1 Eläimet spekulatiivisessa fiktiossa 1/2022 SUOMEN TIETEISJA FANTASIAKIRJOITTAJAT RY
SARJAKUVAT. KIRJAT . FANTASIA . ELOKUVAT . 2 . SCIFi . KAUHU
Vähemmä realistisiin eläimiin taas perehdytään Toni Saarisen Kummien kuvien kolumnissa tutustumalla kauhuelokuvien eläimelliseen puoleen. Tarinassa ihminen voi kohdata eläimessä toiseuden. Eläimen ja ihmisen suhde on jo reaalimaailmassa monenkirjava. Nykyproosamme rakentuu rikkaan ja monipuolisen kertomaperinteen varaan: eläimet ovat olleet varhaisilta leirinuotioilta asti uhkia, ovelia avustajia, muodonmuutoksen kohteita, myyttisiä puolisoitakin. Onnea vaelluksellenne lehden sivujen halki. Koen saaneeni Kosmoskynältä vuosien varrella paljon hyvää, ja on mukava päästä vuorostaan tukemaan lehteä kohti ensi vuonna häämöttävää 40-vuotisjuhlaa. Minun nimeni on Reetta Vuokko-Syrjänen, ja olen entinen Stk:n järjestöaktiivi ja sf-kirjoittaja Tampereelta. Sampsa Hario johdattaa meidät pohtimaan eläimen roolia avaruusajassa ja Mikael Leinonen puolestaan sukeltaa eläinsuhteen myyttiselle tasolle, syvälle alitajuntaan. Eläinten synkkää puolta tutkii mustan huumorin keinoin Toni Saarinen. Spekulatiivisessa fiktiossa roolien kirjo kasvaa entisestään. Eläimen kautta voidaan tutkia luontosuhdettamme, mutta myös suhteita toisiin ihmisiin. Samassa aiempi päätoimittaja Toni Saarinen palasi Kosmoskynän riveihin toimitussihteeriksi, joten oli mukava astua laivaan, jossa joku tietää valmiiksi vähintäänkin, missä ruori on, ehkä jopa minne ollaan menossa Tämän lehden graafisesta ilmeestä on kiittäminen lahjakasta joukkiota. päätoimittaja Reetta Vuokko-Syrjänen. Lisäksi yleisemmin kirjoittamista pohtii Liisa Näsi esseessään ideoiden kehittelystä. Merkityksellisen eläinsuhteen kuvaamisen mestarin Robin Hobbin tuotantoon pureudutaan Camilla Kantolan artikkelissa. Kattausta täydentävät Nita Mäenpään värikylläinen linturaapale sekä Maria Paldaniuksen proosarunoa hipova absurdismi. Miten eläintä tulisi edes fiktiossa kuvata. Niin ja tervehdys! Kosmoskynällä on myös uusi päätoimittaja. Karalan kuvitus on yhtä aikaa ilmeikästä mutta myös anatomisesti korrektia, täydellinen faktan ja fiktion liitto Kosmoskynän eläinteemanumeroon. 3 Pääkirjoitus K umppani, vihollinen, saalis, saalistaja. Kannen smilodonin vangitseva katse on puolestaan konseptitaiteilija Ville Sinkkosen käsialaa. Tässä Kosmoskynän numerossa toiseuden äärellä ollaan erityisen vahvasti Tenka Issakaisen novellissa, jossa mustekalan lonkerot elävät omaa elämäänsä. Kosmoskynä sai myös uudeksi taittajakseen Touko Miikkulaisen – tervetuloa laivaan! Tekijöitä ei myöskään koskaan ole liikaa, joten tulkaahan kaikki kiinnostuneet mukaan tekemään Kosmoskynää! Tulkaa mukaan järjestökuvioihin, käykää tapahtumissa nyt kun taas pystyy! Kaikki yhteinen kirjallinen toiminta kehittää myös omaa kirjoittamista ja avaa uusia näkymiä tekemiseen. Mutta nyt, uuden polun ympärillä pimeässä vaanivat mitä moninaisimmat eläimet. Sisäsivujen huikeasta kuvituksesta vastaa biologi, tiedekuvittaja Maija Karala. Hyppäsin remmiin vuoden vaihteessa, kun edeltävä päätoimittaja Liisa Näsi siirtyi toisiin tehtäviin. Biologi Maija Karala tarjoilee hämmästyttävän laajan tietopaketin spekulatiivisten eläinten realistisesta kuvaamisesta
numero, 38. Yhdistykseen voi liittyä kuka tahansa kiinnostunut. novellimittaisille teksteille veloitukseton yhdistyksen arvostelupalvelu. yhdistysavain.fi/. ARTIKKELIT MAIJA KARALA Mahdottomat ja mahdolliset olennot CAMILLA KANTOLA Eläimet Robin Hobbin kirjoissa LIISA NÄSI Ideoita on kaikilla – toteutus ratkaisee NOVELLIT TENKA ISSAKAINEN Avoimen meren maku SAMPSA HARIO Kahdeksas matkustaja MIKAEL LEINONEN Savikissa TONI SAARINEN Kun vanhaherra Pippuri nukkui pois Kosmoskynä ISSN: 0785-2517 130. Irtolehtimyynti: tilaukset@tieteiskirjoittajat.net 3 6 7 70 9 22 32 46 14 28 37 50. Jäsenetuihin kuuluu Kosmoskynän lisäksi mm. Jäsenetuihin kuuluu Kosmoskynän lisäksi mm. yhdistyksen arvostelupalvelu veloituksetta. Täytä liittymislomake Yhdistysavain-palvelussa osoitteessa https://suomentieteisjafantasiakirjoittajat. 4 Kosmoskynä Puheenjohtajan terveisiä Pääkirjoitus Kirjoitusharjoituksia Kosminen Colosseum KOSMOSKYSYMYS Miten suhde eläimeen (olemassa olevaan tai kuvitteelliseen) toteutetaan mielestäsi fiktiossa hyvin ja milloin se puolestaan ei toimi ollenkaan. Jäsenten tekstit ovat etusijalla verkkolehdessä julkaistaviksi. Sen lisäksi maksa jäsenmaksu (20 euroa vuonna 2022, nuorisojäsenmaksu alle 18-vuotiaille 10 euroa, perhejäsenmaksu 10 euroa) seuran tilille IBAN: FI09 800019017460 33, BIC: DABAFIHH. vuosikerta 2 lehteä vuodessa www.kosmoskyna.net toimitus@kosmoskyna.net verkkotoimitus@kosmoskyna.net Päätoimittaja Reetta Vuokko-Syrjänen Toimitussihteeri Toni Saarinen Ulkoasu ja taitto Touko Miikkulainen Kansikuva Ville Sinkkonen Julkaisija Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat ry STK ry Pohjavedenportti 2 A 25 00980 Helsinki www.tieteiskirjoittajat.net info@tieteiskirjoittajat.net Seuran sähköpostilista stk@lists.utu.fi Lisätietoja ja ohjeet sähköpostilistalle liittymiseksi: https://lists.utu.fi/mailman/listinfo/stk Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat ry on valtakunnallinen yhdistys, joka ajaa spekulatiivisen fiktion eli tieteis-, fantasiaja kauhutekstien kirjoittajien asiaa
Piirrän nykyisiä ja muinaisia, todellisia ja kuviteltuja elämänmuotoja elävöittämään mitä tahansa tieteellisestä julkaisusta spefinovelliin. Töihini voi tutustua osoitteessa www.deviantart.com/eurwentala Ville Sinkkonen Olen kuvittaja ja konseptitaiteilija. Lempiaiheisiini kuuluvat dinosaurukset, lohikäärmeet ja rotat. Parhaiten töitäni ja edesottamuksiani voi seurata Twitter-tilini kautta osoitteessa https://twitter.com/VilleSinkkonen KUVITTAJAT ESITTÄYTYVÄT HAASTATTELU Miikka Tamminen pureutuu syvälle keskiajan olentojen maailmaan RAAPALEET MARIA PALDANIUS Poikkeustapaus NITA MÄENPÄÄ Dioraama KIRJA-ARVIOT SERAFIA ALHO Tamminen: Keskiajan hirviöt REETTA VUOKKO-SYRJÄNEN Aidoo, Kivinen: Anansi tekee revontulet KATRI ALATALO Unitytöt 56 35 49 59 62 64 Päätoimittaja Reetta Vuokko-Syrjänen Toimitussihteeri Toni Saarinen Toimituskunta ja avustajat Katri Alatalo Serafia Alho Siiri Enoranta Sampsa Hario Tenka Issakainen Camilla Kantola Maija Karala Lily Laine Mixu Lauronen Anne Leinonen Mikael Leinonen Venla Lintunen Kallas Lukka J. Meresmaa Nita Mäenpää Harri Istvàn Mäki Liisa Näsi Maria Paldanius Toimitus. 1 Maija Karala Olen biologi, tiedetoimittaja ja kuvittaja, jonka mielestä eläimet ovat hienointa koko maailmankaikkeudessa. Muinaiset eläimet ovat lähellä sydäntäni, mutta omat kuvitusaiheet vaihtelevat ritareista ja lohikäärmeistä dinosauruksiin ja sapelihammakissoihin. S. Olennot; elävät, muinaiset ja mielikuvituksen tuotokset ovat vain cool
Niinpä yhdistyksen kevätkokouksessa Teemu ja Pyry luopuivat hallituspaikoistaan. Tilanne on erikoinen: kukaan STK:n nykyhallituksen jäsenistä ei ollut mukana vielä puoli vuotta sitten. Muutos oli tällä kertaa täydellinen. Myös STK on julistamassa spefikirjoittamisen ilosanomaa. Kosmoskynästä ja sen laadusta ei tingitä. Tässä kirjallisessa tilassa saamme mahdollisuuden käsitellä muutoksia – vaikka sitten numeron teeman mukaisesti ihmisen ja eläimen suhteessa. Tällöin järjestön puheenjohtajana jatkoi vielä Teemu Korpijärvi ja hallituksen jäsenenä veteraaniaktiivi Pyry Palermo. Viime vuonna Kosmoskynää luotsannut Liisa Näsi astui myös sivuun, ja uutena päätoimittajana aloitti Reetta Vuokko-Syrjänen. Heidän tilalleen saimme onneksi Milka Liikalan ja Pekka Kolehmaisen. Eikä edes taloudenhoitaja Terja Artimo jatka enää STK:n tilien tarkkailua! (Uuden taloudenhoitajan etsintä on käynnissä: arvostamme kaikkia vinkkejä sekä avuntarjouksia.) Järjestötoiminta muuttuu ilmeisen vauhdikkaasti poikkeusaikoina, ja joskus sillä on hintansa. Liityin joulukuussa yhdistyksen hallitukseen yhdessä Nita Mäenpään ja Mixu Laurosen kanssa. Samaan syssyyn vaihtui taittajakin: Peppi Kääpän sijaan Kosmoskynän ilmeestä vastaa nyt Touko Miikkulainen. Silloin kun olemme erillään, nämä sivut sentään yhdistävät kirjoittajia toisiinsa. Toista säilyvyyden symbolia pitelet käsissäsi. Näin ollen vuoden 2022 ensimmäisen Kosmoskynän puheenjohtajan tervehdyksen kirjoitan nyt minä. 6 Puheenjohtajan terveisiä K uten kaikki järjestöt, myös Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat on jatkuvassa muutoksen tilassa. Pyritään siihen, että kyseessä on vain pieni häiriö, joka jo ensi vuonna korjaantuu. Järjestely tiedettiin väliaikaiseksi, sillä aiempien vuosien hallitus oli joutunut sinnittelemään kulkutautioloissa jaksamisen rajoilla ja ansaitsi jo hengähdystauon, mahdollisuuden keskittyä muuhun elämään. Ei siinä vielä kaikki. Eräs uhri on Nova-kirjoituskilpailu (ja sen ohessa järjestetty Noviisi). puheenjohtaja Toni Saarinen. Tänä vuonna Novan järjestämiseen ei yksinkertaisesti löytynyt tekijöitä. Mikä takaa yhteisön säilyvyyden. Jos kaikki muuttuu tai häiriintyy, mikä sitten jatkuu. No, luokaamme toiveikkaat katseet Finnconiin, joka tekee paluun paikan päälle! Heinäkuussa Espoossa yhteisö löytää jälleen yhteen, kertoo tarinoita tarinoista ja hajaantuu pää täynnä uusia ideoita
Anne Leinonen Kirjoitusharjoituksia "Millaista inspiraatiota meille voikaan tarjota kauhutarinaan perhosen metamorfoosi?". 7 E läinmotiivit ovat oiva keino sukeltaa kirjoittamisen saloihin. Meillä kaikilla on jonkinlainen suhde erilaisiin eläimiin, niin kotikuin villieläimiin, ja kuulumme toki itsekin eläinkuntaan. Eläimellinen ja petomainen ovat termejä, joita käytämme kuvastamaan tietynlaista käyttäytymistä. Seuraavassa on kolme eri genreä kutittelevaa eläinaiheista harjoitusta. Ja millaista inspiraatiota meille voikaan tarjota kauhutarinaan perhosen metamorfoosi tai tieteistarinaan hämähäkin lisääntymiskäyttäytyminen. Miten kirjoittaa vieraasta olennosta
Ensimmäinen on päähenkilösi tavoite: se jollaiseksi hän pyrkii, mitä kohti hän on menossa. Miten ihminen vaikuttaa olentoon. Mont Sudbury / Wikimedia Commons. Kirjoita tarkasta muuttumisen prosessista, siitä hetkestä kun muutos alkaa siihen pisteeseen, kun olento on muuttunut ihmiseksi. 3 Vihamielisellä planeetalla ihmiset tekevät tutkimusmatkoja sulauttamalla mielensä osaksi jotakin eläintä tai olentoa. Luonnostele näiden eläinten ja niiden myyttisten ominaisuuksien avulla tarinaasi ominaisuuksia ja yksityiskohtia, jotka kuvastavat päähenkilön muutosta ja matkaa. Millaisia konflikteja sulautumisesta aiheutuu. Tutustu esimerkiksi teokseen Liisa Kaski: Myyttiset eläimet — Tarua ja totta eläinten mahdista ja etsi sieltä kaksi eläintä. 2 Syvennä tarinasi päähenkilöä myyttisten olentojen avulla. Käännä asetelma päälaelleen ja kuvaa yksityiskohtaisesti, miltä ihmissudesta, vampyyristä tai myyttisestä eläimestä tuntuu muuttua ihmiseksi. Toinen eläin on hänen varjonsa, pimeä puolensa, josta hänen tulisi pyrkiä pois. Älä ajattele eläimiä niinkään hyvä/ paha-akselilla vaan kahtena erilaisena persoonana. Miten olennon mieli vaikuttaa sen kanssa kulkevaan ihmiseen. Millaisia fyysisiä tuntemuksia, hajuja kuulohavaintoja ja tunteita muutokseen liittyy. Mikä tapahtuma laukaisee muutoksen. Kehittele vieraaseen ympäristöön soveltuva uusi elämänmuoto, ja kirjoita kohtaus, jossa ihminen sulautuu osaksi tätä uutta elämänmuotoa. 8 1 Monissa kauhutarinoissa kuvataan metamorfoosia ihmisestä esimerkiksi ihmissudeksi tai vampyyriksi
Mutta aivan yhtä usein hevonen on vain ajoittain hirnahteleva ritaritaksi, joka ei koskaan pudota kenkiään tai vaadi mitään ravintoa, ja avaruuskin on ikävän täynnä toisteisia hyönteisotuksia. Neljä kirjailijaa antoi omat vastauksensa – Kosmoskynä kiittää! Miten suhde eläimeen (olemassa olevaan tai kuvitteelliseen) toteutetaan mielestäsi fiktiossa hyvin ja milloin se puolestaan ei toimi ollenkaan. Entä mitkä ovat pahimmat sudenkuopat. Miten eläinhahmo siis kirjoitetaan hyvin. 9 E läin voi olla fantasiatarinassa uskottu kumppani, omaääninenkin, tai tieteistarinassa saatamme kohdata mitä kiehtovimman uuden elämänmuodon. KOSMOSKYSYMYS
Mutta ehkä voisimme fiktion keinoin yhä useammin kysyä, mitä toinen eläin voi saada ihmiseltä, miten se voi hyötyä meistä, eikä päinvastoin. Miksi ajattelemme, että meillä on lupa muokata toisten lajien perimää ja jalostaa muista eläimistä itsellemme mieluisia koristeita, huvituksia ja hyödykkeitä. Spekulatiivisen fiktion keinoin yhtälöön voi tietenkin lisätä loputtomasti kierroksia, ja näyttää joko hienovaraisemmin tai röyhkeästi alleviivatummin asioita, joita realistinen kirjallisuus käsittelee arkitodellisuutemme sääntöjen puristuksissa. Eläinparka, jolle annetaan pakkokoominen viihdearvo, jotta tarinan ihmishahmon. Mitä me olemme velkaa niille, joiden kanssa jaamme tämän planeetan, ja kuinka voisimme sovittaa kyseisen velan. Ihminen saattaa olla joitain toisia lajeja älykkäämpi, mutta viisaampia emme toden totta ole, kuten ihmisen aiheuttamasta maapallon kriittisestä nykytilasta, sukupuuttoaalloista ja luontokadosta voimme päätellä. 10 Siiri Enoranta ”Toisen eläimen ei kuuluisi olla alisteinen ihmiselle, vallan mukana on tultava vastuuta.” Mielestäni meidän ihmisten on aika myöntää, että olemme eläimiä siinä missä muutkin, ja lakata nostamasta itseämme muiden lajien yläpuolelle. Siksi ajattelen, että uuden ajan fiktiossa voisi tutkiskella ihmisen ja muiden eläinten samankaltaisuutta ja samanarvoisuutta ennemmin kuin korostaa eroavaisuuksia ja eriarvoisuutta. Kuten tiedämme, myös kaunis kumppanuus ja ystävyys ihmisen ja toisen lajin edustajan välillä on mahdollista, ja kautta historian tietyt eläimet ovat myös olleet ihmiselle emotionaalisesti hyvin tärkeitä. Harri Istvàn Mäki ”Kun eläin on itsenäinen olento, persoona, siitä tulee välittömästi kiinnostava.” Kerronta on epäonnistunut, kun eläin on ihmiselle tarinassa pelkkä pakollinen jatke – jotakin joka on hyvin ulkoisista syistä tarinassa mukana. Olisi hedelmällistä tutkia, mitä ilmiön taustalla on: vahingollisia normeja, ihmisen itsekkyyttä ja ylimielisyyttä, ehkä jonkinlaista kuolemanpelkoa, joka manifestoituu heikomman sortamisena, vai jotakin muuta. Ja silloin kun muiden eläinten epäreilua asemaa suhteessa ihmiseen kuvataan, olisi tärkeää kyseenalaistaa tämä kuvio. Toisen eläimen ei kuuluisi olla alisteinen ihmiselle, vallan mukana on tultava vastuuta. Miksi ihminen on katsonut voivansa altistaa lukemattomat muut lajit sanoinkuvaamattomille hirveyksille
Poikkeuksiakin on tapahtunut. Jopa niin, että nämä elementit ovat usein tarkoitushakuisia, ja niillä mässäillään. Sen on tarkoituskin herättää inhon ja kammotuksen tunteita. Tai joka saa ajattelemaan asioista aivan uudella tavalla. Eläimiä kohdellaan tarinoissa harvemmin kaltoin, joten niiden kaltoinkohtelu lienee spesiaalia. Kun se kommunikoi, vuorovaikuttelee ihmisen kanssa, saattaa tapahtua hyvinkin odottamattomia ja kiehtovia asioita. Minulle fiktiivisen eläimen julma kuolema symboloi pahuutta ja raakuutta, johon tavalliset ihmiset eivät pysty. Spefissä jos missä kissan voi tappaa, koska kissa voi palata hautausmaalta ja kostaa kuolemansa. 11 persoona peilaisi jotakin itsestään, tai on heikohko, vaivaannuttava ohjelmanumero… silloin tuntuu että fiktio on mennyt jotenkin harvinaisen löyhkäävään suohon. Kun eläin on itsenäinen olento, persoona, ei vain lajinsa tyypillinen edustaja, siitä tulee välittömästi kiinnostava. Ehkä viattoman luontokappaleen surmaaminen on heidän mielestään liian sairasta, ehkä se triggeröi pintaan asioita, joita ei halua ajatella. Kirjoittaja voi säätää julmuuksien tasoa ja säästää lukijaa. Joidenkin lukijoiden mielestä eläimen julma tappaminen on riittävä syy jättää koko tarina lukematta. Lukijoilla on tähän tunteeseen ja mielipiteeseen täysi oikeus. Lukijalle kuin kirjoittajallekin luontokappaleen kuolema voi olla mahdollisuus tutkia omaa pimeää puolta – turvallisesti sanojen ja niiden luomien mielikuvien takana. Silloin koen, että eläin on sellainen henkilö, johon haluaa tutustua tarkemmin, jonka maailmaan haluaa mieluusti eläytyä ja jonka tunnemaailmasta löytää sydäntä kutkuttavaa samaistumisen pintaa. Lukijat ovat ehkä turtuneet sarjamurhaajatarinoiden kidutuskohtauksiin ja sekopäisten murhaajien jälkeensä jättämiin naisten ja lasten rikottuihin kehoihin – niistä on ainakin tietyissä genreissä tullut vakiokuvastoa. Kaikkea ei tarvitse kuvata graafisesti: jo vihjaaminen voi kertoa tarpeeksi. Tai, kuten missä tahansa tarinassa, sen kuolema voi todellakin olla inhimillisen tai epäinhimillisen pahuuden ilmentymä, lukijan emootioihin vetoamista. Kun eräässä tarinassani päähenkilö löytää kissansa julmasti tapettuna, on ihan luonnollista, että kohtaus herättää ihmettelyä, ällötystä ja vastenmielisyyttä. Kissa voi olla kvanttiolento ja tunneloitua takaisin olemassaoloon, se voi olla jumala, jota ihmiset lopulta joutuvat palvomaan. Fiktiivisen eläimen kuoleman ei tarvitse olla lopullista. Se on asia, jota ei kannata poissulkea vain tavan vuoksi.. Anne Leinonen ”Spefissä jos missä kissan voi tappaa, koska kissa voi palata hautausmaalta ja kostaa kuolemansa.” Vaikka kirjoitan kauhua ja hyvin ikävistäkin asioista, jätän yleensä eläimet rauhaan
12
Huonosti kirjoitettu eläinsuhde on yksipuolinen ja vain ihmisen huomioiva. Meresmaa ”Representaatiolla on väliä – myös eläinten kohdalla.” Perehtyminen eläimiin ja eläinsuhteisiin fiktion ulkopuolella on paras pohjustus sille, että kirjoittaa eläinsuhteen fiktiossa hyvin. Kun kirjoittaja on selvillä siitä, millaisista yksilöistä – ei vain stereotyyppisistä lajin edustajista – hän kirjoittaa, paranee kuvaus kuin varkain. 13 "Outdoor opportunities; the raising care of small animals, birds and plants; a practical treatise on the raising and care of small animals, birds and plants for profit and pleasure". Jos eläin, josta kirjoittaa, on olemassa meidän maailmassamme, on ehdottoman tärkeää tutustua sen lajityypillisiin piirteisiin ja tarpeisiin ja rakentaa eläinhahmon persoona sille pohjalle. Se voi ilmetä siten, että eläin on kuin käsilaukku, joka kulkee mukana ja tarjoaa hahmolle aina sen, mitä tämä tarvitsee. Representaatiolla on väliä – myös eläinten kohdalla.. Eläimillä on myös symbolisia ja kulttuurisia merkityksiä, joista on hyvä olla tietoinen. Olisiko suhteen kuvauksessa aineksia teeman syventämiseen tai käännekohtiin. (1922). Joskus on aivan perusteltua, että eläin edustaa koomista kevennystä tai sympaattista sivuhahmoa, mutta tällainen roolitus ei poista tarvetta pohtia eläimen persoonaa siinä missä ihmishahmojenkin. Hahmotamme maailman aistiemme kautta, joten hyvä lähtökohta onnistuneeseen eläinkuvaukseen on selvittää, millaiset eläimen aistielimet ovat ja miten ne vaikuttavat sen käsitykseen ympäristöstään. The Library of Congress J.S. Eläinsuhteen kirjoittamiseen kannattaakin suhtautua kuin minkä tahansa hahmojen välisen vuorovaikutuksen kirjoittamiseen: kummallakin osapuolella on omat tarpeet ja luonteenpiirteet, tahto ja historia. Yleisesti ottaen ihmisillä ei ole kovin hyvää käsitystä eläinkunnan moninaisuudesta ja kyvykkyydestä ja ennen kaikkea eläinyksilöiden persoonallisuudesta, mikä näkyy fiktioeläinten esineellistävänä kuvauksena. Täysin fiktiivistä olentoa luodessa kannattaa viiteapuna käyttää niitä eläinkunnan edustajia, jotka elävät samankaltaisissa ympäristöissä ja ovat muutenkin ominaisuuksiltaan lähellä haettua. Mikä eläimen rooli tarinassa on. Outdoor enterprise publishing co., Kansas City, Mo. Tällainen ristiriidaton esitys on tylsä ja eläimiä aliarvostava. Tarinan kannalta on siis hyvä miettiä eläinsuhteen merkitys hahmon kehityskaarelle tai juonelle
14
