Karjalan Heimo 11-12/2024 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

2024 11–12 7 € Hyvyä Roštuota Hyviä Raštavua Hyviä Rastavua Hyvää joulua, rakkaat lukijat
85 vuotta täyttänyt, pitkän uran SKS:n kansanrunousarkiston johtajana tehnyt Pekka Laaksonen kertoo kenttämatkoistaan ja rakkaudestaan Vienaan. 232 Runolaulaja, muusikko, tutkija ja musiikkiteknologi Taito Hoffrén siirtyi tuonilmaisiin vain 50-vuotiaana vaikean sairauden jälkeen kotonaan Pukkilassa. KATRI KOVASIIPI SEURAAVA NUMERO Helmikuu 2025 226 Vuotena 2021 Vuonnisen kyläššä kunnoššettih kalmismua, kumpaseh on hauvattu kylän eläjie ta heijän kešellä muašša muatah i tunnetut runonlaulajat. 234 Vienalaiseen perheeseen Kuusamossa vuonna 1930 syntynyt Paavo Gabriel Ahava, Vienan Karjalaisten Liiton alkuunpanijan pojanpoika, siirtyi tuonilmaisiin.. 210 Kulttuuriantropologi Heli Halme etsii karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin kaikuja juuriltaan karjalaisten suomalaisten runoilijoiden lyriikassa. 220 Karjalan tiedeakatemian vanhempi tutkija, kansatieteilijä Aleksi Konkka inventoi ja valokuvasi Kemin piirin vanhoja kalmismaita kesällä 2023. 218 Pohjois-Karjalan museon hankkeessa arkeologit Ville Hakamäki ja Antti Palmroos ovat kartoittaneet Pohjois-Karjalan katoamassa olevia ortodoksikalmistoja. 214 Lea Tajakka syventyy rajakarjalaisten loitsijanaisten Akiliina Malassun eli Mäki-Buabon ja Nastja (Nasti) Rantsin vaiheisiin ja loitsijantaitoihin. 2024 11–12 7 € Hyvyä Roštuota Hyviä Raštavua Hyviä Rastavua Hyvää joulua, rakkaat lukijat KANSI : Lumi Tuomen teos Nuorevus vuodelta 2022 löytyy KSS:n taidekalenterista. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 202 KARJALAN HEIMO 11–12/2024 208 204 Amanda Kauranne kertoo Karjalasta kolttien maille -hankkeesta, josta kasvoi taiteellinen tutkimusmatka karjalaiseen ja kolttasaamelaiseen kulttuuriin. 228 Ted Leclaire kirjoittaa ItäKarjalan Salmenniskan Lietteessä eläneen Paramonoffin suvun laajasta salakuljetusja tiedustelutoiminnasta seurauksineen
Päivän paras uutinen oli, että ItäSuomen yliopisto saa jatkaa tuloksekasta karjalan kielen elvytysja kehittämistyötään. Palkintoja jakaessaan Stiller puhui tulikivenkatkuisesti moniarvoisen median, historiantajun ja sivistyksen puolesta. Lastenja nuortenkirja-Finlandian voitti pienistä pienin kustantaja, edesmenneen kirjailija Sari Peltoniemen ideasta syntyneeseen VaLaskollektiiviin kuuluva Nokkahiiri. oli karjalan kielen päivä, joka näkyi ja kuului vahvasti etenkin sosiaalisessa mediassa. Sattumalta juuri karjalan kielen päivän iltana jaettiin myös kirjallisuuden Finlandia-palkinnot. Sekä palkitsijat että palkitut kirjailijat puhuivat lujasti kulttuurin ja taiteen puolesta, vaatien Suomen hallitusta lopettamaan ja perumaan kulttuuriin kohdistuvat leikkaukset. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Voittoja moniäänisyydelle PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2024 28 11 M arraskuun 27. Ainakin hetkittäin oma somevirtani muuttui karjalankieliseksi. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Karjalan Heimo huolehtii siitä omalla sektorillaan myös jatkossa. YKSI VOITTO KARJALAISUUDEN äänelle saatiin Helsingin kirjamessuilla, kun Karjalan Heimo voitti Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liiton (Kultti ry) vuotuisen laatulehtikilpailun yleisöäänestyksen. Työkseen myös suomea ja kirjallisuutta maahanmuuttajataustaisille lapsille opettava kirjailija Päivi Lukkarila lausui kiitospuheessaan viisaasti: me tarvitsemme näitä lapsia tulevaisuudessa enemmän kuin he meitä nyt. Aito taideja kulttuurijournalismi loistaa valtamediassa poissaolollaan. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Yhdessä vaalimme kieltä, kulttuuria ja kokemuksia karjalaisesta identiteetistä. Stiller soimasi nykymediaa tyhmistymisestä, jonka juurisyynä on digianalytiikan orjuuttava vaikutus: suosikkiaiheiden tilastointi ja lukijamäärien tuijottaminen ajaa mediasisältöjä pyörimään yhä ahtaammalla ja rajoittuneemmalla kehällä. ENSIMMÄISENÄ DIGITALISOITUVA mediakenttä nujersi taiteen ja kulttuurin syvällisen käsittelyn. Karjalan Sivistysseura yhdistää eri alueilla elävät karjalaiset ja karjalaisuudesta kiinnostuneet toimimaan karjalan kielen ja kulttuurin elinvoimaisuuden hyväksi. Kiitos! Varsinaisista Vuoden laatulehti -palkinnoista päättää yksi valistunut tuomari, joka oli tänä vuonna toimittaja Ruben Stiller. Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta kaikille lehden tekemiseen osallistuneille ja kaikille teille, jotka luette tätä yli satavuotiasta sivistyksen ja kulttuurin lipunkantajaa. Tieto-Finlandian voittanut Sofia Tawastin ja Riikka Leinosen Suuri valhe vammaisuudesta (Tammi) oli suuri voitto ihmisyydelle – vammaisuus ei ole poikkeus vaan osa ihmisyyden kirjoa. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaisen kulttuurin harrastajaksi ja tukijaksi. Se on tavattoman hienoa ja siis täysin mahdollista, pysyvästikin. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 203 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Hyvää joulua, Hyvyä Roštuota, Hyviä Raštavua, Hyviä Rastavua! KATRI KOVASIIPI paatoimittaja@karjalanheimo.fi. Kultti ry:n laatulehtipalkinnot lienevät pieni asia Finlandian rinnalla, mutta suurta on se, että yhden tuomarin sijaan Karjalan Heimolle äänenne olette antaneet te lukijat
Suomalaisen ja karjalaisen kansanmusiikin ystävien järkytykseksi Yle lakkautti ohjelman vuoden 2024 alussa. Läheltä löytyivät myös ihmiset, Emmi Kuittinen ja Anna Lumikivi, joiden kanssa aihetta oli hyvä lähteä tutkimaan. Kaurannetta alkoi kiinnostaa, mitä muita yhteneväisyyksiä ja eroja kolttien ja karjalaisten kulttuurista löytyisi. Muusikkona ja musiikkitoimittajana Kauranne on kuunnellut runsaasti arkistomateriaaleja. Kun hän tutustui niiden rinnalla Marko Jousteen vuonna 2007 ilmestyneeseen kolttasaamelaisia historiallisia äänitteitä sisältävään Esivanhempien leuddit -kokoelmaan ja vuonna 2008 ilmestyneeseen, Ilpo Saastamoisen työstämään kokoelmaan Son vuäinn – kolttasaamelaisten leuddeja Kuolasta, hän havahtui: kolttasaamelaisten ja karjalaisten musiikissa on paljon yhteistä. Anna Lumikivi on isänsä puolelta kolttasaamelaista ja äitinsä puolelta karjalaista sukua. – Kolttasaamelaisten musiikissakin on evakkojen muistelmia. Evakkotaustan, ortodoksisen uskonnon ja suomalaistamispolitiikan vaikutusten lisäksi sekä koltat että karjalaiset laulavat itkuvirsiä ja pitkiä, kertovia lauluja. Lumisalmi on myös elävän perinteen kantaja, koska hän on oppinut koltansaamen kielen ja kulttuurin jo lapsuudessaan. Tuntui tärkeältä myös päästä jakamaan tietoa ja kokemuksia tästä teemasta. Kolttasaamelaista musiikkia esittävää Suõmmkar-yhtyettä kuunneltuaan ja yhtä sen jäsentä, Anna Lumikiveä useasti haastateltuaan Kauranteen ajatus karjalaisen ja kolttasaamelaisen kulttuurin yhtymäkohdista vahvistui entisestään. Erkki Lumisalmi puolestaan on Lumikiven isä ja tehnyt työuran maailmanhistorian ainoana kolttasaamelaisena ortodoksikanttorina. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 204 Sukujuuriltaan karjalaisten ja kolttasaamelaisten taiteilijoiden monivaiheinen tutkimusmatka kulttuuriperintöön ja omille juurille on synnyttänyt innostavia työpajoja sekä koskettavia konsertteja ja levyn. Amanda Kauranteen nimi on varmasti monille tuttu hänen yhdeksän vuoden ajan Ylelle toimittamastaan kansanmusiikkiohjelmasta Sydänjuurilla. Kun Lumikivi pyysi hankkeeseen mukaan isäänsä Erkkiä, mukaan saatiin myös laajempaa tekemisen tempoa ja eri sukupolvien muistoja. Yhteisiä piirteitä voi nähdä myös karjalaisten ja kolttasaamelaisten katrilleissa sekä puvuissa, Kauranne kertoo. V uodesta 2020 alkaen toteutuneen Karjalasta kolttien maille -hankkeen taiteilijoista ja toteuttajista Amanda Kauranteen isoäiti on kotoisin Suistamolta, Emmi Kuittisen juuria on Kirvussa Karjalankannakselta ja Pohjois-Karjalan Nurmeksessa. Kansanperinne on jakamista Hankkeen loppuhuipennukseksi syntyi musiikilliselta anniltaan monipuolinen Karjalaisen ja kolttasaamelaisen kulttuurin kohtaamisia Karjalasta kolttien maille -hankkeen taiteilijoita ovat Emmi Kuittinen (vas.), Amanda Kauranne ja Anna Lumikivi.
– Myös työpajat koettiin todella tärkeiksi, mutta niiden järjestämiseen oli hirveän hankalaa saada rahoitusta. Työpajojen tunnelmaa Kauranne luonnehtii innostuneeksi. Leenan ajatus siitä, ettei kulttuuri voi elää tai kasvaa tyhjiössä, on tosi ihana, Kauranne pohtii. – Ihanin muisto toimittajana minulla on Leena Jääskeläisestä, joka sanoi, että kansanperinne on rakkautta, jakamista. – Samat rakenteet toistuvat kaikkialla, ympäri maailmaa. Tarkkojen tietojen välittäminen laulujen ja vaikutteiden alkuperästä edustaa sekä vähemmistökulttuureja kohtaan tunnettua kunnioitusta että kulttuurihistorian arvokasta tallentamista. Niitä ei myönnetä jo toteutettuihin hankkeisiin. Erkki Lumisalmi on elävän perinteen kantaja, sillä hän on kasvanut kolttasaamelaiseen kulttuuriin.. Parin kuukauden ajan hän uppoutuu suistamolaisiin itkuihin Koneen Säätiön residenssissä Saaren kartanossa. Se itkukieli jo itsessään tuottaa apeutumista. > Apurahat ovat haussa kerran vuodessa 1.–31.1. Ne kaikki asiat ovat läsnä ja minulle myös todella tärkeitä. Itku, äänellä itkeminen on itsessään rakastamista – että ne asiat ja ihmiset ovat niin tärkeitä, se on myötätuntoa, Kauranne kiteyttää kokemustaan. Kansanmusiikkilevyn kohdalla tämä on luonteva ratkaisu, koska nykykansanmusiikissa elää vahvana ajatus tutkivasta muusikosta ja musisoivasta tutkijasta. Yksi laulutyöpaja toteutetaan ensi vuoden puolella vielä Lapissa. Tämänkin hankkeen taustalla arkistotyö, ahkera arkistoäänitteiden kuuntelu ja tekstien lukeminen on ollut keskeistä. Itkeminen on rakastamista Uhanalaisten vähemmistökulttuurien vaatima sensitiivisyys on toteutunut Karjalasta kolttien maille -hankkeen aikana esimerkiksi siten, että Amanda on voinut säestää kolttasaamelaista leuddia esittävää Annaa, mutta itse leuddaaminen kuuluu vain kolttasaamelaisille. Laulutyöpajojen suunnittelussa taustalla on ollut myös viimekeväinen kolttasaamelaisten kyläkokous, jossa sovittiin, mitä perinteitä työpajoissa voidaan jakaa yhteisön ulkopuolelle. Tämä huolellisuus antaa tilaa myös kulttuurin luonnolliselle elämälle, johon kuuluu liikkuminen ja luonteva tarttuminen uusillekin pinnoille. Levyn kansivihkossa on runsaasti tekstiä. Monet kertoivat niistä omaehtoisesti itse. Äidinkielenään uhanalaista frankoprovensaalia puhuva Kauranteen puoliso järjestää Italiassa osana Chambra D’Oc -yhdistystä pienten äidinkielten festivaalia Premio Ostanaa, jonne tulevat ihmiset kokoontuvat puhumaan omista pienistä vähemmistökielistään. QR-koodista sekä digijulkaisusta löytyvät kaikki levyn tekstit myös näillä kielillä. Hakuohjeet löytyvät samalta sivulta. Sama koskee myös saamelaisia ja kaikenlaisia alkuperäiskansoja ja vähemmistöjä. Välillä katkenneen perinteen opettelu täytyy aloittaa yksinkertaisesti matkimalla. Lopulta saimme apurahaa Karjalan Sivistysseuralta ja Taikelta [Taiteen edistämiskeskukselta]. – Karjalaisuuteenkin liittyy perinteen katkeamista, mutta sitä voidaan opetella uudestaan. Hän myös paljastaa pitkän tähtäimen haaveensa: – Seuraava 20 vuoden tavoite on, että oppisin ihan oikeasti äänellä itkemään suistamolaisella itkuvirsikielellä niin, että voin improvisoida sillä tilanteen vaatimalla tavalla. Esittelyteksti löytyy siitä sekä suomeksi, koltansaameksi, englanniksi että karjalaksi. Katkennut perinne herää Kun Karjalasta kolttien maille -hanketta käynnistettiin, Koneen Säätiöltä saatiin apuraha taiteellista työtä varten. Hän keskittyy kuuntelemaan arkistoäänitteitä ja opettelemaan arkistoissa säilyneitä tekstejä oppiakseen ja sisäistääkseen itkukielen niin hyvin kuin mahdollista. > Apurahaa haetaan sähköisellä lomakkeella, jolle avataan linkki hakuajaksi osoitteeseen karjalansivistysseura.fi/toiminta/ apurahat/hankeapurahat. Sekin on ollut hyvä muistutus, että pienet kielet koetaan uhkaavina, mutta kenelle ne oikein ovat uhkaavia. Hankkeen aikana on toteutettu käsityöpaja sekä tanssija laulutyöpajoja. Marraskuun lopulle osaksi karjalan kielen viikkoa sijoittui myös kieliwebinaari, jonka luennoijina toimivat Mika Saatsi ja Olga Karlova sekä kolttasaamelaisen ja karjalaisen kielen yhteyksiin perehtynyt tutkija Markus Jaatinen. – Luultavasti työpajoihin hakeutui ihmisiä, joille nämä asiat ovat henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta ei heidän taustojaan mitenkään tiukattu. Myös laulujen alkuperätiedot on merkitty huolella keruupaikan, laulajan, kerääjän ja nauhoitearkiston tarkkuudella. – Esimerkiksi itse en voi ajatella, että olisin vain karjalainen. Levynjulkaisukonsertit toimivat myös hankkeen päätöskonsertteina, joista nautittiin lokakuun loppupuolella Helsingissä ja Tampereella. Lähetin toistakymmentä hakemusta eri suuntiin. Juuri nyt Kauranne on kiinni jo seuraavassa työrupeamassaan. Toivon, että tulisi taas se aika, jolloin moninaisuus nähtäisiin hyvänä ja tärkeänä asiana. Karjalaisen kansanpuvunkin juuret voivat ulottua Iraniin asti – kansanperinne on jakamista, jossa innoitutaan toisistamme. Karjalaisjuurien lisäksi minulla on myös päijäthämäläiset juuret ja asun sekä puolisoni kotiseuduilla Italian Alpeilla että Vantaalla. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 205 ja runsas levy Karjalasta kolttien maille (2024). Erityisesti tuetaan karjalan kieltä, kulttuuria ja historiaa käsitteleviä hankkeita, kuten tutkimusta, julkaisuja, taidetta sekä kulttuurija muita tapahtumia Suomessa ja ulkomailla. Teksti ja kuvat: KATRI KOVASIIPI Lisätietoa hankkeesta: karjalastakolttienmaille.blogspot.com HANKEAPURAHAT HAETTAVISSA TAMMIKUUSSA > Karjalan Sivistysseura myöntää kerran vuodessa hankeapurahoja keskeisille toiminta-alueilleen, jotka ovat kieli ja kulttuuri, historia ja perinne, julkaisutoiminta ja kyykkä
S uomessa järjestettiin tänä vuonna isompi Sugrifest-tapahtuma ainakin Tampereella, Helsingissä ja Oulussa. Sugrifest tarjoaa hedelmällisen näyttämön suomalais-ugrilaisista kielistä ja kulttuureista kiinnostuneiden kansalaisten kohtaamiselle, merkitykselliselle yhdessä tekemiselle ja juhlalle. Viikko alkoi elokuvateatteri Studiossa Jyrki Haapalan trilogialla Dorogu – Karjalan mystisillä poluilla. Suomi-Venäjä-seuran Kopeekka-teatteri lämmitteli osallistujia hölmöläisnäytelmällä Suolan kylvö. Seuraavaksi syvennyttiin Oulun murteeseen Harri Mantilan luennolla sekä kuultiin kolme karjalaista laulua Anton Häkkisen esittämänä. Laulu elää – Sugrifest ja sen elokuvaviikko Oulussa toivat esiin runolaulua Kaisa Alatalo ohjasi yhteisöllisen poloneesitanssin Verso Folk Ensemblen säestäessä. Pia Pynttäri Oulun kalevalaisista kertoi läntisten ja karjalaisten kansallispukujen eroista elävien mallien avulla. Suurena kysymyksenä elokuvista ja niiden jälkeisistä keskusteluista piirtyi esiin kysymys juurista ja elävistä yhteisöistä. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 206 Suomalais-ugrilaista Sukukansapäivää vietetään vuosittain lokakuun kolmantena lauantaina. Verso Folk Ensemble tarjoili suomalaista, unkarilaista ja karjalaista kansanmusiikkia sekä säesti Kaisan ohjaaman yhteisöllisen poloneesitanssin. Seuraavana päivänä vuorossa oli Selma Vilhusen ohjaama Laulu. Lopuksi Karjalaseuran kuoro Käköset esitti suomalaisia ja karjalaisia lauluja. Sekä pääjuhlaan että elokuvaviikolle riitti osallistujia tuvan täydeltä. TEEMU SUORSA Pohjois-Pohjanmaan kansanmusiikkiyhdistyksen pj. Kolmas ja viimeinen elokuva oli Miia Tervon Santra ja puhuvat puut. Sukukansapäivät ja sen ympärille levittäytyvät tapahtumat ovat kunakin vuonna järjestäjiensä näköisiä. Oulussa Sugrifestin alla Kansanlaulu liikuttaa -kurssilla runolauluakin opettanut Maija Karhinen-Ilo muistuttelikin kurssilaisia siitä, että meissä kaikissa elää pieni Väinämöinen. Oulun pääjuhlan ohjelmassa oli alkuun kielipajoja udmurtin, viron, vienankarjalan sekä unkarin kielestä. Sukukansapäivä elää Suomessa uutta tulemistaan. Kahdessa elokuvassa esiteltiin viimeinen runolaulaja ja annettiin näkymiä siihen, mitä Jussi Huovinen tarkoitti sanoessaan, että runolaulu ei kuole vaan saa uusia muotoja. Nuorisoseura Vilikkaan kansantanssiryhmä Ralli esitti eläväisten pelimanniensa kanssa Kaisa Alatalon ja Rallin koreografioiman polkan ja masurkan. Oulussa järjestävän sugrifest-yhteisön muodostivat tänä vuonna sukukansayhdistykset (Oulun Suomi-Unkari-seura, Oulun Tuglas-seura, Oulun Karjalaseura, Pohjois-Viena -seura, Oulun udmurtit ja Suomi-Venäjä-seuran Oulun osasto) sekä Oulun Kalevalaiset ja Pohjois-Pohjanmaan kansanmusiikkiyhdistys. Juhlaväki oli monen ikäistä ja monikielistä, ja tunnelma sukukansamarkkinoilla oli lämmin. Sugrifestin Oulun elokuvaviikko järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Juhlallisuudet levittäytyvät pitkin lokakuuta. Yleistavoitteena on esitellä ja juhlistaa suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureita eri muodoissaan. KUVA: VIRPI KNUUTINEN.. Tässä muutama sana Oulun tapahtuman pääjuhlasta sekä sitä seuranneesta Sugrifestin Oulun elokuvaviikosta
