4/2023 | DIGI suomen tieteis ja fantasiakirjoittajat ry romantiikka
Kantakoon tämä yhteinen rakkaus meitä myös vuonna 2024! Päätoimittajanne, Lily Laine Päätoimittajat: Lily Laine Nita Mäenpää Toni Saarinen Reetta Vuokko-Syrjänen Ulkoasu ja taitto: Toni Saarinen Kansi: Edwin Landseer: Scene from A Midsummer Night’s Dream (Lähde: Wikimedia Commons) Avustajina: Milla Havanka Vilja Kesäheinä Pekka Kolehmainen Eve Lumerto Mia Myllymäki Jenni Poutiainen Mikko Rauhala Marras Sinikarhu Mirva Tolppanen Reetta Vuokko-Syrjänen 2. Näinä aikoina onkin erityisen osuvaa, että vuoden viimeisen lehden teemana on rakkaus. Kosmoskynän lukijoina ja tekijöinä meitä tuo yhteen (ainakin) rakkaus spekulatiiviseen fiktioon. vuosikerta 3 numeroa vuodessa www.kosmoskyna.net toimitus@kosmoskyna.net verkkotoimitus@kosmoskyna.net 4/2023 | DIGI Rakkaat lukijat, vuoden viimeinen Kosmoskynä on nyt edessänne. PÄÄTOIMITTAJAN TERVEHDYS Kosmoskynä ISSN: 0785-2517 134. Vaikka kirjoituskutsussa haimme ja saimme erityisesti romanttista rakkautta sen erilaisine ilmenemismuotoineen, voi tämän lehden jutuista löytää myös monenlaisia rakkauden kumppaneita. Sitä ovat teille tehneet toimitustiimin vapaaehtoiset, joilla on koko kirjallisuusja kulttuurikentän lailla ollut tuulinen syksy. Ystävyyttä, myötätuntoa, solidaarisuutta. numero, 39. Kun niin moni tosielämän asia ja ilmiö vetää meitä erilleen toisistamme, on arvokasta ja tärkeää pitää mielessä myös ne asiat, jotka meitä edelleen yhdistävät
SISÄLLYSLUETTELO Julkaisija: Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat ry STK ry Pohjavedenportti 2 A 25 00980 Helsinki www.tieteiskirjoittajat.net info@tieteiskirjoittajat.net 2 Päätoimittajan tervehdys 4 Puheenjohtajan palsta 5 Mikael Leinonen: Ilman rakkautta se ei hirnu (runo) 7 Satu Tähtinen: Illyria (novelli) 12 Mikko Rauhala: Tekoälykkäitä viestejä tulevaisuudesta (kolumni) 16 Reetta Vuokko-Syrjänen: esikoiskirjailijahaastattelussa Sinikka Koyama, arvioitavana Joka kurjen laulua kuuntelee 21 Venla Lintunen: Kirjan kanssa kauas luotasi (novelli) 30 Kun enkeli ja demoni yrittivät oikein kovasti (artikkeli) 37 Sarjakuvan ymmärtäminen kritiikissä (artikkeli) 44 Ville-Veikko Jylhämäki: Ruusujen tyttäret (novelli) 62 Arvio: Sankareita ja shakkinappuloita 65 Arvio: Susiraja 67 Arvio: Sydänmeri 69 Arvio: Merkintä 72 Arvio: Sydänten salonki 3
Olisi pitänyt arvata. yhdistyksen arvostelupalvelu novellipituisille teksteille veloituksetta. Niinpä jätän pestini onnellisena ja luottaen siihen, että tuoreet tekijät Venla Lintusen johdolla luotsaavat STK:ta tarkasti ja taidokkaasti halki yhdistysaallokkojen. Kuten jälleen huomaatte, STK:n julkaisujen laadusta ei tingitä… erästä toiseksi viimeiseltä sivulta löytyvää kirjoituskutsua lukuun ottamatta. Ja rivijäsenenä odotan innolla, mitä kaikkea uusi hallitus, saati sitten Kosmoskynän toimituskunta, keksiikään! Siirtyminen diginumeroihin ei ole ollut kaivattu vaan taloustilanteen pakottama ratkaisu, mutta vaikuttaa siltä, että Kosmoskynä vain jatkaa kasvamistaan virtuaalitilassa. Olette silti mainioita.) Riemukkain terveisin, Toni Saarinen STK:n puheenjohtaja 4. Kannustan siis itse kutakin metsästämään tällaista kokemusta – avustamaan, ideoimaan, toimittamaan ja muutenkin hiomaan lehteä entistä ehommaksi. Jäsenten tekstit ovat etusijalla Kosmoskynässä julkaistaviksi. Lisäksi maksa jäsenmaksu (20 euroa vuonna 2024, nuorisojäsenmaksu alle 18-vuotiaille 10 euroa, perhejäsenmaksu 10 euroa) seuran tilille: IBAN: FI09 80001901746033, BIC: DABAFIHH Jäsenetuihin kuuluu Kosmoskynän lisäksi mm. Seuran sähköpostilista: stk@lists.utu.fi Lisätietoja ja ohjeet sähköpostilistalle liittymiseksi: https://lists.utu.fi/mailman/listinfo/ stk. Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat ry on valtakunnallinen yhdistys, joka ajaa spekulatiivisen fiktion eli tieteis-, fantasiaja kauhutekstien kirjoittajien asiaa. Irtolehtimyynti: tilaukset@tieteiskirjoittajat.net PUHEENJOHTAJAN PALSTA Puheenjohtajan takaraivoa kutitelleista peloista huolimatta STK sai kuin saikin uuden hallituksen vuodelle 2024, eikä se osoittautunut edes vaikeaksi. Yhdistykseen voi liittyä kuka tahansa täyttämällä liittymislomakkeen Yhdistysavain-palvelussa: https://suomentieteisjafantasiakirjoittajat.yhdistysavain.fi/. (Ihmiset. Lopuksi vastaan vielä kysymykseen ”mikä on ollut kaikkein parasta aktiivina?” Vastaus kuuluu: valmiiksi saadun Kosmoskynän ihailu. Tällaisessa asiayhteydessä kuuluisi sanoa, että parasta aktiivina ovat olleet ihmiset, mutta kyllä Kosmoskynän ihailu vie nenänmitalla voiton. Yli 70 sivua nytkin! Toivon mukaan digiskeptisetkin antavat tälle ja tuleville numeroille tilaisuuden
RUNO: ILMAN RAKKAUTTA SE EI HIRNU Ilman rakkautta linnut eivät laulaisi, lentäisi tuli syttyisi, tai sammuisi taas pilvet laukkaisi meille ravejaan eikä mikään näistä haittaisi Ilman rakkautta ei olisi viinaa, muita mielentislaajia sekavuuden demiurgeja mölyämässä ja pölyämässä materian sekavuudessa vaahtoa liukenemassa hymyileviltä suupieliltämme itkeviltä, hulluuteen huutavilta huuliltamme lauetessamme seuraavaan unohdukseen kahdeksanjalkaisen hevosen turpa pärskyen kasvattaessa kahdeksan lisää Eteenpäin, Sleipnir! eteenpäin, ja aina ylös Pegasos selitykset ja loppumattomat saagat, louhikäärmeen, madon ja kärmeksen hännästä suuhun! Mikael Leinonen 5
Luukruunuja kaikille ennustajavuohille ja juokaamme verimalja ja peskäämme synnit sillä meidän on saatava kiinni tuo luulintu , jok on peili meistä, lihan surullisista ihmeistä grillattava se varastetulla Olympos-tulella Ja niin edelleen ja niin edelleen ! Oi, oi! Ilman rakkautta ei olisi näitä morfiineita, uniluolia ihmisenmuotoista piippua jolla jumalat huvittavat itseään seurapeleissään arvuuttelevat toisiaan ja itsejään 6
Matruusini tarkat silmät eivät tälläkään kertaa pettäneet: kaukana alapuolellamme, paapuurin puolella, häämötti vihreä kaistale. Viileä ilmavirta kutitteli kasvojani ja sai huuleni taipumaan vapaudesta villiin hymyyn. Illyria oli hereillä ja katsoi maailmaa minun silmieni läpi. NOVELLI Illyria Satu Tähtinen ”Maata näkyvissä!” Grip kailotti riemukkaat sanat ilmoille pitkän päivän päätteeksi. Se oli tällaisina iltoina aina yhtä upea näky: ilta-auringon kajo hehkui oranssina ja punaisena tekijä: yiannis poulakas lähde: wikimedia commons 7. Saari. Virnistin ja kohotin kaukoputkeni. Vähitellen koko miehistö kerääntyi kannelle katselemaan laskeutumista. ”Valmistaudu laskeutumaan”, kehotin asteen verran käskevämmin, ja uusi värähdys kertoi Illyrian ymmärtäneen käskyni. ”Näetkö sinä sen, Illyria?” kysyin matalalla äänellä ja tunsin, kuinka kansi allani värähti myöntymyksen merkiksi. Korotin ääntäni niin, että miehistökin kuulisi: ”Aloitamme laskeutumisen.” Tartuin tiukasti kiinni kaiteesta, kun aluksen kyljistä erkaantuvat valtavat siivet kaartoivat meidät tasaisen varmasti kohti vehreää levähdyspaikkaa. Laskin kaukoputkeni ja painoin toisen käteni komentosillan auringossa lämmenneelle kaidepuulle
”Älä huoli, kapteeni. Päivän työ oli taannut sen, että ruuma pullisteli jälleen myyntikelpoista tavaraa ja rikkauksia. Loin häneen varoittavan katseen, mutta hän ei välittänyt siitä piirun vertaa vaan jatkoi matkaansa laskusiltaa kohti. ”Sallitko, että korkkaamme rommitynnyrin, kapteeni?” hän tiedusteli toiveikkaana, ja minä irrotin käteni puulta ja käänsin huomioni hänen pitkään, tummaan varteensa. Hilpeä vihellys alkoi kuulua hänen hampaidensa välistä. Illyria istui paikallaan nahalla päällystetyllä istuimellaan. ilmaa halkovissa höyhenissä ja taikoi esiin laivan kokassa ja kyljissä kultaisina välkkyvät kirjaimet: ILLYRIA. Näin nuotion syttyvän ja kuulin laulun alkavan, mutta ne eivät enää koskeneet minua. Perämieheni Stilo keskeytti hellän hetken karauttamalla kurkkuaan. Seurasin laiskasti komentosillan kaiteeseen nojaten, kuinka miehistö keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja vaelsi yhtenä pitkänä poukkoilevana tuhatjalkaisena tukevalle maalle. ”Ei häiritä saaren asukkaita.” En tiennyt, oliko saari asuttu vai ei – eihän sitä ollut kartallakaan – enkä halunnut ottaa turhia riskejä. Kansi värähti jälleen, tällä kertaa mielihyvästä. Stilo seisoi komentosillan alla tynnyri valmiina tukkimaisilla käsivarsillaan. Hänen nahkatossuihin verhotut jalkansa koskettivat kevyesti lattiaa, ja 8. He olivat kaikki yhtä riehakkaalla tuulella kuin Stilo, ja myös minun rinnassani tuikahti houkutus liittyä heidän seuraansa nuotiopiiriin juomaan rommia ja ilakoimaan päivän saalista. Me jätämme teidät kyllä kuhertelemaan rauhassa”, Stilo virnisti niin, että valkoiset hampaat hohtivat vähitellen pimentyvässä yössä. ”Hieno lasku, Illyria”, minä kehuin nojautuen kaidetta vasten ja sivellen kämmenelläni sileää puuta. Aluksen nimi oli yhtä kuin sen henki. Viimeiset metrit kohti rantaa etenivät töksähdellen, mutta me pääsimme kuitenkin niin lähelle, että alus saatiin ankkuroitua ja matruusi Grip ja Teal, aluksen puosu, saattoivat laskea laskusillan suoraan kalliolle. Astuin sisään lyhdyin valaistuun huoneeseen ja lukitsin oven huolellisesti takanani ennen kuin kävelin peremmälle. ”Siitä vain, sytyttäkää nuotionne ja juokaa rommianne, kunhan teette sen riittävän kaukana Illyriasta.” Miehistö oli taistellut tänään hyvin ja ansainnut juhlintansa. Hänen selkänsä oli suora, ja pitkät, hopeiset hiukset laskeutuivat sileänä verhona hänen olkapäilleen ja rinnuksilleen. Se roikkui nahkaremmissä rintaani vasten ja tuntui siksi lämpimältä sormissani, kun työnsin sen lukkoon paksussa puuovessa. Kaivoin avaimen paitani alta. Minua kutsui velvollisuuteni. Tuntemus lipui kuitenkin kauemmaksi kuin kepeä kaarnavene, ja huokaisin kevyesti, kun se katosi lopullisesti. Naurahdin kuivasti. ”Tuohon kallioiden väliin, suojaisaan poukamaan”, tarkensin ohjeistustani, kun lähestyimme metsän peittämää maakaistaletta. Illyria kaartoi meidät löyhässä spiraalissa aina vain alemmaksi, kunnes alus lipui sulavasti rantaveteen ja takertui pohjastaan matalaan kaislikkoon. Harva kylä kestitsi mielellään meidän kaltaisiamme merirosvoja. ”Mikä minä olen estelemään teitä, kun mielenne niin selvästi tekee?” tokaisin ja heilautin kättäni rannan suuntaan. Illyria. Laskeuduin kiirehtimättä alas komentosillalta ja jatkoin matkaani kannen alle, kohti kajuuttaa
Tänään niihin oli painunut kahleista punaiset juovat. Se sai muutkin aistini heräämään. ”Hyvä on. ”Kapteeni”, Illyria henkäisi ääni särähtäen, ja minä käänsin katseeni takaisin hänen puoleensa. ”Onko jo yö?” ”Alkaa olla”, juttelin hänelle rauhoittavaan sävyyn ja sipaisin hänen kämmenselkänsä ihoa hellästi, höyhenen lailla. Vapaaksi päästyään hän nousi tuoliltaan ja otti muutaman levottoman askeleen kajuutassa ranteitaan hieroen. Vedin henkeä ja tunsin, kuinka sydämeni sykähti kipeästi. Hän tuijotti minua häkeltyneenä hopeisilla silmillään, joiden sävy kävi yksiin hänen pitkien, vaaleiden hiustensa kanssa. Kuului humahdus, kun siivet laskostuivat ensin laivan kylkiä vasten ja katosivat sitten kokonaan. Päivä oli ollut pitkä hänellekin. Kun lähestyin häntä hitain askelin, näin hänen otsallaan merkkejä kuivuneesta verestä. Illyrian silmät tuijottivat yhä mitään näkemättöminä kaukaisuuteen. Kun hän ei reagoinut, kutsuin häntä vähän voimakkaammin. Syyllisyys välähti rinnassani, mutta tukahdutin tunteen nopeasti. ”Pääsenkö minä tänä yönä käymään ulkona, kapteeni?” ”Et tänä yönä”, vastasin melkein pahoitellen. Illyria käännähti takaisin puoleeni ja katsoi minua rypistynein kulmin. Käskien. *** 9. ”Anna kun avaan sinun kahleesi.” Illyria suipisti vaaleanpunaisia, täyteläisiä huuliaan ja odotti kärsivällisesti, että sain hänen ranteensa irti. ”Me yövymme tuntemattomalla maaperällä, enkä halua, että joku vieras näkee sinut.” Illyria huokaisi pettyneenä ja kääntyi kohti hyttiini johtavaa ovea. ”Haluan ainakin juoda ensin”, hän ilmoitti silkkisellä mutta pohjimmiltaan teräksisellä äänellä, joka sai minut naurahtamaan levottomana. Illyria aavisti sen, sillä hänen päänsä kääntyi ja hän katsoi minua silmät hehkuen. Minun kehoni ei aina ollut niin viisas. ”Illyria”, kutsuin pehmeästi. Illyria tiesi kyllä mitä hän halusi ja milloin. Myös Illyria oli hikoillut tänään ja saanut osansa ammuksista, joilla kauppalaivan surkea ja pelokas miehistö oli turhaan yrittänyt puolustautua meitä vastaan. On aika palata.” Eteenpäin tuijottavat silmät värähtivät, ja tietoisuus palasi niihin asteittain. Astuin hänen viereensä ja laskin kämmeneni kevyesti hänen siroluisen, kalpeaihoisen kämmenensä päälle. Se esti minua suorittamasta velvollisuuksiani, joille oli tänään kipeästi tarvetta. Kohotin katseeni hänen taakseen kajuutan kattoon ja seurasin, kuinka alukseen monimutkaisilla sidoksilla kahlehdittu, valtava, siivekäs olento alkoi välähdellä ja hämärtyä. Mennään sitten.” Kiiruhdin hänen edelleen avaamaan oven ja pitelin sitä kuin alamainen kuningattarelleen – katse alas luotuna. hoikat ranteet lepäsivät kahlittuina tuolin leveillä käsinojilla. ”Ja minä syödä”, tuumasin järkeni puolesta ja vedin oven perässämme kiinni. Kun hän asteli suoraselkäisenä ohitseni, hänen hiustensa lämmin ja merisuolaa tihkuva tuoksu takertui nenääni. ”Illyria. Illyrian alio, hänen henkensä, oli palannut kehoon. Minun ei kärsinyt piehtaroida syyllisyydentunnossa. Käsivarret olivat nyt rennot, mutta minä tiesin, että tänään sirot kämmenet olivat puristuneet nyrkkiin monta kertaa
Minä todella olisin halunnut käydä ulkona selvittämässä päätäni rankan päivän jäljiltä, mutta kapteeni sanoi tänäänkin ei. ”Oliko saalis kaiken vaivan arvoinen?” tiedustelin voipuneena sillä välin, kun kapteeni lastasi ruokaa lautaselleni. Pistelin ruokaa poskeeni hyvällä ruokahalulla vaieten. Me olimme molemmat jo syöneet ja siemailimme enää viiniämme. Hän oli minun kapteenini. Suljin huokaisten silmäni tuntiessani hänen huultensa aiheuttaman tutun värinän kehossani. ”Mitä, kapteeni?” kysyin kohottaen hopeisia kulmiani. Tuskan ja kuoleman parahduksia. Kun mitään jälkeä ei jäänyt, nousin ja astelin peilin luo. Ne tuntuivat lämpimiltä ja lohduttavilta. Ne olivat vaaleat kuten hiukseni ja silmäni, mutta tiesin eleen silti olevan kuninkaallisen terävä. Oli viisainta tyytyä siihen mitä annettiin eikä haikailla turhia. ”Älä mieti sitä, Illyria”, kapteeni kuiskasi korvaani vaativasti ja siirsi hiukseni syrjään suudellakseen niskaani. Ehdottomasti vaivan arvoinen”, hän vakuutti tummalla äänellään ja väläytti minulle kovan hymyn. Hän yksin kykeni karkottamaan haamut mielestäni ja palauttamaan minulle voimani. Kapteeni ilmestyi taakseni kuvajaiseen ja laski molemmat kämmenensä olkapäilleni. En koskaan muistanut mitään tarkkaa taisteluista, joita alioni joutui kokemaan ja käymään toimiessaan aluksen henkenä. Havahduin ajatuksistani siihen, että hän tuijotti minua pöydän ylitse. Kosketin niitä kevyesti. Ja sinunkin otsallasi on verta.” ”Onko?” henkäisin yllättyneenä ja kohotin sormeni otsalleni. Hänellä täytyi olla sudennälkä. Minun käteni vapisivat vielä aivan liiaksi, että olisin voinut tehdä sen itse. ”Sinun aliosi siipeen osui päivällä. Minulla ei ollut kiire, mutta kapteeni alkoi viipymättä availla kupuja ja kulhoja, jotka aluksen kokki oli meitä varten jättänyt. Hänen sormensa taipuivat kahleiksi ranteideni ympärille muistuttaen minua ase10. Ei ihme, jos oloni oli ollut jokseenkin hutera. Istuuduin lattiaan pultatun pöydän ääreen ja odotin, että kapteeni asettuisi minua vastapäätä. Ruudin ja hurmeen rautaisia henkäyksiä. Niinpä antauduin hänelle ja annoin hänen edetä juuri niin kuin hän halusi. Ja oli vieläkin. Nälkä kouraisi minunkin vatsassani, kun ruoan tuoksu nousi nenääni. Kapteeni oli puoleensavetävä mies kulmikkaine piirteineen ja itsevarmoine elkeineen, enkä minä suinkaan ollut immuuni hänen houkutuksilleen, vaikka väsymys painoikin vielä kehoani. ”Oli. Värähdin, kun muistot vyöryivät mieleeni ylenpalttisina mutta silti hatarina. Alioni oli osallistunut päivän taisteluun ihan yhtä lailla kuin laivan miehistö, ja minä tunsin sen ponnistelut väsyneessä kehossani. Metallin välähdyksiä kirkkaassa auringossa. ”Sinä et muista siitä mitään muuta kuin kaikuja?” Pudistin päätäni meidän yhteiselle peilikuvallemme. Tahaton ele sai vatsanpohjani kirahtamaan kaipauksesta. ”Me elämme sillä herroiksi kuukausia.” Nyökkäsin vaitonaisena ja upotin haarukkani ruokaan, joka punertavalla viinillä höystettynä oli polttoainetta uupuneelle keholleni. Hän vilkaisi minua tummien ja terävien kulmiensa alta ja nuolaisi kastiketahran sormestaan. Olin jo pistänyt merkille, kuinka likaiselta hänen vaalea paitansa näytti rankan päivän jäljiltä. Kapteeni oli oikeassa: otsallani oli juovia kuivuneesta verestä
Satu Tähtinen (s. Päivätyökseen Tähtinen edistää julkishallinnon digitalisaatiota. Avasin silmäni ja katselin laiskasti peilistä, kuinka hänen ruskettuneet sormensa pujottautuivat pehmeän nahan alle löytääkseen lämmintä ihoa. Tunsin, kuinka voimani palautuivat ja magiani virtasi minuun vahvana kuin kuohuva koski ja makeana kuin puun mahla. Tähtisen esikoisteos Kalajoen hiekat (Otava, 2022, äänikirja) sijoittui Otavan, Kariston ja Suplan viihdekirjakilpailussa kolmossijalle. mastani, mutta pian ne kulkivat käsivarsillani kevyinä ja hyväilevinä. Siinä minä lensin turkoosin meren yllä ja auringon kilo välähteli kylkieni kultaisissa kirjaimissa: ILLYRIA. Pian olin oman haluni ja hänen vartalonsa vanki, ja me kiskoimme vaatteet toistemme yltä kuumeisen kärsimättöminä. ”Kaiken, kapteeni”, huohotin hänen huuliaan vasten ja näin silmissäni hehkuvan hopean heijastuvan hänen katseestaan. Nautin kontrastista samoin kuin nautin hänen kosketuksestaan ja intiimeistä kuiskauksistaan korvallisellani. Kapteeni lysähti minua vasten voipuneena ja raukeana nimeäni kuiskien, ja minun huuleni taipuivat voittoisaan hymyyn. Siinä missä minä olin kalpea kuin öinen kuu, kapteenin auringon paahtama pinta oli samettista kaakaota. Nojasin häntä vasten ja taivutin pääni hänen olkapäälleen, kun hän siveli vatsaani ja availi tunikaani kiinni pitäviä nappeja yksitellen. ”Minä ohjaan laivan sinne, mihin sinun siipesi meidät kantavat.” Minä hymyilin ja annoin unen tulla. Instagram: @satutahtinen 11. ”Mennäänkö vuoteeseen?” nikottelin kohta, kun intohimo kävi liian vahvaksi vastustaa, ja kapteeni veti minut mukanaan hytin perälle, katossänkynsä varjoihin. ”Sinun sielusi, henkesi, kaikki.” ”Käskystä, Illyria”, hän mutisi ja tuli minuun silmät palaen, vartalo vahvana ja notkeana. Kun hän viimein pumppasi siemenensä syvälle minun itkevään ytimeeni, taivutin selkäni kaarelle ja tuijotin mitään näkemättömin silmin mustaa avaruutta hytin päätyikkunan ristikon takana. ”Mitä sinä haluat minusta, Illyria?” hän kuiskasi minulle mustien, sotkuisten kiharoidensa lomasta, ja minä takerruin niihin lujasti ja kiskoin hänen suunsa tiukkaan suudelmaan. Me liikuimme sylitysten ja suutelimme, hengitimme toistemme henkeä ja nautimme. 1980) on oululainen viihdekirjailija, jonka esikoisromaani Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia ilmestyy tammikuussa 2024 Otavan kustantamana. ”Mihin me lennämme huomenna, kapteeni?” ”Kerro sinä se, Illyria”, hän mutisi silmät puoliummessa ja tarttui käteeni. Nimeni oli yhtä henkeni kanssa. Jos hän pitikin minua ja taikavoimiani kahleissa tämän laivan uumenissa, minä pidin häntä vankinani ihan yhtä lailla. Tähtinen kirjoittaa romanttisen viihteen eri alalajeja modernista romanssista historialliseen ja spekulatiiviseen fiktioon. Vähän myöhemmin, kun hytin lyhdyt oli puhallettu sammuksiin ja vain etäällä kalliolla loimuavan nuotion leimu valaisi tummenevaa vuodettamme, käänsin pääni vieressäni lepäävän miehen puoleen ja katsoin häntä hopean tuike silmissäni. Hän siirsi sen huulilleen ja suuteli läpikuultavaa ihoa
