2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 121 2022 7–8 7 € Onttoni Miihkalin kiehtova arkisto Vienan Karjalan koululaitos Karjalainen suurperhe Etelä-Pohjanmaalla & Haikola Ortjo Stepanov
152 Eeva-Kaisa Linna Virolainen Oliver Loode pohtii suomalais-ugrilaisen kulttuuriperinnön ja pyhien symbolien häpeämätöntä alistamista Kremlin sotapropagandan välineiksi.. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 121 2022 7–8 7 € Onttoni Miihkalin kiehtova arkisto Vienan Karjalan koululaitos Karjalainen suurperhe Etelä-Pohjanmaalla & Haikola Ortjo Stepanov Anna-Kaisa Liedes itkee Ortjo Stepanovin haudalla. TARJARIITTA LEHTOLA SEURAAVA NUMERO Marraskuu 2022 142 Lea Tajakka Itkuvirret olivat heinäkuisilla Kyynelkanavat-tapahtumapäivillä esillä taiteellisesti ja tieteellisesti, keskustelujen, kohtaamisten ja toiminnan kautta. 136 Jyrki Mäkelä Karjalainen suurperhe muodostui useista ydinperheistä, joilla oli yhteinen talous. 138 Ted Leclaire Hyrsylän mutkan raja-alueilla oli 1930-luvulle saakka vilkasta toimintaa: vakoilua, salakuljetusta, agentteja, rajaloikkareita ja sieppauksia riitti. KUVA: EEVA-KAISA LINNA (2013) Tarjariitta Lehtolan kuvareportaasi kertoo vienankarjalaisen kansankirjailijan Ortjo Stepanovin perinnöstä, joka elää idyllisessä Haikolan kylässä. 131 Katri Kovasiipi Loimolan Voiman uutuuslevyllä tosielämästä kumpuavat karjalankieliset sanoitukset kietoutuvat vaihteleviin rytmisiin ja melodisiin ideoihin. Mäkelän suurperhe kehittyi Etelä-Pohjanmaalle 1920-luvulla. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 122 KARJALAN HEIMO 7–8/2022 132 124 Katri Kovasiipi Vienankarjalaisen kirjailijan Onttoni Miihkalin lapsenlapset luovuttivat kielletyksi kirjailijaksi päätyneen isoisänsä arkiston Karjalan Sivistysseuralle. 144 Pia Paananen Heinäveden Muinaisseuran retkillä kohdataan jälkiä ja vihjeitä idän ja lännen ikiaikaisen rajaseudun, myös menneiden vuosituhansien Karjalan, elämästä. 148 Katri Kovasiipi Juminkeon kirjauutuus Veenkoirasta vaakalintuun esittelee 26 Kalevalassa esiintyvää eläintä nykyluontotietäjien tekstein ja luonnonläheisin kuvituksin. 128 Olga Iljuha Venäjän viranomaiset vastustivat karjalaislasten suomalaistamista, kun koululaitosta perustettiin Vienan Karjalaan 1800ja 1900-lukujen vaihteessa
Uutta levyään Loimolan Voima on juhlistanut kesän mittaan esiintyen eri puolilla Suomea. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 123 SEURAAVA NUMERO Marraskuu 2022 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. Monimuotoisuus kunniaan tässäkin asiassa! KATRI KOVASIIPI päätoimittaja. Kuten filosofi Juha Varto teoksessaan Nuoruuden viisaus (1995) pohtii, ehdottomuus kuuluu nuoruuteen. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaiskalevalaisen kulttuurin harrastajaksi. Karjalan kielellä esiintyvien Saatsin veljesten muodostama yhtye julkaisi juhannuksena toisen levynsä, Mi on praudua. Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Karjalaisuus näkyy ja kuuluu PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2022 15 8 K esän 2022 mittaan on voinut iloita karjalaisuuden ja karjalan kielen saamasta julkisesta huomiosta. Karjalazet Nuoret Suomes -yhdistyksen aktivisteista etenkin Maura Häkki on saanut myös valtakunnallista julkisuutta, kun hänen laaja haastattelunsa julkaistiin Helsingin Sanomissa 31.7.2022. Nostan hattua nuorille, jotka jaksavat pitää ääntä karjalaisuudestaan, vaikka saavat usein saavillisen lokaa niskaansa jokaisesta ulostulostaan. Keikkoja on luvassa tämän vuoden loppupuolelle asti, ja ensi vuoden toukokuulle keikkakalenteri lupaa myös Saksan-kiertueen! Loimolan Voima ei ole mikään cover-bändi, vaan kaikki levytetyt kappaleet ovat omaa, karjalankielistä tuotantoa. Ei ole vain yhdenlaista karjalaisuutta, joten ei voi olla myöskään yhdenlaista tapaa ilmaista karjalaisuuttaan. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. KARJALAISUUTTA JA KARJALAA käsitteleviä kirjoja on kesän mittaan ilmestynyt ilahduttavaan tahtiin. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien maakuntateemana oli Karjala, mikä näkyi festivaaliohjelmistossa esimerkiksi Timoi Munnen koskettavan Unis da mierol – Karjalaispojan kasvukertomuksen esityksenä ja Loimolan Voima -yhtyeen esiintymisinä. NUORISSA ON TOIVOMME, joten karjalaisia nuoria on syytä kuunnella. Seura ylläpitää karjalaista perinnettä ja heimohenkeä sekä lujittaa karjalaista itsetuntoa. Sosiaalisessa mediassa on liki päivittäin hyvä katsoa ja kuunnella, mitä sanottavaa on karjalaisilla nuorilla ja Itä-Suomen yliopiston kielenelvyttäjillä. Tarkoituksena on itäja rajakarjalaisen kielen ja kulttuurin vaaliminen sekä sivistystyön tekeminen. Kaustisella yhtye kuitenkin osoitti karjalan kielen elinvoimaa esittämällä myös karjalaksi käännetyn, vuosikymmenten painon hienosti kestäneen Pelle Miljoonan hitin Moottoritie on kuuma. Elvyttäjistä Natalia Giloeva, Hiloin Natoi tuo veikeästi ajankohtaisuuteen kytkettyä karjalan kieltä lähelle jokaista kiinnostunutta Facebookissa, Instagramissa ja TikTokissa. Omalla lukulistallani odottavat Sirpa Pääkkösen Karjala Sydämessä – Elämänvoimaa itäisistä juurista (SKS), Paavo Keräsen ja Marja Kynkäänniemen toimittama Polku. Kulttuuria ja historiaa Vienan reitin varrelta (Vienan reitti ry), Pekka Vaaran Nivalan pojat heimosodissa 1918–1922 (Nivala-Seura ry) ja Pekka Nevalaisen Lunastamaton Viena – Suomalaiset siirtomaaherroina 1918–1920 (SKS)
Jatkosodan jälkeen, Suomen ja Neuvostoliiton välisten rauhanehtojen tultua voimaan, hänen sotaa käsitelleitä opuksiaan kiellettiin ja sensuroitiin Suomessa neuvostovastaisina. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 124 T untuu kuin vienankarjalaistaustainen kirjailija Onttoni Miihkali olisi elänyt monta elämää: opettaja ja runolaulaja Domna Huovisen vävy Mikko Karvonen asui Kuivajärvellä, historiallisia romaaneja ja sotakuvauksia kirjoittanut kirjailija Onttoni Miihkali eli kukoistustaan 1930-luvulla ja joutui jatkosodan jälkeen epäsuosioon, kielletyksi kirjailijaksi. Luutnantti Mikko Karvonen oli mukana sekä talviettä jatkosodassa. Niitä poistettiin myös julkisista kirjastoista. Osa niistä on julkaistu myöhemmin uudelleen. Hän oli aatemaailmaltaan äärioikeistolainen, Itä-Karjalan Suomeen liittämiseen pyrkivän Suur-Suomi-aatteen ja Akateemisen Karjala-Seuran kannattaja. Esimerkiksi Itä-Karjalaan ja Solovetskin luostariin, 1600-luvulle sijoittuvat Kapina luostarissa ja Solovetskissa kuohuu (Karisto 1936) osoittavat, että Onttoni Miihkali oli psykologisesti tarkkanäköinen kertoja sekä taitava kirjoittaja ja juonenkehittelijä. Nykylukija tunnistaa hyytävät asenteet Päiväkirjoissaan kirjailija kertoo välittömiä vaikutelmiaan Itä-Karjalan olosuhteista jatkosodan aikaan. Alun perin ne oli julkaistu kahtena eri niteenä: Raatteen tiellä: muistoja ja kokemuksia (Karisto 1940) ja Raatteen tieltä Vuonniseen (Otava 1941). Vuonna 2007 Gummerus julkaisi yksissä kansissa uudelleen Onttoni Miihkalin jatkosodan aikaiset päiväkirjat nimellä Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941–1942 (toim. Merkintöjä Kielletyn kirjailijan arkisto Vienan Karjalan sydämeensä kätkeneen kirjailijan Onttoni Miihkalin (1904–1979) tyttären Alli Risbergin poika Anders Risberg sekä hänen kolme serkkuaan matkustivat kesäkuussa Ruotsista Helsinkiin. Luovutustilaisuudessa oli mukana myös Suomessa asuva sukulainen Jouni Lukkari (vas.). Siirrettyään elämänsä Ruotsiin Onttoni Miihkalista sukeutui ankaraksi tunnettu opettaja Mikael (Mikko) Karresand. Hän kirjoitti ensimmäisen talvisotaa koskaan käsitelleen kirjan sekä useita jatkosodasta kertovia kirjoja. Onttoni Miihkalin arkiston Karjalan Sivistysseuralle lahjoittaneet opettaja-kirjailijan lapsenlapset eivät juurikaan tunne luovuttamansa arkiston sisältöä, sillä kaikki sen sisältämät tekstit ovat suomentai karjalankielisiä. Itä-Karjalan kansannousuunkin hän oli osallistunut vuosina 1921–22. Onttoni Miihkalin lapsenlapset lahjoittivat isoisänsä arkiston Karjalan Sivistysseuralle. Ruotsissa syntyneet Miihkalin jälkipolvet eivät osaa kumpaakaan kieltä eivätkä sen vuoksi pysty tutustumaan sen paremmin arkistoon kuin Miihkalin kirjalliseen tuotantoonkaan – ennen kuin niitä mahdollisesti käännetään ruotsiksi. KUVA: KATRI KOVASIIPI. Miehet toivat mukanaan matkalaukullisen isoisänsä arvoitusta. Eero Marttinen). Onttoni Miihkali oli Mikko Karvosen kirjailijanimi. Hänen vierellään Johan Stenmark, Anders Risberg, Martin Karresand ja Andreas Karresand. Hän kirjoitti suomeksi Vienan Karjalaan sijoittuvia historiallisia romaaneja, jotka olivat 1930-luvulla hyvin suosittuja
2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 125 . Elokuva löytyy linkistä elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_638076. Karjalaiskylissä kohdatut nälkiintyneet ja muutenkin hätää kärsivät ihmiset ja heidän kanssaan syntyneet tilanteet kirjailija kertoo elävästi ja tarkkanäköisesti. Epäonnistuneen Itä-Karjalan kansannousun jälkeen Mikko pakeni Suomeen, jonne nouti myös äitinsä, runolaulaja Marssa Petrounan lapsineen. Silmiin kohosi kyyneleitä. Halventava r-sana on käytössä tiuhaan, eivätkä kuvaukset venäläisistä ole muutenkaan mairittelevia. Niin, nyt uskomme, että hän kärsi silloin, kun me kamppailimme elämästä ja kuolemasta. Hänen isänsä, laukkukauppias tai reppuri Trihvon Ontto kuoli ensimmäisen maailmansodan aikana. Lammasparvesta opettajaseminaariin Salaisen sotapäiväkirjan lopussa on Mikko Karvosen lyhyt elämäkerta otsikolla ”Mikä mies oli Mikko Karvonen?” Se kertoo muun muassa, että hän oli kotoisin entisen Kiestingin kunnan Suvi-Suurijärven kylästä ja oli sukunsa ensimmäinen lukuja kirjoitustaitoinen, vaikka runolaulajia oli suvussa ollut jo vuosisatojen ajan. Esimerkiksi 22.6.1941 klo 11.45 Mikko Karvonen kirjoittaa Betanian rannalla: Luettiin juuri Hitlerin puhe radiossa. on lähes joka päivältä, usein jopa useita merkintöjä samalle päivälle. Karjalaisen kansan ahtaalle joutuminen isompiensa poliittisissa valtataisteluissa ei jää epäselväksi. Ihan tarkka syntymäaika ei ole tiedossa, mutta viralliseksi syntymäpäiKanteleensoittajia ja runonlaulajia Kalevalan 100-vuotisjuhlissa Helsingin Messuhallissa 28.2.1935. Hänen myötätuntonsa on puolellamme. Olimme kalpeita – ylpeitä. KUVA: MUSEOVIRASTO, HISTORIAN KUVAKOKOELMA, VALOKUVAAMO PIETISEN KOKOELMA ”Luutnantti Onttoni Miihkali puhuu karjalaisten puolesta kiittäen vapauttajia”, kerrotaan tästä Aunuksessa kuvatusta tilanteesta elokuvassa Puolustusvoimain katsaus 12: Joukkomme Aunuksessa ja Syvärillä. Nykylukijalle hyytäviä ovat etenkin kirjan alkupuolen kohdat, joissa ”heilataan” Suomen silloisen liittolaisen, Saksan, johtajalle Adolf Hitlerille. Kuuntelimme sitä sykkivin sydämin. Hän sanoi: Suomalaiset toverit! Hän sanoi: Minä kärsin!... Itse asiassa vienankarjalaiseksi tiedetty Mikko oli syntynytkin Suomen puolella, Kuusamon Kiimasjärvellä navetan lammasparressa. Miihkali uskoo vakaasti, että Suomi voi pelastaa kurjistuneen karjalaisen kansan. KUVA: SA-KUVA, 10.9.1941. Kuvassa vasemmalta: Antero Vornanen, Vanja Tallas, Antti Rantonen, Onttoni Miihkali, Ogoi Määränen, Domna Huovinen ja Oksenja Mäkiselkä. Toistuvasti tekstin tunnelma paisuu isänmaalliseen paatokseen asti
Vaikka virallinen nimi oli Mikael, Ruotsissakin hän käytti itsestään nimeä Mikko Karresand. Ruotsissa Miihkali-Mikon lapset joutuivat ruotsalaiseen kouluun täysin ummikkoina. Ruotsiin muutettuaan Mikko Karvonen otti uuden, ruotsinkielisen nimen, omaksui nopeasti ruotsin kielen ja ryhtyi siellä opettajaksi. Hän kehitti suomen opetusta ruotsalaisessa koulumaailmassa, osallistui myös oppimateriaalien laatimiseen ja lopulta myös koulutti tulevia suomen kielen opettajia opettajakorkeakoulussa. Hänen kirjansa eivät kuitenkaan olleet ainoita, joihin sensuuri iski. Taloudellisen tuen opintoja varten antoi pojan lahjakkuuden ja lukuinnon ymmärtänyt kansanopiston rehtori. Myös lapsenlapsiaan hän nimitti suomalaistetuilla nimiversioilla Anders – Antti, Johan – Juhani, Martin – Matti. KUVA: JYRKI MÄKELÄN KOKOELMA. Onttoni Miihkalin kotiarkisto kaipasi paikkaa, jossa siitä huolehdittaisiin ja jossa sitä voitaisiin tutkia. Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta Neuvostoliitolle vihamielistä aineistoa poistettiin Suomen kirjastoista jatkosodan jälkeen yhteensä 1783 nimikettä ja 30 000 nidettä, kertoo Kai Ekholm väitöskirjassaan Kielletyt kirjat 1944–1946 – yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–1946 (Things to come, 2000). Vaikka Mikko omaksui lukuja kirjoitustaidon venäjäksi ja kyrillisillä kirjaimilla, hän huomasi kerran itselleenkin yllätykseksi ymmärtävänsä vahingossa käsiinsä saamansa suomenkielisen kirjan tekstiä. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 126 väksi on merkitty 3. Tyttärensä Alli Risbergin kertoman mukaan tämä on ollut hänelle jonkinlainen avainkokemus. Domnan tytär Outi ja Mikko saivat 1930-luvulla neljä lasta. Haastattelun viisi osaa ovat ainakin vielä tätä kirjoitettaessa kuunneltavissa osoitteesta sverigesradio.se/artikel/4297588. Eräältä varsin korkealta taholta annettiin minun ymmärtää, että olisi viisainta jäädä toistaiseksi sinne missä olin. Miihkalin tytär Alli kieltenopetuksen kehittäjä Alli itse päätyi opiskelemaan suomen kieltä Uppsalan yliopistoon ja hänestä tuli suomen kielen opettaja. Pitkän opettajanuransa aikana Alli Risberg koki suomen kielen opetuksen ja aseman muutoksen laajan kaaren Ruotsissa. Vasta 17-vuotiaana hän joutui itsekin mukaan taisteluihin. Karjalan Sivistysseura vaikutti oikealta paikalta tuolle arkistolle. Sisarukset kirjoittivat jo puolen vuoden jälkeen ruotsiksi luokan parhaita ainekirjoituksia, kertoo Alli edelleen Sveriges Radion haastattelussa. Hänen ensimmäisinä työvuosinaan 1970-luvun alun Pajalassa lapset Onttoni Miihkalin Kalevalan juhlavuosi -näytelmässä Väinämöistä esitti Onttoni Miihkali, itkevälle morsiamelle huivia asetteli Miihkalin äiti Marssa Petrouna. [ … ] Omallatunnollani ei ollut pahempia rötöksiä, en ollut sotatai muukaan rikollinen. Perhe ja muutto Ruotsiin Ensimmäinen opettajanvirka löytyi Suomussalmen Kuivajärveltä. tammikuuta 1904. Vuonna 1944 Mikolla oli opettajan virka Tornionjokilaaksossa. Suuri Veli Idässä ei ollut ihastunut minun rääväsuisiin esiintymisiini sodan aikana. En paennut, sillä taskussani oli laillinen rajapassi. Kun saksalaiset saman vuoden syksyllä polttivat Mikon koulun ja tuhosivat asuinseudun muutenkin maan tasalle, perheen lapset evakuoitiin Ruotsiin. Ja kuitenkin oli asemani vaarallisempi kuin monen muun. Kirjailijoita palvoneen ja kirjojen maailmasta lumoutuneen Mikon koulutie katkesi ensimmäiseen maailmansotaan. Salaisen sotapäiväkirjan lopun minielämäkerrassa Mikko puolestaan kertoo: Minä olin sotasairaalassa ja sieltä päästyäni seurasin omiani. Vuonna 1922 alkanut työmiehen elämä Oulun valjastehtaalla ei riittänyt kirjoista kerran lumoutuneelle nuorukaiselle. Heidät sijoitettiin ensin eri ruotsalaisperheisiin, mutta äiti Outi ja isä Mikko tulivat Ruotsiin heidän perässään myöhemmin, kertoo Alli Risberg Sveriges Radion haastattelussa vuodelta 2006. Kyläläiset alkoivat pestata nuorta Mikkoa kirjeidensä kirjoittajaksi, kynästä tuli tärkein työkalu. Opettajalle löytyi huoneisto Hilippä ja Domna Huovisen tilavasta talosta. 1931), jonka poika Anders Risberg otti viime talvena yhteyttä Karjalan Sivistysseuraan. – Nimeä Mikael Karresand tarjottiin hänelle jossain rekisteröintitoimistossa. Omaa suomen kielen taitoaan hän vahvisti kirjoittamalla kirja-arvosteluja suomeksi. – Nähtävästi kaikilla sisaruksilla oli hyvä kielipää. Hänen piti valita Ruotsiin muuton jälkeen itselleen nimi joistakin vaihtoehdoista, Anders Risberg tietää. Sotaa koskevien kirjoitustensa ja kirjojensa vuoksi Mikko Karvonen oli sodanjälkeisessä Suomessa ei-toivottu henkilö, persona non grata. Limingan kansanopiston kautta hänen tiensä kulki Kajaanin opettajaseminaariin. Vanhin heistä oli Alli (s. Äiti lähetti Mikon noin kahdeksanvuotiaana venäjänkieliseen kouluun neljäksi vuodeksi aikana, jolloin suurin osa Karjalan väestöstä oli lukutaidotonta – kuten äiti itsekin. Alli päätyi 13-vuotiaana Ruotsiin 21.11.1944 perheen muiden lasten kanssa. Kuuluisasta runolaulajasta Domna Huovisesta tuli myös Mikon anoppi. Rääväsuisuuteni ja joskus hyvin villisti heiluva kynäni olivat sodan aikana tehneet minusta merkityn henkilön
