2024 9–10 7 € Raja railona ja reittinä SIRPA KÄHKÖNEN, EPPU NUOTIO JA KATJA HYRY KUUSAMOSSA
Muisteluissa palattiin yhteisten Vienan-matkojen tunnelmiin. 194 Katri Kovasiipi arvioi Juha Hurmeen tuoreen teoksen Sampo (SKS 2024). 192 Elina Niiranen arvioi Maria Lähteenmäen ja Sinikka Selinin toimittaman tuoreen artikkelikokoelman Urbaanit karjalaiset – mielet, kielet, historiat. Kokeneiden kirjailijoiden ja tutkijoiden puheenvuoroissa ylitettiin sukupolvien rajat. 178 Jyvöälahtelaisen Yrjö Tiilikaisen jälkeläiset kokoontuivat serkustapaamiseen Petäjävedelle. 177 Laukunkantaja-kolumnissaan Aila-Liisa Laurila pohtii karjalaistaustaisen identiteetin monikulttuurisuutta, joka yhä vahvistuu uusissa sukupolvissa. KATRI KOVASIIPI SEURAAVA NUMERO Joulukuu 2024 184 Jyrki Mäkelä luotaa artikkelissaan kertomuksia laukkurisurmista Etelä-Pohjanmaalla. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 162 KARJALAN HEIMO 9–10/2024 197 164 Soitinrakentaja, kouluttaja ja musikantti Minna Hokka tuntee Suomen ja Karjalan vanhakantaisten torvija pillisoitinten historian ja paimenmagian. Sammon arvoitus on tuottanut ainutlaatuisen, päättymättömän ajatusleikin.. 2024 9–10 7 € Raja railona ja reittinä SIRPA KÄHKÖNEN, EPPU NUOTIO JA KATJA HYRY KUUSAMOSSA KANSI : Sirpa Kähkönen, Eppu Nuotio ja Katja Hyry. KUVA: KATRI KOVASIIPI Haastateltavana elokuussa Karjalan Sivistysseuran osa-aikaisena toimistosihteerinä työnsä aloittanut espoolainen Anna-Maria Tukiainen. 1800-luku oli vienalaisille laukkukauppiaille oikeudetonta aikaa. 167 Ulla Parviainen toimitti 39 vuotta sitten kuolleen kummisetänsä Matti Polojärven keskeneräisen romaanikäsikirjoituksen julkaisukuntoon. 188 Matti Polla tarkastelee Vienan alueen perinnekulttuuria 1900-luvun alussa, ennen kuin talonpoikaiselämä koki neuvostovallan tuomat mullistukset. 170 Raja railona ja reittinä oli Tie Vienaan -symposiumin teemana
Karjalansivistysseura.fi Kieltä ja kulttuuria vuodesta 1906 Katsommeko sormea vai kuuta. ”Tiedätkö mitä minä sanon, kun kuulen jonkun kirjoittavan sodanvastaista kirjaa?” ”En. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 163 Seura perustettiin vuonna 1906 nimellä Wienan Karjalaisten Liitto. KURT VONNEGUT (1922–2007 ) tuli mittavan kirjallisen tuotantonsa ohella meillä Suomessa tunnetuksi myös vierailustaan Pohjois-Karjalan luonnossa. Kun eräs toimittaja kymmenen vuotta myöhemmin kysyi Vonnegutilta, missä hän on ollut onnellisimmillaan, hän muisteli Kolia ja sen jäisiä, suussaan sulaneita mustikoita. Kun luonnon tuhoamista vastustavat kansalaisjärjestöt Elokapina ja Återställ Våtmärker värjäsivät Eduskuntatalon pylväitä vesiliukoisella punamaalilla 25.9.2024, me ihmiset toimimme lajityypilliseen tapaamme. Karjalan Sivistysseura yhdistää eri alueilla elävät karjalaiset ja karjalaisuudesta kiinnostuneet toimimaan karjalan kielen ja kulttuurin elinvoimaisuuden hyväksi. Tuliko tarpeeksi puhdasta, paljonko vielä maksaa, että kaikki rusotuksen häiveetkin saadaan katoamaan. Suuri osa maan elämästä on vaarassa”, alkaa ilmastotutkijoiden laatiman raportin teksti. Lukiessaan ihminen ei myöskään todennäköisesti osallistu kovin aktiivisesti maailman tuhoamiseen. KATRI KOVASIIPI. Lokakuussa 1977 hän istui Kolin huipulla kannonnokassa, riipi maasta lumen alle jääneitä mustikoita suuhunsa ja imi itseensä Pieliselle avautuvaa maisemaa. Oivaltavaa romaania tai runoa lukiessa tuntuu kuin lumen alta mustikoita löytäisi. Yhdessä vaalimme kieltä, kulttuuria ja kokemuksia karjalaisesta identiteetistä. Tämä on kiistaton globaali hätätila. BIOSCIENCE-LEHTI JULKAISI 8.10.2024 laajan ilmastokatsauksen: ”Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin partaalla. Ja voipa kirjojen äärellä joskus kokea myös onnellisia hetkiä. Jäsenmaksuun sisältyy Karjalan Heimo -lehti. ”Kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea”, toteaa vanha kiinalainen sananlasku. Kirjalliseen seurueeseen Kolilla kuului myös karjalaissyntyinen kirjailija Eeva Kilpi. Tunnettujen kirjailijoiden ajatuksia ja hyviä lukuvinkkejä löydät myös tästä lehdestä. Toisella laidalla ovat idealistiset pyrkimykset pelastaa edes palanen maailmaa, toisella kyyninen nihilismi, joka uskoo olevansa ainoa järjen ääni. Mitä sinä sitten sanot, Harrison Starr?” ”Minä sanon: ’Mikset yhtä hyvin kirjoita jääkaudenvastaista kirjaa?’ ” Satiirikkona Vonnegut onnistuu parilla pienellä sivalluksella kuvaamaan vastakkainasettelua, joka hallitsee maailmaa tälläkin hetkellä. Vuonna 1917 nimeksi tuli Karjalan Sivistysseura ry. Kirjat eivät pelasta elonkehää, mutta voivat auttaa ajattelemaan ja tekemään viisaampia valintoja. Sen sijaan, että olisimme kuunnelleet järjestöjen ympäristöviestiä, aloimme tuijottaa Eduskuntatalon pylväiden saumoja. PÄÄTOIMITTAJALTA Helsinki 2024 16 10 K urt Vonnegutin romaanissa Teurastamo 5 (Tammi 1970) filmintekijä Harrison Starr käy kirjailijan kanssa seuraavan keskustelun. Pitäisikö Elokapina kieltää. Karjalan Sivistysseura ry:n jäsenlehti ja äänenkannattaja Karjalan Sivistysseura ry:n jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen kansalainen. Mitkä kansalaisjärjestöt kiellettäisiin seuraavaksi. Tervetuloa jäseneksi, lehden tilaajaksi ja lukijaksi sekä karjalaisen kulttuurin harrastajaksi ja tukijaksi
Keskiajalla Karjalassa rakennettiin soropillejä oljesta ja ruo’osta. – Paimenet rakensivat soittimensa luonnonmateriaaleista, Hokka selvittää. Lävikkö puolestaan rakennetaan lisäämällä keskelle puinen sormiaukkokappale. – Puhaltimet olivat paimenten työvälineitä. Keskiaikainen olkija ruokopilli tunnettiin Pillija torvisoittimet ovat vieneet Minna Hokan mennessään. Pajupilli ja tuohitrumpetti tunnettiin joka puolella Suomessa ja Karjalassa. Lännestä omaksuttiin puurakenteinen, tuohipäällysteinen luikku-trumpetti, jonka tanakka, karjalainen muunnos on totto. Mukana on puusta, karhunputken ja järviruo’on puutuneista varsista sekä nautojen ja vuohien sarvista tehtyjä puhaltimia. Kesällä 2024 Minna Hokka viritti soiton Koloveden kansallispuistossa Heinäveden Muinaisviikon retkellä. Ruotsin valtiopäivien kiellettyä miesten toimimisen paimenina myös vastuu karjan kaitsemisesta jäi lähinnä lapsille ja ikäihmisille. – Tuohitorven tuhatvuotisesta suosiosta kertovat sen lukuisat nimet, kuten tanoja karhutorvi, ämyri ja tyytty. He karkottivat torvillaan petoja, ohjasivat karjaa sekä viestivät tarvittaessa lähitalojen ihmisille ja muille paimenille. Soittimet ja sävelkulut kehittyivät aikuisen käsissä eri tavoin. Soittimet syntyivät luonnonmateriaaleista metsän keskellä Hokka kertoo, että paimensoittimet rakennettiin tuoreesta puusta, tuohesta ja nautojen sarvista. Samankaltaisia ovat puusta rakennettavat klarinettisoittimet tronopilli ja läveri. Etelämpänä Euroopassa paimenina toimivat edelleen aikuiset miehet. Voimakasääniset puhallinsoittimet lienevät kehittyneet paimenten keskuudessa. KUVA: PIA PAANANEN. P erinnepuhaltimien taitaja Minna Hokka esittelee pienellä pöydällä olevaa erikoista soitinvalikoimaa Heinäveden Muinaisviikon työpajassa. Monet soittelivat myös ajankuluksi sekä omaksi ja karjan iloksi. Eräs vanhimmista karjalaisista soittimista lienee 600-luvulla slaaveilta omaksuttu piisku-huilu, houkutussoitin, joka rakennettiin linnun sulan ”kynästä”. Puhallinsoitinten kehittymiseen vaikuttivat paimenten soitinrakennusja soittotaito. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 164 Minna Hokka tuntee karjalaiset erityispiirteet paimensoittimissa Soitinrakentaja, kouluttaja ja musikantti Minna Hokka tuntee perinnepuhaltimien historian ja paimenmagian. Käärmeiden houkutteluun liittynyt putkipilli syntyy karhunputkesta. Paimenet askartelivat myös pillejä männyn vuosikasvaimista, lehtipuiden oksista tai putkikasveista, ja lurittelivat niillä vapaahetkinään. Kun ruokopillin päähän lisätään kaikusuppilo tuohesta tai sarvesta, saadaan toropilli
Sormiaukkoja tehtiin yleensä neljä, joskus alapuolelle kaiverrettiin pieni peukaloaukko hälytysäänien soittamista varten. myös monilla nimillä, mm. Soittoharrastus ja siihen kuulunut musiikinteoria antoivat valmiuksia soitinrakentamiseen ja soittoharjoitteluun. Lepästä tai haavasta halkaisemalla ja kovertamalla aikaansaatu runko päällystetään tuohella, ja soittimen ääntä vahvistaa kaikusuppilo, joka voidaan tehdä pellistä tai naudansarvesta. Soitin kehittyi Laatokan Karjalassa, Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Aunuksessa 1700-luvulla. Lulletti on noin 30-senttinen, litteä, lievästi käyrä puutrumpetti, joka on rakennettu liittämällä tuohinauhalla ontoiksi koverretut puoliskot yhteen. Yläkoulussa aloin soittaa viulua, Bachin Air-teoksen inspiroimana. Eroa on myös materiaaleissa. Olennaisinta oli ehkä kuitenkin jo varhain syntynyt erityinen suhde metsään. KUVAT: PIA PAANANEN. – Pohjois-Karjalassa brelo olit paimenten soitin, Pohjois-Savossa breloa käytettiin muun muassa paimenten kutsumiseen pois metsästä. – Isosisko soitti paljon pianoa, alakouluaikana minäkin opin sitä kansalaisopistossa. Lapsuuden luontosuhde loi pohjan Minna Hokka varttui metsäisessä pihapiirissä Hämeen Härkätien kupeella, TL Koskella, maaseudun rauhassa. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 165 . Lulletti levisi laajalle 200-vuotisen historiansa aikana: ainakin Pohjois-Karjalassa soitin tunnettiin vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Karjalassa, itäisessä kulttuuripiirissä, ei kasvatettu vuohia eikä pukinsarvia ollut saatavalla. Kun Minna Hokalta kysyy, mikä karjalaiselle perinnepuhaltimelle on luonteenomaista, hän muistelee tärkeän opettajansa, Timo Leisiön, väitöskirjaa Suomen ja Karjalan torvija pillisoittimista. Mielikuvitus ja luottamus luontoon kehittyivät, kun lapset ohjasivat tarinoiEero Peltonen (vas.) ja runoilija Kasper Salonen muistelivat Jouhtenisella turu-trumpetteja soittaessaan, miten Teppo Repo aikanaan herätti paimentorvellaan kylän väkeä aamuviideltä paimeneen lähtiessään. Yleensä haavasta valmistettu, tuohipäällysteinen rožok on kuulunut luoteisvenäläiseen soittimistoon jo 1700-luvulla. 40-senttinen, sormiaukollinen trumpettisoitin tunnettiin myös Inkerissä ja Kannaksella 1800-luvun lopulla. ryti-, soroja kaislapilli sekä kaza. Brelo on tunnettu myös Etelä-Savossa ja Inkerissä. – Lulletteja rakennettiin ainakin lepästä, pajusta ja katajasta. Minna rakenteli kaksoissiskonsa ja naapurin tytön kanssa metsään majoja. Hokan lempisoitin on tammesta rakennettu pitkä turu. – Pitkän turun ääni on niin samettinen ja lämmin. Vuonna 1983 julkaistun teoksen mukaan karjalaisten puhaltimien rakenne on yksinkertaisempi ja niissä on vähemmän sormiaukkoja kuin länsisuomalaisissa malleissa. – Vaikka pukinsarvia ei ollut saatavilla, niiden muoto oli merkittävä esikuva entisaikojen karjalaispaimenten käyttämälle lulletille, Hokka kertoo. Breloja, rožokkeja ja turuja Brelo on luikun ohella Laatokan länsirannalla kehittynyt puurunkoinen ja sormiaukoton trumpettisoitin, jolla voi olla pituutta jopa 130 senttimetriä. Turusta on myös lyhyt, pulloa muistuttava malli. Myös truba, tyytty, totto ja haapatorvi -nimityksillä tunnetut turut ovat eteläisen Vienan Karjalan, Aunuksen ja Laatokan Karjalan trumpettisoittimia
Ja Jouhtenisen vuorella kaiku oli kuuluva ja selkeä. Hokka jatkaa Itä-Karjalan paimentamiseen liittyvästä magiasta: – Aamuisin paimen ohjasi karjan nopeasti soitellen metsänpeittoon, pedoilta näkymättömiin. – Jo alakouluikäisenä aloin tehdä kasvitaidetta pihapiirin pikkumetsässä. – Esimerkiksi mahdikkaat Itä-Karjalan paimenet tekivät metsänhaltian kanssa keväisin sopimuksen karjan suojelemiseksi. – Olen nähnyt 16-vuotiaan paimentolaisen Portugalissa paikassa, jossa oli paimennettu 2000 vuoden ajan. Viritin naruja puiden väliin ja punoin niihin kasveja. Vuonna 2011 Hokka julkaisi äänitteillä 48 omaa laulelmaa, joita hän luonnehtii naivistisiksi, lyyrisiksi ja henkisiksi. Osa perinteen kannattelua on ainutlaatuinen, 120 soittimen kokoelma, joka valmistui vuosina 2007–2010 Suomen Kulttuurirahaston apurahalla. PIA PAANANEN Katso myös: minnahokka.com Paimensoittimia metsässä. – Uskottiin, että niin kaukana kuin soitto kuuluu, karja on pedoilta turvassa tulevana kesänä. Lauluissa on mukana myös yhteiskuntakritiikkiä ja herkkää tunnelmien kuvausta. Niin kauas ja vielä kauemmas niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin paimentorvien törähdykset kuljettavat. – Siinä joutui käyttämään kurkkulaulun myötä tutuksi tulleita äänilihaksia, että sai kauaksi kiirivän äänen. Melodiat virtailevat vapaasti sanoja myötäillen leikkisän iloisesti, yllätyksellisen hauskasti ja syvyyksiin sukellellen. Peltonen nauraa, että alkoi soittaa ensin toroa kuin pöröputkea ja puhaltaa torven ulostuloaukkoon. Kokeilin myös erilaisten muotojen aikaansaamista. Vielä 1900-luvun vaihteessa eri puolilla Suomea soiteltiin Suvipäivän tai vapun aamuna vuorotellen eri taloissa, ennen karjan laitumelle laskua. – Revon mukaan ensin soitetaan surullinen ”Halia soitto”, ja sen jälkeen tulevat iloiset ja hilpeät sävelmät, Karjalan liiton kouluttama itkuvirsiohjaaja ja äänellä itkijä Minna Hokka kertoo. Feodor Nikitin Safronoff). Projekti onnistui seuraamalla tarkasti ohjeita, jotka löytyvät Timo Leisiön väitöskirjasta Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvija pillisoittimet. Seikkailuohjaajasta paimensoitinten rakentajaksi Vuonna 1995 ylioppilaaksi valmistuttuaan Minna Hokka halusi syventää luontosuhdettaan ja opiskeli seikkailuohjaajaksi Paasikivi-Opistossa, Turussa. Soitto soi kuin vuosisadat sitten Karjalassa Joensuulainen runonlaulaja ja perinneopettaja Eero Peltonen kokeili Heinäveden Jouhtenisen vuoren yhteissoitossa pitkää turua ja oli vaikuttunut sekä soittimesta että yhteissoiton paikasta. KUVA: MINNA HOKKA. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 166 den toisiaan kulkemaan sokkona metsässä. Paimenmagiaa ja sopimuksia metsänhaltian kanssa Minna Hokan työpajoissa tulevat tutuiksi myös perinnesoittimiin ja niiden käyttöön liittynyt karjalainen kansanperinne ja talonpoikaiskulttuuriin liittyvät uskomukset, jotka säätelivät käyttäytymistä. Yhteissoitto ikiaikaisilla perinnepuhaltimilla yhdessä muinaisretkelle osallistuneiden kanssa toi Peltosesta esille myös musisoinnin riemun itseisarvona: – Onhan tämä varmasti ollut paimenille pitkinä työpäivinä ajankulua. Vuonna 1998 tapahtui tulevan soitinrakentajauran kannalta merkittävä kohtaaminen: melonnanohjaaja Hokka tutustui lastenleirillä pajuja ruokopillien valmistamista ja soittoa opettavaan paimensoitinrakentaja Jarkko Aallonloiskeeseen, joka halusi jakaa Minnalle vuosikymmenten aikana hankkimaansa osaamista. Iltaisin, ennen auringonlaskua, paimen sai torveen kolmesti puhaltamalla karjan takaisin metsänpeitosta. Uskottiin, että taika raukeaisi, jos ulkopuolinen koskisi torveen. Paimen piilotti taikavoimia sisältävän soittimen metsään ja teki käyttötorveksi toisen. Ja tämä tuohella päällystetty turu on erityisen karjalainen osa tätä paimentorvien ääntä, sarvija puutrumpetit ovat soineet täällä vuosituhansien ajan. Sain olla rauhassa. – Teppo Repo jäi nuorena orvoksi, hän oppi Inkerissä sukulaispaimenilta ammattiin kuuluvien puhaltimien rakentamisen. Tuohenpalalle kirjoitettu sopimus peitettiin kevään ensimmäisen torven tuohikierteen sisälle. Laulujen yhteys maahan, puihin ja luontoon on samaa laatua kuin aikanaan Revon Tepolla. Hokka nauraa, että kokemus oli hyväksi: – Merellä melontaryhmiä ohjatessa kehittyi kuuluva ääni, jota käytän tarvittaessa myös soitinrakennuskouluttajana. Kasvitaide oli silloin kuin ikioma tila, jossa kukaan ei häirinnyt. Tätä taitoa Hokka on vienyt ja vie edelleen eteenpäin. – Maaseudusta ja luonnosta inspiroituminen sekä suhde itseen, ihminen ja elämän kiertokulku – parisuhdetta ja erotiikkaa unohtamatta, Hokka listaa kansanlauluista tuttuja teemoja. Varmasti paimenetkin ovat kaikupaikkoja käyttäneet, kun ovat torvillaan töräytelleet, Peltonen arvioi. Taito siirtyi mestari-kisälli-periaatteella ensin Jarkko Aallonloiskeelle ja häneltä minulle, Hokka kertoo jatkumosta. Mieluisa melonnanohjaajan kesätyö jatkui lähes vuosikymmenen ajan. ”Lauluja luonnosta ja ihmisestä” Minna Hokka on myös kanteleensoittaja ja taiteilija, joka vie puhallinsoittimillaan kuulijansa musiikilliselle aikamatkalle kivikaudelta nykyaikaan. Aallonloiskeen oppi-isä oli ollut Soikkolan pitäjän Viistinän kylässä vuonna 1886 syntynyt Teppo Repo (alk. KUVA: MINNA HOKKA Torven päättelysidokset. Ehkä myös eläinten viihdyttäminen, rauhoittaminen ja koolle kutsuminen ovat olleet tärkeitä asioita, joihin soittimet ovat liittyneet
tunnistaa tiettyjä rajavartijoita ja muita kyläläisiä. Yhteydet todella eläneisiin ihmisiin ovat vahvoja; kylän vanhoja asioita muistavat ihmiset saattavat jo lukiessaan Elämää rajalla – aikamatka sadan vuoden takaiseen Kurvisenvaaraan Kuusamo-opiston rehtori Ulla Parviainen on editoinut julkaisukuntoon kummisetänsä Matti Polojärven romaanin Elämää rajalla. Talonpoikien poronhoidon alue, ominaisMatti Polojärvi oli rajavartija ja poromies. Ulla Parvianen toteaa, että on itsekin tunnistanut vastaavuuksia romaanihenkilöiden ja kylänväen välillä. Väitöskirja valmistui vuonna 1996 nimellä Pohjois-Vienan poronhoito. Kortesalmi haastatteli Antti Polojärveä muun muassa petojahteihin liittyneistä asioista. Esimerkiksi rajavartioaseman emäntänä ollut pienikokoinen Tiina oli Parviaisen isän täti, jonka puoliso Juho näyttäytyy romaanitekstissä Jukkena. V uonna 1918 syntyneen Matti Polojärven romaani Elämää rajalla (392 sivua) tempaisee lukijansa elämänmakuiselle aikamatkalle eteläkuusamolaisen Kurvisenvaaran arkeen. Romaanin tapahtumat sijoittuvat kahdelle vuodelle, vuosiin 1926–1927, mutta kertomusten taustalla olevat tositapahtumat ovat peräisin vuosilta 1924– 1934. KUVA: MATTI POLOJÄRVEN KOKOELMAT. Matin Antti-isä on ollut mainio tarinankertoja ja toiminut aikanaan myös tietolähteenä poronhoidosta väitöskirjan tehneelle J. Se antaa lukijalleen kokemuksen, millaista oli elämä sata vuotta sitten korpikylässä, jonne ei ollut tietä. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 167 . Kirjailija itse kuoli sydänkohtaukseen 39 vuotta sitten, ja keskeneräisen käsikirjoituksen sisältänyt salkku löytyi alkuvuodesta aivan yllättäen. – Koko lapsuutensa Matti Polojärvi eli kertomusten keskellä. Siihen aikaanhan ihmiset kertoivat kaiken aikaa toisilleen juttuja, ei ollut nettiä eikä somea aikasyöppöinä, sanoo Parviainen. Romaanissa Matti Polojärven alter egona toimii 8-vuotias Nestori-poika, jonka Aatu-isä, kirjan päähenkilö, puolestaan edustaa Matti Polojärven isää Antti Polojärveä. Henkilöiden repliikeissä elävät luontevasti niin vanha murre kuin vienankarjalakin. Juhani Kortesalmelle
