G o o se G o o se D u c k 1/2 02 3 Tammikuu 2023 . PERINNEKAUHUA SIGNALIS AVARUUDESSA KUKAAN EI KUULE HUUTOASI CALLISTO PROTOCOL OLE OMAN ELÄMÄSI SUPERSANKARI MARVEL’S MIDNIGHT SUNS IKIVANHAT IKISUOSIKIT POKÉMON SCARLET SONIC FRONTIERS KOLOPALLOA KESKELLÄ TALVEA. PGA TOUR 2K23 NELJÄ KUOLINHUUTOA KEISARILLE! HYVÄT, PAHAT JA VAMPYYRIT EVIL WEST R e a lis tin e n ro o lip e li . 11,90 € HANKI 164184_.indd 1 164184_.indd 1 28.12.2022 12.44.56 28.12.2022 12.44.56. C a ll o f D u ty : W a rz o n e 2 .0
/pelit Kaupallinen johtaja Jaana Lindvall-Harki PAINOPAIKKA Kroonpress Asiakaspalvelu www.fokusmedia.. www.fokusmediatilaus.. /asiakaspalvelu 324 numero 32. Graa. c Campaign + High Caliber Update High Caliber Update Goose Goose Duck Goose Goose Duck Ajassa 5 Pääkirjoitus: Pelitulva Tuukka Grönholm 6 Doom: Modeilla kohti ikuista nuoruutta Eemeli Sorri 10 Kino: Last of Us Tuukka Grönholm 11 Nnirvi: Uljas uusi Ailma Nnirvi 64 Ruudun takaa Wallu 65 Kirjakorneri: Jason Schreier – Press Reset Markus Lukkarinen 66 Tulossa Petri Heikkinen Pelit 8 Prodeus Lassi Hietala 12 The Callisto Protocol Ville Wikström 15 Marvel’s Midnight Suns Markus Lukkarinen 18 Warhammer 40K: Darktide Samu Ollila & Nnirvi 21 New Tales from the Borderlands Markus Rojola 24 Terror of Hemasaurus Iikka Kivi 26 Call of Duty: Warzone 2.0 Markus Rojola 28 Enlisted: Paci. c Campaign + High Caliber Update Nnirvi 30 War on the Sea Nnirvi 32 Destroyer: The U-Boat Hunter Antti Ilomäki 34 Order of Battle: Allies Victorious Juha-Pekka Viljanen 36 Flashpoint Campaigns: Southern Storm Ilja Varha 39 Moonbreaker Tuukka Grönholm 2 164185_.indd 2 164185_.indd 2 28.12.2022 11.54.01 28.12.2022 11.54.01. vuosikerta, 11 numeroa vuodessa Päätoimittaja: Tuukka Grönholm, tuukka.gronholm@fokusmedia.. KUSTANTAJA Fokus Media Finland Oy www.fokusmedia.. AD: Isma Valkama, isma.valkama@fokusmedia.. c Campaign + Enlisted: Paci. nen suunnittelija: Kalle Rouvinen Avustajat: Jussi Forelius, Petri Heikkinen, Lassi Hietala, Tuomas Honkala, Heikki Hurme, Antti Ilomäki, Risto Karinkanta, Juha Kerätär, Heli Koponen, Juho Kuorikoski, Aleksi Kuutio, Antero Kyyhky, Lassi Lapintie, Mikko Lehtola, Markus Lukkarinen, Aleksandr Manzos, Marko Mäkinen, Tuomo Nyrhilä, Santeri Oksanen, Samu Ollila, Juho Penttilä, Markus Rojola, Kriina Rytkönen, Jouni Utriainen, Harri Vaalio, Ilja Varha, Riku Vihervirta, Juha-Pekka Viljanen, Ville Wikström 15 18 28 61 Marvel’s Midnight Suns Warhammer 40K: Darktide Enlisted: Paci. Toimituspäällikkö: Niko Nirvi, nnirvi@fokusmedia.. Aikakausmedia ry:n jäsen OSOITE Hämeentie 135 A, 00560 Helsinki VERKKOSIVUT www.pelit.
c Campaign + High Caliber Update Nnirvi 30 War on the Sea Nnirvi 32 Destroyer: The U-Boat Hunter Antti Ilomäki 34 Order of Battle: Allies Victorious Juha-Pekka Viljanen 36 Flashpoint Campaigns: Southern Storm Ilja Varha Pelit taistelee pahaa vastaa 6 Doom: Modeilla kohti ikuista nuoruutta Eemeli Sorri 8 Prodeus Lassi Hietala 12 The Callisto Protocol Ville Wikström 18 Warhammer 40K: Darktide Samu Ollila & NNirvi 49 The Dark Pictures Anthology: The Devil in Me Antero Kyyhky 50 Evil West Nnirvi Pelit siilipuolustuksessa 58 Sonic Frontiers Lassi Hietala & Ville Wikström & Johannes Valkola 12 Pokémon Pokémon Scarlet Scarlet 3 164185_.indd 3 164185_.indd 3 28.12.2022 11.54.32 28.12.2022 11.54.32. 50 58 56 Evil West Sonic Frontiers The Callisto Protocol 40 Signalis Tuomo Nyrhilä & Antero Kyyhky 43 Silt Risto Karinkanta 44 Somerville Johannes Valkola 46 No Place for Bravery Iikka Kivi 48 Jurassic World Aftermath Collection Iikka Kivi 49 The Dark Pictures Anthology: The Devil in Me Antero Kyyhky 50 Evil West Nnirvi 52 Gungrave G.O.R.E Petri Heikkinen 54 Pocky & Rocky Reshrined Johannes Valkola 55 The Knight Witch Johannes Valkola 56 Pokémon Scarlet Tuukka Grönholm 58 Sonic Frontiers Lassi Hietala & Ville Wikström & Johannes Valkola 61 Goose Goose Duck Samu Gråsten 62 PGA Tour 2K23 Markus Lukkarinen Teemat Pelit taistelee 26 Call of Duty: Warzone 2.0 Markus Rojola 28 Enlisted: Paci
Yleensä vastaukseni on Civilization. PELITULVA Tammikuussa 1993 Pelit-lehdessä alkoi pyöriä taittaja Wallun piirtämä Kyöpelit-sarjakuva, jonka ensiesiintyminen oli lähinnä tiiseri. Nyt ei olla kaukana siitä pisteestä, että tekoäly tekee niin hyvää musiikkia ja grafiikkaa, että sen saa käytettyä pelissä pienellä muokkauksella. Todennäköisesti, ja toivottavasti silloin saadaan myös hakutekoäly, joka pystyy vastaamaan ihmiskuntaa jo kolme vuosikymmentä piinanneeseen kysymykseen: mitä pelaisin seuraavaksi. Koodauksessa jo nyt käytössä on graafisia työkaluja, joissa ohjelmointitaidotonkin voi tehdä logiikkapolkuja, jonka syy-seuraussuhteet tekoälyohjelma kääntää varsinaiseksi pelikoodiksi. Lihasäkkejä voi käyttää sen kokeilemiseen, onko kenttä viihdyttävä tai mielikuvitusta kutkuttava. Kohta ei olla kaukana siitä, että Flappy Bird -tason meemipelejä aletaan tehdä tekoälyavusteisesti reaktiona päivittäisiin tapahtumiin. Kun tänään tekoäly pystyy tuottamaan musiikkia, kuvia ja tekstiä, ei olla kaukana päivästä, että koneälyltä alkaa sujua myös ohjelmointi. Tekoälytestaaja tekee saman ihmistä nopeammin ja tehokkaammin. Tosin sitä ennen nähdään indiejulkaisuiden räjähdysmäinen kasvu määrässä ja toivottavasti myös laadussa. Nyt suurimpana pullonkaulana on ollut, että yksi ihminen ei skaalaudu kovin moneen asiaan yhtä aikaa. Harri Vaalio palkittiin työstään sarjakuvan parissa Puupäähatulla vuonna 2022. Sarjan huippukohta nähtiin vuosia myöhemmin Annikan Tommi-Gunissa. Tekoälystä ei ole vielä päägraafikoksi, mutta apuriksi on. Tekoälyä hyödynnetään jo pelitestauksessa suoraan. Sankarikoodaajalle grafiikan ja musiikin ruinaaminen kavereilta, tai Unreal-pelimoottorin kirjastoista haravoimalla, on vienyt suhteettomasti aikaa. Siinä vaiheessa Steamin 10 000 peliä vuodessa on vähän. Ennen QA-osastolla joku raukkaparka on joutunut kävelemään pelikentän jokaista seinää päin testatakseen, että kentässä on grafiikoiden lisäksi myös niiden fysiikat, eikä seinistä voi vain kävellä läpi. Yksittäisen pelijulkaisun näkyvyys ilman massiivista mainosbudjettia on jo nyt täysin olematon, ellei kyse ole aivan poikkeuksellisesta menestystarinasta. Perinteisesti tulevaisuuden ennustamisessa lyhyen aikavälin kehitys yliarvioidaan ja pitkän aikavälin vaikutukset aliarvioidaan. PÄÄKIRJOITUS 5 164187_.indd 5 164187_.indd 5 28.12.2022 12.14.42 28.12.2022 12.14.42. Kyse ei ole edes visioinnista. En edes liioittele paljon. Kun julkaisukynnys on jo nyt lähes olematon ja ohjelmointikynnys alkaa madaltua, pelien määrä räjähtää käsiin. Kuvien ja giffien lisäksi meillä on kohta myös meemipelejä. Samasta syystä Blade Runnerista ei saatu androideja ja lentäviä autoja, vaan vain valtioita suuremmat megayritykset ja ilmastonmuutoksen alkutahdit. Influensereilla ei mene kovin pitkään paremmin, kun työtuntien alle uupuvan Amazonin orjan korvaa aina pirteä virtuaalihahmo, joka ehtii vastata jokaisen käyttäjän jokaiseen viestiin henkilökohtaisella Twitch/Onlyfans-kanavallaan. Työkalujen taso on toistaiseksi vielä ohjelmaleluluokkaa tai ne on tehty vasta yksittäisen pelin tai pelimoottorin kehitystyökaluiksi, mutta nekin kehittyvät nopeassa tahdissa. PELIT 31 VUOTTA SITTEN T ekoälyn kehitys alkaa olla siinä vaiheessa, että kohta voidaan korvata toimittajat vanhan dadan pohjalta ”uutta” suoltavalla koodipätkällä
Monipuolisella asearsenaalilla käytävät taistelut liikkumaan pakottavia demonilaumoja vastaan yksinkertaisesti toimivat. Piti tätä sitten ongelmana tai ei, kannattaa kauniin pikseligra. Doomin lähdekoodi vapautettiin vuonna 1997 ja sille on siitä lähtien julkaistu iso kasa lähdekoodiporttauksia (source port). Ehdottomasti suosituin porttaus on GZDoom. Moni alku-Doomien kartoista tehtiin tiukan julkaisuaikataulun vuoksi kiireessä, mikä näkyy hiomattomana kenttäsuunnitteluna. Vähänkään puhdasoppisemmin Doomiin suhtautuvien valinta porttaukseksi on joko PrBoom+ tai Woof. Monipuolisuudestakaan ei voi valittaa, kaikkea löytyy uusista valaistusefekteistä, renderöintivaihtoehdoista ja omasta skriptauskielestä alkaen. Woof pyörittää isoimpiakin karttoja hienosti vanhallakin raudalla, mistä ikivanha läppärini kiittää. Pelimoottorin sääntöjä voi niissä helposti muokata complevel-asetuksella. Pelaajien tekemät kartat ja modit pyörivät omina wad-tiedostoinaan tämän rinnalla. Pelasin joitain vuosia sitten yleissivistyksen vuoksi kaksi alkuperäistä Doomia ja suurimman osan kaksiosaisesta Final Doomista (josta TNT on tylsä ja Plutonia sadistinen). Jos taas haluaa kokea alkuperäiset Doomit mahdollisimman autenttisina, valinta on Chocolate Doom. Mukana tuleva readme-tiedosto useimmiten kertoo, millä porttauksilla wad on testattu ja mitä asetuksia on hyvä käyttää. Suuri osa 1997 jälkeen julkaistusta sisällöstä ei tosin toimi näillä porttauksilla. Sillä pelin saa pyörimään alkuperäisuskollisesti resoluutiota, pelimoottorin outouksia ja bugeja myöten. ikka-asetukset. ikka ja musiikki. Tässä kohtaa edessä onkin miellyttävä ongelma, sillä vuosikymmenten varrella Doomille on kertynyt jokunenkin karttapaketti, modi ja audiovisuaalinen muutospaketti. Sellainen on FPS-vaari Doom, joka näki helvetin pimeyden 10.12.1993. ikan turmeleva, oletuksena päällä oleva reunanpehmennys (kohdassa Texture Filter Mode) kannattaa heti heittää jorpakkoon. Nämä saavat alkuperäiset pelit pyörimään nykykoneilla ja sallivat pelimoottorin teknisten rajoitusten kiertämisen. Hieman vähemmän puritaanisen kokemuksen voi saavuttaa Crispy Doomilla, joka sentään sallii monipuolisemmat gra. Suosion yhtenä syynä on se, ettei löydy montaakaan karttapakettia, joka ei sillä toimisi. Vaan ei hätää, sillä kansainvälinen Doomworld.com-yhEemeli Sorri VAKA VANHA DOOM MODEILLA KOHTI IKUISTA NUORUUTTA DOOM JA MODIT 6 164216_.indd 6 164216_.indd 6 28.12.2022 16.20.12 28.12.2022 16.20.12. Moni karttapaketti ja modi on suunniteltu myös yhteistyöpeliä silmällä pitäen, ja deathmatch sallii periaatteessa melkein sadan pelaajan karkelot. Asiassa on auttanut merkittävästi se, että Doomin ja varsinkin Doom II:n peruspeliluuppi on edelleen täyttä rautaa. GZDoomin asetusviidakko on itse asiassa niin valtava, että siinä on oma hakutoimintonsa. Pelimekaniikkaa muuttavien modien parissa porttaus on edistyksellisyytensä vuoksi käytännössä standardi. Elämäänsä voi myös helpottaa käyttämällä erillistä ohjelmaa porttausten ja wadien käynnistämiseen, esimerkkeinä Doom Launcher ja ZDL. Vielä hienompaa on tehdä peli, jota kolmen vuosikymmen jälkeen edelleen pelataan ja jolle tehdään jatkuvasti uutta sisältöä. Pelikaupasta napataan Doom II, jonka doom2.wad-tiedoston porttaukset vaativat. Puristien mielestä GZDoom sisältää liian suuria eroja alkuperäisen lähdekoodin toimintaan esimerkiksi vahinkolaskelmien satunnaisuudessa ja osumalaatikoissa, jopa mahdollisimman tiukasti alkuperäistä Doomia matkivilla yhteensopivuusasetuksilla. N opeatempoisella pelialalla on suuri saavutus tehdä peli, joka muistetaan paria vuotta kauemmin. Pelattavaa kuin piruja manalassa Kun moottori on kunnossa, pitäisi etsiä pelattavaa. Eemeli Sorri 30-vuotias Doom on epäkuolleempi kuin koskaan. Asiaa eivät yhtään haittaa hevimetallista asenteensa saaneet gra. Oli se, paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Räiskintäevoluution puussa jotkin Doomien osuudet ovat vielä lähempänä Wolfenstein 3D:n sokkeloita kuin Duke Nukem 3D:n kekseliäisyyttä. Moninpelaamiseen suositellaan erikseen käytettäviksi Odamextai Zandorum-porttauksia, joita en introverttina pystynyt testaamaan. Kymmenet alkuperäiset kentät eivät onnistuneet tyydyttämään verenjanoani, joten päätin ottaa selvää, josko kahden vuosikymmenen jälkeen fanien tekemässä lisäsisällössä Doom olisi hioutunut huippuunsa. VAKA VANHA DOOM MODEILLA KOHTI IKUISTA NUORUUTTA Tekniikkapuoli kuntoon Doomia voi toki pelata PC:llä alkuperäisinä versioina Dosboxin kautta emuloituna (ja konsoleilla kohtuullisena pidettynä Unity-porttauksena), mutta 2020-luvulla on vähemmänkin masokistisia tapoja. Nämä sallivat pelimoottorin innovaatiot fanisisällössä, pyrkien kuitenkin olemaan uskollisempia alkuperäisteoksille. Niin kunnioitettavasti kuin klassikot olivatkin kestäneet ajan hammasta, on pakko myöntää, että merkittävä osa alkuperäisistä kentistä on jokseenkin puisevaa pelattavaa
Räiskinnän ei tosiaan ole pakko olla ruskeanharmaata ja haudanvakavaa. Jos kaikki nämä asiat ovat tasapainossa, Doomia pelatessa saavuttaa . Vaikeustaso on uudemmissa tuotoksissa korkeammalla kuin alkuperäisissä. Isojen poikien ja tyttöjen mukaan Doomin pelaaminen on vain porttihuume kovempiin aineisiin, eli omien karttojen, tekstuurien ja musiikin tekemiseen. ow-tilan, jota itse en Half-Lifen jälkeisissä räiskinnöissä vain löydä. Sisällä taisi olla muutakin kuin nikotiinia, sillä seikkailun värimaailma on sangen hapokas. Hapokasta: Ancient Aliens Myös Muinaiset muukalaiset on selkeästi tämän vuosituhannen Doomia, mistä kertovat isot vihollismäärät ja omaperäinen ulkoasu. ikoista on kaapattu muista peleistä. GZDoomia käytetään paitsi audiovisuaalisiin parannuksiin, myös uusiin aseisiin ja, mikä tärkeintä, yllätyksellisiin kenttäsuunnittelujippoihin, jotka tekevät modista paljon enemmän kuin pelkän ulkokuoripäivityksen. Palstatila ja vapaa-aika eivät riitä edes jokaisen vuoden ykköspystin saajien läpikäymiseen, joten ohessa oma lyhyt ja sitäkin subjektiivisempi ehdotuslistani johdatukseksi vanhan Doomin nykymaailmaan. GZDoomia vaativan täyskonversion tunnelma on siis humoristinen, mutta itse pelisuunnittelu on tehty täysin vakavissaan. Merirosvozombien ammuskelu Monkey Islandin sävelien tahtiin on kuulkaas aika vekkulia. Vaan kysymys ei kuulukaan mitä, vaan miten. Tiivistystä: Eviternity Eviternityn 32 karttaa tehtiin juhlistamaan Doomin 25-vuotisjuhlaa ja wadissa onkin tiivistetysti kaikki se, mikä tekee retroduumailusta niin hyvää: kaunis ja vaihteleva kenttäsuunnittelu maustettuna mieleenpainuvalla musiikilla ja uusilla hirviöillä. Kuulemma Doomille on viime vuosina julkaistu moderneja jatko-osia, jotka ovat saavuttaneet jonkinasteista menestystä. Kovat jätkät pelaavat tietysti sillä ainoalla oikealla Ultra Violence -vaikeusasteella ja aloittavat joka kentän nollasta pelkällä pistoolilla (mitä silmällä pitäen alkuperäiset Doomit ja useimmat fanikentätkin on suunniteltu). Jos olisin pakotettu pelimonogamiaan, olisi Doom fanisisältöineen morsmaikkulistallani korkealla. Aihepiiriin sopivasti musiikki ja osa gra. Muitakin merkkiteoksia väkertänyt Skillsaw on mielestäni alkuperäisen Doomin parhaat kentät suunnitelleen John Romeron mittainen mies, säveltäjä Stewboyn MIDI-soundtrack taas on piristänyt lukemattomia työpäiviäni. Helvetti on loputtoman syvä kaivo Tämän jutun kirjoittaminen oli sikäli tuskaista, että pelattavien Doom-wadien ja modien listani kasvoi Doomworldia, Doom Wikiä ja Doom-tubettajien videoita tutkaillessa roimasti pituutta. Välillä on suorastaan pakko pysähtyä ihastelemaan, miten hienoja näkymiä Doomin pelimoottorilla voi arkkitehtonisen silmän, valaistuksen ja upeiden tekstuureiden yhdistelmällä saada aikaiseksi. Tasoloikka kannattaa kuitenkin taitojen kartuttua tehdä, sillä isojen demonikatraiden lanaaminen kartantekijän kenttäkohtaisesti rajaamalla asearsenaalilla on sitä parasta Doomia. Räiskintäummikkoja tai alkuperäisistä Doomeista faniwadeihin hyppääviä neuvon mielenterveyden nimissä aloittelemaan keskimmäisellä Hurt Me Plenty -vaikeudella. Kun kokemus ja prosessoriteho lisääntyivät, Doom-fanit alkoivat luoda vaihtoehtoisia asearsenaaleja, taiteellisempia projekteja sekä hillittömiä teurastuskarttoja, joissa meno on lähempänä Serious Samia kuin alkuperäisiä pelejä. Doomguybrush Threepdoom: Pirate Doom Raketinheitin vaihtuu kanuunaan ja lääkintäpakkaukset rommipulloihin, kun Doom lähtee Karibialle. Tangerine Nightmaren yhdeksän kenttää ovat esimerkillisiä Doom-karttoja, eli ne soljuvat tavalla, jota on hankala laittaa sanoiksi. Yleensä pidän mouselookin käyttämistä Doomissa kerettiläisyytenä, mutta näin se vain on saatu toimimaan. Doomin pelimoottori ei ole paras vaihtoehto juonivetoiselle elämysjunalle, mutta sillä voi luoda haasteita, joissa liikkumisen, hirviötuntemuksen ja asevalintojen on tultava selkärangasta. teisö on jo vuodesta 2004 lähtien palkinnut tuotosten kerman vuosittain virtuaalisilla Cacoward-pysteillä. Jos Ancient Aliens iskee, duon yhteistyönä syntynyt Heartland on pakkolataus. Ranskalaista: Tangerine Nightmare Vaikka innovointi on Doomissakin kannatettavaa, välillä sitä vain haluaa kunnioittaa perinteitä ja painua helvettiin demoneita teurastamaan. Maksullisena retroräiskintänä tämä menisi aivan täydestä. Pitäisiköhän niitäkin joskus kokeilla. 7 164216_.indd 7 164216_.indd 7 28.12.2022 16.21.26 28.12.2022 16.21.26. Ranskalaisharrastajien yhteistyönä syntynyt Tangerine Nightmare on teemaltaan ja pelattavuudeltaan hyvin Doom-konservatiivista luolaja linnarämellystä, suorastaan kliseistä. Mukana ei ole alkuperäisten pelien sokkeloisia tusinakenttiä tai yksitoikkoista ammuskelua, vaan etenemiseen keksitään kenttäarkkitehtuurilla ja hirviöiden sijoittelulla jatkuvasti uusia koukkuja. Palkinnon saaneita tuotoksia läpikäydessä on mielenkiintoista huomata, miten teknisten rajoitusten poistuminen ja pitkä kokemus kenttäsuunnittelusta ovat muokanneet Doomia. Seikkailu saa alkunsa, kun Doomguy nautiskelee navajointiaanien piippua. Eviternity huokuu tunnelmaa ja suuren seikkailun tuntua. Doom-skenessä on omat auteurinsa, mistä AA:n tekijäkaksikko on hyvä esimerkki
Shoppaillessa kannattaa harkita tarkkaan, mihin vaivalla hankkimansa malmihiput käyttää: esimerkiksi nopeaa syöksyä en tarvinnut mihinkään, siinä missä tuplahyppy olisi helpottanut elämää kummasti. Tahtilaji on täyttä tykitystä, klassinen pelikaava ysäriäkin ysärimpi. Onneksi ohjaustuntuma on poikkeuksellisen napakka, käskyt siirtyvät ydinjatkeesta tietokoneelle ajatusta nopeammin. Kuulemma. Riittävä voiman ja fyysisyyden vaikutelma puuttuu, tappaminen tuntuu klikkailutekniseltä suoritteelta, jossa tähtäin viedään kohteeseen ja annetaan paukkua, kun8 163830_.indd 8 163830_.indd 8 28.12.2022 12.28.53 28.12.2022 12.28.53. Jatkuva liike on elintärkeää, muuten joutuu äkkiä tulipallojen kärventämäksi, lauman tallomaksi tai selustaan teleporttaavien lisäjoukkojen tähtäimiin. nitestä Singularityyn ja Doom Eternaliin, joten lähtökohdat ovat ihan kiintoisat. räjähdykset). Mitä vikaa olisi tavallisissa tilannetallennuksissa, vaikkapa rajoitettuna pariin kertaan per kenttä. Tuomion työkalut Tappovälineinä on genren perustuslakisääteistä vakiokamaa haulikosta sinkoon ja sädepyssyihin, toissijaisilla tulimoodeilla ryyditettynä: esimerkiksi plasmakiväärin ammukset saa hakeutumaan kohteeseen pientä tehonmenetystä vastaan, ja haulikon hitaasti kypsyteltävä voimalaukaus sytyttää kohteen palamaan. Huoh. Osan aseista löytää maastosta lojumasta tai haasteratojen palkintoina, loput voi ostaa kauppatasoilta(!), joissa on myös tarjolla parannuksia hahmon kykyihin. Ihmeellisesti jälkimmäistä ei voi käyttää eräässä loppupään kentässä jääesteiden sulattamiseen, vaan sitä varten on oma energia-aseensa. Aika hyvä suoritus, sillä peliä pyörittää vanha kehno Unity Engine. Aseiden käyttäytymisessä häiritsee yksi oleellinen asia: laukauksissa ei ole kummoistakaan hajontaa tai läpäisykykyä, vaan tulitus tuntuu vaikuttavan vain yhteen hirviöön kerrallaan (pl. teemaisen, äärimmäisen doomahtavan Prodeuksen. Neljännesvuosisata myöhemmin helvetin portteja jälleen raotellaan, mutta syöksyykö sieltä esiin rankka doomeri vai OK boomeri. A lkuperäistä Doomia ja sen aikalaiskopioita mukailevat retroräiskinnät, pilkallisesti boomer shooterit eli doomerit, ovat ampuneet tiensä pienten indiekehittäjien vakiolistalle. Pelaajatkin tykkäävät, sillä suoraviivaisessa ysäriräimeessä on alkukantaista vetovoimaa, joka sittemmin on nykyaikaisissa 3D-räiskinnöissä kadotettu. Duke Nukem 3D:tä imitoinut Ion Fury (2019), quakehtava Dusk (2018) ja Hereticin henkiseksi seuraajaksi tituleerattu Amid Evil (2018) saavat joukkoonsa sci. Lassi Hietala PRODEUS 90-luvulla maailma peittyi Doom-kloonien tulvaan. Tai saivat jo pari vuotta sitten, sillä nykymenon mukaisesti peliä kypsyteltiin aluksi Kickstart-rahoitettuna öörlärinä, kunnes ”valmis” 1.0-versio potkaistiin maailmalle tänä syksynä. Alkukantaista selviytymisvaistoa kutittelevan tulitaistelun ja riskittömän kuoleman välillä vallitsee outo epätasapaino. VAKA VANHA VERILÖYLY Arvosteltu: PC Saatavilla: macOS, Nintendo Switch, PS4, PS5, Xbox One, Xbox Series X/S Bounding Box Software / Humble Games Versio: 1.0.2 Minimi: 2 GHz 4-ydinprosessori, 2 Gt, GTX 580 / AMD HD 7870 Testattu: Intel i7-10700K 4,7 GHz, 32 Gt muistia, GeForce RTX 3080 (1440p-resoluutio), Windows 10 Ikäraja: Ei tiedossa Nimetön kyborgisoturi ryntäilee muukalaiskompleksien käytävillä avainkortteja etsien, vipuja väännellen ja tietysti kaikki vastaantulijat lahdaten. Miksi paskarrella iänikuisia metroidvanioita ja roguelitejä, kun ideoita voi kupata PC-pelaamisen veriseltä kultakaudelta. Räiskinnän jujuna on liskoaivovetoinen kohteiden priorisointi: keskittyäkö joukon suurimpaan korstoon, takakentän sniputtelijoihin, kamikazena iholle syöksyviin ötököihin, vai kannattaisiko ensimmäisenä harventaa laahustavia zombirykelmiä, jotta alueella mahtuisi ylipäätään liikkumaan. Jonkinmoinen sota on kai meneillään kaaoksen joukkoja vastaan. Vaikka vänkiä yllätyksiä ei ole luvassa, ainakin aseet säilyvät käyttökelpoisina läpi pelin: superhaulikkoa lähikontakteihin, gatlingia joukkojen harvennukseen ja niin edelleen. Tunnelmoinnille ja tuumailulle ei ole sijaa, vihamielisiä örkkejä hyökyy päälle kuin itärajalta konsanaan. Puskahuohottajillekin kasvaa karvaa rintaan, sillä haavat parannellaan oldskoolisti ensiapupakkauksia keräämällä. Kuoleminen on modernin vaaratonta: pelaaja vain palautetaan viimeisimmälle tarkistuspisteelle, eikä kertaalleen tapettuja hirviöitä edes tarvitse surmata uudelleen. Stoori on painettu niin syvälle hämärän peittoon, että tuskinpa tekijöitäkään kiinnostaa, mikä on homman nimi. Ask me about Doom Prodeuksen taustajuonesta on vaikeaa kertoa, sillä viitteitä sen olemassaolosta löytyy lähinnä kenttien suppeista tehtäväkuvauksista. Tekijöiden meriittilistalta löytyy isoja nimikkeitä Bioshock In
nes hirviön hiparit hiipuvat nollaan. Läpäistyille alueille voi myöhemmin palata vaikka etsimään lukemattomia salaisuuksia. Sellaistahan se oli ysärilläkin, joo-o, mutta Doomin ja Duken kentissä oli sentään hahmotettava rakenne. Silti Prodeus on vain mukiinmenevää räiskintäviihdettä, ei sen kummempaa. Vaihtelu virkistää. Ympäristöt ovat harmaita ja ankeita, viholliset mielikuvituksettomia möhköjä. 9 163830_.indd 9 163830_.indd 9 28.12.2022 12.29.21 28.12.2022 12.29.21. Prodeuksen järjettömillä käytävillä suuntavaisto sekoaa viimeistään loppupään kentissä, joissa maastonmuodot 78 Ihan OK Doom-klooni, jonka tarjoama viihdepaukku mäjähtää yhdestä aivolohkosta sisään ja toisesta ulos. Onneksi eri vihollistyypit (joita saisi olla enemmänkin) sentään erottaa toisistaan vilkaisulla. kitaan tuotantolinjalla vältellen putoamista sulaan metalliin. Booooring! Välillä taistelu siirtyy valtaville ulkoareenoille, joissa vihollisia hyökyy kimppuun aalto toisensa perään. Taistelun tiimellyksessä seinät ja katot peittyvät punamuusista melkein Brutal Doomin tapaan. Alkupuolella on paljon harjoituskappalemaisen kolhoja sci. Arkkitehdin paha päivä Toinen iso kompastuskivi on kenttäsuunnittelu. Lyhyissä pätkissä viisituntisen kampanjan mäiskii ihan ilokseen loppuun, mutta myöhemmin kokemuksesta ei takuulla muista mitään. Hyvää + Örkkien silppuaminen on terapeuttista. Sanoisin, että lopputulos on teknisesti toimiva, mutta designin puolesta ikävystyttävä. -louhoksia, siinä missä lopussa nähdään esimerkiksi upean yksityiskohtainen, quakehtava linna. Ihan kiva, että tällaisia retroräiskintöjä tehdään, mutta edelleenkin odottelen merkkiteosta, joka pelkän kumartelun asemasta päihittäisi ikivanhat esikuvansa tunnelmassa, pelattavuudessa ja tyylillisesti. Äänimaailma on ihan asiansa ajavaa pauketta, musiikki Bethesda-aikakauden Doomeista muistuttavaa rutisevaksi kompressoitua soran murskausta, jonka väänsin saman tien pienemmälle. Ei pistä esikuviaan paremmaksi oikein millään osa-alueella. Toista se oli Doomissa, jossa yhdellä haulikon laukauksella saattoi kaataa vaikka kolme öklömönkiäistä. Osan pöhinästä voinee selittää sisäänrakennetulla kenttäeditorilla ja tekijöiden yhteisöystävällisellä meiningillä: peliin on esimerkiksi julkaistu pelkästään fanien tekemistä kentistä koostettu lisäkampanja. ikkaa ja moderneja efektejä yhdistävällä ulkoasullaan. Steamissa Prodeus on kerännyt ylitsevuotavan positiivisia käyttäjäarvioita, ja pelillä on jo pieni kulttimaine. Kolmisenkymmentä kenttää sisältävän kampanjan edetessä tuntuu, kuin tasot olisi läntätty peliin tekojärjestyksessä. Rati riti ralla, kuole ampumalla. yhtäkkisesti kohoilevat ja sortuilevat odottamattomilla tavoilla. Murhamestoina on abstraktin videopelimäisiä ampumaratoja, joilla kummallisen muotoiset huoneet, käytävät ja hallit seuraavat toisiaan vailla hajuakaan arkkitehtonisesta logiikasta. Lopullinen tuomio Mainospuheissa Prodeus brassailee uusretrohtavalla, isopikselistä spritegra. Myöhempien tasojen vahvemmat vastustajat ovat siniseksi maalattuja turboversioita perushirviöistä. Huonoa . Useimpiin kenttiin on viitsitty sentään keksiä jokin ominaisjippo: yhdessä esimerkiksi piilotellaan kallioiden suojassa tarkka-ampujilta, toisessa loiKenttien välillä liikutaan maailmankartalla kuin Super Mario Worldissa ikään. Karttasysteemi on sekavuudessaan käyttökelvoton. Navigoiminen tapahtuu lähinnä parkkiintuneen fps-pelaajan sumealla vaistolla: mistä suunnasta kuuluu demonien mylvintää, sinne mars
Lopulle lataan eritysodotuksia, sillä Last of Usin loppuratkaisu on yksi lemppareistani pelimaailmassa. Yhteistyö tuntuu toimivan, sillä maailma ja hahmo ovat tunnistettavia ja pelistä suoraan ruudulle on siirretty vain oleellisia, tarinaa kuljettavia asioita. Toiminta oli lähinnä kohkaamista, hiipimistä ja juoksemista, mikä ei esikuvaa ajatellen ole väärin sekään. tammikuuta. Pelikäsikirjoitukseksi tavallista paremman pohjan lisäksi syyt ovat kaupalliset. Samasta syystä en syttynyt samalla tavalla jatko-osalle, koska omassa mielessäni visioima jatko korvattiin tekijöiden synkemmällä ja masentavammalla näkemyksellä. Maailman idea esimerkiksi selitetään keskusteluohjelmatakaumassa, jossa tiedemiehet pohtivat pandemiauhkia. Mukana on paljon erinomaisia oikaisuja, joissa yksityiskohtia jätetään katsojan mielikuvituksen varaan eikä kaikkea selitetä puhki. Tuukka Grönholm HBO:n Last of Us saattaa olla ensimmäinen pelitaustainen tvsovitus, jonka ei tarvitse pyytää anteeksi alkuperäänsä. Ensimmäisessä taistelukohtauksessa Joel niittaa lähinnä paniikissa räveltäviä tunareita. ilistä oli trailerin A-Han Take on Me -biisillä, jolla yritettiin samaa efektiä kuin Kate Bushin Running ENASIMMÄINEN MONISTA HBO Max Ensi-ilta: 16. Toisaalta tietty pelimäisyys ei ole aina rasite. Pääosissa: Pedro Pascal, Bella Ramsey Käsikirjoitus: Neil Druckmann, Craig Mazin Ohjaus: Useita eri tekijöitä LAST OF US Up That Hillillä Stranger Thingsissä, jossa saatiin nuoriso ja some hetkeksi haltuun klassikolla. Tarina on paljon enemmän kuin alkuasetelmansa. ixin Witcher-sarjasta pidin, mutta tunteessa oli aika paljon kirjojen ja pelien fanitusta taustalla. Tarinankuljetus on sujuvaa, näyttelijätyö hyvää ja dialogi erinomaista. Usein kohtauksessa on vain muutama metri tilaa ja useampi hahmo. Kun Joel yrittää löytää tietään ulos saarretusta kaupungista, kamera on hahmojen keskellä auton kyydissä takapenkillä, mikä pelimäisyydestään huolimatta kääntyy kohtauksen eduksi ja luo kuvaa kaaoksesta. Last of Usissa on onneksi toisin, sillä koko projekti on lähtenyt liikkeelle tärkeimmästä: käsikirjoituksesta. Mukana on muun muassa kohtaus, jossa kaksi autoa kolaroi ja tukkii sivukujan pikselin tarkasti niin, ettei siitä pääse yli, ohi eikä kovin läheltä ympäri. Last of Usin alkuvaikutelma on niin hyvä, että sarjaa ei joudu Noiturin tavoin välillä puolustelemaan. 10 164574_.indd 10 164574_.indd 10 28.12.2022 12.48.33 28.12.2022 12.48.33. Pelintekijöiden esikuvina on ollut muun muassa Cormac McCarthyn erinomainen Tie-kirja, mikä näkyy lopputuloksessa. Pelilogiikka ei ole loogista Aina hämmästyn, kun tuotantoyhtiöt palkkaavat isoja nimiä tähdiksi, käyttävät massia markkinointiin ja erikoistehosteisiin, mutta käsikirjoitukseksi tuntuu riittävän mikä tahansa. Myös HBO hakee 30 miljoonan kappaleen myyntimääriä hivuttelevan Last of Usin myötä itselleen valmista yleisöä suoratoistopalveluunsa. L ast of Us -pelisarja on ollut viime aikoina masentavan ajankohtainen. Totuus paljastuu lähiviikkojen aikana, kun sarja alkaa pyöriä HBO:lla tammikuun puolivälissä. Tekijät yrittävät pelkän viholliskuvan luomisen sijaan myös inhimillistää vastustajia. Käsikirjoituksen taustalla ovat Chernobylissä loistavasti onnistunut Craig Mazin ja itse pelin käsikirjoittanut Neil Druckmann. Toki alun karanteenialueen jälkeen siirrytään avarampiin maisemiin. Erinomainen valinta Ymmärrän täysin, miksi HBO ja Sony ovat valinneet yhdeksänosaisen sarjan aiheeksi juuri Last of Usin. Myönnän suhtautuneeni kyynisesti yhteistyöhön, sillä pidin sarjaa osana Sonyn brändimarkkinointia. Ideana on tietenkin mehustella ikuista uhkakuvaa siitä, kuinka arki on todellisuudessa hauras harso, jota oikeassa kriisissä tulee nopeasti ikävä. Sivuhahmo jää väärälle puolelle ja joutuu kiertämään jostain kaukaa kartan ulkopuolelta sankareiden luokse. Alkuvaikutelmani Last of Usista on erinomainen tv-sarja, joka vieläpä pelaa Last of Us -pelin vahvuuksilla. Itse pidän pelissä siitä, että Naughty Dog kyseenalaisti monia pelinteossa selviöinä ohitettuja juttuja. Olen nähnyt sarjasta vasta muutaman alkujakson, mutta näkemäni voitti minut jo puolelleen. Toivottavasti Last of Us onnistuu lopussa yhtä hyvin kuin alussa. Last of Usissa väkivalta ei ole pelkkä keino kävellä yli heikommista, vaan teoilla on aina seurauksensa. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa sieni-infektio romahduttaa Yhdysvaltojen yhteiskunnan ja maa ajautuu sotilasdiktatuuriin. Kokonaisuus myös toimii ymmärrettävästi ilman, että pelistä tietää yhtään mitään. Keikka tietenkin muuttuu vaellukseksi dystopian halki. Vähän samaa markkinointihenkistä . Vaikutelma saattaa olla jopa parempi, sillä tunnistin suoraan pelistä sana sanalta siirretyt kohtaukset. Virusten sijaan toinen keskustelijoista alkaa maalata sienistä uhkakuvaa. Net. Sienitautiin sairastuneet ovat muuttuneet verenhimoisiksi zombeiksi, ja selviytyjien arki on lähinnä päivästä toiseen pyristelyä ilman toivoa paremmasta. Pääosissa nähdään Game of Thronesissakin olleet Pedro Pascal ja Bella Ramsey. Myös alun uhan nostatus toimii varmasti paremmin, kun ei tiedä, mitä tai kenen puolesta jännittää. Mukana on myös enemmän hahmon selän takana kuvattua käytävällä kävelyä kuin muistan koskaan nähneeni pelien ulkopuolella. Ennakkoon Last of Us -sarjan massiivisesta budjetista liikkuu hurjia huhuja, minkä takia välillä yllätyin kerronnan pienimuotoisuudesta. Kohtaus noudattaa todellisuuden sijaan pelilogiikkaa, sillä korttelin kiertäminen ei montaa sekuntia veisi. Pedro Pascalin Joelin ostin heti, mutta Bella Ramseyn esittämän Ellien suhteen olen vielä vähän varautunut. Sarja ei varsinaisesti lieventänyt epäilyjäni. Heikoimmillaan sarja on, kun se lähestyy pelitodellisuutta. Molemmat noudattavat samaa perusdynamiikkaa, jossa isähahmo kaitsee lasta. Se on myös HBO:n uuden Last of Us -sarjan perusasetelma. Paras viimeiseksi En ole HBO:n sarjassa alkua pidemmällä, mutta toivon, että taso säilyy kaikissa jaksoissa. Visiot ovat tuttuja myös Ukrainan sodan GoPro-videoista. Kaikista Game of Thronesin lapsitähdistä ei kasvanut näyttelijöitä ja Ramseyn ruutuaika jäi vielä aika pieneksi. Last of Usissa salakuljettaja Joel saa tehtäväkseen kuljettaa teini-ikäisen Ellien pois karanteenialueelta. HBO on pitänyt suhteellisen tiukkaa tiedotuslinjaa sarjan suhteen. Aloittaminen on tosin aina helpompaa kuin lopettaminen, minkä jokainen parisuhteessa ollut tietää