KATRI KOVASIIPI Onttoni Miihkalin tytär Alli Risberg (vas.), Nina Sailo, Aino Heiskanen, Onttoni Miihkali ja hänen vaimonsa Karjalan Sivistysseuran 70-vuotisjuhlan jälkeen Sailon kotona lokakuussa 1976. Johan Stenmark vietti lapsena kesiä isovanhempiensa luona. Ankaruutensa vuoksi häntä kuitenkin pelättiin eniten. Koulussaan Mikael Karresand tunnettiin ainoana opettajana, joka ei lyönyt. Myös Onttoni Miihkali on kirjoittanut Domnasta. KUVA: KSS/SAMPO-TIETOKANTA. – Kun lopetin koulun, hän antoi minulle ohjeen, että minun tulisi ryhtyä joko upseeriksi tai papiksi. Mukana näkyy olevan myös nivaska karjalaksi kirjoitettuja liuskoja. Yksi mies sanoikin, että näin Mikko pelasti hänen elämänsä ja hänestä tuli taiteilija, Martin kertoo. Sivistysseuralle luovutetussa arkistossa on mukana muun muassa Allin kirjoittama artikkeli isoäidistään Domna Huovisesta. – Puhuimme asiasta jo silloin, kun äiti ei vielä ollut liian vanha ja pystyi muistamaan asioita, Anders sanoo. Anders oli pohtinut äitinsä kanssa, että näille aineistoille pitäisi löytää hyvä paikka. Onttoni Miihkalin lapsenlapsilla, ruotsalaisilla serkuksilla ja Suomessa asuvalla, Miihkalin vaimon puoleiseen sukuun kuuluvalla Jouni Lukkarilla on jo pidemmän aikaa ollut puhetta Vienan Karjalaan matkustamisesta. Sota ei ollut hänen mielestään hyvä asia, Anders muistelee. Karjalan Heimossa on julkaistu Onttoni Miihkalin kirjoituksia sekä häntä koskevia artikkeleita vuosikymmenten mittaan runsaasti. Onttoni Miihkalin teosten ja näytelmien käsikirjoituksia, muistelmia, murrejuttuja Kuivajärven ja Suvi-Suurenjärven murteella on aiemmin sijoitettu myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Hänen kodissaan oli myös huone, jossa oli uskonnollista kirjallisuutta ja jonne lapsenlapset eivät saaneet mennä. Niissä kirjailija ei ole säästellyt sanojen eikä tunteen voimaa. Kun hän myöhemmin työskenteli opettajakorkeakoulussa, hänen tehtäväkenttänsä laajeni sitä mukaa, kun siirtolaisuus lisääntyi voimakkaasti. On juuri Alli Risbergin ansiota, että Onttoni Miihkalin kotiarkisto on säilynyt Ruotsissa näihin päiviin asti. Aika paljon hän kävi läpi Karjalan ja Suomen historiaa, sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla. Oli esimerkiksi muuan poika, joka teki paljon pahaa ja käyttäytyi huonosti. Anders ja Johan ovat molemmat sitä mieltä, että hän oli pikemminkin uskonnoista kiinnostunut kuin uskonnollinen. Vanhoilla päivillään hän oli yhä enemmän kiinnostunut uskonnoista. Anders Risberg kertoo, että Alli-äiti kirjoitti itsekin paljon esimerkiksi muistoja lapsuutensa Vienan Karjalasta ja sen sodanjälkeisistä tapahtumista. Lisää aineistoa Sampo-tietokantaan Onttoni Miihkalin arkiston luovuttajat toivovat, että sen sisältämät aineistot laitettaisiin ainakin osittain Sampo-tietokantaan kaikkien kiinnostuneiden saataville. Outi ja Mikko yrittivät myös opettaa Johanille suomea, mutta eivät aivan onnistuneet siinä. – Hänellä oli silmää lahjakkuudelle. Nähtäväksi jää, onko yhteistä matkaa koskaan mahdollista toteuttaa. Jos tulisi sota, upseerina ei joutuisi etulinjaan, pappina ei taas joutuisi sotimaan ollenkaan. Hän ei kuitenkaan halunnut julkisuutta omille teksteilleen. Hakusanoilla ”Onttoni Miihkali” Sampo-tietokannasta löytyy yli 90 hakutulosta. Yhden lapsenlapsistaan, juuri Johanin, Mikko myös kastoi itse, koska ei luottanut luterilaisiin pappeihin. Lapsenlapsilla oli käsitys, että isoisä oli kotoisin Itä-Suomesta ja jokin yhteys Karjalaan hänellä oli olemassa, mutta tarkemmin he eivät hänen elämäntarinaansa tienneet. Lapsenlapsille tuo kastetempaus on ollut lähinnä hauska juttu, vaikka Mikko oli ollut suitsukkeineen ilmeisen tosissaan. Arkistosta löytyvät runot kertovatkin, että Mikko koki sodan jälkeen syvää pettymystä. Isoisä Mikko kertoi hänelle mielellään karskeja, fiktiivisiä sotajuttuja, jollaisia oma äiti ei olisi varmasti halunnut hänen kuulevan. Isoisä ja opettaja Mikael Karresand Isoisä Mikael Karresand asui pienessä Lövbon kylässä. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 127 eivät saaneet puhua välitunneilla kotikieltään suomea. Nopealla vilkaisulla arkistosta nousevat esiin etenkin Onttoni Miihkalin kirjoittamat vaikuttavat runot. Isoisä näki, että tällä pojalla oli muita lahjoja, ja tuki häntä niissä. – Alli oli hyvin kiinnostunut Karjalan historiasta ja folkloresta. Tämän kuollessa Anders oli kaksivuotias. Alasajon taustalta löytyy politikointia, mutta toisaalta siirtolaisuus Suomesta oli vähentynyt 1990-luvulle tultaessa niin paljon, ettei suomenkielisiä oppilaitakaan enää riittänyt. Hän ei opettanutkaan tuleville opettajille enää pelkästään suomen kielen opettamista, vaan ylipäänsä erikielisten lasten äidinkielen opetusmetodeja ja niiden sovittamista ruotsalaiseen koulumaailmaan. Sekään ei ollut koko totuus. Lopulta suomen kielen opetus ruotsalaisissa kouluissa ajettiin alas. Aina emme jaksaneet kuunnella häntä, mutta oli kiinnostavaa kuulla etenkin, mitä hän oli kokenut. Folkloristi Eila Stepanova vahvistaa, että nuo tekstit ovat folklorea; Miihkali oli kirjannut muistiin vanhoja vienankarjalaisia satuja ja tarinoita
Ortodoksisen opin virasto perusti yleensä aluksi lukutaitokoulun, joka oli hengellisen opetuksen alin aste. Tunnit pidettiin saarnatuvassa tai kirkon ruokalassa, ja kyläyhteisö huolehti valaistuksesta ja lämmityksestä. Monet opettajat hoitivat sivutoimena myös kirkon ylläpitämien koulujen opetuksen, tosin huonommalla palkalla kuin ministeriön alaisissa kouluissa. Semstvo-laitoksen uudistus edisti Venäjällä koululaitoksen kehitystä. Suuremmissa kylissä Jyskyjärvellä, Vuokkiniemellä ja Uhtualla kansanvalistusministeriön alaisuudessa toimivien koulujen lisäksi perustettiin tyttöjen lukutaitokoulut. Kouluissa oli vain yksi luokka, ministeriön opetusohjelman mukainen oppimäärä kolme vuotta. – Venäjän ensimmäisen kansanopetuskongressin aineistosta, vuonna 1913. Vaikka oppilaitokset perustettiin kruunun varoilla, oli talonpoikien vastattava niiden ylläpidosta. Alueen lukutaitoprosentti oli alhainen: 74 asukkaasta yksi osasi lukea. Pyhän Synodin vahvistaman opetusohjelman mukaan kirkon kouluissa opetettiin jumaluusoppia, kirkkolaulua, kirkkoslaavia, aritmetiikkaa ja oikeinkirjoitusta sekä historian ja maantieteen perusteita. Vuonna 1865 Jyskyjärven, Vuokkiniemen ja Paanajärven kouluissa kävi 73 lasta, joista 12 oli tyttöjä. Vuonna 1842 Jyskyjärvelle perustettiin julkinen koulu. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 128 Vierasheimoisten koululaitos Venäjällä on kivulias verta vuotava haava Venäjän valtion mahtavassa elimistössä... Muutamaa vuotta myöhemmin se muutettiin yksiasteiseksi seurakuntakouluksi, jossa oli kaksija sittemmin kolmivuotinen oppimäärä. Vastuu koulutuksen järjestämisestä siirtyi lähinnä papistolle, ja valtio lisäsi valtion määrärahoja seurakuntien järjestämälle koulutukselle. ALEKSANTERI II:N MURHAN jälkeen vuonna 1881 tsaarin hallitus alkoi keskittää huomiotaan kansan sielulliseen kasvattamiseen. Hallitus perusteli lykkääntymistä sillä, että kuvernementissa asui surkean vähän tilallisia aatelisia, yhteiskunnan varakkainta ja poliittisesti luotettavinta kerrosta. Näin alueelle ei voitu perustaa semstvon ylläpitämiä alkeiskouluja, kuten muualla Venäjällä yleisesti tapahtui. Vienan Karjalan ensimmäinen lukutaitokoulu avattiin Voijärvellä vuonna 1888; seuraavana vuonna siitä tuli seurakuntakoulu. Alkeisopetuksen suorittaminen lyhensi palvelusajan kuudesta neljään vuoteen. Kansanvalistusministeriö ohjasi toimintaa. Semstvon perustaminen Arkangelin kuvernementissa, johon Vienan Karjala kuului, lykkääntyi. Kansakouluista vuonna 1874 annetun asetuksen mukaan niissä opetettiin 1) jumaluusoppia, 2) maallisen ja kirkollisen kirjallisuuden lukemista, 3) oikeinkirjoitusta, 4) aritmetiikan neljää ensimmäistä laskutoimitusta sekä 5) kirkkolaulua. Vuonna 1876 Vienan Karjalan koululaitos siirrettiin kansanvalistusministeriön alaisen kuvernementin kansanopetuksen hallinnon hoidettavaksi. Tästä muodostui heille taloudellinen taakka. Kyläkokousten päätöksellä avattavia kouluja kutsuttiin kansakouluiksi; kyläyhteisö vastasi opetuksesta ja sen rahoituksesta. Karjalaislasten suomalaistamisen ja luterilaistamisen vastustaminen sai viranomaiset vastustamaan panfennismin leviämistä 1900-luvun alussa. Vähitellen kirkkoviraston alaisten koulujen opettajanvirat päätyivät maallikoille, vaikkakin papit johtivat kouluja. V altionomaisuuskamari perusti ensimmäiset julkiset koulut Vienan Karjalassa 1800-luvun puolivälissä kouluttaakseen kirjureita kylien ja kuntien hallintoon. Uuden asevelvollisuusjärjestelmän astuttua voimaan vuonna 1874 talonpojat alkoivat anoa kouluja kyliinsä, laki kun tarjosi etuisuuksia koulun käyneille. Kirkon ylläpitämille kouluille annettiin vapaat kädet. Seurakuntakoulun päättötodistus vuodelta 1914. Koululaitos Vienan Karjalassa Koululaitoksen perustaminen Vienan Karjalassa 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa eteni kirkkoviraston alaisista seurakuntakouluista maallisiin kouluihin. Opettajana toimivan papin surkea palkka oli usein myöhässä, ja koulunpito kärsi. Papit opettivat lukutaitoa 68 lapselle näiden koulujen ulkopuolella. Kuvernementin johto vastasi kirjojen ja opetusvälineiden hankinnasta. Koulut toimivat omien koulurakennusten puuttuessa talonpojilta vuokratuissa taloissa. Vuosisadan loppuun mennessä avattiin yhdeksän kirkkoviraston alaista koulua. Vienan Kemin kihlakunnan koulutarkastaja vastasi oppilaitosten valvonnasta. Karjalaistalonpoikien köyhyys haittasi koulutuksen järjestämistä, ja hallituksen oli tuettava sitä. Ne seurakuntien ylläpitämät koulut, joissa vuonna 1899 otettiin käyttöön kolmivuotinen oppimäärä kaksivuotisen sijaan, erosivat varsin vähän kansanvalistusministeriön alkeiskouluista. Venäjäksi tapahtunut opetus haittasi kieltä taitamattomien karjalaislasten oppimista. Tammikuussa 1858 Uhtualla ja Vuokkiniemellä avattiin koulut, ja Paanajärvellä vuotta myöhemmin
> Panfennismi oli ideologia, joka tähtäsi suomalais-ugrilaisten kansojen lähentymiseen ja yhdistymiseen aina Suur-Suomen perustamista myöten. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 129 . KUVA: KSS. Panfennismin leviämisen vastustaminen ja koulujen perustaminen raja-alueelle yhdistivät jonkin aikaa kirkollista ja maallista koululaitosta ja hillitsivät niiden välistä kilpailua koulujen perustamisessa. Opettajat olivat Suomessa koulun, lähinnä Sortavalan opettajaseminaarin, käyneitä karjalaisia. > Semstvo-laitos oli alueellinen itsehallintojärjestelmä Venäjällä vuosina 1864–1918. Uhtuan koulussa oli myös veistoluokka. Syyskuussa 1907 Arkangelin kuvernööri määräsi Vienan Karjalan epäviralliset suomalaiset koulut suljettaviksi. Aikalaisten mukaan opetuksen taso oli huonompaa kuin ministeriön kouluissa. Vastustaakseen karjalaisten suomalaistamista ja käännyttämistä luterilaisuuteen Venäjän kirkko perusti valtion tuella Ortodoksisen Arkkienkeli Mikaelin Vienan Karjalan veljeskunnan Arkangelissa 17. Myös Vienan Karjalaisten Liitto perusti kouluja. Vasemmalta Iivo Kaukoniemi (Mitrofanoff), Vaseli Vaara (Dorofejeff), Vaseli Räihä (Jeremejeff), Santeri Vepsäläinen, Arhippa Muroma (Gavriloff) ja Paavo Ahava (Afanasjeff). Liiton koulujen keskusjohtokunnan neuvottelukokous Uhtualla 1906 Kaukoniemen pirtissä. SUOMEN VAIKUTUKSEN voimistuminen sai Venäjän viranomaiset 1900-luvun alussa kiinnittämään huomiota Vienan Karjalan koulukysymykseen. Eräitä Vienan Karjalaisten Liiton jäseniä vangittiin. helmikuuta 1908. Opetukseen ei kuulunut uskontoa, vaan 30 viikkotuntia kuluivat lukemisen, kirjoittamisen, aritmetiikan, käsitöiden ja laulun merkeissä. Noina vuosina Venäjän hallituspiirit pitivät Suomen ja Venäjän välisen raja-alueen koulujen kehittämistä valtiollisessa mielessä huomattavan tärkeänä. Veljeskunnan neuvosto otti vastuulSELITYKSIÄ TEKSTIIN > Vierasheimoisten koululaitoksella tarkoitetaan ei-venäläisen väestön kouluja. Ensimmäinen koulu aukesi Vuokkiniemellä ja myöhemmin kouluja perustettiin Uhtualle sekä sen kunnan alueelle. Suurinta huolta viranomaisissa herätti ”vieraan vaikutuksen” eli luterilaisuuden ja panfennismin ajatusten leviäminen luterilaisten lähetyssaarnaajien ja Vienan Karjalaisten Liiton (Karjalan Sivistysseuran edeltäjän) toimien seurauksena. Sen tehtävänä oli huolehtia alueiden taloudellisista kysymyksistä kuten teiden, koulujen ja sairaaloiden ylläpidosta. Liitto muutti koulutaktiikkaansa pyrkien jatkossa värväämään karjalaislapsia kouluihin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Vienan Karjalaisten Liitto piti yhtenä tehtävänään valistustyötä, ja syksystä 1906 alkaen liitto alkoi perustaa Vienan Karjalassa kouluja, myös kiertäviä, joissa opetettiin suomeksi. Veljeskunta katsoi koulun olevan keskeinen väylä vahvistaa ortodoksisuutta seudulla. Vuosina 1906–1907 kiertokouluja, joissa opettivat Arhip Gavrilov, Darja Afanasjeva, Iisak Pirhonen ja Vasili Dorofejev, kävi noin 200 karjalaislasta
