Karjalan Heimo 3-4/2023 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

2023 3–4 7 € Kulttuuripääkaupunkivuosi käynnistyi Tsirk-lintu saapui Kuhmoon Taiteilija maalaa ääntä karjalaisuudelle Kiitositku Sibeliukselle
Kapinan seurauksena Uhtualle syntyi Pohjan poikien kommuuna. 2023 3–4 7 € Kulttuuripääkaupunkivuosi käynnistyi Tsirk-lintu saapui Kuhmoon Taiteilija maalaa ääntä karjalaisuudelle Kiitositku Sibeliukselle KUVA: OLIVER LOODE Kuvataiteilija Hannele Kumpulaisen maalaukset teossarjassa Ellendän – ?omenduksen vuoro kuvaavat äänen löytämistä kätketylle karjalaiselle identiteetille. 68 Katri Kovasiipi Anni Reuterin väitöstutkimus osoittaa, miten osa inkerinsuomalaisista joutui karkotetuksi elämänsä aikana jopa kolmesti. Martalla oli suuri merkitys myös uusien itkijöiden opastajana. 66 Pia Paananen Minna Kettusen kirjoittama historiallinen romaani Jaetun maan lapset sisältää kolmea kielimuotoa. SEURAAVA NUMERO Kesäkuu 2023. 52 Pekka Vaara Sallan läskikapinan johtaja Juuso Matero käytti kapinajohtajana nimeä Jahvetti Moilanen. Livvinkarjalaa siinä puhuvat Salmista tulevat evakot. 58 Lea Tajakka Martta Kuikka toi Suojärveltä Ilomantsiin itkut, jotka kuuluivat aidosti hänen kasvuunsa. 78 Eeva-Kaisa Linna Johtaja Leena Nissilä kertoo Kotimaisten kielten keskuksen roolista Kielipoliittisen ohjelman toimeenpanossa ja Kotuksen hallitusohjelma-avauksista. Ahavan elämään syventyvän artikkelisarjan kolmas osa keskittyy hänen liiketoimiinsa ja niiden taustoihin. 64 Eeva-Kaisa Linna Paavo Ahavan syntymästä on kulunut 150 vuotta. 55 Viliina Silvonen Itkuvirsien taitaja, karjalainen kansanmuusikko Liisa Matveinen esitti Joensuun kaupunginorkesterin konsertissa Sibeliukselle laatimansa kiitositkun. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 42 KARJALAN HEIMO 3–4/2023 44 46 Katri Kovasiipi Kuhmo käynnisti suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunkivuotensa 24.2.2023 kaikille avoimien juhlallisuuksien ja kansainvälisen konferenssin voimin. Hiljaista vastarintaakin oli. 63 Katri Kovasiipi Kuusamossa järjestetyn Tie Vienaan -symposiumin esitelmät on nyt koottu julkaisuksi, jonka artikkelit selvittävät karjalaisuuden kuvaa kirjallisuudessa
Laatan kiinnitti sen työn jatkaja Karjalan Sivistysseura juhlavuotenaan 2006”. kasvattaa tietoisuutta suomalais-ugrilaisista kansoista ja kielistä sekä vahvistaa suomalaisugrilaista identiteettiä. Luvassa on kyykkää, vigilia, sukutapaamisia, musiikkia ja monipuolista kulttuuria ja sosiaalisuutta tarjoava teeja tarinailta. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 43 SEURAAVA NUMERO Kesäkuu 2023 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Tähän mennessä, vuodesta 2013 lähtien kulttuuripääkaupungin aseman ovat saaneet Bugyn kylä Udmurtiasta (2014), setukylä Obinitsa (2015), unkarilaiset Iszkaszentgyörgyn kylä ja Veszprémin kaupunki (2016), karjalainen Vuokkiniemen kylä (2017), Shorunzhan kylä Marinmaalta (2019), marinkielinen Mishkan kylä Bashkordostanista (2020), Abja-Paluojan kaupunki Virosta (2021) ja Bayterekin kylä Udmurtiasta (2022). Konsertti on maksuton, mutta oma paikka pitää muistaa varata Karjalan Sivistysseuran verkkokaupassa. Lopuksi on luvassa myös tanssit! Sugrit lavalla -konserttia voi nimittää etnofuturistiseksi. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Seura ylläpitää karjalaista perinnettä ja heimohenkeä sekä lujittaa karjalaista itsetuntoa. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaiskalevalaisen kulttuurin harrastajaksi. Kuhmolla on erityisen vahva yhteys myös tämän vuoden heimotapaamiseen Tampereella. Lenin-museon opastetulla kierroksella voi yllättyä museon ajanmukaisesta otteesta aiheeseensa. Lavalla nähdään loistava karjalankielistä musiikkia esittävä Loimolan Voima, alkuvuodesta Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vuoden yhtyeeksi nimetty Ääniteatteri Iki-Turso sekä kolttayhtye Suõmmkar, joka yhdistää kolttasaamelaista perinnemusiikkia folkja pop-vaikutteilla maustettuun nykymaailmanmusiikkiin. Ohjelma oli monipuolinen ja kiinnostava, monin paikoin koskettava, hetkittäin oikein hauskakin. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Tapaamisia Kuhmosta Tampereelle PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2023 26 3 T ampereelta on Kuhmoon runsaat ja varsin vaivalloiset 500 kilometriä. Tervetuloa Tampereelle! KATRI KOVASIIPI. Puhetta etnofuturismista kannattaa lisätä, jotta myös suomalais-ugrilaisuuden monet muodot saadaan ajassamme aiempaa paremmin esiin. Saman rakennuksen, Tampereen työväentalon ulkoseinässä on muistolaatta: ”Tässä talossa perustettiin Vienan Karjalaisten Liitto 3. Sen toisena päivänä, sunnuntaina 23.4.2023, Tampereen työväentalolla nautitaan Sugrit lavalla -konsertista, joka on toteutettu suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin hengessä. Kuhmon tunnelmista voi lukea lisää tämän lehden sivuilta. alkaen. Tarkoituksena on itäja rajakarjalaisen kielen ja kulttuurin vaaliminen sekä sivistystyön tekeminen. elokuuta 1906. Tuon matkan kuitenkin taitoin, kun Kuhmo juhlisti suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunkivuotensa avajaisia 24.2. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Sillä tarkoitetaan taiteen ja kulttuurin suuntausta, jossa uhanalaisten pienten kansojen perinteitä yhdistetään uusiin ilmaisuihin ja tekniikoihin. PITKÄSTÄ AIKAA pääsemme viettämään karjalaisten heimotapaamista perinteiseen malliin, kaksipäiväisenä tilaisuutena. Kulttuuripääkaupungin nimeämisen tarkoitus on mm
Erään kerran he alkoivat vain hirveästi itkeä ja jatkoivat tuon käsittämättömän kielen puhumista. Jo nuorena taideopiskelijana Kumpulainen lumoutui ortodoksisten kirkkojen sipulikupoleista, joita myös liekkikupoleiksi kutsutaan. Hannele Kumpulaisen maalauksessa Anastasija, Tatjana, Nadežhda da minä (2021) on kuvattuna Kumpulaisen äitilinja yksissä pelkistetyissä piirroskasvoissa. Viivyimme Kižillä kolmisen viikkoa, oli täyttymys saada uppoutua sipulikupoleihin. Selvisi, että äiti oli vaihtanut etunimensä, eikä Kumpulainen ollut edes tiennyt hänen alkuperäistä nimeään Nadja, virallisesti Nadežhda. Ortodoksikirkkojen arkkitehtuuriin kietoutuu myös karjalaisuuden häivyttämisen historiaa, johon Kumpulainen tuoreilla teoksillaan voimakkaasti viittaa. Lapsena Kumpulainen kerran penkoi Tahrojen kautta avautuu ääni karjalaisuudelle Kuvataiteilija Hannele Kumpulaisen uudet teokset käsittelevät karjalaisuuden piilotettua historiaa ja taiteilijan monivaiheista, kivulloistakin matkaa oman karjalaisuutensa löytämiseen. 1965) kävi lapsena äitinsä kanssa mummon luona, äiti ja mummo alkoivat puhua keskenään outoa, Hannelelle vierasta kieltä. Kumpulainen kokee, että ortodoksikirkkojen sipulinmuodot kuuluvat hänen kulttuuriperimäänsä, vaikka hän ei kasvanut niiden vaikutuspiirissä. Evakkona Salmista Länsi-Suomeen tullut äiti mielsi karjalan kielen lopullisesti menetetyksi. Punaisen piirrosviivan taustalla koko teospintaa hallitsee ornamenttimaisesti toistuva, punavalkoinen kuviomaalaus, jonka muotokieli on kasvanut karjalaisen punapoiminnan malleista. KUVA: JUSSI TIAINEN Hannele Kumpulainen, Kaikki se voima (öljy, 2022). Sama punavalkoinen, pienten variaatioiden ja sävyvaihtelujen jatkuvasti elävöittämä ornamentti toistuu kaikissa Kumpulaisen Galleria Katariinaan ripustaman Ellendän – ?omenduksen vuoro (Koristeen vuoro) -näyttelyn teoksissa. Äiti vain joskus puhui, että kotikylällä Salmissa oli tšasouna. – Puukirkot, tšasounat ja sipulinmuoto – siinä muotokielessä on jotain, mikä saa minut ihan soimaan, henkäisee Kumpulainen. Ornamentin juuriaineksena toimivat myös Karjalan eri alueilta etsityistä tahroista löydetyt muodot. äidin tavaroita ja papereita, löysi joitakin nimenvaihdosta kertovia papereita ja alkoi kysellä. Se selvittää, miten sotien välissä on purettu ja hävitetty ortodoksikirkkoja suomalaisista maisemista, ja miten se muotokieli peittyy uusissa kirkkorakennuksissa modernistisemmaksi, jotta se sopisi vallitsevaan tyyliin. – Onko se sitten ensisijaisesti jonkinlaista dynaamisuutta ja paikattomuuKuvataiteilija Hannele Kumpulaisen maalauksessa Esteettinen normi (2023) myös kehyksissä toistuu ornamenttiaihe, johon taiteilija on saanut inspiraation Tatjanaisoäitinsä esiliinan koristekuviosta. Suvun naisten peruspiirteet neljässä sukupolvessa sulautuvat yhteen linjoissa, jotka muistuttavat piirtämisen oppaiden hahmotelmia kasvokuvan mittasuhteista. – Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen olin kaverini Kaisu Paavilaisen kanssa Kižillä maalaamassa. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 44 K un kuvataiteilija Hannele Kumpulainen (s. Yövyimme perheessä ja soudimme päiviksi museosaarelle. Mikä saa itäisen ihmisen soimaan. – Se on hieno kirja, siitä on ollut meikäläisille paljon hyötyä. Tärkeä lähde työskentelyssä on ollut ortodoksista kirkkoarkkitehtuuria opettaneen Hanna Kempin väitöskirja Kielletty kupoli, avattu alttari (2017). Karjalaisuus ja karjalainen sukutausta olivat Kumpulaiselle äidin tarinoista tuttuja, sukulaisten Napeksi kutsuma äiti kertoi paljon tarinoita Karjalasta. KUVA: JUSSI TIAINEN. Keruumatkoja ja viisaita lähdeteoksia Kumpulainen toteaa, että hänellä on aina ollut (siirto)karjalainen identiteetti. Äärimmäisen pelkistettyyn kasvojen muotoon sisältyvät Kumpulaisen ja hänen karjalaisten esiäitiensä, neljän sukupolven naisten yhteiset piirteet. – En ole lapsena altistunut näille muodoille, mutta kun näin sipulikupolien kuvia, tulin ihan villiksi, Kumpulainen kertoo. Hän toteaa, että kokee vahvasti olevansa nimenomaan itäinen ihminen
Juuri tätä uhanalaisen kielen vahvistuminen edellyttää – sitä on uskallettava käyttää. Itselleni tämä on ollut oma matka ääneen sanomiseen, Kumpulainen pohtii. Hän halusi kirjoittaa tiedotetekstinsä suomen ja englannin ohella myös karjalaksi, eikä pyytänyt karjalankielisen tekstin tuottamiseen apua ulkopuolelta. Teoskokonaisuuden työstäminen on vienyt taiteilijan raskaiden asioiden äärelle. Näyttelytiedotteessaan Kumpulainen avaa karjalaisuuden asemaan liittyvää problematiikkaa harvinaisen vahvasti, tuoden esiin tutkijoita, joiden teoksista on saanut paljon apua omaan työhönsä. Galleria Katariinan näyttelyn perusidea lähti liikkeelle tahroista, joita Kumpulainen kiersi keräämässä ennen koronaa Venäjän Karjalassa, sekä Laatokan tuntumassa että Karjalan alueilla, jotka eivät ole koskaan Suomelle kuuluneetkaan. Olisi hienoa, jos teokseni voisivat toimia heille sytykkeenä asioiden selvittämiseen. Kasvoin Etelä-Karjalassa, jossa karjalaisuus taidettiin ymmärtää kannakselaisuuden kautta, mikä oli hämmentävää. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 45 den tunnetta. On pitänyt miettiä laajemmin historiaa ja oman suvun, oman äidin ja tämän esiäitien kantamia taakkoja. – Saan iloa siitä, jos tästä on jollekulle muullekin jotain annettavaa, joku oljenkorsi annettavaksi omissa selvittelyissään. Itäisyys ja karjalaisuus ovat olleet jotakin hävettävää, piilotettavaa, se on haluttu kätkeä ja puhdistaa pois. Lisäksi hän kiersi tahrojenkeruumatkallaan Suomen puolella Pohjois-Karjalassa. Tuoreiden teostensa kuvallisen ilmaisun peruselementiksi hän valitsi tahran, koska siihen kiteytyy suhtautuminen, johon karjalaiset ihmiset ovat Suomessa törmänneet. – Voipihan siinä olla ”erähii hairahuksii”, mutta ajattelin, että on kiva, että se on kokonaan itseni kirjoittama, Kumpulainen sanoo. KUVA: KATRI KOVASIIPI – Sodat ja historian koko kuvio menivät miten menivät, minkäpä sille voi, mutta oikeastaan katkera olen edelleen oman kouluajan historiankirjoista: miten minulle on opetettu, se puute! – Tämä täydellinen hiljaisuus karjalaisuudesta, mihin viittaan oman näyttelyni tekstissä, tuntuu kauhealta väkivallalta, taiteilija toteaa. Kumpulainen kirjoittaa näyttelytekstissään muun muassa seuraavaa: Vihjuan ta?mal karjalažuoh, kudai on nähty ongelmakse Suomes, Nevvostoliitos da Ven’al. Lapsena ihmettelin esimerkiksi, miksi äiti ei sanonut ”sie ja mie”, nyt vasta karjalaisten historiaan perehtymisen myötä ymmärrän, miksi ei, pohtii Kumpulainen. Hän toivookin, että vähintään näyttelyteksti tavoittaisi mahdollisimman laajasti kantasuomalaisia ja päättäjätahoja, etenkin koulutusasioista päättäviä. Karjalan kielen haltuunottoa Kumpulainen on opiskellut karjalan kieltä viime vuosina muutamilla kursseilla. Teokset puhuttelevat varmasti heitä, joilla on karjalaista taustaa. – Ehkä sitten on myös heitä, jotka vasta etsivät omaa karjalaisuuttaan eivätkä ole vielä uskaltaneet pitää siitä ääntä. Näyttelyn avajaisissa ihmiset kyllä osoittivat, että tämä kannatti tehdä. – Olen kasannut tekstini useista eri lähteistä. Hannele Kumpulainen käsittelee uusissa teoksissaan karjalaisuuden kätkemisen historiaa karjalaisen punapoiminnan ja tahrojen estetiikkaa hyödyntämällä. KATRI KOVASIIPI Lisätietoja: hannelekumpulainen.net. Suomessa tehdään upeata humanistista tutkimusta, ja olen tutkijoille ikikiitollinen kaikesta, mitä olen saanut heiltä omaan työskentelyyni ja oman identiteettini käsittelyyn. Kniigas Vaietut ja vaiennetut Karjalankieliset karjalaiset Suomessa, 2017, kielitiijon professora Anneli Sarhimaa konsentriicui??ou karjalankielen ozan: ”Toine muailmansoda lujitti karjalan kielele äijy yli puolekse vuozisadakse ihan moizen roulin kui eriluaduzet suomelaztajat oldih sil jo avtonoumiin aijal da omaluaduzen tavottehenmugazes 1920da 1930luvuil planiirui??innuh: tevokkahaste taga-alal työndetty da vaikastuttu kielimuodo, kuduan tulizi kavota vähin iänin da rikastuttuo suomelazuttu murrehkirjallizuvven da arhiivumaterjualan muvvos.” Taiteilijana Kumpulaisen tavoitteena on saada teoksensa ja niiden taustalla olevat kokemukset nähdyksi, jaetuiksi. Suomen puolel pravoslaunoloit rajakarjalazet kielen, kultuuran da vieron täh ei sovittu yhtenäzyskul’tuurah
Määtän puheen päätteeksi soivat Kuhmon kirkon kellot, joiden kuminassa koko juhlakansa hiljentyi viideksi minuutiksi kunnioittamaan Ukrainan sodan uhreja. Tässä lajissa tärkeintä ei kuitenkaan ole voitto, vaan yhteisen rytmin ja tasapainon löytäminen. Toisena lajina oli kansallispukuhiihto viestihiihdon tapaan. 24.2. on myös Viron itsenäisyyspäivä. Tsirk-lintu saapui kaupunkiin Sää oli talvinen, pakkastakin kymmenen asteen tuntumassa, mutta kylmästä säästä huolimatta norjansaamelainen muusikko Torgeir Vassvik toi syvä-äänisten joikujensa rinnalle kitarasäestystä Tandem-hiihtokilpailu tarjosi Tuupalan koululla katsojille suomalais-ugrilaisten pukujen väriloistoa ja hiihtoon osallistujille yhteisen tasapainon ja rytmin löytämisen iloa.. Aluksi käytiin kahden joukkueen tandem-hiihtokilpailu. kansainväliseen konferenssiin saapuneita vieraita. Yleisönä talvisessa tapahtumassa oli runsas joukko koululaisia ja muita kuhmolaisia sekä myöhemmin perjantaina alkaneeseen Komea käynnistys symbolisena päivänä Kuhmossa vietettiin suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisia symbolisesti merkittävänä päivämääränä, 24.2.2023. Kuhmon kaupunki järjesti kaikille avoimet avajaisjuhlat, joihin kuului raikkaan talvinen ulkoilmatapahtuma Tuupalan koululla sekä iltajuhla Kuhmo-talon hienon arkkitehtuurin luomassa miljöössä. Tuupalan koululla koettiin hilpeitä ja värikkäitä hetkiä, kun suomalaisugrilaisia sukukansoja edustavat kilpailijat osallistuivat leikkimielisiin hiihtokisoihin. Värikkäät kansallispuvut olivat suosituksena kisavaatetukseksi, ja laduilla nähtiinkin ilahduttavasti kauniita värejä, perinteistä ammentavia kuvioita ja moninaisia tyylejä. Kuhmon kaupungin edustajat antoivat positiivisia arvioitaan lasten koulunpihaan luomille lumiveistoksille, ja lämminhenkisen juhlapuheen piti kaupunginjohtaja Tytti Määttä. Paikalla oli myös Suomessa ja Unkarissa asuvia hantien sekä udmurttien edustajia. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 46 SUOMALAIS-UGRILAINEN KULTTUURIPÄÄKAUPUNKIVUOSI 2023 K uhmoon oli saapunut avajaisvieraita eri puolilta Suomea, Setumaalta Virosta, kveenien mailta Norjasta ja Unkarista. Päivän ulkoilmatapahtumaan mahtui myös juhlavia puheita ja suomalaisugrilaista tunnelmaa luovaa musiikkia. Tuona päivänä tuli kuluneeksi tasan vuosi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan
Vassvikin esiintymisen kanssa kilpaili hetkittäin hiihtokisan selostus, mutta onneksi Vassvikin maagisesta esiintymisestä päästiin rauhassa nauttimaan lisää illalla, Kuhmo-talon auditoriossa. Jos hän joikuu myrskyä, hän on myrsky, jos hän joikuu vettä, hän on vesi. Uhanalaisten suomalaisugrilaisten kielten asema Koko viikonvaihteen yli Hotelli Kalevalassa jatkui kansainvälinen konferenssi, jonka tiiviiksi pakatussa ohjelmassa kuultiin puheenvuoroja hantien, udmurttien, setojen, kveenien, saamelaisten, Siperian kansojen kuten nganasanien ja Ruotsin meänkielisten näkökulmista. Musiikkina esityksessä kuultiin Johannes Ruotsalaisen säveltämä Laulu Kuhmolle.. Illan esityksensä alussa Vassvik kiteytti, mistä joiussa on kyse: kun ihmiset yleensä laulaessaan laulavat jostakin, joikuja pyrkii tavoittamaan olemuksen siitä, mitä joikuu. Koskettavasta nuorten tanssijoiden esityksestä vastasi Kuhmon musiikkiopiston taikaryhmä, jonka koreografiasta ja ohjauksesta vastasi Maija Palsio. SUOMALAIS-UGRILAINEN KULTTUURIPÄÄKAUPUNKIVUOSI 2023 Kuhmon musiikkiopiston taikaryhmä esitti kauniin ja koskettavan tanssin, jonka koreografiasta ja ohjauksesta vastasi Maija Palsio. Torgeir Vassvikin musiikkia voi luonnehtia etnofuturismiksi, sillä hän yhdistää kurkkulaulun murinoiksi ja metallisiksi soinneiksi kasvavaa norjansaamelaista joikuaan esimerkiksi sähköja komppikitaran moderneihin saundeihin. Kuhmo-talon iltajuhlassa kulttuuripääkaupunkiohjelman pääsihteeri, virolainen Oliver Loode luovutti Kuhmolle vuodeksi 2023 suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunkivuoden symbolin, Tsirk-linnun. Kuhmo-talon avajaisjuhlassa kuultiin Kainuun maakuntajohtaja Pentti Malisen puhe sekä tervehdyksiä, onnittelupuheita ja musiikkia suomalais-ugrilaisilta alueilta. Kuhmoon Tsirk lennähti Udmurtiasta, vuoden 2022 kulttuuripääkaupungista Bayterekista. Tsirk-lintua vastaanottamassa olivat kulttuuripääkaupunkivuoden työryhmä, johon kuuluvat kaupunginjohtaja Tytti Määttä, Kuhmon Kamarimusiikin toiminnanjohtaja Sari Rusanen, Juminkeon toiminnanjohtaja Olga Zaitseva ja Juminkeko-säätiön kunniapuheenjohtaja Markku Nieminen. Viikonlopun tieteellisistä avainluennoista vastasivat Norjan Koutokeinossa sijaitsevan Saamelaisen korkeakoulun saamelaisen sosiolingvistiikan professori Annika Pasanen ja Tromssan yliopistossa osa-aikaisena professorina työskentelevä, suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen erikoistunut kielitieteilijä Janne Saarikivi. Onnistumisia saamen kielten elvytyksessä – Olen suomalainen, mikä on tärkeää mainita, kun puhun saamen kielestä ja Kun ihmiset yleensä laulaessaan laulavat jostakin, joikuja pyrkii tavoittamaan olemuksen siitä, mitä joikuu. Tanssiesityksen musiikkina oli Johannes Ruotsalaisen säveltämä Laulu Kuhmolle, jonka esittivät Pietari Willey (sello) ja Johannes Ruotsalainen (piano). Lisäksi symbolia vastaanottamassa olivat Runolaulu-Akatemian johtaja, kulttuuripääkaupunkivuoden koordinaattori Pekka Huttu-Hiltunen ja kulttuuripääkaupunkivuoden pääsihteeri Maiju Okkonen. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 47 . ja rummutusta
