Koko valikoima löytyy osoitteesta nysalor.com. PASI HUTTUNEN | KARJALAINEN ” Susiraja on sen verran kita ammollaan hotkaistu, että toivottavasti kirjailija jo kirjoittaa uutta teosta. MAIJA | KORAHDUKSIA KIRJOISTA -BLOGI ” Pitää otteessaan alusta loppuun saakka. MÖRRI SEPPÄLÄ | LUKIHÄIRIKKÖ-BLOGI KILTIMP IÄ KOIRUU KSIA TARJOI LEVAT MARKO HAUTA LA & BROCI K A N SI K U VA : H EN N A SA K K A R A -D Ö R IN G HAAMUKUSTANNUS.COM. 2 Nysalor-kustannus Kauhua, fantasiaa, scifiä, runoja, roolipelejä Kosmoskynän lukijoille toistaiseksi voimassa oleva 10 %:n alennus Nysalor-kustannuksen verkkokaupan kirjoista alennuskoodilla KOSMOSKYNA. Vuoden 2022 uutuuksia Tilaa: holvi.com/shop/nysalor-kustannus/ LAURI LATUN PSYKOL OGISTA KAUHU A TUTUST U TARJON TAAMM E holvi.co m/shop /haamu kustann us / ” Esikoisromaaniksi kypsä. PIETARI AKUJÄRVI | HYVÄ RIIPPUVUUS -BLOGI ” Kiehtovan tiivistä kerrontaa
3 Korvessa kulkee lohikäärmeen polku, puuton kaistale metsän keskellä Terästornit seisovat ylväinä paikoillaan, pitkät ja sirot kuin vanhan ajan aaveet, ja kantavat lankaa kuin kirkkomaalauksessa alastomat pojat ruusuköynnöstä Väkevät langat jatkuvat silmänkantamattomiin, sirisevät sateessa hiljaista lauluaan. Eksyneen suurempi onni kuin joki: tämä on erämaa, mutta silti tässä on sivistyksen tulisen käden jälki, ihmisen luoma, mutta välinpitämätön, paikoilleen naulittu mutta tappava, Ukon valjastettu vasamakimppu, valtimo kahden kaupungin välillä; seuraa, niin pääset aina kotiin. Voimalinjan alla tehdään nykyisin ne taiat jotka ennen tehtiin kosken kivellä. Voimalinjat Artemis Kelosaari RUNO
numero, 38. Sen lisäksi maksa jäsenmaksu (20 euroa vuonna 2022, nuorisojäsenmaksu alle 18-vuotiaille 10 euroa, perhejäsenmaksu 10 euroa) seuran tilille IBAN: FI09 800019017460 33, BIC: DABAFIHH. yhdistysavain.fi/. vuosikerta 2 lehteä vuodessa www.kosmoskyna.net toimitus@kosmoskyna.net verkkotoimitus@kosmoskyna.net Päätoimittaja Reetta Vuokko-Syrjänen Toimitussihteeri Toni Saarinen Ulkoasu ja taitto Touko Miikkulainen Kansikuva Mikael Leinonen Julkaisija Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat ry STK ry Pohjavedenportti 2 A 25 00980 Helsinki www.tieteiskirjoittajat.net info@tieteiskirjoittajat.net Seuran sähköpostilista stk@lists.utu.fi Lisätietoja ja ohjeet sähköpostilistalle liittymiseksi: https://lists.utu.fi/mailman/listinfo/stk Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat ry on valtakunnallinen yhdistys, joka ajaa spekulatiivisen fiktion eli tieteis-, fantasiaja kauhutekstien kirjoittajien asiaa. ARTIKKELIT REETTA NÄÄTÄNEN Todellisuus kumman lähteenä – kulttuurinen sensitiivisyys spekulatiivisessa fiktiossa PEKKA KOLEHMAINEN Huumorissa kiteytyy spekulatiivisen fiktion lupaus REETTA VUOKKO-SYRJÄNEN Onko kumma kummaa kehyksissäkin. Täytä liittymislomake Yhdistysavain-palvelussa osoitteessa https://suomentieteisjafantasiakirjoittajat. Jäsenetuihin kuuluu Kosmoskynän lisäksi mm. Jäsenten tekstit ovat etusijalla verkkolehdessä julkaistaviksi. AXELSSON Pohjasakkaa HAASTATTELUT Jari Olavi Hiltunen kartoittaa ajattelun tähtitarhoja Camilla Kantolan tieteisromaanissa etsitään demokratian rajoja Kosmoskynä ISSN: 0785-2517 131. yhdistyksen arvostelupalvelu veloituksetta. W. – Spekulatiivisen sarjakuvan kritiikistä NOVELLIT ANNE MARTIN Kynnyksellä MARRAS SINIKARHU Ihmisyyssoluttautumisen opintolinja M. 4 Kosmoskynä Pääkirjoitus Puheenjohtajan terveisiä Kummien kuvien kolumni Kosminen Colosseum KOSMOSKYSYMYS Mistä löydät oman kummasi. Yhdistykseen voi liittyä kuka tahansa kiinnostunut. Irtolehtimyynti: tilaukset@tieteiskirjoittajat.net 6 7 68 72 8 12 38 49 16 30 42 26 56
5 60 62 65 3 11 37 74 PÄÄTOIMITTAJA Reetta Vuokko-Syrjänen TOIMITUSSIHTEERI Toni Saarinen TOIMITUSKUNTA JA AVUSTAJAT Serafia Alho Anna Annala W. Aiot kirjoittaa ilkeän kommentin instagram-tililleni @_r_e_p_i_ , etkö aiokin. A. KUVITTAJAT ESITTÄYTYVÄT KIRJA-ARVIOT PEKKA KOLEHMAINEN Kantola: Linnunsolu TENKA ISSAKAINEN Shelley: Viimeinen ihminen SAMPSA HARIO Hämäläinen, Rautalahti: Grimmin saduista Controliin RUNOT & RAAPALEET ARTEMIS KELOSAARI Voimalinjat ELLI LEPPÄ Tieten TEIJA TELIVUO Elämän hinta MIKAEL LEINONEN Sillan Sieluntilasta. Axelsson Satu Piispa-Hakala Sampsa Hario Pirja Hyyryläinen Maiju Ihalainen Tenka Issakainen Camilla Kantola Artemis Kelosaari Vilja Kesäheinä Lily Laine Mixu Lauronen Mikael Leinonen Elli Leppä Venla Lintunen Anne Martin Nita Mäenpää Reetta Näätänen Marras Sinikarhu Nadja Sokura Pihla Tammisto Teija Telivuo Toimitus MIKAEL LEINONEN Mikael Leinonen kirjoittaa kauhua, scifiä ja muuta ihmismielen päälle vedetyn arjen verhon taakse kurkkivaa tekstiä ja esiintyy myös Maailmanlopun Kahvila -runobändin kanssa. Kumma on tuttua jo seitsemänvuotiaasta lähtien, jolloin tuottamani peilikirjoitus ja hiusmuotini napakka kypärämalli herättivät aikuisväestössä huolen nuorukaisen tasapainosta. Videotaide ja indieelokuvien teko on vallannut myös osan hänen elämästään. Harrastan myös kirjoittamista, ja tämä on ensimmäinen julkaisuni. Maailmanlopun Kahvilan toimintaan voi tutustua osoitteessa: https://www.instagram.com/ maailmanlopunkahvila/ REPI Jos viivyttelyltäni ehdin kuvittamaan, kiinnostukseni löytyvät mysteereistä, salaisuuksista ja yliluonnollisuudesta
Oli ilo nähdä monia teistä Finnconissa, ja tuoreita jäseniäkin olemme saaneet mukavasti vuoden kuluessa. Virtuaaliset, paperiset ja fyysiset alkavat olla kaikki yhtä arvokkaita. Viedäksemme vertauskuvan ennalta-arvattavaan maaliinsa: kirjoittajayhteisö on yksi tapa juurtua kumman kirjoittamiseen. Ehkä tässä tapauksessa puusta tulee tarkoituksella kiero. Sen oksat ja niihin ilmaantuvat lehdet ovat aina, keskeneräisinäkin, ihailtavia aikaansaannoksia – tarinoita. Jos kummalla on juuret, sen voi käsittää esimerkiksi puuksi. STK auttaa järjestämällä esimerkiksi kirjoituspajoja – tänä syksynä Lily Laine ja Nita Mäenpää opastivat maailmanrakennuksen saloihin – ja tarjoamalla keskustelualustoja. Puusi on yksilöllinen mutta seisoo maalla, jonka alla kulkee vuorovaikutuksen verkostoja. Kun luette tätä, yhdistyksen syyskokouksessa on päätetty muutoksista, jotka koskevat Kosmoskynän julkaisua ja STK:n taloudenhoitoa. Kaikki ideat ja avuntarjoukset osoitteeseen tieteiskirjoittajat@gmail.com, kiitos! Muuten toimintamme on tänä vuonna osoittanut normalisoitumisen merkkejä, vaikka maailman mutkikkaat vaikutussuhteet jatkavat ihmiskunnan piinaamista. Toivon kaikille lehdille valoa! Mutta puun juuret, ne kirjoitustyön voimavarat, joita ei useinkaan näe, ovat myös tärkeitä luovuuden ravitsijoita ja motivaation vakauttajia. Toivottavasti sekä uudet että vanhat nauttivat syksyn numerosta ja jaksavat osallistua STK:n toimintaan jatkossakin – vaikka sitten keskustelemalla Discord-palvelimella kirjallisista riemuista ja murheista. Ne keräävät valoa, joka ylläpitää inspiraatiota ja saa kumman kukoistamaan. Serverin pysyvä osoite on: https://discord.gg/uXuKzYS Kasvatetaan juuriamme! Toni Saarinen. Juuret unohtuvat helposti. STK kuitenkin kaipaa itsekin apua tai merkittävää muutosta. Taloustilanteemme on ensi vuonna tiukilla, eikä aktiiveja näillä näkymin riitä ylläpitämään tehokasta toimintaa. Puu leviää näkyvillä ja näkymättömissä. Mutta omassa nurkassaan STK keskittyy tarjoamaan alustan merkityksellisille kuvitteluille. Sen siemenet saapuvat tuulen mukana arvaamattomista paikoista ja sopivaan ympäristöön asetuttuaan, oikein ruokittuina, väistämättä kasvavat. Vaikka tilanne muutoksilla hieman paranisikin, uusia tekijöitä ja avustajia otetaan jatkuvasti mielellään vastaan, sillä yhdistys elää vaihtuvuudesta ja vastuunkannosta. Mutta niiden kasvatus on saattanut olla pirullinen työ. 6 Puheenjohtajan terveisiä T ässä lehdessä matkustetaan kumman juurille
Marras Sinikarhun rakenteellisesti nerokas novelli Ihmisyyssoluttautumisen opintolinja loihtii esiin hirtehishumoristisen kuvan siitä, miltä toimintamme näyttää ulkoa päin katsottuna. Toisaalta kumma voi olla myös pelon lähde. Silloin fiktion lainalaisuudet muuttuvat taas. Osin kyse on pelosta, mutta myös syvästä halustamme ymmärtää sitä, mikä on vielä varjossa. Parhaassa tapauksessa vieraan kohtaaminen on ihme. Vieras voi myös katsoa meitä ihmisiä kummeksuen. Jos lainaamme ymmärtämättä kiehtovan kuuloisia elementtejä toisesta kulttuurista, saatamme ylläpitää stereotypioita tai käsitellä viihteenä jotakin, mikä kulttuurin itsensä edustajille on arvokasta, jopa pyhää. Näemme ja koemme uutta, ja taidokkaan proosateoksen sivuilla kaukaiset paikat ja mielikuvitukselliset kansat heräävät eloon. Tätä pohtii Toni Saarinen tämän kerran Kummien kuvien kolumnissaan. Kääntöpuolena ihmeen etsimisessä on riski sortua kulttuuriseen omimiseen. 7 Pääkirjoitus V uoden jälkimmäisen painetun Kosmoskynän teema on Kumman juurilla. M. Vieras on kohdattava kunnioittaen riippumatta sen luonteesta. Entä jos kaksi kummaa kohtaa toisensa. Lopulta se, mitä jokin kummana pitämämme itse kummastelee, kertoo paljon meistä itsestämme. W. Aikojen alusta asti olemme kertoneet tarinoita siitä, mikä väijyy nuotion valopiirin laidalla. Axelssonin novellissa Pohjasakkaa taas matkataan maailmaan, joka ihmiselle on jo lähtökohtaisesti vieras, ja siellä hahmot löytävät oman kummansa. Esikoiskirjailija Anne Martin tuo tiivistunnelmaisessa novellissaan Kynnyksellä vieraan lähelle mutta mahdottomana ymmärtää. Outouttamalla voimme löytää iloa ja huumoria, kuten Pekka Kolehmainen osoittaa esseessään Huumorissa kiteytyy spekulatiivisen fiktion lupaus. Tai jos niin teemme, naapuri ei varmastikaan ole iloinen. Toiseus on suosittu teema myös yleisproosassa, mutta spekulatiivisessa fiktiossa etsimme usein tahallaan sitä, mitä ei voi ymmärtää, ja teemme tutustakin vierasta. Vieraan pelko on eräs ihmiskunnan perustavanlaatuisimpia pelkoja: siitä kertovat jo keskiaikaiset karttamerkinnät hic sunt dracones – tuntemattomalla alueella on varmasti lohikäärmeitä, tai jotain vielä hirveämpää. Emme oikeassa maailmassakaan voi rynnätä naapurin taloon ja viedä sieltä kaikkea, mikä irti lähtee. Tähän problematiikkaan pureutuu artikkelissaan väitöskirjatutkija Reetta Näätänen. Vaikka emme ymmärrä, voimme ihailla ja arvostaa. Pohjimmiltaan kumma on olennainen osa ihmiskuntaa. Kuten Lloyd Alexander aikoinaan sanoi: ”En kirjoita fantasiaa paetakseni todellisuutta vaan ymmärtääkseni sitä.” Reetta Vuokko-Syrjänen
8 Mistä löydät oman kummasi. Kumma versoo ohimennen korvaani takertuvista keskustelunpätkistä, väärinluetuista sanoista, silmäkulmassani vilahtavista varjoista. Se piileksii lausumattomissa sanoissa ja epäselvissä merkityksissä, tosiasioiden takana. KOSMOSKYSYMYS Maiju Ihalainen Minun kummani tulee kutsumatta, löytyy etsimättä, ilmestyy silloin kun sitä vähiten odottaa. Kumma elää arkisten ajatusteni väliin jäävissä pimeissä rakosissa, joiden yli järkimieleni harppoo hidastelematta, jottei kompastuisi. Kirjoittaessakin, joskus, kun annan sanojen virrata omalla painollaan ja kietoutua mielleyhtymiksi, joita en tulisi koskaan tietoisesti ajatelleeksi. Se ilmaantuu hetkinä, jolloin ajatukseni lähtevät harhailemaan ja tarkkaavaisuuteni liukenee kuviksi ja tunteiksi: nukahtamisen hetkellä, musiikkia kuunnellessa, yötaivasta tuijotellessa. Kolosissa, missä kauan sitten unohdetut ajatukset ja ideat alkavat itää ja levittää rihmastojaan mieleni valottomaan maakellariin
Esimerkiksi juuri nyt kustantamokierroksella on käsikirjoitus, joka sai sytykkeen uutisesta, jossa kerrottiin, että nuoret eivät enää harrasta seksiä. Autenttisuus on korvaamattoman arvokasta; omaperäisyys olematonta.” Varastan Jarmuschin hävyttömän hyvän ohjeen ja muokkaan sitä tarpeisiini: Kumma löytyy muiden kirjoittajien juonista, joita itse veisi toiseen. Toni Saarinen Elokuva-ohjaaja ja tinkimätön taiteilija Jim Jarmusch on todennut: ”Mikään ei ole alkuperäistä. Ihmiset ovat ostoskeskuksessa, koska ulkona riehuvat jumalten voimat (vastikään ilmestynyt esikoisromaanini Tuntemattomat tiet) tai kaksi tyttöä makaa toisiinsa kietoutuneena koulun vessan lattialla, koska toinen imee toisen kipua (ensimmäinen julkaistu novellini Usva-lehdessä 2012). Kuvat itsessään eivät ole erityisen kummia, niissä on yleensä yksi tai useampi ihminen jossakin tilanteessa. Ei sillä alkuperäisen uutisen kanssa ole juurikaan tekemistä, mutta pystynpä tällä kertaa tarkasti nimeämään ensimmäisen virittäjän. Junalla kulkeminen on takuukeino saada kumma liikkeelle. Satu Piispa-Hakala Pienesti laimeaa, mutta kummani kumpuaa aika tavallisista asioista. Yleensä idea tulee alkukuvan muodossa, ja usein kuva tulee, kun olen kävelemässä. Luen paljon kaikenlaista ja monenmuotoista kirjallisuutta, mikä varmasti ruokkii kummavirtaa, mutta aika monesti ideoita syntyy myös tiedeuutisista. 9 vellovissa mahdollisuuksissa ja mahdottomuuksissa: entäs jos, siis kuka, kuulinko oikein, ei kai sentään, voisiko olla. Joku sana tai sanapari, satunnainen repliikki tai mieleen juolahtanut tilanne alkaa kasvaa ja elää. Siitä voisi taas lähteä novelli! Eli minun ei varsinaisesti tarvitse kummaa etsiä, se on täällä koko ajan. Siristän silmiäni ja mieltäni, ja todellisuuden kumma puoli lipuu kaksoiskuvana esiin. Ohivilahtavassa ikkunassa tanssii sarvipäisiä hahmoja, seinää pitkin kiemurtavat köynnökset ovat jättiläishämähäkin seittiä, lätäkön pinnalta heijastuu vieras kaupunki. Hetken maailma on syvempi, varjot tummempia. Puoliunessa tuijotan bussin ikkunasta marraskuun mustaa aamua. Juuri kirjoittamani lause sai ajattelemaan kehon toimintaa ja sitä kautta kumman sijaintia elimistössä. Tai minun on kirjoittamalla selvitettävä, mistä mielikuvassa on kyse. Kun jokin tarina on kiehuvassa tilassa, ajattelen sitä etenkin liikkuessa: autoa ajaessa, koiraa lenkittäessä ja etenkin junassa. En ole sitä tyyppiä kirjailija, jolla olisi ideoista runsaudenpulaa, mutta silloin harvoin kun idea tulee, se tulee pyytämättä. Nadja Sokura En varsinaisesti löydä kummia aiheita, vaan kumma on enemmänkin tavassani nähdä maailma ja etsiä selityksiä. Tarina keriytyi auki lopulta maailman kautta. Päädyin ajattelemaan maailmaa, jossa tuntoaisti on tabu. Sitten täytyy alkaa pohtia, keitä nämä ihmiset ovat ja miksi he ovat tässä tilanteessa. Stephen King liitti muistaakseni jossakin jälkipuheessaan tällaisiin hetkiin ripuloivat muusat. Siinä vaiheessa kumma astuu kuvioihin. Olen kokeillut ideointia erilaisten oppaissa olevien harjoitusten kautta, mutten ole koskaan saanut sitä kautta tuotettua valmista tekstiä. Lukemisen lisäksi valokuvaan ja myös etsin netistä virikekuvia kirjoittamiseen. Jotakin sellaista siinä varmaan on – en keksi kuville parempaakaan alkuperää. Hetken vain, kunnes tulee aika nousta kyydistä. Joku toinen olisi keksinyt samoista kuvista aivan eri tarinat, mutta omat aivoitukseni pyrkivät aina kummille poluille. Varasta kaikesta, mikä resonoi inspiraatiosi kanssa tai ruokkii mielikuvitustasi.” Hän jatkaa: ”Näin työstäsi ja varkaudestasi tulee aitoa
Näitä pitäisi vain muistaa tarkkailla. Valmis kumma voi olla synkkää, ahdistavaa, kaoottista ja häiritsevää – minulla usein onkin. Kyse ei ole pelkästään idean alkuperän kunnioittamisesta (tai epäkunnioittamisesta) vaan myös siitä, että tekijä joutuu liikkumaan. Kumma löytyy taideteoksista, joiden viestin tulkitsee eri tavoin kuin mitä taiteilija tarkoitti. Kumma löytyy vanhoista tai uusista tieteellisistä teorioista, joista voisi tehdä aivan muunlaisia johtopäätöksiä. Siellä on kummaa, sitä mitä ei täysin tajua itsekään edes sitten, kun sen on kirjoittanut. Surrealistisen liikkeen keskeiset hahmot arvostivat aikansa halpoja jännäreitä varsinkin siksi, että nuo tarinat viestivät epäsuorasti, tahtomattaan ja heikkouksiensa kautta, jotain perustavanlaatuista. Se pilkahtaa terävinä pisteinä ”massan seasta”, oli tuo vertauskuvallinen massa sitten arkista elämää, korkeaa taidetta tai äärimmäisen laskelmoitua viihdettä. Mutta en näe syytä varastaa ylitodellisuuden hippusia vain kaupallisesta mössöstä. Mutta omimisesta tulee hävytöntä pääasiassa silloin, kun kirjoittaja vain ottaa heikommilta ja näkymättömiltä altistamatta omaa sisintään samanlaiselle runtelulle – kun kerrotaan toisten tarinoita välinpitämättömästi, ilman vuoropuhelua, empatiaa ja itsekritiikkiä. Tähän pätee nähdäkseni sama ohje kuin tosimaailman ihmiskohtaamisiin: yleensä tervehdyksen kannattaa olla kunnioittava, paitsi jos tiedät ehdottomasti paremmin. Jarmuschin varkausteoria mietityttää tietysti kulttuurisen omimisen kontekstissa. Sen kirjoittaminen vaatii kuitenkin rakkautta (itsessään viattomien) elementtien yhdistelyyn, ja elementtien kerääminen vaatii toiseuden tervehtimistä. Katson maailmaa ja kuvittelen kummallisempia vaihtoehtoja. Tämän seurauksena ei synny tyydyttävää eli tekijänsäkin otteesta lipsahtavaa kummaa, vain huonolaatuisen kopiokoneen sylkemiä ediktejä, joilla tekijä vahvistaa valta-asemaansa. Kumma on surreaalia, ylitodellista. Miljardöörien tuottamaan Hollywood-tauhkaan suuntautuvat spekulatiiviset heistit ovat eri asia kuin katoavan alkuperäiskansan mytologian kierrätys omalla nimellä varustettuna. Autenttisessa varkaudessa ei vain viedä, vaan oma mieli, ja kaikki mitä se sisältää, kuljetetaan jonnekin, missä se ei normaalisti majaile. Omimisen kysymys on joka tapauksessa tärkeä kumman perimmäisen luonteen kannalta. 10 suuntaan. Wyethia helianthoides or mule's ear wildflower (on right) showing fasciation / Peruedjn, 2010. Ihan kuin arvostettu korkeakulttuuri ei pystyisi puhumaan itseään pussiin tai osoittamaan vahingossa taustalla jyllääviä ristiriitoja! Samalla tavoin kumma asustelee niin ihmisolennon epäloogisessa käytöksessä, puheeseen lipsahtavissa virheissä kuin kauppalistaan peräkkäin asettuneiden tuotteiden satunnaisissa yhteyksissä
11 sepität itsesi metsänpeittoon puiden välissä avautuu ovi ja ryömit konttaat hiipuvin voimin dissosiaation sisään annat oksien kasvaa silmäkuopista sammalen peittää korvat ja etsijän ankaransyyttävät äänet kuurona kivenä asetut katseesta sivuun sinä et ole tavattavissa et vaikka huhuilen kaarevan juuren alitse istut katveessa itsesi keskellä pysyt vakaasti eksyksissä hymyilet tyynin katatonisin kasvoin: minä en yletä sinne puheeni vyöryvät pilvinä lymysi yllä silmäsi eivät kohdennu minuun huidon ja huudan sinä olet mennyt kotoa hukkaan ja kateisiin lähtenyt kauhua pakoon kieltäydyt löytämästä palaamasta tuntemasta mitään tuttua entistä harhateille voi haluta tieten tahtoa deluusiot ja disorientaation pirstomielisten näkyjen lohdussa kaatua naamalleen apofenian kaksoispohjaisiin lampiin nähdä sellaista mitä ei ole kääntää merkitykset nurin askelet ympäri tehdä lopuista alkuja tehdä tuulesta tupia asua niissä onnesta mykkänä yksin tieten Elli Leppä RUNO
Kulttuurisen omimisen käsitteellä tarkoitetaan nykykeskustelussa lähes poikkeuksetta haitallista kulttuurista omimista, ei niinkään sen tasa-arvoista, ideaalia muotoa, jota kutsutaan transkulturaatioksi tai interkulturaatioksi. Milloin keskiössä on muotiin lainattuja alkuperäiskansojen designeja 2 , milloin taas lastenohjelmaan eksynyt tökerö stereotypisoitu ja rodullistettu hahmo 3 . Laylassa puhuu didaktinen kirjailija, Oneiron nojaa stereotypioihin | Nuori Voima 2. Nunavut family outraged after fashion label copies sacred Inuit design | CBC Radio 3. Todellisuus kumman lähteenä – kulttuurinen sensitiivisyys spekulatiivisessa fiktiossa ARTIKKELI Reetta Näätänen 1. Myös kirjallisuuden piirissä 1 aihe on noussut otsikoihin. Usein tarinaa varten kehitelty fantasiamaailma pohjautuu kuitenkin olemassa olevan kansan mytologiaan tai jopa kansaan itseensä. Kuinka tämä sitten liittyy spekulatiiviseen fiktioon. S uomessa keskustelu kulttuurisesta omimisesta (appropriaatio) on käynyt silloin tällöin kiivaana mediassa muutaman vuoden ajan. Siinähän kirjoitetaan kuvitteellisista maailmoista ja ilmiöistä. Räikeimmät esimerkit rinnastuvat taiteen plagiointiin, joten niitä on helpompi huomata ja ymmärtää, mutta kulttuurisen omimisen käsite 4 on tosiasiassa hyvin monisyinen, eikä sitä ole lainkaan helppo havaita tai tiedostaa ilman syvempää perehtymistä aiheeseen. Stereotyyppinen intiaanihahmo poistetaan Herra Heinämäen Lato-orkesterista | Yle Uutiset 4. – Petra Laiti | Twitter. Hei Suomi-twitter, te ette vieläkään ymmärrä. Mikä on luovan alan taiteilijan vastuu monikulttuurisissa teoksissa nykypäivänä, kun globalisaatio ja teknologia ovat tuoneet vieraat kulttuurit yhä helpommin saataville. Onko tiedonsaannin helppous lisännyt ymmärrystä toisia kansoja ja kulttuureja kohtaan vai toistuuko eurosentrinen, epätasa-arvoinen vieraiden kulttuurien eksotisointi ja siitä hyötyminen yhä uudestaan ilman, että tiedostamme asiaa omalla kohdallamme