FT OLGA ILJUHA Artikkeli on julkaistu alkuperäisessä laajuudessaan Karjalan Sivistysseuran nettisivuilla. Vuosina 1910–1916 Suikujärvellä avattiin koulu, jossa oli molemmat asteet ja Kiestingissä koulu, jossa oli vain toisen asteen opetusta. ENSIMMÄINEN MAAILMANSOTA suitsi sekä hallituksen ja paikallishallinnon pyrkimyksiä että mahdollisuuksia. Ponnisteluista huolimatta Venäjän Karjalan kouluverkosto jäi harvaksi. Yksi keskeisistä syistä oppilaiden lähtöön ennen oppimäärän suorittamista loppuun oli väestön köyhyys ja tarve lasten työvoimasta kotona. Vuonna 1909 näitä kouluja oli jo kaikissa Itä-Karjalan kunnissa paitsi Voijärvellä, Usmanalla ja Pistojärvellä, joissa oli vain seurakuntakoulut. Venäjän Karjalan koulujen toiminta oli tehotonta. Opettajien vuosiraporteissa esiintyi ilmiölle toinenkin selitys, ”väestön kielteinen suhtautuminen venäläistä koulua kohtaan”. Vienan Karjalaisten Liitto julkaisi heti vuonna 1906 tapahtuneen perustamisensa jälkeen ”Pieni Alku-opastaja Vienan Karjalaisille” -nimisen lukutaito-oppaan suomen kielen opiskelua varten. Pian Seynille vastattiin, että ministeriö ryhtyisi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin perustaakseen kouluja Suomeen rajan pintaan. Vuoden 1916 loppuun mennessä Vienan Kemistä otettiin sotapalvelukseen 28 opettajaa. Tuona ajankohtana ensimmäisen asteen (alakoulu) kouluissa opiskeltiin neljä vuotta, joista ensimmäisenä vuotena karjalaiset lapset opiskelivat ainoastaan venäjän kieltä. Arvioidessaan ”panfennistisen propagandan” vaikutusta hän totesi, että ”väestö on edelleen uskollinen Venäjälle, Venäjän tsaarille ja ortodoksiselle kirkolle”. Myös Arkangelin kuvernementin kansanvalistuksen hallinto tehosti toimintaansa. Kuvernööri ryhtyi ajamaan venäläisten koulujen ja niiden yhteyteen pystytettävien asuntoloiden perustamista, käsitöiden, veiston ja maatalouden perusteiden opetusta sekä ortodoksisen papiston taloudellisen tilan kohentamista. Niinpä esimerkiksi vuosina 1905–1907 Vienan Karjalan kaikissa kouluissa kävi 1899 lasta, niihin tuli 789 ja niistä lähti 457 lasta, ja vain 154 oppilasta suoritti oppimäärän loppuun. Saman vuoden lopulla Vienan Karjalassa oli 53 kansanvalistusministeriön koulua ja 15 seurakuntakoulua. V. KESÄLLÄ 1908 Arkangelin kuvernööri I. A. Paras ratkaisu tähän ikävään ilmiöön olisi mielestäni kehittää venäläistä koululaitosta Suomeen rajautuvissa kuvernementeissa”. Yksi toimivan koulupolitiikan toteuttamisen este oli erilaiset näkemykset koulutuksen merkityksestä. Koulujen oppilasmäärätkään eivät puolessa vuosisadassa sanottavasti kasvaneet: sekä vuosina 1865 että vuonna 1915 yhtä koulua kohti oli keskimäärin 25 oppilasta, kun koko Arkangelin kuvernementin vastaava luku oli 40 ja koko Venäjän 60 oppilasta koulua kohti. Lukutaitokoulujen oli todettu menettäneen alkuperäisen merkityksensä. Kouluja, joissa oli molempien asteiden opetus, avattiin talonpoikien pyynnöstä, mikäli opetuksen tarve oli lisääntynyt. Yksi toimivan koulupolitiikan toteuttamisen este oli erilaiset näkemykset koulutuksen merkityksestä.. Lukuvuonna 1908–1909 Vienan Karjalassa toimi 26 koulua; seitsemän ”ministeriöiden” ja yhdeksän ”paikallisyhteisöjen”. Maassa suunniteltiin yleiseen kansakouluun siirtymistä, ja maallisesta koulusta oli tulossa yhteiskunnan ihanne. Kansanvalistusministeriön alaisten koulujen määrä kasvoi 1900-luvun alussa vauhdikkaasti Vienan Karjalassa, kuten koko maassa. ] keisarikunnan puolella asuvat karjalaiset lähettävät lapsensa rajan taakse Suomeen näihin suomalaisiin kouluihin, koska heidän asuinpaikkojensa lähellä ei ole venäläisiä alkeiskouluja. Suurin osa vuosina 1910–1916 avatuista kouluista sijaitsi rajakunnissa, joissa suomalainen vaikutus oli suurin. A. Toisen asteen (yläkoulu) opetus kesti kolme vuotta. Sosnovski kävi Vienan Karjalassa. Kassolle: ”Suomen Karjalassa on kokonainen verkosto suomalaisia kansakouluja, ja huomattava osa niistä sijaitsee aivan Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien rajoilla [ ... Niiden oli luovuttava monien uusien koulujen rakentamisesta, eivätkä varat ja työvoima riittäneet ennen sotaa aloitettujen koulujen valmistumiseen. Vuonna 1912 Suomen kenraalikuvernööri F. Kymmenestä ortodoksikirkon kouluviraston oppilaitoksesta yhdeksän oli seurakuntakouluja ja vain yksi lukutaitokoulu. Talonpojille koululaitos liittyi ennen kaikkea vallanpitäjiin ja hallintoon ja vasta toissijaisesti kulttuuriin ja sivistykseen. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 130 leen Kontokin, Kiestingin ja Pistojärven seurakuntakoulujen rahoittamisen, mikä oli aiemmin tapahtunut ortodoksisen lähetysseuran Arkangelin hiippakuntakomitean varoista. Virallisten tilastojen mukaan 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun mennessä Vienan Kemin kihlakunnassa vain 57 % kouluikäisistä eli 8–11-vuotiaista lapsista kävi koulua. Näissä kouluissa ei ollut asuntoloita, joten naapurikylien lapset eivät voineet käydä niitä. Kansanvalistusministeriö suunnitteli pelkästään vuonna 1907 avaavansa Vienan Kemin kihlakunnassa 38 uutta koulua, mutta tarvittavien tilojen puutteen vuoksi Karjalan kunnissa avattiin vain neljä koulua. Virkamiehet katsoivat koululaitoksen kehityksen vaikeuksien johtuvan seudun taloudellisesta heikkoudesta ja kunnon kulkuteiden puutteesta. Seyn kirjoitti Venäjän kansanvalistusministeri L. ”Toisen asteen koulutuksen suorittaneet saivat oikeuden opettaa kyläkouluissa. Sodan sytyttyä kyläyhteisöt alkoivat kieltäytyä koulujen ylläpidosta, ja vuonna 1916 Arkangelin kuvernementin kansanvalistuksen hallinto otti yhteisöjen ylläpitämät koulut kokonaan valtion rahoituksen piiriin
Tosielämässä pakomatkalle joutuneen, varakkaan Saatsilan tilan emännän Tatjana Saatsin hautakiveen kaiverrettiin Suomessa lopulta Taina, vaikkei kukaan perheessä ollut koskaan käyttänyt hänestä sellaista nimeä. Se valittiin Vuoden kansanmusiikkilevyksi julkaisuvuonnaan 2020. Miikkula kertoo, että Tarmolla on ollut suuri merkitys hänen oman kielitietoisuutensa heräämisessä. Sävellyksissä on paljon kaihoa, mutta myös vahvasti tässä päivässä elävää ja eteenpäin katsovaa energiaa. Peritty kaipaus menetetyille maille on ydinsisältöä Tarmo Martiskaiselle (1944–2020), Suojärven Vegaruksesta evakkoon joutuneen Niina Martiskaisen (1902–1997) pojalle omistetussa laulussa Terveh Vegarus: Muailmah tulin, konza mua oli tulessa tuatot rajal maksettih kallehinda hindua Taivas palo, synnyin loittona koista kerrottih miul, ei ole sijua samanmoista Tarmo Martiskainen oli Miikkulan appistarikka, ja tämän lähdettyä yllättäen tuonilmaisiin lauluteksti syntyi surutyönä vuoden 2020 lopulla. Levyn kansivihkoon painetut sanoitukset karjalasuomi-sanastoineen tukevat ymmärtämistä ja vahvistavat kuulijan kielitaitoa. Karjalaisten naisten kokemuksia Parissa levyn kappaleessa käsitellään ajatuksia herättävästi myös naisten asemaa. Itsenäisen elämän valinneiden kolmen sisaren tie kulkee nasevasti säkeestä toiseen kappaleessa Kolme sizärdä. Illoin ja aamuin ikonille kumartava saa siitä kuitenkin lohtua ja voimaa, vaikkei ympäristö ymmärrä sen merkitystä: Sin?oin ?uppu, siel pyhä obraza sijua muuda, mius tuli burlakka Illal, huondeksel kuvua poglonoin tervehtyy hengeni, kuin on voimatoin. Ikonillekaan ei löydy arvoistaan paikkaa, vain eteisen nurkka. Nykyaika päällimmäisenä Levyn nimikappale Mi on praudua (Mikä on totuus) on eräänlainen moderni tuhlaajapoikatarina. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 131 L oimolan Voiman uutuuslevy Mi on praudua on tässä ajassa monitasoisesti elävää ja maanläheistä, rikkaiden karjalankielisten sanoitusten voimaan luottavaa folk-musiikkia. Laulun esitystapaan sisältyy leikkisää dramatisointia, ja kappale onkin tasokas, tunnelmaa kohottava päätös koko levylle. Pirstoutuneen internet-ajan keskelle heitetty ihminen pohtii, kuinka verkkomaailman sitoutumiskammoisessa sanahelinässä on mahdollista säilyttää tai koota oma karjalainen identiteettinsä. Taustalla suvun tarinat Useissa kappaleissa käsitellään historian painolastia lauluntekijöiden oman perhehistorian kautta. Jo kaksikon ensimmäinen levy Ruttomuzikan kyynäl osoitti, miten kauniisti karjalan kieli voi soida jykevän laulun sekä vaihtelevien rytmisten ja melodisten ideoiden laineilla. Sanoituksista vastaa Niko Saatsi eli Levoin Miikkula ja sävellyksistä Mika Saatsi, Levoin Miša. Kansanmusiikkielementit yhdistyvät luontevasti bändisoittoon. Sen innoittajina ovat olleet Saatsin veljesten suistamolaistaustaiset isotädit, jotka päätyivät elämään ”tynkä-Suomessa” perheetöntä elämää. Sanoitusten sisällöt vaihtelevat huumorilla sävytetyistä, ajankohtaisista aiheista vakavampiin karjalaisen kansan lähihistorian kokemuksiin. Samalla se on hyvälle tuulelle jättävä unelma vapaammasta ajasta ilman rajoituksia: Anna suuda, anna n’okkua tavalline elos suurda pruazniekkua […] Sebiä lapset, miehet da naizet tuas eliä suamma kuin karjalazet KATRI KOVASIIPI Loimolan Voima lujittaa karjalaista identiteettiä Loimolan Voiman Mi on praudua -uutuuslevyn kappale I?etundo kertoo veljeydestä. Mi on praudua -levyn sävellyksistä voi tunnistaa aineksia sekä vanhan runolaulun että modernin folkja pop-musiikin monipolvisista perinteistä. Laulun sisarukset asetetaan historialliseen kontekstiin lyhyesti ja tehokkaasti vain kolmella säkeellä: Kolmin selvittih voinasta Iämärven ruoppahista Tuska maida tuttavie Tyttöihin ja naisiin kohdistuvat rooliodotukset saavat kansanlaulumaiseen tapaan tilanteesta toiseen napakan vastauksen, kuten: En kehno miehel mäne Saatsin veljesten isoäidin äidille Tatjana Saatsille (1872–1951) omistetusta laulusta Sin?oin ?uppu välittyy puolestaan pakkomuuton aiheuttama kärsimys. Karjalaisten perinteiden ja digiajan välinen ristiriita raastaa laulun minäkertojaa. Levyn päättävä kappale Anna suuda on reipas ajankuva jo kolmatta vuotta elämäämme vaivanneesta pandemiasta. KUVA: MIIA SAATSI. Pakomatkalle kiireessä joutuva laulun minäkertoja saa napattua Karjalasta mukaansa ikonin, mutta uusilla asuinsijoilla hän on kulkurin asemassa. Loimolan voima -yhtyeen muodostavat kaksi suistamolaistaustaista veljestä
> Koko kylää voi pitää elävänä museona. Autioitettiin 1960-luvulla neuvostovallan perspektiivittömien kylien likvidoimiskampanjassa. Vesi välkehtii, pyykit lepattavat lämpimässä tuulessa ja tunnemme itsemme etuoikeutetuiksi saadessamme kiertää yhdessä Vienan Karjalan idyllisimmistä kylistä. Tuolla metsän reunassa, kalmismaalla ovat myöskin Ortjo Stepanovin ja Miihkalin runonlaulajaesi-isien, Kalaskan Vasken ja Karpan Moarien haudat. Stepanov oli yhteiskuntakriittinen kirjailija ja vaikuttaja, mutta hän oli aina kansansa puolella. Teksti ja kuvat Tarjariitta Lehtola Ortjo Stepanov & Haikola HAIKOLAN KYLÄ > Karjalan tasavallassa Kalevalan piirissä noin 40 kilometriä Uhtualta itään. Jo 300 vuotta Stepanovin suku onkin haudattu tänne, samoille sijoille, yhdelle Vienan Karjalan kauneimmista kalmistoista. > Vienan Karjalan parhaiten säilyneitä kyläkokonaisuuksia. Miihkali Stepanovin isä Ortjo ja äiti Solja katselevat Haikolan 2000-luvun elämää torpan seinillä lukuisissa valokuvissa. > Kuuluu Juminkeko-säätiön Vienan runokylien elvytysohjelmaan, yhteistyökumppanina Haikolan elvyttämisessä on paikallinen Ortjo Stepanovin säätiö. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 132 J uuri ajellessamme kohti Haikolan kylää aurinko ponnistelee pilvien takaa esiin. Kansankirjailija Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarinan merkitys on vienankarjalaisten identiteetille korvaamaton. Miihkali Stepanov seisoo isänsä Ortjo Stepanovin kotimuseon rappusilla aivan kuin siihen luotuna, viisaana ja juurevana karjalaismiehenä. Venykää rauhassa, kuten karjalaisilla on tapana vainajilleen toivottaa. Haikolan kylään saavutaan pitkin kauniiden maisemien reunustamaa pientä kylätietä.
Vuonna 1905 Haikolassa oli 11 taloa ja niissä asukkaita 102. Toisin kävi. Samalla sitkeydellä ovat työtä jatkaneet hänen jälkeläisensä, uutterat pellonraivaajat, ahkerat metsämiehet ja kärsivälliset kalastajat. Taloa ylläpitää Ortjo Stepanovin säätiö.. Tarina päättyy aikaan Stalinin kuoleman jälkeen. Vuosi oli 1924. Miihkali Stepanov isänsä Ortjo Stepanovin kotimuseon rappusilla. Kylä ei koskaan ole ollut suuri. Käsittelytavaksi kirjailija on valinnut asioiden tarkastelun rahvaan eli tavallisen kansan näkökulmasta. Hänen esi-isänsä Jouhko oli aikoinaan tullut korven kätköön piiloutuneelle autiolle saarelle ja kyntänyt ensimmäisen vaon sen kivikkoiseen peltoon. Ortjo Stepanov on itse elänyt koko sen aikakauden Vienan Karjalassa, jota hän kuvaa, hän on romaaninsa aikalainen. Perhe kasvoi, ja äidistä tuli karjalaisnainen. KANSANKIRJAILIJA OLI SYNTYNYT talonpojan perheeseen Haikolan kylässä vuonna 1920. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 133 . – Äiti tuli käymään täällä ensimmäisen kerran vuonna 1943. Haikola sinällään on nähtävyys, Kalevalan piirin vanhoista kylistä kaikkein parhaiten säilynyt kokonaisuus. Sanoi, että ei tule uudestaan, koska täällä ei puhuta venäjää, Miihkali Stepanov kertoo. – Kotikunnan tarina alkaa siitä, että kylään tulee viesti: Lenin on kuollut. Vako vaolta raivasivat esi-isät peltojaan Haikolassa
Miihkali Stepanov vaalii isänsä kulttuuriperintöä Haikolassa, joka on yksi Vienan Karjalan idyllisimmistä kylistä. Ortjo Stepanovin maljapuhe Neuvostoliiton aikaan kuului: Eläköön Neuvostovalta ja vaimoni Solja. Isälle kieltäydyttiin myymästä kyniä ja papereita. Miihkali Stepanovin kerronnan takaa kuultaa se, mikä kerta toisensa jälkeen Karjalassa ihmetyttää. Tuolloin hän alkoi kirjoittaa Vienan Karjalan historiaa. Suomen kielen suojelua ei katsottu hyvällä. Hän myös raivasi vako vaolta, sana sanalta omaa sarkaansa kirjallisuudessa. Stepanov teki kuitenkin useita matkoja Suomeen Karjalan kirjallisuuden lähettiläänä ja luennoi eri puolilla Suomea. Vuosien mittaan Ortjo Stepanov osoitti useita karjalaisiin kohdistuvia epäkohtia maan päämiehille. Ja nyt Miihkali, sukupolvien ketjun viimeisin, kylvää ja korjaa satoa vaalimalla isänsä jättämää kulttuuriperintöä, joista yksi tärkeimmistä on kieli. Täällä eletty elämä kuulostaa tarinoilta kirjojen lehdiltä. Stepanov sai kansankirjailijan arvonimen vuonna 1990. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 134 Ortjo Stepanov kalasti kaikkina vuodenaikoina ja kaikenlaisilla säillä. Ortjo Stepanovin ohella hänen aikalaisensa Antti Timonen, Jaakko Rugojev ja Nikolai Laine kohosivat tarinoillaan kansankirjailijan asemaan. Ei ihme, että karjalaiset tallensivatkin sitä lukuisiin romaaneihinsa. Viranomaiset panttasivat hänen passiaan estääkseen matkustamisen ulkomaille. – Isäni kirjoitti suomen kielellä, eri kylissä käytettävät murteet tulevat myös esille kirjoissa. Solja esiintyykin kotimuseon seinillä lukuisissa valokuvissa.
