VUOSIKERTA 1–2015. RUOKAVALLANKUMOUS! Jaakko Kolmonen Härkäpapu ja muut retroruoat Veganismi murroksessa Ruoka elokuvissa IRTONUMERO 9,60 EUROA 43
Saat lähettämästäsi aineistosta palautteen, jossa arvioidaan sen hyviä ja huonoja ominaisuuksia sekä annetaan ohjeita tekstin muokkaamiseen ja kirjoittajana kehittymiseen. LÄHETYSOHJEET Lähetä aineistosi joko sähköpostitse rtf-muotoisena liitetiedostona (sarjakuvat jpg-, tifftai pdf-muodossa) osoitteeseen arvostelupalvelu@kulttuurivihkot.fi tai tavallisessa postissa osoitteeseen: Kulttuurivihkot / arvostelupalvelu Kaasutehtaankatu 1 / 12 00540 Helsinki Voit halutessasi saatekirjeessä mainita, millaisista asioista erityisesti toivoisit palautetta. Lasku toimitetaan heti aineiston saavuttua, ja aineistoa ryhdytään käsittelemään, kun lasku on maksettu. Pyrimme antamaan palautteen mahdollisimman nopeasti, mutta 2–3 kuukauden odotukseen kannattaa varautua. Kulttuurivihkojen arvostelupalveluun voit lähettää asiantuntijoiden arvioitavaksi mitä tahansa kaunokirjallisia tai tietokirjallisia tekstejä, journalistisia juttuja tai sarjakuvia. TARKEMPIA TIETOJA: www.kulttuurivihkot.fi/lehti/arvostelupalvelu HYVÄ KIRJOITTAMISEN HARRASTAJA! AINEISTON LAAJUUS 1–30 liuskaa 31–70 liuskaa 71–140 liuskaa 141–200 liuskaa 201–300 liuskaa 301–400 liuskaa HINTA 73 € 95 € 117 € 139 € 161 € 183 € ARVOSTELUPALVELUN HINNASTO. Hintoihin sisältyy arvonlisävero, 24 %. Yli 400 liuskan käsikirjoitukset sopimuksen mukaan. Muistathan liittää mukaan yhteystietosi
22 TÄSSÄ NUMEROSSA UNOHDUKSESTA PALANNEET RAAKA-AINEET. VAATIMATONTA RUOKAA S. KOHTI RUOKAKUMOUSTA S. 36. S. 32 Emme osaa arvostaa omia ruokiamme ja tekniikoitamme. 3 Ruoantuotanto tulee muuttumaan siten, että hyödynnetään paikallisia luonnonvaroja ja tuotantopanoksia
Ravitsemustiedekään ei ole tällaisesta vapaata; kuvaava esimerkki on se, että Valion hallinnoima ja rahoittama säätiö on lahjoittanut Helsingin yliopistolle alan professuurin, johon on nimetty Valion oma tutkimusjohtaja. Samaan aikaan ruoka – ja muutkin kulutushyödykkeet – on kuitenkin myös liian halpaa: jos sen hintaan lisättäisiin tuotannon ja rahdin kaikki niin sanotut negatiiviset ulkoisvaikutukset, kuten ympäristön pilaantuminen ja sen aiheuttama ihmisten elinolojen heikkeneminen moninaisine kustannuksineen, se maksaisi huomattavasti enemmän. Suomessa valitetaan ruoan kalleudesta, osittain aiheestakin jos puhutaan kahden suuren kaupan keskusliikkeen ylivallasta. Viralliset ravitsemussuositukset, joiden mukaan esimerkiksi päiväkotien, koulujen, sairaaloiden ja vanhustenhuollon ateriat suunnitellaan, ovat jähmeitä muuttumaan ja niiden taustalla vaikuttavat myös alan suuret kaupalliset toimijat. RUOAN terveysvaikutuksetkaan eivät ole intressivapaa kysymys. Katsoja kohtaa joukon vaihtelevissa oloissa työskenteleviä ihmisiä, jotka kertovat elämästään ja unelmistaan, sekä tuotantoeläimiä. Tässä valossa se, että ihmiset ottavat yhä enemmän itse selvää niin kuluttamansa ruoan eettisyydestä kuin terveellisyydestäkin uskomatta sokeasti auktoriteetteihin, ei ole mitään syömisen muuttumista uskonnoksi, kuten mediassa on viime aikoina esitetty, vaan mitä rationaalisinta vastuunottoa. ERÄÄT sertifiointijärjestelmät, kuten luomu ja reilu kauppa, takaavat kuluttajalle tämän tyyppisiä asioita. Siinä vieraillaan niissä lukuisissa paikoissa eri puolilla maailmaa, joista säilykkeen raaka-aineet ja itse tölkin metalli ovat peräisin. Tarkan käsityksen ja varmuuden kestävästä tuotannosta voinee kuitenkin saada vain osallistumalla itse ruoantuotantoon tai hankkimalla ruokansa tutulta permakulttuurisia periaatteita noudattavalta tilalta. Ei kuitenkaan liene syytä odottaa, että kuluttajien suuri enemmistö alkaisi tehdä sellaisia kukkarolleen kalliita tai hankaliksi kokemiaan yksilöllisiä eettisiä valintoja, jotka kääntäisivät ruokamarkkinoiden suunnan. Luomuviljelijä Jukka Lassilan haastattelu (s. 35) osoittavat, että ekologisen ja ihmisten itsehallintoa vahvistavan ruoantuotannon ja -jakelun ei tarvitse olla säilötty unelma, vaan sitä voidaan toteuttaa jo tässä ja nyt. PÄÄKIRJOITUS ELIAS KROHN. Suuntaa kohti kestävämmän ruoantuotannon malleja on kuitenkin näytettävä jo nyt. 34) ja Jokapäivän ruokapajasta (s. Todennäköisemmin muutos tapahtuu esimerkiksi halvan öljyn ja fosforin hupenemisen myötä, joka pakottaa luopumaan niin sanotusta tehoviljelystä. Nykyinen ruoantuotanto perustuu kestämättömiin rakenteisiin ja tuotantotapoihin: uusiutumattomiin luonnonvaroihin, kuten öljyyn ja fosforiin, tuotantoeläinten huonoon kohteluun ja epätasa-arvoisiin globaaleihin ruokamarkkinoihin. Elokuvan lähtökohtana on säilyketölkki suomalaisen kaupan hyllyllä. Toivon mukaan aktiivisuudella voidaan vielä vaikuttaa myös neuvottelujen tuloksiin. 4 YKSI VIIME vuosien puhuttelevia suomalaisia dokumentteja on Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia (2012). 32) sekä artikkelit ruokapiireistä (s. Ruoka on myös politisoitava – tai pikemminkin tehtävä näkyväksi sen poliittisuus. tiedä mitä syöt! Nykyinen ruoantuotanto perustuu kestämättömiin rakenteisiin ja tuotantotapoihin. EU ja Yhdysvallat neuvottelevat parhaillaan TTIP -vapaakauppasopimuksesta, jonka pelätään heikentävän eurooppalaisia ruokaturvastandardeja ja lisäävän ylikansallisten yhtiöiden valtaa yli valtioiden demokraattisten ja oikeudellisten elinten. Myös tämän Kulttuurivihkojen ruokateemapaketissa nostetaan esille sitä, mistä jokapäiväinen ruokamme on peräisin ja millaisia yhteiskunnallisia, eettisiä ja terveydellisiä kysymyksiä siihen kytkeytyy. Aktiivisen kansalaisyhteiskunnan ansiosta neuvottelujen etenemisestä saadaan nyt paremmin tietoa kuin alkuvaiheissa. Kuluttamisella vaikuttamista ei pidä vähätellä. Jos haluamme olla oman elämämme subjekteja, juuri ruoasta ja muista perustarpeista on hyvä aloittaa. Samoin kävisi, jos tuotantoeläimille järjestettäisiin lajinmukaisen käyttäytymisen perusedellytykset tai globaalin etelän viljelijöille ja työntekijöille taattaisiin elämiseen riittävä korvaus heidän työstään
Ilmastokriisistä 28 ruokakriisiin Kulutustottumusten on muututtava ympäristöystävällisempään suuntaan. Mikko Piispa tarkastelee teosta 2010-luvun matkailijan silmin. Kaukoruoan matka 30 ja hiilijalanjälki Maanviljely, eläintuotanto ja ruoan kuljetus aiheuttavat huomattavan osan hiilidioksidipäästöistä. Veganismi murtautuu 40 valtavirtaan Moraali edellä kohta 25 vuotta. Ristivalotusta ruoka31 eettiseen keskusteluun Aimo Ruusunen pohtii eläinten kohtelun oikeutusta. Kokki Kolmosella 24 suomalaisuuden alkuperäisyys on selkäytimessä Johdatus koko kansan kokin ruokafilosofiaan. Nälkäharhoista 46 nautintoihin Monet sosiaaliset tilanteet kiertyvät elokuvissakin ruokailun ympärille. Voittaja on pientuottaja. Jätteenmetsästäjät 44 Dyykkaamalla ekologista yllätysruokaa. 5 T EEMA : RU O K A Vaatimatonta ruokaa 22 ”Emme osaa arvostaa omia ruokiamme ja tekniikoitamme.” Katsaus suomalaiseen ruokakulttuuriin. Aforismeja 59 Hanna-Leena Ylinen. Miksi pidän ruokapiiriä. Pitkä tie rauhaan 18 Saavuttaako Somalia yhtenäisyyden. Kohti ruokakumousta 32 ”Joka hallitsee ruokaa ja vettä, hallitsee myös yhteiskuntaa ja ihmisiä”, tietää luomuviljelijä Jukka Lassila. Tropiikin kasvot 48 ja aitouden etsintä Claude Lévi-Straussin Tropiikin kasvot ilmestyi 1955. Syömällä sairaaksi. K AUN O Kollaaseja 54 Milla Toukkari. 45 Miksi autoimmuunisairaudet yleistyvät. Omavaraisuutta ja 34 yhteisöllisyyttä Jokapäivän ruokapajassa Kalliossa keskustellaan ruuasta – ja myös valmistetaan sitä. 1—2015 24 54 40. 35 Ruokapiirit kasvattavat suosiotaan. 4 PÄÄKIRJOITUS 6 200 SANAA 9 KOLUMNI: AVELIN 10 AITIOPAIKKA 12 KOTIKINO 14 LEVYNURKKA 15 ÄÄNEN SÄVYJÄ 60 KIRJAT 64 KOLUMNI: BERGER 66 KOLUMNI: SOIKKELI A RT IKKE LI T Reggaelyriikkaa 16 kaamoksen keskellä Vastakulttuuri luo rapmusiikin tekijöiden yhteishengen, tietää Puppa J. Unohduksesta palanneet 36 raaka-aineet Härkäpapu, juurekset, sokerijuurikas ja monet metsien aarteet ovat jälleen monen lautasella
Videotallenne on katsottavissa osoitteessa: www.kulttuurivihkot.fi/lehti/videot/studioe Syriza haluaa osallistavaa demokratiaa KREIKAN vasemmistovoimien liitto Syriza oli tammikuun ennenaikaisten parlamenttivaalien ylivoimainen voittaja. Kulttuurivihkoihin kertyvä aineisto luovutetaan vanhennuttuaan Kansan Arkistoon tallennettavaksi. Nuoret osallistuvat monella tapaa politiikkaan”, Kosyfologou kertoi. 36 Kirjoitti Somalian tiestä rauhaan. Joulukuussa tallennetussa Studio e:ssä keskustelevat Koulukinon tuottaja Marjo Kovanen, Tikkurilan lukion elokuvaopettaja Antti Pentikäinen, vapaa tutkija ja taiteilija Niilo Rinne sekä Filmihullu-lehden tuore päätoimittaja Lauri Timonen. 30 Kirjoitti vanhojen raakaaineiden paluusta. alv 10 %). ilmoitushinnat Koko sivu: 739 €, puoli sivua 474 € sekä arvonlisävero 24 %. Lähetä tilaus tai tieto osoitteenmuutoksesta toimituksen osoitteeseen kirjeitse tai sähköpostitse: tilaus@kulttuurivihkot.fi tai käyttäen tilauspalvelua osoitteessa www.kulttuurivihkot.fi. vuosikerta julkaisija Domirola Oy päätoimittaja Elias Krohn – politiikka, filosofia, mielipide, 200 sanaa toimituspäällikkö , kehitys Ari Lahdenmäki toimitussihteerit Katja Nissinen – yhteiskunta, tiede, Tampere, Kirsi Vanhamaa – kirjallisuus, kirja-arviot, teatteri, elokuvat, Riikka Ylitalo – kaunokirjalliset tekstit tuottaja Juha Säijälä – teemasihteeri, populaarikulttuuri, musiikki ulkoasu Ulla Eronen toimittajat Aleksi Ahtola – historia, Johan Alén, Jouni Avelin – Turku, Riia Colliander, Maarit Haataja, Eero J. s. Juri Nummelin Turkulainen tietokirjailija ja toimittaja, joka on joskus väittänyt harrastavansa ruoanlaittoa. Ulla Eronen Kulttuurivihkojen AD ja Aaltoyliopistossa opiskellut graafikko. Hän harrastaa paleoliittista keittiötä ja maastoratsastusta. Studioisäntänä on Elias Krohn. Leif Sundström Helsinkiläinen kirjoittaja ja opettaja. 45 Kuvitti kanteen hyönteisaterian. 18. Ihmefilmi ry. Aiheiden tarjoaminen onnistuu parhaiten ottamalla yhteyttä toimitussihteeriin. Lehti ei vastaa tilaamatta lähetetyn materiaalin säilyttämisestä eikä palauttamisesta. puolestaan vie kouluihin erityisesti klassikkoja. Muusikkovieraana lähetyksen alussa on Oula Hyrske. Rakastaa myös kaupunkitapahtumia ja kirppiksiä. Meneillään on lupaavia hankkeita elokuvakasvatuksen aktivoimiseksi: Koulukino, jonka taustavoimia ovat elokuvien levittäjät, tuottaa elokuvakasvatuksen opetusmateriaalia ja kannustaa kouluja lähtemään elokuvateattereihin. Hän on erikoistunut yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja tieteen popularisoimiseen. ”Maassamme on hyvin vahva nuorisoon pohjautuva hallituksenvastainen liike. Latinalaisessa Amerikassa on paljon hyviä kokemuksia osallistavasta demokratiasta”, Kosyfologou vertasi. Se muodostaa nyt hallituksen pienen oikeistolaisen Itsenäiset kreikkalaiset -puolueen kanssa. www.kulttuurivihkot.fi/lehti/jutut/uutiset Noora Kauppila 34-vuotias helsinkiläinen viestinnän moniosaaja. kirjapaino ktmp Ykkös-Offset, Singsby. Kulttuurivihkojen verkkolehti haastatteli vaaleja edeltävänä päivänä Syrizan nuorten kansainvälisten asioiden sihteeriä Aliki Kosyfologouta. Harrastaa mökkeilyä, marttailua ja perehtyy luomumpaan elämään. Kirjoitti ruokavaliosta ja sairauksista. issn -l 0356-3367, issn 0356-3367 (painettu lehti ) issn 2242-6736 (verkkojulkaisu) 2 s ana a TÄMÄN NUMERON TEKIJÖITÄ Kukka-Maria Ahokas Vantaalainen freelance-toimittaja ja vastavalmistunut filosofian maisteri. Kuuden numeron kestotilaus 43 € (sis. mediakortti www.kulttuurivihkot.fi kirjoitusten lähettäminen Toimitus ottaa sitoumuksetta vastaan lehdessä julkaistavaa materiaalia. Molemmat ovat haastaneet aiemman talouskurija leikkauspolitiikan, jonka aikana Kreikan velka on vain kasvanut. 6 kulttuurivihkot 43. Uudisti lehden ulkoasun tässä numerossa ja jatkaa työn parissa. ”Meidän tulee luoda tila, jossa ihmiset voivat osallistua politiikkaan, muuttaa malli, jolla politiikkaa on tehty. s. Velkaneuvotteluihin vaikuttamisen ohella Syrizan nuoret tähtäävät ihmisten osallistumismahdollisuuksien laajentamiseen. s. Viime Sodankylän elokuvajuhlien jälkeen elokuva-alan ammattilaiset ja aktiivit ryhtyivät verkostoitumaan elokuvakasvatuksen edistämiseksi, ja mukana on jo toistasataa ihmistä. Hirvenoja – elokuva, Janne Hukka, Mari Lukkari, Niko Peltonen, Tomi Toivio toimituksen yhteystiedot www.kulttuurivihkot.fi (09) 4114 5369 (vastaaja) Kaasutehtaankatu 1/12 00540 HKI etunimi.sukunimi@kulttuurivihkot.fi osoitteenmuutokset ja tilaukset Kultuurivihkot ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. Kirjoitti kaukoruuan ympäristövaikutuksista. Miettii olisiko mahdollista tottua hyönteisiin ravintona länsimaissa. alv 10 %), vuoden määräaikainen 51 € (sis. s. Tänä vuonna haluaisi oppia seisomaan käsillään ja matkustaa New Yorkiin. K A N S I: U L L A E R O N E N Elokuvakasvatus puhuttaa Studio e:ssä KULTTUURIVIHKOJEN verkkolehden uusimmassa Studio e -ohjelmassa pohditaan, miten kasvattaa lapsia ja nuoria elokuvan pariin. Tekstit vain rtf eli Rich Text Format tiedostomuodossa sähköpostitse toimitussihteerille tai lehden osoitteeseen (tuloste ja mahdollinen levyke)
Kun ryhdymme pyhään sotaan islamia vastaan, maltillisetkaan muslimit eivät voi olla tarttumatta aseisiin. Eurooppa demokratisoitui vauhdilla, mutta arabimaat jäädytettiin feodaaliaikaan. Entiset siirtomaaisännät nostivat uusien valtioiden johtoon kuninkaita ja šeikkejä. Valtaosa islaminuskoisista asuu Aasian-Tyynenmeren alueella, arabimuslimeja on vain 317 miljoonaa. Maahanmuuttoa vastustavat liikkeet ja puolueet ovat saaneet uutta puhtia. Arabivaltioiden rajat piirrettiin 1916 Britannian ja Ranskan sopimuksella. Kun elämä ei luvannut valoisaa tulevaisuutta, he alkoivat etsiä sitä marttyyrikuolemasta. Islam on maailman toiseksi suurin uskonto. Pitää kuitenkin myöntää, että harva meistä oli koskaan nähnyt Charlie Hebdoa tai tunsi sen provokatiivisuuden asteen. Pew-tutkimuslaitoksen mukaan Etelä-Aasian muslimeista 76 prosenttia kannattaa uskonsa hylkäävän teloittamista, kun Lähi-idässä samaa mieltä on 56 prosenttia. Sen lukijakunta oli pieni ja linja vieras niille, jotka kannattavat eri kulttuurien ja uskontojen keskinäistä kunnioitusta ja yhteistyötä. 7 2 S A N A A ROOMA 19.1.2015 (INTER PRESS SERVICE) Eurooppa on astunut muutaman islamistiterroristin virittämään ansaan. Historia selittää sitä, miksi viha ja turhautuminen vallitsevat Lähi-idässä ja lisäävät Islamilaisen valtion eli Isis-järjestön vetovoimaa köyhien keskuudessa. Lännessä tähän on reagoitu islaminvastaisella kampanjalla. YK:n selvityksen mukaan Eurooppa kuitenkin tarvitsee ainakin 20 miljoonaa maahanmuuttajaa lisää vuoteen 2050 mennessä turvatakseen hyvinvointipalvelut ja kilpailukykynsä. Sitä harjoittaa 1,6 miljardia ihmistä, jotka ovat enemmistönä 49 maassa ja muodostavat 23 prosenttia ihmiskunnasta. Öljyntuotanto oli ulkomaisten yhtiöiden käsissä, ja arabit alkoivat hyötyä siitä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Länsivastaisuutta vahvistaa Israelin miehitys palestiinalaisalueilla ja varsinkin Yhdysvaltain tuki sille. EI OLE PIKKUJUTTU LIETSOA ERIPURAA MAAILMAN KAHDEN SUURIMMAN USKONNON VÄLILLE. Nyt me kaikki sanomme olevamme Charlie Hebdo, mutta ei ole pikkujuttu lietsoa eripuraa maailman kahden suurimman uskonnon välille. Moni on vanhastaan virkavallan tuttu ja ryhtynyt äkkiä islamistiksi työttömyyden ja levottoman elämän jälkeen. Lehti puolusti Ranskan ja sen kulttuurin ylivoimaisuutta. Näin oli luotu pohja islamilaisten puolueiden laajalle kannatukselle, kun vaaleja lopulta alettiin järjestää. Pariisin hyökkäys oli kauhea rikos, ja ilmaisunvapaus on demokratian olennainen osa. Viime vuosien terrori-iskuja ovat länsimaissa tehneet useimmiten kyseisen maan kansalaiset. Sivistyksen kehtona tunnettu maanosamme on ajautumassa pyhään uskonsotaan. Pitää palata faktoihin. Eurooppa astui islamistien ansaan ARABIEN JA LÄNNEN RISTIRIIDAT KUMPUAVAT LÄHI-IDÄN HISTORIASTA. Länsimaiden toiminta Irakissa, Syyriassa ja Libyassa ja lennokki-iskut monissa muissa maissa vahvistavat muslimien käsitystä, että tarkoituksena on nujertaa islam. Arabien ja lännen ristiriidat kumpuavat Lähi-idän historiasta. Eurooppalaiset eivät investoineet arabimaiden teollistamiseen tai kehitykseen. On aika lopettaa hokemasta ”Minä olen Charlie Hebdo”, koska se pelaa islamistien pussiin ja rinnastaa meidät heihin. Olemme putoamassa ansaan tekemällä juuri sen, mitä islamistit haluavat. Puhutaan Ranskan presidentin François Hollanden tavoin ”tappavasta ideologiasta”. Terrorismia on vastustettava, oli se islamilaista tai ei. Lännen ja islamin yhteenotolla olisi kauheat seuraukset. Kuvassa terrori-iskun jälkeisen numeron kansi.. Charlie Hebdon linjana on kirjoittajan mukaan ollut puolustaa Ranskan ja sen kulttuurin ylivoimaisuutta. Kun islamistipuolueet voittivat vaalit Egyptissä ja Algeriassa, länsi hyväksyi niiden mitätöinnin sotilaskaappauksella. Koska valtiot eivät huolehtineet kansalaisten koulutuksesta tai terveydestä, se jäi islamilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kontolle. Egyptillä oli historiallinen identiteetti, mutta useimmilta muilta, kuten Irakilta, Saudi-Arabialta tai Jordanialta, se puuttui. ROBERTO SAVIO Kirjoittaja on IPS–uutistoimiston perustaja ja kunniapuheenjohtaja
Mainostajat haluavat näyttää vain iloisia ihmisiä. Venäjällä ja ehkä Yhdysvalloissa olisin ymmärtänyt tämän, mutta en Suomessa, jossa saunotaankin alasti.” Mitä se kertoo mielestänne, että juuri tämä osuus teoksesta sensuroitiin. ”On surullista, että vanhan naisen alastomuus herättää ristiriitaisia tunteita. ”Sitä taidetta, jota pidettiin hyväksyttävänä vielä 30 vuotta sitten, pidetään nykyään ongelmallisena.” Lisää kuvia ja kommentteja: cecinestpashelsinki.tumblr.com. ”Kyllä, jokaisella maalla on omanlainen DNA . Oletteko samaa mieltä. Mielestäni ei ole hyvä, että kaupallisilla toimijoilla on valta päättää siitä, mitä kuvia saa esittää kaupunkitilassa. Lasiseinien sisältä paljastuu vanha nainen. Asia oli siis päinvastoin.” Eräs ohikulkija kutsui teosta freakshow’ksi. ”En ole. En halua että maailmasta tulee performanssi, jonkinlainen Truman show. Dries Verhoevenin installaatioita Helsingissä marraskuussa. Juuri näitä ennakkoluuloja moni joutuu kokemaan joka päivä.” JUKKA LIUKKONEN Sensuroitu taiteilija: Elämämme on muuttumassa Truman Show’ksi DRIES VERHOEVEN HALUSI NÄYTTÄÄ TODELLISEN IHMISEN TEKOPIRTEÄN TRUMAN SHOW’N TOISELLA PUOLELLA. Usein katsojat saavat uusia näkökulmia asiaan, kun toipuvat ensijärkytyksestä. Esimerkiksi perinnöllistä sairautta kantava flirttaileva nainen oli ranskalaisille järkyttävin, kun taas muissa maissa siitä keskusteltiin vähiten. Alastomalle mallille oli pakko hankkia alusvaatteet. Lähes kaikki kuvaajat ovat naisia. ”En lainkaan. Kuutiossa ovat esiintyneet muun muassa raskaana oleva teinityttö, mustaihoinen kahlehdittu mies tekemässä sirkustemppuja ja vähäpukeinen isä tyttärensä kanssa lukemassa kirjaa. Kaiuttimista leviää ympäristöön sydämen pulssi ja rauhallinen hengitys. Kuvat: Christopher Hewitt. Teos antaa mahdollisuuden tirkistelyyn. Ohikulkijat kokoontuvat teoksen ympärille puoliympyrään ja moni napsaisee kuvan kännykällään. Dries Verhoevenin taideteos Ceci n’est pas... Tabu sekin. ”Haluan saada katsojat näkemään poikkeuksen sääntöön ja miettimään normeja eli sitä, mitä pidämme normaalina. Se osoittaa, että alastomuus yhdistetään automaattisesti seksuaalisuuteen ja pornografiaan, jonka vuoksi sitä pidetään epäilyttävänä. Ylen, Helsingin Sanomien ja Iltalehden uutiset taideteoksen sensuroinnista ovat saaneet uteliaat liikkeelle. Onko eri maissa käyty erilaista keskustelua teoksen ympärillä. Mitä haluatte sanoa ihmisille. Dries Verhoeven, osasitteko odottaa sensuuria. Haavoittuva ryppyinen keho kuvastaa omaa tulevaisuuttamme. Vasemmalta: Tämä ei ole äiti, Tämä ei ole rakkautta, Tämä ei ole pelkomme. Yhteiskunnastamme on tulossa neokonservatiivi. Uskon, että ihmisen pimeän puolen piilottaminen aiheuttaa haittaa. Poliisijohto koki, että installaatio rikkoi liikaa rajoja, ja sensuroi teoksen omin sanoin suojellakseen lapsiperheitä. Metallinen esirippu rämisee ylös. HELSINGIN POLIISILLE SE EI SOPINUT. Se tekee epätäydellisyytemme näkyväksi.” Teoksenne provosoi ja hakee hyväksyttävän rajoja. Lapset kurkkivat lasikopissa makaavaa naista lapaset ikkunassa kiinni. Viikon ajan Verhoeven on esitellyt erilaisia epätavallisia, ajatuksia herättäviä ja kenties provokatiivisiakin ihmiskohtaloita. Vastoin poliisin oletuksia he eivät näytä tippaakaan järkyttyneiltä, enemmänkin ehkä uteliailta. Se pelottaa minua. on sensuroitu ainoastaan Suomessa. 8 2 S A N A A IHMISIÄ ON kerääntynyt malttamattomana odottamaan Helsingin Lasipalatsin edustalla majailevan Ceci n’est pas... Nyt olisi viimeinen mahdollisuus nähdä kohuttu teos. -teoksen ympärille. Kun kutsuu toista friikiksi, ottaa samalla etäisyyttä. Monet pelkäsivät, että rukoileva muslimi on terroristi pommivyöllä, kunnes huomasivat, että hän suojautuukin itse muilta luotiliivein. Teos on esitetty yhdeksässä kaupungissa, eikä sitä ole sensuroitu kertaakaan. Sitä taidetta, jota pidettiin hyväksyttävänä vielä 30 vuotta sitten, pidetään nykyään ongelmallisena. Teos on eräänlainen näyteikkuna hyväksyttävyyden rajoihin
”Tuomioistuinten arvovalta”. Tohtisiko joku kokeilla satiiria tuomioistuimista. Jotakin hyvääkin sentään tai ehkä: taloustaiteen pölkkypäät käyttänevät vastaisuudessa hokemaansa ”luovasta tuhosta” hieman säästeliäämmin. Me kiellämme sen itse... Unohduksiin on jäänyt sekin, että Charlie Hebdo on joutunut moneen kertaan nöyrtymään ja pyytämään anteeksi tölväisyjään. Vaikka episodi näyttääkin nostavan juuri sananvapauden eurooppalaisista arvoista korkeimmaksi, todellisuus on ainakin paperilla jokseenkin toisennäköinen. Asiaa on toki väännelty ja käännelty. Charlie Hebdon satiiri voi suomalaisen silmiin tuntua suorastaan eksoottiselta. 9 9 CHARLIE HEBDOON kohdistuneen verityön jälkeen suomalaisessakin lehdistössä on kyselty, miksi eräskin blogikirjoitus johti lintukodossamme syytteeseen ja tuomioon uskonrauhan rikkomisesta sekä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, kun Hebdon varsin raflaavat profeettaakin riepottelevat pilapiirrokset nostivat väkeä barrikadeille sananvapauden puolesta. Merkillistä kyllä, pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa toteutuu totalitaarisen valtion tilanne, mutta ilman pakkoa: satiiria ei tarvitse edes kieltää. Verilöyly siis nosti jaloilleen sekä lehden että eliittiä edustavan presidentin, joka jo asemansa vuoksi on Hebdon tulilinjalla. Jälkipyykki osoittautui esipesuakin likaisemmaksi: kannattavuuden rajamailla sinnittelevän lehden seuraava painos oli ainakin viisi miljoonaa, ja François Hollanden suosio ampaisi pohjamudista pilviin. Mutta juuri tästä sananvapaudessa eurooppalaisittain onkin kyse: sen tarkempi määrittely on toisaalta välttämätöntä, toisaalta välttämättä kesken. Sen mahdollisuus perustuu sen mahdottomuuteen. Vapaa-ajattelijoiden mukaan lehden toiminta olisi Suomessa rikollista jumalanpilkkalain vuoksi, mutta Hebdon outous perustunee pikemminkin siihen, ettei Suomessa ole elävää poliittisen satiirin kulttuuria. Euroopan ihmisoikeussopimuksen kymmenes artikla sanoo, että ”jokaisella on sananvapaus”, mutta toteaa saman tien, että sananvapautta voidaan rajoittaa syistä, ”jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamiseksi, luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi, tai tuomioistuinten arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi.” Kohtalaisen pitkä joskaan ei kovinkaan elegantti litania. Koska kirjaimellisuuskin perustuu aina tiettyyn tulkintaan, tulkinta ei koskaan voi olla kirjaimellinen. Satiiria makaaberimpaa on vain todellisuus. Kyseessä on sopimus, ei laki. Tai vaikkapa ihmisoikeussopimuksesta. Assosiaation voimaa, sitähän se on… Miksi parodia on vihapuhetta, mutta satiiri ei. Siten kansaa ei voisi satirisoida. Esimerkiksi tuomio. Näistä siinneitä likapyykkejä on puitu oikeudessa saakka, ja kuvetta on kaivettu ahkerasti. Miksi parodia on vihapuhetta, mutta satiiri ei. Ihmisoikeussopimuksen määritelmän sananvapaudesta voi siis kyseenalaistaa, ja juuri siksi se on pätevä. Olisiko jokin muuttunut. Satiiri kohdistuu eliittiin ja uskonnon politisointiin, ”kiihotus” kansanosaan tai ihonväriin, siis ”maan matosiin” eli kansaan. Mahdottomalta ei tunnu sekään, että samat tahot tuomitsivat blogikiihotuksen ja puolustivat Hebdoa. Bloggaaja perusteli tekstiään parodiana, muttei ymmärtänyt käyttää sanaa satiiri. Tulkittavaa riittää. ”Moraalin suojaamiseksi”. kirjaimellisuuden tulkintaa A VELIN Jouni Avelin on Kulttuurivihkojen toimittaja ja uusturkulainen ilonpilaaja.