Eräs kulttuurilainausten sudenkuopista on tahaton stereotypisointi: sen haitallisuutta ei tunnuta usein tiedostavan. Hyvä aikomus ei poista kulttuurisen omimisen haitallisuutta, jos valta-asetelma on alistava. Ideoita tai inspiraatiota saatetaan kuitenkin hakea oikeasti olemassa olevista kulttuureista. Yleinen puolustus ”vahingossa” tapahtuneelle haitalliselle kulttuuriselle omimiselle on se, että omimista ei tiedostettu tai aikomus on ollut hyvä: tuodaan vaikkapa alkuperäiskansalle näkyvyyttä tai kirjoitetaan fiktiivistä tarinaa vähemmistön näkökulmasta, josta ei kuitenkaan ole omakohtaista kokemusta. Fantasiakirjoittamisessa on usein tarkoituksena luoda uusia, keksittyjä maailmoja. ”Se, että jokin kulttuurinen elementti on vaikkapa kirjoittajalle eksoottinen ja vieras ei tarkoita sitä, että se olisi sitä koko lukijakunnalle.”. Ulkopuolisten ei ole mahdollista päästä sisälle kaikkeen siihen perimätietoon, joka kulkee vaikkapa suvussa ja kielen välityksellä. Missä sitten menee inspiraation ja haitallisen kulttuurisen omimisen raja. Miksi sitten on haitallista lainata olemassa olevista kulttuureista – varsinkin jos ne kokee kiinnostaviksi ja inspiroiviksi. 13 5. Haitalliseksi se muuttuu silloin, kun valtapositiossa ylempänä oleva omii esimerkiksi sortoa kokeneen vähemmistön kulttuuria luvatta ja mahdollisesti hyötyy siitä taloudellisesti. Yksiselitteistä vastausta tuskin on. Se, että jokin kulttuurinen elementti on vaikkapa kirjoittajalle eksoottinen ja vieras ei tarkoita sitä, että se olisi sitä koko lukijakunnalle. Inspiroitumista vai appropriaatiota – monikulttuurisen säveltämisen haasteet | composers.fi Tasa-arvoinen kulttuurivaihto on luonnollinen ilmiö, jota tapahtuu kaikissa kulttuureissa koko ajan. Kulttuurinen inspiraatio taas voi olla käsitteen tai idean tasolla saatu ajatus olemassa olevasta kulttuurista, mutta se on lopullisessa työssä muokattu joko niin kauas alkuperäisestä lähteestä tai toimii taustalla ilman suoraa viitettä niin, että konnotaatiota lähtökulttuuriin ei synny. Kulttuuriseksi omimiseksi voidaan katsoa lainaus, jossa lähtökulttuurin elementit ovat selvästi tunnistettavissa. Pelkkä termin tai nimen vaihdos ei välttämättä vielä tee lainausta tunnistamattomaksi. Saamelaiskulttuurin osalta ei valitettavasti löydy seksuaalija sukupuolivähemmistöjen Sateenkaarikynän tarjoaman sensitiivisyyslukijapalvelun kaltaista tahoa, mutta Saamelaiskäräjiltä suositellaan haettavaksi ennakkosuostumusta hankkeille, jotka koskevat tai voivat koskea saamelaisten kulttuuriperintöä ja perinteistä tietoa myös kirjallisuudessa ja taiteissa. Uhanalaisten kulttuurien representaatio on jo lähtökohtaisesti niin vähäistä, että jos sitä esittävät kansaan kuulumattomat henkilöt, he väistämättä kuvaavat kulttuuria stereotypioiden tai virheellisten sekä vaillinaisten mielikuvien kautta. Saamelaismuusikko ja tutkija Anna Näkkäläjärvi-Länsman totesi kesäkuussa 2022 Kompositio-lehteen 5 tekemässäni haastattelussa, että toivoisi, ettei saamelaiskulttuuria esitettäisi ilman saamelaisten itsensä mukanaoloa: ”ei mitään meistä ilman meitä”. Jopa vähemmistön itsensä mielikuva omasta kulttuuristaan muovautuu, kun sitä esitetään vääristyneenä
Nämä kaksi alaa yhdessä ovat viime vuosina kirvoittaneet pohdintaa siitä, miten vieraan kulttuurin elementtejä tulisi esittää monikulttuurisissa taideteoksissa, esimerkiksi sävellyksissä. Jos ajattelemme, että Aasian kulttuureista ammentaessamme jatkamme koloniaalista perinnettä, eikö se itsessään ole ylimielinen ilmaus siitä, että pidämme Aasian kulttuureja alisteisessa asemassa suhteessa omaamme. Yli parikymmenvuotisen urani aikana olen törmännyt niin vanhoihin kuin uudempiin teoksiin, jotka ovat herättäneet kysymyksiä säveltäjän perehtyneisyydestä käyttämäänsä materiaaliin. Vaikka Suomella ei ole ollut alusmaita, emme ole voineet välttyä kolonialistiselta ajatusmaailmalta. Kuinka haitallista Japanin kulttuurille on, että suomalainen fantasiakirjoittaja lainaa jotakin termiä tai kulttuurisidonnaista aihetta väärin. Todennäköisesti suuressa mittakaavassa ei kovinkaan, koska Japanin kulttuuri elää ja voi hyvin. Teen parhaillaan Taideyliopiston SibeliusAkatemiassa taiteellista tohtorintutkintoa aiheesta Kulttuurisensitiivisyys monikulttuuristen teosten tulkinnassa esiintyjän näkökulmasta. Onneksi on päästy jo pitkälle vaikkapa Jean-Philippe. Lisäksi minua kiinnostaa, mikä on nykypäivänä esiintyjän vastuu, kun yleisölle esitetään vaikkapa vanhempia teoksia, joiden luomisajankohtana vieraan kulttuurin lainaamisen etiikkaan ei juurikaan kiinnitetty huomiota. Oman taustani ansiosta huomaan kiinnittäväni huomiota erityisesti Japanin kulttuuriin ja kieleen liittyvään misrepresentaatioon. On siis hyvä punnita, haluaako käyttää lainauksia japanista: fantasiamaailmaan sijoitettu japaninkielinen sana saattaakin sisältää tiedostamattomia merkityksiä. Kuinka syvällisesti vieraaseen kulttuuriin perehtymistä sitten on riittävästi, että kulttuurilainaus onnistuu välttämään sudenkuopat eikä esimerkiksi virheellisiä mielleyhtymiä tai konteksteja synny. Käsite luotiin suojaamaan alkuperäiskansoihin kohdistuvaa aineetonta hyväksikäyttöä: tarinoiden, rituaalien ja musiikin lainaamista ilman ymmärrystä niiden taustoista, kontekstista ja merkityksestä kansalleen. Japanin kieli ja kirjoitusjärjestelmä ovat historiallisista syistä johtuen niin monikerroksisia, että japaninkielisiä termejä tai nimiä käyttäessä vuosikausien perehtyminenkään ei välttämättä riitä tiedostamaan kaikkia kulttuurisia sidoksia sekä monimerkityksellisiä kerrostumia, mitä pelkkiin sanoihin voi liittyä. Voidaanko Japanin kulttuurin lainaamista epäsensitiivisesti pitää postkoloniaalisena ilmiönä. 14 On hyvä myös perehtyä Intellectual Property -termiin (immateriaalioikeus), jonka sovellus aineettoman kulttuuriperinnön kohdalla on huomattavasti vaikeampi tulkita kuin pelkkänä tekijänoikeuskysymyksenä. Tein osan musiikin maisterin opinnoistani vaihto-opiskelijana Japanissa. Yhdysvaltojen ja Australian alkuperäiskansat ovat myös perustaneet oman termin: Indigenous Cultural and Intellectual Property (ICIP). Japani ei ole myöskään ollut siirtomaiden alusmaana, päinvastoin se on itse kolonialisoinut ympäröiviä maitaan. Wikipedia ja internet-sanakirja eivät valitettavasti kerro kaikkea, ellei tietoa osaa erikseen etsiä. Japaninkielisestä kirjallisuudesta tehdyt käännökset ovat usein englannin tai muun länsimaisen kielen kautta suomeksi käännettyjä, jolloin informaatio on saattanut kokea jo suuriakin vääristymiä (toki kääntäjän ammattitaidosta riippuen – Suomessa on onneksi erinomaisia suoraan japanista kääntäviä ammattilaisia, joiden tuotantoa kannattaa suosia). Euroopassa ”itämaiden” (Lähi-Itä, Aasia) eksotisoinnilla ja orientalismin kyllästämällä taiteella on pitkät juuret. Olen ammatiltani orkesterimuusikko, ja musiikin lisäksi olen opiskellut Helsingin Yliopistossa Itä-Aasian tutkimusta pääaineena Japanin kieli ja kulttuuri
Mikäli voin esittäjänä tai yleisön edustajana vakuuttua teoksen luojan perehtyneen kulttuurisiin seikkoihin etukäteen tarkasti ja eettisesti, koen oloni niin esittäjänä kuin yleisönä paljon mukavammaksi. Tämä ei vielä muuta teoksen musiikillista antia. Oleelliseksi tulee informaatio, joka yleisölle annetaan säveltäjän ja teoksen taustoista. Toivottavasti saamme tulevaisuudessa nauttia entistä eettisemmästä ja tasaarvoisemmasta monikulttuurisesta taiteesta.. Vielä kymmenen vuotta sitten esitin täysin kritiikittä monikulttuurisia teoksia, koska luotin säveltäjän tietämykseen kulttuurilainojen eettisyydestä. Saman voisi katsoa pätevän kirjallisuuteen. Esiintyvänä taiteilijana toivoisin itse osaavani olla sensitiivinen sen suhteen, kuinka esitän vieraita kulttuureja vaikkapa sävellyksissä, joita soitan, vaikka esiintymiseni tuskin onnistuu pahimmillaankaan mustamaalaamaan kokonaista kulttuurialuetta. 15 Reetta Näätänen on sinfoniaorkerkesterimuusikko ja Taideyliopiston tohtorikoulutettava. Keskustelua sekä kritiikkiä syntyy, ja hyvä niin: on kuitenkin tärkeää osata keskustella asiasta niin, että vältetään mustavalkoisuutta, sillä kulttuurinen omiminen jos mikä on monitahoinen kysymys. Kysymys kulttuuristen lainojen eettisyydestä on noussut myös suuren yleisön tietoisuuteen, ja kyseenalaistusta tulee yhä enemmän myös yleisön puolelta. Teokset kuuluvat siitä huolimatta yhä oopperataiteen klassikoihin. Erityisesti yhteistyö vähemmistökulttuurien edustajien kanssa on tärkeää, jotta tiedostamattomalta kulttuuriselta omimiselta vältyttäisiin. Muun muassa teosten roolittamiseen (kuka esittää ketä) kiinnitetään nykyisin huomiota ja rasististen roolien nimiä on ohjaajan tulkinnasta riippuen vaihdettu. Rameau’n oopperasta ”Les Indes Galantes” (1735) tai Giacomo Puccinin Kiinaan sijoittuvan ”Turandot'n” (1926) tai Japaniin sijoittuvan ”Madame Butterflyn” (1904) aikaisista rasismia pursuavista tarinoista. On mahdollista ottaa yhteyttä eri alojen asiantuntijoihin tai konsultoida lähtökulttuurin jäseniä kulttuurilainausten suhteen. Maailman oopperatalot ovat pikkuhiljaa havahtuneet siihen, kuinka teoksia pitäisi muokata, että niistä voitaisiin yhä nauttia ilman, että valkoiset taiteilijat esittävät yellowface-imitaatioita valkoisen yleisön taputtaessa. Hän on opiskellut Japanissa klarinetin soittoa ja on kiinnostunut orientalismista modernissa länsimaisessa taidemusiikissa. Haluan myös esittää tiettyä lähdekritiikkiä säveltäjää kohtaan, jonka tuotantoa esitän: voinko olla varma, että säveltäjä on tiennyt, mitä tekee vaikkapa säveltäessään duon klarinetille ja Australian alkuperäiskansan lyömäsoittimille. Kun käytetään inspiraation tai luomisen lähdemateriaalina kulttuuria, johon ei ole itse syntynyt, vaaditaan erityistä sensitiivisyyttä, sillä kuvitellun maailman luominen olemassa olevan kulttuurin pohjalta ei poista todellisuuteen pohjautuvaa mielleyhtymää. Nyt ajattelen toisin: en voi tuudittautua sen varaan, että teoksen luoja on perehtynyt aiheeseen – varsinkaan jos hän ei avoimesti kerro teoksen syntyprosessista
16
Kaikki Kynnyksellä Anne Martin NOVELLI. Niinpä hän humpsahti emännäksi suureen taloon, jonka lattialaudat narisivat ja jonka pihanurmen ajo vei puoli tuntia kahdesti viikossa. Oppilaiden keskuudessa kuiskaillaan, että rehtori on oikeasti valtava ötökkä, joka rakentaa toimistosta pesää talvehtiakseen siellä. Marjatta oli vasta muuttanut yliopistokaupungista takaisin lapsuudenkotiinsa. Sisaret kävivät kahvittelemassa ja ihastelivat avaraa valoa, jonka valkoinen kattomaali loihti ruokasaliin. Hän sanoi, että Marjatta olisi juuri sopiva lisä tähän yhteisöön. Häntä viehätti tutun koulun pienuus, yksi opettaja kutakin luokkatasoa kohden. Kun Marjatta tapasi rehtorin heinäkuun lopulla työhaastattelussa, tekivät tämän lämminhenkisyys ja ystävällisyys häneen vaikutuksen. Ajatus tuntui Marjatasta hyvältä, kaikki loksahteli kohdalleen. Se oli kesää, vihreää ja toiveikasta. Kylä kasvattaisi yhdessä, kukaan ei jäisi yksin edes aamukahville opettajainhuoneeseen. Öljylämmitteisenä talo ei ehkä ollut ympäristöystävällisin, mutta talvella lämmityskuluissa säästäisi kahden varaavan takan ansiosta. Sitten rehtori otti yhteyttä avautuneen työpaikan tiimoilta. 17 K asvoja pistelee jäinen loskasade. Marjatta ei muista, milloin on viimeksi haravoinut kotitalonsa pihaa tai mopannut lattioita. Marjatta polkee koululle posket punoittavina ja korjailee meikkiään unisex-vessassa. Hän tulee aina ensimmäisenä, ja muun väen alkaessa valua paikalle odottavat opettajainhuoneessa jo kahvin tuoksu ja kuulasihoinen kollega. Nyt lehdet homehtuvat räystäiden alla ja koulurakennusta peittää harmautta tihkuva usva. Vaiettuja, vähemmän mieluisia puolia toki löytyy, kuten jatkuvasti muniaan rapsutteleva vahtimestari ja rehtori, joka sulkeutuu huoneensa pimeään eikä tule ulos ilman välttämätöntä pakkoa. Isän kuoltua Marjatta oli ainoa, joka halusi pitää talon suvussa. Rehtori ei ollut aina sellainen. Opettajilla on tapana aloittaa päivä yhteisellä aamukahvilla, mikä on yksi Marjatan lempiasioita työyhteisössä. Marjatta osteli tapetteja, kukkamultaa, puhtaanvalkoisia seinälistoja ja maaleja
Koulu oli suljettuna muutaman vuoden ajan, kunnes se kunnostettiin ja avattiin uudelleen kymmenisen vuotta sitten, Marjatta selittää ja kaivaa taskustaan jo kertaalleen käytetyn nenäliinan. Koulussa oli aina vähän vetoisaa, mutta puulattiat tekivät paikasta kotoisan ja ajattoman. Marjatta vastaa koulun olevan aika lailla ennallaan lukuun ottamatta tyystin vaihtunutta opettajakuntaa. Kosteus löytää aina tiensä luokkiin ja hengitysteihin. Remontoida on yhtä kuin kunnostaa on yhtä kuin lakaista paskat muovimaton alle ja jättää ne sikiämään on yhtä kuin jättää ne leviämään on yhtä kuin vapauttaa yhden luonnonmukaisen ja yhden keinotekoisen lattian väliin helvetti joka kuhisee lattialankuista ja mutustelee vanhoja puruja seinistä ja oksentaa sisuksistaan uutta paskaa joka kiemurtelee jo mustina vanoina suihkuhuoneen seinillä ja sukeltaa viemäristä alas ON YHTÄ KUIN porata reikää jota pitkin muodon ottanut mustia röyhtäyksiä löyhkäävä suu ravitsee itseään, kasvattaa itseään, lävistää rakenteet, haperruttaa seinät ja mielet, kuiskii kummia uhkauksia pukuhuoneen nurkissa, velloo märkänä keittäjän hikiotsalla, kasvattaa ruokahaluaan, näännyttää itseään, ruokkii itseään, nuolee pihamaan märkää multaa ja yökkii sitä sitten käytäville, kulkee sisään ja jää asumaan, tarttuu takinliepeeseen -Kello soi. Ei sillä, etteikö hän olisi viihtynyt koulussa, mutta muistoissa on vain välähdyksiä lankkulattioista, joululauluista, luokkiin kannetuista hernekeittolautasista ja hiestä kostuneiden käsien rypistämistä hiirenkorvista kuudennen luokan todistuksessa. Illan edetessä ihmiset alkavat riehaantua, pariskunnat painautuvat toisiinsa ja Marjatta. Oppilaatkin yskivät. Marjatta nyökkää ja yrittää hymyillä. Omista kouluajoista puhuminen tuntuu kiusalliselta. Koulun lattiat on päällystetty ei minkään värisellä muovimatolla. Se on alkanut haista homeelle, eikä hän tahdo tuoda itiöitä peremmälle. Osa heistä tuskin huomaa opettajan tuloa. Niin on ollut aina tapana, hyvästellään joukolla kurjin kaamoskausi ja astutaan yhdessä joulukuun ensimmäiseen päivään. Sisävaatteet hän riisuu kylpyhuoneessa, iskee päivän asun suoraan pesukoneeseen ja laittaa koneen pyörimään. Vesi on kuumaa, höyry piirtää peileihin usvaisia kuvioita: renkaita ja pyörteitä. ”Me emme ole vain työyhteisö, me olemme perhe. Hän huuhtelee hiuksensa suihkussa. Äänessä on viikko viikolta vahvistuvaa, inhottavaa rohinaa. Ja meillä on vihdoin uutta verta keskuudessamme”, rehtori lisää hymyillen ja kilauttaa lasinsa Marjatan lasia vasten. 18 illat kuluvat töissä pikkujouluja suunnitellessa, yhteisopetusta innovoidessa ja kokeita valmistellessa, kodinhoitoon ei riitä voimia. Kaamos näkyy lapsissa, jotka vielä alkusyksystä olivat täynnä energiaa, mutta nojailevat nyt tuoleihinsa tylsistyneen tyhjä katse silmissään. Pikkujoulut järjestetään marraskuun viimeisenä päivänä. Lukutunnilla pellavapäinen tyttö nostaa katseensa romaanista ja kysyy, oliko opettaja oppilaana juuri tässä luokassa. Marjatta muistaa lapsuudestaan narisevan lankkulattian, samanlaisen kuin kotona. Saisivat taas remontoida, vaikka tuskin se mitään auttaisi. Kosteat päivät ovat pahimpia, Marjatta ajattelee. Marjatta kävelee kotimatkalla kaamosvuoden ensimmäiseen lumisateeseen. Hän ripustaa toppatakin ulkoeteisen naulaan. Viimeinen oppitunti päättyy, päivä on ohi. Rehtorikin on kuoriutunut tunkkaisesta toimistostaan kohottaakseen maljan joulun odotukselle. Marjatan luokka on toinen vasemmalla, ja oppilaat odottavat jo kukin oman pulpettinsa äärellä. Nyt lattia on hiljaa ja sen tuntu vasten ergonomisia työkenkiä liian pehmeä. ”Hyvää huomenta!” Marjatta lausuu. Hänen silmänsä kiiltävät liikutuksesta, kun hän kiittelee vuolaasti kollegoitaan ja heidän puolisoitaan kuluneesta lukukaudesta. On torstai, viikon pisin päivä. Oppilaat vastaavat monotonisesti, sanat lausutaan hitaasti, venyttäen
Hetkeksi tulee aivan hiljaista. Laulu on tuttu jostain, kenties lapsuudesta, mutta Marjatta ei saa otetta muistosta. Marjatta yskäisee ja sylkee limaa altaaseen. Missä ovat pikkujoulujuhlinnan jäljet. Hän astuu sisään hämärään saliin silmiään räpytellen ja humina alkaa uudelleen. Kuiskailukin on vaiennut. Huoneessa on hämmentävän siistiä. 19 hätkähtää viehättävän englanninopettajattaren puristaessa hänen pakaraansa. Marjatta seisahtuu ovenraolle ja jää kuuntelemaan hyrinää. Pois täältä, Marjatta hokee mielessään, pois täältä ja Marjatta herää opettajainhuoneen sohvalla. Marjatta huuhtoo suutaan ja tuijottaa peilikuvaansa. Joku on jättänyt ikkunan auki. Ääni tuntuu paineena kallonpohjassa. Marjatta vetää nahkeat housut ylleen ja hipsii hiljaiseen käytävään. Ilmassa haisee muovimatto ja home. Luojan kiitos on vasta sunnuntai. Hengitys ei enää rohise. He seisovat huojuvina ja huonoryhtisinä, aivan kuin tasapainoaan jatkuvasti hakevina, kukin lavaa kohti kääntyneenä.. Hän ei ole täysin tajuissaan ja tiedostaa sen, jokin laulussa resonoi hänen sisällään ja laittaa kehon liikkeelle. Pitäisi puuttua, kieltää ja torua, mutta kurkku on käheä eikä ääntä tule. Älä mene, vaimea pelko kuiskaa vielä Marjatan sisällä, mutta hän karistaa epäröinnin harteiltaan ja tarttuu ovenkahvaan. Opettajien joukko seisoo kuin ripoteltuna joka puolella salin lattiaa. Se imeytyy pitkin Marjatan housunlahjetta aina polviin saakka ja kiirehdyttää hänen humalaisia askeleitaan. Marjatta on sulkenut silmänsä. Hiljalleen hän alkaa erottaa siitä melodian, tuskallisen hitaana ja raskaana etenevän laulun, joka on muodostunut useiden, toisistaan vain hiukan eroavien äänilähteiden kuorosta. Ulkona viipyilee yhä tuo vastenmielinen, kaikkialle levittäytyvä loska. Ensin Marjatta kuvittelee sen tulevan ulkona pauhaavasta tuulesta tai oikkuilevasta ilmastointilaitteesta, mutta jokin äänessä tuntuu uhkaavalta. Marjatta avaa oven, sen narahdus on ilkeä riitasointu muuten harmonisessa hyrinässä. Märät housut nojaavat tuolin selkänojaan ja hänen jalkojaan lämmittää jo eläkkeelle siirtyneen luokanopettajan virkkaama torkkupeitto. Marjatan päässä jyskyttää yhä eilinen maljapuhe. Sen värit kirvelevät silmiä. Koulun natiseva ovi käy hänen takanaan, ja joku huutaa hänen peräänsä. Mitä enemmän hän yrittää ponnistella koulumuistojensa perään, sitä kauemmaksi ne kavahtavat häntä. Kohti liikuntasalia. Tykyttävään kipuun sekoittuu jotakin, se maistuu suussa mädältä, röyhtäyttää häntä ja pakottaa nousemaan ylös. Otsalla on hikikarpaloita. He tosiaankin näyttävät siltä kuin jokin valtava olisi ottanut heidät kouraansa, ravistanut hieman ja tipauttanut sitten alas. Sanoista ei saa selvää, ääni on pelkkää pihisevää supattelua, johon sekoittuu raahautuvaa kahinaa. Kaula näyttää paksulta, imusolmukkeet tuntuvat turvonneilta. Hänen on nähtävä, muistettava. Hän tuntee vihlaisun ohimossaan ja haistaa jälleen eltaantuneen muiston, joka ohjaa hänen askeleensa käytävän päähän, kohti liikuntasalia. Suut ovat mustia aukkoja, joista ääni virtaa. Marjatta haparoi lavuaarille, juo raudanmakuista vettä ja nojaa ikkunalautaa vasten. Täytyy olla aamuyö, sillä kukaan muu ei ole paikalla. Oliko rehtori supissut joulukalenterista, juuri hänelle tarkoitetusta lahjasta. Marjatta pakenee vessaan, lukitsee oven takanaan. Hengityksen rohina sekoittuu toisenlaiseen ääneen, kuin kuiskailuun jostakin seinän toiselta puolelta. Hän hengittää raitista ilmaa ja kulauttaa vielä toisen vesilasillisen alas. Humala nousee liian nopeasti, jokin sen voimassa ahdistaa Marjatan henkeä ja painaa silmiä umpeen. Keskeytyksettä jatkuva ääni tuntuu yhtäkkiä enemmän turvalliselta kuin pelottavalta, hän maistaa suussaan lämpimän maidon, ja unenpehmeä aalto kaappaa hänet mukaansa. Liikuntasalin ovi on raollaan, ja sen takaa virtaa vaimeaa hyrinää. Heidän kasvojaan on hankala erottaa pimeässä. Sen ääniala aaltoilee matalalta korkealle, voimistuu välillä ja heikkenee sitten juuri ja juuri muista vanhan koulun äänistä erottuvaksi huminaksi
Kukaan ei seuraa häntä, tienoo uinuu ensimmäisen adventtisunnuntain lempeää unta. Jännitys tuntui kuplina päässä, varpaat kipristelivät. He seisoivat ja odottivat, koska uusi opettaja oli muistuttanut musiikin lähtevän hiljaisuudesta. Opettajakunta tuntuu virkoavan hiljalleen, he ravistelevat itseään liikkeelle kuin räsynuket, koko ajan Marjattaa tuijottaen, ja lähtevät hitaasti lähestymään häntä. Marjatta havahtuu nykyhetkeen. Marjatta naputteli äänettömästi sormiaan yhteen purkaakseen jännitystä. Missä ope, joku kysyi. Marjatta painaa oven kiinni perässään ja kahlaa loputtoman pitkältä tuntuvan käytävän poikki ulko-ovelle ja pihalle. 20 Marjatta muistaa jotakin. Koulutien kaartuessa mutkaan hän vilkaisee taakseen. Esityksen olisi jo pitänyt alkaa. Hän oli yleensä niin luotettava ja selkeä, puhui lapsille ystävällisesti, murteessaan pehmeä sävy, aivan erilainen kuin täkäläisillä. Minuuttien kuluessa levottomuus ja epävarmuus alkoivat itää oppilasriveissä. Hän hengittää kiivaasti, tuntee keuhkojensa lukkiutuvan ja puristuvan kasaan. He olivat harjoitelleet ahkerasti, lähes päivittäin, ja nyt kenraaliharjoituksessa jokainen osasi joululaulun sanat ulkoa. Laukku on unohtunut opettajainhuoneeseen, Marjatta muistaa kotiin päin juostessaan. Lavalla seisottiin hiljaa ja liikkumattomina. Oli kulunut ehkä viisi minuuttia, eivät he voisi seisoa loputtomiin aloillaan. Pimeys kävi paksummaksi, vaikka silmät tottuivatkin näkemään. Juuri kun oppilaiden rivit alkoivat rakoilla, kuului salin puolelta tömähdys. Hän kääntää lavalle selkänsä kuten lapsena painajaiseen herätessä, kun äidin ja isän huoneeseen oli kuljettava olohuoneen poikki ja selän takana kitaansa aukoi jokin valtava ja pelottava, ei saanut katsoa taakseen, oli kuljettava rauhallisesti ja piilotettava pelko, koska yö haistoi pelon ja nappaisi hampaillaan niskasta, jos yrittäisi pyrähtää pakoon. Kotitalonsa pihalle päästyään Marjatta ryntää ulkosaunan ovelle ja nappaa kynnyksen alta ruosteelta tuoksuvan vara-avaimen. Pelko kiertyy vatsan ympärille ja hän unohtaa hetkeksi olevansa aikuinen nainen. Uni on lohdullinen unohduksen tunneli, tuntikausia jatkuva, tummasävyinen ja pehmyt. Yhdeksänvuotias Marjatta odotti verhojen aukeamista toisessa rivissä. Lava on peto, opettajat olohuoneen pimeys. Miksi opettaja ei antanut merkkiä. Sille ei ole vielä muotoa, mutta se liittyy lavaan, ja siksi hän pitää katseensa visusti salin puolella. Homeen haju voimistuu koko ajan. Hän nousee. Marjatta saa vihdoin otteen kehostaan ja käskee itseään peruuttamaan takaisin ovelle. Ope, joko aloitetaan. Samalla muisto tulvii sisään. Kukaan ei tirskunut eikä hihittänyt. Hiljaisuudesta ei lähtenyt laulua. Hitaasti hänen suupielensä nousevat hymynkaltaiseen irvistykseen. Verhot roikkuivat raskaina, ja kultahiuksisen hartiat alkoivat hytkyä. Koputus tunkee unta suojelevien rihmastojen lävitse ja havahduttaa Marjatan. Opettajat ovat kääntäneet katseensa häneen, eivät enää huoju. Rivistössä kävi kuhina, kun lapset kuiskivat ensin hiljaa vierustovereilleen ja alkoivat sitten huudella rivien toisiin päihin. Valot eivät syttyneet, eikä piano aloittanut soittoaan. Koko koulu tummassa siluetissaan näyttää uhkaavalta, aivan kuin lavan peto olisi hotkaissut rakennuksen kitaansa. Marjatta ei uskalla katsoa, mutta kuulee laahaavan äänen ja sen seassa pihisevän hengityksen. Jostain kuuluu heräävien autojen yskintää ja tylsistyneiden koirien louskutusta. Koulun käytävä on yhä kaamosaamusta hämärä. Sinne jäivät avaimet, huulipuna ja matkapuhelin, mutta hän ei käänny takaisin. Oli joulukuun ensimmäinen päivä ja edessä seisovan tytön hiukset hohtivat kullanvärisinä. Lopulta sen reunat repeävät keskipäivän valoon. Marjatta jähmettyy paikoilleen ja sulkee silmänsä. Jokin raskas liikkuu lavalla. ”Marjatta”, hän sanoo ja ojentaa kättään. Rehtori seisoo lähimpänä. Verhot pysyivät kiinni