Stepanov oli aina kansansa puolella ja kertoi niistä ihmisistä, jotka toimivat kotoisilla karuilla kunnailla, jotka ovat heille rakkaita ja kauniita. Niinpä Ortjo Stepanov vietti aikaa arkistoissa ja haastatteli kansanmiehiään. Varsinkin Kalaskaa pidettiin mahtavana noitana. Moraalin, tapojen, kulttuurin ja perinteen tunteminen ei riitä, kun ryhtyy tallentamaan historiaa. Kirjailijan tulee tietää ja tuntea kansansa paremmin kuin kansa itse itsensä tuntee. Tekstit ilmestyivät ensiksi Punalippu-aikakauslehdessä, kuten oli tapana. Rahvaan eli tavallisen kansan näkökulmasta kerrotut tarinat on nyt koottu kaksien kansien väliin.. Hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja ja yhteiskuntakriittinen kirjailija, mutta antaa teksteissään heimolaisilleen toivoa ja eväitä tulevaisuutta varten. KANSANRUNOUDEN JA TARINOIDEN maailma oli Ortjo Stepanoville tuttu lapsuudesta lähtien. Työtä oman perheen, heimon ja kotiseudun hyväksi. Ortjo Stepanov kirjoitti kuusi romaania Kotikunnan tarinoiden sarjaan. Samanlainen kohtalo oli monella muulla karjalaiskylällä. – Isäni aloitti novelleilla, mutta pian kävi selväksi, että ne olivat olleet hänelle eräänlaista harjoittelua hänen valmistuessaan suurempaan suoritukseen, päätyöhönsä, laajan eeppisen teoksen kirjoittamiseen. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 135 ORTJO STEPANOVIN SÄÄTIÖ > Vaalii Karjalan Ortjo Stepanovin jättämää kulttuuriperintöä: tekee tunnetuksi hänen kirjallista tuotantoaan, ylläpitää hänen kotikyläänsä Haikolaan perustettua etnokulttuurikeskusta, järjestää näyttelyitä ja seminaareja. Lähteitä: Miihkali Stepanovin haastattelut vuosina 2016–2018 Dokumentti Ortjo Stepanov – Karjalan aurinko, tehty Kuhmon Juminkeon arkistoaineistojen pohjalta Ortjo Stepanovin kotimuseo on tyypillinen karjalaistalo, joka on säilytetty alkuperäisessä asussaan. – Suvun viimeinen tietäjä on ollut Ortjon isoisän veli Simana, joka oli myös tarinoiden kertoja. > Toimii vienankarjalaisen kulttuuriperinteen säilyttämisen puolesta. Stepanov rakasti kotiseutuaan ja sen ihmisiä. Kirjoissa kuvataan miten yksi pieni syrjäinen kylä tuli ensin osaksi Karjalaa, sitten koko Neuvostoliittoa ja lopulta koko maailmaa, kun sota syttyi. Ortjo Stepanovin esi-isät ovat olleet myös tietäjän maineessa. Vanhaan runonlaulajasukuun kuuluva tiesi kaiken mistä kirjoitti. Näin syntyi kärkevästi, kiinnostavasti ja eloisasti kirjoitettu, syvällinen ja kansan sielunelämään tunkeutuva kirjasarja. Ortjo Stepanovin kirjojen sankarit ovat ahkeria rahvaanmiehiä ja vahvoja, työteliäitä naisia. Iltaisin Ortjo muun lapsilauman mukana kuunteli uuninpankolla isosetänsä kertomuksia. Pitää tietää ennen kuin alkaa kirjoittaa. Sitä on kauneimmillaan ja parhaimmillaan aito vienankarjalaisuus. Karjalan proosakirjallisuuden klassikko Kotikunnan tarina on vienankarjalaisille lähes yhtä merkittävä kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä suomalaisille
Suurperhe oli hyödyllinen myös taloudenpidon kannalta. Suurperhe saattoi koostua isännän ja hänen poikiensa perheistä. 1800-luvun valtiovalta suosi suurperheitä, koska niiden veronmaksukykyä pidettiin vakaampana kuin pienempien talouksien, ja lainsäädännöllä pyrittiin estämään talouksien jakamista. Viimeaikainen tutkimus onkin selvitellyt itäsuomalaisten suurperheiden oloja pääosin väestörekistereistä ja tuomiokirjoista. Tyttäret saivat perintöosansa avioituessaan ja muuttaessaan pois kotitaloudesta (”prituaniet”). 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 136 K arjalainen suurperhe muodostui useista ydinperheistä, joilla oli yhteinen talous. Emäntä jakoi taloudenpidon tehtävät naisväelle. Kalevi Pihan 1960-luvun arvion mukaan ”Tiettävästi viimeinen karjalainen suurperhe on ollut Elisenvaarassa asunut Huutomäen Matti Soikkelin perhe, jonka jäsenmäärä talvisodan alkuun saakka vaihteli pysyvästi 29–35 välillä”. Perhettä perustettaessa Karjalassa oli tyypillistä, että nuoripari alkoi asua sulhasen vanhempien taloudessa. Karjalaisia suurperheitä on tutkittu jo 1900-luvun alkupuolelta (Voionmaa 1915) ja selvitelty Vienan osalta (Pöllä 2001). Oli siis hyödyllistä, että taloudessa oli useita miehiä eri elinkeinoissa. Myös veljekset saattoivat muodostaa suurperheen. Suurperhe saattoi asua yhdessä suuressa tai useammassa lähekkäin olevassa talossa. Suurperheillä oli taipumus jakautumisen jälkeen muotoutua uudelleen suurperheeksi jonkun jakautuneen perheen ympärille. Hyvin toimeentulevissa suurperheissä saattoi olla myös ulkopuolista palvelusväkeä, piika tai ”kasakka”. Osaperheillä oli oma, selvästi yhteiskassaa pienempi kassansa. Heillä on kolme taloa riti rinnan. Nykyään suurperhe mielletään ydinperheeksi, jossa on enemmän kuin kolme lasta. Suurperheessä oli monta elinkeinoa ja elättäjää Tyttäret saivat perintöosansa avioituessaan ja muuttaessaan pois kotitaloudesta (”prituaniet”).. VIENASSA KYLÄKUNTA omisti maan ja se jaettiin eri talouksille miesluvun perusteella, joten suurperheet mahdollistivat suuremman maaosuuden. Jako tehtiin kotitalouden hyväksi tehdyn työmäärän mukaan, pelkkä jäsenyys suvussa ei oikeuttanut perintöön. Kaskeaminen kiellettiin Vienassa 1866, mutta se ei suurperheitä lopettanut. Helmi Virtaranta kirjasi matkapäiväkirjaansa: Mäkelän perhe on hyvin karjalainen hallitukseltansa. Isäntä päätti jaon yksityiskohdat. Veljesperheitä pidettiin tasa-arvoisempina kuin isännästä ja hänen pojistaan koostuvia kotitalouksia. Metsät olivat valtion ja maat kyläkunnan, joten jako koski lähinnä talousrakennuksia ja muuta irtaimistoa sekä rahoja. Palkolliset olivat usein sukulaisia ja varsin tasa-arvoisessa asemassa perheenjäseniin nähden. Suurperheen jakautuminen saattoi olla täydellinen tai osittainen. Tyypillisesti jakautuminen tapahtui suurperheen toisen tai kolmannen pojan avioituessa. SUURPERHEESSÄ oli isäntä, joka hoiti talouden yhteistä kassaa, jakoi miesten työt, vastasi talouden veronmaksusta ja edusti taloutta kyläkokouksissa. Vienassa suurperheet jakautuivat tyypillisesti noin 20 vuoden välein. Osittaisessa jakautumisessa yhteinen ruokakunta hajosi, mutta osa talousrakennuksista, tyypillisesti sauna tai riihi, saattoivat jäädä yhteiskäyttöön. Kirjallisuudessa suurperheiden katsotaan kadonneen Vienasta neuvostotalouden 1920-luvun lopun mullistuksissa ja Suomen Karjalastakin viimeistään 1930-luvun lopulla elinkeinorakenteen muuttuessa ja evakkotiellä. Rahat ostoihin ja veronmaksuun saatiin laukkukaupasta tai 1890-luvulta lähtien tukinajosta. Koko suurperhe ruokaili yhdessä. Harvinaisina poikkeuksina pariskunta saattoi asettua myös morsiamen perheeseen, yleensä mikäli siinä ei ollut miespuolisia perillisiä. Vienassa noin kolmannes kotitalouksista oli suurperheitä. Keskimmäisessä asuvat vanhukset kahden naimattoman pojan ja KARJALAINEN SUURPERHE ETELÄ-POHJANMAALLA, OSA 1 Länsisuomalainen Elias Lönnrot kiinnitti jo ensimmäisellä runonkeruumatkallaan vuonna 1828 huomiota karjalaisten kotitalouksien suurperheisiin. Suurperheet liitetään usein kaskitalouteen, jossa monen miehen osallistuminen viljelyyn oli hyödyllistä. Nuoren parin muuttoa omaan kotitalouteen ei käytännössä tunnettu. Professori Pertti Virtaranta ja hänen vaimonsa Helmi kävivät haastattelumatkoilla muun muassa Etelä-Pohjanmaalla, Isonkyrön Orismalassa maaliskuussa 1956. Yli 60 prosenttia suurperheistä jakautui jo ennen isäntäparin kuolemaa. Ehkä suurperheiden häviäminen 1930-luvun lopussa ei kuitenkaan ollut aivan täydellistä. Vienan maanviljelyksen tuotto kattoi vain 3–5 kuukauden elintarvikkeiden tarpeen, loppu ravinto oli ostettava. Syitä jakautumisiin olivat perheen väkimäärän kasvuun liittyvä ahtaus, isännän kuolema tai perheenjäsenten tyytymättömyys
Yrjö oli töissä Laihialla ja Jyväskylässä olleissa Mitron liikkeissä. Hän hoiti myynnin ja kirjanpidon, ja Jussi ja Paavo brodeerasivat huivit. Brodeeraustekniikan oli Saksasta tuonut vuokkiniemeläinen Nikolai Titola, joka oli oppinut sen Saksassa sotavankina ollessaan. Loginov) oli syntyisin Vuokkiniemen Sepän termällä olleesta, kolmessa talossa asuneesta Seppäsen suurperheestä. Näytelmä esitettiin myös Isossakyrössä ja seurue yöpyi Yrjön luona Orismalassa. Poika kävi tuhatmarkkasta pyytämässä ja sai sen tarpeisiinsa. Perheyhtiöllä on neljä autoa, kaikki isännän nimissä, joka ei kuitenkaan itse osaa ajaa, ja lisäksi he harjoittavat huivija esiliinateollisuutta melko suuressa mittakaavassa. Isoonkyröön he tulivat, kun Yrjö siirtyi vienankarjalaisen Tanner & Manner-tukkuliikkeen perustaman pukutehtaan, t:mi. Huiveja käsittelemään palkattiin Orismalaan asettuneita karjalaisneitosia, myös kaksi Yrjön serkun tytärtä. Hän opetti brodeerauskoneiden käytön myös Yrjön pojille Jussille ja Paavolle. Meidän kunniaksemme oli pantu tehdas seisomaan mutta seuraavana aamuna alkoivat koneet surista ja huivit lennellä sinne sun tänne. MÄKELÄN KARJALAINEN suurperhe oli alkanut kehittyä Pohjanmaalle 1920-luvun puolivälissä. Suomen suurin huivitehtailija, Vuokkiniemen mies Mäkelä eleli siellä, mies, joka tekee ja myy vuosittain lähes 100 000 tuota Suomen naisten tärkeää ”pääkappaletta”. Miihkali kuvasi vierailua Itä-Karjala -lehdessä 1.12.1935: Orismalaa me olimme odottaneet kuin päivää nousevaa. Ennätysvuonna 1937 huiveja myytiin 9800 tusinaa, noin 120 000 kappaletta. Tytär hoitaa talouden koko suurperheelle ja kertoi että hänen pöytäänsä istuu 16 henkeä omaa väkeä ja vieraat päälle ja niitä on alituisesti. Mäkelät Isossakyrössä 1930-luvun puolivälissä. Tilauksia tuli tulvimalla 50, 100, 200 tusinaa. Pöydässä oli valtavat karjalaiset siikakalakukot, herkut muut monenmoiset, hieno auto tallissa, hyvä talo jne. Perhe pakeni Suomeen vuonna 1922 Karjalan kansannousun jälkimainingeissa. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 137 yhden tyttären kanssa ja vieressä molemmin puolin asuvat vanhimmat pojat perheinensä. JYRKI MÄKELÄ Artikkelin toinen osa julkaistaan Karjalan Heimon numerossa 9–10/2022. Uramossa työssä oli parhaimmillaan yli 80 henkilöä, yli puolet Vienasta paenneita nuoria naisia ja miehiä. Avaimet ja kassat ovat isän hallussa. – Ei ole tämä huivi häävi kapine, mutta sillä mie itseni ja perheeni elätän, naureksi Mäkelä. Vanha emäntä määräsi kaiken huushollipuolen. Tuotteiden myyntikanavat olivat olemassa Tanner & Mannerin jäljiltä, ja huivien kysyntä kasvoi koko 1930-luvun. He olivat menneet naimisiin Vuokkiniemellä vuonna 1907. Tanner & Manner ja sen myötä myös t:mi Uramo ajautuivat konkurssiin laman eturintamassa helmikuussa 1930. KUVA: SOFIA HJERPPE/JYRKI MÄKELÄN KOKOELMA.. Siellä oli meitä vastassa karjalainen talo ja löylyinen kyly. Ja hyvin näytti huivi elättävän. Yrjö osti brodeerauskoneet yrityksen konkurssipesästä ja aloitti oman huivinvalmistuksen. Uramon johtajaksi Isonkyrön Orismalaan. Kuvauksen perusteella kyseessä oli siis tyypillinen karjalainen suurperhe. Perheen pää, Yrjö Mäkelä, oli lähtöisin Vuokkinemeltä Skottilan veljesperheestä, ja hänen vaimonsa Agafia (o. Häneltä tytär kävi kysymässä, mitä tehdään jälkiruuaksi, mitä pannaan vieraille – kaiken. s. Huomaamme että eteläpohjalaiset naapurit suhtautuivat Mäkelään arvonannolla ja ystävällisyydellä. Pukutehtaalla tehtiin miesten ja naisten päällystakkeja, kudottiin villavaatteita ja valmistettiin myös brodeerauskuvioin koristeltuja naisten päähuiveja ja esiliinoja. MIKKO KARVONEN ( Kuivajärven koulun opettaja, kirjailijanimeltään Onttoni Miihkali) järjesti Kalevalan juhlavuonna Karjalakerhojen keskusliiton Kalevala-kiertueen
Neuvosto-Venäjän puolella, Potkuselässä asuva GPU:n agentti Andrei Bogdejeff-Pohti, pidätettiin muutamia viikkoja myöhemmin lokakuussa 1929 hänen ylitettyään rajan Neuvosto-Venäjältä Hautavaaraan. Viipurin hovioikeus totesi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät vankeusrangaistuksiin. Vakoilua, salakuljetusta, agentteja, rajaloikkareita ja sieppauksia riitti 1930-luvun ensimmäiselle puoliskolle saakka. Lopulta Sortavalan raastuvanoikeus määräsi kaikki kolme sakkorangaistuksiin salakuljetuksen vuoksi, ja lisäksi Nikolai Tavia ja Andrei Bogdejeff-Pohtia syytettiin myös vakoilusta. Veljekset olivat pitäneet yhteyttä jatkuvasti rajan sulkeutumiseen saakka, mutta uusi raja ei ollut sille esteenä. Vaikutti siltä, että aluksi rajan sulkeutumisen jälkeiset tapaamiset liittyivät salakuljetukseen ja kaupankäyntiin suomalaisilla tuotteilla kuten kahvilla ja huopakengillä vastineeksi venäläisestä viinasta, mutta myöhemmin 1920-luvun puolivälissä Timon veli Ivan ryhtyi GPU:n (Venäjän valtion poliittinen hallinto) paikallisen komendantin palvelukseen Veskelyksessä, ja Timo värvättiin GPU:n vakoojaksi Suomessa. Seutuja oli vaikeaa vartioida jatkuvasti, ja ne olivat otollisia paikkoja rajan ylittävälle toiminnalle. Toinen veli Nikolai Tavi ryhtyi pelkän salakuljetuksen lisäksi myös hankkimaan Bogdejeff-Pohdille vakoilutietoja erillistä korvausta vastaan. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 138 S amaan aikaan kun rajavartijat pyrkivät hallitsemaan alueen salakuljetustoimintaa, he yrittivät myös selvittää vakavia Suomeen kohdistuvia vakoilutapauksia. Vuonna 1929 veljekset Stepan ja Nikolai Tavi pidätettiin ja asetettiin syytteeseen sekä salakuljetuksesta että vakoilusta GPU:n leivissä. Rajan ylittävien puuhien moninaisuus oli tässä tapauksessa hyvin esillä. Heidän olisi ollut vaikea selittää, mistä he olivat saaneet ruplansa. Pidätys johti operaatioon, jossa Tavien kontakti Rajaseudun elämää 1920–1930-luvuilla RAJA-KARJALA, HYRSYLÄN MUTKA, OSA 2 Ted Leclaire kuvaa kaksiosaisen artikkelinsa toisessa osassa Hyrsylän mutkan raja-alueiden vilkasta toimintaa. Venäjän puolella rajaa tarvittiin suomalaista rahaa, jolla maksettiin toisille Suomen puolella toimiville vakoojille, jotka eivät huolineet maksua ruplissa. Niitä paljastui useita, ja jotkut johtivat virallisiin syytteisiin; samaan aikaan tehtiin pienempiä tutkimuksia yksittäisten ihmisten puuhista. Surullista kyllä, Bogdejeff-Pohdilta jäi Potkuselkään vaimo ja kolme lasta, joiden kohtalosta ei ole tietoa. Jotkut Hautavaaran asukkaat elivät hyvin lähellä rajaa harvaan asutuilla seuduilla kaukana kylän keskustasta. Puuha kaatui lopulta siihen, että Timo yritti neuvostovenäläisten kannustamana värvätä toisia kyläläisiä, mukaan lukien kauppias Aleks Maljan, ja hänen toimintansa paljastui. Artikkelin ensimmäinen osa on julkaistu Karjalan Heimossa 5–6/2022. Valtiollisen poliisin tutkijoille suurin ongelma oli sen määrittäminen, milloin rajanylityksissä oli kyse vain yksinkertaisesta salakuljetuksesta, johon liittyi vähäistä tietojen vaihtoa, milloin taas Neuvosto-Venäjän palkkaamista vakoojista, jotka toimivat Suomen puolella rajaa tarkoituksenaan tuottaa vahinkoa Suomelle. Timon asema lampuotina Hautavaarassa vuokramaalla on saattanut vaikeuttaa hänen elämäänsä, ja helpon rahan ansaitsemisen mahdollisuus hänen luultavasti merkityksettöminä pitämiensä tietojen jakamisen avulla on saattanut houkutella hänet vakoilupuuhiin. Aluksi Timo hyötyi kertomistaan tiedoista taloudellisesti hyvin: erään kerran hän sai palkkioksi 20 pulloa venäläistä viinaa, toisella kerralla 1000 markkaa. Hänet asetettiin syytteeseen ja tuomittiin Viipurin hovioikeudessa valtiosalaisuuksien paljastamisesta ulkomaille kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan. Vaikka Stepan Tavi itse ehkä ajatteli, että hän harjoitti vain salakuljetusta, hänen puuhillaan tosiasiassa rahoitettiin suurempaa vakoiluoperaatiota alueella. Eräs ensimmäisistä paikallisista tapauksista koski hautavaaralaista lampuoti Timo Simosta, joka vieraili säännöllisesti rajan takana Säämäjärven Kyyrönselän kylässä, jossa hänen veljensä oli mennyt naimisiin vuonna 1913 ja asusteli kotivävynä. Bogdejeff-Pohti kertoi oikeudessa,. Tavin veljekset saivat Bogdejeff-Pohdilta suuria määriä venäläistä viinaa myytäväksi Suojärvellä, ja Bogdejeff-Pohti sai osan tuotoista. Tämä päti erityisen hyvin Tavin taloon, joka sijaitsi vain 150 metrin päässä rajasta Kalaselässä Venäjän Säämäjärven Potkuselkään johtavan vanhan tien varressa