tammikuuta ensi-iltaan maineikkaan brittiläisen Sarah Kanen viimeiseksi jääneen näytelmän 4.48 Psykoosi. NUKET, LAVASTUS JA PUVUT: Maiju Tainio. ”Teksti on kaunis, monin paikoin enemmän runoa kuin näytelmätekstiä muistuttava. JUHA SÄIJÄLÄ LÄÄKEHIILEN MUSTAA HUUMORIA ”Näin unta että menin lääkärille ja hän antoi minulle kahdeksan minuuttia elinaikaa. Näyttämö on nahkatakkeihin hautautunut mielen juhlasali ja teoksen tunnelmaa kuljettaa Väyrysen säveltämä musiikki. VALOSUUNNITTELU : Jarkko Forsman. Kanen kerrotaan kerran sanoneen hänen näytelmäänsä työstävälle työryhmälle, joka kyseli, mikä mahdollisista tulkinnoista olisi se oikea: toteuttakaa ne kaikki.” Näytelmä pureutuu syvälle erääseen aikamme suureen mysteeriin, masennukseen: mistä siinä on kysymys. OHJAUS : Johanna Latvala. Näytöksiä 19.3. ”Tuli elossa olevampi olo luettuamme sen. Kane itse kärsi vaikeasta masennuksesta. Kanen viimeiseksi jäänyt teksti sykkii elämänhalua, nahkaiset nuket narskuvat ja musiikki pakenee kohti vapautta. Miten siitä voi parantua. Ennen kuin näytelmä sai ensi-iltansa, Kane hirttäytyi psykiatrisessa sairaalassa kengännauhoihinsa. 4.48 Psykoosi puhuu aiheestaan voimakkaasti, ja sen voima on omakohtaisuudessa. asti.. TEKNINEN ASSISTENTTI : Sirpa Järvenpää. Vuosina 1999–2000 valmistunut teksti esitettiin ensimmäistä kertaa puolitoista vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. MUSIIKKI : Hilla Väyrynen. Olin istunut siinä vitun odotushuoneessa puoli tuntia.” 4.48 Psykoosi tuo lähikuvaan yhden ihmisen masennuksen. Teos sanoo sanansa psyykenlääkkeistä, totuuksista, valheista ja viimeisestä toivosta”, Väyrynen summaa. Tämäkin on osa ihmisyyttä.” Väyrynen kertoo, että tekstiä lukiessa he alkoivat kaivata tämän näyttämörunon puhujaa, häntä, kuin oikeaa ihmistä. SUOMENNOS : Outi Sippola ja Hilla Väyrynen. TEHDAS Teatteri, Manillan Makasiini-sali, Itäinen Rantakatu 64, Turku. 4.48 Psykoosi -draamassa inhimillinen tila on hänen mukaan kaventunut itseinhoksi. ”Tämä esitys on olemassa, koska se odotushuone on ääriään myöten täynnä”, näytelmän työryhmään kuuluva Hilla Väyrynen kertoo. Kane tutki näytelmissään muodon ja sisällön välistä yhteyttä. Masennusta kuvaava 4.48 Psykoosi on muodoltaan kaikkein vapain”, Väyrynen kertoo. Teksti onkin saanut maailmalla hyvin erilaisia tulkintoja: yhden näyttelijän sooloesityksistä ryhmäteoksiin ja fyysiseen teatteriin. ESIINTYJÄ : Outi Sippola. Kysymys on ajankohtainen nyt, kun masennuslääkkeiden kulutus kasvaa ja kasvaa mutta masentuneita on silti yhä enemmän ja enemmän. Ohjaaja Johanna Latvalan tehdas Teatterissa nähtävä tulkinta on sen ensimmäinen nukketeatteriversio. Näytelmä on kuuluisa poikkeuksellisen vapaasta muodostaan – siinä ei ole minkäänlaisia näyttämöohjeita, henkilögalleriaa, repliikkejäkään. ”Kärsimyksen kuvaamisessa Kanen elämänvoimaisella tyylillä on jotakin äärimmäisen lohdullista. Ennen kaikkea se on kuitenkin esitys rakkaudesta ja yrityksestä tulla rakastetuksi. Pääosassa on kuitenkin teksti. Sarah Kane: 4.48 Psykoosi. 4.48 Psykoosi tuo lähikuvaan yhden ihmisen masennuksen, aloittaen siitä, mihin diagnoosit lopettavat. 10 a iti opa ik k a TURKULAINEN TEHDAS Teatteri toi 30. Näytelmäkirjailijan merkitys nykypäivän teatterille on suuri; hänen näytelmiään esitetään ympäri maailman. tehdas Teatterin 4.48 Psykoosissa lavalla nähdään näyttelijä Outi Sippola ja erilaisia Maiju Tainion rakentamia nukkeja, jotka edustavat päähenkilön eri puolia ja suhtautuvat kuolemaan eri tavoin. Se on myös kuuluisa rajuudestaan ja väkivaltaisuudestaan. ”Teksti antaa toteuttajilleen tulkinnanvapautta hyvin paljon
Mutta Malviina tappaa surutta jälkeläisensä heti vastasyntyneenä, koska se ”ei ole valmis tähän maailmaan”. Viinan ja pillereiden voimalla menee eteenpäin moni näytelmän henkilö. Näytelmässä ei tosin ole jäljellä kovin montaa ihmistä. Loppukohtauksessa Malviinan ja Petrin ”rakkaudenlapselle” löytyy parempaa käyttöä eläinja ihmisyhteisön yhteisessä joulujuhlassa. Klemoloiden yhteiskunnallisuus antaa kyytiä monille ajassamme eläville ilmiöille: yksinäisyydelle, päihteidenkäytölle, new ageja henkisyysuskolle, sote-uudistukselle, byrokratian ihmiselämää vaikeuttaville kiemuroille ja perinteisille juhlille. Maksimi tapaa keijunsa ja perustaa tämän kanssa terveyskeskuksen. Lopulta juuri kukaan ei jää toisen luokse, kaikki matkustavat pois, vain harvan tulevaisuus löytyy sittenkään maaseudulta. Klemolat luovat metaforisen kertomuksen ajasta, jolloin ihmisissäkin voittaa eläimellinen puoli. Leea Klemolan ohjaama näytelmä on dystooppinen näkemys ajasta, jollaista ei tule, ja juuri ylilyövänä groteskina satiirina se toimii. Ihmisja eläinkunnan rajat ovat sekoittuneet, ja eläimetkin parittelevat vailla rajoja. He pistävät kertaheitolla pastoraalinäytelmän klassisen määritelmän uusiksi, rikkovat kaikki antiikkiset idyllit ja näyttävät elämän kääntöpuolen: rujon, ruhjotun, groteskin yrityksen saada yhteys toiseen, olkoon se sitten ihminen tai eläin. Ongelmia syntyy vasta, kun keiju alkaa vaatia todellista kokoaan suurempaa näköispatsasta – kuolleilla on yhtä suuret vaatimukset kuin elävillä. Malviina-vuohikaan ei saa sitä talttumaan. 11 RUOTSINLAIVALTA rumpali Maksimi (Klaus Klemola ), viinaan menevä Hattara-lammas ja Bertil-koira ovat palanneet maaseudulle. Toimeentulo on vaikeaa, mutta sopu sijaa antaa. Ihmisja eläinkunnan rajat ovat sekoittuneet, ja eläimetkin parittelevat vailla rajoja. Tai ehkä sittenkin on kyse vain ihmisyydestä äärimmilleen vietynä. Ihmisiä ja eläimiä ohjaavat heidän alimmat viettinsä ja sekasikiöitäkin on vähällä syntyä. Kuva: Tuomo Manninen / Juha Mustanoja / Krista Mäkinen AI TI O P A IK K A. Kansallisteatterin suuri näyttämö. PÄÄROOLEISSA Ville Haapasalo, Olli Ikonen, Miko Kivinen, Klaus Klemola, Pirjo Määttä, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Mari Turunen ja Juha Varis. Näytteleminen perustuu välillä tavallisen kanssakäymisen ehtojen kumoamiseen: näyttelijät antavat mennä, luopuvat sensuurista ja järjestä, kuten eläimet. Ihmisja eläinkunnan rajat sekoittuvat Maaseutu-näytelmässä. RITA DAHL Leea ja Klaus Klemola: Maaseudun tulevaisuus. OHJAUS Leea Klemola, DRAMATURGIT Rosa-Maria Perä ja Aina Bergroth, LAVASTUS Erkki Saarainen. Shamanismin viikonloppukurssin Jyväskylässä käynyt Maksimi kaipaa voimaeläintään keijua, ja eletään niin pohjoisessa, että täällä ei eläimiä saa teurastaa, vaan ne tuodaan etelästä. MAASEUTU, TOINEN LUONTOMME Leea ja Klaus Klemolan groteski satiiri Maaseudun tulevaisuus antaa kyytiä monille aikamme ilmiöille. Maaseudun tulevaisuuden henkilögalleria on menevä: aika usein viinanjuonti tai muut matalat vietit toimivat henkilöhahmon johtavina piirteinä, eikä kirosanojakaan vältetä. Maksimin lisäksi he ovat 55-vuotias läänintaiteilija Timo Saastamoinen ja eläintilallinen Petri Portaankorva, jonka tilalla puhkeaa eläinten kapina
Tenhovaara (ulkokuvat). KUVASUHDE 4:3. Kansallisteatterin näyttelijöiden Teuvo Puron ja Teppo Raikkaan sekä taidemaalari Louis Sparren Salaviinanpolttajat (1907) oli ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva, sittemmin käsikirjoitustaankin myöten kadonnut samoin kuin autonomian ajan suomalainen elokuva kokonaisuudessaan. Anna-Liisa rikkoo vaikenemiseen perustuvan kyläkulttuurin. Puro ja käsikirjoittaja Jussi Snellman pyöristivät Canthin näytelmän terävimpiä kulmia. KÄSIKIRJOITUS : Jussi Snellman Minna Canthin näytelmään Anna Liisa (1895) perustuen. ko tik in o. Kun yksittäisen kaskun tai kommelluksen varaan rakennetuista lyhytkuvista siirryttiin näytelmäelokuviin, oli luonnollista tarttua tekijöille ja yleisölle tuttuihin näytelmiin. KESTO : 1 h 7 min. JOUNI AVELIN Teuvo Puro ja Jussi Snellman: Anna-Liisa (1922). Yhtiön ensimmäiset pitkät elokuvat, Puron ohjaukset Ollin oppivuodet (1920) ja Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921), tuottivat tappiota. Anna-Liisaa mainostettiinkin nimenomaan taidefilminä. PÄÄOSISSA : Helmi Lindelöf, Einari Rinne, Hemmo Kallio, Meri Roini, Emil Autere, Mimmi Lähteenoja. Kun nainen ei voi olla ruumiinsa valtias, hän alistuu kristilliselle armolle ja saattaa tekopyhän yhteisön häpeään. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa tehty sopimus antoi Suomi-Filmille Aleksis Kiven teosten filmausoikeudet. Tyyliltään se muistutti ensimmäisen vuosikymmenen kansainvälistä elokuvaa kokokuvineen ja pitkine otoksineen. Käsityksemme 1910-luvun suomalaisesta elokuvasta perustuvat siten Sylvin fragmentteihin ja painettuun sekundaariaineistoon (käsiohjelmat, muistelmat, asiakirjat, valokuvat). 12 VARHAINEN suomalainen elokuva nojasi vahvasti teatteriin. Puron tosin tiedetään vaatineen Sylviin lähikuvaa kasvoista, mutta Engström kieltäytyi moisesta ”silpomisesta”. Puro ja käsikirjoittaja Jussi Snellman pyöristivät Canthin näytelmän terävimpiä kulmia. Jägerin tarkka leikkaus sekä koko-, puolilähikuvien ja lähikuvien rytmikäs vaihtelu varmistavat sen, että Anna-Liisan filmatisoinnin sisällä suomalainen elokuva tavoitti jotakin itsenäisempää taiteellista maaperää, hivenen huojahdellen mutta kuitenkin. Canthin viimeinen näytelmä Anna Liisa (1895) – renki viettelee Kortesuon tilan vanhemman tyttären, joka tappaa vastasyntyneen aviottoman lapsensa – tarjosi Suomi-Filmille arvostetun ja tunnetun näytelmän, jonka filmatisoinnissa Carl Fagerin huolellinen lavastus ja vasta itsenäistyneen kansakunnan identiteetin tarpeisiin soveltuvat ikoniset maalaismaisemat ja poeettisesti puhutteleva vesiaiheisto yhtyivät tasapainoisesti etenevään kuvakerrontaan. KOHTI FILMIRUNOELMAN TAIDET TA Teuvo Puron Anna-Liisassa suomalainen elokuva otti ensiaskeleitaan kohti itsenäistä taidemuotoa. Kansakunnan identiteettiä muokkasi suomalaisen kuvataiteen kultakausi (1880?1910), ja Puron tiedetään opiskelleen Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa (nykyinen Kuvataideakatemia). Elokuvan oli meilläkin itsenäistyttävä ja siirryttävä filmirunoelman suuntaan, itsenäiseksi taiteeksi. Puro, Raikas ja kuvaaja Frans Engström ehtivät 1910-luvulla kuvata vielä Hyökyaaltoja (1911) ja Anna-Liisan (1911), joiden negatiivit kuitenkin tuhoutuivat. Nuori Roland af Hällström totesi vuonna 1929, että Puro oli leimallisesti teatterimies, ja yleisemminkin kotimaisessa elokuvakritiikissä penättiin vapautumista kirjallisesta painolastista. Rikoksen, seksuaalisuuden ja sielunelämän epänormaalien tilojen psykologisointi näkyy myös Anna Liisassa. LAVASTUS : Carl Fager. Vasta kun Suomen Filmikuvaamo, sittemmin Suomi-Filmi, perustettiin vuonna 1920, Puro (perustajajäsen itsekin) palasi elokuvan pariin. LEIKKAUS : Kurt Jäger. 1890-luvulta lähtien suomalaisessakin kaunokirjallisuudessa siirryttiin yhteiskunnallisista epäkohdista sisäisen elämän ristiriitoihin. Myös lavastaja Carl Fager teki leipätyönsä Kansallisteatterissa, samoin monet mykän kauden näyttelijät. Anna-Liisan ja Mikko-rengin luokkaeroa ei korosteta, vallesmannin matkaan vapaaehtoisesti lähtevä ja tekonsa tunnustanut Anna-Liisa syleilee vanhempiaan – Canthin näytelmässä Kortesuon isäntä syyttää tytärtään siitä häpeästä, johon hän on teollaan vanhempansa ”tahrannut”, ja kylän väkikin säälii nimenomaan vanhempia eikä Anna-Liisaa – mutta toisaalta elokuvan tekijät loivat kolme vaikuttavaa takaumaa ja unijakson. Riikka Pennasen mukaan Puron Anna-Liisan kohtauksissa näkyvät myös kuvataiteen vaikutteet. Puron 43-minuuttisesta Minna Canthin näytelmään perustuvasta Sylvistä (1913) tosin on jäljellä noin 13 minuuttia. Puron Kihlausta (1922) kiiteltiin kritiikeissä, ja Filmiaitassa jopa todettiin, että ”sitä täytyy pitää kansallisen filmirunouden ensimmäisenä edustajana filmitaiteemme kehityksessä”. J. KUVAUS : Kurt Jäger (sisäkuvat), A. Elokuvan takaumien ja unijakson yhtymäkohdat Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin maalauksiin vaikuttavatkin ilmeisiltä, mutta Pennasen ehdotus vaatisi lisätodisteita myös Puron muusta tuotannosta. Improvisoinnin hapuilu luo kuvamaailmaltaan harkittuun kokonaisuuteen särön, joka uhkaa kasvaa itseään suuremmaksi. Welho-trion improvisoitu musiikki ei istu kuvamaailmaan. Kihlaus oli Saksasta Suomi-Filmiin palkatun Kurt Jägerin ensimmäinen kuvaustyö. KAVI ja Finnkino 2014
Se tarjoaa kiinnostavaa ajankuvaa 1980-luvun alun Norjasta, ajalta ennen öljylöytöjen tuomaa vaurastumista. KUVAUS : Pertti Mutanen. Elokuvaa taustoittamaan olisi ollut mielenkiintoista kuulla pitkään julkisuudesta pois olleen Pyhälän ajatuksia. Jon mainitaan usein virheellisesti Pyhälän esikoisohjaukseksi, vaikka hän olikin aiemmin tehnyt täyspitkän elokuvan Neljä miljardia silmänräpäystä (1980). Jonin nimihenkilö on Kari Väänäsen vimmaisesti tulkitsema hulttiomainen helsinkiläisnuorukainen. Tässä saattaa olla kyse myös näyttelijäohjauksen tasosta. Jonissa mieleenpainuvat yksittäiset kohtaukset limittyvät melko saumattomasti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Siellä hän saa töitä kalanjalostustehtaalta, jonka palkkalistoilla on muitakin suomalaisia. TUOTANTO, OHJAUS JA LEIKKAUS : Jaakko Pyhälä. MUSIIKKI : Antti Hytti. Teemallisesti ja ajallisesti Pyhälän elokuva kuuluu samaan ”aaltoon” kuin levottomista nuorista miehistä kertovat Tapio Suomisen ohjaustyöt Täältä tullaan elämä! (1980) ja Syöksykierre (1981), sekä Niskasen Ajolähtö (1982), joka on Jonin tavoin kuvattu osittain Norjassa. Tätä on osaltaan pönkittänyt se, että ensi-iltakierroksen jälkeen elokuvaa on esitetty julkisesti vain harvoin. KESTO 117 min. Loiri on pitänyt Öljys-Heikkiä yhtenä merkittävimmistä rooleistaan, ja hänen suoritustaan on muutenkin melkein poikkeuksetta kehuttu. MAAILMAN REUNALL A 1980-luvun kotimaisen klassikkoelokuvan Jonin (1983) DVD-julkaisua saatiin odottaa pitkään. Jälkimmäisen heikko yleisömenestys näyttäisi laittaneen lopullisen pisteen hänen elokuvaohjaajan uralleen. ÄÄNI : Dolby Digital Stereo. PÄÄOSISSA : Kari Väänänen, Vesa-Matti Loiri, Pia Tellefsen, Nils Utsi, Vesa Vierikko. ”Äijäelokuvaksi” luokiteltavassa Jonissa naisroolit jäävät kaikkiaan melko ohuiksi. Kapinallinen nuori Jon on jatkuvasti niskavillat pystyssä kaikkea ja kaikkia vastaan. Vastustamattomalla voimalla etenevä teos on muutamista dramaturgisista heikkouksistaan huolimatta eräs 1980-luvun kotimaisen elokuvan vaikuttavimpia tapauksia. Jonin renttumainen charmi vetää puoleensa naisia, vaikka tämä kohteleekin heitä järjestään huonosti. KÄSIKIRJOITUS : Jaakko Pyhälä ja Heikki Vuento. K O TIK IN O. Finnkinon DVD :llä ei ole lainkaan lisämateriaaleja. ÄÄNITYS : Paul Jyrälä ja Matti Kuortti. Jonin jälkeen Pyhälä on saanut valmiiksi kaksi pitkää teatterielokuvaa, Ursulan (1986) ja Armon ajan (1999). Eero Hirvenoja Jon (1983). Hahmosta löytyy yhteyksiä Loirin esikoisrooliin Mikko Niskasen Pojissa (1962). Kuvauksesta vastasi Jussin arvoisesti Pertti Mutanen , ja laadukkaan äänimaailman suunnittelivat Paul Jyrälä ja Matti Kuortti . Pakomatkallaan Jon päätyy sattuman kautta Jäämeren rannalle Pohjois-Norjaan. Jon (Kari Väänänen) ja Öljys-Heikki (Vesa-Matti Loiri) leikkisinä. Samalla hän etsii epätoivoisesti paikkaansa maailmassa, sitä kuitenkaan löytämättä. Vastustamattomalla voimalla etenevä teos on eräs 1980-luvun kotimaisen elokuvan vaikuttavimpia tapauksia. Heistä Vesa-Matti Loirin näyttelemä Heikki Öljynen eli Öljys-Heikki (”öljysheikki”) on alkoholisoitunut toimittaja, joka kirjoitustöiden puutteessa elättää itsensä hanttihommilla. Pyhälän ja Heikki Vuennon kirjoittama Jon oli kotimaisittain kunnianhimoinen projekti, sillä se kuvattiin laajakangasmenetelmällä ja äänitettiin Dolby Stereona. KUVASUHDE 16:9. Jon puolustaa äitinsä kurittamaa lasta ja tuntee myötätuntoa muiden ylenkatsomaa Öljystä kohtaan. Sekä Väänänen että Loiri palkittiin Jonista Jussi-palkinnoilla. Finnkino 2013. Onneksi Finnkino on julkaissut Jonin DVD:llä. Tuntuu kuitenkin, että Loirin tulkitsemana tämä ilmeisen traagiseksi tarkoitettu hahmo luisuu välillä tahattomankin koomisuuden puolelle. Heti elokuvan alussa Jonista tulee viranomaisten jahtaama lainsuojaton hänen pahoinpideltyään naisystävänsä (Väänäsen ensimmäinen vaimo Sanna Fransman ). Draamanäyttelijänä hän onnistui paremmin hieman aiemmin valmistuneissa Jaakko Pakkasvirran elokuvissa Pedon merkki (1981) ja Ulvova mylläri (1982). 13 KULTTIMAINE on seurannut Jaakko Pyhälän ohjaamaa Jonia (1983) alusta asti. Historiallisena dokumenttina Jonilla on oma arvonsa. Siksi onkin valitettavaa, että Jaakko Pyhälän ura ei edennyt odotetun nousukiitoisesti. Päähenkilön kovan ulkokuoren alta näemme silloin tällöin humanismin pilkahduksia
Kuinka tosissaan Kuula on kertoessaan rankasta elämästä Kallion kaduilla. 14 THEM BIRD THINGS syntyi, kun Yhdysvalloista Suomeen emigroitunut tuottaja Will Shade haali täkäläisiä muusikoita levyttämään kahden 1960-luvun kulttimuusikon, Mike Brassardin ja Steve Blodgettin, vanhoja pöytälaatikkobiisejä. Tuloksena oli synkkä ja paikoin surrealistinen mestariteos, jonka teemat liikkuivat pitkälti ikuisuusaiheen, kuoleman, ympärillä. Mutta siinä missä alkuaikojen klassikkobiisi Kallion kirkko oli aidosti kouraisevaa arkirealismia, näyttäytyy kaupunginosa tällä levyllä lähinnä jonkinlaisena spurgujen ja sekakäyttäjien huvipuistona, samanlaisena fantasiamaailmana kuin Itä-Helsinki Notkea Rotta -yhtyeen tuotannossa. Teflon Brothers, josta Kuula näyttäisi ottaneen koko ajan selvemmin vetovastuun, vaikuttaa uusimmalla Isänpäivä-levyllään jo puhtaalta metatason vitsiltä, jonka tarkoituksena on kaivella populaarikulttuurin niljaisimmista mutalammikoista laskelmoituja hittibiisejä. Kuinka tosissaan Kuula on kertoessaan rankasta elämästä Kallion kaduilla. Yhtye oli myös kehittänyt omintakeisen musiikillisen ilmaisun, joka perustui folkin ja muun amerikkalaisen juurimusiikin modernisoinnille, mutta ammensi vapaalla kädellä lukemattomista muistakin lähteistä. Kokoonpanomuutosten jälkeen se päätyi kuitenkin julkaisemaan kolmoslevyllään Pachyderm Nightmare (2013) pelkästään omaa tuotantoaan. Niiden kulttuurinen viitekehys on itse asiassa hyvin amerikkalainen mainittuja paikannimiä ja historian tapahtumia myöten. Hän itse huomautti eräässä taannoisessa haastattelussa, ettei näiden biisien minäkertoja olisi voinut saada aikaan kaikkea sitä, minkä hän on. NIKO PELTONEN Lapsen maailmasta Them Bird Things: The Bride Who Came To Yellow Sky Playground Music, 2015 Kuulan Kallio Heikki Kuula: Heijastuksia täydelliseltä rundilta Johanna Kustannus, 2014 Kuulokuvaa leimaa eräänlainen äänellinen sumuharso. Pikemminkin kuulokuvaa leimaa eräänlainen äänellinen sumuharso, joka mallintaa osuvasti lapsen maailman magiaa, mutta myös elämän haurautta ja arvaamattomuutta. Artisti on saanut aikaan nipun todella tarttuvia korvamatoja, etunenässä viime vuoden viistoin yhteislaulu Ekstaasinappi sekä Rataraato, johon Pää kii -punkyhtye potkii vastustamatonta energiaa. Kuulaa on helppo kutsua populistiksi, vaikeampi saada selvyyttä hänen motiiveistaan, mutta kevyesti anarkistisena popparina hän tuntuu olevan ehkä sittenkin omimmillaan. le v y nu rk k a. Albumin pelastavat lopulta Kuulan popvainu ja pääosin toimivat sovitusja tuotantoratkaisut. Mutta koska varsinainen asiasisältö on universaalia, ei yksittäinen ohimenevä viittaus juuri haittaa. The Bride Who Came To Yellow Sky on lähtökohtaisesti valoisampi levy, mutta myös luontevaa jatkoa edeltäjälleen – siitäkin huolimatta, että temaattisen täyskäännöksen myötä tällä kertaa käsitellään pitkälti lapsen maailmaa ja myös vanhemmuuden herättämiä tuntoja. Niin pitkälle Kuula ei omalla, lähes samanaikaisesti julkaistulla albumillaan mene, mutta hieman vaikea Heijastuksiin täydelliseltä rundilta on suhtautua. Miehensä Shaden kanssa hän on vastuussa myös teksteistä, jotka saattavat olla parasta Suomessa englanniksi kirjoitettua rocklyriikkaa koskaan. Them Bird Thingsin musiikkia leimaa tälläkin kertaa tietty unenomaisuus, joka sopii näihin aiheisiin täydellisesti. Heijastuksilla viliseekin sellaisia säkeitä kuin ”en tarvi hampait juodessa jalluu, mun elämä on hulluu halluu”. Laulaja Salla Dayn persoonallinen ääni tekee paljon: hän onnistuu tulemaan lähelle ja pysymään etäällä, aina tilanteen mukaan. Niin Teflon Brothers -trion jäsenenä kuin tällä uudella omalla albumillaan Heijastuksia täydelliseltä rundilta Kuula flirttailee valtavirtapopin kanssa, mutta pyrkii myös poikkitaiteelliseen hämmentämiseen. Levyn konseptiin sopivasti sävellykset ja tekstit ammentavat lastenlorujen tunnelmista, mutta hilpeistä loilotuksista ei nytkään ole kyse. Tämä on kaunis ja monitasoinen levy, jonka uskon osoittautuvan ajattomaksi. Dekadentti Kallio vaikuttaakin Kuulan pysyvältä pakkomielteeltä. Yhtyeen muusikot Arttu Tolonen, Tapani Varis ja Affe Forsman ovat suvereeneja. NIKO PELTONEN HEIKKI KUULA nousi suomirap-harrastajien tietoisuuteen viime vuosikymmenen loppupuolella ensimmäisillä soololevyillään, mutta viime vuosina tämä taiteiden maisteri, graafikko siviiliammatiltaan, on tehnyt selvää pesäeroa koko genreen
Tähän ongelmakenttään on vaikea olla puuttumatta, kun kirjoittaa Aino Vennasta . Musiikin tulee olla tekijänsä näköinen sulatusuuni, koska puhdasoppiset tyyliharjoitelmat tapaavat lähes aina hävitä esikuvilleen. Laulajanakin hänellä on esikuvansa, mutta toisaalta hänen tumma äänensä on täysin hänen omansa. Ranskalainen kulttuuripiiri on tärkeässä roolissa: Venna esittää joitakin kappaleita ranskaksi, ja chansonia on selvästi tullut kuunneltua. Totta kyllä Aino Vennan musiikissa on vahva eskapistinen juonne. Vaikuttaa siltä, että me elämme eskapismin aikaa, mikä ilmenee ehkä selvimmin tällaisissa kultakausista nähdyissä unissa. Retromania ei sittenkään ole ympäröivästä todellisuudesta irrallinen ilmiö, vaan suoraan kytköksissä ajanhenkeen. Levyn skaala venyy nimibiisin sensuellista flirttailusta Sons of Nakhimovin pahaenteiseen jylhyyteen ja Women On Horizonin unenomaisiin tunnelmiin. NIKO PELTONEN UNI KULTAK AUDESTA 2000-luvun populaarikulttuuri on tunnetusti loputtomien retrospektiivisten trendien temmellyskenttä. Mainittujen chansonja kabareeperinteiden ohella levyllä kuuluu jazzin, klassisen amerikanviihteen, kotimaisen iskelmän ja vaikkapa 1950-luvun rockabillyn vaikutus. 15 ä ä nen s äv y t MENNEISYYDEN närppiminen on muodostunut sellaiseksi riesaksi, että esimerkiksi arvostettu brittiläinen musiikkijournalisti Simon Reynolds purki turhautumistaan siihen kokonaisen, melkoista huomiota herättäneen Retromania-kirjan mitalta vuonna 2011. Näille muutoksille ei loppua näy; voiko siis todella olla niin, että populaarimusiikki on pudonnut oman aikansa kyydistä ja jumittunut katsomaan vain taaksepäin, fetisisoimaan omaa kunniakasta historiaansa. Kolmekymppinen laulaja-lauluntekijä on kuluvan vuosikymmenen huomatuimpia kotimaisia tulokkaita, ja niin hänen musiikkinsa kuin imagonsakin perustuvat kokonaan ”vanhan maailman” estetiikalle. Vennan vaikutteista voidaan ainakin sanoa, että ne ovat keskimääräistä enemmän mannereurooppalaisia ja liittyvät 1900-luvun alkupuolen ja puolenvälin kulttuurisiin meemeihin. Aino Venna: Tin Roof Stupido Records, 2014.. Tin Roofilla hän käyttää sitä aiempaa monipuolisemmin, vaikka samalla osa edellislevyn dramaattisista tehoista jää pois. Kaikki nämä tyylilajit on myös otettu luontevasti haltuun niin, että niitä voidaan sekoitella samaan kappaleeseen; tällöin yksikään laulu ei kuulosta pelkästään tiettyyn osoitteeseen viittaavalta pastissilta. Suurelta osin kyse on aivan yksinkertaisesti Vennan ja hänen nimikkoyhtyeensä musiikillisesta suvereniteetista ja laajakatseisuudesta. Kyse on ehkä vain siitä, että samanlaista näyttämisen tarvetta ei nyt ole. Ranskaakin kuullaan taas Une étude en rougella, joka kelpaisi chanson-klassikosta. Sikäli kuin Saksasta puhutaan, Venna on helpointa kuvitella Weimarin tasavallan dekadentiksi miellettyyn viihde-elämään. Onkin melkoisen kiinnostava paradoksi, että kaikesta tästä huolimatta Aino Vennan musiikki kuulostaa raikkaalta ja ainutlaatuiselta. Nähdäkseni tässä on kiinnostavan retroilun suuri salaisuus. Toisaalta saksalainen Marlene Dietrich sai lainata etunimensä laulajan vuonna 2012 ilmestyneelle esikoislevylle. Tin Roof ei sorru jäljittelemään yhtä tai kahta retrotyyliä, vaan ammentaa vieläkin monipuolisemmasta lähdemateriaalista kuin Marlene-esikoinen. Tällaiset kultakaudet ovat olemassa nimenomaan myöhempiä tuhon ja kuihtumisen kehityskulkuja vasten. Juuri siksi sen on mahdollista synnyttää myös tärkeältä kuulostavaa musiikkia. Ja Vennan kaltaisen artistin koko tuotanto tuntuu heijastelevan samaa ajatusta, jonka Junnu Vainio muotoili tyhjentävästi jo 1960-luvulla: aika entinen ei koskaan enää palaa. Weimarin tasavallassa olennaista on sen asema ihmisten mielikuvien kadotettuna kulta-aikana – sitäkin painokkaampi asema, kun tiedetään, mitä 1930-luvulle tultaessa seurasi. Simon Reynoldsin teesit eivät tunnu koskevan sitä lainkaan, vaikkei tällä uudella Tin Roof -levylläkään kuulla mitään sinänsä uutta tai modernia. Aino Vennan musiikissa on vahva eskapistinen juonne. Venna on itse eloisa, persoonallinen ja voimakasta läsnäolon tuntua välittävä vokalisti. Reaktio on ymmärrettävä: etenkin populaarimusiikki on nuorena taiteenlajina kehittynyt koko olemassaolonsa ajan valtavin harppauksin, tasatahtia 1900-luvun jälkipuoliskon kulttuuristen ja teknologisten mullistusten kanssa. Se, mitä vanhalla maailmalla tarkoitetaan, on tietysti tässä yhtä epämääräistä kuin yleensäkin
Levy uudistaa Puppa J:n lyyristä ja melodista ilmaisua aiempaa vahvemmin kohti reggaen rakastavaa ja armollista kokonaisilmaisua. Sound Explosion Bandin jamaikarytmit soljuvat Lasitimanttei-levyllä lämpiminä ja kuljettavat Puppa J :tä vahvemmin maailmanmusiikin suuntaan. Omat biisinsä säveltävä ja sanoittava artisti laulaa rakkaudesta perhettä ja ystäviä kohtaan ja etsii kauneutta vilpittömyydestä ja luonnosta. Artisti on laulanut ja soittanut kitaraa monissa kokoonpanoissa, kuten Jätkäjätkissä ja Liljan Loistossa. 16 nähdä maailmaa ja kokea jotain tämän kuivan suomalaisuuden tuolla puolen. Hän on solisti reggaeyhtyeessä Puppa J & Tasottavat, joka on perustettu vuonna 2002 ja joka julkaisi ensimmäisen studioalbuminsa Morobless vuonna 2006. Soolourallaan Puppa J on musiikillinen kameleontti: hän on tehnyt folkia, balkania, rappia, hiphoppia ja kansanmusiikkia. Olen aina halunnut kuulua johonkin globaaliin kokonaisuuteen”. Artistin kolmannen levyn on tuottanut helsinkiläinen reggaemusiikin tuottaja Bommitommi eli Tommi Tikkanen. SooloalUUDEN Lasitimanttei-albumin on katsottu olevan kokoomapiste ja käännekohta hänen urallaan. Haastatellessani häntä lokakuussa 2014 Rovaniemen Kauppayhtiö-ravintolan keikalla hän totesi: ”Minulle musiikki on aina ollut ensisijaisesti tapa Janne Siro, taiteilijanimeltään Puppa J, on julkaissut syksyllä 2014 uuden albuminsa Lasitimanttei. teksti anna alatalo kuva kai kuusisto Reggaelyriikkaa kaamoksen keskellä
