black metalin myrkyllinen mikstuura. Nimi vaihtui Vananidriksi vuonna 2018. Kimmo K. Monipuolisiin kappaleisiin on istutettu luontevasti niin post-rockin kaikuja kuin ysärin funeral doom -melodioita. Kauniit puhtaat laulut luovat eteerisen maailmanlopun tunnelman, jonka rikkovat harvakseltaan räityt raa’at huutolaulut. Isolation on nauhoitettu koronapandemian aikana, minkä myös kuulee kappaleiden lohduttomista sävelistä. Beneath the Mold on tunnekylmää suorittamista. ”Ihan kiva” on varmasti pahinta, mitä levystä voi sanoa, mutta Beneath the Mold on juuri sellaista black/death-tykittelyä. Ensi kuulemalla meno on jotenkin rasittavaa, mutta jo toisella pyöräytyksellä kuvio alkaa aueta hämmästyttävän hyvin. Tätä voisi kutsua oppikirjaheviksi tai akateemiseksi suorittamismetalliksi. Lievällä erikoiskierteellä on osansa, ja monesta kurkusta kirpoavien laulujen parissa riittää vaihtelua. Masentaako. Börnerin sävellykset nojaavat haikeuteen, melankoliaan ja suruun, eivät niinkään likaiseen ja sotkuiseen itsetuhoon. Kokonaispaketti on kreikkalainen laatutuote, joka koukuttaa varmasti vielä monta kertaa. Vallan tulee Mastodon mieleen, samankaltaista hektisyyttä kun on mukana muutoinkin. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Levyn nimi ei ole sattumaa. Levyllä on kauniita melodioita, komeita liidejä, tuplabasaria, kevyempiä hetkiä ja tunnelmalliseksi tarkoitettua riffittelyä, joka on etenkin ruotsalaisille bändeille hyvin tyypillistä. Niko Ikonen CATACOMBES Des Glaires et des Briques SUN & MOON Ranskasta Kanadan Montrealiin ajautunut Catacombes soittaa toisella kokopitkällään black meCOLDWORLD Isolation EISENWALD Ahdistaako. Vahvimmin tunnelma vetää otteeseensa kieroimmin ja levottomimmin piehtaroivissa sävellyksissä Cartesian Eyessa ja Synastry of Heartbeatsissä. Vaikka biiseissä on tarttumapintaa, niissä on myös sen verran paljon pureksittavaa, että pieni yksinkertaistaminen siellä täällä ei olisi pahitteeksi. Ajoittain musiikista tulee mieleen alkupään My Dying Bride. Yhtye on saanut muikeasti rullaavan kakkoslevynsä kappaleisiin iskevyyttä ja riffeihin kohtalaista tarttuvuutta
Niko Ikonen ERI ESITTÄJIÄ Thrashing Relics Vol 4 BESTIAL BURST Bestial Burstin alakulttuurityö jatkuu, ja aika syvällä undergroundissa pulju myllää. Kun näistä hiertymistä pääsee yli, The Sick, the Dying... Aki Nuopponen VANDEN PLAS Live and Immortal FRONTIERS Vuonna 1986 perustettu saksalaisyhtye Vanden Plas on eittämättä yksi progressiivisen metallin veteraaninimistä. Viime vuonna julkaistu albumikaksikko The Puzzle – Snuggles koostui kokeellisista äänimaisemista, soundtrack-tunnelmista ja ambient-hyväilyistä. Läiskitään päälle hieman Temnozoria ja Lugubrumia, niin siinähän se Zatemno onkin. Kappaleista löytyy paljon myös Ranskan Autarcietä ja Peste Noirea, mutta Catacombes ei yllä vertaistensa tunteenpaloon millään. Tasaisen laadukkaita julkaisuja se on kuitenkin tuottanut. Ensimmäiset kuuntelut saavat vakuuttamaan itselleen, että nyt kaikki Megadeth-ainekset ovat pitkästä aikaa samassa sopassa. Pieksamäkeläisten pläjäys kärsii kuitenkin keskenkasvuisesta laulusta, siis jos sen sellaiseksi mieltää. Tico Ticolla äänitetyllä nauhalla on mosh läsnä ja meno hyvä. Sitten into laantuu hieman ja kysymyksiä alkaa herätä. Moskovalaisesta lähiöstä kotoisin olevan bändin kakkoslevy on aika pitkälti samaa kamaa kuin uudempi Peste Noire: avantgardistista sikailumusaa, joka ammentaa tunnelmiaan folkkimelodioista, punkahtavasta rac-musasta, dekadentista rappiosta ja black metalista. Vanden Plas kuuluu muutenkin niihin yhtyeisiin, jotka voivat antaa huoletta sävellysten puhua puolestaan. Koskinen MEGADETH The Sick, the Dying... talia, joka kuulostaa melko tasan siltä, mitä kanadanranskalainen ”Quebecois black metal” -skene on puskenut ulos viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Townsendin musiikki ilmentää hänen maanisdepressiivistä mielenlaatuaan, siitä kun löytyy niin syleilevää lämmön tunnetta ja rauhallisuutta kuin katkeranmakuista aggressiivisuuttakin. Esimerkeiksi tästä käykööt vaikka Pull Me Under -henkinen Holes in the Sky, hienosti hiljalleen kasvava How Many Tears sekä synkeän eeppinen The Final Murder. On vaikea ymmärtää, mikä bändin olemassaolon tarkoitus on. Suurin nihkeilyn aihe Megadethin kuudennellatoista onkin se, että albumi olisi voinut olla helposti vielä parempi. Ehkä tyypit palvovat Faminen tuotoksia ja haluavat tehdä jotain samankaltaista sekoilua. Feroxin Apocalyptic Demolition (1990) vakuuttaa soundeja, progehtavia rakenteita ja soittojälkeä myöten. Kolmikolla on lukuisia erilaisia projekteja, mutta nyt se tekee ensimmäistä kertaa black metalia – tai noh, bändi itse kutsuu musiikkiaan pelkäksi metalliksi. Zatemnon antia kutsutaan venäläiseksi huligaanifolkmusiikiksi. Crematoryn Confirmed Suffering -demo (1989) on aika loistavaa tykittelyä roisimmalla otteella ja raa’ahkosti rävähtällä laululla. Muiden muassa Akitsan ja Forteressen laduilla kulkeva musiikki on mukavasti eteenpäin tempovaa kitaravetoista rymistelyä, joka tuo vaikuttajansa selkeästi esiin. Jäljestä kuitenkin kuulee, että kolleilla on tekemisen asenne ja aseet käsissään. Tekipä mies mitä tahansa, hän pistää itsensä peliin täysillä. Melkein. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa. Se ei tarkoita, etteikö obskuurimpikin materiaali olisi julkaisemisen arvoista, vaikka teknisessä laadussa luonnollisesti onkin toivomisen varaa. Empath tuntui ilmestyessään ehjimmältä ja vapautuneimmalta Devin-levyltä vuosikausiin. Se ei ole koskaan kasvanut yhtä tunnetuksi kuin vaikkapa kollegansa Fates Warning, Dream Theater ja Symphony X. Miten tämänKIN Megadethlevyn melodioista uupuu se ihan viimeinen timanttinen särmä. Äärettömän tarttuva Lightworker, toiveikkaan melankolinen Call of the Void ja isolta halaukselta tuntuva päätösraita Children of God osoittavat, että vaikka Townsend on usein manioidensa ajama, myös seesteisyys pukee häntä. Jos musiikki itsessään on aika tasokasta, keikan visuaalinen anti ole kovin kummoista. Yhtyeen kotikaupungissa Kaiserslauternissa kuvattu keikka on puitteiltaan varsin minimalistinen, mutta toisaalta olennainen välittyy. Miksi tämänKIN thrash-levyn pitää kestää 55 minuuttia, kun mukana on Sacrificen, Junkien ja Killing Timen verran joutavaa täytettä. Necromancerin omalta BBkokoelmalta ulos jäänyt, bändille itselleenkin yllätyksenä löytynyt treenisnauha vuodelta 1987 on raakaa ajoa. Vuonna 2016 taltioitu Live and Immortal on yhtyeen ensimmäinen pitkän kaavan livejulkaisu (vuoden 2017 Seraphic Liveworks oli ”vain” reilun tunnin paketti) ja sisältää materiaalia yhtyeen kymmenen studioalbumin diskografiasta varsin monipuolisesti. Votka lemuaa, mahorkka haisee ja ripaskaa tanssitaan haitarin tahtiin. Sitähän tämä kieltämättä on. Nuoren bändin ote on vimmainen mutta osaava, joskin sen musiikillinen jalostuminen on vielä alussa. Zatemno on pelkkä venäläinen Peste Noire -kopio, ei muuta. Kimmo K. Tšekkiläisen black metalin peruskiviin kuuluvat hulluus ja omaperäinen sekoilu. Varsilenkkarimeno on joka tapauksessa ansiokasta, ja siihenhän kuuluu vähän epämääräinen mölinä ja satunnainen hassuttelu. Nyt ehkä paremmin kuin koskaan. Nyt koskettimet ja elektroniset äänimaisemat vaikuttavat olevan enemmän etualalla, mutta musiikin henki on pysynyt samana. Näissä biiseissä olisi ollut ainesta oikealle levyllekin. Maaninen Dogs of Chernobyl osoittaa, että vanhakin koira oppii uusia temppuja, ja levyltä löytyy monta kourallista kiperiä thrash-paloja. and the Dead on lopulta hyvä levy. Alkoholismilta ja katutappeluilta löyhkäävä In Hell ei ole mikään varsinainen taideteos, varsinkaan kun se lainaa lähes kaiken Peste Noirelta. Mikko Malm ZATEMNO In Hell HEIDENS HART On äärimmäisen huono aika olla venäläinen muusikko, mutta koska taiteen pitäisi puhua puolestaan, annetaan Zatemnon votkahuuruiselle musiikille reilu mahdollisuus. Niiden oli tarkoitus toimia siltoina edellisen studioalbumin Empathin (2019) ja uuden levyn välillä. Kolmen kotimaisen pikametallikoplan demot ovat väkevää vääntöä. Root, Törr, ARVIOT 61. and the Dead! TRADECRAFT/UNIVERSAL Dave Mustaine orkestereineen on tehnyt 2000-luvun parhaan Megadeth-albumin, siitä ei ole epäilystäkään. Kierrätys ei siis ole pelkästään hyvästä. Ja miksi tämänKIN levyn soundipolitiikka heilahtelee jopa biisien välillä. Joni Juutilainen DEVIN TOWNSEND Lightwork INSIDEOUT Devin Townsend on aina ollut all-in-tyyppinen persoona. Catacombesin taiteellisena moottorina toimiva Antoine Guibert on parhaimmillaan hyvä säveltäjä, mutta hänen musiikkiaan ei voi kuvailla kovin persoonalliseksi – ainakaan, jos kuulija omaa edes pienen tietämyksen aiemmin mainituista yhtyeistä. Mikko Malm BRAN Odcházení SIGNAL REX Tšekkiläisen tulokasbändin Branin soittajatrio tunnetaan ennemminkin thrash-, crust-, rockja heavy-bändeistä, kuten 1000 Bombsista, Hejtmanista ja Laid to Wastestä. Ollaanko nyt samalla tasolla kuin peaceillä, rusteilla ja countdowneilla. Kyllähän näiden parissa viihtyy. Mustaine kuulostaa kiukkuisemmalta kuin vuosikymmeniin, kulmikkaita tavaramerkkiriffejä riittää ja mikä parasta, Dirk Verbeuren pannuttaa kenties koko Megadethhistorian parhaat rummut. Soundi on kuunneltava, mutta kaukana hifistä. Viina on maistunut, mutta onko tässä jotain järkeä. Des Glaires et des Briques ei ole missään nimessä huono levy, mutta sen rakennuspalikat ovat niin ilmeiset, että kokonaisuutta ei voi ottaa vastaan ilman jyrkkää vertailua aiemmin tehtyihin albumeihin. Lightwork jakaa samaa tasokasta linjaa, mutta entistä kompaktimmassa muodossa