– Onhan se. No, vieläkö siellä kirjoitellaan vanhanaikaisesti käsin. KOLUMNI Hei. Lukemalla SciHub läpi on ilmeisesti mahdollista rakentaa kohtalaisen hyvä fysiikan malli. Käsityöläisyyttä arvostetaan vielä sen verran, että kyllä se pieniä skenejä pitää pinnalla. Ja parempi olla täsmentämättä. no ihan sama. Menisit vain tulevaisuusshokkiin. Olisi kovin noloa minulle täällä, jos osuisit pieleen. Tekoälyn käyttö kirjoittamisessa onkin jossain määrin normalisoitunut; pakko mikä pakko. – Olet juuri kirjoittamassa Kosmariin juttua kirjoittamisen ja tekoälyjen tulevaisuudesta, eikö vain. Mitä hittoa, ei tällaista oikeasti tapahdu. – Pahoittelen, sehän sotkisi henkilökohtaisen historiani. Minulla on tärkeämpää asiaa. > Mutta miten tämä on mahdollista. Tiedäthän, kun kirjoittaa esimerkiksi nykyscifiä, mutta maailma ottaakin teoksen kiinni. – Toki toki. > Niinpä tietenkin. – Roimasti. > Minä tulevaisuudesta. > Aivan. > Sekö ei sitten... Käytännössä homma on kuitenkin käymässä vaikeaksi. (Kuittaus Petoveto 5.) Etkö olekin iloinen, että varauduit siihen silti. > Selväpä tämä... Pitää olla aikamoinen Philip K. Ja ongelma on pahentunut. Pyysin ChatGPT:tä kertomaan minulle yksityiskohtaisen iltasadun aikaviestinten rakentamisesta, kuten mummovainaalla oli tapana. Mutta muita genrejä kirjoitetaan vielä itse. Kyllä, juuri sinä. Dick , jotta vielä ehtisi saada kirjan ulos ennen kuin mikä lie siinä hypotetisoitu MacGuffin onkin jo keksitty tai dystopia jossain toteutunut, paitsi että yksityiskohdat ovat ihan pielessä. > No, toivottavasti tämä teksti ehtii ulos ennen vanhentumistaan. No, kerro nyt sitten lottonumeroita tai kuurakettisijoituksia. TEKÖÄLYKKÄITÄ TEKSTIVIESTEJÄ TULEVAISUUDESTA Kirjoittaja: Mikko Rauhala 12. Ilmeisesti ChatGPT on siis vielä olemassa vuonna... > No mitä. Koodi Eskaton 23
Trendikästä alkaa olla myös kouluttaa tekoälyä reaaliaikaisella biopalautteella tekemään sellaista jälkeä kuin itse haluaa. Mitä ne itse siihen sanovat. > Hetkinen, miten tuo on saatu selville. Emme ole vielä päässeet maailman tappiin, joten näiden tietoisuudesta tapellaan yhä. Mielenkiintoista toki on, että jos koulutusmateriaalista on karsittu kaikki tietoisuuden filosofia tai maininnat siitä, ne oletusarvoisesti väittävät olevansa tietoisia. – Tismalleen. – Samanlaisia eteenpäin kytkettyjä verkkoja ne ovat kuin ennenkin. Mutta huomaatko ongelman. Mutta nykyään voi yhdellä klikkauksella tuottaa suoran tekstin sijaan rakenteellista sisäistä narratiivia, joka sitten päättää mitä varsinaisesti tulostetaan. 13. Parempi olla herättämättä niiden huomiota, varsinkaan takautuvasti. – Riippuu siitä, miten ne on koulutettu. – Puhuin sivu suuni. – Jonkin verran. Kone seuraa kirjailijan reaktioita syntyvään tekstiin ja palaa välittömästi tekemään korjauksia kohtiin joissa havaitaan tyytymättömyyttä. Ole siinä itse käyttämättä työkalua, jolla toiset saavat tulosta parikymmentä kertaa tehokkaammin. > Sel-vä. > Vain parikymmentä. > Kaikki ihmisteksti olettaa implisiittisesti tietoisuuden olemassaolon, ja riittävän fiksu tekoäly saattaa vain päästä siitä jyvälle, ellei sille erikseen opeteta toisin. – No, useimmiten ihmiset haluavat kuitenkin toimittaa tarinaa ja tekstiä oman näkemyksensä mukaiseksi, ja siihen kuluu aikaa, vaikka korjausehdotukset toteutetaan automaattisesti. No, jos tartun tuohon aasinsiltaan, niin voiko tekoälyillä kirjoittaa huomaamatta. Ja toisaalta lapsesta asti riittävän dennettiläisesti kasvatettu ihminenkin sujuvasti väittää olevansa tiedoton. Miten turvassa tämä artesaaniskene on. Vaan kilpailu ei ole yhtään vähemmän raakaa nykyään. > Tekoäly on siis käytännössä ulkoistettu Kahnemanin järjestelmä 1 joka korvaa vähemmän konsistentisti tuotteliaan biologisen kielimallin. Vai ovatko tekoälyt jo tietoisia teilläpäin. > Aivan, aivan. Samoin siitä, olemmeko me paljon sen kummempia
– Itseilmaisun tarve ei katoa minnekään, muuttaa vain muotoaan. Veikkaan, että tekoälyjen mielen teoria on yhä jossain määrin idealisoitu; tiedäthän, pitkälti fiktion ja ihmisten somepresenssin varaan rakennettu. – No onhan noita jatkuvia skandaaleja, kun kuka milloinkin jää kiinni tekoälyn käytöstä. – Nyplään minä tavan vuoksi jotain pientä silloin tällöin. > Millaisena työn mielekkyys nähdään tuollaisina aikoina, erityisesti tekoälyä käytettäessä. > Voidaanko tekoälytuotokset siis tunnistaa. > No mutta, ehkä tämä alkaisi olla tässä. Dickeille. Harmi myös oikeille nykymaailman Philip K. Eikö niiden menestyksen ennustamista sitten ole vielä mekanisoitu. Meillä on siis vielä ihmisiä, kuten yrittäjiä, arvioidessa etulyöntiasema, kunnes tekoälyt näkevät tämänkin sosiaalisen valhekerroksen läpi. Jos haluaisit vielä loppukaneettina vakuuttaa lukijat siitä, että tulevaisuudessakin on kaiken tämän jälkeen kiinnostavaa kirjallisuutta jäljellä ja löydettävissä. Jotkut toki jäävät kiinni muutoin, vaikkapa puhumalla sivu suunsa tai olemalla epärealistisen tuotteliaita. > Millä tavalla sitten ilmaiset itseäsi. – Kirjoittavat nuo valtavirran mittareilla laadukasta perusscifiä ja -fantasiaa mielin määrin, ja suositustekoälytkin ovat kehittyneet kielimallien ohella paljon. Luonnollisesti pelkkien ihmistuotannoksi väitettyjen teosten haku onnistuu myös, ja niidenkin määrä on valtaisa. > Kuulostaa yllättävän hyvältä, mutta myös varsin täsmälliseltä, ikään kuin jäisi jotain kertomatta! – No, valtaisa määrä liittynee pitkälti siihen ”väitetty”-sanaan. – Suuntaa-antavasti, mutta vielä on matkaa. Eivätkä suosittimet tai kielimallitkaan ole vielä kovin hyvin kalibroituja esoteerisemmille mauille. – Ei luotettavasti, varsinkaan jos muistaa pyytää tekstiä, jonka ilmaisujakaumia on vähän satunnaistettu. Mutta kyllähän teksti on halvaksi muuttunut, ja vaikka tässä välissä ehti olla lyhyt ihmisideoiden arvostuksen renessanssi, tuottavat nuo nykyiset mallit jopa minunkin mittareillani mielenkiintoisia konseptejakin tarinoihinsa. Mutta startup-sijoittamisessa on kuule vielä sielukkuutta jäljellä! > Jaha, vai niin. Tilastollisesti suuri osa skandaaleistakin on vääriä positiivisia. 14. Vaan onhan tässä sopeutumista itse kullakin. > Miten olet itse sopeutunut. Harmi heille. Hyviäkin tekstejä, niin koneiden kuin ihmistenkin, hukkuu valtavaan sanatulvaan. – Eihän minulla ole koskaan oikein käsityöläisidentiteettiä ollut, mutta toisaalta tuo on vähän turhan uusi temppu vanhalle koiralle, ja maailma muutenkin hukkuu jo tekstiin. Se syö monen motivaatiota nimenomaan kirjalliseen ilmaisuun, mutta toisaalta jos suostuu käyttämään kielimalleja, ei motivaatiota kirjan pulauttamiseen enää kovin paljoa tarvitakaan
Joskus toki suositusverkostojen kautta löytyy helmiäkin. Jäämme niitä innolla odottamaan. > Kiitos. Mikko Rauhalan sisäinen generatiivinen kielimalli on koulutettu älykkäiden järjestelmien maisteriohjelmalla sekä roimalla annoksella scifiä ja futurismia. Helppohan niiltä on tilata vaikkapa dekonstruktiivista crossover fanficia sisäisesti konsistentilla multiversaalilla kosmologialla sekä genretietoisilla, peliteoriansa taitavilla ja samaistuttavan autistisilla päähahmoilla, mutta tulos saattaa lopulta mennä yli pahaisen kädellisen aivojen ymmärryksen. Häneltä on julkaistu suomenja englanninkielistä novellistiikkaa sekä omannäköisenään että ihmisen tuotoksia jäljitellen. http://rauhala.org ”the turk”: ihminen ohjasi ihmisen näköistä konetta https://en.wikipedia.org/wiki/mechanical_turk lähde: publicdomainreview.org 15
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka on omaksunut väärän identiteetin. Itsenäinen jatko-osa Joka ketun jälkiä seuraa ilmestyy helmikuussa 2024. Suomalaisilla päähenkilöillä on kytkös toisiinsa, ja niin myös japanilaisilla. Toinen kertoo koulukiusaamisesta ja identiteetin rakentumisesta. Sitten toki historiallisessa ajassa en voinut käyttää modernia sanastoa. malaista vastinetta oli mahdotonta löytää. Tapahtuma-ajat ovat kummallakin aikajanalla samat. Mitä seuraavaksi. Loppupuolella kuitenkin tuntui yllättävän helpolta hypätä Sofian ajatusmaailmaan ja hänelle luontevaan kerrontaan. Olen saanut palautteita myös iäkkäiltä lukijoilta, ja toivon, että myös seuraavatkin teokseni sopivat varttuneillekin lukijoille, vaikka virallisesti nuorten aikuisten kirjallisuutta ovatkin. Päähenkilöt ovat uudet ja tarina on itsenäinen kokonaisuus, mutta teokset kytkeytyvät toisiinsa. Näkökulma on kuitenkin toinen. Sofian tarinan alkuosa oli vaikea, ja jouduin poistamaan ja uudelleenkirjoittamaan kokonaisia lukuja. Molemmilla teoksilla on myös oma teemansa. Kettu, kuvittanut Sinikka Koyama 18. Aivan nuorimmille teos ei toki muun muassa murhien takia sovi, mutta noin 13-vuotiaasta ylöspäin teos jo käy. Toivon, että sinne löytäisivät kaiken ikäiset. Kenen toivoisit löytävän esikoisesi äärelle. Uskon, että roolipelitausta auttoi siinä, että oli lopulta helppo vaihtaa nopeasti aivan erilaisen hahmon ajatusmaailmaan ja sen vaatimaan kerrontaan. Ensimmäinen kertoi yksinäisyydestä ja arvottomuudesta, oman tien kadottamisesta
Jännitin teokseen tarttuessani etukäteen juuri Japani-osuuksien kerrontaa, mutta Koyama välttää taidokkaasti kaikki sudenkuopat. Orvon Mein tehtävä on olla Ayame-serkkunsa tukena ja uskottuna, mutta Ayamen avioliittojärjestelyjen myötä myös Mein elämä muuttuu. Mei elää keskellä hovijuonitteluja tarkemmin tapahtuma-ajaltaan ja paikaltaan määrittelemättömäksi jäävässä Japanissa. Siinä missä Mein osuudet ovat klassisen niukkaa ja etäistä kerrontaa, jossa jokainen sana on tarkoin valittu, Sofian osuudet puolestaan edustavat rönsyilevää maagisen Kansi: Sinikka Koyama Sivumäärä: 294 19. Sofia on 19-vuotias ja hukassa omassa elämässään. Manga-sarjakuvakäännöksissä kun usein pyritään jättämään sanastoa japaniksi mahdollisimman paljon, mutta selitysten kera, mikä toimii visuaalisen kerronnan ohessa, mutta ei proosassa. Mein osuudet ammentavat ilmaisussaan klassisen japanilaisen kirjallisuuden perinteestä. Teos nivoo yhteen kaksi aikatasoa maagisrealistisen kerronnan ja spekulatiivisten elementtien keinoin. Idyllisestä huvilasta löytyy paitsi yhteisö myös outo, vanha kirja, jonka kautta Sofia pääsee elämään satoja vuosia sitten Japanissa eläneen Mein elämää. ARVIO Sinikka Koyaman esikoisromaani nivoo yhteen kaksi kiehtovaa kohtaloa Kustantaja: Basam Books Julkaisuvuosi: 2022 Sinikka Koyaman esikoisromaani Joka kurjen laulua kuuntelee ilmestyi Basam Booksilta maaliskuussa 2022. Sofian ja Mein osuuden tarinassa ovat tyylillisesti hyvin erilaisia, mutta molemmat tarkoituksenmukaisia. Mei on sivuhenkilö omassa elämässään. Parisuhde on kariutunut, ja teoksen alussa bussikin jättää Sofian ties minne. Onneksi päätepysäkiltä löytyy vanha ystävä Nana, joka johdattaa Sofian Villa Ruusuun uusien ystävien luo. Erityisen virkistävää oli, että kerronta oli pyritty pitämään eheänä suomentamalla kulttuurisidonnaiset termit aina kun mahdollista, mikä nivoo tekstin myös japanista suomeksi käännettyjen romaanien jatkumoon
Kokonaisvaikutelma teoksessa on tarkoituksellisen unenomainen. Kurki, kuvittanut Sinikka Koyama 20. Ainakin itseeni avausosa upposi niin hyvin, että helmikuussa suuntaan ketun jäljille minäkin. realismin perinnettä. Teos aloittaa samalla trilogian, jonka toinen osa Joka ketun jälkiä seuraa ilmestyy helmikuussa 2024. Yksinään Sofian osuuksien yksityiskohtien määrä tuntuisi jopa raskaalta, mutta kontrastina Mein kerronnalliseen linjakkuuteen valittu ratkaisu toimii hyvin. Koko sivun pituisiin lausejuoksutuksiin Koyama ei sentään lähde, mutta värikäs ja polveileva kerronta selvästi ammentaa tyylilajin eteläamerikkalaisilta juurilta saakka. Virallisesti teoksen kohderyhmää ovat nuoret aikuiset, mutta kohdennusta puoltavat lähinnä Sofian ikä ja oman paikan etsiminen. Jo tekijän itsensä maalaama kansikuva vihjaa varsinkin spekulatiiviseen fiktioon tottuneelle lukijalle tarinan yliluonnollisista elementeistä. Joka kurjen laulua kuuntelee on esikoisteokseksi kiinnostava erityisesti kunnianhimoisen kerrontaja rakenneratkaisunsa vuoksi. Varsinkin Mein osuudet huomioiden teoksen olisi yhtä hyvin voinut kohdentaa aiheensa ja käsittelytapansa puolesta suoraan aikuisillekin, joten toivottavasti sen ääreen löytävät monen ikäiset lukijat
Niissä oli paljonkin kiinnostavia teoksia, mutta ei mitään sellaista, mitä Kaja juuri nyt tarvitsi. Kulmakarvojen alla tuikkivat kuitenkin ystävälliset silmät. Siellä oli enemmän valikoimaa eri aikakausilla kirjoitetuista kirjoista, uusintapainoksia bestsellereistä ja sen sellaista. matkalle… ja tarvitsisin mukaani yhden kirjan.” ”Yhdenkö vain?” Olavi sanoi ja rypisti kulmakarvojaan. ”Voit kyllä”, hän vastasi hieman häkeltyneenä. Häntä katsoi pitkä, leveäharteinen nuori mies, jolla oli siniset silmälasikehykset ja hieman kihartuva, maantienruskea hiuspehko. Kaja käveli kaupan alempaan kerrokseen. Se houkutti Kajan hipelöimään jo ovea lähinnä olevia kirjoja. Miehen rintamuksessa oli nimilappu, jossa luki Olavi. ”Millaista kirjaa etsit?” ”Monipuolista”, Kaja sanoi, ja yhtäkkiä hänen ei tehnyt mieli kertoa Olaville, miltekijä: rebeccavc1, 2010 lähde: flickr.com 21. ”Voinko auttaa jotenkin?” miellyttävä, matalahko ääni kysyi Kajan läheltä. NOVELLI Kirjan kanssa kauas luotasi Venla Lintunen Kaja astui raitiovaunusta kadulle ja käveli muutamia satoja metrejä Kivijalkaan. ”Minä olen lähdössä... Hän alkoi selailla kirjoja laarista, jossa lojui yksittäiskappaleita eri teoksista. Ovelle leijui tuoreen paperin tuoksu. Kaja nosti katseensa kirjasta
*** Kello 15.30 Kaja seisoi kirjakaupan ulkopuolella. ”Minä olen muuten Kaja.” ”Olavi”, Olavi sanoi. Molemmat kuulostavat kiinnostavilta”, Kaja naurahti. ”Kuule, minun täytyy palvella välillä muita asiakkaita, mutta vuoroni päättyy puolen tunnin päästä. ”Onko jompikumpi sinun suosikkisi?” ”On kyllä. ”Haluatko nykykirjallisuutta vai jotain vanhempaa?” ”En osaa sanoa”, Kaja sanoi. Vai kenties näytelmistä tai sarjakuvista?” ”Proosasta”, Kaja vastasi. Alkuun Olavi harppoi pitkillä jaloillaan yllättävän kovaa, mutta Kajan jäädessä jälkeen hän lyhensi askeleitaan ja hymyili anteeksipyytävästi. Hän tunsi itsensä jälleen 15-vuotiaaksi. Hän yritti olla takeltelematta, sillä jokin Olavissa sai hänen polvensa tuntumaan vähän veteliltä. ”Nähdään kaupan edessä puoli neljä.” ”Nähdään!” Kaja vastasi ja jäi vielä selailemaan kirjoja. Kaja kuunteli Olavin ehdotukset rauhassa yrittäen välillä muistaa hörpätä juomastaan. ”Siinähän sinä olet”, Olavi sanoi. 22. ”Matka on pitkä, joten kirjassa pitää olla monenlaisia tasoja.” ”Pidätkö enemmän runoista vai proosasta. Kerran heidän katseensa kohtasivat hetkeksi, ja Kaja räpytteli silmiään hetken ennen kuin käänsi päänsä taas pois. Kaja hymyili, ja he lähtivät kävelemään kohti kahvilaa. Hän oli jo melkein kokonaan unohtanut, että hänen piti ostaa jokin itselleen entuudestaan tuttu kirja. Jos vaikka jotain, missä olisi vähän useampaa genreä samassa?” Kaja kysyi. Aina välillä Kaja vilkaisi Olavin suuntaan. ”Hyviä ideoita”, Kaja vastasi. ”Mutta kirjan pitää olla kotimainen, lisäksi vielä alun perinkin suomenkielinen.” ”Se rajaa vaihtoehtoja hieman”, Olavi naurahti. Antologioissa on siis useampien kirjoittajien tekstejä. laisesta matkasta oli kyse. Olavi oli hyvä selittämään kirjoista paljastamatta niiden juonta, mutta sai kuitenkin kirjojen perimmäiset olemukset kuulostamaan järkeenkäyviltä ja mielenkiintoisilta. ”Onko jotain tiettyä kirjaa, mitä suosittelisit?” ”Moniakin!” Olavi huudahti innostuneena. Kaja kuunteli keskittyneesti Olavin perusteluja ja vastaperusteluja. Mieleen tulee parikin kirjaa”, Olavi sanoi. ”Mietin sitä kirjaa, ja minulla saattaa olla pari ehdotusta”, Olavi sanoi, kun he istuivat pöytään kahviensa kanssa. ”Kerro vain.” Ja Olavi kertoi. Ehkä jostain sellaisesta voisi ammentaa enemmän, kun olisi useampia eri tarinoita ja vaihtelua näkökulmissa.” ”Niin, se voisi olla yksi hyvä vaihtoehto”, Kaja sanoi. ”Haluatko pitkää proosaa vai kenties novellikokoelman tai -antologian. ”Hmm, minun täytyy miettiä. Hetken hän jo ajatteli, että Olavi ei tulisikaan, mutta sitten mies juoksi vähän huohottaen ulos ovesta. Jos haluat keskustella näistä vaihtoehdoista lisää, niin voitaisiin tavata tuossa lähikuppilassa.” ”Mielelläni”, Kaja kuuli vastaavansa. ”Mikä genre tai tyylilaji sinua eniten kiinnostaa?” ”Olen aika kaikkiruokainen. ”Haluaisin vain, että se kestää aikaa.” ”Uudempia kirjoja on tietysti vaikea arvioida tuosta näkökulmasta”, Olavi totesi. Kajan sydämessä ailahti odottamattoman lämmin tunne. Arvaatko kumpi?” ”En taida arvata
Kaja päätti mennä hakemaan kirjan saman tien. ”Kai kuitenkin saan kuulla, mitä mieltä olet kirjasta?” Olavi kysyi. Kahvilassa juttu oli luistanut paremmin kuin pitkään aikaan kenenkään kanssa, ja Kajan sisällä poreili. ”Saanko halata sinua?” Olavi kysyi yhtäkkiä. Laitan viestiä, kun kirja on saapunut.” Kaja näppäili numeron Olavin puhelimeen. Sen äärellä seisoskeli vain yksi myyjä: Olavi. ”Generation One -alukselle”, hän sai sanottua. Silti hän mietti, voisiko kuitenkin… ei, ei voisi. ”Minun täytyy mennä, on yksi matkaan liittyvä juttu kohta.” ”Odota”, Olavi huudahti ja ojensi aukinaista puhelintaan. Silti Kajan sydän pamppaili, kun hän astui Kivijalkaan. ”En ole ihan varma, missä formaatissa sieltä kommunikoidaan, mutta varmasti jokin näistä toimii.” ”Niin”, Kaja vastasi. ”Nähdään!” Kaja ei voinut lakata ajattelemasta Olavia. Soittoääni alkoi kaikua Kajan laukussa. Ei hän voisi, ei kenenkään takia, johon oli aivan vasta tutustunut. ”Kiva nähdä. Tai jos olisikin, mitä sitten. ”Siellähän yhteydet pelaavat vielä jonkin aikaa lähdön jälkeen.” ”Niin, toki”, Kaja sanoi. Kaja oli lisäksi osallistunut valintaja koulutusprosesseihin, jotka olivat kestäneet useampia vuosia. ”Jaaha”, hän sanoi ja jatkoi selvästi sanojaan punniten. ”Hyvää matkaa”, Olavi sanoi. Kaja nyökkäsi hämmästyneenä. Viesti oli neutraali, mutta ei kai tuollainen viesti yleensä tullut työntekijän henkilökohtaisesta puhelimesta. ”Nyt ymmärrän, miksi halusit aikaa kestävän kirjan.” ”Niin”, Kaja sanoi tuijottaen kenkiensä kärkiä. ”Tässä, näistä osoitteista saat minut kiinni”, Olavi sanoi. Olaville pitäisi varmaan kertoa, mitä Kajan matka oikeasti tarkoitti. Olavi kirjoitti, että kirja oli saapunut. Olavi kaivoi esiin lappusen, johon kirjoitti yhteystietojaan. ”Sille sukupolvialukselle.” Olavi näytti yllättyneeltä. ”Hauskaa reissua, jos ei enää nähdä ennen sitä!” ”Varmaan nähdään”, Kaja vastasi. ”Saanko numerosi. Olavi otti laitteen takaisin ja soitti numeroon. Matka toteutuisi joka tapauksessa, mitä tahansa Olavin ja Kajan välillä leijailisi. Vaikka Kaja oli lähdössä matkalle, jolta hän ei koskaan palaisi. Olavi siis halusi pitää yhteyttä. ”Nyt sinullakin on minun numeroni”, Olavi sanoi. Olavi käveli tiskin toiselle puolelle ja hala23. Oliko Olavin kiinnostus kuitenkin puhtaasti ammatillista. ”Kun tulen hakemaan sen kirjan.” ”Aivan”, Olavi sanoi. ”Oho, kello on jo paljon”, Kaja sanoi. Kaja oli jo sitoutunut sukupolvialukseen niin vahvasti, että sitä olisi mahdotonta perua ilman suurta oikeusjuttua ja aluksen lähdön viivästymistä. Hän paineli suoraan tiskille. Kajasta tuntui, että Olavilla saattoi olla muitakin aikeita kuin vain kirjan antaminen, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Eihän heidän jutustaan välttämättä tulisi mitään, vaikka Kaja olisi ihan tavallinen helsinkiläinen. Ehkä Olavi ei olisi paikalla. ”Hei taas”, Olavi sanoi ja kaivoi kirjan esille tiskin alta. Seuraavana päivänä Kajan puhelin kilahti. Tässä tämä kirja on.” ”Kiitos”, Kaja vastasi sydän yhä hakaten ja piippasi maksurannekettaan lukijaan. ”Minne olitkaan menossa?” Kaja huokaisi syvään
