Miasma 2/2012 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

CONVULSE FORGJORD CORONER MASTER SATURNALIA TEMPLE NAPALM DEATH .. #42 2/2012 7,90 FAST AND BRUTAL DEATH METAL 2012 + ANCIENT VVISDOM, KADOTUS, BLASPHERIAN, 16, SOULHEALER, HAMMERHED, NIHIL MORTUM, GHOST OF WEM, NUCLEAR OMNICIDE, HEBOSAGIL, WALK THROUGH FIRE, LORD OF PAGATHORN, F.T.W. BOOGIE MACHINE & MUUTA...
Huippu DJ:t ja aito 80-luvun meininki koko vkl:n ajan. BRÜSSEL KAUPALLINEN - BURNING POINT - D'AIROT] - DOMINATION BLACK - DREAMTALE [R U S FAFF-BEY - HELLRIDE ACOUSTIC ]- HUMAN TEMPLE - KILPI - RUOTO - SIMULACRUM [G E R TEARDOWN - THE FREZA - THE KICKSTART ROCKERS - VALENTFOE - ZENITH REUNION www.jyrkkafestival.com. 16 bändiä Loistavia esiintyjiä kahdella lavalla Suomesta ja ulkomailta. - Revontuli Disco - Anniskelualue Janoisia täysikäisiä alueella palvelee anniskelualue niin ikään koko vkl:n ajan. - Lähiruokaa Tapahtumassa vain lähiruokaa. Syö hyvin ja terveellisesti! Maailman legendaarisin disco, Revontuli Disco
e6 Convuls 0 master 1 16 12 e 16 e maChin 20 gi F.t.W. Boo r omniCide 22 nuClea lm death 6 napa 2 st oF Wem 30 gho Fire hrough ta 32 Walk t kuvapals 36 Förgjord 0 n4 agathor 42 lord oF p äYttelY it -n e Worth eraportit 43 You ar liv 48 to BasiCs 0 BaCk visions - hammerhed 5 night 52 kadotus 53 mortum nihil 56 lhealer sou il 59 heBosag 60 io demorov 63 mple nalia te om 66 satur isd Cient vv ian 68 an Blaspher ot 70 levYarvi 9 valinta 7 sen 80 toimituk Coroner
vuosikerta // Ilmestyy 4 kertaa vuodessa Päätoimittaja: Jaakko Marttila PR-päällikkö: Jani Suopanki Art Director: Timo Hanhirova Taittopäällikkö: Heikki Sikanen Toimitussihteerit: Mikko Luntiala (artikkelit), Petri Klemetti (levyarvostelut) Toimitus ja avustajat: Tommi Hakonen, Toni Hakulinen, Timo Hanhirova, Tuure Heikkilä, Markus Jalkanen, Petri Klemetti, Aki Lehti, Arto Lehtinen, Mikko Luntiala, Markus Makkonen, Hannu Marila, Jaakko Marttila, Markus Mähönen, Antti Ojala, Camilla Perttula, Seppo Rautio, Joonas Tanskanen, Tuukka Termonen, Juuso Viljanen, Teemu Vähäkangas Graafinen suunnittelu: Salla Anttila, Timo Hanhirova, Pekka Konttinen, Inka Mustonen, Suvi Nopanen, Ville Palmu, Heikki Sikanen, Henni Sulonen, Eini Suominen, Tiia Takamäki, Henna Turunen Arvostelumateriaali: Miasma Magazine, PL 62, 40101 Jyväskylä, Finland Kotisivut: www.miasma.fi Sähköposti: toimitus@miasma.fi, etunimi.sukunimi@miasma.fi ISSN: 1796-2919 Kustantaja: Kulttuuriosuuskunta Miasma Postiosoite: Kulttuuriosuuskunta Miasma, PL 82, 90101 Oulu, Finland Mainosmyynti: jani@miasma.fi Tilauspalvelu: www.miasma.fi/www/tilaajapalvelu/ tilaus@miasma.fi Miasma Magazine on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton julkaisu. MIASMA #42 5. anCient vvisdom s. 66 napalm death s. 22 Timo Hanhirova Timo Hanhirova liveraportit s. 43 Miasma Magazine // 8
Mikään muu ei ole muuttunut kuin että ikää on tullut 20 vuotta lisää. Olen niin kyllästynyt nykyiseen pro tools -meininkiin, että olen alkanut kaivata aitoja asioita ympärilleni virheineen kaikkineen. Kyllä tästä hevin diggailusta alkoi lukemattomien nuorten soittoharrastus. Tuntui, kuin olisi eilen nähty. Oli kaveribändejä Convulsen lisäksi, ainakin O.V.D, josta tuli myöhemmin Lubricant ja Purtenance Avulsion, josta tuli myöhemmin Purtenance. Ei se elämäkään aina niin sliipattua ole, joten miksi musiikin pitäisi olla. Usean vanhan jäärän muistijäljet kotimaisen death metalin noususta parikymmentä vuotta sitten eivät ole sammaloituneet. Sen aikaisista bändeistä harva on sitkutellut hengissä näihin päiviin. Pieni pirkanmaalainen kaupunki, Nokia, sai sekin sai omansa, ja äkkiä sinnekin syntyi pieni skene. Mistä idea paluulle lähti ja kuinka helposti asia eteni paluupäätöksen jälkeen. Hautaan on laskettu sitä useampi ja muutama on palannut takaisin. Convulse on nyt sopinut pari keikkaa, mutta tuleeko bändi nyt takaisin jäädäkseen ja levytetäänkö jossain vaiheessa myös uutta myös Convuse-materiaalia. Speed metal -aalto oli tuolloin kiihkeämmillään, elettiin 1980- ja 1990-vuosikymmenten vaihdetta. Vähitellen alkoi löytyä rankempia bändejä ja sen seurauksena alkoi Suomessakin nousta speed- ja thrash-bändeja, ja lopulta death metal -bändejäkin. Nuorimmat lukijat eivät varmasti muista Convulsea ollenkaan, saatikka ole siitä välttämättä koskaan kuulleetkaan. Vanhemmiten olen huomannut, ettei kannata niin huudella suunnitelmista etukäteen. Kyllä kaikki taisi juontaa heavy metalin nousuun 80-luvun puolivälissä. Lakanen mannut että kysyntää olisi. Convulse oli kanava purkaa nuoren miehen aggressioita musiikilliseen formaattiin. Lyhkäisen taipaleen 1990-luvun alussa elänyt Convulse on jälleen elävienkirjoissa 18 hiljaisen vuoden jälkeen. Usean vanhan jäärän muistijäljet kotimaisen death metalin noususta parikymmentä vuotta sitten eivät ole sammaloituneet. Tällä hetkellä ei ole muita sovittuja keikkoja, mutta olen kyllä huo- T Petri Klemetti K. Paluuidea alkoi muhia pari vuotta sitten, kun Relapse Records julkaisi World Without God -levyn uudestaan. Silloin homma ei vielä edennyt omaa päätä pidemmälle. Ennen Convulseahan yhtye toimi ehkä vähän nuoren iän lisäksi myös nuorelta kuulostavalla nimellä S.D.S. Mutta voihan sitä sen verran paljastaa, että uuttakin Convulse-materiaalia on jo tehty. Bändi teki pari demoa, joista allekirjoittanut muistaa etenkin vuoden 1990 alussa ilmestyneen Mental Genocide -demon. Kun 1012-vuotiaat pojannaskalit kuulivat ensimmäistä kertaa sellaisia bändejä kuin W.A.S.P, Iron Maiden, Kiss, Metallica, niin kusethan siinä meinasi housuun tulla. Häkkilä, P. Vaikea sitä tunnetta on nykypäivän teineille kuvailla. Aika pian kävi selväksi, että alkuperäisjäsenistä oli mahdollista ottaa mukaan itseni lisäksi vain basisti Juha Telenius. Halattiin, löin levyn käteen ja sanoin, että katopa tuosta biisejä vähän etukäteen. Koko heavy oli jotain niin uutta, rankkaa ja pelottavaakin. Halusin kuitenkin, että homma hoidetaan kunnialla, ja sehän vaatii sitoutumista ja treenaamista. Soittelimme jonkin aikaa vierekkäisissä kämpissä, ja pieniä ristihyp- 6 MIASMA #42. Se legendaarinen kipinä leimahti silloin liekkeihin. Yhtäkkiä niitä lähti syntymään lumipalloefektin lailla, ensin oli pari ja yhtäkkiä kymmeniä. Sen aikaisista bändeistä harva on sitkutellut hengissä näihin päiviin. Tuntui siltä, että siihen aikaan joka toinen pojankloppi oli pitkähiuksinen ja veivasi rumpuja tai kitaraa. Sama raivo siellä Convulsen musiikissa toimii edelleen polttoaineena. Speed metalin kutsu Lähdetäänpä ruotimaan ihan alusta tarinaa Nokian Convulsesta. Aina kun voi jotain sattua ja moni asia mennä perseelleen. Metallibändejä ei ollut alkuun Suomessa montakaan. Muistan kun ala-asteen kuudennella musiikinopettaja keskeytti levyraadin hetkeksi, kun Metallican Battery lähti kunnolla käyntiin. tuli myös tässä ensimmäisessä aallossa. Convulse oli nuorten kavereiden death metal -bändi, joka toimi aktiivisesti underground-skenessä vuosina 19901993. Vastasin, että ei tule, ja tässä sitä nyt ollaan. Alkuun oli ideana tehdä vain yksi keikka Nokian Tuhdimmilla tahdeilla, mutta kun Jalometalli tuli mahdolliseksi, ajateltiin että miksipä ei sitten tehtäisi sitäkin. S.D.S. Festarin järjestäjä kysyi, että tulisiko Convulse keikalle ensi vuonna. Pieni informaatiopläjäys lienee paikallaan. (Seven Death Sins). Hautaan on laskettu sitä useampi ja muutama on palannut takaisin. Siinä vaiheessa, kun rumpali Rolle Markos ja kitaristi Kristian Kangasniemi liittyivät Convulseen, tiesin että paluu tulee onnistumaan. Viime kesänä homma nytkähti piirun verran eteenpäin, kun olimme soittamassa When the Empire Falls -bändin kanssa Nokialla Tuhdimmilla tahdeilla. Ainahan sitä on haluttu apinoida omia idoleita. Lyhkäisen taipaleen 1990-luvun alussa elänyt Convulse on jälleen elävienkirjoissa 18 hiljaisen vuoden jälkeen. ervehdys Rami Jämsä, Convulsen kitaristilaulaja, pitkästä aikaa! Siitä taitaa olla parikymmentä vuotta kun viimeksi ollaan samoissa merkeissä oltu. Silloin mietin, että mitenkähän tuota onnistuisi saamaan vanhoja partoja mukaan veivaamaan kellariin. Joten katsotaan sitten syksymmällä tuleeko jatkokeikkoja vai ei. Itselläni olisi haaveena tehdä livedemo analogistudiossa ja katsoa sitten suunnitelmia uudestaan. Biisit alkoivat toimia saman tien ja bändikemiat loksahtivat kohdilleen. Oli muuten erikoinen tunnelma nähdä Juha 17 vuoden tauon jälkeen. Samalla kertaa se oli oiva tapa järkyttää vanhempia ja vanhempaa sukupolvea yleensäkin. Convulse päätti joku aika sitten aktivoitua uudelleen ainakin tekemään pari keikkaa
Death metal alkoi nostaa vahvasti päätään myös ison rapakon tällä puolen ja Suomessakin. Päällimmäisenä ajatuksena nyt on tullut mieleen kun on treeneissä niitä vedetty, että noissa biiseissä on aikamoinen energia. Sen voinee jokainen tulkita miten tahtoo, oliko kyseessä nuoruuden ajattelematonta huumoria vai ei. Yhdysvalloista alkoi kuulua kummia Floridan suunnalla valloillaan olevasta rankemmasta kamasta. Ainahan tuota kateuttakin on Suomessa ollut. Samoilla nuokkareillahan sitä sitten keikkailtiin ja yritettiin mainostaa toinen toisiamme. Rami sanoo kuitenkin, ettei se lopulta haitannut bändin etenemistä juurikaan. Meneehän siinä monelle hermot, kun toisilla näyttää kaikki onnistuvan. Taisi siinä ilmassa olla myös samaan aikaan pientä kateutta ja kilpailuakin, jos toinen sattui saamaan vähän enemmän huomiota kuin oma bändi. Minkäs teet kun jokin musiikki kolahtaa niin kovaa kuin death metal teki vuonna 19891990. Kyseisen demon kaikki kappaleet päätyivät myöhemmin debyyttialbumille World Without God (1991). Kaverini muistutti tässä jokin aika sitten S.D.S:n demolla olevasta natsistisesta kappaleesta. Nuoria kun oltiin. Örinä, soundit, biisien aiheet. Kun nyt on palannut noihin biiseihin 20 vuoden tauon jälkeen, niin pakkohan niissä jotain on olla, kun niitä jaksaa vieläkin veivata. Muistan jo silloin miettineeni, että on mennyt ihan lapselliseksi touhuksi joidenkin jamppojen kohdalla. Bänditreenejä oli aina ainakin kolme kertaa viikossa. Nyt 20 vuotta myöhemmin Convulsen on tarkoitus soittaa nimenomaan näitä biisejä. muuttui siinä vaiheessa Convulseksi ja tyyli oli brutal death metal. Convulsen kohdalla muutos ei käy- nytkään niin helposti, kun osa kuulijoista alkoi dissailla bändiä vedoten takinkääntämiseen, perustellen että ensin ollaan NIIN speediä ja yhtäkkiä ollaankin NIIN deathiä. Kyllähän me oltiin demoon tyytyväisiä jo silloin kun se tehtiin 1990. Bändejä tällekin musiikille ilmestyi todella paljon, ja suomipoika oli ihmeissään kun kuolometallilla alettiin saada levytyssopimuksia ulkomaililta lafkoilta. " Nokialla Tuhdimmilla Tahdeilla. FesTariN järjesTäjä kysyi, eTTä Tulisiko CoNvulse keikalle eNsi vuoNNa. Mielestäni on perinteisen hevimetallin ja sen 80-luvun puolenvälin suosion ansiota, että Suomesta nousi nopeasti paljon hyviä ja osaavia death metal -bändejä. Kyllähän se aikanaan ärsytti jonkin verran, mutta olipa niitä faneja kuitenkin monin verroin enemmän. Convulsea syytettiin takinkääntämisestä ja trendien perässä hiihtelystä, ja tämä saikin siihen aikaan varsin ikävät mittasuhteet. Vuonna 1990 ilmestyi bändin ensidemo Resuscitation of Evilness. Kyllä siinä nuori mies innostui, että mitäs perkelettä tämä nyt sitten on, kun on kauhea mäiske päällä ja laulu on kuin jättimäisen imurin olisi käynnistänyt. Ennemminkin olisi pitänyt päästä ulkomaille soittamaan ja jättää armeijan käyminen myöhempään ajankohtaan. Se johtui siitä, kun diggailtiin S.O.D.-orkesteria ja haluttiin tehdä kunniaa bändille sen koommin ajattelematta, että mikäs tämän biisin todellinen sanoma nyt oikein onkaan. Death metalin kutsu Sitten skenessä alkoivat muutosten tuulet. Kyllähän tuolla ekalla demolla rasistinenkin biisi on. Itse riffit olivat paljon velkaa speed/thrash metalille tuohon aikaan yleisestikin. Koko musiikki oli niin paljon rankempaa kuin metalli aiemmin. vasTasiN, eTTä ei Tule, ja Tässä siTä NyT ollaaN" pyjä ja yhteistyötä bändienkin kesken oli tuohon aikaan. S.D.S. Musiikki oli tosiaan alussa speed metalia, eikä varmaankaan kovin vakavamielistä muutenkaan. Genrepoliisit olivat vauhdissa nopeasti. Soittotaito oli siis jo jotenkin hanskassa, kun death metal alkoi nousta suosioon. Keikan jälkeen tullaan vittuilemaan ja haastamaan riitaa. Juuri olet repinyt itsestäsi kaikki pihalle lavalla ja ajanut sitä varten 300 kilometriä ja saanut keikkapalkkioksi tankillisen bensaa ja sämpylät. Demo myi mukavasti ja levytyssopimuskin saatiin nopeasti. Resuscitation of Evilness poiki sitten bändille levytyssopimuksen ranskalaiselle Thrash Recordsille. Siinä vaiheessa, kun death metal saapui Suomeen 19891990, oli täällä jo muutama vuosi veivattu kitaralla Kissiä, Maideniä, Metallicaa jne. No kukaan ei tähän maailmaan synny death metal -tutti suussa, ainakaan tuohon aikaan ei syntynyt. Sehän olikin jo kolmas kerta, kun kusi alkoi valua ulos lahkeesta, niin kovaa death metal iski. Demon saama huomio yllätti silloin ja yllättää välillä edelleen. Yhtäkkiä vanhat speed/thrash-touhut jäivät useilla bändeillä taakse ja yritettiin tulla suosituiksi tekemällä death metalia. Se sai heti kiitettävästi hyviä arvioita ja ura alkoi edetä. Eipä tuosta speedistä ja thrashistä nyt niin kauhea matka ole death metaliin soitannollisesti kitarat alavireeseen ja rääkyminen örinäksi. Eipä tuo Convulsen uraan vaikuttanut. Itse asiassa huomasin juuri, kun katsoin vanhan S.D.S.-keikkavideon, että perhana noista biiseistähän on otettu osia Convulsen biiseihin. Lafka ei osoittau- MIASMA #42 7. Ja sitä myytiinkin lähemmäs 1000. Convulsen nimi alkoi kuitenkin varsin nopeasti levitä ympäri maailman tape tradingin ja fanzinejen avulla. Vakavamielistä tai ei, mutta kyllä soittamiseen suhtauduttiin intohimoisesti
Vaikka Rokimpi linja kyllä toimi kämpällä ja keikoilla, niin jotenkin Reflectionsistä (1994) jäi kuitenkin pliisu fiilis sen äänittämisen jälkeen. Äänittäjänä toimi silloinen Yö-yhtyeen kitaristi Jani Viitanen. Ajateltiin, että on nuo Helsingin pojat sitten reteitä ja kusipäisiä, kun puhuvat noin hemmetin erikoisella slangilla ja täynnä itsevarmuutta. Mutta eivätpä nuo levytyssopimukset ole edes noin hyviä nykyään, jos nyt joku edes levytyssopimuksen saa. Muistan kun yhteen biisiin jäi rumpumoka, niin päätettiin paikata se pintaan miksatulla örinällä. Muistan kun tulin koulusta ja joka päivä oli vähintään kymme- nen kirjettä odottamassa. Kansainvälinen kirjeenvaihto oli kaiken takana. Osassa rahaa sisällä ja pyyntö: "Lähetä paita ja levy Singaporeen.". Itsekin järjestin kaksi death metal -happeningiä Nokian nuorisotalolla, kovia nimiä esiintyjinä: Sentenced, Disgrace, Beherit, Phlegethon, Lubricant ja Convulse. Oltiin Holocauston vanhemmilla yötä ja rovaniemeläiseen vieraanvaraisuuteen kuului musta messu kellarissa. Tammikuussa 1993 lähdimme armeijaan miltei koko porukka. Tosiaan levy World Without God oli ja on edelleen varsin rautaista death metalia. Muistan myös kun törmättiin muistaakseni Riihimäellä Abhorrenceen. Valittiin Thrash Records levy-yhtiöksi oikeastaan juuri sen takia, että Sentenced oli tehnyt levyn heille ja heillä oli osoittaa, että saavat levyt julkaistua. Pyörähtihän studion omistaja Mika Sundqvistkin mestoilla ihmettelemässä virne suupielissään meininkiä. Joka tapauksessa levyn jälkeen kuolometallikausi bändillä jäi varsin lyhyeksi, kun jo seuraavana vuonna ilmestynyt kahden kipaleen kasetti sisälsi tyylillisesti uusiutuneen Convulsen. Sounditkin ovat löysät ja steriilit. Eikä se Sunlight-studiokaan mikään ihmeidentekijä ole. Huomattavaa on, että aika ennakkoluulottomasti Nokian kaupunki lähti tukemaan näinkin jumalatonta menoa. Jotenkin tulee kuitenkin mieleen, että biisejä ei ehditty ehkä treenaamaan ja sovittamaan tarpeeksi. Taisivat olla yllättyneitä, kun vein valmiin vinyylin ylpeänä poikana kiitoksien kera puolen vuoden päästä. Hyvä tuli. Muistan kyllä, ettemme voineet jäädä miksaamaan levyä, vaan valmis tuotos lähetettiin meille jälkikäteen tyyliin, tämmöinen siitä nyt sitten tuli. Musiikki oli todella melodista, rokahtavaa ja iloistakin. Niitä rojaltejakin jäi varmasti saamatta, koska levyä kuitenkin myytiin muistaakseni 3000 4000 kappaletta. Fanzinejakin oli tuolloin melkein yhtä paljon kuin bändejä, ja välillä olin kyllä aika purjeessa, kun yritin hoitaa koko kirjeenvaihdon yksin, kun rumpali ei enää jaksanut. Lopultahan diili ei kummoinen ollut, vaikka sopimus moneen kertaan läpi tsekattiinkin. Muistan, kun kävin kulttuuritoimenjohtajan luona esittelemässä idean. Keikat olivat usein toisten bändien tai fanien järjestämiä, ja noita nuorisotaloja tuli kyllä kierreltyä. Mutta levyn ilmestymisen jälkeen ei mennyt kauaakaan kun yhtye laittoi pillit pussiin ja lopetti toimintansa. Mikä oli sitten viimeinen niitti tähän päätökseen. Levyt löysivät tuohon aikaan ostajansa usein postimyynnin kautta ja keikat oli nuorisotaloilla isompia monen bändin festareita. Samaan aikaan alkoi proge, vanha heavy ja grunge kolahtamaan. Rojalteja emme koskaan saaneet, ilmaisia myyntilevyjä kylläkin. Sehän koitui enemmän tai vähemmän Convulsen kohtaloksi. No, sen yhden pojan itsevarmuus vei kohtuullisen pitkälle. Rockin kutsu World Without Godin jälkeen tapahtui jotain, death metalia ei enää tullutkaan. Reflectionshän äänitettiin Ruotsissa Sunlight-studiolla jo joulukuussa 1992. Voitko äänittää sen lähettämälleni kasetille?" Mitä tuohon voit muuta tehdä kuin äänittää levyn kasetille. Äänitykset tehtiin MSL-studiolla Lempäälässä kuudessa vuorokaudessa, pohjalta bassot ja rummut ensimmäisenä päivänä sisään, kitarat kahtena seuraavana, laulu yhtenä ja miksaukseen käytettiin kaksi päivää. Convulse tunutkaan ainakaan kaikille diilin saaneille bändeille kovin luotettavaksi yhteistyökumppaniksi. Mutta voin kertoa, että kyllä tuohon kaikkeen meni aikaa. Siksi levyn kiitoslistassa lukee isolla Nokian kaupunki. Osassa oli haastatteluja lehtiin, flyereita ja osassa tyhjiä kasetteja palautuspostarin kera (I.R.C.) ja vieno pyyntö: "Asun Romaniassa ja mulla ei ole rahaa ostaa levyä. Muistatko kuinka helppoa tai vaikeaa levy oli aikoinaan rykäistä kasaan. Thrash Records antoi studiorahaa muistaakseni 2000 markkaa, Nokian kaupungin kulttuurilautakunta 4000 markkaa ja itse maksoimme studiosta 2000 markkaa. Muistan kun hän sanoi, ettei ymmärrä tästä musiikista yhtään mitään, mutta hyvän kuuloista paskaa tämä silti on. Tulimme siihen lopputulokseen, että jonkinmoinen uusiutuminen on pakko tehdä, jotta mielenkiinto säilyisi. Hauska muisto liittyy Rovaniemen vaihtokeikkaan, kun Beherit järjesti meille keikan Rovaniemellä kiitokseksi Nokian keikasta. Sinnehän levytti myös Muhoksen Sentenced ensialbuminsa Shadows of the Past ja rahat taisivat jäädä saamatta, ainakin vuosiksi eteenpäin. Miten tämä kyseinen levy-yhtiö sitten veti puoleensa nuoret nokialaiset. Kun aloimme 8 MIASMA #42. Mutta kyllä olematon promootio ja julkaisematon cd-versio jäivät ottamaan päähän. Kyllähän tuo lätty kovaa kamaa on omaankin korvaan, vieläkin. Kyllä siinä etelän poika oli ihmeissään, että mitäs helvettiä tässä nyt tapahtuu, kun Saatanaa manattiin. Ei ollut ihan hormoniiri-matskua sillä kertaa. Toki levyllä on omat hetkensä, kun sitä kuuntelee tänäkin päivänä. Siinä kun pari vuotta meni World Without God -levyn biisejä tehdessä, treenattua ja veivattua niitä keikoilla, niin tuli jonkinmoinen puutuminen. Aika ripeää toimintaa tuo levyjen tekeminen tuolloin oli
Ei niillä kuuhun mennä, mutta kyllä niillä yhden demon äänittää. Relapsen uusintajulkaisu oli kyllä tyylillä hoidettu kokonaisuus, ja ensimmäistä kertaa Convulsen uralla tipahtaa rojaltejakin pankkitilille. Ette siis ehkä pysty vielä vertaamaan vanhoja keikkoja tuleviin, mutta millainen mielikuva sinulla on, mikä on erilaista. Terveiset kaikille, jotka ovat kulkeneet mukana näiden vuosien ajan ja jaksaneet tukea. Odotukset yhtyeen menestyksestä olivat kuitenkin liian korkeita, ja niinpä Pornophans-kausi päättyi muun muassa pettymyksiin nihkeästä levynmyynnistä. Voi olla kuitenkin, että jonkinlainen salakeikka tarvitsee vetää ennen ensimmäistä keikkaa. Vittumaista hardcorepunkkia esittävä Puhelinkoppi muistetaan näistä erityisesti. Lopputuloksena ei meinaa saada keikan keikkaa edes myytyä. Lähinnä kyllästytti, kun ei koskaan päässyt treenaamaan. Nähdään pienemmät ja isommat metallipäät keikoilla ja pidetään hauskaa! koota Convulsea 1994 alussa uudestaan, oli selvää että haluamme melodiset laulut ja mennä jossakin progahtavan heavyn ja grungen välimaastossa. Kun niitä lukee nyt, niin tulee mieleen että innostus on ollut valtava. Convulsen alkuperäisjäsenistä on mukana vielä minä ja basisti Juha Telenius. Soittaja elää kuitenkin soittamisesta ja nimenomaan yleisölle soittamisesta, tai edes treenikämpällä soittamisesta. " deaTh meTal oli siiNä mielessä lähellä puNkkia, eTTä vaikka aiNa ei osaTTu Tehdä lehTiä Tai musiikkia, NiiN silTi NiiTä TehTiiN." että Convulsella on edelleen faneja ja tietynlainen kulttibändin status. Kun julkistimme Convulsen reunionin 2012, niin on tullut todella paljon positiivista palautetta ja yhteydenottoja vanhoilta faneilta. Lopullinen niitti oli, kun piti harjoitella paluukeikkaa syksyksi 1994 ja en saanut jätkiä treenaamaan. Kaksi keikkaa on buukattu tulevaksi kesäksi, Tuhdimmat tahdit ja Jalometalli. Kun Reflections vihdoin julkaistiin 1994 kesällä, niin Convulse oli käytännössä jo toinen jalka haudassa. Death metal oli siinä mielessä lähellä punkkia, että vaikka aina ei osattu tehdä lehtiä tai musiikkia, niin silti niitä tehtiin. Kunnianhimoisista ajatuksista ei jäänyt jäljelle oikeastaan, kuin miehistönvaihdoksia ja pari luimua demoa, joista toista ei edes minulla ole enää. Tämä poiki muun muassa kyselyjä bändin paluusta. Into on ainakin yhtä kova kuin 20 vuotta sitten. Ensin laitat likoon satoja tunteja omaa aikaasi ja rahasi. Lupaava pöhinä on päällä. Totta kai jännittää, vaikka nyt on tullut varmuus siitä, että homma toimii eikä kyse ole mistään haudanryöstöstä. Se vanha jantteri, joka on nähnyt Convulsen 20 vuotta sitten, tulee yllättymään. Janne [rummut] on pyörittänyt sukellusfirmaa Thaimaassa jo vuosikaudet, eikä ole koskenut rumpuihin 20 vuoteen. Sopimus kyllä kattoi kaksi levyä, mutta Poko pisti meidät pihalle saneerauksen yhteydessä vuoden vääntöjen jälkeen ja toinen levy jäi tekemättä heille, vaikka studiotkin oli jo varattu sitä varten. Katsotaan mihin se johtaa. Kun valmistuttiin, niin päätettiin ruveta soittelemaan omaksi huviksi. Toinen levy (Episode V) tehtiinkin sitten tee-se-itse -meiningillä ja julkaistiin omakustanteena Levykauppa Äxän kautta 2011. Uskallatko vielä paljastaa millaista kamaa siellä on valmistumassa, milloin ja missä muodossa sitä päästäisiin kuulemaan. Ei se treenaaminen koskaan hukkaan mene. Kollasin juuri vanhoja zinejä läpi ja löytyihän niitä vielä miltei sata lehteä. Convulsen kaikkia alkuperäisjäseniä olisi ollut täysmahdottomuus saada reunion-kokoonpanoon monestakin syystä. Ehkä syksymmällä. Puoli vuotta tässä on nyt yritetty sopia seuraavia treenejä. Kaikki meni niin saatanan hankalaksi. Ja onpa siellä joukossa ollut nuorisoakin, jotka ovat Convulsen jostain löytäneet. Nimittäin Convulse on nyt tiukempi. Jos paiskoo old school death metalia, niin ei välttämättä juuri mikään. Aika perinteisissä tunnelmissa mennään. Pysykää kuulolla. Eihän siinä kauaa mennyt, kun nälkä kasvoi syödessä ja perustettiin bändi. Jos jaksaa potkukelkkailla 20 kilometriä, niin keikan soittaminen täydellä energialla on hiekkakakkujen taputtelua. Tällä kertaa bändi oli nimeltään When the Empire Falls ja tyylisuuntana thrash metal. Vuoden 2007 korvilla miehen nimi pomppasi jälleen julkisuuteen. Ei tässä pyörää lähdetä uudestaan keksimään. Se sai aikaan jopa pienimuotoista hehkutusta ulkomaiden suuntaan, kaksi mittavaa Brittein saarten kiertuetta ja levyn Beyond Good and Evil. When the Empire Falls on tällä hetkellä tauolla. Siinä on sulattelemista hetkeksi aikaa. Ja kait sitä tässä vaiheessa voi kiittää itseäänkin, kun ei ole antanut periksi. Tässä olisi nyt sitten mahdollisuus terveisille ja loppukevennyksille. Kyllä tuon Relapsen julkaisun jälkeen tuli hieman kyselyitä paluusta. Paitsi se, että soittotaito on kasvanut vuosien saatossa. Keikat tulevat painottumaan vahvasti World Without God -levyn materiaaliin. Joku saattaa muistaa myös popimpaa kamaa soittaneen Pornorphans-yhtyeen vuosilta 19952003. Kannoin siinä hermostuksissani basistin kamat treenikämpästä pihalle, kun basistia ei näkynyt treeneissä ja mietin itsekseni, että se oli tässä. Fanit ja bändit olivat todella aktiivisia. Toiminta oli tärkeintä, ei aina niinkään lopputulos. Paluukokoonpanolla ette ole vielä soittaneet livenä ollenkaan. Mitä näillä keikoilla tullaan kuulemaan ja näkemään. Ja niinhän se oli. Uusien tuulten kohinaa Convulsen hajottua Rami Jämsä jatkoi musisointia eri kokoonpanoissa ja tätä kirjoittaessa mies on soittanut jo 26 vuotta. Jännittääkö. Tuleeko olemaan mitään sellaista, mitä joku vanhempi faninne ei nähnyt rapiat 20 vuotta sitten. Onhan tuossa välissä kuitenkin tullut soitettua 20 vuotta. Alkuperäiskitaristi Jani kuoli 1992 ja Reflectionsillä soittanut Toni [kitara] soittelee edelleen, mutta eri sfääreissä. Death metalin kutsu, osa 2 Aika ajoin Convulse nousi etenkin tällä vuosituhannella ihmisten huulille ja yhdysvaltalainen Relapse Records julkaisi levyt uudestaan. Kyllä sitä tuli huomattua jo tuossa vuosituhannen alkupuolella, { www.facebook.com/convulse } MIASMA #42 9. Kyllähän tuo tee-se-itse -meininki syö bändin kun bändin. Puhelinkoppi ei ole ollut silti koskaan varsinaisesti aktiivinen kokoonpano ja saattaa hyvinkin olla, että se tulee julkaisemaan vielä jotakin. Ei varsinkaan kun lähdetään keikoille. WTEF:n kanssa julkaistiin eka albumi Poko Recordsin kautta vuonna 2008. Kun on vihdoin tultu takaisin, niin ei passaa kiirehtiä! Convulse oli aikoinaan yleinen näky nykyteineille aivan tuntemattoman käsitteen, eli pienlehtien sivuilla Suomessa ja maailmalla. Mainitsit aiemmin, että uusiakin kipaleita olisi tehty. WTEF perustettiin vuonna 2005, kun törmäsin Pelastusopistossa palomies-sairaankuljettajaksi opiskellessani nuoreen kitaristiin Markus Härköseen. Kirjeenvaihto ja pienlehdet olivat 90-luvun alun internet! Viimeinen kysymys edelliseen liittyen; pienlehdissä oli tapana kysyä viimeisenä kysymyksenä, haluatteko lähettää terveisiä tai sanoa jotain muuta haastattelun lopuksi. Puhelinkopin diskografiaan mahtuu kolme ep-levytystä sekä täyspitkälevy Vitunmoista pörinää 1990-luvun puolivälissä
Sitten, 17-vuotiaana aloitin bassonsoiton harjoittelun. Ensimmäisen kerran tutustuin Masteriin Kouvolan Rytmikatissa keväällä 2010, jossa se oli Nifelheimin minikiertueen lämppärinä. Master oli suosittu, koska se oli yksi aikakautensa omaperäisimmistä bändeistä. Jonkin aikaa olimme suosittu paikallinen lämppäri Chicagossa, ja esiinnyimme mm. Ensimmäinen Forbidden-albumi, Forbidden Evil, nimettiin kitaristi Steve Ahlersin War Crylle kirjoittaman biisin mukaan! War Cry oli todella hieno tapa saada esiintymiskokemusta, ja ikään kuin valmistautua tulevaan. Kaikki nämä ominaisuudet kulminoituvat Slaves to Society -levyllä, joka on kuuntelemistani yhtyeen tuotoksista se paras. Twisted Sisterin, Queensrychen ja Mountainin kanssa. Itse asiassa olin bändissä nimeltä White Cross, jossa lauloin [Ted] Nugentin, Ufon ja M Markus Jalkanen Master Black Sabbathin covereita. Tästä se kaikki alkoi, ja vuoden päästä War Cry alkoi soittaa covereita, ja lopulta kirjoitimme omia biisejä. Uudelleenpainokset on loppuunmyyty, ja tämä varmaan kertoo siitä, että ihmiset ovat alkaneet arvostaa genren pioneereja entistä enem- 10 MIASMA #42. Paul Speckmann, yhtyeen laulava basisti vastasi kysymyksiini sähköpostitse. Periaatteessa se alkoi nollasta; soitin levyjen mukana, kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Masterilla oli sopimus Combat Recordsin kanssa, mutta rumpali Bill Schmidt haaveili rockelämästä ja pyysi levyyhtiöltä valtavan summan rahaa levyntekoa varten, vaikka minä olin jo maksanut suurimman osan kuluista. Funeral Bitchistä riittää tarinaa, samalla paljastuu miten Master lopulta sai levydiilin. Aloitamme yhtyeen synnystä ja Paul Speckmanniin alun perin vaikuttaneista bändeistä. Pakko-ostos death metalin ystäville. Kolmen Black Sabbath -vaikutteisen biisin muodostama Trilogy of Terror -demo tehtiin silloin [1983], ja Lee Dorrian on sanonut, että se inspiroi häntä perustamaan Cathedralin. Artisti kertoo, miten siinä nyt niin kävi. Maailma on joskus pieni. Vasta viime vuosina bändi on saanut kunnolla tuulta purjeisiin. inua kiehtoo Masterin aggressiivinen soundi, johon Paul Speckmannin kantaaottavia lyriikoita suoltava käheä karjunta sopii kuin nakutettu. Sabbath Bloody Sabbath -levyn jälkeen paluuta ei ollut, musiikkimakuni oli muuttunut lopullisesti. Vapaa-ajattelijan death metalia Master on alun perin Chicagolainen yhtye, jonka vaikutus death metalin kehitykseen on merkittävä, joskin se jäi aikoinaan ilman suurempaa näkyvyyttä ja on elänyt välillä hiljaiseloa. Ensin oli Master, sitten Death Strike, ja sitten taas Master. Lopulta bändi hajosi levysopimuksen mentyä puihin. Kun Abomination sai levydiilin Nuclear Blastin kanssa Righteous Pigsin Mitch Harrisin ja Joe Caperin ansiosta, Masterille tarjottiin myös sopimusta. Genrepioneerit kunniaan Alkuaikojen Master ei keikkaillut eikä julkaissut paljon harjoitusäänitteitä, mutta se oli silti hyvin suosittu underground -piireissä. Master kuvasi promomatskua vuonna '83, ja Death Strike julkaisi ensimmäisenä musiikkia, Fucking Death -demon '84. Funeral Bitch oli aktiivinen vuodesta 1986 vuoteen 1987, ja sitten keskityin Abominationiin aina vuoteen 1989 asti. Minä perustin Funeral Bitchin, ja vaikka ajat olivat vaikeita, niin ne tekivät minusta sen mikä olen, joten en muuttaisi mitään. Ennen Masteria oli muutamia muita kokoonpanoja, joiden ansiosta koulunkäynti jäi ja elämä musiikin parissa muuttui todellisuudeksi. Kasettienvaihdon kautta äänitteet levisivät ympäriinsä ja vaikuttivat moniin, myös Chuck Schuldineriin ja Bill Steeriin! Kaikki vanhat klassikot tulevat uudelleenjulkaisuun aikanaan, ja vanhat konkarit ovat alkaneet saada ansaitsemaansa arvostusta. Yhtyeen rumpali, Zdenek "Zdenal" Pradlovsky, on aivan mahtavaa tasoa, jota on ilo kuunnella, mutta eivät kitaristi Ales "Alex 93" Nejezchleban riffit hänelle juurikaan häviä. Herra ei suostu todellakaan jossittelemaan mönkään menneen levydiilin pohjalta. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, sillä liveveto oli todella kova. Totta kai asiat olisivat paremmin jos diili olisi saatu, mutta jälkiviisaus on ajanhukkaa. Black Sabbath paljastuu kaiken pahan aluksi ja juureksi. Itse asiassa silloin kun aloitin Deathstriken ja Masterin kanssa, ei näitä hassuja kategorioita ollut olemassakaan, silloin vaan soitettiin metallia! Kissin ja Black Sabbathin löysin isoveljeni levykokoelmasta, ja siitä se sitten lähti. Sopimus meni roskakoriin, ja kun rahat loppuivat, bändi hajosi. Samoihin aikoihin aloin lintsata koulusta, jotta voisin harjoitella seitsemän päivää viikossa
Alkuaikoina punk oli tärkeässä asemassa, mikä kyllä kuuluu sen ajan äänitteillä. Syykin on harvinaisen selvä. Yhteiskuntakriittisyys ja huoli planeetan tilanteesta ovat Masterin lyriikoiden kantavia voimia. Tämä levy äänitettiin Shaark Studioilla, Bzenecissä, Tsekeissä, kuten olen tehnyt vuodesta 1999. Linja pitää Masterin musiikillinen linja on ja pysyy samana. Terrorizer ja Napalm Death nousevat esiin. Soittajina on italialaisia muusikoita, ja musiikillisesti homma toimikin, mutta promootio meni munilleen, eikä keikoille tullut paljoakaan porukkaa. Nuclear Blast julkaisi uusiksi Abominationin cd:t, kaikki 36 raitaa muutama kuukausi sitten, ja tähän liittyy myös seitsemän päivän minikiertue. Eli eräässä mielessä se kappale saavutti jotain ja onnistui. Asioihin voi todella vaikuttaa musiikilla, vaikkapa vain yksittäisten ihmisten elämään. Yhteiskunta on koko ajan menossa pahempaan suuntaan ja minä kanavoin tämän negatiivisen energian musiikkiini, kuten aina. Alun perin muutin sinne Krabathorin takia sen jälkeen, kun olimme äänittäneet Murder X: the End of the Game -albumin Martyr -nimiselle projektille. Inspiraatio yleensä löytyy heti, kun seuraa uutisia. Krabathor hajosi, mutta tilalle syntyi Master uusitulla kokoonpanolla. Slaves to Society (2007) on merkkipaalu Masterin uuden tulemisen tiellä, joskin uutta materiaalia on luvassa lisää lähiaikoina. Tavaraa painetaan lisää erinäisten Eurooppalaisten toimijoiden kautta, hitaasti mutta varmasti. Äänitimme kaksi levyä Krabathorille ja Let's Start a War -albumin Masterille. Tämä oli sitä aikaa, kun lentokentät menivät kiinni ja kotimatkaan junilla, lautoilla sun muilla meni neljä päivää. Syntyvyyden säännöstely pitäisi saada kaikkien ulottuville, koska muuten planeetalta loppuu tila! Ennen oli niin, että kansalla oli valtaa, mutta nykyään ihmisiä viedään kuin pässiä narussa. Maassanne on paljon hienoja faneja, joten olisi hienoa tulla ja soittaa. The Human Machine (2010): Levy kuvastaa tapahtumia, jotka olivat tuolloin ajankohtaisia. Uuden le- vyn lyriikat kannattaa lukea kun cd julkaistaan! Levy julkaistaan lähikuukausina Pulverisedin toimesta, ja Paul uhoaa sen olevan Masterin paras tähän asti. Jos se ei ole rikki, ei sitä kannata korjata. 1990-luvulla ei mennyt niin lujaa kuin nyt. The New Elite (2012): Se kuvailee maailmaa, jossa elämme ja uutta eliittiä ovat ne, jotka selviytyvät muun ihmiskunnan kuollessa hitaasti hallitusten takia. Toivon, että tämän luettuaan jotkut nuoret järjestäytyvät. Krabathor hajosi 2004 kun solisti Christopher [Petr Krystof ] muutti Amerikkaan. Paluumatkaan tuli yllättäviä mutkia vulkaanisen toiminnan vuoksi. Bändin nykyinen kokoonpano on myös alkanut toimia paremmin yhdessä muodostaen tiiviimmän kokonaisuuden kuin ennen. Se keskittyy niihin haasteisiin, joita jokainen ihminen kohtaa tässä haastavassa ja rappeutuvassa maailmassa. Minut itse asiassa oli listattu anarkistiksi Wikipediassa, koska en hyväksy enkä tule koskaan hyväksymään mitään nykyisiä valtiollisia ajatuksia. Myös Abomination ja Death Strike on lähiaikoina nähty muutamilla kertaluonteisilla keikoilla ympäri Eurooppaa. Jokainen Masterin levy on teemalevy, joka käsittelee tiettyä aihetta päiväkirjamaisesti. Nykynuorison pitää järjestäytyä ja aloittaa vallankumous! Paul Speckmann julistautuu vapaa-ajattelijaksi, mutta ei suoranaisesti anarkistiksi tai vallankumoukselliseksi. Levyt saivat huonoja arvosteluja. Minä kirjoitan albumini aina päiväkirjamaisesti, ja niitä voi tavallaan pitää jonkinlaisina kronikoina. Luultavasti Abomination on nyt sitten lopullisesti kuopattu. { master-speedmetal.com } " NykyNuorisoN pitää järjestäytyä ja aloittaa vallaNkumous!" MIASMA #42 11. Eräs puolalainen kertoi, että kuultuaan Martyrin We Never Spoke -biisin hän pystyi tekemään sovinnon isänsä kanssa ennen kuin tämä kuoli. Nyt maestro valottaa uusimpien levyjensä tematiikkaa. Nykyään kuuntelen yhä kaikenlaista vanhaa musiikkia kasvavasta levykokoelmastani. Vapaa-ajattelu ja sanoitukset Tärkein syy Tshekkiin muuttamiseen 2000-luvun alkupuoliskolla oli Krabathorissa soittaminen. Olen todellakin vapaa-ajattelija ja esitän ajatukseni musiikissani seurauksista välittämättä. Tätä pitäisi kysyä itse bändeiltä, mutta onhan Terrorizer Masterin biisin nimi, joten kai siitä voisi päätellä jotain! Mies itse kuuntelee ja saa vaikutteita kaikenlaisesta musiikista. Master on vaikuttanut moniin eri bändeihin ja genreihin, ja ainakin grindcoressa vaikutteita on tuotu esiin näkyvästi. Haluaisimme tulla takaisin, sillä siellä oli mahtavaa soittaa. Tämä on mielestäni erittäin hyvä asia. Mötorhead ja tietenkin Black Sabbath olivat myös ahkerassa kuuntelussa. Viimeksi se nähtiin täällä 2010 Nifelheimin minikiertueella. Muiden levyillä vierailu antaa vaihtelua, mutta mitään isompaa sivuprojektia ei ole meneillään. Aikoinaan kuuntelin GBH:iä, The Exploitedia ja Dischargea. Muutin Eurooppaan, enkä ole katunut. Ymmärrän, että ihmiset mieluummin palvovat saatanaa kuin kuulevat totuuden asioista, mutta minulle totuus tämän kauhean planeetan asioista on mielenkiintoisin inspiraation lähde. Toisin kuin useimmat muusikot, minä en mielistele mediaa ja kärsin seuraamukset. Master keikkailee ahkerasti, mutta se ei ole tulossa Suomeen lähiaikoina. Toivon, että vallankumous alkaa ja että vallassa olevat pudotetaan jalustoiltaan. Krabathorin basisti Bruno päätti lähteä soolouralle, ja minut pyydettiin hänen tilalleen. Minä en vaan tunne Suomesta kunnollista keikkamyyjää. Rikkaat on tuotava muiden tasolle ja hyvinvointia on annettava myös planeetan huono-osaisille ihmisille. 2010 soitimme Suomessa useita kertoja. Me elämme kontrolloidussa yhteiskunnassa, jonka täytyy rikkoa rajansa ja aloittaa alusta! Poliittiset johtajat pitää syöstä vallasta ja yhteiskun- ta on vapautettava. Olen keskittynyt ainoastaan Masteriin, mutta silloin tällöin laulan jonkun projekteissa, koska minusta on mukavaa lainata ääntäni aika ajoin. Kyllä musiikilla voi vaikuttaa. män. Death Strike -festivaalia Saksassa ei tulla uusimaan
Suunnitelmia ovat sekoittaneet milloin mitkäkin syyt aina päihdeongelmista uupumukseen. Vanhojen kavereiden kanssa musisointia ikävöinyt Cris ei myöskään vastustellut. Bobby: Ensinnäkin, sanaa "ura" on käytettävä meidän yhteydessämme melkoisen löyhästi. Mehän kävimme hänen kanssaan Japanissa, mikä oli varsin silmiä avaava tapaus, tajusimme kuinka suuri maailma onkaan. 16 ei kuulu siihen porukkaan. Mukana ajatuksiaan jakamassa ovat kaksi alkuperäisjäsentä Bobby Ferry (kitara), Cris Jerue (laulu) sekä lähes samaan aikaan mukaan liittynyt Tony Baumeister (basso). Iso Japanissa Palatkaamme hetkeksi pahan unen alkuvuosiin 1990luvulle. Kun harjoittelimme noita keikkoja varten, niin sammuksissa ollut kipinä kirjoittaa uutta materiaalia syttyi pian uudelleen. Onneksi uuden, huhtikuussa ilmestyneen levyn innoittamat miehet jaksoivat nyt paneutua huolella vastaamiseen. Tony kertoo, että idea yhtyeen aktivoinnista tuli Jasonilta (Corley, rummut), joka oli ehdottanut muutaman keikan soittamista. Pitkä, ja kieltämättä kunniakas, valtavirran ulkopuolella tarpominen päättyi muutama vuosi sitten Relapsen huomiin. Mutta vaikeuksista huolimatta bändi on tuottanut tasaiseen tahtiin laadukkaita ja omalaatuisia albumeita. Tuukka Termonen Relapse Records Vuonna 2007 tapahtunut uudelleenkasaaminen oli jonkinmoinen yllätys, ja vielä suuremmaksi sen teki tieto siitä, että mukaan oli haalittu kaikki neljä alkuperäistä miekkosta. Kaikkialla ei eletä kuten Kaliforniassa, ja bändinä meille teki hyvää nähdä se.. 16 siis vaipui takaisin uneen ja painajainen jatkuu... Y 12 MIASMA #42 hdysvaltojen yhtyepaljouden keskeltä tuntuu joskus vaikealta löytää todellisia helmiä. Tuolloin uraansa aloitteleva 16 sai apua kuuluisalta skenehahmolta ja taiteilijalta Pusheadiltä. Relapse tarjoutui julkaisemaan Zoloft Smileä lukuun ottamatta kaikki vanhat levymme sekä kaksi seuraavaa, joten tartuimme tilaisuuteen. Loppukiri ennen kuolemaa Joidenkin yhtyeiden tie suosioon kulkee onnellisten tähtien alla. 16:ta syvemmälle ei kuitenkaan tarvitse kaivaa, jos kaipaa sludgen, punkin ja noise rockin rietasta yhdistelmää. Joo, Pushead oli meille oikea onnenpotku. Suunnittelin jutun tekoa jo tuolloin, mutta yhteydenpito katkesi jossain vaiheessa
Tuntemattomaksi jääminen vaivaa hieman myös Crisiä, vaikka hän myöntääkin sen olevan myös ymmärrettävää. Kun Relapse ilmoitti 16:en paluusta, tunnustan suhtautuneeni epäuskoisesti uudelleenkasatun yhtyeen kykyyn luoda yhtä vakuuttavaa jälkeä kuin 1990-luvulla. Tämä hämmensi kuulijoitamme. Jo tuon albumin nauhoitusten aikana bändin sisäinen henki alkoi rakoilla. Rahat eivät menneet kankkulan kaivoon, sillä ostos aloitti elinikäisen kiintymyssuhteen. Olen aina halunnut hieman säikäyttää kuulijoita, joko äänelläni tai sanoituksillani. Sehän merkitsi, että lafkan piti olla tekemisessä Jasonin kanssa. Emme olleet koskaan aiemmin nauhoittaneet kokonaista albumia kerrallaan. Luulin heitä viisaammiksi. Tuuliajolla Tietyissä piireissä Blaze of Incompetence siis herätti ansaittua huomiota, mutta tuolloin suuret levy-yhtiöt eivät vielä olleet valmiita avaamaan sylejään moiselle mekkalalle. Meillä oli tuolloin materiaalia valmiina kokonaista levyä varten, mutta Jason pilasi kaikki yrityksemme ennen kuin ehdimme edes saada jalkaamme minkään oven väliin, Cris manaa. Minkäs sille voi, saimme mitä tilasimme. Uutta prosessissa oli sekin, että suurin osa biiseistä oli valmiina jo silloin kun aloitimme nauhoitukset. Me olemme hienostelevia vanhoja miehiä. Pushead koetti auttaa meitä niin paljon kuin mahdollista, ja oikeastaan onnistuikin siinä. Emme ole työskennelleet kovaa menestyksen eteen, olleet jatkuvasti kiertueilla ja nukkuneet likaisissa pakuissa. Niinpä hänkin katsoi parhaaksi erota. Sen jälkeen Pushead teki paljon töitä, jotta joku isompi levyyhtiö kiinnostuisi bändistä. Edellä Cris mainitsi Zoloft Smilen julkaisijaksi erään pikkulafkan, eli At a Lossin, mutta oikeastaan sen voi kertoa kolmella. Crisin muistojen mukaan bändi sai Japanissa paljon julkisuutta kiertueensa aikana. Bändin tilanne oli sekava, emmekä keikkailleet paljon mainostaaksemme levyä, ja silloin kun soitimme, niin miehistössä oli taas mukana joku uusi tyyppi. Bobby: Suurin ongelmani bändin suhteen oli loppuun palaminen. Hyväksi esimerkiksi käy juuri 16, jonka nostan itse yhdeksi kaikkien aikojen parhaista. Ainoana alkuperäisenä jäsenenä alati vaihtuvien soittajien joukossa häärääminen alkoi vähitellen maistua puulta, ja hommasta katosi hohto. Ihailimme jo etukäteen hänen aikaansaannoksiaan, joten olimme todella otettuja yhteistyöstä miehen ja hänen Bacteria Sour -lafkansa kanssa. Zoloft Smile julkaistiinkin vasta 2002, ja asialla oli eräs toinen riippumaton pikkulafka. studiossa ollessamme. Se tehtiin eri tavalla, mutta onnistuneesti. Tony: Koetimme jo vuonna 2001 saada Relapsen julkaisemaan Zoloft Smilen, eivätkä he suostuneet. Cris: Pessimiser oli lopettanut toimintansa ja me jäimme tuuliajolle. Näin ollen 16 jatkoi seilaamista valtavirran ulkopuolella, ja sinänsä hyvä niin. Cris: Bobbyn ja Markin [Sanger, rummut] väliset ongelmat kasvoivat Menestyksen välttelemät Välillä on vaikea tajuta, miksi jotkut omasta mielestä loistavat bändit eivät saa ansaitsemaansa arvostusta. Levystä saatiin nimittäin oma painos myös Euroopassa ja Japanissa; niistä vastasivat saksalainen Bastardized sekä Ritual Records Kaukoidässä. Eräs julkaisulla ihastusta aiheuttava ominaispiirre on raaka ja säröinen laulu. Tony: Levy tehtiin jo vuonna 2000 ja se oli oikeastaan kokoelma demoja. Olen aina luottanut materiaaliimme ja mielestäni levymme ovat kestäneet aikaa todella hyvin. Siihen voi olla osasyynä ainakin se, että levy on nauhoitettu eri paikassa kuin bändin koko muu tuotanto. Levyn päätyessä vihdoin kauppojen hyllyille kokoonpano olikin muuttunut radikaalisti, sillä tuolloin sekä Tony että Bobby olivat jättäneet bändin. Tosin seuraavan albumin julkaisuun asioiden tila vaikutti negatiivisesti. Tähän Alex Newportin tuottamaan komeuteen liittyy muutama muukin erikoisuus. Bändin alkuaikoina diggailin Al Jourgensenin [Ministry] ja Chris Spencerin [Unsane] käyttämiä lauluefektejä, tahdoin kuulostaa samalta kuin he omissa bändeissään. Toisaalta siitä on hyötyä itse musiikille, mukana pitääkin olla tietty annos epätoivoa. Suunnitelmanamme oli nauhoittaa kaikki uusiksi, kunhan löytäisimme maksuhalukkaan lafkan. Suurin ero oli se, että pistimme levyn purkkiin kuudessa päivässä. Kai se jotain todistaa. Mutta yhtä kaikki yllätys oli iloinen ja suuria odotuksia luova. Hän otti meihin yhteyttä kuultuaan erästä seiskaamme, joten kyseessä oli enemmänkin kaverisuhde. Tony jätti bändin pian Bobbyn jälkeen ja myös Cris alkoi saada tarpeekseen. Mutta sitä ei tullut vastaan, ja lopulta tajusimme, että kappaleet olivat tuollaisinaankin ihan julkaisukelpoisia. Cris halusi käyttää efektiä, koska se sai hänen äänensä kuulostamaan pelottavammalta. Pian tuon jälkeen Jason Corley saikin jättää yhtyeen ensimmäisen kerran. Emme saaneet huomiota myöskään painetussa sanassa. Cris: Olin varsin yllättynyt siitä, että soittaisimme jälleen alkuperäisessä kokoonpanossa. Näytti vahvasti siltä, että yhtyeen päivät olivat luetut. Me teimme hyviä biisejä, mutta metallin soittaminen on kovaa hommaa, ja se voi alkaa tuntua kuluttavalta muutaman vuoden jälkeen. Zoloft Smile sai nimittäin odotella nauhoittamisensa jälkeen pari vuotta ennen kuin se näki päivänvalon. Kaksi muuta sen sijaan olivat jonkin verran yllättyneitä sopimuksen syntymisestä, tosin eri syistä. Osittain julkaisijoiden pienuudesta ja niukasta jakelusta johtuen tuo mainio tuote jäi harmittavan vähälle huomiolle. Jos homma olisi helppoa, niin kaikkihan tätä tekisivät. Haastateltavat ovat vaihtelevan tyytyväisiä lopputulokseen, mutta kukaan heistä ei sentään pidä sitä epäonnistuneena. Nauhoitimme aina kolme biisiä kerrallaan muutaman kuukauden välein. säikäyttää kuulijOita, " Olen aina halunnut hiemansanOituksillani." Cris jOkO äänelläni tai Cris: Meillä ei kuitenkaan ollut mitään levytyssopimusta Pusheadin kanssa. Jos muistan oikein, niin yhdessä vaiheessa he melkein tappelivat keskenään, ja tajusin Bobbyn häipyvän pian. Itse diilissä mukana olevista Bobby ei ole lainkaan hämmästynyt Relapsen kiinnostuksen kohteeksi pääsemisestä. Jäljelle jäänyt kolmikko jatkoi vielä keikkailua, kunnes hekin pistivät pillit pussiin vuonna 2004. Levy kuulostaa tosiaankin erilaiselta kuin toiset, mutta se on mielestäni ihan hyvä juttu. Cris: Vaikka Alex tuotti Blazen, niin hän antoi meille vapaat kädet. Mainitusta materiaalista tehtiin sittemmin huikea Drop Out (1996), jota seurasi vuotta myöhemmin jopa sitäkin mahtavampi Blaze of Incompetence, molemmat Pessimiserin julkaisuja. Tony: Alex teki asiat hieman eri lailla, kuin mihin olimme tottuneet, mutta mielestäni lopputulos on täydellinen. Jälkimmäinen mestariteos olikin ensitutustumiseni yhtyeeseen ja tilasin sen mainitulta julkaisijalta ylistävän Monkeybite-zinen arvion innoittamana. Zoloft Smile sai juuri sen verran huomiota kuin me siinä vaiheessa ansaitsimme. Jos kaikki 20 vuoden aikana tekemämme kiertueet ynnätään yhteen, niin tulokseksi saadaan viisi kuukautta. " Pessimismi tuntuu siltä kuin söPö karvainen kani POtkisi sinua kOhti hautaa." BOBBy MIASMA #42 13. Blaze of Incompetence tuntuukin yhä parhaalta 16-levyltä, sillä se kuulostaa jopa vieläkin raaemmalta ja aggressiivisemmalta kuin muut. Crisin mukaan ainakin osasyynä vaisuun vastaanottoon oli bändissä vallinnut sekava tilanne
