Karjalan Heimo 1-2/2024 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

2024 1–2 7 € ENSIMMÄISET elokuvat KARJALAN KIELELLÄ Sarjakuvapäiväkirja sukukansojen mailta Vuokkiniemeläiset laukkurit oikeudessa Karjalan naisten kansalaisaktivismi
2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 2 KARJALAN HEIMO 1–2/2024 30 4 Sanna Hukkasen omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Taiga tuo monitasoisesti esiin Venäjällä asuvien suomalais-ugrilaisten sukukansojen todellisuutta. 11 Aila-Liisa Laurilan kolumni vie lukijan Puolaan, laulutaiteilija ja -pedagogi Aneta Lastikin sekä Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan jäljille. 32 Vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandiapalkinnon voittanut Antti Järvi selvittää kirjassaan luovutettuun Karjalaan jääneen isoisoisänsä kohtaloa. 34 Risto Piekan tietokirja keskittyy Elias Lönnrotin laveaan ja monitasoiseen työsarkaan suomen kielen ja sitä kautta koko itsenäisen Suomen kehittäjänä.. SEURAAVA NUMERO Huhtikuu 2024 JUHANI JÄÄSKELÄINEN 1943, JUHANI JÄÄSKELÄISEN PERIKUNNAN ARKISTO 23 Katja Lösönen dokumentoi karjalais-ortodoksista kulttuuriperintöä, jota tallentavan tietopankin rakentamiseen hän kutsuu myös lukijoita mukaan. KUVA: TERO PUHA Anni Reuterin väkevä tietokirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa yhdistää Reuterin suvun rajut kokemukset historialliseen kontekstiin. 18 Yleisradiolle satoja radiodokumentteja tehnyt toimittaja-tietokirjailija Airi Leppänen kertoo Karjalassa 1990-luvulla virinneestä kansalaisaktivismista. 8 Jyrki Haapalan karjalaisuudesta ja suomalaisugrilaisuudesta kertovat taide-elokuvat ovat ensimmäiset koskaan julkaistut karjalankieliset elokuvat. 24 60-vuotiaaksi varttunut Runonlaulajan pirtti syntyi Ilomantsin Parppeinvaaralle Heikki Klemolan visiosta sekä Karjala-rakkauden ja aatteen palosta. 2024 1–2 7 € ENSIMMÄISET elokuvat KARJALAN KIELELLÄ Sarjakuvapäiväkirja sukukansojen mailta Vuokkiniemeläiset laukkurit oikeudessa Karjalan naisten kansalaisaktivismi KANSI : Klaudia Sinkkonen karjalaisen elokuvatrilogian osassa Veneh. 12 Jyrki Mäkelä syventyy artikkelissaan käräjäpöytäkirjoihin, jotka kertovat Pohjanmaalla liikkuneiden vienalaisten laukkureiden oloista ja valikoimista
Vielä en siis tiedä, kumpi presidentinvaalien toiselle kierrokselle päässeistä ehdokkaista nimitetään Suomen tasavallan presidentiksi ensi sunnuntain, 11.2. Seura ylläpitää karjalaista perinnettä ja heimohenkeä sekä lujittaa karjalaista itsetuntoa. Omaa maailmaamme liikuttavat tietysti eniten Suomen presidentinvaalit, poliittisesti painavia ovat myös Yhdysvaltojen ja Venäjän presidentinvaalit. Yhdysvaltojen laajasta väestöstä näyttää sen sijaan löytyvän vain kaksi potentiaalista presidenttiehdokasta ja Venäjältä ainoastaan yksi. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Ensiesityksen yleisöstä kuului tärkeä kommentti: ”Nämä elokuvat on tehty suurella rakkaudella.” Lempeän trilogian aiemmin ilmestyneet osat Veneh ja Lindu ovat vedonneet muun muassa japanilaiseen yleisöön. helmikuuta. Voimme olla iloisia, että Suomen presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella ehdokkaita oli peräti yhdeksän. vaalipäivän jälkeen. VUOSI 2024 ON VAALIEN supervuosi, vaaleja käydään yli 60 maassa. Kumma juttu. KIRJOITAN TÄTÄ PÄÄKIRJOITUSTA saamelaisten kansallispäivänä, tiistaina 6. KATRI KOVASIIPI. Olin vaikuttunut: budjeteiltaan, tuotantotavoiltaan ja markkinointikoneistoltaan jopa vastakkaiset elokuvat tavoittavat kumpikin omalla tavallaan hyvin vaikuttavasti kolonialismin mekanismit, joilla vähemmistökulttuureita on tuhottu maailman eri laidoilla. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Helsingin Sanomat uutisoi 22.1., että tänä vuonna lähes puolet ihmiskunnasta käy äänestämässä. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Elävät kuvat ja vaalien vuosi PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2024 6 2 A lkuperäisja vähemmistökansojen asemaa on viime aikoina käsitelty ansiokkaasti elokuvissa. joulukuuta. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 3 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Suomessa äänioikeutettuja on noin 4,5 miljoonaa, Yhdysvalloissa 258 miljoonaa ja Venäjällä 113 miljoonaa. Urheilijoiden ja muiden menestyjien rinnalla toivon seuraavan presidentin kutsuvan Linnan juhliin yhä laajemmin myös erilaisten vähemmistöjen edustajia. Pian Gauriloffin ja Scorsesen elokuvien jälkeen julkistettiin kaikkien aikojen ensimmäisen karjalankielisen elokuvatrilogian kolmas osa, Ilmu. Näkisimmekö seuraavissa juhlissa gáktien (saamelaispukujen) ja muiden arvokkaiden pukujen rinnalla myös vienankarjalaisen košton (olkainhameen), rä??inän (puseropaidan), peretniekan (esiliinan) ja sorokan (naisten päähineen). Suurta suosiota ja arvostusta ovat saaneet osakseen kaksi hyvin erilaista fiktioelokuvaa: kaikkien aikojen ensimmäinen koltansaamelainen, Katja Gauriloffin ohjaama Je’vida ja Amerikan alkuperäisväestön asemaa rajustikin kuvaava Martin Scorsesen Killers of the Flower Moon. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaiskalevalaisen kulttuurin harrastajaksi. Presidentti-instituutio näkyy eniten meidän tavallisten kansalaisten keskuudessa itsenäisyyspäivänä, 6. Tarkoituksena on itäja rajakarjalaisen kielen ja kulttuurin vaaliminen sekä sivistystyön tekeminen. Nuo elokuvat tulivat teatterilevitykseen viime vuoden puolella samoihin aikoihin, ja itse kävin katsomassakin ne samalla viikolla
Työpajoihin osallistujat olivat yleensä toimittajia, opettajia, kirjastojen, päiväkotien ja museoiden työntekijöitä, kulttuuritoimijoita ja järjestöaktiiveja. Taiteilija Sanna Hukkanen on luonut kokemuksistaan suomalais-ugrilaisten kansojen parissa upean sarjakuvateoksensa Taiga – EtnoGraafinen matkakertomus (Täysi Käsi Oy, Zum Teufel, Umpihanki 2023, 280 s.). Sarjakuvan muodossa matkakertomus sukukansojen maille Sanna Hukkasen muhkea sarjakuvateos Taiga on omaelämäkerrallinen matkapäiväkirja. Kirjan toteuttamiseen kului muiden projektien ohella yhteensä noin viisi vuotta. Hukkasen matkojen tarkoituksena oli sarjakuvatyöpajojen pitäminen suomalais-ugrilaisten alkuperäiskansojen asuttamilla paikkakunnilla, ja sarjakuvien syntyminen on myös keskeinen osa itse teoksen kerrontaa. – Suurin osa teoksen piirroksista sai alkunsa jo matkoilla, kun piirsin luonnoskirjoihin sarjakuvamaista matkapäiväkirjaa, Hukkanen kertoo. Hei. KUVA: KERTTU MATINPURO Kangaspinta ja kulta luovat Taigan kanteen syvyyttä. Se tuo elävästi ja monitasoisesti esiin Venäjällä asuvien suomalaisugrilaisten sukukansojen todellisuutta. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 4 S arjakuvataiteilija Sanna Hukkanen työsti viime syyskuussa ilmestynyttä sarjakuvapäiväkirjaansa Taiga pitkillä matkoilla suomalais-ugrilaisten kansojen asuinseuduille
– Tässä hetkessä on vielä entistäkin tärkeämpää tuoda kuuluviin erilaisia ääniä Venäjältä. Myös he itse ajattelivat, että on tärkeää, että Suomessa edes tiedettäisiin heidän olevan olemassa. Matkustaessa oli itselläkin välillä epätodellinen tai unenomainen olo. Minuun teki suuren vaikutuksen, että luonnonuskonnot ovat säilyneet Siperian kansoilla näihin päiviin asti. – Ukrainan sodan alettua venäläisiin kohdistui Suomessa voimakas rasismin aalto, joka ulottui jopa ukrainalaisiin, koska suomalaiset eivät tunnista ukrainan ja venäjän kieltä toisistaan. Hanti-Mansian Kazymissa työpajaan osallistuneiden iäkkäiden naisten sarjakuvat olivat rohkeita.. Halusin tuoda mukaan myös unenomaista tunnelmaa, jossa asiat vain virtaavat. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 5 . Teoksen Taiga kerronta rakentuu Sanna Hukkasen ja hänen moskovalaisen kielitieteilijä-ystävänsä Annan pitkille junamatkoille Petroskoista Siperiaan, kohtaamisiin suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvien ihmisten kanssa sekä paikallisten sarjakuvatyöpajojen tuottamiin tarinoihin ja oivalluksiin. dän yhteisenä nimittäjänään voi pitää kieliaktivismia. Arkinen kerronta matkoista ja tilanteista saa hienoa vastapainoa luontokokemusten ja taianomaisten myyttiainesten kuvaamisesta. Työn edetessä oli tehtävä paljon tarkistustyötä ja kyseltävä jatkuvasti ihmisiltä, onko okei, että sinä sanot tässä näin. Venäjän monikulttuurisuutta ei pidä unohtaa Teoksen sivut kertovat vuosina 2014– 2019 toteutuneista matkoista, ja kirjaprojektin edetessä Hukkanen alkoi kokea yhä tärkeämmäksi tuoda esiin, miten monia eri kansoja Venäjällä asuu. Natto Varpunin puhe vienankarjalaksi meni suoraan Sanna Hukkasen sydämeen. Kirjaa tehdessäni jouduin paljon miettimään, mitä kerron kenenkin suulla ja millä tavalla voin ihmiset esittää, ettei siitä tulisi heille ongelmia Venäjällä. Kunnon matkapäiväkirjan tapaan teos sisältää monitasoisia havaintoja, humoristisia tilanteita, historiaa ja myös faktatietoa vähemmistökielten ja -kulttuurien vaikeasta asemasta Venäjällä. – Kun aloin tehdä näitä matkoja, ajattelin, että näiden ihmisten ääniä ja kansojen olemassaoloa on tärkeää saattaa suomalaisten tietoisuuteen. – Osa työpajoihin osallistuneista kielsi, ettei heidän jutuistaan saa tehdä sarjakuvaa. Ihmisten tarinoista nousee esiin, miten he ovat vaalineet kunnioittavaa yhteyttä luontoon. Venäjän monikulttuurisuuden esiintuominen on ollut pääajatus tässä teoksessa, Hukkanen painottaa. – Toteutin tarkoituksella erilaisia tyylejä kuvaamaan kerronnan eri tasoja. – En itsekään välttämättä tiennyt paljon näistä kulttuureista. Realismista irtoavien sivujen visuaalinen rikkaus ja jopa maagiseksi kasvava taiteellinen taso on pysäyttävää
Ainakin lukija onnistutaan yllättämään; työpajan alkaessa ohjaajille supistaan, että tämän sukupolven edustajat saattavat suhtautua ennakkoluuloisesti sarjakuvaan. Hän lupaa jatkaa työpajojen järjestämistä tulevaisuudessakin. Toisaalta ei voi tietää, millainen se olisi, jos luonnon puolesta ei taisteltaisi; se voisi olla vielä paljon huonompi, pohtii Hukkanen. Näyttelyitäkin on järjestetty, Hukkanen kertoo. Sarjakuvaa ei lajityyppinä tunneta eikä arvosteta Venäjällä, se ymmärretään lähinnä länsimaiseksi tai amerikkalaiseksi supersankarimaailmaksi. Uhanalaisella kielellä on tehty sarjakuvaa, jossa näkyy voimakkaasti oma kulttuuri. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 6 – Junamatkat olivat todella pitkiä, ja niiden järjestäminen oli hankalaa, mutta lopulta ne olivat todella ihania: sai vaan katsoa ikkunasta eikä tarvinnut tehdä mitään, antoi itsensä lipua irti arkisesta hektisyydestä sellaiseen tilaan, jossa ne parhaat ideat tulevat. Yhtenä sivujuonteena sijansa teoksessa saavat Joškar-Olan älymystön edustajat, jotka kaikki olivat kuolleet Stalinin vainoissa vuonna 1937, samoin Hanti-Mansian nykypäivää leimaavat öljynporaustornit, jotka ovat jyränneet alleen pohjoisen haurasta luontoa. Hukkanen mainitsee, että mummot ovat olleet hänelle tärkeitä aina, joten hän Ruohonjuurisarjakuvat tuovat vähemmistöjen ja kansalaisaktivistien äänen kuuluviin.. Kirjassa kuvattu hieno yllätys sijoittuu Hanti-Mansian Kazymiin, jossa työpajaan osallistujat olivat jo varsin iäkkäitä naisia. Yllätyin siitä, etten näiden matkojen yhteydessä kuitenkaan kohdannut tuollaisia haasteita. – Hanti-Mansian pohjoisessa ihmiset joutuvat koko ajan taistelemaan luonnon säilymiseksi. – He yllättyvät siitä, miten nopeasti oppivat tekemään sarjakuvaa ja pystyvät kertomaan sillä hienoja tarinoita, joista muutkin pystyvät oppimaan. Paikallisten aktivistien taistelu omasta luontotilasta on siellä iso juttu. Siellä hän ehti asua yhteensä viisi vuotta, kunnes muutti takaisin Suomeen vuonna 2010. Myös muunkieliset vähemmistöporukat innostuivat siitä tosi paljon, kun näkivät näitä Oma mua -lehtiä. Neljän sarjakuvaruudun kautta kerrotaan jostakin itselle merkityksellisestä asiasta, joka muidenkin on tärkeää tietää ja ymmärtää. Monet Siperian työpajoista jatkoivat paikkakunnilla elämäänsä. Se on voimakas väline, koska siinä yhdistyy kuva ja sana. Öljy-yhtiöt saastuttavat kaikki maat, aiheuttavat metsäpaloja ja saavat porata luonnonsuojelualueilla ja pyhillä paikoilla. – Petroskoin työpajan jälkeen karjalankielinen Oma mua -lehti julkaisi työpajassa syntyneitä sarjakuvia takasivullaan. Petroskoin jälkeen matkakohteina olivat Komipermjakia (Permin Komi) ja Hanti-Mansia, Mari El, Kuolan niemimaan Sápmi, Mordva, Saranpaul… Kirjan päätteeksi poiketaan vielä Annan luona Moskovassa helmikuussa 2023. Tansaniassa järjestetyissä sarjakuvatyöpajoissa koulutettiin kansalaisjärjestöille ohjaajia, ja silloin tutustuin tähän menetelmään, Hukkanen kertoo. Kuka tahansa voi oppia ruohonjuurisarjakuvan, sillä erityistä piirustustaitoa se ei edellytä. Helposti opittava ja opetettava menetelmä Runsaasti työpajoja järjestänyt Hukkanen on huomannut, että sarjakuvan tekeminen merkitsee ehkä kaikkein eniten tekijöille itselleen. Toisin käy, nämä elämää nähneet naiset innostuvat toden teolla ja kertovat sarjakuvissaan rohkeita, vaikuttavia tarinoita. Siperian työpajoissa esiin nousivat myös rankat aiheet. Sisäistettyään metodin Hukkanen on järjestänyt ruohonjuurisarjakuvatyöpajoja hyvin erilaisille ryhmille myös Tansanian-vuosiensa jälkeen. – Hanti-Mansiassa ryhdyttiin järjestämään lasten sarjakuvakilpailua, jossa oli mukana myös paikallinen omakielinen sanomalehti. – Ruohonjuurisarjakuvan päätavoite on saada vähemmistöjen ja kansalaisaktivistien ääni kuuluviin ympäröivään yhteiskuntaan. Esimerkiksi ruohonjuurisarjakuvaan työpajoissa tutustuneet opettajat alkoivat opettaa menetelmää omille oppilailleen tai opiskelijoilleen. Venäläisissä sanomalehdissä ei ole lainkaan julkaistu sarjakuvastrippejä Suomen ja muiden länsimaiden tapaan, mutta työpajatoiminta raotti ovea myös sanomalehtien suuntaan. – Joka kerta viisumia hakiessani jännitin, saanko sitä enää uudestaan. Ruohonjuurisarjakuva on visuaalista aktivismia Paikallisissa työpajoissa tehtiin ruohonjuurisarjakuvaa, joka tuli metodina Hukkaselle tutuksi 2000-luvulla, taideopintojen aikana Tansaniassa. Oli epävarmaa, mikä on sallittua ja mikä ei. Varuillaan olemista ja vanhojen naisten voimaa Vahva tietoisuus vähemmistökielten pitkään jatkuneesta hankalasta asemasta sai Hukkasen olemaan koko ajan varuillaan. – Kyllähän se tilanne vähän huonolta näyttää. – Leif Packalén on perustanut Maailman Sarjakuvat -yhdistyksen, jossa on kehitetty ruohonjuurisarjakuvametodi
Tykkäsin kaikkein eniten pitää työpajoja mummojen kanssa. Kielen sisällä on kokonainen maailma. Teksti: KATRI KOVASIIPI Kuvat: SANNA HUKKANEN Lisätietoja Taigasta ja Sanna Hukkasesta Erilaiset kuvitustyylit tuovat esiin kerronnan eri tasoja; arki saa rinnalleen myyttien, luonnon ja unien maisemia.. Äidinkin sukujuuria on idässä päin. – Enemmistön edustajan, jonka kieli ei ole välittömässä katoamisvaarassa, on hirveän vaikea tajuta, mitä tarkoittaa, että jonkun kieli ja kulttuuri on katoamassa. Sitä voi tilata osoitteesta rauhanpuolustajat.org/kirja/fugrics-sarjakuvia-suomalais-ugrilaisesta-maailmasta/ ja linkki teoksen saatavuustietoihin löytyy Sanna Hukkasen omilta verkkosivuilta: sannahukkanen.com/comics Pdf-muotoisena FUgrics-albumin voi ladata maksutta osoitteesta finnougriccomics.com/fi/materials/book.php itse ei varsinaisesti yllättynyt iäkkäiden naisten voimasta ja ennakkoluulottomuudesta ruohonjuurisarjakuvan tekijöinä. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 7 Sanna Hukkasen sarjakuvateosta Taiga – EtnoGraafinen matkakertomus (2023) voi tiedustella kirjastoista ja ostaa verkkokirjakaupoista. Aiemmin Sanna Hukkanen on muun muassa toteuttanut Karjalan Sivistysseuran julkaiseman Adaman gruunu -sarjakuvasanakirjan ja sen pohjalta syntyneet Adaman gruunu -muistokizat yhdessä Katerina Paalamon kanssa. Itämurteisen taustan pohjalta myös karjalan kielen vienankarjalan murre tuntui heti omalta ja koskettavalta, vaikka edes Itä-Suomessa hän ei ollut onnistunut kuulemaan karjalaa omassa arjessaan ennen Venäjän-matkoja. Enemmistö-vähemmistö-raja voi olla myös liukuva, mustavalkoinen ajattelu vastaa vain harvoin todellisuutta. – Paikalliset kieliaktivistit ovat taistelleet varsin vahvasti näitä ilmiöitä vastaan, kun vaikka yritykset ovat käyttäneet hyvin stereotyyppisiä pohjoisten kansojen edustajien kuvia tuotteissaan. Valtakulttuurin suunnasta sitä voi olla hirveän vaikea hahmottaa, pohtii Hukkanen. Koen itseni enemmänkin joensuulaiseksi tai pohjoiskarjalaiseksi kuin suomalaiseksi. Useammin saa hävetä Suomen valtion tekemisiä kuin vaikka karjalaisyhteisöjen. Siperian-matkoilla Hukkanen törmäsi toistuvasti myös räikeisiin etnoturismin ja kulttuurisen omimisen ilmiöihin, ja hän tuo niiden röyhkeän tragikoomisuuden tiettyinä kohtauksina osuvasti esiin kirjassaan. Hukkasen edellinen albumi Metsänpeitto (Arktinen banaani 2018) sai Pohjois-Karjalan taidepalkinnon, ja se on käännetty venäjäksi, karjalaksi ja sloveeniksi. Venäjällä toteutuneiden ruohonjuurisarjakuvatyöpajojen satoa on koottu albumiin FUgrics – Sarjakuvia suomalais-ugrilaisesta maailmasta. Isoista kirjakauppaketjuista kirjaa voi hankkia tilaamalla. Natto Varpuni puhui vienankarjalaa ja tajusin, miten lähellä se on omien isovanhempieni savolais-karjalaista murretta – se meni heti suoraan sydämeen. – Identifioidun mieluummin paikallisuuteen kuin valtioon. – Oli tosi suuri kokemus, kun Petroskoissa kuulin ensimmäisen kerran karjalan kieltä käytettävän jossain oikeassa tilanteessa. Mummot ovat olleet muutenkin mukana sarjakuvissani kestosuosikkiaiheena. Jo ensimmäisessä sarjakuva-albumissani on mukana oman mummoni nuoruudentarinoita, minussa on mummomielisyyttä, hän toteaa. – He ovat kielitaitoisia, tuntevat paikallishistorian, käsityöt ja perinteen, ja heillä on parhaat tarinat. Vähemmistöjen käsittely edellyttää sensitiivisyyttä Taigaa tehdessään itsensä enemmistöön kuuluvaksi määrittelevä Hukkanen tunnisti myös, miten tärkeää on kuunnella vähemmistöjen edustajia herkästi. – Ehkä itsellänikin on jonkinlainen karjalaisidentiteetti, ainakin Suomen pohjoiskarjalaisidentiteetti, tuumii joensuulainen Hukkanen. Valtaväestöön identifioituminen ei ole aivan ehdotonta, onhan Hukkasten suku kotoisin Impilahdelta ja perhetaustassa on ollut evakkoutta