Ennustan siis että 8K-näyttökortit, 120 fps:n ruudunpäivityksellä, tulevat olemaan ainakin resoluution kehityksen looginen resoluutio. Virtuaalitodellisuus vaatii pari juttua muuttuakseen valtavirtatodellisuudeksi. Koska Zuckerbergin kuuluisa metaversumi lienee tämän hetken vakavimmin otettava yritys, aika huonosti pyyhkii metaversumissa, jossa jalatkin ovat vasta beta-asteella. V ielä vaikeampaa on ennustaa disruptiot: 30 vuotta sitten, Amigan ja ST:n valtakaudella, oli jo mahdollista ennustaa PC:n tuleva voitto, jopa konsolien uusi tuleminen. Mummo of Pihtiputaa, ymmärtää. Digijakelu. Tärkeintä on tietysti grafiikka, ja siinä maali lienee fotorealismi, joten tekniikan takaraja on ihmissilmän suorituskykyyn pääsy. Ajatelkaa, miltä näyttää League of Legends. Päälle Epicin ostamisella saisi kivan (yli)otteen pelimoottorimarkkinoista, Unity vielä siihen kylkeen niin olisi pienemmätkin devaajat rautahanskassa. Koska muuten eSportsin voi vihdoin katsoa lyöneensä itsensä läpi. 11 164189_.indd 11 164189_.indd 11 28.12.2022 12.53.00 28.12.2022 12.53.00. Aerial Burton ja Digital Nature Group tutkivat hologrammeja, joihin sykkivällä laserilla luodaan kosketeltava pinta, eli taas piste pornolle. Tosin sen ongelmat ovat samat kuin VR:llä, mutta lapsenkengät merkittävästi pienemmät. Pelikoneissa voittajaksi jää PC, kun konsoleiden valmistus muuttuu kannattamattomaksi komponenttien kallistuessa liikaa niihin vaadittavien harvinaisten raaka-aineiden loppuessa. Tosin jos tekniikka ei muuten kehity, pelilaitteet kasataan pöytäkoneen kokoisen näytönohjaimen ympärille. NNIRVI Ennustaminen Jules Vernen tyyliin on helppoa: ”Miehet lentävät Kuuhun.” Mutta detaljit pilaavat juhlat: ei menty isolla tykillä ammuttuna, mentiin monivaiheisella kerosiini-LOX-raketilla. ULJAS UUSI AILMA Lyhyt ennustusversio: 30 vuoden kuluttua kaikki pelaavat älypuhelin-tyyppisellä laitteella näennäisesti ilmaisia, yksinkertaisia pelejä, joissa nimikin on emoji. Toiseksi VR-laseille täytyy olla käyttöä, jonka journalistien pyhimyskin, St. Suurin osa pelikäsikirjoittamisestakin sujuu geneerisyydessään tekoälyltä suits AI:t. Ehkäpä sitten, kun sillä on oikeita arvokisoja, eli eSports-olympialaisia ja EM/MM-kisoja, joissa olisi muitakin arvoja kuin energiajuomayhtiön lahjoittama palkintosumma. Lauma pieniä piirrossarjoista nyysittyjä suttuprötöjä heittää toisiaan värikkäillä oksennuksilla, eikä Normi Kansalainen ymmärrä, missä mennään ja kuka johtaa. Luonnollisesti Nintendo on vielä hengissä ja itsenäinen. Ilman 2400-luvun holodeck-tekniikkaa on vaikea keksiä, miten holokonsolia voi käyttää pelaamiseen, pois lukien joku nahkea kaksintaistelu. Kehityssuunta on oikea, joten tekniikka aikanaan onnistunee. Dark Souls. Menestys vain ei ole ollut hääppöistä, isoista pojista Playstation Now joutui jo Playstation Plussan huutolaiseksi, Googlen ison rahan ryminällä alkanut Stadia kuolinkorahtaa 18. Pseudo-AR:n sanansaattaja, Pokemon Go, jäi ainoaksi menestykseksi, vaikka yrittäjiä oli monia. VR on jo käypää teknologiaa, jolle on demoa parempia sovelluksia, AR:lle ei niinkään. No, Tencent hallitsee mobiilia ja Aasiaa. Ei sillä kyllä HoloStationia myydä. Näitä lähestyisi varmimmin Microsoft, joka on jatkanut panostusta pelijakelun varmimpaan tulevaisuuden trendiin, Gamepassiin. Kun lähdedataa löytyy tarpeeksi, Beatles levyttää jälleen ja H.P. Lovecraft herää kuin Cthulhu. Yksi luo peliympäristön, toisella generoidaan ja animoidaan pelihahmoja, ja niin edespäin. Olisiko jalkapallo suosittua, jos ainoat tavat katsoa sitä, olisivat joko pelaajaan niitattu GoPro-kamera tai dronenäkymä korkealta kentän yläpuolelta. That is no moon! Tekniikka edistyy niin kuin tähänkin asti, teho vain kasvaa hitaammin kun nopeampien prosessorien valmistaminen vaikeutuu. tammikuuta ja vaikenee iäksi. Tästä ennusmerkkeinä toimivat Microsoftin suorittama Xboxin ja PC:n tasa-arvottaminen sekä Sonyn kampeaminen kohti PC-pelejä. Nisse-possujen seikkailut Sitten on näitä unelmia, joiden lento katkea törmäykseen realismitorniin: eli hintaan ja kuluttajien kiinnostukseen. Niitä ihmisiä tarvitaan kyllä siksi, että virheen sattuessa syntipukki on uhrattavissa. Ainakin tiedän, mitä pelataan. Microsaurus Rex Olettaen, että pelien kehitys pysyy kannattavana, tulevaisuus on sikäli helppo ennustaa, että isot edelleen syövät pienemmät. Striimauskultuuri. Kuluttajahintaisen VR:n tulevaisuus on toistaiseksi peleissä ja pornossa. Yhdysvaltain joukkokannekulttuurista johtuen niissä pitää myös olla joku tapa havaita normitodellisuuden huville asettamat esteet, kuten matalat kahvipöydät. Kumarra yliherraa Yksi asia on satavarma, ja se on ystävämme AI. Coming Soon Augmented Reality eli lisätty todellisuus ehkä näkyy peleissä. Ehkä joku onnistuu, mutta kuka uskaltaa hetkeen yrittää. Kaikki disruptioita, joista ei osattu nähdä edes unta. Markkinoiden unelma on pelien Netflix eli pilvipelaaminen, jossa perunalla voi teoriassa pelata mitä tahansa, kunhan yhteys on tarpeeksi hyvä. En tiedä, riittääkö siihen toiset kolmekymmentä vuotta. Ennustan, että noin vuosikymmenen kuluttua suurin osa peleistä luodaan erilaisten AI-moduulien yhteistyöllä. Toinen on tekniikkaa, eli lasien pitää olla kevyet, johdottomat ja kohtuuhintaiset. Ensimmäiseksi nämä tekniikat nähdään mobiilipeleissä. Mutta hyvä renki on yleensä huono isäntä, jos sille antaa tuotantovaltaa. Nintendo on aina arvoitus, mutta PlayStation 6 voi hyvinkin olla viimeinen pleikkari. Onneksi aina tarvitaan ihminen tai pari. Myös liikkeen pehmeydessä raja on 72 fps, joskin on varmaa, että useampikin ihminen ”pystyy selvästi näkemään” eron 72 ja 120 fps:n välillä. Joten eikun ennustamaan seuraavaa kolmeakymmentä vuotta! Se vaatii rohkeutta, onneksi minulla on balls of crystal. Yksi mahdollinen uusi tekniikka voisi olla hologrammit. Ennustan siis, että kun savu hälvenee, pelimarkkinoiden yksinvaltias on Microsoft, jossain muodossa. Vaikka Second Life ja Habbo-hotelli olivat aika suosittuja, jotain mullistavaa pitää tapahtua, että kansa hengaillee metaversessä typerinä avatareina. Toisaalta, jos VR lyö itsensä läpi, myös esportsilla on vihdoinkin mahdollisuus läpilyöntiin. MK I Eyeballin resoluutio on noin 30 megapikseliä, eli kuvasuhteella 16:9 ihmissilmän resoluutio on likiarvoisesti 7304 × 4112. Minecraft. En jouluista kolumniani kirjoittaessani täysin tajunnut, että AI-tsunami vyöryy jo, eikä vain kuvataiteilijoiden leipää ryöstämässä. Kun Microsoft tekee Steamista macrohard-tarjouksen, siitä ei voi kieltäytyä. Tosin ihmisten typeryyttä ei länsimainenkaan tiedemies ole vielä onnistunut yliarvioimaan. Jo nyt sisältöä luova AI on hyvä esimerkki ennustamattomasta disruptiivisesta kehityksestä. Mutta online-moninpelaaminen, 3D-kiihdyttimet, älypuhelinpelailu, free-2-play. Kuviot muuttava sukupuuttotapahtuma voi olla esimerkiksi se, että Gabe Newell heittää joko hanskat naulaan tai lusikan nurkkaan, ja Steamin tulevaisuus jäisi korporaatokotkien varaan. VR ainakin mahdollistaisi henkimäisen leijailun esports-areenalla, jolloin pelit saattaisivat näyttää kiinnostavilta. Tekoälyt haukkuvat prompteilla pelejä luovaa, rosessia päältä katsovia lihasäkkejä ”Sidiksi”, muinaisen, myyttisen tekoälyllä sisältöä generoivan C.P.U Bachin tekijän Sid Meierin kunniaksi. Kuluttajahologrammilaite voisi soittaa musiikkia ja tuoda sen esittäjän keskelle huonetta, mikä olisi se tekosyy ostaa laite, vaikka oikea syy olisi porno. Counter-Strike on nyt 22 vuotta vanha eikä näytä eläköitymisen merkkejä, joten eiköhän fläsyjä paiskota banaaniin vielä 2053. Sisällönluomisessa se on varmasti hyvä renki: luo luonnetta NPC-hahmoille, auttaa reitinhakua, kehittää illuusiota pelimaailmasta, jossa pelaajan teot määrittelevät, miten häneen suhtaudutaan
Iljettävien mutanttien silpomiseen turtuu pian ja ennakkoon mainostetut kuolinanimaatiot alkavat turruttaa jo toisella katselukerralla. Arvosteltu: PC Saatavilla: Playstation 5, Xbox Series S/X, Playstation 4, Xbox One Minimi: Intel Core i5-8400 tai AMD Ryzen 5 2600, 8 Gt RAM, GTX 1060 tai Radeon RX 580, DX11, 75 Gt kiintolevytilaa Suositus: Intel Core i7-8700 tai AMD Ryzen 5 3600, 16 Gt RAM, GTX 1070 tai Radeon RX 5700, DX12, 75 Gt SSD Moninpeli: Ei Testattu: Ryzen 9 5950X/32 Gt RAM, GeForce RTX 4090 24 Gt Ikäraja: 18 Calliston avaruusvankilan voisi arvata luonnollisista syistäkin olevan pieni ja ahdas, mutta välillä tekijät ovat luoneet myös avaria, hienoja ympäristöjä. Jacob ei välitä. Kasarikauhua nykysilmin Alien-elokuvan retrosci. Ville Wikström THE CALLISTO PROTOCOL Hyppysellinen Dead Spacea, ripaus Resident Eviliä, siitä on Calliston protokollat tehty. ...mutta onko siinä Dark Soulsin taistelu. Mutta Black Iron -vankilassa on muutakin mätää kuin ruoka, sillä Jacobin tullessa tajuihinsa kaikki menee tietysti hirvittävällä tavalla pieleen. Jacob ei välitä, vaikka apupilotilla on ihme epäilyjä työstä: miksi kaikki on salaista rahtia myöten. Tunnelmassakin on paljon samaa, ja vaikka varsinaisesta kauhusta ei voi puhua, on jännitystä silti ilmassa. Lähitaistelussa ei pärjää silmittömästi mättämällä, avain voittoon on sivulta toiselle väistely. Ihan yksin ei tarvitse pelätä, sillä Jacob kohtaa matkallaan muitakin ihmisiä, toki genrelle liiankin perinteisiä äänitallenteita saa kuunnella vähän väliä. Avaruuden rekkamies Jacob Lee on hyvällä tuulella. Kyse on silti putkesta ja hyvä näin. Vankilan lisäksi kuu tarjoaa muutakin mielenkiintoista tutkittavaa. Haaste on keskimmäisellä tasolla sopiva. Taistelu on aluksi kankean ja yksinkertaisen oloista, sillä Jacob on rekkakuski. Pitkä työrupeama rahdin roudauksessa Jupiterin kuiden Europan ja Kalliston välillä on lähestymässä loppuaan. Kyllä The Callisto Protocolin ikäraja kannattaa silti ottaa tosissaan. Rytmi käy nopeasti selväksi: vasen, oikea, turpiin kerran tai pari, sitten uusi kierros. Näkymät tuovat mieleen myös Doom kolmosen, koska pelissä leikitään valolla ja varjolla, kuljetaan ahtaita ja tuhon kohdanneita käytäviä sanoinkuvaamattomien hirviöiden vaaniessa ympärillä. 12 164188_.indd 12 164188_.indd 12 28.12.2022 12.56.26 28.12.2022 12.56.26. -estetiikasta ammentava Callisto on kaunis, sillä valaistus, pinnat ja yleinen tyylitaju on kohdillaan. Vielä viimeinen keikka ja rahaa riittää vaikka eläkkeelle jäisi. Hirviön lyödessä ohjataan joko vasemmalle tai oikealle lyönnin suunnasta riippumatta, ja mikäli iskusarja jatkuu, vaihdetaan aina suuntaa. Joku on tunkeutunut alukseen! Vaurioitunut avaruuspurtilo tekee pakkolaskun Kallistolle, jossa Jacobia kohtaa yllätys: entinen työnantaja nakkaa miehen vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Ongelmana on turhan toistuva ilmastointikanavia pitkin ryömiminen tai ahtaista tiloista hitaasti sivuttain hivuttautuminen, mikä on selvästi tehty peittämään latausaikoja kymmenen vuotta vanhoja konsoleja (PS4, Xbox One) ajatellen. Ahkerat nurkkien nuohoajat löytävät valinnaisia reittejä, palkintona yleensä rahaa tai panoksia. Jacob on karski avaruusrekkamies, jonka iskuissa on voimaa. Sitä ennen ilmestyi pelin epävirallinen jälkeläinen: Callisto Protocolin tiimi Striking Distance Studio koostuu pitkälti alkuperäisen Dead Spacen tekijöistä. The Callisto Protocol kallistuu enemmän selviytymiskauhuun kuin puhtaaseen toimintaan. KAUTTA JUPITERIN Lonkerot kiiltelevät kauniisti. Callisto on pirteä tuulahdus menneisyydestä: ilahduttavasti ei näy mitään HUD-elementtejä, eikä karttaa tai oikeaa suuntaa näyttäviä nuolia. Ihan toista kuin nykyinen pelailu, jossa peli ratkoo puzzlet pelaajan puolesta parin sekunnin pähkäilyn jälkeen eikä jumiin voi jäädä. Yllättäen ja pyytämättä niskaan asennetaan hallintalaite, joka toimiikin näppärästi terveysja voimamittarina. Striking Distance Studios / KRAFTON, Inc. Ei liene yllätys, että kuun pinnallekin päästään tepastelemaan paikallisten luonnonvoimien armoille. Sinänsä klaustrofobinen ympäristö sopii teemaan, mutta liika on aina liikaa: kuoleman korjatessa ryömimiset pitää hoitaa toistamiseen. A varuuskauhu ei ole kuollut, sillä genreklassikko Dead Space palaa tammikuussa remakena. Kaikkihan me tallennamme semmoisiin päivän tapahtumia. Ja sitten soi hälytys. Jupiter ja osa kuista osaavat olla kauniita
Facehugger. Hätä ei olisi tämän näköinen, jos peli tukisi DLSS:ää, mutta AMD:n sponsoroimana nimikkeenä näin tuskin tulee koskaan tapahtumaan. 3D-printterit ovat kehittyneet melkoisesti. Terveyttä ei paranneta nurkassa kykkimällä, vaan ihan kuten oikeassa elämässä, niskaan injisoitavilla parannusruiskeilla. Kolme vihollista tulee kohti ahtaalla käytävällä. Vankitoveri haluaa läheisyyttä. Pelkkä lyöntinapin tai aseen liipaisimen rämpyttäminen johtaa nopeasti paitsi turhautumiseen myös ammusten sekä elämän loppumiseen. Epäilen, että Resident Evil 4:n tapaan terveyttä ja ammuksia jaellaan dynaamisesti sen mukaan, mistä on puute. Terveys näkyy niskassa, panokset aseessa, HUD-elementtejä ei ole. Nakkaa ensimmäistä päin vierestä löytynyt kaasupullo, lyö seuraavaa naamaan muutaman kerran, jotta se taintuu hetkeksi. Aluksi pelkkä puolelta toiselle heiluminen muuttuu monipuolisemmaksi ympäristön hyödyntämiseksi, kun käteen löytyy tuliluikkuja ja GRP-voimahanska. Jacob poskiontelopunktiossa. Kesken taistelun ei kannata piikitellä, se johtaa todennäköisesti kuolemaan, sillä aika ei pysähdy inventaariota plärätessä. Alkuun turhauttavaltakin vaikuttanut mättäminen on parhaimmillaan melkoista murhabalettia. Kaappaa silloin kolmas voimaräpylään ja heitä se viereisiin piikkeihin tai kuiluun, minkä jälkeen viimeisen voi viimeistellä muutamalla napakalla lähitaisteluiskulla tai kuulalla kalloon. PC-versio julkaistiin keskeneräisenä, mutta toimi jo parin päivityksen jälkeen selvästi jouhevammin ja lisää on luvattu. Taistelun dynamiikka kehittyy sen mukana, mitä enemmän varusteita ja aseita saa avattua. Ystävyyden hehku. Lähes aina terveyden vilkkuessa punaisella tipahtaa seuraavalta monsulta parannusesine, kunhan muistaa murskata ruhot saappaalla tömistelemällä Dead Space -tyyliin. Säteenseurantaa hyödynnetään esimerkillisesti. Cauneus on Calliston silmissä The Callisto Protocol on selkeästi suunniteltu nykylaitteille ja on erinomaisen kaunis kaikki herkut maksimilla. Osumat aiheuttavat tyydyttäviä audiovisuaalisia elämyksiä. 13 164188_.indd 13 164188_.indd 13 28.12.2022 12.58.54 28.12.2022 12.58.54. Pyöriminen ei silti ole aivan ideaalia, jopa RTX 4090:lla mennään 4K:lla 45–60 FPS luokissa suurimman osan ajasta
Huomaa kaksinaaman takana oleva piikit, jotka suorastaan kutsuvat. Mies ja Suomen talvi. Tekijät suosittelevat kuulokkeilla pelaamista ja noudatin kehotusta mielelläni. Tällä kertaa kannattaa harkita säteenseurantamoodia, sillä pelin visuaalinen ilme on rakennettu sitä silmällä pitäen. Sivuhahmoissa on onnistuttu vähän paremmin. Ilman säteenseurantaa pyöriminen on parempaa, mutta silloin joutuu rampauttamaan taidetta liikaa. Valitettavasti Jacob on niin tasapaksu mitäänsanomattomuus, ettei hänen kohtalostaan jaksa välittää tuon taivaallista. Nykykonsoleilla voi valita 30 FPS RT -tilan ja 60 FPS pyörimisen välillä. Ehkei tarvitsekaan, sillä tarinallista lisäsisältöä on jo luvattu. Verellä kirjoitetut viestit tuovat mieleen System Shockin. The Callisto Protocol on sydämeltään enemmän kuin pintaraapaisu paljastaa ja toivottavasti menestyy sen verran, että Striking Distance pääsee hiomaan kokemusta jatko-osiin. Jacobin vankilapako vähemmän yllättäen muuttuu koko tilanteen selvittämiseksi. Hyvää + Kaunis kuin mutantti pienenä, äänisuunnittelu toimii. Rauhallinen tutkiminen vaihtuu nopeasti epätoivoiseen taisteluun, jossa voi monipuolisesti hyödyntää kaikkea opittua. PS4 ja Xbox One ovat yksityiskohdiltaan pahoin karsittuja. Avaruudessa kukaan ei kuule latteuksiasi Lineaarinen kertomus etenee omalla painollaan, mutta kliseisen juonen avautuessa genren tuotoksia nauttineet arvaavat alusta asti, mikä on homman nimi. Äänisuunnittelusta napsahtaa täysi kymppi: säästeliäästi käytetty musiikki luo tunnelmaa ja erinomaiset tilaäänet kertovat missä suunnassa hirviöt rymistelevät. Pienellä hiomisella voisi olla mestariteos. Jos laitan silmät kiinni, se ei näe minua. Vaikka pelin voi teoriassa tallentaa voi koska vain, lataus palauttaa vain tiettyihin ennalta määrättyihin pisteisiin. Mukavan vanhanaikainen suunnittelu uskaltaa jättää pelaajan myös pulaan ja haastaa muutenkin eri tavalla kuin valmiiksi pureskellut pelikokemukset. Tekniset ongelmat ja moneen kertaan nähty juoni. The Callisto Protocolin vahvuus onkin audiovisuaalisessa tunnelmoinnissa kuten kauniin ympäristön avulla kerrotuissa pienissä tarinoissa. 14 164188_.indd 14 164188_.indd 14 28.12.2022 13.01.32 28.12.2022 13.01.32. Iisakin ja Jaakobin raamatullinen kaksinkamppailu on käynnistynyt, pallo on nyt Dead Spacen päädyssä. Lopputekstien vieriessä ruudussa tajusin laitostuneeni Black Ironin asukkaaksi, enkä olisi halunnut lähteä. Eikä siinä kaikki: usein joutuu taas keräämään ympäristön romppeet, jopa päivittämään varusteet uudelleen! Mutta kuolema 84 Tunnelmallinen, sopivalla tavalla haastava selviytymiskauhu voittaa puolelleen hitaasti, mutta jää mieleen pitkäksi aikaa. Huonoa . opettaa kovapäisemmänkin, sillä hirviöt hyökkäävät aina samoista paikoista. Kuinka pitkä matka vielä pitääkään tarpoa. THE CALLISTO PROTOCOL Potilas ei ole iloinen jouduttuaan eristykseen. Tämä rasittaa etenkin vaikeimmissa rähinöissä, kun toistuva kuolema heittää turhan kauas
Kesti tosin aikansa, että lämpenin RDJajan jälkeiselle Rautamiehen tulkitsijalle. Konkariosastoa edustavat Kostajat, jotka ovat jo niputtaneet Ultronin, Galactuksen ja Thanoksen. Toisinaan minusta tuntui siltä, että osaan lukea muiden ajatuksia. Midnight Suns puolestaan koostuu nuorista urhoista, jotka luottavat magiaan ja yliluonnollisiin kykyihin. Eikä suotta, sillä vuoropohjainen taistelu ja supersankarimätkintä korteilla maustettuna uppoavat paatuneeseen sarjisfaniin kuin Wolverinen kynnet pahikseen. Ratkaisu helpottaa taktikointia ja ennen kaikkea se saa sankarit tuntumaan voimakkailta. Vakiintuneiden sankarien rinnalle nousee järisyttävän vahva Hunter, pelaajan alter ego, jonka voimat kumpuavat erityisesti sarvipäisen äidin puolelta. Huumoria annostellaan maltillisesti, mutta Hämis on toki oma vitsaileva itsensä. Sekään ei haittaa, että hahmoilla on rutkasti persoonallisuutta sekä taistelutantereella että sen ulkopuolella. Ystävyyssuhteiden rakentaminen on keskeinen osa tarinaa ja hahmot bondaavat päämajana toimivassa luostarissa. Yhtenä iltana singahtelin seittien varassa Manhattanilla, seuraavaksi kiidin metallipuvussa Atlantin yllä. Dialogi kulkee jouhevasti ja mainio ääninäyttely antaa hahmoille luonnetta. Rintamalle lähetetään kerrallaan kolme sankaria, jotka ottavat vuoropohjaisissa mittelöissä mittaa pahiksista ja demoneista. Firaxiksen taktisessa roolipelissä keskiöön nostetaan myös joukko muita Marvel-sankareita, kuten Wolverine ja Magik. 15 164519_.indd 15 164519_.indd 15 28.12.2022 13.10.34 28.12.2022 13.10.34. Firaxis tunnetaan mainioista XCOM-peleistään, joten odotukseni Midnight Sunsia kohtaan olivat korkealla. Paha nostaa taas päätään, kun pirullisen voimakas demonikuningatar Lilith nousee haudastaan ja herättää samalla äkäiset ystävänsä. Firaxis on selvästi saanut innoitusta FemShepistä (Ihme toistoa: riittäisi että Shepard on nainen ja Hepard mies._nn) Lähdemateriaalia hyödynnetään taitavasti ja laajalle sankarijoukolle annetaan riittävästi tilaa. Suomeksi sanottuna hurahdin totaalisesti Marvel-sarjakuviin. Kaiken nähnyt ja kokenut Kapteeni Amerikka puolestaan oppii nuorilta, mitä sisäisiä demoneita vastaan kamppaileminen tarkoittaa käytännössä. Taistelussa on runsaasti kaikuja XCOM-peleistä, mutta tärkeänä erona hyökkäykset ja erikoiskyvyt osuvat aina maaliinsa. Aihe ei ole uusi, sillä sukupolvien välisistä kuiluista ja ristiriidoista on kirjoitettu halki aikojen. KESKIYÖN AURINKO NOUSEE Firaxis Games / 2K Arvosteltu: PC Saatavilla: PS5, Xbox Series X/S, PS4, Xbox One, Switch Versio: Arvostelu Moninpeli: Ei Ikäraja: 16 Magiaa, demoneja ja perinteisiä sankareita Tarina nostaa kiinnostavalla tavalla keskiöön vanhat parrat ja nuoret nousukkaat, jotka ovat yhteisistä päämääristään huolimatta usein napit vastakkain. Täytyykö hirviön kukistaakseen muuttua itse hirviöksi. Juonesta nauttiakseen ei tarvitse olla sarjisten ystävä, sillä hyvä tarina toimii kaikille. Hahmoksi kannattaa valita naispuolinen Hunter jo kaanonin ja ääninäyttelyn takia. Pian koossa on sellainen sankarikattaus, että sarjisnörtin käsi alkaa täristä. Kostajat eivät pärjää yksin HYDRA-sotilaille ja Lilithin joukoille, joten avuksi kutsutaan mystisten ilmiöiden erikoisosaajat Tohtori Outo ja Purppuranoita. Tarinankerronta kuitenkin onnistuu, sillä hahmoissa on riittävästi syvyyttä ja ryhmän välisiä suhteita valotetaan kiinnostavasti. V arhaisteini-ikä oli mahtavaa aikaa. Jotain sinistä, jotain punaista ja jotain outoa. Mahdollisuudet olivat rajattomia, mielikuvitus virtasi vapaasti. Kortti vie, kortti tuo Sosialisointi toimii, mutta vielä kirkkaammin aurinko loistaa taistelukentällä. Aaveajaja on aina haaveillut stunt-miehen urasta. Markus Lukkarinen MARVEL’S MIDNIGHT SUNS Midnight Suns esittää ajankohtaisen kysymyksen. Midnight Suns todistaa, että Marvelilla on kyllä kortinlyönti hanskassa, sillä mainio Marvel Snap (Pelit 11/22, 91 p.) nappasi juuri ansaitusti Game Awardsin Vuoden mobiilipeli -palkinnon. Marvel’s Midnight Suns ammentaa ihanista ysärisarjiksista, joissa Blade, Morbius ja Aaveajaja kamppailivat Lilithiä vastaan. Hunter ei ole tyhjä taulu, vaan päähahmon tarina nivoutuu yllättävän kivuttomasti tiiviiksi osaksi juonta. Tony Starkin huonot päätökset ja välinpitämättömyys ovat vaikuttaneet suoraan Robbie Reyesin eli Aaveajajan elämään
Ympäristöissä hyödynnetään myös klassisia Marvel-teemoja. Tämä puolestaan helpottaa kovempien taitojen käytön ajoitusta. Hahmojen oikea asemointi vaikuttaa taistelumenestykseen. Käteen jäävät kortit eivät mene poistopakkaan, vaan ne voi siirtää seuraavalle vuorolle. Mikä tärkeintä, supereiden voimat näkyvät ja kuuluvat. Irtokaman voi paiskata vihollisten niskaan ja vastustajia voi yrittää työntää ulos kartalta. Kyllästymään ei pääse, vaikka tarinaan uppoaa helposti 50 tuntia. Hahmoja kykyvalikoima kasvaa sopivaan tahtiin ja kortteja voi päivittää paremmiksi. Vuoron alkaessa pakasta nostetaan satunnainen kortti, joten taisteluissa on jonkin verran satunnaisuutta. Milloin Mary Janesta tuli brunetti. Tavallisesti yhden vuoron aikana voi pelata kolme korttia, mutta käytännössä määrä on yleensä isompi. Minion-vihut kannattaa niitata quick-korteilla, jotka eivät kuluta pelattavia käsiä. Areenat soveltuvat erinomaisesti supersankariryskeeseen. Toisaalta kortteja on kerrallaan käytössä niin vähän, että kamppailun kulkua pystyy suunnittelemaan. Hyvä niin, sillä pomojen pitääkin olla ennalta arvaamattomia. Toisaalta pelkistetyn sarjakuvamainen tyyli natsaa lähdeaineiston kanssa ja antaa taktiselle roolipelille uniikkia ilmettä. 16 164519_.indd 16 164519_.indd 16 28.12.2022 13.11.39 28.12.2022 13.11.39. Kyllä minä mieleni niin ilahdutin. Arvaamaton esihenkilö Monipuolisuus ja hyvä suunnittelu pätee myös kenttiin, tehtäviin ja vihollistyyppeihin. Sankarien kyvyt ja taistelutyylit eroavat mukavasti toisistaan. Välillä harmitti, että kentälle saa kerrallaan vain kolme sankaria. Haastetta pystyy säätämään näppärästi ja tarinassa edistymisen myötä aukeaa uusia vaikeustasoja. Kun Kapteeni Marvel lanaa Photon MARVEL’S MIDNIGHT SUNS Nico ei ole koskaan hyvällä tuulella. Älkää kertoko tätä kuitenkaan Tuukalle. Midnight Sunsin ulkoasu jätti minut aluksi kylmäksi, sillä olin tottunut God of Warin ja Gotham Knightsin silmäkarkkiin. HYDRA-sotilaista on harvoin vastusta. Heivasin sivutehtävissä Hunterin syrjään ja kokeilin erilaisia sankarikokoonpanoja ja buildeja, vaikka yleensä keskityin sydämeni valittuihin eli Hämikseen, Wolverineen ja Kapteeni Marveliin. Siviilien pelastaminen ja vihulaisten kukistaminen on sankareille peruskauraa, mutta pomotaistelut heittävät haasteeseen uutta kierrettä. Taisteluissa näkee yleensä, mitä sankaria vastustaja aikoo rankaista seuraavaksi, mutta pomomittelöissä tieto on piilotettu. Kahakoissa ei edetä huoneesta toiseen, vaan tehdashallissa aloitettu kamppailu myös päättyy siellä. Ja onhan se hienoa, että ei tarvitse kiroilla metrin päästä missattua voimapommia taistelun ratkaisuhetkillä. Fiksusti myös penkinlämmittäjät keräävät kokemusta, joten yhdestäkään hahmosta ei tule turhaketta. Kapu käskee, vihu tottelee. Hahmot erikoistuvat tiettyyn rooliin: Blade läpsyttelee vahinkoa, Kapteeni Amerikka tankkaa, Purppuranoita tekee aluevahinkoa ja Magik kontrolloi taistelukenttää taioillaan. Nopea eliminointi on valttia, sillä viholliset saavat kamppailun aikana vahvistuksia. 13 erilaisen sankarin myötä variaatiota on messevästi. Jotkin kortit kerryttävät heroismia, joka on voimakkaimpien kykyjen polttoainetta. Toisinaan tarina nousee aivan toisiin sfääreihin. Taisteluiden jälkeen hahmot parantelevat haavojaan, mikä kannustaa vaihtelemaan kokoonpanoa. Sankarikolmikon kyvyt taisteluissa aktivoidaan korteilla, joita on kerrallaan käytössä kahdeksan per hahmo eli yhteensä 24
Kuljetko kohti valoa vai varjoja. Pisteet ja tiukat loppukommentit isken kehiin seuraavassa numerossa. Kamera liikkuu hiirellä tattimaisen tahmeasti ja kortin valinnan jälkeen kamera vaeltaa satunnaiseen viholliseen. Kerran tunnelma oli kuin Manaajasta, kun pahis liukui kyykkyasennossa ympäri taistelutannerta. Kontrollit on suunniteltu konsoliohjaimet edellä, esimerkiksi kävelyn ja juoksun välillä ei voi vaihtaa napin painalluksella. Hengailu palkitaan uusilla asuilla. Ihan täyttä auvoa elämä Marvel-kommuunissa ei ole. Tiukan deadlinen ja vuodenajan takia ehdin pelata Midnight Sunsia vain parikymmentä tuntia, mikä ei riitä lopullisen arvion tekemiseen. Valo on pimeyden vasen käsi Taistelujärjestelmään antaa lisäsyvyyttä Hunterin moraali. Hämmentävän monipuolisessa taistelussa riittää syvyyttä, korttijärjestelmä toimii, tutut supersankarit kasvavat elämää suuremmiksi ja Hunter on onnistunut hahmo. 17 164519_.indd 17 164519_.indd 17 28.12.2022 18.11.32 28.12.2022 18.11.32. Hämis ottaa mittaa arkkivihollisestaan. Ah, Logan ja kynnet. Massiivinen Marvel’s Midnight Suns on vuoden parhaita pelejä. Pieni kontrollien sujuvoittaminen tekisi terää. Typeränä ratkaisuna peli pitää myös käynnistää erillisen 2K-launcherin kautta, joka jää tietysti taustalle pyörimään ja tahmauttaa peliä. Peliä riivaavat myös satunnaiset kaatuilut ja bugit. Jo nyt on kuitenkin selvää, että jollei loppupelissä ole massiivista ongelmaa, taktinen roolipeli kuuluu vuoden parhaimmistoon. Hunterin pakka on niin monipuolinen, että hahmo taipuu käytännössä minkälaiseen rooliin tahansa. Beamilla kymmenpäisen lauman kumoon ja halkaisee samalla maan kahtia, virnistykseni nousee korviin saakka. Tummanpuhuva tyyli sopii myös sankareille. Supersankarien vastustaja numero yksi. Photon Beamin laukaisu vaatii kolme heroism-pistettä. Valinnat avaavat uusia kykyjä ja kortteja: voiman valoisa puoli panostaa bu eihin ja parantamiseen, pimeyteen taipuvaiset keskittyvät vahingon buustaamiseen ja vastustajan mielen korruptoimiseen. Lähes kolmekymmentä vuotta siinä kesti, mutta osaan taas lentää
Vaihtelevuutta on myös kentissä. Samu Ollila Loppuelämä vankilassa vai varma kuolema keisarin joukoissa. Ankaran taistelun jälkeen viimeinenkin mörkö lepää maassa kuolleena, joten tehtävä vaikuttaisi olevan paketissa ja kotimatka edessä – vai onko sittenkään. Näytä naamasi Warhammer 40 000 -universumin kovimpia jätkiä ovat voimahaarniskoihin sonnustautuneet avaruusmariinit, jotka voivat yksin kääntää koko sodan kulun. Tiedossa on taas ylitöitä, mutta palkka on silti kiinteä. Se toki sopii pelin henkeen, mutta silti jäin kaipaamaan reissua lumiselle vuoristolle tai tiheään viidakkoon. Darktide on Left 4 Deadin kaltainen yhteistyöammuskelu, jossa nelihenkinen pelaajaporukka marssii eteenpäin iloisin askelein ja tappaa kaiken liikkuvan. Warhammerin maailmassa on vain synkkyyttä ja sotia, joten en sinne perhelomalle lähtisi, mutta peliloman tapahtumapaikaksi se kelpaa oikein mainiosti. (Anti)sankareiksi nousevat vankilaan erinäisistä syistä päätyneet perusjampat, Tulta munille! Minun lyömät, madon syömät. Upean synkkää arkkitehtuuria ja hyytäviä maisemia kelpaa jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, jos vain ehtii kaikelta taistelemiselta. Tappavia aseita nekin tietysti ovat. Kun vielä ottaa huomioon keikkojen hyvän uudelleenpeluuarvon, pelattava ei lopu heti kesken. Meneillään olevaa puhdistusoperaatiota edistää parhaiten tekemällä noin puolen tunnin mittaisia tehtäviä, joissa yhdessä kolmen muun kaverin kanssa seikkaillaan planeetalla, tapetaan laumoittain ilkeitä olioita ja lopuksi häivytään takaisin kotiin. 18 164228_.indd 18 164228_.indd 18 28.12.2022 13.20.02 28.12.2022 13.20.02. Erilaisia tehtäviä on 13 kappaletta, mikä on kohtuu hyvä määrä. KONNAKOPLA Fatshark Arvosteltu: PC Tulossa: Xbox Series S/X Versio: 1.02 Minimi: Intel i5-6600, 8 Gt RAM, Geforce GTX 970 Suositus: Intel i7-9700K, 16 Gt RAM, GeForce RTX 3060 Testattu: i7-7700K 4,2 GHz, 16 Gt muistia, Geforce GTX 1070 8 Gt Moninpeli: 2–4 pelaajaa Ikäraja: 18 Ainakin toistaiseksi Darktide on virtaviivaisempi versio Vermintiden konseptista, esimerkiksi hahmojen erikoistuminen alaluokkiin puuttuu, ja toistaiseksi vielä osa craftauksestakin. Kauan eläköön keisari! Darktiden tarina alkaa lupaavasti eeppisellä introvideolla, joka esittelee kaaoksen voimien turmeltaman planeetan Tertiuksen ja sitä puhdistamaan saapuvan inkvisiittorijoukon, jonka riveihin oma hahmokin liittyy pakkotilanteessa. Koska he ovat olleet pääosassa kymmenissä eri peleissä, on virkistävää, ettei heitä nähdä Darktidessa edes sivuroolissa. Taisteluita käydään niin massiivisissa linnoituksissa kuin limaisissa viemäreissäkin. Jatkossa karttavalikoimaan olisi vielä hyvä saada lisää ulkoilmakenttiä, sillä nyt seikkaillaan lähes pelkästään sisätiloissa. Samoja tehtäviä jaksaa tahkota läpi useita kertoja, koska niissä on juuri sopivasti satunnaisuutta ja kivoja ylläreitä. Nyt on paha valinta, suorastaan Prigozhinin valinta! B olterit räiskyvät ja voimamiekat viuhuvat, kun napakka nelikko syöksyy hurjaan rynnäkköön. Kenttäsuunnittelijat ansaitsevat erityismaininnan valolla ja varjolla kikkailusta, sillä se tekee tunnelmasta täydellisen. Joskus myös ratkotaan simppeleitä pulmia. Ne tosin sijoittuivat Warhammerin fantasiamaailmaan, joten plasmakanuunojen sijaan siinä käytettiin perinteisempiä jousipyssyköitä. Tappokeikkojen lomassa ostellaan tukikohdasta parempia tykkejä, hankitaan uusia taitoja ja käydään jopa parturissa. Vermintide 2:sta poiketen kaikki tehtävät eivät ole samanaikaisesti saatavilla, vaan ainoastaan pieni osa niistä ilmaantuu säännöllisesti päivittyvälle tehtävätaululle. Ikinä ei tiedä, minkä kulman takaa se jättimäinen petohirviö hyökkää. Darktiden tekijöille yhteistyöräiskinnät eivät vieraita, sillä Darktide on temaattista jatkoa Fatsharkin kahteen edelliseen Vermintideen, samanlaisiin nelinpelattaviin mättöjuhliin. Omaa suosikkia ei siis välttämättä pääse pelaamaan joka päivä, mikä saattaa joitakin harmittaa, mutta itse tykkään vaihtelusta. Tehtävien sisältöön vaikuttaa myös valittu vaikeustaso sekä lisähaasteet, kuten aina yhtä pelottava pimeysmoodi. Siinä aseen mahdollinen taskulamppu sekä kylmät hermot ovat tarpeen. Valittaisin liittoon, mutta... Sankareiden harmiksi pimeiltä käytäviltä kuuluu hullujen kulttilaisten huutoa ja tautikoiran haukkua, ja pian paikalle rynnii uusi satapäinen soturilauma