”Haluatko, että tulisin käymään, vaikka ensi viikonloppuna?” sisko kysyy. Rehtori on koteloitunut huoneeseensa, hän taitaa nukkua yötkin siellä. Hän ottaa leipäveitsen käteensä, se tuntuu naurettavalta, mutta kun käsi on kerran tarttunut veitseen, ei se suostu enää irrottamaan otettaan. Kaikki on päivästä toiseen ennallaan, lukuun ottamatta sitä, että uusi ruho odottaa Marjattaa joka aamu hänen talonsa kynnyksellä. ”Siellä oli hyvät opettajat ja hyvä yhteishenki”, sisko muistelee, ”paitsi se sinun opettajasi oli vähän omituinen. Oppilaiden silmissä paistaa malttamaton joulun odotus. Niinpä hän herää maanantaiaamuna, keittää aamupuuron, pukeutuu ja astuu pihalle. ”Voisin ottaa velipojankin kyytiin.” ”Tulkaa vain, jos haluatte, mutta ei minun takiani tarvitse. Sitten hän viilettää kylän halki pyörällään, liukastelee vähän mutkissa ja saapuu koululle tapansa mukaan ensimmäisenä. 21 istumaan ja tajuaa unohtaneensa ylleen homekouluvaatteet. Marjatan käy sitä sääliksi ja hän kaivaa haudan vielä pehmeään, hennon ensilumen peittämään maahan. Sisko epäröi hetken, muistuttaa, että aina voi soittaa. Hyvästeltyään siskonsa Marjatta lähtee lämmittämään saunaa. Hymyillään kollegoille, marssitaan parijonossa luokkiin, kokeillaan uusia oppilaslähtöisiä opetusmenetelmiä ja harjoitellaan lauluja joulujuhlaa varten. Syötyään eilistä ruokaa Marjatta palaa takaisin sänkyyn. Saneeraus tehtäisiin aikaisintaan ensi syksynä, mikäli määrärahat riittäisivät. Koputus, Marjatta muistaa. Unen karkottama pelko palaa kipuna ohimoille. Päivän aikana on alkanut pakastaa. Alimmalla portaalla lojuu pienen eläimen eloton ruumis. Edellisen hän hautasi takapihalle. Hän yrittää udella ja tökkiä isosiskonsa muistoista johtolankoja, mutta tämän mielessä vanha kyläkoulu näyttäytyy täydellisen idyllisenä, onnellisena lintukotona. Kuistilla hän jähmettyy paikoilleen. Hän nukkuu iltapäivään saakka ja herää siniseen hetkeen. Lakanat on pestävä, Marjatta ajattelee, talo tuuletettava. Marjatta palaa maanantaina töihin, vaikka enemmän hän olisi halunnut irtisanoutua, hypätä junaan ja karata isosiskonsa perheen luokse, vähintäänkin jättäytyä sairauslomalle. Ihmismieli, tai ainakin Marjatan mieli, on kuitenkin sellainen, että se tahtoo muistaa. Se oli orava. Kuisti on tyhjä ja hiljainen, mutta matolle on laskettu hänen koululle unohtamansa laukku. Kaikki koululla on päivästä toiseen ennallaan. Sittenhän se lopetti kesken lukuvuoden, ei siitä enää kuultu. Siihen opettajaan liittyy uusi muisto, ja tömähdys. Marjatta ei kuitenkaan saa ajatuksesta kiinni. Marjatta laittaa takkaan tulen ja soittaa sitten siskolleen. Olen ihan kunnossa, tämä kaamos vain ottaa voimille”, Marjatta sanoo. Ovella on hiljaista, mutta hän on varma siitä, että joku kolkutteli siellä vielä tovi sitten. Marjatan luokka avaa joka päivä uuden luukun heidän yhdessä rakentamastaan joulukalenterista. Se taisi olla joulun alla, sinä olit ehkä kolmannella luokalla.” Marjatta kuuntelee ja nyökkäilee. Kahvikuppien äärellä päivitellään vallanpitäjien hidasta reagoimista koulun homeongelmiin. Pihamaa on tyhjä, ovella ei ole ketään. Tämä on pienempi, päästäinen. Kun muut alkavat valua paikalle, odottaa heitä opettajainhuoneessa kirkassilmäinen kollega ja kahvin tuoksu. Laukussa on kaikki tallella. Marjatta pelkää, mutta vielä enemmän hän janoaa tietoa, vastauksia. Juuri se opettaja oli seisottanut oppilaita pitkään verhojen takana pikkujouluharjoituksissa. Ei se koskaan oikein sopeutunut meidän kylään. Joku koulultako. Yksin ei tarvitse jäädä, jos on rankkaa. Hän on yrittänyt vahtia keittiön ikkunan takana, etsinyt jalanjälkiä, kuulustellut. Portaikolla makaa jälleen pieni eloton mytty. Pitsisten ikkunaverhojen lävitse paistaa kirkas sinitaivas. Marjatta kiskaisee kuistin oven auki. Marjatta hiipii keittiön ikkunalle, kurkkaa ulos. Hän nostaa laukun käteensä ja perääntyy takaisin sisälle
Mikään ei humise tai hyrise, valot hohtavat kirkkaina, joulukuusi on jo kannettu sisälle. Oppilaiden päät kääntyilevät, he kuiskuttelevat toisilleen hämmentyneinä. Tänään on kuitenkin oltava reipas. Hän juo punaviiniä ja yrittää soittaa pianoaan, mutta muistaa pelkkiä joululauluja. Tarvittiin kolme poliisia taltuttamaan hänet, on vahtimestari kertonut joulumarkkinoilla naapureille, ja ennen kiinniottoa hänen onnistui sytyttää nelosluokassa tulipalo. Sisään yksi kaksi, ulos kolme neljä, aina uudestaan. Marjatan vatsassa vääntää. Kylällä päivitellään uutista rehtorin hermoromahduksesta, siitä kuinka tämä oli jotenkin onnistunut sammuttamaan koulurakennuksesta kaiken sähkövirran ja kulkenut luokissa lapsia pelotellen. Oppilaat vaikenevat. Valot sammuvat. Hän kävelee oppilaiden kanssa luokkaan ja alkaa sytytellä kynttilöitä. Hän laskee hengityksiään. Eläinten ruumiit ovat hänen joulukalenterinsa, ja Marjatta on alkanut nukkua levottomasti. ”Laulakaa vain”, rehtori kehottaa ja yrittää virnistää Marjatalle. ”Sähkökatkos”, hän selittää lapsille. Vanhentuneelta, huonoksi menneeltä. Marjatta seuraa oppilaitaan käytävää pitkin saliin. Opettajakollegat soittelevat hänelle, käyvät välillä ovellakin. Salin hälinä on tauonnut, opettajat ovat pysähtyneet paikoilleen kesken koristelutyön. On joulujuhlan kenraaliharjoitukset. Huomaako kukaan, miten huoli myllertää hymyn takana. He tirskuvat hermostuneina, mutta kipittävät jonossa lavan lattialle. Lasten puheensorina kantaa verhojen takaa saliin, mutta Marjatta antaa sen kuulua. Juuri sytytetyt kuusenkynttilät särisevät valoa hämärään tilaan. Ovi raottuu ja rehtori laahautuu luokkaan. On heidän vuoronsa. Tuoksuu metsältä. ”Voimme harjoitella täällä.” Koputus on laiska ja raskas. Hän on pitänyt liikuntatunnit ulkona, ohjannut hiihtoa ja luistelua ja väistellyt salin koristeluvastuuta. Kaikkialla häärii opettajia ja oppilaita, pohjemittaisia mekkoja, hymynaamoja. Kellon soidessa hän liimaa hymyn huulikiillolla kasvoilleen ja palaa luokkaansa. Hän harjoittelee peilin edessä huolettoman opettajan hymyä. 22 hienovaraisesti kollegoitaan ja tiukemmin oppilaitaan – tuloksetta. Näin puhutaan, mutta Marjatta ei osallistu keskusteluun. Marjatta istuu pianon taakse ja nyökkää oppilailleen. Verhot aukeavat hitaasti alkusoiton aikana, sitten oppilaiden kaksiääninen kuoro aloittaa laulunsa. Hän näyttää hirvittävältä. Oppilaat kapuavat lavalle, verhot suljetaan. Öisin Marjatta näkee unia, joissa koko kylän alla kulkee musta ja vastenmielinen homerihmasto,. Marjatta huomaa hymyilevänsä. Marjatta haistaa kuusen tuoksun läpi tunkkaisen ilman, joka tiivistyy koko ajan. Mitään vakavaa ei onneksi ehtinyt tapahtua, mutta joulujuhla peruttiin, ja säikähtäneet lapset päästettiin yhteisestä päätöksestä lomalle jo keskellä viikkoa. Hän ei odota hiljaisuutta vaan aloittaa soiton. Kenraaliharjoitukset alkavat pian, Marjatta viettää niitä edeltävän välitunnin vessaan sulkeutuneena. Marjatta ei päästä heitä sisään. Marjatta nousee pianon äärestä sanaakaan sanomatta, tarttuu kaksosten käsiin ja johdattaa luokkansa ovesta ulos. Rehtori valpastuu hetkeksi, kohottautuu ylvääseen ryhtiin ja parkaisee: ”Laulu alkaa hiljaisuudesta!” Sinä vuonna joululoma alkaa keskellä viikkoa, kenraaliharjoitusten jälkeisenä päivänä. Koristeita ripustetaan ikkunoihin ja pahvitonttuja kiinnitetään seiniin. Hän on linnoittautunut kotiinsa. Rehtori jää seisomaan huojuvana ja poissaolevana oviaukkoon. Pulssi hakkaa jalkoihin vauhtia, mutta askeleet tuntuvat raskailta. Viime viikot Marjatta on vältellyt liikuntasalia. Sydämessä läikkyy ilo, kuusi tuoksuu metsälle ja vapaudelle. Hän kannattelee päätään käsillään kuin se olisi jokin ylimääräinen, turhan raskas kapistus kaulan jatkeena. Sisäilma on täynnä tunkkaista hajua ja uhkaa. ”Pois lavalta”, Marjatta huutaa oppilailleen
Lasten riehuminen ja perhearjen äänekäs tavallisuus ovat rauhoittaneet hänen mieltään. Neste imeytyy sohvaan, sänkyyn ja mattoihin. Äänessä on voimaa, joka yllättää hänet itsensäkin. Hän muistaa liikuntasalin lavalla kyyhöttelevät luokkatoverit, levottoman hiljaisuuden, kuin kasvavan nälän, ja sitten tömähdyksen, raotetun verhon, hämärän salin lattialla makaavan elottoman opettajan, jonkin mustan ja eltaantuneen varjon hänen yllään. Päästyään sairaalasta Marjatta sai majoittua siskon perheen luokse. Toisinaan Marjatta nakkaa niitä metsän reunaan toivoen, että jokin haaskansyöjä kävisi apajilla. Joissakin unissa Marjatta on lapsi, ja hän muistaa nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Marjatta herää kuiskeeseen. 23 elävä ja älykäs. Marjatta astuu pihamaalle. Puulattian narina on hänen lempiäänensä. Marjatan askeleet painuvat hankeen, kun hän suuntaa liiteriin. Jalat ylittävät kynnyksen, ulko-oven sarana vingahtaa, hengitys huuruaa ilmassa. Hän kuulee paloauton äänet kuin unessa ennen kuin lyyhistyy maahan. Eläimet kasaantuvat kuistin kynnykselle, kun kukaan ei käy niitä sieltä poimimassa. ”Ei”, Marjatta lausuu. Pian se saavuttaisi hänetkin, itäisi hänessä kuten muissakin koululla. Se ruokkii itseään kaamoksella ja kosteudella, kunnes on tarpeeksi turpea ja voimakas ruumiillistuakseen koulun käytäville, liikuntasaliin, rehtorin huoneeseen, rehtoriin. Aamu on pimeä yön jatke, mutta pihalla välkkyvät jouluvalot. Hänen pelokas sydämensä lyö vimmatusti, mutta liikkeissä on määrätietoista varmuutta. Marjatta halusi vain unohtaa kaiken, mutta isoveli on vieraillut kylällä, nähnyt heidän lapsuudenkotinsa rauniot ja vakuuttanut hänet siitä, että olisi hyvä palata paikalle ja nähdä, mitä palaneesta talosta on jäljellä.. Talo on hiljainen, yhä unesta raukea. Hän seisahtaa hetkeksi ja kääntyy katsomaan taakseen. Lopulta koittaa jouluaaton aamu. Yöllä on satanut lunta. Sen juuret levittyvät kaikkialle, hänenkin talonsa liepeille, mutta sen sydän on tehnyt kotinsa koulun maaperään. Marjatta ei laske öitä jouluun, hän laskee jähmettyneitä hännänvarsia, elottomia mustia silmiä, taittuneita raajoja. Opettajat, heitä oli ainakin seitsemän. Hän on hereillä, ehkä virkeämpi kuin kuukausiin. Salin nurkassa, pianon takana, oli seissyt myös koulun keittäjätär, pyyhkinyt jotakin suupielestään. Marjatta kampeaa itsensä ylös ja sujauttaa jalat villasukkiin. Hän värisee, vaikka päivä on leuto. Tumma varjo syöksyy ulos talosta, mätivät rihmastot sotkevat valkean maan. Marjatta ähkii kantaessaan säiliöitä talolle. Opettajien huojuvat varret ja typerästi virnuilevat, vahanukkemaiset kasvot. Öljysäiliöt odottavat siistissä rivissä seinää vasten. Se on siis vihdoin saavuttanut hänen kotinsa. Ääni on sama, jonka hän kuuli opettajainhuoneen vessassa, haisevilla koulun käytävillä. Sisältä kantautuu vaimeaa hyrinää, joka vahvistuu ulinaksi, kun tuli leviää huoneesta toiseen. Sisko ei vaatinut puhumaan, antoi tilaa ja rauhaa. Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä Marjatta palaa sisarustensa kanssa vanhan talon pihamaalle. Kellarin haju iskee vastaan jo ennen kuin hän raottaa ulko-ovea. Hän hyvästelee sitä jokaisella askeleellaan. Marjatan sydämen lyönnit rauhoittuvat, tajunta heikkenee. Voisi melkein kuvitella, että kaikki on kuten ennenkin. Pianon pinta kiiltää öljystä. Ja haju, aina homeen haju. Kaikki on selkeää. Kaiken aikaa vieras kuiskinta täyttää tajunnan, mutta sille ei saa antautua. Ja sitten huudot, kirkkaina syttyvät valot, Marjatta lapsena muita johtamassa, aukaisemassa ovea, varmistamassa että kaikki ovat päässeet salista ulos. Lukittu ulko-ovi paiskautuu auki. Tässä kohtaa suru hyökyy kehoon, on käännettävä selkä kodille ja sytytettävä liekit. Tummuus kumartuu Marjatan ylle ja peittää kirkkaana loistavan tähtitaivaan
Hän seuraa unissakävelijän askelin, sulkee silmänsä ja antaa veljen johdattaa. Veli hapuilee puhelinta ja näppäilee hätäkeskuksen numeron. Hän säntää takapenkille veljen kanssa, ei ehdi kiinnittää turvavöitä, kun sisko jo kaasuttaa pihatieltä. Hän sopertaa jotakin sekaisin menneestä kylästä, itiöistä ja kasvustosta, homeesta ja siitä, kuinka se on sekoittanut kaikkien pään. Opettajat ovat tulleet. Tuttu hyräily leviää pihamaalle. ”Mitä helv-”, siskon ääni katkaisee hiljaisuuden. ”Sen minä halusin sinulle näyttää.” ”Meidän ei olisi pitänyt tulla takaisin”, Marjatta parkaisee. ”Tule nyt vain”, veli sanoo ja vetää Marjattaa kädestä. Marjatta katsoo vielä kerran kasvustoa talonsa raunioilla. Sisko kävelee perässä, pitää kiinni Marjatan toisesta kädestä. Sydän jysähtää, hän ei tiedä onko helpottunut vai kauhuissaan. Opettajat huojuvat paikoillaan kuin lumotut, ojentelevat käsiään Marjatalle. Se kiemurtelee ja sykkii kuin olisi elossa. Hän kuulee askeleita takanaan. Se on elossa. Kotipihan edessä Marjatta ryntää ulos autosta ja antaa ylen loskan keskelle. Talon raunioista työntyy tummanvihreää levämäistä kasvustoa, lonkeron kaltaiset juuret leviävät hiuksenhienoiksi rihmastoiksi. Pimeyden keskellä versoo jotakin, se väreilee hänen suljettujen silmäluomiensa takana, hänen sisässään.. Marjatta haistaa yhä homeen hajun, mutta sen yllä on savuinen katku. Me olemme enemmän kuin työyhteisö, me olemme perhe, Marjatta kuulee rehtorin sanat mielessään ja sylkäisee. Marjatta sulkee silmänsä, yrittää ajatella pelkkää tyhjää. ”Menkää helvetti itse katsomaan, en minä osaa sitä selittää!” veli karjuu puhelimeen ja viskaa sen takakonttiin. Anne Martin on esikoiskirjailija ja luovaa kirjoittamista tutkiva kasvatustieteen tohtori ja opettajankouluttaja. Moottorin ääni havahduttaa Marjatan. Martinin esikoisromaani Kallioon maalattu laulu (Kustannus Aarni) julkaistiin kesällä 2022. ”Sinä et ole hullu”, veli kuiskaa ja puristaa Marjatan kättä. Kynnyksellänovellin ensimmäisen version hän kirjoitti joulukalenteritarinaksi ystävilleen. Marjatta avaa silmänsä. Hänen ohimoillaan jyskyttää tylppä kipu. Maisema hämärtyy. ”Nyt kyytiin ja äkkiä!” sisko huutaa ja huitoo autosta. 24 Siskon ajaessa kylän läpi Marjatta katselee opettajakollegoiden kotitaloja, pyytää siskoa kiertämään koulun kaukaa. ”Äh, se homeen haju ehti tarttua”, sisko tuhahtaa ja kiihdyttää maantiellä. On jätettävä kaikki taakse, kylä ja sen kuiskaukset, katkottava lonkeroiden ote
Marjatan tajunnanvirtamaista psyyken purkautumista on käytetty harkiten vain kerran ja hieman poikkeuksellisesti tarinan alkupuolella – mutta tietenkin juuri silloin. Homeen ja pahantahtoisen kasvuston kuvailu kävisi toisteiseksi, jollei tarina päättyisi sopivan nopeasti. Martinin päämäärä ei selvästi ole kuvata mielenterveyden luhistumista ja sitä seuraavaa kauhua vaan pikemminkin hyvin aineellista ja konkreettista pahuutta, joka tuon luhistumisen tuottaa. Kuvastoltaan novelli taas saa lovecraftilaisia sävyjä, mutta Rhode Islandin neurootikon visioiman kosmisen kauhun sijaan nämä hirviöt väijyvät ihmisten välisissä yhteyksissä, tarttuvissa traumoissa ja sosiaalisten rakenteiden uhkaavuudessa. Silti ne ovat fyysisiä ja totta. Novelli muistuttaa Sisäilmaa-sarjaa enemmän kuin vähän mutta löytää silti oman, räkäisen äänen. Lopputulos on huomattavasti rikkaampi häiritsevien kuvien rihmasto kuin jos ”kaikki olisi vain hahmon päässä”. Ratkaisu on nimittäin se, mihin harva hahmo kauhugenressä kykenee: läheiset yksinkertaisesti uskovat ja tukevat Marjattaa. 25 Ihon alle työntyvä novelli ilahduttaa erityisesti sen suhteen, että ilmiselviä psykologisia lähtökohtia alleviivattuaan se osoittaa epäröimättä lukijan ennakko-odotukset virheellisiksi. Novelliarvio, Kosmoskynä 2/22 Kynnyksellä Toni Saarinen. Kynnyksellä on minulle pieni ja kunnollinen argumentti sen puolesta, että psykologinen kauhu on pitkälti tehtävänsä tehnyt: alagenre toi ihmismielen vaikutuksen mukaan hirviömäisyyden yhtälöön, mutta nykyään kiinnostavampaa on irtaantuminen rajoittavista selityksistä. Päätös on yllättävä eikä kaikin tavoin jouhevan kerronnan sääntöjen mukainen, mutta siitä löytyy taso, joka saa minut antamaan kaiken anteeksi. Se ei merkitse päämäärätöntä temaattista haahuilua vaan hirviöitä, jotka eivät suostu asettumaan aloilleen tai ymmärrettäviksi. Mainittua (erittäin toimivaa) tajunnanvirtakohtausta lukuun ottamatta kieli on asiaankuuluvan tasaista
Mistä alun perin syntyi ajatus esittää kirjallisuutemme kiintotähtiä aatehistoriallisena tähtikarttana. Ajatus aatehistoriallisesta Jari Olavi Hiltunen kartoittaa ajattelun tähtitarhoja HAASTATTELU Reetta Vuokko-Syrjänen Tu om as Vu or en ni em i / N yb lin St ud io t. Idea on lähtenyt liikkeelle siitä yksinkertaisesta kielikuvasta, että valon säde sisältäisi tietoa tai informaatiota. Aiemmat osat Romuluksen sielu (2020) ja Theseuksen henki (2021) ovat puolestaan esitelleet mm. 26 J o aiemmasta Kosmoskynän lukijoille tuttu Jari Olavi Hiltunen on saanut valmiiksi Galaktinen runousoppi -trilogiansa, tähänastisen päätyönsä. antiikin Kreikan kulttuuriperintöä ja sen vaikutusta myöhemmän ajan kirjailijoiden tuotantoon. Sen viimeinen osa Abrahamin korpus (2022) luo nimensä mukaisesti katsauksen juutalaisten, kristittyjen ja muslimien aatehistoriaan
Romuluksessa tähtien etäisyyksiä satoina valovuosina verrattiin suoraan kirjailijoiden välisiin vuosisatoihin. Kassiopeian viiden tähden kuvio iskostui mieleeni niin pitkälle, että nimesin Romuluksen sieluun nimetyn aatehistoriaopin alun perin ”Kassiopeian runousopiksi”. Teoksieni varsinainen kontribuutio eli oma panokseni on ollut juuri galaktisen runousopin luonnostelussa ja teoretisoinnissa. Lisäksi esseet ryhmittyvät tähdistöihin, josta esimerkkinä Kierkegaardin, Spinozan ja Waltarin sijoitin Orionin alle. Mahdollisuus kirjoittaa spekulatiivista fiktiota on ollut kirjailijoiden ulottuvilla koko länsimaisen sivistyksen historian ajan, mikä on väistämättä vaikuttanut myös kirjoitettuun kirjallisuuteen.. Olen osoittanut Romuluksen sielussa, miten esimerkiksi 600ja 700-luvuilla eKr. Miten valitsit kullekin kirjailijalle hänen tähtensä ja sijoitit hänet galaksiin. En ole kuitenkaan tehnyt näitä arvotuksia tai kytkösesityksiä otsa kurtussa eli niissä on enemmän näkyvissä luovaa ajatusleikkiä kuin painavaa teoretisointia. Esimerkiksi Theseuksen hengessä käsiteltiin suoraan J. 27 tähtikartasta syntyi katsellessani kevättalvella 2019 iltatuimaan tähtitaivasta kotipihallani Vanhassa-Ulvilassa. eläneiden Homeroksen ja Aisopoksen teksteissä spefi-juonteet ovat hyvin näkyvissä. Kyllähän se vaati paljon paneutumista – ja jopa luovaa mielikuvitusta. Sarjan viimeinen osa keskittyy aatehistoriaan – miksi myös sen ymmärtäminen on tärkeää spefikirjoittajalle. Romuluksen sielun piti olla tälle teokselle eräänlainen vastakirja eli runousoppia tähtitieteilijöille eli astrorunousoppia. Mutta sitten aloin mielessäni käydä vuoropuhelua Kari Enqvistin fysiikan popularisointien kanssa. On syytä huomata, että perusote kirjoissani on muutenkin enemmän journalistinen kuin tieteellinen, enkä halunnut missään vaiheessa vajota pseudotieteellisyyteen. Millaista työtä vaati itseltäsi pureutua eri uskomusjärjestelmien, aatteiden ja kirjallisten ajatusten juurille ja hahmottaa kytköksiä näiden välille. Tolkienin asemaa runousopin galaksissa, jolloin yhteydet spekulatiiviseen fiktioon ovat ilmeisiä. Jaottelu aatehistoriallisille tähtikartoille meni Abrahamin korpuksessa siten, että mietiskelin kunkin kahdeksan kirjailijan omaa kirjailijatai tieteilijäyhteisöä, johon he olisivat kenties itsekin sijoittaneet itsensä. Esimerkiksi kirjan ensimmäisessä esseessä esiintyvän Avicennan laitoin ”arabialaisiin aristoteelikkoihin”, joihin hän jälkipolvien tulkitsemana kuului Alpharabiuksen, Algazelin, Averroësin ja muutaman muun muslimifilosofin rinnalla. R. Arabeille Orionin tähdistö on suuri ”jättiläinen”, tunnettu jo hyvin varhain. Vaikka galaktisen runousopin esseet rakentuvat pintatasolla kirjailijoiden ja filosofien henkilökuvien ympärille, tekstien ydin on koko kuvatun runousopin järjestelmällisessä esittelyssä. R. Spekulatiivinen fiktio on historiallisesti hyvin vanhaa kirjallisuutta. Enqvist oli aikoinaan kirjoittanut astrofysiikasta populaarin kirjan nimeltä Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (2005)
Esimerkiksi Tolkien oli erityisen kiinnostunut historiallisesti vanhoista kertomuksista (Eddarunot, islantilaiset saagat, germaaniset myytit, Kalevala, muinaiskreikkalaiset tarut jne.). Mitä toivot, että uudet spekulatiivisen fiktion kirjoittajat ammentaisivat menneestä. Hän luonnosteli Sormusten herrasta romanttisen seikkailukertomuksen, joka on kirjallisuudenlajina erittäin vanha, paljon vanhempi kuin esimerkiksi historiallinen romaani. 28 Mitä sellaista näet modernissa spekulatiivisessa fiktiossa, minkä juuria klassisessa kirjallisuudessa emme ehkä yleensä tule ajatelleeksi. Se on sama kuin toistettaisiin elämän kannalta tärkeitä aiheita – luonnollisin asia koko maailmassa ja perin inhimillistä. 2020-luvulla kirjoittavat uudet spefi-kirjoittajat eivät kenties ole kovin paljon lueskelleet klassista kirjallisuutta, mutta jos he kopioivat universumeihinsa aineksia esimerkiksi Tolkienilta, silloin Tolkienin muilta lainaamat ainekset siirtyvät tavallaan eteenpäin. Pelkän viihteen tuottaminen ei ole pitkässä juoksussa kiinnostanut spefi-kirjailijoita. Nämä ajatukset eivät ole toisiaan poissulkevia eivätkä rajoita kirjoittajaa merkittävästi. Ihminen (tässä kohti lukija) tarvitsee tietoa pysyvistä arvoista, ja se on mahdollista löytää kirjallisuudesta. Spekulatiiviseen fiktioon on aina kuulunut painava aatesisältö. Toivon, että uuden spekulatiivisen fiktion kirjoittajat löytäisivät aatehistorian ja sitä kautta ne kestävät ajatukset, jotka ovat kulkeneet kirjallisuuden historian läpi. Ja jos spefissä lähdetään painavalle asialinjalle, eksytään takuuvarmasti aatehistorian puolelle eli toistamaan aiheita, jotka ovat pyörittäneet kirjallisuutta iät ja ajat.