– Tanssijana ja esittävän taiteen ammattilaisena olin tottunut tekemään hetkeen tai ehkä esityskauteen ajallisesti rajoittuvia teoksia, mutta nyt halusin tehdä jotenkin toisin. KUVA: PIA PAANANEN. Jyrki Haapala luonnehtii elokuviaan taide-elokuviksi, joilla on myös vahva etnografinen painotus. Se jää olemaan, sen voi katsoa monta kertaa, Haapala muistelee. Karjalaisten elokuvien työryhmään kuuluvat Minna Karttunen, Jyrki Haapala, Robert Tobin ja Anna Hakkarainen. Elokuva vie kuolinvuoteen äärelle, keskelle suvun ja kylän yhteistä surua. Lindu muistuttaa karjalaisyhteisön antamasta luvasta surra, suruaikaa Dorogu – Karjalan mystisillä poluilla Jyrki Haapala ohjasi karjalaisuudesta ja suomalaisugrilaisuudesta kertovan etnografisen taideelokuvatrilogian. Elokuvassa ovat erityisessä roolissa naisten kädentaidot ja karjalainen pukeutumiskulttuuri, jossa huiveihin, hameisiin, nauhoihin ja vaatelahjoihin liittyy omat erityiset rituaalinsa. Karjalaista Dorogu-trilogiaa voi syystä pitää ohjaajan perinnetietoisena hatun nostona 1920-luvulla kuvatun, maailman ensimmäisen dokumenttielokuvan Häidenvietto Karjalan runomailla ja I.K Inhan (1865–1930) ikonisten valokuvien suuntaan. Fragmentaariset kuvat kertoivat menneiden aikojen tavoista, ihmisen elämänkaareen liittyvistä rituaaleista ja riiteistä, esivanhempien luontosuhteesta, metsistä, puista ja vesistä. Trilogian osat ovat ensimmäisiä koskaan julkaistuja karjalankielisiä elokuvia. Lindu-elokuva (2021) kertoo kuoleman rajan ja tuonilmaisiin siirtymän uskomuksista. Kuvat ja näyt kaipasivat tulla kuvatuksi ja kerrotuksi eteenpäin, ja viimein niistä syntyi karjalankielinen elokuvatrilogia nimeltään Dorogu – Karjalan mystisillä poluilla. Siitä tuli muoto, elokuva. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 8 S iitä on nyt reilut kymmenen vuotta, kun Outokummussa syntynyt tanssija Jyrki Haapala, 52, alkoi nähdä erikoisia näkyjä, tai ehkä ne olivat unia. Tahdoin, että tämän tuotannon teoksiin voi palata, että nämä täytyy voida toistaa. Naisen taitama uskomusten ja riittien rajapinta Veneh (2016) kuvaa karjalaisia itkuhäitä ja morsiamen viimeistä päivää hänen lapsuuskodissaan, ennen muuttoa sulhasen kotiin, jossa puolestaan pidettiin niin kutsutut ilohäät
Elokuvien näyttelijät ja esiintyjät ovat tuotantotyöryhmän jäseniä ja heidän lähipiiriään. Kaikki ne ovat tukeneet ja olleet mukana monilla eri tavoilla elokuvien valmistumisprosessissa, Haapala kertoo. Ylemmässä kuvassa Lydia Sinkkonen, alemmassa Julius Pesonen. – Tämä on tietoinen valinta. Haapalalla ja Karttusella oli valmiita verkostoja, jotka helpottivat elokuvatuotantojen tuomista Pohjois-Karjalaan. Samalla se muovasi tavan, jolla elokuvien tarinat kerrotaan. – Ei ole yhtä tiettyä kylää tai metsää, johon sijoitan elokuvat. Leikkausvaiheessa elokuvan runsas luontokuvaus alkoi mietityttää Haapalaa. Kuvauspäivinä olemme menneet metsän keskelle omalla porukalla. Myös Ilmu nostaa esille koko synnyttävää naista ympäröivän yhteisön roolin ja rotinaperinteen, jolla vastasyntyneen elämää halutaan haurailla ensimetreillä tukea. KUVAT: TERO PUHA. Mystisessä suomalaisugrilaisessa maisemassa Veneh-elokuva loi myös sen mystisen suomalais-ugrilaisen maiseman, jossa koko trilogia tapahtuu. Elokuvissa on myytin ja sadunkerronnan sävy. Samalla tiimillä jatkettiin myös Ilmu-elokuvassa. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 9 . – Outokummun kaupunki, Parppeinvaaran runokylä ja Ilomantsin matkailuyhdistys, Perheidenpaikka ry ja tietysti ystävät ja omat perheemme. Kuvauksia tehtiin myös Ilomantsissa esimerkiksi Kokonniemen kalmistossa ja Havukkakalliolla. Ohjatusti ja improvisoiden Trilogian ensimmäisen osan, Veneh-elokuvan ydintyöryhmään kuuluivat Haapalan lisäksi tuotantokoordinaattori ja elokuvissa esiintyvä Minna Karttunen ja säveltäjä Saija Teirikangas. elävien tukemisesta ja itkuvirsien ja tuohustulen sopuisasta lomittumisesta. Puherooleja tai dialogia näytelmässä ei ole, vaan kertojan ääni kuljettaa mukanaan tarinan maailmaan. Suurin osa esiintyjistä ei myöskään ole ammattinäyttelijöitä. – He ovat osanneet olla kameran edessä esittämättä mitään roolia, ihan vain itsenään, ja se on ollut hienoa. Esiintyjät ovat osittain toimineet käsikirjoituksen ja ohjeitteni mukaan ja osittain improvisoineet. Haapala on varttunut itse Taipaleen ortodoksisen seurakunnan alueella, jolla on erityinen ja vahva, keskiajalle asti Kaikkien aikojen ensimmäinen karjalankielinen elokuvatrilogia muodostaa kokonaisuuden, joka käsittelee karjalaisuudessa tärkeitä siirtymäriittejä universaalilla tavalla koskettavasti. Tarina liikkuu jossain menneessä, ehkä vähän unohdetussa ylimuistoisessa maailmassa. Elokuvien vastaanotto esimerkiksi Japanissa on ollut innostunutta. – Hyvin monet näihin siirtymiin liittyvistä riiteistä ovat naisten kulttuuria. Karjalaistrilogian elokuvia on kuvattu Outokummussa Särkiselän kivikaudelta asti asutuissa maisemissa ja Liperissä Viinijärvellä, ”Vennäihen Taipaleella”. Naisen osaamisen ja hiljaisen tiedon merkitys ihmiselämän ehkä merkittävimmissä siirtymissä on karjalaiskulttuurissa hyvin vahva, Haapala huomioi. Silloin työryhmään kuuluva Tobin vahvisti, että pohjoiskarjalaiset puut, metsät, vaarat, suot ja vesistöt saavat näkyä kuvauksessa ja että niillä on paikkansa, kun kerrotaan karjalaisen ihmisen kokonaisvaltaisesta ja välittömästä suhteesta luontoon. Ei myöskään ole yhtä eheää, aukotonta kertomusta, vaan on fragmentteja, palasia, joita jokainen katsoja täydentää ja tulkitsee omalla tavallaan. Ilmu (2023) tarttuu kansanrunouden tuntemaan marjan poimineen ja syöneen naisen raskaaksi tuloon, lapsen syntymään ja siihen liittyvään ikiaikaiseen tietoon. Lindu-elokuvaa valmistaessa mukaan tuli irlantilainen Robert Tobin, joka toimi projektissa apulaisohjaajana, tuotantopäällikkönä sekä muusikkona
– Samoin Lindu-elokuvan veden alla tapahtuneet kuvaukset ovat olleet mahdollisia kameroiden kehittymisen myötä. Yli rajojen tehtävän yhteistyön rooli muuttui ja supistui monella tavalla, ja Suomen ja Venäjän välinen raja jakaa ja kurittaa karjalaisia jälleen. Äärestä toiseen laitaan. ”Karjalaisuus on elossa oleva asia” Omalla ohjaustyöllään Haapala tuo karjalaisuuskeskusteluun ymmärrystä karjalaisen kulttuurin runsaudesta ja monipuolisuudesta. – Yhteydet Venäjän Karjalaan ovat vaikeutuneet ja rajoittuneet, mutta on tärkeää, että jatkamme elokuvien, tarinoiden, musiikin sekä kaiken taiteen ja kulttuurin luomista koko Karjalan alueen yhteisestä kulttuuriperinnöstä. Venäjän Karjalassa olisi ollut verkostoja ja hyvin valmiita suunnitelmia kuvauksia varten. Asenteissa on näkyvissä muutosta, ja Haapala on iloinen nykytilanteesta, jossa esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston Karjalan kielen elvytyshanke innostaa koko yhteisöä. – Olen halunnut kuvaukseen ja kameran käyttöön liikettä ja trilogiaprosessin aikana olen uskaltautunut kuvaamaan myös itse. Myös uusinta elokuvaa käännetään parhaillaan japaniksi, ja trilogia jatkaa kiertuettaan Japanissa käännöstyön valmistuttua. KUVA: PIA PAANANEN. – Tuntuu, että pahimmat riitaisuudet ovat takana, ja voimme keskittyä siihen karjalaisuuteen, jonka itse tunnen. Haapala näkee, että on olennaista vaalia ja arvostaa myös sitä ikivanhaa karjalaista kulttuuriperintöä, jota vielä Pohjois-Karjalastakin löytyy. Haapala on tehnyt vuosituhannen alussa runsaasti lähialueyhteistyötä Karjalan alueella ja toteuttanut erilaisia kulttuurihankkeita. Trilogian valmistumiseen kuluneen kymmenen vuoden aikana karjalaisuuden ympärillä on ennätetty käydä monenlaisia ja -sävyisiä keskusteluja. Eli menisimme Euroopan Unionin itäisimmistä osista läntisimmille rannoille. Liike on tullut koko ajan vahvemmin mukaan myös kameratyöskentelyyn. Se on vieraanvaraista, ymmärtäväistä, empaattista pankarjalaisuutta, joka korostaa yhteyttä ja yhteisiä piirteitä. Kun hänen kaltaisensa, ihan toisesta kulttuurista tuleva ihminen jakaa oman intuitiivisen tietoni Taipaleen ja Ilomantsin metsien omasta, hiukan toisenlaisesta, vaikeasti sanoitettavissa olevasta tunnelmasta, niin se vahvistaa omaa tekemistä. Minne Jyrki Haapala seuraavaksi suuntaa, millaista teemaa kohti. Ensin korona sulki rajat ja sen jälkeen Venäjän toimet Ukrainassa muuttivat tilannetta. Esityksiä on tulossa myös Ranskaan ja Irlantiin. Sen iirinkielinen alue on hyvin erityislaatuinen, ja olemme alkaneet kehitellä elokuva-aihioita vanhojen irlantilaisten tarinoiden ympärille. Haapala on elokuvahanketta esitellessään ja sille rahoitusta etsiessään kohdannut epäilyksiä karjalan kielen olemassaolosta, ja karjalaiselokuvahanke on kyseenalaistettu. On tärkeää, että karjalaiset tukevat toisiaan ja yhdessä arvostavat omaa kulttuuriaan sekä kieltään ja murteitaan. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 10 yltävä ortodoksinen ja karjalainen historia. Kuvauksesta vastasi pääasiassa kuvataiteilija Tero Puha, joka kuvasi tarinoiden rungon. – Usein keskustelu fokusoituu vain menetettyihin asioihin ja evakkokarjalaisuuteen eli niin kutsuttuun diasporakarjalaisuuteen. – Juuri nyt on hiljaisia, kehittymässä olevia ajatuksia, jotka liittyvät Robertin kotiseudulle Länsi-Irlantiin. Trilogian täydennyttyä Ilmu-elokuvalla viime marraskuussa kiertuepolku laajeni Viroon, jossa esitystapahtumat jatkuvat nyt talvella sekä tulevana kesänä. Elokuvissa nähtävien rituaalien ja riittien liikekieli ja kuvausjälki on tanssillista, fragmentaarisissa kohtauksissa voi nähdä tanssikoreografiamaista ilmaisua. Täydensin sitten ajan kanssa kohtauksia kuvaamalla itse esimerkiksi luontokohtauksia, luonnossa kulkemisia sekä vedenalaisja ilmakuvia. Karjala kiinnostaa maailmalla Veneh on päätynyt ajan kuluessa muun muassa Rossija 1 -tv-kanavalle Venäjällä, ja vuonna 2017 se voitti parhaan suomalaisen lyhytelokuvan palkinnon Scandinavian International Film Festivalissa. – Karjalaisuus on elossa oleva asia, ja se on edelleen myös alueellista kulttuuria. Lindun valmistuttua nämä trilogian kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat kiertäneet lukuisissa tapahtumissa ja festivaaleilla ympäri Suomea ja Japania sekä Ranskassa. Karjalan kielen ja kulttuurin asialla Työryhmä tajusi jo ensimmäistä elokuvaa valmistellessaan, että Veneh olisi ensimmäinen koskaan karjalan kielellä toteutettu elokuva. Kamerakin liikkuu, melkein tanssii Tanssillisuudesta ja liikkeestä Outokummun Riverian tanssin koulutuksen johtajanakin toiminut Haapala ei ole yrittänytkään irrota, vaan ne ovat sisäänrakennettuna. Entäs jatkossa. On hienoa, jos elokuvillamme osaltamme saamme esiin karjalaisten yhteistä ääntä. – Se on meille hyvin tärkeä asia, olla pitämässä huolta uhanalaisesta kielestä. Korona ja Ukrainan tilanne muuttivat suunnitelmia Kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon kahden valtakunnan rajalla sijaitsevaan Karjalaan liittyviä dramaattisiakin muutoksia. PIA PAANANEN Käsikirjoittaja-ohjaajan Jyrki Haapalan onnea elokuvan Outokummun ensi-illasta. On tärkeää, että säilytämme tätä yhteyttä kaikin tavoin. Dorogu-elokuvatrilogia tuo karjalakeskustelua esiin siis hyvin ajankohtaisesti. – Robert tulee ihan muualta, Irlannista, ja hän on vahvistanut uskoani ja intuitiivista tietoani siitä, että juuri tämän alueen luonto kuuluu olennaisena osana elokuviin. Oma osuutensa liikkeestä liittyy kameroiden tekniseen kehitykseen, ja esimerkiksi drone-kamerat ovat tuoneet liikkeen laajemminkin osaksi kuvausta
Jos haluat kuulla oikein kauniin balladin, niin suosittelen kirjoittamaan hakuruutuun sanat Aneta Lastik ja Ballad. Jälleen Euroopassa kaatuu sotilaita, siviilejä kuljetetaan kauas kotoaan ja perheenjäsenet joutuvat eroon toisistaan. Suomessa ei olla yhtä pelokkaita, koska asioiden edelle ei nyt kannata mennä. Kaupunki on Sortavala, jonka Suomi menetti talvisodassa, valtasi myöhemmin takaisin ja menetti sitten uudelleen. ”Tieto on paras väline toistemme ymmärtämiseen. Aneta Lastikin ulkonäkö saattaa olla periytynyt hänen äidiltään, joka oli suomalainen Jenny Laine. Tekemänsä selvitystyön kautta Antti Järvi löysi Aneta Lastikin. Jopa Ruotsissa on alettu pelätä sotaa ja ryhdytty varautumaan. Hänen Facebook-sivunsa kertoo, että hän asuu tällä hetkellä Puolan pääkaupungissa Varsovassa. (Gummerus, 2023). AILA-LIISA LAURILA Aila-Liisa Laurila on Karjalan Heimon entinen päätoimittaja ja freelancer-toimittaja. Tietysti myös omiaan. Suomihan valloitti jatkosodassa 1940-luvulla myös Petroskoin ja nimesi kaupungin Äänislinnaksi. Jenny Laine päätyi Kazakstanin silloiseen pääkaupunkiin Alma-Ataan eli nykyiseen Almatyyn. Järvi kertoo teoksensa sivuilla, kuinka hän kävelee Lastikin kanssa Varsovan kadulla hyytävässä tuulessa. Sinne oli paennut myös Salomon Lastik sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon vuonna 1941. Pääset kuuntelemaan chileläisen lauluntekijän Desiderio Arenasin kappaleen, jonka Aneta Lastik esittää tunteikkaasti. Puolaan on saapunut yli miljoona ukrainalaista pakolaista. Internet-haulla saa esiin myös hänen valokuviaan, joista voi todeta, miten nuorekkaalta, mutta jollain tapaa aika selvästi myös suomalaiselta hän näyttää. löytyy sivulta 32. Aneta Lastik on paitsi laulutaiteilija, myös laulupedagogi, joka on opettanut äänenkäyttöä Pariisissa yli 40 vuoden ajan. ”Tämä kamala sota on opettanut, että kaikki voidaan viedä meiltä milloin tahansa. ON AIKA EPÄTODENNÄKÖISTÄ, että olisin törmännyt koskaan aivan täysin sattumalta Aneta Lastikiin. Vaikuttaa siltä, että Tampereen puolalaisessa ystävyyskaupungissa ?ód?issa vuonna 1948 syntynyt taiteilija on eläköitynyt ja palannut synnyinmaahansa. Välirauhan aikana Jennyn ei ollut mahdollista ”palata” Suomeen. Lastik-nimi tulee juutalaiselta Salomon-isältä, joka syntyi Ukrainassa 1907 ja kuoli Puolassa 1977. Puolalaisen laulajan juurilla. Hänet vietiin ehkä ensin Petroskoihin ja määrättiin myöhemmin muualle. Sota-aikana luovutettuun Karjalaan jääneet tavalliset ihmiset oli lähes jo unohdettu, mutta arkistoissa heistä oli ja on yhä tietoja. Lastik puhuu kävelyn aikana Venäjästä, Euroopan poliittisesta tilanteesta ja energian hinnasta. Aneta Lastik on tuskin konsertoinut Suomessa tai edes vieraillut maassa ainakaan kovin montaa kertaa, vaikka hänellä saattaa olla eläviä sukulaisiakin täällä. Emanuel oli jo syntynyt, Aneta ei. Anetan Emanuel-veli (1943–1978) kirjoitti runoja nimellä Emil Laine. Kiinnostuin hänestä tietokirjailija ja toimittaja Antti Järven ansiosta. Järvi voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon viime vuonna teoksellaan Minne katosi Antti Järvi. Jenny Laine kuuluu niihin muutamiin kymmeniin tai satoihin karjalaisiin, jotka halusivat jäädä Neuvostoliittoon eivätkä lähteneet evakkokuormien mukana pois. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 11 HELMIKUU 2024 LAUKUNKANTAJA Y ouTube-kanavalla voi ponnahtaa esiin odottamattomia yllätyksiä. Tieto on myös muistamista ja tuo valoa siihen, mistä vaietaan ja mikä tuntuu häpeälliseltä”, Antti Järvi sanoi kiitospuheessaan viime syksynä. On melko epätodennäköistä, että Aneta Lastik olisi käynyt useita kertoja myöskään kaupungissa, jossa hänen äitinsä eli nuoruuttaan. Jenny ja Salomon muuttivat Puolaan sodan jälkeen vuonna 1946. Euroopassakin voit joutua jättämään kodin sodan vuoksi tai siksi, että kotimaasi muuttuu suvaitsemattomaksi ja autoritaariseksi”, Anetaa lainataan kirjassa. Salomon Lastik oli journalisti, kirjailija ja kustantaja, joka julkaisi muun muassa sodassa kuolleiden kirjailijoiden teoksia. VINKKI: Arvio Antti Järven kirjasta Minne katosi Antti Järvi. Journalisti Antti Järvi alkoi selvittää isovaarinsa Antti Järven kohtaloa, mutta ajautuikin monen elämäntarinan äärelle