Artisti on asettunut asumaan Turkuun, mutta on syntynyt Forssassa. Pienessä maassa, jossa törmää jatkuvasti muihin artisteihin, on pakkokin olla sosiaalinen. Jamaikalaisessa yhteisökulttuurissa tällainen näkökulma on tietysti luonnollisempi kuin Suomessa. Kappale kertoo, kuinka Putinin hallintoa arvostellut toimittaja Anna Politkovskaja tapettiin hallussaan olevien tietojen takia. Artistin mukaan reggaemusiikin tekstiperinteeseen kuuluu, että sanoitukset kerrotaan minämuodossa ja aiheena voi olla esimerkiksi se, kuinka seurakunta on antanut ihmisen elämälle merkityksen. Asa on perustanut levy-yhtiö Roihis Musican, jonka listoilla myös Puppa J on. Älä anna niiden käyttää sua, vääril unelmil täyttää sua.” Asa ja Puppa J ovat tehneet yhteistyötä Jätkäjätkien lisäksi vierailemalla toistensa levyillä. Puppa J on sitä mieltä, että suurin osa rapmusiikin tekijöistä kokee varmaan olevansa vieläkin vastakultuurin edustajia ja siitä tulee sitä me-henkeä. Reggaemusiikin tekstiperinteessä ihminen nähdään osana luontoa ja ihminen tiedostaa tämän seikan sen sijaan, että hän käsittäisi itsensä irrallisena, omaa mielihyvää tavoittelevana egona. Kirjoittajat ovat kuitenkin itsenäisesti ajattelevia sieluja ja näkökulman hakijoita. Kehätiet-kappale syntyi halusta tehdä gospelia, ja artisti kokee kaiken kaikkiaan tekevänsä myös hengellistä musiikkia: ”Jos kaiken olevaisen luulet näkeväsi / et kaikkee nää, on päälläs näkymätön käsi – / Jätetään se murheen alho / tuo laakso kitkujen / vaihdetaan jo maisemaa / ennen kuin meidät vaihdetaan”. Kyseinen levy on sikäli harvinainen, että sen rootsreggaen tahtin keinuvissa biiseissä Puppa J laulaa englannin kielellä. Julkisessa keskustelussa vastuuta pakoillaan ironiaan. 17 bumeilla ja uudella levyllä reggaen rytmit ja maailmankuva kuuluvat voimakkaimmin. Muusikon työtä reflektoiva näkökulma on säilynyt Kiveliö kutsuu -levyllä: ”Matkalla ylös / oo reilu heitä kohtaan, joita kohtaat, / kun huipulle kapuat / Matkalla alas / sä jälleen heidät kohtaat, kun pohjalle takas putoat”. ”JOS KAIKEN OLEVAISEN LUULET NÄKEVÄSI, ET KAIKKEE NÄÄ” Puppa J kertoo etsivänsä hiljaisuutta kaupunkimaisemassa. Liljan loiston esikoisalbumi Takaisin Karjalan maille julkaistiin vuonna 2010 ja Vapauden hurma vuonna 2012. Jätkäjätkien tulevan levyn hän kertoo olevan vähemmän machoilevaa soundia kuin aiemmin. YHTEISÖLLISTÄ MUSIIKIN TEKOA Naisiin kohdistuvan väkivallan vastustaminen on ollut Puppa J:n työssä mukana osallistumisena Amnestyn Asenne esiin -kampanjaan, jossa mukana olemalla hän yhdessä Asan kanssa otti kantaa seksuaalirikosten lievään rangaistuskäytäntöön ja esiintyi Amnestyn hyväntekeväisyyskonsertissa. Kappaleet ovat nyt juuri muotoutumassa. Äänimaisemassa liikutaan maallisen ja hengellisen poljennon välissä. Toisella sooloalbumilla Kiveliö kutsuu (2012) on enemmän yhteiskunnallista laululyriikkaa kuin muilla levyillä. Puppa J ja Raappana yhdessä Sound Explosion Bandin kanssa lähtevät yhteiskiertueelle Suomen halki helmikuussa 2015. Laulaja Yonan ja Punky Reggae Bandin kanssa hän on soittanut Liljan loisto -yhtyeessä, joka yhdistelee kansanmusiikkia, reggaeta ja balkansoundia. ”Suurin osa rapmusiikin tekijöistä kokee varmaan olevansa vieläkin vastakultuurin edustajia ja siitä tulee sitä me-henkeä.”. Rapissä on liikuttu niin kauas ajatuksien jalostamisesta, lähinnä yritys on ällistyttää hölmöydellä tai omalla erinomaisuudella”. Sanoituksissa muistellaan lapsuuden kokemuksia, kuten kappaleessa Vappumarssi: ”Vappumarssil mutsi kantoi mua / taisin maailmaan silloin rakastua” tai biisissä Lähiörakkaus: ”Ennen vihasin vaan mestaa, mist tuun, mut en enää / Negatiivisuus vaan täytti mun pään, / eikä sillä edes pysty elään – / Kalja haisee ja karaoke soi / ostarin ohi patikoin / Wunderbaumii ja raksaradioi / rasioiden sisällä vaan rasioi”. Puppa J:llä itsellään on kolme tytärtä. Puppa J:n musiikki toteuttaa rootsreggaen alkuperäistä tehtävää: sanoituksilla pyritään luomaan uskoa ja iloa. Vapauden hurma -levyllä on balkan-rytmejä ja vahvasti vaikutteita romanimusiikista, mm. Puppa J on tehnyt Palefacen kanssa kappaleen Politics of Politkovskaya reggaeyhtye Suhinatorsin levylle vuonna 2009. Hortto Kaalon kappaleita. Takaisin Karjalan maille keskittyi karjalaisiin kansanlauluihin ja reggaerytmeihin sovitettuihin iskelmiin, kuten Muistatko Monrepos’n ja Evakon laulu. Levyllä lauletaan vanhemman rakkaudesta lapsiaan kohtaan ja keikkaelämän erossa olon aiheuttamasta syyllisyydestä, kuten biisissä Jossain joskus jotenkin: ”Sit on perjantai / paku pihasta noutaa / keriin kaapelii / palapelii, eli roudaa tekee kutsumustyötä, riekkuu kaiken yötä / mut kun pauhu on ohi ja takanapäin / mietin hotlal allapäin / niin mieli on taas allapäin / Isi on reissussa, isi on tien päällä taas / älä luule, et unohdin, korvaan kaiken joskus jotenkin”. Rapin ja reggaen tekemisen taustasta hän toteaa: ”Jos jotain fundamentalismi on hyvää maailmaan tuottanut, niin hienoa musaa. Moni on tullut isäksi bändissä ja se on vaikuttanut levyn tekoon. ”Kollektiivissa musiikin tekeminen on tietenkin aikamoista sopimista siitä, miten jokainen saa toteuttaa itseään ilman, että joutuu tekemään paljon kompromisseja.” Tekstintekijänä artisti kykenee uudistamaan suomireggaen ilmaisua ja välttämään kliseitä. Gospel on levyllä lähestymistapa, mutta sanoituksissa ei anneta ohjeita hyvään elämään tai pyritä neuvomaan kuulijaa. Albumi on tunnelmaltaan haikean melankolinen ja nostalginen. Puppa J kertoo haluavansa tarjota musiikillaan toisenlaisen näkökulman maailmaan. Heidän itsetuntonsa tukeminen ja kaupallisen ihmiskuvan kritiikki kuuluvat uuden levyn kappaleessa Tyttö sä liidaat: ”Älä anna niiden painostaa sua, mainostaa, myydä tai ostaa sua. Gospelin kaltainen henkisyyden tavoittelu on voimakkaimmin läsnä kappaleissa Kehätiet ja Toivomuskaivo. Hän on viettänyt lapsuutensa maaseudulla ja tuntee, että henkinen maisema on vahvasti maaseutumainen: ”Jos mietit, mikä meno / kun elintila kapenee / eläimiltä, hyönteisiltä luonto kauas pakenee / sano: sinne vielä pääsee, / polku ihan vieres on / pieni polku jäänyt teiden varjohon / Mä sanon: tuu mun mukaan / tää pieni polku kulkemaan”. Artisti toteaakin, että on tehnyt vihaiset ja idealistiset biisinsä aiemmilla levyillään eikä enää yhdy täysin niillä esitettyihin mielipiteisiin esimerkiksi kansalaispalkasta. LÄHIÖISTÄ LUONNONTILAISIIN METSIIN Pupan ensimmäinen sooloalbumi Oi aikoja! julkaistiin helmikuussa vuonna 2009. Sanoituksista löytyy vahvasti luontofilosofinen näkökulma ja luontoyhteyden kaipuu. Ironian läpitunkema kulttuuri turruttaa ja yhteiskunnallinen viestintä on ironian läpitunkemaa. Luontoestetiikka on vastapainoa suomalaisen maiseman karuudelle. Lasitimanttei-levyllä reflektiota käytetään metaforisella tekstitasolla: ”Mäkin kerran mukaan pääsin tuohon kuoroon metsien / nyt mä kuljen vielä tääl pientä polkuu etsien.” Puppa J:n laululyriikkaa hallitsee pienuuden estetiikka: arjen pienet polut ja lasten äänet ovat merkkejä elämän kauneudesta, jota ihminen rikkoo tieten tahtoen rakentamalla kehäteitä ja pilaamalla maisemaa. Rauhantekijä-kappaleessa lyrikoidaan: ”Suomi-neito globaali asekauppias / onko vastaus valmiina / kun lapset kysyy, mikä on maamiina / ja miks me viedään ohjuksia Kiinaan / hei hyvää päivää, tälläkö me saadaan talous nousuun / niin kuin pakkasella kusis housuun”
teksti leif sundström Pitkä tie rauhaan. Etnisen homogeenisyyden vastapainoksi klaanijako on ollut jyrkkä. 18 Somalia on etnisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen, mutta poliittisesti sekasortoinen maa. Toisaalta sekasorron keskellä on jatkuvasti harjoitettu karjaja maataloutta, käyty kauppaa ja eletty arkea
Aktiivinen toimija maassa on ollut myös Kenia, jossa on lukuisia somalipakolaisia ja joka pyrkii rauhoittamaan Somalian vastaisen rajansa. Army Africa.. Uskonnollinen radikalismihan saapui Somaliaan pääasiassa vasta yhteiskunnallisen sekasorron myötä. Kuva: Rick Savetta, U.S. Itsenäistymisen aikana voimistunut haave kaikkien somalien yhdistämisestä näkyy myös Somalian lipussa, jossa valkean tähden viisi sakaraa edustavat viidellä alueella eläviä somaleja. Somalian konfliktia on vuosien varrella käsitelty monissa konferensseissa. Somalia on perinteisesti ollut klaaniyhteiskunta, jossa puolisen tusinaa pääklaania jakaantuu useaan alaklaaniin. Valtaeliitti on kuitenkin ollut riitaisa, mikä johti muun muassa pääministerin eroon vuoden 2014 alussa. Pohjoinen Somalimaa, entinen Britannian siirtomaa-alue, alkoi saman tien ottaa etäisyyttä aikaisemmin Italian hallitsemaan emämaahan. Tuloksena oli kuitenkin perinteisesti vahvan karjatalouden ja koko ruuantuotannon kriisi. Ajoittain hallituksella on ollut hallussaan vain muutamia kortteleita Mogadishun keskustassa. Somalian rauhankokoukBurundilaiset rauhanturvaajat valmistautuvat seuraavaa Somalian operaatiota varten. Elokuussa 2011 hallitus sai Mogadishun sotilaallisesti hallintaansa ja seuraavana vuonna sovittiin kaksikamarisen parlamentin ja presidenttijohtoisen valtiosäännön muodostamisesta. Kansainvälisen valvonnan lisäännyttyä merirosvous saatiin vähitellen laantumaan, vaikka Adeninlahti on yhä edelleen riskialuetta. Ulkopoliittisesti hän tukeutui aluksi Neuvostoliittoon, joka kuitenkin päätyi tukemaan Etiopiaa maiden välisessä sodassa. Myös talouspolitiikassa lähennyttiin länttä ja hallitus toteutti talouden rakennemuutoksia IMF:n ja Maailmanpankin ohjeilla. Jonkin aikaa Somalia näytti jo valuvan radikaalien islamistien haltuun, kun he 2006 valtasivat etelän suurimmat kaupungit. Lisäksi ”Somalian Karjala”, eli laaja Ogadenin alue jäi Etiopialle, mikä johti maiden välillä sotaan 1977. Uudesta perustuslaista äänestettiin elokuussa 2012 ja vielä saman kuun aikana parlamentti astui virkaansa. Tähän on syynä al-Shabaabin lisäksi merirosvouksen voimistuminen Somalian rannikolla sekä alueelta löydetyt kaasuja öljyesiintymät. Syyskuussa maa sai presidentin, kun Hassan Sheikh Mahamud astui virkaansa. Al-Shabaab meni jopa niin pitkälle, että se ennemmin poltti länsimaisia avustuslasteja kuin antoi ne nälänhädästä kärsivän kansan käyttöön. Somalian itsenäistyessä 1960 vain Italian ja Britannian somalialueet yhdistettiin ja pieni Ranskan Somalimaa itsenäistyi Djiboutiksi. Islamistien menetettyä asemiaan, Etiopian joukkojen poistuttua ja useiden kokousten jälkeen tilanne alkoi 2010-luvun alussa rauhoittua. Barre ajautui 1980-luvulla yhä suurempiin sisäpoliittisiin vaikeuksiin, kunnes hänet 1991 syöstiin vallasta. He syyllistyivät kuitenkin ylilyönteihin muun muassa sitoutumalla al-Qaidaan, uhkaamalla suoraan naapurimaata Etiopiaa, jonka joukot olivat tunkeutuneet Somaliaan sekä pingottamalla uskonnollisen kurin äärimmilleen, mikä ei suinkaan kaikkia somaleja miellyttänyt. Tämän vuoksi ulkovaltojen tukemilla väliaikaishallituksilla ei ollut laajamittaista kannatusta tai uskottavuutta. 19 HISTORIA on koetellut Somaliaa kovalla kädellä. Merirosvouksen syynä voi pitää paitsi sekasortoa myös ulkomaiden ryöstökalastuksen ja jätteiden laskua Somalian rannikkovesille. Imperialismin aikana maa jaettiin Italian, Britannian, Ranskan ja Abessinian (Etiopia) kesken. Samoihin aikoihin Somalian rauhanprosessi nytkähti useiden turhien yritysten jälkeen vihdoin liikkeelle. Somalia hävisi sodan ja asia vaivaa maiden välejä edelleen. Vuonna 1969 johtoon nousseen Siad Barren aikana pyrittiin autoritaarisin keinoin häivyttämään klaanierot, luomaan yhtenäistä kansallistunnetta ja uudistamaan maan yhteiskuntajärjestelmää. Toisaalta Barre käytti klaanieroja oman valtansa vahvistamiseen. Myös Kenia sai kiistanalaisia alueita, jossa asui somaleja. Etelässä alkoivat klaanien väliset taistelut ja alue ajautui kaaokseen, joka työnsi somaleja joukoittain maanpakoon. Klaanien välisen vihanpidon tilalle tuli kuitenkin islamistien ja ulkovaltojen tukemien väliaikaishallitusten välinen konflikti. Somalien diaspora alkoi. Niiden mukana alkoivat horjua myös hallinnolliset instituutiot. Järjestön kannatus alkoi vähitellen laskea, ja asiantuntijoiden mukaan se on heikentynyt edelleen, vaikka se kykeneekin yhä toteuttamaan satunnaisia iskuja hallitusta vastaan. Epäilemättä Kenia pyrkii myös saamaan hallintaansa Intian Valtameren luonnonvaroja. Ongelmana on usein ollut se, että konfliktin kaikkia osapuolia ei ole saatu samaan neuvottelupöytään, eikä eri ryhmien edustajien välille ole saatu tasapainoa. Tämän jälkeen Somalia teki puolustussopimuksen Yhdysvaltojen kanssa 1980. He saavuttivat suosiota kansan keskuudessa palauttamalla hallitsemilleen alueille järjestyksen sharia-lain muodossa. MUUTTUVA KONFLIKTI Klaanisodat jatkuivat läpi 1990-luvun, mutta vuosituhannen vaihteessa tilanne näytti rauhoittuvan. Etiopian armeija vetäytyi 2009, mutta Somaliassa on yhä Ugandan, Burundin ja Djiboutin sotilaita, jotka toimivat Afrikan Unionin ja YK:n rahoittamissa Amisom-joukoissa. Al-Shabaabin vastaus kasvaneelle paineelle ovat olleet terrori-iskut, niistä tuhoisimpana Westgaten ostoskeskusisku Nairobissa vuonna 2013. Kun Islamilaisten oikeusistuinten liitto ajettiin ahtaalle pääasiassa ulkovaltojen voimin, nousi Al-Shabaab-järjestö islamistien pääedustajaksi. Länsivaltojen kiinnostus Afrikan sarvea kohtaan voimistui uudestaan 2000-luvulla
Somalimaa on julistautunut itsenäiseksi, mutta mikään valtio ei ole tunnustanut sitä. ”Järjestö on muuttanut muotoaan ja käyttää nyt usein siviilipukuisia soluttautujia”, kertoo Somalimaa-seuran puheenjohtaja Hassan Abdi. – Faith, War and Hope in a Shattered State. Prunier, Gérard: Somalian terrorismi, Kenian pahoinvointi. Paluumuuttoa on tapahtunut jonkin verran, mutta niin kauan kuin työttömyys ja köyhyys riivaavat maata, halu muuttaa pois maasta on suurta. Tutkija Abdirashid Ismailin mielestä Somalimaan on annettava itsenäistyä, jos se niin haluaa, mutta prosessin on tapahduttava hyväksyttävällä tavalla. Harper, Mary: Getting Somalia Wrong. Abdin mukaan järjestö voi voimistua taas tulevaisuudessa, jos elinolot eivät parane ja nuoriso ei saa työtä. Le Monde Diplomatique, 6/2013.. Hallitsematon väestönkasvu voi tulevaisuudessa aiheuttaa yhä suurempia ongelmia maalle, joka on suuressa määrin luonnonolosuhteiden armoilla. Järjestö maksoi sotilailleen kunnon palkkaa, mikä on harvinaista köyhyyden ja työttömyyden riivaamassa maassa. 20 tutkinut dosentti Marja Tiilikainen kertoo, että jopa rauhallisessa Somalimaassa muutto ulkomaille siintää useimpien nuorten mielessä. Lontoo, 2012 Kiljunen, Kimmo : Maailman maat – Liput ja historia. Lihaa on viety koko ajan Arabian niemimaalle, vaikka sodan lisäksi maata on vaivannut myös kuivuus, joka on kasannut väestöä kaupunkeihin. Eteläisessä Somaliassa maan jakaantumiseen suhtaudutaan pääasiassa kielteisesti. Samalla muuttopaine ulkomaille saattaa jatkua rauhasta huolimatta. Suuri osa haastatelluista korosti, että vasta rauhan ja järjestyksen palattua voidaan alkaa rakentaa siviiliyhteiskuntaan ja edistää maan taloutta. Into Kustannus. Somalimaan lisäksi koillinen Puntmaa on julistautunut autonomiseksi ja Pentikäisen mukaan monella muullakin alueella on intressejä toimia ainakin osittain itsenäisesti. Gaudeamus, Helsinki, 2014. Zed Books. LÄHTEITÄ Chossudovsky, Michel: Köyhyyden globalisointi. Indiana University Press. Somalimaata hallitsee pääasiassa Isaaq-klaani, joten itsenäistyminen olisi eräänlainen tunnustus klaanijaolle. Oman kansallisen armeijan kouluttaminen olisi eräs askel järjestyksen palauttamiseksi. Asia on monimutkainen jo senkin takia, että eri alueiden välillä on kasvavaa yhteistyötä ja liikennettä. LIITTOVALTION TULEVAISUUS Eräs keskeisimmistä kysymyksistä on liittovaltion tulevaisuus, eli miten hajanainen maa säilyy edes muodollisesti yhtenäisenä. Afrikan maat eivät tunnusta Somalimaan itsenäisyyttä, koska se saattaisi johtaa useiden muidenkin alueiden itsenäistymisvaatimuksiin. Hän yhtyy näkemyksiin rauhanprosessin vaikeudesta ja virheistä sekä toteaa vastuun rauhasta olevan viime kädessä somaleilla itsellään: ”Useiden turhauttavien ja tuloksettomien kokousten jälkeen on vihdoin päästy tilanteeseen, jossa uudet sopimukset ovat somalilähtöisiä.” siin osallistuneen ja niitä järjestäneen Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtajan Antti Pentikäisen mukaan maan johtajilta puuttuu edelleen selkeä strategia ja he ovat kiinni lyhytnäköisessä eturyhmä-ajattelussa. Vaikka Somalia oli sotatilassa yli kaksi vuosikymmentä ja uusi rauhakin on hauras, oli silti liioittelua väittää, että valtio olisi missään vaiheessa romahtanut täysin. Toisaalta al-Shabaabia ei ole vielä lyöty, vaikka se onkin ahtaammalla. Little, Peter: Somalia: Economy without State. Somaliaa vuosia Artikkelia varten on haastateltu Marja Tiilikaista, Pekka Haavistoa, Antti Pentikäistä, Abdirashid Ismailia, Hassan Abdia ja kahta muuta suomensomalia, jotka eivät halunneet nimeään julki. Länsimaat eivät taas tunnusta Somalimaan itsenäisyyttä ennen afrikkalaisia. Keskusvallan luhistumisesta huolimatta jotkin elinkeinoalat, kuten karjatalous, ovat jatkaneet toimintaansa ja jopa kehittyneet. Nimettömänä pysyvä suomensomalialainen, joka on juuri vieraillut Somaliassa, korostaa yhtenäisen verotusjärjestelmän muodostamisen merkitystä valtion kehittämisessä. Esimerkiksi tietoliikenteen taso Somaliassa on keskimääräistä afrikkalaista valtiota kehittyneempi. ”Pienyritteliäisyys, jossa naisilla on vahva rooli, on päässyt hyvään vauhtiin”, Haavisto kertoo. ENSI RAUHA, SITTEN TALOUS Lähes kaikki tätä artikkelia varten haastatellut asiantuntijat pitivät al-Shabaabin suosion suurimpana syynä rahaa, ei niinkään uskonnollista vakaumusta. Like, Helsinki, 2001. Ismail toteaa, että klaaniristiriidat eivät enää hallitse Somalian politiikkaa ja ne ovat pikemminkin väline poliitikoille heidän omissa pyrkimyksissään. Somaliaan on hänen mukaansa muodostumassa siviiliyhteiskunta ja Mogadishu on jo pääsääntöisesti somaleille turvallinen paikka. Liikemiehillä on maassa ollut paljon vapauksia, vaikka heidän onkin maksettava suojelurahan kaltaisia maksuja erilaisille paikallisille vallanpitäjille ja aseistautuneille ryhmille. Hänkin korostaa asian ongelmallisuutta, sillä vastustus etelässä on kova. Syntyvyys on suurta, ja huolimatta konflikteista ja kansan alhaisesta keskimääräisestä eliniästä Somalian väestö kasvaa voimakkaasti. Oxford, 2003. Lupaavat kaasuja öljyesiintymät ovat antaneet uutta toivoa köyhälle maalle, joka karjatalouden lisäksi saa valuuttaa hiilikaupasta ja ulkomailla asuvien somalien rahalähetyksistä. Joidenkin tahojen mukaan itsenäinen Somalimaa voisi toimia esimerkkinä muulle Somalialle, toisten mukaan se voisi sysätä eteläisetkin liittovaltion osat hajoamispisteeseen. Maastamuutto koskisi todennäköisesti erityisesti koulutettua ja nuorta väestön osaa, mikä ei olisi toivottavaa toipuvalle maalle. Asiantuntijoiden mukaan paluumuuttajat olisivat Somalialle suuri voimavara myös muilla tavoin. Klaanit eivät ole kovin hyvin organisoituneita, ja ne seuraavat ennemmin poliitikkoja kuin poliitikot niitä. Somalimaan sisällä kannatus itsenäisyydelle on virallisesti vahva, mutta toisaalta sananvapauden vähäisyyden takia vastustus ei voi olla kovin avointa. Koko maan kattavaan hallintoon on vielä pitkä matka ja keskeinen kysymys, eli Somalimaan status, on vielä ratkaisematta. Myös ulkoministeriön erityisedustaja ja kansanedustaja Pekka Haavisto toteaa klaaniyhteiskunnan ajan olevan ohi, vaikka se kriisien keskellä ajoittain vahvistuisikin. Lewis, Ioan: Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta. Maksujen kerrotaan olevan silti suhteessa paljon alhaisempia kuin verojen ennen valtion hajoamista. Helsinki, 2013. Myös Maailmanpankin ja YK:n raportit kertovat, että Somalian taloudella menee ainakin joissakin suhteissa jopa paremmin kuin yhtenäisen keskushallinnon aikana. Siihen on myös sotataloudesta hyötyneiden liikemiesten pakko alistua. Yhtenäisessä Somaliassa Somalimaa saattaisi taas jäädä periferian asemaan, muistuttaa Tiilikainen, mutta ei hänkään ota kantaa itsenäisyyden puolesta tai sitä vastaan. Eräs Mogadishusta kotoisin oleva ja Suomessa asuva somali sanoo että Somalimaan itsenäistyminen olisi sama kuin Lapin itsenäistyminen Suomesta
Hyvää lukuja ruokahalua! JUHA SÄIJÄLÄ 22 Vaatimatonta ruokaa 24 Kokki Kolmosella suomalaisuuden alkuperäisyys on selkäytimessä 28 Ilmastokriisistä ruokakriisiin 30 Kaukoruoan matka ja hiilijalanjälki 31 Ristivalotusta ruokaeettiseen keskusteluun 32 Kohti ruokakumousta 34 Omavaraisuutta ja yhteisöllisyyttä 35 Miksi pidän ruokapiiriä. Käsittelemme ruokakysymyksiä varsinkin eettiseltä kannalta. 36 Unohduksesta palanneet raaka-aineet 40 Veganismi murtautuu valtavirtaan 44 Jätteenmetsästäjät 45 Syömällä sairaaksi. Myös ilmastonmuutos on aiheuttanut epätavallisia kuivuuskausia ja tulvia. 21 RUOKA Ruoka, ihmiselämän yksi perustarpeista, aiheuttaa kiivasta keskustelua. Maailmalla tuotetaan riittävästi ruokaa lähes kymmenen miljardin ihmisen tarpeisiin, mutta noin puolet siitä pilaantuu tai jätetään muista syistä syömättä. Sen puutteesta kärsivät miljoonat ihmiset, eikä nälänhädästäkään ole maapallolla päästy eroon. 46 Nälkäharhoista nautintoihin. Kulttuurivihkot käy tässä teemanumerossa monelta kantilta kauhaan
Etnologi ja ruoanvalmistuksen asiantuntija tarkastelee keittämisen taitojamme historiasta, arjesta ja Kiinasta käsin. teksti satu virtanen kuvitus pauliina nykänen Vaatimatonta ruokaa. 22 Suomalainen ruokakulttuuri on ollut sekä herraskartanoiden sosiaalista kanssakäymistä että pakonomaista hetkessä elämistä henkensä pitimiksi
Vaikka ne voidaan ymmärtää ruoanlaiton yläkulttuuriksi, ideaaleiksi ja esityksiksi toivottavasta ruokakulttuurista, ne on toki tarkoitettu myös oppaiksi käytännön ruoanlaittotilanteisiin. Ruokatavaroiden säilymisestä ollaan oltu jatkuvasti huolissaan. Vuoden 2002 painoksen kannessa on neutraalisti pelkkä punainen kattila. Myös aistillisuus on tärkeää. Keskeiseksi nousevat tavat, joilla keittiönaisten kansa on vastannut arjen haasteisiin muuttuvassa maailmassa. Itse keittämistapahtumalle on ollut ja on edelleenkin ominaista kokemuksellisuus ja kehollisuus. ”Korkeakulttuurin juuret ovat kartanoiden ja pappiloiden ruokataloudessa, niiden arjessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä.” Kanssakäyminen oli normitettua ja säädynmukaista. Keittokirja palvelee myös viihdykkeenä ja seikkailuna: ”Toisinaan otan jonkun 1800-luvun keittokirjan luettavaksi ja kuvittelen sen avulla itseni menneisyyden keittiöihin.” KIINALAISTA LIHASOPPAA Knuuttila asui lähes viisi vuotta Kiinassa. Ruokalajit osattiin ulkoa”, Knuuttila kertoo. KIRJALLISTA KOKKAAMISTA Knuuttila on pohdiskellut keittokirjojen kulttuurihistoriaa muun muassa kirjassaan Kauha ja kynä. Toisaalta olemme ylpeitä puhtaista ja maukkaista raaka-aineistamme. Ensimmäisen painoksen kannessa kolmihenkinen perhe istuu pöydässä ja palvelijatar tarjoilee heille ruokaa vadilta. Läheskään kaikki valmistetut ruoat eivät koskaan päätyneet mihinkään reseptikokoelmaan, saati keittokirjojen sivuille. Herraskaisemmissakin ympäristöissä jouduttiin joskus tinkimään vaikkapa raaka-aineista. Jääkaapit kotiutuivat suomalaisiin keittiöihin 1950ja 60-luvuilla, ensimmäinen pakastin otettiin käyttöön Helsingin kotitalousopettajaopistossa vuonna 1953. ”Ehkä meille leimallisinta on jonkin sortin vaatimattomuus. Eri-ikäiset jauhot ovat koostumukseltaan erilaisia, kananmunat erikokoisia, matalapaine vaikuttaa leivonnaisten paistumiseen. Myöhempiin kirjoihin on tullut mukaan eritasoista teoretisointia, ruoanlaiton kemiaa ja terveyssuosituksia. Ruokakulttuurin Knuuttila määrittelee ruokaan, ruoanvalmistukseen ja ruokailuun liittyviksi kulttuurisiksi käytänteiksi. Varhaisimmat keittokirjat olivat lähinnä sekalaisiin muistiinpanoihin pohjautuvia kiertolaisreseptikokoelmia, kopioiden kopioita. Kotiruoka-keittokirja on ohjannut ja saatellut useiden suomalaissukupolvien ruoDOSENTTI MAARIT KNUUTTILA toimii erityisasiantuntijana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa ja tekee kulttuurihistoriallisesti värittynyttä satokausikalenteria ammattilaisille. Sittemmin leivontaosio on siirretty kirjassa kauemmaksi. 23 RU O K A anlaittoa jo yli sadan vuoden ajan. Kiinalaisesta ruokakulttuurista ei voisi mitenkään kirjoittaa vain yhtä, kaiken kattavaa kirjaa. Kiinasta voidaan laskea jopa seitsemän toisistaan merkittävästi poikkeavaa keittiötä. Reseptit olivat useimmiten peräisin Keski-Euroopasta, Ruotsista tai Venäjältä. Keittiössä on päästy pitkälle hyppysellisillä, sormituntumilla, kourallisilla ja silmämäärillä tai laittamalla ruokaa mieltä myöten. Varhaisimmissa keittokirjoissa on luotettu paljolti juuri tämänkaltaisiin tuntumiin ja havaintoihin, Kotiruoka-kirjaan on jo 1900-luvun alusta vakiintunut täsmällisempi mittausjärjestelmä. Emme osaa arvostaa omia ruokiamme ja tekniikoitamme. KEHOLLISTA KEITTÄMISTÄ Väitöskirjassaan Kansanomaisen keittämisen taito Knuuttila valottaa suomalaista ruokakulttuuria 1850-luvulta nykypäivään keittokirjojen ja muisteluaineiston avulla. Kansanomainen ruokakulttuuri taas mukaili ensisijaisesti vallitsevia oloja: maantieteellistä sijaintia, ilmastoa, paikalliskulttuuria ja varakkuutta. Maarit Knuuttila korostaa suomalaisessa ruokaperinteessä kellarikulttuuria. Aloittelija saattaa turvata siihen jopa perunoiden kuorinnassa”, Knuuttila paljastaa. Tutkimuksessa käytetään käsitettä ”keittäminen” kuvaamaan arkista ruoanvalmistusta. Keittäminen on mielletty ensisijaisesti naisten alueeksi, siinä missä kaikenlainen paistaminen, savustaminen ja käryyttämiKeittiössä on päästy pitkälle hyppysellisillä, sormituntumilla, kourallisilla ja silmämäärillä.. Knuuttila luonnehtii ruoanlaittoa arjen alkemiaksi ja kehon salaisuuksiksi. Keittokirjojen suhde todellisuuteen on melko ristiriitainen ja monimutkainen. Uunin sisälämpötilaa on tunnusteltu työntämällä käsi uuniin, on kuulosteltu kattiloista kuuluvia pulinoita, koputeltu kypsiä leipiä ja haisteltu käryjä. ”Osa osaa kaiken ulkoa ja tarvitsee opastusta vain jossain harvoin laitettavassa ruoassa. Keittokirjojen taustat ja tarkoitukset ovat moninaiset. KAKSI RUOKAKULTTUURIA Knuuttilan mukaan suomalaisesta ruokakulttuurista voidaan erotella kaksi päälinjaa: ruoanvalmistuksen korkeakulttuuri sekä kansanomainen keittäminen. Kehollisuuteen liittyy kiinteästi myös ruoansäilytyksen perinne. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen siihen tuli Sotakeittokirja-niminen liite, kieltolain tiimellyksessä siitä poistettiin viininvalmistusohjeet. Kyse on siis laajemmasta käsitteestä kuin yksittäisistä resepteistä ja ruokalajeista. ”Näistä kulttuurisista juurista juontuen suomalainen ravintolaruokakulttuuri on ollut pitkään hyvin keskieurooppalaisja ranskalaispainotteinen”, Knuuttila toteaa. Sieltä käsin tarkasteltuna suomalainen ja yleensäkin eurooppalainen keittiö näyttää melko yhtenäiseltä. Silti ruoanvalmistukseen ei vieläkään voi aina tarjota tarkkoja määriä ja ehdottomia ohjeita. Kotiruokaa voidaan pitää ruoanvalmistuksen monumenttina, joka on säilynyt vuosikymmenestä toiseen tarkoituksellisen konservatiivisena. Toisaalta ulkoruoanlaitto on ollut Suomessa muutenkin tavallista, etenkin lämpimään kesäaikaan. Suomalaiset eivät edelleenkään tee ruoasta numeroa, vaan tyydytään siihen, mitä eteen saadaan.” nen nähdään miehisempänä. Jos jokin ruoka on alkanut kellarissa pilaantua, se on pitänyt syödä heti. Miesten ruoanlaittoperinne on ollut Suomessa lähinnä ulkoruoanlaittoa metsästysretkineen ja leirinuotioineen. Ylipäätään maailman keittiöissä on aina porissut ruokia, jotka ovat syntyneet kiireessä, köyhyydessä, puutteessa, nälässä ja hetkellisestä päähänpistosta. Varhaisimpien kirjojen reseptiosio alkoi ruisleivän leipomisella, sillä leivän katsottiin edustavan vankkaa perusruokaa, jopa ruokaa itsessään. Silti monet muutokset ja virtaukset ovat vaikuttaneet siihenkin. Resepteille ei ollut edes tarvetta, sillä ruokarepertoaari oli aika suppea. ”Harva kansannainen osasi kirjoittaa ennen 1800-luvun loppupuolta. Knuuttila uskoo, että nykyaikainen grillailuhuumakin pohjautuu enemmän juuri tähän perinteeseen kuin amerikkalaistyyppisiin barbequevillityksiin. Nälkävuodet, sota-aika, kaupungistuminen, muuttuneet elämäntavat, globaali kauppa ja media ovat vaikuttaneet merkittävästi ruokakulttuuriin. Ruoanlaitto on kokeilemista ja kokemusten hyödyntämistä, perinteisiin ja muistikuviin nojaavaa kokonaisvaltaista toimintaa. Savolaisiin kartanoihin ei esimerkiksi voitu hankalien kuljetusolosuhteiden vuoksi viedä rannikkokaupunkeihin tuotuja tuoreita ostereita. Kirjasta on otettu 70 uusintapainosta. Sopivia ruokaohjeita kerättiin reseptivihkoihin, joissa on mainittu muun muassa creme brulee jo 1800-luvun alkupuolelta. Silti suomalaisten ravintoloiden ruokalistoilla ei näy vaikkapa perinteistä ruskeaa kastiketta. Knuuttila on syönyt kiinalaisessa ravintolassa täysin suomalaistyyppistä lihakeittoa, joka tarjottiin siellä hienona ruokana. Monelle kotikokille se on ollut ainoa keittokirja