”Sykärin tutkimukset ovat syventäneet ja terävöittäneet suomalaisen folkloristiikan teoreettisia keskusteluja suullisen runouden esityksellisyydestä, kompositiosta, estetiikasta ja yhteisöllisistä merkityksistä. Nyt Hämäläinen ja Timonen ovat keränneet hänestä kaiken löydettävissä olevan tiedon ja tarkastelevat kohdettaan analyyttisesti artikkelissaan ”Kirjoittava ja dokumentoiva nainen – Kuka oli Charlotta Europaeus?” Painetun kirjan lisäksi vuosikirja on luettavissa myös verkossa, Kalevalaseuran verkkosivujen kautta löytyvässä osoitteessa https://oa.finlit.fi/site/ books/e/10.21435/ksvk.103/ KEKRISEMINAARISSA jaettiin vuotuiseen tapaan myös kekripalkinnot. Epätasa-arvo sukupuolten välillä vallitsee yhä, ja emansipatorisen naistutkimuksen tavoite on sen poistaminen. E. Hän on käynyt opettamassa kuvakudosten kudontatekniikkaa myös Vienan Karjalassa Paanajärvellä ja muuallakin rajantakaisessa Karjalassa. K alevalaseuran 103. Vuosikirjan Joustavat sukupuolet – muuntuvat merkitykset ovat toimittaneet Niina Hämäläinen, Tarja Kupiainen ja Riikka Taavetti. Europaeuksen (1820–1884) sisarpuoli. Folkloristit Niina Hämäläinen ja Senni Timonen ovat kirjoittaneet yhden vuosikirjan kiinnostavimmista artikkeleista. Donner kutoo kuvakudoksensa pystykangaspuissa. fi/palkinto/kekrinpaivan-palkitut-2024/ Teksti ja kuva: KATRI KOVASIIPI Kalevalaseuralta tuore vuosikirja Senni Timonen ja Niina Hämäläinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa, professori Aili Nenolan muotokuvan äärellä. Samalla hän on sijoittanut suomalais-karjalaisen esimodernin ja jälkimodernin suullisen runouden Euroopan lauluperinteiden kartalle ja osoittanut kulttuurisesti ainutkertaisen estetiikan ja kulttuurirajat ylittävän verbaalisen luovuuden yhteyden”, todetaan palkintoperusteissa. D. Se syventyy ensimmäiseen, vaille historiankirjoituksen huomiota jääneeseen naispuoliseen kansanperinteen kerääjään, Charlotta Europaeukseen (1794–1858), joka oli perinteenkerääjänä tunnetun D. Sen on maalannut Riikka Lenkkeri.. vuosikirja on lajissaan ensimmäinen, joka keskittyy sukupuolten merkityksiin, ristiriitaisuuksiin, muutoksiin ja pysyvyyksiin. Professori Lotte Tarkka jakoi perinteentallentajien palkinnot 2024 Rauno Kerviselle, Soile Sillanmäelle ja Kalevi Puronheimolle. ANSIOITUNEEN TUTKIJAN palkinnon sai runolauluperinnettä laajasti tutkinut folkloristi, dosentti Venla Sykäri. Kirjan johdannossa tuodaan näkyviin olennainen kysymys: ”Miksi sukupuoliteema vasta 2020-luvulla?” Kirjan julkistustilaisuuden puhujiin lukeutui professori emerita Aili Nenola, joka on avannut naistutkimuksen näköaloja Suomessa erityisesti vuonna 1986 julkaistulla teoksellaan Miessydäminen nainen: naisnäkökulmia kulttuuriin (SKS). 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 207 Perinteisessä Kalevalaseuran ja SKS:n järjestämässä kekriseminaarissa jaettiin lokakuun lopulla vuoden 2024 kekripalkinnot ja julkistettiin Kalevalaseuran tuore vuosikirja. Tutkimuskenttä ei edelleenkään ole tunnistanut eikä tunnustanut Charlotan uraa perinteenkerääjänä ja tallentajana. Ariadna Donner on valittu muun muassa Vuoden Taidekäsityöläiseksi (2002, Ornamo), Vuoden 2017 kansainväliseksi tekstiilitaiteilijaksi (Fiberart International, Pittsburgh 2007), Vuoden 2012 taiteilijaksi ja yleisön valinnaksi Art Forum Helsingissä. Nenola pohdiskeli naistutkimuksen vaiheita käsittelevää, vuonna 1994 julkaistua artikkeliaan Folkloristiikka ja sukupuolitettu maailma todeten, ettei tuo teksti edelleenkään ole vanhentunut. Lisätietoa palkituista: kalevalaseura. Ansioituneen taiteilijan palkinnon sai Kuhmon Iivantiirassa asuva ja työskentelevä, vaikuttavista kuvakudoksistaan tunnettu tekstiilitaiteilija Ariadna Donner
K. Laaksonen muistelee lämmöllä aikaansa Joensuussa vuosina 1971–1975, silloisen Joensuun korkeakoulun Karjalan tutkimuslaitoksella. Vuonna 1973 Laaksonen pääsi ensimmäiselle suurelle Karjalan-matkalle Sellin pitäjään, joka sijaitsee pohjoisessa Aunuksen Karjalassa. > Kalevalaseuran Kalevala-palkinto 2023.. Rakkaus Karjalaan, etenkin Vienaan, on tuonut hänen elämäänsä lukuisia kenttämatkoja, tärkeitä tuttavuuksia ja innostavia luottamustoimia. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 208 MERKKIPÄIVÄ MERKKIPÄIVÄ T apaamme Pekka Laaksosen kanssa Helsingin keskustakirjasto Oodin valoisassa kahviossa. Sitä seurasivat Rakentajan raamit (1971), Kaale dzambena – Suomen mustalaiset laulavat (1972) ja lukuisat muut keruukilpailuihin pohjautuvat teokset. Hänen puolisonsa oli vienankarjalainen kirjailija Pekka Perttu ja heidän poikiaan ovat kirjailija Arvi Perttu ja folkloristi Aleksi Konkka, joka tuli Laaksoselle tutuksi jo Sellissä. > Karjalan Heimon toimitusneuvoston jäsen 2008–2012. Laaksosen ja Ulla Pielan toimittaman Työttömän tarinan (1993) aineistona oli merkittävä, ajankohtaisuudessaan ajan hermoon iskenyt keruu. Laaksonen on mitä suurimmassa määrin luontoihminen, ja sekä SKS että Kalevalaseura ponnistelivat hänen aktiivikautenaan myös Kainuun vienalaiskylien ja rajantakaisen Vienan Karjalan metsäluonnon puolesta. Mukanaan Laaksosella on nivaska papereita ja pino kirjoja, joista voi havainnoida hänen elämäntyönsä häkellyttävää laajuutta ja merkittävimpiä saavutuksia. Kalevalaseuran puheenjohtajana Pekka Laaksonen on toiminut 1981–2007. Joensuun-kaudellaan lahtelaissyntyinen suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta Helsingin yliopistossa opiskellut nuorimies löysi lähtemättömän innostuksenkipinän Karjalaa kohtaan. – Sellin-retkellä tutustuin Petroskoin merkittäviin ihmisiin. Lukuisat matkat Vienan Karjalaan kuuluvat tuohon aikaan, ja niiden toteuttamisessa tärkeä ja läheinen kumppani on ollut Juminkeon perustaja Markku Nieminen. Laaksonen käynnisti SKS:n keruukilpailut, joilla on haettu ja edelleen haetaan laaja-alaisesti erilaisten ihmisryhmien vapaamuotoisia muisteluita ja kokemuksia. > Laaja julkaisutoiminta ja kirjallinen tuotanto kuudelta vuosikymmeneltä. > Karjalan Sivistysseuran julkaisutoimikunnan jäsen vuodesta 2012. > Paikkarin torpan tuki ry:n I varapuheenjohtaja. Unelma Konkka oli itkuvirsien tutkija, mutta hän ei saanut Petroskoissa itkuvirsitutkimustaan julkaistuksi, koska siinä ei mainittu tiettyjä Neuvostoliiton merkkihenkilöitä. Karjala puolestaan avasi Laaksosen elämään I. Ensimmäisestä laajasta keruukilpailusta Laaksonen toimitti Urpo Vennon kanssa kirjan Jätkät sen kun porskuttaa (1970). PEKKA LAAKSONEN > Syntynyt 18.10.1939 Lahdessa. > Kalevalaseuran puheenjohtaja 1981–2007. > Kotiseutuliiton hallituksen puheenjohtaja 1993–2000. Keruukilpailut laajensivat perinteentutkimuksen kentän maalta kaupunkeihin, ja niiden tuottamat aineistot ovat kiinnostaneet sittemmin tutkijoita yli tiederajojen. > Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja 1989–1997. Joensuun yliopistoa oli perustamassa Kalevalaseurakin – silloinhan yliopistoja hajautettiin eri puolille Suomea, Laaksonen toteaa. Pohjois-Aunuksen matka avasi Laaksosen elämässä merkittävän kenttämatkojen kauden. Kuljetin sen käsikirjoituksen tänne Suomeen, ja SKS julkaisi sen nimellä Ikuinen ikävä. Pekka Laaksonen 85 vuotta Lokakuun 18. > Pro Carelia -ansiomerkki 2004. Opintojensa alussa Laaksosen pääaineena oli suomen kieli. > SKS:n kansanrunousarkiston johtaja 1975–2004. – Se oli kivaa aikaa, yliopiston rehtorina toimi tuolloin Heikki Kirkinen. SKS:n ja Kalevalaseuran aktiivinen uudistaja Vuonna 1975 Laaksonen valittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston johtajaksi, joten myös asuinpaikka Joensuun Kanervalassa vaihtui Helsinkiin. > Elias Lönnrot -seuran vuoden Elias 2000. – Ei minusta tullutkaan äidinkielenopettajaa, naurahtaa Laaksonen. Arvokasta tietoa ja aineistoja ne ovat tarjonneet muun muassa sosiologeille. Matti Kuusen vaikutuksesta häntä alkoi kuitenkin vetää puoleensa kansanrunous. Laaksosen kirjoituksista koostuvaa Kotimailla-teosta lukiessa syntyy kokemus, kuin olisi löytänyt Inhan sielunkumppanin – niin elävästi ja aistivoimaisesti Laaksonen kuljettaa lukijaa mukanaan Karjalan kyliin. > Kotiseutu-lehden päätoimittaja 1983–1990. Inkeriläissyntyinen Unelma Konkka toimi myös runoilijanimellä Katri Korvela. Hän oli harjoitellut lajia jo opiskeluaikanaan 1960-luvulla, haastatellessaan Ruijan suomalaisia Samuli Paulaharjun jäljissä. Tuon kenttämatkan mukaansatempaava päiväkirjamuotoinen kuvaus löytyy teoksesta Kotimailla (SKS 1999), johon on koottu laaja skaala Laaksosen kirjoituksia. > Karjalan Sivistysseuran jäsen vuodesta 2012. vuonna 1939 syntynyt Pekka Laaksonen on tehnyt merkittävän työuran SKS:n kansanrunousarkiston johtajana ja Kalevalaseuran puheenjohtajana. Kansanrunousarkiston johtajana Laaksonen toimi vuoteen 2004, eläkeikäänsä saakka. Inhan polut. Saman retken satoa on myös Unelma Konkan tunnettu teos itkuvirsistä. Laaksosen johtajakausi oli SKS:lle suuren kehityksen aikaa. > SKS:n palveluksessa eri tehtävissä vuodesta 1968
Tutuiksi tulivat niin Latvajärvi, Venehjärvi, Paanajärvi kuin Vuokkiniemikin. Tuollakin matkalla oppaana oli tottunut Vienan-kävijä, Markku Nieminen. Lönnrotilta varmaan saisi viisaita neuvoja – eläkemiehen muuhunkin elämään. Kenttätutkija ja mestarihaastattelija Laaksonen on kuulunut myös Kuhmossa sijaitsevan, Markku Niemisen perustaman Juminkeon hallitukseen. Inhan Kalevalan laulumailta (1911), jonka Juminkeko julkaisi uudelleen Inhan juhlavuonna 2015. Taustalla on varmasti tietty sosiaalisuus mutta myös kyky kuunnella. Hän oli erittäin kiva ihminen, asui keskellä Vuokkiniemeä. Lönnrotin ja Inhan jalanjälkiä kulkenut Laaksonen on toimittanut Vienan-kävijöiden tärkeimmän teoksen, I. Hänen kirjoitustyylinsä ja kenttäkelpoisuutensa ovat aika kovia juttuja, kun itse tietää, miten vaikeita ne asiat ovat. Yhdessä Suomen Antropologisen seuran kanssa Kalevalaseura ja SKS ehdottivat valtiovallalle Murhisalon suojelemista ja Kalevalapuiston perustamista Kainuun vienalaiskylien ympäristöön. Hakkuilta säästyttiin, ja 65,5 neliökilometriä kattava luonnonsuojelualue Murhisaloon saatiin, vaikka Kalevalakylä Suomen puolelle ei toteutunutkaan. Kannelta eduskuntatalon portailla soitti Jussi Huovinen. Juminkeon järjestämillä retkillä Vienaan on ollut suuri merkitys Laaksoselle, kuin myös monille muille. Kansanperinteentutkijan on tärkeää nähdä ne paikat, joissa ihmiset ovat eläneet. Dobrinin maalasi Laaksosen muotokuvan vuonna 1999. KATRI KOVASIIPI Pekka Laaksonen löysi karjalaisen taiteilijan Vitali Dobrininin kuvittamaan Raisa Remšujevan vienankarjalaksi kääntämää Kal’evalaa. – Jos ajattelen, kenen kanssa haluaisin lähteä retkelle, olisi se Elias Lönnrot. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 209 MERKKIPÄIVÄ MERKKIPÄIVÄ Näkyvintä aktivismia Kalevalaseura ja SKS toteuttivat Murhisalon erämaaluonnon suojelemiseksi laajoilta hakkuilta, joiden piiriin Metsähallitus aikoi 1980-luvun lopulla ottaa vienalaiskylien pohjoisosassa Suomussalmella sijaitsevan Murhisalon alueen. Murhijärven suojeluhankkeen yhteydessä eduskuntatalon portailla järjestettiin 13.9.1988 mielenosoitus, jossa SKS:n kylttiä piti Pekka Laaksonen, Kalevalaseuran kylttiä Laaksosen pitkäaikainen ystävä, professori Hannes Sihvo, ja Suomen Antropologisen seuran kylttiä professori Matti Sarmela. – Kun tapasin Jussi Huovisen ensimmäisen kerran, tuntui kuin olisin Arhippa Perttusen tavannut. Ainutlaatuisen erämaaluonnon ja siihen liittyneen elämäntavan säilyttämistä ja tunnetuksi tekemistä ajettiin molemmin puolin Suomen itärajaa. Pekka tajuaa, mikä ihmistä kiinnostaa, ja tietää paljon kulttuurista, jossa tämä elää, Timonen sanoo. Häneen liittyi jalo ja hieno käyttäytyminen, Laaksonen muistelee. – Oppihistoriallisesti ajanjakso vuodesta 1989 eteenpäin jää eräässä mielessä viimeiseksi vaiheeksi, jossa vanhaa runoutta on voitu tallentaa, pohtii Laaksonen. Entä kuka olisi kaikkien aikojen kiinnostavin seuralainen kenttämatkalle. Laaksosen ystävä ja entinen työtoveri Senni Timonen arvostaa Laaksosen kenttätyöja haastattelutaitoja suuresti. Kun sanotaan, että Huovinen oli viimeisin runonlaulaja, kyllä hän sitä faktisesti Suomen puolella olikin. 1990-luvun alussa Laaksonen järjesti kaikille Kansanrunousarkiston tutkijoille yhteisen matkan Vienan Karjalaan. Laaksonen on myös kirjoittanut teoksen esipuheen. Kuka sitten kaikista Karjalassa kohdatuista ihmisistä on jäänyt erityisen voimakkaasti hänen mieleensä. – Perinteentutkimuksen kannalta konkreettinen suhde tutkittavaan on oleellista. – Tuli kuljettua Lönnrotin ja muiden runonkerääjien jalanjäljissä. – Kyllä se on Santra Remšujeva. KUVA: MILLA ERÄSAARI, SKS KRA. Venäjällä sen sijaan toteutui 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto, joka sijaitsee Kostamuksessa ja rajoittuu Suomen puolella Suomussalmen kohdalle. Siellä kun oli Pekkoja enemmänkin, hän antoi minulle nimen Laakso-Pekka. – En ole nähnyt kenenkään haastattelevan niin hyvin kuin Pekka. Hän on ilmiömäinen, hän pystyy avaamaan haastattelemansa ihmisen. Viimeisimmällä Vienan-matkallaan Laaksonen oli Niemisen kanssa juuri ennen koronaa. K
Paltamolaissyntyisellä Leinolla on sukujuuria myös Karjalassa. Kalevalaiset aiheet olivat monen uusromantiikan runoilijan keskeistä materiaalia 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Kieli on kulttuurin ytimessä, se heijastelee ajattelun universumia, ja siksi juuri lyriikka on mitä parhain näkymä karjalaisuuteen. Lyyrinen kieli, lyyrinen mieli Kotimainen runous on alusta saakka ollut vahvassa dialogissa kalevalaisen, karjalaisen kielenkäytön kanssa. Karjalan kieltä ovat 1900-luvun alun karjalan kävijät kuvanneet kuvarikkaaksi, notkeaksi, pehmeäkonsonanttiseksi, pehmeämmäksi, runolliseksi, sanarikkaaksi, sointuisaksi, soinnukkaaksi, sujuvaksi, sulavaksi ja vanhanaikaiseksi (Virittäjä 1/2017). Kirjallisista kuvauksista muodostui stereotypioita, jotka tosin saattavat perustua myös aivan oikeanlaiseen arvioon. Karjalaiseen kulttuuriin on yhdistetty myös tunteikkuus, joka on luonut ikään kuin vastakohdan Länsi-Suomen hillitylle kulttuurille. Juice Leskisen impilahtelaisen äidin taustoista kertova kappale Karelia Blues löytyy levyltä L. Monenlaisia piirteitä on esitetty karjalaiseksi luonteeksi. KUVA: JOHANNA KUSTANNUS Impilahtelaissyntyinen runoilija Pentti Saarikoski työnsä äärellä vuonna 1969. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 210 K arjalaisen kulttuurin eräs keskeinen elementti on ollut kansanrunous: itämerensuomalainen runomitta säilyi pitkään monissa osin Karjalaa, vahvana etenkin karjalankielisillä alueilla. Samantyyppisiä assosiaatioita on liitetty karjalaiseen kansanrunouteen. KUVA: NIKOLAI NAUMOFF, OTAVA Helkavirsiä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1903 ja 1916. Karjalaistaustaiset ovat miltei yliedustettuina modernististen lyyrikoiden joukossa: esimerkiksi Eeva Kilpi, Arja Tiainen, Anja Snellman, Eeva-Liisa Manner, Pentti Saarikoski ja Olavi Paavolainen sekä laululyyrikoista Juice Leskinen ja Gösta Sundqvist. Sitä käytetään yhä jonkin verran nykyrunoudessa: suomalaiset runoilijat pyrkivät trokeemitalla luomaan menneen tunnelmaa ja sillä saatetaan flirttailla kalevalaisen kansanrunouden kanssa. Helkavirsiä-kokoelmassaan (1916) Leino hallitsee mestarin tavoin kansanrunon rekisterin: “Tuo oli tumma maammon marja / syntymässä säikähtänyt, / näki kauhut kaikkialla, / haltiat pahat havaitsi,” Karjalainen kielenkäyttö mielletään usein runolliseksi. Useat heistä ovat kertoneet tai kirjoittaneet suhteestaan Karjalaan ja karjalaisuuteen. Kuvassa Leino vuonna 1903. Karjalaisuus on moninainen, ja niin ovat myös kulttuuripiirteet oletettavasPyhän pihlajan varjot runoudessa Karjalaisen kulttuurin jättämät jäljet suomalaiseen lyriikkaan Karjalan kielen ja kulttuurin kaiut näkyvät suomenkielisessä modernissa ja nykyrunoudessa. Yksi näistä etsijöistä oli Suomen kansallisrunoilijana tunnettu Eino Leino. Näin kuriositeettina, myös kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija, ruotsinkielinen Edith Södergran, kasvoi ja työskenteli aivan Karjalankannaksen kaakkoisosassa, Raivolan kylässä. Leino loi teoksen runokielen karjalaisen kansanrunouden pohjalta. KUVA: WIKIMEDIA COMMONS. Tuona aikana, jolloin suomalaisuutta rakennettiin ja aidoksi miellettyä suomalaisuutta etsittiin Itä-Suomen lisäksi etenkin Vienasta ja muilta itämerensuomalaisilta alueilta
ti monenlaisia, vaikka todennäköisesti itäisessä mielenlaadussa on myös yhtäläisyyksiä. Käärmeet pienillä kielillään / nuolivat minun korvani / että minä kuulen taas / maailman äänet / Pyhäiset ovat marjat pihlajissa – Pentti Saarikoski, Tanssilattia vuorella 1977 Saarikoski nimeää karjalan vaikutukset juuri runojen rytmiin; runojen sanastosta tai sisällöstä karjalaisuus tai karjalan kieli ei juuri näy muutamaa vähäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Se on jotakin syvälle uponnutta.” Saviniemi kommentoi tätä Saarikosken itseanalyysiä: “Karjalainen kieli näkyy esimerkiksi Aika Prahassa -kirjassa, jossa on upeasti virtaavaa kieltä. Saarikoski syntyi luterilaiseen perheeseen, mutta itä veti häntä puoleensa elämän loppuvuosina, jolloin hän vietti aikaa Valamon luostarissa. Aivan hänen viimeisinä vuosinaan runoista löytyy pieniä viittauksia ortodoksiseen uskontoon. Vanha Valamo oli lähellä hänen lapsuusmaisemiaan. Hän itse määrittelee yhdessä viimeisinä vuosinaan Ruotsista Suomeen kirjoittamassaan kirjeessä runoilija ja kriitikko Kari Saviniemen mukaan näin: ”Kirjallisuuden arvostelijat eivät ole ymmärtäneet, että minun runojeni rytmi perustuu karjalan kieleen. KUVA: JAAKKO PYLKKÖ. Tyypillistä oli toisto muistin tehokeinona tai asian kertominen uudelleen toisin sanoin. Impilahtelaissyntyisen Ruotsissa sotalapsena olleen ja Helsingissä kasvaneen Saarikosken runoutta ei yleisesti mielletä perinteestä ammentavaksi. Runokokoelmista varsinkin Kuljen missä kuljen, siinä karjalainen kieli on puhelevaista ja turhaa yrittämätöntä.” Saarikoski puhuu karjalan kielestä viitekehyksenään, mutta toisaalta hän on myös voinut tarkoittaa sillä epätarkasti äitinsä käyttämää Säkkijärven murretta. Sanoja niin sanotusti tuhlailtiin, läntisessä Suomessa käytetty kieli on ollut usein funktionaalisempaa. Se on rytmisesti erehtymätöntä, vääriä lauseita ei löydy. Saarikoski menehtyi 45-vuotiaana Dänkki Briha on eteläkarjalais-helsinkiläinen musiikkikollektiivi, joka inspiroituu suomalais-inkeriläis-karjalaisesta folkloresta, myyteistä ja kaupunkikuvasta. Vanhojen runojen lyyrinen kieli on kuitenkin melko rönsyilevää, poukkoilevaakin. Kuvassa Dänkki Brihan Juho Liira, Matias Kontula ja Manu Penttilä. Kuitenkin ilman laajempaa tutkimuksellista tarkastelua oletetut piirteet jäävät arvailuksi tai etnofantasiaksi. Impilahtelaissyntyinen runoilijanero Pentti Saarikoskea voisi nimittää suomalaisista runoilijoista suurimmaksi ja modernistisen suomalaisen runouden uudistajaksi. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 211