Hiltunen ottaa lukijan mukaan matkalle tutustumaan kirjailijoiden elämään ja oppeihin, mutta painottaa itsekin otteensa olevan enemmänkin journalistinen kuin tieteellinen. Hiltusen hyvällä tavalla jutustelevan tyylin ansiosta teos toimisi hyvin vaikkapa essee kerrallaan keskustelun avaajana lukupiirissä. Tarkasteltava aikajänne kattaa lähes tuhat vuotta Avicennasta (980–1037) Salman Rushdieen (1947–). Parhaimmillaan Hiltunen tuo mukaan valitsemansa ajattelijat samaan huoneeseen ja laittaa nämä keskustelemaan toistensa kanssa. Yksi huomionarvoinen seikka Abrahamin korpuksessa ovat sen sisältämät mittavat alaviitteet. Toivottavasti moni lukija saa tästä kimmokkeen tutustua myös alkuperäisteoksiin. Itse koin lukijana, että mm. Uskonnon kautta aiheet ovat paikoitellen ajankohtaisia ja kipeitäkin, ja esseet näyttävät meille Hiltusen oman vuoropuhelun aiheistonsa kanssa. 29 G alaktinen runousoppi -trilogian päätösosa jatkaa läntisen kulttuuriperinnön opintomatkaa keskittymällä juutalaisten, kristittyjen ja muslimien aatehistoriaan. antiikin Kreikan perinnössä, nyt Hiltunen käy läpi länsimaisten uskontojen aatehistoriaa kirjailijoiden ja filosofien kautta. Sarjaan aiemmin tutustumattomille kerrottakoon aivan alkajaisiksi, että kyseessä on esseekokoelma eikä hakuteos länsimaisen kirjallisuuden suurista nimistä. Se jättää lukijalle itselleen valinnan, seuratako päätarinaa vai sukeltaako alaviitteiden kaninkoloon, ja tukee rakennetta, jossa lukija saa puolestaan valita oman tapansa keskustella Hiltusen henkilökohtaisten esseiden kanssa. Teoksen keskeisiä ansioita ovatkin juuri esseemuoto ja Hiltusen omintakeinen kertojaääni. Koska kyseessä ei ole tietoteos, olisin paikoitellen kaivannut jopa rohkeampaa esseistisessä otteessa pysymistä välillä pitkäksi venähtävien henkilöesittelyjen sijaan. Siinä missä edellisten osien fokus oli mm. Aiheistoltaan Abrahamin korpus on ainakin itselleni edeltäjiään vaikeampi. Jari Olavi Hiltunen – Abrahamin korpus – Galaktista runousoppia suurten kertomusten tähtisumuista KIRJA-ARVIO (Warelia 2022, 593 sivua) Reetta Vuokko-Syrjänen. Abrahamin korpus, kuten trilogian muutkin osat, on parhaimmillaan luku kerrallaan luettavana yöpöytäkirjana eikä niinkään kertaheitolla ahmaistavana teoksena. historiallisen taustoituksen siirtäminen alaviitteisiin toimi rakenteellisena ratkaisuna hyvin. Itse luulin aikoinaan ensimmäisen osan ilmestyessä kyseessä olevan tavanomainen tietoteos, mutta yllätyin positiivisesti siitä, että Hiltusen ote on aidosti esseistinen
30
MONIVALINTATEHTÄVÄ Valitse oikea vastausvaihtoehto ja alleviivaa se. Jos syliisi istahtaa toisen ihmisen lemmikkinä pitämä kissa, tulee sinun... a) Heittää asuinkumppanisi likaiset vaatteet roskakoriin b) Pyytää maksu vanhukselta, jonka autoit tien yli c) Kertoa lapsensa menettäneelle, että inhoat lapsia ja siksi sinulla ei tule koskaan olemaan samaa ongelmaa d) Todeta täydessä hississä keskustelukumppanillesi veriryhmäsi olevan B+ . Useimmissa ihmiskulttuureissa on sosiaalisesti hyväksyttävää... 1. 31 Nimi: Pynalet Koe koostuu kahdesta osiosta, monivalintatehtävästä ja esseestä. 1 piste per oikea vastaus, maksimipistemäärä 10. Kitessun opisto Ulkolaistutkimuksen osasto Ihmisyyssoluttautumisen opintolinja Ihmislogiikan päätöskurssi V45793 56/G Marras Sinikarhu NOVELLI. a) Silittää se b) Silittää sitä kädelläsi . c) Sanoa, että se näyttää herkulliselta d) Tarkistaa sen paristot 2. Lue tehtävien kuvaukset tarkasti ennen kuin aloitat vastaamisen. 1
a) Taulu, jossa lukee ”Live, laugh, love” b) Muovinen voileipä, johon on maalattu homeisia länttejä c) Taulu, jossa lukee ”Joku kuoli täällä” d) Taulu, jossa on merimaisema ?. Mistä elämäntaito-oppaat kertovat. b) Kuinka selvitä hengenvaarallisissa tilanteissa, esim. d) Puhua puluille eli kesykyyhkyille 4. 8. hengittämisestä 7. Jos ihminen kertoo haluavansa ”bilettää kovasti” tulevana viikonloppuna, hän todennäköisesti tarkoittaa... 6. a) Ilmoittaa kuinka monta sekuntia on kulunut siitä, kun maapallo oli viimeksi tässä sijainnissa b) Kiljua kauhuissasi c) Sanoa, että on syntymäpäiväsi d) Toivottaa hyvää uutta vuotta . a) Erilaisista taidoista, joilla elämää voi parantaa, mutta jotka eivät liity selviytymiseen, esim. tulivuoren purkautuessa c) Oikeinsyntymisen taidosta, jotta voi esim. b) Suudeltava häntä intohimoisesti c) Läpsäytettävä häntä takapuolelle ja naurettava d) Juostava pakoon 5. a) Kohteliaasti todettava, että sinulla ei ole tunteita häntä kohtaan . tunnetaitoja . a) Aikovansa juhlia kivien tai kallion lähellä b) Muuttuvansa kovaksi materiaaliksi juhlissa c) Saavansa erektion juhlissa d) Juovansa alkoholia ja tanssivansa . Jos joku tunnustaa sinulle rakkautesi, on sinun... syntyä perheeseen, jonka turvin voi elää elämää, jossa terveydenhuolto, ruoka ja muut perustarpeet ovat turvattu d) Perustaidoista, joilla pysytään hengissä, esim. a) Istahtaa penkille katselemaan joukkotappelua kapakan edessä ja kannustaa yhtä tappelijoista b) Halata sinulle vieraita vastaantulijoita c) Jakaa mainoslehtisiä vastaantulijoille . Mikä näistä on yleisesti hyväksytty sisustusesine useimmissa ihmiskulttuureissa. 32 3. Miten sinun tulee toimia gregoriaanista kalenteria käyttävissä ihmiskulttuureissa, kun Maa-planeetta on kiertänyt auringon ympäri ja uusi vuosi alkaa. Useimmissa ihmiskulttuureissa on sosiaalisesti hyväksyttävää..
Monet piirteet, kuten esimerkiksi eleet, ovat kulttuurisidonnaisia. Se miten ihmisen tulee kohdata tilanne, jossa ei-ihminen on jäänyt auton alle, vaihtelee. Kysymys: Onko ihmisen hyväksyttävää nauraa suojatien vieressä, jos joku on jäänyt auton alle. a) Sanoa ”Kyllä, olen oikeasti Teerho-nimiseltä planeetalta. 33 9. Kysymyksessä ei ole määritelty auton alle jäävää lajia, vaikka kysymyksen voi arvata viittaavan ihmiseen. Lemmikkieläimen, kuten koiran tai kissan, auton alle jäämistä pidetään kauheampana asiana kuin villieläimen, erityisesti jos villieläin ei ole ihmiselle samaistuttava. Niinpä käyn läpi saman asian muiden lajien kohdalta. Esimerkiksi terroristijärjestön johtajan kuolema herättää helpotusta useimmissa ihmisissä, vaikka heitäkin suree heidän perheensä ja alaisensa. Ihmiset pitävät toisen ihmisen kuolemaa surullisena asiana, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Arvostelu perustuu käsittelyn laajuuteen, perusteluihin ja näkökulmien monipuolisuuteen. d) Kysyä onko keskustelukumppanisikin Teerholta 10/10p Opettajan kommentti: Erinomaista Pynalet, täydet pisteet! 2. Miten tiesit?” b) Kieltää asia c) Sanoa, että olet ihan ihminen, mutta kysyä kuinka hän tuli ajatelleeksi asiaa, ja keskustelun jatkuessa kertoa omituisesta lapsuudestasi kultissa, joka saa sinut vaikuttamaan ehkä vähän omituiselta . Esimerkiksi siilit ovat tällaisia eläimiä.. Mikäli olet soluttautunut suomalaiseksi, mitä sinun pitäisi tehdä, jos pöydällä olevissa tarjoiluissa on vielä yksi pala kakkua. Hyväksyttävyys, erityisesti sosiaalinen sellainen, on maapallon ihmiskultuureissa monimutkainen asia. Erityisesti traaginen kuolema eli muu kuin vanhuuteen kuoleminen, kuten auton alle jääminen, nähdään surullisena asiana, jolle ei sovi nauraa. Samaistuttavimpina pidetään söpöjä eläimiä, kuten pieniä nisäkkäitä, jotka eivät tee tuhoja ihmisten asumistoille tai heidän tiluksilleen, kuten puutarhoille. Sanamäärä enintään 1000 sanaa. a) Syödä se b) Kursailla eli vältellä viimeisen palan ottamista kohteliaisuussyistä . Maksimipistemäärä 10 pistettä. ESSEE Vastaa oheiseen kysymykseen käsitellen sitä sekä sosiaalisista että teoreettisista lähtökohdista. c) Piilottaa se, jotta juhlien järjestäjä voi syödä sen myöhemmin d) Heittää se biojäteroskikseen, jotta se voidaan paremmin kierrättää 10. Jos joku syyttää sinua alieniksi tai muukalaiseksi, eli että olet tullut Maahan joltain muulta planeetalta, tulee sinun..
Lapsen vanhempia saatetaan sen sijaan pitää omituisina, jos nämä eivät hyssyttele lastaan olemaan hiljaa eli toimimaan normien mukaan. Samoin jos ihmisellä on vamma, joka vaikuttaa hänen ymmärrykseensä ympäröivän maailman normeista, on tällä suurempi vapaus myös poiketa niistä. 34 Sen sijaan useissa kulttuureissa käärmeisiin liittyy vastenmielisyyttä, ja koska ne ovat liian kaukana ihmisen samaistumispinnasta mm. Myös paikka ja aika ovat jääneet kysymyksessä määrittelemättä. Mikäli ihminen nauraa jonkun muun suojatien vieressä kuin sen, jolla ollaan juuri jääty auton alle, tai hän nauraa eri aikaan kuin yliajo tapahtuu, on se sosiaalisesti täysin hyväksyttävä. Voimme myös kiinnittää huomion siihen, ettei kysymyksessä ole määritelty millainen ihminen auton alle jäämisen näkee. Kysymys ei myöskään määrittele tilannetta, jossa ihminen nauraa tien vieressä. Mikäli kyseessä on elokuva eli visuaalisessa muodossa kerrottu tarina, kertomus, dokumentaarinen tai taiteellinen kokemus, voi elokuvan sisäisen logiikan mukaan tien vieressä nauraminen olla outoa tai siihen sopivaa. Lisäksi harva ihminen tunnustaa mm. Ihmisillä on ymmärrys mustasta huumorista, jossa tyypillisesti vakavana tai traagisena pidetystä asiasta tehdään vitsi. Tämä johtuu siitä, ettei näiden välillä nähdä syy-seuraussuhdetta, ellei ihminen kovaan ääneen kerro nauravansa sille, että joku jäi auton alle. Näin ollen mikäli kysymys on vaikkapa kärpäsestä, suojatien vieressä nauramista ei pidetä sen omituisempana kuin vaikkapa puistossa istuessa. Ihmisiä on monenlaisia, ja suurin määrittelevä tekijä on se, onko ihminen aikuinen ja onko hänellä jokin merkittävästi sosiaaliseen ja älylliseen kehitykseen vaikuttava vamma. Voimme miettiä asiaa myös lääketieteellisestä näkökulmasta. ilmeettömyytensä takia, ei niiden ylitse ajamista pidetä suurena vääryytenä tai suruna. Tämä tuokin meidät toiseen poikkeukseen, eli vitseihin. Kukaan ei edes kiinnitä huomiota, jos ne jäävät auton renkaan alle tai iskeytyvät tuulilasiin ja kuolevat. Näin ollen esimerkiksi nuoren lapsen naurua jonkun jäätyä auton alle ei pidetä niin outona asiana. Esimerkiksi jos kyseessä on romanttinen elokuva eli elokuva, jonka pääasiallinen juoni on kahden tai useamman henkilön välinen rakkaus, ja siinä joku jää auton alle ja sille nauretaan, on tilanne omituinen. Mitä nuorempi lapsi on kyseessä, sitä suurempi vapaus tällä on toimia vastoin kulttuurin normeja. Tämä on merkillinen piirre ihmisissä, sillä kaikki kulttuurit tuomitsevat tahallisen viharikoksena tapahtuvan toisen ihmisen yliajon, mutta ihmisten logiikka muihin lajeihin liittyvissä asioissa on joskus vaikeasti ymmärrettävää. Ihmiset ovat hitaasti kehittyvä laji, jonka lapsuus ja kehitys kestävät pitkään. Useissa ihmisyhteisöissä ihminen aikuistuu heidän lakiensa mukaan joko murrosiässä tai 18–21 vuoden iässä, mutta ihmisaivojen kehitys jatkuu noin 25 vuoteen asti. Jotkut jopa ajavat tahallaan käärmeiden yli, koska inhoavat niitä. Esimerkiksi kolmevuotias ihminen voi kysyä julkisella paikalla tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ”Miksi täällä haisee kakka?” (uloste) tajuamatta, etteivät hänen vanhempansa halua vastata moiseen useissa ihmisyhteisöissä nolona pidettävään kysymykseen. kotiloiden tapaisten nilviäisten ja hyönteisten olevan surun arvoisia. Ihmislajille on tyypillistä reagoida. Tällainen tilanne poikkeaa elokuvan tyylilajin odotuksista, sillä romanttisissa elokuvissa ei yleensä käsitellä kuolemaa, eikä etenkään traagista kuolemaa, jonka lähellä nauramista pidetään sosiaalisesti sopimattomana. Tämän huumorilajin ymmärtäminen on hienovaraista, ja sitä tulee käyttää vain, jos ihmisyyssoluttautuja on erityisen edistynyt ihmisyyssoluttautumisessa
Osa shokkiin joutuneista lamaantuu täysin, osa itkee ja osa nauraa. Hän pohtii, onko sosiaalisesti hyväksyttävää kirjoittaa teksti, jossa puhutaan ihmisten auton alle jäämisestä. Suurin kysymys on, kuka on kuollut, onko kyseessä läheinen kontakti ihmisyyssoluttautujalle. Voidaan kuitenkin pitää varmana, että kaikki ihmiskulttuurit pitävät toisen kuolemalle nauramista pääosin outona ja vääränä käytöksenä, joten en voi suositella sitä ihmisyyssoluttautujille suurimmassa osassa tilanteista. Yhteenvetona voisin todeta, että ihmisyyssoluttautujan tulee ottaa huomioon useita hänen reaktioonsa vaikuttavia tekijöitä. Voidaan siis todeta, että mikäli henkilö on shokissa ja nauraa suojatien vieressä jonkun jäätyä auton alle, on se sosiaalisesti hyväksyttävää. 35 Marras Sinikarhu on tamperelainen spefikirjoittaja, jonka tekstejä on julkaistu Kosmoskynän lisäksi Pullopostia mereltä -antologiassa ja Varjorikossa. voimakkaasti äkillisessä järkyttävässä tilanteessa, jollainen kysymyksenkin tilanne on. Odotan kovin valmistujaisjuhliasi. Lupaan kertoa parhaat ihmisvitsini siellä!. Uskon kuitenkin, että useimmat ihmislait eivät näe suojatien vieressä nauramista lain kannalta häiritsevänä käytöksenä. Yksi näistä reaktioista on shokki, reaktio, joka suojaa tunnereaktioille altista ihmismieltä järkyttävältä tiedolta, jota se ei juuri sillä hetkellä voi käsitellä. Tämänkaltaisten tilanteiden hienovaraisuuden ymmärtäminen erottaa ihmisyyssoluttautujan ihmissoluttautujasta ja takaa ammattikuntamme arvostuksen. Tässä olisi voinut ehkä vielä käsitellä sen, mitä auton alle jääminen tarkoittaa, mutta se ei ole arvostelun kannalta merkittävä seikka. 10/10 p Opettajan kommentti: Erinomaista jälleen! Hienoa, monipuolinen ja kaiken kattava vastaus. Lain kannalta suosittelen tutustumaan alueen liikennesäädöksiin ja erityisesti tieliikenteen häirintään liittyviin lakeihin sekä onnettomuustilanteita koskeviin lakeihin
Teksti haastaa perinteisen novelistiikan rajoja: teos on sommiteltu ihmisyyssoluttautumien opintolinjan koepaperiksi monivalintakysymyksineen ja esseevastauksineen. Samassa rivien välistä saamme rahtusia tietoa myös ihmisyyssoluttautujien ammattikunnasta ja juonikaarellisesti tarinallinen jännite rakentuukin näiden paljastusten varaan. 36 Marras Sinikarhun novelli Ihmisyyssoluttautumisen opintolinja on pieni spekulatiivinen helmi. Novelliarvio, Kosmoskynä 2/22 Ihmisyyssoluttautumisen opintolinja Reetta Vuokko-Syrjänen. Ihmiskunnan tilaa katsotaan ulkoa päin tavalla, joka kiteyttää sen, mikä kummassa on niin hykerryttävää: vinossa peilissä voimme selkeimmin nähdä omat epäkohtamme. Novellin kieli on huoliteltua ja tarkoituksenmukaista valittuun kehykseen nähden. Tällaisia rohkeita avauksia toivon näkeväni tulevaisuudessakin
Kiinnostaisiko teitä projekti 2120X?” ”Millainen projekti?” ”Vainajan tatuoinnit irrotetaan virtuaalis-todelliseen taideteokseen.” ”Vitsailette!” ”Siitä maksetaan hyvin. Käsittelyaika on kolme päivää.” ”Antakaahan se kaavake.” Elämän hinta Teija Telivuo RAAPALE. ”Miten se on mahdollista?” nainen kysyi. Vainajamme on kuulemma liian vanha.” ”Aivan, ymmärrän.” Virkailija näpytteli laiskasti. 37 ”Valitettavasti hakemuksenne hylättiin”, virkailija sanoi kuulostamatta lainkaan pahoittelevalta. ”Täytin kaavakkeet ohjeen mukaan!” Virkailija näppäili hetken holonäyttöään. ”Asiantuntija on kirjannut, ettei vainajanne soveltunut hakemaanne lääketieteelliseen projektiin.” ”Miten minä rahoitan lasten ruoat?” ”Oletteko hakeneet avustusta kaavakkeella 70B?” ”Hakemuksemme hylättiin. ”Voisitte hakea poikkeuslupaa vedoten vainajan terveydentilaan kuolinhetkellä.” ”Kauanko käsittely kestää?” ”Kuukauden.” ”Tämä on kohtuutonta.” ”Mmhm, niin.” Virkalilija tuijotti holonäyttöä. ”Täällä lukee, että vainaja on tatuoitu
Millä tahansa tehdyllä ratkaisulla on mahdollista Huumorissa kiteytyy spekulatiivisen fiktion lupaus Pekka Kolehmainen ARTIKKELI. Miksi se on kirjallisuuden alalaji, jonka kohdalla yrittämistä pidetään suorastaan ylimielisenä. Ajatusta näkee toistuvasti. Haastattelija kysyi kirjailijalta teoksen humoristisemmista puolista. 38 H uumorissa on jotain mystistä. Kännö meni hieman vaikeaksi ja totesi, että huumoria ei tule yrittää tietoisesti tehdä, vaan parasta on, kun sen antaa ilmaantua kohtauksiin itsestään. No, siltä ainakin monesti tuntuu, kun aiheesta keskustellaan. Huumori on kuin taikatemppu, joka menee pilalle, jos sen salat selviävät. Toki, harvemmin se kolahtamaton vitsi selittämällä hauskaksi muuttuu, mutta joskus ajatusta viedään vieläkin pidemmälle: että huumoria ei edes tulisi yrittää analysoida tai miettiä. Mutta samankaltaisia riskejähän kirjoittajat ottavat jatkuvasti. Ja kaikkien huumorintajut hieman erilaisia. Poikkesin loppukesästä Turun taiteiden yössä kuuntelemassa kirjailija Heikki Kännön haastattelua Ihmishämärä-romaanin (2022) tiimoilta. On lähestulkoon pyhä totuus, että vitsiä ei tulisi selittää. Miksi huumori herättää tällaisia tuntoja. Toisella puolella kirjoitusprosessia sama ajatus toistuu käänteisesti. Ja että heille se syntyy yrittämättä. Siinä missä yleisesti kirjallisuuden parissa lahjakkuuden ajatusta on pyritty purkamaan korostamalla harjoituksen ja itsepintaisuuden merkitystä kirjallisessa työssä, huumorin kohdalla jonkinlainen neromyytti tuntuu istuvan syvällä. Jopa kirjoituskilpailu Novan yleispalautteessa huumoria suositellaan välteltäväksi, ainakin mikäli se tehdään ”itsetarkoituksellisesti”. Onhan maaliinsa osumaton huumori toki aina erityisen vaivaannuttavaa. Että parempi on vain itsekunkin ihmislapsen tietää paikkansa ja ymmärtää, että hauskuus on harvojen etuoikeus
Ensimmäinen puuro on liian kuumaa, toinen liian kylmää, mutta kolmas on juuri sopivaa, ja niin päin pois. Outouden ja tuttuuden leikkiä Mutta on siinä jotain sääntöjä tai ainakin ohjenuoria olemassa huumorissakin. He ovat läpikotaisin tuttuja ja tunnistettavia perusjamppoja. Niinpä haluaisin vähän kyseenalaistaa huumorin asettamista johonkin pylväännokkaan, jonne kurkottaminen sallitaan vain muutamille luontaisille neroille. Ihan pelkkä outous riitä. (Entä nyt?) Luodaan rytmiä ja rikotaan se. Haluan pelastaa huumorin, koska parhaimmillaan siinä kiteytyy koko spekulatiivisen fiktion lupaus. Heille, jotka tahraamatta käsiään itsetarkoituksellisella naurattamisella onnistuvat luomaan teksteihinsä hauskuutta. Terry Pratchettin Kiekkomaailman velhot ovat hauskoja, koska he eivät käyttäydy kuten olemme tottuneet velhojen tarinoissa käyttäytyvän. Itse asiassa humoristinen outous syntyy monesti siitä, että tarjolla on kaksi tuttua, tunnistettavaa asiaa, jotka eivät kuulu yhteen. Luoda tuttu tilanne ja tuhota se sitten jollain odottamattomalla tavalla. Maagiset, ihmeelliset oliot ja ”Jääkaapin voi riivata paholainen, Afrodite voi muuttaa Helsinkiin ja anti-Kristus voi kasvaa hyvässä perheympäristössä.”. Huumorilla on mahdollista murtaa tavanomaisuus. Sama periaate toistuu läpi Kiekkomaailman ja vähän kaikkialla muuallakin humoristisen spefin kentällä. Selityksiä tälle kaikelle voi antaa tasan sen, minkä haluaa. Sääntö yleisesti kuuluu niin, että kolme rinnasteista asiaa on lukijalle erityisen tyydyttävä asetelma. Siis nauraa. Oikeastaan vain lopputulos – nauru – merkitsee. Siksi kaikille tarinoitsijoille epäilemättä tuttu ”kolmen sääntö” on erityisen tärkeä komediassa. Huumorissa kolmen säännöllä on erityinen rooli, koska kahdella ensimmäisellä asialla voi asettaa lukijan odotushorisontin ja kolmannella sitten särkeä sen: Hyvään fantasiakirjaan kuuluu taikuutta, seikkailua ja mahdollisuus tulla sovitetuksi seuraavaksi HBO:n hittisarjaksi. Eli siis täydellisen tavanomaisia. He ovat pikkumaisia, tärkeileviä, tyhmempiä kuin monesti luulevat olevansa ja pelkureita. Yritetään yllättää lukija niin perusteellisesti, että hän hetkellisesti menettää ruumiinsa hallinnan ja päästää suustaan tahdottoman äännähdyksen. Huumori spekulaationa Huumorissa on jotain outoa. Huumori on parhaimmillaan ennakoimattomuuden taidetta. 39 karkottaa joku tekstin lukija. Niinpä se on oiva työkalu outojen tarinoiden kirjoittajille. (Vaivaannuttaako?) Kaksi ensimmäistä ovat yksisanaisia, maalailevia kuvauksia yleisistä tarinaelementeistä ja kolmas puolestaan hyperspesifi, kirjallisuusalan raadollisempiin puoliin keskittyvä sanajuoksutus. Huumori antaa helpon väylän outouden tuomiseksi tarinaan: jääkaapin voi riivata paholainen, Afrodite voi muuttaa Helsinkiin ja anti-Kristus voi kasvaa hyvässä perheympäristössä
40 What We Do in the Shadows (2019)