– Vanhoissa kuvissa hän on aina vähän muita pidempi. Monissa kertomuksissa on lähtökohtana tositapahtuma, jota Polojärvi on kuitenkin muuntanut kaunokirjalliseksi. Romaanimuoto antaa kirjoittajalle vapauksia, ja niinpä Matti Polojärvi onkin muuttanut alkuperäisten tapahtumapaikkojen ja henkilöiden nimiä. Kurvisen kylä on romaanissa nimeltään Kuljuvaara, Polojärven kotitalo Haarala puolestaan on muuntunut Harjulaksi. – Olen aina tiennyt, että rajavartioasema on ollut siinä ennen sotaa. Parviainen on romaanikäsikirjoitusta editoidessaan jäljittänyt kirjan tarinoiden yhtäläisyyksiä ja eroja verrattuna todella tapahtuneeseen. Kalle Päätalon sotakaverista Surkujärveksi Työurallaan Matti Polojärvi toimi rajamiehenä ja Kurvisen rajavartioaseman päällikkönä. He eivät kuitenkaan vieneet miestä rajan yli vaan ampuivat hänet. Kirjaprosessin aikana Parviainen löysi Maaseudun Sanomissa 10.2.1922 julkaistun uutisen, jossa kerrotaan, että noin 500 Vienan pakolaista tuli Kuusamossa Kurvisenvaaraan. Kirjassa esiintyy paljon rajantakaisia, eli rajan takana eläneitä ihmisiä, jotka liittyvät tositapahtumiin. – Kummitäti eli yli 90-vuotiaaksi, ja vietin melko paljon aikaa hänen kanssaan. Jatkosodan jälkeen Lapin sodassa Kurvisenvaaran rakennukset oli poltettu, ja se oli rakentamiskieltoaluetta. Tämä on oikeasti tapahtunut; Kurvisenkylän maastossa todellakin lojui hautaamaton ihmisen luuranko. Myös sodan syttyessä 30.11.1939 Polojärvi oli poroteurastuksessa. Rajavartioasemakin ehti olla useissa eri taloissa, ennen kuin se sai oman rakennuksen vuonna 1953. KUVA: MATTI POLOJÄRVEN KOKOELMAT.. Kummisedän työpaikka, rajavartioasema, oli kylässä tärkeä turvallisuudentunteen tuottaja. Lapsuudessa kummisetä oli naapurinsetä, ja tuntui, että hän oli aina hoitamassa jotain asiaa, kun tuli käymään. Partisaaniuhka herätti pelkoa. Sota-aikana Matti Polojärvi oli Matti Polojärvi soutamassa Salmijärveltä Haaralaan vuonna 1963. Hän ei kuitenkaan koskaan maininnut sanallakaan, että kummisetä on kirjoittanut kirjaa. Parviainen löysi myös Polojärven kirjoittaman Rajamme vartijat -lehden kirjoituksen 1940-luvulta. Tutun poromiehen Antti Väisäsen isä on muistellut, että rajanylittäjän ampuivat rajamiehet eivätkä pakolaiset. Ahkeran mielipidekirjoittelun lisäksi Polojärveltä julkaistiin vuosikymmenien mittaan muitakin tekstejä. – Romaanissa kerrotaan, että kylälle tuli ummikko venäläinen, jota kylässä olleet Vienan pakolaiset lähtivät palauttamaan rajan yli. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 168 laatu, ikä, alkuperä ja kehityslinjat vuoteen 1922. Voimakkaasti todellisuuteen pohjautuvaa kerrontaa Matti Polojärvi kirjoitti jatkuvasti, mutta Ulla Parviainen sen paremmin kuin muutkaan kyläläiset tai sukulaiset eivät tienneet, että hän kirjoitti myös romaania. – Ei ole tiedossa, kuka rajan ylittäjä todellisuudessa oli, eikä ampujistakaan ole varmuutta, Parviainen toteaa. Kummitäti saattoi tulla myös muuten vaan. Hän kertoi, että ainahan tämä kirjoitti, isoisän ja -äidin luona käydessä kuului jatkuvasti kirjoituskoneen ääni. Siihen sisältyvä juttu rajan takana kohdatuista vienankarjalaisista miehistä ja porojen hihnaa syöneestä karhusta löytyy myös romaanista. Yksi vaikuttava esimerkki tällaisesta muunnetusta tapahtumasta on, kun Aatu-isä poikkeaa niittypolulta ja käy näyttämässä pojilleen ihmisen luurankoa. Parviaisen mielikuva Matti Polojärvestä on ryhdikäs, isokokoinen mies. Välirauhan aikana kyläläiset ovat vaatineet, että rajavartioasema pitää tuoda takaisin kylälle. Hänen tekstejään on julkaistu etenkin mielipidekirjoituksina Kalevassa ja Koillissanomissa. – Joukossa oli paljon sairaita ja kovassa pakkasessa paleltuneita, ja se oli ainut vuosi, kun kylän yhteisestä kaivosta loppui vesi. Joku kylän vanha mies kävi hakemassa vainajalta vielä takin päältä. – Myös Jyväskylässä asuvalle kummisedän pojanpojalle oli suuri yllätys, että hänen isoisänsä Matti kirjoitti kirjaa. Porohommissa hän oli mukana lapsesta asti, ja poroja hän omisti myös rajamiesuran jälkeen
Editointityöhön löytyi apua monelta suunnalta Puhtaaksikirjoittaja oli editoinut tekstiä jo paljon, mutta työtä oli jäänyt vielä Parviaisellekin runsaasti. – Löytyi myös kirje, jossa puhtaaksikirjoittaja pahoitteli, että työt ja lähetykset olivat viivästyneet, koska pienet lapset olivat vieneet häneltä aikaa. Kyllä tällä seudulla on luettu paljon Päätaloa, ja oltu vähän ylpeitäkin naapurpitäjän kirjailijasta, toteaa Parviainen. Lopulta Kalevalasta löytyi kääntäjä, Valentina Saburova, joka oli aiemmin tehnyt vastaavanlaista käännöstyötä myös Kajaanin kaupunginteatterille. Olen käynyt läpi myös Matti Polojärven valokuvia ja kysellyt ihmisiltä, ketä näissä kuvissa on. – Monet ihmiset täällä mieltävät, että minä olen tehnyt kirjan. Kuusamon kaupungilta hän sai kirjantekoon pienen apurahan, ja Rajamme vartijain säätiön tuki mahdollisti kirjan hinnan pitämisen alle kolmessakympissä. Jatko-osaakin on jo vaadittu. En kuitenkaan onnistunut löytämään häntä, kertoo Parviainen. Apua antoi myös Parviaisen sisar, jonka kanssa mietittiin pitkät tovit, miten oma äiti ja isä sanoivat eri murreilmaisuja. KUVA: KATRI KOVASIIPI. Ei tule jatko-osaa, kun kirjoittaja on ollut haudassa 39 vuotta, toteaa Ulla Parviainen. – Ilman Eeva-Kaisaa kirja ei olisi valmistunut näin nopeasti. tämä antoi hyvän neuvon: ei ole niin väliä, mikä on lopullinen kirjoitusasu, kunhan huolehditaan, että samalla henkilöllä toistuu aina sama kirjoitusasu. KATRI KOVASIIPI Matti Polojärven romaani Elämää rajalla julkistettiin Kuusamossa 24.8.2024 XIII Tie Vienaan -symposiumin yhteydessä. – Katsoin jo samana iltana, että on tässä materiaalia. Lisäksi hän haki henkilön, joka oikoluki vienankarjalaksi kirjoitetut tekstit. Teosta on saatavilla Kuusamon Matkailuja kulttuurikeskus Karhuntassusta, Kuusamon Prismasta ja Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta. Hänen tekstinsä on tajunnanvirtaa ilman välimerkkejä ja virkerakenteita. – Päätalo kirjoittaa useissakin kirjoissaan sotakaveristaan Surkujärvestä, jolla oli vilkas yöelämä ja joka karkasi öisin naisiinkin, naurahtaa Parviainen. “On täällä vielä tällainen salkku” Matti Polojärven tie kirjailijaksi kesti vielä 39 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Vastauksena Marja-Leenan huoleen, että kirjanteko tulee kalliiksi, lupasin ottaa riskin. He sanoivat, että ovathan he puhuneet vienaa, mutta eivät uskaltaneet kirjoittaa sitä. Parin-kolmen päivän päästä jo tinkasin Marja-Leenalta, että tehdäänkö tästä kirja. Eeva-Kaisan kanssa kävimme jatkuvasti keskusteluja ja mietimme, miten tekstiä on järkevää tiivistää. – Myös oikolukemisessa ja kirjan tuotantoprosessissa Eeva-Kaisa oli kullanarvoinen. Kylähistoriikki mielessään hän alkoi kuunnella Matti Polojärven vanhoja C-kasettinauhoitteita, joilla hän kertoo samoja tapauksia, joita on mukana romaanissakin. – Valentina teki työn nopeasti ja ahkerasti, Parviainen kiittää. Polojärven Cavalet-salkusta löytyi kaksi erilaista kansiota, joista toisessa oli 270 puhtaaksi kirjoitettua A4-kokoista paperiliuskaa. – Matti oli käynyt kiertokoulua ja nelisen vuotta kansakoulua. – Jututin täällä Kuusamossa lähes kymmentä ihmistä, joilla oli joku yhteys karjalan kieleen, mutta he eivät rohjenneet lähteä kirjoittamaan. Tämä tapahtui vuoden 2024 tammi-helmikuun vaihteessa. – Neljä-viisi vuotta olen kerännyt kotikylään liittyvää materiaalia. Emme voi tietää, olisiko hän ryhtynyt kirjoittamaan romaania, ellei olisi tuntenut Päätaloa. Seuraavaksi saanemme kuitenkin lukea Ulla Parviaisen kirjoittaman Kurvisenvaaran historiikin. Murreilmaisujen vaihtelevien kirjoitusasujen viimeistelyyn Ulla-Parviainen julkisti romaanin Kuusamossa. Eikä hänen romaaniaan olisi julkaistu vieläkään, ellei Ulla Parviainen olisi alkanut haaveilla Kurvisenvaaran kylän historian kokoamisesta ja kirjoittamisesta. Teimme asiatarkistuksia, esimerkiksi ovatko tapahtumat kronologisesti oikein ja onko tarinoiden välillä ristiriitaisuuksia. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 169 1960-luvulla kuuluisaksi tulleen kirjailijan, Kalle Päätalon kanssa samassa joukko-osastossa. Marja-Leena oli sitä mieltä, ettei tämä ketään kiinnosta. Minä sanoin, että varmasti kiinnostaa, tämä on merkittävä jo kotikylän historiankin kannalta. Kauneimmat kiitokset kirjan editointikumppanina Parviainen antaa Eeva-Kaisa Linnalle. – Enhän minä ole kirjoittanut, vaan toimittanut. Toisessa oli hyvin vanhalle, kellastuneelle paperille todennäköisesti kahdella eri kirjoituskoneella kirjoitettuja liuskoja. Yksi suurimpia haasteita kirjan editoinnissa oli löytää ihminen, joka uskalsi kääntää Matti Polojärven karjalankielisiksi suunnittelemat tekstiosuudet vienankarjalaksi. – Oli aivan uskomatonta, että löytyy tämmöinen! Oli myös selvää, että käsikirjoituksesta oli tarkoitus tehdä julkaistava romaani, koska Matti Polojärvi oli hakenut vuonna 1984 Kalevassa puhtaaksikirjoittajaa. Yritin löytää tämän henkilön, koska hänen nimensä oli kirjeessä mukana. Päätalon esimerkki on saattanut ollut tärkeä laukaisija ja esimerkki Matti Polojärvelle. Sitä on nyt sitten tiivistetty ja tehty lauseiksi. Puhtaaksikirjoittajaksi oli löytynyt kotona lapsiaan hoitanut opettaja, mutta työ keskeytyi huhtikuussa 1985, kun Polojärvi menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. Pääasiassa repliikit on kuitenkin jätetty juuri sellaisiksi, kuin hän kirjoitti. Päätalon romaaneissa Polojärvestä on tullut Surkujärvi. – Viimeinen huipennus tapahtui, kun kävin kyselemässä kuva-asioita kummisedän tyttäreltä Marja-Leenalta; Marja-Leena näytti, että on täällä vielä tällainen salkku. – Varmaan jokaisessa Kurvisen talossa oli kaikki Päätalot. Erään kustantajan kanssa ensin neuvoteltuaan Parviainen päätti tehdä omakustanteen. Editointiapua Parviainen sai kuusamolaiselta, eläkkeellä olevalta äidinkielenopettajalta
Ensimmäisenä puhujavuorossa oli kirjailija Sirpa Kähkönen, joka kiteytti sanomansa kirkkaasti: – Puhun hiljaisuuksista ja väärässä olemisen historiasta, josta koko tuotantoni tavalla tai toisella kertoo. Raja on ollut symposiumin teemana aiemmin jo vuonna 2016, jolloin käsittelyssä oli pakolaisuus ja rajat, totesi Jalagin. Karjalan Sivistysseuran hallituksen puheenjohtaja Seija Jalagin kiinnitti avauspuheenvuorossaan huomiota rajan ylisukupolviseen vaikutukseen. kerran järjestetyn Tie Vienaan -symposiumin teemana oli Raja railona ja reittinä. – Minun suvussani on lähdetty sinne toiseen suuntaan itsenäisen Suomen alNäytelmäprojekti toi yhteen käsikirjoittaja Eppu Nuotion, Oljona Nikitinin eli Olga Salmen tyttären Ulla-Maija Tervosen, näytelmäidean äidin Katja Hyryn sekä Olgan tyttärentyttären Anutiina Tervonen-Ahon. – Kuusamo on erityinen paikka karjalaisten ja varsinkin vienalaisten näkökulmasta. Miten raja on piirtänyt jälkensä jopa useisiin sukupolviin niin, että rajanylityksen muistoihin pitää palata uudelleen ja uuTaiteen voimalla avautuvat rajan merkitykset Sanaja näyttämötaiteen merkitys nousi Tie Vienaan -symposiumin keskiöön. Kähkönen puhui rajan toisistaan erottamista ihmisistä ja siitä, millaisia hiljaisuuksia Neuvosto-Karjala synnytti suomalaisiin sukuihin. Kaksipäiväisen tapahtuman esitelmissä keskityttiin rajat ylittäneisiin reitteihin, rajan taakse kadonneisiin, erottavaan ja yhdistävään rajaan sekä rajaan, joka ei pidättele. delleen, Jalagin pohjusti symposiumin antia. – Myös tänä vuonna katsomme rajoja sen kanssa eläneiden ihmisten silmin. Tämä teema on alun alkaen hiertänyt hänestä itsestään esiin myös kirjailijan. Millaista on ylittää raja, jota ei ole, tai joka on niin vaarallinen, että se pitää ylittää hengen ja terveyden riskillä. Kokeneet kirjailijat ja tutkijat havainnollistivat puheenvuoroissaan, miten historiantutkimuksen vahvistama tieto muuntuu taiteeksi ja yltää sanojen ulottumattomissa oleviin tunteisiin, sukupolvien yli sydänjuurille saakka. Vaiettu väärässä olemisen historia Tämänvuotinen tematiikka tuotti lauantain ohjelmaan myös tunteiden tasolla puhuttelevia esityksiä. KUVA: KATRI KOVASIIPI. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 170 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM K uusamo-opistolla 13
Häpeän vaientamat ja väkivallan hyökyaalto Kähkösen isoisän perheessä äiti oli lestadiolainen ja isä sosialisti. Heidän kohtalonsa tuotti perheessä niin suurta surua ja häpeää, ettei niistä koskaan puhuttu sanaakaan. – Kaiken, mitä olen näistä tapahtumista saanut tietää ja kirjoittanut, olen etsinyt arkistoista, painotti Kähkönen. Kun veljet joutuivat sisällissodan aikaan vangiksi, sukuun jäi kertomuksia siitä, miten Hilda vei alushameisiin piilotettua leipää veljille. Kähkönen pysäytti yleisönsä miettimään, mihin yhteiskunnallinen katkeruus, epätasa-arvo, radikalisaatio ja kiihottaminen johtaa. – Pojat ajattelivat, että haluaisivat tehdä muutakin kuin sitä pienipalkkaista työtä, joka heille määräytyi yhteiskuntaluokkansa perusteella; aika kovaa, ruumiillista työtä, jossa koulutetut määräsivät työn rajat. Minä sain mahdollisuuden tutkia ja selvittää näitä asioita, koska 1990-luvun alussa Suomessa avattiin Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin suuret arkistot, ja asioiden tutkiminen tuli mahdolliseksi. Kähkösen isoisän veljet olivat teknisesti lahjakkaita ja työskentelivät laivoilla koneenkäyttäjinä, Itä-Suomen järvireittien äärellä se oli hyvin tavallinen ammatti. Sanotaan, että juuri nämä vuosina 1902–1904 syntyneet, sisällissodan aikaan murrosiässä eli 14–16-vuotiaita olleet radikalisoituivat kaikkein voimakkaimmin ja olivat kaikkein väkivaltaisin sukupolvi Suomessa 1920-luvulla. Hilda-sisko, joka oli veljiensä puolella aina kaikin tavoin, radikalisoitui hiljaa sivussa ja alkoi pitää veljiensä puolta. He lähtivät rajan yli Suomussalmen kautta. – Oikeushistorioitsija Martti Lehti on todennut, että silloin Suomessa oli väkivallan hyökyaalto. – Sisällissodan aikaan myös isoisäni Lauri oli 14-vuotias. – Tämäkin tarina on koottu arkistoista, suvussa näistä ei puhuttu mitään. ”Mitäs läksivät”, on monikin sanonut. Isoisä ja kaksi hänen veljeään lähtivät sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon. – Perheessä oli paljon lahjakkuutta. – Nämä pienenpienet tarinat ovat ikään kuin tuikahduksia siinä suuressa hiljaisuudessa, joka seurasi sitä, että pojat lähtivät Neuvostoliittoon heti, kun he vapautuivat vankileiriltä. Julmasti on myös tultu sanomaan: ihan oikein heille, kun tekivät näin tyhmästi. TIE VIENAAN -SYMPOSIUM TIE VIENAAN -SYMPOSIUM kuaikoina, uskoen utopioihin – ja petytty järkyttävällä tavalla, sanoi Kähkönen. Köyhäksi syntyneenä oli kahlittu luokkaansa. Syttyi katkeruus: Miksi minä en saa käydä kouluja, vaikka haluaisin – miksi tuo saa, mutta minä en. Tie Vienaan -symposiumin teema Raja railona ja reittinä tarjosi yleisölle kiinnostavia esityksiä, kokemuksia ja aktiivista keskustelua.. 1900-luvun alussa he radikalisoituivat, Kähkönen kertoi. Sisällissodan aikana se nähtiin. Kouluttaminen oli vaikeaa, työläislasten koulutukseksi riitti neljä vuotta kansakoulua. – Pitää muistaa, millaista oli 1800-luvulla Suomen pikkukaupungeissa kuten Kuopiossa kaupunkilaiseen työläisperheeseen syntyneillä lapsilla. – He olivat hyvin eteenpäin pyrkivää sukua, jolla oli hyvin vähän mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Ensimmäisenä lähti isoveli Elias, joka otti nuoren vaimonsa Klaran mukaan. Aseilla ja astaloilla ratkaistiin asiat ja väkivallalla selvitettiin ongelmat, eri mieltä olevia surmattiin. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 171 . Tällainen suhtautuminen kertoo tietynlaisesta historiattomuudesta. Millainen mahdollisuus oli sellaisessa perheessä, jossa oli yhdeksän lasta, molemmat vanhemmat kovasti työtä tekeviä ihmisiä, mutta varallisuutta ei kummallakaan, Kähkönen kuvaili punavangiksi päätyneen isoisänsä ja tämän Neuvostoliittoon kadonneiden veljien taustaa. Äiti ajatteli, että lapset ovat Jumalan lahjoja, ja niinpä heitä sitten olikin yhdeksän. – Olen joutunut kuulemaan – ei pelkästään kysymyksiä – vaan myös haukkumista omaisteni ratkaisuista
