Miasma 1/2012 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

SIGH CORROSION OF CONFORMITY RIDE FOR REVENGE FUNERAL NOWEN ENTRAILS #41 | 1/2012 | 7,90 PROFETUS NOOTHGRUSH RITUAL NECROMANCY AVZHIA ERK AIKRAIG VARG VIKERNESIN KIRJA WOODS OF YPRES -tribuutti FILM NOIR IV KUVAPALSTA VUODEN LEVYT 2011 levy- ja demoarviot
C M Y CM MY CY CMY K
MARCH 2012 23/28* 25/30* 12 HE 20 IL, A Y A15S/20* MA IN O 2 16. IRG 201 AGE S, VA V MAY GAR DA 17. S TA H L C O N C E R T S , I N F E R N O & I M P E R I U M I P R O U D L Y P R E S E N T VIRGIN OIL, HELSINKI LIPUT: 32/37* 22. B EH I INK20* LS 15 / CLUEIPÄ L T
ALCEST 6 E 10 R REVENG 14 RIDE FO FUNERAL 1 18 EVYT 201 VUODEN L FORmITY 22 CON OSION OF OOTGRUSh 24 CORR N G 28 k AIkRAI ERI 26 Lm NOIR FI 6 AVzhIA 3 CY 40 ECROmAN 42 RITUAL N SIN kIRjA VIkERNE pALSTA 44 kUVA 8 ApORTIT 4 kEIkkAR RAILS 50 ENT 2 NOwEN 5 56 NG-jUTTU 0 STREAmI OROVIO 6 DEm 62 ROFETUS p 68 OF YpRES wOOD OT 70 LEVYARVI SIGh 78
Yhteisöllisyys korostuu musiikillisen runsaudensarven pulputessa valtoimenaan. Mikä on marginaalimusiikin ja pienten indie-yhtiöiden tulevaisuus musiikin digitaalisuuden voittokulussa. Sen kuuntelu ei ole enää entiseen tapaan sidottu paikkaan ja aikaan, vaan kokoelma kulkee mukana kaikkialla, mistä on pääsy internetiin. Yhteisöllisyys ei musiikista ole kadonnut mihinkään, se on muuttanut suurimmaksi osaksi internettiin. Kriittiset äänenpainot kertovat, että Spotifysta putoilee vain murusia lattialle isojen yhtiöiden kahmiessa rahat. Musiikki on yhteisöllistä Loputon Gehennan Liekki -dokumentissa pitkän linjan black metal -harrastajat puhuivat lämpimästi tape tradingistä. Toisaalta, jokaisen pienyhtiön ei kannata perustaa omaa streaming-palvelua, koska kuluttajat käyttävät palvelua joka tarjoaa mahdollisimman laajan musiikkikirjaston yhdestä osoitteesta. Kuuntelijoina tarvitsemme entistä enemmän suosituksia kavereilta ja muista luotettavista lähteistä löytääksemme kaiken sonnan seasta hyvää musiikkia. Tapa oli voimissaan erityisesti alakulttuureissa 198090-luvuilla ja sillä oli merkittävä rooli vaikutteiden siirtymisessä ja sitä kautta musiikillisen yhteisöllisyyden rakentumisessa. Spotifyta. vuosikerta // Ilmestyy 4 kertaa vuodessa Päätoimittaja: Jaakko Marttila PR-päällikkö: Jani Suopanki Art Director: Timo Hanhirova Taittopäällikkö: Heikki Sikanen Toimitussihteerit: Mikko Luntiala (artikkelit), Petri Klemetti (levyarvostelut) Toimitus ja avustajat: Tommi Hakonen, Toni Hakulinen, Timo Hanhirova, Tuure Heikkilä, Markus Jalkanen, Juulia Jaulimo, Petri Klemetti, Aki Lehti, Arto Lehtinen, Mikko Luntiala, Markus Makkonen, Lauri Manninen, Hannu Marila, Jaakko Marttila, Suvi Merinen, Markus Mähönen, Antti Ojala, Camilla Perttula, Seppo Rautio, Joonas Tanskanen, Tuukka Termonen, Antti Tohka, Juuso Viljanen, Teemu Vähäkangas Graafinen suunnittelu: Salla Anttila, Timo Hanhirova, Jenni Keurulainen, Pekka Konttinen, Inka Mustonen, Suvi Nopanen, Ville Palmu, Heikki Sikanen, Henni Sulonen (SAMK), Eini Suominen, Tiia Takamäki Arvostelumateriaali: Miasma Magazine, PL 62, 40101 Jyväskylä, Finland Kotisivut: www.miasma.fi Sähköposti: toimitus@miasma.fi, etunimi.sukunimi@miasma.fi ISSN: 1796-2919 Kustantaja: Kulttuuriosuuskunta Miasma Postiosoite: Kulttuuriosuuskunta Miasma, PL 82, 90101 Oulu, Finland Mainosmyynti: jani@miasma.fi Tilauspalvelu: www.miasma.fi/www/tilaajapalvelu/ tilaus@miasma.fi Miasma Magazine on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton julkaisu. MIASMA #41 5. Streaming on päivän sana, ja sitä koskeva juttu alkaa sivulta 56. Jani Suopanki, PR-päällikkö Miasma Magazine // 8. Kuluttajat eivät välttämättä edes tiedä, mikä yhtiö jonkun tietyn bändin takana on. Avainsanaksi nousee löydettävyys. Musiikin kuluttaminen on kasvanut eksponentiaalisesti teknisen kehityksen myötä. Lääkkeeksi tarjotaan mm. Ei riitä, että levy-yhtiö "menee" Spotifyhin, 15 miljoonan biisin valikoimaan on helppo kadota. Ei kukaan jaksa pomppia palvelusta toiseen kappaleita hakiessaan. Muiden kanavien käyttäminen on jopa entistä tärkeämpää, kun Spotifyssa ei ole avuliasta levykaupan setää neuvomassa asiakkaalle oikeaa hyllyä
Näyt loppuivat ennen teini-ikää. Mielikuvitusta se ei ollut hän oli uudenlaisessa todellisuudessa. .. Ehkä suurin osa ihmisistä pääsee käsiksi vain osaan todellisuutta. Neige vertaa kokemaansa taivaalliseen puutarhaan helmeilevine vesineen, smaragdinvihreine lehvästöineen ja hyväntahtoisine henkineen. Koin äkkinäisiä näkyjä, tuntemuksia, kuin välähdyksiä. Alcestissa on kyse kokemuksista, joilla oli ja tulee aina olemaan suuri vaikutus elämääni. Mutta nämä ovat pelkkiä tienviittoja, joiden seuraaminen ei lopulta johda minnekään. Alcestin universumi Jotta Alcestin musiikkia voisi todella ymmärtää, on tunnettava tarina ja mies sen takana. Ne olivat kuin hyviä muistoja kaikkine tunteineen, mutta niillä ei ollut mitään tekemistä tässä maailmassa näkemieni asioiden kanssa. Kun esimerkiksi eläimet kuulevat ääniä, joita ihmiset eivät kuule, miksei sama voisi koskea tätä todellisuudeksi kutsumaamme kokonaisuuttakin. Moni asia on ihmisen havaintokyvyn ulottumattomissa. Se on toisaalta erittäin iloista, toisaalta valtavan kaihoisaa. Ja sitten Stéphane tuli takaisin. Tai sitten rinnakkaistodellisuus, jonne pääsin. Joku saattaisi lähteä puhumaan vaikeilla sanoilla: psykedeelinen, avantgardistinen, shoegaze, post-black metal. Neige kuvailee nuorena kokemiaan tiloja vuolaasti ja rikkain sanankääntein. Rehellistä ja puhdasta. Kenties kyseessä oli paikka, jossa sielu lepää kahden maallisen olennon välillä, tavallaan rauhallinen taivas. Alcest-yhtyeen kohdalla taide on kotoisin toisesta maailmasta. Mikko Luntiala Prophecy Productions Y ht'äkkiä jotain tapahtui nuorelle Stéphanelle. Erilaisia värejä ja ääniä, ymmärrys kaikesta ympäröivästä uusien aistien kautta. Sittemmin Stéphane Paut, taiteilijanimeltään Neige, on purkanut kokemaansa sanoihin ja säveliin Alcest-orkesterissaan. Hän kertoo huomanneensa, että kokemuksissa on paljon samaa kuin kuolemaa lähellä käyneiden henkilöiden kertomuksissa. Musiikissa on helmeilevää haurautta, mutta myös viiltävää raakuutta. Sellaisia asioita ei meidän maailmassamme voi nähdä siitä tiedän, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta. Se oli hyvin voimakasta ja todentuntuista. Suurin osa kokemuksista sattui Neigen ollessa valveilla, mutta muutaman 6 MIASMA #41. Pienen hetken poika koki uskomattoman kauniita värejä ja ääniä, ääretöntä rauhaa. Kuin sieluni ja kaikki ympäröivä olisivat olleet yhtä. .. Taide vie parhaimmillaan kokijansa toiseen maailmaan. Kukaan ei voi käsittää sitä kauneutta ja rauhaa. Hieman yli kymmenessä vuodessa yhtye on levyttänyt musiikkia kolmen albumin ja muutaman pienjulkaisun verran. Kaikki oli samaan aikaan paikallaan ja liikkeessä. Minulle tapahtui jotain todella omituista ollessani pieni
Jos niin tahtoo, on helppo unohtaa, että tämä ääni vie eteenpäin tarinaa. Teen joka tapauksessa aina läheistä yhteistyötä Alcestin kansitaiteilijan kanssa, koska tiedän täsmälleen, mitä haluan. Kolme kieltä Ranskalainen Neige ilmaisee itseään Alcestissa pääosin äidinkielellään. Musiikki ei suinkaan ollut ainoa vaihtoehto, kun nuori mies päätti lähteä tuomaan itseään esiin taiteen kautta. Inspiroidun hurjasti ympäristöstäni, esimerkiksi kauniista paikoista metsässä, taianomaisista lakeuksista, virtaavasta vedestä, öisestä merestä, värikkäistä taivaista, keväästä ja kesästä. Ilmassa oli taikaa, ja kuulin taivaallisen harpun soittoa. Laululla on bändissä yhtä suuri merkitys kuin vaikkapa kitaroilla. Vaikka näin voimakkaita ja omakohtaisia tapahtumia on ymmärrettävästi vaikea jakaa, alkoi Neige ilmaista itseään taiteellaan. Valitsin jälkimmäisen. Alcestin pitää kuulostaa epäinhimilliseltä; ei negatiivisessa mielessä, vaan kirjaimellisesti. Oikeiden sanojen lisäksi Neige hyräilee paljon. Hän muistelee yhtä unta, jolla hän arvelee olevan yhteys "Alcestin universumiin", kuten hän itse tuota toista maailmaa kuvailee. Kyllä, on se mahdollista! Totta kai sanoitukset ovat tärkeät, mutta pelkkä musiikkikin kertoo jo paljon. Ehkä alan vielä joskus piirrellä, kun minulla on siihen aikaa. Pyydän Neigeä olemaan rehellinen; voiko kaltaiseni kielipuoli ymmärtää Alcestia täydellisesti. Musiikissa on jotain jumalaista ja maagista. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että artistin itsensä mielestä ranskan kieli ei aina sovi biisin nimeen. Ollessani kuuden tai seitsemän vanha näin unta tytöstä vanhempieni puutarhassa. Mainitseepa hän inspiraatiosta puhuessaan ohimennen myös katselevansa paljon elokuvia ja keräilevänsä maalauksia. En tiedä, ajattelisinko näin ilman lapsuuteni kokemuksia. Hän istui puun juurella odottamassa minua. Minulle nämä kappaleet ovat menneet täydestä ranskana. Sain häneltä suukon ja tajusin heti, ettei hän ollut ihminen, vaan jonkinlainen luonnon henki. Herättyäni yritin pitää melodian päässäni, mutta ikävä kyllä unohdin sen parin tunnin kuluttua. Ihmisen sielu ei kuole. Neige laulaa hyvin pehmeällä, lähes utuisella äänellä. Uskon asioihin, joita me ihmiset emme rajallisine aisteinemme pysty tavoittamaan tai käsittämään. kerran hänelle sattui unessakin jotain vastaavaa. Hän kertoo lapsuuden tapahtumien vaikuttavan yhä siihen, miten hän suhtautuu elämään, kuolemaan ja olemassaoloon. Esimerkiksi Summer's Glory on minusta parempi nimi kuin La gloire de l'été, joka olisi kuulostanut liian kliseiseltä. On kuulemma tarkoituskin, että laulu sulautuu muun musiikin joukkoon eikä nouse sen kummemmin pintaan. Laulan tarkoituksella "sameaan" tyyliin, tahdon vokaaleihin eteerisyyttä ja etäisyyttä. Kokonaan ilman vokaaleja ei Alcestia voisi kuitenkaan olla olemassa. Kaikki tämä vaikutti Neigen elämään suuresti. Itse en puhu ranskaa ollenkaan, ja Alcestia kuunnellessani tykkäänkin liittää mielessäni laulun instrumentiksi muiden joukkoon. Myös onnen, nostalgian, rakkauden ja kaipuun kaltaiset tunteet saavat Neigessä aikaan luomisvimman. Melodiat vaikuttavat mieleen erittäin voimakkaalla tavalla, niillä on hieno ilmaista itseään. Tiedän, ettei kaikki lopu kuolemaan, vaan elämä jatkuu joko tässä maailmassa tai toisessa. Biiseissä kuten Les iris, Solar Song ja Beings of Light voi hyräilyä erehtyä luulemaan oikeaksi kieleksi. Kummallisilla kokemuksilla on suuri rooli sekä Alcestin sanoituksissa että itse musiikissa, ja muualtakin tulevat ideat ovat kuulemma inspiroivia juuri siksi, että ne muistuttavat häntä tavalla tai toisella lapsuutensa näyistä. Erityisen voimakkaan sillan tähän mystiseen toiseen maailmaan muodostaa luonto, josta Neige puhuukin tohkeissaan. Musiikki on joka tapauksessa tärkeämpää Alcestissa kuin sanoitukset, koska taustalla olevat tunteet ovat sanoinkuvaamattomia. Mielestäni se oli hyvä päätös. Vaikkeivät ne pääosassa olekaan, on niillä kuitenkin tärkeä rooli, kuin enkelikuorolla soittimien yläpuolella. MIASMA #41 7. Muutamalla bändin kappaleella on englanninkielinen nimi. Hyräilemällä voin laulaa tavalla, joka sopii täydellisesti musiikkiin. Hän kertoo pitäneensä teiniikäisenä kovasti piirtämisestä. Kuin se ei olisi tästä maailmasta. Valinta oli piirtämisen ja maalaamisen sekä musiikin välillä. Kysyn, uskooko hän korkeampiin voimiin tai elämään kuoleman jälkeen. Tämä koskee siis vain nimiä, sanoitukset teen jatkossakin ranskaksi
Ystävyys on minulle hyvin tärkeää, yksi tärkeimmistä arvoista. Tuolla EP:llä yhtye kuulosti jo huomattavasti enemmän nyky-Alcestilta, mutta omasta mielestäni vuonna 2007 julkaistu ensimmäinen pitkäsoitto Souvenirs d'un autre monde sai bändin todella puhkeamaan kukkaan. Jotenkin minulle on syntynyt Alcestia kuunnellessani mielikuva vähän omalaatuisesta taiteilijasielusta, joka viettää mieluummin aikaansa yksin kuin suuren ihmisjoukon ympäröimänä. Seuraavana vuonna julkaistu ensimmäinen demoäänite Tristesse Hivernale oli vielä suht raakaa ja pelkistettyä black metalia, nuorten miesten silkkaa vimmaa. Ensimmäiselle albumille Neige hoiti itse kaikki soittimet, kun taas toisella ja kolmannella soittaa rumpuja Win- 8 MIASMA #41. Aivan, onnellisuus ja melankolia kohtaavat musiikissani usein. alcest Tunteiden kirjo Neigellä on huima kyky luoda musiikkia, jossa ilo ja suru limittyvät toisiinsa saumattomasti. Esimerkiksi kitarat soivat heleämmin ja rauhallisemmin ja laulu kuulostaa pehmeämmältä kaikista raaimmatkaan rääkäisyt eivät enää tunnu repivän tärykalvoja yhtä paljon kuin aiemmin. Haastateltava selittää, että nämä kaikista riipivimmät kohdat kumpuavat enempi yhtyeen "inhimillisestä" puolesta. Neige, pidätkö itseäsi optimistina, pessimistinä vai jonain siltä väliltä. Voimakkaat tunteet auttavat, mutta sävellän joka tapauksessa koko ajan, vaikken olisikaan millään erityisellä päällä. Särmäin silottelua Otetaanpa yhtye lopuksi vielä hieman konkreettisempaan tarkasteluun. Paras paikka on yksin kotona, kitara kädessä. Tykkään olla yksin, kyllä, etenkin luovan kauteni aikana. Minulle oikea ensijulkaisumme on vuoden 2005 Le Secret. Erityisesti innostun, kun sää on hyvä ja näen ikkunasta kirkkaan taivaan ja vihreät puut. Ihan siedettävä se on siihen nähden, että olin tuolloin 15-vuotias. Se on kuitenkin pelkkää tavallista black metalia, enkä edes pidä sitä kunnon Alcest-julkaisuna. Ne ovat siis yksinkertaisesti hänen omien tunteidensa purkamista. Tiedustelen, miten 26-vuotias Neige tuohon tekeleeseen suhtautuu nyt, vuosikymmenen vierähdettyä. Minusta uusimmalla levyllä teräviä reunoja on hieman siloteltu. Kaikista rujoimmat osuudet kappaleissa ovat toki enemmänkin karvaan melankolisia kuin suoran aggressiivisia, mutta silti niiden hyytävää kylmyyttä ei oikein osaa nähdä osana mitään satumaista maisemaa. Kysyn Neigeltä, millainen on erityisen otollinen paikka tai olotila luomisen kannalta. On minulla toki alakuloiset hetkenikin, kuten varmaan kaikilla. Toisaalta hän myöntää, että vahvalla ja nopealla repimisellä on puhtaasti musiikillinenkin tarkoitus kontrastin, dynamiikan ja intensiteetin luojana. Neige pohtii, miten hänen yhtyeensä on näiden kolmen levyn aikana muuttunut. Se on hyvin alcestmainen näky. Koko Alcestin musiikista välittyvä tunteiden skaala saa pohtimaan sen säveltäjän mielenmaisemaa. Sittemmin yhtye on tehnyt kaksi albumia, joista Écailles de lune ilmestyi vuonna 2010 ja Les voyages de l'âme aivan äskettäin tammikuussa. Pidän itseäni ystävällisenä tyyppinä, ainakin tuntemiani ihmisiä kohtaan. Musiikin ydin, teemat ja tunnelma ovat minusta pysyneet samana, mutta sinänsä musiikki on kehittynyt: se on nyt kypsempää ja ehkä rakenteeltaan vähän monimutkaisempaa. On minulla kuitenkin oma ystäväpiirini, jonka kanssa vietän aikaa monena päivänä viikossa. Minusta nostalgia on yksi voimakkaimmista tunteista tavallaan miellyttävää tuskaa. Yleisesti ottaen olen aika toiveikas. Totta, se oli tarkoituskin! Haluan neljännen levymme olevan vielä tätäkin pehmoisempi. Onni ja kaiho on helppo liittää mielessään Alcestin universumiin, mutta kolmas musiikissa vallitseva tunne pistää mietityttämään: raivokkuus. Sen epämääräisen tunteen voisi varmaan tulkita nostalgiaksi, eikö vain. Neige perusti Alcestin vuonna 2000 kahden kaverinsa kanssa. Suurimman osan ajasta olen positiivinen henkilö, yritän aina nähdä asioissa valoisan puolen
Olen nykyään paljon iloisempi kuin muutama vuosi sitten. Biisi soi pitkään pelkän kitaran varassa ja on kehittymässä hurjan tarttuvaksi revittelyksi, kunnes Winterhalterin epäsovinnainen komppi astuu mukaan kuin huudahtaakseen: "Poppi seis!" Écailles'lla emme olleet vielä tottuneet tekemään töitä yhdessä, mutta levyä seuranneiden keikkojen ansiosta hän pääsi kunnolla sisään bändiin. Välillä kuitenkin tuntuu kuin se tunne tulisi takaisin. " Minusta nostalgia on yksi voiMakkaiMMista tunteista tavallaan Miellyttävää tuskaa." terhalter-niminen kaveri. Itse asiassa vähän samalla tavalla kuin musiikkikin! Toisaalta olen edelleen sama henkilö, toisaalta olen kehittynyt. Rumpali tuo tietysti joitain omia ideoitaan musiikkiin, mutta Alcestin kiistaton sielu on silti Neige. Neigen huimat näyt alkoivat haalistua noin kymmenen ikävuoden kohdalla eivätkä ole sittemmin toistuneet. Se on aina minulle erityinen hetki, kuin yksi jalka olisi yhdessä maailmassa ja toinen jalka toisessa. { www.alcest-music.com } MIASMA #41 9. Mennyttä ei koskaan saa takaisin, mutta siihen voi aina palata omassa mielessään. Winterhalterin soitto pääsee minusta kunnolla oikeuksiinsa vasta Les voyages de l'âme -levyllä, hänellä on muutamia mielenkiintoisia ja erikoisia kikkoja. Hän pyrkii täydellisyyteen ja kuulostaa koko ajan soitossaan omaperäisemmältä. Winterhalter on old school -rumpaleita, saanut paljon vaikutteita 70-luvulta. Kymmenen vuoden jälkeenkin olen edelleen motivoitunut ja pidän itseäni onnekkaana, kun saan tehdä musiikkia ja esittää sitä ympäri maailmaa. Suosikkikohtani hänen soitossaan tulee upean Là où naissent les couleurs nouvelles -kappaleen puolivälin jälkeen. Olemme puhuneet hyvän matkaa musiikin kehittymisestä, vaan miten taiteilija itse kokee näiden vuosien aikana muuttuneensa
" 10 ta voi kuulua oh RituaalikellaRin nuRkas Rvaan atana kiRkuu suoRaan ko sa utta Rapinaa, ja joskus ." MIASMA #41
Liveen haettiin samanlaista voimaa, Harald perustelee. Pelkillä bassoilla jälki ei ole yhtä järeää. Ja J. Pervertorin astumista remmiin. Tuskin olen ainoa, jolle "worship" on alkanut tarkoittaa samaa kuin idolibändien rip-offaaminen jotenkin näennäisesti hyväksyttävällä syyllä. Spinal Tap -menoa vai jumalallista väliintuloa. Tuo Black Curse oli tosiaan tarkoituksella spektaakkeli, ja lavalla vaihtui myös kitaristi kesken setin. Kaveri mainitaan vasta ilmestyneen kolmosalbumin krediiteissä. Vokalistiksi he ovat jo muutamia vuosia lainanneet "vakituiselta sessiopohjalta" Goatmoonia isännöivää Blackgoat Gravedesecratoria, ja tätä "velkaa" puolestaan Harald Mentor paikkaa soittamalla itse bassoa Goatmoonin keikoilla. Sen sijaan Ride for Revenge kumartaa kovasti Beheritin perinnölle ilman laimeaa palvomismentaliteettia. Ildjarn ja kumppanit ovat ihan eri maailmasta. Jossain vaiheessa tuntui parhaalta vaihtoehdolta esiintyä mahdollisimman riisutulla kokoonpanolla, joskus ihan kirjaimellisestikin. En itse ollut paikalla, mutta kuulin tapahtuman menneen RFR:n osalta jotenkin pieleen. Ei pahaa sanottavaa mistään livekokoonpanosta. Uudella albumilla lähdettiin täyttämään äänimaailmaa erilaisella asenteella, basso on nyt todella matalaa jyrinää ja kitara totaalisen kireää sirinää. Noin vuoden 2010 puoliväliin asti livekokoonpano vaihteli rajusti sen mukaan, ketä tuttavapiiristä kiinnosti lähteä messiin. Tuosta johtuen ihmiset luu- R levat tietävänsä, ettei mukana olisi kitaraa ollenkaan. Aiemmin olen itse soittanut kitarat levyille ja kitara on ollut tarkoituksellakin samoilla taajuuksilla kuin basso. Pervertor osallistui myös sävellystyöhön parissa kolmessa biisissä. Kyllä, RFR toimii nyt lähinnä triona, Harald Mentor vahvistaa. Yleensä on homma toiminut, vaikka itselle keikoista jää monesti maku, että jotain munattiinkin. MIASMA #41 11. Ennen vuotta 2010 bändi tosiaan esiintyi enimmäkseen ilman kitaristia. Eli vaikka joskus on pärjätty lauteilla ilman kitaristia, on nykyään kitara tasaveroinen instrumentti muiden kanssa. Lisäksi synteettistä terroria on tuotu mukaan kuorruttamaan poljentoa ajoittain, myös äänitteillä. Perveroriksi. Aivan kaikkia keikkoja ei kuitenkaan ilman kitaristiakaan soitettu ennen J. Toimii. Varsin repäisevä ja eksoottinen kokemus oli mielestäni Black Curse Over Helsinki 2010, jossa vokalistina olitte vuorotellen sekä sinä että Blackgoat ja rummuissa sinun lavalla ollessasi Mikko Aspa. Vuoden 2007 Black Mass Ritual Festissä nähtiin kitarassa aiemmin Pyrotoxin ja sittemmin Evil Angelin vokalisti Axekutioner. Livenähän yhtye täydentyy yleensä kvartetiksi. Hyvin pitkään kyseessä oli haastattelussa olevan Harald Mentorin sekä basisti Spirit Krusherin duo, mutta parin viime vuoden aikana lavoilla on nähty vakituinen kitaristi, jonka henkilöllisyys on täsmentynyt myös Neutron Hammerissä sekä Crosswreckerissä soittavaksi J. Tuo mainittu Kouvolan-keikka kusi lähinnä olosuhteiden myötä, sähköt menivät poikki juuri kun mentiin lavalle ja niin edelleen. Noilta ajoilta muistan, että silti surinaa, räimettä ja rätinää piisasi enemmän kuin monessa kahden kitaristin kokoonpanossa konsanaan; sen verran monenlaista värkkiä oli Spirit Krusher bassoonsa kytkenyt. Mutta kyllä siellä on, tosin matalalla vireellä ja lähinnä täydentämässä bassoista jyrää ja säröä. Harald Mentor, mikä alun perin loi tarpeen kitaristille RFR:n kokoonpanossa. Miltei pelkkään bassokitaraan ja rumpuihin aiemmin luottanut Ride for Revenge on viime vuosina soitellut yllättävän paljon livenä ja sulauttanut pikkuhiljaa myös kitarataajuudet osaksi rytmisen alkukantaista, armotonta rytinäänsä. Jaakko Marttila Maija Lahtinen " s ide for Revenge tunnetaan jopa black metalin sisällä nimenomaan alkukantaisuudestaan, mutta termi "primitiivinen black metal" johtaa helposti väärille jäljille. Nykyään mennään kitaran kanssa, mutta kaikenlaisia yllätyksiä ja spesiaalisettejä voi myös olla luvassa. Oikeastaan ainoa julkaisu, jossa ei rytmikitaraa ole, on biisi Helvetin musta peto -kokoelmalla. Bändin kohdalla ei aina itsekään etukäteen tiedä, joskus vaan possessoidutaan tekemään jotain repäisevää
Keikkoja oli paljon vielä vuonna 2011, mutta nyt on luvassa harvennettua tahtia. Ääntä rikkomassa Tiiviin keikkaputken kruunuksi Ride for Revenge julkaisi kolmannen albuminsa Under the Eyen alkuvuodesta. Ystäväpiiristäni löytyy paljon ihmisiä, joilla on 12 MIASMA #41. Bonuksena tarjotaan vielä neljän kappaleen verran materiaalia aivan yhtyeen alkuhämäristä vuodelta 2003. Splitti sitten siirtyi ja siirtyi, ja lopulta päädyttiin seiskatuumaisen sijasta pitkäsoittoon. Uuden albumin koh- dalla materiaali oli selvästi etukäteen harkitumpaa kuin edellisillä, mutta viime hetken muutoksia ja äkkinäisiä innovaatioita on edelleen mukana ja paljon. Oletko samaa mieltä. RFR:n riffejä ei kai voisi kuvitellakaan vedettävän ihan punk-meiningillä. Nuo Bloodhammer-splitin vuonna 2003 nauhoitetut materiaalit ja vuoden 2004 Path of Dominion -demo ovat kaoottisempaa ilmaisua. Kysymys kuuluukin: kuinka harkittua ja tietoista tämä kaikki on teille itsellenne. Rummut on laidastaan nauhoitettu parilla kolmella lähimikrofonilla, jolloin joku elementti hallitsee muiden kustannuksella ja äänimaailmaan jää sikälikin eritasoisia kerroksia. Ride For Revenge " Meidän juMalaMMe pilkkaaMinen on yksinkeRtaisesti Mahdotonta." Kaikkiaan vuosina 20092010 soititte ainakin Helsingissä yllättävän monta kertaa livenä. Pidän black metalissa juuri siitä, että tunnelman luominen on tärkeämpää kuin tekninen oikeaoppisuus tai täydellisyys. Onko valvova silmä siis se, joka näkee kaikkialle, vai onko se nimenomaan se, joka näkee kaiken sumutuksen läpi sen oikean vihollisen. Under the Eyen kantava teema asettaa tarkoituksella enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Splitin alkupuoli on nauhoitettu samoissa sessioissa kuin perinteisempi RFR-sessio, jota splitille alun perin suunniteltiin. Kitaristin suomat ulottuvuudet kuuluvat levyltä selvästi, ja tuloksena on jälleen omanlaisensa versio RFR:n pahaenteisestä soundista, joka on sekä tunkkainen että terävä sekä vähän jopa vittumainenkin. Vaikka nuo varhaismateriaalit kovasti raakileilta kuulostavat, Harald osaa nähdä niillä oman merkityksensä. Nimenomaan rumpusovitukset jäävät soimaan päähän hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Revengellä, joka toki nopeudessa ja muutenkin raivoaa ihan eri tontilla. Hyvin harvoja nauhoituksia on hänen mukaansa tarvinnut kokonaan hylätä, mutta kuulemma näinkin on joskus tehty. Alkuperäinen, hyvin lähellä nykyistä oleva versio julkaisematta jääneellä Declaration of Darkness -demolla on samalta vuodelta. Ne hahmottavat maailmaa erilaisten vertauskuvien kautta ja kumpuavat hyvinkin selvästi omasta tilastani ja elämäntilanteestani. Oli välttämätön pakko tehdä jotain radikaalia ja rikkoa ääni kunnolla päästäksemme haluttuun lopputulokseen. Uudella levyllä on läsnä oikeastaan kaikki elementit, joita matkan varrelta on mukaan tarttunut. Ei mitään liian pyhää Harald Mentorin lyriikat ovat mielestäni erittäin hyvin balanssissa Ride for Revengen musiikin kanssa. Nykyajan musiikissa halutaan kaiken kuuluvan yhtä kovaa, kun jengi kuuntelee nappikuulokkeista tiedostoja raitiovaunussa, mutta meille tuollainen ei oikein sovi. Wisdom of the Few -levyn Dedicated to Destruction on tehty vuonna 2001. Minulla oli aina ollut sellainen käsitys, että RFR oli alusta saakka pääsääntöisesti hidasta black metalia, mutta näitä varhaisia raitoja kuunnellessa aloinkin miettiä, olivatko lähtökohdat sittenkään niin hitaat ja hypnoottiset. Levyn syntyprosessiin liittyy todella paljon muitakin sotkuja ja vastoinkäymisiä. Silti voisin kuvitella Haraldin olevan samaa mieltä, että RFR:n minimalistisessa meiningissä on itse asiassa hyvinkin paljon merkitystä sillä, millainen levytyksen yleissoundi on. Kappaleet ovat lyhyitä ja kaoottisia kaahauksia, jotka ovat miltei kuin eri maailmasta, jos vertauskohdaksi asetetaan samana vuonna ilmestynyt RFR-debyyttialbumi The King of Snakes. Muun muassa kuoleman, väkivallan, himon, seksin, vihollisen ja koston lisäksi isossa roolissa on todellisen, konkreettisen tiedon kyltymätön jano. Ne ovat äärimmäisen alkukantaisia siinä mielessä, että ne lähtevät pohjimmaisista perusasioista, mutta ilman mitään alleviivattua primitiivisyyden ylistystä. Toki tietynlainen roiskiminen ja improvisointi kuuluvat myös kuvaan. Tietysti kun puhutaan soundeista musiikkihaastattelussa, tulee jotenkin automaattisesti mieleen kaikkea muuta kuin black metal, eli isomman rahan tuotannot ja ärsyttävä muusikkojargon. Hypnoottisen rytmiseen poljentaan on haettu sopivasti lisää mausteita, ja sitä kautta rumpukompeissa on hitaan beheritiaanisen jyskytyksen lisäksi tarjota vähän nopeampiakin purskahduksia. Nämä teemat on minusta esitetty hyvin selkeästi, jopa ohjelmallisesti Wisdom of the Few'llä. Tietoisesti kehitellään kyllä paljon teknisiä ratkaisuja tunnelman luomiseen, monesti erikoisten välineiden ja nauhoitusmenetelmien kautta. Wisdom of the Few'n symbaalisoundi syntyi, kun aluksi rummut kuulostivat liian kevyiltä ja "oikeaoppisilta". Syy on oikeastaan niinkin arkipäiväinen, että mielenkiintoisia keikkoja tarjottiin paljon ja pidettiin sitä myöten bändikin keikkakunnossa. Vedettiin liian kiltin kuuloinen toinen rytmikitara uudestaan kasettiraiturin läpi sisääntulot täysillä. Näin voi asian nähdä. Oliko kyse tavallaan Pervertorin sisäänajamisesta, alkoiko soitto lavoilla ylipäätään maistua jostain syystä paremmin, vai oliko tähän joku muu syy. Sen sijaan erilaisten kokeilujen kautta on haettu keinoja saada soundi kohdalleen vaikka väkisin. Sanoitukset ja teemat ovat tärkeä osa omaa kehitystäni okkultistina. Aluksi on suuntaa-antava visio lopputuloksesta, mutta albumi muodostuu sen lisäksi niin monista muuttuvista tekijöistä ja energioista, että lopputuloksesta voi tulla hyvinkin erilainen. Rituaalikellarin nurkasta voi kuulua ohutta rapinaa, ja joskus Saatana kirkuu suoraan korvaan. Tuloksena oli totaalinen surina, joka matalalla jyrisevän basson kanssa luo täyteläisen mädän hajun, Harald Mentor paljastaa. Iski sellainen hetkellinen riivauksen tila, että piti takoa eläimellisempää ja raivokkaampaa materiaalia nauhalle. Jos uutukaisella on aiempaa enemmän esillä kitara, edellisellä levyllä Wisdom of the Few'llä pääosaan pääsivät todella käskyttävästi raastavat lautaset. RFR:n ilmaisu oli oikeastaan ihan aluksi hidasta, yksinkertaista ja toistoon perustuvaa, Harald Mentor selventää. Olin aiemmin kasannut kokoelmaboksia julkaisemattomista matskuista, mutta kun moinen julkaisu jostain syystä jäi, päädyttiin laittamaan joitain härskeimpiä nauhoituksia tuohon splitille. Under the Eyen teksteissä havaitsen enemmän kaoottisuutta, epävarmuutta ja turhautumista juonitteluun, manipulaatioon, valheisiin ja jopa salaliittoteoriamaisiin asioihin. Toki kaikki ennen Torturium-splittiä nauhoitettu materiaali on raakilemaista mutta varmaa hapuilua kohti nykyistä tyyliä siinä mielessä erittäin tärkeää historiaa bändin kannalta. Wisdom of the Few'llä osa materiaalista on tosiaan bändin alkuajoilta, mutta osin tietoisesti ja osin tiedostamatta albumista muovautui teemallisesti tiukka paketti. Viime vuosien merkittäviä julkaisuja Ride for Revengen diskografiassa on myös viime vuonna julkaistu, Bloodhammerin kanssa tehty splitkiekko Chord of the Left Hand, jonka materiaali on RFR:n osalta nauhoitettu jo 2007
Kun jotain on saatu aikaan, ei saavutuksissa kannata piehtaroida liian pitkää aikaa. Mukana on tutun rautaisen tahdon lisäksi epäröintiä, jopa epätoivoa, jonka voittamiseksi ilmeisesti kaivataan johtajuutta, ja vaikka loppu olisi varmasti tulossa, on silti taisteltava katkerasti niin pitkään kuin mahdollista. Pisteenä i:n päällä loppuneljänneksen tulkitsi Devamitra [Dead Reptile Shrine] itse valitsemallaan tyylillä, jota lietsottiin sitten tuohon pisteeseen, joka levyllä kuuluu. villejäkin teorioita maailmanjärjestyksestä tai jopa maailmankaikkeudesta, samoin aihetta on tullut opiskeltua enemmän itsekin parin viime vuoden aikana. Näytöksiä on järjestetty Night Visions Maximum Halloween -tapahtumaan jälkeen muutamissa kaupungeissa, mutta tallennettakin pukkaa. Teksti on laitettu kasaan tylysti kahdesta valmiista eri biisistä 50/50-tekniikalla, ja huomasin heti, että se toimii. Mentorin ohjaama Loputon Gehennan liekki -dokumentti nosti hänet viime vuonna yllättävänkin suureen valokeilaan Suomessa. Kysymys kuulunee, kuinka tietoista asioiden hallinta nykyisessä muodossaan on, Harald pohtii. Diili Kvltin kanssa on perinteinen lisenssisopimus, eli julkaisuoikeudet ovat siellä "lainassa", vaikka albumin sisältö on Bestial Burstin eli minun omaisuuttani. Molemmissa tekstinpätkissä käsitellään oikeastaan black metalin sisällönkin kannalta perustavanlaatuisia kysymyksiä, kuten elämänkierron kirousta suhteessa antikosmiseen ihanteeseen sekä individualismin ja totalitarismin suhdetta. RFR ei koskaan ole kaihtanut rajujakaan ratkaisuja, ja tämä sanoitus onkin oiva esimerkki siitä. Voittaako kristallinkirkas logiikka vai brutaali voima. Jos osa levyn lyriikoista saattaa tuntua epävarmoilta verrattaessa edelliseen albumiin, johtuu se varmasti siitä, että Wisdom of the Few tiivisti pidemmän aikajakson opetuksia yhdeksi ohjelmanjulistukseksi, kun taas Under the Eyella lähdetään etsimään uusia vastauksia uusiin kysymyksiin ja valloittamaan ennen kokemattomia alueita. Tekemistä ja haasteita kyllä riittää pitkäksi aikaa jo valmiissakin suunnitelmissa. MIASMA #41 13. Itselleni käy hyvin, jos joku julkaisu päätyy käytännön syistä jonkun muun hyväksi havaitun ja tutun lafkan julkaistavaksi. Tämä vaatii hieman selitystä. Jälkimmäinenhän on jo aiemmin valmistunut dokumentti suomalaisesta noise-skenestä. Läheisimmät yhteistyökumppanit ovat kyllä kaikki kotimaisia mainittujen lisäksi ainakin Filth&Violencen, Ahdistuksen aihion, Werewolf Recordsin ja Northern Heritagen kanssa on jotain säädelty suuntaan ja joskus toiseenkin. Varsinaisesti Bestial Burstin omaa julkaisutoimintaa tapahtuu Haraldin mukaan tarpeen ja tilanteen mukaan, lähinnä pienempien painosten ja erikoisempien julkaisujen parissa. Mikään kysymys ei levyn konseptissa ollut liian pyhä kajottavaksi, ja joku bm-tosiuskovainen saattaakin pitää moista loukkaavana, mutta meidän jumalamme pilkkaaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Uuden levyn julkaisi Kvlt, mutta ilmeisesti omiakin euroja on mukana, koska Bestial Burstin sivuilla lukee "Kvlt / Bestial Burst". Hänen elektronisen musiikin projektinsa Will Over Matterin viimeisin albumi tuli ulos Freak Animalin kautta, vaikka aiemmissa julkaisuissa on pääosin BB:n tiedot. Voi siis olla, että kuvaukset ovat menossa, kun tätä lehteä painetaan tai ehkä vasta vuosien päästä, jos koskaan... Viimeisenä tulevan nimikappaleen teksti on muihin nähden vielä hieman hämmentävämpi. Täydellinen päätös albumille. Kysyn vielä Haraldilta, onko ylipäätään paloa enää tehdä minkäänlaista elokuvaa vastaisuudessa, vai onko nyt musiikin vuoro dominoida. Mitään valmista suunnitelmaa tai edes kovin tarkkaa aihetta ei mahdolliseen elokuvaan vielä ole, mutta itseni tuntien kimmoke siihen voi tulla milloin vain. DVD-säätö on nyt menossa, eli Loputon Gehennan liekki- ja Romua, ruiskeita, rutinaa -leffat julkaistaan samalla lätyllä tämän vuoden aikana
Norjalaisten soundi lähti kuitenkin kehittymään luontaisesti kohti aina vain hidastempoisempaa ja raskaampaa ilmaisua. Koetko musiikkinne sitten muuttuneen missä määrin vuosien saatossa. Toisaalta, vahvan omintakeista uraa kulkeva bändi availi tietämättään uuden musiikkityylin ensimmäistä lukua. Raja-aitoja rikkoen Anders tiedostaa kahdenkymmenen vuoden uran olevan pitkä taival kuljettavaksi. Tämä vuonna 1991 perustettu tyylin pioneeri on rikkonut urallaan kaikkia raja-aitoja ja vienyt niitä järjestelmällisesti kauemmas turvallisesta ilmaisusta. Tähän asti on tapahtunut valtavan paljon. Bändimme on päättänyt olla kuolematta lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta ja siitä onkin vuosien saatossa muodostunut yksi elämäni tärkeimmistä asioista. Jossain vaiheessa kuvioon lisättiin vielä eteeriset melodiat ja tällä taipaleella ollaan kuulemma edelleenkin. Kun vastaavia yhtyeitä ei ollut, meni Funeral monilta yli ymmärryksen. Yhtyettä voidaankin hyvällä syyllä pitää nimeään kantavan funeral doom -suuntauksen isänä. Hän perusti Funeralin kaksikymmentä vuotta sitten yhdessä kitaristi Thomas Angellin kanssa. Norjan Funeral, jos joku, on oikea kulttibändi. Hän kertoo kuitenkin suhtautuvansa ajan kulumiseen varsin kaksijakoisin tuntein. Edelläkävijän statuksesta huolimatta yhtyeen taival on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Markus Makkonen Funeral iasman piinapenkkiin istutetaan yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, rumpali ja musiikillinen johtohahmo Anders Eek. Millainen oli Funeralin kappaleen lähtökohtainen idea vuonna 1991 ja millainen se on tänä päivänä. Kunpahan soittaisivat, kuten Anders sen ilmaisee, "hitaampaa death metalin tyylistä juttua". Haluan vain palavasti soittaa todella raskasta doomia! Funeralin aloittaessa yhtyeen tyylisuuntaa ei ollut ennalta päätetty. Biisit ovat periaatteessa edelleen samanlaisia. Ajan kulun huomaa parhaiten vanhoja levyjä kuuntelemalla, mutta oma asenteeni musiikkiin on edelleen täysin muuttumaton. Kokoonpano eli aikansa, kunnes basistilaulajan paikkaa päätyi täyttämään Einar Fredriksen. En tiedä onko musiikillamme mitään lähtökoh- 14 MIASMA #41. Ryhmittymän painostava ja erityisen hidas sointi olivat tuolloin jotain tyystin ennen kuulematonta ja ehdottomasti aikansa äärimmäisintä ilmaisua
Øystein nauhoitti In Fields of Pestilent Grief (2002) albumiamme. Myös Andersin soolobändi Fallen aikoo julkaista levyn vuonna 2012, eli varsin tapahtumarikasta tulevaisuutta on luvassa. Tätä en kyllä enää näin jälkikäteen voi oikein ymmärtää. Näin varmastikin on. Lukuisat miehistönvaihdokset ovat auttaneet tässä, heh. Snyenin levyn teon jälkeen korvannut Sara Eick lauloi albumin valikoiduista raidoista koostuvalla To Mourn Is a Virtue -demolla. Uskon, että olimme ensimmäinen doombändi, joka kiinnitti naislaulajan ensisijaiseksi vokalistikseen. Mistä idea Toril Snyenin pestaamisesta mikin varteen alun perin läksi. Voiko nyt julkaistavaa kokonaisuutta sitten verrata millään tavalla muihin Funeralin albumeihin. Melko massiivista tavaraa on siis tulossa. Jos firman aiempia julkaisuja on nähnyt, osaa odottaa komeaa ja perinpohjaista työtä myös Funeralin uusintajulkaisujen osalta. Christian Loos taas menehtyi äkillisesti vuonna 2006 vain hiukan ennen From These Wounds -albumin julkaisua. Joukossa on myös kappaleita, jotka ovat pisimpiä ja hitaimpia sitten vuosien 19941995. Kenties musiikkimme heijastaa tänä päivänä aina vain enenevässä määrin rakkauttani klassista musiikkia kohtaan. Tämä alun perin vuonna 1996 nauhoitettu albumi jäi aikanaan kokonaan julkaisematta. To Mourn Is a Virtue on kaikin puolin erikoinen levytys. Mainittakoon tässä vielä, että amerikkalainen The Crypt Records julkaisee alkuperäisen To Mourn Is a Virtue -demon vinyylillä ensi vuonna. Kolmas vokalisti on yhtyeen taannoinen äänimies Øystein Rustad. Siitä tulee varsin monisyinen kokonaisuus, ja olemme käyttäneet sen tekoon enemmän resursseja kuin koskaan aiemmin Funeralin historiassa. Anders kertoo myös, että hänellä on varastois- saan lisääkin Rustadin laulamaa Funeral-materiaalia, ja hän toivoo myös niille löytyvän joskus julkaisijan. Halusin vielä käyttää olemassa olevasta materiaalista sellaiset raidat, joita ei ollut koskaan julkaistu. Kappaleet sävelletään edelleen samalla tavoin kuin silloin alussakin, joskin ne toivottavasti ovat nykyään hieman paremmin soitettuja ja sävellettyjä. Levy päädyttiin lopulta nauhoittamaan instrumentaalina. Useiden laulajien lisäksi sillä kuullaan myös kahden taiteilijan postuumisti julkaistua soitantaa, sillä sekä basisti Einar Fredriksen että tuolloinen kitaristi Christian Loos ovat jo siirtyneet ajasta iäisyyteen. Fanit ovat toivoneet tämän levyn julkaisua meiltä jo vuosia, ja onkin todella hienoa että tämä saatiin lopulta toteutettua. Jokainen sävelsi levylle tuolloin suurin piirtein yhtä paljon. " Kenties musiiKKimme heijastaa tänä päivänä aina vain enenevässä määrin raKKauttani Klassista musiiKKia Kohtaan. Pitkä, kivinen taival Funeralin kotisivuilta käy ilmi, että yhtye on työstänyt kulisseissa koko ajan myös kokonaan uutta, vuonna 2012 julkaistavaa studioalbumia. Mitäs ihmettä, Anders Eek. Samoihin aikoihin black metal oli lyönyt itsensä suuressa mittakaavassa läpi, ja norjalainen doom-bändi oli media-arvoltaan mahdollisimman epäkiinnostava tapaus. On myös hienoa kuulla edesmenneiden bändikaverieni ja hyvien ystävieni Einarin ja Christianin säveltämiä biisejä. Tuolloin en kuitenkaan uskonut hänen äänensä ja tyylinsä sopivan bändiimme. Anders alleviivaa tämän. Levylle tulee seitsemän raitaa, joiden yhteiskesto on noin 75 minuuttia. Olin antanut To Mourn Is a Virtuen biisit hänelle kokeiltavaksi ja mies teki niillä todella hienoa jälkeä. Tätä taustaa vasten albumin saattaminen julkaisukuntoon on varmasti tuntunut erilaiselta kuin yhdenkään muun Funeral-täyspitkän. Levyn nimeksi tulee Oratorium. Funeralin sensaatiomainen vokalistikiinnitys ei nostanut yhtyettä kuitenkaan maailmankartalle, sillä myöhemmin samana vuonna muuan Anneke van Giersbergen liittyi The Gatheringiin ja loppu onkin historiaa. Kolme ääntä ja edesmenneitä ystäviä Funeralin uusin julkaisu on nimeltään To Mourn Is a Virtue. Tokihan naisääntä oli metallissa kuultu ennenkin, mutta enemmän statistin roolissa kuin pääasiallisena tuomion julistajana. Varmaankin klassisen musiikin kautta. Ensin mainitun itsemurha vuonna 2003 oli jopa päättää koko yhtyeen taipaleen. Nyt viitisentoista vuotta myöhemmin Solitude Productions julkaisee albumin kokonaisuudessaan. Pyrin tekemään jokaisesta albumista erilaisen ja koen, että tässä on onnistuttukin. Levyn teon aikaan Snyen oli jo jättänyt yhtyeen, eikä bändissä ollut tuolloin lainkaan vokalistia. Eräänlainen sekoitus molempien albumien elementtejä siis. Levytyssopimusta ei tällä materiaalilla irronnut. Mitä tulevalta levyltä on lupa odottaa. Tämän lisäksi minulla on jo seitsemän, kahdeksan biisiä valmiina tätäkin seuraavaa albumia varten. Myös yhtyeen taannoinen vokalisti Frode Forsmo (Minas Tirith) versioi raidoista neljä uudelleen. Yksi Funeralin uraa uurtavista linjanvedoista, yltiöpäisen hitaan ja painostavan äänivallin lisäksi, oli naislaulajan pestaaminen ensisijaiseksi vokalistiksi jo vuonna 1994. Näkisin sen puuttuvana lenkkinä levyjemme Tragedies (1995) ja In Fields of Pestilent Grief välillä. Tällä saralla on nähtävissä kehitystä niin muusikkona kuin ihmisenäkin. Funeralia pidetään yleisesti yhtyeen nimeä kantavan doomin alagenren isänä ja pioneerina. MIASMA #41 15. Kuulin naisääntä myös Celtic Frostin ja Paradise Lostin levyillä ja innostuin ideasta valtavasti. Jutussa aiemmin mainittu, laadukkaista vinyylipaketeistaan tunnettu The Crypt Records julkaisee parin vuoden sisään kaiken Funeralin nauhoittaman materiaalin vuosien 1993 ja 1999 väliltä. taista ideaa, pyrimme lähinnä vain ilmaisemaan sillä haluamiamme tunnetiloja. To Mourn Is a Virtuen raidoille on myöhemmin antanut äänensä kaiken kaikkiaan kolme vokalistia, joiden kaikkien suorituksia levyllä myös kuullaan. Odotan myös innolla, että yleisö kuulee uutta laulajaamme (Sindre Nedland). Sillä on myös kuultavissa materiaalia kaikilta tuolloin bändissä soittaneilta muusikoilta. Onneksi hänen laulamansa raidat ovat nyt kuitenkin kaikkien kuultavissa. Ihan vain faneja kunnioittaakseni ja antaakseni heille samalla kuultavaksi jotain, jota ei alun perin ollut tarkoitettu alkuunkaan julkaistavaksi. Varsinainen laulajamme [Hanne Huckelberg] lopetti heti albumin teon jälkeen ja Öystein oli tarjolla hänen tilalleen. Luulen, että he olisivat olleet tästä paketista erittäin ylpeitä. Tykkään olla ajoissa liikenteessä. Funeralin lanseeraamaa death metal korinan ja naislaulun vuorottelua onkin sittemmin käytetty tehokeinona varsin usean yhtyeen toimesta. Näin jälkikäteen tarkasteltuna levy on todella laadukas
On luonnollisesti suuri kunnia, jos joku pitää meitä musiikin alagenren pioneereina. En halua antaa tälle henkilölle yhtään enempää ajatusta. Norjalainen yhteiskunta koki hiljattain kenties historiansa kovimman ravistelun, kun äärioikeistolainen Anders Breivik toteutti varsin paljon uutisoidun tappokamppanjansa. Nykyinen Funeral-kokoonpano on iältään varsin nuori. Tämä on puhdasta sattumaa. Mainittakoon tässä nyt vielä, että Norjassa ei käsittääkseni ole minkäänlaista doom-skeneä, joten sopivien muusikkojen etsiminen käy kyllä työstä. Kokeeko Anders, että Funeralin polku on ollut keskimääräistä paljonkin kivisempi. Jokaisen julkaisemamme albumin jälkeen yhtiöt ovat olleet pettyneitä myynteihin eikä yksikään ole halunnut enää jatkaa voimassa olevaa sopimustamme. Kuten tästäkin haastattelusta on jo käynyt ilmi, huono onni ja harvinaisen kovat, sekä säännölliset vastoinkäymiset ovat leimanneet Funeralin taivalta vuosien saatossa. Hän ei sitä ansaitse. Saimme tällä kyllä kosolti huomiota, ja se on kantanut tietyssä määrin tähän päivään saakka. Hänen tekonsa heittävät varjon norjalaisen yhteiskunnan päälle vuosikymmeniksi, se on varmaa. Tiedän varmuudella, että sekä Einar että Christian ovat tätä molemmat halunneet. Ei. Jo naislaulajan pestaaminen vuonna 1994 todistaa tämän. Läheisten ystävien ja bändikavereiden menettäminen traagisesti jättää sekin jälkensä. Kuuntelenkin kotona lähes pelkästään klassikkobändejä, kuten Candlemass, Cathedral, My Dying Bride, Celtic Frost ja Bathory. Ihan kuin doomissa olisi muka joskus liikkunut rahaa, hah! Olitteko mielestäsi paljonkin aikaanne edellä 90-luvulla. Levy-yhtiökuviot eivät nekään ole olleet helppoja. Millaisin miettein doom-veteraani seurasi tapahtumia kesällä 2011 ja nyt, kuukausia myöhemmin. Vastoinkäymiset ovat kuitenkin vain lujittaneet haluani jatkaa bändiä. Koetko, että musiikillenne ei tuolloin yksinkertaisesti ollut kuulijakuntaa vielä olemassa. Lopuksi, kysyttäköön vielä todelliselta asiantuntijalta, mikä kappale kiteyttää doomin olemuksen Andersin mielestä parhaiten. Funeral on kuitenkin mennyt eteenpäin vuosien saatossa, enkä oikein tiedä miksi ihmiset musiikkiamme tänä päivänä kutsuvat, eikä se minua edes liioin kiinnosta. Olemme aina tehneet tasan sen mitä olemme halunneet, emmekä ole koskaan sortuneet kompromisseihin. Tunnen ihmisiä, joihin hänen tekemänsä hirvittävät teot vaikuttivat suoranaisesti. Funeral joKaisen julKaisemamme albumin jälKeen yhtiöt ovat olleet pettyneitä myynteihin." " Anders kertoo kuitenkin, ettei juuri perusta genremäärittelyista ja kuuntelee omasta mielestään vain hyvää doomia. Minulle se on vain yksinkertaisesti doomia. Kyllähän seinä on tullut vastaan aika säännöllisesti. Jäseniä on kuollut ja levyyhtiötä on vaihdettu periaatteessa jokaisen levyn jälkeen. Ainakin Norjassa ehdottomasti! Kukaan ei oikein tajunnut tekemisiämme. Yksittäistä biisiä on mahdoton valita, mutta se löytynee joukosta Ebony Tears (Cathedral), Samarithan (Candlemass), Black Sabbath (Black Sabbath), Type O Negativen Haunted, Crowbarin Subversion, My Dying Briden Sear Me, Procreation of the Wicked (Celtic Frost), Rotting Misery (Paradise Lost) ja Anatheman They Die. { www.funeralband.no } 16 MIASMA #41. Onko Norjan nuoremmissa metallisukupolvissa sitten enemmän doomiin taipuvaisia muusikkoja, kuin vaikkapa Andersin omassa ikäluokassa. Kokoonpano on elänyt käytännössä katsoen koko yhtyeen olemassa olon ajan. Olen valinnut muusikot yhtyeeseeni ihan heidän omien taitojensa pohjalta. Minun ikäisieni muusikkojen kanssa ongelma on, että suurimmalla osalle heillä on perheet ja he asettavat muut arvonsa bänditoiminnan edelle. Alan olla varsin vittuuntunut kaikkeen huomioon, mitä media tälle hullulle antaa. Tähän määritelmään Andersin mielestä taipuvat ainakin Mournful Congregation, Candlemass ja Shape of Despair