Jokaisella on oma roolinsa, erikoiskykynsä ja suppea kykypuunsa. Hyvää + Näyttää, tuntuu ja kuulostaa Warhammerilta. Pienempien siis kannattaa jatkaa niiden ponipelien pelailua ja antaa iskän elää Warhammer-fantasiaansa. Kukapa olisi uskonut, että hauskaa voi olla ilman avaruusmariinejakin! Tästä ei insinöörikään ota selvää. Monissa tilanteissa kannattaa toimia vastuullisesti luontoa kunnioittaen ja turvautua kylmään teräkseen. Huomattavasti enemmän haastetta antavat liekinheitinmiehet, raivoisat ruttokoirat ja äärimmäisen pirulliset ansoittajat, joiden ansaverkon vangiksi ei kannata jäädä. Tarpeeksi kauan keskittymällä hän pystyy poksauttamaan kohteensa aivot palasiksi, mikä on äärimmäisen hyvä taito osata tiukassa tilanteessa. Villiä vapautta lähdetään tavoittelemaan yhdellä neljästä eri hahmoluokasta. Tosin tekniset ongelmat eivät ole globaali vakio. Onneksi merkit viittaavat siihen, että peli kasvaa ja laajenee. Rynnäkköön! Hui, mikä hirvitys. Varsinkin korkeimmilla vaikeustasoilla täytyy pysyä koko ajan liikkeessä ja muistaa väistellä paljon, jos haluaa pysyä elossa muutamaa sekuntia pidempään. Vaikka hahmot nousevat tasoissa (nykykatto 30), se näkyy lähinnä parantuvissa työkaluissa, ei esimerkiksi hiparieroissa. Kokonaisuus viimeistellään mieleisellä taustatarinalla ja puheäänellä. Oikea heppu siihen tarkoitukseen on kolmimetrinen ogryn, joka on eräänlainen jättimutantti-ihminen. Erikoismaininnan ansaitsee Demonhost, jonka kannattaa antaa nukkua ja hipsiä ohi vain. Joissain kentissä voi myös törmätä ilkeännäköisiin hirviöihin, jotka tekevät selvää yksin kulkevista sankareista. Hän on sen ansainnut. Jos joku idiootti sen herättää, paras taktiikka on toivoa että joukossa on ogryn, joka blokkaa hostia kun muut yrittävät saada sitä hengiltä. Vaikka Darktidessa riittää vielä parannettavaa, se on jo nyt koukuttava yhteistyöräiskintä aikuiseen makuun. Olisko henkkareita. Pakkohankinta kaikille Warhammer-faneille. Keisarille kiitos Monen muun nykypelin tapaan myös Darktide ilmestyi keskeneräisenä. Julkaisuversiossa oli pahoja teknisiä ongelmia, kuten kaatuilua ja kaikenlaisia gra abugeja, joista suurin osa on onneksi saatu korjattua, mutta päivityksille on vielä tarvetta. Kaikista paitsi ogryneistä voi vapaasti tehdä miehen tai naisen. Psyykikot ovat koko porukasta fyysisesti heikoimpia, joten he tarvitsevat tukea ja turvaa joltain isolta ja vahvalta. Huonoa . Ogrynit ovat vain hieman saappaita älykkäämpiä, mutta taistelukentällä verrattomia suojelijoita suuren kokonsa ja mielettömän kestävyytensä ansiosta. Brutaalia menoa siivittää yksi vuoden parhaista soundtrackeista, jonka kappaleiden teknojumputus nostaa aina tunnelmaa. Kannattaa uskoa varoitusta. Turhaa aseilla räiskimistä on myös syytä välttää, koska ammuksia on saatavilla vain rajallinen määrä. Muuten erinomaista peliä vaivaa selkeä päämäärän puute, sillä nyt siinä ei ole oikein muuta suurempaa tavoitetta kuin korkeimman kokemustason saavuttaminen ja parhaiden aseiden hankkiminen. Taisteluissa veri lentää asianmukaisesti, ja kaikilla on kivaa (paitsi teuraaksi tulevilla pahiksilla), joten pakkohan tästä on tykätä. Olisi hyvä saada siihen edes jonkinlainen loppuratkaisu. Vaikka ukkelin/akkelin tekeminen itsensä peilikuvaksi on hauskaa, tykkään silti enemmän Vermintiden mallista, jossa hahmot ovat ennalta määriteltyjä ja siksi paljon persoonallisempia. Tätä suurta voimaa ei kuitenkaan kannata käyttää liikaa, koska se voi johtaa omaan turmioon. Luodit voikin sitten säästää kovimpia yhteenottoja varten. jotka saavat ainutkertaisen tilaisuuden ansaita vapautensa. Veteraanin on paras pysytellä poissa pahimmista kahinoista ja keskittyä nirhaamaan tärkeitä kohteita kauempaa. 19 164228_.indd 19 164228_.indd 19 28.12.2022 13.20.26 28.12.2022 13.20.26. Niiden kaatamiseen tarvitaankin koko tiimin tukea. Jos demonhost-kaaokseen sattuu osumaan lisää kuokkavieraita, keikka on aika lailla sayonara. Psykerin päätehtävä onkin eliminoida vaarallisia eliittivihollisia. Taistelut ovat melkoista verijuhlaa, mutta yllättävän taktista sellaista. Uskiksille jatkuva etulinjassa tappeleminen on oikeastaan vain hyödyksi, koska haavoittuessaan heidän tappovoimansa kasvaa entisestään. Varsinainen päämäärä puuttuu, tekniset ongelmat. Esimerkiksi juonta voisi kehittää, sillä nyt kiinnostavasta lähtötilanteesta alkanut tarina ei etene ollenkaan, vaan junnaa paikoillaan koko pelin ajan. Veteraanin vastakohta on lähitaisteluun hurjalla raivolla ryntäävä uskonkiihkoilija zealot, joka raivaa tien isonkin lössin läpi kirvestä tai vasaraa heiluttamalla. Darktide on K18-merkitty peli, eikä syyttä: kun haulikko pamahtaa lähietäisyydeltä öykkärin nokkaan, tuloksena on verta ja suolenpätkiä ruudun täydeltä. Torju tai kuole! 85 Brutaalia räiskintää ja mäiskintää nelihenkiselle porukalle. Tuli vapaa. Siinäkin toki riittää tekemistä kymmeniksi tunneiksi, mutta kaipaisin lisäksi jotain muuta. Hahmoista tutuin ja turvallisin on räiskimiseen ja kranaattien viskomiseen erikoistunut veteraani, jonka asearsenaaliin kuuluvat niin bolterit, haulikot kuin konekivääritkin. Ne tipahtavat kanveesiin jo yhdestä tai kahdesta iskusta, joten niitä on sitten hauska mättää porukalla turpaan. Luokan valinnan jälkeen vuorossa on vielä pakollinen ulkonäön muokkausvaihe, jonka aikana saadaan tukka kondikseen ja kasvojen arvet oikeille paikoille. Erilaisia vastustyyppejä on useita, joista yleisimpiä ovat suurina laumoina hyökkäävät rivipahikset. Tulevaisuuden maagin korvike on mielenvoimaa käyttävä psyykikko psyker
Darktidessa on yksi loistava ratkaisu, joka vähentää nettipelien kuin automaattisesti luomaa toksisuutta: siinä ei ole mitään tapaa seurata yksilösuoritustaan! Ei omaa eikä muiden, tilastot ovat vain ja ainoastaan koko tiimin yhteiset. Jollei ole pakkomielteisesti . Totuus ei pala tulessakaan, mutta harhaoppi palaa. Niko Nyrgo Uskossa kiihkoilu on kivaa, kun saa kunnolla . Siksi onkin mahdollista, että myrkkypesäkkeet piileksivät näissä maksimivaikeuden matseissa. e, Eviscerator ja Heavy Stubber. Kolme omassa kärjessäni ovat Recon Laser Ri. Tappakaa ne kaikkiiiiii! Darktidesta on helppo pitää. Vermintidea pelasin aika hemmetin paljon, Vermintide 2:n ostin, mutta pelasin minimaalisesti enkä edes muista miksi. Pidän myös siitä, että Vermintidessa samaa hahmoluokkaa ei tiimissä voinut olla kuin yksi, mutta nyt neljän ogrynin Big Boys -tiimiä ei estä mikään. Hyvä, että ostin, yllätyin iloisesti, kuinka lujaa Darktide vei mukanaan, jopa niin lujaa, että petasin sille sängyn hotelli Vuodenpelistä. Vermintide 2 -veteraanit itkevät Darktiden urakehityksen rajallisuutta, mutta veikkaan, että pelin virtaviivaisuus on tarkoituksellista ja ainakin se tekee siitä helpommin lähestyttävän. Siksi ei myöskään ole hyvä idea pilata muiden peliä tunkemalla liikaa painoluokkansa yläpuolelle. Kaksi ekaa ovat läpsyttelyä, kolmas eli Malice yleisin, sitä voisi pitää normaalivaikeustasoisena. Kynnykseni inhimillisen typeryyden ja silkan kusipäisyyden sietämiseen on todella matala. Jo se monipuolistaa matseja, varsinkin jos tiimissä on liikaa herkästi särkyviä psykereitä. Kun matsista heitetään ulos siksi, että kääntyi kulmassa vasemmalle eikä oikealle, on helppo ihmetellä, pelaavatko jotkut ihmiset pakko-oireen seurauksena, koska huvikseen ne eivät sitä tee. Vaikka tehtävät ovat samoja, vaikeustaso määrittää, mitä tulee vastaan. Samoin lempiaseeni ovat jo selvästi löytyneet, vaikka välillä kokeilen jotain ihan muuta ihan vain huvikseni. Ogrynia lukuun ottamatta pelihahmosta saa tasapuolisesti miehen tai naisen, ja jälkimmäisiä näkyy todella paljon. Niin, ja bolter, ja... Tekstichatti on, mutta siihen ei hirveästi ehdi naputtaa. Warhammer 40K: Darktide on paitsi yksi parhaita Warhammer-pelejä, myös yksi viime vuoden parhaita pelikokemuksia. F atshark löysi oman osaamisalueensa Vermintidessa, kiehtovassa fantasia-Warhammer-mätössä. Puhekommunikointia ei tarvitse, koska tilannekohtaiseen kommunikointiin on työkalut sekä valmiiksi purkitetut vuorosanat. En ole muuten nähnyt pelissä myöskään pienintäkään merkkiä naisvihasta. Aseissa on oikeasti munaa, siinä vanhakin herkistyy, kun terät katkovat, nuijat heittävät, raskas kk tekee tomaattimurskaa ja niin edespäin. Käytännössä toksiinien protestit jäävät siis ragequittaukseen, mikä ei ole ongelma, koska tilalle poksahtaa botti tai toinen pelaaja. Toivottavasti harhaoppiset eivät maailmasta lopu, sillä jo yhdessä matsissa niitä kulutetaan satoja! Blööörg, sanoi Nurglen peto. amettaa harhaoppisia, eikä missään kämyisessä Heretik-Heretoksomessa, vaan ihan oikeasti. Salamurhassa mennään läpi suojakentän. ksaantunut jonkun ikivanhan Half-Life-modin vääntöön esiteinien kanssa, ehkä kannattaa kokeilla uraa Keisarin ja ihmiskunnan palveluksessa. Mitä tulee teknisiin ongelmiin, vajaan sadan tunnin aikana peli kaatui kerran ja silloinkin vasta, kun matsi oli ohi. Mikkiin öristään sitten tuttujen kanssa vaikkka Discordissa. Itse tehty hahmo on (lähes) aina rakkaampi kuin valmiiksi luotu. Viimeisellä jokaisen pitää jo hallita pelin niksit tai koko ryhmä saa maksaa. Craftauksesta on vasta puolet käytössä, eli aseeseen saa uusia perkeitä ja siunauksia, ja jonkun niistä voi valita erikoiskehittämiseen, mutta pari optiota puuttuu vielä. Tai ainakin pelioikeasti. Kentät luovat illuusion monipuolisuudesta, mutta kääntyy minne vain, lopulta kaikki reitit johtavat samaan paikkaan. 90 20 164635_.indd 20 164635_.indd 20 28.12.2022 11.38.31 28.12.2022 11.38.31. Tämä on sitä ihkua tunnelmaa, mitä Warhammer-peliltä odotan! Tiimivetoiset räiskinnät, kuten Left 4 Dead, kaatuvat lopulta niihin toksisiin anomalioihin, jotka osaavat kentät ulkoa ja olettavat, että muutkin osaavat. uensserin mielipidettä. Tietyn pisteen jälkeen tavoite menee suosikkiaseiden hivuttamiseen aina pikkuisen paHARHAOPPI KAATAA OJAAN 90 Parhaita Warhammer-pelejä ikinä! remmiksi. Itseilmaisun ihanuus Koska siis mulle niinku luovuus ja niinku oman itseni näkyminen on ihan sairaan must, omien pelihahmojen koostaminen maailman rumimmista kasvo-optioista ilahdutti suuresti. Mahdollisesti osuin liian toksiseen peliseuraan ja sain kerralla tarpeeksi. Trapper, sitä me vihataan ikuisesti! Se antaa verkkopelille pahan maineen. Itsekin osallistuin ‘Tidepodaamiseen, mutta vaihtelevasti. Kiitos RNG-jumalan, se tarkoittaa ahkeraa asekaupan selailua, jollei muuten niin ostaakseen aseen, jota tuskin edes käyttää, mutta jonka taso taas vähän parantaa valikoimaa, kun kauppias seuraavan kerran päivittää tarjontaansa. Pelissä tosin kannattaa ymmärtää vaikeustason merkitys. Ikävä kyllä Vermintidestä tuttu käreä tulinoidan ääni on vielä mukana optioissa. Vermintidea pelasin usein poikani kanssa, mikä oli osasyy, että ostin Darktidet kummallekin sen enempää miettimättä, ilman kirkuvan in. Myös tuliaseet tekevät Darktidesta edeltäjiään helpommin lähestyttävän, koska lähitaistelussa on ihan oma tekniikkansa, jossa pitää oppia koska blokata ja väistellä. Niinpä Timo Päsikuu voi kyllä epäillä taas carryneensa koko matsin, mutta ei voi todistaa sitä. Melkoisena yllätyksenä pidin jokaisesta hahmoluokasta aika tarkkaan yhtä paljon, psykeristä ehkä kuitenkin vähiten
Päärooleissa nähdään tällä kertaa asevalmistaja Atlakselle työskentelevä tiedenainen Anu ( Michelle Rambharose), tämän maineesta ja mammonasta haaveileva pikkuveli Octavio ( Diego Stredel) sekä jääjogurttibaaria pyörittävä ja raivonhallintaongelmista kärsivä Fran ( Lucia Frangione). Markus Rojola NEW TALES FROM THE BORDERLANDS Mitä nuorena toivoo, sitä vanhana katuu, sillä rajaseudulla ei uskota toisiin mahdollisuuksiin. Juoni tempaisi nopeasti mukaansa eikä matkalta puuttunut yllättäviä käänteitä. Anu on kolmikon sympaattisin jäsen, mutta kun maailmantuskasta kärsivän besserwisserin suurimmaksi saavutukseksi jää koe-eläinten vapauttaminen kuolemaan nälkään avaruusaseman käytäville, eivät sympatiapisteet riitä pelaajan sydämen valloittamiseen. Arvosteluni lopussa toivoin rajaseudun sankareiden tekevän pikaisen paluun. Nokkela dialogi sai nauramaan ääneen ja toimintakohtaukset olivat niin oivaltavasti kuvattuja, ettei pelaamisen rajoittuminen muutaman napin paineluun häirinnyt. Se oli myös ensimmäinen Pelit-lehteen arvostelemani peli (Pelit 12/2015, 92 p.), mikä tekee siitä henkilökohtaisella tasolla entistä erityisemmän tapauksen. Jos kaartia olisi vahvistettu ensimmäisen pelin tapaan Sashan, Gortysin ja Loader Botin kaltaisilla ikimuistoisilla sivuhahmoilla, pettymys olisi kenties ollut helpompi kestää. Valitettavasti suurin osa ensimmäisessä episodissa esitellyistä, merkittäviltä tuntuneista ja päähahmoja persoonallisemmista sivuhahmoista katoaa tarinasta jälkiä jättämättä. Draaman suora Gearboxin kehittämä New Tales from the Borderlands sijoittuu Borderlands 3:n (2019) jälkeiseen aikaan, joten vanha jengi on korvattu täysin uusilla hahmoilla. Lopussa nähty montaasi hahmojen kohtaloista jättää kylmäksi, koska kymmenessä tunnissa on ehtinyt unohtaa useimpien olevan edes olemassa. Tapahtumarikas seikkailu tarjosi kaiken, mitä tarinavetoiselta peliltä voi kaivata. T elltalen vuosien 2014 ja 2015 aikana julkaistu Tales from the Borderlands oli erityinen tapaus. Edellisessä pelissä oli kaksi pelattavaa hahmoa – itsekeskeinen Rhys ja itsepäinen Fiona – joiden toisistaan poikkeavat näkökulmat toivat mukavan määrän lisätasoja jo muutenkin taidokkaasti kerrottuun tarinaan. New Tales from the Borderlandsissa päähahmoja on peräti kolme, mutta tätä seikkaa ei hyödynnetä samalla tapaa. Valitettavasti hahmot eivät kasva seikkailun aikana juuri lainkaan. Näiden saavutusten rinnalla aika ajoin nykivä kuva ja pitkät lataustauot eivät paljoa painaneet. Borderlandsin armottomassa maailmassa selviäminen edellyttää tietynlaista itsekkyyttä. New Tales from the Borderlands tekee kiusallisen selväksi, miksi kannattaa varoa, mitä toivoo. Ensisilmäyksellä epämiellyttäviltä vaikuttavat pelihahmot eivät siis sinällään haittaisi, jos heistä nousisi ajan myötä esiin uusia puolia. Octavio ja Fran ovat tarinan lopussa samoja itsekeskeisiä idiootteja kuin sen alussakin. Parasta pelissä olivat kuitenkin moniulotteiset ja samaistuttavat hahmot, joiden ansiosta pelaajan tekemät valinnat tuntuivat aidosti merkittäviltä. Sama kohtaus saatettiin kuvata kahdella täysin eri tavalla ja lopullinen totuus löytyi oletettavasti jostain näiden väliltä. Kaiken lisäksi hahmoihin on lähes mahdotonta samaistua näiden luotaantyöntävyyden vuoksi. RAJASEUDUN RAJASEUDUN TUNARIT TUNARIT Gearbox Studio Québec / 2K Games Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PS4, Win, Xbox One, Xbox Series S/X, Switch Versio: Myynti Ikäraja: 18 Tales from the Borderlands ei uudistanut Telltalen tapaa kertoa tarinoita, mutta se toimi sen huipentumana. 21 164573_.indd 21 164573_.indd 21 28.12.2022 13.28.52 28.12.2022 13.28.52. Tarina etenee suoraviivaisesti ja hahmojen välillä hypitään lähestulkoon mielivaltaisesti
Edellisessä pelissä vitsejä tykitettiin niin nopealla tahdilla, että iso osa jutuista meni ohi, koska pelaaja naureskeli edelleen edelliselle hullunkuriselle käänteelle. 22 164573_.indd 22 164573_.indd 22 28.12.2022 13.30.09 28.12.2022 13.30.09. Joka hahmolla on kuitenkin oma erikoiskykynsä. Kenties peli tunnisti, ettei hahmojen välillä ole kemiaa. New Talesissä pelaajien tekemillä päätöksillä ei tunnu olevan senkään vertaa merkitystä. Eikö tekijöillä ollut aikaa animoida taistelua. Pelattavuutta pyritään monipuolistamaan muutamilla minipeleillä. Kiusallisen pitkään jatkuva kohtaus herättää monia kysymyksiä. Pelaajien ratkaisut eivät lopulta vaikuttaneet juonen kulkuun kuin muutamien yksityiskohtien osalta. Toimintakohtaukset ovat yksi pelin suurimmista pettymyksistä. Valitettavasti huumori lukeutuu niihin asioihin, jotka eivät New Talesissa toimi. Esimerkiksi sivuhahmojen roolia jouduttiin rajoittamaan, koska näyttelijät eivät voineet saapua studiolle liikekaappausta varten. Ikävä kyllä nekin pelkistyvät yhden napin hakkaamiseen. Ensimmäisen neljän episodin ajan kertomus vaikuttaa etenevän satunnaisten sattumien varassa eikä punaisesta langasta ole tietoakaan päähahmojen poukkoillessa levottomasti paikasta toiseen. Sen sijaan, että peli näyttäisi taistelun, se keskittyy kuvaamaan altaan reunalla seisovaa Octaviota, joka selostaa tapahtumia näppäinkomentojen ilmestyessä ruudulle. Edellisen pelin näyttävästä kameratyöskentelystä ei ole tietoakaan, joten ainoaksi mielenkiintoa yllä pitäväksi seikaksi jäävät ruudulle ilmestyvät komennot painaa tiettyä nappia tai heilauttaa peukalosauvaa johonkin suuntaan ennen aikarajan umpeutumista. Esimerkiksi Anun ja Franin välit romahtivat 100 prosentista lähes puoleen yhden ainoan jakson aikana, vaikka minkäänlaista kiistaa näiden välille ei syntynyt. Koska pelaaja ei kuitenkaan voi vaihtaa vapaasti hahmoa, mahdollisuudet käyttää näitä kykyjä ovat tarkkaan rajattuja, minkäänlaista mielikuvituksen käyttöä ei sallita. Eivätkä ne pidä mielenkiintoa yllä läheskään niin hyvin kuin tekijät toivovat. Tietyssä vaiheessa tarinaa eräs hahmoista joutuu taistelemaan hailaumaa vastaan. Tarina voi päättyä usealla eri tavalla, mutta loppuratkaisuun tuntuvat vaikuttavan vain tietyt viidennen ja viimeisen episodin aikana tehdyt valinnat. Läppävika Borderlands-sarja ja etenkin Tales from the Borderlands tunnetaan hauskuudestaan. Pelin kertoma tarina on suoraviivaisuudestaan huolimatta sekava ja päähahmot hädin tuskin siedettäviä. Jaksojen välillä nähdään lukema siitä, miten tiukasti tiimi on hioutunut yhteen ja kuinka hyvin hahmot tulevat keskenään toimeen, mutta tällä tuntuu olevan hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Läppä on väkinäistä ja/tai ennalta arvattavaa, eikä ajoituskaan toimi. Esimerkiksi hakkerointiin liittyvistä minipeleistä olisi helposti voitu tehdä palkitsevia älypähkinöitä. Yksi kohtaus tiivistää erinomaisesti kerronnan ongelmat. Jokainen Tales from the Borderlandsin viiNEW TALES FROM THE BORDERLANDS Koronapandemia vaikeutti pelin tekoa monella tapaa. Onko tämä yritys tuoda esiin se, kuinka merkityksettömiä QTE-taistelut ylipäätään ovat. Miksi se ei sitten naurata. Pelaaminen rajoittuu edelleen ympäristöjen tutkimiseen, dialogivalintoihin sekä toimintakohtausten aikana käytössä oleviin QTE-näppäinralleihin. Sor-sor-sormileikki alkaa! Pelattavuudeltaan New Tales noudattaa perinteitä. Toisinaan väärä dialogivalinta tai virhepainallus johtaa äkkikuolemaan ja edellisen tallennuspisteen lataamiseen. Keskusteluja ei voi skipata, joten samat jaarittelut saattaa pahimmillaan joutua kuuntelemaan useaan otteeseen. Tällä kertaa monien oletettavasti hauskoiksi tarkoitettujen repliikkien jälkeen hahmot jäävät tuijottamaan toisiaan muutaman sekunnin ajaksi ikään kuin odottaen pelaajan lakkaavan nauramasta. Hiljaisuuden esiin manaama myötähäpeä on vahvin tunnereaktio, jonka koin peliä pelatessani. Sen seurauksena pelin läpäisy tuntuu todella työläältä, vaikka valtaosan ajasta tapahtumia tuijotetaan passiivisena. Anu voi skannata ympäristöstä löytyviä objekteja teknolaseillaan, Octavio pystyy hakkeroimaan läheisiä laitteita älykellonsa avulla ja Fran kykenee jäädyttämään viholliset leijutuolillaan. Ludovico-hoitoa Telltalea kritisoitiin usein siitä, että valinnoissa kyse oli pelkästä illuusiosta. Jäin kaipaamaan myös Telltalen kunnianhimoista tapaa hyödyntää musiikkia
Se korjaa ongelmat, joista kukaan ei oikeastaan edes välittänyt, ja hylkää kaiken, millä oli merkitystä. Akanoita alla kuoren New Tales of the Borderlandsissa löytyy onneksi muutamia hyviäkin puolia. Maailma sekä hahmot näyttävät upeilta, ympäristöjä on ilo tutkia niiden yksityiskohtaisuuden vuoksi ja näyttelijät hoitavat työnsä niin hyvin, kuin käsikirjoitus sallii. Tekijöiden kunniaksi on myös todettava, että jännittävän tarinan, moniulotteisten hahmojen, tunteisiin vetoavien hetkien ja vatsalihakset kramppaamaan saavien vitsien lisäksi poissa ovat myös Telltale-pelien tyyppivikoihin kuuluneet lukuisat bugit, jotka tempaisivat pelaajan toistuvasti irti tapahtumista. Ei juurikaan bugeja. (”Minä sulle oivaltavat kielileikit näytän.”) Radon on yksi niistä sivuhahmoista, johon olisi mielellään tutustunut paremmin. Kalpenee edeltäjänsä rinnalla. New Tales from the Borderlands on peli, jonka toivoisin voivani unohtaa välittömästi. Epämiellyttävät hahmot. Gra. New Talesissa yksittäisten kohtauksien taustalla kuullaan jotain lauluja, mutta niitä ei milOkei, myönnän tämän kohtaamisen huvittaneen. ran tuo Mieleen Rivo-Riitan ilman oivaltavia kielileikkejä. Hyvää + Värikäs maailma. 23 164573_.indd 23 164573_.indd 23 28.12.2022 13.31.35 28.12.2022 13.31.35. destä jaksosta sisälsi todella tyylikkäästi toteutetun alkutekstikohtauksen, jonka taustalla soiva ikoninen kappale onnistui virittämään pelaajan juuri sopivaan tunnelmaan kuukausien odotuksen jälkeen. Gearboxin kehittämä peli on edeltäjänsä vastakohta. ikat eivät enää sekoile eikä ääni lakannut kuulumasta kertaakaan kesken lauseen. Se on teknisesti moitteeton seikkailupeli, mutta siltä puuttuu sydän. 61 Tales from the Borderlands on peli, jota tulen muistelemaan lopun elämääni. Rhys, Fiona ja kumppanit, kaipaan teitä edelleen. lään tapaa yritetä sovittaa osaksi kerrontaa, minkä seurauksena ne eivät onnistu jättämään pysyviä mielikuvia. Muutama irtovitsi hymähdyttää. Ehkä se on hyvä niin. Puuduttavan tylsä tarina. Huonoa
Pelin tehnyt Loren Lemcke ei kuitenkaan provosoi itsetarkoituksellisesti. Watchmeninsa lukenut salaseura järkeilee, että jos sapiensit yhdistävät voimansa hirviötä vastaan, he yhdistyvät torjumaan myös päälle rytisevän ympäristökatastro. Lemcken pilkkakirves on hyvin tasapainotettu: toisaalta aktivisteja varoitellaan ekofasismin vaaroista, toisaalta maapallon tuhosta eniten vastuussa olevat isokenkäiset uskalletaan nimetä suurimmiksi syyllisiksi. Ihan loppuun asti kuvio ei pysy kasassa ja paikoin toistoa tulee liikaa, mutta pienet rosot eivät isommin haittaa. Hyvää + Täyttä viihdettä. Hienointa on tuhon dynaamisuus, joka syntyy lainaamalla suomalaisesta mobiilipeliklassikosta, Tower Bloxxista. Väkivalta ja brutaali huumori eivät varmasti sovi kaikille, mutta vaikea niistäkään on pöyristyä, kun South Park on tehnyt samaa jo yli 20 vuotta. Nopeasti nähty. Haittaa ei myöskään ole tyylikkäästä graa. I hmiskunta ei ota ilmastokriisiä riittävän vakavasti. Kerrostalot koostuvat useista pienistä palikoista, joille kaikille lasketaan oma fysiikka. Kovin haastavana Hemasaurusta ei voi pitää, sillä saurus on ympäristöönsä nähden täysin ylivoimainen. n synnyssä. sesta toteutuksesta ja Shawn Daleyn poppaavasta chiptune-soundtrackista. Koska ilmastotuho ei valikoi uhrejaan, ei sen vertauskuvana riehuvan Hemasauruksenkaan pidä, ohjeistaa kultti pelaajaa. Rakentavaa hävitystä Terror of Hemasaurus pääsi yllättämään. Rutisemisen aihetta jää vain pienistä asioista, kuten Hemasauruksen tylsästä designista tai välillä pikselimössöön hukkuvista vihollisista. Useimmiten kuolin vain siksi, etten muistanut tankata riittävästi ihmisiä riehumisen ohessa ja poliisit onnistuivat huomaamattani nakertamaan elinvoiman nolliin. a avaruuteen pakenevat superrikkaatkin. Alun nyrjähtänyt asetelma ja dialogista tursuava musta huumori lupasivat jotain tuoretta. ikasta huolimatta. Tornit tonttiin Pelimekaanisesti Terror of Hemasaurus on 2020-luvulle päivitetty uudelleenversiointi klassisesta Rampage-kolikkopelistä: hirviö mäiskii kerrostalot maan tasalle ja pistelee poskeensa prosessia häiritsevän virkavallan. Kovin monessa pelissä pikkulapset eivät roiku liekehtivän pilvenpiirtäjän ikkunassa. Käsikirjoitusta terästää se, että Hemasauruksen satiiri ei pyri pelkästään osumaan pointteihin, vaan myös aidosti yllättämään ja naurattamaan. En silti osannut arvata, että muutaman minuutin päästä treenaisin tutoriaaliosiossa heittoliikettä viskomalla vauvoja. Terror of Hemasaurus välttää sudenkuopat ottamalla näkökulmaksi ylilyödyn satiirin. Loppukentissä haastekäyrä nousee kuitenkin sopivasti ja joka kentässä on jokin uusi jippo, vihollinen tai vitsi, joten tylsää ei ehdi tulla. Kun toista reunaa tarpeeksi nakertaa, talo alkaa kallistua ja huojua. Ketään ei säästetä Ilmastonmuutosta on vaikea käsitellä peleissä, koska homma menee helposti ylettömäksi synkistelyksi tai vaivaannuttavaksi paasaamiseksi. Konsteja sivilisaation kurmoottamiseen riittää: ihmisiä voi syödä, litistää, heitellä, pudotella ikkunoista ja potkia ilmaan. Parin tunnin kestostakaan on paha valittaa, kun puutumus ei päässyt iskemään, eikä pelkkään tuhoamiseen keskittyvästä pelistä pitkää eeposta puristeta. Voi ihmisyyttä! 24 164592_.indd 24 164592_.indd 24 28.12.2022 13.36.59 28.12.2022 13.36.59. Mäiskeen kokoluokka ja monipuolisuus tekee Hemasauruksesta tyydyttävää pelattavaa. Välinäytöksissä tarjoillaan epämukavia totuuksia. Osansa irvailusta saavat valheellisesti tyynnyttelevä media, todellisuuspakoiset kuluttajat kuin katastro. Kun vielä muutaman palikan huojuvasta tornista poistaa, se romahtaa – ja yleensä suoraan toisen talon päälle vieden sen mukanaan. KAUHEAN HAUSKA HIRVIÖPELI Loren Lemcke / Digerati / IndieArk Arvosteltu: PS5 Saatavilla: Playstation 4, PC, Linux, Switch, Xbox Series X / S, Xbox One Ikäraja: 18 83 Hemasaurus on hyvin epäkorrekti ja erittäin hauska. Eikä Lemcke säästä itseäänkään, vaan pohtii kriittisesti myös pelintekijöiden roolia ekokatastro. Aluksi kadulla vipeltäviin lapsiin, liikuntarajoitteisiin ja vanhuksiin kohdistuva raaka väkivalta tuntuu kohtuuttomalta ja sitä on vaikea sietää söpöstä pikseligra. Ympärillä pörräävät kopterit saa häiritsemästä heittämällä muutaman kansalaisen propelliin ja kerrostalo kaatuu kerrasta, jos sen kylkeen potkaisee poliisiauton. Harvoin tulee vastaan peliä, joka yhdistää näin hienosti ajatuksia herättävän ja täysin aivottoman viihteen. Monsteribileet saa kasvatetuksi jopa nelihenkisiksi, itse en kaiken hässäkän keskellä ehtinyt kaivata pelikaveria. Huonoa . Oivalluksen takia tuhoaminen pysyy tuoreena pitkään. Iikka Kivi TERROR OF HEMASAURUS Terror of Hemasaurus on aivotonta viihdettä ajatteleville ihmisille. Tuhon mittakaava miellyttää. Sysimustan huumorin takana pilkistää Lemcken vakava huoli siitä, miten armotta lämpenemisen ilmiöt tulevat iskemään yhteiskunnan haavoittuvimpiin yksilöihin. Siksi Pyhän Liskon Kultti herättää hirmuisen Hemasauruksen tuhoamaan kaupunkeja. Olisin ollut tyytyväinen näin hienosti toteutettuun tuhosinfoniaan ja Rampagen mainioon modernisointiin, mutta Lemcken monipuolinen satiiri ja onnistunut sysimusta huumori nostavat Hemasauruksen uusretropäivitystä isommaksi tapaukseksi. Terror of Hemasaurus on hävyttömän epäkorrekti peli, mutta sillä on siihen syynsä. n. Mittakaavaa on kasvatettu esikuvasta ja kaupunkialueilla pääsee mellastamaan vapaammin puzzlemaisen kelloa vastaan paukuttamisen sijaan. Vaikka aihe on synkkä, hekottelin ääneen useamman kerran
Kunkin erän alussa pelaajat syöksyvät lentokoneesta ja pyrkivät löytämään mahdollisimman hyvät aseet ja varusteet toisten pelaajien eliminoimiseksi. Call of Duty: Modern Warfaren (2019) ilmaiseksi jaettu battle royale (Pelit 4/20 85 p., Pelit 8/20 90 p., Pelit 6/21 91 p., Pelit 4/22 84 p.) julkaistiin juuri oikeaan aikaan. Vastustajan voi kuitenkin pyrkiä yllättämään hyödyntämällä uutta liikevalikoimaa, johon lukeutuvat aiempaa sujuvampi kiipeily sekä sukeltaminen. Pay-to-lose Al Mazrah tuntuu oudolla tapaa paljon asutummalta ympäristöltä kuin Verdansk tai Caldera, sillä alueella ei liiku pelkästään ihmispelaajia. Warzone 2.0 julkaistiin viimein marraskuussa 2022. Al Mazrahista löytyy 18 oman luonteensa omaavaa aluetta, joihin lukeutuu vuoristokyliä, öljynjalostamo, lentokenttä sekä basaareista, moskeijoista ja huippumoderneista pilvenpiirtäjistä koostuva kaupunki. Pandemian hiipumisella oli vaikutuksensa, mutta pääsyy löytyi Warzonesta itsestään. W arzone ei ollut mikään mitätön sotatanner. Kaikella on aikansa. Kaksi vuotta julkaisun jälkeen Warzonessa näkyi selviä taisteluväsymyksen merkkejä. Heikkouksiin lukeutuu aiempaa monimutkaisempi inventaario. Calderaan pettyneet voivat huokaista helpotuksesta. Toisinaan kaasu jakaa pelaajat useisiin pieniin ympyröihin ennen viimeistä taistoa. Uusitulla loottausjärjestelmällä on hyvät ja huonot puolensa. Lopputaistot siellä ovat omiaan aiheuttamaan painajaisia. Yksi mieleenpainuvimmista paikoista on vedenpaisumuksen alle joutunut kylä vedenalaisine reitteineen. Toisaalta mukana on runsaasti pelin kulkuun vaikuttavia uudistuksia. Tukikohdan valloittaminen on haastavaa tappavan tarkkojen tekoälyvastustajien ansiosta, mutta siitä Pelialue ei aina pienene tasaisesti. Kaksinkamppailut on korvattu kahden hengen joukkueiden välisillä taistoilla. Nyt kohtaloksi koituu kiusallisen usein kehno kumppani. Esimerkiksi liikkumista on viilattu realistisempaan suuntaan. Kiusallisen usein kehno kumppani on minä. Ajoneuvoja täytyy kuitenkin tankata huoltoasemilla. Samalla taisteluista on tullut hankalammin ennakoitavia. Kulkuneuvojen välinen taistelu on aiempaa sujuvampaa. Kartalta löytyy useita tekoälyvastustajien hallitsemia tukikohtia. maailmansodan aikaisten aseiden myötä peli kadotti identiteettinsä. Aktiivimatkailijan mekka Warzone 2.0:n merkittävin uudistus on luonnollisesti sen kartta. Parhaan varustuksen löytäminen ei ole enää yhtä paljon tuurista kiinni. On vaikea valita strategiaa, kun ei tiedä, kantavatko viholliset mukanaan ylimääräisiä ilmaiskuja tai elvytyspakkauksia. Reunoilta leviävä myrkkykaasu pakottaa kilpakumppanit jatkuvasti lähemmäs toisiaan, kunnes jäljellä on vain voittajat. Paikasta toiseen voi edetä mönkijöiden, autojen ja koptereiden lisäksi myös veneillä. Kumpaan suuntaan vaaka kallistuu. JOTAIN UUTTA, JOTAIN VANHAA, JOTAIN LAINATTUA 26 164195_.indd 26 164195_.indd 26 28.12.2022 13.44.16 28.12.2022 13.44.16. Ensisilmäyksellä mikään ei ole muuttunut. Pelaajat eivät voi enää saavuttaa Infinity Ward/ Activision Arvosteltu: PS5 Saatavilla: Win, PS4, Xbox One/ Series S/X Ikäraja: 18 etulyöntiasemaa liukumalla ja loikkimalla ympäriinsä. Teemana on taas moderni sodankäynti ja Calderan paratiisisaari on korvattu astetta urbaanimmalla aavikkoympäristöllä. Takaa-ajon aikana matkustajat voivat tulittaa vihollisia kurottautumalla ulos autojen ikkunoista. Kuoleman koittaessa pelaajat lähetetään gulagiin taistelemaan mahdollisuudesta palata peliin. Ratkaisu sopii roolipeleille, mutta nopeatempoisessa räiskinnässä valikon selailu vie helposti hengen. Tuttu juttu. Loppuvuodesta 2021 julkaistu uusi kartta ei iskenyt pelaajiin ja Vanguardin 2. Julkaisupäivänä Verdanskiin syöksyi 6 miljoonaa pelaajaa, 100 miljoonan pelaajan raja rikkoutui vuotta myöhemmin. Al Mazrah tarjoaa erinomaiset puitteet kiivaille tulitaisteluille ja nostaisin sen ilman uudistuksiakin Verdanskin rinnalle. Elvytyspakkaukset löytyvät lääkekaapeista ja aseita kannattaa etsiä asevarikoilta. Pelimuodon oli suunniteltu kestävän ainoastaan seuraavan Call of Dutyn -pelin julkaisuun asti, mutta suosion myötä Warzonen elinkaarta päätettiin jatkaa Black Ops Cold Warin (2020) sekä Vanguardin (2021) tuella. Se edustaa monella tapaa Warzone-fanien kaipaamaa paluuta juurille. Markus Rojola CALL OF DUTY: WARZONE 2.0 Call of Duty: Warzone 2.0 tarjoaa laadukkaan battle royale -kokemuksen, mutta uusi DMZ-pelimuoto osoittaa kaikkein suurinta potentiaalia. Warzone vastasi kutsuun. Kun maailma sulkeutui maaliskuussa 2020, ihmiset etsivät pakokeinoa. Kuitenkin jo ensimmäisen erän jälkeen on selvää, että harva asia on ennallaan. Reppuun voi pakata varusteita niin paljon kuin tilaa riittää. Warzonen pääpelimuoto Battle Royalessa taistelee yhä 150 pelaajaa 1–4 hengen joukkueissa. Palaisin mielelläni entiseen malliin, jossa selviytyminen riippui omista taidoista. Parannuksiin on luettava se, että tavarat on jaoteltu loogisempiin paikkoihin