Jouduimme altaaseen monta yötä sitten. Ehkä ne Avoimen meren maku Tenka Issakainen NOVELLI. Läpinäkyvän pinnan nurkkauksessa oli tasavaloa heijastava viiru, ja ne keksivät, että se voisi olla heikompi kohta. Utelias ja Kätevä tekivät aukon altaamme yläosaan. Allas on suuressa ilman täyttämässä luolassa: taivaan tasavaloa ei näy, mutta päiväsaikaan tilan täyttää vaimean samea sekavalo. Jäsenieni mielestä ihmiset ovat kiinnostavia: ihmisillä on neljä jäsentä, ja kahdessa niistä on lisää jäseniä. Kaikki jäsenet ovat koettaneet, myös Vaisu ja Haavoittunut. Silloin lähdemme kunnolla liikkeelle. Seinämien välisessä kulmauksessa on vielä joustavampaa ainetta josta ei kuitenkaan saa irrotettua paloja. Ilmassa, luolan pohjalla, liikkuu ihmisiä. Seinämät ja pohja ovat aivan kovia. Seinämä on läpinäkyvä, ja sen toisella puolella on ilmaa kuten kaikkialla muuallakin ympärillämme ja yläpuolellamme. Ne puuhaavat mielellään kaikkea sellaista. 15 M inä ja jäsenet painaudumme vasten altaan sileää seinämää. Tämän altaan pohjalla on kiviä ja soraa, syömämme ruoan kuoria sekä kuollutta, meille tuntematonta korallia. Mutta nekin on äkkiä tutkittu, ja meidän aikamme käy pitkäksi. Sen kaksi sivua on aivan suoria, kolmas hyvin terävä. Toisinaan Levoton ja Myötäilijä liittyvät mukaan. Myöhemmin erään ihmisen pää huomasi aukon. Ulkopuolella on paljon tasavaloläikkiä, ilmaa ja vettä ja muuta. Pitkän uurastuksen jälkeen saimmekin irti kolmikulmaisen kappaleen. Kätevä, Levoton ja Myötäilijä tutkivat kappaletta aikansa ja kätkivät sen sitten pohjalle. Vain Utelias ja Kätevä jatkavat ja asettelevat kivet välillä jonoihin, välillä ympyröihin. Yöllä sameat valot sammuvat ja näkyviin tulevat monet pienet heleänväriset valot. Sen jäsenen jäsenet tutkivat aukkoa mutta vetäytyivät nopeasti pois. Välillä järjestelemme kiviä uudella tavalla, mutta se ei jaksa huvittaa kauaa. Alhaalla on pohja. Aluksi olimme eri altaassa jossa ei ollut mitään kiinnostavaa
Ihminen vie sen uuden tulokkaan altaalle ja pudottaa sieltä jotain veteen. Korkeammalta näen paremmin. Se pusertuu kiinnostavan pieneksi. Ruoka ei ole kovin hyvää, varsinkaan Tarkan mielestä, paitsi simpukat. Ihmisten jäsenet laskevat kuoren lattialle ja nostavat elävän altaaseen jonkin kapineen avulla. Haavoittunut pysyttelee takimmaisena. Mekin kiinnostumme: olento näyttää läpikuultavammalta ja suuremmalta kuin äsken. Odotetaan, että ihminen menee pois. Pääsisimme aukosta ylös, mutta ympärillä on vain ilmaa, joten en ole suostunut tutkimaan paikkoja. Luulen, että se on ruokaa. Pitkä ihminen ei juuri piittaa altaista. Yleensä tumma ihminen tuo ruokaa meille ja muiden altaiden asukkaille. Ihmisten jäsenet liikkuvat kovasti, kun niiden päät tutkivat altaan sisältöä. Haavoittunut, Vaisu ja Myötäilijä ovat siitä tyytyväisiä. Jäsenet joutuvat odottamaan vielä hetken, koska heti ihmisten lähdettyä saapuu kaksi harvemmin nähtyä ihmistä. Jokaiseen altaaseen johtaa ylhäältä kanava josta tulee raikasta vettä, samanlainen kuin meilläkin. Kaikki jäsenet (paitsi Haavoittunut ja Vaisu): Otetaan se silti! Kätevä: Olisi jotain uutta. Altaaseen tulee uutta, raikasta vettä kapeaa putkea pitkin, mutta se on ikävän heikkoa ja maistuu oudolta. Minä: Hyvä on. Tarkka ja Kiinnostunut: Se on hyvin valkoinen. Emmehän ehkä pääsisi takaisin altaaseen. Levoton ei tiedä mitä tekisi. Tarkka ja Utelias tutkivat sitä seinämän läpi, Kätevä ja Kiinnostunut lähtevät jo kohti pintaa. Sen jäsenten jäsenet kuljettavat häikäisevän valkoista kapinetta, jonka sisältä ne ottavat pienemmän kappaleen. Kätevä ja Levoton: Palasella voi ehkä viiltää pussin rikki. Sitä ei voi syödä. 16 satuttivat itsensä. En tunnista elävää. Se on sekavaloisen valkoinen pussi, jonka suun lähellä on kaksi aukkoa. Kätevä, Levoton ja Myötäilijä muistavat piilottamansa palasen. Joskus näkyy muitakin, jotka ovat kiinnostuneempia altaiden asukkaista. Altaita on ilmatäytteisen onkalon kahdella sivustalla. Kaikki jäsenet tutkivat saalista. Kohotan pääni ilmaan ja katson niin kuin ilmassa katsotaan. Te olette vain unohtaneet. Ne tuovat välillä uusia asukkaita ja vievät entisiä pois. Arka Haavoittunutkin on nyt innoissaan. Ihmisten poistuttua lähdemme kohti esinettä, malttamattomat Utelias ja Kätevä edellä. Minä: Kätevä ja Kiinnostunut, tulkaa takaisin. Muita jäseniäni huvitti, mutta Haavoittunut sävähti. Ehkä uusi olento kiihdyttää niitä. Nytkin kaksi ihmistä saapuu luolaan kantaen kuorta, jonka sisällä on varmaankin vettä kuten altaissa, ja jokin uusi elävä. Se pystyy muuttumaan paljon. Ne kulkevat uuden altaan luokse. On hauska mennä sen sisään ja kääriytyä sinne. Pussi maistuu heikosti ravuilta. Pussin voi sulkea niin tiiviisti ettei vesi ollenkaan vaihdu. Mutta äkisti sen väri samenee, ja sille näyttää ilmaantuvan kuori. Minä: Tämä on ihan samanlainen kuin mitä on meressä. Onhan se jotain uutta. Kätevä ja Kiinnostunut liittyvät Tarkan, Uteliaan ja muiden seuraksi vasten seinämää. Mutta jäsenet eivät piittaa, ja tarjoaahan pussi meille kaikille ajankulua. Kokeillaan! Ei, minä kiellän, vaikka en tiedä miksi. Siellä taisi tosiaan olla ruokaa. Hän koskettelee pohjaa ja kappaleita perusteellisesti erilaisilla välineillä ja valaa pohjalle vettä, joka kuitenkin valuu pois pohjan aukosta. Tumma ihminen tulee lähelle allastamme, ja vaalenemme vähän. Ensin se vaikuttaa pitkältä ja helakalta, ja sillä on muutamia jäseniä. Sillä välin jäsenet ovat saaneet otteen valkoisesta kohteesta, ja palaamme veteen. Kun muut kyllästyvät pussiin, Kätevä, Kiinnostunut ja Myötäilijä panevat sen kieppumaan tuloveden virrassa.. Sen poimuihin on jäänyt vangiksi ilmaa, joka ei lähde pois ennen kuin Kätevä ja Kiinnostunut ovat käännelleet pussia huolella. Ei siitä tarvitse välittää. Mutta valkoisen kapineen hän asettaa meidän altaamme ja viereisen altaan väliseen rakoon. Utelias, Kätevä ja Myötäilijä: Ja hyvin poimuinen. Aine on hyvin taipuisaa ja tiivistä. Minä: Tuollaisiahan on meressä usein
Altaan reunan yli kurkottaa jotain kalpeaa ja ohutta. Mutta se ei ylety ulkonemiin, joita on liikutettava, jotta kuori kääntyisi. Me odotamme altaan vastakkaisessa sopessa. Nyt vasta ajattelen, että se ehkä jatkaa matkimisleikkiä. Jäsenet ovat huvittuneita ja tyytyväisiä kuten silloin, kun ne olivat saaneet irrotettua seinämästä palasen. Olento muuttaa taas muotoaan, se on äkisti kampela jossa on helakoita pilkkuja. Sen jäsenet tunnustelevat jalustaa, jonka päällä allas on, ja se alkaa kiivetä. Olento etenee ihmisenkokoiselle litteän kuoren peittämälle aukolle ja näyttää ymmärtävän, että sen kautta pääse eteenpäin. Meri-ihmisen pää katsoo meihin päin, ja vaalenemme hiukan. Sitten elävä hivuttautuu altaan reunukselle ja tiivistyy paremmin näkyväksi, ja kiihdyn niin, että jäsenenikin tahtovat tietää mistä on kyse. Matkimme vielä hetken aikaa toisiamme, mutta sitten Meri-ihminen lähestyy allastamme. Se saa veden muuttumaan vahvemmaksi ja raikkaammaksi. Olento on nyt niin läpikuultava että sen muotoa on vaikea erottaa. Jäsenet ovat hyvin ohuet. Tarkka, Levoton ja Myötäilijä: Nyt tapahtuu jotain. Kyllästymme tarkkailemaan ihmisiä, emmekä huomaa, kun ne lähtevät. Olento hypähtää niin että sen kaikki jäsenet irtoavat pohjasta, ja me liikahdamme samalla tavalla. Ajattelen sitä yhä Meriihmisenä, vaikka se onkin nyt erilainen. Pelkään, että ne ottavat pussin pois, koska eivät ole itse panneet sitä altaaseen. Mutta me emme osaa muuntua noin paljon.. Minä: Se on aivan kuin ihminen. Me kokeilimme. Vaihdan katseeni värillisestä tarkaksi, mutta en ymmärrä yhtään enempää. Kaksi muuta ihmistä pysyttelee pitkään uuden olennon altaan luona. Olento vaalenee sekin. Meri-ihminen pudottautuu pohjalle ja leviää päätä lukuun ottamatta aivan litteäksi. Tarkka, Utelias ja Kätevä innostuvat saaliin mausta ja ojentautuvat. Tarkka, Kätevä ja Haavoittunut piilottavat pussin pieneksi mytyksi kivien alle. Olento on altaan reunalla litteänä niin että kaksi jäsentä on ulkopuolella. Mutta se ottaakin vanhan pehmeän hahmonsa ja solahtaa veteen. Se vaikuttaa suunnilleen yhtä pehmeältä kuin me. Yhden ihmisen jäsenet liikkuvat meidän altaamme lähellä ja sen pää kääntyilee. Suljetaan aukko uudelleen. Haavoittunut ja Levoton: Ei mennä! Minä: Ei mennä. Tummansamea olento etenee ihmisten tapaan kahden jäsenen kuljettamana pitkin pohjaa. Mutta pian se pullistuu, tummuu ja muuttuu sameanväriseksi, ja sille näyttää kasvavan luut. Se ei ole rapu ollenkaan, vaikka näyttää ja maistuu siltä. Kun se nousee pystyyn, se näyttää täsmälleen pieneltä ihmiseltä jolla ei ole karvoja eikä päällysteitä, ja sen silmät ovat hyvin suuret. Kiinnostavaa! Utelias ja Kiinnostunut kohottautuvat, ja olennon kaksi ylempää jäsentä toistavat liikkeen. Olento maistuu kummallisesti kaloilta, simpukoilta, ravuilta, kaikelta mitä meressä on. Vaihdan katseeni tarkasta värilliseksi ja huomaan, että se on vaalea ja heleähkönvärinen ja siinä on muutamia tasavaloisia raitoja. 17 Luolaan saapuu kolme ihmistä. Haavoittunut ja Levoton: Altaan katossa on aukko. Pelästymme, kun Meri-ihminen muuntautuu todella ravuksi, pieneksi vaaleaksi taskuravuksi, jonka nivelikkäät jäsenet kuljettavat sitä lähemmäs meitä. Tuo on epäilyttävä. Kaksi muuta jäsentä tunnustelee altaita ja seinämiä. Kätevä ja Tarkka: Pala ei pysyisi siinä enää kuitenkaan kiinni. Yksi jäsen nostaa pohjalla olevan litteän ja reiällisen kuoren, ja olento tutkii sen alla olevaa koloa, josta kiiltää vesi. Luulen sitä ensin kaltaiseksemme, mikä nostattaa ristiriitaisia tunteita. Utelias: Ei suljeta. Nurkkaan tekemämme reikä on niin pieni, että ainakaan uudessa muodossaan Meriihminen ei pysty ujuttautumaan siitä läpi. Kun se ehtii läpinäkyvän seinämän kohdalle, näen, että sen jäsenet tarttuvat sileään pintaan samalla tavalla kuin kotilot. Mutta jäsenen päässä onkin uusia jäseniä kuten ihmisillä. Mutta hyvin pieni. Se ehkä etsii pussia. Käännyn katsomaan uuden olennon allasta. Se voi tulla sisään
Helpotumme kaikki, kun olento ottaa taas tumman ja tiiviin ihmishahmon. Tarkka koskettaa kaltaistamme Meri-ihmistä, jonka oma jäsen ojentuu. Meri pysyy vahvana. Jäljittelemme sitäkin. On tunkkaista. Mutta se aika ei ole nyt. Luulen, että se haluaa tietää, haluammeko mekin pois. Luola ei olekaan täynnä ilmaa vaan vettä. Niin täytyy käydä. Minun jäseneni aina huvittuvat tähtieläimistä: pelkkiä jäseniä ilman päätä. Keho ja pää ja herkät vahvat jäsenet. Utelias ja Kiinnostunut: Haluamme! Ne kohottautuvat vedenpinnan yläpuolelle. Sen pää katsoo meitä pitkään. Tiedän, että kerran meidän tulee tavata eräs kaltaisemme, ja sen jälkeen meitä ei ole. Se koettaa liikuttaa kuorta, joka peittää luolan pois johtavaa aukkoa. Se on kummallinen ja pelottava, mutta kiinnostavampi kuin mikään mitä olemme aikaisemmin nähneet, eikä se koeta syödä meitä. Meri-ihminen ja pussi ovat jo kaukana. Meri-ihminen tulee lähemmäs allasta. Sen jäsenet liikkuvat kuoren suuntaan ja meidän suuntaamme. Mutta en löydä tietä. 18 Painaudumme kuitenkin litteäksi ja tekeydymme täplikkääksi. Tutkin mitä reittiä eläväksi muuttunut pussi poistui, ja toivon että sitä seuraamalla mekin pääsemme ulos, kohti avoimen meren makua. Mutta tietenkin se tahtoo pois, mekin tahdomme pois tästä luolan ahtaasta altaasta. Ensin luulen, että ne vain leikkivät, mutta sitten ymmärrän. Tahdon palata mereen. Kätevä ja Myötäilijä ottavat valkoisen pussin pois piilosta. Altaan ulkopuolella onkin jälleen ilmaa. Vesi liikkuu ja maistuu avoimelle merelle ja sukeltaville linnuille ja rannan leville. Meri on vahva. Se työntää ja vetää sitä. Kun herään, Meri-ihminen on jälleen liikkeellä. En ole koskaan nähnyt meidän kaltaisiamme näin läheltä, yleensä välttelemme toisiamme. Se vaihtaa muotonsa monta kertaa, mutta kuori pysyy paikoillaan. Tarkka, Utelias, Kiinnostunut ja Myötäilijä lähtevät tutkimaan olentoa, joka ei näytä lainkaan pelokkaalta muttei liioin uhkaavalta. Se ui omin voimin Meri-ihmisen luokse, ja Meriihmisen jäsen tarttuu siihen. Me toivomme, ettei Meri-ihminen lähtisi. Siinä on jotain samaa kuin meissä, se osaa muuntautua ja se ymmärtää enemmän kuin kalat tai ravut. Kuoren takana. Meri-ihminen on ihmeellinen ja pelottavakin olento, se voisi varmasti muuntua joksikin meille vaaralliseksi. Silti tuntuu ikävältä, kun se kiipeää pois altaastamme, kulkee tummansameassa värissään vielä ympäri onkaloa ja palaa omaan altaaseensa. Kiinnostunut: Vaikka tämä vaikuttaa monelta, tämä on vain yksi. Tarkka: Olento on erilaista ainetta kuin mikään muu. Sekin vaalenee. Kaikki on kuten ennen, valvon yksinäni, jäsenet näkevät ehkä omia uniaan. Seuraavaksi Meri-ihminen on tähtieläin, jonka yksi jäsen kohottautuu. Kätevä, Tarkka ja Myötäilijä sivelevät kiivaasti seinämää kuin yrittäisivät mennä siitä läpi. Minua, Levotonta ja Haavoittunutta huolestuttaa, että olennolla välillä on jäseniä ja välillä ei. Meri-ihminen on seinämän takana ja katsoo minua. Pussi, jonka jäsenet ovat kätkeneet kivien alle, kaivautuu esiin kuin se olisi elävä. Meri on vahva. Sen muodonmuutosten monet voimistuneet maut sekoittuvat hämmentävästi, mutta sen oma maku tuntuu kaikkien niiden alla. Tarkka: Maistuu kyllä oikealta… Mutta ei tunnu oikealta. On raikasta niin kuin silloin kun rannassa tyrskyää. Vaalenemme surusta. Tuntuu toivottomalta. Ylhäällä ei enää ole jäsenieni tekemää aukkoa enkä pääse pois. Juuri silloin Meri-ihminen on luovuttanut ja sen pää sattuu katsomaan meitä kohti. Se on ymmärtänyt, kuinka ulkonemia tulee kääntää, mutta se on liian heikko. Ja äkkiä se on aivan meidän kaltaisemme. Jäsenet ovatkin vain pään osia. Minä ja kaikki jäsenet järkytymme melkein valkoisiksi, Haavoittunut ja Myötäilijä säikähtävät niin että käpertyvät toisten jäsenten suojaan. Silti olen edelleen altaassani. Myötäilijä: Tuntuu kuin nämä jäsenet eivät olisi oikeita
Lähempänä on ihminen joka tulee meitä kohti. Mutta osa on valtavia, yhtä suuria kuin koko se luola jossa meidän ja Meri-ihmisen altaat ovat, tai suurempiakin. Tarkka: Tämä on kova, ja tästä kaaresta on apua, kun Meri-ihminen kantaa meitä. Sitä peittää kuori jossa on paljon reikiä. Mutta silloin suuri kuori kääntyy ja huoneeseen saapuu ihminen. Ehkä kohta on aika lähteä. Toiset ihmiset kääntyvät katsomaan, ja niiden jäsenet liikkuvat. Kurkistan ulos ja katson niin kuin ilmassa katsotaan. Kaikki tuntuu käyvän nyt hyvin. Se pysähtyy, ja sen jäsenet irrottavat otteensa esineistä, jotka putoavat pohjalle. Luulen että kapineen jäsenten on oltava erityisessä asennossa ennen kuin koetamme paeta. En ensin ymmärrä, mihin ihminen satutti jäsenensä, mutta sitten huomaan Kätevän, Levottoman ja Myötäilijän pitelevän terävää palasta, jonka ne olivat kaivaneet piilosta. Sieltä meri-ihminen ei ehkä pysty meitä pelastamaan. Se aikoo viedä meidät pois, enkä usko, että mereen, vaan johonkin toiseen altaaseen. Meri-ihminen painautuu vasten seinämää ja muuntautuu nopeasti sellaiseksi, että sitä on vaikea nähdä. En ole varma siitä mikä suunta on ylöspäin. Meri-ihminen laskee meidät kuoressa alas venyttäytymällä hyvin kapeaksi ja matomaiseksi. Kuori on sameanvärinen ja hyvin raskas ja maistuu pahalta. Kun olemme turvallisesti luolan pohjalla, se pudottautuu perässä ja ottaa ihmishahmonsa, ja sen jäsenet alkavat kantaa kuortamme. Mutta se tuleekin meidän altaallemme ja irrottaa sitä peittävän kuoren. Tunnen ihmeellistä suurta iloa, vaikka tiedän, että kohta minua ei enää ole. Vaihdan katseeni värillisestä tarkaksi. Kauempana on ihmisiä jotka kulkevat poispäin. Voisi melkein luulla, että niiden takana on meri, ellei valo olisi liian heleää ja epätasaista. Minä luulen, että Meri-ihmisellä on osansa meidän onnessamme, vaikka en ymmärrä, kuinka se olisi voinut järjestää asiat näin. Sen jäsenen jäsenet kurottuvat sitä kohti, tarraavat siihen, vetävät sitä kohti pintaa. Sen jäsenet liikkuvat. Vesi virtaa sen läpi. Ihmisen jäsenten jäsenet tarrautuvat kiinni toisiinsa, ja se lähtee pois. Ihmisen tuoma kuori jää altaaseen kellumaan. Herään. Luulen että Meri-ihminen ymmärtää. Hämärä tila on paljon korkeampi kuin aiempi luola. Luulen, että se tuo taas uuden elävän johonkin toiseen altaaseen, tai vie vanhan pois. Toivottavasti Meri-ihminen ymmärtää sen asian paremmin. 19 voi olla pitkä matka ilmaa ennen merta. Näen kaloja, rapuja, päättömiä eläviä, jäsenettömiä eläviä, kaikkea elävää on hyvin paljon ja tiuhassa. Ihmisen jäsenet kantavat kuorta. Näen kaltaiseni, mutta tällä kertaa se ei tunnu pelottavalta. Minä: Lisäksi ihminen jätti oven auki. Jos ihminen vie pussin, Meri-ihminen ei voi kuljettaa meitä turvallisesti pois. Astumme aukosta hämärään. Veri vajoaa pohjalle pieninä läikkinä. Ihmisen veri maistuu vähän samalta kuin hylkeen. Kiinnostunut: Tämä onkin paljon parempi kuin pussi. Äkkiä kuori onkin paljon suurempi kuin miltä aluksi näytti. Ulospääsyn aukko on pyöreä. Meri-ihminen alkaa kulkea nopeammin.. Yksi jäsen liikkuu nopeasti, muut vaihtavat asentoa pitkän ajan kuluessa. Tämä paikka on kuin väärä meri, sellainen meri joka voi olla pahassa unessa. Olen meressä. Sen pää katsoo meitä ja luolan seinällä olevaa kapinetta, jossa on vähän kuin jäseniä, kolme kappaletta. Vesi ei kulje pussin läpi. Meri-ihmisen jäsenet jäljittelevät kapinetta. Liu’un vaivattomasti virran mukana sen läpi. Täälläkin on läpinäkyvien seinämien takana altaita, osa samankokoisia kuin meidän altaamme, osa pienempiä. Ensin ihminen kuitenkin huomaa piilottamamme pussin. Ehkä Meri-ihminen voi ottaa pussiin vettä ja meidät niin emme tukehdu, ja se pystyy liikkumaan pohjaa pitkin paljon meitä nopeammin. Ajatus kiihdyttää meitä kaikkia. Se kiipeää altaamme reunalle ja painaa kuorta hiukan syvemmälle niin, että siihen tulee vettä, ja me voimme kiivetä siihen. Meri-ihminen on poistunut taas altaastaan
Uusia novelleja löytyy muun muassa antologioista Aurinkosydän (Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat 2021), Portti tuntemattomaan (Vaskikirjat 2021) ja Epätie (Nysalor-kustannus 2022). Meri-ihminen on äkkiä paljon suurempi. Ehkä se aiemmin näytti meren eläviltä vain siksi, että se oli meren elävien parissa. Levottomuus tarttuu kaikkiin jäseniin, ja minuunkin. Virta on niin voimakas, ettei meidän tarvitse juurikaan käyttää voimia. Heikko vesi iskeytyy meihin kuin kuplat. Meri-ihminen muuntautuu hyvin kapeaksi heleää valoa hohtavaksi olennoksi ja ujuttautuu ohitsemme, sitten se ottaa ankeriaan muodon, mutta sillä on jokin jäsen, jolla se vetää meitä perässään. Muuten likainen vesi on niin heikkoa että emme voisi kestää kauaa. Pelästymme, kun kuori putoaa pohjalle, kallistuu ja tyhjenee vedestä. Vaihdan katseeni värillisestä tarkaksi ja näen muutaman ihmisen, jotka liikkuvat nopeasti meitä kohti jäsentensä kuljettamina. Virrat ja sade tuovat mereen heikkoa vettä, mutta meri ei koskaan heikkene. Minä koetan rauhoittaa jäseniä: Meri pysyy vahvana. Se on suuri kuin hai. Sataa. Mutta me ja Meri-ihminen pujahdamme kuoren aukosta läpi. Sitä ei ole enää helppo nähdä, eikä se enää maistu tai näytä vähääkään tutulta. Olemme matalassa altaassa jonka pohjalla on hiekkaa ja roskia. ojentautuvat iloissaan ja nauttivat mausta. Haavoittunut, Levoton ja Myötäilijä ovat huolissaan, Haavoittunut muistaa onkalon jossa oli suuri rapu. Aaltojen tasavalot välkkyvät yläpuolellamme. Samanlainen allas kuin äskenkin, ylhäältä välähtää valoa, imeydymme taas seuraavaan pimeään tunneliin. Sen ympärillä vesi on jälleen vahvempaa ja raikkaampaa. Meri pysyy vahvana. Se on tuonut meidät reiällisen suuren kuoren päälle, se on aivan samanlainen kuin unessa. Kuori maistuu pahalta, samalta kuin jotkut pinnalta pohjalle vajonneet kapineet. On hyvä, että Meri-ihminen auttaa meitä. Putoamme mereen! Heikko pahanmakuinen vesi laimenee hetkessä vahvaan. Sitten valoa näkyykin edestä, Tarkka ja Haavoittunut huomaavat sen ennen minua. Kaikki jäsenet Tenka Issakainen on rovaniemeläistynyt teatterikriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen, joka on väitellyt kansanomaisesta taikuudesta. Vettä virtaa paitsi ylhäältä, myös kahdesta tunnelista, ja se jatkaa eteenpäin uuteen tunneliin. Meri-ihminen auttaa meidät ulos. Emme ole ennen olleet ilmassa, kun sataa. Putoamme raikkaaseen mutta inhottavan heikkoon rannanmakuiseen veteen, joka on täynnä tomua. Kaikki jäseneni kertovat yhtaikaa: avoimen meren maku tulee tuolta. On niin valoisaa. Issakaisen sydäntä lähellä ovat etenkin tuttuihin maisemiin yhdistyvät rinnakkaistodellisuudet. Pohja on tässä vielä sileä ja virtaukset heikkoja, olemme suuressa altaassa jossa kelluu monia veneitä ja muita kappaleita, jotka ovat notkealla varrella kiinni pohjassa. Tulee pimeää. Ehkä se aiemmin näytti ihmiseltä vain siksi, että se oli ihmisten parissa, ihmisten kapineiden ympäröimänä. Lähdemme sinne.. 20 Näen taivaan tasavalon! Meitä ja Meriihmistä erottavat ulkopuolesta vielä suuret läpinäkyvät kuoret, mutta ne liikkuvat itsestään pois tieltä