Tässä lopussa voisi kenties olla jokin vitsi, mutta oikeastaan huumori on liian vakava asia sellaiseen.. Ja juuri siksi vitsi on harvoin ”vain” vitsi. Eräänä päivänä esimerkiksi Gregor Samsa herää ja huomaa muuttuneensa metaforaksi ihmisen mitättömyyden tunteesta tai korvattavuudesta yhteiskunnan ja keskiluokkaisen perhe-elämän rattaissa, tai aika monesta muustakin asiasta, tulkitsijasta riippuen. Elokuva on täydellinen esimerkki siitä, miten huumorilla voi luoda outoutta ja samanaikaisesti käsitellä hyvinkin vakavia teemoja. Ja kummallisinkin tarina kaipaa yleensä jonkun tuttuuden pohjavireen ollakseen ymmärrettävä. Huumori totuuden säilänä Mutta juuri tuttuutensa ansiosta huumori voi olla myös vakavaa. Toimiakseen, eli ollakseen hauska, vitsin täytyy saada yleisönsä uskomaan totuuteensa. Parhaimmillaan huumori voikin toimia keinona sivaltaa ohi kaikesta ylimääräisestä ja päästä käsiksi johonkin syvempään. Tai ainakin se voi pitää sisällään vakavuuden siemenen. Näin voimme asettaa tutut asiat outoihin ympäristöihin ja paljastaa tällä keinoin niiden nurinkurisuuden. Tämä on tyypillistä erityisesti satiirissa, jossa ideana on tehdä kriittisiä huomioita ihmisyydestä ja Pekka Kolehmainen on turkulainen tutkija ja outojen asioitten ystävä, jonka tarinoissa huumorinkukka kukoistaa, lakastuu, sinnittelee henkitoreissa kämpän nurkassa ja tulee lopulta vähäeleisesti lempatuksi kompostiin. Outous ja tuttuus ovat jatkuvassa tanssissa keskenään. Tällöin outous on keino sanoa jotain jostain tutusta. Näin siitä paljastuu uusia, piiloon kenties jääneitä puolia. Tuore esimerkki löytyy vaikkapa televisiosarjasta What We Do in the Shadows, jossa vampyyrit esitetään koomisen tavanomaisina heidän yrittäessään olla vampyyreita ja outoina, epäinhimillisinä otuksina silloin, kun heiltä kaivataan tavanomaisuutta. Yhdessä elokuvan huikeimmista kohtauksissa kaksi kiveä vierii alas kielekkeeltä ja sitä katsellessa haluaa itkeä ja nauraa samanaikaisesti – itkeä, koska siinä kiteytyy tyttären identiteettikamppailusta kumpuava itsetuhoisuus ja äidin epätoivoinen pyrkimys pitää kiinni lapsestaan, ja nauraa, koska tuo kaikki on esitetty kuvaamalla kahta kielekkeeltä putoavaa pikkuista kiveä. Koska monesti huumori on omalla tavallaan totuuksien puhumista. Spefissä on mahdollista irrottaa jokin tuttu elementti sen todellisesta ympäristöstä ja asettaa se uuteen valoon. Keväällä ilmestynyt elokuva Everything Everywhere All at Once (2022) on suunnattoman hauska, rinnakkaisulottuvuuksien halki pomppiva komediarymistely, joka pohjimmiltaan kertoo äidin ja tyttären suhteesta ja oman itsensä hyväksymisestä. Juuri tässä huumorilla voi nähdä olevan tiukka yhteys spekulatiiviseen fiktioon. yhteiskunnasta. Tai tuomalla jotain outoa arkeen voimme kyseenalaistaa arkea hallitsevat säädökset. 41 täydellisen epäinhimilliset otukset käyttäytyvät odottamattoman tavanomaisesti – paitsi silloin kun heidän outoutensa palvelee koomista tarkoitusta
42
*** Meri tahtoi hiivata minut kannen poikki, kauniissa kaaressa, nousevan aamuauringon uhriksi. Itseluottamusta oli epäilemättä kasvattanut Rikhard Stantonin suun edestä Pohjasakkaa M. ”Ollaan kohta jo pudotuspisteellä”, hän huikkasi. ”Kiitos, joo, siis sori. Tunnustelin tuttua tietä ensin työpöydälle, sitten tuolille, ja istahdin tietokoneen näytön eteen. ”Ei, eihän se sun vika oo.” Hän huokaisi kepeästi. Se oli tummennettu muovikalvolla. Persefone lipsahti maan alle, ja Haades vei hänet Manalaan, missä nai Persefonen. Hämärä laboratorio tuntui aina kummallisen primitiiviseltä. ”Nää pitäis olla jätkät kiinnitetty!” huusi meren raivoa uhmaten Sofia, lujan kämmenen omistaja. 43 M yytti kertoo, että Haades rakastui Persefoneen ja päätti siepata tämän. Olishan mun pitänyt nähdä toi. ”Tuskin noilla oli Rikhardin kanssa ihan tällaisia kuullun ymmärtämisen ongelmia.” Hän kääntyi ja lähti tasapainoilemaan kannen poikki kohti katiskaa, tarkistamaan sen upotuskelpuutta. Miksen ollut sitonut niitä kiinni. Pieni ja luja kämmen kiertyi paljaan käsivarteni ympärille ja nykäisi minut pois liukuvan pimeäkatiskan tieltä. *** Silmiäni pisteli kuten aina kun astuin pimeälaboratorioon. W. ”Kyllä se tulee olemaan tän vaivan arvoista. ”Ootsä kunnossa?” Pyyhin hätäisesti kasvoiltani niihin liimaantuneita suolaisia suortuvia. Katiska kajahti pysähdyksiin aluksen metalliseinää vasten, ja vatsani kiristyi tiukemmille solmuille. ”Uskomatonta.” Hän vilkaisi kannella naureskelevia työukkoja halveksuvasti, mutta hänen ilmeensä pehmeni nopeasti. Pyöröovi nielaisi minut suoraan laivan ruuman täydelliseen mustuuteen, pois iltapäivän pehmeästä auringonvalosta. Pimeään verhoiltunakin hänen liikkeensä tuntuivat kadehdittavan harkituilta. Amatöörivirhe. Mä lupaan!” Hädin tuskin kuulin pauhaavien aaltojen ja vellovan vatsani yli. Silmäni alkoivat tottua Sofian rakentaman ledilippiksen heikkoon punaiseen valoon, joka pehmensi hänen piirteitään. Axelsson NOVELLI. Siis ton lähestyvän.” Myös Sofian hiukset näyttivät uhmaavan merta, ne leijuivat kepeästi hänen korkeita poskipäitään reunustaen
Hän varmaankin kirjoitteli julkaisuja vanhasta datastaan, jota oli joskus nuorena ja hurjana mereltä kerännyt. Sofia ei onneksi tuntunut kuulevan minua. Hipaisin hänen olkapäätään, kun kumarruin tarkastamaan ennestään tuntemattoman amfipodin verkkokalvoa, joka oli aseteltu näyteastiaan. ”Oiskohan se vanhus pystynyt nappaamaan sut tollain?” Näköjään Sofiankin ajatukset olivat pyörineet dosentissa. Totesin lopulta, että ne muistuttivat etäisesti Riftia Pachyptilan – galapagoksenpartamadon – sisältä löytyviä rikkibakteereja. Seitsemän lukematonta. Hän vaikutti kumman hiljaiselta. ”Joo, on se ehkä jo vähän turhan pölyinen tähän meininkiin.” Ääneni kuulosti kuiskaukselta – raskas pimeys tuntui vaimentavan senkin. Rikki vapautui mustista savuttajista, jotka olivat maankuoren. Timothy ei ollut pitänyt siitä, että olin lähtenyt useamman kuukauden tutkimusmatkalle Mariaanien haudalle. Amfipodit olivat yksi maailman suurimmista äyriäislahkoista. Ne sieppasivat kuolevaisia pois kulkureiteiltään, omaksi viihteekseen. ”Oon kyllä paljon mieluummin tässä peltipurkissa sun kuin sen kanssa”, yllätin itseni sanomasta. ”Onneks sä et oo.” Kuvittelin Sofian hymyilevän suuntaani. *** Tein usean viljelmän amfipodin verkkokalvolta löytyneistä eliöistä. Rikhard oli kerännyt ylpeytensä ja jättäytynyt tulevilta tutkimusmatkoilta pois. ”Hah! Juupa juu. ”Bice, tuu tänne katsomaan”, kuului hiljainen, äkillinen pyyntö. Sofia oli Rikhardin kanssa kilpailevassa apurahahakemuksessaan määritellyt suunnitelman siirrettävälle pimeätyöskentelylle. *** Myytti kertoo, että naiadit eivät olleet avuliaita nymfejä. Vääntäydyin kiireesti syvemmälle pimeyteen ja työnnyin hupun alle hänen kanssaan. Veri ja adrenaliini purkautuivat. Synninpäästöä aneillaan hakeva apurahalautakunta piti uusien metodien kehittämisestä – uuden sukupuuttoaallon aikana oli innovoitava uusia keinoja turmeltumattoman elämän tutkimiseen. Eliöt tanssivat kiihtyvällä tahdilla, kuin pienet monistuvat muurahaiset kesäketojen kusiaispesissä. Kulkijat katosivat soiden syvyyksiin, eivätkä he koskaan palanneet kotiin. Syvänmeren eliöiden näön toiminnan tutkiminen ei ollut halpaa puuhaa. Eräiltä lajeilta oli löydetty peräti 16 verkkokalvoa per silmä, mikä teki niistä tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia kohteita. Se vaati tuoreita näytteitä ja lähes täydellistä pimeyttä – ylimääräinen valo pilasi koeasetelman, jossa verkkokalvolle pääsevä valon määrä piti pystyä hallitsemaan tarkasti. Puraisin hermostuneena etusormeani. Hän oli suunnitellut pimeäkatiskan, jonka avulla näytteet eivät näkisi päivänvaloa matkalla laboratorioon ja täten pilaantuisi, sekä merenkäyntiä kestävän pimeälaboratorion, jotta näytteitä ei tarvinnut kuljettaa maihin analysoitaviksi. Sofia teki minulle tilaa. ”Siis ihannoinniinku akateemisesta näkökulmasta.” Miksi sanoin noin. Rikkibakteerit elivät tuon valtavan putkimatolajin kiduksissa muuntaen sen elinympäristön rikkiä ravinnoksi. Vain näin pystyttäisiin ottamaan tarvittavia tieteellisiä harppauksia, jotta koskemattoman luonnon inspiroimana voitaisiin kehittää uusia kestävän kehityksen ratkaisuja. Kato kun se äijä lähtee enää kahvipöydän äärestä mihinkään.” Sofian nauru lämmitti poskiani. 44 napattu parin miljoonan rahoitus. Rikhardin ja Sofian valtataistelu oli tutkimusryhmän sisällä puhki analysoitu, vaikkakin siitä usein pyrittiin puhumaan korrektisti, puhtaasti akateemisena erimielisyytenä. ”Yrittikö se edes tulla mukaan?” Klikkailin laiskasti näytöllä näkyviä sähkövasteita. Haistoin häivähtävän meriveden tuoksun. Olimme sopineet päivittäisestä viestinvaihdosta. Lisäys sai minut kuulostamaan vielä omituisemmalta. Korjasin mikroskoopin tarkennusta ja näin kuinka verkkokalvon solukolla kuhisi. Silmäni harhailivat tietokoneen näytön sähköpostinotifikaatioihin
Löydös synnytti kiivasta keskustelua laivan tutkijoiden keskuudessa. Muutaman tunnin kuluttua hiljensimme vain solmun tuntivauhtiin. Ryhmän toinen postdoc Veer piti todennäköisenä, että katiska ja sitä kautta amfipodi oli kontaminoitunut ajelehtivan kuolleen savuttajanpätkän kautta. Arachne oli. Amfipodi oli lihansyöjä (olihan se jäänyt kiinni katiskaamme löydettyään mutusteltavaksi mehevät, raa’at kananpalat), eikä se tarvinnut rikkibakteeria ravinnontuotantoonsa. Hiekka velloi pienten panssari-ikkunoidemme edessä. Etusormeani kihelmöi. Oli hiljaista, rauhallista. Se muistutti minua maidon värjäämästä vedestä. Hadaalivyöhyke rutisti ihmisegoani pienemmäksi yli tuhannen ilmakehän paineella. Tämä oli ensimmäinen sukellukseni Mariaanien haudan syvimpään onkaloon. Sofia oli kanssani samaa mieltä. *** Sukellusveneemme putosi ensin neljän solmun vauhdilla. Sofia ohjasi lähestymiskulmaamme puikoista, hidasti meitä potkureilla ja pudottamalla tarkoitukseen asennettua irtolastia. Minä ja Sofia etäännyimme yhdessä laivasta, pinnasta, ihmisten maailmasta. Olin vähällä kompastua siihen hitailla jaloillani, kun totuttelin vielä paineistettuun sukelluspukuun. Kaksi väitöskirjatutkijaa pallotteli samankaltaista teoriaa ja ehdotti, että bakteerit olivat kulkeutuneet merivirtojen kannattelemina katiskaan ja pesiytyneet sitten amfipodin silmiin. Ne vääntäytyivät sen ihosolukon läpi sen ollessa toukka, kutsumattomina vieraina, ja elivät elämänsä symbioosissa sen sisuksissa. Valmisteluun kuluvien päivien ja öiden aikana kuvittelin bakteerien vilisevän omien silmieni yli, pyörivän vellovassa vatsassani, lisääntyvän. Sen laskeuduttua maailma näytti autiolta kuin öinen ja kylmä aavikko, tai mielikuvieni kuu. Katiskan kuvaamassa videomateriaalissa ei ollut näkynyt mitään yllättävää, eivätkä löytämämme eliöt olleet edes näyttäneet tyypillisiltä rikkibakteereilta mikroskoopin kuvassa. 45 haavoja, sen uumenista pulppuavia kuumia, mineraalipitoisia lähteitä. *** Valtava metallinen kaapeleiden verkko oikoi raajojaan merenpohjan poikki. Pehmeä, pyörteilevä, muukalainen. Rikkibakteerien löytyminen amfipodista oli vähintäänkin omituista. Tekisimme sukelluksen katiskapaikan lähellä oleville mustille savuttajille, jotta voisimme ottaa verrokin paikallisen putkimatokannan sisälmyksien bakteereista. Ojentelin sormiani infonäyttöjen kylmässä valossa. Ulkona kasvava paine rutisti meitä tiukemmin kylmään syleilyynsä. Hän totesi, että inkrementaalisen verkkokalvotutkimuksen sijaan olimme löytäneet jotain todella uutta. Pinnalla meitä varmistamassa olleet sukeltajat muuttuivat nopeasti etäisiksi varjoiksi, ja auringonvalo jätti meidät jo kilometrin jälkeen. Tuntemamme tavallinen rikkibakteeri ei nykytiedon valossa voisi noin vain hypätä merivirrasta tai kuolleen savuttajan raadosta menestyksekkääseen pesäkkeeseen suoraan amfipodin verkkokalvolle. Minä keskityin tarkistuslistaan: videokamerat, sonar, akku, navi, kommunikaatio pinnalle. Bakteerit ruokkivat matoa sisäisesti. Sitä mikä veti vertamme merelle. Jossain ihoni alla pienet viikset värisivät vedessä. Lähettyvillä oli sopiva Arachne-asema. Kummaa mutta syvältä maasta syntynyttä. Pidin molempia teorioita kaukaa haettuina. Hänen nenänsä punersi, hän näytti palelevan pipossa ja villapaidassaan. Ala-asteella oli opetettu, että jos Everestin asettaisi haudan pohjalle, koko maailman syvimpään kohtaan, sen ja pinnan väliin jäisi vielä kaksi kilometriä merta. Se levittäytyi pienestä katseluaukostani tuntemattomana ja pimeänä arvoituksena. Huomasin käsieni kipeytyneen – olin puristanut lujasti sylissäni olevaa näytesäiliötä, johon olimme keränneet hämmennystä aiheuttaneet verkkokalvot ja bakteerit. Tömähdimme pohjaan ja pöllytimme hiekkaa. Kahteen kilometriin mahtui ala-asteen koulumatkani, molempiin suuntiin. Hämähäkkimäinen laitteisto näytti silmääni yhtä vieraalta kuin mikä tahansa eliö, jonka näin kaukana pinnalta voisin kohdata
Olin myös oikeassa nyt. Sofia keräsi madoista leikatut näytteet verkkokatiskaansa. Sofia oli jo napannut vesiskootterinsa ja lipui kohti pimeyttä ja mustia savuttajia. *** Pinnalla suorittamani kymmenien tuntien harjoittelu teki merenpohjan pimeyden helpommaksi sietää. Savu ei näyttänyt maidolta vaan musteelta, joka levisi ympärillämme. Arachnen lahja tutkijoille oli aika – se mahdollisti päivien sukellukset. Se on aloittanut noista madoista merenpohjanvalloituksensa, eliö kerrallaan.” Hän ihaili mikroskoopin näytettä jälleen. *** Mikroskoopin alla, kapselin sisällä, kelmeä kaleidoskooppivalo taittui. Näytteet vaikuttivat miltei täsmälleen samanlaisilta, mitä pidin omituisena. Tilasin pinnalta arkistovideon putkimatojen tyypillisistä rikkibakteereista, joka lähetettiin minulle kapselilaboratorioon verrokiksi. Sukelluspuku suojasi minua, mutta savuttajat paahtoivat silti ihoani. Neljä päivää olimme hengittäneet toistemme tuoksua ja juoneet toistemme jätöksiä, Arachnen elinkelvollisiksi puhdistamina. ”Mä leikkaan viisi näitä näytteitä, Bice.” Hän hykersi radiopuhelimessa samaa intoa minkä olin nähnyt hänen silmissään, kun olimme valmistautuneet sukellukseen. Kun seurasin häntä hänen skootterinsa vanavedessä takaisin kapselilaboratorioon, olin näkevinäni, kuinka kuolleet madot rimpuilivat katiskassa ja loistivat samaa kelmeää valoa, jonka olin nähnyt unissani. ”On tän oltava taas joku uusi mutaatio kyllä”, Sofia myöntyi viimein. Hän oli kuolematon ja laahasi uhrinsa syvälle maan pirstoutuneisiin onkaloihin, joissa hän söi heidät elävältä. Olimme tutkineet näytteitä uudelleen ja yhä uudelleen. *** Myytti kertoo, että Echidna oli hirviöiden äiti. Jos puristaisin liian lujaa, hänen elämänsä ampaisisi tyhjentyvän ilmapallon lailla pimeyteen. Amfipodien bakteerit olivat pinnalla mielestäni muistuttaneet vain etäisesti putkimadoista löytyviä. 46 Euraasian Unionin syvänmeren tutkimusyhdistyksen kruununjalokivi. Ensi töiksemme vesikävelyllä kytkimme kapselilaboratoriomme Arachnen telakkapisteeseen ja tulimme näin osaksi sen verenkiertoa. Jos puristaisin häntä, tuntisin yhden ilmakehän verran elämää kämmenieni alla. Silti silmieni takana tuntuva kuhina haittasi ajatuksenjuoksuani. Elämä kyti ja vilisi pitkin kämmeniäni ja silmiäni, lisääntymiskykyisenä, valmiina purkautumaan ja tarttumaan. Olin ollut oikeassa pinnalla. Meidän oli pitänyt lähteä takaisin pinnalle jo toissapäivänä, mutta kumpikaan meistä ei ollut halunnut jättää epäilyksen häivää näin valtavan löydöksen edessä. Tunsin kuinka maan kuoren kutu levisi ihollani,. Ensimmäisenä päivänä olimme tutkineet matojen kiduksista löytyneitä bakteereja vertaamalla niitä amfipodeista löytyneisiin bakteereihin. Hänellä oli kimaltavat silmät ja viettelevän naisen kasvot. ”Niin vois”, totesin ja puristin kämmeneni hänen vyötärönsä ympärille. Kuvittelin liikuttavani käsiäni noiden koomisten kurvien päällä, jotka kätkivät alleen hänen veistokselliset piirteensä. ”Ihan mieletön adaptoitumiskyky. Laboratorion seinien kumpuinen topologia lohdutti minua – sen nupit ja venttiilit kätkivät alleen ihmiselämää ylläpitävän laitteiston. Turvan, joka näytti kohdulta punaisten ledilippistemme valossa. Aavan pohjakentän teräviä särmiä vasten hän näytti sukelluspuvussaan pehmeältä vaahtokarkilta. Seisoin hänen vieressään valmiina auttamaan, mutta hänen keruutekniikkansa oli harjaantunut. ”Tätä meininkiä vois tuijottaa koko päivän.” Sofian elämää suurempi presenssi näytti yhtäkkiä pieneltä ahtaassa kapselissa, hänen hintelä kehonsa ihmeen vallassa. Se puhdisti ja kuljetti ihmiselämän ainesosia – happea, juomavettä ja sähköä. Sitä lävistivät maan kuoresta asti kurkottavat punaiset putkimadot
Odottaen löytäjäänsä, purkautuen kuin musta savuttaja, kuin putkimadot, punaiset sulat Haadeksen virtauksissa kumpuillen. Heidän suunsa avautuivat, ja he huusivat äänetöntä kauhua. *** Seuraavat tunnit tai päivät eivät olleet mitattavissa pinnan ajassa. Axelsson on robotiikan väitöskirjatutkija Cambridgen yliopistossa. Sitten seisoimme taas vesilukossa. Ohjaushytin radiossa rätisi taas pinnan yhteydenottopyyntö, tällä kertaa käskymuodossa, pakottavalla kiireellä. Kirkas valo kuulsi ihojemme läpi, ja sisuksissamme hautui uusi elämä. He askelsivat varoen kohti laboratoriomme avoimena ammottavaa ovea. Hänen silmänsä nielaisivat minut kuin syvänne, ja ne välkehtivät samaa valoa, joka kuhisi retinoillani. Se kutsui meitä. 47 Sofian iholla, ja minä hänen ihollaan. Heräsin veden väreilyyn, tuntemattomiin liikahduksiin ympärilläni. Täytyisi yrittää muistaa laittaa se pois päältä, kun pääsisimme joskus ylös. Ulkoa hohkavan kylmyyden olisi pitänyt värisyttää suojatonta vartaloani, mutta en välittänyt. Hänen pehmeä ja paljas ihonsa hohki lämpöä omalleni. Jälkeenpäin makasimme pimeälaboratorion lattialla toisiimme kietoutuneina. Sofia laski kätensä omalleni, ja me hiivasimme yhdessä pyörömekanismia. Hänen hikensä kimmelsi kapselin kohtuvalossa, ja hän tuntui lämpimältä ja syvältä ja märältä, niin kuin meri. Pöllyävän maitopilven sisältä lipui esiin kaksi sukelluspukuihin verhoutunutta ihmistä. Kuulin sihinän, ja mekanismi liikahti viimein. Pallas Ateena edusti samalla sekä jumalallista neitsyttä että jumalallista äitiä, eikä hän koskaan antanut itseään miehelle avioon. Nousimme tervehtimään tulokkaita. *** Myytti kertoo, että Pallas oli Ateenan rakastaja ja jopa sulautui häneen, ja parin nimeksi tuli Pallas Ateena. W. *** Uinuin painavana merenpohjalla, sedimentin peittämänä, Sofiaan ja maahan juurtuneena. M. Sen sisällä loistava kelmeä valo heijastui heidän kuvuistaan, ja he kavahtivat pysähdyksiin. Se tähtäsi potkureillaan viereiselle Arachneasemalle. Makuusijaltani näin kuinka vieras kapselilaboratorio putosi pehmeästi meitä kohti. Joskus olimme pimeässä, joskus infonäyttöjen kajeessa, toistemme sisällä. Tunsin lämpiäväni, hengitykseni tihenevän. Hän saa inspiraationsa tiedemaailman kummallisuuksista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta.. Näin panssaroidusta ikkunasta kuinka koko merenpohja loisti kaleidoskoopin valoa silmänkantamattomiin. Aloin hohkaa tuttua valoa. Ovesta vyöryi sisään meri, valmiina tervehtimään meitä arvoituksillaan. He havahtuivat liikkeeseemme ja kääntyivät katsomaan meitä. Venttiili tuntui kulmikkaalta käsissäni, ja Sofia pehmeältä kylkeäni vasten. Kurkotin pohjasta ja venytin jäseniäni. Jykevä ovi piti meistä erossa valtavia vesitorneja, tasoitettavaa painetta
W. Päähenkilöt Bice ja Sofia löytävät ennestään tuntemattoman äyriäislajin verkkokalvolta kiinnostavia eliöitä, mikä johtaa tutkimusretkeen Mariaanien haudan pohjalle. Se olisi ikään kuin kiertänyt odotusruuvia tiukemmalle. Tekstin pituus olisi sallinut lisää kuvausta esimerkiksi Bicen suhteesta Timothyyn, jolloin Bicen reaalimaailmasta irtautuminen olisi ollut riipaisevampaa. Axelsson ei selitä mystisiä tai myyttisiä elementtejä puhki, vaan jättää tilaa mielikuvitukselle. Mariaanien haudan pohjalla on klaustrofobinen tunnelma, joka tiivistyy tarinan edetessä kauhuun. Kirjoittaja aloittaa tarinan arkielämän pinnalta. Matka syvyyksiin on myös matka ihmismieleen ja metamorfoosiin. Axelssonin Pohjasakkaa-novellissa sukelletaan tutkimuksen ja meren elävien maailmaan. Lyhyet myyttikuvaukset luovat lukijalle odotuksia, jotka lunastuvat tarinan lopussa. 48 M. Sen jälkeen hän alkaa upottaa lukijaa muutokseen ja syvyyksiin. Loppukohtaus on suorastaan hykerryttävä! Novelliarvio, Kosmoskynä 2/22 Pohjasakkaa Pirja Hyyryläinen. Bicen muutoksen alkua laivalla ollessa kuvataan hieman, mutta siitäkin olisi voinut ottaa enemmän irti. Myös tarinan lopetus ja novellin otsikko nivoutuvat yhteen palkitsevasti. Tarina etenee sujuvasti, joskin tekstin tasolla kerronta on mielestäni sujuvinta silloin, kun tarinassa sukelletaan pinnan alle ja asettaudutaan meren pohjaan