– Kielenvaihto ei ole koskaan pelkästään kielen vaihtumista, vaan siinä vaihtuu usein paljon muutakin. – Etenkin Venäjällä termi elää aivan omaa elämäänsä, ja termien sekava käyttö heikentää yhteiskunnan ymmärrystä kielenelvytystoiminnasta. Lapin tuhoutuminen ja uudelleenrakennus loivat tilanteen, jossa Lapin modernisaation kieliksi vaihtuivat enemmistökielet. – Tämä on todistettavasti ainoa sataprosenttisesti karjalan kielellä toimiva kielipesä Venäjällä. Vieljärvellä toimii tälläkin hetkellä N’apukat-niminen karjalankielinen kielipesä, jota voi Pasasen mukaan pitää menestystarinana. Koulun rooli on suuri niin kielen kuihtumisen kuin elpymisenkin näkökulmasta. Siitä on hyviä kokemuksia myös karjalan kielen elvytyksessä. Elvytystarpeen keskeisin taustasyy on kielenvaihto, jossa enemmistökieli korvaa uhanalaisen vähemmistökielen. – Kielen revitalisaatioprosessissa otetaan takaisin ja vahvistetaan muutakin kuin kieltä: identiteettiä, omia oikeuksia, omaa olemassaoloa, koko omaa kulttuuria. 2000-luvun edetessä toiminta on käynyt yhä vaikeammaksi, ja uusissa ideologioissa karjalankielinen kielipesätoiminta lapsille kävi mahdottomaksi, hän sanoi. Muista toimintamuodoista on käytettävä muita nimityksiä, esimerkiksi osittainen kielikylpy, kielisuihku, kielikerho, kielileiri tai kielikahvila, Pasanen muistutti. Kielipesä on osoittautunut tehokkaimmaksi kielenelvytyskeinoksi maailmanlaajuisesti. Suomessa on toiminut 2010-luvun kahta puolen karjalankielinen kielipesä Nurmeksessa. Tämä on tapahtunut Suomessa myös karjalan kielen osalta. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 48 saamelaisten asioista, esittäytyi inarinsaamen elvyttämisestä väitöstutkimuksensa tehnyt Pasanen. Saamen kielistä hän itse osaa pohjoissaamea ja inarinsaamea, ja hänen lapsensa ovat oppineet inarinsaamea pienestä pitäen kielipesässä. – Vuonna 2000 Venäjälle oli vielä mahdollista perustaa karjalankielisiä kielipesiä, mutta sen jälkeen Venäjän kielipolitiikka on muuttunut. – Kun kielen uhanalaistumisen ja kielenvaihdon syitä listataan, koulu on se tekijä, joka nousee ylitse muiden. Saamen kielten tilannetta ja elvytystä suomalais-ugrilaisessa kontekstissa käsitellyt esitys tarjosi kiinnostavaa vertailupohjaa ja esitteli varteenotettavia keinoja myös karjalan kielen elvytyksestä kiinnostuneille kuulijoille. Tehtävänä on katsoa eteenpäin, ei pitäisi juuttua kovin paljon katsomaan taaksepäin. Virallisen systeemin SUOMALAIS-UGRILAINEN KULTTUURIPÄÄKAUPUNKIVUOSI 2023 Kulttuuripääkaupunkiohjelman pääsihteeri, virolainen Oliver Loode luovutti Kuhmoon lennähtäneen Tsirk-linnun kulttuuripääkaupunkivuoden työryhmälle.. Kielenvaihto liittyy laajempaan yhteiskunnalliseen ja yhteisölliseen muutokseen, selvitti Pasanen. Hän painotti etenkin lapsille tarkoitetun kielipesätoiminnan merkitystä, mutta muistutti samalla, miten tärkeää on ymmärtää kielipesän käsite ja käyttää sitä oikein. – Kielipesäksi pitäisi nimittää vain sataprosenttisella kielikylpymenetelmällä toimivaa lastentarharyhmää. – Nyt on haasteena toteuttaa modernisaatio saamen omilla kielillä hyvin lyhyessä ajassa, totesi Pasanen. Kielipesä on varhainen, alle kouluikäisille suunnattu, intensiivinen, esimerkiksi seitsemän tuntia joka arkipäivä kokoontuva ryhmä, jossa aikuiset eivät opeta lapsille kieltä, vaan leikkivät, ryömivät ja touhuavat, toteuttavat kaikenlaisia luonnollisia toimia lasten kanssa – ja tekevät tämän kaiken elvytettävällä vähemmistökielellä antaen lapsille jatkuvasti kielellistä syötettä. Kielipesän käsitettä on käytettävä oikein Uhanalaisen kielen elvyttämisen keskeisinä keinoina Pasanen esitteli saamen kielten osalta kielipesät, kouluopetuksen ja intensiivisen opetuksen aikuisille, josta hyvänä esimerkkinä toimii kielimestari-oppilas-kielenoppimismenetelmä. Pasanen nosti esiin vakavan huolen Venäjän nykytilanteesta. Venäjän Karjalassa Uhtuan kielipesätoiminta toteutui muutaman vuoden ajan vuodesta 2000 alkaen, ja siitä on kirjoitettu paljon suomalais-ugrilaisissa yhteyksissä. Saamelaisten kielenvaihtoon vaikutti toinen maailmansota. Selvimpänä kielenvaihdon tunnusmerkkinä Pasanen mainitsi, että vanhemmat alkavat puhua lapsilleen enemmistökieltä
Kukaan muu ei voi antaa minulle kieltä eikä viedä kieltäni eteenpäin kuin minä. – Saamen kielten elvytyksellä on vahva lainsäädännöllinen pohja etenkin Suomessa ja Norjassa, Ruotsissa se ei ole yhtä vahva. On siedettävä virheitä ja oltava optimisti – Saamen kieli on myös hyvä esimerkki siitä, ettei kaunistelulle ole sijaa, ensin pitää tunnistaa kielitilanne. – Se voi kuitenkin auttaa vain, jos kielenpuhujat itse sitoutuvat kieleensä. Karjalan kielen elvytyksen kannalta ei kuulija tässä kohtaa esitystä voinut olla terästäytymättä. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 49 . Kaksi tuntia viikossa kielenopetusta ei tuota aktiivisia kielenpuhujia, korosti Pasanen. puitteissa kielipesätoiminnan pyörittäminen on Venäjällä tällä hetkellä mahdotonta, mutta Vieljärvellä on onnistuttu, koska kielipesätoimintaa järjestää kansalaisjärjestö, Karjalan Kielen Kodi. – Kieli muuttuu, kieliyhteisö muuttuu, ideologiat muuttuvat, ja kaikki yhteisöt eivät pysty hyväksymään tätä. – Aivan ehdoton edellytys on toleranssi epätäydellisyyttä kohtaan. Saamen kielten esimerkki vahvistaa sen tosiasian, että valtion kielipolitiikka ja siihen liittyvä rahoitus on länsimaisessa yhteiskuntamallissa välttämätön edellytys revitalisaatiolle. – Asema alkuperäiskansana takaa saamelaisille huomattavasti vahvemmat oikeudet kuin kielivähemmistöille. Uhanalaisen kielen muuttuminen oppimisen kohteesta oppimisen välineeksi on hyvin merkittävä muutos. Kotoperäinen karjalan kieli ei nauti Suomessa minkäänlaisesta lainsäädännöllisestä suojasta. Assimilaation noidankehä on käännetty, kielelliset oikeudet vahvistuvat ja uudet puhujat lisääntyvät, Pasanen summasi. Valtion kielipolitiikka ja rahoitus välttämättömiä Saamen kielten asema on saatu Pohjoismaissa käännettyä positiiviseen suuntaan. Vain sellainen kieli, jota on hyväksyttyä puhua vajavaisesti, voi elpyä. Kaikki lähtee sen yksinkertaisen asian ymmärtämisestä, että minä olen itse vastuussa omasta kielestäni. Hänen inarinsaameksi kirjoittamansa tekstin sisällön voi Norjansaamelainen etnomuusikko Torgeir Vassvik tarjosi Tuupalan koulun ulkoilmatapahtumassa maistiaisia illan konserttiinsa Kuhmo-talolla. Saamelaisen sosiolingvistiikan professori Annika Pasanen kertoi avainluennossaan kielenelvytyksen onnistumisen edellytyksistä.. – Näyttää siltä, että saamen kielet vahvistuvat. Kielen elpymisen kannalta myös muutoksen ja epätäydellisyyden hyväksymisen on elintärkeää. Lopuksi Pasanen viittasi inarinsaamelaisen kieliaktivistin Matti Morottajan lehtikirjoitukseen vuodelta 2006, jossa Morottaja kertoo, minkälaista työtä kielenelvytys on. Puristinen kielen puhtauden ideaali on suurimpia esteitä maailman uhanalaisten kielten elpymiselle; ei hyväksytä vajavaisuutta, epätäydellisyyttä, virheitä ja muutosta. – Pohjoismaiset onnistumiset saamen kielten elvytyksessä todistavat, että projektien sijaan on välttämätöntä luoda pysyviä rakenteita kielenelvytykselle, sanoi Pasanen. Lainsäädäntö on antanut saamen kielten revitalisaatiolle elintärkeän tukirangan ja tuonut sille esimerkiksi Suomessa vahvan aseman kouluopetuksessa. Sen jälkeen tavoitteet ja keinot on suhteutettava toisiinsa; suuret tavoitteet vaativat merkitSUOMALAIS-UGRILAINEN KULTTUURIPÄÄKAUPUNKIVUOSI 2023 täviä toimia – vähäinen input ei tuota aktiivista kielitaitoa
Hän painotti suomalais-ugrilaisuutta myös suomalaisuuden taustana. Puheenvuorossaan Palokangas keskittyi Suomen uusiin SUOMALAIS-UGRILAISET KULTTUURIPÄÄKAUPUNGIT > Ohjelma suomalais-ugrilaisten kulttuuripääkaupunkien nimeämisestä aloitettiin vuonna 2013. Voimakas suomalais-ugrilaisten kielten nykytilaan vaikuttava tendenssi on puhujamäärien jatkuva aleneminen ja yhä suurempi epävarmuus puhujien määrästä, joka puolestaan liittyy etenkin Venäjän rekisteröinnin epäluotettavuuteen. Sen taustayhteisöjä ovat suomalais-ugrilaisten kansojen nuorten liitto MAFUN (Youth Association of Finno-Ugric Peoples) sekä URALIC Centre -kansalaisjärjestö. ”Kaikensorttini kielenetehruataja” Olga Karlova piti luentonsa karjalan kielen elvytystyöstä Suomessa vienankarjalaksi. > Kuhmon kulttuuripääkaupunkivuoden päätapahtuma on kesäheinäkuun vaihteessa toteutettava musiikkijuhla Sommelo. Avoimen yliopiston kursseille voi ilmoittautua kuka tahansa, mukaan pääsee ilmoittautumisjärjestyksessä. Hän kannusti halukkaita myös liittymään sähköpostilistalle karjalanelvytys@uef.fi, jonka avulla elvytyshankkeen ajankohtaisista asioista tiedotetaan säännöllisesti. > Ohjelman tavoitteena on nostaa tietoisuutta suomalais-ugrilaisista ja samojedikansoista sekä uralilaisista kielistä, vahvistaa suomalaisugrilaista identiteettiä ja edistää kestävää paikallista kehitystä suomalais-ugrilaisen maailman eri puolilla. Jos suomalais-ugrilaiset identiteetit jossain vielä säilyvät, ne säilyvät monikielisissä oloissa, joissa puhujat tekevät tietoisen valinnan olla vähemmistökielisiä tai identiteetiltään myös vähemmistökansaan kuuluvia, summasi Saarikivi. Samalla suomalais-ugrilaiset identiteetit pirstaloituvat ja suomalaisugrilaisten kielien määrä lisääntyy. Etnofuturismi tarkoittaa enemmistökansan varjossa tai puristuksessa elävän pienen kansan tai kieliryhmän omaleimaisten perinteiden yhdistämistä uusiin taiteellisiin keinoihin ja tekniikkaan. Kurssit järjestetään nykyään hybridimuotoisina, jotta eri puolilla maata asuvat opiskelijat voivat osallistua niille mahdollisimman vaivattomasti. – Karjalan kielen elvytys toteutuu Suomessa palasina, vaikka Annikakin [Pasanen] sanoi, ettei se riitä, totesi Karlova heti esityksensä aluksi. Karlova esitteli pääosin verkossa saatavilla olevia karjalan kielen elvytyshankkeen opetusmateriaaleja, kuten erilaisia videoita, jotka löytyvät osoitteesta blogs. Karjalan kieltä voi opiskella Itä-Suomen yliopiston järjestämillä kursseilla joko paikan päällä Joensuussa tai verkon välityksellä. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, miten näkymättömissä suomalais-ugrilaisuus on Suomessa. > Lisätiedot: sommelo.net vähemmistöihin ja kieliin, erityisesti virolaisiin, inkeriläisiin ja suomenvenäläisiin tai venäjänkielisiin. Vuokkiniemellä syntynyt, Itä-Suomen yliopistossa työskentelevä Karlova esittäytyi sanomalla olevansa ”kaikensorttini kielenetehruataja”, yliopisto-opettaja ja karjalankielisen lapsen äiti. Monikieliset ja monipaikkaiset identiteetit Konferenssin toisen avainluennon piti kielitieteilijä, dosentti Janne Saarikivi otsikolla Suomalais-ugrilaiset kielet tänään. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 50 kiteyttää lyhyesti neljään sanaan: – On pakko olla optimisti. Edustavana esimerkkinä Palokangas mainitsi muusikko Pekko Käpin, joka ammentaa jouhikkoineen sekä suomalais-ugrilaisista perinteistä että moderneista musiikillisista keinoista. uef.fi/karjalanelvytys/videot. Se sopi tilanteeseen mitä mainioimmin, ja myös ei-suomenkielisille kuulijoille simultaanitulkkausta hoitaneet tulkit suoriutuivat vienankarjalan kääntämisestä hyvin. Palokangas totesi, että Sukukansojen ystävät edustaa ainoana järjestönä Suomessa kaikkia sukukansoja, ei vain yhtä. Samoilla kursseilla voi opiskella joko avoimen yliopiston opiskelijana tai Itä-Suomen yliopiston sivuaineopiskelijana. Lisätään puhetta etnofuturismista Sukukansojen ystävät ry:n varapuheenjohtaja, väitöstutkija Aleksi Palokangas kertoi yhdistyksensä tavoitteista sukukansatietouden levittäjänä Suomessa sekä sukukansojen välisten ystävyyssuhteiden rakentajana. Aikaisemmin murteina pidettyjen kielimuotojen statusta määritellään uudelleen, ja identiteettejä, jotka eivät ole SUOMALAIS-UGRILAINEN KULTTUURIPÄÄKAUPUNKIVUOSI 2023 Janne Saarikiven mukaan suomalaisugrilaiset identiteetit ovat nykyään yhä useammin glokaaleja, eli niissä yhdistyvät esimoderni lokaalius ja moderni ylipaikkaisuus.. Yhtenä keinona suomalais-ugrilaisuuden näkyvyyden lisäämiseen suomalaisessa yhteiskunnassa Palokangas suositteli etnofuturismin käsitteen ahkerampaa käyttämistä. – Toisaalta yhä useammat suomalaisugrilaiset, kielelliset ja etniset identiteetit ovat monipaikkaisia ja monikielisiä, perinteiset puhujayhteisöt taantuvat
Edes Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ei ole tietoa, kuinka paljon on saamen puhujia – saatikka sitten Venäjän yhteiskunnassa olisi uskottavaa tietoa, kuinka paljon siellä on näitä vähemmistöjä. Kuhmo ja Inari – Suomen glokaaleimmat paikka – Suomalais-ugrilaiset ovat yhä enemmän urbaaneja tai semi-urbaaneja ja monikielisiä. Janne Saarikivi esitteli myös Venäjän väestönlaskennan dataa suomalais-ugrilaisten kansojen väestöja puhujamäärien kehittymisestä vuosien 1989–2002–2011–2021-aikajänteellä. – Väestönlaskentaa tehdessä erityisesti ydinalueidensa ulkopuolella asuvia ryhmiä rekisteröidään aika paljon suoraan venäläisiksi. Minusta pitäisi puhua glokaaleista identiteeteistä, joissa yhdistyvät esimoderni lokaali ja moderni ylipaikkainen identiteetti. Puhujamääriä laskettaessa pudotukset ovat vielä suurempia. Suomen glokaaleimmiksi paikoiksi Saarikivi nimesi Kuhmon ja Inarin. – Suomessakin saamelaisväestön väestökirjanpito on alirekisteröinyt saamelaisia. Glokaalisti ollaan yhtä aikaa maailmanlaajuisessa yhteisössä ylipaikkaisesti, mutta samalla ollaan tietoisesti kiinnittyneitä ympäröivään paikalliseen kulttuuriperintöön. Yleisökommentin innoittamana Saarikiven luento huipentui motivaatiopuheenvuoroon. – Tendenssi alaspäin vastaa todellisuutta, mutta on vakavia syitä epäillä, ettei se aivan täsmälleen vastaa todellisuutta, sanoi Saarikivi. – Venäjällä etnisiteetti perustuu vain omaan ilmoitukseen, ja nyt on paljon tietoa, ettei tätä ole edes kysytty kunnolla väestönlaskennoissa. Tämän salin porukalle riittää tehtävää kielten diversiteetin lisäämisessä, sen vähentäjiä kyllä riittää. Muun muassa 17 miljoonaa ihmistä eli 12–13 % Venäjän väestöstä ei ole ilmoittanut kansallisuuttaan viimeksi toteutetussa Venäjän väestönlaskennassa. Meidän tehtävämme on elvyttää kaikkia murteita ja kaikkia vähemmistökieliä. Vähemmistökansojen väestömäärät ovat pudonneet dramaattisesti. – On syytä ajatella, että iso osa heistä on monietnisiä, monipaikkaisia ja osin monikielisiä ihmisiä. – Kuhmossa sijaitsevat Juminkekoinstituutti, Runolaulu-Akatemia, etnofuturistinen kompleksi Kalevala-kylä ja globaalia kulttuuria edustava kamarimusiikkijuhlat. – Kaikkia kieliä ja murteita kannattaa elvyttää. Täällä on äärettömän paljon kulttuurielämää verrattuna väestöpohjaan, ja sen kulttuurielämän merkitys säteilee hyvin laajalti täältä Kuhmosta. Teksti ja kuvat: KATRI KOVASIIPI SUOMALAIS-UGRILAINEN KULTTUURIPÄÄKAUPUNKIVUOSI 2023 Toisena talvilajina Tuupalan koululla kiskaistiin pieni kansallispukuhiihto viestihiihdon tapaan.. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 51 olleet pitkään aikaan aktiivisia, herätetään henkiin. Tverin Karjalassa paljon liikkunut ja yli 250 erilaista informanttia opiskelijoiden kanssa haastatellut Saarikivi tietää, että runsaat 2/3 tai jopa lähes 75 % näistä informanteista on väestönlaskentatietojen mukaan merkitty venäläisiksi ja heidän äidinkielekseen on merkitty venäjä, mutta kaikki haastattelut heidän kanssaan on tehty karjalaksi. – Itsekin luen Kuhmossa tuotettuja julkaisuja ja ajattelen Kuhmoa melko usein, vaikken käy täällä kovin usein, pohti Saarikivi. Vähemmistökansojen rekisteröinti on epäluotettavaa Maailman eri kieliä, tilannetta ja puhujamääriä tilastoiva Ethnologue-tietokanta (ethnologue.com) vahvistaa, että suurin osa suomalais-ugrilaisista kielistä on melko vakavasti uhanalaisia. Saarikiven mukaan kielten määrää kaiken kaikkiaan pikemminkin vähätellään kuin liioitellaan. Saarikivi kertoi käytännön esimerkin rekisteröinnin epäluotettavuudesta
Kuvassa vasemmalta K. Samaan aikaan kun puna-armeijan joukot tammikuun 1922 lopulla jatkoivat vaivalloista ja paljon uhreja vaatinutta etenemistään Vienan kyliin, eteni Materon johtama hiihtoja rekikolonna vastapuolen häiritsemättä Knäsön kylästä Muurmannin radan varresta Pohjois-Vienan erämaiden kautta Sallan ja Savukosken metsätyömaita kohden. TavoitLäskikapinasta punaiselle Uhtualle Talvella 1921–22 tapahtuneen metsäsissikapinan eli Karjalan kansannousun loppuvaiheeseen ajoittui Pohjois-Vienasta Suomen puolelle suuntautunut erikoislaatuinen retki, jonka pyrkimyksistä tutkijoillakin on erilaisia näkemyksiä. Kokous pidettiin paukkupakkasessa suurten nuotioiden loimussa kämppäalueen pihamaalla. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 52 T uon Sallan läskikapinana tunnetun retken johtajaksi oli määrätty suomalainen kommunisti ja agitaattori Juuso Matero, joka retkikuntaa johtaessaan esiintyi Jahvetti Moilasen nimellä. M. Siellä pidettyyn joukkokokoukseen saatiin lähiseudun työmailta haalittua 500– 600 metsätyömiestä “ottamaan vallan herroilta” ja kuulemaan Matero-Moilasen vallankumousjulistusta. Lackmanin tulkinnan mukaan läskikapina liittyi vahvasti Karjalan kansannousuun ja sen tarkoituksena oli käynnistää vastaoperaatio suomalaisten ”valkobandiittien” tunkeutumiselle Vienaan. tammikuuta 1922. Helmikuun 2. teena oli myös osoittaa suomalaisille, että kansannousu oli mahdollinen myös Suomen puolella. Läskikapinan tavoitteista on historiantutkijoiden keskuudessa erilaisia tulkintoja. Evä, Jukka Rahja, Jalo Kohonen, Kullervo Manner, Eino Rahja, Mandi Sirola ja Yrjö Sirola. Oululainen dosentti Matti Lackman on tutkinut huolella läskikapinan syntyä ja syitä kirjassaan Jahvetti Moilanen läskikapinan johtaja. päivänä joukko saavutti Sallan pohjoispuolella Värriön suuren savottatyömaan. Agiteerausta amerikansilavalaatikolta Saatuaan Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitealta määräyksen ylitti suomalaisista puna-armeijalaisista muodostettu pieni kapinajoukko rajan 29. Puhujakorokkeeksi Suomen kommunistisen puolueen johto suunnittelee kapinaa vuonna 1920 amerikansilavalaatikon päällä Moskovassa – siitä tuli Läskikapinalle nimi. KUVA: KANSAN ARKISTO