Aikarajan lähestyessä loppuaan tiimin on siirryttävä jollekin kolmesta pakopaikasta, josta voi tilata kopterikuljetuksen kotiin. Huippuunsa hiottu pelattavuus, kiehtova kartta sekä selkeä tyyli vetävät puoleensa. Mikäli haluaa esimerkiksi käyttää kahta pääasetta, ei pysty valitsemaan tutkalta piilottavaa ghost-kykyä. Ikimuistoisimmassa DMZ-erässäni kaahasin kartan halki viimeiselle kopterille. Laattavarkaiden sijainti ilmestyy kartalle, joten ne on mahdollista hankkia takaisin. Henki lähtee muutamasta osumasta, joten selviytyminen edellyttää taktikointia ja varovaisuutta. Parinkymmenen minuutin rypistykset ovat olleet poikkeuksetta täynnä jännitystä. Kartalla liikkuu myös kuutisenkymmentä muutakin pelaajaa, jotka varastavat ilomielin kaiken keräämäsi kaman. Tervetuloa Al Mazrahiin Warzone 2.0 tarjoaa edeltäjänsä tapaan ensiluokkaisen BR-kokemuksen. Yksi alkupään tehtävistä edellytti pakenemista 4 USB-tikun ja viiden kovalevyn kanssa. Vaatimukset lisääntyvät ajan myötä. Kolmisenkymmenen ottelun aikana en ole onnistunut löytämään yhtään taktiikkaa tai pelityyliä, joka varmistaisi selviytymisen viimeiseen ympyrään. Evakuointipisteitä väijyvät tiimit ovat valitettavan yleinen näky. Varustelaatikot eivät enää putoa taivaalta muutaman minuutin odottelun jälkeen vaan vasta ottelun lähestyessä loppuaan. Epäonnistumisesta seuraava rangaistus kirpaisee, mutta ei kuitenkaan saa heittämään ohjainta seinään. Tiimi voi halutessaan käyttää kaiken aikansa taistelemalla vastaan tulevia vihollisia vastaan tutkien samalla, millaista loottia lähialueen rakennuksista löytyy. Omien aseiden käyttö estetään ainoastaan kahdeksi tunniksi ja aikarajaa voi lyhentää onnistuneilla pakoyrityksillä. Useimmat keskittyvät kuitenkin suorittamaan kartalta löytyviä tehtäviä, kuten panttivankien pelastamista, radioaktiivisten materiaalien jäljittämistä sekä varusteiden salakuljettamista veneellä hyökkäyskopterin jahtaamana. Vanginvartijan tappamalla kaikki neljä pääsevät takaisin Al Mazrahiin. Heillä on 25 minuuttia aikaa suorittaa tehtäviä, etsiä aseita ja varusteita sekä kerätä rahaa. Viimeiset sekunnit ennen ilmaan nousua tuntuvat kestävän ikuisuuden. Proximity chatin päälle kytkemällä pelaajat voivat neuvotella lähellä liikkuvien vihollisten kanssa, uhkailla heitä tai jopa salakuunnella heidän keskustelujaan. DMZ. Kykyjä ei voi enää yhdistellä vapaasti. Kaikkien pakoreittien sulkeuduttua kartalle ilmestyy vielä viimeinen evakuointipiste. Ei pakopaikkaa DMZ:ssä ei ole turvapaikkoja. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että muutkin saattavat pyrkiä pakenemaan samalla kopterilla. DMZ:ssä kuolleen toverin voi palauttaa henkiin missä vaiheessa tahansa, kunhan vastustajat eivät ole vieneet tämän tunnuslaattoja. Palkintona on tavallista parempia aseita (ja mahdollisuus tuoda mukanaan itse muokkaamansa aseen), lukittujen rakennusten avaimia ja operaattoreiden asuja. Voittaja voi napata mukaan itse valikoimansa aseet, varusteet ja erikoiskyvyt. Valitse oma seikkailusi DMZ:ssä pelityylinsä voi valita vapaasti. Hyvää + Joka pelikerta tuntuu edelleen yllättävältä. Viholliset aistivat pelaajien tarkan sijainnin, napsivat pääosumia kymmenien metrien päästä ja viskovat räjähteitä millintarkasti. Selkein heikkous on tekoälyvastustajien yliluonnolliset kyvyt. 27 164195_.indd 27 164195_.indd 27 28.12.2022 13.45.13 28.12.2022 13.45.13. Koskaan ei voi olla varma, yrittääkö joku rynniä kopterin sisään viime hetkellä konekivääri laulaen. Aikarajan päätyttyä kaasu alkaa levitä hitaasti ympäri karttaa eikä pakokopteria voi tilata kaasun valtaamalle alueelle. Mikäli pelaaja kuolee DMZ:ssä kantaessaan omaa asettaan, ei niitä menetä lopullisesti. Tehtävistä saaduilla palkkioilla voi ostaa parempia varusteita, joilla voi merkittävästi parantaa mahdollisuuksiaan selviytyä. Mikäli ensimmäisestä Warzonesta voi päätellä mitään, sen tunteen perässä tulen matkaamaan Al Mazrahiin lukemattomia kertoja. Maksimissaan kolmihenkiset tiimit aloittavat matkansa satunnaisesta paikasta Al Mazrahissa. DMZ. 87 Warzone 2.0:n aloitus on ollut lupaava ja DMZ on parasta, mitä CoD-universumissa on tapahtunut vuosiin. Jaettu kokemus yhdisti. Aseet maksavat kuitenkin viisi tonnia kappaleelta, eivätkä erikoiskyvyt sisälly hintaan. Tiimin jäsenet saavat pitää aseet, luotiliivin, repun, kaasunaamarin ja avaimet, jotka heillä on mukanaan pakokopterin noustessa ilmaan. Mukana on myös eri ryhmittymille suoritettavia erikoistehtäviä tai haasteita, joita voi olla aktiivisena kolme kerrallaan. DMZ on edelleen beta-vaiheessa ja tämä näkyy monella tapaa. DMZ. Myöhemmin avautuvissa tehtävissä täytyy muun muassa onnistua pakenemaan Al Mazrahista ampumatta laukaustakaan. Tarjolla on kahdeksan pelitasapainon ylläpitämiseksi tarkkaan määriteltyä vaihtoehtoa. Kokemuksen kruunaa DMZ, jonka pariin ajaudun ilta toisensa jälkeen. Kitinästä huolimatta pelimuoto osoittaa valtavaa potentiaalia. Tukikohtien valtaaminen on toistaiseksi ainoa tapa saada haltuunsa omat varusteet erän alkuvaiheilla. Kun varusteet ja aseet ovat huippuluokkaa, niitä melkein pelkää käyttää. Get to da choppa! DMZ on Warzone 2.0:aan lisätty uusi ja äärimmäisen koukuttava pelimuoto. palkitaan ruhtinaallisesti. Valintojen määrä hämmästyttää. Kun yksikin virhe voi koitua kohtaloksi, joka ikinen onnistuneesti suoritettu tehtävä, tappo tai viime hetken pelastus tuntuu omalta saavutukseltaan. Mikäli pelaajat eivät ole saaneet toisiaan hengiltä tietyssä ajassa, paikalle ilmestyy raskaasti panssaroitu ja aseistettu vanginvartija. Vaikka kaikki uudistukset eivät ole onnistuneita, ei tekijöitä voi syyttää mielikuvituksen puutteesta tai varman päälle pelaamisesta. Pyydettyäni apua vastustajat lisäsivät minut tiimiinsä, elvyttivät ja pakenimme yhdessä. Läheskään kaikki uudistukset eivät ole vieneet peliä parempaan suuntaan. Mikäli joukkueen jäsenet eivät ehdi pakenemaan ajoissa tai menehtyvät, he menettävät kaiken. Huonoa . Tiimien on mietittävä tarkkaan, kannattaako heidän yrittää valloittaa linnoitus, kerätä rahaa suorittamalla tehtäviä vai pelata varman päälle piileksimällä rakennuksessa aseet oviaukkoja kohden tähdättyinä. Syrjäseutujen perusviholliset kaatuvat yhdestä pääosumasta tai muutamasta kudista keskivartaloon, mutta tärkeimpiä rakennuksia vartioi yleensä huomattavasti paremmin varustautuneiden vartioiden joukko. Al Mazrahiin on ikävä joutua palaamaan pelkillä varastoonsa keräämillä jämäaseilla, yhden suojalevyn luotiliiveillä, pienellä repulla sekä ilman kaasunaamareita ja ilmaiskuja. Vaaran tunne tekee jokaisesta pakoyrityksestä henkeäsalpaavan jännitysnäytelmän. Toisinaan vihollisia kerääntyy yhteen valtavat määrät ja, kun kelmit on saanut lopulta kukistettua, paikalle ilmestyy kopteri täynnä vahvistuksia. Perillä odotti joukkue, jonka jäsen liiskasi minut autollaan ja sen jälkeen onnistui ajamaan myös itsensä yli. Lempiaseensa saa hankittua myös ostopisteeltä. Kosto kannattaa kuitenkin ajoittaa oikein. Loput kantamukset muutetaan kokemuspisteiksi. Toisaalta, jollain oudolla tapaa nautin eniten reissuista, joissa ainoana tavoitteena voi olla löytää pykälää parempi luotiliivi tai keskikokoinen reppu. Kyllästyminen ei iske ihan heti, koska joka pelikerta tuntuu lähestulkoon ainutlaatuiselta kokemukselta. Tekoälyviholliset partioivat kaikkialla ja muodostavat joukkoina todellisen uhan
Oy vey. Pelaajien ehdotuksia toteutetaan jopa viikoittain, aina johonkin aiheeseen keskittyen. Vain tankkispottaus puuttuu. ow / Gaijin Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, PS5, Xbox One / Series Versio:0.4.1.33 Testattu: AMD Ryzen 7 3700X 8-Core Processor 3,60 GHz, 16,0 Gt, GeForce RTX 2060 6 Gt Moninpeli: MMO Ikäraja: 18 den tekoäly paranee, nyt ne osaavat pysyä sisällä ja käyttää esimerkiksi liekinheitintä. 28 164198_.indd 28 164198_.indd 28 28.12.2022 13.50.24 28.12.2022 13.50.24. Taistelua hallin hallinasta. Me-110:lla tiputin kerran kaikki viisi, eipä sillä että haluaisin kehua. Tasapaino realismin ja räiskinnän välillä on erinomainen, taistelut ovat intensiivisiä, sillä pelimuodot ovat hyviä eivätkä kentät ole liian isoja. Jenkkien tankit Panssariajoneuvoja yhdistää heikko panssarointi ja surkeat aseet. Kumpikin on avomallia, joten miehistön voi tappaa vaikka kiikarikiväärillä ja ajoneuvon tuhota ihan normikranaatilla. Tyynimeri on selkeä jenkkimagneetti, enkä ollut etukäteen innoissani Tyynenmeren taisteluista: näin kauhukuvia viidakosta, jossa vain botit osaavat ampuvat aluskasvillisuuden läpi. Muuten jalkaväkiaseistus on tuttua peruskauraa. Pommikoneita on heikennetty tarpeeksi, jotta niitä saa jopa ammuttua alas. Onneksi olin kerrankin väärässä, sillä saarikentät eivät olekaan yhtään paskempia. Panssarit ovat itkun arvoisia. Uusi kampanja on aina kaksiteräinen miekka: toisaalta se lisää valinnanvaraa, mutta myös jakaa pelaajakuntaa. BottitovereiBANZAI! BANZAI! Dark. Fosforikranaatit ovat nyt käytössä Tyynenmeren lisäksi Normandiassa ja Tunisiassa, radiolla tilattavat pommikoneiskut ovat käytössä nyt joka kampanjassa, jopa Berliinissä, jonne ne sopivat kuin sika oopperaan. Siinä on vain yksi ammustyyppi, ja sen (20 ammusta lippaassa) kk osoittaa takaoikealle! Kypsyin niin, että ostin rahalla Chi-ha-tankin, jossa ei ole kehumista siinäDicker Max, niitä tehtiin kax. E nlisted on toiseen maailmansotaan sijoittuva F2P-räiskintäpeli Battle. Joka kampanjaan levinnyt rynnäköinti kehitettiin juuri Tyyntämerta varten, sillä eihän se toimi ilman miekka tai pistin tanassa kohti ryntäävää Banzai!-miestä. Panssarit ja ilmavoimat ovat (ainakin toistaiseksi) melko vähämerkityksisiä, lähinnä koska ne ovat surkeita, Japanin tankit ja jenkkien lentokoneet ovat ennätyssurkeita. Myös kranaatinheitinryhmien arvo kasvaa: ne saavat raskaat 80 mm versiot sekä savukranaatit. Stukasta voi ihailla traktoritehtaan jämiä. Seuraavaksi aukeaa piskuinen M3 Stuart, sekin 37 mm tykillä. Aselatauspisteet on siirretty kauemmas, ja kun syöksypommittajat ovat hitaita, ilmaterrori ei ole muiden rintamien luokkaa. Jenkkitankit pelastaa vain se, että Japanin tankit ovat todella naurettavia: piskuinen Ha-Go äänestetään usein toisen maailmansodan surkeimmaksi tankiksi. Tuore Tyynimeri on jo kuudes kampanja. Massan tunnetta luodaan sillä, että pelaaja johtaa bottijoukkuetta. Caliberissa jenkit saivat M3 Stuartin liekinheitinvariantin, japanilaisressut oudon am. Tyynimeri, Meri Tyyni Tyynimeri on taas omanlaisensa taistelukenttä. Jenkkien M2A4 on varustettu 37 mm tuhnutykillä, onneksi edes vyösyöttöisellä konekiväärillä. eldin tyylillä, ja sen pelisuunnittelu saa minut hyrisemään onnesta. Teoriassa, koska se ei ole ihan helppoa. Aikaisemmissa kolmessa vastakkain ovat Saksa ja neukut, eli alkusodan Moskova, puolivälin Stalingrad ja lopun Berliini. Lopputulos on antibäfä, eli hyvästi yksinäiset pyssymiehet satunnaisesti kohtaamassa liian isolla kartalla kilometrin hölkän jälkeen. Virallisesti betassa olevan pelin päivitystahti on esimerkillinen, se kehittyy ja hioutuu vauhdilla ja isoin askelin. Tervetuloa raskaaseen kk-klaaniin Sitten viime sotaraporttini peli on taas parantunut, aika paljonkin. biotankin Ka-Min. Sekä välillä rakentaa spawneja, mikä tekee niistä suurinta osaa ihmispelaajia älykkäämpiä. Laivastoista mukana on kaksi lentotukialusta, joiden kannelta koneet starttaavat ja voivat laskeutua niille takaisin korjausta varten. Maininnan arvoisia ovat Japanin erinomainen puoliautomaattinen AT-kivääri sekä kepin nokassa oleva panssarimiina, irvistyksen arvoinen on huonosti suunniteltu kevyt-kk, jolla ei osu kuin makuuasennosta. Korvaukseksi peliin ilmestyi raskas konekivääripesäke, jonka joka kk-ryhmän pioneeri pystyy rakentamaan. Lisäksi Saksa ja Yhdysvallat taistelevat Normandiassa 1943 sekä Akselivalta ja liittoutuneet Tunisiassa noin 1942. Suurempia aseteknisiä uudistuksia on pulttilukkokiväärien boostaus ja konekiväärien ner aus: nyt konnarien piippu kuumenee todella vauhdilla, ja jatkuva losottaminen pitää korvata harkituilla sarjoilla. Isommat, kuten juuri ilmestynyt High Caliber Update, lisäävät peliin merkittäviä uudistuksia. Nnirvi ENLISTED: PACIFIC CAMPAIGN + HIGH CALIBER UPDATE Nyt saa napsia Guadalcanalilla japsia ja ajaa Stalingradissa Dicker Maxia. Japanin vastaus on vähän huonompi IT-vaunu Ta-Se. Pienempää säätöä ympäri pelin on paljon. Jenkkien legendaarisesta M3-puolitelavaunusta on tarjolla kahdella raskaalla konekiväärillä terästetty M3 MGMC, joka toimii hyvin jalkaväkeä vastaan. Samoin osa tankeista saa savukranaatit ja omasuojajärjestelmäksi savutuksen
Hyvää + Lajityyppinsä paras. Raskas kk ilahduttaa paitsi mieltä hoitaa myös ruumispuolen. Rajahinta-käsitteen himmeys näkyy myös tankkien koristeissa ja tunnuksissa sekä miesten kosmeettisissa osissa. 50 e), jonka 105mm tykki vihdoinkin hajottaa KV1:n. Japanin aloitushävittäjä A5M4 on aliaseistettu susi. kään, mutta onpahan edes jonkinnäköinen normi-kk, ikävä kyllä vyön sijaan lippaalla sekin. 29 164198_.indd 29 164198_.indd 29 28.12.2022 13.50.43 28.12.2022 13.50.43. Jenkkien ilma-ase on joko alitehoinen tai hidas, ja alkupommari vesitaso SOC1 Seagull on kumpaakin. Tunisiassa päivittyy panssarintorjunta, kun Liittoutuneet saavat M1 Bazookan ja Akselivallat sen kopion M43 Obenrohrin. Toivon silti, että ainakin vähäksi aikaa toinen maailmansota ei laajenisi, vaan edelleen betavaiheessa oleva Enlisted alkaisi vetää loppukiriä ja laajentaa olemassa olevia kampanjoit… Sanoiko joku Ardennit ja Kursk. Tyynellämerellä puoliautomaattinen M1 Garand ”vain” hopean pala, mutta StG44 ja muut parhaat aseet maksavatkin kolme hopeaa. Mutta minkä kampanjan. Olen myös avannut rahalla kaikki 10 joukkuepaikkaa per kampanja. Suosittelen siis valitsemaan yhden kampanjan ja siitä yhden puolen. Huonoa . Jenkkien Suomeenkin lahjoittamassa Brewster F2A-3 Buffalossa on jopa (surkea) pommilasti, mutta muuten se on hidas ja alitehoinen. Seuraava hävittäjä on jo väärin FP3:ksi nimetty Wildcat, joka menee vähän hukkaan koska Enlistedin taivas ei ole koneita täynnä. Joista puheen ollen Moskovaan ilmestyi Panzer IV:n jo muualta tuttu F2-variantti kunnon 75 mm AT-tykillä. Kuusi kampanjaa, kaksi puolta, siinä on rintamaa raivattavaksi, vaikka kaksi Venäjää jättäisikin väliin. Rahalla saa Enlistedin kovan rahan yksiköt ovat selvästi vain vaihtoehto grindaamiselle, sillä joukossa ei ole montaa ahkeralle pelaajalle hintansa arvoista hankintaa, jolle ei korviketta pelaamalla saa. Peli leviää kuin Tiikerin moottori. Japani pärjää paremmin. Klassinen syöksypommittaja Aichi D3A1 Val on hidas mutta toimiva. Alussa kaikki avautuu ja nousee hyvällä vauhdilla, mutta ilman premiöljyä alkaa pelaajamoottorista kyllä kuulua a grinding noise. Hopeaa palaa myös räjähteisiin, kuten kranaatteihin ja miinoihin. Se on jo hyväksyttävää tasoa. Maa on täynnä tuhottuja M3:a, kaikki meidän. Pojat viettävät juoksuhaudassa banzaikkua. Hävittäjissäkään ei ole kehumista. SBD-3 Dauntless on vain hidas, mutta pommilasti sentään on pudottamisen arvoinen. Joskus nuorena huusin: ”Ilmaispelistä ei makseta”, nyt olen vanha ja viisas. Stalingradissa paranevat myös hävittäjät. Massimestarinakin elän puutteessa, sillä mitä enemmän peliin tulee kampanjoita, sen kalliimmaksi varustelu tulee. Hyvä idea, ostaisin, mutta en näillä hinnoilla tai käyttöehdoilla: esimerkiksi tankin tunnus ei anna siihen vapaata käyttöoikeutta kuten Mechwarrior Onlinessa. Maxeja tehtiin kaksi, joista toinen paloi ja toinen oli taistelukäytössä Itärintamalla aina vuoteen 1942. Normandian jenkit saavat tiikerintorjuntaa GMC-18-tankintuhoojan formaatissa, mutta Saksan Panzer IV/70(V) vaatisi avoimempia karttoja. Ostin Stalingradiin Dicker Maxin (n. Normandia on ehkä kaikin puolin tasapainoisin kampanja, joskin siellä veteraanit pelaavat usein Wehrmachtin riveissä. Japanin vesitaso E13A1:n pommilasti on tuplasti Lokkia parempi 4 x 60 kilon pommia, plus se ei lennä kuin lehmä, mutta siitä puuttuu eteenpäin ampuva konekivääri. Saksan Focke-Wulf 190 kelpaa jo pommariviisikon harventamiseen, Venäjällä tekniikka haetaan Englannista, lend-lease Hurricane Mk IIB:ssä neukkuaseistuksella. Nämä ovat tervetulleita, GrB-39:llä loppupään tankkien eliminointi oli jo… haastavaa. Pyrstötönnä lokki lentää ei voi. Premi on aina päällä edullisena pitkäaikaissopparina, Battle Pass maksaa kertaoston jälkeen itse itsensä. Onneksi seuraava hävittäjä onkin myyttinen A6M2 Reisen eli Mitsubishi Zero, jolla Japani pärjäsi pitkään, muttei sodan loppuun asti. Paras toisen maailmansodan räiskintä laajenee, mutta nyt voisi pistää jarrua päälle. Pronssilla saa kyllä lääkintälaukkuja ja savukranaatteja, mutta kaikki muu maksaa hopeaa. Lahjoja muille Muut sotatoimialueet ovat saaneet niukemmin rakkautta, Berliini sai hyvän uuden rauniovapaan ulkokentän ja Stalingrad mainion traktoritehdaskentän. Jos etsii Battlefieldejä parempaa taistelua, johon ei tarvitse haalia nippua kavereita Hell Let Losen tapaan, Enlisted on ylivoimainen ja myös ilmainen. Olen vähän näreissäni, että kiinnostavimmat tankit ovat nyt maksullisia. Berliinin Jagdpanther tuntui kyllä kiinnostavalta, mutta yritän jotenkin pärjätä tutulla Königstigerillä. Itäpelien tapaan premiyksiköiden hintataso on liian korkea. Uusista aseista maininnan arvoisia ovat MKb 42(H) -varhaisrynkky Saksalle Moskovaan ja oikea StG-44 Normandiaan. Värvätyn ongelmia Niin paljon kuin Enlistedia rakastankin, siinä on kieltämättä tiettyjä ongelmia. Stalingradissa on nopeutettu levelöinti, mutta tuntuu että Saksan puolella alokkaat vääntävät veteraanivenäläisiä vastaan, jotka rakastavat kiikarikivääreitä ja tykistöä. Yhdysvallat sai jälleen yhden variantin Tommy-gunia, tällä kertaa malli on Thomp(haukotus)son M1928A1. Olen pelannut sitä melkein alusta asti, joten minulla on asiat paremmin kuin uusilla mobikeilla. Savotta tuntuu pelottavalta, jos pelin korkkaa nyt, sillä vasta noin ensimmäisen kymmenen tason avaamisen jälkeen käytössä alkaa olla tarpeellinen työkaluvalikoima. Yksi merkittävä poikkeus on: Berliini-Tigeriin kannattaa ostaa tummanharmaa camo, se on (melkein) kuin Harry Potterin näkymättömyysviitta
Sukellusveneitä ja sensuikaneja Sukellusveneillä operointi ei ole simulaattorin syvää, mutta ei myöskään tosiaikastrategian pintapuolista. sh Games Arvosteltu: PC Saatavilla: Mac Versio:V1.08g7h2 Minimi: Intel Atom/4 Gt RAM, DX9.0cyhteensopiva näytönohjain Suositus: Core i5/4 Gt RAM, DX9.0cyhteensopiva näytönohjain Moninpeli: ei Testattu: AMD Ryzen 7 3700X 8-Core Processor 3.60 GHz/32 Gt, GeForce RTX 2060 6 Gt upottavat kaikkia, mutta varsinkin rahtilaivoja ja öljytankkereita. Luonnollisesti kurja vihollinen ampuu takaisin. Sitten yritetään arvata pakosuunta ja saarretaan suklari. Target Motion Analysis eli kohteen suunnan ja nopeuden arviointi torpedoja varten ei ole ihan helppoa. ikka vangitsee laivastotaistelun kauneuden, aina komeasti mossahtavia öljytankkereita myöten. sh Gamesille jäi vain Sota merellä. Starshellin välkkeessä Yamaton nään, kauhun valtaan sit hetkeks jään. Siinä sota oli kylmää ja kampanjaan vaikutti pelaajan puuhastelu ydinsukellusveneessään. Yö on pilvetön aivan, tuuli käy luoteeseen. Gra. c, jonka on tehnyt, kappas vain, Evil Twin Games. Sotakaluston komentelu ei ole vaikeaa, jos on edes etäinen käsitys merisodasta. Sota-alusten lyhenteet ja pääasiallinen käyttö pitää hallita. K oska Enlistedin näkemys Tyynenmeren taisteluista ei sisällä alueelle todella oleellisia meritaisteluita, ne täytyi ulkoistaa ja tekijäkin löytyi. Mitä parempi ratkaisu, sen enemmän murkulaa jytisee kyljistä sisään. Sopassa pyörivät myös lentokoneet, tärkeimpänä syöksypommittajat ja kamikazet, jotka yrittävät päästä läpi torjuntahävittäjistä ja ilmatorjunnasta kohti ihania high value targeteja. Optimiolosuhteissa huolettoman suklarin kuulee kymmenien kilometrien päähän. re at will ja jättää ammustyypin valinta, sopiva hajonta ja muu tietokoneelle. 30 164197_.indd 30 164197_.indd 30 28.12.2022 13.56.21 28.12.2022 13.56.21. Lisäksi toisen maailmansodan torpedoissa ei ole hakupäätä, niitä ammutaan viuhkana. Joten se sukeltaa syvälle, ajaa joko tosi hiljaa tai ei lainkaan, ja miehistö suurin piirtein pidättää henkeään. Mikä raytracingista puuttuu, sen detaljitarkkuus korvaa moninkertaisesti. Damage control -tiimit yrittävät pitää purkkia pinnalla, sammuttaa tulipaloja ja korjata hajonneet systeemit. Pelissä ohjataan pinta-alusten lisäksi lentokoneita ja sukellusveneitä. Pelillä on myös suora kilpailija, identtisen näköinen ja idealtaan vastaava vuoden 2018 Victory At Sea Paci. Kevyet risteilijät (CL) upottavat hävittäjiä (DD), jotka upottavat sukellusveneitä, jotka KAMIKAZE KOHTI HORISONTTIA Killer. Amiraali Hitonniko Nirvi WAR ON THE SEA Aalto keulassa laivan murtuu kuohussa veen. Vuorokauden aika ja sää ovat kummassakin merkittäviä tekijöitä. Toinen tärkeä Northampton on ottanut osumaa, mutta korjausmiehistö paiskii jo hommia. Hävittäjän pääsensori on passiivinen hydrofoni eli miehet kuulokkeet päässä yrittävät erottaa kalojen metelöinnin seasta sukellusveneen ääniä. Laivoissa optioina ovat päätykit, lisänä ehkä pienemmät tykit kuten it-tykit, torpedot ja syvyyspommit. Laivat ja koneet saa myös operoimaan yksin, mikä on hyödyllistä varsinkin silloin kun torpedoviuhka tulee kohti ja lujaa. Kyllä universumilla on huumorintajua! Meri ei ole tyyni Vuosi on 1942, Japanin ja Yhdysvaltojen laivastot vääntävät Tyynenmeren saarien, etenkin Guadalcanalin, herruudesta. Vaikka käyttöliittymä vaatii vähän opettelua, ei se ole ylivoimainen. Aihe kyllä pahentaa, koska Yhdysvaltain ja Japanin merisota Tyynellä valtamerellä ei ole ydinkiinnostustani. Ilmeisesti kaikki hyvä nimet olivat menneet kiinalaisille mobiilipeleille kun Killer. Sääja meriolosuhteet ovat vesikuuntelijalle haittatekijä. Kiikareilla tihrustamalla voi nähdä vilauksen periskoopista, tai vaihtamalla kameran veden alle voi tuurilla nähdä sen sukellusveneen. sh teki Cold Waterin, erinomaisen uusversion Microprose-suosikistani Red Storm Rising. Mutta ei nimi peliä pahenna. Yleistyksenä ASW vaatii ainakin kaksi hävittäjää. Laivoja (ja lentokoneita) ohjataan osastona, jossa seurataan johtajaa sopivassa muodostelmassa. Kun maali on valittu, aloittaa tulenjohto laskutikkujen rapinan luodakseen tykeille tuliratkaisun. Kaikki komennot ovat selvästi näkyvissä, Cold Waterin tavoin aluksia voi ohjata naksuttelun lisäksi myös suoraan säätimillä tai näppäimillä, millä on välillä hyödyllistä. Jos tietää mitä tekee, ammuskelun voi hoitaa omilla komennoilla, mutta helpoin ratkaisu on napsaista päälle . Sotaa merellä 101 Jos merisota ei ole tuttua, se menee jokseenkin näin. Sukellusveneet ja hävittäjät käyvät kissa-hiirileikkiä, johon tutoriaalit ei käytä tarpeeksi rautalankaa. Koska kokemukseni Anti-submarine Warfaresta (ASW) pohjautuu nykyaikaiseen tekniikkaan, vanhan ajan versio ei aluksi sujunut lainkaan. Cold Waterin tapaan myös War on the Sea on yhdistelmä nerokkuutta sekä outoja ratkaisuja. Haavoittuvat lentotukialukset (CV) laukovat hävittäjiä ja pommittajia, jotka upottavat kaikkia. Kun sukellusvene on laukaissut torpedot, arvioidaan suunnilleen, mistä se on kalansa laukaissut. Vaikeimman eli TMA:n hoitaa tietokone, antamatta ihmisen koskea siihen. War on the Sea on tosiaikainen, mutta ei naksuvalla Warcraft-tavalla. Tekijä kompensoi, koska Killer. Jos kysyt mikä on TMA, saat olla tyytyväinen että kone tekee sen. Kaikki tarvittava löytyy, paitsi jonkinlaista hätäsukellusta kaipaan. Kun (pinta)vihollisen löytää, kiikareilla tai tutkalla, ne kannattaa yrittää tunnistaa tai arvata tärkeimmät kohteet, jotka ovat yleensä saattoalusten suojaamia. Sota merellä soi, ja se torpedoni vie, sinne missä mun vihuni on. Taistelulaivat (BB) ja risteilijät (CR) ovat tulivoimaa, ja tärkeitä kampanjassa, jossa niillä lanataan maakohteita. Ja rukoillaan, koska vajaa puolet ei osuessaan räjähdä. Pahinta on sade, mutta myös merenkäynnin rajuus haittaa
Se lisää uusia aluksia, korjaa tekoälyä sekä pyrkii mahdollisimman tarkkaan realismiin. Lisäksi vihollinen osasi ASW:n selvästi paremmin kuin minä. Killer. Ilman modejakin War on the Sea on hyvä näkemys Tyynenmeren taisteluista, jotka omaan makuuni eivät edelleenkään ole toisen maailmansodan kiinnostavinta antia. Käyttöliittymässä on puutteita ja outoja ratkaisuja rit, joita tarvitaan saarten valtaukseen ja tukikohtien perustamiseen sekä parantamiseen. Oli ilmeisesti bugi, että sukellusveneeni saattoi yhtäkkiä upota ilman näkyvää syytä. Hävittäjien toinen pääsensori on aktiivisonar, mutta sen kantomatka on surkea. Toinen ongelma on historiallinen: melkoinen osa skenaarioista on lentokoneet vastaan laivat, ja kun laivat pelaavat laivanupotusta, matsit käydään yleensä yöaikaan. 31 164197_.indd 31 164197_.indd 31 28.12.2022 13.57.19 28.12.2022 13.57.19. Nykytekniikan pilaamana opin Tubesta, että pitää kulkea hiljaa, 10 solmun luokkaa, eikä 35 solmun varppivauhdilla. Tai sitten pirun vahva osasto, joka tuntui lähinnä loppuvastustajalta. Sodassa tekniikka kehittyy War on the Sea julkaistiin jo 2021, mutta vielä viime elokuun lopussa Killer. Sukellusveneet eivät taistele sukellusveneitä vastaan, koska siihen tarvittavaa teknologiaa, hakeutuvia torpedoja ei ole. Ikävänä, outona puutteena näissä ei kerrota, miten se alkuperäinen matsi meni, puhumattakaan, että pelaajan suoritusta verrattaisiin siihen. Cold Watersin tavoin War on the Sea on hyvä pohja, jolle moditaiteilijat maalaavat tarkempaa kuvaa. Aluksi pelaaja saa 200 komentopistettä, joilla pitää ostaa tarvittavat laivat, myös kuljetusalukset ja tankke82 Hyvä taktinen merisota ei niin kiinnostavasta merisodasta. Näitä on mukavat 40 kappaletta. ä. Lisää komentopisteitä saa kerran peliviikossa sekä vihollisia upottamalla, mutta jos oma kippo uppoaa, sen pisteet menevät sen mukana. Mikäs sen hauskempaa! Taisteluosasto, matkaan! Sukellusvene saatiin pintaan, eiköhän se pian taas uppoa. sh julkaisi peliin ominaisuuspäivityksiä. Meritaistelun hurmaan pääsee käsiksi historiallisissa yhteenotoissa, joita voi pelata kummankin puolella. Lentotukialus B5:ssa! Pahus, ohi eikä uponnut… Ilmatorjunnan keskellä näkyy urhean kamikaze-pilotin viimeinen syöksy. juttu kuuntelussa, niin hävittäjälle kuin sukellusveneelle, ovat veden kaksi mahdollista inversiokerrosta. Toinen kiinnostava on The ABDACOM Defensive, jossa on uusi kampanja omine yksiköineen, omalla kartalla Jaavanmeren taisteluista. sh siis hallitsee meriä tällä hetkellä ainakin kylmässä sodassa ja Tyynellämerellä (vuoropohjaista esikoista Atlantic Fleetiä myös kehutaan), mutta vihollinen näkyy jo horisontissa: MicroProsella on putkissa pelitorpedot kummallekin sotatoimialueelle. Varsinkin kun esikuvissa välillä sattuma korjasi Satoa, Tetsutaro Satoa. Kampanjan toteutus jakaa pelaajia, koska siitä on historiallisuus kaukana. Jos minä olisin Isoroku Yamamoto, niin… Omia meritaistelufantasioita voi toteuttaa editorilla. Tyynimeri on tyhjä meri. Siihen on myös runsaasti alimodeja hienosäätöön. Kaapelin päässä hinattavat sensoripaketit olivat vielä täyttä sci. Pelin sydän on hiekkalaatikkokampanja, jossa jenkit voittavat valtaamalla Guadalcanalin ja rakentamalla sinne parhaan tukikohdan sekä lentokentän, japanilaiset estämällä sen. Hyvää + Kaikin puolin onnistunut pelitys Huonoa . Ongelma kummassakin on, etteivät ne tue Steam Workshopia, joten moditilanteen selvittäminen vaatii samaa kuin pelissä: kohteen löytämistä netin kohinan seasta. Tuolla budjetilla Tyynenmeren laivasto on pikkuruinen. Pelillisenä ongelmana kohtaamani viholliset olivat enimmäkseen vaaniva sukellusvene, välillä pari hävittäjää/kevyttä risteilijää. Historialliset laivojen väliset mestaruuskisat käydään turhan usein yöllä, onneksi on edes valonheittimet. Pahana puutteena pelissä ei ole mitään tapaa merkitä kontaktia, joten edes alkeellinen TMA on mahdotonta. Sain enemmän iloa purkkiskenaarioista, mutta onhan dynaaminen kampanja aina plussaa. Kampanjakartalle voi tehdä merkintöjä, mutta taistelukartalle ei, vaikka se olisi suorastaan välttämätöntä. Pintakerros (duct) johtaa ääntä hyvin, alempi johtaa ääntä huonosti, koska ääni kimpoaa inversiokerrosten välisestä rajapinnasta. War on the Sean pyhä Graalin modi on nimeltään The Tokyo Express. Kun tai jos suklarin löytää, sen päälle tiputetaan ihan simona syvyyspommeja ja toivotaan parasta
Fletcher on sukelluspötköjen jahtaajana isoimmasta ja moderneimmasta päästä, joten Destroyerissä sukellusveneiden hilpeät vuodet ovat totisesti ohi. Foresterin erinomainen Saattuehävittäjä (The Good Shepherd), joka . Lend-lease-ohjelma kuljetti laivasaattueilla mielettömän määrän kalustoa Britannian lisäksi myös Neuvostoliitolle, jonka voitto Saksasta toisessa maailmansodassa oli pitkälti jenkkien avustuksen ansiota, mikä tuntuu herkästi paikallisilta unohtuvan. Tehokas tutka on aika ilkeä ase väijyttäjiä vastaan, sillä ne eivät pääse pinnalla lähellekään saattuetta. Ulysses) sekä mestari C.S. Kalustoa, öljyä ja muuta tavaraa kuljettivat liittoutuneiden laivasaattueet. Oleelliseen keskittymisestä ei oikeasti pitäisi koskaan valittaa, mutta melkein seitsemääkymppiä valtameren aaltojen välissä kiitävä, toistasataa metriä pitkä paatti olisi elämys, jonka haluaisin kokea mahdollisimman kouriintuntuvasti ja realistisesti. Syvällistä Audiovisuaalisesti Destroyer on ristiriitainen. Suurin osa ajasta menee taistelukeskuksen näyttöjen, tutkan, kaikuluotaimen ja erilaisten laskimien hiplaamista. Matkalla avuttomia rahtialuksia vaanivat menestyksekkäästi saksalaisten sukellusveneiden susilaumat. Nyt esimerkiksi aallot, myrskyt ja muut luonnonilmiöt livahtavat ihan ok -kategoriaan, vaikka myrskyisän Atlantin pitäisi kuulemma olla aika mieleenpainuva seikkailu. n uutukainen markkinointiosastoa kumartele: Destroyer on kova peli koville pelaajille. Osaa laitteista pääsee käpistelemään hyvinkin yksityiskohtaisesti, mutta pääsääntöisesti kapteeni käskee varsin suurpiirteisesti ja napakasti kommunikoiva miehistö toteuttaa käskyt parhaan kykynsä mukaan. Myrskyisä Atlantti on ihan nätti, mutta ei ehkä ihan niin huima elämys kuin pitäisi. lmattiin Tom Hanksin pääosittamaksi elokuvaksi Greyhound (2020). Moninpelissä tilanne olisi tietenkin ihan erilainen, mutta mitään sen suuntaistakaan pelissä ei ole, ainakaan toistaiseksi. Ja ne on tehty viimeisen päälle. Potkuriäänten ja vastaavien suhteen täytyy vain uskoa kuuntelulaitteen operaattoria, ja jos kaikuluotainhyypiö missaa pingin syvyyspommien räjähdysten myllertämässä meressä, sille ei voi oikein mitään. Vastaanotto on innostunut, vaikka moni tärkeä kysymys jää örlärivaiheessa vielä auki. / Daedalic Entertainment PC Early Access Hävittäjäsodan maailmasta saa enemmän irti lukemalla pari klassikkoa. 32 164196_.indd 32 164196_.indd 32 28.12.2022 16.31.34 28.12.2022 16.31.34. Nyt saa hävittäjä tilaa, eikä Iron Wol. Fletcher-luokan hävittäjän komentosilta ja taistelukeskuksen laitteet on mallinnettu todella upeasti ja tunnelmallisesti, kun taas ulkonäkymät ovat vähän sinne päin. Tosin Tyyneltämereltä täytyy siirtyä Atlantille. Jokaisen laitteen manuaalinen operointi ei toki olisi käytännössä edes mahdollista, nytkin hyökkäyksen sommittelussa tulee varsinkin tottumattomalle jatkuvasti kova kiire. Hävittäjän komentaminen ei ole erityisen monimutkaista, mutta tietyiltä osin käyttöliittymää voisi virtaviivaistaa. Antti Ilomäki Ping! Sukellusvene, pois piilosta, sinut on nähty! W ar on the Sea on hyvä, mutta jos haluaa upota merisodassa pintaa syvemmälle, se vaatii oman hävittäjän. Nopeuden ja suunnan hallinnassa on vaikkapa Wargamingin laivapeliin verrattuna turhaan ylimääräistä klikkailua. HÄVITTÄJÄN KAUHISTUS Iron Wolf Studio S.A. Suden ja lampaiden välissä olivat lammaskoirat, ketterät hävittäjät, jotka keräsivät eksyneet kasaan ja yrittivät pitää sudet loitolla. Kirjastosta löytynee Alistair Macleanin bravuuri Saattue Murmanskiin (H.M.S. Klassikkopelien listalla on lukuisia sukellusvenepelejä, joissa saattueita saa harventaa, mutta vastakkainen näkökulma on jäänyt muutamaa haparoivaa yritystä lukuun ottamatta paitsioon. Lisäksi realistiset laivasotapelit pinta-alusten miehistön silmin nähtynä ovat niin harvinaista herkkua, että kyse olisi lähes uniikista kokemuksesta