Vaikka Stepan Burtsoff kiisti aluksi jyrkästi tavanneensa Kaliginin Ignoilassa, hän myönsi lopulta ankarassa kuulustelussa, että hän oli tavannut Kaliginin, joka oli tarjonnut hänelle rahaa Suomea koskevista tiedoista. Stepan kertoi, että hän oli kieltäytynyt tarjouksesta, eikä ollut sittemmin nähnyt Kaliginia enää koskaan. Hänet pidätettiin vuonna 1935, ja häntä syytettiin tietojen välittämisestä rajan taakse sisaLeike lehdestä Suomen Sotilas, 13.5.1921. Lopulta juttu kaatui siihen, ettei todisteita vakoilutoiminnasta ollut tarpeeksi, eikä virallisia syytteitä koskaan nostettu, vaikka Aleksi Paramonoff ja hänen poikansa menettivät oikeutensa asua raja-alueella. miten hän oli joutunut mukaan GPU:n vakoilutoimintaan: hänet oli asetettu aiemmin vuonna 1929 syytteeseen salakuljetuksesta ja hänelle oli kerrottu, että luvassa olisi ankara vankeustuomio, jonka hän kuitenkin voisi välttää hankkimalla arkaluontoista tietoa yhteyshenkilöiltään Suomen puolella rajaa – tämä osoitti selkeästi, kuinka salakuljetus laajeni vakoilutoiminnaksi. Samaa rangaistusta ehdotettiin myös Tatjana Petroffille, mutta hän oli tapauksen käsittelyaikana ehtinyt mennä naimisiin Ignoilasta kotoisin olevan miehen kanssa ja synnyttää lapsen, joten hän sai luvan jäädä asumaan alueelle huolimatta Sortavalan alaosaston tutkijoiden vastalauseista. 1930-luvun puolivälissä oikeudessa käsiteltiin kahta muuta paikallista tapausta. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 139 . Toisen tapauksen syytetty oli ignoilalainen Stepan Burtsoff. Vasili Kaligin taas joutui syytteeseen vastavallankumouksellisesta toiminnasta vuonna 1935, ehkä liittyen hänen käyntiinsä Suomessa. Voidaan myös olettaa, että jotkut Hyrsylän mutkan asukkaista toimivat itse Valtiollisen poliisin tiedonantajina päätellen siitä, että heidän monet varmistetut retkensä rajan yli eivät koskaan johtaneet pidätyksiin. Neuvosto-Venäjän puolella rajaa uskottiin myös vahvasti, että Suomi oli valmistelemassa hyökkäystä, ja vakoojia ohjeistettiin aina pitämään silmänsä auki sellaisen merkkien varalta. Tapauksessa esiteltiin useita syytettyjen rajanylitysretkiä mukaan lukien vierailuja Neuvosto-Venäjältä Ignoilaan, kauppias Kononoffin antamaa apua ihmisten kuljettamisessa edestakaisin rajan yli sekä joidenkin syytetyistä käyntejä Neuvosto-Venäjällä. Toisen syytetyt olivat Hyrsylän talollinen Filip Nekkonen ja työmies ja pakolainen Mikko Averkoff Lietteestä, joita syytettiin vuonna 1934 vakoilusta GPU:n agentteina Neuvosto-Venäjän hyväksi. Virallisia syytöksiä ei tehty. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen, ja hän kuoli vankilassa Komin Ukhtassa. Molempien osapuolien havittelemat tärkeimmät tiedot liittyivät tavallisesti paikalliseen rajavartiostojen toimintaan, suojeluskuntien toimintaan ja sotilaalliseen kalustoon alueella, mutta tietoja kerättiin myös pakolaisten olinpaikoista, maanviljelyksestä, poliittisesta toiminnasta sekä alueen kouluista ja siellä liikkuvista vieraista. Tapaukseen liittyi useita rajanylityksiä alkaen 1920-luvun puolivälistä, jolloin Mikko Averkoffilla oli pieni kauppa Ignoilassa Litsman sahan yhteydessä, aina edelliseen vuoteen tutkimusten käynnistymisestä. Epäselviä tapauksia Vuonna 1932 kauppias Vasili Kononoff, palvelijatar Tatjana Petroff (pakolainen), työmies Pavel Perekkijeff (pakolainen) Ignoilasta sekä työmies Aleksi Paramonoff (pakolainen) ja hänen poikansa, työmies Nikolai Paramonoff Suojärven Välikylästä pidätettiin epäiltyinä vakoilusta GPU:n hyväksi laajemmassa jutussa, jonka käynnistivät Valtiollisen poliisin tutkijat. Jotkut vakoilutapaukset päätyivät sanomalehtiin, toisista taas on tietoa vain EK-Valpon arkistoissa. Jälkinäytöksenä tähän tarinaan Paraskeva Burtsoff itse joutui Neuvosto-Venäjällä syytteeseen vakoilusta vuonna 1937 ja passitettiin 10 vuodeksi Kazakstanissa sijaitsevalle Karagandan työleirille, jossa hän kuoli vuonna 1943. Lehtikuvaa saattelee teksti: ”Pakoon ihannemaan kurjuutta – Rajavartiosotilaat saattavat pakenevia aunuslaisia rajalta karanteeniin.” rensa Paraskeva Burtsoffin aviomiehelle. Paraskeva Burtsoff oli mennyt naimisiin Venäjällä vuonna 1913 ja muuttanut miehensä kotiin Tulemajärven Saarimäkeen Hyrsylästä lounaaseen. Filip Nekkosen tytär oli mennyt naimisiin Venäjän puolella rajaa, ja Nekkosta syytettiin yhteyksistä vävyynsä Akim Moshnikoffiin, joka syyttäjien mukaan toimi Neuvosto-Venäjän viranomaisten leivissä. Rajalla asumisen vaarat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Hyrsylän mutkan alueella käynnistyi huolestuttava trendi – GPU:n agentteja alkoi tunkeutua Suomen maaperälle, siepata alueella asuvia ihmisiä ja viedä heitä Neuvosto-Venäjälle. Tuona aikana kaapattiin viisi ihmistä,. Tutkimukset johtivat siihen, että sekä Nekkonen että Averkoff asetettiin syytteeseen, joskin Viipurin hovioikeus julisti lopulta molemmat syyttömiksi riittämättömien todisteiden nojalla. Jutun keskiössä oli Paraskevan aviomiehen Vasili Kaliginin varmistettu käynti Ignoilassa syksyllä 1934. Voidaan olettaa, että myös Suomen viranomaiset luultavasti tekivät samanlaisia ehdotuksia salakuljettajille, joita saivat kiinni Suomen puolella rajaa
He olivat Ilja Jevsejeff Hautavaarasta, Grigori Osipoff ja Nikolai Murto Ignoilasta sekä Vasili Haukka ja Aleksanteri Dorofejeff Hyrsylästä. Hänen lapsensa olivat nähneet, miten isä oli lähtenyt muukalaisen mukaan ja kadonnut lopullisesti. KUVA: VALPON KESKUSARKISTO Stepan Tavi 1930. Nykyisin pystymme kokoamaan palapeliä pidemmälle näiden tapausten suhteen. Murto oli ollut kävelemässä Ignoilasta tapaamaan vaimonsa perhettä Hyrsylässä, mutta hän ei koskaan saapunut perille. KUVA: VALPON KESKUSARKISTO. Sieppausten arvoituksellinen luonne sai alueen asukkaat kokemaan olonsa hermostuneiksi ja haavoittuvaisiksi, koska katoamistapausten olosuhteista ei ollut juuri tietoa – Osipoffin tapauksessa hänen polkupyöränsä löytyi tienvarresta tiellä Hyrsylään, jonne hän oli sinä aamuna ollut matkalla työhön. Jevsejeff oli ollut kotonaan päiväunilla, kun sisään oli tullut tuntematon mies. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 140 joista ei kuultu enää koskaan. Kolme viidestä siepatusta oli pakolaiVasili Kononoff 1932. KUVA: VALPON KESKUSARKISTO Andrei Bogdejeff-Pohti 1930. KUVA: VALPON KESKUSARKISTO Nikolai Tavi 1930
Hyrsylän mutkan alueella rajan takana sijainneet kylät oli hävitetty neuvostoviranomaisten toimesta vuonna 1935, minkä ansiosta rajan takana vallitsi levoton hiljaisuus. Joidenkin kohtalo on selvillä, toiset ovat yhä arvoitus. Hiljainen raja Rajanylitysten määrä laski dramaattisesti 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Eräs silminnäkijä oli nähnyt, miten Ilja Jevsejeff oli kuljetettu rajan yli kädet sidottuina, vaikka erään tutkijan haltuunsa saamien venäläisten asiakirjojen mukaan Jevsejeff olisi pidätetty vasta hänen ylitettyään rajan Neuvosto-Venäjän puolelle – lienee mahdotonta saada selville, kumpi versio on totta. Hyrsylän mutkassa rajan ylittäneitä ei ollut paljoa, mutta jotkut ylittivät rajan Hautavaaran lossin kohdalla, jossa raja kulki hyvin lähellä päätietä ja kulkuesteenä oli vain kapea joki. Suomalaisen tiedustelutiedon mukaan hän on saattanut olla yhä elossa vuonna 1941, mutta enempää ei tiedetä hänen kohtalostaan Neuvosto-Venäjällä. Myös Aleksanteri Dorofejeffin kohtalo on jäänyt hämäräksi. Nykytutkimus vahvistaa, että ainakin neljä miehistä oli ollut mukana rajaseudun vakoilutoiminnassa Suomen hyväksi, mikä ehkä auttaa ymmärtämään, miksi GPU oli valinnut heidät kohteikseen. Neuvosto-Venäjän puolella vahvistunut rajavalvonta merkitsi sitä, että hyvin harvat pakolaiset onnistuivat pääsemään rajan yli. Totta kai jotkut rajan ylittäneistä toivotettiin jossakin ominaisuudessa tervetulleiksi neuvostoyhteiskuntaan, mutta monien kohdalla neuvostoyhteiskunta lopulta piti heitä painolastina ja heidät päätettiin passittaa takaisin Suomeen. Rajaloikkarit Samoihin aikoihin näiden sieppaustapausten kanssa oli käynnissä toinen ainutlaatuinen ilmiö – Suomen kansalaisten paluu Neuvosto-Venäjältä rajanylityspaikoissa Ignoilassa, Hyrsylässä ja Hautavaarassa. Ns. Toisen käden tiedot todistajilta, jotka joko tapasivat siepattuja tai olivat saaneet tietoja heidän tilanteestaan Neuvosto-Venäjällä valottavat sitä, mitä tapahtui joillekin toisille. Vaikka ei ole mitään tietoa siitä, yrittikö kukaan rajaloikkareista todella palata takaisin Neuvosto-Venäjälle, useimpien kertomat tarinat kuulusteluissa Suomen puolella viittaavat siihen, että he olivat hyvin tyytyväisiä päästyään takaisin kotimaahansa. Vakoilutoiminta jatkui vielä jonkinasteisena, mutta Neuvosto-Venäjän puolella rajaa halukkaita vakoilijoita oli yhä vähemmän Stalinin terrorin käynnistyttyä vuonna 1937. Nikolai Murron kohtalo on edelleen arvoitus, edes hänen sieppauksensa yksityiskohtia ei ole saatu selville, eikä Suomeen kantautunut hänestä juuri tietoa yhteyshenkilöiltä Neuvosto-Venäjällä. Useimpia sakotettiin siitä, että he olivat aikanaan ylittäneet laittomasti rajan matkallaan Neuvosto-Venäjälle, hyvin harvoja passitettiin vankeuteen. Muutamien vuosien ajan seudulla oli hiljaista, muukalaisia ei enää nähty hiiviskelemässä ladoissa ja metsissä, ja lapset saivat leikkiä rauhassa Hyrsylän mutkan kylissä. Koska monet rajaloikkareista tulivat Petroskoista, helpoin tapa ”viskata” heidät takaisin oli tie, joka vei Veskelyksen kautta Ignoilaan ja Hautavaaraan, toisia taas lähetettiin Suomeen Hyrsylän kautta. Yksi heistä oli ehkä ollut kaksoisagentti molempien osapuolien leirissä. Seuraavaksi suurin osa Salmin, Suojärven ja Ilomantsin kohdalla rajan ylittäneistä kuljetettiin Petroskoihin vankilaan, jossa heitä kuulusteltiin tuntikausia. Useimmat heistä eivät olleet Suojärven tai Salmin alueiden syntyperäisiä asukkaita vaan lähtöisin muualta Suomesta. Lehdistö suhtautui rajaloikkareihin halveksuvasti ja ivasi heidän uskoaan neuvostojärjestelmään, missä luultavasti oli useimmiten aivan tarpeeksi rangaistusta. Nikolai Murron ja Vasili Haukan tapauksissa näyttää siltä, että molemmat harjoittivat vakoilua ja heidät oli huijattu rajalle jonkin vakoiluun liittyvän avulla. Lehdistö kutsui tulijoita ”rajaloikkareiksi”. Osipoffin kanssa samassa vankisellissä Petroskoissa ollut vanki on kertonut, kuinka Osipoff oli tiennyt kohtalonsa etukäteen ja että eräänä iltana vanginvartijat olivat tulleet ja vieneet heidät molemmat metsään, jossa Osipoff oli ammuttu muitta mutkitta hengiltä. Hänet oli siepattu vuonna 1936, mutta vuoden 1937 alussa hän kirjoitti useita kirjeitä perheelleen Hyrsylään Leningradissa sijaitsevasta Krestyn vankilasta. Molemmissa tapauksissa tulijat pidätettiin ja heitä kuulusteltiin tuntikausia liittyen Neuvosto-Venäjään. rajaloikkarit olivat ihmisiä, jotka olivat yhä uskoneet kommunistiseen ihanteeseen ja siihen, että elämä olisi parempaa Neuvosto-Venäjän ”työläisten paratiisissa” huolimatta Suomen Neuvosto-Venäjän vastaisesta propagandasta ja Suomeen palaavien kansalaisten ja pakolaisten tosielämän kertomuksista rajan takaisesta elämästä. Kaikki muuttui taas 30. Hänen kirjeistään ei käy ilmi mitään hänen katoamiseensa liittyvää, ja ne käsittelevät etupäässä hänen omaisuuttaan Hyrsylässä. Rajaloikkarien paluu järjestettiin joskus yhteistyössä Suomen rajavartioston kanssa, joskus taas loikkarit taivalsivat pitkän matkan Petroskoista, joskus jalkapatikassa, ja rajalle päästyään heitä usutettiin aseella uhaten ylittämään raja ja heitä kiellettiin koskaan palaamasta Neuvosto-Venäjälle. Yleensä heidät pidätettiin heidän ylitettyään rajan ja vietiin paikallisille rajavartioasemille, joilla heitä kuulusteltiin alustavasti. marraskuuta vuonna 1939. Teksti: TED LECLAIRE Suomennos: HANNU TERVAHARJU. Tiedetään, että Neuvosto-Venäjän GPU murhasi Ilja Jevsejeffin, Grigori Osipoffin ja Vasili Haukan. He ylittivät rajan useissa paikoissa Salmin, Suojärven ja jopa pohjoisempien Ilomantsin ja Vienan Karjalan tienoilla. Ilmiö käynnistyi vuoden 1929 tienoilla, saavutti huippunsa vuonna 1931 ja hiipui vuoteen 1933 mennessä. Rajaloikkareita oli alkanut siirtyä salaa rajan yli Neuvosto-Venäjälle 1920-luvun jälkipuoliskolla. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 141 sia, jotka olivat tulleet Venäjältä Suomen itsenäisyyden alkuvuosina, kaksi taas oli syntynyt alueella. Tavanomainen menettely näyttää olleen se, että GPU:n agentti otti Suomen puolella yhteyttä kohteeseen kertoen, että joku perheenjäsen odotteli kohdetta rajalla. Salakuljetus loppui käytännössä kokonaan. Vankilassa jotkut heistä joutuivat pakkotyöhön, ja niin ruoka, vaatteet kuin perustarvikkeetkin olivat huonolla tasolla. Dorofejeff myös kannustaa kirjeissään lapsiaan jatkamaan koulunkäyntiä. Kun kohde meni rajalla sovittuun kohtauspaikkaan, hänet otettiin kiinni ja vietiin väkipakolla rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Lopulta monille rajaloikkareille valkeni, ettei elämä Neuvostoliitossa ollut kaikkea sitä, mitä oli luvattu. GPU:n agentti oli yleensä joku, jonka kohde olisi tunnistanut, esimerkiksi joku pakolaisen entisestä kotikylästä Venäjältä
Konsertti perustuu pitkälti Liperin Taipaleelta tallennettuun perinteeseen. Elokuvan oikeudet omistava Kalevalaseura on ollut tukemassa Pajolaisen hanketta alusta lähtien. Duo Pajolaine on säveltänyt ja sovittanut elokuvaan musiikillisen osuuden. Tekijöiden mukaan digitoitu versio etenee luontevampaa tempoa ja myös kohtaukset asettuvat rauhallisemmin. Toisaalta tarvitaan myös hiljaisuutta ja tilaa, kertovat tekijät. Esillä oli myös pieni hääaiheinen tekstiilinäyttely, jonka oli koonnut taiteentutkija, FM Leena Jääskeläinen. Osa itkuista on tehty karjalankielisinä. Asiantuntijana aineistojen suhteen on toiminut perinteentutkija ja itkuvirsiin perehtynyt Anna-Liisa Tenhunen. Karjalankieliseen itkuvirteen pääsi tutustumaan käytännössä työpajassa. Elokuvan tapahtumia seuraileva musiikki on tukemassa kohtauksia. Elokuvan alkuperäinen versio on uutta nopeampi. O. Häiden vietto Karjalan runomailla on saanut uuden musiikillisen asun. Elokuvan uudella ääniraidalla musisoivat Kuittisen ja Tammelan lisäksi myös laulaja-puhallinsoittaja Juulia Björn sekä kantelisti-laulaja Maija Kauhanen. – Elokuvassa on välillä tekstilappusia ja piti miettiä, miten saadaan jatkumaan ääni tekstin alle. Instrumentteina ovat laulun lisäksi haitari, kellot, jouhikko, munniharppu, kampa, pullonkorkit, sarvi, huilut, kanteleet ja perkussiot. Musiikin säveltämisen tehtävään tekijöitä veti rakkaus karjalaiseen kansanperinteeseen, ja Emmi Kuittinen mainitsee erityisesti kiinnostuksensa Matjoi Plattoseen. Uudempaa tuotantoa edusti Kyynelkanavat-tapahtumaan esitykseen tuotu uusi versio vanhasta runomaiden elokuvasta. Äänityksestä ja äänisuunnittelusta vastaa Mikko H. Haapoja. Elokuva on katsottavissa Kalevalaseuran YouTube-kanavalla.. Sävelmissä soivat Matjoi Plattosen itkuvirsimelodia, Iivana Brelon kantelemaanitus ja Feodor Pantsun jouhikkomelodia. Mukana on vanhoilta tallennuksilta pieni ote Matjoi Plattosen esittämästä Käeniskendy-virrestä. Väisäsen muistiinpanot. Duo kertoo perustavansa työnsä perinneaineistoon, mutta käyttää myös sävellyksellisiä, taiteellisia vapauksia. Sanoituksissa mainitaan myös Mirona Iivananpoika Näivö, Maksiman Okuliina, Pelageja Vasiljevna Amosova, Olga Fedorovna Zaitseva, Anni Lappalainen, Nikita Riikonen, Anni Smura sekä tuntemattomia laulajia. Lähtökohtana on ollut rajakarjalaisia melodioita ja tekstejä, kuten Matjoi Plattosen tekstiä. Mykkäfilmi Häiden vietto Karjalan runomailla on tuotu nykyaikaan korvin kuultavaksi versioksi kansanmuusikoiden Emmi Kuittisen ja Minsku Tammelan käsittelemänä. Itkuvirsistä puhuttaessa keskustelua käytiin viime aikoina tunteita herättäneiden kulttuurisen omimisen kysyItkuvirret vallitsivat kolmen päivän ajan Ilomantsissa ja Joensuussa Kyynelkanavattapahtumapäivien aikaan Ilomantsissa ja Joensuussa oli esillä itkuvirsiperinne taiteellisesti ja tieteellisesti sekä tapaamisten, keskustelujen että käytännön tekemisen muodossa. Hänellä oli tuoda käyttöön muun muassa A. Lähteiltään rajakarjalaisvoittoinen kappaleluettelo on kerrottu elokuvan lopputeksteissä. Kiitoksissa mainitaan Anna-Liisa Tenhunen, Sinikka Kontio sekä Taiteen edistämiskeskus. Päätöspäivänä kuultiin myös hankkeen taiteilijoiden muodostaman Surento-yhtyeen tulkinta Oksenja Mäkiselän esittämästä itkusta Itkuvirsi karjalaisten kohtalosta. ILOMANTSIN ILLASSA oli nähtävänä myös aiemmin tuotettu Emilia Kallosen ja Loihu-yhtyeen Kruuga-konsertti, joka toi näyttämölle karjalaisia hääperinteitä pukuineen, itkuvirsineen ja runolauluineen. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 142 T apahtumassa esitettiin uuden musiikillisen kerronnan saanut, vuonna 1921 Kalevalaseura-säätiön tuottama elokuva Häiden vietto Karjalan runomailla, nähtiin Kruuga – Karjalaiset lauluhäät -näytös sekä pidettiin seminaaria ja keskustelutilaisuuksia. Musiikin sävellyksistä ja sovituksista vastaa Kyynelkanavat-hankkeen taiteilija Emilia Kallonen. Minsku Tammela sanoo, että häntä kiinnostavat isot kokonaisuudet, pitkät tarinat ja pitkä estetiikka