Tällä kertaa luomme katsauksen spekulatiivisen sarjakuvan kritiikin tilaan. Art Spiegelmanin Maus voitti ensimmäisenä ja edelleen ainoana Onko kumma kummaa kehyksissäkin. Sananen sarjakuvan arvostuksesta Vaikka sarjakuva on kerronnan laji siinä missä proosa ja lyriikkakin, se on tyypillisesti kärsinyt arvostuksen puutteesta. 49 S pekulatiivinen fiktio jää ammattikritiikeissä helposti marginaaliin. Ennen tämän esseen vaatimaa taustatyötä oma tuntumani aiheeseen oli, että sarjakuva saa nykyisin tilaa päivälehtikritiikeissäkin, jos aihe on ajankohtainen ja yhteiskunnallinen, mikä on paljon parempi tilanne kuin vielä vaikkapa viime vuosituhannen puolella. Jonkinlaisen käsityksen sarjakuvan asemasta kirjallisella kentällä saa tarkastelemalla kirjallisuuspalkintoja. Sana graphic novel nousi 1970-luvun jälkipuoliskolla viittaamaan itsenäisen, jatkuvajuonisen kokonaisuuden muodostaviin töihin. Suomeksi sarjakuva ilmauksena on neutraali – se kuvaa vain ilmaisun tekniikan – eikä meillä sarjakuvaromaani erillisenä terminä ole samalla tavalla arvostuksen kannalta merkittävä sanavalinta. Vuonna 2020 Kosmoskynän lapsille ja nuorille suunnatun spekulatiivisen kirjallisuuden kritiikkisarjan yhteydessä pohdin sitä, miten paljon myös kohderyhmä vaikuttaa palstatilaan kritiikeissä. Kun kaksi marginaalia kohtaa, ammattikritiikkien määrä vähenee entisestään ja varsinkin päivälehtikritiikit kutistuvat usein nippuarvosteluiksi, joissa ehditään hädin tuskin luoda lauseen kahden katsaus teokseen. – Spekulatiivisen sarjakuvan kritiikistä Reetta Vuokko-Syrjänen ARTIKKELI. Englanniksi jo sana comic on arvottava: sarjakuvat olivat lähtökohtaisesti jotain hauskaa ja viihdyttävää
Alan nykyisin merkittävin kotimainen palkinto Sarjakuva-Finlandia perustettiin vuonna 2007. Kaikkein varhaisin oma sarjakuvamme siis on perusluonteeltaan spekulatiivinen, ja spefielementit ovat kulkeneet mukana halki suomalaisen sarjakuvan historian. Sarjakuvan, kuten lastenkirjallisuudenkin, kohdalla tosin spekulatiivisen raja on vaikeampi määrittää kuin vaikkapa aikuisten proosassa. Rajaankin siis ulos teokset, joissa henkilöt voisi yhtä hyvin vaihtaa ihmisiksi tarinan siitä kärsimättä: esimerkiksi Mika Waltarin ja Asmo Alhon Kieku ja Kaiku on uranuurtavaa sarjakuvaa Suomessa, mutta käytössäännöt ja vähäosaisten auttaminen toimivat yhtäläisesti niin ihmisille kuin antropomorfisille eläimille. Aivan ruusuinen taival ei kuitenkaan ollut: kun Neil Gaiman ja Charles Vess voittivat vuonna 1991 World Fantasy Awardin parhaasta novellista tarinalla Kesäyön uni, koko palkinnon sääntöjä muutettiin seuraavaksi vuodeksi estämään sarjakuvan palkitseminen muutoin kuin erityispalkintojen kategoriassa. Mutta mitä kuuluu sarjakuvan arvostukselle meillä Suomessa. Tuntuu toki karkealta puhua rahasta, mutta summien erolla on valtava merkitys alan kehitykselle: ”tavallisen” Finlandian voittaja saa riittävästi rahaa keskittyäkseen taiteeseen vähintään seuraavan vuoden, mutta Sarjakuva-Finlandian voittaja uskaltaa ottaa virkavapaata korkeintaan muutaman kuukauden. Hahmot saattavat olla muodoltaan eläimiä, mutta aiheet niin arkisia, ettei tarinaa ole mielekästä luokitella spekulatiiviseksi. Silloisen valintaraadin puheenjohtaja Hannu Marttila ilmoitti koko käsitteen sarjakuvaromaani olevan naurettava: ”…koska se on samalla kertaa yritys ’nostaa’ sarjakuvan arvostusta ja todiste sarjakuvaväen huonosta itsetunnosta.” Spekulatiivinen sarjakuva Suomessa Toimintakentän hahmottamiseksi luon seuraavaksi lyhyen katsauksen spekulatiivisen sarjakuvan historiaan Suomessa. Raja-aita on Suomessa kuitenkin tiukka ja jopa jossain määrin makaaberi: vuonna 2011 Kirjasäätiö diskasi Ville Tietäväisen ansiokkaan sarjakuvaromaanin Näkymättömät kädet ehdokasasettelusta ainoana perusteenaan romaanin ilmaisuna käytetty sarjakuvamuoto. Ami Hauhion kuvittama ja Olavi Kanervan ja Reino Helismaan käsikirjoittama Maan mies marsissa (koontijulkaisu vasta 1947).. 50 sarjakuvana Pulitzer-palkinnon vuonna 1992, ja jo ennen palkintoa Maus oli kerännyt paljon positiivista huomiota. 1980luvun viimeiset vuoden näkivät paitsi häkellyttävän upeita sarjakuvia myös niiden ensimmäisen nousun laajemman yleisön tietoisuuteen ja kriittisen arvostuksen piiriin. 1930-luvulla amerikkalainen sarjakuva alkoi vaikuttaa Suomessakin, ja ilmestyi mm. Samoihin aikoihin eräs nuori Neil Gaiman oli kohoamassa maailmanmaineeseen sarjakuvallaan Sandman. On hienoa, että meillä on oma tunnustuspalkinto ansioituneelle sarjakuvalle, mutta arvoasetelma näkyy jo numeroissa: kun Finlandia, Finlandia Junior ja Tieto-Finlandia ovat kaikki arvoltaan 30 000 euroa, Sarjakuva-Finlandian voittaja saa vain 5000 euroa. Muurien nakertaminen nurin on hidasta, ja esimerkiksi Iso-Britanniassa Bookerehdokkaaksi pääsi ensimmäistä kertaa sarjakuvaromaani vasta 2018: Nick Drnason Sabrina oli poikkeus, jonka nähtiin normalisoivan sarjakuvien lukemista. Elinkustannusten kattaminen jollain tavalla on edellytys taiteen tekemiselle, eivätkä tämän suhteen kirjallisuuden lajit ole lainkaan tasavertaisia keskenään. Ensimmäisen suomalaisen sarjakuvan titteli menee Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusretkelle (WSOY 1911), joka aikansa seikkailutarinoiden tapaan liikkuu ihmissyöjien ja tulivuoren kraaterissa piileskelevien kadonneiden sivilisaatioiden maisemissa
Saimme vihdoin aidosti suomalaista laadukasta spekulatiivista sarjakuvaa: yhtenä virstanpylväänä voi pitää Petri Hiltusen Ontot kukkulat -albumia (1995). Toisaalta parhaiten saatavilla suoraan marketin hyllystä oli nimen omaan perheystävällinen sarjakuva – aikuisille suunnatut sarjat liikkuivat lähinnä kirjastojen ja kirjakauppojen kautta vielä 1980-luvullakin, kun nimikemäärät alkoivat lisääntyä. Sarjakuvasta tuli vakavasti otettavaa – nyt se saattoi olla sekä lehtikritiikin että akateemisen tutkimuksen kohteena. Howard -uudelleentulkinnoillaan, mutta Ontot kukkulat oli jotain uutta – suomalaisesta kansanperinteestä ammentavaa mutta sillä rohkeasti leikittelevää sarjakuvaa. 1970–80-luvuilla käännössarjakuvat kuitenkin dominoivat markkinoita. Spekulatiivisen fiktion kannalta on kiinnostavaa, että sarjakuva ilmaisumuotona tuntui antavan luvan liikkua myös toismaailmallisessa. Kuten aiemmin jo mainittiin, Sarjakuva-Finlandia jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 2007. Nimikemäärät ja tason nousu jatkuivat 2000-luvulla. Ehkä ilmaisutavalta valmiiksi marginaalissa oleminen on antanut vapauden tutkia myös yhtä lailla sivussa olevia genrejä. 1970-luvun alkupuoliskolla ilmestyi Sarjislehti, joka julkaisi vain suomalaista sarjakuvaa. Oikeastaan meidän spekulatiivisen fiktion puolella pitäisi esittää iso kiitos suomalaiselle sarjakuvakentälle ymmärryksestä kummaa kohtaan. Niin ehdokkaissa kuin voittajissa on ollut tasaisesti mukana myös spekulatiivisiin aiheisiin tarttununeita teoksia, joista mainittakoon vaikkapa synkän maagisrealistinen Pikku Närhi, spefimysteerin tarjoileva Perkeros ja tyylikäs scifitrilleri Valotusaika. Vaikkapa Yoko Tsuno saattoi käydä niin avaruudessa kuin aikakoneen avulla missä tahansa historiassa. Kotimainen sarjakuva ponnisti uuteen nousuun kunnolla vasta 1990-luvulla samoihin aikoihin, kun maailmalla sarjakuva alkoi jo näkyä kirjallisuuspalkintoehdokkainakin. Suomalainen strippisarjakuva alkoi menestyä ja kunnianhimoinen taidesarjakuva nousi yhtä matkaa huumorisisältöjen rinnalla. Tuolloin tekijöiksi siirtynyt sukupolvi oli kasvanut laadukkaiden sarjakuvien parissa, ja samaan aikaan alan kriittinen arvostus oli nousussa. 51 Seuraava suuri murros oli ranskalais-belgialaisen sarjakuvan rantautuminen Suomeen. Minihistoriikin yhteenvetona voidaankin todeta, että toisin kuin laajemmin spekulatiivisen kirjallisuuden, spekulatiivisen sarjakuvan kohdalla yliluonnollisia aihevalintoja ei ole arvotettu yhtä paljon. Hiltunen oli jo vakuuttanut ydinyleisönsä Robert E. WSOY yritti julkaista Tinttiä muutaman albumin verran ensimmmäistä kertaa jo 1961–62, mutta varsinainen läpimurto tapahtui 1970-luvulla. Siinä missä kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden joukossa avoimen spekulatiivinen teos on edelleen harvinaisuus, Sarjakuva-Finlandialle ehdolla on melkein joka vuosi vähintään yksi yliluonnollisia elementtejä sisältävä sarjakuva. Albumimuodossa julkaistava laatusarjakuva vakiintui osaksi kirjakauppojen valikoimaa, kun aiemmin jo pelkkä julkaisuformaatti oli pitkälti määrittänyt sen, että sarjakuvaa sai lehtikioskilta edullisina painatteina. ”Toisin kuin laajemmin spekulatiivisen kirjallisuuden, spekulatiivisen sarjakuvan kohdalla yliluonnollisia aihevalintoja ei ole arvotettu yhtä paljon.”
Sarjakuvaan siis uskalletaan tarttua päivälehdissäkin, jos kustantaja on riittävän iso ja tekijä jo vakiintunut nimi kentällä. Mari Ahokoivu: Oksi (Asema kustannus 2018) Miltä tuntuu, kun kaipaat äitiä, mutta äiti ei halua sinua enää. Teos on ehdottomasti laatusarjakuvaa, mutta pienemmältä kustantamolta. Entä jos haluat vapautta, mutta vanhempi pitää kynsin hampain kiinni. Oksi pureutuu syvälle vanhempi-lapsisuhteen kipupisteisiin suomalaisen kansanperinteen myyttisessä maisemassa. Teoksen näkyvyys on ollut suomalaiseksi sarjakuvaksi suorastaan loistavaa: pikaisella haulla löydän heti ainakin kuusi päivälehtiarvostelua ja laadukkaita pienlehtija blogiarvosteluja niin paljon, ettei laskeminen tunnu edes järkevältä. Instagramin, jossa kirjagram on merkittävä tekijä, jouduin rajaamaan ulos tällä kertaa siksi, että arvostelut ovat vain palvelun käyttäjien saatavilla eivätkä samalla tavalla täysin julkisia kuin esimerkiksi blogijulkaisut. Lisäksi halusin, että vähintään yksi teoksista on koko perheen sarjakuva, minkä lokeron oletin ensimmäisen osan takakansitekstin perusteella Voron täyttävän, mutta tämä ei täysin toteutunut (siitä enemmän Voron omassa arvostelussa Kosmoskynän verkkolehdessä). Hankkeen aluksi arvostelin kyseiset sarjakuvat itsenäisinä teoksina. Googlausyritykset paljastavat ainakin kolme päivälehtikritiikkiä (esimerkiksi Helsingin Sanomien arvostelu on suorastaan ylistävä, ja hyvästä syystä), mutta eivät yhtä laajaa otantaa kuin Hevosjumalalla.. Sami Makkonen: Hevosjumala (Like 2022) Hevosjumala on synkkäsävyinen kuvaus Suomen syrjäseutujen kauhuista. Laadin ensin itse kritiikit teoksista, ja vasta sen jälkeen perehdyin muiden tekemien kritiikkien tilanteeseen, etteivät ne värittäisi omaa kuvaani teoksista. Valinnat tehtiin monipuolista asemointia kustannuskentällä painottaen, eli mukaan halusin yhden kustakin kategoriasta: • yksittäisen teoksen isolta kustantajalta • taidesarjakuvan pieneltä kustantajalta • sarjan • indiesarjakuvan • verkkosarjakuvan Mukaan valitut teokset ovat kaikki laadukkaita, millä pyrin tutkimaan sitä, missä määrin julkaisumuoto ja kustantajan tunnettuus vaikuttavat saatuun näkyvyyteen. Sen jälkeen vertailin teosten saamia kritiikkejä suomalaisissa päivälehdissä ja laajemmin alan blogeissa ja muissa vapaasti saatavilla olevissa verkkomedioissa. 52 Pieni tapaustutkimus Kartoittaakseni spekulatiivisen sarjakuvan kritiikin nykytilaa valitsin viisi mahdollisimman erilaista kotimaista spekulatiivista sarjakuvaa. Myös sarjakuvaalan oman äänenkannattajan Sarjainfon rajasin ulos siksi, että Sarjainfo arvostelee joka tapauksessa kattavasti uudet sarjakuvat, jolloin sen arvosteluilla ei olisi ollut vaikutusta lopputulokseen. Varsinaiset arvostelut on julkaistu Kosmoskynän verkkolehdessä Sarjakuvien syksy -artikkelisarjana. Myöskään pieniä painettuja lehtiä ei ollut mahdollista kartoittaa kattavasti. Miten tämä vaikuttaa kritiikkien määrään. Ensi silmäyksellä se ei tuo spekulatiivisena fiktiona tarinallisesti kovin paljoa uutta kentälle – me kaikki tiedämme, miten käy eksyneille nuorille, jotka hakevat suojaa syrjäisestä mökistä talvimyrskyllä – mutta erityistä teoksessa on sen visuaalinen ilme ja rakenteellisesti kunnianhimoinen kerronta
Kotimaassaan kohtuullisen vaatimattomalle vaikkakin positiiviselle huomiolle jäänyt Oksi on siis voittanut ulkomailla jo kirjallisuuspalkinnon. Nuori varas Lilja sekaantuu itseään suurempien voimien mittelöön ja joutuu kohtaamaan sen, etteivät hyvän ja pahan kysymykset olekaan ollenkaan niin selkeitä ja absoluuttisia kuin aluksi voisi kuvitella. Vaikka muut Nyyssölän teokset näyttäisivät saaneen mukavasti näkyvyyttä, aiheeltaan ajankohtainen ja kaikin puolin hiottu Hiilijalanjälkeen Sa m i Ny yss ölä : H iili jala njä lke en jää ne et (P ok uto 20 19 ). Sami Nyyssölä: Hiilijalanjälkeen jääneet (Pokuto 2019) Hiilijalanjälkeen jääneet kertoo dystopiatarinan siitä, miten koulukiusattu 12-vuotias Jantta jää kyydistä, kun viimeinen evakuointialus jättää ekokatastrofien tuhoaman maapallon. Kotimaassa Oksi on ollut Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana. Voron käännösoikeuksia on myyty maailmalle heti ensimmäisen osan jälkeen. Voro on saanut näkyvyyttä hyvin, mutta tarkkojen lukujen laskeminen on vaikeampaa, kun näkyvyys hajautuu trilogian eri osille. Janne Kukkonen: Voro (Like 2016-2021) Fantasiamaailmaan sijoittuva Voro-trilogia voitti heti ensimmäisellä osallaan SarjakuvaFinlandian ja sen jälkeen käännösoikeuksia on myyty maailmalle. Kaikki osat ovat näkyneet niin päivälehdissä, kulttuurilehdissä kuin blogeissa. Oksin kohdalla huomionarvoista on, että teos on jo käännetty ja se on saanut kansainvälistä huomiota, viimeksi 2022 GLLI TRANSLATED YA BOOK PRIZE -voittajana. 53 Arvosteluja on sen sijaan erittäin mukavasti kulttuurilehdissä ja blogeissa, joten teos on saanut onneksi ansaitsemaansa huomiota
Vaikka Pokuton merkki on ainakin. Tähän vaikuttaa varmastikin se, että siinä missä Porttiin kirjoittaa laaja joukko päteviä kirjallisuuskriitikoita, sarjakuvapalsta lepää yhden tekijän harteilla. Suurin kiinnostukseni kohdistui kuitenkin Porttiin, joka ansiokkaasti pyrkii edellen arvostelemaan kaikki suomeksi ilmestyvät spekulatiiviset teokset laajalla otannalla – mukaan pääsee jopa lastenkirjoja, jotka usein rajautuvat spefikentän arvosteluissa ulos. Tässä tapauksessa Voro-trilogian viimeinen osa sai Erkka Leppäseltä kiittävän kritiikin, mutta Hevosjumalan kohdalla genreen erikoistuva kriitikko kiinnitti huomiota siihen, että Makkosen tyyli taipuu lähinnä tietyn tyyppiseen kauhuun eikä kerronta Hevosjumalassa oikein kantanut maaliin saakka. Esimerkkiteosten näkyvyys spekulatiiviseen fiktioon erikoistuvissa lehdissä Kohteeksi valitsin teoksia, joita Kosmoskynässä ei ole aiemmin pystytty arvostelemaan. Miten on siis sarjakuvan laita. Toki rajallisesta esimerkkijoukosta voidaan karkeasti yleistää seuraavaa: Ammattimainen työjälki sarjakuva-alalla isolta kustantajalta, kuten esimerkkitapauksissa Likeltä (Hevosjumala ja Voro), huomioidaan nykyisin hyvin myös päivälehdissä. Halusin tapaustutkimukseeni mukaan vähintään yhden verkkosarjakuvan jo siksi, että eri julkaisumuodot olisi tasapuolisesti katettu. Näyteotantaan valituista teoksista Portissa oli arvosteltu vain Voro ja Hevosjumala. Näkyvyyttä ja epätasa-arvoa Voidaan siis todeta, että teoksen spekulatiivinen luonne ei juuri vähennä sen saamien kritiikkien määrää. Tämä jos mikä on kansainvälisesti luettua suomalaista sarjakuvaa, mutta ammattikritiikkien puutteen vuoksi näkyvyys kotimaassa on jäänyt lähes olemattomaksi. Onkin siis huomionarvoista, että spekulatiivista sarjakuvaa arvioimassa olisi hyvä olla spefin asiantuntijoita siinä missä sarjakuvankin, jotta eri puolet teoksista tulevat huomioiduiksi. Tätä on kuitenkaan vaikea toteuttaa niin kauan kuin kriitikkojen määrä on nykyisellä tasollaan, eli yksittäisten ihmisten varassa alan lehdissä. Kritiikin tilan tutkimuksen kannalta tässä muhi myös suurin yllätys: verkkosarjakuva ei näy kritiikeissä juuri lainkaan – esimerkiksi riemastuttavasta ja laadukkaasta Immortal Nerdistä ei ollut ilmeisesti julkaistu suomeksi ainoatakaan ammattikritiikkiä – ainoat suomenkieliset maininnat olivat lyhyt esittely ajalta, kun sarja oli vasta alkanut ilmestyä, ja pidempi Lehkosen haastattelu, jossa sivuttiin myös Immortal Nerdiä. Tasokkaaseen pienkustantamon teokseen tarttuvat kulttuurilehdet viimeistään, jos ja kun Sarjakuva-Finlandia-ehdokkuus julkistetaan, ja laatusarjakuvan kritiikissä näkyy asiantuntemus ja rakkaus lajiin. Tähtivaeltajassa oli teoksista arvioitu Oksi, Hevosjumala ja Voro. Esimerkiksi Immortal Nerdillä on verkossa yli kolme miljoonaa lukukertaa. Sen sijaan kun siirrytään kustannuskentän epätyypillisille alueille erilaisten indiejulkaisuiden piiriin, näkyvyys muuttuu osin tuuripeliksi. HP Lehkonen: Immortal Nerd (Webtoons 2015-2017) Immortal Nerd on HP Lehkosen futuristinen utopiasarjakuva avaruusasema Uudelta Raumalta maapallolle muuttavasta Nokia Isoevosta, joka haluaa tutkia meemejä ja muita kummia reliikkejä. Kun siirrymme enemmän indiesarjakuvan suuntaan, näkyvyys siis romahtaa karusti. 54 jääneet on saanut tähän mennessä ainakin kohtuullisella etsinnällä varmennettuna yhden lehtikritiikin Jylkkärissä ja yhden blogiarvostelun. Silti ainakin tässä pienoistutkimuksessa verkkosarjakuvan lukijamäärät ovat moninkertaiset painettuihin esimerkkiteoksiin verrattuna
Tapaustutkimuksen kohteena olleet teokset on saatu arvostelukappaleina kustantamoilta tai suoraan tekijöiltä. Sitten verkkosarjakuvan kohdalla siirrytään aivan hämärän rajamaille – jos teos on vielä julkaistu englanniksi kansainvälisessä palvelussa, Suomessa se luiskahtaa holisemalla ohi kritiikkiseulan aukoista. 55 Reetta Vuokko-Syrjänen on tamperelainen kirjailija ja kriitikko, joka on kiinnostunut marginaaliin jäävistä asioista kummassakin roolissaan. Kuitenkin omasta mielestäni vaikkapa Lehkosen tapauksessa kyse on julkaisukielestä huolimatta vahvasti kotimaisesta sarjakuvasta – aiheet, niiden käsittely ja nimistö kytkeytyvät tiukasti Suomeen, ja Lehkosen seuraava teos Life outside the Circle (2017–2018) kertoo elämän eroista Kehä 3:n sisällä ja sen ulkopuolella maaseudulla. Tämä on lopulta niin iso kysymys, että joudun palaamaan siihen toisen artikkelin puitteissa. Tulisiko verkkosarjakuva arvostella vasta, kun se on valmis kokonaisuus, vai jonkin tietyn virstanpylvään jälkeen. Valikoituja lähteitä • Jokinen, Heikki: Sarjakuva Suomessa: historiasta, asemasta, kielestä. Mikäpä sen palkitsevampaa kuin aidosti itse yllättyä vastauksesta tutkimuskysymykseensä. • Luoma, Mari: Suomalainen sarjakuva ruudulla ja paperilla – Suomalaisten digitaalisten ja printtijulkaisujen erot ja yhtäläisyydet sarjakuvissa, OAMK 2017 • Portti-lehdet 2018-2022 • Sarjainfo-lehti • Linjamiehet: Rajaviivoja / Borderlines, http://linjamiehet.fi/blog/post/265/rajaviivoja-borderlines/. Noin yleisemmin kriitikon hattu päässä olin todella hämmästynyt siitä, miten heikolla tolalla verkkosarjakuvien kritiikki on. Avain 2011. Toinen suuri havaittu puute on nimen omaan spekulatiivisen fiktion kannalta teoksia tarkastelevien kriitikoiden pieni lukumäärä. Hyvä tapa kokeilla siipiään spekualatiivisen sarjakuvan kriitikkona onkin ehdottaa arvostelua vaikkapa Kosmoskynän verkkolehteen – tervetuloa siis mukaan kaikki, jotka ovat niin kiinnostuneita aiheesta, että lukivat koko artikkelin tänne asti! Tämä teksti on tuotettu osana Suomen arvostelijain liiton rahoittamaa spekulatiivisen sarjakuvan kritiikkihanketta. Toki vaikeaa arvostelutyöstä kriitikolle tekee se, ettei teos ole selvärajainen. Genren sisältä tulevat arvostelut täydentäisivät ja tasapainottaisivat kritiikkikenttää, joten toivottavasti alalle rohkaistuu uusia tekijöitä lähivuosina. itselleni muodostunut indiesarjakuvakentällä jo vahvaksi laadun takeeksi, näkyvyys perinteisissä päivälehtiarvosteluissa oli esimerkkiteoksen kohdalla heikko. Aihe olisi suomalaisempi vain, jos se pukeutuisi Jussi-paitaan – minkä itse asiassa Lehkonen on taiteilijakuvassaan tehnytkin
Miten hahmot käyttäytyvät Camilla Kantolan tieteisromaanissa etsitään demokratian rajoja HAASTATTELU Pekka Kolehmainen yhteiskunnissaan. 56 C amilla Kantolan esikoisromaani Linnunsolu ilmestyi Nysalorkustannukselta vuonna 2022. – Haluan kertoa tarinoita, joissa yhteiskunnalla tehdään kokeiluita. Fantasiaja tieteiskirjallisuus tarjoavat Kantolan mukaan erinomaisen kentän tällaiselle kokeellisuudelle. Kantola on taustaltaan sosiologi, ja se näkyy tarinan yhteiskunnallisessa otteessa. – Kuvitteelliset yhteiskunnat ovat siitä mukavia, että niissä voi tehdä omia kokeita, kun ei tarvitse olla sidottu historiallisiin yhteiskuntamuotoihin. Yhteiskunnallisiin teemoihin pureutuvassa tieteistarinassa seikkaillaan demokratian ytimessä, kaukaisen siirtokuntaplaneetan poliittisissa kiemuroissa. Miten rajat vedetään, tai miten jotkut asiat voisivat toimia tai olla toimimatta. Voi katsoa, miten hahmot toimivat yhteiskunnan sisällä omista lähtökohdistaan tehdessään valintoja.