Yhtyeen toinen albumi Alkahest on tasapainoinen kokonaisuus, jolla nopeammat mättönumerot, ilkeät keskitempoluritukset ja rönsyilevämmät hevieepokset löytävät kukin luontevan paikkansa. Siinä missä saatanallisuudestaan tuttu Akercocke luopui kyseisistä teemoista viimeisimmällä levyllään, The Antichrist Imperiumin musiikki tarjoaa paholaisenpalvontaa senkin edestä. Synkkää mutta viihdyttävää musiikkia. Myös levyn päättävä kymmenminuuttinen nimibiisi viiltää rajuin ottein. Kunnianosoitus vai jotain muuta. Bran jatkaa samalla kaavalla, mutta lainaa musiikkiinsa myös muun muassa Mayhemiä. Ja kuten isänsäkin, Mateo yhtyetovereineen sukeltaa syvälle deathin, thrashin, perinnehevin ja black metalin maailmaan omannäköisen keitoksen sekoittaen. Progressiivisen rockin, goottitaiteilun sekä vimmaisen deathin ja blackin yhdistelmä ei heitä kauas Akercockesta, vaikka asteen verran suoraviivaisempaa onkin. Jäänee kuulijan päätettäväksi. Odcházení on taitavasti soitettua ja tunnelmallista tavaraa, ja kolmosbiisistä huolimatta sen kappaleista löytyy omaperäistä otetta. Tämä pitää paikkansa ainakin Sarcatorin (nerokas yhdistelmä Sarcófagosta ja Kreatorista!) kohdalla, sillä yhtyeen kitaristi-laulaja Mateo Tervonen on The Crownista tutun kepittäjän Marko Tervosen poika. Erityisen vaikutuksen tekee lähes kahdeksanminuuttinen instrumentaalisävellys Sorrow’s Verse, joka osoittaa keskivertometallibändiä runsaammat lahjat ja näkemyksen. Niko Ikonen THE ANTICHRIST IMPERIUM Volume III: Satan in His Original Glory APOCALYPTIC WITCHCRAFT Akercockesta ja The Berzerkeristä tuttua miehistöä sisältävä The Antichrist Imperium on erikoistunut progressiiviseen äärimetalliin. Mikko Malm Amon Goeth, Master’s Hammer, Necrocock ja vastaavat bändit ovat tehneet vuosikymmenten ajan musiikkia, joka erottuu muusta skenestä täysin. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Ja kun ottaa huomioon, että puolet yhtyeen jäsenistä on alle 20-vuotiaita (Tervonen on vasta 17), porukan soittoja sävellystaito on jopa hämmästyttävän kypsällä tasolla. Smute?ní pr?vod -niminen kolmosbiisi on itse asissa ihan ehtaa De Mysteriis Dom Sathanasia, Funeral Fogista on ripattu aika törkeästi riffi. Bran on erinomainen lisä tšekkiläiseen black metal -kaanoniin. Esikuvat kuuluvat selkeästi, mutta se ei haittaa, kun toteutus on tätä luokkaa. SARCATOR Alkahest BLACK LION Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan
Tunnelmallisten näppäilyjen, hard rock -pohjaisen grooven ja äärimekkaloinnin välillä rönsyilevä kappale kuuluu ehdottomasti yhtyeen kärkiesityksiin. Ophelianiminen albumi näki päivänvalon vuonna 2018, ja nyt on toisen levyn vuoro. Kolmen säröbasson, isosti louhivien rumpujen ja murean elämöintilaulun kombinaatiolle rakentuva sludge–doom–noise-laahustelu on aika jylhää mekkalointia. Koskinen JORDFÄST Av stoft NORDVIS Skandinaavisen kuuloista black metalia esittävän Jordfästin musiikillisena moottorina toimii rumpuja lukuun ottamatta kaikista instrumenteista vastaava Elis Edin Markskog. Saatteessa hankalanimisen projektin kerrotaan operoivan sludgen ja doomin keinoin. Joni Juutilainen BEHIND YOUR FEAR Anthropocene OMAKUSTANNE Saksalaislaulaja Stefanie Duchêne tuli tunnetuksi Flowing Tearsin alkuperäisenä keulakuvana, kunnes lopetti yhtyeessä henkilökohtaisista syistä. Mikko Malm SFEERVERZIEKER Death is the Desired Ending OMAKUSTANNE Hollantilaisen multi-instrumentalistin Sven Postin itsenäistoimintaprojekti on ilmeisen eteneväistä sorttia: alkuvuonna aloittanut proggis tekaisi jo demon, ja nyt pärähtää tiskiin kokopitkä. Post soittaa levyllä kaiken ja on myös miksannut ja masteroinut koko hoidon – eikä ollenkaan huonommin. Bändi vaikuttaakin edustavan Markskogin musiikillisessa maailmassa kaikkea sitä, mitä minuutin grindcore-pyrähdykset eivät kykene tarjoamaan. Kirskuva feedback-ulvonta ja -rahina puhkoo raskassoutuista kokonaiskuvaa tämän tästä. Mukana on raakuutta, ja vaikka meno ei ole jatkuvaa tuuttausta ja dynamiikkaa löytyy, ryminä on päällä alusta loppuun. Yhdeksänminuuttinen Vilest of Beasts on tästä ehkä paras esimerkki. Laulussakaan ei liiemmin lirkutella, vaan päällä on vereslihainen räyhä. Vaikka Fuzzifier ei suoranaisesti kuulosta Melvinsiltä, sen haahuilevammat metelisinfoniat tästä tulevat mieleen. Av stoft on hyvin soitettua ja tuotettua tavaraa, joka hamuilee jopa thyrfingmäisiä maisemia, mutta jää sävellyksellisesti kovempiensa jalkoihin. Koskinen KING’S X Three Sides of One INSIDEOUT Vuonna 1988 debyyttinsä julkaissut King’s X on minulle hyvin tärkeä yhtye. Säröpedaali onkin yhtyeen ilmaisussa yksi selkeä instrumentti. Levyn ongelmana on, että tämänkaltaista musiikkia on yksinkertaisesti tehty liikaa. Kimmo K. Taiteellisemmissa epärokkauskohdissa, esimerkiksi Sludgey Rotten Organissa, ilmaisu vaikuttaa käytännössä improvisoidulta melulta, jonka täydennyksenä on lisää melua. Meteliä riittää, vaikka äänenpaine ei välttämättä ole korviahuumaava. Mies on kerännyt aiemmin soittokokemusta lähinnä The Arson Projectin ja Birdfleshin kaltaisissa grindcore-yhtyeissä. Proggis on kaiketi laajenemassa bändiksi, mitä on syytä odottaa mielenkiinnolla. Haastetta riittää, mutta ei kiusallisen vaikealla tavalla. Albumi on raskas ja rujo, mutta myös hämmentävällä tavalla vaihteleva, marginaalisesti mieleenjääväkin. King’s X:n edellisestä studiolevystä on 14 vuotta, mutta sen jäsenet ovat niin monessa mukana, ettei alusta asti yhtä pitänyt basso– kitara–rummut-trio Doug Pinnick ARVIOT. Kimmo K. Anthropocene sisältää goottilaiselta kalskahtavaa metallin ja vaihtoehtorockin sekoitusta, joka soljuu varsin sujuvasti. Ruotsalaisten missiota tuhoisien luonnonvoimien parissa voi siis pitää onnistuneena. Jordfästin musiikista grindcorea ei löydy, vaan kahden noin kuusitoistaminuuttisen kappaleen muodostama levy tuo pöytään muun muassa kirpeitä melodioita ja puhtaita kuorolauluja. Kuunnellessa ei uskoisi, että kyseessä on omatoiminäytös, siksi täyteläiseltä ja kokonaiselta albumi kuulostaa. Mitään kummempia intohimoja se ei valitettavasti onnistu herättämään. Niitä bändejä, joiden kanssa samoilla tanhuvilla operoivilla kollegoilla ei ole juuri jakoa. Miltei kaikki levyllä kuultava on meluisaa, eikä oikeastaan mikään elementti kuulosta perinteisessä mielessä miellyttävältä tai ystävälliseltä. Hitaasti musertavien riffien ja kuvioiden erikoinen kiehtovuus on salakavalaa, ja albumi on jo tällaisenaan perin oivaa kuultavaa. Jotakin samaa on laulunloitsennassakin. Vuonna 2015 perustettu Behind Your Fear sai alkunsa Stefanien tarpeesta tehdä jälleen musiikkia, tällä kertaa vapaammalla otteella. Loppusaldo on ihan ok, mutta parempaankin olisi pystytty. Volume III: Satan in His Original Glory on samaan aikaan raju ja herkkä teos, joka osoittaa, että myös musta metalli voi tarjota useita eri sävyjä ja vivahteita. Raskaasti jyrisevä lunastus on varsin jylhää, ja tunnetta on mukana esimerkillisesti. Suoraviivaisuus on tässä konteksissa toki suhteellinen käsite. Eikä näitä beatlesiaanisin asein hard rockia vääntäviä merkkibändejä nyt toki hirveästi olekaan. Eikö keskitien hevirokkia ole soitettu jo ihan tarpeeksi. Ei tulkinta väärin ole, mutta aika selkeästi tässä kajautetaan post-metalia, tosin ilman liiempää leijuttelua tai herkisteleviä suvantoja. Pianon ja laulun varaan rakennetut minimalistiset balladit Heartbeats ja Lullaby ovat levyn parasta antia, eikä olisi haitannut, vaikka koko levy olisi rakennettu samanlaisten perustusten varaan. Jordfästin toinen levy hehkuu nostalgisia black metal -sävyjä, mutta on yhtä hyvin kiinni myös tässä päivässä. Ajoittain tuntuu, että kappaleisiin on ahdettu liikaa tavaraa, mutta kokonaisuus pysyy kuin pysyykin kasassa, mistä on paljolti kiittäminen maltillista 33 minuutin kokonaiskestoa. Mikko Malm FUZZIFIER Nidali RUSTO-OSIRIS Nyt pörisee, surisee ja sirisee kuin rakennustyömaan kukkapenkissä ikään