Lähes kaikki irralliset esineet ovat ’kuoria’. Päätösten tekeminen ja eri vaihtoehtojen välillä punnitseminen tapahtuu demokraattisesti. Lily Laine Arvio Avoimen meren maku. Issakainen on tehnyt taustatyönsä huolella, ja novelli tuntuu uskottavalta. Valoilla on iso merkityksensä ympäristön aistimisessa, samoin väreillä ja sillä, miltä eri asiat maistuvat jouduttuaan veteen. Novelli kuljettaa lukijansa moniaistillisten kokemusten kautta pakomatkalle ahtaasta takahuoneen akvaariosta kohti ulkomaailmaa ja oikeaa kotia, avointa merta. 21 Tenka Issakaisen Avoimen meren maku kertoo kodin kaipuusta. Avoimen meren maussa ympäristöä koetaan ja nimetään minäkertojan kautta. Unijaksoissa meri kutsuu vahvana, ja niissä korostuu kertojan ikävä takaisin kotiin. Tarinan eteneminen muunlajisen kertojan kokemusten kautta saa ajattelemaan myös laajemmin ihmiskeskeisen maailmankuvan haasteita, ja niitä mahdollisuuksia, joita silloin hukataan. Yhdessä pään kanssa ne ovat kokonaisuus, monipersoonainen ’me’. Samalla novelli herättelee pohtimaan ongelmallisempia kohtia meidän ihmisten suhtautumisessa muita eliölajeja kohtaan. Erityisen kiinnostavan novellin kerronnasta tekee se, että kertojana toimii jonkinlainen pääjalkainen, kenties mustekala. Sen jokaisella raajalla on oma persoonallisuutensa ja sitä hyvin kuvaava nimi. Jos kotina on valtameri, voiko kalpea pieni akvaario koskaan tyydyttää avoimen meren maun kaipuuta. Kerronta etenee kiehtovasti sellaisten sanojen ja kuvailuiden varassa, jotka voisivat olla tyypillisiä pääjalkaisille. Monipersoonainen kerronta tuntuu hyvällä tavalla hieman vieraalta, erilaiselta. Ainakin useimmiten
Yksi spefin toistuva epäuskottavuus on suurten eläinten (ja ihmisten) epäsuhtainen määrä ympäristöissä, joissa kasvien kasvu on olematonta. Pyramidin huipulla olevat otukset, kuten suurpedot, ovat terveissäkin ekosysteemeissä melko harvinaisia. 22 Y stävälläni on tapana sanoa, että ihminen tarvitsee eläimiä ympärilleen muistaakseen, kuinka olla ihminen. Tuottajat (kuten kasvit) vangitsevat auringonvalon tai kemiallisten yhdisteiden energiaa sokereihin. Joitain pitää koossa taikuus tai taikuuden kaltainen teknologia, toiset ovat ennen kaikkea tarinan taustakuvia, joiden ei ole tarkoituskaan olla kiiltokuvaa syvempiä. Myös tarinat tarvitsevat eläimiä – ihmisyyden mitaksi, juonenkuljettajiksi, maailman rikastajiksi tai vain eläimiksi niiden itsensä vuoksi. Niiden kattava käsittely vaatisi tuhansia sivuja, joten tyydyn tässä nostamaan esiin vain muutamia näkökulmia ja tavallisimpia sudenkuoppia inspiraatioksi. Tämä artikkeli on tarkoitettu kirjoittajille, jotka haluavat luoda biologisesti tarkkoja maailmoja. Spekulatiivinen fiktio koskettaa kaikkia biologian osa-alueita – ekologiaa, evoluutiobiologiaa, astrobiologiaa, fysiologiaa, biomekaniikkaa. Spekulatiivisen fiktion eläinten biologinen uskottavuus vaihtelee villisti; ja hyvä niin. Luonto ei ole ikiliikkuja, vaan ravintoketjun jokaisella askelmalla suurin osa energiasta karkaa ja haihtuu hukkalämpönä ilmoille. Kaikkien maailmojen ei tarvitse olla pikkutarkan luonnontieteellisiä. Niinpä valtava massa kasveja voi elättää pienehkön massan kasvinsyöjiä, ja edelleen paljon pienemmän määrän saalistajia. Esimerkiksi käy Star Wars -universumin aavikkoplaneetta Tatooine, jolla ei näytä olevan Mahdottomat ja mahdolliset olennot ARTIKKELI Maija Karala. Ekologia: kärjellään seisovat pyramidit Tunnettu elämä jakautuu tuottajiin ja kuluttajiin. Muu elonkirjo elää suoraan tai välillisesti syömällä näitä sokereita
Entisen populaation rippeet jäävät elämään laitamaille, kuten vuoristoihin ja aavikoille. Vertailun vuoksi mainittakoon, että maapallolla pelkästään hyönteisiä arvioidaan olevan 6–10 miljoonaa lajia. Tepperin Ruohojen maassa. Esimerkiksi David Brinin "Ihminen tarvitsee eläimiä ympärilleen muistaakseen, kuinka olla ihminen.". Eipä siis ihme, että scifikirjoittajat ovat usein päätyneet ohittamaan ongelman. J. R. Muutaman lajin maailma on altis romahtamaan pienestäkin häiriöstä. Tolkienin Keski-Maassakin hiisiä esiintyy hämmästyttäviä määriä Sumuvuorten pimeissä sisuksissa. R. Köyhdytetty maailma esiintyy esimerkiksi Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritareissa, Orson Scott Cardin Kuolleiden puolustajassa ja Sheri S. Ja mikäs siinä, kunhan muistaa, että ekosysteemien vakaus syntyy monimuotoisuudesta. 23 lainkaan kasvillisuutta, mutta runsain mitoin suuria petoeläimiä kyllä. Asutuilla mailla ihmiset usein hävittävät eläinlaumat hedelmällisiltä seuduilta. Näissä ympäristöissä eläimiä on paljon enemmän kuin mihin olemme modernina aikana tottuneet, eivätkä suunnattomat vaeltavat laumat ole harvinaisuuksia. Toinen yleinen tapa on olettaa, että evoluutio kulkee kaikilla planeetoilla siinä määrin samoja polkuja, että tarinassa voidaan käyttää maapallolta tuttuja elämänmuotoja kosmeettisilla muutoksilla. Siihen on kaksi tavanomaista lähestymistapaa, joita voidaan käyttää joko yksin tai yhdessä. Uskottavaa, mutta silti riittävän vierasta biologiaa on vaikea kehittää, ja sen kummallisuuksien kuvailu voi johtaa harhateille tarinasta. Ääritapauksissa vain muutama laji muodostaa kokonaisen planeetan elonkirjon. Jos ihmiset tai muut olennot eivät aktiivisesti hävitä megafaunaa, suurimmat eläinlaumat löytyvät reheviltä alavilta mailta, missä ravintoakin on eniten. Astrobiologia: silotellut maailmat Avaruusscifin haasteisiin kuuluu vieraiden planeettojen luominen. Usein planeetan ekosysteemi on joko äskettäisen katastrofin tai älykkään suunnittelun vuoksi äärimmäisen köyhä
Turkkimainen karvapeite on kehittynyt itsenäisesti ainakin nisäkkäillä, hyönteisillä ja dinosauruksilla. Lintujen siipisulat ovat esimerkki epätodennäköisestä innovaatiosta. Toisilleen kaukaista sukua olevat eläimet voivat kehittyä samannäköisiksi vastauksena samanlaisiin elinympäristön vaatimuksiin. Ne ovat tunnetun elämän monimutkaisimpia keratiinirakenteita, eikä mitään niiden kaltaista ole kehittynyt toista kertaa. Erityisesti kuusiraajaiset olennot, kuten lohikäärmeet, aarnikotkat ja kentaurit vaativat selittämistä. Vaihtoehtoisesti olennoilleen voi kehittää evoluutiohistorian ja upottaa ekosysteemeihin niiden sukulaislajeja. Mistä lohikäärmeet ovat tulleet, mille ne ovat sukua ja millainen oli niiden evoluutiohistoria. 24 Uplift-saagassa vieraiden planeettojen puissa pyrähtelee sulkapeitteisiä lintuja. Mistä siis kolmas raajapari. Vieraillakin planeetoilla voisi kehittyä samantapaisia ratkaisuja, ovathan fysiikan lait kaikkialla samat. Muinaismerissä eli nimittäin sellainenkin kalaryhmä, jonka. Evoluutio: yksi ei kuulu joukkoon Fantasiatarinoiden eläinmaailma koostuu usein tutuista euraasialaisista lajeista, pohjautuuhan fantasia genrenäkin perinteisesti Euroopan keskiaikaan. Auringonkaltaiset tähdet tuottavat säteilyä laajalla aallonpituuksien alueella, josta kasvit ottavat talteen punaista ja sinistä, ja heijastavat ihmiselle näkyvästä valosta pois pääasiassa vihreää. Ei ole esimerkiksi mitään erityistä syytä sille, että kasvit ovat vihreitä. Me maaselkärankaisethan olemme tetrapodeja eli nelijalkaisia: kehityimme nelisensataa miljoonaa vuotta sitten varsieväkaloista, joilla oli kaksi eväparia. Sama ongelma voidaan kuitenkin ratkaista myös villisti erilaisilla tavoilla. Myyttisten olentojen alkuperän voi toki kuitata jumalilla, taikuudella tai maailmojen välisillä portaaleilla. Ja lohikäärmeitä. Maapallollakin on vihreiden kasvien lisäksi purppuraisia, oransseja, ruskeita, turkooseja ja melkein mustia yhteyttäviä eliöitä. Oma suosikkiselitykseni on se, että lohikäärmeet ovat panssarihaita. Lentäviä ja liitäviä eläimiä on kehittynyt lukuisia kertoja, mutta lähes kaikki siivet ovat joko nahkapoimuja tai harottavia kylkiluita. On hevosia, koiria ja kissoja, kauriita ja susia, kenties mammutteja tai norsuja ja leijonia. Samansuuntainen evoluutio on toki todellinen ilmiö. Monet tutut elämän piirteet ovat lähinnä historiallista sattumaa. Hyönteisten siivet ovat toinen ainutlaatuinen evoluution oikku: ne ovat mahdollisesti erikoistuneet kidukset. Rintaevistä kehittyivät eturaajat ja vatsaevistä takaraajat. Eksoplaneetan kasvillisuuden voi siis kuvata lähes minkä väriseksi huvittaa. Esimerkiksi hait, delfiinit ja kalaliskot muistuttavat toisiaan, vaikka ne kehittyivät aivan erilaisista kantamuodoista
Kukaties lohikäärmeiden ruoansulatusjärjestelmä ei pysty käsittelemään kasveja, joten kasvinsyöjien lokerot ovat vapaina nisäkkäille. Jos siis samassa maailmassa on sekä lohikäärmeitä että tavanomaisia nisäkkäitä, tarvitaan jokin selitys sille, miksi kumpikaan ryhmä ei ole syrjäyttänyt toista. Vasta dinojen sukupuutto antoi nisäkkäille mahdollisuuden ottaa haltuun suurten eläinten ekologisia lokeroita. Tosimaailmassahan me nisäkkäät elimme yli 150 miljoonaa vuotta enimmäkseen päästäisten tapaisina pikkuotuksina jättimatelijoiden – dinosaurusten – tossun alla. Useimmat silloin kehittyneet jättilinnut ovat sittemmin kuolleet sukupuuttoon, mutta strusit sukulaisineen sinnittelevät yhä. Painoa vähentämässä niillä voi olla ontot luut (kuten dinosauruksilla). Fysiologia: hauraat jättiläiset Jättiläiskokoiset eläimet King Kongista Smaugiin ovat spekulatiivisen fiktion peruskauraa. Sen sijaan paino peräti miljoonakertaistuu. Lohikäärmeet kehittyivät näiden panssarihaiden kuvitteellisesta kehityslinjasta, jossa kolmas eväpari kasvoi myös naaraskaloille. Se myös tukehtuisi, koska keuhkojen pintaala olisi liian pieni suhteessa ruumiinkokoon. Näinhän on käynyt linnuille: kaikki manneralueiden kookkaat lentokyvyttömät linnut kehittyivät samanaikaisesti, kun dinosaurukset olivat kuolleet, mutta suuria maanisäkkäitä ei ollut vielä ehtinyt kehittyä. Tai ehkä ne ovat niin pitkälle erikoistuneita lentämiseen, etteivät lentokyvyttömät lohikäärmeet pärjäisi kilpailussa nisäkkäille. Niillä on hidas aineenvaihdunta, mikä hillitsee ylikuumenemista, ja ne tarvitsevat siksi kokoonsa suhteutettuna vähemmän ruokaa. Jos eläin suurennetaan mittasuhteita muuttamatta siten, että sen pituus satakertaistuu, kehon pinta-ala ja siitä riippuvaiset asiat, kuten lihasten voima ja luiden lujuus kasvavat karkeasti ottaen 10 000-kertaisiksi. Se ei edes eläisi tarpeeksi pitkään havaitakseen, ettei ehdi syödä vuorokaudessa tarpeeksi kehonsa kalorintarpeen täyttämiseen. King Kongin kokoon suurennetun gorillan kohtalo olisi kauhea: sen luut katkeaisivat kuin tulitikut. Elossa pysyäkseen jättieläinten on oltava kokoonsakin suhteutettuna järeää tekoa. Niiden raajat ovat pylväsmäisen suorat. Elimistön eri rakenteet skaalautuvat eri tavalla. 25 koirailla oli kolme eväparia: rintaevien ja vatsaevien välissä niillä oli lihaksikkaat paritteluelimet eli klasperit. Lohikäärmeiden kaltaisilla suurilla matelijapedoilla voisi olla kauaskantoisia seurauksia muiden eläinryhmien evoluutiolle. Vaikka suunnattomat eläimet ovat oikeastikin mahdollisia, kuten dinosauruksista ja valaista nähdään, suureksi kasvaminen ei tapahdu taikaiskusta. Viimeistään se kuolisi lämpöhalvaukseen, koska kehon pinta-ala ei riittäisi haihduttamaan valtavan kudosmassan tuottamaa lämpöä
Norsukauriilla voisi olla hyvinkin suuret sarvet, kunhan niska on riittävän vahva kannattelemaan niitä.. 26 Eläimiä ei voi noin vain suurentaa jättiläiskokoon. Lämpöhalvauksen välttämiseksi se olisi todennäköisesti karvaton. Jotta esimerkiksi kauris voisi toimia norsun kokoisena, sillä täytyisi olla suhteessa paksummat ja suoremmat jalat
Painavin tunnettu lentokykyinen nykylintu oli Puolassa punnittu 23-kiloinen kyhmyjoutsen. Niiden olisi mahdollista päästä lentoon vain loikkaamalla korkealta paikalta tyhjän päälle. Juuri näin toimivat nykyään esimerkiksi tervapääskyt ja useimmat lepakot. Tämä oli vasta mitä ohuin pintaraapaisu biologian loputtoman kiehtovaan maailmaan. Suurimpien lajien siipien kärkiväli oli 10–12 metrin luokkaa, ruumiinmuoto kuin kirahvilla ja paino 200–500 kiloa. Realistiseen maailmaan pyrkivän spekulatiivisen fiktion kirjoittajan on hyvä pitää mielessä, että fysiikan tai tähtitieteen lisäksi myös biologian pohjatiedoista on suurta apua. (niihinkin pätee King Kongin kohdalla esitelty massan ja pinta-alan epäsuhta), myös liian pieni maavara. Tämä kokoluokka on siis maaeläimelle todistettavasti mahdollinen. Lohikäärmeiden ongelmana ovat siis paitsi kokoon suhteutettuna liian pienet siivet Maija Karala on biologi, kuvittaja ja vapaa tiedetoimittaja, jota kiehtovat eläimet ja evoluutio. Elämän historiassa on kuitenkin ollut paljon suurempiakin siivekkäitä. Eläimen täytyy päästä siipensä pituuden verran maanpinnan yläpuolelle pystyäkseen ensimmäiseen kunnolliseen siiveniskuun. Vahvemmat jalat olisivat taas kuollutta painoa lentäessä. Siipisaurustenkaan kokoa ei luultavasti rajoittanut ilmassa pysyminen vaan ilmaan pääsy. Ainakin 35–40 metrin pituisia ja 60–100 tonnin painoisia dinosauruksia on todella ollut. Uskottavuutta ei kuitenkaan ole syytä jäädä ylen määrin murehtimaan – annetaan mielikuvituksen lentää, onhan genren nimi sentään spekulatiivinen eikä realistinen fiktio.. 27 ja erilaisia rakenteita lämmön haihduttamiseen (kuten norsujen korvat). Lohikäärmeen hirmuisuuden tuntua voi kuitenkin vähentää, jos se joutuu ritarin kanssa kamppailtuaan lyllertämään kilometrikaupalla lähimmälle kallionjyrkänteelle. Biomekaniikka: lentää kuin tiiliskivi Lentävä ratsu, mikäpä sen parempaa! Lohikäärmeet, pegasokset ja muut suuret siivekkäät kiehtovat mielikuvitusta, mutta ovatko ne mahdollisia ilman taikaa tai rakettimoottoria. Tällainen eläin olisi todennäköisesti jo pystynyt kantamaan ihmistä. Ennätystä hallitsevat Azhdarchidae-heimon siipisaurukset (eli lentoliskot). Siipisaurukset saattoivat kasvaa paljon lintuja suuremmiksi, koska ne olivat maassa nelijalkaisia. Ne saattoivat katapultata itsensä ilmaan valtavan vahvoilla eturaajoilla, kun taas lintujen on ponnistettava tikkumaisen ohuiden takajalkojen avulla
28
Hän valvoi, mikä kuulostaa helpommalta kuin se onkaan, kun hän katsoi aluksen komentosillalta avautuvaa panoraamaa avaruuden loputtomaan tyhjyyteen. Diagnostiikkaohjelman ajo kestäisi kolmetoista tuntia ja hän ehtisi nyt viettää aikaa Liskon kanssa. Muistin laskurin mukaan tämä oli kuudessadas kerta, kun hän käynnisti energiajärjestelmän diagnostiikkaohjelman, sen jälkeen tuli kuudessadas kerta sensorien diagnostiikkaohjelmaa. Ihmiselämä oli niin hauras ja lyhyt. Ennustettavassa maailmassa avaruuslaiva olisi pitänyt huolen itsestään, mutta välillä eteen tuli ”tuntemattomia tuntemattomia”, joita se ei osannut tunnistaa. Askeleet kaikuivat tyhjyyden läpi syöksyvässä metallilieriössä. Hänellekin oli varattu oma standardisisustettu makuuhytti. Hän sääti miehistötilojen lämpötilan kahteenkymmeneenviiteen asteeseen ja lämmitys alkoi heti puhaltaa kuumaa ilmaa ilmastointiaukoista. Siihen tarvittiin valvojaa. Kaikkien kuuden elintoiminnot näyttivät lähes pysähtyneiltä. Ilman poikkeamia matka tarkoitti pelkkää vuosien virikkeetöntä tylsyyttä. 29 T alonmies, se oli eräs hänen tehtävänkuvistaan. Vaikka Kahdeksas matkustaja Sampsa Hario NOVELLI. Kryouni takasi, ettei elinaikaa tuhlattu vuosikymmenten avaruusmatkoilla. Ehkä hän oli lastenhoitaja yövuorossa. Virallisesti hän hoiti laivan lääkärin tehtäviä, mutta tällä pitkällä matkalla potilaat vain nukkuivat. Komentajan mielestä se oli tärkeää ja sai muut miehistön jäsenet muistamaan hänen osittaisen ihmisyytensä ja kohtelemaan häntä enemmän vertaisenaan. Hän askelsi aluksen keinopainovoimassa kevyesti ohi kryounessa nukkuvien miehistön jäsenten
Kiukku: Kuinka se saattoi tehdä minulle näin. Yksinäisyys: Menetinkö ainoan seuralaiseni avaruudessa. Sinne karkasi, taisi liukua alamäkeen. Kulman ilmastointiventtiilin hattu oli pudonnut paikoiltaan ja avoimesta aukosta puhalsi kuumaa ilmaa yhä viileään huoneeseen. Merkityksetön viesti jostain Zeta II Reticuliin kadonneesta rahtialuksesta, ei syytä herättää miehistöä. Hän oli avannut koodillaan C-huoltoportaikon ja laskeutui metallitikkaita alas ilmastointikennoihin. He olivat molemmat vaihtolämpöisiä, sopeutuivat ympäröivään tilaan. Purkamalla kattopaneelin hän sai vedettyä itsensä ylös putkistoverkostoon. Ihminen saattoi lämmittää liskon aktiiviseksi sylissään, sen sijaan hänen piti käyttää apuna pieniä kemiallisia lämpöpakkauksia ja voittaa sen luottamus synteettisen kosketukseen tarjoamalla herkuksi jauhomatoja. Se ei saisi ovea auki eikä mahtuisi viemäriin. Hän palasi käytävään kuuntelemaan. Ritilälattia kolisi askelten alla. Aluksen turvajärjestelmä ei mitenkään löytäisi vaihtolämpöistä matelijaa, joka ei jättäisi lämpöjälkeä. Matelijan oli piileksittävä jossain kennoston perällä, missä lämpötila oli sille varmasti hyvin miellyttävä. Access panel/No access. Täällä happea luotiin uudelleen ja siitä poistettiin hiilidioksidi. Hän oli pysäyttänyt ilmastoinnin, jotta Lisko ei pääsisi täältä pakoon, eikä raikas. Hän työnsi kätensä aukkoon ja kokeili, mutta putki oli siltä kohden tyhjä. Liskojen mietteliäs elämäntyyli oli huijausta, hän oli nähnyt miten räjähtävällä nopeudella se nappasi ruuakseen sirkkoja ja torakoita. Hän lähti ryömimään metallista kanavaa eteenpäin. Ne saattoivat elää avaruusalusten pitkillä matkoilla yli satavuotiaiksi. Huoli: Missä lemmikki on. Oliko hän sittenkin pelkkä yövartija. Myös Lisko oli viettänyt suurimman osan matkasta horroksessa aluksen matalan lämpötilan vuoksi. Minne suurikokoinen lisko saattoi edes piiloutua. Hän otti työkalun vyöltään ja kurkotti kattoon. 30 hän ei tarvinnut unta, hytissä oli hänelle sänky, jonka vieressä Lisko makasi pedissään, viileänä ja liikkumattomana kuin ihmiset kapseleissaan. Hänen kuuloaistillaan oli kuitenkin helppo paikantaa lisko ryömimässä pitkin käytävän kokoojaputkea. Paluumatkalla hyttiinsä hän pani merkille sisälämpötilan nousseen jo yli kahteenkymmeneen asteeseen. Toivottavasti ilmavirta ei kuivattaisi liskon nahkaa. Hän peruutti takaisin aukon kohdalle, pudottautui ilmastointiputkesta alas ja tarkasteli laivan pohjapiirustusta mielessään. Pelko: Toivottavasti sille ei käy kuinkaan. Vähitellen äänet kuuluivat yhä kauempaa. Kulman takaa alkoi kaikua kumisevia tömäyksiä, kuin eläin olisi ollut paljon itseään suurempi. Hänen mielessään kävi monia ihmismäisiä tunteita, jotka hän otti kiinni ja myöhemmin analysoi. Elävän olennon nahan koskettaminen rauhoitti häntä, muistiin oli varmaankin jäänyt siitä positiivinen siirrännäinen, muiston liitännäistunne oli turvallisuus. Alus ja sen miehistö kulkivat radallaan lasketun matkasuunnitelman mukaan. Avaruudessa oli sittenkin elämää. Tuloilman puolella suodattimissa näkyi karvoja ja pieniä muovihippusia. Samassa konsolista kuului äänimerkki saapuneesta viestistä. Lisko oli hävinnyt sängyltä. Lämmin kuiva tuuli puhalsi ilmastointikanavassa ja olisi miellyttänyt ihmistä, mutta hänen pintasolukkonsa ei siihen reagoinut. Eläintä oli ollut aluksi vaikea totuttaa hänen kosketuksensa kylmyyteen. Hänen oli palattava välittömästi komentosillalle, kuitenkin turhaan. Kaikki kanavat johtivat yhteen paikkaan, ja sieltä Liskon oli lopulta löydyttävä. Tietenkin, vaihtolämpöinen matelija hakeutuisi kohti lämpöä, ilmastointikäytävään