Edelleen tärkeä voi olla vahvistuksen kautta saavutettava yhteisöllinen vaikutus sekä yhteisöllisen muistamisen tekniikka. Puheenvuorossa kosketeltiin myös karjalaisuuden määrittelyn hankaluutta ja esitettiin huoli siitä, että riitely perinnekysymyksissä voi karkottaa ihmisiä, jolloin on vaarana, että perinne museoituu. Tämä johtaa kysymään, miten nimittää erityisiä itkun muotoja ja kokonaisuutta sekä sen pohtimiseen, mistä on kyse. Keskustelussa pohdittiin vielä akateemisen naistutkijan sijoittumista tutkimusjatkumoon, onko akateeminen tausta miten merkitsevä perinnelajia tutkittaessa. Kallio luotasi puheenvuorossaan aihetta eri itkukulttuureiden sekä karjalaisen kulttuurin hahmottamisen ja Suomen alueen väestöllisen ja kielellisen kehityksen kautta. Hän myös avasi menneisyydessä vanhoihin perinteisiin kohdistuneita asenteita ja muuttuvaa suhdetta itkuperinteeseen. Karjalaisen itkuperinteen erityisyyttä ovat esim. Perinteen käytännöt ovat kirjallistuneet ja kuullun kautta oppiminen muuttunut. Kallio valotti karjalan kielen uhanalaisuuden tilaa sekä karjalaisuuden määrittelyn problematiikkaa ja liittymistä identiteetin pohdintoihin. Nykyään voidaan käydä pohdintoja mm. Jos asiaa katsotaan muuten kuin tekstitai musiikkipainotteisesti ja kyseessä on äänellä itkeminen, miten lähestymistapa muuttuu. Teksti ja kuvat: LEA TAJAKKA Elokuvan musiikkikerronnan rakentaneet Emmi Kuittinen ja Minsku Tammela. kiertoilmaukset ja tabut, alkusointuisuus, sanottavan sulostuttaminen ja hellittely, nöyrä asenne, kauneuden ja rakkauden kieli. Yksi toteamus tästä oli akatemiatutkija, dosentti Kati Kallion (SKS) näkemys, että kiistat voivat olla myös tärkeitä ja tärkeää on myös se, että keskustelua voitaisiin käydä. Hän nosti itkuihin yleensä liittyvänä ajatuksen sosiaalisuuden kaipauksesta. Kaikkiaan tapahtumapäivien aikana käytiin runsaita keskusteluja ja itkuvirsiteema sai paljon puhetta osakseen, monipuolisin näkökulmin. Toisaalta perinteessä voidaan tavoittaa kerrostumia, polkuja ja ketjuja, toisaalta erottavia tekijöitä, katkoksia. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 143 mysten tiimoilta. Hankkeen tutkijoista Viliina Silvonen puhui itkuperinteen jatkumoista ja katkoksista. siitä, miten nimitetään itkuja, kuten esimerkiksi: onko itkuvirttä se, mikä on selkeimmin perinteeseen liittyvää ja itkulaulua se, mikä on selkeästi uudempaa. Tutkija Elina Hytönen-Ng puhui osuudessaan naisnäkökulmasta ja kehollisuudesta. Tapahtuma järjestettiin 17.–19.7. Omimiskysymykset näyttävät liittyvän identiteettikysymyksiin. Toivottavaa olisi, että puhutaan ja kuunnellaan, ei oleteta eikä haluta alun perin ymmärtää väärin vaan tavoitteena voisi olla ymmärtää paremmin toista. Itkukokemuksia tutkiessa muiden itkijöiden kokemusten avaaminen on tärkeää tuomaan tietoa aihealueesta. Tutkija Riikka Patrikainen pohti sitä, mikä tekee karjalaisesta itkuperinteestä erityisen ja mihin itkuvirsiä tarvitaan. Samoin puheissa tuli esiin, että ainakin puheenaiheena oleminen osoittaa, että itkuvirsiperinne on voimakas, merkityksellinen perinne ja siihen liittyy siteitä ja tunteita. Taiteentutkija Leena Jääskeläinen kokosi hääaiheisen tekstiilinäyttelyn.. Entisten yksilön, yhteisön ja uskonnon merkitysten lisäksi tai sijaan on tullut uudenlaisia merkityksiä ja sellaiset asiat kuin kielen keinot, kieli, sävelmät ja äänenmuodostumistapa ovat muuttuneet. Kostomentaliteetti taas ei kuulu karjalaiseen perinteeseen. 2022
– Pilpansalon ison kiven alla olevalla, haljenneella kivellä esimerkiksi on kvartsisydän, Keinonen ohjaa retkeläisten huomion tärkeään yksityiskohtaan. Mikko Keinonen luotsaa Heinäveden Muinaisseuraa ja toimii yleensä oppaana. Valtaosa näistä kivikohteista on syntynyt jääkauden, sulavan veden, eroosion ja vaihtelevien sääolosuhteiden vaikutuksesta. Kivikautinen soitin. Kivien väliin jää aikuisen ihmisen ryömittävissä oleva tila; kivien sisälle voi kadota ja ilmestyä toiselta puolelta näkyviin. Ehkä maanrakennustöissä ollut kaivinkonekuski huvitteli?. Kivimuodostelman vieressä pienempiin kiviin nojaa laattamainen noin metri kertaa puoli metriä oleva kivi. – Kivien välistä on huuhtoutunut pitkän ajan kuluessa pois maaperää ja siihen on jäänyt väliin tilaa, Keinonen selvittää. Erikoisinta on kuitenkin se, että tänne on selkeästi jonakin aikana joku tai jotkut pitänyt tärkeänä rakentaa kaksi samanlaista, toisistansa vain kokonsa puolesta eroavaa kivimuodostelmaa, Keinonen puhelee. Jääkauden vai ihmisen työtä. Kyselee Heinäveden Muinaisseuran puheenjohtaja Mikko Keinonen yhtä paljon itseltään kuin muinaisseuran retkelle osallistuvilta ihmisiltä. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 144 H einäveden Pilpansalolla on iso kivi. Kiven päällä on pienempiä kiviä ja niiden varassa lepää toinen, melkein alhaalla olevan kiven kokoinen. Sen päälle voi mennä seisomaan ja kivi liikkuu ja lonksuu, ”soi”. – Tuskin tämäkään on sattumaa, jotain varten kivet on tähän asetettu. Jotta Pilpansalo kokonaisuutena herättäisi vielä enemmän kysymyksiä, reilun sadan metrin päässä on ison kivimuodostelman pienoismalli. – Merkinantokivi. Ikänsä Heinävedellä asuneella paikallisperinteen harrastaja Veli Hokalla on Muinaisuus elää Heinävedellä Heinäveden muinaisuus ja sen tutkimus tuovat vihjeitä myös menneiden vuosituhansien Karjalasta. Erikoiset kivet, maalatut kalliot ja muistitieto luolien asukkaista kertovat eri suunnista tulevien kohtaamisista idän ja lännen ikiaikaisella rajaseudulla. Tyypillisin Heinäveden alueen kivikohde on kahden tai useamman pienemmän tassukiven varassa oleva pöytätai jalkakiveksi sanottu siirtolohkare. Toinen varma merkki on se, että joku kiveä kannattelevista tassukivistä on selkeästi tuotu muualta, pitemmän matkan päästä paikalle. Eli jos jalkakiviä on useita tai joku jalkakivistä koostuu useammasta kivestä, niin silloin ihminen on vähintään ollut auttamassa tilannetta. Pienoismallin kanssa linjassa on muutamia muita kiinnostavia kiviä, joissa saattaa nähdä hylkeen tai jonkun muun eläimen muotoja. Väntinkankaan kivimuodostelma houkuttelee miettimään monenlaisia vaihtoehtoja. Tai ehkä molempia. Heinävedellä on kivikohteita, joiden osalta voi olla varma siitä, että myös ihminen on osallistunut kivimuodostelman rakentamiseen: – GTK:n emeritus-geologi Aimo Kejonen on tällaisen kohteen äärellä joskus sanonut, että luonto ei osaa laskea kolmeen
Ja olinhan minä kuullut lapsesta lähtien puhuttavan, että jossain Pilpassa on vanhojen ihmisten käräjäkivinä puhuva paikka. Linjasaaren lapinraunion tekee erikoiseksi sen suuri koko: kiviröykkiö on halkaisijaltaan kymmenisen metriä. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 145 . Hokan löytöjä ovat myös Timonmäellä oleva erikoinen kokonaisuus, johon kuuluu kalliolla oleva matala pöytäkivi ja sen läheisyydessä olevassa rinteessä oleva puolimetrinen j-kirjaimen muotoinen kvartsisuoni. Kvartsitai kvartsiittisuonia ja -kiteitä näkyy maaperässä useinkin, esimerkiksi Väntinkankaan kallioalueella, mutta tässä Timonmäen kvartsisuonessa näkyy hiuksen hienot jäljet, jotka varmuudella kertovat, että jotain ihminen on tässä tehnyt. Tässä on voitu teroittaa sen aikaisia työkaluja, siihen ne hienot viillot kvartsisuonen tyvessä viittaavat. Joissakin kivissä on tapahtunut niin pitkäaikaista ja voimakasta rapautumista, että syntyneeseen onkaloon mahtuu aikuinen ihminen istumaan. – Hoikansaari ja Linjasaari yhdessä ovat erikoinen kohde, josta löytyy noin 3000 vuotta vanhaksi arvioitua lapinrauniota, pronssikautista röykkiöhautaa. – Tämän kiven asennosta ja kulmasta näkee, että se on kiistatta ihmisen asettama. Kun tafonissa istuu, rapautuneen ontelomaisen tilan akustiikka muuttaa hengityksen, sydämen sykkeen ja puheen luonteen, kokemus äänestä muuttuu ja poikkeaa siitä, miten äänen on tottunut toimivan. Veli Hokka arvelee, että kyseessä voisi olla kivikautinen terähuoltokeskus: – Kvartsi ja kvartsiitti olivat kovimpia materiaaleja, mitä silloin tunnettiin, ja täällä sisämaassa oli harvoin käytössä piikiveä. Merkittäviä kohteita Heinäveden merkitys koko Suomen menneisyydestä kertovana paikkakuntana huomioitiin vuosi sitten, ja Kermajärvessä oleva Hoikansaaresta ja Linjasaaresta koostuva saariryhmä päätyi Museoviraston ylläpitämälle valtakunnallisesti merkittävien arkeologisten kohteiden listalle. Kaikkiaan Kermajärven saarissa tunneJostain syystä Pilpansalolta löytyy valtava kivimuodostelma, jonka ali Pekko Vuorela ryömi osallistuessaan Heinäveden Muinaisseuran retkelle. Ja nyt olin sitten viimein osunut itsekin näkemään sen, Hokka puhelee. Ihmisen syövä kivi Heinäveden kivikohteiden yksi erikoisuus ovat Kytöjoen alueen tafonit, joita on noin sata. Erikoista on se, että kivimuodostelman pienoismalli löytyy muutaman kymmenen metrin päästä.. Yhden kerran hän sitten näki, miten kivi yritti syödä ihmisen, ja lopetti parantamistoimet kyseisen kiven luona, Keinonen kertoo muistitiedon tallentamasta tapauksesta. muistissaan vanhat tarinat paikallisista kivistä ja paikoista. Yhdellä tällaisella marjastusretkellä Koloveden kansallispuiston alueella Hokkaa vastaan tuli erikoinen näky: – Siinä on sammaloituneet kivet, kuin tuolit ikään ja keskellä niitä laakeampi, kuin pöytä. Samaan kompukseen kuuluu myös pieni uhrilähde, joka tosin kuumimman kesän aikaan on kuiva, Keinonen kertoo. Sen lisäksi miehelle on kertynyt ymmärrystä ja herkkyyttä katsella luontoretkillään kiviä ja maisemaa tarkemmin, nähdä pitkien aikojen taakse. – Arkistoihin on päätynyt tieto, että paikallinen parantaja käytti kyseistä tafonia parantamiseen. Kiviryhmä on kuin suoraan satukirjasta, menninkäisten maailmasta, mutta kuitenkin todellisena, selkeänä todisteena siitä, että kyläläisten muistitieto piti paikkansa. Kytöjoen onkalot ovat syntyneet kvartsidioriittija kiillegneissilohkareiden kylkeen lämpötilaja kosteusvaihtelun vaikutuksesta pitkän ajan kuluessa. Tafonilla tarkoitetaan siirtolohkareeseen tai kallioon syntyvää rapautumisonkaloa. Hoikansaaren hauta on jäkäläisen kallion laella, ja sen vieressä on nuolenkärkeä muistuttava, noin metrin mittainen uhrikiveksi tulkittu kivi
Kesäajaksi yhteisö jakaantui pienempiin ryhmiin eri puolille aluetta ja liikkui sen mukaan, missä vesilinnut pesivät, minne lohet nousivat, ja missä pienriista ja keräilijätaloudelle tärkeät marjat, sienet ja juuret olivat saatavilla. Kolmiomainen kuva on vanhaa, esimerkiksi Suomussalmella sijaitsevan Hossan värikallioiden maalausten kaltaista kuvamaailmaa. Talvisuojaa luolista Heinäveden muinaisista asukkaista on hahmoteltu erilaisia teorioita. Peura onkin keskeinen kuvio suomalaisissa esihistoriallisissa kalliomaalauksissa, ja se kertoo peuranpyynnin suuresta merkityksestä aikansa ihmisille. Nämä yhteydet ajoittuvat kalliomaalausten arJ-kirjaimen muotoinen kvartsisuoni saattoi olla kivikautinen terähuoltokeskus. Humalniemen, Luutsalon ja Vierunvuoren lisäksi on toistaiseksi varmentamattomia kohteita, ja onkin syytä uskoa, että näitä 3000–7000 vuotta sitten maalattuja kalliomaalauskenttiä löytyy lisää. Geologi Aimo Kejonen mietti, että onko siinä nyt sitten tehnyt töitään muinainen seppä, Keinonen kertoo. Erikoismetallit olivat tarpeen, Keinonen kertoo. Tai sitten jotain ihan muuta, mutta jotakin sen tyveä vasten on teroitettu. Uskontotieteen emeritusprofessori Juha Pentikäinen on puhunut järvilappalaisiksi kutsumastaan heimosta, jonka vuodenkierron mukaan kulkevassa elintavassa on samoja piirteitä kuin arktisen alueen kansoilla. He tiesivät, että niistä saattoi löytyä aseita tai koruja. Epävarmoja vastauksia Kuka Heinäveden lukuisten järvien ja vuorten keskellä menneinä vuosituhansina asui Kerivuoren tai Pilpansalon luolissa, kokosi kivistä edelleen olemassa olevia muodostelmia metsiin ja kallioille, maalasi kallioon Vierunvuorella peuroja ja Humalniemen kallioon kolmiopään. Hantishamaanin pojat näkivät yhdessä maalausosiossa kansanperinteeseensä kuuluvan tarinan, jossa shamaani katkoo kuusijalkaiselta peuralta kaksi jalkaa, jotta ihmiset saisivat pyydystetyksi peuroja ja pysyisivät hengissä. Heinäveden alueen luolat Kerivuorella, Pilpansalolla ja Iso-Vihtarin rannalla sekä Kytöjoen luolat ovat myös Heinäveden muinaisseuran retkien vakiokohteita. – Paikalliset ovat tunteneet seudun lapinrauniot, ja jo vuosisatoja sitten arvometalleja työssään tarvinneet sepät ovat avanneet haudat. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 146 taan viisi lapinrauniota, ja Linjasaaren ja Hoikansaaren lisäksi niitä löytyy Hentulansaaren läntisestä niemestä, läheltä Heinäveden reittiä. Se tiedetään varmasti, että Heinäveden alue tuli jääkauden jälkeen elämiskelpoiseksi varhain, jo noin 10 000 vuotta sitten, ja naapuripaikkakunnalta Outokummusta on löydetty 9000 vuoden taakse ajoitettu ja tarkasti tutkittu Majoosuon hautalöytö, joka kertoo varmuudella, että seudulla elettiin ja oltiin. Se, mitä näissä kallioissa esimerkiksi Musta-Kohman alueella on joskus voinut olla, jää arvoitukseksi, Keinonen kertoo. Samalla tavalla Jumppaisen luola muistetaan edelleen kertomuksissa seudun viimeisen noidan, pohjoiseen myöhemmin suunnanneen Jumppaisen luolana. Talviajaksi yhteisö kokoontui kotiluolaan ja eli talven yli isompana, muutaman kymmenen ihmisen, ryhmänä, jolloin ankarasta talvesta selviäminen oli todennäköisempää. – Täällä on kohteita, joista kallio on sortunut ajan kuluessa. Vierunvuoren näyttävä ja selkeä, oikealle notkuvin polvin kulkeva peura on puolestaan monelle Pilpan suunnalla veneilleelle tuttu. Oma todistusvoimansa laajoista, ikiaikaisista yhteyksistä itäisten arktisten samojedikansojen suuntaan on Pentikäisen kuvaama hantishamaani Ivan Stepanovits Sopotshinin poikien vierailu Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalauskentillä. – Tällä paikalla kävi ranskalainen musiikkitieteilijä Iegor Reznikoff, ja hän huomasi, että maalaus on paikassa, jossa ääni kaikuu ja kimmahtelee kalliossa jopa kaksitoista kertaa, Keinonen kertoo. Heinäveden vanhin tunnettu kalliomaalaus löytyi 1970-luvulla Humalniemestä. – Kerivuoren alue on erityisen kiinnostava, sen yhdestä suojaisesta luolasta on löytynyt muualta sinne tuotu, noin jalkapallonkokoinen kvartsilohkare, jossa on jälkiä iskosten irrottelusta. Punaväriä kolmessa paikassa Heinäveden alueelta tunnetaan tällä hetkellä kolme varmaa kalliomaalausta. Muistitieto on säilönyt kertomukset mystisestä, karhun, ihmisen tai jopa pirun hahmossa kulkevasta Ryöskästä ja hänen Koukunvuorella olleesta tuvastaan. Viimeisin varmistettu kalliomaalauslöytö on Juojärven Luutsalon saaressa oleva kohde, jossa myös erottuu peuran hahmo. Humalniemen kalliomaalaus (oik.) on sukua esimerkiksi Hossan värikallion kolmiopäille.
Näin löytyi kesällä 2022 kiinnostava kohta Kerivuoren lounaisosasta. Teksti ja kuvat: PIA PAANANEN LÄHDEAINEISTOA Kirjalliset lähteet: Issakainen Martti: Ukonvuorelta kirkonmäelle. 4000–5000 vuotta sitten Juojärven alueen asukkaat oppivat sekoittamaan asbestia saveen ja saivat saviruukut kestämään. Kaikki 104 kohdetta eivät kuulu seuran retkikohteisiin, vaan niitä on suojattu yleisöltä. Luukkonen Ismo: Suomen esihistorialliset kalliomaalaukset. Etnika 1998 Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia, SKS. Pöljän keramiikaksi nimetty asbestikeraaminen osaaminen levisi alueelle hiljalleen idän suunnasta, eli alueella oli siinä vaiheessa luontaiset kauppaja kulkuyhteydet nykyisille Itämeren suomalaisten kansojen asuinseuduille. Heinäveden pitkäaikainen kesäasukas professori Juha Pentikäinen tutustui kyläläisiin ja alkoi saada vinkkejä erikoisista kivistä ja paikoista, joissa kannattaisi vierailla ja tutustua. 2016. – Erilaiset maisemaa dominoivat kivet tai kivimuodostelmat eivät ole koskaan jääneet ihmissilmältä huomaamatta. Keinonen pitää tärkeänä myös retkien kokemuksellisuutta ja sitä, että retkeläiset omien toiveidensa, tietojensa ja osaamisensa mukaan tutkivat itse kohdetta, kokevat rauhassa paikan hengen. Soisalo-kirjat. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 147 Muinaisseuran retkillä pääsee kurkistamaan osaksi tunnettuun ja osaksi tuntemattomaan menneisyyteen. Sigillum, 2021 Pentikäinen Juha: Samaanit. Pohjoisten kansojen elämäntaistelu. Kivimuodostelmat pohdituttivat uskontotieteilijää siinä määrin, että Pentikäinen keräsi eri alojen asiantuntijoista työryhmän yhdessä miettimään, miten ja miksi kivimuodostelmat ovat syntyneet. Ihmiset ovat pitäneet retkistä, joilla esittelemme kiviä, luolia, kallioita ja erikoisia luontokohteita. Yhdistys saa koko ajan vinkkejä siitä, että tietty alue kannattaisi pinnanmuotonsa, nimistönsä tai jonkun alueella olevan kohteen takia käydä tarkemmin läpi. Ajan kuluessa eri alojen opiskelijaryhmät ja paikalliset, kohteet ja niiden tarinat tuntevat asukkaat ovat saaneet dokumentoitua 104 eri tavalla merkittäväksi ja pyhäksi luokiteltavaa luontokohdetta eri puolilta Heinävettä. Alueella on luolia ja varmoina pidettäviä varhaisen asutuksen merkkejä, ja kesäretkellä alueelta löytyi kalliosyvänne, jonka äänimaisema on erikoinen, ja tämä kohde on käytävä katsomassa vielä uudelleen. Myös uusia kohteita kartoitetaan Yleensä Heinäveden muinaisseuran retkillä on selkeät kohteet, joihin tutustutaan. Heinäveden muinaisuuden erityisyys alkoi hahmottua parikymmentä vuotta sitten. Luostaripitäjän pyhillä paikoilla. Sen sijaan muinaisuutta koskevan tiedon lisääminen on tärkeää. – Emme pidä luontevana esimerkiksi minkäänlaisen kulttitai uhrausperinteen rekonstruoimista, vaikka erityyppisiä uhrikiveksi arvioituja kohteita retkiohjelmaan kuuluisikin. – Kivien ali on ryömitty, joskus Pilpansalon luolassa syntyi spontaani runolaulutuokio tai osallistuja on halunnut soittaa kiitokset kivelle. Keinonen kertoo, että harvakseltaan, kerran pari vuodessa, seuran jäsenet lähtevät myös retkille, joiden tavoitteena on kartoittaa uusi alue. Tämä kaikki kertoo, että Heinävedellä ei eletty eikä eletä tänäkään päivänä periferiassa tai kaikesta kaukana, vaan pikemminkin monesta ilmansuunnasta tulevien vaikutusten kohtaamispisteessä, rajapinnalla, kulkureittien varrella. Myös Heinäveden pyhät paikat -seminaari kokoaa kuulijoita, Keinonen linjaa. Ryömimällä kiven ali nuoresta ihmisestä on tullut heimon täysivaltainen aikuinen jäsen, jolla on oikeus ja lupa osallistua metsästykseen tai kalastukseen, ylipäätään kaikkeen heimon toimintaan, jossa aikuiset miehet ovat mukana. Nimistötutkimus puolestaan liittää laajasti itäsuomalaisnimistön muinaissaameen, eli paikallisia merkittäviä luontokohteita nimenneet ihmiset puhuivat muinaissaamea. PIA PAANANEN Rajakiviä ja runolaulua vioituun maalausaikaan 3000–7000 vuoden taakse. Esittely on myös yhteistä pohtimista, miettimistä ja mielikuvittelua. Sama kivi on voinut eri aikoina saada erilaisia merkityksiä ja tehtäviä tienviittana, rajakivenä, meille tuntemattomaksi jäävän riitin tilana tai kylän nuorisosta kivana nuotiopaikkana, Heinäveden muinaisseuran puheenjohtaja Mikko Keinonen kertoo. Uskontotieteilijänä Pentikäinen on nähnyt osittain ilmassa olevien siirtolohkareiden taustalla monelle alkuperäiskansalle tyypilliset initiaatioriitit. Hyvin usein retkillä olivat mukana geologi Aimo Kejonen ja arkeologi Timo Miettinen. Mitä paikalla on tapahtunut, mitä kaikki näkyvissä oleva tarkoitti vaikka 5000 vuotta sitten, mikä sen merkitys oli eri aikakausina eläneille ihmisille. – On kohteita, jotka ovat yksityismailla tai hyvinkin herkissä luonnonpaikoissa, jotka eivät kestäisi säännöllisiä vierailuja, Keinonen mustuttaa kestävän matkailun periaatteista. 2012 Verkkolähteet: visitheinavesi.com Arkistolähteet: SKS KRA L237. Elo rajaseudulla ei ole ollut aina rauhanomaista, ja tietokirjailija Martti Issakainen on huomioinut alueen runsaat väkivaltaan viittaavat paikannimet. Yhteistä miettimistä ja mielikuvittelua Pentikäisen, Miettisen ja Kejosen yhteinen tutkimustyö heinäveteläisten muinaiskohteiden parissa on ollut vankka pohja Heinäveden muinaisseuran toiminnalle