Sukellusveneiden löytäminen ei edes tunnu kovin vaikealta, haaste syntyy lähinnä siitä, kun niitä pitäisi upotella tai ainakin sohia kauemmas niin, että ne eivät pääse saattueen kimppuun annetun ajan sisällä. Torjunta perustui lähinnä sukellusveneen taistelukyvyn tai -halun lamauttamiseen. MONTAKO SUKLARIA VARMAAN NELJÄ 33 164196_.indd 33 164196_.indd 33 28.12.2022 16.32.40 28.12.2022 16.32.40. Suurin osa pelistä on hienosti mallinnettujen laitteiden ja näyttöjen hiplaamista. Varsinkin kun toimivimmat taktiikat kehitettiin aikanaan pelaamalla kekseliäästi toteutettua ison mittakaavan lautapeliä. Välillä tuntuu siltä, että ihan vieressä mosahtaneetkaan paukut eivät ahdista niin paljon kuin voisi kuvitella ja vetinen vainolainen on heti valmiina jatkamaan sotaa. Meille malttamattomille Destroyer on ainakin hetkeksi koukuttavaa hupia jo nyt. Hiparipohjainen rimanalitus ei tässä pelissä riitä, sillä oikeasti tapot olivat harvinaisia. Epätietoisuuden ja jopa tietynlaisen turhautumisen pitäisi olla osa hävittäjäkapteenin arkea siinä, missä jatkuvan pommituksen psykologisen paineen pitäisi olla sukellusvenemiehistölle niin kova paikka, että hyökkäysinto lopahtaa nopeasti, vaikka suoraa osumaa ei tulisikaan. Toisaalta varsinaiset tuhotyöt on tehtävä perinteisillä syvyyspommeilla tappituntumalta, ohjattavia heittimiä ei ole käytössä. Yksinäisyydestä ei tarvitse kärsiä, sillä jahdissa on apuna vaihteleva määrä korvetteja ja ilmatukea, joita voi ohjastaa sukellusveneiden kimppuun. Kehitystyö on kesken ja varsinkin tuleva kampanja ratkaisee paljon sen suhteen, tuleeko pelistä hetken hupia vai kestoklassikko. Itse sukellusvenejahti on jo nyt melko hyvin toteutettu, monet puutteet johtuvat selvästikin vain kehitystyön keskeneräisyydestä. Fletcherin etäisyysmittarin näkymään tunkeva sukeltaja ei selvästikään arvosta henkeään kovin paljon. Tekoäly hoitaa hommansa tehokkaasti, kannattaa tosin hieman varoa saman kohteen kimppuun hyökättäessä, sillä valtamerestä tulee nopeasti ahdas paikka, kun kaksi laivaa haluaa tiputtaa paukkunsa täsmälleen samaan paikkaan täsmälleen samaan aikaan. Jo Destroyer: Submarine Hunterin olemassaolo on riemastuttavaa, onnistunut toteutus ja lupaavat tulevaisuudensuunnitelmat ovat vielä kuorrutusta kakun päällä. Erilaisten etsintäkuvioiden kehittäminen oli todellisuudessa sukellusvenesodan ratkaisevia tekijöitä ja kontaktia edeltävä vaihe olisi mukava nähdä pelissäkin. Sukellusvenesodankäynnin kriittisin vaihe jää toistaiseksi kokonaan väliin, sillä tehtävä alkaa aina, kun susilauma jo ulvoo. Sukellusveneiden ominaisuuksia ja käytöstä viritellään koko ajan, mutta vieläkin tuntuu siltä, että ne pääsevät liian ärhäkkäästi takaisin mukaan jahtiin, vaikka pommitus olisi osunut ihan korvan juurelle. Pakollinen huijausnäkymä näyttää jokaisen syvyyspommihyökkäyksen sukellusveneen näkökulmasta. Sotalaivassa on tunnelmaa. Kaksi laivaa yössä Tuiki tärkeästä vauriomallinnuksen tasosta on paha esittää edes arvauksia, sillä peli ei kerro mitään, eivätkä sukellusveneet toistaiseksi edes hyökkää saattajia vastaan. Mikä tärkeintä, niin maukasta kuin torpex-kalastus onkin, siitä tulee nopeasti itseään toistavaa puurtamista, mikäli kampanja ei onnistu virittämään mielenkiintoista kontekstia koheltamiselle. Paljon mieluummin ottaisin kattavan Steel Beasts -tyylisen jälkipuinnin, jossa kaikkien liikkeet ja tehty tuho käytäisiin yksityiskohtaisesti läpi sitten, kun informaatiovyöryllä ei ole enää vaikutusta pelisuoritukseen. Se on vähän turhankin modernin oloinen, olen suoraan sanottuna hieman skeptinen sen suhteen, miten hyvin tutka erottelee saattueen toisella puolellakin olevat kohteet
Yksiköillä on ominaisuutensa, mutta niitä ei korosteta absoluuttisilla vahvuuksilla ja heikkouksilla. S SI:n klassista Panzer Generalia pidettiin aikanaan koko kansan kevytstrategiana, ja se myikin hyvin. Jos nyt kuitenkin sattuu suoraan hyökkäämään tankilla, käsiin jää vain romurautaa. Voittoisat liittoutuneet Allies Victoriousin ja Allies Resurgentin erikoisuus on kolmen perusjoukon käyttö. Tämäpä iloinen yllätys. Briteillä on iso sotajoukko, mutta sen korjaamiseen ei ole liikaa varaa. Joukot kannattaa pitää hengissä, koska uudet ovat kalliita ja kokemattomia. Apujoukot vähentävät huolta siitä, että perusjoukot olisivat väärin koottuja, eli KauppaTällä kertaa päästiin Entwicklung-sarjan tankkeihin. Jos kaupungissa olevaa voittoheksaa suojelee jalkaväki it:n ja pst:n tukemana, on hyvä hieman heikentää tukiyksiköitä. Orderissakin pelkkä neuvostoihmisen moikkaus Elbellä olisi riittänyt, mutta pakkohan sitä oli ajella Berliiniin, kun kerran pääsee. Normandiassa ryömitään puskissa saksalaistykistön heitellessä murikkaa niskaan. Muutoin juostaan kohti Vaterlandia, Siegfried-linjalla vähän hitaammin. Jos siinä sivussa onnistuu motittamaan muutaman saksalaisen, aina parempi. Tarkka puolustuksen vyörytyksen pohdiskelu jää taka-alalle. Huolto jopa painottuu omista venyvistä huoltolinjoista murehtimiseen. Silti Voittoisissa Liittoutuneissa painitaan samojen asioiden parissa kuin vakavammissa peleissä. Pentium 4, 2 Gt RAM, 512 Mt DirectX9 -näytönohjain Testattu: Intel(R) Core(TM) i7-10750H CPU @ 2,60 GHz, 32,0 Gt RAM, NVIDIA GeForce RTX 2080 Moninpeli: 2-4 Muuta: DLC, vaatii ilmaisen Order of Battlen toimiakseen. Order of Battlen yksikköryhmien komentaminen eroaa raskaampien sotapelien taktisten merkkien riveistä, sijoittuen niiden ja Grigsbyn Steel Panthersin väliin. Order of Battle: Allies Victorious -DLC on liittoutuneista kertovan trilogian viimeinen osa ja oma itsenäinen pelinsä. Lend-Lease apu tasoittaa tätä eroa, jos siihen erikoistuu. Legendan jättämää aukkoa paikkaavat nykyään Slitherinen Panzer Corps-sarja sekä tämä Order of Battle, jossa peruspeli on ilmainen. Tykkiyksikkö ampuu muutaman heksan LOPUN LOPPU The Aristocrats / Slitherine Ltd Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Versio:9.2.2 Minimi: Win 8,10. Kanadalla voi ylläpitää kovatasoista pientä armeijaa, paino sanalla pientä. 34 164568_.indd 34 164568_.indd 34 28.12.2022 14.11.56 28.12.2022 14.11.56. Viimeinen silta yli Reinin – Toinen yritys. Edellinen osa Allies Resurgent -DLC (Pelit 8/22, 81 p.) sijoittui Välimerelle vuosiin 1942–1943. Kumpikin on delsuja vain siksi, että ne voi erikseen ostaa ilmaiseen emo-ohjelmaan. Juha-Pekka Viljanen ORDER OF BATTLE: ALLIES VICTORIOUS -DLC Aikanaan sodat loppuvat, mutta jälkipelit kestävät. Tärkeää on miettiä, mitä joukkoja lähettää minnekin, minne jättää muutamia yksiköitä vahtimaan ja mitkä paikat uskaltaa jättää suojaamatta. Skenaarioiden pulmat toistavat historian näytelmiä. Tällä kertaa osasin varautua keveään sotastrategiaan. Nämä eroavat toisistaan muutenkin kuin kalustonsa vuoksi. ”Shermaneja, Shermaneja kaikille”, kuten Oprah sanoisi. Historiallista kevytsotimista Kun Panzer Generalissa loikkasi liittoutuneiden riveihin, toinen maailmansota päättyi aina voittoisasti, vaihtoehtohistoriassakin. Tiedustelu, hyökkäysten painopisteet, huolto ja joukkojen väsyminen ovat sotapulmien pohjana. Voittoisissa Liittoutuneissa ryminä jatkuu Ranskanmaalla ja Saksassa. Kuljeta kokemusta keräävä sotajoukko tehtävästä toiseen, valloita voittoheksat ja joskus täytä jokin eksoottisempikin voittoehto. Britannia on sotinut vuosia, eikä nuorukaisia riitä loputtomiin, joten tämä on odotettavissa. Pääpukarien lisäksi apua saa usein Ranskalta ja Puolalta. Ikäraja: Ei tiedossa päähän ja muut yksiköt ampuvat viereen. Matka Normandiasta Elbelle sujuu Panzer Generalien ja Corpsien oppien mukaan. Amerikkalaisilla riittää kaikkea. Elpyneet Liittoutuneet oli yllättäen enemmän strategiapeli kuin sota-puzzle, mikä ei ollut lainkaan hullumpaa. Mukana on myös perusjoukkojen ulkopuolisia apujoukkoja. Ardenneilla saksalaiset pakottavat pelaajan kiirehtimään paikkaamaan luhistuvaa rintamaa
Länsirintama vuonna 1944 eittämättä kuuluu näihin. Kenraalin perintö on hyvissä käsissä. Pelin nimestä huolimatta historialliset taistelujärjestykset pölyttyvät arkistoissa. Etu ei käänny suoraan taivaalta satavaksi kuolemaksi, vaan ilma-ase pääasiassa naarmuttaa maan matosia. Hyvää + Kasa pieniä laadukkaita sotapelejä helpoin pelimekaniikoin Huonoa . Kampfgruppe on hieno sana kuvaamaan niitä hätäpäissä kokoon kaavittuja joukkoja. Saksalaisten joukot taas ovat tässä vaiheessa sotaa sitä, mitä kasaan saatiin. Kaikkinensa Voittoisat Liittoutuneet luo loppusodan tarinan taivuttamalla Panzer Generaleista ja Corpseista tutut mekaniikat länsiliittoutuneiden sotiin. Allies Victorious on kuin kasa sotapelejä olisi linkitetty toisiinsa. aikatauluja, vaan tiukat vuororajat ovat tehokeino. Varsinainen maihinnouseminen on vielä helppoa. Pienten säätöjen myötä ei salamasodita läpi ylivoimaisten vastuksen, vaan ollaan se tykkien, ilmavoimien takana piilotteleva materiaalinen ylivoima. Panssareilla voi hyökätä kaupunkiin. Taivaallisten sotajoukkojen merkityksen huomaa parhaiten silloin, kun niitä ei ole käytössä: Saksan armeija onkin yhtäkkiä hitusen vahvempi. Kuten Tuntemattomassa sotilaassa kaikkea ei kerrota tarkasti tai edes täysin oikein, mutta pääkohdat käyvät ilmi ja sotajoukon tuntee omakseen. armeijaa ei löydy, pelaajan sotajoukot koostuvat siitä, mitä hän ostaa. Iso-Britannia ja Kanada sotivat pohjoisessa, Yhdysvallat sotii etelämmässä Vapaan Ranskan tukemana. On se hauskempaa kuin se, että panssarivaunun kaksi osumapistettä kuvaisi Pershingejä. Sota Euroopassa on lopuillaan ja sen huomaa. Sitten taistellaankin Berliinistä Neuvostoliiton kanssa, jokunen saksalainenkin pyörii vielä jättiläisten jaloissa. Toivoin Decision Gamesin hienoa Battle for Germany -lautapeliä pelanneena enemmän kilpajuoksua Saksan valloittamiseksi kuin suoraa taistelua, mutta kävi tämäkin. Näyttävimmin Yhdysvallat voi täyttää rivinsä epähistoriallisella määrällä M26 Pershing -tankkeja. Tämä ei johdu siitä, että tekoäly olisi huono, vaan siitä, että se osoittaa inhimillisyyttä. Joskus saksalaiset alkavat tappioiden myötä vetäytyä pois kartalta, vaikkei se tehtävään liittyisikään. Monesti liittoutuneet erillissotivat omilla lohkoillaan. Silti tässä pelissä ei ole luvassa 90-luvun Generalien tiukkoja 82 Panzer General/Corps liittoutuneilla, Normandiassa ja ehtana strategiapelinä. Niiden palkintona on helpotuksia lisäresursseista parempiin aloitusasemiin tulevissa kentissä. Haastaviin tilanteisiin on muita perusteita kuin se, että kampanja on pitkällä. Yleensä on aikaa edetä määrätietoisesti tykistön ja ilmavoimien ylivoimaa hyödyntäen. Kampanjan pieniin yksityiskohtiin pystyi silti vaikuttamaan sen verran, että isompaa vaihtoehtohistoriallista sivupolkua ei kaivannut. Koska Saksa usein saa peleissä täyttää rivinsä Tiikereillä, kelpaa tämäkin. Perinteinen viimeinen taisto aukeaa, jos Elbellä suorittaa pienen sivutehtävän. Tämä kaikki näkyy myös Allies Resurgentissa, mutta Normandian tuttu ympäristö korostaa asioita. Vuororajat on keino luoda tasapainoa ja haastetta tilanteisiin, joissa hyökkääjällä on selvä etu. Vaihtoehtohistorian avaaminen ei ollut samanlainen saavutus kuin muissa kenraalipeleissä. Sodan lopun loppu Lopulta historiallinen viimeinen taistelu on Saksan armeijan rippeiden siivoamista. Kun valloittaa Reinin ylittävän sillan, joka ei räjähdä silmille, selviää, että joen toinen puoli pitää olla varmistettuna jotakuinkin heti tai posahtaa. Tarkkaa Pattonin 3. Joskus saavutuksista hyötyy odotettua enemmän. Luftwa e ei lennä, koska polttoaine on loppu. Pariin otteeseen sivutehtävä salaili sen verran sisältöään tai oli niin ronkeli vaatimuksistaan, että sen sitten sähläsi. Tämä tuntuu elävältä! Sivutehtävät maustavat menoa. Onneksi Panzer Corpsit (ja Falloutit, mutta eri syystä) ovat opettaneet tallentamaan. Isommat operaatiot, johon kaikki osallistuvat, tuntuvat sitten isommilta ja merkittävämmiltä. Normandiassa on hankalaa, mutta myöhemmin Pariisi vapautuu niin että heilahtaa. Ihme ase. Liittolaisten etuna on ilmaherruus, jota Luftwa e lähinnä häiritsee. Aseet eivät juuri kehity. 35 164568_.indd 35 164568_.indd 35 28.12.2022 14.12.11 28.12.2022 14.12.11. Näitä tavoitellessa Guderianin sitaatin nyrkin isku muuttuu helposti avokämmenen läpsähdykseksi, joten mietittävää riittää, koska vuoroja on kuitenkin käytössä rajallisesti. Reinin yli. Pieniä poikkeamia syntyi riittävästi. Kuten se, että Market Garden oli melko optimistisesti suunniteltu. Caen-tehtävän pystyi ohittamaan, jos kaupungin valtasi jo maihinnousussa, mitä ei tehtävänannossa juuri mainostettu. Sotasuunnitelmat menevät aina rikki Kampanjan vaikeus heittelehtii luontevasti. puutarhaan riittää laskuvarjojääkäreitä ja Reinin ylitykseen pioneereja. Tämä oli tunnelmallista, sillä vastaavaa sodan hiipumista ei usein peleissä näe. Normandiassa on kiire varmistaa rannat, Market Gardenissa taas laskuvarjomiesten pelastaminen luo riittävästi kiirettä, jotta vuororaja ei ole ensimmäisenä mielessä. Pari salamyhkäistä sivutavoitetta. Oli palkitsevaa, kun peli oli reagoi saavutukseen odottamattoman vaihtoehtohistoriallisesti. Saksan virtuaalimarsalkat eivät ole täysillä mukana haasteen luomisessa
Esikunnan papereista selviää tehtävä, arvio vihollisesta, joukot ja kaikki muu suunnitelman laatimisessa vaadittava. Joskus pelaajan mahdollisuudet vaikuttaa joukkojen toimintaan tuntuivat turhan rajallisilta. Wörnerille tosin käy vanhanaikaiset, sillä hän unohti kysyä vetäytymisen suunnan. Pääosa tappioista on eri syistä taistelukykynsä menettäneitä sotakoneita tai ryhmiä, joita saa parsittua kasaan kampanjan edetessä. Mokomat jäivät aina punaisen höyryjyrän alle. Onneksi sentään olemassa olevia on ylläpidetty pienillä elinjaksopäivityksillä. Lisäksi pelissä on suht realistiset komentoviiveet ja taistelumalli, sekä heksat ja ysäriä huokuvat ulkonäkö käyttöliittymineen sulattamaan keski-ikäisten grognardien sydämet. Nyt viivyttävä tankkijoukkue ei pyri pitämään kiinni Wankheimin kylästä viimeiseen Leopardiin, ainakaan teoriassa. Hiekkalaatikkopeliä vapaavalinnaisilla joukoilla ja kartalla ei ole, mutta editorit löytyvät. Vähän liian pitkään odottamani Southern Storm on keskiraskas taktisen tason strategiapeli, joka asynkronoi perinteisen We-Go-vuoromekaniikan. Koska maskirovka yllätti Nato-kenraalit kuin talvi autoilijat, kunnon puolustusasemat ovat valmistelematta ja pelin skenaariot pääosin kohtaamistaisteluja kahden liikkeessä olevan osapuolen välillä. aamuyöllä alkanut Varsovan liiton hyökkäys on poikkeuksellinen, sillä se ei kohdistu yhteenkään sen omaan jäsenvaltioon. Heinäkuun 20. Jokaisessa skenaariossa on tekoälylle muutama skriptattu suunnitelma per puoli, vähän Combat Missionin tapaan. Tekoälyn voi myös usuttaa itseään vastaan, jos tykkää vain katsella. Rykmentti-prikaati-tason maasota käydään harhaanjohtavasti Keski-Euroopan rintaman eteläosissa, Alppien pohjoispuolella. Kanukkien tankkikomppania valmistautuu koukkaukseen. Olinkin kuin klapilla päähän lyöty, kun alun perin vuodelle 2016 luvatussa MOTTITALKOOT ETELÄ-SAKSASSA On Target Simulations / Matrix Games Arvsoteltu: PC Versio: 2.1.0.6819 Minimi: Prosessori 2Ghz, 4 Gt RAM, näyttökortti DX9.0 Suositus: Prosessori 3Ghz, 8 Gt RAM, näyttökortti DX9.0 Muuta: Hi DPI, 4K ja multimonitorituki, myynti Matrixin verkkokauppa www.matrixgames.com Moninpeli: 2 (PBEM) Ikäraja: Ei tiedossa. 36 164586_.indd 36 164586_.indd 36 28.12.2022 14.14.06 28.12.2022 14.14.06. Torninheittokilpailuun osallistuneet tankit jäävät sille tielleen. Southern Stormia on rakennettu kuin Olkiluoto 3:a. Syntyvä clausewitzilainen kaksintaistelu tarjoaa inhimillisiä elämyksiä ylivertaisuuden tunteesta vahingoniloon ja epätoivoon. Samankaltaista menetelmää on käytetty muissakin lähes täysin tekoälyn varassa pyörivissä strategiapeleissä, ensimmäisenä tulevat mieleen HistWar ja Scourge of War. Etelämyrskyssä pelaaja voi määrittää tarkemmat parametrit joukkojen toiminnalle, kuten viholliseen pidettävä etäisyys, omatoimisuuden määrä ja hyväksyttävät tappiot. Red Stormissa harmitti esimerkiksi joukkojen täysi kyvyttömyys viivytystaisteluihin, etenkin kroonisesti alivoimaisena Natona. Taisteluissa kerätään voittopisteitä pitämällä tai valtaamalla tärkeitä maastonkohtia ja vihollisen joukkoja tuhoamalla. Mukana ovat nykyäänkin taas valokeilassa paistattelevat ydinja kemialliset aseet, joiden käyttö tosin pitää harkita tarkkaan. Esiupseerikurssillakin pärjää Pelaamisen tärkein vaihe on oman suunnitelman laatiminen. Jos Red Stormin arvostelu on tuoreessa muistissa, lukemisen voi lopettaa tähän. Matkalla joukko kerää kokemusta ja kärsii tappioita. Parhaimmillaan peli on luonnollisesti toista ihmistä vastaan. Kampanjassa pelaaja johtaa ydinjoukkoaan linkitetyissä skenaarioissa. Kehitysohjelman hedelmät Asynkroninen systeemi lanseerattiin jo vuonna 2013 ilmestyneessä, 2005 julkaistun Flashpoint Germanyn päälle rakennetussa Red Stormissa (Pelit 6-7/2015, 89 pistettä). Vastakkain ovat Neuvostoliiton, Itä-Saksan ja Tšekkoslovakian joukot Varsovan liitosta ja Yhdysvallat, Kanada, Ranska ja Länsi-Saksa hyvisten puolelta. Muut domainit eivät menoa häiritse, eihän niitä ollut vielä edes keksitty. V uosi on 1989 ja vihdoinkin kylmä sota loppuu! Kun Neuvostoliitto ilmoittaa siirtävänsä joukkonsa pois, ei sanan pitävyyttä sovi kyseenalaistaa. Homman jujuna peli simuloi komentorakenteiden ja johtamisyhteyksien vaikutusta johtamiseen. Tavoite kirkkaana mielessä Pelattavana on yksittäisiä skenaarioita ja kolme kampanjaa. Vakioiduin väliajoin, yhdenaikaisesti tapahtuvan joukkojen käskyttämisen sijaan osapuolten johtamisen silmukka (OODA-loop) pyörii eri tahtiin, mahdollistaen aloitteen tempaamisen ja sen ylläpidon ketterämmällä johtamisella. Näiden tuella taistelut ratkaistaan. Ilja Varha Elämäni naiset ovat Lady Fortuna ja Pyhä Barbara. pelissä merkittävin uutuus on SOP-Manageri, jonka avulla pelaaja voi säätää joukkojensa perustaistelumenetelmää eri tilanteissa. Peli päättyy liian suuriin tappioihin tai kun skenaarion tekijän määrittämä aikaraja tulee vastaan. Siinä mielessä pelin seitsemään vuoteen venähtänyt kehitysohjelma on tuottanut varsin maltillisesti uusia suorituskykyjä. Ei muuten, mutta ne maksavat voittopisteitä ja tekevät vaikutusalueestaan kulkukelvottoman. Flashpoint Campaigns keskittyy yhä pelkkään maasotaan, siihen liikkuvampaan sorttiin. Pelata voi tekoälyä vastaan, moninpelinä samalla koneella tai sähköpostin välityksellä. Tälläkään kertaa ei nähdä taktisia maahanlaskuja, pelin aikaista suluttamista (pois lukien sirotteet) tai yhtymien logistisia häntiä. Vaikka taistelukosketuksessa tekoälyn ja ihmisvastustajan ero onkin lähes huomaamaton, tuppaa ihminen tekemään arvaamattomampia manöövereitä. Kaikki sijoittuvat vuoteen 1989, vaikka joukkoja organisaatiotietokannat pelistä löytyvätkin vuodesta 1979 lähtien. TarjolJoukot kuluvat hirvittävällä tahdilla, tappiot näytetään maastossa sinisinä tai punaisina savuavina kikkareina tai risteinä. Pelissä ei sorruttu mikromanagerointiin, vaan pidettiin pelaaja tukevasti komentajan jakkaralla, piirtämässä riittävän isolla tussilla. Ero Steel Panthersiin (jos et tiedä mikä se on, tämä peli ei ehkä ole sinua varten) on siinä, ettei ydinjoukkoaan voi valita, eikä asekauppaa käydä skenaarioiden välissä
Pelaajan esikunnan ”vaikuttamiskeskus” kerää maalitietoa ja tulikomentoja joukoilta ja ampuu sen käyttöön annetuilla tuliyksiköillä maaleihin tärkeysjärjestyksessä. Myrskyjä noussee Southern Stormin piti alun perin laajentaa Red Stormia etelän suuntaan, mutta vuosien varrella On Target Simulationsin mieli on muuttunut. Kymmenen T-80 taisteluvaunun rinnastaminen neljään Abramsiin tasoittaa pelikenttää ja alleviivaa liittoumien hyvin erilaisia kykyjä sietää tappioita. Tai silkkaa onnea – tankkikomppanian oikea-aikaisen koukun kylkeensä saava ei eroa toki tunnista. Voiko reservin vastahyökkäys käynnistyä liian aikaisin. Timppojen rooliksi jääkin ennakkovaroituksen antaminen kuolemalla. Seuraavan kerran käskyjä voi antaa 24 minuutin kuluttua, välissä ehtii tapahtua paljon. Muuten ihan kohtalaisen taistelumallin heikoin lenkki on tykistö ja tulenkäytön simulointi. Korkeuserot, vesistön muodostamat esteet ja muut taisteluun vaikuttavat maastotyypit esitetään pelkistetysti. Kompakteissa skenaarioissa osapuolten kärjet aloittavat lähekkäin, jolloin tiedustelulle ei jää aikaa tai tilaa. Jos tykistö ja sen käytön tekoäly saadaan patsattua kuntoon, rapsahtaa helposti viisi pistettä lisää. Siihen tarvitaan Taktista Osaamista™. Uuden pelin sijaan Southern Storm tuntuu lähinnä (kalliilta) elinjaksopäivitykseltä hyvään strategiapeliin. Kun komentoviiveet huitelevat häirinnän, etäisyyksien ja esikuntien tappioiden takia tuntiluokassa, joutuu helposti reagoivaan tilaan. Ja vaikka taustatarina puhuu yllätyshyökkäyksestä, ei siviilejä tarvitse huomioida mitenkään. Kromin täydellinen puute. Moottoria on viritetty kuulemma jo sen verran, ettei se ole Red Stormin kanssa täysin yhteensopiva. Lopuksi myrsky siirtynee Välimerelle, mutta OTS:n pelinkehitystempo huomioiden kasvan silloin varmaan jo koiranputkea. Ratkaisulla mallinnetaan selkeää eroa idän ja lännen taktiikan ja johtamisen joustavuuden välillä. Taistelun alettua johtaminen vaikeutuu merkittävästi, kuten oikeastikin. Myöhemmässä vaiheessa myrsky nousee toivottavasti arktisella alueella, mukana Natomaa Norja, puolueeton Ruotsi ja YYA-Suomi. Alakynteen jääminen herättää yllättävän aidon voimattomuuden tunteen. Mitä enemmän pelaaja jakelee radiossa uusia käskyjä, sitä enemmän esikunnat ja komentopaikat hohtavat sähkömagneettisessa spektrissä. Elektronisen tiedustelun joukot bongaavat taistelukentän taustakohinasta tärkeimpiä säteilijöitä ja mahdollistavat niiden maalittamisen. Taistelukosketuksessa joukot kuluvat nopeasti. Red Stormin sisältö britteineen tullaankin julkaisemaan DLC:nä ennen Northern Stormia, joka lisää peliin Puolaa, Hollantia ja Tanskaa. Käskyttämisen mahdollistavia vuoroja tulee komentorytmin mukaisesti. Ihmistä vastaan sama ei välttämättä onnistu. Siinä missä Nato-joukot on rakennettu joukkueista, punakoneen peruspalikka on komppania. Etenkin, kun joukot vievät rynnäköt maaliin tappioista piittaamatta. Alun ryhmittelyn jälkeen annetaan ensimmäiset käskyt ilman komentoviivettä ja elektronista säteilyä. Määrässä on oma laatunsa. Israelin sodat, Aavikkomyrsky tai Ukraina tulevat ensimmäisinä mieleen. Saa nähdä minkälaisen sotahistoriallisen oikeusmurhan Kekkoslovakia kokee tällä kertaa. Merkkejä voi pinota maaston kantokyky huomioiden. Kun lennokit puuttuvat, vihollinen pitää löytää tiedustelujoukoilla. 83 Kuusi ylimääräistä kehittämisen vuotta eivät näy Southern Stormissa juuri mitenkään, mutta hyvä se on silti. Reservit pitäisi kyetä suuntaamaan ennakoiden, muuten vihollinen määrittää taistelun tempon. Red Stormin sisällön myyminen uudestaan lisärinä on vähän kyseenalaista, mutta ei vaikuta lompakon raottamiseen. Euroopan kansat itseltään vapauttavalla terästetyllä biomassalla parhaaseen lopputulokseen pääsee keskittämällä niin tykistön tuli kuin joukkojen käyttö samaan pisteeseen. Hyvällä onnella vihollinen käyttää tiedustelijoihin muutaman kallisarvoisen PST-ohjuksen ja tykistön tuli-iskun, jotka ovat pois päätaistelusta. Siihen vaikuttaa joukon koko, esikuntien määrä ja laatu, valmius, tappiot ja elektroninen häirintä. Hyökkäävän tekoälyn akilleen kantapää on tuli ja liike. Toisaalta kranaatinheitinkomppanian iskua sen kohde ei yleensä edes huomaa. Kun kokonaisia pataljoonia sulaa ennen pelaajan seuraava käskytysvuoroa, aloituksessa annetut käskyt korostuvat entisestään. Graafinen yleisilme on Red Stormista päivitetty, mutta kartan muovinen piirtotyyli tökkii. Valitettavasti esikunnan tykkimiehet eivät tee eroa joukkojen koon perusteella tai suhteessa omien joukkojen ryhmitykseen. Suojan, peitteisyyden, näkyvyyden ja liikkuvuuden analyysikelmut valkoisina numeroina heksoissa näyttämisen keksinyt stäffäri pitäisi lähettää takaisin kadettikouluun, tarkkailuluokalle. Lisäksi teho maalin päässä on hulppea: yhden patterin isku sirpalekranaateilla liikkuvaan panssariosastoon voi helposti tuottaa puolen yksikön tappiot. Ensimmäinen ”vuoro” ohi ja hyvältä näyttää. la olevan datan määrä on melkoinen ja siihen kannattaa varsinkin ensimmäisillä pelikerroilla tutustua tarkkaan, ellei ole parkkiintunut Kylmän sodan veteraani. Näkisin mielelläni tätä pelimoottoria käytettävän muussakin kuin fiktiivisten konfliktien käsittelyssä. 37 164586_.indd 37 164586_.indd 37 28.12.2022 18.04.17 28.12.2022 18.04.17. Jos pelin vuoromekaniikka on asynkroninen, osapuolet ovat asymmetriset. Sitten sininen M-koon tussi kouraan ja piirtämään. Huonoa . Otan osumaa Joukot esitetään pelimerkkeinä 500 metrin heksakartalla. Tuliyksikkö on aina patteri, ei ajan hengessä patteristo, tulta ei tarvitse kyetä tähystämään, eikä tulenavauksessa ole virhettä. Tykeillä voi ampua mihin vain kantaman puitteissa todella pienellä viiveellä – ja aina osuu. Nato-option lunastajan kannattaa pyrkiä hyödyntämään teknistä ylivoimaa ja tuhota vihollista PST-tulella mahdollisimman kaukaa. Onnistumisen edellytykset ovat suunnitelmallinen taisteluunveto ja takataskuun varattu riittävä reservi. Lähtöaskeleen tulisi perustua kunnon analyysiin maastosta ja vihollisesta, sillä väärin valittu ryhmitys, marssireitti tai tavoite johtaa yleensä taistelukosketukseen epäedullisissa olosuhteissa. Hyvää + Asynkroninen We-Go. Turhan usein tykistöllä ammutaan omien joukkojen seassa olevaa tiedustelupartiota, vaikka vieressä jalkautuu pataljoonan iskuporras rynnäkköön. Samalla pitäisi katsoa etenkin tykistön A-tarvikekulutuksen perään, etteivät putket hiljene juuri kriittisimmällä hetkellä. Kun vastustaja suostuu ampumaan vain tunnistettuja maaleja, ei käytä savuja, maalien priorisointi ontuu ja hyökkäyksen edessä puolustukselle edullisia maastonkohtia möyhentävää tulijyrää ei tarvitse varoa, ehtii suora-ammunnalla yleensä tuottaa lamauttavat tappiot ennen kuin päälle alkaa ropista
Tavoitteena on kukistaa vihollisen kapteeni, millä voittaa pelin, vaikka vastustajalla olisi kaikki muut yksiköt vielä hengissä. Maalikerrokset kuultavat toistensa läpi, yksityiskohtia korostetaan kuivalla ja märällä pensselillä. Extilior on aggressiivinen lähitaistelija, joka mätkii oikeuden miekallaan kolmea vieressään olevaa vihollista. Vaihtoehtoisesti Astra voi vaihtoehtoisesti käyttää ylimääräisen cintransa useiden pikkuotusten kutsumiseen, mikä tuntuukin tehokkaammalta vaihtoehdolta. guureista koostuva armeija, jonka johdossa hääräävä kapteeni on myös joukon tehokkain ja arvokkain soturi. gujaan käyttää. Tarkoituksena on pelata matseja, kerätä expaa ja edetä battlepass-putkessa, jossa avautuu käyttöön uusia yksiköitä. guurien keräys ja ulkonäkö nostetaan keskiöön. Vaikka esikuva on Warhammerissa, noppaa ei heitetä. Peli on vuoropohjainen taktinen taistelupeli, joka hakee innoituksensa Warhammerista ja muista lautapeleistä. Perustaktiikkana on lyödä kentälle joko hirveä määrä pikkuotuksia tai vain muutama iso mölli. Marvel Snapista olen tosin oppinut, että joskus yksinkertaisuus on hyve. Figuureilla on jokin erikoistaito, lähitai kaukohyökkäys, hiparit ja aina sama liikemäärä, mikä on ratkaisuna realistinen mutta outo. Hahmoista näytetään selkeästi, mihin ne pystyvät liikkumaan ja mitkä kohteet ovat määränpäässä iskuetäisyydellä. Taistelusysteemi on sekin simppelin suoraviivainen. Sandersonin vaikutus jää lähinnä markkinointiin, sillä hirveästi juonenkuljetusta Early Access -versiossa ei vielä ole. Pelissä on tosin niin paljon liikkumiseen liittyviä taitoja, että temppu on suhteellisen vaikea. Hearthstonen tapaan kierros kierrokselta saa lisää manaa (cinder), mitä käytetään . Mukana on jopa muovisotilaiden maalaus, jossa voi käyttää oikeita tekniikoita. Muovisotilaat Moonbreakerissa ideana on koota . Kehitystiimi Unknown Worldsissa on väkeä Subnautica-tiimistä, joten osaamista pitäisi löytyä. Myös budjetti on ilmeisesti kunnossa, sillä sci. Kun useampaa tiettyä hahmoa vaativat liikeyhdistelmät ovat harvassa, hahmojen järjestyksellä ei ole ratkaisevaa merkitystä matsin kulkuun vaan sillä, miten ja missä . guurista, joista tärkein on kapteeni. Vaikka ennakkoversio on maksullinen, pelisuunnittelu muistuttaa free-to-play-toVÄRIÄ ELÄMÄÄN Unknown Worlds Entertainment / Krafton Inc Versio: EA 1.3 Suositus: Intel i9-9900k, 16 Gt muistia, GTX 1080ti Moninpeli: 2 verkossa (ei vielä) Ikäraja: Ei tiedossa dellisuudesta. Ennakkoversiossa koko tiimin määrittäviä kapteeneita on vaivaiset kolme. Zax Ja’karin ongelma on vähän sama, hahmo heittelee kentälle miinoja, jotka on turhan helppo kiertää tai ohittaa. Tuukka Grönholm MOONBREAKER Moonbreakerissa ymmärretään yksinkertaisuuden arvo. Kun kaataa ripeästi pari vihollista, Astran vyöryä on vaikea pysäyttää. Astra on selkeästi kolmikon vahvin. Taistelusysteemi on fatalistinen, hahmon hyökkäys tekee aina saman määrän vahinkoa ja osuu varmasti. Melko erikoisena ratkaisuna hahmoja ei ole edes animoitu, vaan liikkuessaan ukot keikkuvat eteenpäin jalustallaan. Rivimiehet ja -naiset ovat designiltaan selvästi kapteeneita suoraviivaisempia ja siten tylsempiä. Armeija kootaan kymmenestä eri . Valtaosa antaa jonkin tietyn bonuksen tai bu n lähellä oleville omille ja vastustajille. Moonbreakerin foorumilla yhden tavoitteen taistelua pidetään pidemmän päälle liian tylsänä, mikä tulee varmasti kaikille shakkiharrastajille yllätyksenä. gujen kutsumiseen kentälle. Joskus ukot tu38 164572_.indd 38 164572_.indd 38 28.12.2022 14.19.18 28.12.2022 14.19.18. Tekijät määrittelevät genrensä digitaaliseksi miniatyyripeliksi, jossa . universumin taustatarinan kirjoittajaksi on palkattu nuorisokirjallisuuden suurnimi Brandon Sanderson. Cinderillä siis matchit voittaa vastustajan kapteenin ghostaamalla. Pohjavire muistuttaa moderneja korttipelejä. Hyökkäyksissä on toki ääntä, väriä ja räjähdyksiä. Hahmo kerää jokaisella kierroksella ylimääräistä cinderia ja voi kutsua kentälle muita nopeammin isompia otuksia. Mitä enemmän cinderiä hahmon kutsuminen vaatii, sitä vahvempia ne tietenkin ovat. M oonbreakerissa on paljon lupaavia piirteitä jo Early Accessissa. Se selkeyttää suunnitelmia, sillä siirtoja tehdessä tietää shakkityyliin, kumpi nappuloista kaatuu