2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 12 Erik Hägglundin ateljeessaan Vöyrin Rökiössä kuvaamia laukkureita vuodelta 1917. KUVA: ERIK HÄGGLUNDIN KUVAKOKOELMA, SVENSKA LITTERATURSÄLLSKAPET I FINLAND
Kaupanteko suuntautui laittomasti myös taloihin, jopa pappiloihin ja nimismiesten virkataloihin, valitti Pohjanmaan kaupunkiporvaristo vuonna 1693 (Alanen 1957). Silti laki ei ollut laukkukauppiaiden puolella. Vuokkiniemeläiset laukkurit oikeudessa Etelä-Pohjanmaa 1800-luvulla V ienalaiset ovat käyneet kauppaa Pohjanlahden rannikolla vuosisatoja. Ketään ei sen mukaan voinut vangita kulkukaupan harjoittamisesta; rangaistukseksi riitti laukkujen takavarikointi ja sakot. Tämä salakauppa pysyy voimassa, kun on vaikeata myydä tuotteita ja saada takaisin tavaroita laajassa ja asumattomassa maassa. (Naakka-Korhonen 1988). Sallittujen venäläisten tuotteiden lisäksi maahan tuotiin, ohi tullin, myös Arkangelin kautta laivattua Englannissa ja Hollannissa tehtyä liinaja villakangasta ja persialaista silkkiäkin. Työ aloitettiin yleensä 14–16 vuoden ikäisenä, joskus nuorempanakin. (Naakka-Korhonen 1988). Karjalaiskauppiaiden myymää tavaravalikoimaa rajoitettiin, ja tavarat piti tullata. Senaatti kielsi vuonna 1818 Arkangelin talonpoikien kaupankäynnin ja työnhaun Suomessa. Niinpä vienalaisille annettiin passeja, joiden mukaan heillä oli oikeus tehdä kauppaa valtakunnan alueella, joOsa laukkureista oli varsin nuoria. Kaikki keisarikunnan viranomaiset eivät tunteneet Suomen erillistä lainsäädäntöä. 1800-luvun käräjäpöytäkirjat kertovat laukkureiden oloista ja valikoimista. Kun Suomi liitettiin 1809 Venäjään, Ruotsin vuoden 1734 laki säilyi Suomessa edelleen voimassa. (Naakka-Korhonen 1988). Vaasassa oli vuonna 1691 kolme karjalaiskauppiasta, joille myönnettiin lupa käydä Isonkyrön markkinoilla. KUVA: MUSEOVIRASTO, JOKA JOURNALISTINEN KUVA-ARKISTO, OTAVA ?. Karjalaiset turkisostajat kulkivat markkinoilla Iissä, Kemissä, Torniossa ja Oulussa, josta he jatkoivat matkaa laivoilla pitkin rannikkoa Pohjanmaalle (Lehes 1976). Karjalaisten Suomessa harjoittama laukkukauppa todettiin kielletyksi myös keisarillisella kirjeellä 1837. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 13 Vienalaiset laukkukauppiaat olivat Pohjanmaalla vuosisatojen ajan yleensä toivottuja vieraita, saivathan syrjäistenkin kylien asukkaat heidän avullaan haluttua tavaraa. Maanmittari E. Lainsäädäntö laukkukaupan tiellä Ruotsin vuoden 1734 lainsäädäntö kielsi kulkukaupan tavaroiden menetyksen uhalla. Kuningas Kristofferin vuoden 1442 lain mukaan kauppaa sai käydä markkinoilla ja kaupungeissa, kulkukauppa oli kiellettyä. Jäljelle jäi pääosin kankailla ja pientavaralla käyty kulkukauppa, jota köyhtyvän Vienan talonpojat harjoittivat 1800-luvun Suomessa. O. Runebergin vuonna 1758 julkaistussa kirjassa Kertomus Laihian pitäjästä 1750 vaiheilla todetaan: Venäjän puolelta tuodaan maahan Hollannin tupakkaa ja Venäjän tehdastavaraa. Teollisuuden kehittyminen ja kauppavapauden antaminen Pohjanlahden kaupungeille vuonna 1765 toivat Pohjanmaalle tavaraa muualtakin kuin Karjalasta. Takavarikoidut tavarat jaettiin tasan kruunun, lähimmän köyhäintalon ja ilmiantajan kesken. Vähälukuiset viranomaiset eivät kuitenkaan pystyneet kieltoa valvomaan
(K7, K. Silti kauppa kävi, koska asiakaskunta sitä arvosti. 1950-luvulla kerätty muistitieto tukee tätä käsitystä. tuotiin kotiin. KUVA: HEIKKI HARTIKAINEN 1959, MUSEOVIRASTO, KANSATIETEEN KUVAKOKOELMA. Isonkyrön piirin nimismiehen Matias Liljeqvistin 1843–1865 lääninhallitukselle lähettämissä vuosikertomuksissa oli säännöllisesti huomautus, jossa hän katsoi arkangelilaisten laukkureiden tekevän laitonta kauppaa ja ostavan varastettua tavaraa. Kummatkin pelekäs toisiaan. Kaupat olivat siihen aikaan kaukana, joten oli hyvin mieluista monelle, kun kankaat ym. Kauppa kävi, koska sitä toivottiin Etelä-Pohjanmaalla viranomaiset karsastivat laukkukauppaa. Laukkuryssä tuli Hiiripellosta oieti joen töyrää, kun valot taloosta näkyy, meni sitä kohti ja putos ritaan. Kaupan laillisuudesta ei ole asukkailla ollut tietoa eikä se niin kovin nuukaa ole ollutkaan. (K7, K. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 14 hon myös Suomi katsottiin kuuluvaksi. Vuoden 1839 asetuksen mukaan venäläisellä talonpojalla oli Suomen suuriruhtinaskunnassa oikeus käydä kauppaa siinä muodossa kuin se oli sallittua maan omalle rahvaalle ja ulkomaalaisille. Sakkoja sai jokainen, joka kätki tai säilytti arkangelilaisten kauppatavaroita tai piti luonaan kauppapassitonta arkangelilaista. Heidät tulisi velvoittaa tarkistuttamaan mukanaan olevat kauppatavaransa tullikamarissa, että voidaan kontrolloida, ettei laitonta maakauppaa harrasteta. Akonlahtelaisia laukkureita 1900-luvun alussa muhkeine kantamuksineen. Tekstiilien kiertokauppa säilyi kuitenkin laittomana 1900-luvun alkuun saakka (Hoviniemi 1970). (V. Laukkurit olivat tervetulleita ja heitä kohdeltiin hyvin, heiltä saivat syrjäkylien asukkaat haluamaansa tavaraa. Läänin maaherra ei kuitenkaan käytäntöä hyväksynyt (Hoviniemi 1970). Liljeqvist epäili, että laukkurit levittivät veneerisiä tauteja ja myivät arsenikkia, ”mistä syystä maan turvallisuuden ja hyvinvoinnin vuoksi oli välttämätöntä kieltää heitä kulkemasta tai ainakin heidät oli alistettava kerran vuodessa lääkärintarkastukseen”. Suret pelekäs ryssää ja ryssä huuti apua. Ryssä ensin otettiin rirasta pois ja sitten suret sinne tapettiin. Tuomaalan arkisto) Uhkana saattoi olla hengen menetys. He yöpyivät, samoin kuin muutkin kulkevat saivat yösijan. Alahuhta, Ylihärmä) Lapsuuskodissani kulki laukkukauppiaita. Rintala, Laihia) Laukkukauppaan liittyi riskejä, kuten Isossakyrössä: Ala-Hurrin rirassa oli yhtä aikaa 2 sutta ja ryssä. ”Huane lämmintä pitää antaa” sanoivat isäni ja äitini. Kun mentihin riralle, huusi sen pohjassa laukkuryssä toisessa nurkassa ja suret toisessa. Tiedän että isäni tiesi kulkukaupan olevan kiellettyä, sillä muistan hänen sanoneen, että rehellinen kaupankäynti on kunniallista, harjoittaa sitä kotona eli kulkee tavaraa kaupiten. Kuntakokous päätti vuonna 1859 Isossakyrössä, Liljeqvistin esityksestä, sakottaa laukkureita suosivaa väkeä
Nämä tapaukset päätyivät käräjille, ja niiden pöytäkirjoja voi tarkastella Kansallisarkiston Transkribus-palvelussa. Jalasjärvellä kerrottiin, että ”Maijan Manu” tappoi ja ryösti laukkuryssän ja kätki ruumiin suureen ja tuuheaan kuuseen, josta sitä ei löydetty ennen kuin vuosien kuluttua, vaikka kalman haju antoi ohikulkijoiden aavistella, että jossain lähellä sijaitsi paikka, johon oli jokin hajun aiheuttaja kätkettynä. Vaasan raastuvanoikeuden 1.9.1845 istunnossa käsiteltiin kruununnimismies Reiniuksen 22.8.1845 Reinin talossa Ilmajoen pitäjän Kurikan kappeliseurakunnassa tekemää takavarikkoa. Esimerkiksi Mäkeläjeffin laukussa oli tullileimaamatonta sertinkiä, karttuunia, bombasiiniä sekä puuvillaliinoja, sukkia, hansikkaita ja pieni erä nappeja ja neuloja, yhteensä 12 ruplan arvosta, ja leimattua karttuunia, sertinkiä, puuvillaja silkkiliinoja yhteensä 15 ruplan arvosta. Laukun hinnaksi arvioitiin 50 kopeekkaa. Ja kuitenkin alkoi niillä seuduilla kierrellä sanonta: Älä märäjä sano Maijan Manu kun ryssän tappoo. KUVA: KARJALAN SIVISTYSSEURAN ARKISTO (ALEKSI LAHELMAN KUVAT). 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 15 Heidän tavarantäyteiset laukkunsa ja rahapussinsa houkuttelivat asukkaita rikoksiin, niin että jotkut heistä joutuivat ryöstön uhriksi menettäen laukkunsa ja tavaransa, jopa jossakin tapauksessa henkensäkin. Pöytäkirjoihin on huolellisesti kuvattu takavarikoitujen laukkujen sisältö ja sen arvioitu hinta. Osassa niistä ei ollut tullileimoja, joten ne oli tuotu maahan laittomasti. Tullinhoitaja Engdahl ja raatimiehet Auren ja Ruin tarkastivat ja arvioivat tavarat, jotka olivat uusia ja ulkomaista valmistetta. Viidellä arkangelilaisella talonpojalla, nimiltään Petter Laurisson Karhujeff, Luka Ivanoff Lipkin, Gregor Anisimoff Mäkeläjeff, Sidor Ivanoff Lesojeff ja Philip Ivanov Lesojeff, oli ollut kauppatavaraa laukuissaan, jotka Reinius oli takavarikoinut ja toimittanut Vaasan tullikamariin. Siellä oli kadonnut laukkumies, jota yleisesti sanottiin ”Pitkävarpaaksi” ja tämän kohtalosta kertoo viisun säe: ”Siinäpä nua Hiipakan pojat ruman työn teit, kun ne tuan Pitkävarpahan kytösaunaan veit”. Käräjillä olivat paikalla Engdahl ja nimismies Reiniuksen edustaja. Juttuja käsiteltiin yleensä useilla käräjillä, koska kaikkia asianosaisia ei saatu kerralla haastetuksi paikalle. Laihialla ei tiedetä sellaista sattuneen mutta Isossakyrössä kerrotaan jonkun laukkumiehen tavanneen matkansa pään ja tulleen haudatuksi suohon. Laukkureita ei ollut saatu käräjille haastetuksi tuntemattoman olinpaikkansa takia. Tarina kertoo, että Pitkävarvas olisi jälkien peittämiseksi poltettu kytösaunan uunissa. Laukkuri lähdössä kaupalle Jurvassa 1920-luvulla. Seuraavassa pari esimerkkiä. Tapaus siirrettiin seuraaville käräjille, jonne vastaamaan tulivat Arkangelista saatujen passien mukaan tunnistetut . Laukkujen sisältö kirjattiin pöytäkirjaan. Kukaan ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Jurvassa lienee sattunut samantapaista. (K7, V Kotkanen, Laihia) Oikeudessa todisteina tavarat yli tarpeen Tavallisin kaupankäynnin riski oli kuitenkin nimismiehen takavarikko
Tuotosta oli ensin vähennettävä tullin arviointija kuljetuskustannukset. Mäkeläjeff ilmoitti, että Lipkinin laukun tavarat kuuluivat hänelle. Luka Lipkin ja Philip Lesojeff eivät olleet paikalla. Nimismies oli haastanut oikeuteen 22 todistajaa. Luka Lipkin oli ollut käräjillä 30.12.1844 Isossakyrössä tapahtuneen tullaamattomien tavaroiden takavarikon takia. He kertoivat esimerkiksi seuraavaa: todistaja oli pyytänyt Mitrofanoffia hankkimaan hänelle lakin Pietarista ja halunnut jättää hänelle rahaa sellaista varten, mutta Mitrofanoff oli ilmoittanut, ettei todistajan tarvinnut rahaa jättää, ja joku toinen arkangelilainen oli tuonut todistajalle kyseisen lakin, jonka hinnan todistaja oli maksanut Mitrofanoffille Nikolainkaupungissa. Leimaamattomat tavarat määrättiin huutokaupattaviksi. Vaasan raastuvanoikeus päätti siirtää käsittelyn seuraaville käräjille, 10.11.1845, jolloin Gregor Mäkeläjeff ja Luka Lipkin olivat paikalla. Ivan Mitrofanoff, joka oli paikalla, ja Petter Mäkeläjeff, maakirjuri Hahlin edustamana, kiistivät syytöksen. Raastuvanoikeus katsoi, että laukkujen sisältö selvästi ylitti kotitarpeet. Yksi todistaja oli ”äskettäin ostanut karttuunia Petter ja Thomas Mäkeläjeffiltä, joilla kummallakin oli ollut kaikenlaista tavaraa, mutta Ivan Mitrofanoffin Aukeama vuoden 1845 käräjäpöytäkirjasta. Gregor Mäkeläjeff ilmoitti, että hän omisti Luka Lipkinin kanssa kaksi laukkua. Molemmat saivat viiden hopearuplan sakon salakuljetuksesta. Thomas Mäkeläjeff ei tullut käräjille, vaikka hänet oli haastettu. KUVA: TRANSKRIBUS. He katsoivat, että tavarat tuli palauttaa heille. Tämä heijastui myös oikeudenkäyttöön. Raastuvanoikeus päätti lisäksi, että Lipkiniä sakotetaan puolella hänen laukkunsa leimaamattomien tavaroiden arvosta (kahdeksan ruplaa) ja Mäkeläjeffiä kuusi ruplaa. Mitrofanoff tunnusti tämän todistuksen oikeaksi. 7.5.1875 kruununnimismies William Pettersson syytti Laihian käräjillä arkangelilaisia talonpoikia Iwan Mitrofanoffia sekä Petter ja Thomas Mäkeläjeffiä, jotka usean vuoden ajan ovat asuneet Laihian pitäjässä, ensin Potkan talossa Perälän kylässä, sitten Waron talossa Jakkulan kylässä ja nykyisin omassa talossaan Liill-Jakun talossa samassa kylässä, siitä, että he ovat useita vuosia sekä kotonaan näissä taloissa että muualla Laihian ja Jurvan pitäjissä tehneet laitonta kauppaa. Sidor Lesojeff ilmoitti, että hän ja veljensä Philip Lesojeff omistivat kaksi muuta laukkua, mutta että niiden sisältämät tavarat olivat Mäkeläjeff, Lipkin ja Lesojeffin veljekset ostaneet Suomesta kotiseudulleen Arkangeliin vietäväksi. Tullipäällikkö Engdahl esitti, että tämä väite vain pyrki vähentämään tulevan sakon määrää. Mitrofanoff esitti alkuperäisen oleskeluluvan, joka oikeutti vuoden oleskeluun Suomessa. Engdahl kiisti nämä todistamattomat väitteet. Toimituksia lukkarin ja rovastin tilauksista Maakaupan vapautuminen vuonna 1859 ja Suomen kehittyvä tekstiiliteollisuus muuttivat kaupankäyntiä: tavaraa sai myytäväksi Suomestakin, eikä salakuljetus ollut välttämätöntä. Lipkin oli toiminut hänen renkinään ja oli niin muodoin asiassa ulkopuolinen. Luka Lipkin oli passinsa mukaan kruununtalonpoika ja 18-vuotias. Syytetty ei tätä kiistänyt. Yli jäävä osa oli jaettava siten, että kolmannes sen arvosta tulee kruunulle ja kaksi kolmannesta takavarikon suorittaneelle Reiniukselle; tulospalkkio ei ole uusi keksintö. Leimatut tavarat ja laukut palautettiin. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 16 Gregor Mäkeläjeff, ikä 22 v, ja Fedor Lipkin, ikä 15 v. Luetteloissa takavarikoitujen laukkujen sisältöä. Toinen todistaja kertoi, että hän Mäkeläjeffiltä, joka tapaa kierrellä pitäjässä ja tarjota kauppatavaraa ja oli vieraillut todistajan luona, oli ostanut Petter Mäkeläjeffiltä kaulaliinan ja neljä kyynärää kangasta, jotka Petter Mäkeläjeff jolla ei sellaista tavaraa ollut omassa laukussaan, oli ottanut Thomas Mäkeläjeffiltä