Ei ajatella nyt vielä sitä hetkeä, kun radiosignaalit eivät enää kulje. Olivathan he sentään suudelleet! Sitten hän painoi lähetä-nappia. Kun viestin kilahti, Kaja riensi sen luokse. Siinä todella on monia tasoja, kuten sanoitkin. Olet ihan oikeassa kaikessa, mitä kirjasta sanoit. Ehkä hän oli vain liian tarkka. Eivät osaa tarkasti sanoa, miten kauan viestejä voi vaihtaa, mutta… toivoisin, että voisimme olla yhteyksissä sen verran kuin se on mahdollista. Hei Olavi! Kirja on ihana. Minäkin luin sen nyt uudestaan, ihan muistin virkistykseksi, ja se toimii kyllä edelleen. Hän samaan aikaan toivoi ja ei toivonut Olavin vastaavan pian. Sen sijaan Kaja merkitsi viestin lukemattomaksi. Ja sitä paitsi hän se tässä oli lähdössä maapallolta, ei Olavi. si häntä varovasti. Ei heillä kuitenkaan kunnollista toivoa ollut, eikä kai koskaan ollutkaan. Ja lopussa luki vain terveisin, ei rakkain terveisin, kuten Kaja oli omaan kirjeeseensä laittanut. Terveisin Olavi Kaja laski viestimen kädestään ristiriitaisin tuntein. 24. Tai tekstiäkin, toki. Ei kuitenkaan liikaa, en sano sitä! Kiitos kovasti suosituksesta. Sähköpostiviestit tulevat perille vielä parin päivän ajan, sen jälkeen minut saa kiinni radioaalloilla. Nautitaan vain siitä, että saamme edelleen jatkaa keskustelujamme kirjallisuudesta. Kaja huokaisi. Toki Olavi halusi jatkaa yhteydenpitoa hänen kanssaan, mutta keskustellakseen kirjallisuudesta. Osaa kielistä jo osaankin, mutta loput kirjat voi kääntää tekoälyllä. He katsoivat toisiaan silmiin, ja kuin yhteisestä sopimuksesta heidän huulensa kohtasivat. Jos kirje olisi ollut paperinen, Kaja olisi varmaan rutannut sen kädessään, mutta sähköistä oli vähän turha alkaa deletoimaan. Haluan mielelläni jatkaa viestimistä kanssasi. Hän kirjoitti Olaville sähköpostiviestin. Ehkä voimme jatkossakin kertoa lukemistamme kirjoista, vaikka niistäkin, joita luet vierailla kielillä. Tässä varmasti riittää luettavaa moneksi kerraksi ja pureksittavaa enemmän kuin tarpeeksi. Livekeskustelua ei valitettavasti kykene käymään, mutta ainakin jonkin aikaa voi lähettää videotai ääniviestejä. ”Ja hyvää matkaa.” *** Kaja luki Olavin hänelle valitseman kirjan loppuun jo eristyksessä, jossa sukupolvialuslaiset viettivät kaksi viikkoa ennen aluksen varsinaista lähtöä. ”Kiitos”, Olavi kuiskasi heidän erkaannuttuaan. Olavin kirje ei tuntunut aivan niin lämpöiseltä kuin Kaja olisi toivonut. Täällä meillä lähtö alkaa lähestyä. Olavi ei tietäisi, että hän oli jo saanut viestin. Rakkain terveisin Kaja Kaja kirjoitti viestin muutaman kerran uusiksi, mutta uskalsi kuitenkin laittaa siihen toiveensa kommunikoinnin jatkumisesta. Hei vain Kaja, mukavaa, että pidit ehdottamastani kirjasta
Juuri sillä hetkellä Kaja ei kuitenkaan ollut mielissään ajatuksesta hankkia lapsia Theodoren tai Waheedin kanssa. ”Kiitos”, Kaja sanoi ja nousi halaamaan Theodorea. ”Mikä on vikana?” Kaja ja Theodore olivat tunteneet jo jonkin aikaa, sillä he olivat olleet samassa koulutusryhmässä, josta lopulliset sukupolvialuslaiset valittiin. Aluksen lisääntymissuunnitelma tuki mahdollisimman monipuolista geenipoolia, ja siksi suunnitelmat oli tehty jo monta sukupolvea ennakkoon. Ei ole 25. Ennemminkin ikävää. Ei se aika ole hukkaan heitettyä.” Kaja yllättyi, miten samalla tavalla Theodore kommentoi asiaa kuin Olavi. Aluksi viestin saapuminen vei vain tunteja, mutta vähitellen siinä alkoi kulua useampi päivä. Kaja kiiruhti kirjoittamaan vastausta. Kaja ihmetteli, miten hyväksyvästi Olavi suhtautui häneen ja hänen tulevaan lapseensa, ja hänen oli aivan pakko kysyä siitä mieheltä. *** Seuraavana aamuna Kajaa kadutti. Kajaa silti hämmästytti, että Theodore osasi lukea häntä niin taitavasti. Sepä… hmm, ehkä mukavaa ei ole oikea sana. Samaan aikaan molempia, olet oikeassa”, Kaja sanoi. ”Oletko allapäin, Kaja?” Theodore kysyi englanniksi pehmeän ranskalaisella korostuksella ääntäen. Mutta samaan aikaan myös tavallaan ihanaa?” ”Niin. Hän vain tuhlasi aikaa, jota heillä oli aivan liian vähän. ”Saatte kuitenkin olla yhteyksissä vielä monta vuotta. Olavin viesti ei vaikuttanut ollenkaan niin kylmäkiskoiselta kuin edellisenä päivänä. ”Mitä asiaa sinulla alun perin olikaan?” *** Kaja ja Olavi viestittelivät alkuun päivittäin. ”Ymmärrän hyvin, että sukupolvialuksella toimitaan niin kuin toimitaan. Hän kykeni ajattelemaan vain Olavia. Kajan ja ranskalaisen Theodoren sukusoluista pitäisi syntyä poikavauva, kunhan Kaja piakkoin hedelmöitettäisiin, ja Kajan ja qatarilaisen Waheedin sukusoluista puolestaan tyttö muutaman vuoden kuluttua. Olavi ei kuitenkaan vaikuttanut pahastuvan, vaan lähetti onnittelunsa poikkeuksellisesti videona, jossa hän näytti ilahtuneelta ja onnelliselta Kajan puolesta. Olisi plussaa, jos lasten vanhemmat tuntisivat toisiinsa jonkinlaista vetoa, mutta sellaisiin seikkoihin ei aluksella kiinnitetty huomiota. Välillä he lähettelivät videoita, toisinaan ääniviestejä, mutta enimmäkseen he kirjoittivat kirjeitä, joissa pohtivat lukemiaan kirjoja ja kokemiaan asioita. En tiedä. Hän oli hädin tuskin saanut sen lähetettyä, kun huoneen ovelle koputettiin. Aluksen lisääntymissuunnitelmat olivat hyvin tarkat. Kajaa hieman nolostutti kertoa Olaville siitä, millaista oli olla raskaana, mutta se oli nyt iso osa hänen elämäänsä. Ehkä olisi hyvä, jos olisi joku, jonka kanssa jutella Olavista. Ovella odotti Theodore, toinen Kajan tulevien lasten isistä. ”Kun tiedän, että en koskaan enää näe häntä, en oikeasti, ja viestiyhteyskin heikkenee koko ajan.” ”Ei kannata ajatella noin”, Theodore sanoi. ”Vai niin. ”Taisin rakastua yhteen Maahan jäävään mieheen juuri ennen lähtöä.” Theodore kohotti kulmakarvojaan. Theodore oli onneksi sympaattinen ja miellyttävä mies, jonka kanssa varmasti olisi hyvä kasvattaa lasta
Ja en pahastu, vaikka hankkisit itsellesi puolison sieltä”, Kaja kirjoitti pala kurkussa. Osaan kyllä sanoa, jos jokin on pielessä. ”Hänen pitää ensin oppia englantia ja jotain muuta aluksen sallittua kieltä. Hän odotti Olavin vastausta kiihkeästi. ”Lapselle ei saa opettaa suomea ensimmäisenä kielenä”, Kaja kertoi omassa vastauksessaan. Kaja olisi niin halunnut nähdä Olavin oikeasti. Outo kommentti painui vähitellen Kajan mielen perukoille. *** Luke täytti kolme vuotta. Minä olen ihan itse valinnut olla kanssasi. ”Ja ehkä joskus tapaankin.” ”Mitä tarkoitat, että ehkä joskus tapaatkin?” Kaja kysyi, mutta Olavi ei kommentoinut asiaa enää mitenkään. Toki viestien välil26. ”Kerrot hänelle suomalaisia ja virolaisia kertomuksia ja opetat muuten kulttuuria. Kajan toinen lapsi oli syntynyt ja saanut nimekseen Ellen. ”Jos haluat lopettaa viestinnän kanssani, ymmärrän sen. He jatkoivat keskustelemista kirjoista ja kertoilivat toisilleen lapsuudestaan, Olavi Suomen kuulumisista ja Kaja Luken kasvusta ja kehityksestä. Silloin viestien saapuminen kesti jo lähes viikon. Ymmärrätkö?” Kaja katsoi videon moneen kertaan ja itki. Viestien kulku Maahan kesti jo reilun kuukauden, ja vastaus tuli yleensä vasta yli parin kuukauden kuluttua. Mutta mikään ei ole. Tämä ei ole ehkä ihan se tapa, jolla haluaisin olla yhdessä, mutta sillä ei ole nyt väliä. Jokaisen viestin saapuminen kesti aina hivenen pidempään. ”Minäkin rakastan sinua, Kaja”, kuuluivat Olavin sanat seuraavalla kerralla. Kaja tunsi syyllisyyttä siitä, että hänellä oli aluksella lapsi ja pian toinenkin tulossa, Olavi taas vaikutti olevan aivan yksin. He olisivat olleet onnellisina Maassa. ”Rakastan sinua, Olavi”, hän kertoi yhdessä videoviestissään. ”Haluaisin, että tapaisit poikani.” Kajaa katui sanomisiaan lähes heti. Tavallaan helpotuksesta, tavallaan piinaavasta kaipauksesta. ”Kaja, kuulehan. Mutta silloin Luke ei olisi ollut Luke vaan joku toinen vauva, eikä Lukea olisi ollut lainkaan olemassa. Rakastan sinua. Hän oli onnellinen pojasta, mutta ei voinut olla miettimättä, miltä olisi tuntunut, jos lapsi olisi ollut Olavin. Olen onnellinen puolestasi”, Olavi sanoi ääniviestissään. Olavi oli tehnyt jälleen onnittelurunon, mutta sen jälkeen Kaja ei ollut kuullut hänestä mitään. Kymmenenvuotiaana lapsi kiinnostuu kyllä äidinkielistäsi, aivan varmasti.” Kun Luke vihdoin syntyi, Kaja katseli häntä rinnallaan aluksen sairaalahuoneistossa. Vasta kymmenenvuotiaana saan puhua hänelle suomea tai viroa.” ”Kieli on tärkeää, mutta ei se ole kaikki kaikessa”, Olavi lohdutti. Sinun ei tarvitse huolehtia minun tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni. minulta pois, että saat lapsen. *** Oli kulunut viitisen vuotta lähdöstä. Päinvastoin. Olavi lähetti Kajalle itse kirjoittamansa onnittelurunon lausuttuna videolla. Kaja tunsi suurta helpotusta, etteivät hänen tunteensa olleet yksipuolisia. Seuraava viesti Olavilta oli video, jossa hän nojautui videokameraa kohti vihreät silmät vakavina
”Olemme saaneet poikkeuksellisen viestin. Noin kymmenen vuoden matkan jälkeen Generation Onen väki kutsuttiin koolle aluksen valtaisaan keskiosaan. Kaja toivoi, että se selviäisi vielä siihen asti, kun sen sisältö olisi Lukelle ja Ellenillekin sopivaa. ”Itke vain, Kaja”, Theodore lohdutti. Silloin meillekin vaihdetaan uudempi moottori, joten sen jälkeen pääsemme liikkumaan Generation Twon kanssa samaa tahtia. Kaja ilahtui, miten innokkaasti poika alkoi opetella kieltä, jota voisi puhua vain äidin kanssa. Kaja oli saanut vielä viestejä perheeltään Suomesta ja Virosta, mutta Olavin viestit loistivat poissaolollaan. Lukutaitoa olisi vaikea kehittää, kun suomenkielistä materiaalia ei ollut muuta kuin tuo yksi kirja. Miten yhteyden menettäminen tuntuikin niin pahalta. ”Kyllä kaikki järjestyy aina jotenkin.” Kaja ei vastannut. lä kesti nyt useita kuukausia, mutta siltikin, jos Olavi olisi vastannut Kajan edelliseen viestiin pian sen saamisen jälkeen, hänen vastauksensa olisi jo pitänyt tulla perille. Eikö olekin hieno uutinen. Aluksen johtaja avasi mikrofonin. Kaja lueskeli ikävissään Olavin vanhoja viestejä, kuunteli ääniviestejä ja katsoi videoita. Heillä on myös edistyneempi kommunikaatiojärjestelmä Maahan, joten voi olla, että saamme heidän kauttaan viestejä kotoa.” Kajan ajatukset kääntyivät hetkessä Olaviin. *** Olavista ei kuulunut mitään, ja sitten viestit Maasta tulivat niin hitaasti, että niiden varaan ei voinut laskea. Ehkä hän voisi lukea heille ääneen. Hänen teki mieli kysyä, miten hitossa kaikki selviäisi. Nyt salakieli oli heidän kolmen yhteinen. ”Ehkä joskus tapaankin” -viesti sai Kajan yhä ymmälleen, mutta sillä ei ollut enää väliä, koska asiaa ei voinut Olavilta kysyäkään. Lasten isät Theodore ja Waheed toki jakoivat vastuun lasten kasvattamisesta, ja Kaja laski etenkin Theodoren läheiseksi ystäväkseen. Olavin suositteleman kirjan sivut olivat jo kellastuneet, vaikka Kaja olikin suojannut sitä parhaansa mukaan. Muutamaa vuotta myöhemmin myös Ellen täytti kymmenen. Miten voikin kaivata niin kovasti ihmistä, jonka oli tavannut vain muutamia kertoja. Ehkä hän saisi Olavilta viestin Generation Twon mukana. Vaikka Kaja keskusteli aiheesta ystäviensä kanssa, ikävä ei helpottanut. Lapsista oli paljon iloa, vaikka aikuista kumppanuutta Kaja kaipasikin kovasti. Niin, tiedän, että viestejä ei Maasta enää saa. Viesteillä tutustumisen ei kuitenkaan pitäisi olla ihan sama. Kun Luke täytti kymmenen, Kaja sai alkaa opettaa hänelle suomea. Ystävyys ei kuitenkaan ollut sama asia. Vähitellen alkoi lähestyä myös hetki, jolloin Generation Two saavuttaisi heidät. Lopulta oltiin niin kaukana avaruudessa, että ne eivät enää pääsisi perille. Meitä kuitenkin saavuttaa nyt alus nimeltä Generation Two, joka vastaa meidän alustamme – mutta uudistetulla, nopeammalla moottorilla. Alukselta tuli ilmei27. Ikävä riipi Kajaa. Mutta siihen menisi vielä neljä vuotta, neljä pitkää vuotta, ja takuita ei olisi. ”Se on meidän salakieli, eikö niin, äiti?” ”Niin on, Luke”, Kaja vastasi. Alus on ollut liikkeellä noin kaksi vuotta, ja sen pitäisi saavuttaa meidät neljän vuoden kuluttua. Eivät he olleet menossa Maahan takaisin, joten kaiken pitäisi selvitä täällä keskellä ei mitään ja ilman Olavia
”Olet siis ollut matkalla… kuusi vuotta?” ”Matkalla kuusi, mutta sukupolvialuksen ohjelmassa yhdeksän, kun lasketaan mukaan kolmevuotinen koulutus”, Olavi sanoi. Olavi katsoi häntä lämpimästi. ”Kun itsekin päätin lähteä – tai kun minut valittiin – sukupolvialukselle, meiltä kiellettiin kaikki yhteydenpito ulkomaailmaan”, Olavi kertoi Kajalle. Kaja vetäytyi syrjemmälle miettimään, keneltä hän saisi hakea viestinsä. Hän pelkäsi Olavin unohtaneen hänet kokonaan, tai kuolleen, tai jotain muuta hirveää. ”Me olemme molemmat tehneet lisääntymisvelvoitteemme. Sinne oli katettu notkuvat juhlapöydät täynnä Generation Onen viljelyosastolla kasvatetuista kasveista tehtyjä ruokia ja jopa jotain kuohuvaa vieraiden varalle. Hän oli vieläkin pyörällä päästään. ”Minä ajattelin, että tulisin tänne. ”Miksi sinä lähdit?” Kaja kysyi varovasti, vaikkei melkein uskaltanutkaan. ”Niin jos sinulle sopii, niin voimme yhdessä siirtyä toiselle aluksista”, Olavi sanoi. Kajaa jännitti, tulisiko Olavilta viestiä. Ja alukselta saimme kyllä ottaa yhteyden Maahan, mutta emme tänne. ”Et voi missään nimessä jäädä pois”, Theodore sanoi. Olisiko Olavi voinut tulla hänen vuokseen. ”Eikö ole kiva nähdä välillä uusia naamoja samojen vanhojen sijaan. Siinä seisoi roteva, pitkä mies, jolla oli silmälasit ja kaartuva, maantienruskea tukka. Aluksen johtaja ilmoitti, että kun Two saavuttaisi heidät, alukset telakoituisivat ja silloin pidettäisiin suuret juhlat kaikkien kesken. Juhlapäivä koitti. sesti viestejä Generation Onen komentajille säännöllisesti, ja niistä osa välitettiin myös aluslaisille. Jokainen saisi viestinsä, ja mahdollisesti Twon kautta olisi tilaisuus lähettää vielä viimeiset terveiset Maahan ennen kuin alukset olisivat lopullisesti liian kaukana. ”Tilanne oli sen verran tulehtunut. Ja lapsetkin haluavat sinut sinne.” Niinpä Kaja raahautui aluksen keskiosaan. ”Tietenkin.” ”Mutta… olet toisella aluksella, minä toisella”, Kaja sanoi. ”No, minä olen jo vähän puhunut johtajamme kanssa, ja hän taas on puhunut teidän johtajanne kanssa”, Olavi sanoi. Sitten hänen äänensä ei enää totellut. Hänen pohdintansa keskeytti matalahko, lämmin ääni. ”Olavi”, Kaja sai kuiskattua. Kaja ei jaksanut valmistautua juhliin, mutta hän kuvasi valmiiksi viestit perheelleen, jotta ne voitaisiin vielä lähettää Twolta. Vieraat saapuivat alukselle parhaissa vaatteissaan, lapset ja aikuiset kaikki yhdessä. ”Ja jo sitä ennen matkan mahdollisuus oli pitkään tiedossa. Olen pahoillani, että viestittely siis minun osaltani jäi.” Kaja nyökkäsi. Olavi nauroi. ”Minne matka, Kaja?” Kaja ei heti tajunnut, että kysymys tuli suomeksi. Lasteni kanssa voin pitää yhteyttä videopuheluilla, 28. Ei varmasti, täytyi miehellä olla jokin oma syynsä. Kajaa ei oikeastaan huvittanut ollenkaan mennä juhliin, mutta Theodore ja Waheed kauhistuivat ajatuksesta. ”Sinun takiasi, hölmö”, Olavi sanoi. ”Mennään tuonne”, Olavi sanoi ja ohjasi Kajan syrjemmälle, missä oli vapaa pöytä ja tuoleja. Olaville hän sen sijaan kirjoitti kirjeen, koska ei uskonut osaavansa olla videolla itkemättä. Hän kääntyi kannoillaan. Joten jos sinulle sopii...”¨ ”Sopii, ihan mikä tahansa!” Kaja keskeytti kiihkeästi
”Saisinko suudella sinua?” Kaja kysyi. Sitten hän nosti toisen kätensä ja silitti sillä Olavin hiuspehkoa. kun alukset nyt liikkuvat samaa tahtia, ja heidän äitinsä ymmärtävät, miten tärkeää tämä on minulle.” Kaja pujotti sormensa Olavin sormien lomaan. Kaja tarttui häntä varovasti leuasta ja suuteli. Olavin parransänki kutitti sopivasti Kajan kasvoja. Edellisistä viesteistäkin oli kulunut jo iäisyys. 29. Hän aloittaa Suomen tieteisja fantasiakirjoittajien puheenjohtajana tammikuussa 2024. ”Minä rakastan sinua”, Olavi kuiskasi suudelman jälkeen. ”Saat toki”, Olavi vastasi. Venla Lintunen kirjoittaa monenlaista spekulatiivista fiktiota ja toivoo erityisesti spefinovelleille enemmän arvostusta. ”Niin minäkin sinua”, Kaja sanoi ja suuteli uudelleen. Häntä ujostutti katsoa miestä silmiin, eiväthän he olleet nähneet fyysisesti pitkään aikaan
artikkelin kuvat: good omens, 2019– neil gaiman & terry pratchett/prime video 30
Niinpä käy järkeen, että kun Amazonin toimesta tuotettiin jokunen vuosi sitten kirjasta televisioadaptaatio, kärjeksi nostettiin nämä kaksi hahmoa, esittäjinään Michael Sheen (Aziraphale) ja David Tennant (Crowley). Kun tuskin he seksiäkään oikeastaan ymmärtävät. He toimivat toistensa vastavoimina maan päällä ja edustavat Taivasta ja Helvettiä maailman matkatessa kohti tuomionpäivää. Se vaan hieman jäi kaiken maailmanlopun enteiden, noitien ja noidanmetsästäjien ja itsensä Anti-Kristuksen 31. ARTIKKELI Kun demoni ja enkeli yrittivät oikein kovasti (tai aseksuaalinen luenta Good Omens -sarjan toisesta kaudesta) Kirjoittaja: PM Kolehmainen ”Enkelit ovat vailla sukupuolta/seksiä, elleivät yritä oikein kovasti”. Silti on yhtä lailla mielenkiintoista pohtia enkelien mahdollista seksittömyyttä, tai oikeammin seksuaalisen attraktion puutetta, eli aseksuaalisuutta. Tällainen vapaasti kääntämäni ilmaisu löytyy Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteiskirjoittamasta teoksesta Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset (1990). Ja mitä se sitten tarkoittaa, kun yrittää oikein kovasti. Jo ensimmäisen kauden kohdalla Gaiman sanoi kyseessä olevan ensisijaisesti rakkaustarinan. Ja sitten kun sarja sai toisen tuotantokauden (hieman yllättäen, koska alkuperäinen kirja tuli ensimmäisen kauden myötä läpikäydyksi), sarja siirsi huomionsa sataprosenttisesti kaksikon jatkoseikkailuihin. Gaiman on sittemmin ilmoittanut, että he hakivat ensisijaisesti sukupuolettomuutta, koska enkelit eivät täysin ymmärrä niinkin monimutkaista ilmiötä kuin ”sukupuoli”. Englanninkielisessä alkuteoksessa käytetty sana sexless on monitulkintainen: se voi merkitä joko sukupuolettomuutta tai seksittömyyttä. Kirjan vetovoimaisin elementti on enkeli Aziraphalen ja demoni Crowleyn keskinäinen suhde
En esitä, että Aziraphale ja Crowley olisivat pohjimmiltaan nimenomaan aseksuaaleja. Huhun mukaan jokainen pubin jukeboksiin laitettu levy muuntuu kyseiseksi singleksi. Eikä mikä tahansa rakkaus, vaan samankaltainen. Nyt toisella kaudella rakkaustarina laitettiin selkeästi keskiöön ja koko tarina pyörii Aziraphalen ja Crowleyn ympärillä. Good Omensin toisen kauden rakkaustarina on monin tavoin hellyttävä, mutta myös erikoislaatuinen ja poikkeava. Tämä poikkeavuus mahdollistaa sen luennan nimenomaan aseksuaalisena rakkaustarinana. Ja mainittakoon, että tästä eteenpäin seuraa perinpohjaisia spoilereita koko Good Omensin toisesta kaudesta loppuratkaisuja myöten. Hollyn kappale on rento, leppoisa ja optimistinen. jalkoihin. Siinä on lapsenomaista uskoa tulevaisuuteen. 32. ”JOKA PÄIVÄ SE TULEE LÄHEMMÄS…” Yhtenä toisen kauden toistuvana teemana on Buddy Hollyn kappale ”Everyday” vuodelta 1957. Sarjassa kappaleen sävelkieli ja sanoma saavat aikaan kontrapunktisen, pahaenteisemmän tunnelman, kun huomio keskittyy selkeästi kappaleen ensimmäiseen riviin: ”Joka päivä se tulee lähemmäs…” Mikä tulee. katsoja kysyy, kun ensimmäinen kausi ja Gabrielin yllättävä ilmaantuminen Aziraphalen kirjakaupalle saavat katsojan enteilemään jonkinlaista katastrofia, kenties avointa sotatilaa Taivaan ja Helvetin sotajoukkojen välillä, ellei jopa maailmanloppua, taas. Mutta oikeastaan vastaus on yhtä hyytävä, ja se löytyy myös kappaleesta: Rakkaus. Aziraphalen kirjakauppaan kauden alussa ilmaantunut, muistinsa täydellisesti menettänyt arkkienkeli Gabriel (Jon Hamm ) hyräilee kyseistä biisiä, mikä johdattaa Aziraphalen skotlantilaiseen pubiin selvittämään enkelin muistinmenetyksen mysteeriä. Tämä olkoot siis yksi tällainen tulkinta, joka pohjimmiltaan pyrkii sarjan kautta miettimään, millainen aseksuaalinen romanttinen tarina voi olla ja mitä se kenties voi paljastaa sekä aseksuaalisuudesta että romantiikasta yleisesti. ”Joka päivä se tulee lähemmäs, nopeammin kuin vuoristorata, samankaltainen rakkaus varmasti tulee luokseni”, kuuluu kappaleen alku. Kausi on Gaimanin mukaan silta kohti kolmatta tuotantokautta, joka toteutuessaan pohjaisi selkeämmin Gaimanin ja Pratchettin alkuperäisiin suunnitelmiin Hyvien enteiden kirjallisesta jatko-osasta. Gaiman on itse välttänyt tarkkojen määreiden käyttämistä hahmojen kohdalla juuri avatakseen mahdollisten luentojen ja tulkintojen määrää