ilma enää kiertänyt aluksessa. 31 Sampsa Harion Kahdeksas matkustaja tapahtuu tutussa ympäristössä. ”Kss kss kss”, hän päästi suustaan ensimmäisen äännähdyksen kuukausiin. Ilmastoinnin ohjekirjassa sanottiin, että ”epämiellyttäviin” tuoksuihin järjestelmässä pitäisi reagoida. Eläimen kosketus vaikutti heti. Kryouni ja pitkä avaruusmatka ovat tieteiskirjallisuuden peruskuvioita.Tällä kertaa hereillä on vain yksi miehistön jäsen – ja tietenkin lisko. Tarina on varsin kuvaileva pituuteensa nähden. Vaikea sanoa. Pieneen lämpimään koloon kahden suodatinkennon väliin jäi piiloon pesä, jonne oli laskettu kaksikymmentäkaksi pientä limaista munaa.. Hän kiersi koko tilan hiipien kunnes lopulta kuuli kennojen alta rapinaa. Päähenkilön epäinhimillisyys kasvaa tarinan mukana, mutta kaikkea ei kahdessa sivussa ehditä tai edes haluta paljastaa. Pieneen tilaan on tungettu paljon informaatiota. Mixu Lauronen Arvio Kahdeksas matkustaja Sampsa Hario on helsinkiläinen entinen toimitusjohtaja, jonka strategiseen viisivuotissuunnitelmaan kuuluu oman kirjan julkaiseminen, ja sille on allokoitu taseesta riittävät resurssit. Lukijan odotukset pettävä ja metaa tihkuva romaanikäsikirjoitus on jo valmis, kunhan nyt ei vain tapahtuisi mitään yllättävää... Oliko se oikeanlainen houkutteluääni. Samassa kennoston takaa kuului läpsyttäviä askeleita kumisevalla ritilällä. Androidi. Hän ei selvästikään ole ihminen, vaan jotain muuta. Kryounessa miehistö olisi turvassa, mutta ehkä olisi helpompikin tapa. Loppuratkaisu ei ole ihan täydellinen yllätys. Myös päähenkilön motivaatio selitetään hyvin. Hybridi. Kahdeksas matkustaja on kuin vaniljajäätelö: vanha ja tuttu, mutta maistuu silti. Mikä lopulta on epämiellyttävää. ”Yhdessä taas, Liskoseni, maailmassa kaikki hyvin”, ja haasteena enää taukoamaton tylsyys. Kennon purkaminen oli kyllä ohjeistettu selvästi, mutta veisi yli sata tuntia, ja sen aikana miehistön tulisi käyttää avaruuspukuja. Hän singahti liikkeelle nopeammin kuin pikajuoksija, loikkasi sulavasti ilman halki, sai juoksevan liskon kiinni pehmeästi, suorastaan hellästi ja kaatui hallitulla kuperkeikalla lattialle. Vastaus jätetään ovelasti pimentoon
Ne erottuvat selkeästi ihmisistä ajattelutavoiltaan ja pyrkimyksiltään. Eläimet Robin Hobbin kirjoissa ARTIKKELI Camilla Kantola. Eläinhahmoilla on tyypillisesti yhtä syvällisesti kuvattu persoona kuin ihmishahmoillakin. Eläimet nousevat Hobbin tarinoissa oleelliseen osaan. Tärkeässä osassa Näkijän tarussa on esimerkiksi sankarillinen fretti. Usein ne myös saattavat yllättää päähenkilöt tekemällä jotain odottamatonta – jopa käänteentekevää. Yhdeksän kirjan sarjan päähenkilöllä ja näkökulmahahmolla, kuninkaan hovissa kasvaneella salamurhaaja Fitzillä, on keskeiseksi nouseva maaginen suhde eläimiin Vaistoksi nimitetyn magiansa kautta. Ne ovat usein myös oleellisia toimijoita. 32 M itä olisivat Robin Hobbin kirjat ilman eläimiä. Väitän, että tämä tekee kirjoista samalla omaperäisempiä ja muistettavampia. Usein tärkeillä hahmoilla on erityinen suhde eläimiin, esimerkiksi maaginen tai telepaattinen yhteys. Fitz keskustelee eniten koirien kanssa, joskus hevostenkin, mutta sarjassa tavataan myös monia muita eläinlajeja. Tästä jännitteestä syntyy yksi tärkeimmistä tarinan läpi kulkevista teemoista – se on vaikuttava tekijä juonenkuljetuksessa ja keskeisissä käänteissä. Vaikka eläinhahmojen osuuksissa on mukana huumoria, Hobb kirjoittaa eläimistä vakavasti otettavia hahmoja. Vaisto on kuitenkin tabu, yleisesti halveksittua, välillä jopa laitonta, ja sen käyttäjiä vainotaan. Vaisto-taikuus Robin Hobbin kuuluisin teos lienee Näkijän taru -trilogia jatko-osatrilogioineen
Pitkään hänen tärkein eläinystävänsä on susi Yönsilmä, joka auttaa häntä monin tavoin – myös kasvamaan ihmisenä ja saamaan yhteyden hänelle tärkeisiin ihmisiin. Ne voivat puhua kaikille oman Vaisto-taikuutensa avulla. Kirjasarjan toisessa trilogiassa, Lordi Kultaisessa, Vaistoa harjoittavan Vanha veri -väen kulttuuri nousee tärkeämpään osaan niin hyvässä kuin pahassa. Vaistoon liittyy kokonainen ihmisiä ja eläimiä yhdistävä kulttuuri, jonka salaisuuksia paljastetaan vähitellen sekä lukijalle että päähenkilölle Näkijän tarun loppupuolelta lähtien. Olennot ovat hyvin vaarallisia ihmisille, mutta ne tietävät tarvitsevansa ihmisten apua. Fitz ja Yönsilmä toisaalta myös tarvitsevat toisiaan hankalissa ja vaarallisissa tilanteissa. Lohikäärmeistä tulee näiden sarjojen edetessä osa ihmisyhteiskuntaa. Niillä on omia päämääriä, jotka paljastuvat vähitellen. Hobb onkin verrannut kasvattamiensa lintujen luonteenpiirteitä lohikäärmeisiin. Fitzin eläinsuhteen kautta eläinhahmoille on suotu ääni ja dialogia. Liveship Tradersissa keskitytään enemmän vielä selvittämättömiin mysteereihin ja Rain Wilds Chroniclesissa lohikäärmeisiin osana ihmisyhteisöä sekä ihmisten ja lohikäärmeiden hoivasuhteeseen. Hän on usein vaarassa, välillä jopa lainsuojaton. Eläimet ovat varsinkin tuolloin hänelle luotettavampia kumppaneita ja opettavat hänelle omaa viisauttaan. Näkijän tarun aloittamassa sarjassa ja erityisesti Hobbin samaan maailmaan sijoittuvissa Liveship Traders ja Rain Wilds Chronicles -sarjoissa tavataan lohikäärmeitä, joiden olemukseen ja vaikeuksiin selvitä maailmassa keskeiset juonenkäänteet ja mysteerit kietoutuvat. Toisinaan taikuus saa eläimet inhimillistymään konkreettisin, kiinnostavin tavoin. Lohikäärmeet ovat vaarallisia ja arvoituksellisia, mutta yhteistyö niiden kanssa on välttämätöntä, ja tästä muodostuu yksi sarjojen keskeisistä jännitteistä. Se auttaa Fitziä ymmärtämään omia eläinsuhteitaan, mutta kääntöpuolena ovat jäykät normit ja epäluulot, joita piileskelevillä Vanhan veren edustajilla on ulkopuolisia kohtaan. Kasvissyöjät ja lihansyöjät ovat myös erilaisia: lohikäärmeiden ja hevosten suhtautuminen muihin lajeihin poikkeaa toisistaan, kuten tosimaailman saalistajien ja saaliseläintenkin. Hobbin Inheritance-novellikokoelmassa on useampi novelli, joissa esiintyy kissoja oleellisessa osassa. 33 Fitz kokee ajoittain itse olevansa ulkopuolinen ihmisten joukossa, eikä hän aina luota muihin. Esimerkiksi novelli Cat's Meat "Hobbin eläinhahmoissa parasta on uskottavan, luontevan tuntuinen kuvaus – jopa silloin, kun kuvataan kuvitteellisia olentoja kuten lohikäärmeitä.". Eri eläinlajien persoonatyypit Hobbin kirjoissa eri eläinlajeilla on usein lajityypilliset persoonat, vaikka eläimet itse ovatkin yksilöllisiä hahmoja. Esimerkiksi Yönsilmä inhimillistyy ja Fitz saa suden piirteitä, ja kummankin kohdalla joudutaan miettimään, ovatko nämä enää samanlaisia kuin muut. Lohikäärmeet Hobb on elänyt myös tosimaailmassa suuren osan elämäänsä eläinten parissa ja käyttänyt kokemuksiaan hyväksi kirjoittaessaan. Kissat puolestaan ovat ovelia ja saattavat muistuttaa asenteiltaan kuninkaallisia, mutta ne ovat lihansyöjinä ja saalistajina myös kylmäverisiä tappajia. Kirjailijan vahva näkemys ja kokemus kaikenlaisten kotieläinten pidosta näkyy tekstissä: Hobbin eläinhahmoissa parasta on uskottavan, luontevan tuntuinen kuvaus – jopa silloin, kun kuvataan kuvitteellisia olentoja kuten lohikäärmeitä
Vaisto-taikuuden avulla kommunikoiva kissa on päähenkilön ovela apuri taistelussa ilkiötä vastaan. Camilla Kantola on turkulainen kirjoittaja ja yhteiskuntatutkija. Lopulta siitä tulee tarinan ehkä merkittävin toimija ja mahdollisesti osallinen tarinan lopun yllätyskäänteeseen. 34 on huolellisesti rakennettu tarina, jossa antagonisti, päähenkilön lapsen isä, palaa takaisin kotiin. Lindholmin kirjat sijoittuvat eri maailmoihin kuin Hobbin. Pahiksen tuhoisuutta ja vaarallisuutta kasvatetaan sivu sivulta uusilla raivostuttavilla tihutöillä. Robin Hobb on käyttänyt myös kirjailijanimeä Megan Lindholm. Kirjailijan koko tuotanto on kuitenkin suositeltavaa kaikille, jotka toivovat fantasiakirjallisuudeltaan hyvin rakennettuja, uskottavia eläinhahmoja ja ihmisten ja eläinten kanssakäymisen käsittelyä fantasian keinoin. Robin Hobbin kirjat ovat saaneet hänet aikoinaan kiinnostumaan moniulotteisista hahmoista ja antaneet paljon oivalluksia kirjoittamisesta.
”On yksi poikkeus. Poikkeuksellinen olento, kun ei kaipaa kunniaa saavutuksistaan!” Emäntä nauraa, avoimesta suuontelosta karkaa kärpänen. Vieraat nostelevat lautasilleen keuhkorakkulakeittoa, jonka päälle ripotellaan kallomursketta. Tunnelma on keinotekoisen kepeä. Kuuluu yskähdys, sitten naukaisu. Häntäluulientä kauhova käsi tärähtää, lientä lirahtaa pöytäliinalle. 35 ”Sellainen se on, meidän kissa! Ei koskaan kaipaa syliin tai silityksiä, viihtyy itsekseen ja piilottaa hiiretkin vajaan. ”Ei haittaa!” isäntä huikkaa ja kuivaa läntin naamiaisasunsa hihalla. Kissa istuu vain niiden syliin, jotka ovat kuolemaisillaan.” Poikkeustapaus Maria Paldanius RAAPALE Maria Paldanius on rovaniemeläinen toimittaja ja tietokirjailija, joka näkee merkkejä sielläkin, missä niitä ei ehkä ole.. Eteisen ja keittiön välinen ovi narahtaa. Harmaa häntä piirtää ilmaan kuolemanhiljaista kahdeksikkoa. On asioita, jotka jäisivät mieluummin tietämättä: ”Ai niin”, emäntä muistaa. Pehmeä pää työntyy kyynärvarren kuoppaan
36
Jotain, mitä sun on pakko työstää hetkessä. Ajattele, jos aikakaudet, Savikissa Mikael Leinonen NOVELLI. Löysin sen vanhan kaupungin syrjäisimmän askarteluliikkeen pölyisestä poistolaatikosta, ja se on vähän kuin, uuu, taikasavea, sisko tuijotti nousevien ja laskevien kulmiensa alta ja loihti häntä käsillään. Se oli haaste, jonka kanssa oli annettava mielikuvituksensa kuljettaa käsiään ajatuksesta toiseen. Se on kato liian monimutkaista ensikertalaiselle imitoida mallista. Toista kuin hänen pieni erikoisuutensa taiteen areenoilla. Hänen bravuurinsa oli monien jo useaan kertaan käytettyjen elementtien yhdistely toisiinsa uusilla ja odottamattomilla tavoilla, joista katsoja yleensä löysi jotain, mihin tarttua ja joka kuitenkin yleensä miellytti kaikkia jollain tavalla. Tai, kuten hän sitä naurahtaen ja kauluksiaan muka kohentaen kutsui, bisneksessä. 37 S e oli hänen pikkusiskonsa idea. Kuin lennättäisi leijaa antaen tuulen vain kuljettaa sitä täysin vapaasti. Senkin keski-ikäistynyt muumio, sisko oli tökännyt häntä olkapäähän omallaan ja virnistänyt. Vie sut mennessään. Tai mistään oppikirjasta. Valtava viktoriaaninen, goottityylinen kartano keskellä antiikin sinertäväksi ja synkäksi värjättyä aavikkoa täynnä haaksirikkoutuneita laivoja, merta käyvät miehistöt vielä kansillaan ja muutama klassinen patsas sieltä täältä historiasta kaulaansa myöten hiekassa. Kunhan annat sille vaan mahdollisuuden. Juhlijoiden täyttämiä ilmalaivoja, ydinsodan rauniot sumuisessa horisontissa, vieressä neonvihreissä pilvissä parveilevat harpyijat. Älä yritäkään. Kollaasimaisemat, niitä veli tekee, sisko esitteli häntä kuin eksoottista näyttelykoiraa niissä harvoissa juhlissa, joihin hän lähti jostain kummallisesta velvollisuudentunteesta esittämään taiteilijaa. Juuri hänelle sopiva haaste. Kirkkaansinistä merta alla täplittivät toisen maailmansodan sotalaivat. Tarkemmin sanottuna maisemamaalausbisneksessä
Veli hei, jos näytät vielä hetkenkin masentuneelta sammakolta niin siskosi on pakko antaa sulle pieni korvapuusti, siskon monesti sanomat sanat soivat hänen päässään hänen huomatessaan suupielensä vastapäisessä peilissä. Hän ihmetteli, miten sisko jaksoi ja ehti käydä katsomassa erakkoveljeään, joka harvoin vastavuoroisesti vieraili tämän luona. Hän naksautti niskaansa, ranteitaan. Tietynlaisina päivinä hän jätti ikkunasta tuon osan pesemättä. Hän ei voinut olla ajattelematta tekstiä liikkeensä ikkunassa. Liian työlästä ja samalla huteraa ilmaisua... Mahdollisuuksien teatterilava. Toisenlaisina päivinä taas kiillotti kaiken täydellisesti näkyviin. Pläts, Samuel hymyili ja laski kätensä savelle. ”Samuel Weischmart – Tarvikkeita, budjettilöytöjä, villakoiria. Oliko tämä pylväs vai jalka. Varsinkin nyt kun sisko näytti löytäneen kunnollisen miehen. Venusveistokset... 38 ajatukset ja myytit törmäisivät toisiinsa kuin täyteen lastatut laivat ja tulvisivat toistensa sisään myrskyaaltoina. Jotkut pitivät maalauksia omaperäisinä, ja hänestä oli ollut muutama juttukin alan lehdissä, mutta hän tiesi yhtä hyvin itse kuten kuka tahansa enemmän kuin kolme hänen teostaan nähnytkin, että oli yhden tempun maalinlevittelijä. Temppeleiden ja sen sellaisten kuvat... Erilaisia ruukkuja ja astioita, eläinten ja jumalten hahmoja esineissä... Kuin arvoituksesta, joka avaisi itseään, jos vain löytäisi sen ensimmäisen vihjeen. Hän pyöritteli sitä käsissään ja katseessaan. Ensin huolimattomasti ja voimakkaasti. Tai enemmän – astuisi tuosta ovesta hymyineen, jotka luultavasti saisivat hänet antamaan kaiken hetkessä anteeksi. Pään sisällä pisteli kuin sitä kiusoiteltaisiin pienillä nuppineuloilla. ei vaan kissa, hän korjasi itseään, ja asunto sopivan kaukana keskustasta. Ehkä tuossa olisi korvan näköä. Vain tylsää. Liian vaikeata... Se oli vierasta. Hän hieroi silmiään ja katsoi kalkinharmaata, muodotonta ja loputtomasti muokattavaa materiamöhkälettä puhtaan ja kiiltävän ja neitseellisen paljaaksi raivatun ruusupuisen pöytänsä keskellä. Päheetä kopiointia, teknistä maalaamista ja muuta askartelua” – se olisi luultavasti sopivampi ja totuudellisempi teksti hänen pienelle taidetarvikekoju-taideantikvariaatilleen. Menneisyyksien ja tulevaisuuksien yhteisnäytös. Sopivampi kuin nykyinen ”Samuel W & Co. Ehkä hän säästäisi palasen sitäkin muistokaappiin suuren rusetin ja onnittelukortin kanssa. Liian itsestäänselvää... Art and supplies”. Toki taitava tässä erikoisessa lajissaan. Kaiken alla piili yhdistävänä. Hän hypisteli hitaasti erikoiskaupasta hankitun käärepaperin lopun saven ympäriltä. Tai kuin mannerlaatat. Yritti tuoda mieleensä mitä kaikkea savesta voisi tehdä, mitä siitä oli aikojen saatossa loihdittu esiin. Aiheita, joita yhdistää, oli melkein loputtomasti, kunhan osasi valita sellaiset, jotka keskustelivat toistensa kanssa kankaalla. Eikä hän ollut koskaan saanut edes aikaiseksi maalauttaa sitä uudestaan – siis korvata ”& Co” – osaa sukunimellään. Jotain, mitä luoda täysin ilman kunnon suunnitelmaa ja valmiita viittauksia. Liian erikoista eikä tarpeeksi vaikuttavaa... Wutum! Kaikkea olisi vähän kaikkialla. Kuin itse savi vastustelisi liiallista suunnittelua. Mitä tarkemmin ja kauemmin hän tutki savea yrittämättä itse muovata sitä, sen raskaammaksi ja kärsimättömämmäksi sen ajatteleminen kävi. Opintosirpaleet sieltä täältä – taidetta, historiaa, filosofiaa, antropologiaa, ties mitä logiaa – olivat sittenkin lopulta olleet jollain tapaa hyödyllisiä. Hän paineli, venytteli, teki siihen reikiä ja tunnusteli sen muuntuvaa kokoa ja venyvää massaa sormissaan, yritti löytää siitä jonkin kohdan, josta taittaa toinen kohta. Eikä menisi välttämättä kauaa, että heillä olisi kaksi lasta, koira... Siskon esiin luoma ajatus etsi paikkaa Samuelin sisällä. Hänen luontonsa vastaista kuin herääminen ilman herätyskelloa. Aika päheetä yleensä. Yhden matkimiseen ja yhdistelyyn perustuvan kikan taitaja. Mutta olisiko tällä väliä, jos jostain taivaan oikusta ”& Co” joku päivä kävelisi täällä päin. Muodot kulkivat hänen ohitseen. Kuvioita kasveista, symboleja, pyhiä merkkejä sieltä täältä… Ei... Oikein mikään kunnollinen ei tavoittanut mieltä. Alkoi vaivata savea. Siskon aikaansaavuudella kohta toinen Prahassa, tai Pariisissa. Tahrasi sitä lisää, niin että koko tekstiä tuskin näki
Vetämään sen kokonaan ulos savesta. Savi muuttui yhä kosteammaksi. Puolituisia ideoita ja hahmotelmia. 39 jonkinlainen jännä elegantti kaarevuus. Ruma ja huonosti istuvakin. Samalla se oli kuin yrittäisi muovata jotain elävää, kesyttää sen muoto yhdeksi. Samuel, sinähän olet heittäytynyt oikein antaumuksella hetkeen, hän virnisti itselleen. Ehkä alku, loppu tai keskikohta jostakin, mihin tarttua. Kuin olisi itse hikoillut. Savi olisi voinut olla ihoa. Hänen sormensa tunnustelivat, kokeilivat, seikkailivat, löysivät. Hän leipoi ja levitti. Tai ikiaikaista ja tuntematonta, kuin liskon kylmä iho ja ajatukset, jokin kuiskasi Samuelin mielessä ja hän räpäytti silmiään kuin hetken unesta havahtunut. Kuului sopivasti tähän savenkesyttämisleikkiin. Hän olisi voinut vain ajelehtia niiden meressä ja käännellä ja väännellä savea loputtomasti. Mutta muoto, idea, se ehti paeta, hus! Säikähti pois joka kerta, kun siitä sai tarkemman otteen. Savi oli sulaa toffeeta. Ihoa kihelmöi. Hän alkoi rullata niitä takaisin, mutta pysähtyi puolivälissä katsomaan paitaansa. Ehkä savi oli se, joka toi humalluksen. Sykkikö se välillä yhdessä hänen pulssinsa kanssa. Viinin juominen tuskin oli ollut tarpeellista. Se oli juonut suurimman osan viinistä ja humaltunut hänen kauttaan. Hän alkoi pitää tästä. Jossain vaiheessa hän oli hakenut maakellarista punaviinipullon saadakseen ajatuksensa taas vapaammiksi. Yhtä tahmaista, yhtä houkuttelevaa. Jos sen vain saisi houkuteltua kokonaan esiin… Uurre, painauma sipaisi häntä, johdatti toiseen. Hihat olivat valahtaneet alas ja tahriintuneet saveen. Tarvitsee sekin juotavaa, hän naurahti ja pyyhki otsaansa ja jatkoi. Oliko hän silittänytkin sitä. Mikä tuli ensin ja mikä seurasi mitäkin, mikä vihje muodosta tuotti toisen ja seurasi taas toista. Se hohkasi, sykki hänen käsissään, puhisi ja ähki ihopoimuissa ja -onkaloissa. Toimistorotan valkoinen, steriili nahka. Hikoilevaa ihotaikinaa, ajatus huvitti häntä ja kädet kaivautuivat yhä ahnaammin alkumaahan. Muotoili. Näykki, repi savesta osia. Näkisipä sisko hänet nyt! Hurjana hetken vallassa, silmille ulottuvat hiussuortuvat lennellen sinne tänne, kauluspaidan napit avattuna napaan asti. Se osui ripustinkoukkuun, mutta valahti sitten lattialle. Iho oli kuin oma, villiintynyt kehonosansa ja savi levisi sille kuin lämmin, löysä asfaltti. Se oli kuin palapeli, jonka kuvan ymmärsi vasta kun oli koonnut sitä tarpeeksi pitkälle. Hän alkoi päästä jutun sisään. Siitä tulisi mainio siivousrätti. Sykkivänä ja vastaanottavana ja ahnaana se ympäröi kädet ja otti ne kokonaan sisäänsä. Yhdisti toisia. Se oli kuin sateen jäljiltä. Savi hänen edessään oli taas vain muodoton kasa, möhkäle maa-ainesta. Katsoessaan käsiään Samuel huomasi niihin tulleen kuin pienen pieniä viiltoja. Kymmenenä kuokkana ne tarttuivat maahan, upottivat itsensä syvemmälle siihen. Kädet, kaikki sormet ja niiden välit yrittivät ympäröidä saven kuin ympäröisivät kaiken maan. Muotoja tuli ja meni. Hän tarttui tuohon ajatukseen – tai ehkä se tarttui häneen – ja antoi ajatustensa kulkea, virrata kujeilevien muotojen virrassa, valmiina nappaamaan tarpeeksi esiin työntyneen idean. Vienyt hänet kokonaan mukanaan. Sitten kaikki oli taas viileämpää, ajautunut kauemmas, melkein kylmää. Se oli tylsä ja mitätön. Hän iski sille silmää. Ne olivat kaikki käyneet pieniksi tai kuluneet puhki. Palaamaan tunteeseen, jolloin savi oli ollut lämmin, hohkannut jonkin elävän lailla hänen käsilleen. Etäistä ja vierasta. Mutta ovaalinmuotoisia, kujeilevia silmiä katsoessaan hän oli melko varma, että sen oli pitänyt alkaa silmistä, tai silmänkaarteista,. Ennen hänen kaikki paitansa olivat olleet tyylikkäitä, mutta niin, nyt hän muisti. Siellä täällä silmiin osui häivähdys muotoa. Viskoi virnistäen vastakkaisia aatteita toisiaan kohti hikipisaroiden tipahdellessa otsalta saveen. Syysilta lankesi vanhalle ruusupuupöydälle ja leikitteli oranssinlaiskoina siivuina hänen ahkerilla käsillään. Käsiä vähän kirvelikin, mutta oikeastaan kirvely tuntui elävöittävältä. Ei tavalla, jolla sen piti olla. Hän riuhtaisi paidan päältään ja heitti sen pitkässä kaaressa oven naulakkoa kohti. Hän mittaili mielessään erilaisia muotoja. Savi kuulosti huokaisevan