Joka kiekolta on poimittu yksi kappale, mikä on tavallaan hyvä ratkaisu, jolla bändin kehitys – tai ”kehitys” – hahmottuu. BLODHEMN Sverger hemn DARK ESSENCE Tämä yhden miehen black metal -bändi Bergenistä on ollut alusta alkaen sekä perinnetietoinen että omapäinen toimija. Bonuskamaksi isketyt nuhjuiset treenikämppäversiot laskevat hieman uusintajulkaisun arvoa. Joni Juutilainen VIVISEKTIO Uusi normaali SVART Hardcorepunkin tekeminen on näennäisesti helppoa – kunhan vain räimitään menemään kovalla tempolla lyhyitä biisejä vihaisia tekstejä huutaen. Samoja adjektiiveja voi käyttää kuvaamaan myös ihmiskunnan edesottamuksia ruoskivia sanoituksia, jotka tuovat Marian sylkeminä kokonaisuuteen oman ekstraboostinsa. Hidas, junnaava ja muihin kappaleisiin verrattuna moninkertaisesti pidempi päätösraita Uusi järjestys on kaikessa inhorealistisessa lohduttomuudessaan hieno lasku karuun arkeen. Nick Barkerin millintarkka ja nopea rumpalointi kuulostaa entistä murskaavammalta, ja Mustisin koskettimista löytyy paljon uusia juttuja. Etenkin yksi albumin tunnetuimmista kappaleista, Puritania, esittelee itsestään paljon odottamattomia piirteitä. Soitannosta ja sävellyksistä yksin vastaavan Invisusin eli Simon Steinsbø Wikenin osumatarkkuus on jälleen ansiokasta luokkaa. Mikäli paketti pitää arvostella puhtaasti kokonaisuutena, homma olisi toiminut parhaiten pelkän alkuperäislevyn päivityksenä, treeniversiot nimittäin palvelevat vain tosifanien mieltymyksiä. Invisus on onnistunut kehittämään luomukselleen tunnistettavan Blodhemn-soundin, mikä on selvä hyvän säveltäjän merkki. Enkä tietenkään ollut paikalla. Yhtyeen fani saa joka tapauksessa juuri sitä mistä pitää: ihanaisen painavanpehmeää, maailman melskeitä pään sisällä rauhoittavaa hard rockia komeilla melodioilla ja sielukkailla lauluilla. Jos tämä jää bändin viimeiseksi levyksi – mikä on hyvin mahdollista, jotenkin selittämättömästi jäähyväisiltä tämä näet kuulostaa, ja onhan yhtyeen nestori, basisti-laulaja Pinnick jo yli seitsenkymppinen – finaalista jää hyvä maku. Dimmu Borgirin viidennestä kokopitkästä on aikaa 21 vuotta. Vaikka musiikissa on pysytty rajatulla kentällä, joka levylle on tuotu uusia nyansseja. Tällä kertaa uutuutta ovat erityyppisillä laulukokeiluilla tuetut eeppiset äänimaisemat. Eetu Järvisalo – Jerry Gaskill – Ty Tabor ole haihtunut mielestä. Selkeäntanakat ja terävät soundit ovat tässä tapauksessa juuri oikeanlaiset. Sodom-katalogin timantin, thrash-klassikko Agent Orangen (1989) Baptism of Fire ja vielä sitä seuranneen pettymyslevyn Better off Deadin (1990) nimikappale ovat ihan mielekkäitä, joskin niiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Niin on myös yhtyeen neljännellä levyllä. Uusintajulkaisua kaavailtiin kaiketi jo viime vuoden puolelle, mutta haasteelliset olosuhteet pakottivat ilmestymisen kuluvalle. Kiekon sinfoninen black metal otti ison askeleen eteenpäin, mistä on paljolti kiittäminen albumilla soittanutta miehistöä, jota moni pitää yhtyeen historian parhaana. Uusi normaali on pitkälle menneisyyteen kurottavan Vivisektion tähän asti tiukin ja paras levytys. Matti Riekki DIMMU BORGIR Puritanical Euphoric Misanthropia NUCLEAR BLAST Näin ne vuodet vierivät. King’s X:n edellisestä Suomenkonsertista on yli 30 vuotta. Kolmetoista biisiä kahteenkymmeneenyhteen minuuttiin kertoo kaiken olennaisen. Ennen kuin reissu päättyy, toivoisin eritoten sitä, että joku älyäisi tuoda bändin vielä meille päin. Mega SODOM 40 Years at War STEAMHAMMER Pitkän linjan germaanithrasherit myllyttelevät tuotantonsa katveeseen jääneitä kipaleita nykyotteellaan. Myös kirpeästi raastava laulu on mainiosti yhtä synkästi ja aggressiivisesti sivaltavien tunnelmien kanssa. Levy on täynnä tarttuvia biisejä, joista on kaivettu remiksauksen ja -masteroinnin avulla esiin uusia sävyjä. Mutta perin harvassa ovat porukat, jotka saavat ladattua musiikkiinsa kokonaisvaltaista asennetta, ja vieläpä niin, että tuttuakin tutummista peruspalikoista saadaan aikaan biisejä, jotka ovat intensiteetiltään ja tarttuvuudeltaan samalla tasolla kuin 1980-luvun klassikot. Bändin katalogiin ei mahdu pahempia huteja, eikä sellainen ole sen kolmastoista levy Three Sides of Onekaan – jos kohta valikoiman kärkikin jää saavuttamatta. Ensimmäiset levynsä olivat todella roisisti roiskittua kaaosta, ja näiden kipaleiden uusintaversiot ovat oikeasti päteviä päivityksiä. Rock’n’rollilla ja thrash-elementeillä vahvistettu tyylitajuinen musta riffimyrsky hivelee kapinallista mieltä. Puritanical Euphoric Misanthropia oli yhtyeen uralla merkittävä tapaus, sillä se löi läpi erityisesti Yhdysvalloissa. Levy on kiistatta Blodhemnin kypsin, mutta uskaltaisin väittää sitä myös sen parhaaksi. Vuoden parasta black metalia tämä on joka tapauksessa. Tämä korostuu hulppeasti levyn voimallisimmissa kappaleissa Farvel feioey ja Tid, jotka ovat myös bändin pisimmät sävellykset. Kappaleet ovat aiempaa vauhdikkaampia ja vihaisempia. Tulinen ilmaisu ammentaa Norjan mustan metallin oppeja, mutta erottuu edukseen tyylikkäällä tarttuvuudella ja ärhäkkyydellä
Koskinen INCANTATION Tricennial of Blasphemy RELAPSE Rakastan säläkokoelmia. Maailmanluokan ryminää edustavat kolme biisiä humppaavat, blastaavat ja moshauttavat ansiokkaasti. Komento on vankka. Hyvä esimerkki vastapareista on räjähtävällä draivilla eteenpäin sykkivä Hyperreal ja kauniinsurullinen, lähes vangelismaisiin sfääreihin yltävä instrumentaaliraita I Am a Transient. Fern-nimellä kulkeva projekti on Seidelin hatunnosto Depeche Moden, Nine Inch Nailsin ja Björkin tapaisille eklektisen ja elektronisen popin taitajille. Musiikkia ahmiessa havahtuu taas siihen, kuinka valtava määrä perässähiihtäjiä Incantationin vanaveteen on vuosikymmenten mittaan ilmaantunut. Tricennial of Blasphemy on jyhkeä, yli kaksituntinen kokoelma ylempänä mainittuja harvinaisuuksia ja muita erikoisuuksia. Kyseistä osastoa edustaa kunniakkaasti kolmen pohjalaisen suomeksi ja/tai englanniksi örisevän death metal -bändin paketti. Kokoelmassa ei ole oikein muuta vikaa kuin käänteisesti kronologinen biisijärjestys, jonka käyttöä en ole ikinä ymmärtänyt. Jatkossa hyvä taso pysyy yllä, mutta uusintaversioiden tarpeellisuus käy yhä marginaalisemmaksi. Miehen musiikki on sävyltään urbaania ja toisinaan hyvin elokuvallista. den soittotatsi ja soundi ovat aika samaa kaliiberia kuin originaaleissakin. Living Inferno tykittelee mustemmin sävyin ja vallan kiivaalla otteella. Kimmo K. Sahaamista ja vihmontaa jaksottavat vähän vähemmällä vimmalla mätetyt osiot, mikä tuo ARVIOT. Estetiikassa, asenteessa ja tavassa tehdä asioita on kuitenkin helppo nähdä yhtäläisyyksiä. Kari Koskinen FERN Intersubjective PELAGIC The Oceanin rumpalina tutuksi tullut Paul Seidel on päättänyt julkaista levyllisen soolomateriaalia. Kirsikaksi on isketty kaksi uutta kappaletta ja valikoima noin vuosikymmenen takaisia liveluentoja. Niistä löytyy melankoliaa, mutta ne eivät ole yksioikoisen synkkiä, vaan niistä huokuu myös toivoa ja intohimoa. Intersubjective on mielenkiintoinen levy, joka kuulostaa yhtä aikaa sekä introettä ekstrospektiiviseltä. Intersubjectiven tarjonta ei muistuta suoranaisesti kenenkään edellä mainitun musiikkia. Tatsi on nykyään hyvä, jämäkkä ja silti sopivan saastainen. Tämä kaksijakoisuus toimii vahvana punaisena lankana läpi koko levyn. Kappaleet ovat kerrostettuja ja äänimaisemaltaan avaria. Kokonaisuus on kiitettävän kattava. Ei Incantation itsekään mitään hittikamaa ole koskaan tehnyt, mutta bändin aito ja alkuperäinen yhdistelmä brutaalia death metalia ja raa’asti jurnuttavaa kuolodoomia on allekirjoittaneen korvissa yhä parasta, mitä rahalla saa. Kyllähän levyä kuuntelee mielellään, joskin eniten olisi hykerryttänyt laveampi ekojen tuotosten tonkiminen. Jokaisen pienjulkaisun, promonauhan ja kokoelmaraidan perässä juokseminen on silkkaa kauhua, mutta ne ovat kuitenkin kiinnostava osa pitkäsoittojen väliin jäävää maisemaa. Mainioksi havaittu Kompost aloittaa pelin erittäin murskaavasti. Mikko Malm KOMPOST / LIVING INFERNO / TORMENTICON Death over Ostrobothnia OMAKUSTANNE Splittilevyt ovat parhaimmillaan erinomainen konsepti. Joskus sävellykset ovat luonteeltaan pohdiskelevia, toisinaan taas hyvinkin energisiä ja intensiivisiä. Vauhtia on passelisti ja homma pysyy hyppysissä, vaikka mäiskeessä on äkäisen tekemisen meininki. Niistä useimmat eivät ymmärrä koukkujen päälle mitään. Alkuun se oli vain saastainen. Materiaalia ei kannata läpivalaista sen tarkemmin, sillä vanhoille faneillehan tämä on suunnattu