Helpostihan niitä löysikin ja niinpä sattui, että muutamat punikit saivat samana kesänä remonteerata pari kolmekin taloa ja silti talveksi joutuivat toisien taloihin asuntoa etsimään. Suunnitteilla on koko maa-alan muokkaaminen viljelykselle. Suurin osa kuitenkin ”jäi sesonkitöiden varaan ja on siinä asemassa vielä tänäkin päivänä (v. Merkittävimpinä saavutuksina mainitaan uusi tilava navettarakennus, traktori ja kutomakone. Vuonna 1929 kerrotaan kommuunissa olleen 12 jäsentä, perheenjäsenet mukaan luettuna 24 henkeä. Ehdotuksena oli, että väki sijoitettaisiin Uhtualle maatalousja metsätöihin. He palvelivat aluksi puna-armeijassa Pohjois-Vienassa ja jotkut ehtivät mukaan metsäsissikapinan viimeisiin taisteluihin, jotka käytiin Pistojärven Tiiron kylässä 14. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 53 löydettiin amerikansilavan kuljetuslaatikko ja siitä tapahtuma sai historiaan jääneen nimensä läskikapina. Karjalan kansannousun loppuvaiheessa pakolaisiksi lähteneiden jäljiltä tiedettiin Uhtualle jääneen paljon asumattomia taloja ja viljelijää vailla olevaa maata. 1930). helmikuuta hän katsoi retken tavoitteet saavutetuksi ja määräsi savotoilta mukaan lähteneillä vapaaehtoisilla vahvistuneen joukkonsa hiihtämään rajan yli takaisin Knäsön tukikohtaan. Pohjan poikien kommuuna oli Uhtuan ensimmäinen ja myös ainoa kolhoosi aina 1930-luvun alkuun saakka, jolloin maatalouden pakkokollektivisointi muutti tilanteen. Myöhemmin keväällä Karjalan taistelujen päätyttyä heidät lähetettiin Pietariin, jossa noin 150 Sallan metsätyömiestä valmistui aikanaan kansainvälisen sotakoulun päällystökursseilta. Juuso Matero näyttää olleen karismaattinen johtaja, joka pystyi pitämään sekalaisen ja levottoman joukkonsa kurissa. Siten törkeästi rikkoen rauhansopimusta. Jäljelle jääneiden vanhempien miesten, naisten ja lasten sijoituspaikkaa selvittämään lähetettiin Petroskoihin lähetystö Karjalan Työkansan Kommuunin puheenjohtajan Edvard Gyllingin puheille. Näissä touhuissa kului aika nopeasti. Jo 6. Myöskään Suomeen paenneiden paluu omiin koteihinsa ja myöhempi elämä Uhtualla ei sujunut aivan niin auvoisasti kuin Matero kuvailee. Joku osa on sijoittunut erilaisiin neuvostolaitoksiin työskentelemään. Heitä tiedetään asuneen ainakin Pistojärven alueella, muun muassa Hirvisalmen kylässä. Julistuksessa kehotettiin kaikkia “luokkatietoisia tovereita” liittymään Neuvosto-Karjalassa toimivaan Punaiseen sissipataljoonaan ja käymään “ratkaisevaan taisteluun kapitalisteja vastaan”. Karjalaan lähti Materon myöhemmin laatiman raportin mukaan 258 henkeä, mukana 15 naista ja yhdeksän lasta. Pohjan poikien kommuuna Noin sata rajan yli tulleista suomalaisista pääsi asettumaan uudisasukkaina Uhtualle. Kirjautuneille jaettiin kannustimena metsäyhtiöltä takavarikoidusta työmaan kassasta ennakkomaksuna 150 markkaa (noin 50 nykyeuroa) jalkamiehille ja 350 markkaa hevosmiehille. Siellä osa heistä perusti Pohjan pojat -nimisen kommuunan eli osuustoimintatilan. helmikuuta. Osa läskikapinaan osallistuneista jatkoi matkaansa muihin Vienan kyliin. WIKIMEDIA COMMONS. Sikäli kun näitä pakolaisia saapui, luovutettiin heille omat talonsa ja viljelyksensä takaisin, ja punikki-pakolaiset etsivät uusia autioita taloja. Heidän pakomatkansa luettiin Stalinin vainovuosien alkaessa rikkomuksiksi neuvostovaltaa vastaan ja myös tässä toiminnassa tuli Juuso Materolla olemaan oma osuutensa. Knäsöön päästyä kertoi Matero joukolle, että neuvostovaltiossa ei suvaita toimettomia ja kaikkien on päätettävä, haluavatko liittyä punaiseen armeijaan vai ”työarmeijaan”. Saapuneiden oli siis ensin remonteerattava taloja asunnoiksi, huolehdittava kotiin jääneiden mummojen ja muutamien eläimien hoidosta ja muonituksesta. Petroskoissa ilmestynyt suomenkielinen sanomalehti Punainen Karjala raportoi usein Pohjan poikien saavutuksista. Joukkoonsa ovat petoksella houkutelleet vähätietoista Karjalan raatajarahvasta. Kommuuni onnistui hankkimaan Suomesta tuotuja maanviljelyskoneita, keväällä 1929 jopa Oliver-merkkisen traktorin. Materon selostuksen mukaan osa tulijoista vakiintui elämään Uhtuan ja Jyvöälahden kylissä talonpoikina maatöissä. Tiirossa yksi heistä joutui vangiksi ja teloitettiin kuulustelujen jälkeen. Kun kevät oli lopullisesti saapunut, jaettiin tuodut hevoset ja miehet ryhmiin, jotka lähetettiin eri kyliin muokkaamaan kylvömaita ja toimittamaan kylvöjä. Gyllingin luvalla koditon joukko pääsi huhtikuun alussa lähtemään hiihtäen ja rekikyydeillä kohti Uhtuaa, johon saavuttiin vaivalloisen matkan jälkeen toukokuun alkupuolella. Kommuunin hallinnassa on 60 hehtaaria maata, josta viljeltynä oli neljännes. Joukkokokouksen jälkeen ryhdyttiin ottamaan vastaan vapaaehtoisten kirjautumisia punaiseen sissipataljoonaan. Osa on siirtynyt toisille paikkakunnille.” Osa joukosta lienee palannut eri teitä Suomeen, kun . Karjalais-suomalaiseen punaiseen sissipataljoonaan ilmoittautui 171 miestä. Niinpä sitten useatkin palaavat pakolaiset löysivät maansa jo valmiiksi kylvettynä. Siellä nämä rosvojoukot ovat petomaisesti surmanneet kaikki kommunistit, jotka ovat käsiinsä saaneet, tappaneet rauhallisia aseettomia koulunopettajia ja valistustyöntekijöitä. Materon kirjoittaman selostuksen mukaan: Paetessaan Suomeen olivat lahtarit pakoittaneet väestön suurimmaksi osaksi mukaansa ja lähtiessään hajoittaneet taloja, särkeneet kaikki akkunat ja useimmat uunit taloista, polttaneet taloja ja eläimiä, yleensä harjoittaneet tolkutonta hävitystyötä. Sopii epäillä, kävikö Uhtualle saapuneiden suomalaisten asettuminen taloksi niin sopuisasti kuin tuossa vuosia myöhemmin kirjoitetussa kuvauksessa annetaan ymmärtää. Karjaa oli kommuunilla 17 lehmää, kaksi sonnia, neljä hevosta sekä lampaita, sikoja ja vasikoita. Juuso Materon lukemassa julistuksessa työväen taisteluun nousua perusteltiin Karjalan tapahtumilla: Lahtarit ovat lähettäneet miehiä sadoittain ja aseita kuormittain rajan yli Karjalan Kommuunin alueelle. Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen
Vuonna 1925 Juuso Matero komennettiin Karjalan metsätrusti Karellesin käyttöön. Janne Myyryläinen, Juuso Matero, Jahvetti Moilanen Frans Johan (Janne) Myyryläinen syntyi vuonna 1881 Viipurissa. Hän kävi käsityökoulun ja teki sen jälkeen sahaja uittotöitä Viipurin seudulla ja Kainuussa. Hän toimi aktiivisesti Kainuun työväenliikkeessä ja osallistui punakaartien perustamiseen organisaattorina ja värvärinä. SKP lähetti hänet järjestämään kommunistien maanalaista toimintaa Kainuussa. Hän onnistui pakenemaan Kainuun kautta Neuvosto-Venäjälle. Matero toimi Uhtuan osuuskauppahallinnon puheenjohtajana vuosina 1923–26. Voi kysyä, miksi noin suuri joukko pohjoissuomalaisia lähti Jahvetti Moilasen puheiden innoittamana enempää harkitsematta kohti Neuvosto-Karjalaa. PEKKA VAARA Uhtuan osuuskauppa vuonna 1926. Pohjoisen luonto kovine pakkasineen ja paksuine hankineen koetteli karaistuneimpiakin jätkiä. Kämppien majoitusolot ja ruokahuolto oli ala-arvoista, työ raskasta ja palkat huonot. Tuossa joukossa Jahvetti Moilasen oli helppo nostaa kapinalippu ja saada väki seuraamaan mukana kohti tuntemattomia kohtaloita. Puna-armeijan palveluksessa hän osallistui keväällä 1920 suomalaisten valkoisten karkottamiseen Petsamosta. Vuodesta 1915 alkaen Janne Myyryläinen työskenteli Kainuun Osuusliikkeessä myymälänhoitajana ja kiertävänä tarkastajana. Heikkisen, työväenjohtaja Janne Myyryläisen ja kirkkoherra Frans Nordlundin järjestämään kokoukseen osallistui noin 2000 kainuulaista. A. Näistä palaajista Matero ei mainitse mitään selostuksessaan. Aluksi hänet määrättiin instruktoriksi Uhtuan piiriin, sitten koko piirin johtajaksi. Vuosina 1923–25 hän toimi Uhtuan puoluekomitean sihteerinä ja hänet valittiin Uhtuan kihlakunnan toimeenpanevan komitean jäseneksi. Myös Kainuun osuusliikkeessä hankitulle kokemukselle oli Uhtualla käyttöä. Kansanedustaja J. Myös uusi elämänkumppani löytyi Uhtualta ja hän avioitui Kuusamosta kotoisin olleen 20-vuotiaan Hilja Alatalon kanssa. Kokous hyväksyi kirkkoherran valmisteleman päätöksen ja lähetti Suomen eduskunnalle kirjelmän, jossa vaadittiin Suomen itsenäisyyttä ja Vienan Karjalan yhdistämistä Suomeen. Metsätalouden johtotehtävissä Matero ansioitui niin, että hänen täyttäessään 50 vuotta joulukuun 30. Matero kuului Uhtuan vallankumouskomiteaan ja nimettiin paikallisen GPU:n osaston johtoon. Kainuun ja Lapin pienviljelijäväestö ei elänyt ainoastaan maataloudesta. KUVA: KARJALAN SIVISTYSSEURA Kämppien majoitusolot ja ruokahuolto oli ala-arvoista, työ raskasta ja palkat huonot.. Matti Lackmanin mukaan vallankumouksellinen henki eli vahvana Lapin ja Kainuun metsätyömailla vielä sisällissodan jälkeenkin. Vuoden 1905 suurlakon aikana Janne työskenteli Kemin sahoilla ja oli mukana Laitakarin työväenyhdistyksessä ja punakaartissa. Suomen poliittisen tilanteen kärjistyessä sisällissodaksi helmikuussa 1918 Janne Myyryläinen pidätettiin ja tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Myös puoluetöitä ja kunnallisia luottamustoimia löytyi pian. Siellä hän omaksui Juuso Materon nimen ja kävi punaupseerikoulun Pietarissa. Hän oli myös Metsästysosuuskunnan hallinnon puheenjohtajana ja osuuskassan hallinnon jäsenenä. Lisäksi oli alueen omaa ja etelästä työn perässä tullutta väkeä, joka sai leipänsä pelkästään metsätyömailta. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 54 olot Neuvosto-Karjalassa osoittautuivat kovin raskaiksi. Materon entinen perhe oli jäänyt Kajaaniin perheen isän tultua vangituksi ja paettua rajan yli Karjalaan. Venäjän sisällissodan päätyttyä puna-armeijan voittoon Matero siirrettiin jälleen poliittiseen toimintaan. Vastapuolen silmissä hän alkoi olla vaarallinen agitaattori. päivänä 1931 suitsutti Punainen Karjala: ”Syvä on se jälki, jonka entinen tukkijätkä, suomalainen punikki, puolueen jäsen ja metsätöiden tunnustettu johtaja on vuosien kuluessa painanut pohjois-Karjalan poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja talouselämään.” Kapinakomissaari Moilanen-Matero palkittiin ansioistaan Punaisen lipun kunniamerkillä ja aikanaan Stalinin vainoissa niskalaukauksella. Agitaattorin uran huipentuma Suomen puolella oli läskikapinan johtaminen talvella 1922. Jannen isä kuoli keuhkotautiin pojan ollessa kolmivuotias. Työttömyys ja metsäyhtiöiden tiukka ote pitivät palkat alhaisina. Olot työmailla olivat kurjat ja metsäyhtiöiden, erityisesti joidenkin röyhkeiden työnjohtajien, pitämä kuri oli ankara. huhtikuuta 1917 tsaarinvallan kukistumisen innoittamana kansankokous. Myyryläinen kelpasi kuitenkin mukaan, kun Suomussalmen kirkossa pidettiin 7. Mukana oli paitsi nuoria miehiä, myös vanhempaa väkeä, naisia ja lapsia. Leivän jatketta jouduttiin hakemaan metsäja uittotöistä vuosittain. Poika oppi kovaan työntekoon isäpuolensa apuna 13-vuotiaasta lähtien ojaja sekatöissä. Läskikapinan jälkeinen vuosi kului Juuso Materolta Uhtualla hänen mukanaan tulleen joukon elinolojen järjestämisessä. Sitä nostattivat metsätyömaiden ankarat olot
Sibelius ja karjalainen perinne 1800-luvun loppupuolella Sibelius oli aikansa taiteilijaja kulttuurieliitin tavoin innostunut Kalevalasta ja karjalaisesta perinteestä – tuolloin karjalaisuus nähtiin tosin karelianismin hengessä suomalaisuuden osana ja muinaisempaa suomalaisuutta ilmentävänä kulttuurina. Kapellimestari Anna-Maria Helsingin rinnalla orkesterin eteen astelee itkuvirsien taitaja, karjalainen kansanmuusikko Liisa Matveinen. On kulunut reilu vuosisata siitä, kun itkuvirsiperinne ja Jean Sibelius kohtasivat ensikerran. Kalevalan tekstien ohella sen musiikissa on runsaasti runolauluperinteeseen viittaavia elementtejä, ja siinä, kuten monessa muussakin Sibeliuksen teoksessa, soi yhtä aikaa paikallinen ja yleismaailmallinen. Jean ja Aino Sibeliuksen häämatkakin suuntasi runomaille Karjalaan, Lieksaan ja Kolille vuonna 1892. Kohtaaminen teki suuren vaikutuksen säveltäjään, joka aikalaistensa tavoin pyrki luomaan kansanperinteestä innoittunutta orkesterimusiikkia ja loi omaleimaisen ilmaisutapansa vahvasti perinteistä ammentaen. KUVA: STEFAN DE BATSELIER Larin Parasken jo vuonna 1891 tämän asuessa Adolf Neoviuksen luona Porvoossa muutaman vuoden. Varsinaisesti Sibeliuksen kansainvälisen läpimurron sinetöi ensimmäinen sinfonia. Hän toimii orkesterin oboen äänenjohtajana. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 55 . Paikallista, omaa ja erityistä – Samoja sinfonioita soitetaan ympäri maailmaa, joten olemme halunneet tuoda ohjelmistoomme jotakin paikallista, erityistä, joka sitoo sen tänne Joensuuhun, sanoo orkesterin ohjelmistotoimikunnassa mukana oleva Jonna Staas. Joensuun kaupunginorkesterin kokoonpanoa on konserttia varten kasvatettu. Tavallisesti Joensuussa soitetaan pienimuotoisempia orkesteriteoksia, mutta nyt mukaan on hankittu enemmän vaskipuhaltajia ja jousistoakin vahvistettu. Tällä kertaa sinfoniaorkestereiden suosikkinumero saa kuitenkin erityiset puitteet. Teoksen ensimmäinen versio valmistui vuonna 1899, mutta säveltäjä korjaili sinfoniaansa vielä seuraavana vuonna. Koon kasvattamiseen on hyvä syy: konsertissa kuullaan Jean Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia. Sibeliuksen tuotannosta erottuukin 1800-luvun lopulla kansallisromanttinen kausi, jolloin hän sävelsi muun muassa Kullervo-sinfonian, jota pidetään hänen uransa yhtenä käänteentekevänä teoksena. Orkesterissa alttoviulua soittava Katri. – Ote Liisa Matveisen itkusta L avalla on täpötäyttä. Itkuvirsi johdantona sinfoniaan Oi sie suloisien sävelien suuri soinnuttelijainen / mahtava mielenmaisemien maalailijamestari / a mie vaivainen vaeldajainen viluvaarasilta virsilöi vierettelen kaiken kansaizeni keralla / parahia passiboisia pajattelen Karjalan kaunehilta kankahilta. Nuori säveltäjä jatkoi matkaansa vielä yksin edemmäs Ilomantsiin, Korpiselälle ja Suojärvelle kuullakseen ja kirjatakseen muistiin runolaulua ja itkuvirsiä. Jean Sibeliuksen tiedetään kohdanneen inkeriläisen runolaulajan ja itkijän Liisa Matveinen. Lopullinen versio on vakiinnuttanut asemansa sinfoniaorkestereiden ohjelmistossa niin Suomessa kuin muualla maailmalla
Staasille paikallisen musiikkikulttuurin ja orkesterimusiikin yhdistäminen oli tuttua hänen aiemmasta työpaikastaan. Itkuvirsien perusluonteeseen kuuluu se, että itkijä apeutuu eli vaipuu tunteisiinsa ja itkee äänekkäästikin äänellä itkiessään. > Vastaavantyyppisiä rituaalisen suremisen perinteitä tunnetaan ympäri maailmaa. Kiitositku Sibeliukselle – Kun minua pyydettiin mukaan, mietin, mikä voisi olla sopiva tapa tuoda itkuvirsi osaksi konserttia ja sitoa se Sibeliuksen ensimmäiseen sinfoniaan. Näiden aiheet ovat muun muassa omaelämäkerrallisia ja itkijän lapsiin, ystäviin tai muihin läheisiin liittyviä. Teos oli minulle entuudestaan vieras, ja vasta jälkikäteen konserttiarvostelusta luin, että alun sooloa on verrattu itkuvirteen, kertoo Liisa Matveinen. Tuolloin tietoa itkuvirsiperinteestä ja äänellä itkemisen käytännöstä oli saatavilla melko niukasti, ja itkuvirret hahmottuvat nimenomaan erityisenä karjalaisena perinteenä, joka heijastelee kansanuskon käsityksiä. Karjalaisten itkujen maailmankuvassa yhdistyvät kansanuskon ja ortodoksisuuden elementit. Jean Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia alkaa patarummun etäisen jylyn säestämällä yksinäisellä klarinettisoololla, jota musiikintutkija, professori Erik Tawaststjerna on kuvaillut klarinetin itkuvirreksi. Orkesterin ohjelmatoimikunnassa idea otettiin vastaan innostuneesti. Sopiva yhteys itkuvirrelle löytyi kevään ohjelmistosta. Soolo on melankolinen ja etenee omaa polkuaan säveleltä toiselle levittäen ympärilleen vakavaa surumielistä tunnelmaa. Itkujen yhteydessä vastaavasta puhuttaisiin apeutena. Matveisen itkujen ilmaisu on hyvin lähellä perinteisiä itkuvirsiä, ja hän suhtautuu syvällä vakavuudella perinteeseen, jonka mukaan itkut ovat puhetta tuonilmaisiin, eikä sinne syyttä suotta sovi olla yhteydessä. Tänne muutama vuosi sitten tultuani ajattelin, että täällä voisi tehdä jotakin vastaavaa, ja itkuvirret nousivat mieleeni, vaikka perinne on minulle yleisesti aika vieras, hän kuvailee. Hän aloitti opintonsa Sibelius Akatemian kansanmusiikinosastolla 40 vuotta sitten – kaikkien aikojen ensimmäisellä vuosikurssilla. Halutaan tuoda tätä paikallisuutta esiin myös konserteissamme. > Itkujen keskeiset rituaaliset merkitykset punoutuvat perinteisiin myyttisiin käsityksiin: pokoiniekka eli vainaja, antilas eli morsian ja armeijaan lähtevät miehet on valmisteltu ja varustettu tulevaa varten itkuin. Paikallisuuden lisäksi taustalla on ajatus tuoda perinteitä näkyville uusille yleisöille – tässä tapauksessa orkesterin kuulijoille. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 56 Hänninen nyökyttelee vieressä ja täydentää: – Kun muutin Joensuuhun, huomasin heti, että täällä on ihan oma meininki ja paikallisuustunne. Arkistoaineistoissa on myös kiitositkuja perinteentallentajille, ja sotienjälkeisessä Suomessa rajakarjalaiset evakot itkivät äänellä myös kaipuutaan kotiin Karjalaan. Ilmaisuja esityskäytännöt sekä merkitykset vaihtelevat kulttuureittain. > Perinteenä itkuvirret ovat esikristillistä perua. Täällä ollaan ylpeitä omista juurista ja paikallisista jutuista. > Itkuilla on omaleimainen poeettinen kieli. – Olen aiemmin ollut Lapin kamariorkesterissa, jossa teimme paljon yhteistyötä saamelaisten taiteilijoiden kanssa. > Karjalassa ja Inkerissä tunnetaan myös muita kuin riitti-itkuja, joita tutkimuksessa kutsutaan tilapäätai arkipäivän itkuiksi. – Asiaa pohdittuani konserttia varten sopivalta tuntui itku, jossa kiitän meidän kaikkien puolesta Sibeliusta kaikesta siitä hienosta musiikista, jota hän sävelsi. Jonna Staas ja Katri Hänninen sekä inkeriläinen runolaulaja ja itkijä Larin Paraske Joensuussa yliopiston kirjastolla. Konserttiohjelmaan oli jo sovittu Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia, jonka tunnelma on melankolinen ja alku itkuvirttä ajatellen sopivalla tavalla herkkä. Vertaus ei tunnu kaukaa haetulta, vaikka länsimaisen taidemusiikin ilmaisu on tyystin toinen kuin karjalaisen itkuperinteen. KUVA: VILIINA SILVONEN. Matveinen ryhtyi opettajansa ehdotuksesta perehtymään kotiseutunsa perinteeseen. Tunteen on tarkoitus tarttua myös kuulijoihin, liikuttaa ja kirvoittaa kyyneliä. Matveinen opiskeli äänellä itkemistä vanhojen karjalaisten itkijöiden opissa itse haastattelemalla ja arkistoaineistoja kuuntelemalla. En ole kuitenkaan koskaan ennen tehKARJALAISET ITKUVIRRET ELI ITKUT > Perinteisesti itkut ovat tunteita, etenkin surua sen kaikissa sävyissä ilmaisevaa, useimmiten rituaaleissa esitettyä suullisesti välittyvää, muistinvaraista perinnettä. Teksti ja sävelmä eivät noudata tiettyä runomittaa, vaan itku on kuulokuvaltaan ikään kuin loppumattomana vyöryvä kokonaisuus