Kotkanen, Laihia). Sillä oli todennäköisesti epäsuoraa vaikutusta. Naakka-Korhonen Mervi: Halpa hinta, pitkä mitta. Hän oli kuullut rovasti Montinin ja herrastuomari Allenin kertovan samoin asiasta, ja että Mitrofanoff usein matkusti ja että hänellä oli hyvä ymmärrys tällaista asioista. Nälkävuotena 1867 nimismies Liljeqvistille tuli muuta raportoitavaa. Vanhimpia laukunkantajia oli Petteri Mäkeläjeff eli Parta-Petteri. Myytyään laukkunsa tyhjäksi he tulivat Mitroffiin, maksoivat useinkin luotolla saadut tavaransa, lepäsivät muutaman päivän ja täytettyään laukkunsa lähtivät taas kiertelemään pitäjästä toiseen. Ivan Mitrofanoffin hautajaisissa 1896 Laihian nimismies Lassila piti häntä kiittävän puheen (Lehes 1976). Ivan Mitrofanoff hankki Suomen kansalaisuuden 1876, perusti maakaupan Laihialle 1877 ja myöhemmin useita sen haaraliikkeitä eri puolille Pohjanmaata. Petter Mäkeläjeff jäi Laihialle, jossa kuoli vuonna 1919. Käsikirjoitus 10.2.2007. Hän eli hyvin vaatimatonta elämää ja kierteli pienine laukkuineen Laihiaa kuolemaansa asti. (K7, V. (K7, V. Heidät vapautettiin syytteestä. Mitrofanoff tunnusti asian näin olleen, mutta katsoi, ettei ollut tehnyt mitään laitonta toimittaessaan näitä tilauksia. Elämä Vuokkiniemessä oli vastapainoa kaupankäynnille Etelä-Pohjanmaalla. Herrastuomari Allen oli myös tilauksesta ja maksua vastaan saanut vastaavanlaisia tavaroita ja maksanut Mitrofanoffille vaivan palkkaa 12 markkaa. Runeberg E.O: ”Kertomus Laihian pitäjästä 1750 vaiheilla”. Johan Waro todisti, että ”Ivan Mitrofanoff oli asunut kevääseen asti hänen luonaan, mutta siellä ei ollut ollut mitään kauppatavaravarastoa eikä hän ollut nähnyt Mitrofanoffin myyvän sellaista tavaraa”. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu, HY, 1970. Vaasan raastuvanoikeus. Käräjäoikeus katsoi päätöksessään, ettei Ivan Mitrofanoff ollut syyllistynyt syytteen mukaiseen rikokseen, ja vaikka Petter Mäkeläjeff oli kuljetellut kauppatavaroita, niitä ei koskaan ollut takavarikoitu, eivätkä he olleet syyllistyneet laittomaan maakauppaan. Laukkukauppakysely 1959, K7, Keynäs Maiju. Lukkari August Gelander todisti, että Mitrofanoff useiden vuosien aikana oli Pietarin-matkoiltaan tuonut hänelle tilauksesta tavaroita, kuten turkkeja, lakin ja höyheniä, jotka hänelle oli toimittanut Petter Mäkeläjeff, mutta tavarat hän oli tilannut etukäteen. Mutta kun kesä tuli ja vedet avautuivat, häipyivät Karjalan miehetkin kotiseudulleen kalastelemaan talven aikana kudotuilla verkoillaan, joiden parissa olivat kuluneet monet pitkät puhteet kortteeritalojen väkien kanssa jutellessa takkavalkean ääressä. Poika seurasikin neuvoa selvittyään ensimmäisestä maailmansodasta ja Vienan kapinoista (Mäkelä 2007). Seuraaville käräjille 11.5.1875 syyttäjä oli kutsunut seitsemän uutta todistajaa, muiden muassa maakauppias Johan Filanderin, joka kertoi, että Petter Mäkeläjeff oli pitkän aikaa tarjonnut ja myynyt kauppatavaroita. Tässä vaiheessa syyttäjällä ei ollut enää uusia todistajia. Tuolloin rovasti Montin todisti, ettei hän itse ollut ostanut tai että hänelle olisi tarjottu ostettavaksi kauppatavaroita Mitrofanoffin toimesta, mutta Mitrofanoff oli matkoillaan Pietariin todistajan tilauksesta sovittua maksua vastaan tuonut kangasta ja vaatetavaraa. On haastavaa yrittää hahmotella 1800-luvun laukkureiden mielenmaisemaa. K. Vuorottelua Vuokkiniemen ja Laihian välillä Syyttäjä Petterssonin ponnistuksista huolimatta juttu raukesi. Thomas ja Petter Mäkeläjeffin kuljettamien tavaroiden hän arveli kuuluneen Mitrofanoffille, mutta kertoi, ettei asiaa lähemmin tunne. Laukkurit kiertelivät maakunnassa ahkerasti. Laihian ja Jurvan käräjäpöytäkirjat (Korsholman tuomiokunta; Tingslags Ordinarie protokoll (C1a:7); 7.5.1875 (§100); 25.10.1875 (§ 67); 1.5.1876 (§ 57). Lain rajoilla liikkuminen on epäilemättä vaatinut hyviä hermoja kauppataitojen lisäksi, ja sakot ja kauppatavaran menetykset olivat raskaita tuloihin verrattuna. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 17 omistuksesta todistaja ei tiennyt”. Hän tiesi Mitrofanoffin oleskelevan seudulla ostelemassa nahkoja, ostaneen niitä runsaasti ja vieneen niitä seudulta. Hoviniemi Helena: Vienan ja Aunuksen karjalaisten Suomessa harjoittama laukkukauppa maakaupan vapauttamisesta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Alahuhta, Ylihärmä, V. Kotkanen, Laihia, K. Juttu siirrettiin seuraaville käräjille, jonne nimismies haastoi lisää todistajia. Parikymmentä laukkuria haki myytävää tavaraa Mitrofanoffin vuonna 1891 perustetusta Teuvan haaraliikkeestä (Lehes 1976). Rauma 1988. Mäkelä Ilpo: Kuinka isä Suomeen tuli. Thomas Mäkeläjeffin asia siirrettiin seuraaville käräjille; hän ei ilmaantunut seuraavaankaan istuntoon toukokuussa 1876. Juttu siirtyi vielä seuraaville käräjille lokakuuhun 1875. Suomen historian pro gradu, JY, 1976. Gummerus, Jyväskylä 1957. Perimätiedon mukaan Petter kehotti poikaansa vaikeuksien sattuessa palaamaan Laihialle, koska ”siellä kansa on ystävällistä ja rehellistä”, joten hän ei kaupan vaikeuksista katkeroitunut. Kansatieteellinen arkisto, Museovirasto. Lehes, Pentti: Aleksei Mitro, karjalaissukuinen kauppias ja kulttuurihenkilö. Esimerkiksi Gregor Anisimoff Mäkeläjeff asui vuoden 1858 verorevision mukaan suurperheessä Vuokkiniemen Keynäsjärvessä, ja hänen veljenpoikansa Petter Mäkeläjeff meni naimisiin Vuokkiniemessä 1875, samana kesänä, jolloin Laihialla käytiin oikeutta hänen kaupankäynnistään. Rintala, Laihia. Varsinaisten asioiden ptk (RO a:14), 1.9.1845, §131; 10.11.1845, §180.. Kotkanen) Ilmeisesti viranomaisten into laukkukaupan kontrolliin vaimeni vuosien varrella. Waro oli ostanut Mitrofanoffilta kaulaliinan ja Mitrofanoff oli pyynnöstä tuonut hänelle silkkiliinoja ulkomaanmatkalta palatessaan vuokraksi asumisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 491. Hautalan Kirjapaino, Vaasa 1904. JYRKI MÄKELÄ Kirjallisuutta Alanen, Aulis J: Suomen maakaupan historia. Täysinäinen laukku selässä ja keppinä käytetty arshinanmitta kädessä he olivat niinä aikoina talvisilla teillä verrattain tavallinen näky. Hän oli ilmoittanut, että tavaroiden omistaja oli Ivan Mitrofanoff, mutta todistaja ei tiennyt väitteen todenperäisyyttä
Jaroslavlissa tekstiilitehtaan konemestarina työskennellyt isä oli innostunut lähtemään, kun värvärit sodan jälkeen houkuttelivat uudisasukkaita suomalaisista tyhjentyneelle raja-alueelle. Äänisjärvi oli tukevasti jäässä ja Kontupohjan kadut paksun lumen peitossa, mutta Ljudmila Kotšeganovan pienessä asunnossa oli lämmintä, eikä kotitonttu Arsenikaan protestoinut vieraan läsnäoloa. Ljudmilan perhe oli muuttanut Pitkärantaan, kun hän oli kolmivuotias. Mutta ei Ljudmila viihtynyt suurkaupungissa, vaan muutti vuonna 1974 Kontupohjaan sisarensa perheen luo. Lupailtiin muun muassa hyviä asuntoja suomalaistaloista, ja sellaiseen Kotšeganovitkin majoitettiin. Tein Ljudmila Kotšeganovan haastattelusta jutun Yleisradion Naisten tuntiin, ja kun radion puolellakin oli tuolloin itäprojekti TV1:n malliin, ehdotin Radion dokumenttiryhmälle juttua Kontupohjan kirjailijasta. Kontupohjassa talvella 1997 Esimerkki yhteistyöstä 1990-luvulla oli suomalaisten ja karjalaisten naiskirjailijoiden toimittama antologia Žena kotoraja ymela letat – Rouva joka osasi lentää, jossa oli kontupohjalaiselta Ljudmila Kotšeganovalta novelli Flora, eli synnitön sikiäminen. Tosin Sergein tai Ljudmilan teksteille ei julkaisukanavia juuri ollut, mutta se ei näyttänyt ystävyksiä suuremmin surettavan. Kokemuksia Karjalan kansalaisaktivismista. Tytär haki hänet puhelimeen. Vietimme hauskoja hetkiä Sergein luona, joka 32-ikävuoteensa nähden oli ehtinyt yhtä ja toista. Koulunsa Ljudmila Kotšeganova kävi Sortavalassa ja jatko-opiskeli rakennusalaa Leningradissa, jossa jonkin aikaa myös työskenteli. Marina, paikallislehden toimittaja, kertoi, miten hän vasta 1980-luvun lopulla oli saanut tietää isänsä suomalaisista sukujuurista. Isä kuunteli hetken ja Kontupohja, Petroskoi, Sortavala, Sandarmoh Uutta muistolaattaa kiinnitettiin Sandarmohiin elokuussa 2019 terrorin uhrien muistopäivänä. Karjalaisiin järjestöihin, eritoten uuteen naisliikkeeseen ja yhteistyöhön karjalaisten ja suomalaisten kesken lähdin 1990-luvun lopulla tutustumaan. Hän sai töitä paperitehtaan jätteenpuhdistuslaboratoriosta ja aloitti työn ohella venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnot Petroskoin yliopistossa. Tosin tila piti jakaa kahden perheen kanssa. Vapaa-aikanaan hän teki sitä, mitä oli tehnyt koko ikänsä; kirjoitti kertomuksia, novelleja, runoja. 1990-luvun levottomina vuosina yövyin Venäjän työmatkoillani mieluummin privaatisti. Kirjoittamisen hänkin oli aloittanut varhain, ja hänellä oli jo runokokoelma miltei valmis. Myös Karjalassa virisi perestroikan ja glasnostin vuosina uudentyyppistä kansalaisaktivismia, ja 1990-luvulla alettiin perustaa erilaisia kansalaisjärjestöjä. Tuottaja Hannu Karisto hyväksyi idean, ja sydäntalvella 1997 matkustin tapaamaan Ljudmila Kotšeganovaa. Maksu hoitui dollareilla, jotka olivat tuolloin käypä valuutta. Ljudmila oli matkustanut Helsinkiin kirjan julkistamistilaisuuteen, jossa häntä jututin. Ljudmila tutustutti minut oitis ystäviinsä ja sielunkumppaneihinsa Sergeihin ja Marinaan. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 18 V uonna 1992 solmittu Suomen ja Venäjän lähialueyhteistyösopimus mahdollisti kontaktit myös kansalaisjärjestöjen kesken ilman byrokraattisia välikäsiä. Eräänä iltana puhelin soi, ja miesääni kysyi kömpelöllä venäjän kielellä Marinan isää
Eritoten naiset olivat kovilla, sillä arjesta selviytyminen ja perheen elatus jäivät paljolti heidän harteilleen. Ljudmila Kotšeganova esitteli minulle myös Kontupohjan kaupunkia. Karjalan Gendertutkimuksen keskus, naisjärjestöjen yhdysside Neuvostoliiton romahdus ja 1990-luvun alun rajut markkinareformit kohtelivat ankarasti myös Karjalaa, Venäjän periferiaa. Tästä oli Marinan kotona vuosikymmenten pelon ja puhdistusten ilmapiirissä tiukasti vaiettu, kuten monissa muissakin suomensukuisissa perheissä. Myöhemmin Lilja Susi joutui palauttamaan suomen taitonsa itseopiskelun avulla. Naiset hakivat tukea, auttoivat toinen toisiaan, ja syntyi myös uusia järjestöjä, joiden yhdyssiteenä ja tukena alkoi toimia vuonna 1995 Karjalaan perustettu Gendertutkimuksen keskus. Karjalan uuden naisliikkeen voimahahmoon, Larisa Boitšenkoon, tutustuin vuonna 1999. Hän kertoi Tiedeakatemian tutkijana saaneensa tehtäväksi selvittää perestroikan ajan kansalaisaktivismia Karjalassa. Se löytynee jostain Ylen arkiston sopukoista, kuten kai ainakin osa niistä sadoista radiojutuista, joita Venäjään liittyen liki 30 vuoden aikana tein. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 19 . Kävimme muun muassa Uspenskin puukirkossa ja koulussa numero 3, jossa kolmannes 1000 oppilaasta opiskeli suomea. alkoi puhua sujuvaa suomea. Boitšenko kävi järjestöjen tilaisuuksissa, tutustui aktiivisiin naisiin ja solmi yhteyksiä Moskovan Gendertutkimuksen keskuksen feministitutkijoiden perustamaan demokraattiSandarmohin alueelle tulijoille muistus: Ljudi, ne ubivaite drug druga – Ihmiset, älkää tappako toisianne! Sandarmohissa teloitettujen Stalinin terrorin suomalaisten uhrien muistolle.. Tein Kontupohjan matkastani radiodokumentin Paperitehtaan pegasos. Suurin ongelma oli oppimateriaalien puute, kertoi opettaja Lilja Susi. Hän oli opiskellut Petroskoin yliopistossa, kun opetus vuonna 1958 kiellettiin ja tiedekunta suljettiin
>?Viimeistelee kirjaa kohtaamisistaan Venäjän kansalaisjärjestökentällä 30 vuoden ajalta. Niinpä lähinaapuri Pitkärantaan vuonna 1994 perustettu naisjärjestö Aino avasi turvakodin sortavalalaisten tukemana. AIRI LEPPÄNEN >?VTM, vapaa toimittajatietokirjailija. elokuuta vuonna 2019, toimittajatietokirjailija Airi Leppänen keskittyneenä muistotilaisuuden avajaispuheenvuorojen äänittämiseen. Genderkeskus avasi kriisipuhelimen, jonne yhteydenottoja alkoi tulla tulvimalla, kun ongelmasta ensimmäistä kertaa oli alettu julkisesti puhua. >?Tehnyt Ylelle satoja radiojuttuja Venäjän kansalaisaktivismista. Sandarmoh 5. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 20 seen, riippumattomaan naisverkostoon. Siksi Aino oli aloittanut hankkeen, jossa gynekologi, psykologi, sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä kiersivät piirin kylissä neuvomassa pienten lasten äitejä. Sortavalan turvakodin ja kriisipuhelimen kokemukset herättivät kiinnostusta myös muualla Karjalassa. Myös Sortavalan kaupunki saatiin mukaan. Pekingin terveisinä Boitšenko oli talvella 1999 tavatessamme saanut valmiiksi esityksen Karjalan tasa-arvo-ohjelmaksi esitettäväksi päättäjille. Petroskoin kaupunki lupautui rahoittajaksi, mutta rahaa ei löytynytkään. >?Toimittanut vuonna 2005 julkistetun kirjan sosiaalija terveysjärjestöjen Venäjä-verkoston yhteishankkeista ja vuonna 2007 ilmestyneen kirjan Venäjän ihmisoikeusliike. Uusia ideoita ja tukea vaikutustyöhön Karjalan Genderkeskuksen naiset saivat vuosina 1999?2005 Femina-Borealis-verkostosta, jossa suomalaiset ja pohjoismaiset naistutkijat ja aktivistit koulutuksen, kampanjoinnin ja uuden teknologian avulla kehittivät kriisikeskusten toimintaa Barentsin alueella. Aino järjesti säännöllisesti myös puutarha-, kukkaja käsityönäyttelyjä. Se oli ensimmäinen Venäjällä, mistä Boitšenko oli ylpeä. Hänen mielestään naisliikkeen aktiivisuuteen Karjalassa vaikutti suuresti Suomen läheisyys. Nadežda, kuten monien muiden Karjalaan 1990-luvulla perustettujen naisjärjestöjen toiminta loppui jo 2000-luvun alkuvuosikymmenellä.. Karjalan Gendertutkimuksen keskuksen alkuvuosien tärkein hanke oli naisten turvakodin perustaminen Petroskoihin. Solidaarisuus), Ensija turvakotien liiton ja joensuulaisen Karjalan avun kanssa. Tuohon aikaan Karjalassa johdon edustajat vierailivat tiuhaan Suomessa, josta mukaan tarttui uusia ideoita. Kun syksyllä 2005 kävin sen toimintaan tutustumassa, Novikova kertoi, että aluksi Nadežda oli avannut Sortavalaan toimiston, josta apua saattoi hakea. Käsitöillä saattoi hieman hankkia ansioita, mikä oli tarpeen, sillä elinolot kylissä olivat surkeat, ei ollut töitä eikä palveluja. Tatjana Jurtšenkolla ja Ainon aktivisteilla oli kova urakka, kun he syyskuussa 2005 vastasivat Karjalan tasavallan naisfoorumin järjestelyistä. Lopulta Petroskoin kaupunkikin lunasti lupauksensa, mutta se vaati naisilta sitkeää lobbaustyötä. Pienen turvakodin aktiiviset naiset kuitenkin talkoovoimin kunnostivat ja avasivat syksyllä 1998. Pitkärantaan kokoontui runsas osanottajajoukko Karjalan naisjärjestöistä, ja mukana oli vieraita myös Suomen puolelta, eritoten Kuopiosta. Se hankki myös minibussin kiertämään piirikunnan kylissä kyydissään sosiaalityöntekijä ja tarpeen mukaan lääkäri, psykologi ja juristi. Vuonna 2003 Nadežda perusti kriisipuhelimen ja naisten turvakodin, minkä se toteutti yhteistyössä Solidaarisuus-säätiön (nyk. Boitšenko osallistui myös Pekingissä vuonna 1995 pidettyyn YK:n naisten maailmankonferenssiin, jossa sai uusia ideoita ja kontakteja, myös suomalaisiin. Sortavalan naisjärjestö Nadeždan toimiston kyltti kuvattuna syksyllä 2005. Ainon johtaja Tatjana Jurtšenko kertoi, että järjestön jäsenille on yhdessä harrastaminen näytelmä-, musiikkija käsityökerhoissa tärkeä henkireikä arjessa. Sortavalan Nadežda ja Pitkärannan Aino Sortavalassa Valentina Novikova yhdessä muutaman muun aktiivisen naisen kanssa perusti vuonna 1995 Nadeždaeli Toivo-nimisen järjestön auttamaan ajan myllerryksissä ahdinkoon joutuneita. Puutarhanhoitoon liittyi yhteistyö ystävyyskaupunki Kuopion Martta-järjestön kanssa. Tarve oli noussut esiin Larisa Boitšenkon tekemässä kyselytutkimuksessa
Myös Sandarmoh poliittisten vainojen uhrien joukkohautana on asetettu 2000-luvun alussa Airi Leppänen kuvasi Karjalan raittia mennessään taas kerran Petroskoihin juttumatkalle.. Karjalassa kesällä 2019 – Sandarmoh, Petroskoi Kontaktini Karjalaan ja sen naisjärjestöihin harvenivat, kun freelancerin työt veivät toisaalle. Myös Karjalaan keväällä 1990 perustettu Memorial-järjestö alkoi koota arkistoista tietoja vainoissa surmatuista, julkistaa muistokirjoja ja etsiä keskitysleirien ja joukkohautojen paikkoja. Kerrottiin vain teloituspäivä, ei sitä, missä surmatyö oli tehty ja minne vainaja oli haudattu. Mutta tiedontarve oli valtava, ja kansalaiset alkoivat järjestää muistotapahtumia ja lähtivät etsimään leirija hautapaikkoja. Näin syntyi Memorial-liike, ja ensimmäinen Memorial-järjestö perustettiin Moskovaan syksyllä 1988. Pitkärannan naisfoorumiin oli saapunut Karjalan tasavallan silloinen päämies Sergei Katanandov ministereineen, mikä tapahtui ensimmäistä kertaa. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 21 . Karjalan hallitus hyväksyi löytäjien esityksen, jonka mukaan Sandarmohista tehtiin poliittisen terrorin uhrien muistohautausmaa. Vasta elokuussa 2019 palasin Karjalaan ja osallistuin elokuun 5. Se, että Juri Dmitrijev tuomitsi muistotilaisuuden avajaisissa Krimin valtauksen, ei Karjalan johtoa miellyttänyt, ja vallanpitäjiä oli alkanut häiritä myös se, että muistopäivään osallistui paljon ulkomaalaisia. Haudat paikallisti Dmitrijev ja niitä tunnistettiin ja merkittiin yhteensä yli 200. Vuodesta 1998 lähtien muistopäivä on järjestetty 5. Siitä alkoi monivuotinen ja monipolvinen oikeusprosessi, joka lopulta johti 15 vuoden vankeustuomioon kovan kurin leirillä. Suomalaisia Sandarmohin joukkohaudoissa on yli 900. Sitä Dmitrijev nyt kärsii Mordvan vankileirikompleksissa. Sandarmohia ja muita neuvostoterrorin uhrien joukkohautoja ei olisi löydetty ilman Memorial-liikettä, joka sai alkunsa perestroikan loppuvuosina, kun vasta tuolloin kansalaisille avautui mahdollisuus saada tietoa vankileirien saaristoon kadonneiden läheistensä kohtalosta. Idea Karjalan naisfoorumista oli Larisa Boitšenkon mukaan saatu Suomesta, ja niiden tärkein saavutus oli se, että tasa-arvoja naiskysymykset saivat julkista huomiota Karjalan johtoa myöten. Karjalan johto osallistui muistopäivän viettoon, mutta vuonna 2014 tilanne muuttui, kun Venäjä valtasi Krimin. päivä terrorin uhrien muistopäivään Sandarmohissa Karhumäen eli Medvežegorskin lähellä. Sandarmoh löytyi Karjalan Memorialin Juri Dmitrijevin ja Pietarin Memorialin yhteistyön tuloksena kesällä 1997. Vuodesta 2016 lähtien Karjalan vallanpitäjiä ei Sandarmohin muistotilaisuudessa ole nähty, ja saman vuoden lokakuussa 2016 Juri Dmitrijev pidätettiin tekaistulla syytteellä lapsipornon hallussapidosta. Ensimmäinen muistopäivä oli jo saman vuoden lokakuussa, mihin mennessä alueelle ehdittiin rakentaa tšasouna, pystyttää joukkohaudoille muistoristit ja koota ensimmäinen muistokirja. Sandarmohista kehittyi vuosien mittaan yksi Venäjän tunnetuimmista suuren terrorin muistomerkeistä, jonne on haudattu arviolta 9000 terrorin uhria, joukossa yli 60 eri kansallisuuden ja monien uskontojen edustajia. elokuuta, jolloin suuren terrorin laajin vangitsemisoperaatio vuonna 1937 alkoi. Tosin KGB jakoi sitä niukasti. Tosin Boitšenkon mukaan julkisen huomion lisääntyminen ei näkynyt edes virallisesti hyväksyttyjen tasa-arvo-ohjelmien rahoituksessa