Useimmat hahmot toimivat hyvin missä tahansa porukassa. Lupaukset ovat aina lupauksia. Valtaosa hahmoista antaa vain yleisiä bonuksia kaikille, mikä rajoittaa satunnaisuuden vaikutusta. Avaintaktiikkana pelimuodossa on vahingon välttely, sillä yksiköiden kärsimykset siirtyvät bossin kukistamisen jälkeen seuraavaan vaiheeseen. Tekemistä on yksinkertaisesti liian vähän, taistelusysteemi on liiankin sujuvan suoraviivainen ja kaikki kiinnostavimmat yksityiskohdat ovat vasta lupauksia. Toki metaan reagoidaan myös perinteisillä ner eillä ja bu eilla, mutta bounty-systeemi kuulostaa nettidekkien aikakaudella erinomaiselta ratkaisulta kaikkien yhteiseen ongelmaan. Ennakkoversiossa tekoäly oli venäläistä erikoisoperaatiotasoa. Kentälle pudotetaan rahtilaatikoita, jotka avaamalla saa bonuksia. Hahmovalikoimaa ollaan lisäämässä ja mikä mielenkiintoisinta hahmojen liikenopeutta muutetaan yksilöllisempään suuntaan. Täyteen iskuun pumpattu kapu kaataa yksinään jokaisen vastassa olevan pomon. Suosikkipelimuotoni on pelkäksi yksinpelivaihtoehdoksi tarkoitettu Cargo Run, jossa valitaan kapteeni ja arvotaan viisi yksikköä sille seuraksi. Maalaustyökalut toimivat kivasti ja vieläpä opettavat maalaustekniikan perusideat. Moninpeli yhdistettynä loottibokseista saataviin yksiköihin taas karkottaa osan pelaajista. Meta pyritään pitämään elävänä jatkossa muun muassa sillä, että eniten pelatuista hahmoista maksetaan tapporahaa. Maalauksilla voisi mehustella lähikuvissa enemmänkin. Kapteeni Zax Jak’arin erikoisuutena on miinojen pudottelu. Bonuksina voi saada lisää cintraa, uusia yksiköitä, buffeja ja muuta, mutta tärkeimmät bonukset parantavat suoraan kapteenia. Tavoitteena on voittaa viisi aaltoina hyökkäävää bossia. Eniten mietityttää, että pelintekijät eivät ole vielä ratkaisseet, mikä touhun ideana lopulta on. Niukka voitto ei yleensä vie enää kovin paljon pidemmälle. Tarkoituksena on grindata pvp-matseissa itselleen uutta ja parempaa armeijaa, mutta samaan hengenvetoon tekijät sanovat, että mitään Warhammerin tyylistä miljoonan yksikön ja armeijan palettia ei ole luvassa. Väännä Jak’arilla auki Tekijät ovat tarkoittaneet pääpelimuodoksi muita pelaajia vastaan väännettävän nettipelin, mutta ennakkoversiossa vastassa on toistaiseksi vain tekoäly. guurit pääosaan maalausta myöten. Ikuinen lupaus Luvatut jutut ovat juuri sitä, mitä peli kaipaa. Early Access -versiota ei kannata vielä ostaa, vaan jättää odottamaan päivityksiä. 39 164572_.indd 39 164572_.indd 39 28.12.2022 14.19.32 28.12.2022 14.19.32. Vielä liian simppeli. Vuoden alussa pitäisi mukaan tulla uusia pelimuotoja, joissa tavoitteena on muutakin kuin kapteenin kukistaminen, kuten perinteinen aluehallinta, puolustus-hyökkäysvääntö ja muutamia muita. ksumpaa olisi kiertää ne ja keskittyä itse ukkojen ampumiseen. Hyvää + Nostaa . Yksityiskohtien korostamiseen löytyy washja dry brush -työkalut. levat pelattavaksi aivan täydellisesti, joskus alkupelissä pöydättävänä ovat vain ne kaikkein kalleimmat yksiköt, joihin cinder ei riitä. Omat yksiköt kannattaa kutsua suoraan rahtilaatikoiden viereen, jotta ukkojen siirtelyyn ei tarvitse tuhlata aikaa. Huonoa . Murtumispiste Annoin pelin kypsyä hetken Early Access -vaiheessa ennen jutun kirjoittamista, mutta Moonbreaker ei ollut joulunakaan siinä kunnossa, että siitä kannattaisi maksaa rahaa. Kone ottaa miinat jostain syystä liki aina tärkeimmäksi kohteekseen, vaikka . Jos taistelussa on mukana vain suosituimmat ukot ja akat, niiden kaatamisesta maksettava palkkio voi lopettaa matsin tappion jo ennen kuin kapteeni kukistuu. Taistelut ovat välillä melkoisia häröpalloja, sillä vieruskavereille bonuksia antavat yksiköt kannattaa pitää samassa läjässä. Grindipeli ilman progressiota ei pitkään oravanpyörässä ravaavia viihdytä. Ansaintamalli on aivan levällään. Vaikka suunnitellut muutokset kuulostavat hyviltä, toistaiseksi Moonbreaker ei ole hintansa arvoinen
S aksalaisen rose-enginen esikoispeli Signalis hakee pelottelutaktiikkansa vuosikymmenten takaisista AAA-kauhuista. Pakoon juoksun lisäksi se tarkoittaa pomotaisteluita ja taskutetristä. Tärkeintä on vastaan tulevien ongelmien selittäminen niiden taustaa vasten. Kaivos on osa valvontayhteiskunnan sotakoneistoa, jolla vastustetaan jonkin kaukaisen vihollisimperiumin rippeitä. Syy syvyyksiin uppoamiseen on pudonneen aluksen kadonnut pilotti Ariane Yeong, joka on hylystä heränneen Elsterin ainoa matkakumppani. Keinoihmisten dystooppinen tulevaisuus Sierpinski on salaperäisen taudin kourissa, joka valtaa uhrien kehot ja muuttaa ne zombien kaltaisiksi haahuilijoiksi. Elsteriä ei paljoa hymyilytä, alus on rikki ja ainoa kumppani kadonnut. Tuttujen kuvioiden hiotut kulmat Signaliksen askeleet ovat tuttuja kaikille ensimmäisten Resident Evilien tai Silent Hillien pelaajille. Omien ja vihollisten aatteet, liput ja sankareiden nimet jätetään tarinasta pois, koska niillä ei oikeasti ole merkiSYVÄLLE MENNEISYYTEEN rose-engine / Humble Games Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One, PS4, Switch Minimi: AMD FX-4350 / Intel Core i5-2300, GeForce GTS 450 / Radeon HD 6570, 4 Gt RAM Suositus: AMD FX6300 / Intel Core i5-3470, GeForce GTX 760 / Radeon HD 7870, 4 Gt RAM Testattu: AMD Ryzen 7 3700X, Asus RTX 3070 8 Gt, 32 Gt RAM Moninpeli: Ei ole. Suurin osa laitoksen ovista on lukittuja ja etenkin kerrosten välillä kulkemista valvotaan tarkasti, mutta sähköpamppuja ja tuliaseita ammuksineen löytyy joka varastosta ja valvontahuoneesta, koska paikan vartijat ja hallitsijat eivät luota työläisiin. Kankea liikkuminen ja taistelu, paikoilleen lukitut kuvakulmat ja harvat viholliset, joiden haastavuutta tasapainotetaan tarvikkeiden rajallisuudella, tuntuvat antiikkisilta nykypelien rinnalla. Tarvikkeiden ja avainesineiden tasapainottelussa on oma jatkuva puzzlensa, sillä läheskään kaikki ei mahdu taskuihin vaan ylimääräiset esineet on säilöttävä turvallisten tallennushuoneiden varastoarkkuihin. Retrohenkinen sci. Yläviistoon lukittu kuvakulma näyttää noin huoneen kerrallaan ja etenemisessä on rauhallisen päättäväinen tahti. Mysteeritarina jää selviytymisen ja epäluottamukseen käpertyneiden järjestelmien kanssa kamppailun taustalle, siirtyen etualalle vain rauhallisemmissa takaumaja keskustelukohtauksissa. Lukituille oville ja puzzleille on laitoksessa johdonmukaisen järkevät syyt, eikä eteneminen pysähdy yksittäisten pikseleiden metsästykseen. Asiat eristyneessä laitoksessa ovat menneet pieleen jo aiemmin, harvat selviytyjät kehottavat Elsteriä lähtemään pois vielä pystyessään, mutta vihjeet kertovat kumppanin lähteneen muun henkilökunnan mukana kauas kaivoksen pohjalle. Signaliksen rajoitteisiin nojaava suunnittelu ruokkii nostalgisen ahdistavaa pelottelua, mutta nostalgian hallitsemisen lisäksi tekijät myös tietävät, milloin menneistä rajoitteista kannattaa luopua. Tuomo Nyrhilä SIGNALIS Menneisyys herää eloon, paikallinen pahuus palaa hiljaiselle mäelle. Selviytyjät ovat harvassa, hekään eivät juuri puhu ulkopuolelta saapuneelle haaksirikkoiselle. Ikäraja: 16 tystä. tarinoiden tavoin rikkinäisestä avaruusaluksesta, mutta alkuharhailun jälkeen päädytään kaivosja teollisuuslaitokseen nimeltä S-23 Sierpinski, joka jatkuu ja levittyy pimeinä tunneleina aina syvemmälle maan alle. 40 164591_.indd 40 164591_.indd 40 28.12.2022 14.28.31 28.12.2022 14.28.31. Selviytymiskauhu syntyi 90-luvun teknisille rajoitteille, mutta miksi kopioida perinteistä suunnittelua noiden rajoitteiden kadottua jo kauan sitten. Laitoksen toimivin järjestelmä ovat joka puolella valvovat kamerat, jotka kyttäävät kulkijoita kaiken muun hajotessa. Päätavoite pysyy mielessä, mutta yksityiskohdat unohtuvat helposti vihollisia väistellessä ja suunnitellessa turvallista reittiä tallennushuoneesta seuraavalle lukitulle ovelle. Automaattisesti täydentyvä kartta on selkeä ja löydetyt vihjeet ovat kerrattavissa, vaikka omat muistiinpanot helpottavat asioiden yhdistelyä. Varovaiset selviytyjät piilottavat viestinsä ja avaimensa outoihin paikkoihin eikä kukaan ei kerro mitään, koska omiin tehtäviin kuulumattomat ulkopuoliset esineet, tai asioiden tietäminen, johtaa nopeasti kuulustelun kautta ikävään loppuun. Tarvikkeita löytyy riittävästi, mutta niiden ja avainesineiden hillitty määrä estää taskutetristä riistäytymästä mahdottomuuksiin. Kankeasta hölkästä huolimatta nopea ja tarkka ohjaus tekee taistelusta nautittavaa ärsyttävän räpeltämisen sijaan ja kompakteissa kerroksissa lähimmälle turvapaikalle on harvoin muutamaa huonetta pidempi matka. -kauhu alkaa monien sci. Pelin aikana nähdyissä takaumissa selviää, että kadoksissa oleva Ariane Yeong kouluttautui avaruusaluksen pilotiksi päästäkseen pois Sierpinskin kaltaisista umpikujista, jotka vain kuluttavat asukkaidensa elämän loppuun ilman muutosten mahdollisuuksia. Säiliötankista on kylmä herätä. Etenemisreitti laitoksen pohjalle määräytyy lukittujen ovien mukaan, joiden avaimet on joko löydettävä pimeistä nurkista tai ansaittava vaihtelevan helppoja puzzleja ratkoen. Vastahakoisuuden ymmärtää, koska ympäristöstä löytyvien vihjeiden perusteella laitos ei ollut mukava paikka edes ennen ongelmien alkua. Vihollisten harvinaisuudesta huolimatta tunnelma on tiivis, koska jokainen kohtaaminen syö nopeasti katoavia tarvikkeita. Elsterin epätietoinen työparin etsintäretki salailun, valvonnan ja mysteerien täyttämässä laitosdystopiassa onnistuu pelkistetyn ulkoasun alla tekemään monissa muissa peleissä ja elokuvissa nähdyistä käänteistä järkevän kokonaisuuden. Perinteitä kunnioitetaan armollisesti ja pahimmat kömpelöt ärsyttävyydet on jätetty kopioimatta
Mikä pakkomielle kauhupelien sankareilla on hyppiä synkkiin tuntemattoman syviin kuoppiin. Kovien hyökkäysten ja keston lisäksi pomot edellyttävät sopivien hyökkäystilaisuuksien etsintää sokean räiskinnän lisäksi, mitä vaikeuttavat niiden pienemmät kiusankappale-toverit. Panosten vähäisyys ohjaa asevalintoja, joten alkupistoolilla pärjätään pitkälle, paremmat säästetään tärkeimpiin yhteenottoihin. Kirpeän raikas ulkoilma piristää ennen kaivokseen juuttumista. Varovaisen tappelun ohella ammuksia ja terveyttä säästyy sopivasti ohi hiipien tai pakoon juosten. Sci. Samassa säästämisen hengessä maahan kaatuneet viholliset kannattaa viimeistellä nopean epäreilulla potkimisella. Epäreilut selviytyvät Selviytymiskauhu ilman selvää väkivallan uhkaa ei ole kovin jännittävää, joten rauhallisen ensimmäisen kerroksen jälkeen vastaan alkaa nousta taudin valtaamia laitoksen työntekijöitä. Kulmikkaan synkkä menneisyys Pelisuunnittelun ohella pelin audiovisuaalinen anti on muutaman konesukupolven takaista. Vaikka Elster on teknikko eikä sotilas, hän liikkuu retrokauhupelin sankariksi yllättävän ketterästi, joten tähdättyjen laukausten ja pakopyrähdysten vuorottelu sujuu esikuvia paremmin. Tyyli myös huijaa pienissä asioissa, esimerkiksi pelin valaistusta ja varjoja olisi ollut mahdotonta toteuttaa esikuvien oikealla raudalla. Oma sotkunsa ovat pomotaistelut, joissa saa pinkoa ympäri areenaa turvallista nurkkaa etsien. Yksinkertaista ulkoasua käytetään dramaattisen suurieleisesti ja kaikki tärkeä korostetaan taustasta valoin ja yksityiskohdin. 41 164591_.indd 41 164591_.indd 41 28.12.2022 14.29.19 28.12.2022 14.29.19. Tarina ja etenemisohjeet löytyvät paikallisten muistioista, päiväkirjoista ja muista raapustuksista, mutta kirjoittajat eivät jaarittele turhia ja olennainen informaatio erottuu tunnelmoinnista. Hirviöt eivät seuraa huoneesta toiseen tai kuule takanaan kävelevää pelihahmoa, mutta liikkuvat haahuilevia partioreittejään jatkuvasti, joten joskus helppo ohitus on tuurista kiinni. Pikselit ovat suuria ja kulmikkaat hahmomallit liikkuvat selkeän pelkistetysti, mikä tasapainottaa toiminnan ymmärtämistä pimeissä ja ahtaissa paikoissa. Peli varoittaa pomoista etukäteen hyvin selkeillä merkeillä ja ripottelee taistelukentälle ammusja parannustäydennyksiä, mutta mitään läpijuoksuja ne eivät silti ole. Aseita mahtuu mukaan tavallisesti vain yksi tai kaksi, koska taskujen tila on rajallista ja muullekin tavaralle on tarvetta. -zombie-teemaan sopivasti kaadetut viholliset eivät kuitenkaan pysy ikuisesti poissa tieltä vaan nousevat myöhemmin uudelleen, ellei ruumiita hävitä polttamalla. Musiikki vaihtelee melankolisesta hakkaavaan, mutta rahisee taustalla sopivan huomaamattomasti. Kartta on pelkistetty ja sen ruudukkomalli samaistuu pelimaailmaan, mutta varustevalikko on yksityiskohtaisempi helpottaen samankaltaisten esineiden tunnistamista. Ruudut ovat pimeinä, alus on parkissa pysyvästi. Käyttöliittymäkin on uskollisesti toteutettu, mutta hyvin mietitty ja ketterä. Itsepuolustukseen löytyy erilaisia kuularuiskuja pistoolin ja haulikon kautta raskaampiin välineisiin, joten taistelussa on tärkeintä pitää välimatkaa nyrkeillä ja astaloilla huitoviin vihollisiin. Ympäristössä on riittävästi mieleen painuvia maamerkkejä, että samanlaisiksi käytäviksi puuroutuva harhailu löytää perille. Turhia kerran käytettyjä kikkamekaniikkoja ei ole, vaan samoja toimintoja hyödynnetään eri ongelmien ratkaisuissa. Paikalliset ovat harvoin juttutuulella, mutta osa auttaa minkä tilanteeltaan voivat. Suurten mörköjen spektaakkelit katkaisevat tavallista selviytymistä toimiessaan alueiden ja tarinan käännekohtien portinvartijoina, mikä luo luonnollisen laukaisun selviytyessä hiljaa kasvaneelle jännitykselle. Turvalliset reitit oppii nopeasti ja usein käytetyt polut kannattaa puhdistaa vihollisista. Ei ole helppoa unohtaa millaiseen yhteisöön on saapunut. Iso korsto oven edessä aika tyhjentää taskut panos kerrallaan. Tankkiohjauskin on valinnainen, jos joku välttämättä haluaa palata siihen kauheuteen. Outo laatikko, mutta sen avain on helppo tunnistaa. Säästämiselle on tarvetta, koska yksittäisten vihollisten sijaan suurin uhka on huolimattomuuden ja tuhlailun kertyminen pidemmällä matkalla, kunnes kaikki on loppu väärässä paikassa
3D-mallit olisivat riittäneet, jolloin kasvot olisi voinut kuvitella. Suurimpana ongelmana lainaukset tuhoavat immersion. Retropikseligra. Loppupuolella pelisuunnittelu mokaa: rajattu inventaario, pakolliset pomotaistelut ja huoneiden tyhjentäminen viholliskasoista herättävät muistamaan, kuinka kyseessä on peli eikä todellisuutta. Vasta pelatessa tunnelma avautuu kuin hienoin sihijuoma. Näin pelissä asetetaan vastakkain taiteen vapauttava voima ja vangitsevat julisteet, joilla on jokin käyttötarkoitus: todellinen, vapauttava taide, on hyödytöntä. Tämä on vain minun tulkintani, koska Signalis ei alleviivaa yhtä mahdollista selitystä edeltäville tapahtumille. Niin vaikuttava, että Signaliksen aloittaa varoitus: ”Sisältää julmuutta.” Kerroksellisuuden lisäksi tulkinta PS1-ajan selviytymiskauhu-estetiikasta on vaikuttava. Tyynnytyksen on oltava jatkuvaa, sillä raivostunut raskaspanssaroitu ja laserporaa heiluttava replikantti saa aikaan pahaa tuhoa suljetuissa tiloissa kilometrejä maan alla. Tämä yhdistää replikantteja ja minua. En vaadi Marx-engineä, mutta näen mahdollisuuden luovalle kerronnalle. On vain yksi Pyramidipää Signaali pätkii vaikutteissa, joista ilmiselvimmät ovat anime ja Silent Hill. Antero Kyyhky Replikassa on replikantteja. ktiota ja animelähikuvat hahmojen kasvoista pahimmillaan rumia. Heidän elonsa on tyyntä, masentunutta ja täynnä hyväksymistä, koska heillä ei ole vaihtoehtoja. Replikanttien suorat jalat ja elävä kävely yhdistyvät brutaaleihin avaruusasemiin ja hissikuiluihin ja valon ja varjon täydelliseen ymmärtämiseen. En ole ainoa pettynyt, sillä Pelit-lehden foorumilla viimeinen kolmannes on herättänyt samanlaista väsymystä. Ensimmäisen osion Aeon-laitos ja sen alla sijaitseva kaivos ovat tyyliltään ja ilmaisultaan vaikuttavan omintakeisia ja luovat psykologisesti ankaran ja alistavalle talousjärjestelmälle vihaisen taustatarinan, jollaista en ole nähnyt peleissä. set välähdykset ovat silkkaa fani. Tämä johtuu polygonigra. Signaliksen muutokset eivät ole suuria eikä niitä huomaa erikseen etsimättä, mutta aina välillä jokin muistuttaa pelin olevan esikuviaan 20 vuotta tuoreempi. Silent Hillin ruoste, houkuttelevat eroottiset reiät, ympäristön vastenmielinen mädäntyminen ja uhkaava industrial-musiikki vievät pois Signaliksen maailmasta sumukaupungin kaduille. Hyvää + Esikuvauskollinen sujuva toteutus, johdonmukainen maailma outojen mysteerien alla. Klassikoihin palatessa aina jännittää, ovatko ne niin hyviä kuin maine ja muistot antavat ymmärtää, vai onko peli vanhentunut kuin pöydälle jätetty maito. 85 Aseet puhuvat ja panoksia kuluu, mutta läpi on päästävä. Ajan kultaamat muistot Signalis ratsastaa nostalgialla, mutta tekijöiden rohkeus uudistaa kaavoja tarpeellisissa kohdissa tekee sen pelaamisesta pelkkää kopiointia nautinnollisempaa. 42 164591_.indd 42 164591_.indd 42 28.12.2022 14.30.10 28.12.2022 14.30.10. S ignalis on mestarillinen todiste, kuinka sanomatta jättäminen ja tyylikkäät aukot sopivat videopelien kerrontaan kuin replikantti ihmisen kertakäyttöiseksi orjaksi. Kuten ihmiset, replikantit haluavat mielenterveytensä takia uskoa edes johonkin. ikan vahvuudet ovat vielä koskematonta korpimaata. Muistot vanhasta elämästä nousevat pintaan unissa, joissa todellisuus ja kuviteltu menneisyys sekoittuvat. ikka on arkipäiväistynyt, mutta 90-luvun polygonigra. Jos uni tarjoaa jotakin parempaa kuin todellisuus, valitsen unen. Surkeasti puolet kestosta sijoittuu hajoavaan ympäristöön, joka kuvaa Elsterin mielenmaisemia kliseisellä tavalla. Huonoa . Rose-enginen hampurilaiset kehittäjät Yuri Stern ja Barbara Wittmann eivät lopulta ole vieneet taiteellista ilmaisuaan tarpeeksi pitkälle. Signalista ei hankita toiminnan ja puzzlejen takia, sillä kokemus on täsmätuotettu meille, joille hylätyt avaruusasemat ja militaristiset dystopiat ovat salattuja himoja. Neon Genesis Evangelionista lainattu raunioestetiikka, rajaustyyli ja graa. ikan abstraktiudesta, jota on vaikeampi saada näyttämään hyvältä kuvissa ja videoissa. VANGITTU PALAA HÄKKIIN SIGNALIS Turvapaikkaa kuvaavan maalauksen vastapainona propagandajulisteet kannustavat replikantteja taistelemaan kaukaisissa merkityksettömissä sodissa, joista replikantit eivät itse hyödy mitään ja ovat vaihdettavina malleina korvattavaa tykinruokaa. Kokemus on yhtä aikaa olemassa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja on tylyydessään vaikuttava. Usein nähdään kaukaisia välähdyksiä saaresta, jonne replikantit kaipaavat, tai jokin kaukainen jumalolento tai laulu kutsuu heitä yhteen, tai ehkä uskonto on ainoa selitys maailman julmuudelle. Tämän vastapainona tyylikkäänä lainana replikanttien asut muistuttavat Gantz-mangasta. Resident Evilit ovat surutta uudistaneet klassikko-osansa nykyaikaiseen tyyliin ja teknologiaan sopiviksi, mutta indiepeleille tyypilliseen tapaan Signalis osoittaa rajoitteista kasvaneen yksinkertaisuuden vahvuuden. Liian pimeä monissa paikoissa, eikä mukana ole taskulamppua. Replikantit säilyttävät alkuperäisen kloonatun ihmisen muistoja ja persoonallisuuden osia ja tarvitsevat fetissiobjekteja tai musiikkia tyynnyttääkseen mielialojensa vaihteluja. Punainen väri on paitsi Neon Genesis Evangelionia, myös vahvasti yhteiskunnallista, ovathan työläisreplikantit ihmisen totalitaarisesti orjuuttamaa käyttötavaraa. Internet paljastaa, että pelissä on käytetty Arnold Böcklinin 1800-luvun lopulla valmistunutta Kuolleiden saari -maalausta replikanttien haaveiden kuvaajana. Pelin maailmanrakennus on omaa luokkaansa, aivan kuin Dead Spacen olisivat tehneet ihmiset, joilla on jotakin muuta sanottavaa kuin ”avaruusörkki paha, ammu”. 92 Retrokauhu huijaa uudistetuilla yksityiskohdilla luoden vaikutelman vanhuudesta ilman raihnaisuutta. Replikanttien erottelu työläisiksi ja heitä kurissa pitäviksi protektoreiksi muistuttaa vankileiriä, jossa vangit epäinhimillistävät heikoimpiaan tunteettomasti ja konemaisesti. Vahvaa punaista ja mustaa ja armotonta kuria ja Saksan ja Japanin sekoitusta korostava tyyli herättää mielikuvan tulevaisuudesta, jossa akselivallat voittivat toisen maailmansodan ja ohjaavat kloonattuja replikantteja sotaan Imperiumia vastaan kaukaisessa tähdistössä, jonne kallisarvoinen ihmishenki ei voi yksin kurottaa. Tämä potentiaali katoaa, kun kokemus muuttuu kaksiulotteiseksi Silent Hill -kopioksi. Androidien unohdettu laulu Kerronnan psykologinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus nostaa Signaliksen ylevämmäksi kuin Playstation-ajan selviytymiskauhun toisinnoksi. Saarelle pääsee kävelemään ensimmäisessä persoonassa, mitä Böcklin tuskin osasi odottaa maalausta tehdessään
koita, sillä maailma on täynnä mitä erikoisempia rakennelmia ja olentoja, jotka tiivistävät tunnelmaa karmivan kiehtovalla tavalla. Väräjävän bassovetoinen äänimaailma tukee mieltä vääristävän syvää maailmaa. Hallintalonkero ottaa merenelävät kontrolliinsa. Aalloissa siis Pelaajan ohjaama sukeltaja herää ankkuroituna meren pohjaan. Uusia mekaniikkoja esitellään askel kerrallaan uusien merenelävien muodossa, mutta loppujen lopuksi tarjolla ei ole aivan hirveän montaa erilaista kikkaa. Tunnelma on todella upea, mutta outo. Suurin osa vastaan tulevista arvoituksista perustuu tavalla tai toisella merenelävien erikoistaitojen käyttämiseen. Kestoa ei onneksi venytetä turhaan, vaan tapahtumat soljuvat eteenpäin miellyttävään tahtiin. Joskus ongelma ratkeaa yksinkertaisesti polskuttelemalla esteradan läpi vauhdikkaasti. Kirjaimellisesti. Sen sijaan äkkikuolemia tarjoillaan varsinkin viimeisessä luvussa, jossa muutamia kenttiä jouduttiin helpottamaan viimeisimmässä päivityksessä. Yksinkertaiset, kaksiulotteiset kentät sisälsivät sanattomia vihjeitä oudosta maailmasta, jossa yksinäinen päähenkilö vaelsi eteenpäin. Mittakaavat ovat lovecraftilaisia, sillä kamerakulma vedetään usein reippaalla kädellä kauas, jolloin sukeltaja vaikuttaa todella pieneltä kulkijalta massiivisten rakennelmien ja hirviöiden keskellä. Taikarausku kykenee lyhyeen teleportaatioon. Meren pohjasta ei löydy merenneitoja tai simpukkarumpuja soittavia rapuja, vaan kauhupelin rajoilla kummitteleva syvänmeren seikkailu. Maailma on siirretty meren alle, mutta tunnelma on tuttu. Selittämätön mysteeri on ehdottomasti pelin vahvuus, sillä mielikuvitus täyttää aukot pelaajan päässä. Yllättävästi pomotaistelut eivät ole kovinkaan vaikeita, ennemminkin pieniä arvoituksia, joissa asioita pitää tehdä oikeassa järjestyksessä. Kontrolli voi myös hypätä kalasta toiseen tai palata välittömästi takaisin sukeltajalle, mikä mahdollistaa erilaiset temppuilut ja kontrollin ketjutukset. 43 163835_.indd 43 163835_.indd 43 28.12.2022 14.35.04 28.12.2022 14.35.04. Meri on täynnä outoja patsaita, kuten Rolandin laulusta karannut olifantti-soitin. Merenpohja on mystinen paikka, jota kansoittavat kalojen lisäksi mystisestä kulttuurista kertovat patsaat ja koneet. Sukeltajaa uhkaavia petokaloja ja -kasveja ei ole mahdollista ottaa hallintaan, joten ne on kyettävä joko eksyttämään tai ohjaamaan kuolettaviin loukkoihin, kuten vielä isompien petojen kitaan. Merenpohja ei ole ainoastaan vaarojen täyteinen, vaan toimintaa rytmitetään sopivilla suvantokohdilla, joissa huomio keskittyy ihastelemaan ihmeellisiä patsaita. Limbo ehti saada yhden henkisen jatko-osan, Insiden, ennen Playdead-studion sulkeutumista. Tärkein pelimekaniikka opetetaan välittömästi: sukeltaja kykenee ottamaan kaloja hallintaansa, jolloin esimerkiksi massiivisilla hampailla varustettu merikrotti voi näykkäistä ankkuriketjun poikki. Huonoa . Pelattavaa vain muutamaksi tunniksi. PYHÄ SUKELTAJA SILT Spiral Circus Games / Fireshine Games Arvosteltu: PC Saatavilla Xbox, PS4/5, Switch Versio 1.0.1 Minimi: Intel Core i5-8300H 2,3 GHz, 8 Gt muistia, Geforce GTX1050 Testattu: Intel Core i9-10900KF 3,70 GHz, 16 Gt muistia, GeForce RTX 3080 Ikäraja: 12 Merenpohja on täynnä erilaisia vaaroja. Kun katsot syvyyteen, joku katsoo sinua takaisin. Ketteryyttä vaativat kohtaukset ovat heikoimmin toimivia kenttiä, sillä päähenkilö liikkuu kömpelösti kapeissa kohdissa. Mysteerintäyteiselle tarinalle ei anneta liian pitkiä selityksiä, vaan pelaajan on tehtävä itse omat tulkintansa hahmon tarkoituksesta ja kohtalosta. Silt on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen makupala. Lyhyehkö, mustavalkoinen ja täysin puheeton puzzletasohyppely käytti kerrontansa keinoina sanojen sijaan tunnelmaa. Pie ni ole nto syv yyk siss ä. Meri on täynnä kammottavia mittasuhteita. Hahmo itsessään on varsin herkkä kuolemaan, mutta hänellä on ässä hihassaan. Nyt teeman henkiseksi jatkajaksi nousee pienen Spiral Circus Gamesin julkaisema Silt. Risto Karinkanta SILT Eräänä päivänä tajusin olevani pohjalla. Säätäminen on ollut järkevää, sillä turhautuminen on antiteesi tunnelmalliselle pelille. 89 Lyhyt merenalainen seikkailu Limbon ja Insiden jalanjäljissä. Hyvää + Mielettömän upea tunnelma. Pikkukalat mahtuvat kulkemaan pienistä koloista, sähköankeriaat taas sykähdyttävät laitteet käyntiin. Valtameren silmät Limbon tavoin Silt on varsin lyhyt rykäisy, jopa harmillisen lyhyt, sillä neljä pomoa saa kukistettua runsaassa kolmessa tunnissa. Indiestudio on käyttänyt todella taidokkaita graa. R’lyeh, vai jotain kammottavampaa. Ensimmäisen pomo-ottelun päätteeksi pelaajalle paljastetaan sukeltajan kykenevän imemään suurien olentojen sielut ja kuljettamaan ne muinaisen koneen käyttövoimaksi. V uonna 2010 julkaistu Limbo oli Playdeadin läpimurtopeli
Kadonnut perhe ja epätieto rakkaiden tilasta luo tietysti lähtökohdan matkalle. Tapahtumat nähdään pääosin sivuvinkkelistä, mutta peli ei tapahdu Insiden tavoin suoraan 2D-tasossa, vaan tilassa voi liikkua aina myös syvyyssuunnassa. Ratkaisuja on yleensä kaksi: pulmat ratkotaan joko käyttämällä valonlähteitä yliluonnollisesti tai sitten kannattaa vain ottaa jalat nopsaan alle – tosin pelin käsitys nopeudesta on sitten aivan oma juttunsa. Isä tarjoaa auttavaa kättä, mutta sormien koskettaessa toisiaan muukalaisen kropasta vapautuu valtaisa energiapiikki. Isän ruumis makaa yksin kellarissa, loput perheestä ovat jatkaneet pakoaan. Kellarin katto räsähtää rikki! Läpi syöksyy ihmistä muistuttava hahmo, kauttaaltaan sinisissä juovissa säihkyvänä. Somervillen pulmat rakentuvat pääosin tämän kyvyn varaan. Salamyhkäisyys sopii peliin. Sitten taapero tokenee ja lähtee jaloittelemaan. Mutta miten isä tietää koko ajan tasan tarkkaan, minne kulkea. Myös visiot ovat Englannissa suuremmat, Tanskassa tie on poliittinen ja prosessit pitkiä. K iehtovaa sci. Mutta miksi. Vaara vaanii alati, vaikka vastarinnasta tai sen tarkoitusperistä onkin vaikea ottaa selkoa. Äidin epätoivoinen itku viiltää ilmaa, kun hän pitelee miehensä elotonta ruumista syleilyssään. 44 164569_.indd 44 164569_.indd 44 28.12.2022 14.41.55 28.12.2022 14.41.55. Somerville on eräänlainen road game, matkan teemaan rakentuva seikkailu, jossa tärkeintä on kulkea kohti tuntematonta. Hän pystyy tuottamaan vasemmalla kädellään erikoista sähkölatausta, joka saa kaikki normaalit lamput ja valonlähteet reagoimaan yliluonnollisesti. rmasta Englantiin ja perusti uuden vastaavan Jumpship-studion. Kaikkialla on jostain syystä outoa ulkoavaruuden materiaa, joka yleensä sattuu juuri oikealle kohdalle estämään isän etenemisen. Start with a bang. Koittaa uusi aamu, ehkä seuraava, ehkä kolmas, sillä jotain tuttua tapahtuu. Isä, äiti ja pieni lapsi nukkuvat sohvalla, pimeää olohuonetta valaisee vain päälle jäänyt televisio. Hahmojen liikeanimaatio vaikuttaa hitusen oudolta, kaikki tuntuu heti kättelyssä ihmeen kömpelöltä. Se onnistuu heti siinä tärkeimmässä: mielenkiinto herää peliin, sen tapahtumiin ja henkilöhahmoihin. Ja sitten pilvistä laskeutuu alas jotain valtavaa. Hahmo näkyy ruudulla yleensä pienenä, ja hiipivät kamera-ajot kuuluvat asiaan, kun peli korostaa ympäröivää tilaa ja sivilisaation saavutusten rippeitä. Lapsen osassa pelataan hetki ja päästään jopa melkein karkuun, kunnes isä herää ääniin ja nappaa tenavan talteen. Americana eli yhdysvaltalainen kansallisromantiikka kohtaa kiehtovasti synkän ja salapeSomerville on ilman tekstiä tai dialogia etenevä sci. Reitit täytyy avata sulattamalla materia pois näkyvistä sinisähkövalolla. Peli alkaa. Isä lentää kaaressa selälleen. Ajaako isää eteenpäin tähtiin kirjoitettu, kontrolloitu kohtalo. Samalla mieleeni hiipii orastava epäily pelin laadusta. peli, jossa ratkotaan pulmia tuhoutuneessa maailmassa. Joskus kamera hahmottaa tapahtumia pystysuoraan korkeuksista. Isä hoipertelee ulos kodistaan uudessa syntymässään saadun kyvyn turvin. Käynnistysvaikeuksia, ajattelen. Hän jää jaloistaan kiinni revenneihin kattoparruihin ja selvästi anelee apua. Kamerakulmat ovat etäisiä, hämyisiä ja tarkasti rajattuja. Niistä alkaa hohkata sinisävyistä valoenergiaa. Jaloissa kuorsaa perheen ruskeavalkoinen, karkeakarvainen koira. Johannes Valkola SOMERVILLE Kun perhe kohtaa uhan avaruudessa, ei ole aikaa maata kuolleena. Mysteeri kiehtoo, ja hahmojen kohtalot tulevat iholle, eikä ensimmäistäkään sanaa tarvita. Taustalla kupliva mysteeri luo kiinnostavan pohjatason, jonka varaan kokonaisuus kiinnittyy. Isä avaa silmänsä ja nousee ylös. Somervillen Inside-yhteys ei ole ihme. Kannattaako sitä edes verrata peliin, joka on minun kirjoissani liki ylittämätön. Somervillea ei voi katsella ilman sen roolimallia. Hän ei selvästikään ole mikään jäljittämisen ammattilainen, vaan tuntuu vain kulkevan sinne, minne nenä näyttää. Tai ainakin siltä se näyttää, kun yläilmoista alkaa iskeytyä maahan jättikivien tapaisia monumentteja, ja kaikkialta ammutaan säälittä sähkösäteillä. Molemmat pelit on tuottanut sama mies, tanskalainen Dino Patti, joka Insiden jälkeen lähti perustamastaan Playdead-peli. Somervillen alku on tehokas, suorastaan raivokas. On kuin taivas repäisi, kun ulkoavaruudesta hyökätään. Mutta onko oikein kääntää tuoreen studion debyytissä katse taakse vanhaan saavutukseen. MAAILMOJEN SOTA Jumpship Arvosteltu: Xbox Series X Saatavilla: PC, Xbox One Silloin jysähtää. Alkaa matka kohti tuntematonta. Hänen mukaansa rahoitusmahdollisuudet videopeleille ovat Tanskassa vaatimattomat. Ruutu pimenee. Kaukana odottaa oma perhe, toivottavasti. Perhe pinkoo turvaan kohtia autoa, joka räjähtää silmien edessä. Ojasta allikkoon Somerville käynnistyy keskellä yötä. Ei auta kuin kääntyä takaisin ja suojautuu omakotitalon kellariin, jonka pieneen betonisyvennykseen perhe lopulta käpertyy. Joka on Inside, minimalistisen pelimekaniikan ja sanattoman kerronnan mestariteos vuodelta 2016. Peli etenee ilman dialogia, päähahmo talsii kaurismäkeläiseen tyyliin nöyrästi eteenpäin. ä ja americanaa kuohuva Somerville on peli, jossa isä nousee kuolleista, ja peli itse nousee Playdeadista. Kyllä, tämä on Inside-läppä! Esikuvia tarvitaan aina, mutta entä jos se onkin oma työ