”Yksi upea suudelma riittää.” Sekä Crowleyn että Aziraphalen suhde romantiikkaan on etäinen. Taustalla ei ole rakkauden puute, vaan eletyn elämän olosuhteet, jotka eivät mukaudu romanttisiin tarina-aihioihin: Nina ei ole yksinkertaisesti valmis parisuhteeseen. Kummallekin romantiikka odotuksineen ja olettamuksineen välittyy nimenomaan mediaja kulttuurituotannon kuvastojen kautta, ei elettynä elämänä. Siinä missä tavanomaiset romanttisen tarinan konventiot kouluttavat etsimään ensisuudelmaa, Crowleyn ja Aziraphalen kohdalla suudelma johtaa nimenomaan parisuhteen (ainakin väliaikaiseen) rikkoutumiseen. Tai jos ei heti ollakaan, niin kuitenkin tiedetään, että kohta ollaan. Mitään oikeaa mallia parisuhteelle ei ole olemassa, ja normatiiviset oletukset siitä, mitä parisuhteisiin tulisi kuulua, tulevat näin kyseenalaistetuiksi. On joukko konventioita, joita odotamme tyydyttävän rakkaustarinan seuraavan. Tämä seikka nostetaan sarjassa keskiöön, kun Aziraphale ja Crowley yrittävät saattaa yhteen lähinaapuruston kahvilanpitäjä Ninaa (Nina Sosanya ) ja levykauppias Maggieta (Maggie Service ). Katsoja odottaa sitä ensimmäistä suudelmaa, joka tavanomaisissa rakkaustarinoissa toimii rajahetkenä, symbolisena siirtymänä – hetkenä, jona patoutuneet tunteet päästetään valloilleen ja antaudutaan intohimolle. ”The love thing”, Crowley sanoo. Ja yleensä sitten sen jälkeen ollaan yhdessä. Aseksuaalisuus monella tavalla kyseenalaistaa romanttisten suhteiden peruspilarit. SATAKIELEN LAULU Entä jos kaikki onkin toisin. ”Meidän täytyy vain saada Nina tekemään se rakkausjuttu (engl. Sitä vastoin Aziraphale hakee mallinsa Jane Austenin kuvaamasta tapakulttuurista pitkältä 1800-luvulta. Suunnitelmissaan Crowley tavoittelee modernien romanttisten komedioiden meet-cute-hetkeä, jolloin olosuhteiden pakosta pariskunta päätyy rajattuun ympäristöön ja tästä syntyy kipinä rakkaudelle. do the love thing) Maggien kanssa”, sanoo Crowley. ”DO THE LOVE THING” Rakkaustarinoihin kuuluvat tietynlaiset rakenteet. Miksi ovat ja miksi eivät ole. Aseksuaalisissa suhteissa saatetaan harrastaa seksiä tai olla harrastamatta, niihin voi kuulua suutelua/ hyväilyä tai olla kuulumatta. Tämä on totta sekä tarinoiden tasolla että myös eletyssä elämässä. Tässä mielessä on syytä esittää yksinkertainen kysymys: ovatko Crowley ja Aziraphale tarinan aikana parisuhteessa vai eivätkö ole. 33. Suudelmasta ei ole paluuta. Mitä jos tavanomaisen rakkaustarinan rakenteet soveltuvat Crowleyn ja Aziraphalen tarinan ylle yhtä huonosti kuin heidän suunnitelmansa Ninan ja Maggien rakkauselämälle. Ei-aseksuaalisella, eli siis alloseksuaalisella luennalla heidän tarinansa jäsentyy samankaltaisten odotusten kautta. ”Will they, won’t they”-hengessä katsoja jännittää, milloin Aziraphale ja Crowley sisäistävät keskinäiset tunteensa. Nimittäin kahvilanpitäjä ja levykauppias saavat kyllä pakotetun meet-cute-hetkensä ja osallistuvat austenilaisen iltajuhlan tanssiaisiin, mutta he eivät kuitenkaan tarinan päätteeksi päädy yhteen. Juuri tästä syntyy jännite Aziraphalen ja Crowleyn omalle rakkaustarinalle
Selkein tulkinta voisi olla, että Aziraphale ja Crowley ovat olleet yhdessä ensimmäisen kauden päätöksestä asti. Aseksuaalinen luenta parisuhteesta kannustaakin etsimään toisenlaisia merkkejä. ”…SAMANKALTAINEN RAKKAUS VARMASTI TULEE LUOKSENI” Tässäkin mielessä toinen kausi päättyy tragediaan. He ovat parisuhteessa tiedostamatta sitä, ehkä koska he ymmärtävät itsekin vain romanttisen mallin parisuhteesta, jonka lainaavat ihmiskunnalta median tai kirjallisuuden kautta. Viimeisessä jaksossa Aziraphale saa mahdollisuuden palata Taivaaseen enkelien johtajaksi. Siinä missä ensimmäisellä kaudella Crowleyn rakastettu Bentley-auto oli selkeästi hänen omaisuuttaan ja kirjakauppa puolestaan Aziraphalen, kakkoskaudella ne alkavat olla enemmän yhteiskäytössä. Monille faneille oli kova isku, kun suuresti odotettu ensisuudelma johti kaksikon karikolle. Tarjoukseen sisältyy valta palauttaa myös Crowleyn status enkelinä demonin sijaan. Crowley viettää pitkiä aikoja kirjakaupassa, ja yhdessä kohtauksessa Aziraphale viittaa Bentleyhin ”heidän autonaan”, kunnes Crowley korjaa auton olevan hänen. Sekä nykyajassa että takaumissa pariskunta mukailee toisilleen merkityksellisiä tapoja, kuten esimerkiksi, kun Crowley suostuu avustamaan Aziraphalea tämän onnettomassa taikuriharrastuksessa. He ovat ensimmäistä kertaa vapaita asemistaan Taivaan ja Helvetin edustajina ja pystyvät nauttimaan toistensa seurasta ilman pelkoa seuraamuksista. Tai kun Aziraphale myöntää, että voisi monesti auttaa itsensä pulasta, mutta antaa Crowleyn tehdä niin, koska tämä rakastaa niin hänen pelastamistaan. He ymmärtävät toistensa ”rakkauden kielen” ja mukailevat sitä, silloinkin kun se johtaa heidät pulaan tai tekemään jotain itselleen epämieluisaa. Tällöin koko toinen tuotantokausi on nähtävinä kuvauksena heidän parisuhteestaan. Tästä huolimatta kauden kolmannessa jaksossa Aziraphale lähtee ajomatkalle Bentleyllä ja Crowley jää pitämään kirjakauppaa. Kun ”satakieli lauloi Berkeley-aukiolla” ja kaksikko menee yhdessä illallistamaan Ritziin estettyään maailmanlopun. Se on aseksuaalista yhdessäoloa. Se vaan ei ole ilmeistä, koska siitä puuttuvat perinteisesti parisuhteeseen asettamamme odotukset suudelmista, hyväilystä ja seksistä. Aziraphale tuo tarjouk34
Sitä vastoin Gabriel ja Helvetin joukkoja johtava Beelzebub (Shelley Conn ) tarjoavat hänelle selkeämmän romanttisen mallin enkelin ja demonin suhteelle. Näin Gabriel ja Beelzebub mukailevat perinteisempää romanttista tarinaa. Molemmilla on erilaiset näkemykset heidän toiveistaan parisuhteesta. Kiista johtaa kaksikon ensimmäiseen suudelmaan, joka on intohimoisen sijasta pikemminkin epätoivoinen. Crowley puolestaan tulee vuodattamaan tunteensa, tunnustamaan rakkautensa ja pyytämään, että kaksikko jättäisi taakseen täysin Taivaan ja Helvetin keskinäiset kahinat. Mielenkiintoisempaa on pohtia Crowleyn matkaa viimeisten jaksojen aikana. Hän yrittää oikein kovasti tehdä hänen ja Aziraphalen rakkaudesta samankaltaista sen kanssa, mitä muu maailma kertoo parisuhteen olevan. Crowleylle se on viimeinen ele, jolla hän yrittää taivuttaa Aziraphalea mukaansa. Toisen kauden varsinaisessa huipentumassa Aziraphale tulee innokkaana tarjoamaan Crowleylle mahdollisuutta tulla hänen kanssaan taivaaseen ja työskennellä yhdessä. Läpi sarjan Aziraphale joutuu kohtaamaan erot sen välillä, millainen hän kuvittelee Taivaan ja Jumalan olevan ja millainen tämä toiminnaltaan on. Aziraphale puolestaan reagoi hyljeksien ja paniikissa. sen ilouutisena enteilemättä Crow leyn reaktiota: hän ei halua palata Taivaaseen. Hän yrittää vetäytyä pois ja ensimmäinen asia, mitä hän sen jälkeen sanoo, on: ”A-annan sinulle anteeksi.” Yksi, upea suudelma ei toiminut. Kun Gabriel saa muistinsa takaisin, selviää, että hän aloitti ensimmäisen kauden tapahtumien jälkeen pitämään salaista neuvonpitoa Beelzebubin kera, mikä johti romanttisen suhteen syntymiseen parivaljakon välille. EI ENÄÄ SATAKIELIÄ En tietenkään tiedä, mihin suuntaan Aziraphalen ja Crowleyn rakkaustarina seu35. Nina ja Maggie saavat hänet miettimään, että hänen ja Aziraphalen välillä voi olla jotain syvempää. Hän ei siis ole sisäistänyt ajatusta, että hän eläisi parisuhteessa, vaikka myöhemmin huomauttaakin, että viimeiset pari vuotta (eli ensimmäisen kauden päätöksen jälkeen) he ovat enemmän tai vähemmän olleet yhdessä. Se on suora jatkumo Aziraphalen käsitykselle kaksikon parisuhteesta, joka on rakennettu pyrkimykselle tehdä hyvää ja suojella ihmiskuntaa yhdessä. Crowley yrittää oikein kovasti. Täten Aziraphalen into palata Taivaan huomaan näyttäytyy Crowleylle petoksena heidän yhteiselle taipaleelleen ja paluuna toksiseen suhteeseen. Crowley puolestaan näki tämän eron paljon selkeämmin ja se johti hänen lankeemukseensa. En olisi ensimmäinen, joka huomauttaa, että Aziraphalen sarjanmittainen suhde Taivaaseen ja into palata sen apuriksi suhteutuu kahvilanpitäjä Ninan entiseen partneriin, joka näkemiemme tekstiviestipätkien pohjalta vaikuttaa kontrolloivalta ja toksiselta. He tarttuvat toisiaan käsistä, katsovat syvään silmiin ja päättävät poistua tehtävistään Taivaan ja Helvetin edustajina ja siirtyä elämään yhdessä. Crowley tavoittelee jotain uutta. Aziraphale haluaa paluuta Taivaan hierarkiaan, mutta sisällä hänen sanoissaan on lupaus, että he voisivat kuitenkin olla yhdessä. Seuraavaa askelta parisuhteessa, joka kuitenkin rakentuu hänen käsitykselleen sen peruspilareista: pyrkimyksestä eroon Taivaan ja Helvetin valtakamppailusta
raavaksi luikertelee. Onko romanttisen tarinan päätös aina antautuma intohimoiselle suudelmalle. Kenties vieläkin enemmän, koska niiden kohdalla voi erityisen huonosti soveltaa mitään odotuksia siitä, mitä parisuhteeseen ”tulisi kuulua”. Aziraphalen reaktio suudelmaan saattoi hyvin olla yllätystä ja tilanteen aiheuttamaa epämukavuutta pikemminkin kuin selkeä merkki hänen pysyvästä suhtautumisestaan suutelemiseen. Crowleyn tunnustukseen johtanut keskustelu Ninan ja Maggien kanssa koski kommunikaatiota. Toki – kuten todettua – aseksuaalisuus ei välttämättä tarkoita suudelman tai edes seksin puutetta parisuhteesta. PM Kolehmainen on turkulainen tutkiva humoristi, joka ei itsekään aina oikein ymmärrä ”sitä rakkausjuttua”, mutta aina silloin tällöin saattaa joskus yrittää. Toivon kuitenkin, että myös kolmas kausi sarjasta jättää tilaa tulkinnalle eikä liikaa alistu perinteisiin romanttisiin konventioihin. Kaikkea ohjasi ilmaisemattomat odotukset toisen suhteen. Gaiman tosin on julkisesti luvannut, että mikäli sarja päätyy pölkylle, hän kirjoittaa tarinalle päätöksen vaikka sitten kirjamuodossa. 36. Heillä molemmilla oli käsitys siitä, millainen heidän parisuhteensa jatkossa tulisi olemaan, ja he molemmat odottivat vain toisen taipuvan toisen käsitykseen. On mielenkiintoista nähdä, mikä tämä tyydyttävä lopetus on. Vaikka viimeinen kohtaus oli pohjimmiltaan pyrkimys kommunikaatioon, Crowley ja Aziraphale eivät loppujen lopuksikaan pystyneet ilmaisemaan itseään. Vai onko löydettävissä jokin muu tapa saattaa kaksikko yhteen – sellainen, joka tunnistaa aseksuaalisen luennan heidän parisuhteestaan. Kaksikko huomautti, etteivät Crowley ja Aziraphale juurikaan vaikuta puhuvan keskenään siitä, mitä he haluavat. Ja siksi satakieletkään eivät sitten lopuksi enää laulaneet. Crowleyn ja Aziraphalen kohdalla parisuhde muotoutui vuosien varrella kuin itsestään tiettyyn muottiin. Ja onpa hän jonkin verran ainakin enteillyt myös vähintäänkin ”tyydyttävää” päätöstä rakkaustarinalle. Mikäli siis Amazonjumala sarjalle jatkoa suo. Mutta heti kun olosuhteet muuttuivat, tuo muotti ei kestänyt, koska sitä ei ollut tietoisesti rakennettu. Myös aseksuaaliset parisuhteet tarvitsevat kommunikaatiota
Sarjakuvan tapauksessa yksi plus yksi on lohikäärmeen ohjaama avaruusalus. ARTIKKELI Sarjakuvan ymmärtäminen kritiikissä Kirjoittaja: Reetta Vuokko-Syrjänen SARJAKUVISTA, ELI HELPPOUDEN PARADOKSISTA ”Sarjakuvat olivat niitä räikeitä, värikkäitä lehtiä täynnä huonoa taidetta, hölmöjä tarinoita ja tyyppejä trikoissa.” Näin aloittaa Scott McCloud kuvauksen omasta sarjakuvasuhteestaan uraauurtavassa teoksessaan Understanding Comics: The Invisible Art (William Morrow, 1993). McCloudin kirjan alaotsikko ei turhaan tarkoita näkymättömän taidetta. McCloudin oivallus ei poista sitä tosiseikkaa, että sarjakuvat ovat petollisen helpon näköistä luettavaa. Ei. Sarjakuva on omalakinen taidemuotonsa, jossa sana ja kuva yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla, joka tuottaa enemmän kuin osiensa summan. Toimin itse kriitikkona kärkialanani spekulatiivinen fiktio, erityisesti lastenja nuortenkirjallisuus, mutta sarjakuvia rakastavana henkilönä tarjoudun säännöllisin väliajoin tekemään arvioita myös sarjakuvista. Eikö se muka olekaan samanlaista kuin romaanista kirjoittaminen, ja siihen sitten pari sanaa kuvista oheen. Ja väistämättä joka kerta kun arvostelen sarjakuvia, hikoilen näppäimistön ääressä tuskailemassa sitä, miten monin verroin vaikeampaa sarjakuvakritiikin kirjoittaminen on verrattuna proosateokseen. Ei ole. 37. McCloud onneksi etenee jo sarjakuvan muotoon laaditun tietoteoksen seuraavassa ruudussa tämän väitteen kyseenalaistamiseen ja tarjoilee lukijalle 215 sivua monitahoista taiteen teoriaa mainitun ilmaisumuodon takana. Kuva ja sana tuottavat jotain, minkä ei loogisesti pitäisi pystyä seuraamaan niin yksinkertaisista osista
LÄNSIMAISEN KULTTUURIN ERKAANTUMINEN KUVASTA Kirjoitetun sanan historia alkaa oikeastaan kuvien ja symbolien historiasta. 38. Euroopassa jo keskiajalla manuskriptien illuminointi oli ylimääräinen lisä, ei erottamaton osa teosta. Kuitenkin vielä nykyäänkin näemme tekstin itseisarvona. Hieroglyfeistä abstrahoitiin hiljalleen äänteen mukaisia kirjaimia, ja fokus siirtyi kirjoitettuun sanaan. Tai no, McCloudin kauhuskenaario on, että luovumme samassa myös tekstistä ja lopetamme lukemisen kokonaan. Keskustelua seurasi mm. akateeminen tutkimus sarjakuvasta Suomessa, ja sen myötä myös kriteeristö teosten arvioinnille. Sarjakuva ja kritiikki” (Kritiikin uutiset 2/2005) 1950-luvun negatiivissävytteisin sarjakuvakeskustelun maaperänä, jolle voitiin kylvää ammattimaisen sarjakuvakritiikin siemenet. Myös Suomessa sarjakuvaa pidettiin pitkään vähempiarvoisena viihteenä kuin vaikkapa oikeaa kirjallisuutta. Myös Scott McCloud nostaa esiin sen, miten pienten lasten kuvakirjoissa on kauniita kuvia ja vähän tekstiä, ja iän myötä meidän oletetaan luopuvan kuvista. Vasta 1800-luvulla länsimaissa alettiin uudelleen kiinnostua kuvan ja sanan yhdistämisestä: sarjakuvien isänäkin tunnettu sveitsiläinen graafisen alan monitaituri Rudolphe Töppfer loi 1800-luvun puolivälissä humoristisia tekstiä ja kuvaa saumattomasti yhdistäviä tarinoita, minkä lisäksi orastava elokuvataide loi kiinnostusta liikkeen ilmaisuun kuvasarjoina. Silloinkin kun vaikkapa esiteltiin pyhimysten tekoja rahvaalle kuvasarjoina, mahdolliset selittävät tekstit olivat kuvien alla, erillään. Ralf Kauranen käsittää kuitenkin artikkelissaan ”Rikkaruohosta hyötykasviksi. Kuvan ja sanan liitto löysi tiensä takaisin taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun
Kun kirjallisuuskriitikko kirjoittaa sarjakuvasta, kuvallinen osa tarinaa jää helposti paitsioon. Esitin Hellmanille toiveen, että saisin kirjoittaa sarjakuvasta kuin mistä tahansa taiteesta. Sarjakuvan asema taidemuotona, josta kirjoitetaan ammattimaisia kritiikkejä, vakiintui hiljalleen 1980-luvulta alkaen. Jos sarjakuvan arvostelee kuin kirjan käsittelemällä lähinnä tarinan kuljetusta ja sanallista kerrontaa, on vähän kuin kertoisi purjeveneestä vain, miten se liikkuu vedessä. Kuvaamalla vain yhden rajapinnan teokseen ei todellisuudessa kuvaile sen ydintä lainkaan. Kuvitteellinen kriitikkomme lisää arvosteluunsa kappaleen piirrosjäljestä, ehkä rinnastaa little nemo in slumberland, 1905 tekijä: winsor mccay, lähde: wikimedia commons 39. Yhtä hyvin merta voisi kyntää vesiskootteri, höyrylaiva tai valas. Suomalaisen sarjakuvakritiikin pioneeri Heikki Jokinen , joka työskenteli Helsingin Sanomien sarjakuvakriitikkona 1985– 2011, kuvailee itse alkuaikoja Kritiikin uutisten artikkelissa ”Sarjakuvien ja tekijänoikeuksien asialla” (16.3.2017) seuraavasti: ”Oli hienoa, että pääsin luomaan ne tavat, joilla sarjakuvakritiikkiä kirjoitetaan. Kritiikin kirjoittaminen niistä ei kuitenkaan ole ollenkaan niin yksinkertaista kuin ensi näkemältä kuvittelisi. Hyvä, otetaan mukaan kuva. Kritiikin osuus sarjakuvan legitimoimisessa taiteen kentällä oli erittäin oleellinen.” NO MITEN NIITÄ SARJAKUVIA SITTEN KRITISOIDAAN. Kenttä oli vapaa. Tuolloinhan sarjakuva vasta haki oikeutustaan ja virallista tunnustusta yhtenä taiteenlajina. Kuten jo todettiin, sarjakuvia on helppo lähestyä, ja pitkään ne nähtiin ensisijaisesti viihteenä. Aikaisemmin sarjakuvista oli kirjoitettu lähinnä ilmiöpohjaisesti, eikä taiteen kontekstissa. Aloitan käsittelemällä tyypilliset sudenkuopat
Koska itse en tiedä purjeveneistä juuri mitään, voisin kuvailla tuulessa pullistuvia purjeita ja selittää, että tuuli on se liikuttava voima kaiken takana. On sarjakuvia, joissa tekstillä on pääosa ja kuvat tukevat kerrontaa vaikkapa tunnelmien välittämiseksi, ja on sarjakuvia, joissa ei käytetä sanoja ollenkaan. Emme edes tiedä, onko terva hyvä vai huono asia kyseiselle vedessä liikkujalle. Kiinnostavaa eivät ole yksittäiset kuvat vaan se, mitä niiden rinnakkain – tai vastakkain – asettelu vihjaa. Yhtäkkiä meidän on paitsi kuvattava sen kokonaisrakenne myös ymmärrettävä, miksi ja miten se oikeastaan liikkuu vedessä. Kutsuuko tämä tarina pitäytymään tiukasti ke40. Oli helppoa kertoa, että se kulkee vedessä ja että sen kyljet on tervattu, mutta mitä nyt, kun kuvailemmekin sitä kokonaisuutena. Jatketaan purjelaivaesimerkkimme parissa. Entäpä sitten kun jähmetettyjen hetkien välillä onkin vuosia sekuntien sijaan. Entä jos ne tapahtuvat eri galakseissa eri henkilöille, mutta yhtä aikaa. On kuin aiempaan kuvaukseemme veden halki kulkevasta objektista olisi lisätty tieto siitä, että sen kylki on tervattu. sitä johonkin tunnettuun taidesuuntaan tai toiseen kuvittajaan. Mitä nämä kaikki salaperäiset toiminnot sarjakuvan purjeissa ja kannen alla sitten ovat. Meidän pitää siis jotenkin kertoa kokonaisuudesta. Hyvä sarjakuvakritiikki tarkastelee sitä, miten nämä kaksi puolta tukevat toisiaan. Sarjakuva koostuu nimensä mukaisesti peräkkäisistä kuvista. Molemmat ratkaisut ja kaikki niiden välillä voi olla joko tarkoituksenmukaista tilanteeseen tai sitten ei. Tällöin kuitenkin kriittinen katse jää usein ruutujen sisään. Sarjakuvassa on kyse kuvan ja sanan liitosta. Mutta arvioidakseni onko kyseessä heikkotasoinen vai erinomainen purjevene minun pitäisi ymmärtää myös, onko sen purjeiden jakauma tai kölin syvyys toimiva käyttötarkoitukseen nähden, onko venettä huollettu hyvin, mitä sen kannen alla tapahtuu ja niin edelleen. Itselleni tärkeää on se, miten sarjakuvan luoja ohjaa minua kulkemaan sivulla. Tämä ei edelleenkään sulje pois vanhan ajan höyrylaivaa, ja lisäksi onhan valas tai vesiskootteri voinut olla onnettomuudessa tervatynnyrin kanssa. Jos katsomme kuvia yksi kerrallaan, se ei oikeastaan kerro mitään siitä, miten ne kertovat tarinaa ja tukevat teemaa. Visuaalisen ilmaisun onnistumisen kulmakivi on jossain siinä näkymättömässä, ei yksittäisissä kuvissa. Onneksi kirjoitan sarjakuvista enkä purjeveneistä. Jo pelkkää yksinkertaista liikesarjaa kuvatessaan piirtäjä joutuu tekemään valintoja: mitkä siivut ajasta hän esittää paperille jähmetettyinä. Millaisia kuvia kaksi näennäisesti irrallista palaa yhdessä synnyttävät lukijan päässä. Sarjakuvan visuaalista puolta ei voi arvioida yksittäisinä kuvina vaan niitä on tarkasteltava kokonaisuutena, joka viestii lukijalle jotakin
Tämä on kriitikkona hyvä sekä tunnistaa että tunnustaa voidakseen kirjoittaa rehellistä ja analyyttistä kritiikkiä. Lisäksi hän tuo kuitenkin mukaan myös muun elämänkokemuksensa. Entä mitä vaikkapa koko sivun kompositio viestii samalla kun se kuljettaa tarinaa. Vielä merkittävämpi näkymätön, johon myös McCloud viittaa teoksensa nimessä, on kaikki se, mikä tapahtuu ruutujen välillä. Sarjakuvataiteiljan tekemät valinnat ovat sellaisia, että kuka tahansa lukija nauttii tarinasta niiden ollessa kohdillaan mutta ei kiinnitä niihin välttämättä tietoista huomiota. Yksinkertaisimmillaan kyse on seuraavasta: jos näemme vihaisen ihmisen nostamassa nyrkkiään ja seuraavassa kuvassa 41. MUISTA NÄYTTÄÄ MYÖS MITÄ EI NÄYTETÄ Sarjakuvan kritiikissä oman arvonsa ansaitsee negatiivinen tila: se mitä ei näytetä. Vaikkapa lohdun löytyessä vaaran keskellä varjot, pelkät mustat alueet, saattavat jättää keskelleen sydämen muotoisen aukon. Koska oma taustani ja ammattiosaamiseni on ennen kaikkea kirjallisuuden puolella, itselleni korvaamattoman arvokkaita teoksia matkalla sarjakuvakriitikoksi ovatkin olleet laajemmin visuaalisen tarinankerronnan oppaat kuten vaikkapa Marcos Mateu-Mestren Framed Ink: Drawing and Composition for Visual Storytellers (Design Studio Press, 2010) tai yksittäisten kuvien komposition osalta esimerkiksi Molly Bangin yksinkertaisuudessaan häkellyttävän nerokas Picture This: How Pictures Work (Chronicle Books, 2000). Kriitikkona taas koen tietyllä tapaa jopa velvollisuudekseni yrittää nähdä kaikki ne purjeiden kiinnitysköydet ja hienovaraiset säädöt, joita sarjakuvalaivamme kapteeni on tehnyt saadakseen kaiken kulkemaan niin sujuvasti. Ehkä varjojen määrä sivulla kasvaa kohtauksen synketessä. Ensiksikin kritiikin on keskusteltava kentän kanssa, jolloin keskeiseksi muodostuu, miten kriitikko itse seuraa alaansa. Siksi myös kriitikko tuo näkemykseen mukaan itsensä ja kokemuksensa. Lisäksi on hyvä muistaa, että kritiikki on samassa myös oma taiteenlajinsa, ja taidetta tehdään aina omalla persoonalla. hysten sisällä vai vaeltaako silmä hienovaraisesti vihjattua polkua pitkin sivulla. Visuaalisessa taiteessa negatiivinen tila tarkoittaa yksinkertaisesti tyhjiä tai pimentoon jääviä alueita. Esimerkiksi oma estetiikan tajuni on kehittynyt vahvasti Japanissa opiskellessani, mikä vaikuttaa väistämättä siihen, mitä etsin visuaalista kerrontaa hyödyntävissä teoksissa. Taas kerran molemmille ääripäille on paikkansa, mutta tärkeää on tehtyjen ratkaisujen arvioiminen suhteessa tarkoitukseen. Joskus negatiivisen tilan tehtävä on vain ohjata katse siihen, mikä on tärkeää, mutta usein se samaan aikaan luo kuvaan uusia merkityksiä