Sama meno on jatkunut kiihtyvällä vauhdilla etenkin, kun Venäjä alkoi valmistautua hyökkäyssotaan Ukrainassa. Kun syksyllä 2023 kyselin Larisa Boitšenkolta WhatsApp-viestillä Karjalan naisten kuulumisia, hän kertoi, että lähisuhdeväkivallan ehkäisy on edelleen keskeistä. Nyt ihmisoikeudet ja kansalaisvapaudet on tukahdutettu ja poikkipuolisesta mielipiteenilmauksesta on seurauksena ankaria rangaistuksia. Larisa Boitšenko vakuutti, ettei muutos ollut hänelle läpihuutojuttu, mutta lopulta hän päätti, että täytyy yrittää jotenkin toimia niin kauan kuin se on mahdollista. Lähialueyhteistyö on vain kaukainen muisto. Venäjän duuma hyväksyi kesällä 2012, Putinin kolmannen presidenttikauden alkajaisiksi lain kansalaisjärjestöistä ulkomaisina agentteina sekä muita ilmaisunja sananvapauksia rajoittavia lakeja. Venäjän sotatieteellinen seura, VRIO suoritti kesällä 2018 kaivauksia yrittäen todistaa petroskoilaisten historioitsijoiden Juri Kilinin ja Sergei Veriginin esittämän ”teorian”, jonka mukaan suomalaiset miehittäjät olisivat jatkosodan aikana 1941?1944 haudanneet Sandarmohiin teloittamiaan puna-armeijalaisia ja siviilejä. Tämän väitteen useat suomalaiset historiantutkijat ovat kumonneet. Karjalan Gendertutkimuksen keskus häädettiin Petroskoin yliopistolta, jossa se vuosia piti majaa, ja sen materiaalit siirrettiin Larisan Boitšenkon autotalliin. Kaivaukset jatkuivat myös 2019, vaikka edelliskesänä ei todisteita suomalaisen osallisuudesta löytynyt. Oli Karjalan naisliikkeessä tapahtunut toinenkin, varsin periaatteellinen muutos, kun riippumattomasta kansalaisjärjestöstä oli tullut osa Venäjän virallista naisliittoa, jota johtaa presidentti Putinin pyynnöstä valtapuoluetta duumassa edustava Jekaterina Lahova. Hän kertoi, että naisjärjestöjen tilanne on vuosi vuodelta heikentynyt, kun lakeja jatkuvasti muutetaan, poliittinen ilmapiiri kiristyy ja vallanpitäjiä on entistä vaikeampi saada vakuuttumaan naisjärjestöjen esityksistä. Venäjän valtiollisen naisjärjestön nettisivun Karjala-osiosta huomasin myöhemmin, että myös Karjalan naisliitto kerää varoja ja lähettää avustuksia Ukrainassa hyökkäyssotaa käyville venäläisille sotilaille. Entä nyt, kun lähialueiden yhteistyötä ei enää ole. Ennen Sandarmohin muistotilaisuutta tapasin Petroskoissa Larisa Boitšenkon ja kyselin häneltä Karjalan naisliikkeen kuulumisia. Teksti ja kuvat: AIRI LEPPÄNEN Sandarmohin synkällä mäntykankaalla Karhumäen lähellä lepää liki 9000 poliittisen terrorin uhria, heidän joukossaan yli 900 suomalaista.. Samassa virassa hän toimii edelleen. Monet järjestöt lopettivat toimintansa jo 2010-luvulla, yhtenä niistä Sortavalan Nadežda. Nuorempaa kaartia Genderkeskuksen toiminnan jatkajaksi ei hänen mukaansa ole löytynyt, ja sama koskee naisjärjestöjä. Putinin Venäjällä alettiin jo 2000-luvulla suitsia vapaata kansalaisaktivismia ja vaikeuttaa ulkomaisten rahoittajien asemaa. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 22 kyseenalaiseksi. Mutta sen turvaaminen vaatii jatkuvasti aktiivista lobbausta kaupungin päättäjien suuntaan. Suomen ja Venäjän välinen raja on kiinni ja Venäjän puolelta Suomen suuntaan käynnissä hybridisota. Ainoa valopilkku on, että Petroskoin naisten turvakodin toiminta jatkuu. Elokuussa 2019 Larisa odotti nimitystä Karjalan ihmisoikeusvaltuutetun toimeen, mikä syyskuussa vahvistettiin. Mitä kuuluu Karjalan naisliikkeelle
PIA PAANANEN Kohti karjalais-ortodoksisen kulttuuriperinnön tietopankkia Haastateltavia haussa Katja Lösönen haastaa Karjalan Heimon lukijat miettimään ja tulemaan mukaan perinteen välittämiseen ja tallentamiseen. Valtakunnallisella tasolla hanke tuo lisää tietoa, tulkintoja ja rakentavia sävyjä karjalaisuuden ja karjalan kielen ympärillä käytävään julkiseen keskusteluun. – Ja ennen kaikkea säilyttää tiedon kaikesta, mitä Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa tapahtui karjalaisen ortodoksiväestön asettuessa alueelle, Lösönen täydentää. Perintöön liittyvällä muistitiedolla Lösönen tarkoittaa karjalaisten ja paikallisväestön kokemustietoa, kieltä, perinteitä ja uskontoa sellaisena kuin se karjalais-ortodoksisessa yhteisössä elää. Talteen unohtumassa olevaa muistitietoa Kertoessaan aineettomasta kulttuuriperinnöstä Lösönen puhuu tavoista ja perinteistä, karjalan kielestä ja ortodoksisesta tapakulttuurista. – Alueellisesta näkökulmasta haluan kehittää Itä-Suomen monimuotoista kulttuuri-identiteettiä ja tehdä näkyväksi myös seudun elinvoimaisuuden kannalta tärkeää kulttuuripääomaa ja paikallishistoriaa. Haastateltavia tai dokumentaatioon liittyviä näkökulmia voi ehdottaa suoraan sähköpostiosoitteeseen katja@katjalosonen.fi. Lösösen ammattiosaamiseen kuuluu myös valokuvaus, ja tästä taustastaan hän lähtee rakentamaan kesällä virallisesti käynnistyvää, toistaiseksi nimetöntä hankettaan vahvasti audiovisuaaliseksi. – Millaisia ajatuksia tämänkaltainen projekti teissä muuten herättää. – Meillä on paljon perinnettä, joka on katoamassa tai johon kenenkään muistitieto ei yllä vuosikymmenen tai kahden päästä. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 23 Katja Lösönen dokumentoi PohjoisSavon ja Pohjois-Karjalan karjalais-ortodoksista kulttuuriperintöä. Yllättävän harva tuntee Ortodoksisten nuorten liiton historiaan liittyvät Vaelluslaulut ja Iisalmen Evakkokeskuksen maalausten historian vielä harvempi. Lösösen kohdalla sana ”aloittelemassa” ei tee oikeutta kokonaistilanteelle, sillä Lapinlahdella, karjalais-ortodoksisen suvun ja suistamolaisen kyläyhteisön keskellä kasvanut Lösönen aloitti sukunsa jäsenien ja kotikylänsä asukkaiden valokuvaamisen, videokuvaamisen ja haastattelun jo 1990-luvulla. Nyt näkökulma on Lapinlahtea ja hänelle suvun myötä tuttua Suistamoa avarampi, ja dokumentoinnin ote määrätietoisempi. V alokuvaaja, tutkija ja karjala-aktiivi Katja Lösönen on aloittelemassa tulevana kesänä Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan karjalais-ortodoksista kulttuuriperintöä dokumentoivaa hanketta. – Hankkeen aikana tuotan video-, kuvaja tekstisisältöä, jota jaan hankkeen omissa sosiaalisen median kanavissa, erilaisissa viestijäverkostoissa ja projektin omalla verkkosivustolla. Alueellisia ja valtakunnallisia tavoitteita Kulttuurin säilyttämisen ja tallentamisen lisäksi Lösösellä on laajempiakin tavoitteita. Mitä kannattaisi ottaa huomioon erityisesti karjalan kieleen liittyen. Aineelliseen kulttuuriperintöön kuuluvat rakennukset, muistomerkit ja muut kiinteät kohteet. Projekti toteutetaan yhteistyössä alueilla toimivien karjalais-ortodoksisten yhteisöjen ja erilaisten perinneja kulttuuritoimijoiden kanssa. Tavoitteena on luoda projektin verkkosivusta ja siihen linkitetyistä sosiaalisen median sivustoista vuorovaikutuksellinen karjalais-ortodoksisen kulttuuriperinnön tietopankki, joka hyödyttää tulevaisuudessa kaikkia karjalais-ortodoksisen kulttuuriperinnön kanssa työskenteleviä tahoja. – Elinvoima liittyy myös matkailuun. Tavoitteena karjalais-ortodoksisen kulttuuriperinnön tietopankki Katja Lösönen valmistelee päivätyönään johtamiseen liittyvää väitöstä, ja karjalais-ortodoksisen kulttuuriperinnön dokumentaatio etenee sitä mukaa, kun rahoituksia ja yhteistyökumppaneita löytyy. – Dokumentaatiohankkeessani kerään ja dokumentoin aineetonta ja aineellista kulttuuriperintöä ja näihin perintöihin liittyvää muistitietoa, Lösönen kertoo hankkeensa temaattisesta rajauksesta. Lösösen dokumentaatiohankkeen taustalla on pelko unohtumassa olevan muistitiedon katoamisesta. Tuleeko mieleen hyviä haastateltavia tai voisiko sinua vaikka haastatella. Katja Lösönen kerää aineellista ja aineetonta karjalaisortodoksista kulttuuriperintöä ja kutsuu ihmisiä osallistumaan hankkeeseen.
2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 24 Kanteleensoittajia Runonlaulajan pirtissä, Maria Loima (vas.) ja Liisa Matveinen vuonna 1983. KUVA: MATTI KALLIO, ILOMANTSIN MUSEOSÄÄTIÖ
Valistusupseeri, taiteilijaprofessori Aukusti Tuhka toi tukensa 50 puupiirrosvedoksensa myötä, arkkitehti Aulis Kalma ahersi väsymättä runokylän piirrosten parissa, ja rakennushirsiksi saatiin täydennystä myös Sissosten runonlaulajasuvun metsistä Mekrijärveltä. KUVA: LEA TAJAKKA KUVA: LEA TAJAKKA ?. Äidin kylästä eräskin lahjakas nuori. Klemolat Ilomantsiin vaikuttamaan Varsinaisena primus motorina on pidetty Salossa syntynyttä ekonomia ja kansakoulunopettajaa Heikki Klemolaa. Lähti nuoria esimerkiksi Raumalle opiskelemaan, ehkä opettajaksi. Runonlaulajan pirtti 60 vuotta Karjalan kaipuulla rakennettu Runonlaulajan pirtti Ilomantsin Parppeinvaaralla sai alkunsa 60 vuotta sitten Karjala-rakkauden ja aatteen palon voimasta. Kuvituksin ja runosäkein kirjaillaan siinä tarinaa maailmansynnystä pirtin luontiin, ironisoidaan Heikki Klemolan innokkuutta ja aatteen paloa ja toisaalta vastuksia hankkeen suhteen. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 25 R unonlaulajan pirtin alkuideaan puhalsi henkeä joukko järjestötason toimijoita ja ennen kaikkea yksityisiä henkilöitä, jotka toivat yhteen ajankohdan merkitseviä tilanteita ja virtauksia. – Isä oli siellä jatkosodan aikaan valistusupseerina. Paikallisia nuoria myös lähetettiin Suomen puolelle opiskelemaan. Runopirtin eteen itseään säästämättä toimivat lukemattomat, erilaiset paikalliset ja Karjala-henkiset toimijat aina kenraalista ja Mannerheim-ristin ritarista opettajiin, kirkonmiehiin, talousneuvoksiin, rajavartiostoon, kotitalousneuvojiin, alennuksen antajiin ja lahjoittajiin. Se oli sitä aikaa, kun ajateltiin Suomi yhteen ja heimot yhteen. Jotain voisi päätellä ajan hengestä, eloisuudesta ja leikkisyydestäkin arkkitehti Kalman ystävälleen Heikki Klemolalle laatimasta runoelmamuotoisesta tervehdyksestä. Klemoloiden tytär Liisa Pekkarinen kertaa vanhempiensa vaiheita. Äiti Paula oli syntynyt Itä-Karjalassa Kuujärvellä, jossa oli sodan aikaan suomalaisia. Siellä oli paljon viranomaisia, jotka tutustuivat paikallisiin. Mielessä oli, että muuten käy huonosti, kun sota loppuu. Näin jälkeenpäin voisi lukea, kuinka Heikin ja hänen perheensä tie pohjusti tulevaa pirttihanketta. – Äiti lähti Lapualle opiskelemaan ja suomalaisten kyydissä Suomen puolelle
Nämä kokemukset olivat taustalla, kun siinä vaiheessa nuori kolmen lapsen perhe oli asettunut Helsinkiin asumaan. Isällä ei karjalaisuusaate kadonnut minnekään. He ymmärsivät karjalaista kulttuuria ja sen, että kulttuuria esiteltäisiin. Se on ihan hirveätä ollut äidille ja isälle, että ei ole totta, heidät tavoitetaan täältäkin. Tilanne onneksi rauhoittui. Oli asetuttu ja elämä lähtenyt käyntiin. – Siellä meillä on vuonna 1959 hankittu kotitalo. Monella oli itselläänkin ehkä juuria sinne. Siinä vaiheessa, kun silloin haettiin kotoaankin ihmisiä, ketä Helsingissä asui; tiedettiin osoitteita ja tiedettiin meidänkin osoite. Mutta Kalliovaarasta se oikeastaan alkoi. Kylällä toisaalta myös epäiltiin muualta tulleita. Kuujärveläinen voitaisiin siepata vaikka marjamatkalla. Toivottiin, että unohdettaisiin koko juttu, mutta sinnekin tuli vielä joku kirje, että pitäisi palata. Ilomantsia Heikille suositteli Iljanvaarassa asuva tuttu ”AKS-veli” Lasse Kontiala. – Meitä oli viisi. Paulaa vaivasi rajan läheinen turvattomuus. Karjalan Sivistysseuran piirissä oli puolestaan pohdittu runonlaulajan museon rakentamista. Intoa ja määrätietoisuutta Ilomantsi-Seura oli kutsunut kotiseutujuhlaan 1956 rajaseututyötä tekeviä henkilöitä. KUVA: ERKKI A. Rajaseudun Ystävien Liitto, varapuheenjohtaja kenraalimajuri V. Heikki oli ekonomi, mutta hän suoritti pedagogisen tutkinnon ja aloitti Ilomantsin Nuorajärven koululla 1950-luvun alussa. – Äidin olisi pitänyt palata Neuvostoliittoon. Vanhemmat päättivät karistaa Helsingin kannoiltaan, vaikka isällä oli siellä työpaikka. KUVA: MUSEOVIRASTO, HISTORIAN KUVAKOKOELMA, STUDIO KUVASISKOJEN KOKOELMA. Hän jäikin kotiin ja päätyi 17-vuotiaana Siperiaan. Nuorajärven koulu vaihtui pian Kalliovaaran kouluun 1954. Olisiko kylältä kerrottu. – Ihan viisaasti teki. Sisäministeri Yrjö Leinon aikainen hallitus lupasi, että kaikki Itä-Karjalasta lähteneet palautetaan. Vainio ja eritoten toiminnanjohtaja Vivi Liuksiala toimivat aktiivisesti hankkeessa. Isällä oli sitten tuttuja, jotka olivat viroissa, pankeissa, liike-elämässä. – Runonlaulajan pirtti Ilomantsiin oli se slogan, millä hän lähti sitten ja sai siihen muutamia ilomantsilaisia mukaan. Siellä oli tuttuja, jotka tiesivät taustan ja halusivat suojella. Hän tunsi myös Karjalan kokemuksistaan useita merkittäviä henkilöitä, kuten kenraali Paavo Talvelan, kielitieteilijä Pertti Virtarannan, ja yhteishenkeä löytyi liikemiespuolelta. – Pirttihanke kuitenkin virisi. SIVONEN, ILOMANTSIN MUSEOSÄÄTIÖ Arkkitehti Aulis Kalma vuonna 1964. – Sinne tiettömien taipaleiden taakse kuitenkin muutettiin. Opiskelua ei saanut harrastaa. Pirttiä suunnittelemaan löytyi arkkiOnni Määttänen ja Heikki Klemola Parppeinvaaralla 1979. Silloin hänen vanhempansa olivat pyytäneet, ettei ainoa poika lähtisi. Paulan eräs ystävä Kuujärveltä oli Raumalla opiskelemassa, kun he kävivät kesälomalla 1944 kotonaan. Varsinkin alkuvuosien aikana Paula oli kuitenkin varovainen lyydin kielensä suhteen, jottei joutuisi ilmiannon kohteeksi. Oli sitten näitä AKS-ystäviäkin, jotka olivat hyvissä asemissa eri puolilla Suomea ja lahjoittivat alkupääomaa. Kotiseutuliitosta esitettiin, että Ilomantsi-Seura ryhtyisi hankkimaan kotiseututaloa. H. Alussa kunta ei lähtenyt oikein ideaan… koska tää Klemola oli junan tuoma ja mikähän mies se on, eikä ollut rahaa. Onhan se sellainen aatteen talo ollut. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 26 Paula oli ollut töissä esikunnan puolella kaupassa ja sen myötä suomalaisten viranomaisten kanssa tekemisissä. Lapset kulkivat kirkonkylän oppikouluun taivaltaen ensin jalan Jäniskoskelle ja siitä postiautolla kylälle. He lähtivät yhtä matkaa Paulan kanssa palaamaan, mutta ystävä oli kääntynyt vielä takaisin noutamaan viuluaan. Rajaseudulla tarvittiin opettajia. Siinä vaiheessa hän siirtyi Turkuun kotiteollisuusopistoon. No paniikkihan siinä tuli
A. – Mannerheim-ristin ritari Onni Määttänen oli joillakin matkoilla mukana. Toisaalta se sytytti niitä ihmisiä mukaan, mutta saattoi joitakin ärsyttää. – Siellä olivat mukana muun muassa yritysmaailmasta Väinö Broman, Eino J. Isä paukutti konetta kaiket yöt. Se oli varmaan 50-luvun loppua, takaisin yöjunalla… Runonlaulajan Pirtti -säätiö liitettiin Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön alaiseksi Runonlaulajan Pirtti -rahastoksi vuonna 1963. Aro, S. ILOMANTSIN MUSEOSÄÄTIÖ Sanni Purmonen esiintyi omaksi ilokseen kotirappusilla runopirtin kävijöille ja esitti lapsena oppimiaan kansanlauluja. KUVA: ERKKI A. SIVONEN. tehti Aulis Kalma, joka kävi usein paikan päällä tutkimassa paikkaa ja laati toteutumista laajemmat suunnitelmat. Tervo. Jotkut näkivät sen innostuksen tai kiivauden läpi, ettei hän omaa asiaansa ajanut vaan tätä aatetta. – Koululaisetkin tekivät oikein retken Helsinkiin. Pirtin valmistuessa vuoden 1964 alkuvaiheessa toimintaan tulivat mukaan Kalevalaiset naiset ja Martat, joka Paula Klemola laulaa ja kehrää värttinällä Runonlaulajan pirtissä. Kirjeet hän laati kalkeeripaperin kera niin, että kaikista on jäljennökset. Rahaa kerättiin kirjeensulkijamerkkejä myymällä. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 27 . Onni Määttänen oli sanonut: Heikki, rauhotu, rauhotu… – Hän tulistui hetkessä, kun aate oli niin pinnalla. – Kun tuli taloudelliset tavoitteet, isälle oli tärkeää, ettei alkoholitarjoilua olisi. Pirtin eteen hankittiin tukijoita ja kerättiin lahjoituksia. Myös kunta alkoi tulla mukaan. KUVA: MATTI KALLIO, ILOMANTSIN MUSEOSÄÄTIÖ. Omista rahoistaan isä maksoi rahankeruumatkatkin. Pekkarinen muistaa kirjekuoret, joissa oli punapoimintaa reunoissa. Hän muistelee isänsä työintoa. Se oli hänelle ehdoton juttu. Tämä takasi sen, että työ jatkuu, tarvittiin taustatuki. – Hänellä oli verkostoja ja hän kirjoitti kirjeitä eri tahoille. He kävivät laulamassa, menivät Onttolasta lentokoneella. Onni on kertonut, kuinka Heikki oli Kansallispankissa lyönyt nyrkkiä pöytään, että tätä Kansallispankkiakaan ei olisi, jos ei olisi aatetta ja tätä kulttuurin nousua, että kyllä rahaa pitää löytyä