Paragon of Dissonancen kohdalla esiin nousevat todella melankolinen Disconsolate sekä hieman Metamorphogenesis-kiekon riitasointuisuudesta muistuttava Aberration. Varmasti yhtyeen paras albumi, ehdottomasti yksi vuoden parhaimpia albumeita ja minulle varmasti yksi parhaita metallialbumeita koskaan. Jokaisen listattua omat suosikkinsa nousi muutama levy esille useampaan otteeseen. Se ei yllätä, että yhtyeen onnistuu jälleen luoda eriskummallinen matka jonnekin mielen pimeälle puolelle, paikkaan, johon tutustumista ei sen pelottavuudesta huolimatta voi vastustaa. Juuso Viljanen: Hyvinkin persoonallinen kokonaissoundi tekee Vallenfyrestä huomionarvoisen bändin. Psykedeelistä kitaranlurittelua ja leijuntaa on nyt hieman enemmän kuin jyrkkää ja synkkää louhimista. A Fragile King on suurilla tunteilla kasattu albumi, joka ei varsinaisesti herkkyydellään vakuuta, vaan enemmänkin julmuudellaan. Loistavasti sävelletty ja ennen kaikkea ehjä kokonaisuus, jolta ei tyhjäkäyntiä löydy. Markus Makkonen: Tulevaisuus Esotericin kohdalla voikin olla tämän levyn jälkeen varsin mielenkiintoinen nimenomaan siinä suhteessa, mihin suuntaan yhtye lähtee tästä kehittymään. Näiden joukosta poimittu viiden teoksen otos edustaa mielestäni hyvin Miasman linjaa. A Fragile King Century Media Records Markus Makkonen: Kuin jatko-osa Greg Mackintoshin toisen bändin Paradise Lostin klassikoksi muodostuneelle Gothicalbumille. Tämä on tietysti lehden tekemisen kannalta ensiarvoisen tärkeää, sillä musiikillisien näkökulmien laaja spektri takaa monipuolisen ja mielenkiintoisen sisällön. Erityismaininta Mackintoshin loistavasta vokaalisuorituksesta. Markus Makkonen: Huippudramaattisen Twilight of the Thunder Godin jälkeen palataan taas askel kohti yhtyeen alkupäätä. Yllätys on se, että bändi saa lähes samoista vanhoista elementeistä raavittua kasaan tähänastisen uransa kenties loistavimman albumin. Tästä on osoitus myös tuorein rieska Surtur Rising: tarttuvaa riffiä, tiukkaa soittoa ja vauhtia piisaa, mutta välillä yhtye tajuaa myös hiljentyä fiilistelemään tummempien, jopa melankolisien sävyjen äärellä. Valinta ei ole huono. Esoteric Paragon of Dissonance Season of Mist Mikko Luntiala: Esotericin Paragon of Dissonance yllättää ja ei yllätä. Amon Amarth Surtur Rising Metal Blade Records Juuso Viljanen: Amonin edelliset albumit Twilight of the Thunder God ja With Oden on Our Side olivat lähes napakymppejä. Edellisellä kiekolla oli deathmetallisempi Caucus of Mind sekä ultraraskas Ignotum Per Ignotius. 80- ja 90-lukujen taitteeseen kumartava levytys, joka onnistuu kuitenkin olemaan muutakin kuin pelkkää retroilua. Heikkoja hetkiä ei löydy, ja kuten edellä mainittiin, Amon Amarthin luukuttaminen on poikkeuksellisen kivaa! Parasta parin kaljan kanssa nautittuna. 18 MIASMA #41. Tällä levyllä suosittelen kuulijaa keskittymään kitaroiden yhteispeliin ja erityisesti liidikitaraan. Sen verran laadukkaasta matskusta on kuitenkin kyse, että vuoden parhaimpien joukkoonhan tämä kuuluu. Miasman valinnat vuodelle 2011: 1. Onko suuntauksen jo pakko alkaa hakeutua kohti jonkinlaista uudenlaista ilmaisua, vai voiko tästä vielä kehittyä raskaammaksi ja entistä tummemmaksi. Mikäli linja jatkuu kuitenkin edelleen samana tulevaisuudessakin, kehittyy yhtyeestä varmasti itsensä suurin kilpailija, jonka saavutuksia voi olla vaikea enää ylittää. 3. Surtur Rising kipitteli vielä aavistuksen verran lähemmäksi kohti täydellisyyttä. Surtur on tasavahva vääntäjä, kuten oikeastaan jokainen yhtyeen levy Versus the Worldin jälkeen. Raskasta ja painostavaa death/doom-menoa. Toimituksen valinnat 2011 Markus Makkonen 2. Bändillä on erinomainen kyky tehdä helvetin hauskaa, mutta kuitenkin vakavasti otettavaa death metalia. Lisähuomion ansaitsee myös se fakta, että tämä "superyhtye" soittaa uransa ensimmäisen keikan Suomessa. Tällainen asetelma on kuitenkin haasteellinen, kun ryhdytään valitsemaan koko toimituksen yhteistä konsensusta edustavaa levylistaa. Se jää nähtäväksi, mutta Paragon of Dissonance kuulostaa ainakin omiin korviini jonkinlaiselta tyylinsä huipentumalta. Ehkäpä Esoteric on matkalla jonkinlaiseksi äärimmäisen metallin pinkfloydiksi. Jaakko Marttila: Sanoisin, että Esoteric on ottanut ehkä varovaisen askeleen psykedelisempään suuntaan. Täyttä rautaa alusta loppuun oleva albumi ei kuuntelemalla kulu, vaan kiekkoa voi pyörittää huoletta tuntitolkulla ja niskajumppa sen kun vain hurjenee. Ilmapiiri on ehkä vähemmän synkkä, mutta se ei ole lainkaan vähemmän syvällinen. Mikko Luntiala: Minun korvaani Amon Amarth kuulosti parhaalta jossain millenniumin taitteessa, mutta kyllä uudetkin levyt kovaa potkivat. Vallenfyre Kun vuoden 2011 parhaita levyjä ryhdyttiin puimaan toimituksessamme, kävi jälleen selväksi, että lehtemme tekijöiden musiikkimaku on varsin paljon toisistaan poikkeava
Crowbar Sever the Wicked Hand 4. Tenhi Saivo 3. Pain You Only Live Twice 5. Acherontas Vamachara 2. Mastodon The Hunter 3. Ritual Necromancy Oath of the Abyss 4. Autopsy Macabre Eternal 3. Foo Fighters Wasting Light 4. Ydinperhe 12" Markus Mähönen 2. Kuulailla vesillä souteleva albumi tarjoaa myös häivähdyksiä toivosta ja kevätpurojen solinasta. Beherit At the Devil's Studio 1990 2. Energinen mutta pakottoman tuntuinen levy ilman turhaa hiplailua ja kikkailua. Necros Christos Doom of the Occult Toni Hakulinen 1. Primus Green Naugahyde 4. Crowbar Sever the Wicked Hand Eini Suominen 2. Der Stürmer Transcendental Racial Idealism 4. Mors Subita Human Waste Compression Mikko Luntiala 1. Ancient Vvisdom A Godlike Inferno 3. Entrails The Tomb Awaits 3. Jaakko Marttila: Joskus on ehkä tullut mieleen, miksei Autopsy jatkanut omalla nimellään, kun kerran Danny Coralles ja Chris Reifert jatkoivat yhdessä samankaltaisen musiikin tekoa Abscess-nimellä. Execration Odes of the Occult 2. Tyyli on pysynyt samanlaisena alusta alkaen: täysin omalaatuisena ja varsin suomalaisena. Samael Lux Mundi 2. Bastard Noise Skulldozer 1. Tenhi maalailee haikeuden ja kaipuun kuvia entistä varmemmin pensselinvedoin. Ilman häntä Autopsy ei ole Autopsy. Pentagram Last Rites 2. Poisonback Drive 5. Moloch Possession 4. Stargazery Eye On The Sky 4. Wreck of the Hesperus Light Rotting Out 2. Saivo-albumia kuunnellessa muuttuu mietteliääksi, ja ainakin minä palasin monen kappaleen mukana muistoihin. Negative Plane Stained Glass Revelations 5. Cruciamentum - Engulfed in Desolation EP Tuure Heikkilä 1. Blut Aus Nord 777 Sect(s) 5. Vallenfyre A Fragile King 3. Skeletonwitch Forever Abomination 2. Sólstafir Svartir sandar 5. Mitochondrion Parasignosis Juuso Viljanen 1. Devin Townsend Project Deconstruction 5. Peste Noire L'ordure à l'état pur 4. Goatmoon Varjot 3. Autopsy Macabre Eternal 5. Markus Makkonen: Jälleen kerran yksi erämaan soundtrack Tenhiltä! Tiia Takamäki: Tenhissä metalliseen mieleeni vetoaa se, että kaipuu ja kaiho ovat musiikissa niin selvästi läsnä. Yes Fly from Here 4. Cobra Lethal Strike Petri Klemetti 1. Paluualbumi kuitenkin todistaa, että Eric Cutler oli ja on kaikkea muuta kuin rivijäsen. Tenhi Saivo 4. Insomnium One for Sorrow MIASMA #41 19. Esoteric Paragon of Dissonance 4. Fleshpress Acid Mouth Strangulation 3. 4. Warbringer World Torn Asunder 4. Charnel Winds Der Teufelsbund 3. Horse Latitudes Gathering 5. Vallenfyre A Fragile King 2. Santa Lucia Arktista Hysteriaa koko tuotanto 19881992 4. Primordial Redemption at the Puritan's Hand 5. Musiikki vetoaa genrerajojen yli. Sisältää kuitenkin hemmetin monta kaverillisesti kuristavaa ja letkeän raivohullua kappaletta. Todella upeita mielenmaisemia maalailee yhtye minunkin mielestäni. Justice Audio, Video, Disco 5. Autopsy Macabre Eternal Peaceville Records Seppo Rautio: Inhaa svengiä ja ihanaa murhaa. Cruachan Blood on the Black Rope Markus Makkonen 1. Blood Red Throne Brutalitarian Regime 3. Disma Towards the Megalith 3. Amon Amarth Surtur Rising 4. Primus Green Naugahyde Tiia Takamäki 1. Se, josta ei puhuta Musta, kylmä, syvä ja samea 1. Merging Flare Reverence 5. Dornenreich Flammentriebe 4. Fleshpress Acid Mouth Strangulation Tuukka Termonen 1. Burzum Fallen 5. Kestoltaan pitkähkö, joten pieni tiivwistäminen olisi hionut verenpunaista jalokiveä kirkkaammaksi. Rwake Rest 3. Colosseum Chapter 3: Parasomnia 2. Ghost Brigade Until Fear No Longer Defines Us 2. Teitanfyre Morbid Death's Sceptre 5. Raoul Björkenheim, Bill Laswell, Morgan 2. Der Stürmer Transcendental Racial Idealism 4. Kaverin itsensä säveltämä ja laulama yli kymmenminuuttinen Sadistic Gratification on sen luokan kruunu tälle albumille, että Autopsy on jälleen essentiaalinen death metal -yhtye 2010-luvulla. Toimittajain henkilökohtaiset valinnat: Tommi Hakonen 1. Pyöveli Not a God, Just an Executioner 3. Hell Human Remains 5. Lock Up Necropolis Transparent 1. Varsinkin kappale Pojan kiiski sai kylmät väreet menemään selkää pitkin. Blaspherian Infernal Warriors of Death 1. Bizarre Uproar Viha & kiima Jaakko Marttila 3. Esoteric Paragon of Dissonance 2. Morbid Angel Illud Divinum Insanus 1. Septic Flesh The Great Mass 3. Sarke Oldarhian Joonas Tanskanen 5. Virus The Agent That Shapes the Desert Ågren Blixt 3. Amon Amarth Surtur Rising Seppo Rautio 2. Krisiun The Great Execution Teemu Vähäkangas 1. Riverside Memories in My Head 5. Tenhi Saivo Prophecy Productions Seppo Rautio: Voimakkaita mielikuvia väreistä, tuoksuista ja kosketuksista. Stormheit Chronicon Finlandiae 2. En suosittelisi tätä albumia autoilumusiikiksi, sillä kuunteleminen vie kaiken huomion. 5. Sniper War Is Coming! Timo Hanhirova 1
Liveklubi US KA KUU VE LI I Kahvila & Baari KLUBIT www.nuclear.fi www.facebook.com/nuclearnightclub www.youtube.com/nuclearnightclub KePe 20.0004.00 Uusikatu 23, 90100 Oulu KATSO T ALVEN ILLAAN MIMM LIVET JA NETISTÄ
N A N Ä
Nyt sen saatuaan jengi on alkanut puolestaan kaipailemaan Pepper Keenanin perään. Hänen liityttyä bändiin vuonna 1991 on Corrosion of Conformity saavuttanut aivan uudenlaisen ja ennen kaikkea valtavirtaisen suosion. Jos totta puhutaan, en 22 MIASMA #41. Väkeä on tullut ja mennyt, mutta nimi on säilynyt ihmisten mielissä. Tuolla levyllä yhtye yhdisti debyyttinsä perinteisemmän hardcoren kipakkaan thrashiin. Paluu trio-formaattiin onkin osoittautunut bändin uralle varsinaiseksi piristysruiskeeksi. Dean on arvatenkin kokonaisuuteen tyytyväinen. Täyspitkistä vain kolme on tehty samalla kokoonpanolla ja ainoa koko uran riveissä viihtynyt muusikko on kitaristi Woody Weatherman. Sirpaleisen 2000-luvun alun jälkeen uutinen kolmen alkuperäisjäsenen (Dean, Weatherman ja rumpali Reed Mullin) paluusta yhteen herätti yhtyeen fanit hurraahuutoihin. Pepper on toki mainio, ja toivonkin, että teemme joskus vielä levyn hänen kanssaan, mutta me kolme perustimme tämän bändin ja me teemme sen kanssa tasan mitä haluamme. Animosity oli siis alku, mutta päädyimme tästä hieman sivuraiteille. Fanit ovat innoissaan ja myös media on huomannut nosteen. Tämä vuonna 1982 Raleighissa, Yhdysvalloissa perustettu bändi on kulkenut urallaan metamorfoosista toiseen, punkin kautta metalliin, sieltä southern rockiin ja takaisin. Yhtyeen uusin julkaisu kantaa siis nimeä Corrosion of Conformity. Miehen ulosannissa on edelleen aavistus punkia, vaikka vuosia yhtyeen kyseistä kaudesta on jo kymmeniä. Jos uutukaiselta odotti vastaavaa hektistä kohkausta, voi kenties hieman pettyä, mutta sen minkä Corrosion of Conformity vuosimallia 2012 häviää vauhdissa, korvaa se sen moninkertaisesti sävellystyön syvyydessä, soiton luontevuudesta ja ennen kaikkea ihailtavan aidossa otteessa. Kun on tehnyt meidän tavoin pitkän uran, löytyy aina ihmisiä, joilla on erilaiset mieltymykset, eri suosikkilevyt ja kokoonpanot, joten jotain tällaista sopi jo odottaakin. Nyt heille on tarjota myös vakuuttava levytys, jolla on kaikki potentiaali tuoda yhtyeelle myös liuta uutta kuulijakuntaa. Kolmeenkymmeneen vuoteen on mahtunut pitkä lista muusikkoja, kahdeksan albumia ja kolme ep:tä. Kun metallipiireissä puhutaan merkittävistä crossover-nimistä, ei Corrosion of Conformitya voi sivuuttaa. Päätimme kuitenkin vetää keikat triona. Väki halusi kuulla Animosityn, missä ei sinällään ollut mitään vikaa. Pepper on kuitenkin keskittynyt In the Arms of God (2005) levyn jälkeen oikeastaan kokonaan Downiin, ja tämä on jättänyt Corrosionin kieltämättä hieman lehdelle soittelemaan. Varsinkin 90-luvun levytykset Deliverance ja Wiseblood pitivät yhtyeen nimen tiukasti ihmisten huulilla. Turhauttaako tällainen. Meitä kyseltiin muutamille keikoille Pepperin (Keenan, kitara ja laulu) kanssa, mutta hän oli estynyt tekemään niitä, Mike aloittaa viitaten vokalisti/kitaristin kiireisiin superyhtye Downin kanssa. Tässä piilee varmasti isoin yksittäinen syy siihen, miksi Corrosion of Conformity on ollut yhtyeenä yksi mielenkiintoisimpia seurattavia. Animosity sinne ja takaisin Miasma sai lyhyen juttutuokionsa basisti/vokalisti Mike Deanin kanssa. Vuosikaudet Corrosion of Conformityyn liittynyt mielipidekirjoittelu toivoi Animosityn kokoonpanoa takaisin. Se on bändin ensimmäinen trio-muodossa toteutettu albumi sitten legendaarisen crossoverklassikon Animosityn (1985). Dean vastailee lyhytsanaisen terävästi, tuhansien haastattelujen kokemuksella. Toki kitisijöitäkin löytyy. Halusimme kuitenkin tarjota heille hieman jotain uuttakin, joten päädyimme kasaamaan läjän uusia biisejä. Arki ei siis ole käynyt tylsäksi, eikä vakiintuminen ole ollut vaarana. Pepper Keenanin kysymys onkin erittäin mielenkiintoinen. Uusin albumi kantaa yhtyeen nimeä ja on samalla paluu vanhaan, että uusi alku. Markus Makkonen Candlelight Records orrosion of Conformityn ura on pitkä ja vaiherikas. Levy syntyi Deanin mukaan kuitenkin miltei puolivahingossa. Yksi asia johti lopulta toiseen
Se komeilee itseoikeutetusti uuden levynne kannessa, mutta myös graffiteissa ja t-paidoissa ympäri maailman. Lyhyen haastattelumme lopuksi on vielä pakkoa kysyä hieman logostanne. Nämä olivat kaikki mukana kun aloitimme, eivätkä ne ole vaikutteistamme minnekään kadonneet, mies toteaa ykskantaan. Tämäpä selvä. Ikään kuin eräänlainen Motörheadin Snaggletoothin manttelinperijä. Vuonna 1983 pyysin taiteilijalta nimeltä Errol Engelbrecht, josko hän voisi piirtää kallon jolla olisi säteilyvaaran merkki kasvoina. Näin onnistuneita graafisia tuotemerkkejä ei ole monia, joten kerrotko lopuksi hieman sen syntyhistoriasta. Faneilla on toki omat suosikkinsa, mutta mitkä ovat uranne huippuhetkiä omasta mielestäsi. Minulle tämä merkkaa kuitenkin vain ilmaista julkisuutta yhtyeelle, joten itkekööt, Mike kuittaa. Henkilökohtaisesti fanitin kuitenkin levyä tehdessämme ylitse muiden Master of Puppetsin 45 kierroksen tuplavinyyliversiota! Luulen, että levymme monet hitaat bridget tulivat juurikin tuosta lähteestä. Otsikko on ainakin varsin raamatullinen... Southern rockia ei tällä levyllä todellakaan kuulla. Säteilykallon varjossa Kun takana on kolmekymmentä vuotta jo pelkkää bänditoimintaa, on ihminen ehtinyt varmasti kasvaa ja muuttua tuona aikana paljon. Pääasiallisesti kappale on kuitenkin viittaus siihen, kuinka monikansalliset tahot ja yhtiöt soluttautuvat demokraattiseen järjestelmäämme ja kuinka heidän sätkynukkensa purkavat pala palalta sosiaalisen hyvinvoinnin, sekä peruspalveluiden verkostoa, Mike kertoo. En tiedä pystynkö nimeämään jotain tiettyä levyä... Olen varma, että hän olisi jälkikäteen toivonut hieman enemmän. Yhtyeen kypäräsymboli on takuuvarmasti yksi rockin tunnetuimmista ikoneista. Viimeisen kanssa minulla itselläni ei tosin ollut mitään tekemistä. Bändinä meillä oli kuitenkin lähinnä mielessämme lista asioista joista pidimme, ja näitä lähdimme toteuttamaankin. Corrosion of Conformityn näkemys musiikkiin on kuitenkin säilynyt Miken mielestä täysin muuttumattomana. John Custerin mainitsema Black Sabbath oli kuitenkin Miken mukaan ehdottomasti levyn kappaleisiin vaikuttaneiden nimien joukossa. ole kuullut mitään negatiivista yhdeltäkään levyn läpi kuulleelta henkilöltä. Suosikkini lienevät nämä: Deliverance, Animosity, In the Arms of God, Corrosion of Conformity ja Blind. Black Sabbath, Black Flag, Motörhead, Bad Brains, Deep Purple, Void, Discharge, D.O.A, Iron Maiden ja Metallica. Diskografiastanne löytyy kuitenkin tuohon nähden varsin moninaista kamaa. Oliko teillä jokin tietty preferenssilevy mielessänne, kun lähditte suunnittelemaan paluulevynne tuotantoa. Asia tuntuu siis olevan uutukaisella taas pitkästä aikaa varsin painavaa ja kantaaottavaa, mutta niin on musiikkikin. Askel taaksepäin tuntuu olleen samalla lukuisia eteenpäin. { www.coc.com } "Me kolMe perustiMMe täMän bändin ja Me teeMMe sen kanssa tasan Mitä haluaMMe." MIASMA #41 23. Mainitsitkin edellä kappaleenne The Moneychangers. Corrosion of Conformity on palannut ja nimikkolevyä kuunnellessa tuntuu, ettei se olisi koskaan minnekään mennytkään. Aidosti ja älykkäästi. Satojen päällekkäisraitojen ja tietokone-efektien sijaan, sillä soittaa bändi. Sen erottaa jo kaukaa ja mielleyhtymä Corrosion of Conformityyn on taattu. Demoilimme paljon Woodyn maatilalla ja halusimme taltioida nimenomaan samanlaisen fiiliksen kuin näillä nauhoilla, ainoastaan isommalla ja kirkkaammalla soundilla, ilman että puunaisimme itsemme liian täydellisiksi tai luonnottoman kuuloisiksi. Muiden muassa. Hän piirsi tämän klassikkologon oikeastaan siinä paikassa. Corrosion of Conformity on levynä pitkästä aikaa raskainta ja raainta materiaalia mitä yhtye on levyilleen tallentanut. Voisitko hieman kertoa biisin sanoituksista. Hän on kuitenkin onneksi nykyään kuuluisa tatuointitaiteilija, joten eiköhän hän pärjäile, Mike myhäilee. Debyyttilevyn punkia, 80-luvun crossoveria, Blindin silkkaa metallisuutta, Wisebloodin ja sitä ympäröineiden levyjen letkeämpää menoa, sekä tämä uusi, uranne tietyllä tapaa yhteen niputtava nimikkolevynne. Uusi levy on tosiaan soundimaailmaltaan ennen kaikkea virkistävän aito ja rehellinen. Kun uusi levy on noinkin kovaa luokkaa, voidaan taata ja alleviivata, että Errolin logo ei ole menossa katukuvasta minnekään vielä pitkiin aikoihin. Valittajat ovat pikemminkin niitä ahdasmielisiä, jotka vastustavat ylipäätänsä koko kokoonpanoa. Tässä on todellakin pari teemaa päällekkäin. Custer (John, COC:n pitkäaikainen tuottaja) hoki ainakin, että levyn pitäisi soundata samalta kuin Black Sabbathin Heaven And Hell. Maksoimme siitä hänelle tyyliin jotain kusiset viisikymmentä dollaria. Osa levyn rumpujutuista on napattu Bad Brainsiltä, kuten River of Stonen lattiaan poljetut feikkibasarit sekä lehmänkellot The Moneychangersillä
u ävarm Ep u sE a ja it tt in r a amE ho ik ta laisit ka in Yhdysvaltain kansalaisiin yhdistetään usein itsevarmuus, rehvakkuus ja luottamus oman maansa ylivertaisuuteen. Kaikki heikäläiset eivät tietenkään sovi tähän muottiin, vaan toistakin ääripäätä edustavia yksilöitä löytyy vaikka millä mitalla. Kolme heistä löysi toisensa 1990-luvun puolimaissa. Tuukka Termonen Taylor Keahey N oothgrushin ensi askeleet astuttiin vuonna 1994, ja seuranneiden seitsemän vuoden aikana he levyttivät verrattoman valikoiman raskaan ja hitaan musiikin sävelmiä, jotka painoivat yhtyeen nimen vahvaksi osaksi sludgen historiaa. Tosin, aikojen kuluessa muistot tästä huippusuorittajasta ovat ilmeisesti haalistuneet, eikä nykyinen uusi kuulijasukupolvi hämmästyttävää kyllä saata olla lainkaan tietoinen kolmikon maineteoista. Yhtyeen asemaa edesauttoivat myös varsin pienille lafkoille levyttäminen ja suuret vaikeudet ainoan pitkäsoittonsa valmistamisessa. Ei Noothgrush toki ollut mikään varsinainen profeetta omanakaan aikanaan, sillä sijaitsihan mainittu genre vielä tuolloin undergroundin syrjäisessä marginaalissa. Pitkän hiljaiselon jälkeen vuosi 2011 tarjosi yllättäen nel- 24 MIASMA #41
Mutta ihan kaikkea haluamaansa ei Noothgrush kuitenkaan ehtinyt toteuttaa. Me työskentelimme bändin eteen koko ajan hiki hatussa. Lauloin ja soitin syntikkaa High Tone Son of a Bitch -nimisessä hard rock -bändissä, Parallelogram taasen esitti Pentagram-covereita, ja siinäkin minä lauloin. Sävelsimme ja nauhoitimme kappaleet, teimme itse kansitaiteen ja lähetimme ne Saksaan. Russ ei ole alkuperäisjäsen, mutta ei kovin kaukana siitä. Tähän saakka kaikki näyttikin hyvältä. Me saimme levytettyä Bovinelle ja Slap A Hamille sekä monille muille arvostavimmillemme lafkoille, joilta itsekin hankimme levyjä. Viimeiset kolme vuotta olen panostanut Alariciin, jonka esikoislevyn 20 Buck Spin julkaisi hiljattain. asialleen. Nauhoitusten tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä siis vasta viime vuonna materialisoitui alkuperäinen idea siitä, miten biisit piti saattaa maailmaan. Meille tarjottiin mahdollisuuksia, mutta emme kuitenkaan koskaan saaneet noita matkoja toteutettua. Olimme maininneet asiasta haastiksissa, ja kävikin ilmi että maailmalta löytyi yhä paljon kunnon ihmisiä, jotka halusivat Noothgrush-levyn kataloginsa koristukseksi. Hän oli kyllä kovin pahoillaan... Vanhana bändin fanipoikana innostuin näistä, tai lähinnä Erode the Person -vinyylistä, niin paljon, että päätin järjestää juttutuokion ja udella hieman lisää julkaisujen taustoista. Tätä kesti noin vuoden. Chiyo [Nukaga, rummut] oli Amber Asylumissa ja Gary [Niederhoff, basso/laulu] Human Anomalyssa, joka toimi jo ennen Noothgrushia. Kiertueet sujuivat mahtavasti, tapasimme tosi paljon hienoa sakkia ja soitimme upeiden bändien kanssa. Aluksi Noothgrush soitteli jonkin aikaa nelihenkisenä, mutta kun puolet porukasta päätti häipyä, niin haastateltavamme tuli hätiin. Tosin taiteen osalta joitain kompromisseja täytyi kuitenkin tehdä. Toki laaja ystäväpiiri auttoi valitsemaan kumppaneita levyille, ja Agents of Satanin tapauksessa peliin astuivat myös sukulaissuhteet, sillä Russin kaksi nuorempaa veljeä soittivat kyseisessä kokoonpanossa. Mieleisimpiä levyjämme ovat Agents of Satanin ja Carol Annin kanssa tehdyt seiskat sekä Erode the person -LP. Kyllähän tuohon ajanjaksoon saa tosiaan mahtumaan paljonkin täytettä, kun vaan omistautuu " MIASMA #41 25. Bändi kunnostautui siis myös useiden yhteisjulkaisujen teossa. Eräänlaisiksi sielun veljiksi skenessä Russ nostaa Seizedin, Corruptedin, Gaspin, Carol Annin ja Sour Veinin. Työskentelin siihen aikaan blackmetal.comissa, ja he ilmoittivat voivansa julkaista nauhoitukset, vieläpä molemmissa formaateissa. Heti kun Tom Choi ja Louis Devilla erosivat, kysyin Garyltä pääsisinkö mukaan, ja niin me kolme jatkoimme aina vuoteen 2001 asti. Minua ovat työllistäneet lukuisat eri yhtyeet sekä viikoittainen kokeellisen musiikin radio-ohjelmani, jota olen tehnyt vuodesta 1996 lähtien. Ikävä kyllä suuri osa levyn alkuperäisestä taiteesta oli tuhoutunut muun muassa vanhojen kovalevyjen mukana, joten nykyinen versio esittelee vain pienen osan siitä, mitä meillä oli alun perin mielessä. Omassa sarjassaan omalla seudulla Poraudutaanpa seuraavaksi hieman syvemmälle itse pääasiaan ja palataan aina vuoteen 1994 saakka. Tapasimme ensi kerran isossa treenitilassa, jossa sekä minun sen aikainen bändini että Noothgrush harjoittelivat. Kuten tunnettua, tuolloin sludge ja doom kulkivat yhä varjojen mailla omaamatta mitään laajempaan suosioon viittaavaa. Musikantti muistelee, että sitten mukaan projektiin liittyi toinenkin levy-yhtiö, jonka jälkeen odotus jatkui muutaman kuukauden ennen ikäviä uutisia. Lisäksi soittopuuhiin kannusti pyyntö esiintyä Winterin kanssa Southern Lord -lafkan festareilla. Niinpä nauhoitukset lojuivat nurkassa aina vuoteen 2006 saakka, jolloin Throne Recordsin Uge otti Garyyn yhteyttä kysyen, olisiko meillä mitään julkaistavaa materiaalia. Eittämättä merkittävimmäksi niistä kohoaa Erode the Person -LP. Ja kuten jo ehkä arvaattekin, niin jonkin aikaa kestäneen julkaisupäivän siirtelyn jälkeen nettisivusto päätti hylätä bändin kokonaan. Pian sen jälkeen Gary ja Chiyo aloittivat omat radio-ohjelmansa samalla asemalla, jossa minulla oli jo oma show. Hienot muistot jättävät kuitenkin nuo pienet vastoinkäymiset selvästi varjoonsa, eikä Noothgrush-ajoista olekaan jäänyt mitään hampaankoloon. Melkein kahden vuoden säätämisen jälkeen lafkan miekkonen kirjoitti meille, että hänen avioliittonsa ja elämänsä ovat pirstaleina, ja myös levyyhtiön taru on lopussa. Kansitaidetta piti uudistaa, jotta se sopisi CD:lle, ja lisäksi otimme mukaan muitakin biisejä, jotta levylle saataisiin lisätäytettä. Olemme kaikki soittaneet muissa bändeissä vuoden 2001 jälkeen. Erode the Personin piti olla ensimmäinen pitkäsoittomme ja sovimme tekevämme sen erään saksalaisen lafkan kanssa. Olimme tuolloin ihan selkeästi ainoa sludgebändi San Franciscon seutuvilla, mutta meitä pyydettiin kuitenkin aina soittamaan kaiken maailman underground-keikoille. Lisäksi piipahdimme lyhyemmillä reissuilla siellä sun täällä. Otimme myös joksikin aikaa mukaan erään toisen basistin ja Gary tarttui kitaraan, mutta sekin loppui lyhyeen, kun tuo miekkonen aloitti yliopistouran. Nauhoitusten tie vinyyliksi oli todella pitkä ja kivinen, sillä sen oli määrä ilmestyä jo viime vuosituhannella. Ehkäpä siksi, että tyylimme oli erilainen, mutta kuitenkin raskas ja raju. Ja silläkin on toki merkitystä, kuinka nuo vuodet käytettiin. Yhteydenpito joihinkin näistä on kestänyt aina tähän päivään saakka. Vihdoinkin vinyyliksi Sitten onkin aika ruotia hieman jo mainostettuja uusia Noothgrush-tuotteita. Matt Harvey soitti jonkin aikaa toista kitaraa, mutta kiireet Exhumedin kanssa pakottivat hänet lopettamaan pestin varsin pian. Vielä edellä mainittuja julkaisuja suurempi yllätys oli huomio, että bändi on jälleen aktivoitunut soittopuuhiin. Me olimme kyllä tehneet levystä 1000 kappaleen painoksen vuoden 1999 Amerikan-kiertuettamme varten, mutta sen sisältö ja taide eroavat hieman tuosta Thronen ja Chimeresin versiosta. Eikä tarina suinkaan rajoitu niihin, sillä kuten huomaatte, sähköpostilla haastattelemani kitaristi Russ Kent avasi sanaisen arkkunsa varsin anteliaasti. Kuten niin usein uudelleenkasattuja ryhmiä haastatellessa, nytkin tekee aluksi mieli tietää, ovatko jäsenet pitäneet paussin aikana soittotaitoaan yllä joissakin muissa projekteissa. Niiden takana ei ollut mitään sen kummempaa tavoitteellisuutta, Russin mukaan splitien teko oli tuolloin suosittua, aivan kuten joillekin edelleen. Lähes kaikki meni aina nappiin. Nauhoitimme ja kirjoitimme biisejä jatkuvasti ja soitimme sekä lähiseudulla että kiertueilla. TärkeinTä ei ole se miTä vahvisTinTa käyTäT Tai miTen viriTäT kiTarasi, vaan se miTä osaaT ilmaisTa noiden laiTTeiden avulla." jä Noothgrush-julkaisua, ei tosin uusia nauhoituksia, mutta yhtä kaikki tärkeitä dokumentteja menneisyydestä sekä uudelleenjulkaisuja nykyisin vaikeasti löydettävistä levyistä. Sitten muutamat muut lafkat, esimerkiksi Southern Lord, harkitsivat julkaisua, mutta näistäkään keskusteluista ei seurannut mitään. Vaikka seitsemän vuoden ura tuntuu ainakin minusta sangen lyhyeltä, niin tämä mies on eri mieltä. Russ kertoo, että syy tähän löytyy juuri noista neljästä käytännössä samaan aikaan ilmestyneestä levystä. Kiersimme länsirannikolla Corruptedin kanssa vuonna 1997, läntisissä osavaltioissa kanadalaisen Seizedin kanssa vuonna 1998 ja teimme myös seitsemän viikkoa kestäneen USA:n kiertueen. Ainakin tämän trion kohdalla vastaus on myönteinen. Toivoin, että olisimme päässeet vielä Japaniin ja Eurooppaan. Mieleen ei ole jäänyt mitään katkeria muistoja, pelkästään hyviä. Kuukaudet kuluivat, ja lafkan jätkä kertoi vähän väliä, että "kohta rahat painamista varten ovat kasassa". Näin Erode the Personista saatiin vihdoin virallinen CD. Mutta eipä aikaakaan, kun black metal -porukka kertoi, että heillä on rahahuolia, joiden takia julkaisua pitää hieman lykätä. Vaikka lähistöltä löytyikin useita mieleisiä yhtyeitä, niin Noothgrush erottui lähes kaikista muista. Olimme aina halunneet saada Erode the Personin ilmoille myös vinyylinä, niin kuin aikoinaan oli tarkoitus
On mielenkiintoista kuulla Matt Harveyn soittavan bändissä, ja KFJC-nauhoitus tehtiin seitsemän viikkoa kestäneen kiertueen päätyttyä, joten kuulostamme varsin tiukalta. Tuolloin Russ ei ollut vielä mukana kuvioissa, ja musiikillisesti yhtye hakee vielä selvästi omaa linjaansa kuulostaen enemmänkin kokeelliselta doomilta. Mutta Russin mielestä myös tämä, alun perin jo yli kymmenen vuotta sitten päivänvalon nähnyt mainio kokoelma, oli jo aika saada uudelleen markkinoille. Gary taasen tarjoili oudon sekoituksen kieroa progea ja vinksahtaneita underground-ääniä. Noiden kolmen jo käsitellyn tutun ja turvallisen kuuloisen tuotteen lisäksi pieni makedonialainen lafka Fuck Yoga toi markkinoille bändin omaa nimeä kantavan pitkäsoiton, joka sisältää hieman hämmentävästi vuoden 1994 demon. Hänen tekemiään ohjelmia voi myös kuulla ympäri maailman National Public Radion lähetyksissä, Russ mainostaa vielä. Epäonnistumisen riemua Vuoden kolmas Noothgrush-julkaisu oli itseironisesti nimetty Failing Early, Failing Often. Failing, kuten useimmat muutkin alkuperäispainoksemme, on jo aikoja sitten myyty loppuun. Näin julkaisuja haluavat kuulijat välttyvät hankkimasta niitä netistä riistohinnoilla. Asia on loppujen lopuksi ihan yksinkertainen. Emme olleet kuunnelleet noita vanhoja nauhoja vuosikausiin, ja molemmissa oli jotain ongelmia sekä äänenlaadun että miksauksen kanssa. 1990-luvulla he sivistivät kuulijoita juuri KJFC-kanavalla. Hän harmitteli sitä, ettei itse tehnyt levyä silloin kun siihen oli mahdollisuus ja kysyi, olisiko meillä vielä jotain julkaistavaa. Mutta Gary lähetti ne silti Gregille, joka diggasi niistä. Greg [Anderson] kirjoitti Chiyolle alkuvuodesta 2011, että on kuunnellut Erode the Personia tosi paljon. Kokeellisen musiikin show'ni esitetään joka tiistaina keskiyöllä, ja Gary pääsee eetteriin joka kuukauden viimeinen sunnuntai kello 22. Myös t-paidoista bootlegejä tekevät valehtelevat paskiaiset ansaitsevat saman kohtalon, Russ manaa. Minä ja Gary teemme yhä ohjelmia Berkeleyssä sijaitsevalle KPFA-kanavalle. Russ on kuitenkin kanssani jyrkästi eri mieltä nauhan julkaisun tarpeellisuudesta. Mainospäällikkönäkin toiminut Russ keskittyi kokeelliseen musiikkiin, Chiyo doomiin, sludgeen ja muuhun underground-kamaan järjestäen myös säännöllisesti studiokeikkoja. Toivomme ainoastaan kuolemaa ja kärsimystä niille, jotka rahastavat netissä muiden ihmisten luovuudella! Kunpa he edes viitsisivät kysyä luvan tai luovuttaa osan voitoistaan yhtyeille... Nootgrush " Toivomme ainoasTaan kuolemaa ja kärsimysTä niille, joTka rahasTavaT neTissä muiden ihmisTen luovuudella!" Tuostakin puutteesta huolimatta LP on yksi vuoden 2011 musiikillisista kulttuuriteoista, johon kannattaa iskeä sormensa ennen kuin sen hinnat nousevat taivaisiin. Ne masteroitiin uudestaan ja kuulostavat nyt ihan hyviltä. Joskin mielenkiintoinen dokumentti menneisyydestä, niin itselleni nauhoitus on silti pieni pettymys, ja luulisin sen tuntuvan siltä myös monille muille Noothgrushin myöhempään soundiin ihastuneille. Emetic Records on myös luvannut tehdä tuosta kokoelmasta uusintapainoksia niin kauan kun kysyntää riittää. Eikä juuri sen hullummalta kuulosta Southern Lordin valmistama Live for Nothing, joka sisältää kaksi radioliveä vuosilta 1996 ja 1999. Kuten arvattavaa, levykeinottelijat eivät saa tältä yhtyeeltä kovin korkeaa arvosanaa. Kaikki kolme Noothgrush-jäsentä ovat siis ottaneet osaa radio-ohjelmien tekoon ja toimineet jopa samoilla taajuuksilla. Luulenpa sinun jäävän melko yksin mielipiteesi kanssa, 26 MIASMA #41. Hän painottaa vielä, että bändi haluaa kaikkien levyjensä olevan saatavilla luvallisina versioina ja sellaisten lafkojen tekeminä, joihin he luottavat. Noothgrushista pitävien ja levyjämme halajavien ihmisten määrä maailmalla on itse asiassa suurempi kuin ennen, ja olemme kyllästyneitä näkemään kuinka levyistämme pyydetään Ebayssä häpeällisiä summia. Sen osalta kyseenalaistin hieman tätä julkaisutulvaa ihmetellen sitä, löytyykö kaikille tuotteille ostajia
Meidätkin koetettiin leimata samalla termillä kuin kaikki muut, vaikka tunsimme olevamme varsin erilaisia. Yhtenä vastauksena näihin olemme kaivelleet esille ihan kaiken, kuten ne radiokeikat ja tämän demon. Toisaalta Russ näkee nykymaailmanmenossa valoisampiakin puolia. Koettaisimme nytkin keskittyä niihin seikkoihin, mitkä tekivät meistä aikanaan vahvoja ja koettaisimme toki kuulostaa niin Noothgrushin kuuloiselta kuin mahdollista. Se ei ole vielä edes suunnitelmissa, vaikka heiltä on kuulemma jäänyt joitain keskeneräisiä biisejä ja riffejä, joista osa on ihan hyviäkin. Eikä siinä kaikki, sillä Choking Hazard on luvannut painattaa LP:n, joka sisältää kaikki tekemämme lainabiisit aina Griefistä Duran Duraniin. Kaikki maailmalla tapahtuva paska saa entistä useammat tajuamaan, että vaihtoehtojakin olisi tarjolla. Kannattaa siis vahdata facebook-päivityksiämme, jotta tiedätte missä mennään. Kolmikko otti sen käyttöön erotuksena "hate-coresta", jolla tavattiin kuvailla Eyehategodia, Griefiä ja muita ajanjakson sludgebändejä. Hyvä kysymys. Vaikka Noothgrush onkin siis jälleen alkanut keikkailla, uutta materiaalia on turha odottaa ainakaan vähään aikaan. Esimerkkinä Fukushiman tapahtumat, loputtomat aavikkosodat ja paraikaa Kongossa tapahtuvat hirmuteot. Kippis uudelle vuodelle! Maailma on yhä paska Vanhoja yhtyeen haastiksia lukiessa törmää termiin "self-hate core". Kaikki eivät tosin välitä niistä paskan vertaa, mikä sekin on ihan ok. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin itse musiikista. Jokaiseen tietokoneeseen ja kännykkään tarvitaan pieni määrä harvinaista Kongossa louhittavaa mineraalia, eli jokaisessa näistä laitteista on mukana pieni osa maassa tapahtuvaa julmuutta. Ihmiset alkavat kiinnostua meditoinnista. Suunnitelmia riittää silti kosolti, eivätkä uusintajulkaisutkaan ole vielä tähän ehtyneet. Bändi on sopinut soittavansa Maryland Death Festissä sekä neljä keikkaa osana Southern Lordin Power of the Riff -festareita ja myös ensimmäiset Euroopankonsertit ovat suunnitteilla toukokuuksi. Sitä " { www.myspace.com/noothgrush } MIASMA #41 27. Pyyntöjä ovat esittäneet ihmiset laidasta laitaan aina faneista levymoguleihin. Aikoinaanhan myös Russ oli yksi heistä ja muistaa yhä hyvin minkälaisia tuntemuksia tuo ensimmäisen demo herätti. Kaikissa kappaleissamme on joku sanoma, mutta laulusta on usein vaikea saada selvää. Alun perin niiden tarkoituksena ei siis ollut tulla yleiseen levitykseen. Hyvänä puolena tässä innostuksessa on toki sekin, että näin saadaan tyydytettyä koko maailman laajuinen fanilauma. Sanoitusten saatavuus on kuitenkin erittäin tärkeää. Kitaristi tarkentaa vielä, että he eivät tosiaankaan olisi tehneet yhteistyötä minkään puolivillaisesti mukana olevan levyyhtiön kanssa, vaan kaikki osapuolet ovat halunneet olla täysillä mukana. Ei ole kovinkaan helppoa olla suuttumatta tällaisten asioiden vuoksi... Tänäkin päivänä pieni osa porukasta on jonkin sortin poliittisia kiihkoilijoita ja joitakin kiinnostavat lähinnä päihteet, ja osa sijoittuu kahden ääripään väliin. Ja hyvä niin, sillä muutenhan paljon jäisi ymmärtämättä. Viimeaikaisen aktiivisuuden takana ovat hajoamisemme jälkeen saamamme lukuisat pyynnöt muun muassa levynteosta, split-levyihin osallistumisesta, kiertueista, uusintajulkaisujen teoista tai ihan minkä tahansa vanhan kaman julkaisusta. Ottaen nämä huomioon lienee mahdotonta olla yhtään aiempaa luottavaisempi tulevaisuuden suhteen. Russin mukaan sanomasta kiinnostuneiden kohdalla ei ole paljonkaan eroa nykypäivän ja 1990-luvun välillä. Olen aina pitänyt hänen tyylistään kertoa tärkeistä, tai jopa syvällisistä asioista kuulostamatta silti liian saarnaavalta tai lattealta. olimme hylkiöiTä Täynnä epävarmuuTTa, epäluoTTamusTa, arvoTTomuuden TunTeiTa ja jopa iTseinhoa." sillä suurin osa ihmisistä on eri mieltä, varsinkin minä! Ihan ensiksi voin mainita, että me emme ole pyytäneet Fuck Yogaa tai ketään muita julkaisemaan nauhoituksiamme. Levyistämme Corrupted-split julkaistaan uudelleen, Amerikassa sen tekee 20 Buck Spin ja Japanissa Nostalgia Black Rain. Toki ajatukset ja tunteet muuttuvat iän ja elämänkokemuksen karttuessa, mutta ainakaan minä en voi olla menneisyydestämme kuin ylpeä. Garyn sanoitukset ovat yleensä havaintoja erilaisista asioista. Laitamme siis sanoitukset mukaan niistä kiinnostuneita varten. Olen varma, että emme ainakaan tekisi pitkäveteistä keskinkertaisia riffejä toistavaa paukutusta, jota tänä päivänä kutsutaan sludgeksi ja doomiksi. Enemmänkin keikkoja voi ilmaantua, mutta ensin panostamme näihin. Rehellisyydessä ei voi olla mitään häpeämistä. Ne eivät tosin saa palstatilaa, koska kyseessä ovat niin suuret rahat. Muutkin ihmiset kuin radikaalit ja punkkarit näyttävät heräävän havaitessaan maailmanlaajuisen taloudellisen infrastruktuurin järkkyvän oman mahdottomuutensa alla. Noothgrush eli DIY-periaatteiden mukaan! Osa Noothgrushin, kuten toki muidenkin sludgebändien, imagoa oli hyvin pessimistinen ja nihilistinen maailmankuva. Luvassa on sekä vinyyli että CD. Niinpä "self-hate core" tuntui paremmalta määritelmältä musiikillemme, joka oli siis tapamme ilmaista sisäisiä tunteita ja ajatuksia fyysisellä tasolla. Olimme hylkiöitä täynnä epävarmuutta, epäluottamusta, arvottomuuden tunteita ja jopa itseinhoa. Nykymaailmasta ei puutu sotia, nälänhätää, saasteita tai eläinten hyväksikäyttöä, vain muutamia ongelmia mainitakseni. Pidän ajatuksesta, että niillä joita sanat kiinnostavat on mahdollisuus lukea ne ja saada näin selvää siitä, mikä kuulostaa muuten lähinnä hidastetulta raivokohtaukselta. Kaaosteorioita tutkivat fyysikot saavat vasta nyt selville asioita, jotka buddhalaiset ja hindut ovat tienneet jo vuosisatoja. Tärkeintä ei ole se mitä vahvistinta käytät tai miten virität kitarasi, vaan se mitä osaat ilmaista noiden laitteiden avulla. Yhdeltä kantilta katsottuna asiat näyttävät totta kai paljon negatiivisemmilta kuin aikaisemmin. Mutta loppujen lopuksi kaiken takana ovat kuitenkin jin ja jang, eikö vain. Ovatko miehen ajatukset ja mielipiteet maailman menosta muuttuneet vuosien varrella. Usein vanhat, nuoruudessa esitetyt ajatukset saattavat tuntua naiiveilta ja jopa hävettäviltä, mutta ainakaan tässä tapauksessa persoonissa ei ole tapahtunut niin suuria muutoksia. Voisimme jopa eräällä tapaa olla parempia kuin ennen, koska olemme kaikki harrastaneet koko ajan soittohommia. Minä suorastaan palvoin sitä jo paljon ennen kuin liityin yhtyeeseen, ja olen täysin eri mieltä siitä, etteikö se olisi kelvollinen Noothgrush-julkaisuksi. Tyhmempikin osaa päätellä, että sanoitukset eivät merkitse tälle yhtyeelle vain pelkkää sanahelinää, onhan tekstit yleensä sisällytetty mukaan julkaisuille ja usein vieläpä selityksineen. Russ arvelee kuitenkin, että he pystyisivät nykyäänkin erottumaan massasta. Niin, ja tietenkin runsaasta pilven polttelusta. Maltilla kohti uutta vuotta Palataanpa näiltä harhapoluilta takaisin levytysten ja erityisesti lyriikoiden pariin. No joo, enpä tiedä... Mutta niinhän meidän laitamme on oikeastaan aina ollutkin. vastaajamme saa oman luovuutensa käytöstä ja musiikin tekemisestä. Joka se toki itse asiassa onkin... Teillä suomalaisillahan on eniten matkapuhelimia maailmassa per asukas. Tiedostamme toki, että se on erilainen kuin kaikki myöhempi materiaalimme ja kaikki eivät pidä siitä. Kyllä tässä mustassa maailmassa jotain iloakin riittää
Lähtevätkö biisit sanoituksista vai melodiasta, ja eroaako eri projektien kanssa työskentely toisistaan. Tuon perusteella voi myöhemmin vielä viilata biisin tuotantoa studiossa. Syn/\psi-klubin järjestäjä Kalle kertoi minulle tarinaa ensimmäisestä livekeikastasi. Tietysti ensimmäiset kuukaudet haluaa olla paikalla mahdollisimman paljon, mutta oikeastaan heti parin kuukauden jälkeen lähdin takaisin keikkalavoille ja kiertueelle. Elämä itsessään. Itse asiassa se ei ollut punaviiniä, vaan halvinta rommia, jota saimme käsiimme. Tyttö sanoi jollekin tyypille, että ota tuosta viisikymppiä ja hakkaa tuo jätkä. Kyse ei ole vain rahan tekemisestä, vaan minun pakko jatkaa, sillä livenä soittaminen pitää minut järjissäni. En kuitenkaan yritä saada sitä turhan ilmeiseksi, vaan leikittelen sen ympärillä. Olit uhonnut soittavasi keikallasi uutta Rabia Sordan materiaalia. Bändi on sittemmin ollut yksi tunnetuimmista aggrotech-tyylisuunnan muovaajista. Kyllä, on hyvä päästä soittamaan biisejä yleisölle, jotta voi lukea heidän reaktioitaan ja katsoa, miten biisi toimii. Hocicon lisäksi Erk tunnetaan sivuproktistaan Rabia Sordasta, joka on sekin ehtimässä kymmenen vuoden kypsään ikään. Kännissä yleisö kyllä oli! Laittaessamme keikkasettiä pystyyn ja viritellessämme piuhoja jouduimme pitämään silmällä juomia jakavia kavereita, jotta sekoitussuhde pysyisi kohdallaan ja yleisö sopivassa humalatilassa. Ahkerana keikkailijana tunnettu Erk sai hiljattain perheenlisäystä, mutta se ei tehnyt livekalenteriin kovin suurta tyhjää kohtaa. Kuinka siis teet musiikkia Racson kanssa Hocicossa tai itse Rabia Sordana. Yhdellä tapaa musiikin teko se on jonkinlaista terapiaa, se pitää minut fokusoituneena ja liikkellä. En tiedä, mitä oikein tapahtui, mutta joku jätkä oli baaritiskillä pyytämässä juomia ja kävi jotenkin tytön hermoille. Kun olen löytänyt mieleisen melodian, alan rakentaa biisiä sen ympärille. Ensimmäisellä keikallasi kuulemma lahjoit yleisön halvalla punkulla paikalle ja riittävään känniin, jotta he olisivat kunnolla messissä. Sinulla on kova maine live-esiintyjänä, mutta aina ei näin ole ollut. Emme tehneet mitään väärää, mutta oli- 28 MIASMA #41. Se voi olla synkkä ja lohduton tai kirkkaana loistava. Helsinkiläisen Syn/\psi-klubin pikkujoulubileiden DJ-keikkaa odotteleva hyväntuulinen muusikko kertoo, mikä häntä inspiroi tekemään musiikkia. Meillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta päädyimme piiloon jonnekin klubin salaiseen huoneeseen, jonka monitoreista näimme, kuinka poliisit tulivat tarkistamaan tilannetta ja henkilökunta selitti klubin olevan kiinni. Mikä on hulluinta, mitä teille on tapahtunut kiertäessänne keikoilla. Keikkailu tuntuu olevan sinulle jonkinlainen elämäntapa. Erään klubin omistaja oli tyttö, joka juhlisti syntymäpäiviään keikkailtana. Aivan! Se on tapani elää. Niiden avulla hän lähtee rakentamaan kappaletta ja sen rytmiä. 1 Halpaa rommia, turpaanvetoa ja palohälytyksiä Omien sanojensa mukaan Erk on vieraillut kahden bändinsä kanssa Suomessa yhteensä viisi tai kuusi kertaa. Lopulta yleisö tuli kehumaan, miten hyvä keikka oli, ja illasta tuli erittäin hauska. Minulla ei ole mitään valmista kaavaa biisin tekoon, mutta aloitan yleensä melodiasta, joka muodostaa biisin ytimen. Sama jengi saattaa käydä esimerkiksi metallikeikoilla ja teknobileissä eikä lyö itseensä esimerkiksi pelkän reivaajan leimaa niin helposti, vaan diggaa hyvästä musiikista ja bileistä genreen katsomatta. Olen saanut sellaisen kuvan, että Suomessa jengi alakulttuurin parissa on hyvin avarakatseista eikä turhan genrerajoittunutta. Asiat eivät ole itse asiassa muuttuneet niinkään paljon. Ihmiset vaikuttavat kannustavilta. Se melkein tappoi sen vittuilevan tyypin! Lopulta äijä potkittiin verta vuotavana pihalle. Erk kertoo soittelevansa syntikalla MIDI:n kautta erilaisia perussoundeja kuten kielisoittimia ja pianoa. Toisaalta tietysti on haastavaa saada päässään olevat melodiat levylle mahdollisimman tarkasti. Suomessa industrial- ja EBMmusiikin suosio on sangen marginaalista, joten onkin sopivaa kysyä pal- jon maailmaa kiertäneeltä artistilta, miten hän näke suomalaisen yleisön ja skenen eroavan muusta maailmasta. ERK AICRAG Rikollisuuden, saasteiden ja huumeiden riivaaman Mexico Cityn suurkaupungin paineessa on syntynyt yksi synkän konemusiikin suurista nimistä, Hocico, sekä sen pikkuserkku Rabia Sorda. Juha Matilainen Monica Charmorro, Aino Manner Mies Hocicon ja Rabia Sordan takana 990-luvun alussa, kun Skinny Puppyn, Front Line Assemblyn, Wumpscutin ja Velvet Acid Christin kaltaiset electro-indusrialin kulmakivinä pidetyt yhtyeet olivat nousemassa suuremman yleisön tietoisuuteen, näki päivänvalon myös Erk Aicragin ja Racso Agroyamin perustama Hocico. Elektronisen musiikin teko eroaa varmasti rock- tai metallimusiikin tekemisestä, koska siinä ei voi erimerkiksi jammailla bändin kanssa treeniksellä. Sekoitimme sitä sokeriin ja veteen saadaksemme jonkinmoisia drinkkejä aikaan ja juotimme sitä jengille