Kirjailijuudestaan Sirpa Kähkönen kiittää isoisäänsä Lauri Tuomaista. Arkistoista on selvinnyt sekin, että Eliaksen vaimo Klara kuoli jo Leningradissa. Neuvosto-Karjalaan menneitä sukulaisiaan etsiville Kähkönen suosittelee digitoituja lehtiä. Myös isotäti Hilda, veljesten sisko tuikahtaa esiin Kähkösen viimeisimmässä, Finlandia-palkitussa romaanissa 36 uurnaa (Siltala 2023). Jos yhteiskunta pysyy avoimena ja tukee tiedon intressiä, seuraavissa sukupolvissa tuska voi olla sen verran laimentunut, että selvän ottaminen voi olla mahdollista. Selvää olen ottanut, unohtaa en ehkä voi, mutta pystyn paremmin elämään vaikeiden asioiden kanssa, kun ymmärrän, missä niiden juuret ovat. – Aristoteles sanoi, ettei historiankirjoituksen ja runouden välinen tärkein ero ole siinä, että toinen on suorasanaista ja toinen runomittaista. Hän totesi myös, että Eliaksen pidätyskuva on täsmälleen samanlainen kuin kaikkien muidenkin utopistien ja Neuvostoliittoon uskoneiden ihmisten pidätyskuvat: – Suuri kauhistuttava järkytys ihmisen silmissä; mitä te minulle teette. Nykyään Karjalan kansallisarkiston verkkosivuiltakin löytyy tietoa. Se hulluus ja väkivalta, joka heitä ympäröi. – Elias Tuomaisestahan siellä on paljon tietoa, [Edvard] Gyllingin ja [Aino ja Verner] Forstenin rinnalla. – On taiteen suuri voima ja paradoksi, että fiktion avulla elämästä voi kertoa olennaisen totuuden, vaikka kerrottujen tapahtumien ja todellisuuden vastaavuus ei olisi samalla tavalla tarkka kuin on oltava tieteellisessä tutkimuksessa tai dokumentissa. Jos jostain on peräisin se kaikki, mikä minussa on kirjoittajaa, mitä minä olen puhujana, ihmisenä, joka arvostaa kirjallisuutta ja sanoja yli kaiken – se on kaikki peräisin isoisältäni, joka kirjoitti uskomattoman kauniilla käsialalla pitkiä tekstejä koko vanhuutensa ajan. Ei minun sukupolveni tehtävä ole kantaa sadan vuoden takaista vihaa ja anteeksiantamattomuutta. Teksti ja kuvat: KATRI KOVASIIPI Kirjailija Sirpa Kähkönen kertoi Tie Vienaan -symposiumissa sukupolvien yli kantaneista hiljaisuuksista ja väärässä olemisen historiasta.. – Se tekee niin kipeää vieläkin, etten osaa selittää, miten kauhistuttavalta tuntuu ajatella sitä, sanoi Kähkönen. Kipu on ollut todella suuri. – Jos kysymys, mitä minä tein veljelleni. Heitä on lyöty, kasvoissa näkyy ruhjeita. Kähkösen romaani Graniittimies (Otava 2014) on kaunokirjallinen kudos hänen isoisänsä veljien ja Klaran tarinasta. Ja onhan Kähkönen urheasti kantanut myös äitinsä antamaa tehtävää, joka on kirjattu mukaan 36 uurnaan: Älä unohda. Tämä Aristoteleen ajatus on kirjattuna myös teokseen 36 uurnaa. Historiankirjoitus kertoo siitä, mitä tapahtui, kun sen sijaan runous kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, ja on siksi filosofisempaa kuin historiankirjoitus, muistutti Kähkönen. Hänellä oli huono sydän eikä hän kestänyt tiukkoja oloja. Tämän tajuttuaan Kähkönen oivalsi myös syyn isoisänsä vaikenemiseen. Ota selvää. Hän kävi Neuvostoliitossa punaupseerikoulua vuoden – tämäkin elämän säie saa kaunokirjallisen hahmotuksensa romaanissa Graniittimies. Mitä minulle on tapahtumassa. – Minä voin puhua tästä – mutta eivät voineet vielä minun isoisäni eikä hänen siskonsa Hilda. Sama mies, jota vielä lokakuun 1936 lehdissä ylistettiin suurena teknisenä innovaattorina, luotettavana ihmisenä ja työläisten olojen parantajana, on vain muutaman kuukauden kuluttua diversantti, spioni, kansanvihollinen, täi; maailman vihattavin ihminen, joka rusennetaan täysin maan pinnalta pois. 21-vuotiaana tämä koki, ettei Suomella ole hänelle mitään annettavaa. Vaietut henkilöt ja heidän kohtalonsa ovat pyrkineet ja päässeet esiin sanataiteena. ei hiljennä miestä, ei mikään. – Esimerkillään isoisä opetti minulle, että kirjoittamalla voi pyrkiä kohti niitä asioita, jotka vain satuttavat ja joille ei ole olemassa sanoja. Siitä Sirpa Kähkönen kertoo tietoteoksessaan Vihan ja rakkauden liekit. Hänellä oli valtava sanavarasto ja hän oli uskomaton kertoja. – Olen nähnyt näiden ihmisten kuvia kotialbumeissa. Innovaattorista spioniksi ja täiksi Monien vaiheiden kautta Elias Tuomainen päätyi Vienan Kemistä Leningradiin, teki töitä teknikkona ja opiskeli Lännen vähemmistökansojen yliopistossa päätyen lopulta Petroskoihin arvostetuksi ja tunnetuksi suksitehtaan johtajaksi, joka perusti Petroskoin Äänisen saareen Pässinranta-nimisen työläisten yhteisön. Kansallisarkiston kokoelmissa on vapaasti luettavissa muun muassa Punainen Karjala -lehtiä, joista voi nimihaulla löytää etsimiään henkilöitä. Myöhemmin, vuonna 1937 koittaneissa Stalinin vainoissa puna-armeijan hylännyt, Suomeen palannut veli oli kohtalokas syytteen aihe Neuvostoliittoon jääneiden veljien kannalta. (Otava 2010.) – Isoisäni oli todella lahjakas kirjoittaja. – Olen elämän mittaan päästänyt irti hänen käskystään olla antamatta anteeksi. Älä anna anteeksi. Isoisä palasi Suomeen huomattuaan, ettei Leningrad ole hänen kaupunkinsa. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Vuodesta Neuvostoliitossa seurasi isoisälle pitkä poliittisen vangin ura. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 172 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM – Jo 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton alueella alkoi niin sanottu glasnostja perestroika-aika, jolloin Eila Lahti-Argutina auttoi minua selvittämään isoisäni veljien kohtaloita arkistotietojen perusteella
Hän pyysi kirjailija Eppu Nuotiota kirjoittamaan näytelmän Oljona Nikitinin, myöhemmin Olga Salmen kokemuksista. Emme olleet erityisen rauhallisia, mutta meidän piti kuitenkin luoda koulussa turvaa. Sodan syttyminen aiheutti monenlaista turvattomuutta. Oppilaissamme on myös monia muita kansallisuuksia, on ukrainalaistaustaisia, afgaaneja, uiguureja, syyrialaistaustaisia ja monia muita. Teko on tie pelkästä tunteesta vaikuttamiseen, tie osallistumiseen ja toivoon. – Suuri osa nuorten pahoinvoinnista liittyy kokemukseen, etteivät he voi vaikuttaa. Hyry kutsui näytelmän käsikirjoittajaksi kirjailija Eppu Nuotion.. Vanhempiaan hän ei tapaa enää koskaan. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 173 . vuonna 2022 herättiin aamuun, jossa kerrottiin, että sota Ukrainassa on syttynyt. Kerran talon emäntä suuttuu hänelle ja huutaa: ”Teitä ryssänkakaroita vielä ilmaiseksi koulutetaan!” Siitä Oljona oivaltaa, että jossain on koulu hänen kaltaisilleen – ja saa voiman lähteä Kuusamoon, jossa on koulu. Se näkyi koulussa vahvasti. Kuusamossa hän on hetken ja jatkaa siitä matkaansa kohti Maikkulaa, Oulussa sijaitsevaa pakolaiskeskusta, jossa myös on koulu. Meillä on paljon venäläistaustaisia opiskelijoita, joista osa ajatteli, että sota on oikeutettu. Prosessin juurilta löytyy nykyisin opettajana työskentelevän Hyryn väitöskirja Meistä jäi taas jälki: miten Vienan pakolaiset etsivät paikkaansa, kertoivat kokemastaan ja tulivat kuulluiksi 1900-luvun Suomessa. – Oljonan tarina voi avata silmät, auttaa samastumaan ja avata tien pelkästä katsomisesta tekoihin ja toimintaan. Nuorilla on tarve kuulua joukkoon. – Oli helppoa huomata, että parasta lääkettä on tekeminen, vaikka sitten matematiikan tehtävät tai joku muu – tekemisen avulla kiinnittyy hetkeen. Erilaisista taustoista tuleville opiskelijoilleen Hyry alkoi löytää tärkeitä samastumispintoja sata vuotta sitten pakolaisina Suomeen tulleiden vienankarjalaisten elämäntarinoista. Näytelmäprojekti sai alkunsa tutkija-opettaja Katja Hyryn aloitteesta. (Marina Takalon patsas on Kuusamo-opiston pihalla.) Vanhemmat palasivat takaisin kotiin, ja isä lupasi tulla hakemaan hänet kotiin myöhemmin. TIE VIENAAN -SYMPOSIUM TIE VIENAAN -SYMPOSIUM T utkitun tiedon ja taiteen kohtaamisesta antoivat puhuttelevan esimerkin myös kirjailija Eppu Nuotio ja tutkija-opettaja Katja Hyry. Teko on tie osallistumiseen ja toivoon Vuonna 1912 syntynyt Oljona päätyi yhteiselle pakomatkalle ystävänsä Muarien, runonlaulaja Marina Takalon ja tämän tyttären Stepanien kanssa. Siksi liike kohti jotakin tekemistä on tärkeää ja sen vuoksi on tärkeää, että Oljonan tarinasta voimaa nykynuorille Eppu Nuotio luki otteita näytelmäkäsikirjoituksesta, jonka työstäminen jatkuu. – Vuorokauden kuluessa meidän opettajien oli tiedettävä, miten meidän pitää puhua sodasta koulussa, mutta tilanne herätti turvattomuutta myös opettajissa. Oljona jäi pikkupiiaksi keskelle kuusamolaista metsää. Sen vuoksi tekeminen on tärkeää. (Lapin yliopistokustannus, 2011.) Hyryn ja Nuotion yhteisen esityksen aloitti Hyry kertoen, miksi tätä näytelmää tarvitaan juuri nyt. – Kun kerroin, että minulla on inkeriläistaustaa kaukana menneisyydessä, kolmekin oppilasta tuli sanomaan, että opettaja, minäkin olen inkeriläinen. Oljonan tarina on yhä ja juuri nyt erityisen ajankohtainen. Hyry ja Nuotio ovat työstäneet yhdessä näytelmäprojektia, joka tuottaa mahdollisesti vuoden kuluessa esitysvalmiin näytelmän Vienan Karjalasta sata vuotta sitten paenneen tytön kokemuksista ja paikkansa löytämisestä. Ratkaisuna oli tekemiseen ja toimintaan keskittyminen. – Ukrainan sota herätti tarpeen kertoa sadan vuoden takaisista tapahtumista, eikä pelkästään tiedon ja tutkimuksen, vaan myös kokemuksen valossa. – Helmikuun 24
– Prosessi on kestänyt koko sen ajan, kun Venäjä on käynyt julmaa hyökkäyssotaansa Ukrainassa. Pakolaisuudesta hän oli kirjoittanut aiemmin kaksi näytelmää, liittyen Jugoslavian sotaan ja elämään sotalapsena. Tarkkoja määriä on mahdoton selvittää.. > Ruotsiin pakeni toisen maailmansodan jälkeen vähintään noin 4000 inkeriläistä ja arviolta 2000 itäkarjalaista. Kyyneleet pääsivät irti välillä niin lukijan kuin yleisönkin suunnalla. Hyryn kanssa käydyistä keskusteluista ja Oljonan runoista näytelmäteksti kuitenkin alkoi nousta. PAKKOMUUTOT VENÄJÄLTÄ SUOMEEN > Venäjän vallankumousten jälkeen ja Venäjän sisällissodan melskeissä, varsinkin vuosina 1918–1920 karjalaismiehiä tuli Suomen puolelle ja piileskeli Karjalan metsissä. Pari vuotta sitten aloittamassaan hankkeessa Jalagin on koonnut rajan halkomien itäkarjalaisperheiden ja -sukujen kokemuksia. Heillä on syytä odottaa tämän näytelmän ensi-iltaa erityisen kiihkeästi, mutta haluanpa itsekin olla silloin paikalla. – Monet vähemmistöt eivät ole löytäneet itseään Suomen historian yleisesityksistä. > Kaikkiaan Suomeen tuli noin 42 000 pakolaista, osa palasi Venäjälle. Äärimmäisen liikuttavia hetkiä koettiin, kun Oljonan tai Olgan tytär ja tyttärentytär astuivat esiin ja toivat Hyrylle ja Nuotiolle ruusut. Tekijät kertovat, että käsikirjoituksen hiominen jatkuu, eikä esitysaikaa ja -paikkaa vielä voida kertoa. Suomeen jäi 15 000–20 000, joista noin 6 000 oli itäkarjalaisia. > Suomesta poistui 1921–1929 noin 25 000 Venäjän pakolaista. > Jatkosodan lopulla Suomen miehittämästä Itä-Karjalasta tuli Suomeen vajaat 3000 ihmistä. > Eri ilmansuuntiin lähti Venäjältä arviolta kaksi miljoonaa pakolaista. Teksti ja kuvat: KATRI KOVASIIPI H istoriantutkija, dosentti Seija Jalagin kertoi tutkimusprojektistaan “Halkeamia – pakolaisuuden muistot itäkarjalaisperheissä”. – Ensireaktioni oli valtava häpeä siitä, miten vähän olen tiennyt vienankarjalaisten kohtaloista ja historiasta. – On tärkeää, miten Oljona, myöhemmin Olga Salmi, saa oman äänen ja miten hän itse kertoo tarinansa. Heidän jälkeläisiään lienee Suomessa kymmeniä tuhansia. Artikkelissaan ”Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta” (2014) historiantutkija Miika Tervonen toteaa, että historiantutkijat ovat osallistuneet aktiivisesti moninaiPakolaisuuden muistot itäkarjalaisperheissä Symposiumissa koettiin liikuttava kohtaaminen, kun Oljonan tytär Ulla-Maija Tervonen ja hänen tyttärensä Anutiina Tervonen-Aho astuivat esiin ja toivat Eppu Nuotiolle ja Katja Hyrylle ruusut. Sen verran he vihjaavat, että ehkäpä vuoden sisään kuulemme asiasta lisää. Jalagin on kerännyt teemahaastattelujen avulla toisen ja kolmannen polven muistoja ja kokemuksia itäkarjalaistaustaisista perheistä, joissa on pakolaishistoriaa. – Kun hän pääsee kouluun 13-vuotiaana, siitä lähtien kun hän osaa kirjoittaa, kun hänellä on mahdollisuus kirjoittaa, hän kirjoittaa ja kertoo – siitä tuli yhtäkkiä samalla silta omaan tarinaani. Kuinka Oljona saa oman äänen Eppu Nuotion ensireaktio Hyryn pyyntöön kirjoittaa tämä näytelmä oli, ettei hän mitenkään voisi tarttua tähän aiheeseen. Onneksi oli Katjan tutkimus ja paljon muutakin kirjallisuutta, joka auttoi minut tielle, kertoi Nuotio. Jalagin toteaa tutkineensa kaltaisiaan: yhtenä tutkimusprojektin taustamotiivina ovat olleet oman suvun ja perheen pakolaiskokemukset. Kynnystä vielä korotti, että pyynnön taustalla oli oikean ihmisen elämäntarina. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 174 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM tämä näytelmä on kirjoitettu, korosti Hyry. Aineiston keruussa hän on keskittynyt Vienasta ja Aunuksesta tulleisiin Karjalan kansannousun pakolaisiin sekä jo aiemmin Aunuksesta tulleisiin sukuihin. Nuotio luki yleisölle ääneen muutamia katkelmia näytelmäkäsikirjoituksesta. Kirjoitustyössä on ollut jatkuva kamppailu sen kanssa, että Oljonan tarina on totta, mutta en voi tietää, mitä hän on ajatellut ja tuntenut. Kirjoittamalla ilmaiseminen on pienin yhteinen jaettava minun ja Oljonan välillä, avasi Nuotio omaa reittiään Oljonan tarinaan. Minun täytyy vain luottaa siihen, että voin kuvitella, Nuotio pohti
Jotkut ovat alkaneet etsiä tietoa kaikista mahdollisista lähteistä. – Tervehdin ilolla nuorten karjalaisten raikasta radikaaliutta. Suvun perintönä on ollut tallessa vain joitakin harvoja esineitä. – Mukana voi kulkea ikivanha lusikka tai jokin huivi. Vaikenemisen on ajateltu suojelevan nuorempia perheenjäseniä. TIE VIENAAN -SYMPOSIUM TIE VIENAAN -SYMPOSIUM Pakolaisuuden muistot itäkarjalaisperheissä Historiantutkija, dosentti Seija Jalagin kertoi pari vuotta sitten aloittamastaan tutkimushankkeesta, jossa hän on haastattelujen avulla kerännyt rajan halkomien itäkarjalaisperheiden ja -sukujen kokemuksia. – Pakolaishistoria on jäänyt ilmiönä marginaaliin, tutkijat eivät ole olleet siitä kiinnostuneita. Muistot kuvaavat sitä, miten kerromme omasta ja perheemme menneisyydestä. – Jälkeläiset voivat samastua voimakkaasti vanhempien suruun ja kärsimykseen, Jalagin toteaa. Ehkäpä nuorten aktiivisuus tempaisee meidät vanhemmatkin mukaansa, sanoo Jalagin. Omista haastateltavistani nuorin oli yli 40-vuotias, meillä vanhemmilla puhe pakolaisuudesta on ollut hyvin yksityistä puhetta. – Amerikkalaisen psykologin Pauline Bossin termi “päättymätön menetys” kuvaa, miten läheinen ihminen voi olla hukassa; hän on vain kadonnut jonnekin, eikä kukaan tiedä, minne. Menetystä ja muistojen sirpaleita Esityksessään Jalagin summasi piirteitä, jotka toistuvat kertomuksissa ja muistoissa oman perheen pakolaisuudesta. Pakolaishistoriaa on paljon kirjoittamatta Muistoissa kertautuvat myös vaikenemisen vuosikymmenet, joita ovat määrittäneet Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet. – He ovat lukeneet, penkoneet arkistoja, ottaneet yhteyttä kaikkiin mahdollisiin tietolähteisiin, myös Karjalan Sivistysseuraan. Poliittisen ilmapiirin vapauduttua alettiin tehdä matkoja Vienaan ja Aunukseen. Tai ihminen voi olla henkisesti kadonnut, hänellä voi olla esimerkiksi päihdetai mielenterveysongelma. Haastateltavien muistoissa toistuvat syrjinnän kuvaukset, kuten ryssittely paikallisyhteisöissä tai mummon oudot sanat ja sanonnat, joissa pintaan nousevat karjalanja venäjänkieliset ilmaisut. Vanhempien minäkäsitys voi siirtyä lapsille, pakolaisten kohtaamat traumaattiset tapahtumat saattavat saada heidän jälkeläisensä oireilemaan muuta väestöä voimakkaammin. – Tutkijan näkökulmasta kiinnostavaa ei ole, mikä on totta. – Tiedot pakolaisuudesta ovat usein hataria. Tiedetään nimiä, paikkoja, perheenjäseniä, sukulaisia on kadoksissa jossain. – Monet pakolaistaustaiset ihmiset ovat kirjoittaneet itse omaa tarinaansa – jotkut ovat sanoneet, että ovat kirjoittaneet lapsia varten, toiset puolestaan, että on ollut sisäinen pakko kirjoittaa, Jalagin kertoo. suutta ja vähemmistöjä häivyttävän tarinan luomiseen Suomen historiasta, totesi Jalagin. Teksti ja kuva: KATRI KOVASIIPI. Samalla syrjintäkokemukset ovat jättäneet jälkiä ja tuottaneet kuormitusta, joka on voinut sanattomasti siirtyä sukupolvelta toiselle. Kun puuttuu selitys siitä, miksi omalle suvulle on käynyt näin, syntyy turvattomuuden tunteita ja ulkopuolisuuden kokemuksia. Itä-Karjalan pakolaisten lisäksi vaiettua historiaa kantavat myös saamelaiset, tataarit, juutalaiset ja monet muut yhteisöt. Monet, joiden perhetaustassa on ollut Karjalan evakkoutta, ovat toimineet turvapaikanhakijoiden keskuudessa vapaaehtoisina. Jalagin muistutti, että Suomessakin on runsaasti maahanmuuttajaryhmiä, joiden historia on vielä kirjoittamatta. Oman suvun kokemukset pakolaisuudesta ovat kääntyneet joillakin myös voimavaraksi. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 175 . Muistot kertovat pakolaisuuden jättämistä jäljistä. – Oli valtava ilonaihe, kun itsekin löysin sukulaiset Vienasta vuonna 1992, Jalagin kertoi. Niissä toistuvat vähempiarvoisuuden tunne ja valtava tiedon puute oman suvun menneisyydestä. – Voi kehittyä voimakasta resilienssiä, myös aktivismia. – Tärkeää voi olla aineetonkin perintö, kuten ortodoksisuus, jonka voi tuoda mukanaan myös pakolaisena. Jalagin on huomannut, että yksityinen, perheiden ja sukujen vaikeneminen sekä valtiollinen vaikeneminen ovat kulkeneet käsi kädessä
Kuin on pitkät pilven rannat puolestaan mukailee Mateli Kuivalattaren tiivistä keskeislyriikkaa, teksti on lyyristä ja lakonista, siinä on kuulaita kuvia, Leppihalme kertoi. Jokaisessa runonlaulajaromaanissaan Kaipainen eläytyy kuvaamansa laulajan ilmaisuun. Oulussa hän pesi herrasväen pyykkejä, siivosi, kantoi tiiliä rakennustyömaalla, joskus myös kerjäsi, kertoi Ilmari Leppihalme. – Trilogia haki muotoaan yli 30 vuotta. Poimisin heliät hiekat on dekoratiivinen, koristeellinen. Romaanin työnimenä on Kulkuri ja karjalankiuru. Vuonna 2019 sain vihiä käsikirjoituksesta, ja vihdoin kesällä 2020 sain sen kustantajalta. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 176 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM Ylirajainen ikävä, Kaipainen ja Lehtonen K irjallisuudentutkija Ilmari Leppihalme kertoi esityksessään “Kun mie etähäisien matkojen peässä” kirjailija Anu Kaipaisen jälkeenjääneestä, julkaisemattomasta romaanikäsikirjoituksesta. Sen kieltä Leppihalme kuvaili ronskiksi, iskeväksi ja kulmikkaaksi. – Kaikki ovat itsenäisiä teoksia, niillä ei ole juonellista jatkumoa eikä niissä esiinny samoja henkilöitä. Yleensähän kirjasarjat tavataan kirjoittaa tiiviiseen tahtiin, tässä tapauksessa se vei huomattavan pitkän ajan, sanoi Leppihalme. Tehdäkseen oikeutta Kaipaisen kesken jääneelle käsikirjoitukselle Leppihalme tekee siitä kriittisen edition. Toisaalta tietyt temaattiset seikat ja muoto sitovat niitä toisiinsa. – Suru ja ikävä ylittävät elämän ja kuoleman rajat. Matkaa kertyi suuntaansa yli 300 kilometriä. KUVA: KATI LEINONEN. Kauan kadoksissa olleen, keskeneräiseksi jääneen käsikirjoituksen aiheena on runonlaulaja Anni Lehtonen. Kirjasta on siis tulossa kohdeteoksen tieteellisesti toimitettu, huolelliseen taustatutkimukseen pohjautuva, laajennettu versio. KUVA: KATRI KOVASIIPI Ilmari Leppihalme työstää Anu Kaipaisen keskenjäänyttä romaanikäsikirjoitusta Anni Lehtosesta. – Selvitäkseen veroista ja elättääkseen perheen hänen oli pakko lähteä siirtotyöläiseksi Vuonnisesta Ouluun. Karjalankannaksella Muolaassa 14.3.1933 syntyneen ja 29.9.2009 Helsingissä kuolleen Anu Kaipaisen laaja tuotanto kattaa 22 romaania, runokokoelman, kuunnelmia, näytelmiä ja julkaisemattoman käsikirjoituksen Anni Lehtosesta. – Keskeneräisenäkin tällä käsikirjoituksella on hetkensä. – Kaipainen jätti vuonna 2009, vähän ennen kuolemaansa, kustantajalleen WSOY:lle hahmotelman romaanikäsikirjoituksesta, joka kertoo Samuli Paulaharjun ja Anni Lehtosen kohtaamisesta syksyllä 1909 Oulussa. Kaipaisen kerronta eläytyy kohteisiinsa Käsikirjoitus Anni Lehtosesta on tarkoitettu Kaipaisen runonlaulajataritrilogian täydennykseksi. Epäilen, ettei sekään ole viimeisin käsikirjoitusversio. Teokseen on luvassa myös vienankarjalan murteen sanasto, koska käsikirjoitus sisältää runsaasti vienankarjalaksi kirjoitettuja osia. Siinä kirjailija hyödyntää toistoa ja iloittelee kielessä. Annin miesvainajan haamu haahuilee käsikirjoituksessa ja tunkee jopa Annin sänkyyn, kuvaili Leppihalme. – Kerronta myötäilee kohdettaan aina kielenpartta, murretta ja kuvastoa myöten. Sen päähenkilö Anni Lehtonen jäi leskeksi ja kuuden lapsen yksinhuoltajaksi vuonna 1905. Kulkurin ja karjalankiurun käsikirjoitus on jo ikääntyneen, sairastelevan kirjailijan hahmotelma romaaniksi. KATRI KOVASIIPI Karjalan Sivistysseura on tukenut Leppihalmeen hanketta ja tehnyt sitä koskevan alustavan kustannussopimuksen. – Lehtonen vertautuu muistinerona Larin Paraskeen, Leppihalme totesi. – Kohdattuaan Paulaharjun Lehtonen asui pitkään tämän luona, auttoi päivisin kotitöissä ja iltaisin antoi Paulaharjulle perinnetietoa, runoja, loitsuja ja virsiä. Sen aloittaneet kaksi teosta, Larin Paraskesta kertova Poimisin heliät hiekat ilmestyi vuonna 1979, Mateli Kuivalattaresta kertova Kuin on pitkät pilven rannat vasta vuonna 2000. Kotiseutuneuvos Helena Palosaari esitteli yleisölle kuiria, joka on tullut Kuusamoon Vienan pakolaisten matkassa. Arvostetun ja palkitun kirjailijan tuotanto ulottuu 1960-luvulta 2000-luvulle. Parhaimmillaan se on ekspressiivisen kulmikasta, sanomaltaan iskevää ja yllätyksellistä proosaa, vuoroin lyyristä, vuoroin groteskia. Väitöskirjansakin Anu Kaipaisen tuotannosta tehnyt Leppihalme nostaa romaaniaihion kantavaksi teemaksi ylirajaisen ikävän. Lehtosen ylirajainen ikävä liittyy etenkin lapsiin ja perheeseen, mutta romaanikäsikirjoituksessa se kytkeytyy myös itkuvirsiin, joiden taitaja Anni Lehtonen oli. Samuli Paulaharju tallensi Anni Lehtoselta hyvin laajan aineiston