Enkä varmasti ole niin pessimistinen kuin kaksikymppisenä. Olisi toki hienoa olla suositumpi, mutta en voi vaatia muilta enempää kuin he haluavat. Kun tutustuin yhtyeeseen ensi kerran, en tiennyt mitään sludge-tyylin olemassaolosta, harrastin lähinnä punkin kuuntelua. Lohtua voi toki hakea uskomuksista, mutta ne ovat todellakin vain uskomuksia. Meidän luokittelumme on aina vaihdellut. Cris sentään kertoo pitävänsä lapsistaan ja pitbullterrieristään, sekä esimerkiksi itsensä tatuoimisesta side silmillä ja vammaisille naapureilleen huutamisesta. Tony ei piittaa underground-asteelle jäämisestä, vaikka ammatikseen soittaminen olisikin toki hänelle maistunut. Mutta ei kai kukaan voi olla ihan läpeensä negatiivinen tai masentunut, kai elämässä joitain ilon aiheitakin löytyy. Toisaalta minua ei haittaa, vaikka meidän leimattaisiinkin tietyn tyyliseksi kamaksi. Tony: En pidä itseäni masentuneena. Edes nimemme ei tarkoita mitään, saati sitten anna mitään vihjettä siitä miltä kuulostamme. Ei aavistustakaan mistä Relapse keksi sen, emme todellakaan ole thrashiä. Bobby lähestyy aihetta oman riippumattomuuden kautta. Mutta entäpä ne elämän hyvät asiat. Jätän ne paljastamatta, mutta yksi niistä löytyy näköjään myös Bobbyn listasta. Ei kovinkaan yllättäviä sanoja, mutta niiden rehellisyyteen ei ole vaikea uskoa. Me kaikki kuolemme, kukaan ei pääse sitä pakoon. Niin monet kunnolliset ja iloiset ihmiset ovat tajunneet, että juuri sellainen musiikki puhuttelee heidän sisintään parhaiten. Alan vähitellen tajuta, että pettymyksiä tulee aina tapahtumaan ja on helpompaa vain hyväksyä ne. Lisäksi yhtyeen levyjä tuntui olevan kaikkein helpointa löytää punkdistroista, ja sama koski tuolloin muun muassa Corruptedia. Musiikkitoimittajien piti keksiä tyylille nimi, kun monet alkoivat tehdä sen kaltaista kamaa. Bobby: Pessimismi tuntuu siltä kuin söpö karvainen kani potkisi sinua kohti hautaa. Bobby: Tämä on yllättävä seikka, joka koskee kaikkea äärimetallia. Me emme tietenkään ole koskaan halunneet kuulua vain yhteen skeneen tai genreen, emmekä tahdo että 16 voitaisiin kuvailla yhdellä sanalla. Oletimme heidän järkkäävän meille kiertueita joidenkin kuuluisien bändien kanssa ja muutenkin tukevan meitä. Neutraalin nimivalinnan yhtenä tarkoituksena oli kuulemma hämmentää ihmisiä. En usko, että meillä on tarpeeksi faneja, jotta heistä saisi aikaiseksi mitään keskivertotyyppiä. Säästetään moinen bändeille, jotka käyttävät massiivisia kertosäkeitä ja joilla on kahden vuoden elinikäodote. Mutta olisiko meidän pitänyt olla suositumpia. Kunnon annos realismia ei tee pahaa kenellekään! Jos itse musikantteja ei voi luonnehtia kovinkaan iloluontoisiksi saati huumekielteisiksi, voiko samat piirteet siirtää suoraan yhtyeen faneihin. Kielisoitinten haltijat kulkevat tämän suhteen hieman eri latua. Tony: En ole oikein varma, kuulummeko johonkin tiettyyn skeneen. Maailma on nykyisin todella sirpaloitunut kaikkine genreineen. Lakkasin välittämästä niistä noin vuonna 1994, ja sen jälkeen minulla on mennyt paremmin. Vapauttava nihilismi Luokittelun haastavuudesta huolimatta minua ei varmaankaan tuomita, jos kutsun 16:ta ihan yksinkertaisuuden vuoksi sludgeksi. Se on tavallaan vapauttava filosofinen katsomus, onhan helpottavaa lakata huolehtimasta liikoja ja hyväksyä, että meidän kaikkien tulevaisuus näyttää synkältä. Omissa korvissani Blaze of Incompetence ei sijoittunutkaan kovin kauas kamasta, jota tavallisesti levylautaselleni asetin. Bobby löytää nihilismistä myös valoisan puolen. Me vaan teimme sellaista musiikkia mitä halusimme ja mikä syntyi meiltä luonnostaan. Heitä löytyy muutamia, muttei tarpeeksi. Tämän sanottuani voin todeta, että olen todella tyytyväinen kaikkiin elämän eri puoliin. 16 Ei homma toimi niin. Olen myös pessimistinen ja skeptinen. Mutta ehkäpä tämä tuleva levy avaa uusia ovia... Mutta me vaan jatkamme homehtumista tuntemattomuudessa. Muutenkin 16 on Crisin mukaan halunnut aina uida vastavirtaan, luoda omaperäisen soundinsa ja kulkea omaa polkuaan mieluummin kuin seurata muiden mallia. Kehoni alkaa hajota ja unohtelen asioita. Cris myöntää, että alkuaikojen 16 liikkui lähempänä punkia kuin metallia. Kukapa ei. Genreen yhdistetään helposti tietynlainen pessimismi ja nihilismi, eikä syyttä. Tony: Haluaisin, että pääsisimme lämppäriksi jollekin isolle kiertueelle, mutta ikävä kyllä moista ei ole sattunut kohdallemme. Bobby: Pidän siitä, että luokittelumme on hankalaa. Yhtenä hyvänä syynä suuren suosion puutteeseen lienee rujo ja kaunistelematon soundi, bändin ulosannin vastaanottaminen ei ole kaikkein helpoin tehtävä siloteltuun metalliin tottuneille. Nuorena ei ehkä ole käytännössä mitään muuta, mutta jos jää ajatuksissaan jumiin negatiiviseen noidankehään, niin sitä katkeroituu kuoliaaksi. Tony: Meillä on kuulijoita aina mammanpojista nihilistisiin narkkareihin. Kuuntelukelpoisen musiikin tekeminen ja menestysodotukset eivät mahdu saman katon alle. Sellaisia bändejä ei kuitenkaan kasva joka oksalla. Relapsen rooli yhtyeen maineen nostajana ei ole ainakaan vielä kasvanut niin suureksi kuin bändi sopimuksen tehdessään toivoi. Tämä on siis pyyntö lisäfanien puolesta... Minä taas en seuraa ollenkaan sitä mitä muut tekevät, väittää Cris. " 14 laulaminen On minun teraPiaani, suurimman Osan ajasta huudankin itselleni." Cris MIASMA #42. Minä en ainakaan pidä itseäni kovinkaan surumielisenä, saati sitten narkomaniaan taipuvaisena henkilönä, vaikka diggaankin bändiä täysillä. Viime aikojen suosikkejani ovat The Secret, Dragged into Sunlight, Harm's Way ja YOB. Tietynlaisia sielunveljiä tai hengenheimolaisia miettiessäni mieleeni tulee heti muutamia lähinnä 1990-luvulla suuruuden aikaansa viettäneitä bändejä. Paitsi syöpään ja auto-onnettomuuksiin, mutta ne voivat painua vittuun. Silloin kun aloitimme, sludge-genreä ei ollut olemassa. Uran aikana bändiä on koetettu lokeroida ties millä nimellä, joskus todella harhaanjohtavastikin, kuten Bridges to Burnin promossa mainittu "thrash". Ehkäpä uusin levymme auttaa meitä tekemään perusteellisemman väestötieteellisen tutkimuksen kannattajapohjastamme. Grief luotti samankaltaisiin arvoihin kuin me, mutta hehän ovat hajonneet jo aikapäiviä sitten. On kuitenkin huvittavaa, että koko ajan lukuisat bändit tavoittelevat tätä meidän saavuttamaamme vaatimatonta menestystasoa. Totta kai! Aina voi toivoa enemmän, mutta pitää myös hyväksyä tosiasiat. Saamme kuitenkin levymme julki ja fanimme voivat hankkia niitä helposti. Olen aina toivonut enemmän naispuoleisia faneja, mutta tässä vaiheessa toivoni alkaa huveta. Eli vähäistä mainetta voikin pitää yhtenä todisteena yhtyeen tinkimättömyydestä ja kompromissittomuudesta. Raakuus, päällekäyvyys ja nihilismi juonsivat juurensa samasta lähteestä. Elämänasenteen voisi tiivistää: "life sucks, leave me alone", kuten 16 kappaleessaan Trigger Happy tekee. Cris: En ole masentunut, ainoastaan väsynyt. Onko hän keskimäärin itsemurhaan taipuvainen nihilisti-ateisti-narkkari. Pitää vaan laahustaa niiden läpi ja valmistautua seuraavaan koettelemukseen. Cris: Kun siirryimme Relapselle, niin luulimme kaiken muuttuvan
Minun on kuitenkin ensin löydettävä sisäinen tuleni, jotta voin sylkeä sanat ulos. Laulaminen on minun terapiaani, suurimman osan ajasta huudankin itselleni. En pidä psykoterapeuteista, vaan luotan vahvistimien voimaan. Deep Cuts tosiaankin lyö Bridges to Burnin laudalta. Jätin jopa promoversion lataamisen väliin, koska hankkisin sen joka tapauksessa. Bridges to Burnin tekeminen ei ollut yhtään hauskaa. Se oli yksi vitun painajainen! Tony ja Bobby ovat vastanneet yhtyeen sävellyspuolesta vuoden 2007 jälkeen. Yhtyeellä on siis takanaan pitkä ura, vankka underground-fanipohja, monta upeaa albumia ja maailmaakin on nähty. Meillä oli hänen kanssaan ongelmia ja virallisen tarinan mukaan hän erosi. Mutta nyt kun olemme saaneet jo seuraavankin aikaiseksi, niin Bridges to Burniä ei ole helppo kuunnella. Cris kirjoittaa sanoitukset ja Mateo [Pinkerton] hoitaa rumputyöskentelyn. Vaikka Tony ei valitakaan, niin Crisin muistot mainitun levyn teosta kertovat jotain aivan muuta. Loppu onkin silkkaa taikuutta. Olen kirjoittanut pitkän listan aiheita, joista haluaisin puhua jonkun kanssa, ja mikäpä olisi parempi väylä kuin 16. Se sopi meille, koska olimme joka tapauksessa aikeissa potkaista hänen ulos. Se tehtiin siis Relapselle, mutta uusi tilanne ja isomman yhtiön läsnäolo ei Tonyn mukaan tuntunut mitenkään painostavalta. Tunsin paineita ainoastaan sen vuoksi, että halusin saada aikaiseksi levyn, joka kestää vertailun aikaisempiin tuotoksiimme. Niinpä utelen miehiltä vielä hieman sitä edeltäneestä Bridges to Burn -albumista. Minulla on mielessäni paljon suurempia tavoitteita. Uusi mies Mateo Pinkerton sen sijaan saa miehiltä kiitosta, jopa siinä määrin että Tony väittää rummuttelun toimivan paremmin kuin koskaan. Lisäksi meidän piti vielä patistaa Jason soittamaan läpi ihan yksinkertaisetkin rumpufillit. Nyt ne on saatava tehtyä, muita vaihtoehtoja ei ole. Vaikka Cris kertookin, etteivät sanoitusten aiheeksi sovi rakkaus eivätkä keksityt tarinat, niin kovin hankalaa niiden aikaansaaminen ei ole. He antoivat meidän tehdä mitä halusimme. Relapse kyllä tykkäsi lopputuloksesta. Kuten edellä on tullut selväksi, 16 on iskenyt kevätmarkkinoille oman valttinsa, miesten mukaan edeltäjäänsä vahvemman. Tuomme aina valmiit biisit treeneihin ja sovitamme ne neljästään. Crisin on helppo yhtyä kiitoksiin. " meillä On kuulijOita aina mammanPOjista nihilistisiin narkkareihin." tOny Kaksi uusinta lättyä Haastattelua tehdessäni yhtyeen uusin tekele Deep Cuts from Dark Clouds oli minulta vielä kuulematta. Hienovarainen Tony ei halua kertoa asiasta sen tarkemmin. Jason Corley on siis saanut lähteä, ja haastattelua tähän saakka lukeneet saattavat arvata joitakin syitä vaihdokseen. Cris: Saan valmiit kappaleet cd:llä, jonka jälkeen eristäydyn Kalifornian rähjäisimpään motelliin mukanani lähinnä kourallinen huumausaineita sekä synonyymisanakirja. Molemmat kirjoittavat omissa oloissaan eivätkä tee yhteistyötä. Laulu on tällä kertaa hieman erilainen kuin ennen, mutta silti kokonaisuudesta tuli parempi kuin mitä olisimme osanneet kuvitella. Crisin metodit eivät tunnu aivan yhtä perinteisiltä, tai mistäpä minä tiedän kuinka suosittua moinen on sanoitusten rustaajien tai kirjailijoiden joukossa. Apunani käytän myös luotettavaa muistikirjaani, joka sisältää rumia sanoja, lauseenpätkiä sekä kurjaa runoutta motivaation lähteeksi. En ole saavuttanut mitään todella merkityksellistä, ja se kalvaa sisintäni. { www.myspace.com/16} MIASMA #42 15. Tämä uusi tuntuu niin paljon paremmalta. Mutta miesten kunnianhimo ei ole silti läheskään tyydytetty. Halusimme onnistua paremmin kuin edellisellä kerralla, ja onnistuimme siinä. Kuuntelen uusia biisejä tauotta ja koetan keksiä sopivan sanoitusaiheen tai tarttuvan kertosäkeen. Minä ja Bobby kahlasimme kaulaamme myöten kamassa. Bobby: Haluaisin soittaa enemmän Euroopassa ja tehdä itärannikon kiertueen. Tiedän, että tämä kuulostaa kliseeltä, mutta uutukainen tuntuu kaikkien aikojen parhaalta levyltämme, Bobby säestää. Jason ei ole enää mukana, koska hän on todella surkea rumpali ja vielä kamalampi ihminen, laukoo Cris. Cris: Ihan henkilökohtaisesti haluaisin saada aikaiseksi jotain merkittävämpää kuin tähänastiset "saavutukseni". Hän kehuu myös sävellystyötä ja tuotantoa. Parantuneita osa-alueita kuulemma riittää, ja yksi niistä löytyy rumpusetin takaa. Tony: Sellaisen kokeilu päättyisi varmaan siihen, että karjuisimme toisillemme
. Markus Makkonen F.T.W. Ehdotonta livehenkeä ilman korjauksia. Tähän menoon on tarkoituksella jätetty virheet, koska elämä on täynnä virheitä. Boogie Machineä voi kuvata varsin monin tavoin, mutta varmaa on, että joka tapauksessa heikompaa hirvittää ja kainostelijoiden poskien puna on taattu. F .T.W. Joutui oikein pysähtymään miettimään, kuinka kauan siitä oikein olikaan, kun viimeksi kuuli näin vähän sliipattua ja puunattua sekä raivokkaan elinvoimaista materiaalia. Rakaa eetteriin . Jurrista bensanhuuruista panomusaa jurrisille panohaluisille immeisille. F.T.W. kulkee ylpeänä sormi perseessä ja toinen pystyssä. Siinäpä jäät rikkoutuivatkin heti haastattelun kärkeen. 16 MIASMA #42. .. . Hätkähtäen totesin, että edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo liian monta vuotta. Bull's Eyeksi nimetty Violent Journey Recordsin julkaisema debyytti sisältää siinä määrin silottelematonta rouhintaa, että yhtye erottuu tämän päivän massasta kuin keskisormi luokkakuvasta. Muun muassa tisseistä, prätkistä ja Elviksestä keskustelemassa ovat kitaristi-laulaja Mr. Sinfonista puhdasta autotuneheviä kirkkailla soundeilla ja ihanalla hymyllä hamuavat immeiset voivat suosiolla jättää levyn väliin. . Boogie Machine on toiminut vasta pari vuotta, mutta yhtye on ehtinyt tässä ajassa julkaista pari ep:tä ja nyt on vuorossa jo ensimmäinen pitkäsoittokin. Heikkinen ja rumpali The Beast. Ei autotunelle ja kurttunaamoille Ensikosketukseni F.T.W. Jos diggailee semmoista Motörhead-räkää, jossa sekoitetaan likaista rokkia Venom-henkiseen katujyrään pienillä psychobilly- ja sing along -kertsiruiskeilla, niin ehdottomasti kannattaa tutustua, Mr Heikkinen mainostaa. Boogie Machine Kuin humalahakuinen Motörhead, kiimainen Venom tai kirkontappohenkinen psychobillybändi. Kotimaista F.T.W. Boogie Machineen tuli Violent Journey Recordsin promon kautta, ja vaikutus oli likipitäen sama kuin sillä kuuluisalla kakkosnelosella: kerrasta kanveesiin
Yhtyeen jäsenistössä on soittokokemusta vaikka muille jakaa. Jos oltais firmapizzeriarockbändi, niin ei siinä edessä olisi F.T.W. Homman ydinhän on juuri se, että on kiva soitella poikien kanssa eikä homma ole väärässä mielessä turhan vakavaa. Ei nyt ihan Sleepy Sleepers, mutta vähän viihdettä kuitenkin, Heikkinen tuumaa. Tuplabasarit laulaa. Yhdessä kitaristi Mr. Silloin mä voisin keskittyä hieman enempi huutamaan mikkiin. Samalla tuntee toisten tavat jo entuudestaan. Tämä ei sovellu miksauspöydän luona sormi pystyssä seisoville "Moka!"-ihmisille, hän painottaa. Siitä sitten tuli heti mieleen Herra Hedgehog Hentilä. Sitten oltais taas autotunevinkuintiaani-osastolla, ja se ei sovi. Eli jostain takaraivosta ne on tullut. Toivon, ettei H. Niitä ei siis treenata ollenkaan ennen studiota. Ei tulta ilman kitinää. Lauluista kitistään paljon. F.T.W. Mutta miten kaikki sai sitten alkunsa. Heikkisen laulu saa enemmän ihmisten karvat pystyyn, ja hyvä niin. Ja näyttäis menevän sinne parempaan, koska levykin ollaan saatu julki, Heikkinen naureksii. Mä luulen, että peruskivenä on kyllä Motörhead / Peer Günt -vaikutteinen akseli Venom-heilunnalla ja rumpuvoimalla, Mr. Löytyy niin Airdashiä, Corporal Punishmentia, Million Dollar Beggarsia, Soulgrindia, Barathrumia, Walhallaa, Fleshrediä kuin vaikkapa Scourgeriakin. Kyllä mä tiedän, että tunet menevät vituilleen aina ajoittain. Tuo F.T.W.-nimi [fuck the world, moottoripyöräjengien sanastoa] kuvastaa tuota. Ja ollaan me aina psykobillailtu Tökän kanssa. Ihan tarpeeksi on orkestereita, jotka vetävät "vitun kovaa" rokkenrollia. Sitten 2010 ryypätessä päätettiin laittaa aluilleen uusi ja mahtava rokkipumppu. Se sopii oikein hyvin. Heikkinen kertoo. Joukossa on paskaa, mutta joukossa on myös semmoisia juttuja, jotka treenaus tuhoisi alta ohmin. Siitä, kun mennään out of tune ja niin edelleen. On myöskin hienoa, kun pitkätukat boogaavat jalkaa toisen eteen billyriffien pauhatessa Motörhead-poljennolla. "Oikeaa" laulajaakin tosiaan harkittiin hetki, mutta koska tämä on nimenomaan F.T.W., niin itse henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että ei, The Beast jatkaa. Onhan noita oikeita laulajiakin halunnut yhtyeeseen, mutta musta on kiva heilua nokkamiehenä, meni syteen tai saveen. Perustettiin tarkoitusta varten Darkride-niminen poppoo, joka sitten hiipui muiden kiireiden painaessa päälle. Jotkut sanovat myös, että ottakaa tuo vitun huumoriaspekti veke, niin olette todella kovia. Vieläpä siten, että Boogie Machinen miehistössä on monesta edellä mainitusta yhtyeestä useampikin heppu. Oon nähnyt monen tötterön valahtavan kauhusta silmille, ja se on hienoa. Kun samat jannut soittavat useissa pumpuissa, kaikkien bändien menot on helvetin paljon helpompi järkätä. Hehee. Mitään suurempaa suunnitelmaa musiikillisen moninaisuuden takana ei kuitenkaan ole. Pikkupentuna diggailin kovastikin Meteorsia, Cavania, Stray Catsiä ja tommoisia. Tarkoitus oli soittaa Venom/Motörhead-vaikutteista kamaa ja sekoitella siihen sitten jotain, jos siltä tuntuu. Laulut on vedetty ykkösellä sisään ilman harjoittelua. Juuri näin. opi koskaan laulamaan. Musiikillisesti Bull's Eye on varsinainen tyylisuuntausten sulatusuuni. Joskus ne menevät hyvinkin. Juuret juontavat tuonne 2000-luvun alkuun, kun Bomber Magazine pyysi festeilleen bändiä soittamaan, Heikkinen muistelee. Eli ihan tuopista synnyttiin ja sinne varmaan kuollaan. Musta pieni pilke kuuluu tähän. Puritaanit prätkäjätkät ja rockabillymiehet ovat kauhuissaan meijän biisiraiskauksista. Muutamien keikkojen jälkeen pohdittiin Ykän ja Tökän kanssa, josko toinen skepa ois kova. Tommoisia biisejä vain syntyy. Helvetin nastaa soittaa niitä biisejä juurinkin tuommoisella hirvittävällä mättöasenteella. Boogie Machinekin on saanut jo osakseen oman siivunsa dissauksesta ja päänaukomisesta. Juu juu. Se on ollut aika love/hate-menoa. Pikku huumori sopii tähän kamaan paremmin kuin MIASMA #42 17. Kaikki väkivaltaisesti blenderillä sekoitettuna. Hedgehog Hentilän ja basisti Tökän kanssa miehistön meriittilistaan voidaan luetella melkoisesti bändejä vuosien varrelta. Perusjyrän lisäksi keitokseen on sotkettu niin punkia, psychobillyä kuin ihan kantriakin
Yleisesti diggarit löytyvät juurikin räkäisestä musasta pitävistä, genrestä riippumatta. Heikkinen vastaa. Kaikki on niin helppo silotella niin musiikissa kuin muuallakin. Niin me tehtiin pentuina. Uskalsi jopa sanoa f-sanan suorassa radio-ohjelmassa. Olisi varmaan tukehtunut hampurilaiseensa ja juossut äidin helmoihin. Miten Boogie Machinessä kierrellään vakiofraasit ja luodaan tekstipuolelle kiinnostavuutta. Mr. Ei uskalleta nostaa sitä keskisormea pystyyn. Mitäpä luulette, että Elvis olisi tuumannut näkemyksestänne alkuperäisrockista. Laittamalla maximum overdrive päälle eli vetämällä kliseet turbolla todella yli. Aika tylsää. On muuten erikoisen hauskaa, että täällä Suomessa ollaan kitisty epäselvästä lausunnasta ja lyriikoista, mutta esimerkiksi Englannissa jengi on diggaillut ihan simona. Jerry oli aikansa kovin rock-kapinallinen. Aikuiset ohjaavat liikaa sitä, mitä rock on. Boogie Machine soi niin raikkaana ja erilaisena, vaikka koostuukin tutuista ja turvallisista aineksista. Jerry Lee Lewis olisi varmaan digannut. Nuorien bändien kannattaisi juosta pois nuorisotaloilta sun muista kirkon menoista takaisin latoihin sekä kellareihin ja kaivaa ne neliraiturit esiin. F.T.W. Me ollaan niille varmaan lontoonkielinen Popeda. Bull's Eyen roisit ja kiertelemättömät tekstit onnistuvat, kenties juuri tästä overdrivesta johtuen, todellakin kuulostamaan tavallista ou beibe -osastoa huomattavasti yksilöllisemmiltä. Heikkisellä on tähän ainakin keino. Tai paskat, ainahan se on kiva kuulla lauluja tisseistä ja prätkistä. Hävytön, nuorisomme rappioon syöksevä melusaaste on korvattu kivalla ja pikkunätillä puuhastelulla ja munattomalla nyyhkeellä. Onko steriloitu ja kuohittu rock kasvattanut jo sukupolven, joka ei enää oikeaa rock 'n' rollia tunnekaan, vai mistä johtuu, että F.T.W. Nyt jo 8-vuotiaan saa kuulostamaan keneltä tahansa apuvälineillä. Tuota aihetta sivuaa F.T.W.:n biisi Southern Way Rebel, Heikkinen kertoo. Se on oikein jees, The Beast tiivistää. Missä kapina? Kun lauletaan toki aina toimivista, mutta todella usein käytetyistä aihepiireistä kuten tissit, viina ja moottoripyörät, luulisi kliseiden tulvan sanoituksissa on loputon. Mä diggailen itse asiassa niitä loppupään tuotoksia nykyään aika paljonkin. Mutta olihan Elvari kova laulaja. Soitettiin munat jäässä ullakolla kuumavesipullo kourassa ja nauhoitettiin mankalla tai neliraiturilla, kun semmonen ihme saatiin hankittua. Ja meni naimisiin 12-vuotiaan serkkunsa kanssa. Kuka nyt tällaista pystyisi kurttunaamana soittamaan. Tässäpä kappale, jota kovin moni ei tohtisi äitinsä kanssa kuunnella. Boogie machine Demorovio " F.T.W. Me taistellaan aikaa vastaan. Ikuisia räkänokkia. hyvin. Keikoilta löytyy aika kirjavaa porukkaa. Aikamoista elvistelyä. Ammattikasvattajat ovat nykyään entisiä kapinallisia, ja kun se kasvattava suodatetaan aikuisuusfiltterin mukamuka-rockiin, syntyy semmoista pikkusöpöä niin sanotusti roisia rokkia, josta voi sanoa hui, mutta joka todellisuudessa on silkkaa AOR:ää. Keskisormi ylös, ja antaa mennä. Hyvänä esimerkkinä tästä voisi käyttää vaikkapa kainommat karkottavaa, härskiä ehdottelua sisältävä Lick That Sugar Stick -biisiä. Sekaan kannattaa laittaa joku pikkaisen yllättävä käänne, niin silloin asia on tuore. Eli kaipa sitten meijän vanhojen äijien pitää se kapina nostaa ylös. Oikeaa rock-kapinallisuutta ei enää oikeastaan taida olla olemassakaan. kulkee ylpeänä sormi perseessä ja Toinen pysTyssä." kään pikkujuttu. Ikään kuin olisi palattu aikaan ennen juurikin edellä mainittua ensimmäistä rock-aaltoa, jolloin valkoinen nuoriso kuunteli levyteollisuuden liukuhihnalta suoltamia toinen toistaan harmittomampia happy days -hirvityksiä. Noina aikoina se ei ollut mi- 18 MIASMA #42. Laitetaan plugarit päälle ja kaikesta tulee niin ihanan mahtavaa
Mukavintahan tässä on juuri se, että voi vain paahtaa juurikaan mitään kelaamatta. Itseäni on kiinnostanut jo pidemmän aikaa perustaa joku tämänkaltainen bändi, The Beast puolestaan toteaa. Isolla lotjolla tai motolla ajava, keski-ikää lähestyvä, hieman äkäinen duunari, joka ottaa perusperseet viikonlopulla ja kääntää ajan taaksepäin kuuntelemalla oman nuoruutensa helmiä. Lopuksi on vielä pakko kysyä, minkälainen hahmo oikein on Vodkabilly Rebel, josta yhtye samannimisessä kappaleessaan kertoo. Biisit koetetaan soittaa keikoilla suunnilleen niin kuin ne ovat levyllä, mutta usein melkoisia muutoksia tapahtuu, kun saadaan buugikone käyntiin. Se on hyvä merkki. Eli aivot narikkaan ja mölyä ulos. Bull's Eye on kyllä siinä määrin vakuuttavaa roisketta, että kyllähän tuon mielellään myös livenä todistaisi. On totta, että yhteiskuntamme yli äyräittensä tulvinut huomaavaisuus on mennyt siihen pisteeseen, että säröt hangataan nopeasti pois raapimasta ja sanomisistaan joutuu jo turhan helposti suurennuslasin alle. Keikan jälkeen ei muista, missä on ollut, vaikka olisi ollut selvin päin. siTTen olTais Taas auToTunevinkuinTiaaniosasTolla, ja se ei sovi." { www.ftwboogiemachine.com } MIASMA #42 19. Heikkinen kehottaakin innokkaita ottamaan yhtyeeseen ronskisti yhteyttä. Muissa bändeissä, joissa mä soitan, pitää olla aika tarkkana soiton kanssa. Heikkinen saa viimeisen sanan. Tämä oli helppo ratkaisu, kun tätä ei tarvinnut perustaa, se vain tuli. Mä luulen, että edellä mainitut herratkin ovat tehneet samoin ja sitä, mitä kuuntelee, tekee mieli myös soittaa. Boogie Machinenkin CV:stä löytyy bläkyä, rässiä ja kuoloa. Uutta materiaaliakin on kuulemma jo parin biisin verran olemassa, mutta nyt pitäisi päästä miesten sanojen mukaan ensisijaisesti tien päälle. Sehän oon minä! " joukossa on myös semmoisia juTTuja, joTka Treenaus Tuhoisi alTa ohmin. F.T.W. Oho. Miljoona riffiä ja tempovaihdoksia. Ainahan sitä kaljoitellessa kaivaa ne vanhat klassikot esiin. Dani Filthkin on kuulemma laittanut hynttyyt yhtyeen näissä merkeissä King of Hellin kanssa. Mr. Hajuton ja mauton yhteiskunta kauhistelee uusinta lööppiä samalla, kun omassa elämässä jännittävintä on sanomalehden saapumatta jääminen. Äärimmäisestä perinteiseen Extreme-metallistien perustamat rockbändit eivät ole mitään uutta auringon alla. Ja onhan se helvetin hauskaa vetää simppeliä kamaa ainaisen laskemisen jälkeen. Onhan näitä kaiken maailman Chrome Divisioneja ja vastaavia ollut olemassa jo kauan. Heikkinen paljastaa, mikä ajaa äärimetallistin rokkailun pariin. Tosin kun mulla on kaksi hommaa Boogiessa samaan aikaan, se rajoittaa kaljan kittaamista jonkun verran, mutta onneksi ei paljoa. Mr
Tässä tapauksessa enimmäkseen ensimmäinen ja toinen vaihtoehto. Kovinkaan laajaa bändikokemusta ennen Nuclear Omnicidea ei hemmoille ehtinyt karttua. Näin syntyi Nuclear Omnicide. Eräs lupaava tulokas on Kirkkonummella perustettu Nuclear Omnicide. Seppo Rautio Nuclear Omnicide Pohjat livenä purkkiin Yleisesti ottaen thrash-bändit voi jakaa imagoltaan ja sanoituksiltaan helposti kolmeen ryhmään: ensinnäkin kantaaottavat ja yhteiskuntakriittiset, toiseksi huumori- ja bilemeiningit sekä kolmanneksi "evilit", eli black metal -vivahteiset. Hauskahan se oli! Ep äänitettiin Harjun nuorisotalon demostudiossa. Sinne lähdettiin hyvällä mielellä ja äänityksien jälkeen tultiin vielä paremmalla mielellä pois. Nuoriahan me ollaan: Itse olen kohta täysiikäinen, Iggy 16-vuotias ja muut ovat 17-vuotiaita. Usein tämän kaltaisen musiikin diggailu ja soittaminen näyttäytyy ulospäin tietynlaisena kokonaisvaltaisena elämäntapana ja keskittymisenä nimenomaan yhden genren diggailuun. Vastaavasti huonon thrashin tunnusmerkkejä hän hahmottelee seuraavasti: Huonosti tai liian hyvin soitettu. Vaikka ei me olla määritetty mitenkään, että mistä aiheesta me kirjoitetaan lyriikoita, vaan kirjoitetaan juuri siitä mikä sinä hetkenä tuntuu sopivalta. Varsinainen Nuclear Omnicide syntyi 2010 lopussa, kun me, lisäkseni Benny [basso/laulu], Allu [rummut] ja Iggy [kitara/taustalaulu], päätimme kaikki kokoontua meidän treenikämpällämme täällä Kirkkonummen Porkkalassa. Mikä näistä luokituksista olisi lähinnä Nuclear Omnicidea. Liian tasapaksu tai kokeileva. Huomasimme heti, että tästähän tulee jotain, ja aloimme heti kirjoittaa omia biisejä. Mennäänpäs sitten aivan alkuun, eli bändin syntytarinaan. Ennen tärkeitä tapahtumia, kuten esimerkiksi studiosessiota, paahdamme oikein kunnolla koko viikon läpi treeniksellä. Unleash Yourself -ep:n nauhoitus oli haastateltavan mukaan hieno kokemus. No totta kai sitä paskaa löytyy, eli semmosta missä ei ole tarpeeksi asennetta. Eikä mitään ylituotettua kamaa joka ei erotu joukosta. Studioaikaa oli kaksi päivää (kahdeksan tuntia/päivä) ja siihen kuului tietenkin miksaus ja masterointi. Lyhyen soittohistorian lisäksi netistä löytynyt bändikuva viittaa siihen suuntaan, että bändiläiset eivät kauhean vanhoja konkareita ole. Emme harrasta metronomihifistelyä, joten biisien pohjat äänitettiin livenä purkkiin, ja soolot sekä laulut ynnä muut ain kuultavakseni tuoreen Unleash Yourself -ep:n, ja aika ehtaa thrash metaliahan se on. Vanha ja hyväksi koettu thrashin kaltainen tyylilaji saa joskus aikaan miellyttävän myrkyllistä musiikillista kuplintaa, kun uudet kyvyt tarttuvat haasteeseen. Aggressiivista, nopeaa ja aitoa. Soittamista Nuclear Omnicide harjoittaa vähintään kerran viikossa: Useimmiten enemmänkin. Millaista sitten on hyvä thrash metal. Eli joskus tulee huumoripainotteisempia lyriikoita myös... Ensisijaisesti ollaan kyllä rässifaneja kaikki, vaikka tietysti kuuntelemme muutakin kuin pelkästään rässiä, muutenhan jää tosi paljosta paitsi. Mielelläänhän sitä kuuntelee paremmin soitettua rässiä, vaikka paskasti soittava bändi saattaa toimia tosi hyvin livenä, jos oikealla asenteella mennään. 20 MIASMA #42. Tunsimme kaikki toisemme jo yläasteelta ja tiesimme, että meillä on yhteinen kiinnostus tehdä jotain hauskaa musiikin kanssa. ja kuolemapainotteisia, Kasper maalailee. Benny ja Allu käyttivät vilkasta mielikuvitustaan joskus treenien jälkeen, kun piti keksiä joku nimi. Thrash onkin ykkössijalla kaikkien bändin jäsenten sydämissä. Myöskään bändin nimen keksimiseen ei liity suurempaa mystiikkaa. Musiikillisen tyylin valinta ei vaatinut bändiltä pitkiä pähkäilyitä: Se on alusta asti ollut meidän yhteinen kiinnostuksemme, joten eräänä kauniina päivänä päätimme perustaa rässiorkesterin, bändin kitaristi Kasper kertoo. No jotain epämääräisiä cover-bändikokemuksia meillä kaikilla varmaan on, jossain koulutapahtumissa ollaan joskus esiinnytty
Kolmas levy menee varmaan kokonaan pieleen, minkä takia joudumme lopettamaan bänditoiminnan ja hankkimaan töitä, vitsi vitsi. Hieno homma, eipä sitten muuta kuin kokopitkää odottelemaan. Kasper puntaroi, millaiseen suuntaan tältä pohjalta voisi musiikkia kehittää: Kyllä sitä hitaampaa ja raskaampaakin on varmasti tulossa jatkossa, mutta pääasiassa mennään fiiliksen mukaan, että minkälaisia biisejä tekee mieli säveltää. Ensin biisit treenataan kovaan kuntoon, jonka jälkeen ne sanoitetaan. Ensimmäinen kokopitkä on tulossa, ja sen on tarkoitus olla helvetin hyvä! Niin kuin se onkin... tai ainakin siihen tähdätään. { www.mikseri.net/nuclearomnicid } MIASMA #42 21. Emme olisi luulleet että pääsemme finaaliin asti, kun niin vähän aikaa oltiin silloin soitettu yhdessä. Se oli kyllä mahtava kokemus. Mutta debyyttiä odotellessa! Mielestäni perusjutut ovat hyvin kasassa jo tällä ensimmäisellä ep:llä. Nettiä haravoidessani Youtubessa vastaan tuli hieman huonosoundiselta kuulostava biisi Koodinimi: Koskenkorva. Sanoituksiin liittyen hän antaa tällaista taustatietoa: Sanoitukset hoitaa pääasiassa Benny. Eräs tärkeä virstanpylväs Nuclear Omnicidella oli pääsy Ääni ja vimma -kilpailun finaaliin viime vuoden huhtikuussa. Nuclear Omniciden parhaita puolia on mielestäni tietynlainen herkuttelu riffien kanssa. ja sitten toka levy on varmaan samanlainen, mutta kovempi pakkaus. Kaikki meni sujuvasti, joten mitään stressiä ajanpuutteesta ei ollut. Kaikin puolin onnistunut studioreissu. Samalla mitalla jatketaan! Siispä ei ole vaikeaa arvata bändin kesäsuunnitelmia: Keikkaa, keikkaa, keikkaa, kaikkialla maailman synkimmissä koloissa... Unleash Yourselfiä ei luultavasti julkaista ainakaan vielä koska allekirjoitimme sopimuksen meksikolaisen EBM Records -levy-yhtiön kanssa, ja he julkaisevat meidän debyyttialbumimme. Kyllä, Koodinimi: Koskenkorva on ensimmäinen kirjoittamame kappale ikinä. Mutta ep:n kappaleiden lisäksi on olemassa muutakin Nuclear Omnicide -materiaalia: Mikseri.net-sivuilla on tätä kirjoittaessa kaksi kappaletta, Biotech ja Ballad of Doom. emme paljasta vielä mitään. Voi olla, voi olla... Joskus iskee ultrahidas death metal -mättöfiilis, ja joskus taas käydään kilpaa Saduksen kanssa. Sehän vähän poikkeaa nykyisestä materiaalistamme, mutta vaikuttaa olevan yksi yleisön suosikeista keikoilla. Onko niitä tarkoitus jatkossa laittaa millekään julkaisulle. Biisin titteli oli alun perin biisin projektinimi, mutta huonon huumorimme takia päätimme pitää projektinimen biisille, hehe. Synkimpiin koloihin Spekuloidaanpa leikillisesti tulevaisuudella: bändillähän voisi olla jo suunnitteilla ensimmäisen kokopitkän jälkeinen hieman hiotumpi toinen levy, sitten kolmas albumi jolla on kokeellisia elementtejä ja neljäs jolla "palataan juurille". Positiivisena yllätyksenä se tuli, ja hyötyähän siitäkin on ollut. Sitten seuraakin yllätys: tällä hetkellä kyseistä ep:tä ei ole tarkoituskaan julkaista. " Joskus iskee ultrahidas death metal -mättöfiilis, Ja Joskus taas käydään kilpaa saduksen kanssa." hoidettiin tietenkin erikseen. Kasper korostaakin, että tämä on itsestäänselvyys, sillä studioon mennään äänittämään eikä treenaamaan. Kertosäehuuto toki on tarttuva, vaikka tällaiset suomenkieliset huumorithrashit helposti käyvätkin ärsyttämään. Joskus riffi syntyy "täydellisenä" ja joskus saa vähän hioa, että siitä saisi jotain irti, ja joskus myöhemmin voi syntyä ideoita joita lisätä riffeihin, kitaristi kuvailee sävellystapaansa. Lyriikkateema syntyy biisin ja mielen mukaan; esimerkiksi jos biisi on synkkä, niin lyriikat voivat käydä kaikennäköisissä paikoissa. Keikkoja on takana jo muutamia, ja into esiintyä on kova: On niitä kyllä jonkin verran, tässä lähiaikoina on ollut tavallista enemmän keikkoja, jotka ovat vaan parantuneet keikka keikalta. Levyn julkaisupäivää ei ole vielä päätetty, mutta se ilmestyy luultavasti tämän vuoden ekalla puoliskolla. Kasper muistelee kisaa lämmöllä. Kyseessä on mielestäni hieman raakilemainen teos. Vaikka meininki on pääosin varsin ripeää, ei yhtye jää kuivakasti sahaamaan yksiulotteisiin ympyröihin. Sekin menee ihan fiiliksen mukaan. Jos totta puhutaan, niin emme ole läheskään miettineet niin pitkälle vielä. Kaikki kappaleet olivat valmiina studioon mentäessä. Kaikin puolin hyvä kokemus
Yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto, vuoden 1987 Scum, asetti kriteerit koko genren soundeille, ilmeelle ja ulkoasulle. Yhtye tunnetaan yleisesti yltiöpäisen aggressiivisista keikoistaan ja kokonaisia genrejä määrittäneistä albumeistaan, mutta se tunnustetaan myös yhdeksi rockmusiikin tiedostavimmista kokoonpanoista, jolta on lupa odottaa poikkeuksetta terävää sosiaalista ja talouspoliittista kannanottoa. B Spontaanisuus ja luonnollisuus Uransa alussa Napalm Death oli vielä tavallinen punkbändi, mutta vuosien vieriessä ilmaisuun tarttui elementtejä niin post-punkista, thrashista, varhaisesta äärimetallista kuin hardcorestakin. Julkinen sana näki yhtyeen vielä tuolloin jonkinlaisena huonona huumorina, mutta vuosien saatossa asennoitumista on jouduttu korjaamaan. From Enslavement to Obliteration, Harmony Corruption, Utopia Banished ja vaikkapa Enemy of the Music Business ovat vain pintaraapaisuja heidän vaikuttavasta diskografiastaan. Alan pikkuhiljaa vasta hahmottaa levyn kokonaiskuvaa. Kohtelias ja kysymykset erittäin tarkkaan kuunteleva vokalisti käyttää jokaiseen haastattelun osaan paljon aikaa ja ajatusta. Standardien ylapuolella Äärimetallista puhuttaessa Birminghamin Napalm Death on nimi muiden yläpuolella. Kerrang!lehden lukijat äänestivät Scumin kaikkien aikojen 50 parhaan levyn joukkoon, ja olipa se mukana myös musiikkitoimittaja Robert Dimeryn 1 001 ehdottomasti kuultavan albumin listallakin. Kun puhelin soi talvisena tammikuun iltana, käy ilmi, että laulaja Mark "Barney" Greenwayllä on albumista varsin paljon sanottavaa. Näistä eväistä leivottiin lopulta keitos, joka määritteli koko 80-luvun grindcoren ilmaisukielen. Bändin uusin albumi kantaa nimeä Utilitarian, ja se vie yhtyeen ilmaisua jälleen uuteen suuntaan laajentaen jo vuosia sitten luotua Napalm Deathin musiikillista karsinaa. Bändistä itsestään on tullut instituutio, ja sen paita tai logo ovat jo kannanottoja sinällään. Markus Makkonen Century Media irminghamissa vuonna 1981 perustettu Napalm Death on ollut äärimetallin kärkinimiä periaatteessa koko olemassaolonsa ajan. Näin perinpohjaisia vastauksia ei ihan joka päivä kuulekaan. .. Scumin ajoista lähtien Napalm Death on julkaissut klassikkoa klassikon perään. Aloitan kysymällä, millaisin ajatuksin ja tuntemuksin Barney suhtautuu uusimpaan albumiinsa. Kyseessä on ehdottoman tunnistettavasti Napalm Death -albumi, mutta sillä voi olla joitakin tahoja yllättäviä- 22 MIASMA #42. Albumi levisikin nopeasti halki tapetradin- gia harrastavan maailman. Nauhoitussessiot ovat useimmiten siinä määrin kaoottisia ja meidän tapauksessamme myös varsin spontaaneja prosesseja, että niihin täytyy saada otettua hieman etäisyyttä ennen kuin levyn sisältöä voi alkaa syvemmin analysoida, Barney kertoo. Vaikka haastateltava juttelee journalisteille jo kuudetta päivää putkeen, on hän silti vireällä päällä
Tiedättekö jo valmiiksi ennen levyn tekoa, miltä levy tulee kuulostamaan soundillisesti, vai annatteko asioiden vain edetä omalla painollaan. Lopputulos on varsin pysäyttävä. Hän kompressoi levyä aivan liikaa ja sai sen kuulostamaan puristetulta ja ohuelta. Olen nähnyt yhtyeitä, jotka vaikuttavat hieman kyllästyneiltä tekemisiinsä, enkä halua, että meistä tulee koskaan sellaisia. Sen pariin on myös tästä syystä perin helppo palata. Mielestäni tämä uusi yhtälö toimii loistavasti. Kuulijamme ansaitsevat täyden huomiomme, niin keikoilla kuin levyilläkin. Hiukan postpunk-vaikutteita esimerkiksi Swansin kaltaisilta bändeiltä. Helpot ratkaisut tai puolivaloilla ajaminen eivät kumpikaan ole tähän nimeen yhdistettäviä ominaisuuksia. Pitää olla spontaaniutta... Barneyn mukaan hänen oman bändinsä soundi on pitkän kehityskaaren tulos. Sovituksiltaan aiempaa huomattavasti dramaattisempi albumi kohahduttaa kuoroineen ja saksofoneineen. kin elementtejä. Se voidaan ainakin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että Napalm Deathin levytysten intensiteetti on kasvanut huimasti Russellin astuttua yhtyeen tuottajan rooliin. Utilitarismi ja muutama muu monimutkainen käsite Sanoitukset ovat, kuten kaikilla aiemmillakin Napalm Deathin julkaisuilla, uudella albumilla tärkeässä roolissa. Sanotaanko näin, että tiedämme, mitä haluamme. Enkä nyt tarkoita melodisuutta missään perinteisessä mielessä. Parempi siis vain antaa se sata prosenttia. Annamme ihmisille aina sataprosenttisen suorituksen, ja tämä on mielestäni ainoa oikea toimintamalli. Vuodet vierivät, mutta yhtye on aina genrensä kärkikahinoissa mukana. Mikäli on joskus nähnyt Napalm Deathin keikalla, tämä lausunto ei varmasti tule yllätyksenä. Kerroit, että spontaanisuus on Napalm Deathin luovassa prosessissa suuressa roolissa, mutta miten on tuotannollisten asioiden laita. Luulen, että joutuisin kyseenalaistamaan itseni, jos kokisin tämän ongelmaksi. Suurin osa näistä bändeistä hyötyisi takuuvarmasti hieman rupisemmasta ja eläväisemmästä tuotannosta. Barneyn mielestä tähän ei ole olemassa sen kummempaa salaisuutta kuin asialleen rehellisenä pysyminen ja itselleen luonnollisien ratkaisujen tavoittelu. Utilitarian vahvistaakin kuvaa jatkuvasti soundiaan kehittävästä ja kaavoja kiertelevästä yhtyeestä. Levylle nimensä antaneen utilitarismin teorian karkean määritelmän mukaan toimintamme tulisi pyrkiä edistämään yleistä onnellisuutta tai pyrkiä maksimaaliseen onnellisuu-. Tällä tavoin on mahdollista saavuttaa enemmän iskevyyttä ja yllättävyyttä. Russ Russell [Enemy of the Music Business ja siitä eteenpäin] puolestaan potkii bändiä jatkuvasti eteenpäin ja haluaa, että tulosta syntyy. En näe mitään järkeä tässä säästelemisessä, Barney toteaa. Napalm Death on onnistunut säilymään läpi uransa poikkeuksellisen ajankohtaisena bändinä. Jätettyään jälkensä lähtemättömästi grind-skeneen otti Napalm Death Harmony Corruptionilla (1990) ison askeleen kohti perinteisempää death metalia. Utilitarian tuo bändin sointiin jälleen uusia kerroksia. Levy on poikkeuksellisen tumma, Barney sanoo. Pyrimme suunnittelemaan tekemisiämme kohtuullisen vähän, jotta lopputulos pysyisi luontevana. Pohjimmiltaan kyse on omista tuntemuksista toimintaansa kohtaan. Varsinkin laulusovituksissa on tällä kertaa mukana enemmän kokeellisuutta. Mielestäni suurin osa moderneista death metal -bändeistä kuulostaisi paremmalta, jos heidän juttunsa ei olisi niin tuotettua, leikattua ja liimattua. Kun alla on kolme vuosikymmentä ja neljätoista albumia, onko musiikin tekemiseen edelleen yhtä helppo syttyä ja keskittyä. Utilitarian " Yritämme aina tehdä parhaan mahdollisen albumin ja saada ihmiset samalla ajattelemaan." on vahva ja laadukas julkaisu, joka pitää sisällään läjän positiivisia yllätyksiä. Elämällä on taipumusta toimia joskus hyvinkin brutaalisti, ja kaikki, mitä sinulla on tänään, voi olla mennyttä huomenna. Diatribes (1996) taas puolestaan päivitti yhtyeen sointia 90-luvun muuttuneen metalliskenen vaatimusten mukaiseksi. Viimeisin kurssin korjaus kuultiin vuonna 2000 Enemy of the Music Business -albumilla, jolla yhtye otti pari isoa harppausta taaksepäin kohden grindiä ja omia juuriaan. En halua paisutella tai hehkuttaa sitä liikoja, mutta sanotaanko, että levy erottuu varmasti julkaisujemme joukosta edukseen. Haluamme mahdollisimman aidon rumpusoundin, emme todellakaan tahdo niiden kuulostavan joltain kirjoituskoneelta. Relevanttiuteen on vaikuttanut varmasti myös tasainen uusiutuminen. Olen ennen pitäytynyt kokeiluissani musiikkimme hitaammissa osioissa, mutta nyt halusin laajentaa kokeellisuutta myös nopeampaan materiaaliin. Yritämme aina tehdä parhaan mahdollisen albumin ja saada ihmiset samalla ajattelemaan. Tumma, mutta melodinen. Jutun täytyy vain tuntua luontevalta, tai se ei toimi. Soundimme pohjaa pitää hakea Harmony Corruptionin ajoista. Väittäisin, että levy edustaa hyvinkin loogista kehitysaskelta levyjemme joukossa. Älä käsitä väärin, Scott Burns [silloinen tuottaja] on erittäin mukava kaveri, mutta hänen hakemansa soundi ei vain mielestäni ollut se oikea Napalm Deathille. Käytämme soundissamme paljon tilan omaa ambienssia, jotta lopputulos olisi orgaanisemman ja kenties hieman enemmän keikkatilanteen tuntuinen. Kirkas, mutta harvinaisen intensiivinen soundi on jotain, mistä suurin osa bändeistä voi vain haaveilla. Tässä sivutaan nyt hieman tuota edellistä kysymystäsi. Albumi on myös tuotannollinen onnistuminen. Colin Richardson [Utopia Banished, 1992 Words from the Exit Wound, 1998] puolestaan käytti aivan liian paljon aikaa oikean soundin hakemiseen. Alkusysäys tälle prosessille löytyy parinkymmenen vuoden takaa. Uskon, että luova prosessimme kärsi siinä odotellessa. Tärkeintä kuitenkin on, että sen kuultuaan pystyy ehdottomasti vielä sanomaan, että levy on Napalm Deathia
Kenties tämän albumin tekstien kannalta maailma on muuttunut... Minä näkisin tämän kuitenkin mielelläni hieman toiselta kantilta. Avun evääminen vain siksi, että joku on itse aiheuttanut ongelmansa, olisi todella lapsellista. Kuten monessa muussakin genressä, tässäkin kategoriassa on bändejä, jotka ovat jo kopioita kopiosta. Talouspoliittinen huoli, vihreät arvot ja pasifistiset ideologiat perustuvat kaikki hyvän tekemiseen itselle ja ihmiskunnalle. Pyydän häntä hieman valottamaan tämän lausuman tustoja. Fasismi tulee ja menee säännöllisin syklein, ja sortoa esiintyy aina. En kyllä tähän hätään pysty nimeämään tekstejä, jotka olisivat menneet jotenkin vanhoiksi, tai että jonkin biisin esittäminen tuntuisi erikoiselta. Se on selkeästi liioittelua. Kaikki ne menevät samaan kategoriaan, hän tuumaa ja painottaa, että Utilitarianilla käsitellään niin laajaa asioiden spektriä, seksuaalisuudesta modernisaatioon, että albumi itsessään muodostaa yhden kokonaisuuden ja lopulta kuulija tekeekin summauksen. Tuon tyyppistä lausuntoa voisi olettaa tulleen äärioikealta siiveltämme. Otetaanpa vaikka seuraavanlainen esimerkki. Vastaus riippu pitkälti siitä, keneltä kysytään. Ihmisoikeuksien tulisi olla EU:n päähuoli talouselämän sijaan. Äänensävy luurin toisessa päässä kertoo, että nyt ei aivan osuttu kohdilleen. Heti alkuun hän kysyy, mitä utilitarismi mielestäni pohjimmiltaan tarkoittaa, ja sopertelen jotain varsin suuripiirteistä vastaukseksi. Napalm Death " pitäisikö meidän vain antaa joidenkin lajien kadota, jos ne ovat kadotakseen, vai tehdä kaikkemme niiden säilYmisen puolesta?" teen kaikin mahdollisin keinoin. Iso-Britannia on antanut lausuntoja, joiden mukaan he eivät tule koskaan liittymään euroon. Koetko kuitenkin, että tarpeeksi pitkälle vietyinä joissain näissä sinällään kauniissa ajatuksissa piilee vaara. Sen täytyy olla Everyday Pox sopivasti kaoottinen ja löyhän progressiivinen Napalm Death -myllytys. Tämä on paljon euroaluetta laajempi kysymys! Globaalisti ajatellen, olivatpa vaikeudet missäpäin maailmaa tahansa, meidän tulisi auttaa. Voiko hyvänteollakin olla haitallisia seurauksia. Eläinaktivistina toimiminen antaa joillekin meistä parhaat utilitaristiset tulokset, kun taas toiset meistä näkevät statussymbolit ja materian omistamisen tienä suurimpaan mahdolliseen onnellisuuteen. En tiedä, kuka tuon on oikein sinne laittanut, Barney nauraa. Tähänkään kysymykseen ei ole absoluuttista totuutta olemassa. Sen tulisi pitää ihmisten puolta. Vaikka utilitarismi on teemana kautta albumin, ei levyllä ole Barneyn mielestä sen tarkemmin kokonaisuutta yhteen punovia raitoja. Barney on samaa mieltä kanssani siitä, että teorialla on aika tavalla erilaisia tulkintoja eikä se ole käsitteenä sieltä aivan yksinkertaisimmasta päästä. Jos jonkin lajin katoaminen romahduttaa ekosysteemin tai aiheuttaa kohtuutonta vahinkoa muille lajeille, tulee meidän pyrkiä silloin tuon lajin säilyttämiseen. Se on selkeästi liioiteltu lauselma. Ehkäpä alkupään tuotantomme oli aiheiltaan jonkin verran yleisluontoisempaa, eivätkä kaikki tuolloisista ongelmista ole vieläkään ratkenneet. Entäpä sitten yhteisvaluutta euro. Täytyy sanoa, että en ole koskaan ajatellut asiaa tältä kantilta, Barney sanoo ja pitää hetken tauon. Unionissa itsessään ei ole mitään vikaa. Barney vetää henkeä ja alkaa selonteon. Lajien säilyttäminen on esimerkiksi yksi riskialtis aihealue. Esimerkiksi Kreikassa eletään tällä hetkellä todella vaikeita aikoja, ja meidän yksinkertaisesti täytyy auttaa heitä. Onko joidenkin biisien esittäminen nykyään jotenkin vaivaannuttavan tuntuista. Britanniassa on olemassa muitakin kantoja tähän asiaan. Olen musiikkifani ja toki pidän bändeistä kuten vaikkapa Genesis tai Yes, mutta en koe olevani sen erityisemmin mikään "progemetal-friikki". Tuntuuko kolmenkymmenen vuoden jälkeen, että jotkin teksteistänne olisivat vanhentuneet. Haastattelin viime vuonna kotimaista Rotten Soundia, ja keskustelimme muun muassa heidän taannoisesta Napalm-ep:stään. EU:n tulisi toimia pikemminkin filantropisin periaattein kuin pelkän talouselämän näkökulmia ajatellen. Kyseessähän. Auta vaikeuksissa olevaa! Ilman lämmittelyjä Palataanpa sitten hieman vähemmän monimutkaisien asioiden pariin. Kun kirjoittaa sosiaalisia, yhteiskunnallisia ja talouspoliittisia kannanottoja, on väkisinkin vahvasti kiinni päivänpolttavissa aiheissa ja eletyssä ajassa. En siis allekirjoita tuota lauselmaa. Code is Red [2005] perustui pitkälti terrorismiin ja oli ehdottomasti aikansa tuote. Utilitarismiin onkin olemassa monia näkökulmia ja monia eri tulkintoja sekä niiden tasoja. Luonnollisesti ekosysteemi itsessään täytyy kuitenkin huomioida. Henkilökohtaisen suosikin hän osaa kuitenkin empimättä nimettä. Lehdistötiedotteessa Barneya tituleerataan nimikkeellä "progemetal-friikki". Nyt se sallii vapaan markkinatalouden velloa kontrolloimattomana, ja se aiheuttaa ongelmamme. Täytyisi ottaa huomioon, vaikuttaako oma teko negatiivisesti johonkin tai johonkuhun. Näillä poppoilla se alkuperäinen idea, joka pioneereilla oli, voi olla jo kadoksissa. Mikä on oma näkemyksesi valuuttakysymyksessä ja millaisena näet ylipäänsä euron tilanteen tällä hetkellä. Tällainen katsontakanta voi tehdä joistakin ihmisistä eräänlaisia ultra-kapitalisteja. Pitäisikö meidän vain antaa joidenkin lajien kadota, jos ne ovat kadotakseen, vai tehdä kaikkemme niiden säilymisen puolesta. Utilitarismin suurin kritiikki koskeekin tilannetta, jossa maksimaalisen onnellisuuden tavoittelu itselle tai mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä johtaa joidenkin yksilöiden tai vaikkapa eläinlajien kärsimykseen. Tuen tässä asiassa darwinistista näkökulmaa ja henkilökohtaisesti antaisin katoavien lajien kadota. Ainakin ympäristöasioissa ehdottomasti
Kuten jo aiemmin tässä haastattelussa sivuttiinkin, Napalm Death tunnetaan poikkeuksetta vakuuttavista esiintymisistään. Rotten Sound teki pirun hienoa työtä biisiemme kanssa, ja tuo julkaisu on mielestäni myös komea osoitus siitä, että jopa grindcoressa samaa biisiä voi lähestyä monin eri tavoin. Napal Deathin musiikissa on kuitenkin yksi aspekti, jota kukaan ei pystyne ylittämään nimittäin haastateltavamme puhdas, pitelemätön raivoaminen. Käytän sitä vain kotioloissa ja silloinkin hyvin pieninä kerta-annoksina. Scum kuuluu luonnollisesti näihin kolmeen. Pidän itseni kunnossa ja huolehdin terveydestäni. Vielä tuhansien keikkojen ja kymmenien vuosien jälkeenkin yhtye latoo tiskiin keikkalavojen intensiivisimmän kokemuksen. on Rotiskon omien sanojen mukaan eräänlainen "kuvitteellinen splitti", jolla on sekä kolme alkuperäisraitaa että kolme Napalm Death -lainaa. Se on kuitenkin niin vahvasti tekemisiämme määrittänyt levytys. En tupakoi, vaikka suurin osa vokalisteista tuntuu niin tekevän. Mielestäni se ei ole koskaan auttanut ketään. Henkisesti laulaminen toimii kuin kytkimestä nappi pohjaan, ja silloin mennään. Kyse on lopulta hyvinkin yksinkertaisista asioista. Ei minkäänlaisia lämmittelyjä, hän toteaa lyhyesti. Barney dominoi tyylilajinsa vokalistikenttää omintakeisella ja silmittömän energisellä tyylillään. Eli inhokkien kuvia ei siis pukuhuoneissa roiku. Ja rikon tässä nyt tietoisesti vielä sääntöäsi ja lisään Utilitarianin joukkoon neljänneksi. Siinäpä onkin jo kasassa varsin vaikuttava julkaisujen suora. Ne eivät toimi kohdallani ollenkaan. Vaikkei Barney yhtyeensä uutukaista liikaa halunnutkaan paisutella tai hehkuttaa, voidaan Utilitarian suosiolla lisätä tärkeiden Napalm Death -levytysten joukkoon. " eu:n tulisi toimia pikemminkin filantropisin periaattein kuin pelkän talouselämän näkökulmia ajatellen." { www.napalmdeath.org} MIASMA #42 25. Kenties päätyisin Enemy of the Music Businessiin, koska se on suoranaista itsetutkiskelua kannesta kanteen. Oletko kuullut tätä julkaisua, ja mitä mieltä olit kappaleidenne versioinneista. Millaisin metodein saat suorituksesi kanavoitua tuolle tasolle illasta toiseen. Barney kertookin seuraavansa edelleen aktiivisesti Napalm Death -covereita ja painottaa, että mikäli oma kappale on koskettanut jotakuta jossakin niin paljon, että tämä päättää tehdä siitä oman versionsa, tulisi jokaisen artistin olla vaikuttunut ja imarreltu tällaisen kunnianosoituksen edessä. Toki olen ne kuullut. Lopuksi esitän tyypillisen päätöskysymyksen ja utelen, mitkä kolme yhtyeensä albumia Barney esittelisi jollekulle bändiä tyystin kuulemattomalle. Onko sinulla kenties jonkinlaisia henkisiä tai fyysisiä valmistautumisrutiineja tai muuta vastaavaa. Ehkä sen jälkeen Utopia Banished, koska se on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä albumi. Kasvisruokavalio auttaa myös, enkä myöskään juo kiertueilla laisinkaan alkoholia. Entäpäs kolmas sitten..