Se hyvä puoli tässä on, että konsertteja järjestetään nyt enemmän ja niihin panostetaan enemmän, jolloin keikoista on tullut laadukkaampia. Siinä on etsimistä, Erk naureskelee. Todellakin, mutta videoiden tekeminen on kyllä hauskaa. Olen onnellinen siitä, että pääsimme aloittamaan ennen kuin koko digitaalinen piratismi kunnolla alkoi. Se laukaisi hälytyksen, ja keikka jouduttiin keskeyttämään palokunnan tarkastaessa tilanteen. Nykyään muusikon on keikkailtava enemmän leipänsä eteen eikä pelkällä levymyynnillä elä. Levymyynti tietysti vaikeutuu piratismin myötä, mutta piratismi myös mahdollistaa sen, että musiikki saa suuremman ihmisryhmän huo- MIASMA #41 29. Ehdimme luoda fanipohjan, joka pitää meidät leivänsyrjässä rankkoinakin aikoina, ja nyt pystymme keikkailemaan paljon enemmän kuin ennen. sellaisen että suOmessa jengi " Olen saanut parissa Onkuvan, avarakatseista." alakulttuurin hyvin simme varmasti joutuneet ongelmiin, jos meidät olisi löydetty piilosta. Siitä tuli hyvin shokeeraava. Meidän on vaikea päästä Racson kanssa yhteisymmärrykseen siitä, miltä videon pitäisi näyttää ja mitä siinä halutaan tuoda esille. Kun hän sai videon valmiiksi, hän lähetti sen useisiin videokilpailuihin ympäri maailmaa. mion. Huomasin kaverin intohimon projektiin, mutta kun näin lopullisen videon, olin todella yllättynyt. Aikam- Musiikki murroksessa Erk on ollut musiikkibisneksessä pitkään, ja tuona aikana musiikkiala on muuttunut paljon. Huvittavaa sinänsä, että olen onnistunut tekemään enemmän videoita Rabia Sordalle kuin Hocicolle. Mustavalkoinen video on paitsi ahdistava, myös suorastaan väkivaltainen. Levymyynnin jäädessä pienemmäksi se koulii artistit kovemmiksi. Musiikkimaailma muuttuu jatkuvasti, mutta live-esiintymisiä ei mikään voi korvata. Hieman villimpi meno siis kuin Suomessa, jossa jäit mieleen Syn/\ psin palohälyttimen laukaisemisesta Rabia Sordan soittaessa Wäiskin intiimissä keikkatilassa. Vielä minua lyhyempiä. Biisi ei ole erityisen iloinen alun alkaenkaan, mutta video tuntuu vielä vahvistavan synkkyyttä. Miksi. Livemusiikki on mielestäni nyt huomattavasti enemmän hengissä kuin kaksikymmentä vuotta sitten. En ole ollut yhteydessä häneen nyt vähään aikaan, joten en tiedä, miten niiden kanssa kävi. Vaikka olen pieni kaveri, hypin ja riehun lavalla paljon, joten onnistuin lyömään katossa olleen palohälyttimen paskaksi. Pyydän Erkiä kertomaan tarinan videon takana. Kävimme yhdessä hänen käsikirjoitustaan läpi, ja minä kerroin mielipiteitäni tiettyhin juttuihin. Nykyään on melko vaikea tehdä itselleen nimeä, mutta tavallaan se on ihan oikein. Sanoinkin Kallelle, että Wäiskiin pitää saada lyhyempiä EBM-muusikoita. Hän pohtii hieman asioiden nykytilaa. Käy selväksi, ketkä ovat täällä tosissaan tekemässä musiikkia sen tuoman nautinnon vuoksi eivätkä vain kuuluisuuden ja maineen vuoksi. Videon teki nuori elokuvantekijä, joka otti yhteyttä minuun vuosi sitten ja sanoi, että This Is the End on hänen suosikkibiisinsä ja että hän haluaisi tehdä siitä videon. Se on tärkeää, jotta pääsee kokemaan koko musiikin voiman. Hyvät tekijät selviytyvät, ja ne jotka eivät ole tosissaan, karsiutuvat pois. Liikkuvaa kuvaa Rabia Sordan musiikkivideo This Is the End -kappaleeseen kiinnitti netissä huomioni
Haluan saada Rabia Sordan levyn ensin valmiiksi. Pyrin yhdistelemään soundiin kaikkea sitä musiikkia, josta olen pitänyt vuosien saatossa, ja tekemään siitä omanlaiseni sekoituksen. Kantria ja.... Se on itse asiassa melko eklektinen sekoitus musiikkia, ei liian elektronista tai liian rokkia. Hocicon uutuus sen sijaan on hieman vaiheessa. Walt Disneyn kokoisen firman kanssa ei kannata lähteä tappelemaan. Mutta pidän myös siitä, että kun tuntuu, ettei mikään suju, on toinen bändin jäsen auttamassa. Suunnitelmissa on ollut julkaista EP jo melkein vuoden, mutta 2011 on ollut vähän hankala vuosi. Musiikkia, joka tuo jollain tapaa jotain ihmisyydestä esille. Memorias Atrás -levyllä piti olla mukana Drowning-kappaleen video, mutta se jouduttiin poistamaan lopulliselta julkaisulta. Se tulee eroamaan... Hyvää musiikkia luultavasti löytyy kaikkialta. Joten et voi syyttää Racsoa kaikesta. Yhtyeistä puhuttaessa ainainen suosikkini on ollut Skinny Puppy. { www.myspace.com/rabiasorda} { www.rabiasorda.com} { www.myspace.com/hocicoh} 30 MIASMA #41. Mitä kaikkea itse kuuntelet. Drowningissa käytettiin materiaalia, jossa näkyi vahvasti Walt Disneyn tunnetut tavaramerkit, mutta kun saimme mieleisemme videon valmiiksi, levy-yhtiö joutui jättämään sen pois. Meillä on kolme biisiä melkein valmiina viime kesältä, mutta ne ovat jääneet vähän sivuun. Se on hyvin erilaista! Rabia Sorda antaa paljon enemmän luovaa vapautta, mutta toisaalta se tuo paljon vastuuta. He julkaisivat juuri uuden albumin, josta myös pidän. Rabia Sordan uuden albumin Erk paljastaa olevan hyvälla mallilla. Mainitsit, että otat vaikutteita monenlaisesta musiikista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä avarakatseisemmin suhtaudun musiikkiin. No en nyt sentään, enkä mitään perseenheilutuspoppia, vaan musiikkia, jossa tulee vahvasti esille tietynlainen henki. No, olen aina julkaissut Rabia Sordan nimellä juuri sellaista musiikkia, josta itse pidän. erk aicrag livenä sOittaminen pitää minut järjissäni." me väiteltyämme tulee sellainen "vitut"-fiilis, ja video jää tekemättä. Kuuntelen paljon kaikenlaista. Lisäksi tulee kuunneltua paljon metallia ja punkkia. Aivan! mies nauraa. Haluamme kuitenkin tehdä uuden videon myös Hocicolle, joten toivottavasti se onnistuu tulevaisuudessa. Ei, he voisivat halutessaan järjestää kaltaisemme bändin melkoiseen kuseen, joten Out of Linen lakimies neuvoi jättämään videon pois. " Yhteistyöstä ja tulevaisuudesta Pyydän Erkiä vertailemaan yksin toimimista Rabia Sordassa ja Racson kanssa työskentelyä Hocicossa. Mielestäni on tärkeää pitää korvat avoinna uudelle ja hyvälle musiikille miettimättä turhaan mitään luokitteluja. Racso ja minä emme ole kunnolla päässeet tekemään musiikkia yhdessä. Rabia Sordan musiikin teko antaa minulle omaa vapautta, kun taas Hocicossa kyse on kompromisseista ja ennen kaikkea kommunikaatiosta meidän kahden välillä. Kummaltakin yhtyeeltä on tulossa uutta materiaalia
Heidän osuutensa muodostuikin varsin keskeiseksi, jopa siinä määrin että ensimmäiseksi oikeaksi noiriksi kutsutun Murha kolmannessa kerroksessa -jännärin (1940) teki venäläistaustainen Boris Ingster. 32 MIASMA #41. Filmejä tehtaillut ohjaajajoukko on luonnollisesti hyvin moninainen ja heterogeeninen sillä poikkeuksella, että naisohjaajia tästä sakista ei löydy. Sen sijaan, että vain luettelisin tunnetuimpia nimiä, mielestäni on tärkeämpää kertoa, miten ohjaajien taustat vaikuttivat itse genren muotoutumiseen. Uusi lajityyppi olisi voinut jäädä sellaisenaan kokonaan syntymättä, ellei muuttovirta Euroopasta länteen olisi tuonut mukanaan myös runsaasti ammattinsa osaavia elokuvaohjaajia. Jatkan heidän lähempiä esittelyjään tulevaisuudessa, mutta jo nyt voin mainostaa, että ennen sitä, eli osassa viisi, valotan hieman genren kirjallisia juuria. Film noir ei tietenkään syntynyt tyhjiössä, vaan siihen vaikuttivat mitä moninaisimmat ulkopuoliset vaikutteet. Tärkeimpänä tekijänä mustaa elokuvaa luomassa olivat elokuvien ohjaajat, joiden kirjo vaihteli monipuolisista ja menestyneistä valtavirtaohjaajista pelkästään rikoselokuviin erikoistuneisiin b-tuotantojen työhevosiin. Tuukka Termonen ässä osassa kerron pääpiirteittäin, minkälainen ohjaajakatras oli film noirin aikakaudella vahvimmin esillä
Varsinaisesti noiriin liittymättömistä emigranteista on tärkeää olla unohtamatta Michael Curtiziä ja Josef von Sternbergiä, jonka jo 1927 Amerikassa tekemä mykkäfilmi Alamaailma ja muut sitä seuranneet rikoselokuvat ovat olleet inspiraation lähteenä seuraavan vuosikymmenen gangsterielokuvabuumille, ja sitä kautta myös film noir -genrelle. Monille elokuvaohjaajille ja muille taiteilijoille, myös ei-juutalaisille, kiristyvä ilmapiiri ja ahdasmielisyys olivat liikaa, ja he muuttivat harjoittamaan ammattiaan Yhdysvaltoihin. Innovatiivisten tekijöiden lisäksi noiriin vaikutti sodanjälkeinen kuvaustekniikan kehittyminen. Eipä ihme, että ohjaajasta tulikin myöhemmin eräs tyylilajin suurimmista. Eivätkä pelkästään saksalaiset, vaan myös esimerkiksi Itävallan ja Unkarin asukkaat. Oikeiden kuvauspaikkojen käytöstä tuli yksi tyylin tunnusmerkeistä, ja yhdeksi film noirin "alalajiksi" voidaankin erottaa puolidokumentaariseen ilmaisuun nojaavat elokuvat. M kaupunki etsii murhaajaa (1931), Kiihko (1936) ja Karkuri (1937) ovat kaikki kuolemattomia rikoselokuvan helmiä, monilta piirteiltään eräänlaisia "esi-noireja". 1930-luvun Saksassa juutalaisten olot pahenivat vähitellen ja sorto sai yhä enemmän laillistettuja muotoja. Ulmer, eikä lista toki pääty tähän tai rajoitu vain noirin parissa tunnettuihin tekijöihin. Ekspressionismille tyypillisiä keinoja olivat liikkuvat kamerat, erikoiset kuvakulmat, märkien pintojen käyttö sekä tummasävyinen kuvaus jyrkkine valon ja varjojen kontrasteineen. Ulkomaalaisista ei voi tietenkään unohtaa brittiläistä Alfred Hitchcockia. Pienentyneet ja kätevämmät laitteet mahdollistivat paremmin erilaiset kokeilut ja esimerkiksi kuvaamisen muuallakin kuin studioympäristössä. Ranskalainen vaikutus noiriin oli ehkä suurempaa tiettyjen filmien kuin itse tekijöiden kautta. Lavasteet olivat usein tarkoituksellisesti hyvin teatterimaisia ilman realismin tavoittelua, kuten vaikkapa Caligarin kabinetin nähneet varmasti muistavat. Miehen nerokkuus käy hyvin ilmi tieteisklassikko Metropolisin (1927) synkeässä tulevaisuuskuvassa, mutta vielä suuremman panoksen tulevaan genreen hän toi myöhemmillä töillään. Noirin kolkossa maailmassa näkyy myös heijastuksia 1930-luvun goottilaistyylisistä kauhuklassikoista aina Frankensteinista (1930) Muumioon (1932). Vaikka monet mestarin parhaista onkin pakko rajata syystä tai toisesta film noirin ulkopuolelle, niin tuon maailman kuuluisimman jännityselokuvaohjaajan pitkään uraan mahtuu myös muutamia lajityypin klassikoiksi luettavia teoksia, päällimmäisenä mieleen tulevat Epäilyksen varjo (1943) ja Notorious Kohtalon avain (1946). Hänen elokuvansa sisältävät usein myös liikaa viihteellisyyttä ja komediallisia elementtejä, puhumattakaan perinteisistä onnellisista lopuista. Ja hienoimmat isolla rahalla tehdyt teokset ovat joka tapauksessa hengeltään ja tunnelmaltaan lähellä b-tuotantoja. Ohjaajien lisäksi vanhalta mantereelta ison veden taa siirtyi myös muuta henkilöstöä, kuten kuvaajia ja säveltäjiä, jotka antoivat oman tärkeän panoksensa noirin elokuvataiteelliseen sisältöön. Vanhan mantereen vaikutteet Eurooppalaiset osaajat toivat mukanaan amerikkalaiseen elokuvaan paljon uutta. Kuten tunnettua, vapaaehtoisen maastamuuton lisäksi maailmansotien väliset tapahtumat pakottivat monet siirtolaisuuteen Atlantin taakse. Saksassa vallitsi maailmansotien välissä erittäin korkeatasoinen elokuvateollisuus ja osana sitä taiteellisesti kunnianhimoinen ekspressionistinen suuntaus, jonka katsotaan olevan film noirin kuvallisten tyylipiirteiden tärkein vaikuttaja. Lavasteisiin liittyen myös kohtausten muu sommittelu poikkesi Hollywoodissa totutusta. Tosin Hitchcockin filmeissä on lähes aina asioita, jotka ovat film noiriin sopimattomia, esimerkiksi suurten tähtien ja mittavan budjetin käyttäminen. Eurooppalaiset toivat siihen mukanaan psykologisia merkityksiä tuovaa sisältöä. Näiden emigranttien, joista jotkut toki saapuivat Amerikkaan jo ennen natsiaikoja, joukosta löytyy osa film noirin ehdottomista huippuosaajista. Näihin voidaan lukea esimerkiksi Fritz Lang, Otto Preminger, Billy Wilder, Robert Siodmak ja Edgar G. Jälkimmäisen ohjauksesta vastasi muuten myös kuvaajana tunnettu germaani Karl Freund, ja hänen lisäkseen useat muut saksalaiset ekspressionistit saivat ottaa osaa myös kauhun saralle. Tuon puolen vaikuttajiksi voidaan puolestaan nostaa italialaisen neorealismin tekijät, jotka tulivat tunnetuiksi juuri aidoista kuvauspaikoistaan sekä amatöörinäyttelijöiden käytöstä. MIASMA #41 33. Mutta yleisesti ottaen myös monet suuret tuotannot ovat aivan tyylilajin parhaimmistoa, joten rajausta ei tosiaankaan voi tehdä käytettävissä olleiden varojen perusteella. Saksankielisten ammattilaisten lisäksi oman osansa soppaan toivat ranskalaiset, vaikka maastamuutto ei ollut yhtä mittavaa kuin idempänä. Maahanmuuttajista lienee tärkein huikean uran jo kotimaassaan luonut Fritz Lang. Lyhyen, mutta kauaskantoisia jälkiä jättäneen tyylin tärkeimpiä teoksia ovat muun muassa Prahan ylioppilas (1913), Tohtori Caligarin kabinetti (1920), Golem (1920), Nosferatu (1922) ja Viimeinen mies (1924). Jos itäinen naapuri antoi panoksensa ekspressionismin kautta, niin Ranskassa osattiin runollinen realismi, kuten vaikkapa Marcel Carnen Sumujen laituri (1938) ja Julien Duvivierin Pepe le Moko (1937) osoittavat
Se rajoittaa omaa käsitystäni siitä, miten laajaksi käsitän film noirin kentän. Mutta joukossa on myös niitä, joiden ainoat elokuvahistoriaan kirkkaana elämään jääneet teokset kuuluvat juuri käsittelemämme aihepiirin sisään. Lewis. Häikäilemättömät (1955) Noin neljäkymmentä elokuvaa ja parikymmentä tv-sarjajaksoa ohjannutta Joseph H. Tapahtumapaikat, miljöö ja aikakausi esimerkiksi westerneissä eroavat täysin siitä, mihin omat noirini sijoitan. Film noiria voi verrata sitä aikaisempaan saksalaiseen ekspressionismiin, samanaikaisesti vallinneeseen italialaiseen neorealismiin sekä myöhempään ranskalaiseen uuden aallon elokuvaan. Esimerkiksi sekä Samuel Fullerin että Jules Dassinin isät olivat venäläisiä ja Edward Dmytrykin vanhemmat ukrainalaisia. Mutta pääasia lienee, että tiedätte mitä tarkoitan. Tarinan rytmi pysyy tarpeeksi kiihkeänä, eikä juoni sisällä epäolennaisuuksia tai paikallaan poljentaa. Cornel Wilde esittää Leonard Diamondia, oikeamielistä poliisia joka raataa pienen palkkansa eteen pakkomielteenään koko maan kattavaa rikollisorganisaatiota pyörittävän Mr. Lewisia voisi kutsua tyypilliseksi pienen budjetin ohjaajanimeksi. Sekä Rikosten pyörteissä (1950) että Häikäilemättömät niittävät yhä edelleen mainetta eräinä aikakautensa mainioimmista teoksista. sumuisten kujien selviytyjät, osa 4 Genre, liike, vai tyylilaji? Tässä vaiheessa artikkelia erkanen vielä hieman entistäkin enemmän alkuperäisaiheesta. Naisnäyttelijät eivät ole noinkaan suuria nimiä, millä ei tosin ole tälläkään kertaa mitään merkitystä, vaan he tekevät yhtä lailla onnistuneet suoritukset. Ja vaikka näyttelijöiksi ei olekaan saatu aivan ykkösluokan tähtiä, ei Cornel Wildea ja Richard Contea aivan kärpässarjalaisiksi voi laskea. Film Noir Encyclopedian johdannossa otetaan asiaan kantaa, ja sen mukaan olisin väärässä. Esille täytyy nostaa myös kaksi julmaa kohtausta, joissa käytetään hienosti hyväksi kuulolaitetta. Ylin poliisijohto ei ikävä kyllä ole sa- "First is First, and second is nobody." Mr. broWn 34 MIASMA #41. Esimerkeiksi voisi nostaa alkupuolen sairaalakohtauksen puoliksi pimeine ja puoliksi valaistuine kasvoineen sekä hämyisen lentokenttämaiseman, joka tuo hieman mieleen Casablancan loppukohtauksen. Jotenkin en kuitenkaan aivan hyväksy mainitun teoksen tekijöiden tapaa laajentaa noir puhtaan rikoselokuvan ulkopuolelle, tyylillisistä ominaisuuksista riippumatta. Ensimmäisessä tehokeinona on kova ääni, toisessa hiljaisuus, ja varsinkin jälkimmäinen tuntuu todella järisyttävältä. Enkä edes ole käsitykseni kanssa yksin, sillä tutkijoiden joukossa asiasta kiistellään yhä. Tärkeä genreksi kutsumisen estävä seikka on se, että on olemassa vaikkapa western-noireja, gangsteri-noireja, kauhu-noireja ja jopa komediallisia noireja. Muutenkin tapahtumapaikat ovat erittäin onnistuneita ja uskottavia, kokonaisuudesta välittyy asiantunteva ja vakavasti otettava vaikutelma. Kirjoittajat väittävät, että film noir olisi pikemminkin liike tai suuntaus. Tällainen mies on myös Joseph H. Mutta kyllä ihan periamerikkalaisetkin toki kovaksikeitettyjen rikoselokuvien parissa viihtyivät. Näiden perustelujen valossa tuntuu siis siltä, että tapani käyttää genre-sanaa on ollut liioiteltu. Hänen tuotantonsa pääosa koostuu lähinnä lännen- ja jännityselokuvista, eikä filmografiasta juurikaan kohokohtia löydy. Eli aion siis jatkossakin käyttää nimitystä genre, vaikka lähempänä oikeaa olisi ehkä tyylilaji tai vähintään alagenre. Kuten mainittua, monet ulottivat uransa hyvinkin kauas film noirin ulkopuolelle, ja vieläpä paljon menestyksekkäämmin. Tällä kertaa esittelyvuoron saaneen filmin visuaalinen ilme on upea, suoraan tyylin oppikirjasta. Jonkin asteinen ulkomaalaistaustaisuus oli tietenkin hyvin yleistä myös Yhdysvalloissa syntyneiden ohjaajien parissa. Jotkut ovat saattaneet huomata, että olen käyttänyt film noirista enimmäkseen nimitystä "genre". Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että kohtaukset olisivat jotenkin turhia, vaan ne kaikki liittyvät olennaisesti tapahtumaketjuun. Palataanpa vielä lopuksi takaisin nimien pariin. Oikeastaan vain kaksi elokuvaa nousee ylitse muiden, ja vieläpä hämmästyttävän selvästi. Vaikka siltä ehkä juttujeni perusteella voisikin tuntua, myöskään henkilögalleriat eivät pysy samoina, eli läheskään aina mukana ei hääri yksityisetsiviä tai kohtalokkaita naisia. Synkkä yleismiljöö, pimeyden ja kirkkauden tehokkaasti käytetty vastakkainasettelu ja sumuiset ulkokohtaukset luovat huikean tunnelman. Tähän löytyy muutamia selkeitä syitä. Brownin (Conte) kiinnisaaminen. Sen osoittavat todeksi huippunimet ja lukuisten klassikoiden luojat, kuten John Huston, Robert Wise, Nicholas Ray, Anthony Mann, Henry Hathaway, Howard Hawks ja Orson Welles. Vaikka ohjaaja onkin siis tunnettu b-luokan elokuvistaan, kyseessä ei tosiaankaan ole mikään kuvauksellisesti tai tuotannollisesti hutera teos. Nämä ovat kaikki liikkeitä, joiden tekijät omasivat muun muassa samankaltaisen tyylillisen lähestymistavan, ja tämä toteutuu myös film noirissa
Epäilykset homoseksuaalisesta suhteesta eivät siis ole aivan tuulesta temmattuja. Myös Diamond saa oman osansa pilkasta, mutta halveksunta vain lisää hänen haluaan saada Brown nalkkiin. The Encyclopedia. Muutenkaan rikollispomo ei ole juuri ammentanut tietoa käytöksen kultaisesta kirjasta. He asuvat samassa huoneessa, ja Mingon lohduton murtuminen Fanten kohtalon kuultuaan tuntuu hieman liioitellulta, jos kyseessä olisivat vain tavalliset rikollistoverit. Niiden avulla mies onkin kohonnut nykyiseen asemaansa, eikä unohda olla muistuttamatta tästä seikasta alaisiaan ja muita tielleen tulevia, joita kaikkia hän pitää selkeästi itseään alempiarvoisina. Näiden kahden naamatauluthan ovat täysin eri puusta veistettyjä. Otava, 2001. Fante (Lee Van Cleef ) ja Mingo (Earl Holliman) ovat epäilyttävän läheisiä toisilleen. Tappamista hän ei tosin nykyään suvaitse kuin viimeisenä vaihtoehtona, se kun herättää liikaa huomiota haitaten näin bisneksiä. Ruumiskasan yhä kasvaessa poliisivoimat asettuvat jälleen päähenkilön taakse, ja kiehtovien kiemuroiden jälkeen edessä on loppuselvittely sumun keskellä. "a WoMan doesn't care hoW a guy Makes a living, just hoW he Makes love." rita maa mieltä, vaan lopettaa paljon rahaa vievät tutkimukset turhina. Eikä pidä myöskään unohtaa tapaa, jolla Mingo tarttuu hädän hetkellä Fantea käsivarresta. Hän on säälimätön, röyhkeä ja ylimielinen, ilman merkkiäkään myötätunnosta. & Porfirio, R. Conte vetää roolinsa kylmän komeasti, ulkokuoreltaan puhtoisena, mutta sisältä läpimätänä hahmona. Diamond jatkaa kuitenkin ristiretkeään ilman tukeakin ja entistä tulisemmin, kun roistot tappavat erehdyksessä hänen tyttöystävänsä. Eli, jos saatte tilaisuuden katsoa tämän filmin, miesten keskinäinen kemia on yksi olennainen tarkkailun kohde. - akas.imdb.com - Wikipedia MIASMA #41 35. Voi miettiä, miltä elokuva näyttäisi, jos pääroiston osan olisi huolinut alkuperäinen ehdokas Jack Palance. Ja vaikka poikarakkaus ei kiinnostaisikaan, silmiensä ohi ei tämän kaltaista mestariteosta kannata koskaan päästää. Lähteet: - Bagh, Peter von: Rikoksen hehku. Overlook Duckworth, 2010. Oman erikoisuuden hänen luonteeseensa tuo Rita (Helene Stanton), jota Diamond kohtelee kuin rukkasta, heittäen välillä nurkkaan ja poimien taas kun sitä sattuu tarvitsemaan. Brownia eteenpäin vievät voimat eivät ole niin jaloja kuin komisariolla, sillä hän uskoo lähinnä vihan ja väkivallan voimaan. Komisario Diamondin hahmo on moni-ilmeinen: samalla kyyninen ja kostonhaluinen, mutta myös oikeutta ja yhteiskunnan sääntöjä vahvasti kunnioittava. - Silver, A., Ward, E., Ursini, J. Jos ovat päähenkilöt luonteiltaan mielenkiintoisia, niin samaa voi sanoa kahdesta Brownin likaisia töitä tekevistä apurista. (ed.): Film Noir
.. Pimeytta ja kylm yytta atsteekkien maa lta .. 36 MIASMA #41
Oma lukunsa on kuitenkin latinalainen Amerikka, jossa katolisuus on vahvasti voimissaan, ja näinpä esimerkiksi Meksikosta ja Brasiliasta sikiää maailmaan mittava määrä black metalia. Mexico Citystä tulee eräs maan parhaista black metal -yhtyeistä, Avzhia. Joonas Tanskanen Avzhia änsimaiden ulkopuolelta tulee harvoin mielenkiintoisia black metal -yhtyeitä. Tämän jälkeen seurasi jälleen useiden vuosien hiljaisuus, kunnes vuoden 2010 lopulla tuli ulos Avzhian viimeisin levytys, In My Domains. Aivan alussa, vuonna 1992, äänitimme kaksi kappaletta ja yhtyeen nimi oli vielä God Vomiting. Jo mainitun demonauhoituksen lisäksi yhtye on julkaissut vain kolme täyspitkää levyä. Osasyynä tähän lienee, että antikristillinen ja pakanallinen estetiikka eivät oikein sovi maihin, joissa kristinuskoa ei ole ollut alun alkaenkaan. Avzhialla ei ole muuta tarkoitusta kuin palvoa ideologiaamme ja puolustaa aatteitamme. Yhtyeestä vastauksia päätyi tähän haastatteluun antamaan rumpali-vokalisti Demogorgon. L 20 vuotta jumalanpilkkaa Avzhian taival alkoi jo kaksikymmentä vuotta sitten, yhtenä Meksikon ensimmäisistä black metal -bändeistä. Alussa saimme vaikutteita sen ajan thrash-, death- ja black metal -yhtyeiltä. Satanismi ja antikristillisyys ovat musiikin perusta edelleen, ja tulevat sitä aina olemaan. Asiat ovat edelleen hyvin samalla tavoin kuin ennen: black metal ei ole meille mikään muoti-ilmiö, vaan se tulee aina pysymään elämäntapanamme, eivätkä alkuperäiset tavoitteemme kaikkoa minnekään. Esikoinen Dark Emperors julkaistiin vuonna 1996. Näitä olivat esimerkiksi Slayer, Exodus, D.R.I., Sacred Reich, Morbid Angel, Grave, Gorefest, Entombed, Miasma, Obituary, Venom, Bathory, Hellhammer, Celtic Frost, Master's Hammer, Dissection, Emperor ja Gorgoroth. Lähdimme luomaan metallia, jonka innoituksena toimivat pakanalliset uskomukset ja jumalanpilkka. Nämä ensimmäiset kappaleet, Blasphemy ja Darken, päätyivät myös Avzhian ensimmäiselle demojulkaisulle Immense Dark Skylle, joka näki päivänvalon vuonna 1995. Tahdomme tuhota kristinuskon, ja voin kertoa, että apokalyptinen visiomme on jo osa tätä maailmaa. Kaiken on oltava täydellisesti musiikillisten vaatimustemme mukaisia. Suuria muutoksia ei yhtyeen jäsenistössä ole vuosien aikana tapahtunut. Tämän jälkeen meni muutamia vuosia, kunnes syntyi voimakasääninen, melankolinen ja tuhovoimainen Avzhia. Toinen hidastava tekijä ovat olleet levy-yhtiöt, joiden kans- " Tärkeä innoiTTajamme on syrjäinen luonTo ja sen Tarjoama yksinäisyys." MIASMA #41 37. Yksi syy on se, että pyrimme tekemään levyjen jokaisen yksityiskohdan teemoista ja riffeistä sanoituksiin mahdollisimman huolellisesti. Siihen, että olemme julkaisseet tähän mennessä vain kolme täyspitkää, on monta syytä. Maan muita harvoja 90-luvun alussa mustaan metalliin uskoneita yhtyeitä olivat muun muassa Xibalba, Funereal Moon, Pactum ja Argentum. Satanismi toimii suurimpana inspiraationamme ja luonnon pimeä ja kylmä puoli ajaa meitä edelleen eteenpäin. Hitaasti kypsyvät levyt Levytysrintamalla Avzhia on edennyt erittäin verkkaisesti. Näiden lisäksi on olemassa yksi split-julkaisu, Ancient Blasphemies vuodelta 1996, jolla Avzhia esiintyy Xibalban kanssa. Yksi latinalaisen Amerikan bläkkiksen helmistä on tyylillisesti jonnekin Gravelandin ja Summoningin välimaastoon sijoittuva meksikolainen Avzhia. Demogorgon kertoo vanhan liekin palavan edelleen kirkkaana. Tämä antaa hedelmällisen maaperän paikalliselle black metalille niin kapinan kuin inspiraationkin muodossa. Maailmankuvamme on edelleen samanlainen. Tällä hetkellä Avzhian kokoonpanon muodostavat alkuperäisjäsenten De- mogorgonin ja Gorgonin lisäksi kosketinsoittaja Baimonth ja basisti Anzuz. Old War Productionsin kautta tullutta kakkosalbumia The Key of Thronea saatiin odottaa aina vuoteen 2004. Demogorgon kertoo, mikä aikoinaan sai kipinän syttymään. Silloin bändiin kuului minun lisäkseni vain Gorgon [yhtyeen kitaristi vielä tänäkin päivänä], joka soitti kitaraa ja bassoa. Tajusimme, että raaka ja omaperäinen black metal sopii meille ilmaisuvälineeksi parhaiten. Kaikki on tarkoin valikoitua omien tunteidemme tyydyttämiseksi. Kun kysyn yhtyeen alkuperäisiä innoittajia, Demogorgon antaa pitkän listan tuttuja nimiä. Bändin sisäiset näkemykset eivät ole juurikaan muuttuneet vuosien varrella. Tällöin levy-yhtiönä toimi Black Saw Recods. Meksikolaisessa kulttuurissa alkuperäiskansojen uskomukset yhdistyvät erikoisella tavalla katolisuuteen. Näistä lähtökohdista synnytämme edelleenkin taiteemme
Heidän lukumääränsä on hyvin pieni. Olemme kasvaneet osana todellista skeneä, jonka perustana on okkultismi. Emme voisi käyttää musiikissamme metallimusiikin ulkopuolelta tulevia elementtejä, koska se ei ilmaisisi sitä, mitä tahdomme. Tutkimme myös yliluonnollisia voimia, joita ihmismielen on mahdoton käsittää. Kaikkein tärkein näkökulma taiteen tekemisessä on rehellisyys ja se, että nauttii tekemisestä. Tässä mielessä Avzhia jakaa paljon samaa Summoningin kanssa. Tavoitteiden alkulima määrittää aina, kuinka hyvin teos onnistuu. Esimerkiksi monet yhtyeet, joista olen pitänyt, eivät pidä sisällään enää minkäänlaista syvyyttä tai ovat unohtaneet juurensa. Demogorgonille 90-luvun alun yhtyeet loivat pohjan black metalille. Mutta muutos ei tässä kohtaa tarkoita kehitystä. Näkemykseni uusista yhtyeistä on lähes kokonaan negatiivinen. Valitettavasti monista alkuperäisistä bändeistä on nyt tullut pelkkiä huoria, jotka seuraavat väärää tietä pyrkiessään uudistamaan black metalia. Ei mitään ambientia Avzhian musiikki on hitaasti sulateltavaa. Demogorgon kertoo, että silloin kun Avzhia saa inspiraatiota metallimusiikin ulkopuolta, kyse on paljon abstraktimmista asioista. Kyse ei millään tavoin ole muodista sekoittaa keskenään eri genrejä. Demogorgon on ollut todistamassa niin black metal -maailman 90-luvun alun tapahtumia kuin nykytilannettakin. Uusimmalta levyltä löytyy esimerkiksi kokonaan syntetisaattorilla toteutettu avaruudellinen instrumentaalikappale Onwards. Tärkeintä on luoda toimiva atmosfääri. Yhteistyö levy-yhtiöiden kanssa ei ole toiminut niin kuin olisi pitänyt. Onnistunut musiikki ilmaisee aina tekijänsä todellista ajatusmaailmaa. ValiTeTTaVasTi meksikolaiseT black meTal -yhTyeeT oVaT usein Tasapaksuja, eikä bändeillä ole persoonallisTa kykyä luoda black meTalia." " Made in Mexico Millaista on olla blackmetallisti Meksikossa. Omaan korvaani Avzhian musiikki yhdistyy monessa kohtaa niin rakenteeltaan kuin äänimaisemiltaankin ambientiin. Tähän vaikuttaa paljon runsas kosketinsoitinmelodioiden käyttö. Kunnioitan vain niitä, jotka ovat oppineet ymmärtämään sitä, mikä on genren todellinen perusta. Tärkeä innoittajamme on syrjäinen luonto ja sen tarjoama yksinäisyys sekä maailman yliluonnollinen puoli. Se on elämäntapamme. Silloin luotiin tyyli, jota nykyään kutsutaan black metaliksi. Muita kiinnostuksemme kohteita ovat demonologia, noituus, erilaiset rituaalit, sadomasokismi ja tietenkin satanismi. Teit minkälaista taidetta hyvänsä, koskaan ei saa unohtaa rehellisyyttä. Emme siis välitä ambientista. Luulisi, että vanhat kansanuskomukset ja pakanalliset ilmiöt ovat vielä jollain tavoin näkyvissä 38 MIASMA #41. Pidämme monista yhtyeistä, jotka osaavat käyttää syntetisaattoria sävellyksissään. 90-luku oli avainasemassa koko genren syntymälle. Paras musiikki, enkä nyt tarkoita pelkkää black metalia, johdattaa paikkaan, jossa voi päästä eroon tietämättömyydestään. Tämä pätee kaikkeen taiteeseen aina musiikkista kuvataiteisiin. Demogorgon ei kuitenkaan tunnusta yhtyeen saaneen vaikutteita ambient-musiikista. Emme halua missään nimessä luopua näistä tummista melodioistamme. Kuten usein black metalin nykyhetkestä puhuttaessa, myöskään Demogorgonia ei miellytä black metalin tämän päivän saavutukset. Sieltä löydämme voimamme ja siellä piileksivät myös demonit ja heitä hallitseva mestarimme Saatana. Käytämme syntetisaattoria, koska se luo harmoniaa. Olemme aina suhtautuneet black metaliin vakavasti. Musiikin tekemisessä kaikkein tärkeintä Demogorgonille on aito tunne ja kokemus jostain suuremmasta. Tällä ei ole mitään tekemistä jonkin muun genren tai alagenren kanssa. Skene on viime vuosina muuttunut paljon. Kaikki on mennyt päin helvettiä. Avzhia on ja tulee aina olemaan vain ja ainoastaan black metalia. Todellisten black metal -bändien tulisi hänestä olla uskollisia black metalin juurille, jos haluavat musiikkiaan kutsuttavan black metaliksi. Se ilmaisee, mitä ihminen todella on ja tuntee. Avzhian tehtävänä on okkultismin välittäminen niin musiikissaan kuin sanoituksissaankin. Pitkien sävellysten hienoudet paljastuvat vasta lukuisien kuuntelukertojen jälkeen. Avzhia sa olemme työskennelleet. Tarkoittamasi melankoliset ja tummat jaksot musiikissamme eivät yhdisty mihinkään black metalin ulkopuoliseen voimaan. Sillä ei ole mitään tekemistä musiikillisen evoluution kanssa, vaikka he niin väittävätkin
Oletteko sitten suositumpia Meksikon ulkopuolella. On niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole rehellisiä itselleen tai eivät ole ylpeitä siitä, mitä he tekevät. Muita ei ainakaan nyt tule mieleeni. Meksikossa on ylväs luonto metsineen ja vuorineen sekä paljon okkultistista ja pakanallista ajattelua. Lisäksi meille on tullut joitain ongelmia eteen, koska meksikolaiset ovat usein tietämättömiä eivätkä ymmärrä ajatuksiamme maailmasta. Ainoat mainitsemisen arvoiset yhtyeet ovat vanhan liiton bändit Shub Niggurath, Tenebrarum ja Mortuary. Se ei kuitenkaan estä meitä tavoittelemasta ihanteitamme. Meksikolaiset levy-yhtiöt sekä muut musiikkiorganisaatiot pyrkivät ajamaan vain omia etujaan. Meksikon underground on aktiivinen vaikkakin pieni, mutta kuten sanoin, harvat tekevät musiikkia vakavissaan. Täytyy toivoa, että yhtyeellä on nyt parempi onni levy-yhtiöiden kanssa eikä uutta levyä tarvitse odottaa seuraavaa viittä vuotta. Levyn teossa pyrimme olemaan uskollisia senhetkisille näkemyksellemme maailmasta. En myöskään välitä Meksikon musiikkipiireistä, vaikka meillä onkin täällä lukumäärällisesti paljon eri yhtyeitä. Levyn nimi tulee olemaan Fear of My Existence. Levy tulee luultavasti sisältämään paljon kosketinsoittimia ja harmonioita. Avzhia ei tee keikkoja kovinkaan usein ja pitää muutenkin hyvin matalaa profiilia. Kaikkea ei tietenkään voi tietää etukäteen, koska luomistyömme ei tapahdu tietyn kaavan mukaan. Välillä meillä on vaikeuksia toteuttaa asioita niin kuin haluisimme. Tosin uskon asioiden olevan näin myös muualla. Meksikossa, onhan maa tunnettu esimerkiksi Día de Muertosista eli kuolleiden muistopäivästä, jonka historia ulottuu atsteekkien päiviin saakka. Kun esiinnymme livenä, tahdomme, että tapahtuma on vaatimustemme mukainen niin äänentoistoltaan, paikaltaan kuin yleisöiltäänkin. Se on meille äärimmäisen tärkeää varsinkin täällä Meksikossa, joka on täynnä epäaitoja teeskentelijöitä. Tämä on avainasemassa varsinkin, kun luomme lyriikoita levylle, ja tästä syystä eri levyjen välillä on paljon eroa siinä, millaisia voimia ne pitävät sisällään ja kuinka synkkiä ne ovat. Demogorgon näkee Meksikossa paljon surkeutta, mutta myös joitain hyviä puolia. Tästä syystä Avzhia ei ole juurikaan kytköksissä paikalliseen skeneen. Vaikka Meksikossa on paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat musiikkiamme, aidoimmat seuraajat löytyvät ulkomailta. Death metal on täällä vähän laadukkaampaa. Kuten olen jo todennut, black metal on Avzhialle ennen kaikkea elämäntapa, joka identifioi meitä ja osoittaa meille tavan olla olemassa ja ilmaista tunnetilojamme. Löydämme Meksikosta paljon inspiraation aihetta. Vain hyvin harvat tekevät musiikkia tosissaan. Tahdomme esiintyä vain ja ainoastaan oikeanlaiselle yleisölle. Demogorgon ei silti paikallisista yhtyeistä paljon perusta. Surkea valtiomme ei ole koskaan välittänyt musiikkikulttuurista ja on muutenkin tietämätön asioista. Olemme jo työstämässä uutta levyä, mutta sen julkaisusta en osaa vielä sanoa mitään. Maa pitää kuitenkin sisällään varsin aktiivisen undergroundin. Meksiko on maa, jossa 80 prosenttia väestöstä kuuluu katoliseen kirkkoon, mutta myös maa, jossa ihmiset voivat suhteellisen vapaasti ilmaista itseään. Kuuntelijamme ovat kuitenkin jakautuneet ympäri maailmaa, ja on loistavaa tietää, että Avzhia on ihmisten tiedossa joka puolella. Avzhia tulee kuitenkin aina olemaan todellista ja pimeää black metalia. { www.myspace.com/avzhia } MIASMA #41 39. Näetkö meksikolaisella black metalilla joitain ominaispiirteitä. Valitettavasti meksikolaiset black metal -yhtyeet ovat usein tasapaksuja, eikä bändeillä ole persoonallista kykyä luoda black metalia. Tästä vapaudesta huolimatta tässä yhteiskunnassa on vaikea elää. Black metalista on tullut Meksikossa jonkinlainen muoti-ilmiö, mikä on johtanut typeryyteen ja persoonattomuuteen. On turha lähteä esiintymään, jos joutuu esiintymään väärille ihmisille. Eniten yhteydenottoja saamme Euroopasta. Uusi levy on jo työn alla, mutta sen ilmestymisestä ei ole vielä tarkkaa tietoa. Meksikoa ajatellessa mieleen ei ehkä ensimmäisenä tule metallimusiikki
Niin myös Ritual Necormancyn jätkien mielestä. Harva bändi saa luotua ihan näin luotaantyöntävän ja tunkkaisen äänivallin. Death metal näyttäisikin olevan USA:ssakin taas kovaa valuttaa, jos nyt ei mainstreamissä niin ainakin maan alla. Haluamme pitää asiat yksinkertaisina. Lopulta yksikään mainituista yhtyeistä ei esiintynyt San Antoniossa, ja monet muutkin amerikkalaisyleisön innolla odottamat aktit jäivät pois. Meillä todella lykästi, kun saimme soittaa kiertueella niin monien uskomattomien bändien kanssa. Homma tuntui jopa liian hyvältä ollakseen totta. Keikkojen menestys oli todella hyvä. Mutta kuinka vaikea on sitten saada bändi kuulostamaan näinkin tunkkainen ja raskas bändi hyvältä siellä lavalla. Siinä on vuoden kova työ kiteytyneenä, joten olemme todella tyytyväisiä. A.W: Kiertue sujui hyvin. A.W: Meidät lisättiin festarin rosteriin ihan viime hetkellä. Toivon, että ROD IV tulee vielä toteutumaan, ilman kaikkia peruuntumisia! J.F: Mielestäni jokainen bändi, olin kiinnostunut niistä tai, soittivat hyvät keikat festareilla. Olimme jo kiertueella San Antoniossa ja emme vaatineet rahaa festarilta. A.W: Hengasimme paikalla koko viikonlopun, ja festari olikin sitten tosi kova kaikille, jotka jaksoivat tulla paikalle. Jos saavutamme ihanteelliseen miksauksen, me (ja/tai ääniteknikko) olemme tehneet työmme. Haluamme varmistaa, että live-soundi on massiivinen verrattuna albumin. Rehellisesti sanottuna emme todella olleet juurikaan tekemisissä promoottorin kanssa. Sitten hieman ennen festivaalia alkoi tihkua ikäviä uutisia. Tämäkin tapahtuu tarkoituksella, ja bändille livetilanne on tärkeä. J.F: Koskaan ei ole vaikeaa saada soundia haluamaksemme, tai ainakin pääsemme hyvin lähellä optimaalia. Minun näkökulmastani homma toimi paljon sujuvammin kuin uskalsimme odottaa, ja lopulta jokainen siellä oleva oli paikalla oikeista syistä. Pitääkin tässä välissä kiittää hyvää ystäväämme Phil Kusabsia (ex-Diocletian, Vassafor jne.), jonka ansiosta moni bändi sai itselleen hyvän soundin. Kovien bändien kanssa Rites of Darknessin onnistunut veto kuului laajempaan USA:n länsirannikon kiertueeseen, jossa bändi soitti keikkoja muun muassa Impetous Ritualin, Grave Upheavalin, Cruciamentumin ja Anhedonistin kanssa. Totaalinen Frostbite vältettiin. Miehet loivat tuhdin death metal -paketin ja ovat syystäkin tyytyväisiä. Jonkinlainen elvytys on meneillään, kun lafkoja kuten Dark Descent, Parasitic, Nuclear War Now!, Contagion ja 40 MIASMA #27. Väki otti meidät vastaan todella hyvin. A.W: Olemme erittäin mielissämme kun albumi on vihdoin ja viimein julkaistu. Fanit olivat todellisia underground-faneja. huom.] Päätavoitteena on saada livesoundimme toistumaan myös levyillä. J.F: Oli rankka projekti saada levy ulos, joten hienoa että ihmiset voivat nyt istua ja kuunnella fyysistä tuotosta. J.F: Meidän tilanne oli paljon helpompi. Death metal on tarkoitettu livenä soitettavaksi, kaikessa viskeraalisessa kauheudessaan. Olimme vain onnellisia saadessamme jakaa lavan niin monien kunnioittamiamme bändien kanssa. Oli mukava pystyä soittamaan Oregonin ulkopuolella ensimmäistä kertaa. Heikkoa valoa vastaan Portlandin Ritual Necromancy vyöryttää lauteilla saastaa ja kaaosta asenteella, joka on vain huomioitava. A.W: Teemme kaiken musiikkimme livesoitantoa silmällä pitäen. J.F: Olen iloinen kun murskaannuit. Oli Rotting Christin old school -settiä, Mortuary Drapea, Pagan Altaria ja muita kulttibändejä harvinaisilla USA:n vierailullaan. Tärkein tavoitteemme on päästä lavalle ja soittaa raivokkaasti antamatta kenellekään mahdollisuutta ryömiä keikkapaikalta ulos tai hengittää suorituksen aikana! Rites of Darkness herätti viime vuonna runsaasti huomiota järjettömän kovalla kattauksellaan. Ja massiivinen se onkin. Rehellisesti sanottuna se oli jo liki liian hyvää ollakseen totta. A.W: Kyllä, USA näyttää todellakin olevan nyt verenhimoisena. Järjestäjä oli vain yksinkertaisesti haukannut liian ison palan ja ei saanut pidettyä lankoja täysin käsissään. Voisi kuvitella, että alueella muutenkin kiertävän bändin oli helpompi saapua paikalle kuin jonkun toiselta puolelta maailmaa tulevan bändin, jonka lentolippuja ei ole maksettu. Syvyyksien valat on vannottu, seuraavaksi odottaa kuolemaa, sillä debyyttilevy on nyt julki. Timo Hanhirova Tuntematon O ath of the Abyss -levyn juuri sopivasti joulun pyhiä häpäisemään julkaisseen Dark Descent Recordsin avustuksella sain kiinni A.W:n (kitara) ja J.F:n (basso ja laulu). [Kiitos! -toim. Meillä kaikilla oli elämämme parhaat bileet siellä! Meitä pitkänmatkalaisia peruuntumiset tietenkin sapettivat, mutta lopulta tapahtuma oli silti hieno ja riittävästi loistavia bändejä soitti. J.F: Olimme kaikki hyvin vaikuttuneita siitä, että väki löysi noin hyvin underground-keikalle täällä. Onnistuin onnekseni näkemään bändin livenä San Antonion Rites of Darkness III:ssa, ja terrori iski heti päin kasvoja murskaten
Ainakin bändit ovat kaikki syövereistä kumpuavaa ryömintää. J.F: Tervehdys kaikelle todelliselle saastalle. Ihmisillä ei ollut mitään ongelmaa saada tärykalvonsa raiskatuiksi, eikä meillä. Meillä on muutamia uusia raitoja hautumassa, joista yhtä soitimme muutamilla kiertueemme keikoilla. Paketti oli siis yhtenäinen. Underground on siirtynyt uuden sukupolven käsiin ja on löydetty uusia keinoja mennä eteenpäin. J.F: Haluaisimme mielellämme jatkaa yhteistyötä Mattin ja Dark Descentin kanssa. Mutta onneksi tässä ei ole kaikki. J.F: Oath of the Abyssin vinyyliversio on odotettavissa joskus alkukeväästä Parasitic Recordsin kautta. Alkukiertueen nelikko Ritual Necromancy, Impetous Ritual, Grave Upheaval ja Mournful Congegation jakavat joitain ominaisuuksia. J.F: Minä oikeastaan toivon, että se on mahdollisimman haastavaa kuuntelijalle. Tämä oli unelmakiertue meille ja yleisölle, jolle soitimme. Ilmapiiri, jonka bändit loivat, oli lumoava, ja me kaikki halusimme herättää inhoa jokaisen keikkapaikan jokaisessa ihmisessä. J.F: Menemme niin pitkälle kun voimme ilman, että eksymme polultamme. Todelliset maniacit olivat täysillä mukana ollen tyytyväisiä, ja se on ainoa asia josta välitimme. Bändi myöntää viihtyneensä loistavasti Cruciamentumin ja aussibändien kanssa tien päällä. Hän on ollut uskomattoman siisti jätkä, helppoa työskennellä ja hengailla. A.W: Kaikkia bändejä, joilla on matalat vokaalit verrataan nykyään Incantationiin. Toivottavasti he eivät voi käsitellä asiaa ollenkaan ja heidän täytyy paeta, haha. Eurooppaankin bändi tulisi heti mahdollisuuden koittaessa, mutta ensin toiveissa on valloittaa myös Yhdysvaltojen itärannikko. Perinteiden hengessä omaa Jos Ritual Necromancyn musiikkia pitäisi verrata johonkin, kyllähän se vanha kunnon Incantation taas sieltä kurkistelee. Me annamme musiikin puhua puolestaan, ja se on toistaiseksi toiminut meidän tapauksessa. Lopulta kirjoitamme musiikkiamme vain itsellemme, ja kun kiinnostus loppuu, bändikin kuolee. J.F: Kukapa ei voisi olla vaikuttunut Incantationista. Tähän keskittymällä on toki hieman vaikea erottautua lukuisista muista nyky-yrittäjistä. J.F: Hyvän musiikin pitäisi riittää. Mutta kukapa tässä vaiheessa muuta sanoisi. Tiedämme, että voimme tehdä seuraavalla levyllä asioita toisella tapaa, mutta keskimäärin saimme kyllä sellaisen soundin kuin halusimmekin. Mitään suuria maailmanvalloitussuunnitelmia ei kuitenkaan ole. Olemme toki saaneet heiltä vaikutteita, mutta yritämme tuoda omat juttumme ja henkilökohtaiset vaikutteet biiseihin. No, hän osoitti kiinnostustaan demoamme kohtaan viime vuonna, ja kun olimme saaneet Oathin nauhoitukset valmiiksi, otimme häneen yhteyttä kysyäksemme kiinnostaisiko CD-version painattaminen. En pidä mistään kikoista. Toki Incancantionin voi kuulla musiikistamme, mutta emme tietenkään kirjoita musiikkiamme kuulostaaksemme heiltä tai muilta. " Oikeastaan tOivOn, että musiikki On mahdOllisimman haastavaa kuuntelijalle." Hell's Headbangers ja niin edelleen. J.F: Jos emme olisi tyytyväisiä, emme olisi pistäneet levyä ikinä ulos. Haluamme soittaa pimeää ja vastenmielistä death metalia. Tietyillä bändeillä on omia vain heillä toimivia esteettisiä juttujaan, jotka toimivat heidän kohdallaan, eikä muiden pitäisi käyttää samoja keinoja. Kaikki kolme yhtyettä ovat kuitenkin varsin erilaisia äänimaailmoiltaan, ja live-tilanteessa soundi toimi aivan täydellisesti. Enkä usko, että kuulostammekaan. Oli siinä Incantationia tai ei, Oath of the Abyss iski sen verran hyvin toimittajaan, että ei ihme, jos bändikin on tyytyväinen. A.W: Riippuu kuuntelijasta tietenkin. Vuonna 2012 Ritual Nercromancy on jo debyyttinsä julkaissut vakiintunut bändi. Bändillä ei ole epäilystäkään, etteikö bändi voisi olla vielä hullumpi, murskaavampi ja kaoottisempi tulevaisuus. Lopputervehdykset ovat sopivan inhottavat. Mutta mitenkö pääsimme yhteyksiin. Mutta kun kaikki bändit ovat haastavaa mutavyöryä, niin jaksavatko kuuntelijat koko iltaa loppuun asti. Levy-yhtiöstä ei ole toistaiseksi mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. CD-version julkaisi siis jo mainittu Dark Descent Records. Koska Matt on niin innokas inhottavuuksien ihannoija, hän auttoi meitä asiassa. Valo on heikko! { ritualnecromancy.blogspot.com } MIASMA #27 41. Monimutkaisia filosofisia viisauksia death metalissa bändin mielestä ei taida olla, sillä tärkein tekijä on tietenkin vain ja ainoastaan kuolema itse
" 42 MIASMA #41 RagnaRök was no moRe dRamatic than it was necessaRy, useful and annual event."