Matveiselle itkujen erityinen kieli on aina ollut lähtökohta, ja hänen itkuissaan kuuluvatkin itkukielen ominaispiirteet, kuten vapaamittaiset säkeet ja pitkät alkusoinnut sekä kiertoilmaukset keskeisille henkilöille, asioille ja esineille sekä itkijälle itselleen. Yksinäinen klarinettisoolo ei ollutkaan enää yksinäinen avaus vaan se jatkoi itkun tunnelmaa, ja koko sinfonia asettui ikään kuin vastaukseksi tälle kiitositkulle. Hän rillutteli Euroopassa ja perhe, vaimo ja lapset, oli kotona. Itkuperinteen uudenlaisiin tilanteisiin ja ympäristöihin tuomisessa on tärkeää antaa yleisölle avaimia tulkita ja ymmärtää, mistä yhdistelmissä on kyse. > Karjalaisten yhteisöllisenä perinteenä oppimisen lisäksi Sibelius-Akatemiasta on valmistunut itkuihin perehtyneitä muusikoita, ja Äänellä itkijät ry on toiminut parikymmentä vuotta itkuperinnettä vaalien ja tunnetuksi tehden. Valmistellessaan kiitositkua Sibeliukselle Matveinen luki säveltäjän elämästä sinfonian sävellystyön ajalta, ja apeuden aiheet löytyivätkin helposti. > Karjalaisessa yhteisössä itkuvirsien esittämistä ei kutsuta laulamiseksi, vaan eänel/iänel/äänel itkennäksi, virz?ittelyksi tai luvoitteluksi. > Nykyajassa itkuvirret ovat usein ennalta laadittuja, kirjallisessa muodossa säilyviä teoksia. Juttua varten on haastateltu myös orkesterin intendenttiä Marjo Vattulaista.. Vanhastaan virsi viittaa (runo)lauluun, mikä näkyy muun muassa kertovien runojen nimissä: Mataleenan virsi. KUVA: VILIINA SILVONEN > Itämerensuomalaisista kansoista itkuvirret ovat säilyneet pisimpään ortodoksisen uskonnon kulttuurialueilla, ja itkuperinnettä onkin tallennettu karjalaisilta, lyydiläisiltä, vepsäläisiltä, inkerikoilta, vatjalaisilta, inkerinsuomalaisilta ja setukaisilta. Muutoin itkukieleni pohjautuu KARJALAISET ITKUVIRRET ELI ITKUT Liisa Matveinen, Anna-Maria Helsing ja Joensuun kaupunginorkesteri. Ympäröivän maailman muuttuessa itkuvirret ovat saaneet uusia muotoja ja tulkintoja. kuin sie pistit puiset pillit pehmeästi puhaltelemaan / välkehtivät, väkevät vasket valloittavina virtaelemaan / miten laitoit huilut niin huumaavan hempeästi helisemään / jousien joukon jouhevasti keinumaan, tanssimaan, hyppimään ja kaiken sävelten virran sointumaan / kovin kouraisemaan, koskettamaan kaikkia kallehia kuulijoita – Konserttia varten muutin tavanomaista itkukieltäni lähemmäs suomen kieltä, jotta yleisö voi ymmärtää, mistä on kyse. Joensuun kaupunginorkesterin konsertissa eri musiikkiperinteiden yhteensovittaminen toimi luontevasti. Konsertissa Matveisen Kiitositku Sibeliukselle loi sinfonialle aivan erityisen tunnelman. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 57 nyt kiitositkua, niin minun piti miettiä, mikä siinä sitten itkettää. Itkijään viittaavat ilmaisut korostavat kurjuutta ja surullisuutta, kun taas kaikesta muusta puhutaan sulostutellen ja hellitellen, mistä syntyy itkuille tyypillistä tunteellista jännitteisyyttä. Siitä se itku sitten tuli. > Virsi-sanasta huolimatta itkuilla ei ole yhteyttä kristilliseen virsiperinteeseen. Myös Vienan Karjalan naapurista kolttasaamelaisilta on tallennettu itkuperinnettä. Merkitykset, määritelmät ja tavat itkeä itkuvirsiä vaihtelevat yksilöiden, yhteisöjen ja tilanteiden välillä paljonkin. – Sinfoniaa kuunnellessa minulle syntyi halu kuvata soittimia, niiden sointivärejä ja sitä, miten ne musiikista tulevat. Hänellä oli tietysti ikävä heitä, mutta toisaalta oli pakko elää siellä, että pääsi säveltäjänä sisälle siihen eurooppalaiseen musiikkielämään. enemmän karjalan kieleen, niin kuin aikanaan vanhoilta itkijöiltä opin. – Hänen tyttärensä kuoli niihin aikoihin. VILIINA SILVONEN Kiitositku Sibeliukselle Joensuun kaupunginorkesterin konsertissa 22.2.2023. Ja sitten se ahdinko, jota hän on varmasti kokenut
– Ja häneltä minä olen saanu tämän, sanoo Martta. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 58 K uikan Martta myös keräsi vanhaa perinnettä ja kirjoitti. Hän kirjoitti runoja talvisodasta ja Karjalasta, muistitietoja kotiseutumatkasta sekä jouluista 1939 ja 1989. Oravan täti kutsui kotiinsa ”siitä asti, kun rupesimma ymmärtämään hänen kertomuksiaan”. Itkun tien alku Martta Kuikka varttui Suojärven Riuhtavaarassa, missä hän vielä sai olla yhteydessä vanhan perinteen maailmaan. – Siitä itkut luultavasti jäivät alitajuntaan. Martta kertoo 1970-luvun äänitteellä suvun olevan runonlaulajan sukua, Borisoffeja, jossa on ollut monta taitajaa. ”Silloin kun ruvettiin käymään tanssimassa, niin kuin nuoret yleensä lähtee.”. Martta kertoo, kuinka itkuja itkettiin ennen usein maanantaisin. – Kullervo kun oli paimenessa ja Lemminkäisen emäntä leipoi kiven leipään… Tämän esitti täti itkuvirtenä. Itkun taitaja Martta Kuikka keräsi myös itse perinnettä Itkijänä tunnetulla Martta Kuikalla oli näköala niin 1900-luvun alkuun kuin pitkälle 2000-luvun nykyisyyteenkin. Oravan tädillä hän tarkoittaa Paraskeva Rodionintytär Oravaa, joka oli itkijäksi tiedetty. Hän oli monitaitoinen vanhan perinteen kannattelija ja kertoi tietämästään auliisti nuoremmille polville. Kullervon kohtalosta kertoessaan esitti otteita siitä runosta itkuvirtenä. Martan kertoman mukaan viidennessä sukupolvessa taaksepäin oli kuuluisa tietäjä, mutta häneltä ei paljon tietoja saatu, sillä hän pelkäsi mahtavuutensa takia kerääjiä. Myöhemmin olivat sitten runoa taitava Iro-täti sekä Oravan täti, Martan äidin isän sisar. Martan mukaan Paraskeva kertoi tarinoita sekä itki itkuvirttä. Marttaan on itkijänä vaikuttanut merkittävästi se, että hänen kasvuympäristössään itkut olivat osa varttuvien nuorten tyttöjen tunnemaailmaa. Paraskeva kertoi Lemminkäisestä, Kullervosta, Louhesta ja muista Kalevalan hahmoista. Evakkoon lähdöstä hän kirjoitti tekstin Kansa taisteli -lehteen
Ja heillä oli mukana hanurit ja esittivät hyvin surullista musiikkia. Muistissa Martalla on oman isän laulut. Kuitenkin jo Martan lapsuudessa itku oli väistymässä. Tuvassa kaikki ottivat osaa siihen, siis myös nuoret miehet. Kun se oli vähän haikee tunnelma maanantaiaamuna. Miehetkin itkivät Martan kotiseudulla silloin jo hiipuvaa itkua oli esitetty moninaisissa tilanteissa. Isä pajatti erittäin surumielisiä pajoja. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 59 . – Kun ennen itsenäistymistä joutuivat pojat lähtemään sotaväkeen Venäjälle, sitä sanottiin arvannostoksi, kolme vuotta kesti sotaväkiaika. – Oli tapauksia, että sinne sattui kuolemaan tai sinne jäi. Kymmenkunta tyttöä istui penkillä, ja silloin, kun viimeinenkin tyttö itki, silloin täti lopetti. – Morsian oli samoja tyttöjä, joka kävi kuunteleKuikan Martta kuvattuna 1970-luvulla. Niin nämä kulkivat kokonaisen viikon kyliä, siis omassa kylässä, taloja myöten ja toiset jopa itkuvirsiä itkivät. Täti oli joka kerran valmis esittämään jotakin. Häissä ei enää varsinaisesti aina itketty, mutta vielä itkettiin Semen Papin talossa pidetyissä häissä. Myös miehet itkivät toisinaan. Ja silloin hän itki, ja siihen tuli semmoinen tunnelma, että viimein koko tyttöparvi siinä penkillä itki ja sitten kun me pääsimme siitä ja se itkuvirsi oli loppu, se oli kuin ilma olisi puhdistunut. Joskus syy oli ero ja ikävä. Menimme Oravan tätin luokse. HISTORIAN KUVAKOKOELMA, MATKAILUN EDISTÄMISKESKUKSEN KOKOELMA, MUSEOVIRASTO. Ja me olimme taas valmiit viikon töihin. Kolme vuottahan on pitkä aika… Se oli erittäin surullista se lähtö. Kuva Anja Smolander, 1978. Ihan suoranaisesti itkivät, miehet, pojat. – Oli maanantaiaamu, oltiin väsyneitä, vanhemmat ajoivat aikaiseen ylös. – Kylän tytöt kokoontuivat ja sanoivat, että lähdetäänpä sinne Oravan tätin luokse
Tutkija Anna-Liisa Tenhusen mukaan itkuvirret tulivat Martan ohjelmistoon 1970-luvun alussa. Hän on verrannut itkun purkautumisen tietä myös tulivuoreen. Siirtolaisuudessa Martta ei enää ollut niin itkujen kanssa tekemisissä. Aviomies ei ole mukana kuvassa, koska hänellä oli kiire rintamalle. Martta on kokenut itkuvirren tehtävän raskauden. Itkuvirren syntymistä hän kuvaa kulkemisena useiden tuskakerrosten läpi ”kuin lähdevesi, joka virtaa syvällä maan alla ja tunkeutuu puhtaana pinnalle”. Morsian myös vielä kumarsi muamolle ja tatalle, perinteitä oli vielä mukana. Kerran oli sitten tullut edustaja Helsingistä yliopistosta ja kyseli, onko hänellä aikomus joskus esittää itkuvirsiä. Siihen asti itkujen maailmaan yhteydessä ollut täti eli Valtimon Puukarissa vielä vuoteen 1955. Itkun syntyä Martta vertaan akkuun, kun se latautuu ja tulee täyteen voimaa. Itseään Martta on luonnehtinut omien itkujen itkijäksi. – Se tulee niin syvältä ja niin aitona, että se rasittaa sydäntä. ”Aamuyöstä saavuimme Matkaselkään. Sota Kansa taisteli -lehdessä (1982) Martta kertoo oman pakenemisensa sodan jaloista. Niinpä sitä varten pitää varautua, jopa kauankin. Martta sepitti hääitkujen sarjan, aviomiehelleen hän teki kuolinitkun. – Sanoin, että juuri tällä kertaa ei ole, mutta jonain päivänä saattaa pulpahtaa esille. Martta kuuli myös joitain muita itkijöitä, kuten Revonkylän Martta Kähmiä. Kaikkialla paloi. Tiesikö Martta viimeisinä aikoinaan varoa sydänMartta Kuikka vastavihittynä, 1943. Tuntui, että koko Karjala oli liekeissä.” Martta oli 18, kun sota syttyi. Hän kuitenkin keräsi muuten perinnettä. Itku on ollut vaativa paikka ja sen tähden itkemiseen harvoin ryhdytään, vaikka hänen aikanaan taitajia vielä onkin ollut. Nyt ne on alkaneet tulla, se on 2–3 vuoden juttu… Mutta aina se on ollut minulla siellä. Mistä itku tulee. Jehkilään saavuttaessa tien varrella oli ammuttua karjaa ja lumessa juoksentelevia eläimiä. Sodan syttyessä heidän täytyi paeta heti alkuun metsän suojiin laukausten viuhuessa ympärillä. Ensimmäinen itkuvirsi syntyi Karjalan kaipuusta. Kuva on otettu Joensuussa. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 60 massa Paraskevan itkuja. Itkuvirsi on tavallaan määrättyjen kärsimysten tai ikävän summa. Hän oli tuolloin palvelustalossa Naistenjärven rajakylässä. Sitten syntyi itkuvirsi Runonlaulajan pirtille sekä kiitokseksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlille. Kun ihminen latautuu erilaisista murheista, se purkautuu itkuvirtenä. Ilomantsissa myös eli tai esiintyi Martan aikaan vanhan polven perinteen taitajia ja itkijöitä, kuten Anja Rastas, Anni Homanen, Akuliina Martiskainen, varhemmin myös Fekli Martiskainen. Taival jatkui Suvilahden asemalta eteenpäin. KANSATIETEEN KUVAKOKOELMA, MUSEOVIRASTO
– Äiti selvisi siitä ja sen jälkeen ei äiti itkenyt. Anna-Liisa Tenhunen kuvaa, miten Martan kiinnostus lauluun syttyi jo lapsena Karjalassa koulun juhlissa. 1950-luvulla hän alkoi lausua runoja ja laulaa Ilomantsissa MartKaitajärven Riuhtavaaran kylää 1941. Isä tiesi valtavan paljon. Perinteenkeräys Martta tiedetään myös perinteenkerääjänä. – Sitä sanovat unohtumiseksi. KUVA: SUOJÄRVEN PITÄJÄSEURA RY. SKS:n arkistossa on muun muassa Martan lähettämää muistitietoa ja perinnettä muutamalta vuodelta. Sitten äiti rupesi itkemään, äiti meinas menehtyä siihen, kun hänellä oli sydän huono. On miltei pakonomaista, että pitää kerätä ja nykyisin on vielä saatavissa. Yksi parannustapaus oli Ilomantsissa. Etualalla Palviaisen talo ja Hermosen mökki. Lisäksi oli suuri yhteinen suvun kokoontumispaikka, savupirtti, johon koko kylän nuoret kokoontuivat. Ja vanhemmat kertoivat tässä pirtissä illat milloin satuja, milloin leikkejä, milloin mitäkin perinteeseen kuuluvaa. Kerran oli isä joutunut toteamaan, että hän kyllä tekisi lääkkeen ja oli etsinyt yrttejä, mutta täällä ei ollut niitä yrttejä, mitä tarvittiin. Martan isä oli myös tietoniekka, vaikkakin piti taitonsa salassa. Piti olla hyvä ihminen, ettei käytä lahjoja väärin. Isoisä oli valtavan voimallinen mies, jonka maine oli levinnyt 90 kylään. Äiti itki eikä oikein halunnut itkua näyttää, mutta hän kuitenkin itki aika usein. Samoin mielessä on Karjalassa leikittyjä leikkejä, satuja, leikkilauluja. Isä luki myös tuulenloitsun, kun Martta oli pieni ja korva oli mennyt lukkoon. Emännälle oli tullut hätä. Siirtolaisuudessa oli tullut pulmaksi, kun ei löytynyt oikeaa yrttiä. Sisäleikkejä oli paljon, niitä Martta luettelee: mustapenkki, savensotku, vesikenkä, lentokone, heinäreen nuorihtiminen, jäniksen ampuminen, kagran syöminen, västnik… Laulun lahja Eikä siinäkään kaikki. Esimerkiksi lemmennostatusloitsuun liittyy, että kerättiin yrttejä yhdeksän konnun (omistajan) alueelta ja yrtit sidottiin koivunvastaan. Emäntä ei heittänyt rauhaan. Hän oli hyväverinen (teki hyvää). Martan lauluäänen voi sanoa kuulostavan erityisen kauniilta. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 61 . Kerran Karjalantalolla kun itkin, meinasi se paikka unohtua. Hän oli auttanut synnyttäjiä ja hoitanut palovammoja. Syyksi tilanteeseen Martta arvelee unohtumisen. – Äiti ei oikein halunnut… Hänelle oli niin arka asia tämä, kun juuri joutui jättämään kodin eikä uskaltanut ruveta itkemään. Evakossa talon emäntä oli sanonut, ettei ole koskaan kuullut itkuvirttä ja hän haluaisi kuulla sitä. – Se on mennyt kuin veriin, kun minä tapaan vanhemman ihmisen, minä silloin heti alan haastatella. Tietäjän lahjoja ei annettu kenelle tahansa. Martta taitaa kertoa myös uskomustarinoita, tietäjän tapauksia ja toisaalta tosiperusteisia tilanteita. Hän kiersi etenkin karjalaisvanhusten luona tallettamassa tietoa. Unohti itsensä ja kaikkensa… Sitä itkuvirren esittäjän on varottava. Ei ollut lääkäreitä, piti turvautua kansanparantajiin. Karjalaisen juhlaperinteen keruuseen hän luovutti eniten taika-, uskomus-, ennesekä sananparsiaineistoja, paljon myös kansatieteellisiä kuvauksia ja kalendaariperinnettä. – Lapsena elimme ja hengitimme perinnettä. Vuodesta 1956 lähtien hän keräsi kansanperinnettä SKS:lle ja Museovirastolle. – Silloin isä viskasi löylyä, puhui (puhalsi) korvaan ja luki loitsun. Isä oli etsinyt mali-ruohoa (koiruohoa) mutta sitä ei löytynyt mistään. Mistä innostus kerätä. Muistoja on myös parannustapahtumista. Ennen kuolemaa edellisenä vuonna, itki äiti itkuvirren, hän itki minulle sen. Etelä-Pohjanmaalla evakossa ollessaan hän osallistui paikallisen harrastajanäyttämön toimintaan ja esiintyi myöhemmin myös Sotkamossa. Suvussakin oli paljon näitä harrastajia, viidennessä polvessa. Martta on vastannut myös lukuisiin Museoviraston kansatieteellisiin keruukyselyihin. Loitsun tieto Martta taitaa lukea äänitteillä myös joitakin loitsuja sekä kertoo niihin liittyvää tietoutta. Niin ikään Martta tietää Tulen synty -sanat sekä palovamman ja käärmeenpureman hoitamisen. tään juuri äitinsä tapauksen tähden
Martta Kuikka. 1972, radio-ohjelma ”Kun Oravantäti lauloi”, tallentaja Kauko Muje, Erkki Ala-Könnin tekemä kopio Rounakari sanoo, että Martta oli itkemättä itkuvirsiä useamman vuosikymmenen, kunnes miehensä kuoleman jälkeen aloitti ne uudestaan ja sai silloin osakseen huomiota aina Japanin TV-ohjelmaa myöten. Martta Kuikka. Anna-Liisa Tenhunen: Martta Kuikan itkupolku: geni.com/people/ Martta-Matrona-Kuikka/6000000024451042344 Martta Kuikka: Helvetti pääsi irti / Kansa taisteli 11, 1982 Kansanperinteen arkisto, Tampereen yliopisto: Kper AK/4942. – Se oli sitä aikaa. Ainutlaatuinen ihminen, toteaa Rounakari. Martta Kuikka. Ihan parasta tattisoosia teki Martta, sitä laitettiin ruisleivän päälle. Jonkinlainen vähättely, mitä hän oli kokenut pitkin matkaa, vaikutti siihen. Hän oli vuonna 1999 kunniavieraana ja opettajana itkuvirsikursseilla Ilomantsissa ja Tampereella. Iso kolli. Tallentaja AK Kper AK/4944. Tenhusen mukaan Martan esiintyvän taiteilijan polulla merkittävä vuosi oli 1972, jolloin hän osallistui Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kansanlaulukilpailuun. RUUTUKAAPPAUS. 1979. Osa tutkijoista oli verrannut Marttaa vanhoihin arkistoäänitteisiin ja pitivät Martan itkujen tyylipiirteitä epäaitoina. Martta oli lämmin ja kannustava, oman arvonsa hyvällä tavalla tunteva ihminen. Nauravainen ja huumorintajuinen. Esiintymisiä oli Pohjois-Karjalan lisäksi myös eri puolilla Suomea, Ruotsissa, Venäjällä, radiossa ja TV:ssä. – Hän kirjoitti myös paljon runoja. Hän sai Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon 1985. Martta Kuikka. Martta alkoi esittää 1970-luvun alussa karjalaisia lauluja Runonlaulajan pirtillä, jossa toimi myös oppaana. Tutkimuksessa edelleen etsittiin vain arkistonauhoitteiden eläviä kopioita. Viinivaarassa Martta hoiti omaa leipätyötään pientilan emäntänä ja monien toimiensa ohessa hän myös julkaisi omakustanteena runokirjoja ja levyjä. Martta Kuikka. Tallentaja AK Kper AK/4943. 1979. Martta Kuikka. Hänet on haudattu Ilomantsiin. LEA TAJAKKA Martta Kuikan haastattelu vuodelta 2001 löytyy YouTubesta hakusanoilla Aito itkijä. Tallentaja AK Kper AK/3899. Näkisin, ettei vaihtoehtoa ollut. Itkuja taltioitiin. 1976, radio-ohjelma. Hän vinkkasi, että niitä on pahvilaatikoittain ullakolla, mutta että niitä ei vain koskaan saatu julkaistua. Omia lauluja on ilmestynyt äänitteellä Hillankukka ja lastenlauluja äänitteellä Muistin lapsuuskevättä. 1979. Martan tapasivat mm. – SKS:n arkistossa monen Martan itkun kohdalle on sisällysluetteloissa kirjattu merkintä ”Epäaito.” Martalle taas aitous itkuvirressä merkitsi tunteen ja itkun aitoutta ja syvyyttä. Muistan hänen tokaisseen, että hän vie ne hautaan mukanaan, kun ei kerran eläessä kelvanneet. – Martta asui Viinivaarassa upealla paikalla, Nuorajärven rantamilla. Hän kehitti ja kartutti ohjelmistoaan. Samaan aikaan hän oli hyvin ylpeä Kalevalaseuran myöntämästä kunniakirjasta, joka oli hänen seinällään. Kaikki muu oli uutta ja sovellettua perinnettä ja siten epäaitoa tai vähäarvoisempaa. Ilomantsin kunta myönsi hänelle kulttuuripalkinnon vuosina 1985 ja 2001. Martta Kuikka. Lähteet Anna-Liisa Tenhunen: Itkuvirren kolme elämää. Karjan hävittäminen otti niin koville, että myös siitä syntyi laulu Vielä eilen kilahti kello. Nuorajärven maisemissa Ilomantsin Lehtovaaran takana taskussa, Nuorajärven likeisissä maisemissa Viinivaaralla, vieraili tutkijoita ja taiteilijoita, haastattelijoita ja filmiryhmiä. Tallentaja AK Kper AK/2420. – Me kohtasimme toisemme muusikkoina ja kansantaiteilijoina ja siksi meidän välille syttyi nopeasti syvä luottamussuhde. – Se oli hänen identiteetissään. Liisa Matveinen muistelee lämmöllä tapaamista. Kaikesta huolimatta Martta kantoi perintöään. – Silti hän koki, ettei ollut saanut ansaitsemaansa tunnustusta täällä Suomessa. Tallentaja AK Kper AK/4941. Tällainen kulta-ajan metsästys on sittemmin loppunut. Osa niistä oli käsittääkseni myös muistinvaraisesti tallennettuja vanhoja runolauluja. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 62 KIRJAT tayhdistyksen tilaisuuksissa. Tallentaja AK Kper AK/4939. Martta otti osaa aktiivisen itkuvirsien esittämisensä jälkeen itkuvirsiin liittyviin asioihin. Martalla oli kissa. Vuonna 1921 syntynyt Martta Kuikka kuoli 2005. Häntä haastateltiin ja hän kertoi itkuvirsistä televisiossa. Hän kyllä niitä oli tarjonnut kustantajille ainakin jossain vaiheessa. itkuihin perehtyneiden Liisa Matveisen ja Elizabeth Tolbertin seurue, itkuvirsiä tutkiva Anna-Liisa Tenhunen, TV-kuvauksen yhteydessä Äänellä itkijöiden perustajajäsen Pirkko Fihlman, silloin itkuvirsiä opiskellut Emilia Kallonen sekä vuonna 2001 dokumenttielokuvan tehneet Tuomas Laurinen ja Petri Leinonen. Tämä loukkasi häntä syvästi. Tenhusen mukaan Martta Kuikka koulutti ja kehitti itseään jatkuvasti, osallistui erilaisille kursseille ja opiskeli kirjeopiston kautta. Etnomusikologi Tuomas Rounakari muistaa, että Martalla oli katkeruutta tutkijoita kohtaan. 1979. 1979. Martta on tehnyt laulun Megrin Anjasta. SKS 2006