Hahmoina arkeilla seikkailevat muun muassa Pohjolan Louhi, Aino, Lemminkäinen Lieto ja Wäinämöinen. Ensin hänellä oli 1964 ostettu vanha Mosse. Mukana oli monta miestä, jotka eivät pitäneet numeroa itsestään, mutta olivat aina paikalla, kun tarvittiin, kuten pystyttämässä esiintymislavaa. Mukaan liittyivät esiintyjät sekä kesäiset kanteleleirit, minkä myötä pirtille saatiin soittajia kesäksi. Ilomantsissa kylällä ei näkynyt kulttuuri eikä nuoriso lähtenyt siihen mukaan, ne Amanuenssi Heidi Koponen Lumenveiston SM-kilpailun 2023 valmisteluissa Runonlaulajan pirtin edustalla. Se oli sellaista tekemistä, siitä lähti draivi ja kyläläisetkin innostuivat, ja uskomattomia naisia! Pekkarinen muistelee pitkän listan nimiä. Heikki oli tykästynyt Akuliinaan ja sukuun. Eräässä kuvassa Heikki istuu selin olevassa nojatuolissa ja selvittää päivänkakkaran avulla ”rakennetaan, ei rakenneta, rakennetaan…”. Samassa toimitetaan myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut. Tarina alkaa kenraali Talvelan telefoonin soidessa ja muistuttaessa Heikin syntymäpäivästä. Aikanaan tulee Karjalan vuoro. Vierailijat pääsivät mukaan elämänmenoon vieraillessaan kylillä. Hän myös kuskasi vieraita. – Matti Kuusi sanoikin, että Heikki ei olisi onnistunut ilman Paulaa niin hyvin tässä koko hommassa. Äiti ylipäätään hoiti taustan, he olivat tiimi viimeisen päälle. Runoelmansa hän omistaa ”loistavalle ystävälle ja sotatoverille”, tarkennuksena ”sota Sammosta eli Runonlaulun kylästä”. – Pirtti kiinnosti pääkaupunkiseudun mediaakin, tehtiin lehtiartikkeleita. Siitä alkaa Auliksen rooli onnittelun kyhääjänä. Kuluu aikaa ja tapahtuu kaikenlaista, ja lopulta rakennetaan runopirttiä. Arkkitehti on kuvittanut runoelman runsain piirroksin. – Miehet hoitivat tekniikan, rakentamisen, remontoinnin ja korjaamisen eli ulkoiset resurssit ja naiset kulttuurin ja ruokailun. Varsinainen tarina alkaa ikävystyneen Luojan ryhtyessä luomistekoihin. Myös Klemoloilla kävi vilske. Aulis Kalman ja Klemoloitten ystävyydestä kertoo jotain vuodelle 1972 kirjattu, 23 arkkia pitkä, Kalman kalevalamittaan kirjoittama joulun ja hyvän uuden vuoden toivotus. Heitä majoitettiin leikkimökkiä myöten. Seuraa Karjalan kauneuden kuvailua ja tragediaa. Meillä oli kaiket kesät vieraita. Akuliina Martiskainen oli Liusvaarasta, ja hänen ystävänsä oikeita karjalaisia. Heimohaaveet ovat ”hetkellisesti henkihieverissä, heräileeköhän jälleen”. Pekkarinen kuvaa vuosien kulumista. KUVA: SAMI PEHKONEN. Isä osasi saksaa, englantia, ruotsia ja toimi tulkkina. Elämää Klemoloilla Heti ensimmäisinä kesinä Parppeinvaaralla kävi väkeä linja-autolasteittain. – Isällä loppui jossain vaiheessa veto, kun oli niin paljon puolustanut ja kävi päivittäin siinä vaiheessa ammattikoululla töissä. Oli japanilaisia, saksalaisia ja vaikka ketä, Etelä-Suomea myöten, ja me lapset jossain vinttikomerossa nukuttiin. – Äiti oli tietysti pitoemäntänä, paistoi piirakoita varmaan miljoona eläessään. Kalman esityksessä on alkukuvien jälkeen prologos ja lopussa vielä epilogos. Pirtin tarkoitus ja Heikki Klemolan haave olikin alusta pitäen vaalia paikallista osaamista, yritteliäisyyttä ja vahvuuksia. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 28 huolehti ruokapuolesta. Isä väsähti, kun suunnitelma ei toteutunut ihan niin kuin oli ajateltu. Hän laittoi pöydän koreaksi, siivosi, oli esteetikko. Pirtissä toimi Kotiteollisuusneuvonta-asema talvisin, jolloin kotiteollisuusneuvoja Aili Korhonen piti kutomakursseja. Runoelmassa on myös pieniä välinäytöksiä. Silmäätekevät toivat omia vieraitaan. Aina piti olla siistiä, niin kuin karjalainen ihminen on. Äitikään ei valittanut, kumpikin olivat yhdistysihmisiä. Paula toimi turistioppaana, lauloi karjalaisia lauluja ja toivotti tervetulleeksi lyydin kielellä, esitteli, miten on asuttu ja eletty, laulettu lauluja ja pidetty juhlia. Vihdoin syntyy Heikki, joka kehdossa ”kolmen sulottaren” ympäröimänä jokeltaa ”kä kä kä”, tarkoittaen Kaunista Karjalaa. Kursseilla tehtiin punapoimintaliinoja ja muuta karjalaista käsityöperinnettä. – Olin pirtin alkuaikoina 13–14-vuotias
Juhliin tuli myös pääministeri Esko Aho, oli 2–3 muuta ministeriä, oli piispaa, pappia, sotilasta, Heikki Reenpää ynnä muut. Kello yhden aikoihin piispa Ambrosius kävellä hissutteli ohitse sukkasillaan. – Kun pirttiä vihittiin, eräs tuttavani oli tulossa ensimmäistä kertaa Ilomantsiin ja ihmetteli vilskettä jo Joensuun tiellä. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 29 vaan kuuntelivat Beatlesia ja muuttivat Etelä-Suomeen. Oli rakennettu Runonlaulajan pirtti ja tehty paljon vapaaehtoistyötä, mitä oli suurella sydämellä ja hengenpalolla pitkään rakennettu. Paikkaa oli kehitetty kotiseuturakkauden kohteena. Hän tanssitti maaherroja, lauloi, pagisi. Yksi suurimmista tapahtumista oli 1992 pidetyt Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan 500-vuotisjuhlat. Pääskynpesässä pitkin iltaa istuttiin ja mietittiin asioita. Rukapirtin siirtoa Lieksan Suomujärveltä Ikonen kutsuu manööveriksi, joka kuohutti tuntoja ja aiheutti paljon mielipiteen vaihtoa ja selvittelyä. Läsnäolijat eivät mahtuneet sisälle ensinkään, väenpaljous mäellä oli valtava. – Hengenpalo kuitenkin muuttui 2010-luvulle tultaessa. Vapaaehtoistyö oli hiipumassa. Kun taas Raappanan maja tuli 1984, Alpo Kukkonen kertoi, että kun hän istui varhain Raappanalla, yhtenäkin aamuna kävi 300 koululaista. Kun presidentti Koivisto oli vierailulla, Paula vei presidenttiparin istumaan pirtin jumaltsuppuun. Kysyttiin, että mitä sinä sillä tavalla, niin piispa vastasi, että valmistaa Esko Aholle puhetta… ja me lakimiehen kanssa käytiin tekstejä läpi. Vartiainen pohtii, että uudistumistakin tarvitaan ja sen miettimistä, mitä karjalaisuus nykyaikana on. – Isä Raunolla oli yhteyksiä. Solala sanoi, että kun Paula Klemola on runonlaulajan pirtissä, niin ei korkea-arvoista vierasta voi muualle viedä, ainut oikea paikka on Paulan luona. Ikonen muistelee niin ikään pitkän rivin tekijöitä ja toimijoita vuosikymmenten varrelta. Sitä oli pyritty ylläpitämään eri toimijoiden avulla. Tulevan kesän aikana Museosäätiön puolesta tuodaan pitkin kesää tapahtumissa esiin runokylän historiaa. Toiminnan kehittämiseen sitoutuneeksi tahoksi tuli Ilomantsin Museosäätiö. – Paula oli suvereeni kaikessa, oli sosiaalista taitoa. Ryhdyttiin miettimään, mitä pitäisi tehdä, että Parppeinvaara kokonaisuutena vastaisi tämän päivän matkailijan tarpeita. Heikki Klemola tuohtui asiasta, kun ei mitään lausuntoja ollut pyydetty Pirtti-rahastolta. Lääninhallituksen osastopäällikkö Eero Solala toi vieraita pirtille. KUVA: LEA TAJAKKA. Vielä kolme päivää ennen kuolemaansa hän kirjoitti yleisönosastokirjoituksen Majaa koskien. Ilomantsin Kalevalaisten 60-vuotisjuhlan yhteydessä istutettiin tammi Heikki Klemolan muistoksi. – Kunnassa oli hankalia aikoja ja tarvittiin lakimiestäkin. Sen sijaan tuli teollistuminen, väki lähti Kotkaan, Haminaan, Helsinkiin, tehtaisiin… – Heikki kuoli aika nuorena 1983, ennätti olla yhden vuoden eläkkeellä. Yhä edelleen Runonlaulajan pirtti on Parppeinvaaran sydän. Uudistumiseksi tehtiin Ilomantsin kunnan kanssa EU-hanke. – Esiintyjinä oli aikaisemmin useita karjalaisia esiintyjiä. Hän on toiminut myös jonkin aikaa Ilomantsin Museosäätiön asiamiehenä, Kalevan Pirtin hoitokunnassa sekä Runonlaulajan pirtin ja Rukapirtin asioissa. Vaikka onkin käynyt seurueita ja sitten yksityishenkilönä on matkannut vaikka ketä, niin tuolloin juhlien aikaan oli poikkeuksellisen paljon arvovaltaista väkeä liikkeellä. Lakimies kutsuttiin juhliin. Silloin oli Pirtillä meininki. Tavoitteena oli uusia 70-luvulta peräisin olevat näyttelyt ja kehittää tapahtumatoimintaa. Siinä yhteydessä laajennettiin Kestipirttiä ja rakennettiin Luontopirtti Mesikkä. – Tunsin Paulan tulkkina ja käytiin vieraiden kanssa siellä. LEA TAJAKKA Luettavaa: Runonlaulajan pirtti 1964–1994/Karjalainen viesti no 2, 1994 Jari Mäkelä: Rakkaudessa Karjalaan Jorma Ikonen: Rukapirtti Liisa Pekkarisen esittelemä äiti Paula ennätti Runonlaulajan pirtin hoitamisen lisäksi toimia myös lehtiasiamiehenä ja oli aktiivinen monissa toimissa. Museosäätiö taas katsoi sitä museokohteena. Piispoja ja ministereitä Jorma Ikonen aloitti Ilomantsin kunnassa työt vuonna 1975 ja teki pitkän uran aina vuoteen 2007 asti koulutoimenjohtajana sekä kunnan ja koulutoimen töissä, omien sanojensa mukaan aina naulakkovahdista sivistysjohtajaksi. – Isä ajatteli, että nuorilla vielä karjalaisuus viriäisi; oli ajatus, että nuoriso lähtisi yritteliäisyyteen, perustettaisiin yrityksiä, olisi aktiivista, käsityöt olisivat tärkeitä, tehtäisiin paikallista, ei lähdettäisi muualle… miehet perustaisivat puupajoja ja olisi pienyrittäjyyttä. Museonjohtaja Ulla Vartiainen aloitti vuonna 2006 Ilomantsissa vakituisena museonjohtajana. Siitä on haluttu nykyään pitää kiinni, että siellä on kantelemusiikkia, ja sitten täydentämään on tullut runonlaulu, on ihminen, joka esiintyy asiakkaille. Paulan aika oli loistoaikaa. Se on jatkunut katkeamattomana 60-luvulta asti. Nopeatempoisessa muutostahdissa ja digitalisoituvassa maailmassa on toisaalta hyvä, että on sellaisia asioita, jotka pysyvät niin kuin kantele ja runonlaulu runopirtissä. – Silloin vuoden 2008 aikoihin koko kohde oli aika lailla tuuliajoilla. Vartiainen toteaa, että Parppeinvaaralla oli tehty paljon hyvää työtä. Kohti nykyaikaa Ilomantsin Museosäätiö on vastannut Parppeinvaaran runokylän toiminnasta vuodesta 2008 lähtien tuoden toimintaan pitkäjänteisyyttä. Hänellä oli paljon kuvia karjalaisperheistä. Koiviston vuoden 1991 vierailun jälkeen Paula pääsikin presidentin linnaan, ja siinä samalla kymmenkunta muuta ilomantsilaista kutsuttiin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Pirtillä on toteutettu näyttelytoimintaa ja pidetty vaihtuvia teemanäyttelyjä, myös tapahtumatoimintaa on kehitetty. Sitten oli Itä-Karjalan ajalta aineistoa, Joensuun pisteessä. Hän myös kasvatti seuraajiaan, oli kerta kaikkiaan taitava taitaja. Hän järjesteli kaikki asiat, kaivoi vanhat valokuvat ja lähetti Kansallisarkistoon. – Hankkeiden avulla nykyään voi tehdä uusia asioita
Lisäksi hänen Suomeen vuonna 1925 paennut isoisänsä Juhani Jääskeläinen oli saanut kirjeitä Inkeristä ja karkotuspaikoista, ja tämän kirjekokoelmaan kuuluu yli 80 kirjettä. Inkerinsuomalaisiin kohdistuneen kansanmurhan anatomia KIRJAT KIRJAT Inkeriläisistä Reuterin katse ulottuu laajemminkin eri suomalaisryhmien kohtaamaan vainoon. Inkerinsuomalaisten osuus korostuu kahdestakin syystä: he olivat Neuvostoliiton suurin suomalaisryhmä, ja Reuterin omat sukujuuret ovat inkerinsuomalaiset. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 30 Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa SKS Kirjat 2023, 397 sivua Anni Reuterin tietokirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa (SKS 2023) jatkaa, laajentaa ja syventää hänen runsas vuosi sitten tarkastetun väitöskirjansa tematiikkaa. Keskeinen lähde Reuterin tutkimustyössä on ollut hänen inkerinsuomalaisen isovaarinsa, Pietari Jääskeläisen päiväkirja tämän kokeman karkotuksen ajalta. Karkotukset liittyivät Venäjän hallinnon tavoitteeseen puhdistaa Suomen ja Venäjän raja-alueet inkeriläisistä aikana, jolloin Suomi koettiin vihollisvaltiona ja suomalaisuus riitti syyksi kansanvihollisen leimaan passissa. Osa haastatelluista pelkäsi edelleen tietojensa joutumista vääriin käsiin niin, että antoi haastattelunsa vain Reuterin käyttöön kieltäen niiden tallentamisen arkistoon. Monet inkeriläiset kohtasivat karkotuksen jopa kolme kertaa elämänsä aikana. Keskeisenä selviytymiskeinona näyttäytyi oman kulttuurin ja uskonnon säilyttäminen ja kirjeiden vaarallisen salakuljetuksen järjestäminen, jotta hajaannukseen heitettyjen ihmisten yhteydet läheisiinsä eivät olisi täysin katkenneet. Ihmisten omaääniset kokemukset esiin Erityisen arvokkaaksi Reuterin kirjan tekevät karkotettujen ihmisten kokemukset ja oma ääni, jotka saavat tekstissä runsaasti tilaa. Tärkeinä tietolähteinä Reuterin kirjahankkeessa ovat toimineet yli kaksisataa aikalaiskirjettä, yli sata vainon uhriksi joutuneen haastattelua, julkaistut ja julkaisemattomat muistelmat, päiväkirjamerkinnät, valokuvat ja muut dokumentit sekä arkistolähteet. Pääsin kurkistamaan Stalinin ajan karkotuspaikkojen outoon, väkivaltaiseen maailmaan”, kirjoittaa Reuter. Sukutarina kietoutuu historian virtaan Tietokirjassaan Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa Reuter ottaa tavoitteekseen luoda kokonaiskuvan suomalaisiin kohdistetuista joukkokarkotuksista ja terrorista Neuvostoliitossa. Inkerinsuomalaisten karkottaminen alkuperäisiltä asuinalueiltaan Leningradin ympäristöstä, Suomen rajan läheisyydestä, oli järjestelmällistä, ja se toteutui kolmessa aallossa 1930-luvun alusta toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin saakka. Joukkokarkotusten uhreiksi joutuivat erityisesti naiset ja lapset. KUVA: ANNI REUTERIN ARKISTO, REUTERIN KIRJAN KUVITUSTA/SKS. Reuter sai tuon kokoelman käsiinsä väitöskirjaa tehdessään pahvilaatikossa, jonka päällä luki: ”Inkerin siirtoväkeä koskevia papereita.” Ja yliviivattuna teksti: ”Toistaiseksi suljettu kokoelma”. ”Hänen kirjoituksensa olivat niin yksityiskohtaisia, että tuntui kuin olisin saanut tutustua edesmenneisiin sukulaisiini. KUVA: GARY WORNELL, SKS Viimeinen kuva Anni Reuterin isoisoisästä Pietari Jääskeläisestä PohjoisJeniseiskistä vuodelta 1936. Väitöksessään Reuter tutki, miten karkotettujen inkerinsuomalaisten kirjeet kertoivat salaisesta vastarinnasta. Vahvistusta tälle päätelmälle Tietokirjassaan Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa Anni Reuter yhdistää sukunsa tarinan historiankirjoituksessa vähälle huomiolle jääneisiin inkeriläisten toistuviin pakkosiirtoihin. Reuter painottaa, että Stalinin ajan Neuvostoliitto toteutti Suomen vastaisilla raja-alueilla etnisen puhdistuksen, ja inkerinsuomalaisiin kohdistui kansanmurha. Väitöstutkimuksessaan Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa (2023) Reuter osoitti, miten toistuvia ja totaalisia inkerinsuomalaisten karkotustoimet olivat. Historialliseen kontekstiinsa yhdistyvät ihmisten elämäntarinat ja kokemukset ovat mykistävää luettavaa, jota kirjan onnistunut kuvitus säestää. Tärkeitä muisteluja kirjeaineistoja ovat olleet vasta 2010-luvulla ulkopuolisille tutkijoille avautuneen Inkeri-kokoelman sisältämät tekstit
Heille luvattiin paluuta kotiseudulle, mutta Viipurin kohdalla junien ikkunoihin lyötiin laudat. Inkeriin he eivät päässeet, vaan heidät kuljetettiin lukuisiin karkotuspaikkoihin Keski-Venäjälle. Sodan hävinnyt Suomi kuitenkin taipui valvontakomission vaatimuksiin, vangitsi ja palautti inkeriläisiä heimosotilaita Neuvostoliittoon aina vuoteen 1954 asti. Tutkija Leonid Gildin mukaan inkerinsuomalaiset joutuivat vaietun kansanmurhan kohteeksi Neuvostoliitossa. Reuter kiinnittää lukijansa huomion myös toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneeseen, yleisen oikeustajun vastaiseen inkeriläisten sotilaiden kohteluun. Reuterin huolellisesti lähteytetty teos kasvaa tärkeäksi osaksi vainojen uhrien muistamisen historiaa, katse inkeriläisiä ja muita suomalaisia raastaneisiin sortotoimiin on laaja ja kattava. Kirjan runsas, ansiokas kuvitus konkretisoi karkotettujen todellisuutta koskettavasti. Tämän kirjan rinnalla on hyvä muistaa Raija-Liisa Mäkelän painoarvoltaan merkittävä Solovetski – Venäjän historian peili (KSS 2023). Paasikivi vuonna 1944. Vangituiksi päätyneiden ja Neuvostoliittoon joutuneiden heimosotilaiden tuomiot vaihtelivat 10–25 vuoteen. KUVA: WIKIMEDIA COMMONS, REUTERIN KIRJAN KUVITUSTA/SKS Valvontakomission johtaja Andrei Ždanov ja presidentti J. Stalinin kuoleman jälkeen karkotuksesta palaavia inkeriläisiä ei edelleenkään päästetty kotiinsa Inkeriin. He pitivät inkerinsuomalaisia valkoisen ja ”fasistisen” Suomen kätyreinä, jotka saattaisivat siirtyä sodan ja kriisin sattuessa Suomen puolelle. Stalinin vainoihin kuuluneet vanginnat, vankileirit, työleirit ja teloitukset kulkevat Reuterin kerronnassa johdonmukaisesti mukana. Vähemmistökansa valtioiden välisenä heittopussina Jatkosodan jälkeen Suomessa evakossa olleet inkeriläiset kokivat suuren petoksen. Mannerheim oli luvannut suullisesti Suomen kansalaisuuden jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan sotineille, erillispataljooniin kuuluneille inkeriläissotilaille. Inkerinsuomalaisten neuvostopassissa ja asiakirjoissa luki kansallisuuden kohdalla ”suomalainen”, ja sen vuoksi he joutuivat vainon kohteeksi. Uuden KIRJAT KIRJAT Suomalaisia karkotettuja ja vankeja kuljettanut juna saapuu Vorkutaan. K. KUVA: OSVALD HEDENSTRÖM, MUSEOVIRASTO, REUTERIN KIRJAN KUVITUSTA/SKS ?. -Neuvostojohto ei ollut unohtanut 1920-luvun heimosotia, vastarintaista kansannousua eikä Suomeen paenneita inkerinsuomalaisia. Satoja inkeriläisiä pääsi kuitenkin kuljetusten aikana pakenemaan, kun siirtoja epäoikeudenmukaisina itsekin pitäneet vartijat ”katsoivat muualle”. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 31 Reuter tarjoaa etenkin Leonid Gildin sanoin