Vikernes on kuitenkin myös merkittävä kirjallinen lahjakkuus ja esimerkiksi hänen kotisivuiltaan löytyvät artikkelit ja kolumnintapaiset ovat mitä mielenkiintoisinta ja persoonallisinta luettavaa. muissa lähteissä myös Balder tai Baldur joka rinnastuu skandinaavisen vuoden vertauskuvaksi ja lopulta skandinaavisen syklisen ajankäsityksen metaforaksi. Kuten jokainen entinen historianopiskelija, myös allekirjoittanut, on sitä mieltä, että ymmärtääkseen itseään, on ymmärrettävä myös historiansa. Muinaisskandinaavinen mytologia, kuten Vikerneskin kirjassaan mainitsee, on melkoisen loputon suo, johon perehtymiseen voi huoletta varata vuosikymmeniä aikaa. Keskeinen roolin myytistä saa Baldrin kuolema { www.burzum.org} MIASMA #41 43. Totta kai, tietyt perusvalmiudet on helppo hankkia jo ihan vaikkapa tiettyjä metallibändejä fanittamalla, mutta asiaan syvennyttäessä aihepiirin laajuus alkaa paljastua. Esipuheessaan kirjoittaja nostaa esille akateemikkojen taipumuksen ohittaa tekstit, joissa ei ole käytetty lähdeviitteitä. Toisaalta, mikäli se sytyttää lukijassaan innostuksen perehtyä aihepiiriin yhtään aiempaa syvemmin, lienee kirjan funktio tuolloin sataprosenttisesti täytetty. S Markus Makkonen orcery and Religion in Ancient Scandinavia on ensimmäinen englanniksi julkaistava Vargin kirjallinen teos. Aluksi hieman löyhäntuntuisesti toisiinsa liittyvät aihekokonaisuudet nivoutuvat aivan kirjan lopuksi selkeäksi kokonaisuudeksi, jossa Vikernesin tulkinta edellä mainituista myyteistä tulee selkeästi ja varsin vakuuttavasti purettua, sekä ennen kaikkea sisäistettyä. Tämä kanta onkin periaatteen tasolla aivan perusteltu. Jotta teksti aukenisi, on tietyt perusvalmiudet aihepiiristä omattava. Tietyin aihepiirin perusvalmiuksin Sorcery and Religion in Ancient Scandinavia onkin selkää ja aiempaa tietoutta merkittävästi kartuttavaa luettavaa. Vikernes keskittääkin kirjansa sisällön juuri tähän syyspäiväntasauksen ja joulun ajan päättymisen väliseen aikaan (Suomessa nuutinpäivä 13. Muinaisskandinaavisen uskonnon tärkein juhla oli vuoden vaihde (Suomessa kekri). tammikuuta), sekä niihin uskonnollisiin menoihin, joita tuona ajanjaksona käytiin lävitse. Burzumin merkitys black metalille lieneekin kiistaton. Abstract Sounds Books Ltd:n julkaisema opus sisältää Vikernesin näkemyksen skandinaavisesta muinaisuskosta ja ennen kaikkea sen kannalta olennaisista syyspäiväntasauksen sekä joulunajan myyteistä. Vaikka Vikernes ei liioin selittele tai kertaile mytologisia perusasioita, tuo hän oman näkemyksensä aiheesta esille selkeän perusteltuna. Lyhyesti sanottuna, Vikernesin mediahahmolle tyypillinen tahallinen provokatiivisuus loistaa poissaolollaan ja väistyy puhtaan asiatekstin tieltä. Tämä, kenties tietoinen kirjoitustavan valinta, takaa kuitenkin keskittyneen ja koukuttavan lukukokemuksen, edellyttäen että aihepiiriin riittää omakohtaista kiinnostusta. Sorcery and Religion in Ancient Scandinavia ei ole aihepiirin perusteos, tai aapinen, vaan pikemminkin syventäviä opintoja. Vikernesin käsityksen mukaan tämä sama riitti toteutettiin myös muinaisskandinaavisten yhteisöjen merkkihenkilöiden toimesta, tärkeänä osana muinaisskandinaavisen vuoden uskonnollisia menoja. Miehen teksti on kuitenkin riittävän informatiivista ja jäsenneltyä, ettei tähän ole toisaalta tarvettakaan. Vaikka suomalainen mytologia poikkeaakin trendikkäämmästä ja dramaattisemmasta skandinaavisesta vastineestaan ugrilaisine sävyineen, löytyy siitä myös paljon yhteisiä piirteitä esimerkiksi Vargin kirjan aihepiirien kanssa. Mytologian mukaan jumalat matkasivat tuonpuoleiseen, Heliin, noutaakseen sieltä tietoutta ja apuvälineitä, joita myös Balrdin ruumis omalla tavallaan symboloi. Vuoden vaihtumista ei tosin juhlittu nykyisellä paikallaan, vaan syyspäiväntasauksen aikoihin. Vikernes ei tekstissään vääntele liikaa rautalangasta, eikä kertaile asioita nykyamerikkalaiseen tyyliin, vaan luottaa pikemminkin kuulijan kykyyn ymmärtää lukemansa. Varsinaisia lähdeviitteitä Vikernes ei kuitenkaan ole lähtenyt sen akateemisemmin käyttämään. Muutoin voi valmistautua pitämään Wikipediaa avoinna periaatteessa kautta kirjan keston. Kirjan alkupuolisko käytetään aihepiirin pohjusteluun. VARG VIKERNES Sorcery and Religion in Ancient Scandinavia Varg Vikernes yhdistetään yleisesti nimenomaan hänen musiikilliseen tuotantoonsa. Esipuheessaan Varg Vikernes teroittaa, että aiempi perehtyneisyys skandinaaviseen mytologiaan olisi kirjan lukemisen sujuvuuden kannalta suotavaa. Sorcery and Religion in Ancient Scandinavia esittelee kyllä olemassa olevan lähdemateriaalin, kuten arkeologiset löydöt, toisaalta myös suullisesti välitetyn kansanperinteen, riittävällä tarkkuudella. Vikernes kuitenkin muistuttaa, että muinaishistoriallisista aihepiireistä kirjoitettaessa lähdeviitteet menettävät merkityksensä, sillä kaikki aikanamme aiheesta kirjoitettu perustuu sekin vain olettamuksiin. Pelkkä Vikernesin musiikista diggaileminen, ilman minkäänlaista perehtyneisyyttä aihepiiriin, ei riitä syyksi kirjan hankintaan, ja tällaisin lähtökohdin kirjan lukeminen muodostuukin mitä varmimmin melkoiseksi tervan juonniksi. Kirjoittajan perehtyneisyys aiheeseen on valtava ja tekstinsä puhtaan informatiivista, pikemminkin akateemisen oloista kuin novellikirjallisuudelle tyypilliseen tapaan väritettyä. Tämä voidaankin helposti allekirjoittaa. Tästä Vikernesillä on osoittaa selkeä, perusteltu ja uskottava väittämä
Hiilellä olisi tarkoitus tehdä eräs projekti tulevaisuudessa, siitä onkin aikaa ja saa nähdä miten se luonnistuu. Pidätkö itseäsi graafisena suunnittelijana vai ehkä kuvataiteilijana. Kuvapalsta jatkuu graafisen suunnittelijan esittelyllä. Eli joku suunta olisi hyvä olla. Kuvakollaasiakin näyttää olevan. Tuomas Tahvanaisen töitä Miasman lukijat ovat taatusti joskus nähneet. Pyydänkin aina esimerkki-logoa tai vastaavaa referenssiä antamaan suuntaa. Ettei muka ole mitään toiveita, paitsi sitten siinä vaiheessa kun olen jo jotain suunnitellut. Tekniikkasi näyttää valokuvaajan silmään väliin perinteisesti kynällä tehdylle ja jotkut työt suoraan digitaalisesti tehdyiltä, joissakin ehkä jopa näiden yhdistelmää. Myös nimimerkillä Ritual tunnettu mies visualisoi raskasta musiikkia yrityksessään Nucleart Designissa "normaalin orjuuden" ohessa. Heikki Sikanen Ritual uotannostasi löytyy ainakin levynkansia, logoja, bändipaitoja sekä kuvituksia. Joskus menee läpi, joskus ei. Olisin alkanut taitelijaksi, mutta maksa ei olisi välttämättä kestänyt, hah. Kai tuo graafinen suunnittelija on lähimpänä, ei tittelillä ole sinänsä väliä. Sitten alkaa tulla sitä ideaa ja toivetta, ja kerrotaan mitä ei ainakaan haluta. Toki voin ehdottaa aina parannuksia. - Nykyään teen melkein kaiken digitaalisella piirtopöydällä, toki poikkeuksiakin löytyy. Hankalimpia tapauksia ovat nämä "tee mitä haluat"-pyynnöt. - Välillä asiakkaalla on selkeä näkemys mitä haetaan ja silloin noudatetaan annettua konsep- T tia. Tekniikka määrittyy projektin mukaan, eli voin käyttää valokuvia tai piirrosta ja näiden yhdistelmiä. 44 MIASMA #41. Lähestyvätkö asiakkaasi valmiilla konseptilla vai luotko heille tyylin ja kuvien lisäksi myös sisältöä
Millaiseen lopputulokseen pyrit logosuunnittelussasi. Sen jälkeen onkin kyseiselle orkesterille tullut tehtyä melkoinen määrä paitakuvia ja muuta. Onko sinulla logojen teossa ketään esikuvia. Työtavalla ole sinänsä väliä, tilanteen ja projektin luonteen mukaan mennään. Millaista taustaa sinulta löytyy kuvien tekemiseen. Löytyykö koulutusta vai oletko itseoppinut. Mitä tuntoja herättää esimerkiksi Christophe Szpajdelin laaja tuotanto. - Kyllä varsinkin Ensiferumin ja Wintersunin logot on tuonut paljon asiakkaita, ja muita hiihtäjiä. Eli aika paljon tämä työtapa antaa anteeksi, vaikkapa tussiin verrattuna. Sivultasi löytyvät vanhimmiksi merkatut työt ovat 2007. Alan kouluja en ole käynyt, itsenäisesti tullut väkerrettyä tähän asti, tulevaisuudesta en tiedä. - Suoraan koneelle piirrettäessä on se hyvä puoli, että se antaa paremmat mahdollisuudet korjata virheitä. Logojen osalta portfoliostasi löytyvät esimerkiksi Satanic Warmaster ja tuo Ensiferum. Nämä ovat varmasti olleet tärkeitä töitä asiakaspiirin laajentamisessa vai voitko nostaa jalustalle jonkin ihan toisen logon. Messengerissä oli yhteen aikaan normaalia että saksalainen nuori pääsi utelemaan mitä Jari Mäenpää syö aamiaiseksi. Olisihan jostain paperista varmaan hyötyä. Olettaisin kuitenkin, että kuvia olet tehnyt jo aika paljon kauemmin. Logoja on tehty yhteensä kolme, ja viimeisin on se mikä on nykyisinkin käytössä. - Piirtänyt olen aina, mutta näissä merkeissä vanhimpia mainitsemisen arvoisia projekteja taitaa olla Ensiferumin demon kannet ja logo vuo- Deatchain: Death Gods -kansi Ensiferum: Demo I -kansi Impaled Nazarene: Nucleargram delta 1997. Mitään varsinaista esikuvaa en osaa nimetä, MIASMA #41 45. Pikselimössöistä on harvemmin ollut puhetta, eli lähtökohtana on ettei moista asiaakkaalle ilman pyyntöä tarjota, heh. Onko jokin näistä tekniikoista se rakkain ja mikä helpoin. Tuleeko asiakkaalta useinkin toive, että "Ei sitten mitään pikselinmössöä". Voi tehdä layereitä niin paljon kuin haluaa, ja se mahdollistaa epäsopivien elementtien poistamisen kuvasta
Kuvapalsta 46 MIASMA #41
Tai no, tarpeeksi hilloa tai Pirkka-olutta tiskiin niin katellaan uudestaan. - Onhan tuota tullut muutama yrityslogokin tehtyä, niitä ei tosin sivuilta löydy. Kansien osalta suhteellisen nappiin meni Deathchainin Death Gods. Onko sinulla jotain aihealuetta, jota et lähtisi työstämään mistään hinnasta. Hienoin logo mun mielestä on Taneli Jarvan piirtämä Impaled Nazarenen logo, siinä on kaikki kohdallaan. Kuka on kuvan idean isä. - Idea oli minun, olisikohan ollut livelevyn, ja sen kansien teon aikoihin kun olin hahmotellut erilaisia häkkyröitä paperille. Mitään pro-islam, tai Jeesuskamaa en lähde tekemään. Tottakai sitä pyrkii omissa logoissa saamaan bändin ytimen esille, että se kuvastaisi kokonaisuutta. Vähän kuin Eddie tai Snaggletooth, mutta Impaled Nazarenen näköinen. Beherit toimii myös. Olen hionut sitä pariin kertaan, ja suunnitelmia onkin taas vähän päivittää sitä. Logot Jess and the Ancient Ones Satanic Warmaster Epäkristus Wings That Bliss Adamus Exul Beherit: Cemetary Violence -kuvitus Minkä työsi itse nostaisit esille ja millä perusteella. Yleensä en ole enää seuraavana päivänä tyytyväinen mihinkään, ja deleteä tulee helposti. Näitä sitten esittelin Mikalle ja hän tykästyi tuohon. - Ensiferumin logoa olen aina pitänyt jotenkin onnistuneena. Levykauppa/-firman KVLT-logolle myös erityismaininta. Onhan se tietty kuvasto mikä on tullut tutuksi ja lähellä sydäntä. mutta on vaikutteita toki. Uudemmista Jess & The Ancient Onesiin olen erittäin tyytyväinen ja Satanic Warmasterista tuli mukavan törkyinen. Vähän ehkä tyylinsä vanki, jos näin voi sanoa. Hehkuttamisen arvoiseksi koen töistäsi Impaled Nazarenen nucleargramin, jossa kaksi vahvaa symbolia ovat napakasti symbioosissa, lisänä bändin suosima kaasumaski. Tarkoitus oli tehdä bändille sellainen symboli ja tunnus, jota voisi käyttää loputtomasti kansissa ja paidoissa. Olisihan se kokemuksena mielenkiintoista piirrellä yksisarvisia, mutta siihen asti pysytään kaksisarvisissa! { www.nucleart.org } { kuvapalsta@miasma.fi } MIASMA #41 47. Kuvanäytteesi ovat melko rajatulta aihepiiriltä. Christopherilla on joitain todella hyviä juttuja, mutta toisaalta en pidä siitä että näkee jo kilometrin päästä ukon kädenjäljen. Yksittäisiä logoja enemmänkin kuin mitään tekijöitä
En voi puhua Laihon asenteesta mitenkään erityisen ylimielisenä, mutta huomaa että Amerikan malliin on opittu. Kuulin koskettimet jatkuvasti, mikä on mielestäni jopa harvinaista, kun on kyse metallista, etenkin suomalaisesta. Ärjyvä powerin ja melodeathin sekoitus ei saanut koko Oulun metalliskeneä liikkeelle. -kappaletta viidettä kertaa. Oulu on tunnettu hevikaupunkina, joten mikäs sen iloisempaa kuin mennä muiden karvapäiden mukana ihastelemaan yhtä Suomen tunnetuimmista metallipoppoista. Auto ja miniatyyrijoulukuusi lavalla sekä korokkeelle kannetut tähtisadetikut vuoden vaihtuessa toivat pientä huumoriarvoa ja jokusen naurunpyrskähdyksen muuten kuivaan keikkaan. Yleisö ei ottanut Laihon luotsaamaa yhtyettä aivan niin avosylin vastaan kuin olisi toivonut. Liekö syy rakettijuhlassa vai siinä, että Alexi Laiho alkaa monien mielestä olla jo vanhentunut vitsi. Haluan uskoa, että paremmalla miksauksella ne kuusi samaa kappaletta, jotka kuulin, olisivat saattaneet kuulostaa hieman erilaisilta. Ikäväkseni on todettava, että yleisöstä puolet oli kaikonnut jo keikan aikana, ja vain harva sai todistaa, miten tekoveri näyttää hassulta kaikkien muiden paitsi teurastajien kasvoilla. Camilla Perttula 31.12.2011. Tämä näkyi valitettavasti myös lavalla ja bändin ilmeissä. Uudenvuoden keikka kesti puolitoista tuntia, alkaen tunti ennen vuodenvaihdetta. Spektaakkelista olisi voinut tehdä paremman, mikäli äänet olisivat olleet kohdillaan. len nähnyt Children of Bodomin kerran aiemmin, mutta allekirjoittaneen tarkkaavaisuus ei silloin ollut vahvimmillaan, joten päätin lähteä katsastamaan, miltä bändi oikeasti näyttää nykyään. En ole juuri koskaan hittibiisejä enempää Children of Bodomia kuunnellut, joten odotin hyvinkin mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Keikan aikana olin vakuuttunut, että kuulin saman biisin kuudesti. Sen sijaan lähes kaikki muu peittyi merkillisen räminän ja kolinan alle, josta oli jotenkuten erotettavissa jonkinlainen sävelkulku ja melodia. Oulun metallipäät ovat muutenkin rauhoittuneet huomattavasti menneistä kultavuosista, ja sen näki tälläkin kertaa. Bändi oli kasvattanut aivan uudenlaisen asenteen, johon suomalainen yleisö, vielä vähemmän pohjoissuomalainen, ei ole tottunut. Seurueeni kuitenkin korjasi harhaluuloni ja kertoi, että yhtye ei soita Are You Dead Yet. Keikan päätti puoli tuntia puolen yön jälkeen Hate Crew Deathroll ja viimeinen yritys saada yleisö innostumaan. Club Teatria, Oulu. Club Teatria on mainio keikkapaikka, mutta jos hallista on niin kutsuttu iso puoli käytössä, sitä toivoisi että paikka täyttyisi, koska muuten tunnelma usein jää hieman ankeaksi. Kyllähän tuon tunnin loppuvuodesta sai kulumaan katsomalla suurta Children of Bodomia, joka on rapakon takana niittänyt mainetta ja kunniaa. Moshpitin alue oli suuri, mutta pittaajia vain kourallinen
Miehen puheenparressa on välitön ja humoristinen nuotti, ja kaikesta sanotusta huokuu rakkaus hänen valitsemaansa musiikkityyliä kohtaan. Omaiset olivat nähneet. Tämän voin todellakin allekirjoittaa. Perustin Entrailsin ja kirjoitin nipun biisejä, mutta kuten jokainen jo tietääkin, emme ikinä saaneet niitä levylle saakka. Vaikka yhtyeen debyytti Tales from the Morgue koostui legendaarisesta 90-luvun alussa sävelletystä materiaalista, on kakkoslevy vielä edeltäjäänsäkin murhaavampi kokonaisuus. Joskus vuonna 1997 tai 1998 lopetin soittamisen kokonaan ja keskityin täysin muihin asioihin. Taipuupa englanninkielinen ilmaus "of course" miehen sanomisissa toistuvasti hupaisaan muotoon "of corpse". Jokainen 70-luvun alussa syntynyt metallipää muistaa varmasti vuoden 1983 ja Metallican debyytin sekä Slayerin silkan brutaaliuden. Tämän levyn julkaisua seurasi jo huomattavasti useampi silmä- ja korvapari, ja moni epäilikin, voisimmeko enää ylittää debyyttialbumiamme. Death metalia eletään ja hengitetään viestiyhteyden toisessakin päässä, joten luvassa on siis mitä miellyttävin juttutuokio. Dan Swanön tekemä miksaustyö sai biisit kuulos- 50 MIASMA #41. Nyt muutama kuukausi ja useampi arvio myöhemmin voitaneen kuitenkin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olemme tässä onnistuneet. Voisi miltei sanoa, että kakkoslevyn julkaisu tuntui paremmalta kuin ensimmäisen, Jimmy kertoo. Joukkoon lipsahti pari uuttakin juttua, mutta suurimmalta osalta kyse oli vanhasta materiaalista, Jimmy kertoo. Yhtye saateltiin hautaan vuosikymmenen lopulla, mutta äskettäin sen onnistui raahautua arkustaan ylös vavisuttamaan maansa metalliperustuksia. Markus Makkonen FDA Rekotz ntrails perustettiin piskuisesssa Linnerydin kylässä Etelä-Ruotsissa Herran vuonna 1990. Noilla bändeillä oli tuolloin jo kaikki hallussaan. Onpa albumia ylistetty joissain medioissa jopa parhaaksi sitten Dismemberin Like an Ever Flowing Streamin. Soundi ja tyyli... Yhtye soitti joitakin keikkoja ja nauhoitti läjän demoja, mutta huono onni sekä kokemattomuus vainosivat bändiä. Miltä tuntui kuulla lopulta, miltei kahdenkymmenen vuoden jälkeen, Entrails-materiaalia täyspitkällä albumilla. Metalli täytti nuoruuteni kokonaan. Yhtye onkin julkaissut paluunsa jälkeen jo kaksi täyspitkää albumia, Tales from the Morguen vuonna 2010 ja The Tomb Awaitsin vuonna 2011. Molemmilla levyillään Entrails on siinä määrin esimerkillisesti ruotsalaisen kuolon ytimessä, että yhteydenotto Jimmy Lundqvistiin oli suorastaan pakko tehdä. Syntymä, kuolema ja ylösnousemus Kotoaan Linnerydistä kysymyksiin vastaileva herra Lundqvist vaikuttaa rennolta ja lupsakalta hepulta. Näistä aineksista syntyivät sitten Dismember ja Entombed. Millaisin miettein Jimmy muistelee kyseisiä vuosia. Aloinkin heti samoin tein työstämään kappaleita uudelleen. Jokainen yhtyeen demonauhoista epäonnistui jollain tasolla, ja vuosikymmenen loppuun mennessä jäsenistö oli menettänyt tyystin kiinnostuksensa hommaan. Päinvastoin. Vuoden 2008 paikkeilla löysin kuitenkin vanhat demomme paskoine soundeineen ja sanoinkin itselleni, että näistä aineksista saisi tehtyä vielä vaikka mitä hyvää. Kuten mainittua, yhtyeen ensimmäinen versio kohtasi loppunsa vajaan kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen. Loppuvuodesta 1990 perustettu Entrails sai alkunsa ruotsalaisen death metalin ensimmäisessä aallossa. Kun sitten kuulin ensimmäisen kerran Carnagea ja Nihilistiä, oli helppo päättää, millaista musiikkia alkaisi itsekin soittaa. Entrailsin toinen albumi, The Tomb Awaits, julkaistiin loppuvuodesta 2011, ja yhtye on seurannut sen saamaa palautetta mielenkiinnolla. Kymmenisen vuotta myöhemmin Entrails teki kuitenkin yllättävän paluun. Oli aika sulkea kansi. Kun soppaan lisätään vielä Grave, olinkin jo täynnä inspiraatiota. Huikeita riffejä seurasi läpi seuraavan vuosikymmenen, ja yht'äkkiä, 90-luvun alussa, death metalia alkoi pursuta joka paikasta kuin kärpäsiä ikään. Jimmyn tekemät demot saivat maailmalla huomiota, ja lopulta vuonna 2009 FDA Rekotz tarjosi miehelle levytyssopimusta. Sessiorumpaliksi valikoitui tukholmalainen Fredrik Widigs. 90-luvun alussa Ruotsista tipahteli klassista death metalia häkellyttävään tahtiin. Eipä voi valittaa. Ruotsalainen death metal ei ole kuulostanut näin hyvältä ties kuinka pitkään aikaan, ja edellistä napakymppiin osunutta merkkiteosta saa hakea ainakin Death Breathin debyytin ajoilta. Aaargh! Niinpä niin. Myös Entrailsin ura potkaistiin käyntiin noihin aikoihin. Jimmy houkutteli mukaan vielä vanhan kitaristituttunsa Mathias Nilssonin, ja uusi Entrails-kokoonpano oli syntynyt. Kaava nimeltä Entrails FDA Rekotz julkaisi yhtyeen debyytin Tales from the Morguen seuraavana vuonna. Treenikämpäksi nelihenkinen miehistö löysi vanhan halkovajan, jossa biisejä harjoiteltiin kovalla innolla. Mukana alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole enää kuin säveltäjä-kitaristi Jimmy Lundvist, mutta menoa se ei ole haitannut. Toisen polven demoilla laulanut, loistavaääninen korisija-basisti Jocke Svensson sai oitis pestin yhtyeeseen
Niskat tulevat olemaan jälleen maailmanlaajuisesti kipeinä, Jimmy hekottaa ja kiteyttää lopuksi koko Entrailsin kupletin juonen. Sunlight on kuitenkin taas niin sanotusti in, ja nykyään tuntuukin olevan paljon kokoonpanoja, jotka ottavat vaikutteensa parinkymmenen vuoden takaisilta raaoilta ja suoraviivaisilta dödispioneereilta. Vaikka Entrails onkin pitkälti Jimmyn bändi, on sen otteissa aito yhdessä tekemisen meininki. Suorempi ja maanisempi. Osa biiseistä oli puolestaan löytynyt lojumasta Jimmyn laajasta nauha-arkistosta. Kappaleet muodostavat mielestäni levyllä myös ehjemmän kokonaisuuden. The Tomb Awaits on ennen kaikkea tehokas ja tarttuva levytys. Kuuntelen paljon suosikkialbumieni rakenteita. Jotain pikkujuttuja tuli heiteltyä mukaan, mutta musiikin perspektiivi on täysin sama kuin silloin aiemminkin. Samaan hengenvetoon hän muistuttaa, että suurin osa tämän genren alkuperäisistä merkkiteoksista on tehty ennen vuotta 1993, minkä jälkeen moni yhtye lähti kokeellisemmille vesille tai muutti muuten vain ilmaisuaan. Uusi albumikin on jo työstössä. Suurin osa yhtyeistä hiipui vähitellen, mutta joillakin meistä oli vielä virtaa toiseen yritykseen. Entrails jatkaa vauhtiin päästyään kiivasta julkaisutahtiaan myös tulevaisuudessa, sillä tekeillä on parasta aikaa seiskatuumainen splitti. Bändi keskustelee sitten tekemieni demojen pohjalta parannusehdotuksista. Jos pitää valita kahdesta yhtyeestä, valitsen mieluummin sen HM-2 pedaalia käyttävän. Kaava on lopulta hyvin yksinkertainen. Onkin pakko tiedustella, millaisen viisastenkiven yhtye on tekemiseensä löytänyt, kun näin murhaavaa jälkeä syntyy. Mitä riffiä lyhennettään, minne tarvitaan jotain lisää ja niin edelleen. Tekninen paska ja "hienot" jutut, joita kukaan ei edes levyiltä kuule, eivät kiinnosta minua tippaakaan. Soundi on kaiken a ja o. Millaisista elementeistä hyvä ruotsikuolo sitten Jimmyn mielestä rakentuu. Levystä tuli edeltäjäänsä huomattavasti synkempi tapaus. " tamaan juuri siltä kuin halusimme. Vielä synkempää kamaa on luvassa. Kemiat toimivat, ja se kuuluu. Biisit olivat likipitäen kaikki alkuperäisessä kuosissaan. Prototyyppejä on kuitenkin jo olemassa. Makuni rumpujen suhteen on muuttunut muutenkin aina vain old schoolimmaksi ja Adde on tehnyt näitä hommia jo kaksikymmentä vuotta, joten hän on oikea mies hommaan. Jimmy paljastaa levyn materiaalin olevan kolmea hiljattain sävellettyä kappaletta lukuun ottamatta lähtöisin yhtyeen demoilta Reborn ja Human Decay. Mukavinta oli se, ettei ketään jäsenistä tarvinnut liiemmin houkutella bändiin. Miten sävellysvastaava itse kokee yhtyeensä kehittyneen viime vuosina. Myös Entrails vannoo kyseisen apuvälineen nimeen. Pidän ensimmäisistä thrash-levyistä tyypillisine temponvaihteluineen ja sotken näitä aineksia sitten omiin ideoihini. Tales from the Morgue sai hyvää palautetta autenttisesta otteestaan, ja vuotta myöhemmin julkaistu The Tomb Awaits olikin luontevaa jatkoa prosessille. Tietenkin uusi levyllinen loistavaa yksinkertaistettua ruotsalaista death metalia! { www.myspace.com/entrailsreborn } MIASMA #41 51. Siellä oli mahdollista saada apua uransa kehitykselle toisin kuin täällä metsikössä, missä mekin elelimme. Esimerkkeinä albumeista, joilla kaikki edellä mainitut aspektit ovat kunnossa, Jimmy mainitsee muun muassa Entombedin klassikot Left Hand Path ja Clandestine, Graven Into the Graven, Cemetaryn An Evil Shade of Greyn, Unleashedin Where No Life Dwellsin ja tietenkin Dismemberin Like an Ever Flowing Streamin. Niska alkaa nykiä vääjäämättömästi heti avausraidasta alkaen, ja suuri osa levyn riffeistä jää surisemaan pääkoppaan viikoiksi. Uuden lätyn kokonaiskuvasta ei Jimmyn mukaan voi vielä puhua, sillä kappaleet tuppaavat elämään aina studioon saakka. Soundiinkin saatiin aimo annos brutaaliutta lisää. HM-2-pedaalin täytyy olla vielä se Japanissa tehty malli, koska samalta näyttävä taiwanilainen versio ei vastaa soundillisesti japanilaista. Kuten äskeisessä jo mainittiinkin, ruotsikuolosta puhuttaessa yksi tekninen apuväline on ylitse muiden. Oliko tämän tyylin yhtyeitä 90-luvun alussa sitten yksinkertaisesti liikaa? En voi sanoa, että bändejä olisi ollut jotenkin liikaa... On olemassa kloonipedaali, nimeltään HM-200, mutta sitä ei pidä sekoittaa millään muotoa alkuperäiseen HMkakkoseen. Jimmy kertoo kappaleiden synnystä Entrailsissa. Soundi tehdään edelleen HM-2-pedaalilla, koska olemme old schoolia. Levyllä ei tule olemaan myöskään teknistä paskaa, sillä olemme old schoolia. Uudella levyllä soittaa sessiorumpalina toimineen Widigsin korvannut, erittäin luontevan oloinen Adde Mitroulis (myös Birdflesh, General Surgery), ja Jocken vokaalit ovat edelleen huippuluokkaa. He pitivät kuulemastaan ja olivat sen perusteella valmiita liittymään yhtyeeseen oitis. Tekninen paska ja 'hienoT' juTuT, joiTa kukaan ei edes kuule, eiväT kiinnosTa Tippaakaan." Yksinkertaistettua death metalia Viime vuosien trendinä kuolometallissa on ollut vanhojen, kertaalleen kuopattujen yhtyeiden paluu levyttävien artistien joukkoon. Emme aio muuttaa musiikillista linjaamme tulevallakaan levyllä, sillä olemme old schoolia. Testailen riffejä ja rakenteita, kunnes kappaleen tunnelma on mielestäni kohdillaan. Miten kappaleet kasvatetaan ja niin edelleen. Rummutus on muuttunut mielestäni luonnollisemmaksi ja energisemmäksi. Täytyykin tässä kiittää Swanötä siitä, miten lähelle alkuperäistä Sunlight-soundia päästiin! Jos Tales from the Morgue koostui kokonaan vanhasta demomateriaalista, ei The Tomb Awaitskaan ole kauttaaltaan tuoretta tavaraa. Riffien täytyy olla luonnollisesti hyviä ja otteissa pitää olla oikeanlaista yksinkertaistamista. Sanotaanko pikemminkin, että harmittavan moni jäi ilman genren pioneerien suosiota. Mitä sitten on luvassa... Esimerkiksi Evocation on palannut hiljattain Entrailsin tavoin ryminällä haudastaan. Tuolloin läpimurtonsa tehneet yhtyeet olivat poikkeuksetta suurkaupungeista lähtöisin. Nimittäin legendaarinen Bossin HM-2 säröpedaali, jonka keskiäänipitoinen, törkyinen turina muodostui Sunlight-studion myötä koko genreä määrittäväksi yleismaailmalliseksi soundiksi
Vuonna 1999 perustettu teknisemmän tyylin yhtye aloitti uransa kitaristi/vokalisti Mikko "Lappis" Lappalaisen sooloprojektina, kasvaen lopulta täyden bändin mittoihin. Uudella albumillaan Essence of Fearillä yhtyeellä on kuitenkin kaikki ässät hihassaan suuremman tunnettuuden ja arvostuksen haalimiseen. Debyyttialbumi Nothing But Hate näki päivänvalon vuonna 2010 ja yhtyeen kakkoskiekko Essence of Fear silppuroi tietään kauppoihin alkuvuodesta 2012. Markus Makkonen Juho Räihä N owen on monelle demo-, ja ug-julkaisuja seuraavalle tuttu nimi. Kipakoista tulituksistaan ja taiturimaisesta soitostaan tunnettu yhtye onkin kaikessa hiljaisuudessa tehnyt jo varsin pitkän päivätyön pysyen kuitenkin pit+kälti valtavirran tutkan ulkopuolella. Sielukasta ja aitoa Lahden Nowen on tahkonnut kuolometalliaan jo pitkään. Yhtyeen perustaja ja voimahahmo Mikko Lappalainen ja basisti Jarno Nurmi keskustelivat Miasman kanssa hieman bändin kuulumisista. 52 MIASMA #41
Yleismaailmallisesti voisi kait sanoa, että henkilökohtaisen soiton ja koko bändin yhteensoiton tiukkuus on tämän bändin missio ja samalla hyvän Nowen-biisin tärkein ominaisuus. Mä tein himassa biisin, mentiin Villen (Vehviläinen, rummut) kanssa treenikselle ja sorvattiin biisi jotenkin kasaan. Meidän tyyli on ollut aina se, että hyvinkin vähällä treenauksella mennään studioon. Ruokankaan Vesku teki joka suhteessa erinomaista työtä, ja koska luotto mieheen on kova, ei tullut mieleenkään lähteä vaihtamaan tallia. Parikolme kertaa edellä mainittu ruljanssi per biisi ja studioon. Toisen puolen sisältöä en kyllä valitettavasti enää muista. Millaisin miettein odottelette itse uuden albumin julkaisua. Lyyrinen johtoajatus lienee toi Lähi-idän tietty uskonto ja kaikki järjettömyys, jota siellä sitten harrastetaan autuaana ja onnellisena uskonnon nimissä. Aika vaikea kysymys. Edelleenkin se tärkein yhtye, jos yksi pitäisi valita, mutta totta kai on monia muitakin bändejä, joilta on vaikutteita imetty. Studion jälkeen ollaan pidetty tästä bändistä hivenen taukoa, ja treenaus keikkoja varten aloitetaan heti vuoden vaihteen jälkeen. Typerä klisee, jonka viljeleminen pitäisi kriminalisoida. Jokainen bändin jäsen varmasti odottelee levyn ulostautumista. Tapansa kullakin, Lappis toteaa pienen pohdinnan jälkeen. Kunniallinen kenelle. Niin ja mä olen duunaillut uutta materiaalia kolmannelle levylle ja yrittänyt kovasti buukkailla keväälle keikkoja, Lappis kertoo. Joskus 2006 Vesku kyseli jälleen ug-bändejä kokoelmalle, ja tällä kertaa se ilmestyi Miasman kylkiäisenä. Itselleni herää välittömästi kysymys, että mikä hitto on kunniallinen kuolema. EvilChuckin tekemä uraauurtava työ äärimetallin kehittämiseksi on kuultavissa myös Nowenin musiikissa. Tuhat kertaa kopioitu c-kasetti ilman mitään nimiä, niin jäi bändin nimi epäselväksi. Millaisin miettein Nowen sitten muistelee debyyttiään. Vakavasti ottaen nuo jokaisen henkilökohtaiset demonit ovat toki sellaisia, että niiden kanssa painimisesta tuskin ihan lähiaikoina päästään eroon, eli sillä rintamalla on varmasti edelleen sanoitusaiheita tiedossa. Itse asiassa, mitään ei teknisesti ajateltuna tehty juurikaan toisin, Lappis toteaa. Onko albumi teemallinen kokonaisuus. Jarno muistuttaa myös musiikillisen monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden merkityksestä. Hienoa, pyyteetöntä työtä mies on tehnyt raskaan musiikin eteen ilman riskiä rikastumisesta. Vesku on ollut meidän matkassa mukana jo aikalailla alusta asti. Ensimmäisen kerran oltiin tekemisissä vuonna 2002 tai 2003. Tosin, en bändiä nimeltä tunnistanut kuin vasta vuonna 1991. Pojat treenasivat korvakuulolta himassa, tulivat studiolle, kun aika koitti, ja soittivat omat osuu- päivän jälkeen yhdelle oluelle rentoutuakseen, mä menen himaan; vahvari päälle, skitta kouraan ja treenaamaan. Mitkä ominaisuudet yhtye itse kokee musiikilleen tärkeimmiksi. teen, rintamalla, toisen käden kautta, uskonnon takia, miten vain, niin kyllä kunniat ovat kaukana itse kuoleman hetkellä. Sama juttu oli edellislevynkin kanssa. Biisit/riffit yleensä syntyvät mun tapauksessa ihan soittamisen ja treenaamisen sivutuotteena, ja kun treenaus on lähes päivittäistä, syntyy myös riffejä. Ilman turhaa hankaamista Nowenin levy-yhtiö Violent Journey Records on rummuttanut jo tovin nettiin maistiaisia yhtyeen uudelta albumilta. Teknisyyden, biisien kokonaisuudet, vai kenties jotain aivan muuta. Mitä vanhemmaksi tässä on tullut, sitä laajemmaksi koko vaikutteiden kirjo on mennyt. Ne lyriikat, jotka itse tein tälle levylle, seuraavat tosiaan aika pitkälle noita mainittuja teemoja. Haastattelua tehdessämme on kulunut päivälleen kymmenen vuotta Death-legenda Chuck Schuldinerin kuolemasta. Minun henkilökohtainen suhde Deathiin ja herra Schuldineriin on aina ollut todella tärkeä ja varsin vahva. Uskaltaisin väittää, että mikään kuolema ei ole kaunis eikä millään tavalla kunniallinen. Itse asiassa yllätyin hivenen itsekin muutamista omista lyriikoistani, Lappis tuumaa. Lapset manipuloidaan taistelemaan aseet kädessä jo pienestä pitäen, itsemurhaiskut, kunniamurhat ja niin edelleen. Homma myös pysyy jännittävänä, koska kukaan ei sessioiden alussa tiedä, miltä valmis levy tulee kuulostamaan. Leprosy oli julkaisuvuonaan [1988] se levy, mikä vei mennessään. Näin saadaan biiseihin enemmän ilmavuutta ja variaatioita, koska jokainen otto on erilainen. Yksi suurimpia syitä miksi aikoinaan innostuin kitaran soittamisesta. Välillä, riippuen fiiliksestä, kuunnellaan kyllä jotain ihan muuta kuin raskasta musiikkia. Tai me Veskun matkassa, miten päin sen nyt haluaa laittaa. Näin siis kummankin levyn kanssa. Verrattuna Nowenin debyyttiin Nothing But Hateen uutukainen on huomattavasti helpommin sisäistettävää materiaalia ja riffeillä on taipumusta jäädä päiviksi päähän surraamaan. Toiset menevät duuni- MIASMA #41 53. Studiossa sit rummut narulle ja rumpuraidat demokitaroineen jätkille stadiin. Ainakin media tuntuu liittävän bändiä Chuckin musiikilliseen perintöön tuon tuostakin. Toki ne lähestyvät asiaa vähän eri tyylillä kuin muut sanoitukset, mutta erilaisia lähestymistapoja on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Lyyrisesti näin suoraa "politikointia" on viimeksi tullut kirjoitettua Cursed or Blessed -demon aikoihin. Respect. Toki vaikutteina, ei apinointina. Ainakin omien demonien kanssa painiskelua ja ihmiskuntakritiikkiä olin aistivinani. Mies kasasi silloin Suomen demoskenestä kokoelmaa nimeltään Demonstration of Penetration ja pyyteli myös meitä mukaan, johon toki suostuimme, Lappis kertailee. Essence of Feariä kuunnellessa huomaa, että useassa kappaleessa puidaan lyriikoiden osalta hieman samoja aiheita, useilla eri näkövinkkeleillä. Poikkeusta löytyi sen verran, että uudelle levylle sekä Jarno että Markus (Taipale, kitara) ovat myös tehneet biisin per mies. Kuten metallimusiikissa yleensä, myös Nowenissa vannotaan iskevien riffien nimeen. Jos Essence of Fear on kuulostanut irtopaloina aiempaa selkeämmältä ja iskevämmältä, korostuu vaikutelma levyn kuultuaan entisestään. Onkin pakko kysyä millainen miesten itsensä suhde kyseiseen artistiin on. Kuolet vanhuu- "Uskaltaisin väittää, että mikään kUolemaei ole kaUnis eikä millään tavalla kUnniallinen." lappis det purkkiin ideoidensa kera. Meillähän on itse asiassa Veskun kanssa jo aika pitkä historia. Nowen tuntuukin löytäneen ilmaisulleen varsin terhakan ja tulivoimaisen konseptin. Erittäin suurella mielenkiinnolla odottelen, minkälaista palautetta levystä alkaa kuulua, ja keikoille on tosiaan jo kova hinku, nyt kun on uuttakin kamaa esitettävänä, Jarno jatkaa. The Honor -biisi on esimerkiksi tositarina ihan oikeasta elämästä ja juurikin siitä, miten veli ampuu siskonsa kunnian nimessä. Mitä levyjen kanssa tehtiin toisin, vai olivatko syntytarinat täysin identtiset. Biisi oli Illusions Where Hell Begins -minilevyltä. Omien demonien kanssa on painiskeltu jokaisella julkaisulla, ja se aihe on lähellä sydäntä, koska tiedän, että tuolta omalta pimeältä puolelta löytyy raakamateriaalia suhteellisen runsaasti. Aikalailla napakymppiin osuit. Suoranaista teemaa ei sinällään uutukaiselta löydy, mutta kyllä kaikki lyriikat ovat löyhästi toisissaan kiinni. Lappiksen demonien kanssahan tässä bändissä enimmäkseen painitaan, Jarno heittää. Muutamia metallibändejä jos mainitsee, niin Akercocke, Vader, Anthrax, Paradox, Emperor, Dream Theater, Faith No More, Kuolema ei ole kaunis Nowenia pidetään death metalin teknisemmän saran kyntäjänä
Mullahan on aika kova perversio tuonne progen ja instrumentaalimusan suuntaan, mutta tuskin me nyt kolmatta levyä tullaan ihan instrumentaalikamana tekemään. Witheria on taas Markuksen visio samasta asiasta, joten minulla ei ole Witheriassa vastaavaa vastuuta. Toki laatukriteerit mielessä pitäen. Voitteko kertoa hieman graafisen kokonaisuuden taustoista. Tuo lista on siis ihan totaalinen pintaraapaisu, Lappis tuumaa, mutta toteaa Deathin olevan toden totta se Nowenin yhteinen suosikki, jota kaikki arvostavat ja jonka kautta musiikkia peilataan. Toivon, että myös Markus jatkaa biisien tekemistä Nowenille. Mahtaako sielukkuus ilmetä mitenkään, taisi Jarno vain runoilla jotain dramaattista saatetekstiin, Lappis nauraa. Ehkä Nowen on näistä eniten ainakin minulle sellaista rennompaa puuhaa. Jotkut levyn kappaleista ovat toki aika kaukanakin kannen tunnelmasta, mutta se yleisvire, joka levyn läpi kulkee, on aika hyvin kannessa kuvattuna. Nowen palo mUsiikkia tai mitä tahansa "tUskin kUkaan, jolla onmUUtalUodajotain sielUkasta ja aitoa" ilmaisUa, voikaan tehdä kUin jarno vanha Sepultura ja tietty Iron Maiden. Tuberculosis Witheriasta hoiti sitten muun homman eli lay-outit, logon ja niin edelleen. konnollisten painostusten seurauksena mitä levyllä kuvataan, tai se voi olla muunlaista jäätymistä. Levyä kuvataan ennen kaikkea sielukkaaksi ja sen aitoutta korostetaan useaan otteeseen. Kansi on kyllä todella kaunis ja siitä voisi saada paljonkin irti erilaisia ajatuksia, Jarno tuumaa. Jarnolla on Desecresy ja Serpent Ascending, ja mielestäni kaikki nämä toiset bändit ovat hieno juttu. Mä olen tehnyt koko ajan uutta materiaalia ja tiedän, että Jarno on myös kehitellyt jotain. Vaikean kakkosalbumin klisee vilahtelee bändien haastatteluissa tuon tuostakin. Kyseessähän on siis ihan taulu, ja tauluhan vei välittömästi huomioni kun vierailin Markuksen ja Nooran luona tuossa viime keväänä. Mies teki myös loistavaa työtä, Lappis valottaa taustoja. Koko bändi vaikuttaa olevan luovimmillaan aina studiossa ja ideatkin välillä ovat sen mukaisia. Näet muita ihmisiä, muita tapoja toimia studiossa ja keikoilla, voit soittaa eri tavalla erityylistä musaa, kenties eri soittimella, Lappis muotoilee. Kylmyys voi olla oman itsensä täydellistä jäätymistä esimerkiksi niiden us- {www.myspace.com/nowenband} 54 MIASMA #41. Silmät voi sulkea monestakin syystä, mutta yleensä ihmiset lopulta tekevät sen ihan itse ja vapaaehtoisesti, omien näkemystensä seurauksena. En laittaisi pahakseni laisinkaan. Siinä olisi vaihtelua meille kaikille, Lappis naurahtaa. Outo kiinnostaa Essence of Fearin kannen maalaus on metallilevyksi varsin poikkeuksellinen. Olen ajatellut, että Nowenin kohdalla voi huoletta tuoda ne perversseimmätkin ideat esiin, kun sellaisia ilmenee, eli itseäkin houkuttaa ajatus yhä hämärämmistä ratkaisuista. Minun kohdalla se meinaa kait samaa kuin menneinäkin vuosina: syödä hemmetisti lohta sen erinäisissä muodoissa äidin ja avovaimon seurassa ja katsella DVD:ltä Simpsoneita, Huonosti käyttäytyviä miehiä tai jotain laadukasta brittikomediaa. Toki myös soitin on eri bändistä riippuen. Tosin, toisen totesin studiossa heikoksi ja improvisoin koko soolon uusiksi. Koetetaanpa siis purkaa tätä ajatusta hieman toisin ja kysytäänkin herroilta, miten haastavaksi he kokevat tulevan Nowenin kolmannen albumin. Näin ollen kannan myös sen vastuun, mikä minulla perustajana tästä bändistä on. Nowen koostuu varsin aktiivisista ja tunnetuista muusikoista. Pääsee keskittymään enimmäkseen soittopuoleen ja nauttimaan siitä, kun taas muiden omien bändien kohdalla on erilaiset lähestymistavat, jotka sisältävät itselle enemmän stressitekijöitä, Jarno kertoo. En mä jää tyytyväisenä makoilemaan ja miettimään, kuinka hieno ja kova levy tehtiin. Miten nämä piirteet ilmenevät musiikissanne. Asiaahan on lähes mahdoton sanoilla kuvata, mutta tuskin kukaan, jolla on palo luoda musiikkia tai mitä tahansa ilmaisua, voikaan tehdä muuta kuin jotain sielukasta ja aitoa. Jos bändinä ajattelee, niin siinä olisi heavya kerrakseen, jos Nowen lämppäisi Motörheadia jouluaattona. Tarjoaako Nowen sitten kenties jotain erilaista, tai erityistä muihin yhtyeisiinne nähden. Noora Ekström on kannen maalannut, ja hän on Markuksen parempi puolisko. Markus taisi miettiä yhden soolon levylle etukäteen, ja mä katselin kahdet soolot. Voisi kait sanoa, että metallit ovat aika kaukana meikäläisen joulusta. Vaalean sinisen ja valkoisen pakkassävyt edustavat sitä värikartan vähemmän hyödynnettyä puolta, mutta ehkäpä juuri tästä syystä kansi on suorastaan poikkeuksellisen vaikuttava ja mieleen painuva. Essence of Fearin saatekirjeessä käytetään levyn sisällöstä varsin silmäänpistäviä adjektiiveja. Myös valtaosaa lyriikoista on oikeasti mietitty ja vakavasti kirjoitettu, eikä lähdetty vain tälle paloitellaan kaikki -linjalle. Pieni tahallisen provokaation kipinä silmissään journalisti heittää lopuksi ilmoille tiedustelun Nowenin "metallijoulusta". Ensimmäinen kommenttini taisi olla, että "tuossa on meidän seuraavan levyn kansi!". Mä en oikeasti ajattele tuollaisia ollenkaan. Jos kuitenkin tyydytään yhdistämään maalaus levyyn, niin tärkeitä yksityiskohtia on tietty tuo kylmyys ja silmien sulkeminen. Häneltä tuntuu tauluja tulevan suhteellisen vauhdilla, joten voisi jo hiljalleen alkaa katselemaan seuraavan levyn kansikuvaa. Ville Vehviläinen rummuttaa myös Waltarissa ja Markus sekä Lappis vaikuttavat Witheriassa. Muista jätkistä en tiedä; voi olla, että häipyisivät ovet paukkuen, jos tällaista alkaisin ääneen ehdottelemaan, Lappis virnistää. Nyt saatte kyllä hieman kertoa tästä lisää. Musiikillisen aitouden Lappis jo kiteyttikin, mutta näkyyhän tuo aitous myös tietynlaisena rehellisyytenä. Ei paljon kiinnosta vääntää jotakin muka kokeellista tekotaiteellista paskaa, jonka ainoa arvo on siinä, että voi lukea itsensä "eliittiin" siinä vaiheessa, kun kukaan muu ei sitä enää ymmärrä. Jarnokin kertoo erikoisempien musiikillisten ratkaisujen kiinnostavan. Ja totta kai äiti ja vaimoke mukaan. Tämä bändi on kuitenkin ennen kaikkea soittajien bändi, eli kyllä mua joku instrumentaalirunkkauskama kiinnostaisi. Miten sitä juhlitaan, vai juhlitaanko ollenkaan. Voisi kuvitella, että aikataulujen yhteensovittaminen olisi melkoisen vaikeaa, mutta miehet muistelevat, että vain pari keikkaa on jouduttu perumaan muiden kiireiden vuoksi. Katse eteenpäin ja uutta matoa koukkuun. Toki pientä uhoa oli mukana saatetta miettiessä, mutta niinhän sitä kuuluukin olla, Jarno jatkaa. Mietittiin yhdessä, että se linja on jo läpikäyty edellisellä levyllä Aitous tulee ehdottomasti taas teknisen puolen kautta, eli Nowen on koko olemassaolonsa ajan kiskonut joka soittimen purkkiin ilman klikkiä ja muita apukeinoja. Tuberculosis on myös yhtyeen ensimmäisen albumin ilmeen taustalla, joten hänen Nowenin yhteistyö juontaa juurensa jo kauempaa. Tuleeko erittäin toimivan ja onnistuneen Essence of Fearin ylittäminen muodostumaan mielestänne vaikeaksi, ja onko uusien biisien linja jo selkeänä mielessänne, vai joudutaanko uuden kokonaisuuden suhteen viettämään unettomia öitä. Vakavasti puhuen, meillä on aina järjettömän hauskaa studiossa ja nimenomaan ilman alkoholia. Näin sitten kävi, ja kyseinen taulu on nyt minun ja avovaimoni seinällä, toki Nooran signeeraamana. Toivon, että tämä hauskuus ja aito rakkaus musiikkia ja varsinkin soittamista kohtaan myös kuuluu lopputuloksessa. Nowen on minulle bändi siinä kuin Witheriakin, tosin sillä pienellä erotuksella että kyseessä on enemmänkin minun visioni bändistä ja musasta. Essence on nyt tehty ja kohta keikkaillaan sen tiimoilta. Rumpusämplejä ei levyiltämme löydy, eikä myöskään triggereiden napsutusta. Uusimmalle levylle jätimme myös kaikki pikkuvirheet, mitä ei itse äänityksen aikana huomattu, eli mitään ei lähdetty jälkikäteen korjaamaan. Vokaalit ovat 98 % ykkösellä sisään vedettyjä ja kitarasoolot ovat pääosin studiossa improvisoituja