24 Kokki Kolmosella suomalaisuuden alkuperäisyys on selkäytimessä
Minulla on vieläkin tallella tuolit, joiden pohjassa lukee Sortavalan maalaiskunta-Kuusaa. RU O K A 25 ”LAPSETKIN syövät keskimäärin kolmetoista kiloa karkkia vuodessa, sen takia kirjoitan näitä havainnollisia kirjoja, että näihin asioihin saataisiin jotain tolkkua”, sanoo tv:stä tuttu Jaakko ”Kokki” Kolmonen. Ukin kanssa tehtiin metsätöitä ja kaivettiin peltoa lisää ja kalassakin käytiin, oltiin paimenessa ja kannettiin vettä. Kätilö ei ehtinyt ajoissa perille. On ollut mummin syli, on ollut äidin syli, äidin siskon syli ja kaikki. Ja jatkaa ihmetellen positiivisia mielikuviaan: ”Onko se karjalainen luonne vai mikä, mutta minulla ei ole mitään pahaa muistoa lapsuudesta, ei ollut mitään epäselvää tai mitään pelkoa. Kun. ”Kalassa ollessamme ennen eväiden syöntiä nuotiolla ukki sanoi, että pistetäänpä tupakaksi. Perheeseemme kuuluivat äiti, isä ja yksivuotias sisareni. Eväänä meillä oli Karjalasta ruisjauhoja ja puolukoita, ja sen puolesta tässä on sitten tullut puhuttua”, Kolmonen nauraa. Raaka-aineet olivat suomalaista alkutuotantoa, kerättiin puolukoita, pyydystettiin kalaa. Hän on itse kasvanut metsätöiden parissa aidon, kotimaisen lähiruoan voimistamana koko kansan kokiksi ja tervehdyttävän ruoan opetusneuvokseksi. ”Siellä oli taisteltu, venäläisiä vainajia oli lumen alla ja ikkunoita rikki, lähin kauppa oli Kiteellä 30 kilometrin päässä.” TURVATTU, MAANLÄHEINEN LAPSUUS Nuori Jaakko oli kolmevuotias, kun piti lähteä Karjalasta uudestaan evakkoon. ”Minulla oli äidin isä, eli ukki. Pistettiin. ”Silloin tulimme junalla Kuusaalle ja saimme huonekalujakin mukaan. Nälkää ei ole tarvinnut missään nähdä, eikä kuulla. ”Karjalaiset ruoat, kaikki piirakat ja sultsinat, kyllä niitä tehtiin monenlaisia, ja kukkoja myös. Sellainen kiva kaveri. Ukki totesi, että nämä olivat sitten sinun elämäsi ja minun elämäni viimeiset tupakat, pistä se merkille, ja poltti tupakka-askit ja tulitikut siinä nuotiossa.” Näihin harvoihin esimerkkitapahtumiinkin Jaakko Kolmosen nuoruudesta peilaten voi hyvin ymmärtää, miksi vuonna 1988 Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja vuonna 1991 Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristin saanut opetusneuvos arvostaa ja haluaa ruoanlaitossaan tuoda esiin sodanaikaisten äitien ja isoäitien luomaa perinneruokaa, puhtaasta suomalaisesta maasta ja vedestä saatuja aitoja raaka-aineita, terveyttä ja terveellisyyttä, sekä tiettyä konstailemattomuutta. Lapsuuden ruoat elävät Kolmosen muistoissa. Äiti sitten hoiti kaikki synnytykseen liittyvät asiat itse ja leikkasi napanuoran.” Kesäkuussa, kun isä lähti taas sotaan, äidin ja lasten evakkoretki jatkui Keski-Suomeen Petäjävedelle. Usein emäntä teki ennen aamulypsyä valmiiksi piirakoiden täytteen ja taikinan. teksti maarit haataja kuva kokki kolmosen kuvapankki työtä, millä ihminen pitää itsensä kunnossa. Asuimme tilapäisesti Juankoskella. Kun karjalainen tekee kukon, niin hän tekee sen ruisleivän taikinaan, oli se sitten silakka-, lanttutai lihakukko. Heti syksyllä he kuitenkin palasivat kotiseudulleen Karjalaan. Työ oli monipuolista, kaikista parasta Viimeisimmät Jaakko ”Kokki” Kolmosen keittokirjat on suunnattu nuorisolle. Nuorille pitäisi hänen mukaansa kertoa siitä, mikä on hyvää ja terveellistä. Jaakko Kolmosen syntymä oli dramaattinen, alkukantainen ja urhean äitinsä ansiota. Olimme joutuneet lähtemään evakkoon sodan jaloista Sortavalan maalaiskunnasta. Ja sitten nukutti hyvin.” Tupakanpoltosta nuori Jaakko sai ukiltaan ikimuistoisen opetuksen, joka on myös pitänyt. Tämä siksi, että nykyään on niin paljon tarjolla epäterveellistä ravintoa. Tehtiin kaikkea sitä, millä sitten parannettiin elintasoa.” Kuusivuotiaana Jaakko aloitti koulun ja perheelle osoitetulle metsätilalle oli saatu rakennettua hirsitalo. ”Lehmiä oli, kanoja ja lampaita, ja mitä kaikkea talven varan ruoaksi.” Työtä piti nuorenkin pojan tuohon aikaan tehdä. Hetken päästä sitten oksensin kaiken syömäni. Ukki opetti kaikkea, esimerkiksi kalanperkuuta, joka kiinnosti kauheasti poikakloppia. Kun synnytyksen aika tuli, isä lähti polkupyörällä hakemaan kätilöä 20 kilometrin päästä. Kuusaalta oli matkaa tulevaan kotipaikkaamme Valkolaan seitsemän kilometriä. ”Olen syntynyt periaatteessa evakkoretkellä
”Me lähetettiin kortti sinne ensin, että tultaisiin mielellään katsomaan. Ohjelmalla oli vahva tavoite valistaa: ”Vaikka ammuimme kovasti, oli aina tuki takana. Nämä asiantuntijat ehdottivat meille erilaisia ruokia. Tämän jälkeisenä aamuna mentiin vuorostaan kouluun ja sieltä illaksi töihin kahteentoista saakka. Koulun jälkeen parhaat oppilaat pääsivät keittiömestari Osmo Norhan suosituksella ulkomaille töihin. Siihen tarvitaan vain vettä, jauhoja, suolaa ja rakkautta. ”Siinä me harjoiteltiin sitten kaikenlaisia kotkotuksia. ”Minulla oli kirjeenvaihtokursseilla lähijaksoissa kielija puhetaidonopettajana Urho Vapaavuori. Milloin piti tehdä ruokaa äyriäisistä, vaikka osterista, niin sitten tein. Yhteistyöllä sitä ohjelmaa tehtiin.” Jaakko Kolmonen lähti myös aisaparinsa Veijo Vanamon ja myöhemmin Sirkka Gustafssonin kanssa ulos studiosta esimerkiksi maakuntiin, tekemään ruokia todellisten maakuntalaisten emäntien kanssa. Näin Jaakko päätyi Saksaan ja sitä kautta Tukholmaan. ”Systeemi oli sellainen, että jos meni aamulla töihin, oli kahteen töissä ja kolmelta alkoi koulu, joka kesti kuuteen-seitsemään. Siellä kävivät kaikki, Kekkosesta lähtien.” KOKEMUS KARTTUU Kolmonen kävi myyntija mainoskoulun kirjeenvaihtona, jonka lopputentit olivat Helsingissä. ”Jos otetaan esimerkiksi vaikka kananmuna, suomalainen kana on juonut maailman puhtainta vettä, syönyt puhdasta kotimaassa kasvatettua viljaa ja munat ovat salmonellavapaita, kuten Ruotsissakin. ”Vaasan Myllyn keittiömestarina kiersin kouluttamassa viljatuotteiden osalta ravintoloita, leipureita ja muita. Kun olin töissä Vaasan Myllyssä hän toivomuksestani koulutti minua.” Vaasan Myllyssä Kolmonen työskenteli kahdeksan vuotta, vuosina 1964-72. Ohjelmassa pyrittiin siihen, että ruoanlaitto on pyhä asia, ettei sen kustannuksella leikitä.. ”Se tapahtui niin, että kun kevät tuli, panimme pellavavaatteet päälle. ”Marskissa olin vuoden verran. Kalevankadun Primulaan pääsin heti seuraavana päivänä töihin.” Perhossa koulutus kesti kaksi vuotta. Antti Ahlström toivoi, että me kansanomaistaisimme hyvän ravitsemuksen periaatteita”, Jaakko Kolmonen innostuu. Viime kymmenen vuoden aikana on ollut sellaisiakin lukuja kuin neljäkymmentä kiloa. Silloin piti myös viedä kouluun ämpärillinen puolukoita joka iikan, siitä tehtiin sitten puolukkaruispuuroja.” MAAILMALLE OPPIIN Jaakko Kolmonen lähti maailmalle 18-vuotiaana: ”Kävin pyytämässä yhteen leipomoon harjoittelijaksi, kun oli alkanut kiinnostamaan leipominen, kun mummo ja äiti sitä harrasti.” Sinne hän ei päässyt. Mehua tehtiin puolukoista ja muista marjoista niin paljon, että sitä riitti aina kevääseen asti. Patakakkosella oli myös pari raastupauhkaa, mutta ne jäivät siihen, kun mainittiin kenen tietoa oli taustalla. Kun oltiin viljakoulutus puhuttu, sitten oli vapaa aihe, jonka koulutettavat saivat valita. Kakkoskanavalle ohjelmaidea hyväksyttiin. Kun menin kouluun, minulla oli usein eväänä karjalanpiirakoita ja mehua. Siellä sitten käytiin aikaisin keväällä.” Jyväshovin emäntä kehoitti tulemaan töihin ’heti kun poika on koulusta tullut’.” ”Siellä oli hirmu hyvät isälliset mestarit, jotka otti minut ihan omaksi pojakseen. Päivä oli sellaista aamukahdeksasta iltakahteentoista melkein jatkuvasti”, Kolmonen kertoo. Ohjelmalla oli myös kausia jolloin kymmenessä jaksossa peräkkäin oli huippuasiantuntijoita. Esiintymiskokemus karttui ympäri Suomen kattavilla koulutuskiertueilla. Kaikkea semmoista, kun pari kertaa näkee ja sitten toinen vielä selittää kädestä pitäen, niin oppii.” Jyväshovin emäntä tykästyi ahkeraan Jaakkoon ja hankki yhteyksillään rehtoriin ravintolakoulu Perhoon nuorukaiselle opiskelupaikan. Kaikissa muissa maissa on ongelmia sen kanssa”, Kolmonen valistaa ja jatkaa: ”1950-luvun alussa sokerin kulutus oli kymmenen kiloa per henkilö. ”He osaavat leipoa niin, ettei löysä taikina jää käteen kiinni. Kolmonen hoiti myös Vaasan Myllyn toimitusjohtajan, vuorineuvos Erik Tuomas-Kettusen tärkeimmät tilaisuudet, ministerien ja presidentti Kekkosen monet kokoukset kun pidettiin Tuomas-Kettusen suojeluksessa. ”Kun lähdin Helsinkiin, olivat Jyväshovin mestarit neuvoneet, että kävele siellä sitten Erottajalle päin, jossa molemmilla puolilla katua on ravintoloita ja käyt reilusti sieltä kysymässä paikkaa. Ohjelman kantavia teemoja olivat: tee ruokaa huolella ja rakkaudella, käytä kotimaisia raaka-aineita ja lähituotantoa, vältä kiinteää rasvaa, alkoholia, sokeria ja liiku riittävästi. Se antoi sitten sitä lapinruoka innostusta. Hän päätti palata takaisin Helsinkiin saikin työtä Vaasan Myllyltä, eli Vaasan Höyrymylly Oy:stä. Ukkinsa ehdotti tämän jälkeen, että he menisivät Jyväskylän Jyväshoviin. Hoidin keittiöpuolta. Kaikki työ mitä siellä tein, oli mielenkiintoista mulle, koska ne osasi sen asian niin hyvin esittää. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kotitalousopettajiksi koulutettaville. Tämä lisäaineeton leipä säilyy vaikka tuvan orsillla kuukausia.” Yhtenä tärkeänä saavutuksenaan Kolmonen pitää sitä, että miehet saatiin kiinnostumaan ruoanlaitosta. Aivan turhia kilokaloreita.” KANSANVALISTUKSELLISIA SAAVUTUKSIA Patakakkosella oli käytössään lahjomattomia asiantuntijoita. Palattuaan Suomeen samainen mestari pyysi Kolmosta vasta-avattuun hotelli Marskiin töihin. Meillä oli Antti Ahlström, Jussi Huttunen ja Pekka Koivistoinen ravitsemusasiantuntijoina, he olivat niin uudistushenkisiä, että sopisivat tämänkin päivän ohjelmiin. ”Oli hammaslääkäreitä, ja alkoholija tupakkatutkimuksessa työskennelleitä, oli Kansanterveyslaitoksen Jussi Huttunen ja Pekka Puska . Sitten lähdimme vaimon kanssa Inariin Matkailumajalle töihin. Olen käynyt opettamassa kalankäsittelyä vuodesta 1964 alkaen eli viidenkymmenen vuoden ajan.” TERVEET TEEMAT Esiintymiskouluttaja Urho Vapaavuori ehdotti eräänä päivänä, että Jaakko Kolmonen pyytäisi Veijo Vanamoa mukaan kokkaamaan ja se otettaisiin videolle. RU O K A 26 hän tuli lypsyltä, alkoi piirakoiden paistaminen. Menimme luonnon helmaan, teimme rosvopaistia, rantanuotiossa rakkauskalaa, grillattiin ja loimutettiin. Tehtiin kaikkia miesten juttuja”. Siinä tiskasin patoja ja siinä leikkasin ruhoista määrättyjä kappaleita, siinä jauhoin lihaa ja tein taikinoita. Lopuksi saunottiin ja uitiin. Siitä lähti Patakakkosen ohjelmaidea vuonna 1970.” Patakakkosta tehtiin Kolmosen mukaan ainakin 660 jaksoa vuoteen 1996 asti. He osaavat tehdä maukasta ja terveellistä ruisleipää
27 ”Opetusneuvos arvostaa ja haluaa ruoanlaitossaan tuoda esiin sodanaikaisten äitien luomaa perinneruokaa.”
28 Ruoka aiheuttaa eri arvioiden mukaan 44-57 prosenttia tuottamistamme kasvihuonepäästöistä. teksti ja kuva noora ojala Ilmastokriisistä ruokakriisiin PATENTO ITU. Jotta ilmastonmuutosta voitaisiin hillitä, olisi ruuantuotantoa ja kulutustottumuksia muutettava ympäristöystävällisempään suuntaan
MAATALOUDEN teollistuminen ja prosessoidun ruuan yleistyminen ovat 1950-luvulta saakka nostaneet ruuantuotannon kasvihuonepäästöjä. YK :n johdolla valtiot ja suuryritykset ovat yhdessä kehittäneet erilaisia mekanismeja ilmaston lämpenemisen hillitsemiseksi. Ruuantuotannon muutoksen siemenet on kylvetty. 4. Suomessa kuitenkin on myös luomuja lähiruokatuotantoa. Globaali pienviljelijäjärjestö La Via Campesina tarjoaa ekologista pienviljelyä vastaukseksi ilmastonmuutoksen ja ruuantuotannon asettamiin haasteisiin. Sosiaalisesti kestävän ja ilmastoystävällisen ruuan tarve on huomattu erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa on kehittynyt vaihtoehtoisia tapoja tuottaa ja jakaa luomuja lähiruokaa. MAANKAAPPAUKSET ONGELMANA Ilmastonmuutos muuttaa jo nyt ruuantuotantoa globaalisti. Pienviljelyssä pystytään hyödyntämään tehokkaasti esimerkiksi tuotantoeläinten lanta peltojen lannoittamisessa. Epävakaat sääolosuhteet ja muuttuneet makeanvedenkierrot hankaloittavat perinteistä ruuantuotantoa, kun esimerkiksi ennenkuulumattomat tulvat ja kuivuuskaudet koettelevat maatiloja. Pienviljely tarjoaa ilmastoystävällisen vaihtoehdon teolliselle ruuantuotannolle. Oikeuteen haastamisen perusteena on patenttirikkomus. Nämä keinot, kuten REDD (Reducing Emissions from Deforestation and Forest Degradation) ja Ilmastoviisas maatalous (Climate Smart Agriculture), ovat kuitenkin osoittautuneet valitettavan hampaattomiksi estämään metsäkatoa tai vähentämään teollisen ruuantuotannon päästöjä. Monsanto on kasvattanut alueellista valtaa myös niin, että on antanut viljelijöille mahdollisuuden välttää oikeudenkäynti, jos nämä siirtyvät Monsanton GM -kasvien viljelyyn ja suostuvat maksamaan siemenistä ja kasvintorjunta-aineista. SUURYRITYKSIÄ TUKEVAT MEKANISMIT llmastokriisissä ja ruuantuotannossa sosiaalinen oikeudenmukaisuus on keskiössä, kun konflikteja ratkaistaan. Ruokateollisuus luo erilaisia uusia tarpeita kasvattaakseen myyntiä, ruokaa paketoidaan ja brändätään uudelleen, jotta se myisi paremmin. ovat yhä kesken, sillä luomuja perheviljelijät ovat puolestaan haastaneet Monsanton peltojensa saastuttamisesta. Maan kaappauksen vaikutukset iskevät voimakkaimmin pientuottajiin ja maaseudun yhteisöihin, jotka eivät selviydy ilman ruuantuotantoaan. Pienviljelijän kannattaa tuottaa ruoka luomuna, ilman kemiallisia kasvintorjunta-aineita tai teollisia lannoitteita. Monsanton aloittamat oikeudenkäynnit. Ilmastonmuutoksen vaikutukset vaihtelevat suuresti; esimerkiksi pohjoisessa viljelykausi pitenee, kun taas etelässä kasteluveden ehtyminen saattaa rajoittaa viljelyä. Kun länsimaisesta ruuasta suurin osa on ruokateollisuuden käsissä, tuottaa pienviljelijät kehittyvissä maissa yhä 80 prosenttia kaikesta ruoasta. Menetettyään maansa perheillä on edessä usein pakkomuutto kaupunkiin elantoa etsimään. Kasvien patentoiminen on ongelmallista, sillä luontoa on hankala hallita ja viljelyskasvien muuntaminen yritysomaisuudeksi hyödyttää vain yrityksen omistajia ja lisää yritysvaltaa maanviljelyssä. ILMASTOYSTÄVÄLLINEN RUOKA HALUTUMPAA Suomessa maatilojen koot ovat tehokkuuspaineessa nousseet kymmeniä vuosia, viljelijöitä on yhä vähemmän ja tilat ovat yhä suurempia. Yksi GM -kasvien ongelmista on niiden leviäminen ympäristöön. Ilmaston pelastaminen vaatii rakenteiden muutosta ja kohtuukuluttamiseen paluuta. Ruuan prosessointi, pakkaus, pitkät kuljetukset, jäähdytys ja suuri jätemäärä kasvattavat teollisen ruuantuotannon ilmastojalanjälkeä entisestään. Kuljetusten minimointi, myydään tuotteet tuoreina lähialueille. Monipuolinen viljelykasvien käyttö pitää maan hedelmällisenä, kun taas teollinen yksilajinen viljelytapa köyhdyttää maata, jolloin lannoittamisen tarve kasvaa ja maan eroosio yleistyy. Vaihtoehtoiset ruuantuotantomallit kannustavat ympäristömyönteiseen kuluttamiseen, mutta samalla kulutus vähenee ja ruokabisneksen voitot pienenevät. Viljelymaata myös kaapataan pienviljelijöiltä ja perinteisiltä yhteisöiltä teollisen maatalouden käyttöön lähinnä globaalissa etelässä: Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Maanviljelijät voivat sopeuttaa tuotannon muuttuneeseen tilanteeseen esimerkiksi kokeilemalla uusia viljelykasveja. Pienviljely ekologisesti toteutettuna pystyy ilmastomyönteiseen, päästöttömään tuotantoon ja elintarvikkeiden parempaan laatuun teollisiin viljelmiin verrattuna. Viljelymaan hyvä ravintokierto, niin ettei orgaaninen aines häviä prosessoinnin mukana ja että maa pystyy sitomaan hiiltä. Näitä tapoja ovat ruokapiirit, ruokaosuuskunta tai yhteisöviljely. Nämä mekanismit suosivat suuryrityksiä jättäen pienviljelijät kamppailemaan elinkeinonsa ja ekologisen ruuantuotannon puolesta. Suuryritysten hallinnoima globaali ja teollinen ruokatuotanto taas perustuu markkinoihin ja voitontavoitteluun. Ilmastoystävälliset ruuantuotantomuodot ovat ristiriidassa kulutuksen kasvuun tähtäävän talousjärjestelmämme kanssa. Kotimaiselle ruokatuotannolle on tyypillista vähittäiskaupan kaksi suurta toimijaa, Kja S-ryhmä, joiden kautta suurin osa elintarvikkeista myydään. MONSANTO RIESANA Valtioiden olisi kiinnitettävä huomiota ruuantuotannossa omavaraisuuteen, sillä ylikansalliset maatalousjätit yrittävät saada ruuantuotantoa riippuvaiseksi tuotteistaan. Pienviljely ei myöskään vaadi merkittävää alkupääomia, se on sosiaalisesti kestävää kun paikalliset viljelijät voivat tuottaa terveellisiä elintarvikkeita läheisille markkinoille. Luomuviljely, ei maatalouskemikaalien käyttöä. Yhtiö on haastanut satoja yhdysvaltalaisia ja kanadalaisia viljelijöitä oikeuteen, koska heidän pelloilleen on tahattomasti levinnyt naapuriviljelijän GM -kasveja. Teolliset viljelmät vaativat kuitenkin aina erilaisia maatalouskemikaaleja, maanmuokkausta koneellisesti sekä lannoitteita. Jotkin ilmastokriisin hillitsemiseksi tarkoitetut toimet taas vauhdittavat ruokakriisin ja köyhyyden syntyä, esimerkiksi kun biopolttoaineiden tuotantoon tarkoitetut viljelykasvit valtaavat maata ruokakasveilta. Monsanto on maatalousjäteistä kuuluisin riippuvuuden luomisesta: ensin myydään geneettisesti muunneltuja (GM) patentoituja viljelykasveja, joille sitten pitää ostaa tiettyä Monsanton kehittämää kasvintorjunta-ainetta. Megaplantaasien purku ja maan jakaminen takaisin pienviljelijöille. 3. Teollinen maaviljely taas on tehokkaampaa kuin pienviljely ja GM -kasveilla saattaa olla jokin kestävyysominaisuus kuten kuivuudenkestävyys parempi luomukasviin verrattuna. Monsanto koittaa hyötyä härskisti myös sattumanvaraisesta leviämisestä. Keskittyminen sellaisiin maatalousratkaisuihin jotka toimivat myös ilmaston kannalta ja tuen lopettaminen toimimattomilta systeemeiltä, kuten REDD tai Ilmastoviisas teollinen maatalous. Teollisen ruuantuotannon suurimmat päästöt syntyvät, kun metsiä kaadetaan plantaasien ja laidunmaan tieltä sekä maatalouskoneiden polttoaineen käytöstä ja maatalouskemikaalien käytöstä. Ekologinen ja sosiaalisesti kestävä pienviljely lähtee ihmisten tarpeesta laadukkaaseen ruokaan, ja pientuottajat ylläpitävät paikallista ruokaturvaa. 2. Kaupan keskittyminen mahdollistaa Kja S-ryhmän sanelupolitiikan maanviljelijöille, eikä viljelijä useinkaan voi suunnitella tuotantoaan eettisesti kestävämmäksi hakematta uusia tapoja myydä satonsa. La Via Campesina nostaa esiin viisi askelta, joiden avulla ilmastoystävällistä pienviljelyä voi toteuttaa eri puolilla maailmaa: 1. Pienviljelijät ovatkin mahdollisuuksien mukaan yhdistäneet voimiaan ja alkaneet vaatia talousjärjestelmän muutosta turvatakseen elinkeinonsa ja edistääkseen ruuantuotannon muutosta ilmastoystävälliseen pienviljelyyn. Oikeustapauksissa pienviljelijän on hankala vastustaa suuryrityksen lakimiesarmeijaa. RU O K A 29 5. Länsimaissa erilaista puolieines tai einesruokaa onkin tarjolla lukuisa kirjo, kun taas kehittyvissä maissa ruokaa valmistetaan yhä paljon tuoreista raaka-aineista
Tammilehto osoittaa, että kaukoruoan ilmastovaikutukset ovat monimutkainen aihe ja mitä laajemmalta perspektiiviltä asiaa tarkastelee, sitä enemmän seurannaisvaikutuksia kaukoruoalla on. Vain harvoja hedelmiä kuljetetaan lentokoneella. Ilmastonmuutospaneeli IPCC:n laskelmien mukaan maatalous aiheuttaa noin 10–12 prosenttia maapallon kasvihuonekaasupäästöistä. Tilastojen mukaan kansainväliset kuljetukset ovat merkittävästi edistäneet ilmastonmuutosta ja liikennemäärät ovat kasvaneet voimakkaasti, 120 prosenttia vuoden 1970 jälkeen. Kuljetusten, myös kaukaisten rahtien, osuus elintarvikkeiden ilmastovaikutuksista on kuitenkin melko pieni, tyypillisesti kuljetusten osuus on vain muutamia prosentteja elintarvikkeiden ilmastovaikutuksista. Ulkomaisten kausihedelmien, esimerkiksi talvella espanjalaisten appelsiinien, hiilijalanjälki ei välttämättä ole kovinkaan suuri. Ruoan ilmastovaikutuksista suurin osa syntyy alkutuotannosta eli maanviljelystä ja eläintuotannosta. Toki tuotteet, joita ei voida kasvattaa kohdemaassa, täytyy kuljettaa muualta, mutta vesillä seilaa myös paljon tarpeetonta. RUOAN KULJETUKSEN arkipäiväisyys käy ilmi tilastoista, joiden mukaan keskimääräisen eurooppalaisen ostoskärryn ruoat ovat reissanneet 4 000 kilometriä ennen kuin kuluttaja vie ne kotiinsa. Tällä hetkellä noin neljäsosa syömästämme ruoasta tuodaan ulkomailta, mutta on huomioitavaa, että myös kotimaisen ruoan tuotantopanoksista yhä suurempi osuus on ulkomaalaista – esimerkiksi lannoitteet, kasvinsuojeluaineet ja valkuaisrehut. Suomalainen lihan tuotanto on riippuvaista ulkomaalaisista tuotantopanoksista. Ruoan kuljetustavan merkitys on oleellinen puhuttaessa kaukoruoan hiilijalanjäljestä. Esimerkiksi Suomessa syötävän ruoan ympäristövaikutuksista on yhteensä alle 10 prosenttia aiheutunut kaikista kuljetuksista. Niin kauan kun Suomessa juodaan kahvia ja käytetään muita kehitysmaissa tuotettuja tuotteita, mikä ei välttämättä ole pelkästään huono asia, vaikka jonkinasteinen ruokaomavaraisuus voisikin olla suotavaa, on hyvä että ne voi ostaa Reiluina.” K AUKORUOAN MATK A JA HIILIJAL ANJÄLKI Lähikaupan valikoimasta voi huomata, kuinka paljon käyttämästämme ruoasta on tuotettu kaukana meistä. Luken Vastuullinen ruokaketju – hyvinvoiva kuluttaja -tutkimusohjelman tutkimuspäällikkö Juha-Matti Katajajuuri kertoo, että niin sanottu Food Miles -mittari, joka laskee elintarvikkeiden kulkeman matkan ennen niiden saapumista kuluttajalle, kehitettiin Britanniassa tukemaan kansallisen ja lähiruoan kulutusta jo parikymmentä vuotta sitten. Onneksi on myös olemassa vaihtoehtoja, joissa eettinen kuluttaminen palvelee useita päämääriä. Hedelmät kuljetetaan usein suurina määrinä rahtilaivoilla. TE K S TI NO O R A K A U P P IL A K U VI TU S ER IK S O L IN 30. Eettisen kaupan puolesta ry:n vt. Olli Tammilehto avaa kirjassaan Rahdin rikokset ruoan kuljetuksen problematiikkaa. toiminnanjohtaja Anna Ylä-Anttila toteaa, että ”ilmastoystävällisyyden kannalta luomutuotteiden ja Reilun kaupan suosiminen on hyvä valinta.” ”On huomioitavaa, että Reilu kauppa itsessään on selvästi ympäristöystävällisempää kuin tavalliset tuotteet. Maailman tavaraliikenteestä hoidetaan laivoilla 90 prosenttia, mutta maailman hiilidioksidipäästöistä vain 2,7 prosenttia on peräisin meriliikenteestä. 14 000 TONNIA SUKLAAKUORRUTETTUJA VOHVELEITA Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimusten mukaan ruoantuotanto ja -kulutus aiheuttavat neljänneksen kulutuksen ilmastovaikutuksista eli hiilijalanjäljestä. Suomessa maatalouden osuus on noin yhdeksän prosenttia. Esimerkiksi vuonna 2006 Britannia sekä toi että vei 14 000 tonnia suklaakuorrutettuja vohveleita. Kaukoruoan ilmastovaikutuksista on suhteellisen vaikeaa saada selvyyttä: toisaalta se nähdään kausiruoan ominaisuudessa ilmastoystävällisenä vaihtoehtona, koska vähiten päästöjä aiheuttavat avomaalla kasvatetut hedelmät ja vihannekset. Kaikkiaan ruokaketju tuottaa noin viidenneksen kasvihuonepäästöistä. Silloin etenkin laajan tuonnin ajateltiin kasvattavan huomattavasti ruoan hiilijalanjälkeä. Toisin sanoen suomalainen lihan tuotanto on riippuvaista ulkomaalaisista tuotantopanoksista. Vain asuminen kuormittaa ilmastoa ruokaa enemmän. Onkin syytä miettiä kuinka tarpeettomista komponenteista kaukoruoan hiilijalanjälki saattaa koostua. ILMASTOYSTÄVÄLLISEMPI KAUKORUOKA
Ihmistenkin tappaminen on ikiaikaista. On myös ihmisiä, jotka syövät kissan eivätkä tunne minkäänlaisia eettisiä närästyksiä. Yhden kirjan uskonnoissa, joiden varaan nykykulttuurit suurelta osin rakentuvat, eläinten tappamiseen suhtaudutaan toisin kuin ihmisen hengiltä ottamiseen. Wikipedia tarjoaa pitkät luettelot kasvissyöjistä alkaen Uma Aaltosesta ja päätyen jenkkijalkapallon mestariin Ricky Williamsiin. Silti eettinen suhde ympäristöön kaikki elämä ja eloton huomioon ottaen on tärkeä pohdinnan aihe. Metsästys julistetaan elitismiksi ja nahkavaatteiden pito eläinrääkkäykseksi. RISTIVALOTUSTA RUOK AEET TISEEN KESKUSTELUUN. Kummallista on se, mitä Wikipedia kertoo veganismista ja kasvissyönnistä. Mutta entä suhde eläimiin. Koska myös uskonnoista, joista Wikipedia mainitsee joitakin itämaisia, löytyy perinnettä siitä, että ihminen ei aina ole kohdellut eläimiä huonosti. Joskus hyvät asiat peittyvät hälyyn jota syntyy, kun ajattelu siirtyy äärimmäisyydestä toiseen. Paljonkin. Mitä näillä opeilla on tekemistä eläinsuojelun, kasvissyönnin ja veganismin kanssa. Mutta kaikella on globaali ekologinen ulottuvuutensa. Esimerkiksi minä, 1940-luvun lopulla syntynyt, koin kotipiirissä lampaiden, sikojen ja kanien kasvatuksen ja niiden käytön sekä ruoaksi että vaatteiksi. Käsityksemme väkivallan oikeutuksesta suhteessa eläimiin pohjaavat tuhansien vuosien taakse, mutta joudumme tulkitsemaan asioita tässä ja nyt. Onhan siinä, kun tongitaan tehotuotannon lieveilmiöitä. Emme ole ratkaisseet ihmisten välisen vihan ongelmaa. Nimistä 99 prosenttia on sadalta viime vuodelta ja länsimaisesta kulttuuripiiristä. 31 RU O K A JULMASTI ELÄINTÄ kohteleva ihminen lienee julma myös ihmistovereille. Perusteluista muuten viis, kunhan kuljemme angloamerikkalaisessa hengessä kohti maailmaa, jossa ei pientä kirppuakaan syödä. On ihan oikein, että sikaja muiden tilojen oloja tutkitaan ja eläinkuljetuksia valvotaan. Eri kulttuureissa ja eri aikoina ihmiset ovat syöneet eläimiä nälkäänsä. Mutta kyse ei ole vain siitä, vaan myös perusasioista. Veganismin perusteluissa nähdään todellisuus osin oudossa valossa. Yleensä tosin jätetään erilaisia takaportteja, kuten päivän uutiset kertovat. Säätely koskee lähinnä ruoaksi kelpaavien eläinten luettelointia ja oikeita ruoanvalmistustapoja, ei eläinten suojelua. Tästä oli muutama vuosikymmen myöhemmin shokkiputous omien lasten ikäpolven veganismiin, jossa jopa maidon ja kananmunien käyttö kiellettiin eläinsuojelusyistä. Lempeys ja viha ovat jonkinlaisia viittoja, joiden takana homo sapiens lymyää. Erityisesti kummastuttaa Fransiscus Assisilaisen puuttuminen luettelosta, esimerkkejä löytyisi muitakin. näkö k ulm a TEK S TI AI M O R U U S U N EN K U VI TU S L A R I M Ö R Ö Käsityksemme väkivallan oikeutuksesta suhteessa eläimiin pohjaavat tuhansien vuosien taakse, mutta joudumme tulkitsemaan asioita tässä ja nyt. Elämän suojelulla voi perustella jopa kasviravinnon välttämistä, mutta elämä ei voi perustua vain kieltoihin, vaan harkintaan vaihtoehtojen eettisyydestä ja ekologisesta kestävyydestä. Onko oikein, että käytämme luonnonvaroja rahdataksemme riisiä, soijaa ja muita vastaavia toiselta puolelta maapalloa, jotta me hyväosaiset emme lankeaisi kotikunnassa tuotetun kananlihan ja ongittujen kalojen syönnin syntiin. Keskiössä on ihmisen ego: kiinnitetään huomiota vain vegaanien ruokavalioon. Monet tajuavat sen julmuudeksi, ja väkivaltaa on säädelty eri tavoin. Miksi ihmettelen tällaista. Joskus tappamisen syyksi riittää omaisuuden haltuunotto, joskus vain viha, jonka syistä eivät psylogitkaan saa selvää. Turkiseläinten kasvatusta itsekin pidän eettisesti arveluttavana, mutta mitä arveluttavaa on perinteisessä eläintuotetuotannossa. Tulemmeko eettisemmiksi, jos emme syö eläimiä. Kaikkea voi väittää, mutta pitää lähteä faktoista. Kristinuskonkin piirissä on näitä asioita pohdittu, vaikka nykysukupolvet luulevat keksineensä pyörän itse. Mutta on ihmisiä, jotka hellivät kissojaan, mutta tappavat lähimmäisen, jolla on jokin ”ikävä ominaisuus”. Keskustelu eläinten kohtelusta ja tulevaisuuden ruokavaliosta tarvitsee vaativaa ristivalotusta. En usko, että tässä fyysisessä Telluksen ympäristössä tämä on edes mahdollista. Globaali näkökulma on yksi, mutta ei saa unohtaa paikallista