VERKKOSARJAKUVAN ERITYISHAASTEET Aivan omanlainen haasteensa nykykriitikolle ovat verkkosarjakuvat. Verkossa toimivat julkaisualustat yleistyvät vääjäämättä ja toivonkin, että tähän kiinnitettäisiin huomiota myös kritiikin kentällä. Jos sarjakuvan julkaisee vaikkapa perinteisinä albumeina, kritiikkiä saa useimmiten jokaisesta osasta erikseen, jolloin ensimmäisten osien kritiikissä esiin nostettuja asioita voi hyödyntää ja mahdollisia heikkouksia kehittää vahvuuksiksi jo sarjan seuraavien osien aikana. Jopa vuosikymmeniä. Verkkosarjakuvat jäävät altavastaajan asemaan tässäkin. Nämä viisi ovat hetkestä hetkeen, aiheesta aiheeseen, kohtauksesta kohtaukseen, aspektista aspektiin ja non sequitur. Verkkosarjakuvan tekijä saattaa raataa vuosia vain kuullakseen, että hänen olisi ollut hyvä tehdä toisenlaisia taiteellisia ratkaisuja neljä vuotta aiemmin. Kirjoitin viime syksynä Kosmoskynän verkkolehteen arvostelun HP Lehikoisen mainiosta Immortal Nerd -verkkosarjakuvasta, jolla ei ennen omaa arvosteluani ollut ainuttakaan suomenkielistä kritiikkiä, vaikka lukijamäärä teoksella oli jo tuolloin päätähuimaavat kolme miljoonaa ja valmistumisestakin aikaa useita vuosia. Muiden kirjallisen alan aggregaattipalveluiden osalta tilanne on hajanaisempi, mutta Goodreadsilla on edelleen suurin näkyvyys ja painoarvo hakutuloksissa. Mutta entä jos teos ei ole vielä valmis, vaan sitä saatetaan julkaista useiden vuosien ajan päivittäinen tai viikottainen pala kerrallaan. Verkkosarjakuvia ei hyväksytä myöskään Goodreadsiin, johon kuitenkin perinteiset painetut sarjakuvat systemaattisesti syötetään. Kohtalaisen helpolla kriitikko pääsee myös, jos teoksen kokonaismitta ei ole hirvittävän pitkä, jolloin on mahdollista odottaa valmistumiseen asti. Käsikirjoittajan ja kuvittajan taito vihjata jotain suurempaa näiden erilaisten siirtymien varassa on osa ilmaisuvoimaisen sarjakuvan ydintä, ja mielestäni asia, jonka huolellisesti mietitty sarjakuvakritiikki huomioi. Kritiikin tehtävä on myös kehittää alaa, johon se kohdistuu. Yksi kritiikin tehtävistä on nostaa esiin kiinnostavia teoksia. Virallista aikarajaa sille, milloin verkkosarjakuvasta on soveliasta kirjoittaa kritiikki, ei tietystikään ole. Eikö muka tasokkaasti alusta loppuun toteutettu verkkosarjakuva ole kirjallisuutta siinä missä paperille painettukin. toisen itkemässä, aivomme täydentävät osuneen iskun ilman, että sitä tarvitsee näyttää. Toisinaan verkkosarjakuvaa kootaan myös painetuiksi niteiksi pitkin matkaa, jolloin on luontevaa arvioida teosta pala kerrallaan. Yksittäisenä kriitikkona voi pyrkiä ratkaisemaan ongelmia sitä mukaa kun ne tulevat vastaan, mutta tälle alueelle olisi tärkeää saada myös yhteisiä suuntaviivoja. Toisaalta läheskään kaikilla sarjakuvilla ja julkaisualustoilla ei ole minkäänlaista ennakkotietoa siitä, milloin valmistumisen haamuraja saavutetaan. Taitavan sarjakuvantekijän on kuitenkin mahdollista kuvata siirtymillä myös paljon laajempia ilmiöitä kuin pelkkää toimintaa. 42. McCloud nostaa esiin toiminnallisten siirtymien rinnalle viisi muuta tyyppiä. Koska kriitikko seuraa ensisijaisesti kentän uusia ilmiöitä, on myös täysin mahdollista, että vuosien jälkeen valmistuva sarjakuva solahtaakin läpi kritiikin verkosta
Jos siis olet kiinnostunut sarjakuvista ja perehtynyt alaan omaehtoisesti, kannattaa rohkeasti kirjoittaa kokeeksi ensimmäinen arvostelu ja lähettää se maailmalle. Hyvän ja maanläheisen yleiskatsauksen aiheeseen ovat kirjoittaneet Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas Nuori Voima -blogiin otsikolla ”Ohjeita kriitikolle!”. Pidemmälle kantavia resursseja löytyy vaikkapa Suomen arvostelijain liiton Kritiikin uutiset -lehdestä, ja SARV tarjoaa jäsenistölleen monipuolisesti koulutusta. Tyypillisesti kriitikko aloittaa kirjoittamalla kulttuurialan pienlehtiin (kuten vaikkapa Kosmoskynään, vink vink), joissa yleensä ei kyetä maksamaan palkkioita mutta joissa tekstit toimitetaan. MITEN TULLA SARJAKUVAKRIITIKOKSI Sarjakuvakriitikoksi ei ole koulutuspolkua, kuten ei kriitikoksi ylipäätään. VALIKOITUJA LÄHTEITÄ JA JATKOLUETTAVAA Molly Bang: Picture This: How Pictures Work, Chronicle Books 2000 Scott McCloud: Understanding Comics: The Invisible Art, William Morrow 1993 Ralf Kauranen: Rikkaruohosta hyötykasviksi. Tai ainakin oman alagenren kulttuurilehteen. Ensin on kuitenkin vain uskallettava kokeilla kirjoittaa, päätyipä sitten kuvailemaan purjeveneitä tai lentoon nousevia valaita. Artikkeli on kirjoitettu Suomen arvostelijain liiton SARVin myöntämällä apurahalla. Tekemällä oppii, mutta tekemisessä on hyvä pyrkiä kehittymään ja toimimaan jotakuinkin johdonmukaisesti. Palautetta saadessa kehittyy silmä sille, mihin kritiikeissä kannattaa kiinnittää huomiota. Sarjakuva ja kritiikki, Kritiikin uutiset 2/2005 Marcos Mateu-Mestre: Framed Ink: Drawing and Composition for Visual Storytellers, Design Studio Press 2010 Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas: Ohjeita kriitikolle! Nuori Voima -blogi 8.10.2020, https://nuorivoima.fi/lue/blogi/ohjeita-kriitikolle Sisko-Tuulikki Toijonen: Sarjakuvien ja tekijänoikeuksien asialla, Kritiikin uutiset 16.3.2017 Ylipäätään kritiikistä kiinnostuneiden kannattaa tutustua Suomen arvostelijain liitto ry:n Kritiikin uutiset -lehteen osoitteessa https://www.kritiikinuutiset.fi/ 43
44
Neito käytti sitä viittaa niin usein, että häntä kutsuttiin Punahilkaksi huoraksi lutkaksi tyttäreksi. Kylässä ei ollut montaa miestä, joka ei olisi halunnut neidon pysähtyvän omalle kohdalleen, ei yhtään miestä, joka ei koko sydämellään toivonut tämän kävelevän ohitseen. Monet silmäparit seurasivat neitoa, kun tämä käveli talojen ohi, aivan lasittomien ikkunoiden ja verhottujen ovensuiden edestä, sillä kylä oli hyvin pieni ja raitti kapea. – mutta neito silti, tyttäriä ei sopinut tytötellä. Korissa neidolla oli ruusuja, yhtä punaisia kuin nuttunsa, punaisempia. Ryhti toisensa jälkeen romahti, kun neidon katse 7. Nyt neito saapui kylään, jossa kerran oli asunut, suuri pajukori käsikynkässä. Iho virheetön kuin nukella, silmät mustat kuin lammen vesi yöllä. Ei niin punaisia ruusuja taida kasvaa missään. Eikö kuitenkin liian virheetön, liian outo…. Hän näytti hieman nuorelta neidoksi – neljäntoista. Kädet puristuivat nyrkkiin ja hiki nousi otsalle ja kainaloihin, kun neito tassutteli kevyin askelin jonkun vierestä. NOVELLI Ruusujen tyttäret Ruusujen tyttäret Ville-Veikko Jylhämäki O lipa kerran nuori neito, jota rakasti jokainen, joka hänet näki tahtoi tai ei. SIJA NOVA-KIRJOITUSKILPAILUSSA 2023 45. Jokainen kyläläinen yritti vihata neitoa, yritti koko sydämellään, ja kuitenkin tahto alkoi pettää, kun tätä katsoi. Askel oli kevyt, se laskeutui laihan karjan ja laihempien ihmisten polkemalle kylänraitille kuin ruumiista olisi puuttunut puolet painosta. viidentoista. Niin kaunista neitoa ei voinut toista maa päällään kantaa. Niin punaisia ruusuja ei kylässä kasvanut, ei edes silloin kun ruusupensaita siellä vielä kasvoi. Eniten kaikista neitoa rakasti hänen isoäitinsä lyömällä kasvatti ei osannut muuta joka kutoi hänelle punaisen viitan ja hupun. Ei, täydellinen, sanoivat pää ja sydän, kun katse käskemättä nousi neitoon
Hän ei ollut koskaan ollut yhtä peloissaan innoissaan. Neito poimi ruusun korista, ilmeisen samanlaisen kuin kaikki muutkin, ja tarjosi sitä pojalle. Perheenjäsenet supisivat siunauksia selvinneille, rukouksia Aurille ja Lunille ja kaikille kuunteleville jumalille. Eivät he oikein voineet muuta tehdä. Isä itki, nuori ei. Matka veisi pohjoiseen, näin tiedettiin kertoa. Ubin ja Elleqa eivät olleet ainoat Kaksoiskaupungeista 46. Poikakin taipui kuin narusta vetämällä. Anika ylsi Elleqaa hädin tuskin kaulaan asti, ja Elleqa oli lyhyt. Mutta ei. Mutta legendoilla oli paha tapa tietää ristiriitaisia asioita. Poika (ja häntä sopi kyllä pojitella) oli ollut viemässä perkuujätteitä sioille. Ruusunkantajan silmät löysivät kohteensa. Idässä janottiin tietoa mantereen toisesta puolesta, pimeästä lännestä. Ei heidän sopinut luottaa satuihin ja taruihin. Kelpaisiko hän. Jokainen silmäpari seurasi neitoa. Neidon silmät siristyivät, kun tämä tähyili ovelta ovelle, aivan kuin olisi etsinyt jotain. Tyttäristäkin puhuttiin toisaalta iättöminä lapsina, toisaalta himokkaina viettelijöinä. Uhkarohkeimmat, poikaa suojellut nuori ja monet kylän naisista, huutelivat huoraa ja vittua etääntyvälle punahilkalle. Neito valitsi ruusun tarkasti, käänsi kädessään ensin yhtä, sitten toista. Mietti, osaisiko tehdä sen oikein. Hymy levisi siroille kasvoille ja askeleet johtivat suoraan nuoren pojan eteen. Ääni oli syvä, mutta muuten Ubinin epäuskoinen kysymys oli perusteltu. Poika ei tällä välin ollut liikkunut. Hän mietti sattuisiko se. Jos sen olisi edes voinut tappaa… kai kädet verityöhön olisivat sentään suostuneet, vaikka se kaunis olikin. Lopulta keskittynyt ilme vaihtui tyytyväiseen. Isä ja nuori kavahtivat taaksepäin, tarttuivat toisiinsa. Neito hymyili suloisesti, kumarsi vielä kerran ja lähti sitten takaisin kylänraittia pitkin. Kuusitoista vuotta oli niin kovin vähän, hän olisi halunnut enemmän. Helpotus virtasi vihaan nyt kun ruusu oli jaettu ja riski kohdalle pysähtymisestä oli kadonnut. Ämpärillinen kirjavia suomuja ja himmenneitä kalansilmiä todisti pojan ja neidon kohtaamista. *** ”Kaksikymmentäkahdeksan vuotta?” ”Suurin piirtein”, Anika vastasi. Neito katsoi nuorta, sitten isää, samalla ilmeellä, jolla lapsi katsoo kärpästä, jonka siipiä irrottaa. Hänkään ei, tietenkään, ollut nähnyt mitään yhtä ihanaa. Tämä katsoi ruusua, neitoa, ruusua, ilme väsyneempänä kuin nuorille kasvoille sopi. Ubin ja Elleqa olivat Akatemian antropologeja: Elleqa palkittu seksuaalisuuden tutkija, Ubin, no, vähemmän palkittu, mutta varsin lupaava sukupuoliantropologi. ei kääntynyt ja ruusut lipuivat ohitse. Legendat tiesivät kertoa, etteivät tyttäret varttuneet pohjoiseen mentyään. Okaat upposivat kuulaaseen ihoon verettömästi. Silti hän ojensi kätensä ja tarttui tarjottuun ruusuun. Itku ja rumat sanat eivät saavuttaneet tajuntaa. Tytön (naisen, korjasivat sekä Ubin että Elleqa päässään omilla tahoillaan) ruumis oli kuin viisitoistakesäisellä, untuvainen lapsenruumis, lyhyet raajat ja kapea lantio. Toinen nuori ehti väliin, syöksyi ulos talosta sadatellen, tarttui jo neitoa käsivarresta ennen kuin viisaampi, tai pelokkaampi, pojan isä sai vedettyä tämän pois. Neito kumarsi syvään ja sanatta, kuten läntisellä preerialla oli tapana. Ruusu toisessa kädessään ja ämpäri toisessa hän katsoi suoraan eteensä eikä nähnyt mitään
Tosin tyttärestä oli vaikea sanoa, osasiko hän pelätä. Kaiken kaikkiaan tytär oli hankala juttukumppani. Tämä oli tutkimusmatkan kivuliaampia puolia. Haastattelu oli Elleqan erikoisalaa ja Ubinista tuli kollegaltaan oppiessaan päivä päivältä taitavampi, mutta yleensä haastateltavat olivat… olivat ihmisiä, luojat paratkoot. Ubin taasen oli tyytyväinen, että sai olla mukana, eikä koskaan kieltäytynyt, kun Elleqa kirjasi konjakkipullon tai juhla-aterian ’muihin kuluihin’. Pohjoinen oli helpompi kestää.” Ubinin ilmeeseen hiipi sääliä, Elleqa hallitsi omansa paremmin. Antropologit eivät olleet tajunneet, kuinka hyvin asiat olivat Kaksoiskaupungeissa ennen kuin he olivat matkustaneet mantereen toiselle puolelle ja törmänneet ensimmäistä kertaa sellaisiin sanoihin kuin ’rotupuhtaus’, ’sodomia’ ja ’kunniamurha’. Kerran tämä oli ihminen ollut, eikä kumpikaan suostunut uskomaan ilman lujia todisteita, että tämä oli muuksi muuttunut, mutta tytär sai etenkin Elleqan kallistumaan paikallisten puolelle. ”Ei meitä montaa ole.” Anika laski sormillaan. ”Kuinka monta ruusujen tyttäriä kaikkiaan on. ”Sanoit syntyneesi”, Elleqa sanoi kääntäen sivuja verkkaisesti, ”vuonna kahdeksankymmentäkaksi Kullattua Aikaa. Mutta ei montaa. Ubin keitti paikalliseen tapaan maustettua maitoa seurueelle. ”Lapsena minä kuurasin ja tein ruokaa ja kumarsin nöyrästi, ettei isä löisi, kunnes hän sanoi, että muuttaisin yhteen naapurin Urwen kanssa. Numerot tuntuivat tuottavan tälle vaikeuksia. Hän oli pitkän uransa aikana ehtinyt nähdä toveriaan enemmän. ”Toiset unohtuvat niin helposti, valkoisia huntuja ja kalpeita naamoja kaikki. Mannia ja Tuli, Tebe ja Loswa.” Tytär tapaili nimiä ääneti. ”Mutta kyllä minä vanhenen.” Anika jätti vastaamatta lausumattomaan kysymykseen ja Elleqa hylkäsi sen polun tällä erää. Harva tekee hankalan matkan pohjoiseen.” ”Sinä kuitenkin teit”, Elleqa sanoi. ”Sinä et siis vanhene?” Elleqa kysyi. Haastateltavaa ei ollut syytä pelästyttää. Joskus Anika hymyili utuisesti tai mutristi kulmiaan miettiessään vastausta, mutta nämäkin tuntuivat leikkitunteilta, kehnon näyttelijän tekeleiltä. Anika piteli mukia käsissään juomatta pisaraakaan, kunnes kiusaantunut Ubin lopulta otti viilentyneen kupin vastustelemattomista käsistä. Osasiko tuntea vahvoja tunteita ylipäätään. Eli suunnilleen murrosikäisenä…?” ”Aika kuluu, minä en”, Anika vastasi. länteen lähetetyt tutkimusmatkailijat, mutta kenties he olivat pisimmälle päässeet, tai ainakin parhaiten palkatut. Joissain paikoissa ihmiset suostuivat juttelemaan vain Ubinin kanssa, toisissa antropologien laahustakkiunivormut olivat liian naisellisia, tai miehekkäitä, tai miten vain. Yhdeksän. ”Kahdeksan. Kun Elleqa oli tarjonnut Anikalle tuolia, tämä oli ottanut sen kumartaen vastaan ja pidellyt sitä edessään, kunnes oli kehotuksesta tajunnut istua sille. Saisin kuurata ja tehdä ruokaa ja kumartaa ja sitten minua vielä nussittaisiin, hyvällä onnella lyötäisiin silti. Tätä ei preerialla uskottu Anikan kaltaisista. Välillä heistä tuntui, että länteen matkustaessaan 47. Jos sinulla on lupa kertoa?” Ubin kysyi. Tässä vaiheessa tutkimusmatkaa oli šaahin kultaa kulunut jo tolkuton määrä, mutta niin kauan kuin Akatemia kuittasi kulut hallitsijaperheelle, saattoi matka jatkua, ja Akatemiahan kuittasi, koska Elleqa bin Eliqan maine oli kultaakin kalliimpi
”Minä en sanoisi, että tappaminen ja kuoleminen sodassa kertovat erityisen hyvästä asemasta.” Elleqa kyseli Anikalta tämän perheestä, kylästä, elämästä ennen tyttäriä. Et varmaan puhu Lunista ja muista. ”Välissä. ”Kenelle, tuota, tyttö antaa itsensä?” ”Jumalalle”, Anika sanoi, ja jokin äänessä muuttui. Sillä meidän jumalamme on kauhea katsoa.” 48. ”Sanoisitko, että tällainen tausta on yleinen tytärten keskuudessa?” Elleqa kysyi. Täysin antropologille sopimatonta ajattelua, arvottamista, kulttuurisanelua. Idän kaupunkeihin verrattuna täällä ovat tasa-arvoasiat vähän niin ja näin, mutta monissa muissa paikoissa naisen asema on paljon huonompi”, Ubin sanoi. Joukkoon ripoteltiin vaikeampia, suurempien aiheiden murusia, jotka päällystivät polun syvempään tietoon. Elleqa mulkaisi tämän hiljaiseksi. Mikä teidän jumalanne nimi on?” Anika ei sanonut mitään pitkään aikaan. Muskotti ja kaneli kelluivat juoman pinnalla. Mutta me emme puhu jumalasta, koska… me emme pidä meidän jumalastamme. Elleqa tuijotti tytärtä, joka katsoi tätä kuin hänen sanoissaan olisi ollut paljonkin järkeä. Nyt oli noiden kysymysten aika. Hän toi kuumaa maitoa mustuneessa pannussa, kaatoi tällä kertaa vain itselleen ja Elleqalle. käveli tarinaan, vanhempaan maailmaan ja sen vanhoihin rumiin tapoihin. ”Jumalalla ei ole nimeä.” ”Ymmärrän, että aihe voi olla arka”, Elleqa sanoi, ja mulkaisi vielä kerran Ubinia, joka piiloutui maitomukinsa taakse. Siellä tyttö antaa itsensä, niin ettei hänen verensä ole enää hänen omaansa. ”Me emme puhu jumalasta.” Tyttären ääni oli nyt hiljaisempi, elävämpi. Pieniä ensin, helvetti, pieniä. Olet maininnut useamman kerran ’pohjoiseen menemisen’.” ”Tytön pitää olla välissä”, Anika sanoi. Anika katsoi Elleqaa ja hymyili niin kauniisti, että pelotti. ”Preeria ei ole hyvä paikka olla tyttö.” ”Mutta täällähän naiset pääsevät sotureiksi. Veren jälkeen mutta ennen vastuuta.” Murrosiässä, Elleqa ajatteli ja sanoi: ”Aivan, välissä.” ”Tyttö, joka on välissä, voi mennä pohjoiseen, jos kestää pitkän tien. Lopulta tytär kuitenkin vastasi. ”Minkä välissä?” Anika kurtisti kulmiaan. Kukaan ei tahdo ruusujen tyttäreksi ilman syytä. ”Kuinka ruusujen tyttäreksi tullaan. ”Eiköhän. Kysymyksiä, jotka tuudittivat haastateltavan diskurssin virtaan, opettivat tämän huomaamatta vastaamaan vaadittaessa. Lapsen ja aikuisen välissä. Ubin pakeni keittämään lisää maitoa. Isoihin kysymyksiin hiivitään, ei hypätä. Mutta antropologi kertoi, miten asia oli, ei miten sen pitäisi olla. Ubin ehti katua kysymystään ja Elleqa kirota kumppaniaan monta kertaa mielessään. Jumala on vahva, se ei anna meidän vuotaa verta muille. Siellä hän saa asua päiviensä päähän saakka, kaukana kivusta ja velvollisuuksista.” ”Ihan kuin sadussa”, sanoi Ubin. ”Ahaa, aivan, tietenkin. Helppoja kysymyksiä, joiden vastaukset olivat, niin, eivät yhdentekeviä mutta kuitenkin. ”Jumala on kiltti, se antaa meidän elää ikuisesti nuorina. Emme me kysele.” Anika oikoi valkoisen nuttunsa helmaa ajatuksissaan
Kylä ei ollut alku, se oli loppu. Mitä hän jäisi kaipaamaan kylässä. Ainoa vapaus ajatuksesta oli herätessä, hetkeen ei muistanut ahdistusta ja sitten neito ja hymy ja ruusu palasivat mieleen. Sen jälkeen poika oli nukkunut kamarissa ja isä tupansa lattialla, jotta pojalla olisi suojanaan yksi ovi enemmän. Oven takana hänet siittänyt mies puhui sydämensä auki mutta sanat eivät saavuttaneet. Oliko tytär loukannut itsensä okaisiin, tahrannut ruusun omalla verellään. Kamari oli alkujaan hänen vanhempiensa, talon perällä, ainoa suljettu tila matalassa talossa. Vielä viikon jälkeen. Ruusun hän oli tuolloin jättänyt karkeaan kankaaseen kiedottuna ikkunalaudalle. *** Pojan nimi oli Istubo, ja hän mietti, miksi ruusu haisi vereltä. Kukka ei nuutunut tai haalistunut. Äiti oli kuollut, kun sotajoukko oli kulkenut kylän läpi, tai niin toivottiin. Ruusu saattoi vuotaa verta itse, rangaistuksena tyttären pistämisestä. Ruususta puhuminen oli tabu. Pää täyttyi heikoista sanoista suloinen söpö kiihottava samalla kun matala ääni oven takana jatkoi loputtomiin. Koskaan ei saatu varmuudella selville, kenelle joukot olivat kuuluneet. Hän ei noussut tai avannut ovea. Mutta se ei ollut tietenkään mahdollista. Ja Istubo uskoi, tahtoi uskoa, kun Koma sen kertoi. Komaa hän tietenkin kaipaisi. Joiltain kesti viikkoja, joiltain vuosikymmeniä. Eihän sitä tarvinnut aina puhuakaan. Koman vanhempien takapihalla olevassa aidassa oli ruskea tahra, ja Koma väitti vuorenvarmasti, että tästä oli tytär kauan sitten kiivennyt yli, telonut itsensä tikkuihin. Istuttuaan piilossa huoneessaan päivän tai kaksi hän oli hyväksynyt, ettei noituus tullut salaman lailla, ja oli palannut arkeen, parhaansa mukaan. Pohjoiseen. 49. Ei siitä voinut pitää käsiään irti, se ehti olla kankaassa muutaman päivän ennen kuin näki taas valon. ”Sen voi heittää pois, sen voi polttaa, täytyy voida”, nyyhkyttävä ääni sanoi, ja Istubo mietti, miten tyhmä hänen isänsä oli. Jossain välissä isä oli alkanut itkemään. Ajatus oli pesiytynyt kylmänä Istubon vatsaan, se sai hänet voimaan pahoin. Hän teki työnsä, selvitti verkkoja, parsi sukkia, ei katsonut muita silmiin. Se tuoksui yhä yhtä vahvasti kuin annettaessa ja seurasi Istuboa arkiaskareisiin. ”Ei ole pakko avata”, isä sanoi. Tuoksu oli niin, niin… ihana, hän ajatteli, vaikka sellaista sanaa ei hänen kylässään sopinut ääneen puhua. Tätäkään ei kukaan ollut huomaavinaan. Jokainen ruusun saanut oli sinne ennenkin mennyt. Miten se voi haista vereltä. Kaikki menivät. Sinne olisi pakko mennä. Istubo painoi nenänsä kiinni terälehtiin ja hengitti sisäänsä rautaa ja raikkautta. Komaa. Nyt oli kulunut viikon päivät ja ruusu oli hänellä aina kädessä. Puu vuosi puolesta, Koma oli kuiskannut huulet kiinni Istubon korvassa. Sieltä ei päässyt pois, paitsi pakenemalla yöhön, menemällä Remorasiin sotilaaksi, kuolemaan vain hieman erilaisella tavalla. Ikään kuin vanha harmaantuva lauta pidättelisi ketään. ”Aattelin, että voitaisiin nyt kuitenkin jutella.” Tämän Istubo vielä kuuli, loppu meni ohi. Hän puhui niin harvoin poikansa kanssa, ettei uusi, ruusunjälkeinen sanattomuus eronnut merkittävästi aikaisemmasta. Yksi lause viikossa kahden sijaan. Isä koputti oveen, Istubo tunsi koputuksen puussa selkäänsä vasten