Kirjan artikkelit ovat kiinnostavasti kirjoitettuja, yhtä aikaa yleistajuisia ja korkeatasoisia. V. Vienan virroilla, Kalevalan kankailla -artikkelikokoelman loppupuolella pysähdytään hetkeksi myös Veli-Matti Uralin kertomukseen ja piirroksiin Iivo Ahavan nuoruusvuosiin keskittyvästä Ahava – Ensimmäinen lippu -sarjakuvaalbumista. Juminkeon perustajan ja perinteenkerjääjänä, -tallentajana ja -julkaisijana ansioituneen Markku Niemisen omakohtainen kuvaus löytöretkistään vienalaisten satujen maailmaan tarjoaa avaran ikkunan 1980ja 1990-lukujen vapaisiin vuosiin, jolloin Nieminen on kerännyt Vienan Karjalasta merkittävän määrän ämmöjen ja ukkojen kertomia satuja. Tarkasteluun tulevat Vienan kansaan kohdistettujen sivistämisprojektien taustalla vaikuttaneet valta-asetelmat ja kalevalaisen kansanrunouden käsittelyyn liitetyt suomalaiskansalliset, poliittiset päämäärät. KATRI KOVASIIPI. Ervasti sai käsikirjoituksensa valmiiksi vuonna 1900, mutta se jäi Vesaisen jalkoihin ja julkaistiin vasta vuonna 2013 Karjalan Sivistysseuran arkistossa yli sata vuotta säilyneiden käsikirjoitusliuskojen pohjalta. Eeva-Kaisa Linna tiivistää kirjan viimeisessä artikkelissa 1930-luvulla erittäin suositun vienankarjalaisen kirjailijan, jatkosodan jälkeen Suomessa neuvostovastaisena kielletyksi kirjailijaksi tuomitun Onttoni Miihkalin eli Mikko Karvosen, Ruotsiin muutettuaan Mikael Karresandin elämäntarinan. Porthanista J. Santra Remsujeva, Poavilan ukko, Jussi Huovinen ja monet muut perinteentaitajat eivät unohdu, kiitos Niemisen uutteran keruuja toimitustyön. L. Erilaisista taustoista tulevat esitelmöitsijä-kirjoittajat tarjoavat aiheeseen monta hedelmällistä lähestymistapaa. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 63 A rtikkelikokoelma Vienan virroilla, Kalevalan kankailla (KSS 2023) perustuu Tie Vienaan -symposiumin esityssisältöihin, joissa käsitellään vienalaisuuden ja yleisemminkin karjalaisuuden kuvaa kirjallisuudessa. Persona non grata, kirjailija ja Suur-Suomi-kiihkoilija Onttoni Miihkali unohdettiin ja Mikael/Mikko Karresand joutui rakentamaan elämänsä Ruotsissa uudeksi. Runebergin, Elias Lönnrotin ja Juhani Ahon kautta Samuli Paulaharjuun. Ervastin romaaniin Ahma. Dosentti Tiina Seppä käsittelee Paulaharjun kirjeaineistoja analyyttisesti, kontekstoiden kirjekatkelmia historian tapahtumiin, aatehistoriaan ja Paulaharjun elämäkertatietoihin. Suomeen muuttaneen nykykirjailija Arvi Pertun teosesimerkkien avulla Kurki käsittelee kiinnostavasti havainnollistaen, miten rajaseudun traumaattiset kokemukset löytävät aivan uusia kaunokirjallisen ilmaisun muotoja. Kuusamo-opiston entinen rehtori ja Tie Vienaan -symposiumin keskeinen taustavoima Jouni Alavuotunki kertaa teoksen ensimmäisessä artikkelissa suomalaisen kirjallisuuden välittämän Viena-kuvan rakentajia G. Rajalan tekstin lento on yhtä aikaa tiheän informatiivista ja leiskuvan viihdyttävää; draaman kaari on hallussa samalla, kun kirjalliset viitteet kimpoavat paperilta elävinä koettaviksi mielikuviksi. Kirjallisuudentutkija Panu Rajalan artikkeli Ilmari Kiannosta maalaa kohdehenkilöstään värikkään, ristiriitoja kaihtamattoman muotokuvan, jossa keskitytään nimenomaan Kiannon suureen ja pitkäkestoiseen intohimoon, Vienan kansan vapauttamisen projektiin. Kondien artikkelin luettuaan on taas hiukan helpompi hahmottaa, mistä kaikesta suomalaisuuden ja karjalaisuuden välisiä kipupisteitä käsittelevässä keskustelussa on kyse. A. 1800-luvun karelianistien ihannekuvaa karjalaisuudesta ja sen ristiriitaisuutta todelliseen vienankarjalaiseen elämään verrattuna käsittelee tarkkanäköisesti ja monitasoisesti Karjala-aktivisti Tuomo Kondie. Erityisesti Vienan Karjalan historiaan perehtynyt Pekka Vaara vertailee artikkelissaan Santeri Ivalon romaania Juha Vesainen (1894) A. Vesainen ja Ahma, nuo sotaisat veriviholliset ja heimoveljet, elävät näissä romaaneissa 1500-luvun loppua, joka oli suomalaisten ja vienankarjalaisten keskinäisten ryöstöja kostoretkien aikaa. Venäjän Karjalan suomenkielisten kirjailijoiden neuvostoaikaiseen ahtaalle ajettuun asemaan pureutuu kulttuurintutkimuksen professori Tuulikki Kurki artikkelissaan, jonka otsikko ”Puun ja kuoren välissä: Venäjän Karjalan Laaja näköala kirjallisuuden antamaan Viena-kuvaan Syyskuussa 2022 Kuusamossa järjestetyn korkeatasoisen Tie Vienaan -symposiumin kirjallisuusaiheiset esitykset on koottu nyt yksiin kansiin. Humaanina perinteenkerääjänä tunnetun ja arvostetun Samuli Paulaharjun (1875–1044) kirjeenvaihto vuoden 1918 heimosotaretkeltä Vienan Karjalasta on tuonut Paulaharjun ajattelusta yllättävän raakoja puolia esiin. KIRJAT suomenkieliset kirjailijat tilan ja identiteetin kirjoittajina” kiteyttää sisältöä tehokkaasti. Kurki hahmottelee sen itselleen luomaa tilaa ja identiteettikerronnan muutoksia esimerkkeinään kirjailijat Jaakko Rugojev, Antti Timonen, Nikolai Jaakkola, Pekka Perttu, Ortjo Stepanov, Taisto Huuskonen ja Uljas Vikström. Stalinin vainovuosien ja toisen maailmansodan jälkeen Venäjän Karjalan suomenkielinen kirjallisuus piti perustaa käytännössä uudelleen
Teollisuuslaitokselle tarvittiin tilat, päätettiin ostaa Ryhjän ja Pekkosen myllyt ja vuokrata maapalsta niiden ympäriltä. Osuuksien koemerkintä oli syksyllä 1907. Isänsä Simana ja isoisänsä Jefim harjoittivat tiettävästi laukkukauppaa Suomessa, mutta tämä elinkeino ei Paavolle siirtynyt. Perheiden taloudet olivat tiukoilla, pellosta korjattu sato ei riittänyt ruokkimaan ympäri vuoden. Käytännössä Paavo Ahava, jonka nimen hän pian otti käyttöön, hoiti Uhtualla liikettään ja Kuusamossa kaupanhoitajana toimi hänen veljensä Feodor Semjonoff Afanasjeff. Kuusamo tunnettiin tuolloin lestadiolaisuuden vahvana tukikohtana. Työhaluja oli, mutta taidot olivat kovin puutteelliset, maanomistusolotkin järjestämättä. Kauppatoiminnan tukikohtana Uhtualla toimi kauppapuoti ”Kauppaliike Paraskeva Nikitina Afanasjeffa”, joka oli Paavon vaimon Paraskevan nimissä mutta jota pääosin hoiti Paavon täti Outi Afanasjeff. Kutvonen Viipurin kaupungista anoi kuvernööriltä oikeutta perustaa kauppaliike Kuusamon kirkonkylään; hänen asiamiehenään toimi Pavel Afanasjeff, joka oli työskennellyt apulaisena hänen kauppaliikkeissään Hatšinassa ja Pietarissa. PAAVO AHAVA 150: OSA 3 Karjalainen talousvaikuttaja. Iivo Kaukoniemi kuvattuna noin 1920-luvulla. EEVA-KAISA LINNAN PERHEALBUMI Paavo Ahavan liiketoimien taustalla oli oman talouden turvaamisen ohella huoli Vienan alueen elinoloista ja tulevaisuudesta. Pohjoisessa Vienassa sivistystä ei juurikaan ollut tarjolla, ei ollut kouluja, ei opettajia, ei julkaisuja luettavaksi. Puheenaiheena oli teollisuuden henkiinherättäminen ja Vienan Karjalan taloudellisten ja sivistyksellisten olojen parantaminen. Liikenneyhteydet olivat kehittymättömät, ei ollut maanteitä eikä kulkuneuvoja. Tuolloin työmies G. A. PAIKALLISESTI ja karjalaisten tukkukauppana toimineesta Kuusamon kaupasta myytiin tavaraa Karjalaan ja Venäjälle Arkangeliin saakka aina vallankumoukseen aikoihin asti. Mutta Uhtualla hän kuitenkin vuosien varrella vielä tiuhaan kävi. Paavo Ahava tunsi tuskaa heimolaistensa surkeista elinoloista ja Vienan alueen tulevaisuudesta. Uhtuan Kauppaja Teollisuusosuuskunta sai alkunsa, kun elokuussa 1907 toistakymmentä vienankarjalaista kokoontui Kuusamossa Vierelän kauppataloon. Lapissa hankitun kokemuksen jälkeen Paavo hankkiutui Yli-Torniolle, Viroon, Hatšinaan ja Pietariin. Muusta maailmasta ja sen menosta ei ollut tietoakaan. Osuuksia merkittiin lähes 10 000 ruplan edestä, herättihän osuuskunta suuria tulevaisuuden toiveita vaurastumista havittelevien joukossa. Tämä liittyi nähtävästi siihen, että Arkangelin kuvernööri oli antanut hänelle karkotusmääräyksen, sillä Venäjän ortodoksinen kirkko pelkäsi, että kansanvalistuksen myötä Suomesta leviää vääräoppisen uskon siemen. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 64 K otoaan Uhtualta jo 10-vuotiaana vuonna 1883 Suomeen lähtenyt Pavel Afanasjeff (Paavo Ahava) eli ja vaikutti kahdessa maassa, Suomessa ja Venäjällä. Yritteliäisyydellään hän pyrki kohentamaan myös vienalaisten tilannetta. Vienankarjalaisten maakauppatoiminta alkoi vuonna 1899, jolloin annettiin asetus ”syntyperäisen venäläisen oikeudesta harjoittaa kauppaa Suomessa”. Kolme kirkonkylän kauppiasta, apteekkari ja katekeetta asettuivat vastustamaan luvan myöntämistä, esittäen, ettei ”Afanasjeff ollut kaupanteossaan rehellinen”. Kaavailtiin pieniä teollisuuslaitoksia Uhtualle, tavoitteena kaupankäynnin ulottaminen ympäri Karjalaa. Tämän jälkeen Paavo ei saanut omistaa Karjalassa mitään eikä hänellä ollut sinne pääsyä. Jo muutaman kuukauden kuluttua karkotuksestaan hän osallistui Kulkukauppiaiden yhteiseen kokoukseen 1.7.1907 ja Uhtuan juhliin 14.7., jolloin ”järjestettiin suuret kisat ja tsäijyn kilpajuonti suuressa saaressa Mänkäsen kalliolla”. Tavoitteena oli luoda uhtualaisille monenlaisia työmahdollisuuksia. Pavel Afanasjeffin liikemiesura käynnistyi Sodankylässä 1880-luvun lopulla, kauppa-apulaisena Leontjei Tichanovin kaupassa, jossa isä-Simana oli liikkeenhoitajana. Sulan maan aikana kuljettiin paikoin vaarallisia vesiteitä pitkin, maan jäädyttyä matkaan lähdettiin usein porokyydillä. Vähävaraisetkin haluttiin mukaan ja niinpä osuuskuntaan jäseniksi liittyvien maksuksi määrättiin vain 10 ruplaa. 21.2.1907 Uhtuan kunnanvanhin, Grigorii Afanasjewitch 21.2.1907 antoi Paavo Ahavalle erotodistuksen kyläkunnan puolesta. Ostajaksi ja vuokraajaksi valtuutettiin Iivo Kaukoniemi, Uhtualta Suomeen siirtynyt ja lopulta Kuusamoon asettunut heimohenkinen kauppamies. Kunnankokous kuitenkin puolsi anomusta, eikä kuvernööri hyväksynyt oppositiossa olleiden henkilöiden valitusta. Merkittävä Karjalan taloudellisten olojen kohentaja ja kansansivistäjä hänestä kuitenkin tuli; mies, joka oli monin tavoin aikaansa edellä
lokakuuta 1910 osuuskunnan syyskokous päätti myydä hankkimansa metsät ja maatilat arkangelilaiselle Kemin saha -yhtiölle. Oma tehdas valmistui alkuvuodesta 1909. helmikuuta 1908 ja hyväksyttiin 15.3. Paavo Ahavan rajantakainen liiketoiminta vaikeutui 1910-luvulla, mm. Säännöissä määriteltiin, että neljäsosa ylijäämästä käytetään työntekijöiden vakuuttamiseen tapaturman varalta sekä sairausajan avustuksiin. Siitä, milloin rajantakainen toiminta kokonaan loppui, ei ole tarkkaa tietoa. Lieneekö samainen jalkineiden valmistus tapahtunut aiemmin Ahavan Karjalan kodissa Lamminpohjassa ainakin vuosina 1907–1908 sijainneessa suutarinverstaassa. Pian Uhtuan Kauppaja Teollisuusosuuskunnan perustamiskokouksen jälkeen 8. Toimintaa ryhdyttiin käynnistämään, ja helmikuussa 1908 valittu hallitus (veljekset Paavo, Iivo, Tero ja Samppa Ahava sekä Iivo Kaukoniemi) esitti Suomen Metsä-Ylihallitukselle kruununmetsien leimaamista osuuskunnan tarpeisiin Pistojoella ja siihen laskevien sivujokien varsilla. Loppu voitosta sijoitettaisiin kansankielisiin sivistyslaitoksiin ja ”yhteiskunnallista elämää kohottaviin tarkoituksiin”. KUVA: RISTO RAUNIO. Kymmenkunta paikalla ollutta kokousosallistujaa, Paavo Ahava puheenjohtajana ja Iivo Kaukoniemi sihteerinä, päätti perustaa liikeyrityksen, jonka nimeksi annettiin Puutavara-osuusliike Tapiola r.l. Käynnistyminen oli hidasta eikä jäseniäkään ollut helppo saada osuuskuntaan. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 65 . Paavo Ahavan osuuskunnalle luonnostelema sääntöehdotus valmistui 5. Toinen neljännes suunniteltiin jaettavan nuhteettomasti toimineille työntekijöille ylimääräisenä korotuksena tilikauden päätyttyä. pienin muutoksin. Verstasrakennus kuitenkin jäi sijoilleen. Paavo Ahava on myöhemmin tehnyt johtopäätöksen, että ”Venäjän viranomaiset lakkauttivat liikkeen valtakunnalle vaarallisena”. Väliaikaisten sääntöjen mukaan tarkoitus oli ostaa ja jalostaa puutavaraa ja viedä sitä ulos. lokakuuta 1909 jouduttiin toteamaan, että puutavarayhtiö Tapiolan mukaantulo osuuskuntaan raukeaa. INNOSTUS osuuskuntatoimintaan johti myös toisen kansallisen liikeyrityksen perustamiseen. syyskuuta 1907 kokoonnuttiin jälleen Vierelän kauppataloon Kuusamossa. Tästä aiheutui mittavat tappiot, joista osuuskunta ei selvinnyt. Siellä tiedetään työskennelleen kymmenkunta suutaria. Seuraavana vuonna saatiin huonoja uutisia: Venäjän sisäministeriö ei vahvistanut osuuskunnan sääntöjä. OSUUSLIIKKEEN tavoitteet olivat kuitenkin korkeammalla, toiminta päätettiin laajentaa Vienan Karjalaan ja tätä varten tuli hankkia maa-alue Kemijoen suulta. Tästä seurasi se, että osuuskunnan syyskokouksessa 26. Myös kiinteistöjen hankinta, maanviljelys ja kauppa määriteltiin toimialaan kuuluviksi. Paavo Ahavalla oli Uhtualla nahkatehdas, aluksi vuokratiloissa. 20. Tehdas valmisti nahkoja, hevosvaljaita ja jalkineita. Tavoitellun vähintään miljoonan markan suuruisen pääoman hankkiminen epäonnistui. 1911 tapahtuneen ”tulliselkkauksen” myötä, jolloin tullimiehet takavarikoivat Uhtuan yrityksiltä suuren tavaramäärän. Kuusamosta kotoisin olleet Kalle (Vaksilan Kalle) ja Ville Törmänen. Suurin osa heistä oli suomalaisia, mm. Vuonna 1928 Uhtualla heräsi ”hyvin Paavo Ahavan muotokuvan on maalannut Tapani Rantala. Toiminta hiljeni, mutta osuusliike oli nimellisesti olemassa aina vuoteen 1914 saakka. Tarve olisi ollut vähintään 50 000 sahatukkipuuta ja ottoaika viisi vuotta. Osuusliike oli edistyksellinen. Se oli kaksikerroksinen, mäntyhirsistä rakennettu ja sisälsi märkäverstaan, kuivaverstaan ja vuotien kuivaushuoneen. Jak-saaren vuokraamisesta syntyi sopimus 1910 ja edessä oli pääomien hankinta
EEVA-KAISA LINNA Jaetun maan lapset Minna Kettunen Väyläkirjat 2022, 173 sivua. Hanketta puuhaavien talonpoikien mukaan nahkaverstas voisi olla hyvinkin kannattava, mutta ”yhteiskunnallis-taloudellisten järjestöjen talousmiehet” epäilevät sen kannattavuutta. Hannulle teksti oli tuttu, hän näytteli Paavali (Lindun) Linnun roolin näytelmässä. ”Tuli ikävä näytelmän henkilöitä” Näytelmä sai nimekseen Jaetun maan lapset. – Jo sen puhelun aikana sanoin, että teidän kylälle tuli valtava määrä Salmin Kirkkojoelta lähteneitä evakkoja, ja että heidän saapuminen kylälle voisi olla näytelmän keskeinen teema, Kettunen kertoo. Esityksien loputtua tutuksi tulleita henkilöhahmoja tuli ikävä. Minna Kettunen kirjoitti ensin evakkonäytelmän ja myöhemmin näytelmä sukeutui kolmea kielimuotoa sisältäväksi romaaniksi. Jo nimessä on monitulkintainen viittaus sekä valtion rajamuutokseen että myöhemmin voimaan tulleeseen maanhankintalakiin. Romaani toimii toisella tavalla kuin näytelmäkäsikirjoitus, jossa dialogissa on oltava kaikki. Ahava myi sen – ainoan nahkurinliikkeen Vienassa – Vendelinille joko 1917 tai 1918. – Romaanissa voi kirjoittaa niin paljon enemmän asioita auki, kertoa täyteläisemmin. ”Nyt teurastettujen eläinten nahat ’happanevat orsilla’ ja talonpojat eivät osaa niitä itse parkita.” Kysymys oli tuotu esille Talonpoikain keskinäisen avun komiteassa, kyläneuvostossa ja osuuskaupan kokouksissa, mutta päätöstä ei vielä ollut saatu aikaiseksi. Raaka-aineet noudettiin Ahavan paikallisesta liikkeestä, jonne myös valmiit tuotteet – kankaat, neuleet, ompelutuotteet – toimitettiin myytäviksi. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 66 voimakkaana esiintynyt kysymys nahkaverstaan perustamisesta koska paikkakunnalla on sellainen aikaisemmin ollut yksityisten Ahavan ja Vendelinin omistamana.” Punainen Karjala uutisoi asiasta 25.2.1928 numerossaan 47 otsikolla Nahkaverstas Uhtualle. Ohjaustyön jälkeen hän tiesi heistä enemmän kuin näytelmää kirjoittaessaan. Livviksi kääntämiseen Kettunen etsi tietoisesti apua kielen puhujilta. Laitoin käsikirjoituksen hänelle, ja hänellä ei mennyt käännöstyössä ehkä kuin vuorokausi, seuraavana päivänä ne olivat minulla takaisin. – Käännökset teki Lapinlahden Karjalaiset ry:n puheenjohtaja Hannu Turunen. Paavo Ahavalla oli Ryhjässä nahkuriliike ja sen nahkuriksi Ahava oli palkannut Kuusamosta Kalle Vendelinin. Suomea, savoa ja livviä samalla sivulla Minna Kettunen päätyi yhdistämään Jaetun maan lapset -romaanissa uudella tavalla suomen kielen, savon murteen ja karjalan kielen. MITÄ HANKKEELLE tapahtui, ei ole tiedossa. Näytelmästä tuli niin suosittu, että sitä esitettiin Alapitkällä kaksi kesää. Tulossa olisi kahden vuoden päästä Suomen 100-vuotissyntymäpäivä, ja Kettusta kysyttiin kirjoittamaan paikalliselle teatterille tilaustyönä juhlavuoden näytelmä. Lehtijutun mukaan verstasrakennuksesta saisi korjaamalla käyttökelpoisen. – FT Raija Pyöli teki vielä kielentarkastuksen livvinkielisille osuuksille, ja olen siitä kiitollinen. Paavo Ahava työllisti myös naisia. Vuonna 2015 lapinlahtelainen kulttuurin moniosaaja Minna Kettunen sai puhelun Alapitkän nuorisoseuralta. Lopullisen kielentarkastajan livviläisosuuksille Kettunen löysi Karjalan Sivistysseuran kautta. – Kesien 2017–2018 aikana sen näki 7500 katsojaa, Kettunen kertoo. Pitkällä harjoituskaudella ja kahdelle kesälle ajoittuneiden esitysten aikana henkilöistä oli tullut näyttelijöiden kautta eläviä, ne olivat heränneet henkiin Minna Kettusen ajatuksissa. Ja tulijoita todellakin oli: tietokirjailijan tarkkuudella ja historiallisten dokumenttien tuella Kettunen kirjoitti näytelmäänsä kesällä 1944 Alapitkälle saapuneiden 300 salmilaisen sopeutumisesta. Nahkuri Kalle Vendelin oli syntynyt 1861 Torniossa ja kuoli Kuusamossa vuonna 1936. Minna Kettunen ohjasi näytelmän yhdessä Tarmo Valkosen kanssa. – Siinä oli sovittelemista, kun nämä kaikki saapuivat pienelle savolaispaikkakunnalle, alkoivat elää samoissa taloissa paikallisten kanssa ja yrittää päästä elämän alkuun. Kutomoja ompeluliiketoiminnan myötä hankittiin tarvittavia koneita Suomesta uhtualaisille sopimusompelijoille kotikäyttöön. Mainitun Vendelinin tyttärestä Jennistä tuli sittemmin Paavo Ahavan toinen puoliso, kun hänen ensimmäinen vaimonsa Paro oli kuollut vuonna 1927. Kun Singereiden ja muiden koneiden hinta tuli kuitatuksi, siirtyivät laitteet kutojien omistukseen ja valmistuneet tuotteet voitiin kaupata missä tahansa. Kettusen mielessä syntyi ajatus, että näytelmäkäsikirjoitusta pitäisi täydentää, ja näytelmän Miettisistä, Ollikaisista ja Linnuista ja Kuikista pitäisi päästä kertomaan lisää, tarkemmin, koko romaanin verran. Paavolle ja Jennille oli tosin jo sitä ennen syntynyt tytär Viena (1918–1992). Kirjan kerronta on suomenkielistä, Alapitkän asukkaat puhuvat tietysti savoa ja Salmista tulevien evakkojen äidinkieli on livvinkarjala. Lapinlahden kuntaan saapui yhteensä yli 2000 karjalaista sekä 680 nautaa, 130 hevosta, 130 sikaa, 320 lammasta ja 75 kanaa. Kuvata säät, mielentilat, ajatukset, linnunlaulun. Koskettavaa oli sekin, että Raija tuli Lahdesta kirjan julJaetun maan lapset sekoittaa faktaa ja fiktiota KIRJAT KIRJAT