Alakulttuurien lannoittama 26 MIASMA #42
Se tuntuu oikeastaan aika naurettavalta... Miehistö oli kasassa. S Tuukka Termonen Moshfred Treenikämppämme sijaitsee vallatussa talossa ja tunnemme kuuluvamme yhteen sen kuvioihin ja piireihin. Arvioissa meitä on verrattu usein bändeihin kuten Burning Witch tai Iron Monkey, mikä ei toki haittaa, koska nehän ovat molemmat mahtavia. Siellä missä mahdollisuuksia löytyy enemmän, on myös toiminta värikkäämpää. Esikoislevyllä on myös yksi siihen liittyvä kappale, Burning Townhall, instrumentaali tosin. Musiikki on kieltämättä raskasta ja siltä suunnalta on saatu hyvää palautetta, mutta hän kokee yhtyeen liikkuvan lähempänä DIY-hardcorepunk -piirejä. Meillä on tiukat periaatteet ja suhtauduMMe erittäin kielteisesti äärioikeistolaisiin Mielipiteisiin." stef " MIASMA #42 27. Monet doomissakin aloittaneet yhtyeet ovat kulkeneet tuohon ikävään suuntaan, puhumattakaan black metalista, joka mainitaan usein meidän musiikkiamme arvioitaessa. Lisää tietoa mysteeristä löytyy halukkaille helposti, joten en ala tässä ruotimaan sitä sen tarkemmin. Stef sanoo suoraan, etteivät he edes halua tulla kutsutuksi doom- tai sludgeyhtyeeksi. Kaikille yhteinen nimittäjä on kuitenkin tinkimätön tyyli. Jorge, Stef ja eräs basisti halusivat vaan aloittaa jotain uutta. Oikeastaan yhtyeen perustaminen oli ihan sattumaa. Stef: Olen kuunnellut teinistä lähtien kaikkea erilaista äärimmäistä musaa, oli se sitten hardcorepunkia, industrialia, grindcorea, thrash metalia tai mitä lie. Kotimaiselta nimeltään tämä viiden miehen kasvusto tunnetaan nimellä Ghost of Wem. Lp:n tekeminen on siihen täydellinen tapa, ja samalla saimme tallennettua kaikki tuohon musiikkiin liittyvät hienot muistot. Ellei hyviä paikkoja ole, niin säännöllisten keikkojen järjestäminen on hankalaa muualla kuin kaupallisissa tiloissa. Elävän skenen syntymiseen tarvitaankin juuri tuollaisia tiloja. Stef kertoi minulle kerran tästä doom-bändi-ideastaan, mutta siinä vaiheessa he etsivät yhä rumpalia, eikä minusta ollut apua siihen hätään, kertoo nykyinen basisti Stefan. 1990-luvun ja 2000-luvun alkupuolen paras mesta oli ex-Steffi, mutta tuo squat häädettiin muutamia vuosia sitten. Skenestä vielä sen verran, että Karlsruhessa sijaitsee Halle 14, jossa voi harrastaa alakulttuuritouhuja. Yhtye julkaisi heti kättelyssä lp:n, mikä tuntuu nykyisin varsin yleiseltä käytännöltä hitaan musiikin piireissä. Edellä mainitusta voikin jo päätellä, että Ghost of Wemiä ei voi välttämättä luokitella musiikkityylistään huolimatta metallibändiksi, ainakaan valtavirtaa uivaksi tai sinne pyrkiväksi. Varsinaisen inspiraationi saan kuitenkin lukuisilta hyvin erityylisiltä yhtyeiltä. Saksassa on Stefin mukaan jonkin verran squateja ja paljon nuorisotaloja, joissa on mahdollista treenata ja soittaa keikkoja. En tuntenut heitä silloin, mutta eräs kaverini vinkkasi, että miehet tarvitsivat rumpalia uuteen projektiinsa, ja minä voisin sopia hommaan. Stef: Tapaus ei kuitenkaan ole meille mikään teemallinen asia, ainakaan vielä. Niiden avulla syntynyt suhdeverkosto auttaa samaan keikkoja eri puolille maata. Julian: Olen aina pitänyt siitä, että tuollaiset kummitustarinat pelottavat yhä ihmisiä näinä rationaalisinakin aikoina. Lisäksi minä ja Jorge olimme aikaisemmin soittaneet vain hc-punkia, tahdoimme siis vaihtelua, Stef lisää. Kappaleet syntyvät varsin luontevasti tiimityönä Jorge vastaa suurimmasta osasta riffejä, Stefiltä löytyy runsaasti melodiantajua ja Julian pitää itseään varsin hyvänä säveltäjänä. Tämä siitäkin huolimatta, että emme kuulosta lainkaan niiltä. Laji on jo kantanut ensimmäisen kerran hedelmää, tuloksena varsin onnistunut 12 tuumaa halkaisijaltaan oleva kukinto. Joskus studioon lähdetään jopa aivan liian kiireellä, mutta Julian vakuuttaa, että tässä tapauksessa ei menty soitellen sotaan. Eräs erityisen kiinnostava, mutta turhan vähäiselle huomiolle jäänyt yksilö kukoistaa Lounais-Saksassa. Edellä mainittuja tärkeämpiä minulle ovat vaikkapa His Hero Is Gone, Heresy ja Swans. Oman kokemukseni mukaan paikalliset skenet pyörivät aina jonkin keikkapaikan ympärillä. Vaikka ne eivät kuulukaan suurkaupunkien luokkaan, niin alakulttuurielämää ei voi haukkua liian vaimeaksi. Näissä aineksissa ei sinänsä ole mitään mullistavaa eikä uutta, mutta jollain ihmeen tavalla Ghost of Wem saa loihdittua niistä mielenkiintoista ja omaperäistä musiikkia. aksan maaperästä nousee näin keväisin ties minkälaisia hyötykasveja, mutta meitä miasmalaisia kiehtovat toki lähinnä rikkaruohot. Joten olemme kyllä hyötyneet paikallisesta skenestä, erityisesti kaverimme bändeistä Hellborn Messiah ja Never Built Ruins auttoivat meitä alussa tosi paljon. Jossain vaiheessa tiettyjen kappaleiden soittaminen on pakko lopettaa, muuten päätyy veivaamaan samaa vanhaa kamaa ikuisuuden. Olemme kyllä miettineet josko paneutuisimme aiheeseen enemmänkin, mutta ei meillä ole vielä mitään sen tarkempia suunnitelmia. Tapaus järkytti meitä erittäin paljon ja oli iso kolaus skenellemme. Surullista kyllä Hellborn Messiahin laulaja Daniel menehtyi vähän aikaa sitten. Pian alkuperäinen basisti kuitenkin poistui riveistä ja Stefanille löytyi käyttöä. Stefan: Me emme ole koskaan halunneet kuulostaa joltain tietyltä bändiltä. Niinpä aloimme treenata, Julian muistelee Ghost of Wemin alkuaikoja. Halusimme perustaa doomia ja sludgea soittavan bändin, koska aloimme tuolloin tosissaan digata sen kaltaista kamaa. Mielestä se piti tehdä juuri nyt, että pystyimme siirtymään bändin kanssa eteenpäin. Hidasta, raskasta, minimalistista ja ahdistavaa. Julian: Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu, että sludgea tärkeämpiä vaikuttajia ovat aina olleet hardcorepunk, crust ja death metal. Niinpä vaikutteemme taitavat olla enemmänkin tiedostamattomia. Yhtyeen nimi liittyy englantilaiseen Wemin kaupunkiin ja siellä vuonna 1995 palaneesta kaupungintalosta otettuun valokuvaan. Mielestäni nimi kuulostaa tosi hyvältä, mutta periaatteessa se ei merkkaa yhtään sen enempää. Ne eivät tule niinkään ilmi sanoituksissa, vaan toimintatavoissa, kuten paikoissa missä he soittavat ja valinnoissa kenen kanssa tehdä yhteistyötä. Laulajan suostuttelu vei eniten aikaa, mutta vihdoin Dave suostui ottamaan mikin käteensä. Meillä on häntä kova ikävä! Stef: Todellakin. Mutta ihan rehellisesti ottaen, se liekkien keskellä seisova hahmo tuo minullekin kylmiä väreitä! Sujuvasti studiossa Ghost of Wemin musiikki yhdistelee sludgea, doomia ja muitakin ugmetalin lajeja erittäin tehokkaalla tavalla. Itse asiassa kaikki biisit ovat melko vanhoja, ja olimme soittaneet niitä jo tovin livenä ennen kuin saimme idean ikuistaa ne levylle. Meillä on tiukat periaatteet ja suhtaudumme erittäin kielteisesti äärioikeistolaisiin mielipiteisiin, kuten kaikkeen muuhunkin sellaiseen paskaan. Ja sellainen on tietty ihan perseestä. Stef kertoo, että kaikki jäsenet kuuntelevat hieman erilaisia bändejä, joten vaikuttajien luettelointi veisi liikaa tilaa. Ja Stefan on se joka kertoo, että kaikki on paskaa! No, oikeasti yhteis- Oman skenen ilot Miesten kotipaikat sijaitsevat Karlsruhessa ja Freiburgissa, jotka sijaitsevat noin 130 kilometrin etäisyydellä toisistaan. Eri puolella maata edellytykset ja skenet toki vaihtelevat. Nykyisinkin kuuntelen joka päivä paljon kaikenlaista. Stef ei häpeä tunnustaa, että yhtyeen mielipiteet ovat vasemmistolaisia. Julian: Freiburgista löytyy todella aktiivisesti toimiva vallattu talo KTS sekä muutama muu hyvä keikkapaikka
Ralf ja häntä auttanut Jörg tekivät nauhoituksissa ja masteroinnissa upeaa työtä, suuri osa tuosta ainutlaatuisuudesta onkin heidän ansiotaan, Julian lisää. Nythän pöly on hieman laskeutumassa, ja genre lujittuu ja tiivistyy. Siinä kaikki! eMMe tosiaankaan koettaneet tehdä kappaleita, jotka olisivat suunnattuja esiMerkiksi black Metaltai stoner-diggareille." stef " { www.myspace.com/ghostofwem } 28 MIASMA #42. Tuo laulutyyli kuulostaa upealta ja on välttämätön osa soundiamme. Se tuntuu naurettavan pieneltä luvulta niin upealle levylle, mutta haastateltavat keksivät päätökselle kuitenkin pätevät perustelut. Mutta mielestäni se on yksi niistä seikoista, jotka erottavat meidät muista. Julian: Itse asiassa kyse oli rahasta, meillä ei ollut varaa tehdä enempää. Mitään uusia soittimia emme ainakaan ole ottamassa mukaan. Jostain rujon musiikin kuuntelijoiden lisääntymisen täytyy kuitenkin kertoa, vaikkei sitten mistään syvällisestä. Tämä sama kiertokulku tapahtuu aina jonkin "uuden" musiikkityylin kohdalla, oli se sitten screamoa tai black metalia. Blind Date julkaisee niistä ilmeisesti jonkun split-levyn. Siinä taide pääsee enemmän oikeuksiinsa. Tuo on kuitenkin pikku juttu, olen joka tapauksessa tyytyväinen kokonaisuuteen. Jos saan veikata, niin seuraava iso juttu hipstereille on ironisesti goottivivahteinen syntikka-punk... Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö miehet olisi tehneet työtään tosissaan. Itse lp:n äänitysprosessi sujui vastaajien mielestä hyvin. Mitään poppakonsteja onnistumisen takaa ei löydy, mutta sen verran Stef kertoo, että kovin paljon he eivät nauhoituksia mielessään pohdiskelleet. Viime vuonna soitimme kuitenkin yli 20 keikka, mikä on tosi upeaa. Julian: Luulisin, että se on vaan ollut ihmisille jotain hyvin uutta ja tuoreen kuuloista. Häntä onkin siis osittain kiittäminen hienosta äänimaailmasta, joka kuulostaa varsin ainutlaatuiselta. Tästä tyylistä ei Julianin mukaan syntynyt minkäänlaista eripuraa, sillä kukaan jäsenistä ei pidä musiikin päällä hallitsevana jyräävästä laulusta. Vaikka soundit eivät tosiaankaan ole mitään hifi-luokkaa, niin mukaan on silti saatu tuhtia voimaa ja puristusta. Ainoa pieni katumus koskee kansiratkaisua. Albumista ei miesten mukaan löydy musiikillisesti mitään sellaista, mitä he haluaisivat näin jälkeenpäin korjata. Sludgen ja doomin nykyisin osakseen saama suosio ja hehkutus ei siis heijastunut ainakaan tähän teokseen saakka, eikä tuo huomio toki ole lähelläkään mainstreammusiikin osakseen saamaa medianäkyvyyttä. Ghost of Wem työmme sujuu hienosti. Ja emme tosiaankaan koskaan uskoneet, että levyn saama palaute voisi olla näin hyvää. Kun Freiburgissa asuva jäsenistömme treenaa keskenään, niin yleensä pääsemme vaiheeseen, josta voimme helposti jatkaa muiden liittyessä mukaan, Julian kehuu. Homma sujui kuitenkin tosi rennoissa merkeissä. Stefanin mielestä levy kuvaa hyvin sitä, miltä Ghost of Wem kuulosti nauhoitusaikana tuoden samalla esille missä kohden kehityskaartaan yhtye tuolloin kulki. Koska Dave ei ole nyt mukana vastaamassa teoistaan, niin emme valitettavasti saa mukaan lyriikkapuolen syvällistä analyysiä. Seuraavaksi siirrymme uuden materiaalin kimppuun. Nauhoitukset hoidettiin viikossa omalla treenikämpällä ja naruja veteli kokenein ottein Black Shape of Nexuksesta tuttu Ralf. Mielestäni Marcel otti jo melkoisen riskin julkaistessaan tuollaisenkin määrän ihan tuntemattoman bändin levyä. Juuri niin kuin olikin tarkoitus. Mutta kun bändin maine tämän artikkelin myötä leviää kulovalkean tavoin, niin levyn metsästäjien tunteet ovat päinvastaiset, sillä lp:tä painettiin vaivaiset 300 kappaletta. Alamme nyt taas vähitellen harjoittelemaan ja keikkailemaan. Se on kai sitten Saksassa hyvä asia. Stef: Nykyisin uusien bändien ei ole kovinkaan helppo myydä suuria määriä. Palvon hänen maalauksiaan, vaikka minulla ei olekaan varaa hankkia niitä! Tuntuu huvittavalta, että harrastelijamaisen tekeleemme ympäriltä löytyy ihan oikeaa taidetta, Julian naureskelee. Mikä on seuraava hype? Yksi musiikista esille nouseva piirre on vaimeaksi jätetty laulu. Joskus pitää oikein pinnistää saadakseen selvää, josko vokalisti on mukana vai ei. Olemme jo hieman kyllästyneitä vanhoihin kappaleisiin ja odotamme innolla pääsevämme soittamaan uusiakin livenä. Lisäksi biisit kulkevat luonnollisen kauniisti ilman väkinäisyyttä. Mies kertoo muuttuvansa masentuneeksi ja ärtyneeksi, jos ei saa tavata muita säännöllisesti. Julian: Joo, ja taiteellisesta näkökulmasta katsoen me sovimme yhteen kuin nyrkki naamaan. Abstraktista kannesta ja yhtyeen kuvituksesta muutenkin vastaa laulaja Dave, joka on ammattitaiteilija. Tulevaisuuden suunnitelmista ei paljastu mitään amatööribändille yllättävää, sillä haaveet ja toiveet ovat maanläheisiä ja realistisia. Ne ovat itseoikeutetusti Daven käsialaa, ja ovat tähän mennessä kelvanneet muille ilman moitteita. Fyysinen kanssakäyminen on siis vaivatonta olemattoman maantieteellisen etäisyyden vuoksi, eivätkä henkilösuhteetkaan vaikuta tulehtuneilta. Tai myös cd:n, saa nähdä. Stef: Meidän olisi pitänyt tehdä kaikki levyt sillä tavoin, pitää muistaa se seuraavalla kerralla. Nauhoitimme kaiken livetyyliin, mikä voi tehdä soundeista hieman likaisemmat, mutta samalla kuulostamme luonnollisemmalta, tiukemmalta ja energisemmältä. Kun meillä on työn alla joku biisi, niin joskus kaikki vaan loksahtaa kohdalleen ja kappale on valmis. Stef: Meidän on hieman vaikeaa treenata säännöllisesti, koska käymme töissä ja meillä on muitakin yhtyeitä. Nykyisin testaamme myös Jorgen ääntä, ja voin jo paljastaa, että se kuulostaa hurjalta! Yhtyeen omaa nimeä kantavan albumin julkaisijana toimi freiburgilainen Blind Date Records. Julian: Pidän enemmän siitä, miltä keltainen painos näyttää ja tuntuu, tämä koskee varsinkin kansipaperia. Mutta eiköhän homma mene aina niin, että pitkästyneet ihmiset löytävät jonkun uuden jutun ja jaksavat kiinnostua siitä tietyn aikaa, kunnes siirtyvät eteenpäin. Varsinkin metallityypit suhtautuvat niihin kummallisesti, he kun eivät suostu hankkimaan vinyylejä! Stefan: Marcelilla oli tuolloin paras käsitys siitä, kuinka paljon levyä kannattaa tehdä. Stefan: Olemme nyt löytäneet oman soundimme ja aiomme jatkaa sen kehittämistä. Olen siis ihan tyytyväinen tähän, ehkä ensi kerralla voimme tehdä enemmän. Hän kertoo vielä, että musiikin tekeminen ja livenä soittaminen merkitsevät hänelle todella paljon, kuten myös suhde bändikavereihin. Olemme kyllä saaneet sen vuoksi huonoakin palautetta, jotkut ovat pitäneet sitä jopa hermostuttavana. Tulevaisuus... Ja muistaakseni hän tykkäsi kamastamme heti ensi kuulemalla. Mutta tästäkin huolimatta tykkään levystä todella paljon. Emme tosiaankaan koettaneet tehdä kappaleita, jotka olisivat suunnattuja esimerkiksi black metal- tai stoner-diggareille. Ja julkaisijana hänen sanansa painoi eniten. Aiomme soittaa musiikkia josta pidämme, rakastamme lähimmäisiämme, tuhoamme kapitalismin ja annamme köniin natsipaskoille. Eräs doomdistro jopa kieltäytyi ottamasta levyjämme myyntiin, koska kukaan ei kuulemma osta tuntemattomien yhtyeiden julkaisuja! Minä muuten teen päivätyöni levyteollisuudessa, ja mielestäni tekemämme määrä on ihan tavanomainen undergroundbändeille. Stef: Marcel [Wieghaus] on kaverimme ja samasta kaupungista kuin me, joten tuntui loogiselta tehdä levy hänen kanssaan. Joskus taas soittelemme riffejä pitkän aikaa ihan vaan harjoituksen vuoksi, jonka jälkeen ne painuvat unholaan. Sanoitukset ovat ainoa osa-alue, mitä ei tehdä porukalla. Stefan: En edes huomannut, että se oli niin suosittua. Julian: Juuri nyt koetamme saada valmiiksi seuraavalle Clone-kokoelmalle tulevan coverin. Jotkut hypen esille nostamat ainutlaatuiset yhtyeet ja festarit jäävät varmaankin elämään. Nauhoitamme samalla muutakin kaksi biisiä, joita olemme soittaneet keikoilla jo viime vuonna
" sludgea tärkeäMpiä vaikuttajia ovat aina olleet hardcorepunk, crust ja death Metal." julian MIASMA #42 29
Haluamme näyttää, että kaikesta paskasta huolimatta jotain hyvääkin voi syntyä. Bändin perustamisesta asti olemme halunneet soittaa tuskaista musiikkia, ja tuloksena tästä ovat julkaistut äänitteemme. 30 MIASMA #42. Äänitimme Furthest from Heavenin uskoen saavamme sen julkaistua isommassa mittakaavassa, ammattilaistuotantona, kansitaidetta myöten. Täällä on paljon taloudellisesti heikosti toimeentulevia perheitä ja muitakin ongelmia. Kuvailette musiikkianne Hisingen sludgeksi. Uskon kuitenkin, että tämän ja edellisen levyn välillä on ohut punainen lanka. Furthest from Heaven soi edeltäjäänsä huomattavasta raskaammin ja on yleistunnelmaltaankin synkempi. Se on vain termi, jonka yhdistämme yhteiskunnassa olevaan kamppailuun. Siihen on kuitenkin vaikeata vastata, koska lopputulokseen on niitä monta eri tekijää. Käytin sanoja Hisingens sludge sanoja bändimme yhteydessä jo ennen kuin kuulin kyseistä Graveyardin levyä. Graveyardin albumin kanssa kyseisellä termillä ei ole mitään tekemistä. Onko tämä viittaus Hisingenin saareen vaiko kenties piikittelyä Graveyard-nimisen yhtyeen Hisingen Blues -nimistä albumia kohtaan. Sludgea, death metalia ja melankolisen kaunista doomia voi käyttää määritelmänä tämän bändin kohdalla. V uonna 2009 julkaistun omakustannedebyytin sanaton kerronta teki muun muassa minuun lähtemättömän vaikutuksen. Voitko kertoa hieman lisää luomisprosessista. Hänen kanssaan olikin erittäin helppo työskennellä ja jälki loistavaa. Elämään, mitä ihmiset elävät täällä tai jossain muualla vastaavissa olosuhteissa. Miten yhteistyöhön päädyttiin. Hannu Marila Walk through fire Jos ei vain soita musiikkia, vaan elää sitä, syntyy taidetta. Hyvä kysymys, jota moni on kysynyt. Termi Hisingen sludge on meille keino juurruttaa musiikkimme jokapäiväiseen elämäämme. Kolme neljästä bändin jäsenestä asustaa kyseisellä saarella, Göteborgin lähellä. Olemme ylpeitä kotiseudustamme ja yritämme muuttaa sitä parempaan suuntaan. Aesthetic Death niminen levymerkki julkaisi teidän toisen albuminne. Keskusteltuamme eri tahojen kanssa Aesthetic Deathin Stu [J. Seuraavassa Walk through fire -kitaristi Ufuk, kertoo mitä muutamassa vuodessa on ehtinyt tapahtua. Eiköhän se ollut lopulta halu mennä eteenpäin. Media antaa ruotsalaisten ymmärtävän tämänkaltaisten paikkojen olevan yleensä roskaväen asuttamia. Myös halusimme musiikkimme tavoittavan ihmisiä maailmanlaajuisesti. Viimevuotinen Furthest from Heaven -niminen pitkäsoitto poikkeaa huomattavasti edeltäjästään. Lähetimme raakamiksattua levyä moniin mielenkiintoisiin levyyhtiöihin. Harris] vaikutti oikealta kaverilta yhteistyöhön
Palatakseni itse kysymykseen laulun mukaan ottamisesta; sanoisin sen johtuvan osittain uudesta kokoonpanostamme sekä siitä yhtäkkisestä tyhjyyden tunteesta, jonka Johanin poismeno aiheutti. Kun taas basistimme Andreas Olsson on enemmän kiinnostunut svengaavasta musiikista ja hitaammasta kamasta, ja Jonny Vigart, joka tuli rumpuihin Furthest From Heaven -albumille, löi helvetin lujaa ja soitti hyvin pienin variaatioin hitaatkin osuudet. Kyseinen kappale on omistettu erityisesti Johan Carlzonille. Joten minä ja David jatkoimme äänittämistä ja päätimme julkaista instrumentaalin. Tuotamme aina itse oman musiikkimme, mutta oli todella hyvä saada Henrik mukaan lauluäänityksiin. Tällä hetkellä meillä on kuitenkin uusi rumpali nimeltään Juliusz, ja hänen soittonsa groove ja ajoitus on jotain aivan uskomatonta. Mies nimeltään Henrik Magnusson oli mukana tuottamassa uusinta julkaisuanne. Kyseisen kappaleen vokaalien äänittämisen jälkeisenä yönä vierailin Johanin haudalla. Hänellä oli sanoitukset ja ideat jo valmiina, mutta kaikki paska, mitä hänen elämässään tapahtui, oli hänelle liikaa. Alussa kokoonpano oli seuraavanlainen: minä, David Flood (Monachus, Kitty of the Sea) ja Johan Carlzon (Abandon). En huomannut kysyä, tietääköhän Ufuk kuinka lähelle bändiään hän osui tuolla perkele- huudahduksellaan. Neurosis on inspiroinut meitä alusta asti. Niinpä, tulen jumala, kansalliseepoksemme mukaan. { www.walkthroughfire.se } MIASMA #42 31. Tyhjentävien vastausten jälkeen kysäisen loppuun kuitenkin sen perinteisen. Hän katosi yllättäen, eikä kukaan tiennyt minne. Myöhemmin sinä vuonna Johan kuoli Barcelonassa, Espanjassa heroiinin yliannostukseen. Tuntui ajatuksena mahdottomalta kenenkään voivan korvata Johanin jättämää paikkaa, joten hoidimme laulamisen itse. Kiitokset osoittamastanne mielenkiinnosta meitä kohtaan! Sekä kiitän ihmisiä, jotka vääntävät tee-se-itse -meiningillä lehteä. Swans omaa keinon soittaa erittäin monotonista sekä junnaavaa musaa, jollaiseen mekin pyrimme. Vedin hirveät kännit ja tunsin jonkinlaisen puhdistumisen tunteen saatuani lausuttua nuo sanat nauhalle. " Termi Hisingen sludge on meille keino juurruTTaa musiikkimme jokapäiväiseen elämäämme." Tekemisen asenne Mihin aktiivisiin bändeihin tunnette hengenheimolaisuutta. Ensimmäisen eplevyn aikana Johanin oli tarkoitus myös laulaa. Me vain päätimme, että seuraavalle levylle on saatava vokaalit mukaan. Siksi haluankin tietää lisää Ufukilta laulun lisäämisestä bändin ulosantiin. Niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin bändinkin kohdalla. Pakko vielä sanoa; Suomessa en ole käynyt, ja se olisi paikka jossa todella haluaisimme soittaa, perkele! Usein ulkomaanelävät festarilavoilla innostavat yleisöä lausumalla sanan tai kaksi keikkakohteen kieltä. Henrikin mukana oleminen lopputuloksen kannalta on erittäin suuri. Sanaton kerronta ja levyn äänimaailma vaikuttivat minuun kovasti. Se oli debyytti sekä minulle että Andreakselle, mitä tulee laulamiseen, joten Henrik kertoi hänen näkemyksensä ja kannusti suoriutumaan paremmin. Mitä haluaisit vielä tuoda jotain esiin, Ufuk. Ja se muuttikin sitten kaiken. Ei niinkään itse musiikki, vaan tekemisen asenne. Uskon levyn valmistumisen helpottaneen sitä tuskaa ja menetystä mitä koin. Sitä paitsi, uusilla jäsenillä on ollut suuri vaikutus siihen mihin suuntaan musiikkimme kehittyy. On hienoa, kun ihmiset omistautuvat taiteelle ja vastailevat todella henkilökohtaisistakin asioista tuntemattomalle toimittajalle. Fredrik Flegar, toinen kitaristimme on todellinen black metal -riffien luoja, ja loppua ei ole näkyvissä. Furthest from Heaven albumin viimeisessä kappaleessa The Dead Sun lauletaan: "It's darkest before the dawn they say, but the sun died that day." Jos saanen vielä tarkennusta, miten tekstit syntyvät. Kirjoitusprosessin ja levyn äänittämisen aikoina suruni käsitteleminen oli kaikessa tekemisessäni läsnä. Hän oli kuin veli minulle, ja lähellä oli, ettei hän laulanut bändissämme. Hän teki miksauksen ja äänitti myös vokaalit. Mitä hän toi levyn tekoprosessiin mukanaan. Suomalainen Fleshpress on yksi, jossa henkilökohtaisesti näen samankaltaista toivottomuutta. Yleisesti voisi sanoa, että joka vitun bändi joka vetää sydämestään on arvossa. Hän oli myös helvetin kärsivällinen! Surun käsitteleminen Walk Through Firen ensimmäinen albumi, vuonna 2009 ilmestynyt bändin nimeä kantava äänite on instrumentaali. Henrik on meidän todella hyvä ystävä, joka tuli mukaan albumin viimeistelyyn
Yleisimmin käyttämäni objektiivit: Sigma 70200mm F:2.8, Zuiko 12-60 F2.8-4, Sigma 30mm F:1.4 sekä halpis Samyang 8mm kalansilmä. Kuvaajana olen itseoppinut. Lisävaloa pimeyteen tuo Olympus FL-50R salama, jota voi tarvittaessa käskyttää Cactuksen radiolaukaisimella. Mikko Tolonen on oululainen valokuvaaja, joka on harrastanut kuvaamista kuutisen vuotta. Urbaani rappio kiinnostaa tällä hetkellä kovasti, mutta kuvauspaikat on hieman vähissä. Onnistunut kuva lähtee 99% kameran takaa Laitteistosi. Myös esiintyneet bändit ovat saaneet kuvat käyttöönsä. Parin viimeisten vuoden aikana Tolonen on toiminut Jalometalli-festivaalin staffkuvaajana, eli taltioinut festivaalia Teatrian omaan käyttöön ja virallisiin valokuviin. Lisäksi tietenkin tietokone ja piirtoalusta kuvien käsittelyyn. Sinua kiinnostavat aihepiirit? Aihepiirit vaihtelee vähän innostuksen ja fiiliksen mukaan. Repertuaariin kuuluu kuitenkin paljon muutakin, kuin perinteistä bändivalokuvausta. Jani Suopanki Mikko Tolonen Kauanko olet harrastanut? Aktiivisen kuvaamisen aloitin vasta vuonna 2006. Muuta kampetta löytyy kotoa sekalainen määrä (itse asiassa kaapillinen), erinäisiä vanhoja manuaaliobjektiiveja, salamaa, heijastinvarjoa, jalustoja, muutaman vanha filmijärkkäri, joilla toisinaan tulee fiilisteltyä. merkityksen. Vähän kliseisesti ihmiset, luonto ja rakennukset, niitä on joka puolella ja ovat siten aika yleisiä aiheita.. Niistä sitten opiskelin aukkojen, suljinaikojen yms. John Hedgecoen Suuren Valokuvauskirjan merkitystä ei voi liikaa painottaa. Noissa LowePro:n kantovälineissä kulkee yleensä seuraavaa....Olympus E-3 runko, "vanha" mutta luotettava. Vanhoja valokuvauskirjoja tuli kannettua kirjastosta aluksi pinotolkulla. Vesi- ja pölytiivis joten ei tarvitse pelätä sadetta
Bändejä ja keikkoja luonnollisesti tykkään kuvata myös. Siitä löytyy yllättävän paljon aiheita kun vain hetkeksi malttaa pysähtyä tarkkailemaan. Monet "isot nimet" ovat läpi vuosikymmenten päätyneet mm. Toisinaan tulee pitkiäkin taukoja kun ei vain jaksa raahata kameraa keikoille. Omasta kaveripiiristä (jossa yllättävän moni harrastaa valokuvausta) pittää mainita Vehkaojan Timo, sillä kaverilla on silmää ja kykyä ottaa komeita kuvia. { www.mito.kuvat.fi/ }. - Keikkakuvaamisen huono puoli on se, että siihen kyllästyy helposti. Nykyisin kuvaamisen kohteena on enenevissä määrin jokapäiväinen elinympäristöni. Bändikuvauksia teen toki koko ajan. Suosittelen muuten tutustumaan The Great Life photographersnimiseen opukseen, 600 sivua ehkä maailman parhaita kuvia. Viimeisimpänä Napoleon Skullfukk:n debyyttialbumin kansi- ja bändikuvat. Onko sinulla esikuvia? Heh...Itse asiassa en edes osaa suoralta kädeltä nimetä yhtään suurta valokuvaajaa.. Mutta kyllä esimerkiksi Sam Shere, joka otti kuuluisaksi tulleen kuvan Ilmalaiva Hindenburgin possauksesta, ansaitsee tulla muistetuksi. Life-lehden palkkalistoille
kuvapalsta " pidän kuviani dokumenttina, en taiteena."
Yhtye koostuu kahdesta taistelutoverista, laulaja-rumpali Prokrustes Thanatoksesta sekä bassoa ja kitaraa soittavasta Valgrinderistä. Vaikka Encyclopaedia Metallum -sivustolla levyä pidetään demokokoelmana, yhtyeelle itselleen se on var- A 36 MIASMA #42. S i e l u n p i me äl l ä p u o l e l l A Savon synkkien soiden ja korpien keskeltä tulee kaksikko, joka ei tee kompromisseja, vaan marssii taisteluun katse korkealla ja luo musiikkiaan täysin omilla ehdoillaan. Jo reilut toistakymmentä vuotta taivaltanut Förgjord julkaisi ensimmäisen demonsa Fratres Militae Inferi vuonna 2001, ja debyyttialbumi Henkeen ja vereen tuli 2006. Raakaa ja tinkimätöntä black metalia, jossa kaikuvat suomalainen tuska, viha ja pimeys. Markus Mähönen Förgjord lun perin Brightness of Darkness -nimellä vuonna 1995 alkunsa saanut projekti kastettiin muutaman nimen- ja miehistönvaihdoksen jälkeen Förgjordiksi, ruotsiksi "tuhottu"
Levyn tekemisen prosessin Valgrinder toteaa vaativan itselleen ja bändille pitkää sapattiaikaa, jolloin säveltäminen ja luominen unohdetaan kokonaan, kunnes pienet melodiat ja tekstinpätkät alkavat pyörimään mielessä ja luomisen ensiaskel on syntynyt. Silti Sielunvihollisen luominen oli aikaa vievä prosessi, ja kun kaikki pyrittiin tekemään mahdollisimman paljon itse, niin joitakin juttuja tuli hangattua kyllästymiseen asti. Kysynkin, mitä mieltä Valgrinder itse on levystä ja kuinka hän vertaisi sitä edelliseen albumiin. Mistä kaikki lähti ja miten Förgjord nykyisessä muodossaan sai alkunsa. Jotenkin aiheet ovat vain koskettaneet minua, että olen kirjoittanut niistä lyriikat. Valgrinder lisää, että kyseinen metodi ei ehkä sovi kaikille ja se on äärimmäisen hidas, mutta Förgjordille se on ainut oikea tapa. Kun sovitukset jättää hieman avoimiksi, itse soittovaiheessa voi tehdä spontaaneja muutoksia, ihan fiiliksen mukaan. Kysyinkin, mistä idea kanteleen käyttöön lähti ja keitä vierailevia artisteja levyllä kuullaan. Neljä vuotta ei ole mitään, meidän mittakaavassa voisi puhua jopa lyhyestä ajasta. Olin auttanut häntä jo Deathcraft-demojen kanssa ja olimme suunnitelleet vuosia yhteistä kollaboraatiota. Ihan mitä tahansa aihetta en ota käsittelyyn, sillä siinä pitää olla jotain, jonka haluan tuoda julki tai ainakin saada ulos päästäni. MIASMA #42 37. Väkisin vääntämällä ei saada kuin teeskentelyä aikaiseksi. Lopulta noista yksittäisistä sanoista tulee lauseita, lauseista säkeistöjä ja säkeistöistä kokonaisia lyriikoita. Tietysti Förgjordilla on tietty visio ja polku, joita seurataan, mutta olemme aikojen saatossa kasvaneet niin yksilöinä kuin bändinä, ja tämä varmasti kuuluu musiikissamme. Ja tuo senhetkinen fiilis on se, minkä haluamme taltioida. Kun levy saatiin painokuntoon, niin en viikkoihin kuunnellut sitä, koska halusin puhdistaa korvani ja mieleni, että voisin kuunnella sitä kuten ulkopuolinen. Pesoselle. Tämä vaihe voi kestää vuodenkin, ja kun pää on lopulta niin täynnä ideoita, ettei aloillaan kestä, niin vasta tällöin tartutaan kitaraan ja aloitetaan itse luominen. Kertoisitko hieman historiikkia niille, jotka eivät sitä tunne. Kun on ollut mukana synnyttämässä ensimmäiset soinnut, jankannut niitä mielessään tuhansia kertoja lyriikoiden luomisen kanssa, hoitanut soittamisen, nauhoituksen, miksauksen ja niin edelleen, niin materiaalia katsoo aivan liian läheltä eikä pysty näkemään kokonaiskuvaa. Valgrinder kertoo, että jossain vaiheessa kuvioihin astui omien visioiden esille tuonti, ja vaikka bändissä alkuaikoina olikin useampi ihminen, oli hän Prokrusteksen kanssa bändin ydin. Vaikka levyt ovatkin aikansa peilejä ja kuvastavat meitä kahta siltä hetkeltä, niin silti (tai juuri siksi) niitä ei tarvitsekaan verrata toisiinsa. Siinä vaiheessa, kun bändissä oli enää ydinkaksikko jäljellä, kastettiin se uudelleen Förgjordiksi. Förgjord ei ole bändi siinä, missä bändi sanana perinteisesti tunnetaan, se on ja on aina ollut meidän kahden veriveljeyden symboli. Olemme olleet Prokrusteksen kanssa kuin veljekset 80-luvulta asti, löytäneet yhdessä waspit ja diot, myöhemmin kreatorit ja sodomit, nähneet death metalin nousun ja tuhon ja lopulta vajonneet aina vaan syvemmälle black metalin syövereihin. Helmikuun lopussa ilmestyi Förgjordin uusi kokopitkä albumi, Sielunvihollinen, ja edellisestä levystä on jo nelisen vuotta aikaa. Korvanne verta vuotakoon kun laulumme kaikaa! Levyllä on mukana myös vierailevia artisteja ja Förgjordille uusia elementtejä, kuten kanteleen soittoa. Bändiin kuuluu nykyään sinä ja Prokrustes Thanatos. Sitä nimeä olemme ylpeinä kantaneet sydämissämme. Valgrinder kertoo, että uuden levyn tunnistaa Förgjordiksi tahtomattaankin, vaikka se kuulostaa erilaiselta kuin edeltäjänsä, Ajasta ikuisuuteen. Lyriikat ovat henkilökohtaisia, vaikka olisivatkin yleismaailmallisia. Toinen albumi Ajasta ikuisuuteen ilmestyi vuonna 2008 ja tänä keväänä ilmestyi uusin albumi Sielunvihollinen, joten aika oli otollinen kurkistaa pimeyden sydämeen ja pyytää Valgrinderia valaisemaan polkua kaiken alkulähteelle. Kysyn, ovatko Valgrinderin kirjoittamat sanoitukset hänelle itselleen henkilökohtaisia vai enemmän yleismaailmallisia, ja mistä inspiraatio lyriikoihin saa alkunsa. Halusimme ambient-tyyppisen intron, mutta emme kuitenkaan mitään liian modernia, joten ehdotin yhteistyötä seppä R. Förgjord ei ole pelkkä bändi, se on jotain paljon henkilökohtaisempaa, se on missiomme, se on Fratres Militiae Inferi. Muutaman ajatuksenvaihdon jälkeen sain c-kasetin, jossa oli nämä kaksi mahtavaa biisiä, jotka oli toteutettu pelkällä kanteleella, huilulla sekä syntikoilla. Olin soittanut hänen kanssaan monissa kokoonpanoissa jo ennen Förgjordia, ja hän jos kuka ammattimiehenä tiesi, miten rummut saisi mikitettyä paskemmillakin mikrofoneilla ilman mikseriä. Suuret kiitokset heille molemmille, ilman heitä levy olisi varsin erilainen, ainakin monta minuuttia lyhyempi, haha! On tunnustettava, että sessiomuusikoiden käyttö käy itselleni vähän luonnon päälle, mutta tällä kertaa valinta oli oikea. " Saatanan monet kasvot Niin Sielunvihollisella, kuin aiemmalla albumilla, lyriikka on käsitellyt useita erilaisia aiheita. Tämän lisäksi rumpujen soittoon ja nauhoitukseen saatiin Valgrinderin mukaan apua vanhalta toverilta, J.R.T:ltä, joka on soittanut aiemmin muun muassa Scorngrainissä. Kun sain kuulla hänen akustisista projekteistaan, tiesin että vahvana visionäärinä hän pystyisi täyttämään tarpeemme. Valgrinderin mukaan aluksi suunnitelmissa oli jokin kantava teemamelodia, joka kutoisi levyn kappaleet yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, mutta jostain syystä ideasta luovuttiin ja päädyttiin lopulta perinteisempään intro ja outro -ratkaisuun. Samalla tavoin pienistä melodioista tulee sävelmiä ja sävelmistä biisien runkoja. En halua tehdä biisejä aivan loppuun saakka, ainoastaan pelkät rungot. Silti en vieläkään osaa kuunnella sitä puhtaana kokonaisuutena, vaan osiensa summana, kriittisesti pieniä yksityiskohtia miettien ja punniten. Me haluamme kuulostaa levyllä samalta kuin treenibunkkerissa, emmekä halua esittää yhtään parempaa muusikkoa kuin oikeasti olemme. Black metal on aina ollut eräänlaista antitaidetta, elitistien musiikkia, jota ei ole tarkoitettu kaikille." sinainen debyytti, sillä miltei kaikki kappaleet ovat joko aiemmin julkaisemattomia versioita tai kokonaan uutta materiaalia. Tarvitaan siis oikea hetki ja mieliala, jotta luominen onnistuu. Olisi väärin rajata historiikki siihen, milloin Förgjord perustettiin. Samasta syystä Förgjord ei halua Valgrinderin mukaan ottaa liikoja uusintaotoksia tai korjata pikkuvirheitään, koska useimmiten ensimmäiset versiot ovat luontevimmat
Tällöin käytettiin kiertoilmaisuja, kuten Vihtahousu, Vanha Kehno tai Sielunvihollinen. Minun Saatanani on Perkele, joka asuu syvällä suomalaisen miehen mielessä. Sekä Tulilahdella että Isojoella tehdyissä murhissa on paljon yhtäläisyyksiä muutenkin, nuoret viattomat tyttäret tahrataan, häpäistään ja haudataan mataliin soisiin hautoihinsa. Tietysti osa lyriikoistamme on fiktiivisiä tarinoita, mutta monesti myös täyttä totta. Sielunvihollinen ei ole pelkästään Saatana, vaan myös osa kulttuuriperintöämme ajalta jolloin ihminen oli yhtä luonnon kanssa ja jolloin oli selvää, mikä on "hyvää" ja mikä "pahaa". Kumpikin näistä tarinoista on iso osa suomalaista identiteettiämme, koska aikoinaan tragediat koskettivat ja yhdistivät koko kansakuntaamme. heinäkuuta 1959 Tulilahden leirintäalueella Heinävedellä surmattiin kaksi nuorta jyväskyläläistä naista. Tyttöjen surmista pidätetty Runar Holmström vannoi syyttömyyttään loppuun saakka, mutta totuutta ei koskaan saatu selville, sillä hän hirttäytyi selliinsä ennen oikeudenkäynnin alkamista. Valgrinderin mukaan black metalia ei saisi kuitenkaan olla vain sen itsensä vuoksi, vaan sen tulisi kuvastaa tekijöidensä ajatuksia ja identiteettiä sekä olla rehellistä ja itsensä näköistä. Tarinan mukaan 28. Se on omistettu yhteiselle toverillemme, joka menehtyi nuoressa 25 vuoden iässä niihin aikoihin, kun valmistelimme levyä. Kun asuu metsien ympäröimänä, huomaa miten pieni ihminen on oikeasti luonnon ja luonnonvoimien keskellä. Saatanalla on monet kasvot. Onko saatana merkityksellinen hahmo filosofisessa tai jossain muussa " prokrustes mielessä Förgjordin musiikissa ja mitä se merkitsee sinulle. Nykyään asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin ennen. Ehkä juuri tästä syystä black metal on musiikillisesti laaja käsite. Myös genren primitiivistä energiaa ja tunnetta voisi pitää olennaisena osana sen syvintä olemusta. Levyn nimi Sielunvihollinen on perinteinen kiertoilmaus saatanalle. Tämä oli vaikea teksti saada valmiiksi, mutta se oli pakko saada ulos päästäni. Emme näe sitä konkreettisena olentona, vaan lähinnä metaforana voimalle, viisaudelle ja kaikelle sille, minkä eteen teemme töitä. Samalla tavoin nimet otso, mesikämmen ja kontio kuvastavat karhua, metsän kuningasta. Valgrinder jatkaa, että kaiken kuuluu nivoutua yhteen, niin musiikkia, ajatusmaailmaa, lyriikoita, logoa kuin ulkomusiikillisia tekijöitäkin myöten. Se näyttää meille polun ja ohjaa käsiämme. Tulilahden kaksoissurma on yksi suurimmista mysteereistä, joka on riivannut mieltäni jo monen monta vuotta. Black metaliin yhdistetään monesti jokin selkeä sanoma, kuten antikristillisyys, satanismi tai jokin poliittinen agenda. Esimerkiksi Sielunvihollisen viimeinen kappale, Viimeinen myrsky, on yksi henkilökohtaisimmista ja vaikeimmista lyriikoista, jotka olen koskaan tehnyt. Valgrinder toteaa, että Förgjord tulee käsittelemään vastaavanlaisia aiheita ja niihin liittyvää kansanperinnettä myös jatkossa. Förgjord on antikristillinen bändi, jolle Saatana on symboli, jonka alla marssimme kohti voittoa tai kuolemaa. Esimerkiksi minun Saatanani ei pelkästään tapa, vaan myös antaa voimaa ja kasvattaa. Myös minä halusin tuoda esiin oman versioni tuon kesän tapahtumista. Mistä idea kappaleeseen tuli. Biisin taustalla pyörii vanhoja dokumenttinauhoituksia kyseisen tapauksen tutkinnasta. Se on se loputon tuska, viha, pimeys ja suomalainen sisu, joka vapaaksi päästyään antaa tarvittaessa yli-inhimilliset voimat ja syrjäyttää kuoleman pelon. Toinen vastaavanlainen mysteeri oli Kyllikki Saaren surma, josta teimme kappaleen Suohauta edelliselle levylle. Levyllä kuullaan instrumentaalinen kappale nimeltä Tulilahti 1959, joka kertoo mitä ilmeisimmin Tulilahden kaksoismurhasta. Valgrinderin mukaan levyllä Sielunvihollinen kuvastaa heikkojen ihmisten käännyttäjää, käärmettä ja itse paholaista, joka tarjoaa ihmisille iankaikkisen elämän kuoleman syleilyssä ja joka jättää ruumiit heikon jumalan haltuun. Kun koostin kappaleen samplet kahdesta eri nauhoitteesta, sekä alkuperäisestä uutisotoksesta että myöhemmin tehdystä radiokuunnelmasta, editoin kappaleen tarkoituksella loppumaan siten, että ilmaan jää kaikumaan kysymys: "Mitä Tulilahdella todella tapahtui kesällä 1959?". Toisen hyvä on toisen paha ja niin edelleen. Äärimmäisen musiikin juurilla Kun tarkastellaan black metalin olennaisimpia piirteitä tai sen ydintä, voidaan nähdä paljonkin eroavia näkemyksiä sen merkityksestä ja siitä, mitä musiikilla pyritään välittämään kuulijalle. Tänään ei voi enää sanoakaan suoraan, mikä on hyvää tai mikä pahaa tai minkä verran niiden välissä on harmaata rajapintaa. Näitä kiertoilmaisuja käyttämällä muinaissuomalaiset halusivat välttää sen, etteivät oikeaa nimeä ääneen lausumalla kutsuisi pahaa luokseen, Valgrinder lisää ja jatkaa: Tuolloin paholaiseen ei pelkästään uskottu, vaan hänen läheisyytensä pystyttiin aistimaan ja hänen kättensä työn näki kaikkialla. förgjord minun saatanani on Perkele, joka asuu syvällä suomalaisen miehen mielessä." Inspiraatiota Valgrinder sanoo saavansa jo pelkästään uutisia seuraamalla, mutta kertoo peilaavansa ajatuksiaan aina itseensä ja siihen, miten mikäkin tilanne häneen vaikuttaa. Luonnon läheisyys kyllä pistää nöyräksi ja antaa paljon ajatuksia ja perspektiiviä asioihin. Simple times. Musiikillisesti Förgjord kuvastaa kaikkea sitä, mitä tai miten haluamme ajatuksemme esittää. Itse nimi Sielunvihollinen viittaa tietysti aikaan, jolloin ihminen pelkäsi kaikkea pahaa niin kovasti, ettei uskaltanut sanoa sen nimeä ääneen. Kun vertaa vaikka Ildjarnia, Black Witcheryä, Abyssic Hateä, Ride for Revengeä, Grand Belial's Keytä tai mitä tahansa artistia keskenään, niin huomaa miten laajasta genrestä puhutaan. Henkilökohtaisesti en usko, että hän olisi voinut tehdä kyseistä verityötä. Vielä tänäkin päivänä, yli puoli vuosisataa myöhemmin, ihmiset spekuloivat tapahtumien kulkua ja monenlaiset legendat alkavat elää omaa elämäänsä. Kyse on äärimmäisen laidan musiikista ja siksi myös musiikin raakuus rajoittaa hänen mielestään paljon sitä, että niin sanottu normaali, kaikkiruokainen musiikinkuluttaja jättää black metalin kuuntelematta. 38 MIASMA #42
Förgjord teki split-albumin, Uskon kuolema, vuonna 2009 Mustan Kappelin kanssa ja osallistui myös Helvetin musta peto -kokoelmalevylle. Valgrinderin ja Prokrusteksen toinen projekti, jossa molemmat soittavat, Njafrar, julkaisi edellisen demonsa Haureus vuonna 2003. Kasettimankalle ei hyvää jälkeä saanut ja studioon ei rahoja tuhlattu. Black metallin tulisi herättää kuvotusta ja inhoa, eikä se saa olla koskaan mitään easy listening -musiikkia. Kaikki aikanaan Förgjord ei ole koskaan esiintynyt livenä ja Valgrinder toteaa asiasta tiedusteltuani, että kyseessä on periaatekysymys. Olen huomannut, että moni blackmetallistiksi itseään kutsuva on pitänyt musiikkiamme kuuntelukelvottomana eikä ole pystynyt näkemään, mitä pinnan alla oikeasti on. Myös toinen splitti on suunnitteilla erään kotimaisen sotakoneen kanssa. Black metal on aina ollut eräänlaista antitaidetta, elitistien musiikkia, jota ei ole tarkoitettu kaikille. Esimerkiksi Sielunvihollisen kitarat ja bassot on soitettu vanhan kasettimankan läpi, koska kitaravahvistinta en yksinkertaisesti voinut soittaa niin kovaa, että kuulisin rikkoutuvien elementtien itkevän kivusta. Näin ne jyvät erottuvat akanoista. Njafrar oli eräänlainen terapiabändi Förgjordin rinnalla, jossa toteutimme itseämme varsin eri tavalla. Pesosen kanssa, ja toteutuessaan tämä tulisi näyttämään aivan uuden puolen Förgjordista. " Förgjord ei ole Pelkkä Bändi, se on missiomme, se on Fratres militiae inFeri." Valgrinder Mutta on black metalia ja "black metalia". En liiemmin pidä keikoilla käymisestä, puhumattakaan että olisin itse siellä soittamassa. Onneksi saimme lainakäyttöön yksinkertaisen neliraiturin, ja vaikka lopputulos kuulostaakin monen mielestä lo-fi -paskalta, niin se oli yksinkertaisesti parasta mahdollista, mitä silloin pystyimme taltioimaan. Hengitystä ei vielä kannata pidätellä, todennäköisesti nuo jäävät pelkiksi suunnitelmiksi. Itsekritiikki on sitä, mitä toivoisin monelta muultakin, etenkin suomalaisilta black metal -bändeiltä. Pitäkää rima korkealla ja olkaa rehellisiä itsellenne. MIASMA #42 39. Samoilla soittovehkeillä nyt vain tulee samanlaista jälkeä. Meidän black metalimme tuleekin kuulostaa äärimmäiseltä, joten siinä on turha alkaa valittamaan jostain rumpusoundeista tai soittovirheistä. Nykyään bändien on entistä helpompi nauhoittaa studiolaatuista ääntä kotikonstein, mutta black metalissa monesti pyritään edelleen saamaan se entisaikojen kellarisoundi mukaan. Se tulee olemaan ainutlaatuinen kerta, ja jos näyttää yhtään, että jonkin tekijä ei välttämättä onnistu, emme toteuta suunnitelmia. Äänenlaatu ei Valgrinderin mukaan juuri parantunut miesten hankittua oman neliraiturin. Mikä on seuraava askel Förgjordille, ja onko luvassa lisää uutta materiaalia. Kysyn vastauksesta huolimatta, olisiko mahdoton ajatus nähdä Förgjord vielä joskus astumassa lavalle. Mutta kiireessä ei tule kuin kusipäisiä lapsia, joten aikaa tulee vierähtämään. Tietenkin huono soittokalusto ja nauhoitustekninen osaamattomuus osaltaan vaikuttivat siihen, että äänimaisema oli karski, mutta emme silti kuulleet sitä mitenkään ylihuonona tai liioiteltuna, vaan enemmänkin brutaalina ja rankkana. Näemmä vuodet ovat vierineet sen verran edellisestä julkaisusta, että vaikkei Njafrar varsinaisesti ole hajonnut, käytän alitajuisesti siitä puhuessani mennyttä aikamuotoa. Julkaisijan tahtoa kunnioittaen Valgrinder ei kuitenkaan halua paljastaa asiasta sen enempää. Ottaessani esille mahdolliset tulevaisuuden suunnitelmat projektin osalta, Valgrinder toteaa, ettei usko heillä olevan enää paljon annettavaa kyseiselle bändille. Paljon varmempaa on Valgrinderin mukaan, että yksi jo valmiina oleva, mutta ennen julkaisematon biisi tullaan julkaisemaan eräällä kokoelmalevyllä. Viime vuosina Förgjord on saanut useita hyviä keikkatarjouksia, joten on herännyt ajatus, että vielä jonain päivänä aseistamme lähimmät toverimme ja teemme yhden live-esiintymisen. Valgrinder kertoo, että parin bändin kanssa on ollut jo pidempään suunnitteilla jonkinlaisia pienempiä julkaisuja. Vielä tänäkin päivänä haluan kokeilla erilaisia tee-se-itse-miehen ratkaisuja. Siinä missä Förgjord on analoginen, metsähenkinen ja kuvastaa voimaa, oli Njafrar digitaalinen, urbaani ja pureutui syvemmälle hulluuden syövereihin. Nämä ovat vasta suunnitteilla, ja siksi niistä ei sen enempää. Tämä on yksi syy siihen, miksi Förgjord kuulostaa sellaiselta kuin kuulostaa. Viittasinkin jo aiemmin tuohon kollaboraatioon R. Onko äänimaailman rakentaminen mielestäsi tärkeä osa musiikin kokonaisuutta, erityisesti black metalissa. Valitettavasti tästäkin musiikkigenrestä on tehty salonkikelpoinen vientituote, josta kaikki liiat särmät on hiottu pois, siis kaikki ne särmät, jotka tekevät black metalista sitä mitä se on. Samalla hän kuitenkin toteaa, että miksipä äänimaailman olisi pitänytkään muuttua, sillä Förgjord oli löytänyt oman soundinsa ja itselleen oikean tavan toimia. Olen kyllä oman osani saanut live-esiintymisistä edellisissä bändeissä, joten tiedän mistä puhutaan. Jatkoa on luvassa. Ajatuskin siitä, että joutuisin opastamaan jotakuta ulkopuolista, kuinka hänen tulisi soittaa meille niin henkilökohtaisiksi tulleita riffejä, tai että joku muu kuin minä tai Prokrustes edustaisi Förgjordia, tuntuu liian kaukaiselta ajatukselta. Förgjord on tullut tutuksi tinkimättömän raa'asta äänimaailmastaan ja sama linja jatkuu myös uudella levyllä. Ehkä teemme nuo pari edellä mainittua splittijulkaisua, tai sitten emme. Liikaa toivoa asiasta Valgrinder ei halua kuitenkaan herätellä, vaikka pieni mahdollisuus siihen voisi ollakin. Jos ei anna itselleen minkäänlaisia aikatauluja, niin voi rauhassa luoda, tuhota ja kerätä voimia, kun aika on oikea. Kun aikoinaan aloitimme, demon pystyi joko nauhoittamaan kasettimankalla, neliraiturilla tai isolla rahalla studiossa. Meille kotikonstein nauhoittaminen antaa vapaat kädet toimia ja näin saamme taltioitua mahdollisimman rehellisen kuuloista musiikkia. Sen verran olemme itsekriittisiä, että emme toteuta sitä, jos emme saa itsestämme kaikkea irti. Tarkoitus olisi, että soitetaan ristiin toistemme biisejä, ja jos kaikki onnistuu, niin luvassa on aika mielenkiintoinen julkaisu
Pagathornmaisen hiipivän intron jälkeen starttaava Shine Through My Scars, Morning Star yllättää toden teolla murjovan raskaalla otteellaan. Tuolloin kylvetyt siemenet ovat nyt kantamassa hedelmää, sillä yhtyeen puitteissa on tapahtumassa piakkoin varsin monenlaista ja kiinnostavaa. Markus Makkonen Lord of Pagathorn uonna 1992 perustettu Lord of Pagathorn oli monien huulilla jouluaattona vuonna 2010 julkaistun Msilihporcendemonsa jälkimainingeissa. Nauhoitimme 7" vinyylin kesällä 2011, koska meillä oli juuri siihen sopivat kappaleet valmiina ja jotka eivät liittyneet tulevaan Nekros Philia -kokopitkään. 1990-luvun alussa perustettu Lord of Pagathorn yllätti pari vuotta sitten paluullaan demokantaan. Myös Woodcut Records oli erittäin kiinnostunut tekemään ensimmäisen julkaisumme vinyylimuodossa, joten senkin suhteet asiat etenivät nopeasti. Ehkäpä vanha sanonta pitää edelleen paikkaansa, että jyvät erottuvat akanoista ja herätimme mielenkiinnon tarpeeksi hyvin Woodcut Recordsissa, Corpselord pohtii sopimuksen syntyä. Vinyylin nimikkokappaleeseen olemme erittäin tyytyväisiä, koska se on edellisestä demostamme poikkeavaa black metalia, kuulostaen silti uniikilta Lord Of Pagathornilta. Oli aika ottaa yhtyeen johtohahmo, laulaja-kitaristi Corpselord jälleen langan päähän. Myös Miasma kirjoitti tuolloin yhtyeen voitokkaasta paluusta niin sanotusti elävien kirjoihin. Myös Corpselord allekirjoittaa tämän. Tähän raitaan nähden demolla kepeästi heilutettu viikate on vaihdettu painavampaan ja tylpempään lyömäkkääseen. Lord of Pagathornin ja Woodcutin yhteistyösopimus pitää sisällään kaksi kokopitkää albumia ja yhden seiskatuuman. Msilihporcenilla esitelty Nekros Philia -teema-albumin alkusoitto onkin siis saamassa jatkoa aivan toden teolla. Hiljattain uutisoitiin yhtyeen levytyssopimuksesta Woodcut Recordsin kanssa, ja huhua muunkinlaisesta värikkäästä toiminnasta on ollut ilmoilla. Sehän ei kuulu Nekros Philian saagaan. Mikä sai teidät valitsemaan juuri Woodcutin ja mikä toisaalta Pagathornissa mielestäsi vakuutti levy-yhtiön kykyjenetsijät. Nimimerkkien kirjailemisen jälkeen yhteistyö onkin alkanut rytisten. Jo pelkästään kommunikointi molemmin puolin on helpompaa ja nopeampaa. Jo tänä keväänä tullaan julkaisemaan sopimuksessa mainittu seiskatuumainen, joka kantaa nimeä Shine Through My Scars, Morning Star. Aiheuttamanne kohinan jälkeen ottajia olisi varmasti ollut muitakin. Millainen syntytarina kyseisellä kappaleella on. Kappale on omalla tavallaan brutaaleinta ja jossain mielessä myös hitainta Lord Of Pagathornia tähän mennessä. 40 MIASMA #42. Loistava Msilihporcen-nauha nousi pian maamme metallimedian puheenaiheeksi ja keräsikin varsin mairittelevia arvioita. Kävimme neuvotteluja useamman tahon kanssa, ja lopulta tultiin siihen päätökseen, että virallisten kokopitkien kanssa tällä hetkellä pysytään Suomen kamaralla