Hän näkee kehityksessä mahdollisuuden myös ihmisten suurempaan itsehallintoon. teksti elias krohn kuvat katri lassila. 32 Kohti ruokakumousta Kun öljy ja fosfori pitemmän päälle kallistuvat, siirtyminen luonnonmukaisempaan maatalouteen tulee väistämättömäksi, uskoo viljelijä Jukka Lassila
Siksi olennaista on Lassilan mukaan paikallistalouksien ja omavaraisuuden kehittäminen. ”Tällä hetkellä uskon enemmän siihen, että syntyy yhä enemmän sellaista toimintaa, jossa ihmiset pystyvät elämään kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolella, vaikka kapitalismi olisi yhteiskunnassa vielä vallitseva tekijä. ”Varmasti se on nyt 15 vuotta lähempänä”, Lassila nauraa nyt. Sidos eläintuotantoon on Lassilan mukaan kuitenkin poistettavissa. VÄISTÄMÄTÖN MUUTOS Luomuviljelijä joutuu tuskailemaan monenlaisen byrokratian parissa. Jos se ei riitä, pitää miettiä esimerkiksi ruokailutottumuksia: tällä hetkellä 80 prosenttia viljeltävistä kasveista menee eläinten rehuksi”, Lassila muistuttaa. Parhaillaan neuvoteltava EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimus TTIP saattaa tuoda markkinoille nyt EU:ssa kielletyilläkin menetelmillä tuotettuja elintarvikkeita ja heikentää kuluttajien tiedonsaantia. Siltä ajalta ovat tilan nykyiset rakennukset. Tällaisissa vertailuissa luomu pärjää erinomaisesti. ”Haluamme mahdollisimman ekologisesti tuottaa ruokaa saatavilla olevilla paikallisilla resursseilla. Lisäksi on huomioitava käytettävä energia ja tuotantopanokset sekä maan kuluminen. Tarkoitus on kehittää niin sanottua kumppanuusmaataloutta, jollainen on yleistynyt 2000-luvulla esimerkiksi Keski-Euroopassa. ”Ruoantuotanto tulee muuttumaan siten, että hyödynnetään paikallisia luonnonvaroja ja tuotantopanoksia ja kierrätetään niitä. ”On hullunkurista, että kemikaalien ja fossiilisista polttoaineista valmistettujen lannoitteiden käyttö on suhteellisen vapaata, mutta puhtaan ruoan tuottaminen ekologisesti on valvottua”, Lassila vertaa. Samalla voitaisiin tuottaa energia paikalliselle yhdyskunnalle biokaasun avulla. Hankaluudet selittyvät sillä, että suurin osa maataloudesta on vielä ”tavanomaista”. ”Vähintäänkin kun uusia asuinalueita suunnitellaan, pitäisi miettiä, miten pystyttäisiiin ravinteet ottamaan sillä tavalla talteen, että ne olisivat hyödynnettävissä ruoantuotannossa.” Keskitetystä jätehuollosta tulisi siirtyä paikallisempaan. Ei tarvitse välittää siitä, mitä tuotantoon kuuluu ja miten se esimerkiksi kuluttaa maata. Sitä pystyttäisiin luomuna tuottamaan sama määrä. Tila on erikoistunut luomutuotantoon. Nykyinen jätehuoltojärjestelmä on melkoista tuhlausta, hän muistuttaa. Pitäisi pyrkiä ihmisten suurempaan itsehallintoon, saamaan elämän perusedellytyksiä enemmän omiin käsiin.” Kulttuurivihkojen edellisessä haastattelussa vuonna 1999 nuori globalisaatiokriitikko ja anarkistiaktiivi Jukka Lassila ennusti, että kapitalismi tulee ennemmin tai myöhemmin kaatumaan omaan mahdottomuuteensa, koska ihmiset eivät kestä sitä. Hirsiä niissä on vanhemmiltakin ajoilta. Jos pystymme pitämään ravinteet puhtaina niin, ettei sekoiteta niitä esimerkiksi teollisuudesta tuleviin jätteisiin, silloin pystymme kierrättämään samalla tavalla ihmiskuin eläinravinteita”, Lassila toteaa. ”Toisaalta vastapuolella on ihmisiä, jotka haluavat pitkittää siirtymää ja haluavat, että kemiallisia aineita käytettäisiin yhä enemmän”, Lassila viittaa muun muassa suuriin agribisnesyhtiöihin. Munia myydään suoramyyntinä tilakaupassa. Tilan neljä lehmää uurastavat maisemanhoitajina pitämässä rantaniittyjä avoimina. Byrokratiassa ei ole kyse vain sen osoittamisesta, ettei kiellettyjä tuotantopanoksia ole käytetty, vaan luomutiloja valvotaan myös esimerkiksi EU:n tukivalvonnassa useammin kuin tavanomaisia tiloja. Omistustiedot ovat siitä yhteydestä, kun omistajat saivat ne takaisin”, Lassila selvittää talonsa kamarissa. Tilalla viljellään muun muassa kauraa, spelttiä, rypsiä, öljyhamppua, härkäpapua ja perunaa. Luomustandardien avulla pystymme myös takaamaan kuluttajille ekologisuuden”, Lassila perustelee. Jukka Lassila. Ihmiset oppivat rakentamaan omia tuotantomuotoja ja ottamaan omaa elämää hallintaansa. Kysymys on ihmisten hallinnasta: joka hallitsee ruokaa ja vettä, hallitsee myös yhteiskuntaa ja ihmisiä. ”Käytetään esimerkiksi hemmetisti energiaa typen haihduttamiseen jätevesistä pois, kun toisessa päässä käytetään hemmetisti energiaa typpilannoitteiden valmistukseen.” Tarvittaisiin siis suurta muutosta yhdyskuntarakentamisessa ja jätehuoltojärjestelmässä. Lisäksi on muutamia myskisorsia. RU O K A 33 JUKKA LASSILAN isännöimä maatila Tuusulan Paijalassa on ollut hänen sukunsa hallussa ainakin vuodesta 1697, luultavasti kauemminkin. Viime aikoinakin lannoitteiden hinnannousun vuoksi tavanomaisia tiloja on siirtynyt luomuviljelyyn ja tavanomaisessa tuotannossa ovat yleistyneet luomulle ominaiset menetelmät, kuten biologinen typensidonta palkokasvien avulla. Suomessakin on tutkittu, että tavanomaisessa viljelyssä 30 vuodessa 30 prosenttia maan humuksesta on haihtunut pois. ”Koko ajan käydään taistelua paikallisen pienviljelyn ja globaalien elintarvikemarkkinodien välillä. Tämänhetkiset luomusäädökset rajoittavat ihmislannan käyttöä. Jo 20 vuoden päästä standardituotanto saattaa olla hyvin lähellä nykyistä luomutuotantoa”, Lassila ennakoi. Lassila muistuttaa, että asiaa pitää tarkastella pitemmällä aikavälillä kuin yhden vuoden satomäärien mukaan, vähintään luomun viljelykierron aikaskaalassa. Syynä on lähinnä meidän jätehuoltojärjestelmämme. Vuonna 2009 lähinnä viljelijöiden yhteenliittymänä aloittaneeseen osuuskuntaan otetaan nyt myös kuluttajajäseniä, jotka saavat jäsenyytensä vastineeksi viikoittaisen luomukorin ja voivat osallistua tilalla järjestettäviin talkoisiin. Tällä perusteella väitetään, että luomuun siirtyminen heikentäisi mahdollisuuksia maailman kasvavan väestön riittävään ravinnonsaantiin. Ennemmin tai myöhemmin tulee olemaan toisin, kun keinolannoitteissa käytettävien öljyn ja fosforin saatavuus vaikeutuu ja hinta nousee. ”Tavanomaisen viljelyn ajattelutavan mukaan uusiutumattomat luonnonvarat ovat rajaton lähde. ”Ravinteet säilyvät samalla tavalla, meni ruoka eläimen tai ihmisen läpi. Jossain vaiheessa tulee piste, jolloin maa ei enää tuota mitään.” Tällä hetkellä ongelmana maailmassa ei ole se, etteikö ruokaa tuotettaisi riittävästi, vaan sen epätasainen jakautuminen. PERUSASIAT OMAAN HALLINTAAN Kyse on isoista kamppailuista, joissa on myös vahvat vastavoimat. Eläimistä on pääosin luovuttu, mutta pihapiirissä on parinsadan kanan kanala. ”Ruokaa tuotetaan kaksinkertaiselle määrälle maailman väestöön nähden. Jossain vaiheessa tällainen talous voi muuttua vallitsevaksi.” Lassila itse toteuttaa tällaisia ajatuksia luomuosuuskunta Omassa Maassa. JÄTEHUOLTO UUSIKSI Luomussa käytetään lannoitteena kotieläinten lantaa. 1900-luvun alun uusjaossa aikana talot siirrettiin kylän keskustasta peltojensa läheisyyteen. Viherrakentamisessa ja puutarhanhoidossa jossain määrin muodikas permakulttuuriajattelu, jossa pyritään suljettuun paikalliseen kiertoon, pitäisi siis ottaa käyttöön isommissa ympyröissä. Kun sadot menevät kasvottomille maailmanmarkkinoille, nälkää nähdään sellaisillakin alueilla, joilla sadot ovat runsaita. Vaihtoehtona on ihmislanta. ”1690-luvun nälkävuosina kaikki kylän talot menivät kruunulle veronmaksukyvyttömyyden vuoksi. NÄLKÄ JUONTUU MARKKINOISTA Julkisuudessa esitellään usein tutkimuksia, joiden mukaan luomuviljely tuottaa pienempiä satoja kuin tavanomainen viljely
”Tarkoituksena ei ole, että tämä on porvarillisen elämän pieni vapaa-ajan sektio, vaan haluamme keskittyä elämän perusedellytysten omaehtoiseen hallintaan”, Tamas sanoo. TEK S TI J O H A N N A H O L M K U VI TU S P A U L IIN A N Y K Ä N EN. Viikoittaiset tapaamiset ovat moniäänisen tilan luomista ja hierarkiattoman toiminnan mahdollistamista. Sitä tehdään sen takia, että se on kivaa, jolloin se jää harrastuksen tasolle, yksittäiseksi ilmiöksi, eikä tuota konkreettisia ratkaisuja”, Lauri sanoo. Tulevia mahdollisuuksia tai toiminnan muotoja on vaikea ennustaa tarkemmin, sillä ryhmä on avoin ja dialogi jatkuu. ”Olennaista on se, että paja ei perustu samoille globaaleille riiston menetelmille, joita kritisoidaan. Niissä keskitytään omaja yhteisvaraiseen ruoantuotantoon sekä aiheeseen liittyvän tekemisen tukemiseen. Ruokapajassa aihetta problematisoidaan paljon. Ruokapajan ja siitä kumpuavan toiminnan ei ole tarkoitus olla yhden otsakkeen alla toimiva liike, järjestö tai mikään muukaan ylhäältä alaspäin johdettu kokonaisuus. ”Ideaalina olisi se, että kaikki aihealueet löytävät konkreettisen muodon keväällä ja kesällä ja että se jatkuu seuraavat 200 vuotta”, Sakari sanoo. Ruoka ja sen tuotanto liittyvät paitsi konkreettiseen tekemiseen, myös yhteiskunnan ja ihmiselämän problematisointiin. Kun jauhelihat ja vihannekset saa nykyään helposti lähikaupan hyllyistä noukkimalla, voi vieraantua ravintoon liittyvistä realiteeteista ja unohtaa kaiken sen, mitä tapahtuu ennen kuin ruoka on kaupan hyllyillä. ”Tärkeää on myös reflektoida koko ajan mitä tapahtuu, ja kerätä tietoa tutkimukseen, jota Vapaa yliopisto tekee. ”Olen ollut aiemmin mukana erilaisissa ruokaan liittyvissä projekteissa, mutta niistä on puuttunut kokonaan poliittinen analyysi. Koska itse tekeminen on aina raadollisempaa ja arkisempaa kuin romanttiset mielikuvat luonnossa puuhastelusta, tarvitaan sitoutuneita ihmisiä, jotka eivät heitä hanskoja tiskiin ensimmäisen, eikä vielä sadannenkaan sadepäivän sattuessa. Koska toiminnan ei myöskään ole tarkoitus henkilöityä kehenkään, miehet puhuvat vain etunimillään. RUOKA EI OLE NEUTRAALIA Ravinto on yksi olemisemme elinehto. Tietyllä tavalla tämä on myös oman elämän tutkimusta”, Lauri sanoo. Erilaiset näkemykset, konfliktit ja ristiriidat kuuluvat asiaan. Lisätietoa jokapäivän ruokapajasta ja Vapaasta yliopistosta: www.commons.fi JOK APÄIVÄN RUOK APAJA Jokapäivän ruokapaja perustuu ajatukseen omavaraisuuden tärkeydestä. ”Tässä luodaan arkisten elinehtojen haltuunottoa ilman tarvetta luoda ideologiaa tai määritteitä. Ruoka tulee aina jostain, ja ruoan tuotanto tukee aina jotain järjestelmää jonkin muun kustannuksella. ”Paja täyttää paikkansa, jos sen seurauksena syntyy ryhmiä, jotka tekevät näitä asioita, tai jos joku saa vaikutteen ja käynnistää vastaavia prosesseja omissa piireissään”, Tamas summaa. Viikottaisina aiheina ovat muun muassa siementen biopolitiikka, permakulttuuri, metsät, kalastus, maan käyttö ja kaupunkiviljely. Tapaamiset alustavat teollis-kaupallisen ruoantuotannon ongelmia omalla käytännön tekemisellään kritisoineet ihmiset, joilla on omakohtaista kokemusta päivän teemasta. Ihmisen suoran kosketuksen puute elämän elinehtoihin vieraannuttaa häntä luonnosta ja jopa oman itsensä lajiolemuksesta. Ruokapajassa aktiivisesti mukana olevat Lauri, Sakari ja Tamas kertovat, että pajan tarkoitus ei ole jäädä kivaksi harrasteluksi tai pelkäksi älylliseksi leikittelyksi. Kasvu on alhaalta ylöspäin”, Sakari sanoo. Jotkut voivat esimerkiksi aloittaa mehiläisten kasvatuksen, toiset perustaa kalastusryhmän ja kolmannet alkaa viljellä. RU O K A 34 HELSINGIN Kalliossa sijaitsevassa Kammarissa tapahtuu koko kevään ajan, kun jokapäivän ruokapajan kokoontumiset kutsuvat kriittiseen keskusteluun ja konkreettiseen toimintaan. Vain kun rakennetaan jotain perustarpeista lähtien, voi se olla riippumatonta globaaleista rakenteista”, Sakari lisää. Kun jokapäivän ruokapajan kokoontumiset loppuvat toukokuussa, toiveissa olisi, että tapaamiset ovat synnyttäneet uudenlaista yhteisöllistä toimintaa. ”Olemme yhteisen asian äärellä, ja myös ristiriidat osallistuvat maailmasta tehtyjen huomioiden ja niiden korjaamisen tarpeisiin”, Tamas sanoo. MITÄ TAPAHTUU KESÄLLÄ. Kokoontumiset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta ja toimintaa, jonka toivotaan kehittyvän ja kestävän myös Kammarin ulkopuolella
On ollut iloinen yllätys, kuinka suosittua ruokapiiritoiminta on. Taloudellisesti en saa ruokapiiristäni mitään etua, oikeastaan päinvastoin, jos lasken hinnan tekemilleni tunneille. Innostunutta perustajaa ei kuitenkaan löytynyt, joten mielijohteesta päätin, että miksen minä voisi ruveta. Onneksi toisen ruokapiirin kokenut vetäjä neuvoi ja auttoi minut alkuun. EETTISEN YRITTÄMISEN PUOLESTA Mitä minä sitten saan tästä. Lisäksi meillä on lukuisia pienempiä tuottajia, joilta tilaamme satunnaisemmin: kasvukauden tuoretuotteita, kananmunia, leipää, makeisia, kalaa, lihaa. Olin suunnitellut sitä jo pidemmän aikaa ja koska kotikaupungissani Järvenpäässä on useita ruokapiirejä, arvelin, että yksi sähköposti riittäisi hoitamaan asian. Minulle on tärkeää voida osaltani vaikuttaa siihen, että pienimuotoinen, eettinen yrittäminen olisi mahdollista. Tilaamme myös pari kertaa vuodessa ekologisia pesuaineita kotimaiselta valmistajalta. En ole ihan varma, miten siinä niin kävi. Toinen toimittaa vihanneksia, juureksia, juustoja, jauhoja, hiutaleita, hunajaa – kotimaisia ja luonnonmukaisesti tuotettuja peruselintarvikkeita. Päätin, että jos saisin kahdessa viikossa kymmenen jäsentä, tekisin sen. Se taas, että luomuviljelijä, jonka tapasin sattumalta torilla, saa parissa kuukaudessa yli viidensadan euron tilaukset, joita muuten ei olisi saanut, ei ole enää ihan pieni asia. Ruokapiirin kautta on mahdollista suosia pieniä lähituottajia, mikä on tavallisessa päivittäistavarakaupassa jossain hankalan ja mahdottoman välimäillä. 35 RUOKAPIIRI on joissain tapauksissa edullisempi kuin ruokakauppa ja usein huomattavasti laadukkaampi. Jos olisi, en voisi tehdä tätä. Olen tutustunut moniin erilaisiin ihmisiin, joita kaikkia yhdistää kiinnostus eettisempään ruoantuotantoon. Ruokapiiristä on muodostunut myös sosiaalinen verkosto. Minun ruokapiirini perustuu kahdelle isolle tuottajalle. Kuukauden viimeinen torstai on toimituspäivämme, jolloin pysyn kodin lähettyvillä vastaanottamassa tilaukset ja vuorossa olevan talkoolaisen kanssa lajittelemme ja pakkaamme tuotteet piiriläisten noudettaviksi. Voisihan se olla ihan hauskaakin. Miksi minä teen tätä. Aloittaminen oli aikaavievää ja työlästä ja ilman apua tuskin olisin pärjännyt kovin hyvin. MIKSI PIDÄN RUOK APIIRIÄ. TE K S TI J E NNI K O M O NE N K U VI TU S ER IK S O L IN Ruokapiiri on joissain tapauksissa edullisempi kuin ruokakauppa ja usein huomattavasti laadukkaampi.. Ruokapiirin jäsen maksaa pienen vuosimaksun ja tekee talkootyötä muutamia tunteja vuoden aikana, sen lisäksi maksetaan vain siitä mitä tilataan: ruuasta suoraan sen tuottajalle. Toinen on maahantuontiliike, joka tuo luomutuotteita eri puolilta maailmaa – kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, pastaa, riisiä, teetä, kahvia – kaikenlaista, mitä ei lähituotantona saa. Ruokapiiri on helppo tapa ostaa eettisesti ja ekologisesti tuotettua ruokaa. Nyt käytän aikaa ruokapiirin vetämiseen muutamia tunteja kuukaudessa. Tuoreet kasvit voivat kasvukaudella olla samana päivänä poimittuja, eivätkä tuotteet ole kiertäneet päivätai viikkokausia tukun kautta kaupan hyllyyn. Raha ei ole motiivini. Siispä perustin ruokapiirin. Viikossa minulla oli kaksikymmentä nimeä. Halusin liittyä ruokapiiriin. Eräässä Facebook-keskustelussa asiasta tuli puhetta ja kävi ilmi, että kaikki kaupungin ruokapiirit olivat täynnä. Uusia jäseniä on tullut koko ajan lisää ja moni piirini jäsen on aktiivisesti mukana kehittämässä ja parantamassa piirin toimintaa. Se, että ruokapiirin jäsen ostaa muutaman kilon tomaattia ja papua, ei kuulosta vielä paljon miltään. Suurimman osan työstä teen netissä: pidän yhteyttä tuottajiin, sovin tilaukset ja toimitukset, infoan piirin jäseniä ja organisoin talkoovuorot. Tämä on itsellenikin mielenkiintoinen kysymys. RUOKAPIIRI KIINNOSTAA Minulla on siis oma ruokapiiri, jonka perustin kaksi vuotta sitten. Erään piirin vetäjä kehotti perustamaan oman, koska jo tässä keskustelussa oli paljon kiinnostuneita
Tietoisuus ruoan ja syömisen ekologisesta vaikutuksesta on lisääntynyt, ja samalla suositaan lähiruokaa. 36 Unohduksesta palanneet raaka-aineet Nykyinen ruokabuumi saattaa välillä ärsyttää jatkuvine puheineen ihanista ruokaelämyksistä, mutta on siinä jotain hyvääkin. teksti juri nummelin kuvitus pauliina nykänen. Samalla ne sopivat ekologiseen vuoroviljelyyn, joka ei köyhdytä maaperää. Monet vanhat kasvit ovat helppoja viljellä, esimerkiksi härkäpapu ei ole arka kylmälle. Tämä taas on johtanut siihen, että useat vanhat raaka-aineet ovat nousseet unohduksesta
Nauris tunnettiin Suomessa jo esihistoriallisella ajalla, ja perinteinen tapa valmistaa nauriita on ollut haudata niitä kasketun metsän multaan. Punajuuripesto on mainio vaihtoehto normaalille basilikatahnalle. Yhdistelmä on oivallinen, mutta juureksesta voi tehdä muutakin. Se muodosti ennen perunan tuloa suuren osan suomalaisten ruokavaliosta, ja se oli ohran ohella tärkein viljelyskasvi vielä 1800-luvulla. Härkäpapu kuuluu edelleen ruokavalioon monissa Aasian ja Välimeren maissa, joissa lihaa ei syödä niin paljon kuin länsimaissa. Naattien käytössä kannattaakin olla maltillinen. Niillä voi korvata esimerkiksi pinaatit tai mangoldin, toisin sanoen niitä voi laittaa intialaistyyppisiin kastikkeisiin. Ekologiseen ruoanlaittoon kuuluu tietysti kaikkien kasvinosien käyttö. Punajuuripestossa keitetyt punajuuret jauhetaan tahnaksi paahdettujen mantelien ja seesaminsiementen kera, mukaan loraus oliiviöljyä sekä valkosipulia ja muita mausteita. Punajuuren rinnalle sopii hyvin todellinen unohdettu ruoka, nauris. Nauris on risteytymällä kaalien kanssa muokkautunut tunnetummiksi kasveiksi, kuten lantuksi. Härkäpapu kuvastaakin hyvin unohdetun raaka-aineen paluuta lautasille. Juureksista muodikkaaksi on noussut viime vuosina punajuuri. Sitä voi tuskin pitää unohdettuna raaka-aineena, sillä tölkkipunajuuria ja lindströminpihviä on aina ollut saatavilla. Härkäpapua viljellään paljon myös eläintenrehuksi soijan tilalle. RU O K A 37 PUNAJUURI JA MUUT JUUREKSET. Härkäpavulla voi esimerkiksi korvata falafelien kikherneen. Naatit toimivat kevyesti paistettuina myös tomaattien kanssa ja rosmariinilla maustettuna. Härkäpavut ovat erinomaisia salaateissa kevyesti öljyssä paistettuna ja suolalla ja pippurilla maustettuna. Mukava moderni resepti on tehdä nauriista sosekeittoa esimerkiksi omenan kanssa, mausteina inkivääriä ja sitruunaa. 1960-luvulla se oli Suomesta jo lähes kokonaan kadonnut, mutta nykyään sitä pidetään hyvänä ja ekologisena osana mitä tahansa ruokavaliota. Härkäpavupihvit maistuvatkin perunatai juuresmuusin kanssa, mutta härkäpapu taipuu myös risoton täytteeksi tai soseeksi, joka syödään italialaisen cusina poverten tapaan villisikurin kanssa. HÄRKÄPAPU. Monet yhdistävät punajuuren sinihomejuustoon. Punajuurin herkullisen näköisistä naateistakin voi tehdä ruokaa. Härkäpapu sopii myös lihan kanssa, kuten oheinen resepti osoittaa. Naurishaudaksi sanotussa kuopassa nauriita saatettiin kypsyttää useita päiviä. Pitkään punajuuren kulutus on Suomessa kuitenkin ollut vain alle kilo henkilöä kohden vuodessa. Ekologiseen ruoanlaittoon kuuluu kaikkien kasvinosien käyttö.. Härkäpavun tarina Suomessa on pitkä: sitä on käytetty täällä lähes 1500 vuotta, ja ensimmäinen kirjallinen lähde siitä on 1200-luvun alusta. Kaalin tai hapankaalin kanssa haudutettava ja smetananokareen kera tarjottava borssikeitto on itsestäänselvä klassikko, mutta punajuurista voi tehdä myös vaikkapa pestoa. Venäjällä punajuurin naateista on perinteisesti tehty mehunkaltaista kvassia. Punajuuri on hyvää myös raakana, esimerkiksi raasteena omenan kanssa, mutta juureksen sisältämän nitraatin takia tätä ei suositella. Naateissa on kuitenkin paljon nitraattia, joka voi haitata veren hapenottokykyä. Härkäpapu on erinomainen proteiininlähde, niin ikään sen B-vitamiinipitoisuus on korkea. Tällä hetkellä punajuuri on kuitenkin huippumuodikas raaka-aine
Sokerijuurikasta voi myös paistaa pieneksi pilkottuna öljyssä ja maustaa suolalla, se sopii näin lisukkeeksi monenlaisen ruoan kanssa. Sokerijuurikkaasta voi tehdä sipsejä, kuten punajuuresta ja lehtikaalistakin, ja sillä voi korvata bataatin, joka ei ole kotimainen kasvi. Lehtikaalit kannattaa pilkkoa pieneksi silpuksi, moni jättää paksun ruodon syömättä. Sokerijuurikas on kuitenkin itsessäänkin makea, ja se sopii monenlaisiin ruokiin. METSIEN AARTEET . Italialainen tähdeleivästä tehty keitto ribollita saa syvän makunsa lehtikaalista. Myös monipuolista voikukkaa on ruvettu yhä enemman käyttämään salaateissa ja wokeissa. Siinä on myös paljon proteiinia. Annoksia voidaan myös höystaa hyvillä kertomuksilla vihannesten keruureissuilta. Villivihanneksetkin ovat viime vuosina kokeneet renessanssin.. Asiaa auttoi, että lehtikaali on todellinen vitamiinipommi, C-vitamiinia siinä on esimerkiksi kaksi kertaa enemmän kuin appelsiinissa. Monet ovat olleet innoissaan lehtikaalisipseistä, mutta lehtikaali on erinomaista myös pastan raaka-aineena, varsinkin oliivien ja anjovisten kera, jolloin maku on tumma ja vahva. Tyypillinen hollantilainen lisuke lihalle on silputulla ja keitetyllä lehtikaalilla maustettu perunamuusi, jota syödään vahvasti maustetun makkaran kera. Se on nauriin ja härkäpavun rinnalla yksi vanhimpia tunnettuja ruokakasveja Euroopassa. Juurikkaat voi myös friteerata kalafileitten tapaan ja syödä perunoiden kera. RU O K A 38 MUODIKAS LEHTIKAALI. Miksikään hitiksi sokerijuurikas ei Suomessa kuitenkaan ole koskaan tullut, suurelta osin sen luontaisen kitkeryyden vuoksi. Kannattaa tuntea joku viljelijä, joka voi pyytäessä laittaa juurikkaita jemmaan. Joka tapauksessa villivihanneksetkin ovat viime vuosina kokeneet renessanssin, ja muutamat huippuravintolat, kuten Turun Kaskis, ovat erikoistuneet maustamaan annoksia villivihanneksilla. Mutta lehtikaalista tulee myös erinomaista ruokaa, joka valmistuu nopeasti. Se oli vielä keskiajan lopulla yksi yleisimpiä viherkasveja Euroopassa, ja se on edelleen osa esimerkiksi tanskalaista ja hollantilaista keittiöä. Nykyiset sokerijuurikkaat eivät ole kuitenkaan enää niin kitkeriä kuin sodanaikaiset. SOKERIJUURIKASTA PÖYTÄÄN . Viime aikojen tykätyimpiä unohduksesta nousseita raaka-aineita on lehtikaali. Ketunleipä taas tuo kirpeällä suolaisuudellaan ytyä salaatteihin. Toki monia villivihanneksia on syöty paljonkin, kuten marjoja, sieniä ja nokkosta, mutta viime vuosina repertoaariin ovat ilmestyneet myös villihorsma, joka on nuorena kuin suomalainen parsa, ja poimulehti, jota voi laittaa mausteeksi kasvispihveihin. Vielä vaikeampi on sanoa, paljonko metsissä ja peltojen reunoilla kasvavia villivihanneksia on täällä todella syöty vai onko ketunleivan syöminen jäänyt vain lasten kesäisiksi kokeiluiksi. Villivihanneksilla on tietysti myos se hyvä puoli, etta niiden kerääminen on arkiliikuntaa parhaimmillaan! Ja on vaikea kuvitella ekologisempaa ruokaa kuin itse kerätyt vapaasti kasvavat kasvit. Sokerijuurikkaan käyttöä rajoittaa se, ettei sitä ole myytävänä missään, siemeniäkin on vaikea saada kotiviljelyyn. Vielä unohtuneempi raaka-aine on sokerijuurikas – sikäli kuin unohdettuna voi pitää juuresta, josta on pitkään tehty valkaistua sokeria. Kaskiksessa on ollut muun muassa jälkiruokana suolaheinällä maustettua tuorejuustoa. Varsinkin sokerijuurikkaan naatteja kehotettiin antamaan eläimille, mutta korostettiin myös, että juurikas sopii ruoaksi myös ihmisille. Sokerijuurikasta on Suomessa viljelty vasta vuodesta 1918, mutta sota-aikaan ja sen jälkeen, kun monesta raaka-aineesta oli pulaa, sitä suositeltiin myös ihmisravinnoksi sekä eläinten rehuksi. Mainittuja juureksia on viime vuosia lukuun ottamatta Suomessa käytetty vähän. Lehtikaali löi itsensä Suomessa läpi toissa vuonna, jolloin kotimaista lehtikaalia alkoi saada laajamittaisesti ruokakaupoista
Pyörittele pulliksi ja paista 225 asteessa noin 30 minuuttia. RESEPTEJÄ 39. Lisää lopuksi mustikat, purista sekaan sitruunaa ja lisää pari ripausta mustapippuria ja sekoita. PUNAJUURIPESTO 1 dl manteleita 0,5 dl seesaminsiemeniä 1 dl oliiviöljyä 1–2 valkosipulinkynttä 1,5 tl jauhettua kuminaa 1,5 tl kuivattua oreganoa 1 tl korianterinsiemeniä rouhittuna 3–4 punajuurta keitettynä 1–1,5 rkl sitruunamehua 1 tl sokeria suolaa ja mustapippuria Paahda mantelit ja seesaminsiemenet kuumalla ja kuivalla paistinpannulla. Kaada huuhdotut pavut mukaan, sekoittele ja anna paistua hetken ajan. Sekoita, kunnes punajuuripesto on tasaista. Tarjoa leivän kera. Mittaa pieneen tehosekoittimeen tai blenderiin mantelit ja seesaminsiemenet, oliiviöljy, valkosipulinkynnet, kumina, oregano ja korianteri. Huuhdo heti jääkylmällä vedellä, jotta kypsyminen lakkaa. Pilko pekoni pieneksi ja paista pannulla rapeaksi. HÄRKÄPAPUA, MUSTIKKAA JA PEKONIA 200 g härkäpapuja 175 g pekonia sitruunamehua 1 dl mustikoita mustapippuria Keitä härkäpapuja parin minuutin ajan. Lisää joukkoon keitetyt ja lohkotut punajuuret, sitruunamehu ja sokeri. Jauha ainekset tasaiseksi tahnaksi. Siirrä pesto kulhoon ja mausta suolalla ja mustapippurilla maun mukaan. POIMULEHTIKASVISPYÖRYKÄT 3 dl raastettua porkkanaa 1 dl raastettua naurista 2 dl hienonnettua poimulehteä 1 dl keitettyä perunaa survottuna 1 dl keitettyä riisiä tai ohraa 1 dl juustoraastetta 1 kananmuna 1/2 dl korppujauhoja oliiviöljyä, oreganoa, rosmariinia, yrttisuolaa Yhdistä kaikki aineet ja sekoita tasaiseksi massaksi
Veganismi on lyömässä läpi valtavirtaan; se tunnetaan kaupoissa ja ravintoloissa, jokaisen kaveripiirissä on muutama vegaani. Vuonna 1991 suomennettiin eläinoikeusliikkeen perusteoksena pidetty Peter Singerin Oikeutta Eläimille. Näin kuvaili näyttelijä Riku Nieminen tuntojaan Vegaanihaaste 2015 -kampanjan nettisivulla. Näin ei ole ollut kauaa. Sen myötä moni alkoi ryhtyä vegaaniksi, ja Vegaaniliitto perustettiin Päivi Hagnerin, Martti Bergestadin ja Heli Sajaniemen aloitteesta vuonna 1993. Nälkää en näe ja haaste sujuu, muttei vaivattomasti. teksti minna sumelius kuvat ja reseptit hanna tyrväinen TAMMIKUUN kestävään veganismiin ryhtyivät parinkymmenen julkkiskummin lisäksi lukuisat suomalaiset: vegaanihaasteen Facebook-tapahtumalla on reilut 3200 osallistujaa. RU O K A 40 Veganismi murtautuu valtavirtaan ”Silmät avannut kokemus jo tähän asti. Yhteiskuntamme on yllättävän eläinriippuvainen”. Sen innoittamana alkoi syntyä suomen eläinoikeusliike; Oikeutta Eläimille (OE) perustettiin samana vuonna. ”Aluksi pidin itsekin vegaaneja hieman. Nykyinen Eläinsuojeluliitto Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaara liittyi mukaan alkumetreillä Joni Purmosen vanavedessä