Lähteenmäki selvittää Lapin alueella asuvien karjalaista identiteettiä ryhmänsä tutkimuksessa Urbaanit karjalaiset – mielet, kielet, historiat (Siirtolaisuusinstituutti, 2024). He näkevät Karjalansa uusin silmin, voimavarana ja inspiraation lähteenä. Jos karjalainen ja saamelainen avioituivat, kasvatettiin lapsi usein enemmän saamelaisuuteen kuin karjalaisuuteen. AILA-LIISA LAURILA Aila-Liisa Laurila on Karjalan Heimon entinen päätoimittaja ja Karjala-aktiivi. Parhaimmillaan mahdollisuus oli jopa kolmikulttuurisuuden kehittymiseen. Tämän voi ymmärtää niin, että paikallinen oli voimakkaampi kuin muualta tullut. MITEN SITTEN KÄVIKÄÄN, kun toisen ja kolmannen polven siirtokarjalaiset varttuivat omassa kasvuympäristössään. Erityisen kiinnostavan kommentista teki se, että lausahdus voisi olla omani, koska sen molemmat osat pitävät paikkansa kohdallani. Kaikkialla syötiin karjalanpiirakkaa ja ruisleipää, mentiin virpomaan ja omaksuttiin muutakin alun perin karjalaista. Monikulttuurinen identiteetti. Monikulttuurinen identiteetti muodostui uusille lappilaisille kuin itsestään. Miksipä uuteen aikakauteen ei sitten astuttaisi missä tahansa, missä työtä ja toimeentuloa on tarjolla. Armahat kotikonnut oli menetetty lopullisesti ja elämä oli aloitettava alusta. Jollakin kului kymmeniä vuosia, ettei tullut kerrottua henkilökohtaisista taustoista kenellekään vaan koetettiin ainoastaan sopeutua. Karjalaisuus oli jo levittäytynyt kautta kanta-Suomen. Ulkopuolisille ei tekemisistä ole hiiskuttu. Noin on kuitenkin todennut eräs yliopistotutkija Maria Lähteenmäen haastateltava, jonka hän on tavannut työssään. Neuvostoliiton romahtaminen 1990-luvun alussa auttoi konkretisoimaan menetetyn Karjalan, kun vanhoihin kotikyliin pääsi matkustamaan. Sen mukaan karjalaistaustaisia on asettunut paljonkin asumaan Suomen pohjoisiin osiin, vaikka esimerkiksi evakkojen virallisiin asuttamispaikkoihin Lapin kunnat eivät kuuluneet. Karjalaisväestö oli valmiiksi nomadihenkistä eli vaeltamiseen valmista, hyvällä tapaa irtonaista. Tulokset on jo nähty esimerkiksi musiikissa, kuvataiteessa ja muotisuunnittelussa, mutta yhtä hyvin aineksia riittää jokapäiväisen arjen näkemiseen uudessa valossa. Enää ei ollut kyse pelkästä illuusiosta eikä haaveiden satumaasta, josta vanhemmat tai isovanhemmat olivat ehkä kertoneet. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 177 TIE VIENAAN -SYMPOSIUM LOKAKUU 2024 LAUKUNKANTAJA S ilmiini osui pysäyttävä sitaatti: ”Osa identiteetistä on kotoa saatua karjalaista identiteettiä ja toinen osa kasvupaikan antamaa… Minulla on kaapissani kaksi kansallispukua, Laatokan Karjalan ja Perä-Pohjolan”. Toiset elivät omassa karjalaisessa kuplassaan, vaikka kaikki siitä kertova irtaimisto oli menetetty. Entisestään sitä kirjavoitti useiden osakulttuurien kirjo. Karjalainen identiteetti laimentui ja muuttui, mutta ei kadonnut. Karjalaa ja Karjalasta on rohjettu puhua omissa piireissä. Karjalainen kulttuuri alkoi määrittyä uudella tavalla ja saada uusia kerroksia. Heille osa karjalaisista oli jopa alistuvia. Osa lappilaistuvista karjalaisista peitti karjalaisuutensa kokonaan. OMAN VÄRINSÄ ASIAAN toi se tosiasia, että vieressä olivat saamelaiset oman vahvistuvan kulttuuritietoisuutensa kanssa. Puheliaaseen ja vilkkaaseen karjalaisuuteen on todellakin liittynyt hiljaista kertomatta jättämistä. On karjalaisia ja pohjalaisia vaikutteita, mutta paljon muitakin koko maailmasta. Uudet sukupolvet ovat entistä monikulttuurisempia. Lopulta jopa Elias Lönnrotia alettiin syyttää kolonialistiksi, joka oli ryöstänyt karjalaisilta kulttuurin. Sotien jälkeen Lappi oli raunioina ja jälleenrakentaminen tarvitsi työvoimaa. Karjalaiset olivat taustaltaan vienalaisia, rajakarjalaisia, laatokkalaisia, petsamolaisia ja kannakselaisia. On pelattu kyykkää, laulettu lauluja, valmistettu omia perinteisiä ruokia ja tehty käsitöinä vaikka karjalainen kansallispuku tai muita perinnetekstiilejä
Jyvöälahden Tiilikaisten tarina Me serkukset olemme tavanneet toisiamme vuosien varrella perhevierailujen yhteydessä ja erilaisissa perhejuhlissa. Tatjana ja Roope saivat yhdeksän lasta, Tanelin, Moarien, Nikitan, Palagan, Tepon, Yrjön, Okahvien, Vasilin ja Ioan. Perheen miehet kaupoilla Isoisoisämme Prokko kulki Suomessa laukkukauppiaana peräti 40 vuotta. Hän tuli pakolaisena Suomeen vuonna 1922. K. Hän kulki ensin isoveljensä Tepon mukana, mutta myöhemmin itsenäisesti. Isoisä Yrjö Tiilikainen joutui Venäjän armeijan riveissä ensimmäiseen maailmansotaan. Isoisämme joutui Teppo-veljensä tavoin taistelemaan Venäjän armeijan riveissä ensimmäiseen maailmansotaan, mikä oli suuri huolenaihe nuoressa perheessä. Heidät vihittiin Kajaanissa vuonna 1909, ja niin perheen elämä alLaukkukauppiasperheen jälkeläiset tapasivat Niemelässä Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna jyvöälahtelaisen Yrjö Tiilikaisen jälkeläiset kokoontuivat serkustapaamiseen Niemelän taloon Petäjäveden Kintauden kylässä. Teppo lähti yksin 14-vuotiaana ensin Pietariin ja sieltä Inkeriin, jossa kierteli viisi vuotta käymättä välillä kotona. Tuolla matkalla tutustuttiin I. Samalla hänen poikansa kukin vuorollaan pääsi perehtymään kulkukaupan maailmaan. Isoisämme Yrjö Tiilikainen (aikaisemmin Grigori Tilikov) syntyi siellä Konnun taloon 7.1.1885 ja hän kuoli Kajaanissa 23.4.1959. Isoisämme Yrjö Tiilikainen lähti kiertämään Suomea laukkukauppiaana 1900-luvun alussa 16-vuotiaana. Hän osallistui Karjalan vapaustaisteluihin, ainoana veljeksistä ase kädessä. Muisteluissa palattiin yhteisten Vienan-matkojen tunnelmiin. Hän palasi Karjalaan, kun Suomessa käytiin sisällissotaa. Roopelle hän viimein suostui. Tämänkesäisessä tapaamisessa juurrutimme itseämme sukuumme perhetaulujen, vanhojen valokuvien ja tietysti sen suullisen tiedon avulla. Hän kävi senkin jälkeen vielä kaupoilla, mutta asettui sitten pysyvästi Kärsämäelle, jossa hän vaimonsa kanssa viljeli maata. Veljeksistä Teppo Tiilikainen ja Vasili Kontulainen (nimenmuutos tehty jo Karjalassa) toimivat laukkukauppiaina kauemmin kuin veljensä. Ehkä ukki ei halunnut puhua menneistä tai ei kokenut tärkeäksi jakaa sitä esimerkiksi omille lapsilleen. Serkusten yhteinen retki Vienaan tehtiin vuonna 2005 Juminkeon järjestämänä. koi vakiintua Kajaaniin. Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna 2024 kokoonnuimme me Yrjön jälkeläiset serkustapaamiseen Niemelän taloon Petäjäveden Kintauden kylässä. Hän nai varttuneella iällä Tatjana Jegorintytär Antipinan Pirttilahdesta. Olemme muistelleet lapsuusaikojen mummolaa Kajaanissa sekä vanhempiemme tarinoita elämästä Teppanassa. Teppo tuli pakolaisena Suomeen vuonna 1921 vaimonsa Jennyn kanssa. Viime vuosina eri sukututkijoiden tallentamista tietokannoista olemme kuitenkin saaneet arvokasta tutkittua tietoa esivanhemmistamme, ja suvun menneisyys Vienassa on alkanut kiinnostaa meitä uudella tavalla. Mukana oli Palagan pojan tyttären serkun poika. Syyksi hän ilmoitti Konnun talon ylevät viljamaat, joihin halla ei tavoittanut. KUVA: TIILIKAISTEN PERHEALBUMIT. Inhan kuvaamiin maisemiin ja kyliin tänä päivänä. Kolmas veljeksistä, Vasili Kontulainen, kulki kaupoilla Suomessa palaten aina välillä Karjalaan. Kerrotaan, että kymmenet nuoret miehet olivat käyneet kosiskelemassa kaunista Tatjanaa. Hänen laukkukauppiasuransa ei ollut kovin pitkä, sillä hän sai työpaikan Kajaanin rautakaupasta ja asettui Kajaaniin tavattuaan tulevan vaimonsa Anna Kanasen. Hän osallistui Karjalan kansannousuun ja sai tappotuomion, mutta pääsi pakenemaan ja selvisi näin hengissä. Perimätietoa suvun historiasta Vienassa meillä on ollut vain vähän saatavilla. Ennen Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan sulkeutumista oli Yrjö Tiilikaisen lapsista tytär Sirkka Kallio-Koski oleskellut Jyvälahdessa jatkosodan aikana työskennellessään kirjurina esikunnan toimistossa. Muut sisarukset eivät olleet käyneet isänsä kotikonnuilla ennen vuotta 1996, jolloin Yrjö Tiilikaisen lapsista Liisa ja Pentti sekä heidän jälkikasvuaan vierailivat Uhtualla ja Jyvälahdessa. Hän jäi isännäksi kotitaloon, mutta hänen veljensä kulkivat eripituisia aikoja Suomessa. Pojista vanhin, Taneli, kierteli vain lyhyen aikaa kauppaa tekemässä. Hänen isänsä oli Prokopei Savelinpoika Tilikov (Prokko tai Laiha Roope, Ryssä Roopenakin tunnettu), joka asutti Konnun taloa Jyvöälahdessa. Viimeisin retki tehtiin serkusten voimin omatoimisesti vuonna 2019 Uhtualle ja Jyvälahteen. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 178 SUVUT SUVUT S ukujuuremme ovat Vienan Karjalan Jyvöälahden kylässä Uhtualla
2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 179 . 1900-luvun alkupuolen maahanmuuttajien kotoutuminen ja valtaväestön suhtautuminen oli monessa mielessä samanlaista kuin nykyisin. Heidän kohtalonsa selvisi meille kymmenisen vuotta sitten ja on järkyttänyt meitä jättäen jälkeensä paljon kysymyksiä. vanhauskoisia. Heihin suhtauduttiin epäluuloisesti, ja he kohtasivat ennakkoluuloja, kaltoinkohtelua ja suoranaista vainoa, mikä vaikeutti kotoutumista. Maa oli tuottavaa eikä yläville maille iskenyt halla kovinkaan helposti. Maahanmuuttajan kohtelu Me serkukset edustamme kolmannen polven maahanmuuttajia tai pakolaisten jälkeläisiä. Juhon isovanhempien tila oli noin kaksikymmentä hehtaaria. Veljeksiä oli monta ja he olivat rakentaneet sinne mm. KUVA: NIKOLAY ALEKSEJEV Serkusten viimeisin yhteinen retki Uhtualle ja Jyvälahteen tehtiin vuonna 2019 omatoimisesti. Inhan kuvaamien maisemien ja kylien nykyisyyteen. Vuonna 1996 Yrjö Tiilikaisen lapsista Liisa ja Pentti jälkikasvuineen vierailivat ensimmäistä kertaa Uhtualla ja Jyvälahdessa. Kerttu Rugojevan kertomaa Kerttu Rugojeva on Yrjö Tiilikaisen sisaren tyttären tytär. Hän perusti sinne perheen ja myöhemmin oman kauppaliikkeen. aittoja ja pajan. SUVUT SUVUT Vasili kierteli kaupoilla 1930-luvun loppupuolelle, kunnes asettui pysyvästi Ylivieskaan. KUVA: AARNE KAIPONEN Vuonna 2005 serkukset matkasivat Vienaan Juminkeon järjestämällä matkalla, jolla tutustuttiin I. K. Jyvälahti oli karjalaisittain vauras pitäjä. Isoisämme sisaruksista Okahvie meni naimisiin Ponkalahteen, Moarie tuli pakolaisena Suomeen ja kuoli Kotkassa. Yksi aitta seisoo rantaniityllä entisen tsasounan läheisyydessä edelleen. Sisarista Palaga jäi Jyvälahteen. KUVA: ARTO RAHIKAINEN. Kertun sisaren poika Juha Mattila oli mukana tällä matkalla ja hän on aktiivisesti mukana serkusryhmässämme. Valtiolla oli mahdollisuus luovuttaa maat jollekin toiselle muutaman vuoden välein. Puut rakentamiseen sai kaataa sieltä, mistä parhaaksi katsoi. Tällä estettiin ketään rohmuamasta maata yli oman tarpeen. Karjalassa ei ollut maaomistusta vaan asuinpaikan sai valita vapaasti. Palaga ja hänen neljä lastansa ammuttiin Stalinin vainoissa kevättalvella 1938. Hän on yksi elossa olevista sukulaisistamme Uhtualla, ja serkusten matkalla vuonna 2019 vierailimme Kertun luona. Vienalaiset puhuivat kieltä, joka oli vieras (vaikka kansalliseepoksemme runot ovat samaa kieltä), vienalaiset muiden karjalaisten tapaan olivat ortodokseja ja useat myös ns
Pienen etsinnän jälkeen löytyi myös Aleksin tytär, jonka kanssa tapaamiset jatkuvat nyt Jyväskylässä. Mielenkiintoinen tarina kuultiin esimerkiksi Aleksi Tiilikaisesta (1901–1978) joka oli vanhempiemme pikkuserkku. Jatkosodan aikana Jyvälahden väestö siirrettiin Arkangeliin. Tällä tavalla tavoitettiin lisää niitä juuria, jotka liittävät meidät yhteen Tiilikaisten, Vienan ja vienalaisuuden kautta. K. Kutsua tapaamiseen välitettiin serkusten FBja WhatsApp-ryhmän kautta. Ehkä se on yksi syy, miksi Vienasta ja vienalaisuudesta ei tuolloin haluttu puhua perheissä. Ja että Niemelän vanha isäntä oli tehnyt kaikki hevostalouteen liittyvät hankinnat juuri Tiilikaisen kaupasta, ja olipa talon nykyinen isäntäkin ehtinyt pienenä poikana sinne kaupoille isoisänsä mukana. Myöskään Vienassa ihmiset eivät halunneet puhua karjalaisuudestaan tai kytköksistään Suomeen. Olosuhteet siellä olivat kurjat, talot olivat kylmiä, ei ollut juuri vaatetta tai peitteitä. Jatkosodan aikana suomalaiset ja saksalaiset joukot miehittivät Vienan länsiosia kolmen vuoden ajan. Inhan valokuvien kuvaamille paikoille. Näissä ryhmissä keskustelemme säännöllisesti arjen kuulumisten lisäksi myös suvustamme ja Vienasta sekä jaamme ajankohtaista tietoa Vienaan ja vienalaisuuteen liittyvistä tutkimuksista, uutisista ja tapahtumista. Puolet evakuoiduista kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Kertun kertoman mukaan rakennuskanta kärsi miehityksestä. Viikonlopun aikana juttelimme paljon perheestä, suvusta, ukista ja mummosta, Tiilikaisen perheen elämästä, laukkukauppiaista, Kajaanista, serkusten Vienan retkistä ja paljosta muusta. KUVA: TIILIKAISTEN PERHEALBUMIT Ilman yhteisiä retkiämme Vienaan emme ehkä olisi kiinnostuneet juuristamme samaan tapaan kuin nyt olemme.. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 180 SUVUT SUVUT Juha Mattilan muistoja ja muistiinpanoja keskusteluista Kerttu Rugojevan kanssa Toisen maailmansodan jälkeen Venäjältä tulleiden pakolaisten tai maahanmuuttajien lapset kokivat usein kiusaamista ja vähättelyä vanhempiensa taustan takia. Jyvälahtea piti asemapaikkanaan myös radioselostaja Pekka Tiilikainen, joka oli Yrjö Tiilikaisen pikkuserkku. Yhteiset muistelut, jutut, tarinat ja kertomukset varmasti vahvistavat sukulaisuuttamme sekä myös lisäävät yleistä tietämystämme Vienasta, sen historiasta ja kulttuurista sekä omien isovanhempien osallisuudesta historian kulkuun. Vienalaisuus mielissä ja arjessa Usein on mielessä ensimmäinen retki serkusten kanssa Vienaan I. Olivatko luonto, maisemat ja ihmiset aidompia, puhtaampia, pyhempiä kuin Suomessa, niin kuin Inhan kuvien on sanottu heijastavan. Serkusten tapaaminen Tapasimme Niemelän talossa Kintauden kylällä 29.–30.6.2024. Niemelään saapui kymmenestä Yrjö ja Anna Tiilikaisen lapsesta viiden sisaruksen jälkeläisiä, yhteensä yhdeksän serkusta, yksi pikkuserkku sekä viisi kumppania. Esimerkiksi rakennusten seinähirsiä sahattiin polttopuiksi. Veljekset Teppo, Vasili ja Yrjö Tiilikainen. Tutkimme myös Mikko Moilasen laatimia, sukututkimuksiin pohjautuvia perhetauluja, katselimme vanhoja valokuvia ja kerroimme niitä muistoja, joita kullakin on isovanhemmista ja mummolasta. Tärkeää oli myös jakaa Uhtualla elävien sukulaisten Valentina Saburovan ja Kerttu Rugojevan ajankohtaisia kuulumisia. Mielenkiintoiseksi hänen tarinansa teki erityisesti se, että hän oli päätynyt kauppiaaksi Kuohun kylälle, joka on tapaamispaikkamme Niemelän talon naapurikylä
KUVA: JYRKI KALLIO-KOSKI. Erityisesti ensimmäisellä retkellä vuonna 2005 kylissä tapasimme aktiivisia nuoria ihmisiä, joilla oli vahva tahto elvyttää ja uudelleen rakentaa muinoin perspektiivittömiksi tai kehityskelvottomiksi nimettyjen kylien elämää, suojella luontoa ja saada nuorille parempia elämisen mahdollisuuksia kylissä. Ja kalmismaan linnut, vainajien sielut, toivat osaltaan vainajat läsnä oleviksi metsäisillä kalmismailla. Olin silloin teini-ikäinen, ja vaikutuin syvästi näkemistämme maisemista ja paikoista, ja tapaamistamme ihmisistä. Mittoina on käytetty perinteen mukaisesti oman vartalon mittoja, ja vaate on ikään kuin koottu päälle ompelemalla, käsin mieluiten. Kenties päiväkirja tuo päivänvaloon uusia asioita ukin ja ehkä myös Tiilikaisen perheen elämästä, ja sitä varmasti luetaan myös yhdessä tulevissa tapaamisissamme. Syksyllä on tulossa Vienalainen tikutus -kurssi Oulussa ja ne, jotka hakevat sieltä oppia, opettavat sen sitten muille tulevissa tapaamisissa. Kuten myös myöhemmällä serkusten retkellä Vienaan. Vienalaiset juuret ehkä eniten merkitsevät minulle näitä asioita: luonnon ja ihmisluonnon mystisyyttä; tarinankerronnan merkittävyyttä; sen muistamista, että on hyvä elää sydän kiitollisuutta pullollaan (kiitollisuutta siitä, mitä meidän tiellemme elämässä tuleekaan); nöyryyden ja vaatimattomuuden merkitystä ja silti sen muistamista, että olemme vahvoja ihmisiä. Vuokkiniemi, Jyvöälahti, Uhtua olivat joitain paikkoja, missä vierailimme. Miilan (Yrjö Tiilikaisen tyttären tyttären tytär) muistikuvia ja ajatuksia Vienan retkeltä Olen iloinen ja sydäntäni edelleen lämmittää, että sain kerran käydä vierailemassa niillä seuduilla, joilta sukulaisiani oli aikoinaan saapunut Suomeen. Historiaan on varmasti mahtunut sielläkin monia hienoja sekä myös vaikeita asioita. Voin vain kuvitella millaista elämä on ollut niillä seuduin silloin, kun esi-isäni tai -äitini Vienassa elelivät. Teksti: RAIJA KAUPPINEN JUHA MATTILA HELENA MOILANEN Serkukset, Yrjö ja Anna Tiilikaisen jälkipolvet, tapasivat Niemelän talossa Kintauden kylällä 29.–30.6.2024. Yhteyttä Valentina Saburovan kanssa pidetään yllä mahdollisuuksien mukaan. Sarafaaneja olemme käyttäneet pääasiassa juhlissa ja kirkossa käydessä. Tuntui kuin olisi matkustanut ajassa takaisinpäin; ja silti, se oli sen päivän elämää Vienan Karjalassa. Näillä retkillä koettu vieraanvaraisuus, iloiset ihmiset, yhteiset herkulliset ateriat luontokokemusten lisäksi ovat jääneet vahvasti mieleen. Yhteydenpito Vienaan Facebookin Vienan Karjalassa ovat juureni tai Uhtua -ryhmissä mukanaolo tuo meille lisää tietoa ja ajankohtaisia uutisia Vienasta. Kuoppaiset hiekkatiet, Kostamuksen korkeat kerrostalot. Tai kenties osallistua Vienan reitin tarjoamiin vaellusmahdollisuuksiin tai kulttuuripatikointitapahtumaan yhdessä serkusten kanssa. Toivottavasti heillä on edelleen voimia ja tahtoa tähän työhön. Myös sarafaaneja mukaillen olemme ommelleet muita mekkoja arkikäyttöön. Päiväkirja on toistaiseksi jaettu meille serkuille sähköisessä muodossa. Voimme olla ikään kuin osallisina sen seudun arjen tapahtumissa. Charlesin kanssa pidetään yhteyttä säännöllisesti. Antonin lapsenlapsenlapsi Charles Umberger on kirjoittanut tarinan hänestä aiemmin Karjalan Heimoon (KH 9–10/2015). 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 181 SUVUT SUVUT Sitä ei pysty sanomaan, mutta Vienan omalaatuisuus, kauneus ja herkkyys kyllä välittyivät tällä retkellä ja Inhan valitsemissa maisemissa. Vaikutuin reissullamme ihmisten ystävällisyydestä ja sydämellisyydestä. Aikoinaan myös Vienasta lähdettiin etsimään parempaa elämää merten taakse, ja Amerikkaan muuttaneista Vienan Tiilikaisista tunnetaan esimerkiksi Anton Tiilikainen (Oscar Billey), joka oli Yrjö Tiilikaisen serkku. Ilman yhteisiä retkiämme Vienaan emme ehkä olisi kiinnostuneet juuristamme samaan tapaan kuin nyt olemme. Ja sen, että oli hienoa olla reissussa perheenjäsenten kanssa. Yrjö Tiilikaisen päiväkirja ensimmäisestä maailmansodasta, jolloin hän oli sotimassa Venäjän armeijan riveissä Itävallassa, on löytynyt ja se on kirjoitettu puhtaaksi. Vienalaiset kalmismaat, hautaamisen tavat ja vainajien muistelu koskettivat erityisesti ja kertoivat sen, kuinka luontevasti muinainen luonnonuskonto ja ortodoksisuus yhdistyvät näissä tavoissa, luonnon kiertokulun mukaisesti. Nyt, kun liikkuminen Vienaan ei ole mahdollista, olisi hyvä aika tutustua esimerkiksi Suomen puolen vienalaiskyliin Kuivajärveen, Hietajärveen ja Rimpiin Suomussalmella. Käsitöistä Vienalaisen naisen pukuja, sarafaaneja tai feresejä olemme ommelleet juuri sen vuoksi, että ne ovat vienalaisia pukuja tai tarkemmin Laatokan pohjoispuolisen Karjalan pukuja. Muistan hämyiset savusaunat, Valentinan pulppuavan tarinankerronnan, puuveneet, hautausmaat puisine risteineen ja ruuat, joita haudoille vietiin, ja pienet erikoiset kahvikakut