Tästä pitää jo yhtyeen kappalemateriaali huolen. Suurempi tunnettuus on kuitenkin väistämättä lankeamassa Lord of Pagathornin auran ylle. Näinhän se tietysti on. Pidettäköön bändimme ympärillä mystisyyden auraa yllä tällä hetkellä tällä tavoin. Kyseinen kappale on erittäin vahvaa ja mahtavaa materiaalia Venomilta. Mutta kuten monet tietävät, bändillämme ei ole ollut tapana pitää kiirettä julkaisujen suhteen, joten tuo 2013 on oletus. Tätä siis innolla odotamme. Corpselord on syystäkin tyytyväinen ja vannottaa yhteistyön jatkuvan myös tulevaisuudessa, muun muassa paitadesignien parissa. Nekros Philia Kysymys, johon moni odottaa kuumeisesti vastausta, on kuitenkin, missä vaiheessa odotetun Nekros Philia -albuminne synnytystuskat ovat. Paketoinnin kruununa kimaltaa vielä poikkeuksellisen komea kansitaide. Onko tässä takana jokin suurempi filosofia, tai taktinen linjaus. Jos yhtyeen kasvoja pidetäänkin tällä hetkellä vakan alla piilossa, ei Corpselord kiellä keikkojenkaan mahdollisuutta. Shine Through My Scars, Morning Star -biisin sanoitusmaailma ideoitiin koko bändin kesken, ja alun perin sanoitukset piti kirjoittaa yhteistyössä valmiiseen muotoon rumpalimme Hellwindin kanssa. Mikä sai teidät tarttumaan juuri tähän raitaan. Olet kuullut aivan oikein. Aasian ja Etelä-Amerikan alueella on kumminkin kovimmat suomalaisesta metallimusiikista kiinnostuneet hullut, joten mielellämme haluamme julkaisuiden leviävän juurikin noihin mainitsemiini maihin. Msilihporcen-demo tullaan julkaisemaan Aasiassa thaimaalaisen Witchhammer Productionin toimesta pro-kasettiversiona. Iso pyörä alkaa siis toden teolla pyörähtää Lord of Pagathornin osalta myös maailmanlaajuisesti. Yhtyettä on lähestytty jo useammaltakin taholta, ja kysymys lienee kuulemma lähinnä, missä päin maailmaa ensimmäinen keikka sitten joskus soitetaan. Raita on myös kaikessa raakuudessaan varsin monipuolinen. Aloitamme levyn nauhoitukset jossain vaiheessa tätä vuotta, ja oletusarvona pidettäköön, että kokopitkää voi päästä kuulemaan cd- ja vinyyliformaatissa vuonna 2013. Corpselord kertoo kannen sarvipää-designin syntyneen yhteistyössä bändin hyvän ystävän, Babalon Graphicsin Helgorthin kanssa bändin kansi-idean pohjalta. Kasvoilla tai ilman. { www.lordofpagathorn.com } MIASMA #42 41. Levy tulee sisältämään seitsemän chapteriä. Lord of Pagathorn tunnetaan nimenomaan kehitteillä olevasta konseptialbumistaan, jossa koko lyyrinen kokonaisuus nivoutuu yhdeksi albumin mittaiseksi tarinaksi. Sanokaa minun kuitenkin sanoneen, että tällä bändillä on kyllä harvinaisen potentiaaliset avaimet käsissään ja yhtyeen nimi tulee olemaan vielä monien huulilla tulevaisuudessa. Musiikillisesti Lord of Pagathornin ensijulkaisu on siis silkkaa rautaa. Kun aika on oikea, jotain voi ilmaantua. Tällä hetkellä emme ole katsoneet aiheelliseksi antaa julkisuuteen promokuvia bändistä. Tuntuiko oudolta kirjoittaa sanoja tällä kertaa vain yhtä kappaletta silmällä pitäen. Olemme Lord Of Pagathorn. Ihmettelenkin haastateltavalle, miten paljon erilaisia elementtejä sinällään lyhyeen biisiin on saatu upotettua ja vieläpä erittäin toimivalla tavalla. Mutta jostain kumman syystä aika paljon porukkaa näyttää tietävän, keitä olemme ja toisaalta se ei ole ihme, koska asumme pienessä maassa ja täällä on pienet piirit. Milloin Msilihporcenilla alkanutta saagaa saadaan seurata jo aiemmin kuultua alkusoittoa pidemmälle. Tällä hetkellä työskentelymme poikkeaa Msilihporcen-demonauhoituksista sen verran, että olemme nauhoittaneet treenidemoja, jotta pääsemme vahvemmin visioimaan tulevaa kokonaisuutta. Kuolleet jätetäänkin seiskatuumaisen nimibiisissä tällä kertaa rauhaan. Pitääkö Corpselord sitten tällaisen tietoisen ja minimalistisen mystisen julkisuuskuvan säilyttämistä jatkossa vielä mahdollisena. Sen sijaan niitä kyllä kopeloidaan julkaisun b-puolella, jossa Lord of Pagathorn nuijii läpi varsin rivakasti rullaavan, mutta alkuperäiselle hienosti uskollisen version Venomin In League With Satan -klassikosta. Vanhasta kylläkin jossain ug-zinessä. Emme ole kumminkaan sulkeneet pois mahdollista kuvaa bändistä, jossain muodossa tulevaisuudessa. Kappaleemme eroaa hieman alkuperäisestä versiosta rakenteiden ja komppien puolesta, sekä tempo on nopeampi. Venomin vaikutusta black metaliin ei voi kuin ylistää. Käsittääkseni Lord of Pagathornista ei kuitenkaan ole koskaan julkaistu ainoatakaan promokuvaa. Uudesta kokoonpanosta ei ole koskaan julkaistu kuvaa. Suuri ehkä, Corpselord pyörittelee. Minua ja Muita bändin jäseniä ei kiinnosta Millään Muotoa, tietääkö ihMiset keitä oleMMe." " Kappaleesta kuuleman mukaan huokuu kaikuja suomalaisen black metalin 1990-luvun alkupuolen ajoilta. Mutta kuinkas ollakaan, Hellwindilläkin tuo sanansäilä on sen verran hyvä, että hän kerkesi omatoimisesti valmistella sanoitukset valmiiksi yhteisen visiomme pohjalta, Corpselord naurahtaa. Itse asiassa kävin henkilökohtaisesti tutustumassa Thaimaan metalliskeneen Bangkokissa tovi sitten, ja tällä reissulla tuli paremmin tutuksi Witchhammer Productionia pyörittävä Jerasak, paikalliset muut lafkat ja keikkajärjestäjät sekä maan kovimman bändin, Surrender of Divinityn, tyypit. Minua ja muita bändin jäseniä ei kiinnosta millään muotoa, tietääkö ihmiset keitä olemme. Nekros Philia -kokopitkän materiaali on periaatteellisesti valmis. Kuulin myös huhuja hieman erikoisemmista julkaisuista ja vieläpä hieman erikoisemmilla mantereilla... Myös Etelä-Amerikassa Msilihporcen-demosta tulee ulostumaan pro-kasettiversio ja 10" vinyyliversio Meksikolaisen Satanic Recordsin toimesta. Jotenkin tuntuu, että nykyään pitäisi olla tarjolla kaikki mahdollinen informaatio ja liiankin helpolla tavalla
Kerrassaan hieno päätös hienolle äärimmäisen musiikin illalle. 3.3. Mies väänteli vimmaisesti nupikoitaan ja miltei hakkasi pöydällä olevia pedaalejaan. Paperilla ja puheissa arvot ovat aina yleviä, mutta iireisen ja meluisan lauanihmisten sisimmässä leiskuu myös aitain aluksi oli aikaa tutusvan vastakkaisia tarpeita, muun muastua herrojen Aspa, Markkusa halu alistaa ja nöyryyttää toisia, monistakin syistä. Toisin kuin muilla, heidän esityksessään oli pitkä ja yhtenäinen draaman kaari, jota rakenneltiin vähä vähältä. Ikään kuin kaveri olisi itsekseen demotellut ja testaillut erilaisia, sinänsä ihan kivalta kuulostavia soundeja. Aspan esiintyminen oli vähäeleistä mutta päättäväistä ja kiinnostavaa seurattavaa, ja lopun raivoisat vokaalit toivat sopiForza Albino van huipentuman. Toinen heistä viehätti eksoottisten, kenties itse rakennettujen instrumenttien avulla tuotetuilla äänillään hän muun muassa piti toista värkkiä olallaan riepotellen sitä miten sattuu ja toista mäiski välillä reiteensä. Ohessa oleva kuva on edellisen päivän keikalta Turusta. Kalju kaveri takoi kahdella mikillä otsansa verille ja tuli kukkoilemaan yleisön iholle, mikä huipentui jonkinlaisen tuuppimisen asteelle. Tiukka, ehkä vartin mittainen mäiske-, rätinäja surinapurkaus ilman vokaaleja sähköisti koko tilan. Melkoisen simppeli mekkala jäi vokalistin show'n vuoksi taka-alalle, ja enemmänkin kyse vaikutti olevan interaktion luomisesta yleisön kanssa. T+ Th iT GRUN Re woR a i elsink YoU TelY H YT ia Kalleria, -Nä er all 3.3. G tavan, että yhteiskunnassamme vaalittavista ihanteista huolimatta ihmisten Markkula, Aspa, Jaakko Vanhala (live) pinnan alla kytevät mielihalut voivat olla täysin niiden vastaisia. Alussa aktin molemmat jäsenet viihtyivät koneidensa ääressä, minkä jälkeen toinen keskittyi koko ajan enemmän vokaaleihin. Erityisesti vokalistin vahva karisma teki setistä illan pääesiintyjän arvoisen tapauksen. Yksi yleisöön selin seisova kaveri koneensa ääressä dronehtavaa äänimaisemaa soitellessa ei ollut mikään show, eikä äänipuolikaan kolissut. Tanskalainen Damien Dubrovnik oli illan teatraalisin akti. Keikka huipentui melko huimaan power electronics / industrial -jylyyn vokalistin saarnatessa ja raivotessa fanaattisena mutta uskottavana molempiin mikrofoneihinsa ja sätkiessä ilman paitaa hikeä tihkuen. Vaikka Vanhala operoi Eleczeman tavoin pelkällä mies ja pöytä -periaatteella, hän seisoi yleisöön päin ja intensiteetti oli aivan eri planeetalta. Karkeasti ottaen tulkitsin näyttelyn muistutjon varttia pidempään sitä tuskin olisi ollut mahdollisuuttakaan tuutata. Kahdesta konepuolen miehestä toinen hyppäsi hetkeksi jopa bändikaveriaan puolustamaan. Seksiä, esitys, jonka jälkeen Grunt pisti piealistamista ja väkivaltaa pursuavat nen tilan järisemään sopivan lyhkäikuvakollaasit ja maalaukset edustavat sellä power electronics -setillään. Mitenkään oikeasti vaarallinen tai holtiton tilanne ei kuitenkaan ollut, vaan jonkinlaista hassuttelua se selvästi oli, mutta kyllähän tuota mielellään seurasi. la ja Siikala luomaan You are worth it -kuvataidenäyttelyyn Galleria KalOhjelmassa oli myös pieni s/mleriassa, Helsingin Kalliossa. Studio Là-bas, Helsi 42 MIASMA #42 DamieN DUbRovNik , Jaakko vaNhala , FoRza albiNo, eleczema nki. Enempi ambient-miehenä ja lähinnä Zoät-Aon-nimellä tunnettu Jaakko Vanhala otti viime vuonna "soolonimen" käyttöönsä, ja tämän muutoksen merkitys kävi ilmi heti setin startatessa. Erinomainen veto. Jyly taitelijoita yhdistävää niin sanottua kantautui kuulemma läheisen Alepan kulmille saakka, joten kovin palantisosiaalista realismia. Ulkomaalaiskiintiön korkkasi tanskalainen trio Forza Albino. Jos missasit näyttelyn tai kiihotuit siitä tavattomasti, ainakin Freak Animal Records myy painettua kuvateosta kahdessakin eri koossa. Jaakko Marttila k Myöhemmin samana päivänä Kaapelitehtaan Là-basissa aloitti Eleczema, jonka aikana en ollut lainkaan varma, kannattiko paikalle raahautua lainkaan. Samaan aikaan yleisössä muun muassa edellisen esiintyjän jäsenistö heilui euforiassa miltei artistissa kiinni
Ehkä paikoitellen soittoon olisi kaivannut lisäsärmää, mutta tietynlainen toisto ja leijailevuus kuitenkin on bändin keskeinen piirre. Yleisö enimmäkseen nyökytteli kiinnostuneena odotellessaan pääesiintyjää. Hyvältä kuulosti myös Agallochin soitto. Toiseksi viimeisenä jyrähdellyt In the Shadow of Our Pale Companion oli yksi illan kohokohdista. Jaakko Marttila Heikki Sikanen P idin aika yllättävänä sitä, että Arcturusin keikka myytiin etukäteen loppuun. Lopuksi, yhdentenätoista kappaleena, kajautettiin Sol Invictus -cover Kneel to the Cross, mikä tuntui raikkaalta ja tyylitietoiselta päätökseltä. Heidän meininkinsä on sitä perustoimivaa 2000-luvun tummasävyistä jykevää metallia, josta on arvioissa tapana sanoa jotain tällaista: "Bändi hallitsee niin herkemmän maalailun kuin rujomman runttauksenkin." Kappaleet kuulostivat rullaavan sludgen ja Katatonian risteytyksiltä. Kappale on moniulotteinen sävellys, ja sen kaihoisat ja karut kuviot toimivat myös livetilanteessa. Ehkä he vuonna 1993 soittivat black metaliin päin kallellaan olevaa tavaraa, mutta sen jälkeen meininki on ollut paljon leikkisämpää, ja kummallista olisi, jos se ei näkyisi myös esiintymisessä. Arcturus clockwork spirit 17.3. Erittäin viihdyttävä ja hyvä keikka kokonaisuutena, uutta tuotantoa odotellessa! Seppo Rautio Heikki Sikanen E AgAllocH ghost Brigade 7.4. Kulttuuritehdas Korjaamo, Helsinki nsimmäistä kertaa Suomessa konsertoinut Agalloch oli odotetusti houkutellut Korjaamon Vaunusalin täyteen porukkaa. Kokonaisuutena Agallochin ensimmäinen esitys näillä kylillä oli siis maanläheinen, rento ja intensiivinen. MIASMA #42 43. Loppuun soitetut pari biisiä debyytti Aspera Hiems Symfonialta olivat hieman haavoittuvaisempia. Vortex vääntelehti laulaessaan vähän hassusti, eikä kitaristi Knut Magne Vallekaan ollut mitenkään erityisen "metal" laahustellessaan keijukaismaisesti lavalla säkkikankaasta tehdyissä housuissaan vaikka toki tukka hulmusi välillä. Aiemmin nimellä Amarantine toiminut Clockwork Spirit lämmitteli poikkeuksellisesti Nosturin alakerran lavalla, koska kuuleman mukaan pääesiintyjän työvälineet veivät niin paljon tilaa, ettei sekaan sopinut millään. Sen sijaan viimeisimmän Sideshow Symphonies -levyn kiekuvat hoilottelut ärsyttivät monia, vähän myös minua. Steampunk-releisiin pukeutunut bändi oli minusta kuitenkin sellainen kuin se antaa ymmärtääkin olevansa. Heti ensimmäiset kappaleet Into the Painted Grey, Falling Snow ja The Watcher's Monolith vangitsivat väkevällä tunnelmallaan. Tuskin kukaan voi kiistää hänen rooliaan vierailevana, joskin miltei pääroolin ryöstävänä, tähtenä La Masquerade Infernale -klassikolla. Nosturi, Helsinki Vanhaa vokalistia Garmia ei juuri tullut ikävä. Lyhyissä välispiikeissä Haughm ehti kehua Suomen kauneutta, Kaurismäkeä ja vanhaa underground-metallia. Kaikki soittimet kuitenkin kuuluivat tasapainoisesti eikä volyymitasokaan mennyt överin puolelle. Pääesiintyjän solistista ICS Vortexista ollaan varmasti montaa mieltä. Täten odotukset olivat etukäteen varovaiset. Vokaaleihin oli jostain syystä lisätty kovasti lisää efektiä, eikä Vortexin kärinä ja hoilotus siltikään tavoittanut nuoren Garmin kolkkoa soundia, mutta se olisi tuskin onnistunut edes itseltään Garmilta nykyään. Tasan kymmeneltä aloitti lämmittelijän tehtävänsä kotimaan Ghost Brigade. Vokalisti vaikutti osaavalta kaverilta halliten puhtaatkin osuudet mukavasti, mutta kappaleiden en havainnut johtavan oikein mihinkään. Bändi kuitenkin nappasi yleisön välittömästi hohtimiinsa, vaikka alussa soittivat uudempaa materiaalia. Vaikka Agalloch ei ikinä ole ollut mikään hienoihin vokaalisuorituksiin keskittyvä bändi, kuulostivat John Haughmin kärinät ja nasaalivivahteiset laulannat mukavan voimakkailta eivätkä hautautuneet liiaksi särövallin alle. Amarantinen parin vuoden takainen demo ei sinfonisella dark metalillaan oikein jäänyt mieleen, eivätkä nytkään synapsit liikahdelleet mihinkään suuntaan. Soundit yllättivät erinomaisella laadullaan: etukäteen pelkäsin, että tuollainessa betonihallissa saisi kuulla vain rasittavaa kuminaa ja sirinää. Vokalisti ärjyi ja hoilotti ihan vakuuttavasti. Myös uudemmat raidat saivat livenä paremmin potkua alleen kuin levyllä. Viime vuonna ilmestynyt debyyttialbumi on tosin vielä kuulematta, ja ehkä sen kautta liveantiinkin olisi päässyt paremmin kiinni. Bändin historiassa on kuitenkin kolme selvää aikakautta, ja tämä uudelleen kasattu kokoonpano edustaa niistä sitä uusinta inkarnaatiota, jota ei yleisesti ole pidetty mitenkään ikimuistoisena. Vortex kykeni hoitamaan melko suvereenisti hänen osuutensa. La Masquerade -kappaleet kuulostivat huikeilta, etenkin The Chaos Path, jumalauta! Master of Disguise oli hieman alkuperäistä nopeampi tulkinta, ja sen lisäksi hienot Alone ja Painting My Horror saivat haukkomaan henkeä
Vaikka nimi on kieltämättä vammainen ilmeisyydessään, murhaava raskastelu toimi kyllä pienellä Stage01:llä hienosti. Totta helvetissä. Virus 44 MIASMA #42. Tunnelma oli kohdillaan, ilma oikein väreili okkultismia. Ei todellakaan kaikki ole kultaa, mihin Wino näppinsä tunkee. Batman-bonusbiisiä ei tosin kuultu kuin lyhyesti Blackyn bassosta. Onneksi erityisempää settiä olisi luvassa myöhemmin. Perjantain itselleni aloittanut Nachtmystium oli viimeksi Roadburnissa tylsä, mutta nyt bändi sentään soitti selvästi blackmetalisempaa Instinct: Decay -levyä eikä uudempien levyjen teennäistä sienikamaa. No, tulipahan nähtyä. Uuden levyn biisit eivät toki olleet lainkaan hanskassa. Taas Roadburnissä tuli missattua liikaa kaikkea kiinnostavaa, mutta runsaudensarven kyseessä ollessa tätä ei voi välttää. Ainakin huhun mukaan Pohjois-Amerikan kiertue peruuntui sekoilun takia. The Obsessed on hieman yliarvostettua perus-doomia. Anekdoten on pääosin aika leppoisaa, mutta silti musiikissa tapahtuu riittävästi. En uskonut, että Coroner sopii Roadburniin lainkaan, mutta kyllä yleisöön oli silti muutamia alan miehiä tullut. Jesukaan ei ole ehkä enää relevantein, mutta Broadrickin luomus tuli silti tsekattua. Daniel Mongrain on osoittanut, että hän on varmasti paras mahdollinen mies korvaamaan edesmenneen Piggyn. Garm ei ole ihan paras tulkitsija 60- ja 70-lukujen hippikamoille, joten on varmasti parempi että kokeilu jäisi tähän. Harmikseni vain totesin yleisön vähälukuiseksi. Lauantai 40 Watt Sun ei vaan jaksa hirveästi innostaa, mutta soittipa sentään Warningia. Itse silti pakenin silti katsomaan hetkeksi välissä Necros Christosia, johon voi ainakin luottaa nekromanttisen death metalin saralla. Taannoinen vakava loukkaantuminen ei näytä enää hidastavan paljoakaan Carl-Michael Eideä, vaikka miehen liikkuminen on vielä hankalaa. Mahtava bändi toki aina. Doomdeath-pioneeri D.usk/Disembowelment oli ehkä kumminkin väärä bändi. Ulverin cover-setti oli lähinnä hämmentävä. Muistan muutaman vuoden takaisen Ufomammutin aloituskeikan, joka otti heti luulot pois. Täytyy tosin myöntää, että silti noin 40 minuuttia Sleepin keikkaan seuranneena voi sanoa, että äänivalli oli massiivinen ja aika lähellä kaiutinta seisseenä tunsi korvatulppienkin kanssa kuulonsa olevan vaarassa. Jälkilöylyt Sunnuntain Afterburnerissä oli kolme ylitse muiden. Pikkulavalla seuraavaksi mesonnut Belgian Alkerdeel oli taas räkäistä black/ sludge-ruonaa, joka sopi hyväksi välipalaksi ennen Sleepiä, jota varmasti moni oli tullut katsomaan. Kiinnostavampi oli The Wounded Kings, jonka uusi naislaulaja tuli nähtyä livenä eka kertaa. Monilta kuulin, että tämä oli tylsää. Kieltämättä sunnuntaina olin jo aika väsynyt, neljä päivää festarointia käy voimille. Bändit tuppaavat palaamaan jossain vaiheessa Tilburgiin, joten ehkä uusia mahdollisuuksia siunaantuu. Onnen kyyneleet olivat lähellä useampaankin otteeseen. Tällä kertaa kyse oli todella erityisestä jutusta, sillä kanadalaiset veivasivat läpi koko Dimension Hatrössin. Metallikattaus on monipuolistunut vuosi vuodelta, mikä ehkä jopa ärsyttää perinteisempään Roadburniin tottunutta stoner-hippiä, mutta minulle juuri tämä laaja tarjonta on vaan tehnyt festivaalista entistäkin houkuttelevamman. Sekä End of Level Boss että Danava viihdyttivät välissä, mutta seuraava kunnolla iskevä bändi oli Briteistä murjova Conan. Pienempi lava myöhemmin illalla olisi kuitenkin tuonut bändin hyvät puolet paremmin esiin. Hieman samaa voi sanoa viikonlopun ensimmäisestä Voïvod-show'sta, joka ei tuonut hirveästi lisäarvoa jo nähtyihin. Bändiltä on tullut vasta täyspitkä Momnos, joka on kyllä laitettava ostolistaan. Monille illan kohokohta oli toisen settinsä soittanut Voïvod. Agalloch taas veteli saman oloista settiä kuin Helsingissäkin, joten häivyin katsomaan Saturnalia Templen keikkaa Green Roomiin, ja bändi vakuutti livenä paljon paremmin kuin levyllä. Legendaaristen ja uusien jumittelubändien lisäksi kun voi nähdä laatikon ulkopuolisia bändejä, joskin hyvin tarkalla seulalla valittuna. Torstai Roadburnissa festarin aloitusbändillä on iso vastuu laittaa homma kunnolla käyntiin. Virus oli eräs eniten odottamiani bändejä, ja kyllähän ilman suurempia analyysejä voi sanoa, että viihdyin. Parhaimmillaan D-hirviö oli silti todella murskaavaa ja death metaliin päästessään myös menevää. En tosin vieläkään varma Instinct: Decayn nerokkuudesta. Muutoin sinänsä pätevä bändi ei iskenyt niin isosti kuin vaikkapa edellisen kerran Roadburnissä. Jos jokin bändi on skenessä "hip", Roadburnissä sen näkee usein ensimmäistä kertaa. Ettei korvaorgasmi olisi loppunut Dimensionin klassikkoihin, riettaat vetivät hihastaan The Outer Limitsin todellisen ässän, massiivisen Jack Luminousin. Jytisihän se, vanha kama ainakin. Killing Jokea vilkaisin vain vähän ennen Lord Vicariin rientämistä ja jäin paitsi harmikseni spektaakkelista, jossa lavalla olleet muusikot rupesivat rähisemään toistensa kanssa ja yleisökin oli vaarassa. Urfaust, jonka jollottelu ei eronnut aiemmin näkemistäni keikoista, Bongripper, jonka keikan missasin lauantaina mutta onnistuin onneksi näkemään sunnuntain Satan Worshipping Doom -levyn sisältävää erikoisvetoa, ja tietysti thrash-kurko Coroner, joka osoitti, että vielähän tuo Sveitsin papan sormi taipuu kitaran otelaudalle. Perjantai 18.21.4., Tilburg, Hollanti Timo Hanhirova Kevät, Hollanti ja Roadburn, siinä vasta toimiva kestoresepti. Ensi vuonna uudestaan. Hänellä on jännästi saman oloinen ääni kuin vanhalla laulajalla. Mitään uutta bändin jo usein nähneelle keikka ei tarjonnut, mutta päätin seurata sydämeni ääntä, sillä Sleep ei ole legendaarisesta statuksestaan huolimatta suosikkeja. Voïvodin jälkeen takki olikin jo aika tyhjä, mutta sillä välin kun Doom meuhkasi ilmeisen intensiivisen keikan Het Patronatin lavalla, itse katselin svenskiprogeilua Anekdotenin epäeuklidisessa muodossa. Vaikkei edes olisi kovin perso tajunnanlaajentimille, Tilburgin 013-klubin ylpeys tarjoaa elämyksiä ja uusia tuulia
Pian olikin sitten Coffinsin vuoro ottaa päälava haltuunsa. No, ekan biisin jälkeen Rob Lowe spiikkasi, että Leif oli jätetty sairastamaan Tukholmaan, ja tilalle oli otettu joku hippi. Ei kauheasti kiinnostanut, enkä ihmettele, ettei mitään vakavasti otettavia bändejäkään kiinnostanut mokoma metalli-Idols. Rumpali Ryo on siirtynyt mikrofonimieheksi, ja kannuja hakkaa nyt uusi kaveri. Hitto vie, onneksi nämä japsihullut tulivat vielä Suomeen myöhemmin! Ranskan Gorod veti kakkoslavalla peruskivaa teknistä ja melodista death metaliaan, mutta jotenkin se viimeinen vaihde jää aina näiltä kavereilta uupumaan. Candlemassin asteltua lauteille tuli heti pistettyä merkille, että jopas on basisti Leif Edling kasvattanut polkkatukkansa pitkäksi. Seuraava havainto samalla lavalla oli todella jännästä aktista nimeltä Traumático Desmame, joka oli kuin Loinen Silencerin vokalistin kera. Kysymys heräisikin heti, oliko kyseessä ensimmäinen Candlemass-keikka ikinä ilman Leifiä. The Firstborn Barroselas Metalfest 26.30.4. En osaa sanoa, oliko esityksessä mitään tolkkua, mutta sanoisinko, että erittäin jännä keikka. Oli ilahduttavaa huomata, että vuodenaikaan sopien kaikki lavat olivat katettuja, joten kevään pienet sadekuurot eivät lainkaan haitanneet meininkiä. Vereen tahritut valkoiset essut ovat jo pahasti passé, mutta vastustamatonta pauketta oli silti tarjolla. Piru teitä raisiolaisia, olette yksinkertaisesti liian kovia jätkiä! Pirun kovia jätkiä olivat myös Coffins, jonka kokoonpano oli yllätyksekseni hieman muuttunut. Lopulta tämän vuoden SWR, eli Steel Warriors' Rebellion, jäi vähän vaisuksi, sillä peruuntumisia ilmeni ja valtaosa bändeistä oli joko kokonaan tuntemattomia tai sitten liian tuttuja Suomen-kiertäjiä. Facebook-sivullaan SWR:n porukat leimaavat Katon De Penan ja kumppanit surutta paskanpuhujiksi ja faniensa pettäjiksi. Rummut ja basso jumittelivat mielisairaiden vokaalien kera siihen malliin, ettei voinut kuin monttu auki seurata vierestä. Setti oli täydellinen, joskin toki lyhyehkö läpileikkaus tuotannosta. Koska bändi ei ole asiaa kommentoinut itse missään mitenkään, paremman tiedon puutteessa voin itsekin lähettää tässä yhteydessä ripulinhajuiset terveiseni Kaliforniaan: imekää paskaa. SWR:n omien poikien coverbändiä tuli seurattua Troops of Doomin ja hammasta purren Cowboys from Hellin verran, mutta kamelinselän katkaisi Ace MIASMA #42 45. Torstaina alueella oli oikeastaan vain Wacken Metal Battlen ennakkokarsinta, johon otti osaa lähinnä yhdentekeviä deathcore-bändejä. Etupäässä tätä varten koko tapahtumaan tuli lähdettyä, mutta sitten KRK pilasi ilon järjestämällä bändin Suomeen aina Oulua myöten. Päälavalla illan päättänyt, lyhyen hiatuksen jälkeen uudelleen aktivoitunut Tsjuder ärsytti heti alussa tiedottamalla soittavansa "aitoa norjalaista black metalia". Alkupuoli keikasta meni vähän yrmistellessä, mutta jossain vaiheessa heidän norjalaisia melodioita Marduk-tyyppiseen, hieman intensiivisempään tavaraan yhdistelevä riffittelynsä alkoi purra. Eihän tästä bändistä voi olla tykkäämättä, vaikka Lowen irvistelyt aina menevätkin osittain vammaisuuden puolelle. Ei mikään klassikkobändi, mutta parhaimmillaan oikein hyvää perusnorjalaista. Kunpa olisi saatu tämä bändi Keski-Euroopan lisäksi lämmittelemään Coffinsia myös Suomessa. Ryo veti örinät oikein hyvin mielestäni. Hidas, luupäinen death/doom-murjonta kohtasi vastustamattomasti d-beatin tahtiin jolkottavan möykän. Paskamaisin etukäteistieto oli Hiraxin peruminen, kuten kävi jo pari vuotta sitten. Perjantaina pienimmällä lavalla oli jo tosi kyseessä, kun Hollannin Skullhog räimi menemään yllättä- V Jaakko Marttila Timo Hanhirova vän paljon hitaisiin osuuksiin painottuvaa, voisiko sanoa doomed death/grindiään. Ehkä, ehkä ei, mutta tässä mielessä ainakin spesiaaliluonteinen setti, vaikka toki käytännössä ihan perusveto Candlemassilta. Onhan bändin saaminen Eurooppaan osoittautunut melko hankalaksi viime vuosina, mutta järjestäjien mukaan tämänvuotista esiintymistä ei oikeastaan edes peruttu, vaan bändiin ei tapahtuman lähestyessä enää saatu yhteyttä. Keikka loppui varman päälle Mayhemin Deathcrushiin ja Bathoryn Sacrificeen. Portugali iime vuosien kovien esiintyjälistausten perusteella lennot Portugaliin tuli lyötyä hyvissä ajoin lukkoon
Rekkamiesmäiset Stützerin veljeskitaristit eivät mitään esiintyjiä ole todellakaan, mutta joka tapauksessa selvästi odotuksia kovempi thrash-show. Kakkoslavan puolella Dyscarnate tykitti modernia brutaalia death metaliaan huippuintensiteetillä, vähän kuin Misery Index ilman grindcore-vaikutteita. Aina voisi kitistä yhdellä kitaralla vedetyistä sooloista, kun Apollyonin bassoa hädin tuskin edes kuuluu, mutta liekeissähän sitä tuli oltua vanhana diggarina kuten aina ennenkin Immortalin keikoilla. Ajattelin, josko nyt olisin tajunnut viimein bändin kokonaisuudessaan, mutta ei. Levyltä pitkälti aivan erilaiselta kuulostava duo on livenä silkkaa sludge/doom-murhaa! Rumpali Edgar Livengoodin lavan viereen tuotu setti tarjosi puitteet todella fyysiselle show'lle. Maanantai oli jo ihan liikaa, ei vain meinannut innostaa mikään, ei ainakaan kotimaan äärikeskinkertainen black metal -veteraani Corpus Christii. Vähän typerää kyllä soittaa sekä Death the Brutal Way että uuden levyn Deathhammer, kun ne ovat miltei identtisiä biisejä. Sunnuntaina alkoi jo vähän uuvuttaa, ja bändien tasokin alkoi olla melkoisen heittelehtivä. Isolla lavalla Hail of Bullets veti myös pataan, mutta mitään yllättävää ei toki ollut tarjolla eikä yleisökään vaikuttanut olevan ihan vielä liekeissä. No, turha oli selitellä, sillä hyvin se mylvintä minusta ainakin kulki. Asphyx tarjosi korviketta koko rahan edestä, vaikka Martin selitti intron aikana menettäneensä äänensä. Vaimo ja kitaristi Amber Valentinen kärinä ei ollut ehkä kummoista, mutta riffi- ja feedback-puolella oli helvetti irti. Yksi festarin parhaista ehdottomasti! Flunssan alkaessa jäytää ruumista eivät Hypocrisy ja Angel Witch voineet vähempää kiinnostaa. Toivottavasti 15-vuotisjuhlien jälkeen homma palaa järkevämpiin mittasuhteisiin ja määrän sijaan bändeissä satsattaisiin aavistuksen enemmän laatuun. Englannin puhumista kohtaan ei esiintynyt samanlaista asenneongelmaa kuin rajan takana Espanjan Vigossa, jossa tuli tehtyä varsin turhauttava päiväretki. Viisipäiväinen tapahtuma on yksinkertaisesti liikaa. Turpaan tuli. Perusteltua tavallaan, mutta käytännössä liika on liikaa ja pöllyävä maaperä alkoi tuntua nenässä varsin inhottavalta. Pääesiintyjän paikalla Immortal tykitteli menemään aika lailla modernin perussettinsä, johon sisältyi onneksi vain yksi biisi turhalta uusimmalta levyltä. The Firstborn oli päälavalla oikeastaan ainoa portugalilainen bändi koko festarilla, joka teki vaikutuksen. Sen sijaan We Doom You to Death oli jo heti ensi-live-kuulemalta minusta relevantti keikkahitti. Välillä räkäistiin ilmoille blast-purskahduksia, jotta päästiin taas ihanan kiduttavaan hidasteluun. Kostas Panagiotoun koskettimet ja laulu jäivät parissa kohtaa jotenkin päälle liimatun oloiseksi, mutta pääosin tunnelmointi toimi erittäin hyvin, paremmin ja vaihtelevammin kuin albumeillaan. The Firstborn fiilisteli buddhalaisuuteen keskittyneellä teemalla progressiivista äärimetalliaan hieman Emperorin viimeisen levyn hengessä. Tälle skenelle en toivo mitään muuta kuin pikaista kuolemaa. Portugalin kansasta jäi poikkeuksellisen lämmin ja ystävällinen kuva. Ongelmista huolimatta jotenkin hauska ja huumaantunut fiilis keikasta jäi. Kaverin eleikäs kalvojen pieksentä sai haukkomaan henkeä. Tämä ei ole minun musiikkiani, mutta parin biisin jälkeen ja siitä huolimatta, että lavalla oli vain kolme lyhyttukkaista kaveria, britit vakuuttivat minut. Lopuksi pienellä lavalla grindaili miesja naislaulajilla varustettu Revengeance. Keikka starttasi perusmeiningillä, mutta järjestysmiehen vastustuksesta huolimatta koko lava täyttyi jossain vaiheessa porukasta sekä haukkuvasta kulkukoirasta. Nopsempaa vaihdetta puski silmään Artillery, joka Jalometallissa pari vuotta sitten jätti hieman kylmäksi. Kakkoslavalle oli viritetty iso ja näyttävä vuohenpääkynttelikkö, mutta jotain deathcore-miesten muka mustaa metalliahan bändi käytännössä oli. Kolmoslavalla Blacklodgella ei mennyt ihan kaikki putkeen, sillä soundipuoli ei tuntunut miellyttävän bändiä ja lavalla vieraili kulkukoira, kuten tällä lavalla sattui monta muutakin kertaa. swr barroselas of Spades, jonka alkaessa piti viheltää peli poikki ja mönkiä pehkuihin. Simone Pluijmers on kenties bru- Pantheist Dyscarnate taalein naisvokalisti tällä hetkellä, jos sillä jotain väliä on. Illan pääesiintyjä Whiplash piti sen sijaan vielä jaksaa. Takuuvarmat riffit ja Martin van Drunenin karisma kuitenkin toimivat aina, ja viimeisimmän albumin On Divine Windsin materiaali toimi aivan yhtä hyvin kuin aiempikin tuotanto. Black/doomina markkinoitu Dragged into Sunlight kiinnosti etukäteen kovasti. Ondskapt on jäänyt mieleeni periaatteessa pätevänä, mutta silti jotenkin surkeimmillaan liian huonona bändinä. Eipä silti, hyvin pörisi siitä huolimatta. Illan viimeiset, oikein kivasti möyrivät hitaat tarjosi pikkulavalla espanjalainen Monkeypriest. Yksi tapahtuman oudoista linnuista oli Pantheist, jonka funeral doom taipui välillä death metaliin ja toisessa ääripäässä jopa lounge-tyyppiseen rentoiluun asti. Siihen vielä Last One on Earth ja muutama muu, niin kylläpä oli headbangerin onnenpäivät kerrakseen! Warhammerin loppumaton Hellhammer-ripoff ei sitten enää oikein tuntunut miltään, vaikka kyllähän sitä katsellessa silti viihtyi. Ihan ok. Touhussa oli selvää vaaran tunnetta koko ajan, ja sen takia keikkaa tuli seurattua yllättävän pitkään. Muut levyt kahlattiin samoja ratoja kuin aiemminkin, ekalta levyltä vuorossa oli nyt Call of the Wintermoon. "Uusi" vokalisti Nico on selvästi oppinut nyt nokkamiehen elkeet, ja uusiseelantilaisten malliin hihattomaan huppariin verhoutuneen kaverin rokkikukkoilusta tuli mieleen hyvällä tavalla Bruce Dickinsonin itsevarma tyyli. Maan skene on ilmeisesti melko ohut, eikä portugalilaisesta äärimusiikista jäänyt oikein hyvä kuva SWR:n perusteella. Pienen lavan ilmapiiri kuitenkin lähti jännästi keikan edetessä nousuun, ja ihmiset alkoivat jammailla ranskalaisten konerumpu-blackiä mitä hassuimmilla tavoilla. Kunnon sikavinkunoin maustettu brutal death metal toimi oikein hyvin ja herätteli jaksamaan vielä yhden illan. Kokoonpanossa oli jopa sitarin soittaja! Biiseistä ei kauheasti saanut kiinni, mutta juuri festipäivän alkajaisiksi setistä jäi oikein hyvä ja omalaatuinen tunnelma. Mutta Cerebral Bore sen sijaan sai heräämään. Kaverit seisoivat selin yleisöön, soitto oli yhdentekevää keskinopeaa pärinää, ja vokalisti ulvoi vittumaisesti vailla mitään näkemystä siitä, miten se ehkä voisi sopia musiikkiin. Obrigado! 46 MIASMA #42. Kiteytyksenä voisi sanoa, että festivaali oli hyvä, mutta liian pitkä. Välillä ruotsalaiset, langanlaihat piribläkkerit kyllä riffittelevät parhaassa a-luokassa, mutta vokalisti Acerbus on surkea rähisijä ja pääosin kappaleet ajelehtivat suuressa mitäänsanomattomuudessa. Kävi ilmi, että tämän vuoden tapahtuma oli normaalia pidempi SWR:n 15-vuotisjuhlan vuoksi. 51-vuotias Tony Portaro voi oikein hyvin kuten Jalometallissakin 2009, mutta uudemmat rock-henkisemmät viisut tylsistyttivät, vaikka spiikeissä oltiin niin kovin old school thrashiä. Sisälava, valot, pyrot ja tietysti Abbath jättivät tästäkin helvetin leveän virneen meikäläisen kasvoille. Illan toinen "naisbändi" Jucifer sitten räjäyttikin yllättäen pankin. Olutkaan ei kauheasti enää maistunut, vaikka sitä totta kai jonkun verran oli silti juotava. Sludge/doom oli homman nimi, mutta ilmeisen tarkoituksellisesti outo vokaaliefekti pisti huvittamaan
Jonkin verran harmia herätti se, että anniskelualueelta näki aika huonosti etenkin isommalle lavalle. Jyväskylän thrasherit paiskoivat raivokkaan ja konstailemattoman keikan. Siihen nähden, että bändi soittanut Suomessa keikkoja melko harvoin, ei tapaus ollut aivan niin erityislaatuinen kuin olin odottanut. Eipä se kauheasti sulattanut hyökkäävän black metalin energisyyttä. Heidän meiningissään alkoi olla jo sellaista isomman bändin asennetta, sen verran varmaotteisesti karu mutta rokkaava black metal yleisönsä otti. Mitään maailman omaperäisintä bändin black metal ei ole, mutta siinä yhdistyvät sopivassa suhteessa ronskimpi rokkaavuus ja kylmä viiltely. Tälläkin tuoreella bändillä kuulostavat olevan perusasiat hyvin hanskassa. Jotenkin perusrämpyttelyn maku keikassa oli. Kohtalaisen hurmoksen bändi saikin aikaan. Hyvinkää E Seppo Rautio Timo Hanhirova, Maija Lahtinen nsimmäistä kertaa järjestetty Steelfest oli sijoitettu rohkeasti hyvin varhaiseen kesään. Azaghal rytisteli kohtalaisen tarttuvaa, uhoavaa black metaliaan. Aika hyvin tässä vaiheessa alkoi kyllä olla jo porukkaa lavan edustalla. Musiikillisesti setti oli tuttu yhdistelmä yönmustaa painostavuutta ja popahtavaa rytkettä. Täytyy myös todeta, että viimeisenä kuultu Total War Winter War oli hieman tylsä valinta lopetukseksi. Miesrääkyjän ohella toiminut naisvokalisti käytti puhtaiden laulujen lisäksi raakaa ärjyntää, mikä on luonnollisesti plussaa. Sawhill Sacrifice soitteli tarkkaa kuolothrashiään, jossa oli mukana kohtalaisesti tyylikästä melodisuutta. No, ne ovat niitä elämän pieniä valintoja. Kyllähän 1999 Revolution 666 ja Executioner Slayer of the Light joka tapauksessa toimivat verrattoman energisesti. Tuntui, että tässä oli jonkinlainen henkinen käännekohta päiväkeikkojen vaihtuessa illan esiintyjiin. Ehkä parhaiten itselleni toimi keskitempoinen Tower of Nothingness. Impaled Nazarene ei kuulostanut erityisen hurjalta tällä kertaa. Tämän jo useamman levyn julkaisseen bändin materiaalissa ei ehkä vain ole sellaisia piirteitä, jotka saisivat minut todella innostumaan. Bändin pääjehu Hoest kiemurteli, irvisteli ja loikki reippaasti pitkin lavaa. Kohtalaisen pätevää toimintaa siis. Toki vaikutteet kuuluvat bändillä selkeästi läpi, varsinkin Deströyer 666 vilahtelee monessa saumakohdassa. Myös ruokapuoli oli keskitasoa parempaa laatua, vaikka valikoima ei laaja ollutkaan. En ollut ehtinyt tutustua lainkaan bändin materiaaliin etukäteen, mutta keikan edetessä meno alkoi kuulostaa koko ajan paremmalta. Heti alkuun Living Dead ja Sinners Bleed, loistavaa. Myös Sodom-cover Outbreak of Evil lämmitti mieltä. Norjalainen Taake oli selvästi monille lauantain odotetuin artisti. Encorena ruotsalaiset palasivat vielä soittamaan biisit Chief Rebel Angel, Demon sekä Chaos Breed. Joka tapauksessa hieno esiintulo yhtyeeltä. Kyseessä oli bändin ensimmäinen live-esiintyminen, mihin nähden toiminta oli yllättävänkin sujuvaa ja itsevarmaa. Kitaristi Sunesson ei muuten ollut nyt yhtyeen mukana, hänen paikallaan kuusikielistä soitteli tuuraaja. Nyt alkoi alueellakin olla jo reilusti porukkaa. Vokalistin paikalle palannut Lindstrand karjui reippaasti, tosin mielestäni aavistuksen kuivemmin kuin aikoinaan levyillä. Jotenkin oma kiinnostukseni silti hiipui keikan edetessä. Sinänsä soittoaika oli hieman hankala, koska juuri samaan aikaan olutteltassa näytettiin televisiosta mm-jääkiekon SuomiVenäjä -välieräpeliä. Aika viihdyttävää meininkiä kieltämättä. Eipä siinä kauheasti valittamisen sanaa jäänyt. Kyllähän bändi taas osasi makaaberin viihdyttämisen. Corpsessed Lauantai Toisena festaripäivänä aloitin artistien seuraamisen orkesterista Forced Kill. Perjantain paras keikka. Valoton 47. Synkkämelodiset ja voimakasriffiset blackthrash-kappaleet rullasivat vakuuttavasti. En sitten tiedä, olisiko koko tapahtuman muuttaminen K18-ikärajalliseksi liian karua kasvuiässä olevia metallipäitä kohtaan. Open Air 18.19.5. Bändin perusjäykkä death metal, jossa on sekä grindvivahteita että hitaampaa matelua, toimi tässä kohtaa mainiosti. Hiirenkorvat olivat juuri alkaneet vihertää puissa ja viimeisimmistä räntäkuuroista ei ollut montaa viikkoa, mutta onneksi Hyvinkäällä, idyllisellä Villatehtaan sisäpihalla, kansaa kuritti hyytävän sateen sijaan rajuhko musiikki. Pitkähköissä sävellyksissä on myös lievä progressiivinen vivahde, mikä lisää uusien näkökulmien löytymistä myöhemmillä kuuntelukerroilla. Järjestelyt Steelfestillä toimivat yllättävän hyvin ensimmäiseksi kerraksi. Isolta lavalta kuulijoiden päälle vyörytti ison kauhallisen betonimurskaa Corpsessed. Vokalisti Drakh Wrath otti rintaansa polttomerkin ja inha palavan lihan käry leijaili kauas yleisön sekaan. Ihmettelin tosin, minne jäi puuttumaan esimerkiksi Rebel Angel ja miksei Mika Luttinen ollut mukana Total Satanissa. Cavus jatkoi mustemman metallin antia. Etenkin Endless Nightmares -biisi toimi hyvin. Meininki oli sen verran tuttua, että jotain yllättävää käännettä settiin olisi kaivannut. No, kisoja tulee ja menee, thrash metal on ikuista. Toki etenkin perjantai-ilta oli hyvinkin vilpoisa, mutta ainakin olut pysyi kylmänä. Perjantai Saavuin paikalle Ominousin keikan alkaessa. Jopa viimeisimmän levyn laimeahko When in Sodom kuulosti aika hyvältä doomahtavalta biisiltä ilman levyllä kuultavia kuorolauluja. Useasti nähtyä kamaahan myös Entombed toki on, mutta jotenkin soiton virkeys ja pienet yksityiskohdat setissä puhalsivat taas vanhan hehkun kunnon roihuksi. Hyvin sai ihmisiä paikalle myös pienemmällä lavalla tahkonnut A.R.G. Erityisesti Thousand Shadows ja Väkisinkastettu, johon sinänsä luulisi kyllästyvän aika helposti, toimivat väkevällä hengellään. Seuraava bändi oli nimeltään Valoton, ja tietenkin heidän alettuaan soittonsa aurinko tuli esiin pilven takaa yrittäen estää pimeän tunnelma muodostumista. Kumman jäykän ja huonotuulisen oloisilta musikantit silti näyttivät, ja keikka olisi tosiaan voinut olla pari biisiä pidempi. Viimeisenä ruotsalainen The Crown päästeli ilmoille death 'n' rollin ja thrashin sekaista myrkkyään. Ehkäpä myös enemmän vanhoja kappaleita. Tämäkin bändi pitäisi joskus nähdä jollain pikkuklubilla, hölmöyksissäni kun olen missannut aiemmat tilaisuudet moiseen. No, kappaleissa ei hirveästi vikaa ollut. Paluun tehneet kuusamolaistaustaiset thrash-konkarit heiluivat kuin mitkäkin nuorukaiset ja soittivat rajun, perinteisellä tavalla raskaalta kuulostavan keikan. Teatraalista otetta oli tarjolla myöhemmin Enochian Crescentin muodossa
Kurata on karismaattinen kaveri ja tuo kuivakalla huumorillaan muutamia ilonpilkahduksia, mutta tylsäksi tämä juhlaelokuva silti jää. Vahvojen efektien läpi kulkenut laulu rakensi hyvin tunnelmaa, joka sitten purkautui Leinosen muka romahtaessa maahan ja kontatessa lavan vierustalle makaamaan. Haiskahti fiaskolta. Hotellissa tapahtuu paljon periaatteessa yhdentekevää, mutta loistava tarina ja ohjaus tuovat niillekin merkitystä nimenomaan roolihahmojen kautta sekä huumorina. Verenjuojahirviö-mummon päästäminen päiviltä vie uskomattoman kauan, ja toiminta lakkaa monta kertaa tyhjänpäiväiseen odotteluun ennen kuin päästään taas mättöön, joka on tylsää sekin. Kankaalla pyöri tilanteeseen sopien kuvia ohjuslaukaisuista. On ihan silkkaa vääryyttä, että Lividin tekijöillä on ollut käytössään hienot puitteet niin maskeeraukset kuin musiikit ovat upeaa jälkeä ja sitten itse elokuva on viittä vaille torso. MiasMa tHe innkeepers (Ti West, USA, 2011) Etukäteen tämä oli yksi festarin geneerisimpiä tapauksia, mutta onneksi mielikuvat eivät aina pidä paikkaansa. Väkivalta on erittäin lakonista eikä vie mitenkään elokuvaa eteenpäin. Soderbergh on varmaan laskenut tässä sen varaan, että jokainen mieskatsoja haluaa alitajuisesti itse tulla Caranon hoitelemaksi, tavalla tai toisella. Ikävä kyllä fokusoituneempi vähän väärällä tavalla. Paikoitellen tämä Leinosen trippi onnistui, mutta kaikesta päätellen hän ei ole tämänkaltaista musiikkia vielä kovin paljon kerinnyt tehdä, esittämisestä puhumattakaan. Sitä ennen he kuitenkin aikoivat selvittää, kummitteleeko paikassa todella. Brutaali murhamysteeri ei laukea kunnolla pois raiteiltaan, edes lopussa ei oikein toden teolla riistäydytä hallinnasta, kuten näissä on ollut parhaimmillaan ja/tai pahimmillaan tapana. Loppua kohti kuultiin parin tylsähkön ambient-virityksen lisäksi vielä vähän industrialrockia, jonka päälle Leinonen kajautti ihan rehellistä pop-lauluakin, joka tosin oli niin kovasti kaiutettu ja riitasoinnussa itse kappaleen kanssa taatusti tarkoituksella että siitä jäi itse asiassa ihan mukavan outo fiilis. Historiallista teemaa perfektionistisesta tanssinopettajattaresta yritetään tuoda mukaan kuvioon, mutta se tapahtuu liian myöhään ja tuntuu väkinäiseltä. Pari kivaa osumaa, muutama vaivaannuttava huti. Jopa kohtaus, jossa Claire pelkästään vie roskat, on oikeasti hauska. Taustavideomateriaalin kera mies asteli lavalle painostavan ambientin kaikuessa. Jaakko Marttila Night Visions Onnea 15-vuotiaalle Night Visionsille! Festivaalin kevättapahtuma tarjoili jälleen sekä silkkaa sairasta parhautta että jämäosastoa kahdessa helsinkiläisessä teatterissa. Juuri kun olin luopunut toivosta, Leinonen oli päässyt takaisin jaloilleen ja rupesi raapimaan lavalla ollut bensakanisteria parilla kapulalla taustaäänten tahtiin. Tämän jännitteen lisäksi elokuva ei kauheasti muuta tarjoakaan, mutta hankala siitä on varsinaisesti haukuttavaakaan hakea, mitä nyt loppu jää melko vaimeaksi. Aivan alussa asetelmat ovat vielä lupaavat. Sara Paxton tekee Clairen roolissa, tyttönä jolla on miltei poikamainen kampaus, erinomaista työtä. Kaikenlaiset pienet kohinat, suhinat ja miltei huomaamaton hurina ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Livid on ärsyttävän perinteinen kartano ja mummo -tyyppinen kauhupätkä, ja tuo kaava dominoi leffaa aivan liiaksi. Nimekkäissä pikkusivurooleissa on Soderberghin tapaan isojakin staroja, kuten Michael Douglas ja Antonio Banderas, mutta käytännössä Caranon esittämä Mallory hakkaa miehiä ja siinä sivussa välttelee takaaajajiaan. Mieleen jäi ainoastaan pahiksen kätevä tapa paketoida uhrinsa matkalaukkuun taittelemalla raajat kasaan nätisti luut rutisten. Pat Healy ansaitsee myös maininnan Lukena, huvittavana nihilisti-nörttinä. Voin vain ällistyneenä todeta, että The Innkeepers on mielestäni ehkä paras tähän otantaan mahtunut elokuva. suosittelee 48 MIASMA #42. Caranon ansio on tässä tietysti se, että hän hakkaa miehiä tyylikkäästi ja puhtaasti taistelukohtaukset nimittäin ovat paitsi näyttäviä, myös rehellisen oloisesti kuvattuja ilman nopeita leikkauksia. Verta janoavat hirviöit ja niitä vastaan käydyt eeppiset taistelut jaksavat kiinnostaa vain, jos mittasuhteisiin saadaan sopivaa vääristymää muihin vastaaviin leffoihin nähden. Pätkä on rakennettu kokonaan nousussa olevan, isorintaisen ja hehkeän tummaverikön Gina Caranon varaan. Loppua kohti tietysti intensiteettiä alkaa pikkuhiljaa tulla mukaan kuvioon, ja tunnelmaa luo erityismaininnan ansaitseva äänimaailma. liVid (Alexandre Bustillo & Julien Maury, Ranska, 2011) Kovasti kehutun debyyttiinsä Insiden vuonna 2007 väkertäneet Alexandre Bustillo ja Julien Maury ovat olleet ahkeria. Herran pötkötellessä lavalla pyöri kuvia, tylsä ambient jumisi ja porukat alkoivat jutella keskenään. Outo, epätyypillinen Claire on yksinkertaisesti paljon kiinnostavampi ja sympaattisempi roolihenkilö kuin missään muussa näkemistäni tämän aihepiirin elokuvista. Miasma syynäsi näistä Bio Rexin annin ja piipahti myös avajaisklubissa Adamsissa. Haywire (Steven Soderbergh, USA/Irlanti, 2011) Steven Soderberghin pikkunätti agentti-trillerivendetta oli torstaipäivän ainoa leffa, eikä ollenkaan hullumpi. Claire ja Luke ovat töissä hotellissa, joka aiotaan pian sulkea. Vanhusten luona kotikäyntejä yhdessä harjoittelijatyttösen kanssa tekevä rouva on jotenkin pahaenteisen oloinen henkilö, mutta hänetkin elokuvassa unohdetaan pitkäksi aikaa tyystin ja tuodaan puoliväkisin mukaan kuvioon vasta lopussa. Kuulostaa tylsältä. Kelpo raina miesten hakkaamisesta. Ville leinonen: Camp Crystal lake (live @ Adams) Aivan toisenlaisen musiikin kanssa uraa tehnyt Ville Leinonen rohkaistui esittämään vielä julkaisemattoman, kauhuteemaa käsittelevän Camp Crystal Lake -albuminsa Night Visionsin virallisella ennakkoklubilla. Touhu riehaantui sille asteelle, että Leinosella oli kapulat haaroissaan hänen pukkiessa ja hinkatessa edelleen pönttöä vasten sairas panoilme kasvoillaan. Sääli, että kokonaisuus ei nyt vain iskenyt. red tears (Takanori Tsujimoto, Japani, 2011) Makaaberin japanilaisen väkivallan vakiopaikalla oli tällä kertaa astetta fokusoituneempi teos, mättöleffaveteraani Yasuaki Kuratan sadas elokuva. Elokuva eteneekin varsin rauhallisesti, mutta tarina ja dialogi ovat sen verran hyvin tehtyä tavaraa, että hahmoihin kerkeää rakentua syvyyttä
Sen lisäksi, että "kaikki meni päin vittua", hän kertoi nimenomaan halunneensa tehdä kaupallisen popcorn-leffan, jossa yhdistyvät hänen lapsuutensa action-leffat. Pellet siis yrittää väkisin saada Pentagramin 70-lukulaisen kokoonpanon kasaan tekemään uutta levyä. Alun perin ensi-illan piti olla jo vuonna 2008, mutta tuotannon, eli suomeksi rahahanojen, yskähdeltyä pahemman kerran War of the Dead nähtiin Suomessa ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kaikesta huolimatta toivon kaikkea parasta sekä Iron Skyn että War of the Deadin menestykselle ympäri maailman, sillä niiden niittämän menestyksen myötä kynnys tehdä suomalaista, äärimmäisempää elokuvaa maailmalle ehkä madaltuu. war of tHe dead stone's war (Marko Mäkilaakso, USA/Liettua/Italia, 2011) Kenties suurin mielenkiinto festivaalilla kohdistui tähän elokuvaan. Olihan Last Days Here esitetty Tampereella vähän aikaa sitten, mutta en jaksa uskoa sen olleen syynä yleisökatoon. Elokuvassa haastatellaan myös Lieblingin vanhempia, jotka ovat vuosikymmeniä seuranneet poikansa toilailuja ja rahoittaneet hänen kyseenalaisia harrastuksiaan. Mies itse varmasti tietää parhaiten, että entisestä narkkarista ei ole kauhean pitkä matka uudestaan katuojaan, etenkään jos elämässä tulee uusia myllerryksiä. MIASMA #42 49. Nopein leikkauksin etenevä ryminä ruudulla ei ainakaan minua saanut millään lailla innostumaan tai aktivoitumaan, pikemminkin alkoi väsyttää ja teki mieli olla katsomatta vilisevälle kankaalle. Silti olisi lämmittänyt, jos rakennus olisi ottanut enemmän osumaa räjähteistä ja aseista, erikoisjoukoista kun kerran on kyse. Kaikki vaikuttaa olevan siis hyvin, mutta ihmiselämän rajallisuus jää mietityttämään lopputekstien vieriessä. Näkemieni toimintaelokuvien aatelia ihan suorilta. The Raid lunastaa hyvin pitkälle kaikki kovat odotukset. Leffa on sen sijaan kuvattu Liettuassa, ja massia sen eteen on raotettu noin parin miljoonan euron verran. Indonesian poliisin erikoisjoukkojen hyökkäyksessä huumeliigan hallinnassa olevaan kerrostaloon kaikki ei mene kuin Strömsössä, ja siitä avautuu varsin muikeat puitteet ihmisten lahtaamiselle. Pentagramin ura ei voi enää kauhean kauaa jatkua, ja mitä tekee Bobby eläkeläisenä. Kertoo varmasti tarpeeksi. Tähänkin elokuva tarjoaa valaisua, kun Hallie itse kertoo kameralle, miten hän fanipohjalta Bobbyyn ihastui. Vanhempien loputon rakkaus lapsiaan kohtaan jaksaa äärimuodoissaan aina hämmentää minua. Ei ole todellakaan mikään nautinto teilata suomalaisten tekemää isohkoa elokuvaa. Kuten elokuvassa joku haastateltavista osuvasti kuvailee, Bobby on kuin sielunsa paholaiselle myynyt rokkari, joka elokuvan aikana taistelee saadakseen sen takaisin pala palalta. War of the Deadin taistelut käydään miltei kaikki samantapaisissa pimeissä huoneissa ja käytävillä, ja senkin puolesta alkoi kyllästyttää jo hyvissä ajoin ennen loppua. Kuten kävi Iron Skylle, en usko War of the Deadinkään keräävään kauheasti tähtiä kriitikoilta. Ehkä parasta antia ovatkin hahmojen töksäytellen laukomat onelinerit, jotka saivat teatteriyleisön hirnumaan. Festivaalin pahin kauhu tuli tällä kertaa suoraan elävästä elämästä etenkin ne miehen kädet, ei jumalauta! On tärkeää muistaa, että Bobbyn ohella elokuva kertoo miltei yhtä paljon Sean "Pellet" Pelletierin tahdonvoimasta saada bändi takaisin kasaan. Sen suuntaisen signaalin yleisö joka tapauksessa mielestäni nyt antoi. Todella ikävää minusta, jos tämän yleisökadon seurauksena festivaalille ei enää oteta äärimmäiseen musiikkiin liittyviä dokumentteja. Varsinaisesti Pentagramin historian kuvaamiseen elokuva ei kauhean hyvin taivu. Ehkäpä black metal oli aiheena ja trailerin luoman huumorihypen perusteella kuitenkin paljon houkuttelevampi kuin Pentagram, etenkään jos bändiä ei tunne. Iron Skyn vanavedessä suomalaista tekoa olevan, osittain läpällä tehdyn elokuvan voi odottaa myyvän melko hyvin, joten ehkä tämä myöhästyminen on sittenkin onni onnettomuudessa. Toisaalta juuri tässä mielessä leffa pari kertaa yllättää; esimerkiksi vastustajan kurkun katkaiseminen lattiaa vasten oleviin, pois räjähtäneen oven jäänteisiin sai yleisöltä asianmukaiset ulvonnat ja aplodit. Ja koska kyse on Kaukoidän taitavista kavereista, näissä taistelukuvauksissa ei ole tarvinnut huijata, kuten vaikkapa War of the Deadissä. Kaikkia keskeisiä ihmisiä on haastateltu, mutta asioiden ajankohtia ei oikein voi hahmottaa. Homman nimi on siis zombie-teemalla maustettu, jatkosotaan sijoittuva toimintaelokuva. Nyt kykenin samaistumaan muuhunkin poppooseen, sen verran adrenaliinia sykkivää toimintaa oli nimittäin tarjolla. Kaupallista menestystähän tämä ei sulje pois, kuten Iron Sky on osoittanut. Tekijät olisivat voineet yrittää helpottaa tätä laittamalla päivämääriä kohtausten yhteyteen, mutta ehkä se olisi voinut turhaan hämmentää niitä katselijoita, joille bändi ei ole tuttu, sillä ihan kronologisessa järjestyksessä asioita ei käydä läpi. Naisen hoivavietti yhdistyneenä seksuaalisuuteen vanhoja miehiä kohtaan on mysteeri vailla vertaa. Meleemäiskeen määrä elokuvan kestoon nähden on huikea, varmaan jonkinsorttinen epävirallinen maailmanennätys, uskaltaisin ainakin veikata. Loppuratkaisukin onnistuu yllättämään hieman. MiasMa suosittelee last days Here (Don Argott & Demian Fenton, USA, 2011) Edellisessä Maximum Halloween -tapahtumassa Loputon Gehennan liekki -näytös myi loppuun, ja vaikutti, että musiikkiaiheinen dokumentti voi oikeasti kiinnostaa Night Visions -yleisöä. Elokuvan jälkeen ohjaaja Marko Mäkilaakso tilitti rehellisesti leffan tavoitteista purskahdellen välillä adhd-tyyppisiin puheripulikohtauksiin, joista puolet oli englanninkielisiä leffa-quoteja ja kirosanoja. Vaikka budjetti on suomalaisiin tuotantoihin nähden iso, ei sillä isossa maailmassa kauheasti tehdä. Itse asiaan. Mitään muuta kertomista roolisuorituksissa ei olekaan, vaikka mukana on Mikko Leppilammen, Samuli Vauramon ja Antti Reinin tapaisia kaikille suomalaisille tuttuja kasvoja. Noin sataminuuttisena The Raid oli eräs festivaalin pisimmistä leffoista, mutta se tuntui ehkä kaikkein lyhyimmältä. Tavoite ei edes onnistu, mutta kuten tiedämme, Bobby saa elämänsä muutamien harha-askelten jälkeen takaisin kuosiin ja Pentagram joka tapauksessa aktivoituu. Viisikymppisen Bobby Lieblingin näkeminen sekä henkisesti että fyysesti rappiolla vanhempiensa kellarihuoneessa oli varsin koskettavaa. Toivottavasti leffat olisivat silti jatkossa muutakin kuin läpällä tehtyä tribuuttia, jolla itse sisällön onttoutta voidaan perustella. MiasMa tHe raid: redemption (Gareth Evans, Indonesia/USA, 2011) suosittelee Tässä oli nähdäkseni selvä festivaalin kakkonen War of the Deadin jälkeen, mitä tulee yleisön paljouteen ja innostuneisuuteen. Puutteita on oikeastaan turha yrittää etsiä, mutta ympäristöä olisi voitu ehkä vielä hieman enemmän hyödyntää tappeluissa. Elokuvan varsinainen huipentuma on itsestään selvästi eeppinen kolmintaistelu, jossa näyttelijät Iko Uwais ja Doni Alamsyah saavat vastaansa kuvaavalla nimellä Mad Dog elokuvassa esiintyvän Yayan Ruhianiwn. Se ei ole varsinaisesti suomalainen tuotanto, mutta ohjaajan pallilla ja miltei kaikissa pääosissa on suomalaisia. Lopussa Bobby ja Hallie saavat poikalapsen ja Pelletin unelma toteutuu, kun Pentagram pääsee ensimmäistä kertaa New Yorkissa lavalle hänen myötävaikutuksellaan. Yhtä hämmentävää on Bobbyn ja puolet nuoremman Hallien rakkaus. Miltei kaikki toiminta on mies miestä vastaan tai helvetin monta yhtä vastaan ja näissä kamppailuissa eri huoneiden ja asuntojen puitteita olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Ilman ammattitaitoa on lähdetty tekemään sellaista, mihin rahkeet eivät riitä. No, kieltämättä voimamies Jouko Aholan näyttelemän kapteeni Niemen läpissä on jo hieman Schwarzenegger-tyyppistä kulmikasta charmia, joka yltää hyvällä tavalla huonouden tuolle puolen. Bio Rex oli lauantaina kello 18 tuskin puolillaan. Aluksi suomalaistenkin hahmojen puhuma englanti ihmetyttää, mutta tekosyy tähän on porukan mukana jostain selittämättömästä syystä oleva amerikkalainen kapteeni Stone (Andrew Tiernan). Hänen omistautumisensa Bobbyn fanina osaksi yhtyeen historiaa managerin roolissa on sen luokan sitoumus, että se tuntuu jopa järjettömältä uhraukselta täysin toivottomalta tapaukselta vaikuttavan miehen eteen. Ammuskelua ja mätkettä on mielin määrin, mutta kovinkaan monesta tilanteesta ei ota selvää, mitä oikein tapahtuu. Myös varsinainen Pentagram-nippelitieto oli ihan järkevää jättää kokonaan pois. En osaa tarkkaan sanoa, kauanko upea tappelu oikein kestää, mutta loppua siitä ei tuntunut tulevan millään. Toimintaa on tietysti paljon, zombeja hyppii ja juoksee silmille sieltä täältä miltei sattumanvaraisesti. Etukäteistiedoissa puhuttiin vertauksesta Hard Boiled -honkkariklassikkoon, ja intensiteetti onkin samaa luokkaa, ellei vielä tiukempaa, mutta sikäli vertaus antaa väärän kuvan, että The Raidissä puhuvat pääasiassa luotien sijaan kädet, jalat sekä kättä pidemmät esineet. Pentagram tuntuu olevan kovassa nosteessa sekä metallipäiden että hipstereiden keskuudessa, mutta miten kävikään tälle Bobby Liebling -dokumentille