Hän ehti elää urbaanin luomisvoimaiViipurissa kasvanut Eeva-Liisa Manner on tärkeimpiä suomalaisia modernisteja. Samalla kansanrunoudesta ammennettu lyriikka saattaa muistuttaa karelianistista kansallisromantiikkaa. Juankoskelaissyntyinen Juice piti itseään savolaisena, mutta hän on kertonut saaneensa nimenomaan verbaalisia vaikutteita äidiltään Einiltä ja sitten toisaalta savolaiselta, ronskipuheiselta mummoltaan Ievalta. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 212 Joensuun keskussairaalassa ja sai poikkeuksellisen kunnian tulla haudatuksi uuden Valamon metsäkalmistoon. Etnofuturismi ja Karjalaisen lyriikan uudet muodot Nykyäänkin eräät suomalaiset runoilijat palaavat rikkaaseen itämerensuomalaiseen kansanrunouteen. Palkitun runoilijan Johanna Venhon runokirja Yhtä juhlaa (2006) yhdistää. Ylirajainen karjalainen kirjallisuus Tänä päivänä puhutaan ylirajaisesta kirjallisuudesta, kun kaksi tai useampi kulttuuri kohtaavat. Kari Saviniemi pohtii Saarikosken runouden taustoja: “hänen kaipuunsa on loputonta, ja juuri tässä kaipuun ja surun dimensiossa on myös Saarikosken karjalaisuus”. Myös Saarikoskelle kaipaus oli läsnä. Saarikoski sanoitti monitahoisen ikävänsä runolla itäsaksalaiselle runoilijalle ja rakastetulleen Sarah Kirchille: Olen tehnyt pesän sinun häntäsi alle / Käki kukkuu siellä ja kevät on. Toisaalta Juice sanoo runossaan ÄIDINKIELI RECONSIDERED: “Minä en ole koskaan puhunut äetini kieltä.” Juicen kappaleen Jeesuksen mummu voisi hyvinkin katsoa kertovan rinnakkaistarinaa Juicen impilahtelaisesta isoäidistä Annasta. Karjalainen perintö luovuuden voimana Monien karjalaistaustaisten runoniekkojen teksteissä näkyy myös oma tai vanhempien ikävä heille kadonneeseen Karjalaan. Hanna-Leena Nissilä tekee tärkeän huomion ylirajaista kirjallisuutta koskevassa väitöskirjassaan: Tyypillistä vanhalle ylirajaiselle kirjallisuudelle on siis se, ettei sitä ole mielletty ylirajaiseksi, monikulttuuriseksi tai puhumattakaan ”maahanmuuttajakirjallisuudeksi”. Keski-iällä hän ehti katsella taakseen. Ikuinen ikävä ja maailman kiertolaisuus oli monen kohtalona: “Voi kaiken kadottamalla / myös olla onnellinen”, kertoo Viipurissa isovanhempien luona kasvanut Eeva-Liisa Manner runossaan Runo 2. Juicen kappaleessa Jeesuksen mummu Anna-mummu tekee arkisesti lihapullia: Ovikello soi, / Jeesus tulee kotiin / Itkee Maria mut mummu, / hän vain häärää / Hän on vittuuntunut alituisiin sotiin / Mutta rakkaus ei koskaan ole väärää. Hauta on edelleenkin kävijöiden jättämien kynien peitossa, ja siitä on muodostunut eräänlainen runouden pyhiinvaelluskohde. Monien ennen sotia syntyneiden karjalaisten runoilijoiden, kuten Eeva Kilven ja Eeva-Liisa Mannerin tuotantoa leimaa lapsuus Karjalassa ja sen äkillinen loppu. Pitkä monokulttuurin aika on väistymässä, ja on huomattu, että myös hyvin yhtenäisenä pidettyyn Suomeen kuuluukin useita eri kulttuureja, kuten karjalainen kulttuuri. Juice Leskinen purkaa laulussa Karelia Blues impilahtelaisen äitinsä kohtaloa. Anna menehtyi nuorena, mutta tuntuu kuin runo herättäisi äidinäidin jälleen henkiin. Kirjallisuuden ylirajaisia ja monikulttuurisia ulottuvuuksia – liikettä, monikielisyyttä ja ”monikulttuurisuutta” – on häivytetty kansallisen sisällä näkymättömiin ja kirjailijoita sekä kirjallisuutta on eri tavoin suomalaistettu ja kanonisoitu osaksi kansallista kaanonia. Laulu kertoo muun muassa siitä, kuinka Juicen äiti Eini Kuikka ei löytänyt nuoruuttaan Pohjanmaalla: He puhuivat outoa kieltä / ne ihmiset Vimpelin / Äiti on kertonut tuijottain kuin oven pieltä. ”Laatokan rantavesiin jäivät minun iloni”, Saviniemi kertoo Saarikosken sanoneen. Viime aikoina karjalaisuuden noustessa enenevässä määrin keskusteluun, on karjalaisten siirtolaisten tai maahanmuuttajien kirjallisuudesta alettu puhua myös ylirajaisena kirjallisuutena. KUVA: TAMMI sen, mutta kuluttavan lyhyen uran. Elementtien yhdistely kuuluukin vahvasti jälkimodernistiseen taiteeseen
WSOY 2006.. Saarikoski Pentti: Laulu laululta pois. Lähteet: Ikävalko Veikko: Juicen äiti Eini Kuikka. Leijala Kimmo: Johanna Venhon Yhtä juhlaa -teosesittely. Uusitupa Milla, Koivisto Vesa ja Palander Marjatta: Raja-Karjalan murteet ja raja-alueiden kielimuotojen nimitykset. Runot da kerdomukset karjalan kielel. Samaan aikaan kun Suomen karjalaistaustaiset runoilijat ovat kirjoittaneet suomeksi ja enimmäkseen kirjakielellä, niin taas Vienan Karjalassa on Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen opettajan Olga Karlovan mukaan kirjoitettu myös uutta runoa karjalan kielellä. (toim.): Omil pordahil. Kirjayhtymä 1994. Ehkä juuri kansanrunot ovat syynä, että Venho kokee Kirjasammon haastattelussa, että Yhtä juhlaa -runokokoelman runot ovat erityisen laulettavia. Venho Johanna: Yhtä Juhlaa. Äijän äyrii -kappale kuvastaa hyvin Juho Liiran karjalaista universumia, sillä niin sanottu runominä ottaa kappaleessa haltuun historiallisen itämerensuomalaisen kielialueen, seikkaillen laulussa aina Vepsästä Viroon. HELI HALME Kirjoittaja on kulttuuriantropologi, keramiikkataiteilija ja vapaa kirjoittaja. Otava 1966. Leskinen Juice: Jeesuksen mummu, Minä. Hän kutsuu musiikkiaan emansipatoriseksi: kiihkeä tässä ajassa oleva ilmaisutapa voi olla vapauttava karjalaiselle kuulijalle. Megamania Musiikki 1987. Olga Karlova toteaa: “Suomen puolella vienalaistaustaiset opiskelijat ovat viime aikoina ilahduttaneet karjalan kielen opiskelun yhteydessä kirjoittamillaan runoillaan.” Otaksunkin, että kielen elvyttämisen myötä lähivuosina saamme lukea myös Suomessa julkaistua, aivan uudenlaista karjalankielistä nykyrunoa eri karjalan kielen murteilla. ” Itämerensuomalaisen lauletun runon trokeemitta, muistitiedon verraton apuväline, on kaikille ainakin jossain määrin tuttu, ja vanhat runot antavat kaikuja menneestä, yhdistävät meitä edellä eläneisiin. Viime vuosina karjalan kieli on nostanut päätään elvytystoimien ansiosta. Ilta kietoo ikävään mutta aamu valahtaa päälle kuin morsiuspuku. Manner Eeva-Liisa: Kadotetulle, Mustaa ja punaista. Mišin, A. Kotikielen Seura. perustanut Inkerin kansallisteatterin. Sick Boogie Recordings 2024. Kirjasampo 2013. Tarkka Pekka: Pentti Saarikoski – vuodet 1937–1963. Oulun yliopisto 2016. Saarikoski Pentti: Runo V, Tanssilattia vuorella. Soua sormet tuolle maalle, kussa puut punalle paistoi, puut punalle maat sinelle, kivet kiiltävät vaselle Liira kokee haastavana uuden näkemyksen Karjalan ja Suomen jyrkästä jaosta, itämerensuomalaiset kulttuurit ovat pikemminkin joukko kielten ja kulttuurien liudentumia: “En näe suomen ja karjalan kieliä toisiaan sortavina kategorioina.” Hänelle karjalan kieli ja murteet ovat eläviä: “Vapaamielisesti sekoitan [karjalan] murteita ja kieltä.” Karjala historiallisine ulottuvuuksineen on Dänkki Brihalle esiintymishetkessä läsnä oleva ja todellinen asia. Se edustaa uutta musiikkia ja “viileää” karjalaista tulkintaa. Raisa Remšujeva kirjoittaa vuonna 1999 runossaan Ihanko tošieh: Olin eklein Lumimuašša / Kummua šielä nävin: / Lumimiehet lumipäiset / lumic?äijyö juotih. Venho mainitsee lähtökohdistaan: “Kansanrunoudessa on paikoin aika julmaa kauneutta, ja tosiaan se pakanallisen ja kristillisen kuvaston väkevä keitos... Gummerus 2005. yle.fi/a/3-5801231 Lainaukset: Dänkki Briha: Äijän äyrii ja Veen varaiset, Viipurin Kingpin. Otava 1996. valamo.fi/luostari/hautausmaa YLE: ”Sensaatiojulkisuus vienyt terän Saarikosken runojen tarkastelulta”. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 213 kansanrunouden elementtejä 2000-luvun äidin arkeen: Sylin vuoraan, peitän pään. & Volkov, A. 31.8.2007 (päivitetty 30.10.2008). Johanna Kustannus 2000. Virikkeitä-lehti 1/2017. Liira pohtii tekstejä syvällisesti: “Mitä tämä tarkoittaa miulle tässä hetkessä?” Kokonaisvaltaisesta ilmaisusta on havaittavissa Liiran taustat teatterissa; hän on ammattiohjaaja ja mm. Samalla Dänkki Brihan Karjala avautuu kuulijalle ajan tuolla puolen olevana myyttisenä kaipuun kohteena, satumaana, jossa kaikki on ihmeellistä ja toisin. Liira on yhdistänyt moneen lauluun sekä omia että kansanperinteen säkeitä: ”Veen varaiset taas on jo syntynyt kauan sitten, se on yhdeksän eri kansanrunon kollaasi.” Eri runoaineksista yhteen punotut kollaasit muodostavat uusia mielleyhtymiä, syntyy uusi alkuperäisaineistosta erillinen teos. Suomessa kirjakielen hegemonia on ollut niin vahva, että murteita ja jopa lähisukukieliäkin on usein pidetty toisarvoisina, jopa jotenkin humoristisina. Liira sanoo tuntevansa vetovoimaa itää ja etenkin Inkeriä kohtaan. Uuden ajan antifolkissa soivat eri kulttuurit Dänkki Briha tekee karjalaista musiikkia jälkimodernistisella otteella: yhtye puhaltaa museaaliset pölyt kolmipolvisen trokeen yltä levyllään Viipurin Kingpin (2024). kirjasampo.fi/fi/node/2260 Nissilä Hanna-Leena: “Sanassa maahanmuuttaja on vähän kitkerä jälkimaku” – Kirjallisen elämän ylirajaistuminen 2000-luvun alun Suomessa. Dänkki Brihan lappeenrantalaissyntyinen laulaja-lyyrikko Juho Liira palauttaa omien sanojensa mukaan 150 vuotta pitkälti kirjallisessa muodossa säilyneet runot lauletuiksi: rytmi on vain vaihtunut muistinvaraisen mitan tasaisesta poljennosta etnofuturistisen rock-musiikin tempoon ja kappaleiden pituudet ovat nykymusiikin mukaisia. Aura 1944. Tekstit ovat karjalanja suomenkielisiä, vanhoista runoista. Otava 1977. Leskinen Juice: Karelia Blues, L. Äijän äyriissä kerrotaan Liiran mukaan rahasta sekä naimakaupoista Karjalassa 1200-luvulta nykypäivään: Kävin mie kauppoa Wiros / Voi miun rodnoine lintuine / Luin mie tiellä tenkojain / jäivät tielle tenkasein. Leskinen Juice: ÄIDINKIELI RECONSIDERED, Äeti. Otava 1916. Peridioka 1999. Se on rytminsä ja kielen rikkauden takia valtavan alkuvoimaista sanontaa, minua sytyttää se kieli. Leino Eino: Tumma, Helkavirsiä. Juho Liira tiivistää karjalan kielen ja kulttuurin nykytilan: “Elämme positiivista utopiaa.” Kieli, murteet ja oma ääni saisivat kuulua enemmän runoissa. Valamon luostari: Luostarin hautausmaa -kuvaus. Karjalankielistä nykyrunoa etsimässä Kaivataan uudistavaa nykyrunoa karjalan kielen sekä suomen kielen Eteläja Pohjois-Karjalan murteilla, ihmisten omilla tunnekielillä, äidinkielillä
Muistikuvat yltävät jo iäkkääseen Akiliinaan. Kun Palhola tapasi Mäki-buabon ensi kertaa, tämä istui hänelle ominaisella paikalla Jegor Toivosen talon penkin syrjällä. Irja Toivonen muistaa Nuoren Karjalan muistokirjoituksessa vuodelta 1944, että Mäki-buabo oli kaikkien rakastama ja kunnioittama, koko kylän yhteinen isoäiti. Lukuisten parantajatietoutta ja loitsuja taitaneiden rajakarjalaisten naisten joukosta on joistakin persoonista säilynyt tietoa jälkipolville. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 214 Akiliina Malassu (Mäkinen) 1852–1944 Akiliina Malassua eli Mäki-buaboa muisteltiin ahkerasti Suistamolla syntyneiden evakkojen keskuudessa. Akiliina eli leskenä puolisonsa Vasilein kuoltua 1918. Pihan halki on vienyt tie, jota rahtimiehet käyttivät talvisin Roikonkoskelle ajellessaan. ”Jo silmäys pään asentoon ja katseen läpitunkevaan välähdykseen, jos toisin samalla lempeään tuikahdukseen, antoi aavistuksen hengen jättiläisestä.” Mäki-buabo eli Suistamon sydänmaiden syrjäisimmässä kylässä, Petäjäselässä. Hänen tietäjän toimistaan tiedettiin, kuten taikaveden hankinnasta. Kyläläiset kunnioittivat häntä tietäjänä. Hänet mainitaan pienikokoisena naisena, jonka hartioita peitti musta huivi. Parannettavia on käynyt kertojien mukaan lähipitäjistä saakka. Mäki-buabo oli usein ihmisten luona, katselemassa ja keskustelemassa Suistamon kirkonkylällä tutustuen siellä apteekkareihin ja kauppiaisiin. Irja Toivonen sanoo, että Mäki-buabo oli nimenomaan tietäjä ja loitsija, sanan ja taian avulla ihmisiä pahoista päästävä Loitsuntaitajia Parantajaa on usein tarvittu ja häneltä on apua haettu mitä moninaisimmissa vaivoissa. KUVA: RAJAMME VARTIJAT NO 9, 1971 Tässä artikkelissa esitellään kaksi 1900-luvun alkukymmenille elänyttä naista, jotka ovat olleet tunnettuja nimiä vielä monelle luovutetulla alueella syntyneelle.. Suistamo-teoksessa Faina Palhola-Pyykön kuvaama Akiliinan talo on ollut tavallinen suistamolaisen syrjäkylän tyyppitalo. Vaarojen rinteillä avautui peltotilkkuja, maisemassa ovat avautuneet Petäjäjärvi ja muut seudun lammet ja vedet. Raja-Karjalasta Akiliina Mäkinen ja Jorma Pohjanpalo Suistamon Petäjäselässä kesällä 1938 . Olli Kuusamo kuvaa Nuoressa Karjalassa vuonna 1970 Akiliinaa avomieliseksi ja puheliaaksi. Loitsuja Mäki-buabo ei ollut halukas vieraille sanelemaan, mutta oli lopulta sanellut lyhyen loitsun. Paikka sijaitsi Suistamolta 17 kilometrin päässä, seitsenkilometrisen metsätaipaleen takana, korkealla vaarojen laella
Näistä oli erikoisesti kriisipöpökkäni tervetullut hänen pulloonsa.” Mäki-buabo oli erityisesti lasten parantaja. Sen seinähirret ovat noesta aivan mustat. Siellä hänen tietonsa ovat vielä kunnia-asemassa omassa ympäristössään. KUVA: SIRPA TOLONEN, 1938 / SAMPOTIETOKANTA, KARJALAN SIVISTYSSEURA. Olli Kuusamo kertoo parannettavia vaivoja olleen käärmeenpuremat, kuumeesta päästäminen ja verenvuodon ehkäisy. Poika oli samalla kylällä, miltei naapurina asuneen Toivosten perheen Konsta. Kaikkien näiden parantamiseen tarvittiin välineitä, ja taudeilla oli omat loitsunsa eli lukunsa. Kuitenkin Karjalaan paluun jälkeen Akiliina ei muistellut vieraissa kokemiaan. Konsta Toivonen luettelee Karjalan Äänessä Mäki-buabon parantamia vaivoja: ruani, riisi, silmätaudit, ihotaudit, ruusu, keltatauti, kivut, pistokset, suutelukset, yönitkettäjä, vein vijat, muan vijat, vatsankivut ja joukko muita tauteja. ”Tieto ja syvät synnyt ovat salassa säilytettäviä, Mäki-buabo ei avaudu tiedoistaan ulkopuolisille. Tietonsa ja loitsimiskykynsä Akiliina oli saanut äidiltään, joka myös oli ollut tunnettu loitsija ja lienee jonkin verran itkuvirsiäkin laulanut. Konsta Toivonen vei kuitenkin Mäki-buabolta kuulemansa tiedot mennessään, kaatuessaan Tolvajärven taisteluissa. Ja niin poika sitten paranikin. Vanhus ei itsekään puhu mitään, vaan seisoo vaiti ollen, kädet ristissä edessään. Mäki-buabo päätti vielä koettaa ja vei pojan lämmittämäänsä saunaan. Mäki-buabo sanoi olevansa vain ihminen, mutta että hänen hallussaan on sellaisia voimia, jotka ovat pahaakin voimakkaammat: ”En puhu omalla suulla, puhun suulla puhtahalla, Herran hengellä hyvällä, läiköttelen lämpösellä”. Evakkoajan kokemuksiin liittyi kärsimystä, yksinäisyyttä ja koti-ikävää. Agnes Viisanen mainitsee Muistoissa kylät elävät -teoksessa, että Mäki-buabon tiedettiin joskus suutahtaessaan käyttäneen mahtiaan myös jonkun päälle. Joskus hänelle oli huomautettu, että hänen parannuskeinonsa ovat syntiä. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 215 . Seisomme siinä ovensuussa eriskummaista juhlallisuutta tuntien. Erään pojan pään verenvuodon Mäki-buabo tyrehdytti, kun poika oli pudonnut karsinaan. Hänen tietonsa ja taitonsa piti pyhänä salassa säilyttää ja vain tarvittaessa käyttää.” Olli Kuusamon kuvauksessa Mäki-buabo toisaalta ensin lausuu, ettei hänen tiedoillaan ole merkitystä, mutta sitten ilahtuu ja avautuu kertomaan parantamistaan tapauksista vieraiden suhtautuessa hyväksyvästi parantajantaitoihin, ja vieläpä sanelee joitakin loitsuja. ”Kesät hän kuukki silmä tarkkana keräten kaikenlaisia kasveja ja hyönteisiä eli pöpökkäisiä lääkkeitä varten. Hänen laulajahengenheimolaisensa tunnettiin ja tiedettiin, sillä he olivat tavallaan taiteilijoita ja maailma sopi heille paremmin, mutta hän ei ollut taiteilija eikä laulaja, hän oli tietäjä. Tästä pojasta tuli Mäki-buabolle tärkeä, ja hänelle saattoikin aikanaan uskoa tiedot ja taidot. vanhankansan lääkäri. ”Tämä on Mäki-buabon pyhäkkö. Kerran oli Mäki-buabon hoidettavana poika, joka ei näyttänyt millään paranevan. Nurkassa pyöreistä kivistä ladottu kiuas. Ne kuuluvat vielä elävään elämään, auttavat salon kansaa. Lähdemme. Konsta Toivonen muisteli Laatokassa ja Karjalan Äänessä Mäki-buabon suljetumpaa luonnetta. Mäki-buabo lausuu meille saunansa ovella hyvästit.” Mäki-buabo palasi Petäjäselkään toisNastja Rantsi, Salmi, Karkun kylä. Silloin hän vastasi: ”Miten se voisi syntiä olla, käskeehän itse Jeesus hyvää tekemään.” Olli Kuusamon muistamana vieraat pääsivät näkemään Mäki-buabon saunan. Siirtolaisaikana monet joutuivat karistamaan vanhat tapansa, mutta Mäki-buabosta sanotaan, että hän ei muuttunut vieraissa ollessaan