Ette voi uskoa, mitä täällä on tapahtunut. Sisällöltään surullisen kirjansa päätteeksi Reuter vielä kiteyttää, miksi tämän teoksen kirjoittaminen on ollut välttämätöntä: Menneiden vainojen tutkiminen, kohtaaminen ja muistaminen on tärkeää uusien ehkäisemiseksi. Mediapinta 2024, 228 sivua Karjalan kielen tutkija, FT Raija Pyöli on aiemmin julkaissut karjalan kielen oppimateriaalia, sanakirjoja ja livvinkarjalan kieliopin sekä livvinkarjalan äidiksi tituleeratun karjalaisen professorin, Ljudmila Markianovan elämäkerran Elostu suurembi ruado (Karjalan Sivistysseura 2021). Vieläpä Reuter huomauttaa, että 1990-luvulla presidentti Mauno Koiviston aloitteesta käynnistynyt paluumuutto Suomeen ”viimeisteli historiallisen Inkerinmaan lähes täydellisen puhdistamisen suomalaisista”. Nyt Pyöli on kirjoittanut elämäkertateoksensa Piikatytöstä piireihin. Ainoa lajissaan hän ei ollut. Suomen kieli oli korvautunut venäjällä. Uskonnon kieltäneessä yhteiskunnassa salaa harjoitettu uskonnollisuus muuttui yhdeksi inkerinsuomalaisen sisäisen ja salaisen vastarinnan muodoksi, muistuttaa Reuter. Vainojen uhrien muistamisen tärkeys Reuterin oman sukutarinan vahva läsnäolo tuottaa tekstiin tunnelatausta, joka kietoutuu painavaan, merkitykseltään raskaaseen historiatietoon. Inkerin kansaa ei enää ole. Järvi tarttuu kirjassaan suomalaisessa historiankirjoituksessa aiemmin täysin vaiettuun aiheeseen. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 32 elämän alkuun ja omiensa pariin monet heistä pääsivätkin Karjalassa, jossa tarvittiin ahkeraa työvoimaa. Anni Reuterin isoisä, pastori Juhani Jääskeläinen sai Inkeristä Suomeen kirjeitse varoituksen vielä vuonna 1956. Teräsisä on kuollut, mutta politiikka on sama. KUVA: MAREK SABOGAL, GUMMERUS. Kyseessä oli yksi harvoista loikkareista, jotka loikkasivat jäämällä paikalleen. Kirjailija Järven täyskaima isoisoisä jäi talvisodan päätyttyä vapaaehtoisesti luovutettuun Karjalaan, kotiinsa Lahdenpohjaan sen sijaan, että olisi lähtenyt evakkoon Suomeen – kuten melkein koko muu luovutetun Karjalan väestö teki. Paras apu on rukoilla kansamme puolesta. Samalla hän syventyy myös omassa suvussaan vaiettuun ihmiseen ja tämän arvoitukseen. Virallinen Suomi vaikeni ja vaikenee yhä. (Gummerus 2023). Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Inkeriläisten kohtalo on Suomen historian vaiettuja aiheita. Emme voi uskoa heidän lupauksiinsa. Vielä välirauhan aikana hän kirjoitti Sortavalasta joitakin kirjeitä vaimolleen Sannalle, mutta katosi sitten Suomeen muuttaneilta omaisiltaan Vaietun ihmisen arvoitus avaa vaietun aiheen KIRJAT KIRJAT Raija Pyöli: Piikatytöstä piireihin – Karjalaisevakon lapsi muistelee. KATRI KOVASIIPI Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi. Neljännesvuosisadan kestänyttä hidasta kansanmurhaa Reuter kuvailee viitaten historioitsija Reijo Rautajokeen. Moskovan rauhansopimuksen tultua voimaan 13.3.1940 klo 11 Lahdenpohjan kauppalan tyhjentämiseen oli aikaa yhdeksän vuorokautta, ennen kuin venäläiset tulisivat. Toukokuussa 2020 kirjailija Järvi sai yllättäen sedältään pyynnön, että hän toimittajana ja siten tiedonhankinnan ammattilaisena alkaisi selvittää, mitä Lahdenpohjaan jääneelle isoisoisälle todella tapahtui. Gummerus 2023, 374 sivua. Tämän kirjan luettua on kuitenkin todettava: tänä aikana meidän on voitava tehdä uusien vainojen estämiseksi muutakin kuin rukoilla. KarTie piikatytöstä tohtoriksi Toimittaja, tietokirjailija Antti Järvi voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon isoisoisänsä kohtaloa tutkivalla teoksellaan Minne katosi Antti Järvi. Vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandian voitti toimittaja Antti Järven teos Minne katosi Antti Järvi. -”Hajallaan asuvat inkerinsuomalaiset venäläistyivät Venäjällä, virolaistuivat Virossa ja suomalaistuivat Suomessa”, hän kirjoittaa. Heidän kodeissaan ja kotiseuduillaan Inkerinmaalla puolestaan asui puna-armeijasta kotiutuneita sotilaita, venäläisiä, ukrainalaisia ja muita kansallisuuksia
”Venäläinen historiantutkija Sergei Verigin on eri lähteitä yhdistelemällä arvioinut, että alueelle halusi jäädä noin 150 entistä Suomen kansalaista”, kirjoittaa Järvi. Hän pitää mahdollisena, että jääneitä olisi Veriginin arviota enemmänkin. Kirja myös muistuttaa, että jokaisella meistä on ainakin ollut mahdollisuus ryhtyä selvittämään sukunsa vaiettuja salaisuuksia. Perhepiirissä hänestä ei sittemmin juuri puhuttu. Oli todella yllättävää löytää hänen nimensä Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan lähdeluettelosta, joskin vain julkaisijana. Juuri nyt nuo mahdollisuudet saattavat törmätä raskaisiin rajoihin. Tie piikatytöstä tohtoriksi jalaisevakon lapsi muistelee (Mediapinta 2024). Filosofian tohtoriksi ajan myötä kouluttautuneen Pyölin kipuaminen noista lähtökohdista akateemisiin piireihin oli kaikkea muuta kuin mutkaton. Lähdekritiikin varoitusvalot syttyvät, sillä Verigin on mennyt mukaan putinilaiseen historian uudelleenkirjoittamiseen. Järven teoksen ansioita ovat mukaansatempaavuus, myötäelämiseen kutsuva ja hyvin jäsennetty kertomus kauan vaiettujen kysymysten heräämisestä, tietolähteiden sinnikkäästä metsästämisestä ja avautumisesta – ja lopulta totuuden paljastumisesta. ANTTI JÄRVI PITÄÄ TIETOKIRJANSA sisältökokonaisuuden tekstimitassa ja sisältömäärässä, jonka myös toisen maailmansodan vaiheita, Karjalan evakkohistoriaa, Neuvostoliiton poliittista historiaa ja Stalinin vainoja ennalta tuntematon tai heikosti tunteva lukija kykenee helposti hahmottamaan. Elämä oli aloitettava vieraassa ympäristössä lähes tyhjästä. Kustantamon Pietariin perustanut, venäläisessä mediassa Helsingin yliopiston dosenttina esiin nostettu ja tällä tittelillä myös painoarvoa saavuttanut Johan Bäckman esittää jatkuvasti erittäin vaarallisia ja räikeitä valheita Suomesta. Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan lähdeluettelossa huomio kiinnittyy useampaankin mainintaan venäläisestä historiantutkija Sergei Veriginistä. Järvi myös tulkitsee, että todellista Neuvostoliittoon jääneiden suomalaisten määrää on mahdotonta saada selville. Oman vahvan, lähihistorian ja ylirajaisen yhteistyön muistamisen kannalta tärkeäksi muodostuvan säikeensä kirjaan tuovat Pyölin kuvaukset kenttätyömatkoiltaan rajan taakse Aunuksen Karjalaan. KUVAUS KIRJOITTAJAN lapsuudesta antaa aidon käsityksen evakkoperheiden sodanjälkeisistä olosuhteista. Lopulta Karjalalle on jätettävä hyvästit, mutta karjala jää elämään. Järvi kuitenkin korostaa, ettei hän halua kuvata isoisoisäänsä uhrina, vaan oman vapaan tahtonsa ohjaamana yksilönä. Verigin-lähteiden joukossa yhtenä julkaisijana esiintyy ”Johan Beckman Institute”. Kuten tutkija Anni Reuterin tietokirjassa Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa (SKS 2023), on Järvenkin teoksen vetovoimassa paljolti kyse henkilökohtaisen sukutarinan, laajan lähdeaineiston ja isojen poliittisten virtojen punomisesta yhteen. KATRI KOVASIIPI VINKKI: Lue myös Antti Järven palkittua tietokirjaa sivuava kolumni sivulta 11. Laajimman kaistan ja suurimman painon kirjan kerronnasta saavat reitit, matkat, ajatuskulut, kohtaamiset ja erilaiset löydöt, joita Järvi tekee arvoitusta ratkoessaan ja totuutta selvittäessään. Dekkarimainen rakenne, tekstin journalistisesti taitava jäsennys ja aiheen tiukahko rajaaminen selittänevät ainakin osittain sen, miksi juuri Järvi nappasi Tietokirjallisuuden Finlandian. Pitkä evakkotie saattelee lukijaa kirjoittajan suvun mukana rajakarjalaisesta Salmin pitäjästä Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan kautta Pohjois-Savoon, Maaningalle. KATRI KOVASIIPI VINKKI: Raija Pyölin laatimia, vapaasti pdf-muodossa ladattavia karjalan kielen oppimateriaaleja löytyy Karjalan Sivistysseuran verkkosivuilta kohdasta Oppimateriaalit: karjalansivistysseura.fi/oppimateriaalit/. Syntyy kerronnan koukuttava kudelma, joka kuljettaa lukijaa halki laajojen tietomassojen kuin huomaamatta. Jääköön tässä tarkemmin kuvailematta, mikä oli kirjan päähenkilön Antti Järven lopullinen kohtalo, koska sen löytäminen on tietoisesti rakennettu arvoituksen ratkaisuksi, monipolvisen tiedonkeruuprosessin ja koko kerronnan kliimaksiksi. Järven ja Reuterin sukujen tarinat ovat jo lähtökohdiltaan hyvin erilaiset, mutta lopulta ne molemmat ovat säikeitä Neuvostoliiton sortopolitiikasta syntyneessä suuressa kertomuksessa. Petroskoissa hän pääsee tutkimaan FSB:n arkistoa viime hetkillä, ennen kuin Venäjälle matkustaminen ja sen arkistoihin pääsy muuttui Ukrainan sodan vuoksi käytännössä mahdottomaksi. Sen aukikirjoittaminen tässä olisi lähes yhtä suuri rikos kuin murhaajan paljastaminen dekkariin tarttuvalle ihmiselle. Veriginin tutkimustuloksiin Antti Järvi viittaa kootessaan yhteen alueluovutusten jälkeen Neuvostoliittoon jääneiden suomalaisten määrää. TEOKSEN MITTAAN Järvi kulkee tietolähteeltä toiselle isoisoisänsä polkuja etsien ja ehtii lopulta ratkaisevalle matkalle Venäjän Karjalaan. Hän on muun muassa näkyvästi vähätellyt Stalinin vainojen uhreista täyttyneen Sandarmohin hautojen määrää ja todistellut, että haudoissa olisikin myös jatkosodan aikana suomalaisten teloittamia venäläisiä. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 33 KIRJAT KIRJAT kokonaan. Kun kirjailija Antti Järvi teoksensa alussa havahtuu kysymykseen isoisoisänsä kohtalosta, Stalinin vainoja tunteva lukija osaa jo aavistella, kuinka tälle lopulta on saattanut käydä. TUTKIVANA JOURNALISTINA tunnettu Antti Järvi selvittää teoksessaan dekkarimaisella otteella johtolankoja isoisoisänsä kohtalosta. Sekä kevyille että vakaville tunnelmille löytyy sijansa, kun Pyöli käy läpi nuoruutensa piikomisvuosia Helsingissä ja Lahdessa, itseopiskelua ja koulunkäyntiä ansiotyön varjossa, opiskelua venäjän ja ruotsin opettajaksi ja lopulta merkittäväksi elämäntyöksi kasvanutta uraansa karjalan kielen tutkijana. Jotkut olettivat Neuvostoliittoon jäämisen syitä poliittisiksi, rakkaussuhteen mahdollisuuttakin arvailtiin. Karjalan Heimossa käsitellään Pyölin kirjaa lähitulevaisuudessa lisää. Kerronta on hetkissään läsnä olevaa, sen kautta lukijalle syntyy kokemus esteettömästä pääsystä mukaan keskelle tapahtumia
Viime syksynä julkaistu Piekan tietokirja Elias Lönnrot – Suurmies (Readme, 2023) keskittyy kuvaamaan Lönnrotin valtavaa työpanosta suomen kielen kehittäjänä ja sanaston rakentajana, suomen kielen yhteiskunnallisen aseman keskeisenä perustajana ja sitä kautta keskeisimpänä suomalaisen kansallisidentiteetin kätilönä. Piekka nostaa opiskeluja aatetoveriensa J. Se tarkoittaa syventymistä luokkajakoisen, valtaosin lukutaidottoman ja köyhän, ilman koululaitosta ja omakielistä kirjoitettua kieltä elävän kansan elämisen ehtoihin. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 34 KIRJAT KIRJAT Risto Piekka: Elias Lönnrot – Suurmies. Tiettyyn pisteeseen asti Piekka onnistuu tehtävässään. Kirjan takakansitekstissä luvataan, että se antaa ”kokonaiskuvan Eliaksen ajan Suomesta”. L. Runebergin rinnalta Lönnrotin korkeimmaksi tähdeksi Suomen itsenäistymistä pohjustavassa kulttuurityössä: runonkerääjänä ja lääkärinä Lönnrot ymmärsi kansaa ja halusi kehittää suomen kieltä sellaiseksi, että jokainen suomalainen voisi sitä lukea ja kirjoittaa. Piekka pyrkii peilaamaan Lönnrotin mittavaa elämäntyötä 1800-luvulla vallinneeseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Readme 2023, 232 sivua P aikkarin torpan tuki ry:n puheenjohtaja Risto Piekka on kiertänyt kymmenen vuotta luennoimassa Elias Lönnrotista ja tämän merkityksestä Suomen itsenäistymiselle. Kirja on erinomainen muistutus siitä, millaisessa historiallisessa ja kielipoliittisessa tilanteessa Ruotsin vallasta vuonna 1809 Venäjän vallan alle siirretty Suomi eli Lönnrotin toimiessa. Tehtyään ensin pitkän työuran Akavassa sammattilainen Piekka (s. 1948) on toimittanut kirjan Miinan mökki Sammatissa (Sammattiseura, 2013) sekä Pekka Laaksosen ja Eeva-Kaisa Linnan kanssa kirjan Paikkarin torpan Elias (Karjalan Sivistysseura ry ja Paikkarin torpan tuki ry, 2019). Kirjaja yleiskielen kehittäjänä hän hyödynsi taitavasti sekä itäettä länsimurteita, jotta kieli olisi ymmärrettävää erilaisista murretaustoista tuleville. V. Nykyiseen verrattuna elämä oli hyvin erilaista, kun Lönnrot teki runonkeruumatkojaan, hoiti piirilääkärin virkaa Kajaanissa, toimitti Kalevalan eri versioita ja Kanteletarta, teki valtavan urakan suoLönnrot Suomen kätilönä Karikatyyri kirjailijoista Snellman, Lönnrot ja Runeberg. KUVA: PEKKA VUORI, SUOMALAISEN KIRJAN MUSEO PUKSTAAVI. Snellmanin ja J
Suomi tiedon, tieteen ja hallinnon kieleksi Piekka korostaa tekstissään useampaankin kertaan, miten Lönnrot raivasi suomen kielelle tietä myös varteenotettavana tieteen kielenä. Samalla, kun Venäjä kiristi otettaan, Lönnrot teki aloitteita lakien suomentamisen puolesta. Runeberg. Lajikatojen maailmassa ennustan Flora Fennicalle uutta nousua. Aleksanteri II:n aikakaudella (1855–1881) routavuodet sensuurilakeineen lievittyivät, ja Lönnrot päätyi tekemään Johan Philip Palménin ruotsinkielisen lakikirjan Risto Piekan tietokirjan kansikuvana on Bernhard Reinholdin maalaus vuodelta 1872. Kalevalan kohtaama kiinnostus ja arvostus ulkomailla nosti suomen kielen statusta tiedepiireissä. Lisäksi hän verkostoitui aikansa sivistyneistön kanssa, huomattiin ja tunnustettiin kansainvälisestikin – ja valittiin lopulta Helsingin yliopiston suomen kielen professorin virkaan. V. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 35 KIRJAT KIRJAT mi-ruotsi-sanakirjallaan ja loi eri alojen uutta sanastoa suomeen sekä toi suomen kielen asiaa ja kansan tarvitsemaa tietoa ahkerasti esiin monialaisella lehtikirjoittelullaan. Lille. O. B. A. J. Vuonna 1860 julkaistiin Lönnrotin kokoamana ensimmäinen suomenkielinen kasvisto, Flora Fennica, joka pitää edelleen pintansa Tammen (2002) uudelleen kustantamana. Lönnrot, F. Kasvitieteen sanaston lisäksi Lönnrot loi lakitiedon sanastoa ja käänsi lakitekstejä. Laurell, J. Tengström. Kuvatuksi tulee sekin kielemme rikkauden kannalta olennainen seikka, ettei Lönnrot hyväksynyt uudissanoiksi esimerkiksi suoria käännöslainoja ruotsin kielestä, vaan pyrki aina keksimään aidosti suomenkielisen, tuoreen vastineen. Lisäksi hän otti kantaa koulutuskysymyksiin, ja jo ennen kansakoululaitoksen perustamista kirjoittamassaan artikkelissa hän ehdotti kasvioppia uskonnon jälkeen toiseksi tärkeimmäksi oppiaineeksi. KUVA: MUSEOVIRASTO, HISTORIAN KUVAKOKOELMA, ANTELLIN KOKOELMAT. Aluksi hän halusi auttaa artikkeleillaan laskutaidotonta väestöä, koska huomasi, miten helposti he tulivat huijatuiksi kaupankäynnissä esimerkiksi markkinoilla. Näitä ammottavia sanastoaukkoja Lönnrot täytti minkä ennätti, ja ennättihän hän. Ennen kuin voitiin luoda tieteellistä tekstiä suomeksi, eri aloille oli kuitenkin saatava runsaasti sanastoa. J. Snellman. J. Opetustauluun kuvattuna vasemmalta: E. L. Lönnrot näki, miten tärkeitä suomenkieliset lait olivat koko yhteiskunnan ja sen tasa-arvon kehittämisen kannalta. Cygnaeus, F. J. Nordström. Lehdessään Mehiläinen hän julkaisi artikkeleina kauppaja maakaarilait suomeksi sekä ensimmäisen suomenkielisen laskuopin. Nervander, A. Runonkeruumatkoillaan Lönnrot keräsi myös kasveja ja niiden kansankielisiä nimityksiä. Lönnrotin aikalaisia kokoontuneena Lauantaiseuraan. J.