Tämäkin kirja tarttuu ihmiskeskeisestä näkökulmasta irtautumisen trendiin. Asiantuntijoiden kirjoittamien tekstien yleistajuiset, omakohtaisuudella maustetut osuudet ovat kiinnostavaa luettavaa nuorillekin lukijoille. TÄMÄN KIRJAN voi hyvällä syyllä uskoa lisäävän luonnon arvostusta ja ymmärrystä monenlaisten lukijoiden käsissä. Hukan (suden), maanalasen (kyyn), ja kaarneen (korpin) kohdalla tulee osoitetuksi, miten vanhat myyttiset tarinat voivat pönkittää tiettyjen eläinlajien väärinymmärrystä. Asiantuntijatekstit ovat mitaltaan, tyyliltään ja tunnelmaltaan kiinnostavalla tavalla vaihtelevia. Ympäristön huolestuttava tila ja huomion kiinnittäminen ihmiskeskeisen ajattelun sijaan muunlajisten oikeuksiin näkyy nykyään laajasti kulttuurin ja taiteen alueella. Mukana on niin lintuharrastajia, luontovalokuvaajia, opettajia kuin tutkijoitakin. Jokaisella asiantuntijalla on erityinen henkilökohtainen tarinansa käsiteltävänä olevan eläimen kohtaamisesta. Varsinainen kulttuurintutkimuksen näkökulma siitä kuitenkin puuttuu, kokonaisuus on aika kevyt. Veenkoirasta vaakalintuun -teoksessa eläinten elinympäristönä keskitytään nimenomaan Suomen luontoon. Kuvitus madaltaa kynnystä tarttua kirjaan myös lapsen kanssa. Kuvataiteilija Mira Martikaisen luonnonläheiset, akvarellia ja tussipiirrosta yhdistävät kuvitukset näyttävät eläimet luonnollisessa ympäristössään. Aikuiselle ja tottuneelle lukijalle se on nopealukuinen, mutta mahdollistaa myös hitaan nautiskelun kalevalaisten runojen ja luontoa herkällä otteella käsittelevien kuvitusten äärellä. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 148 Veenkoirasta vaakalintuun – Kalevalan eläimiä Tekijät: Mira Martikainen ja Mervi Kunnasranta Juminkeko 2022, 132 sivua Veenkoirasta vaakalintuun (Juminkeko 2022) on sekä sisällöltään että ulkoasultaan kaunis kirja, joka tuo Kalevalan runojen eläimet lukijoiden tietoisuuteen aivan uudella otteella. Asiantuntijana tai aktiivisena luontoharrastajana jokaisesta kirjan 26 eläimestä on löydetty kertomaan eri kirjoittaja. Tosin pieni osa asiantuntijoista kokee kuvailemansa eläimen ensisijaisesti kalastettavana tai metsästettävänä kohteena. Luonto tulee elävästi ja todenmukaisesti kuvatuksi myös teoksen teksteissä, joissa on kolme tasoa: Kalevalan runo, jossa esiteltävänä oleva eläin esiintyy, biologi Mervi Kunnasrannan kirjoittama kuvaus eläimen roolista kalevalaisessa runoudessa sekä luonnontuntijan tietopohjainen teksti kyseisestä eläimestä. Kirjan selkeä ja johdonmukainen rakenne mahdollistaa sen käytön myös pienenä hakuteoksena. He olivat huomanneet, ettei yli 60 kielelle käännetyn, eri taiteenlajeja innoittaneen eepoksen eläimistöä ole käsitelty laajasti missään tätä ennen. Teksti: KATRI KOVASIIPI Kuvat: MIRA MARTIKAINEN TUONILMAISIIN KIRJAT Kalevalan eläimet kuvin ja sanoin. Kirjaan valikoitui 26 esiteltävää eläintä kalevalaisen maailmansyntymyytin sotkasta eli ”suoralinnusta” muun muassa mesikämmenen (karhun), vesisuden (hauen), simasiiven (mehiläisen), veenkoiran (hylkeen), kultakurkun (minkin), kyrmyniskan (ahvenen) ja konnan (sammakon) kautta jälleen myyttiseen Iku-Tursoon. Kunnon luontodokumenttien tapaan valtaosaan Kalevalan eläimistä kertovissa asiantuntijateksteissä kytkeytyy myös aiheellinen huoli lajin elämänedellytyksistä ilmastonmuutoksen ja vähenevien luonnonympäristöjen maailmassa. Hienointa tässä kirjassa onkin kulttuuristen ja luonnontieteellisten sisältöjen kietoutuminen toisiinsa. Useimmiten tietoaines on leivottu tiiviiksi tietopaketiksi omakohtaisten kokemusten lomaan. Huoli eri lajien selviytymisestä on aiheellinen, mutta kirjan toivoa lisäävinä elementteinä mukana on myös suuria sopeutujia, esimerkiksi kaupunkiympäristöissä elämänedellytyksensä ja reittinsä uudelleen rakentaneet reponen (kettu) ja ristisuu (jänis). Näitä lukuja on syytä lukea erityisen tarkkaan, jotta kaltoin kohtelemamme lajit saisivat jatkossa rauhaa ja oikeutta. Jokainen eläin esitellään kuvien ja tekstien ohella kansanperinteestä kumpuavan runollisen nimensä, yleiskielisen nimensä ja tätä kirjaa varten laaditun, sulavalinjaisen graafisen symbolinsa avulla. Niinpä he ryhtyivät paikkaamaan tuota aukkoa. Kirjan johdantoluvussa tekijät kertovat laskeneensa, että Kalevalasta löytyy kaikkiaan yli 80 eläinlajia
Tverinkarjalaisten kielen ja kulttuurin monitoimija, matkaopas ja hallintohenkilö Zoja Turi?eva (s. Virtaranta yöpyi matkoillaan tien toisella puolella olevassa Beljakan talossa. Zoja Turi?eva kirjoitti lukukirjan Armaš šana, josta tuli oppikirja niihin Tverin kylien kouluihin, joissa kieltä opetettiin. Zoja Turi?evaa jäävät kaipaamaan sukulaiset ja ystävät, joita on Suomessakin iso joukko. päivänä. Tästä työstä Zoja Turi?evalle on myönnetty Suomen Leijonan ansioristi. – Suomen kielen kautta löysin myös oman äidinkieleni, kertoi Zoja. Paitsi matkanjärjestäjänä ja tulkkina Zoja oli myös mukana tveriläisessä lauluyhtyeessä Karielan Koivuzet, joka on useita kertoja käynyt Suomessakin ja kuului kaikkien juhlien perusohjelmistoon Tverin alueella. Ensimmäinen tverinkarjalan aapinen, Mihail Orlovin Bukvari oli ilmestynyt marraskuussa 1992. ZOJA TURI?EVASTA TULI keskeinen toimija Tverinkarjalaisten kulttuuriautonomian hallinnossa, jossa hän toiminnanjohtaja Zinaida Golovkinan rinnalla rakensi yhteyksiä, huolehti rahoituksesta, toimi kielivastaavana, järjesti vierailuja, seminaareja ja festivaaleja. Juuri 70 vuotta täyttäneen Zoja Turi?evan sydän petti kesäkuun 25. Zoja Turi?eva on myös monille suomalaisille tuttu matkaopas, kymmenien tapahtumien tulkki sekä hyvä ystävä. KUVA: MARTTI MALINEN KIRJAT. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 149 M onia tverinkarjalaisten ystäviä koskettava suru-uutinen Tveristä saatiin kesäkuun lopulla. ELINA HATAKKA Tverinkarjalaisten ystävät ry Ystävämme Zoja Turi?eva TUONILMAISIIN Zoja Turi?eva. On selvää, että se on erittäin merkittävä ja monipuolinen, sillä hän ehti olla yli 30 vuotta aktiivisesti edistämässä äidinkielensä asemaa ja vaalimassa vanhoja karjalaisia perinteitä Tverin alueella. NIKOLAI TURI?EV SEURASI Zinaida Golovkinaa kulttuuriautonomian johtoon vuonna 2009, ja Zojan työ jatkui hänen rinnallaan aina vuoteen 2016, jolloin hän sairastui. Monet tutkimusmatkat Tverin kylille tehnyt Virtaranta oli jo silloin päättänyt, että tverinkarjalaisten hämmästyttävästi säilynyt kieli ja perinteet vaativat toimenpiteitä ja oikeita ihmisiä säilyäkseen ja edistyäkseen. Valtion vaihtelevan rahoituksen johdosta oli joskus vaikea tietää, mitä mahdollisuuksia autonomialla oli toteuttaa mm. 1951) oli kuollut kesäkuun 25. Kuten petroskoilaisen Oma Mua -lehden muistokirjoituksessa todettiin, on vaikea arvioida sitä, kuinka suuren panoksen Zoja Turi?eva on tehnyt karjalan kielen säilyttämiseksi ja edistämiseksi. Lehti Karielan Šana oli jatkuvasti rahavaikeuksissa, mutta ilmestyi kuitenkin 20 vuotta. – Totta kai, vastasi Zoja aina lempeästi hymyillen, kun häntä tarvittiin. Hänet on haudattu Kozlovan kalmismaalle. Ummikkokarjalaisena koulunsa aikanaan venäjäksi aloittanut, akateemisesti koulutettu Zoja Turi?eva sopi hyvin tähän suunnitelmaan. julkaisutoimintaa. Pari muuta julkaistua kirjasta kertovat tverinkarjalaisten elämästä historian valossa ja Tverinkarjalaisten kulttuuriautonomian työstä, seminaareista, tapaamisista ja ihmisistä runsaasti kuvitettuna ja vähintään kahdella kielellä. Nelikymppisen tietotekniikan insinöörin Zoja Turi?evan kohtalo tuli 1990-luvun alussa kesälomalla käännekohtaan, kun hän Puasinkoin kotikylässä pihaa haravoidessaan kohtasi kielentutkija Pertti Virtarannan. Kolmen muun tverinkarjalaisen kanssa Zoja Turi?eva oli jo 1994 opiskelemassa suomen kieltä Joensuun yliopistossa. Se on tullut myös tutuksi monille suomalaisille vuonna 1994 perustetun Tverinkarjalaisten ystävät ry:n myyntipöydiltä. Zoja ja veljensä Nikolai Turi?ev kirjoittivat yhdessä karjalaisia ruokamuistoja kirjaseen Šüömizet tverin karielazin, joka on osin venäjäksi mutta reseptit ovat myös karjalaksi. päivänä 2022
Perustuslain tarkastelun kautta karjalan kielen asemalle ja kehittämiselle lienee turha odottaa nopeita ratkaisuja. Kielipoliittisessa ohjelmassa todetaan Suomessa perinteisesti käytettyjen vähemmistökielten haasteiksi kielten elinvoimaisuus, kielellisten oikeuksien toteutuminen ja kielten käyttömahdollisuudet. Nyt olisi tärkeää, että myös tämän kielen elvytysvastuu ja kehittäminen etabloituisi samaan yliopistoon. Miten esimerkiksi kielellisten oikeuksien toteutumista voidaan tavoitella. Ohjelman tavoitteena on kartoittaa ne keinot, joilla kotoperäisten kielten asemaa lainsäädännössä voidaan vahvistaa. ELDIA-hankkeen mukaan enemmistö karjalankielisistä pitää kielensä säilymisen ja elpymisen avainkysymyksenä lasten kielitaidon luomista, ylläpitämistä ja kehittämistä. Positiivista ohjelmassa on esitys asettaa karjalan kielen asiantuntijaryhmä valtioneuvoston yhteyteen, vastuuministeriöinä oikeusministeriö ja opetusja kulttuuriministeriö. Ryhmän tehtävänä olisi laatia laaja-alainen tiekartta, joka ottaa huomioon kokonaisuuden ja pyrkii luomaan pitkäjänteisen kokonaiskehyksen menestyksekkäälle elvytystoiminnalle. Se lupaa karjalan kielelle kaksi toimenpidettä: Perustetaan valtioneuvostotason karjalan kielen asiantuntijatyöryhmä. Tämä on kannatettava ajatus, edellyttäen, ettei ryhmän asettaminen viivästy ja että siihen nimetään oikeat henkilöt. Karjala on monille äidinkieli (tai esivanhempien kieli) ja Suomessa kielelliset oikeudet ovat perusoikeuksia, jotka koskevat lähtökohtaisesti kaikkia kieliryhmiä. Karjalan kielenhuoltoa varten ei ole olemassa omaa kielilautakuntaa, eikä missään tehdä koordinoidusti nykykarjalan sanakirjatyötä. Ohjelma käsittelee kotoperäisiä vähemmistökieliä, erityisesti karjalan kieltä, romanikieltä, saamen kieliä ja viittomakieliä. Tavoitteena on, että karjalan kieli siirtyisi seuraaville sukupolville myös tulevaisuudessa ”Elä kieli, jotta šäilyis kanša.” Mitä kielipoliittinen ohjelma voi antaa karjalan kielelle. Miksi vakavasti ja kriittisesti uhanalaista karjalaa sitten on syytä elvyttää, kun kuitenkin Suomessa asuvat karjalantaitoiset pääsääntöisesti osaavat suomea (tai ruotsia). Kyseinen momentti mainitsee saamelaiset alkuperäiskansana sekä romanit, ja toteaa muiden ryhmien osalta, että ”näillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan.” Lain muotoilu on tässä kohdin kovin epämääräinen, minkä oikeusministeriökin nyt kielipoliittisen ohjelman valmistelun yhteydessä on todennut ja suunnittelee selvittävänsä, mitä tämä tarkoittaa. Vähemmistökieliin liittyvää opetusta on takavuosina siirretty Kotukselta yliopistoihin. Kielipoliittisessa ohjelmassa on hyviä ja kiinnostavia asioita, lupauksia tulevasta, mutta ilman konkreettisia päämääriä ja aikatauluja. SYYSKUU 2022 HALLITUKSET UUTISET Kielipoliittinen ohjelma, viimeinkin TULOSSA KARJALAN SIVISTYSSEURA. Tehdään karjalan kielen elvytyssuunnitelma ja toimenpideohjelma. Saamelaisten määrän arvioidaan olevan noin 10 000, samoin romanien. Enemmän merkitystä on varmastikin sillä, että ohjelman mukaan on tarkoitus tarkastella lainsäädäntöä ja sen mahdollisia muutostarpeita kokonaisuutena. Karjalaa edistävien tahojen tulisi pyrkiä saamaan oma kielilaki karjalalle. Karjalan kielen ja kulttuurin opetus ja tutkimus ovat jo vuodesta 2009 lähtien olleet Itä-Suomen yliopiston vastuulla. Kielipoliittinen ohjelma löytyy verkosta osoitteesta julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/164216. Olisi loogista ja perusteltua, että karjalan kielen lautakunta perustettaisiin Kotuksen yhteyteen. Tärkeää on, että vihdoin on olemassa ohjelma, jossa myös karjalan kielen kehittämiselle ja voimaannuttamiselle on tilaa. KARJALAN PUHUJIEN MÄÄRÄ ei ole tiedossa eikä se ole tarkkaan selvitettävissä, mutta Suomessa karjalankielisiä on viimeisimpien arvioiden mukaan suunnilleen 11 000 hyvin puhuvaa ja lisäksi 20 000, jotka ymmärtävät karjalaa tai puhuvat sitä ainakin vähän. Ohjelmassa todetaan, että perustuslain 17 §:n 3. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 150 K auan valmisteltu ja hartaasti viimeistelty, Marinin hallitusohjelmaan sisältyvä kielipoliittinen ohjelma julkaistiin viimeinkin kesäkuussa, puolisen vuotta myöhässä aikataulustaan. Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) yhteydessä toimivat suomen kielen, ruotsin kielen, saamen kielen, viittomakielen ja romanikielen lautakunnat, joiden tehtävänä on antaa kielenkäyttöä koskevia periaatteellisia tai yleisluonteisia suosituksia. momentissa oleva määritelmä oikeudesta omaan kieleen ja kulttuuriin on epäselvä. KARJALAN KIELELTÄ PUUTTUU asiantuntijoiden laatima pitkän tähtäimen toimenpideohjelma
2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 151 SYYSKUU 2022 HALLITUKSET UUTISET TULOSSA KARJALAN SIVISTYSSEURA Vuonna 1906 Lehden ensimmäinen näytenumero nimellä Karjalaisten Pakinoita Toimitus Päätoimittaja Katri Kovasiipi 050 554 3223 paatoimittaja@karjalanheimo.fi www.karjalanheimo.fi Ulkoasu Kulttuuritoimituksen tuotantopalvelut Marita Salonen Ilmestyminen Lehti ilmestyy 6 kertaa vuodessa, kaksoisnumeroina, 103. 185 €, 1/6 s. Syyskuinen Tie Vienaan -symposium Kuusamossa keskittyy vienalaisuuden kuvaan kirjallisuudessa. Ervastista Henrik Gabriel Porthanin kautta Ilmari Kiantoon (kuvassa perheineen taiteilijakodin työhuoneessa Turjanlinnassa), Onttoni Miihkaliin, Ortjo Stepanoviin ja Samuli Paulaharjuun. Lukijoilla (arvio) 3.11. W. 300 €, 1/3 s. 140 €, 1/8 s. Tilaushinta/jäsenmaksu Lehden tilaushinta on 40 € / vuosi. 16.11. Taidekalenteri vuodelle 2023 Karjalan Sivistysseuran karjalankielisessä taidekalenterissa vuodelle 2023 viikonpäivien ja kuukausien nimet ovat mukana vienan-, livvinja eteläkarjalan murteilla. Yhdistyksen jäsenmaksu on 32 €, opiskelijajäsenet 15 € ja lehti sisältyy jäsenetuna jäsenmaksuun. 430 €, 1/2 s. SEURAAVA LEHTI MARRASKUUSSA MUSEOVIRASTO, KANSATIETEEN KUVAKOKOELMA, SAMULI PAULAHARJUN KOKOELMA TARJOA JUTTUA TULEVIIN LEHTIIN Aineistot: paatoimittaja@karjalanheimo.fi Juttujen aineisto 5.10. 15.12. 115 € Ilmoitusten toimitusosoite paatoimittaja@karjalanheimo.fi Lehden tilaaminen ja osoitteenmuutokset Karjalan Sivistysseura ry Luotsikatu 9 D, 00160 Helsinki Puhelin: 050 5055 531 toimisto@karjalansivistysseura.fi www.karjalansivistysseura.fi Aukioloajat Toimisto palvelee ma–to klo 10–15, heinäkuussa suljettu. 235 €, 1/4 s. Pankkiyhteys Danske Bank IBAN: FI92 8000 1500 0617 19 BIC/SWIFT: DABAFIHH Julkaisija Karjalan Sivistysseura ry Julkaisutoimikunnan puheenjohtaja Senni Timonen www.karjalansivistysseura.fi Painopaikka Libris Oy ISSN 0449-8828 Oikeudet muutoksiin pidätetään. vuosikerta Ilmoitushinnat Takakansi 490 €, sisäkannet II ja III 450 €, 1/1 s. Tutkijoiden puheenvuorot kulkevat A. Lehden numero 9–10 11–12 Ajankohtaiskanava verkossa Karjalan Sivistysseura julkaisee kiinnostavia uutisia osoitteessa Karjalansivistysseura.fi/ uutiscuppu-uudiscuppu.