Viuh-kur-pur-viuh. Yhä pidemmälle kättä mukanaan viekoittelevasta kaarteesta muodostui venyttelevä selkäranka, kuin veto taivaalle katoavaa aurinkoa. Mjiuh-viuh... Kaartuvaa ja muodosta toiseen kiemurtelevaa, välillä viekoittelevan kulmikasta ja jääkiilojen terävää ja ruosteisen rosoista, ja kuitenkin lopulta niin pyöreää pörröyttä ja suloisuutta. Ovatko nämä miniatyyrimäet. Hän sulki silmänsä ja antoi mielensä vaeltaa ääniin ulkona, ylle laskeutuvaan yöhön. Tuuli ulvahti jostain korkeiden ja vanhojen jalavien täyttämän metsän takaa pitkällä ja kärsimättömällä huilun puhalluksellaan, heläytti lasia. 40 joihin illan viimeiset purppurasäteet olivat osuneet ja saaneet ne kimmeltämään tuolla tavalla. Hassua ja aistillista kättensä ja ajatustensa luomistyötä. Pakottaa kissan koko olemuksen mieleensä tarkkana ja kirkkaana, sillä jollain lailla se ei suostunut pysymään juuri yhdenlaisena. Hah! Kuinka ratkiriemukasta se olisikaan! Saisi sen puhumaan ihmisen kieltä muistuttavilla, monimutkaisilla maukauksilla. Piikeistä, villeistä ja joka puolelle rehottavista, tuli häntä. Puolikkaita appelsiineja. Sitten yritti painaa mieleensä jokaisen muodon, sen kaiken. Aivan ensin kynnet kai tosin olivat halunneet olla mielessä jonkinlaisen erikoisen yöruusun piikkejä. Anturat... Jossain muotojen välissä, vai niiden jälkeen – tätäkin oli mahdotonta sanoa – leikkimielinen ajatus kulki mieleen. Hurrrr... Kuin Dalílta karkaamaan päässeet, Samuel hirnahti innostuneesti ja poikamaisella tavalla, jonka oli jo unohtanut itsessään asuvan. Ja hän näki, että se oli hyvä. Tähänkö loppui inspiraationi johdatus. Ei helppo tehtävä. Ehkä jopa voltteja! Köydellä kävelyä, villiä akrobatiaa. Ajatella saveen kissatulpa. Samuel katsoi muovaamaansa savikissaa. Ehkä ajatus oli saanut alkunsa tavasta, jolla savi piti välillä tuota hullunkurista ääntä hänen pyöritellessään ja leipoessaan sitä vasten pöytää. Lähes äänettä, kuin hiljaisena loitsuna, sade oli alkanut soittaa ikkunaa kumeilla ja kiireettöminä valuvilla kelloillaan. Ehkä hän voisi saada sen hurisemaan erityisen kovaa. Pur-puf-nauh. Hän ei ollut tehnyt mitään sen tapaistakaan mielenharjoitetta vuosiin, mutta sen hän muisti, että tarkat tekniikat olivat toissijaisia tässä asiassa (ja niistä oli monta versiota, monta koulukuntaa, niin kuin oli erilaisia mieliäkin, hyvä guru toteaisi oppilaalle kasvoillaan hymy, joka oli niin tyyni ja lukematon, että se oli pelkästään viekas). Tavalla, jolla joskus näki kuun nousevan utuisten ja tiheiden pilvijättiläisten takaa kuin tähtitaivaan narrihengen, joka hetkeksi oli tullut esille ilveilemään allaan oleville jumalille ja niiden vakavanaamaiselle järjestykselle. Luojan ajatus alkaisi elämään elävän olennon rajattomuuden lailla. Eräänlaisen buddhalaisen version golemista, rabbi Löwin saveen puhaltamasta mekaanisesta elämästä, jota sen tekijä saattoi hallita mielensä mukaan. Ja päälle hippusellinen jotain ihan hänen omasta päästään. Loihtia eloon ajatusmuodon. Hänen seuraavassa maalauksessaan olisi kissa, tai kissoja. Siitä hän oli varma. Huolimattomista ja leikkimielisistä viilloista ja raapustuksista pitkinä harottavat viikset. Pisaroiden melodia soi vienosti lävitse huoneen. Kovaa kuin veturi. Ajamaan pienellä, punaisella yksipyöräisellä, jonka takana oli pitkä tanko, jonka päässä oli suuri,. Tärkeintä oli intentio, mielen tahdon lujuus ja kirkkaus, keskittyminen ja keskittäminen; kaiken tämän oli virrattava tulpan tekijästä minkään rikkomattoman terävänä, kiteytetyn selvärajaisena ja hallittuna, ja samalla sillä tavalla, että täysin elottomaan aineeseen tuotava ajatuksen muoto ja intentio syntyisi myös vapaan inspiraation virtojen kanssa. Ja sitten niistä työntyi jo esiin suuret kynnet. Yritti tyhjentää mielensä vapaaksi yöhön ja noutaa sieltä tulpan mekaanisen hengen, joka mahtuisi juuri sopivasti tähän savesta muovattuun oivalliseen kissan muotokuvaan. Hurrrrr… Ajatus siitä, että mitä jos hän yrittäisi ajatella saveen tulpan. Mistä se taas sitten oli saanut alkunsa. Ensin vain yksinkertaisia kumpareita käsissä. Tai tekemään kissamaisen taidokkaita hyppyjä... Rinnat. Hän katsoi kättensä savesta kuorimaa näkyä edessään ja hirnahti ajatukselleen. Mitä muuta, se löytyisi taas kirjoista. Hurrrr... Hän palasi vielä silmiin. Pilkottuja aurinkoja. Luominen saattoi mennä monella, yllättävälläkin tavalla pieleen
Hän näki välähdyksiä kuninkaiden lihapaisteista, loputtomista herkkupaloista ja mehukkaista aterioista kultaisilla lautasilla. Isommiksi. Vihreää, värähtämätöntä smaragdia. Sade ikkunassa oli enää hiljaa lasinheleyttä kulkevia pisaroita, jotka hän kuitenkin kuuli nyt kuin ne olisivat hänen korvansa vieressä. Oli vaikea sanoa, paljonko aikaa oli kulunut. Hän näki välähdyksiä lukemattomien aikojen takaisten jättimäisten temppeleiden labyrinttimaisista käytävistä. Kuin itse meri tutkisi hukkuvaa huvittuneena. Otti tietynlaisen ilmeen, asennon. Kissojen luoja. Nopeammin, yhä kovempaa se tarttui lasiin... Kuunvalo läikehti kujeiluaan luunvalkeissa ja terävissä, niin terävissä kynsissä. Savikissan silmät tuijottivat häntä. Välissä paljon näkyjä ja aistimuksia, joita hänen mielensä ei pystynyt alkuunkaan käsittämään.. Katsoi hikistä kuvajaistaan peilissä ja virnisti sille. Leijonan jälkeläisen kesyttäjä. Sylkemistä. Jahtia, saalistusta, pakoa. Valua ympärilleen säikeinä kuin jokin terävä olisi napannut siitä kiinni, viiltänyt sen napakasti auki ja ajatus oli purkautunut, kuin monesta kohtaa revitty lankakerä. Mutta sitten se oli alkanut vaellella. Tummempia, synkempiä aikoja ja tuskallisia, turhia kuolemia, elämiä veitsenterällä. Suurten soihtujen punaisessa kajossa askeleita ja kunnioittavia kuiskauksia. Puu rasahti kuin olisi pudottanut itsestään suuren oksan. Suuri kissojen täyttämä kuja. Sitä piti vain hieman päivittää. Raah... Silmät tulivat lähemmäksi. Sitä kaikki rakastaisivat ja ihastelisivat. Samuel, sinä olet eläimellinen, hän sanoi kuvajaiselleen. Ottaa taas käyttöön. Viehkeitä näkyjä. Kuin samettisia askelia. Ei, kuin jokin liukuisi niiden lävitse, sai atomit soimaan, liikkumaan ja äännehtimään kuin riivattu, kuin... Laguuninsinisiä aaltoja välkehti syvemmällä niiden kaartuvassa peilipinnassa. Myös naiset, hän ei voinut olla ajattelematta. Hän pienemmäksi. Riuh, raah, raah... Sitten ajatus – eikö hän ollut avannut silmänsä jo paljon aiemmin. Samuel avasi silmänsä kuullessaan huudon, joka tuli niin läheltä, että se olisi voinut tulla hänen sisältään. Hahmoja, joiden varjot tulivat ja menivät. Kuin pisarat raapisivat lasin pintaa. Ehkä hän oli vajonnut puolittain uneen. Riuh... Tuuli oli yltynyt puuskaiseksi, hän kuuli puiden oksien piiskaavan ulkoseinää. Ajatus kissatulpasta oli ehtinyt lujittua kirkkaaksi, siniseksi pisteeksi keskelle otsaa, niin että sen melkein pystyi noukkimaan siitä. Oliko hän jättänyt ikkunan auki, pääsikö tuuli jostain sisään. Täyttivät tunnon, kuulon. Pitkiä vetoja. Kaiken mitä hän pystyi aistimaan. Lasi soi tuskissaan, kuin jokin olisi juuri läpäisemässä sen atomit. Sinun pitää olla vähän enemmän esillä tuolla ulkona, niin tapaat muitakin kuin eläkeläisrouvia. Jossain huudahti pöllö. Katolle tipahteli käpyjä – tähän aikaan vuodesta, se oli perin outoa – ne vierivät kevyesti alaspäin. Muinaista, ikiaikaista kuninkaiden outoa kiveä. Kahdestakymmenestä vuodesta ja kilosta huolimatta charmi ei ollut kokonaan kadonnut. Ääni voimistui, tuli vaativammaksi, yhä lähemmäs. Osata käyttää. Korjasi vähän asentoaan ja hiuksiaan. Maalauksia, korkokuvia ja patsaita. Pedon kesyttäjä. Pystysuoraan sojottavat pörröpiikit venyttäytyivät suureksi pörröiseksi hännäksi, josta venyttelyliike jatkoi aaltona pitkin käsittämättömästi kaartuvaa selkää päättyen lopulta eteen ojennettuihin tassuihin ja niistä pitkiin, pitkiin kynsiin. Välillä rapsutuksia, sitten sähinää. Silmät täyttivät kaiken, mitä hän pystyi näkemään. Ylhäisemmistä ja kiireettömistä rapsutuksista, lämpimistä, villaisista piiloista, villeistä jahdeista, höyryävän tuoreista ja runsaista saaliista. Holveihin, juhlasaleihin, salaisiin huoneisiin. Jos vain uskoi siihen. Paikkoja, ihmisiä, aikoja kulki hänen lävitseen, silmänräpäyksessä toisia. Saivat sen värähtelemään kuin äärimmilleen pingotetun veden pinnan, joka rikkoontuisi aivan kohta. Huimia ja hassuja sirkustemppuja, kokonainen oma show! Sirkuskissa, siinäpä mainio ajatus! Jos se onnistuisi jotenkin, hän voisi yrittää tehdä niitä lisää, koota kokonaisen kissafarmin, perustaa kissasirkuksen... Ylhäältä alas, ylhäältä alas, jokin terävä hankasi, se riipi, se raapi lasia vaativasti... Ehkä sisko saattoi olla oikeassakin. Ihmeitä, ihmetystä ja palvontaa. 41 kirjava sateenvarjo
Sen ääni... Jokin kulki lävitse. Häntä sipaisi hänen leukaansa, siveli otsaa. Pelkät ajatukset ja silmien liike riittivät. Ajatusmuoto... Hän ei osannut sanoa, ei ajatella enempää. Jonkin pohjalla. Mitä ne oikeastaan tarkoittivat. Jotain tapahtui. Muodotonta ja raakaa ainesta... Ja tämä loitsija ei tarvinnut edes naruja esitykseensä. Jokin on pielessä... Hän näki itsensä. Kaukana. Vai oliko se hän, joka oli jotain muodotonta. Matalaa hurinaa…. Hän olisi saattanut huutaa muttei ollut varma, oliko hänellä enää suuta, eikä hän uskaltanut kokeilla sen avaamista. Pahasti pielessä… Lämpö ja kosteus kiemurtelivat, sykkivät hänessä karvaisena käärmeenä. Sulaa kumia, laavaa. Se ei pystynyt liikkumaan. Kosketus oli pehmeää, sametin hyväilyä. Hän pelkkä ajatus... Hän upposi syvemmälle pimeyden keinuvaan aavaan. Lähellä. Iho aaltoili ja levisi jonkin muodottoman ja kuuman tunnustellessa ja käännellessä häntä. Jokin taas pyörittelemässä, leipomassa sitä kaikkea... Olen liian kosteaa ja löysää, Samuel oli sanomassa, mutta hänen leukansa tuntui valuneen liian alas sanojen muodostamiseksi. Hänen sisällään. Raapivina, rapisevina, jähmettävinä jäärailoina se tuli kaikkialle. Smaragdisilmät täyttivät taas kaiken. Jostain valui lämmintä kielelle. Tai ehkä itse ikuisuus tuijotti häntä. Siellä uusi, vielä kauhistuttavampi tunne – kuin mustan verhon takana sykkivä tuntematon hohde, katsomista odottava, mutta liian julkea ja kauhea paljastus: Ehkä hän oli vain jonkun muun ajatus, ajatus joka oli loihdittu esiin huvittamaan sen loitsijaa. Ei ajatella, muodostaa sellaisia ajatuksia, tai edes vaikutelma-aistirakenne-tarkenteita, ne olivat liian monimutkaisia, liian liikkuvia. Valuvaa ja pyöriteltävää savea. Iho oli löysää, löysää, ja hänen sisällään oli jotain vierasta. Kun hän räpäytti silmiään, tuntui kuin vanhasta kivimuurista olisi rapissut osia, ja hän pelkäsi hetken, että hänen silmänsä rapisisivat mukana. Upposi ajattomaan, valottomaan suohon, joka imi häntä itseensä, josta tuli hän... Ehkä hän vuoti verta jo valtoimenaan. Jätti kehon värähtelemään kuin korkeassa kuumeessa, sekavien euforisten sykähdysten ja pienten kouristelujen ristiaallokossa. Syvälle lihaan uppoavien ohuiden ja terävien piikkien yhtäkkinen tuska. Hän ei osannut sanoa kauanko näyt kestivät. Suurena, villinä liekkinä se värisi ja lepatti kaikkien öiden avoimissa tuulissa, välillä innoissaan roihuavasta tulestaan, välillä pienenä ja sinisenä ja sammumaisillaan ja katoamassa mustaan. Roihuavina pieninä salamaniskuina se aukesi kosteaksi ja lämpimäksi, levittäytyi ylle elävän hiilloksen lailla. Samuel oli vain yksi ajelehtiva ajatus suuressa meressä, jossa oli suuri pimeys, johon muodostui loputtomasti kuvia, vaikutelmia, laineita ja välähdyksiä... Tunteminen oli vaikeaa, äkkiä häilyvää ja kovin kaukana. Hohkaava möykky käänneltävää savea... Taas piikeiksi kokonaan auennut häntä kieputteli, käänteli häntä, ympäriinsä, sikin sokin samalla kun jokin venytteli ja tunnusteli, pyöritteli ja leipoi leikkimielisesti kaikkea hänen sisällään – kaikkea sitä mitä oli asia nimeltä hän. Ehkä niin ei ollut. Hänen sisällään hohkasi ja sykki ja jokin levitti lisää kuumuutta sille. 42 Tarina värisi lävitse näkyjen. Suuresta lankakerästä purkautuneita, ohitse leijailevia erivärisiä langanpätkiä, jotka saattoivat olla jotain sellaista kuin tunteita ja muistoja. Häneen. Kaksi suurta vihreää tuijottivat häntä pörröisestä, ruhtinaallisesta muodosta. Lainehtivat ylitse. Sitä hän oli. Joihinkin hän tunsi vielä pientä yhteyttä, kuin sellaisiin sirpaleisiin muistikuviin, joita oli saattanut nähdä unessa tai elokuvassa. Etäinen ja epäselvä hahmo. Kiemurteli rintakehän ja lantion lävitse. Mutta oliko silläkään lopulta väliä. Nukke narujen päässä esitystä varten. Monet olivat vieraita, tai olivat muuttumassa nopeasti sellaisiksi, kokonaan sammuviksi tähdiksi. Maasta muokattavaksi otettu... Tippa myrkkyä saaliin lamaannuttamiseksi... Pieni ohimenevä laine meressä, ajatus kulki ohitse: ehkä, ehkä tämä kaikki ei ole normaalia... Kuin syttyviä ja himmeneviä tähtiä, joita aikansa katsottuaan huomasi, että nekin olivat vain piirroksia, hahmotelmia ja vetoja. Se mitä oli jäljellä, sen hän pystyi jotenkin aistimaan, itsensä siinä. Liikkui jossakin. Aistit, havainnot, loputtomat syy-seuraussuhteet, tieto, tietäminen
Samuel uskoi tuntevansa jo otsansa. Asss... Muisti nyt huulensa. Paljonko aikaa oli kulunut. Uudestaan ja uudestaan. Hän toivoi, että edes joskus ne menisivät rikki tai lopettaisivat kulkemisensa itsensä ympäri. Jotain tapahtuisi.. Tavalla kuin törmäilisivät toisiinsa, ilmestyisivät, katoaisivat, kaikki olisi kulmikasta. Jonkun suuren ja mahtavan tulevia ajatuksia, ihmetyksen ja ihailun tunne kulki hänen savensa lävitse. Silloin varjot olivat vähemmän häilyviä. Miten upeata olisi pyyhkiä hikeä siltä tämän kaiken jälkeen ja nauraa kunnolla. "Assik... 43 Syvemmällä, syvemmällä alkusuossa loisti jotain. Kissa heilutti häntäänsä verkkaisesti. Siunatun tunnistettavan kaksoisleukansa. Hänen tarvitsee vain lausua luomansa nimi... Toivottavasti vatsa vielä löytyy suurin piirtein jostain, luulen nimittäin, että nälkä on valtava näiden koitosten jälkeen. Ehkä se ei edes ymmärtänyt tuollaisia sitomisen ja omistamisen tapoja ja tarkoituksia. Kaikkialla. Kuin loitsua, joka tulee vahvemmaksi, todemmaksi lausuttaessa uudestaan. Tähtiä, kerällä olevia, uinuvia, pörröisiä poikasia, niiden pörröinen valo jonkinlaista erikoista karvaa. Pitkät punaiset juuret luikertelivat esiin mustasta mudasta, etsivät hänen päätään. Kissa kallisti vähän päätään. Tuli ja meni ikkunasta. Samalla hän uskoi tuntevansa, että jotain kiinteää oli vielä hänen sisällään. Tavalla, jolla kissojen saattaa nähdä heiluttavan häntäänsä leikkiessään nappaamallaan hiirellä ennen sen tappoa ja syömistä. Hän haki oikeata sanaa. Jotenkin varjotkin saattoivat liittyä siihen. Mutta jokin osa hänen ajatuksiaan, aivojaan, itseään – ehkä se, joka oli vanhin ja jolla oli eniten yhteyksiä miljoonien vuosien taakse (ja yhteistä liskojen kanssa), ja joka oli vastuussa viimeisestä itsesuojelun linnakkeesta – onnistui repimään jostain reunasta, jo melkein kokonaan suohon uponneesta osastaan muiston. Jalat, kädet, kaikki nuo jo melkein vieraat ulkonemat ja lihaja ihorakennelmat tuntuivat liikkuvan, etsivän savessa yksinäisten lihastensa pienillä liikkeillä toisiaan ja ottavan taas muotoa. Ehkä hän saisi ne kiinni huulillaan, voisi hotkaista ne ja sulattaa, muovata, tuoda takaisin itseensä. Aika. Assikivas!" Sankarilliseksi laskettavien ponnistusten voimalla tuskalliseen huutoon vääntäytynyt suu onnistui muodostamaan maagisen sanan. Muodostaa sisältään, joka oli nyt pelkkä ämpärillinen märkää mutaa, äänteen, joka murtautuisi huulten kiviaavikon lävitse. "...Assi... Näkikö hän juuri vilahduksen nenäänsä suon pohjamudissa. Ne tuntuivat kiinnimuurautuneilta, kuin umpeutuneelta, vanhalta haavalta (ei, kuin laineilta, jotka olisivat aivan juuri kadonneet eikä veden pinnan rikkoutumista enää muistaisi koskaan), mutta hän yritti pitää kiinni tuosta muistetusta muistisirpaleestaan huulien olemassaoloa ja äänenmuodostusta. Selvästikään sitä eivät kiinnostaneet tahi hetkauttaneet rabbit tai maagimestarit. Luultavasti ne merkitsivät sille hyvin vähän, tai ehkeivät mitään. Helvettiin ja takaisin. Assikiva... Se oli paljon tuulen kaltainen. Jotenkin hän pystyi siihen. Ja nuo ympäri ja ympäri menevät viivat ympyrän sisällä, joskus hän tajusi nekin ja että niilläkin saattoi olla jonkinlainen oma osansa näihin asioihin. Silloin kun tajunta ja näkö olivat hänessä enemmän. Tai ehkä kuin kaikki olisi kuin pallo. Katsoi kuin tutkisi häntä nyt uudella mielenkiinnolla ja kurottautui haistamaan häntä lähempää. Hänen tarvitsee vain... Edes suolta... Kulki samalla tavalla. Esineet, muodot, ihmiset kulkivat huoneessa, huoneesta. Tuuli keinutti varjoja seinältä toiselle. Hän toisti kiinnisaamaansa tekstinsirpaletta tuossa pienessä jäljellä olevassa palasessa mieltään. Sitten se antoi hänen muodostaa vielä sankarillisempien ja tuskallisempien ponnistusten lävitse nimensä pari kertaa uudestaan väärinpäin. Hän piti varjojen katsomisesta. Pystyi liikuttamaan niitä muutamia millejä. Ehkä palanen haimaa, jopa sydäntä... Assikiv..." Tavut lentelivät sinne tänne hiekkaa viskovan tuulen lailla hänen suustaan. Jossain alapuolella oli liikettä. Sekin oli kulmikasta. Kissa avasi suunsa hitaasti ammolleen, haukotteli pitkään ja makoisasti. Ajatusmuodon luoja voi helposti milloin tahansa tuhota luomansa tulpan, jos se alkaa uhkaavaksi tai jopa nousee häntä vastaan tai maagi haluaa muusta syystä tehdä niin
Sitten vielä nainen, kun oikein pinnisti. Sis...ko. Kello oli noiden viivojen ja ympyröiden huvittava nimi. Kaukaisia saaria ulapalla. Ikkunaan vedettiin verho, ovi sulkeutui. Sitten se otti sen kiiltävän pinnan päältä ja asetti päälleen, silmät säihkyen ja välillä kiinni ja hymyillen ja asusteen jonkinlaisen lumouksen vallassa tanssahteli ympäri huoneen. Se toi ja vei laatikoita, esineitä. Mutta ne olivat vain sanoja toisten joukossa. Jotenkin se muistutti häntä sateesta ja ikkunoista. Ehkä se oli itse laittanut ajatuksen savimuodostaan hänen päähänsä. Jätit vain viimeisen kättesi työn tänne. Patsaan pää, hänen tajuntansa kirkkaimpina hetkinä pinnisti. ”Mitä jos patsailla olisi ajatuksia”, ihminennainen-sisko-olento silitti Sulokasta olentoa ja katsoi häntä mietteliäänä, ehkä hymyilikin. Huvittaakseen hieman itseään. Jotain, joka pitäisi ehkä tunnistaa. ”Ikuisuus aikaa katsoa. ”Sinulta jää kyllä väliin hyvät hääbileet, veli.” Kiiltävän pinnan sisällä hän näki taas tuon oudon pään. Sait sittenkin muovattua jotain ihan omaa siitä savesta, jonka annoin.” Pisara valui ihminen-nainen-sisko-olennon silmästä. Tai ei, siinäpä juurikin ero, hän saattoi ymmärtää sen viimeisenä ohitse leijuvana älyllisenä ajatuksenaan. ”Kerro kerro, savesta luotu pää, mitä mietit ja mitä näit.” Ihminen-nainen-sisko-olento pyyhki äkkiä nopeasti kämmenselällä silmänsä kuivaksi, naurahti ja pudisti päätänsä ja jatkoi hymyillen, mutta vielä surullisemman näköisenä. Sen kanssa outoja ja samalla jotenkin niin tuttuja murusia ajatuksia hänen lävitseen – miten hän oli voinut kuvitella, että olisi voinut nimetä, muovata tuon ajatuksista tuodun energian, olennon... Olennot ja valot katosivat. Kerran tuo toinen olento saapui huoneeseen yhdessä Sulokkaan olennon kanssa ja ne kumartuivat yhdessä katsomaan häntä. Ei. Hänen tajuntansa valuessa takaperin hänestä takaisin pimeyteen, ohitse lipui jotain valkeaa, kuin ohut kangas, jossa oli muotoja. Ei, hänen häpeällisen pienen leikkinsä oli vain sattunut huomaamaan vapaa kissan sielu, joka oli päättänyt astua lankeavasta yöstä sisään ja ryhtyä omaan leikkiinsä. Pesunsa jälkeen se kallisti päätään ja katsoi häntä, heilautti taas häntäänsä, jonka pehmeyden hän hetken luuli melkein tuntevansa, ja hymyili hänelle, kuin hänen pitäisi tietää jotain. Toisinaan hän havahtui huoneessa toiseenkin olentoon, joka sekin toi samanlaisia tuntemuksia. Hän muisti sanan ihminen. Mitä ne miettisivät. Pinnalla ja sen sisällä saattoi vilahtaa aina muitakin muotoja, mutta tuo pää, jonka vierellä oli yksi irtonainen, tynkäsorminen kämmen, kuin sen suun edestä tipahtanut, oli aina siinä, liikahtamatta samassa asennossa. Sitten ne molemmat nousivat. Mutta aika. ”Mistä salattu tuskasi tuli, yksinäinen pää?” Sulokas olento silitteli hännällään hänen päälakeaan. ”Miksi lähdit ja katosit, veli. Tuo kummallinen sana ja ajatus, joka nousi esiin ja kiusoitteli häntä aina uudestaan. Kuin kasvot, tai ehkä jonkinlainen aave. Viimeksi se oli jotenkin levittänyt seinille uudenlaista väriä. 44 Kello! Hah! Nyt hän muisti niiden yhteisen nimen. Miten se liittyi kelloon. Silloin hänen tajuntansakin oli enemmän hänessä. Valkean kasvokankaan näyn lailla jostain pimeydestä leijui ohitse pieniä luunvalkeita sirpaleita, niiden vanavedessä jotain vaaleanpunaista, joka saattoi olla jotain sellaista kuin sormenpalasia. Suu oli vääntynyt valtavaan huutoon, kuin kaikki maailman salaisuudet olisivat vyöryneet sen ylitse. ”Kerro kerro, minne veljeni lähti vai kissako kielesi kokonaisena vei”. Ihminen-nainen-sisko-olento kosketteli suurta, valkeaa asustettaan huoneen perällä. Miksi se piinasi häntä. Niiden kanssa soi kumea kaiku, kaukainen muistinpalanen varoituksesta,. Tällä on ollut varmasti suuri tuska”, se kurtisti kulmiaan ja näytti surulliselta sanoessaan sanat. Olento rapsutti ja katseli kaihoisana suloista olentoa, joka hurisi tyytyväisenä. Mitä kello merkitsi ajalle. kissaksi... Mutta hänen pitäisi olla onnekas tuosta sulokkaasta olennosta, joka saapui joskus huoneeseen ja heilautti häntäänsä häntä vasten ja pysähtyi pesemään majesteettista muotoaan. Hän ei ollut luonut kissanlaista sielua muovailemaansa saveen