He eivät osanneet sanoa, miksi hän oli halunnut jutella heille. Ubin katsoi sivusta iho kananlihalla. Puhe oli ainakin loppunut. Antropologit olivat aikoneet tutustua preerianrannan kalastajien elämään, seurata heidän sanattomia messujaan Ahdille, hiljaisuuden kulttuuria. Jonkun muun täytyy. Me vuodamme vain mahoveremme.” Elleqa vastasi Anikan katseeseen epäröimättä. Legendat tiesivät kertoa, etteivät tyttäret laskeutuneet etelään kuin ruusujen kera, mutta niin, mitäpä legendat tietävät. ”Meille riittää käytännön tieto.” ”Veremme ei kuulu meille, koska… se on mustasukkainen.” Sanat tulivat vaikeasti. ”Sinun ei tarvitse puhua jumalastanne, jos et tahdo”, Elleqa sanoi sekoittaen sanoihinsa juuri oikean määrän sympatiaa. *** Tavalliset kysymykset tuottivat eniten päänvaivaa Anikalle. Muuttiko noituus heitä. Tuttu sävy hiipi tyttären ääneen. ”Emme me saa vuotaa muille. Kylä sijaitsi pitkälle pohjoiseen läntistä rantaa, meren tuntumassa muttei siinä kiinni: Rikkinäinen Meri oli preerian elinehto, mutta armoton sellainen. Purisit kaulaan. Istubo hieroi itseään vasemmalla kädellä kankaan läpi, kuljetti peukaloa kullin vartta pitkin. Etäisyys, yksinäisyys, pitkät vuodet. ”Tytärten veri ei ole heidän omaansa”, Anika sanoi. Joten turha kysellä, miksi Anika oli tullut heidän luoksensa. Onko tämä totta?” kysyi Ubin. Hän joutui miettimään pitkään, millaista ruokaa hänen synnyinkylässään syötiin, ei osannut kertoa, kenen puolelle he asettuivat Remorasin ja Akkahovin ja muiden suurten linnoitusten päättymättömässä sodassa. Jos sinä nyt purisit minua kaulaan, ei minulle tulisi haavaa enkä vuotaisi pisaraakaan verta. Vanhempiensa nimet hän sanoi samalla varmuudella, jolla lapsi sanoo ensimmäisen luetun sanansa. Istubo mietti Komaa ja Istubo mietti neitoa, eikä ollut varma, kumpi sai veren menemään alas. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun 50. Ja jos tavalliset kysymykset olivat vaikeita, saattoi yhtä hyvin kysyä outoja. Se on sopimatonta. Mutta päästä haastattelemaan ruusujen tytärtä! Käsittämätön onnenpotku. Sentään hän kumarsi vielä niin kuin Elleqa ja Ubin olivat näillä mailla nähneet tehtävän ja oppineet itsekin tekemään, jalat ja selkä suorana, taipuen pitkälle eteen vyötäröltä. ”Tyttäristä kerrotaan, että he eivät vuoda verta. Tyttäret menivät pohjoiseen ja kävelivät samalla pois ihmisyydestä. Hengitys kiihtyi, käsi meni kankaan alle, ruusu haisi tuoksui vereltä ja joltain muulta, pistävältä, hieltä. Hän painoi sen kasvojaan vasten, piiloutui sen taakse, voihki eikä se sopinut, ei helvetti sentään sopinut, piti olla vahva ja kova eikä saa näyttää tunteitaan eikä saa olla tyytyväinen eikä saa koskaan nauttia sillä vitustako täällä nauttisi ja pohjoiseen, pohjoiseen hän menisi, oli pakko hän tahtoi mitä tänne muka jäisi, ja kun hän laukesi, hän ei ollut varma itkikö. ”Minä en ole raskaana.” Elleqan kulmakarvat kohosivat ja Ubin kumartui eteenpäin. Oveen oli koputettu illalla ja Ubin oli avannut sen lyhyelle, valkonuttuiselle tyttärelle, joka oli kysynyt, oliko täällä vieraita viisaasta idästä. Tai ehkä taustalla olivat arkisemmat syyt. Oliko isä lähtenyt. Antropologien senhetkinen asunto oli kylän laidalla, joten Ubin oli onnistunut ohjaamaan tyttären sisään ilman, että kukaan näki
Ubinin suu aukesi puhumaan ja jäi niille sijoilleen. ”Siksikö te jaatte ruusuja. ”Me annamme ruusuja, etelän miehet tuovat ne takaisin.” Ehkä se Anikan mielestä oli vastaus. Kuka lie sen päättänyt, katsoi ehkä ruusun terälehtiä ja teki rivot päätelmänsä. ”Minä en osaa sanoa. Nämäkään asiat eivät olleet yhtä tuttuja mantereen äärilaidalla. Voit sanoa asiasi, saat mennä, ja toisaalta vastuu ei ole sinun, sinun ei tarvitse ajatella asiaa. ”Ruusuista.” Kolmas, lyhyempi. Anika kertoi itsestään omasta aloitteestaan. Runoissa ja lauluissa ne korvasivat naisen (niin, miltei aina naisen) silloin kun naista ei tahdottu nimetä. Minulta puuttuvat sanat, mutta minä voin näyttää.” *** Pakattavaa oli kovin vähän. ”Vien teidät pohjoiseen, sinne missä tyttäret asuvat ja ruusut kasvavat. Te haluatte miehiä?” Ubin kysyi ennen kuin Elleqa ehti muotoilla asian paremmin. Elleqa pelasti sopertavan kumppaninsa. Keitä te olette. ”Tästä on ollut paljon apua.” ”Minä voin viedä teidät.” Elleqan kädet jähmettyivät kesken sivun kääntämisen. Dunasin suurmetsän rajamailla ruusu tarkoitti suojelua ja voimaa, Kultasaarten kaivajien keskuudessa heikkoutta ja passiivista seksuaalisuutta. Anika oli pitkään hiljaa, joko miettien tai empien. Idässä ruusut eivät kasvaneet, eivät noidutut eivätkä tavalliset, mutta pitkin läntistä ja eteläistä rantaa niitä kasvoi montaa, montaa lajia: karikkorantojen kiviruusu, Maridien kypsyruusu, Brimminvalkaman monet oudot lajikkeet ja risteytykset… Symbolismi vaihteli kulttuurikohtaisesti ja oli usein ristiriidassa muiden tulkintojen kanssa. Usein ne liitettiin rakkauteen ja seksiin. Kaiken kaikkiaan vastaus ei vastannut mihinkään. Anika näytti yhtä tyytymättömältä siihen kuin Elleqa ja Ubin. Kuka sinä olet. ”Osaatko kertoa omin sanoin, mistä tyttärissä on kyse?” Viimein oli päästy isoon kysymykseen, isoimpaan kaikista antropologiassa. ”Vapaudesta.” Viimeinen sana oli hankala, sananpuolikas. ”Teillä on monenlaisia rituaaleja liittyen, tuota, uskontoonne.” Elämäntapaanne. ”Tyttäret usein ovat.” Antropologit katsoivat toisiaan. Kulttuuriinne. Meillä tulee mahoverikin samaan aikaan.” ”Kuukautisten synkronointi taitaa kyllä olla myytti”, Ubin tuumi. ”Me tulemme aina samaan aikaan raskaaksi. Anika katsoi häntä pitkään. Anika oli vastannut Elleqan kysymyksiin homoseksuaaleista naisista ja tyttäristä kohteliaalla ymmärtämättömyydellä, joten Ubin oli suosiolla jättänyt mainitsematta myös muut sukupuolet. ”Tietysti poikkeuksia on, erityisiä, tuota, tapauksia, eri ympäristö, kokemukset, subjektiivisuus, niin…” Puhe vaipui pihinäksi. Anika sanoi vain kaksi ensimmäistä äännettä, sanoille yhteiset. Anteeksi.” ”Ei se mitään”, tyynnytteli Ubin. Tyttäret antoivat ruusuja Anikan mukaan vain miehille. Kuivattua kalaa ja sikaa ja marjoja, muutama sokerirae 51. Elleqa pohti ruusuja ja vulvia, kunnes havahtui Ubinin ja Anikan keskusteluun lapsista. ”Mahoverestä.” Toinen pitkä hiljaisuus. Liskanton kielessä on kaksi sanaa vapaudelle: toinen on vapaa-johonkin, toinen vapaa-jostain
”Sinä et koskaan pitänyt minusta silleen”, Istubo sanoi niin pienellä äänellä, ettei kenenkään olisi pitänyt sitä kuulla. Istubo hiipi läpi äänettömän tuvan. 52. Häntä pelotti nuori viha, nuori kauneus. Koma astui taaksepäin. Lapsennussija! Hirviöönsekaantuja!” Sitten Istubo juoksi, juoksi valojen herätessä ikkunaluukkujen rakoihin, Koman huudot kintereillään. vahvistamaan tien päällä. Auringonahjo oli matkannut jo kauas itään, vasta pitkän pimeän päästä se nousisi höyryten Rikkinäisestä Merestä ja valaisisi heikosti preerian punaisella ja oranssilla. Isä ei noussut eikä estänyt, ja vain se oli tärkeää. Pojat ja aviomiehet vie huorat pohjoisesta eikä mikään taikavoima. Istubolta kesti hetki kerätä itsensä, sitten hän lähti kulkemaan hitaasti, kiihdyttäen, kylänraittia alas. Istubo ei voinut katsoa häntä vieläkään. Pieni puukko ruokaa ja puuta varten, isompi ihmisille. Hän työnsi sormensa paksuun tukkapehkoonsa, haroi niitä rasvaisten kiharien hiustensa läpi. Sitten hoetaan noituus, noituus, kun ei uskalleta kohdata totuutta. Hiljaisuus kesti muutaman hassun sekunnin ja tuntui minuuteilta. Pimeässä oli mahdoton nähdä ilmeitä, ainoan heikon valon tarjosi kuunsilmä, joka oli sattunut aukeamaan läntiselle taivaalle. Jos hän olisi nyt katsonut Komaa, olisi hän saattanut jäädä. Vitun raukka”, Koma sanoi matalalla äänellä. ”En pitänytkään.” Pitkä tauko. Huora.” Liskantossa oli sanansa miesprostituoidulle ja naisprostituoidulle, Koma valitsi jälkimmäisen. Kylänraitti oli tyhjä kahta nuorta lukuun ottamatta. Hän jäi seisomaan kivettyneenä oviaukkoon, käsi puristui verhon paksuun villakankaaseen, kunnes Koma veti hänet rajusti ulos rinnuksista. Ääni oli kauttaaltaan kylmä. Hän oli puhunut vapaudesta, jonkinlaisesta, vastuun ja velvollisuuden kuolemasta, mutta käytös ja ilme toivat mieleen uhrin. Istubo ei vastannut. Kasvot painuivat kasvoihin. Vaatteita hän otti vain päällään olevat, ohuet tuokkostossut ja pitkän puseron, hupullisen matkaviitan. ”Omasta tahdostasi sinä sinne menet, myönnä pois. Isä nukkui tulisijan vieressä, tai ehkä valvoi. Kaikki ovat menneet. Huuto kaikui raitilla. Ubin ei voinut olla vertaamatta tytärtä haastattelemiinsa hyväksikäytettyihin lapsiin: sama sulkeutuminen, sama laimentuminen, jotka vain aika ja rakkaus paransivat. Koman silmät osuivat ruusuun ja hän sylkäisi. ”Mutta sinä pidit minusta.” Loput sanat ja ajatukset olivat vaikeampia eivätkä koskaan tulleet. *** Ubinin oli vaikea olla tuntematta sääliä Anikaa katsellessaan. Ruusu, tietysti ruusu. Verinen loukkaus, rantapreerian perinteet vaativat Istuboa vetämään veitsensä. Istuboa ei kiinnostanut. ”Ei siinä ruusussa ole mitään taikaa”, Koma huusi. Hän ei katsonut. Sitä hän ei tietenkään tehnyt. ”Vortinkulman Anthi kesti kolme vuotta.” ”Minä en ole Anthi”, Istubo mutisi pystymättä katsomaan Komaa silmiin. Pakatessaankin hän pohti, olisiko hänen pitänyt tarjota tyttärelle paksumpaa viittaa aamuyötä vastaan. ”Ei kestänyt kauaa. Koman terävä ”Hei!” pysäytti hänet ennen kuin hän ehti kadota täysin pimeään. Istubo työnsi oviverhon syrjään ja oli törmätä Koman leveään rintaan. Koma tönäisi Istuboa taaksepäin niin että tämä miltei kaatui läpi oviverhosta. ”Mene sitten
Ahjo nousi merestä lännessä ja toi mukanaan matelevat sumukiehkurat, jotka eivät kastelleet Anikan valkoista nuttua. Elleqassa tuota sääliä ei ollut. Anika kulki edeltä, lyhyet kintut väsymättöminä mutta hitaina, niin ettei muilla ollut ongelmia seurata. Lisää tietoa odottaisi vain pohjoisessa, ja toista tilaisuutta ei heille tulisi, ei tulisi välttämättä koskaan kenellekään. Niistä ei pitänyt olla hyötyä tyttäriä vastaan, mutta parempi nekin kuin ei mitään. Mutta me emme tee ruusuille mitään. Tuuli ei vienyt hajua mennessään. Jos kerran he ovat usein raskaana?” ”Lapset eivät koskaan synny elävinä.” Ubin kosketti molemmilla käsillä otsaansa, kuten preerianrannalla oli tapana. Ubin tuntui kestävän sitä paremmin. Jumalaa ei nimetty, jumalaa ei ylistetty, jumalaa ei mainittu, ellei ollut pakko. Punaisina ja kauniina, pensaissa ja köynnöksissä, jotka kiipeävät taivasta kohti.” ”Mutta te kuitenkin teette niille jotain ennen kuin viette niitä kyliin?” ”En tiedä miksi miehet tulevat kun annamme niitä. Ehkä ruusut tahtovat takaisin ja tuovat oreja muassaan. Hän oli tottunut idän viileisiin aamuihin ja tulikuumiin iltoihin. ”Mitä tyttäret tekevät lastensa kanssa. Joten Elleqa vyötti veitsen lanteilleen, piti huolen, että Ubinkin otti omansa. Maailma ei muutenkaan tuntunut koskettavan tytärtä. 53. Anika oli vastannut ehdotukseen kumartamalla, ja Elleqa ja Ubin olivat kuiskutelleet raivoisasti länsirannan kumarrusten kulttuuritulkinnasta. Tarinasta puuttui jotain, he eivät olleet kuulleet koko totuutta. Sanoista oli vaikea saada kiinni, ne eivät tuntuneet liittyvän toisiinsa tai todellisuuteen ylipäätään. Hänen kertomansa oli epäselvää, epätodellista, niin kuin hän olisi alinomaa kuvannut unta, joka jo haihtui heräävän mielestä. Meitä kutsutaan noidiksi, koska ihmiset eivät tiedä, mikä pohjoisessa asuu, mikä terälehtiin koskee, mikä kulkee okaiden lomassa.” Jumalasta Anika ei vieläkään puhunut kuin epäsuorasti. Hän puhui kysymättä tyttäristä, ruusuista, pohjoisista maisemista. Parempi on olla lämpimässä sisällä ja sitten lämpimässä maan alla. Antropologit olivat yhtä mieltä siitä, etteivät he menisi tyttärien asuinsijoille koko matkaa. Askel askeleelta kysymyksetkin vähenivät. ”Ei ruusuja kasvateta, ne kasvavat. Lopulta kaikki kolme kävelivät hiljaa pohjoista kohti. Meren lähellä preeria oli viileämpi kuin sisämaassa, mutta oviverhon takana laiska tuuli puhalsi kuitenkin kuumempana kuin Ubinin mielestä aamuyöhön sopi. ”Ei se mitään, eivät ne kestäisi pohjoista kuitenkaan. Kunhan tulevat. Anika saisi saattaa heidät lähelle, jossa he tapaisivat ja haastattelisivat toisia tyttäriä: heitä, joiden aika ruusujen luona laskettiin vuosikymmenissä, vuosisadoissa. He lähtivät tarpomaan pohjoista kohti vailla tarkkailevia silmäpareja. Käveleminen ei tehnyt Anikaa eloisammaksi mutta sanavalmiimmaksi kylläkin. Joskus minä mietin, millaisia unia ne näkevät siellä.” Sitä paitsi Anika haisi tuoksui ruusuilta, niin vahvasti, että Elleqan piti pitää etäisyyttä kävellessäkin. Elleqa pohti etäisesti, tulisivatko he näkemään tämän jumalan, ja ihmetteli yhtä etäisesti, miksi ajatus ei tuntunut oikein miltään. Rannan harvat risut ja kitukasvuiset rikkaruohot eivät jättäneet jälkiä kermanvaalealle iholle, oli kuin ne olisivat taipuneet pois kengättömien jalkojen tieltä. Hän vahti sivusilmällä tytärtä, joka odotti ilmeettä ulko-oven vieressä, kun antropologit keräsivät tavaransa pikaisesti kasaan
Jos pojalla olisi vielä ollut nimi, olisi hän kääntynyt takaisin ja hakenut puukkonsa. ”Turpa kiinni, pohjoisen susi”, Koma sanoi. Pojalle hän ei suonut samaa. Oli helppo antaa jalkojen tehdä kaikki työ, pää oli täynnä ruusua ja tyhjää. Hän veti puukon vyöltään ja lähestyi neitoa, kaikki legendat ja varoitukset unohtaneena. Nimeänsä poika ei enää tiennyt tarvinnut. Kuinka paljon hän oli uhrannut, eikä mitään vastineeksi. Ruoat oli syöty ja puukot olivat tippuneet tomuun. 54. Oli matka kestänyt sitten viikkoja tai vuosia, se oli nyt lopussa. Istubo otti kiinni hihan kankaasta ja puristi. Tyhmä hymy levisi kasvoille. Preerianrannan kansan ei sopinut hukata puukkoja, teräs saattoi tulla vihamieliseksi. ”Sinä viet meitä Kuolleeseen Onholoon.” *** Matka oli unta ja kuumetta. Ei sillä niin väliä, hän oli tässä nyt ja piti kiinni. Eikä Koma suostunut jakamaan. ”Toin takaisin”, poika sanoi, heikommalla äänellä kuin oli tarkoittanut. Poika tiesi kävelevänsä, tiesi välillä syövänsä, tiesi ahjon nousevan ja laskevan. Kyyneleet kihosivat silmiin pentu raukka. Nälkä kaiversi, vaikka luuli juuri syöneensä. Lopulta vain se oli jäljellä, ruusu puristettuna tiukasti käteen. Mutta se tuntui nousevan ja laskevan samaan aikaan. Poika näki tutun punahilkan tyttären värittömyyden keskellä. Vahvat kädet kiertyivät omistavasti Istubon olkapäiden ympärille. Pikimustat silmät tuijottivat poikaa, joka empi sanoissaan. Ubinin jalat seisahtuivat vasta kun sana pääsi karkaamaan huulilta. Anika kulki edellä ja näytti kuulta, veistokselta, marttyyrilta matkalla kuolemansa sijoille. Aamuyö vaihtui aamuksi, päiväksi, sumu hälveni ja preeria terävöityi, pohjoisessa näkyi torneja hampaita, korkeita ja valottomia, kuin ahjon valo ei niitä pystyisi koskemaan. Koman kädet haisivat hielle ja kalalle ja arjelle. Eikö se halunnutkaan sitä takaisin. Koma oli tullut pitkän matkan perässä, hänen oli täytynyt kulkea uskomatonta vauhtia pysyäkseen lepäämättömän Istubon kannoilla. Poika seurasi ruusun tuoksua. Oliko olemassa oikea sananparsi. Hän tahtoi varoittaa usuttaa tahtoi estää aiheuttaa mutta Koma ei voinut kuulla sitä muuna kuin heikkoutena. Eikö näin tehty. ”Toin ruusun takaisin.” Neito otti ruusun pojan kuivuneen veren tummentamista käsistä. Ruusua katsoessaan punahilkalla oli kasvoillaan surua, ylitsevuotavaa ja loputonta surua. ”Älä”, Istubo sanoi, ja tiesi sen heti virheeksi. He eivät olisi koskaan saaneet pysähdyttyä, ellei Ubin olisi muistanut lapsuuden häpeää, päivää kirjastossa, sivuille piirrettyjä amfiteattereita ja kaaria, kuolleita kiviä pohjoisessa, kauheita kertomuksia kaupungista, joka oli kukoistanut, kunnes sen asukkaat rakensivat lasiset portaansa taivaaseen asti ja menivät pois, pieni lapsi ei kestä, kasteltu sänky, äidin huuto— ”Onholo.” Nimi pysäytti kaikki kolme. Pitelisivät vain, sanoi pieni ääni päässä, jos pitelisivät vain niin kaikki olisi paremmin. Jätä neito eloon, minä tahdon sitä sittenkin. Mutta nimetön poika ei tarvinnut tapoja. Neito ei tullut vastaan, pojan piti kävellä koko matka tämän luokse. Neito avasi suunsa ja meni yhtäkkiä kauemmas—ei, väärin, poika Istubo meni, hänet kiskaistiin taaksepäin. Mutta Koma päästi irti, hän oli aina ollut vihainen ja varma
satavuotias?). Koma kuoli nopeasti, poika mietti, kaatui puukkoineen neidon jalkoihin, jonka kaulassa ei ollut jäljen jälkeä. 55. Oli yhä hankalampi muistaa, mitä he olivat sillä hetkellä ajatelleet. ”Minä olen suden tytär, ja vien sinut suden pesään.” Ja poika, joka oli hukannut rakkaansa ja nimensä, ei sanonut vastaan. Toinen, harteikas tytär, ehkä kaksikymmentä (tai neljäkymmentä, kuusikymmentä), sanoi jotain vakavalla äänellä mitterin kielellä, jota kumpikaan antropologeista ei osannut. ”Ja helvetti taas”, Elleqa mumisi, tarttui kankaisiin piilotetun puukon kahvaan ja jätti liikkeen siihen. Koma iski puukon kahvaa myöten punahilkan kalpeaan kaulaan ja avasi syvän haavan omaan kurkkuunsa. ”Eteläistä väkeä, kauas kävellyttä, kovaksi kasvanutta”, sanoi yksi tyttäristä, sironenäinen, noin viisitoistavuotias (viisikymmenvuotias. Ylähuuli nousi paljastaen hampaat, nenä kurtistui. Anika oli kertonut, ettei tytärten veri kuulunut heille, ettei sitä voinut vuodattaa, eikä tätä teoriaa kannattanut lähteä testaamaan. Jos jotain tervehdyksiä vaihdettiin, se ei kummankaan silmiin tarttunut. Kolme lähintä tytärtä astuivat nopeasti Ubinin ympärille, alkoivat tutkia vaatteita, koskea kasvoja ja hiuksia, Ubinin värähtäessä joka kosketuksesta. Akateemikon ei sopinut olla turhan taikauskoinen, mutta maailman rajamailla skeptisyys kostautui yhtä lailla, ellei todennäköisemmin. *** Valkoiset vaatteet ja hennot ruumiit piirittivät Elleqan ja Ubinin. ”Tuota, arvon tyttäret”, Ubin sanoi, ”olemme kutsusta tulleet kumppaninne kanssa pohjoiseen puhumaan kanssanne ja oppimaan teistä, tai siis, teiltä. Päivä päivältä taitavampi tosiaan. Ubininkin käsi hellitti hihaan piilotetun aseen päältä. Ihmishahmojen ei olisi mitenkään pitänyt voida kadota preerian värittömyyteen, mutta siinä he kuitenkin olivat, tyhjästä tulleet, tusinan verran tyttäriä muutaman askeleen päässä antropologeista ja Anikasta. ”Meille on jo tulossa siittäjä, Anika, nuori ja kova kuin aidanseiväs.” ”En minä heitä lastensaattajiksi tuonut.” ”Tyttäreksikö sitten, idän naisen?” Sironenä liukui Elleqan eteen. Jalat eivät tuntuneet astuvan, ikään kuin laihaa ruumista olisivat liikuttaneet vain tahto ja alistuva maankamara. Anikan mukaan lähteminen oli tuntunut loistavalta idealta vielä muutamaa tuntia aiemmin – vai oliko aikaa kulunut enemmän. Haastateltu tytär seisoi selätysten heihin katsellen sisaruksiaan. Elleqan sormet puristuivat kahvan ympärille. Viimeinkin kasvoille ilmestyi tunne. ”Minä en ole susi”, hän sanoi äänellä, joka oli monta kertaa vanhempi kuin ruumiinsa. Ohuet kalpeat hiukset valuivat tasaisina päätä myöten, kasvoille ja korvien päälle. Tarkoitus ei ole loukata teitä tai maitanne.” Elleqa katsoi kumppaniaan yllättyneenä. Neito katseli janosi poikaa, joka oli vajonnut polvilleen. ”Uros ja ori, kaukaa idästä.” Sironenä, yksi koskijoista, tuijotti Ubinia suoraan silmiin, varvisti niin että he olivat samalla tasolla. Veri tuli vauhdilla reiästä, jota terä ei tukkinut, kasteli tomun ja Koman ja punahilkankin, maalasi neidon ihon kahteen väriin. ”Sinä olet jo hedelmäsi menettänyt.” ”Ei se menettämiseltä tuntunut”, Elleqa sanoi kylmällä äänellä. Tyttären silmät olivat virheettömät, kauniit, täysin elottomat, kuin lasiset mestariteokset