Sopiva hetki koitti viimein yli vuosi ensikosketuksesta, Hammerhedin toisen pitkäsoiton lymytessä nurkan takana. Kun nyt kerran puhutaan markkinoinnin haasteista nuoruuden vuodet taakseen jättäneen bändin kohdalla, en malta olla ottamatta esiin ilmiötä nimeltä internet. Karu totuus on, ettei meidän tyylilajissa uida ihan noin vain stadionluokan keikoille. Joitakin yhteyksiä luotiin, mutta suurella osalla voi pyyhkiä perseensä. Keikkailua ja yleistä skeneilyä on kuulemma tullut harjoitettua julmetusti, ja omaa rahaakin on siinä sivussa palanut iloinen kasa. Pörräsin viime vuoden Finnish Metal Expossa näytteilleasettajien kojuja läpi ja satuin lokeroon, jota miehitti yksin häärivä pitkätukka. Koko elämä on aina pelissä. Älä käsitä väärin, ihminen tarvitsee harrastuksia ja tavallista arkieloa, mutta jos bändin puolesta ei ole valmis uhraamaan oikeastaan koko elämäänsä, se on projekti. Mie toivon, että skidit muistaa sen todellisen bändielämäntavan sijaitsevan netin ulkopuolella. Ääriasennetta, ei ääriaatteita Jatkamme jutustelemalla siitä, mitä Hammerhed jäsenilleen merkitsee. Hammerhed-yhtyeen rumpali Grandy suositteli tutustumaan yhtyeensä musiikkiin, joten ei muuta kuin kuulokkeet korville ja menoksi. TarinoiTa beTonihelveTisTä Raaka, nopea ja periksiantamaton: Hammerhed on kuin katutappelu musiikkimuodossa. Mikko Luntiala Jouni Matilainen N äinkin voi uuden bändin löytää. Pena kertoo saadun palautteen olleen pelkästään hyvää sorttia. Hammerhedin haavi oli tietysti auki myös hallin käytäviä pitkin uiskentelevia pulskia levy-yhtiöitä silmällä pitäen. Me treenataan mahdollisuuksien mukaan, koska joka jannu pyörittää omaa bisnestä bändin ohella. Me ollaan jo tähän päivään totuttu tekemään itse silloin, kun halutaan, että tapahtuu, Pena selittää. Mikään ei kolahda hurjan kovaa, vaikea vaikuttaa, kun kaikkea on rajattomasti. Kysymysten ottavaksi osapuoleksi valikoitui orkesterin karjuja Pena, jolta tietenkin utelen ensimmäiseksi, mistä bändi oikein sai idean lähteä messuille edustamaan itseään. Underground-suosio on kunnia, joka täytyy ansaita, stadionille taas voi päästä hurjimmillaan jopa jonkun kilpailuformaatin kautta suuryhtiöiden peesatessa sijoitustaan. Saalis jäi näiden osalta laihahkoksi. Uskoakseni joka jätkän juuret raskasmusiikin fanittamisessa ulottuvat 80-luvulle. Asia on harvinaisen selvä. Bändiä kannattaa käsitellä kuin liikeyritystä ikään; tarjoutui tilaisuus tehdä itsensä tiettäväksi. Ei me voitais maanantaina siistiä tukkaa, vetää puvuntakkia päälle ja muuttua arkiviikoksi joksikin juppikansalaisiksi ja sitten bumerangina perjantaina skenemiehiksi eläytymään joidenkin vitun pulverinaamojen kanssa keikalle pakasta vedetyssä hardcore-univormussa kuin jotkut vitun gangsteri-transut. FME-osanotto oli mukava poikkeus rutiiniin. Koko irstaus oli sokeroitu hillittömällä rock-kitarasooloilulla ja jämäkällä groovella. Nuorille netti on kiistatta hyvä ja taloudellinen kanava, ja kansainvälisien yhteyksien luomisessa se on toki korvaamaton apuväline. Me ollaan netissä, joo, mutta vanhat vaistot pelaavat vielä, kun koittaa päivä, ettei se Mozilla enää lähdekään tulille. Työnteko palvelee siis näppärästi bänditouhua. Tärykalvoni olivat revetä Kaapelitehtaan lattialle, kun luurit alkoivat murjoa toisesta korvastani sisään raivokasta hardcorea ja porata toista korvaani vähintään yhtä häijyllä thrashillä. Facebook-liketykset sun muut paskat ovat meillekin arkipäivää, mutten mie voi uskoa järkähtämättömästi asioihin, joita ei ole oikeastaan edes olemassa, jos kone prakaa. Pöydällä oli pieni mankka ja kulho puolillaan karkkia. Haastateltavalla on selkeä näkemys netin hyvistä ja huonoista puolista. Me tosiaan ollaan aikuisia miehiä kaikki, kolmenelikymppisiä. Messuedustus oli yhtyeelle ensimmäinen laatuaan. Sitä on kapitalismi. 50 MIASMA #42. Pienyhtyeiden kohdalla on ulkopuolisen välillä vaikea hahmottaa, onko bändi pelkkä tekosyy kokoontua treenikämpälle sunnuntaikaljalle vai periksi antamaton elämäntapa. Kyllä mie suosittelen tuota lähestymistapaa etenkin hieman tuntemattomille bändeille, koska näin he pääsevät potentiaalista yleisöä lähelle, Pena toteaa. Tässä aukeaa se tosiasia, että jos tekee itse, pitää myös maksaa itse. Sitten voi joutua taas tekemään duunia. Jokainen muusikko haluaa salaa rokkitähdeksi, ja se on aika väkevä haave. Nyökyttelin vakuuttuneena: tätä bändiä olisi vielä päästävä haastattelemaan. Yleensähän esimerkiksi FME:ssä on oleskellut bändejä lähinnä levy-yhtiöiden karsinoissa. Entäpä tavoitteet. Bändi on toki edistänyt näkyvyyttään perinteisemmilläkin keinoilla kuin messuheilumisella. Osansa teki varmaan ajatus siitä, että nämä jätkät on varta vasten tulleet tänne edustamaan yhtä ainutta bändiä: omaansa. Penan puheista on tähän mennessä kuultanut ehdoton asenne omaan tekemiseen, ja hieman provokatiivinen kysymyksenasetteluni saakin miehen avautumaan painavin sanankääntein. Mihin Hammerhed tahtoisi sijoittua esimerkiksi asteikolla, jonka ääripäinä ovat undergroundklubeilla lähinnä omalle kaveripiirilleen räyhäävä tuntematon suuruus ja stadioneita kiertävä megabändi. Sitten jotkut kädettömät mieshuorat säätävät loopeista kaupallisen mestariteoksensa, joka myy sekunnissa enemmän kuin me ikinä. Mie muistan kasettien treidaamisen, valokopio-zinet, kasiraituridemot ja selkämerkit kuin eilisen päivän. Meidän kohdalla haave on soittaa kovia keikkoja kovalle yleisölle, meiningin täytyy olla raivokasta ja vahvaa. Aika kultaa muistot, mutta nykyään internet on siittänyt eräänlaisen piittaamattomuuden tunteen metallipiireihin
Nykyään saapi sitten kuulla, kuinka meillä on "se Pantera-bändi". Ehdottomuus toimii kivasti vaikkapa grindcoren kaltaisissa jutuissa, ja on niissä se kantava voima. Kun nyt esimerkiksi juuri tuo rokimpikin puoli sujuu, niin voisiko Hammerhed koskaan tehdä vaikkapa ihan puhdasta rocklevyä. Meillähän menee mahtavasti! Ja maailma painukoon vittuun. " Mie olen halunnut yläasteelta asti olla Phil anselMo." { www.myspace.com/hammerhedsuomi} Turha hävetä vaikutteita Hammerhed on yhtyeenä varsin nuori siihen nähden, etteivät sen jäsenet ole enää mitään poikasia. Pena kuvailee yhtyeensä olevan pitkälti sanoma itsessään, jäsentensä tapa nähdä asioita ja elämää, alakulttuuria ja raskaan musiikin tekoa. Vai virtaako metalli suonissa hamaan loppuun saakka. Vaikka Hammerhedin ulosanti on väkivaltaista ja anteeksiantamatonta, bändi ymmärtää antaa musiikissaan sijaa muillekin vivahteille: kitaristi Harri tiluttaa soolojaan kunnon rokkikukkoasenteella ja saattaa heti perään ryhtyä takomaan biiseihin mitä törkeintä groovea yhdessä basisti J-P Immosen sekä rumpali Grandyn kanssa. Debyyttialbumi Killtrippin' ilmestyi vuonna 2009 ja Street Savage -ep viime vuonna. Mie opin jo kauan sitten, että erilaiset jäsennellyt ja ehdottomat ideologiat ja aatteet on syytä jättää pois musiikillisesta ilmaisusta. Miksei vittu olisi. Tämä ei toki tarkoita, etteikö mies ottaisi sanoituksissaan kantaa asioihin. Hän puhuu myös yhteenkuuluvuuden tunteesta, joka "hittihakuisesta tähdenlentobisneksestä" puuttuu. Sepultura, W.A.S.P, Mercyful Fate tai vaikka Annihilator, Pena luettelee lisää kovia nimiä. Vähän kuurompikin ymmärtää näitä kiekkoja pyörittäessään, mistä bändi on vaikutteita kaivanut. Oikeastaan ne on hyvä jättää vittuun kokonaan. Ei sitä osaa eikä pidä hävetä. Pienillä rokkimausteilla tulee kuitenkin suihinottoa ja pillua, Pena tietää. Hän kertoo tekstiensä käsittelevän yhteiskuntaa ja sen kohtaloa, ihmisen hulluutta, primitiivisien viettien esiin pursuamista kriittisellä hetkellä, vihaa, kostoa sekä katkeruutta. Esimerkiksi Pantera on vahvasti läsnä, samoin Suicidal Tendencies ja Anthrax. Mutka taskussa ja silmät selässään on vittumainen kävellä ja odottaa, pääseekö linnaan vai mullan alle. Ainakin mie ja Grandy nähtiin Pantera ja SxT livenä 90-luvun alussa, ja sieltä asti, oikeastaan jo 80-luvulta, ollaan kelattu, miten hienoa tuo meininki on ja miten siistiä olisi tehdä juuri tuollaista musaa. Bändi itse on pyrkinyt käyttämään musiikistaan määritelmää street metal, onhan meiningissä paljon samaa urbaania aggressiivisuutta kuin esikuvienkin tuotannossa. MIASMA #42 51. Sitten hieman vähemmän kunnioitusta nauttiva kansanosa joutuu hakemaan tykin kadulta, että voi pelastaa itsensä ja ehkä perheensä, kun "ne" tulevat päivänä muutamana hakemaan. Jotenkin nykyään yhtyeet tekevät melodista riffittelyä, johon vedetään black metal -vokalisointi päälle, ja se on yhtä kuin thrash. Loput yhtyeestä lienevät samaa mieltä. Mie olen kova purnaamaan ja valittamaan elämän pikku vaikeuksia kuin mikäkin irtokarkkirosvo, mutta huononakin päivänä totuus on, että mulla on pykälässä maan groovaavin rumpalinmulkero, ihan timangi lämpöydinkitaristi ja bassossa melan mestari, joka jyrää kuin... Nyt näpeissä polttelee kakkostäyspitkä The Fennoscandian Badass. Onhan se edelleen paljon kovempi vokalisti, mutta mulla on rumemmat tatuoinnit. Näitä tapauksia on paljon. Bändin juuret ulottuvat hatarasti vuosituhannen alkuun, mutta varsinainen toiminta alkoi vasta jossain vuosien 2007 ja 2008 paikkeilla, jolloin bändi sai myös nimensä. Aikoinaan penskana en olisi uskaltanut edes haaveilla, että mulla tulee vielä olemaan bändi, joka on soittanut kymmeniä keikkoja ja jolla on Aasian-kiertue tulossa ja toka täyspitkä ulkona kuin norsun kulli. Kolme varttia pelkkää suoraa murjomista kuulostaa harvoin järkevältä. Olen huomannut saman jutun. Kytille kun soitat, niin nauravat. Näistä jutuista on katuromantiikka kaukana, ne ovat helvetin musertavia tarinoita. Mutta kuulemma Korn-yhtyeen basisti on nyttemmin pyrkinyt lanseeraamaan tämän termin tulevalle kalsarimallistollensa. Bändin tekemisestä välittyvä vilpitön innostus on läsnä myös Penan loppusummauksessa. no, jyrä. Liian moni sinänsä tiukka levy tukahtuu nykyään nimenomaan siihen, ettei silmittömän keuhkoamisen vastapainona ole minkäänlaisia hengähdystaukoja. Esimerkiksi Legal Piece kertoo siitä karusta tosiasiasta, että kotimaassammekin joku voi tulla kotiisi ja ampua sut, mutta sie et voi juurikaan lain nojalla ampua takaisin. Kun aina ei voi pelata kivassa maailmassa ja kivoilla säännöillä. Näiden yhtyeiden vaikutteet tulevat läpi meillä melkein joka asiassa bändin ulkopuolellakin. Asenne on vankka, mutta minkään aatteen äänitorvi Hammerhed ei silti ole. Mie olen halunnut yläasteelta asti olla Phil Anselmo. Joillakin on velkaa, jotkut on muuten kusessa. Kyllä me varmasti vyörytään raskaampaan suuntaan, mutta rock- ja bluesmenevyys tulee säilymään aina vahvasti mukana, koska se on osa meidän soundia ja tyyliä. Sitten on näitä läpihuudettuja juttuja, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta idea ei kanna helposti usean levynkään verran
Vaienneet temppelit on vasta alkusointu alkavalla ristiretkellämme. Kuten sanoit, kehitys on välttämätöntä, mutta hypätäänkö aiemmasta viitekehyksestä siltikään pois musiikillisessa mielessä. Kokemus perustuu siihen tunteeseen, joka virtaa soinnuista ja sanoista tajuntaan. Mikä on tähän mennessä ollut väkevin live-kokemus ja millä perusteilla. Niin Cheap Trick kuin Morbid Angel ovat antaneet musikaalisesti vaikutteensa Kadotuksen seuraavan levyn kappaleisiin. Kirkko on menettänyt otteensa modernista ihmisestä. Kuinka live-esiintyminen teille itselle näyttäytyy, koetteko voiman tulevan itse kappaleiden luomasta energiasta vai onko vuorovaikutuksellisuudella myös merkitystä. Kuten mainitsit, äänitimme levyn uudestaan ensimmäisen version ollessa selvä raakile, eikä se vastannut odotuksia. Demot ja ensimmäinen pitkäsoitto edustavat tiettyä jaksoa, jolla loimme pohjan uudelle aikakaudelle. Onko kristinuskon vastustamisella enää nykyään sijaa Kadotuksen maailmassa. Energiat syntyvät kappaleista, oli salissa kymmenen tai sata ihmistä. Tavoitteet nostettiin korkealle tämän levyn suhteen, emmekä halunneet tyytyä keskinkertaiseen. Entistä voimakkaampana. Olemme nyt tilanteessa, jossa emme ole ennen olleet kokoonpanollisesti, joten uskon että seuraava levy tulee olemaan moniulotteisempi. Voidaanko tästä siis päätellä, että Kadotus arvostaa enemmän hiotun ja mietityn kokonaisuuden tekemistä kuin impulsiivista vastinetta, vailla sen kummempia lopputuloksen prosessointeja. Kadotus on myös tehnyt live-esiintymisiä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Kotimaassa yhtyeen nähneenä se on aina olemukseltaan ollut tietysti tummanpuhuvan auran omaava, mutta myös luottaen tietynlaiseen eleettömyyteen. Materiaalia on kirjoitettu jo lähes levyn verran, jota syksyn myötä käymme työstämään äänityskuntoon. Antikristilliset arvot eivät tee black metal -bändiä. Oslo marraskuussa 2011. Minkälaisiin henkisiin periaatteisiin Kadotuksen takana oleva ja samalla käyttövälineen elävöittävä voima perustuu. Yhtyeen keulahahmo Fyrdkal valottaa haastattelussamme Kadotuksen elämänkatsomuksellisesta että musiikillisesta puolesta. Antti Ojala Kadotus adotuksen alkuhämärä alkoi vuodesta 1999. Kosketus on aina läsnä. Jos puhutaan musiikillisesta viitekehyksestä, se pysyy samana, mutta musiikin kirjoittaminen pysyy tuoreena vaikutteiden ollessa eri genreissä. Kadotukselle itseisarvo ei ole soitannollinen puhtaus ja täydellinen onnistuminen teknisesti, vaan energian vapautuminen keinoja kaihtamatta. Viime vuonna ilmestynyt Vaienneet temppelit -pitkäsoitto on varsin piristävät ruiske kotimaista black metalia perinnetietoisella, mutta silti innovatiivisella otteella toteutettuna. Nyt noin 10 vuotta myöhemmin nuo ensimmäiset askeleet olivat tärkeä perustus Vasemman Käden Polulle, välttämätön kehitykselle jolla ei ole rajoja. Uuden levyn sävellystyö on siis ilmeisesti jo alkanut. Totta kai yleisön reaktiot vaikuttavat siihen, nouseeko tunnelma yhä ylemmäs ja ylemmäs. Minkälaiselta tuleva kokonaisuus vaikuttaa aiempaan täyspitkään verrattuna. Siinä, missä aikaisemmat tuotokset olivat enemmän spontaaneja, Vaienneet temppelit rakennettiin pala palalta, hiljaa hioen. Kuuluisat viimeiset sanat pistääksemme haastattelun purkkiin. Minkälaiset suunnitelmat Kadotuksen on ristiretkellänsä toisen levyn lisäksi. Kristinuskon vastustaminen ei mielestäni ole olennaista, vaan saatanallinen olemus. Esiintymiset on tärkeä osa toimintaamme, joten tulemme nousemaan lavoille mahdollisimman usein. 52 MIASMA #42. Nykyajan ihmisen hengellisyyden puute ja materian tarve ovat omalla osallaan paljon huonompia lähtökohtia, kuin fundamentaalinen uskovainen. Koetko liekin palavan yhtä voimakkaana nykyäänkin kuin yhtyeen perustamishetkellä; ovatko motivaation kohteet muuttuneet ajan saatossa suuntaan tai toiseen. Yhtye joutui peräti nauhoittamaan levynsä kokonaan uusiksi ollessaan tyytymätön ensimmäiseen versioon levystä. Muiden arvottomien sielujen pelastaminen tyhjiltä päämääriltä ei ole meidän huolenaiheemme. Black metalin tradition käsittäminen on yleensä mielipiteiltään varsin laajaalainen; toiset näkevät black metalin tradition arvostamisen siinä, että miksi luoda väkisin uutta jos vanhakin toimii, ja toiset taas tutkivat uusia ulottuvuuksia flirttailemalla erilaisten genre-sekoituksien ynnä muiden kokeellisten asioiden kanssa. Elämme energiasta ja liekistä joka kumpuaa Luciferin valosta, rakentaen temppeliämme. Temppelin perustukset Kadotuksen viimeisin tuotos, Vaienneet temppelit, sai pitkän työstöajan jälkeen viimein muotonsa Werewolf Recordsin kautta julkaistuna. Kehitys on kuitenkin väistämätöntä musiikillisessa mielessä ja eri genrejen käyttäminen lähteinä luovaa. Kadotusta perustaessa motiivit olivat lähinnä kristinuskon vastaiset ja askel satanismiin vasta aluillaan, primitiivisemmällä tasolla. Nyt tilalla on materiaalisten arvojen kunnioitus, mikä taas väistämättä on johtanut arvojen rapistumiseen. Pieni tekninen ongelma lisäsi adrenaliinin nousun huippuunsa, ja ilta huipentui Sarcófagon INRIin vierailevan laulajan kera. Kaihtaako Kadotus uusien elementtien hyödyntämistä muodollisessa toteutuksessaan
Black metalilla ei kuitenkaan ihan jokaiselle lavalle pääse soittamaan lähinnä paikanomistajien ahdasmielisyydestä johtuen ja varsinkin aloittelevalla yhtyeellä alku voi olla haastava. Liekö vika sitten todellakin keikkapaikoissa itsessään vai kenties suuremmalla mittakaavalla tarkasteltuna, eli Hämeenlinnassa. Kesällä 2011 jouduimme erottamaan Jetron tämän henkilökohtaisien ongelmien ja niistä johtuneen jatkuvan treenin puutteen vuoksi. Kaikesta huolimatta yhtyeen debyyttilevy Aletheia tekee kovaa vauhtia tuloaan. Aleksi sävelsi muutaman biisin Kansakunnan kuolema, Satu ihmisestä ja 6/12/2007 ja näiden vuoksi itsekin inspiroiduin säveltämään Architectural Blasphemy- ja Masterpiece of Unknown Art -kappaleet. Millainen henki linnakaupungissa MIASMA #42 53. Luvassa on bläkkistä, kuoloa ja kokeellisuutta. ämeenlinnalainen Nihil Mortum on varmasti melko tuntematon nimi monelle kotimaisellekin black metal -diggarille, vaikka yhtye on tehnyt olkapäät vääränä töitä eteenpäin menemiseksi. Meno on niin metallia, että tavalliset tallaajat karttavat keikat kaukaa. Toisaalta taas musa on liian progea ja rajoja rikkovaa, jotta perushevarit voisivat tulla tällaista kuuntelemaan. Kello oli lähempänä puoltayötä ja tajunnantaso tyhjien Jägermeister-pullojen mukainen. Juuso Viljanen Timo Ohra-Aho H Nihil Mortum kuuluu niihin kovan onnen sankareihin, joille Murphyn laki on taottu varmasti aivojen jokaiseen sopukkaan. Jengi on jotenkin hirveän varuillaan tällaisen musiikin suhteen. Tuntuu olevan niin, että bändistä puuttuu joko joku jäsen tai sitten keikkoja ei yksinkertaisesti saada mistään. Etsintöihin tuhlautuikin miltei kolme vuotta Eetun eli Thexteran ottaessa meihin yhteyttä vasta alkuvuodesta 2010. Sittemmin päädyimme jatkamaan matkaa rumpalia etsien. joulukuuta 2006 minun ja Jetron eli Father Jethron [basso] toimesta, kertoo kitaristi-laulaja Santtu, taiteilijanimeltään Baal. Eetu tuskin olisi koskaan kuullutkaan meistä, ellemme olisi äänittäneet ensimmäistä ep:tämme, Masterpiece of Unknown Artia, tässä välissä. Matkalla on roikkunut mukana jos jonkinlaisia soittoniekkoja, ja nykymuoto onkin pitkän ja tuskallisen taipaleen muokkaama. Idea bändin perustamisesta syntyi 31. Kaveri kerta kaikkiaan putosi kehityksen kelkasta.Utelen hiukan Nihil Mortumin keikkatilanteesta. Muutama keikka on vasta heitetty. Meininki oli lähteä tekemään ug- black metalia, mutta Aleksin eli Amon [kitara] liittyessä bändiin homma lähti jokseenkin käsistä, koska herralle ei jostain syystä muistettu kertoa, että tässä ollaan tekemässä tribuuttikamaa 90-luvun alun Norja-bläkkikselle
Tällaisella "me tehdään parempaa musaa kuin te" -pelleilyllä ei kyllä edistetä yhdenkään bändin menestystä. Ja totta kai juuret ovat rakkaat, sillä sieltä samalta hautausmaalta ne vaikutteetkin pitkälti tulevat. Eräs kaveri tuossa taannoin mainitsi, että meidän pitäisi kyllä saada joku mitali, kun meillä tuntuu aina hommat menevän niin pitkin vittuja. It's amazing what the internet era has done to young people." Eikä tulevaisuuskaan mitenkään erityisen helpolta näytä. Miten on Nihil Mortumin leirissä; onko aatteita suuntaan tai toiseen. Keikkabuukkaus hoidettiin sähköpostitse, kuten myös flyerien lähettäminen. Käyttäytymismallit kuuluvat aatteisiin, eivät niinkään musiikkigenreen. Niinpä minkäänlaisia julisteita ei ol- Aatteilla vai ilman? Tänä päivänä musiikista on vaikeaa tehdä täysin yhden genren raja-aitojen sisäpuolelle mahtuvaa ja tyylipuhdasta, varsinkin jos yhtyeen jäsenillä on musiikilliset taustat täysin eri ääripäistä. Keikkapaikkoja täällä ei metallibändeille liiemmin ole. Suisto on käytännössä ainoa varteenotettava vaihtoehto, varsinkin kun nimeä ei ole Sirkkeliin asti, toisin kuin vaikka Johanna Tukiaisella. Kuten aiemmin kävi ilmi, Nihil Mortum syntyi luodakseen tyylillisesti eräänlaista tribuuttia 90-luvun black metalille, varsinkin norjalaiselle sellaiselle. Masterpiece of Unknown Artilla ikään kuin suljettiin bändin historiikin ensimmäinen osio ja siirryttiin toiseen. Voisi kai sanoa, että bändin juuret ovat jossain Mayhemin ja Dire Straitsin hautausmaalla. Millainen levy Aletheia tulee sitten olemaan. Voin väittää, että Aletheialla biisit ovat sävellys- ja sanoituspuolella huomattavasti kypsempiä ja soittopuolella taidokkaampia ja levy on paljon ehyempi kokonaisuus. { www.nihilmortum.com } { www.myspace.com/nihilmortum } "This is The mosT lame-ass promo e-mail i've ever received." jenkkilafkan sähköposTivasTaus 54 MIASMA #42. Loppusetin ajaksi heitin kitaran nurkkaan ja keskityin yksinomaan laulamiseen. Tällä hetkellä äänitämme tuolla samalla studiolla rumpuja Aletheia-nimeä kantavalle kokopitkälle. Lipputulotkin jäivät näiltä muutamilta baariin eksyneiltä vakioasiakkailta saamatta, kun meille ei kerrottu, että meidän pitäisi itse myydä liput ja huolehtia maksujen keräämisestä. Black metalin nimissä on tehty paljon. Toki aikojen saatossa on taisteltu black metalinkin edustamia aatteita vastaan. Black metal -skene on ihan oma juttunsa, eikä niihin piireihin tällaisella kokeilullisella musiikilla ja epäuskottavalla ulkonäöllä ole asiaa. Mainostimme tuota ep:tä ja kysyimme, josko he olisivat kiinnostuneita meistä. Vai perustuuko musiikki vain genren suuruuksien kunnioittamiseen. Näin pienikokoiselle suomalaisyhtyeelle kyseessä on erittäin hieno saavutus. Tulevia keikkoja varten olisi tietty kiva löytää basisti, mutta jos ei sopivaa löydy, niin vedetään sitten ilman. Tässä samassa yhteydessä suuret kiitokset Kesselille, Villelle ja muille SoundBunk-studion ukoille. Masterpiece of Unknown Art äänitettiin kokonaisuudessaan kaverin studiolla viskipulloa ja röökikartonkia vastaan. Kaikenlainen fundamentalismi kuuluu tähän joukkoon. Elämänkatsomuksemme ovat varsin erilaisia. Tähän genreen mahtuu myös yllättävän paljon aatteellisuutta, eikä vain pelkästään kristinuskoa vastaan suuntautuvaa. Vastaus oli jotakuinkin seuraavanlainen: "This is the most lame-ass promo e-mail I've ever received. Black metalin kulta-ajalle mahtuu myös paljon yhteiskunnallisia tekoja, joista genrelle on jäänyt toisaalta varsin ikävä, toisaalta hyvin esiinnostava leima. Lähi-idässä eri uskontojen nimiin tuhotaan ja tapetaan tälläkin hetkellä. Santtu joukkoineen ei toistaiseksi ole vielä studiohommiin täysin kyllästynyt. Tämän päivän black metalin henkeen en voi oikein kommentoida mitään. Kuuntelin nuorempana miltei yksinomaan black metalia, Aleksi puolestaan grungea, bluesia, raskasta progea ja niin edelleen. Tässä on jouduttu menemään niillä kävyillä, jotka meille on jaettu. Tapaus ei kuitenkaan avannut bändille minkäänlaista kultaista menestyksen polkua. Itsemurhiakin tehdään jatkuvasti iästä, sukupuolesta ja musiikkimausta riippumatta. Jollei koko paketti riffien, sanoitusten ja sovitusten osalta ole kasassa, ei kappale lähtökohtaisesti voi olla kovinkaan hyvä. Kuuntele hetki radion nykyistä autotune-tarjontaa, niin tiedät, mistä puhun. Ja hyvä näin, sillä jos lätty olisi ollut paketissa vaikkapa vuosi sitten, niin olisi monet hyvät jutut jääneet keksimättä. tuksena tulee olla sellaisen kuuntelukokemuksen luominen, että kuuntelija voi nousta arkielämän yläpuolelle. Vuosien vieriessä on black metal muuttunut siinä missä muukin maailma, ja nykyään meininki voi olla hyvinkin toisensorttista kuin ennen. Musiikki on taidetta, jonka tarkoi- Ensimmäinen kokopitkä pian valmis Monista bändihaastatteluista saa lukea, kuinka bändejä tai yksittäisiä jäseniä ottaa päähän studiossa hinkkaaminen ja kuinka veri vetäisi lavoille yleisön eteen. Jos otetaan huomioon Masterpiece of Unknown Artilla käytetyt erittäin karut konerummut ja se, että nuo ep:n viisi biisiä ovat ensimmäiset bändille sävelletyt biisit, ja näillä avuilla päästiin Metal Hammerin Necrolust Vol. Kerran laitoimme sähköpostia eräälle amerikkalaiselle bm-lafkalle. No, mitalia odotellaan vieläkin. Lisäksi silloisen basistin vahvistin kärähti keikalla ja minun vahvistimestani räjähti yksi putki setin loppupuolella. Kirkkojen polttamiset, muusikoiden itsemurhat, bänditoverien tappamiset ja kaikki kristinuskon vastainen toiminta ovat suuri osa genren syntyä ja sen tunnetuksi tekemistä. Oltiin sillä meiningillä liikenteessä, että nyt äänitetään nämä ensimmäiset biisit, jotta ihmiset voivat sitten seuraavia levyjä kuunnellessaan huomata bändin kehityksen oleva nousujohteinen. Samoin esimerkiksi kristinusko tuhosi tullessaan pakanoiden pyhiä rituaalipaikkoja ja hautausmaita. Next time make a tape and handwrite a fucking letter. Eetu kuunteli djentiä, deathcorea ja muuta extremeä metallia. Keikkapäivänä paikan päällä sitten selvisi, että baarin pitäjä olisikin halunnut flyerit postitse eikä sähköpostitse. Niihin on ollut vain pakko tottua. Oli kyllä paska keikka, mutta opiksi otettiin. Päin vittua, hui hai Tarkastelkaamme hiukan yhtyeen tähänastista uraa. Surkeista sattumuksista tulee väistämättä mieleen keikka Hyvinkäällä. Metal Hammer -lehti noteerasi yhtyeen ehkä hiukan yllättävässäkin uravaiheessa, eli käytännössä aivan alussa. Tämän ansiosta sanoituksemme eivät ole jumahtaneet yhden asian käsittelyyn, vaan käymme jokaisessa biisissä läpi eri asioita eri näkökulmista. Lähinnä tässä on tullut sellainen fiilis, että Hämeenlinnassa metallibändit kusevat vuorotellen toistensa aamumuroihin. Tuo aikakausi voidaan varmasti nostaa genren kulta-ajaksi. Näin on Nihil Mortuminkin miehistössä. Miksi kukaan haluaisi treenata soittamista vuositolkulla pystyäkseen soittamaan itse säveltämänsä biisit, ellei hommassa olisi jotain ajatusta taustalla. 3 -kokoelmalevylle, niin kyllä tässä kokopitkän äänitysten loppusuoralla oikeiden rumpujen ja kypsempien sävellysten kera jo vähän hymyilyttää. Mutta kovalla meiningillä ja persnetolla painetaan eteenpäin. Kyllä tässä vastoinkäymiset ovat varmasti kaikkea muuta kuin ohi. Keikkoja tehtäisiin kyllä mielellään vaikka päivätyönä, mutta toistaiseksi olemme joutuneet panostamaan enemmän studiohommiin. Studiossa tunnelma voi monesti olla hyvinkin kireä, kun aikataulu ja tuottaja, kenties levy-yhtiökin, painavat päälle. Nykytekniikka mahdollistaa hyvät ja edulliset kotistudiovehkeet, joten tällaiset persaukiset äijätkin voivat rauhassa äänitellä ja hiplailla niiden raitojen kanssa. Nihil mortum vallitsee metallipiirien sisällä noin yleensä. Aina puuttuu joku jäsen tai jotain sinnepäin. Emme varsinaisesti julista minkään aatteen nimeen, vaan olemme kaikkea sellaista vastaan, joka estää ihmisiä ajattelemasta itsenäisesti, omilla aivoillaan. lut kiinnitetty mihinkään ja yleisömäärä oli kyllä ihan sen mukainen. Kitarat ja bassot debyytille ääniteltiin pikkuhiljaa omilla kamoilla joko treeniksellä tai minun asunnollani. Todennäköisemmin se oikea heppu kuulee meistä eksyessään meidän keikalle kuin jos lukkiutuesimme treenikämpälle odottamaan
Tyylilaji on jäänyt 2000-luvulla kenties turhankin paljon aggressiivisempien ilmaisumuotojen jalkoihin, ja kun moni uuden aallon yhtyeistä myös lainaa välillä hyvinkin härskisti alan legendoilta, on omaperäisen ja vakuuttavan bändin löytäminen tämän tyylin kinkereistä varsin harvinaista herkkua. Bändin musiikista huokuu rehti piittaamattomuus musiikkikentän valloillaan oleviin trendeihin, vahva omaleimainen ote sekä poikkeuksellisen hyvä ymmärrys siitä, kuinka kappaleet saadaan toimimaan tehokkaan vetoavasti.. LUOTIKUJAN KUNINKAAT Markus Makkonen Soulhealer N Suomalaisen metalliskenen taso ilmenee parhaiten vailla levytyssopimusta olevia yhtyeitä tarkastelemalla. Bändin sisintä luotaamassa on kitaristikaksikko Teemu Kuosmanen ja Sami Mikkonen. Vuonna 2009 perustettu SoulHealer luottaa mehukkaiden kitaroiden ja komeiden kertosäkeiden malliin. Kajaanin SoulHealer on keikkaillut ulkomaita myöten omakustannelevyjensä tiimoilta ja vakuuttikin yllekirjoittaneen kovalla keikallaan sekä ennen kaikkea loistavalla biisimateriaalillaan. 56 MIASMA #42 ew wave of British heavy metal, tuttujen kesken NWOBHM, ei ole ollut trendikästä musiikkia enää aikoihin. Kajaanilainen SoulHealer on kuitenkin ilahduttava poikkeus sääntöön
Yhtye on julkaissut uransa aikana Dreamcatcher-ep:n vuonna 2010 ja täyspitkän The Kings of Bullet Alley -albumin vuonna 2011. Sitten jalkapallo vei miestä ympäri Suomea eikä kitara juuri soinut, Teemu aloittaa. Kysyn, miten nämä kaksi teosta eroavat haastateltavien mielestä toisistaan. Bändin formaatti on siis selvästi toimiva, sillä huomiokynnys on ylitetty jo pitkin maailmaa. Timo [Immonen, rummut] on toinen alusta asti mukana ollut soittaja. Väistämättä kuuluu vaikutteet läpi... Kaikki tämä omakustannejulkaisun puitteissa. Tätäpä siis odotellessa. TKOBA meni masterointivaiheessa vähän kuralle, ja sen masteroinut firma alkoi hiukan hankalaksi. Yhtyeenne tyyppisiä bändejä ei kuitenkaan tule tänä päivänä aivan joka päivä vastaan. Entäpä sitten musiikki itse. Homma alkoi toimia aivan uudella tavalla. Jos välttis haluaa Johonkin bändiin alkaa verrata, on aivan sama, mikä tuplakitaraharmonioita Ja isoJa melodisia kertosäkeitä veivaava bändi se on." sami musiikkivaikutteista " Silotellusta karheaan Yhtyeen ensimmäinen julkaisu, Dreamcatcher-ep, näki päivänvalon vuonna 2010. Tarkoituksena on alkaa niiden avulla ja tietenkin edelleen myös vanhaan materiaalin nojaten haeskelemaan lisänäkyvyyttä ja yhteistyötahoja, mitä tai ketä ne sitten ikinä lienevätkään. Laulaja meni vaihtoon jo aivan aluksi, kun huomattiin, että yhteistä näkemystä ei löydy oikein minkään suhteen. Loputon lista kasaristaroja. Bullet Alley on edeltäjäänsä enempi kallellaan noihin edellä mainittuihin bändeihin. Millaisin määritelmin musiikkianne kuvaisitte. Mutta kukaan ei ole koskaan tullut sanomaan, että kuulostettaisiin nimenomaan joltain tietyltä bändiltä, vaan että kyseessä olevien bändien vaikutteet kuuluvat, Teemu täsmentää. MIASMA #42 57. Joskus kuulee sanottavan, että metallia kuuluisi paiskoa teini-iän ja nuoruuden vimmalla ja että klassikot ovat kaikki parikymppisten sällien tekemiä. Levy on saanut mahtavaa palautetta ympäri maailmaa arvostelujen muodossa, ja on se aika paljon soinut radioissakin. Mukaan tuli Jori Kärki, joka on omalla persoonallisella äänellään ollut luomassa bändille ominaista soundia. Ei ole pitkä aika siitä, kun näin erään Stefan Schwarzmannin Acceptista poseeraavan netissä The Kings of Bullet Alley -albumi kädessään. Siinä missä moni kotimainen bändi harmittelee kansainväliset raamit täyttävän vokalistin puutetta, ei SoulHealerin tarvitse antaa tässä suhteessa kenellekään tasoitusta. TKOBA taas on ehkä vähän liikaa sieltä toisesta ääripäästä eli hiukan liian karhea ja raaka. Mikäli SoulHealerin musiikkia haluaa välttämättä johonkin toiseen yhtyeeseen verrata, niin millaisten nimien kanssa kitaristit tuntevat hengenheimolaisuutta. Kyllähän se taitaa tuo kasarihevanderi olla selkäytimessä, ei sitä voi eikä kannatakaan kieltää, Sami naureksii. Albumi on täynnä toinen toistaan tarttuvampaa rallia, ja omalla kohdallani se onkin yksi viime vuosien ehdottomista kärkialbumeista tyylilajissaan. Vuoden alussa käytiin studiossa ja äänitettiin kolme uutta biisiä. Meillä ei ollut mahdollisuuksia enää aikataulullisesti tai rahallisesti alkaa tehdä uusintaotoksia. Millainen esimerkiksi The Kings of Bullet Alley olisi ollut, jos olisitte levyttäneet sen nyt vaikka 18-vuotiaina. Sen tekeminen menee loppuvuoteen tai jopa ensi vuoden puolelle. Lisää tilattiin, ja nekin menivät. NWOBHM on musiikkityylinä kyllä monelle rakas, muttei välttämättä linjanvetona sellainen, johon tänä päivänä ensimmäiseksi tartutaan. Tokihan siinä oli iso osa kavereita ostamassa, mutta kyllä se sana tuntui leviävän laajemminkin. Miehen karhean melodinen, hieman Iron Saviorin Piet Sielckin mieleen tuova ilmaisu on yksi bändin ehdottomista vahvuuksista. Mikä sitten toimi sytykkeenä SoulHealerin perustamiselle. SoulHealeria koetettiin aluksi viedä enempi nykyrockin suuntaan ja saatiin aikaan pari ihan kohtuullista Foo Fighters -tyylistä rallia, mutta ei se tuntunut oikealta, Teemu muistelee. Toki todella tyytyväisiä ollaan siihen levyyn ja sillä on hiljalleen saatu tehtyä nimeä tutummaksi. Soundillisesti Dreamcatcher on silotellumpi ja ehkä turhan kesy, mies kritisoi. Peliuran loputtua vajaa kolmikymppisenä kitaransoitto alkoi taas innostaa, ja siitä cover-bändien kautta nykyhetkeen. Julkaisu vietiin kirjaimellisesti näpeistä, sillä satojen levyjen painos oli myyty parissa viikossa. Sami oli aiemmista bändikuvioista tuttu ja ensimmäinen laulaja samoin. Miten SoulHealer-leiri tämän näkee, te kun olette jo puberteetti-iän ylittäneet. Dreamcatcherin aikaan ehkä vielä haettiin tyyliämme, ja siinä biisit ovat tyyliltään kauempana nykylinjasta joskin ep:n päättävä Set Me Free on jo aivan nyky-SoulHealeria, Teemu tuumaa. Yleinen kysyntä oli se, joka toden teolla yllätti ja myös kannusti jatkamaan, Sami jatkaa. Hyvä niin. Ja kun on syntynyt vuonna 1974, on ollut kultaisella 80-luvulla aika otollisessa iässä imemässä vaikutteita juuri silloin vallalla olleesta musiikista. Tuohan se meidän "oma soundi" kai ainakin koettaa olla, Sami analysoi. Tällaisessa tapauksessa voidaan puhua varsinaisesta lentävästä lähdöstä uralle, varsinkin kun ottaa huomioon, mitä fyysisien levyjen myynti on tänä päivänä. Taisipa se nimikappale jopa valtakunnallisessa radiossakin kerran pari soida, Teemu hämmästelee debyyttijulkaisun menestystä. Mutta periaatteessa, jos välttis haluaa johonkin bändiin alkaa verrata, on aivan sama, mikä tuplakitaraharmonioita ja isoja melodisia kertosäkeitä veivaava bändi se on. Basisti vaihtui kaksi viikkoa ennen ensimmäisen ep:n julkaisukeikkaa, ja remmiin astui Teemu Aho, jonka mukaantulo löi paketin lopullisesti kasaan. Tässä varmaan mitään klassikoita olla tekemässä, mutta Hevanderi selkäytimessä Vokalisti Jori Kärki onkin varsinainen ässä SoulHealerin hihassa. Uutta kokopitkää ei varmaan tarvitse ihan vielä odotella. Tahti on ollut tasainen, sillä uuttakin materiaalia on jo kuultavissa. Dreamcatcher sai odotettua täyspitkää jatkoa, kun The Kings of Bullet Alley julkaistiin vuotta myöhemmin. Molemmat ovat hyviä ajankuvia siitä hetkestä, jossa SoulHealer oli menossa niiden teon aikaan, Sami summaa. Kyselin vanhoja tuttuja mukaan, ja muutama uusikin tyyppi tuli, joten saatiin porukka kasaan. Kyllähän se ihmetytti, kun 300 kappaletta vietiin käsistä muutamissa viikoissa. Ozzyn Randyn ja Jaken aikaiset jutut on lähellä sydäntä, kuten myös Rattin kolme neljä ekaa levyä tai vaikkapa Kingdom Comen kaksi ensimmäistä julkaisua. Mutta jos ei levysopimusta löydy, niin sitten tehdään itse. Tämä ei pelkällä kavereille myynnillä selity. Olisi mukavaa, että jokin taho kiinnostuisi meistä ja tahtoisi tavalla tai toisella alkaa yhteistyöhön, niin ei aivan kaikkea tarvitsisi omasta pussista peliin laittaa. Vuoden 2009 lopulla alkoi itsellä olla coverien soitto sellaista pakkopullaa ja loppuun kuljettu tie, että tuli pakollinen tarve alkaa tehdä omaa juttua. Itsellä soittohistoria menee niin, että tosissani soitin ehkä yksitoistavuotiaasta noin seitsemääntoista ikävuoteen asti. Oliko heti alusta alkaen selvää, millaisin askelmerkein mennään. Teemu kertoo lisää. Hiljalleen musiikkiin tuli enempi ja enempi vaikutteita tuosta perushevistä, ja siihen se on aika lailla täydellisesti ajautunut. Maidenit, Priestit, Acceptit, Scorpionsit, Dokkenit, Mötikät, Helloweenit sekä kotimaisetkin kuten Tarot, Zero Nine, Günt
Itse olen tänne niin sanotusti junan tuoma, toisin sanoen töiden perässä vuonna 2003 muutin Kajaaniin. Toisaalta siellä on enemmän alalla toimivia ihmisiä ja tilaisuuksia olla esillä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Saati nyt sitten lehdessä olla kuvaa. Headbangers Open Air on NWOBHMhenkinen parin tuhannen hengen festari, jossa soittaa underground-bändien lisäksi isompiakin nimiä. Täällä pitäisi hiljaa ja nöyrästi anteeksipyydellen tehdä omaa juttua, eikä koskaan saisi asioistaan hiiskua. Lopuksi täytyy vielä kysyä, kuuluuko Kainuu millään tavoin yhtyeen musiikissa. Aivan mieletön keikka! Parin ekan biisin jälkeen jengi oli niin sanotusti pähkinöinä, tuli nyrkkimerta ja korkeata vitosta lavanedusporukalta... Tuskin olisi tullut tätä tavaraa kaksikymmentä vuotta sitten. En itse osaa sanoa tuohon oikein mitään. Kostamuksen-keikka oli melko mahtava kokemus! Sami hehkuttaa. Upea kokemus nuorelle bändille oli se. Lieköhän tuota mitään ilmiötä, mutta huomattu on, että joka keikalla on ollut aina edellistä keikkaa enemmän porukkaa paikalla ja sellaisia vakionaamojakin alkaa jo joitakin olla, Teemu aloittaa vaatimattomasti. Soitettiin paikallisen kulttuurikeskuksen lavalla, ja yleisönä oli ehkä 200 villinä heilunutta venäläistä. Kaksipiippuinen juttu, puntaroi Teemu. Enkä ole edes bändin vanhin! Myös Sami on hieman samoilla linjoilla. Kauas on kuitenkin pitkä matka, joten itse kallistun sen puolelle, että kyllä täältä nälkämaan perukoilta varmasti vaikeampi on sen kuuluisan suuren yleisön tietoisuuteen pongahtaa. Suomea on kierretty tasaisesti, ja onpa plakkarissa yksi Venäjän-vetokin. Etelän kaupungeissa on enemmän kilpailua, joten sen puoleen siellä on varmaan vaikeampi nousta esille. Ehkä enemmänkin suomalaisuus kuin Kainuu. Bändin juuret ovat tietenkin täällä, ja se muistetaan kyllä tuoda julki ylpeästi. { www.soulhealermusic.com } 58 MIASMA #42. Voisi kenties puhua jo eräänlaisesta SoulHealerilmiöstä. En tiedä, onko NWOBHM Kainuussa sen suositumpaa kuin muuallakaan, mutta luulen, että meidän tunnettuuteen vaikuttaa se, että on pyritty olemaan mahdollisimman paljon esillä ja kertoilemaan tekemisistämme. Se on tällä hetkellä meidän suurin haasteemme ja sen eteen paiskitaan kovasti töitä. Kotiseutunne nyt kuitenkin on Nälkämaan lauluineen varsin otollista seutua hieman karheampien tarinoiden parissa viipyilevälle ja mollivoittoiselle musiikille. Keikan jälkeen piti kirjoitella nimikirjoituksia, ja haastateltiin televisioon. SoulHealer on toki keikkaillut muuallakin. Mun mielestä ei, Sami komppaa. Teemu ja Sami pohtivat, miksi NWOBHM puree sitten nimenomaan juuri Kainuussa. Itse varsinaiselle festarille ei tänä vuonna vielä päästy, mutta lämppäribileisiin kuitenkin. Molemmat ovat sitä mieltä, että kyseinen reissu lukeutuu yhtyeen ikimuistoisimpiin. Kaukana Kainuussa ei taida levy-yhtiöväkeä hirveästi liikkua, joten oman jutun esille tuominen on varmasti hankalampaa. Haha! Tulevana kesänä mennään Saksaan Headbangers Open Air -festarin warm up -bileisiin. Jos joku meidän musiikissa kuulee Kainuuta, niin mikäpä siinä. Kajaanilaisia bändejä ei ilmaannu kartalle aivan joka päivä. Tämä varmaan vaikuttaa siihen, että ihmiset tietävät bändistä sekä sen tekemisistä. Paikallisella tasolla voi saada näkyvyyttä ja tunnettuutta, kuten ehkä meidän tilanne tällä hetkellä on, mutta Kainuusta muualle Suomeen pääseminen ja bändin tekeminen tunnetuksi muualla on varmasti vaikeampaa. Ja on se soittotaitokin varmaan siinä sivussa ainakin hitusen kohentunut. Kainuussa kun ollaan, ei soraääniltäkään voi välttyä, ja onhan me joissain piireissä saatu vähän sellainen nousukkaan tai paskanjauhajan maine nimenomaan esillä olemisen vuoksi. Moni on tuota kysynyt. Tarkoittaa mun näkövinkkelistä myös sitä, että meillä on täällä vähintään kahta kovempi asenne, tahto ja halu puskea itsensä läpi, Sami jatkaa. Toki silloin nuorena miehenäkin samantapaisia biisejä kirjoittelin, mutta kyllä iällä ja kaikella elämässä koetulla on ihan varmasti tekemistä siinä, millaista materiaalia treenikämpälle kannan. Koetteko, että Kainuusta on vaikeampi ponnistaa kuin vaikkapa Helsingistä, Turusta tai Tampereelta. Ei ainakaan tekstillisesti! Jotenkin koen, että se poika, joka kaksikymmentä vuotta sitten soitteli kitaraa ja diggaili Maidenia, tekee niitä biisejä nyt kokeneempana ja fyysisesti vanhempana, muuten samana poikana. Nälkämaan lauluja? SoulHealer on saavuttanut kotikonnuillaan Kainuussa varsin vankan fanipohjan ja kuulijakunnan. Mehän ei olla enää mitään ihan poikasia nuorinkin on yli kolmekymppinen ja minä täytän tänä vuonna jo 38. SOULHEALER " täällä pitäisi hilJaa Ja nöyrästi anteeksipyydellen tehdä omaa Juttua, eikä koskaan saisi asioistaan hiiskua." teemu kotiseudustaan kainuusta luulen, ettei tällaisten biisien tekeminen olisi onnistunut silloin 18-vuotiaana. Itse biisejä kirjoittaessani en ajattele sinne mitään Kainuuta lisääväni, Teemu pohtii. Tämä tapahtui vuoden 2010 joulukuussa Kostamuksen kaupungin järjestämällä Nord Session -festarilla, Teemu kertoo. Jumppasalin täydeltä porukkaa, ja ennakko-odotus ainakin, etteivät juuri bändiä tunne
Jos tulee ihan iholle ja huutaa suomeksi, niin kyllä sitä kuuntelee ihan eri tavalla, että mitä siinä ylipäätään sanotaan. Vielä vuoden 2008 Colossal-debyyttialbumi oli englanninkielinen, sen jälkeen kurssi muuttui. Jos Suomessa laulaa englanniksi, ei kukaan edes kuuntele, mitä biisissä sanotaan. Ennen biisien rakentelu oli kaavamaisempaa kuin nykyään. Nykyään yhdestäkin riffistä voidaan alkaa yhdessä jalostaa. Itse asiassa bändin koko tyyli on muuttunut niin paljon, etteivät he soita englanninkielisen aikakautensa biisejä enää lainkaan ne kun eivät kuulemma sovi nykyiseen soundiin. Onhan siitä ollut puhetta. Kyseisen biisin sanat käsittelevät jonkinlaista muutoksen edessä toimimista. Livenä purkkiin Niin ikään Hebosagilin luomisprosessi on muuttunut aikain saatossa. Tekemistä siis riittää, ja kaiken lisäksi Hebosagil on puskemassa ulos useampaakin erilaista tuotosta. Levytetyistä versioista puheen ollen; kun uusimmalla Ura-levyllä basso soi yksin, sirisee virvelin kalvo taustalla. Ne hyppäävät selvästi esiin ja jäävät alitajuntaan kolkuttelemaan. Se on kromaattista vittuilua! { www.hebosagil.com } MIASMA #42 59. Jos tekee biisin alusta loppuun yksin, siinä on vain se oma näkökulma läsnä. Kun musiikkimaku laajeni myös suomenkieliseen musaan, alkoi tulla fiilis, ettei ole lainkaan haastavaa öristä englanniksi mitä vain paskaa eikä ketään edes kiinnosta. HEBOSAGIL k r o m a a t t i s t a v i t t u i lu a Oululaisen Hebosagilin ääntä voisi kuvailla kitaravetoisen sludgen ja HC-ryöpytyksiä sisältävän doomin risteytykseksi. Me hylättiin kokonaan ajatus raita kerrallaan vetämisestä Colossal-levyn jälkeen. Tykätään antaa musiikin elää ja katsotaan sitten, minkälaisia kokonaisuuksia voisi muodostaa. Livenä vetäminen on nykyään itsestäänselvyys, se on kivempaa ja tulee paljon aidompi bändisoundi. Selkeimmin havaittava yksittäinen muutos bändin musiikissa on ollut laulukielen vaihtuminen englannista suomeksi. Tulee semmoinen tunne, että tämä on varmasti äänitetty livenä. Pyrimme hakemaan aiempaa enemmän spontaania vittumaisuutta tähän musiikkiin. Nostan esimerkkinä esille viimevuotisen Ura-albumin kappaleen nimeltä Taloni on tulessa. Antti on tunnettu myös Antipopen riveistä, minkä lisäksi hän soittaa Turhuus-nimisessä porukassa ja pyörittää vielä akustista sooloprojektiaankin. Jos kuuntelee Electric Wizardin Come My Fanaticsia, niin siinä kuulee, kun virveli surisee. Jos taas kaikki viisi jäsentä ovat paikalla, voi tulla millanen keitto tahansa. Mitä enemmän aihiot versovat, yllättävät tai lyövät turpaan, sitä parempi. Huomautan mieleeni nousseista 70-luvun alkupään äänitteistä, mutta Antti löytää hieman tuoreempaakin vertailukohdetta. En tiedä, mitä Tatun päässä liikkuu, enkä edes välttämättä halua tietää. Se on kanssa helvetin hyvä Oulu-bändi. Usein ihmisellä on kova tarve lokeroida taidetta. Se koko prosessi oli niin perseestä. Mitään ei ole lyöty lukkoon. Miten kuvailisit musiikkianne muutamalla sanalla. Koko musiikin tekemisen logiikka on muuttunut. Eli pääsyy kielen vaihtumiseen on se haaste itselle musiikintekijänä. Kuin myös siitä, että olisi mukava tehdä three-way-split, jolla olisi lisäsi Vene. Yhtye tarpoo loputtomassa muutosten virrassa. Hannu Marila Hannu Marila ja Hebosagil V iisikko-nimisen yhtyeen kanssa minirundilla Jyväskylän Mustassa Kynnyksessä pysähtyneet bändit ovat jo tälle illalle metelöineet, joten helmikuisessa yössä seuraani istuu kohtelias ja Oulun murteella harkiten vastaileva Hebosagil-kitaristi Antti Karjalainen. Seuraava täyspitkä on ykkösprioriteetti. Esimerkiksi viimeisen viikon aikana yhteen biisiin tuli hyvin pieni muutos, joka kuitenkin teki paljon. Antti kertoo, että englanti tuli aikoinaan ilmaisukieleksi esikuvien kautta. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Sitten on joitain pienjulkaisuja, joilla on enemmän tai vähemmän oma teemansa. Levytetty versio on aina aikansa kuva. Onko mahdollisesti tulossa toinen split-julkaisu aiemmin mainitun Viisikon kanssa. Jos joku keksii jonkun kivan sovituksen johonkin, silloin se jää kappaleeseen. No jaa, mitenköhän sen sanoisi... Kielikuvat ovat hyvin vahvoja Hebosagilin teksteissä. Esimerkiksi bassot jouduttiin vetämään alusta loppuun uudestaan, kun ei oltu tyytyväisiä niihin. Tuo on tosi hauska havainto. En ole itse edes hirveästi miettinyt niitä syvempiä merkityksiä sanoituksissa. Meidän laulaja Tatu Junno sanoittaa kaikki biisit. Vuosituhannen alkupuolella perustetulle yhtyeelle uudistuminen on ollut eräänlainen elinehto