Novellin suurin vahvuus on sen keskikohta. Kaikkein vaarallisimpana pidetään kissojen ja liskojen ominaisuuksien millään tapaa sekoittamista tulpan tekemiseen, sillä tämä voi houkutella mukaan vastaavien eläinten oikeita henkiä, joiden leikkimielisyys ja raakuus ovat arvaamattomia ja vieraita ja liian vapaita ja usein tuhoisia ihmisille. Mutta unohdus, joka kuljetti hänet laineillaan takaisin pehmeään ja yhä pimeämpään, oli yhtä armollinen kuin jostain taas kerran nousevat, tulevat ja menevät varjot. 45 joka annettiin vakavin ilmein jokaiselle tulpan tekoon vihitylle: ...Mutta missään tapauksessa eikä minkäänlaisissa olosuhteissa, vaikka tekijä tuntisi itsensä kuinka kokeneeksi ja mielensä vahvaksi, tule hänen yrittää tuoda luomaansa tulpaan eläinmaailmaan liittyviä mielleyhtymiä, sillä näiden ainesten mukana voi henkimaailmasta tarttua prosessiin eläinten tai muiden meille vieraiden mielien henkiä ja energiaa, joita tekijä ei pysty ymmärtämään eikä hallitsemaan, ja tulokset voivat olla kaoottisia ja vaarallisia. Tajunnanvirtana kulkeva kerronta ei kiirehdi, vaan pysähtyy herkuttelemaan ja leikittelemään päähenkilön havaintojen ja todellisuudentajun venymisen ja kiertymisen kuvauksilla vetäen lukijan keskelle samaa virtaa, jonka pyörteissä päähenkilökin kieppuu. Aika ja tuo ympyrä, jota viivat loputtomasti kiersivät. Mikael Leinosen Savikissassa taiteilijan luomisvoima yhdistyy mystiikkaan ja kääntää tekijän ja teoksen roolit nurinpäin. Itseään suurempiin voimiin kätensä iskenyt taiteilija ei pysty muuta kuin yrittää parhaansa mukaan pysyä pyörteen mukana, mutta siitä huolimatta uskoo jollain tavalla hallitsevansa tilannetta. Kallas Lukka Arvio Savikissa Mikael Leinonen kirjoittaa kauhua, scifiä ja muuta ihmismielen päälle vedetyn arjen verhon taakse kurkkivaa tekstiä ja esiintyy myös Maailmanlopun Kahvila -runobändin kanssa. Novellin taiteilija lähtee luomaan savesta uutta elämää eikä ymmärtämättömyydessään huomaa olevansa yhtä lailla mystisten voimien kohde kuin niiden käyttäjä. Niitä saattoi katsoa pienen ikuisuuden. Novellin alku on hieman kankea antaen vaikutelman, että sen olemassaolon syynä on lähinnä toimia reittinä novellin varsinaiseen antiin eli taiteilijan kohtaloonsa langettavan teoksensa kuumeiseen luomisprosessiin, mihin tarkoitukseen se olisi ollut riittävä tiiviimmässäkin muodossa. Videotaide ja indieelokuvien teko on vallannut myös osan hänen elämästään.. Aloitus kuitenkin täyttää tehtävänsä mainiosti näinkin, sillä novellin päästessä varsinaisiin tapahtumiin lukija on yhtä vangittuna lumoukseen kuin päähenkilökin
Videon nähtyäni tiesin löytäneeni tarinan. Teemat ovat myös mitä tavallisinta käyttötavaraa: rakkaus, viha, valta, kuolema ja syntymä, seksuaalisuus, kasvutarina, yhteenkuuluvuus, ym. Olen aina ihastellut norsuja, niiden ”norsun muistia” ja lauman matriarkan kollektiiviseen kokemukseen perustuvaa viisautta. Hotelli oli jostain syystä rakennettu norsujen perinteiselle kulkureitille, mikä ei estänyt eläimiä tallustamasta rakennuksen läpi jokavuotisilla muutoillaan ruuan ja veden perään. Olin pitkään halunnut yhdistää nämä aiheet: norsut, ihmisen nurja luontosuhde ja kollektiivinen muisti. Nykyisin luonto tuntuu turhan usein merkitsevän sen hallitsemista (valta) sen sijaan, että käsittäisimme olevamme osa sitä (yhteenkuuluvuus). Lukijoina tahdomme samastua ja tuntea, että joku ymmärtää juuri minun elämääni enkä ole yksin. 46 K irjallisuudessa kaikki ideat on jo koluttu, sanotaan. Lisäsin kierroksia vaihtamalla eläimet kuolleiksi, aikoja sitten tapetuiksi, ja tuomalla hotelliin miehen, joka olisi halunnut isänsä ja Ideoita on kaikilla – toteutus ratkaisee ESSEE Liisa Näsi. Minulta vain puuttui tarina. Kuitenkin ihmiset tunteineen ja tarpeineen ovat pohjimmiltaan samanlaisia, joten universaaliset tarinat ovat niitä, joita haluamme lukea. Luonnon merkitys ihmiselle ja luonnonsuojelu ovat myös lähellä sydäntäni. Kirjoitus töksähtääkin kliseisenä tai kuluneena vain, jos sen idean toteutus ontuu. Hotellin omistaja ei onneksi halunnut tappaa ”häirikkönorsuja” vaan omi niiden vaellukset turistihoukuttimeksi. Pelkkä mahtavalta tuntuva idea ei riittänyt. Sitten näin YouTube-videon, jossa norsulauma marssi hotellin avoimen ja seinättömän aulan poikki. Moni kirjailija, myös minä, kirjoittaa samasta syystä: saadakseen yhteyden muihin
Genren ohella kirjailija valitsee teeman. Editoidessa pidän sen mielessä ja poistan rönsyiksi osoittautuvat kohtaukset (etenkin kullannuput, joita tarjoan joka kirjoitukseen tyyliin viis "D ra w in g of an Ele ph an t " (A no ny m ou s, c. Silloin tällöin (ehkä harvemmin) voi toki käydä kuten minulle: en varsinaisesti valinnut kirjoittaa spefiä. Tarinaa pohtiessani esitin itselleni kysymyksen ”mitä jos…?” ja sitten annoin palaa. Cle ve la nd M us eu m of Ar t. Kun aikoinani Mari Mörön kurssilla olin rustaillut kasan novelleja, Mari antoi palautetta, että kirjoitin spefiä. 17 00 ). Sen jälkeen olen ymmärtänyt paremmin spekulatiivisen fiktion konventioita, tajunnut kirjoittavani maagista realismia ja oppinut, että rakastamani scifin (Asimov, Reynolds, Vinge!) lisäksi spefisateenvarjon alle mahtuu kauhu omine alalajeineen, uuskumma, avaruusooppera, steampunk, hopepunk ja muita tekstityylejä. Tiina Raevaaran mukaan ”joskus se vaatii tietokirjan sapluunan, joskus romaanin. Katja Kallio kertoo kirjoittavansa aina samaa tarinaa. Spefiä kirjoittava voi pallotella vaikkapa kauhun, fantasian ja kovan scifin välillä. Sitten kehiin viidakon ääniä, näkymättömiä haamunorsuja ja karmaa! Taustatyötä tehdessäni luin suahilinkielisistä sanonnoista, ja yksi niistä nousi sekä tarinan että koko kirjan nimeksi: Eilispäivä ei kuole. Jouduin googlaamaan sanan. Teema yleensä paljastuu minulle tarkemmin vasta tarinan keriytyessä auki. Kun idea ja aihe ovat valmiina, kirjoittaja valitsee genren ja tekstityylin, joka parhaiten palvelee hänen tavoitettaan. Minun tarinoideni ytimessä on hämmästyttävän usein valta-asetelma ihmissuhteissa. 47 isoisänsä tapaan ampua The Big Fiven. (Lupaan ottaa asian esiin terapiassa.) Toinen selvä suosikkini on jo mainitsemani ihmisen harhainen luontosuhde. Joskus se tarvitsee kauhuelementtejä, joskus on pakko pysyä tiukasti realismissa”. Päätös riippuu pitkälti tarinasta: mitä tekstilajia ja -tyyliä tarina edellyttää, jotta sen ydin nousisi esiin. Ajattelin yksinkertaisesti kirjoittavani ”vinoon”, koska siten pystyin esittämään tuoreita näkökulmia painottaakseni kertomuksen teemaa. En tiennyt, mistä hän puhui. ”Siinä yksilö pyrkii tulemaan hyväksytyksi yhteisössä, mutta epäonnistuu ja joutuu sen kestämään.” Moni kirjoittaja varmasti tunnistaa ilmiön itsestään. Vai valitseeko
Liisa Näsi on kirjailija ja free lance -kustannustoimittaja. Hän toimi Kosmoskynän päätoimittajana vuonna 2021. Jyrki Vainoselta kuulin osuvan ohjeen: Pidä lukijaa itseäsi älykkäämpänä. Tuolloin vähän väliä putoilin puusta muiden kirjoituskurssilaisten palautteiden saattamana. Julian ja Romeon rakkaustarina, varmasti jo omana aikanaan mitä kolutuin idea ja tarina, ei tyhjentänyt kaunokirjallista parisuhdepajatsoa vaan ihmissuhteita – valtaa, vihaa, rakkautta, yhteen kuulumisen tarvetta, yhteisöllisyyttä, seksuaalisuutta, kasvua ihmisenä – on Shakespearen jälkeen tutkittu, päivitetty ja taiten toteutettu niin örkkitarinoissa, ilmastonmuutosta käsittelevissä spefiromaaneissa kuin avaruusseikkailukertomuksissakin. sopivuudesta, mutta minä tykkään), korjaan kerronnan sanavalintoja ja kielikuvia temaattisiksi, muokkaan dialogia korostamaan teemaa paremmin. Että kirjoittaja heristi etusormeaan rivien välistä. Hänen elämänmottonsa on: Elämä kannattelee, kun siihen heittäytyy. Paino sanalla ”kun”. Infodumppaus myös jumitti luovuutta, teksti täyttyi paasauksesta ja julistamisesta, eikä lukijalle jäänyt tilaa ajatella omilla aivoillaan. Kun kerran idean ympärille kehrättävä tarina voi valita genren, ja kirjailija monesti kirjoittaa hänelle merkittävästä teemasta yhä uudestaan ja uudestaan, niin omaääniseksi ja laadukkaaksi tekstin lopulta tekee sen toteutus. Opin tämän läksyn suht nopeasti kirjoitusurani alkuaikoina. Tarinan puolestaan muokkaa tasokkaaksi ja nykylukijaa puhuttelevaksi se, miten idea ja teema toteutetaan. Miten tekijä hallitsee genren konventiot (ja osaa poiketa niistä harkitusti), miten hän rakentaa juonen ja luo tarinan maailman, millaisen rytmin hän luo teokseen draamankaarella, yksittäisillä luvuilla ja kohtausten järjestyksellä, miten osuvan kertojaja aikamuotovalinnan hän tekee, ja niin edelleen. Spefinovellikokoelman Eilispäivä ei kuole ja psykologisen dekkarin Kovalla kädellä lisäksi häneltä on julkaistu spefija valtavirtatarinoita antologioissa, lehdissä ja netissä. Lukija kyllä erottaa tekstistä vihjeet, jotka johdattavat hänet tarkoitetulle polulle. Jos kiipeän teema edellä puuhun, tekstin kaunokirjalliset ominaisuudet helposti kärsivät. Karo Hämäläinen, joka on toiminut eri kirjoituskilpailujen tuomaristossa, on todennut, että ”kaunokirjallisuuden kirjoittaminen ei ole mielen avaamista paperille vaan aiheen mietittyä, hallittua tarkastelua.” Ratkaisevaa kaunokirjallisuudessa ei olekaan se, mistä puhutaan, vaan miten puhutaan. Tietä ei tule aurata apposen auki ja riistää lukijalta oivaltamisen iloa. 48 keinoja. Teema on toinen alkupiste. Tekstiin samastuminen kävi työlääksi, kun lukijalle tuli tunne, että häntä ei puhutellut teksti vaan kirjoittaja. Idea, omaperäinenkin, on vasta lähtökohta. Ne tarvitsevat vetävän tarinan ympärilleen. Toisin sanoen miten hän käyttää työnsä työkaluja: kaunokirjallisia "Jos kiipeän teema edellä puuhun, tekstin kaunokirjalliset ominaisuudet helposti kärsivät."
Palasin vuosikymmeniä myöhemmin museoon, mutta yövartijana näin vain nuhjuiset nurkat ja taskulampun valossa elottomat lasisilmät. Sanoin hyvästit tropiikille, kun aloitin yläkoulun betonikuutioiden kaupungissa. Dioraama Nita Mäenpää RAAPALE Nita Mäenpää on tunnelmakuvausten ystävä, jonka mielestä papukaijat ovat oikeastaan vähän pelottavia.. Jokin oli toisin, sillä täytetyn papukaijan silmissä vilahti veikeä pilke. Parin vedon jälkeen kostea ilmavirta nuolaisi poskeani. Rakastin maisemamalleja, joiden sisällä vallitsi taianomainen toinen todellisuus. 49 A lakoululaisena päiväni koostuivat koulunkäynnistä ja vierailuista luonnontieteelliseen museoon. Räpäytin onnenkyyneleistä sumeita silmiäni, ja samassa olin taas museon kalsealla käytävällä. Papukaijat liisivät ohitseni värisyttäen tärykalvojani laulullaan. Sateenkaarisulkia eivät hehkulamputkaan himmentäneet. Himmenevässä valokeilassa vilahti hahmoja. Kesälomat luonnostelin keikisteleviä papukaijoja. Öiden virikkeeksi hankin lehtiön, jolle luonnostelin haparoiden lintuja. Pimeys räjähti höyhenten ja havisevien palmunlehtien sekamelskaksi
50
Tilanne ei ollut normalisoitunut illallakaan. Itkin hieman, vaikka Pippuri pitkä ikä oli itsessään ollut suuri ihme. Vanhaherra Pippuri oli ollut kiinteä osa asuntoa, ja nyt, ilman sitä, asunto oli muuttunut vieraaksi. Kaikki tuijottivat tiukasti mustaa kissaa, joka naukaisi kerran ja poistui. Kun vanhaherra Pippuri nukkui pois Toni Saarinen NOVELLI. En ollut tavannut vanhaa kunnon Inkivääriä, kulkuria ja herrasmiestä, ainakaan viikkoon. Mutta Kaneli ja Kardemumma, aina yhteen hiileen puhaltaneet siskokset, välttelivät toisiaan, ja ennen niin tyyni Timjami sähisi sohvatuolin alla. Basilika kieltäytyi jopa sen lempiraksuista. Kaneli, Kardemumma, Timjami, Basilika – ja tietenkin Piparminttu. Kävin parvekkeella hengittämässä syvään. Näiden asioiden käsittely on tärkeää. Sen silmissä kimalsi uuden aamun kalpea valo. Timjami jäi sohvatuolin alle ja ruokaili kaikilta salaa. Asia oli sillä loppuun käsitelty. Vain Piparminttu, laiha luikku, jonka seurasta muut eivät olleet ikinä nauttineet, istui ikkunalaudalla ja katseli kaukaisuuteen, lähiömme harmaiden kerrostalojen kattojen ylle nousevaa sarastusta. Yritin puhua niille tapahtuneesta. Timjami vaikeni sähinästään. Kun palasin keittiöön hieman myöhemmin, kissat olivat painuneet omille teilleen. 51 L auantain ja sunnuntain välisenä yönä vanhaherra Pippuri nukkui pois. Sanoinkuvaamaton huoli oli ottanut valtaansa pienen hölmön töppötassukuntani – ja minut samalla. Tavallisesti koriinsa liimautunut, kissanpäiviin ja säännöllisiin herkkuruokiin tyytyväinen Basilika ravasi edestakaisin huoneiden välillä kuin etsien jotakin. Kokosin iltapäivällä kaikki olohuoneeseen. Minun perheeni. Kun Piparminttu viimeisenä saapui tilaan, muut jähmettyivät. Kissat olivat kerääntyneet puoliympyrään kookkaan mustan ruumiin ympärille. Kaneli ja Kardemumma vierailivat ruokakupilla eri aikaan. Ne tuijottivat sitä hiljaa ja kunnioittavasti, mutta heti kun nostin hengettömän Pippurin keittiön kaakelilattialta, käärin huopaan ja laskin säiliöpakastimeeni, näin sivusilmälläni, kuinka ne alkoivat mulkoilla toisiaan
Kissa kiipesi kirjahyllyn päälle ja naukui sieltä paheksuvasti maailmalle. Epäiltiin rikosliigan toimintaa. Osa niistä oli todella häijyn näköisiä, arpisia kolleja. Aamulla heräsin hirvittävään huutoon ja mesoamiseen. Kuolleena rakas ragdoll näytti yhtä levolliselta kuin ennen, niinä hyvinä aikoina. Yleensä tällöin vanhaherra Pippuri oli ollut tutkailemassa pihaa parvekkeen kissapuun ylimmältä tasolta ja naukaissut hyväksyvästi kulkurin nähdessään, ja minä olin vienyt vieraalle evästä. Kun palasin päivittäiseltä kävelyltä, jonka aikana olin yrittänyt huhuilla kulkuri-Inkivääriä vierailulle, eteisen lattialle oli ilmestynyt paperinpala. Samana päivänä havahduin sanomalehteni äärestä, kun olohuoneesta kuului äänekäs pamaus. En ollut ehtinyt toipua toisen kissan kuolemasta, hädin tuskin edes kunnolla käsittää sitä, kun tilanne jo paheni entisestään. Timjami löytyi kuolleena, vesiastiaansa hukkuneena. Kauppareissuilla kiinnitin huomiota siihen, että näinä päivinä minulle tuntemattomia kissoja parveili suurissa määrin kaduillamme. Olivat ujuttaneet lapun postiluukusta, ja kissat olivat leikkineet sillä. Erotin riitapukarit ja toruin niitä ankarasti. Se aiheutti lisää levottomuutta kissanviiksivalluissani. Tuuli ujelsi hyytävästi talojen välissä. Ne lymyilivät ojissa tai roskapönttöjen takana. Säätiedotus lupasi entisestään kylmenevää. Vanhaherra Pippurin ruumis oli yhä pakastimessa. Murtojälkiä ei näkynyt.. Hieraisin silmiäni, ja silloin taloa tarkkaillut Inkivääri oli poissa. Ulkoilutetut koirat pysyttelivät tiukasti omistajiensa kyljellä ja uikuttivat surkeasti. Kaikki tarkkailivat ruokakuppejaan pakkomielteisesti. En osannut odottaa Inkivääriä paikalle tuona iltana, mutta niinpä vain kuitenkin näin kollikissan kullankeltaisen ja komeahäntäisen hahmon katulampun alla. Ne pysyttelivät omissa oloissaan ja kävelivät yleensä pois, kun minä tulin huoneeseen. Se ei jäänyt vartomaan evästään. Sitten iski tragedia. Siihen oli kirjoitettu horjuvin tikkukirjaimin: “M arjatta sinun EI kannta sotkea asioita NY t !!!” En tiennyt, mihin asioihin viestissä viitattiin. Timjami perääntyi sohvatuolin alle ja Basilika nolostuneena pumpulinpehmeään koriinsa. Uutislähetyksissä monet huolesta riutuvat kissanomistajat kertoivat lemmikkiensä kadonneen ykskaks lukituista asunnoista. Halusin odottaa jotakin kaunista auringonlaskua, jolloin voisin haudata hänet puistoon, jossa hän oli niin usein mielellään kävellyt kanssani, verkkaisesti ja arvokkaasti. Kaikista hupsuntupsunhöpsönpöpsöistä pikku veitikoistani juuri se oli aina saanut oloni tuntumaan jotenkin epämukavalta. Havaitsinko kamppailun jälkiä. Yllätin Piparmintun, sen riiviön, useaan otteeseen tarkkailemasta minua, kun otin jotain pakastimesta. Se ateria meni sitten maistamattomana roskiin ruokittuaan vain kaikkien epäluuloisuutta. Pyöritin päätäni merkitsevästi molemmille. Mutta vettä oli läiskynyt joka puolelle muovilattiallani. Pojankoltiaiset taas liikkeellä. Ryntäsin olohuoneeseen, jossa Timjami ja Basilika, nuo kultaseni, raatelivat silmittömästi toisiaan räsymatolla. Ja missä Kardemumman sisko oli. 52 Sen tapana oli vaeltaa pitkin maailmaa ja palata sisäpihallemme, kun siltä tuntui. En olisi ikinä laittanut noin isoa annosta sirolle Timjamille, ja Timjami kyllä tiesi sen. Kiipeilypuu oli kaatunut ja Basilika jäänyt sen alle. Samalla huomasin Piparmintun, joka tarkkaili keittiön ovella tapahtumia tyynenä. Siinä oli kynnenjälkiä. Siinä oli kyllä niin selkäpiitä värisyttävä hassu karvatassu. Seuraavina päivinä taivas tummeni ja lämpötila laski. Kerran Basilikan ruoka oli jotenkin päätynyt Timjamin kuppiin. Ne eivät olleet ennen olleet ystäviä, eivät laisinkaan, siksi olin niin yllättynyt. Saman yön aikana joku oli onnistunut avaamaan sekä ulko-oven että välioven, ja Basilika oli poissa. Ihmeellistä – minä kun näin kaikkialla aina vain enemmän kissoja. Kardemumma sen sijaan seisoi nyt Piparmintun vierellä pää ylpeästi pystyssä. Kultahippupippuiseni selvisi säikähdyksellä, mutta pian kaikki välttelivät kiipeilypuuta