– Varsinkin kun sekä tulijat että vastaanottajat, koko kansakunta, oli traumatisoitunut eri tavoin sodan takia. Oli ortodoksit ja luterilaiset, ja luterilaisten sisällä vielä omat jakolinjat heränneisiin. Myös poliittiset näkemykset erottivat ihmisiä. En saanut romaanin kirjoittamiseen apurahaa, eli tein sen muiden ansiotöiden ohessa, vapaa-ajallani. – Joulun alla kun katsoin, niin Kuopion kirjastossa Jaetun maan lapsista oli 80 varausta, Kettunen iloitsee savolaislukijoiden vastaanotosta. Mutta sitten tärppäsi: pohjoisen laatukirjallisuuden ja sota-aikaan sijoittuvien kaunokirjallisten teosten ja tietokirjojen kustantajaksi profiloitunut Väyläkirjat otti romaanin kustannusohjelmaansa. – Perheetön paikallinen sodankäynyt ja siitä ilman invaliditeettia säilynyt mies ei saanutkaan omaa paikkaa. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 67 kaisutilaisuuteen Alapitkälle, Kettunen kertoo. Kirjailijana toimin siis kuin luova kokki. Kylmien tilojen olosuhteet olivat ankarat, helppoa ei ollut luvassa maata saaneillekaan: – Alapitkällä tiloja annettiin Luhinsalon alueelle, keskelle suota, tiettömien teiden taakse. Ensimmäinen painos myytiin loppuun Näytelmän viimeisteleminen romaanikäsikirjoitukseksi vei neljä vuotta. – Oli köyhät ja rikkaat, savolaiset ja karjalaiset. Kettunen siteeraa kirjailija Petra Rautiaista kuvatessaan faktan ja fiktion yhdistämistä: – Ensin tutkin historiaa mahdollisimman tarkkaan, ja sitten vain kuvittelen. Oma suuri haaste sekä tulijoille että paikallisille oli maanhankintalaki ja asutustilan saamisen ehdot. Jaetun maan lapset -romaanissa on sekä historiallisia henkilöitä ja tapahtumia että keksittyjä ihmisiä. Teksti ja kuva: PIA PAANANEN KIRJAT KIRJAT Minna Kettunen kirjoitti romaaninsa Jaetun maan lapset ensin näytelmäksi. Kirjoitin aina kun oli aikaa, jopa joulunpyhinä. Hyvin vähästä tulijat karuissa olosuhteissa aloittivat, Kettunen kertoo. Se oli innostavaa, en antanut periksi. – Ensin oli pitkä ja rikkonainen kirjoitusvaihe. Omaa maata oli luvattu sodan aikana, ja niitä saivat karjalaiset, sotainvalidit ja perheelliset. – Sekoittelin faktaja fiktioaineksia tavoitteena hyvänmakuinen romaani. Kirjan saama vastaanotto on yllättänyt positiivisella tavalla, sillä lokakuussa julkaistun teoksen ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, ja toinen on juuri tullut painosta. Sitä kaikkea tässä kirjassa kuvataan, Kettunen selvittää. Niiden lisäksi Kettunen on vieraillut tarpeen mukaan yksityisissä ja julkisissa arkistoissa. Monen kielen käyttäminen konkretisoi lukijalle suomalaisessa kirjallisuudessa tähän asti ennen näkemättömällä tavalla sen, miten vaikeaa arjen kommunikaatio ja toisen ymmärtäminen olivat sodanjälkeisinä hetkinä. Historia-aineistoista kasvaa elävää kerrontaa Minna Kettunen on kirjoittanut jo tätä ennen tietokirjoja, ja tutkijan tausta näkyy erilaisten tausta-aineistojen ketterässä käytössä. Se herätti katkeruutta. Valtakunnan tasolla sen ajan yhteiskuntaa ja mikrohistorian tasolla Alapitkän kylääkin leimasivat monenlaiset jakolinjat. Suoria lainauksia on Kotiliesi ja Vapaa sana -lehdistä ja yksityisistä kirjeenvaihdoista. Ja silti oli elettävä yhdessä ja uskottava huomiseen. Salmista tulevat evakot puhuvat romaanissa äidinkieltään livvinkarjalaa.. Kettunen näkee, että historian faktat vaativat luomaan henkilöhahmoja ja tapahtumia, jotka toisivat esiin erilaisia ihmiskohtaloita sekä ihmisten erilaisia suhtautumistapoja luopumiseen, muutokseen ja erilaisuuteen. Taustalla vaikuttavat Niilo Kuikan Evakkojen elämää -teos ja Hannu Heikkilän Evakosta pienviljelijäksi -tietokirja. Kun teos oli valmis, Kettunen laittoi sen useampaankin kustantamoon, ja sai aluksi useita vastauksia, joissa todettiin, ettei teos sovellu kustannusohjelmaan. Mikrohistoria ja Suomen historia leikkaavat Jaetun maan lapset -romaanin tapahtumat ajoittuvat vuosille 1944–1946
KUVA: GARY WORNELL, SKS. Tutkimus koostuu viidestä vertaisarvioidusta artikkelista, joista kukin purkaa edellä mainittujen käsitteiden merkitystä ja toteutumista inkeriläisten pakkosiirrettyjen ihmisten kokemuksissa. Se syntyi alun perin kuvaamaan juutalaisten kokemaa historiallista hajaannusta. Totaalisesti pakkosiirrettyjen asemaa Reuter kuvaa Pavel Poliania mukaillen. Ryhmillä, jotka elävät diasporassa, on usein tiiviitä ja valtioiden rajoja ylittäviä sosiaalisia verkostoja. Anni Reuterin valtiotieteen väitöskirja käsittelee inkerinsuomalaisten karkotettujen kokemuksia. Reuter kuuluu syntyperältään itsekin samaan Jääskeläisten sukuun. Hän myös havainnollistaa, miten inkerinsuomalaisten joukkokarkotuksissa pieni vähemmistö hajotettiin maantieteellisesti hyvin laajalle alueelle. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 68 V äitöstutkimuksessaan Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa Anni Reuter osoittaa, miten monia joukkokarkotusten aaltoja inkerinsuomalaiset joutuivat kokemaan. Hän tutkii inkerinsuomalaisten omaa tulkintaa ”karkotushistoriastaan, diasporastaan ja hiljaisesta vastarinnastaan Stalinin ajan Neuvostoliitossa”. Diasporassa eläviä voivat yhdistää etninen tausta tai kansallisuus, yhteinen äidinkieli, tapakulttuuri, muu kulttuuri ja uskonto. Inkerinsuomalaiset olivat yksi kymmenestä totaalisesti pakkosiirretystä etnisestä ryhmästä Neuvostoliitossa. Totaaliset pakkosiirrot ja etninen puhdistus Reuter kontekstoi inkeriläisten pakkomuutot erittäin ansiokkaasti laajempiin historiallisiin kaariin ja hahmottaa inkeriläisten kokemuksista yhteisiä piirteitä. Aineistoinaan Reuter käytti 1930-luvulta alkaen löytyneitä kirjeaineistoja ja muita arkistolähteitä, muistitietohaastatteluja sekä Jääskeläisen sukuarkiston aineistoja. Ryhmän jäsenet haluavat ryhmänsä säilyvän, eivätkä näe assimiloitumista muihin ryhmiin hyvänä asiana”, hän kirjoittaa. Heillä on jaettuja traumaattisia kokemuksia kotimaastaan, sen historiasta, heihin kohdistuneesta sorrosta ja etnisestä vainosta sekä hajaannuksesta ja pakolaisuudesta. Inkerinsuomalaisten pakkosiirrot kohdistuivat erityisesti naisiin ja lapsiin. Muita Reuterin tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat hiljainen vastarinta, vastakertomukset, kulttuurinen muisti ja muistikulttuuri sekä perhemuistot. Totaalisesti pakkosiirretyt eivät saaneet tuomioita, pakkosiirto koski kollektiivista ihmisryhmää yksilöiden sijaan, karkotetun ryhmän omat hallintojärjestelmät ja kulttuuriautonomia lopetettiin ja heitä koskivat tiukat asuinrajoitukset. Reuter keskittyy tutkimuksessaan inkeriläisten kokemuksiin. Diaspora ja muut keskeiset käsitteet Reuter selvittää ansiokkaasti tutkimuksessaan keskeisen diasporan käsitteen. Jatkosodan loputtua heidät kuljetettiin vastoin Neuvostoliiton heille antamia lupauksia ohi omien kotiseutujensa Keski-Venäjälle, ja heiltä evättiin muutto-oikeus Inkeriin ja muualle. Tämän inkeriläiset kokivat petoksena. Hiljaisen vastarinnan monet muodot Monipuolisten aineistojen ja menetelmien avulla Reuter selvittää vastauksia VÄITÖKSET VÄITÖKSET Inkerinsuomalaiset kokivat jopa kolme karkotusta Anni Reuterin väitöstutkimus paikkaa ansiokkaasti historiantutkimuksen aukkoa, joka koskee inkerinsuomalaisten kokemia totaalisia joukkokarkotuksia Neuvostoliitossa Stalinin valtakaudella. Reuter kuvaa myös diasporan kulttuurista merkitystä: ”[ … ] etnisen ryhmän omien rajojen sekä identiteetin, kielen ja kulttuurin ylläpitäminen on osa diasporaa. Jatkosodan aikaan, vuosina 1941 ja 1942, Leningradin seudulla asuvat inkeriläiset siirrettiin Leningradin piirityksestä pääasiassa Siperiaan. Miehet yleensä ”vangittiin, teloitettiin tai lähetettiin (työ)armeijaan”. Niissä korostui pakkosiirtojen väkivaltainen ja sortava luonne. Sittemmin käsite on laajentunut koskemaan myös muita etnisiä ryhmiä, jotka elävät maantieteellisessä hajaannuksessa mutta joilla on yhteys toisiinsa. Monet karkotetut joutuivat kokemaan useita pakkosiirtoja, inkerinsuomalaiset naiset jopa kolme karkotusta elämänsä kuluessa. Saksan Neuvostoliitolta miehittämiltä alueilta puolestaan evakuoitiin Suomeen kaksi kolmasosaa inkeriläisistä vuosina 1943 ja 1944. Suomalaisina inkeriläiset edustivat kommunistisessa Neuvostoliitossa 1930-luvulta alkaen viholliskansaa, vaikka heillä oli Neuvostoliiton kansalaisuus. 1930-luvun alussa kulakkitalonpoikia ja raja-alueiden inkerinsuomalaisia siirrettiin Inkerinmaalta eri puolille Neuvostoliittoa. Inkerinsuomalaiset haluttiin etenkin toisen maailmansodan aikana siirtää kauas Suomen rajan läheisyydestä, etteivät he siirtyisi puolustamaan Suomea. Edelleen Polianin tulkintaan viitaten Reuter toteaa, että voidaan puhua suomalaisten etnisestä puhdistamisesta Leningradin alueelta (eli Inkeristä)
Postin kuljetettavaksi kirjeensä jättäneistä ainakin osa luotti, etteivät neuvostosensuurin työntekijät osaa suomea. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 69 VÄITÖKSET VÄITÖKSET Inkerinsuomalaiset kokivat jopa kolme karkotusta kysymyksiin, miten inkerinsuomalaiset kokivat ja tulkitsivat karkotukset ja hajaannuksen (diasporan). Tutkimuksensa ajankohtaisuuden Reuter osoittaa viittaamalla nykytilanteeseen, jossa pakolaisuus kasvaa, Venäjä harjoittaa pelon politiikkaa ja pakkosiirtää ukrainalaisia kotiseuduiltaan. Karkotettujen inkerinsuomalaisten kirjoittamien kirjeiden arkaluontoisuudesta kertoo myös se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 42 kirjeen Inkerikokoelma avattiin tutkijoiden käyttöön vasta 2000-luvulla, muistuttaa Reuter. Luku nousee siis peräti 130 000:een, mutta siinä on mukana mahdollisesti useaan kertaan karkotettuja. Kriittisen kirjeenvaihdon lisäksi muita inkeriläisen vastarinnan muotoja olivat jättäytyminen pioneerien ja puolueen ulkopuolelle, Suomen radion kuuntelu, naisten rooli uskonnollisina johtajina, toisinajattelu ja karkotuksia koskevan tiedon levittäminen Eurooppaan. Molempia ryhmiä koski totaalinen karkotus, ”luterilaisuus, laaja kriittinen ja uskonnollissävyinen kirjeenvaihto 1930-luvulla, etnisen taustan stigmaattisuus, ’viholliskansaan’ kuuluminen, Stalinin vainojen kohteeksi joutuminen suuressa terrorissa, pakkosiirto Leningradin alueelta toisen maailmansodan aikana, työarmeija, sekä paluumuutto emämaahan 1990-luvulla.” Reuter esittää arvioita massakarkotettujen inkerinsuomalaisten lukumäärästä. Reuterin analysoimat kirjeaineistot ovat sävyltään neuvostokriittisiä ja uskonnollisia. KUVA: ANNI REUTERIN ARKISTO ?. KATRI KOVASIIPI Inkerinsuomalaiset häät kultakaivosalueella Siperiassa vuonna 1936. Tällainen hanke olisi tarpeen etenkin sen vuoksi, että neuvostokansalaisuuden haltijoina inkerinsuomalaiset jäävät Kansallisarkiston mittavan tutkimushankkeen Suomalaisten vaiheet Venäjällä 1917–1964 ulkopuolelle. Hän peräänkuuluttaa erillistä tutkimushanketta, jolla selvitettäisiin inkerinsuomalaisten kokemat vangitsemiset, teloitukset ja muut sortotoimet. Yksi keino välttää sensuurin seurauksia oli allekirjoittaa kirje vain nimikirjaimillaan tai nimimerkillä, välttäen oman nimen käyttöä. 1930-luvulla monet inkeriläiset välttivät kirjesensuurin antamalla kirjeensä yksityishenkilöiden kuljetettavaksi, turvautumatta viralliseen postilaitokseen. Suomeen jatkosodan jaloista siirretyistä 63 000 inkerinsuomalaisesta palasi tai palautettiin Neuvostoliittoon, käytännössä Keski-Venäjälle toisen maailmansodan jälkeen 56 000. Hän kuitenkin huomauttaa, että esimerkiksi raamatullisia vertauksia on saatettu käyttää myös sensuurin kiertämiseen. Erityisesti Neuvostoliitossa asuneet etniset saksalaiset vertautuvat hänen mukaansa inkerinsuomalaisiin. Lisäksi Reuter tarkastelee hiljaisen vastarinnan keinoja, joita inkeriläiset käyttivät reaktioina sortotoimenpiteisiin. Reuter arvioi, että Neuvostoliitossa karkotettujen inkerinsuomalaisten määrä olisi todellisuudessa lähempänä 100 000:tta. Anni Reuterin tietokirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa julkaistaan elokuussa 2023 (SKS Kirjat). Väitöstutkimuksensa päätteeksi Reuter hahmottelee useitakin inkerinsuomalaisten pakkosiirtoihin liittyviä ajankohtaisia jatkotutkimusaiheita. Vertailukohtia ja jatkotutkimustarpeita Reuter kiinnittää huomiota myös yhtäläisyyksiin inkerinsuomalaisten ja muiden vähemmistöjen Neuvostoliitossa kokemien karkotuksien välillä. Hiljaista vastarintaa toteutettiin esimerkiksi harjoittamalla omaa luterilaista uskontoa karkotuspaikassa salaa. 1930-luvulla heitä karkotettiin Kuolaan, Siperiaan, Keski-Aasiaan ja muualle 45 000, Leningradin piirityksestä heitä pakkosiirrettiin 30 000 pääasiassa Siperiaan
Toimituksia hoitaneet papit olivat vaarassa. Leningradin piirityksestä Anna-Maria lähisukulaisineen passitettiin kuljetukseen, jonka määränpää oli Siperia. Se oli meille tärkeä asia, mitä olimme kovasti kaivanneet”, muistelee Anna-Maria. Meidän perheemme halusivat rakentaa uutta elämää Karjalassa”, Anna-Maria kertoo Tammen ikävässä. Viikkojen kuluttua tuli siirto Mana-joen varteen, Viezig Log -nimiseen kylään, jossa perheen työkuntoiset jäsenet, Anna-Marian isä ja täti, joutuivat pakkotyöhön kultakaivokseen. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 70 Tammen ikävä Elise Ylätalo Omakustanne 2021, 151 sivua Inkerinsuomalaisen Anna-Maria Orgolaisen elämäkerta Tammen ikävä kertoo lapsena Siperiaan perheensä kanssa karkotetun Anna-Marian muistoista ja elämästä. Sinnittelyä Jäämeren rannalla Lopulta juna pysähtyi Krasnojarskissa, jossa matkasta selviytyneet vietiin täisaunaan. Varpunen jouluaamuna on siitä lähtien nostanut Anna-Marian surun pintaan halki pitkän elämän. Pikkuhiljaa, kovalla työllä, hengissä selviytyneet löysivät selviytymiskeinoja, ja elämän edellytykset hiukan kohenivat. “Nälänhätä paheni koko ajan. Karjavaunussa matka jatkui Siperiaan. Jossain vaiheessa kolhoosiin päästiin rakentamaan jopa kyläläisten yhteinen sauna. Pakkokollektivisoinnin vuoksi Anna-Marian isä menetti Kelton Likolammilla sijainneen maatilansa. Nyt kirjan sisältö vertautuu kiinnostavasti Anni Reuterin väitöstutkimuksen tuloksiin. Neuvostoliittoa vaivannut työvoimapula saikin viranomaiset päättämään, että ne inkeriläiset, jotka haluavat lähteä metsätöihin Itä-Karjalaan, saivat lähteä. “Heli-täti, tuoss on meidän tammi! Ja siin on meidän koti”, sanoi nuori Anna-Maria matkaseuranaan olleelle tädille, vaikka ei ollut nähnyt tammea eikä pihapiiriä sitten varhaislapsuutensa. Ihmiset heikkenivät, ja nähtiin monien kaatuvan kuolleina maahan jonottaessaan leipää. Toisen maailmansodan aikaan isä, Anna-Maria ja Saska-veli kokivat Leningradin piirityksen, juuri ja juuri hengissä selviten. Seitsemän Siperiassa vietetyn vaikean vuoden jälkeen, syyskuussa 1949 taitettiin taas matkaa härkävaunuissa. “Meitä oli niin paljon, että uskalsimme ensi kertaa puhua suomea pelotta, ulkosalla ja kaduilla. Ja oli kuollut”, kuvailee Anna-Maria piirityksen aikaista arkitodellisuutta Elise Ylätalon kirjoittamassa elämäkerrassa Tammen ikävä. Hiljainen, nälkiintynyt ihminen vain putosi maahan, ihan äänettömänä. Tšalnasta onnistuttiin kerran matkustamaan myös Likolammille Kelttoon, jossa vanha kotitalo oli vielä olemassa. Aviomies ja kaksi pientä lasta jäivät Inkerinmaalle. Uusi alku Karjalassa Sodan loputtua virisi toivo paluusta Inkerinmaalle. KATRI KOVASIIPI Tammen ikävä -elämäkerran kirjoittanut Elise Ylätalo haastattelee Anna-Maria Orgolaista Järviradion YouTube-kanavalla: youtube.com/watch?v=_YIlBA_rrxQ Lapsena elämän tieltä junalla Siperiaan KIRJAT KIRJAT. Kirjan nimi Tammen ikävä kuvastaa loputonta kaipausta kotiin, jonne ei voi palata. Uimonen) oli vasta 1-vuotias, kun hän menetti äitinsä yli 17 vuodeksi. “Olimme toiveikkaita kaikkien kokemustemme jälkeen. Anna-Marian ja hänen inkeriläisen sukunsa vaiheet (omakustanne, 2021). Se näytti oudolta. 1990-luvun alussa hän sai itsensä ja lastensa perheet paluumuuttajien jonoon ja pääsi muuttamaan Suomeen. Kaksi kuukautta karjavaunussa Anna-Marian isä ja muita lähisukulaisia karkotettiin Siperiaan, Jäämeren rannalle kevättalvella 1942, kun Anna-Maria oli alle 5-vuotias. Pääasiallisina työvälineinä olivat paljaat kädet. Inkeriläinen, Keltossa vuonna 1937 syntynyt Anna-Maria Orgolainen (o.s. Suvun pieni tyttövauva menehtyi ja jouduttiin jättämään jäätyneeseen ruumiskasaan radan varteen. Saksan pommitukset rikkoivat rataa etenkin alkumatkasta, ja radan korjaamista jouduttiin odottelemaan matkan jatkumista. Karjavaunussa kului kaksi kuukautta: kärsittiin nälkää, vedenpuutetta, koko vaunullisen tarpeille varatun vessaämpärin sanoin kuvaamatonta löyhkää, täitä, tauteja ja kuolemaa. Itä-Karjalan vuosinaan Anna-Maria perusti perheen, työskenteli matematiikan opettajana ja tiilitehtaan työntekijänä. Anna-mummo opetti Anna-Marialle suomen kieltä, mistä koitui hänelle myöhemmin elämässään suurta hyötyä. Ikuinen koti-ikävä Itä-Karjalan Prääsän piirissä, lähellä Petroskoita sijaitsevassa Tšalnassa inkeriläisväestö kasvoi vauhdilla. Uskontoa ja kirkollisia juhlia inkeriläiset viettivät viranomaisilta salassa, näin vaalien myös omaa henkistä kulttuuriperintöään. Anna-Maria ei kuitenkaan päässyt halaamaan suurta tammea entiseen kotipihaansa, vaikka se oli hänen suuri toiveensa; talon uusi venäläinen emäntä ei päästänyt häntä edes pihaan. Ruoan puute oli kroonista, joten kaikkea mitä luonnosta pystyi hyödyntämään, oli käytettävä. Maan routaantuessa siirto metsätöihin oli helpotus. Isoveli Saska kuoli ilmeisesti keuhkokuumeeseen jouluaamuna vuonna 1946. Tuo suuri tammi oli kuitenkin ollut kiintopiste Anna-Marian isälle – tämän isä oli istuttanut tammen hänen syntymäpäivänään vuonna 1901. Ensin heidät vietiin kuorma-autoilla elämän tieksi kutsuttua reittiä pitkin Laatokan yli. Äidillä oli vain Suomen passi, joten hänet karkotettiin Suomeen