Virve Jääskeläinen soitti harmonikkaa ja vieraat lauloivat, lisäksi imatralainen lastenryhmä esitti perinteisiä kansantansseja, joita oli järjestetty myös ulkona aikuisten kesken. Lämpimänä elokuisena lauantaina 90 vierasta ympäri Suomea kokoontui Imatran Pyhän Nikolauksen kirkon seurakuntasaliin pitämään Lippojoki-sukukokousta. Juhon lähdön ajankohdaksi sopii kevät 1920, koska silloin, valkoarmeijan rintaman murtumisen jälkeen, punaiset tulivat Rukajärven alueelle ja siellä alkoiLippojoki-sukukokous Imatralla Elokuisessa sukukokouksessa muisteltiin Rukajärveltä puna-armeijaa Suomeen paenneen Juho Lippojoen (1902–1995) selviytymistarinaa, johon historian suuret linjat piirsivät jälkensä. Sukukokoukseen osallistui pääosin Juho Lippojoen jälkeläisiä, mukaan lukien kaksi hänen lastaan, Aune ja Anneli. Juho Lippojoen nuoruus Juho Lippojoki (entinen Ivan Jegorinpoika Filippov, 1902–1995) syntyi talonpoikaisperheeseen, jossa Juhon lisäksi oli vielä kolme siskoa. Erään lähteen mukaan Filippovin suvun edustajat saivat maanviljelyn ohella toimeentulonsa myös suutarin ammatista. Edellisen kerran sen kaltainen tapahtuma oli pidetty kymmenen vuotta sitten. Muistitiedon mukaan 16-vuotias Juho sai kutsun puna-armeijaan, ja kun värvääjät tulivat, hän piiloutui pirttiin. Perhelegendan mukaan Onissima piti Nevskillä sekatavarakauppaa. vuosisadalla. KUVA: SERGEI MOROZOV. Suomen ortodoksisen kirkon historiasta ja asemasta kertoi isä Timo Tynkkynen, ja tämän tekstin kirjottaja, Sergei Morozov, piti luennon Rukajärven kirkonkylän historiasta ja Juho Lippojoen juurista. Heidän lähtönsä jälkeen Juho oli kasannut reppunsa ja sanonut äidilleen: ”Nyt lähden Suomeen”. Voi olettaa, että Juho viipyi Pietarissa Venäjän vallankumoukseen asti ja tuli sitten takaisin Rukajärvelle. Sukuselvityksen mukaan Juhon varhaisin esi-isä oli nimeltään Kalina, joka eli Rukajärvellä 16. Seurakuntasalin toisessa kerroksessa oli runsaasti sukuun liittyvää aineistoa, valokuvia, sukutauluja jne. Myöhemmin Juho lähti Pietariin ja oli siellä juoksupoikana setänsä Onissima Filippovin liikkeessä. Lippojoki-sukutapahtuma oli hienosti valmistettu eikä sen jännittävä ohjelma jättänyt ketään vieraista kylmäksi. Juhon lapsuus oli oletettavasti haastava, koska pian hänen syntymänsä jälkeen hänen isänsä Jegor hukkui mereen vuonna 1903, ja perhe jäi ilman isäntää. Kokouksen alussa oli perheiden esittely. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 182 SUVUT SUVUT SUVUT SUVUT L ämpimänä ja aurinkoisena päivänä 24.8.2024 ympäri Suomea 90 vierasta kokoontui Imatran Pyhän Nikolauksen kirkon seurakuntasaliin pitämään Lippojoki-sukukokousta. Edellä mainitusta Kalinasta polveutuivat Rukajärven Aleksandrov-, Suttinen-, Mattinenja Filippov-suvut mukaan lukien Filipp Matvejev (1746– 1812), Filippovin suvun perustaja
Niitä kuullaan live-esiintymisissä sekä accapellana että soitinsovituksin. Juho Lippojoki nukkui ikiuneen Imatralla ollessaan 92-vuotias, ja niin loppui hänen selviytymistarinansa. Lauluyhtyeen muodostavat Marko Meijer, Timo Mokkila, Mika Saatsi ja Mikael Shemeikka. Niinpä hääyö vietettiin putkassa. Sodan loputtua perhe asui muutaman vuoden Viitasaarella, jossa Juho oli töissä valtion maanteillä. Suurperheen ahkera isäntä Metsäpolkuja pitkin tuli Juho Suojärven Naistenjärvelle, sieltä Kaitajärvelle, jossa ilmeisesti tutustui myöhemmin tulevaan puolisoonsa Marttaan (o.s. s. Juholle ja Martalle syntyi 12 lasta, joista 11 kasvoi aikuisiksi. SERGEI MOROZOV Martta (o. Juho teki koko elämänsä ahkerasti ja tunnollisesti monenlaista työtä sahalla. Jälkeläisten keskuuteen jäi muistitieto, että kun nuoripari oli matkalla vihille Kuopioon, Juho jäi kiinni, koska hänellä ei ollut näyttää henkilötodistusta. Täytyy mainita, että Suomen sisällissodan aikana myös Juhon sisko Uljaana Juanto tuli Suomeen ja asui sodan jälkeen perheineen Haukiputaalla. KUVA: LIPPOJOEN KOTIALBUMI Bratanat loi musiikkia suoratoistopalveluihin Karjalankielinen Pajojoukko Bratanat on julkaissut digitaalisen Pilbazie-ep:n kaikissa suoratoistopalveluissa. Mäkelä). Vuonna 1945 sukunimi oli vaihdettu Lippojoeksi, koska oli pelko, että perhe venäläisen sukunimen takia palautettaisiin Venäjälle. Mäkelä) ja Juho Lippojoki (1902–1995) kuvattuna Suojärvellä 1920-luvulla. Pajojoukko Bratanat on julkaissut digi-ep:n Pilbazie kaikissa suoratoistopalveluissa. Juho osallistui jatkosotaan ja oli kaukopartiossa. Muutaman vuoden kuluttua Juho rakensi Rautjärven Viimolaan talon, jossa asuttiin 1970-luvulle asti. Tulen syndy on Shemeikan suvussa kulkenut runonlaulu, jonka Alpo Sailo äänitti fonografille vuonna 1905 itseltään Pedri Shemeikalta. Luonteeltaan Juho oli karjalaisen vieraanvarainen, kiltti ja nauravainen eikä koskaan juuri sairastanut, ei edes käyttänyt silmälaseja. Nuori perhe asettui Kaipaan Välikylään, jossa oli asuttu ennen talvisotaa. Työn ohella Juho teki luutia, keräsi marjoja ja sieniä. Vaikka Pilbazie koostuu suvikarjalaksi lauletuista suistamolaisista kansanlauluista, löytyy yhtyeen ohjelmistosta kappaleita kaikilla karjalan kielimuodoilla. Mukaan oli otettu vain se, mitä käsissään jaksoi kantaa, lähinnä kolmen päivän eväät. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 183 SUVUT SUVUT SUVUT SUVUT vat puhdistukset. Ennen eläkkeelle siirtymistä hän ehti olla töissä vielä Enso-Gutzeitilla Imatralla Rautjärven sahan palon jälkeen. Rukajärveltä lähtönsä jälkeen Juho ei koskaan käynyt siellä sukulaistensa luona – paitsi vuonna 1979 hän kävi Tallinnassa tapaamassa Rukajärveltä sinne muuttaneita siskojaan ja heidän jälkeläisiään. Hän oli mm. Viikon vuotin ja Huold on äijäl -kappaleet on Simo Härkönen tallentanut kansakoulunopettaja ja itkijä Sanni Pyörnilältä. merkkari, rasvari ja korjasi remmejä viikonloppuisinkin. Entisestä elämästään hän oli vaitonainen eikä halunnut kertoa siitä edes omille lapsilleen. ”Miän ohjelmistoh tulou vanholoi karjalazie pajoloi, runonlauluo, loi??uloi da uuvembuo muuzikkuo kaikilla karjalan kielimuuvoilla i Tverin karielaksi” kertoo pajojoukko Bratanat omilla Facebook-sivuillaan. Suojärven ajalta tuttu sahan isäntä kutsui Juhon töihin Rautjärvelle, ja sinne lähdettiin. Hän kävi jossain Äänisniemen alueella ja mahdollisesti Rukajärvelläkin. Tallenteella kuullaan suistamolaisia kansanlauluja, jotka yhtye on sovittanut bratanatyyliin. Tuutulaulu Tuutine tuuti on lähtöisin Suistamon Leppäsyrjässä eläneeltä kanteleensoittaja-runonlaulaja Iivana Lösöseltä. Töitä alueella ei ollut. Toinen oletus on, että Juho tuli Suomeen metsäsissikapinan aikana 1921–1922. Pilbazie-ep:n on tuottanut ja julkaissut Karjalahipsteri Karjalan Sivistysseuran tuella. KUVA: SAULI MOKKILA.. Miehiä ei ollut päästetty mukaan. 30.11.1939 koitti evakkomatka Suojärven Suvilahden asemalta Viitasaarelle. Perheelle oli tarjottu uudisraivaajatila Valtimosta, mutta sinne ei suostuttu lähtemään, koska perheessä oli paljon lapsia, ja elämä uudessa paikassa olisi pitänyt aloittaa puiden kaatamisesta
KUVA: KSS/SAMPO-TIETOKANTA. Mäkelä 2024). Kotkanen, Laihia; kts. Lain näyttövaatimukset saattoivat toisaalta vaikeuttaa laittoman maakaupan todistamista, esimerkiksi Laihialla Ivan Mitrofanoffin oikeudenkäynnissä (Mäkelä 2024). 1840-luvulla kaksi kauppiasta oli palaamassa luultavasti Ruotsista. Jyrki Mäkelä luotaa artikkelissaan kertomuksia laukkurisurmista Etelä-Pohjanmaalla. (K7, J Salmela, Nivala) Tavaroitaan potkukelkalla kuljettava laukkuri. Kertomuksissa on runsaasti yksityiskohtia, mutta käräjäpöytäkirjoista tai lehdistä ei selvityksiä löydy, vaikka oikeudenkäyntejä laukkureilta takavarikoidusta tavarasta on helppo paikantaa ja ilmoituksia näiden tavaroiden huutokaupoista on ajan lehdissä. Kuvan henkilö ei liity Rettijeffin tapaukseen. Oikeudenkäyntikaari vuonna 1734 Etelä-Pohjanmaalla menetti henkensä väkivallan uhrina liki 2000 henkilöä vuosina 1790–1900. Kauppiaat olivat armon pyynnön osoituksena nuolleet tappamaan lähetettyjen miesten käsiselätkin ja koettaneet olla nöyriä. Maassa voimassa ollut vuoden 1734 laki vaati ”täyteen näyttöön”, riittäväksi ehdoksi rangaistukselle, joko syytetyn tunnustuksen tai kahden jäävittömän silminnäkijätodistajan yhtäpitävät langettavat lausunnot. Sen jälkeen he vapautuivat ja saivat tilaisuuden ”ottaa katteltavakseen” ne, jotka olivat puhuneet, saati oikeudessa todistaneet heitä vastaan. Henkirikoksista syytetyistä vain vajaa puolet voitiin hovioikeudessa tuomita ylipäätään johonkin rangaistukseen. Viranomaiset vastustivat laukkukauppaa Pohjanmaalla viranomaiset karsastivat laukkukauppaa, joka olikin vuoden Laukkurimurhat Pohjanmaalla – faktaa vai fiktiota. 1850-luvun puolivälissä osassa pitäjiä kuolemaan johtanut väkivalta oli kaksikymmenkertainen koko maan tasoon verrattuna. Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvulla tunnustuksista ei ollut tietoakaan, ja henkeä uhkaava terrori tukki todistajien suut. (Ylikangas 2017.) Epäilemättä yhteisön ulkopuolisten laukkureiden tapoista oli vaikea hankkia pitävää todistusaineistoa näissä olosuhteissa. Mutta heidät oli surmattu ja haudattu ojan ahteeseen, mutta ruumiit on myöhemmin siirretty pois. Vyössä riippuu komea kauhavalaispuukko, ei ehkä pelkästään koristeena, kuten Pohjanmaan kansallispuvussa nykyään. He tavoittivat kauppiaat Karvoskylässä Vepsuojan kohdalla. Kauppiaat heittivät rahansa isännälle ja lähtivät matkaan Haapajärvelle päin. Ajan ihmiset eivät uskaltaneet tehdä edes virallisia ilmoituksia heihin kohdistuneista rikoksista, saati sitten todistaa murhasta syytettyjä vastaan. 1900-luvun alun tapoista löytyy tietoa aikalaislähteistä, etenkin sanomalehdistä. Isäntä, saatuaan tietää, että kauppiailla oli huomattavasti rahaa, käski heittää rahat hänelle ja hakea myöhemmin, koska rosvot kuulemma helposti voisivat ryöstää. Mutta isäntä laittoi itse tappajat heidän peräänsä. Nivalassa he yöpyivät eräässä talossa. Ainoaksi seuraamukseksi suurelle osalle syytetyistä jäi vajaan vuoden mittainen tutkintavankeus, joka määrättiin ”puolesta näytöstä” ja jonka aikana vankilapappi yritti saada syytetyn synnintuntoon ja tunnustamaan. 1800-luku puolestaan oli oikeudetonta aikaa, varsinkin vienalaisille laukkukauppiaille. Tuomioita tuli kuitenkin niukasti. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 184 HISTORIA HISTORIA E dellä olevan tapaisia kuvauksia useista laukkurimurhista on mukana 1950-luvulla kerätyssä pohjalaisissa perimätiedossa, joskus murhaajien nimetkin mainiten (K7, V. Tappoja tehtiin näytöstyyliin väenkokouksissa, häissä, tansseissa kievareissa, huutokaupoissa markkinoilla, jopa hautajaisissa. Talon mainitaan aivan rikastuneen tämän kauppiaiden rahasumman vuoksi. On tietenkin mahdollista, että kertomukset on sepitetty tai haut huolimattomasti tehty, mutta muitakin selittäviä tekijöitä on
Alavuden nimismies Theodor Wetterstrand riehui tansseissa humalapäissään pidättäen mielivaltaisesti ihmisiä, joita vielä pampuin ja muillakin tavoin pahoinpiteli. (Ylikangas 2017.) Toki nimismiehen virkaan ja asiakaskuntaan liittyi haasteita. Lehtikirjoittelu asiasta johti kunnianloukkausjuttuun vuonna 1889. Perhe Reinius Ilmajoella Seppälän tilalla; Otto Tuomaanpoika istumassa oikealla. KUVA: MUSEOVIRASTO, HISTORIAN KUVAKOKOELMA.. Kunnanhallituksessa olevat esimiehet saattoivat saada pampusta tai ainakin tulla sillä uhkailluksi. Myös Ilmajoella tehtiin vastaava päätös vuonna 1861. Oikeutta asiasta käytiin 1875–1877; Wetterstrand tuomittiin tuntuviin sakkoihin. Hägglund tuomittiin lopulta epävirallisten mittojen käytöstä veron perinnässä; useita muita syytteitä, esimerkiksi pahoinpitelystä, hylättiin todisteiden puuttuessa. Nimismiehet joskus omavaltaisia Lakia alueella valvovat viranomaiset eivät olleet aivan nuhteettomia. Antit Rannanjärvi ja Isotalo pahoinpitelivät Hägglundin Alahärmässä käräjätuvassa syyskuussa 1867, ja hänen asuntoonsa ammuttiin pimeältä syystieltä muutama päivä myöhemmin (Ylikangas 2017). Isonkyrön kuntakokous päätti vuonna 1859, Liljeqvistin esityksestä, sakottaa jokaista, joka kätki tai säilytti arkangelilaisten kauppatavaroita tai piti luonaan kauppapassitonta arkangelilaista. (Alanen 1953.) Laukkurien vastatoimenpiteet Laukkurit suojautuivat mahdolliselta väkivallalta kulkemalla ryhmissä ja sopimalla säännöllisistä tapaamisista. (Ylikangas 2017.) Kauhavan ”ruma vallesmanni”, Adolf Hägglund liukui ajan myötä yhä kauemmas laillisista säädöksistä. Hägglund katseli läpi sormien veljensä oluttehtaan tuotteiden nautiskelua kievareissa, joissa juotiin ja tapeltiin. Hän oli paikallisen oluttehtaan pääomistaja, ja olutjuopottelu yleistyi Ilmajoella. Ilmajoen nimismiehenä vuodesta 1843 lähtien toiminut Otto Tuomaanpoika Reinius oli omapäinen ja virkavaltainen. Nimismies Liljeqvist oli mukana pidättämässä Ylistaron Vittingillä kuuluisaa murhamiestä Matti Haapojaa vuonna 1876. Läänin maaherra ei kuitenkaan käytäntöä hyväksynyt (Nevalainen 2016). 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 185 HISTORIA HISTORIA 1734 lainsäädännön mukaan laitonta. Hän muuttui ajan mittaan yhä kovakätisemmäksi, ja hänestä tehtiin valituksia 1850-luvulla. Isonkyrön piirin nimismiehen Matias Liljeqvistin vuosina 1843–1865 lääninhallitukselle lähettämissä vuosikertomuksissa oli säännöllisesti huomautus, jossa hän katsoi arkangelilaisten laukkureiden tekevän laitonta kauppaa ja ostavan varastettua tavaraa, ja ehdotuksia kaupan rajoittamisesta. Perimätiedon mukaan joillakuilla heistä . Reinius erosi virasta tähän liittyvien ristiriitojen takia vuonna 1868 (Alanen 1953). Nimismiehen pannessa käsirautoja Haapoja syljeksi veristä vaahtoa hänen kasvoilleen ja sanoi: ”Sinä saatana luulet mun viimeisen kerran kytkeväs mutta siinä sä erehdyt”
Simo ja Ylinen joivat pontikkaa. Viimeiselle matkalleen hän oli Titoffilta saanut kankaita, pientavaraa sekä matkaja ruokarahoja yhteensä 8650 markan edestä. Miehet tyhjensivät Simon lompakon, jakoivat rahat ja piilottivat muut tavarat ja ruumiin metsään. Löytyi toinenkin avanto, johon ruumis saatiin upotetuksi. Väki oli nähnyt Jussin tulevan ja oli hiljaa talossa. Hän tuli 3.1.1920 Yliseen ja valitti huonovointisuutta. Kerrankin Hurja-Jussi ja kaverinsa olivat tulleet tanssipaikalle. Hurja-Jussi oli kertonut, että kyllä häntä on lyöty mutta on hän antanut takaisinkin. 1851). Sovitussa paikassa Hakola tuli kyytiin seisomaan reen jalaksille. 1878) taloa ja tunsi hyvin talon väen. (Ojaniemi 1968.) Uusittu rikoslaki vuonna 1889 Vuonna 1889 annettiin uusi rikoslaki, joka senaatin hyväksymänä tuli voimaan vuonna 1894. Hän oli tapellut Rannanjärven kanssa, lyönyt tätä kivellä ja puntarilla (Keynäs 1951). Simo oli ”renkinä” vienankarjalaisella Juho Titoffilla, jolta hän sai myytävät kankaat ja pientavarat, tilitti niistä sovitun hinnan ja sai pitää mahdollisen myyntivoiton. KUVA: MUSEOVIRASTON KUVAKOKOELMAT. Ähtäristä takavarikoituja pirtuastioita vuonna 1931. Jussi pyörähti kerran kantapäänsä ympäri ja hihkaisi. Myös kehittynyt sanomalehdistö seurasi näitä tapauksia. Hän ampui räjähtävällä panoksella Simoa selkään. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 186 HISTORIA HISTORIA oli myös suojaavia erityisominaisuuksia. Esimerkiksi kiertokaupalla Härmässä ennen vuotta 1888 kulkenut Konstu Matvejeff ”oli väkevä riski mies”. Tavaroita hän kuljetti kelkalla. Ruumis putosi reestä ja Hakola ampui sitä vielä toisenkin kerran. Heikkokuntoinen Simo juopui pahoin ja näytteli lompakkoaan, jossa oli kolmatta tuhatta markkaa rahaa. Simo oli ainakin viiden vuoden ajan pitänyt yöpaikkanaan Juho Ylisen (s. He hakivat lähitalosta viinaa ja palasivat Hakolan asuntoon juopottelemaan. Hakolan sovittiin odottavan tulijoita metsätaipaleella. Joessa oli avanto, johon miehet yrittivät ruumiin laittaa, mutta se ei mahtunut. Mahdollisesti kyseessä on vuonna 1851 Vaasan raastuvanoikeudessa sakotettu Konstantin Matvejeff (23 v), jonka laukun nimismies Reinius oli Kurikan Miedon kylässä takavarikoinut (Vaasan raastuvanoikeuden ptk. Tällä saattoi olla vaikutusta myös kiertokauppiaiden tappojen selvitykseen. Illalla Ylinen ja Hakola hakivat ruumiin ja ajoivat Voltin lauttarantaan. Sanomalehdistöön päätyi kaksi vuokkiniemeläisten kauppiaiden murhaa 1920-luvulla. Onterei kertoi nähneensä Iivanan monta kertaa saunassa, ja että tämän ihosta ei juuri ehjää paikkaa puukonhaavoilta löytynyt. Aamulla Simo nosti kelkkansa rekeen ja nousi reen perälle. Hän oli paljon Ilmajoen Rinnalla, jossa häntä sanottiin Hurja-Jussiksi. Kyyrö-Matin Onterei oli Iivanan naapuri Karjalassa. Kyyrö-Panhilan Iivana oli Mitron laukkureita, kova tappelupukari Suomessa ollessaan. Seuraavana päivänä hän pyysi isäntää hankkimaan hänelle lääkkeeksi pontikkaa, ja Ylinen hakikin sitä naapuriltaan itsellismies Matti Hakolalta (s. 1890). Hänellä oli mukanaan noin kyynärän mittainen kivääristä muokattu pyssy. Kaikki väki lähti ulos mistä kukin kerkesi. Näytön arviointi muuttui, eikä siitä ollut vastaavia sitovia ohjeita kuin vuoden 1734 lainsäädännössä. Miehet päättivät ryöstää Simon ja sopivat, että Ylinen lähtee varhain aamulla halkometsään, ottaa Simon rekeensä ja lupaa viedä hänet kaupoille metsäkulman taloille. Simo Rettijeffin murha vuonna 1920 Vaasa-lehden (19.2.1920) selostuksen mukaan laukkuri Simon Petrinpoika Rettijeff murhattiin Alahärmän Heikkilänkylässä 5.1.1920. Ylinen haki lisää pontikkaa Hakolalta ja kertoi, että talossa oli karjalainen kauppias, jolla oli paljon rahaa ja tavaraa. Simo oli 21-vuotias, kotoisin Vuokkiniemeltä, ja oli vuosikausia kiertänyt kaupalla Härmässä laukkuineen, talvisin kelkalla