Aloin selata edellisiä sivuja otsa rypyssä. Se ei ollut ikinä kuulunut minulle mutta oli aina pitänyt asuntoani tärkeänä, niin nytkin. Huusin niille, käskin molempien rauhoittua, heilutin käsiäni ilmassa. Soitin myös poliisille, josta kerrottiin, että he ovat täysin ylityöllistettyjä kaikkien kissakatoamisten vuoksi mutta että sieltä palataan asiaan. Kiskoin päälle paksu takin ja villapipon, sillä ulkona puhalsi julma tuuli, vaikka oli jo toukokuu. Suljin oven perässäni äänekkäästi, kapinallisesti. Asiat piti saattaa päätökseensä. Join teetä. En saanut seuraavana yönä unta, joten nousin keittämään pannullisen teetä. Mutta ei hautajaisia voinut perua. Vihreät silmät kimaltelivat yössä kuin smaragdit kaivoksien syvyyksissä. Havahtuessani ulkona oli jo tarpeeksi valoisaa, joten päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Kaksosten välille oli tullut synkkää eripuraa. Siskokset sähisivät toisilleen, kun etsin kukkalapiotani. Otin vanhaherra Pippurin ja Timjamin pakastimesta, peittelin ne molemmat valkoisilla liinoilla ja laitoin pahvilaatikkoihin. Ja Piparminttu – niin, nuori Piparminttu, musta ja laiha ja kylmä ja epäilyttävän etäinen kaiken kaaoksen keskellä… se vain kallisti uteliaana päätään, kun voivottelin asiaintilan epäonnisuutta. Kissoja oli kaikkialla: kaduilla, talojen ja pysäköityjen autojen katoilla, roskalavoilla ja puiden. Joku säikytteli yksin asuvaa naishenkilöä tositarkoituksella – tiedä vaikka olisi ollut Timjamin kauhistuttavan kuoleman takana. Se äänteli huolestuneena. En sanonut sille mitään. Käännyin ja näin kymmenien suurikokoisten katukissojen lähestyvän meitä. “Ei, sinä et taida oikeastaan pitää kenestäkään meistä. Aina hautomassa jotain ikävää.” Piparminttu kallisti päätään välinpitämättömästi ja käveli pois. Huomioni vei kuitenkin arvaamatta sisäpihalta kantautuva maukuminen, ja kun katsoin ulos ikkunasta, näin vaeltavan vanhan häntähooponi, Inkiväärin. Ikuisesti uskollinen Kaneli, joka rakasti vanhaherra Pippuria yhtä paljon kuin minä. Se viittilöi käpälällään aivan kuin kutsuisi minua luokseen. Yhteenotto huipentui siihen, että Kardemumma yritti iskeä tassullaan Kanelin kauemmas minusta. “Sinä et taida pitää minusta?” kysyin siltä riisuessani takkini. Minua puistatti. Tiesin, etten voinut pitkittää enää vääjäämätöntä. Kardemumma jäi taaksemme portaikkoon, selvästi tyytyväisenä tilanteeseen. Kaneli ja Kardemumma kiersivät tuntikausia olohuoneen seinänvieriä irrottamatta katsetta toisistaan. Aloin hermoilla itsekin. Inkivääri pinkaisi pakoon, ja katukissojen lauma, joka ohitti minut molemmilta puolilta, seurasi sitä pimeyteen. Siinä ei ollut mitään leikillistä. Kaneli raapi hätäisenä jalkaani. Varsinainen kauhukattimatti! Vaihdatin asunnon lukot heti. Lähestyessäni huomasin, että sen katse oli nyt kohdistunut taakseni. Kullankeltainen Inkivääri liikehti edestakaisin katulampun valokeilassa. Kyyneleet kihosivat silmiini. Kävellessäni olohuoneen puolelle huomasin tietokoneen jääneen päälle. Timjami pääsisi lepoon sen viereen. Sitten nukuin tunnin, korkeintaan kaksi. Se lähti seuraamaan, puski ja vinkui. Avasin asuntoni oven, jonka saranoiden narina oli kuin rauhattoman kummituskissan valitusta. Eivät ne olleet mitään pojankoltiaisia. Monitorilla oli avoin selainikkuna, ja selainikkunassa haku: britannia perimys järjestys baldwin lyttelton Muutamilla Googlen tarjoamista sivuista oli vierailtu, mutta haku oli selvästi jäänyt kesken. Pihalla eteeni avautui hämmästyttävä näky. 53 Hemmotellun pienen maine coon -prinssini ihannoima, sammakkotyynyillä ja tähtikuvioisella peitolla varusteltu kori näytti lohduttoman tyhjältä. Timjami ja Basilika olivat jättäneet meidät, mutta tilanne ei siitä helpottunut. Auringon sarastaessa minun pitäisi haudata vanhaherra Pippuri, oli sää millainen tahansa. Palasin kotiin yrittäen ymmärtää, mitä olin juuri todistanut – oikeastaan kaikkea tapahtunutta. Surullisesti mouruten Kaneli seurasi minua yhä, hyppi ja yritti kiskoa hihaani ja pahvilaatikoita. Piparminttu istui yhä samassa paikassa, johon olin sen jättänyt. Kardemumma tuli vastaan ulko-ovella, joka oli taas ehtinyt aueta itsestään. Vilkaisin taakseni: keskellä käytävää istui Piparminttu, murhanhimoinen mussukkani, ja tuijotti minua kuin kysyen, minne luulin olevani menossa
Asunto oli hiljainen ja autioitunut. Kissojen leegiot pysyttelivät kunnioittavan etäällä. Näyttelyä se oli, ja asuntoni näyttämöistä suurin. Linnut eivät tahtoneet laulaa. Kaneli ja Kardemumma olivat nekin poissa. Toni Saarinen on kulttuurintutkija, joka inspiroituu monien eri maiden kansantarinoista.. Kerran nousin ja nostin myös katseeni. 54 oksilla – tuolla noin laiskanpulleita kotikissoja ja tuolla taas suuria ja rumia ja ilkeitä, saalistajia, mutta myös hieman hullusti ympärilleen pälyileviä sfinxejä, surumielisiä persialaisia ja ylväitä siamilaisia, jotka kulkivat puiston laidalla pitkänä saattueena. Yritin lähestyä, mutta kissa pakeni jälleen räpäytettyään vain surullisesti silmiään. Kaneli jähmettyi rappukäytävän alimmalle portaalle. Kumma kyllä tiesin jo vuorosanani sekä sen, ettei tästä seuraisi mitään hyvää. Viidennen kerroksen asuntoni ikkunalaudalla istui pikimusta Piparminttu ja tuijotti urakointiani kimaltelevin silmin. Olin yksin ikävän tehtäväni parissa, rituaalin ainoa ylipappi. Lausuin valitut sanani, joista tämä tuhatpäinen kattiyleisö ei innostunut, ja poistuin ripein askelin puistosta, jonka ilmapiiri muuttui painostavammaksi. Ikään kuin kaikki rodut olisivat lähettäneet edustajansa paikalle. Yksi kerrallaan kaikki olivat lähteneet luotani – kaikki paitsi yksi, se joka odotti minua. Puiston reunalla, likaisen pensaikon suojissa, lymyili kullankeltainen Inkivääri. Kaivoin kovaan maahan syvän kuopan tuntematta ajan kulumista. Kerrostalokanjoneista kaikui kimeitä valituksia ja pellin ryminää. Se oli ollut tappelussa eikä näyttänyt hyvältä. Laitoin takin naulaan ja pienen lapion hyllylle, riisuin multaiset kengät ja kävelin hitaasti keittiöön, jossa Piparminttu istui yhä ikkunalaudalla tyynenä ja välinpitämätöntä esittäen. Suuret kissaseurueet perääntyivät kaduilta hillitymmin, mutta tarkkaillen herkeämättä toisiaan ja kotitaloani. “Vanhaherra Pippuri on haudattu maan poveen.” “Siispä nyt minä olen Kissojen kuningas!” Piparminttu rääkäisi riemuissaan, hypähti ja pompsahti ja kiepsahti ja ryntäsi häntä huiskien ulos ovesta, eikä sitä näkynyt enää koskaan. Ylitin parkkipaikan ja jalkakäytävän ja astuin puistoon, eikä muita ihmisiä näkynyt missään. Jossain rähistiin, muutamat ajoivat toisiaan takaa. Jokaista liikettäni tarkkailtiin, ylhäältä ja alhaalta, näkyvistä ja piilosta. Tehtäväni ei ollut vielä suoritettu. “Se on ohi”, kerroin nuorelle kissalle. Oli valoisaa, mutta en nähnyt aurinkoa taivaalla. Hautasin rakkaat kissani: sekä Pippurin, joka oli saavuttanut kunniakkaan iän, että Timjamin, joka oli lähtenyt luotamme liian varhain. Tein sen. Palasin sisään raskain mielin ja sydän hakaten epämääräisestä pelosta
55 Saarisen novellissa leppoisa arki viiksekkäiden veijareiden kanssa kiepsahtaa päälaelleen, kun yksi kissoista päättää elon päivänsä. Kirjoittaja onnistui jättämään mieleeni kalvavan epäilyksen siitä, mitä kissani tekevät työpäiväni aikana. Kaiken takana on ikiaikainen aihe ja kenties teemoista yleisin – valta. Novelli on raskaasta teemastaan huolimatta kevyt ja hauska. Kertoja suhtautuu kissoihin lässyttävän höpsösti ja häntä ympäröiviin tapahtumiin naiivin luottavaisesti. Mitä jos lemmikkini istuvat päivät pitkät ruudun äärellä selaamassa Iso-Britannian perimysjärjestystä. Revittelemällä kohtauksella aavistuksen kauemmin vertaus asunnosta näyttämönä ja koko kissojen elämästä valtapelinä olisi saanut loppusilauksen. Vanhan kissan hautajaiset ratkaisevat novellissa vallinneen jännitteen, mutta ne ohitetaan lopulta melko nopeasti. Nita Mäenpää Arvostelu Kun vanhaherra Pippuri nukkui pois. Vanhan patriarkkakissan kuolema järisyttää laumahierarkiaa myös tosielämässä, joten aluksi tapahtumissa ei ole mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Pinnan alla alkaa kuohua, ja ennen pitkää kertojalle paljastuu, että hän käytännössä elää keskellä Shakespearen näytelmää. Ystävyyssuhteet särkyvät, vanha toveri hakataan ja yksi murhataan kylmäverisesti. Jopa eteiseen ilmestyneelle uhkausviestille löytyy selitys! Tarinan loppuun jäin kaipaamaan lisää mahtipontisuutta. Minäkertojan päänsisäinen maisema on tarkka katsaus keskiverron kissanystävän ajatuksiin. Päähenkilö on nimennyt lemmikkinsä hellyttävästi erilaisten yrttien mukaan ja suhtautuu niiden kolttosiin lempeään sävyyn. Pienet vihjeet tekstissä ohjaavat epäilemään, että jossain on pian kissa haudattuna. Kissojen sielunelämä jää sekä kertojalle että novellin lukijalle mysteeriksi, aivan kuten kuuluukin
Miikka Tamminen pureutuu syvälle keskiajan olentojen maailmaan HAASTATTELU Reetta Vuokko-Syrjänen G au de am us. 56 M iikka Tammisen ansiokas teos Keskiajan hirviöt (Gaudeamus, 2021) johdattaa lukijansa syvälle keskiajan hirviöiden maailmaan. Varsinainen arvostelu löytyy ohesta, mutta Kosmoskynä haastatteli lisäksi Tammista teoksen syntyprosessista ja taustoista
Ristiretkilähteissä kuvailtiin vähän yllättäen hirviöitä, vaikka pääasiassa nämä lähteet käsittelivät muita asioita. Lukijalle ensimmäinen Keskiajan hirviöiden huomiota herättävä piirre on teoksen tarkkuus ja perinpohjaisuus. Keskiajalla ihmisten ja eläinten katsottiin kuuluvan luonnolliseen maailmaan. Ihmiset ja eläimet olivat luonnollisia olentoja, jotka syntyivät ja kasvoivat luonnossa. Keskiajalla uskottiin, että tietyt hirviöt olivat eräänlaisia hybridejä, hirviömäisiä olentoja, jotka olivat jollain tapaa ihmisen ja eläimen välimaastossa, eivät täysin kumpaakaan. Nämä hirviöt haastoivat perinteisiä käsityksiä ihmiskunnan ja eläinkunnan rajoista ja asettivat kyseenalaiseksi sen, mitä tarkoittaa olla ihminen ja mitä tarkoittaa olla eläin. englanniksi tai ranskaksi. Lähteet ovat pääasiassa latinankielisiä, mutta joitain kuuluisia teoksia on käännetty mm. Myös ihmisruumis oli kuolevainen, mutta ihmisellä ajateltiin olevan kuolematon sielu. 57 Miten juuri keskiajan hirviöt rajautuivat alunperin tutkimuskohteeksesi. Ensimmäisen kerran keskiajan hirviöt tulivat vastaan jo opiskeluaikoina kirjoittaessani gradua ja hieman myöhemmin tehdessäni väitöskirjaa ristiretkistä. Hirviöt paljastuivat mielenkiintoiseksi tutkimuskohteeksi, jotka yllättävät tutkijan yhä uudestaan. Jostain lähteistä on tehty kriittisiä editioita, mutta valtaosaa on tutkittava tarkastelemalla alkuperäisiä käsikirjoituksia. Hirviöteema onkin poikkeuksellisen laaja-alainen ja vaatii monien eri lähdetyyppien tuntemusta. Näiden lähteiden tutkiminen on työlästä ja hidasta, mutta palkitsevaa. Mitä kaikkea on vaadittu, että olet löytänyt tietoa hirviöistä näin kattavasti. Tällaisia olivat vaikkapa tutut kentaurit tai koirankuonolaiset, joilla oli koiran pää mutta ihmisen ruumis. Näitä käsikirjoituksia on säilynyt eri puolilla Eurooppaa. Eläimellä katsottiin olevan kuoleva ruumis ja kuoleva eläimen sielu. Tämä kuolematon sielu ja ihmisen rationaalisuus erottivat ihmisen eläimestä. Itse olen tutkinut näitä eri kirjastoissa, kuten Roomassa Vatikaanin arkistoissa tai Pariisissa Ranskan kansalliskirjastossa. "Nämä hirviöt haastoivat perinteisiä käsityksiä ihmiskunnan ja eläinkunnan rajoista ja asettivat kyseenalaiseksi sen, mitä tarkoittaa olla ihminen ja mitä tarkoittaa olla eläin.". Millaisten tutkimuskysymysten kanssa lähdit liikkeelle, ja yllättikö jokin matkalla. Oudot tarinat hirviöistä jäivät mietityttämään minua, ja saatuani väitöskirjan valmiiksi päätin palata tutkimaan niitä. Miten keskiajalla nähtiin ihmisen ja eläimen ero, ja mihin hirviöt sijoittuivat tässä jatkumossa. Hirviöistä keskustellaan monissa erilaisissa keskiajan lähteissä, kuten matkakertomuksissa, bestiaareissa, kirjeissä, lauluissa ja hagiografisissa tai tieteellisissä kirjoituksissa
Oliko hirviöillä vastaava merkitys jo keskiajalla vai edustivatko ne jotain aivan muuta. 58 Yksi teoksen kiinnostavia juonteita on hirvöiden käyttö poliittisessa keskustelussa. Omia suosikkejani hirviöistä ovat kurkimiehet ja astomit. Nämä hirviöt kokivat kukoistuskauden vielä keskiajan jälkeenkin ja esiintyvät useissa 1600-luvun pamfleteissa, joissa kurkimiehiä kerrotaan jääneen kiinni. Ja vielä loppukevennys: Mikä keskiaikaisista hirviöistä on henkilökohtainen suosikkisi. Myös erilaisia tabuja tai vaikeita kysymyksiä, kuten intersukupuolisuutta, voitiin käsitellä hirviöteeman kautta. Hirviöitä käytettiin aktiivisesti hyväksi keskiajan politiikassa ja poliittisissa kiistoissa. Astomit puolestaan olivat suuttomia hirviöitä, jotka pukeutuivat pehmeästi puiden lehdistä poimimaansa nukkaan. Toivoisitko jonkun hirviöistä tekevän paluun populaarikulttuuriin. Myös paavinvallan kannattajat käyttivät hirviöitä propagandassaan hyväksi. Muun muassa tummaan ihonväriin yhdistettiin usein hirviömäisiä piirteitä. Spekulatiivisessa fiktiossa hirviöt edustavat yleensä toiseutta, jonka ihminen joutuu kohtaamaan. Hirviöt olivat keskiajalla tärkeitä myös toiseutta käsiteltäessä. Kurkimiehet olivat hirviöitä, jotka olivat muuten oikein komeita miehiä, mutta joilla oli kurjen kaula ja kurjen pää. Jumala saattoi varoittaa ihmisiä tuhosta, vääränlaisesta politiikasta tai syntisyydestä hirviöiden avulla, kuten vaikkapa “paavillisen aasin” avulla. Tämän epämuodostuneen eläimen hirviömäisyyttä kuvailtiin 1500-luvulla protestanttien propagandassa ja aasin hirviömäiset ruumiinosat yhdistettiin paavinvallan haitallisuuteen. Monet hirviöistä liitettiin erilaisiin enteisiin tai taivaallisiin viesteihin. Hirviöiden katsottiin ilmentävän Jumalan tahtoa. Vastapuolen demonisointi vertautuu hyvin myöhempien aikojen propagandaan myös keskiajalla tämä kyseenalainen taito on ollut ihmisellä hallussa. Miten propaganda rakentui keskiajalla, ja miten se vertautuu myöhempien aikakausien vastaavaan diskurssiin. Astomit pysyivät hengissä haistelemalla omenia tai muita hyviä tuoksuja, mutta kohdatessaan pahoja hajuja nämä hirviöt saattoivat kuolla.. Keskiajalla uskottiin, että jossainpäin maailmaa eli hermafrodiittien rotu, jonka jäsenet olivat samanaikaisesti sekä miehiä että naisia, jotka sekä synnyttivät että siittivät lapsia. Keskustelu hirviöistä määritteli sitä, millainen oli “normaali” ihminen ja millainen epänormaali, “hirviömäinen” toinen. Intersukupuolisuuteen liittyviä hämmentäviä kysymyksiä voitiin pohtia vapaammin tämän hirviörodun avulla
Hirviöihin liittyi valtava määrä uskonnollista ja aatteellista symboliikkaa. Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt on ensimmäinen suomenkielinen tietokirja, joka vakavasti pureutuu aiheeseensa paitsi yleistajuisesti myös akateemisesti. Sen seurauksena fantasiakirjallisuus on aina intertekstuaalista (tai oikeammin intertekstuaalisempaa kuin fiktio yleensä); ja samalla lähteiden laajuus (ja laatu) ovat joskus tuskainenkin asia, kun genren trooppien takaa löytyy trooppi toisensa jälkeen näennäisen loputtomiin. Fantasiakirjallisuus ammentaa aineistonsa vuosituhansien takaa, myyteistä ja entisajan uskomuksista – usein tuoreesta näkökulmasta, mutta harvoin täysin irrallaan muinaisesta kerrontaperinteestä. Teos haastaa ajatuksen, että keskiajan ihminen olisi hirviöuskomuksillaan ollut sivistymätön tai tyhmä: todellisuudessa juuri sivistyneistö oli se taho, joka hirviöistä kirjoitti ja luki, ja jolle oli tärkeää löytää loogiset (eli usein Raamattuun pohjaavat) selitykset hirviöiden olemassaoloon. Vuosisatojen varrella tarinat hirviöistä ovat myös käyneet läpi ajan kulun rikkinäisen puhelimen ja muuttuneet väärinymmärrysten ja monenlaisten sekaannusten seurauksena toisiksi, mutta Tamminen tuntuu turvalliselta oppaalta, joka tutustuttaa aiheeseen rehellisen moniäänisesti. Monet tietokirjat jättävät epäselväksi, missä ja milloin mikäkin uskomus on esiintynyt, mitä Miikka Tamminen – Keskiajan hirviöt KIRJA-ARVIO (Gaudeamus, 2021). Kokoisekseen kirjaksi Keskiajan hirviöt on kattava katsaus mitä moninaisimpiin myytteihin ja tarinoihin, ja lähdeviitteiden ansiosta kiinnostuneen lukijan on helppo jatkaa syvemmälle aiheeseen – tai hankkimaan käsiinsä siteerattujen alkuperäistekstien käännökset. Runsaista lähdemaininnoista huolimatta teksti pysyy helppolukuisena eikä oleta lukijalta syvällistä etukäteistuntemusta. 59 K ulttuurihistorian tuntemus on omassa kirjoittajan työkalupakissani yksi tärkeimmistä, jollei jopa se kaikkein tärkein, väline. Arvostan erityisesti sitä, että Tamminen käyttää hirviöiden nimistä suomenkielistä käännöstä, jolloin lukijan ei tarvitse jatkuvasti muistuttaa itseään vaikkapa hippokentaurin ja onokentaurin erosta
Viitteet ovat lisäksi täynnä latinankielisiä sitaatteja ja kiehtovia sivujuonteita, jotka itse tekstin seassa olisivat lähettäneet lukijan sivupoluille, mutta jotka kaltaiselleni lukijalle ovat tietokirjallisuuden suola: iso osa kirjan parhaasta annista on piilossa pienen viitenumeron takana. 60 ongelmaa Keskiajan hirviöissä ei ole. Mistä uskomukset ovat peräisin. Myös kuvamateriaalia on riemastuttavan paljon. Samoin trooppi, että lauhalla vyöhykkeellä (eli Euroopassa) elävät maailman ainoat hyvät ihmiset, on elossa fantasiassa vielä tänäänkin. Oman teini-ikäni klassikko, David Eddingsin Belgarionin taru, nousee mieleeni esimerkkinä maailmasta, jonka keskiajan kirjoittajat olisivat hyvin tunnistaneet. Kylmäävänä hetkenä mietin, onko minulla fantasian lukijana – saatika sen kirjoittajana – oikeus nauttia niistä keskiajalta peräisin olevista troopeista, joiden juuret ovat syrjinnässä ja/tai rasismissa. Jopa rakastettu Tolkien "S ain t An th on y To rm en ted by D em on s" (M ar tin Sc ho ng au er, ca . Th e M et Co lle ctio n. Tammisen sympatia on loppupäässä hirviöiden puolella, minkä ansiosta teos ei päädy muistuttamaan sirkustelttaa, jossa toinen toistaan rujommat olennot marssitetaan lukijan kauhisteltavaksi. Tamminen ei väistele keskiajalla esiintynyttä rasismia, misogynismiä tai muita vaaralliseksi koettuja seksuaalisuuden ja sukupuolen muotoja. 14 70 –7 5 ). Keskiajan hirviöt on yksi hedelmällisimpiä keskiajan ajattelua käsitteleviä kirjoja, joita olen lukenut, juuri siksi, ettei se pyri neutraliteettiin. Historian kenties suurin rikkaus ja samalla haaste on, että sen opiskelija päätyy ennen pitkää tarkastelemaan itse itseään. Tamminen paitsi avaa kuvien merkityksiä kuvateksteissä myös nimeää lähteissä arkiston, josta kuva on otettu. Taustalla kulkee koko ajan kysymys: miksi. Niin moni trooppi elää fantasiassa edelleen: tumma ulkonäkö on vieläkin yhdistettävissä mustaan sieluun
Jos Tamminen ravistelee fantasiagenren kuluneita trooppeja, hän tarjoaa samalla valtavan aarreaitan (meidän ajallemme) tuoreita ideoita. Myös Tammisen esittelemät keskiaikaiset ajatukset intersukupuolisuudesta resonoivat vielä tänäänkin: ihminen, joka ei mahtunut selkeään laatikkoon, hämmensi yhteiskunnassa, jossa elämään liittyi tarkkoja sääntöjä ja odotuksia. Se, että Tammisen esiin nostamat faktat herättävät lukijassa välillä epämiellyttäviäkin tunteita, kertoo eniten siitä, mitä tarpeellista keskiajan tutkimus on. Keskiajan hirviöt ei ole kirja, jota varauksettomasti suosittelisin lapsille, mutta on mahdollista, että teos päätyy jollekulle lahjana pelkän kansitekstin varassa. Hirviöt toimivat valaisevina esimerkkeinä, jotka eivät koskaan ole irti kulttuurillisesta kontekstistaan. Jopa suomalaiset saavat uuden ja yllättävän kantaisän. Spekulatiivisen fiktion kirjoittajalle sillä on runsaasti antia: se haastaa ajattelemaan aikamme trooppeja, tarjoaa ideansiemeniä ja inspiraatiota, ja on arvokas jo yksinomaan runsaan viitteistönsä ansiosta. Hirviöiden kauhu oli peräisin rajalla olemisesta: ne ovat rumia eivät pelkästään siksi, että ovat meille vieraita, vaan koska keskiajan kirjoittajat halusivat lähettää lukijoilleen selvän viestin. Jokainen rikkoo yhteiskunnan normeja tavalla tai toisella, ja näemme itsestämme poikkeavat ihmiset tavalla tai toisella pelottavina. Toivon, että kirjan takakansiteksti toisi selvemmin esiin myös sisällön arkaluontoisuuden, vaikka Tamminen varoittaakin tästä johdannossa. Kertomus kansasta, joka elää luonnon helmassa pelkällä omenan tuoksulla, on yhtä lailla kauhukuva kuin esimodernin ihmisen verhottu haave. Tamminen on kuitenkin jo tehnyt riittävän työn auttaakseen uteliaimmat lukijat alkuun, mikä on tärkeintä, mitä yleistajuiselta teokselta voi viime kädessä odottaa. Koko länsimaisen hirviökuvaston mahduttaminen yksiin kansiin olisi ollut liian kunnianhimoinen tavoite, eikä teos siihen pyrikään: Keskiajan hirviöt ei ole bestiaari vaan katsaus hirviöuskomusten juuriin. Sillä edellytyksellä, että lukija on halukas sukeltamaan ihmiskunnan synkkään puoleen, Keskiajan hirviöt on kuitenkin lahjana mitä mainioin. Keskiajan hirviöt sisältää riemastuttavia tarinoita antiikin ja keskiajan ajoilta ja tuo uutta väriä moniin klassisiin tarinoihin. Niin monia tunteita kuin Keskiajan hirviöt herättääkin, teos ei tarjoa valmiita vastauksia siihen, miten modernin lukijan tulisi keskiajan aateperintöön suhtautua. 61 lankeaa tähän: örkit ovat malliesimerkki keskiajan hirviöstä. Tamminen haastaa niin lukijan kuin tarkastellut uskomukset, ja niin tekemällä tuo hirviöiden takaa esiin ihmisen. Naisoletettuna lukijana löydän naisellisen hirviömäisyyden kautta myös voimavaran: narratiivit sukupuolielimiä syövistä noidista ja miehittä elävistä amatsoneista ovat muistutus siitä, etteivät naiset koskaan historiassa ole pysyneet heille annetuissa puitteissa. Toivon, että keskiajan hirviöistä kirjoitetaan vastaisuudessakin, sillä Keskiajan hirviöt ehtii kotimaisten uskomusten kohdalla hädin tuskin raapaista aiheen pintaa. Serafia Alho "Tammisen sympatia on loppupäässä hirviöiden puolella, minkä ansiosta teos ei päädy muistuttamaan sirkustelttaa."