Tutkijoiden mielenkiinnosta huolimatta omat perheen jäsenet saattoivat nauraa äidin höpötyksille ja kiusaantua haastattelijoiden käynneistä. Toistaiseksi ei ole tiedossa, onko tällainen teos joskus tehty. Haaviolla nousevat esiin Nastista myös herkkyys ja hienostuneisuus. Laatokan artikkelin kuvauksessa Nastilla tuntui olevan huolia ja hän oli Leppävirralla evakossa 1941 suruinen ja apealla mielellä. Suojärven pitäjäjuhlan aikana Nasti on tavattu Lieksan kreikkalaiskatolisen kirkon luona virkeänä ja hyvinvoivana. Hänen kerrotaan esiintyvän legendankertojana Vakkohovissa Kalevala-juhlilla. Haavion kuvaama Nastin koti Karkussa oli köyhä. ”Hän asui naapuritalossa, harmaassa, verraten suuressa rakennuksessa. Osan hän lienee oppinut ”Tjakan akalta” Karkussa. Järvisen haastattelemat Nastin sukulaiset ja naapurit kuvaavat Nastin iloisena, hyväsydämisenä ja tasapainoisena. Perheeseen syntyi neljä lasta. Haavion mukaan taas Nasti oli kiihkeän uskonnollinen, lähes fanaattinen, innoittunut kristitty ja muotojen täyttäjä. Järvinen pohtii, että mahdollisesti Nasti koki ympäristössään jonkinlaista henkistä vierautta. Nasti on muun muassa parantanut kaatumatautista, löytyy loitsu juomarin parantamiseksi ja metsänpeitosta päästämiseksi sekä verensalpaamisen sanat, myös maan tervehtiminen, karhun puhutteleminen, taiat karhun raadolle kutsumiseksi ja vaimonsa hylänneen miehen takaisin kutsumiseksi. Erityisiä olivat Nastin kertomat vanhauskoisten keskuudessa säilyneet legendat ja syntykertomukset. Karjalan pyhiä kertomuksia ja Nastja Rantsia tutkinut Irma-Riitta Järvinen toteaa Karjalan Heimon artikkelissa vuodelta 1981 (ks. Nastin monitaitoisuus kertojana liittyy myös Martti Haavion ensi kertaa vuonna 1934 Karkussa kuulemaan tietoon tuohiraamatusta. Siihen aikaan, kun haastattelijat tapasivat Rantsin, hän koki elämänsä epäonnistumisten sarjaksi. Siirtolaisvuosina Nasti katosi tuntemattomuuteen. Järvinen taas tuo esiin sen, että taiat olivat liittyneet kiinteästi Rantsin elämään, ja että hän oli harjoittanut parantamista ainakin kotitarpeikseen. KUVA: U. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 216 ten mukana jatkosodan aikana ja kuoli kotimökissään 5.1.1944. Rantsi oli myös taikojen ja loitsujen taitaja. Nasti Rantsi on haudattu Nilsiän ortodoksiseen hautausmaahan. Haavio tallensi Rantsilta myös uskomuksia, taikoja ja memoraatteja. ”Hänen ajatuksenaan oli veistää suurista puista kirjan aihe, Luojan linnut, Nilsiän tsasounaan. Nastin tyttären, Annan, poika Kalevi peri taiteellisuuden ja veisti puusta muun muassa ikoniaiheisia töitä. Puoliso Pavel kuoli vuonna 1927. LEA TAJAKKA Rakennuksia Suistamon Petäjäselässä vuonna 1909. Nasti Rantsi ei kertonut itsestään eikä kertomataidostaan. SIRELIUS, MUSEOVIRASTO, KANSATIETEEN KUVAKOKOELMA. myös Kalevalaseuran vuosikirja 1980), että Haavio on jossain määrin tyypitellyt Rantsin henkilökuvaa todetessaan Nastin turvautuvan taikuuteen äärimmäisessä hädässä ja ahdistuksessa. Kun astuimme talon kynnyksen yli, se oli omituisen tyhjä ja autio. Nastja (Nasti) Lukina Rantsi 1881–1954 Nastja Rantsi asui Salmin Karkussa, syntynyt hän oli rajan liepeillä Kanabrossa. Nasti tuli tunnetuksi kansanrunouden tutkija Martti Haavion taltiointien myötä erityisesti legendojen ja syntykertomusten kertojana. Niilo Rantsi on arvioinut Karjalan Heimon artikkelissa vuodelta 1990, että Martti Haavion kirjoittama, Nastjan kertomuksiin perustuva Luojan linnut -teos lienee ”Nastjan pääteos”. Hänen kerrotaan pitäneen lapsista. Pirtissä oli vain pöytä ja penkki sekä nurkassa suuri, puulle maalattu Kristuksen kuva, kamarissa taas oli vain sänky, pöytä ja pari tuolia. Nastia on kuvattu lähempien muistamana myös vapaamieliseksi. Pöydällä oli kukka ja nurkassa neitsyt Maarian kuva.” Nuoren Karjalan muistokirjoituksessa vuodelta 1954 muistellaan Nilsiän Palonurmella poikansa kodissa kuollutta Nastia. Tietonsa hän oli oppinut Venäjän puolella Kuksmäen tietäjältä. Nastin esiintymisestä löytyy tieto vuoden 1944 Laatokasta. Haavion jälkeen Nastia haastattelivat myös keruumatkoillaan lehtori Martta Pelkonen ja kansanomaiseen kerrontaan oppia hakenut Sirpa Tolonen. Haavio on huomioinut taas arkuuden ja eristyneisyyden. Järvinen luettelee Haavion saamia parannustaikoja. Kansanrunousarkistossa Nasti kävi 1938 Sirpa Tolosen äänitettävänä. Niilo Rantsi pohtii, että kenties veistotaiteilija Eeva Ryynänen voisi toteuttaa työn, ”jos vaan mesenaatti löytyisi”. Viimeiset runonlaulajat -teoksessa Nasti tuntuu olevan Haavion mukaan myös näkijä. Puutkin olivat jo Pielisen huvilassa työstämistä odottamassa.” Kalevin elämänkaari katkesi kuitenkin aikaisemmin. Lapsuudenkoti oli merkinnyt taloudellisesti turvallista ympäristöä, kylässä taas muistettiin hänen takamaalainen lähtökohtansa. Nasti esiintyi yhteisössään myös itkijänä. Nastja oli kertonut hänelle kuutisenkymmentä myyttiä ja tarinaa ja sanoi oppineensa karjalaiseen muinaisuskoon liittyvät tarinat lukemalla tuohiraamatusta. T. Agnes Viisasen mukaan Akiliina haudattiin Suistamon hautausmaahan
2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 217 L okakuun lopussa sukukielten ystävien joukossa levisi epäusko ja suru. Tässä vaiheessa suru vaihtui iloksi, mutta ennen kaikkea hämmennykseksi. PERIODIKAN TALOUDELLISET haasteet – tai vähemmistökielten aseman heikkeneminen rajan takana – eivät tule yllätyksenä. Kun kirjoitin Periodika-kustantamon tilanteesta Journalisti-lehteen, haastattelin suomalais-ugrilaisten kielten dosentti Janne Saarikiveä. “Vähemmistökielisten julkaisujen keskeyttäminen aiheuttaa närää vähemmistöjen keskuudessa”, hän huomautti. Kustantamo ilmoitti sosiaalisen median VKontakte-palvelussa, että taustalla on ongelma määrärahojen saamisessa ministeriöltä viimeiselle vuosineljännekselle, ja asiaa selvitetään. Periodika-kustantamo toimii Venäjän valtion alaisuudessa, ja se saa rahoituksensa Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan ja uskontosuhteiden ministeriöltä. Näyttikö kustantamo meille juuri, kuinka Karjalan vähemmistökielten asemaa yritetään jälleen kerran kiristää sotaa käyvällä Venäjällä. Lisäksi lehdet muutettaisiin värillisistä mustavalkoiseksi. Karjalankielisessä artikkelissa talouskysymys ilmaistiin epätarkemmin. Hän muistutti tuolloin, että perinteisimmät tavat vähemmistökielten heikentämiseen ovat puuttuminen vähemmistökielten opetukseen sekä vähemmistökielisiin medioihin. Leikkaukset tulevat voimaan vuoden 2025 alusta. Tiukasta tilanteesta kertonee sekin, että kustantamo on alkanut vetää sanojaan takaisin. Venäjänkielisessä uutisessa säilyi kuitenkin maininta siitä, että kustantamo oli lopettamassa toimintansa. On selvää, että jo kesän leikkaukset ajoivat lehtiä – ja vähemmistökieliä – ahtaalle. Jo seuraavana päivänä alkoi kuitenkin tapahtua. (Myöhemmin tieto poistettiin.) Päivää myöhemmin julkaisut kertoivat kustantamon Oma Media -portaalissa uutisjutuissaan, kuinka rahoitus ministeriöltä on järjestynyt ja julkaisutoiminta jatkuu tavallisesti. JOULUKUU 2024 LAUKUNKANTAJA Mitä tapahtui Periodikakustantamossa. Päätöksen naamiointi talousja tilauspuheeseen tuntuu kuitenkin kummalliselta, etenkin kun lukijalle ei kerrota, mihin tasavallan budjetin varoja tarvitaan. On vaikea uskoa, että kyse olisi käännösvirheestä. Karjalankielistä Oma Mua -sanomalehteä, vepsänkielistä Kodima-lehteä, suomenkielistä Karjalan Sanomia sekä lastenlehti Kipinää julkaiseva petroskoilainen Periodika-kustantamo ilmoitti lopettavansa lehtien julkaisemisen toistaiseksi. Ilmaus ”lopettaa määräämättömäksi ajaksi” vaihdettiin muotoon ”keskeyttää väliaikaisesti”. – Kummallakin murteella julkaistaan nyt vain kolme sivua materiaalia, mikä ei tietenkään ole tarpeeksi kielen ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, päätoimittaja Olga Smotrova kommentoi Oma Mua -lehden livvinja vienankarjalankielisen sisällön supistumista. Sen viikoittaisten sanomalehtien, Oma Muan ja Karjalan Sanomien, sivumäärää vähennettäisiin. Periodikan toimenpide kuulostaa hätähuudolta. Sen sijaan lukijoille selitettiin, kuinka tilausten määrä olisi vähentynyt Venäjän postin ongelmien takia. TUUKKA TUOMASJUKKA Kirjoittaja on toimittaja ja kustannustoimittaja, joka on seurannut pitkään karjalaisiin liittyviä kysymyksiä.. – Venäjällä on nyt iso paine säästää kaikesta, joka ei liity sotimiseen, hän totesi. ILMAPIIRIN KIRISTYMISESTÄ kertoo myös Periodikan kustantaja Natalia Sinitskajan kommentti Oma Median uutisessa, jossa julkaisutoiminnan lakkaamisesta kerrottiin. Samalla Saarikivi huomautti, kuinka Venäjällä on ollut nähtävissä puhetapaa, jossa vähemmistökieliseen toimintaan ei olisi varaa, koska ne on haluttu käyttää sotaan Ukrainassa. Uutisjutun eri kieliversioissa kerrottiin eri asioita. Venäjäksi kerrottiin, kuinka päätös tehdään Karjalan tasavallan kansallisen budjetin säästämiseksi. Sen sijaan katse kääntyy ministeriöön: takkuaako rahoitus jatkossakin. Kun olin Journalistin jutun tiimoilta yhteydessä kustantamoon, Oma Media -portaalin suomenkielisen uutisen otsikkoa muutettiin. Jo heinäkuussa kustantamo oli kertonut merkittävistä säästötoimista
Hakamäki kertoi, että museossa on ollut pitkään toive suorittaa pohjoiskarjalaisten kuntien alueella erilaisia arkeologisia teemainventointeja. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 218 Vuonna 2024 Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö on myöntänyt 35 000 euron suuruisen apurahan Pohjois-Karjalan museon hankkeelle. – 31 maastopäivää, joka päivä kahdesta kuuteen kohdetta, ja kesän aikana inventoin kaikki kohteet eri puolilla maakuntaa, Palmroos kertoo kesästään kalmistojen liepeillä. Museolla hankkeen sisällöstä vastaa arkeologi ja filosofian tohtori Ville Hakamäki. – Vainajan kohdalle painauma syntyy maastoon karkeasti arvioiden sadassa vuodessa. Inventoinnin aikana niistä kertovat tiedot ja kalmistojen nykytila päivitettiin. Palmroos kertoo, että samassa ajassa eli sadassa vuodessa useimmat puiset muistomerkit häviävät näkyvistä, ja ortodoksikalmistolle tyypillisten grobujen eli kropnitsoiden jäännökset saattavat säilyä maan pinnalla jopa 150 vuotta. – Tällä alueella idän ja lännen kohtaaminen sekä ortodoksisen ja luterilaisen väestön vuorovaikutus on tällainen laaja teema. – Meillä on ortodoksisista kalmistoista häviävän vähän tietoa. H ankkeen päätavoitteena on karjalaisen ja ortodoksisen kulttuurin havainnointi arkeologian keinoin. Museo haki teemaa, joka on alueelle erityisen omaleimainen ja sellainen, johon liittyvissä tiedoissa on puutteita. Hautaukset on tehty miltei poikkeuksetta itä-länsisuunnassa. – Niiden tarkka paikka oli määrittämättä ja taustalla on muistitieto tai paikannimitieto, jonka perusteella läksin varmistamaan kohteen, Palmroos kertoo. Juuri tällä kohdalla Palmroosin tutkimustyö toi lisätietoa, sillä useiden ortoKALMISMAAT KALMISMAAT Uutta tietoa idän ja lännen ikiaikaisista yhteyksistä Pohjois-Karjalassa RUUMISKALMISTON MÄÄRITTELYKRITEERIT: > Luulöytöjä > Maanpinnalle näkyviä ilmiöitä (esim. Ja aivan varmasti niitä on alueella ollut, Hakamäki tiivistää maastoinventoinnin tarpeen. Syvyyttä kuopilta löytyy pari-kolmekymmentä senttimetriä. Pohjois-Karjalassa on tunnistettu useita varmoja ortodoksisia kalmistoja ja niiden ohjeistamana Palmroos on luonut normiston, joka ohjaa jatkossa tutkijoita tunnistamaan potentiaaliset kalmistojen paikat. Idän ja lännen vuorovaikutusta on tutkittu läntisemmässä Suomessa, mutta Itä-Suomi ja Pohjois-Karjala on jäänyt usein syrjään. Kesällä 2024 hankkeessa työskennellyt arkeologi Antti Palmroos kävi inventoimassa kaikki Pohjois-Karjalan 70 vanhaa ortodoksikalmistoa. Maastoon jäävät painanteet ja hautamuistomerkit Kalmistot, sekä ortodoksiset että luterilaiset, tunnistaa varmimmin hautamuistomerkeistä tai -painanteista. Ortodoksiseksi kalmisto todetaan asutushistoriasta kertovien asiakirjojen kautta. hautapainanteita) > Paikannimivihje > Perimätieto Ortodoksikalmiston kriteerit (edellisten lisäksi): > Esimerkiksi verokirjojen kaltainen dokumenttitieto karjalaisasutuksesta. Kalmisto vai ortodoksikalmisto. – Vanha ortodoksinen kalmisto on hyvin usein kyläkeskusten kantatilojen lähimpien peltojen laidalla, melko korkealla vaaran laella, luonnonkauniilla paikalla ja hiekkamaalla. > Tyypillinen sijainti kylän keskellä, pellon laidalla ja lähellä vesistöä. Aamuvaloa Kokonniemen kalmistossa.. Jos paikka on vielä mahdollisesti veden äärellä ja alueella olisi puita, niin ollaan juuri sellaisessa tilassa, millainen on tyypillinen karjalaiskalmisto. Yleensä vähemmän. Myöhemmin muodot ja mitat käyvät epämääräisemmiksi, kunnes haipuvat näkyvistä kokonaan. – Kuivilla hiekkamailla hautapainanteet voivat säilyä näkyvissä satoja vuosia, Palmroos kertoo hautapainanteiden iästä. Pyrkimyksenä on myös tutkia ortodoksisen ja luterilaisen väestön keskinäistä vuorovaikutusta. Hanke tuottaa uutta tietoa idän ja lännen ikiaikaisista yhteyksistä Pohjois-Karjalassa, ja sen ensimmäisessä vaiheessa tietoa haettiin vanhoista ortodoksikalmistoista. ”Tuoreeltaan” hautapainanne ei ole paria metriä pidempi, saati metriä leveämpi. Palmroos tähdentää, ettei hankkeen tavoitteena ollut löytää uusia ortodoksikalmistoja, vaan inventoida ja arvioida kohteita, joissa on tehty jo aikaisemmin tutkimuksia, tai tarkistaa muistitiedon tuntemia potentiaalisia kalmistopaikkoja, jotka ovat tutkimatta. Tavoitteena lisätietoa tunnetuista kalmistoista Kolmivuotisen hankkeen ensimmäisenä vuotena tehtiin maakunnan ortodoksikalmistojen maastoinventointi
Palmroos muistuttaa, että kansalaisten oma aktiivisuus museoiden kontaktoinnissa olisi suotavaa, jos on pientäkin epäilystä, että esimerkiksi alkamassa oleva rakentaminen tai hakkuu ulottuu muinaisjäännökseen. Myös maansiirtotyöt ja muut rakennushankkeet, kuten hiekanotto, kaapelointi ja viemäröintityömaat sekä omakotitalorakentaminen voivat tuhota muinaisjäännöksen. – Jos muinaisjäännöskohteeseen suunnitellaan metsänhoitotöitä, minun on tiedettävä, millainen aluerajaus tarvitaan suojakaistaksi kalmistolle, Hakamäki havainnollistaa uuden tutkimustiedon merkitystä. Ymmärrettävästi parhaimmassa kunnossa ovat kalmistot, joihin on haudattu vielä edellisvuosisadalla tai 1800-luvun lopulla. – Nykyään kalmistojen paikoilla tai aivan niiden välittömässä läheisyydessä seisoo kansakouluja, työväentaloja, tanssilavoja, viljamakasiineja tai omakotitaloja. Näihin liittyy yleensä myös muistitietoa. Samalla tapaa muutamat tähän asti kalmistoiksi luokitellut kohteet tarkentuivat ortodoksikalmistoiksi tai kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. – Vanhemmilla kohteilla on hyvin harvoin näkyvissä yhtään mitään, mikä vihjaisi kalmiston olemassaolosta. Hankkeen sisällöstä vastaa Ville Hakamäki.. Omassa työssään Pohjois-Karjalan museon arkeologina Hakamäki tarvitsee ajantasaista tietoa kalmistojen laajuudesta esimerkiksi metsänkäyttöilmoituksien kohdalla. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 219 doksikalmistoiksi luokiteltujen kalmistojen osalta asutustietoa ei löytynyt, ja ne ovat jatkossa muinaisjäännösrekisterissä kalmistoina. – Toisaalta, juuri nämä toimenpiteet ovat myös saattaneet jäännöksiä arkeologien tietoon, Palmroos muistuttaa. Vanhat kalmistot ovat usein kylien keskeisillä ja kauniina pidetyillä paikoilla. Teksti ja kuvat: PIA PAANANEN KALMISMAAT KALMISMAAT Ortodoksikalmistoja inventoineen Antti Palmroosin (vas.) työvälineenä olivat lähinnä omat aistit ja arkeologin kokenut silmä. Suurin uhka tulevaisuudessa kalmistojen kaltaisille muinaisjäännöksillekin on tehometsätalous. Erityisen iloinen yllätys löytyi Juuan Keski-Vuokosta, josta löytyi uusi, tätä ennen muinaisjäännösrekisteriin kuulumaton kohde paikkaan liittyneen muistitiedon perusteella, Palmroos kertoo Raatosärkältä löytyneestä ortodoksikalmiston paikasta. Uusi tieto tulee heti käyttöön Hakamäki muistuttaa, että myös arkeologinen tieto vanhenee noin kymmenessä vuodessa, ja inventoivaa tutkimusta tarvitaan täydentämään jo olemassa olevaa kuvaa. Suurin uhka muinaisjäännöksille on metsätalous Palmroos luonnehtii kalmistojen nykytilaa surulliseksi, sillä kalmistot ovat kadonneet tai katoamassa. Hyvin usein katoamisen syynä ovat maanviljely, metsätalous, hiekanotto tai rakennustoiminta. Myös tavallinen historian harrastaja ilahtuu muinaisjäännösrekisteriin päätyvästä koko ajan tarkemmasta tiedosta ja esimerkiksi siitä, että kalmistokohteiden sijainnista, luonteesta ja tilanteesta tulee uutta tietoa. Palmroos näkeekin, että kalmistojen ympärille tarvitaan suojavyöhykkeitä, sillä vanhojen puiden myötä kalmistolta katoaa henki ja alue muuttuu pitkäksi aikaa kulkukelvottomaksi
– Vienanmeren pohjoispuolelta katsoen karsikkoalue kulkee mereltä merelle eli Ruotsin Pohjanlahden rannikolta Lapin ja Koillismaan kautta Vienanmeren läntisille rannoille yhtenäisenä vyöhykkeenä, levittäytyen etelään pitkin valtakunnan rajaa molempiin suuntiin, hän jatkaa. Erityisesti ihmetyttää, että juuri viimeiset 20 vuotta vaikuttivat niin ratkaisevasti tuohon metsittymiseen. KUVA: SERGEI MINVALEJEV Karjalan tiedeakatemian vanhempi tutkija, kansatieteilijä Aleksi Konkka osallistui Maria Kundozerovan johtamalle tutkimusmatkalle Kemin piiriin kesällä 2023. Haikolasta Paanajärvelle Haikolasta, jossa oltiin kaksi päivää Olga ja Miihkali Stepanovin vieraina, lähdettiin Kemin suuntaan 24.7.2023. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 220 T ässä katsauksessa Aleksi Konkka kertoo kesällä 2023 tekemistään havainnoista. Tähän matkakertomukseen on koottu pieni osa Konkan inventoimista ja kuvaamista Kemin piirin hautausmaista. Siellä ei näes ollut merkkiäkään haudoista, eihän sitä ollut käytetty hautausmaana enää yli sataan vuoteen. Näin tapahtui etenkin Kuusikossa, vanhalla hautausmaalla kirkon ympärillä. Vielä 2000-luvun alussa Kuusikko näytti hoidetulta puistolta: ei minkäänlaista vesakkoa, ainoastaan isot kuuset ja männyt, ja kirkon harmaat seinät näkyivät kirkkomaata ympäröivän kiviaitauksen jokaisesta pisteestä. – Ilmeisesti olen tällä hetkellä ainoa ihminen, joka omistaa tuhansia karsikkokuvia 23 rannikkokylästä – alueelta, joka kokonaisuudessaan kattaa koko läntisen puolen Vienanmeren rannikkoa, kertoo karsikkoja jo 1970-luvulta alkaen kuvannut ja tutkinut Aleksi Konkka. Paanajärvellä eli Puan’arvellä, jota oli aika perusteellisesti tutkittu 1990-luvun lopulla ja 2000-luKALMISTOT KALMISMAAT Tutkimusmatka Karjalan kalmismaille Aleksi Konkka Kolvitsan kosken rannalla kesällä 2022. Inventoidessaan ja tutkiessaan vanhoja kalmismaita Konkka on myös valokuvannut niitä runsaasti. Mielessä oli käydä samana päivänä ainakin kahdessa kohteessa: Kemin Paanajärvellä ja Äynäkoskella (entisen Usmanan Äynäkoski). Ja olihan niissä aikamoista eroa! Eräitä kohteita en ollenkaan löytänyt, eräät karsikkopuut taas olivat kasvaneet melkein umpeen nuorta metsää ja erikarvaista vesaa. vun alussa, otin tehtäväkseni käydä molemmilla kalmismailla ottamassa jonkun verran värillisiä digitaalisia kuvia ja verrata kalmismaiden nykytilaa siihen aineistoon, jonka saimme kuvattua 23 vuotta sitten. Niin tehtiinkin. Tälle metsittymiselle en