Aikaisempi saatavuuden niukkuus on siis vaihtunut runsaudensarveen, johon on mahdollista päästä käsiksi käytännössä milloin tahansa ja mistä tahansa. Se teki isoa bisnestä muiden omistamalla sisällöllä. Teknologiavetoiset (Apple, MS, Symbian...) alat suojaavat oman sisältönsä. Ollaanko jo liian myöhässä, olisiko alan pitänyt reagoida aikaisemmin muuttuneeseen tilanteeseen. Musiikkiteollisuus on supistunut kymmenessä vuodessa yhdellä kolmanneksella maailmanlaajuisesti. Ala reagoi tilanteeseen aivan liian hitaasti ja keinoiksi valittiin ensin erilaiset estot (esim. Musiikki vai kuuntelukokemus. Kun musiikki 90-luvulla saatiin helposti muodostettua tiedostoiksi ja niiden jakamien helpottui, levy-yhtiöiltä ja eetterimedialta katosi sääntelyn mahdollisuus. Jos kristallipallosta olisi Napsterin suosion kasvamisen myötä nähty, että miltä tulevaisuus näyttää, niin proaktiiviseen kehitystyöhön olisi lähdetty saman tien. Muitakin näkemyksiä, erityisesti kopiosuojauksen tarpeellisuudesta on olemassa. Ei ymmärretty, että globaalissa internetissä yritykset yksitellen sulkea tiedostonjakokanavia oli alusta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Eivät nekään osaa tehdä musiikkisisältöä. Texicalli Records Oy:n omistaja Martti Heikkinen kommentoi näin: Levy-yhtiön tehtävä on tuottaa musiikkia, eikä alalla ymmärrettävistä syistä ollut heti riittävästi asiantuntemusta teknologian kehityksestä. Kaikki tapahtui kovin nopeasti. Digitalisoituminen eteni ensin tiedostonjakeluun ja siitä pikkuhiljaa nykyiseen tilanteeseen, jossa musiikin kuluttaminen tapahtuu yhä enemmän internetin erilaisten streaming-palveluiden kautta. Ja kuinka voisimmekaan kilpailla tekniikassa teknologiayritysten kanssa. Ikään kuin olisit oman musiikkiradiosi ohjelmapäällikkö. Samalla musiikillisten aarteiden etsiminen on muuttunut konvehtien tonkimiseen paskasta. DRM-suojaus), joka vain heikensi fyysisen tuotteen käyttäjäkokemusta, kun CD:tä ei jossain tapauksissa voinut edes soittaa tietokoneella. streaming on netin runsaudensarvi, "Digitalisointi muutti suhteen musiikkiin, 1990-luvun loppuun asti levy-yhtiöt ja eetterimedia säätelivät musiikin tarjontaa." Rasmus Fleischer kirjassaan Postdigitaalinen manifesti Jani Suopanki Suvi Nopanen onge l m a tulevaisuus ja jassa ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun musiikin kokemiseen liittyi kiinteästi fyysinen tallenne. Yleisesti ottaen kuunneltavan musiikin valintaan vaikutti kokoelman rajallisuus, myös itse soitin. Soittimeen mahtui tyypillisesti yksi levy kerrallaan, hienompiin malleihin useampi. CD-levyihin kehiteltiin kopioinninestojärjestelmiä, jotka kymmenen vuotta sitten eivät toimineet kunnollisesti ja aiheuttivat haittaa joillekin kuluttajille. Tästä syytetään piratismia, mutta onko se syy vai seuraus? A Uutta teknologiaa ei nähty ajoissa Koska ala ei nähnyt muutosta eikä itse lähtenyt kehittämään uusia palveluita, piratismille ehti syntymään otollinen maaperä sekä käyttäjäkunta, jolle se oli "täysin normaali" tapa hankkia mitä tahansa musiikkia. Nyt kuluttaja saa halutessaan välittömästi käyttöönsä musiikkia enemmän kuin ikinä ehtii kuuntelemaan. Se oli eräänlainen rituaali. Luonnollinen vaihtoehto oli alkaa tarjota kuluttajille musiikkia laillisesti siinä muodossa, missä sitä halutaan kuluttaa. Runsaudensarvesta on mahdollista ammentaa musiikkia loputtomasti. Mutta mikä on oikeastaan devalvoitunut. Vasta hankittu äänite sujautettiin soittimeen ja levy kuunneltiin läpi kansipapereita plaraten. Liekö edelleenkään. Näkökulman antaa digital manager Juho Koikkalainen, Universal Music Finlandista. Musiikillinen runsaudensarvi tulvahti yhtäkkiä auki ja alan ansaintalogiikasta katosi yksi kulmakivi. Jälkiviisaus on aina helppoa, ja näin vuosia digitalisoitumisen jälkeen voi sanoa, että olisi ehdottomasti pitänyt. Ehkä olisi pitänyt kehittää parempia kopioinninestojärjestelmiä. Kuluttajien suhde musiikkiin oli jo pysyvästi muuttunut. Nyt voidaan miettiä, oliko suojauksesta luopuminen virhe. Musiikin jatkuva saavutettavuus on aiheuttanut eräänlaisen arvonalenemisen, devalvaation. Tämä sitoi musiikin kokemisen sekä tilaan että aikaan. Mobiilisuuden myötä on tullut mahdolliseksi luoda oma musiikillinen kupla, jossa kuulija on vapautunut muiden valitsemasta musiikista. Tämä on muuttanut suhdetta musiikkiin. Napster tarjosi netissä ilmaisia tiedostoja, ja on täysin luonnollista, että se koettiin uhkaksi, mitä se olikin tekijänoikeuksista piittaamattomalla toiminnallaan. Kuluttajat tuntuvat sietävän sen paremmin. 56 MIASMA #41
Rikollisella toiminnalla ja sananvapaudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Albumi, sellaisena kuin sen tunnemme, on aikaisempien teknisten rajoitteiden sanelema kokonaisuus. On luotava palveluita, joiden käyttäminen on vaivattomampaa kuin laittomien tiedostojen hakeminen P2P-verkoista. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa kuluttajien saatavilla alkaa olla hyviä palveluita, mutta ala on edelleen murroksessa. Populaarimusiikissa albumista on muodostunut standardi, ja niiden määrällä mitataan artistin uran pituutta ja menestystä. Alalla on edelleen jäänteitä vanhasta territorioajattelusta, joka hidastaa välillä tuotteiden nopeaa toimitusta ympäri maailman digitaalisesti. Netissä ilmiöt leviävät globaalisti. Digitaalisuuden haasteet Koska ilmaista vastaan on vaikeaa taistella hinnalla, pitää laillisen palvelun olla ylivoimainen muussa suhteessa. Tällöin sisällön saaminen kiinnostuneiden ulottuville samanaikaisesti ja helposti on avainasemassa, toteaa Koikkalainen. Heikkinen näkee tulevaisuuden kaikesta huolimatta positiivisena. Valikoiman on oltava riittävän kattava käyttäjävolyymin saavuttamiseksi ja hinnan pitäisi siltikin pysyä edullisena. Toinen ongelma on sitten se, että villien vuosien aikana on ehtinyt muodostua sukupolvi, joka ei ole tottunut maksamaan musiikista, vaan olettaa että kaiken voi saada verkosta ilmaiseksi pienellä vaivannäöllä. sisällöntuottaja tulee olemaan keskiössä." martti Heikkinen, texicalli recorDs MIASMA #41 57. Suomessa yksi ongelma on se, että suuri musiikin kuluttajien joukko, eli 1218-vuotiaat, ei välttämättä pysty maksamaan ostoksia netissä vaikka rahaa olisi! Vähän sama asia jos karkkikauppaan kelpaisi vain kolikot, mutta taskussa on seteleitä, joita ei voi vaihtaa. Laillinen sisältö valtaa internetin, kun rikollisuus saadaan kuriin. Näin jokin tietyllä markkinalla pieni julkaisu voi olla merkittävä, kun katsotaan potentiaalista yleisöä globaalista näkökulmasta. Miljoonat valuivat pröystäilevien nettirikollisten käsiin. Yksi kompastuskivi on palvelusta maksaminen. Biisien virrassa albumi kuitenkin puolustaa edelleen paikkaansa. " Digijakelun tulevaisuus on valoisa. Internetin käyttöön luodaan samanlaisia lakeja ja sääntöjä kuin yhteiskunnassa on muutenkin ja laittomia sivustoja siivotaan tällä hetkellä kovalla kädellä. Digijakelun tulevaisuus on valoisa. Yhtälö ei ole helppo. Digitaalisuus on vienyt musiikin kuluttamisen kohti tilannetta, jossa kuunneltu musiikki koostuu yksittäisten kappaleiden virrasta kokonaisten albumien sijaan. Markkinoista riippuen nettimaksamiseen luotetaan eri maissa hyvinkin vaihtelevasti. Näitä aseita ovat tällä hetkellä helppous ja käytettävyys. Tallenteen maksimipituus oli riippuvainen levyn fyysisestä koosta. Megaupload-ratsauksen yhteydessä, että ilmaista lounasta ei ole. Sisällöntuottaja tulee olemaan keskiössä. Tässä tultaneen tilanteeseen, jossa piratismille on pakko hyväksyä jokin siedettävä taso, mutta alan on silti pysyttävä elinvoimaisena ja kehittyvänä. Kuluttajat näkivät esim
Kaiken kaikkiaan erilaisia musiikin streaming-palveluita on IFPI:n mukaan rekisteröity noin nelisensataa. Levy-yhtiön arvo mitataan kyvyssä saattaa musiikki kohderyhmän kuultavaksi. Streaming on vain illuusio, joka synnytetään puskuroinnilla. Streaming-palvelu on lyhytikäinen kopio käyttäjän tietokoneelle palvelimella olevasta tiedostosta. Ruotsissa. Tätä taustaa vasten Spotify on onnistunut oikein hyvin. Tähän eivät tällä hetkellä pysty esimerkiksi netissä toimivat jakelupalveluiden tarjoajat, sanoo Juho Koikkalainen. Spotifyn mittakaavaetu on jo niin iso, että omistajat takuulla odottavat pikkuhiljaa saavansa firmasta myös voittoa. Yhtiö varjelee tiukasti salaisuuksiaan, eikä ole avannut tilityspolitiikkaansa tarkemmin. Premium-käyttäjien lukumäärä rikkoi hiljattain 3 miljoonan rajan. Nettibisneksessä pidetään yleisesti ottaen 5 % hyvänä raja-arvona, kun tarkastellaan jonkin palvelun ilmais- ja maksavien käyttäjien suhdetta. Mahdollisimman kattava katalogi on tietenkin kuluttajan etu ja ehdoton edellytys palvelun toimivuudelle. Oman mp3-tiedoston kuunteleminen edellyttää tiedoston kopioitumista tietokoneen työmuistiin ja siitä edelleen äänipiirien käsiteltäväksi. Tulonjako menee soittomäärien perusteella, mutta Spotify ei kerro, paljonko se tilittää yhdestä soittokerrasta. Digitaalisten palveluiden käytön ja sitä myöten niitä kautta tulevien tulovirtojen kasvaessa tämä on varmasti mahdollista. Vuoden 2011 lukuja ei ollut saatavilla tätä kirjoitettaessa. Numeroiden taustalla on yhtiön aggressiivinen kasvu ja myös laajentuminen USA:n markkinoille. Syynä Spotifyn valtava kasvu. 58 MIASMA #41. MOG, Rdio ja Rhapsody ja Grooveshark. Markkinat ovat siis muuttuneet ja myös levy-yhtiöiden rooli muuttuu. Tässä tulee varmasti olemaan suuria eroja eri genrejen osalta. Jos et ole Spotifyssa, sinua ei ole olemassa. Kaikki osapuolet eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä. Näistä tosin vain viimeksi mainittu toimii Spotifyn ohella Suomessa. Musiikin omistaminen (ownership) etenee kohti bisnesmallia, jossa maksetaan oikeudesta käyttää musiikkikirjastoa (accessibility). Albumi on taiteellinen kokonaisuus ja ajankuva artistin senhetkisestä tilanteesta. Spotifyta on kritisoitu siitä, että firman ekspansion maksavat itse asiassa artistit, joille ei juurikaan senttejä kilahtele Spotifysta, ja silti siellä on ikään kuin pakko olla. Uskon myös, että jatkossa tulemme näkemään singleorientoituneita projekteja etenkin dancepuolella. Spotifyta on kritisoitu siitä, että numeroiden perusteella vähintäänkin kultakaivoksen mittasuhteet täyttävästä palvelusta tippuu vain murusia sisällöntuottajille, eli artisteille. Teknisessä mielessä kopio on aina tavalla tai toisella myös tallennettavissa erikseen, toisin sanoen monistettavissa. Spotify ja Grooveshark, laillinen ja laiton? Spotifyn käyttäjäkunta on arviolta yli 10 miljoonaa asiakasta, kun lasketaan yhteen sekä freemium- että premium-käyttäjät. Levy-yhtiöllä on tässä avainrooli, sillä olemassa olevien jakelukanavien avulla voidaan taata samanaikainen ja globaali jakelu kaikkiin suurimpiin palveluihin samanaikaisesti. Tästä on jo joitain ensimmäisiä esimerkkejä nähtävissä esim. Digitaalisen myynnin osuus on 51 %. Lisäksi avainasemassa on saadaanko "pelkällä" singlellä kyseinen julkaisu kannattavaksi. Digijakelun toimivuus (= kattavuus & nopeus) tulee olemaan tulevaisuudessa erittäin merkittävässä asemassa. Digitaalisuuteen on sisäänrakennettuna se, että digitaalisesta materiaali voidaan helposti monistaa lukemattomia kertoja ilman, että laatu heikkenee, ja käytännössä ilman kustannuksia. Sekin tiedetään, että vielä vuonna 2010 yhtiö teki muikeat 26 miljoonaa tappiota, mikä on 10 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2009. Ruotsin IFPI raportoi tammikuussa 2012, ett digitaalisen musiikin tuotto on ensimmäistä kertaa koskaan ylittänyt fyysisen musiikin tuoton Ruotsin levyyhtiöiden tuloista. Vastaavia palveluita ovat mm. Se tiedetään, että vuonna 2010 Spotify tilitti lisensoijille yhteensä yli 45 miljoonaa euroa. Isojen levy-yhtiöiden perässä tulevat pienet yhtiöt, joiden tulee olla samalla pelikentällä, koska pääsy kuluttajien korviin sitä vaatii. Digitaalisessa maailmassa ei riitä vain julkaisu, vaan yleisö pitää saada kiinnostumaan julkaisusta ja edesauttaa heitä löytämään se. Tässä levy-yhtiön promo- ja markkinointiosaaminen on tärkeässä roolissa, Koikkalainen jatkaa. streaming mielestäni ei voi olla vaHinko, että kun spotify lanseerattiin täällä usa:ssa, meillä oli samaan aikaan paras kuukausimyynti koskaan itunesissa." al Dawson, earacHe recorDs, usa " Uskon, että albumille on myös tulevaisuudessa paikkansa. Spotifyn katalogin laajuus on arviolta yli 15 miljoonaa biisiä. Se tarkoittaa, että Spotifyn käyttäjistä arviolta jopa yli 25 % on maksavia asiakkaita. Itse asiassa digitaalisen aineiston käyttäminen edellyttää, että useassa osassa prosessia tapahtuu kopioitumista. Spotify hallitsee tällä hetkellä streaming-palveluita, mutta ei ole suinkaan lajissaan ainoa. Julkaistaan siis singlejä/EP:itä, jotka sisältävät biisin/ biisien lisäksi myös remixejä näistä kappaleista, pohtii Koikkalainen. Ei pidä unohtaa, että kun olemme digitaalisen materiaalin kanssa tekemisissä, kopiointi on aina mukana tavalla tai toisella. Internetin erilaiset streaming-palvelut ovat tätä
Piileekö Spotifyn kaikkivoipaisuudessa erityisesti indie-yhtiöiden kohdalla näköharha. Suurilla levy-yhtiöillä on kaikilla omistusosuus Spotifyhin, joten tuottoa tulee sitäkin kautta. Ainoa musiikki olisi harrastajien tekemää. Autossa voit laittaa cd:n soittimeen ja jakaa kuuntelukokemuksen muiden autossa olijoiden kanssa. Samansuuntaisia laskelmia on nähty muutamilta muiltakin artisteilta. Levy-yhtiö on puolestaan velvollinen korvaaman artistille. Groovesharkin perusajatus on osa sosiaalisen median eetosta. Fyysiset äänitteet tulevat säilymään vielä vuosia kiinnostavana tuotteena. Loppujen lopuksi piratismissa on kyse siitä, että artistin kohdalla taloudellisen riskin ottanut taho syrjäytetään yhtälöstä pois kuluttajan halutessa artistin musiikin kuunneltavaksi saman tien ilmaiseksi. Kun Groovesharkista riisutaan kaikki kuorrute, jäljelle jää palvelu, joka houkuttelee kävijöitä sivuilleen mielenkiintoisella sisällöllä ja ansaitsee näyttämällä näille mainoksia. Toki volyymit tulevat laskemaan, mutta vielä on paljon ihmisiä, jotka haluavat äänitteensä fyysisessä muodossa. Spotify ei suinkaan kilauttele rahaa jokaisen yksittäisen taitelijan tilille, vaan tilitys menee levy-yhtiölle, joka tuotteen on julkaissut. Sisällöntuottajien tulee kuunnella markkinoita ja toimittaa sisältö siinä muodossa kuin asiakkaat sen haluavat. Yrjänä kertoi taannoin bändin nettisivuilla, että Spotifyn tilityksen suuruus on ollut noin 0,013 senttiä per kuuntelukerta. Läsnäolo ei ole sama asia kuin löydettävyys. Tästä henkii myös vinyylin uusi tuleminen, joskaan suurista volyymeista niiden kohdalla ei vielä puhuta. Palvelun tienesti perustuu mainosmyyntiin ja premium-jäsenyyksiin. Palvelusta ei voi ladata musiikkia itselleen, ainoastaan kuunnella. Kuvittele, jos yhtenä päivänä et pystyisi kuuntelemaan mitään kaupallista musiikkia. Joillekin kyse on keräilystä, toisille levykokonaisuuden estetiikasta. Osa kuluttajista haluaa nyt ja tulevaisuudessa ostaa fyysisen tuotteen pelkän kuunteluoikeuden sijaan. Artistin saama rojalti digijakelusta ei ole aivan yksiselitteinen. Levy-yhtiö ottaa aina taloudellisen riskin artistin kohdalla, tästä syystä levy-yhtiölle kuuluu myös korvaus kun äänitettä käytetään. Mutta kuinka vähän meillä olisi kiinnostavaa musiikkia ilman tahoja, jotka ovat valmiita sijoittamaan rahaa artistiin ja tämän musiikkiin. Yksikään CD-levy ei tuona päivänä soisi, yksikään radiokanava ei soittaisi tuttuja biisejä. Haluaisitko elää sellaisessa maailmassa. Mielenkiintoinen tilasto iTunesin käyttämisestä kertoo, että käyttäjällä on keskimäärin noin 5000 kappaleen musiikkikirjasto, josta käyttäjä soittaa vain noin viidesosaa. Palvelun käyttämisessä on tällä hetkellä selkeästi iso moraalinen ongelma. Johtopäätös on, että pelkästään läsnäolo ei riitä. Eli toisin sanoen käyttäjä pystyy lataamaan palveluun musiikkia muiden kuultavaksi. Pieni osa kaikesta saatavilla olevasta musiikista kerää siis valtaosan soitoista. Tarkoitan sellaista musiikkia, jonka tekemisestä tekijä on joskus saanut edes jotain korvausta ja jonka julkaisemiseen joku on sijoittanut rahaa. Radiossa tulisi uutisten jälkeen kuultavaksi, kuinka joku yrittää tapailla Smoke on the Wateria muistuttavan biisin alkuriffejä. Siinäkin tulisi raja vastaan, kuinka monta hauskaa lemmikkieläimistä kuvattua hassua kotivideota yhden päivän aikana YouTubesta jaksaisi katsella. Spotify on vain kanava. Harmaa vyöhyke syntyy siitä, miten kuuntelukokemuksen jakaminen internetin yhteisöissä eroaa kuuntelukokemuksen jakamisesta vaikkapa autossa. Tullakseen löydetyksi Spotifysta, yleisöä on ruokittava myös muista lähteistä. 80 % musiikista ei soiteta käytännössä lainkaan! Vastaavaa tilastoa Spotifyn käyttämisestä ei ole saatavilla, mutta valistunut arvaukseni on, että suhdeluku saattaa olla samansuuntainen. Levy-yhtiöiden tulkinta on, että ei voi, ainakaan ilman kompensaatiota. Tilanne on sama kuin internetin yleistyessä. Yritykset laativat kotisivut nettiin ja kuvittelivat, että bisnes lähtee sen myötä lentoon. CMX:n keulahahmo A.W. iPod ei pyöri, YouTube on vaiti, samoin Spotify. Se on täsmälleen sama ansaintamalli kuin Megauploadilla ja muilla vastaavan kaltaisilla tiedostonjakopalveluilla! Grooveshark väittää maksavansa rojalteja oikeudenomistajille, "jos nämä sitä pyytävät." Käytännössä oikeudenhaltijat eivät yleensä edes tiedä, mitä kappaleita Groovesharkin katalogissa on. Mainoksia myydään myös erilaisten verkostojen kautta. Voiko saman tehdä internetissä. Fanin suhde artistiin voi olla intohimoinen ja läheinen. Kaiken pitäisi lähteä kuluttajien tarpeista, pohtii Koikkalainen. Immateriaalisessa aineistossa, jota musiikki on, peruskysymys on se, että jos on olemassa jokin taho, joka hyötyy kaupallisessa mielessä artistin tekemästä musiikista, artistille kuuluu korvaus. Fyysisen tallenteen katoamisesta on jatkuvasti esitetty ennusteita. Käyttäjä voi halutessaan jakaa oman musiikkikirjastonsa. Televisiossa esiintyisi etäisesti naapurin Arskaa muistuttava kaveri esittämässä itse säveltämäänsä rakkauslaulua. Kirjoittaja on täydellisen soittotaidoton, mutta aktiivinen musiikin kuuntelija, joka seuraa suurella mielenkiinnolla musiikin digitaalisesta jakelusta eri foorumeilla käytävää keskustelua. MIASMA #41 59. Palvelun laillisuus on kyseenalaistettu ja useat levy-yhtiöt ovat haastaneet sen oikeuteen. Levy-yhtiön ja artistin välinen sopimus määrittelee sen, mitä artisti saa. Grooveshark pyörii tummissa vesissä. Lopuksi vapaasti muotoiltu, mielenkiintoinen ajatusleikki, jonka alun perin esitti Helienne Lindvall sanomalehti Guardianin verkkosivuilla. Vielä toistaiseksi formaatti kuitenkin porskuttaa
En tätä tuotosta oikein silti osaa doom/ death-karsinaankaan ängetä, sillä meno on sen verran rivakkaa. Mukava että on harrastuksia, mutta näillä pohjilla tästä ei sen enempää taida tulla. Se kertoo yhtyeestä jolla on sekä taitoa että halua. Meininki on yhä rujoa mutta melodioilla sävytettyä suomenkielistä metallia. No, nyt kuulin. Obediencen demosta on tässä valossa varsin helppo pitää. Kuitenkin, silloin kun Sorkka löytää dynaamisesti rullaavan vaihteen, on jälki ihan vakuuttavaa ja kiusalliset vara-Mokoma-mielikuvat jäävät unohduksiin. Sen verran vahvoilla vesistöillä tässä liikuskellaan, että en panisi pahakseni, vaikka seuraava tuote olisi debyyttialbumi. Näin Gourvalla olisi mahdollisuus nousta esille omaperäisenä ja uutta luovana aktina. Edelliseen demoon verrattuna kitaroiden kuvioissa tuntuu nyt olevan luontevammin rokkaavaa melodista koukuttavuutta, mikä tulee erityisen hyvin esille Dystopia-biisissä, joka on varsin eheä ja toimiva sävellys. Basso kulkee usein pääosassa, ja kuten instrumenttivalikoimasta voi päätellä, niin kappaleet ovat hyvin vähäneleisiä ja kaikesta ylimääräisestä riisuttuja. Ongelmana nousevat esiin hieman tylsän ja hätäisen kuuloiset aggressiivisemmat osuudet, joissa ei saavuteta tarpeellista tuhovoimaa. Nyt materiaali jää vanhahtavaa death metalia pursuilevassa nykyskenessä sinne keskitasoon. Vokaalit eivät nyt ihan vakuuttavat ole vaikka kovasti tässä koristaankin menemään. Tosin tapahtumien vähyys voi olla meluisan musiikin ystäville karkottava seikka. Soolot ovat ihan onnistuneita lurituksia, jotka raikastavat muuten melko kankeaa meininkiä. Timo Hanhirova OBEDIENCE The Spell Of Extrication Obedience murjoo death metaliaan miellyttävän mutaisella otteella. Siinä missä demon avausraita Manipulation on hiukan Diabloon nojallaan olevaa junttausmetallia äärimmäisen toimivilla riffeillä, kakkosraita Hide Your Self on kuin itsensä Jeff Watersin tekemä thrash-ralli. Jaakko Marttila SORKKA Toinen jae Tässä tulee jatkoa edelliselle, Ensimmäinen jae -demolle. Gourvan muodostaa innovatiivinen veljespari, joka saa kitaran, basson ja "elektroniikan" avulla aikaiseksi varsin kiinnostavaa murinaa. Eikä uho jää mitenkään puolitiehen vaan toiminta on onnistunutta ja tuhoisaa. Keskimäärin demo herättää lupauksia paljon paremmastakin. Demo on itse pusattu alusta loppuun ja se kyllä kuuluu niin soundimaailmassa kuin vähän erikoisissa sovitusratkaisuissakin. Riffittely on perusvarmaa ja helposti lähestyttävää. Se ei ole kiinni siitä, että bändi olisi tuhanteen kertaan kuultua, vain siitä että toistaiseksi biisit eivät visko minua sairaalloisen kuoleman pyörteeseen tarpeeksi vastaan panemattomasti. Toivottavasti sekin löytyy pian. Petri Klemetti Demorovi o NERVESAW Promo 2011 Nervesaw on Sadistik Forest -mies Makkosen astetta tai kahta primitiivisempi death metal -viritys. Kaiken kaikkiaan Obediencen tekemisiä leimaavat maittavasti sekä selkeä päättäväisyys että yhtenäinen visio. Se oikeasti pulppuava kultasuoni voisi löytyä jos saisi vielä hieman kimuraisemman riffimateriaalin, kuitenkin "aidolla" meiningillä soitettuna ja tuotettuna, Sadistik Forestin ja Nervesawin äpärälapsen ikään kuin. Valikoima on tasaisen vahvaa, ei missään nimessä negatiivisessa mielessä, mutta siinä määrin ettei siitä erotu yksikään teos yli muiden. Ensimmäinen raita En murru lähtee liikkeelle ilman turhaa miettimistä ja toimiikin suoraviivaisena kaahauskappaleena hyvin. Hyvä nauha. Vokalisointipuolella ärjyntä kuulostaa välillä ihan mukiinmenevältä mutta paikoin taas koomiselta, kun synkeissä sanoituksissa päästään johonkin puolivillaisen uhoavaan lausahdukseen. Painopiste on tällä kertaa rehellisessä groovaavassa runttauksessa, ei kitumisessa pimeyden syövereissä. Kappaleiden johdonmukaisuuteen voisi erityisesti kiinnittää huomiota, sillä nyt muutamassa kohtaa alkaa ihan naurattaa, kun biisiä lähdetään rakentamaan jollain käppäheavyriffillä, josta ei sitten millään maltetakaan luopua ihan heti. Juuso Viljanen GOURVA Another World Suomesta näyttää löytyvän yhä uusia kehityskelpoisia ambient-nimiä. Omakustanne on venytetty lähes albumimittaiseksi, The Burden sisältää nimittäin seitsemän kohtuukovaa kipaletta. Jatkoa seurataan mielenkiinnolla. Pikku kitinöistä huolimatta, vanhan liiton ukkojen ja akkojen kannattaa ottaa tämä demo haltuun. Tietyille lead-kitaran pätkistä voi antaa pointsit kotiin, ihan samanlaisia en muista tällaisissa bändeissä kuulleeni. Tarjonta on mitä mainiointa, soittotaito ja aggressiivinen vokalointi hoituvat tarkasti, eikä haparoinnista ole tietoakaan ja miksipä olisi, kokoonpano on tehnyt musiikkia kohta kymmenen vuotta. Tarttuvat melodiat ja kitarasoolot näyttelevät vahvaa osaa yhtyeen esityksessä. Kokonaisuus pysyy jotenkuten raiteillaan, mutta onhan tässä kovasti vielä tekemistä. Freedomination on neljän about parikymppisen metalheadin kokoonpano, joka sotkee musiikissaan monia tyylejä, mutta ennen kaikkea hyvää meininkiä. Vaikka äänitteestä jääkin hyvä mieli, niin rakennustyö yhtyeellä on kuitenkin vielä kesken, sillä kappaleet kaipaavat lisää sisältöä ja määrätietoisuutta., nyt tulee liian usein tunne siitä, että kuuntelee koko ajan samaa kappaletta. Soundit ovat demoksi ihan onnistuneet, tarpeeksi lämpimät ja mehevät, juuri tämän kaltaiselle hämyilylle sopivat. Ehkä jopa hieman liiankin helppo. Aloitusinstrumentaali And Beer For Allilla kuuluu vahvasti (ei niin yllättäen) Justicen aikainen Metallica. Myöskään lisäannos omaa rohkeaa katsantoa ei tietenkään ole kenellekään pahitteeksi. Väliin miekkoset heittävät ihan mukiinmeneviä riffejä, mutta yleiskuvaa vaivaavat lastentaudit vielä sen verran ettei vanhan sydän pahemmin herkisty. Markus Makkonen OVERDOZE - Dosed Back To Reality Kahden miehen mökkiprojektista alkanut Overdoze tuoksuu vahvasti kaljalta ja kotikutoiselta touhuilulta kaikin puolin. Genreuskollisuutta toteutetaan tiukasti kautta linjan, vaikka ehken pieni irtiotto olisi tuonut nauhoitteelle hieman lisää persoonallisuutta tai erottuvuutta. DREAM OF UNREALITY The Burden Seitsenhenkinen kemiläinen Dream of Unreality luottaa kamansa vahvasti nykymetallin sulosointuihin, tyylillisesti levyn antia voisi kutsua helpoiten melodiseksi thrashiksi ja death metaliksi, josta löytyy ainesosasia myös rokahtavimmista sekä vastapainona ärhäkämmistäkin osastoista. Tyylinä on napakka, energinen ja melodinen black metal, jossa on hyvin 90-lukulainen tunnelma etenkin syntikoiden osalta. Nopeimmillaan Uhriristi on tällä demolla myös parhaimmillaan, sillä estoton kaahaus pysyy hyvin kasassa ja melodinen yleisilme johdattaa sävellyksiä luotettavasti. Seppo Rautio UHRIRISTI Petetty Jahas, demonit syöksyvät rääkyen helvetinkuiluista ja taivaan valtakunta isketään liekkeihin. Demon taso on kova. Soundit ovat melko selkeät, tosin vokalistin ärjyntä on hieman liian hallitsevassa asemassa. Yksinkertaisesti vaaditaan vain helvetisti lisää soitettuja tunteja ja näkemyksen hioutumista. Eikä viihde siis nyt ole haukkumasana. Neljä biisiä sisältävät myös lähes tarpeeksi vaihtelua, vaikka yleisvaikutelma onkin todella seesteinen, jopa seisova. Demon päättävä kappale Gone taas on hyvin tyypillinen melodinen ja hiukan rauhallisempi biisi. Peruskamaa kentällä kyllä piisaa, mutta helmien aikaansaaminen se vasta palkitsevaa onkin. Tulevaisuudessa voisi myös olla tarkkana, ettei sorru monien yhtyeiden syntiin, eli liian tuotteliaaseen julkaisutahtiin. Kokonaisuutena toimivaa, jylhää ja aggressiivista viihdettä. Vaikkei tämä vielä ihan pajatsoa täysin tyhjennäkään, helisevät kolikot kuitenkin siinä määrin, että naapuripöydissäkin käännytään katsomaan. En siis tästäkään neljän kappaleen julkaisusta totaalisesti innostu. Tuukka Termonen 60 MIASMA #41. Laulu on hyvin päällekäyvää örinää, ja melko vahvalta tämä ördäys kieltämättä kuulostaa, mutta enemmän voisi siihenkin yrittää saada sävyjä. Vanhakantaisen thrashauksen vahvan diggailun huomaa demon riffimaailmasta sekä joistain kitaramelodioista, ja sehän on tietysti aina hyvä asia, ainakin omissa kirjoissani. Just joo, en usko ennen kuin näen tai kuulen. Viittauksia Sadistik Forestin biisintekotapaan kuulen vielä, mutta tämä tuskin on huono asia. Neljästä kappaleesta ensimmäinen ja viimeinen ovat rivakampia, toinen ja kolmas luottavat keskitempoisempaan junttaamiseen. Muilla osa-alueilla hiottavaa riittää sitäkin enemmän. Ehkä juuri siksi iso-J onkin tällä raidalla soittamassa tuon arvion alussa mainitsemani kitarasoolon. Vaikkei tässä priimusmoottorin mukaan ole haettu väkisin retroa, kyllähän henki on kaikkea muuta kuin puunattu ja moderni. Tämä antaa musiikkiin kieltämättä hieman sokerisen vaikutelman mutta eipä tuo haittaa kun meininki tehdään sopivalla röyhkeydellä ja häpeämättömän tarttuvasti. Toki jossain kohdin kappaleisiin toivoisi hieman omaperäisempiä ja progressiivisempia kuvioita. Seppo Rautio FREEDOMINATION Power Of Nightmares Onko Jeff Waters soittamassa suomalaisen pikkubändin demolla kitarasoolon. Parhaimmillaan tässä yhdistellään onnistuneesti perinteisen heavyn tarttuvuutta ja äärimmäisen metallin tulikiven katkua. Varsinkin kielisoitinten kuvioissa on paljon ideaa ja vanhan liiton vaatimaa kaunistelematonta menoa. Minkäpäs sitä itselleen voi. Teemu Vähäkangas SOLOTHUS Ritual Of The Horned Skull Ensimmäinen demo turkulaiselta death metal -bändiltä, joka jyristelee yllättävän doom/heavy-vaikutteisissa maisemissa. Tällainen uho välittyy Uhriristin ensimmäisestä demosta. Kuitenkin jos mainitaan bändit Pantera, vanhempi In Flames ja Arch Enemy, ollaan lähellä pohjoissuomalaisten sielunmaisemaa. Aivan ilman verrokkeja bändi ei selviydy, vaikka alkajaisiksi mitään hengenheimolaisia ei mieleen tulekaan. Ajoittain Autopsyn mieleen tuova hitaampi, riffivetoinen jyräys onkin kaikin puolin miellyttävää kuunneltavaa. Pieniä epätarkkuuksia löytyy soitosta sieltä täältä ja myös soittimien vire tuntuu välillä vähän heittävän. Tyylilaji on kautta nauhoitteen hyvin hallussa, eikä valittua linjaa lähdetä suotta kokeellistamaan. Kiihkeämpi meininki tuo mieleen Old Man's Childin ja vastaavat, junttabiisit taas liikkuvat Ajattara-osastolla. Kokopitkääkin on kuuleman mukaan tulossa, enää puuttuu vain julkaisija
Sävyjä oli tarkoitus tuoda enemmän esiin ja pinnalle, ennen niitä ei ehkä onnistuttu tallentamaan niin hyvin. Keskeisenä määreenä siinä ovat aarnitulet, toimien koko levyn kantavana voimana. Tälläkin levyllä musiikki syntyi sen jälkeen. Siispä, kun yhtyeen uusi albumi oli ilmestymäisillään, oli taas aika kysellä tämän porukan kuulumisia ja selvittää, millaisia tarinoita uuden järkälemäisen tuotoksen taustalla lymyää. Seppo Rautio Eetu Keränen n raikkaan pakkasen hallitsema tammikuinen ilta, kun otan puhelimitse yhteyden Profetusin kitaristi-vokalistiin ja biisintekijään Anssi Mäkiseen. Aloitamme keskustelun uuden levyn nimestä. n äy t e l m ä va r j o j e n m a a s s a Ajan ruosteiset rattaat olivat liikahtaneet jo niin monta pykälää, että Profetus-yhtyeen edellisestä visiitistä Miasman sivuilla oli kulunut kaksi ja puoli vuotta. Oli aikaa luoda draama, joka tekstillisesti herätti nuo biisit. Lähtökohta on todellakin sama. Oliko teema selvä jo kun biisejä lähdettiin tekemään. Edellisestä jäi itselleni hieman pirstaleinen kuva rakenteen osalta ja siitä, kuinka asiat teemallisesti toteutuvat. Tietoisen radikaalia irtiottoa menneeseen ei mielestäni kuulu, pikemminkin kuulostaa siltä kuin mannerlaatta tai jäätikön reuna olisi hieman liikahtanut ja se on tarpeeksi uuden maiseman avartumiseen. Kyllä, yleensä teen itse sanoitukset ensin. Nyt päätin, että otetaan kokonaisuus lähtökohdaksi. Tarina siis alkaa lopusta! Varjopuoli Ensi kuulemalta uutukainen jyrisee melko samoilla linjoilla kuin edellinenkin levy. Kyseessä on kuitenkin paikoitellen uudistunut ja selkeästi erillinen kokonaisuus. Se kertoo henkisestä matkasta, jossa puhdistetaan sielua. Anssi selventää hieman nimen kirjoitusasun taustaa, eli miksi siinä on nuo kolme pistettä alussa: Tarina alkaa siitä, ja samoin loppuu noille porteille, jotka on O kirjoitettu. Mihin albumin titteli ...to Open the Passages in Dusk oikein viittaa. Kun musiikki on hitaasti valuvaa massaa, olisi helppo keskeyttää tasainen eteneminen kaikenlaisilla erikoisilla pienillä 62 MIASMA #41. Toki meillä oli tavoite tehdä tästä se juttu, mikä syventää meidän bändimme ilmaisua. Oikeastaan levyn tarinassa kokija tai kertoja matkaa tuonpuoleiseen, eipä sitä sen kummemmin tarvitse selittää. Noista sävyistä rakennettiin kokonaisuus teeman ympärille, ei siis pelkästään kasa biisejä. Tämä onkin meille ominainen tapa soittaa musiikkia, yhteisen tottumuksen pohjalta nyt mentiin. Pyrittiin vaan tallentamaan se pohjavire, joka on aina liittynyt tuohon musiikin tekemiseen. Vähitellen kuitenkin huomasin tietynlaisen tiiviimmän ja keskittyneemmän ilmapiirin hallitsevan tätä albumia
Tämänkään levyn tekovaiheessa ei ollut isoa kuvaa siitä, millaiselta lopputulos kuulostaa, vaan tehtiin sillä tuntumalla mikä on bändillä vuosien saatossa syntynyt. Kaikkein riisutuimmillaan sydänveri on tässä, ja itsestä tuntui, että merkittäviä asioita onnistui tekemään pienillä eleillä, mikä ehkä on se viisastenkivi tässä hommassa. Löytyykö kiinnostusta kunnon progeiluun. Itselleni se on luontainen tekotapa. Tätä voi ajatella vaikkapa nelinäytöksisenä näytelmänä. Oikeastaan se lähti jonkinlaisesta ideastani, että nykyisin kaikki metallilevyt ovat niin täynnä kitaraa. me olemme bassoton bändi, eikä missän istrumentissa ole tavoitetta yksittäiselle esiintulolle vaan ehyen kokonaisuuden ehdoilla mennään. Kappaleiden järjestys tuntuu sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti luontevasti vaiheesta toiseen etenevältä jatkumolta. Kuten tuli jo todettua, Profetus tulee edelleen toimeen ilman bassokitaraa. Tämä onkin lämmittänyt itseäni eniten. Toinen kitaristimme Eerik on aina äänittänyt kappaleemme ja hänen kanssaan minulla on yhteinen musiikillinen näkemys, jonka pohjalta toimitaan. Tämä musiikki on aina kirjoittanut itse itsensä. On sellainen perinteisen kuuloinen kitarakuljetus minkä joskus sävelsin, ja tekstihän on vielä vanhempi. Anssi ei halua määritellä jotain tiettyä keinoa, millä kiehtovuus taiotaan staattisen jytinän sekaan. Koko miksaus ja äänityö on oma taiteenlajinsa, kyse ei ole siitä mitä nykyisin musiikkiteollisuudessa pidetään yllä, eli tehdään tarkoitushakuisesti "vahvaa" soundia. Ehdotan, että nyt on kyseessä tietyllä tapaa väkevämpi seos kuin edellisellä levyllä. Kyse on enemmän siitä, mitä valintoja voi tehdä ja oikeastaan siitä, mitä jättää pois. Asiat tapahtuvat kokijan mielessä, sen mukaan on sitten tehty musiikki eikä toista järjestystä edes olisi voinut tehdä. Tavallaan se on hyvin perinteinen biisi, siinä on ehkä vähiten progressiota. En ole keksinyt mitään soitettavaa bassolle. En oikeastaan ole tarkemmin sitä miettinyt. Rumpusoundin osalta ...to Open the Passages in Dusk on mielestäni erittäin onnistunut. Tämä on suunnilleen sellainen. Viimeinen raita Burn, Lanterns of Eve sen sijaan nousee mahtipontisempiin tunnelmiin ja päättää matkan todella hienolla jytinällä. Levyn neljästä kappaleesta The Shoreless etenee haikean kitaranäppäilyn johdattamana todella tyylikkäästi. Kestoltaan kymmenen ja kahdenkymmenen minuutin välille yltävissä kappaleissa olisi lääniä tehdä jos jonkinlaisia hulluja ratkaisuja. Siinä jotenkin kiteytyy se, että onnistumme kuulostamaan sekä funeral doomilta että brittiläiseltä 90-luvun alun doomilta omalla tavallamme. Syntikat ja rummut ovat nyt aika selkeästi esillä, oikeastaan se kuulostaa raskaammalta kuin jos puolet äänikuvasta on kitaraa. Selkeästi ja tummasti jytisevä hidastelukomppi raivaa tien, jolla muun musiikin on helppo kulkea. Syntikan rooli tuntuu nyt olevan soundissa hieman aikaisempaa keskeisempi. " Musiikki kutoo seittiä, joka on Muualla kuin tässä MaailMassa." teltiin nyt, että kaikki musiikin pohja kuuluu paremmin kuin ne päälle kuorrutetut instrumentit. Toki meilläkin sitä paljon on, mutta aja- MIASMA #41 63. Se oli myös tarinan viimeinen osa. No ei. Itse kaikessa, mitä teen, katson nykyisin asioita siten, että ne ennemminkin näyttäytyvät jonain kuin sisältävät paljon kaikkea. Anssi innostuu kuvaamaan äänien taustalla vaikuttavia asioita: Musiikin tarkoitus itselleni on kuvata voimia, joita muuten ei välttämättä pysty ilmaisemaan, se on jonkinlainen kannanottoni siihen kuinka musiikilla voi olla vaikutuksia, jotka aiheuttavat tunteita joita muuten ei voi kuvata. Äänittäminen on yksi elävä osa tämän bändin toimintaa, jälkituo- kikkailuilla. Levy ei siis ole mitenkään harkittu kokonaisuus vaikka siltä voikin kuulostaa. Se on itse asiassa melko vanha biisi. Syntikoiden soundi on joka tapauksessa yhä urkumaisesti liukuva. Doomissa itseäni ovat aina kiehtoneet yhden riffin biisit. Ei ole sellaista tarvetta ikinä ollutkaan. Mielestäni tuo kappale on levyn ja yleensäkin Profetusin tuotannon parhaimmistoa. Nuo kappaleiden osat kuitenkin ovat sellaisia, että vähemmän on enemmän, kuten yleensäkin kaikessa taiteellisessa ilmaisussa. Tähän liittyen Anssi kertoo bändin äänitys- ja miksausperiaatteista: Ollaan aina tehty levyt itse kansia ja miksausprosessia myöten. Olemus, joka voi tulla jostain... Se on asia, joka on aina vaikuttanut paljon enemmän tällaisessa niin sanotussa synkässä musiikissa kuin mikään tekninen toteutus. Eli ette ole tehneet tarkkaa suunnitelmaa, että vaikkapa juuri tietyssä kohdassa pitää riffin tai soundin vaihtua. Itseä sykähdyttävät eniten juuri vanhat suomalaiset bändit, kuten Thergothon ja Unholy ja muut, joilla ei oikeastaan ole kauhean ennakolta määritellyn tai suunnitellun kuuloista materiaalia siis intuitiolla rakennettua. Kutoa siis seittiä, joka on muualla kuin tässä maailmassa. Sydänveri riisutuimmillaan Hidas, painostava musiikki voi olla erittäin kiehtovaa, mutta monotonisuuden vaara vaanii aina, jos keskitytään pelkkään laahaamiseen. Ei basso ainakaan toisi mitään lisää. joillakin asioilla on haamuja, aaveita, varjopuoli joka tulee julkaisulla esiin. Ilmeisesti nytkään ei siis ollut tilausta railakkaammalle pimputtelulle. Tällainen ei Anssia kuitenkaan kauheasti kiinnosta: En ole itse edes sellaisten levyjen suuri ystävä vaan mieluummin kuuntelen hyvin tehtyjä kokonaisuuksia. Se on yksi syy, miksi kuulostetaan miltä kuulostetaan, ja se on jo niin olennainen piirre soundissa. On sanottu uniikimmaksi kuin aikaisemmin. Levyn teko venyi vuoteen: vuosi sitten tammikuussa äänitettiin ja vuoden päivät miksattiin. Ei oikeastaan minkäänlaista. Tätä seikkaa ei Anssin mukaan ole tarvetta muuttaa. Se on sekoitus kaikkea sitä, mistä itse pidän varsinkin doom metalissa. Palaute on ollut lähes pelkästään positiivista. Haastateltava sanoo lähettäneensä levyn promoa toistaiseksi melko harvoille tahoille