Suomessa on vielä paljon opittavaa papujen, siementen, pähkinöiden, muiden kasvisten ja esimerkiksi seitanin innovatiivisessa käytössä.”, toteaa Komulainen. ”Matti Meikäläisen oli varmaan vähän vaikea samaistua maitorekkojen polttamiseen”, hän kiteyttää. Muualla maailmassa vegaaneja löytyy Suomea enemmän myös ympäristöaktivistien sekä terveysintoilijoiden piiristä. Aluksi vegaaneja oli vain kourallinen. Tähän voivat olla syinä toimintakeinojen, tai toiminnan painopisteiden poikkeaminen toisistaan tai yhteistyön vähäisyys eri toimijoiden kesken. Tuomivaara oli ennen vegaaniuttaan harras maitotuotteiden ystävä, ja mitään korvaavia tuotteita ei saanut Suomesta lukuunottamatta muutamassa luomukaupassa myytyä ulkomaista, pahanmakuista soijamaitoa, -jugurttia ja vegaanijuustoa, jota vegaanipiireissä kutsutaan hellittelynimellä ”hikikiekko”. Vegaanisia ruokablogeja on pilvin pimein, ja joka tammikuussa on Vegaanihaasteen aika. Poikkeuksena olivat falafelpaikat ja muut etniset ravintolat. Lisäksi 1990-luvun alussa oli Vegan Resistance, joka teki ensimmäisiä veganismi-aiheisia lentolehtisiä, tarroja ja paitoja. Myös vegaaniaate ja eläinoikeusliike on kasvanut. ”Silloin ajattelin, että siistiä, minä voin syödä ravintolassa ja vieläpä ruokia, joiden en edes tiennyt olevan olemassa”. ”Eläinoikeudet taitavat edelleen olla tärkein syy ryhtyä vegaaniksi, siksi näitä kahta on vaikeaa erottaa. ”Erikoislukiot, kuten Helsingin Torkkeli ja Kallio sekä Tampereen TYK, olivat meille myös suotuisia”, Tuomivaara toteaa. Kotimaisten elintarviketuottajien vegaanitietämys ja kiinnostus vegaanisia tuotteita kohtaan on yllättäen innovaatioiden Suomessa melko nuivaa. Vaikka lihanja maidontuotannon vaikutukset esimerkiksi ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä ovat kiistattomia, yleistyy veganismi ympäristöaktivistien keskuudessa hitaasti. Enää ravintolassa ei tarvitse yleensä kertoa mitä veganismi on. Ravintolaan ei viitsinyt mennä, ellei halunnut maksaa maltaita proteiinittomasta kasasta pakastevihanneksia. ULOS PIENESTÄ PIIRISTÄ 2000-luvun alussa Salla Tuomivaara havahtui Tietämättömyys häviää hitaasti, mutta varmasti.. Lisäksi veganismin määritelmä on lähtökohtaisesti eläinoikeudellinen, joten useilla aktiivisilla ihmisillä, aktivisteilla on usein sama arvopohja”, määrittelee sen sijaan Komulainen ja jatkaa: ”Joissain maissa veganismi ja eläinoikeusaktivismi ovat eri toimintakenttiä. Ajatus siitä, että jogurtin syöminen aiheuttaisi kärsimystä eläimille, oli naurettava. Mediassa pyöriteltiin valtaosin hyvin negatiiviseen sävyyn ”kettutyttöjä” eli Kirsi Kultalahtea, Mia Sallia ja Minna Salosta, jotka päästivät vuonna 1995 satoja kettuja vapaaksi pohjanmaalaisesta turkistarhasta. Eläinoikeusliike kuitenkin myös hyötyi tästä julkisuudesta. HENKILÖKOHTAINEN ON POLIITTISTA Sari Komulainen uskoo veganismin tulevan kasvavassa määrin osaksi muun muassa energia-, maatalous-, ulkoja terveyshörhöinä. Esimerkiksi terveyden edistämiseen keskittyvällä ja eläinkokeiden lopettamiseen tähtäävällä yhdistyksellä ei välttämättä ole kovin paljon päällekkäistä toimintakenttää.” LISÄÄ INNOVAATIOITA JA AMMATTIYLPEYTTÄ Maamme vegaaninen ruokatarjonta kestää jo kansainvälisen vertailun, sillä melkein kaikkialta voi saada kelpoa vegaaniruokaa, ja veganismi tunnetaan käsitteenä. Vielä täälläkään ei kuitenkaan olla lähelläkään täydellisyyttä. ”Iskun jälkeisissä OE:n kokouksissa Helsingissä Nuorten Luontotalolla oli yhtäkkiä kymmeniä ihmisiä”, Tuomivaara muistelee. Elämä on aloittelijalle ja kiireiselle helpompaa. ”Toivoisin, että ravintolat mainostaisivat rohkeasti kasvisruokavalikoimaansa, kokeilisivat uutta ja olisivat ylpeitä ammattitaidostaan. ”Tämä ihmetyttää minua vuosi vuodelta enemmän”, toteaa Salla Tuomivaara. Yleinen suhtautuminen oli ihmettelevää ja paikoin paheksuvaa. Hän peräänkuuluttaa myös vegaanisia à la carte -iltaravintoloita pelkkien lounasravintoloiden sijaan. ”Ryhtyessäni itse vegaaniksi tunsin heitä olevan viisi”, Tuomivaara kertoo. Porukkaa värvättiin pitämällä pöytää esimerkiksi Mahdollisuuksien Tori -tapahtumissa, yliopistoilla, punk-keikoilla ja nuorisotiloissa. Se ei ollut enää suoraan yhteydessä eläinoikeusaktivismiin. ”Ravitsemuksellisesti arvokkaat palkokasvit menevät meillä edelleen lähes kokonaan rehuntuotantoon.” Myös ravintoloihin kohdistuu odotuksia. Tarkkaa tietoa suomalaisten vegaanien lukumäärästä ei ole, mutta Vegaaniliitto arvioi heitä olevan useita tuhansia. VAHVA LIITTO Vegaaniliiton puheenjohtaja Sari Komulainen on ollut vegaani 15 vuotta. Näin ei ole edes kaikissa länsimaissa. ”Saksasta ja Yhdysvalloista, Ruotsista ja jopa Italiasta tulee maukkaita ja erittäin mielenkiintoisia erikoistuotteita, kuten makkaroita, juustoja ja kasvimaitotuotteita, mutta Suomessa ei ole vielä herätty kasviperäisten tuotteiden mahdollisuuksiin, toteaa Komulainen. ”Vihreisiin nuoriin tutustuessani tapasin ensimmäistä kertaa vegaaneja, jotka eivät tulleet eläinoikeusliikkeestä.” Veganismi alkoi yleistyä. Vegaaniskene oli heti aluksi jakautunut kahteen leiriin: oli Vegaaniliiton perustajien rauhanomainen, ruokaan ja hyvinvointiin keskittyvä, iältään hieman vanhemmista ihmisistä koostuva ryhmä ja nuorten OE-aktivistien suoraa toimintaa painottava porukka. Tuomivaara näkee suomalaisessa veganismissa voimakkaan murroksen: Alussa vallitsi poliittinen aktivismi, jossa veganismin yksityiskohdista ei oltu niin tarkkoja, koska jo lehmänmaidon ja munien poisjättäminen koettiin suurena asiana. Nyt voidaan jo puhua veganismin valtavirtaistumisesta; se on yleisesti tunnettua. Erona muihin maihin on muun muassa voimakas poliittisuus; veganismin ja eläinoikeusliikkeen synty ja kasvu on tapahtunut melko erottamattomasti. Hän on myös huomannut murroksen: vegaanisten tuotteiden kirjo on laajentunut huomattavasti. KIELTÄYMYKSEN TIE 1990-luvulla vegaanius ei ollut helppoa. Seitanin, lihankaltaisen ja esimerkiksi soijavalmisteita paremmanmakuisena usein pidetyn vehnägluteenivalmisteen, saatavuus ravintoloissa on kasvanut räjähdysmäisesti. Tuomivaara muistelee lämmöllä ensimmäisiä kertojaan esimerkiksi vieläkin olemassaolevassa Töölön Café Falafelissa ja Katajanokan Nepalilaisessa Mount Everestissa. Pikku hiljaa vegaanien piireissä on yleistynyt näkemys, että vegaaneiksi saavat kutsua itseään vain ruokavalion ja vaatetuksen yksityiskohdista äärimmäisen tarkat henkilöt. Tämä johtui Tuomivaaran mukaan siitä, että eläinoikeusliike näyttäytyi mediassa ainoastaan radikaalien iskujen kautta, rauhallisista ruokavegaaneista ei oltu kiinnostuneita. Sitten tutustuin Purmoseen, joka selitti minulle lihaja maitoteollisuuden yhteenkietoutuneisuuden”, kuvailee Tuomivaara. Esimerkiksi eläintuotteita sisältävistä lisäaineista ei välitetty. Vegaaniliiton ja OE:n synnyttyä vegaaneja alkoi tulla lisää. Komulainen näkee muutoksissa etujen lisäksi myös haasteita: ”Kun elämä helpottuu ja eineksiä ja herkkuja tulee lisää, voi kotiruoka ja terveellisen ruuan aakkosten opettelu unohtua.” Aatteen puolella ollaan sisäisen diskurssin kynnyksellä: ”Haasteena kasvavalla aatteella myös se, että kun vegaaneja tulee lisää, keskustelu monipuolistuu ja vegaanitkin huomaavat olevansa monista asioista eri mieltä.” Suomalaisessa veganismissa on omat erityispiirteensä. Se oli myös aiempaa helpompaa: kasvisravintoloita alkoi pikku hiljaa syntyä, vegaanisia keittokirjoja ilmestyi, kauppoihin tuli soijamaidon lisäksi kauramaitoa ja vegaanijäätelöitä, perusravintolastakin saattoi saada annoksen tofulla ja koulujen ruokaloissa käytettiin kasvisruokailijoille soijarouhetta ja -suikaleita. RU O K A 41 muutokseen
Vegaaniliitto käy poliittista taisteluaan tiedottamisella, kannustamalla, esimerkkejä antamalla ja yhteistyöllä. Ympäristötuhoista ja ilmastonmuutoksesta kertomisen jälkeen on ihanaa seuraavaksi kertoa ratkaisuna elämäntapamuutoksesta, jonka voi aloittaa makoisalla kuppikakulla.” MITÄ ON TEHTÄVÄ Suurimmat muutospaineet Salla Tuomivaara näkee politiikassa: kasvisruokapäivä pitäisi saada valtakunnalliseksi, ruoan verotuksessa tulisi näkyä myös sen ekologinen ja eettinen hinta, menekinedistämistuki eläinperäiselle ruoalle olisi asteittain lopetettava ja kasvisruoan hintaa julkisessa ruokailussa laskettava. Uskon että kun veganismista aletaan puhua avoimemmin, se ilmaantuu osaksi keskustelua yhä useammassa yhteydessä”. Tuomivaara kuulee edelleen yllättävän usein eläinoikeusasioista ja veganismista kertoessaan kysymyksen: ”Miten ruoka riittäisi, jos kaikki ryhtyisivät vegaaneiksi?”. ”Veganismi on vielä hieman piilossa mahdollisesti siksi, että asian pöydälle nostaminen toisi helposti kymmenen muuta näkökohtaa uudelleenpohdittavaksi. Ympäristöongelmien lisääntyminen johtaa siihen, että ruuantuotannon osuutta päästöistä, saasteista, energian veden kulutuksesta, maankäytöstä ja ilmastonmuutoksesta on yhä vaikeampi sivuuttaa. Välillä hänen tekisi mieli vastata kysymyksellä: ”Miten se riittää, jos kaikki eivät ryhdy vegaaneiksi?”. Koska nykyään veganismi ei ole enää suoraan linkittynyt eläinoikeusliikkeeseen, se on osalle ihmisistä puhtaasti henkilökohtainen valinta. RU O K A 42 poliittista keskustelua lähitulevaisuudessa. Suomalaisessa veganismissa on omat erityispiirteensä. Se voi olla ulkopuoliselle lähes huomaamatonta ja rajoittua kunkin kuluttajan kaupassa tekemiin valintoihin. Tietämättömyys häviää hitaasti, mutta varmasti. Komulainen ymmärtää tämän, mutta muistuttaa: ”Veganismia voidaan yrittää epäpolitisoida toteamalla, että ruokavalinnat ovat jokaisen oma asia. Erona on voimakas poliittisuus.. ”Syyt veganismiin ovat usein vakavia, mutta elämäntavan itsessään ei tarvitse olla vakavaa. Se panostaa tilaisuuksissaan myös muiden muassa maistuviin ruokatarjoiluihin. Näistä syistä Sari Komulainen uskoo veganismin kasvavan yhä. Tällöin on yleensä kuitenkin unohtunut, että arjen valinnat eivät jää tyhjiöön, vaan vaikutukset ulottuvat kauas.”. Hän haastaa kuitenkin myös toimijakentän: ”Liiallinen tiukkuus vaatimalla jokaisen E-koodin tarkistamista ennen kuin saa kutsua itseään vegaaniksi estää veganismin lopullisen valtavirtaistumisen”
Keitä suolavedessä pehmeäksi ja soseuta sauvasekoittimella tasaiseksi. Lisää kaikki mausteet sekä tomaattipyre sekä rouhi mustapippuria myllystä. Muussaa osa pavuista sauvasekoittimella ja jätä osa pavuista kokonaiseksi. Voitele sämpylät vedellä ja lisää halutessasi seesaminsiemeniä pinnalle. Tarkasta maku. Sekoita joukkoon vielä persiljasilppu ja anna taikinan tekeentyä vähintään vartti. Tarkasta tässä vaiheessa maku ja lisää halutessasi chiliä ja suolaa. Kaada hieman oliiviöljyä pannulle ja paista pihvit juuri ennen tarjoilua. Sekoita ja anna hautua kannen alla noin 10 minuuttia. Lisää lopussa oliiviöljy ja jätä taikina kohoamaan mieluiten tunniksi. Pihvit on näppärä paistaa pienissä erissä paistinpannulla ja sämpylät voi paahtaa leivänpaahtimessa sitä mukaan kun vieraita saapuu paikalle. Lisää sämpylän väliin pihvin, marinoitujen sipuleiden ja coleslawin lisäksi tomaattia, salaattia, lehtipersiljaa sekä halutessasi tulista chilikastiketta. Muotoile ja taputtele kosteilla käsillä 16 pihviä pellille ja paista uunissa noin 5-10 minuuttia. Kuumenna iso kasari, lisää öljy sekä sipulit. Kuullota sipulit ja kaada joukkoon pavut. Voit tehdä pihvit ja sämpylät etukäteen. Paista 225 asteessa noin 10 minuuttia. TABBOULEHIN SERKKU 3 dl vettä 3 dl bulguria 1 rkl oliiviöljyä 1 tl suolaa 1 pkt kikherneitä 2 valkosipulinkynttä 3 punasipulia (140 g) 1 rkl öljyä 2 rkl juustokuminan siemeniä 3 rkl jeeraa 3 tl suolaa mustapippuria chilirouhetta 1 sitruunan mehu 1 ruukku persiljaa cashew-pähkinöitä 150 g kirsikkatomaatteja (15 kpl) ½ kurkku (170 g) Keitä vesi, lisää öljy ja suola. LEMPEÄT BATAATTISÄMPYLÄT 700 g bataattia (1 iso) 2 tl suolaa 2 dl lämmintä vettä 2 ps kuivahiivaa 2 tl sokeria 3 tl suolaa 1 dl kaurahiutaleita noin 13 dl jauhoja 3 rkl oliiviöljyä mustia tai vaaleita seesaminsiemeniä Kuori ja pilko bataatit kuutioiksi. Käännä liesi miedolle lämmölle ja hämmennä papuseosta. RESEPTEJÄ BATAATTIBURGERIT PAPUPIHVEILLÄ Tällä reseptillä saat noin 16 kpl keskikokoisia purilaisia illanistujaisiin. TAKUUVARMAT PAPUPIHVIT (GLUTEENITON) 2 pkt mustapapuja 2 pkt kidneypapuja 2 pkt papumix 2 sipulia 2 valkosipulin kynttä 1 rkl oliiviöljyä 1 rkl juustokuminan siemeniä 4 rkl jeeraa 50 g tomaattipyrettä tuoretta, punaista chiliä suolaa mustapippuria myllystä 1 ruukku lehtipersiljaa oliiviöljyä pannulla paistamiseen Pilko sipulit ja chilit sekä hienonna lehtipersilja. Sekoita ja lisää lopuksi salaatin päälle cashewpähkinöitä. Valuta ja huuhtele pavut. Kun sämpylät ovat uunissa, pilko vihannekset. KATSO COLESLAW:N JA MARINOITUJEN SIPULIEN OHJEET: WWW.KULTTUURIVIHKOT.FI 43. Yhdistä joukkoon myös hieman jäähtynyt bulgur sekä maustetut kikherneet. Purista sitruunamehut ja lisää tarvittaessa suolaa. Sekoita lämmin vesi ja kuivahiiva, sokeri ja suola isossa kulhossa. Valmista ensiksi sämpylätaikina ja tee papupihvit sekä marinoi punasipulit silläaikaa kun taikina kohoaa. Pilko tomaatit ja kurkku kuutioiksi sekä hienonna persilja. Nosta kattila hellalta ja lisää bulgur. Lisää joukkoon vähän jäähtynyt bataattisose ja noin 5 dl jauhoja. Valuta ja huuhtele kikherneet ja pilko punasipulit. Pyörittele öljyisillä käsillä taikinasta 16 sämpylää ja kohota liinan alla hetki. Vaivaa taikinaa ja lisää jauhoja vähitellen. Kuullota sipulit pannulla, lisää kikherneet ja mausteet joukkoon
Ekologisesta näkökulmasta olisi tietysti hyvä syödä pois se liha, on ehkä hieman itsekästä jättää se menemään kaatopaikalle.” Lainsäädäntö Suomessa on niin tiukka, että käyttökelpoista ruokaa joudutaan heittämään pois. Eettisestä näkökulmasta dyykatun lihan syöminen ei olisi minulle ongelma, mutta viimeiseen vuoteen ei ole tehnyt mieli edes dyykattua lihaa. ”Jos jääkaapissa on jotain minkä parasta ennen -päiväys on juuri mennyt, useimmat ihmiset käyttävät yleensä kuitenkin pakkauksen loppuun. On olemassa kaikkea turvakameraa ja aitaa, jonka tarkoitus on estää ihmisiä saamasta ruokaa. Silloin sen voi mielestäni käyttää, sillä muuten se menee hukkaan. Jekusta dyykkauksen laittomuus ei haittaa. ”Lukioaikoina muutama kaveri asui kimppakämpässä ja dyykkasi”, Jekunen kertoo. ”Se oli ensimmäinen kerta kun edes kuulin koko sanan. Päiväysvanhaksi menneen ruoan lahjoittaminen on ollut vaikeaa, sillä ruoan lahjoittaja on periaatteessa ollut laillisessa vastuussa ruoan tasosta sekä sen mahdollista haittavaikutuksista, kuten ruokamyrkytyksen mahdollisuudesta. Kaupassa olettaa ruoan olevan tuoretta eikä itse välttämättä arvioi ruoan tasoa. Mistä tällainen ajatus on peräisin. RU O K A 44 ”DYYKKAAMINEN konkretisoi paljon sitä, miten hyväosaisia me olemme. Tuollaisella lainsäädännöllä nähdään, kenen etua lakeja säätävät tahot palvelevat, jos ruokaakaan ei saa dyykata”, toteaa Jekunen. Dyykkaaminen voi joissain tapauksissa parantaa suhdetta ruokaan, opettaa arvostamaan sitä ja hyödyntämään raaka-aineet paremmin.” ROSKA ON KAUPAN OMAISUUTTA Yhteiskunnan ja kauppiaiden taholta tuleva vastustus dyykkausta kohtaan on myös mittavaa. ”Ei kaikkia typerimpiä lakeja tarvitse noudattaa. Dyykkaajaa voisi periaatteessa syyttää näpistyksestä tai varkaudesta. JÄT TEENMETSÄSTÄJÄT Ruokakaupan sulkeuduttua jäteastiat täyttyvät, joka päivä. ”Henkilökohtaisesti erottelu on se, että jos ostaisin kaupasta lihaa, antaisin suoraan hyväksyntäni ja tukeni sekä rahoittaisin eläinten massamurhaamista.” ”Kun liha on heitetty roskiin, se on irrotettu kapitalistisesta logiikasta, eikä siinä enää kulje raha mukana. Dyykatessa kiinnittää ruoan laatuun paljon enemmän huomiota kuin kaupassa. Kuivaa leipää ja likaisia perunoita roskien seassa. Freegani tarkoittaa henkilöä, joka ei osta eläinperäisiä tuotteita kaupasta, mutta voi dyykata niitä. Jotkut näkevät jokapäiväisen selviytyimisen niin eri tavalla kuin itse.” Dyykkaaminen on Suomen lain mukaan periaatteessa rangaistava teko. Jekunen ei ole koskaan saanut dyykatusta ruoasta ruokamyrkytystä tai sairastunut muuten. Suuri osa ruoasta päätyy kaatopaikalle, mutta pieni otos päätyy jäteastioista uudestaan käyttöön. Dyykatessa kiinnittää ruoan laatuun paljon enemmän huomiota kuin kaupassa. ”Ensikuulemalta ruoan dyykkaaminen kuulosti oudolta”, Jekunen myöntää, ”mutta kun kävin muiden mukana dyykkaamassa ja näin mistä on kyse, tajusin ettei dyykattua ruoka ole ainakaan sen epäterveellisempää kuin kaupasta ostettu. Dyykkaajat tyhjentävät kauppojen roskiksia ruoasta. Määrä vastaa noin kuutta prosenttia kaikesta kuluttajien ostamasta ruoasta. Meillä on niin tiukat lait päiväysten suhteen, että useimmiten päiväysvanhat ruoat ovat vielä hyvän aikaa käyttökelpoisia.” Viisi vuotta vegaanista ruokavaliota noudattanut Jekunen oli pitkään freegani. Meillä on niin paljon ruokaa, että osan siitä voi heittää pois”, pohtii Jaakko Jekunen teekuppinsa ääressä. Miksi jotkut hakevat ruokansa jätteiden seasta. Suomessa heitetään henkilöä kohden 2026 kiloa eli 125 euron edestä ruokaa roskiin vuodessa. Ruoka kuuluu kaupalle kunnes se heitetään roskiin, jonka jälkeen se on lakiteknisesti jäteyhtiön omaisuutta. Jekunen on dyykannut ruokaa noin kahdeksan vuotta. ”Koko 'vaikuta kuluttamalla' -ajattelu on riittämätön näkökulma”, pohtii Jekunen. Heidän kanssaan kävin ekaa kertaa dyykkaamassa.” FREEGANISMIN FILOSOFIA Ensimmäinen mielikuva dyykkaamisesta ei ole kutsuva. Maailmanlaajuisesti ruokaa menee tuotantoja kulutusketjun eri vaiheissa hukkaan vuosittain yhteensä 1300 miljoonaa tonnia, joka vastaa noin 25–30 prosenttia kaikesta maapallolla tuotetusta ruoasta. Ja sitten yksittäiset kauppiaat näkevät kauheasti vaivaa turvatakseen sen, että ruoka pysyy roskissa. Onhan se yllättävää, kun näkee ensimmäistä kertaa jotain einesmakaronilaatikkoa pinoittain roskiksessa.” Hän muistuttaa, ettei dyykattu ruoka eroa mitenkään kotijääkaapista löytyvästä ruoasta. TEK S TI S U VI A U VI N EN K U V A R O M U A L D B O K E J. ”Rahalliset säästöt ovat varmasti satoja euroja, ja jos muuttaisi kalorimääriä aterioiksi, olisin syönyt satoja dyykattuja aterioita. Jekunen naurahtaa: ”Roskiin heitetään ruokaa, joka on täysin syömäkelpoista. On arvioitu, että tällä määrällä voitaisiin ruokkia jopa kaksi miljardia ihmistä lisää
Suositusten mukainen ruokavalio ei ehkä sovikaan kaikille. Niukalle dieetille ei ole kuitenkaan tarkoitus jäädä pitkäksi aikaa, vaan suolen limakalvon korjauduttua ruokavalioon lisätään uusia ruoka-aineita kokeeksi aina yksi kerrallaan ja seurataan reaktioita. Siinä istuikin vuosina 2011–2014 ravitsemusasiantuntijoiden ohella myös Elintarviketeollisuusliiton (ETL) edustaja. Kunkin maan maataloustuotanto vaikuttaa ravitsemussuosituksiin. Vaurioituessaan nämä liitokset alkavat ”vuotaa”, jolloin vieraita aineita pääsee elimistöön, ja immuunipuolustusreaktio alkaa. Vääränlainen ravinto on avainasemassa. ETL on ruoantuottajien etujärjestö, joka ajaa monien suurten elintarvikeyritysten, esimerkiksi maidonja viljantuottajien, asiaa. Perunaa ja leipää suositellaan. Ihmisen elimistö ei ole sopeutunut nykyiseen ruokavalioon. Suolinukassa on tiiviitä liitoksia, jotka tavallisessa tapauksessa estävät vieraita molekyylejä pääsemästä verenkiertoon. Uusimman tutkimuksen mukaan geneettinen alttius, krooninen stressi ja ruokavalio ovat tekijöitä, joiden yhteisvaikutuksesta autoimmuunisairaudet puhkeavat. ONGELMALLINEN LAUTASMALLI Autoimmuunisairautta sairastavilla henkilöillä on usein tällainen ”vuoto” suolistossaan. SYÖMÄLLÄ SAIR AAKSI. Perinteistä ravitsemustiedettä kritisoivan teorian mukaan suolistoa vaurioittavat bakteerien ja virusten lisäksi mahdollisesti myös tulehduskipulääkkeet, alkoholi ja ruoan antiravinteet. Sairastuneen ihmisen elimistö ei kestä antiravinteista esimerkiksi viljojen gluteenia, koisokasvien, kuten perunan, saponiinia, maidon kaseiinia eikä palkokavien lektiiniä. RU O K A 45 AUTOIMMUUNISAIRAUKSIEN määrä on kasvussa. TEK S TI K U K K A -MA R IA A H O K A S Suositusten mukainen ruokapyramidi. Kun näin tapahtuu tarpeeksi usein, autoimmuunisairaus alkaa kehittyä, mikäli muutkin altistavat tekijät vaikuttavat. Ihmisen elimistö elää edelleen kivikaudella, ja moderni, maatalouskulttuurin perustuva elämäntapa on kestänyt ihmisen 200 000 -vuotiseen historiaan nähden varsin lyhyen aikaa. Niitä diagnosoidaan aiempaa enemmän, sillä väestö ikääntyy, diagnostiikka kehittyy – ja elintavat sairastuttavat. Vuoden 2014 ravitsemussuosituksessa kehotetaan kuitenkin syömään päivittäin varsin runsaasti hiilihydraatteja ja juomaan puoli litraa maitoa. Lähde: Maaja metsätalousministeriö.. Paitsi ruokakulttuuri, kunkin maan maataloustuotanto vaikuttaa suosituksiin huomattavasti: esimerkiksi perunaa suositellaan Suomessa siinä missä riisi muodostaa kiinalaisten ja maissi meksikolaisten suositusten kulmakiven – sairastuivatpa ihmiset tai ei. Mitä tekemistä sillä oli ravitsemusneuvottelukunnassa. Suomalaiset ravintosuositukset laatii Valtion ravitsemusneuvottelukunta. Aikuisen ihmisen suolisto ei ole kehittynyt vastaanottamaan runsaasti viljoja ja lehmänmaitoa. Vaikka karppauksesta ja muotidieeteistä on puhuttu jo vuosia, ravintosuositusten kritiikissä on järkeä. Arvioiden mukaan noin 5 prosenttia suomalaisista sairastaa autoimmuunisairauksia, joista yleisimmät ovat nivelreuma, tyypin I diabetes, MS-tauti eli multippeli skleroosi, psoriasis ja keliakia. Ravinnolla on kuitenkin nykytiedon valossa ratkaisevaa merkitystä sairauksien puhkeamisessa ja hoidossa. Autoimmuunitautia sairastavan potilaan kannattaa elää aluksi hyvin tiukalla ruokavaliolla, josta nämä antiravinteet on poistettu. Perinteisesti ajatellaan, että näissä sairauksissa elimistön oma immuunijärjestelmä menee sekaisin eikä kykene erottelemaan kehon omia ja keholle haitallisia aineita toisistaan, vaan se hyökkää elimistön omia soluja vastaan. Perinteinen lautasmalli, ruokapyramidi tai edes painoindeksikäyrä ei siis sovi ainakaan jo sairastuneille. Ravitsemussuositukset vaihtelevat maailman maiden välillä melko paljon, vaikka kaikki ne paradoksaalisesti perustuvakin tutkimuksiin
Gangsterit ruokailevat myös Francis Ford Coppolan elokuvassa Kummisetä (1972), jossa Peter Clemenza kertoo hyvän kastikkeen reseptin: ”Aloitat öljytilkalla. Tärkeässä osassa ihmiselämää on ravinto ja sen hankkiminen. Charles Chaplinin elokuvassa Kultakuume (1925) nälkä on merkittävä teema. VAHVISTUVA LIITTO Sodankylän elokuvien ohjelmistopäällikkö Timo Malmi sanoi Ylen Tähtihetki-ohjelmassa (16.5.2014), että nykyään lifestyle-buumin myötä ruoan esittäminen elokuvassa on entistä yleisempää. Siksi onkin vain luonnollista, että erilaisia ruokailutilanteita on käsitelty elokuvassa aina sen alkuvaiheista saakka. Von Bagh kirjoittaa: ”Uusi ylpeydenaihe, aerodynaaminen syöttökone, on hirviömäinen kuva perustarpeiden loukkaamisesta. Ravintolan ranskalainen kokki on koetuksella uuden omistajan leivissä. Viittaus nykyiseen tehokkuusajatteluun ja äärimmilleen kiristettyyn tuottavuuteen kaiken muun kustannuksella on ilmeinen. Elokuvassa taipeilainen, eläkeikää lähestyvä kokki Chu valmistaa taidokkaita aterioita kolmelle tyttärelleen. Greenawayn elokuvan tapahtumapaikkana on korkealuokkainen Le Hollandais Restaurant, jonka on ottanut haltuunsa englantilainen gangsteri Albert Spica. Peter von Bagh kirjoittaa Chaplin-teoksessaan (2013): ”Elokuvan kaksi nerokkainta pantomiimia liittyvät molemmat läheisesti ruokaan ja syömiseen. Ruokailun ympärillä tapahtuvat keskustelut avaavat taiwanilaisen ruokakulttuurin lisäksi katsojalle myös sukupolvien välistä kuilua ja kulttuurin muutosta. Sitten heität sekaan vähän tomaatteja, tomeettisosetta, paistat sen. Eräiksi lempiruokaelokuvistaan Malmi nimesi Ang Leen elokuvan Syö juo mies nainen (1994) ja Peter Greenawayn Kokki varas vaimo ja rakastaja (1989). Ja hiukkasen viiniä, hiukkasen sokeria – se on minun kikkani.” NÄLKÄHARHOISTA NAUTINTOIHIN Ruoalla on monissa elokuvissa keskeinen osa. Spican vaimo Georgina ihastuu ravintolan kanta-asiakkaaseen, kirjakaupanpitäjä Michaeliin. Surusta suunniltaan Georgina taivuttelee ravintolan kokin Michaelin ruumiin ravintolan keittiössä ja pakottaa miehensä syömään siitä palan ennen kuin ampuu hänet. Ensin kulkurin toisesta kengästä tehdään syötävää, sitten sämpylöistä loihditaan balettitanssijattaren kengät.” Myös Ison Jimin harha, jossa hän näkee kulkurin muuttuvan valtavaksi kanaksi, kirvoittaa katsojasta naurut, kunnes ajatusketju etenee pitemmälle ja mieleen muistuu lumen saartaman Donnerin retkikunnan (1846–47) kannibalismi, johon Chaplin elokuvassa moneen otteeseen viittaa. Taiwanilaisohjaaja Ang Leen elokuvaa pidetään yleisesti hänen läpimurtoelokuvanaan. Hän arveli, että ruoan ja elokuvan liitto yhä vain vahvistuu tulevaisuudessa. Samoin monet sosiaaliset tilanteet kiertyvät ruokailun ympärille. TE K S TI K A TRI L A S S IL A Sunnuntaiaterian runsautta (Syö juo mies nainen, 1994).. Seonnut kone paiskaa lautasellisen soppaa työläisen rinnuksille, lopulta se alkaa tunkea isoja muttereita ruokapalaa odottavaan suuhun...” Koneen myyjät vakuuttavat sen lisäävän työntekijöiden tehokkuutta, kun lounaan aikana ei tarvitse lopettaa työntekoa. Toinen Chaplinin unohtumaton ruokailukohtaus liittyy syöttökoneeseen elokuvassa Nykyaika (1936). Kiehautat sen, heität sekaan kaiken makkaran ja lihapullat. Chaplinin näkökyky meidän aikaamme saakka on pelottavan terävää. Pidät huolta, ettei se tartu kiinni. Sitten paistat vähän valkosipulia. Spican saatua selville vaimonsa salasuhteen hän murhaa Michaelin. Ruoka ilmentää esimerkiksi kulttuurieroja, mutta myös ihmisten välistä yhtäläisyyttä. RU O K A 46 ELOKUVA käsittelee useimmiten ihmisten välisiä suhteita ja käyttäytymistä