Mutta jos parikymmentä vuotta sitten tuon kuvion erotti päivänvalossa selvästi harmaassa puunrungossa, ei siitä tietämätön vuonna 2023 enää saisi minkäänlaista selvää. Myös Pomorien vanhoilla kalmismailla suurin osa haudoista on ollut aidattomia, puhumattakaan Vienanmeren rannikon entisistä karjalaisista kylistä, kuten Suurisaari (ven. Sade muuttui välillä rankkasateeksi. Vuosikymmenien mittaan Miekkakankaan kalmismaan pinta-ala on laajentunut. Sen hautakivien, rautaristien ja aitauksien määrä on lisääntynyt, mutta vanhaakin oli säilynyt – joskin hiukan ränsistyneenä. Ne saattavat olla suuria ja pitkiä, mutta myös pieniä ja lyhykäisiä, etenkin jos ne on sidottu pikkaraiseen katolliseen pylvääseen lasten haudalla. Sonostrov). Taajaman puolella, matkalla Miekkakankaan kalmismaalle, jouduimme menemään sadetta piiloon ponkalahtelaisen Jelena Dmitrijevan vieraanvaraiseen kotiin. Koristeltuja aitauksia Vanhaksi tavaksi on ilmeisesti nykyään laskettava ne tuulipaikat, joita välillä näkee puissa ja risteissä. Miekkakankaalta löytyi vanhanmallisia ristejä, joita oli useaan kertaan maalattu, ja maali oli osittain karissut puunpinnasta maahan. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 221 . keksinyt muuta selitystä kuin sen, ettei Kuusikon polkuja enää kävelty, taikka niitä käveltiin niin harvoin, että polut alkoivat kasvaa umpeen. Hän toimii johtajana vanhassa tutussa Paanajärven keskikoulussa, jossa on enää vain kahdeksan oppilasta. Vas. KUVA: SERGEI MINVALEJEV Hautaristiin sidottu tuulipaikka kuvattuna Koudan kalmismaalta kesällä 2009. KALMISTOT KALMISMAAT Haikolassa kesällä 2023. Etnologit Elli Dzhioshvili ja Sergei Minvalejev pysyttelivät hartaasti mukanani sääolosuhteista piittaamatta. Aivan kirkon vieressä erään paksun kuusen kyljessä Heikki Rytkölä oli 1900-luvun lopulla havainnut ns. KUVA: ALEKSI KONKKA. Vanhojen ihmisten haudat eivät vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla, ehkä myöhemminkään, olleet aidattuja. tverinkarjalainen Aleksanteri Bulkin, Natalia Pellinen, Miihkali Stepanov, Olga Stepanova, Aleksi Konkka, Maria Kundozerova, Irina Novak ja Elli Dzioshvili. hurrikkaan eli miehen kuvan (ihmisennäköisen kuvion), jolla oli vinoneliön muotoinen pää, olkapäät, ruumis ja hiukan jalkojakin erottui kuusenrungon tyviosassa. Tässä oli vaihtelua muun muassa kylän sijainnin, suuruuden ja kirkon läheisyyden mukaan. Muutenkin näyttää siltä, että suurin osa haudoista ainakin Vienan Karjalan puolella oli ilman aitauksia vielä 1940–50-luvuilla. Vienan Karjalan ulkopuolellakin, esimerkiksi Puudosin piirissä vuonna 2013 näkemäni salokylien kalmistot olivat melkein kaikki hauta-aitauksia vailla
Pääasiassa ne olivat mäntyjä. Siinä hommassa ei saanut kiirehtiä: melkein joka toinen isompi puu oli karsikkopuu, ja monessa pienemmässäkin puussa oli pilkkoja ja muita merkkejä. Paanajärvellä sukuhautoja on ollut ainakin viisi. Metsänhoitajan museon perustaja, Aunekoski. Kesäjoen kyläläiset ovat hoitaneet hyvin Pyhän Nikolain tsasounaa.. Voi sanoa, että Rudomjotov keräsi elämänsä museon aina lapsuudesta eläkeikään saakka. Vinoneliöitä on nähty myös karjalaisten puumerkeissä, vaikka naapureiden puumerkeissä niitä ei ole löytynyt. KALMISMAAT KALMISMAAT Voimakas sininen korostuu lähes kaikilla karjalaisilla kalmismailla. Nykyään metsää ei enää kaadeta eikä työtä metsäteollisuuden alalla oikeastaan ole. Tavalla tai toisella olivat edustettuina myös luonto ja historia, nimenomaan neuvostoaika. On tullut aika museoida tyhjenevää seutua. Ja näin on ilmeisesti tuuminut kymmenisen vuotta sitten eläkkeelle jäänyt äynäkoskelainen metsänhoitaja Nikolai Rudomjotov perustaessaan Metsänhoitajan museota, joka on pikkuhiljaa tullut paikkakunnalla kuuluisaksi. Jos aitausta ei ole, haudat saattavat olla omassa rivissään, muista erillään. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 222 Vielä on mainittava sukuhaudat, siis muutamia hautoja yhden aitauksen sisällä. Vinoneliö näyttääkin olevan aito karjalainen koristemuoto, jota kansa käytti talojen koristelussa ja hautapylväiden rakenneperustana (pylväiden muotoilussa). Paanajärveltä Äynäkoskelle Äynäkoski on ollut osa Viäräkosken (Vääräkosken) metsäteollisuuslaitosta. Viimeisen sadan vuoden aikana moni asia on muuttunut karjalaisella hautausmaalla, mutta sininen on nykyäänkin hallitseva väri Paanajärven kalmismaalla. Noin parin hehtaarin suuruisen Kemin vanhan hautausmaan tutkimiseen ja kuvaukseen meni monta päivää. Erillisestä hallista löytyi jonkin verran neuvostoaikaisen metsäteollisuuden kalustoakin. Museo oli todellakin ainutlaatuinen, se näes sisälsi erilaisia esineitä, jotka tavallisesti kuuluvat kansatieteeseen. Monen hauta-aitauksen päät oli koristeltu eri tavalla eli sahattu vinoon taikka teroitettu. Metsänhoitajan museo Aunekoskella. Myös vinoneliön muotoisia aitauksien päitä löytyy eri puolilta kalmismaata, joskus ne on vielä maalattu eri maalilla kuin itse laudat. Nuoriso lähtee opiskelemaan Kemiin tai enemmänkin Petroskoihin eikä enää palaa takaisin – Petroskoissahan asuu nykyään vähän yli puolet koko Karjalan väestöstä
Löytämäni vanhanmalliset hautapylväät, joita vielä siellä täällä näki pystyssä, olivat kadottaneet suurimman osan koristelustaan. Hautausmaa on siis kuitenkin alkuaan ollut joen rannassa! Uljaita karsikkovanhuksia Kemin hautausmaa on eräiden internetistä poimittujen tietojen mukaan perustettu vuonna 1714. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 223 . mäntyjä, joilta joskus leikattiin latva ehkä moneenkin otteeseen – prosessi. Prokudin-Gorskin kuvassa nykyisen hautausmaan paikalla näkyy selvästi isoja mäntyjä, joiden eteläpuolella (ehkä noin 30 metrin päässä) kiiltää Pudaksen uoma. I. Tästä hyvänä esimerkkinä on Kantalahden vanha hautausmaa, jossa on muutamaa koivua lukuun ottamatta oikeastaan kaksi puulajia, kataja ja pihlaja. Aloitin hautausmaan kaakkoiskolkasta, jossa puuston ykkönen on ollut pihlaja. Eikä olisi ihme, jos se olisi alkanut Leppäsaaresta (ven. Näin ollen vanhalla Kemin hautausmaalla olisi ikää yli 300 vuotta. Vienanmeren rannikkokylissä pihlajaa löytyi paitsi talojen lähistöltä myös kalmismailta. Ainakin vanhin tiedossa oleva merkitty hauta oli kuulemma vuodelta 1714 – samana vuonna oli saatu rakennettua loppuun KALMISMAAT KALMISMAAT Karsikkomänty leikattuine latvoineen, Kemin kalmismaa. Vaikka hautausmaa ei nykyään näytä samalta, jollaisena sitä on kuvattu 1900-luvun alussa, eräät mahtavista, jylhinä ympärilläni kohoavista männyistä saattoivat olla jopa 300-vuotiaita. Niin se olikin vielä vuonna 1916, jolloin venäläinen kuvaaja Sergei Prokudin-Gorski (1863–1944) oli ottanut kuvan Kemin keskustasta. Vladimir Plotnikovin akvarellista vuodelta 1906 näkee, että kalmismaa on täynnä kropnitsoja, joita ei enää vuonna 2023 löytynyt yhtäkään kappaletta. Akvarellin nimi on Vanhauskoisten hautausmaa, mikä sai miettimään, olisiko tämä ollut joku erillinen hautausmaan osa. Muuten Kemin kaupungin nykykarttaa tutkiessani tulin siihen johtopäätökseen, että kalmismaata perustettaessa vesi on ollut ilmeisesti paljon lähempänä. Tätä seikkaa mielessä pitäen olisi kiintoisaa tietää, mistä kohtaa Kemin asutus on alkanut. On ollut myös selvempiä tapauksia, mm. K. Nykyään se on kaupunginosa nimeltään Verhovje eli Yläosa (ilmeisesti suhteessa alempana joella oleviin kaupunginosiin), ja Pudas on suurimmalta osin enää suota ja rämettä. Kuviahan oli otettu ennenkin, mm. Vaikka suurin osa niistä muuttui jo humukseksi, vanhimmat niistä ovat ainoat aikalaisensa kertomaan kalmismaan vanhoista oloista. Lepostrov), joka on ollut selvästi erotettu mantereesta Pudaksella ja jossa sijaitsee Uspenjan eli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkko. Näyttää siltä, että kalmismaan eteläinen laita on ollut Kemijoen vanhan uoman pohjoisrannalla. Suurin osa Vienan vanhoja kalmismaita on ollut yhteydessä veteen, ja suhteessa asutukseen kalmismaat olivat usein veden takana. Inha vuonna 1894, mutta kalmismaa oli aina jäänyt kuvan ulkopuolelle. Ilmeisesti koko tämän matalalla olevan hautausmaan laidan vallannut pihlaja sai alkunsa tavasta istuttaa haudalle pihlaja. Uspenskin katedraalin kirkkorakennus. Vanhojen mäntyjen erimuotoisia ja joskus ristiin rastiin kasvaneita paksuja latvaoksia katsoessa ajattelin, ettei niiden nykytila voi antaa selvää kuvaa siitä, minkälaisia ne olivat pari sataa vuotta sitten, kun niistä tehtiin karsikkoja. Vanhat kartat osoittavat selvästi, että Pudas (Iso ja Pieni Pudas, kuten lukee kartalla vuodelta 1828) oli silloin vielä täynnä vettä
Kesällä kylä oli elävän näköinen, mutta minulla ei ollut aikaa seurustella asukkaiden kanssa; piti lähteä etsimään kalmismaata, joka löytyi metsästä noin parin kilometrin päässä kylästä etelän suuntaan, Myllyoja-nimisen puron takaa. Pilkka kalmismaan haavassa on harvinainen tapaus sinänsä, vaikka viime vuosina kerätty aineisto osoittaa, että haapa saattoi olla ennen muinoin arvostettu puulaji. Usein katkaistiin kirveellä myös paksuja oksia, jotka kasvoivat puun keskeltä ja suuntautuivat tavallisesti terävässä kulmassa ylös (kansanomaiselta nimitykseltään ns. Merkurjevin puu muistuttaa kokonaisuudessaan elävästi niitä karsikoita, joiden pilkkaan oli leikattu risti, vainajan kuolinvuosi ja nimikirjaimet. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 224 KALMISMAAT KALMISMAAT ei siis varmaankaan ollut kertaluonteinen. Tuon kolon alapuolella puussa näytti olevan sileäpintainen tasanne, jollaisia joskus käytettiin ikonien ja kynttilöiden alustana. Kesäjoen kylään oli kuljettava moottoriveneellä noin 20 kilometriä, sillä sinne ei ollut autotietä. Panteleimon (Päntälie) Merkurjevin hauta Kemin kalmismaalla. Ainakin Vienasta löytyy tietoja kokonaisista haapalehdoista ja erillisistä puista, joita ei saanut kaataa. Puu yritti sen ympärillä kasvattaa uutta pintaa, mutta ei kyennyt peittämään pilkkaa, joka siitä vielä syveni kokonaiseksi koloksi. Sergei Minvalejev kolmihaaraisen karsikkomännyn juurella kesällä 2021. Kemin ja Kesäjoen kalmismaiden inventoinnit tavallaan sulkivat umpeen kaaren, joka kulki pitkin Vienanmeren rannikkoa Turjan Varsugan kylästä aina etelärannikolla sijaitsevaan Njuhtšan kylään. Kuvan ja ristin väliin on pistetty muutama tekokukka. Samassa kuvassa näkyy, että puu kasvaa suoraan hautakummusta, siis sen jalkapuolesta, johon näillä main tavallisesti asetetaan risti. ALEKSI KONKKA Teksti ja kuvat (ellei toisin mainita) Vinkki: Aleksi Konkan laajempi artikkeli karsikoista löytyy Vienan reitti ry:n julkaisemasta teoksesta Polku. Kulttuuria ja historiaa Vienan reitin varrella (2022, s. ne taaskin leikattiin, ja ainoastaan sen puun, johon myöhemmin oli laitettu vainajan kuva, annettiin kasvaa. kyrpäoksia), joille ei annettu lainkaan kasvumahdollisuutta. Niistä muodostui vuosikymmenten kuluessa noita monihaaraisia jättiläisiä. Kuvasta katsoo selvästi omanarvontuntoinen, leveäpartainen, ilmeisesti vanhauskoisiin lukeutunut ukko. Vanhaa ajattelumallia osoittaa puu, jonka nimesin Merkurjevin puuksi. Yhdessä niistä havaitsin olevan ison, yli puolen metrin korkuisen ja syvän pilkan. Keskipaksuiseen mäntyyn monta vuotta sitten tehtyyn pilkkaan on asetettu vainajan kuva tietoineen: Panteleimon eli karjalaisittain Pänttö, Päntälie, Prokopin poika Merkurjev, syntynyt 1880, kuollut 1953. Sen jälkeen 21-vuotiaan Uljana Titovan (k. Kuvan yläpuolella pilkan päälle on asetettu metallinen, mustalla maalattu ortodoksinen risti. Tämä kaari muodostui niistä rannikkokylistä, joissa eri vuosina tutkin kalmismaita ja muutenkin karsikoita; nyt se kuviteltu, mutta toisaalta aivan reaalinen kaari on umpeutunut. Oliko tuolla haavassa olevalla kohdalla ollut sellainen tarkoitus, jää tosin epäselväksi. Näistä karsikkovanhuksista näkee hyvin keskelle haarautuneita oksia jääneen latvan tyngän. Kalmismaa-kaaren päätös Edellä mainittujen pihlajien ja nuorien, hautausmaalle kasvaneiden koivujen ja pajujen ohella voi joskus nähdä myös isoja haapoja. Kemin vanhalta hautausmaalla on vanhanmallisia hautapylväitä. 5.1.1920) hautapylväs Kesäjoella. Männyn runko näyttää olevan yksi kahdesta tai kolmesta haarasta, jotka alun perin muodostuivat puun latvan leikkaamisen seurauksena. 85–98).
Tehtiinpä sivuseinän pääpuoleen joskus jopa pieni ikkunakin lasiruutuineen, kuten arkkuunkin. JARI MALINEN Lehtikuva Kuhmon grobun vihkimisestä kesäkuussa 1979. Helleenien käyttämä marmorinen muistomerkki – jollaisia saattaa tavata Kreikassa yhä vieläkin – voisi olla kropKALMISMAAT Salaperäinen kropnitsa KALMISMAAT nitsan alkumuoto. Sieltä löytyy, että kropnitsa (grobu, kropu) on ortodoksihautausmaille tehty matala, lautakattoinen ja ikkunallinen hirsirakennelma, ”vainajien talo”. Toivottavasti tämä hieno perinne säilyy ja elää jatkossakin. Pikkuveljeni taisi kurkistella sisällekin, kertoi myöhemmin ajatelleensa, asusteliko siellä joku. Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Syntymä, lapsuus ja kuolema: Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia (1924) näin: Kropnitsasta tehdään haudan pituinen ja levyinen, ja se on hautakummulla kuin vainajan suojaksi ja kodiksi tehty pikkuinen pirtti. Kyseessä taisi olla tilaustyö, sillä Konosten grobun paikalla oli sijainnut aikaisemmin vanha, nyt jo maatunut ja lahonnut kropnitsa. Tilaisuus oli hyvin juhlallinen, siinä lauloi Kuhmon tiistaiseuran kuoro ja Piispa Leoa avusti Isä Pentti Hakkarainen. Ortodoksi.net-sivusto arvelee grobun alkuperän olevan kaukana antiikissa. Tosin täällä kauempana pohjolassa grobun materiaali on vaihtunut helpommin saatavaan ja työstettävään materiaaliin, puuhun. Katsotaanpa sanakirjaa. Siitä ei valitettavasti ole mitään taustatietoa. Sepä ei paljoakaan selitystä tarjonnut, miksiköhän moisia on rakennettu. Nykyaikana rakennetut grobut toimivat lähinnä muistomerkkeinä, kuten tuo Kuhmon grobukin. Sotkamolaiset, Suojärveltä kotoisin olleet Heikki ja Olga Kononen olivat grobun, kropnitsan tekijöinä. KUVA: MUSEOVIRASTO, VÄINÖ KAUKONEN Kuhmon Grobu kesällä 2024. Yhteenvetona todettakoon, että kropnitsa on toiminut käytännössä talvisaikaan kuolleen vainajan suojana, kunnes kevään tullen on pappi tullut kylään ja vainaja on voitu siunata sulaan maahan kaivettuun hautaan. Eivätkä kuluneet 45 vuotta ole tuota Kuhmon 1979 vihittyä grobuakaan säästäneet, katto ainakin on jo laho. KUVA: KUHMOLAINEN-LEHDEN ARKISTO Kropnitsa Akonlahdessa vuonna 1943. Tämän takia vanhoja grobuja ei olekaan säilynyt nykypäiviin, vaan ne ovat lahonneet ja maatuneet. Itse asiassa sama asia ihmetyttää yhä vieläkin, mitä kropnitsat oikein ovat ja minkä takia niitä on pystytetty. Piispa Leo toimitti jumalanpalveluksen rukoushuoneella sekä litanian ja tuliterän grobun siunaamisen vanhalla hautausmaalla. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 225 K uhmossa pidettiin praasniekka 23.6.1979. Vuodet kuluttavat. KUVA: SIMO MALISEN ARKISTOT. Siitä saattoi vainaja silmitellä valkeih ilmoih taikka tulla ulos kuuritsoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah. Se estää myös kalmistossa kävijöitä tallaamasta hautakumpua ja suojelee hautaa sadevedeltä. Veljeni kanssa siinä sitä grobua ihmeteltiin ja ajateltiin, että mikähän tuo oikein on
Šovan aikana kalmismuah, esivanhempien muistoh šuhtauvuttih armottomašti. Šen läššä šeiso uuši tiilini kasarmi ta kylän kauppa. Kirjašša on tarkkah kuvattu kalmismuan šija ta šen ominaispiirtehet. Vuotena 2010 klubi palo, tuli hävitti šen muan tašalla ta melkein šamah aikah kasarmi oli hajotettu. Projektin toteutti Nadežda -alovehellini yhteiskunnallini i?ehallinto [Vuonnisen kylätoimikunta]. [Vielä 1930-luvulla] kylän keskellä komeilevan Ruokovaaran tuntumassa seisoi vankka kuusikko. Vuotena 2016 Petroskoissa oli järješšetty Muajilmanpankin ta Karjalan tašavallan kulttuuriministerijön kannattama projektikilpailu, kumpani oli šuunnattu Kalevalan piirin kehitykšeh. Hyö ei ole tunnettu omua kylyä, šentäh kuin kalmismuan tilalla šeiso muutoma kymmen šotarakennušta. Šilloin mie olin Petroskoin yliopiston filologisen tietokunnan nellännellä vuosikurššilla. Kalmismuan vaštapiätä oli Pappila-paikka, kumpasella oli kylän kirikkö. Monet ei ni tiijetty, jotta tiälä on kalmismua, ka monet oltih ei paistu šiitä. Eräät puut kohosivat kymmeniä metrejä taivasta kohti, ja kuusien naava oli käynyt harmaaksi kuin vanhuksen parta. Šiitä Darja Šahtarina (oš. Veškelykšeštä olijan kurššitoverin Uljana ?aikinan kera piättimä ošallištuo projektikilpailuh. Kalmismua oli hävitetty. Vuonnisen kalmismua Anni Lehtosen piirrokšen mukah. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 226 V uonnisen vanha kalmismua, kuin monet tunnetut karjalaisien kalmismuat, oli kylän kešellä korkiella kummulla. Šovan jälkeh pyhällä paikalla monie vuosie oli Vuonnisen kulttuuritalo ili klubi (entini rajavartijolaitokšen kasarmi). Rauhašša leväkkäh pyhäššä pelloššah: Jiäkyä tervehiksi Kylän kuollehet, Mieron männehet, Ruven rut’t’omat, Tauvin tappamat, Šovan šortamat, Veteh vierrehet, Tutut ta i tuntomattomat! Valitettavašti tämä pyhä paikka pitkäh ei šuanun rauhua. Malinen), runonlaulaja Ontrei Malisen pojanpojan Teppanan tytär vuotena 1987 kirjutti Punalippu-leheššä: ... šajekuuta vuotena 1944 tuli kotikyläh evakošta. Ideja vanhan kalmismuan kunnoštamisešta oli hautun monie vuosie. Nykyään kuusikkoa ei enää ole. KALMISMAAT. Olisi toivottavaa, että näiden kuuluisien taidollaan koko maailman kulttuuria rikastuttaneiden runonlaulajien kunniaksi pystytettäisiin jonkinlainen muistomerkki. Mutta tässä vanhassa hautausmaassa maatuvat edesmenneiden kuulujen runonlaulajien Ontrei Malisen, Vaassila Kieleväisen, Ohvo ja Jyrki Malisen sekä monien heidän jälkeläistensä jäännökset. AINUTLUATUSIE TIETOJA Vuonnisen vanhašta kalmismuašta löyty šuomelaisen etnografin Samuli Paulaharjun Syntymä, lapsuus ja kuolema -kirjašta. Muistoristi Lettijevin esivanhemmilla. Šielä hyö, vanhat tuatot ta muamot, levätäh šukukunnittain, joka šuku omalla paikallah: Maliset, Lehtoset (Lettijevit), Kielöväiset, Hotoraiset ja Pohutannoit, Kossiset ta Korkkoset, Ahoset, Tervoset. Malinen) muisteli, kun hiän muamoh kera 22. Paikka muuttu autivokši kasarmin raunivoin’eh. Siinä oli iänikuinen kalmisto. Vuonnisen vanha eläjä Helmi Suslova (šynt. Tällä paikalla järješšettih kylän pruasniekkoja, kisattih kruukua ta laulettih. Vuotena 1915 Paulaharju kävi Vienašša ta tallenti niise kuvin’eh ta piiruššukšin’eh Vuonnisen runokylän elämyä. Šemmoni kalmismuan kuvauš on Paulaharjun kirjašša: KALMISMAAT Vuonnisen esivanhempien muissokši Vuotena 2021 vanhašša runonlaulajien Vuonnisen kyläššä kunnoššettih kalmismua, kumpaseh on hauvattu kylän eläjie ta heijän kešellä muašša muatah i tunnetut runonlaulajat