Tapasimme hänet kun Procession kävi Suomessa. Tuo biisi lähtee vähän tavanomaista laiskemmin liikkeelle. Sitten kansien sisällä lepäävään fyysiseen muotoon: onko levystä tulossa myös vinyylipainos. Nyt pistetään pöytä puhtaaksi siltäkin osin, ollaan lähempänä tätä oikeasti elettyä maailmaa. Ajattelin, että ei kannata tehdä asiaa sen vaikeammaksi. Olisi ollut tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä! Jokaisella Profetus-keikalla kyseistä kappaletta ei tulla soittamaan. Kannet on tehnyt Lars Holm. Felipe otti yhteyttä jo bändimme demoaikana Chilestä nythän hän asuu Tukholmassa ja tunnustautui meidän suureksi faniksemme. Entä voisiko Anssi yrittää itse laulaa puhtaita osuuksia. Viimeisessä kappaleessa kuullaan hienona yllätyksenä puhdasta laulua. Sanoitukset ovat täysin Anssin omaa tekoa. Siihen liittyy symboliikkaa koko ihmis- kunnan olemassaolon ajalta. Aika näyttää, tuleeko c-kasettia. Nyt oli tarkoituskin tehdä hieman enemmän folkloristinen ja suomalainen levy, aikaisemmin on ollut enemmän gnostilais-okkultistisia teemoja. Hän miettii hetken ja toteaa naureskellen: No, sanotaan, että ei se ainakaan ihan samalta kuulosta! 64 MIASMA #41. Ynnäiltiin vähän asioita; meillä on perinteistä doomia läheltä liippaava biisi, ja siitä asiat menivät eteenpäin. Laulun hoitaa Procession-yhtyeen vokalisti Felipe Plaza Kutzbach. Suomalainen Rusty Crowbar sekä amerikkalainen Contagion Releasing julkaisevat vinyylin yhteistyönä. Japanilainen Weird Truth julkaisee cd:n. Profetus " olen sen verran rajoittunut persoona bänditouhujen suhteen, että jonkin uuden asian tuoMinen voisi kestää MuutaMan vuoden." tantovaihe tehdään meidän käsiemme kautta ja se on yhtä tärkeä vaihe kuin muutkin. Itse tykkään kyseisestä formaatista, eiköhän sellainenkin jossain vaiheessa tule. Lars on vanha ystäväni, ja hän on tehnyt paljon kansia suomalaisille extreme metal -bändeille. Itse olen myös tuon kaltaisen doomin suuri fani. Se on oikeastaan yksi avain, josta levyn kuunteluun voi lähteä. Toisin kuin edellisellä levyllä, tällä kertaa ensimmäisenä raitana ei kuulla introa. Ainoa lainaus on painettu levyn kansiin: Pentti Saarikoskea, joka on ainakin minun ja rumpalimme [Valtteri Kujansuu] suuri innoittaja. Tällä kertaa ei tehty enää Johannes Nefastoksen kanssa yhteistyötä kuvituksen kanssa, varsinkin kun Larsilta tulivat kannet nopeasti ja ne näyttivät siltä miltä musiikki kuulostaa. Tarinan kannalta kyseessä on ennen vääjäämätöntä loppua tuleva viimeinen kuolinisku, minkä hän kappaleeseen laulaa. Ensimmäinen kappale on jo niin intromainen, että ajattelin avauspuolen hoitaa tällä kertaa sillä tavalla. Se olisi vähän bonus-juttu mikä tehdään ulkomailla joskus, jos ollaan samalla festivaalilla Processionin kanssa. Puhutaan elämän ja kuoleman rajasta, missä ihminen, kuollut sielu, voi jotenkin näyttäytyä liekin muodossa etsijälle. Valon ja varjon teemat tuntuvat olevan tarinassa keskeisiä: on pimeyttä ja hämärää, tulta, kynttilää, lyhtyjä, tähtien valoa. Onhan se muuhun materiaaliin verrattuna silti sen verran irrallista touhua, että ei aleta sitä varten ketään siihen värväämään. Puhuttiin jo demoajoista asti, että jossain vaiheessa voidaan hänen tekstiään käyttää. Tämän puolen korostumisen vuoksi asiat voivat kestää vähän kauemmin kuin niin sanotulla kaupallisella puolella. Aarnitulet olivat kansanuskomuksissa portteja tuonpuoleiseen. Introttomuus korostaa myös tarinan alkua suoraan, ilman pohjustavia tunnelmapätkiä mitkä voi vaikka skipata kotisoittimessa. Ei koko ajan syvissä kammioissa Levyn sanoitukset käsittelevät muun muassa etsintää, epätoivoa, muutoksen tuskaa ja ajan kulkua. Se sopii myös muuhun musiikkiin niin hyvin kuin voi, ja siitä tulee ulkopuolinen ääni soundimaailmaan. Tämä teema kutoutuu koko levyn läpi ja esiintyy kansissakin. Sekä cd että lp
Toisaalta siinä ei pääse liikkeen ja muun kimpoilun taakse piiloon, eli on tavallaan paljaana yleisön edessä. Suosittelen siis levykauppaa. { www.myspace.com/profetus } MIASMA #41 65. Se on ikuinen koetinkivi koko metallimusiikissa, että onko sanoituksilla merkitystä. Toisaalta örinälaulu kuulostaa levyllä todella syvältä, varmaotteiselta ja musiikkiin sopivalta. Ollaan pyritty siihen, että aina kun soitetaan, se on jokin spesiaalimpi tapahtuma, ainakin näin Suomessa. Olen sen verran rajoittunut persoona bänditouhujen suhteen, että jonkin uuden asian tuominen voisi kestää muutaman vuoden. Keikoillamme ihmiset ovat usein silmät kiinni. Äärihitaan doomin esittäminen on yleisesti ottaen aikamoista patsastelua. Käytimme myös aika paljon kaanon-kitaraa, eli siinä on vähän eri rytmissä vaeltavia samankuuloisia kitaroita aina, kun lead-osuudet lähtevät. Sama tahti jatkuu yhä. Tuo raja on kuitenkin hiuksenhieno, minkä verran sitä kannattaa tehdä. Ehkä se tulee joskus, kun aika on. Vaikka korinaa ei yleensä kovin melodiseksi vokalisointityyliksi mielletäkään, Profetusin tapauksessa se usein sulautuu osaksi tunnelmallista musiikillista kudosta. Visuaalisuus on meillä hoidossa siltä osin, että käytetään aika paljon savua ja hautakynttilöitä ja sellaisia ärsykkeitä. Lisäksi kun ikää on tullut, huomasin itsekin, että ääni on madaltunut, ehkä kymmenen vuoden päästä voi taas kuunnella hämmästyneenä äänen syvyyttä, toivottavasti. Oikeastaan musiikki toimii niin, että maisemat ovat omiasi. Anssi ei tällaisella multimediaalisuudella ole innostunut leikkimään. Sen takia keikat ovatkin itselle joskus hyvin raastavia kokemuksia tai jollain tavalla palkitseviakin. Käytin äänityksissä samaa metodia kuin alkuajan Paradise Lostilla, eli päällekkäisäänityksissä niin että kaikki laulujen hännät jäävät soimaan toistensa päälle, siksi ehkä tällä kertaa kuulostaa vyöryvämmältä. Siitä tulee ensimmäinen ulkomaan julistuksemme. Jos se on jonkun mielestä tylsää, voi mennä vaikka thrash-keikalle. Nyt oli tavoitekin säveltämisen kanssa, että tehdään hieman folkloristisemman kuuloista kamaa. Kappaleiden haikeasti aaltoilevissa melodiakuluissa voi mielestäni kuulla jopa jonkinlaista kansanlauluvivahdetta. Kansanlaulumaisuutta on siltäkin osin paljon, että musiikissakaan ei olla enää missään syvissä kammioissa, ainakaan koko aikaa. Profetus on yleensä tehnyt vain muutaman keikan vuodessa. Levyn saa myös suoraan bändiltä tilaamalla. Voisi ajatella, että live-tilanteessa tämän kaltaiseen musiikkiin sopisi myös jonkinlainen visuaalinen taustamateriaali, kuten abstraktit rakennelmat tai hämyiset maisemat. Tosin nyt on tulossa ensimmäinen ulkomaankeikka toukokuussa Tanskassa, nelipäiväinen Heavy Days in Doomtown festival. Näin tällaista musiikkia kuuluukin esittää. Usein raskauden vastapainoksi metallimusiikkiin lisätään akustisen kitaran osuuksia, mutta tuon elementin haastateltavamme kokee ainakin toistaiseksi bändilleen vieraaksi. Tosin Anssi huomauttaa: Palvelu saattaa olla yhtä hidasta kuin musiikkikin. Mutta eipä tätä millään muilla ehdoilla voi tehdä. Olen pitänyt aina teemalevyistä, parhaimmissa levyissä on usein vahvana jokin sanoma tai sanoituksellinen teema. Örinästä puheen ollen; voisi luulla, ettei sanoituksissa loppujen lopuksi ole kauheasti säätämistä, kun sanoista ei niin hyvin selvää saa, vai onko eläytymisen ja tunnelman vuoksi sittenkin tärkeää löytää oikeat sanamuodot ja ilmiasut. Muutaman sadan kappaleen erä tulee Suomen levykauppoihin. En koskaan ole varsinaisesti pitänyt tämän bändin keikkojen soittamisesta. Itselleni ne ovat välillä yli puolet tuota juttua, välillä se voi olla jopa koko juttu. Itse en ole ikinä kauhean mieltynyt visuaalisiin juttuihin livenä, jos ei nyt jotain Pink Floydia lasketa. Levy on haastattelun tekohetkellä lähdössä juuri painoon
EP SISÄLTÄÄ COVERIN DEMIGODIN UNHOLY DOMAIN DEMOLTA. RASKAINTA JA SYNKINTÄ TORTURE NAPOLEON SKULLFUKK HE CAME WITH RATS PUODEISSA POHJOIS-SUOMEN DEATH METAL TULOKKAIDEN DEBYYTTI TOUKOKUUSSA. MUISTA KÄYDÄ MYÖS KEIKOILLA! WWW.TORTUREKILLER.COM TORTURE KILLER I CHOSE DEATHKILLERIÄ TARJOLLA 7. MAALISKUUTA. WWW.NAPOLEON-SKULLFUKK.COM JOIN US ON FACEBOOK WWW.DYNAMICARTSRECORDS.COM SUPPORT YOUR LOCAL MUSIC STORE
Kohtalo puuttui kuitenkin peliin, ja haastattelu jäi tekemättä. Markus Makkonen Earache Records Lähtökohtana black metal Vuoden 2002 tienoilla aiemmin lähinnä stonerbändeissä rummuttanut David Gold turhautui musiikilliseen uraansa. Vaikka Against the Seasons onkin musiikillisesti varsin puhdasta black metalia, oli Woods of Ypres jo tuolloin oma genrerajoja hätyyttelevä itsensä. Levyltä löytyykin kenties yhtyeen tunnetuin kappale, pohjoista melankoliaa huokuva A Meeting Place and Time. Ensimmäiseen kokoonpanoon vakiintuivat Goldin lisäksi kitaristi-vokalisti Brian McManus ja basisti-vokalisti Aaron Palmer. Musiikillisesti Allure of the Earth oli yhtyeen uran eräänlainen vedenjakaja. Sanoitukset albumilla kertovat Saatanan sijaan luonnosta, eristäytyneisyydestä ja ihmissuhteista. Tämä ei päättäväistä monilahjakkuutta oods of Ypres on yksi Kanadan undergroundin ehdottomista helmistä. Pitkän linjan black metal -diggari tunsi, ettei päässyt toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla. Black metal oli kyllä edelleen läsnä, mutta samalla massiiviseen tunnin mittaiseen albumiin mahtui myös paljon melankolista, miltei kokonaan akustista materiaalia. Puoli tuntia tunnelmallista pohjoisamerikkalaista black metalia. Niinpä Gold päätti perustaa oman yhtyeensä: syntyi Woods of Ypres. Earache julkaisee bändin järjestyksessään viidennen albumin Woods 5: Grey Skies and Electric Lightin alkuvuodesta 2012. Goldilla oli kyllä levyllinen musiikkia, mutta ei bändiä sen toteuttamiseksi. Gold kehotti kuitenkin odottamaan virallisempaa yhteydenottoa Earachen lehdistöväeltä ennen kysymysten lähettämistä. Puristeja Against the Seasons ei ymmärrettävästikään puhutellut, mutta moni heräsi kuitenkin jo tuolloin Ypresin tunteisiin vetoavaan ilmaisuun. Debyytti sai osakseen kriitikoiden hyväksynnän, ja yhtyettä alettiin pian tituleerata eräänlaisena Agallochin oppipoikana. Musiikillisesta moninaisuudestaan huolimatta Woods III oli huomattavasti ehjempi ja kypsempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Woods of Ypresin uran alkupuolisko huipentui vuonna 2007 julkaistuun Woods III: Deepest Roots And Darkest Blues -albumiin. Miasma päätti esitellä yhtyeen syvemmin myös suomalaisille kuulijoille, ja haastattelu bändin johtohahmon David Goldin kanssa sovittiin marraskuun 2011 lopussa. David Gold 1980-2011 Olimme sopineet haastattelun Woods of Ypresin perustajan, laulajan ja multi-instrumentalistin David Goldin kanssa joulukuuksi 2011. Samalla Gold otti hoitaakseen Woods of Ypresin laulajan tontin. Seuraavassa lyhyt oppimäärä yhtyeestä ja sen kiistattomasta johtohahmosta. W kuitenkaan haitannut, ja yhtyeen seuraavalla levytyksellä Pursuit of the Sun & Allure of the Earthillä herra esittikin itse kaiken musiikin, kosketinsoittimia lukuun ottamatta. Woods of Ypres oli David Goldille kaikki kaikessa ja elämäntyö. Uudet tuulet eivät kuitenkaan synkimpiä blackmetallisteja miellyttäneet. Gold heittikin vielä lisää löylyä kvlt-miesten kiukaaseen painattamalla levyn kanteen tekstin "summer black metal". Vuoteen 2004 tultaessa oli ensimmäinen kokoonpano jo historiaa. Aiheista jokaista tultaisiin käsittelemään paljon ja moninaisin muodoin läpi yhtyeen uran. Sen aiempaa merkittävästi kylmempi soundimaailma alleviivasi yhtyeen black metal -taustaa, mutta samalla melankoliset elementit olivat ottaneet aiempaa suuremman osan kokonaisuudesta haltuunsa. Samana vuonna julkaistiin myös yhtyeen ensimmäinen nauhoite Against the Seasons Cold Winter Songs from the Dead Summer Heat. Vastaus levy-yhtiöltä tuli joulun alla, ja aatonaattona istuin kirjoittamassa kysymyksiä haastattelua varten, kun kuulin, että haastateltavamme oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Levyllä on myös jälleen yksi kappale ylitse muiden: Your Ontario Town is a Burial 68 MIASMA #41. Siispä sovitusta medianäkyvyydestä pidetään kiinni. Hän oli 31-vuotias. Tämän tyylisuunnan huipentumana muistetaan levyn nimibiisi, joka sai kunnian jatkaa A Meeting Place and Timen aloittamaa pohjoisten hymnien perinnettä. Yhtye on kymmenen vuoden aikana taivaltanut black metalista kohti yhtä tummia, mutta pikemminkin doomahtavia ja gootahtavia tunnelmia. Levyllä löivät kättä niin alkupään Ulveria muistuttavat sahaukset kuin esimerkiksi Katatonian levyiltä tutut melodisen melankoliset kokonaisuudetkin
Ground, johon jokainen pohjoisessa pikkukaupungissa jossain vaiheessa asunut pystyy samaistumaan. Pienestä Sault Ste. Miasma pesee kuitenkin kätensä artistin kuoleman jälkeisestä mässäilystä ja haluaa korostaa, että tämä juttu on tarkoitettu vain ja ainoastaan kiinnostavan yhtyeen esittelemiseen ja että se oli alun perin suunniteltu tehtäväksi normaalein haastattelumetodein. Tätä taustaa vasten onkin helppo arvata, että Gold oli yksi kanadalaisen metallin pidetyimmistä ja ystävällisimmistä hahmoista. Muhoksen miesten vaikutus on kuultavissa kaikkein selvimmin Woods of Ypresin viimeisellä levyllä. Uutta itsevarmuutta uhkuen David Gold kävi jälleen luomaan uutta, tähtäimessään kaikkien aikojen paras Woods of Ypres -albumi. Gold kertoi myös haastatteluissa, että aiempaa tarkemmin sävelletty materiaali tulisi olemaan yhtyeen helpoimmin lähestyttävää. joulukuuta 2011. Luonto, underground ja Sentenced David Gold oli yksi Kanadan underground-skenen työteliämmistä hahmoista. Ennakkotiedotteissa osattiin kertoa, että Woods 5 tulisi olemaan yhtyeen fokusoitunein ja parhaiten tuotettu levy. Tulee olemaan varsin harmittavaa, että suuri yleisö oivaltaa tämän vasta Goldin poismenon jälkeen. Luonto ja pohjoinen ulottuvuus olivat kuitenkin edelleen läsnä ja musiikin tunnistaminen Woods of Ypresin tuotannoksi onnistui vaivatta. Green Album oli kaikkien aikojen menestynein Woods of Ypres -julkaisu, ja se toi yhtyeelle tunnettuutta enemmän kuin koko aiempi tuotanto yhteensä. Marien kaupungista kotoisin oleva Gold eli koko elämänsä paradoksaali- sessa ristiriidassa itsensä ja kotiseutunsa kanssa. Miasma ottaa osaa lahjakkaan artistin poismenoon ja päättää yhtyeen esittelyn Goldista itsestään paljon kertoviin sanoihin, jotka ovat valitettavasti nousseet viimeaikaisten tapahtumien johdosta aivan uuteen kontekstiin: { www.myspace.com/woodsofypres } MIASMA #41 69. Loistava postyymisti julkaistava viitosalbumi on varmasti media-arvoltaan monin verroin kiinnostavampi kuin yksikään yhtyeen aiemmista levyistä. Paitsi että mies käytti valtavat määrät aikaa Woods of Ypresin asioiden hoitamiseen ja edistämiseen, hän ehti myös pyörittää kahta eri levymerkkiä ja toimia sivuprojekteissa kuten The Northern Ontario Black Metal Preservation Society, Gates of Winter, Will of the Ancients ja kehitysasteelle jäänyt Winterbeard. Alhaiseen ja jälkiviisaaseen pyhimykseksi nostamiseen emme aio ryhtyä. Kaikessa hiljaisuudessa valmisteltiin uusi albumi Woods 4: Green Album, joka poiki yhtyeelle myös sen kansainvälisen läpimurron Earachen kanssa tehdyn levytyssopimuksen myötä. Gold on kertonut usein, miten Sentencedin miltei popahtavat kertosäkeet ja samanaikaisesti äärimmäinen synkkyys sekä itsetuho ovat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen. Useimmiten levy-, ja paitatilausten mukana liikkui myös miehen omin käsin kirjoittama lappunen tai joissain tapauksissa pussi korealaisia nuudeleita. Black metalin vahva yhteys luontoon vetosi syvästi Goldiin, mutta yksi miehen suurimmista vaikuttajista oli maamme edesmennyt metallisuuruus Sentenced. Tämä ristiriita on puitavana usealla Woods of Ypresin kappaleella, eikä tämäntyyppinen sisäinen kahtiajakautuneisuus liene vierasta meille Kehä kolmosen ulkopuolella asuville suomalaisillekaan. David Gold ei kuitenkaan koskaan nähnyt silmäteränsä syntyä, sillä mies kuoli auto-onnettomuudessa kotiseuduillaan Ontariossa myöhään illalla 22. Ypresin musiikkia leimanneet kylmät blackmetalliset elementit olivat tiessään, ja tilalla kuultiin häivähdyksiä niin doomista kuin Type O Negativen kaltaisesta raskaasta mutta tunnelmallisesta goottimetallistakin. Gold hoiti itse Woods of Ypresin kiertuemyynnin ja fanituotteiden postituksen. Soittipa mies rummut myös korealaisen Necramythin albumille. Levyllä oli ennätysmäärä jo yhtyeelle tavaramerkiksi muodostuneita "anthemeja", kun aiemman listan jatkoksi lisättiin sellaiset pikkuklassikot kuten Shards of Love, By the Time You Read This (I Will Already Be Gone) ja videonakin esitelty I Was Buried in Mount Pleasant Cemetary. Osa faneista piti yhtyettä jo menneen talven lumina, mutta päättäväinen Gold oli eri mieltä. David Gold korosti usein musiikissaan, että elämä on elämistä varten ja että kuolema on loppu, jonka sureminen on turhaa. Syksyllä 2011 nauhoitettu Woods 5 ilmoitettiin julkaistavaksi tammikuun viimeisenä päivänä maailmanlopun vuonna 2012. Samalla hän puhui usein siitä, että elämässä on muutakin kuin yksisilmäinen menestyksen tavoittelu. Woods 4 oli ensimmäinen "bändilevy" sitten yhtyeen debyytin, ja tällä oli varmasti suuri merkitys aiempaa orgaanisemman soundin löytymisessä. Pohjoinen luonto oli läsnä kaikessa, mitä hän musiikillisesti teki, eikä hän arastellut kertoa kotiseuturakkaudestaan. Toisaalta pienen kaupungin, pienet piirit ja pienet mielet hän koki äärimmäisen ahdistaviksi, jopa pakokauhua aiheuttaviksi. Maasta riippumatta. Pakkanen hellittää Woods kolmosen jälkeen Gold eli maailmanmatkaajana ja vietti aikaa niin Kuwaitissa kuin Etelä-Koreassakin. Sen musiikissa yhdistyivät sekä pohjoinen mielenlaatu että voimakkaat mutta äärimmäisen melankoliset melodiat. David Goldin Woods of Ypres oli persoonallinen ja harvinaisen mielenkiintoinen yhtye
Levyllä on välisoitonomaisia tunnelmapaloja, mutta niissäkään en havaitse minkäänlaista jännitettä. En välttämättä olisi koskaan tehnyt minkäänasteista tuttavuutta yhtyeeseen, ettei Putnam olisi ollut Panteran kanssa tekemisissä The Great Southern Trendkill -levyn merkeissä. Kuten Vorph Samaelin levyillä, myös tällä albumilla laulu on tylsää ja tasapaksua. Kun levyä kuuntelee nyt, yli 20 vuotta sen ilmestymisajankohdan jälkeen, albumi kuulostaa soittoteknillisesti kuin Exciterin ja Manowarin paikoitellen jopa onnistuneelta liitolta. Tuure Heikkilä Jääkiekkoväkivaltaan pohjautuva metallieepos Blood on Ice, pois lukien kiekon alkupuoli, on kuitenkin kappalemateriaalin suhteen hivenen aneemista, mutta albumin loppuraidoilla Machine Gun ja Fire in the Night päästään käsiksi Anvilin uran kovimpiin teoksiin. Toisaalta, minuutin kellottava intro tuntuu tässä yhteydessä aivan liian pitkältä. Hyvänä esimerkkinä mahtavan ANTIPOPE House Of Harlot Violent Journey Records Kolme vuotta sitten ilmestyneen This is Anvil -dokumentin voi huumorimielessä nähdä ikään kuin jatko-osana Mickey Rourken tähdittämälle The Wrestler -elokuvalle, jossa 80-luvun kunnian päivien perään haikailevan show-painijan Randy Robinsonin kaksi kanukkivelipuolta, Anvilin kitaristi-laulaja Steve "Lips" Kudlow ja rumpali Robb Reiner ottavat yhteen heavy metalin elämää suuremmalla molskilla.. Live-albumi Past and Presentin (1989) jälkeen yhtyeen muonavahvuudesta poistui alkuperäisjäsenistöön kuulunut kitaristi Dave Allison. Legendaarisen Asphyxin paluu alkoi vuoden 2009 albumilla Death...the Brutal Way. Minulle tämä menee hiukan kumpaankin edellä mainituista kategorioista. Muutamista heikkouksista huolimatta albumi toimii hyvin ja ennen kaikkea erottuu edukseen nykymusiikin massasta. ANVIL Strength Of Steel (uudelleenjulkaisu) Pound For Pound (uudelleenjulkaisu) Worth The Weight (uudelleenjulkaisu) SPV 7 Levy-yhtiö mainostaa tätä kotimaista debytanttia Samael-vertauksella. Toisaalta, The Old Testamentin kansivihkossa kerrotaan monien aikalaisyhtyeiden ottaneen mallia Anal Cuntin tyylistä soittaa "säveltämättömiä kappaleita" ja tehdä isojakin kiertueita sen tiimoilta. Tässäpä sitä ollaan, tyhjästä on paha nyhjäistä. Jaakko Marttila tavia paketteja ei kovin monen yhtyeen urasta ole tehty. Paketista löytyy myös splittien Anal Cunt -puolia sekä livetallenteita. Jos kyseinen julkaisu ei tuolloin aivan lunastanut paikkaansa vuoden kärkilevyjen joukossa, voi yhtyeen uusin kokopitkä, Deathhammer olla huomattavasti korkeammilla sijoilla. Pieneksi ongelmaksi kuitenkin tuntuu muodostuvan levyn liiallinen pyrkimys omalaatuisuuteen, sillä se vaatii kuuntelijalta paljon. Strenght of Steelin ilmestymisvuonna aggressiivisen ja nopeamman metallin läpimurto oli kuitenkin jo tapahtunut, joten yhtyeen kuuluisuudenhimoinen ratkaisu tehdä pesäeroa alkuaikojen nopeampaan materiaaliin juuri tuona ajankohtana tuntuu jälkeenpäin ajateltuna aika käsittämättömältä. Erikoismaininnan vaatii Goddess of the Abyss of Gravesin räävitön kitaramelu, jota nyt ei sooloksi uskalla edes nimittää joka tapauksessa oikein mukava uudistus Archgoatin äänimaisemiin. Aikoinaan Anvilin itse tuottaman ja 16-raitastudiossa nauhoitetun pitkäsoiton remasteroitu versio tekee soundien puolesta eniten oikeutta kannujannu Robb Reinerille, jonka rumputyöskentely erottuu huomattavasti paremmin kuin muinaiselta vinyylilevyltä. Tämäkin kokoelma tavoittaa varmasti kohdeyleisönsä. En ole Anal Cuntin fani kuitenkaan. 2000-luvun uuden tulemisen myötä ilmestyneet kaksi puolen tunnin kieppeillä pyörivää kiekkoa ovat molemmat onnistuneita teoksia mielestäni, mutta tämä reilun vartin kellottava repäisy jotenkin vasta lopullisesti kristallisoi Archgoatin vimmaisen bestial black metal -myllytyksen. Soitannoltaan, äänimaailmaltaan ja ylipäätään tunnelmaltaan Antipope onnistuu luomaan täysin omanlaisensa teoksen House of Harlotilla. #41a e 0 2 WOLVES Gentlemen, Please Inverse Records l vy rviot KRITEERIT ASTEIKOLLA: 0 = Todella ala-arvoinen 1 = Yksinkertaisesti huono 2 = Kuuntelunautinnollisesti raastava 3 = Turhanpäiväinen 4 = Yritystä ja pyrkimystä on, mutta homma ei vaan kanna 5 = Keskinkertainen 6 = Ihan ok 7 = Melko hyvä, parantamistakin löytyy 8 = Hyvä levy 9 = Klassikkoainesta 10 = Täydellinen Markus Mähönen eeppinen Morning Star, jonka kertosäkeessä puhdas korkealta vedetty laulu nousee oikeuksiinsa, mutta välissä laulettu matalampi osuus vaatii totuttelua. Strenght of Steelin seuraaja Pound for Pound (1988) oli puolestaan paluuta alkuaikojen esi-powerheavy-thrash-ilmaisuun. Soundipuoli sitä vastoin kuulostaa päivityksen jälkeenkin yllättävän ontolta etenkin rumpujen osalta. En oikein tajua, millaisia tunnetiloja tässä edes tavoitellaan. Lääkkeillä, huumeilla ja viinalla runneltu sydän ei enää jaksanut ja sanoi sopimuksensa irti. Vaikka Strenght of Steelin kappalevalikoima on hieman epätasainen, mahtuu mukaan myös yllättävän raskaita raitoja. Ehkä tämä todistaa sen, että oli musiikki kuinka outoa tahansa, sille löytyy aina fani jostain päin maailmaa. En yhtään ihmettele. Paketti on varmasti Anal Cuntia tuntemattomille vain kaksi levyllistä helvetillistä älämölöä, jota ei jaksa kuunnella, mutta yhtään yhtyettä tunteva ja varsinkin sitä arvostava voi hymyillä tyytyväisenä, sillä näin kat- ANAL CUNT The Old Testament 19881991 Relapse Records 7 Oululainen vuonna 2004 perustettu Antipope on monella tapaa hyvin mielenkiintoinen tapaus, eikä yhtyeen uusi albumikaan tee poikkeusta. Anal Cuntin taru päättyi lopullisesti siihen paikkaan. Levyn avaava Into the Timewas- ASPHYX Deathhammer Century Media Records 70 MIASMA #41. Kieltämättä kun viimeinen rypistys on ohi, levy loppuu hieman yllättäen. Arvosanan annan lähinnä paketin rakenteesta ja sisällöstä, en niinkään musiikillisesta materiaalista ja sen laadusta. Juuso Viljanen 5 Aika jätti Seth Putnamista viime kesäkuussa. Genrerajoja sulattava levy tarjoaa ison kavalkadin kappaleita, jotka eivät kuitenkaan sorru toistamaan itseään vaan tarjoavat ainutlaatuista viihdettä alusta loppuun. Nyt muistotilaisuutta varten on julkaistu soundtrack, joka pitää sisällään kaiken. Yksi levyllä ensimmäisenä huomiota kiinnittävistä asioista on ehdottomasti laulu. En todellakaan osaa sanoa, kenelle tämä albumi on tehty tai kuka tästä voisi saada irti juuri yhtään mitään. Mikä tärkeintä, bändi muistuttaa hallitsevansa oman konstailemattoman tonttinsa edelleen paremmin kuin ehkä mikään muu yhtye maailmassa. Jaakko Marttila 9 "This is still death metal, you bastards!" karjaisee Martin Van Drunen heti albumin nimiraidan kärkeen ja täytyy sanoa, että asia tulee kyllä harvinaisen selväksi. Sacha Gervasin ohjaaman harmaan komedian myötä yhtye keräsi kosolti sympatiapisteitä. Kappaleiden rakenteet olivat haastavampia ja myös melodioiden osuus oli kasvanut. Mikko Myllykankaan persoonallinen ja vähintään laidasta laitaan ulottuva lauluskaala on yksi Antipopen vahvuuksista genrerajojen rikkomisen saralla. Siis aivan kaiken. Susiduo jyrsii kahden pennin rankisteluriffejä, joiden päälle pimputellaan hieman koskettimia. Kappaleet eivät ole surullisia, dramaattisia, vihaisia tai oikein mitään muutakaan. Soitto on kauttaaltaan steriiliä ja väritöntä. Myös Mausoleum Recordsin kautta levinnyt Worth the Weight pääsee 2010-luvulle. Onhan tässä jotain teollista äänimaisemaa mukana ja örinä on ehkä vähän Vorphin kaltaista, mutta ei vertaus silti osu lainkaan kohdalleen. Levy-yhtiö toteaa esittelynsä lopuksi: "Arvon naiset ja herrat, ottakaa vastaan tyhjyys". Ehkä jotain seesteisyyttä voi havaita, mutta se ei johda mihinkään. Esimerkiksi albumin päättävät Kiss of Death ja Paper General ovat pelottavan kovaa raudan taivutusta. Tämä kaikki pakattuna kahdelle levylle kuulostaa melko villiltä, ja sitä tämä onkin. Wikipedia kertoo, ettei Putnam koskaan rikastunut äänitteillään. Täytyy kyllä todeta, että muun muassa Overkillissä kepitellyt muusikko toi Lippsin ja Robbin toisinaan jo hieman kaavamaiseksi muuttuneeseen takomiseen aimo annoksen kaivattua raikkautta. Musiikin kuvaileminen on hankalaa, mutta jonkinlainen sekoitus black-, gothicja elektro/industrial metalia saattaisi olla edes sinnepäin, unohtamatta kaikkia muita alagenrejä mitä seasta varmasti löytyy. Pääosin laulu toimii hyvin tehden monista kappaleista mieleenpainuvia, mutta on helposti hieman kaksiteräinen miekka. Ehkäpä optimaalisin laajuus Archgoat-äänitteelle on sittenkin jossain 20 minuutin kieppeillä. Proto-thrash metaliksikin tituleerattujen Metal on Metalin ja Forged in Firen jälkeen ilmestynyt Strenght of Steel (1987) oli edeltäjistään poiketen suuntautunut enemmän perinteisempään keskitempoiseen hevistelyyn. Saksalainen SPV yrittää pitää veteraanibändin uran nousujohteisena laukaisemalla kaksi alun perin Metal Blade Recordsin julkaisemaa albumia Strenght of Steel ja Pound for Pound uusintakierrokselle. Worth the Weight (1992) jäi kuitenkin Allison korvanneen Sebastian Marinon ainoaksi studio-taidonnäytteeksi. Day of Clouds on puolestaan hidas jyrä hieman samaan tapaan kuin edellisen albumin Goat And the Moon, mutta se on verrokkiaan vielä onnistuneempi tapaus, kirkonkellot ja urut taustalla kruunaavat kokonaisuuden. The Old Testament on kahden levyn kokoelma, joka pitää sisällään kaikki viralliset ja ehkä hiukan epävirallisemmatkin julkaisut yhtyeen diskografiasta aina ensimmäisestä demosta siihen kaikkein viimeisimpään. Vaikka Worth of Weight tarjoilee Anvil-äänitteeksi soolokitaroinnin osalta ennenkuulumattoman rönsyilevää ilmaisua, Anvilin helmasynnille eli kappaleiden lievälle tasapaksuudelle ei Sebastian Marinokaan mahtanut mitään. ARCHGOAT Heavenly Vulva (Christ's Last Rites) [EP] Debemur Morti Productions 9 Mitä tiiviimmäksi turkulaisveteraanit saavat pakettinsa puristettua, sen parempaa jälkeä tuntuu tulevan. Toisaalta tämä kuulostaa vain järkyttävältä soitinkakofonialta, mutta on tässä jollain tapaa jotain äärimmäisen raakaa ja brutaaliakin
Trio ei myöskään hirveästi hidastele vaan tempo on reippaanlainen lähes koko lätyn mitan. Peter on ehdottomasti paras. Muussa tapauksessa suosittelen sijoittamaan rahat muualle. Markus Mähönen BLACK SPIDERS Volume Cargo Records sa mieleen Nomeansnon ja vanhalle metallille kirskahtavat ja myös varsin simppelit riffit muistuttivat muun maussa Nuclear Assaultin aikaansaannoksia. Bassoa onkin näin ollen voinut nostaa miksauksessa miltei tasapäiseen asemaan kitaran kanssa. Erityisesti kitarat tuntuvat parhaillaan sopivan raskailta ja seesteisiltä. Bändin neljännellä kokopitkällä on mittaa vain 34 minuuttia joka toisaalta on juuri sopiva annos, pidempi lätty olisi alkanut mennä toiston puolelle. Toinen itse asiassa alleviivaa lauluäänellään yhtäläisyydet Nuclear Assaultiin, mies kun kuulostaa paljon John Connellytä. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sillä kyseessä on ehdottomasti julkaisunsa ansainnut teos. Deathhammer on Asphyxin riisutuin, väkivaltaisin ja toimivin levykokonaisuus. Kneel you dogs. BEHERIT At The Devil's Studio 1990 Kvlt Devin Townsendin basson varteen, aletaan puhua varsin suuren mediaarvon omakustanteesta. Markus Makkonen tes yllättää hurjalla otteellaan. Nyt ne tekee mieli vain hypätä yli päästäkseen kuuntelemaan seuraavaa kappaletta, mikä jää todella harmittamaan. Parhaat kappaleet levyllä ovat bändin uudempaa tuotantoa tarjoilevat singlebiisit, joissa laulu on selkeästi miellyttävämpää ja kappaleet muutenkin rakenteeltaan mielenkiintoisempia. Ep:n neljä pitkähköä kappaletta yhdistyvät toisiinsa mystishenkisillä ambient-osioilla, mutta muuten mennään aika pitkälti hidastempoisella doom-jurnutuksella. Vuonna 2009 perustetun kolmikon ep antaa yhtyeestä omaperäisen ensivaikutelman, mutta tarkempi tutustuminen levyn sisältöön jättää kuulijan hieman kylmäksi. Kahden kurkunkiduttajan käyttö tuo mukavaa vaihtelua vokaalipuolelle. Deathhammer on varmasti yksi viime vuosien rujoimpia, sekä iskevimpiä kuolometallijulkaisuja ja täytyy sanoa, että näin musertavan raskasta albumia ei ole tullut vastaan sitten Triptykonin debyytin. Biisit kun ovat tosiaan aika samankaltaisia ja rakenteeltaankin jokseenkin peruskaavalla kulkevia. Samalla se on oiva muistutus siitä, miten olennaisia asioita yksinkertaistaminen ja suoraviivaistaminen toimivassa death metalissa ovat. Toisaalta se kertoo hyvää kieltään siitä että Black Tusk on varsin omalaatuinen poppoo. Kaikki turha on riisuttu tuhoaseen suorituskykyä parannettaessa ja täytyy sanoa, että nyt ollaan jo pelottavan tehokkuuden äärellä. Desanctification on loppuviimein enemmän kokeellista elektro-industrial black metalia, mikä tekeekin siitä loistavan jatko-osan Blut Aus Nordin 777-trilogiassa. Samalla se muistuttaa meitä siitä, että sodan kauhuille ei takuuvarmasti ole olemassa parempaa tulkitsijaa, kuin antaumuksellinen Martin Van Drunen on. Tässäpä siis mitä maittavin kokonaisuus väkivaltaisen raakaa kuolometallia. Paikoitellen levy ehkä hieman kärsii tylsyydestä pitkien biisien junnatessa hitaasti eteenpäin, mutta pääosin se ei ole ongelma. Musiikki on parhaillaan olemukseltaan miellyttävän hypnoottista, joskin välillä liiankin unettavaa. Riffit poraavat pelkistetyn väkivaltaisesti tajuntaan ja Bob Bagchusin suoraviivainen ja tietyllä tapaa sympaattinen rumputuli viimeistelee surmatyön kulmikkuudellaan. On kuitenkin huomattava että kyseessä on kolmen levyn kokonaisuus, joka lopulta pitäisi myös sellaisena kuunnella. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta biisit ovat jo muilta Beherit-julkaisuilta kuultuja, mutta niin soitannollisia kuin tuotannollisiakin eroja löytyy. Loistava levy, joka varmasti on mieleen bändistä ennestään pitäville ja niille, joita kiinnostaa ei niin suoraviivainen ja kokeellisempi black metal. 8 BLUT AUS NORD 777 The Desanctification Debemur Morti Productions 4 8 6 Suomalaisen black metalin pioneereihin lukeutuva Beherit vie kuulijat "uutukaisellaan" ajassa noin kaksi vuosikymmentä taaksepäin. Mielenkiintoista on nähdä mihin kolmas osa johtaa. Kaikin puolin tutustumisen arvoinen tapaus. Markus Makkonen Markus Mähönen The Desanctification on Blut Aus Nordin vuonna 2011 alkaneen trilogian toinen osa. Of Days When Blades Turned Blunt, Der Landser ja vaikkapa taannoiselta Hooded Menace -splitiltä tuttu We Doom You to Death ovat jokainen esimerkillisiä death metalin perusasioiden alleviivaajia. Muuten kappaleet ovat pitemmän päälle jopa vähän ärsyttäviä renkutuksia. Mikä tekee yhtyeestä poikkeuksellisen moneen kilpakumppaniinsa nähden, on sen kyky tuoda näinkin äärimmäiseen ilmaisuun selkeää groovea ja terävää poljentoa. Ja jatkaa: "Buzz Off Evil lyö sisuksiisi moottorisahan terällisen punkin ja metallin tuoksuista horror rockia, josta Leatherface olisi ylpeä." Lisäksi orkesterin musiikkia luonnehditaan elämän ihanaa saatanallisuutta korostavaksi. Toimii varmasti jos kevyt asennerokki on se ainut oikea juttu. Levy sisältää myös kahden biisin sinkkuversiot uudelta Sons of the North albumilta. Bassosoundi oli sen verran rouhea että sen alan pervertikot saavat siitä varmasti tyydytyksensä. Nimibiisi jatkaa Asphyxille epätyypillisesti joutuisammilla linjoilla. Kappaleiden ambient-drone osuudet ovat valitettavasti suurelta osin puuduttavan pitkiä huminoita biisien välillä, eivätkä tuo juurikaan mitään lisää musiikkiin. Kappaleet ovat rakenneltuja muutamien hyvien riffien päälle ja luottavat pääsääntöisesti yksinkertaisiin koukkuihin, joita heitellään siellä sun täällä. Kovia sanoja, mutta miten on tekojen laita. Taustalla kumisevat synkeät rummut joiden päällä vinkuvat ja tuskaiset kitarat säestävät välillä lähes groovaavilla, mutta vääntyneillä riffeillään kokonaisuutta, hiljentyen toisinaan soittamaan melodisia ja melankolisia sävelmiä. Ensiksi on todettava, että bändin horror rock on kaukana siitä mitä odotin eli Misfitsin Bloodfeastin ja Demonomanian hengessä paiskittua riivattua elämöintiä ja kitaravah- BUZZ OFF EVIL Profound Taste Of Gore Inverse Records MIASMA #41 71. Bent Sean tyylilaji on puhdasoppinen grind. Savannahin poikien rämemetalli maistuu savuiselta stonerin ja sludgen ristisiitokselta, jota on höystetty punkilla ja vahvoilla crossover-mausteilla. 11.11.2011 bändin nettisivujen kautta digitaalisesti julkaistu ep onkin jo ehtinyt kerätä nimeä julkaisumuotoonsa nähden huomattavan paljon. Ep on ladattavissa pikkurahalla yhtyeen kotisivuilta, joten sen hankkimista onkin helppo suositella. Jokseenkin hämmentäviä musiikillisia viitteitä kun kyse on tämän genren bändistä. Mikäli biisien ambient-pätkistä olisi tehty hieman monipuolisempia ja mesmeroivampia olisivat ne ehkä pelkän puuduttamisen sijaan saaneet aikaan positiivisempia reaktioita. Black Salvationin debyytti on sinänsä mielenkiintoa herättävä, mutta vähän vajaaksi jäävä kokonaisuus. Musiikki on asenteella vedettyä perusrokkia ja tuo mieleen välillä punkahtavamman version AC/ DC:stä. Asphyxilta voi aina odottaa kovia, mutta kuitenkin bändi onnistuu uudellaan jopa hieman yllättämään. Yksinkertaiset mutta toimivat rytmilliset kikat toivat itse asias- BLACK TUSK Set The Dial Relapse Records Helsinkiläinen Buzz Off Evil kysyy saatekirjeessään muun muassa: onko Misfits parasta ikinä. At the Devil's Studion sisältö on sitä vanhaa tuttua Beheritiä. Ehkäpä kokopitkällä julkaisulla kuullaan eheämpi kokonaisuus? Markus Mähönen BLACK SALVATION Lunia... Levy toimii kuitenkin siedettävästi ja välillä kolkon synkeä äänimaailma luo erittäin hyvää tunnelmaa. Aiemmin julkaistu 777 Sect(s) oli todella voimakas levy, joka jätti monet odottamaan innolla seuraavaa osaa. Bent Sean ep on mielenkiintoinen ja kuuntelua kestävä julkaisu. Ote on kipakan autenttinen ja soitannan taso on julkaisulla melkoisen suvereenia luokkaa. Onneksi muuten mainiot kappaleet ja tunnelma pelastavat paljon. Noistalgia ei kenties edusta sitä genren kaikkein väkivaltaisinta osastoa, mutta näissä piireissä harvinaista persoonallisuutta se kyllä tarjoilee kosolti. Volume sisältä pari hauskaa biisiä joista aloitusraita St. Volume nimeä kantava tekele sisältää 12 kappaletta, jotka kattavat yhtyeen kaksi edeltävää ep:tä uusien singlebiisien lisäksi. Vasta kolmas raita, Minefield, esittelee yhtyeelle tyypillisempää hidasta ja painostavaa raahustusta. Lopputulos on persoonallinen, joskin murhaavien kitaravallien ystävät eivät varmastikaan ole tähän täysin tyytyväisiä. Levy vaatii keskittymistä ja oman aikansa avautuakseen kunnolla. Sovituskynä pysyy triolla nasakasti kädessä, tästä hyvänä esimerkkinä vaikkapa levyn päättävän Fool for Life. Kappaleiden nimet jatkuvat siitä mihin edellinen albumi jäi ja musiikki jatkuu myös hyvin samalla linjalla. Kokonaisuutena teos on kaikista Beheritin julkaisuista hiomattomin, mikä tässä tapauksessa voidaan tulkita kehuksi. Mutta yleensä ottaen oikein mukavaa ja jopa rokkaavaa möykettä. Levyn soundit ovat sukua The Oath of Black Bloodin äänimaailmalle, joten Drawing Down the Moonin mystisiin sfääreihin ei nousta tosin se tuskin on ollut edes tavoitteena. At the Devil's Studio on alusta loppuun tiukkaa turpaanvetoa ja myös ne kuulijat, joille paluulevy Engram oli modernimman ulosannin takia pettymys, voivat huoletta hankkia kiekon itselleen. Lauri Manninen 7 Tässäpä huomionarvoinen riippumaton julkaisu! Kun Soilworkissa ja Scarvessa rummuttava Dirk Verbeuren haalii levylleen Abortedin Sven De Caluwen vokaaleihin ja muuan BENT SEA Noistalgia [EP] Omakustanne Psykedeelistä doom metalia ja dronea työstävä saksalaisyhtye julkaisee debyyttinään tunnin mittaisen järkäleen. [EP] Grave Temple Records Brittiläinen rokkibändi Black Spiders julkaisee kokoelmalevyn johon on pyntätty vanhempia julkaisuja, joita ei enää ole ollut saatavilla, mutta joita ilmeisesti joku on kaivannut. Nopeasti ohitse grindaavan paketin pariin on helppo palata toistuvan säännöllisesti. Kaoottiset kitarat säestävät Vindsvalin murinaa ja biisit polveilevat nopeatempoisesta black metalista hitaampaan atmosfääriin ja rauhallisempaan elektro-industrial soitantoon. Levyn äänimaailma on toteutettu hienosti. Kuten julkaisun nimestä voi päätellä, on teos äänitetty jo yhdeksänkymmentäluvun alussa, sillä kyseessä piti alun perin olla Beheritin debyyttialbumi. Hieman Celtic Frostin hengessä taivaltava kappale on levyn selkeästi raskain jyräys. Niille jotka odottivat levyltä samaa kuin Sectiltä, se voi olla hieman pettymys. Tämä ei välttämättä laahauksen ystäville tipu, mutta reippaamman poljennon parissa viihtyvät partasuut saavat tästä varmasti paljon irti. Teemu Vähäkangas 6 8 Suomessakin vajaa vuosi sitten piipahtanut jenkkikolmikko rähisee ja rätkättää yhä reippaan räkäisesti. Devin Townsend bassottelee Noistalgialla tyylitajuisesti hoitaen tonttia tiukan ilmeettömästi, ilman turhaa itsensä korostamista. Sinänsä ymmärrettävä julkaisu bändin faneille, jotka eivät vanhempia levyjä ole saaneet hyppysiinsä, mutta uutena tuttavuutena levy ei tee vaikutusta