Meno on kelpoa vanhan liiton keskitempoista dödöä, joskin laulu on vähän turhan kankeaa kurkkuörinää kökkösanoilla. Kappaleet on hukutettu massiivisten orkestraatioiden ja kuorojen alle, mutta kitaravetoisille hetkillekin on onneksi tilaa. Kanadalaisduon levy antaa sitä mitä luvataan, mutta Pet Shop Boysja Depeche Mode -henkisiä synapoppihetkiä saatteessa ei mainita sanallakaan. Positiivisinta on ehdottomasti se, ettei homma ole yhden jutun toistamista. Riffimateriaali sisältää kieltämättä ajoittain saman toistoa, mutta kun hyvät askelmerkit ovat löytyneet, niin mitäs niitä muuttamaan. Kun kuulin, että ukot pistivät taas hynttyyt yhteen ja 17 vuoden tauon jälkeen on tulossa uusi levy, mielenkiintomittarin viisari värähti aika lailla. Rujolla voimalla rynninyt trio teki kovan vaikutuksen. Toisin sanoen erityisiä helmiä ei löydy, mutta eipä toisaalta hutejakaan. Eikä se värähtänyt turhaan, sillä Defleshed kykenee yhä sooniseen murhaan! Aivan alkuun levy kuulosti pettymyksekseni tapasapaksulta jyystöltä, mutta kunhan kappaleisiin pääsi sisään, tasapaksuus alkoi muuttua tasavahvuudeksi. Jyräävin biisi Babylon the Great siisteine kitaraleadeineen uppoaa jopa mainiosti. Elli Muurikainen DEFLESHED Grind over Matter METAL BLADE Joskus vuosituhannen vaihteessa olin todistamassa näiden Ruotsin poikien myllytystä täydessä ja hikisen kuumassa Semifinalissa. Flow’ta ja sisuskalua messiin, niin johan lähtee. Tällä kertaa yhtye palaa Legends of the Forgotten Reign -albumisarjaansa, jonka viimeisin osa ilmestyi vuonna 2010. Tempo on edelleen rivakka, vaikkei tässä ole kai yritettykään päästä samaan raivoon kuin vanhassa tuotannossa. B A LL tykittelyyn painoa. Reippaasti thrashäävän ja grindaavan death metalin ystäville vahva suositus. Ajoittain touhu muistuttaa jopa Turmion Kätilöiden diskomeininkiä. Etenkin aloitusbiisin kertosäe meinasi pistää niin sanotusti kahvit väärään kurkkuun, vaikka yhdistelmästä on lähes pakko tykätä alkujärkytyksen jälkeen. Biiseissä ja laulusuorituksissa on huomattavaa monipuolisuutta, ja kokonaisuudesta jää fiilis, että kaikki on viimeisen päälle harkittua. Kaikki kunnia heille, mutta tällaiseen musiikkiin se ei sovi istuttamallakaan. Elli Muurikainen semäs osa, ja vieläpä uuden trilogian ensimmäinen! Kahta uutta levyä lupaillaan ilmestyväksi ensi vuonna. Tämä levy tekee juuri sen – ja on todella komea paketti itsessäänkin. Chapter VII on nimensä mukaisesti konseptin seitARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kevyemmät, jopa iloiset popsävyt luovat mielenkiintoisen ristiriidan. Mielenterveysongelmia, läheisten menetystä ja ajan rappeutumista käsittelevät teemat heijastuvat synkkäsävyisestä musiikista niin hyvin, että jotain tällaista voi aistia ilman sanoituksiin paneutumistakin. Musiikki on samaan aikaan kaunista ja karua, ja epäilemättä juuri tätä on tavoiteltu. Ehkä hienointa, mitä ennalta tuntematon bändi voi saavuttaa on se, että uusi julkaisu innoittaa tutustumaan myös yhtyeen aiempiin teoksiin. SPELL Tragic Magic BAD OMEN Triosta kahden miehen, Cam Mesmerin ja Al Lesterin, projektiksi muuttuneen Spellin neljännen albumin musiikkia kaupataan 1970-luvun rockvaikutteilla höystettynä klassisena hevinä. Välivuosina muun muassa Dark Funeralissa ja Raised Fistissä rumpaloinut Matte Modin hoitaa hommansa vaivattoman kuuloisesti, ja miehen soitto toimii yhä bändin tanakkana kivijalkana. Häirisevintä ovat pörisevät ja kilkattavat kiipparit, jotka pilaavat vähintään yhden osan jokaisesta biisistä. Koskinen KALEDON Chapter VII: Evil Awakens BEYOND THE STORM Ysärin lopussa perustettu italialainen Kaledon on julkaissut yhdeksän levyllistä eeppistä power metalia mitä mielenkiintoisimpien konseptien merkeissä. Tervetuloa takaisin, Defleshed! Teemu Vähäkangas EVIL MIGHT The Chapel of Old MISANTROPIA Lyhytikäiseksi jääneen Evil Mightin takaa löytyy osaamista D A V ID P. Pointsit komeasti stereokuvaa käyttäville basareille! Kimmo K. Albumi kulkee niin sanoitustensa kuin musiikin puolesta modernin sankarihevin viitoittamalla tiellä. Lienee liioittelua kuvailla yhtyeen tyyliä ainutlaatuiseksi, mutta kovin omaperäisen reseptin nämä kaverit ovat kirjoittaneet. Tormenticon on bändeistä tuotannollisesti omatekoisimman kuuloinen, mutta ei hassumpi sekään
ARVIOT. Alkukantaisuutta ja kuolometallin syntyhetkiä tässä enemmänkin luotaillaan. Trion meno on roisia, sopivan alkukantaista ja ihastuttavan suttuista death metalia, jossa moderniudella ei ole sijaa. Chambers vie kuulijansa läpi kahdeksantoista buddhalaisen helvetin kammion, joista jokaisessa on kullekin synnintekijälle sopiva rangaistus. Italialaiskoplan arvaa edustavan vallan eri genreä jo niittejä, nahkaa ja pelottavia poseerauksia vilisevistä promokuvista. Vaikka Evil Mightin musiikki on rakennettu genren peruspalikoista, suorien vertailukohtien hakeminen osoittautuu hankalaksi. Muun muassa musique concrèten, post-punkin, industrialin, noisen ja avantgardepopin hämärää välimaastoa kartoittava levy kuulostaa paikoitellen siltä kuin Jim Thirlwell ja Scott Walker olisivat lyöneet sumuiset päänsä yhteen. Sanoitukset eivät käsittele varsinaisesti kiinalaista mytologiaa tai buddhalaista filosofiaa, vaan kammiot toimivat ikään kuin kehyksenä ja ehkä myös vertauskuvana modernin ihmisen psyykkisille ja fyysisille kärsimyksille sekä hänen havainnoilleen ympäröivästä todellisuudesta. Vaikka soitto tuntuu kulkevan äärirajoilla, homma pysyy paketissa vaaran tunteen esimerkillisesti säilyttäen. Joni Juutilainen OLLI HÄNNINEN & SAMI HYNNINEN Chambers SVART Hip hopja doom-maailman eksentriset puuhamiehet Olli Hänninen ja Sami Hynninen ovat pistäneet hynttyyt yhteen ja tuottaneet levyllisen kokeellista rytmimusiikkia, joka ei perusta turhan ahtaista karsinoista. Se sai minut pohtimaan, onko albumissa jokin aidosti luokseen kutsuva elementti vai olenko vain auttamaton masokisti. The Chapel of Old on samaan aikaan sekä vihaisen vittumainen tervehdys että hyvästijättö. Hieman edeltäjäänsä monipuolisemman toisen demon kolmebiisinen nojaa treenikämppämäiseen ronskiuteen eikä nouse aivan kokoelman alkupään tasolle. Chambers on samaan aikaan väkivaltainen ja äärettömän mukaansatempaava levy. Plus a Heptagram USB drive, enamel badge, patch and double sided poster. Vauhti on kova niin patteriston takana kuin ahnaasti sahaavan plekukädenkin liikkeessä. Levydebytanttien touhu ei ole silti missään nimessä käppäistä läppädödöä, vaan tarjolla on vimmaista ja kaoottista tykittelyä Morbid Angelin hengessä. Grey vinyl. muun muassa Arthemesiasta ja Rienauksesta. GRAVE HILL BUNKER REHEARSALS, demo cassette. OUT 28th OCTOBER 2022 Also available as a deluxe 5CD box set with 40 page book, poster, enamel badge and patch. Mikko Malm THULSA DOOM A Fate Worse than Death INVICTUS Jahas, eipä olekaan tämä Thulsa Doom se norjalainen stoner-bändi, minkä huomaa heti. Vanhan Gorgorothin fanit löytänevät sävellyksistä tuttuja piirteitä, mutta melodiamaailmassa on myös musiikkityylin ystäville tuttua suomalaista otetta. Kimmo K. Porukan tulevaisuus ei ole kuitenkaan täysin taputeltu, sillä kokoonpanosta siinnyt Ignis Mortis jatkanee samoilla linjoilla trendeistä vapaata black metalia välittäen. Soundeissa on etenkin rumpujen osalta aitoa dynamiikkaa: kun vihmonta siirtyy korkeille tempolukemille, iskut heikentyvät kuten pitää. A MORBID TALE: 40 page book of brand new interviews and rare photos with founding member Tom G Warrior and drummer Reed St Mark. Vuonna 2019 aloittaneen ja nyt siis edesmenneen yhtyeen kaksi demoa on paketoitu kokoelmaksi, joka välittää korutonta ja ehdottoman julmaa sanomaa. Riffipuolella on aika paljon vaihtelua, ja kohtuullisten moukaririffien ohessa on käytössä otelaudan korkeammilta alueilta vispattua saastaa. Evil Mightin tekemisessä on hyvä balanssi barbaarista takomista ja melodista sävykkyyttä, mikä kuuluu erityisesti ensimmäisen demon biiseillä. Koskinen EXHUMED To the Dead RELAPSE Tuntuu väärältä sanoa näin, mutta hurmeista death ja grind metalin D A N S E M A C A B R E A deluxe discography box set collection; 1984 to 1987 This six album box set includes: MORBID TALES / TO MEGA THERION / INTO THE PANDEMONIUM Deluxe colour vinyl versions EMPEROR’S RETURN / TRAGIC SERENADES / I WON’T DANCE / THE COLLECTORS CELTIC FROST Back on vinyl for the first time in decades! Deluxe colour vinyl versions VISUAL AGGRESSION – new 7” single. Lopputulos on mukavan ilkeä, etenkin kun laulu on lähinnä oikeaoppisesti kaiutettua vesikauhuista ärinää