Elokuvallista tyyliä alleviivaa se, että peli nähdään valkokangasle ojen 2.35:1-kuvasuhteen laajakuvassa. Ja on ehtinyt kulkea alueella ristiin rastiin, etsien uutta ratkaisua outojen kuvakulmien tai sattumanvaraisesti reagoivien napinpainallusten takia. Ilmeisin inspiraatio on seikkailupelien tanskalainen mestariteos Inside, mutta klassisen Another Worldin vaikutus paistaa läpi Somervillestä – aivan kuten Insidestakin. n. ikka ja äänimaailma ovat niin tyylikkäitä, että Somervillen sisään haluaa uppoutua kokonaisvaltaisesti. Tämä oli pelikokemus, jonka pariin huomaan palaavani ajatuksen tasolla takaisin. Tuhoutuneen maailman jälkitila on tuttu aihe videopeleistä, mutta Somerville onnistuu luomaan mielenkiintoisen ympäristön ja ajankuvan, joka tuntuu yhtä aikaa tutulta ja fantasialta. Vaikka kamerakulmat, niiden liikkeet ja yleinen tekninen huojunta nakertavat pelattavuuden tunnelmaa, esillepanolla on voima koskettaa, porautua mieleen ja luoda väkeviä muistoja tieteisnäkymien kulkien läpi autioiden peltojen, synkkien raunioiden ja kolkkojen luolien. Totta kai silloin mukana on heikosti toteutettuja takaa-ajokohtauksia. Myös H. Somerville kertoo päähahmosta, silmin nähden nuutuneesta isästä, joka joutuu kulkemaan ankaran matkan ja elämään järkyttävän todellisuuden keskellä. Wellsin vaikutus näkyy selvästi. Pelin hämyisen tyylittelyn takia kamerakulmat ovat etäiset ja epäselvät. Pulssi katoaa Ulkoasun vahvuudet ovat taiteelliset, joten on ikävä huomata Xbox Series X -version kuvan nykivän ja ruudun repeilevän. 45 164569_.indd 45 164569_.indd 45 28.12.2022 14.42.29 28.12.2022 14.42.29. Hyvää + Maailma on hävityksen jäljiltä mutta kiehtova ja kaunis, myös äänimaailma on yhtä lailla tehokasta jälkeä. Sen arvoituksellista sanomaa jäin pohtimaan ja tulkitsemaan, loppuratkaisussa oli kaikupohjaa vuosiksi. Valitettavasti alussa heränneet epävarmuudet sisällön mahdollisista kömmähdyksistä tiukentavat otettaan ja alkavat ärsyttää tosissaan. Hahmon ohjaaminen on kuin tervassa tarpoisi. Siinä missä Inside oli poikkeuksellisen luontevaa liu’untaa läpi kekseliäiden pulmien silkinpehmeän animaation siivittävänä, Somervillessä juostaan päin seiniä. Somervillen pulmat ovat helppoja, tuntuvat keinotekoisilta ja toistavat itseään. Se tuskin oli Jumpshipin tavoite. Jännitys ei kohoa tai edes pysy yllä, koska todellisia yllätyksiä tai rakenteen palkitsevaa kehitystä tapahtuu vain vähän. räisen sci. Arviota tehdessäni peliä oli vieläpä päivitetty useaan otteeseen. Pulmien ratkominen ei ole hauskaa, jos peli taistelee vastaan. Bugeja ja teknisiä harmeja. Somerville myös täyttyy pienistä bugeista, kuten hetkeksi ruudulta katoavista hahmoista, rekisteröimättä jäävistä ohjaimen painalluksista ja checkpointeista, joita on aloitettava uudestaan hahmojen juuttuessa ympäristöön. Valitettavasti tyylitaju rapisee paikoin, kun kamera alkaa teennäisesti liikkua pelimaailmassa. Gra. Mutta kaikista vääristä syistä. Checkpointteja saakin latailla, koska liike on niin epäselvää ja tönkköä. Somerville on audiovisuaalisena matkana kokemisen arvoinen. Harvinaisen hallittu, huoliteltu Inside oli eleganttia ajatuksen virtaa, mutta Somerville tuntuu migreeniltä. Jään leijumaan sen maailmaan ja maalauksellisuuteen. Mukana on paikoin pätevääkin pähkäilyä, mutta kokonaisuus paljastaa korttinsa liian aikaisin, ja se käsi on vaatimaton. 60 Asetelma on kiinostava, mutta Somervillea riivaa epäselvää ongelmanratkonta ja heikko ohjattavuus saa haasteen kumpuaa toteutuksen puutteista. Pulmia paratiisissa. Seurauksena hahmon sijaintia pelimaailmassa on hankala tietää tarkasti. Oleellisin ongelma on pulmanratkonta, mikä Somervillessä onkin helmasynnistä: se kun on pohjimmiltaan puzzlepeli. Sekin ärsyttää, kun pulma ei ratkea, mutta myöhemmin huomaakin olleensa alusta alkaen oikeassa. Jälki on kaunista ja korostaa ympäröivän, tuhoutuneen tilan merkitystä. Mutta en halua pelata tätä enää uudestaan. Olsen on kuitenkin luonut uraa elokuvien parissa animoiden muun muassa sellaisia megale oja kuin Avengers: Age of Ultron, Edge of Tomorrow ja Iron Man 2. Somervillen ohjaaja on Chris Olsen, pelialalla suhteellisen tuntematon henkilö, joka on aiemmin työskennellyt animaattorina Heavenly Sword -toimintapelissä. Veltto Somerville taas alleviivaa tunnetiloja paksulla tussilla. Napakka Inside oli etäinen ja kylmä mutta silti koskettava ja kiehtova. Eikä asiaa auta sekään, ettei pulmia hahmota kunnolla. Pelin ansioksi onkin sanottava, että ahdistuksen tunne välittyy. Huonoa . Ja jo pelkkä aloitus on niin vahva, että tämän haluaa nähdä loppuunsa. Molemmat pelit etenevät ilman sanoja. G. Vipuja luulee painavansa ja oviaukoista on kävelevinään läpi, mutta totuus on ikävästi jotain muuta
Eteenpäin jyrätessään vanhan ystävän ja vaimon sanat kaikuvat kuuroille korville ja jos joku ei väistä, hänet halkaistaan miekalla. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kyseenalaisemmilta päähenkilön teot vaikuttavat. Tämä ärsytti aluksi, kun vaivalla hankitut hillot valuivat hukkaan vailla mahdollisuutta saada niitä takaisin. Tunnelma on niin autenttisen lohduton, että aluksi vierastin koko peliä ja halusin huutaa sille takaisin, että ”No Time for Misery”. Sota jatkuu ja jatkuu. Molemmat alkavat perinteisistä lähtökohdista ja alkavat nopeasti vääntää kuvastoa omaan rujoon suuntaansa. Päähenkilö Thorn on Vanhan Ritarikunnan veteraani, jonka lapsen salaperäinen velho kidnappasi vuosia sitten. Taistelu on hurmeista. Vihollisissa saisi olla enemmän vaihtelua, sillä tämän taktiikan löydyttyä sillä pärjäsi loppuun asti. No Place for Bravery tarttuu ajan henkeen ja heijastelee ihmiskunnan armotonta tulevaisuudenkuvaa ilmastokatastrofin puristuksessa. Menneisyys ei jätä Thornia rauhaan. Erona esikuvaan kerätyt rahat eivät jää kuolinpaikalle odottamaan noutajaansa, vaan hengen lähtiessä kassasta leikataan reilu siivu. Toki kilven takanakin voi jumitella, mutta itse suosin etäällä pysymistä, kaukoaseita ja nopeita vastaiskuja, joista vetäydytään saman tien. Spec Ops purki sotapelien kliseitä ja problematiikkaa, No Place for Bravery tekee saman fantasiapeleille. Uusia kykyjä oppimalla taistelut helpottuvat entisestään, erityisesti syöksähdyshyökkäys on korvaamaton apu. Perinteiseen tapaan luolastot ovat täynnä eksyttäviä käytäväverkostoja, vihollisia ja ansoja. Pelaaja voi lopettaa teurasmatkat ennen varsinaista finaalia tarttumalla Thornin läheisten tarjouksiin, mikään ei pakota painamaan amok-juoksua loppuun asti. Perheeseen kuuluu myös adoptiopoika, joka kulkee Thornin hartioilla liikuntarajoitteisuutensa vuoksi. 46 164183_.indd 46 164183_.indd 46 28.12.2022 14.46.10 28.12.2022 14.46.10. Kaksi ryhmittymää taistelee vallasta ja vetää maailmaa vastakkaisiin suuntiin. Ihmiset yrittävät keskittyä arkeensa, mutta kaikkeen hiipii turhuuden ja lopullisuuden tunne – maailmanlopun tuntu. Hetkinen, olikos nyt kyse videopelin juonesta vai arjestamme 2020-luvun maapallolla. Miekan ja kilven kaveriksi saa myöhemmin moukarin ja jousen. Vanha ja väsynyt mies etsi tytärtään vuosikausia vaimonsa kanssa, mutta joutui lopulta luovuttamaan puolison sairastuttua ja aloittamaan uuden elämän majatalon pitäjänä. No Place for Bravery muistuttaa dekonstruktiivisuudessaan suuresti 2010-luvun Spec Ops: The Linea. Oikean pergamenttikäärön löydyttyä sankari oppii uutta ja sotavasaralla voi esimerkiksi mäsäyttää viholliset pökerryttävän voimalyönnin. Verrattuna Dark Soulsin vaanivaan taisteluun No Place for Braveryn myllytys on nopeatempoista, mikä sopii hyvin kaksiulotteiseen, isometriseen grafiikkaan. Veri vetää No Place for Braveryssa ei tehdä juuri muuta kuin seurataan tarinaa ja taistellaan, joten on onni, että tappelu on toteutettu hyvin. Taistelussa on jytyä. Sivilisaation kunnian päivät ovat takana. Iikka Kivi NO PLACE FOR BRAVERY No Place for Bravery on kova herkille, mutta palkitsee sinnikkään samoojan. Mitään uutta siinä ei ole, mutta perusasiat eli väistöt, voimaiskut, blokit ja parryt ovat napakasti hanskassa. VIIMEINEN SANKARIN MATKA Glitch Factory / Ysbryd Games Arvosteltu: Switch Saatavilla: PC Sitten hoksasin, miten taloutta pitää pyörittää: koska kaupassa ei ole mitään kallista, rahaa ei ole syytä säästellä, vaan koko omaisuus pitää heti kauppiaan tullessa vastaan tuhlata terveysbonuksiin, heittoveitsiin ja vastaaviin – ne kun eivät kuoleman hetkellä häviä. Mutta niin väkevä ote tuomiopäivän saarnassa oli, että ennen lopputekstejä en päässyt irti. No Place for Braveryssa ensimmäinen tehtävä sijoittuu tolkienmaiseen kääpiöiden hylättyyn Nuotio ja menneisyyden rauniot, soulsliken peruspalikat. Etäisyyksien arvioiminen on hankalaa ja toteutus niin buginen, että pudottuaan Thorn syntyy usein takaisin tyhjän päälle ja putoaa saman tien uudelleen monttuun, mikä on kertakaikkisen raivostuttavaa – etenkin jos edellinen tallennuspaikka on kaukana. Sielunserkku No Place for Bravery on toimintaseikkailu ropeja soulslike-maustein. Tietyillä taisteluareenoilla syöksähtelyä pitää käyttää tasolta toiselle loikkimiseen, mikä muuttaa nopean etenemisen stressaavaksi hieromiseksi. Dark Soulsin sääntöjen mukaan nuotiolla levätessä peli tallentuu ja terveys palautuu, mutta hirviöt heräävät takaisin eloon. Kyse ei ole itsetarkoituksellisesta mässäilystä: roiskinnalla on tarinassa ja teemassa selvä funktio, jota en raaski paljastaa. Armeijakaverin kanssa tehdyllä luolastoretkellä hän törmää lapsensa kaapanneeseen velhoon ja palaa saman tien raivokkaan pakkomielteiseen mielentilaan. Kukaan ei tunnu tietävän mitä tehdä. Niiden lopussa kaadetaan pomo, joka nytkäyttää tarinaa eteenpäin. Roisi väkivalta lisää taistelun iskuvoimaa ja luo toimivaa kontrastia muuten sievälle ulkoasulle. K aikki on levällään. Tämä tekee mättämisestä tyydyttävää ja sopii tunnelmaan, kun energiapalkkien kihnuttamisen sijaan pannaan goblinia reippaasti poikki ja pinoon. Kun Thorn pääsee suojauksesta läpi, kohde nitistyy tavallisesti muutamasta iskusta. Oivalluksen myötä jyrkältä vaikuttava vaikeustaso asettuu kohtuulliseksi. Keitä ne on ne sankarit Pätevän pilkkomisen lisäksi No Place for Braveryssa vetää puoleensa harvinaisen kiinnostava tarina, joka leikittelee pelaajan odotuksilla eikä välttele vaikeita aiheita. Sen avoin kartta on pitkälti hämäystä, sillä juoni kuljettaa pelaajaa tiukasti paikasta toiseen eikä vapaalle samoilulle juuri jää tilaa. Merenpinta nousee. Kun pitää taskut täynnä parannusbuusteja ja projektiiliaseita, bossimatsit muuttuvat tuskafestareista hauskaksi hurmehipaksi. Ainoa taistelua heikentävä piirre on turha, rikkinäinen tasohyppely
Kovimmille sielunkiertäjille peli jäänee reilun 10 tunnin kestollaan ja helppoudellaan välipalaksi, mutta kaltaisilleni genren noviiseille se on erinomainen ensiaskel vaikean ja synkän fantasiamätön maailmaan. Muutamankin kerran hakkasin päätäni turhaan seinään vain siksi, että etenemiseen vaadittava palikka tai kaadettava välibossi ei tullut näkyviin. Valtaryhmät käyvät taisteluaan taustalla eikä maailma tunnu hyppivän pelaajan toimien tahdissa, mikä lisää uskottavuutta. Tarinan takia sitä kannattaa kokeilla ihan jokaisen, minulla se jäi kummittelemaan mieleen päiviksi. Kaiken ytimessä on ajallemme tärkeä kysymys: mitä jos maailmanlopun aiheuttavatkin lopulta ne, joita olemme tähän saakka tottuneet pitämään sankareina. holviin, mutta sinne johtavaan käytävään on leiriytynyt hyvin realistinen päihdeongelmaisten porukka. Synkkyyden sekaan mahtuu lämpimiäkin hetkiä. Loppuhiominen jäänyt tekemättä. Tarina painottaa vähän liikaa yllätyskäänteitä ja purkaa paikoin jännitteitään turhan nopeasti. Thorn on kyseenalainen kasvattaja. Hahmot puhuvat kuin oikeat ihmiset ja turha jaarittelu sekä ylitsevuotavat fantasiakliseet on vedetty minimiin. Switchillä joukkokohtaukset nykivät paikoin pahasti ja kaukoaseiden käyttö pysyy kankeana, vaikka kuinka harjoittelisi. Tekijätiimi Glitch Factoryn nimi on turhan osuva, sillä bugit haittaavat pelaamista, eikä niitä oltu korjattu, vaikka julkaisusta oli viikkoja. Elävä kuoleva maailma Tarinan vetovoimaa tehostaa hengittävä maailma, joka avautuu paitsi kauniin pikseligrafiikan, myös kiinnostavan loren kautta. Mikä hienointa, dekonstruktiota ei käytetä pelintekijöiden fiksuuden osoitteluun ja yleiseen näppäryyteen, vaan sillä on tarinan ja teeman kannalta keskeinen merkitys. Huonoa . Vastaantulijat kyseenalaistavat sankarien motiivit. On turhauttavaa pyöriä ympäri luolastoa, kun ei tiedä, johtuuko jumittaminen omasta kädettömyydestä vai pelin rikkinäisyydestä. Mitä jos vanhan maailman loppu onkin välttämätön, jotta tilalle voi nousta uusi ja parempi. Tehokas äänimaailma ja kauniin haikea musiikki tukevat visuaalisuutta. Ennen loppua tarina ja rytmitys onneksi ryhdistäytyvät ja finaali on komea, vieden teeman pelotta päätyyn asti. Selkeästä pelimäisyydestään huolimatta paikka tuntuu aidolta. 47 164183_.indd 47 164183_.indd 47 28.12.2022 14.46.24 28.12.2022 14.46.24. Sankarit ahdistuvat tiedosta ja pyytävät häneltä ikivihreää piristykseksi. Yksi heistä on 200-vuotias, joka näyttää jo ruumiilta, mutta ei millään kuole, eikä kukaan tiedä miksi. Rytmityskin kangertelee: peli käynnistyy hitaasti, keskivaiheen jälkeen motiivi tuntuu olevan vähän hukassa ja loppumetrejä pitkitetään tarpeettomalla vankilapakokohtauksella (jossa, kuten arvata saattaa, pelaajalta viedään aseet). Hyvä kuvaus käsikirjoituksen tehosta on lyhyt hetki iltanuotiolla, kun paikalle saapuu bardi, joka pyytää paikkaa leiritulen lämmössä. Kammottava kalmatarina ja soita Paranoid -vitsi kolmeen minuuttiin niin, että ne sopivat yhteen ja tuntuvat kuuluvan saumatta samaan maailmaan, se on harvinaisen hienoa kirjoittamista! Juniorin eka soulslike No Place for Braveryn selkein ongelma on epätasaisuus. Historia ja myytit sekoittuvat toisiinsa ja näkyvät kaikkialla – lokikirjojen tarinat jättiläisistä ja lohikäärmeistä jaksavat kummasti kiinnostaa, kun saaren pääkaupunki on rakennettu valtavan olennon kylkiluiden suojaan. Grafiikka on pienimuotoisen nättiä. Hyvä, napakka käsikirjoitus solmii paketin yhtenäiseksi. 84 Rankka ja reipas toimintaseikkailu Hyvää + Tanakka taistelu, taitava tarina, kiehtova maailma. Bardi kertoo tulleensa kylästä, jossa asuu enää kolmisenkymmentä ihmistä. Kuvissa karkea grafiikka herää eloon liikkeessä, kun värikkäät linnut lehahtelevat lentoon metsäaukioilta. Rosoineenkin No Place for Bravery on mainiota miekkaviihdettä, harvinaisen toimivaa tarinankerrontaa ja kiehtovimpia pelimaailmoja hetkeen. Bardi on kuitenkin kyseiseen viisuun läpeensä kyllästynyt – eikö tässä valtakunnassa muita kappaleita osata, tuskailee luuttumies. Sotapäällikön nimi herättää kysymyksiä
Saurussarja istuu genreen vaivatta, sillä alkuperäisen Jurassic Parkin keittiökohtaus iski velociraptoreilta piilottelun kerrasta länsimaisen popkulttuurin takaraivoon. Nyt ollaan jännän äärellä. JURASE PARK Coatsink Factory Arvosteltu: Switch Saatavilla: PC Muuta: Tukee PC Oculus-, Oculus Quest-, PSVR2virtuaalilaseja (tulossa). Ja minä olen sarjan fani. Kun VR:n tuoma immersio jää puuttumaan, peli on aivan liian tapahtumaköyhä. ikka on siihen perusteltu valinta. Kerran livahdin raptorin ohi ja luulin olevani selvillä vesillä, kunnes hoksasin askeleideni kuuluvan harvinaisen selvästi. Juuri kun ehdin kaappiin piiloon, huomasin raptorin vihreän hahmon vilahtavan esiin nurkan takaa ja pulssini takovan lenkkeilylukemia. Hyvää + Jännittävä VR-peli... ...ei vähemmän yllättävästi toimi ilman VR-tukea. Huonoa . Kauhupainotteisessa VR-pelissä tämä ei haittaa, sillä tietty kömpelyys tuo paniikin tunnetta ja nopeiden liikkeiden vähäisyys pitää pahoinvoinnin aisoissa. Valtaosa ajasta kuluu autioilla käytävillä harhaillen ja etenemisreittiä etsien – kunnes jostain ilmestyy hirviö ja sitten lymytään kaapissa henki kurkussa, kun kättä pidempää otuksen kaatamiseen ei ole. Liikkuminen on hidasta ja kankeaa. On myös äärettömän typerää, että pöydän takana kökkiessä ei voi vilkaista varovasti reunan yli, vaan pitää nousta seisoma-asentoon ja paljastaa koko mehukas sapiens vaanivalle pedolle. Aftermath ei voisi olla enempää väärällä alustalla kuin usein käsikonsolimoodissa pelatulla Switchillä pienine näyttöineen. Vielä kun käännös olisi tehty koneelle, jossa on VR-tuki, eikä Nintendo Switchille, niin hommassa olisi ollut jotain järkeäkin. Jurassic Park -historiikkia (Pelit 1/2022) väsätessäni sain ilokseni huomata, että tällainen peli on kuin onkin tehty, mutta vain Oculus Questille (ja sittemmin myös PC-Oculukselle). Virtuaalitodellisuudessa pelaaja voi kurkistaa kulman taakse liikuttamalla päätään, Switchillä tarjolla on jäykkä kurkkaus, jota ei voi säätää portaattomasti. Olisi mahtavaa, jos Jurassic Park tehtäisiin Alien: Isolationin muotoon. Arvioitu elinikäni on noin puoli sekuntia. Hyvä ääninäyttely ja raptorien paikallistamista helpottava hieno tilaääni paikkaavat, mutta eivät tarpeeksi. Minun kohdallani Jurassic Worldin kliinisyys ja lannistavan tylsä siniharmaa värimaailma eivät tosin pärjää alkuperäisten le ojen estetiikalle, mutta ymmärrän toki, että nyky-yleisölle JW on JP:tä tutumpi eikä sarja halua keskittyä pelkkään nostalgiassa vellomiseen. 65 Täysin tarpeeton julkaisu. Lisenssiä hyödynnetään muutenkin hyvin. Siellä olemattomuuden tunne Vaikka lähtökohdat ovat kunnossa, Aftermathin Switch-versio on täysin turha julkaisu. M ielessäni on ollut pitkään idea unelmapelistä. Koska VR järkiään kamppailee konetehojen riittävyyden kanssa, paljon suuria väripintoja sisältävä cel-shading-gra. Siksi tieto Jurassic World Aftermathin kääntämisestä kotikonsolille DLC-lisäosan kanssa oli mitä mukavin yllätys. VR-tuen puute kampittaa myös hiippailun. VR does what Nintendon’t Jurassic World: Aftermathin pelaaminen on harmillinen kokemus, sillä siitä näkee, että VR:nä peli toimii täysin eri teholla. Kovankin fanin kannattaa jättää tämä väliin, sillä parempaa on luvassa: Jälkinäytöksen jälkinäytös koittaa ensi vuonna, kun peli käännetään uudelle PSVR2-järjestelmälle. Kukkuu! Kaksimetrisen pteranodonin tuijotus laittaKukkuu!a Helsingin hanhiongelman kontekstiin. Mutta kun dinoa pääsi katselemaan kaikessa rauhassa laajalta näytöltä eikä VR:n ahtaammassa immersiossa, hurja saalistaja latistui muutamassa hetkessä helposti höynäytettäväksi videopelihirviöksi. Telkkarissa yleisilme jää kuitenkin valjuksi. Fanina peliä tekisi mieli vääntää ihan siksikin, että muutakaan ei ole. Kaavamainen kenttäsuunnittelu ei helpota: usein huomasin raptorikohtauksen olevan lähellä, koska piilokaappien määrä huoneissa lisääntyi dramaattisesti. Suosittelen odottamaan, sillä tämä liskodisko kannattaa kokea laimentamattomana. Kaikesta nähdystä tulee fanille autenttinen olo. Norminäytöltä pelattuna kilpikonnana köpöttely salamannopeiden liskojen seassa on ainoastaan tylsää ja työlästä. Iikka Kivi JURASSIC WORLD AFTERMATH COLLECTION Jurassic World Aftermath Collection tarjoilee vesitettyä velociraptoria. Siihen en kuitenkaan enää ryhdy, että veivaan keskinkertaista lisenssiroskaa paremman puutteessa, siitä sain jo Jurassic Parkin NESja SNES-versioiden kanssa tarpeekseni. Näyttelijäkaartista mukana ovat Je Goldblum ja BD Wong, raptorit saavat roimasti kuumottavuuslisää le oista napatuilla sampleilla. Visuaalisuuskin ottaa pataansa porttauksessa. 48 164226_.indd 48 164226_.indd 48 28.12.2022 16.44.30 28.12.2022 16.44.30. Niskakarvat nousivat pystyyn, kun tajusin, että ääni ei lähde minusta. Käytävillä ramppaaminen, silkalta työltä tuntuvien pulmien ratkominen ja kaavamaisten raptorien välttely puuduttivat alle tunnissa. Harmillista Aftermathin kannalta on sekin, että hyviä Jurassic Park -pelejä ei ole monta ja edellinen ekapersoonaversio on vuodelta 1998. Kaapissa on vaaraton fatsi Jurassic World Aftermath Collection on harvinaisuus dinoviihteen joukossa, sillä sen tyylilaji kaartaa Amnesian kaltaisten kauhupelien suuntaan. Kaikki ongelmat johtuvat siitä, että kyse on VR-pelistä ilman VR-tukea. Siinä laitettaisiin pelaaja piilottelemaan aseettomana raptoreilta ja reksiltä, mielellään vielä virtuaalitodellisuudessa. Olennaiset dinosaurukset ovat mukana ja öinen Isla Nublarin tutkimuskeskus on huolella tehty
Lemmenlomalla olohuoneessa Moninpeliapuri-vaimoni mielestä The Devil in Me oli helpoimmalla vaikeustasolla vaikeampi verrattuna edelliseen osaan House of Ashesiin. Omistaja on salaperäinen ja hovimestarin huolenpidosta nauttivan ryhmän tunnelma on hilpeä, kunnes ei olePIRUN HYVÄ HOTELLI Supermassive Games Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PC, PS4, Xbox One, Xbox Series X/S Versio: 1.003 Laitteistovaatimukset: Intel Core i5-4690K / AMD FX-8350 tai parempi, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GeForce GTX 960 / AMD Radeon R9 380 tai parempi. Devil in Me on yhden illan samalta ruudulta tuijotettava moninpeli, jossa maksimissaan viisi pelaajaa saa oman hahmon ohjattavaksi. Hänen on pakko piiskata sammuva juontajatähtensä Kate Wilde, tavallista perhe-elämää kaipaava kameramies Mark Nestor ja muu tiimi onnistumaan dokumenttiprojektissa, tai hänen elämäntyönsä ja viimeinen haave rahallisesta menestyksestä haihtuu. H enry Howard Holmes rakennutti 1800-luvun lopulla Chicagoon ansahuoneilla sisustetun murhahotellin, jossa hän surmasi ja sulatteli vieraitaan sekä usean vaimonsa, ja möi luurangot lääketieteelliseen käyttöön. 49 164632_.indd 49 164632_.indd 49 28.12.2022 16.35.58 28.12.2022 16.35.58. Todisteita voi käännellä miten haluaa, mutta ei niillä pakoon pääse. Ajatusleikki: yritä nimetä edes yksi uusi toimintapeli tai -leffa, joka ei pääty lähitaisteluun. Tarina ei pysähdy hahmon kuolemaan, vaan haarautuu pelaajan valintojen mukaisesti, joten yhden asukin menetys ei matkaa hidasta. Unohtuiko partaveitsi kotiin. Nuorta ääniteknikkoa Erin Keenania lukuun ottamatta kaikki tiimin jäsenet roikkuvat viimeisestä oljenkorresta, sillä kehäraakkeja ei rahoita kukaan. Kaikki on okei, kunhan ei huomioi, kuinka matkalla hotellille Kate huomaa myrkyllisistä aineista varoittavan konttilähetyksen. Kokeneet karjut kritisoivat God of Warin spoileripoikaa, joka paljastaa puzzlejen ratkaisut, mutta kasuaalit tarvitsevat valikosta kytkettävän superselittäjän vaikeisiin tilanteisiin. Jotakin jää puuttumaan, sillä tyhmät juonenkäänteet vaativat yhdessä naureskelua. En vain keksi, millä tavalla huonompi. Perustuu tositapahtumiin. Ikäraja: 18 83 Sarjamurhaaja järjestää kivan yhteisen illan sinulle ja minulle. Vaimoni kanssa jakamani pelikokemus oli itsestään niin miellyttävä, että se vaikuttaa mielipiteeseeni. Tilanne voisi olla huonompi. Keskusteluissa saa valita sopivan vaihtoehdon, kirvestä kannattaa väistää ja sokkeloissa pitää tarttua oikeasta kallionreunasta kiinni. Antologian osat ovat itsenäisiä, eikä edellisten osien välillä ole muuta jatkuvuutta kuin kauhutarinoiden kertojana toimiva Kuraattori, brittiläinen ja ei-mätänevä versio ysäritelevision myöhäisillan Kryptanvartijasta. Ne ovat hyvä lisä Supermassive Gamesin kaavaan. Ei enää yhtään lähitaisteluun päättyvää toimintapeliä, kiitos. Silloin peli olisi jäänyt julkaisematta, niin kuin kaikille perfektionisteille käy. Uskomattomalta kuulostava tarina on lähtökohta Supermassive Gamesin uudelle kauhupelille, jonka viiden interaktiivisen elokuvatunnin aikana pelaajaa piinaa Holmesin moderni kopioija. Eksien suhdesekoilut ovat täydellistä sosiaalipornoa, varsinkin kun hahmoista voi tehdä joko siedettäviä tai idiootteja oman valintansa mukaan. kaan. Kutkuttavan murhahotellin jälkeen loppu juostaan karkuun kuolematonta slasher-puukottajaa puutarhoissa ja hylätyissä vajoissa niin kuin kaikissa kauhuleffoissa. Ja elokuva-alalla kukaan ei kuullut toisista mahdollisuuksista. Paras sisältö on ladattu ensimmäiselle puoliskolle, jolloin pelkkä lupaus kuumien uunien, murskaavien seinien ja saha-ansojen täyttämästä vaarallisesta rakennuksesta herättää mielikuvituksen. Holmes ystävällisenä hotellin isäntänä lainaa tietenkin omaansa. Muuten kokemus miellytti, varsinkin parisuhdeteema antoi hänelle enemmän pureskeltavaa kuin Call of Dutyn ”kenellä miehistä on isoin ase ja sykkivin muskeli” -pullistelu. Lopputuloksena kovin syvällistä kokemusta ei ”hotellin sviitti olikin uuni” -älynväläyksistä saa, vaikka ne hetken hymyilyttävätkin. Toisaalta jokaisen viihdyttävän kokemuksen ei tarvitse olla täydellinen. Hyvää + Tosielämän murhahotelli on loistava taustatarina. Jokainen peli on lopussa Tekken Supermassive Gamesin interaktiiviset elokuvat ovat helppoja kokemuksia. Lonnitin onneksi sumusaarelle rakennettu murhahotelli paljastuu vaikuttavaksi kopioksi 1800-luvun versiosta. Uhraatko puolisosi paetaksesi. Huonoa . One more mission, crew, one more mission. Uudesta murhahotellista kuvaa dokumenttia Lonnit Entertainment, jonka 49-vuotias johtaja Charlie Lonnit on epäonnistunut pahasti edellisessä ohjauksessaan. Kuvauksien epätoivo ajaa entiset rakastajat ja työkaverit Saw-elokuvasta muistuttaviin tilanteisiin jo ennen vilausta heitä vaanivasta murhahotellin omistajasta. Toki yksinkin voi pelata, niin kuin kiekkoa voi lämiä yksin jäällä. Pusikoissa hyppiminen on PS2-tason innovaatio, mutta peliä leikkivät osiot luovat miljöön murhahotellin ympärille. Unchartedista lainaavat kiipeilylabyrintit turhauttivat häntä kohtuuttomasti, sillä PS5:n ohjain ja avioliittomme oli katketa useaan kertaan. Antero Kyyhky THE DARK PICTURES ANTHOLOGY: THE DEVIL IN ME Heräät kahleissa pimeässä huoneessa, jossa soi Arttu Wiskari
Mutta päävastus on pikkutyttö, joka toksisena misantrooppina aikoo jatkaa D’Abanon projektia. Koska haluttuun vastustajaan ei saa luotua kestävää suhdetta ja Jesse on liikkeissään vähän kankea, lännensankarimme liikkuu etupäässä Dark Soulsin tutulla olkapääkierähdyksellä, mihin hänen vaatetuksensa ei kyllä visuaalisesti sovi. Evil West ei vain osaa hyödyntää mielenkiintoista asetelmaansa. Juonellinen oikeutus on se, että guante electricolla pääsee läpi vampyyrien glamoureista eli suojailluusioista, jotka pelissä tosin ovat myös fyysisiä esteitä. Mahtihanskaan verrattuna tuliaseet, eli normaalisti toimivat Colt ja kivääri/kaarijousi sekä cooldown-vetoiset haulikko, liekinheitin, dynamiitti ja gatling, tuntuvat alitehoisilta lisäkkeiltä. Pääasiassa polulta poiketaan vain muutaman dollarin tähden, mutta löytyy sieltä myös energiaa, tuplaterveyttä, lorea ja uusia perkeitä (jotka täytyy vielä avata). Mutta muut vampyyrit haluavat edelleen pysyä kaapissa ja pettävät D’Abanon, jonka Jesse pätkii jo tarinan alussa. Apunaan hänellä on rastatukkainen Nick Fury, salanimellä Edgar Gravenor, plus tiukka tiedenainen Emilia Blackwell ja kitisevä nörtti-insinööri Vergil Olney. Vaikka perusidea on kiinnostava, peli hiihtää yhtä tuttuja latuja kuin Juha Mieto kotinurkillaan. Myöhemmin väistöönkin lisätään sähköä. Nnirvi EVIL WEST ”Tule hyvä pomotaistelu, älä tule paha pomotaistelu!” rukoilin pelijumalia. Terveysnappula on cooldownin takana, mutta terveyspalloja irtoaa hirviöistä kun ne lopettaa oikein. Kun näkee laajemman alueen, tietää mitä odottaa: areenaa. Rentierin kuuluisa massiivinen sähköhanska saisi Hellboynkin nyökkäämään myötätuntoisesti. Välillä on jotain kevyitä puzzleja hölkkää katkomassa. P aha länsi, kuulostaa tuoreelta venäläiseltä sotapeliltä! No, Evil Westissä toki taistellaan jenkki-verenimijöitä vastaan. Jesse Rentier on habitukseltaan juuri sellainen klis… klassinen lännensankari, pseudokarski pseudokyynikko, joka pukeutuu yliampuvasti. Saman perusrakenteen voisi kierrättää melkein mihin tahansa pelikonseptiin. Syrjitty vampyyrivähemmistö kutsuu itseään sanguisugeiksi, mutta rasistiset ihmiset haukkuvat heitä lutikoiksi (tick). Mutta ne tekevät sen itse: Rentier-instituutti puolustaa 1800-luvun Yhdysvaltoja muun muassa vampyyreitä vastaan. Joten sekaan vain ja puheenvuoro Kyllikki Nyrkille. Erikoista, koska pelissä ei hirviöiden lisäksi juuri normi-ihmisiä näy. Pikkutytön hakkaamisesta ei kannata silti haaveilla etukäteen, sillä kuten kaikki isät tietävät, ne kasvavat todella nopeasti. Se latautuu, kun sillä hakkaa hirviöitä, joten mättämistä voi ja pitää tehostaa sähköisillä erikoisliikkeillä. Evil Westin sankari on sen instituutin perustajan William Rentierin poika Jesse. Jos alueella on jo väkeä, niitä ei voi vahingoittaa se ulkopuolelta, mikä on outoa. Yksi varjossa eläneistä suurvampyyreistä, Peter D’Abano, haluaa tuhota ihmiskunnan ennen kuin sen tekniikka kehittyy tasolle, joka uhkaa vampyyrien olemassaoloa. Nappasin pelin arvostelunakikseni, koska nopeassa videonanalyysissä se näytti vähän iki-ihanalta Remnantilta. Hanskasähkön pääasiallinen käyttö on jähmettää vastukset hetkeksi, jolloin niitä saa piestä kunnolla, tai keräämällä sähkömittarin täyteen mättää hetki supernopeudella. Rakenne on normikamaa, tuttu muun muassa God of Warista. Kivääri on käyttökelpoisin, koska sillä paukutellaan tähdätysti hirviöiden heikkoihin kohtiin. Hanska myös edustaa tekniikkaa, joka ei ole edes etäisesti aikamme tiedemiesten saavutettavissa. Sähkö mahdollistaa myös muutamia erikoisliikkeitä. Evil West edustaa Dark Fantasyn aligenreä Weird West, ja hyvin edustaakin, koska yksi asia on lännenpeliksi todella kumma: pelissä eivät puhu Coltit, puheen hoitaa nyrkki, tarkemmin sähkönyrkki. Ei se ollut. Evil Bosses Ikuisuus sitten pelasin kuusnepalla Forbidden Forestia, jossa vihasin teleporttaavia lentopörriäisiä, kun niihin piti osua jousella. Jesse etenee polulla, jonka varrelle on kätketty kerättävää. Peliä on verrattu uus-Doomeihin, mutta vaikka henki on sama, ei näin lussuilla, tehottomilla aseilla Doomguyn sarjassa painita. Tappelussa jäin kaipaamaan kunnon lukitusta, ja jotain muutakin näkemystä kuin laadun korvaamista määrällä, tappelulla kun on välillä paha tapa venyä kauas yli huvirajan, ja mitä pitemmälle pelissä mennään, sen enemmän vain lisätään hirviöitä. Puolalainen Flying Wild Hog on tuttu uusista Shadow Warrior -peleistä, ja Evil West on ihan samanlainen ysärihenkinen temppurata: suora putki, jota pätkivät taisteluareenat ja pomotaistelut. ”OK, saat sairaan vanhuksen ja pikkutytön, plus vielä käteesi sähköhanskan!” lupasi Evil West ja nauroi, mutta ei hyvällä tavalla. HANSKAA TURPAJUHLAA! EVIL WEST Versio:1.04 Minimi: Intel Core i5-2500K (3,3 GHz) / AMD FX-6300 X6 (3,5 GHz) / 8 Gt RAM, GeForce GTX 750 Ti tai Radeon RX 460 Suositus: Intel Core i5-10505 (3,2 GHz) / AMD Ryzen 5 1600 (3,2 GHz) / 16 Gt GeForce GTX 1060 tai Radeon RX 590 Moninpeli: 2 Coop Testattu: AMD Ryzen 7 3700X 8-Core Processor 3,60 GHz, 16,0 Gt, GeForce RTX 2060 6 Gt Sanguisuge my tick! Juonen pääfunktio on heittää Jesseä erilaisiin ympäristöihin. Ja nyt ne ovat tulleet takaisin, ja niihin pitää osua padilla. Jesse The Tick Slayer Evil Westin taistelu rakentuu siis sähköhanskan ympärille. Pelaaminen padilla sujuu muuten hiirtä paremmin pait50 164363_.indd 50 164363_.indd 50 28.12.2022 16.11.17 28.12.2022 16.11.17
si silloin, kun pitää olla tarkka. Serious Samiakin ovat puolalaiset pelanneet, koska hirviöihin mahtuu kohti juoksevia huutavia räjähtäjiä. Tylsiä kikkaja kihnutuspomoja ole mitään haittaa, ja silloin taistelu vastaa God of Waria sen normivaikeustasolla. Enimmäkseen Evil West sentään viihdyttää enemmän kuin ärsyttää (loppu pois lukien), eikä siinä ole mitään massiivista superärsytysongelmaa (paitsi loppu). Vampyyreita näkyy aika vähän, niiden erilaisia palvelijoita ihmisistä ihmissusiin paljon enemmän, mutta omaperäisiä ne eivät ole. Meitä on moneksi. Toiseksi viimeisessä isopomossa käämini kärähtivät lopullisesti ja vedin pelin loppuun trainerilla. Pisteitä olisi tullut lisää, jos villiä lännen rikasta mytologiaa olisi hyödynnetty muutenkin kuin visuaalisesti, mutta Weird West ei osaa kesyttää villiä länttä. Evil Dead -sarja, olisin myytyä miesoletettua. Pelissä on coop-moninpeli, jos sellainen puuhastelu kiinnostaa. Nimi viittaa selvästi Evil Deadiin, ja jos peli olisi lätrännyt yhtä huolettoman ylimauttomasti kuin ihana Ash vs. Alesta poimittuna se täyttäisi hyvin hetkellisen väkivaltamässäilyn tarpeen. Samaan hengenmenoon on todettava, että foorumien mukaan osa pelaajista rakastaa Evil Westiä ja on vetänyt kyseiset pomot läpi joka vaikeustasolla. Graafisesti Evil West on oudon rujo ja karkea, tuoden välillä mieleen jopa Playstation 3:n. Ymmärrän, mitä pelissä on haettu. Ehkä Jessenkin olisi kannattanut käydä Sunnydalessa opissa, paikallinen sankaritar kun hanskasi homman paremmin jo Xboxilla. Tosin iilimatohybridien käyttäminen veripankkeina on ihan kekseliästä, koska sanguijuelat oikeasti estävät veren hyytymistä. Vampyyrien metsästäminen on perinteisesti ollut tyttöjen hommaa. What we do with the shaders. Tuloksena Evil West on keskiviihdyttävä mättö, joka ei kiusaa eikä kiihota. Kun pomotaisto on 80-prosenttisesti väistelyä, ja sitten saa superaseella metrin hiparitangosta lohkeamaan millin, se on minulle kiitos ei ja hei. Hyvää + Mättö maistuu aina Huonoa . Hahmot ovat rumia ja muovisia, puvustus vetää yli, mutta paljon vähemmän kuin värit, joissa räikeys välillä vedetään niin tappiin, että se haittaa jo pelattavuutta. Tai (poiskytkettävillä) hämähäkeillä, joita vilisee ruudulla niin paljon, ettei araknofobi toivu viikkoon. Taistelu on enimmäkseen ihan rattoisaa noin ensimmäiset kaksi kolmannesta. Kun pieni areena on täynnä joka suunnasta hyökkäävää porukkaa, kommelluksilta ei voi välttyä. Jaksoin hieroa aikani, mutta lopulta tiputin vaikeustasoa, koska siitä ei 78 Enimmäkseen viihdyttävässä villin lännen vampyrimätössä häviäjä on villi länsi. Peli vetää vaikeuskerrointa tasaisesti ylöspäin, taisteluissa pärjääminen alkaa vaatia kohdeanalyysia ja oikeaa välinevalintaa. Graafista plussaa tulee alirutiinista, jolla maastoa täytetään vaikka iljettävän limaisen näköisillä iilimadoilla. Lukitus ei auta, koska se säännönmukaisesti valitsee väärän kohteen. Osa niin isoja, että ne varmaan syövät hiiriä. Tyyliin sopivasti myös hyönteispomot ovat tylsää kikkaväännettävää, joten niitä näkee loppupuolella ihan liikaa. Puutalossa asuvana olen itse araknofiili: terve talo on täynnä kahdeksanjalkaisia ystäviä. Myöskään oikeiden isopomojen kanssa vääntäminen ei vastaa käsitystäni viihteestä, loppupelin kaksi olivat kouluesimerkkejä kaikesta, mikä tekee pomotaisteluista tuskaa. 51 164363_.indd 51 164363_.indd 51 28.12.2022 16.11.46 28.12.2022 16.11.46. Tuntuu kuin tekijöillä ei olisi ollut hirveää intoa eikä kekseliäisyyttä, joten he ovat tyytyneet pelimekaniikassa vakioratkaisuihin