On varmasti totta, että Venäjän historiaa voidaan tarkastella yhden luostarin kautta. KUVA: MIKKO OLLIKAINEN ?. Pyhiinvaellukset olivat alkuaan munkkien, ja vähemmässä määrin nunnien, hartaudenharjoitusta. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 71 . Nyt uudelleen julkaistun teoksen kuusi ensimmäistä lukua, luostarin ortodoksinen historia, ovat samat kuin aiemmassa teoksessa. Molemmat nostavat luostarin – ja Venäjän – varhemmassa historiassa esille kirkollisen elämän, erityisesti Solovetskin roolin venäläisen vanhauskoisuuden legendaarisena symbolina, ja näkevät luostarin – ja Venäjän – kuolevan vankileirien saariston synnyttäjänä vuonna 1923. Vierailu on ajoitettu Solovetskin kapinan aikaan, ja tarina voi hyvin olla epätosi. Näin kuitenkin tapahtui. Robsonin ja Pöllän teokset ovat rakenteellisesti samanlaisia, vaikka kirjoittajat eivät näytä tunteneen toistensa teoksia. Tämän ajatuksen nähtävästi jakoivat monet Solovetskin lähialueiden ei-venäläisetkin, koskapa he omaksuivat ortodoksisuuden nimenomaan vanhauskoisessa muodossa. Se kertoo kuitenkin Solovetskin ja Venäjän historiaa Kirjailija Raija-Liisa Mäkelä. Kun Moskovan patriarkka Nikon alkoi 1600-luvun puolivälissä uudistaa jumalanpalveluskäytäntöjä ja yhtenäistää jumalanpalveluskirjoja, osa papistosta ja maallikoista piti uudistuksia poikkeamisena oikeasta uskosta. Uudistetussa teoksessa Raija-Liisa Mäkelä laajentaa huomattavasti vankileirien saariston ajan historiaosuutta, ja teoksen päättäminen Sandarmohin joukkoteloitusten tarkasteluun antaa lukijan ymmärtää, että 2000-luvulla elämme yhä pimeyden aikaa. Kun ortodoksinen usko 1600-luvulla tavoitti Karjalassa suuret kansanjoukot, maallikotkin alkoivat sankoin joukoin vierailla erilaisissa pyhissä paikoissa, kuten juuri luostareissa. YHTEISKUNNALLINEN MUUTOS ei kuitenkaan tapahtunut ilman vastustusta. Toisin kuin munkeille tai nunnille, maallikoille käynti luostarissa oli kuitenkin anomusmatka, jolla etsittiin vaikkapa terveyttä tai, mikäli perheeseen ei kuulunut pienokaista, anottiin lapsen syntymistä. Näin on Mäkelän lisäksi tehnyt esimerkiksi yhdysvaltalainen historioitsija Roy Robson vuonna 2004 ilmestyneessä teoksessaan Solovki: The story of Russia told through its most remarkable islands. Ja kirjoittihan Risto Alapurokin Suomen synnystä paikallisena ilmiönä (1994). Kuten Mäkelä teoksen alussa toteaa, ortodoksisen uskonnollisen tulkinnan mukaan elämä luostarissa on ihmisen pelastustie, mahdollisuus päästä Jumalan yhteyteen. Tämä ehkä kuvastaa tai peilaa todellisuutta, yhteiskunnan vähittäistä maallistumista, josta luostaritkaan eivät jääneet osattomiksi. Valamon luostari julkaisi vuonna 1994 Petroskoissa syntyneen Raija-Liisa Pöllän, nykyisen Mäkelän, teoksen Solovetskin luostarista. Ensimmäisissä luvuissa käsitelläänkin Solovetskin luostarin perustajaisien kuten Zosiman ja Savvatin vaiheita. KIRJAT KIRJAT Solovetskin luostari – Venäjän historian peili Raija-Liisa Mäkelä Karjalan Sivistysseura 2023, 272 sivua, kuvitettu. Mitä Solovetskin – ja Venäjän – ortodoksinen historia sitten on. Näin esitettynä luostari heijastaa Venäjän historiaa nimenomaan ortodoksisen kilvoittelun historiana. Vuonna 1668 Solovetskin munkit nousivat kapinaan, ja vaikka heidät kahdeksan vuoden jälkeen lopulta nujerrettiin, heistä ja Solovetskistä muodostui pysyvä vanhojen, toisin sanoen Moskovan suuriruhtinaskunnassa 1500-luvulla vakiintuneiden, jumalanpalvelustapojen symboli. Tunnetuin vastustajapapeista oli Avvakum, jonka kotipaikka oli pieni Ivanovon kaupunki Moskovan koillispuolella. TOISAALTA SOLOVETSKI ilmentää myös Venäjällä 1600-luvulta lähtien tapahtunutta uskonnollista muutosta. Kertoman mukaan jopa talonpoikaiskapinan johtaja Stenka Razin vieraili Solovetskissa etsimässä tukea hankkeelleen. Hyvä esimerkki on pyhiinvaellus, jonka yksi kohde oli Solovetski. Onko se vastakohta elämälle vankileirien saaristossa. Myöhemmissä luvuissa munkkien elämäkerrat jäävät luostarin poliittisen, taloudellisen ja sosiaalihistorian varjoon. Bolsevikkien varsin julmaksi kuvatusta valtaannoususta alkava Neuvostoliiton aika jää niin Pöllän kuin Robsonin teoksessa pimeyden ajaksi, joka näytti 1990-luvulla väistyvän. On edelleen osin epäselvää ja osin kiistanalaista, miten Avvakumin Moskovan seudulla saarnaama vanhojen jumalanpalveluskäytäntöjen säilyttäminen sai merkittävän roolin Vienanmeren saarilla, Solovetskissa. Luostarin vankileirihistoriaa 1900-luvun alkupuolella on laajennettu huomattavasti, ja teoksen päättää katsaus tekijän omakohtaisestikin kokemaan vaiettuun historiaan Venäjän Karjalassa ja sen tunnetuimpiin esimerkkeihin kuuluvaan Sandarmohiin. Venäjän historiaa ajatellen voidaan sanoa, että Solovetskin kapina ilmensi muutosvastarintaa ja uskoa siihen, että venäläiset käytännöt ovat parhaita ja siksi niitä ei saanut muuttaa
Paikallinen väestö teki pakon edessä töitä tsaarien luostarille lahjoittamissa suolankeittämöissä ja toimitti luostariin elintarvikkeita. Haavion moneen suuntaan avautuva kirja on kiehtova aikamatka ja tapainkuvaus, joka ei ole kadottanut sisäistä hehkuaan vuosikymmenten varrella. Luostarin historia kertoo näin Venäjän historian valta-asetelmista. Martti Haaviota, kansanrunouden eksperttiä, ikivanhat laulut, loitsut ja itkuvirret ovat innoittaneet eritoten. Tämä kielellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokas teos julkaistaan nyt uudelleen osana SKS:n kansanuskon klassikoiden sarjaa. Solovetskin luostari -teoksen laajennettu loppuosa täydentää kiinnostavasti tietoa vankileirien saaristosta ja antaa ruohonjuuritason näkökulman Karjalan lähihistoriaan. uudistettu laitos. Suomessa Solženitsynin romaaneja painanut Tammi kieltäytyi julkaisemasta teosta maan korkeimman poliittisen johdon ”toiveesta”. Solovetski oli yksi keskeisistä vankileireistä, ja oikeastaan koko vankileirihistoria alkoi sieltä vuonna 1923. Bolsevikit olivat siten hyvässä seurassa tehdessään luostarisaarista täysin maallisen vankileirin, jossa olot leiriläisten kuvausten perusteella olivat rinnastettavissa natsien keskitysleireihin. Uusi painos onkin paikallaan. Hyppelehtivää riemua, sankaruutta, surua, tunteen syvyyttä ja kiihkoa. Teos tuo oman, jäljittelemättömän lisänsä ikuisuuskysymykseen: keitä me. Mustapää. Päinvastoin. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 72 Solovetskin merkityksestä Venäjän historian yhtenä voimakeskuksena, josta uskottiin saatavan apua mitä moninaisimmissa asioissa. Sen kirjoittaja Martti Haavio (1899–1973) oli kansanrunouden ja mytologian tutkija. Runoutta hän julkaisi nimellä P. SKS Kirjat 2023, 468 sivua Karjalainen ja suomalainen muinaisrunous on ehtymätön näkyjen ja uskomusten näyttämö. KANSI: TIMO NUMMINEN Suomalaisen muinaisrunouden maailma Martti Haavio 2. TEUVO LAITILA KIRJAT KIRJAT Säkeitä muinaisuudesta, näkyjen ja uskomusten näyttämöltä Suomalaisen muinaisrunouden maailma on runollinen tutkielma. Kokonaisuutena teos on silti hyvä johdanto Vienanmeren saarten moninaisiin vaiheisiin ja ajatuksia herättävä matka ihmisen mahdollisuuksiin – hyvässä ja pahassa. Pyhiinvaeltajat tulivat Solovetskiin omasta tahdostaan, mutta luostarin historiaan kuuluu myös pakottaminen. Haavion klassikko Suomalaisen muinaisrunouden maailma ilmestyi ensi kerran vuonna 1935 WSOY:n kustantamana. SOLOVETSKI TOIMI myös vuosisatoja karkotuspaikkana ja vankilana, jonne Venäjän hallitsijat, ja myös Moskovan patriarkka ennen virkansa lakkauttamista vuonna 1721, lähettivät vastustajiaan tai epäsuosioon joutuneita. Teoksen alkupuolikin olisi hyötynyt luostarissa ja sen ympäristössä eläneiden ihmisten historian syventämisestä eletyn ortodoksisuuden suuntaan nykyisen poliittisen ja sosiaalihistorian lisäksi. Aleksandr Solženitsyn paljasti bolsevikkien julmuudet dokumenttiteoksessaan Vankileirien saaristo (venäjäksi 1973, suomeksi seuraavana vuonna). Venäjän historiasta, ja Suomenkin, kertoo se, että venäjänkielinen laitos ilmestyi Pariisissa ja suomenkielinen laitos painettiin Tukholmassa
Hän kykeni laulamaan yhtä mittaa yhdeksän yötä, voitti virsillään ”viisi vuojolaista, kaksi kolme karjalaista”. Kuvaavaa on, että itkuvirsiä ei esitetty eri tilaisuuksissa yhtä tai kahta. Suloinen kaiho. Erityisen mieleenpainuva on Haavion kuvaus karjalaisten naisten esittämistä itkuvirsistä ja niihin liittyvistä seremonioista useimmiten häissä ja hautajaisissa. Mahdistaan tietoisena hän syöksähti tupaan kuin ”tulikipuna taikka rautamuurahainen”. Onniautuus. Iankaikkinen ikävä. Kyyneleitä on vuodatettu arkkua tehtäessä, vainajaa puettaessa, kylvöpelloilla, kujasilla, venevalkaman hämärissä. Mielessä käväisee väistämättä, että näistä huikeista elementeistä saisi rivakan koreografian ja draamankaaren nykypäivänkin näyttämölle. KUVA: I. K. INHA Maura, itkijä, Vienan Karjalassa 1894. Niitä oli kymmeniä, suvun perintönä saatuja. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 73 . Haaviolla oli teosta kirjoittaessaan selvät pasmat ja suuntaviivat. HAAVION RUNSAS, paikoin jopa yli äyräiden läikkyvä tutkielma on myös nopeatempoinen vaellusretki muinaisen, karjalaisen kansanrunouden villisti rönsyileville juurille. Hän halusi löytää uudelleen Kalevalan loiston ja jättiläisvarjon alle unohduksiin jääneet muinaisrunot, opastaa lukijoita ”noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla”. KUVA: I. Kannaksella tuntematon laulaja viritteli sanaista kirjoaan tähän riemullisen kutsuvaan tyyliin: Tulkaa virteni tupahan,/ saakaa suojahan sanani!/ Mikä ei mahtune ovesta,/ se tulkohon ikkunasta,/ remutkohon reppänästä,/ poikkipuolin polvilleni, / pitkin parmahaisilleni!/ Tuosta otan yksin kaksin,/ viisin kuusin viimeisellä. Entä millainen on kansanlyriikassa orvon osa, millaista omaisten jäätävä kylmyys. K. Valinnanvaraa on. KIRJAT KIRJAT Säkeitä muinaisuudesta, näkyjen ja uskomusten näyttämöltä karjalaiset ja suomalaiset olemme täällä pohjoisilla maailmanäärillä. Millaisista tajunnan palasista, iloista, peloista ja sielun sytykkeistä minuutemme onkaan rakentunut aikain saatossa aina varhaiselta keskiajalta lähtien. Kaikkea tätä on harjoitettu antaumuksella ennen muinoin erätulilla myös Vienan mailla, Laatokan Karjalassa, Aunuksen joenvarsilla, kotitanhuvilla Pohjois-Karjalassa. Haavion kohdalla voidaan puhua myös näkemisen lahjasta, mikä ei liene tutkijalle lainkaan huono ominaisuus. Suomalaisen muinaisrunouden maailma on säkeiden ilotulitusta, perinteen ajatonta virtaa, ja lienee puhtaasti makuasia, mikä noista poluista kiehtoo kenties eniten karjalaisesta näkökulmasta. Kerskailua. INHA Vuonnisen kylän Anni Lehtonen sovitti itkukaavoihinsa kertomuksia arjen askareista. Pitkälle kehiteltyä säkeiden ja rytmien magiaa, kielellä leikittelyä, laulun taikaa. Pohjalaisvienalainen laulaja äityi hänkin keväisen illan ratoksi hurjaan hengen kiitoon. Huumoria. VIENANKARJALAISET, suvussa kulkeutuneet kuolinitkut ovat olleet kautta aikain hyvin moninaisia, kertovia, improvisoituja, tulvillaan alkuvoimaista murhetta suuren, järkkymättömän kohtalon edessä. KUVA: SAMULI PAULAHARJU. Hän manasi itselleen laulun höysteeksi ”joutsenen korean kulkun”, ”rajun rinnan rastahaisen”, ”käkösen lipeän kielen”. Miihkali Perttunen (1815–1899) oli sokea, vienankarjalainen runonlaulaja ja tietäjä. Häntä pidettiin Jyvöälahden kylän parhaana itkijänä. Niitä kirjoittaja tarkastelee sittemmin tutuksi tulleella runoilijan vapaudella ja tiedemiehen antaumuksella. Tässä työssä hän onnistuikin
Kirjaan sisältyvien muinaisrunojen tulkinnanvaraisuus on kautta koko teoksen sen alati uudistuva voima. Se kuitenkin perustuu vanhentuneelle, jo aikoja sitten kumotulle kalevalaisen kansanrunouden syntyteorialle. K. Kuva on otettu Jyvöälahdessa Vienan Karjalassa 1894. Mutta tutkimus on vuosikymmenien seulontatyön jälkeen joutunut toteamaan, että tuskin ainoakaan varsinainen sankariruno on karjalaislähtöinen”, kirjoittaa Haavio. ”Raja-Karjalan runokulttuuri on epäilemättä tällä hetkellä korkea. INHA. Vaikuttava – ja myös piinallinen – on tunnelma ollut tuvassa silloin, kun mustaakin mustempi murhe tunkeutuu itkijänaisen ruumiiseen, repii ja raatelee. Siellä oppimaton ja ulkoisille vaikutuksille altistumaton, ”uskollinen” karjalainen kansa sitten säilöi runot myöhempien, 1800-lukulaisten suomalaisten runonkerääjien talteen poimittavaksi ja ikään kuin palautettavaksi ”alkuperäisille” syntysijoilleen, syntymässä olleen suomalaisen kansallisvaltion ja kansallisen identiteetin rakennusaineiksi. Haavion kohdalla voidaan puhua myös näkemisen lahjasta, mikä ei liene tutkijalle lainkaan huono ominaisuus. LOPULLISEN SANAN sanominen ei ollut Haavion tarkoitus karjalaisen ja suomalaisen muinaisrunouden äärellä. KUVA: I. Tätä jo ajat sitten vääräksi osoitettua, kolonialistiseksikin koettua näkemystä ei kirjan uusintapainos oikaise, vaikka todellisuudessa esimerkiksi Kalevalan laajimmat kertovat runot ovat nimenomaan vienankarjalaisia. M artti Haavion (1899–1973) vuonna 1935 julkaistun teoksen Suomalaisen muinaisrunouden maailma uudelleenjulkaisu (SKS 2023) on jatkoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuodesta 2018 lähtien kustantamaan, suosittuun Kansanuskon klassikot -sarjaan. Tieteen ja kulttuurikeskustelun paradigmat ovat lähes 90 vuodessa ehtineet muuttua ja saada uusia painotuksia moneen kertaan. ”Tarkoituksena ei ole täydellisyyteen pyrkiminen; siihen ovat soveliaita vain tieteelliset teokset.” Hänen mukaansa tiede menee eteenpäin päivittäin ja käsityksemme kansanrunoudestakin muuttuvat; ”se, mikä tänään on totta, on huomenna ehkä jo vanhentunutta”. Äiti itkee miehelään lähtenyttä tytärtään. Haavio esittää, opettajansa Kaarle Krohnin (1863–1933) tutkimuksiin, sana-assosiaatioihin ja sanastoanalyyseihin yhtyen, että Vienan Karjalasta kerätty sankarirunous olisi syntynyt keskiajalla pääosin Länsi-Suomessa, kaupankäynnin vaurastuttamassa Varsinais-Suomessa, josta se olisi kulkeutunut runonlaulajien maille Karjalaan. Nyt koko muu maailma seisahtuu ja pian miestenkin silmissä kyyneleet virtaavat vuolaasti. Monestakin syystä. Lisäksi kirjoittajalla on luontaista kielen tajua ja herkistynyt näkökulma muinaisrunouteen sen pienen pieniä särmiä ja rytmisiä siirtymiä myöten. Ikävä kyllä aikansa elänyttä teoriaa kalevalaisen runouden läntisestä alkuNäkökulma: Vanhentunut teoria muinaisen kansanrunouden alkuperästä Moamon itku. Teoksiin on dokumentoitunut aikansa käsityksiä vaikkapa kansanrunouden alkuperästä. Haavio kirjoittaa: ”Kokonaisuutena otettuna itkujen maailma sisältää valtaisan lajitelman karjalaisen naisen psyyken vivahduksia.” Näitä ovat muun muassa ihmettelevä huudahdus, uhmaava kysymys, suhde näkymättömään maailmaan. Samalla hän asettaa suomalaisen ja karjalaisen muinaisrunouden kunniapaikalle muiden eurooppalaisten kansojen varhaislyriikan rinnalle. Hän puhuu elämysten aitoudesta ja ilmaisun täydellisestä vaivattomuudesta. Hämmästyttävän tuoreet kielikuvat. Häntä inspiroi muinaisessa lyriikassa laulajien syvällinen luontosuhde. Näin ei kuitenkaan Haaviolle käynyt Suomalaisen muinaisrunouden maailma -teoksessa. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 74 KIRJAT KIRJAT Naapurit ovat käyneet itkemässä pirtin rappusillakin lohduksi yksin jääneelle moamolle, äidille. Kustantajan mukaan näiden kysyttyjen vanhojen klassikoiden uudelleenjulkaisuilla halutaan tuoda esiin perinteentutkimuksen virstanpylväitä. Kansanlyriikan osuuden on teokseen kirjoittanut Elsa Enäjärvi-Haavio. Nyt julkaistu Haavion Suomalaisen muinaisrunouden maailma avaa kiinnostavia näköaloja julkaisuajankohtansa kansanrunouskäsityksiin ja Haavion ilmiömäiseen kykyyn temmata lukijansa kansanrunon lumovoimien äärelle. Hänen paikoin virtuoosimainen, runollinen tutkielmansa kestää kyllä omalla tavallaan aikaa, kriitikoista julminta
”Suomen rintamaiden kansanrunous on ikään kuin paennut uusien kulttuurivaikutusten tieltä äärimmäisille mahdollisille seuduille, siis esim. Talo myytiin 1899 pakkohuutokaupalla rästiin jääneiden verojen vuoksi. Nykyisin vallitseva käsitys on, että kalevalamittaista runoa on laulettu koko Suomen, Karjalan, Inkerin ja Viron alueilla, ja runoja on myös syntynyt kaikkialla. Yksittäisten runojen alkuperää on vaikeaa, eikä aina edes mahdollista, selvittää. Haavion teoksen jälkisanat on kirjoittanut uskontotieteilijä Veikko Anttonen. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 75 KIRJAT KIRJAT Näkökulma: Vanhentunut teoria muinaisen kansanrunouden alkuperästä perästä toistellaan yhä esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla ja mielipidekirjoituksissa. Karjalaista sankarirunoutta, loitsuja, sananlaskuja, balladeja ja itkuvirsiä lukiessa ei avaudu vain pohjoinen menneisyys – niissä kuullaan myös kaukaa tulevia kansainvälisiä kaikuja idästä ja lännestä. Valitettavasti hän ei tuo selkeästi esiin Haavion yli 90 vuoden takaisen, heimovaellusteoriaan perustuvan päättelyn ongelmia. Hänen mukaansa ”Haavion Suomalaisen muinaisrunouden maailma -teos on 1930-luvun kontekstissa oman aikansa historiakulttuurin ilmentymä”. Esimerkiksi sankarirunouden syntymiseksi tarvittiin kansainvälisessä kosketuksessa oleva henkinen ja aineellinen kulttuuri. Sellainen saattoi syntyä myös Laatokan seuduille nuoremmalla rautakaudella kauppasuhteiden ansiosta. KATRI KOVASIIPI USKONTOTIETEEN emeritusprofessori Veikko Anttonen on laatinut kirjaan uudet, aihepiiriä jäsentävät jälkisanat. Karjalaan, siellä säilyäkseen kansan uskollisessa muistissa uusille sukupolville. Karjalassa ne ovat kehittyneet ihan omaan suuntaansa, eläneet ja muuttuneet ajan mukana – sekä säilyneet. Anttonen ei ota jälkisanoissaan varta vasten kantaa vallitsevaan karjalaisuus-suomalaisuus-keskusteluun. Suurin piirtein sellaisena kirja tulisikin ottaa. Toki Anttonen kohteliaasti painottaa, että teos on ”oman aikansa historiakulttuurin ilmentymä”. Hän tähdentää Haavion tapaan, että kaikki kulttuuri on pohjimmiltaan kansainvälistä. Runoilija P. LUKIJOITAAN aatehistoriallisille aikamatkoille vievien klassikoiden uudelleenjulkaisuissa alkuteosta kontekstoivilla esipuheilla, jälkisanoilla tai muilla vanhan tekstin kanssa kriittistäkin dialogia käyvillä huomioilla on – ja etenkin tässä tapauksessa olisi – erityisen merkittävä rooli. KUVA: VÄINÖ SALMINEN Matjoi Plattonen (1842–1928), itkijä, ikuistettuna Suistamon Loimolassa. Se syntyi aikanaan raivoisasti ryöpsähdellen ja on yhä lukukokemus, joka tekee hyvää sielulle ja mielelle, kannustaa tutkimaan, tunnistamaan kielen kerrostumia. Haavion teoksen äärellä ei voi olla hämmentyneenä kysymättä, millaista kansanrunouskäsitystä SKS kustantajana haluaa suurten yleisöjen keskuudessa vahvistaa. KUVA: SAMULI PAULAHARJU. Mustapäänäkin tunnetun Martti Haavion teksti on elävää, lennokasta, lyyrisyydessään valloittavaa. Teksti: KARI KUMPULAMPI Kuvat: Kirjan kuvitusta (SKS) Runolaulaja Larin Parasken talo Metsäpirtin Vaskelassa. Tästäkin kirjaklassikosta voi siis lukukokemuksena ja aikansa tuotoksena nauttia täysin siemauksin, mutta samalla on tärkeää ymmärtää konteksti, tuo maailmankuvallinen viitekehys, jossa Akateemisen Karjalaseuran kannattaja Haavio on 1930-lukulaisen teoksensa luonut. Meillä on siis tässä edessämme muudan kulttuuriorganismin ihmeellisiä liikkeitä: periferia säilyttää, keskus unohtaa”, loihe Haavio lausumaan. SKS:n Kansanuskon klassikot -teossarja on kiinnostanut ja tavoittanut lukijoita hyvin laajasti, myös akateemisten piirien ulkopuolella. Häntä kutsuttiin Karjalan äidiksi