Tässä tapauksessa aineksia löytyy monesta eri musiikin suunnasta. Materiaali on hyvin vahvaa kauttaaltaan ja homma ei missään vaiheessa lipeä harhailemaan, vaan jokainen sekunti soi tarkoituksenmukaisesti luoden mielikuvia ja tarjoten voimakasta tunnelmallista äänimaisemaa. Minuun kolahti sekä musiikillisesti että lyyrisesti parhaiten asepalvelusta nälvivä Puoli vuotta -biisi. Tuen kaikissa oikeusasteissa titteliänne! Jos haluatte jatkaa ja tehdä asiat näin, tehkää. Lyyrinen anti on ehkä liiankin uskollinen tyylille, mutta sehän vain kruunaa paketin kokonaiseksi. Päättävä raita Dead Ends, Bitter Ends puolestaan progeilee mukavasti polveillen sinne tänne. Rankemmalta puolelta voi löytää jotain samaa kuin mitä Swallow the Sun on tehnyt. Samu Oittisen äänittämä ja miksaama kiekko on soundillisesti erittäin pro. Silti ne solmut ovat toimineet aina. Ääntely sopisi ehkä paremmin liejuisesti vyöryvään death metaliin, tässä ympäristössä kontrasti musiikin ja vokalisoinnin välillä antaa välillä hieman hapuilevan vaikutelman. Sanon nyt suoraan, että minun mielipiteelläni ei tarvitse olla merkitystä; onneksi en sitä täyspitkää tässä nyt kuuntele! Kolmas kappale Imperfect on paljon parempi kuin toiset yhteensä. Hannu Marila APINA Meidän, minun Joskus vuosituhannen vaihteessa oli kovaa huutoa yhdistellä rappia ja raskasta rockia, mutta ainakin näillä leveysasteilla tuo muoti-ilmiö on jo miltei kadonnut. olevaa kappaletta ovat mielestäni käsittämättömiä. Vaikka Inner Transition on bändin ensiäänite, ovat sen musikantit ehtineet kartuttaa osaamistaan muissa yhteyksissä jo vuosien ajan, joten mistään mamman peräkammareista rynnistävästä porukasta ei ole kyse. Keulilla toimii vokalisti Noora Korppi. Tavoitteenne on ilmeisesti olla Vesannon Mastodon. Katatoninen metalli tuo nimensä takia, sekä myös ilman sitä, Antagonist Zeron ilmaisusta mieleen Ruotsin haikeilijat, Katatonian. Toisaalta sen musiikissa ei ole edelleenkään liikaa omia elementtejä, vaan Panteraksi Panteran paikalle halutaan todella kipeästi, nyt ja heti. Sävellyksenä biisi on selkeästi levyn paras: hiipivien ja rankempien kohtien välille muodostuu toimiva jännite. Apinan hardcorehtava soitto menee toisinaan jopa syhmyräiseksi, mutta kovin mielenkiintoista se ei missään kohtaa ole. Etenkin Mind Default Arrow saa niskalihakset nykimään tehokkaasti. Petri Klemetti HUMAN WASTE DISPOSAL UNIT Garage Unleashed The Anger Tämä on Pohjois-Savosta lähestyvän orkesterin viides äänite. Voisi sanoa, että aiempiin demoihin nähden mikään ei ole muuttunut. Samoin räppäyksessä voisi olla paljon FRONTLINES Unleash The Beast Suomen johtava Pantera-pastissi julkaisee kolmannen demonsa. Edellinen oli näemmä pitkäsoitto. Eipä sitä oikein lyhyemmässä ajassa ehdi herkistellä riittävästi. Välillä pikkuisen progeillaan, ollaan pahoja ja lauletaan muristen, toiseen hetkeen sopii paremmin silotellumpi puhdas ääni. Kokeilkaapa tällaista; ei kirjoiteta yhtään riffiä talteen ennen treenejä! Juhannus vain jamitellaan, ja katsotaan mitä se ihmismieli luonnostaan kehittää. Muut neljä äkkiväärää metallia ken on laittanut liikkeelle tuon sanahirviön. Frontlines on edelleen helvetin jämäkkä yhtye, jonka soitannassa varsinkin kitaristi Kai Kinnusen virtuositeetti häikäisee. Hauska piirre on joidenkin sanojen vääntäminen Oulun murteelle. Apina on yksi harvoista tyylisuunnan puolesta liputtajista. Mikko Luntiala CAWL Inner Transition Pääkaupunkiseudulla majaansa pitävä Cawl ei yritä olla metallibändi, vaan sanoo keitoksensa sijoittuvan rehellisesti rock-genren alle. Musiikillisesti juopotteluhenki ilmenee lähinnä vokalistin äänessä, joka venyy rupisesta örähtelystä rajumpaan karjuntaan. Riimit ovat tiukan yhteiskuntakriittisiä jos pitäisi vaikka keskivertoon metallibändiin verrata, niin kyllähän tässä on sata kertaa enemmän kantaaottavuutta. Tokihan tätä kuuntelee näinkin, mutta yhtyeen uran etenemisen kantilta suurin kompastuskivi lienee juuri oman ilmeen puutuminen. Ei hyvässä, eikä liioin pahassakaan. Yhtäläisyydet ovat silti porvoolaisten annissa hyvin vähäisessä roolissa. Aivan kuin kolmannella demollaan yhtye viljelisi esikuvansa maneereja vielä entistäkin selkeämmin ja avoimemmin. Inner Transition pitää sisällään kolme erilaista kipaletta. Seuraavassa viisussa mennään alkuun kepeämmässä ilmaisussa, mutta loppua kohti mukaan tulee rosoisuutta. Pisteitä tulee kyllä siitä, että Kätyri ei selvästikään ole lukinnut itseään mihinkään tiettyyn genreruutuun. Vihan polku on varsin ennalta arvattavaa maskuliinista messuamista ja viimeinen raita Plague rullailee puolestaan pitkälti modernin thrashin opein. Vaikka soitannallisesti yhtye onkin koko kotimaisen demoskenen kovimpia, toivoisi sen musiikkiin vielä jonkinlaisen yksilöllisen tuulahduksen. Exitium Mundin tyylirikkaan kokonaisuuden ehdoton 60 MIASMA #42. Demorovio ANTAGONIST ZERO Nighttime Harmony Porvoossa on ilmeisesti tosi pienet muusikkopiirit, sillä moni bändi koostuu samoista soittajista. Minulla ei todellakaan ole mitään negaatiota progeilua kohtaan, päinvastoin. Silti on sanottava, että moni vielä vähemmän raskasta soundia edustava kokoonpano lukee itsensä metalliksi, vaikka ei sitä todellisuudessa ole. Ihan en tätä nu metaliksi lokeroisi, on tässä sen verran sentään punk-henkeä, eikä bändi edes pelleile levylautasilla ja muilla säksättimillä. Vähän lisää räkäistä rosoa ja rohkeutta kaipaisin. Petri Klemetti härskimpi ote. Tässä valossa voisi hyvin kuvitella, että Frontlinesilla olisi livetilanteessa paljonkin annettavaa. Päinvastoin kuin musiikkinne, soitto kuulostaa hirveältä puristukselta, kun kokoajan mennään omien rajojen maksimissa. Markus Makkonen KÄTYRI The Demoted Ones Tämä kolmen kappaleen demo on oululaisyhtyeen kolmas. Niin minustakin. Opin solmimaan kengännauhani Jukka Haurun Episoden soidessa. Nighttime Harmonyn kolme kipaletta puristetaan vajaaseen kahteenkymmeneen minuuttiin, eli kappaleiden pituudet ovat tyypillisiä tämän tyyliseen musiikkiin. Ei siis huonolta mutta sellaiselta ihan siedettävältä. Purified jyrää yhdistellen Panteran riffejä äärimetallisiin elementteihin, kun taas Burden maalailee puolestaan huomattavan paljon melodisemmilla ja melankolisemmilla linjoilla, tuoden tunnelmaltaan mieleen jollain tapaa edesmenneen Sentencedin. Homman korkkaava Sun of Rage edustaa mainittua raskaampaa poljentoa ja soi mukavan iloisesti rokaten. Moshattavaahan tällä demolla on paljon. Melko rohkea musiikillinen suuntaus tämä silti on, onhan rapin sekoittaminen painavaan sähkökitarointiin takuulla yksi modernin musiikkihistorian halveksutuimmista ilmiöistä. Tyyleiksi mainitaan doom metal sekä post-, death ja black metal. Sen sijaan Piiri pieni pyörii- ja Tonttujen jouluyö -laulujen yhdistely avausraidassa ei kyllä huvita tippaakaan. Ei ole väärinkään tietysti, etenkään jos on mielihalut toteuttaa toisenlaista musiikkia kuin toinen bändi antaa mahdollisuudet. Vuosi 2012 alkaa lupaavasti tällä debyyttidemolla, seuraava siirto lienee jo albumimittainen ainakin sen verran materiaalia sanotaan olevan jo valmiina. Sekavaa. Seppo Rautio NATION DESPAIR Exitium Mundi Tampereen Nation Despair lähestyy kolmannella ep:llään. Joku osio kun alkaa edes vähän toimia, niin heti ollaan näpräämässä kappaleesta vaikeaselkoisempaa. Antagonist Zero on toiminut pari vuotta ja kategorisoi itsensä katatoniseksi metalliksi mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Biisit eivät tällä erää vielä herätä kovinkaan suuria fiiliksiä suuntaan tai toiseen, mutta eiköhän tämäkin asia korjaantune jatkossa, mikäli Cawl'lle riittää ammennettavaa. Idea ja toteutus ei tälläkään saralla nyt natsaa. Tarpeeksi törkeä räkiminen voisi iskeä jopa punkkareille, nykyinen tyyli tuskin saa edes räpin ystäviä mitenkään erikoisemmin syttymään. Se ei yritä esittää mainittuja esikuvia. Yhdistelmä on näiden herrojen työstössä erittäinkin toimiva. Myös Antagonist Zeron musikantteja on tavattu muun muassa Adastaran, Cavusin ja Coprolithin riveissä. Ja mikä tämä kolmen laulavan kielisoittajan kombo on. Saatekirjeen mukaan äänite on "pahasti vanhalta viinalta haiseva", mikä ei ainakaan konkreettisesti pidä paikkaansa. Ensimmäinen kappale etenee uudemman Katatonian tyyppisissä hillityn raskaissa ja ahdistuneissa tunnelmissa. Cawlille siitä pisteet, että ovat rehellisiä itselleen ja rehellisiä muille. Antagonist Zerolla voi olla suurella todennäköisyydellä edessään loistava tulevaisuus, mikäli se ei jää jäsentensä muiden projektien jalkoihin. Valitettavasti yhtye itsessään tuntuu vielä tämän nauhoitteen perusteella hakevan hieman tyyliään. Levylautaselta kuunneltuna vahva esikuvien kumartelu tuppaa kuitenkin ainakin itseäni hieman häiritsemään. Kaksi muuta kappaletta menevät enemmän hutiloinnin puolelle vaikka yksittäisiä hyviä koukkuja tarjoillaankin, etenkin kitaroinnin puolella. Toisen raidan räväkämpi kaahaus kuulostaa keskinkertaiselta ja kolmannen veisun haikea melodisuus samoin. Toimivaksi kombinaatioksi on yhdistetty niin tunnelmoivaa melankoliaa kuin ärheää raakuuttakin. Liian yllätyksetöntä! Perinteisempi laulu herättää tunteita vain ollessaan kaikista huonoimmillaan
Hus hus. Listan jatkoksi voisi vielä heittää Tenhin ja Ornen, joten Sisaren tuleva debyytti, jolta tämäkin raita on lohkaistu, on varmasti yksi mielenkiintoisimpia julkaisua odottavista kotimaisista julkaisuista. Harmittavasti vain yhden kappaleen sisältävä julkaisu tarjoilee mukaansatempaavaa, harvinaisen kypsää ja idearikasta sävellystyötä. Linjanvedosta ei voi valittaa, sillä yhtye tuntuu olevan linjansa kanssa harvinaisen sinut. Melkoinen väärinarviointi, sillä yhtye kuulostaa erittäin miellyttävältä ja myös suhteellisen valmiilta. Vielä nimeämättömältä ja julkaisemattomalta kolmannelta albumiltaan lohkaistu promo esittelee tyylinsä hienosti löytäneen yhtyeen. Suunta on oikea, mutta toteutuksen osalta kannattaa palata piirustuspöydän ääreen. Kolmen raidan mittainen Escalation-demo on yhtyeen kolmas julkaisu. Markus Makkonen NODIAN Blessed Mockeries Ähtäriläinen viisikko Nodian on varsin mielenkiintoinen tapaus. Tällä kertaa vetovuorossa on Joensuun Nerve End. Yhdessä We Are Losing Her -progeilun kanssa nämä raidat antaisivat nauhalle paremman- OUT FOR JUSTICE EP Hardcore on genre jonka tarjonta on nykyään valitettavan useissa tapauksissa melko surkeaa. Promon ehdoton tähtihetki ja täysosuma on kuitenkin kiekon päättävä, etäisesti Impaled Nazarenea muistuttava Undead Nazi Bastard. Severi Peuran vokaalit ovat taidolla ja tunteella toteutettuja, luoden ajoittaisia mielleyhtymiä toiseen vähäeleiseen kotimaiseen, Harmajaan. Sisaren musiikki on melankolista ja eteeristä. Yhdessä kenties hieman tuhnuisen soundimaailman kera myös 90-luvun lopun melodisen black metalin suuntaan kallistuvia mielleyhtymiä syntyy säännöllisesti. Heti kakkosraidan Beyond Iris kohdalla tipautetaan hiukan vauhdista pois ja tuodaan puhtaita kitaroita mukaan. Tämä ongelma luultavasti korjautuu, kunhan rallit kuulisi osana sitä isompaa kokonaisuutta, josta ne on tähän irrotettu. Tässäpä kokoonpano jonka tekemisissä yhdistyvät ennakkoluulottomuus, suvereeni soittotaito, tyylitaju, vahva oma identiteetti ja terve itsetunto. Molemmat kappaleet ovat melko simppeleitä ja luottavat raskaisiin riffeihin ja lauluun. Demoksi haukkuminen tuntuu vääryydeltä, sillä sekä kannet että sisältö antavat aivan muunlaisen vaikutelman. Tällä kappaleella Nation Despairin ilmaisu tuntuu kaikkein luontevimmalta. Promo tekee kuitenkin tehtävänsä ja herättää kuulijan uteliaisuuden tulevaa levyä kohtaan. Nation Despair muistetaan siis tällä erää soittotaitoisena, mutta jokseenkin linjattomana yhtyeenä. Kaikki elementit ovat kohdallaan ja musikaalinen luovuus erittäin hyvin hallussa. Markus Makkonen (PSYCHOPARALYSIS) Escalation Kun vaikutteet imetään orkestereilta kuten Bolt Thrower tai Death, niin ei lopputulosta uskalla mieltää huonoksi. Levystä haluaisi pitää varsinkin kivasti murisevien ja napakoitten kitaroiden vuoksi, mutta kokonaisuus jää vain aivan liian laimeaksi. Omaan soittimeeni tämä teki ainakin pysyväispesän. Keskitempoista, melodista black metalia soittava bändi ei kuitenkaan ole missään nimessä mikään kopio esikuvastaan vaan hoitaa homman omalla otteellaan. Suomenkielinen Aamu ei koita -kappale jää hieman kahden muun kappaleen varjoon. Markus Makkonen yhtyeelle, jonka uutta materiaalia ainakin allekirjoittanut jää odottamaan kieli pitkällä. Nodding Sky hakee sujuvasti oppia konkareilta. Nerve End tuo tasaisesti mieleen Devin Townsendin tekemiset. Markus Makkonen STOLEN KIDNEYS EP Luullakseni nimi Stolen Kidneys oli jo aiemmin tullut jossain vastaan, mutta kiinnostukseni ei ollut herännyt. Mikäli hieman tylsähkö suomenkielinen kappale olisi korvattu yhtä eeppisellä materiaalilla kuin Eophan, olisi viisi pistettä lyöty tiskiin kertaheitolla. helmi on omasta mielestäni mallikkaan melankolinen Burden. Ratkaisu on onnistunut, sillä valittu lähestymistapa tukee musiikin ilmavaa ja progressiivista ilmettä. Kahdesta biisistä We Run the Streets on selvästi parempi, tarjoten vähän enemmän sitä asennetta, mikä hardcoresta yleensä tekee hyvää. Se, liittyykö Sisare perinteikkään kotimaisen progressiivisen ilmaisun kaanoniin Tasavallan Presidentin ja Pekka Strengin jalanjäljissä, jää vielä kuitenkin nähtäväksi. Tällä erää kokonaisuudessa hieman liian alle miksatut laulut jäävätkin jokseenkin kasvottomiksi. Alun perin progressiivisen death metalin parissa operoinut yksikkö on siirtynyt musiikillisesti huomattavasti aiempaa likemmäs alkuperäistä progressiivista rockia ja menneisyydestä ei muistuta enää kuin muutama raskaampi riffi. Ei niinkään tyylilainailuissa, vaan soitannollisessa suvereniteetissa ja sävellyksen ennakkoluulottomuudessa. Kehityskelpoinen bändi, jonka parhaat suoritukset ovat kuitenkin vielä mitä varmimmin kuulematta. Markus Mähönen SCARECROW Braineaters Hyvinkään Scarecrow ampuu kovilla. Demon paras raita We Are Losing Her (Until the Light Is Gone) puolestaan kieroilee kuin äkkiväärä progressiivisempi Bathory, pysäyttäen melankolisilla suvannoillaan. Yhtye mainitsee yhdeksi esikuvistaan Enochian Crescentin, ja yllättäen sen huomaa myös musiikista. Puhtaat vokaalit puolestaan vaatisivat vielä jonkin verran petraamista. Levyn kaikki kolme kappaletta luottavat yhtä lailla raskastekoisiin elementteihin, ja Stolen Kidneys liittyykin vaivatta jälleen yhdeksi jäseneksi maamme koko MIASMA #42 61. Musiikin heikoin kohta on kuitenkin juuri laulu, joka ontuu paikoittain liikaa. Miltei thrash metal -henkinen Killing Machine kulkee hyvin käsi kädessä punkimman Skullfuckersin kanssa. Ongelmana biiseissä tuntuu olevan, että niiden odottaa lähtevän käyntiin, mutta juuri kun pitäisi alkaa tapahtua, palataankin takaisin samaan junnaukseen. Matalalla möyryävät kitarakuviot pysyvät miellyttävän selkeinä ja idearikkaina, joten tyhjänpäiväisyyden ojat kierretään mallikkaasti. Vaikka saatekirjeen mukaan yhtyeellä on materiaalia varastossa vaikka muille jakaa, tuntuu oudolta, että promon neljäs raita on akustinen versio Murheen saarnamiehestä. Viimeinen raita taasen kuulostaa meikäläisen korvaan lähes täydelliselle kunniakumarrukselle Deathin suuntaan. Musiikki on sinänsä kiinnostavaa melko keskitempoista hip hoppia ja hardcorea yhdistelevää metallia. Jo todella näyttävä ammattimainen pakkaus herättää huomiota, mutta leuka loksahtaa kunnolla vasta avausraita Venom Willowin kohdalla. Axis on ladattavissa ja kuultavissa yhtyeen sivuilla ilmaiseksi, joten sinne siitä. Tätä voinee pitää pienenä yllätyksenä, sillä ep lienee yhtyeen ensiäänite. Levyn kolmesta biisistä kaksi englanninkielistä raitaa Roots ja erityisesti Eophan nousevat helposti parhaiksi. Murheen saarnamiehen Moonsorrow-pastissit ovat mahdottoman tylsää kuultavaa, avausraita tamppailee sinällään miellyttävästi tuoden parhaimmillaan mieleen Woods of Ypresin alkupään tuotannon. Myös vokalisti Eetu Tinganderin korinoihin toivoisi tehokkuutta, artikulaatioita ja repivyyttä lisää. Voin kertoa, ettei (Psychoparalysis) ole mitenkään poikkeus. Jäsenistöä on vaikuttanut aiemmin muun muassa Silentiumin ja Watch Me Fallin riveissä, joten kokemusta löytyy. Julkaisuna Braineaters tuntuu kenties hieman irtonaiselta, vaikka kappaleet itsessään hyviä ovatkin. Demon läpikuuntelu jättää hyvän fiiliksen ja osoittaa, että kaiken tänä päivänä vellovan core-hehkutuksen keskellä on vielä runsaasti yhtyeitä, joilla on hyvä maku tallella. Yhtyettä on mediassa rinnastettu varhaiseen Amorphikseen ja Edge of Sanityyn. Varsinaisesta raskaudesta ei kuitenkaan anneta tippaakaan periksi, vaikka biisi kellottaakin pituudellaan hitusen yli seitsemän minuuttia. Ajoittaiset Opeth-lainatkaan eivät saa tätä mielikuvaa murrettua. Välillä hiljennytään jopa kevyeen fiilistelyyn johon puhdas laulu tuo hienosti lisää tunnetta. Juuso Viljanen NERVE END Axis Aina silloin tällöin demolaarista tulee vastaan yhtye joka nykäisee maton tyystin jalkojen alta. Blessed Mockeries on hyvä taidonnäyte, josta kelpaa jatkaa eteenpäin. Kaunista, mutta monisävyistä. Markus Mähönen NODDING SKY For Those Left Behind Vuonna 2008 perustettu Nodding Sky lähestyy komeisiin kuoriin pakatulla promollaan. Siinä missä nauhoitteen nimiraitaa kulkee paikoin vahvasti Primordialin hengessä, vaihtaa kakkosralli Murheen saarnamies tyylin esityskieltä myöten Moonsorrowin oppien mukaiseksi. Tempo pompsahtaa jälleen rallilukemiin ja laitetaan niskalihakset kuritukselle. Valitettavasti sekään ei siinä onnistu vaan jää samaan rapakkoon muiden kanssa. Hyvinkääläisen Out for Justicen lyhyt, mutta ytimekäs kahden biisin demo kuitenkin yrittää kovasti noustakseen keskitason yläpuolelle. Homma tuntuu olevan yhtyeellä siinä määrin hyvin hallussa, että tämän bändin lähitulevaisuuden tekemisiä kannattaa seurata tarkkaan. Aggressiivisemmista paloista vaikuttaisi puuttuvan vielä se kuuluisa jokin jolla eturivi napataan poikkeuksetta keikoilla mukaan. Ykkösraita The End Results in Violence avaa pelin armottomalla raakuudella ja voimakkailla riffeillään. Yhden raidan perusteella ei Sisarelle voi täysiä pisteitä antaa, sillä tähän tarvitaan perspektiiviä muistakin kappaleista, mutta Earth on kuitenkin loistava ja kuuntelua kestävä kappale, sekä mainio mielenkiinnon herättäjä tulevaisuutta ajatellen. Musiikki on melodista, joskin raskasta ja melankolista. Kauhupunkin tematiikkaa, hardcorea ja metallisempaa otetta yhdistelevä kokonaisuus on suoranaista toimivuuden juhlaa. Kun yhtyeen itsensä tuottama pienjulkaisu on vielä soundillistakin karkkia, ottaa Nerve End vahvan kiinnityksen vuoden kovimmaksi omakustannejulkaisijaksi. Earthiä kuunnellessa tuleekin usein ajatelleeksi, että tällaista olisi suonut uuden Opethinkin olevan. Miltei kiusallisen tiukasti tajuntaan porautuva ralli kielii suvereenista biisinkirjoittamisen taidosta ja onkin sellaista kipakkaa hittiainesta, jollaisesta yleisesti vain haaveillaan. No, en nyt ihan tuosta tiedä, mutta hyvin ainakin toimii. Soundipuolikin tuntuu kovin tukkoiselta ja kapealta, vaikka tämänkaltaisessa musiikissa sen pitäisi nimenomaan räjähtää voimalla. Vokalisti Joonas Kaselius operoi lähinnä puhtaalla sektorilla käyttäen huutoa vain keitoksen maustamiseen. Musiikillisesti yhtyeen tyyli sijoittuu jonnekin folk metalin ja Opeth-tyyppisen progressiivisemman ilmaisun välimaastoon. Markus Makkonen kin arvosanan. Nodding Sky jättää itsestään niin hyviä, kuin huonojakin mielikuvia. Yhtye sovittaa musiikkinsa ammattimaisesti dynamiikkaa, muttei kenties ole vielä saanut tallennettua nauhalla sitä parasta iskevyyttään. (Psychoparalysis) kuulostaa Escalationilla täysin levyvalmiille SISARE Earth Turun Sisare heittää ilmoille myrskyvaroituksen uudella promosinkullaan Earth
Isoin arvosanaa pudottava tekijä Confinementsillä on kuitenkin vokalisti Pauli Heikkisen vokaalit, jotka eivät aivan taivu vastaamaan monisyisen musiikin vaatimuksia. Tuukka Termonen TYRANT DISCIPLE Death Curse Crisis "Rässiä Pohojammaalta perkele!!!" alkaa saatekirje. Markus Mähönen VALENTFOE Confinements Valentfoen tyyliä voisi kuvata kohtuullisen osuvasti termillä progressiivinen moderni metalli. Sävelmät liikkuvat onneksi kaukana tasapaksusta jynssäyksestä sisältäen moni-ilmeisiä ratkaisuja ja mielikuvitusta, touhu ei missään vaiheessa tunnu pysähtyvän yhteen ideaan. Korvat pysyvät höröllä koko 15 minuuttia kestävän raatelun ajan ja jäävät kaipaamaan lisäsuorituksia. Molemmat biisit ovat reipaspoljentoista ja raakaa death- ja thrash-rankaisua, joka on kuitenkin vedetty itseään liian vakavasti ottamatta. Räkäistä thrashiä old school -hengessä kaksi kappaletta tarjoava julkaisu ei yllätä, mutta onnistuu kuitenkin olemaan viihdyttävä kokonaisuus. Napakat riffit ja muutenkin hyvin rullaava soitanto toimivat niin kuin pitääkin. Seppo Rautio TÄRPÄTH Shotgun Lobotomy, Chainsaw Surgery Hieman erikoisesta nimestään huolimatta eteläpohjanmaalainen Tärpäth vetää uudella demollaan yllättävän menevää settiä. No, siinä saa arvostelija huokailla ihan rauhassa, jos musiikki kuitenkin on uhon arvoista. Kolme kappaletta ovat tasavahvoja ja sisältävät mukavasti koukkuja. Enemmän vaan ruutia äänipuoleen niin homma alkaa toimia. Mielleyhtymät vievät välillä hardcore-punkin ja jopa black metalin suuntaan, mitä en pidä lainkaan negatiivisena. Ilman turhia kommervenkkeja ja silottelua jyrää tämän demon sisältö. Pienistä marmatuksista huolimatta lupaavaa jälkeä. Neljästä kappaleesta kolme on ripeitä raastoja, joissa tarttuva rokkaavuus yhdistyy mukavasti höyryjä ulos päästelevään raivohulluun tulitukseen. Uskonkin, että yhtye parantanee juoksuaan kokemuksen karttuessa, kunhan alkuvaiheen kankeuksista päästään ylitse. Ei mitään uutta, mutta potkii perseelle riittävällä voimalla. Hakematta mieleen nousee vertailukohdaksi länsinaapurin The Crown. Seppo Rautio. Vokalistin ääni myös muistuttaa jossain määrin Johan Lindstrandia. Niitä ei myöskään ole lähdetty turhaan pitkittämään kuivakoilla kikkailuilla vaan pieksennässä säilyy vapautunut virtaus ja dynamiikka. Biiseissä ja soitossa tuntuu olevan asenne kunnossa, mutta se ei välity tarpeeksi kuulijalle. Siitä käy syyttäminen varsin reippaahkoa tahdinantoa, josta voi myös osittain kiittää musiikin energiaa ja voimaa. Valentfoe on kuitenkin tyylikäs ja ennen kaikkea tyylitietoinen yhtye. Ehkä basso saisi kuulua selvemmin. Valitettavasti demon soundipuoli jää aivan liian ohueksi ja tuhruiseksi, jättäen muuten lupaavalta kuulostavan menon hieman liian munattomaksi. Musiikki elää ja hengittää pitkälti kitaroiden varassa puikkelehtien kipakoidenkin riffien sekä tyylikkäiden suvantojen väliä. Markus Makkonen WÖMIT ANGEL Unholy And Horny (Soul Torturing Crew) Repivää ja suoraviivaista blackthrashiä esittää tamperelainen Wömit Angel. Bändin logo, soittotyyli ja vokalistin ulosanti viittaavat vahvasti Impaled Nazarenen suuntaan, eikä tuota vaikutetta yritetäkään peitellä. Maailman omaperäisintä latua bändi ei tallustele mutta jykevän death metal -sävytteisen thrashin Tyrant Disciple hallitsee tulikiven katkuisella otteella. Demorovio ajan kasvavaan sludge-tyylisten yhtyeiden kerhoon. Neljäs raita velloo hitaammin ja surumielisemmin. Hirveästi vikaa en tästä löydä. Tietyt slayerismit toki kuuluvat riffipuolella ja muutekin biisit on rakennettu melko peruselementeistä, mutta tässä vaiheessa se ei kauheasti haittaa. Ja itse asiassa, kyllähän se onkin. Innovatiivisempi rumputyöskentely hyödyttäisi myös tämän tyyppistä ilmaisua. Mahdollista täyspitkää julkaisua ajatellen äärilaitoja olisi hyvä venyttää: lisää vittumaisesti tarttuvaa rokkaavuutta ja mielipuolista kallonhalkomista. Bändin nimi voi kenties antaa vaikutelman jonkinlaisesta huumoriprojektista, mutta ihan kunnon kieputusta raivokkaalla otteella tämä kiekko pitää sisällään. Pidemmällä äänitteellä voisi kaivata enemmän omaa tyylittelyä ja yllätyksiä, mutta tämä paketti jysähtää takaraivoon oikein mallikkaasti. Koskettimien laajempi hyödyntäminenkään ei olisi välttämättä tässä tapauksessa pahasta. Päämäärä tuntuu olevan selkeänä mielessä ja musiikki onkin täten hyvin linjassa läpi nauhoitteen. Kasvattelut ja sävelrakenteet ovat kohdillaan, joskin kappaleisiin tuntuu lipsahtaneen kenties hieman liikaa pituutta jokaiseen. Hohhoijaa. Sekä hitaat että reippaat kohdat kuulostavat yhtäläisen luontevilta ja huutajan eväät riittävät mainiosti antamaan musiikille lisäpotkua ja vakuuttavuutta
Tuosta päivästä lähtien hän ei muusta välittänytkään kuin metallin soittamisesta. Tärkeää on itse henki, värähtely ja energia eikä se, että MIASMA #42 63. Tämä tarkoittaa, että mitä tahansa siis todellakin mitä tahansa saattaa tapahtua lavalla, varsinkin musiikillisesti. Olen harjoittanut mustaa magiaa niin kauan, että se on melkoisen luonnollista minulle. Voisi sanoa, että tuossa pisteessä ymmärsin, että tulisin jonain päivänä perustamaan yhtyeen 6070-lukujen musiikin hengessä. Minulle musiikki ja mystinen henkisyys ovat yhtä. Tommie jatkaa hieman konkreettisemmalla tasolla kertoen, kuinka hänen isoveljensä kavereineen tutustutti hänet metalliin vuoden 1982 tienoilla. Olen seurannut lähes koko elämäni pimeän maagisen johdatuksen ja syvällisen salatiedon oppien tietä, ja matkalla on ollut monesti mukana rock ja metalli. Soittomme on jo rituaali sinällään, eikä meidän tarvitse ryhtyä mihinkään muuhun kappaleiden välissä. Muun muassa Nocturnal Ritesissa ja Therionissa vuosien varrella soittanut Tommie odotti Saturnalia Templen kuulostavan Black Widow'lta tai Hawkwindilta, mutta ensimmäisien treenien jälkeen hän ymmärsi, että vuodet death metalin parissa olivat jättäneet häneen pysyvän jäljen. Se tunne tulee olemaan aina mukanani tuntui kuin olisin löytänyt jotain vaarallista. Aika ja paikka unohtuivat. Musiikki tulee hengistä, ja henget nousevat musiikista. Voisitko tuoda laajemmin esille olennaisista ideoista työnne takana. Ruotsalainen Saturnalia Temple on erinomainen poikkeus sääntöön: se yhdistelee vähäeleisesti groovaavan ja lyijynraskaan musiikkiinsa täydellistä antaumusta vasemman käden polun okkultismiin. Antti Ojala Timo Hanhirova aturnalia Templen äänimaailma muistuttaa saturnaalisen materian kaltaista raskautta, ja kuten konseptikin antaa ymmärtää, on myös sisältö kuin kielletty hedelmä tiedon puusta. Hänestä sellaista harjoittavat tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta vain yhtyeet, joille kyseessä on enemmänkin teatteri kuin aito okkultismi. Olin nuori ja koin pystyväni tekemään vain yhtä asiaa kerralla sataprosenttisesti, joten jätin yhtyeeni Uumajassa ja vietin vuosia tekemättä mitään muuta kuin seremoniallisen magian harjoittamista Draconian Traditionin oppien mukaan. Astuminen korkeampaan olemisen tilaan on minulle kuin hengittämistä. Haastateltava kertoo, ettei hänen yhtyeensä suorita varsinaisia rituaaleja soittolavalla ollessaan. Jälkeenpäin käymme läpi, mitä mahtoi kyseisenä iltana tapahtua. Saturnalia Temple on vaistonvarainen, pimeä viestinviejä ja alttari tietyille voimille ja älykkyyksille. Samoihin aikoihin aloin myös löytää S vanhoja psykedeelisiä yhtyeitä kuten Hawkwind, The Doors, Sir Lord Baltimore ja niin edelleen. Minut voi nähdä johdattajana, mutta muidenkin jäsenten täytyy olla osallisena energiassa tai tulla korvatuiksi. Ei olisi tuntunut rehelliseltä muokata yhtyeen sointia suuntaan, joka ei tulisi luonnostaan. Vuoden tienoilla 1993 nuorukaisen omistautumisesta vasemman käden polulle tuli yhtä voimakasta kuin hänen omistautumisestaan musiikkille. Minulla oli tapana hiipiä selaamaan lp:itä, ja istuin näiden levyjen ääressä kuin hypnotisoituneena kunnioituksesta. Muinaista resonointia temppelin kätköistä Jos kuvittelee doom/stoner metalissa olevan kyse kannabiksen poltosta, hot rod -autoista ja vähäpukeisista naisista, on väärässä. 7-vuotiaan pojan ensimmäinen hard rock -levy oli AC/DC:n High Voltage, joka sai pian rinnalleen levyhyllyyn Kissin Dressed to Killin. Olen pelottanut kaksi basistia pois tähän mennessä, sillä kaikki eivät kestä kohtaamista sen välittömyyden kanssa, johon olemme sitoutuneet eläessämme toisen puolen kanssa. Pyydän laulajakitaristi Tommieta muistelemaan, miten hän sai ensimmäisen sykäyksen luoda musiikkia yhtyeen kanssa, joka toimisi välineenä esoteeriselle virtaukselle ja doom/stoner-tyyppiselle audiaalisuudelle. Se on demoninen harjoitus, jonka olen oppinut Dragon Rougessa seurassa, jonka johtava jäsen olen ollut 20 vuotta. Aloitin tämän 16-vuotiaana. Sitten bändeistä kuten Black Sabbath, Cloven Hoof, Saxon, Dio, Led Zeppelin ja Motörhead tuli Tommien suosikkeja. Palasin myös musiikillisille juurilleni löytämällä uudestaan Black Sabbathin, Led Zeppelinin sekä muut vastaavat. Hard rockin kuuntelussa oli noihin aikoihin jotain erityistä, siinä tunsi olevansa kuin sosiaalisesti syrjäytetty. Tarkoituksenamme ei ole soittaa samoja keikkasettejä joka ilta, mieluummin avaamme vain portit ja virtaamme. Kuten sanottua, esoterismi myyttis-maagisella tendenssillä tuntuu merkitsevän suuresti Saturnalia Templelle. Live-rituaaleissa astumme tiettyihin mielentiloihin, jotka sallivat meidän tulla välittäjiksi jollekin muulle. En kasvanut vanhan bluesin ja Beatlesien parissa 60-luvun yhtyeiden tapaan, minkä kuulee musiikissamme. Musiikkimme toistuvuuden opin Amon Düül II-, Velvet Undergroundja Can-yhtyeiltä
Mielestäni bändit kuten Hawkwind, Amon Düül II ja The Doors tekivät tämän mielenkiintoisella tavalla. Albumilla on kappale nimeltä God Is Two. "Jumala on kaksi" tarkoittaa periaatteessa, että todellinen jumala on Lucifer. finen perusta kenties toiseuden ja ykseyden väliseen kuiluun. Symbioosi musiikin ja maagisen työn välillä on mielenkiintoinen aihe. Meidät on kiinnitetty Roadburn-festivaaleille ja kiertueelle Year of the Goat -yhtyeen kanssa. No, tämä bändi on mitä on. Tulevaan Tommie suhtautuu innolla. Viemme saman metalliin. Olette myös työskennelleet samanhenkisien artistien kanssa On the Powers of the Sphinx -splitillä. Jätän sen tarkoituksella tulkinnanvaraiseksi, Tommie tyytyy sanomaan. Rumpujen kanssa on ollut vähän ongelmia kuin Spinal Tapillä ikään, mutta nyt olemme uuden rumpalimme Micken kanssa valmiita puskemaan eteenpäin täydellä teholla! Paljon on tapahtumassa tällä hetkellä. Tommie ei odota suurten joukkojen ymmärtävän bändiään tai pitävän siitä. Heijasteleeko työskentely Saturnalia Templen kanssa ainoastaan sitä, minkä olette jo saavuttaneet, vai onko tämä liitto artistin ja magian opiskelijan välillä paljon intiimimpää luonteeltaan. Hän heittää yhtyeensä olevan "tietoisesti tiedostamatta" nykytrendejä, eivätkä poseritkaan miestä hetkauta. Myös Kabbalassa korkein maailma, Jumalan ykseyden symboli, on Kether. Se perustuu monoteismin kulmakiveen, jonka mukaan Jumala on yksi. Meille pimeät voimat ovat erittäin tärkeitä ja ne ympäröivät meitä musiikkia soittaessamme. Yöllisen puolen vastaavaa maailmaa puolestaan kutsutaan nimellä Thaumiel, ja se on jakautunut. Kunnioitan suuresti Ajnaa sen julkaisemisesta, Tommie kiittelee levy-yhtiötä. Voin joka tapauksessa kertoa, että Saturnalia Temple ilmaisee tällä ja muillakin julkaisuillaan yhteyttä tiettyihin voimiin ja mielentiloihin. Se vain vaikeuttaa aitouden löytämistä, mikä ei saisikaan olla helppoa. Levyn olemuksessa piilee synkkä henkinen perinne, jolle tiedän yhtyeemme olevan sopiva välittäjä. Pidän näitä energioita ja perinteitä aitoina enkä koe ongelmana, vaikka 99 prosenttia samaa sanovista ihmisistä puhuu paskaa. Tiedustelen Tommielta, liittyykö tekeleen filoso- { www.myspace.com/saturnaliatemple } 64 MIASMA #42. Paholainen on jakanut sen. Sphinx-levy on täysi virtaa vastaan -juttu. Se ilmaisee jotain erittäin tarkkoin määriteltyä. Tämä on taiteenmuoto, ja minulle se merkitsee täyttä vapautta. Musikaalinen perfomanssimme on omistautumista ja uhrausta tietyille voimille. Käytännössä me vain menimme ja teimme sen, heh. Toki Tommie huomauttaa yhtyeensä uskovan myös tiettyyn kurinalaisuuteen yhdessä soittaessaan. Saturnalia temple Kestä Kohtaamista sen " KaiKKi eivätsitoutuneet eläessämmevälittömyyden Kanssa, johon olemme toisen puolen Kanssa." soittaisimme oikein joidenkin tiettyjen sääntöjen mukaan. Nämä voimat ovat minun pääasiallinen ja näinä päivinä kenties ainoa inspiraation lähteeni. Oliko julkaisun tekeminen jollain tapaa erityislaatuinen tapahtuma, vai syntyikö se ihan perinteisin menoin. Lisää kiertueita on suunnitteilla muiden asoiden ohella, joten varautukaa: saatamme tulla kotikaupunkiisi ilmaisemaan ilmaisematonta. Lohikäärmeen aika Vuosi sitten ilmestynyt yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto Aion of Drakon vie kuulijan matkalle täältä tuonpuoleiseen ja jättää tarkoituksella määrittelemättä, mitä tuonpuoleisella tarkoittaa. Jotkut innostuvat siitä ja toiset tuntevat siihen vetoa niin paljon, että lähtevät tutkimaan pimeitä puoliaan maagisesta näkökulmasta. En karsasta älyköksi heittäytymistä, mutta musiikkia tehdessä on minusta parasta mennä tavallaan tyhjään mielentilaan. Tuon levyn konsepti on ilmeisesti liitoksissa thelemiittiseen symbolismiin ja tunnettuun aksioomaan "Tietää, voida, tahtoa, pysyä vaiti". Jotkut saattavat pitävät tätä hieman pelottavana, kun taas toiset kokevat sen rauhoittavana
Nathan kertookin itse kuuntelevansa kaikenlaista musiikkia ja että myös yhtyeen inspiraatio tulee hyvin laajalta. Minun prosessini on vain antaa asioiden tapahtua. Luciferin liittolaiset Amerikan sydämessä, Texasin Austinissa, syntyi vuonna 2009 yhtye, jonka inspiraatio nousi syvän etelän bluesista, rock n' rollista ja okkultismin muinaisista viisauksista. Tiesimme, että Ruotsissa on Ancient Wisdom -niminen bändi, ja koska minulla oli jo mielessäni symbolit /\VV, tuntui ainoastaan luonnolliselta halkaista W-kirjain kahtia. Yhtyeen uusi ja ensimmäinen kokopitkä albumi A Godlike Inferno on saanut varsin hyvän vastaanoton mediassa ja kuulijoiden joukossa. Idea nimeen tuli kirjasta nimeltä Ancient Wisdom and Secret Sects, jonka ystäväni Gregg Higgins lainasi Ribsille. Suuri osa vaikutteista tulee kuitenkin hänen mukaansa okkultismin tutkimuksesta. Bändin visionääri Nathan Opposition suostui mielellään vastailemaan kysymyksiini yhtyeen musiikista ja ajatuksista sen taustalla. Viisauden kintereillä Ensimmäisenä kiinnostusta herättää bändin nimi Ancient VVisdom ja tietenkin kaksi V-kirjainta, joilla se kirjoitetaan. Kuuntelen paljon esimerkiksi David Bowieta ja Queeniä, mutta sitten saatankin heittää Watainin Lawless Darknessin soimaan. Halusin tietää millaisia ajatuksia levy herättää Nathanissa ja millainen prosessi levyn toteuttaminen on ollut. Uskon, että vangitsimme siihen todellakin ajan hengen. Saatanan hän kertoo käsittävänsä hahmona sen 66 MIASMA #42. Maailmankaikkeus kyllä paljastaa itsensä, jos vain antaa sen tehdä niin.. Splitin jälkeen musiikki kehittyi folk-pohjalta hieman rockimpaan suuntaan, ja yhtye julkaisi ensimmäisen kokopitkän albuminsa A Godlike Inferno vuonna 2011. Jatkaessani kysymyksellä satanismin ja esoterian merkityksestä Nathanille itselleen, toteaa hän näkevänsä satanismin muutoksena, joka tuo itsevalaistumisen. Okkultismiin jo pidempään perehtynyt Nathan löysi lopulta varsinaisen nimen kirjasta, jonka ystävä oli lainannut yhtyeen toiselle kitaristille Justin Masonille. Loistava kirja, luulen että se oli Time-Life -sarjasta. Mies toteaa lyhyesti, että on erittäin tyytyväinen levyyn ja rakastaa palautetta, jota se on saanut. Kaksikko sävelsi muutaman akustisen biisin, joista muodostui myöhemmin pohja ensimmäiselle julkaisulle Inner Earth Inferno, joka oli 12" split-albumi Charles Mansonin kanssa, kyllä nimenomaan sen kuuluisan elinkautisvangin kanssa. Yhtyeen musiikki on varsin omalaatuista neofolkahtavine akustisine kitaroineen, joihin yhdistyvät raskaammat bluesia ja rockia henkivät sähkökitarat sekä puhdas laulu, jonka sanoitukset leiskuvat muinaista viisautta. The Doors, Alice in Chains, Danzig, Roky Erickson ja Death in June ovat joitain meidän pääasiallisista vaikutteistamme, kun puhutaan bändimme soundista, mutta iso osa tulee myös jokaisen omasta panoksesta kokonaisuuteen. Nimi sopi täydellisesti musiikkimme ja siihen mitä olemme. Muutettuaan Austiniin veljensä kanssa Nathan pyysi mukaan Iron Age -bändistä ystävänsä Justin "Ribs" Masonin soittamaan akustista kitaraa. Minä kutsun meitä occult rock n' rolliksi! Yhtyeen lyriikassa on selvä yhteys okkultismiin ja erityisesti satanismiin. Nathan kertoo keräävänsä vaikutteita teksteihinsä lähes kaikkialta ja kaikista kokemuksistaan. Tykkään pitää silmäni avoinna kaikelle ja pyrin ymmärtämään kaikkia elämänkatsomuksia ja asioita. Folkia, psykedeliaa ja rytmikästä rokkia yhdistelevä bändi maalailee omalaatuista leirinuotiotunnelmaansa asettamalla akustisia kitaroita ja heimoperkussiota moderneja rockinstrumentteja vasten. Markus Mähönen Ancient VVisdom I dea yhtyeen syntyyn heräsi jo aiemmin Ohiossa, jossa bändin laulaja ja rumpali Nathan "Opposition" Jochum sävelsi muutamia omia veisujaan soittaessaan hardcore-bändissä nimeltä Integrity veljensä ja yhtyeen kitaristin Michael "AVV" Jochumin kanssa. Nathan kertoo, että hänellä oli jo alun perin mielessä symbolit /\VV, koska hän halusi käyttää kreikkalaisia aakkosia bändin nimessä
Luvassa on mahdollisesti myös lisää kiinnostavia splittilohkaisuja, sillä Nathanin mukaan niistä on jo ollut puhetta. Nautin todella paljon voiman tunteesta, joka vapautuu laulaessa. Meillä kaikilla on omat rituaalimme, mutta yksi, joka meitä yhdistää, on oluen juominen tuoppitolkulla! Bändin live show't ovat hyvin visuaalisia ja käytössä on muun muassa projektorit, joilla heijastetaan kuvamateriaalia seinille. Onko teillä suunnitelmissa tulla soittamaan Eurooppaan tai jopa Suomeen. Lopuksi Nathan toteaa toivovansa, että näemme heidät pian Suomessa keikalla ja päättää haastattelun lainaamalla pätkän Voltairea. Maailma on jatkuvassa evoluution ja muutoksen pyörteessä, kuten jokainen yksilökin. Ihmiskunta tarvitsee totaalisen asennemuutoksen tai herätyksen todellisuuteen. Hänellä on ihan hyviä pointteja, Nathan kuittaa lyhyesti. muinaisessa mielessä, kaiken muutoksen alkuna ja valonkantajana. Yhtye teki muun muassa 13 Dates of Doom -kiertueen Ghostin ja Blood Ceremonyn kanssa USA:ssa ja Kanadassa. Seuraavaa albumiakin valmistellaan jo kovaa vauhtia. Kysyinkin, millaista oli tehdä yhteistyötä hänen kanssaan ja oliko Nathan yhteydessä mieheen. Meillä oli kokkoja takapihalla ja rituaalikammio, joka näkyy myös Opposition-kappaleen musiikkivideossa. Kannattaa tulla keikalle katsomaan, mitä keksimme seuraavaksi! " MaailMankaikkeus kyllä paljastaa itsensä, jos vain antaa sen tehdä niin." Neofolk-genre akustisine kitaroineen ja puhtaine lauluineen on nykyisin melko suosittua varsinkin Euroopassa. Visuaalinen elementti on Nathanin mukaan tärkeä osa Ancient VVisdomin esiintymistä. Se oli mahtavaa! Kappaleemme todella sopivat yhteen, ja siitä tuli loistava julkaisu. Katsaus historiaan kertoo, että kaikilla sivilisaatiolla on loppunsa. Ritualisoimme kaiken mitä teemme Ancient VVisdomina. Nathanin mukaan tämä oli kuitenkin heidän musiikilleen täysin luonnollinen suunta, jota he vain seurasivat. Kuulin hiljattain, että hänet on laitettu eristysselliin, mikä on mielestäni julma teko hänen ikäiselleen miehelle. Nauhoitimme split-albumin niin, että huoneessa oli vain yksi mikrofoni, jotta saimme aikaan oikean tunnelman. Rikoimme tyhjiä pulloja tuleen ja suunnittelimme VVisdomin tulevaisuutta. Jos Jumalaa ei olisi olemassa, olisi välttämätöntä keksiä hänet. { www.ancientvvisdom.com } MIASMA #42 67. Rakastamme livenä esiintymistä. Uusi levymme on parhaillaan demovaiheessa. Maailmanmeno näyttää minusta melko synkältä noin yleisesti. En valitettavasti ole saanut tilaisuutta puhua Charlesin kanssa vielä, mutta haluaisin saada siihen mahdollisuuden. Ancient VVisdom on myös ollut paljon kiertueella albumin julkaisun jälkeen. Laulan kappaleessa nimeltä When the Light Dies, joka on täysin akustinen, erittäin synkkä ja tunnelmallinen. Ancient VVisdomin tulevaisuuden suunnitelmista Nathan jatkaa, että tarkoitus on heittää keikkaa kaikkialla missä vain mahdollista ja nauhoittaa uutta albumia, joka tulee saamaan nimekseen Deathlike Inferno. Meidän on päästävä takaisin hevosen selkään. Rituaalikammiosta keikkalavoille Ennen uutta levyään bändi teki, kuten mainittua, splitin itse Charles Mansonin kanssa. Kyllä ja kyllä. Mansonhan on ollut vankilassa jo 1970-luvulta alkaen. Se on todella hyvä ja tulee murhaamaan kaikki! Bändin musiikin yleinen tunnelma muuttui Inner Earth Infernon myötä hieman raskaammaksi siirryttäessä kokopitkälle levylle. Nathanin mukaan myös Anton LaVeyn materialistisesta, egoon ja hedonistisiin elämäniloihin keskittyvästä satanismista voi saada jotain irti. Live-esiintymisensä bändi kokee ikään kuin rituaalina ja Nathan mainitsee myös rituaaleista, joita heillä on ollut tapana tehdä vahvistaakseen bändin intensiteettiä ja luodakseen tiettyä tunnelmaa ja yhteyttä jäsenten välillä. Mitä mieltä olet nykymaailmasta ja sen ihmisistä, olemmeko tuomittuja toistamaan itseämme vai onko meillä vielä toivoa. Soitamme Norjassa Infernofestivaalilla huhtikuussa, sen jälkeen Tanskassa, kaksi keikkaa Saksassa ja tuhoamme Hollannin Roadburn-festivaalin, jonka jälkeen kidutamme Britanniaa vielä viikon verran. Haluaisimme todella päästä myös Suomeen keikalle, ja tulemme toteuttamaan sen vielä! Kysellessäni vielä miehen muista projekteista mainitsee Nathan laulavansa Ancient VVisdom lisäksi Roses Never Fade -yhtyeessä. Satanismi merkitsee minulle sitä, että minulla on mahdollisuus ymmärtää kaikkien aikakausien viisautta ja voimaa, minkä näen nykyään kadotettuna taitona. Lukemalla Satanic Biblen [Saatanallinen raamattu] avoimin mielen, voi se avata myös oman mielesi. Enempää hän ei kuitenkaan paljasta. A Godlike Inferno -albumilla on myös lievän apokalyptinen tunnelma, joka tulee erityisesti pintaan kappaleessa Children of the Wasteland. Harvoin kukaan pääsee tekemään yhteistyötä yhtä enigmaattisen persoonan kanssa. Meillä on levy Neuropa-lafkalla. Meillä on ollut keikkoja joilla olemme heijastaneet takaseinälle Coffin Joen kauhuleffan Tonight I'll Posses Your Soul, joka on helvetin hyvä. Asuimme aikaisemmin kaikki yhdessä. Keikoilla on näytetty esimerkiksi kauhuleffoja ja rituaaleja. Olemme myös suunnitelleet okkultistisen symboliikan heijastamista lavalle ja suitsukkeiden polttamista tulevilla keikoilla
Ennen Blaspheriania herra Infernal on soittanut 1990-luvulla muun muassa toisessa teksasilaisyhtyeessä Imprecationissa. Death metalin saralla mies ei ole ihan keltanokka. Onneksi on olemassa musiikkia, jolla paeta piinaavaa valon määrää. Blaspherianilla on nyt takanaan kahdeksan vuoden elämänkaari. Yhden viime vuoden mieleenpainuvimmista kiekoista julkaisi texasilainen Blaspherian. SaatanalliSen vihan rukoili jat Kesä tekee armottomasti tuloaan. Toimivaa valon karkotusta harjoittaa esimerkiksi yhdysvaltalainen Blaspherian. Joonas Tanskanen Blaspherian hdysvalloista on viime vuosina putkahtanut maailmaan toinen toistaan laadukkaampia death metal -äänitteitä. Wesin vastaus yhtyeen perustamisen syihin on lyhyt ja ytimekäs. Y 68. Sitä ennen julki oli tullut Allegiance to the Will of Damnation -ep vuonna 2007 sekä kaksi splitkiekkoa, toinen Adumus-nimisen orkesterin ja toinen Evil Incarnaten kanssa. Kuitenkin vasta viime vuonna yhtye julkaisi esikoistäyspitkänsä, joka kantaa nimeä Infernal Warriors of Death. Päätin lähestyä yhtyettä haastattelun merkeissä. Haastatteluun vastauksia päätyi laukomaan yhtyeen kitaristi Wes Infernal
Ilmaisun ytimessä ovat alaspäin käännetyt ristit ja epäpyhän palvonta. Levy edustaa Blaspheriania erittäin onnistuneesti. Yksi asia on kuitenkin selvä: lopulta saamme aina vastauksen tähän kysymykseen. "Death metal merkitsee pahuuDen julistamista ja täyDellistä vihaa elämää ja uskontoja kohtaan" toisia death metalia soittavia bändejä. Wesin mielipide republikaanipuolueesta ei ole kovin ylistävä. Samoin luonto, jonka ihminen pyrkii valheellisesti alistamaan ilman, että hyväksyisi sen tarjoamaa totuutta. Kun yhtyeen nimi on Blaspherian, ei ole yllätys, että jumalanpilkka ja rienaus toistuvat tiuhaan yhtyeen sanoituksissa. Muut saavat ihan rauhassa olla median tai valtion talutusnuorassa. Jotkut täällä vihaavat häntä ja sanovat hänen edustavan "kommunistisia" arvoja. Jumalanpilkka tarkoittaa vihan ilmaisua kaikkia valkoisen valon uskontoja kohtaan. Totuuden julistaminen aiheuttaa kaikkea paskaa, vaikka todellisuudessa kukaan ei tiedä mitään. Koska elämme maailmassa, joka on suurimmaksi osaksi oman kontrollimme ulkopuolella, ainoat asiat joihin voi vaikuttaa ovat omat teot ja näkemykset. Wesin suhde uskontoihin on siis äärimmäisen negatiivinen. Obama on minulle ok. Wes on asiasta samaa mieltä, mutta toteaa, että onneksi hyvät death metal -yhtyeet eivät lopu uudelle mantereelle, vaan niitä riittää ympäri maailmaa. Kaikki, mihin voin vaikuttaa, ovat omat tekoni. Jos Obama häviää, hänen tilalleen tulee todennäköisesti joku ultra-konservatiivinen kristitty. Voidaan siis sanoa, että asiat ovat menneet parempaan suuntaan! Kuoleman infernaaliset soturit Kuten jo todettua, yhtyeen esikoinen näki päivän valon keväällä 2011. Minulle se on kuitenkin musiikillisesti ajatellen suhteellista. Mikä on mielipiteesi niin sanotuista die hard -painoksista. Kiitos haastattelusta. Kuinka paljon löydät inspiraatiota metallimusiikin ulkopuolelta. Wes toteaa, että vaikka hän ihaileekin luontoa ja sen lakeja hyvin paljon, hän ei näe, että esimerkiksi luonnonvalinta pätisi samalla tavoin ihmisten maailmassa. Wes ei kuitenkaan paljasta omaa suhdettaan mustaan magiaan. Ehkä suurin erottava tekijä on kitarasoundi. Loppuun vielä sananen Blaspherianin tulevaisuuden suunnitelmista. Olen tyytyväinen, että nykyään julkaistaan paljon levyjä vinyyliversioina. Yhdysvaltojen presidenttikisassa loanheitto ja mielipideerot ovat Suomen vaaleihin verrattuna ihan toista luokkaa. Työn alla on splitti Imprecationin ja Crucifierin sekä chileläisen death metal -jumala Godlessin kanssa. Tämä valheellisuus kiehtoo minua paljon. Niin musiikin kuin sanoitusten osalta. Utelen Wesiltä näkeekö hän amerikkalaisten ja eurooppalaisten bändien välillä selvää tyylillistä eroa. Yritämme julkaista niin monta split-levyä kuin mahdollista. Täällä ei mikään ole enää järjestyksessä tai tasapainossa. Se on paljon huonompi vaihtoehto kuin Obama. Bändejä on niin paljon listattavaksi. Ei ainakaan Yhdysvalloissa. Levyn kansivihkon kuvissa bändi näyttää suorittavan jonkinlaista esoteerista rituaalia. Työstämme myös seuraava täyspitkäämme. Kukaan ei tiedä mitä maallisen elämämme jälkeen tapahtuu. Hail the warriors of death worldwide! { www.myspace.com/blaspherian } MIASMA #42 69. Levystä julkaistiin kaksi varsin rajoitettua vinyylipainosta, joista toinen oli 200 kappaleen die hard -versio. Wes kertoo pitävänsä levyä erittäin onnistuneena. Mielestäni die hard -painokset ovat perusteltuja, jos ne julkaistaan vinyylimuodossa. Rienaus on sotahuuto kaikkia orjuuttavia uskontoja vastaan. Suosittelen aiheesta kiinnostuneita tutkimaan asiaa, kuten itse olen tehnyt ja löytämään omat mestarinsa. Minulle death metal merkitsee pahuuden julistamista ja täydellistä vihaa elämää ja uskontoja kohtaan. Vain vähän aikaa sitten kaikki oli paljon heikommin. Se on pääasia. On niin paljon inspiroivia asioita metallimusiikin lisäksi. Kaikki on levyllä niin kuin pitääkin. Kysyn häneltä kuitenkin, uskooko hän minkäänlaisen toisen todellisuuden olemassaoloon. Esimerkiksi klassinen musiikki on loistava inspiraation lähde. Se ei välttämättä ole huono juttu. Sitä ei enää ole olemassa. Kaikki, jotka ovat kiinnostuneita levyistämme, käykää Deathrune Recordsin kotisivuilla. Toivottavasti saamme sen nauhalle tämän vuoden lopussa. Amerikkalaisen ja eurooppalaisen deathin välille ei voi tehdä suurta eroa. Kuten jutun alussa mainitsin, Blaspherianin lisäksi Yhdysvalloista tuntuu tällä hetkellä sikiävän maailmalle paljon mielenkiin- Aivopestyt kristityt zombit Tähän väliin on pakko tiedustella miehen mielipidettä meneillään olevasta USA:n presidenttivaalikampanjasta. Yhtye perustettiin vuonna 2004 Saatanan ylistykseksi! Ainoa tarkoituksemme on kirjoittaa saatanallista death metalia. Ihmisyyden heikkous on myös kiehtova asia. Pidän nämä aktiiteetit yksityisinä. Mitä nykyisiä bändejä poimisit esiin, jos olisi pakko. Esimerkiksi ruotsalaisilla bändeillä on oma klassinen ruotsi-soundinsa. Olen erittäin turhautunut tilanteeseen. Grave Miasma, Cruciamentum, Necros Christos, Drowned, Gravehill, Hod ja Vore vain muutamia parhaita mainitakseni. Uskonnot ovat vain keino heikkomielisten orjuuttamiseen. Die hard -painokset ovat ok. Wesin mukaan viha sitä ruttoa kohtaan, joka tunnetaan myös nimellä ihmiskunta, on luomistyötä voimakkaimmin ohjaava voima. Se on erinomainen merkki, että nykyään voi löytää niin paljon hyviä yhtyeitä. Saatanallinen death metal -nimike kuvaa yhtyeen käsittelemiä teemoja alleviivaavan selvästi. Olemme erittäin tyytyväisiä kyseiseen julkaisuun. Suurin osa maailmamme ongelmista johtuu kuitenkin siitä, että jotkut paskaläjät väittävät tietävänsä todellisen vastauksen siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Mutta kuten sanoin, hän on parempi vaihtoehto kuin yksikään konservatiivinen aivopesty kristitty zombi. Musiikkimme on puhtaan pahuuden ja epäpyhän pimeyden manifestaatiota. Musiikin lisäksi levyn kansitaide on erittäin onnistunut. Mutta mitä jumalanpilkka tarkemmin ilmaistuna tarkoittaa yhtyeelle