Toni Keränen OBSIDIOUS Iconic SEASON OF MIST Kun kaikki soittoniekat ovat ex-Obscura-ukkoja, bändi soittaa vähemmän yllättäen huipputeknistä ja -tuotettua death metalia. Myös soittajien virtuositeetti nousi uudelle tasolle. Ja sitä jälki todellakin on: erittäin terävästi tuotettua ja soitettua silvontaa, joka ei anna hetkeäkään armoa. Carcasshenkiset riffit, armotta tulittavat salamasoolot ja yhtyeelle ominaiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Kari Koskinen STRANGLE WIRE Shaped by Human Frailty GRINDSCENE Belfastilainen Strangle Wire takoo debyytillään perinteistä death metalia, joka ammentaa pääasiassa jenkkiläisestä murjonnasta. Yhtye itse nimeää vaikutteikseen Cannibal Corpsen, Deiciden ja Dying Fetusin, joiden sointi kieltämättä kuuluu läpi. Aloitusbiisi Under Black Skies on melodinen, nopea ja tekninen, ja ainakin kauempaa katsoen lajissaan aika geneerinenkin, sieltä Between the Buried and Me’n suunnalta. Huonoja eivät ole myöhemmätkään albumit, boksilta löytyvät Pray for Villains ja Beast sekä sitä seuranneet neljä levyä. Levy ei sisällä mitään uutta ja ihmeellistä, mutta sujuvasti sitä kyllä kuuntelee. Lienee vain ajan kysymys, milloin niin tapahtuu. Musiikissa on hieman myös prog ressiivista otetta, vaikka mitään turhan teknisiä kiekuroita ei lähdetä esittelemään. Kymmenen raidan kokoelma kuulostaa siltä kuin äijät olisivat halunneet oikein korostaa otteensa terävyyttä. Strangle Wire on nuori ja potentiaalinen orkesteri, joka ei ole vielä lunastanut kaikkia lahjojaan. Musiikkityyli vaihtui varsin minimalistisesta nu-metalista laaja-alaisemmin eri aineksia yhdisteleväksi mättämiseksi, jossa oli vaikutteita muun muassa Pantera-groovailusta ja melodisesta death metalista. Vauhtisokeus, informaatioähky ja melodiayliannostus meinaa tulla. Eponyymi debyytti oli vielä hieman hapuileva, mutta vuoden 2005 The Fury of Our Maker’s Handillä punainen lanka alkoi löytyä kunnolla. To the Dead on saumatonta jatkoa yhtyeen aiemmalle uralle, ja kappaleet ovat palanneet lyhyempiä rykäyksiä sisältäneen Horrorin (2019) jälkeen normaalimpiin mittoihin. Hyvin tehty on hyvin tehty, ei ainoastaan hyvin toteutettu. Pääpaino on kuitenkin selvästi tylytyksessä. The Human Tensile Experimentin ja Psychology of the Sickin kaltaisten vetojen äärellä pää alkaa väkisinkin nyökkyä hyväksyvään malliin. Hämmentävän hyvin toimii. Sen sijaan juoksukomppien ja keskitempoisten kohtien taustalla soivat kuviot ovat yhä mielettömän nautinnollista kuultavaa. Oli miten oli, bändin ystäville tämä on taattua kamaa. Ehkä en ole vain toipunut vielä levyn antamasta turpasaunasta. Todelliset täysosumat ovat vain jääneet puuttumaan. Todella herkullista riffiä heitellään jatkuvalla syötöllä, mutta blastaamisen taas alkaessa nämä namit tuppaavat jäämään liiaksi taka-alalle. Esimerkiksi Hold Back the Day ja Impendin Disaster tulevat päälle voimalla. Kakkosena tuleva Sense of Lust on jykevämmin junttaavaa rynkytystä raskaammalta sektorilta. Not All Who Wander Are Lost ja nyt käsillä olevalle boksille nimensä antanut Clouds Over California ovat raivokkaita 10/10-mestariteoksia, jonka kaltaisia lisää tekemällä bändi olisi vääjäämättä noussut metallimenestyjien terävimpään kärkeen. Se vain, että blastaamisen taustalla soivat riffit eivät tarjoa riitsekoitusta yli kolmen vuosikymmenen kokemuksella ryskivä Exhumed soittaa liian nopeasti. Myös rähinän ja kliinien saralla äärimmäisen taitava laulaja Javi Perera on huikea tekijä, joten suoritetta, kiemuraa, tarttuvaa melodiaa ja kaikenmoista vaihtelua piisaa niin että hengästyttää. Laulaja Dez Fafara perusti bändin vuonna 2002, kun hänen edellinen kokoonpanonsa Coal Chamber oli käytännössä lopettanut toimintansa. Tällaisessa konseptissa on yleensä paljon ankeita aspekteja, mutta jos bändi saa kuvion toimimaan näin hyvin, sitä ei pidä olla myöntämättä. Perusainekset olivat kunnossa, ja kolmas kokopitkä The Last Kind Words räjäytti pankin – vähintäänkin kahden ensimmäisen kappaleensa osalta. Kimmo K. Shaped by Human Frailty on pätevä perusmallin teos, josta löytyy brutaalia otetta ja toisaalta myös melodisia nyansseja. Näillä mennään – enimmäkseen ensimmäisellä – ja heitellään vähän Dream Theateria ja vastaavaa sokeriprogea sekaan. Esillepano on kuitenkin niin selkeää ja hiottua, että pointsit täytyy pitää korkeina, vaikka tykittely menee paikoitellen aika älyttömäksi. Mikko Malm DEVILDRIVER Clouds Over California – The Studio Albums 2003–2011 ECHO/BMG Yhä toimivan Devildriverin viisi ensimmäistä levyä on koottu paketiksi, jonka vinyyliversio sisältää kokonaiset yhdeksän kiekkoa. A X E L W IN K LE R tävästi kuunneltavaa. Soittaa pojat osaavat, se käy selväksi. Koskinen nen melodisuus ovat välittömästi tunnistettavissa
Cabal on kuin moukari, painava ja hyvin herkkyysvapaa työkalu, jota käytetään joko lujaa tai aivan täysillä lyömiseen. BONUSTRACK | LTD. Yhtye on raskas ja huippuunsa viilattu jyrä, jossa ei paljon muuta mainittavaa olekaan, harmi vain. Jokunen selkeämpi riffi ja vetävä groove nousevat välillä esiin, mutta pahuuden tummasävyisen tunnelmallisia tuulia tässä pääasiassa puhkutaan. IMPRECATION In Nomine Diaboli DARK DESCENT Dark Descent on tavannut olla jonkinlaisen laadun tae. Kokopitkien kerrotaan täydentävän toisiaan yin & yang -hengessä, minkä aistii niin kiekkojen kansikuvista kuin musiikista. Olisikin mielenkiintoista kuulla, miten tehokas bändi on käppäisillä lainatreenissoundeilla, sillä nyt suurin osa yhtyeen vaikuttavuudesta tulee nimenomaan soundipuolen jyräävyydestä. Koskinen A Paranormal Evening With The Moonflower Society LTD. Bändi on siis raskas tai todella raskas, mutta minkäänlaista finesseä tai tarttumapintaa siinä ei ole. Verrokit löytyvät jostain Incantationin, Funebrarumin ja Drawn and Quarteredin tienoilta. Viisitoista vuotta toiminut kopla kuulostaa varmaotteiselta ja omaan asiaansa uskovalta. Damnation ad Bestias -levyä (2019) ihastelleet saavat tästä takuuvarman ruiskeen sitä samaa. Lafkan julkaisut tuppaavat edustamaan helvetillisen raskasta ja synkeää, death metalin julmemmassa laidassa möyrivää brutalointia. Musiikkinsa toimii paikoin todella hyvin, mutta kahden albumin mittainen mammuttikokonaisuus tuntuu lopulta liian isolta palalta. Kimmo K. Musiikki liikkuu synkkien sävyjen ja ilmavien fiilistelyjen välillä, ja ilmaisussaan on jotain moderneille saksalaisbändeille ominaista – siis muutenkin kuin laulukielen osalta. ARTBOOK INCL. Joni Juutilainen CABAL Magno Interitus NUCLEAR BLAST Cabalin kuolometalli on omalla tavallaan loistavaa, mutta kuitenkaan se ei jaksa säväyttää. Jenkeiltä tämä sujuu, ja mallikkaastihan myös In Nomine Diaboli omassa kuopassaan murjoo. DIGIBOOK INCL. Kari Koskinen TRÄUMEN VON AURORA Aurora & Luna TROLLZORN Saksalaisen Träumen von Auroran uusin levyprojekti on kahden erillisen albumin mittainen spektaakkeli. Kovin omaperäiseksi tämäkään kiekko ei osaa heittäytyä, ja vaikka kappaleista löytyy vaihtelua, tarttuvuuden kanssa on vähän niin ja näin. Yksittäisinä biiseinä tämä menee ihan mainiosti, mutta kokonaista levyllistä sitä ei jaksa. WWW.NUCLEARBLAST.DE @NUCLEARBLASTRECORDS ARVIOT. Vähän sama kuin söisi buffetissa napansa täyteen pelkkiä kokolihapihvejä. Pieni maltillisuus ja perusasioihin keskittyminen olisi paikallaan. Vuoroin tylysti blastaava ja vuoroin hitaammin möyrivä takominen tavoittelee vanhan liiton demonisempaa tunnelmaa, ja ainakin osittain mennään ihan Blasphemyn ja Archgoatin linjoilla. Träumen von Auroran homma on hyvin tasapainossa, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, miten nelikko pärjäisi ytimekkäämmän musiikin parissa. Progressiivisia elementtejä post-blackiinsä yhdistelevä ryhmä tekee soitannollisesti ja tuotannollisesti hyvää työtä. Sub-bass-pommit jysähtelevät ja kitaravallit ovat massiivisia. Yli 90 minuuttia tunnelmointia ja satunnaisia äärimetallivyörytyksiä olisi nimittäin suuri haaste kovemmallekin bändille. Hyvää kamaa, mutta klassikoiden tarjoamaa hittikimaraa levyltä ei edelleenkään löydä. Jo kolme vuosikymmentä tinkimätöntä uraa tehnyt Imprecation ei tee asiassa poikkeusta. INSTRUMENTAL BONUS CD CD | DIGITAL | 2LP IN GATEFOLD | 2PIC LP IN GATEFOLD IN STORES 21.10. Tehoa olisi toki enemmän, jos riffin säveltäisi vaikka kahdella soinnulla, ehkä kolmellakin! Valitsemallaan polulla Cabal on erinomaisen hyvin toimittava tekijä, ja on mörssäämisessään kieltämättä oma hohtonsa. Mitään muuta kuin raskaus ei kuitenkaan jää mieleen