Edelleen todettiin erityisesti ”ortodoksisen kirkon vaikutuksen vahvistuneen Karjalassa ja koko Venäjällä ja että ortodoksisella kirkolla oli myös poliittista painoarvoa, ja kirkon johdolla läheiset suhteet maan johtoon”. Ohjelma kattoi maantieteellisesti Karjalan tasavallan sekä Murmanskin, Pietarin ja Leningradin alueet. Tämä kaikki on lisännyt kiinnostusta karjalaisuutta ja karjalan kieltä kohtaan. Aiheesta voi lukea enemmän tämän lehden Laukunkantajat-keskustelusta. että ”karjalainen kulttuuri oli saanut edeltävinä vuosikymmeninä hengittää Venäjällä aiempaa vapaammin, mutta että kansallisten kulttuurien mahdollisuudet riippuvat Venäjän kulloisistakin poliittisista suhdanteista sekä tasavallan linjauksista osana Venäjää”. Karjalan kielen kehittämisessä on parin viime vuoden aikana otettu huimia loikkia. alueellisen vakauden edistämiseen, yhteiskunnallisen kehityksen tukemiseen ja kansalaisjärjestötoiminnan edistämiseen. Tämä olikin osa Kremlin pitkän tähtäyksen mukaista suunnittelua, jota esimerkiksi Moskovan liekanarussa toimiva Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen yhdistys AFUN toteuttaa järjestämällä mm. Duuma oli kesällä 2012 hyväksynyt muun muassa järjestöjen asemaa Venäjällä säätelevän lain, jonka perusteella ulkomaista rahoitusta saavan järjestön piti rekisteröityä ulkomaiseksi agentiksi, mikäli se harjoittaa poliittista toimintaa. Kansalaisjärjestöt rupesivat saamaan enemmän rahaa ja tarve rajat ylittävälle yhteistyölle väheni. Suomi rahoitti lähialueilla toimintaa, jonka tavoitteet liittyivät mm. Sivistysseuran suunnittelua ja toimintaa ohjaamaan hyväksyttiin strategia 10 vuotta sitten. Kotimaisten kielten keskukselle (Kotus) on annettu tehtäväksi vastata vähemmistökieliasioista ja Kielipoliittiseen ohjelmaan liittyvistä tehtävistä. Yhteistyöstä haluttiin aktiivisempaa ja vastavuoroisempaa, yhdessä tekemistä, jossa molemmilla osapuolilla on annettavaa, niin Suomessa kuin Venäjällä. Kun koronapandemia pakotti maailman globaalisti digiloikkaan, avautui valtavasti mahdollisuuksia kanssakäymisen laajentamiseen ja tiedon välittämisen lisääntymiseen. Tähän tilanteeseen ruvettiin hakemaan muutosta kymmenisen vuotta sitten. Suomen ja Venäjän välinen lähialueyhteistyö, jota harjoitettiin valtioiden väliseen sopimukseen pohjautuen vuosina 1992–2012, päättyi runsas 10 vuotta sitten. Resurssien lisääntyminen on tuonut mukanaan enemmän mahdollisuuksia, enemmän toimia ja enemmän näkyvyyttä karjalan kielelle ja karjalaisuudelle. Sivistysseuran rooli Itä-Suomen yliopiston kumppanina on lujittunut ja karjalankielisten teosten julkaisijana vahvistunut. Elvytysvastuun siirryttyä Itä-Suomen yliopistolle on toimintaan saatu systemaattisuutta ja karjalaisyhteisö mukaan yhtenäisempänä kuin koskaan. Viime vuosina on tapahtunut mittava karjalaisten nuorten esiinnousu, mikä on omalta osaltaan vaikuttanut siihen, että Karjala, karjalaisuus ja karjalan kieli näkyvät ja puhuttavat, railakkaammin kuin koskaan. Siinä todettiin mm. Pandemia tuli tilanteeseen kuin tilauksesta, sen myötä yhteistyö koki käytännön ongelmia, koska rajan ylittäminen ei ollut mahdollista. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kanssakäyminen ja yhdessä tekeminen käytännössä lakkasivat. Nämä kehityslinjat jatkuivat ja ajan myötä varsinkin agenttilainsäädäntö puri, vaara saada ulkomaan agentin status kasvoi ja realisoitui alati kevenevin perustein. Strategiassa nähtiin, että valtion suhtautuminen kansalaisyhteiskunnan aktivismiin oli tiukentunut. Maan johto oli korostanut tukevansa kansalaisyhteiskunnan kehittymistä. Yhteistyö ei suinkaan velvoittanut Sivistysseuraa tietynlaiseen toimintaan, mutta sen henki raamitti sitä. Valtio tuki rahallisesti kansalaisjärjestöjä hakemuksesta, ja Venäjän hallitus oli luvannut kansalaisjärjestöille annetun rahoituksen kasvavan. Syntyi toimintamalli, jossa yhteistyöstä kiinnostuneet tahot systemaattisesti ehdottivat yhteisiä hankkeita tai hankkeita, joita Sivistysseura tukisi taloudellisesti. Yhteistyön näkökulmasta Sivistysseura oli antava osapuoli, kumppanit rajan takana saajia. EEVA-KAISA LINNA HUHTIKUU 2023 HALLITUKSET UUTISET TULOSSA KARJALAN SIVISTYSSEURA Taitekohdassa. Seuran strategian uusiminen on ollut pidemmän aikaa työn alla, mutta nyt toimintaympäristö on muuttunut niin perusteellisesti, että Venäjä-yhteistyön lähtökohdat tulee miettiä harkitusti uudella tavalla. Kielipoliittisen ohjelman hyväksyminen avaa karjalan kielelle näkymiä vähemmistökielten aseman parantamiseen. näyttäviä kokoontumisia ja sitomalla vähemmistökansallisuuksia edustavia yhdistyksiä piiriinsä eri tavoin. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 76 E lämme monella tavalla muutosten aikaa. Sivistysseura oli Neuvostoliiton romahtamisesta lähtien tukenut Karjalan tasavallassa karjalan kielen ja kulttuurin kehittämistä taloudellisesti ja materiaalisesti. Sivistysseura on ottanut kaikesta tästä osansa ja sen tunnettuus on lisääntynyt, erityisesti luotettavana kumppanina, jolle yhteistyö karjalaisyhteisössä ja kaikkien karjalan kielen murteiden edistäjänä on merkittävä arvo
Lehden numero 5–6 7–8 9–10 11–12 Vuonna 1906 Lehden ensimmäinen näytenumero nimellä Karjalaisten Pakinoita Toimitus Päätoimittaja Katri Kovasiipi 050 554 3223 paatoimittaja@karjalanheimo.fi Karjalanheimo.fi Ulkoasu Kulttuuritoimituksen tuotantopalvelut Marita Salonen Ilmestyminen Lehti ilmestyy 6 kertaa vuodessa, kaksoisnumeroina, 104. SEURAAVA LEHTI KESÄKUUSSA WILMA HURSKAINEN TARJOA JUTTUA TULEVIIN LEHTIIN Aineistot: paatoimittaja@karjalanheimo.fi Juttujen aineisto 8.5. 31.8. Sugrit lavalla -konsertissa kuultiin suomalais-ugrilaista folkia, poppia ja runolaulua. Yhdistyksen jäsenmaksu on 32 €, opiskelijajäsenet 15 € ja lehti sisältyy jäsenetuna jäsenmaksuun. Sunnuntain 23.4. Painopaikka Libris Oy, ISSN 0449-8828 Julkaisija Karjalan Sivistysseura ry Julkaisutoimikunnan puheenjohtaja Senni Timonen Digitaaliset näköislehdet tilattavissa irtonumeroina sekä jatkuvana tai määräaikaisena digitilauksena: Lehtiluukku.fi/lehdet/ karjalan_heimo Lehden edellinen numero ilmestyi 23.2.2023. Tampereella pitkästä aikaa kaksipäiväisenä vietetyn perinteisen heimotapaamisen tunnelmaa on rakennettu yhteistyössä Kuhmon suomalaisugrilaisen kulttuuripääkaupungin kanssa. Ajankohtaiskanava verkossa Karjalan Sivistysseura julkaisee kiinnostavia uutisia osoitteessa Karjalansivistysseura.fi/ uutiscuppu-uudiscuppu. vuosikerta Lehden tilaaminen ja osoitteenmuutokset Karjalan Sivistysseura ry Luotsikatu 9 D, 00160 Helsinki Puhelin: 050 5055 531 toimisto@karjalansivistysseura.fi Karjalansivistysseura.fi Aukioloajat Toimisto palvelee ma–to klo 10–15, heinäkuussa suljettu. 13.11. 2.10. Oikeudet muutoksiin pidätetään. 2023 1–2 7 € Järisyttävä uutuuskirja Solovetskista Vilma Jää ja vienankarjalainen joiku Lisää karjalan kieltä verkkoon Venäjän historian peili SOLOVETSKIN LUOSTARI. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 77 HUHTIKUU 2023 HALLITUKSET UUTISET TULOSSA KARJALAN SIVISTYSSEURA Karjalaisuuden kaikuja ja kerrostumia Marie Mäkisen tuoreessa esseekokoelmassa pohditaan Karjalaa, karjalaisuutta, karjalan kieltä ja kulttuuria monitasoisesti KSS:n arkistoaineistojen näkökulmasta. 14.12. Lukijoilla (arvio) 8.6. 2.11. 31.7. Tilaushinta/jäsenmaksu Lehden tilaushinta on 40 € / vuosi
Aineistot ovat avoimesti verkossa edistäen tiedon avoimuutta ja digitalisaatiota. Ohjelmassa on myös maininta OKM:n alla laadittavasta karjalan kielen elvytysja toimenpideohjelmasta. Siellä Leenan yksikön vastuulla oli muun muassa suomi toisena kielenä -opetus ja siihen liittyvät kysymykset sekä haasteet. LN Meillä oli esimerkiksi hanke, jossa edistettiin suomen kielen opetusta Karjalan tasavallassa. EKL Opetushallituksen vastuulla oli aikoinaan lähialueyhteistyö Venäjän kanssa. EKL Kielipoliittisen ohjelman täytäntöönpano tuo nyt uusia haasteita Kotukselle myös karjalan kielen ja muiden vähemmistökielten näkökulmasta. EKL Urallesi mahtuvat vielä niin äidinkielen opettajuus kuin Helsingin yliopiston Kielikeskuksen johtaminen. Tarkoituksena on perustaa vähemmistökielten tueksi asiantuntijafoorumi. LN Kotuksella on läheinen yhteistyö myös Itä-Suomen yliopiston kanssa muun muassa karjalan kielen digitoidun sana-aineiston liittämiseksi Karjalan kielen verkkosanakirjan yhteyteen. Sanalipuista on hyötyä paitsi kielentutkimukselle ja -elvytykselle, myös esimerkiksi perinteen tutkimukselle. Nissilän väitöskirja käsitteli virolaisten suomen oppimista – kiinnostava aihe, koska toisen kielen oppimisen tutkimuksessa oli aiemmin keskitytty lähinnä toisilleen kaukaisten kielten oppimiseen. Erityisiä toimia vaaditaan. Mielenkiintoinen tausta nykyiseen tehtävääsi. Tavoitteena on, että kieliyhteisöllä on käytössään toimiva yleiskieli ja että viranomaisten kielenkäyttö on asiallista, selkeää ja ymmärrettävää ja virallinen nimistö asianmukaista. LN Tämä on luontevaa, onhan Kotus opetusja kulttuuriministeriön (OKM) hallinnonalalla toimiva asiantuntijaja palveluorganisaatio, jonka tehtävät lain mukaan ovat suomen ja ruotsin kielten huolto, neuvonta ja sanakirjatyö sekä kielenhuoltoon ja sanakirjatyöhön liittyvä tutkimus. Sen tavoitteena on vakiinnuttaa vähemmistökieliryhmien, kielten asiantuntijoiden ja Kielipoliittisen ohjelman vastuuorganisaatioiden yhteistyötä. Kotus myös lisää tietoa kotimaisista kielistä ja niiden merkityksestä kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Nyt tilanne onkin onneksi jo siinä mielessä parempi, että yliopisto on saanut kaksi vuotta kestäneelle elvytyshankkeelleen jatkorahoitusta vuosille 2023–2024. EKL Kotus on tunnettu kielenhuollon ja sanakirjatyön sekä kielitiedon ja kielellisen kulttuuriperinnön asiantuntija. LN Koska vähemmistökielet vaativat erityisiä toimia, on tärkeää, että niihin on osoitettu pysyvä erityistehtävä. Kotuksen asemaa Kielipoliittisen ohjelman toimeenpanossa vahvistaa se, että yksi työntekijämme, suomalais-ugrilaisten kielten tutkija, FT Lotta Jalava on keskittynyt maaliskuun 2023 alusta lähtien huolehtimaan vähemmistökieliasioihin ja Kielipoliittiseen ohjelman toimeenpanoon liittyvistä tehtävistä Kotuksessa. Karjalan kielen näkökulmasta merkittävää on Kotuksen vuosikymmeniä kestänyt työ karjalan kielen sanakirjan parissa. Noina vuosina vierailin usein Petroskoissa. Kotuksen tehtävänä on lisäksi koordinoida saamen kielten, viittomakielen ja romanikielen huoltoa. Toiminnallaan se luo osaltaan edellytyksiä tasa-arvolle Suomessa. Sen ensimmäinen osa julkaistiin 1968 ja viimeinen 2005. EKL Karjalan kielen näkökulmasta Kielipoliittisessa ohjelmassa on tärkeää, että siinä päätetään perustaa valtioneuvostotasoinen karjalan kielen asiantuntijaryhmä. Sanakirja on myös ladattavissa tutkimuksen tarpeisiin. Keskus tuottaa palveluja ja julkaisuja, jotka edistävät suomen ja ruotsin kielen käyttöä ja kehittymistä. Kotus on nyt myös saanut vastuulleen edistää osaltaan valtioneuvoston periaatepäätöksenä kesällä 2022 julkaistun Kielipoliittisen ohjelman toimeenpanoa. Saamen kielten ja saamelaisen kulttuurin osalta valtakunnallinen vastuu ylimmästä opetuksesta ja tutkimuksesta on Oulun yliopiston yhteydessä toimivalla Giellagas-instituutilla. Hankkeessa kehitettiin usean vuoden ajan muun muassa suomen kielen opetussuunnitelmia, opettajien täydennyskoulutusta ja oppimateriaaleja. Kotuksen tehtävä Kielipoliittisen ohjelman toimeenpanossa on edistää tiedonvaihtoa vähemmistökielistä, niiden asemasta, huollosta ja elvytyksestä sekä edesauttaa kieliryhmien välistä vuoropuhelua. Aineisto on laaja, eikä kaikkia sanalippujen sisältämiä tietoja ole vielä sanakirjassa. 2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 78 HUHTIKUU 2023 LAUKUNKANTAJAT HUHTIKUU 2023 LAUKUNKANTAJAT K otimaisten kielten keskuksen (Kotus) johtaja Leena Nissilä ja Eeva-Kaisa Linna ovat entisiä, pitkäaikaisia kollegoja Opetushallituksesta. Karjalan kielen kohdalla pitäisin myös tärkeänä, että tämä huomioitaisiin Itä-Suomen yliopiston osalta tällaisena pysyvänä erityistehtävänä, jolloin se ei olisi erillisrahoituksen varassa. Hanke oli ilmeisen onnistunut, koska siinä kehitetty opetussuunnitelma otettiin käyttöön Venäjällä. Romanikielestä vastaa Helsingin yliopisto ja viittomakielistä Jyväskylän yliopisto. Siellä se on kenen tahansa, niin tutkijoiden, opiskelijoiden kuin kieltä harrastavien ja käyttävien saavutettavissa. Verkkoon sanakirja saatiin 2009. Tämä asia puolestaan kuuluu Itä-Suomen yliopistolle
2023 Karjalan Heimo N:o 3–4 79 HUHTIKUU 2023 LAUKUNKANTAJAT HUHTIKUU 2023 LAUKUNKANTAJAT Karjalaisyhteisö ja kieliasiantuntijat saivat yhteistyössä ohjelmaan myös lainsäädäntöä koskevia mainintoja. Karjalaisyhteisölle asia on kuitenkin tärkeä, koska kuten saamen elvyttämisestä tiedetään, saamen kielten mainitseminen perustuslaissa todella velvoittaa toimenpiteisiin. Ja tosiaan, karjalan kieli tulisi mainita myös perustuslaissa. LN Olemme valmistelleet Kotuksen omat hallitusohjelma-avaukset, jotka pitävät sisällään useita kieliin ja kielenkäyttöön liittyviä sisältöjä. LN Opetushallituksessa työskennellessäni törmäsin siihen, että esteenä karjalan kielen opetukseen kouluissa oli se, että halukkaita oppilaita oli kyllä siellä täällä mutta ei koskaan riittävästi ryhmän perustamiseen. Mielestäni tässä täytyisi aktivoitua siten, että joku kunta saisi karjalan kielen opetuksen pilotointiin erillisrahoituksen ja sitä kautta erityistehtävän antaa opetusta laajemminkin muualle Suomeen. Meillä on edessä eduskuntavaalit ja uusi hallitusohjelma, jota virkatyönä on valmisteltu valtionhallinnossa jo pitkään. Kotuksen hallitusohjelma-avaukset jakautuvat kolmeen eri kokonaisuuteen: 1) tuotetaan lisää tietoa kielistä ja kielenkäytöstä ; 2) vahvistetaan demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa kielitiedolla ja -taidolla ja 3) vahvistetaan kieliä ja niiden käyttöä koskevaa lainsäädäntöä. Kotus nostaa avauksissaan esille sen, että uudella hallituskaudella on tärkeää jatkaa Kansalliskielistrategian ja Kielipoliittisen ohjelman toimeenpanoa. EKL Tiedämme, että karjalan kieli, Karjala ja karjalaisuus ylipäätään tunnetaan valitettavan huonosti maassamme, samoin esimerkiksi kielen opiskelumahdollisuudet. Eeva-Kaisa Linna keskustelee tällä palstalla karjalaisuuteen liittyvistä asioista. Niinpä karjalan kielen asemaa parantaisi oma kielilaki. Avauksissa on painotettu sitä, että karjalaisille ei ole kuitenkaan tarjolla palveluita omalla kielellä ja että karjalan kieli on uhanalainen. Tätä ovat edesauttaneet kielten opetukseen myönnettävä erillisrahoitus, kielikylpytoiminnan tuki ja kielten saaminen yliopistollisiksi oppiaineiksi. Valmisteluun osallistuivat Kotuksen asiantuntijoiden lisäksi Kotuksen yhteydessä toimivat kielilautakunnat ja Kotuksen neuvottelukunta. Kotuksen mukaan tavoitteeksi tulee ottaa kieliä ja kielenkäyttöä koskevan tiedon lisääminen, kielitietoisen ja -taitoisen yhteiskunnan tukeminen sekä kieliä koskevan lainsäädännön vahvistaminen. Avauksissa on todettu, että lainsäädäntöja elvyttämistoimien ansiosta monien kielten asema onkin parantunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Eeva-Kaisa Linna (vas.) ja Leena Nissilä. Myös karjalan kielen kielikerhoja ja opetusta esimerkiksi vapaan sivistystyön piirissä voisi olla tarjolla enemmänkin, koska kysyntää uskoisin näille olevan. ”Tarkastellaan lainsäädäntöä ja sen mahdollisia muutostarpeita” on toki kovin laimea ilmaisu, eikä valtiota kovin paljon velvoita. Toimet edes karjalan kieltä koskevan kielilain laatimiseksi olisivat ensiarvoisen tärkeitä. KUVA: TIMO NISSILÄ
Ohjelmassa on kahvitauko. JÄLLEEN YHTEHEN YHYMME ILOA, LAULUA JA JÄLLEENNÄKEMISIÄ TAMPEREELLA 22.–23.4. Konsertti on maksuton, mutta yleisön on varmistettava paikkansa KSS:n verkkokaupassa. Lopuksi tanssia, Antti Savilampi johdattaa! Konsertin juontavat Arto Rinne ja Pekka HuttuHiltunen. 13.00–16.00 SUGRIT LAVALLA – suomalais-ugrilaista folkia, poppia ja runolaulua Konsertti Kuhmon suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin hengessä. Tampereen työväentalolla, Hämeenpuisto 28. Karjalaisten heimotapaaminen järjestetään Tampereella lauantaina 22.4. Mahdollisuus osallistua klo 10 messuun Tuomiokirkossa, Tuomiokirkonkatu 3b tai liturgiaan Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkossa, Tuomiokirkonkatu 27 10.00 Kukkatervehdys Ystävyyskaupunkiveistokselle, joka symboloi Tampereen ja Kiovan kaupunkien ystävyyttä Kiovanpuisto, Kalevan kaupunginosa 12.00 Mahdollisuus omakustanteiseen yhteiseen ruokailuun ravintola Puistossa, Koskipuisto. Esiintyjinä karjalaista musiikkia soittava Loimolan Voima, runolaulun voimaan luottava Iki-Turso ja kolttayhtye Suõmmkar. Opastus klo 11, ilmoittautuminen vaaditaan (osallistua voi joko klo 10–12 välisenä aikana itsenäisesti tai klo 11 opastetulle kierrokselle) 12.00 Mahdollisuus omakustanteiseen yhteiseen ruokailuun ravintola Puistossa, Koskipuisto. 12.00–14.00 Klementjeff-Tichanoff-Mitrofanoff-suvut tapaavat 13.00–15.00 Vuokkiniemi-seuran vuosikokous 13.30–15.30 Pohjois-Viena -seura kokoontuu 14.30–16.30 Sukututkimusklinikat, Sami Kallio (sukututkimus Vienassa) ja Timo Rossi (DNA) Klinikan yhteydessä tarjotaan myös Raja-Karjalan ja Aunuksen sukututkimusneuvontaa, Santeri Palviainen 17.00 Karjalan Sivistysseuran 117. Lounasmahdollisuudet on varattu ravintola Puistoon, joka sijaitsee hotellin läheisyydessä, myös Koskipuistossa. 050 5055 531 tai sähköpostitse toimisto@karjalansivistysseura.fi.. Vuosikokouksen materiaaleja voi tiedustella 19.4. TIEDUSTELUT Karjalan Sivistysseuran toimistolta puh. 18.30 alkaen Aajuolahden Torviset ja Lahdenperät kokoontuvat, Scandic Tampere, Koskikatu 5 Lauantai 22.4. Karjalaisuuden ilo kuuluu kaikille, nyt juhlitaan yhdessä. vuosikokous 17.00 Vigilia ortodoksikirkossa, Tuomiokirkonkatu 27 19.00 Karjalainen teeja tarinailta tee-/kahvitarjoilu (omakustanteinen 12 €, maksetaan ovella) Arto Rinne, musiikkia kirjaesittelyjä Aivokyly-tietovisa Karjalaista irrottelua, sukujen kohtaamisia, tapaamisten riemua. Ota mukaan kaveri tai naapuri sunnuntain Sugrit lavalla -konserttiin, jossa kuullaan suomalaisugrilaista folkia, poppia ja runolaulua Kuhmon suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin hengessä. VUOSIKOKOUS Karjalan Sivistysseuran ry:n 117. jälkeen Karjalan Sivistysseuran toimistosta puh. Sunnuntai 23.4. Tampereen työväentalo, Hämeenpuisto 28. Hotelli Scandic Tampere Koskipuisto, Koskikatu 5 ja sunnuntaina 23.4. Perjantai 21.4. 10.00 Kyykän näytösottelu, paikka ilmoitetaan myöhemmin 10.00–12.00 Tutustuminen uudistuneeseen Lenin-museoon ja idän suhteiden vuoristoradalle, Hämeenpuisto 28. 050 5055 531 tai sähköpostitse toimisto@karjalansivistysseura.fi. vuosikokous pidetään lauantaina 22.4.2022 klo 17.00 Heimotapaamisen yhteydessä Hotelli Scandic Koskipuistossa Kokouksessa käsitellään sääntöjen määräämät asiat