Tässä teoksessa kaiken kerätyn kansanrunouden ja Kalevalan merkitys näyttäytyy yksiselitteisesti suomalaisuuden rakennuspalikoina, karjalaisista runolaulajista ei juuri puhuta. Klassikoihin keskittyvää käsitettä maailmankirjallisuus on kritisoitu sekä uuskriittisessä kirjallisuudentutkimuksessa 1940-luvulta alkaen että jälkikolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa 1990-luvulta lähtien. Lukijana jään rivien väleihin pohtimaan, oliko tasa-arvoa työllään puolustavan lääkäri-suurmiehen suhtautuminen kansan eri kerroksiin vielä tuolloin kovinkaan tasa-arvoista. Tämä on suomalaisen kirjallisuuden vientiponnistusten keskellä pysäyttävä ja hämmästyttävä väite ja herättää kysymyksen, miten Piekka määrittelee termin maailmankirjallisuus. Käsittelytapa on pelkästään ylistävä, jolloin käsitys kohteen luonteesta jää hiukan etäiseksi, jalustallaan seisovan kipsipatsaan veroiseksi – siitä huolimatta, että Piekka kirjoittaa Lönnrotista johdonmukaisesti etunimellä. Viimeksi mainitussa termiä on laajennettu koskemaan muun muassa siirtolaisja pakolaiskirjallisuutta sekä diasporista kirjallisuutta. Korokkeelle asetettu jää etäiseksi Lönnrotin luonnekuvaksi Piekan tekstistä piirtyy – hieman luettelomaisesti – lempeä, ujo, sovitteleva, sinnikkäästi kohti parempaa yhteiskuntaa pyrkivä ja käytökseltään vaatimaton, alati töissään toimelias puurtaja, onpa sana työnarkomaanikin mainittu. Lönnrotista ei tietenkään voi puhua ilman Kalevalaa ja Kanteletarta, ja toki Piekka käsittelee kirjassaan hyvinkin vahvasti myös niiden vaiheita, käy läpi kaikki 11 runonkeruumatkaa eikä unohda myöskään kitkeriä antagonisteja, K. Nyky-Suomessa yksi etnisyys ja kaksi kieltä eivät enää riitä – mitähän tästä ajattelisi Elias, jos hän pääsisi kurkistamaan nykyaikaan. Muistutus omakielisen kulttuurin voimasta Lönnrotin näkemys ”yksi kansa – kaksi kieltä” nousee tekstistä esiin aikalaisiinsa nähden edistyksellisenä. Se valmistui nimellä La’in-opillinen Käsikirja vuonna 1863. Aikalaisten ääni kuuluu teoksessa hetkittäin kaskumaisina juttuina. Gottlundia ja A. Koko mitaltaan tekstiä vaivaavat lyöntija kirjoitusvirheet ja samojen asioiden hiukan jankkaava toistuminen eri yhteyksissä. Ahlqvistia. E. Jos suurmiessaavutusten lisäksi haluaa tutustua Lönnrotiin ihmisenä, enemmän luonnekuvauksia saa irti kirjasta Paikkarin torpan Elias. A. Ilmeisesti hän noudattaa goethelaista käsitettä, jolla jo 1800-luvulla tarkoitettiin suuria kirjailijoita ja kansalliskirjallisuuksia. Jälleen tieltä itsenäiseen Suomeen ja sen hallinnon rakentamiseen oli raivattu yksi suuri este. Piekka ei missään kohden kirjaansa esitä minkäänlaista kritiikkiä Lönnrotia kohtaan. Pientä ristiriitaa tähän kilttiin ja ahkeraan olemukseen tuovat maininnat Lönnrotin terveysvalistusta koskevasta lehtikirjoittelusta. KATRI KOVASIIPI Paikkarin torpan pihalla Emil Halosen suunnitelmasta Eino Räsäsen toteuttama Elias Lönnrotin veistos, jonka Kalevalaseura pystytti 1952. Pääpaino on kuitenkin Lönnrotin elämäntyön mittavuudessa, jota on kaikessa laajuudessaan jopa vaikea hahmottaa ja käsittää. Piekan teos ansaitsee kuitenkin paikkansa tuodessaan esiin Lönnrotin merkittävän ja monipuolisen työpanoksen. KUVA: MUSEOVIRASTO, HISTORIAN KUVAKOKOELMA, LARS HUGO SALONEN,1963. Hetkittäin kansallistunteeseen hurmioituvat tekstijaksot saavat ainakin minut lukijana pohtimaan, jättäytyykö kirjan kannattelema kansallisuusaate oman aikamme kontekstissa yhä edelleen vahvistamaan kovin monokulttuurista käsitystä Suomen kansasta. Lönnrotin Kalevalaan laatiman päätösrunon Piekka tulkitsee hyvin yksiselitteisesti, tsaarin ajan sensuuria taidokkaasti väistäväksi tienviitaksi kohti itsenäistä Suomea. Näin teos puhuttelee myös nykyaikaa, jossa kulttuurin ja sivistyksen merkitystä painetaan urakalla lokaan ja jossa suomen kieli ei enää pärjää tieteen kielenä edes suomalaisissa yliopistoissa. Kirja sisältää myös kansallistuntoon keskittyviä ja sitä nostattavia, tunnelmaltaan hiukan paatoksellisia jaksoja, joissa Lönnrotin merkitystä tulkitseva teksti tihkuu vahvasti myös kirjoittajan omaa isänmaallisuutta. Ainakin yksi oikolukukierros ja kustannustoimittajan reipas kädenjälki olisi ollut vielä tarpeen. Piekka myös painottaa, että Kalevala on ”edelleenkin ainoa maailmankirjallisuuteen luettava suomenkielinen kirja”. Laiskuutta, juoppoutta ja siivottomuutta käsitellessään Lönnrot ei säästellyt sanojaan, ja Piekka toteaakin, että Lönnrotia on ”kutsuttu toisinaan kovakouraiseksikin kansalaisten ohjaajaksi”. Pohjoiskarjalaiset runolaulajat, kesälahtelainen Juhana Kainulainen ja ilomantsilainen Mateli Kuivalatar sen sijaan tulevat kirjassa näkyviksi. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 36 KIRJAT suomennoksen
Karjalan reissuilla Anja tutustui ja ystävystyi monien ihmisten kanssa, ja hänen talonsa Kuhmon Evakkotiellä tuli tutuksi monille kävijöille rajan takaa. Sen jälkeen olimme yhteydessä vain kirjeenvaihdon ja puhelimen välityksellä. Rukajärven matkan pohjalta Anja kirjoitti myös muistelmia ja laati Rukajärven kirkonkylän kartan. SERGEI MOROZOV KIRJAT. TUTUSTUIN ANJAN KANSSA 2000-luvun alussa ja näin hänet kasvokkain vain kerran Kuhmossa matkalla Rukajärvelle. Tuloksena oli Karjalan Heimon numerossa 5–6/2000 julkaistu artikkeli ”Teetä ja sympatiaa Rukajärvellä”. Heiltä hän sai arvokkaita ja hankalasti löydettävissä olevia tietoja seudun kiehtovasta historiasta sekä ihmisten kohtaloista. Malisen laatimia karttoja voi tutkia myös Karjalan Sivistysseuran Sampo-tietokannassa. Anja osallistui Karjalan Sivistysseuran toimintaan 1990-luvulla keräämällä tietoja Suomessa toimineista Rukajärven liikemiehistä Suvulta suvulle II -teokseen sekä kirjoittamalla artikkeleita Karjalan Heimoon. Anja oli syntynyt Kuhmossa Karjalan pakolaisperheeseen 04.11.1938, sinne hänen vanhempansa tulivat 1920-luvun alussa. Maksimainen/Maksimoff), joka syntyi Rukajärven Jekkisenvaarassa, joutui 6-vuotiaana jättämään oman kotinsa vuonna 1923. KUVA: IRMA JESTOLAN KOTIALBUMI Ote Anja Malisen laatimasta kartasta (TunkuaSuikujärvi-Voijärvi 1920-luvulla). Sidorova, Vasili Sidorovin (”Ukki Väinämöisen”) sisar. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 37 K uhmolainen Anja Malinen siirtyi tuonilmaisiin 04.11.2023. Hän haastatteli Anni-äitiään, joka antoi tarkan ja eloisan kuvauksen Rukajärven olosuhteista 1920-luvun alussa, paosta ja perheen vaiheista Suomessa. Karjala oli jatkuvasti läsnä Anjan sydämessä, eikä ihme, että hän oli aikanaan innokas Karjalan kävijä, joka ehti käydä sekä isänsä synnyinseudulla Tunkualla että äitinsä kotinurkilla Rukajärvellä. OMILLA KARJALAN MATKOILLAAN Anja osasi löytää, puhuttaa ja haastatella asioista tietäviä ihmisiä. Mielenkiintoista on, että Anjan juuret myös äidin puolelta olivat osittain Tunkuan Koivunimestä, jossa oli syntynyt hänen isomummonsa Maria Muntijev o.s. Anjan näkyvän työpanoksen voi huomata Karjalan Heimon Tunkuan erikoisnumerossa 9–10/1999, josta esimerkiksi löytyy hänen kirjoituksiansa kadonneista kylistä, karttoja jne. Vuosina 1995–1996 Karjalan Sivistysseura ja SuoAnja Malisen muistoksi TUONILMAISIIN Anja Malinen puolisonsa Eemelin kanssa. Anjan isä kauppias Aleksi Jestola (Jevstaratoff) oli kotoisin Tunkuan Koivuniemestä ja pakeni Suomeen Karjalan kapinan 1921–1922 seurauksena. malaisen Kirjallisuuden Seuran kansarunousarkisto olivat järjestäneet Itä-Karjalan pakolaisuus -keruukilpailun, johon Anja otti osaa. Äiti Anni Jestola (o.s. Muistan hänet empaattisena, huumorintajuisena ihmisenä, joka tiesi paljon ja jolla oli lämmin sydän
Myös Karjalan Heimo näkyy verkossa yhä paremmin. Ehkä olette myös huomanneet, että sosiaalisessa mediassa tapahtuu yhä enemmän ja useammin. Pruasniekka lauantaina 20. Lisätietoja löytyy elvytyshankkeen blogista: blogs.uef.fi/karjalanelvytys/ ja Karjalan kieli eläy -Facebook-sivulta. Teema on ajankohtainen: Raja ja rajattomuus. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 38 HELMIKUU 2024 HALLITUKSET UUTISET T alven selkä alkaa taittua ja ajatukset kääntyvät kevään odotukseen. Illalla nähdään ja koetaan vielä kiitetty, Markus Leikolan käsikirjoittama ja ohjaama musiikkinäytelmä Mustu Loukko, joka käsittelee vaiettua ja piilotettua karjalaisuutta antaen tilaa myös karjalan kielelle. Seura tukee mielellään karjalaisten aktiivisuutta eri puolilla maata. Tiedusteluja sekä tietoja uusien paginpertien käynnistämisestä kannattaa lähettää elvytyshankkeen sähköpostiin: karjalanelvytys@uef.fi. KUVA: MUSIIKKITEATTERI KAPSÄKKI. Toisinaan raja on ollut vuosikausia jännitteinen – jopa suljettu, kuten nyt tätä kirjoitettaessa – ja aina se on ollut elettyä todellisuutta rajaseudun ihmisille. Vuodenvaihteen ajan olemme seurassa ideoineet tämän vuoden tapahtumia, sekä omia että yhteistyökumppaneiden kanssa toteutettavia. Kevään tullen kaivetaan käsille myös kyykkävälineet. Ne toteutetaan edelleenkin usealla kielellä ja usealla karjalan murteella, ja jatkossa näymme myös englanniksi. Tapaamisiin siis isolla ja iloisella karjalaisten joukolla! Toinenkin suuri tapahtuma kannattaa merkitä kalenteriin: Kolmastoista Tie Vienaan -symposiumi järjestetään Kuusamon kansanopistolla viikonloppuna 24.–25.8.2024. Voit lähettää niitä meille: toimisto@karjalansivistysseura.fi Rubiemmo ruadoh Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen elvytyshanke tukee kaikille avoimien karjalankielisten keskusteluryhmien, paginpertien toimintaa. Uusia paginpertejä monissa kaupungeissa Näyttelijä-tanssija Eeva-Maria Kauniskangas musiikkinäytelmässä Mustu loukko. Uusia paginpertejä on perustettu tiuhaan tahtiin, ja karjalaksi pääsee keskustelemaan yhä useammissa kaupungeissa, kuten Joensuussa, Tampereella, Helsingissä, Oulussa ja Kuopiossa. Tilaisuudessa julkistetaan Pekka Vaaran uusin kirja Punainen Uhtua, joka kertoo suomalaisten ja karjalaisten toimista Neuvosto-Karjalan kehittämiseksi Vienassa. Lähes joka päivälle löytyy jotain uutta. päivänä huhtikuuta Helsingissä on hengen ja materian juhlaa. Nettisivut saavat uuden muodon. Kevään kuluessa uudistamme seuran verkossa näkyvää ilmettä ja sisältöä. Toisina aikoina raja on ollut näkymätön ja helppo ylittää, kun ihmiset ovat eläneet kovin samanlaista elämää sekä Suomen että Karjalan puolella. Seuratkaa tiijotusta – tehdään karjalaisesta kyykästä yhä isomman joukon peli! Jos innostut juttelemaan karjalaksi, paginpertit tarjoavat tilaisuuksia yhä useammalla paikkakunnalla. ONKO SINULLA IDEOITA. Seura tuottaa karjalaksi ja suomeksi omaa sisältöä ja myös välittää karjalaisuutta käsitteleviä uutisia ja juttuja. Seminaari avaa uusia näkökulmia Neuvosto-Karjalan rakentamiseen. Koillismaalla ja Kainuussa rajalla on monta historiaa
Lehden numero 3–4 5–6 7–8 9–10 11–12. 5.8. 12.12. 2024 Karjalan Heimo N:o 1–2 39 HELMIKUU 2024 HALLITUKSET UUTISET TULOSSA KARJALAN SIVISTYSSEURA Punainen Uhtua Aiemmin vaiettu historia tulee näkyväksi uutuusteoksessa, jonka päähenkilöinä ovat Vienaan lähetetyt, sinne neuvostovaltaa perustamaan lähetetyt punasuomalaiset. Lukijoilla (arvio) 11.4. 5.9. Ajankohtaiskanava verkossa Karjalan Sivistysseura julkaisee kiinnostavia uutisia osoitteessa Karjalansivistysseura.fi/ uutiscuppu-uudiscuppu. 13.5. 31.10. Pekka Vaara kirjoittaa jatkoa Karjalan Heimon 9–10/2023 artikkelilleen punasuomalaisten 1920-luvulla johtamasta Uhtuasta. 13.6. Yhdistyksen jäsenmaksu on 32 €, opiskelijajäsenet 15 € ja lehti sisältyy jäsenetuna jäsenmaksuun. SEURAAVA LEHTI HUHTIKUUSSA K A R JA LA N TA SA VA LL A N K A N SA LL IS A R K IS TO Vuonna 1906 Lehden ensimmäinen näytenumero nimellä Karjalaisten Pakinoita Toimitus Päätoimittaja Katri Kovasiipi 050 554 3223 paatoimittaja@karjalanheimo.fi Karjalanheimo.fi Ulkoasu Kulttuuritoimituksen tuotantopalvelut Marita Salonen Ilmestyminen Lehti ilmestyy 6 kertaa vuodessa, kaksoisnumeroina, 105. Painopaikka PunaMusta Oy, ISSN 0449-8828 Julkaisija Karjalan Sivistysseura ry Julkaisutoimikunnan puheenjohtaja Pekka Vaara Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Tähän painopaperiin käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. 30.9. TARJOA JUTTUA TULEVIIN LEHTIIN Aineistot: paatoimittaja@karjalanheimo.fi Juttujen aineisto 8.3. Digitaaliset näköislehdet tilattavissa irtonumeroina sekä jatkuvana tai määräaikaisena digitilauksena: Lehtiluukku.fi/lehdet/ karjalan_heimo Oikeudet muutoksiin pidätetään. vuosikerta Lehden tilaaminen ja osoitteenmuutokset Karjalan Sivistysseura ry Luotsikatu 9 D, 00160 Helsinki Puhelin: 050 5055 531 toimisto@karjalansivistysseura.fi Karjalansivistysseura.fi Aukioloajat Toimisto palvelee ma–to klo 10–15, heinäkuussa suljettu. Tilaushinta/jäsenmaksu Lehden tilaushinta on 40 € / vuosi. Artikkeli johdattelee keväällä julkaistavan Vaaran teoksen Punainen Uhtua teemoihin. 11.11. Nyt vuoron saavat 1930-luvun kollektivisoinnin ja kulakkivainojen aika
050 5055 531 tai sähköpostitse: toimisto@karjalansivistysseura.fi. 17.00 Karjalan Sivistysseuran 118. vuosikokous 19.00 Teeja tarinaillassa Mustu loukko -musiikkinäytelmä. Kahvitarjoilun vuoksi toivomme ennakkoilmoittautumista sähköisen linkin kautta tai toimistolle. Hintaan sisältyy runsas aamiainen, langaton internet sekä kuntohuoneen käyttö. Ilmoitathan samalla erityisruokavaliosi. Pyydämme sitovat ennakkoilmoittautumiset paikkojen riittävyyden varmistamiseksi sekä ruokailua ja kahvi-/teetarjoiluja varten. www.karjalansivistysseura.fi -> Ajankohtaista tai Karjalan Sivistysseuran toimistoon puh. Kongressikeskus Paasitornissa, Paasivuorenkatu 5 A, 00530 Helsinki. Seminaarin yhteydessä julkistamme Pekka Vaaran uutuusteoksen Punainen Uhtua – Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin. vuosikokous lauantaina 20.4.2024 klo 17.00 Kongressikeskus Paasitornissa, Paasivuorenkatu 5 A Kokouksessa käsitellään sääntöjen määräämät asiat. Ilmoittautumiset 4.4.2024 mennessä sähköisesti osoitteessa: Lauantai 20.4. TERVETULOA HISTORIASEMINAARIIN JA PRUASNIEKKAAN HELSINKIIN 20.4.2024 KUTSU VUOSIKOKOUSKUTSU Karjalan Sivistysseura ry:n 118. Pruasniekan osallistujille on –10 % alennus päivän Full Flex -huonehinnasta. Esitelmissä tarkastellaan, millaisin keinoin henkisiä ja materiaalisia oloja muokattiin ja mitä se tarkoitti Karjalan asukkaille. Varaa majoitus helposti asiakasnumerolla D000029097 Scandicin kotisivulta www.scandichotels.fi syöttämällä asiakasnumero kohtaan ”Varauskoodit” tai suoraan linkistä: https://www.scandichotels.fi/ ?bookingcode=D000029097 Scandic pidättää oikeuden olla tarjoamatta alennusta erityisen korkean kysynnän aikaan. Tervetuloa! KARJALAN SIVYSTYSSEURA RY / Hallitus Vuosikokouksen materiaaleja voi tiedustella 12.4. Esityksen väliajalla teeja kahvitarjoilu. jälkeen Karjalan Sivistysseuran toimistosta puh. 050 5055 531 tai sähköpostitse: toimisto@karjalansivistysseura.fi. Ennakkoilmoittautuminen. 11.00–12.00 Sukututkimusklinikat. Tietoa päivitetään Karjalan Sivistysseuran nettisivuille karjalansivistysseura.fi -> Ajankohtaista sekä uutiskanavalle osoitteessa uutiscuppu.karjalansivistysseura.fi MAJOITUS PRUASNIEKALLA Omakustanteista majoitusta voi tiedustella hotelli Scandic Paasista ja Scandic Hakaniemestä. 11.00–13.00 Mahdollisuus omakustanteiseen yhteislounaaseen ravintola Juttutuvassa. 13.00–16.30 Historiaseminaari ”Henki ja materia – Kamppailu Neuvosto-Karjalasta” Neuvosto-Karjalan asukkaat elivät 1920ja 1930-luvulla arkeaan ideologisten kamppailujen keskellä. Karjalaiset, suomalaiset ja venäläiset aktiivit muovasivat kiivaasti uutta järjestystä. Ennakkoilmoittautuminen. Kongressikeskus Paasitorni, Paasivuorenkatu 5 A 11.00 Vuokkiniemi-seuran vuosikokous. Historiaseminaarin ohjelma on alustava ja täydentyy vähitellen. Pruasniekka järjestetään Helsingissä lauantaina 20.4