Mega MANALA LABOR OFFICE Liian kaunis kuolema OMAKUSTANNE Tuoreehko sludgeilevasti psykedelisoiva mölyrockorkesteri on jäljillä. Koskinen ETERNAL HELCARAXE Drown in Ash NATURMACHT Noin viiden miljoonan asukkaan Irlanti on tarjonnut kourallisen hyviä raskasmetallibändejä, joiden joukkoon on hiljalleen kivunnut nyt kolmannella täyspitkällään esiintyvä Eternal Helcaraxe. Eetu Järvisalo FORLESEN Black Terrain I, VOIDHANGER Musiikin määrittely sanoin ei ole aina helppoa, ja Forlesenin kakkoskiekko on malliesimerkki hankalasta tapauksesta. Suomen Lapissa majapaikkaansa pitävällä Naturmacht-levy-yhtiöllä on ollut tapana julkaista nimensä mukaisesti luonnonläheistä ja maalailevaa mustaa metallia, mikä pitää kutinsa myös Drown in Ashin kohdalla. Kyseessä ei siis ole missään nimessä kevyt teos, vaikka musiikki petollisen kepeää toisinaan onkin. Vaikka The Mars Volta on kokenut jonkinasteisen muodonmuutoksen, se ei ole luopunut identiteetistään täysin. Nimibiisin, raskaan mutta svengaavan Kiss the Sunin tai rauhallisemman Roll On -päätöspalan kaltaisia biisejä kuuntelee ihan mielellään, mutta suurempaa hurmiota ne eivät aiheuta. Parivaljakko on kuitenkin palannut yhteen kymmenen vuoden tauon jälkeen tuomisinaan teos, jota kehtaa kutsua poplevyksi, mutta kuten arvata saattaa, hyvin eklektiseksi sellaiseksi. Kappaleet ovat ympäripyöreydessään ainoastaan pikkunättejä, ja vain blackmetallinen Djevelens lys erottuu tasapäisestä joukosta edukseen. Syvänhaikeasti soivan musiikin leimaavin piirre on eleettömyys, joka tekee laulutyyleihin ja kaukaisuudesta kumpuavaan äänimaailmaan yhdistettynä kokonaisuudesta jopa flegmaattisen oloisen. Melodiarikas ja älyvapaa, vahvasti Iron Maidenistä muistuttava perinnehevaus lyö yhtenä keskeisimpänä lajina tyylikkyyttä pöytään. Laulu pitää ilmaisun aika tylynä, ja se alkaa vähän rasittaa, että kehityskelpoisiin kappaleisiin ei ilmaannu kuin särötetyn räyhäämisen yksiulotteinen taso. Kameleontin lailla väriä vaihtava raskas musisointi kuulostaa runsaalta hyvässä ja pahassa. Aineksiinsa nähden vähän pitkänpuoleisten biisien kokonaispaketti ei ole ihan optimaalisessa kuo sissa, vaikka mureasti louhitut ja mukavasti sivuluisuun lähtevät biisit toimivat pääosin kohtuullisesti. Tietty rutiininomainen perinnetietoisen rockin tuottaminen tästä välittyy. Tyhjäkäyntiä kuvaa hyvin sekin, että myös massiivinen päätöskappale soljuu helposti korvista sisään jättämättä sen kummoisempia muistijälkiä. THE MARS VOLTA The Mars Volta CLOUDS HILL Kukapa olisi uskonut, että The Mars Volta tekee joskus popalbumin. Tuskin yhtyeen ydinmoottorit Omar Rodríguez-López ja Cedric Bixler-Zavala olisivat uskoneet sitä aikoinaan itsekään. Vuosien varrella siitä on muodostunut lukemattomien tekijämiesten väliaikainen työpaikka, jossa ovat viivähtäneet muiden muassa John Corabi (Mötley Crüe), Dizzy Reed (Guns N’ Roses) ja John Tempesta (Testament, The Cult). Vuonna 2004 progressiivisena black metal -bändinä aloittanut poppoo on sittemmin kokeillut siipiään esimerkiksi progen, alternativen ja perinteikkään hevimetallin parissa. Miesja naissolistin pääosin puhtaasti tulkitsemat kappaleet ovat pitkiä, kaksi neljästä jopa monoliittisia. Periaatteessa kyse on doom metalista, mutta Black Terrain sisältää muutakin kuin pelkkää hidastelua ilman että edustaisi tyylilajien sekamelskaa. Yhtyeen suriseva sointi on mielenkiintoinen ja ote kiitettävän jämäkkä. Kun nimikappale on luonteeltaan enemmän ambient-henkistä huminaa kuin varsinaista doomailua, Harrowed Earth rävähtää perään puhtaasti blackmetallisena vain muuttuakseen biisin puolivälissä eteerisenhauraaksi tunnelmoinniksi. Joskus enempää ei tarvita. Radiance sisältää basisti-laulajan menneisyydestä tuttua maanläheisen tanakkaa hard rock -riffittelyä ja sielukkaita melodioita. Nyt yritetään ampua vähän kaikkialle osumatta kunnolla mihinkään. Kimmo K. Mega ANTIPOPE Rex Mundi MORIBUND Oululaisesta Antipopesta ei osaa sanoa, onko se lintu vai kala. Tätä nykyä yhtyeen eturintaman muodostavat Glen Hughes (Deep Purple, Black County Communion) ja Doug Aldrich (Dio, Whitesnake). Toisaalta ainoa melodisella laululla höystetty kappale Kaipaan ei oikein istu kokonaisuuteen. Toni Keränen ABYSSIC Brought Forth in Iniquity OSMOSE Kun muotokieli menee musiikissa sisällön edelle, voidaan puhua ulkokultaisuudesta. Jatkossa bändille saattaisi kuitenkin sopia ilmaisun keskittäminen johonkin tiettyyn suuntaan. Vaikutteet ovat edelleen moninaisia, mutta nyt niitä kuullaan asteen verran iskevämmässä ja kompaktimmassa muodossa. Eikä vaadita. Kappalemateriaali on tasaisen vakuuttavaa, mutta selkeät huippukohdat puuttuvat. Jalometallin loiste tekee sokeaksi ja etenkin kuuroksi. Yhtye on keksinyt itsensä uudelleen yksinkertaisesti kirjoittamalla hyviä lauluja. Susperiassa ja Old Man’s Childissa bassotelleen Memnochin perustaman Abyssicin kolmannessa levyssä on kyse juuri tästä. Hyvää on perusjunttauksen ja stoneroinnin höystäminen huuruisemmalla ilmaisulla. Mikko Malm THE DEAD DAISIES Radiance SPV The Dead Daisies on australialaisen liikemiehen David Lowyn luomus, tietynlainen miljonäärin omien rocktähtifantasioiden täyttymys. Forlesen osaa asiansa tyylillä, mutta ihon alle se ei aivan yllä. Myös Alrichin kitaratyöskentely on maukasta, erityisesti soolojen osalta, ja ilmeisesti Lowykin on soittanut levylle joitain kitararaitoja. Levyllä on keskiaikaisiin ristiretkiin pohjaava konsepti, jota laulaja Mikko Myllykangas tulkitsee sopivasti venyvällä dramatiikalla. Vaikka musiikki kuulostaa jokseenkin amerikkalaiselta, sävellyksissä on sopivissa määrin myös hankalasti selitettävää eurooppalaista otetta. Eternal Helcaraxe on tyyliltään suoraviivainen ja perusasioissa pysyttelevä. Bändin tomerasta moukutuksesta ja jynkyttelystä tulee mieleen Kotiteollisuus, mutta läsnä on myös selkeästi raaemmin riipivä ote, eritoten laulussa. Pitkähköt kappaleet säilyttävät jännitteensä hyvin, mistä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Sen sijaan esimerkiksi progella ja äärimetallilla leikittely näyttäytyy monilta osin vaivaannuttavan nurinkurisena ja hahmottomana. Levystä kuulee, että sen takana on osaava porukka, jolla välähtelee hyviä ideoita. 1990-luvun loppupuoliskon mieleen tuova goottisävyinen doomailu kuulostaa soundtrackmäisten sinfonisten elementtien ja koskettimien ansiosta jylhältä ja kohtalokkaalta. Pientä linjan selkeyttämistä ja sopivia sovitusviilauksia mukaan, niin johan potkii. Varsinkin Hughesin vahvan aseman ja sananvallan kuulee selvästi. Sävellykset genresekoitteineen eivät kuitenkaan järjesty aina luonnollisen kuuloisesti, vaan jäävät eksyneen tajunnanvirran tasolle. Dimmu Borgir on käyttänyt samoja tehokeinoja myöhempien aikojen tuotoksillaan, mutta mitään erikoisen eleganttia niistä ei löydy, kummassakaan tapauksessa. Potentiaalia joka tapauksessa on, soitto kulkee ja perusmeininki on hyvä. Tällä kertaa myös sanoitukset ovat vähemmän kryptisiä, sillä Bixler-Zavala on ammentanut enemmän häntä ja perhettään kohdanneista tragedioista. Brought Forth in Iniquityn viittä pitkää biisiä on vaivatonta kuunnella kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen kuudes levy on kummallinen sekoitus mainittuja ja monia muita genreilmentymiä. Sovitustyössä olisi vielä viilattavaa, mutta psykedeliaa ei kannata lähteä karsimaan, sillä se toimii paremmin kuin puskeva rokkaus. Biisit ovat samaan aikaan sekä etäisiä että läheisesti läsnä, eikä lähestymistapa ole missään määrin tylsä. Biisipakkaa sekoitetaan ja värjätään levyn puolivälissä
Kun rappauksen rujoudesta pääsee ylitse, sen sisältä löytyy yllättävänkin harkittua death metalia. Se on semiaggressiivista, semimelodista, semitarttuvaa, semimelankolista ja semiraskasta semirokkailua, joka ei taatusti ärsytä ketään. Olen odottanut siitä asti, että bändi saisi vangittua vastaavan voiman myös levylle. Odotus jatkuu. Surisee, raapii ja repii. Kuolometalliprosentti huitelee kauttaaltaan melko lähellä sataa. On pakko myöntää, että tämä australialainen puistotie taitaa olla päättymätön yksisuuntainen raitti tyhjyyteen. Särö on raaka ja meno vielä raaempaa, mutta pehmeää suttua tämä ei ole. Kari Koskinen PARKWAY DRIVE Darker Still RESIST/EPITAPH Rock the Beach -festareilla vuonna 2013 Parkway Drive soitti niin vauhdikkaalla energialla, että sai metallikansan muodostamaan moshpitin mereen. Drown in Ash vaikuttaa loppuun asti mietityltä paketilta, mutta en olisi pistänyt lainkaan pahaksi, vaikka musiikin ääripäitä olisi venytetty rohkeammin etäälle toisistaan. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Seitsemäs albumi Darker Still on vieläkin liian paljon jotain ja liian vähän jotain muuta. Musiikillisesti liikutaan laajalla skaalalla pohjavireen sijaitessa jossain Stam1nan tyylisessä hybridimetallissa ja djent-sukuisessa riffittelyssä. Soolojakin kuullaan. Jos mahdollista, kotimaisen Morbificin toinen pitkäsoitto repii korvia vielä debyyttiäkin karkeammalla otteella. Heti kun bändi meinaa saada kiinni tiukemmasta riffistä, kyseessä on juuri se riffi, jota ei enää soiteta uudestaan. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Siinä missä edellinen levy, neljän vuoden takainen Anthrovoid, kertoi karua tarinaa ihmiskunnan lopusta, kolmannen albumin teemana on uhkapelit ja peliriippuvuus. Se on mutkikasta ja rönsyilevää, mutta myös enimmäkseen kiinnostavaa. Matala ja tasainen örinä toimii lähinnä taustaan sekoittuvana, pahaenteisesti mörähdeltynä äänimattona. Unfairytalesin lyyrisestä maailmasta löytyy tietysti myös alluusioita, analogioita ja metaforia, mutta pääosin sanoitukset voi ottaa taiteen kärsimättä myös täysin kirjaimellisesti. Kolmen vartin jälkeen bändi tekisi mieli palkita siitä, ettei se ole herättänyt oikein minkäänlaisia fiiliksiä. Sävellykset eivät pidä mielenkiintoisuttaan aivan levyn loppuun asti, mutta etenkin ensimmäisellä puoliskolla jälki on alkujärkytyksestäkin johtuen tuhoisaa. Kitarat ja Napalm Deathin Scumin hengessä pörisevä basso soivat kuin kuolemansairauden kielissä. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Kaikesta saa juuri sopivasti selvää. Loppupeleissä ratkaisu on hyvinkin onnistunut, sillä Autopsyn demoaikojen saastaa persoonallisella ja hitusen kulmikkaammalla otteella mallintava sikailu kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin. Idea on mielenkiintoinen, enkä muista, että olisin koskaan kuullut levyä, jossa aihetta käsitellään näin yksityiskohtaisesti. Tai kun kasaan on saatu vähän löysempi melodia, sitä toistetaan läpi koko kappaleen. Riffeissä on kipeää särmää, ja pääosin keskitempoisista kappaleista löytyy muhevan liejuista groovea. Yleensä uhkapelit, etenkin pokeri ovat toimineet populaarimusiikissa vain jonkinlaisena fatalistisena vertauskuvana holtittomalle ja pelottomalle elämäntyylille. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 104,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 119,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa on paljolti kiittäminen hyvällä maulla hyödynnettyjä tunnelmointiosia, joita olisi saanut olla mukana enemmänkin. Tummanpuhuva levy on kuitenkin pätevä ja tarkistamisen arvoinen tapaus esimerkiksi Wolves in the Throne Roomin ystäville. The Invisible Sleigh of Hand laittaa jopa swingiksi! Petraamisen varaa jää vielä, mutta Skizma on ehdottomasti oikealla polulla. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Aki Nuopponen. On vaikeaa sanoa, kenelle Darker Stillin metalcore-pehmoilu on suunnattu. Joni Juutilainen SKIZMA Unfairytales OMAKUSTANNE Suomalaistrio Skizma soittaa modernia progemetallia. Fuusiojazz-vivahteet tuovat sävellyksiin mukavaa notkeutta ja yllätyksellisyyden tuntua, mikä on bonusta. Mikko Malm MORBIFIC Squirm Beyond the Mortal Realm MEMENTO MORI Nyt on törkeä soundi
Sen kitaraja kosketinkuljetuksista löytyy useampikin ihokarvamittaria väräyttelevä hetki. Façade kuulostaa jonkinlaiselta välivaiheelta Asgrauw’n uralla. Mega ASYLUM Tyrannicide OMAKUSTANNE Aussipoppoo Asylum on syvällä perinteisen thrash-riffittelyn ytimessä. Jälki on vaikuttavaa. Voices from a Fathomless Realm karttaa lokeroita. Vähän joka riffin päällä kulkee yllättävän tiukasti korvaan tarrautuvia kuvioita. Vanhan polven power metalin ja perinteikkään hevin liitto pelaa aivan mukavasti, mutta mitään mannerta järisyttävää ei esitetä. Parin biisin annoksina Tyrannicide menee mainiosti, mutWorm. The Eternal Fanfare liitää rouhean soundin siivin. Soundimaailmakin on kompressoitu aivan liian lyttyyn, tuntuu että se ei saa happea oikein mistään. Kutsuvia kuvioitakin tarvittaisiin runsaammin. Tämä melko massiivisen mittainen minari taas sisältää mainitun ylijäämiä ja lihallistettua vanhempaa materiaalia. Bluenothingin perusteella on mahdotonta sanoa, mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt on hyvä näin. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Kylmä diskanttikirskunta ynnä dissonanssihommat eivät kuulu Hulderin mustaan metalliin, vaan paikoin siitä hohkaa mystinen lämpö kuin genren Kreikka-osastosta konsanaan. Vuonna 1998 perustettu saksalaisyhtye ei säästele melodiapuolessa, ja hyvä niin. Eipä tässä toisaalta ole mitään kristallinkirkasta kirkumista ikäväkään, kun mennään rennolla ja vanhakantaisella kyydillä. Cavernous Gaten debyytti tarjoaa paljon, mutta sen aavistuksen tilkkutäkkimäinen vaihtelevuus haastaa kuulijan. Laulusuoritus kuulostaa vähän siltä, ettei studiossa ole irronnut ihan täysillä. Valitettavasti eväät ovat piirun verran odotettua vaatimattomammat. Selkeällä King Diamond -apinoinnilla uransa startannut bändi enää vain viittaa menneeseen. Viiden biisin ep tarjoaa helppoa ja mukaansatempaavaa kuunneltavaa. Ep päättyy eeposmaisen huikeaan Orbis Mundiin, jossa Jon Lordin vaikutus on ilmeinen. Tami Hintikka WORM Bluenothing 20 BUCK SPIN Männä vuonna ilmestynyt Foreverglade edusti mallikelpoista vetelässä tarpomista, joka sai saappaat hörppäämään kunnolla humusta. Tavallaan triggeröity ääni sopii 1980-luvun alun rikollisesta New Yorkista kertovalle levylle, mutta yhtye tuntuu menettäneen (taas) jotain aitoa. Sisältönsä puolesta ep voisi olla 1980-luvun puolivälin kietteiltä. Siinä missä nimibiisi ja Centuries of Ooze II ovat tutun jylhää, joskin aiempaa moniulotteisempaa raahustusta, intromainen Invoking the Dragonmoon ja Shadowside Kingdom kallistuvat herkistelyssään black metaliin. Tami Hintikka EPVIGILANCE Vigilance DYING VICTIMS Laulukieli tuo oman eksotiikkansa, mutta onpa Vigilancella sitä ihan biiseissäänkin. Selkeistä tyylillisistä eroista huolimatta ep muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden. Näennäisesti hyvä ote ei vain tempaa mukaansa edellislevyjen malliin. CAVERNOUS GATE Voices from a Fathomless Realm PROPHECY Helrunarista tuttu Sebastian Körkemeier päätti pistää pystyyn oman mustaa metallia ja kuoloa tihkuvan doom-bändinsä, jossa ukko hoitaa naislaulua lukuun ottamatta kaiken. Asgrauw’n valttikortti on sen taito sulattaa eri vaikutteet sujuvasti kulkevaksi kokonaisuudeksi. Mystisesti ujeltavat koskettimet sekä muinaiseen Dødheimsgardiin ja Satyriconiin viittaava yleismeininki eivät ole uusi yhdistelmä, mutta hollantilaiset saavat homman kuulostamaan paikoin persoonalliselta. Teoriassa muutos on hyvä, mutta vaikka soiton varioimisessa on kehitytty, Themin sävellyksistä on tullut värittömämpiä. Perinteisemmän melodisen kuolotuomion faneille levyllä on ehdottomasti hetkensä, mutta lievä levottomuus häiritsee hieman. Hetkittäin lähestytään jopa käppähommia, mikä lasketaan vain plussaksi. Tyylilajina on haikea ja vilpitön heavy metal, mutta mukana on myös hienoa 1970-luvun kitaravaeltelua ja urkuhämyilyä. Bändillä on toki tarkka visionsa, eikä sen ole tarkoitus miellyttää kaikkia. Mega HULDER The Eternal Fanfare 20 BUCK SPIN Marliese ”Hulder” Beeuwsaert hoitelee yhden naisen yhtyeessään rumpuja ja kitarasooloa lukuun ottamatta kaiken, sävellyksiä ja sanoituksia myöten. Olin alkuun innoissani nelikon perinnetietoisuudesta ja päättäväisyydestä, mutta sinällään pätevä rannejumppa alkaa kärsiä inflaatiota varsin nopeasti, kun porukalla ei tunnu olevan oikein muuta tarjottavaa. Joni Juutilainen THEM Fear City SPV Saksalais-amerikkalaisen Themin konsepti pitää edelleen, mutta bändin neljäs albumi on esikuviaan kunnioittavaksi teokseksi soundeiltaan liian moderni. Jaakko Silvast STORMHUNTER Strangle with Care G.U.C. Tami Hintikka ASGRAUW Façade DEATH PRAYER Tasaisen hyvää jälkeä aikaisemmilla kiekoillaan tehnyt Asgrauw jatkaa ahkerointiaan norjalaistyylisen mustan metallin parissa, jota se yrittää tuoda hyvällä maulla tähän päivään. Sisään leijutaan Dead Can Dance -henkisellä aloituspalalla, mistä jatketaan tarttuvuuden ja tunnelman päälle ymmärtävällä black metalilla. Tämä oli toki vanhan ajan tyyli, mutta ei kannata tehdä …And Justice for All -mokaa uudestaan. Sen pitkissä biiseissä on kaikkea synkeästä ambient-maalailusta ja kuiskauksista raskaasti laahaavaan death doomiin. Slovenialaisten äidinkielellään esittämä ep huokuu omanlaistaan mystiikkaa muodostaen pauloihinsa kietovaa tunnelmaa
Teemu Vähäkangas CELESTIAL GRAVE Vitriolic Atonemen THE SINISTER FLAME Suomalaisen Celestial Graven kolmen vuoden takainen Secular Flesh -pelinavaus oli mielenkiintoinen esiintulo, mutta kierrokset lähtevät pyörimään toden teolla vasta Vitriolic Atonementilla. Vaikka kaikessa tekemisessä kuuluu oikeanlainen julmuus, turhan kaukaisuudesta kajahtaviin soundeihin kaipaisi enemmän tanakkuutta. Earth Penetration kuulostaa tutulta Hail Conjurerilta, hienostelemattomalta ja maanläheiseltä black metalilta, joka on irrallaan kaikista aikakausista. ta levyllinen on liikaa, kuten suklaankin kanssa. Koskinen HAIL CONJURER Earth Penetration BESTIAL BURST Ronskin ja rupisen Hail Conjurerin toiminta on edennyt jo kuudennelle kokopitkälle. Omaa ilmettäkin on tullut aiempaa enemmän. Päällimmäisenä vaikuttajana on Bathoryn Blood Fire Death, eikä asiaa pyritä peittelemään, vaan vaikutteet lyödään tiskiin epäröimättä. Meininki on hyvin keskitasoista, joskin erityisesti livenä astetta paremmin toteutettua Norja-mustaa. GOD ALONE ETC PROSTHETIC Jos bändikuvasta tulevat mieleen Devo ja Kraftwerk, voinee olettaa, että ihan selkeimmällä kaavalla ei edetä. Ja kokemustahan ryhmästä löytyy. Nostalgiseen musiikkiin pitäisi saada ujutettua rutkasti enemmän yllätyksellisyyttä ja persoonallisuutta. Den svevende festning on kasattu Katedralen-levyn (2021) kolmesta ylijäämäbiisistä ja kolmesta livekappaleesta. Yhtye muovaa täysin omanlaistaan maisemaa, joka vakuuttaa sitä enemmän, mitä pidemmälle albumi etenee. Bändi ei kuitenkaan rähise kaavamaisesti, eikä kaikkiin biiseihin ole tungettu mustaa heviä. Toiminta on sikäli alkuperäiselle uskollista, että kappaleet on harjoiteltu studioon mennessä siten, että ne osataan soittaa narulle