Erityisesti livetyöskentely on jäänyt vakuuttavana mieleen. Maininnan arvoinen on myös varsin persoonallisesti riffittelevä Rabid. Levyn ytimenä on varsin tyylipuhdas norsecore-vaikutteinen black metal, mutta biisejä maustetaan monin jännin yksityiskohdin. Niitä todennäköisesti tulee tipahtelemaan eritasoisina sieltä täältä. Enemmänkin tässä kuuluu, että bändissä vallitsee hyvä henki ja musaa on mukava tehdä. Esimerkiksi tunnelmallisemmat With Words Like Ecstacy ja Tongues ovat aika mieleen jäämättömiä veisuja. Minotaur on levy, jolla ei oikeastaan ole yhtään huonoa biisiä, eikä rankaisua hellitetä hetkeksikään, vaan koko kiekko runnotaan läpi kuin kirves pahaa aavistamattoman uhrin kalloon. On kulunut suhteellisen paljon aikaa Deville Riden seurassa ja mielipiteeni on kääntynyt täysin. Äänipuoli onkin kunnossa mainiosti ja tuntuu erittäin tasapainoiselta, mikä puolestaan nostaa mureat kitarasoundit mukavasti esille. Vuosien vieriessä yhtye on vienyt ilmaisunsa erittäinkin äärimmäisille urille, yhdistäen sujuvasti teknisemmän taituruuden, sekä silkan brutaaliuden persoonalliseen sävellystyöskentelyyn. Parhaimmillaan Ave Maria on intensiivisissä ja riffipainotteisissa sahauksissaan. Torture on jälleen yksi merkkiteos Cannibal Corpsen saagassa. Tällainen yhtye toimii vain, jos jokainen jätkä hallitsee instrumenttinsa viimeisen päälle. Pitää kuitenkin selvyyden vuoksi tässä hieman kuvailla, minkä tyyppisestä rokkailusta on kyse. Toisin sanoen, Cannibal Corpsen tunnistaa itsekseen takuuvarmasti myös uutukaisellaan. Turvallinen keskitempoisuus muuttuu myös helposti puuduttavaksi junnaavuudeksi ja "kova jätkä krapulassa" -henkinen fiilistely alkaa tympiä. 40 % Omakustanne 8 Teknisen death metalin kotimainen nouseva tähti De Lirium's Order on saanut valmiiksi kolmannen albuminsa Veniversum. Tokihan Paul Mazurkiewiczilla edelleenkin kiirettä pitää, mutta nyt kitarariffeille jää huomattavasti enemmän aikaa pesiytyä aivolohkoihin. Pääpaino kuitenkin on muhkeasti rullaavalla ja synkeästi uhoavalla meiningillä. Levyn alkupään tehokkaat Shining Toxic ja The Cloven Psalmody antavat lupauksen jo lähes erinomaisesta levystä. Musiikillinen kaava on tuttu; äkkiväärää ja äärimmäisen taitavaa death metalia. Englannin lausumisessa on kyllä häivähdys rallikuskibonusta. Samoilla asetuksilla jatketaan sitten loppuun saakka, kymmenen kappaleen verran enemmän tai vähemmän onnistuen. Toivottavasti yhtye lähtee Chapter I:n myötä nousukiitoon ja esittelee seuraavalla levyllään jotain vielä vahvempaa ja omaperäisempää, jota tämä "ensimmäinen luku" lupailee. Joonas Tanskanen välillä mieleen muun muassa Bloodpathin rujolla riffittelyllään. Ensimmäinen ep ilmestyi vuonna 2008 ja vasta neljä vuotta myöhemmin debyyttialbumi saa vihdoin päivänvalonsa. Parasta osaamista yhtye esittää juuri melodiaosastolla ja tiuhaan viljellyissä kitarasooloissa. Ensi kuuleman jälkeen en tiennyt mitä tästä nyt viitsisi rustata. Täysin nurkan takaa debyytillään yllättänyt bändi vetää paketin kasaan omalla otteellaan, kuulostamatta liikaa esikuviltaan. Ei se ole takinkääntöä jos nyt sattuu tulemaan tämmöistä materiaalia. Musiikin pohjana on suomalaisille bändeille tyypillinen melankolinen heavy myöhemmän Sentencedin tyyliin, yhdistettynä mustan albumin aikaiseen Metallicaan ja rujoon hard rockiin. Dead Shape Figuren esittämänä Dead Again on mieltä lämmittävä tribuutti! Hannu Marila Aluksi ajattelin kuuntelevani kotimaisen yhtyeen levyä, koska julkaisijana toimii kotimainen Ahdistuksen Aihio, mutta sitten minulle selvisikin, että Ave Marian kotimaa on Saksa. Madridissa vuonna 2002 perustettu yhtye ei ole kiirettä pitänyt julkaisujensa kanssa. Tuntuu ettei herrojen tarvitse todistella sitä kuinka rankasti lähtee, eikä kenenkään miellyttämisen tarvetta ole. Deville Ride -ep onkin taas jännempi juttu. No, hyvää kehtaa odottaa, eikös. Nyt Hate Infected on kyllä hyvin tehty julkaisu, mutta se jää vähän puolitiehen selkeän oman tyylin tai tiukemman rymistelyn puuttuessa. Joonas Tanskanen COPROLITH Hate Infected [EP] COH Productions 6 7 Olen tutustunut bändin materiaaliin vuoden 2006 promojulkaisusta 6x9 saakka. Suoraan sanoen vitutti koko bändi. Tästä on hyvä jatkaa, mutta vaikea pistää paremmaksi. Markus Mähönen 6 8 8 Ruotsalaista death metalia Espanjasta, ei kun hetkinen. Chapter I:n perusteella Ave Maria on yksi mielenkiintoisimmista saksalaisista uudenpolven black metal -yhtyeistä. Siis nythän oikein mielenkiinto heräsi kolmatta Dead Shape Figure pitkäsoittoa kohtaan. Nykyisellä jäsenistöllä on yhteyksiä esimerkiksi black metal -bändi Cavusiin. Kysynkin kumpi on tärkeää; tehdä väkisin niin kuin on ennenkin tehty vai antaa uusien vaikutteiden kuulua sekä pitää säveltäminen mielekkäänä. Vokalisti ei ole mikään varsinainen kultakurkku mutta suoriutuu kohtalaisesti niin äkäisistä ärjynnöistä kuin karhean katkerista vuodatuksistakin. Meno on keskivertoa death metalia raskaampaa ja tuo BANISHED FROM INFERNO Minotaur Metal Inquisition Records Kun uusi Cannibal Corpsen albumi kolahtaa luukusta, ollaan välittömästi asian äärellä. Hyppysellinen tiukempaa brutaaliutta olisikin nostanut ep:n tasoa. Ensimmäisenä saadessani levyn käteen vilahti silmissäni nimi Dan Swanö levyn kansissa ja Ruotsin kuolovirtuoosi on tosiaan miksannut ja masteroinut levyn. Brutaalin death metalin äänimaailmaa välillä rokimpaan heavyvingutteluun yhdistelevät biisit toimivat kaiken kaikkiaan helvetillisen hienosti. Myös thrashimpia sahailuja on siellä täällä lievänä mausteena. Nostan hattua siitä, ettei mietitä mitä uskalletaan julkais- DEAD SHAPE FIGURE Deville Ride [EP] Dynamic Arts Records Levyn edustamaksi genreksi on saatekirjeessä merkitty reteästi rock n' roll. Coprolitihin musisointi ei ole valtavan aggressiivista. Musiikki lainaa tehokeinonsa niin death- kuin black metalista. Luultavasti jokunen vanhempi fani kiroaa tämän tuotoksen. Tietynlainen keskinkertaisen modernin heavyn puuduttavuus hiipii joissain kohdin väkisin kuuntelukokemusta sumentamaan. Rytmiosaston toiminta taas on kiitettävän joustavaa ja energisesti potkivaa ilman ylimääräisiä kikkailuja. Scourge of Iron on taas suoranaisen hidas, mutta panssarikolonnan vakuuttavuudella jyräävä laahustus, jonka uskoisinkin olevan jatkossa bändin keikkasettien tuho- CANNIBAL CORPSE Torture Metal Blade Records Coprolith on jo kymmenen vuoden ajan vaikuttanut kotimainen kokoonpano. Tomb of the Mutilatedin aikoja haikailevat ottanevat lisääntyneen tarttuvuuden ilolla vastaan, kun taas myöhempien aikojen Corpsen ystävät pääsevät jälleen kerran nauttimaan albumillisen totutun tehokasta ja hurmeista kuolometallia, tavalla jonka vain tämä yhtye taitaa. Yhtyeen bläkkis on samaan aikaan sekä vahvan perinnetietoista että omaperäistä. En ollut varautunut tähän määrään puhdasta laulua, aikaisempaa simppelimpiin sekä suhteellisen suoriin sävellyksiin. Death metalin kenties merkittävin yhtye jatkaa paloitteluaan jo kahdennellatoista albumillaan, eikä veriroiskeissa tingitä edelleenkään. Kappaleet ovat mukavan yksinkertaisia ja melodinen dynamiikka toimii: napakan riffittelyn luoma jännite onnistutaan vapauttamaan tyylikkään tummasävyisillä laulumelodioilla. Perinteisintä Corpsea levyllä edustavat avausraita Demented Aggression, sekä videobiisi Encased in Concrete. Sooloihinkin tunnutaan panostaneen tällä kertaa enemmän, sillä Rob Barrettin, sekä Pat O'Brienin liideihin on hiipinyt aiempaan nähden merkittävästi lisää häijyä melodisuutta. Bändi oli sotkenut rohkeasti sinkkubiisiinkin puhdasta laulua vasten ennakko-odotuksia. #42 e a 7 AVE MARIA Chapter I Ahdistuksen Aihio Prod. l vy rviot KRITEERIT ASTEIKOLLA: 0 = Todella ala-arvoinen 1 = Yksinkertaisesti huono 2 = Kuuntelunautinnollisesti raastava 3 = Turhanpäiväinen 4 = Yritystä ja pyrkimystä on, mutta homma ei vaan kanna 5 = Keskinkertainen 6 = Ihan ok 7 = Melko hyvä, parantamistakin löytyy 8 = Hyvä levy 9 = Klassikkoainesta 10 = Täydellinen voimaisinta kalustoa. DLO:ssa joka jätkä on selvästi ammattilainen DE LIRIUM'S ORDER Veniversum Omakustanne 70 MIASMA #42. Toissavuotista The Disease of St. Huhupuheet kiersivät bändin menneen ihan lässyksi yleisön kalasteluksi. Koko matkaa alun lupaavaa intensiteettiä ei kuitenkaan saada pidettyä yllä. Tarttuvuuden lisääntyminen lieneekin määritelmä, jolla koko albumia voisi likipitäen tyhjentävästi kuvata. En usko yhden ukon vaihtumisen muuttavan bändin mentaliteettia. Aivan muutaman vuoden takaisen Killin euforiseen silpomiseen Torture ei tunnu yltävän, mutta ehdottoman kova kiekko tämäkin. Ilmeisesti levyn piti ilmestyä jo edellisvuonna, mutta levy-yhtiön vaihto viivytti julkaisua entisestään. Muutenkin bändi oli jalostanut ennestään kekseliästä ja taitavaa thrash metaliaan moniulotteisemmaksi. Helmikuussa julkaistu Hate Infected on lyhyt, kolmen kappaleen ja 13 minuutin kokonaisuus. Yhtye pyrkii olemaan samaan aikaan sekä brutaali että melodinen. Arvostus kasvanee vielä tästä kunhan kuuntelukertoja karttuu lisää ja kaikki kiemurat on kunnolla sisäistetty. Markus Makkonen ta. Hiipiväalkuinen Followed Home Then Killed on paitsi tylynnerokkaan nimensä, myös veikeiden kitaroidensa puolesta levyn mieleenpainuvinta antia. Ensimmäinen raita Man Against the World on hyvä valinta alkuun, siinä kun yhdistyvät jykevä runnominen ja kertakaikkisen hienosti tarttuva kertosäe. Vitus täyspitkää onkin tullut Dead Shape Figurelta eniten kuunneltua. Amoraliin kyllästynyt Ots on ollut säveltämässä uutta materiaalia. Ensimmäinen korviin kantautuva seikka Torturella on tempojen selkeä, joskaan ei merkittävä hidastuminen. Tämä on yhtyeen uusin julkaisu sitten vuoden 2010 esikoistäyspitkän. En ole koskaan kuullut yhtään Type O Negative -coveria. Oikein! Mitäpä sitä turhaan hienostelemaan erikoisemmilla nimityksillä. Ei maailman omaperäisintä tai kekseliäintä tavaraa, lajissaan toki ihan kelpo debyytti. Seppo Rautio DELAYHEAD Vol
Syvimmissä huuruissa tarpoessaan, kuten viimeisen kappaleen alkupuolella, bändi lähentelee jopa Esotericin huimaavaa ilmaisutapaa. Kaiken kruunaa sähkön sininen samettiääni Christine Davis. Tuure Heikkilä 9 CHRISTIAN MISTRESS Possession Relapse Records Musiikillista makuaistia hivelevät väkevämmät mausteet vain puuttuvat. Seppo Rautio 9 6 8 Saksalaista vanhan kaavan black thrashia ja asennetta enemmän kuin pienessä kylässä, niistä on hyvät levyt tehty. Ehkäpä yhtye hakee nimellään, 12-tahokkaalla, jonkinlaista metaforaa musiikilleen. Onneksi levy ei kuitenkaan jää silkan perässähiihdon varaan: omaakin ääntä yritetään välillä availla. Tämäntyylisen musiikin tyypillisin ongelma on varmasti tavoittaa riittävän suuri yleisö. Harmi vain, että usein melodiat ovat hyvin kes- (ECHO) Devoid Of Illusions BadMoodMan Music MIASMA #42 71. Nämä italialaiset ovat valinneet tallattavakseen melodisen death/doomin polun. Uge on huimaa suosiota rumpalipiireissä nauttinut ihmelapsi, kitaristit Kupiainen ja Sundvall taitavat oman instrumenttinsa kierommatkin äänisopukat, basisti Silvennoinen seuraa tarkasti ja taidolla perässä ja vokalisti Olli ärjyy suohon monen heikomman saman sarjan kilpailijan. Kaikki metallikansa ei näin teknisestä perusta ja tämä muodostuu itsellenikin hiukan ongelmaksi. Tämä ei ole suuren yleisön musiikkia, mutta näin on varmasti parempi. Christian Mistressin soundi on kuitenkin edellä mainittuja pehmeämpi ja vielä analogisempi. Levyllä ollaan kaukana perinteisestä black metalista. Onnekseni sain todeta, että Eternal Turn of the Wheel lunasti odotukseni paremmin kuin hyvin. Samaan hengenvetoon joudun kuitenkin valittamaan liiallisesta siisteydestä, joka vie tunteen palolta sen voimakkaimman hehkun. Banaaliin apinointiin orkesteri ei kuitenkaan sorru. Aiemman levyn ollessa suhteellisen hitaasti aukeava oli uutta albumia kohtaan tiettyjä ennakko odotuksia. Upea paluu juurille ja osoitus siitä että Drudkh on arvostuksensa ansainnut. Markus Mähönen 7 Bändin nimessä on sulkumerkeillä kikkailua ei hyvä lähtökohta. Levyn äänipuoli ja soitanto toimivat loistavasti. Desaster palaa kehiin jo seitsemännellä kokopitkällä albumillaan sitten vuonna 1996 julkaistun debyytin. Ei ollut. Kappaleissa ja niiden rakenteissa on vaihtelua kuin eläintarhassa. Levyä kuunnellessa katse harhailee ulos ikkunasta ja metsän uumeniin, pois arkisesta maailmasta. Luonnon voima ja DRUDKH Eternal Turn Of The Wheel Season of Mist mystiikka välittyy raivokkaasti pauhaavasta musiikista, mutta hiljentyy välillä tuulen ujellukseen ja heinäsirkkojen siritykseen. Harvojen herkkua ja sitä kautta arvostettua. Juuso Viljanen DERRIDA Tule Ja Katso [LP] Psychedelica / Räävi Rekord / Ruori Records / Distroy / Rämekuukkeli / Rusto-Osiris maa ruuvaavansa helposti ämyreihin lisää volyymiä. Kappaleet ovat yllättävänkin monipuolisia kulkien hitaammista kohdista räjähtäviin punk-rääkäisyihin. Kaiken kaikkiaan Tule ja katso on todella näpäkkä levy, joka pitää kuulijan kiinnostuneena loppuun asti. Kakkosbiisin tärähtäessä soimaan käy kuitenkin selväksi että kyse ei ole akustisesta levystä, sillä loppuosa levystä koostuu jylhästä kitaravetoisesta black metalista, joka tuntuu kuin paluulta yhtyeen alkupään levyihin. Tutustumisen arvoinen levy kuitenkin niille, jotka kokevat post black metal -karsinan omakseen. Joonas Tanskanen DODECAHEDRON Dodecahedron Season of Mist Hieman arveluttavan niminen Christian Mistress tekee toisella täyspitkällään varsinaisen heavy metal -jytkyn. Moinen valinta kertoo omalla tavallaan siitä, että yhtyeen muusikot ovat todellisia raskaan rockin rakastajia, joilla on intohimoa ja aikaa kääntää useampi heavy metal -murikka tyydyttyneen lopputuloksen saavuttamiseksi. Longarin nimikappale Possession paljastuu lainaversioksi ruotsalaisen, hämäräperäistä heavy-doom-metalia soittaneen Faith-yhtyeen Hymn of the Sinner -singlen b-puolesta vuodelta 1986. Kitaristien Ryan McClainin ja Oscar Sparbelin monipuoliset harmoniat vain hitsaavat metallia samalla kiihkeän hienostuneella tyylillä kuin DH'n Brian Tatler. Asenteikasta, mutta taidolla vedettyä rähinää! Markus Mähönen Levy-yhtiö kuvailee hollantilaisen Dodecahedronin musiikkia post black metaliksi, jossa on samaa kokeellista otetta kuin esimerkiksi Mayhemin Ordo Ad Chao -levyllä. Näiden ranskalaisten debyyttiä hallitsee siis tukevasti rokkaava sludgen katkuinen metalli. Kaikki elementit pysyvät kuitenkin tiukasti heavy metal -ruodussa ja loistavassa tasapainossa. Soundit palvelevat musiikin päämääriä hyvin: selkeä, kuivahko ja jykevä kokonaisuus miellyttää korvaa. Esimerkiksi perinteisiä black metal -riffejä levyltä on turha etsiä. Bändi onnistuu luomaan omalaatuisen otteen musiikkiinsa, mikä on aina hieno asia. Eivätkä ihmetyksen aiheet tähän lopu. Mielleyhtymä on tosin vain positiivinen ja kappaleissa on erilaista syvyyttä verrattuna vaikkapa Forgotten Legends -levyyn. Edellisestä mielipiteitä jakaneesta Handfull of Stars -levystä on pari vuotta vierähtänyt ja uutta tuotosta heitetään taas ilmoille. Levylle on haettu esimerkiksi ihan mielenkiintoisia dark ambient -vaikutteita sveitsiläisen Darkspacen tapaan. Valitettavasti vokalistin sinänsä kohtalainen ulosanti yhdistettynä köyhänpuoleisiin sävellysideoihin ja monotonisiin junnauskohtiin vie bändiä keskinkertaisuuden piiriin. Ei tässä nyt mitään Animals as Leadersin kaltaista "pilipalitänkkätänkkä-helvettiä" rakenneta, mutta olen kyllä yleisesti hiukan suoraviivaisemman tyylisuunnan fani. Tuhojen taiteet ovat Desasterilla hyvin hanskassa! Levy toimii kauttaaltaan varsin hyvin, eikä täytebiisejäkään juuri ole mukana, jos nyt introa ja outroa ei lasketa. Dodecahedroniin on vaikea suhtautua black metalina, mutta se ei myöskään ole kokeilevuudessaan tarpeeksi omaperäinen, jotta levy aiheuttaisi positiivista hämmennystä. Vanha hyvä kaava toimii ja mitä sitä muuttamaan kun näin armotonta rankaisua saadaan aikaiseksi. Markus Mähönen 6 8 Vuonna 2004 perustettu tamperelainen Derrida ehti jo hajota edellisen levytyksensä jälkeen, mutta palasi yhteen vuonna 2009 ja julkaisee nyt uusimman albuminsa. Kitaroiden ohella eloa kappaleisiin tuovat sopivissa määrin käytetyt syntikat ja samplet, sekä tietenkin Thurioksen laulu. Tunnelma ja äänimaailma levyllä ovat upeat. Tässä mielessä bändissä on paljon samaa asennetta kuin niin ikään ruotsalaisissa orkestereissa In Solitude ja Portrait, jotka soittavat vanhahtavaa heavyä uudistuneesti, mutta onnistuneesti. Parasta antia ovat kunnon rokkaavat thrash-vetäisyt kuten Lacerate (With Rays of Doom) ja Queens of Sodomy, joiden aika huo- DESASTER The Arts Of Destruction Metal Blade Records Vara-Mastodon! Tuon sanaparin kaiku täytti mieleni heti, kun kulmikkaan alkutunnustelun jälkeinen tukeva, rosoinen riffimylly lähti pyörimään. Hardcore-punkkia metallisella otteella vääntävä bändi oli allekirjoittaneelle uusi, mutta tervetullut tuttavuus. Biisit ovat yllättävän pitkiä kun mietitään genren yleistä konsensusta, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä pelkästä huutamisesta ja räimeestä ei todellakaan ole kyse. Yhtyettä alusta asti seuranneena on hieno nähdä, että homma on edelleen hallussa vaikka tyyli onkin välillä käynyt melko etäällä siitä mitä se alun perin oli. Itselleni ennestään tuntematon Washingtonista kotoisin oleva ryhmä onnistuu yllättämään kuin petollinen kevätjää. Ja tosiaan, ihan pätevää musiikkia sieltä kaiuttimista pulppuaakin. Toisaalta etenkin herkemmissä kohdissa kuulas äänimaisema on omiaan tuomaan esille tyylikkäitä yksityiskohtia. Vauhdillisesti mennään enimmäkseen keskitempon maailmassa. Varsin tuottelias bändi on julkaisujen määrästään huolimatta säilyttänyt tasonsa paremmin kuin moni muu saman matkan kulkenut. Albumin aloittavan Over & Over -raidan jälkeen täytyy epäuskon vallassa tutkailla kansipapereita, olisiko kysymyksessä sittenkin Diamond Head -koveri. Dodecahedronin kappaleet ovat kunnianhimoisia yrityksiä luoda moniulotteisia kokonaisuuksia. Hyvät ovat siis lähteet, joista ammennetaan. Likaiset kitarat repivät mustanpuhuvia thrash-riffejä kuin lihaa luiden päältä ja biisit syöpyvät mieleen tehokkaasti. Kappaleiden ilmaisukieli sijoittuu kolmioon, jossa kulmina ovat edellä mainitun Mastodonin lisäksi High on Fire ja Down. Myös herkemmästä tunnelmarockista ja progesta on otettu sen verran vaikutteita, että vertailukohtia etsittäessä on helppo lausua nimet Swallow the Sun, Anathema ja Mar de Grises. Parhaimmillaan yhtye on kolmeen osaan jaetussa View from Hverfell -kokonaisuudessa ja sen monimutkaisissa rytmi- ja riffi-kuvioissa. Levy toimii kuin huolella täytetty Kelan lomake: tarvittavat tiedot ovat oikeilla paikoillaan mutta mielikuvituksellisia ratkaisuja löytyy korkeintaan lisätietoja-kentästä. Drudkh on aina ollut niitä bändejä, jotka onnistuvat luomaan vakuuttavan tunteen luonnosta hiljaisista metsäpoluista, pauhaavista koskista ja koskemattomista metsistä. Soundit ovat raa'at, mutta kuitenkin hyvällä tavalla kirkkaat. Ei sillä, DLO kyllä vakuuttaa ammattimaisella otteellaan ja näkemyksellään. Harmi sinänsä. Rautaisella nyrkillä taotut ja kantaa ottavat biisit kuten Uunin piipusta savu kohoaa, Kansa taisteli etkä sinä ja Tsernobylin karhut ovat levyn ehdottomasti parhaita vetoja. Tunnelma on synkeä, hieman aggressiivinen ja lievästi mystiikan värittämä. Kokonaisuutena levy jää kuitenkin ainakin itselle liian epäselväksi ja etäiseksi. Vertausta voi pitää suuntaa antavana. Kokonaisuutena albumi on kova paketti juuri sitä mitä odottaa voikin. Tietynlainen herkkyys tosiaan läpäisee levyn yleishengen: vaikka suurin osa kappaleista kasvattaa luidensa ympärille lihaksi raskasta kitarointia ja murinalaulua, on mukana runsaasti myös haikeaa puhdasta laulua laulajan ääni muuten on hyvä ja englannin kieli taidokkaasti lausuttua varovaisesti näppäiltyjä kitaramelodioita ja viileää pianoa. omalla sarallaan. Musisointi toimii hyvin yhteen ja puhtaasta rääkyvään ulottuva lauluskaala tehostaa mainiosti kokonaisuutta. Hetken aikaa mielessä pyörii erilainen, mutta itselleni yhdeksi hienoimmista Drudkh-julkaisuista muodostunut akustinen levy Songs of Grief and Solitude. Levyn lyhyt avausraita Eternal Circle pohjustaa fiiliksen yksinkertaisen tunnelmallisella akustisella kitaralla linnunlaulun ja puron solinan säestämänä. Vokalistin käheä karjunta voimisti mielikuvaa entisestään. Paikoitellen levyllä on kohtia, jotka innostavat kääntämään stereoiden volyymiosoitinta kohti kattoa. DRAWERS All Is One Slow Burn Records Ukrainan yksi parhaiten tunnetuista black metal -yhtyeistä, Drudkh, on julkaissut suhteellisen tasaiseen tahtiin uusia albumeita. Tuotanto on laadukasta, joten soundimaailma on avara ja tanakka. No, on sitä ennenkin tullut tehtyä hätäisiä vääriä tuomioita pikkuseikkojen perusteella, eli ei muuta kuin levy pyörimään
Enochian Theory ei tunnu saavan vietyä musiikkiaan juuri missään vaiheessa kasvattelun asteelta eteenpäin. Syntikat on saatu muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sulautettua muiden soittimien sekaan hyvin. Alle 50 minuutin kestoltaan teos on liki ihanteellinen enkä voi kieltää, ettenkö olisi viettänyt sen parissa lukuisia varsin miellyttäviä hetkiä. Life...and All It Entails on taidokkaan ilmavasti soitettua musiikkia. Ilman kitaraa soivissa kappaleissa on ajoittain paljonkin hyviä ideoita sekä sopivaa junnausta ja jopa jonkin sortin hulluutta. Erityisen paljon bändi harrastaa puhe-sampleja, ja niiden teho kärsiikin vähän toistosta. Jälleen kerran on todettava, kuten monen muunkin bändin kohdalla, ettei Grimness tarjoa mitään uutta. Etenkin pianon pimputtelu kuulostaa välillä peräti turhalta ja makeilevalta. Laulu on kohtuullisen toimivaa rääkymistä ja onnistuu omalta osaltaan luomaan karua tunnelmaa. Tunnelmassa on jotain avaruusmaista ja jopa videopelimäistä. Nyt Iron on Iron Records julkaisee pienlevyn verran tamperelaisten perinteistäkin perinteikkäämpää heavy metalia. Lovecraftin kertomuksista, joissa käydään sanainkuvailemattomien kauhujen pyörteissä ja mielenterveyden rajamailla. Varsin kieroon vedetty äänimaailma saa kaiken kuulostamaan todellakin kuin jossain syvässä luolassa soitetulta. Vapauttava ja armahtava hyvyys, sekä IN LOVING MEMORY Negation Of Life Solitude Productions 72 MIASMA #42. Biisejä kuuntelee mielellään jo pelkästään todella räväköiden kitaroiden ja toimivan sävellyksen ansiosta. Pientä puunattavaa on kokonaisuuteen kenties vielä jäänyt, mutta kun homma toimii näinkin hyvin, ei auta ryhtyä pienistä valittamaan. Fiilis on hieman samanlainen kuin Tetriksessä, kun palikat kasaantuvat, mutta eivät millään suostu putoamaan. Mutta ehkä kappaleita ei olekaan tarkoitettu rakenteeltaan perinteiseen muottiin valetuiksi helposti kulkeviksi sävelmiksi. Käytännössä musiikki on raskasta ambientmaista äänimaisemaa, johon yhdistyy epärytminen, raahaava kitaroiden vinguttelu ja vokaalien de- GOATPSALM Erset La Tari Aesthetic Death Black metal on genre, jonka markkinoille on tunkua nykyään enemmän kuin olisi ehkä tarvis. Onkin suuri yllätys, kun levyn käynnistyttyä ilmoille leijailee lähinnä nyky-Anathemaa muistuttavaa maalailua. Vaikka kyse onkin melko perinteisestä Darkthrone-tyylin sahauksesta, on myönnettävä, että homma toimii tällä kertaa ihan napakasti. Tietyt kappaleet vaikuttavat myös turhaan pidennetyiltä, muutamalle biisille olisi tiivistys tehnyt hyvää. Meno haiskahtaa vahvasti 80-luvun alulta bändin kumartaessa niin Iron Maidenin kuin Mercyful Fatenkin suuntaan. Kaikesta paistaa läpi sympaattinen ensimmäisen julkaisun fiilis ja mutkattomuuden tuntu. Yhtyeeltä löytyy paljon yritystä ja uskoa omaan tekemiseen ja taustalla huokuu tuhti määrä treenikämppien hikeä ja tunkkaisuutta, mikä tuo mukaan lisäannoksen sympaattista maanläheisyyttä. Kappale kappaleen perään kuulija odottaa kliimaksia, mutta turhaan. Plussana kuitenkin todettakoon, että vaikka levy ei omaperäisyydessään loistakaan, niin on se silti varsin hyvä paketti. Tässä tavoitteessaan levy onnistuukin erittäin pätevästi ja kuulostaa varmasti parhaalta sopivassa nousuhumalassa. Näin kesän hiipiessä jo nurkan takana, tällainen meno kieltämättä uppoaa ainakin allekirjoittaneeseen ja kesäiltojen kaljapöhnissä tulee taatusti kyseinen levy pyörähtämään soittimessa useamman kerran. Hidastempoista black metalia ja helvetillisen kuuloista ambienssia yhdistelevä biisi luo entisestään tunnelmaa jostain toismaailmallisesta ja hirviömäisestä ulottuvuudesta. Bändi soittaa tyyliin kuuluvasti hieman kulmikkaasti ja sooloja, sekä melodiakulkuja viljellään tiuhaan. Keskikaartiin jäädään, ei voi mitään. Markus Makkonen ENOCHIAN THEORY Life...And All It Entails Mascot Music Production lusoundin omaava keulanainen, joskin turhat venyttelyt vievät ajoittain laulusta parhaita tehoja. Melko nopeatempoiset kitaravetoiset biisit repivät mukaansa koukuttavilla, melodisilla riffeillä ja raaoilla soundeillaan. Vokalisti Ben Harris-Hayes operoi vieläpä hyvin samanlaisilla taajuuksilla Cavanaghin veljesten kanssa, joten mielleyhtymät kyseiseen bändiin seuraavat läpi koko julkaisun. Positiivisena seikkana voi pitää sitä, etteivät he ole jääneet polkemaan paikoilleen Kehitys on kuitenkin kuljettanut Horse Latitudesia kohti yhä siistimmän ja puhtaamman kuuloisia äänimaisemia, ja siksipä muutos ei tunnu edistykseltä. Mitään musikaalista valaistumista on turha odottaa, mutta helvetin hienoa viihdettä saa senkin edestä. Markus Mähönen F.T.W BOOGIE MACHINE Bull's Eye Violent Journey Records monin murahtelu ja kuiskailu. Kaiken kaikkiaan lopputulos on samaa luokkaa kuin Molotov-debyytillä: muutama tiukka veto ja loput varman päälle pelattua täytettä. Mikko Luntiala 6 7 7 Harvemmin tulee levyjä, jotka meinaavat jättää sanattomaksi, enkä nyt puhu niiden erinomaisuudesta. Eipä tämä ollenkaan surkea levy ole. Raaka äänimaailma kuitenkin tukee kokonaisuutta ja lopputulos on juuri sitä mitä voi odottaakin. Tasaisen keskitempoinen jyräys alkaa levyn loppupuolella tulla korvista ulos, mitään riffijuhlaahan tämä ei todellakaan ole. Laulajan arsenaalissa on parikin erilaista murinaa ja huutoa, mutta aika kuivakaksi levy vokaalienkin puolesta jää. Erset La Tari voisi hyvin olla taustamusiikkia jollekin H.P. Bändin ilmaisu on luontevaa ja oma ilme vahvasti hallussa. Albumin loppupäässä kuullaan jopa hieman kähinävokaaleja, jotka eivät kyllä oikein tunnu istuvan millään muotoa levyn muuhun kokonaisuuteen. Ajoittain muistutetaan myös saksalaiskollegoita, kuten Stormwitchia, sekä Running Wildia, joten näiltä osin kaikki on lupaavasti kuosissaan. Eihän sitä pyörää tarvitse aina keksiä uudelleen, mutta jos yhtye saisi puristettua omaa otettaan vähän kuuluvammaksi, niin alkaisi setti olla kohdillaan. Markus Mähönen GRIMNESS Ashes Of A Black Cult No Colours Records 5 Ground Zero Systemin eka levy muutama vuosi sitten teki vaikutuksen yksittäisien biisiensä ansiosta, joten pakkohan tämä kakkostekele oli ottaa arvioitavaksi, kun se Miasman postilaatikkoon kolahti. Levyn toinen kappale Bab Illu on varsin kiinnostavaa itämaistyylistä kitarointia hypnoottisiin ambient-huminoihin yhdistettynä, jota olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, mutta valitettavasti kappale toimii vain siltana kahden monoliittisen biisin välillä. Evil-Lÿnin pelinavaus on persoonallinen valopilkku tämän päivän puunatun ja trimmatun metallin keskellä. Näin ollen ne tuntuvat äkkiseltään liian hankalilta omaksua, mutta toisaalta luulen, ettei edes levyn pidempiaikainen luukuttaminen avaisi sitä minulle juurikaan tämän paremmin. Kun kappalemateriaalissakaan ei ole valittamista, on ep:n parissa helppo viihtyä. Siinä missä Anathema vie kuulijansa taivaisiin ja takaisin tyytyy Enochian Theory ajamaan karusellissaan ympyrää. Tyylikäs, taidolla tehty, maltillinen, hieman etäinen. Seppo Rautio 5 Brittein saarten Enochian Theoryn kansi sydänlihaksineen ja veripumppuineen on kuin minkä tahansa bluokan kuolobändin repertuaarista. Yhtyeen tuoreudesta huolimatta taustalla pyörii konkareita muun muassa Barathrumista, Gloomy Grimistä, Thy Serpentistä ja Soulgrindistä. Sävellysten tehokeinojen ollessa kuitenkin pitkälti samoja läpi koko albumin alkaa ideapankin pieni saldo syödä väistämättä tehoja suuremmalta kokonaisuudelta. Vanhan liiton opit ja soundi tuovat vuosien takaisen otteen vakuuttavasti tähän päivään. Se on hidas, mutta kiintoisa kokemus, jota ei oikeastaan voi suositella ellei ole varma, että kuvaillun kaltainen musiikki kiinnostaa. Varsin mysteeriseksi jäävä bändi kuvailee levyn mukana olleessa saatekirjeessä musiikkiaan sanoilla lo-fi black metal ja death industrial ambient. Mikä sitten erottaa nämä kaksi selkeästi taidokasta yhtyettä toisistaan. Nyt levyllä on liian vähän vaihtelua ja liikaa minuutteja, jotta tästä suurempia kiksejä saisi. Hienosti pyörii, mutta ei mene oikein minnekään. Kolmas ja viimeinen raita Under the Trident of Ramanu eroaa jälleen merkittävästi kahdesta edellisestä. Musiikillisesti liikutaan jossain Peer Güntin, Motörheadin ja Venomin välimaastossa, höystettynä sopivalla annoksella rockabilly-asennetta. Kehumisen arvoiseksi seikaksi onkin helppo nostaa juuri mehevä ja muhkea bassosoundi, sen puolesta levyn parissa viihtymiseen ei ole estettä. Lisäksi soisin vokalistin pitäytyvän matalassa ääntelyssä, sillä puhtaammat laulusuoritukset eivät aina sovi yhteen bassojen matalalta kohoavan jytinän kanssa, vaan luovat pikemminkin kiusallisia tuntemuksia. Täyspitkää odotellessa. Markus Makkonen 8 7 Evil-Lÿnin ensijulkaisua on kotimaisissa metallipiireissä varrottu jo tovi. Painostava kaksikymmenminuuttinen aloitusraita Utuk Xul etenee hitaasti kuin laskeutuen pohjattomaan kuiluun, jossa hulluus saa pikkuhiljaa otteen mielestä. Soitto ja tuotanto ovat puhtaaksi puunatun modernia, tarkkuudessaan vähän luonteetonta. Kiinnostuneena kaikesta yhtään kokeellisesta ja rajoja rikkovasta, lähdin kuitenkin rohkeasti matkalle albumin syövereihin ja varsin mustista ja pimeistä syövereistä voidaankin puhua. Toisaalta sillä ei taas ole vitunkaan väliä, koska pääasia on että mies viihtyy! Bull's Eye on levy, joka taatusti iskee kuin tuhat megatonnia, mutta sillä varauksella, että räkäinen ja viinanhuuruinen prätkärokki kiinnostaa ylipäätään. levyarviot kinkertaisen kuuloisia, kuin tunnelmametallin työkalupakista päällimmäisenä löydettyjä. Lievästä hapuilusta ja oikean suunnan etsimisestä huolimatta kannattaa siis antaa yhtyeelle mahdollisuus hurmata. Tuukka Termonen HORSE LATITUDES Awakening Doomentia Records 3 Baskimaan In Loving Memory tuomitsee toisella levyllään kristinuskon peruskysymysten äärellä. Yhtyeen kokopitkää levytystä edeltävät kolmisen vuotta vanha livenauhoitus ja vuonna 2007 julkaistu demo. Jurnutus tuntuu kuitenkin liian väkinäiseltä ja teennäiseltä, musiikki ei tempaa mukaansa ja kuuntelu on ajoittain vaivalloista. Tämänkertaisen annoksen kylmää ja kolkkoa mustaa paatosta tarjoilee hollantilainen Grimness. Ties vaikka norjalaiset olisivat saaneet timanttiaan hieman hiotuksi. GROUND ZERO SYSTEM Counterculture Omakustanne Sludgen saralla löytyy vielä onneksi omalta itseltään kuulostavia yrittäjiä, kuten tämä kotimainen kolmikko, joka on ehtinyt jo toiseen pitkäsoittoonsa. Ainoastaan rummut jäävät hieman tylsänpuoleisiksi ja itseään toistaviksi kappaleiden taustalle. Johanna Rutto on persoonallisen lau- EVIL-LYN The Night Of Delusions [EP] Iron on Iron Records Hieman erikoisella nimellä varustettu vuonna 2010 perustettu bändi julkaisee nyt ensimmäisen täyspitkän levynsä Bull's Eye. The Night of Delusions osoittautuu edetessään varsinaiseksi aikaportaaliksi. Biisit ovat nopeatempoisia ja rokkaavia, saaden jalan vipattamaan herkästi mukana. Lupaava on ennen kaikkea se termi, jota yhtyeestä haluaisi käyttää. Viina, naiset ja moottoripyörät ovat levyn konsensus, sekä tietenkin hauskanpito ja hyvä meininki. Äänipuoli onkin sitten oma tarinansa, ollen asiaankuuluvasti räkäistä, mutta joissain paikoin laulun muuttuminen epäselväksi muminaksi häiritsi hieman. Levy on kiehtovaa kokeellista matkailua mielen mustissa nurkissa ja sen pariin tulee varmaan palattua vielä, kun tähdet ovat oikein! Markus Mähönen Hyvin samankaltaisia nämä kaksi albumia ainakin ovat, eli lyijynraskaan teollisen metallin takominen jatkuu saumattomasti Counterculturella
Ykkösraidassa meininki on vastustamatonta, mutta kakkosessa hetkittäin tulee mieleen, että melskaus ei ehkä etene mihinkään, mutta pidän kokonaisuutta silti varsin onnistuneena. Lord Vicarin vuolas voima ja virtuoosimainen melodiantaju tulevat mahtavasti esille juuri noissa kauniisti kulkevissa nopeissa laukoissa, kun taas laahaavampaan tempoon luottavat kappaleet jäävät usein kasvottomimmiksi. Rumpuraita on muutoinkin albumin suurimpia kompastuskiviä. Mutta kuinkahan Signs of Osirikselle käy. Kiekolta löytyy muutamia heikohkoja lenkkejä, mutta ajan kuluessa kokonaisuus on onneksi alkanut toimia yhä paremmin ja paremmin, lienevätkö odotukseni vaan olleet liian korkealla. Germ on kuitenkin jotain aivan muuta. Polku on vaikeakulkuinen, eikä määränpäästäkään ole täyttä varmuutta. Kun albumin sanoituskonseptikin on oikea kliseiden vyyhti, ei tämän pariin taida tulla enää kovin monesti palattua. Tulee ihan lapsuus mieleen, kun oli aina kiva rikkoa esineitä nähdäkseen mitä niiden sisällä on ja kuullakseen, millainen ääni niistä lähtee. In Loving Memoryn kakkosalbumi lunastaa siis huomattavan paljon vähemmän, kuin suurelliset saatesanansa antavat ymmärtää. Odotukset nousivat jokseenkin seuraavalle tasolle, kun luki saatekirjeestä, ketä levyllä vierailee. Jo pelkkä yhtyeen jäsenlistan tarkastaminen saa vatsan vellomaan; Infernal Destroyer, Sinner, Necroculto, Executor ja Desecratör ovat nimiä, joita poikien äidit tuskin kauheasti arvostavat. Kenties jopa liiankin selkeästi, sillä toistuvat suorat lainailut latistavat fiiliksen hyvin tehokkaasti. Before The Dawn). Lisää moista on mahdutettu myös levyn viimeiseen biisiin, eikä sekään toimi aivan täysillä. Kaikesta hehkutuksesta huolimatta on huomattava, ettei Wish ole mikään klassisen musiikin taidonnäyte suhteellisen yksinkertaisine rakenteineen ja melodioineen. Tällä kertaa lyhyempikestoisten äänitteiden sijasta onkin vuorossa debyyttipitkäsoitto. Kansitaide on katolilaista gotiikkaa pullollaan, joten jutun juoni ei ainakaan pääse missään vaiheessa unohtumaan. Lievä harvennus ei kuitenkaan olisi haitannut, esimerkiksi massiivinen päätöskappale tuntuu levyn tuossa vaiheessa hieman vaikealta vastaanottaa. Australialaisen bändin visionääri Tim Yatras on monille tuttu muista projekteistaan, kuten Austere, Nazxul tai Woods of Desolation. Sisältö riemastuttaa perinteisen doomin ystäviä aivan varmasti, sen verran asiantuntevaa ja myös monipuolista materiaalia kiekolle on tallennettu. Ensimmäisen puoliskon tunnelma on kuin jostain terästehtaalta tai sitten toimintaelokuvasta, jossa raiteiltaan suistunut, ylinopeutta ajanut juna luisuu kyljellään loputtomalta tuntuvan matkan murskaten edestään kaikenlaista tavaraa. maaliskuuta Helsingissä, kun ämyreistä pauhasikin kunnon härskiä mekkalaa, jota skenessä taidetaan harsh noiseksi nimittää. Omillaankaan ollessaan yhtye ei täysin vakuuta. Albumin alkuun mätkäisty Promise Me kyllä toimii vielä juuri ja juuri. Tämän genren musiikin (muun muassa Lacuna Coil ja Nightwish) tulee olla tarttuvaa, helposti lähestyttävää ja valmiiksi pureskeltuakin, Lunar Pathin tapauksessa bbiisit ovat vaikeita, mitäänsanomattomia, tylsiä ja liian pitkiä. Raivoava äänikollaasin muodostama maisema hieman taipuilee eri suuntiin muuttuen loppua kohti jollain lailla kaoottisemmaksi. Mutta tällaisenaankin levy jää historiaan eräänä modernin doom metalin merkkipaaluista ja toimii tärkeänä suunnannäyttäjänä ja inspiraationlähteenä aikalaisille. Tuukka Termonen 9 Heti ensimmäisenä täytyy todeta, että Germin debyyttilevy ei todellakaan ole kaikille. Vaikka edellä mainitut tienraivaajat ovatkin saavuttaneet jo oman vankan asemansa genren sisällä ja fanien keskuudessa, ei Ketzerillä ole mielestäni mitään asiaa samaan kastiin. Biisien voima, tunne ja tunnelma suorastaan huokuu rakkautta musiikkityyliä ja sen perinteiden jatkamista kohtaan. Soundien ja pohjavireen autenttisuuden puolesta kaikki toimii kuitenkin moitteetta. Black metalia, trancea ja rokkia yhteen kietova kokonaisuus ei ole vain osiensa summa, vaan paljon enemmän. Välillä lennetään 80-luvun scifit mieleen tuovissa syntetisaattori-sfääreissä ja välillä eeppisissä lähes popmaisissa melodioissa, joihin yhdistyvät puhtaat lauluosuudet saavat herkästi kylmät väreet kulkemaan pitkin ihoa. Tunnelma on ensisijaisesti tärkein elementti koko levyllä. Skilled Nihilism taas puolestaan tuo vahvasti mieleen Moonspellin varhaisemmat touhut. Olin tavallaan jopa innoissani saatuani GERM Wish Eisenwald Monikansallisen, mutta silti vahvasti suomalaisen Lord Vicarin muutaman vuoden takainen ensi-lp oli sekä sisällöltään että ulkoasultaan varsinainen tiiliskivi. Vaikka elektronisesta musiikista on kyse, Vanhalan koostama melu ovat ilmeisen tarkoituksella hyvin mekaanisen kuuloisia. Tylsäksi tuppaa Baskipoikien doomi käymään. Memento Morin jälkeen on aika vaikea kuvitella bändille parempaa tulevaisuutta tai ihmeitä saa tapahtua. Petri Klemetti 4 LUNAR PATH Memento Mori Omakustanne MIASMA #42 73. Omassa jylhässä yksinäisyydessään se kuitenkin on mestariteos. Poljennoltaan nopeat vedot täyttävät alkuosan, kuten valtaosan koko levystä. Odotukset kuitenkin vaihtuvat hyvin pian lievään pettymykseen, sillä albumi on täynnään popahtavaa keskitempossa kulkevaa metallia naislaulajalla ryyditettynä. Herkkyys toki kuuluu doomiin, mutta nämä kohdat tuntuvat hieman teennäisen tunteikkailta, eikä laulajan äänikään tahdo enää kantaa tullessaan näin paljaana esille. Signs of Osiris on kieltämättä erittäin kunnianhimoinen ja merkittävä teos ja onnistuukinosittain täyttämään valtaisat odotukset. Vaikutteet ovat siis ainakin vahvasti esillä. Pitkälti hutilyönti. JAAKKO VANHALA Feral Earth Freak Animal Records vedenpaineen armoilla. Harvoin voi todeta törmäävänsä enää mihinkään innovatiiviseen ja todella persoonalliseen musiikkiin, mutta nyt voin onnekseni niin sanoa tapahtuneen. Markus Mähönen Hyviä demoarvioita saalistanut porvoolainen Lunar Path jatkaa omakustenteiden tiellä. Ei ainakaan mitään sellaisia mitä tämäntyylisen musiikin soisi antavan. Mielikuvani ovat hauskassa ristiriidassa kansikuvituksen kanssa, jossa on käytetty luonnonläheisiä valokuvia. Ne eivät oikein anna mitään viboja. Vokalisti Juanma B. Intensiivinen esitys jäi mieleeni, ja levyltä kuunneltunakin Vanhalan ensimmäinen omalla nimellä julkaistu äänite on vaikuttava tapaus. "Sori pojat, joku toinen kerta sitten", sanoisi portsari. Juuso Viljanen 8 4 8 Oululainen ambient-veteraani Jaakko Vanhala tiedetään lähinnä tunnelmallisista projekteistaan Zöat-Aon ja I.Corax. Ei todellakaan mikään vakuuttavin tapa aloittaa albumi. korisee kyllä matalalta, mutta levyn tunnin kestoon nähden ilmeettömästi. Toki synteettiset sirinät ja särinät ovat olennainen elementti, mutta mielestäni musiikin digitaalinen luonne ei hyppää liian selvästi esiin. Jaakko Marttila KETZER Endzeit Metropolis Iron Bonehead / NecroShrine Records levyn käsiini, koska yhtyeen edustama musiikinlaji on aikojen saatossa onnistunut raivaamaan oman sopukkansa meikäläisen sydämessä, mutta Ketzerin yrittäessä päästä tuohon sopukkaan on ovet lyötävä visusti nenän edestä kiinni. Feral Earth viehättää mekaanisilla, maanläheisillä äänillään: ruosteinen teräs ulvoo vääntyillessään ja lasi räsähtelee kivasti rikki. Levy sulattaa yhteen valtavan määrän vaikutteita, luoden jotain täysin uniikkia, jota on vaikea verrata mihinkään ja ennen kaikkea se onnistuu siinä hyvin. Levyn kokonaissoundi on varsin mainio ja ongelmaksi muodostuvatkin biisit itsessään. Vielä kun Memento Morin pituus on venytetty yli tuntiin, ei voi kuin ihmetellä levyn olemassaolon mielekkyyttä. Välillä kaikki tiivistyy yhdeksi kokonaisuudeksi kuin kosminen alkuräjähdys, joka hämmästyttää kaikessa monimuotoisessa loistossaan ja siirtää tajunnan leijumaan johonkin kaukaiseen galaksiin avaruuden tuolla puolen. Ennalta arvattavat ja helpon oloiset ratkaisut vievät pohjan paikoin ihan mallikkaaltakin kitarapunonnalta. Kakkosesta mieleeni pulpahtaa jostain syystä liian syville vesille joutunut sukellusvene, joka karahtaa pohjaan moottorien puksuttaessa edelleen epätoivoisesti ja rungon vääntyillessä tajuttoman suuren Black metalia thrashiin yhdistelevä saksalainen yrittää kulkea samaa polkua, jonka aikoinaan raivasivat sellaiset yhtyeet kuin Desaster tai Skeletonwitch. Musiikki yhdistelee hienosti rauhallista ja lähes meditatiivista konemusiikkia ja puhdasta laulua hetkittäin räjähtäviin black metal -kohtiin, joissa laulu muuttuu viiltävän korkeaksi rääkynäksi. Ymmärrykseni yli menee se, miksi hienon kokonaisuuden särkijäksi on kelpuutettu Endless November -balladi, tuolloin touhu muuttuu jo hieman liian emoksi. Olikin melkoinen yllätys olla seuraamassa herran liveperformanssia 3. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun kappalemateriaali on tuttua ja turvallista, eikä oikein mistään saa puristusotetta, joten levystä jää käteen varsin vähän ja bändi tuntuu entistäkin turhemmalta. Negation of Life alkaa harmittavasti likipitäen suoralla My Dying Bride varkaudella. Markus Makkonen varjoista kuiskiva pahuus toimivat koko levyn kantavina teemoina. Sen ansioista en toki ala tässä paasata, mutta onnistuneisuudesta kertoo se, ettei levy viihdy vieläkään kovin montaa viikkoa hyllyssä pölyä keräämässä. Sitten ensilevyn yhtye on vahvistunut kosketinsoittimilla, jotka tuovat Negation of Lifelle kyllä ilmavuutta. Ensi tutustumisen perusteella tuntui, ettei aivan samaa tasoa ole saavutettu. Kahteen osaan jaetulla levyllä on nipin napin tarpeeksi järkevä, joskin toki löysä rakenne. Tämä kelpaa, sillä niiden LORD VICAR Signs Of Osiris Church Within Records toimivuus on parempaa luokkaa kuin hitaiden. Vaikka kyseessä on ihan kivan idean varaan rakennettu konseptilevy, ei se silti jaksa kantaa loppuun asti etenkään musiikin ollessa keskinkertaista, mautonta, hajutonta ja väritöntä. Tässä vaiheessa porukan musiikillista kehitystä olisi vielä kannattanut jatkaa lyhyempikestoisten äänitteiden tiellä. Allekirjoittaneen kaltaiselle kuriositeettien rakastajalle albumi on kuitenkin täyttä kultaa. Vastaavaa materiaalia on kuultu kosolti aiemminkin ja monesti paljon vetävämmin ideoin varustettuna. Tylsähkö ja jokseenkin junnaava materiaali nojaa doomiksi aivan liikaa peruskompin suoraan puksutukseen. Mukaan on saatu houkuteltua muun muassa Mayhem-mies Attila Chisar ja kotimaista kaartia JP Leppäluoto (Charon, Harmaja) sekä Tuomas Saukkonen (mm. Musiikki yrittää olla paljon olematta kuitenkaan juuri mitään. Tavallaan tämä on turhankin ennalta-arvattavaa ja varman päälle -pelaavaa, mutta ainoastaan kaltaiseni kyynikko viitsii takertua moisiin epäolennaisiin valituksen aiheisiin
Kappale toisensa perään kulkee junan lailla jyskyttäen kyytiin vain ei kiinnosta hypätä. Jos Mare Infinitumin esikoista pitäisi verrata johonkin, olisi vanhempi My Dying Bride tai Mourning Beloveth aika hyvä veikkaus. levyarviot 9 Oikeaa puolalaista black metalia, eikä mitään nahkamekkoteatteria. Ymmärrän mitä yhtye hakee edellä mainitulla. Riffeissä piisaa, vokaaleissa on ärjyä ja karjua ja lyömäsoitinosasto paukuttaa minkä ehtii. EoF miellyttää tärykalvoja kaikin puolin. Rumpali ei kapuloita säästele kun on aika lyödä. Tämmöistä nyt tuli, ja tuli niin että tukka taipuu. Yhtye luo kuitenkin omaa kaavaansa onnistuneesti ja tunnelma on vielä ehkä asteen painostavampi ja utuisempi, kuin edellä mainituilla. Rumpusetin jokaista osaa lyödään vuorotellen. Doom-, sludge- sekä death metal sekoitus vaikuttaa paperilla haastavalta tehtävältä. Nimenomaan kymmenen minuutin rajapyykin rikkova viimeinen raita onnistuu hypnoottisuudellaan aavistuksen muita paremmin. Jaakko Marttila MGLA With Hearts Toward None Northern Heritage tävä, mutta raskas musiikki tuntuu mukavan tuoreelta, vaikka ei sinänsä mikään uusi juttu olekaan. Kakkosalbumi kyseessä ja aiemmin ei ole yhtye tullut vastaan, mutta tästä jäi oikein hyvä vaikutelma. Rumpujen tarkka naputtelu kyllä kuuluu, sillä niiden kliininen soundi on miksattu todella pintaan. Henkilökohtaisesti tiedän alle tusinan äänitteitä, jotka voisin nostaa täydellisen levyn kastiin. Essence of Fear on täydellinen vastaisku modernia metallia ja toimintatapoja vastaan. Juuso Viljanen 10 Kenties yksi tämän vuoden hehkutetuimpia tapauksia on Nowenin kakkosalbumi Essense of Fear. Tapauksessa Veins pitkäsoitto on pikemminkin ikuisuussoitto. Hannu Marila OPERA IX Strix Maledictae In Aeternum Agonia Records 4 OFGHOST Veins Omakustanne 7 Italialainen Opera IX on yksi niistä kulttibändeistä, joiden ote on lipsunut keskeisen jäsenen lähdettyä omille teilleen. Olen viettänyt yli puoli vuorokautta tämän albumin parissa, mutta kun ei avaudu, tai sitten en vaan tajua. Hannu Marila 2 3 8 Mikäli hidas, melodinen funeral doom miellyttää, on venäläisen Mare Infinitumin debyyttilevy Sea of Infinity tutustumisen arvoinen tapaus. Ainakaan kyseisiä elementtejä Ruralista en löydä. Kielisoittimet luovat mureita, eteneviä, laahaavia, sekä tarvittaessa hengittävämpiä hetkiä. Mglan jyske on välillä nopeahkoakin, mutta se punainen lanka on kuitenkin eeppinen, yksinkertaisten melodioiden varaan rakennettu melankolia. Albumi, jolla musiikki toimii niin kuin pitää, tuotantojälki on erittäin hyvällä maulla ja ammattitaidolla tehty ja joka on höystetty perinteisemmän kaavan kautta tehdyllä kansitaiteella, on juuri sellaista mitä tämän päivän metallimaailma kaipaa. Tyylilajina on jonkinlainen melodinen dark metal futuristisella silauksella. Kolme varttia sopiva mitta tällaiselle levylle, mutta lyhempien kappaleiden kohdalla tulee mieleen, että hieman vielä paisuttelemalla niistä olisi tullut muistettavampia. Olen aina uudelleen laittanut levyn soimaan ja yrittänyt päästä sisään tähän tekeleeseen. Lurk on nyt yksi niistä! Hannu Marila LURK Lurk TotalRust Music Yhden miehen kellariprojektin neljäs äänite ja toinen pitkäsoitto nimeltään Veins on kimurantti tapaus. Kaveri nimeltä M. Sen jälkeen kun yhtyeen keulahahmo ja naisvokalisti siirtyi soolouralleen vuonna 2001, on yhtyeen laulaja vaihtunut jo kahteen otteeseen. Julkaisutahtina äänite vuodessa on kova, varsinkin kun yksi henkilö vastaa kaikesta! Todella mielelläni kuulisin seuraavaksi esimerkiksi ep-levyllisen Ofghostia, joka hyödyntää nyt havaittavat vahvuudet. Tuskin sitä edes pöydän ympärillä on suunniteltu. Uusi levy viimeistelee bändin kolmiosaisen noituus aiheiden trilogian, joka alkoi Maleventum 74 MIASMA #42. Uskallan MOLOKEN Rural Discouraged Records Malediivit on sadoista saarista koostuva valtio Intian eteläkärjen lounaispuolella. Nykyään metallialbumien kannet tahtovat koostua lähinnä törkeän näköisistä digitaaliefekteistä ja täydellisesti loppuun kalutuista pääkalloista, mutta Nowen turvautuu perinteiseen käsintehtyyn grafiikkaan, tekijänä tässä tapauksessa Noora Ekström. Basso nousee tremolokitaroinnin alta pienoisesti esiin juuri silloin, kun sitä eniten kaivataankin. hoitelee kaiken rumpuja lukuun ottamatta, eli kokoonpanoltaan hyvin perinteinen, miltei yhden miehen black metal -akti on kyseessä. Pelkistäminen ja tylsistyttäminen ovat täysin eri asioita. Jännittynyt fiilis ja hieno bassokudelma lupailevat suuria ja lataavat odotuksia. Nykyaikana ei kuitenkaan ole tavatonta, että porukkaan on tullut mukaan tyyppejä myös toiselta puolelta maapalloa: rummuissa häärii muun muassa Misery Indexissä ja Chimairassa nakutellut Kevin Talley ja koskettimia soittamaan on saatu suomalaisbändien Kalmah ja Poisonblack miehistöön kuuluva Marco Sneck. Kotimainen kvartetti, jonka aiempia tekemisiä en ala kaivelemaan, omaa myös studiotyöskentelyn. Kuuden kappaleen albumi, joka ei kaipaisi säveltäkään lisää. Ammattimaisesti tehtyä ja taidolla soitettua studiomusiikkia tämä kyllä on. Periaatteessahan tällaiset levyt on jo tehty moneen kertaan, mutta avantgardestahan ei olekaan kyse, ja With Hearts Toward None toimii hyvin ehjänä pakettina vailla rönsyjä. Siinäpä se mielenkiintoisin osio sitten olikin. Siinä samalla kitarat sahaavat jotain tusinariffiä erilaisilla nopeuksilla konemaisen eleettömästi, välillä hengettömään sooloon intoutuen. Ei paljon lohduta, jos lopputulos on lähes tunnin kestävän levyn ajan päätöntä, hännätöntä ja vieläpä jalatontakin. Taustalla hiljaisuutta täyttää eteerinen kosketinmelodian virta, joka muodostaa välillä lähes hypnoottisen ambienssin kappaleisiin. Se kuulostaa enimmäkseen aika laimealta sonnalta. Tämä Uumajan nelikko on tainnut saada hyvän nipun kruunuja toista albumiaan varten. Ofghost on ehdottomasti sydämellä tehtyä ja mukavaa vaihtelua tälle keväälle. Sven Engdahl on istunut ilmeisen monta tuntia miksaten albumia. Niin, musiikki. Useammissa muissakin itänaapurimme doom-projekteissa puuhaillut kaksikko tuli omalla kohdalla täysin puskista ja yllätti varsin positiivisesti. Sopivasti old school -hengellä toteutettua thrashin ja deathin parittelua ilman modernia kliinisyyttä, umpitukkoisia soundeja ja persoonattomia vokalisteja. Minuuttien päästä laulaja rääkäisee pohkeista saakka asiansa. Koskettimet vilahtelevat paikoin kuin persiljana lautasen reunalla. Laahaava, melankolinen maalailu ja eeppiset, surulliset melodiat siivittävät laulua, joka todellakin toimii. Debyytti minulla on valitettavasti kuuntelematta, joten siihen en osaa EoF:ia verrata. Siis albumihan sisältää erittäin mielenkiintoisia pätkiä. Pienilläkin jutuilla on merkitystä, kun on kyse perusarvojen varaan rakentuvasta musiikista, ja tässä on osuttu napakymppiin siltä osin. Noilta melkoisen paratiisimaisilta seuduilta tulee tämä yhtye. Äärinopeuksiin kohoavaa, saastaista, ennaltaarvaamatonta ja primitiivisellä tasolla osuvaa black metalia. Nowenilla on erittäin laadukas paketti kasassa ja levyä voi hyvällä omallatunnolla pyöritellä päivästä toiseen soittimessa ilman puutumisen tunnetta. Luulen ymmärtäväni kyllä mitä tässä on haettu, paikoin onnistuttukin. Samoin koskettimien ujellukset ja plim-plomit saavat runsaasti huomiota. Vokaalit ulottuvat paatuneemmankin death metal -laulajan hiljaiseksi pistävästä matalasta murinasta aina puhtaan kirkkaaseen laulantaan. Kiiltävän kuoren sisällä ei ole mitään ylimääräistä: ei sen kummemmin inhimillisiä tunteita kuin yli-inhimillistä nerokkuuttakaan. Seppo Rautio NOTHNEGAL Decadence Season of Mist keä punainen lanka, joka kantaa läpi albumin. Rummuissa toisaalta Darksidenimellä tunnettu kaveri viljelee pientä kikkaa välillä, mutta kaikki sopii kokonaisuuteen. Tämän kyseisen albumin kohdalla kuitenkin tyylilaji osuu meikäläiselle juuri eikä melkein. Painostavaa on materiaali kyllä paikoittain, mutta puuduttaa näin albumin mitassa. Otetaan kitarasta kolme säveltä ja soitetaan niitä jännässä järjestyksessä. Lisäksi on nostettava esiin levyn kansitaide. Mokokenia inspiroi kuulemma death-, doom- ja black metal sekä 70-luvun Proge. Se järkyttävä määrä ääniä päällekkäin aiheuttaa tukehtumis-reaktion. Albumilla on sel- NOWEN Essence Of Fear Violent Journey Records 10 Otin itselleni täysin tuntemattoman yhtyeen debyyttilevyn lähempään tarkasteluun yhden biisin kuultuani. Levyn tunnelma on ehdottomasti sen paras kortti. Havaitsen aimo annoksen kaipuuta johonkin menneeseen, tai sanoitusten valossa itse asiassa tulevaan suuruuteen. Vokalistin ihan pätevä murina on myös hyvin standardien mukaista nykymetallin ilmaisua. Intensiivinen ja hyvällä maulla vedetty rumputuli tuo yllättävän paljon kiihkeyttä sinänsä melko rauhalliseen riffittelyyn. Itse äänitetty esikoinen on teos, josta en poistaisi murahdustakaan. Studiossa on ehtinyt säätää efektejä ja kikkailla kompeilla, kokeilla päällekkäisäänityksiä ja luoda taidetta. Parin minuutin junnauksen jälkeen huudetaan vähän väliin ja sitten taas näprätään jotain. Kaikille näin hidastempoinen ja melodinen synkistely ei varmasti uppoa, mutta omalla sarallaan Sea of Infinity on todella onnistunut albumi. Markus Mähönen väittää tätä jopa plagiointiyritykseksi muutamista maanmiehistään, jotka ovat saaneet aikaiseksi kuunneltaviakin teoksia. Erikseen on pakko avausraidan hidas osio, jonka kompissa mies iskee jännästi virveliä ja tomia yhtä aikaa saaden aikaan omintakeisen ja mahtipontisella tavalla kumisevan fiiliksen. Melkoisen kansainvälistä siis on meininki, mutta musiikista on vaikea löytää eri maailmankolkille tyypillisiä piirteitä. Ensimmäisenä käy päälle laulajan ääni, uskomattoman vahva ja vivahteikas artikulaatio. Voihan sitä kotonansa kuunnella mitä vain. Tämä jo yli kymmenen vuotta kasassa ollut yhtye uhkaa tarjota uutukaisellaan jotain huomattavasti sielukkaampaa kuin tämän päivän metallibändit yleensä. Paitsi kappaleen UVL liki 17 minuutin kestosta. Kaiken takana on osaava muusikko sekä ohjelmoija, mutta sisältö ei aukea sitten millään. Lähes unenomaisiin sfääreihin yl- MARE INFINITUM Sea Of Infinity Solitude Productions Ensimmäinen kappale on nimeltään The Titan Above Us ja se lähtee rauhallisesti liikkeelle ja kasvaa pikkuhiljaa