Edenin ja Gregorin platonisesti nautiskelevat tapaamiset vapauttavat kummankin yksitoikkoisesta arjesta, ja Edenin avioliitto alkaa kukoistaa. Sellaiselle tasolle nousevat ateriat vaikkapa Jean Renoirin Suuressa Illuusiossa (1937), jossa saksalaiset sotilaat kutsuvat alas ammutut ranskalaiset syömään kanssaan ja sittemmin apupakettien arvokas sisältö vankileirillä jaetaan huonetoverien kesken tasan. Ateria saattaa symboloida kokonaista elämäntapaa, kuten Ingmar Bergmanin elokuvassa Fanny ja Alexander (1982) runsauttaan notkuvat joulupöydät ja toisaalta piispan askeettisen karut tarjoilut. Elokuva on todellinen kunnianosoitus aterian valmistukselle ja nauttimiselle. RU O K A 47 Varsin toisenlaisissa tunnelmissa ruokaillaan Gabriel Axelin tanskalaisessa elokuvassa Babetten pidot (1987). 1800-luvulla eristyneessä kylässä kaksi sisarta on jäänyt huolehtimaan vanhenevasta isästä, joka ei ole hyväksynyt heidän avioliittojaan. Rustiikit herkut ja Hortensen määrätietoinen ote raikastavat miesvaltaisen ja hierarkisen keittiön. Pienessä kylpyläkaupungissa ei kuitenkaan ole salaisuuksia, ja romanssista, joka voisi olla ihmeen kaunis, tulee saavuttamaton unelma. Nautinto pelottaa heitä ensin, mutta ruoan ihmeellinen, lämmittävä ja inhimillistävä vaikutus tempaa kaikki lopulta mukaansa. Christian Vincentin Haute Cuisine (2012) kertoo Hortensesta, joka kutsutaan presidentti François Mitterrandin yksityiskokiksi Élysee-palatsiin. Suuren korin avattuaan he löytävät kuitenkin vain opettavaisia kirjoja, ja juhla-aterian näin jäätyä pelkäksi haaveeksi päättävät suutuksissaan polttaa koko kirstun sisältöineen. RANSKALAINEN KEITTOTAIDE KIEHTOO Michael Hoffmannin elokuvassa Eden (2006) nimihenkilö, naimisissa oleva nainen, lankeaa eksentrisen mestarikokki Gregorin Cucina erotican vieteltäväksi. Vuosia myöhemmin sisaret ottavat kodinhoitajakseen ranskalaisen pakolaisen Babetten. Vauhdikas seikkailu tapahtuu suurelta osin ravintolan keittiössä, jonka hierarkia on tiukka ja tarkkuus sekuntikellon luokkaa. Kirjaviisaus ei täytä nälkäistä mahaa. Ateria saattaa symboloida kokonaista elämäntapaa. Remy ystävystyy Alfredo Linguinin kanssa, joka palkataan töihin Gusteaun ravintolaan. Sisarille Babette valmistaa tavanomaisia ruokia, kunnes voittaa yllättäen lotossa ja päättää osoittaa kiitollisuutensa valmistamalla kyläläisille kaikkien aikojen aterian voittamallaan 10 000:lla frangilla. Herkullinen ruoka saa suun vettymään, kun taas Iljettävä ateria saa aikaan meissä välittömän inhon reaktion, kuten esimerkiksi elävät käärmeet elokuvassa Indiana Jones ja Tuomion temppeli (1984). Ruoan ja ruokailutilanteen kautta voidaan välittää paljon suurempia viestejä kuin aterian aihe itsessään antaisi ymmärtää. Taianomainen ateria muuttaa asukkaiden elämän. Ranskalainen keittotaide on pääosassa myös Nora Ephronin elokuvassa Julie & Julia (2009), joka kahdella aikatasolla käsittelee kokki Julia Childin varhaisia vuosia ja nuoren newyorkilaisen Julien itselleen asettamaa haastetta valmistaa Childin keittokirjan Ranskalaisen keittiön salaisuudet kaikki 524 reseptiä 365:ssä päivässä. Ranskalaista haute cuisinea tuo nuoren yleisön tietoisuuteen puolestaan toinen amerikkalainen elokuva, animaatio Ratatouille (2007). Ranskalainen kulttuuri leikkaa kaikkien taiteiden lävitse yhtäläisesti, mutta kenties suurimpia sen kulmakiviä maailmanlaajuisesti ovat ruokakulttuuri ja elokuvan keksintö. Noissa kohtauksissa ruokailutilanne ja syöminen nousevat usein toiselle tasolle ja ruoka symboloi jotakin muuta, kurkottaa kohden jotakin syvällisempää ymmärrystä. Babette (Stéphane Audran) valmistelemassa hedelmiä (Babetten pidot, 1987).. INHIMILLISEN YMMÄRRYKSEN SYMBOLI Ravintola on toisinaan elokuvan tapahtumapaikka ja juoni kokonaisuudessaan kiertyy ruoanlaiton ympärille. Siten on vain luonnollista, että ranskalaisia ruokaelokuvia on paljon. Vanhempi esimerkki on Gilles Grangierin komedia La Cuisine au beurre (1963), jossa sodasta palaava marseljelainen ravintoloitsija löytää vaimonsa normandialaisen ravintolanpitäjän sylistä. Surkeimmin saavat pettyä kuitenkin venäläiset sotavangit, jotka ylpeinä kutsuvat vankitoverit maistamaan niitä herkkuja, joita keisarinna on heille lähettänyt. Vielä paljon yleisempää on, että elokuvassa on kohtaus, joka tapahtuu ravintolassa tai kotona aterialla. Aistillisuuden välittäjänä kuvat ruoasta vaikuttavat meihin katsojina tiedostamattomalla tasolla voimakkaasti. Sisaret eivät tiedä, että Babette oli Pariisissa kuuluisan Café Anglais’n pääkokki. Elokuva perustuu Karen Blixenin novelliin. Elokuvassa äärimmäisen hienolla hajuaistilla varustettu rotta Remy ihailee kuuluisaa kokki Auguste Gusteauta ja unelmoi kokin urasta tämän jalanjäljissä. Nauraen ranskalaiset lähtevät omaan selliinsä. Parhaimmillaan se voi jopa nousta vertauskuvaksi humaanista ykseydestä, joka kantaa poikki kaikkien ristiriitojen ja nostaa meidät osaksi ihmiskuntaa huolimatta näennäisistä eroista, kuten kansallisuudesta tai uskonnosta
48 Tropiikin kasvot ja aitouden etsintä MIKKO PIISPA
CLAUDE LÉVI-STRAUSSIN klassikkoteos Tropiikin kasvot on yhä, noin 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen, ajankohtainen ja tarkkanäköinen. Kun minkä tahansa matkalehden avaa, voi lukea hehkutusta turmeltumattomista luontokohteista, aidoista ja alkuperäisistä kulttuurihistoriallisista nähtävyyksistä ja tietysti ”sykkivistä” suurkaupungeista. Hänen kriittisyytensä ei herää, vaan hän alkaa vaatia yhä enemmän tällaisia herkkuja ahmiakseen niitä suunnattomia määriä. Nyt se on helpompaa kuin koskaan, ja vaikka finanssikapitalismi kouristelee länsimaissa, turistivirrat ovat edelleen kasvussa. Minulle on käynyt esimerkiksi niin, että kun halusin päästä sademetsään vaeltamaan saarella, jossa turisteja käy hyvin harvoin ja siten mitään turistipalveluja ei ole, paikalliset eivät suostuneet viemään, vaan katsoivat ihmetellen: ”miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti viidakkoon?” Lévi-Strauss kiteyttää tämän seuraavassa sitaatissa, jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, vaikka myös tämän päivän matkailija tunnistaa siinä esiintyvän, kiusallisen sitkeästi pintansa pitävän ilmiön: 49. Matka tapahtuu samanaikaisesti tilassa, ajassa ja sosiaalisessa hierarkiassa. Se ei vielä riitä. Kuin haluttaisiin huutaa: ”näe maailma nyt, myöhemmin voit kertoa siitä lapsillesi ja lapsenlapsillesi, tuosta ihmeellisestä paikasta, jota ei enää samanlaisena ole olemassa”. – – aikaisemmin olin ollut köyhä, mutta nyt olin rikas.” (TK, 102) Varsinkin länsimaiden ulkopuolelle matkustaneille edellinen lainaus saattaa näyttäytyä triviaalina, ovathan he tottuneet hehkuttelemaan, kuinka halpaa kaikki on: majoitus, ruoka, vaatteet, liikenne, ja tietenkin alkoholi! Mutta mikä ei tunnu olevan yhtä helppo oivallus, on siirtymä sosiaalisessa hierarkiassa. Tutkimusmatkailu on nykyään ammatti, joka toisin kuin voisi kuvitella, ei muodostukaan siitä, että vuosia kestäneen tutkimustyön tuloksena löytäisi tuntemattomina säilyneitä tietoja – –” (Tropiikin kasvot, sivu 12) Näin kirjoittaa Claude Lévi-Strauss, vuonna 2009 kuollut Ranskan akatemian jäsen ja yksi lähihistorian merkittävimmistä etnografeista ja sosiologeista, teoksensa Tropiikin kasvot (1955; suomennos Loki-Kirjat 1997) ensimmäisessä luvussa. Kriittinen lukija tietää, että turmeltumattomia kohteita on hyvin vähän, ainakaan niillä nurkilla, minne keskivertoturisti matkansa useimmiten suuntaa: rannat ovat täynnä muovituoleja ja -roskia; kulttuurinähtävyyksiä kyllä löytyy museoitujen monumenttien muodossa, mutta ne ovat lähinnä aikaansa pysäytettyjä rahantekovälineitä; suurkaupungit kieltämättä ovat tietyllä tapaa ”aitoja” kohteita, sillä ne eivät edes voisi olla mitään muuta kuin menneen ja tulevan kohtaamispaikkoja, hybridejä, joissa vanhat elämänmuodot tuhoutuvat tai pakkosulautuvat kiihkeän modernisaation alla. MATKA SOSIAALISENA SIIRTYMÄNÄ Matkat nähdään tavallisesti siirtymisinä tilassa. Matkailu on valtava bisnes, jonka rahantekomekanismiin kuuluu väistämättä erilaisten unelmien ja mielikuvien myyminen. Näiden halujen päättömyys saattaa paljastua käänteisen mekanismin kautta sellaisissa paikoissa, joissa turisteihin ei ole totuttu. Tavallinen reppureissaajakin on usein kohdemaassa ”herra”, jonka erikoisimmatkin halut tahdotaan toteuttaa, ja silmää räpäyttämättä väitetään, että kaikki on herralle toki mahdollista – kuten se silloin tällöin onkin. Samalla vaikuttaa siltä, että matkailu on saamassa jopa hysteerisiä piirteitä. Teoksen havainnot tutkimusmatkailusta, etnografiasta, kulttuurien kohtaamisista ja ihmisyydestä ylipäätään toimivat linssinä globalisoituvaan maailmaan, jossa turismi on vähemmistön etuoikeus ja aitous suhteellista. Vain muutamia sanoja vaihtamalla edeltävä lainaus Tropiikin kasvoista voitaisiin päivittää tähän päivään ja koskemaan nykyaikaista matkakirjallisuutta ja -lehtiä. Niistä oli Lévi-Straussin mukaan tullut banaalia matkakuvailua ilman todellista tutkimustyötä tai edes yritystä, kenties haluakaan, todella käydä syvälle siihen kulttuuriin, mistä ne kertoivat tai luulivat kertovansa. Tähän päälle voidaan laskea ainakin kasvavasti matkustavat Kiinan ja Intian vauraammat väestönkerrokset, jotka ovat varsinkin monessa Aasian kolkassa jo perinteistä ”länkkäriä” tärkeämpi kohderyhmä. Kauppojen hyllyt ovat täynnä Amazoniasta, Tiibetistä ja Afrikasta kertovia matkakirjoja, tutkimusmatkakuvauksia ja valokuvateoksia, jotka keskittyvät niin tarmokkaasti tekemään vaikutuksen, ettei lukija osaa arvioida niitä todistusaineistona. Kyse ei ole vain puolitotuuksista, vaan naiivista matkaraportoinnista, jossa aitona tai alkuperäisenä pidetään sellaista, jonka hiukankaan tarkemmalla katseella voi huomata olevan läpeensä modernin kyllästämää tai raiskaamaa. Matkailu on joka tapauksessa rikkaimpien etuoikeus, ja ehkä aistittavissa on myös tunnelmaa, että on parempi mennä nyt, sillä pian se on jo myöhäistä: tulevat luonnonkatastrofit, talouskriisit ja energiavarojen ehtyminen saattavat katkaista matkailulta siivet varsin läheisessä tulevaisuudessa. Lévi-Straussia ärsytti hänen kotimaansa hurahtaminen tutkimusmatkailijoihin ja heidän tarinoihinsa. ”’Kello 5.30 aamulla saavuimme Recifen sataman edustalle, lokit kiljahtelivat ja lukemattomat eksoottisten hedelmien kaupustelijoiden veneet painautuivat laivamme kylkiin.’ ”Enkä sittenkään käsitä miksi tuontapainen kerronta on niin suosittua
Samoin voi käydä, jos länsimaalainen itse kiistää oman erinomaisuutensa, vaikka sitten välillisestikin: minulle näin kävi usein Jaavan saarella Indonesiassa, jossa innostuin kehumaan kaukaisessa Malukun saaristossa asuvia ihmisiä kauniiksi. AITOUDEN ETSINTÄÄ Mikäli haluaa välttää ihmissuhteiden vääristymiä, on parempi matkustaa siellä, missä asema sosiaalisella arvoasteikolla pysyy kutakuinkin samana, kuten kotimaassa, tai sitten uskaltautua sinne, missä raha ei vielä ole ainoa välittävä tekijä paikallisväestön ja turistin kanssakäymisessä. Kun kanssakäyminen on rahavälitteistä palveluiden ostamista, jossa epäluottamusta lisäävät väistämättä myös kielimuuri ja toisen tuntematon kulttuurinen koodisto, saattavat osapuolet tulkita (ja pahimmassa tapauksessa oikeellisesti!) jopa toistensa hymyt epäaidoiksi. Sillä tavoin pakotetaan oitis kieltämään toisissa se inhimillisyys, joka sisältyy luottamukseen, sopimusten henkeen ja velvollisuuden tuntoon.” (TK, 166–168) Lainauksen lopussa Lévi-Strauss esittää tarkan ja kylmäävän huomion: turismille alistuva ja sen vääristämä paikallinen elämä alkaa saada muotoja, joissa inhimillinen kanssakäyminen häipyy ja tilalle tulevat naurettavat valheiden markkinat. Valkoinen iho koetaan niin absurdin kyseenalaistamattomasti kauniiksi, että musta asettuu vastakohdaksi, likaiseksi ja rumaksi; yhtä absurdisti meillä palvotaan ruskettunutta ihoa samalla kun mustia ihmisiä kohtaan saatetaan kokea edelleen vähintään alitajuista ylemmyydentunnetta. Vaikka he ovat auliita kertomaan löytä50. ”Joka kerta kun astuin ulos Kalkutan hotellistani, jota lehmät piirittivät ja jonka ikkunoilla haaskalinnut istuskelivat, minusta tuli keskipiste baletille, jota olisin voinut pitää koomisena ellei se olisi onnistunut herättämään sääliäni. Edeltävän lainauksen tilanne, jossa Lévi-Strauss vastailee hämmentyneen paikallisen kysymyksiin, saattaa olla osalle matkaajista tuttu. Jälkimmäinen tarkoittaa matkustamista ”off the beaten track”, kuten matkaoppaissa ilmastaan, eli sivussa tallatuilta poluilta, johon pieni osa nykyisistä matkailijoista pyrkii. Kolmanteen maailmaan suuntautuvilla matkoillaan länsimainen turisti hyppää siis sosiaalisessa hierarkiassa väistämättä korkeammalle portaalle. ”But why… they are black!”, vastasivat jaavalaiset ihmeissään. He ovatkin eräänlaisia entisaikojen tutkimusmatkailijoiden henkisiä perillisiä, jotka epätoivoisesti janoavat ”aitoja” ja ”turmeltumattomia” kokemuksia ja ”koskemattomia” paikkoja. – – Koko hänen maailmankäsityksensä muuttui: valkoihoinen saattoi sittenkin olla vain ihminen.” (TK, 175–176) Turistin herra-asema järkyttyy usein vasta tilanteessa, jossa hän on itse siitä valmis luopumaan. Vaikka tämä väite voi tavallaan olla totta, sen esittäminen on kertakaikkisen naurettavaa: matkailu itsessään synnyttää epäaidon ja hierarkkisen tilanteen. Näin käy resuisimmillekin hippireissaajille, sillä jo pelkästään heidän valkoinen ihonsa kavaltaa heidät, puhumattakaan heidän isoista rinkoistaan tai siitä, että heillä ylipäätään on ollut varaa matkustaa niin kauas. Siten osapuolten välillä vallitsee jatkuva epäluottamus (turisti pohtii jatkuvasti, otetaanko häneltä ylihintaa; paikallinen saattaa pohtia, onko hänen saamansa palkka oikeudenmukainen siihen nähden, miten vauras toinen osapuoli todellisuudessa on; ja niin edelleen), joka on ihmissuhteiden perustana kammottava. Ei, minä en ’ottanut’ viittä kertaa päivässä, varsinkaan kun ympärilläni ihmisiä kuoli nälkään. ”Matkustellessani Chittagongin kukkuloilla, Burman vastaisella rajalla, erään paikallisen, valtion virkamieheksi ryhtyneen rajahin veljen seurassa, aloin varsin pian ihmetellä, miten suuresti hän oli huolissaan minun syöttämisestäni – – hän oli ällistynyt ja hienoisen järkyttynyt minun pidättyväisyydestäni; Don’t you take five times a day. He ovat myös yleensä niitä, jotka korostavat eroaan turistista kutsumalla itseään esimerkiksi reissaajiksi tai ”travellereiksi”. Paikalliset voivat jopa järkyttyä, kun valkoinen turisti ei olekaan silkkikohtelua vaativa kolonialistin perillinen, vaan haluaa aivan tavallisia asioita, elää ja toimia kuin paikallisväestö. Kaikkea tarjotaan, kaikkeen sitoudutaan ja kaikkeen julistaudutaan kykeneviksi, vaikkei osattaisi yhtään mitään. Kun sosiaalinen hierarkia asettaa jopa inhimillisen kanssakäymisen aitouden kyseenalaiseksi, monet matkaajat ovat nykyään turhautuneita ja valittavat, että paikalliset ovat ”epäaitoja”, että ”he haluavat vain rahaa”. Mikä raadollisinta, tässä kanssakäymisessä valta-asemaltaan heikompi on paikallinen, joka alistuu rooliinsa nälän ja muiden perustarpeiden tyydyttämisen vuoksi. Siitä voi erottaa useita eri aloitusrepliikkejä, joista jokaisen esittäjä on suuri näyttelijä: ”kengänkiillottaja, joka heittäytyi jalkoihini makaamaan; ”pieni honottava poika, joka rynnisti minua kohti: One anna, papa, one anna!; ”raajarikko, joka oli miltei alasti jotta hänen raajantynkänsä erottuisivat paremmin; ”parittaja: British girls, very nice…; – – ”Nuo epätoivoiset käyttäytymismallit synnyttää yksi ainoa pakkomielle: nälkä – – ”Päivittäinen elämä näyttää ihmissuhteiden jatkuvalta kieltämiseltä
Mitään kulttuurisesti alkuperäistä he eivät kohtaa, heidän matkansa suuntautuvat modernin ehdoilla museoituihin kohteisiin, ja kulttuurinen aitous voi korkeintaankin olla pieni välähdys silmäkulmassa. neensä ”alkuperäistä elämänmenoa” jostain hyvin kaukaa, jonne vain kourallinen heidän lisäkseen on uskaltautunut, tuon elämänmenon alkuperäisyys tuskin on ollut varsinaista alkuperäiskulttuuria. Oltiin sitten Intiassa tai Amerikassa, moderni matkustaja on vähemmän yllättynyt kuin haluaisi tunnustaa. Aitous, mitä kuvittelemme näkevämme vaikkapa Kaakkois-Aasian suurkaupungeissa, on läpeensä modernin kyllästämää: katsokaa muovin ja mainosten määrää, muistakaa millä ne tuhannet moottoripyörät kulkevat, väistäkää älypuhelimiensa hypnotisoimia zombeja! Moderni on kaikkialla, se vain on eri vaiheissa. – – Muutaman sadan vuoden päästä, samassa paikassa, toinen matkaaja on yhtä epätoivoinen kuin minä nyt itkien sen katoamista, minkä minä saattaisin nähdä mutten huomaa.” (TK, 46–47) Niinpä, mitä enemmän aitoutta etsii, sen täydellisempänä sen haluaisi löytää, ja sitä varmemmin ne pienet aitouden sirpaleet jäävät näkemättä ja löytymättä. – – Ihmiskunta on ajautumassa monokulttuuriin: se on varustautunut tuottamaan sivistystä massoittain, kuten sokerijuurikasta. Silloin illuusio alkaa punoa salakavalasti verkkojaan. ”Entisinä aikoina matka vei matkustajan sivilisaatioihin, jotka olivat rajusti erilaisia kuin hänen omansa ja tekivät ensiksi vaikutuksen juuri vieraudellaan. Kulttuurinen alkuperäisyys lipesi sormien välistä, se oli lyhyitä välähdyksenomaisia hetkiä, joiden totuudellisuudesta ei voinut olla varma. Silti sen logiikka on vääjäämättömästi tunkeutunut kulttuureihin ja elämänmuotoihin kaikkialla. – – Ja kun kuvitteluleikki on aloitettu, se ei koskaan lopu. Rönsyilevä ja ylikiihkeä sivilisaatio on tuhonnut lopullisesti merten rauhan. ”Matkat ovat haaveellisten lupausten täyttämiä taikakirstuja, mutta niiden aarteet eivät ole enää koskemattomia. Eksotiikan tavoittelu supistuu tutun tapahtumakulun ennakoitujen tai jälkikäteen tavoitettujen vaiheiden keräilyksi.” (TK, 103–104) Edeltävä lainaus Tropiikin kasvoista – ja muistutan, että se on kirjoitettu 1950-luvulla – tiivistää jälleen oivallisesti myös nykypäivän ”kulttuurimatkailijan” kohtalon. Siksi erehdymme pitämään alkuperäisenä jotain sellaista, joka on hybridi, ja todennäköisesti enemmän moderni. Ja kun Schildt valitteli katoavaa alkuperäisyyttä ja aitoutta, Välimeren hengen tuhoutumista, minä valittelin, että ”olisinpa ollut edes Schildt!” Lévi-Strauss tiivistää tämän kaipuun, sen loputtomuuden ja epätoivoisuuden seuraavasti: ”Niin minä jatkan matkaani, matkaaja, tilan arkeologi, joka yrittää turhaan palauttaa eksotiikkaa murusten ja jätteiden avulla. Kun sekin yritys jatkuvasti epäonnistuu, alamme haaveilla: kunpa olisimme olleet täällä joskus aikaisemmin! Minulla on vahvoja muistikuvia lapsuudessani Välimerelle suuntautuneista perheemme matkoista: sinistä merta, timjamin tuoksua, hymyileviä harvahampaita ja kalkittuja taloja. Sosiaalista aitoutta he kyllä ovat voineet löytää, vilpitöntä ja inhimillistä kohtelua ihmisiltä ja yhteisöiltä, jotka eivät näe heitä kävelevinä lompakkoina tai herrakansana, mutta kulttuurinen aitous on tänä päivänä korkeintaankin suhteellista. Viimeisten parin vuosisadan aikana tällaiset tilanteet ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi. Suunnitellessaan matkakohteita ja -reittejä hän tuntee ennen kaikkea olevansa vapaa valitsemaan jonkin tietyn maahan tunkeutumisen ajankohdan, jonkin mekaanisen sivilisaation valloittamisen rytmin. Myöhemmällä iällä halusin palata noihin maisemiin ja ennen kaikkea tunnelmiin, mutta se osoittautui kovin vaikeaksi. Olisin halunnut elää oikeiden matkojen aikana, kun tuo spektaakkeli, jota ei vielä ollut tärvelty, saastutettu ja kirottu, näyttäytyi kaikessa komeudessaan. Sitä varmemmin on kateellinen niille, jotka olivat täällä joskus aiemmin, tai pahimmassa tapauksessa vaikuttaa siltä, että matkailu on saamassa jopa hysteerisiä piirteitä 51. Luin kateellisena Göran Schildtin matkakuvauksia, joissa hän purjehti Daphnellaan Välimeren rantoja toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Modernisaatio, joka on pyyhkäissyt länsimaiden yli viimeisten vuosisatojen aikana ja jota tällä hetkellä värittävät luonnontuhon ja talouskriisin synkät maisemat, on vasta aluillaan useissa kehitysmaissa. Sen kiintiöön ei sovi mitään muita lajikkeita.” (TK, 39–40) Kun emme enää pääse lomalle länsimaailmasta, yritämme kaivautua syvemmälle ja syvemmälle
Hän suuntaa jälleen ”off the beaten track”, ja ainakin toivoo kohtaavansa ystävällisiä, vilpittömiä ihmisiä. Sosiologin rooli on sen sijaan lohdullisempi. Tavalliset, siis ei turisteille myytävään krääsään keskittyneet torit ovat usein elämän keskipisteitä paitsi ajassa ja tilassa, myös sosiaalisesti. Sellaisia, jotka toki ovat täyden modernisaation pyörteissä, mutta joiden kohtaamiset länsimaisten kanssa eivät ole rahan ja pyyteiden välittämiä, epäinhimillisiä kanssakäymisiä. Sosiologin ei tarvitse jahdata koskematonta tai turmeltumatonta, sillä juuri koskettu ja turmeltu on hänen tutkimuskohteensa: sitä määrittää muutos. ”Sao Paulossa saattoi harjoittaa sunnuntaietnografiaa. Hän voi suunnata matkansa sinne, missä moderni raivaa tietään ja länsimaisen sivilisaation projekti tunkeutuu yhä syvemmälle syövyttäen vanhaa, sillä missään tuo modernisaatio ei tapahdu samalla tavalla kuin toisaalla. Niiden viehätys matkailijan silmissä perustuu pitvalkoinen iho koetaan niin absurdin kyseenalaistamattomasti kauniiksi, että musta asettuu vastakohdaksi, likaiseksi ja rumaksi. Sirpaleita ehkä, mutta olen varsin vakuuttunut, että seuraava kokemus on meiltä nykyihmisiltä jo karannut mahdottomiin, ja vaikka sen voisikin jossain Papuan tai Amazonin metsissä vielä teoriassa saavuttaa, sen tavoittelu itsessään taitaa jo olla siinä määrin epäeettistä, että on parempi olla edes yrittämättä: ”Missä järjestyksessä kuvailisin niitä syvälle porautuvia ja sekavia vaikutelmia, jotka hyökkäävät kimppuun saavuttaessa alkuasukaskylään, jonka kulttuuri on säilynyt lähes koskemattomana?” (TK, 269) SOSIOLOGIAA JA SUNNUNTAIETNOGRAFIAA Tämän päivän kulttuuriantropologi joutuneekin alistumaan siihen, että hänen edeltäjiensä kokemukset ja tutkimukset ovat hänelle saavuttamattomissa. Tilan arkeologi, kuten Lévi-Strauss hienosti ilmaisee, ei enää löydä kulttuurisesti tyystin koskematonta tilaa, elävää ja samaan aikaan arkeologista. Tutkimusmatkailijaan samaistuva ”travelleri” voi, kenties ripauksella sosiologista uteliaisuutta, yrittää etsiä sosiaalista aitoutta sieltä, missä kulttuurinen alkuperäisyys on jo hautautunut valitettavan monien kerrosten alle. Ei tosin minkään esikaupunki-intiaanien parissa, kuten minulle oli valheellisesti lupailtu, sillä esikaupungeissa asui syyrialaisia ja italialaisia – – saksalaisista siirtokunnista polveutuvaa germaanista väestöä, – – japanilaisia – –” (TK, 133) Tutkijoiden lisäksi aivan tavalliset matkailijat voivat kuitenkin helposti tehdä sunnuntaietnografiaa. 52 menneelle itselleen, sille matkaajalle, joka olisi joskus aiemmin voinut nähdä jotain, joka nyt on viimeistäkin ripettä myöten mennyttä (tai niin ainakin uskomme). Kuten eräs kiinalainen nuorimies, johon törmäsin hiljattain Kiinan syrjäseuduilla (eikä niin valtavan kaukana tavallisilta turistireiteiltä): hän puhui varsin hyvää englantia, jota oli hieman oppinut koulussa ja pitänyt yllä amerikkalaista koripalloa seuraamalla, mutta jota hän ei ollut koskaan puhunut aidosta kommunikaation tarpeesta: olimme ensimmäiset länsimaalaiset, joiden kanssa hän oli koskaan jutellut! ”Olen käynyt kaikilla Kalkutan toreilla – – kaikilla Lahoren porttien toreilla – – Maalaismarkkinoilla, – – olen vihannesja hedelmätoreilla nähnyt kasoittain munakoisoja ja vaaleanpunaisia sipuleita – – kukkamyyjiä, – – olen katsellut, olen hengittänyt sisääni mausteita ja curryja – – olen nähnyt lihanpaistajia, viilinvalmistajia – – rautaromutorin, tupakanmyyjiä – –” (TK, 180–181) En ihmettele, että Lévi-Strauss omistaa maailman toreille sivukaupalla tekstiä ja mahdollisesti koko Tropiikin kasvojen pisimmän virkkeen: toreilla voi tehdä havaintoja loputtomiin, ja usein sellaisena virtana, että jos aistimaansa alkaisi selostaa torilla kulkiessaan, ei missään vaiheessa saisi tilaisuutta laittaa selostukseensa pistettä
Miksi hän haluaa ylenkatsoa sitä omistaen toisille, kaukaisemmille ja erilaisemmille yhteisöille sen kärsivällisyyden ja antaumuksen, jonka hän valinnallaan kieltää kanssaihmisiltään. Samalla saa tarkkailla sosiaalisen elämän rakentumista: ovatko paikalla miehet vai naiset, nuoret vai vanhat; ostajina vai myyjinä, kuka missäkin roolissa, mitä myymässä… Etnografin kulttuurirelativistinen ongelma ”[Etnografilla] on silmiensä edessä yhteisö, joka on hänen käytettävissään, hänen oma yhteisönsä. Ei ole sattumaa, että etnografin asenne omaa ryhmäänsä kohtaan on harvoin neutraali. Niin totta kuin se voikin olla, epäkohtia on kaikkialla, eikä niistä tarvitse pitää. Mutta mikrotason ongelmat ja epäkohdat saatetaan sivuuttaa, niille ”ei juuri sillä hetkellä mahda mitään”. – – olemme nyt vaarassa antautua eklektismille, joka kieltää meitä hylkäämästä mitään yhdestäkään kulttuurista: oli se sitten julmuutta, epäoikeudenmukaisuutta tai kurjuutta, joita vastaan jopa niistä kärsivä yhteiskunta saattaa protestoida. – – syyllistymme radikaaliin epäjohdonmukaisuuteen; kuinka voisimme julistaa nämä yhteisöt arvokkaiksi muutoin kuin sen yhteisön arvoihin perustuen, joka on antanut meille idean tutkimuksiimme. Sitä vasten, että teos on kirjoitettu 1950-luvulla, Lévi-Straussin toive on samaan aikaan epätoivoisen huonosti toteutunut ja aina vain ajankohtaisempi. Naiset joutuivat syömään toisessa pöydässä, kuin b-luokan kansalaisina. Kokemalla uutta, kaivautumalla syvemmälle modernisaation saastuttamien kulttuurien taakse, etsimällä vilpittömyyttä ja sosiaalista aitoutta, voimme ainakin yrittää oppia perustavanlaatuisia opetuksia ihmisestä ja yhteiselosta. Tropiikin kasvojen viimeisillä sivuilla Lévi-Strauss esittää haikeamielisen näkemyksensä siitä, miten ihmiskunta voisi selvitä modernisaation huimaavassa vauhdissa ja ehkä olla toistamatta niitä virheitä, joita se on jo lukuisia kertoja toistanut. Suomalaiset voisivat matkoillaan ainakin havahtua huomaamaan, miten tärkeää on oppimamme luonnon puhtauden kunnioitus tai miten poikkeuksellisen tasa-arvoista yhteiskuntaa olemme nyt rytinällä hävittämässä. – –” (TK, 493–497) Tropiikin kasvojen loppupuolella Lévi-Strauss syventyy pohtimaan etnografin suhdetta lähtökulttuuriinsa ja tutkimuskohteensa kulttuuriin. Se voisi tapahtua ”– – mietiskellen mineraalia joka on kaikkia meidän teoksiamme kauniimpi, tuoksua joka on viisaampi kuin meidän kirjamme ja jota voi hengittää liljan kukinnosta, tai tuota kärsivällisyyden, levollisuuden ja molemminpuolisen anteeksiannon kuormittamaa silmäniskua, jonka voi jonakin tahdottoman yhteisymmärryksen hetkenä vaihtaa kissan kanssa.” (TK, 538). – – ”Etnografi esiintyy mielellään kumouksellisena omiensa joukossa ja kapinoi perinteisiä tapoja vastaan mutta muuttuu jopa konservatiivisen kunnioittavaksi heti, kun tarkasteltu yhteisö on erilainen kuin hänen omansa. Samaa voivat myös länsimaiset matkailijat pyrkiä seuraamaan. He eivät välttämättä näe tai ainakaan piittaa niistä epäkohdista, joihin he ovat matkoillaan törmänneet, vaikka muistaisivat haukkua hallituksia, uskontoja ja suurkapitalistisia firmoja jotka jäytävät yhteisöjä kylvämällä niihin eriarvoisuutta. Näin olemme valmiit aloittamaan toisen vaiheen, jossa poistamatta mitään yhdestäkään yhteiskunnasta käytämme niitä kaikkia valottaaksemme niitä sosiaalisen elämän prinsiippejä, joita voimme soveltaa uudistaaksemme omia tapojamme – emmekä suinkaan toisten yhteiskuntien tapoja.” (TK, 506–507) Edellä on Lévi-Straussin tarjoama ratkaisu etnografin kulttuurirelativistiseen ongelmaan. Meidän ei tarvitse pitää kaikesta näkemästämme, mutta sen sijaan, että yrittäisimme väkisin muuttaa toisia aiheuttamalla luultavasti vain mykän tyrmistyksen, voimme soveltaa oppimaamme siellä, missä todella voimme vaikuttaa. ”Toiset yhteiskunnat eivät ehkä ole parempia kuin omamme – – Tutustuessamme niihin paremmin voimme kuitenkin irrottautua omasta yhteiskunnastamme, ei siksi että se olisi ehdottomasti tai pelkästään huono, vaan koska se on ainoa, josta meidän täytyy vapautua: muista olemme jo valmiiksi vapaita. Hän haaveilee ihmiskunnan hiljentymisestä ja hidastumisesta, ymmärtämään etuoikeutensa ja vastuunsa, kuuntelemaan luontoa ja tekemään sen kanssa sovun, sovun joka sallisi meidän elää täällä hitusen mielekkäämmin sen lyhyen ajan, mitä meille ylipäätään on suotu – ja näin vuonna 2014 voitaneen lisätä, että ehkä myös hieman pidempään. Samoin tuoksut, värit ja äänet ovat matkailijan silmissä poikkeuksellisen ”autenttisia”, esteettisestä kokemuksesta nyt puhumattakaan. 53 kälti siihen, että niissä näkee paikallista elämää, johon turisti ei varsinaisesti itse osallistu muutoin kuin katsojana: kerrankin turisti saa olla rauhassa, sillä paikalliset tietävät, että hän ei osta keittoluita tai uutta pesusankoa. Usein matkoiltaan palaavat modernit seikkailijat hehkuttavat estoitta löytämiään ihmisiä ja kulttuureita. Annan esimerkin omasta takaa: nautin suuresti sukeltaessani syvälle Indonesian saaristoon ja tutustuin sydämellisiin ihmisiin, mutta minua vaivasi kaikista upeimmissakin paikoissa se, kuinka naiset valmistivat ruokaa miehille, jotka vain odottivat tupakkaa poltellen, ja saivat aloittaa syömisen parhailla paloilla. Jälleen nämä pohdinnat voidaan kääntää koskemaan myös nykyaikaista matkailua, tai ainakin sen hiukan syvemmälle pyrkiviä muotoja
54
55
Muistamisen, näkemisen ja tietämisen historiallisuus kiinnostaa ja inspiroi.. 56 K A U N O KI R JA LLI S U U S Milla Toukkari Kollaaseja MILLA TOUKKARI on pian valmistuva kuvataiteen maisteri ja taidegraafikko, jonka alkukeväällä 2015 pitämä lopputyönäyttely käsitteli kollaasin ja muiston suhdetta