yhdessä. Homman nimi on rajoista piittaamaton black metal, joka sisältää sävyjä Funeral Mististä, Iron Maidenistä ja Varathronista, mutta ei kuulosta varsinaisesti yhdeltäkään näistä. Biiseissä on oma osansa myös Sarkelta tuttua groovea, mikä ilahduttaa. Joni Juutilainen BOOGIE MOOSES Boogie Syndicate OMAKUSTANNE Lämmin 70-lukulainen soundi houkuttaa analogihommien ystävää yhä enemmän näin puhkisiloteltujen äänitteiden aikakaudella. Harmi, sillä edellytykset hyvään makumatkaan olivat olemassa. Eikä pistele hassummin, joskin taiteellisuus ilmenee tietysti myös jonkinasteisena hermostuttavuutena. Tuotantokin on sopivasti aiempaa leppeämpää. Mutta vaikka julkaisutahti on hurja, musiikin laatu on säilynyt hyvänä. Vuonna 2004 aloittanut Thomas Eriksenin hengentuotos levyttää maineikkaalle Peacevillelle, ja yhtyeen nimi on putkahdellut viime vuosina esiin tiuhaan. Celestial Graven hommat ovat nyt niin luovalla ja arvaamattomalla tolalla, että tältä suunnalta voi tärähtää jatkossa melkeinpä mitä vain. Yhtye muotoilee kipakan metelipitoista ilmaisuaan kulmikkaasti ja pitkää kaavaa käyttäen. Pitkien ja nytkyen tempoilevien kappaleiden äärellä viihtyy, mutta meinaa väsähtääkin. Meno on kiinnostavaa ja jättää jonkinlaisen löytöretkeilyn tunnun, vähän Battles-yhtyeen tapaan. Letkeämpi ote ei kuitenkaan ole tippaakaan pois ärhäkkyydestä. Räväkkää hardcorea napakanmittaisilla biiseillä tykitellään edelleen, mutta nyt silmässä on isompi rokkivaihde. Kimmo K. Joni Juutilainen SACRILEGIA Sold Under Sin INVICTUS Duona levyillään operoivat irlantilaiskaverit myllyttävät mustennettua thrash-sävytteistä death metalia barbaarimaisella raivolla ja vimmalla. Earth Penetration on Hail Conjurerin tuotannon ”helpoimmasta päästä”, mutta tarjoaa silti kuulijalle haastetta. Musiikki on täysin tekijänsä vision mukaista ja takuuvarmasti aitoa, minkä aistii musiikin jokaisesta nuotista. Kokonainen levy tällaista kamaa saattaisi toimia arvaamattoman kovaa. Tyylitajuisesti toimitettu kokonaisuus on erikoisella tavalla toismaailmallinen ja silti jäntevä. Joni Juutilainen NAPAKAT 73. Mega Celestial Grave. Bändin keskiössä on ääriheleästi laulava kiipparistineito, ja taustabändi touhuaa leijuttelevaa progeaan jämäkän sutjakkaasti. Välistä meno lipsahtaa bläkkiksen suuntaan ja kitaristi-gremlin kärisee kontrastiksi neitoselle. Kunnianhimo kuuluu suoraviivaisten kappalerakenteiden ja riffien välttämisenä, mikä tekee Sacrilegiasta tsekkaamisen arvoisen. Taiteellista avant-prog-jazz-postpunk-core-metalliahan tämä musiikkiopistonörttikopla pisteleekin menemään. Päinvastoin bändi kuulostaa entistä rajummalta sylkiessään lohduttomia tekstejään tinkimättömällä otteella ja tiukalla groovella. Koskinen MORK Den svevende festning PEACEVILLE Morkin maine norjalaisessa black metal -skenessä on pieni arvoitus. Tämän päivän Rankka Päivä on helppo mieltää räävittömän Hero Dishonestin hengenheimolaiseksi. Boogie Syndicate on tervetullut nauhoite, mutta veikkaukseni on, että bändi on kaikkein omimmillaan keikoilla. Kouvolan retroryhmä Boogie Mooses viljelee stoner-säröisiä ja Black Sabbath -vaikutteisia rockrenkutuksiaan vaaran tunnetta uhkuen. Kunnioitettava suoritus, kun ottaa huomioon, että projekti on noin viiden vuoden ikäinen. Pätevä julkaisu, joka ei esittele bändistä edelleenkään mitään erikoista. Tästä joko pitää tai ei, välimaastoa ei löydy. Sold Under Sin on kuitenkin turhan pehmoinen kuuntelukokemus. Vathrin kolmebiisinen on hyvä ja ammattimainen julkaisu, jolta kuulee kokemuksen. Joni Juutilainen RANKKA PÄIVÄ Kylmään veteen OMAKUSTANNE Lähes kymmenen vuotta taukoa pitänyt Rankka Päivä on uudistanut miehistöään ja samalla tyyliään. Kimmo K. Ep:n avaavassa Cimmerian Dawnissa asia ei vielä suuremmin haittaa, mutta kolme seuraajaansa alkavat menettää liikaa terävyyttään. Ei ole yllätys, että Vathrin musiikki on black metalia. Mega DREADNOUGHT The Endless PROFOUND LORE Denveriläinen Dreadnought on progemetallin asialla ja onnistuu tehtävässään jännittävällä tavalla. Jaakko Silvast VATHR Dead & United EDGED CIRCLE Tuoreen Vathr-projektin takaa löytyy tuttu norjalaisnimi Jørn Tunsberg, joka muistetaan mittavan Hades Almighty -uransa ohessa Varg Vikernesin kanssa suoritetusta kirkonpolttoreissusta, jonka ansiosta mies istui pari vuotta vankilassa. Kauniista karmeaan pomppimisella on yleensä ilskottava vaikutus, eikä se ole Dreadnoughtillakaan mikään valttikortti
Myös bändin progefanikunta on ollut aina tarkka rumpalien ja heidän tatsinsa suhteen. – Ovathan nämä olleet hurjat pari kuukautta, mutta onneksi kaikki meni smoothisti alusta alkaen. Tajusin, että olin lopulta kuitenkin ollut varautunut, että sieltä voi tulla ihan mitä vain. 6. Itse olin ennemmin Katatoniaja Bloodbath-miehiä, Opeth oli jäänyt vielä tuohon mennessä paitsioon, Väyrynen muistelee. – Meillä on nyt juhlarundi tulossa. Bändissä on ollut kotoisa olo ekoista treeneistä lähtien, ihan kuin oltaisiin aina soitettu kimpassa, Väyrynen hehkuttelee. Biisi oli haastavaa omaksua siten, että se kuulostaisi luontevalta, eikä siltä, että metallirumpali yrittää nyt soittaa vähän jatsia. Sai vähän jännittää, kun oli niin vähän aikaa ottaa tyyli haltuun, ja sehän on soitettu levyllekin vispilöillä. Olikohan Romanian-keikalla, kun pääsin soittamaan Ghost of Perditionin, jota ei ollut rundille suunniteltu. – Ei varmasti tule yllätyksenä, että kaikki tuplabasarija blast-biisit kuten Deliverance ja The Lotus Eater ovat sitä mun ominta mukavuusaluetta, rumpali sanoo. Mitä Opeth-kappaleita olisi hienoa päästä soittamaan. Uudemmista taas tämä viimeisin. – Päätin heti, etten saa antaa epäilevän kriitiikin vaikuttaa tekemisiini. Vaikka kyllähän siellä on 13 levyä niin kovaa ja monipuolista kamaa, että on vaikea nostaa vain pari. – Tiesin saman tien, että suostun Opeth-pestiin. Enempää paljastamatta voin sanoa, että siellä on aika monenlaista yllätystä mukana. Oltiin me sitä muutaman kerran treenattu, mutta… Olihan se hienoa, kun sitä niin vimmatusti yleisössä toivottiin ja Mikael vain kääntyi minuun päin ja kysyi, pitäisikö vetää Perdition. Pääsen itsekin käsiksi moneen sellaiseen biisiin, mitä haluan ehdottomasti soittaa. – Asian esittäminen PL-porukalle oli totta kai vaikeaa, tässä kun on tullut hyvin läheiseksi ystäväksi heidän kanssaan seitsemän ja puolen vuoden aikana. Käytännössä ne soi luureissa koko ajan vapaa-ajalla. Vertailua tapahtuu pakostikin. Olin koko elokuun Paradise Lostin matkassa festareilla ja Jenkeissä, joten aikaa Opethin biisien treenaamiseen ei ollut paljon. Nyökkäsin vain ihmeissäni, että no mikä ettei, hah hah! Millainen oma suhteesi Opethiin oli aiemmin. Kaikki tapahtui tosi nopeasti. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. – Mikael soitteli elokuun ekana päivänä, se taisi olla perjantai-iltapäivä, ja kyseli ihan kasuaalisti, että huvittaisiko tulla Paratiisista unelmaan Suomalainen rumpali Opethissa. – Se oli hankala päätös, ja samaan aikaan ei ollut, Väyrynen pohtii. Opethissa on soittanut kovia rumpaleita kuten Martin Lopez ja Martin Axenrot. Onneksi he ottivat asian hyvällä ja olivat vilpittömästi iloisia puolestani. Se oli sen kokoluokan juttu musiikillisesti ja myös aika iso askel eteenpäin urallani, ettei siitä voinut kieltäytyä. – Opethissa on hauskaa, ettei settilistaa ole sementoitu. Opeth tiedotti Väyrysen istuttamisesta bändin rumpupallille 10. Onneksi saatiin treenattua näitä bändin kanssa melko ruhtinaallisesti. – Kaikkein haastavinta oli omaksua Heritage-albumin Nepenthe. Sergelin torilla tavataan. Vaatimuksena on aikamoinen yhdistelmä jämäkkyyttä, groovea ja svengiä. Pestiltä vaaditaan monipuolisuutta, minkä tietävät kaikki, jotka tuntevat Opethin progemetallisimman ja fiilistelevimmän puolen. syyskuuta, vain muutama päivä ennen ensiesiintymistä. – Sanoin saman tien ”Yes! Absolutely!”, ja siitä hetkestä lähtien alettiin säätää hommaa. – Onhan siellä lukematon määrä biisejä, jotka eivät ole läpihuutojuttuja, kuten Moon Above, Sun Below, joissa oli tosi paljon tekemistä. – Aloin jammailla niitä biisejä rummuilla, ja sieltä asti Watershed on ollut ehkäpä se ykköslevy. Millaista oli tehdä valinta lähteä Paradise Lostista. Pesti oli kuitenkin varmistunut jo hieman aiemmin. Hän kertoo alkaneensa hahmottaa vasta nyt, mitä on tapahtunut. TIMO ISOAHO soittamaan heidän kanssaan, rumpali sanoo yhä pientä epäuskoisuutta äänessään. WALTTERI Väyrynen on kotiutunut viikko sitten ensimmäiseltä kiertueeltaan ruotsalaisen Opethin rumpalina. – Toistakymmentä vuotta sitten olin opiskelemassa ja luokkakaverini kuunteli Opethia. – Kun oli soitettu ensimmäisiä keikkoja ja kommentteja alkoi tippua, huomasin että ihan hyvin minut otettiin ilmeisesti vastaan. Uskon omaan panokseeni ja luotan siihen, että jos bändi on tyytyväinen, olen tehnyt jotain oikein, Väyrynen summaa