Projekti oli Darja Šahtarinan vuotena 1987 kirjuttaman idejan jatkona ta enšimmäisena aškelena etehpäin. Rahotušta projektin toteuttamiseh meinattih šuaha Venäjän ta EU:n ohjelmien kautti. Tämmöset hautapylvähät oltih ominaiset vain Vuonnisen kylällä. Koko projektin hinta oli 124,5 tuhatta rupl’ua, niistä 10 % makšettih kylän eläjät. Muistolevyššä on hakattu kirjutuš ”Vuonnisen esivanhempien muissokši”. Täh šuuren projektin toteuttamini on loppun, onnakko projektikilpailun mukah Kalevalan piirin hallinnon piti toteuttua še projekti kokonah. Mušta, šynkkä, tuuhie kuušikko kašvau kalmismuan paikalla, kumpani on ympäröity puuaijalla. KALMISMAAT. Kropnic?an jalkapuolešša on hautapac?aš, puušta veššetty risti. Huolimatta šiitä, jotta pyhällä paikalla on ašetettu muistolauta, ajatuš šuuren projektin toteuttamisešta aina oli ollun mieleššä. Kalmismuan näköala piätieltä. Vuotena 2020 meijän kylän i?ehallinto piätti työntyä aivompah alotetun Vanha kalmismua-projektin tašavallan i?ehallintojen projektien kilpailuh ta onnekši še projekti oli valittu. Šamana vuotena kešällä kylän Marja-Makovei-pruasniekkana kalmismualla ašetettih muistomerkki. Paulaharjun matan innoštajana oli Vuonnisen iänelläitkijä, runonlaulaja ta perinnön šäilyttäjä Anni Lehtoni. Toivottavašti pimie, šynkkä, tuuhie kuušikko kašvau tällä kalmismualla ta ei mikänä enyä vaivua meijän esivanhempie. Lähempänä kalmismuata on kirikkö šekä šen lähitienoilla pappila. VUONNISEŠŠA RUATAU Nadežda -alovehellini yhteiskunnallini i?ehallinto. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 227 KALMISMAAT Vuonnisen kalmismua on kešellä kylyä korkiella kummulla, peltojen kolmelta puolelta ympäröimällä yläntehellä, nellännellä šivulla kašvau harvua matalua mec?c?ämuata ta vähän matan piäššä kohuou mec?ätöin korkie Ruokovuara. Hautapa?aš ta muistolevy. Nykyjäh on ajatuš issuttua kalmismualla kuušet, kuin šuunniteltih vielä enšimmäiseššä projektissa ta puhaštua paikkua kasarmin raunivoista. Totta še projekti on tullun šuunniteltuo köyhemmäkši, ka liijan kallehella projektilla olis vähän mahollisutta voittua. Vanha kuvistaki tuttu kallistunut pönkitetty c?asoun’a on loitompana Kyläšalmen rannalla. Viime vuotena hautapa??ahah pantih vaškioprasa, kumpani oli löyvetty täštä paikašta. Kalmismuan kunnoštamisen ruatoja šuoritettih paikalliset eläjät ta rakennuštöitä valmisti Igor’ Jegorov. Joka kešä Vuonnisen eläjät ta kylän vierahat keräyvytäh kylän pyhällä paikalla, järješšetäh talkoja ta ka?otah, jotta kalmismualla on rauha ta kaikki on kunnošša. Vuonnisen kalmismualla tyypillini hautapa?aš, muistolevy hakatun kirjutukšen kera, kalmismuan aita ta kuari rakennettih «Nadežda» projektin voiton anšijošta. Keralla Markku Nieminen. Muistomerkin luonnoš on luajittu Samuli Paulaharjun kirjašta otetun hautapa??ahan piiruššukšen mukah. Anni oli luatin kylän kalmismuan kartan, kumpani niise löyty täštä kirjašta. Ka ušiemmissa on harjakatto pitkittäisistä lauvoista tahikka poikittaisista lautapalasista, muutomissa on tuohikatto, muutomissa pärekatto. Vuotena 2021 kylän kalmismua kunnoššettih. Mua on melkein täpötäytenäh kropnic?c?oja, niitä on rakennettu toini toisen viereh… Muutomat kropnic?at ollah vain tašakattosie, peitetty pitkittäin vierettäisillä riukuloilla. Nuo rissit ollah vanhua tuttuo karjalaismallie: nellikulmasie tahikka pyöreitä, enämmän tahi vähemmän veššokšilla korissettuja pac?c?ahie, kumpasien piäh on nuaklattu kattolauvat, šekä solomat, toic?c?i kuuric?at ta tuulilauvatki. Meijän valmistama Vanha kalmismua -nimini projekti Vuonnisen kylän entisen hautaušmuan kunnoštamisešta on valittu. ”Muistele tuattojani ta muamojani, Šuurta šukukuntuani, Helietä heimokuntuani, iešmännehie esivanhempie!” Vuonnini, 2.12.2023 Teksti ta kuvat: ANNA NIKANDROVA (JEGOROVA) Enšimmäisen kalmismuan muistomerkin avajaiset vuotena 2016. Kešällä 2023 Koštamukšen eläjän Valentina Malikinan (Lettijeva) pereh ašetti Vuonnisen kalmismualla muistorissin oman Lettijevit-šuvun esivanhemmilla
1920-luvulla molemmat valtiot vahvistivat tiedustelutoimintaansa tavoitellen poliittista ja sotilaallista etulyöntiasemaa. Itärajan 1920ja 1930-lukujen vakoilutoimintaa on tutkittu laajastikin, mutta sen vaikutuksista perhe-elämään ei tiedetä paljoa. Monilla näillä rekrytoiduilla oli jäänyt sukulaisia rajan taakse, joten salakuljetus rajan yli sukulaisten tukemiseksi sekoittui viralliseen tiedustelutoimintaan. Itsenäistymisen jälkeisinä vuosina Suomen puolelle virtasi Neuvosto-Karjalasta myös pakolaisia, jotka kertoivat PARAMONOFFIN SUKU Itä-Karjalan Salmenniskan volostin Lietteen kylästä Rajanylityksiä 1920–1930-lukujen Raja-Karjalassa Ted Leclaire kirjoittaa Itä-Karjalan Salmenniskan Lietteessä eläneen Paramonoffin suvun laajasta, rajat ylittäneestä salakuljetusja tiedustelutoiminnasta seurauksineen. kokeneensa vainoa ja sortoa. Lisäksi paikallinen väki oli hyvin perillä raja-alueesta ja siellä sijaitsevista kylistä, koska rajan yli oli käyty vilkasta kauppaa ja solmittu sosiaalisia yhteyksiä jo ennen Suomen itsenäistymistä. Viime kädessä viranomaiset rajan molemmilla puolilla käyttivät mielellään mitä tahansa tarjolla olevia resursseja Jukakoski Ignoilassa, Hyrsylän mutka. Suomen valtio rekrytoi jotkut heistä keräämään tiedustelutietoa. Näiden toimien erottaminen toisistaan olikin Suomen viranomaisille haasteellinen tehtävä. KUVA: KANSALLISARKISTO, MAATALOUSNEUVOJA EINO MARKKU ESKELISEN KOKOELMAT SUVUT. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 228 S uomen itsenäistyminen vuonna 1917 ja uuden Neuvosto-Venäjän kommunistinen valtiomuoto johtivat maiden väliseen epäluottamuksen ilmapiiriin. Laatokan pohjoispuolella sijaitsevassa Raja-Karjalassa oli kyliä molemmin puolin rajaa, ja rajan ylittävät sukusiteet olivat vahvoja. Ei ole yllättävää, että kumpikin osapuoli värväsi vakoilutoimintaan rajaseutujen paikallista väestöä, ja tätä tapahtui etenkin Raja-Karjalan rajaseuduilla
Liete, jonka venäjänkielinen nimi oli Peski, oli pieni karjalaiskylä noin 12 kilometrin päässä Suomen rajasta Hyrsylän mutkassa, noin 15 kilometrin päässä Ignoilan kylästä. Poikien isältään perimä patronyyminen sukunimi Paramonov muutettiin suomalaisiin kirkonkirjoihin muotoon Paramonoff, ja sitä alkoivat käyttää suvun Suomessa asuvat jäsenet. Vuonna 1905 Lietteen kylässä oli 23 SUVUT. Paramonoffin suku oli samanlaista väkeä kuin suurin osa tämän Itä-Karjalan alueen väestöstä: pientalonpoikia, jotka harrastivat henkensä pitimiksi metsästystä, kalastusta ja maanviljelyä. saavuttaakseen etua, mutta joskus näihin puuhiin rajaseudulla osallistuneet ihmiset joutuivat maksamaan kovan hinnan. Tämä johti lukemattomiin yhteyksiin. Kausiluonteisena työnä harjoitettiin jonkin verran tukinuittoa Suojokea pitkin Sotjärveen, josta puut sitten kuljetettiin Petroskoihin. Paramonoffin suku, tyypillisiä pientalonpoikia Suomen ja Neuvosto-Karjalan kylillä molemmin puolin rajaa oli monia vuosisataisia yhteyksiä avioliittojen ja kaupankäynnin kautta. Oli vielä tärkeämpää, että paikallisen taustansa ansiosta tiedustelijat saattaisivat pystyä hankkimaan tietoa, jota alueen ulkopuolelta tulijat eivät välttämättä saisi. Itä-Karjalan Salmenniskan Lietteen kylästä kotoisin olleen Paramonoffin suvun jäsenet ottivat osaa tiedustelutoimintaan, surullista kyllä traagisin seurauksin. Alueella ei ollut juuri lainkaan teollisuutta, lukuun ottamatta Yläjoella vuoteen 1899 saakka toiminutta hiilikaivosta, ja Itä-Karjalan pääkaupunki Petroskoi sijaitsi yli 150 kilometrin päässä. Kuuluisa Jukakoski kuohui Suojoessa Ignoilan keskustassa, kunnes Wiborg Wood Company patosi kosken ja rakennutti vesivoimalan sähkön tuottamiseksi Suojärvelle. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 229 . Myös kaupankäynti oli ollut kylien välillä vilkasta vuoteen 1918 saakka. Niinpä monet Ignoilassa ja Hyrsylässä asuvat perheet pitivät Paramonoffeja sukulaisinaan. Ennen vuotta 1918 Suomen suuriruhtinaskunnan ja keisarillisen Venäjän välinen virallinen raja oli näillä kaukaisilla alueilla olemassa vain paperilla. Lietteen kylä sijaitsi lähellä Suojoen rannalla olevaa Yläjoen kylää, jonka lähellä joki laski Sotjärveen. Paikalliset asukkaat ylittivät rajalinjan säännöllisesti kaupankäynnin ja yhteydenpidon vuoksi, ja avioliitot rajan kahta puolta asuvien sukujen välillä olivat tavallisia. Aleksi Ivaninpoika Paramonoffin vaimo ja kaksi lasta palasivat tätä kautta takaisin NeuvostoKarjalaan heinäkuussa 1921. Rajan sulkeuduttua vuonna 1918 rajaseudut olivatkin molempien maiden viranomaisille ihanteellisia tiedonkeruuseen halukkaiden ihmisten värväämiseen. Liete sijaitsi Sotjärven pohjoisrannalla, Suojoki päättyi Sotjärveen Venäjän puolella rajaa. Ignoilan rajavartio vuonna 1927, toinen vasemmalta Hannes Kovala, oikeassa reunassa Anna Koivuselkä. KUVA: POHJOIS-KARJALAN MUSEO Lietteen kylän Paramonoffin suku sai nimensä vuonna 1800 syntyneeltä Paramon Petterinpojalta ja hänen kolmelta pojaltaan – Ivan, Spiridon ja Nikita – joiden jälkeläiset omaksuivat sukunimen 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Lietteen ja Yläjoen läheisyys Ignoilaan ja hieman kauempana sijaitsevaan Hyrsylään tarkoitti, että rajaseudun kylien asukkaat olivat olleet keskenään tekemisissä vuosisatojen ajan, ja sukujen pojat ja tyttäret olivat solmineet paljon naimakauppoja. Yläjoella oli myös koulu, jota kävivät myös Lietteen kylän lapset. KUVA: KALEVI NEKKONEN Venäjän raja, Kaksinaisen rajanylityspaikka, jota Neuvosto-Karjalaan palaavat pakolaiset käyttivät 1920-luvun alussa. Suojoki virtasi Hyrsylän mutkassa Ignoilan läpi ennen kuin ylitti rajan noin kolmen kilometrin päässä lähellä Kulmakoskea. Ajateltiin, että perhesuhteet ja historiallinen alueen tuntemus olisivat hyödyksi kenelle tahansa mahdolliselle tiedustelijalle ja vähentäisivät kiinni jäämisen riskiä. Alueen syrjäisyydestä huolimatta Yläjoella toimi valtion omistama viinakauppa, jonka tavoitteena oli hillitä laitonta alkoholin tuontia Suomen puolelta
Samaan aikaan Mikko sai oleskeluluvan, joka antoi hänelle oikeuden asua raja-alueella. päivänä vuonna 1928 Mikko Paramonoff nai Suojärven Annantehtaan ortodoksisessa kirkossa alun perin Ruokolahdelta kotoisin olevan Suojärven raittia Kaipaan Välikylästä Suojärveltä. Ainakin kahdeksan Paramonoffin suvun jäsentä jätti Lietteen taakseen ja tuli pakolaisina Suomeen vuosien 1919 ja 1925 välillä. Mihail Paramonoff, josta käytettiin nimeä Mikko, syntyi Lietteen kylässä vuonna 1903. Mikko Paramonoff tuomittiin heinäkuussa 1923 juopumuksesta ja riehumisesta, ja hän vietti viisi kuukautta Petroskoin vankilassa. Muun sukunsa tavoin Lietteessä hän varttui maanviljelijän poikana, joskaan hän ei käynyt venäläistä koulua Yläjoella kuten jotkut hänen serkuistaan, vaan kävi kotikylässään kiertokoulua kolmen talven ajan. On epäselvää, kertoiko kauppias Kononoff Mikolle auttaneensa myös sedän rajan yli ja miksi Mikko oli kysellyt setäänsä. Mikon setä Aleksi Spiridoninpoika Paramonoff muutti Lietteestä Helsinkiin ja työskenteli Suomen santarmihallituksessa. Tulevien tapahtumien valossa on selvää, että Mikko kykeni palaamaan turvallisesti Suomeen salaiselta retkeltään Neuvosto-Karjalaan. Vuoden 1927 Välikylän väestönlaskennasta käy ilmi, että hän asui yhdessä setänsä Aleksi Spiridoninpoika Paramonoffin ja serkkunsa Nikolai Aleksinpoika Paramonoffin kanssa, jotka olivat myös tulleet Suomeen pakolaisina samoihin aikoihin kuin Mikko. Mihail Petterinpoika Paramonoff – Suomi vai Neuvosto-Venäjä. Retken tarkoitus ei ole tiedossa sen enempää kuin sekään, tekikö hän useampia salaisia retkiä rajan yli. Kylässä oli 30 hevosta, 61 lehmää ja 54 muuta karjaeläintä. Hänen vanhempansa olivat Petter Spiridoninpoika Paramonoff ja Paraskeva Domenteintytär. Kuulusteluissa Mikko väitti tulleensa Suomeen Lietteen ankeiden elinolosuhteiden vuoksi. Hänet vapautettiin, ja Aunuksen Pakolaisten Keskuskomitea Sortavalassa järjesti Mikolle työpaikan Ilja Mihailinpoika Bohmasoffin luona Salmen Miinalassa. Kotikylässä ruoka oli kortilla eikä toivoa paremmasta elämästä juuri ollut. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 230 taloa, joissa asui 61 miestä ja 67 naista – kylän asukasmäärä oli kaikkiaan 128 henkeä, joista noin kolmannes edusti Paramonoffin sukua. Kuulusteluasiakirjoissa ei näy viitteitä siihen suuntaan, että viranomaiset olisivat pitäneet Mikon halua päästä Suomeen jotenkin epäilyttävänä. Ensimmäisen maailmansodan ja sitten bolsevikkivallankumouksen myllerryksessä molemmat sedät palasivat Lietteen kylään vuoden 1917 tienoilla, joten teini-ikäinen Mikko sai kuulla ensikäden tietoa noista kaukaisista paikoista. Mikon elämästä kahden seuraavan vuoden aikana ei tiedetä paljoakaan, mutta useimpien Suojärven pakolaisten tavoin hän työskenteli todennäköisimmin metsätyömiehenä. Heinäkuun 22. Tämä lienee ollut syynä hänen rajanylitykseensä pakolaisena 24.1.1924, jolloin hänet pidätettiin Ignoilassa. Ei ole tiedossa, miksi Lietteen kylä kutistui, mutta neuvostovaltion synnytystuskat ja Aunuksen retkikunnan sekasorto ovat ehkä pakottaneet jotkut lähtemään kylästä. Vakoiliko Mikko setänsä puuhia, vai olivatko he yhteistyössä. Yläjoki ei ollut kokenut samanlaista kohtaloa vaan kasvanut kuluneina vuosina jonkin verran. Ainakin kaksi heistä ryhtyi Suomen hallituksen virallisiksi tiedonkerääjiksi. Jonkin ajan kuluttua hän muutti Suojärvelle. Mikon setä Filip Spiridoninpoika Paramonoff muutti pois Lietteestä ja asettui Pietariin, jossa hän perusti patjoja ja sänkyjä valmistavan yrityksen. KUVA: HEIKKI MELAMA SUVUT SUVUT. Petroskoin asukkaat eivät olisi arvioineet tätä Itä-Karjalan aluetta missään mielessä vauraaksi, mutta päivittäisessä arjessa asukkaat selviytyivät ja tulivat toimeen varsin hyvin. Mikon nuoruudessa jotkut hänen Paramonoffin sukuhaaransa jäsenistä, Spiridon Paramoninpoika Paramonoffin lapset, elivät hieman seikkailuntäyteisempää elämää muualla kuin Lietteen kylässä. Mikko oli kysynyt kauppias Kononoffilta, oliko tämä nähnyt hänen setäänsä, jolloin kauppias Kononoff oli vastannut sedän olleen kylässä mutta lähteneen pois. Vuoteen 1926 mennessä kylä oli kutistunut, ja jäljellä oli vain 13 taloa, joissa asui 72 ihmistä – 29 miestä ja 43 naista. Vaikka näihin setiin ei varmaankaan noina aikoina oltu yhteyksissä kasvotusten juuri lainkaan, kirjeitä ja ehkä pakettejakin läheteltiin Lietteeseen. Vasemmalla on Molosofkinin kauppa . Kauppias Kononoff oli ilmeisesti edellisenä päivänä auttanut Mikon setää Aleksi Paramonoffia ylittämään rajan laittomasti. Myöhäisemmästä EK-Valpon kuulustelusta saamme selville, että ignoilalaisen kauppias Vasili Kononoffin palvelijattaren Aino Ivanintytär Purmosen mukaan kauppias Kononoff oli kesäkuussa 1927 auttanut Mikko Paramonoffin salaa rajan yli Neuvosto-Karjalaan soutamalla hänet Ignoilan eteläpuolella Hyrsylän mutkan etelärajalla virtaavan kapean Suojoen yli. Lisäksi hänen vanhempi veljensä Grigori Petterinpoika Paramonoff oli viettänyt kolme vuotta Saksan rintamalla Venäjän tsaarin armeijan riveissä ensimmäisen maailmansodan aikana ja pystyi hänkin kertomaan tarinoita kaukomailta