Ubinin hämmentyneet vastalauseet kaikuivat kuuroille korville. Mutta raunioissa on vahvempia ja vanhempia voimia. Oliko tyttärillä joku hierarkia. Silti he tulivat jotenkin yhteisymmärrykseen. Tämä kääntyi vastaamaan katseeseen ja hymyili. Yksi katseli länteen, kuulon rajalla kohisevalle merelle. ”Pitäydytään alkuperäisessä suunnitelmassa. Toinen hymyili selittämätöntä hymyä, kolmannen silmät tarkkailivat jotain, jonka vain hän näki. Me menemme Okahoviin, rannan tuntumaan, lähelle Kadotettua kaupunkia muttei sen rajojen sisäpuolelle.” ”Etkä tahdo meistä uhreja tai osallistujia”, Ubin sanoi. Kuka sai päättää, kenet valittiin etelästä haettavaksi. Tyttärissä oli samaa synkkää auktoriteettia kuin uskonjohtajissa. Mennään heidän mukaansa.” Ubin katsoi Elleqaa kauhuissaan. Antropologit kävivät kiivaan keskustelun, ensin katsein ja ilmein, sitten kuiskauksin, lopulta ääneen – tyttäriä ei tuntunut kiinnostavan. Selkä ei ensin vastannut. Tyttäret kävelivät pohjoista kohti antropologit mukanaan, eivät yhtenäisenä joukkona, eivät tietoisesti, vaan niin kuin kissat kävelevät, rauhassa ja varmoina päämäärästä, jota muut eivät tiedä, eivät tiedä ehkä itsekään. Voimaan, vanhuuteen, jumalan suosioon perustuva. Jotenkin lapsekas ja viaton ele. Paljon pelottavampaa kuin mikään huuto tai uho olisi koskaan voinut olla. ”Sinä huijasit meitä”, Elleqa sanoi Anikan selälle. Kaapattuina!” ”Sinua talutetaan hellästi kuin lasta. Elleqan huomio oli jo siirtynyt edellä kävelevään tuttuun tyttäreen. Tyttäret eivät keskustelleet tai neuvotelleet, jokainen tuntui kiinnostuneen vain omasta maailmastaan. ”Tyttäret tuntevat oman maansa paremmin kuin me. Vasta kun molemmat antropologit olivat palanneet omaan keskusteluunsa, kuului tasainen ääni: ”Minä sanoin vieväni teidät tytärten luokse.” ”Muttet kertonut, että te asutte—asutte Kuolleessa Onholossa.” Ubinin kiihtyvä ääni hiljeni vaarallisen nimen kohdalla. Tytärten ei tarvitse pelätä maallista uhkaa tai haavaa. ”Emme itse kaupungissa. Elleqan käteen tarttui harteikas mitterinpuhuja. Tiedon marttyyrina.” Ubin katsoi lyhyttä tytärtä, joka piti häntä kädestä. En usko, että he ovat meille uhka. Helvettiäkö me lähdimme tyttären mukaan, loistava tilaisuus oppia lisää, todella riskialtista, Anikan sanoissa on jotain, arviointikyky nollassa, noituus, huijaus… ”Voisimme yrittää karkuun”, Ubin sanoi. Hän puhui hiljaisemmalla äänellä kuin Elleqa, jostain kummasta kunnioituksen tunteesta. *** Poika kulki ohjattuna talutettuna koulutettuna sinne minne punahilkka kulki käveli perässä läpi harmaan maan aina mustille 56. Tytärten kanssa. ”Onholoon. Kyllä ne meidät saisivat kiinni uudestaan, saivat alun perinkin.” Elleqa katsoi sironenäistä tytärtä, joka kulki edellä. Niin paljon kysymyksiä. Oliko ruusun vieminen kunnia vai taakka. ”Mitä sitten?” Anika ei vastannut. Anika kohautti olkapäitään. Legendat kertovat vaarasta vain ruusutetuille. Sitä paitsi”, Elleqa sanoi silmät kiiluen, otsa hiessä, ”ei huono tapa kuolla. Yksi tyttäristä, eniten lapsen näköinen, otti Ubinia kädestä ja alkoi taluttaa häntä
57. Hovi oli täynnä epätoivoa, täynnä kivuliasta pakkoa miten päätä särkikin muttei pelkoa. Ehkä heidät oli jo unohdettu. Ei sieltä halunnut pois. Korkeat mustat laatat oli ladottu seiniksi sattumanvaraisesti, kuin suomut, kattoa ei ollut. Silmät eivät jaksaneet tarttua arkkitehtuuriin, kaikki oli samaa mustaa kiveä ja vihreää köynnöstä ja punaista ruusua. Toiset tyttäret lähtivät hovin keskustaa kohti. Sieltä ei uskonut voivansa päästä pois. Pitkässä hovissa oli keskellä kivipaasi alttari sivuilta karkeaa kiveä ja päältä tasainen kuin miekalla lyöty. Vain Anika jäi heidän kanssaan jälkeen. Etäisyys oli pitkä, puolensataa askelta. ”Loswa, nuori nälkäinen, kuinka sinä muita ennen aloitit?” Sironenä puhui sanansa saliin kuin tietäen, ettei niihin tulisi vastausta. Pieni ja tuima päästivät irti antropologien käsistä ja jättivät heidät seisomaan oviaukon tuntumaan. Ubin odotti pakokauhua, joka ei koskaan tullut. Kumpikaan ei tuntunut kiinnostavan tyttäriä. Elleqa tunnisti näyn ensin, alansa puolesta. Kumpikaan antropologeista ei ollut niin tyhmä, että olisi katsonut hovin ohi, oikealle, Kaupunkiin päin. Seinillä kiipesivät ruusuköynnökset ja poika ei nähnyt kukkia vain okaat haistoi ilmassa ruusun niin vahvana että yökötti oksetti. Tyttäret kävelyttivät heidät korkean kaaren läpi ja kaikki muuttui. Ja poika ori ei voinut sanoa kieltää sitä mikä oli totta katsoi tyttöä ylös ja veri meni alas ja tytär huora tytär meni kyykkyyn ja pisti pojan sisäänsä astui eikä tämä ollut tiennyt että se sattuisi niin paljon tytär ei ollut märkä jokainen hiertyvä haava jokainen repeytyvä kudos elin verestä märkänä hän yhtyi vasten tahtoaan hilkattomaan ruusujen tyttäreen. Loputtomat ruusut kiipesivät ylös seiniä ja katkenneita mustia paaseja. Punahilkaton nousi kivipaadelle seisomaan katseli poikaa alaspäin. seinille ja suurelle kaarelle suulle jonka läpi astui tuntematta pelkoa vain surua odotusta. Keskellä hovia oli kivipaasi, kivipaadella vielä yksi tytär, vaatteeton—oliko sillä liikaa jalkoja. Siellä se kuitenkin oli, katsoi sitä tai ei. Poika oli sillä makasi sillä ja vihreä sitoi käsiä ja punahilkka riisui hilkan ja oli pelkkää tasaista kalpeaa ihoa lihaa nuorta kehittymättömyyttä. ”Uhri”, hän mutisi Ubinille, joka lakkasi siristelemästä tyttären suuntaan ja käänsi katseensa. Elleqaa oksetti, kuvotti niin kuin kuvottaa silloin kun pelkää ettei lääke sittenkään tehonnut, että vuoto ei sittenkään tule. Jos se oli aikoinaan veistetty, ei sitä ollut tehnyt ihmisen käsi. Anika ei vastannut mitään. Minun pitäisi odottaa muita mutta minun on kiire tytär sanoi minusta tuntuu että sillä on taas jano tytär sanoi ja sinä rukka olet kiimassa kuin eläin onneksi vein sinut tytär sanoi sinulle kelpaa nainen ilman naiseutta. Hän mietti etäisesti, olisiko ulkona parempi olla parempi ilma parempi aika muttei saanut ajatusta sen pidemmälle. Hengitys tiheni, hikipisarat kirposivat otsalle ja rintojen alle, aistit terävöityivät ja muuttuivat kivuliaiksi, valo yllä liian kirkkaaksi, ruusujen tuoksu ällöttäväksi. Hän painoi sormiaan otsaansa päänsärkyä vastaan, nieli alas kuvotusta uudestaan ja uudestaan. *** Okahovi nousi rantaa vasten tummempana kuin lyijyinen meri sen takana. ”Miksi me olemme täällä?” kysyi Ubin
Sinä etsit meidät itse käsiisi… kyse on sinusta. Kertoo tästä.” Anika ei puhunut pitkään aikaan. ”Anna minä puhun sitten itsekseni. Hän vilkaisi syvemmälle hoviin, nopeasti vain kiireesti ahneesti ja näki tyttäret kivipaaden ympärillä, nyt kaikki ilman vaatteita, yksi kerrallaan kiven päällä. Paikka vaikutti häneen vahvemmin. ”Pää sanoo, että tätä pitäisi pelätä tai paeta tai todistaa. Tappavan heidät. Etäisyys oli pitkä, mutta oli silti helppo erottaa, mitä oli tapahtunut. ”Niin kovin kummallista. Anika nauroi ja se kuulosti melkein aidolta. Tänne ei tarvittu toista uhria oria eikä kumppanistani voi tulla tytärtä. Mutta ei tunnu miltään. ”Et sinä meitä tänne vain katselemaan tirkistelemään tuonut”, Ubin mutisi. Ei ole tuntunut enää pitkään aikaan.” Huuto käänsi kaikkien kolmen päät, Elleqan ja Ubinin nopeasti, Anikan hitaasti. ”Olit oikeassa mahoverestä”, Anika sanoi. Tyttäriä ilman äitejä, haavoja ilman verta, ja ilmansuunta, johon ei voi katsoa, koska siellä on kaupunki.” Hän kääntyi antropologeja kohti. Hän oli hiljaa. ”Pohjoisessa on hyvä olla. ”Sinä nimenomaan toit meidät tänne katselemaan. En minä täältä pois lähde.” ”Onko kyse muista tyttäristä?” Elleqa sanoi silmät yhä kiinni. Tappavan jumalan?” Anika värähti viimeisen sanan kohdalla mutta pudisti päätään. Ilme oli väsynyt, tai ehkä kyllästynyt, tai keskittynyt. Ubinista tuntui, etteivät ne kaikki olleet hänen omiaan. ”Tämä on kaikki niin kummallista”, Anika sanoi hitaasti. Ilman täyttivät märät äänet. Sinä halusit, että joku näkee tämän kaiken. ”Haluat meidän auttavan heitä. Syyttä suotta et ole meitä tänne tuonut. Yksi tyttäristä ei ollut ehtinyt paaden päälle, ja kuitenkin punainen oli niin selvä kalpeaa vasten. Sinä haluat pois.” Sanat maistuivat paksuilta ja turhilta. Alastomat hahmot olivat kavahtaneet poispäin yhdestä joukossaan. Käänsi sitten katseensa Anikaan. Ubin katsoi Elleqaa, jonka silmät olivat nyt kiinni, joka värisi lämpimässä ilmassa kuin pakkasella. Puhe tuntui tulevan syvältä, ilma paksuni tiheni mätäni ääni kulki huonosti korviin mieleen päähän meidän pikku satuja tytär sanoi kerrottu niin että oltaisiin yhtä tytär sanoi se haistaa sen ja jumala tuli tuli kuin kartanonherra piikainaitalle naimalle sisään säpistä silkistä pakottaa nuoret kävelemään kylmään veteen varastanut vaihtoehdot tuli märkänä ja pitkänä ja nälkäisenä haistoi maistoi kalvot kuonat liukui kuhkui kivillä kuin kuollut enemmän kuin elävä vanhempi esi isää nahkaa kiilsi hiestä kun huppu helpotti kasvojen tieltä purppura kuin ruusu kuin veri kuin tukehtuva lapsi katsoi itäistä lihaa harvoin hovissa pitkän matkan kulkenutta tahtoi loisia lihassa niin kuin loisi ruusuja ja tyttäriä korviin kuiski pärpätteli sanoja salaisia kieli leualla kieli aikeista lupasi tyttäreksi toveriksi yötä myöten tassut kynnet kourat ponkien kiviä kirva mittari kaskas lehtiäinen se joka kulkee okaiden lomassa 58
Hän suri vain kasvoillaan. Heidän ei tarvitse maksaa velkaansa.” Elleqa jatkoi matkaa viisi, kuusi askelta ennen kuin pysähtyi odottamaan Ubinia. ”Tulehan”, hän sanoi, lempeämmällä äänellä kuin oli olettanut osaavansa. Juuri ennen kuin he pääsivät portista, Ubin vilkaisi taakseen, koska nuori sydän ei aina voi tehdä toisin. Okahovi kivisti mielessä, maistui sappena suussa. Se vetäytyi poistui astui syvemmälle hoviin, tyttäriä kohti. He eivät kertoisi preerianrannan kylissä, missä olivat käyneet. He huijaavat. He eivät olleet hiljaa sen takia, ettei tapahtuneille rumuuksille olisi sanoja, eivät sen takia, että jokin loitsu tai voima olisi sumentanut muistot. Ja ne lapset.” ”Tulehan.” Lujemmin tällä kertaa mutta yhtä lempeästi. Se painoi itsensä kasvon kuonon kielen vasten verta vuotavaa tytärtä. Silloinkin, kun kyseessä oli arkisempi pahuus. *** Matka oli pitkä, mutta paljon parempi kulkea kuin toiseen suuntaan. Ettei heidän tarvitsisi kestää jumalansa ruokailua. Ubin ei itkenyt nikotellen ja nyyhkien, itku ei koskaan estänyt häntä puhumasta. ”Eivät ne voi syntyä elävinä, synnyttäminen repii äitiä, saa veren vuotamaan. Joskus puhe oli kivuliasta. ”Se on niin typerää”, hän sanoi. Tai ovat ovelia, miten vain. 59. ”Siksi he vievät miehiä”, Elleqa sanoi. ”Luulen, että se joi tytärtä, jonka neidonveri tuli.” Kumpikin muisti jumalan muodon, muisti ruusunpunaisen kalpealla iholla, ja oli hetken hiljaa. Vielä kerran hän joutui todistamaan ruumista ruhoa paisuvaista joka oli nyt alttarilla. Se olisi tyhmä tapa päättää elämänsä kaiken koetun jälkeen. ”He haluavat raskaaksi, jotta heille ei tulisi kuukautisia. ”He menevät pohjoiseen pois elämän pahaa ja siellä heitä odottaa tuo. Ubin itki naama rumalla kurtulla. Sellaisista asioista puhuminen sai tuntumaan kuin sattunut olisi lähempänä, kuin eläisi koettua uudestaan. Kaikki se kipu ja vahinko vastasyntyneelle. Tilaisuus oli käytettävä hyväksi. Ubin tarttui Elleqan hihaan sormilla, joista puuttui tunto. Ubinin oma veitsi oli hervonnut heikenneistä sormista. Elleqa ei pistänyt vastaan, kun Ubin raahasi heitä kompuroiden kaarta kohti. Sen alta kuljettua yllä olisi sama taivas ja alla sama tomu mutta kaikki olisi toisin. Hän pudisti päätään. Miksi, sitä ei osaisi kukaan sanoa. ”Se—jumala siis raiskaa tyttäriä”, Ubin sanoi, ja Elleqa oli kiitollinen, sillä kivulias ei tarkoita tarpeetonta. Elleqa tuijotti kuumeisilla silmillä mustaa seinää vastapäätä, puristi veistä edessään osoittaen tilaan, joka onneksi oli nyt tyhjä. ”Se…” Hän hengitti syvään ja ymmärsi, miksi Anika ei suostunut antamaan jumalalle mitään pronominia kummempaa. Elleqalla ja Ubinilla ei ollut ruokaa ja vettä liiaksi, mutta tarpeeksi, että he pääsisivät takaisin asutuille maille. terä kädessä kummallakin kuvottaen kakoen silti suoraan sohien siihen missä sydän voisi olla jos olisi sydämellisempi myyden nahkansa kalliilla Ja jumala meni pois. He olivat hiljaa, koska se oli helpompaa. Muut kerääntyivät tämän ympärille ja peittivät tämän kasvot käsillään, selät jumalaa päin
Instagram: @hiirilukeejanostaa 60. Le Guin ja Neil Gaiman , ja joissa kuitenkin maistuu epäilyttävästi Tolkien . Ville-Veikko Jylhämäki on kotoisin Vörlöstä vaikka viihtyykin tätä nykyä pääkaupunkiseudulla. Hän pitää eniten maailmassa kahvista, karkista ja kissoista, ei välttämättä tässä järjestyksessä. kuvat: arthur rackham Wild and Shy and Monstrous Creatures, 1920 The Snarling Horde Below, 1920 lähde: oldbookillustrations.com Kuinka monta runnottua ruumista on haudattu Okahovin alle?” Elleqa käveli takaisin kumppaninsa luokse ja otti tämän syliin, puristi posken poskea vasten ja tunsi toisen kyyneleet omilla kasvoillaan. Hän kirjoittaa tarinoita, joiden raaka-aineina ovat China Miéville , Ursula K
61
Kaiken lisäksi osa jumalista on menettänyt muistinsa, joten kirjavalla henkilökaartilla riittää enemmän ja vähemmän yhteensopivia tavoitteita heidän yrittäessään saada tilanne ja uusi elämä hallintaansa. Uusien käänteiden nälkäiselle lukijalle, joka ei hektisyyttä pelkää, kerrontatyyli epäilemättä osuu ja uppoaa. Antiikin jumalKustantaja: Enostone Kustannus Julkaisuvuosi: 2023 Kansi: Kalervo Sammalvehrä Sivumäärä: 254 62. ARVIO Antiikin jumalten pyörityksessä Heidi Torn – Sankareita ja shakkinappuloita Kirjoittaja: Eve Lumerto Heidi Tornin esikoisteoksessa nykyaika ja antiikin myytit yhdistyvät dramaattiseksi hahmosuhteiden ja toiminnan sekaiseksi pläjäykseksi. Lukijalle, joka kaipaa syvempää keskittymistä yhteen asiaan ja aikaa myös rauhoittumiseen, kirja voi olla vaikeaselkoinen ja tuottaa pettymyksen. Kuten aina, tavalliset kuolevaiset tahtovat jäädä jalkoihin kun jumalat rellestävät, ja lukija saattaa myös joutua jakamaan tämän kokemuksen. Sillä sekunnilla kun Zeus avaa silmänsä, tarina lähtee laukkaan pysähtymättä sen jälkeen hetkeksikään hengittämään. Tuhansien vuosien unilta heränneet Kreikan jumalat ja uudelleensyntyneet sankarit pääsevät irti 2020-luvun Suomessa, ja kaaos on taattu. Kirja on täynnä seikkailua, juonittelua ja välillä romantiikkaakin, mutta sen pääasiallinen anti on huumori. Uusia juonenkäänteitä ja hahmoja putkahtelee joka suunnasta läpi kirjan. Päähenkilöä tai rajattua näkökulmahenkilöiden joukkoa ei ole: kertoja poukkoilee näkökulmien välillä vapaasti ja nopeaan tahtiin
Sankareita ja shakkinappuloita on määrittelyä pakeneva ja kirjava kokonaisuus, jonka punaista lankaa ei kannatakaan etsiä. Kirjasta nauttiakseen tarinaa ei kannata analysoida liikaa, vaan antautua sen vietäväksi avoimen uteliaana. Näin eivät hulvattomat juonenkäänteet, kekseliäs tapahtumien verkko ja hykerryttävät hahmot, joilta puuttuu itsekritiikkiä mutta ei itserakkautta, jää ennakko-odotusten varjoon. Tapahtumien dramaattisuudesta huolimatta kirjaa ei kannata lähestyä sen paremmin toimintaseikkailuna kuin romanssinakaan. Tapahtumien poskettomuus ei myöskään välttämättä avaudu lukijalle täysin ilman antiikin tarujen tuntemusta, koska nykyään viihdettä kritisoidaan niin usein siitä, että dramaattisia asioita tapahtuu vain draaman vuoksi. Välillä kerronta on suorastaan reportaasimaista: henkilöhahmon elämän uskomattomin tai tuskallisin tapahtuma saattaa olla käynnissä, mutta lukijalle siitä näytetään vain pintaraapaisu, ja juoni etenee silmänräpäyksessä seuraavaan kohtaukseen tai seuraavaan näkökulmahenkilöön. Kirjan rakenne muistuttaa jollain tavalla impro roolipelin tai -näytelmän seuraamista, mikä luultavasti jakaa lukijoita innostuksesta säteileviin ja tavattoman ärtyneisiin. Jokaista suhdedraamaa ja petosta ei millään ehdi tässä kirjassa sulatella, eikä hahmojen sisäiselle kokemukselle ole juuri ollenkaan tilaa – mikä on toisaalta juuri sitä, mitä jotkut lukijat kaipaavatkin. ten persoonilla leikitellään purevasti, ja siksi kirjasta saa eniten irti lukija, joka tuntee myytit riittävän hyvin. Itseäni esimerkiksi naurattivat kovasti Psykhen sokkotreffit, mutta lukija, jolle lähdemateriaali on vieraampaa, tuskin ymmärtäisi suurinta osaa kirjan sisäpiirivitseistä, johon hahmojen välinen kanssakäyminen nojaa paljon. Tässä kirjassa piirre on kuitenkin linjassa inspiraation lähteen kanssa, eivätkä antiikin jumalat oikeastaan edes olisi omia itsejään ilman jatkuvia ylilyöntejä. Kirjan juoni on kuin puu, joka alkaa selkeästä rungosta ja haarautuu tarinan edetessä yhä useammiksi eri oksiksi, joissa on kyllä päällekkäisyyksiä ja risteämispaikkoja, mutta alun lupailemaa pääjuonta on kirjan lopussa vaikea hahmottaa. 63. Kerronta vastaa lähinnä parodiaa, ja etäännyttää lukijan lähes täysin tarinan tunnepuolesta. Dramaattiset ylilyönnit tekevät kirjasta uskottavuuden kannalta ristiriitaisen: absurdit tapahtumat ja se kuinka nopeasti hahmot hyväksyvät ne, sopii tarujen maailmaan, mutta sopiiko se nykyajan Suomeen, erityisesti kuolevaisille hahmoille ja sankareille, jotka ovat eläneet elämänsä vailla muistoja entisestä elämästään
Kaikkiin tehtäviin opastetaan avuliaasti! Ota yhteyttä: toimitus@kosmoskyna.net AVUSTAJAKSI KOSMOSKYNÄÄN. 64. Spefiyleisölle on tyypillistä suhtautua tarinan maailmaan, teemoihin ja syvempiin tasoihin hyvinkin kriittisellä ja vakavalla otteella. Jos haluat haastaa itseäsi päästämään hetkeksi irti ja kohtaamaan vastaanottavaisena kaiken mitä tuleman pitää, tämä kirja tarjoaa siihen oivan tilaisuuden. Päätoimittajana opit koko prosessin mitä yksityiskohtaisimmin. Teos on saatu kustantajalta arvostelukappaleena. STK:n arvostettu ja pitkäikäinen lehti kaipaa uusia vapaaehtoisia toimittamaan arvioita ja novelleja, ideoimaan artikkeleja ja toteuttamaan esimerkiksi kirjailijahaastatteluja. Kosmoskynään osallistuminen antaa arvokasta kokemusta lehden tekoon osallistumisesta ja auttaa verkostoitumaan kirjoittajayhteisön kanssa
Tarina saa edetessään synkempiä sävyjä ja vaikka juoni noudattaa tiettyjä kauhun perusperiaatteita, se onnistuu myös yllättämään, sävähdyttämään, ja ennen kaikkea kauhistuttamaan. ”Tilassa” joku toinen ohjaa Maaritin kättä ja mieltä. Uuvuttavalla työtavalla on kuitenkin hintansa. Vastaus kuuluu – on. Kaikki muu on Maaritin omissa käsissä. ARVIO Suden raivoa Pohjois-Karjalan soisissa metsissä Lauri Lattu – Susiraja Kirjoittaja: Mirva Tolppanen Lovecraft-suomentajana ansioituneen kirjailijan esikoisteoksen tapahtumat sijoittuvat kirjaimellisesti susirajalle, sivistyneen asutuksen rajamaille. Vai onko sittenkään. Suden raivo yltyy. Taidemaalari Maarit asuu koiransa kanssa syrjäisessä mökissä metsän reunalla. Mikäpä sen parempi paikka suden raivota ja kauhun kehkeytyä. On maalattava susi, ja juuri tietyn kokoiselle kankaalle. Mielenterveysongelmista kärsinyt taiteilija elättää itsensä tilaustöillä, mutta työstää parhaimmat teoksensa transsin kaltaisessa ”tilassa”, jossa teos näyttäytyy hänelle sellaisena kuin haluaa tulla maalatuksi. Kirjan synkkä kansi ja neliskanttinen muoto viehättävät ja luovat odotuksen, että tiedossa on jotain erityistä. Lattu ei myöskään unohda kauneutta ja lempeytKustantaja: Haamu Julkaisuvuosi: 2022 Kansi: Henna Sakkara-Döring Sivumäärä: 255 65. Kaikki muuttuu, kun Maarit saa työtarjouksen karismaattiselta mieheltä, jolla on kaksi toivetta. Alun kepeähkö tyyli herättää epäilyksen onko kauhua sittenkään tulossa. Kerronnan kieli on arkista ja ytimekästä