Kuulusteluissa Granö kertoi joutuneensa riitoihin Karhun kanssa pirtukuljetuksen riskeistä ja tämän uhanneen häntä puukolla, minkä jälkeen Granö oli ampunut Karhun. JYRKI MÄKELÄ VIITTEET: Alanen Aulis J. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 187 HISTORIA HISTORIA Seuraavana aamuna avannolle menneet naiset näkivät sen reunassa suuria veripilkkuja ja heinänsilppua. 1968. Naakka-Korhonen Mervi: Halpa hinta, pitkä mitta. Ylinen tunnusti murhan ja myös varastaneensa aiemmin viljaa, lihoja, hevosvaljaita ja rekipeittoja. Rauma 1988. P: Vuokkiniemeläiset laukkurit oikeudessa Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvulla. Nevalainen Pekka: Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin. 1926). Kun isäntä oli kuullut joesta löytyneestä ruumiista, hän oli lähtenyt ruumishuoneelle ja tunnistanut sen vaatteista Karhuksi. Sen jälkeen oli kuultu molskahdus ja auto oli hävinnyt. Ylinen oli ”harvinaisen pieni ja hintelä mies, paimenpojan kokoinen, hänellä on oudon kapeat kädet, ohut tukka, naisen kasvot ja naisen äänikin. Lopuksi 1800-luku Etelä-Pohjanmaalla tuntuu nykymittapuulla arvioiden olleen oikeudetonta ja turvatonta aikaa valtaosalle väestä. Epäilykset kohdistuivat Karhua pari kuukautta kyydinneeseen Johannes Granöön, jonka Nedangårdin isäntä oli nähnyt Karhun esitellessä katoamisyönään uutta autoaan. Kuolinpesä huutokauppasi Hämeenkyrössä hänen omistamansa hevosen, valjaat ja piirongin (Hämeenkyrön Sanomat 10.12.1926). Lähtiessään Karhu oli maksanut oleskelustaan. (Helsingin Sanomat 10.10.1926.) Granö tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, jonka korkein oikeus vahvisti heinäkuussa 1927. Hänellä oli myös uusi Chevrolet-merkkinen auto, jonka Karhu oli aiemmin kertonut ostaneensa Vaasasta, ja josta löytyi verijälkiä ja revolveri. Myöhemmät huolellisesti tutkitut murhat, joiden piirteet toistavat muistinvaraisia kuvauksia, viittaavat siihen, että kertomuksia 1800-luvun laukkurisurmista ei voi pitää aivan tuulesta temmattuina. Ruumiissa oli kaksi ampumahaavaa. 1926). Käännös Arvid Genetz. Runebergin Hirvenhiihtäjissä kuvaamat ”kulkurikaupit Vienanmaan tuon rihkamarikkaan”, jotka ”kuohua olven joi, sitä höystellen paloviinoin” (Runeberg 1832) tuskin ovat olleet kovin yleisiä, koska varovaisuus laukkukaupassa näyttää ollen tärkeää hengen säilyttämiseksi 1800-luvulla. Erityispiirteet Etelä-Pohjanmaan historiassa. Noin kaksi ja puoli viikkoa ennen löytöä oli läheisellä kapulasillalla nähty ”sokea auto”. Useat todistajat olivat nähneet syytetyt matkan eri vaiheissa ja verijälkiä tekopaikalla. Vaasan kirjapaino. vuonna 1926 löydettiin Lapväärtinjoesta miehen ruumis. Teppo Karhun murha vuonna 1926 Lokakuun 1. J. Löydetty oli karjalainen kulkukauppias Stepan ”Teppo” Karhu, joka oli tehnyt myös pirtukauppaa. Hän oli oleskellut vakituisemmin Ikaalisissa ja Parkanossa, jossa ”oli tunnettu jo ennen Karjalan vapautumispyrkimyksiäkin” varakkaana miehenä ja laukkurien isäntänä (Aamulehti 3. Art House 2017.. Ylikangas Heikki: ”Aina sitä joku naula vetää”. Kirjokansi 129, Riika 2016. Hakola oli ”kookas, vankkarakenteinen ja varsin paatuneen näköinen, joka törkeästi kieltää tekonsa huolimatta selvistä todisteista”. Kansatieteellinen arkisto, Museovirasto. ”Karhun vaimolle ja isälle joku karjalainen oli luvannut kirjoittaa, mutta virallista ilmoitusta sinne ei ole tehty” (Kristiinan Sanomat 9.11.1926). Karhu oli majaillut Lapväärtissä ollessaan Nedangårdin talossa ja kertonut sen isännälle pirtukaupoistaan. Keynäs Maiju 1951: Risto Mattisen haastattelu. (Kristiinan Sanomat 23.11.1926.) Granön taskusta oli löytynyt murhatun muistiinpanokirja. Miehet vietiin Vaasan vankilaan. Mäkelä J. Kysyttäessä kuoliko ammuttu heti, Granö oli todennut: ”Tottahan silloin kohta kuolee, kun kyynärän päästä päähän ampuu”. Kotus 2009. Osa rahoista löytyi piilotettuna Hakolan asunnosta. On tietysti syytä muistaa, että mahdolliset tapaukset jakautuvat pitkälle ajanjaksolle, ja että Vuokkiniemestä lähti syksyisin satoja miehiä laukkukaupalle Suomeen (Naakka-Korhonen 1988). Ojaniemi Airi 1968: Yrjö Mäkelän haastattelunauhoitus 16.11. Granö oli esiintynyt kotikylässään ”huomattavan raa’asti ja uhmaavasti” (Aamulehti 3.10.1926). Granö oli arvellut Karhun palanneen kotiinsa Vienan Karjalaan. Murhan kerrottiin paikkakunnalla aiheuttaneen ”suurta inhoa ja suuttumusta” (Vaasa 19.2.1920). Kerrottiin hänen pienenä pudonneen katolta päälleen ja siitä saaneen vikaa”. 1851; §12 (sivu 250). Härmässä syntynyt Artturi Leinonen, kirjailija, kansanedustaja ja sanomalehti Ilkan päätoimittaja, muisteli tapausta ja piti sitä pahana vielä puheessaan Karjalan Sivistysseuran vuosikokouksessa Vaasassa keväällä 1957. Hänen Chevroletinsa ja käytetty polkupyöränsä myytiin huutokaupalla Lapväärtissä (Aamulehti 4.5.1927). Vainaja tunnistettiin, ja Ylinen ja Hakola vangittiin samana päivänä. 22.8.1926 vastaisena yönä hänet oli noudettu talosta autolla. 1953: Ilmajoki vuoden 1809 jälkeen. WSOY, Porvoo 1897. (SisäSuomi 9.7.1927.) Karhu oli noin 35-vuotias, ”kotoisin Vuokkiniemestä, jossa hänellä oli vaimo ja lapsi ja elossa oleva isä” (Helsingin Sanomat 10.10.1926). Kotkanen, Laihia. 12–17, 2024. Karjalan Heimo 1–2, s. Laukkukauppakysely 1959, K7, Keynäs Maiju. Salmela Nivala; V. Kuulijat olivat epäilleet kyseessä olevan tavanomaisen pirtunkätköjutun, eivätkä kiinnittäneet asiaan suurempaa huomiota. Karhulla oli tyypillisesti ollut mukanaan 30 000– 50 000 markkaa. Isäntä oli nähnyt Karhun lompakossa paksun pinon tuhannen markan seteleitä, yhteensä arviolta 20 000 markkaa. Karhu oli luvannut palata kahden viikon kuluessa. Runeberg Johan Ludvig: Hirvenhiihtäjät 1832. Vainajalla oli housuissa kiviä, jotka olivat pitäneet ruumiin pinnan alla, kunnes mätäneminen oli edennyt riittävästi. Vaasan raastuvanoikeus, Varsinaisten asioiden ptk 1850–52 (RO a:15); 10.2. (Vaasa 19.2.1920.) Alahärmän käräjäoikeus tuomitsi Ylisen ja Hakolan elinkautiseen Simo Rettijeffin ryöstömurhasta 17.3.1920 (Vapaa Sana 20.3.1920). Suomalaisen kirjallisuuden Seuran toimituksia 491. Avantoa tutkittiin keksillä ja ruumis nostettiin rannalle. 10. Karhu oli ”huomattava viinakauppias, joka välistä osti spriitä koko venelastinkin, 3000 litraa, saariston pirtukauppiailta ja maksoi aina käteisellä (Ilkka 3.10
Kahden kalevalaisen pesäkkeen välissä sijaitsi runoköyhä Pistojärven pitäjä. Varsinaiskarjala jakautui kahteen alamurteeseen, joita olivat toisaalta varsinainen vienalaismurre sekä toisaalta eteläkarjala. Maakunnan itäosista ei nimittäin tunneta epiikkaa, vaan ainoastaan lyyristä eli tunnelmarunoutta, joten se asettuu tässä suhteessa lähelle Pohjois-Aunusta. Näissä viidessä pitäjässä tunnettu verbi joikua on samaa kantaa kuin saamen kielen murteissa esiintyvä, merkitykseltään sama sana juoigat. Mikäli tarkastelu rajataan ainoastaan eeppisen eli kertomarunouden levinneisyyteen, ”Kalevalan parhaiden laulumaiden” eli kolmen edellä mainitun pitäjän osuus korostuu entisestään. Kahdesta pohjoisesta pitäjästä tunnetaan yli 60 perinteen taitajaa. K. Silti aiheiden valinta ja täytetavujen käyttö kertosäkeinä yhdistävät vienalaisia joikuja saamelaisilla esiintyneeseen laulutapaan. 190) näkee, murreraja kulki Vienan halki niin, että edellinen kattoi maakunnan luoteisosan. Eräs vanhakantainen laulutapa eli joikujen esittäminen oli vielä 1900-luvun alussa yleistä Kiestingin ja Oulangan seuduilla, minkä lisäksi joikuja laulettiin paikoin Pistojärvellä, Uhtualla ja Vuokkiniemellä. Sen sijaan Vienan itäosa kuului eteläkarjalan murrealueeseen, joka kattoi myös Pohjois-Aunuksen. Kieli muodostaa kuitenkin kansan tai sen osan tärkeimmän tunnusmerkin. Kansanrunouden levinneisyys Eräänlaiseksi klassikoksi nousseeseen julkaisuun Suomen Kansan Vanhat Runot (1921) on koottu 549 vienalaisen runonlaulajan repertoaaria. Murteentutkimus tarjoaa arvokasta tietoa, joka täydentää olennaisesti perinnekulttuurin tarkastelun varaan tehtyjä päätelmiä kansojen jakautumisesta etnisiin ryhmiin. Vienan murrejako Kielentutkimus ei varsinaisesti kuulu vanhaa talonpoikaiskulttuuria tutkivan kansatieteen piiriin. Vienalaiset joiut eroavat vastaavista saamelaisista lauluista muodoltaan, sillä ne viljelevät alkusointua. Siksi seuraavassa käydään läpi murteentutkimuksen tuloksia. Häätapojen erityispiirteitä 1900-luvun vaihteessa kaikkialla Pohjois-Aunuksessa sekä Vienan Jyskyjärvellä ja Tunkualla olivat yksinomaisena muotona ns. Kuten kartasta 1 (s. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 188 HISTORIA HISTORIA V ienan maakunta käsitti tsaarinvallan kauden lopulla eli ennen vuotta 1917 hallinnollisesti yhtenäisen alueen, joka kattoi suurimman osan Vienan Kemin kihlakuntaa, sen venäjänkielistä merenrannikkoa lukuun ottamatta. den Kiestingin ja Oulangan pitäjien runoperinne erosi lounaisesta traditiosta. Epiikka on kuitenkin heikosti edustettuna heidän repertoaarissaan. Tällaiset sananlaskut olivat kuitenkin joko harvinaisia tai kokonaan tuntemattomia idempänä ja etelämpänä. Myös kalevalamittaisten ja ei-kalevalamittaisten sananlaskujen esiintymisen suhteen maakunnan lounaiskulma, eli Vuokkiniemi ympäristöineen, muodosti vielä 1900-luvun alussa selvän vastakohdan muulle Vienalle ja Pohjois-Aunukselle, sillä kalevalamittaan sepitettyjä sananlaskuja viljelivät vain maakunnan lounaiskulman asukkaat. Sen sijaan vaikuttaa epätodennäköiseltä, että nämä alamurteet olisivat voineet kehittyä muutamassa vuosikymmenessä. Sen ”runottomuus” kaiketi johtui vanhauskoisuuden nimellä tunnetun lahkon vahvasta asemasta pitäjän rahvaan keskuudessa jo 1800-luvulla. KUVA: I. kaksipuoliset häät, jotka koostuivat morsiamen eli antilaan kodissa pidettävistä läksiäisistä sekä varsinaisesta hääjuhlasta sulhasen kodissa Näkymä Vienan Kemistä. On kuitenkin oikeutettua päätellä, että maakunnan murteellinen kahtiajako syntyi jo vuosisatoja ennen 1800-lukua. Heistä tasan puolet eli 265 oli kotoisin Kontokin ja Vuokkiniemen pitäjistä, minkä lisäksi kalevalainen laulutapa oli vahvasti edustettuna Uhtuan asukkaiden perinteessä. 1870-luvulta alkaen koottuja kielinäytteitä hyödyntäneet tutkijat erottavat Itä-Karjalassa puhuttujen murteiden joukossa varsinaiskarjalan, jonka käyttöalue kattoi vielä 1900-luvun alussa Itä-Karjalan pohjoisosan, eli Vienan sekä Karjalan keskiosan, eli Pohjois-Aunuksen. Maakunnan luoteisosassa sijainneiYksi maakunta – kaksi Vienaa Matti Polla tarkastelee artikkelissaan Vienan alueen perinnekulttuuria 1900-luvun alussa, vain hetkeä ennen kuin paikallinen talonpoikaiselämä koki neuvostovallan puristuksessa perustavanlaatuisia mullistuksia. INHA 1894/MUSEOVIRASTO, SUOMALAIS-UGRILAINEN KUVAKOKOELMA. Maakunnan keskija itäosista tallennettu runous muodosti jyrkän vastakohdan ”parhaille laulumaille”. 1800ja 1900-luvuilla kerättyjen kielinäytteiden perusteella ei tietenkään voida rekonstruoida varsinaiskarjalan kahden alamurteen syntyvaiheita
Pientä lasta hyväillessään vanhemmat ja muut sukulaiset eivät suudelleet häntä, vaan he antoivat njokkoa eli hieroivat nenänpäätään hyväiltävän lapsen nykeröä vasten. Kylänäkymä Kiestingistä. Rahvaan keskuudessa eläneen käsityksen mukaan häiden ytimen kuitenkin muodosti morsiamen päähineen vaihto aviovaimon myssyyn. Tämä juhla käsitti morsiamen kotona pidettävät läksiäiset, joiden aikana suoritettiin häiden keskeinen toimitus: morsiamen palmikko avattiin, minkä jälkeen hänen päähänsä laitettiin aviovaimon myssy. Toisaalta Uhtuan erillään sijaitsevan Lamminpohjan taloryhmän väestä käytettiin nimitystä ”mustaruotsit”. Rahvaan käsitykset rajoista Tutkimusmatkailijoiden kaudella 1830– 1917 kokoamat tiedot osoittavat, että aluenimi Viena oli tuolloin tuntematon kansan keskuudessa. Maakunnan asukkaat nimittivät kotiseutuaan joko Karjalaksi tai ”meän Karjalaksi” ja rajasivat sen sekä ”Ruotsista” eli Suomen suurruhtinaskunnasta, Arkangelin lääniin kuuluneesta venäjänkielisestä merenrannikkoasutuksesta että ”Lapista” eli Kuolan niemimaasta. Erimuotoisten kansanrunolajien ja häiden esittelyn jälkeen sopinee kertoa nenätervehdyksestä. INHA 1894/MUSEOVIRASTO, SUOMALAIS-UGRILAINEN KUVAKOKOELMA. Eniten maantieteellisiä käsityksiä koskevaa kansantietoutta on tallennettu maakunnan lounaisosan kylistä. HISTORIA HISTORIA eli tuliaisista. KUVA: I. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 189 . Kiestingin pitäjän rahvas sanoi ”ruotseiksi” Suomen rajan tuntumassa sijainneen, Pistojärveen kuuluneen Kiimasjärven kylän asukkaita, kun taas Tuoppajärven pohjoisja keskiosien ympärillä sijainneiden Kiestingin kylien väestö piti samaisen järven kaakkoispohjukan rannoilla olevia Kuorilahden ja Suolapohjan kylien väkeä jo ”eri kieltä” puhuvana. Sitten tyttö luovutettiin sulhaselle ja häät päättyivät siihen. Näiden tilaisuuksien väliin sijoittui hääsaattueen käynti kirkossa, jossa suoritettiin häiden virallisena osuutena nuoren parin vihkiminen avioliittoon. Tämän pienalueen väki piti lääninrajan toisella puolella asuvia karjalaisia rosvoina ja käytti näistä pilkkanimiä. Niiden asukkaat pitivät Vienan kaakkoiskulman, ts. Kirkonpalvelijoiden mielestä juuri vihkiminen oli häiden keskeinen tapahtuma. Vienalaiset nimittivät karjalaisiksi myös etelänaapureitaan eli Aunuksen läänissä asuneita pohjoisaunukselaisia, vaikka Vienan lounaisosan rahvas pitikin aunukselaisia kieleltään vieraina. Tämä hyväilytapa oli vielä 1900-luvun alussa yleinen Kiestingin ja Oulangan pitäjissä, minkä lisäksi Into Konrad Inha ikuisti sen valokuvaan Uhtuan kylässä vuonna 1894. Lisäksi Keski-Kuittijärven seudulla käynyt tutkimusmatkailija kirjoitti muistiin lausahduksen, jonka mukaan ”Vuokkiniemiset puhtaat suomalaiset, kun tänne tulevat sanomme toas ruotsit tultih”. Kyseinen maakunta jakautui myös sen asukkaiden tajunnassa toisistaan eroaviin osiin. K. Nenätervehdystä käyttivät vielä 1900-luvun alussa Suomen saamelaisnaiset toisiaan tavatessaan ja vanhemmat lapsiaan hyväillessään. Niinpä maakunnan länsiosassa esiintyi yksinomaisena häiden toisenlainen kaava. Kirkollinen vihkiminen tapahtui myöhemmin, joskus vasta muutaman kuukauden päästä. Kyseisen kaavan taustalla eli käsitys, että nuori nainen sai palata lapsuudenkotiinsa, mikäli häntä kohdeltiin aviomiehen perheessä huonosti. Tapa lienee periytynyt Kiestingin ja Oulangan karjalaisille seudulla muinoin asuneilta metsälappalaisilta. Suikujärven ja Voijärven pitäjien asukkaita itselleen vieraina
Perinnekulttuurillinen jako Edellä esitetyn todistusaineiston perusteella on oikeutettua jakaa Viena pienempiin kulttuurialueisiin. Ennen kuin tällaista jakoa yritetään hahmottaa, on syytä tehdä kaksi tärkeää huomiota. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 190 HISTORIA HISTORIA Varsinaisen vienalaismurteen ja eteläkarjalan raja todella kulki Tuoppajärven kaakkoispohjukan halki, mikä antoi kiestinkiläisille aihetta pitää kahden em. Tässä ei missään nimessä yritetä kiistää Vienan kansanelämän karjalaista yleisilmettä. Yleiskarjalaisuudet sekä koko Vienalle ja Pohjois-Aunukselle yhteiset piirteet muodostivat 1900-luvun alussa tarkastelun kohteena olevan maakunnan talonpoikaiskulttuurin perustan. Ainakin sen läntisimpiin kuuluva Vuokkiniemen kylä tai luultavammin koko sen pitäjä sekä yksi Uhtuan kylänosista olivat saaneet niin paljon kulttuurisia vaikutteita Suomesta, että saman pienalueen muiden kylien asukkaat pitivät näitä ”ruotseina”. Paikallisasukkaiden mukaan pitäjän pohjoisimmista kylistä eli Ruvasta ja Tumtsasta alkoi ”kotalappi”. Lounais-Viena Maakunnan muita osia selvemmin niiden joukosta erottuu Lönnrotin ”parhaaksi ja rikkaimmaksi runokodiksi” luonnehtima Kuittijärvien ja Kiitehenjärven-Nuokkijärven väliin sijoittuva Vienan lounaiskulma. Vienan pienempien osien omaleimaisuudesta muuhun Itä-Karjalaan verrattuna kertovat kuitenkin talonpoikaiselämän koko kirjosta löytyvät piirteet, jotka todistavat yksittäisten seutujen uniikista luonteesta. Rahvaan keskuudessa 1900-luvulle säilyneet maantieteelliset käsitykset eivät anna aihetta puhua murteeltaan ja kalevalamittaisten runojen levinneisyyssuhteiltaan. Perinnekulttuurin pienempiä osia hahmoteltaessa todistusvoimaa on myös rahvaan käsityksillä maakunnan sisäisistä rajalinjoista. Vuonna 1837 Oulangan pitäjässä käynyt Elias Lönnrot sai tietää, että Pääjärven rantojen talonpojat kutsuivat järvestä pohjoiseen sijainneiden kylien asukkaita lappalaisiksi siitä huolimatta, että nämäkin olivat tutkimusmatkailijan havaintojen mukaan samoja karjalaisia. Se koostui Kontokin, Uhtuan ja Vuokkiniemen pitäjistä. Kansantietouteen tallentunut nimitys viittaa vahvasti siihen, että Vuokkiniemeen Suomesta saadut vaikutteet ovat rajan takaa saapuneiden siirtolaisten eivätkä esimerkiksi paikallisten laukkukauppiaiden hiljattain tuomia. Kalevalamittaisen kansanrunouden levinneisyyssuhteet, joikulaulujen esittäminen sekä morsiamen kotona järjestetty, pelkästään läksiäisistä koostuva hääjuhla selittyvät ”vanhoiksi” eli vuosisatoja ennen 1900-lukua syntyneiksi piirteiksi. kylän asukkaita itselleen vieraina