Tarinassa on koko ajan selkeä odotushorisontti, mutta erityisen jännitteinen se ei ole. Teosta on suomeksi työstänyt AP Kivinen, joka on suomentajan sijaan merkitty toiseksi kirjoittajista. Tällä kertaa Anansi haluaisi olla yhtä mahtava kuin valon tuoja Odomankoma. Kuten tavallista, Anansilla on suuria suunnitelmia. 62 K epposteleva hämähäkkijumala Anansi on alun perin länsiafrikkalaisten kansantarinoiden keskeinen hahmo, joka tuli laajemmin tutuksi spekulatiivisen fiktion ystäville viimeistään 2000-luvun alkupuolella Neil Gaimanin teosten Unohdetut jumalat (2001) ja Hämähäkkijumala (2005) myötä. Kwame Aidoo, AP Kivinen & Pete Revonkorpi – Anansi tekee revontulet KIRJA-ARVIO Enostone, 2021. Hämähäkkijumala huijaa mukaansa ensin Mampam-krokotiilin ja sen jälkeen lahjoo muut kansansatujen eläinhahmot auttamaan itseään erilaisilla katteettomilla lupauksilla siitä, mitä kukin saa, jos Anansista tulee suuri ja mahtava hallitsija. Nyt Anansin edesottamuksista kerrotaan värikkäästi myös nuoremmille lukijoille aivan omassa kirjassaan. Ghanalainen Kwame Aidoo kertoo pohjoiseen sopivan Anansi-tarinan siitä, miten hämähäkkijumalan juonittelu johtaakin vahingossa revontulten syntyyn. Sen sijaan kielen poljento on miellyttävä, ja tarina onkin parhaimmillaan ääneen luettuna, kuten kansansatujen inspiroiman kertomuksen kuuluukin olla. Valheiden verkkoa kudotaan melko verkkaiseen tahtiin
Kuvat tekevät teoksesta lempeän ja perheen pienimmillekin sopivan iltasatukirjan. 63 Spekulatiivisena fiktiona ehdotonta plussaa on länsiafrikkalaisten myyttien hyödyntäminen. Pete Revonkorven kuvitus on satumainen ja hellyttäväkin. Lievän haasteen asettaa maailmanrakennus: muuten ajattomassa satumaailmassa tehdään joitakin viittauksia esimerkiksi moderniin kemiaan ja fysiikkaan sekä meidän aikamme ilmiöihiin kuten raaputusarpoihin. Värikylläiset pastelli-inspiroituneet digitaaliset maalaukset houkuttavat vielä kouluikäistäkin lukijaa tarttumaan teokseen. Sisältönsä puolesta se sopii hyvin myös nuoremmille, mutta osalle aivan pienimmistä teoksen pituus voi asettaa haasteen. Reetta Vuokko-Syrjänen. Toisaalta episodista tarinaa voi tarvittaessa lukea useampanakin iltana. Kokonaisuutena lukukokemus on positiivinen. Isompien lasten kanssa teos on omiaan iltasatuna, jonka ääreen koko perhe voi rauhoittua yhdessä. Parhaiten teos kohdentuu 4–8-vuotiaille. Toisaalta sadun tarkoituskin on selittää maailmaa, joten miksipä se ei voisi selittää myös fysiikan ilmiöitä. Paikallisen rehevän tarinaperinteen soisi tulevan tutummaksi suomalaisillekin lukijoille, ja myytin uusintaminen toimii teoksessa hyvin
Päivisin Aiju on ahkera mutta herkästi ihmisjoukkoihin ja meteliin väsyvä opiskelija. Kohtauksissa kuvataan esimerkiksi kutkuttavaa tutustumista ja hiipivää hyväksikäyttöä timanttisella tarkkanäköisyydellä. Eve Lumerto on kehitellyt spefi-idean, joka on samanaikaisesti sekä yllättävän yksinkertainen että hykerryttävän moniulotteinen. Vennan ja Aijun väliset mielensisäiset dialogit ovat romaanin ydintä, enkä kyllästynyt lukemaan näitä keskusteluja missään vaiheessa. Lumerto on rajannut tarinan pieneen joukkoon hahmoja, ja heitä ja heidän sisäistä maailmaansa keskitytään tutkimaan suurennuslasilla. Ajoittain, etenkin pitkäksi venyvässä onnellisen ajan kuvauksessa sekä viipyilevässä lopetuksessa, tekstissä on löysää. Samaan aikaan Aiju aloittaa opinnot tiedon temppelissä, eräänlaisessa fantasiamaailman korkeakoulussa, jossa käytännön magian sijasta opiskellaan magian teoriaa. 64 M iltä tuntuisi, jos joku muuttaisi asumaan mielesi sisään. Pikkuhiljaa ulkomaailma rajautuu enemmän ja enemmän ulkopuolelle. Venna on ruumiiton olento, joka valitsee uudeksi asuinpaikakseen erityisherkän nuoren ihmisen, Aijun. On tietysti vaikea sanoa, miten kirja on syntynyt, mutta välillä Eve Lumerto – Unitytöt Nysalor-kustannus, 2021 KIRJA-ARVIO. Öisin hän kuljettaa Vennan mukanaan unimaailmaansa. Aijun unimaailma, jossa liikutaan paljon, on niin tarkka ja yksityiskohtainen (seikka, jota hahmot itsekin usein ihailevat), että unikohtaukset eivät tunnu utuisilta tai höttöisiltä. Alkaa jännittävä tutustuminen ja muilta ihmisiltä näkymättömissä tapahtuva ajatusten ja tunteiden pallottelu, kun Venna ja Aiju keskustelevat Aijun sisällä. Lumerto ottaa tämän riskin ja voittaa vaikeudet taitavalla kirjoittamisella. Tarinan sijoittaminen laajasti uniin ja telepaattisiin keskusteluihin on riski: saako lukija tarpeeksi konkretiaa, tarpeeksi tarttumapintaa. Tämä ei tosiaankaan ole mikään tavanomainen kuvaus opiskelun arjesta fantasiamaailmassa
Milloin tässä alkaa tapahtua. Toivon kirjalle runsain mitoin lukijoita! Katri Alatalo. Pelkäävätkö kirjailijat, että heitä pidettäisiin naiiveina, vai miksi hahmoista niin usein tehdään kovia ja ilkeitä. Moni on ehkä korona-aikana turvautunut kirjahyllynsä tuttuihin ja turvallisiin antimiin kotisohvalla aikaa viettäessään. Entä ystävyyden ja romanttisen rakkauden välisestä rajankäynnistä. Tämä tarkoittaa väistämättä asteen verran heikompaa näkyvyyttä tapahtumissa ja myyntipöydissä. Juoni tuntuu siis tietyiltä osin hitaalta ja ennalta-arvattavalta. 65 pohdin, olisiko esikoiskirja vaatinut tiukempaa kustannustoimitusta. Esimerkiksi erään keskeisen hahmon pahuutta vihjaillaan etukäteen ikuisuudelta tuntuvan ajan. Vaikka tosiaan koukutuin seuraamaan Vennan ja Aijun orastavaa ystävyyttä, jossain vaiheessa sivujen kääntely kävi tahmeaksi. Mutta jos ei pelkää sukelluksia mielen sisään, syvällisiä kysymyksiä ihmissuhteista, herkällä katseella kuvattua maailmaa, petollisia psykologisia pelejä ja vilpitöntä rakkautta, kannattaa lukea tämä teos. Analyyttiselle lukijalle Unitytöt on tulkintojen aarreaitta. Välillä romantiikkagenreen kuuluva poukkoileva riitely, mustasukkaisuus ja väärinymmärrykset ehtivät puuduttaa. Villejä käänteitäkin tulee, ja juoni kasvaa eeppisemmäksi kuin alussa osasin odottaa. Viimeistään nyt on aika havahtua huomaamaan, mitä kaikkea upeaa koronavuosina on ilmestynyt. Jos etsii tyypillisintä korkeafantasiagenren seikkailumättöä tai kevyttä ja suoraviivaista romanssia, kannattaa etsiä muualta. Mitä teos lopulta kertoo erityisherkkyydestä tai päiväunelmoinnin ja todellisuuspaon välisestä suhteesta. Tai siitä, miten yksinäinen ihminen on oman itsensä sisällä ja käy köydenvetoa yksityisyyden tarpeen ja läheisyydenkaipuun välillä. Tässä oli jotakin riittävän erilaista ja uutta. Unitytöt on loistava esimerkki siitä, miten mielenkiintoisimmat spefigenren kokeilut usein elävät pienkustantamoissa. Loppuhuipennus kohoaa korkealle, irtonaiset langanpäät solmitaan kauniisti, ja lukijana lennähtää kirjasta ulos tunnemyrskyn jälkeen, pyörryksissä ja liikuttuneena. Ei huolta – kyllä viimein alkoi, ja sitten tapahtumat alkoivatkin kasvaa yllättävällä rytinällä. Eve Lumerto on yksi niistä lukuisista epäonnisista esikoiskirjailijoista, jonka kirjailijanuran alku on sattunut osumaan koronavuosiin. Ripaus vaaleanpunaista pehmeyttä ei tee pahaa näinä aikoina. Erityisen virkistävää on se, että monet hahmot ovat rehdisti hyviä ja helposti pidettäviä. Heissä on jotakin hellyttävän hyväntahtoista, sellaista puhdasta ystävällisyyttä, johon harvemmin törmää nykyajan spefikirjoissa, joissa esimerkiksi ”rämäpäiset vahvat naishahmot” korostuvat. Itselleni kävi lukiessa lopulta niin, että tulkitsemisen tarve väistyi ja ahmin vain tarinaa. Unitytöt on kirja, jonka kuvittelisin jakavan mielipiteitä
66
Operaatio on hämmentävän hyvin organisoitu, suorastaan sotilasmanööverin kaltainen. Entä mikä meistä todella on inhimillistä, ihmiselle tyypillistä toimintaa. Epävarmaksi selitykseksi tarjotaan se, että kartanossa patriarkkansa syntymäpäivää juhliva rikas perhe on syytänyt saasteita omistamalleen suoalueelle. Vastaus näihin kysymyksiin löytyy yleensä vahingossa silloin, kun eksytään Outoon laaksoon, jossa eläin jakaa sekä ihmisen että eläimen ominaisuuksia. 67 M illaista käytöstä odotamme eläimiltä, ja kuinka paljon uskomme niiden sisäiseen elämään. Frogs noudattaa tunnetumpien edeltäjiensä kaavoja, mutta jokin sen kuvaamissa tapahtumissa tuntuu väärältä. Miksi sammakko murhaa. Eläimet järjestävät ansoja ja väijytyksiä, etenevät rintamana sekä käyttävät strategisia heikkouksia hyväkseen. Scifimpään siirryttäessä jättimuurahaiset ja vastaavat toimivat niin ikään vaistojensa varassa, eikä tarkempia selityksiä kaivata. Lajityypin kulta-aika oli edessäpäin, koska Tappajahai (1975) piileskeli vielä merten syvyyksissä, mutta esimerkiksi King Kong mellasti New Yorkissa jo 1930-luvulla ja Hitchcockin Linnut popularisoivat ”luontokauhun” vuonna 1963 merenrantakylän asukkaita terrorisoidessaan. Elokuvan päätös kuitenkin implikoi, että vastaava hyökkäys on käynnistynyt muuallakin: luonto on järjestäytynyt. Pedot raatelevat alueelleen tunkeutuvia tai varjelevat poikasiaan, ja lihansyöjät metsästävät lihaa. George McCowan). Yhdysvaltain Syvän etelän rämeille sijoittuvassa Frogsissa komea kartano joutuu läheisellä suolla asuvien olentojen hyökkäyksen kohteeksi. Myyttisetkin pedot suunnitellaan usein oikeiden pohjalta. Ihmisiä vastaan käyvät niin liskot kuin käärmeet, mutta hyökkäystä vaikuttavat johtavan sammakot. Tämä toiminta hankaa vastoin tyypillistä luontokauhun logiikkaa, jossa epäuskottavinkin elokuva yleensä tarjoaa eläimille eläimellisiä syitä listiä ihmisiä. Elokuvat, joissa petoeläin tai lauma sellaisia uhkaa ihmishahmoja, olivat jo vakiintunut alagenre Frogsin loikkiessa paikalle. Ihmishahmojen harmiksi nämä eläimet astuvat väkivallan tielle – ja tekevät sen meidän laillamme. Eläimiä ihmisinä – kun luontokauhu palaa kotiin KUMMIEN KUVIEN KOLUMNI. Kummallisia eläimiä löytyy muun muassa vuonna 1972 julkaistusta yhdysvaltalaisesta B-kauhuelokuvasta Frogs (ohj. Parhaat demonstraatiot löytyvät alelaarien syvyyksistä
Mutta mikään näistä metodeista ei päde Frogsin kohdalla. Ensimmäisen Tappajahain näennäinen realismi on hävitetty, ja haista on tehty oikeastaan haipukuinen sekä selvästi psykopaattinen ihminen, Sharkman. Katsojan on vaikea perustella itselleen mitään muutakaan. Lentäviä ja uivia rikollisia Lähin vertauskohta sodankäyntiä muistuttavalle toiminnalle löytyy Linnuista, jota Frogs luultavasti idealtaan imitoi. Tämän seurauksena luonnossa ei pilkahda enää minkäänlainen vieraus ja arvaamattomuus. Frogsin tyyliä henkii niin ikään Tappajahain neljäs ja pahamaineisin osa Jaws: The Revenge (1987), jossa hai näyttäytyy muuten perin tavanomaisena, mutta syystä tai toisesta se on muodostanut telepaattisen yhteyden elokuvan naispäähenkilöön. Sammakot, liskot ja käärmeet ovat tuikitavallisia luontokappaleita ilman erikoisefektin häivääkään. 68 Frogsissa taas viitataan ehkä tahattomasti kohti jotain hämärämpää: että eläimet suolla ovat heijastus järjestäytyneestä ihmisyhteisöstä, ja että niiden ajattelu on kaikkea muuta kuin mekaanista tai vaistonvaraista. Ne pystyvät organisoituun toimintaan, taktikointiin ja ylilajiseen yhteistyöhön. Kokaiininpöllyisellä kasarilla ratkaisu ei varmaan tuntunut tuottajien mielestä järin erikoiselta. Ne tajuavat, mitä ihmiset tekevät, miten ihmisiä vastaan voi taistella ja miten ihmiset voi voittaa. Kauhu syntyy siitä, että luonto, jonka pitäisi olla hajanainen ja simppeli, ihmiselle alisteinen ympäristö, osoittautuukin aktiiviseksi toimijaksi. Spekulatiivisuuden merkkejä on rajatusti – tyypilliset eläimet nyt vain käyttäytyvät tyypillisten ihmisten tavoin. Nyt kyse tosin ei ole eläinyhteisöstä vaan -yksilöstä. Kun gekot tönivät kasvihuoneessa ”Myrkky”-tekstillä varustetut purkit uhrinsa niskaan, tulee oudon lämmin tunne: oi, kun ovat kekseliäitä pikkuisia!. Lisäksi hain henkilökohtaiseen agendaan kuuluu naisen elämän pilaaminen siinä määrin, että se seuraa tätä ympäri maapalloa ja metsästää pakkomielteisesti tämän perheenjäseniä. Toisaalta Frogs ei mene tarpeeksi pitkälle. Tällaiset eläimet ovat oikeastaan oman yhteiskuntamme mittapuulla lähinnä rikollisia. Niille voi kuvitella moraalin ja moraalittomuuden. Lintujen väkivalta järkyttää samalla tavoin oletettua järjestystä. Kun spekulatiivisessa fiktiossa eläimille suodaan ihmisten piirteitä ja toiminnallisuutta, näitä pyritään alleviivaamaan muodonmuutoksin, poikkeavin mittasuhtein (esimerkiksi massiivisella koolla kuten King Kongissa) tai vaikkapa suoraan niin, että eläimet laitetaan puhumaan (esimerkiksi kansantarinoissa). Sieltä löytyy vain lisää meitä. Hitchcockin siivekkäät toimivat silti lajityypillisin tavoin, minkä ohella lintujen hyökkäys on helpompi tulkita esimerkiksi päänsisäisten uhkien manifestaatioksi tai luonnon vaarallisuuden vertauskuvaksi. Näin Frogs asettuu siihen välitilaan, jossa kumma kukoistaa. Mutta katsojan näkökulmasta Jaws: The Revenge vajoaa samaan Outoon laaksoon kuin Frogs (joka on viihdyttävämpi teos). Frogsia on vaikea lukea psykologisen tai taiteellisen kerronnan värittämän teoksena
Mykkien ja tunteettomien otusten toiminta ekologisen katastrofin äärellä alkaa vaikuttaa jopa ymmärrettävältä – empatian herääminen on inhimillistämisen positiivinen kääntöpuoli. Toni Saarinen kirjoittaa elokuvien outouksista Elävät kummat -blogiin: elokumma.tonisaarinen. Onko se jo liian inhimillistä. Kotiimme asetetut eläimet nyt vain muutenkin tuppaavat muuttumaan perheenjäseniksi, minkä Hollywood-fiktio sitten vie äärimmilleen. Edellä esitellyistä syistä johtuen Frogs ei tahdo edes jäädä mieleen kauhuelokuvana. Tapauksiin sisältyy kirjoittajille opetuksia eläinten inhimillistämisen vaaroista ja mahdollisuuksista. Langat, joilla ihmiskäsikirjoittaja hirviötä tanssittaa, näkyvät liian hyvin yleisölle. Suon eläimet eivät oikeastaan missään välissä vaikuta pahoilta vaikka ovatkin uhka ihmisille. Siinä missä neljäs Tappajahai-elokuva tuntuu käsittämättömän nololta, Frogs jää kutkuttamaan. Se laitetaan toimimaan kuin geneerinen ”pahis” välittämättä siitä, että tällainen pahislogiikka on eläinmaailmassa vierasta. Vaan Frogsissa sammakot, käärmeet ja liskot tulevatkin kotiin vaatimaan takaisin sitä, minkä ovat menettäneet, ja ratkaisevat ongelman väkivallalla. fi, twitterissä @elavatkummat.. Kun gekot tönivät kasvihuoneessa ”Myrkky”tekstillä varustetut purkit uhrinsa niskaan, tulee oudon lämmin tunne: oi, kun ovat kekseliäitä pikkuisia! Kenet päästämme kotiimme. Kun rajaa ihmisen ja eläimen toiminnan suhteen hämärretään enemmän ja todennäköisesti vahingossa, tunnelmasta saa helposti tehtyä oudompaa. 69 Samaistumista hyvässä ja pahassa Mainituissa kauhuelokuvissa eläin astuu ihmisen piirtämän rajan yli ja alkaa muistuttaa armeijan yksikköä, kapinallista ryhmittymää tai slasher-elokuvien sarjamurhaajaa. Samalla kuitenkin se, mikä olisi voinut pelottaa, muuttuu tutuksi ja laimeaksi. Jostain syystä tämä genre ei herätä hurjasti kummastusta, vaikka esimerkiksi Beethoven (1992) olisi mielestäni syytä laskea kauhuksi. Frogsissa tunnelma on toinen. Jaws: The Revengen käsikirjoituksen yllä leijuu epätoivo: mitä me vielä keksisimme tehdäksemme haista kiinnostavan uhan. Linnut tyytyy pieniin rajarikkomuksiin, minkä takia se säilyttää tehonsa ja vakavuutensa. Hyvä kauhuhan pyrkii hävittämään turvallisuuden tunteen, ja tämänkin elokuvan on kai tarkoitus viestittää, että turvapaikkoja on entistä vähemmän. Koska eläimiä ei ole ”kammotettu” tarpeeksi, ja koska niiden toimia alkaa ymmärtää, elokuva rinnastuu enemmän tyypillisiin söpöeläinkomedioihin – sellaisiin, joissa milloin mikäkin kissa tai koira kirjoitetaan ”yhdeksi meistä”. Kauhua tämäkään elokuva ei herätä, vain muutamia naurunpyrskähdyksiä, mutta ainakin eläimet ovat säännönmukaisia, ja hetkittäin koko ”ihminen vastaan luonto” -asetelma unohtuu. Tyypillisessä jatko-osahengessä oliosta tulee fanituote, jonka ei tarvitse noudattaa sääntöjä
70 O nko elämä parempaa, jos on kaunis ja kuuluisa sen sijaan, että olisi rujo raajarikko. Kaikki tähtipölyni palaset maalaa esiin maailman, jossa kehot ovat kauppatavaraa ja ihmiset kirjaimellisesti osiensa summa. Vailla nimeä tai verkostoja Chul päätyy kirjaimellisesti varsin pohjalle, sivukujan mutaan. He ovat saman planeetan asukkaita. Planeetan kiinnostava ekosysteemi aukeaa lukijalle Araian haastattelun kautta luontevasti. Pohjamudista hänet nostaa sattumalta kohdalle osuva henkilö, joka haastaa sanoillaan Chulin jatkamaan – tavoittelemaan elämässään päättäväisesti jotain yhtä kirkasta ja loistokasta kuin Araian supertähteys. Sujuvasti etenevä kasvutarina kuljettaa lukijan pohtimaan muun muassa ulkonäköja luokkaennakkoluuloja, vääristynyttä kehosuhdetta, yksinäisyyttä ja supertähteyden eri puolia. Voiko itseään tuntea rakastetuksi, jos saa suuren yleisön loputonta ihailua osakseen. Chulin tarinan rinnalla kulkee koko galaksin kirkkaimpiin artisteihin kuuluvan Araian haastattelu. Riittääkö musiikkibisneksen artistin kauniin pinnan synnyttämä ihailu täyttämään sielua jäytävää tyhjyyttä. Novellin maailmassa minäkertoja Chul on saanut synkimmät mahdolliset lähtökohdat itselleen: toisiinsa epäsopivista kehonosista kokoon kursitun kierrätetyn kokonaisuuden. Hieman yksinkertaistettuna novellin maailma elää sen asukkaiden tuottamalla liike-energialla, jonka planeetan maaperä käyttää uuteen kasvuun ja jota se säteilee suoraan asukkaidensa hyödynnettäväksi. Hieman hätkähdyttävämpi, säkenöivämpi, hoikempi. Askel ja kehonosa kerrallaan Chul tavoittelee tähteyttä. Lopulta Chul päätyy taas kerran palasiksi ja joutuu päättämään, mitä hän itse elämältään haluaa. Hänen pitää olla yleisöään varten vähän enemmän jokaisessa uudessa esiintymisessään. Hän tekee suuria uhrauksia ja kohtaa monia vastoinkäymisiä. Mitä pidemmälle hän etenee, sitä kirkkaammin hänelle alkaa myös selvitä, ettei mikään kenties tule riittämään. Onnellisuus ei tule menestyksen myötä sen lähemmäksi. Vaikka hänen kehonsa on kauniimpi kuin koskaan, ei se poista sielun kipua. Siksi hän ei kuole sivukujalle, vaikka hänen kehonsa on palasina. Reetta Vuokko-Syrjänen – Kaikki tähtipölyni palaset Portti 4/2020 Lily Laine Kosminen Colosseum. Niinpä vaatimattomista oloista oleva Chul selviää hengissä nukkumalla paljasta maata vasten. Hän ei näe itselleen muuta tulevaisuutta kuin hiipua hitaasti olemattomiin
Hän kituuttaa pienillä ansioilla tehdastyössä. Fantasiamaailma on hienosti kuvailtu ja erinäköiset keijut on helppo kuvitella. Kertoja vaikuttaa tietävän, mihin hänen tarinansa on menossa. Päähenkilö on matkaamassa kohti keisarikuntaa, mutta mistä hän on tulossa ja millaisessa maailmassa hän elää. Idea nojaa keijuja haltiatarinoista tuttuun sääntöön, että keijut eivät saa valehdella. Lintusen novellin kerrontatapa on muistelmanomainen. 71 Anssi Vartiainen – Heidin matkat aliseen maailmaan Venla Lintunen – Kirjoita tai kuole Portti 4/2021 Varjorikko 2/2021 N ovelli kertoo Heidistä, joka elää tavallista melko tylsää elämää. Novelli sekoittaa satujen aineksia viihteelliseen toimintaseikkailuun. Keisariperhe on tilannut maagisista kirjoituskyvyistään tunnetulta Anyalta vanhan keisarinnan elämäkerran. Kaapparilaivan kapteeni on tunnettu hahmo, jonka henkilöllisyyden Anyakin arvaa, mutta siitä huolimatta sekä matkustajalaiva että päähenkilö vaikuttavat huonosti varustautuneilta merirosvojen hyökkäykseen. Työstä luvattu palkkio riittää takaamaan kirjailijalle leppoisan elämän vuosikausiksi. Novelli on nopeasti ahmaistu ja viihdyttävä, muttei tarjoile uusia näkökulmia keijuista ja ihmisistä. Omaisuus ja ulkonäkö, vai kenties joku muu. Anya ei kuitenkaan pääse perille Haideniaan, sillä merirosvot pysäyttävät laivan, surmaavat muut matkustajat ja vievät hänet mukanaan. Hänellä on samanlainen dilemma kuin Aladdinilla lampun hengen kanssa. Hauskan kuivakka kertojaääni ja kiinnostava idea kaipaisivat rinnalleen hieman lisää maailman syventämistä ja dialogia. Merirosvolaivan kapteeni tekee houkuttelevan vastatarjouksen: kapteenin elämäkerran kirjoittaminen vastineeksi henkirievusta. Kun Heidi on vasta muuttanut uuteen asuntoon, ovelle ilmestyy salaperäinen muukalainen etsimään asunnossa aiemmin asunutta Adaa. Epätarkoilla sanamuodoilla he kuitenkin pystyvät huijaamaan tyhmiä kuolevaisia. Kerronta luo kiinnostavan mielikuvan siitä, että Anya kirjoittaa muistiin omia seikkailujaan. Sävyltään teksti on kuivakan humoristista. Mikä olisi paras toive, josta olisi hyötyä myös ylisessä maailmassa ilman, että se herättää liikaa kysymyksiä. Heidi tempautuu mukaan aliseen maailmaan keijujen luo. Lopussa päähenkilö joutuu tekemään vaikean valinnan ja päättämään, mikä hänelle on tärkeintä. Lukijana hain rivien välistä vihjeitä, jotka auttaisivat novellin tapahtumien sijoittamisessa Milka Liikala. Merirosvot saattavat tehdä kauheita asioita, mutta heidän vuorosanoissaan on karkeaa komiikkaa. Itselleni vastaavia esimerkkejä lähivuosilta tulee mieleen esimerkiksi Naomi Novikin Spinning Silver. Novellin rakenne on selkeä ja uudet asiat annostellaan sopivassa tahdissa. Noin viisisivuisen novellin tarina etenee pääasiassa Anyan muistojen, mietteiden ja havaintojen kautta, joten tilanteeseen johtaneet tapahtumat hahmottuvat nykyhetken sijaan menneisyytenä. K irjailija Anya Pajara seilaa kohti Haidenian keisarikuntaa. Alisessa maailmassa päähenkilö alkaa käydä kauppaa keijujen kanssa saadakseen paremman elämän ylisessä maailmassa
Novelli on osoittelematon tarina lapsesta, jolla on sekä liikaa ja liian vähän aikaa. Novellin kantava idea on taikakirjoittamisessa, jonka avulla Anya saa rustattua elämäkertoja tavanomaista nopeammin. Kapteeni ei itse pääse kuvailemaan seikkailujaan, vaan Anya tiivistää ne lukijalle omasta näkökulmastaan. Runsas kuvailu auttaa novellia juurruttamaan itsensä tiiviisti historialliseen miljöönsä; detaljien määrästä näkee, että aikakausi on Ollikaiselle tuttu. Novellin paras anti ei ole merirosvoissa, vaan Ringan sielunmaisemassa. Merirosvokapteeni Guuda on Anyan ohella ainoa tarkemmin esitelty hahmo. Historiallisen fiktion ja maagisen realismin lukijoille teksti tarjoaa paljon, vaikka voisi tarjota enemmänkin: proosa rönsyää enemmän kuin mihin nykylukija on tottunut mutta on silti hillitympi kuin mitä Ringan kirjalliselta ääneltä voisi kontekstissaan odottaa. 72 Nita Mäenpää Serafia Alho Klaus Ollikainen – Perhonen (Varjorikko 2/2021) R inga istuu kotiopettajan tunneilla haaveilemassa merirosvoista. Ringa on yhtä aikaa naiivi ja kursailematon — nuoren tytön verenhimo herättää lukijassa kysymyksiä ja jättää monet niistä avonaisiksi. Valitussa kerrontatyylissä pitäytyminen on ymmärrettävä ratkaisu, mutta joissain kohdissa dialogin lisääminen toisi tekstiin eloisuutta. jonkinlaiseen ajalliseen kontekstiin ja yhteiskunnalliseen tilaan. Liian lyhyen talven jälkeen lukija heittää hyvästit tytölle, jolla on entistä enemmän menetettävänään. Rehvakas kapteeni haluaa toitottaa omaa torveaan ja valjastaa Anyan kyvyt propagandistisiin tarkoituksiin. Piraattien teot ovat usein raa’an väkivaltaisia, ja välillä kerronta on suorastaan dissosiatiivista etäisyydessään. Ollikaisen kerronnan varmuus kantaa lukijan sujuvasti alusta loppuun silloinkin, kun juonelliset tapahtumat jäävät subtekstiin. Novellin loppuosa kertoo Anyan merirosvolaivalla viettämistä hetkistä, joina hän kirjoittaa Guudan enemmän tai vähemmän todenmukaista elämäkertaa. Maailmassa on selvästi myös olemassa muunlaista taikomista, mutta sitä ei meriseikkailussa päästä näkemään. Merirosvot eivät hyökkää tulipalloin tai matkustajalaivan miehistö puolustaudu hyökkäystä vastaan maagisin keinoin. Pintapuolisesti Perhonen kertoo lyhyestä hetkestä aikuistumisen kynnyksellä. Anyan ja Guudan välinen sanailu on novellin hauskimpia kohtia – sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin.. Ideat hän kirjoittaa näytelmäksi, mutta ideat alkavatkin elää omaa elämäänsä. Kenties novellin nimi aukeaakin päähenkilön oman roolin kautta. Päiväunia näkevän päähenkilön huomioon ottaen proosan etäisyys ei ole välttämättä novellille heikkous
ELOKUVAT . SCIFi . FANTASIA . SARJAKUVAT. KAUHU . KIRJAT . 73
74 Opiksi kirjoittajan matkalle: Kumma kirjoitusopas Osuuskumma esittää: otteita vuodesta 2022 Inspiraatiota esikoisteoksista osuuskumma.fi Kuka osaisi kertoa, miksi ne tulivat ja mitä ne tahtovat. Minun pitäisi ajatella kuolemaa eikä kermaleivoksia.