Sen takia ajattelin, että parempi pistää päähenkilöksi tyyppi, joka tekee kauheita päätöksiä ja joutuu sisäiseen ristiriitaan niiden johdosta. Suuryhtiö Cobaldis nykii naruja varjoista ja tekee kaikista osallisia järjestelmänsä ylläpitämiseen. 57 Kompromissipolitiikkaa ja ulkoisia uhkia Linnunsolussa vastakkain ovat kaivosyhtiö Cobaldiksen omistaman planeetan siirtolaisyhteisö sekä paikallinen alkuperäislaji kylväjät – tai myyrät, joskus myös jäytäjät, riippuen miltä puolelta planeetan poliittista kenttää asiaa katsellaan. Tarina avautuu lukijalle nimenomaan Ardrin silmien kautta. – Halusin nimenomaan ymmärtää päähenkilöäni. – Oli hauskaa kirjoittaa poliitikon näkökulmasta, Kantola myhäilee. – Halusin käsitellä kompromissipolitiikan ja demokratian rajojen teemoja. Asioita, jotka toistuvat historiassa. Muutos järjestelmän sisältä ei kuitenkaan ole helposti saavutettavissa. Päähenkilönä toimii nuori Ardri, joka lähtee politiikkaan tavoitteenaan parantaa siirtolaisten ja paikallisväestön tulehtuneita välejä. Jos kukaan ei ota vastuuta, kuten usein käy, niin miten asioita voi muuttaa. Siitä tulee monipuolisempi kuva tapahtumista. Kuka on vastuussa yhteiskunnallisista päätöksistä. Yhdellä puolella on kapitalismi ja rahan valta, toisella murentuva ekosysteemi ja paikallisväestön oikeudet luonnonvaroihinsa. Milla Aalto. Näin se paljastaa poliittisen päätöksenteon ristiriitoja ja sitä, miten helposti yksilö päätyy vastustamansa järjestelmän osaksi. Monet kirjan yhteiskunnallisista teemoista ovat tunnistettavia ja ajankohtaisia
Mutta en halunnut kuitenkaan esittää heitä ”jaloina villeinä”, jotka tekevät kaiken oikein, ongelmattomasti, ja elävät vain harmoniassa ympäristönsä kanssa. Ne muodostavat tarinassa mysteerin, ja herättävät pelkoa ja epäluuloa siirtolaisväestön keskuudessa. Myyräntyötä Tarinan selkein tieteisfiktioelementti ovat planeetan alkuperäislaji, myyrät. Yhteisön tuen ja perusteellisen palautteen ansiosta ei kirjalle tarvinnut enää kustannustoimitusvaiheessa tehdä suuriakaan muutoksia. 58 – Sydäntäni lähellä on aina ollut kysymys siitä, miten valtarakennelmat ja kapitalismi käsittelevät ulkoa tulevia uhkia. Mutta vaikutustavat voivat kuitenkin olla siellä koko ajan läsnä. Samalla hän tietoisesti välteli tiettyjä haitallisia trooppeja, joita tieteistarinoiden alkuperäislajikuvauksista voi löytyä. Myyrien kehittely oli Kantolan mukaan erityisen hauska työvaihe kirjaa tehdessä. Harrastuksen hän aloitti jo teiniiässä, mutta tavoitteellisesti hän alkoi kirjoittaa vuodesta 2009 eteenpäin, löydettyään samanhenkisiä kirjoittajia ympäriltään. Miten järjestelmä perustelee itselleen oman systeeminsä paremmuuden suhteessa muihin. Siksi on hyvä, että prosessi kesti sen kuusi vuotta. – Usein yhteiskunnissa ihmiset tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja kykenemättömiksi vaikuttamaan. Mikään yhteiskunta ei kuitenkaan voi olla virheetön. Mielenkiintoisen uran myyrien ja ihmisten vuorovaikutukseen tekee niiden kyky aiheuttaa ihmisissä syvällekin genetiikkaan meneviä mutaatioita. Labyrinttejä keksimässä Kirja alkoi ottaa muotoa vuodesta 2016. Ehti kehitellä ja kypsytellä. Myyrillä tuli olla salaisuuksia, jotka he ovat kätkeneet pois. Silti Kantola on pyrkinyt tekstissä myös yleisyyteen. – Missä menevät ihmisyyden rajat. Miten älyllistä elämää voi luokitella, rajata, ja miten sen oikeuksia voi määritellä. Nämä eivät aina ole itsestäänselviä kysymyksiä, Kantola kertoo. Tärkeää Kantolan mukaan on ollut oppia ymmärtämään muiden kirjoittajien eri puolia sekä palautteenantajina että kirjoittajina. Kirjoittaminen on Kantolalle yhteisöllistä toimintaa. Heidän piti olla tehnyt virheitä historiansa aikana. – Halusin kehitellä lajin, joka on niin vieras ihmiselle, että ihminen ei oikeastaan pysty ymmärtämään sitä kovin hyvin. – Tästä piti ensin tulla novelli, mutta sitten tajusin tässä olevan aineksia kirjaan, Kantola sanoo. Takanaan Kantolalla on myös luovan kirjoittamisen perusja aineopinnot Turun yliopistosta, mutta niistä hänellä ei ole ylistävää sanottavaa.. Ardrikaan ei ole epäluuloista vapaa, vaikka tiedostaakin Cobaldiksen propagandan vaikutukset myyrien julkiskuvaan ja pyrkii politiikassa parantamaan suhteita myyrien ja ihmisten välillä. Miten yksilöt osallistuvat tämän ylläpitämiseen. Kantola loi myyrät yhdessä planeetan ekosysteemin ja tarinan yhteiskunnallisten teemojen kanssa. – Halusin planeetalle erityislaatuisen ekosysteemin, jonka kanssa myyrät voisivat olla yhteydessä. Mitä on älyllinen elämä. – On hyvä ja hieno juttu, että olen saanut niin monilta tahoilta palautetta tätä tehdessä. Tuolloin Camilla Kantola oli seurannut ajankohtaisia tapahtumia ja löytänyt sieltä teemoja, joista tarinaideoita alkoi kiteytyä. Paikalliset kirjoituspiirit, kirjoittavat tutut ja kirjoitusleirit ovat kaikki olleet merkityksellisiä hänen kehittymiselleen kirjoittajana ja myös Linnunsolun matkalla romaaniksi
Yksi duologia sarjasta on jo kirjoitettu, ja onpa hän vähän ”vahingossa” päätynyt aloittamaan toistakin, vaikka ensimmäinenkin vielä odottaa julkaisuaan. – Tykkään labyrinttimaisten asioiden keksimisestä, hän kuvailee kirjoittamistaan. – Pidän linnuista, Kantola sanoo ja naurahtaa. – Jos on kiinnostavia yhteiskunta-asetelmia, niin ne innostavat paljon enemmän kuin jokin tiede-teknologinen keksintö. 59 – Kokemus ei ollut ihan niin valaiseva kuin olisi suonut. Hän on aiheesta kuulemma myös kirjoittanut Kosmoskynäänkin, eli kiinnostuneet voivat lähteä tonkimaan arkistoja, toki luettuaan tämän numeron loppuun. – Sen lisäksi, että haluan kirjoittaa jännittäviä tarinoita, niin haluan sanoa jotain yhteiskunnasta ja ihmisistä ja ottaa kantaa poliittisestikin. Yhteiskunnallisuus tulee pysymään Kantolalla teemana siis jatkossakin. – Pidän paljon seikkailufantasiasta ja -kirjallisuudesta, ja sitä on aika vähän nykyään spefissä, etenkin suomennetussa, Kantola kuvailee. Kirjailijoista mainituksi vaikutuslähteinä tulevat Ursula Le Guin ja Robin Hobb. Modernissa spefissä huomio tuntuu enemmän olevan ihmissuhteissa ja romantiikassa, hovijuonittelussa tai yliväkivaltaisessa sodankäynnissä. Lempikirjakseen Kantola nimeää Tarun sormusten herrasta. Niin, ja Linnunsolu. Kirjoittajana hän pyrkii viihteellisyyteen ja laadukkuuteen, jännittäviin ja mielenkiintoisiin tarinoihin. Kirja saa nimensä tarinassa esiintyvältä vastarintaliikkeeltä, jonka jäsenistö koostuu sekä Cobaldista vastaan nousseista ihmisistä että myyristä. Tieteiskirjallisuuden saralla Kantolaa kiinnostaa eniten yhteiskuntien toiminta. Mutta mistä järjestön nimi puolestaan sai alkunsa. ”Miten järjestelmä perustelee itselleen oman systeeminsä paremmuuden suhteessa muihin?”. Siellä tuli sellainen olo, että scifiä ja fantasiaa ei ihan ymmärretä, Kantola kertoo. Jännittävintä kirjoitusprosessissa Kantolalle on se, kun pääsee toteuttamaan jonkun ennalta suunnitellun nokkelan kohtauksen – ja lähettämään sen lukijoille palautetta varten. Seuraavana projektina Kantolalla on työn alla fantasiakirjasarja
Camilla Kantola – Linnunsolu KIRJA-ARVIO (Nysalor-kustannus, 2022). Suuryhtiö Cobaldis omistaa koko planeetan ja valvoo sen väestöä, hallitsee sen politiikkaa ja käy kiivasta kamppailua planeetan alkuperäisväestöä vastaan. Päähenkilönä Ardri on joskus turhauttava, mutta kuitenkin hyvällä tavalla. Vaikka genre onkin fantasian sijaan tieteisfiktiota, tulee etenkin kirjan alkupuolen lapsuusseikkailuista vahvasti mieleen Robin Hobbin Näkijän tarun Fitzin reissut lapsena satamaan. 60 C amilla Kantolan Linnunsolu on herkullisen yhteiskuntakriittinen, dystooppinen tieteiskirja, joka nuoren miehen kasvukertomuksen kautta avaa suuria kysymyksiä poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksista. Hän on esimerkki naiiviudesta ja muutosuskosta maailmassa, joka ei halua tai kykene muuttumaan kuin pakon edessä. Ardrin ja Manwilan romanttiseksikin heittäytyvä ystävyyssuhde on kirjan kantava voima. Ardri kamppailee kahden maailman välillä. Ennen kaikkea hän on puhutteleva. Ardrin lapsuudenystävä Manwila on alakerroslainen mutanttien ystävä. Myyrinä tunnettu laji – tai kylväjinä tai jäytäjinä, poliittisista mielipiteistä riippuen – on ajettu luovuttamaan alueita yhtiön kaivostoiminnalle. Hän on se pohjimmiltaan hyvää tarkoittava raukka, joka lähtee politiikkaan silmissään kimallus ja törmää sitten raadollisempiin puoliin. Ardri on ylemmän kerroksen väkeä siirtokuntakaupungissa kaukaisella planeetalla. Luokkarajat ylittävän ystävyyssuhteen avulla Ardri oppii kyseenalaistamaan Cobaldiksen tarjoamia tietoja myyrien luonteesta ja hirviömäisyydestä. Politiikassa vaikuttavan Areed-setänsä johdosta Ardri kuitenkin päätyy opiskelemaan Nuori Cobaldis -opistoon, jossa hän ajautuu nuorisopolitiikan kautta setänsä jalanjälkiin poliittiselle uralle. Manwilan isä toimii biologina planeetalla ja on täten muuta siirtokuntaväkeä paremmin perillä sen ekosysteemistä ja paikallislajeista. Epäluulo, pelko ja propaganda hallitsevat siirtolaisväestön kuvaa myyristä, ja monet kauhistelevat niiden kykyä aiheuttaa mutaatiota ihmisruumiissa. Hän tunnistaa järjestelmän ongelmat, mutta ei kuitenkaan kykene tai suostu päästämään siitä irti. Ja aikuisenakin voi todeta, että Ardrin koettelemuksissa on jotain varsin Fitz-henkistä
Teemoistaan huolimatta Linnunsolu on kuitenkin helppo ja mukaansatempaava lukukokemus. Kirja tanssii oivasti yleisen ja erityisen välimaastossa yhteiskunnallisissa teemoissaan. Sekä Manwilan että Ardrin valitsemat polut kohti muutosta osoittautuvat kivikkoisiksi. Vaikka joskus toivoinkin lukiessani mahdollisuutta nähdä tarina ja sen maailma jonkun toisenkin hahmon näkökulmasta, tekee keskittyminen Ardriin kirjasta kompaktin ja eheän. Cobaldis ylläpitää valtaansa poistamalla ihmisiltä uskon vaihtoehtojen mahdollisuuteen. Pekka Kolehmainen. 61 Kantola nitoo taitavasti jännitteitä kaksikon välille pohjaten heidän eroaviin näkemyksiinsä politiikan mahdollisuuksista. Poliittisista ilmiöistä kiinnostuneille lukijoille kirja tarjoaa mehevän kattauksen yhteiskunnallista scifiä vahvoilla teemoilla. Propagandan ja jatkuvan tarkkailun avulla se on tehnyt vallastaan jokapäiväistä. Kirja ei kuitenkaan tarjoa yksi yhteen -analogiaa mihinkään tosimaailman ongelmaan, vaan sen esittämät kysymykset ovat perinpohjaisia. Ardrin ja Manwilan eriävät polut toimivat, koska niihin sidotut eettiset dilemmat ovat erityisen ajankohtaisia. Ardri uskoo, että ajamalla myyrämyönteistä politiikkaa järjestelmän sisällä hän pystyy pikkuhiljaa parantamaan siirtokunnan ja myyrien keskinäisiä välejä. Ihmiset uskovat sen tarjoamiin näkemyksiin myyristä ja maailmasta yleisesti. Yksi kirjan mielenkiintoisista ratkaisuista on pitää planeettaa hallitseva Cobaldis-yhtiö kohtuullisen etäisenä. Hyvän yhteiskuntakriittisen tieteiskirjan hengessä Linnunsolu tarjoaa paljon kysymyksiä, mutta ei suoria vastauksia. Muutamissa avainkohtauksissa se esittää voimaansa juuri tarpeeksi ollakseen selkeä uhkatekijä kaupungin yllä. Ja on ne myyrät tosi siistejä ja kummallisia myöskin. Mutta pääosin Cobaldiksen valta on rakenteellista. Kun Linnunsoluksi tunnistautuva vastarintaliike nousee avoimeen kamppailuun Cobaldista vastaan, kaksikko ajautuu eri puolille. Niin ilmastonkriisin kuin yleisen epäoikeudenmukaisuuden kohdalla joudumme itsekukin pohtimaan osallisuuttamme ja arvioimaan, missä määrin muutoksen hakeminen järjestelmien kautta vain voimistaa niiden valtaa. Sitä vastoin Manwila näkee Ardrin ajautuvan yhä vahvemmin osalliseksi Cobaldiksen paikallisväestöön kohdistamaan sortoon ja julmuuteen. Manwila radikalisoituu, kun taas Ardri joutuu myymään periaatteensa joskus suorastaan mikroskooppisten myönnytysten saavuttamiseksi
Viimeinen ihminen tarjoaakin Ilmestyskirjan koko paletin, kulkutaudin lisäksi myös sotaa, nälänhätää ja selittämättömiä sääilmiöitä. Vulkaanisten purkausten aiheuttamasta ennenkokemattomasta kylmyydestä oli seurannut katovuosia ja mellakoita. 62 S pekulatiivisen fiktion pioneereista Mary Shelley (1797—1851) on Jonathan Swiftin ja Bram Stokerin kohtalotoveri: hänet muistetaan yhdestä, ylittämättömän maineen saavuttaneesta teoksesta, mutta muu tuotanto on pitkälti painunut unhoon. Puoliso Percy Bysshe Shelley sekä pariskunnan ystävä lordi Byron olivat menehtyneet nuorina muutamia vuosia ennen teoksen ilmestymistä. Omaelämäkerrallisia aineksia kätkenyt tulevaisuusvisio on esimerkki varhaisesta dystopiakirjallisuudesta — tarkemmin sanoen dystopian alalajista, jonka viime vuodet ovat tehneet uudella tavalla ajankohtaiseksi: vuoden 2100 lähestyessä ihmiskuntaa kohtaa pandemia, jollaista ei ole ennen nähty. Verkkaan etenevä maailmanloppu ei toki tarjoakaan yhtä iskevää draamaa kuin Frankensteinin yksilötason murhenäytelmät. Ilmestyessään romaani ei erottunut aiheenvalinnallaan. Kriitikot näkivät Viimeisen ihmisen vähemmän omaperäisenä ja ylettömän synkkänä lajityyppinsä edustajana, eikä romaani noussut samanlaiseen menestykseen kuin Frankenstein — Uusi Prometheus edellisellä vuosikymmenellä. Shelleyn omiin suosikkeihin kuului Viimeinen ihminen (The Last Man, 1826). 1800-luvun alussa lopun aikojen kuvaukset olivat suosiossa. Eurooppaa olivat kurittaneet Napoleonin sodat. Romaani on herättänyt jälleen mielenkiintoa 1900-luvun lopulta alkaen, ja teoksen saattamista suomen kielelle voi kiittää kulttuuritekona. (Ehkä jokin ”vitkuttelu” tai ”riippuvuus” soinnahti turhan modernilta vastineelta vitkastelulle tai viinanhimolle.) Lopun huomautukset tarjoavat tekstiin Mary Shelley – Viimeinen ihminen KIRJA-ARVIO Suomentanut Antti Immonen (Ntamo, 2022). Henkilökohtaisella tasolla romaanin hahmojen toistuvat menetykset peilaavat kirjailijan elämää. Antti Immosen käännös on nykylukijalle sujuva ja ymmärrettävä, ja samalla se antaa arvon alkuteoksen poljennolle ja Shelleyn äänelle
Pandemia hiipii tapahtumiin mukaan vasta, kun yli kuusisataasivuisesta kirjasta on kulunut runsas kolmannes. Nykylukija voi nähdä kolkkoa uskottavuutta siinä, että vuosisatamme lopun Euroopassa kuljetaan hevosilla ja paimennetaan lampaita, ja naisen osa on olla ennen kaikkea miehensä vaimo. Viimeinen ihminen muistuttaa monia myöhäisempiä tieteiskirjallisuuden kaanoniin nousseita teoksia siinä, että tulevaisuudessa vallitsevat muuttumattomina kirjoitushetken tavat ja asenteet. Sisarukset nostaa sivistyksen pariin kuninkaan poika Adrian, jonka Idris-siskosta tulee Lionelin puoliso. Kiinnostavasti aineellisen utopian idea silti välähtää lordi Raymondin aloittaessa kautensa Englannin valtionhoitajana: ehkäpä uudessa yhteiskunnassa nujerretaan taudit, mullistetaan liikenne ja muu infrastruktuuri ja saadaan koneet huolehtimaan väestön kaikista tarpeista. Toisaalta tuho kohoaa erityisen eeppiseksi alkupuolen keskittyessä ystävyyssuhteisiin ja naimakauppoihin, kansainvälisiin yhteenottoihin ja poliittisiin juonitteluihin — sinänsä suuriin asioihin, jotka kulkutaudin varjossa osoittautuvat merkityksettömiksi. Lionelissa on särmikkyyttä eniten alussa, kun sukujuurien takaamat hyveet ovat peittyneet villinä rehottavien paheiden ja perityn katkeruuden alle. Perdita puolestaan avioituu Turkkia vastaan taistelleen lordi Raymondin kanssa. Sairauden perusluonteen pysyminen arvoituksena tuo kertomukseen kohtalonomaisuutta, joka uudemmista pandemiakuvauksista usein puuttuu. Malttamattoman lukijan on helppo uupua adjektiivien yksitotisen käytön leimaamaan kerrontaan: ”— — patikoimme pitkin varjoisaa tietä ja sitten ylös ruohoista rinnettä, kunnes tulimme korkealle paikalle, josta kukkuloille ja laaksoihin avutuvassa laajassa näkymässä erotimme kiemurtelevia jokia, tummia metsiä ja hohtavia kyliä.” Juonen kannalta rakennetta voisi moittia epätasapainoiseksi. Englannin kuningas luopuu kruunusta vuonna 2073, ja maasta tulee tasavalta. Toisinaan apokalyptiset kuvat osoittautuvat pelkiksi huhuiksi, mutta toisinaan ne näyttäytyvät kertojalle vastaansanomattoman selkeinä. Romaanin henkilöt ovat pikemminkin muutaman ominaisuutensa edustajia kuin kokonaisia ihmisiä. Viimeisessä ihmisessä kohtalokkaampia mullistuksia enteilevät poliittiset muutokset. Sen sijaan myöhemmistä klassikoista poiketen Shelleyn maailmassa ei näy myöskään teknologista edistystä lukuun ottamatta muutamaa mainintaa siipien avulla liikkuvista ilmapalloista. Viimeiset ihmiset saavat. Onnelaan ei päästä. Katkeruus tekee kiinnostavan hahmon myös Adrianin äidistä, Englannin viimeisestä kuningattaresta. Käsitykset rokotteiden toimintaperiaatteista ja sairauksien syistä olivat kuitenkin vielä aivan alustavia ja kiistanalaisia, kuten koko taudin tarttumisen käsite. Yhteiskuntien romahtaessa luokkaerot ja kahlitsevat normit väistyvät. Kaikesta huolimatta kuoleva maailma ei ole aivan niin lohduton kuin luulisi. Viimeisessä ihmisessä yhtäällä katsotaan puhtauden suojaavan sairastumiselta, toisaalla pidetään taikauskona taudin siirtymistä potilaasta toiseen. Shelleyn aikana tunnettiin jo rokotukset ja oltiin tietoisia mikrobeista. Konstantinopolin tuhoon huipentuva sota heijastelee kirjoitusajankohdan Kreikan vapaussotaa ja Raymond siihen osallistunutta lordi Byronia. Shelley korostaa mysteeriä hillitysti yliluonnollista hipovilla näyillä, ruttolaivan aaveilla tai mustana nousevalla auringolla. Kuningashuoneen loppuvaiheisiin kietoutuu myös päähenkilö Lionel Verneyn elämä: hänen isänsä oli viimeisen kuninkaan lähipiiriä, mutta holtittoman elämäntyylin ja muodollisen aseman puuttumisen vuoksi Lionel ja hänen siskonsa Perdita varttuvat kurjuudessa. 63 arvokkaan avaimen varsinkin, kun kyse on viittauksista Shelleyn lähipiirin ja muiden aikalaisten teoksiin
Ruton viimeisen uhrin kuollessa häviää maailmasta myös rutto. Näiden huipentumana näyttäytyy Rooma, Lionelin viimeinen pidempiaikainen asuinpaikka, joka asettuu vastinpariksi pandemian alun kaaokseen ajautuneelle Konstantinopolille. Jäljelle jäävät luonnon lisäksi taiteen ja historian muistomerkit sekä kirjastojen tieto. Teos on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.. 64 nauttia surumielisestä arkadiasta: ihmiskunta ei ole ennättänyt turmella ympäristöä tai jättää jälkeensä kyteviä katastrofeja. Lopulta Lionel silti päätyy Frankensteinin Olennon tavoin eksistentiaalisen yksinäisyyden Tenka Issakainen armoille, lajinsa ainoaksi edustajaksi, joka koettelemustensa jälkeen kammoaa omaa peilikuvaansakin. Shelleyn johtopäätös on lohduton: yksin jääneelle ihmiselle lohtua eivät tarjoa sen paremmin luonnon kauneus kuin ihmiskunnan kaikki saavutuksetkaan
Aleksandr Manzos ja Juho Kuorikoski. Tieteellistä tutkimusta aiheesta ovat tehneet toisaalta pelitutkijat, toisaalta transmediaalisuudesta kiinnostuneet kirjallisuudentutkijat. The Wolf Among Usin (2013) suhde ihastuttavan Fablesin (2002–2015) kautta satuihin on jo valmiiksi niin kerroksellinen, ettei maailman ja sen tapahtumien laaja kuvailu Senja Littmanin esseessä olisi tarpeen. Aleksi Kuution Noituri-kirjojen ja Witcher-pelien yhteyksiä vertaileva essee noukkii olennaisen, eli tavalliseen nähden nurinkurisen tilanteen, jossa alkuperäinen 1980-luvun puolalaiskirja on ollut ja lienee yhä tuntemattomampi kuin siitä tehdyn pelisarjan kolmas Tuukka Hämäläinen, Heidi Rautalahti (toim.) – Grimmin saduista Controliin – esseitä pelien ja kirjallisuuden rajalta KIRJA-ARVIO (Jalava, 2022). Samaa popularisointityötä ovat suomeksi tehneet myös mm. Kolmiosaisella kokoelmalla on peräti yhdeksän kirjoittajaa, mikä ei voi olla vaikuttamatta esseiden vaihtelevuuteen. Essee herää parhaiten henkiin kuvaillessaan muutoksia satuhahmoissa niiden kohdatessa tosimaailman. 65 P elien ja pelialustojen kehitys on tuonut tietokonepelien narratologiaa lähemmäs kirjallisuutta, elokuvia ja tv-sarjoja. Laajuutta ja kirjoittajaääniä todella riittää, mutta välillä jäin kaipaamaan syvyyttä. Tuukka Hämäläisen ja Heidi Rautalahden esseekokoelma analysoi kirjallisia vaikutteita peleissä ja jatkaa tärkeää metatyötä rakentaa siltaa kirjallisuuden ja pelien välille. Ensimmäisen, tarinoiden adaptointiin peleiksi keskittyvän osan, kirjoittajista moni lankeaa kuvaamaan yksityiskohtaisesti pelien juonia (spoilereita varomatta), mikä syö tilaa analyysiltä