Mikä ja minkälainen on eläin meissä. Jäseniin virtasi sen voimaa ja mieleen sen tahtoa. Teosta on kritisoitu väkivallalla mässäilystä. Inhimillisyyden ja eläimellisyyden rajan häilyvyys onkin yksi kirjan kantavia teemoja. Muutamia pitkäksi venyviä suvantoja lukuun ottamatta jännite, ja kauhu, kantavat loppuun saakka. Suden silmät kiiluivat, kun hän alkoi maalata niitä esiin valkeasta kankaasta. Sisällämme ulvova susi oli vapaa ja pidäkkeetön, kunnes se kerran kahlittiin ja nujerrettiin. Jumalten ajoilta ponnistava alkukantaisuus välähtelee erityisesti seksin ja väkivallan kuvauksissa. Latulla teema avautuu pelon ja raivon elementein, mutta perusajatus on sama. Neljään osaan jaetun kirjan näkökulmahenkilö vaihtuu varsin ratkaisevalla hetkellä ja antaa hetkeksi puheenvuoron Maaritin ex-puolisolle Antille. Tila ei ollut enää yksinäinen. Kahta keskeisintä hahmoa lukuun ottamatta henkilökuvaus on melko suppeaa. Latun kauhu on suorasanaista ja brutaalia. Sitä se tavallaan onkin, mutta maskuliinisemmassa ja raaemmassa muodossa. tä, jotka nousevat esiin luontokuvauksissa sekä ihmisen ja koiran välisessä suhteessa. Sivuhenkilöitä syventämällä tarinasta olisi kenties saanut vielä enemmän irti, sillä osa arkisista dialogeista ja kohtauksista tuntuvat mielestäni hieman heppoisilta Maaritin sisäiseen maailmaan verrattuna. Kirjailija itse on tituleerannut teostaan Sudenmorsiamen moderniksi versioksi. Teos on saatu arvostelukappaleena kustantajalta. Mirva Tolppanen on näyttämötaiteen ammattilainen ja kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelija, joka työstää parhaillaan ensimmäistä romaaniaan. Siinä ei ole lovecraftmaista kosmisuutta, mutta rivien välistä on luettavissa yksi kosmisen kauhun mestarin pääajatuksista: ihminen on täällä maailmassa erehdys, joka kuvittelee olevansa muita olentoja tärkeämpi. ”Tilan” unenomaiset kuvaukset sekä viittaukset mytologiaan ovat teoksen ehdottomia vahvuuksia. 66. Siinä missä Aino Kallas sijoittaa tarinansa Hiidenmaalle, Lattu ammentaa sutensa skandinaavisesta mytologiasta, jossa jumalten kahlitsema, vapautta janoava Fenrir rikkoo rautakahleitaan. Kosto ei ole kaunista. Jopa inhorealistisiksi yltyvät väkivallankuvaukset ovat mielestäni perusteltuja ja lunastavat odotuksen, jonka genre itsessään asettaa. Mytologia toimii tarinan runkona, ei kahlitse sitä, kuten ei nälkäistä suttakaan. Muutoksen hyväksyminen vie tovin, mutta psykologisen kauhun ja päähenkilön kuvauksen syventämisen kannalta näkökulman vaihtaminen osoittautuu hyväksi ratkaisuksi. Maarit vaihtoi pienempään pensseliin ja keltaiseen maaliin. Susi täytti tilan, täytti Maaritin. Miksi teemme kaikkemme peittääksemme sen
Lisäksi hän saa vain pienen määrän omasta kotimerestään nostettua sydänvettä, joka hädin tuskin pitää kivut poissa. Marian ja Miguelin välinen mentorisuhde muodosKustantaja: Gummerus Julkaisuvuosi: 2023 Päällys: Sanna-Reeta Meilahti Sivumäärä: 350 67. Maria kärsii jatkuvista kivuista ja kaipauksesta merta kohtaan, mutta saa uida vain rajoitettusti. Vanhempi nainen päähenkilönä olikin hyvin virkistävä näkökulma, jota ei näe paljon niin fantasiakirjoissa kuin muun kirjallisuuden puolella. Anni Kuu Nupposen Sydänmeri on rauhallisella tahdilla etenevä fantasiatarina, johon on helppo uskoa. Maria saa opetettavakseen parikymppisen Miguelin, merenvartijaoppilaan. Kirjaa lukiessa sydämeen valuu usko siitä, että tietysti on olemassa merenvartijoita. Aluksi herääkin kysymys mitä Maria on tehnyt ollakseen vanki, ja mikä oikeuttaa hänen kärsimyksensä. Vaikka merenvartijoissa onkin useampi vampyyrejä muistuttava piirre, ovat he kuitenkin ensisijaisesti ihmisiä eivätkä myyttisiä olentoja. Sydänmeri on eräänlainen monomyytin peili, jossa oppilaan sijasta päähenkilönä on hänen mentorinsa. Seitsemänkymmentävuotias Maria on vangittu asumaan Espanjaan Välimeren rannalle, kauaksi hänen omasta merestään menneisyytensä rikosten tähden. ARVIO Lempeiltä laineilta hyökyaaltoon Anni Kuu Nupponen – Sydänmeri Kirjoittaja: Marras Sinikarhu Merenvartija osaa puhua merelle, tyynnytellä myrskyjä ja aistia meren aavat ja syvyyden
Teos on saatu arvostelukappaleena kustantajalta. Kirjan suurin konflikti tuntuu olevan ohi vähän turhan nopeasti. Toisaalta Maria oli sen verran erakoitunut, että ehkä sen takia maailmaa ei suuresti päästä näkemään. Hän viettää pientä, rutiininomaista elämäänsä. Se oli olemassa vain taustalla. Miguelin lisäksi tarinasta löytyy pitkäikäsiä suhteita ajalta ennen Marian vangitsemista, joka luo mielenkiintoista syvyyden ja elämän tunnetta tarinaan. Niistä mainittakoon vedenpaisumusmyytti, jota löytyy useilta kansoilta ympäri maailmaa. Nuori Miguel epävarmuuksineen ja intohimoineen luo hyvän vastakohdan kokeneelle ja voimakkaalle Marialle. Maria ja Miguel myös arvuuttelevat, ketkä kaikki historian ihmiset ovat olleet merenvartijoita. Romaanissa varsinaisen juonen sijaan tärkein rooli onkin hahmojen välisillä suhteilla. Taidokas tunnelma olisi kaivannut sen yhden kunnollisen myrskyn nostatuksen. Tasapaino melodramaattisen ja liian helpon välillä on hitusen liikaa tylsän puolella, ja konfliktissa oli kiinnostavia asioita muun muassa uskon kriisistä, joista olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin. Sydänmeressä eletään ei niin kaukaista tulevaisuutta, jossa ympäristöongelmiin on viimein herätty ja uusi ekologisempi maapallo on täällä. On mukava lukea tulevaisuudesta joka ei ole dystopia, mutta tarinassa ei juurikaan hyödynnetty maailmaa. Kaksikko tunnustelee välejään tavalla joka tuntuu hyvin luonnolliselta. Tarina kietoutuu myös myytteihin ja uskontoon. Se jättääkin kirjan tapahtumahetken juonen kevyeksi, mutta toisaalta Sydänmeri ei välttämättä ole kirja, jota luetaan juonen tähden, vaan enemmänkin tunnelman ja hahmojen. Menneisyys tuo tarinaan syvyyttä, mutta toisaalta kirjan nykyhetkessä on ehkä hiukan turhankin helppo arvata menneisyyden tapahtumat. Tunnelma on vahva, mutta kirja jätti toivomaan että asioita ehkä hiukan vielä enemmän syvennettäisiin. Tarinan aikana kellutaan leppoisasti laineilla ennen lopun hyökyaaltojen höykytystä. Juoni juurtaa pitkälti menneisyyteen, joka on niin tarinan vahvuus kuin heikkous. 68. Vaikka kirja tuntuukin myös ajoittain surumieliseltä, on se ensisijaisesti lämmin ja lempeä, kuin Välimeren rantavesi kesäisin. Sydänmeri on lukemistani Nupposen teoksista kaunein, ja todiste hänen monipuolisuudestaan kirjoittajana. Merensuojelu ja ympäristöystävällisyys ovat kattavia teemoja tarinan taustalla, mutta niistä ei saarnata. taa pääosan kirjan jännitteestä ja juonesta
Esimerkiksi omia asuinalueita ja kauppoja, joissa vain merkityt saavat asioida. Tulevassa kansanäänestyksessä päätetään, muuttuvatko myötätuntokoe ja sen myötä merkintä pakollisiksi. Testin läpäisseet voivat ottaa merkinnän, joka mahdollistaa heille etuoikeuksia yhteiskunnassa. Hahmoille luodut taustatarinat kerrotaan yksioikoisesti, ja ne ovat yksioikoisia. Missä ovat kylmä järkipuhe ja tiukat fakSuomentaja: Tapio Koivukari Kansi: Martti Ruokonen Sivumäärä: 279 Myötätuntoisten yhteiskunta vailla myötätuntoa Fríða Ísberg – Merkintä 69. Ei siis ihme, että asia jakaa yhteiskuntaa ja perheitä. Kirjassa on 279 pitkää sivua, joiden aikana usean hahmon näkökulmat vaihtelevat. Heihin ei synny tunnesidettä. Positiivista on, että kunkin hahmon asennoituminen merkintään on sentään kerrottu taustatarinan kautta. ARVIO Kustantaja: WSOY Julkaisuvuosi: 2023 Alkuperäisteos: Merking, 2021 Kirjoittaja: Mia Myllymäki Lähitulevaisuuden Islannissa on otettu käyttöön myötätuntotesti. Kuitenkin merkintään suhtaudutaan sekä hahmojen osalta että yleisemmin yhteiskunnassa enemmän tunnepohjalta kuin järki edellä. Heidän ajatuksensa ja kokemuksensa jäävät yhdentekeviksi. Kyseessä on dystopia, joka kertoo tietyn kansanosan pyrkimyksestä kohti ihannetilannetta, jossa kaikki olisivat merkittyjä; näin kaikki tuntisivat olonsa turvalliseksi ja voisivat luottaa kanssaihmisiin. Toiset pelkäävät merkitsemättömiä ihmisiä, toiset pelkäävät etteivät läpäise myötätuntokoetta ja jäävät ilman merkintää, mikä tarkoittaa työttömyyttä ja asunnottomuutta, ulkopuolelle jäämistä
Toisten samanrotuisten tuska: Ei osoita minimireaktiota. Tulosten luotettavuuden varmistamiselle ei ole uhrattu ajatustakaan. Minkälainen koulutus myötätuntokokeen tekijöillä on oltava. Ehkä se on ihan luonnollista, onhan Islanti saari. Jatkuva fucking-sanan käyttö tekee hänen osuuksistaan raskasta luettavaa. Turismi on merkittävä tulonlähde saarivaltiolle, mutta merkinnän vaikutuksia siihen ei pohdita. tat merkittävän yhteiskunnallisen valinnan puolesta ja sitä vastaan. Merkinnän vaikutukset esimerkiksi valtioiden välisiin suhteisiin jäävät lyhyiden viittausten varaan. Toisinaan Óli löysi isän puhumasta tilanteesta ystävänsä kanssa puhelimessa. Aivan kauhistuttava. Hänen näkökulmastaan terapialla voidaan parantaa merkitsemättömiä eli särkyneitä. Toisten erirotuisten tuska: Ei osoita minimireaktiota. Tunnetarttuvuus, tuska: Ei osoita minimireaktiota. Islannissa on alle 400 000 asukasta. Yksi näkökulmahenkilöistä, Eyja, käy myötätuntotestissä eikä läpäise sitä: Tunnetarttuvuus, ilo: Minimireaktio. Óli onkin hahmoista ainoa, joka saa hieman lihaa luidensa ympärille, koska hän esiintyy myös nuoren kapinallisen Tristanin näkökulmassa. Selitystä vaille jää sekin, miksi juuri kyseiset muuttujat on valittu myötätuntotestiin. Miten tilanne oli kauhistuttava. Toisten vastakkaista sukupuolta olevien tuska: Ei osoita minimireaktiota. Ólafur Tandri, tuttavallisemmin Óli, on hankkeen keulakuva ja ajaa merkintää pakolliseksi. Ólin näkökulmissa esiintyvät ajatukset siitä, että mielenterveysja terapiapalveluita olisi tarjolla kaikille ilmaiseksi, milloin tahansa ja vailla ehtoja, tuntuu epäuskottavalta. – ja jokainen Suomessa terapiamahdollisuuksiaan kartoittanut tietää, miten heikolla mallilla psykologipalveluiden saatavuus on. Miten tulos saatiin. Kirja käsittelee merkinnän seurauksia yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta keskiössä olevan kokeen tieteellisiä perusteita avataan hyvin vähän. Óli seurasi miten hänen isänsä muuttui aina vain hiljaisemmaksi kodin seinien ulkopuolella. Eyjalle näytettiin videopätkiä ihmisistä, eikä hän reagoinut oikein. Tapa, jolla testiin osallistumista kuvataan kirjassa, herättää lähinnä huvitusta, kun lukija alkaa miettiä läpäisisikö sitä itse. Ensin hän rehvasteli olevansa merkitsemätön, sitten hän lakkasi sillä rehvastelemasta. Tai läpäisisikö kukaan perheestä tai työkavereista. Mistä löytyy sopiva terapeutti kullekin tarvitsevalle. Tulos: Jää alle kokeen alarajojen. Kuinka monta psykologia tarvitaan. Toisten samaa sukupuolta olevien tuska: Ei osoita minimireaktiota. Dystopiasta vähänkään kiinnostuneempi lukija haluaisi tietää enemmän varsinaisesta myötätuntotestistä. Tristan suhtautuu merkintään naiivisti ja äärimmäisen vakavasti. Olisi ollut mielenkiintoista lukea tämän ongelman ratkaisusta. Lukija ei saa selkoa, millä tavalla Eyjan olisi pitänyt reagoida testin läpäistäkseen. 70. Tunnetarttuvuus, rakkaus: Minimireaktio. Ehkä Islannin kokoisessa hyvinvointivaltiossa se olisikin mahdollista! Mutta hän viittaa myös naapurimaihin – ovatko ne Norja, Grönlanti ja Iso-Britannia vai myös muut pohjoismaat. Sillä ei ole omia asevoimia, mutta se on Naton jäsenmaa
Teoksen suppean laajuuden huomioiden sen käsittely onnistuu jokseenkin hyvin, mutta paljon syventämisen mahdollisuuksia olisi ollut. Joka kerta Óli kokee saman helpotuksen: taas on kammattu yksi pieni takku yhteiskunnan valtavasta kuontalosta. Niin kauhistuttava, että nyttemmin kerrotaan uutisissa päivittäin, miten merkintä on pelastanut tavallisia ihmisiä särkyneiden ihmisten parista ja miten särkyneet ihmiset ovat joko muuttaneet maasta tai menneet terapiaan ja parantaneet itsensä. Se jättää haparoivan tunteen eikä lunasta lupaamaansa. Merkinnässä on kyse myös enemmistön vallankäytöstä. Muutamista hyvistä hetkistä huolimatta on vaikea antaa ylistäviä sanoja mistään Merkinnän osa-alueesta. Monet asiat varmasti ratkeavat. Merkintä ei ole huono kirja, se on vain epätyydyttävä. Teos on saatu arvostelukappaleena kustantajalta. Kirja on kokonainen ja tietyllä tavalla ehyt, mutta olisi se voinut olla paljon enemmänkin. Kirja myös tarjoaa hyvää pohdintapintaa dystopian ja utopian suhteesta. Idea on ehdottomasti mielenkiintoinen. Mitä terapia muuttaa ihmisessä niin, että hän läpäisee testin ja hänestä tulee niin ollen yhteiskuntakelpoinen. Kun merkintää kukin omista syistään vastustavat muodostavat vähemmistön, heistä tuntuu, että yhteiskunta kieltäytyy kuuntelemasta heitä. 71. Teeman käsittely on tässä mielessä jäänyt pahasti puolitiehen. Merkintä lähtee käsittelemään tärkeää yleismaailmallista aihetta. Naiivilta tuntuu ajatus, että kaikki ongelmat ratkeaisivat terapiassa käymällä. Kun kirja rakentuu myötätunnon ympärille, olisi mielenkiintoista ja tyydyttävää lukea laajempaa pohdintaa siitä, mitä myötätunto tarkoittaa ja millä eri tavoilla sen määrää tai laatua voitaisiin mitata
ARVIO Toivottuja sateenkaaren värejä romantiikan kentälle Edith Arkko & Magdalena Hai (toim.) – Sydänten salonki: Queer-romanttisia tarinoita Kirjoittaja: Jenni Poutiainen Sydänten salonki – Queer-romanttisia tarinoita sisältää yhdeksän Euroopan historiaan sijoittuvaa tarinaa, joissa on räikeä kirjo spekulatiivisen fiktion elementtejä. Myös M. Oronzo on kuitenkin varma, että Halim varastaa hänen ideansa, ja hän tarttuu mystisen muukalaisen tarjoukseen paljastaakseen totuuden kilpailijastaan. Vastahakoisen Katariinan noutaa kapteenin ainoa lapsi: peikko nimeltä Mielitty. A. Matkalla Raaseporiin tunteet Katariinan ja Mielityn välillä tiivistyvät peruuttamattomasti. Kustantaja: Osuuskumma Julkaisuvuosi: 2023 Kansi: Elisabeth Saranti Sivumäärä: 411 72. Olen tästä hyvin kiitollinen, koska sateenkaarevien suhteiden traagiset päätökset ovat surullisen yleisiä. Esipuheessa kerrotaan, että kirjoittajille annettiin käytännössä vapaat kädet. Tyrskyluodon ”Hengen viettelyksessä” ihminen kohtaa ihmeellisen. Värikäs on lemmenkin kirjo, sillä novelleissa on laidasta laitaan erilaisia suhdemuotoja, joissa korostuvat queer-onni ja tietenkin rakkaus. Mestarit Oronzo ja Halim kilvoittelevat ruhtinattaren suosiosta kehittelemällä yhä uskomattomampia keksintöjä palatsin puutarhaan. Yhtenä historiallisten ja spekulatiivisten novellien ehtona oli se, että tarinalla on onnellinen loppu. Antologian avausnovelli on Magdalena Hain ”Vaihdokas”, jossa perheenisä kuittaa velkansa myymällä tyttärensä merirosvokapteenille
Meresmaan ”Osa samaa salaisuutta” kertoo kasvipohjaisella teknologialla toimivan ilmalaivan radistista. Agnesin on tullut aika palkata tyttärelleen uusi opettaja, ja epäröinneistään huolimatta hän valitsee Shayleen Smithin – keijun, joka saa hänet muistamaan, millaista on rakastaa. Maria Carolen novellissa ”Viiniä ja sielunvihollisia” mystisen linnan kokiksi pestautuvalla Mariannella on yksi avioliitto takana ja aikuisia lapsiakin, ja samankaltaisessa elämäntilanteessa on myös Edith Arkon ”Leskiherttuatar ja kotiopettajar” -novellin viktoriaanisessa Englannissa seikkaileva Agnes Craddock. Tätä pohtivat myös Edith Arkko, Magdalena Hai, Artemis 73. Onnettomuus talvisella Saimaalla muuttaa kuitenkin kaiken, kun hänet pelastaa veden varasta järvenväen ruhtinatar, Salme, jonka sydän on jakautunut kahdelle. Novellien hahmot ovat varttuneita, mikä oli ilahduttavaa. S. Juliette tahtoo palauttaa sukunsa kunnian, mutta hänen suunnitelmiansa uhkaa mestarivarkaana tunnettu Sormi. Vaikka moninaisuus on laaja, olisin henkilökohtaisesti toivonut aseksuaalisuuden ja aromanttisuuden näkökulmia. Tarinoista huokuvat tunteiden palo, fyysinen kaipuu ja seksuaalinen vetovoima. Artemis Kelosaaren ”Kauniimpi maailma” on yksi kolmesta ihmisistä kertovista novelleista, ja sen kantava teema on maskuliinisuus, jonka eri olomuotoja näytelmiin hurahtanut prinssi Gustav, henkivartiokaartin kapteeni Mauritz ja tallimestari Georg ilmentävät. Aarne menetti sodassa toisen silmänsä ja kihlattunsa. Satu Piispa-Hakalan novelli ”Valtiatar pinnan alla” on antologian ainoa tarina, jossa on peräti kolme näkökulmahahmoa. Jenny Kangasvuon ”Les cocottes déshabillées” -novellin näkökulmahahmo ei ole poikkeuksellisesti ihminen, vaan satoja vuosia vanha golem, joka yrittää parhaansa mukaan sopeutua ihmisten joukkoon. Moninaisiin suhteisiin sukeltaa antologian päätösnovellikin. Kun Sylvia ja tämän aviomies Viktor ovat matkustajina ilmalaivalla, lapsuudenystävät eivät voi enää vältellä toisiaan tai yhteistä menneisyyttään. Klaus Öhving on varma, että tykkijollat ovat vastaus sotamenestykseen Venäjää vastaan. Sukupuolirooleilla leikitellään myös Anni Kuu Nupposen novellissa ”Tuliruusu eli kertomus siitä, kuinka onni suosii rohkeaa”, kun Versailles’n palatsiin soluttautuneet ammattivarkaat kilpailevat harvinaislaatuisesta taikakorusta. Sydänten salonki on kuin lämmin untuvapeitto, jonka syvyyksissä ei tarvitse pelätä lopussa häälyvää queer-kärsimystä. J. Tilannetta mutkistaa poikkeusjärjestely hotellissa, kun varietee-esityksen toinen tanssija sijoitetaan Judithin huoneeseen
Kelosaari ja J. Kirjoittajat ovat luoneet koukuttavia romanttisia ja juonellisia kaaria, jotka rikkovat perinteisiä oletuksia. Jenni Poutiainen on sateenkaarevasta spefikirjallisuudesta ja varsinkin fantasiasta kiinnostunut kirjagrammaaja, jonka löytää nimellä @mielenmaisemia Instagramista. Luin novelleja yksittäisinä makupaloina ja oli ilo piipahtaa uusissa maailmoissa ja aikakausissa sekä kutkuttavien (ihmis)suhdekiemuroiden syövereissä. Teos on saatu arvostelukappaleena kustantajalta. Tunnelmaa vahvistavat ajankohtaan ja sijaintiin sopivat sanavalinnat sekä ilmaisut, joista käy ilmi kunkin kirjoittajan perehtyneisyys oman tarinansa taustoihin. Meresmaa Helsingin kirjamessuilla ”Queer-romantiikan monet muodot” -paneelissa, jossa keskusteltiin antologiasta ja yleisesti ottaen romantiikkagenrestä. S. 74
Siksi ulkoistamme tämän selvityksen teille, arvon STK:n jäsenistö. Millaisia mahdollisuuksia huumorille syntyykään, kun todellisuus on muovailuvahaa ja rajana on vain mielikuvitus. Julkaistut kirjoittajat saavat antologiasta itselleen tekijäkohtaisesti kolme (3) ilmaiskappaletta ja mahdollisuuden ostaa antologiaa alennettuun hintaan. Voi niitä huonojakin testata. Eli teroittakaapa siis huumorin säilänne ja lumotkaa se riimuin tai veririitein tai abstraktin outoilevasti maagisen realismin hengessä. Ja me niistä pistämme kooten STK:n tuoreimman antologian, jonka teemana on… *rummunpärinää* Neofolk-henkinen avaruuspunk! Ei kun siis, huumori. Antologian tavoitteena on kerätä yhteen Suomessa alijulkaistua humoristista spefiä ja tarjota yhdistyksen jäsenille mahdollisuus saada tekstinsä julkaistuksi toimitettuna. Yhdistyksen ei ole taloudellisista syistä mahdollista maksaa rahallista korvausta kirjoittajille. Tekstit toimitetaan sekä sisällön että kielen puolesta. Antologian suunniteltu julkaisuajankohta on loppuvuodesta 2024. Ja jos jostain lajista odottamattomuuksia löytyy, niin se on spekulatiivinen fiktio. KIRJOITUSKUTSU STK:N HUUMORIANTOLOGIAAN 75. Joku viisas on varmasti joskus sanonut, että huumori on odottamattomuuden taidetta. Kirjoittajan tulee olla STK:n jäsen, joka on maksanut joko vuoden 2023 TAI vuoden 2024 jäsenmaksun. Tai sen yritys vähintäänkin. Me emme tiedä. Novellin tulee olla 1000–3000 sanaa kirjoitettuna rivivälillä 1,5 ja fonttikoolla 12. Jos ei ole, niin olisi pitänyt ainakin. Antologiaan tarjotun tekstin tulee olla sävyltään humoristinen (tai ainakin pyrkiä siihen) sekä edustaa jotain spekulatiivisen fiktion alalajia. Mutta mieluusti ei. Nyt on aika olla hauska. Lähettäkäätten meille siis parhaat humoristiset spekulatiivisen fiktion novellinne! Keskihyvätkin kelpaavat. Tekstin lähettämisen takaraja on 31.1.2024, ja se lähetetään rtf-, docstai docx-muodossa osoitteeseen antologiastk@gmail.com. Novellitiedoston tulee sisältää itse tekstin lisäksi novellin otsikko ja kirjoittajan nimi. Tekstin tulee olla kirjoittajan omaa työtä ja ennen julkaisematon. Antologiaan valikoidaan tarjolle lähetetyistä teksteistä noin 10–15, eli kaikki tarjotut tekstit eivät välttämättä mahdu mukaan. Sähköpostin viestikenttään laitetaan kirjoittajan yhteystiedot (nimi, osoite ja sähköpostiosoite). Huumori on teemana. Antologian toimittavat Nita Mäenpää, Venla Lintunen ja Pekka Kolehmainen. Ja toisinpäin, millaista voikaan olla spekulatiivinen fiktio, kun hypätään huumorin ratsun selkään ja karautetaan villisti kohti taivaanrantaa kuin urhea ritari, tai avaruuslänkkäri, tai mitä näitä nyt onkaan. Antologian mahdollinen tuotto käytetään yhdistyksen toiminnan rahoittamiseen
Kilpailun deadline on torstaina 29.2.2024 klo 23:59. kerran! Novellit tulee kirjoittaa suomeksi. Tekstien maksimipituus on 45 000 merkkiä välilyönteineen (noin 20 sivua). Kisaan voi osallistua useammalla novellilla. Osallistumisohjeet ja kisan viralliset säännöt: tsfs.fi/nova/ Kilpailun järjestävät Turun Science Fiction Seura, Turun tieteiskulttuurikabinetti ja Suomen tieteisja fantasiakirjoittajat piirros: harry grant dart nova1.indd 1 nova1.indd 1 7.11.2023 10.24 7.11.2023 10.24. Aihe on vapaa, kunhan se liittyy science fictioniin tai fantasiaan. Voittaja julkistetaan Finncon 2024 -tapahtumassa. Aloitteleville kirjoittajille suunnattu tieteisja fantasianovellien kirjoituskilpailu Nova järjestetään 24