Kyllähän tämä tosi fanille varmaan kelpaa. Samat pellit ja pedaalit tuntuvat löytyvän joka äänitteeltä. Mielipiteeni tästä äänitteestä ovat vaihdelleet harvinaisen paljon viimekuukausien aikana; Läpihuutoäänitteestä hyvinkin harkittuun teokseen. Kappaleet eivät todellakaan ole yksitoikkoisia ja nyansseja löytää aina lisää. Aluksi häiritsi se paljon puhuttu äänimaailma. En kuitenkaan vieläkään täysin yhdy ylistäjien kuoroon, sillä bändi kuulostaa liian tyypilliseltä genrensä edustajalta. Puutteineenkin pidän kuitenkin Artificial Madnessia ihan onnistuneena julkaisuna. Joonas Tanskanen CHRIS CONNELLY Artificial Madness Relapse Records Coalesce nykii, törmäilee, kaahaa ja kaatuilee Amerikan malliin. Kaipaan soittoon tai sävellystyöhön yhä jotain yli- 72 MIASMA #41. Perusvarman perinteisen doom metalin ystävät tulevat CARDINALS FOLLY Such Power Is Dangerous! Shadow Kingdom Records Chris Connelly on pitkän linjan musiikin tekijä, joka on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Ministryn ja Revolting Cocksin kanssa 80- ja 90-luvuilla. vakuuttavalta soundaa. Ei voi kuin omaperäisesti todeta: kärsivällisyys palkitaan. Bötoxx päräyttää debyytillään ilmoille kunnon punk-käkinät vanhan Suomi hc:n ja grindcoren hengessä. Teemattomuus on levyn teemana, mitään yhdistävää tekijää ei löydy eikä sellaista myöskään tarjota. Levyn aloitus ei kuitenkaan ole täysin vakuuttava, sillä intron jälkeinen hitaahko nimibiisi polkee hieman liikaa paikallaan. Osassa kappaleista jammaileva yleisote ei nosta tunnelmaa tarpeeksi kiihkeäksi, osa hakkaa tiensä hienosti tajunnan syvempiin kerroksiin. Asekätkentä 2012 on hyvää rähinää ja vittuilua, juuri sopivasti kieli poskessa vedettynä. Itseäni kiinnostaisi kuulla biisit mieluummin jonkun vähemmän genresidonnaisen käsittelyssä. Rumpalointi on karua ja basson kuvioissa mainiota rujoa svengiä. Itse musiikki ei varsinaisesti ole hardcorea. Yhtä kaikki Cardinals Follyn esikoisesta voi olla hyvin ylpeä, sillä albumi on kypsä näyte vähitellen aikuiseksi kasvaneen yhtyeen monipuolisista taidoista. Tuukka Termonen Hannu Marila linta. Ainakin näin voi päätellä tämän levyn pohjalta, sillä niin sekavaa meno hetkittäin on tällä Mike Muirin lapsella. Mielenkiintoista melua. Seppo Rautio 6 DEMONIC DEATH JUDGE / SEMTEX / FROGSKIN By The Malice Of The Evil Death Comes vol 1 At War With False Noise / Boue Records / Cain Records / Odio Sonoro / Shifty Records 9 8 Nocturn on puolalaisen kokoonpanon kahdeksas pitkäsoitto. Soundipuoli on juuri niin kohdallaan kuin sen punkissa kuuluu ollakin. Alku tuntuu hieman kankealta joka kerta kun kiekon heittää soittimeen. Levyn päättävät kaksi laahaavaa esitystä ovat tuossa vaiheessa hieman liikaa, toisen pois jättämällä kesto olisi saatu laskettua inhimillisempään alle tunnin mittaan. Tietynlaisesta huumorista huolimatta kappaleissa on levoton pohjoisen hulluuden pohjavire. Buzz Off Evil ei lähde sanoituksissaan yksityiskohtaisen hurmemässäilyn kuvailemisen visvaiselle polulle, vaan tarjoilee myös lyyrisesti hillitympää kerrontaa. Onkohan Relapsen optio Coalescea kohtaan nyt täytetty? Hannu Marila CYCO MIKO The Mad Mad Muir Musical Tour (Part One) Suicidal Records Tämä yhtye oli yksi monista kokoonpanoista, joissa Terveet Kädet -vokalisti Läjä Äijälä on ollut mukana. Ammattimiesten vankkumaton ote kuuluu levyllä, ja varmaan Suicidal Tendenciesin fanien on syytä ottaa tämä kuunteluun; näkökulman muutos on yllättävää mutta hauskaa. Sovituksiin on selvästi panostettu ja esimerkiksi kappaleissa Crystal Lake Blues ja She Lives in a Cellar tumma kaihoisuus svengaa hienosti. Kansivihkossa on bändikuvien lisäksi otoksia keikkajulisteista ja musiikkilehtien arvioista. Bändin itse "vituilleen soitetuksi" kuvailema "punk-proosa" on itse asiassa yllättävän särmästi soitettua, joskin genrelleen uskollista kaaosta. Robert Trujillo, Fletcher Dragge ja Brooks Wackerman vierailevat levyllä, joka sisältää myös Mike Muirin toisen projektin Infectious Groovesin ennen julkaisemattomia biisejä. Musiikillisesti levyllä on paljon yhtymäkohtia 80-luvun post-punkiin. Itse sisällössä ei ole valittamista, kuten tietävät he, jotka ovat tähän vuodelta 1997 peräisin olevaan albumiin tutustuneet. Artifial Madness on Connellyn ensimmäinen levy Relapsella. Biisit kulkevat erittäin jykevästi ja tyylikkäästi ilman mitään häiritseviä tyylirikkoja. Tällaisesta sekasotkusta on sinänsä vaikea nauttia, vaikka se onkin hyvin tehty. Uhkaavasti vonkuvat tai kolkosti rämisevat riffit jäävät usein paikoilleen raahustamaan, luoden tietynlaisen shamanistisesti aaltoilevan virtauksen. Muutamat biisit kallistuvat raivoisuudessaan vaikkapa varhaisen Rage Against the Machinen suuntaan, toiset funkkaavat ja hidastelevat ollen taas aivan eri maailmasta. Kieroutunutta (eikä vähiten Äijälän maanisten mölinöiden ja rääkäisyjen takia), yksinkertaista, hyökkäävää, rupista musisointia. On hämmentävää miten paljon erilaista materiaalia noin tuntiin ja 14 kappaleeseen saakaan. Joka tapauksessa kokoonpano: Cezar, Reyash & Inferno laittoivat pakettiin Christ Agony -tittelin alla albumin jonka takana veteraanin kelpaa. COALESCE Give Them Rope Relapse Records Markus Jalkanen mukaan eksynyt, kuten Alone. Näihin kysymyksiin intensiivisellä tutustumisella halusin vastauksia. Kahdeksan biisiä hyvää 2000-luvun black metalia. Muutama rauhaisa ja levollinen balladinomainen vetokin on Kenen lie alkuperäinen idea, mutta joka tapauksessa hyvin keksitty. Levyn elektroniset taustat nostavat sen kokonaisilmettä huomattavasti ja ovat monessa kohtaa biisien paras elementti. Lähinnä kyse on punkisti rämisevällä otteella soitetusta noise rockista, joka tavoittaa yhtä hyvin reippaamman garagen kuin crustin ja jopa doomin sävyjä. Miksi nykyään ruuvataan niin sanotut genresoundit. Kappalemateriaali on monitasoista: levyltä löytyy niin onnistumisia kuin tyhjänpäiväisiä renkutuksiakin. Vain c-kasetilla fyysisesti julkaistu albumi sisältää 30 biisiä noin 28 minuutissa, mikä on tietysti vain hieno asia. Ei uudelleen käsittely ainakaan hallaa tee tässä yhteydessä. Mikään yhtyeistä ei voi vielä kehuskella kovinkaan pitkällä julkaisulistalla, joten siinäkin mielessä tämä ulkomainen tuotos toimii mainiona käyntikorttina tulevaisuutta ajatellen. Soundimaailmakin kuulostaa tarpeeksi tummalta ja tuhdilta erityismaininnan mennessä herkullisesti lötköttelevälle bassolle. Ne lukijat, jotka kokevat tällaisen kombinaation saatanalliseksi, voivat lisätä arvosanaan kaksi kuutosta lisää. Tuure Heikkilä siis tuskin pettymään, sen verran tuhdin paketin on kolmikko rakentanut. Mielenkiintoisella kitaroinilla ja rytmillä toteutettu Classically Wounded on levyn parhaimmistoa, samoin bassonäppäilyn ansiosta huomiota herättävä Compatibility. Itse asiassa orkesterin näkemys horror rockista on niin hienostunutta ja maltillista, että yhtyeen voisi melkeinpä palkata Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. En halua nostaa mitään yksittäistä raitaa ylitse muiden. Ne myös toimivat hieman paremmin kuin laiskatempoisemmat, joita kuunnellessa mielenkiinto ei tahdo täysin pysyä yllä loppuun saakka. vistimien ilkeitä kiertoääniä yhtyeen debyytti ei sisällä. Voisi sanoa, että Connelly onnistuu menevien biisien saralla, mutta popimmat ja hitaammat kappaleet eivät herätä suuria riemunkiljahduksia. Bändin, jonka miehistöllä on menneisyyttä esimerkiksi Babylon Whoresin ja melodista death metalia soittaneen Absurdusin kanssa, ote on valitettavasti aikuismaisempi. Kevyellä teemoituksella pisteitä olisi ropsahtanut enemmän. DEATH TRIP Pain Is Pain: The Complete Death Trip 19881994 Ektro Records 7 7 7 Paskaa punkkia! Mikäs sen parempaa. Ehkäpä jo ensimmäisellä demolla soineen Uncharted Seasin olisi raaskinut jättää pois. Kolmen biisin voimin iskevä Demonic Death Judge on ilmeisesti pienessä nosteessa, saihan tuoreehko pitkäsoittonsa ainakin osan kriitikoista lumoihinsa. Onko tämä julkaisu velvoite vai va- CHRIST AGONY Nocturn Mystic Production Hardcore on aina ollut genrenä mielenkiintoinen, sillä tuntuu että sen alla voidaan tehdä melkein mitä vaan. Yleisesti tunnustettu tosiseikkahan on, että maamme sludgeskenestä nousee jatkuvalla syötöllä mielenkiintoisia ryhmiä, joista kolme saa tällä kokoelmalla suunvuoron. Give Them Rope on uudelleenmiksaus vuodelta 2010. Osasyy siihen on se, että kappaleet kellottavat varsin pitkiä, kymmenen minuutin molemminpuolisia aikoja. Eikä siinä mitään, kyllähän poppoo vääntää sangen osaavaa Eyehategod-pohjaista kuritusta. Piristävä punkvetäisy, joka ei toivon mukaan jää Bötoxxin viimeiseksi. Markus Mähönen BÖTOXX Asekätkentä 2012 [KASETTI] Off Records 6 8 Sopivasti joulumarkkinoille tähdätty yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto on vähän liiankin varman päälle pelattu tapaus, sisältö on nimittäin lähes sitä mitä sopi aiempien demojen perusteella odottaa. Levyn tasoa laskevat esimerkiksi tylsä Imperfect Star sekä The Paraffin Hearts hidastelu. Kun tempoltaan nopeampien raitojen päälle liimataan vokalisti Suukko-Samin pehmeä lauluääni, niin yhtyeen melodinen kauhujytäily kuulostaa Hybrid Childreniltä vokalistinaan Chris Iisak. Palkitaan hyvillä kappaleilla, niitähän hyvät levyt sisältävät. Otsikon mukaisella aikavälillä Death Trip julkaisi muutaman seiskatuumaisen singlen, joiden lisäksi tälle levylle on otettu jokunen demo- ja livekappale. Ei ollenkaan huono ihan näin käytännönkin tasolla. Levystä muodostuu siis sangen massiivinen kokonaisuus, jota voisikin pitää julkaisun suurimpana heikkoutena. Eniten jää harmittamaan, että "proosasta" nauttimista hankaloittaa sanoitusten puuttuminen ja se, ettei niistä saa aina laulettuna selvää. Tältä pohjalta voi todeta, että kiinnostava palanen suomalaisen hardcore-vivahteisen musiikin historiaa on kyseessä. Vaikka Buzz Off Evilin tulkinta kauhurockin olemuksesta eroaakin radikaalisti omista mieltymyksistäni, niin teosten laatua se ei toki heikennä. Nimenomaan teokseen, koska tämä on albumi. Levyllä 2.0 Give Them Rope She Said on tasan samat biisit miksattuna uudelleen vuonna 2011 sentään eri kaverin toimesta. Mieluummin olisin kuullut aluksi jonkin hieman verevämmän vedon, sillä niitä bändi nimittäin osaa tehdä. Liekö levy ja koko projekti tehty terapiamielessä, vai onko tässä jokin salattu taiteellinen intohimo taustalla. Valitettavasti siksi, että omalla kohdallani horror rockin ydin kiteytyy juuri lapselliseen hillittömyyteen. Esimerkkinä vaikkapa Misfitsin Children in Heat -kappale, jonka lauluteksteissä muun muassa kustaan verta seitsemän päivää. Mitään järin uutta, erikoista tai mullistavaa se ei tarjoa, mutta ei sen tarvitsekaan. Monesti biiseistä löytyy kyllä erinomaisia ideoita, mutta kappaleiden veto ei kestä loppuun asti. Joka tapauksessa nyt loppupuoli tuntuu turhan raskaalta palalta purtavaksi verrattuna keskiosan verrattomasti rönsyilevään laukkaan. Soundit ovat kaunistelemattomat ja välillä mennään sillä rajalla, että surina ja kolina alkaa jo tympiä. Jo toisen biisin kohdalla tulee jälleen se ahaa-elämys. Kaiken kruunaa Paavo Väyrysen syvällinen katse kasetin kannessa. Nyttemmin mies on julkaissut seesteisempiä ja jopa popahtavia soolotuotoksia. Yksitoista raitaa täyttä tavaraa herättääkin kysymyksen, miksi tupla. Sekaan mahtuu niin perinteistä hcrenkkausta ja rääkynää kuin muutaman sekunnin grindgore-vetoja, sekä tietysti vähintäänkin eeppinen, yli kuusi minuuttia pitkä Harvey Keitel. Lauluääneltään herra Connelly tuo hämmästyttävän paljon mieleen David Bowien. Kokonaisuuden aloittaa kollaasimainen intro, joka on rakennettu myöhemmin kuultavasta. Tosin tämä seikka voi tulevaisuudessa laskea kiinnostusta kuunnella Nocturn aina uudelleen. Kuuluuko tässä nyt rutiini vai varmuus . Myös muutama koukku lisää sinne tänne olisi tehnyt terää kokonaisuudelle
Vaikka nimet olisivatkin outoja, niin julkaisun sisältö kuulostaa niin jykevältä, että sitä ei kannata missata. Miehet taitavat rujon, tehokkaan ja ennen kaikkea mieleenpainuvan sludgen tuottamisen taidon. Ehkäpä voisi sanoa, että Fleshpress on nyt palannut perusasioiden pariin, vaikka ei tämä tietysti mitään alkuaikojen punaniska-sludgea ole. Ei paljon häiritse, mutta ei paljon muutakaan. Hannu Marila FORCE MAJEURE Saints Of Sulphur Scandal Music Company Sveitsiläinen Gonoreas on ollut olemassa jo 90-luvun alkupuolelta lähtien. Famine Yearin puoli koostuu kahdesta biisistä, joista molemmat ovat FAMINE YEAR / HAUTAUS Split [7" LP] Omakustanne Kiekko pyörähtää käyntiin efektien kera, ja muistikuva edellisestä Pillars-albumista herää heti eloon. Tämä tarkoittaa sitä, että hidasta vellontaa ei kuljeteta erityisen mielenkiintoisilla melodioilla tai riffeillä, jotka kietoisivat yhä pimenevää verkkoa, josta kuulija ei haluaisi päästää irti. Mutta ei, nyt Fleshpress luottaa paljon orgaanisempaan ulosantiin ja levyn kesto on tipahtanut Pillarsiin verrattuna noin puoleen, noin 36 minuuttiin. Melodinen heavy metal on ollut homman nimi alusta asti, ja sitä tämäkin levy pitää sisällään 43 minuuttia ja risat. Kombinaatio toimii hyvin ja kumpikin bändi erottuu edukseen. Levy on joka tapauksessa mukaansa tempaava ja jättää kuulijansa odottamaan mielenkiinnolla yhtyeen seuraavaa tuotosta. Markus Mähönen GRAVE SIESTA Grave Siesta Inverse Records 6 Jo vuosituhannen vaihteesta mustaa metalia vääntänyt Haemoth julkaisee nyt kolmannen täyspitkän albuminsa seitsemän vuoden jälkeen. Laiha on kuitenkin lohtu jos mieleenpainuvimmat hetket tapahtuvat lukuisten vierailijoiden toimesta. Se tuntuu hiukkasen kyllästyttävältä ja jopa lapselliselta ylistämisen aiheelta, mutta huvinsa kullakin. Muut artistit eivät ole yhtä hyvin esillä, mutta hoitavat tonttinsa toki kiitettävästi, joskin heillekin voisi varmasti lisätä vastuuta. Äänipuoli on tasapainoinen ja tuo mukavasti kaikki elementit esille, eritoten muhkeat bassot ja mainion laulun, joka onnistuu hienosti niin puhtaissa osuuksissa kuin kunnon rääkäisyissäkin. Tuukka Termonen määräistä iskua, enkä voi myöskään sanoa olevani lauluäänen suurimpia faneja. Näiden vaihtelevien ja stoneristakin vaikutteita imeneiden biisien perusteella Semtexillä voisi olla pian edellytyksiä oman albumin tekoon. Bändien keskenään erilainen ilmaisu saa yhtymäkohdan molempien musiikissa tuntuvista punk-juurista. Semtexin taannoinen demo ei kuulostanut hassummalta ja touhu on pysynyt pääosin samoissa uomissa. Tylympi ärjyntä sujuu kyllä, kuulostaen parhaimmillaan Pradise Lostin Gothic-albumin aikaiselta Nick Holmesilta, mutta puhtaammat jollotukset ovat vaivaannuttavan laimeita, samoin omituiset kireämmät kärinät. Hautauksen osuus splitistä muodostuu yhdestä pidemmästä kappaleesta. Sävellykset ovat toki kunnianhimoisia ja onnistuvatkin, mutta silti biisit jäävät hieman yksiulotteisiksi keskittyen pelkästään heavy metal -paatokseen ja satunnaiseen tilutteluun. Molemmissa raidoissa meno on kohdallaan ja jalka lähtee polkemaan mukana itsestään. Vaikka omaa ideaa onkin saatu mukaan aiempaa enemmän, niin Bongzilla-vertaukset ovat vieläkin käyttökelpoisia ja homma pyörii yhä hampunhuuruisissa fiiliksissä. Vaikka synteettistä äänimattoa ei juuri taustalla nyt pyöri, viimeinen kappale, 19-minuuttinen Oblivion Persistent painostaa tunnelmaltaan senkin edestä. Suuremmat haukut ovat tälle takuuvarmalle suorittajalle kuitenkin turhia, eikä moitteille ole käyttöä seuraavienkaan artistien kohdalla. Myös nopeat kaahailupätkät loistavat poissaolollaan. Ehkä merkittävin miinus kappaleissa on kuitenkin laahaavuus. Kappaletriossa ole ei heikkoja kohtia, tämän pariin tulee palattua usein. Musiikkityylihän Force Majeurella on anteeksiantamaton; öristä voi pikku pöhnässäkin mutta tämä on hoidettava katse samaan suuntaan. Panaman sijasta yhtyeen kotimaa voisikin olla Ruotsi, sen verran paljon Equinoxio tuo mieleen ruotsalaiset bändit Dissection-riffeineen. Toimivia kohtia jokaisessa kappaleessa kyllä on, ja ihan kiva eli synkkä tunnelma pysyy enimmäkseen kasassa. 7 6 7 Equinoxiota voi pitää varsin eksoottisena black metal -yhtyeenä mitä tulee bändin kotimaahan, sillä bändi tulee Panamasta. Valtavan omaperäisiä ideoita yhtye ei kiekolla esitä, mutta sen voi antaa anteeksi, jos tutuilla ja turvallisilla laduilla osataan hiihtää näin hyytymättömän hyvin. Soundillisesti yhtye on ihan toista maata kuin kaksi aiempaa, jotka kuulostavat tähän verrattuna lähinnä hissimusiikilta. Ei vokalisointi levyä sentään pilaa, mutta hieman puolivillaisen leiman se tuotokselle lyö alusta asti. Vaihtelusta puheen ollen, toisessa biisissä on mukana epätyypillisen kevyt osakin, mutta sen voi tuskin sanoa parantavan asiaa. No, pitkät kappaleethan ovat ylivoimainen ase tässä pilipalirenkutusten maailmassa, jos ne on osattu kasata oikeista aineksista ja tinkimättömällä kunnianhimolla. Kyseiseen ralliin koko levy tavallaan kulminoituu, ehkä jopa hieman liiaksi voisi sanoa. Bassokitaran pörinä, vinguttelevat kitarat ja tunteella vedetyt laulut nousevat välillä hitaasta paatoksesta raivokkaasti rokkaavaan kliimaksiin, joka saa jalan vipattamaan itsestään. Mitään vikaahan tässä toki ei ole, mutta tuskin tämä levyhyllyyn jää viereksimään. Ehkä vähän kompastellen ja muutaman arvoesineen hajottaen, mutta yritys on hyvä. Yksi ulottuvuus on myös huonon englannin käyttö biisien nimissä ja levyn mukana tulleessa saatekirjessä. Famine Year runttaa tylysti turpaan ja hieman salaperäiseksi jäänyt Hautaus luo kylmää ja pimeää tunnelmaa raskaalla ja viiltävällä tyylillään. Tuoreudestaan huolimatta yhtyeen groovaava doomailu tuntuu kypsältä ja hiotulta, eikä jätä tuomionnälkää tyydyttämättä. Äänipuoli on kunnossa ja sopii musiikkiin loistavasti, sillä aggressio ja vitutus puskevat ämyreistä läpi kivalla paineella. Monin paikoin musiikki tuo mieleen erinäiset vanhat doom metalin konkarit, mutta ei kuitenkaan plagioi niitä vaan vetää biisit omalla otteellaan. Frogskinin hiljaiselo kesti aivan liian kauan, mutta toivottavasti miekkoset saavat pian myös muuta uutta materiaalia kaupan hyllyille. Tuolloin bändi flirttaili huomattavan rohkeasti ambientin kanssa, vaikka tietysti se ydinmehu olikin sysimustaa sludgea. Itsestäni ei vain siltä tunnu. Hieno kokoelma, jonka pariin sludgen ystävien kannattaakin oikopäätä suunnata. Ei sillä kaikille ehkä väliä ole, mutta itselleni se antaa vaikutelman että levyä ei olla viimeistelty kunnolla tai sitten vastuulliset vaan ovat kovin huonoja kielimiehiä. Markus Jalkanen GONOREAS Apocalypse Firefield Records 7 8 Helsinkiläinen grindcorea ja crustia vääntävä Famine Year ja hitaampaa runnomista edustava Hautaus julkaisevat seiskatuumaisen splitin omakustanteena. Levyn ehdottomiin ykkösbiiseihin kuuluu hitaasti jyräävä Barbaric ja melodinen Trials of the Pyramid Builder, joka on malliesimerkki edellä mainitusta kliimaksista. Suvantokohtia ei levylle nimittäin ole päässyt eksymään. Joonas Tanskanen Munkkikuorointron jälkeen vierii kuuluville neljä doom metal -kappaletta. Jos biisin nimenä on Deaddly Scroll, niin kyllä se väkisin tuottaa hieman myötähäpeää. Levy on yllättävän onnistunut, sen verran intensiivisesti panamalaiset takovat vimmaista mustaa metalliaan. Heidän osuutensa nousee nimittäin tässä kolmikossa ykköskorokkeelle. Vokalisti on valitettavasti melko keskinkertainen. Pillarsiin verrattuna uusi albumi tuntuu oikeastaan kuin ep:ltä, mutta kyllä albumi on silti varsin toimiva kokonaisuus. Erittäin toimiva split joka jättää odottamaan lisää molemmilta bändeiltä, mutta erityisesti Hautaus saa mielenkiinnon heräämään yhdistelmällään mustaa, kylmää ja koukuttavaa musisointia. Markus Mähönen Seppo Rautio Soundien osalta ei kauheasti valittamista löydy, sen verran komeasti raskaina ja maanläheisinä riffit ja kompit jytisevät, muuttumatta kuitenkaan liian säröiseksi puuroksi. Saa nähdä mitä kakkososa tuo tullessaan. EQUINOXIO By The Serpent And The Will Guttural Recods nopeita ja väkivaltaisia, crustaavia grind-vetoja. Iso temponvaihdos puolien välillä jää tosin vähän hämäämään, varsinkin kun myös levysoittimen kierroksia pitää vaihtaa. Lisäämällä tempoa ja meininkiä pariin kappaleeseen olisi saatu kasaan vielä tiukempi paketti. Irtiotto hyvän vastaanoton saaneeseen edelliseen albumiin on kuitenkin tärkeä ja rohkea veto, joten vastaisuudessakin on varmasti lupa odottaa Fleshpressiltä tuskaista mutta luovaa kärinää. Jaakko Marttila FLESHPRESS Acid Mouth Strangulation Svart Records 8 Helsingistä nouseva Grave Siesta on suhteellisen tuore tulokas doom metalin kentällä. Kokemusta pinnan alta kuitenkin löytyy jo 90-luvulta alkaen, osan poppoosta vaikuttaessa myös Rite-yhtyeessä. Erityisesti laulu nostaa niskakarvat pystyyn tuskallisella ilmaisullaan. Ilmaisultaan tämä toinen täyspitkä on nopeaa, mutta pirullisilla melodioilla ryyditettyä black metalia. Tällä on ehkä jotain tekemistä sen kanssa, että Fleshpress on viimeisen vuoden aikana soittanut huomattavan paljon livenä, ja kenties sen myötä ambient-maisemat ovat jääneet luonnollisista syistä pois kuvioista. Pulver, joka selittääkin varmasti tuotannon puolen hyvän otteen ja tietynlaisen selkeyden, joka on ehdottomasti yksi parhaita puolia koko äänitteessä. Hautaus onnistuu todellakin luomaan mieleenpainuvan ja omalaatuisen tuotoksen. Miksaajalle kiitokset; On saatu ilmavuutta soittoon Rickyn korkeita vokaaleita tukemaan. Levyn paras puoli on ehdottomasti laulaja Gilberto Meléndezin ääni, joka sopii genreen ja bändiin kuin nyrkki silmään ja nostaa koko porukan keskitason yläpuolelle. Kaksi muuta levyn kappaletta jäävät hieman paitsioon. Ehkä verkkainen julkaisutahti onkin Frogskinille paras laadun tae. Ranskasta iskevä kaksikko ammen- HAEMOTH In Nomine Odium Debemur Morti Productions MIASMA #41 73. Melkoisia järkäleitä nämä sävellykset ovatkin, sillä levyn kokonaiskesto on seitsemänkymmentä minuuttia. Komeasti tässä saadaan yhdistettyä monta doomin alalajia samoihin kansiin: eeppinen uhkaavuus, doom/deathin rujous ja pehmeämmän tunnelmoinnin elementit asettuvat sulassa sovussa lomittain. FATUM ELISUM Homo Nihilis Aesthetic Death 3 Saatekirjeen mukaan kuuntelen tulevaisuuden klassikkolevyä. Albumi on kokonaisuutena hyvin onnistunut, muutamasta ei niin mieleenpainuvasta biisistä huolimatta. Tuottajana on ollut K.O. Nyt tästä hönkäilystä on aivan liian helppo astua sivuun. Basisti ansaitsee myös papukaijamerkin! Onneksi kappaleiden sovittamisessa on nähty kokonaiskuva albumista. Onnistuuko Ranskan Fatum Elisum debyytillään tässä tehtävässä. Se kuitenkin nousee loistamaan omaperäisellä sekoituksellaan crustaavia kitaravingutteluita ja rääkyvää laulua sekä hitaampia melodisia kohtia ja murskaavaa black metal -henkistä paatosta. Uskon tämän uppoavan vaikka Radio Rockin soittolistaan
Samalla reseptillä mennään. Vaikka nimibiisi Providence on sekin mitä mainion, parhaan biisin arvonimestä nousee vielä kisaamaan viimeisenä rullaava Swallow the Fear, jonka melodiaosat toimivat. Uskon ajan näyttävän mihin tästä teoksesta on, välillä omaan korvaani liian korkeiksi nousevista vokaaleista ja kronologisesta nostatuksesta huolimatta. Promisessa melodisemman lurittelun jälkeen uskalletaan ruhjoa vähän luupää-doomiakin kehiin, ja lopussa 11-minuuttinen Babylon laskeutuu hieman vastaavanlaisen draamankaaren kautta kierolla tavalla nerokkaan epävireiseen junnaukseen. Tietysti pikantit kitaraleadit olisivat olleet vaarassa hautautua pahasti likaisemman maiseman alle, eikä Heremille mitkään supersäröt tietysti edes sopisi. On Katatoniaa, Symphony X:ää ja Mars Voltaa. Lujan kokonaisuuden kruunaa napakka soitanto ja lihaa repivä laulu. Loistava lopetus! Juuri tällaista hulluutta ja ennakkoluulottomuutta olisi kaivannut enemmänkin! Enemmän draamaa perusbiisien ja -riffien sekaan! Kakkoslevy on puutteistaan huolimatta oikein toimiva opus, mutta seuraavaksi Heremin on mielestäni jossain määrin luotava nahkansa, tai muuten se tukehtuu kierrättämään samoja juttuja uudestaan. Miehet osaavat selvästi ep:iden teon, sillä jo muutaman vuoden takainen Hope and Horror oli erittäin hyvä. Levy onnistuu kuitenkin tekemään hommansa hyvin kaikesta huolimatta. Eihän ero debyyttiin nyt mikään huomattava ole, mutta kehitys ei vain ole tältä osin mennyt oikeaan suuntaan. II soi kuitenkin aika kesysti, ja olisin kaivannut hieman tykimpää soundia. Levyn avaavan nimikkoraidan ideaton kopsutus suorastaan hätkäyttää. Herratik sai minut kiinnostumaan hetkeksi ja loi minuun uskoa, ettei kaikki aussimusiikki kulje pelkän peruskompin tahdissa. Juuso Viljanen HERRATIK Compromise Gone Battlegod Productions No voihan perkele, tokaisi arvostelija levyn kuunneltuaan. Soundipuoli on sopivan tunkkainen tämän tyyliseen rankaisuun ja luo barbaarisen kuuloista retrohenkeä juuri kuten pitääkin. Cannibal Corpsea erehdyttävästi muistuttava Eaten by the Sun erottuu albumilta edukseen, samoin tekee napakka Bones in the Basement, mutta onnistumisille löytyy vastapainoksi Gruesome Bluesin kaltaista Down/ Superjoint Ritual -kamaa, jonka paikka voisi olla aivan jollain muulla levyllä. Alkujaan jo vuonna 1997 syntynyt old school thrashia runnova äpärä, Jumalation, julkaisee seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen täyspitkän levynsä. Onneksi ote kuitenkin terävöityy levyn edetessä. Ikään kuin outrona bändi tipauttaa vireensä vielä jonnekin pyykkinarujen tasolle ja samalla kuulijan jonnekin pohjattomiin syvyyksiin. Ainoa demoilta vielä mukaan kelpuutettu kappale Dogs of Doom ei enää potki ihan samalla tavalla kuin aikoinaan, ja hölmösti kaikuva laulu ihmetyttää. Onneksi ei ihan mennyt, sillä se on varsin laadukas pikkujulkaisullinen muutamalta viime levyltä tuttua Immolation-möyrintää. Mitään varsinaista hypettämistä albumi ei ansaitse, sillä paikoitellen albumi käy varsin puuduttavaksi. Suhisevat kitarat, efektin läpi vedetty rääkynä ja raaka tuotanto. Ei mitään turhaa perseilyä tai hienostelua vaan 40 minuuttia täyttä asiaa vanhan koulun trässin ystäville. Sävellyspuolella toivoisi myös hieman terästäydyttävän, sillä nyt taidetaan mennä turhan usein siitä helpoimmasta rakosesta. 8 Yonkersin death metal -veteraani julkaisi loppusyksystä ep:n digitaalisessa formaatissa, ja koko hommahan meinasi itseltäni mennä ohi. Tämä voi olla parhaita yhtyeitä, joita Australia on toistaiseksi minulle tarjonnut, mutta jään vieläkin odottamaan jotain todella jymäkkää ja tajunnanräjäyttävää. Välillä jopa toivoisi itse sävellysten antavan tehdä tehtävänsä, koska musiikki on selvästi sävellytty ja tarkoitettu soitettavaksi juuri näin. Parhaita hetkiä löytyy levyn loppupuolelta. Sen verran ö-luokan riffistä on kyse. Odotus ei ole ollut onneksi turhaa, sillä levy tarjoaa musertavan annoksen sitä ainoaa oikeaa thrashia. Sanoitukset ovat hieman sekavaa mielikuvamattoa, jotka ei sinänsä tue itse musiikkia. "You're under the metal spell!" Markus Mähönen JUMALATION The Church of Isaac Metal Warning Hannu Marila Bilateralin olevan ennenkaikkea kokonaisuusja cd-levyn olevan oikea formaatti. Jo tätä ennen hyväksi todettujen demorallien päälle oli kasattu toimiva paketti, jota kelpaa kuunnella edelleenkin. Muutoin örinät ovat hieman kenties muhevoituneet vuosien varrella. Compromise Gone on yhtyeen neljäs täyspitkä ja toinen albumi Herratik-nimellä. Jumalation tekee kuitenkin asiat oikein. Mesetiah ei siis ole yhtyeenä mitenkään huono. Myöhemmin totesin 8 LEPROUS Bilateral InsideOut Music Kokkolan Mesetiah saa kakkosalbumillaan kyseenalaisen kunnian olla omalta kohdaltani tämän arviokierroksen tylsin yhtye. Markkinointipuoli on päättänyt infota teosta liimaamalla kanteen tarran, joka suitsuttaa yhteistyökumppaneita; miksaus/masterointi/ kansitaide. The Church of Isaac on helvetin hieno levy! Se sai allekirjoittaneen innostumaan uudelleen thrash metalista, joka on nykyisessä muodossaan ollut enemmän tai vähemmän synonyymi paskalle. Ja levyä suositellaan Porcupine Tree-, Pain of Salvation-, Opeth- tai Devin Townsend -faneille. Soittotaitoa löytyy ja ote on yleisilmeeltään useimmiten varsin tiukka. Pimeää, dissonanttista ja keskitempoista, mutta silti yllättävänkin melodista ja tarttuvaa. Ensikuuntelut jättivät mieleen hyvin riisutun ja terävän kokonaissoundin, joka kuitenkin useampien kuuntelukertojen jälkeen tuo mieleeni mitä enimmässä määrin Annihilatorin. Heti kärkeen huokaan helpotuksesta; tässä musiikissa ei ole pätkääkään AC/DC:tä. Silti, jos puntti ei tutise, niin täysin kohdillaan nappulat eivät ole voineet olla. Osittain biiseissä edetään nopeammalla tempolla, mutta välillä pysähdytään hitaampiin kohtiin ja ambientmaisiin huminoihin. Myös tuotantopuolta voisi ehkä miettiä uusiksi. Jaakko Marttila 9 7 Muutaman vuoden takainen Pulsa DiNura jäi mieleen eräänä kotimaisen hitaamman puoleisen metallin kärkituotoksista. Australia tuo aina mieleeni AC/ DC:n ja jotenkin se tulee yhdistettyä automaattisesti kengurusaaren yhtyeisiin, olivat nämä sitten tyyliltään mitä tahansa. Levyä oli vain rajoitetusti myynnissä bändin kiertueella, mikä on sääli, koska se ansaitsee paikkansa Immolationin jo ennestään tasalaatuisessa diskografiassa. Bändin kolmas pitkäsoitto Bilateral kuulostaa varsin ammattitaitoiselta ja huolella sävelletyltä. Toisaalta taas levystä uupuu tiettyä primitiivisyys mikä omasta mielestäni tekee kyseisen tyyppisestä musiikista sitä jotain. Minulle entuudestaan tuntematon kvintetti on ottanut levylleen yhden vierailevan vokalistin, Ihsahn, kappaleeseen Thorn. Kaikkia Heremin tähän mennessä julkaisemia tuotoksia kuulleena HEREM II Inverse Records 5 Olen lyhyehkön "toimittajaurani" aikana oppinut suhtautumaan jotenkin varauksellisesti australialaiseen metalliin. taa tuhoaan hyvin perinteiseen tapaan satanismista ja okkultismista. Herratik (toiminut aiemmin nimellä Abortus) soittaa rivakkaa deathin ja thrashin sekoitelmametallia. Vaikean kakkoslevyn ongelmista kielii jo osaltaan levyn mitäänsanomaton titteli. A Force to Recognize on kuitenkin kokonaisuutena aivan liian pirstaloitunut ja huonolla tapaa tyylirikkoinen, jotta siitä voisi enemmälti innostua. Melodinen doom/death soi toki pääpiirteissään entisellään. Musiikin luonteessakin on hiukan viitteitä tuosta thrash-legendasta, mikä passaakin oikein hyvin. Kipale on ep:n parhaita, ellei jopa paras. Kokemusta viisikolta löytyy, sillä suurin osa bändin jäsenistä vaikuttaa myös Forca Macabra -yhtyeessä, jonka eräällä Euroopan kiertueella ajatus Jumalationista sai tarinan mukaan alkunsa. Omaan makuuni Mesetiah on parhaimmillaan, sekä omaperäisimmillään Break a Neckin raskaassa ja hitaammassa riffittelyssä. A Force to Recognizella soittaakin kuullun perusteella vielä pitkälti kehitysvaiheessa oleva yhtye. In Nomine Odium on kelpo julkaisu jossa on hyytävän mustaa tunnelmaa, mutta joka ei kuitenkaan erotu tarpeeksi edukseen muutamia kohokohtia lukuun ottamatta. Markus Mähönen uudet kappaleet tuntuvat hyvinkin tutun kuuloisilta. Kitarat ovat ehdottomasti levyn parasta antia raakoine soundeineen. Mikäli yksinkertainen ja raaka black metal on se oma juttu, Haemothin uusin levy varmasti toimii hyvin. Levyn tarjoamat kolme varttia vihaista ja repivää black metalia tarjoavat toimivaa, mutta vähemmän omaperäistä materiaalia. Toisiinsa nähden liian erilaiset osiot eivät toimi piristeenä, vaan pikemminkin kuulijaa hämmentävinä tekijöinä. Videobiisi Illumination on vähiten mielee- IMMOLATION Providence [EP] Scion A/V Timo Hanhirova ni, mikä ei tarkoita biisin olevan huono. Koska Providencen voi imaista ilmaiseksi vaikka heti, nyt viimeistään on aika tutustua tähän klassikkobändiin. 74 MIASMA #41. Kappaleita on yhteensä kymmenen ja ne ovat keskenään tarpeeksi erilaisia säilyttäen ehyen kokonaisuuden. Trumpettia puhaltaa parilla raidalla Vegard Sandbukt. Äänimaailma on viiltävän kylmä ja diskanttinen. Ajoittain häilytään jossain speed metalinkin puolella, mikä viimeistään saa pään heilumaan musiikin tahdissa. Kautta albumin death metalin ja modernimman jenkkihenkisen asennekaman välimaastossa poukkoileva yhtye tuntuu hakevan identiteettiään kipeästi. Varmaan yhtäläisyyksiä voi löytää, mutta ei tällaista musiikkia pelkillä vertauksilla luoda vaan tarkoituksella. Seuraavan kuuntelukerran aloitinkin tästä raidasta. Albumi etenee pääosin reippaalla tempolla heitellen tappavan tehokkaita thrash-riffejä biisistä toiseen. Levyn biisit ovat keskitasoa olevia sävellyksiä, joita koristavat hyvin perinnetietoiset kitarasoolot. Kappaleissa on genren kultaisen 80-luvun tuntua, mutta kuitenkin omalla otteella vedettynä. Kuten nyt käsittelyssäni oleva Herratik. Jo alkuun luulot piestään pois What They Bringillä, jossa on klassisen kuuloinen, autoritäärinen Immolation-c-osa. Vastaavaa materiaalia kuulisi mielellään lisääkin. Melodisiin kitaraosuuksiin on satsattu nyt ehkä aiempaa enemmän, ja tästä johtuen ansiokas vinguttelu ja vonguttelu jäävätkin ehkä päällimmäisinä levyltä mieleen. Musiikillisesti In Nomine Odium ei oikeastaan tarjoa mitään uutta. En pidä lainkaan mahdottomana että tutustuisin yhteen aikaisempaankin materiaaliin ja saattaapa Bilateral ensi sunnuntainakin soida, mutta ehdottomasti alusta loppuun keskeytyksettä. MESETIAH A Force To Recognize 3rd Track Productions 4 Onhan se rikkaus tämäkin, norjalaista avantgarde-proge-rokkia. Ensi kuuleman aikana kuudes biisi pomppasi esiin ja kiekko tuntui tiivistyen loppua kohden
Kaiken kruunaa läpipaistava viha ja ärhäkkyys. Yhtye esittää omaperäistä ja idearikasta musiikkia. Dvd on tehty selkeästi isolla rahalla. Melodisesta puolestaan huolimatta tai ehkä jopa sen ansiosta, se huokuu tunteetonta pimeyttä. Erinomainen ja moniulotteinen albumi, josta löytää uusia yksityiskohtia vielä monen kuuntelukerran jälkeenkin. Markus Mähönen Teemu Vähäkangas den kunniaksi ulos oikein live-dvd:n. Suomalaisia kiinnostanee sellainen pikkuseikka että haastisosiossa itse profeetalta näyttävällä basistilla näytti olevan Ghost Brigaden paita päällä. Näistä Ophthalamia on musiikillisesti paljon lähempänä melodista Dissectionia kuin Abruptumin piinaavia äänimaisemia. Uskon kuitenkin että yhtye pystyy vieläkin parempaan. Kappaleet ovat suhteellisen pitkiä, mutta riittävän moniulotteisia pitämään ne kiinnostavina. Olen aina pitänyt Barneyn lauluäänestä. Albumi on varsin tuhti paketti. A Force to Recognize on ainakin auttamatta keskiarvon huonommalla puolella. NEKROMANTHEON Rise, Vulcan Spectre Indie Recordings NAPALM DEATH Utilitarian Century Media Records täysin sivuuttaa, mutta kokonaisuutena Utilitarian on helmeilevä annos raskasta taidetta. Orbis Tertius on debyyttilevyksi voimakas teos, joka jättää tyhjän ja surumielisen olon jälkeensä. Äänimaailma on parantunut miellyttävästi sitten debyytin, mutta kolisevat tomit ja kirskahtelevat kitarat pitävät homman edelleen helposti undergroundina. Epäilykset lentävät nurkkaan Rise, Vulcan Spectren aivan ensimmäisten sekuntien myötä. Rise, Vulcan Spectre on autenttisinta, sekä murhaavinta rässitystä todella pitkiin aikoihin ja tälle levylle voikin povata alkaneelle vuodelle melkoista nostetta. Levyn uudelleen julkaisu on ollut perusteltua. Mihin norjalaiset ovat matkalla ja pystytäänkö puun takaa tullutta yllättäjädebyyttiä petraamaan. Mitään uutta levy ei tarjoa ja ehkei sen ole tarkoituskaan, mutta jos siihen haluaa keskittyä, tarjoaa se toimivan paketin äänellistä ilmaisua. Markus Mähönen NUMINOUS Numinous Northern Heritage Records Joonas Tanskanen Aikaisempia levytyksiä en ole yhtyeeltä päässyt kuulemaan, mutta Dominionin valossa se olisi kannattavaa. Välillä flirttaillaan ihan tyylikkäästi Opeth-tyylisen progehtavan death metalin kanssa, kun sitten taas sujahdetaan hyvinkin folk-touhuun ja itämaisiin jollotuksiin. Silti musiikkiin ei ehdi puutua tai kyllästyä. Ongelma onkin sitten se musiikillinen puoli, joka oli väliin vähän hämmentävää ja jopa vaivaannuttavaa. Vuodesta 1981 asti kasassa ollut, mutta sittemmin kaikki alkuperäisjäsenensä menettänyt yhtye tuntuu olevan nyt raivokkaimmillaan. Osa kappaleista tuntui paikoin pitkähköiltä olon muuttuessa jo ahdistuneeksi, mutta toisaalta se osoittaa että levyn tunnelma todellakin välittyy kuulijalle. Sen verran verevää on Norjan miesten meno ollut viime aikoina, että tekisi mieleni jopa sanoa, että Kreatorit ja Sodomit ovat nyt aidosti haastettuina. Matala ja säröinen laulu ajaa asiansa hyvin, muristen kolkosti musiikin pinnalla, vaikka onkin paikoin hieman tylsähköä. Laulun ja musiikin osalta Utilitarian jatkaa lähes suoraan siitä mihin edellinen lätty, Time Waits For No Slave, jäi. Tällä Soulseller Recordsin julkaisulla virallisen levyn kylkiäisinä tulee neljä bonusbiisiä. ORDO OBSIDIUM Orbis Tertius Eisenwald 8 8 Ophthalamia oli 90-luvulla vaikuttanut ruotsalainen black metalin "superkokoonpano". Levyn äänimaailma on aavemaisen seesteinen ja sopii tyyliin hyvin, mutta olisi voinut olla hieman erottelevampi, jolloin pienet nyanssit, melodia ja erityisesti laulu olisivat nousseet paremmin pintaan. Sahaavat kielisoittimet säestävät pääosin blastaavia rumpukomppeja, välillä heittäen sekaan myös melodisempia riffejä ja korostuksia. Musiikillisesti se on raakaa ja painostavaa, mutta hienostuneella ja hieman teknisemmällä otteella soitettua. Musiikki on kylmää ja tunteetonta. Historiikkiosio oli sentään ihan mielenkiintoinen, siinä kun käytiin läpi muun muassa tyyppien death metalistä ja hasiksen hajuista menneisyyttä. Ennakkoluulottomat laittakaa nimi mieleen, faniosasto varmasti tästä dvd:stä kyllä tykkää jo valmiiksi. PALACE Dreamevilizer Firefield Records 5 Vähän eksoottisemmasta suunnasta eli Israelista käsin toimiva Orphaned Land on pistänyt 20-vuotisbilei- ORPHANED LAND The Road To Or Shalem Century Media 8 Saksalaisen Palacen heavy metal -juuret ulottuvat aina Saints Anger -nimisen bändin perustamisvuoteen 1981. Synkät kitaramelodiat polveilevat nopeammasta hitaampaan ja jokaisessa raidassa tuntuu olevan oma koukuttava kertosäkeensä joka jää päähän surisemaan. Kuulasääninen ja viehkeästi itämaiseen tyyliin liikkuva neito Shlomit Levi toi myös iloa niin korvalle kuin silmälle. Se on persoonallinen ja istuu musiikkiin kuin isä äitiin. Bändin nimi Ophthalamia tulee Abruptumista tutun IT:n luomasta fantasiamaailmasta, jonne yhtye levyillään uppoutuu. Useiden kymmenten kuuntelukertojen ja huolellisten pohdintojen jälkeen alan tulemaan siihen tulokseen, että käsissäni voi olla yhtyeen kenties paras albumi. Albumi on kiinnostava kokonaisuus ja yhtyeen filosofisesta maailmasta kiinnostuneelle se on varmasti sitä vielä enemmän. Perusbändiviisikon lisäksi soittoa tahdittaa välillä buzuki, perkussiot ja huilut. Bändissä oli jäseniä esimerkiksi Abruptumista ja Dissectionista. Dominion on yhtyeen viimeiseksi jäänyt levy ja alkujaan se tuli ulos vuonna 1998. OPHTHALAMIA Dominion (uusintajulkaisu) Soulseller Records Mystistä, doomahtavaa black metalia rappeutuvan maan aavemaisilta rannoilta. Hyvän tuottajan palkkaaminen saattaisikin olla seuraavan Mesetiah-levyn kannalta erittäin olennainen juttu. Raised by the Dogsin päätyttyä on hymy herkässä ja puolituntinen hyvin käytettynä. Cast Down the Void ryöpsähtää silmille sellaisella vimmalla, että ei paremmasta väliä. Itsessään kumpikaan elementti ei tuo genreensä mitään uutta, mutta Ordo Obsidium onnistuu levyllään yhdistämään molemmat sulavasti toisiinsa luoden näin täysin omaltaan kuulostavan teoksen. Saints Anger julkaisi raflaavasti nimetyn Danger Metal -al- MIASMA #41 75. Se tarvitsisi jonkinmoisen underground-potkun grindcore-palleilleen, jotta kaikki mahdollinen raivo ja räyhä purkautuisivat nauhalle ja sitä kautta levykauppojen hyllyille. Ja toisaalta, niin tuppaa käymään myös näiden vaikutteiden kanssa. Bändi itsekin tuntuu olevan kovasti leikeissä lavalla. Potkua odotellessa selaamme Napalm Deathin diskografiaa alusta loppuun ja lopusta alkuun ja mietimme, kuinka mahtavasta yhtyeestä todella onkaan kyse. Juuso Viljanen mälle, mutta en usko, että arvosanaa tarvitsee ainakaan tästä alaspäin ruuvata. Markus Makkonen Markus Makkonen 8 9 Norjan Kolbotnin trhasherit yllättivät mainiolla debyytillään Divinity of Death. Pyrin siis välttämään suoraa kategorisointia. Itse asiassa huomattavaa on että jotkut noista jollotuksista kuulostavat melkein Iron Maiden -tyyliseltä "laulakaa mukana" -kertosäkeilyiltä. Coven of the Minotaur lopettaa kuitenkin huokumisen lyhyeen ja jatkaa uhkaavan intron jälkeen intensiivisiä turpakäräjiä. Tietenkään klassikkoalbumeita kuten Scum ei voi Itsestäänselvyyksiin ja tylsiin junttailuihin sorrutaan varsin tiuhaan. Legendaarinen Napalm Death tekee taas selvää jälkeä uudella albumillaan Utilitarian, joka on yhtyeen järjestyksessään 14:s. Deadlinen painaessa päälle levyyn perehtyminen jäi kenties hieman normaalia vähem- Suomalainen, nimettömänä joukkona pysyttelevä, Numinous julkaisee ensimmäisen vuonna 2003 ilmestyneen demonsa jälkeen kokopitkän debyyttinsä. Ajoittain biisit kulkevat mainiosti, mutta bändin metallipuolen riffitarjonta ei mitään erityisen priimaa ole eli tämä olisi kyllä aika tylsää kamaa ilman noita itämaisia vaikutteita. Siltä löytyy nämä vakiot eli parit videot ja muuta tauhkaa. On erinäisiä vierailijoita joista itselleni tuttu naama oli Porcipine Treen Steven Wilson. Kaikki kappaleet ovat omalla tavallaan hyviä ja melodisia koukkuja löytyy sieltä täältä. Yhtye itse korostaa, että heidän pyrkimyksensä ovat täysin uskonnollisia ja levyn musiikkia ei tulisi lokeroida mihinkään tyylilajiin. Levyn huippukohtia ovat muun muassa Final Hour of Joy ja nimikkobiisi Dominion. Riffit ja melodiat ovat kekseliäitä ja kappalemateriaalissa on vaihtelua ja syvyyttä: välillä musiikin vire on lähes sankarillista heavyä kunnes taas sukelletaan melodisen black metalin syövereihin. Tyylillisesti levy on melko lailla sekoitus nopeatempoisempaa, tarttuvaa black metalia ja hidasta, melankolista funeral doom -tyylistä tunnelmointia. Mukana kuultavia syntikoita ja ambienssia on käytetty hyvin ja säästeliäästi, putoamatta kliseisen black metal -tulkinnan sudenkuoppiin. Näin kuvaa debyyttilevyään Kaliforniasta pahaenteisen myrskyn lailla nouseva Ordo Obsidium. Materiaalista Rise, Vulcan Spectre ja Twelve Depths of Hades lähestyvät pelkistetyssä roiskeessaan jopa hieman darkthronemaisia taajuuksia, joten euforia on ainakin tässä osoitteessa taattua. Valitettavasti nuo itämaiset vaikutteet eivät aina ihan sovi kokonaisuuteen vaan tuntuvat välillä hyvinkin irrallisilta. Musiikki on eräänlaista heavy metalin ja black metalin synteesiä. Jokainen päätelköön itse mihin tyylin assosioi, jos niin välttämättä haluaa. Keikan puitteet ovat kohdillaan ja se on kuvattu tyylikkäästi lukuisista kuvakulmista. Pientä jännityksen kutinaa on havaittavissa, kun asiasta ryhdytään ottamaan selvää. Pleasure to Kill -mielleyhtymät jatkuvat mainiosti myös kakkosbiisillä Blood Wisdom. Soundeissa on munaa, biiseissä rivakkuutta ja kokonaisuus on täydellisyyttä hipova. Tästä huolimatta biisien painostavan surullinen ilmapiiri pureutuu tehokkaasti kuulijaan ja melodiat jäävät hyisesti kaikumaan pään sisään. 9 Vanha räyhäjengi se vaan jaksaa ja hyvä niin. Ajoittain Kill 'em Allin aikojen Metallicaa muistuttavat riffit survovat hillittömällä hulluksi tulleen sauvasekoittimen intensiteetillä ja räksyttävät no-nonsense -vokaalit viimeistelevät autenttisen kokemuksen. Levyn loputtua ihmettelee joka kerta, että joko se nyt loppui. Aikaisemmin ei ole tullut tutustuttua bändiin kuin pintapuolisesti, eikä tämä lyhyehkö perehtyminen ainakaan lisännyt tarvetta haalia enempää bändin tuotoksia. Tämä on thrashia, saatana! Embrace the Oracle tarjoilee hiukan hitaampaa lähestymistapaa ja kappale meneekin hengähdellessä intensiivisen alun jälkeen. Nekromantheon on kasvamassa kovaa vauhtia uudeksi thrashklassikoksi. Sillä on 16 raitaa intro mukaan luettuna. Nyt käsillä on yleisesti vaikeaksi tunnustettu kakkosalbumi. Kuten aina, mukana on myös bonari-dvd. Hassua kyllä vokalisti Kobi Farhi tuntui suorastaan häpeävän bändin alkuaikoja death metalin parissa