Sen verran on kuitenkin sorruttava termien halkomiseen, että tällä levyllä alkaa "oikea" death metal olla jo taakse jäänyttä elämää. Rage My Bitch seikkailee soitannollisesti enemmänkin Metallican Ride the Lightning ja Panteran Cowboys from Hell -aikaisissa tunnelmissa, ollen kuitenkin oma itsensä, eikä suuria hittiviisujakaan ole tarjolla, vaikka toiminta on ammattilaisten elkein loihdittu kasaan. Pilgrimin doom on vain niin arvaamatonta. Esoteriaa huokuvaa black metalia tarjoillaan kahden biisin verran, Kappaleet ovat monikerroksisia ja musiikki kiinnostavampaa kuin mitä genren yleinen edustus nykypäivinä. Varmaankin tämän voisi luokitella ryhmään "progressive technical extreme metal". Jenkkiläisen doom-yhtye Pilgrimin tammikuussa julkaistu Misery Wizard jää valitettavasti niiden vähemmän hyvien perinnelevyjen puolelle. Inversen saatekirje sekä bändin nimi antavat vihiä levyllä vallitsevasta raivosta, mutta miten sen nyt sanoisi, on niitä paljon raivokkaampiakin bändejä kuultu. Tokihan melodioita löytyy heidänkin ilmaisustaan, välillä hyvinkin paljon, mutta ne lyövät kauttaaltaan kättä rankkojen riffien ja tiukan rumputulen kanssa. Irtiottoja oman genren ulkopuolelle vältetään, mikä lisää omalta osaltaan lämmön ja kotoisuuden tunnetta, tuoden toki mukaan myös turhaa ennalta-arvattavuutta. Onko tämä nyt niin progea kuitenkaan, kun ei sävellyksissä hirveästi seilailla tuntemattomille vesille muutamaa erikoisempaa akustisen kitaran näppäilyä ja syntetisaattorikolinaa lukuun ottamatta. Lähes jokaisessa biisissä on rytmiä ja dynamiikkaa, joka toiminee moshpitin polttoaineena. Alun perin Avengerin nimellä perustettu yhtye on tahkonnut speed metaliaan jo kohta kolmekymmentä vuotta ja tarjoilee nyt uusinta albumiaan. Syntikoita käytetään entistä enemmän ja parhaimmillaan ne antavatkin hienon lisävärityksen kappaleisiin, mutta tuntuvat dominoivan paikoittain vähän liikaa. Helppo vertailukohta on esimerkiksi Reverend Bizarre. Sinänsä sääli, ettei tässä ole mitään omaperäisyyttä lisääviä erityispiirteitä, sillä nyt vaarana on massan sekaan häviäminen. Melodiset ja voimakkaat riffit kietoutuvat hienosti vokaalityöskentelyyn, joka on ehdottomasti yksi levyn vahvuuksista monipuolisen äänenkäytön ja hyvän sovituksen ansiosta. Markus Mähönen albumista vuonna 2002 ja tekee sen jopa kohtuullisen hyvin. Siinä missä Forever Dead edustaa likipitäen täydellistä saksalaista speed metalia, löytyy levyltä myös sitä pahamaineista tyhjäkäyntiäkin. Musisointi tuo mieleen 90-luvun alun raskasmetallitarjonnan parhaat puolet ainakin levyn alkupäässä. Viisihenkisen yhtyeen uutukainen tarjoilee näppärän paketin perinteisempää heavy metalia kitaravetoisine biiseineen ja falsettiin yltävine lauluineen. Toinen vertailukohta voisi löytyä myös Ranskasta, nimittäin Gojira, joka taas korjaa potin jykevällä moniulotteisuudellaan. Levyssä on kuitenkin tiettyä särmää ja old school -tunnelmaa, joka tekee selvän pesäeron moderniin hevittelyyn. Kappaleissa kyllä on jonkinlaista järkeä, eli ne eivät ole pelkkää satunnaista riffisalaattia. Suositellaan pikametallin suurkuluttajille. Vokalistin äänessä on edelliseen levyyn verrattuna enemmän huutoa ja vähemmän örinää. Musiikillisesti 21 tarjoilee ammattimaista, vakuuttavasti soitettua, välillä yllättävänkin rankasti riffittelevää pikametallia saksalaisittain isoin melodisin koukuin. Pienoinen kasvottomuus siis vaivaa, mutta se on helppo unohtaa jykevää vyörytystä kuunnellessa. Rahalleen saa vastinetta tavallista seiskaa enemmän, sillä upea gatefold-kotelo värikkäine maalauksineen on todellakin upea tekele jo itsessään. Tämä on jo tehty aiemmin niin paljon onnistuneemmin. Vaikka levyn tunnelmoiva puoli hieman latistaakin menoa, on Death silti hyvä kokonaisuus. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. kieli on lainattu selkeästi Black Sabbathin perinnöstä ja levyn soundi ovat mukavan maanläheinen. 21 ei kuitenkaan ole se levy, joka sinkauttaa yhtyeen Helloweenin, tai edellä mainitun Blind Guardianin suosion tasolle. Biisit ovat pääosin kiinnostavia, mutta myös turhaa täytettä löytyy joukosta riittämiin. Ilmaisu- PILGRIM Misery Wizard Metal Blade Records Yleensähän tämä Uuden-Seelannin porukka on luokiteltu teknisen death metalin piiriin. Tämä yhtyeen esikoistäyspitkä ei sinänsä ole täysin kelvoton. Soittopuolella huomaa muutenkin, että takana on pitkä pätkä kokemusta ja vain laulu tuntuu jäävän hieman tylsäksi kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi Ranskan Benighted hoitaa venkoilun ja raivon yhdistelmän kiehtovammin. Parasta antia ovat ehdottomasti nopeammat ja munakkaat biisit kuten I am the End, Defiant ja erityisesti Flame of the Tyrants, jonka post-apokalyptista tunnelmaa lietsova musiikkivideo saa ison plussan. Albumin viimeinen raita, joka on reilut viisi minuuttia pelkkää hidasta kitaran vinguttelua, on myös täysin turhaa täytettä. Hieman puuduttava hänen ulosantinsa on, ja etenkin raivokkaammissa rääkynöissä on yliyrittämisen makua. Sitten on olemassa niitä vähemmän hyviä, jotka vain päätyvät kierrättämään genren moneen kertaan kuultuja kliseitä. Varsinkaan levyn keski- REIDO Minus Eleven Slow Burn Records MIASMA #42 75. Nyt levystä jää kuitenkin se tuntu, että koko matkan ajan näppäillään hitaasti samoja riffejä ja melodioita ilman sen luovempia ratkaisuja. Joonas Tanskanen 6 7 PANTHEON OF BLOOD Consociatio Solis Et Lunae [7" EP] Glorious North Productions 8 Varsin mainion vuonna 2010 julkaistun kasettidemon jälkeen Pantheon of Blood ottaa askeleen vinyylin suuntaan ja julkaisee seiskatuumaisen ep:n. Kaksi seitsemästä kappaleesta suoritetaan ilman laulajaa, ja ne jäävät kyllä selkeästi pahnan pohjimmaisiksi. Jonkinlainen asenteellinen kapinallisuus musiikista varmaankin pitäisi välittyä mutta nimenomaan aggressiivisemmat kaahaukset kuulostavat liian puhtoisilta. Joka tapauksessa Strix on levy joka on parhaimmillaan erittäin kuunneltava, varsinkin jos sinfoninen black metal mahtipontisine syntikoineen maistuu. Peavy Wagner on kyllä pätevä vokalisti, muttei kuitenkaan erityisen persoonallinen. Siinä missä Blind Guardian eteni kohti sinfonisempia linjanvetoja, Rage on pitäytynyt napakasti lestissään. Erinomainen lohkaisu, joka jättää odottamaan lisää suurella mielenkiinnolla. Markus Mähönen 5 On olemassa hyviä perinnetietoisia levyjä. Muutamassa kohtaa kun ruuvia olisi väännetty asteen tiukemmalle, niin olisi arvosanaakin voinut helposti pykälällä nostaa. Edelliseen levyyn verrattuna groove ja metallisen hardcoren elementit ovat yhä vahvemmin läsnä, samoin ripeät mutta etäisen viileät kitarakiemurtelut. Musiikki on omalla tavallaan värikkäämpää kuin valtaosa nykyään vastaan tulevasta black metalista, mutta ei kuitenkaan tingi yhtään raa'asta alkuvoimastaan. Tämä neljäkymmentä minuuttia sisältää valituksestani huolimatta ihan mukiinmeneviä ja tarttuvia, joskin suuresti toisiaan muistuttavia, biisejä taidokkaalla kitaroinnilla höystettynä. On hienoa nähdä että yhtye, jonka parhaat päivät tuntuivat olevan jo luetut, nostaa tasoaan ja saa aikaiseksi toimivan levyn. Ehkä kahdeksan vuoden tauko levytyksissä teki yhtyeelle terää ja antoi mahdollisuuden hautoa uusia ajatuksia. Minuutteja karsimalla albumista olisi saanut sähäkänkin paketin, mutta nyt materiaalin taso ei aivan kanna loppuun saakka. Levyn ilmettä olisivat kohottaneet vähän rohkeammat vaihtelut biiseissä. Laulusolisti hoitaa oman tonttinsa lähes ensiluokkaisesti, vaikka kovinkaan mieleenpainuvaksi hänen ääntänsä ei tosin voi väittää, mutta tarpeeksi laaja-alaiseksi kuitenkin. Mikään ei töki, homma toimiin luontevasti ja biisit valuvat eteenpäin turvallisesti. Muut suhtautukoot hieman varauksella. Markus Makkonen RAGE 21 Nuclear Blast -vihaisuutta. Joka tapauksessa homman keskiössä on notkea kitarointi. Loppua kohti edetessä ulosanti käy tylsistyttämään, sillä biisit eivät kauheasti erotu edukseen genren paremmista bändeistä, saatikka bändin itsensä tarjoilussa. Sitten taas juoksutetaan sormia pitkin otelautaa kuin stressaantunut orava tai venytellään kieliä turhanpäiväisen muskeliriffin merkeissä. Onhan Fell on Black Seasonilla hetkensä ja keskitempossa jytkyvä metalli on ajoittain jopa viihdyttävää, mutta kaipaisin enemmän mukaan mainittua vaihtelua, koukkua ja vaaran tunnetta sellaista "soitetaan niin kuin olisi kuset housussa" RAGE MY BITCH Fell On Black Season Omakustanne 8 Soundien ja yleisilmeen perusteella Reido olisi helppo liittää ihan mihin tahansa länsimaahan, sen verran geneeristä mutta samalla mallikasta sludge- ja funeral doom -pohjaista raastoa he harrastavat. Ragen jo olemassa oleva fanikunta saa varmasti rahalleen juuri sitä vastinetta mitä levyltä hakeekin. Tämä tiuhaan tahtiin julkaisuja suoltanut yhtye on hankkinut itselleen pienen ja vankan fanikunnan, mutta on kuitenkin juuttunut tyylilajinsa kakkosdivisioonaan. Paikoitellen riffit ovat hyvinkin herkullisia ja oikein tarttuvia. Soundit ovat kitaran osalta kieltämättä mainiot. Toisaalta saman tien alkoi kaduttaa tuon sanan "progressive" kirjoittaminen. Kahden laulajan kombinaatio toimii kiitettävästi ja mukavan vaihtelua tuoden, toisen anti on karhea ja toisen siloteltu. Hitaammissakin biiseissä on hetkensä ja musisointi, unohtamatta loistavaa laulua, on sen verran hyvää, että levystä nauttii suurimman osan ajasta. Nyt touhusta jää ihan kiva -fiilis, ja tunnetusti ihan kiva ei oikein riitä. Petri Klemetti 8 Ruotsalainen RAM on nyt kolmetoistavuotisen uransa jatkeeksi julkaissut kolmannen kokopitkän albuminsa. Yhdessä liian suuren minuuttimäärän kera nämä tekijät vievät kokonaisuudelta auttamatta sen tulisimman terän. Ainakin treeni-intoa hakevien extreme metal -kitaristien kannattanee kallistaa Psycropticille korvaansa. Seppo Rautio PSYCROPTIC The Inherited Repression Nuclear Blast Saksan Rage on ollut kuvioissa jo pienen ikuisuuden. Äänimaailma on monisyisestä ja melodisesta musiikista huolimatta kylmää ja raakaa, pitäen genren primitiivisestä energiasta kumpuavan voiman tehokkaasti läsnä. "This is heavy metal tyranny!" Markus Mähönen RAM Death Metal Blade Records 6 Groovaavaa entisaikojen mallista asennemetallia tarjoilee kotimainen Rage My Bitch, jonka debyyttipitkäsoitto pärähti ilmoille joulukuussa Inverse Recordsin suosiollisella avustuksella. RAM vetää kuitenkin hienosti henkeen ja vereen sitä ainutta oikeaa heviä saaden karaistuneemmankin kuuntelijan nostalgiafiiliksiin. Levy nostaa mieleen kuvan, jossa kitaristi istuu studiossa jakkaralla kuulokkeet korvilla ja sahailee menemään, ympärillä kaverit nyökyttelevät ja ihastelevat. Eihän tämä mitään uutta ole, mutta on hankala valittaa kun mukaan mahtuu useampi mieleenpainuva ja suoraan sanottuna hyvä biisi. Melodisemmat suvantovaiheet tajutaan pitää harvoina, ja täten niiden toimivuus ja tehokkuus säilyvät maksimaalisena. Miesten valkovenäläisyys tuntuu siis pieneltä yllätykseltä, mutta nykyisinhän enää missään ei voi välttyä muiden yhtyeiden vaikutteilta. Valitettavasti tunnin mittaiseen levyyn mahtuu myös epätasaisuutta. Keinotekoinen on luokitus mutta, no, vähän sellaista on musiikkikin. Consociatio Solis et Lunae on vahva näyttö siitä, että Pantheon of Blood kehittyy yhtyeenä oikeaan suuntaan. Levyn hitaammissa kappaleissa meno meinaa kuitenkin välillä hieman puutua. Kappaleet levyllä vaihtelevat jokseenkin perinteisestä heavysta rokkaaviin speed metalia lähenteleviin vetoihin. Albumi ei putoa samoihin sudenkuoppiin kuin pari edellistä vaan tarjoilee toimivan paketin sinfonista black metalia. Toki muutamassa kohtaa laitetaan vähän menevämpi vaihde päälle, kuten muihin kappaleisiin verrattuna lyhyessä Adventurerissa
Liekö rauhallinen julkaisutahti sitten syynä siihen, että yhtyettä pidetään yleisesti perin laadukkaana julkaisijana. Välillä sekaan heitetään myös heavy metal -vaikutteita. Eteenpäin. Markus Makkonen SOULFALLEN The Promise Of Hell Omakustanne kaistiin vuonna 2006 ja Incursokin on vasta tämän vuonna 1997 perustetun yhtyeen kolmas julkaisu. Vaikka musiikissa sattuu ja tapahtuu niin että heikompaa hirvittää, ei tekeminen lipsahda missään vaiheessa itsetarkoitukselliseksi venkoiluksi, vaan ratkaisut tukevat miltei poikkeuksetta kappaleen suurempaa linjaa. Siitäkin pitää antaa kiitosta, sillä alle 50 minuutin kestossaan Minus Eleven on sopivan annos omaksuttavaksi. Tuukka Termonen 8 Itseäni ärsytti että Sadistik Forestin parin vuoden takainen debyytti tungettiin väkisin old school death metal -karsinaan, kun bändi yritti selvästi sekoittaa soppaansa useita koulukuntia ja venyttää konseptia. Melodioiden ja tarttuvien biisien tekijänä taitoa löytyy, ja vieläkin löysemmin soitettuna nämä viisut kuulostaisivat ihan oikeasti ällöttäviltä. Syntikoita ja efektejä ripotellaan sinne tänne ja välillä homma tuntuu aivan liian sekavalta. levyarviot osan jälkeinen yli kuusiminuuttinen päämäärätön jurnutus ei vakuuta, vaan vie siihen asti dynaamisesti edennyttä kokonaisuutta turhaan askeleen taaksepäin. Levyn suurin plussa on kuitenkin Dennis Röndumin lyriikat, jotka imaisevat kingdiamondmaisella kerronnallaan lähtemättömästi mukaansa. Spawn of Possession on uutukaisellaan jälleen asian ytimessä. Riuskaa rykimistä ajoittaisilla mausteilla hardcoren puolelta siis. Vaikuttaa siltä, että Thunderkraft on ahtanut uuteen levyynsä koko seitsemän vuoden kasaantuneen inspiraation. Kappaleet eivät eroa tarpeeksi toisistaan, vaikka Awakeningin ja Baptismin kaltaiset asennemätöt aina kelpaavatkin. Levyn eeppinen aloitusraita A Time Will Come on kevyesti levyn parhaita biisejä ja hehkuu perinteistä ukrainalaista folk metal -henkeä, mutta valitettavasti siitä alkaa myös albumin loiva alamäki. Etenkin bändin yhteensoitannollinen loistokkuus on saatu taltioitua albumille hienosti. 90-luku on läsnä likipitäen kaikessa mitä Seita debyyttilevyllään esittelee. Toisena anekdoottina mainittakoon, että yhtyeestä saa promo-kuvan perusteella hiukan erikoisen ensivaikutelman, koska kolme jäsenistä on corpset naamalla, mutta kaksi ilman maaleja. Irto- SEITA Assymmetric Warfare SAOL Soulfallen on jäänyt mieleen varsin kaksijakoisena yhtyeenä. Jos homma olisi pidetty yhtä yksinkertaisena ja toimivana kuin levyn ensimmäisellä biisillä, olisi Totentanz ollut loistava julkaisu. Mikään ei toki estä tekemästä tuollakin kaavalla pätevää ja mallikelpoista, varsinkin nostalgiannälkäisille uppoavaa kamaa. Tuotannollista uskallusta ja kunnianhimoa on aiempiin levyihin nähden tuotu mukaan tuhdisti lisää. The Birth of Newfound Death on helposti bändin uran paras sävellys ja levyn pysäyttävin hetki. Oli miten oli, Incursokaan ei tee kyseiselle maineelle hallaa. Noista muutamista positiivisista ominaisuuksista huolimatta The Terraces ei kuitenkaan tule jäämään historiaan, paitsi ehkä esimerkkinä ajasta, jolloin hissimusiikkiakin markkinoitiin punkina. Tuukka Termonen 6 Theosophyn kotikulmien luulisi olevan otollinen paikka black metalin luomiselle. Biisien muuten loistava kitaratyöskentely, laulu ja folk elementit jäävät monessa kohtaa industrialsotkun alle. Ja kun murjonta tapahtuu varsin murealla tuotannolla, niin kyllä tämä toimii. Ehkä syvemmät Markus Makkosen (kirjoittaa myös tähän lehteen) murinavokaalit kuulostavat vähän turhankin mössöisiltä ei tässä nyt tarvi ihan Mortification olla. Varmaotteisuuden puutteesta tätä ryhmää ei toki voi syyttää, mutta kuten jo varmaan tajusitte, siitä ei saa tässä tapauksessa plussaa. Puuduttavuus vaivaa ja pienet suvannot olisivatkin kenties olleet levyn hengittävyyden kannalta tällä kertaa olennaisia. Kokonaisuuteen toivoisi kuitenkin vielä lisää tiivistämistä ja dynaamisuutta. The Promise of Hell edustaa tähän mennessä kaikkein mahtipontisinta ja massiivisinta Soulfallenia. Varsinaiset killeririffit puuttuvat ja vaikka levyn armoton möyhennys asian eteen parhaansa tekeekin, ei tuhovoima yllä oikeastaan missään vaiheessa maksimitehoille. Niin sepulturamainen vyörytys, kuin vaikkapa raskaimpien osioiden krisiunmaisuudetkin luovat selkeitä assosiaatioita Etelä-Amerikan suuntaan. Valitettavasti yritystä erikoisuuteen on aivan liikaa ja korttitalo sortuu jo alkumetrien jälkeen, mikä on sääli, sillä potentiaalia on taustalla paljon. Markus Mähönen THUNDERKRAFT Totentanz Svarga Music 8 Levy alkaa espanjankielisellä leffasamplella ja Espanjasta tämän levyn luojat ovat myös kotoisin. Luulisi, että olisi tyylitietoisempaa valita jompikumpi tyyleistä eikä molempia. Ei se tosin kovin suurta poikkeamaa linjasta tee, mutta silti tuntuu, että molempien instrumentaalien mukaan ottaminen johtuu pituusvaatimuksen täyttämisestä. Tyylissä kuuluu joka tapauksessa selkeä brittipunkin kaiku ajalta jolloin alkuaikojen suuntaus alkoi kallistua uuteen aaltoon ja jopa oi-vaikutteisiin päin. Tällä kertaa selvä paino on kuitenkin laitettu kone-elementtien korostamiselle. Yhtyeen oman levy-yhtiön kautta julkaistava The Promise of Hell voisikin siis olla mahdollisuus kasvojenpesuun täydellisen taiteellisen vapauden myötä. Sytyttävimpiä ovat ne kappaleet, joissa Immortal-rip-offaus on selkeimmillään, kuten levyn päättävässä The Time of New Horizonsissa. Edellinen albumi Noctambulant jul- SPAWN OF POSSESSION Incurso Relapse Records Jos kaipaat punkiisi vaaran tunnetta, kaoottisuutta ja törkyisyyttä, niin älä tuhlaa aikaasi tämän lätyn parissa. Musiikillisesti Soulfallen tunnustaisi aiempaa kypsemmältä ja kunnianhimoisemmalta, mutta valitettavasti yhtyettä aiemminkin vaivannut epätasaisuus on korvautunut nyt tasapaksuudella. Nyt yhtyeen täytyisi vain löytää se oma yksilöllinen juttunsa, jolla tämän tyypin jyrääjien varsin runsaasta massasta erottuisi. Seita osaa riffittelynsä varsin pätevästi, eikä biisien rullaavuudessakaan ole mitään vikaa. Muhkeat orkestraatiot varastavatkin kuulijan huomion ensimmäisten kuuntelukertojen aikana. Edellä mainittujen brassibändien lisäksi levyltä löytyy yhtymäkohtia niin Machine Headin, Biohazardin, kuin vaikkapa Fear Factorynkin tekemisiin kyseisellä vuosikymmenellä. Maanisesti eteenpäin tykyttävä kokonaisuus muistaa myös hengittää ja nimenomaan Spawn of Possessionin dynamiikan taju nostaakin kiekon selkeästi tusinakarsinan yläpuolelle. Henrik Schönström kannuttaa läpi albumin huikealla kipakkuudella, eikä muunkaan yhtyeen intensiteetissä ole valittamista. Ei auta, vaikka mukana onkin yksi One Way Systemin vanha jäsen... Muutamaa lähinnä koomista genren tilutusklisettä lukuun ottamatta levy onkin täyttä priimaa. Markus Makkonen mutta nuo hetket jäävät harmillisen vähäisiksi. Jo levyn aloittava In a Night Storm, in a Blizzard -kappale tuo ilmi, että Theosophy esittää musiikkia, johon on haettu ilmiselviä vaikutteita Immortalilta. Bodiless Sleeperin basarikohdissa haiskahtaa hieman digitaalinen muokkaus, mutta vastapainona näille kirurgitoimenpiteille levyllä heitellään sekaan muutama Cannibal Corpsen -hengessä kulkeva möyhennysriffi ja nämä tuovatkin vipellykseen miellyttävää tasapainoa. Levyä kuuntelee mielellään. (Eikä, luojalle toki kiitos, ollakaan) Mitään ihmeellistä pyhää Graalin maljaa Sadistik Foresti ei ole nytkään riffirintamalla löytänyt, mutta puhdaspiirteiset perusriffit moukaroivat tasaisena vyörynä, eikä tästä oikein voi nyt olla pitämättä. Suunta on kuitenkin ainoa oikea. Mutta silloin täytyy homman toimia hieman eri tavalla, sillä vanhoja, autenttisia tekijöitä paremmaksi on hankala päästä, tai edes lähelle. Soolotkin ovat parantuneet entisestään, joten kyllä tämä hyvän puolelle nytkähtää. Timo Hanhirova SADISTIK FOREST Death, Doom, Radiation Violent Journey Records biiseinä annosteltuna Seita kuulostaa helvetin paljon vakuuttavammalta kuin kokopitkän minuuttimäärän kera. Vaikka yhtyeen postiosoite sijaitseekin nykyään Amsterdamissa, ovat kotimaansa kaiut vahvasti esillä musiikissaan. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa loistava The Evangelist. Läpi levytyksen jatkuva tasavauhtisuus ei sekään auta pitämään karkailevia ajatuksia kasassa. Asennetta riittää kyllä enemmän kuin omiksi tarpeiksi, nyt vain pientä vihanhallintakurssia kehiin, jotta yhtyeen raivonpurkaukset saataisiin kanavoitua silmittömästä ja päämäärättömästä raivoamisesta päitä pudottaviksi tappoiskuiksi. Tämä näkyy musiikin lisäksi biisien nimissä ja laulaja Phantomin vokalisoinnissa, joka on paljon velkaa Abbathin äänihuulien käytölle. Mielleyhtymiä syntyy jopa Dimmu Borgirin ja Nightwishin vastaavien ratkaisujen suuntaan, joten kerroksia on toden totta levylle kerrytetty. Spawn of Possession vakiinnuttaa Incursolla asemaansa genrensä kärkipäässä. Väripaletin molemmat ääripäät loistavat vielä harmittavasti poissaolollaan. Näistä aineksista ei saada aikaiseksi kuitenkaan mestariteosta, mutta silti ihan viihdyttävä levy. Joonas Tanskanen THEOSOPHY In The Kingdom Of North No Colours Records 6 3 8 Ruotsin Spawn of Possession pitää yllä varsin kiireetöntä julkaisutahtia. Se, että tämä täsmäpommi on ladattu heti albumin kärkeen luo kenties liikaa paineita lopulle materiaalille ja vangitseva ote hellittääkin albumin edetessä. Väkivaltaisuus on kesyä ja seesteisyys hiukan kiirehdittyä. Kyllähän bändissä on parhaimmillaan kaikuja vaikkapa The Clashin uhmakkuudesta ja iskevyydestä, The TERRACES The Terraces Demolition Records Taannoin hienon debyytin The Banner of Victory -levyllään tehnyt bändi hyökkää jälleen puskista seitsemän vuoden tauon jälkeen. Nytkin mukana hivenen thrashiä, rokkaamista ja varmasti muutakin, mutta yleisilme on rutosti jämäköitynyt, ja katse pysyy tiukasti ydinasiaan naulattuna, eli siis siinä säälimättömässä murjomisessa. Israelilaisen Totalrustin julkaisema levy TORT Tort Totalrust Music 76 MIASMA #42. Uusi levy jatkaa samalla linjalla kuin edellinenkin, paukuttaen kiintoisaa industrial death metalin ja folk black metalin sekoitusta. Seitan debyytti on ihan ok pelinavaus. Yhtye tulee nimittäin Siperian perukoilta. Harvoin törmää näin hienosti makaabereja juonikuvioita punoviin teksteihin. The Promise of Hell on Soulfallenin paras levy, se voidaan sanoa helposti. Kaksi aiempaa täyspitkää ovat tarjoilleet niin maukasta melodista metallia, kuin keskivertoa ja jopa tylsääkin hankaamista. Kyllä irtaimistoa näinkin särkyy, mutta ei tämä vielä aivan täysin vakuuta. Markus Makkonen 6 5 Nimestään huolimatta brasilialaislähtöinen, sittemmin alankomaihin asettunut Seita murjoo testosteronihöyryistä modernia thrashiaan kovalla asenteella. Pienellä klubikeikalla tällä materiaalilla saisikin varmasti aikaan melkoista tuhoa. Valitettavasti jatkuvasti punaisella heiluva adrenaliinimittari on samalla levyn vahvuus, että suurin heikkous. The Terraces esittää nimittäin puhtaaksi hinkattua katurockia, josta punkin perimmäinen idea on kadonnut jo kauan sitten johonkin todella kauas. Se on helposti yksi mukaansatempaavimmista ja mielenkiintoisimmista levytyksistä joita olen teknisen deathin saralta pitkiin aikoihin kuullut. Osittain tästä syystä debyytti jätti myös täysin kylmäksi, mutta lopulta kyse oli varmaan vain siitä, että riffit eivät porautuneet kallosta sisään ja pienet tyylirikot puhkaisivat tunnelman säännöllisin väliajoin. Olin siis aika skeptinen kakkoslevyn suhteen, mutta ai perkele, bändihän alkaa löytää itseään tavallaan astumalla askeleen tai pari taaksepäin. Seuraavien kappaleiden myötä Immortal-palvonta vain vahvistuu
Avausraita Tyrant of the Mountain yllättää raivokkaalla hyökkäyksellään, mutta vakuuttavimmillaan The Wretched End on Death by Naturen kaltaisessa pakkaskelin Morbid Angel meiningeissä. Emperorin tekemisten kanssa tätä ei voine verrata millään tasolla, mutta Zyklonin levyjen kanssa painitaan hyvinkin samassa painoluokassa. Perusvarma ja miellyttävä, mutta kuitenkin hieman yllätyksetön albumi. Markus Makkonen nykyään niin yleistä, että en jaksa. Avausraita All Will End in Terror tamppaa päättäväisesti, pesten yhtyeen suuren esikuvan Six Feet Underin viimevuosien hengentuotteet mennen tullen. Samat muinoin kuulemani biisitkin ovat mukana. Synkät melodiat nivoutuvat mallikkaasti yhteen perinteisen ja roisin rullaa- Monessa liemessä keitelty Samoth ei pidä laakereillaan lepäämisestä. Useammankaan kuuntelun jälkeen ei levystä keksi valitettavaa ja euforia sen kuin kiivastuu kiivastumistaan, joten Hordes of Zombiesin voi huoletta liittää jo tässä vaiheessa vuoden kärkilevyjen joukkoon. van vatkauksen kanssa, ottaen kuulijan kurkkutorvesta varsin lähtemättömän puristusotteen. Kuluva vuosi on ollut veteraanikuolettajien osalta onnistunut. Musiikin tehokeinot kun ovat kuitenkin tällä hetkellä täsmälleen samat kuin mitä Samothilta on totuttu kuulemaan jo kymmenen vuoden ajan. Kappalejärjestys on kuitenkin tässä muodossaan erittäin onnistunut, sillä kun kuulija on jo piesty paskaksi, tuntuu yhtye lisäävän ruoskintaansa vielä yhden vaihteen lisää. I Chose Death edustaa uutta lukua ja sivun kääntöä Torture Killerin tarinassa. Ei petä tämäkään. Tässä he onnistuvat ihan hyvin. Ari Kokko hoitaa molemmat. Tietysti vähän kuulijasta ja kuulijan fiiliksestä riippuu, kumpi puoli ZeroCrowdista miellyttää enemmän. Terrorizer onnistuu kuitenkin nokittamaan vielä heidätkin. Inroads tarjoaa kuitenkin poikkeuksellisen jämäkkää, sekä ammattimaista dödistä Norjalaisesta näkövinkkelistä ja kyllähän tälle varmasti kuulijakuntaakin löytyy enemmän kuin keskivertokorisijoille. Jos kuuden vuoden takainen paluulevy Darker Days Ahead jäton Tortin esikoinen. Forward to annihilation! Musiikillisesti Terrorizer on vuonna 2012 kenties uhkaavampi ja vääjäämättömämpi kuin koskaan aiemmin. Kakkosraita Succumb to Dark on puolestaan mielenkiintoinen Demigod-laina, tämän suomikuolon legendan vuoden 1991 demolta Unholy Domain. Ajoittaiset hiipivät kitaramelodiat piristävät rytis- The WRETCHED END Inroads Candlelight Records tystä mainiosti ja Blackthorn Winterin kaltaisia äkkivääriä sävellyksiä soisi jopa kuulevansa kokonaisuudessa lisääkin. Vuoden 2003 For Maggots to Devourista on tultu jo pitkä taival ja kolme täyspitkää levyä. Terrorizerilla onkin tässä suh- Markus Makkonen teessa ollut aina ässä hihassaan, kun takalinjoilla teurastaa kenties koko tyylisuunnan paras kannuttaja, Pete Sandoval. Jos huippuvireinen maalivahti on mestareiden tekijä jääkiekossa, voi samaa sanoa äärimetallin rumpaleistakin. The Wretched End ei siis yllätä millään osa alueella. Kappalemateriaali on näin ollen varsin kiinnostavaa eikä siinä sorruta turhaan monotonisuuteen tai seisoskeluun. Muutamalla aiemmalla levyllään hieman keskinkertaiseksi jäänyt bändi on selvästi hionut aktiaan ja tällä kertaa mennään jo eri sfääreissä. Levynähän tämä on merkittävästi parempi kuin esimerkiksi viimeinen väsähtänyt Zyklon-julkaisu, mutta mitään merkkiteoksen asemaa se ei lunasta. Kappaleet ovat järjestään melko nopeatempoisia ja suoraviivaisia. Osa biiseistä on melkoista poppia, mutta toisaalta on myös kappaleita, jotka osoittavat, ettei bändi mitään puhdasta hittikimaraa ole halunnut tehdä. Fjellström on yksi Skandinavian ilmiömäisimpiä rumpaleita ja miehen suorituksesta Inroadsilla paistaakin melkoinen suoritusvarmuus. Muistan tuolloin pohtineeni, saakohan bändi vielä jonain päivänä pitkäsoiton ulos. Esikoislevynsä perusteella ZeroCrowd vaikuttaa ihan lupaavalta porukalta. Jos melodiset osiot Swarmilla tuntuivat kenties hieman liiankin erottuvilta muuhun kokonaisuuteen nähden, istuu uusi kieronsynkkä melodiakieli yhtyeen nykyiseen ilmaisuun todella luontevasti. Nimibiisi I Chose Death edustaa ehdottomasti synkintä ja tummasävyisintä Torture Killeriä koskaan. Yleisilmeeltään Tortin musiikki on keskitempoista jyystöä ja välillä jopa funeral doom -tyylistä hidastelua, mutta nopeammat thrash-välähdykset tuovat levylle sopivaa dynaamista vaihtelua. Ignorance and Apathy, Broken Mirrors, Evolving Era ja State of Mind ovat jokainen luontevaa jatkoa tämän klassikkobändin katalogiin ja kun Dan Swanön ruuvaama soundi on asiaankuuluvasti todella tyly, voi näistä turpakäräjistä ottaa moni mallia. Levyn alkupuolisko mennään jopa yllättävänkin deathmetalisissa tunnelmissa ja tutumpaan grindaukseen päästään käsiksi vasta albumin loppusuoralla. Toivottavasti he eivät jää polkemaan paikalleen tyylilajinsa harmaan massan sekaan, vaan kehittävät entisestään vahvoja puoliaan ja pyrkivät löytämään myös uusia ilmaisukeinoja. Mikko Luntiala ZEROCROWD Rout Minortone Entertainment MIASMA #42 77. Levyn soundimaailma on sopivan raskas ja pörisevä. Yhtye hakee selvästi tasapainoa tarttuvuuden ja haastavuuden välillä. Meille, joille molemmat tyylit ovat lähellä sydäntä, levy on suoranainen täsmäase. Yhtyeen debyytti World Downfall (1989) on edelleen kenties grind-skenen paras ja koko tyylisuuntaa määrittävin albumi. Biisit ovat huolella väsättyjä ja koko ajan hienovaraisten muutosten avulla eteneviä. Jos tässä on seuraavan Torture Killer -täyspitkän suunta, on syytä odottaa todella, todella kovaa albumia. Örinää ja puhdasta laulua on ehkä suhteessa 3/2. Myös perinteisemmän doomin nimeen vannova hitaampi päätösbiisi Earl Estruch on levyn parhaimmistoa. Minijulkaisun ehdoton helmi on kuitenkin jätetty viimeiseksi. Edesmenneen Jesse Pintadon korvannut kitaristi Katina Culture suoltaa toinen toistaan tylympää riffiä, omaten samalla tempoihin nähden hämmästyttävän massiivisen soittotyylin. Kyllä sai, vuonna 2012. Niin Asphyx kuin Napalm Deathkin ovat lyöneet tiskiin terävintä materiaaliaan vuosiin. Omaan korvaan levyn kultahiput ovat Cannibals of Ma'arrat ja Fire Rose Vampira, joissa yhtyeen runnovuus tiivistyy parhaiten. Nyt tekemisessä on oikeanlainen tappamisen maku ja yhtye tuntuukin ottaneen merkittävän harppauksen eteenpäin oikeastaan kaikilla sujuvuuden ja toimivuuden osa-alueilla. Suvantoja löytyy Zyklon-aikoihin nähden enemmän, mikä ainakin omissa korvissani kuulostaa miellyttävältä lisältä palettiin. Yhtye kuulostaa samalta kuin muistinkin, eli melodinen ja koskettimilla paisutettu metalli on edelleen homman nimi. Nyt vuorossa on yhtyeen toinen pienjulkaisu, I Chose Death. Muuten meno on varsin mielikuvituksetonta, vastaavaa tulee nykyään joka tuutista. Zyklonia muistuttavaa "Emperor deathia" väännetään edelleen ja ote on arvatenkin ammattimainen, sekä kylmä. Yhtyeen uran vasta kolmas albumi lyö Resident Evil -henkisen intron jälkeen luuta kurkkuun mitä melkoisimmin. Minusta bändi on parhaimmillaan sukeltaessaan suvantoihin ja viipyessään siellä kaikessa rauhassa. Hordes of Zombiesin iskevyys onkin suurelta osin Sandovalin ansiota. Zyklonin hajottua mies löi pystyyn The Wretched Endin yhdessä Scumin Cosmon ja Dark Funeralin Nils "Dominator" Fjellströmin kanssa. Kitarat sahaavat taustalla melodioita kuin viimeistä päivää, laulu rääkyy päälle hurjalla raivolla ja rummut takovat sellaista tahtia, että meinaa itku päästä. Miehen selkävaivat ovat puhuttaneet Morbid Angelin faneja kauan, mutta Hordes of Zombiesilla "Commandon" tulitus on suorastaan ilmiömäistä. Nyt julkaisuvuorossa on jo yhtyeen toinen albumi, Inroads. Hordes of Zombiesin yksi suurimpia vahvuuksia onkin sen verevä crossover-potentiaali, kiekon toimiessa pitelemättömästi niin deathin, kuin grindinkin ystäville. Kaiken kaikkiaan Tortin nimeämätön esikoinen on onnistunut ja sopivan tunkkainen kiekko, josta on vaikea löytää pieleen menneitä kohtia. TORTURE KILLER I Chose Death [EP] Dynamic Arts Records TERRORIZER Hordes Of Zombies Season of Mist ti hieman toivomisen varaa, petraa aavistuksen puskistakin tullut Hordes of Zombies tästä aivan jokaisella osa-alueella. Marduknopeuksilla liikkuva black metal onnistuu harvoin olemaan yhtä monella tasolla viihdyttävää. Itse taipuisin sen astetta vakavamman materiaalin puolelle. Huikeasta vauhdista huolimatta biisien melodiat ja koukut ovat tarttuvia, eikä meininki ole millään tavalla puuduttavaa. Yhtyeen uusi vokalisti Pessi Haltsonen on korahteluineen tällä raidalla myös ehdottomasti vakuuttavimmillaan. Jos edellinen täyspitkä Sewers jätti tasapäisyydessään hieman toivomisen varaa, ottaa I Chose Death kirveen jälleen oikein päin käteen. 9 Jos legendaarisista extreme-bändeistä puhutaan, lienee Los Angelesin Terrorizer sieltä aivan kärkipäästä. Voisin alkaa purnata siitä, miksi levyllä on käytetty jopa kolmea eri kieltä jos latinaa ei lasketa mukaan, mutta moinen tuntuu olevan VUOHIVASARA Perdition Reign Supreme Omakustanne ZeroCrowd tuli netissä vastaan jo kolme neljä vuotta sitten. Pienistä epäloogisuuksistaan huolimatta Perdition Reigns Supreme on varsin miellyttävä levy ja osoittaa, että Vuohivasara on varteen otettava bändi. Markus Mähönen 6 8 Vuodesta 2005 asti black metalia takonut Vuohivasara palaa jälleen kuvioihin uudella albumilla. Yhtyeen tyylinä on rouhea sludge, jota on maustettu thrash-vaikuttein. Mitään Samothin aiempiin tekemisiin nähden erikoistahan tässä ei tarjoilla. Näistä kahdesta näkisin kehityskelpoisempana puhtaan laulun, sillä vaikkei se ole virheetöntä, on se ainakin mielekästä kuunneltavaa verrattuna täysin tasapaksuun perusördään. Anthony Rezhawk on bändin ilmeeseen asiallisesti istuva vokalisti, eikä David Vincentin paluu bassoon ainakaan levyä huononna, vaikka mies kenties hieman näkymättömäksi levyllä jääkin. Nopeatkaan biisit eivät saa hänen soitantaansa kuulostamaan tylsältä naputtelulta, vaan voima ja tunne ovat koko ajan läsnä esimerkillisesti. Erityisesti äänimaailma on kokenut selkeän uudistuksen ja loihtii esiin varsin mukavasti kaikki biisien pienet yksityiskohdat. Musiikillisesti The Wretched End yhdistää tylyt ruhjomisriffit kylmiin korkeammalta viiltäviin kitaroihin sujuvasti. Hengästyy sitä vähemmästäkin. Ruotsinkielinen Hösten-biisi kyllä tuntuu niin irtonaiselta, eikä muutenkaan hohda omaperäisyydellään, että sen olisi voinut korvata hyvin jollain muulla. I chose death ja syystäkin. Markus Makkonen Joonas Tanskanen 9 7 Turun Torture Killer alkaa pikkuhiljaa olla maamme kuolometallin veteraanisarjaa
Seppo: Impiety ei itselleni ollut kauhean tuttu entuudestaan, vaikka parin biisin ajan olen heitä ehtinyt livenäkin näkemään. No, tietynlaista energiaa tästä hyökkäyksestä kyllä on aistittavissa ja ihan nautittavia tempon- ja riffinvaihdoksia esiintyy siellä täällä. Kertaistumalta kokemus on vähän puuduttava. Markus: Uudesta Impietysta tulee mieleen hieman Behemoth ja Thunderbolt. Itse en osaa yhtyä kaikkeen kollegoiden kritiikkiin. Aiempien levyjen black-thrash-tunnelmista ja Angelcorpse-tyylisestä jumalanpilkasta on nyt karsittu osa pois ja korvattu se tukevammalla ja puolalaisemmalla survonnannalla. Nyt löysäillään liikaa ja turhan ennalta-arvattavasti kaasujalan kanssa, ja levyn rytmi on pikemminkin pumppaava kuin hengittävä. Tämä singaporelaisyhtye on tahkonnut vimmaista black-thrashiian jo 1990-luvun alusta lähtien ja saanut aikaiseksi laajan diskografian. Tämä kokonaisbalanssin epätasapaino syö tehoja kitaroilta ja vokaaleilta. Näiden hetkien vastapainoksi tarvittaisiin kuitenkin kierompaa tai hämyisempää lähestymistapaa. Tämä on kuitenkin hyvää keskikastia. MIASMA #42 79. Sounditkaan eivät mitenkään häiritse, ja vauhtia riittää kiitettävästi koko levyn mitaksi. Seppo: Minun mielestäni nuo soolot ovat liian usein vain sellaista hevosen hirnuntaa. Mutta kun kone lähtee käyntiin, on meno mitä parhainta. Itsekkään en kutsuisi levyä aivan virheettömäksi. Toimii paremmin yksittäisannosteluna kuin albumikokonaisuutena. Bändin brutaali tykitys on mukavasti täynnä kaikenlaista koukeroa ja thrash-tyylistä soolonpätkää. Sanoisin kuitenkin, että Ravage & Conquer on alkuvuoden mielenkiintoisimpia levyjä. Minun lisäkseni levyn ruotimiseen osallistuivat Seppo Rautio ja Markus Makkonen. Joonas Tanskanen L evy aiheutti raatilaisissa osittain ristiriitaisia mielipiteitä. Seppo: Eihän tämän levyn meininki joissain kohdin hirveästi eroa vaikkapa Krisiunin viimeisimmästä, josta pidin paljonkin. Seppo: Kyllähän tämä paikoitellen toimii, lähinnä silloin, kun kaasu painetaan aivan pohjaan ja musiikin tuhovoima murskaa kevyemmät esteet tieltään. Tumma ja armoton Terrorreign säilyykin ainakin omissa kirjoissani edelleen Impietyn ykköslevynä. Impietyn nopeahko metelöinti on juuri sen tyylin death metalia, josta itse nautin paljon. Levyllä on paljon yksityiskohtia, jotka huomaa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Impiety ei esitä uusimmallaan sitä kaikkein suoraviivaisinta death/black metalia, ja hyvä niin. Markus: Minunkin mielestäni rummut ovat turhan muoviset sekä aivan liian pinnassa. Seppo: Alun tunnelmat eivät kyllä kauheasti itseäni lämmittäneet: lattea basarin nakutus, jonka seuraksi liittyy kuivahko riffittely ja yhtä kuivasti ärjähtelevä vokalisti. Ei tämä siis mitenkään hengettömältä tunnu. Lisäksi kitarat kihisevät ohuina ja heikkoina. Toisella kuuntelukerralla huomasin, että kahdeksasta kappaleesta kolme oli sellaisia, joita voisin ihan mielelläni kuunnella uudestaankin. Tyylillisesti musiikki kuitenkin on tasapaksumpaa ja jotenkin hengetöntä. Turhan monessa kohtaa tuhoisan ankara ote kääntyy tylsäksi tasapaksuudeksi. Tällä levyllä kuultavat kipaleet yrittävät yhdistellä brutaalia ja teknistä death metalia suoraviivaisen sotaisaan black-thrashiin, eikä se oikein vakuuta. Se täytyy toki myöntää, että levy on parhaimmillaan lyhyissä erissä kuunneltuna. Syvyyttä siis kaipaisin lisää, nyt ollaan turhan konemaisia. Levyllä on hetkensä, kuten vaikkapa The Scourge Majesty, mutta kokonaisuus on omaan makuuni liian tasapaksu ja kenties hieman ennalta-arvattava. Käsittääkseni bändin tyyli on muuttunut jonkin verran vuosien kuluessa. Kappaleiden pituuskin venyy kahta viimeistä lukuun ottamatta kuudesta kahdeksaan minuuttiin, mikä lisää haukotuskerrointa. Pari virkeämpää tilulilua siellä täällä kylläkin. Runsaat soolot ja herkulliset riffit ovat mielestäni levyn parasta antia. Markus: Tai sitten tarvittaisiin vain päättäväisempää tahkoamista. Omaan korvaan vaihtelua on kuitenkin ihan tarpeeksi. Esimerkiksi Weaponizedin kaaosalku onkin näin jo varsin suttuista kuultavaa. Esimerkiksi Weaponized-kappale olisi oikein hyvä, jos se päättyisi neljäminuuttisena. Legacy of Savageryssä tilutusta on jopa liioitellun paljon. Omat vaikutelmani levystä ovat alusta alkaen positiiviset. En oikein tajua, miksi rumpujen napse on jätetty niin pintaan osittain kai sen takia, että rumpali on melko taitava. Intensiivisyys ei ehkä yllä levyn jokaiseen kohtaan, eikä alkupään biiseissä olla vielä ihan parhaimmillaan. TOIMIT UKS E N VAL INTA Ravage & Conquer Pulverised Records Miasman raadin suurennuslasin alle päätyi tällä kertaa Ravage & Conquer -levy, jonka luojana on Impiety. Esimerkiksi War Crowned on erittäin onnistunutta riffitulitusta. Muutamassa biisissä toki lyhyempi mitta olisi ollut toimivampi, ja levyn päättävän Bathory-lainan Sacrificen olisi voinut myös karsia pois
Kun äänitimme biisejä, olin 24, ja nyt olen 47. Sen jälkeen hiljensimme vauhtia, ja se oli onnistunut valinta varsinkin livenä. Maa on kuitenkin synnyttänyt myös muutaman metallisuuruuden. Harmi vain, että he lopettivat niin nopeasti pitkän valmistautumisen jälkeen. Mielestäni lopetimme oikealla hetkellä ja pelkäsin, että palatessamme tärvelisimme Coronerin perinnön. Olin epävarma myös nykyisestä kunnostani. Olimme tien päällä kaksi kuukautta. Yllätyin Voivodin paluusta. Olin kokonaan poissa metalliskenestä ja uppouduin elektroniseen musiikkiin. Olen kaivannut sitä. He tekivät erittäin onnistuneen paluun. on liian monimutkainen. Minulle on olemassa vain musiikkia yleensä. Lopulta kaikki kävi varsin kivuttomasti ja biisit löytyivät kuin itsestään lihasmuistin kätköistä. Oli mahtavaa nähdä jälleen Voivodin tyyppejä. Kädet osasivat tehdä asioita automaattisesti. Olin mukana useammassa syntetisaattoriprojektissa kuten Supreme Psychedelic Undergroundissa ja Knall Kidsissä. Minusta kehityimme vähemmän tekniseen suuntaan. Rumpali kertoo, että aivan aluksi oli vaikeaa muistaa vanhojen kappaleiden kulkua, koska mitään ei ollut kirjoitettu ylös. Se tuntui erikoiselta. Kaikki meni täydellisesti. Olin tietoinen Celtic Frostin paluusta, koska olen usein yhteydessä Eric Ainiin. Tällä hetkellä Tommy pyörittää äänitysstudiota. Edelmann kertoo, mitä itse ajattelee yhtyeen evoluutiosta. Yllätyksekseni se onnistui hyvin ja olen tyytyväinen paluuseemme. Sain säveltää itse musiikkia. Olen erittäin otettu, että ihmiset muistavat meidät edelleen. Laulaja Ron Broder, aka Ron Royce, katosi musiikkimaailmasta kokonaan. Minun ei tarvitse välittää läppäristä ja kaapeleista, vaan pääsen taas soittamaan oikeita rumpuja. Kaikkea voi kokeilla. Se oli erittäin antoisaa aikaa. Oli harmi, että Ron lopetti kokonaan. Koen, että nyt on samanlainen tilanne. Siel- lä tapasimme Voivodin jätkät. tutkijan paluu Kuolinsyyn Sanotaan, ettei Sveitsi ole saanut aikaiseksi muuta kuin käkikellon. Metallimusiikin jälkeen mies siirtyi monen muun entisen metallistin tapaan elektronisen musiikin pariin. Suomen metallikansa pääsee todistamaan yhtyeen reunionia elokuisessa Jalometallissa. Olimme vuonna 1986 yhteisellä USA:n-kiertueella Voivodin ja Celtic Frostin kanssa. Yritimme keskittyä asioihin, jotka toimivat tehokkaimmin livenä ja ovat nautittavampia livetilanteessa. 80 MIASMA #42. Bändin paluu tapahtui viime vuonna Ranskan Hellfestistä. En siis kuvitellut, että voisin palata takaisin keikkalavoille. Pelkäsin, että kuulostamme kauhealta niin pitkän tauon jälkeen, ja ennen kaikkea puhun itsestäni. Emme, koska studio on kauempana Zürichin keskustasta. Miasman haastattelussa yhtyeen rumpali Markus Edelmann, aka Marquis Marky, kertoo muun muassa paluun aiheuttamista paineista ja yhtyeen historiasta. Vuosien jälkeen aloin kuitenkin ajatella, että miksei sitä voisi kokeilla. Eric asuu Zürichissä lähellä minua. Emme nähneet toisiamme kuin ehkä kerran vuodessa. Pelkäsin, ettei kuntoni kestä 90 minuutin settiä, mutta lopulta se tuntui hyvin lyhyeltä ajalta. Harjoittelimme ensiksi kolmea kappaletta katsoaksemme, onko paluussa menneisiin aikoihin mitään järkeä. Ympärillemme on muodostunut pieni kultti, koska ihmiset haluavat nähdä meidät jälleen livenä. C Rummut vaihtuivat syntetisaattoriin Legendaarisista 1980-luvun thrash-bändeistä Celtic Frost, Voivod ja Exodus tekivät comebackin jo aiemmin. En ollut soittanut rumpuja viiteentoista vuoteen, paitsi lyhyen aikaa Apollyon Sunissa. Mietittekö, että nyt pitäisi äänittää uusia biisejä. Meillä on ollut erittäin hauskaa ja toivon mukaan yleisöllä samoin. Kokoonnuimme harjoittelemaan erääseen bunkkeriin keskustassa. Ymmärtääkseni hänkin kokeili joitain elektronisia juttuja. Yhtyeessä Fieldman joutui osin luopumaan perinteisistä rummuista ja työskentelemään elektronisen rumpusetin avulla. Luulin, että meidät unohdettaisiin viimeistään viiden vuoden kuluttua. Lisäämme sille myös jotain vanhaa materiaalia ensimmäiseltä Zürichin-keikaltamme 80-luvun puolivälistä. Huippu saavutettiin jo ensimmäisellä levyllä Monet tuntuvat ajattelevan, että Coroner muuttui albumi albumilta teknisemmäksi. Syy oli pitkälti minussa. Tavoitimme jo R.I.P.-levyllä huippumme. Monet varmasti odottivat myös Coronerin tulevan takaisin ennemmin tai myöhemmin. Suunnitelmissamme on, että kuvaamme kaikki paluukeikkamme ja koostamme materiaalista dvd:n. Yleisö ei ole unohtanut Coroneria, vaikka Edelmann epäili myös sitä. He ovat myös vanhoja ystäviämme. Minulle ei ollut mikään ongelma vaihtaa musiikkityyliä. Coronerin kadottua skenestä Edelmann soitti vähän aikaa Apollyon Sunissa, joka oli Thomas G. Fischerin hallinnoima industrial metal -bändi. Tapasitteko uudestaan Coronerin nimissä juuri hänen studiollaan. Edelmann on tyytyväinen etenkin Celtic Frostin paluusta. Sen tunnetuimman eli Celtic Frostin jälkeen toisena kirkkaana tähtenä loistaa Coroner. Arto Lehtinen, Timo Hanhirova, Joonas Tanskanen Timo Hanhirova oroner, joka aloitti taipaleensa lähes 30 vuotta sitten, on tehnyt paluun lähes 20 vuoden hiljaiselon jälkeen. Baron, taas oli mukana Kreatorin 1990-luvun lopun albumeilla Endorama ja Outcast. Kitaristi Tommy Vetterli, aka Tommy T. Teemme ehkä vain yhden uuden kappaleen, jonka voimme liittää osaksi tulevaa dvd:tä. Ajattelimme, että R.I.P. Kaikki Coronerin jäsenet eivät jatkaneet musiikillista uraansa Coronerin jälkeen. Jossain ikivanhassa uutisessa sanottiin, että hän olisi ryhtynyt talomaalariksi. Hänen isänsä on maalari, joten Ron työskenteli isänsä yrityksessä. Edelmann kertoo, että takaisin tulemista viivästytti ennen kaikkea hän itse. Minun ei tarvinnut vain soittaa rumpuja, vaan pystyin tekemään myös bassoraidan ja kaiken muun. Coroneria on kosiskeltu takaisin keikkalavoille useaan otteeseen. Emme äänittäneet mitään uutta, mutta tietenkin se kävi mielessä
Se on loogista, koska yritimme jokaisella levyllä korjata ne asiat, joista emme pitäneet edellisellä levyllä. Päätimme lopettaa, ja se oli hyvä päätös. He myivät paljon levyjä. Toisaalta, vaikka monet pitävät ensimmäisistä levyistämme, löytyy myös monia, jotka nauttivat juuri siitä, mitä teimme Grinillä. En ollut yhtään kiinnostunut myöhemmästä materiaalista. Helloween ei saanut tehdä haastatteluja puoleentoista vuoteen, eivätkä he voineet asialle mitään, koska he olivat rikkoneet sopimustaan. Toimimme Celtic Frostin roudareina, mutta Coroner oli jo olemassa ennen tätä. Ranskassa ihmiset pitävät Mental Vortexista ja Yhdysvalloissa taas No More Colorista. Tämä toistui kaikkien levyjen kohdalla. Jotkut, kuten Helloween, olivat paljon meitä suositumpia. Omat suosikit eivät ole välttämättä aina yleisön mieleen. Bändin sisällä kukin halusi tehdä erilaista musiikkia. Aika oli oikea, koska kaikki oli tehty. Pidän myöhäistuotannostamme. Tätä kautta onnistuimme myös jakamaan paremmin demoamme ja promotoimaan Coroneria. Coronerin kaikki albumit tulivat ulos Noise Recordsin julkaisemina. Pääsimme rundille Celtic Frostin ja Voivodin kanssa ja kiersimme Yhdysvaltoja ja Kanadaa kaksi kuukautta. Vastapalvelukseksi Noise Recods laittoi heidät haastattelukieltoon. Olen itse samanlainen. Ajattelin, että vau, en ole okoskaan aikaisemmin ollut USA:ssa. Se oli mukavaa aikaa. Esimerkiksi Tommy liittyi Clockworkiin, yhtyeeseen, joka soitti crossoveria ja kuulosti vähän Helmetiltä. Se oli unelmien täyttymys. Olimme Celtic Frostin tyyppien kanssa hyviä kavereita, ja toimin Reed St. Kreator taisi mennä GUN:lle. Musiikkituottajana ja Sabbatin kitaristina tunnettu Andy Sneap kertoi Miasman numeron 4/2011 haastattelussa, että Noise kohteli nuoria yhtyeitä väärin. Coronerille Noise oli hyvä valinta, koska Celtic Frost oli myös levy-yhtiöllä. Levyn miksauksen jälkeen heräsi aina tunne, että nyt on jo liian myöhäistä tehdä lisähiomista, mutta korjataan asia seuraavalle levylle. Edelmann ei kuitenkaan itse allekirjoita ajatusta, että levy-yhtiö olisi ollut pelkästään huono. On totta, ettei Noise kertonut kaikkea tarpeellista nuorelle yhtyeelle, joka oli usein vain innoissaan saadessaan levytyssopimuksen. Joskus se, mikä levy kolahtaa parhaiten on, maakohtaista. Edelmann ei pane pahakseen, vaikka monet eivät arvosta kyseistä levyä. Loppuun mies toteaa odottavansa innolla Jalometallia, koska Coroner ei ole aiemmin Suomessa päässyt soittamaan. { www.coroner-reunion.com } " TavoiTimme jo R.i.P.-l evyl lä huiPPumme." MIASMA #42 81. He tekivät sopimuksen EMI:n kanssa vielä ollessaan Noise Recordsilla. Markin rumpuroudarina. Olin aikaisemmin suuri Kiss-fani. Emme ole koskaan soittaneet sitä. Myytti roudareista Coronerista elää tiukasti myytti, että yhtye syntyi Celtic Frostin roudareista. Vaikea sanoa, en tahtoisi valita. Kun he tulivat takaisin alkuperäisellä kokoonpanolla ja maskeilla, menin katsomaan heitä ja ajattelin, että soittakaa ainoastaan biisejä ajalta 19741978. Se oli hyvin erilainen verrattuna alkupään Coroneriin ja ilmestymisensä jälkeen se vain katosi jonnekin. Pidän Serpent Moves -kappaleen soittamisesta. Soitamme myös The Invinciblea, koska se on niin synkkä ja hidas kappale. Myös se auttoi paljon, että Thomas [G. Kyseisellä lafkalla levyttivät myös muun muassa Celtic Frost, Kreator ja Helloween, mutta kaikki lähtivät pois ennemmin tai myöhemmin. Kaikki loppuu aikanaan, ja Coroner lopetti juuri oikeaan aikaan. Olimme saavuttaneet paljon, ja homma alkoi käydä liian raskaaksi. Usein levy-yhtiön vaihtamisen syynä oli yksinkertaisesti se, että sopimus päättyi. Bändi aloitti jo, kun Coroner oli vielä kasassa. Tämä ei kuitenkaan taida olla totta. Pääsimme tätä kautta USA:n-kiertueelle. Fischer] teki ensimmäiselle demollemme vokaalit. Haluan kuulla vanhoja hyviä biisejä. Yhtäkkiä pääsin käymään Belgiassa tai jossain ja soittamaan keikkoja. Ajattelimme, että on typerää lopettaa vasta sitten, kun kukaan ei enää tahdo kuunnella meitä. Joskus yleisö pitää siitä, mistä me emme ja toisinpäin. Suosikkikappaleiden valinta on myös vaikeaa. Pidän paljon Mental Vortexista ja Grinistä. Coroner ei kuitenkaan koskaan päätynyt levy-yhtiön vaihtoon. Edelmannia ei kaduttanut, että yhtye pani pillit pussiin. Varsinkin kun Kiss luopui maskeistaan, homma muuttui naurettavaksi ja kaikki oli ohi. Lapsistaan on vaikea valita, mutta mitkä ovat mielestäsi parhaat Coroner-levyt. Näin olimme suhteellisen hyvin tunnettu yhtye USA:ssa jo ennen ensimmäistä levyämme. Ei hänkään välitä monien lempiyhtyeidensä myöhemmistä tekemisistä. Yhtyeen viimeinen levy Grin tuli ulos 1993. Se ei ole totta, asia on toisinpäin. Emme tienneet, mitä meidän tulisi tehdä. Menimme studioon emmekä osanneet sanoa, mihin suuntaan meidän pitäisi Grinillä edetä. Kaikki ei ollut paskaa, mutta levy-yhtiö jätti paljon asioita kertomatta hyötyäkseen itse eniten