Näiden talonpojat puhuivat samaa murretta kuin maakunnan lounaiskulman rahvas. Sen naapurissa sijaitsi maakunnan keskija itäosa, jossa ”läntiset” piirteet olivat joko kokonaan tai ainakin pääosin tuntemattomia. Joikujen esittäminen oli yleistä Kiestingissä ja Oulangassa 1900-luvun alussa, ja myös Pistojärven asukkaat tunsivat tämän laulutavan. Kahden edellä hahmotellun pienalueen eroista huolimatta niillä oli paljon yhtäläisyyksiä, joten Vienaa kokonaisuudessaan voidaan pitää historiallisena maakuntana. Laatokan ja Äänisen välissä sijainneen Aunuksen ja siitä pohjoiseen sijoittuvan Pohjois-Aunuksen kanssa Viena muodosti 1900-luvun alussa kielellisten ja kansatieteellisten kriteerien perusteella rajatun Itä-Karjalan eli Venäjän Karjalan. Nenätervehdyksen maantieteellinen levinneisyys vastasi suunnilleen joikujen käyttöaluetta. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 191 HISTORIA HISTORIA yhtenäisen seudun kahtiajaosta, vaan kolme pitäjää on helppo rajata maakunnan muista osista selvästi eroavaksi LounaisVienaksi. 291.. Matti Pöllä, Vienan Karjalan etninen koostumus 1600–1900 (1995). Siitä koilliseen levittäytyvät maakunnan suurimmat vesistöt eli Pääjärvi ja Tuoppajärvi. Kahden viimeksi mainitun pitäjän asukkaiden laulama epiikka erosi kuitenkin ”parhaan runokodin” laulajien repertoaarista siinä määrin, ettei Lönnrot olisi pystynyt kirjoittamaan pelkästään pohjoisesta tallentamiensa runojen pohjalta Kalevala-eeposta jälkipolvien tuntemaan muotoon. Näiden piirteiden näkyvyys antaa aihetta rajata kaksi viereistä seutua perinnekulttuurialueeksi, josta sopii käyttää kokoamanimeä Länsi-Viena. Lisäksi samaan runomittaan sepitetyt sananlaskut olivat tuntemattomia Kiestingin, Oulangan ja Pistojärven talonpojille. Siksi maakunnan syrjäisimmän kulman kolmea pitäjää on käsiteltävä omana pienalueenaan eli Luoteis-Vienana, vaikka se ei ollut sisäisesti niin yhtenäinen kuin Lounais-Viena. ”Kaksi” Vienaa Kuten jo aiemmin todettiin, lounaista ja luoteista pienaluetta lähentävät toisiinsa sama murre ja ”vanhat” ilmiöt. Teksti: MATTI POLLA Karttapiirrokset: REETA SUVANTO Lähdekirjallisuutta: Kai Paajaste (toimittanut), Tupenkolahuttajien mailla (2006), s. Luoteis-Viena Edellä rajatusta pienalueesta pohjoiseen sijaitsi Pistojärven pitäjä. Seitsemän edellä luetellun pitäjän ja niiden maantieteellisen jatkumon muodostaneita Aunuksen kolmea pitäjää ei voi pitää samana kokonaisuutena, vaan seitsemää pitäjää sopii nimittää Itä-Vienaksi. Tämä alue muodosti kielellisesti jatkumon pohjoisaunukselaiselle perinnealueelle. Pertti Virtaranta, Kulttuurikuvia Karjalasta (1990), s. Toisin kuin Aunuksen läänin Poventsan kihlakuntaan kuuluneet Paateneen, Repolan ja Rukajärven pitäjät, niistä pohjoiseen sijainneet Jyskyjärvi, Paanajärvi, Suikujärvi, Tunkua, Usmana, Vitsataipale ja Voijärvi kuuluivat Arkangelin läänin Vienan Kemin kihlakuntaan (katso karttaa 2). Niiden ympärille ryhmittyneet kylät kuuluivat Kiestingin ja Oulangan pitäjiin. 182
Kuukausien ja päivien nimet ovat vienan-, eteläja livvinkarjalaksi. Lopusta löytyvät myös merkittävät juhlapäivät sekä ortodoksinen nimipäiväkalenteri. Pekka Suutari kuvaa artikkelissaan musiikkia osittain jo kadotetun karjalan kielen välittäjänä ja karjalankielisen identiteetin rakentajana. Uutta on ennen kaikkea näkemys siitä, että Suomen puolelle siirtyneet karjalaiset eivät olleet vain sopeutujia, vaan he muokkasivat paikallista kulttuuria tuoden siihen omia kulttuuripiirteitään ja samalla vastaanottivat paikallisia piirteitä omaan kulttuuriinsa. Jos koko kirjaa ei ole mahdollista lukea, niin ainakin johdantoon kannattaa perehtyä jo siksikin, että Lähteenmäen näkemys karjalaisen kulttuurin vaikutuksesta ja karjalaisten sopeutumisesta on sekä positiivinen että hyvin taustoitettu. Kirjan nimi kuvaa osuvasti artikkelien kautta syntyvää laajaa näkymää sekä paikallisuuteen että monipaikkaisuuteen tai paikattomuuteen, virtuaalisuuteen. Kirja sisältää johdannon lisäksi kaksitoista eri aiheista kirjoitettua tutkimusartikkelia. klo 16. Karjalainen taidekalenteri Vuoden 2025 karjalankielinen kalenteri esittelee monialaisesti karjalaisia nykytaiteilijoita, heidän tuotantoaan ja tarinoita teosten takaa. Kalenterin koko on A4, sivuja on 36. Tuonilmaisiin on kuitenkin siirtynyt heidän veljensä Erkki Kirjasuo. Maria Lähteenmäki ja Sinikka Selin Siirtolaisuusinstituutti 2024, 373 sivua Urbaanit karjalaiset, keitä he oikein ovat. Karjalasta kolttien maille -konsertit järjestetään Helsingissä Pihlajamäen kirkossa 2.11. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 192 KIRJAT KIRJAT Urbaanit karjalaiset – mielet, kielet, historiat Toim. Lähteenmäki hahmottaa historiantutkijana tämän kehityskulun taustalla laajemman perspektiivin: siirtokarjalaiset eivät olleet ainoina muuttumassa, vaan samaan aikaan yhteiskuntaa ravistelivat monet rakenteelliset muutokset, jotka muokkasivat myös kantasuomalaisten elämää. klo 19 ja Tampereella Kulttuuritalo Laikussa 3.11. Kalenteri tulee saataville verkkokauppaan karjalansivistysseura.fi/kauppa marraskuussa.. Vapaaehtoinen käsiohjelmamaksu on 10 euroa. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Maria Lähteenmäki kuvaa kirjan johdannossa ansiokkaasti muuttuvaa karjalaisuutta vasten laajempaa historiallista taustaa. Jutun kirjoittaja Sisko Pajari pahoittelee nimivirhettä ja toivottaa Pentille ja Yrjölle pitkää ikää! Karjalasta kolttien maille Vuonna 2020 alkanut Karjalasta kolttien maille -hanke tutkii kolttasaamelaisten ja karjalaisten yhteistä perintöä ja erityispiirteitä. Kirjan ensimmäistä osaa yhdistää nykykarjalainen näkökulma. Mielikuvat karjalaisuudesta liittyvät perinteisesti savupirtteihin tai vähintäänkin perinne-elementtejä elämässään vaaliviin maaseudun asukkaisiin, ehkäpä mielen perukoilla häivähtää ajatus muutamista helsinkiläistä Karjala-aktiiveista. Yrjö ja Pentti Kirjasuota ja mainitaan virheellisesti, että Pentti olisi mennyt tuonilmaisiin. Kirjan lukemisen myötä ymmärrys karjalaisuudesta moneen aikaan kuuluvana ja moniin ympäristöihin sopeutuneena ja vaikuttaneena ilmiönä syvenee. Tämä kysymys herää välittömästi, kun saa käsiinsä Maria Lähteenmäen ja Sinikka Selinin toimittaman artikkelikokoelman Urbaanit karjalaiset – mielet, kielet, historiat. Samankaltainen pyrkimys nähdä karjalaiset aktiivisina oman kulttuurisen erityisyytensä säilyttäjinä ja rakentajina yhdistää artikkeleita. Virtuaalisuus ja sen mahdollistama ”paikkaan sitoutumaton” yhteisöllisyys nouseekin artikkelikokoelmassa esiin vaihtoehtona elää todeksi karjalaisuutta nykyajassa. Uuden aallon karjalainen taide on eteenpäin vievää ja tutkivaa, se nostaa esille kysymyksiä kielestä ja kulttuurista sekä valaa moniäänistä pohjaa karjalaisen kulttuurin tulevaisuudelle. Hanke huipentuu uutta ja perinteistä, karjalaista ja kolttasaamelaista kansanmusiikkia yhdistävään levyyn sekä levynjulkaisukiertueeseen Etnosoi!festivaaleilla. Urbanisoituminen kuvastaa hyvin myös niitä muutoksia, joita karjalaiset ovat läpikäyneet muuttuessaan rajaseudun asukkaista sisäsuomalaisiksi, maaseutuväestä kaupungin eläjiksi ja sotapakolaisuuden marginaalista digiaikaiseksi kulttuuriliikkeeksi. Konserteissa musisoivat Anna Lumikivi, Erkki Lumisalmi, Amanda Kauranne ja Emmi Kuittinen. Urbaanius ymmärretään kokoelmassa laajempana kulttuurisena ilmiönä, Suomen jälleenrakennusajan myötä tapahtuneena muutoksena, joka muovasi maaseutuyhteisöjä kaupunkimaisiksi. Tämä kaikki valottuu kirjan artikkelien monipuolisten näkökulmien ja aiheiden kautta. Ilja Moshnikovin artikkelissa pohditaan karjalan Muuttuva karjalaisuus ja sen ilmenemismuodot artikkelikokoelmana Oikaisu Karjalan Heimon 7–8/2024 artikkelin Karjalaiset häät nykyajan malliin lopussa sivulla 137 kiitetään mm
2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 193 KIRJAT KIRJAT Urbaani karjalaisuus -hankkeessa ja Urbaanit karjalaiset -kirjan toteutuksessa mukana olleita henkilöitä yhteiskuvassa Karjalatalolla Käpylässä hankkeen päätösseminaaripäivänä syyskuussa 2024. Terhi Pietiläinen johdattaa lukijat Lahden viipurilaisten keskuuteen. Se oli itselleni kirjan artikkeleista inspiroivin, koska siinä kuvataan sellaisia kerrostumia karjalaisesta kulttuurista ja sen vivahteista, joita en ikinä olisi tullut ajatelleeksi, jos en olisi lukenut tätä artikkelia. Talvisodan aikana kylän vanhimmat joutuivat pahimmillaan polttamaan omia ja tuttaviensa taloja suojellakseen muuta maata puna-armeijan etenemiseltä. Kirjan viimeinen artikkeli on Justus Kantakosken siirtokarjalaisuutta muotisuunnittelun yhteydessä analysoiva omakohtainen tutkimusmatka, joka on kirjoitettu artikkelin muotoon. Kirjan viimeisessä osassa pohditaan karjalaista muistikulttuuria. Myös silkkikankaat tuovat esiin auringonlaskun ja tulen, joka hohtaa kulutetun oloisen kangaspinnan alta. Sitaatti kirjasta: Kankaat näyttävät eloisammilta, kun väriä hienoisesti vaihtava loimi kuultaa kudelankojen välien läpi. ELINA NIIRANEN. – Kankaat tuovat tätä vasten tulkittuna mieleen jopa tuhkan peittämän hohtavan hangen, kun harsomainen musta villalanka peittää helmenvaalean ja kiiltävän viskoosiloimen. Hannu Takala siteeraa teoksessaan oman syntymäkotinsa polttamista todistanutta Vilho Turtaa: – En osaa kuvata niitä tunteita, joita silloin oli mielessäni. Kirjan toimittaneet Maria Lähteenmäki kirja kädessään (5. Artikkeli avaa ennen kaikkea sitä, miten ihmisillä saattaa olla useita toisistaan riippumattomia vertaisryhmiä eri elämänvaiheissa ja paikoissa. Pirja Hyyryläisen artikkelissa tulee näkyviin karjalaisten muistikulttuuri sosiaalisen median aineistojen valossa. Lukukokemus havahdutti pohtimaan karjalaisen kulttuurin kuvastoa pintaa syvemmältä. vasemmalta), Sinikka Selin oikeassa reunassa. KUVA: SOFIA FLYGARE. Erityisen kiinnostavaksi nämä artikkelit osoittautuivat siksi, että niissä kuvataan vähemmän ilmeisiä karjalaisalueita, läntistä Uudenmaan rannikkoa, Hämettä, Savoa ja Lappia. Sinikka Selin valaisee pääkaupunkiseudulle muuttaneiden nuorten kaipuuta kotiseuduilleen Eteläja Pohjois-Karjalaan. Pietiläinen tuokin esiin, että tällainen moneen paikkaan kuuluminen on tärkeä näkökulma myös karjalaisten identiteetille. Oona Ilmolahti analysoi Käkisalmen Rouvasväen yhdistyksen sukupolvet ylittävää muistamista ja sitä, miten muistikulttuuria pidettiin yllä. Kirjoittaja pohtii esimerkiksi kankaiden materiaaleja ja niistä saamaansa vaikutelmaa ja yhdistää nämä tietynlaiseen arkikulttuurin tunnelmaan. Kirjoittajina ovat Anu Lahtinen, Meri Arni-Kauttu ja Maria Lähteenmäki. Kirjan toisessa osassa keskitytään paikallisiin karjalaisuuksiin ja karjalaisuuden ilmenemiseen niin kaupunkitilassa kuin maaseudullakin. kieltä käyttävien yhteisöjen siirtymistä verkkoon ja niiden merkitystä puhujille itselleen. Hennosti vaihtuva sävy kuvasti minulle siirtokarjalaisten mielenmaisemaa, joka Karjalaa pohtiessa on monisävyistä ja sisältää erilaisia tunteita. Katja Tikka kuvaa artikkelissaan Karjalan Liiton vaiheita ja päätyy lopuksi analyysiin nykyisistä kulttuurin vaalimisen muodoista muun muassa joukkokokoontumisineen, joihin liittyy ulkoinen ja esteettinen kulttuurinen näyttävyys
Tuoreen Sampo-teoksen pohjatyönä vaikuttaa vuosi sitten julkaistu Hurmeen tietokirja Kenen Kalevala. Sampoon liittyviä, sen yhteydessä toistuneita kysymyksiä ovat esimerkiksi: a) Mikä sampo on ollut. Siinä Halila monumentalisoi Akseli Gallen-Kallelan Sampo-aiheiset maalaukset ja Suomen urheilumenestyksen saman ”isänmaan asian ajajiksi”. Hurmeen teoksessa karjalaiset runolaulajat tulevat korostetusti näkyviin tekijöinä, joiden ilmaisuissa on omat, tunnistettavat piirteensä. Jo heidän toteamuksestaan voi päätellä, miten päättymättömästi sampo on, myllyn lailla, saanut nimenomaan ihmiset jauhamaan: Väittely kysymyksestä ”mikä oli sampo” on Suomessa melko ainutlaatuinen traditio: päättymätön ajatusleikki, johon ovat osallistuneet lähes kaikkien tieteenalojen tutkijat ja harrastajat, mutta myös ideologit, taiteilijat ja rahvaanfilosofit, ulkomaalaiset Kalevalan-kääntäjät ja muut asiantuntijat. Materiaalia riittää. Suurin osa sampokeskusteluista on käyty ja käydään seminaarihuoneissa, kahviloissa ja saunan lauteilla. Hurme on kirjoittajana ja teatteriohjaajana hurjapää, oikea pyörremyrsky, joka vyöryttää verbaalisella vauhdilla vastaanottajan silmiin ja mieleen nopeita ajatuksia, nokkelia sanansutkauksia, ripeitä tiivistyksiä ja tulkintoja – ja saa kuivahkoltakin kuulostavaan aiheeseen omanlaistaan imua. Hurme selittää ja vertailee eri runolaulajien, esim. Näin Hurme pyrkii korjaamaan kansallismielisyyteen keskittyneiden runonkerääjien ja -käyttäjien menneinä vuosisatoina ja -kymmeninä tekemiä runojen alkuperään liittyviä ohituksia. Kolmannessa tekstikappaleessa ollaankin jo Pariisin maailmannäyttelyn äärellä vuonna 1900. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 194 KIRJAT KIRJAT Juha Hurme: Sampo SKS 2024, 320 sivua Juha Hurmeen tietokirja Sampo-myytistä kokoaa yhteen kaikki mahdolliset risahdukset, jota Sammosta on sanottu ja kirjoitettu viime vuosisatojen ja -kymmenten tutkijapiireissä. Näen tässä Hurmeen työssä merkittävää kulttuurihistoriallista arvoa. Vaan eihän se ole yksin Hurmeen vika, kyse on suomalaisen kulttuurin erityispiirteestä, jonka Matti Kuusi ja Pertti Anttonen pääsevät todentamaan kirjan loppupuolella. Näkyvissä on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Sampo-runojen laulajat näkyviksi Hurme jäljittää samporunoston taustoja; kuka saneli tai lauloi kenellekin runonkerääjälle minkäkinlaisia runoversioita, miten versiot erosivat toisistaan ja millaisten vaiheiden myötä niistä lopulta muotoutui Lönnrotin tunnetuin versio Kalevalasta (1849). Hurme siteeraa nasevasti Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian historian professorin Aimo Halilan kirjoitusta vuodelta 1959. Tekstitihentymän taustalla hengittävät Hurmeen aikaisemmista teoksista Finlandia-palkittu Niemi (Teos 2017) ja Suomi (Teos 2020). Niin kuin antiikin Atlantis, sampo on virittänyt kiihkeitä oppiriitoja ja versonut ympärilleen melkein silmänkantamattoman selityskirjallisuuden. Zacharias Topeliukselle sanelleen vuokkiniemeläisen Jyrki Kettusen ja Lönnrotille laulaneiden Ontrei Malisen ja Arhippa Perttusen sampoversioita suorasanaisen populääristi, omalla lennokkaalla tyylillään, jota nuorenkin nykylukijan on helpompi seurata kuin runonkerääjien alun perin tallentamia kirjoitusasuja. Kirjan kahdessa ensimmäisessä tekstikappaleessa kirjottaja liitää 15 000 vuoden takaisista jääkauden hellittämisen ajoista 3 500 vuotta sitten tapahtuneeseen varhaiskantasuomen saapumiseen Itämeren rannoille. (Tulkintoja riittää muun muassa rautakanteleesta aurinkoon, myllyyn, noitarumpuun, Sampo – muunnelmien ja tulkintojen virta ei pysähdy tänäkään päivänä. (SKS 2023) sekä siihen tiiviisti kytkeytynyt, Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa saanut näytelmä Väinämöinen (2023). Samassa tahdissa lukijakin saattaa jo vähän väsyä loputtomalta tuntuviin sampotaruston tulkinnan variaatioihin. teoksista löytyvät Karjalan Heimosta 9–10/2023.) Sampo on saanut ihmiset jauhamaan Vauhdikkaan aloituksen jälkeen Hurme hieman rauhoittuu kirjoittajana, ja tekstin intensiivisyys tuntuu tasaantuvan kirjan loppua kohden. Kirjan paksuin pihvi on Hurmeen suorittama uuttera kartoitus Suomen kulttuurihistorian vaikutusvaltaisten auktoriteettiherrojen tulkinnoista. Yhteenvetona suomalaisten tutkijaja harrastajapiirien samposelittelyistä Hurme nostaa esiin sitaatin Kuusen ja Anttosen tietokirjasta Kalevala-lipas (1985). Paljastuu miesselittämisen vallattoman rönsyilevä ja pitkäikäinen laji. Jo teoksensa ensimmäisellä sivulla Hurme pohjustaa itämerensuomalaiseen maailmansyntymytologiaan ja sen sampomyyttiin pitkälti perustuvan Kalevalan juuria maantieteellisellä pikakelauksella. Syy Hurmeen koitokseen löytyy Kalevalan kantavasta juonesta: Elias Lönnrot kokosi ja kehitteli eepoksen pääjuonen eri runolaulajilta koostettujen samposäkeiden pohjalta. (Arviot em. Vihdoinkin runolaulajista tulee nimettyjä tekijöitä, joiden väliset erot runotoisintojen esittäjinä alkavat hahmottua myös meille aivan tavallisille lukijoille
Hassuiksikin äityvien tulkintojen perusongelmaksi paljastuu kauttaaltaan se, että sampoa on hämmästyttävän sitkeästi käsitelty historiallisena, ikään kuin oikeasti olemassa olleena asiana. En tiedä, onko joku muukin tullut samoihin aatoksiin, mutta tällaisiin mietteisiin heräsin: Ainakin sampotarinan karkeimman rungon voi nähdä symbolisesti myös koko Kalevalan ja rajaseuduilta kerätyn karjalaisen runouden tarinana. sekä käsikirjoitti ja ohjasi näytelmän Väinämöinen, joista hän kertoi Tampereella syksyllä 2023.. Hän luokitteli Klingen kirjan monin tavoin arveluttavaksi näennäistieteeksi muistuttaen, että Klinge oli kansanrunojen historiallisessa tulkinnassaan tehnyt ikivanhan ja tuhannesti toistetun mokan: ottanut Lönnrotin keksimät Kalevalan ja Pohjolan kansat tosissaan. Hurme kiittää Klingen tekstiä viihdyttäväksi, mutta paljastaa: Väinö Kaukosta ei Klingen sujuva tyyli hämännyt. Hurmeen tekstiä voi kiittää siitä, että se inspiroi aina myös omaan ajatteluun. e) Mihin taistelu sammosta maantieteellisesti sijoittuu. Juha Hurme osoittaa, miten Väinö Kaukonen käräytti tästä ajatusvirheestä myös professori Matti Klingen, joka julkaisi vuonna 1983 kirjan Muinaisuutemme merivallat. Lukemisen edetessä pari vuosisataa kattavat tulkinnat sammosta ja sen merkityksestä saavat sampomyllyn jauhamaan eräänä aamuyön tuntina myös ihan oman tulkintani. Juha Hurme rohkenee kirjoittaa tietotekstiä, jossa kuuluu kirjoittajan oma ääni, eikä hän epäröi myöskään arvottaa sammon synnyttämiä kulttuurituotteita. Sammon ajaton ja rajaton symboliarvo Kirjan loppupuolella sampo hahmottuu yhä selkeämmin symbolisena, eräänlaisena representaationa. c) Mitä sillä on tehty tai saatu aikaan. Suullisen runouden elävinä aikoina runot taottiin ja laulettiin, sitten otettiin talteen, haltuun (joidenkin mielestä ryöstettiin) ja kirjokantisiin kirjoihin painettiin. Tarkka saa Hurmeelta tunnustusta siitä, että hänellä on sammosta aivan uudenlaista sanottavaa: vaurauden ja kasvun lisäksi Samporuno kuvaa myös niukkuuden synnyn. Tuli tämä aika, jolloin runoja alettiin vaatia takaisin alkuperäisille mailleen – ja kenties ne lopulta, kaikenlaisen inhimillisen kaaoksen ja riitelyn seurauksena, murenevat sinne tänne maan poveen ja meren syvyyksiin. Kirjan loppupuolella alkaa jo lukijana miettiä, miten tämä sammon arvoitus on saanut arvostetuissa asemissa olevat herrat uppoamaan ja eksymään nykylukijan silmissä jopa varsin katteettomalta tuntuvaan spekulointiin. d) Mikä on kirjokansi. Yhdenlaista sampoenergiaa sekin! Teksti ja kuva: KATRI KOVASIIPI Kirjailija Juha Hurme jatkaa tutkimusretkeilyä runolaulajien jäljillä uutuusteoksessaan Sampo (SKS 2024). Esimerkiksi Paavo Haavikon Rauta-ajan (1982) hän uskaltaa sivumennen, jopa pariinkin otteeseen, haukkua umpitylsäksi. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 195 KIRJAT KIRJAT maailmanpatsaaseen ja maailmankaikkeuden symboliin.) b) Mikä on sen rakenne ja mistä aineista se on tehty. Viime vuonna hän julkaisi tietokirjan Kenen Kalevala. Lotte Tarkan, Anna-Leena Siikalan ja Satu Apon näkemyksiä on kiinnostavaa lukea, koska niiden kautta päästään kiinni myös nykytulkintoihin