Peliä pelaamatta tämä vaikuttaa minusta kuitenkin kiitettävän korkeakirjalliselta lähtökohdalta! Aura Nurmen selkeästi henkilökohtaisesta positiosta camp-asenteella kirjoitettu arvio Dune-pelistä tuo uutta sekä Lynchin Dyynielokuvaan että tunnelmalliseen klassikkopeliin. Toivoin, että Jodorowskyn Dyyni-elokuvaaihiosta olisi kirjoitettu vähän enemmänkin, mutta voin tietysti aina perehtyä dokumentaariseen elokuvaan Jodorowsky's Dune (2013). Heidi Rautalahden teksti Runo-pelistä (2021) on hyvin perusteellinen, mutta kärsii ehkä hieman likinäköisyydestä, kun kirjoittaja on itse ollut mukana pelin työryhmässä. Essee kritisoi Spec Opsin tekijöitä käsien pesemisestä pelin tulkinnan suhteen ja sen moraalisen positioinnin jättämisestä faneille. Nyt -elokuvaa (1979) ja onnistuu sanomaan jotain minulle uutta pelaajan autonomiasta. Kriittisen katseen puuttumisesta huolimatta se innostaa perehtymään ainutlaatuiselta vaikuttavaan juhannuspeliin. Tämän esseen kohdalla olisin mielelläni lukenut tarkempaa analyysiä siitä, miten umheimlichin kuvaaminen pelissä visuaalisesti on onnistunut. Täydentäisin, että Witcher 3 on interaktiivisuudessaan tehnyt kiinnostavan genrehypyn kirjan eeppisestä fantasiasta maksimalistiseen kerrontaperinteeseen: pelin maailmassa on niin ylenpalttisesti tekemistä, että ainoastaan pakkomielteinen kompletionisti käy kaiken läpi. 66 osa. I Have No Mouth, and I Must Scream -pelin (1995) tekoprosessia kuvaavassa Heli Koposen esseessä hyvin kiinnostavaa on kirjailija Harlan Ellisonin oletettu vastentahtoinen asenne pelin tekemistä kohtaan. Toinen osa käsittelee kertomusten uudelleentulkintoja peleissä. Varsin postmodernin ja pohjatekstinsä lailla surrealistisen Metamorphosiksen teemoja ovat intertekstuaalisuus ja metafiktiivisyys. Lovecraft itse ei ole rasistisine ja naisvihamielisine mielipiteineen enää mikään juhlittu hahmo, mutta luotu maailma elää edelleen muiden raikkaammissa teoksissa. Hämäläinen mainitseekin kulttuurihistorioitsija Peter Gayn problematisoivan Kafkan modernistisuutta, sillä hänen henkilöhahmonsa eivät lopulta ole psykologisesti kovin syviä. Jani Saxellin Alan Wakessa ja pelitalo Remedyn muissa peleissä esiintyvien Kingviittausten poiminta on tarkkaa, ja siitä löytyy nokkelaa intertekstuaalisuutta. Viimeisen osan kolme analyysiä keskittyvät kirjailijoiden H.P. Metro-kirjojen luoja Gluhovski mainitsee osuvasti romaanien muuttuneen muille medioille graniitista muovailuvahaksi. En ole koskaan pelannut Remedyn pelejä, mutta Saxell saa niiden postmodernistiset teemat kuulostamaan todella kiinnostavilta. Lovecraft, Franz Kafka ja Stephen King tuotantoihin ja niistä tehtyjen pelien esittelyyn. Tältä osin olen kirjoittajan samaa mieltä. Jokin voimattomuudessa syvän luonnon edessä houkuttelee yhä. Esa Mäkijärvi sijoittaa Lovecraftin tuotannon sijoitetaan tarkasti kirjallisuushistorialliseen kontekstiinsa ja huomioi merkittävän yhteyden Chaosiumin Call of Cthulhu -roolipeliin, joka tavallaan kirjoitti Cthulhu-myytit uudelleen 1980-luvulla. Joonatan Itkosen ansiokas vertaileva essee suorittaa hyvän analyysin Spec Ops: The Line -pelistä (2012) vasten Joseph Conradin Pimeyden sydäntä (1899) ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Kirjallisuuden kun ei lopulta tarvitse näyttää, vaan näystä kertominen riittää, vastakkaisista kirjoittajanohjeista huolimatta. H.P. Lyhyen novellin etenemistä pelikäsikirjoitukseksi ja peliksi on kuvattu kiinnostavasti. Samalla se kertoo eeppisistä avaruusoopperoista ja scifiin liitetystä ihmeen tunnusta, jonka minäkin muistan yhä vahvasti Dune-pelistä (1992). Voi miettiä, miksei pelitalo. Essee kulkee hyvin ja on teksteistä lähimpänä kaunokirjallisen esseen muotoa. Kafkaa on hyvin vaikea luokitella, ja se näkyy myös pelissä. T u u k k a H ä m ä l ä i s e n a n a l y y s i Metamorphosis-pelistä on kiitettävän kirjallinen, ja se käy myös riittävästi läpi Kafkan tekstien taustaa
Lolitan (1955) kertojan male gazen yhteys japanilaiseen ”visual noveliin” on ilmiselvä, mutta miltä kuulostaisivat vaikkapa yhteydet Chaplinin Nykyaika (1936) vs. Teoksen tyylilaji hieman vaihtelee esseestä toiseen. Teokseen olisi sopinut suurempikin henkilökohtaisuus ja subjektiivinen reflektio, kuten Aura Nurmen omaa Dyynipolkua kuvaavassa esseessä. Lähteet on lueteltu, mutta lähdeluettelo on melko populaari ja siitä puuttuvat viitteet tieteelliseen pelitutkimukseen, jotka ehkä houkuttelisivat lukijan perehtymään syvemmin todella kiinnostavaan alaan. Tässäkin arviossa tunnollisesti mainitut julkaisuvuodet ovat tärkeitä pelikerronnan kehityksen seuraamiseksi. Hän hakee kustantajaa omalle peleistä inspiroituneelle novellikokoelmalleen. Grimmin saduista Controliin sisältää erinomaisia esseitä kirjallisuuteen perustuvista peleistä. Joskus kirjan pohjalta tehty peli tarkoitti saman tarinan uudelleenkerrontaa ampuma-asein tai point and click -seikkailuna, nyt etenkin indie-peleissä pelikerrontaa voidaan arvostaa omana kerronnan lajinaan. Monet eivät ole varsinaisia kaunokirjallisia esseitä mutta eivät myöskään tieteellisiä artikkeleita; usein tekstissä käytetään pelilehtien raportoivaa tyyliä. 67 mainosta pelien olevan näin täynnä kirjallisia viittauksia. Witcher 3 (2015) tai Kärpästen herra (1954) vs. Ehkä teokseen olisi mahtunut myös pelinarratiivien tutkijan tieteellisempi essee. kirjallisuustieteen puolelta Jan-Noël Thoniin tai jopa Tampereen yliopiston Sampsa Hario on sukeltanut vuonna 2005 lyhyelti pelitutkimukseen, ja tästä positiosta jakelee olemattomalla auktoriteetillaan tuomioita peleihin liittyvästä kirjallisuudesta. Animal Crossing: New Horizons (2020). Kirjan kuvituksena on hyvin valittuja pelien ruutukaappauksia, ja kun vieläpä painojälkikin on erinomainen, kuva täydentää tekstiä enemmän kuin tuhat sanaa. kertomustutkimukseen: pelitutkimuksen alalta liikkeelle voi lähteä helposti Pelitutkimuksen vuosikirjasta. Käsitellyt yhteydet pelien ja kirjallisuuden välillä ovat pelintekijöiden itse tarkoittamia, mutta vielä kiinnostavampaa olisi lukea löydetyistä, tekijän tarkoittamattomista yhteyksistä. Näissä viittaisin esim. Teos on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.. The Sims (2000), Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (2019) vs
68
69 K un genret keskustelevat, ne paljastavat jotain toisistaan. Mielikuvitus rehottaa villeimmillään siellä, missä huomaamatta sisäistetty tieto kyseenalaistuu. Oppitunnin kiinnostavasta maailmanrakennuksesta tai -purkamisesta tarjoaa Kon Ichikawan Taketori Monogatari (1987, englanniksi Princess from the Moon). Tai sitten ne kyseenalaistavat toisensa ja jäävät leijumaan kummaan välitilaan, jossa jokainen maailmanselitys alkaa vaikuttaa yhtä todelliselta. Princess asettuu visuaalisen ilmeen puolestakin luontevasta aikansa avaruusolentobuumiin – siihen, jota kiihottivat varsinkin Kolmannen asteen yhteys (1977) ja E.T. Lasersäteet ja valoa nopeampi matkustaminen olivat tässä vaiheessa katsojille jo tuttua huttua. Avaruuselementtien vuoksi tarinaa on luonnehdittu jopa esiscifiksi, ja Ichikawa ottaa nämä teoriat mitä kirjaimellisimmin. Tällä kertaa intergalaktiset vierailijat laskeutuvat kuitenkin esimoderniin Japaniin. (1982). Se outouttaa japanilaista folklorea tavalla, joka vaikuttaa ensin ilmeiseltä. Elokuvassa prinsessa Kaguya on kosmisessa hätäkapselimunassa paikalle pölähtävä, telekineettisillä kyvyillä varustettu ja lentävällä lautasella poistuva ulkoavaruuden olento. Elokuva pohjautuu iäkkääseen satuun, joka kertoo Kuusta saapuvasta Kaguya-prinsessasta ja tämän kohtaamisesta Japanin keisarin kanssa. Vaan kun asiaa jää miettimään, pää saattaa sotkeutua. Keisari ja avaruusalus – muuttuvia maailmoja ja totuuksia Toni Saarinen KUMMIEN KUVIEN KOLUMNI (Kirjoitus sisältää jonkin verran spoilereita)
Älyllisen elämän saapuminen ulkoavaruudesta kuvaa yleisesti ottaen sitä, miten hahmotamme maailman nyt. Avaruusolennot ovat kumma, joka tunkeutuu tavalliseen – kumma merkitsee sitä, mitä emme vielä hyväksy osaksi todellisuutta. Toisin sanoen tarinoissa käsitys maailmasta laajenee. Siellä yliluonnollinen määrittyy toisin kuin meillä, ja niin myös reaali. Ihmishahmoille itsestään selvä myyttinen maailmankuva tekee siis tarinan fantastisista elementeistä uskottavampia heille kuin meille. Kolmannen asteen yhteydessä ja E.T.:ssä ihmisten kohtaamiset Maan ulkopuolisen älyn kanssa käynnistyvät oman näkökulmamme mukaan realistina. On myös helppo veikata, että ufoilut ovat olleet kaupallisesti järkevä liike 1980-luvulla. Siinä missä moderni tiede asetetaan siis usein kamppailemaan järjenvastaisuuden kanssa, Ichikawan elokuvan fantasiamaailmassa taikuus pystyy selittämään ensikohtaamisen UFOjen kanssa miltei vaivatta. Tyttären kosijat eivät liiemmin hätkähdä joutuessaan lohikäärmejahtiin. Elokuvan alussa tyttärensä menettäneet vanhemmat hyväksyvät välittömästä tämän uudelleensyntyneen astraalimunasta. 70 Maailmat laajenevat Yksinkertainen tulkinta Ichikawan Princessistä huomioisi vain sen, kuinka tunnetulle ja rakkaalle sadulle on annettu tieteisfiktion selitys. Järjenvastaisuus lievenee. Yliluonnollisena pidetty toimija muuttaa perustavanlaatuisesti sitä, mikä tarinassa mahtuu niin kutsutun reaalin puitteisiin. Princessin todellisuus poikkeaa näistä tapauksista sijoittuessaan Japaniin, joka on jo lähtökohtaisesti myyttinen. Kaikkialla läsnä olevat henget ovat valmiiksi kykeneviä sanattomaan viestintään. Mutta viime kädessä tapaus on mutkikkaampi ja herkullisempi pureskeltava. Sellainen puuttuu esimerkiksi Studio Ghiblin vuoden 2013 animoidusta versiosta. Tietenkin muodonmuutokset ovat arkipäivää! Kun kuitenkin ennen pitkää science fiction -juoni lentävine lautasineen saa elokuvassa ensisijaisen roolin, Princessin hahmojen on vaikea niellä sitä – tai ainakin vaikeampi kuin meidän! Olemmehan omaksuneet jatkuvan populaarikulttuurikyllästyksen kautta UFOihin liittyvät teemat ja sisällöt. Hahmoilla, varsinkin tieteentekijöillä, kestää aikansa hyväksyä muuttuneet tosiasiat
Kansantaru ei selitä avaruusalusten olemassaoloa. Se vain tapahtuu eri tavalla kuin silloin, kun oma totemme kohtaa kumman. Tietenkin prinsessa Kaguya on avaruudesta eikä kenenkään uudelleensyntynyt tytär! Samalla elokuvan todellisuuskäsitys laajenee. Mutta kuten Princess of the Moon paljastaa, tällekin löytyy vaihtoehtoja. Rohkeasti kokeilemaan. Lopulta avaruusalus saapuu viemään Kaguyan pois. Puhtaassa fantasiassa ja puhtaassa scifissä valetaan yleensä tukevat perustukset sille, mitä niiden maailmassa pidetään ”totena”. Tässä tarinassa maailma pystyy sisältämään sekä henget että ekstraterrestriaalit. Ylipäätään ajatus elämästä avaruudessa kuvataan heille poikkeuksellisena. Lisäksi se alleviivaa, että todellisten ihmisten lailla myös fiktiiviset hahmot toimivat niiden tietojen ja uskomusten raameissa, joita he ovat ympäristöstään omaksuneet. Toni Saarinen kirjoittaa elokuvien outouksista Elävät kummat -blogiin: elokumma.tonisaarinen.fi, twitterissä @elavatkummat. Spekulatiivisen fiktion kirjoittajalle se osoittaa, että lajityyppien törmäyttäminen voi tuottaa teräviä havaintoja siitä, mitä lähtöoletuksia genret kantavat. ”Naurettavaa!” huudahtaa elokuvan keisari, oman aikansa jumala maan päällä. Nykyään kaikenlaisia perustuksia vavahduttava kumma vaikuttaisi olevan suositumpaa. Ja ne keikahtavat. ”Ei mikään voi tulla Kuusta!” Näin hän asettuu oikeastaan samaan rooliin kuin Spielbergin elokuvien tieteentekijät, jotka kriisiytyvät joutuessaan uuden, epäuskottavan tiedon eteen – ja joutuvat ennen pitkää pistämään maailmankuvansa remonttiin. Kirjoittaja voi monenlaisilla asetelmilla ravisuttaa näitä – sekä lukijan odotuksia siinä samassa. Normaalius ja erikoisuus, sekä sitä kautta spekulatiivisuus itsessään, osoittautuvat kulttuurisidonnaisiksi ja tilapäisiksi. Hän on fantasiahahmo, joka alkaa epäillä oman todellisuutensa perimmäisiä lakeja. Örkit eivät pysähdy miettimään, onko velhoilla oikeasti voimia. Oikeastaan tämä utelias epävarmuus ja ”mielikuvituksen” hylkääminen empiiristen havaintojen tieltä viittaa siihen, että keisari on omaksumassa tieteellisen maailmankuvan. Reaali on liukuva skaala. Mutta ajatus on kiehtova tullakseen hahmolta, joka asuttaa itse myyttistä maailmaa. Todennäköisesti tyypillisimmässä skenaariossa tällainen kumma syntyy silloin, kun meidän reaalitodellisuuteemme tunkeutuu jokin spekulatiivinen elementti. Hänet tosin ajaa sille polulle kohtaaminen toisenlaisen spekulatiivisuuden kanssa! On olemassa muutakin… Princess of the Moonin sijoittaminen esimoderniin, myyttisten voimien hallitsemaan Japaniin on siis monin paikoin kiinnostava ratkaisu. Siten niillä on aina mahdollisuus keikahtaa ympäri. 71 mallikkaasti, ja siksi olemme jo elokuvan alkumetreiltä lähtien valmiita hyväksymään ne. Avaruusscifi ei selitä merellä elävien lohikäärmeiden olemassaoloa. Sen kimaltavia valonsäteitä ja jättimäistä leijuvaa massaa ihmettelevä keisari hyväksyy totuuden ja toteaa: ”Ihmisten on opittava, että on olemassa muutakin kuin vain heidän mielikuvituksensa.” Niinpä. ”Kuinka erikoista”, sanovat viimein esimodernin ajan kansalaiset, joille telekineettiset voimat ja muodonmuutokset eivät olleet oletusarvoisesti lainkaan erikoisia niin kauan kuin ne kumpusivat Maasta ja Maan myyteistä. Keisarillinen paradoksi Fantasiamaailman asukkaat eivät siis pysty hyväksymään UFOjen huipputeknologiaa, koska se ei mahdu heidän maailmankuvaansa toisin kuin y?kait ja muut henkiolennot. Genret vääntyvät toistensa sisään kuin jin-jang tai kerälle kuin DNA-rihma konsanaan. Princessin tapauksessa kamppailua todellisuuden luonteesta tosin käyvät kaksi erilaista kuvitteellista maailmaa. Princessistä yksinkertaisesti löytyy molempia, mutta maailmaa eri tavalla käsittelevien genrejen välillä on pysyvä jännite, joka ilmaistaan hyvin sen hahmojen kautta
Muistikirjamerkinnöt unista ja keskustelupainotteiset välikohtaukset rytmittävät toisiaan ja vievät molemmat tarinaa eteenpäin. Mieleeni nousivat vahvasti Dracula, Frankenstein ja muut kauhukirjallisuuden klassikot, joissa päähenkilöt merkitsevät kokemiaan kauhuja muistiin samankaltaisella säntillisyydellä. Novellin jännite nousee pikkuhiljaa tarinan edetessä, ja selkounien uhkaavat viestit ja tapahtumat on rakennettu taitavasti. Unissa hän saa viestejä, jotka muuttuvat pikkuhiljaa yksityiskohtaisemmiksi ja uhkaavammiksi. En lukijana välttämättä olisi kaivannut unikauhuille selitystä, vaikka toisaalta on perusteltua sanoa, että loppuratkaisu luo tarinaan myös kokonaan uuden maailman, josta Issakaiselle löytyy ehkä ammennettavaa myöhemminkin. Loppuratkaisussa oli käytetty hienosti hyväksi kauhua, joka nousee kysymyksistä: Mitä, jos emme olekaan oikeasti olemassa. Yhteensitovana aihelmana kirjoittaja käyttää laulun ja musiikin yliluonnollista henkilökohtaisuutta. Entä, jos jonkun olisi mahdollista pyyhkiä meidät pois todellisuudesta niin, ettei edes muistoa jäisi jäljelle. Erityisenä ansiona Wernicken portissa on tarkkaan tehty taustatutkimus. Tenka Issakainen – Wernicken portti (Varjorikko 1/2021) Pihla Tammisto Kosminen Colosseum Mirjam Sirén – Fuuga (Spin 2/2021) Vuoden 2021 Nova-kirjoituskilpailun voittaja on sinänsä hyvin turvallinen valinta kilpailun kärkeen. Kaiken yllä leijuu Le Guin -henkinen humanismi, tosin ilman minkäänlaisia poliittisia sävyjä. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta tuntui hieman keskeneräiseltä verrattuna muun novellin mietittyyn kokonaisuuteen. Valittu tyyli toimii Issakaisen novellissa hyvin. Suomalaiselta. Novelli ammentaa kauhuperinteestä melko perinteisellä elementillä – unissa saatavilla viesteillä – mutta Issakainen käsittelee aihetta tuoreella ja kiinnostavalla tavalla. Ohjelista on kuin runo tai omituisen uskonnon sääntökirja, jonka ohjeiden rikkomisella onkin lopulta merkittäviä seurauksia, kun Wernicken portti aukeaa. 72 Wernicken portti sukeltaa selkounien maailmaan: päähenkilö Asta on uniharrastaja, joka kirjoittaa uniaan muistiin, opettelee näkemään selkounia ja toimimaan niissä. Hyvän lisän novelliin tuovat alun ohjeet selkounien harrastajille. Fuuga sisältää kovin suomalaisromanttista luontokuvausta, kevyttä magiaa ja sekä kivuliaita että parantavia perhesuhteita. Sen nykyhetken hahmot ovat järkeviä, kilttejä ja haavoittuvia. Fuuga on pieni psykologinen ja emotionaalinen välähdys tärkeästä hetkestä. Rakenteellisesti novelli jakautuu matkanteon puoleen ja takaumien ryydittämään kohtaukseen, jossa totuus matkasta ja matkantekijöistä selviää. Viehättävintä novellissa on sen irtautuminen selvärajaisesta ajasta ja paikasta. Faktat ovat ainakin aihetta vähemmän tuntevan silmiin kohdillaan, ja Auran informatiiviset muistiinpanot unistaan luovat kuvaa tietynlaisesta tieteellisestä lähestymistavasta
Hetkellisesti innostuin ikävien muistojen unohtamiseen liittyvästä kehästä, joka tarinan lopussa esitellään – mutta pian tuo kehällisyys liiskataan kerronnan kaikkia sääntöjä tyydyttävän lopun nimissä. Vaikka hän usein harmittelee talon jatkuvaa liikenteen määrää, kerronta välittää äidillisen naisen, jonka päivät täyttyvät talon väen tarpeista huolehtimisesta. Lukija tempautuu vieraaseen maailmaan vailla selityksiä – novellin tyydytys tuleekin juuri Averyyn ja Blancan maailmaan tutustumisesta. Esimerkiksi hahmoista vain harvat saavat omat kuvailunsa, vaikka heillä onkin omat persoonalliset nimensä ja omintakeisuutensa, kuten kellarissa asustava Herra ja seinissä kulkeva Olento ja mahtava muinainen Chinchineye. Leskeksi jäänyt Blanca emännöi yksin aviomiehensä Averyn rakentamaa suurta taloa, jonka suurin heikkous on se, että siitä puuttuu ulko-ovi. He ovat perhe, josta Blanca on tehnyt omansa, ja jonka varaan Blancan identiteetti rakentuu niin hyvässä kuin pahassa. Kertomus on Blancan vaikuttavaa ympäristöä kansoittavat erikoisemmilla nimillä varustetut hahmot ja fantasiasta periytyvät voimat. Sirénin kirjallinen taidokkuus on ilmiselvää, vaikka muistoihin, traumoihin ja lapsuuden viattomuuden loppuun liittyvät teemat eivät ole kovin omaperäisiä. Fuuga on varmaotteinen ja selkeä sen suhteen, mitä se tahtoo sanoa, mutta tällainen lukija jää kaipaamaan jonkinlaista säröä. 73 Toni Saarinen Serafia Alho Susanna Juukkanen – Irti päästämisen taito (Varjorikko 1/2022) Irti päästämisen taito on hiljainen, pohdiskeleva novelli surusta ja muistamisesta. Kirkkaimpina hetkinään Irti päästämisen taito piirtää koskettavan kuvan kuoleman monista arkisista muodoista ja tyhjyydestä, joka seuraa puolison kuoleman jälkeen. muistojen ja ajatusten varassa, mikä on sille sekä vahvuus että heikkous. Ajallisesti taas kuvailut vievät lukijan ensin joko menneisyyteen tai kauas tulevaisuuteen, kunnes takaumat saapuvat kyseenalaistamaan nämä arvelut. Blanca ei henkilöhahmona juuri kaipaa muuta kuin Averyn perinnön ja puutarhassa kasvavan appelsiinipuun, vaikka toimintaa janoava lukija jäisikin novellille kylmäksi.. Blanca on monin tavoin etäinen oman elämänsä tarkkailija, minkä seurauksena kertomuksen tapahtumat jäävät joskus lukijalle etäisiksi. Vaikka talon mysteeri saa lopussa ratkaisunsa, jää osin arvoitukseksi, kuinka monet Blancan valinnoista ovat pakon sanelemia ja kuinka monet seurausta rakkaudesta; narratiivi kyseenalaistaa, onko niiden välillä mahdollista tehdä todellista eroa. Proosallisesti novelli ei ole kunnianhimoinen, vaan kerronnan luovuus kohdistuu talon todellisuuden surrealistisuuteen. Oven puutteesta huolimatta talon täyttää kokonainen yhteisö. Väkeä kulkee silti solkenaan ovista ja ikkunoista antamatta Blancalle rauhaa
Krematorion kellot soivat aina jostain, ennenkuin tätä ehtii miettiä pidemmälle. Kukaan ei ole osannut koskaan oikein sanoa, miksi sillat romahtavat. Siinä, että kellot sattuvat olemaan aina jossain lähistöllä, on jotain hetkeen, tunnelmaan, mieleen Sillan sieluintilasta Mikael Leinonen PROOSARUNO sopivaa. Se on vain käyttötavaraa. 74 A jatteleeko kukaan koskaan miltä sillasta tuntuu. Houkutella reunat lähemmäs toisiaan (myönnettäköön: tämä on vaikeinta, ja samalla tekisi monta asiaa turhaksi. Keksimään vinssiä, jolla hilata reunat hyppyetäisyydelle. Nykyään on pelkästä valosta tehtyjä siltoja. Kuin asfaltti tai hiekka helpottamaan kulkua, viemään paikasta toiseen. Sillan sieluntila ei tule mieleenkään. Se hiljentää, pysäyttää kaiken joka kerta. Vanha silta on kuollut. Sen sattuma tuntuu annetulta, jumalallisuuteen viittaavalta. Kaikki muuttuu maisemassa välittömästi. Eikylläeikyllä-spektri. Kahden silmän etäisyys näyttäytyy alastomana, höyhenien reunat leikattuja, rosoisia, teräviä railoja maan pohjaan. Niiden soinnin intervalli on erityisen laaja. Ehkä silta osaa vastata meille?. Ehkä kaikki ihmisen tähänastiset saavutukset). Mikseivät opetttele lentämään. Kuin ne antaisivat periksi itsestään eivätkä enää pidättelisi ilmassa painoaan (paperin aika-paikka-materia-avaruudessa se ei ole mahdollista). Ei. Uusi täysin samanlainenkaan silta ei ole sama silta. Osa maisemaa. Kysyykö kukaan koskaan sillalta haluaako se seisoa käsillään yhdessä kohtaa maisemaa, kunnes maanvyörymä heidät erottaa. Kohta kakkosia, on joku väittänyt. Multa hautaamista ja synnyttämistä varten. Vanhaa siltaa ei voi kopioida. Mikseivät opettele uimaan toiselle puolelle. Ykkösiä, nollia. Merkkijonolabyrintti siltojen päistä päihin. Laivankin kylkeen sentään viskataan inhimillisesti pullo kalliiksi puhuttua kuplivaa, taputetaan lasinsirpalein: mene, ystävä, hyppää laineisiin ja kynnä! Ylpeänä ja tyrskyjä kohti kuin hullu, maita ja sydämiä valloittava, miehet lopulta hukuttaen! Mikseivät ne itse yhdistä kahta manteretta, jos niin sellaista halajavat. Tätä ei ajatella. Puu jaloissa tuntuu tukevalta. Etäisyys kahden äänen, soinnin välillä. Tuntuu erittäin epätodennäköiseltä että sellaisia olisi lähistöllä ollenkaan. Kuin niin kävisi aina, jos ajattelee sillan tapaisia sillä tavalla, kuin jokin suurempi, vanhempi ajatus valtaisi mielen-paikan-tilan-ajan-kallon-luolat. Kauan eläköön uusi silta! Kirkonkellot eivät soi. Kuin peruuttamattomasti
MÖRRI SEPPÄLÄ | LUKIHÄIRIKKÖ-BLOGI KILTIMP IÄ KOIRUU KSIA TARJOI LEVAT MARKO HAUTA LA & BROCI K A N SI K U VA : H EN N A SA K K A R A -D Ö R IN G HAAMUKUSTANNUS.COM. MAIJA | KORAHDUKSIA KIRJOISTA -BLOGI ” Pitää otteessaan alusta loppuun saakka. PIETARI AKUJÄRVI | HYVÄ RIIPPUVUUS -BLOGI ” Kiehtovan tiivistä kerrontaa. Koko valikoima löytyy osoitteesta nysalor.com. Vuoden 2022 uutuuksia Tilaa: holvi.com/shop/nysalor-kustannus/ LAURI LATUN PSYKOL OGISTA KAUHU A TUTUST U TARJON TAAMM E holvi.co m/shop /haamu kustann us / ” Esikoisromaaniksi kypsä. Nysalor-kustannus Kauhua, fantasiaa, scifiä, runoja, roolipelejä Kosmoskynän lukijoille toistaiseksi voimassa oleva 10 %:n alennus Nysalor-kustannuksen verkkokaupan kirjoista alennuskoodilla KOSMOSKYNA. PASI HUTTUNEN | KARJALAINEN ” Susiraja on sen verran kita ammollaan hotkaistu, että toivottavasti kirjailija jo kirjoittaa uutta teosta