Etsivä Paanasen 1.6.1930 päivätystä raportista: Viimme kuluneen toukokuun 25 päivän iltana on Välikylässä asuneet pakolaiset Mikko Paramonoff ja Aleksander Harlamoff lähteneet kotoaan ilmoittaen molemmat vaimmoilleen olevansa aikeissa mennä Kemiin jonne eivät ole kuitenkaan viellä saapuneet. Eevan kummien perusteella saamme mahdollisesti hieman kuvaa siitä, kenelle Mikko ja Elma työskentelivät, samoin jonkinlaista käsitystä heidän elämästään Välikylässä. Hän myös kirjoitti vallankumouksellisia näytelmiä ja lauluja. TED LECLAIRE Suomennos: Hannu Tervaharju Lue laaja artikkeli Paramonoffin suvun vakoilutoiminnasta ja sen seurauksista kokonaisuudessaan Karjalan Sivistysseuran verkkosivuilta, osiosta Verkkojulkaisut -> E-kirjat www.karjalansivistysseura.fi/ verkkoaineistot/tarinat/sahkokirjat/ Etsivä Hannes Paanasen asemapaikka oli Suojärvellä ja hän teki monia tutkimuksia rajat ylittävästä toiminnasta 1920–1930-luvuilla. Petroskoin valtionyliopiston tutkijan Irina Takalan mukaan Taavetti Huttusta pidettiin yhtenä Suojärven suomalaisten kommunistien toiminnan johtomiehistä – hän toimi perustajajäsenenä kommunistisessa Pro-keskus-opintoyhdistyksessä Välikylässä ja oli myös kommunistisen Työ-lehden Suojärven konttorin hoitaja. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 231 Elma Pekantytär Ruotsalaisen, joka työskenteli liikeapulaisena Suojärvellä. Suojärven alaosaston etsivä Hannes Wilhelminpoika Paanasen laatimissa useissa viikkoraporteissa tulee esiin yksityiskohtia Mikko Paramonoffille tapahtuneista asioista. Vuoden 1932 alussa Etsivä keskuspoliisi paljasti laajan vakoilijarenkaan Suojärvellä ja pidätti neljä miestä. On syytä kysyä, kenen palveluksessa Mikko Paramonoff työskenteli. Vaikka tämä on pelkkää arvailua, tulevat tapahtumat saivat Etsivän keskuspoliisin epäilemään, että Mikko oli luultavasti mukana tiedustelutoiminnassa Neuvosto-Venäjän hyväksi. Jutun yksityiskohdista kävi ilmi, että yksi pidätetyistä oli ollut vastuussa Suojärvellä toimivan Suojoen aseman kautta kulkevasta postista, availlut sitä ja kopioinut varsinkin rajavartiostolle ja Etsivälle keskuspoliisille osoitettua postia. Reino Mäkinen asui Välikylässä, toimi räätälinä ja vastasi myös postilähetysten toimittamisesta kylän taloihin. Tämä Harlamoff ja aiemmin mainittu Aino Purmonen olivat avioituneet 1929. Ottaen huomioon Reino Mäkisen roolin Välikylän postin jakelijana, se on saattanut tarjota Mikolle mahdollisuuden harjoittaa saman tyyppistä vakoilua, mikäli hän oli lainkaan mukana postinjakelussa. Tämän jälkeen hän oli välittänyt hankkimiaan tietoja GPU:n kontakteilleen Neuvosto-Venäjällä. Hänen vaimonsa Elma Paramonoff ja heidän tyttärensä asuivat vuonna 1932 yhä Suojärvellä, jossa Elma työskenteli Suojärven osuusliikkeen konttoristina. Taavetti Huttunen pakeni Neuvosto-Karjalaan 4.6.1930 pian Mikko Paramonoffin lähdön jälkeen. Saman vuoden joulukuussa heille syntyi tytär Eeva Iris Paramonoff. Heidän tyttärensä Eevan elämästä ei ole tietoja. Etsivä Hannes Paanasen 30.8.1930 päivätty viikkoilmoitus vahvistaa lopulta, mitä Mikko Paramonoffille tapahtui: Välikylässä asuvalle vaimoilleen on viimme keväänä salatein Venäjälle menneet pakolaiset Mikko Paramonoff ja Aleksanteri Harlamoff kirjoittaneet Petroskoilta Lososinan sahalta vaimoilleen, olevansa vapaana ja voivansa hyvin sekä kehoittaneet kumpikin vaimojaan saapumaan passilla luokkseen, mutta kumpikin vaimo on kieltäynyt lähtemästä Venäjälle. Etsivä Paananen antaa myös ymmärtää, että hänen mielestään se, että Mikko Paramonoff ja Aleksanteri Harlamoff oli vapautettu niin pian heidän saavuttuaan Neuvosto-Karjalaan, tukee hänen oletustaan, että miehet olivat luultavasti toimineet raja-alueella salaisesti ennen pakoaan Suomesta. Elma ei koskaan mennyt uusiin naimisiin, alkoi käyttää tyttönimeään Ruotsalainen ja kuoli Hämeenlinnassa vuonna 1982. miehet menneet iltana pakolaisen Nikolai Afonkinin autolla Ignoilaan jonne jääneet ja pyytäneet seuraavana aamuna tulemaan hakemaan josta kuitenkaan eivät ole palanneet. ... Kaikki merkit viittaavat siihen, että mainitut miehet on menneet salatein Venäjälle.” 20.6.1930 etsivä Paananen raportoi, että hänen Välikylässä asuvalta pakolaiselta Nikolai Kononinpoika Kyöttiseltä saamiensa tietojen mukaan Mikko Paramonoff olisi Suojärvellä aktiivisesti toimivan Taavetti Huttusen kommunistiryhmän jäsen. Eeva kastettiin Annantehtaan ortodoksisessa kirkossa, ja yksi kummeista oli Reino Grigorinpoika Mäkinen, joka oli toiminut myös todistajana Mikon ja Elman häissä. Toinen kummi oli Klaudia Nikolaintytär Sontrakka, myös Välikylässä asuvan pakolaisen ja kauppiaan Niilo Aleksanterinpoika Sontrakan vaimo. Myöhemmin on raportoitu, että hän ylitti salaa rajan Neuvosto-Karjalaan yhdessä Aleksanteri Mihailinpoika Harlamoffin kanssa. Mikko Paramonoffin salainen retki Neuvosto-Karjalaan ja hänen lopullinen pakonsa sinne vuonna 1930 tukevat sitä olettamusta, että Mikko oli kommunisti ja oli ehkä harjoittanut vakoilua Neuvosto-Venäjän hallituksen leivissä, mutta esiin ei ole tullut lisää tietoa hänen toiminnastaan hänen asuessaan Suomessa. Vuoden 1930 salainen pako Neuvosto-Karjalaan Mikko Paramonoffin elämän seuraavista kahdesta vuodesta ei ole raportoitu mitään, mutta 25.5.1930 Mikko katosi. KUVA: KANSALLISARKISTO SUVUT SUVUT
Cajan sekä M. Hänen läsnäolonsa kareili lämpöä ja keskustellessa aika tuntui katoavan – oli kyse sitten runolaulusta, puutalon lämmityksestä tai retroautoista. A. Suurin runolaulun opettaja hänelle oli vienanRunolaulun välittäjä, hiljaisuuden kuuntelija Taito Hoffrén karjalainen Arhippa Perttunen (1769– 1841), jolta säkeitä kävivät keräämässä Elias Lönnrot, J. maaliskuuta 1974. Hän piti tästä aarteistosta 13 konsertin sarjan Kuhmossa vuonna 2003 sekä Helsingissä 2007. Taiton ääni resonoi syvällä sydämessä saakka, kun hän lauloi ja maalasi esiin runolaulujen tuokiokuvia niin elävällä tavalla, että aika menetti merkityksensä Taito Hoffrén. Arhippa Perttusen runojen konsertteihin liittyvät ensimmäiset konserttimuistoni Taiton sävykkäästä runolaulusta. Castrén Latvajärvellä, Vuokkiniemen pitäjässä. RUNOLAULUUN RAKASTUMINEN Taitolle oli tapahtunut jo aiemmin, ehkä Q-teatterin Kalevala-näytelmän muusikkona vuosina 1997–1998, mutta viimeistään syksyllä 1999, jolloin Kansallisteatterin Omapohjan valtasi Ääniteatteri Iki-Turso. T aito Hoffrénilla oli poikkeuksellinen kyky keskittyä yksityiskohtiin ja pysähtyä hetkeen. Kalevalanpäivänä someyleisö osasi jo odottaa hänen laulamiaan runolaulu-uutisia eli päivän lehtikatsausta runolaulumitassa. Kuopion konservatorion ja musiikkilukion jälkeen Taito opiskeli kansanmusiikkia Keski-Pohjanmaan konservatoriossa ja Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla, josta hän valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2008. Fr. Ajatukset olivat hyvin punnittuja, läpeensä pohdittuja, mutta huumorilla höystettyjä. Runolaulu oli Taiton intohimo ja tapa katsoa maailmaa. lokakuuta 2024. Taiteellinen tohtorintutkinto runolaulusta jäi kesken. Se sisälsi merkittäviä konsertteja, kuten Gilgamesh-eepoksen laulamisen omin runolaulusäkein yhdessä kielisoittaja Marouf Majidin kanssa sekä Koneella-konsertin, jossa leikkisästi Ladamiehenäkin tunnettu Hoffrén purki ja kokosi Ladan moottorin laulun ja tarinoinnin säestämänä. Siitä lähtien Iki-Turso ja sen jäsenet ovat tuoneet runolaulua eläväksi konsertein, esityksin, tutkimuksin, nuottikirjoin – viimeisimpänä näistä mainittakoon Kalevalan tallentaminen lauletuksi äänikirjaksi Pihla folkin projektina. Taito oli syntynyt Kuopiossa 16. Lönnrot kirjasi Arhipalta ylös yli 4000 säettä ja ne kaikki Hoffrén opetteli. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 232 TUONILMAISIIN TUONILMAISIIN Runolaulaja, muusikko, tutkija, musiikkiteknologi Taito Hoffrén siirtyi tuonilmaisiin vain 50-vuotiaana vaikean sairauden jälkeen kotonaan Pukkilassa perheen ja läheisten ystävien ympäröimänä 18. Syyskauden 14 erilaista runolauluesitystä sisälsivät sooloja, yhteisnumeroita ja kilpalaulantaa. Hänen liian aikainen lähtönsä jätti suuren aukon paitsi perheen ja ystävien elämään, myös koko kansanmusiikin kentälle; hänen levy-yhtiönsä Ääniä Records julkaisi etenkin pitkän estetiikan musiikkiin keskittyneitä levyjä. Kyky nähdä ja arvostaa pienessä suurta teki hänestä paitsi suurenmoisen runolaulajan, myös pidetyn kollegan ja tärkeän ystävän. KUVA: TATU ROUVINEN
Juminkeon puheenjohtajaksi Taito valittiin vuonna 2022. Keski-Pohjanmaan konservatoriossa sekä Sibelius-Akatemiassa. Sommeloa vietettiin niin Kuhmossa kuin rajantakaisessa Karjalassa muun muassa Vuokkiniemessä ja Kalevalassa/ Uhtualla. Taiton jäätyä pois taiteellisen johtajan pestistä nähtiin häntä edelleen Sommelossa esiintymässä, miksaamassa tai runolaulamassa Kuhmon torille parkkeeratussa retrobussissa Arhippa astuu autoon -projektin myötä. Pukkilan Kanteleella vanhan kyläkaupan tiloihin tehdyssä äänitystilassa roikkunee edelleen musta lippis, jossa komeilee teksti MOGULI. AMANDA KAURANNE Kirjoittaja on muusikko ja musiikkitoimittaja, Taito Hoffrénin kollega ja ystävä.. Se humoristisesti viittaa Taitoon Ääniä Recordsin johtajana. Iki-Tursostakin tutun Juha Valkeapään kanssa Taito toteutti kiertuetelttaesityksiä vuosina 2010 ja 2018 niin Suomessa kuin eurooppalaisilla teatterifestivaaleilla teoksilla Kymmenen matkaa sinne, missä mitään ei tapahdu ja Pelko. Sinfoniaorkesteria johti Thomas Dausgaard ja solisteina toimivat Taiton ja Ilonan lisäksi Pekka Kuusisto, Minna-Liisa Tammela, Vilma Timonen ja Timo Alakotila. Näistä mainittakoon Tallarin Runolaulutanssit, jossa Taito toimi laulusolistina Liisa Matveisen ja Tellu Turkan kanssa, neljän miesäänen a cappella -yhtye Äijän Jet Black, Iso Karhu -yhtyeen levyt sekä Suomalaisen barokkiorkesterin italialaista varhaisbarokkia ja suomalaista kansanperinnettä yhdistävä The World is Born. Se oli ihan vain hetki sitten, kun kaikki osasivat runolaulua. Taitolle aivan erityinen yhtye oli Von & Af -duo harmooninsoittaja, huuliharpisti Eero Grundströmin kanssa. Ääniä Recordsin suurenmoiseen julkaisukatalogiin kuuluu mm. Julkaisukatalogin nelisenkymmentä levyä sisältävät etenkin kanteleja jouhikkomusiikkia, erilaisia kansanlaulutyylejä ja syvällisiä pelimannilevyjä. Jo opiskeluaikana syvän ystävyyden muodostaneet taiturit esiintyivät kivikasvoisina virtuooseina, pukuihin sonnustautuneina ja hatut päässä, sanatonta huumoria tuikkien. Runolaulajien ketjussa hän eli tätä aikaa ja välitti perinnettä eteenpäin myös tuleville sukupolville. TAITON SIELUKASTA LAULUA sekä tuuban ja kitaran soittoa kuultiin eri yhtyeissä ja monilla levyillä. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 233 TUONILMAISIIN TUONILMAISIIN ja kuljin laulun siivittämänä vienalaisille runomaille. Kirjoitin Ilonasta ja Taitosta jutun Pirta-lehteen vuonna 2018. Kulttuuri ei koskaan lopu, se vain muuttuu.” Taito oli kuuntelemisen ammattilainen, jolle myös hiljaisuus oli musiikkia. Hän opetti myös vuosien varrella mm. Hänen kuolemaansa ei kuitenkaan seuraa hiljaisuus, vaan tehty työ kansanmusiikin parissa jatkaa resonoimistaan. Vienalaiset yhteisöt tulivat tutuiksi myös Juminkeko-säätiön tallennusmatkoilla, jotka ulottuivat Karjalaa kauemmaksikin, aina Vietnamiin saakka. Legendaariselta duolta ilmestyi vain yksi levy Sama setti jo 20 vuotta, joka kokosi yhteen parhaita paloja vuosikymmenten yhteistyön ja ystävyyden yhteenhiomalta kaksikolta. Musiikki oli konserteissa edelleen täyttä timanttia, mutta samana pysyneet esiintymisasut lyttyyn menneine hattuineen toivat omaa lisäriemuaan esiintymisiin. Siinä kummankin soololevyt sisältävät säestyksetöntä runolaulua omien esikuviensa mukaan, Taitolla jo mainitun Arhippa Perttusen, Ilonalla Larin Parasken. En osannut tuolloin vielä kysyä haastateltaviltani, mitä he haluaisivat jättää perinnöksi. Haastattelusta välittyi perheen lämminhenkinen yhdessä olemisen tapa, johon kuuluivat hyvän ruoan ja kauniin taiteen arvostaminen sekä shibakoirien ja puutarhanhoidon merkityksellisyys. Siinä tietoa ja elämyksiä runolaulusta sai Kalevalan juhlavuoden aikana eri puolilla Suomea festivaaleilla ja oppilaitoksissa. Seesjärven laulu -levy, jonka esitti paatenelaisen lauluryhmä Seesjärvi. Niille pääsin myöhemmin aivan konkreettisesti Kansanmusiikkijuhla Sommelon matkassa, kun Taito toimi festivaalin taiteellisena johtajana 2006–2015. Kansallisteatterissa, Koko Teatterissa ja Pyhäjärven Täydenkuun tansseilla. Pienkantelemusiikki, runolaulun minimalistinen estetiikka ja vaikkapa paimenpuhaltimien erityiset soundit olivat Sommelon lisäksi Taiton oman estetiikan ytimessä. Hän toimi lukuisissa teatterija tanssiproduktioissa säveltäjänä, muusikkona ja äänisuunnittelijana mm. Näinä surun, kaipauksen ja kiitollisuuden täyttäminä hetkinä mietin, että Taito taisi siihen vähän vastatakin artikkelin lopussa: ”Kalevala on minusta hankala sana – se kuulostaa vanhahtavalta ja siihen liittyy kansallisia arvoasioita, mutta runolaulu puolestaan on tosi lähellä. Hänet muistetaan lämpimänä ja oppilaalle läsnä olevana opettajana. Tämä tuntui etenkin intiimeissä konserteissa Haikolan sähköttömässä kylässä tai Kuhmo-talon taakse pystytetyssä jurtassa. Runolaulajien talossa tärkeintä ovat ihmiset -artikkelissa he kertoivat, miten lapset Helmi ja Lempi ovat oppineet kotona runolaulua esimerkiksi unilaulujen myötä, mutta myös keskustelemisen ja sivistyksen merkitystä. Yksi levyaarre on Taiton ja hänen puolisonsa Ilona Korhosen tuplalevy Minä Paraske, sinä Arhippa. Musiikkia hän teki useisiin Juha Luukkosen ohjaamiin näytelmiin eri puolilla Suomea. Lahdessa Koulutuskeskus Salpauksessa. Sommelo loi luontaista yhteistyötä vienankarjalaisten muusikoiden kanssa. Runolaulupariskunta pääsi esittämään runolaulua toisinaan myös yhdessä, kuten vuonna 2019 BBC Scottish Symphony Orchestran kanssa Lontoossa BBC Promsissa osana Jean Sibeliuksen viulukonserttoa ja viidettä sinfoniaa. Keruumatkojen antia Taito äänitti ja julkaisi, usein yhteistyössä Juminkeon kanssa. Vielä 1900-luvun vaihteessa Vienassa vietettiin lauluhäitä – ja se oli ihan äsken. Mutta me olemme kaikki vain osa perinteen jatkumoa. Levy-yhtiön merkitys on ollut valtava niin kotimaassa kuin ulkomailla Suomen ja lähialueiden kansanmusiikin edistäjänä. Taito viittasi Sommeloon hiljaisuuden festivaalina. Taito erikoistui musiikkiteknologiaan ja opetti sitä ammattiopiskelijoille mm. Suomen arvostelijain liiton Kritiikin kannukset -tunnustuspalkinnon hän sai vuonna 2005 musiikista Kuopion kaupunginteatterin näytelmään Maa on syntinen laulu. Levyn alkusanoissa emeritusprofessori, kummankin opettaja ja ystävä Heikki Laitinen tituleeraa heitä ”Suomen päivystäväksi runolaulupariskunnaksi”. Tätä edelsi vuonna 2018 Taiton solistin osa teoksessa Prelude: Finnish and Swedish Traditional Music and excerpts from Kullervo, jonka BBC Scottish Symphony Orchestralle oli sovittanut Timo Alakotila
Koulunkäynti jatkui vuonna 1939 Kuusamossa, kunnes Paavo yhdessä erään heimosoturin pojan Mauno Mäkelän kanssa siirtyi viidenneltä luokalta Äänislinnan Yhteislyseoon. Sodan vuoksi arkku oli viety turvaan ja unohdettu arkistorakennuksen portaan alle. Paavon lapsuuden perhe asui muutaman vuoden Utissa, kun isä-Paavo palveli lentokonemekaanikkona ilmavoimissa. Opinnot, joiden tavoitteena oli kouluttaa suomalaiseen hallintoon sopivaa virkamiesainesta, kestivät vain vuoden, ja takaisin palattiin toukokuussa 1944. Näitä Ukko-Paavo oli tallentanut systemaattisesti jo ennen muuttoaan Suomeen, joka tapahtui vuosisadan vaihteessa. Aineistosta on muodostunut tärkeä lähde lukuisille sukututkijoille sekä historiantutkijoille. Vienan Karjala oli lapsuudesta lähtien aina ainutlaatuisella tavalla osa elämänpiiriä. Nyt lukittu ja sinetöity arkku avattiin, ja vapaalle jäänyt Paavo tarjoutui vapaaehtoiseksi arkistotyöntekijäksi järjestämään isoisän tallentamia materiaaleja. Kauppakorkeakoulussa Paavo Ahava oli tutustunut toiseen Kuusamon karjalaiseen, Ilmari Homaseen. Hän – heimosoturi, lentäjä ja liikemies – menehtyi vuonna 1966. Isoisä Paavo Ahava (Pavel Afanasjeff, Ukko-Paavo 1872–1944), Vienan Karjalaisten Liiton aktiivinen alkuunpanija, asettui 1900 Kuusamoon kauppiaaksi. Paavo Ahava valmistui ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulusta 1955. Juuri silloin, 42 vuotta hänen isoisänsä kuoleman jälkeen putkahtivat yllättäen päivänvaloon tämän laajat ja monipuoliset arkistot. Ukko-Paavo oli luovuttanut ne Suomen Historialliselle Seuralle vain muutama kuukausi ennen menehtymistään. ”En muista minua ryssäksi kutsutun.” P aavo Gabriel Ahava siirtyi 25.9.2024 tuonilmaisiin Espoossa. Isä Paavo Ahava oli syntynyt Uhtualla vuonna 1898. Koulussa syntynyt tuttavuus kesti koko eliniän, Paavo ja Mauno tapasivat viimeksi Kuusamossa Tie Vienaan -symposiumissa vuonna 2022, lähes 80 vuotta siitä, kun Äänislinnasta oli palattu. Työurallaan hän erikoistui teollisuuden hankintatehtäviin, joissa toimi suomalaisen liike-elämän palveluksessa, viimeksi Rauma-Repolan hankintajohtajana. KUVA: AHAVAN KOTIALBUMI. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 234 TUONILMAISIIN TUONILMAISIIN Paavo Ahava oli henkeen ja vereen vienankarjalainen, joka laajojen verkostojensa kautta levitti hyvää ympärilleen. Hän oli syntynyt Kuusamossa 27.5.1930 vienalaiseen perheeseen. Paavo uppoutui täysin aineistoon, joka sisälsi runsaasti yhteiskunnallista ja poliittista Karjalan kysymykseen liittyvää materiaalia sekä yksityiskirjeenvaihtoa. Arvostettu uhtualainen suku oli solahtanut osaksi Kuusamoa. 1960-luvun alussa hän toimi kaksi vuotta Suomen lähettämänä hankinta-asiantuntijana YK:n päämajassa New Yorkissa. Eläkkeelle Paavo siirtyi vuonna 1986. Tämä houkutteli Paavon perustamaan yhdisPaavo Ahava: ”En muista minua ryssäksi kutsutun” Paavo Gabriel Ahavan nuoruudenkuva