Fed’an Paušu kirjuttau omah paginanluaduh suvun vahnimis vaihielois algajen. Omas elokses häi kerdou lapsuos täh päiväh suate: evakkoaijat, eloitus Ylä-Valdimole, opastunduaijat, ruado opastajannu, perehtymine da kai ylenylen monet luottamusda himoruavot. Se on kirjutettu allus loppuh suate karjalakse, varzinkarjalan (suvikarjalan) kielimuvvol. Kirjah on pandu ezida tagakannen syväinpuolile Suojärven da Ylä-Valdimon kartat lugijale avukse. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 196 KIRJAT Paavo Harakka: Propsime?ästä kundasovetniekaksi – Fed’an Paušun eloksen doroga varzinkarjalaksi Omakustanneh 2023, 199 sivuu Paavo Harakka libo karjalakse Fed’an Paušu (r. Dai mugahäi myö äijät tiijämmögi hänen sanondazen: Omua kieldä ei pie prakuija! Fed’an Paušun lugijat jo ollah harjavuttu sih, ku hänen kirjutuksis puaksuh on jygiembäzih sanoih näh karjala-suomi-sanasto. 1941) tundietah kirkienny suojärveläzenny dai aktiivizennu karjalan kielen puolistajannu. Fed’an Paušu on olluh Suomes ielkävii sežo karjalan kielel kirjuttamizes da julguandas. KUVA: ULLA KORKATSU. Häi viegi on ielkävii: ne?e omaeloskerdu on enzimäine karjalakse kirjutettu biogruafii. Raja-Karjalas paistun karjalan kielen varzinkarjalan kielimuvvon (libo suvikarjalan murdehen) kehitändiä da vei karjalan kielen dieluo edehpäi kanzanevustajile. Häi keräi da toimitti enzimäzen Suomes jullatun karjalankielizen kirjan Sunduga – Täyzi karjalankielizie kuaskoi, runoloi da näytelmie (1989) da on kirjutannuh vuozikymmenii karjalankielizii paginoi eri lehtilöih da žurnualoih. Kirjan o??ikko jo vähäzel ozuttau, mittuman mieldykiinnittäjän matkan häi on kulgenuh: muanruadajan perehen poigu zavodi ruavot me??yhommis da puutui lopuškal kunnansovetniekakse. Ne?is eloskerras mostu sanastuo eule. Kniigua lugijes tovengi rubiet duumaimah, kuibo yksi ristikanzu on olluhgi muga äijäs dielos keräl. Häi on kirjutannuh oman eloksen starinan kniigakse, kudai piäzi ilmah vuvven vaihtujes. SANNA MYLLÄRI Kielentarkastai (livvinkarjalakse): NATALIA GILOEVA Propsime?ästä kundasovetniekaksi: Fed’an Paušun elos karjalakse Paavo Harakka libo Fed’an Paušu on kirjutannuh oman eloksen starinan kniigakse. Häi on eistänyh edehpäi ezim. Pidäyhäi rištikanzoi auttua.” Ga häi ei ainos ole jiännyh vuottelemah, a on olluh i?egi ravei. Fed’an Paušu i?e vastuau kirjas ne??ih kyzymykseh nenga: “Olen joudun eri ruandoih sentäh, kuin en ole kieltäydyn. Vie liittehekse kirjuttai on pannuh kai ruandat, julgavot, arvonimet dai kunnivomerkit. Konza kuin on kyzytty midätahto ruadamah, ni olen smiettin ongo miulla kyl’l’äl n’eruo. Kirjuttai on kerrinnyh da nähnyh kaikkie pitkän eloksen aloh. Mieldy kiinnitti lugie, kui häi jo 70-luvun lopul ezitti, što karjalan kieli pidäs ottua školan opastusprogrammah, luadi opastuspluanan karjalan kielele da 80-luvul rubei opastamah Valdimol školas lapsile karjalan kieldy. Rahvahan nimet on kirjas ezmäi kerrottu virrallizes muvvos da sen jälgeh karjalazil ku?undunimil: nenga sit rahvas ?omah tabah muututah lugijale buitegu tuttavembikse. Kniigu on ei vaigu kerdomus ylen aktiivizen da ruadajan ristikanzan elokseh näh, ga yhtel aigua kui ka?ahtus suojärveläzien eloitandah voinan jälgeh, elokseh Valdimol mugai karjalan kielen dieloloihgi. Sen jälgeh piätös on ollun helppo. Hyvin ne?e nägyy ezimerkikse karjalan kielen dielolois. Aijal, konzu karjalankieline rahvas jo oli ruvennuh suomelastumah da karjalan kieli muitegi ei olluh ylen movvakas, häi sitkieh käytti karjalua julgizis tilandehis da sai omassah karjalankielizii kirjutuksii jullatukse. Sih välih ongi syndynyh kaikenluadustu: Hänen mieldy on kiinnitännyh sportui?endu, poliitiekku, kaikenluaduine paikallistoimindu, pravoslaunois kirikös ruandu da tiettäväine Suojärven pidäjäsebran dai karjalan kielen dielot. Hyväkse mielekse hänen paginoin lugijoil jo on sanavarasto ližennyh, ku häi jo hätken on kirjutannuh aijankohtazis dielolois omal kielel. Nenga sit ne?en kallehen karjalazen mužikan kai monet ruavot da suavutukset on hyvin pandu ruokkoh. Häi sanelou rodnien ližäkse ezimerkikse lapsuon koin suojärveläzih susiedoih näh da heis lövvätgi monenluadustu vesseliä musteluu
Karjalan Sivistysseura on tukenut kerhon käynnistämistä. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 197 KIRJAT Anna-Maria Tukiainen on toimistosihteerinä kielitietoinen ja -taitoinen K arjalan Sivistysseuran osa-aikaisena toimistosihteerinä on elokuusta lähtien työskennellyt espoolainen Anna-Maria Tukiainen. – Kielellisesti asiakaskunta on aika samantapaista kuin edellisessä työssäni, ja sekä vastaanotto että asiakaspalaute ovat olleet todella positiivisia. – Periodikassa työkielenä oli suomi, enkä osannut sinne mennessäni venäjää muutamaa sanaa enempää. Petroskoissa hän alkoi kuitenkin sinnikkäästi opiskella myös venäjää. Mikä sitten sai Anna-Marian kiinnostumaan toimistosihteerin paikasta. Viime vuosina ei sille ole kuitenkaan liiennyt paljon aikaa, sillä elämään kuuluu myös pian neljä vuotta täyttävä lapsi. – Olen tehnyt lukuisia podcasteja suomen kielen opiskelusta ja opettamisesta, näkökulma on työelämän suomessa. MYÖHEMMIN ANNA-MARIA on opettanut kymmenkunta vuotta suomea muun muassa vapaaehtoistyönä Monika-Naiset ry:n maahanmuuttajanaisille tarjoamilla kursseilla. Petroskoin aikana Anna-Maria alkoi opiskella livvinkarjalaa. Myös osa-aikaisuus sopii nyt erittäin hyvin elämäntilanteeseeni, nelivuotiaan kanssa arki on aika arvaamatonta. Teksti ja kuva KATRI KOVASIIPI Kuuntele Anna-Marian podcasteja: Anna-Marian tarinat työelämästä. Hyvänä esimerkkinä katseesta tulevaisuuteen Anna-Maria nostaa Helsingin keskustakirjasto Oodissa syyskuun lopulla käynnistyneen, lapsille suunnatun Kägözet-kielikerhon. Hänen elämässään kohtaavat monet eri kielet, jotta hän oppisi kohtaamaan myös erikielisiä lapsia. – Se antaa jokaiselle mahdollisuuden osata muutaman sanasen karjalaa. Pesti Israelin suurlähetystössä päättyi koronaan kevättalvella 2020. Kielisovellus italkissa www.italki.com (vaatii rekisteröitymisen) Podcast – Anna-Maria Suomea for you Easy suomi Anna-Marian kanssa YouTube Podcast – Anna-Maria Suomea for you @AnnaMariaSuomeaForYou UUTISIA Anna-Maria iloitsee siitä, että Karjalan Sivistysseura katsoo perinteiden lisäksi tulevaisuuteen.. – Etenkin heprea on hyvää aivojumppaa, Anna-Maria toteaa. Kotona sopivaa hetkeä jo kauan odottaneet livvinkarjalan oppikirjat ja muut materiaalit on nostettu taas näkösälle, ja seuran toimistolta löytyy paljon lisää materiaalia karjalan kielen opiskelun aktivointiin. Perheen ulkomaanmatkoilla Anna-Maria huolehtii, että lapsikin osaa sanoa perusfraasit paikallisella kielellä eikä pelästy, jos joku alkaa puhua hänelle vierasta kieltä. Tämä työpaikka herättää minussa pelkästään positiivisia tuntemuksia, iloitsee AnnaMaria. Nähdään, että on vielä uusi sukupolvi, joka tulevaisuudessakin kiinnostuu karjalaisista juuristaan ja karjalan kielestä. – Pienten maiden turvallisuus on ollut kiinnostuksenkohteeni jo pitkään, hän taustoittaa. PESTI KARJALAN SIVISTYSSEURASSA toi karjalan kielen jälleen lähemmäksi Anna-Marian arkea. – Pidän siitä, että se on asiakaslähtöistä työtä. Tallinnan yliopistossa kansainvälisiä suhteita ja kansallista turvallisuutta, Helsingin yliopistossa seemiläisiä kieliä sekä Haaga-Heliassa journalismia opiskellut Anna-Maria on aiemmin työskennellyt Israelin suurlähetystössä kulttuurituottajana ja kriisiviestinnän tiimissä. Itsekin kielen opettajana ja opiskelijana koen, että kiinnostus kieleen lähtee käyntiin muutamasta sanasta. Samalla syntyi otollinen hetki keskittyä esikoislapseen. Venäjän Anna-Maria kokee kielenä huomattavasti haastavammaksi kuin lempikielensä heprean. Anna-Marialla on vahva kielitausta ja innostusta palvella toimiston asiakkaita. Siellä hän päätyi myös ohjaamaan toimittajille suomen kielen kurssia. Opintojen viiden kuukauden harjoittelujakson hän suoritti Periodika-kustantamon suomenkielisen lehden, Karjalan Sanomien toimituksessa Petroskoissa. Kielet kuuluvat muutenkin hänen tärkeimpiin kiinnostuksenkohteisiinsa, ja opiskeltujen kielten lista ei olekaan tavanomaisimmasta päästä: heprea, italia, kreikka, arabia ja venäjä. – Olen ottanut tavoitteeksi tutustua joka viikko johonkin uuteen kirjaan, lastenkirjaan tai peliin, joita on toimistolla. – Puhun lapselle jo nyt italiaa, ja matkoilla olemme harjoitelleet hänen kanssaan turvatilanteita kreikaksi, englanniksi tai italiaksi. – Suurlähetystö meni heti sulkuun, kun korona alkoi, Anna-Maria kertoo. Karjalan Sivistysseura tuli AnnaMarialle jonkin verran tutuksi jo vuosina 2011–2013, kun hän opiskeli Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa journalismia. – Karjalan Sivistysseurassa minua veti puoleensa se, että täällä halutaan ylläpitää – ei pelkästään perintöä – vaan myös huomista. Haluan päästä paremmin sisälle siihen, mitä on moderni karjalainen kulttuuri, kirjallisuus ja kieli. Kiinnostus suomen opettamiseen on tuottanut myös materiaaleja
Tutkielman tieteenalaa ei ole rajoitettu. Palkintoa myönnettäessä kiinnitetään huomiota työn muiden ansioiden ohella sen merkitykseen ja kiinnostavuuteen. Aikuisille ja lapsille on seuran verkkokaupassa ja verkkoaineistoissa tarjolla monenlaista oppimateriaalia. Eikä työ ole vielä ohi. Missä ovat tiedot seuran julkaisuista, missä historiatietoja ja missä kerrotaan, miten aloittaa sukututkimus. Ensilinjaukset teki brändityöryhmä, johon kuuluivat Eeva-Kaisa Linna, Katri Kovasiipi, Santeri Palviainen, Eila Stepanova ja Seija Jalagin. Toiveena on, että palkinnon saaja laatii työtään esittelevän artikkelin seuran lehteen Karjalan Heimoon. Ehtona on, että tutkielma on hyväksytty 1.8.2022?30.11.2024. Ehdotuksen palkittavasta opinnäytteestä voi tehdä tutkielman tekijä, ohjaaja tai oppiaineen edustaja. Uudistuksella tavoiteltiin paitsi paremmin toimivia nettisivuja, myös päivitettyä ja samalla seuran pitkäikäistä historiaa kunnioittavaa ilmettä. Karjalan alueella tarkoitamme ensisijaisesti Vienan ja Aunuksen Karjalaa sekä Raja-Karjalaa. Kerho kokoontuu joka lauantai. Mikä kaikki pitäisi löytyä myös karjalan murteilla ja muilla kielillä. Nyt onkin hyvä aika antaa palautetta sivuista. Ehdotukseen tulee liittää opinnäytetyö tai sen pysyvän verkkojulkaisun osoite. Karjalan Sivistysseura tukee kaikin toimivin tavoin kielen elvyttämistä ja elinvoimaa. Oulun yliopistossa Karjalan kielen peruskurssille osallistui yli 20 opiskelijaa, ja jatkokurssia toivotaan tavan takaa. Entä Carelica-kirjaston tietokanta. Karjalan Sivistysseura tukee Kägözet-kerhoa, samoin kuin Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen elvytyshanke ja Helsingin Suojärvi-seura. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 198 S euran uusi tunnus ja nettisivut julkistettiin syyskuun alussa. Ensi vuonna seura myös julkaisee karjalaksi käännettyä suomalaista kaunokirjallisuutta. Työtä jatkoi pienempi käsikassara, johon osallistui Eilan, Katrin ja Seijan ohella myös Reeta Suvanto. Lisätietoja antaa: Eila Stepanova, toiminnanjohtaja@ karjalansivistysseura.fi Karjalan Sivistysseura ry Luotsikatu 9 D, 00160 Helsinki Puh. Kuten kaikki toimintamme, tämäkin tehtiin yhdessä. 050 505 5531 www.karjalansivistysseura.fi Ehdota opinnäytetyötä Karjalan Sivistysseuran tunnustuspalkinnon saajaksi. Risuja ja ruusuja, kuten myös ehdotuksia ja villejäkin ideoita voi lähettää sähköpostilla (toimisto@karjalansivistysseura.fi) tai soittaa toimistolle. Toimiiko verkkokauppa. Suomenkielisten nettisivujen valmistuttua päivitetään seuraavaksi sivut kolmella karjalan murteella ja ruotsiksi sekä tehdään englanninkieliset sivut. Se voi käsitellä kieltä, kulttuuria, historiaa, yhteiskuntaa, politiikkaa, luontoa, taloutta tai muulla tavoin alueen elämää ja toimintaa. Helsingin keskustakirjasto Oodissa aloitti hiljattain karjalankielinen lastenkerho Kägözet, jossa kizatah da eloissetah, lauletah dai luvetah luguzie varzinkarjalaksi kielikummiloin kera. Seura jakaa tunnustuspalkinnon Karjalaa ja karjalaisuutta käsittelevästä opinnäytetyöstä joka toinen vuosi. Uuden logon symbolit ovat miellyttäneet ja mietityttäneet monia. Löytyykö Sampo. Palkintosumma on 1000 euroa. ”Raikkaat todellakin”, kommentoi eräs käyttäjä Facebookissa ja toinen viestitti tutulleen, että on ”eläväistä” ja antoi ”pisteet selkeydestä”. Paginpertit toimivat usealla paikkakunnalla ja niihin osallistuu paljon nuoria, myös perheitä. Ehdotukset palkittavasta opinnäytetyöstä toimitetaan Karjalan Sivistysseuralle sähköpostilla osoitteeseen toimisto@karjalansivistysseura.fi 31.12.2024 mennessä. SEIJA JALAGIN & EILA STEPANOVA LOKAKUU 2024 HALLITUKSET UUTISET Eläväistä ja raikasta Karjalan Sivistysseura pyytää ehdotuksia tunnustuspalkinnon saajaksi Karjalaa ja karjalaisuutta käsittelevästä ylemmän korkeakoulututkinnon opinnäytetyöstä (pro gradu -tutkielma, diplomityö). Hallituksessa koeponnistettiin erilaisia vaihtoehtoja. Palkinnon saaja julkistetaan huhtikuussa 2025 seuran vuosikokouksen ja pruasniekan yhteydessä Oulussa. Ammattilaiset ohjasivat katsomaan seuraa ulkopuolisten silmin ja kirkastamaan ydinsanomaamme. Aiheiden merkitystä ja alkuperää on makusteltu. Kalenduari tulou verkkolaukkah pimiekuušša. Eläväistä ja tervetullutta on myös karjalan kielen opiskelu ja omaksuminen ihan arkikäyttöön. KSS:n vuuvven 2025 karjalankielizessa seinäkalenduarissa ozutamma karjalaista da karjalazien omua nygyaijan taitehta
10.4. KUVA: REETA SUVANTO Ajankohtaiskanava verkossa Karjalan Sivistysseura julkaisee kiinnostavia uutisia osoitteessa Karjalansivistysseura.fi/ uutiscuppu-uudiscuppu. Digitaaliset näköislehdet tilattavissa irtonumeroina sekä jatkuvana tai määräaikaisena digitilauksena: Lehtiluukku.fi/lehdet/ karjalan_heimo Oikeudet muutoksiin pidätetään. 12.6. 1920–1930-luvuilla sekä itsenäistynyt Suomi että kommunistinen Neuvosto-Venäjä värväsivät Raja-Karjalan paikallista väestöä vakoilutoimintaan. 11.12. 30.10. SEURAAVA LEHTI JOULUKUUSSA Vuonna 1906 Lehden ensimmäinen näytenumero nimellä Karjalaisten Pakinoita Toimitus Päätoimittaja Katri Kovasiipi 050 554 3223 paatoimittaja@karjalanheimo.fi Karjalanheimo.fi Ulkoasu Kulttuuritoimituksen tuotantopalvelut Marita Salonen Ilmestyminen Lehti ilmestyy 6 kertaa vuodessa, kaksoisnumeroina, 105. Ted Leclaire käsittelee artikkelissaan Lietteen kylän Paramonoffin suvun laajaa, rajat ylittänyttä salakuljetusja tiedustelutoimintaa. TARJOA JUTTUA TULEVIIN LEHTIIN Aineistot: paatoimittaja@karjalanheimo.fi Juttujen aineisto 11.11. 12.5. 29.9. Painopaikka PunaMusta Oy, ISSN 0449-8828 Julkaisija Karjalan Sivistysseura ry Julkaisutoimikunnan puheenjohtaja Pekka Vaara Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Lehden numero 11–12 1–2 3–4 5–6 7–8 9–10 11–12. 4.9. Lukijoilla (arvio) 12.12. Tähän painopaperiin käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. 4.8. 2024 Karjalan Heimo N:o 9–10 199 LOKAKUU 2024 HALLITUKSET UUTISET TULOSSA KARJALAN SIVISTYSSEURA Taidekalenteri 2025 Seinäkalenteri 2025 esittelee nykykarjalaisia taiteilijoita, heidän tuotantoaan ja tarinoita teosten takaa. 20.1. Yhdistyksen jäsenmaksu on 32 €, opiskelijajäsenet 15 € ja lehti sisältyy jäsenetuna jäsenmaksuun. Tekstit ovat vienan-, eteläja livvinkarjalaksi. 10.3. 10.11. vuosikerta Lehden tilaaminen ja osoitteenmuutokset Karjalan Sivistysseura ry Luotsikatu 9 D, 00160 Helsinki Puhelin: 050 5055 531 toimisto@karjalansivistysseura.fi Karjalansivistysseura.fi Aukioloajat Toimisto palvelee ma–to klo 10–15, heinäkuussa suljettu. Tilaushinta/jäsenmaksu Lehden tilaushinta on 40 € / vuosi. 20.2
Tutustu tarkemmin: karjalansivistysseura.fi/kauppa Karjalaa uusin silmin toimisto@karjalansivistysseura.fi p. osastolla 6g68.. Seura julkaisee laadukasta kirjallisuutta Itäja Raja-Karjalan historiasta, kielestä ja kulttuurista. 1877 venäjäksi ilmestyneestä teoksesta kuvaa karjalaisten, saamelaisten ja nenetsien tapoja ja suhdetta valtaväestöön 1800-luvulla. Seura julkaisee laadukasta kirjallisuutta Itäja Raja-Karjalan historiasta, kielestä ja kulttuurista. 1877 venäjäksi ilmestyneestä teoksesta kuvaa karjalaisten, saamelaisten ja nenetsien tapoja ja suhdetta valtaväestöön 1800-luvulla. Karjalan Sivistysseura on vuonna 1906 perustettu kulttuuriseura, joka vaalii tietoisuutta menneestä ja nykyisestä Karjalasta. Karjalan Sivistysseura on vuonna 1906 perustettu kulttuuriseura, joka vaalii tietoisuutta menneestä ja nykyisestä Karjalasta. 050 5055 531 karjalansivistysseura.fi Hätkähdyttävä, tarkasti lähteytetty tietokirja osoittaa, kuinka Solovetskin luostari toimi Gulag-vankileirijärjestelmän kehittämislaboratoriona. Porajärvellä ja Suojärvellä varttuneen Kosti Pamilon karjalaksi ja suomeksi kirjoittamia kaskuja, näytelmiä ja kuvitettuja muisteluita kotikylistä. Karjalan Sivistysseura on vuonna 1906 perustettu kulttuuriseura, joka vaalii tietoisuutta menneestä ja nykyisestä Karjalasta. Raja-Karjalan murrelukemisto sukeltaa rajakarjalaiseen kieleen ja elämänmenoon 1960ja 1970-luvuilla äänitettyjen haastattelujen pohjalta. Tuore suomennos v. osastolla 6g68. Tuore suomennos v. Raja-Karjalan murrelukemisto sukeltaa rajakarjalaiseen kieleen ja elämänmenoon 1960ja 1970-luvuilla äänitettyjen haastattelujen pohjalta. 050 5055 531 karjalansivistysseura.fi Hätkähdyttävä, tarkasti lähteytetty tietokirja osoittaa, kuinka Solovetskin luostari toimi Gulag-vankileirijärjestelmän kehittämislaboratoriona. Punasuomalaisia lähetettiin Vienan Karjalaan Uhtualle rakentamaan sosialistista yhteiskuntaa. 1877 venäjäksi ilmestyneestä teoksesta kuvaa karjalaisten, saamelaisten ja nenetsien tapoja ja suhdetta valtaväestöön 1800-luvulla. Punasuomalaisia lähetettiin Vienan Karjalaan Uhtualle rakentamaan sosialistista yhteiskuntaa. Runsaasti kuvitettu vienalaisten naisten kansanpukuja ja elämäntarinoita esittelevä teos sisältää myös ohjeita perinneasujen valmistukseen. Aikalaislähteet paljastavat, mitä he saivat aikaan. Porajärvellä ja Suojärvellä varttuneen Kosti Pamilon karjalaksi ja suomeksi kirjoittamia kaskuja, näytelmiä ja kuvitettuja muisteluita kotikylistä. Punasuomalaisia lähetettiin Vienan Karjalaan Uhtualle rakentamaan sosialistista yhteiskuntaa. osastolla 6g68. Aikalaislähteet paljastavat, mitä he saivat aikaan. Tapaamisiin Helsingin kirjamessuilla 24.–27.10. Tutustu tarkemmin: karjalansivistysseura.fi/kauppa Karjalaa uusin silmin toimisto@karjalansivistysseura.fi p. Tapaamisiin Helsingin kirjamessuilla 24.–27.10. Runsaasti kuvitettu vienalaisten naisten kansanpukuja ja elämäntarinoita esittelevä teos sisältää myös ohjeita perinneasujen valmistukseen. Raja-Karjalan murrelukemisto sukeltaa rajakarjalaiseen kieleen ja elämänmenoon 1960ja 1970-luvuilla äänitettyjen haastattelujen pohjalta. Runsaasti kuvitettu vienalaisten naisten kansanpukuja ja elämäntarinoita esittelevä teos sisältää myös ohjeita perinneasujen valmistukseen. Seura julkaisee laadukasta kirjallisuutta Itäja Raja-Karjalan historiasta, kielestä ja kulttuurista. Tutustu tarkemmin: karjalansivistysseura.fi/kauppa Karjalaa uusin silmin toimisto@karjalansivistysseura.fi p. Tapaamisiin Helsingin kirjamessuilla 24.–27.10. Aikalaislähteet paljastavat, mitä he saivat aikaan. Porajärvellä ja Suojärvellä varttuneen Kosti Pamilon karjalaksi ja suomeksi kirjoittamia kaskuja, näytelmiä ja kuvitettuja muisteluita kotikylistä. Tuore suomennos v. 050 5055 531 karjalansivistysseura.fi Hätkähdyttävä, tarkasti lähteytetty tietokirja osoittaa, kuinka Solovetskin luostari toimi Gulag-vankileirijärjestelmän kehittämislaboratoriona