Kun levy on pyörinyt loppuun, huomaa arvostelija jo uinuvansa herra hietamiehen valtakunnassa. Vaikka ikä alkaakin jo hieman kuulua miehen ilmaisussa, on "Saksan Halford" ehdottomasti näissä ympyröissä mies paikallaan. Tosin kolmen vuoden takaiseen verrattuna äänenlaatu on SEKAANNUS / MASSACRE split [LP] Kämäset Levyt / Paha Tukka Elämä hieman turhan puhtoinen, omaan korvaani alituotetumpi sutina kuulostaisi autenttisemmalta. Soitannollisesti älykäs ja loistavasti sovitettu kappalemateriaali kestää kieputusta milteipä loputtomasti, joten moitteelle ei juuri sijaa tällä albumilla jää. Judas Priest -henkinen, harvinaisen rullaava tekele ei jätä paljoa sanomisen varaa, sillä riffit ovat rautaa ja Ralf Scheepersin laulu on edelleen maailman ehdotonta kärkiluokkaa. Nuclear Blastin hylättyä yhtyeen Frontiers Records on tarjonnut Fearille uuden musiikillisen kodin. Dave Silverissä messiailla on poikkeuksellisen lahjakas ja uskottava nokkamies, jonka kireän korkeat riipaisut irtoavat vähintäänkin tarvittavalla terävyydellä ja särmällä. Vuoden 1998 debyytin jälkeen ollaankin kuin yllättäen menossa jo albumissa numero yhdeksän. Vielä kun levylle on laitettu peräti 13 kappaletta ja huippuhetkien ollessa selvässä vähemmistöosassa, voitte uskoa että kuuntelu on haastava ja raskas kokemus. Etenkin, kun molempien maineikkain aika sijoittuu hamaan 80-lukuun. Mutta elämmehän jo 2010-lukua, joten ehkä yhtyeelle on reilua antaa mahdollisuus jättää vähitellen joitakin osia menneisyydestä taakseen. Vastaus on onneksi varsin positiivisluontoinen, osittain tosin sen vuoksi, että päätin antaa Sekaannukselle mahdollisuuden avata pelin. Edellä mainittua taustaa vasten yllätys onkin suuri, kun yhtyeen uuden levyn startattua mieleen tulee pikemminkin turboahdettu Judas Priest, kuin vaikkapa Warbringer. Perustavaa laatua oleva virhe tapahtui jo valmistusvaiheessa kun mieleen jäävien biisien kirjoittaminen unohtui. Tuure Heikkilä RISING To Solemn Ash Exile On Mainstream Records 8 Kyseinen kaksikko tulee toimeen keskenään, päätellen ainakin siitä, että yhtyeet ovat saaneet kasaan jo kolmannen yhteisjulkaisunsa. Kuten muukin ulosanti, niin myös lyriikat on päivitetty nykyajan aiheita koskeviksi, vaikka mukaan on yhä kelpuutettu myös "ajattomia" teemoja, kuten uskonnot ja luokkasota. Raskasta jynkytystä on yritetty piristää nykyiseen tyylin kovasti muodikkailla psykedeliaelementeillä ja 70-lukuisella progre-kitaroinnilla, mutta pohjaan palanutta apetta ei moisella maustamisella voi pelastaa. Niitäkin peilataan omaan aikaamme varsin näppärällä tavalla. Kun yhtyeessä on Mat Sinnerin tasoinen kertosäenikkari, onkin perin outoa, ettei näitä napakymppikertsejä ole edellisillä levyillä kuultu enempää. Kyllähän Savage Messiahin musiikissa thrashkin on edelleen läsnä, mutta jotenkin Painkillerin ja Jugulatorin aikainen Judas Priest tuntuu ottaneen yhtyeen tekemisissä varsin maukkaan niskaotteen. Näin aidosta teutonic power-heavy metalista en uskaltanut edes uneksia. Levyn ensimmäinen varsinainen kappale Strike ottaa heti kärkeen luulot pois. Peililasit päähän ja keväthangille. Markus Makkonen 9 2 8 Saksan Primal Fear on ehtinyt kaikessa hiljaisuudessa tehdä melkoisen pitkän uran. Tämä nimittäin toimii! Markus Makkonen SAVAGE MESSIAH Plague Of Conscience Earache Records 5 Tanskalainen Rising on heittänyt musiikilliseen hiidenpataansa aineksia High on Firen ja Mastodonin piilukirves-riffeistä, Electric Wizardin keskitempoisista doom-osuuksista sekä Kylesan sludgemaisuudesta. Tietty eeppisyys luo Palacen raskaalle ristiretkelle pikantin lisän. Nämä kahdeksan voimallista punkbiisiä eivät ehkä tuo kokonaisuutena samanlaista ahaa-elämystä kuin Sekaannuksen tekeleet, mutta mukaan mahtuu varsin päteviäkin viisuja. Kappaleista ei juuri pahaa sanottavaa löydy, ne kulkevat varsin energisesti ja tiukasti, johon osasyyksi löytyy biisien välisten taukojen puute. Eikä Dirkschneiderilta kuulostava vokalisti Piller pisteiden laskua ainakaan omissa kirjoissani aiheuta. Tuure Heikkilä ri Born Again tunteilee sekin toimivammin kuin pitkiin aikoihin, joten Unbreakablesta jääkin käteen varsin positiivinen ja ennen kaikkea toimivan oloinen tuntemus. Ollaan olevinaan niin hiton isänmaallisia, mutta toisaalta roskataan luontoa eivätkä äly ja viitseliäisyys riitä edes kierrättämiseen. Kalju kolossi tuntuukin olevan kautta levyn paremmassa vireessä kuin aikoihin. Kestävään kehitykseen ei kuulu paskojen levyjen tekeminen, sehän olisi ajattelematonta luonnonvarojen tuhlausta. Tuukka Termonen 8 Jo 90-luvulla alkunsa saanut Somberaeon julkaisee nyt ensimmäisen albuminsa. Se kannatti, sillä miesten tarjoama möly on lähes sitä mitä osasin odottaa. Sekaannuksen puoliskosta jääkin varsin hyvä fiilis, osittain viimeisenä soivan lujan Massacre-lainan vuoksi. Massacrea yhdistää a-puolen esittäjään monien muiden asioiden lisäksi se, että hekin päästävät ilmoille lähes odotusten mukaisen annoksen, tai ehkä jopa paremman. Väkevää riffi-heavyä Ragen, Running Wildin, Acceptin ja Helloweenin ensialbumien viitoittamalla tiellä. Silmät eivät meinaa millään pysyä auki edes albumin puoleenväliin asti. Valitettavasti lopputuloksena on varsin unettava keitto. Tähän kyseiseen lokeroon olen aina sysännyt myös brittiläisen Savage Messiahin. Punk-kuluttajien onneksi sekä Sekaannus että Massacre ovat valinneet toisenlaisen tien. Erikoismainita Carnival of Soulsin Hellion-henkisestä introriffistä. Six Feet Under the Gun nykii niskalihasta kiitettävästi, Beyond Shadow of a Doubt muistuttaa tarttuvuuden olennaisuudesta hyvällä metallialbumilla ja In Thought Alone todistaa Savage Messiahin taipuvan loistavasti myös hitaampiin tamppaamisiin. Yhtyeen uran tähtihetket ovat kieltämättä sijoittuneet sinne uran alkupäähän, joten tässä valossa onkin pienoinen yllätys miten maittavasti Unbreakable rullaa. Miltei pari vuosikymmentä hapuillut entinen klassikkolafka näyttäisi lyövän vuonna 2012 pöytään pitkästä aikaa kovimmat korttinsa. Mukana löytyy oopperalaulaja Giulia Stefani, jonka ääniala parhaimmillaan toimii kohtuullisesti ja pahimmillaan ylittää ärsytyskynnyksen siitä inhottavimmasta mahdollisesta kohdasta, tarkoittaen sitä että jo ensimmäisen viiden minuutin aikana käsi vaeltaa kohti stop-nappulaa useamman kerran. Vaikka he jäävätkin vertailussa toiseksi, niin ihokkaan repimiseen ei kuitenkaan ole aihetta. Ei jatkoon! Petri Klemetti RAVENSCRY One Way Out Plugged Music Joitain vuosia sitten oli aika, jolloin näitä neo-thrash bändejä tuntui sikiävän kuin sieniä sadekelissä. Ravenscryn modernius ei ole kuitenkaan aivan sitä ominta huttua, vaan tässä yritetään kovasti plagioida metalcoren lisäksi Tarja Turusen aikaista Nightwishiä siinä kuitenkaan kovin lahjakkaasti onnistumatta. Nyt alkoi orkesterin vanhakin materiaali kiinnostaa, puhumattakaan siitä esiasteensa Mausoleum-levytyksestä! Modernin kikkailun ja eri tyylien sotkemisen aikakaudellakin toki silloin tällöin onnistuu tiedostamaan yhtyeitä, jotka uskaltavat kuulostaa rehellisesti vanhoilta, mutta harva onnistuu työstämään metalliaan yhtä vahvalla asenteella kuin Palace. Yhtyeen melodiantaju antaa kykenevälle vokalistille valtavasti työkaluja ja kappaleisiin poikkeuksellista syvyyttä. Ei tuo moderniksi metalliksi kutsuttu tyylilaji enää kovin modernia ole, jokin uusi termi pitäisi kehittää nyt äkkiä kuvaamaan näitä metalcoren jälkiliukkailla luistelevia poppoita. Musisointi kuulostaa Sekaannukseen verrattuna soundillisesti tylymmältä ja rankemmalta, mutta samalla tyypillisemmältä. Heikkoutena on toki se, että välillä hyvinkin lausuntamainen ja selkeä laulu ei toimi sanoitusten heikkoina hetkiä. Yhtiön usko tähän heavy metalin airueeseen alkaakin vähitellen kantaa hedelmää, sillä Unbreakable on bändin paras levytys sitten vuoden 2004 Devil's Groundin. Niitä on onneksi vain vähän. Nuo aiemmat teokset eivät kuulosta lainkaan hassummilta, ja pitävätpä jotkut Orwellin vuonna ilmestynyttä jopa jonkin sortin hc-punkin klassikkona. Tämä viimeisin on tosin halkaisijaltaan viisi tuumaa suurempi kuin edelliset, vuosina 1984 ja 2008 ilmestyneet, eepeet. Mutta vaikkapa Sissi on herkullinen ja osuva kuvaus nykypäivän (nuorista) suomalaisista kuluttajista luontoa tuhoavine ja ympäristöstä piittaamattomine tapoineen. Alun perin black metalia soittanut bändi siirtyi omien sanojensa mukaan ajan trendin ulkopuolelle ja nyt muotonsa saanut levy onkin hienovarainen sekoitus melodista death metalia ja melankolista SOMBERAEON Broken Inverse Records 76 MIASMA #41. Vaikka molemmilla bändeillä onkin toki kokemusta yhtä seiskan puolta suuremman tilan täyttämisestä, niin oleellinen kysymys kuuluu kuitenkin, miten hyvin he ovat nyt osanneet täyttää heille annetun tilan. And There Was Silence muistuttaa Scheepersin ajoista Gamma Rayn nokkamiehenä ja kappale onkin kuin silloisen työnantajan Kai Hansenin repertuaarista. Biiseistä kaikki eivät oikein säväytä, ja lisäksi loppupuoli kääntyy turhan punkmaiseksi. Ensimmäisen kuuntelun suorittaa vielä huumorilla, mutta toisen ollessa totta, alkaa oksennusrefleksiä aristaa. Slova- PRIMAL FEAR Unbreakable Frontiers Records Suomessakin syksyllä 2011 piipahtaneen italialaisen Ravenscryn promootiokirje lupailee modernia melodista metallia. Sitten vain genrerajoja hämmentävällä kauhalla soppa sekaisin ja debyyttialbumi To Solemn Ash on valmis tarjoiltavaksi. Ainakin tässä osoitteessa yhtye lunasti paikkansa levysoittimessa suoranaisen suvereenisti. Omaperäisyys kärsii ja tulee tunne siitä, että tämän olen kuullut jo aiemminkin. bumin vuonna 1985 belgialaiselle Mausoleum-levymerkille. Joka tapauksessa Sekaannus on hienolla tavalla päivittänyt soundinsa menettämättä silti otettaan tai omaa ääntään. Dreamevilizer on järjestysnumeroltaan niin ikään jo yhtyeen kuudes longari. Yli kolmen vuosikymmenen takaisesta Palacen esiasteesta nykyisessä kokoonpanossa mukana ovat edelleen rumpali Harry Reiter ja vokalisti Harald "HP" Piller. Promovideonakin mainosteltu Bad Guys Wear Black on kohtuullisen vajaasta nimestään huolimatta loistava osoitus germaanisen melodiatajun osuvuudesta. Primal Fearin uutukainen vaikuttaa levyltä, jota tulee pyöriteltyä levylautasella tulevaisuudessakin ahkerasti. Touhu toimii jopa niin mallikkaasti, että jäin kaipaamaan vähemmän kontrolloituakin kaahausta. Savage Messiahin melodinen, mutta ääritiukka kolmosalbumi voi hyvinkin olla alkuvuoden suuryllättäjä. Siitä onkin tovi, kun saksanmaalta on viimeksi tärähtänyt niitti-, ja nahkasektorilta jotain näin toimivaa, joten otetaan nyt aiheesta kaikki ilo irti. Pääasia että kaiken saa nopeasti, helposti ja halvalla. Täytyy myöntää, että Dreamevilizer onnistui yllättämään yhtä salakavalasti kuin pirun takana piileskelevä piru. Kiekolla ei ole häiritseviä tekijöitä ja vaikkei se mikään galakseja räjäyttävä kokonaisuus olekaan, on sen kuuntelu silkkaa sujuvaa nautinnollisuutta. Ehkä tästä joku tykkääkin, mutta meikäläinen on täysin väärä tätä ruotimaan, vaikka parhaimmillaan kyseisen tyylinen musiikki miellyttää. Laulajan persoonallinen ääni kuuluu olennaisena osana Sekaannuksen ominaispiirteisiin eikä petä nytkään. Jos joku muukin pettyi väsyneeseen ja vähintään keskinkertaiseen uuteen Anthrax-albumiin kannattaa hyvitystä hakea Savage Messiahin osoitteesta. Palacen treenikämpän ovi aukaistiin ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa, mutta omakustanteena julkaistua debyyttiä jouduttiin odottelemaan peräti kuusi vuotta. Plague of Conscience valaa uskoa Earachen tulevaisuuteen. Varsinkin kun bändi oli ennestään uppo-outo. Tuntuu kuitenkin, että pala on ollut hieman liian suuri purtavaksi, varsinkin kaksi viimeistä englanninkielistä vetoa jäävät vaisuiksi, eivätkä pelkästään kielivalintansa vuoksi
White Wizzardin kakkonen onkin harmittavan keskinkertainen levy. Miehistönvaihdokset ovat leimanneet White Wizzardin tekemisiä läpi yhtyeen uran. Minuutteja on kappalemateriaaliin nähden liikaa ja Flying Tigers muodostuu muutaman pyörityksen jälkeen turhankin raskaaksi läpikuunneltavaksi. Kuinka tietoisia herrat olivat toistensa tekemisistä, ei ole mitään merkitystä. Toisen raapaisun jälkeen en voi kuin pyöriä ympäri kämppää ja hokea "tää on ihan uskomatonta" -mantraa. arvelutti valtavasti pelkän saatekirjeen antamien tietojen perusteella, mutta levyn pirteän omaperäisestä, melodisesta ja ammattitaidolla toteutetusta kokonaisuudesta ei voinut kuitenkaan olla innostumatta. Tämä tuntuukin varsin järkeenkäyvältä, jo ihan albumin titteliä ajatellessa. Välillä vinkuvat melkein kasarityyliset kitaravingutukset tuovat piristävää vastapainoa synkistelylle ja biisien koukut tempaavat monessa kohtaa mukaansa tehokkaasti. Yksi raita taas voi parhaassa tapauksessa pitää sisällään monia kymmeniä biise- 1980-luvun ihannointi on olennainen osa White Wizzardin tekemisiä. Ota kuunteluun jos uskallat. Markus Makkonen XELL The BulgarianMetalBlowout Powercore´N´SpeedupMusic stalgia European Music Group 8 9 vuodelta 1995 on täydellinen black metal -levy! Edellä mainitut muutamat raidat ottivat tästä sen ratkaisevan siivun. Melodiat ovat toimivia, eikä Collapse My Dreamin, tai The Pathfinderin rasittavaa sätkimistä ja Richard Sjunnesonin ajoittain munattomia rähinöitä lukuun ottamatta juuri mikään levyllä häiritse korvaa. Eikä ole mitään nostalgialisää! Hannu Marila Ensimmäisen rumpufillin jälkeen, noin kahden sekunnin jälkeen, tuntui erittäin hämmentävältä. Aloitusraita Disease Your Reward ja How Hollow jäävät kuitenkin helposti kaikumaan mieleen pitemmäksikin aikaa. Albumia voisikin luonnehtia jonkinlaiseksi modernimmaksi versioksi Dark Tranguillitystä, tai melodeathimmaksi versioksi Painista. Näiden määritelmien parhaaksi tueksi määritettäköön albumin kahdeksas raita, Iceheart Fragment. Yllättäen Hell Frost ei kuitenkaan ole sitä aivan kamalinta kuraa. The UNGUIDED Hell Frost Despotz Records 9 Suomi Finland Noisecore on tyrmistyttävä julkaisu ja eräänlainen kulttuuriteko. Levy vaatiikin tiettyä mielialaa että siitä saa kaiken irti, vuoden pimein aika, kylmää, sateista ja yksinäistä. Tiettyä hengenheimolaisuutta olen kuulevinani ärhäköissä kitaroissa, simppelissä rummutuksessa, haikeissa uruissa sekä lyriikan ilmaisemisessa. Äänitykset ovat alkeellisia ja raakoja, tuotannollisista arvoista tai jäsenten soittotaidosta on turha puhua, mutta se vain alleviivaa yhtyeiden alkukantaista voimaa ja anti-musisoinnin tehoa. Tunnelma levyllä on painostava ja melankolinen, mutta ei muutu missään vaiheessa kuitenkaan pitkäveteiseksi. Lähes kaiken äänen on tuottanut yksi mies, Thypheuz. Tehdäänhän nykyäänkin ilman klikkiä ja studiolivenä hyviä juttuja, samoin tehtiin ennen kuuntelukelvotonta tavaraa. Levyllä kuultava vokalisti Wyatt Anderson on kuitenkin ihan mukiinmenevä tulkitsija, vaikka onkin minun makuuni harmittavasti lähempänä Vince Neiliä, kuin vaikkapa Matt Barlow'ta. Hell Frost on ehtaa modernia easy listeningiä raskaampaan makuun. Onpahan ihan peruspätevä ja ennakkoodotuksia parempi kiekko. V/A Suomi Finland Noisecore Lolita Slavinder Records Joonas Tanskanen jä. Tosin jotkin raidat ovat yhtenäistä tuhoa alusta loppuun, ilman että yhtye kokisi tarvetta pilkkoa esitystään erillisiksi biiseiksi. Broken alkoi oikeastaan aueta vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Nights, mutta vastapainona vaakakupissa makaa Night Train to Tokyon b-luokan Iron Maidenia ja levyn päättävän Starman's Son -saagan naurettavaa näennäisprogeilua. Teen poikkeuksen nostamalla esiin samoihin aikoihin alkaneen Thy Serpentin. Tähän parhaimmistoon lukeutuvat muun muassa Anal Keg ja A.N.H. Siihen malliin tynnyrit meinaan jytisevät! Olenko matkustanut ajassa vai onko nyt tapahtumassa jotain erittäin mielenkiintoista ja uutta. Hell Frost on hyvää tiskausmusiikkia, mutta mitään varsinaisen vaarallista tai rankkaa se ei tarjoa. Albumin materiaali on pikemminkin lähempänä vaikkapa Mr. Isoin hatunnosto annettakoon Xellin bändin basistille, Joseph Conradille, jonka raskas, taidokas ja tyylitajuinen soitanta pitää tämän rönsyilevän paketin ihailtavasti kurissa ja ojennuksessa kautta julkaisun. Yhtyeen ensimmäisen täyspitkän mainostetaan olevan jatko-osa Sonic Syndicaten ainoalle raskaammalle albumille, Eden Firelle. Peräkkäin on ympätty vuoden 1995 debyytti, kolme uudelleen äänitystä ja demo 1993. Tällä johtopäätöksellä Necromantic Gallery Productionsin julkaisema Dominions of the Eclipse 2 Ruotsalainen black metal -yhtye Tyrant Wrathin debyyttialbumi Torture Deathcult on yhdeksän kappaleen mittainen annos raakaa, muttei aivan sitä perinteisimmän kuuloista bläkkistä. Edellä mainituilla spekseillä on tehty melkoisia klassikkoalbumeitakin, mutta Torture Deathcult on ainakin minulle aivan jotain toista maata. Yksittäisiä kappaleita on vaikea nostaa korokkeelle sillä levy on ennen kaikkea vahva kokonaisuus. Markus Mähönen black metalia. Voidaankin helposti sanoa, että tässä on yksi lähivuosien omaperäisimmistä julkaisuista. Tämä kokoelma osoittaa, että näinkin marginaalisen genren sisällä on varsin suurta vaihtelua. Rumpali Giovani Durst on ehta Bobby Rondinelli -koulukunnan kannuttaja, joten Leonin sävellyksille saadaan Flying Tigersillä vaivattomasti luotua hyvinkin ehta 80-luvun tunnelma. Se mikä aiheutti minulle nämä reaktiot, on ruotsalaisen Thorniumin Dominions of the Eclipse -uudelleenjulkaisu. Puhtaan laulajan ja rääkyjän vuorottelu haiskahtaa paperilla hieman homolta, samoin europop-syntikoiden lisääminen yhtyeen yleissoundiin, mutta ala-arvoiseen screamo-sontaan ei The Unguided onneksemme kuitenkaan sorru. Aineksia olisi ollut parempaankin, mutta nyt paikoin jopa heikko sävellystyö nakertaa albumin paremman terän tehokkuutta. Bunglea, kuin Ensiferumia, eli äkkiväärää, mutta poikkeuksellisen sujuvaa musisointia tarjoillaan ja nimenomaan siihen avarakatseisempaan makuun. Levyllä noisecorea veivaavat muun muassa Aunt Mary, Nihilist Commando, Yesmeansyes ja Beip. Kun yhtyeestä eronnut Richard Sjunneson muodostaa uuden yhtyeen, The Unguidedin, yhdessä Sonic Syndicaten entisten ja osin nykyistenkin muusikkojen kanssa, eivät odotukset ole kovinkaan korkealla. Yhdeksässä biisissä on melkoinen pureskeleminen ja vaikka kuinka albumia suurkuluttaisi, ei se ota oikein maistuakseen. Kappaleista puuttuu henki. Albumi huokuu perinteistä suomalaista itsemurhahenkeä, mutta saa touhun kuulostamaan silti kohtuullisen tuoreelta. Albumi lipsahtaa väistämättäkin kategoriaan "huti". Juuso Viljanen TYRANT WRATH Torture Deathcult Battlegod Productions 6 Markus Makkonen Hell Frost takoo ilmoille yllättävänkin terhakkaa ja ennen kaikkea raskasta melodista göteborgia. Ammattitiskareille ja vähemmän rankan kaman ystäville tämä varmasti toimii kuin häkä. Promokirjeen sivuilta tuijottavat emopojat eivät nekään juuri innostusta lisää. Tunnin mittainen kokoelma pitää sisällään 11 raitaa, joissa jokaisella esiintyy yksi suomalainen noisecore-artisti. The Bulgarian... Isot kertosäkeet, korkeat vokaalit, säännölliset balladit ja isossa osassa oleva korkealta soiva bassokitara viittaavat kaikki kolmenkymmenen vuoden takaisiin esikuviin. Päälle ihan potentiaalisen kuuloista vokalisointia ja taustalle hiukan tönkön kuuloista rummutusta, niin jopas on kuulija sekaisin. Tämä lieneekin albumin suurin heikkous ja vahvuus. Kokoelma esittelee kotimaista noisecorea puhtaimmillaan: yleensä muutaman sekunnin vimmaisina ja kaoottisina rykäisyinä, joissa ollaan jossain grindcoren ja noisen välimaastossa. Suurin osa materiaalista on tuoretta, mutta ainakin Noise Wasten veto on merkitty nauhoitetuksi 90-luvun puolivälissä. The Schizophonic Orkestar -yhteyksistään tutun artistin ensimmäinen soololevy osoittautuukin varsin miellyttäväksi yllätykseksi. Ei siis ihme, että taannoisessa kasaribuumissa Earache tarttui tähän täkyyn ja nyt ollaankin jo menossa yhtyeen toisessa albumissa. Hänen bulgarialaisesta kansanmusiikista ja progressiivisesta metallista ammentava ilmaisunsa kauhistuttaa paperilla, mutta onnistuu kuitenkin vangitsemaan erikoisuudellaan kunhan soittimeen asti pääsee. Seuraavalle albumille toivoisi parempaa jälkeä, sillä pelkkä esikuvien kopiointi ei yksinkertaisesti riitä. Markus Makkonen MIASMA #41 77. Varsinkin Steve Harrisin tekemiset tuntuvat olleen basisti/ säveltäjä Jon Leonin tarkassa syynissä. Mielenkiintoisimmiksi osoittautuvat ne rypistykset, joihin on saatu taltioitua kaikkein mielipuolisimmat ja omalaatuisimmat sounditerrorisoinnit. Lyriikka nojaa vahvasti antikristillisyyteen, kuten genren henkeen kuuluukin. Lähes kaikkien kokoelmalle otettujen yhtyeiden tuotanto on tätä ennen ollut vain harvojen ja valittujen saatavilla. White Wizzardin kakkosella ongelmat piilevät kuitenkin sävellysten epätasaisuudessa. Kuuntelukertoja ja -ympäristöjä on useita, silti en tiedä vieläkään mikä minua tässä lopulta viehättää. Kaksi vanhempaa äänitettä samoissa kansissa olisi toiminut ilman debyytin uudelleen tehtyä päätöskappaletta, jotain ihme lirinää ja pulputusta minuuttitolkulla. Somberaeonin debyytti on kokonaisuutena mieleen jäävä paketti, joka on välillä hyytävä kuin kylmä pakkastuuli keskitalvella. THORNIUM Dominions Of The Eclipse Soulseller Records Bulgarialaislähtöinen, sittemmin saksalaistunut Xell tekee poikkeuksellisen persoonallista musiikkia. Suomi Finland Noisecore ei tosiaan ole kaikkia varten, mutta ne jotka kokevat asian omakseen varmasti nauttivat tästä julkaisusta. WHITE WIZZARD Flying Tigers Earache Records 5 Sonic Syndicate on ollut synonyymi tyhjänpäiväiselle periaatteessa koko uransa ajan. En yleensä vertaile artisteja keskenään. Vaikka kansanmusiikki on levyllä vahvasti läsnä, olisi Xellin kategorisointi folkmetalliksi melkoinen virhearvio. Aivan liian heppoinen meininki "vähän sinne päin" huitaistuine sovituksineen ja sävellyksineen ei riitä juuri minkäänlaiseen sytytykseen. En ainakaan fyysisesti ole liikkunut yhdeksänkymmenluvun puoliväliin. Levyltä löytyy kyllä muutama varsinainen hittiralli, kuten Fight to Death, tai West L.A. Kuultavissa on huomattavan paljon vaikutteita niin death kuin thrash metalistakin. Musiikki on lähinnä vain kasa peräkkäin viskeltyjä riffejä ilman sen kummempaa sielua. Raskaimmillaan Xell tuo mieleen Awaken aikaisen Dream Theaterin, mutta kitaravalleja suuremmassa roolissa levytyksellä ovat lukuisat puhaltimet, jotka punovatkin maukkaan melodisen kudelman likipitäen jokaiselle kappaleelle. Meille muille tämä tuskin merkkiteokseksi kasvaa. 2011 tehdyt "remaket" eivät vain sovi mukaan, esittäjän kyllä tunnistaa samaksi, maailma vain on niin toinen. Melodinen surumielisyys huokuu kappaleista hienosti, säröisen laulun pitäessä kappaleet kuitenkin hyvin raskaan tuntuisina. Flying Tigersin nauhoittanut kokoonpanokin on tällä erää jo historiaa. Kitaroinnissa kuuluu selviä vaikutteita Göteborgilaisesta death metalista johon kuitenkin sekoitellaan välillä mustempaa riffiä. Kai Soulseller Records näin haluaa promotoida kiinnittämänsä bändin uutta tulemista, vaikka se ei kuulemma koskaan lopettanutkaan
Japanissa sattunut maanjäristys ja siitä seurannut säteily on varjostanut koko loppuvuotta. Mirai Kawashima suostui mielellään haastatteluun uuden levyn tiimoilta. Toivon mukaan saamme jotain valmiiksi tänä vuonna. Monet ihmiset saattavat sairastua ja kuolla muutamassa vuodessa, jos huonosti käy. Välimatkasta huolimatta piirit olivat tuohon aikaan pienet, ja pian Euronymous värväsikin Sigh'n yhtiönsä listoille. Olemme työstäneet tätä jo viitisen vuotta. Japanin tunnetuimpiin black metal -yhtyeisiin kuuluva Sigh vie kuulijansa pimeälle matkalle mielen syvimpiin pyörteisiin, joissa todellisuuden raja hämärtyy ja tuntemattoman pelko muuttuu todelliseksi. Yhtyeen päämies ja toinen vielä mukana olevista alkuperäisjäsenistä, Mirai Kawashima, avaa sielunmaisemaansa ja kertoo inspiraatiostaan ja ajatuksistaan Sigh'n uuden levyn taustalla. slossa, Norjassa 1980- ja 90-lukujen taitteessa oli syntymäisillään se, mikä nykyään tunnetaan black metalin ensimmäisenä aaltona, kun Øystein Aarseth eli Euronymous pystytti levy-yhtiönsä Deathlike Silence Productionsin. Shane soittaa kitarat ja minä teen koskettimet. Mahdollisesti myös jokin yksittäinen muu projekti on luvassa tälle vuodelle. Nyt, 22 vuotta myöhemmin, Sigh julkaisee yhdeksännen studioalbuminsa In Somniphobia. Samoihin aikoihin kauempana idässä, Japanissa, Mirai Kawashima perusti yhtyeensä Sigh. Joka tapauksessa toivon, että vuodesta 2012 tulee edes hieman parempi kuin viime vuodesta, Mirai vastaa totisena. Levy-yhtiö haudattiin perustajansa mukana, mutta Sigh jatkoi eteenpäin. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu ja miten vakavaa se on. Painajaisia, kuolemaa ja surrealistista kauhua. Noh, vuosi 2011 ei ollut todennäköisesti hyvä suurimmalle osalle japanilaisia. Kysyessäni viimeaikaisia kuulumisia Japanissa asuva Mirai ottaa ymmärrettävästi esille viimevuotisen ydinvoimalaonnettomuuden. Sigh'n ohella Mirai on ollut mukana myös useissa projekteissa ja vieraillut muiden yhtyeiden levyillä. Pääasiassa aion keskittyä Sigh'hin, sillä ei ole helppoa venyttää itseään enää ohuemmaksi, Mirai toteaa. O Pelkoa ja inhoa Japanissa Markus Mähönen Sigh, Timo Hanhirova 78 MIASMA #41. Viime vuosi ei ole ollut poikkeus siinä suhteessa, sillä mies kertoo työskennelleensä Napalm Deathin basistin Shane Emburyn kanssa kauhumusiikkiprojektin parissa jo pitkään. Ja säteilyongelma, se ei ole vieläkään ratkennut, sanoi hallitus mitä tahansa. Mikannibal ovat mukana myös tänä vuonna ilmestyvällä Self Spiller -yhtyeen debyyttilevyllä, joka on Agallochin basistin Jason Waltonin bändi. Vuonna 1993, pian Aarsethin kuoleman jälkeen, yhtye julkaisi ensimmäisen kokopitkän albuminsa Scorn Defeat. Mirai ja yhteen saksofonisti ja toinen laulaja Dr
Myös uudella levyllä on useita eksoottisia soittimia, mutta myös vanhoja klassikoita, joita on käytetty rock-musiikissa jo pitkään. Tunnetusti Sigh on uudistanut tyyliään eri albumien välillä, ja jotain uutta on odotettavissa jälleen. In Somniphobialla Mirai kertoo halunneensa MIASMA #41 79. Dr. Hail Horror Hail -albumilla tuon tietyn tunnelman onnistuminen oli jo Mirain mukaan lähellä, mutta In Somniphobia levyä mies kuvailee musikaaliselta tyyliltään enemmän Imaginary Soniscapen suuntaiseksi, vaikka kyseinen levy ei Mirain mielestä varsinaisesti pelottava ollutkaan. Hänen talonsa on mäen päällä, joten se säästyi tsunamilta, mutta hän joutui silti elämään ilman vettä, kaasua ja sähköä muutaman viikon. Olen fanaatikko vanhojen kosketinsoittimien kanssa. Jokaisella levyllä on ollut lopulta jotain yhteistä, ja esimerkiksi uuden levyn kappale Equale oli alun perin kirjoitettu Scenes from Hellille, mutta Mirain mukaan kappaleesta tuli silloin liian monimutkainen, ja se piti hyllyttää. Tällä kertaa halusimme luoda jotain pelottavaa ja järkyttävää. Mielestäni näillä soittimilla on erittäin voimakas ääni ja ne voivat kilpailla raskaiden, säröisten kitarasoundien kanssa, toisin kuin muut digitaaliset syntetisaattorit. Olen varma, että tämä on meidän paras albumimme, mutta ajattelen aina niin, kun olemme julkaisemassa uutta levyä. Me yhdistimme kaiken tuon luodaksemme täydellisen painajaisen! Ei mitään vaikeasti ymmärrettäviä musiikillisia teorioita. Mirai itse on sitä mieltä, että uusin albumi on bändin todellisen olemuksen ytimessä. Unohtamatta tietenkään tarinaa, jonka mukaan Gallows Galleryllä olisi käytetty toisen maailmansodan aikaisia ääniaseita. Mirai myöntää käyttävänsä toki myös nykyaikaisia softapohjaisia syntetisaattoreita, mutta vannoo silti ehdottomasti vanhojen laitteidensa nimeen, erityisesti sooloja soittaessaan. Tiedustelen Mirain aatoksia uudesta levystä ja prosessista, jonka se vaati onnistuakseen. Jos pitää erityisesti Hangman's Hymn -levystä, ei tämä ole välttämättä aivan sitä mitä voisi odottaa, mutta In Somniphobia on ehdottomasti levy, joka kuvastaa parhaiten Sigh'ta. Pelkkää painajaista Sigh'n edellisen albumin, Scenes from Hell, julkaisusta on jo lähes kaksi vuotta aikaa, ja uusi albumi julkaistaan tämän vuoden maaliskuussa. Mikannibal asuu Sendaissa, missä maanjäristys oli kaikista voimakkain. Vain painajaista! Vaikka uusi levy onnistuikin tavoitteissaan, ei sen nauhoittaminen sujunut täysin ongelmitta, vaan luonnonvoimat koettivat pistää vastaan. Maanjäristyksen jälkeen Tokiossakin oli sähköverkon kanssa ongelmia, ja koko levyn valmistuminen oli Mirain mukaan epävarmaa, sillä kyseessä on kuitenkin metalliyhtye, joka lukuisine instrumentteineen tarvitsee paljon sähköä. "NäeN useiN paiNajaisia ja rakastaN Niitä!" Pelon instrumentit Edellisellä levyllään Scenes from Hell, kuten myös muilla vanhemmilla albumeillaan, Sigh on käyttänyt musiikissaan myös erikoisempia soittimia. Suurin ongelma nauhoitusten aikana oli valtava maanjäristys, joka iski Japaniin maaliskuussa 2011. Rakastan vintage-kamaa, kuten Minimoog, Prophet-5, Fender Rhodes Electric Piano, Hohner Clavinet ja niin edelleen. Musiikillisesti inspiraatio uuteen levyyn on tullut hyvin laajalta ulottuen klassisesta heavy metalista kokeelliseen musiikkiin, mukaan lukien Sun Ra, John Zorn, Frank Zappa, Iannis Xenakis, Karlheinz Stockhausen, Edgar Varese, intialainen perinnemusiikki, etiopialainen jazz ja niin edelleen, Mirai luettelee
Kerran Mirai kertoo nähneensä kyseisen unen oikeasti ollessaan lentokoneessa. Kukaan ei varmasti tiedä, mitä kuolema on, mutta varmaa on, että jokainen meistä kuolee ennemmin tai myöhemmin. Ainakin vielä 70-luvulla oli olemassa tietty ajatus tuntemattomista paikoista ja asioista, meillä oli siis tuntemattoman pelko. Näen usein painajaisia ja rakastan niitä! Pidän todella paljon pahoista unista. Kysyttäessä tarkemmin uuden levyn teemaa ja filosofiaa sen takana, Mirai kertoo, että levy koostuu useammasta osasta. Et varmaan tule ikinä arvaamaan, miten ne kaikki on tehty. Mirain mukaan muutamat uuden levyn kappaleet, kuten Amnesia ja Somniphobia, ovat enemmän fiktiivistä materiaalia, jossa teemana on elämän ja kuoleman tai todellisuuden ja painajaisen välisen rajan sekoittuminen. Warfare käytti mahtavasti saksofonia jo 80-luvulla A Conflict of Hatred -levyllään. Se oli todella pelottavaa. En tiedä, miksi olen nähnyt tätä unta lapsesta saakka. Vuonna 1997 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi oli Mirain mukaan luultavasti viimeinen, joka käsitteli okkultismia suoranaisesti. Ja on meillä se tavallaan edelleenkin, mutta aikoinaan kaikki oli erilaista. Ei ole helppo valita yhtä elokuvaa musiikkeja varten, mutta ehkä joku italialainen tai espanjalainen zombieleffa, kuten Blind Dead, olisi valintani. Joka tapauksessa, In Somniphobia voi kuulostaa täysin uniikilta, mutta jokainen elementti on kuitenkin suhteellisen perinteinen, eikä mitään uutta itsessään! Sigh'lla on monesti ollut levyillään myös vierailevia artisteja, esimerkiksi David Tibet [Current 93], eikä uusi levy ole siinäkään suhteessa poikkeus. Kauhuelokuvien musiikit ovat yksi Sigh'n suurimpia musiikillisia vaikuttimia: Goblin, Fabio Frizzi, John Carpenter, Jerry Goldsmith ja niin edelleen, Mirai hehkuttaa. Tämä on varmasti perinteinen esimerkki, mutta mielestäni H.P. Jokin eksoottinen tarkoitti jotain pelottavaa. Tiedustellessani tarkemmin unistaan, Mirai kertoo, että eräs painajainen, jota hän on nähnyt toistuvasti lapsesta asti, liittyy lentokoneonnettomuuteen. Artisti, Eliran Kantor, piirsi kansikuvan myös Scenes from Hell -levylle. Kyseisiä soittimia käytetään, koska ne ovat välttämättömiä sen äänimaailman luomisessa, jota musiikillisesti haetaan. Hän on nero, Mirai ylistää. Tuntematon kauhu Somniphobia tarkoittaa karkeasti suomennettuna nukkumisen pelkoa, ja kuten on jo tullut ilmi, albumilla on pyritty luomaan painajaismaista tunnelmaa. Kun olin pieni, oli naamioituja ammatti-painijoita joiden kansallisuutta ei tiedetty. Erityisesti Mirai haluaa korostaa, ettei erikoisten soittimien käyttö ole yhtyeelle mikään itsetarkoitus. Näen usein unta myös ilmapommituksista, vaikka en tietenkään ole kokenut sotaa. Sama saksofonin kanssa, se ei ole mitään uutta. Erityisesti elokuvan Eraserhead soundtrack vaikutti minuun valtavasti. Mirai sanoo antaneensa taiteilijalle vain levyn teeman ja pari demoraitaa kuunneltavaksi kansikuvan tekoa varten. Bone Gnawerin vokalisti, erityisesti Massacresta tuttu ja yksi Death-yhtyeen alkuperäisistä jäsenistä, Kam Lee, on kirjoittanut sanoitukset yhteen kappaleeseen ja laulanut myös vokaalit. Etukäteen sain tietää, että levyllä vierailee ainakin muutamia muita artisteja, enkä siis voinut olla utelematta, keitä kaikkia levyllä esiintyy ja millaista heidän kanssaan oli työskennellä. Me pakkasimme kaiken yhteen ja loimme äänestä koostuvan painajaisen! Unet ja unenomainen surrealismi tuntuvat olevan keskeisessä asemassa Sigh'n uudella albumilla. sigh luoda myös vahvaa eksoottista tunnelmaa, joten sekaan on heitetty myös muun muassa sitaria, sarangia ja tablaa. Mikannibal ja Mirai itse. Et ehkä tiedä häntä, mutta hän on melko hyvin tunnettu kosketinsoittaja täällä Japanissa. Unessa hän istuu toisinaan koneessa tai katsoo sivusta, kun se putoaa. Sitaria ei voi korvata kitaralla tai päinvastoin. Lovecraft ilmaisi tuntemattoman pelon erittäin hyvin novelleissaan. In Somniphobian konsepti on lähellä tätä. Mirai kertoo työskennelleensä jo pitkään Metatronin kanssa niin The Meads of Asphodelissa kuin Sigh'ssakin. Kannen maalaus kuvaa näennäisesti iloisia ihmisiä ja normaaleja tapahtumia, mutta tarkemmin katsottaessa todellisuus hämärtyy. Nämä unet ovat usein hyvin realistisia, ja siksi hänellä on paljon muistoja, joista ei voi tietää, ovatko ne totta vai eivät. Olkoon "tällä kertaa halusimme luoda jotaiN pelottavaa ja järkyttävää." 80 MIASMA #41. Silloin ei tullut ensimmäisenä ajateltua että: "Hei, miten pääsit Japanin tullista läpi?". Elokuviin liittyen kysyin lopuksi Mirailta mihin kauhuelokuvaan hän haluaisi tehdä musiikit, jos saisi valita. Ollakseni rehellinen, olen sitä mieltä että nämä soittimet eivät edes ole yhtään erikoisia tai lähinnä ne ovat jo klisee rockmusiikissa, jossa niitä on käytetty jo 60-luvulta lähtien. Uuden levyn sanoitukset liittyvät lähinnä tuntemattoman, mukaan lukien kuoleman pelkoon. Ehkäpä olen kuollut toisen maailmansodan aikana lento-onnettomuudessa tai pommituksessa edellisessä elämässäni, jos ajatellaan reinkarnaation olevan mahdollista. Heti perään Mirai kuitenkin huomauttaa, ettei kyseessä ole mitään tietokoneella luotua valmista roskaa, vaan kaikki äänet on tehty ja nauhoitettu itse käyttäen esimerkiksi ihmisääntä ja pesukoneen melua. se eksoottista, vierasta, keskiyön tv-kauhua tai mitä tahansa. In Somniphobian kansitaide kiinnitti huomioni heti sen nähdessäni, ja halusin kysyä siitä Mirailta tarkemmin. Todetessani, että jotkut kappaleet levyllä toivat mieleeni erinäiset David Lynchin elokuvat, Mirai jatkaa: Voi kyllä, David Lynchin teokset ovat minulle erittäin suuri inspiraation lähde. On Far Beneath the In-Between -kappaleessa laulavat yhtä aikaa Kam Lee, Dr. Mirai kertoo rakastavansa elokuvia, joissa on vastaava teema, kuten Jacob's Ladder, Carnival of the Soul ja Dead And Buried. Hän on todellakin lahjakas ja ymmärtää aina albumin konseptin tai suunnan tosi hyvin. Mirai kertoo olevansa jonkinasteinen kauhuelokuvafani, mutta nykyään aika ei tunnu riittävän elokuvien katseluun ja rentoutumiseen. Mirai sanoo kirjoittaneensa aikoinaan jonkin verran okkultistisia lyriikoita, mutta ei enää. Mies kertoo myös käyttäneensä paljon erilaista ääntä ja ääniefektejä levyllä, varsinkin levyn teeman avaavassa Lucid Nightmare -kappaleessa. Minulla on aina ollut hienoinen pelko kaikenlaista lentävää kohtaan. Ensi näkemältä tämä voi näyttää vain kauniilta maalaukselta, mutta jos katsot yksityiskohtia, huomaat paljon outoja asioita. Metatron yhtyeestä The Meads of Asphodel puolestaan kirjoitti pitkät sanoitukset yhteen kappaleeseen ja teki muutamia puhekohtia. Maailma oli vielä täynnä fantasiaa. Mirai kertoo, että hän näkee itse paljon lucid- eli selkounia. Tämä todellakin kuvastaa jotain painajaismaista, upeaa surrealistista taidetta. Mirai kertoo olleensa varma, että Kam Lee olisi yksi niistä ihmisistä, jotka ymmärtäisivät In Somniphobian konseptin, joten hän pyysi tätä mukaan. Mirai paljastaa, että ainakin Hajimetal soittaa hyvin jazzmaisen pianosoolon Amnesia-kappaleen loppupuolella. Kaksi ensimmäistä ja kaksi viimeistä raitaa ovat melko suoraa heavy metalia ja viisi kappaletta siinä välissä kuuluvat osioon, jonka aloittaa Lucid Nightmares
Jotkut bändit soittavat lähes rokkia, kuten Venom joskus teki, kun taas toiset tekevät esimerkiksi ambientia. Onnistuimme soittamaan keikan, mutta emme tietenkään täyttä settiä. Jotkut black metal -fundamentalistit voivat olla eri mieltä, mutta black metalissa vallitsee täydellinen musikaalinen vapaus. Olen selvästikin tulossa vanhaksi, mies toteaa lyhyesti. Niitä kaikkia voidaan kuitenkin pitää black metalina omalla tavallaan. Sigh ei ehkä ole tyypillinen black metal -yhtye, mutta Mirain mukaan black metal on joka tapauksessa osuvampi genre kuin vaikkapa death tai thrash metal, mikäli joku kategoria on bändin musiikille määriteltävä. Kova ja pitkäkestoinen kuume ei vaikuttanut normaalilta, ja lääkärikäynnin jälkeen diagnoosiksi varmistui tuberkuloosi. Sigh'n musiikki on kulkenut pitkän matkan 90-luvun alusta vuoteen 2012 ja musiikki on kokenut matkalla lukuisia muutoksia. Kitaristi pistettiin karanteeniin, eikä päässyt siis edes Suomeen asti. Varhaisen 90-luvun black metal syntyi enemmän tai vähemmän 80-luvun thrashistä, joka oli jo hiipumassa niihin aikoihin. Saat taatusti huonon tripin! { twitter.com/sighjapan } MIASMA #41 81. Mirai kertoo, että bändin muut jäsenet joutuivat vaihtamaan soittimia keskenään ja paikkaamaan hänen poissaoloaan. Alun perin suhteellisen perinteistä black metalia soittanut yhtye on uudemmilla levyillään luonut musiikkia, jota on hankala enää yhdistää mihinkään tiettyyn genreen, vaikka alkuperäiset vaikutteet ovat paikoitellen edelleen havaittavissa. Nykyisestä black metal -scenestä Japanissa Mirailla ei ole paljon sanottavaa, sillä uusien yhtyeiden ja keikkojen seuraaminen on jäänyt taka-alalle. Mirain mukaan Sigh'n, kuten monen muunkin bändin juuret, ovat kuitenkin syvällä 80-luvun thrash metalissa. Thrash on musiikkia, jonka mukana kasvoimme, kun olimme teinejä, Mirai muistelee. Bändin edellinen vierailu maassamme vuonna 2010 ei mennyt aivan putkeen, sillä viikkoa ennen konserttia yhtyeen kitaristi oli sairastunut. Täydellinen musikaalinen vapaus Kysyessäni bändin aikomuksista tehdä kiertuetta uuden levyn myötä ja mahdollisesta esiintymisestä Suomessa, Mirai toteaa, että kaikki on vielä suunnitteluasteella. Kysyessäni vielä lopuksi muita terveisiä ja suunnitelmia Mirai paljastaa, että hänellä on suunnitteilla vielä myöhemmin tänä vuonna Bathory-tribuuttilevy The Meads of Asphodelin Metatronin kanssa. Olemme hyvin pahoillamme siitä ja tulisimme mielellämme heittämään uuden keikan mahdollisimman pian täydellä miehityksellä. Myös Imaginary Soniscape on tarkoitus julkaista vihdoin vinyylillä The Cryptin kautta. Uuden levyn Mirai kehottaa kuuntelemaan kuulokkeet päässä ja mielellään polttelemaan ennen sitä. Black metalia Mirai ei pidä kapeana genrenä, vaan ennemminkin tyylilajina, johon voi sovittaa mitä tahansa