Kun Afanasjeff-sukuseura vuonna 2013 perustettiin, oli Paavo keskeinen henkilö ensimmäisen kokoontumisen suunnitteluryhmässä; hän myös avasi sukuseuran perustamiskokouksen. Paavo näki tärkeäksi karjalan kielen edistämisen Uhtualla. Ympäröivät tekijät aiheuttivat sen, että ryhmät yhdistettiin ja muutaman vuoden kuluttua ryhmistä ei enää voitu puhua kielipesinä. Afanasjevit ovat Vienan Karjalan vanhimpia sukuja. Vuonna 2002 Paavo Ahava peräänkuulutti julkisuudessa rahoitusta Kalevalan kääntämiseksi vienankarjalaksi. Hänen esityksensä sukuseuran ensimmäisessä kokoontumisessa Rovaniemellä oli koko laajaa Afanasjeff-sukua yhteen kokoava ja innostava. Varat kirkon rakentamiseen Uhtuan Perinneseura sai Karjalan Sivistysseuraan perustetusta Panu Haapalan muistorahastosta ja eri rahalahjoituksista, mutta merkittävän osan Paavo Ahava onnistui saamaan liike-elämän sektorilta. Paavo Ahava tunsi Afanasjeff (Afanasjev)-sukunsa ja sen vaiheet läpikotaisin, ja tiesi niistä myös muille kertoa. Tarvittiin tekijä. 70 yhteistä vuotta tuli täyteen Paavon nukkuessa pois. JOULUKUUSSA 1991 SYNTYI Uhtuan Seudun Perinneseura. PAAVOA KIEHTOI setänsä, legendaarisen, kahdella Pyhän Yrjön ristillä palkitun ”punaisen heimosoturin” Iivo Ahavan lyhyeksi jäänyt elämä. Paikallisen tuen hankkeisiin toi uhtualainen opettaja ja toimittaja Oiva Mäkelä. Rakennushankkeisiin liittyi usein alan koulutusta ja kehittämistä, tavoitteena antaa seudulle koulutettua ammattitaitoa. KUVA: AHAVAN KOTIALBUMI.. Aina viime vuosiin saakka Paavo vietti vaimonsa Mairen kanssa talvet Espanjassa, jonne hurautettiin omalla autolla halki Euroopan ajaen. Hyväksyttävästi sujuneiden yksinlentojen jälkeen hän sai käteensä todistuksen kurssin suorittamisesta ja purjelentäjän lupakirjan. Sen rakentaminen tosin edellytti ortodoksiseurakunnan perustamista Uhtualle. Paavo Ahava oli vahvasti mukana sukuseuran kantavana voimana loppuun saakka. Vienankarjalan opetus toki jatkui, mutta osa-aikaisena. Sivistysseura julkaisi hänen kääntämänsä eepoksen Kal’evala vienankarjalakši vuonna 2015. Paavo Ahava toimi seuran puheenjohtajana vuoteen 2003 saakka. Saman vuoden kesäkuussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti Sammatissa Kalevalan kääntäjien seminaarin, jossa Paavo jälleen nosti asian esiin. Paavo oli laajalti kiinnostunut elämän tarjoamista mahdollisuuksista. Uhtua-Seuran tuella valmistui Uhtuan ortodoksikirkko vuonna 1998. Kannustimena lienee ollut isän työ ilmailun parissa. Tämä taas vaati Paavolta neuvotteluja Petroskoin ja Karjalan piispa Manuilin kanssa. Eräs Sivistysseuran hallituksen jäsen oli ehdottanut Paavolle itämerensuomalaisia kieliä opiskelevaa Annika Pasasta, jonka ehdottamaan kielipesään Ahava oli tarttunut edistysmielisesti ja ennakkoluulottomasti. Neuvostoliitto oli romahtanut 1990, ja rajan ylittäminen oli käynyt helpoksi. Syksyllä 1999 käydyt keskustelut johtivat siihen, että ensimmäinen kielipesäryhmä aloitti vuotta myöhemmin, toinen vuonna 2002. Vuonna 2000 Uhtualle rakennettiin lastenneuvola ja vuonna 2002 Kalevalan piirin synnytyssairaala Uhtua-Seuran aloitteesta ja ponnistuksin. Heinäkuussa 1960 sai eräs pohjoisen Suomen purjelentoharrastuksen pioneereista houkuteltua Paavon osallistumaan Pudasjärvellä pidetylle purjelennon alkeiskurssille. Yksi seminaarin osallistujista oli Petroskoissa asuva Raisa Remšujeva, joka innostui asiasta ja tarttui itsekseen käännöstyöhön. Seura kutsui Paavon kunniapuheenjohtajakseen vuonna 2017. Tutkimusten mukaan Afanasjevin suvun kantaisä olisi ollut 1670–80-luvulla syntynyt ja Uhtualla elänyt Vasili. Rakennustyön valvojaksi kutsuttiin yläneläinen rakennusmestari Jari Helmisaari, jonka panos Paavo Ahavan rinnalla oli merkittävä. Vuonna 1999 seura perustettiin uudelleen Uhtua-Seurana. Vuosien mittaan Paavo kokosi mittavan määrän materiaalia Iivosta, käsikirjoituskin oli jo varsin pitkällä, mutta kirjoittaminen jäi valitettavasti kesken. Seuran kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 2006. Paavo Ahava vieraili tiheään tahtiin isiensä synnyinseuduilla, usein seuranaan vienalaisjuurinen VR:n pääjohtaja Panu Haapala ja myöhemmin myös Karjalaan Haapalan innostamana hurahtanut Hannu Raulo. Vielä elokuun 2024 sukukokoontumisen edellä hän soitti tervehdyksensä osallistujille ja pahoitteli, ettei pääse mukaan. Paavo Ahavalla oli suuria visioita ja runsaasti rohkeutta Uhtuan seudun olojen parantamiseksi – kuten oli ollut aikoinaan isoisällään Ukko-Paavolla. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 235 TUONILMAISIIN TUONILMAISIIN tyksen, joka muodostaisi yhdyssiteen Uhtua-juuristen henkilöiden kesken, pitäisi yllä yhteyksiä Uhtuan seudulla eläviin karjalaisiin ja vaalisi karjalaista kulttuuria ja perinteitä sekä loisi henkistä, taloudellista ja yhteiskunnallista hyvinvointia Vienan Karjalaan tiiviissä yhteistyössä Karjalan Sivistysseuran kanssa. Paavo Ahava oli Karjalan Sivistysseuran hallituksen jäsen 1993–2001. EEVA-KAISA LINNA Paavo Ahava vietti viime vuosiin asti talvet Espanjassa yhdessä vaimonsa Mairen kanssa. Siellä hän kiersi innokkaasti golf-kenttiä. Kesän tullen Ahavat palasivat Suomeen ja Sammattiin, jossa heillä oli tärkeä rentoutumispaikka
Videoitten ideointi ja toteuttaminen tehtiin Vuokkiniemi-seuran hallituksesta muodostetussa työryhmässä. marraskuuta 2024 lähtien. . . Kulttuurilehti Carelian pitkäaikaisena päätoimittajana hän työskenteli vuodet 1993–2014. Käsikirjoitukset on tehnyt karjalan kielen asiantuntija Olga Karlova. Progress-kustantamon lopetettua suomenkielisen toimituksensa vuonna 1988 Kolomainen työskenteli toimittajana Petroskoin suomenkielisissä lehdissä. Köykän Outin starinat ja niitten esittelytapa vievät mukaansa. Yliopisto jatkaa tiivistä yhteistyötä kieliyhteisön kanssa.. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 236 n. Elvytys on nyt kytketty osaksi kansallista erityistehtävää yliopistojen seuraavan tulossopimuskauden ajalle vuosiksi 2025–2028. Robert Kolomainen on sukujuuriltaan inkeriläinen, mutta hän on syntynyt Länsi-Siperiassa, jonne hänen perheensä oli pakkosiirretty sodan aikana. Kolomainen opiskeli Petroskoin valtionyliopistossa suomen kieltä, venäjää ja kirjallisuutta. Videot on toteuttanut tuottaja ja graafikko Jussi Sinkkonen. . . Kiinnostavia esimerkkejä niistä ovat Kolomaisen suomennos (1985) vuonna 2015 Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Sodalla ei ole naisenkasvoja, kuten myös 1985 ilmestynyt suomennos Boris Kuznetsovin Einstein-elämäkerrasta Albert Einstein: Elämä. Kuolema. Videoprojekti on tehty osana Itä-Suomen yliopiston vuosina 2022–2024 hallinnoimaa karjalan kielen elvytyshanketta. KUVA: SKS, 1971 n. . Kuolemattomuus. Videoita on ollut myös mahdollista katsella YouTubessa Vuokkiniemi-seuran kanavalla 12. VUOKKINIEMI-SEURAN laatimat tekstitetyt videot akateemikko Pertti Virtarannan Vuokkiniemessä vuonna 1968 tekemien Outi Lipkinän (Köykän Outin) haastatteluiden nauhoitteista ovat nähtävillä YouTubessa, Vuokkiniemi-seuran kanavalla. Karjalan kielen opetus ja tutkimus on ollut Itä-Suomen yliopiston kansallinen erityistehtävä vuodesta 2009 alkaen, ja vuosina 2021–2024 yliopistossa on toiminut opetusja kulttuuriministeriön rahoittama karjalan kielen elvytyshanke. Köykän Outin haastatteluita on julkaistu Virtarannan kirjoissa Kultarengas korvaan ja Vienan kyliä kiertämässä, ja niitä säilytetään Kotimaisten kielten keskuksen nauhoitearkistossa. Videoilla Vuokkiniemen Lammaisjärvellä vuonna 1878 syntynyt kielimestari Köykän Outi kertoo elämänsä vaiheista, kylän asukkaista ja perinteistä, esittää häälaulun ja kertoo sadun. Videoihin kootut taustavalokuvat kuvastavat vanhaa Vienan Karjalan aluetta ja siihen kuuluvaa Vuokkiniemeä ajalta, jolloin Outi on elänyt. Pertti Virtaranta mainitsee päiväkirjassaan: “Outi Lipkin tämän matkani kertojista paras.” Starinoita kertoessaan 90-vuotias Outi ei malttanut jättää verkon kudelmiaan: “Käpy täššä käšköy laulamah, verkon šolmut šoittomah, kaloveh kalajamah”. Linkki videoihin: youtube.com/@ Vuokkiniemi-seura/videos. KARJALAISUUDESTA UUTISIA Köykän Outin starinat YouTubessa Köykän Outi Pertti Virtarannan teoksessa Kultarengas korvaan. . Robert Kolomainen 80 vuotta Karjalan kielen elvytystyö jatkuu n. Vienalaisia satuja ja legendoja. Petroskoihin perhe pääsi muuttamaan vuonna 1960. . KARJALAN KIELEN hyvin alkanut elvytysja kehitystyö jatkuu Itä-Suomen yliopistossa. Valmistuttuaan hän työskenteli Progress-kirjakustantamon suomalaisessa toimituksessa vuosina 1973–1988 ja käänsi kymmeniä teoksia suomeksi. PETROSKOISSA ASUVA suomen kielen taitaja, toimittajana ja kääntäjänä tunnettu Robert Kolomainen täytti 80 vuotta 11.11.2024
Karjalan Heimo voitti Vuoden laatulehti 2024 -kilpailun yleisöäänestyksen Karjalan Heimo voitti Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n Vuoden laatulehti 2024 -yleisöäänestyksen. . Sen lukijoita on kaikkialla Suomessa ja jonkin verran myös ulkomailla, aina Ruotsia, Viroa, Saksaa, Englantia ja jopa Japania myöten. Kilpailun voittajat julkistettiin Helsingin Kirjamessuilla lauantaina 26.10. Lehtenä Karjalan Heimo luo yhteisen tilan erilaisille karjalaisuuksille, muun muassa historia-, kielija kulttuuriaiheiden kautta. . Äänittäjä ei ollut kuvanveistäjä Sailo, vaan kansanmusiikintukija ja säveltäjä Armas Launis. KUVA: KIM ÖHMAN n. – Olen onnellinen ja kovasti kiitollinen kaikille Karjalan Heimoa laatulehtikilpailun yleisöäänestyksessä äänestäneille ja toivotan sen pariin tervetulleiksi myös uudet lukijat, sanoi lehden päätoimittaja Katri Kovasiipi kiitossanoissaan. Virtaranta-mitali on Karjalan Sivistysseuran myöntämä tunnustus arvokkaasta työstä karjalaisen kulttuurin ja perinteen vaalimisessa sekä karjalan kielen ylläpitämisessä ja edistämisessä. Lehdestä löytyy säännöllisesti myös karjalankielisiä juttuja sekä artikkeleita ja arvioita kulttuurin eri osa-alueilta, kuten kirjallisuudesta, teatterista, musiikista, kuvataiteesta ja elokuvasta, hän totesi. K. Tänä vuonna laatulehtikilpailussa oli uusi kategoria, ”Vuoden laatudigi”. Karjalan Heimo osallistui kilpailuun ensimmäistä kertaa ja voitti sen toisena osana järjestetyn yleisöäänestyksen. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 237 KARJALAISUUDESTA UUTISIA KARJALAISUUDESTA UUTISIA Oikaisuja Karjalan Heimon 9–10/2024 sivulla 183 mainitaan virheellisesti, että Alpo Sailo äänitti fonografille Tulen syndy -laulun Pedri Shemeikalta. Virtaranta-mitali Leena Joelle Mitali: Nina Sailo (1991). PITKÄN TYÖURAN sanakirjantoimittajana tehnyt Leena Joki on palkittu Virtaranta-mitalilla työstään karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin hyväksi. Karjalaista kulttuuria vaaliva ja edistävä Karjalan Sivistysseura aloitti Virtaranta-mitalihankkeen 33 vuotta sitten, lokakuussa 1991. Saman lehden sivuilla 188 ja 189, I. VUODEN LAATULEHTI -kilpailun järjestäjänä toimii Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry, ja kilpailuun osallistui tänä vuonna 49 lehteä. – Yli satavuotiaana kulttuurilehtenä Karjalan Sivistysseuran julkaisema Karjalan Heimo on jatkuvasti kehittyvä ja ajassaan elävä vähemmistön ääni. Sen voitti kokonaan digitaaliseksi siirtynyt Kirjailija-lehti, jonka päätoimittaja on Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen. Leena Joki toimi karjalan kielen murresanastoa kuvaavan sanakirjan päätoimisena toimittajana 19 vuoden ajan painetun sanakirjan valmistumiseen saakka silloisessa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Karjalan Heimo -lehden lisäksi Karjalan Sivistysseura julkaisee karjalankielistä sekä erityisesti Itäja Raja-Karjalan historiaan ja kulttuuriin keskittyvää kirjallisuutta. Myös sen jälkeen hän on työskennellyt Kielitoimiston sanakirjan toimittajan tehtävänsä ohessa painetun Karjalan kielen sanakirjan pohjalta laaditun verkkosanakirjan asiantuntijana ja vastannut Kotuksessa karjalan kieleen liittyvistä kysymyksistä. n. . – Nykykarjalaisuus on hyvin monimuotoista eikä sitoudu paikkaan. Inhan kuvissa Vienan Kemistä ja Kiestingistä kuvatekstien kuuluisi olla toisin päin. KUVA: VESA HEIKKINEN. Toimittaja Ruben Stiller valitsi Vuoden laatulehti -kilpailun voittajaksi Historiallisen Aikakauskirjan, jonka päätoimittaja Anu Lahtinen on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori
2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 238 S yksyn mittaan ehdimme niin moneen, että sana kohtaamisia kuvaa toimintaamme parhaiten. Kuten kunniamaininnat ja pääpalkinnon jakanut toimittaja Ruben Stiller totesi, kulttuurilehtien kenttä Suomessa pitää yllä moniäänisyyttä ja demokratiaa. Myös kulttuuri ja historia löysivät ottajansa, ja kohtaamisten lomassa keskusteltiin perheiden vaiheista, Karjalan kohtalosta samoin kuin itärajan historiasta ja nykytilasta. Punaisena lankana kulkevat toiminnallisuus ja jatkuvuus – nuorempien ja varttuneitten yhteinen toiminta, jossa perinnettä ja uutta kulkee molempiin suuntiin. ERITYISESTI KIITÄMME teitä, seuran jäsenet ja Karjalan Heimon lukijat. Kartalta etsittiin oman suvun murrealuetta ja karjalankielisiä kirjoja ja muistipelejä lähti kotiin viemisiksi. Olemme aloittaneet vuoden 2025 pruasniekan valmistelut. Tämän jälkeen on johtokunnan kokous. Karjalan Sivistysseura on osallistunut jo vuosien ajan Kuulutko sukuuni -tapahtumaan, joka pidetään lokakuussa Vantaalla. TERVETULOA! VUOSIKERÄHMÖ Pohjois-Viena -šeuran šiäntömiäräni vuošikerähmö pietäh šuovattana, 22. Šen peräh on johtokunnan kerähmö. Myös samana viikonloppuna pidetty sukututkimuskurssi oli täynnä. Kiinnostus ortodoksikarjalaiseen sukuun ja sukujen tarinoihin johdatti Santeri Palviaisen pakeille ihmisiä jonoksi asti. TULKUA TERVEH!. KULUVASTA VUODESTA kiittäen hallitus toivottaa kaikille joulun lepoa ja rauhaa! SEIJA JALAGIN & EILA STEPANOVA JOULUKUU 2024 HALLITUKSET UUTISET Kohtaamisia Kiitämme jäsenistöämme ja kaikkia yhteistyökumppaneita kuluneesta vuodesta 2024! Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2025! Passipoi?emma miän jäšenie ta sluatniekkoja kulunuošta vuuvvešta 2024! Hyvyä Roštuota ta lykkyö vuuvvella 2025! Pohjois-Viena -seuran johtokunta VUOSIKOKOUS Pohjois-Viena -seuran sääntömääräinen vuosikokous pidetään lauantaina, 22. Myös alaosastot, sukuja pitäjäseurat sekä vapaamuotoiset sukutapaamiset sopivat hyvin viikonlopun ohjelmaan. Pohjois-Viena -seuran aktiivien kanssa on jo kehitelty kosolti ohjelmaideoita Oulussa 12.–13.4.2025 pidettäville päiville. Yhdessä teitte sen! Karjalan Heimo voitti Vuoden laatulehti -kilpailun yleisöäänestyksen. Kerähmön jäleštä laulamma yheššä, juomma kahvie ta ?äijyö šekä piemmä arpajaiset. Toiminnanjohtaja Eila Stepanova sai pagista tämän tästä myös karjalaksi. Helsingin kirjamessuilla seuran osastolla kävi mukava vilske. päivänä helmikuuta 2025 klo 12 Oulussa, Höyhtyän yhteisötilassa, Latokartanontie 1, 90150 Oulu. Kokouksen jälkeen laulamme yhdessä, juomme kahvia ja teetä sekä pidämme arpajaiset. päivänä tuiskukuuta 2025 kello 12 alkuan Oulušša, Höyhtyän yhtehisötilašša, Latokartanontie 1, 90150 Oulu
TARJOA JUTTUA TULEVIIN LEHTIIN Aineistot: paatoimittaja@karjalanheimo.fi Juttujen aineisto 20.1. 4.9. Painopaikka PunaMusta Oy, ISSN 0449-8828 Julkaisija Karjalan Sivistysseura ry Julkaisutoimikunnan puheenjohtaja Pekka Vaara Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. 29.9. 4.8. Isä Kauko kertoo palvelusmuistojaan Vuokkiniemestä. 10.11. SEURAAVA LEHTI HELMIKUUSSA K A U K O IV A N O FF IN A R K IS TO Vuonna 1906 Lehden ensimmäinen näytenumero nimellä Karjalaisten Pakinoita Toimitus Päätoimittaja Katri Kovasiipi 050 554 3223 paatoimittaja@karjalanheimo.fi Karjalanheimo.fi Ulkoasu Kulttuuritoimituksen tuotantopalvelut Marita Salonen Ilmestyminen Lehti ilmestyy 6 kertaa vuodessa, kaksoisnumeroina, 105. Barrien tunnetun lastenromaanin Peter Pan (1911) on englannista livvinkarjalaksi kääntänyt Aleksi Ruuskanen. 30.10. Hudson. 10.3. Tilaushinta/jäsenmaksu Lehden tilaushinta on 40 € / vuosi. 12.5. Kustantaja KSS, 2025. 11.12. 10.4. Lehden numero 1–2 3–4 5–6 7–8 9–10 11–12. Digitaaliset näköislehdet tilattavissa irtonumeroina sekä jatkuvana tai määräaikaisena digitilauksena: Lehtiluukku.fi/lehdet/ karjalan_heimo Oikeudet muutoksiin pidätetään. Tähän painopaperiin käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. 12.6. Heti pappisvihkimyksen jälkeen hän sai tehtävän ja tilaisuuden lähteä Vuokkiniemeen suorittamaan siellä ensimmäistä palvelusta 50 vuoteen. vuosikerta Lehden tilaaminen ja osoitteenmuutokset Karjalan Sivistysseura ry Luotsikatu 9 D, 00160 Helsinki Puhelin: 050 5055 531 toimisto@karjalansivistysseura.fi Karjalansivistysseura.fi Aukioloajat Toimisto palvelee ma–to klo 10–15, heinäkuussa suljettu. Kuvitus Gwynedd M. 2024 Karjalan Heimo N:o 11–12 239 JOULUKUU 2024 HALLITUKSET UUTISET TULOSSA KARJALAN SIVISTYSSEURA Pe??u da Vendi J. Ajankohtaiskanava verkossa Karjalan Sivistysseura julkaisee kiinnostavia uutisia osoitteessa Karjalansivistysseura.fi/ uutiscuppu-uudiscuppu. Lukijoilla (arvio) 20.2. Yhdistyksen jäsenmaksu on 32 €, opiskelijajäsenet 15 € ja lehti sisältyy jäsenetuna jäsenmaksuun. Kuhmolainen Kauko Ivanoff, Isä Kauko, on sukutaustaltaan vienalainen ortodoksipappi. M
Kalenterin nykykarjalaisia taiteilijoita ovat: Mirva Haltia-Holmberg, Sanna Hukkanen, Henna Hyvärinen, Papu Hyypiä, Sade Kondelin, Hannele Kumpulainen, Juulia Kääriä, Hanneriina Moisseinen, Sirpa Mänty, Mikki Noroila, Reeta Suvanto ja Lumi Tuomi. Karjalan Sivistysseura on julkaissut tulevaksi vuodeksi taidekalenterin, joka esittelee karjalaisia nykytaiteilijoita. Jokaista kalenterikuukautta siivittää nykykarjalaisen taiteilijan teoskuva. Karjalankielinen taidekalenteri vuodelle 2025 LISÄTIEDOT JA TILAUKSET: Karjalansivistysseura.fi/kauppa tai tilaa sähköpostitse toimisto@karjalansivistysseura.fi puhelin 050 5055 531 tai käy ostoksilla toimistolla ma–to kello 10–15 osoitteessa Luotsikatu 9 D, 00160 Helsinki Taidekalenteri Koko A4, sivuja 36 Hinta 15 €/kpl Huomaathan myös edulliset tarjoushinnat 2–3 kalenteria 12 €/kpl 4 kalenteria tai enemmän 10 €/kpl Kalenterit ehtivät jouluksi perille, kun tilaat viimeistään 19.12.2024 mennessä! KATSO MYÖS KIRJAT: Karjalansivistysseura.fi/kauppa. Lopusta löytyvät myös merkittävät juhlapäivät sekä ortodoksinen nimipäiväkalenteri. Kalenterin teksteissä esitellään monialaisesti myös heidän tuotantoaan ja tarinoita teosten takaa. Kalenterissa kuukausien ja päivien nimet ovat vienankarjalaksi, eteläkarjalaksi ja livvinkarjalaksi