57 EDELLINEN AUKEAMA: Etäisyys 2: Ykskoivu yksityiskohta teoksesta Etäisyydet 1–3 Pigmenttituloste, foliopaino, kartonki, liima, nahka, kluutti, niitti 2014 TÄMÄ AUKEAMA: Veisto 6 X 7 filminegatiivi 2014 SEURAAVA SIVU: Etäisyys 3: Raukea, yksin yksityiskohta teoksesta Etäisyydet 1–3 Pigmenttituloste, foliopaino, kartonki, liima, nahka, kluutti, niitti 2014
58
Tieto tarjoillaan käsiteltynä. Kirjoittavat kirjoittamisesta ja keskustelevat keskustelusta. Et voi pudottaa minua. Yhteiskunnan vihollinen ymmärtää, ettei yhteiskunnalla ole tarjota ystävyyttä. 1962 Turku) on nykyisin Helsingissä asuva KTM ja kirjoittaja. Hanna-Leena Ylinen Aforismeja. Onnistunut joukkotiedotus: kaikilla samat ajatukset. Demokratia mahdollistaa harvainvallan. Harrastaa ihmisten tarkkailua ja ulkona uimista. Keskustelu on helppo tappaa: uhattuna se tekee itsemurhan. Kuulin, että vapaa-ajattelijoidenkin keskustelufoorumilla on moderaattori. Valmistelee ensimmäistä aforismikokoelmaansa. Mielikuvituksettomat. Demokratia olisi hämillään, jos tietäisi, mitä kaikkea sen nimissä tehdään. 59 K A U N O KI R JA LLI S U U S Journalistit, nuo sananvapauden portinvartijat. HANNA-LEENA YLINEN (s. Tällaisesta yhteiskunnasta on parempikin syrjäytyä. Politiikkaa tarvitaan, jotta vääryydet voisivat tapahtua demokraattisesti. Parempaakaan ei ole keksitty, he sanovat. Olen jo siellä. Pitää metsistä, merestä ja hylätyistä rakennuksista. Sitä röyhkeyttä, millä he kirjoittavat sananvapaudesta
Hän on myös epäluotettava, sekava narsisti, ellei jopa vaarallinen hullu. Mutta keskiön ympärille kiertyy paljon muuta, nimittäin runoelman esipuhe, kommentaari ja hakemisto. Suhteessaan runoilijaan Kinbote ei tunnu olevan kovin itsetietoinen, vaikka hän tuo toistuvasti närkästyneenä esiin muiden henkilöiden itseensä kohdistamat vähemmän mairittelevat luonnehdinnat (kuten mielipuoli, neron inha loinen tai mieleltään häiriintynyt). Sitä on luonnehdittu haastavaksi ja mahdottomaksi kääntää. Mutta vaikka kirjallisuuden lopulliset totuudet ja tulkinnat pakenisivat meiltä, ki rj a -a rv io t Nabokov nauraa teoksessa kirjallisuudentutkimukselle ja lukemiselle ylipäänsä. Kristiina Drews. 336 sivua. Saamme nimittäin nopeasti tietää, että Zemblasta on lähtenyt kuninkaan kannoille murhaaja samaan aikaan, kun John Shade aloitti runoelmansa. Suom. Kinbote on pilakuva kenestä tahansa lukijasta, joka ei ymmärrä tulkitsevansa kaikkea omasta näkökulmastaan – eikä liioin sitä, ettei hänen näkökulmansa välttämättä olekaan se oikea. Omasta harhaisesta vinkkelistään hän tekee näin auttaakseen runoilijaa. Nyt tämä leikittelevä kokonaisuus on saatavilla myös suomeksi. Selkeimmällä tasollaan tässä tarinassa on kyse kahdesta romaanihenkilöstä. Se sisältää henkilökohtaista pohdintaa kuolemasta, runoilijan suhteesta vaimoonsa Sybiliin ja heidän tyttärensä Hazelin itsemurhasta. Rakenteeltaan monitasoista kirjaa on verrattu esimerkiksi peleihin ja silmänkääntötemppuihin. 60 Liekkien varjoja Vladimir Nabokov (1962): Kalvas hehku (Pale Fire). Nabokov nimittäin nauraa teoksessa kirjallisuudentutkimukselle ja lukemiselle ylipäänsä. Gummerus. Vaikka kirjan voi lukea yhtä hyvin kiinnostuneena murhajuonesta, runosta tai kommentaarista ja Zemblasta, vielä olennaisempaa on lukea rivien välit. Kuninkaallisen mysteerin lisäksi kokonaisuudessa on muutenkin mukana jännitystarina. Samalla se on aarreaitta jokaiselle, joka koskaan on ottanut kirjan käteensä ja pohtinut, mistä kaikesta siinä mahtaa olla kysymys. Massiivisen kommentaarin syöksähdellessä yhä syvemmälle satumaan tarkkoihin yksityiskohtiin käy selväksi, että Kinbote itse asiassa on, tai ainakin kuvittelee olevansa, paennut kuningas. Vladimir Nabokovin Kalvas hehku on mielenkiintoinen tapaus. Näistä vastuussa on se toinen keskushenkilö, tohtori Charles Kinbote. Vaikutus sekä lukijaan että Shadeen on lähinnä kiusaannuttava. Toinen on amerikkalainen runoilija John Shade, jonka neliosainen jambisäkeinen runoelma ”Kalvas hehku” on koko kirjan keskiössä. Tarina kertoo inhimillisestä ja tuhoon tuomitusta pyrkimyksestä löytää kaikelle merkityksiä ja selityksiä. Siitä on syytä iloita. 60 Vladimir Nabokov: Kalvas hehku 61 Reetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja 62 Matti Klinge: Kynän levottomuus & Tankens oro 63 Sanni Purhonen: Ihmiskoirat. Kalvas hehku nimittäin todella on hyvällä tavalla haastava. Hän yrittää jatkuvasti syöttää tätä kertomusta Shadelle – jonka naapuriin on muuttanut ja ystäväksi puolipakolla tunkeutunut. Lähes 250 sivua kattavassa kommentaarissaan Kinbote tulee pian paljastaneeksi, ettei hän ole kiinnostunut niinkään ihailemansa Shaden runoelmasta, kuin kotimaansa, mystisen pohjoisen Zemblan, ja sen maanpaossa elävän hallitsijan tarinasta. Hän on kirjallisuudentutkija ja kirjan keskeinen kertoja. Kuninkaansurman sijaan kommentaaria kirjoitettaessa tapetuksi vain on tullut poloinen Shade
Eräs luenta näkee Kinboten Shaden keksintönä, suuren mestariteoksen päähenkilönä. Mistä sinä voit tietää, että nämä intiimit paljastukset sinun jokseenkin kaameasta kuninkaastasi ovat totta. Jos Kalvas hehku meille jotain paljastaa niin sen, että jokainen lukija tuo lukemaansa väistämättä jotain uutta. Vaihtoehtoja sille on toki runsaasti. Tällaisena se sisältää luonnollisesti lukemattomia humoristisia viittauksia maailmankirjallisuuten, eikä vähiten Nabokoviin: ”säe 680: Lolita Hirmumyrskyille annetaan Yhdysvalloissa naisten nimiä. Lopussa lukija ei voi olla varma juuri mistään. 61 K IR JAT tarkoitus pyhittää keinot, kun yritys tulkinnaksi on kiinnostava. Vähän väliä Kinbote joko kumoaa aiempia toteamuksiaan tai ryhtyy kehumaan tarkkanäköisyyttään. Ja jos ne ovat totta, kuinka on mahdollista julkaista henkilökohtaisia tietoja ihmisistä, jotka ovat luultavasti vielä elossa?” ”Rakas John”, vastasin ystävällisesti ja ponnekkaasti, ”älä murehdi pikkuasioista. ”Sanat voidaan valjastaa kuin kirput sirkukseen ja panna komentamaan muita sanoja. Sehän on selvä.” Samalla tavoin Kalvaan hehkun sanat komentavat loputtomasti toisiaan ja ovat ristiriidassa keskenäään. Runoilijan puhdistettu totuus ei voi tuottaa kipua eikä loukata ketään. Todellinen taide on väärän kunnian yläpuolella.” ”Selvä se”, Shade sanoi. Feminiinisyys ei johdu niinkään kostonjumalattarien ja noita-akkojen sukupuolesta kuin yleisestä ammatillisesta käytännöstä. Eikä lopun hakemistokaan ole perinteisimmästä päästä. Tämä käy ilmi vaikkapa seuraavasta otteesta: ”Shade, Hazel, S:N tytär, 1934–1957; ansaitsee suuren kunnioituksen, koska piti kuoleman kauneutta parempana kuin elämän rumuutta; puolituttu aave, 230; Kummituslato, 346.” Helppoa tai ei, hauskaa Nabokovin seurassa ainakin on. SANNI PURHONEN Kalvas hehku on itseään kaiken aikaa kommentoiva metatarina.. Tällöin on kuitenkin syytä varautua siihen, että jos ehtii kiinnostua jostain runoelman osasta, kertoja hyppää pian analyysissaan harhailemaan runon sisällöstä aivan toisaalle. Minulla on kuitenkin kaksi kysymystä. Hän pakottaa keskittymään ja kuka ties pohtimaan luettua laajemmin. Miksi runoilijamme on päättänyt antaa vuoden 1958 hurrikaanille harvoin käytetyn espanjalaisen etunimen (joka joskus annetaan papukaijoille) mieluummin kuin vaikkapa nimen Linda tai Lois – se on epäselvää.” Kun tilanne on mikä on, ei itseään ehkä kannata väsyttää etsimällä romaanista vain yhtä totuutta. Ajateltiin henkilöhahmoista mitä tahansa, Kalvas hehku on itseään kaiken aikaa kommentoiva metatarina. Monet kirjan kiintoisimmista pohdinnoista nousevatkin esiin kuin varkain, Kinboten kuvatessa hänen ja Shaden oletettuja keskusteluja: ”Kun minä erään iltakävelyn kuluessa toukotai kesäkuussa 1959 tarjosin Shadelle tätä suurenmoista materiaalia, hän katsoi minua kysyvästi ja sanoi: ”Ihan mielenkiintoista, Charles. Moni on varmasti joskus asettautunut suosikkitarinaansa ja pohtinut mitä tapahtuisi, jos kirja kertoisikin hänestä itsestään tai tarinan kulkua voisi kääntää toivomaansa suuntaan. Sen mukaan kaikki koneet ovat niiden hartaille käyttäjille naisia, ja jokainen tuli (kalvaskin!) on palomiehelle nainen, niin kuin vesi on nainen intohimoiselle putkimiehelle. Eikä vääriä tulkintoja tarvitse pelätä. Tekstin voi lukea lineaarisesti, mutta yhtä lailla sukkuloimalla kommenttien ja runoelman välillä. Kun sinä muokkaat aineistosta omaa runouttasi, siitä tulee totta, ja ihmiset heräävät eloon. Näitä ajatuksia nousee mieleen, mikäli uskomme Nabokovin romaanista yleisimmin esitettyä tulkintaa. Vastaavasti, yhtä hyvin Shaden voi tulkita Kinboten luomuksena tai toisena persoonana. Kommentaattorimme on itsekkäissä pyrkimyksissään raivostuttava, mutta samalla räävittömän hauska ja tunnistettava hahmo
Surumielisyys takaa, ettei syyllisten esiinmarssi tarkoita syyllistämistä tai saarnaamista – runoissa ei rähistä, vaikka niissä oppositiovoimaa onkin. Runojen välille syntyy ennakoimattomien suhteiden ja merkitysliukumien verkosto. Tämä on kytkin kapinoivalle melankoliselle tietoisuudelle, jolla Pieniä kovia nuppuja uhmaa tuuliajoa. Irrallisuus ja ulkopuolisuus eivät korjaa mielettömyyden piinaa, ovatpahan vain luonnollinen reaktio siihen. Tämä suhtautuu kaihoisasti rakkauteen – menetettyyn, kenties: ”Jos olisin [kirjoittanut rantahiekkaan], olisiko se ollut rakkaudesta / onko joku joskus kirjoittanut rantahiekkaan minusta.” Myöhemmin rakkaus ilmenee ongelmallisempana: ”voiko tässä olla kaikki: olen rakastunut // ja tullut ampuneeksi linnut / nyt voidaan nukkua paremmin kuin koskaan.” Rakastumiseen yleensä liittyvä merkityksen täyteys näyttäytyy turtuneena merkityksenä, lintuja ampuvana mukavuudenhaluna. 50 sivua. Ratkeamattomuuden keskeltä runot välähtävät kuin silminä, jotka ovat jääneet ammolleen, vaikka helpompaa olisi ollut suojautua orpoudelta sammuttamalla havainnot. TUULIKKI POUTIAINEN Tuomitun maailman ammukset uppoavat runokudokseen.. 62 K IR JAT Orpo lapsi kuulee hälytyssireenit Reetta Pekkanen (2014): Pieniä kovia nuppuja. Maailma voidaan tuomita myös yksinkertaisella eleellä, olankohautuksella – keskittymällä merkityksettömiin arkisiin valintoihin, vaikka kokonainen sukupolvi olisi ”irrallaan tuulessa”: ”Haluaisin korjauttaa sukupolveni, mutta en haluaisi vaihtaa / toimenkuvaa haluaisin vaihtaa herkkusienet aurajuustoon.” Kun sivustaseuraaja hakeutuu eristykseen kokeakseen sen ihmeellisyyden, ei sekään suo lohtua pitkään. Mieltä peräävä lapsi jää kummittelemaan runoon ja kysyy: ”voiko tässä olla kaikki.” Valppaus on rakkauden muoto ja Pieniä kovia nuppuja rakkauden vaatimus. Tunnelma on klaustrofobinen. Runot ovat syntyneet mielen idean ja mielettömän todellisuuden välisestä halkeamasta. Se on arvaamaton lapsi, hälytyssireeni: ”Viimeistään tänään on ruvettava rakentamaan/kaikenlaisia tehtaita etteivät linnut loppuisi kesken.” Kokoelma päättyy kuin varoitus: ”– – emme halunneet vaihtaa toimenkuvaa / olimme saaneet kaiken.” Sireeni jää kaikumaan lopun aikojen yli. ”JOS KERTOO lapselle ettei tämän elämässä ole mieltä/tämä silloin kuvittelee että on olemassa mieli.” Reetta Pekkasen (s. Käsiohjelmat ovat päätyneet jokeen ”mustia risuja vasten” runossa, joka viittaa itsetuhoon: ”melko harvat lopulta heittävät itsensä menemään // melko paljon päätyy jokiin.” Kyse on yleisestä hätätilasta. Tuomitun maailman ammukset uppoavat runokudokseen: ”kolmetoista prosenttia elävistä hanhista kantaa kehossaan hauleja”. Yllä mainittu arvoituksellinen ”syyllinen” ei rajaudu yksittäiseen ihmiseen, tekoon tai edes tekojen joukkoon, vaan syylliset ja siten syyllisyys kiertelee kokoelmassa ja voi siepata mukaan kenet tahansa. Viattomuus ja pahaenteisyys sekoittuvat säpsähdyttävästi. Klaustrofobiaan yltyvä sivullisuus näyttäytyy jo kokoelman ensimmäisessä, kursiivilla muista runoista erotetussa prologissa. Tiede rajaa ilmiöt, kuurot eivät kuule hätää – ja siten rajaavat hädän ilmenemistä – ikkunalaudalla ei saa istua, syyllisyytesi on tiedossa jo ennen kuin tiedät aikovasi tehdä mitään väärää – ja täten sinut on rajattu. ”Mitä minä olen koskaan kirjoittanut rantahiekkaan”, runon puhuja kysyy katsellessaan muiden tekemiä kirjoituksia. 1985) ekokriittistä ja apokalyptista esikoiskokoelmaa Pieniä kovia nuppuja piinaa mielekkyyttä peräävä ”lapsi”. Poesia. Tila on ahdas, ja jos pikkuisesta sukupolvestaan kantaa huolta, kuulee vastauksen: ”Äitis oli pikkuinen sukupolvi.” Myös ”syyllisen” jakamien käsiohjelmien voi epäillä rajaavan. Prologi manaa aallon, joka panee sileäksi koko rannan, kaikkien kirjoitukset – ja siten myös rakastumiset
Matti Klinge: Tankens oro (2014). Olen valinnut tähän muutamia säkeitä eri runoista: ”on ihmisiä, ihmisten joukossa, joiden koko elämä kääntyy runoksi, kuten Franzén ja Huldén, niin, ja Voltaire, ja Goethe ja Ovidius. Kaikki ovat hukassa tai onnettomia: ”koira on masentunut / viettää aikaa ihmisten kanssa // uudenvuodenaattona / onneton kissanpentu syö mielialalääkkeen // villieläin ei tunne pelkoa.” Luontokuvasto ei ole sisäsisti. 1936) on mies, johon useimmalta löytyy nopea ja varma mielipide. ”Runot” ovat melkein pienoisesseitä, fragmentteja. Daimon. Runoissa muuten viitataan usein myös Klingen nuoruudenystävään, runoilija Pentti Saarikoskeen. Lienee itsestään selvää, että 78-vuotias esikoisrunoilija on äänensä löytänyt ja se on tekijänsä näköinen. En kuitenkaan tohdi neuvoa, vaikka minulla olisikin ehdotus. Poismeno ja kaipaus ovat läsnä läpi koko runoteoksen: ”ajattelen sinua yhä / valo leikkaa junanikkunan kahtia”, ”muistosi tulee kulman takaa / verenä ja lihana” ja ”muistan jokaisen minulta kuolleen / lupaa kysymättä”. Klingen runoja on vaikea arvostella ”runoina” sinänsä. Artemisia edizioni. Teemoiltaan Ihmiskoirat on melkoinen runsaudensarvi. Klingen runoutta on vaikea määritellä ja kuvailla, joten antaa runouden puhua puolestaan. Purhosen runot ammentavat voimansa katoavaisuudesta ja ulkopuolisuudesta. KIRSI VANHAMAA Klingen runojen paikka lienee jossain hänen maalaustensa ja esseittensä välissä, mahdollisesti seinän ja kirjahyllyn välissä olevalla biedermeier-tyylisellä pöydällä.. Kannattaa muistaa, että dosentti Nenno Suolahti (1914–1977) oli Klingen tärkeä mentori ja esikuva. Det kommer att bli en stor upplevelse, jag försäkrar.” (– –) ”Amerikka on nyt varovaisempi Georgiassa – Ennen sanottiin Gruusiassa, venäläisittäin – suhteessaan Venäjään, kuin Baltiassa. Matti Klinge on kirjoittanut runokokoelmansa äidinkielellään suomella ja ruotsiksi, kielellä, jolla Klinge opetti yliopistossa. Minulla on Helsingin yliopiston historian laitoksella ollut hyvä tilaisuus tarkkailla hänen suhtautumistaan opiskelijoihin, joka on usein verrattomasti ystävällisempää ja kiinnostuneempaa kuin monen muun opettajan. Artemisia edizioni. On selvä, että Matti Klinge on legenda, tavallaan täysin omaa luokkaansa, sui generis. Oma mielipiteeni Klingestä on suurimmalta osaltaan positiivinen. Sanoihan jo William Blake, että sama laki härälle ja leijonalle on sortoa. Menettäminen hakeutuu lukijan iholle. SANNI PURHONEN repii Ihmiskoirat-runokokoelmassaan maailmasta vinksahtaneen ja siksi niin realistisen kuvan. Siksi hänen runojaankaan ei voi arvostella samalla mittapuulla kuin muita runoilijoita. Monet pitävät Klingeä yksinkertaisesti ärsyttävänä. Jokin luo korviketoiminnan ja estää runon puhujaa tekemästä halunsa mukaan. Mitä NATOn pitäisi nyt tehdä suhteessaan itseensä, kysyy Washingtonin edustaja. Usein se on tyrmäävä. Oikein hyväkin: Yankee go home!” ALEKSI AHTOLA Vähemmän sisäsiistiä Sanni Purhonen (2014): Ihmiskoirat. Klingen runokokoelmat molemmilla kotimaisilla ovat paljon laatukirjallisuutta julkaisseen Artemisia Edizionin ensimmäiset suomalaiset runokokoelmat. 135 sivua. Positiivisuus johtunee siitä, että en ole muodostanut mielikuvaani pintajulkisuudesta, vaan olen lukenut Klingen melkein koko tuotannon. Elämä siis on sanoja” (– –) ”framåt, vorwärts! och samtidigt bakåt, för perspektivets skull” (– –) ”Fartyget stiger sakta i slussen. PROFESSORI emeritus Matti Klinge (s. Muuan Leo Tolstoin opetuslapsi laittoi mestarinsa tekemät saappaat Tolstoin teosten viereen kirjahyllyyn. Runouden tyylikeinoja Klinge ei juuri käytä. 42 sivua. Pelkästään se yksityiskohta, että Klingen runokokoelman julkaisseen Artemisia Edizionin omistajat Elina Suolahti ja Matti Berger ovat Klingen nuoruudenystävän ja kollegan Anto Leikolan sukulaisia, toinen isän ja toinen äidin puolelta, paljastaa, miten syvällä kustantajat ovat Klingen verkostoissa. 63 K IR JAT Sui generis Matti Klinge: Kynän levottomuus (2014). Ulkopuolisuuden lisäksi jonkinlainen alemmuuden tunne, turhautuminen tai jopa itseinho pyrkii ulos säkeistä, erityisesti seuraavassa: ”olen kaksipäinen vasikka vitriinissä / joku jonka kanssa väitellä // retkeläiset kaivavat nenäänsä / pyyhkivä rään lasiin” Väliin eläimet symbolisoivat ihmisiä. Hän kuorii silotellun ulkokuoren pois, ja todellisuus tulee esiin pelkistettynä, kaikessa luonnollisuudessaan rumankauniina. Purhonen elollistaa ja valjastaa luonnon herättämään vahvoja tunnereaktioita: joella on ”viilletty kurkku”, talvi ”puree okapäitä ja huutaa rivoja”, kuu ”sylkee yötä viemäriin” ja maisema ”on veitsi jonka terältä putoan”. Avausrunon säkeissä ”imen tikkukaramellia / kun ihmistä en voi” kaikuu ulkopuolisuus ja yksinäisyydestä johtuva melankolia. Matti Klingen runojen paikka lienee jossain hänen maalaustensa ja esseittensä välissä, mahdollisesti seinän ja kirjahyllyn välissä olevalla biedermeier-tyylisellä pöydällä. Samtal vid relingen: har friherrinnan besökt Moskva tidigare. 46 sivua. Se tekee kielestä kiinnostavan
Kristinuskon historia ja kristittyjen valtioiden historia on poikkeuksetta osoittanut ristiriidan omien aatteiden ja käytännön, toiseuden ja oman identiteetin ymmärryksen välillä. Suurten kysymysten etäisyys ja maailman prosessien dynamiikan tapahtumat kulkevat jossakin kaukana meistä, tavoittamattomissa. Siitä kantautuu milloin hyökyaaltoja, milloin maininkeja kohtalokkaista erehdyksistä, ehkä ihmisten ahneuden, pahuuden ja itsekkyyden synnyttäminä. katse ortodoksiseen uskoon BERGER Martti Berger on helsinkiläinen kustantaja, kääntäjä ja kulttuurin monitoimimies. Konstantinopolin patriarkaatin alaisella ortodoksisella valtionkirkolla on vakiintunut asema Suomen ortodoksien kirkkona. Monet heistä ovat unohtaneet edellisten sukupolvien maailmansotien välisen ajan kokemukset eivätkä halua, että noista ajoista muistutetaan. Tieto ja ymmärrys rajautuvat maailmankatsomuksen ideologisiin muotoihin, arvokkaan perinteen johdonmukaiseen toistamiseen ja sen tarjoamiseen kirkon ritualisoituina riitteinä. Hän kirjoittaa tällä palstalla Venäjään liittyvistä aiheista. Sen rinnalla on pieni, 1927 perustettu, vireästi kasvava Ortodoksinen Pyhän Nikolauksen seurakunta Helsingissä, joka on Moskovan patriarkaatin alainen. Tämä ominaisuus antaa aihetta mietiskelyyn ateistille, joka hiljentyessään ortodoksisen kirkon sakraalin tunnelman luomassa taikapiirissä pyrkii ymmärtämään ilmiöiden näkymättömiä puolia. Ortodoksinen kirkko ei tee lähetystyötä, ei uhkaile eikä houkuttele. Evankelisluterilaisesta näkökulmasta on mitä helpointa unohtaa, että myös ortodoksisuus on erottamaton osa maamme (suomalaista) perintöä osana venäläistä ja karjalaista kulttuuriperinnettä. Niitä pidetään kaitselmuksen langettamina koettelemuksina, joita tulee nöyränä sietää. Ortodoksit ja erityisesti maamme venäläinen väestö on joutunut käpertymään sisäänpäin vihamielisyyden ilmastossa, ja monet ovat etsineet turvaa uskonnollisen yhteisön helmasta. Synkkä hämäryys ohjaa pois ristiriitaisen maailman tutkimisesta aistittavaan, käsin kosketeltavaan, jossa yhteisön jäsenten turva on uskossa ja kaikille yhteinen nimittäjä on usko. Valtamediat eivät ole tässäkään poikenneet edukseen. Itsenäisen valtion ensimmäisinä vuosikymmeninä ortodoksinen kirkkokunta ja siihen kuuluvat olivat kokeneet kovia: kirkkojen turmelemista, ihmisten syrjintää ja leimaamista. 64. Anteeksiantaminen ja esikuvallinen elämä on kristityn hyvä tapa. Yleisesti tiedetään, että ortodoksit ovat jakautuneet kahdeksi kirkoksi. Se noudattaa juliaanista ajanlaskua toisin kuin ortodoksinen valtionkirkko. TORJUTTU todellisuus on uudestaan noussut pintaan viime vuosina, kun skandaalilehdistö on demonisoinut venäläiset itsepäisellä ja väsymättömällä, henkilöiden kautta kohdennetulla vihankylvöllä, jopa sodan uhkakuvilla niin, että sekä kotimaan vähemmistöön että koko kansakuntaan yleensä kohdistuva rasismi on jatkuvasti ylittänyt hyvän maun rajat ja rikkonut hyvää lehtimiestapaa. Vääryyttä eivät ylläpidä tietyt järjestelmät, rakenteelliset tekijät vaan raadollinen ihminen. Tästä seuraa, että uskonnolliset pyhät osuvat eri aikoihin. KIRKKOJEN vetovoimaa ylläpitävä vuosituhantinen perinne on todistanut ja todistaa aikuisten kansalaisten tarpeesta kohdata maailman irrationaalisuus jonkin yhteisön osana, jonkin olemassa olevan maailmankatsomuksen turvin, perinteitä kantavan instituution kautta, jossa ei etsitä rationaalista selitystä maailman vääryyksille eikä syitä ihmisten hädälle, yksinäisyydelle, ulkopuolisuudelle, vieraudelle. Isänmaallisuus on liian usein ymmärretty oikeutettuna rasismina, totaalisena toiseuden kieltämisenä. Edellisen vuosisadan rotuopit ovat antaneet sille runsaasti aatteellista ainesta. VENÄLÄINEN ruoka ja keittotaito eivät ole ainoa henkistä voimaa ylläpitävä sikäläinen tekijä, joka on osa sivilisaatiota ja kulttuuriperinnettämme; aineellista voimaa ylläpitävät myös uskonnot, tässä tapauksessa ortodoksinen uskonto. Muista suurista kirkkokunnista poiketen ortodoksinen kirkko ei tee lähetystyötä, ei uhkaile eikä houkuttele. Ihmiset, jotka kuuluvat venäläiseen vähemmistöön tai joilla on venäläisiä, karjalaisia tai inkeriläisiä sukujuuria, kokevat lehdistörasismin ahdistavana ja masentavana
Mathias Rosenlundin kamppailu köyhyyttä vastaan Talvivaaran miehet Hannu Niklanderin matkaessee Belgiasta ILMESTYY HUHTIKUUN ALUSSA Teen määräaikaisen tilauksen vuodeksi eteenpäin. Aloitan edullisen kestotilauksen ja saan kuusi seuraavaa numeroa 43 eurolla.. 2–2014 SEUR A AVASSA NUMEROSSA j a p alj o n m u u t a! Eduskuntavaalit – miten käy hyvinvointivaltion. Kulttuurivihkot Domirola Oy Vastauslähetys Tunnus 5011437 00003 Helsinki kulttuurivihkot maksaa postimaksun NIMI OSOITE POSTINUMERO JA -TOIMIPAIKKA PUHELIN TAI SÄHKÖPOSTI ALLEKIRJOITUS Tilaukset myös sähköpostitse: tilaus@kulttuurivihkot.fi Tilaan 3 seuraavaa numeroa (6 kk lehdet) vain 16,90 euroa. Tilaus jatkuu kestotilauksena tarjouskauden jälkeen. Hinta on 51 €
Pitäisikö eduskuntavaaleissa äänestää henkilöä, joka on yhteiskuntakoneen kannalta hyvä insinööri vai luotettava koodaaja. Osoittamalla suvaitsevuutensa vähemmistöä kohtaan valtaapitävien on helpompi painostaa enemmistöä noudattamaan ehdottamiaan yhdenmukaisuuden lakeja. Mediaa ja todellisuutta ei voi erottaa toisistaan, ei myöskään erottaa sitä, ketkä ohjelmoivat todellisuuskuvan välittäviä google-silmälaseja. Tarkkailujärjestelmiä ei tarvitse erikseen rakentaa, koska sosiaalisessa mediassa kaikki kommentoivat toistensa elämää kaiken aikaa. Mutta entä jos hän on liiaksi insinööriluonne ja suhtautuu puolueeseen pelkkänä paperina. Puolue (Labour) ”rohkaisee lujasti” ihmisiä tekemään ”oikeita päätöksiä”. KEVÄÄN edetessä itse kukin on MacLeodin ja Ullmanin nostattamien ikuisuuskysymysten äärellä. Pitäisikö äänestää henkilöä, joka on yhteiskuntakoneen kannalta hyvä insinööri vai luotettava koodaaja. Olisiko parempi etsiä vanhempi (vai vielä nuorempi?) ehdokas, joka on sisäistänyt puolueen tavoitteet. Konformistinen yhteiskunta, esittää MacLeod, tarvitsee välttämättä tällaisen negatiivista stigmaa kantavan vähemmistön. PELOTTAVAN romaanin jälkeen on helpottavaa lukea älykästä analyysiä teknofiilien pyörittämästä yhteiskunnasta. Voisin kenties äänestää naapurissa asuvaa parlamentaarikkoa, joka on nuori ja älykäs ja taatusti omapäinen. Merkittävää sen yhteiskuntakuvassa on kaiken arkielämän läpäisevä sosiaalinen media. Kummalla asialla on minulle oikeastaan enemmän väliä – edes sitä en osaa päättää. Ullman päätyy tulkinnoissaan siihen, että oikeastaan nykypäivän Yhdysvallat on hyvin samanlainen ohjelmoitu yhteiskunta kuin kylmän sodan aikainen kilpailijansa. Ellen Ullmanin esseeteos Close to the Machine (1997) on parhaita nörttipolven kuvauksia sitten Douglas Couplandin Micro-orjien (1995), vieläpä sillä etuudella, että Ullman on tietoisen poliittinen kirjoittaja. 66. En tunne olevani puolueohjelman loppukäyttäjä, vaan enintäänkin sen liitännäinen. Uskontokuntien jäsenet edustavat sitä vähemmistöä, jonka katsotaan edustavan vanhan maailman jäänteitä. Kysymys ei ole yhtään helpompi kaltaiselleni vähemmistöön kuuluvalle ihmiselle eli puolueen jäsenelle. Myös markkinaliberalistit kannattavat samanlaista ideaa, joskin eri syistä. Kirjassa hahmotellaan näennäistä utopiaa, jossa työväenpuolueen noustua valtaan on tasaveroisuudesta tullut konformistinen pakote. puolue on ohjelma ja ohjelmaa voi vaihtaa S OIKKELI Markku Soikkeli on tamperelainen kriitikko ja kirjailija. Puolue takaa sosiaalietuudet ja sairasvakuutuksen ainoastaan niille, jotka ovat suostuneet esimerkiksi lastensa ”fiksaamiseen” terveiksi. MacLeodin kuvailemassa ”hyväntahtoisessa diktatuurissa” uskonto on ainoa hyväksytty poikkeus normeista. Niinpä puolueeseen kuuluvien ihmisten pettymys maailmaan, jossa poliittinen muutos jää tapahtumatta, on samanlainen kuin ohjelmoijien pettymys tietokoneeseen: ohjelmaa halutaan yksinkertaistaa, sen sijaan, että puhuttaisiin koneen muuttamisesta! Historian tarkasteleminen mekanismeina ei ole enää marxilainen monopoli, huomauttaa Ullman. VIIME AIKOJEN kiinnostavin tulevaisuuskuvaus on englantilaisen Ken MacLeodin romaani Intrusion (2012). Siinä missä Neuvostoliitto oli ex-insinöörien pyörittämä superohjelma, on USA nykypäivänä ex-lakimiesten pyörittämä superohjelma. He näkevät ihmiselämän tuloksena pienistä paikallisista mekanismeista, joita varten ei tarvita mitään valtion kaltaista superrakennetta. Ullman yrittää tulkita tietokoneiden aikakautta marxilaisesta näkökulmasta ja kirjoittaa siitä yksinkertaisen hauskasti, aivan kuten deittailusta feministin kannalta. Ullman toteaa, että marxilaiseen näkökulmaan on aina sisältynyt vaarallisen pelkistetty käsitys historiasta ohjelmoituna mekanismina, jossa kapitalismin vaiheet pyörivät kuin tietokoneen algoritmissa. Onko parempi antaa äänensä yksilöllisen fiksulle ehdokkaalle, joka saattaisi päästä parlamenttiin, vai sellaiselle ehdokkaalle, joka on itsekin osa puolueohjelmaa, poliittista koodia. Intrusion on romaanina epätasainen, mutta sitä on kehuttu varoitustarinaksi uudentyyppisestä dystopiasta
www.kotimaistaruokaa.. SEL_210x280_mm.indd 1 5.2.2015 14.37. Kaupan hyllyillä on yhä enemmän sellaisia kotimaiseksi miellettyjä tuotemerkkejä, joiden takana ei ole vähääkään kotimaista työtä. Osta kotimaista! Tuttu suomalainen tuotemerkkikään ei enää ole tae kotimaisesta työstä. Me emme hyväksy tällaista tuontielintarvikkeiden kotimaiseksi pesua. Vaadimme, että kaikkien elintarvikkeiden pakkausmerkinnöissä on selkeästi kerrottava valmistusmaa, pääraaka-aineiden alkuperämaa ja valmistuspäivä, jotta kuluttajat voivat valita kaupan hyllystä kotimaista ruokaa, joka jättää hyödyn Suomeen työpaikkoina, verotuloina, kotimaisen kulutuksen kasvuna ja investointeina. Meidän mielestämme elintarvikkeiden valmistusmaan pitää olla kuluttajille läpinäkyvää ja siksi keräämme tietoa Suomessa kotimaisella tuotemerkillä myytävistä, mutta ulkomailla valmistetuista elintarvikkeista