Kun sota joskus päättyy, sodan puolustajilla voi olla selitettävää, mikäli he haluavat tehdä yhteistyötä ja saada esimerkiksi EUtai muuta rahoitusta lännestä. Sen seurauksena me lukuisat kansalaisjärjestötoimijat, jotka olemme monia vuosia tehneet rajat ylittävää yhteistyötä, joudumme jatkuvasti pohtimaan, kenen kanssa toimintaa on eettistä ja moraalista jatkaa. Vuonna 2016 tittelin sai Vuokkiniemen kylä ja ensi vuonna sitä kantaa Kuhmo. Tapaaminen lukuisien sukukansojen edustajien kanssa oli inspiroiva ja ratkaiseva Oliverin tulevaisuuden kannalta. Venäjä on alistanut Hiljaisuus on turvallisempaa Oliver Loode ja Eeva-Kaisa Linna keskustelivat Zoomin välityksellä suomalais-ugrilaisten kansojen tilanteesta. Tähän mennessä lista on herättänyt kiivasta keskustelua, argumentteineen puolesta ja vastaan. Silloin olenkin saavuttanut kypsän miehisen iän, 99 vuotta! Venäjän aggressiivinen hyökkäys Ukrainaa kohtaan synnytti tarpeen laatia musta lista henkilöistä, jotka vähemmistökansojen (Venäjällä asuvat suomalaisugrilaiset, mukaan lukien karjalaiset, sekä samojedikansat) edustajina ovat eri tavoin osoittaneet tukensa sodalle. OL Mustan listan tarkoituksena on osoittaa sukukansojen parissa toimiville, että lännessä olemme noteeranneet henkilöt, jotka ovat sotaa puolustaneet. Kuka kumppanimme tukee julkisesti sotaa, vaikka painostettuna tai pakotettuna. OL Vuosina 2014–2016 toimin asiantuntijajäsenenä YK:n alkuperäiskansojen pysyvässä foorumissa (UNPFII), ja myöhemmin ihmisoikeusjärjestöissä Britanniassa ja Virossa. Vain niillä sanomisilla, joilla pyritään vaikuttamaan yleiseen näkemykseen ja puhujien edustamien kansallisuuksien ja yhteisöjen arvoihin on merkitystä. OL Idea kulttuuripääkaupunkiohjelmaksi syntyi vuonna 2013 nuorisjärjestö MAFUNissa (Youth Association of Finno-Ugric Peoples), jossa edustin Viroa. Toiveeni on, että tämä näkyvyys hillitsee julkisten kannanottojen määrää sodan puolesta. Suomessa tunnetaan erityisesti suomalais-ugrilaisten kulttuuripääkaupunkien ohjelma. Hänestä tuli kansalaisaktivisti, jolle toiminnasta vähemmistökansojen puolustajana on tullut keskeinen osa elämää. URALIC Centre on tehnyt työtä myös Krimin tataarien oikeuksien puolustajana yhdessä Ukrainassa toimivien ihmisoikeuksia puolustavien tahojen ja Viron Ihmisoikeusinstituutin kanssa. Ohjelma on jatkunut siitä lähtien. Kulttuuripääkaupunkiohjelma on tähän mennessä yksi kestävimmistä kansainvälisessä suomalais-ugrilaisessa liikkeessä, jonka toiminta muuten on valitettavan vähäistä. Se oli itse asiassa yksi tämän listan tavoitteista. RUUTUKAAPPAUS. Tämä pakeni bolsevikkeja 1920-luvulla itsenäiseen Viroon ja löysi itselleen miehen Saarenmaalta. URALIC Centre on julkaissut jatkuvasti täydentyvän listan internetissä (URALIC BLACKLIST). Lista ei ole tuomioistuin, oikeudenkäynti eikä se syyllistä. Ilmeisesti tämä toiminta johti siihen, että vuonna 2018 Venäjän FSB esti pääsyni Venäjälle vuoteen 2073 saakka. Niinpä hänet kutsuttiin vuonna 2009 Kudymkariin Permin alueelle puhumaan suomalais-ugrilaisille nuorille kulttuurimatkailun kehittämisestä. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 152 SYYSKUU 2022 LAUKUNKANTAJAT SYYSKUU 2022 LAUKUNKANTAJAT V irolaisen Oliver Looden venäjän taito on isoäidin perintöä. EKL Sota Ukrainaa vastaan on vastenmielinen, ihmisoikeuksia loukkaava, laajaa tuhoa tekevä hyökkäys. EKL Olet perustanut URALIC Centre -kansalaisjärjestön vuonna 2007. Julistusten julkisuus on ratkaisevaa. On pelkästään yleisen edun mukaista pyrkiä dokumentoimaan suomalais-ugrilaisten aktivistijohtajien näkemyksiä sodasta, jotta voimme lännessä arvioida, kenen kanssa kommunikoimme ja teemme yhteistyötä. Sen tavoitteena on toteuttaa hankkeita, jotka pyrkivät suojelemaan ja edistämään alkuperäisja vähemmistökansojen, erityisesti suomalais-ugrilaisten ja samojedikansojen eli uralilaisten kansojen oikeuksia, mutta jotka tuovat heille myös konkreettista hyötyä. EKL Kulttuuri on sodan uhri. Oliverin tausta on matkailun kehittämisessä. Yhdistyksenä URALIC ei ole kiinnostunut näiden henkilöiden yksityisistä näkemyksistä, vain siitä, mitä he esittävät julkisuudessa
SYYSKUU 2022 LAUKUNKANTAJAT SYYSKUU 2022 LAUKUNKANTAJAT vähemmistökansansa ja heidän kulttuurinsa edistämään sotaa. Jopa kuolansaamelaisten porot on valjastettu sotapropagandalle. Seuraavaksi valjastettiin tunnetut kulttuuriryhmät – kuorot, tanssiryhmät, erilaiset kansanyhtyeet – osaksi valtakunnanlaajuista kampanjaa. Ymmärsin sitä katsellessani katsovani pornografian venäläistä sovellusta, etnopornoa. Venäjällä useilla alueilla muodostetaan parhaillaan kansallisia joukkoosastoja. URALICin mustalla listalla on linkkejä tällaisiin esityksiin komilaisten, udmurttien ja ersäläisten esittäminä. Jopa viattomasta keltaisesta kukasta on tehty osasyyllinen sotaan, koska sen käyttö osana sotapropagandaa heikentää Venäjän alkuperäiskansojen kansallista identiteettiä. LÄHDE: OLIVER LOODEN KUVA-ARKISTO. Udmurtiassa osasto on saanut nimekseen Italmas, mikä tarkoittaa udmurttien kansalliskukkaa kulleroa. Karjalan todellisen brändin, kansallisen lauluja tanssiyhtye Kanteleen esitys on valitettavasti yksi vastenmielisimmistä. Myös monet Venäjän Karjalassa toimivat tunnetut henkilöt allekirjoittivat julistuksia, joita on levitetty Venäjällä sosiaalisessa mediassa. Sodan puhjettua 24. OL Yksi ikävimmistä asioista, joita Venäjän viranomaiset ovat panneet toimeen – sen ohella, että heimokansoihimme, kuten muihinkin vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia nuoria poikia lähetetään sotaan tapettaviksi – on suomalais-ugrilaisen kulttuuriperinnön ja pyhien symbolien häpeämätön alistaminen Kremlin sotapropagandan välineiksi. helmikuuta kansalaisyhteiskunnan ja kulttuurielämän johtavat hahmot allekirjoittivat julkisesti julistuksia Putinin ja sodan puolesta. Näin tapahtuu ainakin suomalaisugrilaisissa tasavalloissa Mordvassa, Udmurtiassa ja Marissa sekä Permin alueella. Kuoroja komennetaan laulamaan patrioottisia lauluja ja tanssimaan – ja näyttävien esitysten päätteeksi osoittamaan tukensa Ukrainan sodalle sodan symboleja käyttäen. Oliver Loode oli virolaisten delegaatti Tartossa kesällä 2021 järjestetyssä VIII Suomalaisugrilaisten kansojen maailmankongressissa. Kolmas taso Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen hyödyntämisessä sodan välineinä on käynnissä juuri nyt. Koin sen oikeastaan vielä pahempana, hyökkäyksenä Venäjän omien alkuperäiskansojen kulttuuriperintöä ja symboleja kohtaan, tehden näiden kansallisuuksien edustajista, jopa heidän kulttuureistaan ja jumalistaan, osasyyllisiä tähän oikeudettomaan sotaan. Vaikka joukko-osastot muodostetaan pikemminkin alueellisesti kuin etnisin perustein, heimokansojen edustajia on oletettavasti riittävästi. Niiden tehtävänä on tukea sotaa Ukrainaa vastaan symbolisesti esimerkiksi internetissä levitettävissä tanssiflashmobeissa erilaisina “Z” ja “V” -muodostelmina ja vannoen lojaalisuutta Putinille. Kukin osasto nimetään jonkun kansallisen mytologisen hahmon tai kulttuurisen symbolin mukaan. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 153 . Tämä ilmenee ainakin kolmella tasolla ja yhä laajenevassa määrin. Yksi näkyvimmistä henkilöistä oli arvostettu hanti-kirjailija Jeremei Aipin. Vasemmalla myös Viroa edustanut luontomatkailuyrittäjä Aivar Ruukel. Surullista kyllä, mukana on myös ryhmiä Karjalasta
Venäjä on toistaiseksi tosiaan välttänyt yleisen liikekannallepanon. Kysymyshän ei ole kaduilla tapahtuvasta mielenosoituksesta. Sota päättyy joskus, mutta sotaa tukeneiden nimet ja kasvot eivät pyyhkiydy pois. Moni toivoisi voivansa aloittaa normaalin elämän, saada työtä, perustaa perheen. SYYSKUU 2022 LAUKUNKANTAJAT SYYSKUU 2022 LAUKUNKANTAJAT Lauluja tanssiyhtye Kantele. Perimmäinen syy ei ole niinkään etninen vaan pikemminkin taloudellinen. Ukrainassa taistelevat sotilaat ovat pääosin sopimussotilaita, jotka ovat vapaaehtoisesti liittyneet armeijaan. On hämmentävää yrittää ymmärtää, miksi taiteilijoiden ja kulttuuritoimijoiden on pitänyt pelätä valtaapitäviä. Mutta toisaalta kyse on siitä, että kieltäytymällä voi säilyttää ihmisarvonsa ja inhimillisyytensä. OL Totuus on, että valtio tukee suurelta osin kulttuurisektoria. Erityisesti kansankulttuuri suomalais-ugrilaisilla alueilla, kuten Karjalassa ja Udmurtiassa, saa rahoituksensa valtionbudjetista. Karjalan tasavallassa perustetut osastot on nimetty maantieteellisin perustein, Onego ja Ladoga, Ääninen ja Laatokka. Puoluejäsenyys, kuten Neuvostoliiton aikoina, näyttää olevan eduksi. Moni palaa sodasta sinkkiarkussa tai haavoittuneena, erityisesti vähemmistöryhmiin kuuluvat, jotka ovat rintamalla yliedustettuina. Tämä selittää armeijan sosio-demografisen kokoonpanon, missä äärija maaseutualueet ovat yliedustettuina. Niiden johtajat ovat yleensä sidoksissa “Yhtenäinen Venäjä” -valtapuolueeseen. Pitääkö heitä kohtaan tuntea empatiaa. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 154 EKL Petroskoin sotilaskomissaari Vladimir Kudrik on selittänyt näiden “vapaaehtoisten nimikko-osastojen” perustamista sillä, ettei tarvitsisi aloittaa osittaista tai yleistä liikekannallepanoa. Muuta tuloa ei ole. Seurauksena on työttömyyttä, alkoholismia, huumeiden käyttöä ja rikollisuutta, erityisesti nuorten miesten keskuudessa. Mielestäni ei, sillä aina voi sanoa “ei”, “ei minun nimissäni sotapropagandaa”. OL No, Kalevalan sankarit on ainakin toistaiseksi säästetty häväistykseltä. Ainahan voi tietysti menettää työpaikkansa, tulla erotetuksi sosiaalisesta yhteisöstä. LÄHDE: VK.COM. Kaikki kansalliset kuorot, tanssiryhmät ja museot ovat valtion alaisia budjettilaitoksia. Tyypillinen venäläinen maaseutualue, kuten vaikkapa kylä Komissa tai Udmurtiassa, on onneton, jumalan hylkäämä paikka, jossa ei ole työpaikkoja eikä kulttuuritoimintaa ja jossa infrastruktuuria ei ole kehitetty. Tilastoja suomalais-ugrilaisten – kuten muidenkaan kansallisuuksien – osalta ei ole, eikä niitä varmaankaan koskaan edes saada. EKL Itäinen naapurimme on lähes koko historiansa ajan kontrolloinut luovia taiteentekijöitä ja taiteen ja kulttuurin sisältöjä. Venäjän alkuperäiskansojen ja etnisten vähemmistöryhmien edustajat ovat suhteettomasti kärsineet tästä sodasta. Heille palkka-armeija on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Jääkö heille muuta vaihtoehtoa, kuin allekirjoittaa sotaa tukeva manifesti tai osoittaa tukensa taiteellisena performanssina. Karjalan tasavalta liittyi yleisvenäläiseen tanssiflashmobiin tukeakseen monikansallista maataan, Venäjän armeijaa ja presidenttiä
Kongressi on järjestetty vuodesta 1992 lähtien neljän vuoden välein Venäjällä, Unkarissa, Suomessa ja Virossa. Henkilökohtaisesti toivon, että kun sota joskus päättyy ja Venäjän hallinto toimii edes jotenkin normaalisti, yhteistyön uudelleen käynnistäminen olisi mahdollista. Vallanpitäjät ovat aina oikeassa, ja kaikkia käskyjä on noudatettava. On selvää, että suomalais-ugrilainen yhteistyö on nyt kaikkien aikojen alhaisimmalla tasolla ja saattaa olla jopa eksistentiaalisessa kriisissä. > MAFUN (Youth Association of Finno-Ugric Peoples) on vuonna 1990 perustettu suomalaisugrilaisten kansojen nuorisojärjestöjen kattojärjestö, joka koordinoi yhteistyötä näiden kansojen nuorten sekä järjestöjen välillä sekä edustaa kyseisiä kansoja ja järjestöjä kansainvälisissä foorumeissa, kuten Yhdistyneissä kansakunnissa. > URALIC Centre on vuonna 2017 perustettu ihmisoikeusorganisaatio, joka edistää alkuperäiskansojen kulttuurisia ja kielellisiä oikeuksia. Kuten Puškinin Boris Godunov toteaa ‘Ihmiset ovat hiljaa’. Toivon myös, että Suomi ja Viro koordinoivat enemmän toimintaansa, varsinkin nyt kun Suomesta tulee myös NATO-kumppanimme. Lännessä meidän on osattava toimia viisaasti ja strategisemmin ja valittava yhteistyökumppanimme sekä tavoitteemme tarkemmin. Kun laki alun perin koski organisaatioita, voi agentin leiman nyt saada yksityinen henkilökin. SYYSKUU 2022 LAUKUNKANTAJAT SYYSKUU 2022 LAUKUNKANTAJAT. Se edustaa niitä Venäjän tasavaltoja ja alueita, joissa asuu myös suomalais-ugrilaisia. Hiljaisuus on turvallisempaa. AFUN perusteli vaatimustaan sillä, että Suomi ja Viro suhtautuivat Venäjän suomalais-ugrilaisiin kansoihin Venäjän-vastaisesti ja holhoavasti. Heti Ukrainan sodan käynnistyttyä AFUN RF julkaisi Putinia tukevan kannanoton, vaarantaen siten suomalais-ugrilaisen yhteistyön vielä enemmän. Pelkoon perustuva yhteiskunta on aina tuomittu keskinkertaisuuteen. Viro on nyt jäädyttänyt suuren osan kulttuuriyhteistyöstä Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa. TIETO > Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi on suomalais-ugrilaisia kansoja ja samojedikansoja edustava foorumi, jonka tavoitteena on uralilaisten kansojen yhteistyön edistäminen eri alueilla, sekä kulttuurin ja kielen säilyttäminen ja elvyttäminen. Yhtenä esimerkkinä, vuonna 2012 astui voimaan ulkomaan agentteja koskeva lainsäädäntö, jota vähitellen on tiukennettu. Eeva-Kaisa Linna keskustelee tällä palstalla karjalaisuuteen liittyvistä asioista. Myös suomalais-ugrilainen yhteistyö on kohdannut vaikeuksia. Tilanne on heikentynyt vähitellen, kunnes kuukautta ennen vuonna 2021 Tartossa järjestettävää VIII Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressia Kremlin kontrolloima Venäjän vähemmistökansojen liitto AFUN RF (Association of Finno-Ugric Peoples of the Russian Federation – Assotsiatsija Finno-Ugorskih Narodov RF) kielsi Venäjän delegaatteja osallistumasta tapahtumaan. Tunnettu venäläissveitsiläinen kirjailija Mihail Šiškin on heinäkuussa yhdysvaltalaisessa The Atlantic -sanomalehdessä julkaistussa kirjoituksessaan pohtinut venäläisten vaikenemista, sotaa vastustavan opposition puutetta. “Mutta tämä on ollut heidän selviytymisstrategiansa kautta sukupolvien. > AFUN RF (Association of Finno-Ugric Peoples of the Russian Federation – Assotsiatsija FinnoUgorskih Narodov RF), Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen yhdistys on vuonna 1991 perustettu ja vuonna 2005 Venäjän valtion uudelleen organisoima järjestö. Väitteen mukaan MAFUN toimi lännen intressejä edistävänä välineenä Venäjällä. Ajattelen ennen kaikkea niin, että pelko on ehkä suurin este koko Venäjän yhteiskunnan normaalille kehitykselle ja yksilöiden mahdollisuuksille toteuttaa itseään. Ymmärtääkseni Suomi on toiminut suunnilleen samoin. 2022 Karjalan Heimo N:o 7–8 155 EKL Ehkä myöntyminen vallanpitäjien myötäilyyn on vanhaa perua. Esimerkiksi vuonna 2013 julkaistiin pseudotieteellinen artikkeli, jossa syytettiin MAFUNnuorisojärjestöä. Yhdistys on käytännössä viranomaisten edustaja, ei alueiden asukkaiden. Ja kuka tahansa on eri mieltä, päätyy vankilaan tai tapahtuu jotain vielä pahempaa.” OL Ymmärrän tämän näkökulman, mutta olen eri mieltä yrityksistä järkeistää tai hyväksyä viranomaisiin kohdistuva pelko, joka on levinnyt kovin laajalle nyky-Venäjällä ja myös suomalaisugrilaisten kansojen keskuudessa. OL Viranomaisten mielestä jo usean vuoden ajan ja yhä lisääntyvässä määrin suomalaisugrilaiseen yhteistyöhön liittyy kansainvälisiä riskejä Venäjälle. Minua henkilökohtaisesti syytettiin MAFUNin kautta toimivaksi USA:n agentiksi, koska olin suorittanut tutkintoni Yhdysvalloissa. EKL Venäjää on systemaattisesti viimeiset 20 vuotta pyritty eristämään yhteistyöstä lännen toimijoiden kanssa
362 sivua, pehmeäkantinen. Hinta 33 euroa. Lounas 12 € ja päiväkahvi 5 € Lauantain iltatilaisuuden buffet viinin kera 25 € Ruokailuliput voi lunastaa Kuusamo-opistolla. SKS, 2022. XII Tie Vienaan -symposium 17.–18.9.2022 Kuusamossa, aiheena vienalaisuuden kuva kirjallisuudessa Kuusamo-opisto yhteistyössä Karjalan Sivistysseuran kanssa järjestää XII Tie Vienaan -symposiumin Kuusamossa 17.–18.9. Lunastamaton Viena — Suomalaiset siirtomaaherroina 1918–1920 Suomen ensimmäinen heimosotaretki suuntautui Vienaan keväällä 1918. Symposiumiin on VAPAA PÄÄSY. Hinta 32 euroa. Vienako vain idyllinen Kalevalan laulumaa. Kuusamo-opisto Kitkantie 35, 93600 Kuusamo puhelin 050 444 1157 sähköposti opisto@kuusamo.fi Ohjelma: Karjalansivistysseura.fi TILAA KIRJAT: Karjalansivistysseura.fi/ kauppa tai tilaa sähköpostitse: toimisto@karjalansivistysseura.fi tai käy ostoksilla ma–to kello 10–15 toimistolla osoitteessa Luotsikatu 9 D, Helsinki. Historioitsija, tietokirjailija ja Karjalaasiantuntija Pekka Vaaran teos jatkaa hänen aiempien Vienan Karjalan sotahistoriaa koskevien kirjojensa tematiikkaa. Symposiumissa kuullaan kiinnostavia esitelmiä kirjallisuuden luomasta vienalaisuuden ja laajemminkin karjalaisuuden kuvasta niin suomalaisessa kuin neuvostokirjallisuudessa. Kesästä 1919 kesään 1920 suurimmat osat Vienasta, itäisiä kuntia lukuun ottamatta, muodostivat Suomen epävirallisen siirtomaan. VIENAN VIRROILLA, KALEVALAN KANKAILLA Nivalan pojat heimosodissa 1918–1922 Ihanteelliset nuoret miehet ja pojat lähtivät sankaritöihin isänmaan ja heimoveljien puolesta. Todellisuus oli kuitenkin toista, uuvuttavaa rämpimistä pitkin soita ja korpia, nälkää, vilua ja sekavia taisteluita usein ylivoimaista vihollista vastaan. Taloudellisen hyötymisen lisäksi suomalaiset suunnittelivat alueen monipuolista kehittämistä. FT, historiantutkija Pekka Nevalaisen (1959–2021) postuumisti julkaistu teos on kokonaisselvitys tapahtumista Vienan Karjalassa vuosina 1918–1920. lauantaina klo 13–17.30, illanvietto klo 19 ja sunnuntaina klo 10–15. 280 sivua, kovakantinen, runsas kuvitus. Nivala-seura ry, 2022