Vaikka Grave on (super)voimakas megamachosankari, kenttien kliimakseissa hengissä säilyminen edellyttää liikettä ja mahdollisten suojien, kuten tolppien, kulmien ja muiden kenttärakenteiden hyödyntämistä. Lisänimi G.O.R.E on ansaittu, sillä tapahtumissa on verta ja lentäviä ruumiinkappaleita. Petri Heikkinen GUNGRAVE G.O.R.E Gungrave G.O.R.E jakaa aseet pelipaheksujien käsiin: siinä todellakin vain ammuskellaan kaikkea ja kyllä se verikin lentää niin, että järkevää aikuista kauhistuttaa. Tähtäystä tärkeämpiä päätöksiä ovat ketä ammutaan ensin ja miten, sillä pistooleihin voi ladata yksittäisen tehopaukun. Toiminta starttaa yksinkertaisena röpöttelynä, mutta pidemmän päälle matsit vaativat enemmän tai vähemmän taktiikkaa, kun yksinään simppelisti käyttäytyvät, mutta erityyppiset viholliset hyökkäävät yhdessä. G ungrave sijoittuu sci. Tarinan tuppisuu sankari on silmälasipäinen ja jääkaappipakastimen kokoinen korsto, joka on oikeastaan elävä kuollut: pro a Ason oudot hoidot ovat tehneet murhatusta Brandon Heatista yrmeän, hiljaisen ja yliluonnollisen tappokoneen. Vastaan rynnii erilaisia gangstereita, sotilaita ja sinertäviä seed-hirviöitä. Etenkin ohjusten palauttaminen on elintärkeää, mutta onneksi pyörivän pesisiskun ajoitus on salliva. Grave murjoo roistoja selässä roikkuvalla järeällä arkku-tykillä, jota käytetään ampumiseen näyttävissä spesiaaliniiteissä ja brutaaleissa lopetusliikkeissä. Juuret ovat kahdessa PS2-pelissä vuosituhannen alkupuolella, mutta ultra-väkivaltaisesta aiheesta on tehty myös anime-sarja ja sarjiksia. Pahimpien vihollisten Gungrave G.O.R.E on parin, noin 15-20 minuutin kentän annoksina maukasta räiskintäviihdettä. Verkkainen jätti Kookas Grave liikkuu hitaasti, ainakin jos askellusta vertaa vaikkapa Bayonettaan tai jopa toimintasankareihin yleensä. Hautakivi-isku. Gungrave G.O.R.E on räiskintä, mutta ei normi FPS-räiskintä, ei edes teeman kolmannen persoonan versiointi. Taisteluissa parhaimmillaan kymmeniä vihollisia vastaan tarvitaan jonkin verran mätkintää. Se on tavallaan ysärin run’n’gun-genren kolmiulotteinen inkarnaatio. Vastustajat pääsevät toisinaan iholle asti ja osa porukasta torjuu kaikki luodit. -maailmaan, jolla on vakavia ongelmia mutantteja luovaa seed-huumetta levittävän voimakkaan Raven Clan -rikollisryhmän kanssa. Osa ampuu kaukaa, osa lyö, toisilla on kilpiä, kolmannet torjuvat luodit ja neljännet ampuvat ohjuksia, jotka läimäytetään arkulla takaisin. Tietyt vihut viskovat aluevaikutteisia kaasuja tulikanistereja, jotka estävät Graven suojakentän palautumisen. 52 164518_.indd 52 164518_.indd 52 28.12.2022 15.08.28 28.12.2022 15.08.28. Gungrave G.O.R.E:a on retrohtava suoraviivainen toimintaräiskintä, joskin nyt retromittarin viisari on asetettu PS2-aikakauden ja 2000-luvun alkuun. Sitten vaihdetaan maisemia ja toistetaan ja toistetaan, kunnes kohdataan loppupomo. HAUTAMIES LUOTIMYRSKYSSÄ Iggymob/Prime Matter PS5, saatavilla PS4, PC, Xbox One/Series S/X Moninpeli: Ei Ikäraja: 16 Pyssysankari Grave marssii läpi putkikenttiä toisensa perään, kunnes kohtaa bossin. Luulin että Gungrave G.O.R.E perustuu johonkin animeen tai mangaan, mutta asia olikin päinvastoin. Seuraavan sarjan lukitus vaihtuu katsetta kääntämällä. Hetken päästä uusiutuva energiakilpi ottaa vastaan perusröpötystä varsin mukavasti, vasta minitykeistä kannattaa huolestua. Mitään ei keräillä, ei edes ammuksia, mutta mojovia räjähdyksiä ja roisin veristä räiskintää piisaa senkin edestä. Posketon ja lähes tauoton taistelu on koko homman pointti ja siihen myös huomio ohjataan. Grave käyttää pääasiassa jykeviä Kerberos-tuplapistooleja, mutta kantaa leveillä ladonovihartioillaan myös arkkua muistuttavaa monitoimikanuunaa, joka palvelee lyömäaseenakin. Väistö ja lyhyehkö hyppy ovat suht rivakoita, mutta kaiken torjuminen tai väistäminen ei ole tässä voimafantasiassa missään nimessä edes tarkoitus. Tähtäyksestä ei juuri tarvitse huolehtia, sillä Grave ampuu neljän luodin sarjoja semi-automaattisesti kohti etusektorin lähintä aktiivista vihollista. Jos moderni tekniikka unohdetaan, perustyyliltään meininki muistuttaa tuolloin suosittuja, selkeän suoraviivaisia toimintapelejä
Lopetusliikkeet viskovat ilmoille punaisia pikseleitä. Kaikki ei välttämättä ole aina ihan kohdallaan, mutta sillä ei ole väliä, 80 Raivoisaa ja veristä ammuskelua suoraviivaisissa scifi-kentissä. Ei yksi paha paikka vielä mitään, mutta niitä on monta peräkkäin ilman tallennustaaaargh! Gungrave G.O.R.E:lla on onneksi reippaasti anteeksipyytelemätöntä asennetta, jolla selätin moiset puutteet, kiroillen ja/tai tippa linssissä. Vedoista annetaan arvosanat useilla perusteilla ja niiden pohjalta jaetaan päivityspojoja. Jouduin yrittämään melkein jokaista pomoa muutaman kerran, osaan jumituin pidemmäksi aikaa. jos asenteen avulla pääsee oikeaan turpiin vaan ja onnea -mielentilaan. Gra. Ärsyttävimmät vaikeudet eivät johtuneet vihuista, vaan väärällä tavalla jäätävästä kenttäsuunnittelusta. Huumepomot hankalina Bossimatseja nähdään muutaman kentän välein ja viimeistään niissä tarvitaan hyvin ajoitettuja väistöjä, sillä pomojen erikoisiskut tuhoavat usein suojan kertalaakista. Nyt valinta on ehdottomasti 60 fps, sillä ei nopeassa toiminnassa ehdi heijastuksia ihailla. Hyvää + Rempseän reteää räiskintätoimintaa. Quartz-sivuhahmon kentässä taas on äkkikuolematasoloikkaa, jota vaikeuttaa tehtävään sopimaton kamera ja jäykähkö hyppymekaniikka. Kenttiä on paljon ja ne kestävät noin parikymmentä minuuttia kipale, jos en kohdannut niissä mitään isoja ongelmia. nopea teilaaminen on ehdottomasti naarmuitta selviämistä tärkeämpää. Ja vain sitä. Voi tuska, nuo tolpat tietysti romahtavat heti kosketuksen jälkeen. Graven ominaisuuksia ja liikevalikoimaa kehitetään kenttien välissä. Muutama kenttä läpäistään muilla hahmoilla, kuten Quartzilla ja Bunjilla, mutta yleistä pelityyliä se ei hirveästi muuta. 53 164518_.indd 53 164518_.indd 53 28.12.2022 15.08.55 28.12.2022 15.08.55. Erilaiset peräkkäiset ja salamannopeat hyökkäykset aiheuttivat eniten päänvaivaa, mutta pystyin ennakoimaan niitäkin selkeiden valmiusliikkeiden ja äänien perusteella. Räjähdykset eivät tee kauheasti lämää, mutta ne tuuppivat Gravea. Gungrave G.O.R.E kuuluu samaan överiksi vedettyyn animetoimintaan kuin Bayonetat tai Devil May Cryt, mutta tempo on niitä selvästi hitaampi ja sävelet räiskintävoittoisempia, eikä kokonaisuuskaan ole yhtä tasapainoinen. Jos ei mitenkään meinaa pärjätä, kenties päivitykset auttavat. Meta-analyysin mukaan peli taas vaihteeksi jakaa mielipiteet, minä etenin (muutamia kiukkukohtia lukuun ottamatta) liipaisin pohjassa ja virne naamalla, joten minulle Gungrave G.O.R.E on selvästi enemmän kuin irtoruumiinosiensa summa. Uusinnoistakin saa pojoja, mikä antaa saumat taitovaatimusten minimoimiseen. ikkaoptioissa on PS5:n nykyvakiot säteenseuranta tai 60 fps -vaihtoehdot. Hankintojen pääkohteet ovat Graven passiiviset ominaisuudet ja erilaiset spessuliikkeet. Etenemisreittejä on vain yksi oikea ja väärät loppuvat alkuunsa Bunji poseeraa. Eräässä kapeassa junakentässä räjähdykset pudottivat Graven usein katolta suoraan kuolemaan ja ei muuta kuin uusiksi. Seed-övereitä vetäneet gangsteripomot ja muut mutantit ovat varsin vaihtelevia ja monivaiheisia vastuksia. Huonoa
Ei tästä saa tarpeekseen! P oc ky & R oc ky R es hr in ed p oh ja ut uu SN E Sp el iin P oc ky & R oc ky , jo ka ei ku it en ka an ol e sa rj an en si m m äi ne n os a, va an to in en . Tarinaa olisi voinut terävöittää, ja onhan se outoa, että peli pitää läpäistä kerran, jotta helpompi vaikeustaso ja kaksinpeli avautuvat, vaan eipä tuo peliä pilaa. Räiskintäpelien alagenren lumimyrskyn tavoin päällekäyvät luotiryöpyt ovat hyökkäys niin näköja kuuloaisteja kuin re. Uusintaversio kelpaisi, sen verran kovaa kamaa tämä retroremake tykittää ränniin. Lopputulos on poikkeuksellisen ansiokas uusintaversio. Pocky & Rocky Reshrined pursuaa silkkaa luonnetta ja persoonaa, hyvää mieltä ja armottomia käänteitä. Söpöt pelihahmot ovat se kuin shootereiden alus, jota ohjataan ruudulla, herkeämättä tulittaen. nen taso olisi ollut aikoinaan mahdotonta toteuttaa. Hetkenkin huilaus shintolaisuuden keskellä ja se on siinä, jotain foneettisesti vastaavaa lentää tuulettimeen. Tengo Projectin uusintaversioissa nykypäivään tyylillä tuotu retrotyylinen ulkoasu kohtaa perinteikkään palkitsevan pelattavuuden. Ovathan ne erinomaisia, mutta kyllä lajin kovin uutuus on The Ninja Saviors: Return of the Warriors! Sympaattinen Pocky & Rocky Reshrined saattaa näyttää pelinä pliisummalta, mutta se on hardcore-pelaamista parhaimmillaan. Kiki Kaikai: Kuro Manto no Nazo eli meillä Pocky & Rocky Reshrined ottaa alkuperäisestä kaiken, mikä teki siitä ankaran nautinnollista, kääntää nupit kaakkoon, mutta oudon rivakkaan lempeällä tavalla. Tengo Projectin jäsenet ovat hiljattain palanneet omien SNES-peliensä pariin, siirtämään ne tyylillä ja taidolla uuteen aikaan. Vihollinen tekee kaikkensa tuhotakseen Pockyn ja Rockyn. Se vaatii täydellistä keskittymistä, nopeita liikkeitä ja kenttien ulkoa opettelua, ja ehkäpä myös täydellistä koordinointikykyä kaverin kanssa. Tengo Project / Natsume Atari Inc. Se oli erinomainen, mutta The Ninja Warriors Again -pelin uusintaversio The Ninja Saviors: Return of the Warriors oli jo mykistävä. Pikseleiden lumo ei välity kuvakaappauksista, mutta liikkeessä totuus on toinen. Johannes Valkola POCKY & ROCKY RESHRINED Pocky ja Rocky ovat täällä taas, eikä heitä kannata missata! S iis ketkä. 54 164565_.indd 54 164565_.indd 54 28.12.2022 15.28.25 28.12.2022 15.28.25. Hyvän hellittelyn jälkeen sormet ovat rakoilla ja mieli turtana. No vuoden 1992 bullet hell -sankarit temppelityttö ja pesukarhu tietty! Vaikka Kiki Kaikai on meillä tuntematon, bullet hell ei ainakaan ole. Tarinaa olisi voinut terävöittää. Retroulkoasu muistuttaa vanhaa niin kuin sen kuvittelee aikanaan näyttäneen, mutta oikeasti graa. Estetiikka ammentaa kiehtovasti japanilaisesta kulttuurista ja kansanperimästä, mutta ei siihen ehdi paneutua. Juuri sitä kumpuaakin tämän adrenaliinia suoniin pumppaavan lajityypin ainutlaatuinen nautinto. Mutta mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti sellaisen SNES-pelin kuin Pocky & Rocky 2. Ja kaksinpeli olisi voinut olla saatavilla heti alusta alkaen. Huonoa . Hyvää + Taidokas kokonaisuus: audiovisuaalisuus, pelimekaniikka ja kenttäsuunnittelu huokuvat sekä ajatuksen vahvuutta että toteutuksen tasoa. Hauskaa yksin tai yhdessä. Tämä on pelaajien peli, suunniteltu pitkään pelaamisen, ja siten se myös loistaa. Nopea ja saumaton kommunikointi on tärkeää, mikäli mielii pötkiä bullet hell -tyylisten ammusten täyttämässä pelissä pitkälle. Peli tuo mieleen vuoden 1994 legendaarisen Game Boy -pelin Donkey Kong, jossa Nintendo kumarsi ikivanhalle arcadepelille, mutta kurvasi alun jälkeen täysin toiseen suuntaan. eksejä ja sorminäppäryyttäkin kohtaan. Luoteja ja muuta roinaa lentää päälle valtoimenaan. E ns im m äi ne n ol i vu od en 19 8 6 ar ca d ep el i K ik i K ai ka i, ni m i jo lla sa rj a tu nn et aa n Ja p an is sa . Sanotaan, että Streets of Rage 4 ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder’s Revenge ovat nostaneet vanhat beat ’em upit uudelle tasolle. Viimeisin Tengo Japanista Uusintaversion on tehnyt japanilainen Tengo Project, kolmen henkilön muodostama tiimi, joka on työstänyt toinen toistaan upeampia 2D-pikselipelejä. Pelimekaniikka on huoliteltua ja hallittua. / ININ Games Arvosteltu: Switch Saatavilla: PS4, PS5 90 Armottoman vaikea, mutta hyväntuulinen, sielukkaan sympaattinen toimintapeli Pocky & Rocky Reshrined on malliesimerkki upeasta uusintaversiosta. SNES-jalokivi on nyt palannut, ja hienolla tavalla. Se ei ole yllätys. Tengo Projectin eli Shunichi Taniguchin, Toshiyasu Miyaben ja Hiroyuki Iwatsukin yhteistyö Pocky & Rocky Reshrined on sangen näyttävä tapaus. Temppelitytön ja pesukarhun lisäksi nyt pelaamaan pääsee kolmella muullakin hahmolla, jotka muuttavat kokemusta mielenkiintoisemmaksi ja monipuolisemmaksi. Keinot lähija kaukotaisteluun, hyökkäykseen ja puolustukseen ovat monet ja vivahteikkaat. Vaikka bullet hellin juuret juontavat 1990-luvun puolivälin jälkeiseen ajanjaksoon ja CAVEn ikoniseen DoDonPachi-sarjaan, osattiin sitä ennenkin, kuten vuoden 1992 kivenkova SNES-toimintaklassikko Pocky & Rocky osoittaa. PockRockin jokainen hetki taiteilee kihelmöivän kutkuttavasti elämän ja kuoleman, epäonnistuminen ja täydellisen runin välillä. Wild Guns Reloaded uudisti westernaction-klassikon Wild Gunsin. Vastarinta hyökkää yksittäisinä väkivahvoina hirviöinä tai viekkaasti kieputtelevina, toistuvina parvina, siis aivan kuin normishootereissa. Vanhasta uutta Vaikka Pocky & Rocky Reshrined alkaa kuten SNESillä, edetessään huomaa, että se on käytännössä eri peli, sillä uusia kenttiä, uudelleensuunniteltuja tasoja, salaisuuksia ja tuoreita pelihahmoja piisaa. Kaksinpeli viihdyttää tehokkaasti, mutta tuntuu hyvin erilaiselta verrattuna yksinpeliin
Vaikkapa ilmasyöksyn, joka hetkittäisen kuolemattomuuden lisäksi antaa taidon liikkua aiemmin ohittamattomien oksien läpi kohti kenttien tuntemattomia onkaloita. Pelihahmoa ei ohjata maan kamaralla juosten ja hyppien, vaan noidalla lennetään ilmassa kuin 2D-shooterpelin aluksella. Hyvää + Sarjakuvamainen 2D-gra. Ratkaisu sotii pahasti toiminnan intensiteettiä vastaan. Kentissä on kauppoja, joista voi ostaa sydämiä takaisin elämämittariin. Kesken kiivaan toiminnan on siirrettävä silmät actionista ruudun alalaidassa näkyviin kortteihin luokse. 55 164564_.indd 55 164564_.indd 55 28.12.2022 15.32.53 28.12.2022 15.32.53. Myös tarinan arvoa olisi voinut miettiä tarkemmin, tai ainakin editoida rajulla kädellä. Lisäksi hyökkäykseen ja puolustukseen on käytössä eräänlaisia pelikortteja, joita nousee pakasta aktiivisiksi aina kolme kerralla. Koska oma kykypakka muodostuu monista korteista, joista vain kolme päällimmäistä on näkyvissä ja käytössä, se tarkoittaa, ettei voi tietää, mikä kyky nousee pakasta vanhan tilalle. Jälkimmäisen vaiva palkitaan ylimääräisellä teholla. Kenttäsuunnittelussa ei ole kehumista. ikassa on lumovoimaa, joka kannustaa näkemään seikkailusta enemmän. Löydä kauppa, osta elämää. Ja ampuvat liekkien keskeltä niin, ettei ammusten lähtemistä näe kunnolla. Välillä vaihdetaan sukellusveneeseen, ja se on virhe. Tekijätiimi on espanjalainen ja nimeltään vaatimaton Super Awesome Hyper Dimensional Mega Team. Muutenkin verkkaisesta rytmistä kärsivä peli jämähtää paikoilleen, kun hahmot avaavat suunsa, ilman että kenelläkään on asiaa. KUN VANIA TAPASI HELLIN Super Awesome Hyper Dimensional Mega Team / Team 17 Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PC, PS4, Switch, Xbox One, Xbox Series 54 Vaikka pelistudio hehkuttaa itseään Super Awesome Hyper Dimensional Megaksi, peliin superlatiivit eivät päde. Tai älä, koska todennäköisesti saat sitä ilmaiseksi viereisestä checkpointista. Tai jos on, muutama rivi riittäisi – suunnan tulisi olla kohti actionia, vauhdilla. ikka on kaunista, värikästä ja täynnä hienoja yksityiskohtia. Nämä vesialueet olisi voinut unohtaa kokonaan, ne edustavat pelin jäykintä ja siten tympeintä antia. Bullet hellin hektisyys ja sisimmäinen imu katoavat, kun pelattavuudesta puuttuu se kuuluisa risk versus reward. Itseriittoisessa kerronnassa ei ole tyylitajua, ja dialogi on jaarittelua. Uusia kortteja eli kykyjä löytää lisää pelin edetessä. Värillä on välillä Audiovisuaalinen anti on kaksijakoista. Ja ne olisi pitänyt sijoittaa yhteen, isoon kokonaisuuteen, sillä nyt Metroidvanian pääasia eli jännittävästi aukeava maailma ei pääse oikeuksiinsa, kun alueet ovat itsenäisiä ja irrallisia. Hyvä pohjaidea. ikka on kaunista ja yksityiskohtaista. Metroidvanian ja bullet hellin yhdistäminen on hyvä idea, siinä The Knight Witch lentää oikeaan suuntaan. The Knight Witchin kauniissa gra. Kortteja kolmella eri napilla käyttämällä luodaan muun muassa hetkittäisiä kilpisuojia, pudotetaan pommeja tai jysäytetään yläja alaviistoon salamoilla. Kokonaisuutta on rytmitetty kentillä, joissa hypätään sukellusveneen puikkoihin. Bullet hell maustaa kokonaisuutta virkistävästä kulmasta. J oskus kahden idean kombo toimii. Joka leikkiin lähtee… Idea on mainio, jopa herkullinen. Rikkonainen kenttäsuunnittelu hyytyy tylsäksi kerta toisen perään. Kuten checkpointit, joiden järjestyksessä ei ole päätä eikä häntää. Mutta jostain syystä kaupat sijaitsevat usein checkpointtien yhteydessä – ja nämä lataavat lifen automaattisesti täyteen. Mutta pelattavuus tökkii. Parhaimmillaan pelaaminen innostaa, mutta parannettavaa jää. Epäselvä karttakaan ei tue metroidvanian pohjimmaista tutkimisen iloa. Bullet hell -nautintokin jää puolittaiseksi. Sääli; musiikki on oleellinen osa metroidvanioita, se lokeroi kenttiä omiksi kokonaisuuksiksi muutenkin kuin vaihtuvan värimaailman avulla. Päähahmona nähtävä noita on kunnianosoitus pitkäikäiselle, mutta vähemmän tunnetulle räiskintäpelisarja Cottonille. Pelimekaniikkaa ei ole hiottu loppuun saakka. Aluksi The Knight Witch hurmaa, kaksiulotteinen gra. Eihän. Hahmolta myös puuttuu tehokas meleehyökkäys. Pramealla 2D-gra. Kun vihollisia tulittaa, ne räjähtelevät osumista liekeissä. Peli on pohjimmiltaan helppo, pois lukien salaiset haastehuoneet ja ärsyttävät haastepiikit, mutta checkpointtien summittainen sijoittelu nostaa vaikeutta väkinäisesti. Metroidvania luo seikkailuun pohjan, sen varaan rakentuu maailma, joka pala palalta aukeaa uusiin ulottuvuuksiin, kun pelihahmo saa parempia kykyjä. Ärsyttävää, epäreilua eikä lainkaan lähelle menemiseen kannustavaa. ikalla toteutettu The Knight Witch haluaa olla metroidvanian ja bullet hellin kohtaamispiste. Usein paras taktiikka, ja aivan liian helppo sellainen, on vetäytyä taakse ja tulittaa turvasta. Johannes Valkola THE KNIGHT WITCH Jos kaksi hyvää asiaa isketään yhteen, lopputulos ei voi olla mitään muuta kuin kaksin verroin parempi. Myös omat ja vihollisten ammusten värit pitäisi erottaa selkeämmin taustoista ja toisistaan. Mutta perille se ei pääse. …se leikin kestäköön Mutta korttiominaisuus on suunniteltu lähtökohtaisesti pieleen. Noidalla ammutaan kahdella tavalla: joko tulitusnappi pohjassa vihollisiin automaattisesti hakeutuen tai oikean ohjaustatin avulla tähdäten. Huonoa . The Knight Witch käyttää metroidvaniaa pohjana ja kaataa mukaan bullet hellistä tuttuja loppumattomina ryppäinä päällekäyviä palloluoteja. Laimea musiikki ja tyhjänpäiväinen tarina epäonnistuvat luomaan tunnelmaa. Sitä on yksinkertaisesti liikaa. Checkpointeihin liittyy toinenkin osaalue, jota ei ole mietitty loppuun saakka. Ohjaus ja tulitus tuntuvat pääpiirteittäin luontevilta, joskin pienimmissä liikkeissään hieman leijuvilta, mikä nakertaa bullet hellin nautintoa valtavien kutikimppujen läpi pujottelemisesta. Tulitus ja uudet kyvyt tuntuvat paikoin hauskoilta. Viholliset sylkevät lakkaamatta kuteja, jotka poksahtelevat eteenpäin laajenevina, kimppumaisina rykelminä. Simppelit alueet ovat yllätyksettömiä ja alkavat puuduttaa, vaikka peli on suhteellisen lyhyt. Eikä musiikki tue tunnelmaa, sävellyksissään sieluton soundtrack hiipuu taustalle. Luotien läpi pitää luikerrella kieli keskellä suuta, mutta koko ajan vastarintaa tulittaen
Isoimmat möllit näkee jo kaukaa, mutta liki mehiläisen kokoiset combeet erottaa pörräämästä vasta aivan vierestä. Tosin oli jutuissa järkeäkin. P eliarvostelijoiden voimafantasioiden aika on lopullisesti ohi: Pokémon Scarlet/Violet keräsi sarjan huonoimmat arvosanat julkaisussa kautta aikojen, mutta kansa totesi ”Quite frankly, my dears, I don’t give a damn”, sillä pelimyynnissä se ei näkynyt mitenkään. Kaikki pokémonit näkyvät maastossa ja otukset vielä piirretään oikeassa skaalassa. Tuore Pokémon nousi avausviikonloppuna 10 miljoonan kappaleen myynnillään Nintendon kaikkien aikojen nopeimmin myyneeksi peliksi. Suurin muutos on kartan avoimuus ja liki roolipelimäisyys. Ostin täysin ajatuksen siitä, että projektin hallinta oli epäonnistunut. Vaikka meno parani päivitys päivitykseltä, julkaisun aikoihin peli kaatuili, tahmasi ja jumitti bugeihin ja jopa muksuni tunnistivat onnettoman animaation, kun terveyskeskuksen zubatit räpyttelivät noin kahden ruudun pituisessa animaatiossa. Ilmiöstä tuli nettiajalle tyypillisesti itseään ruokkiva. Nintendo halusi massit aikataulun mukaisesti jouluksi. Ikäraja: 7 tasaisella tahdilla, mutta pelin runkoa oli muutettu rajusti. Perinteisen Ash Ketchum -startin sijaan lähtö on roolipelimäisempi. Rakettiryhmä on vaihtunut Team Stariksi, joka muistuttaa rikollisryhmän sijaan ehkä pikemminkin jonkin sortin kerhoa. Alussa voi mennä minne huvittaa, haastaa salipäälliköitä haluamassaan järjestyksessä ja tehdä kiinnostavalta vaikuttavia tehtäviä. Suoraviivaisen reitin sijaan pelissä on nyt avoin maailma, useampi rinnakkainen tehtäväpuu plus päälle vielä perinteinen kaava hirviöiden keräämisestä ja kouluttamisesta. Scarletin taas halusivat kaikki, vaikka kukaan ei rakastanut. Keskityin oleelliseen ja mietin, mikä ruumiinosa pyörii renkaana. Todennäköisesti devaajilla oli liikaa tehtävää ja liian vähän resursseja, mikä on aina projektijohdon virhe. Tuukka Grönholm POKÉMON SCARLET Kun Scarlett viimein tunnusti rakkautensa, hän jäi ilman Rhettiä verannalle. Perinteisen koulukiusaajamaisen nemesiksen sijaan vastaparina on Nemona, joka on yhtä paljon isosiskomainen kasvattaja ja huolehtija kuin kilpakumppani. Tekstuurit eivät ole ihan tätä päivää. Pokémoneja julkaistaan Game Freak / Nintendo Arvosteltu: Switch Versio: 1.1.0 Moninpeli: 2-4 pelaajaa. Päähenkilö opiskelee paikallisessa akatemiassa, jossa pyörivät myös muut päähenkilöt. Ja Violet, kuka se on. Ensinnäkin Pokémon julkaistiin pahasti keskeneräisenä. Vaikka avoin maailma ei aina pyöri jouhevasti, ja tekstuurit pomppaavat tyhjästä kuin taitava feissari, ympäristö itsessään toimii loistavasti. Onko se todella häntä. Paras avoimessa maailmassa ovat oikeassa koossaan maailmassa liikkuvat otukset. Molempien tavoitteena on nousta Pokémon-liigan mestariksi. Teddiursat seuraavat isoa ursarinAvoimen maailman taakka on liikaa pelin pyöritettäväksi. 56 164571_.indd 56 164571_.indd 56 28.12.2022 16.46.10 28.12.2022 16.46.10. Vapaa taival Reitti ei ole toki täysin avoin, sillä maailmaa ei skaalata mitenkään. llarin sijaan alleen saa menopeliksi moottoripyöräpokémonin, mikä ideana nauratti hölmöydellään. Olin vähän tylsä, sillä perinteinen salipäälliköiden haastaminen on minusta edelleen hauskinta puuhaa Pokémonissa. Otusten jahtaaminen, kouluttaminen ja taistelun peruskaava on vain yksinkertaisen toimiva. Valittavana on kolme pääjuonipolkua: salipäälliköiden haastaminen, Star Teamin kukistaminen ja legendaarisen pokémonin jahti. Perinteisen . Normaalisti olankohautuksella ohitettavista jutuista kasvoi härkäsiä, koska asioiden liioitteleminen vetää somessa tehokkaammin kuin rauhallinen analyysi. Käytännössä salipäälliköiden kukistamiseen on järkevä järjestys, koska yli tuplasti vahvempia otuksia ei yksinkertaisesti pysty kukistamaan. Parannus, ei muutos Muutokset näkee jo alussa. Professorin apuna etsitään maagisia kasveja. Vapaus on silti massiivinen verrattuna vanhaan tyyliin, jossa avoimena oli käytännössä yksi reitti. Lisäksi osa alueista on suljettu kokonaan ennen kuin tehtävissä etenee riittävästi. Työtahti Heikkojen arvosanojen syyt olivat aika selkeitä. Toki käytännössä pokémonien taso rajoittaa vaihtoehtoja, sillä liian kauas Paldeaan vaeltava kohtaa otuksia, joille ei enää pärjää
Vuoropohjaisen systeemin rinnalla on toki uuttakin. Grindaamista sujuvoittamaan on auto-battle-systeemi, jossa voi lähettää pokémonit mättämään toisiaan automaattisesti vuoropohjaisen sijaan. Huonoa . Teratyyppi liittyy yleensä otuksen normaalityyppiin, mutta voi myös vaihdella. Lopputulos riippuu tappelijoiden tyypistä ja tasosta. Bugeja on muuallakin kuin ötökkätyypissä. Scarletissa on myös oma jipponsa eli terastal-ilmiö, joka saa pokémonit loistamaan jalokivinä. 57 164571_.indd 57 164571_.indd 57 28.12.2022 16.46.25 28.12.2022 16.46.25. Otuksille uusia hyökkäyksiä opettavat TM:t ovat nyt craftattavissa, joten hirviölaumansa iskuvalikoimaa voi muokata entistä vapaammin. Valitsen sinut autobattle Taistelu itsessään on samaa vanha tuttua huttua. Edes Witcherissä tekijät eivät ymmärtäneet antaa maailmalleen tilaa. Taisteluiden myötä otukset keräävät kokemusta, saavat parempia ominaisuuksia ja hyökkäyksiä. Hyvää + Hiekkalaatikon tuoma vapaus viehättää. Autobattlea kannattaa käyttää tilanteissa, joissa voitto on varma eikä mikrottamista vaadita. Lisäksi Team Starin taistelussa pitää kukistaa 30 vihollista 10 minuuttiin, mihin kannattaa käyttää juuri automaattia. Jos otuksen koko ei muuten riitä, etua voi hakea teratavuista. Vaikka maailma natisee liitoksissaan, se onnistuu silti viehättämään. Kyseessä on paras Pokémon-kokemus sitten Pokémon Go -rakkauden kesällä 2016. Pokémon Scarlet ei ole täydellinen, mutta onnistuu ansaitsemaan vastarakkauteni. Enää ei tarvitse kaivaa liian pitkästä videosta oikean kouluttajan sijaintia selville, kun tenava on taas tuhonnut väärän hyökkäyksen uuden tieltä. Käyttöön on nyt helpompi saada juuri se tietty kaivattu superisku. Maailma on suuri, avoin ja buginen, sillä esineet pomppaavat ysärityyliin esiin. Tuntuu kuin tekijöillä olisi tullut kiire siirtää Nintendo DS -aikakauden ideoita Nintendo Switchin ruudulle, sillä kokonaisuudessa on vanhan historian 80 Pokémon-sarja siirtyy nykien avoimeen maailmaan. Toisaalta maailman avoimuus auttaa paljon, sillä kerrankin pelimaailmassa on tilaa liikkua ilman, että joka puskassa joku otus puree nilkkaan kiinni tai kouluttaja on haastamassa taisteluun. Esimerkiksi monimuotoinen Eevee voi olla perustyypiltään neutraali, mutta sen teramuoto onkin tulta tai vettä. Mekaniikassa on myös tukku elämänlaatua parantavia muutoksia. giä ja magikarpit loiskivat lammessa. Fiilis laskee, koska ideat ovat erinomaisia, mutta toteutus ei. Hahmon voi suunnitella itse kuin roolipelissä ikään. päällä vielä tukku modernia painolastia. Kuviota tietenkin monimutkaistetaan tyyppien yhdistelmillä ja megaversioilla perusmuodoista, kuten sarjassa on ollut jo vuosia tapana. Pokémonit voi nyt parantaa taisteluiden välissä pelkällä auto-healilla. Julkaistu ja kesken Kokonaisuus tuntuu kokoon kyhätyltä. Tulityypin Pokémon häviää tietenkin vedelle, joka taas on heikko sähkötyyppiä vastaan. Pokémonien unohtamat hyökkäykset saa myös takaisin milloin vain, mikä perheellisenä helpottaa. Pokémonit jaetaan kivi-sakset-paperi-hengessä eri luokkiin, jotka noudattavat etäistä logiikkaa
Yritetty on jo monta kertaa. Vastauksia haetaan kaikkiaan viideltä saarelta. Lassi Hietala SONIC FRONTIERS Sininen vauhtisiili Sonic on joutunut kokemaan monenlaista, liikaakin. Sonicin kykyjen kehittämistä varten on kolmea neljää eri keräilyjuttua, ja jopa kavereiden hologrammi-ilmentymille turistakseen on kuskattava näille tusinoittain hahmokohtaisia muistopoletteja: sydämiä Amylle, jakoavaimia Tailsille ja niin edelleen. Meemeistä sitkeimpiä on Sonic-fanien horjumaton lapsenusko sarjan uuteen nousuun. Juokse seinään! Puolivillainen pelikaava ei välttämättä haittaa, jos varsinainen tasoloikinta on toteutettu viimeisen päälle. Tilalla on boost-nappi, jolla Sonic tuupataan välittömään syöksyyn vaikka ilmalennosta. Mutta koska pääfokus oli hienossa 3D-gra. Nappeja piisaa koko ohjaimen täydeltä, ja skeema sen kuin monimutkaistuu Sonicin oppiessa uusia kykyjä. Ennennäkemätöntä vauhtia, pelihallitasoista gra. Ivo Robotnik iskee jälleen, tällä kertaa Tähdenlaskun saariryhmään, jossa hän herättää unestaan muinaisen voiman. Voiko todellisuuden ja digimaailman välillä olevaa muuria murtaa ja ystäviä vapauttaa. Projektin erityislaatuisuudesta kielii tavanomaista pitempi viiden vuoden kehitysaika, joista yksi vuosi on käytetty kuulemma pelkkään pelattavuuden hienosäätöön. Lisänopeuden hintana ohjaustuntuma muuttuu entistäkin kiikkerämmäksi. ipperifysiikoista, koska niiden ansiosta pelisarja nousi klassikoksi. Silti varovaisen optimistinen ennakkopöhinä tarttui minuunkin: ehkäpä huonot ideat on kaluttu jo loppuun, ehkäpä Sonic astuu viimeinkin kuningasluokkaan myös 3D-loikinnassa. ikkaa ja vanhan koulukunnan Sonic-tunnelmaa pursunnut peli oli aikoinaan ikimuistoinen spektaakkeli. Seikkailun loppupuolella rutiineihin tulee miellyttävä muutos, kun ainaisen keräilyn asemasta keskitytään kiipeilemään päätähuimaaviin torneihin. Mutta vain hetkeksi. Kohti uutta ulottuvuutta Dreamcastille ilmestynyt Sonic Adventure (1998) oli lupaava ensiyritys. Malli olisi pitänyt ottaa 16-bittisten Sonicien . S egan maskottisiilin murtautuminen kaksiulotteisuuden kahleista on ollut tuskien taival. Mutta kun asialla on Sonic Team, niin... Jatko-osissa jälki huononi Sonic Teamin keskittyessä turhiin gimmickeihin ja typeriin juonikiemuroihin pelattavuuden painuessa kauas taka-alalle. Konkreettisimpana uudistuksena ensimmäistä kertaa Sonic-pelissä nähdään nykymuodikas avoin maailma. Harmitonta hömppää, jonka käänteistä aikuiset Sonic-fanit kuitenkin vääntävät netissä kuolemanvakavalla paatoksella. Kun saarta hallitseva Titaani on kaadettu, matka jatkuu seuraavalle saarelle, jossa keräilyrumba alkaa alusta. Fysiikan lait eivät tunnu vaikuttavan siiliin pätkääkään: juoksu pysähtyy kuin seinään tatista irti päästettäessä, mikä tuntuu erityisen tökkivältä 2,5D-toimintakohtauksissa, joissa kamera siirtyy kuvaamaan tapahtumia oldskoolisti sivulta. Kultakin saarelta löytyy noin kymmenkunta portaalia, mutta ihan kaikissa ei ole pakko vierailla. Suuntaviivat ovat joka saarella samankaltaiset: vapaan spurttailun ja robojen romutuksen lomassa keräillään ryönää, ratkotaan yksinkertaisia taitopuzzleja karttapalojen ja juonilankojen paljastamiseksi sekä availlaan portaaleja kyberavaruustasoille. Rytäkästä havahduttuaan vauhtisiili huomaa olevansa saaristossa kutsumaton vieras. Palkinnoksi kyberavaruudessa peuhaamisesta saa holviavaimia, joita vaaditaan juonen edistämiseen. Hurjimmat nopeudet saavutetaan reilien, varppirenkaiden, trampoliinien ja vastaavien muodostamilla vauhtisuorilla, jotka Sonic suihkii läpi puoliautomaatiolla. Saaren loppupomolle päästäkseen on kerättävä seitsemän kaaossmaragdia, joiden hankkimiseen tarvitaan runsaasti edellä mainittuja holviavaimia. nitum. Aaaargh! Maailma on kuin paikallaan jumittava huvipuisto, jossa mitään ei tapahdu ennen kuin kasassa on riittävä nippu keinotekoisia tingeltangeleita etenemisen pääsymaksuksi. Sonic Frontiers on laskentatavasta riippuen jo kolmastoista 3D-yritys. 58 164365_.indd 58 164365_.indd 58 28.12.2022 15.45.16 28.12.2022 15.45.16. Kyberavaruusportaalit puolestaan avataan hammasrattailla, jotka löytyvät (pääosin) saarella partioivien minipomojen sisuksista. Yhden valtavan avoimen maailman sijaan koluttavana on siis kourallinen kompakteja seikkailuympäristöjä. Seurauksena niin hullu tohtori itse kuin Sonic kavereineen imaistaan kyberavaruuteen vangeiksi. Lajityypin kermassa, kuten Super Mario Odysseyssä ja Astro’s Playroomissa, hahmon sulava liikuttelu jo itsessään herättelee pelihimoja. Toivossa on aina hyvä elää! SPIIDISIEPON SAARISTOHYPPELY SONIC FRONTIERS Sonic Team / Sega Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PS4, Nintendo Switch, PC, Xbox One, Xbox Series X/S Versio: 1.01 Ikäsuositus: 7 Kyberiä kiemuroita Vanha kehno Dr. Onhan näitä myyntipuheita kuultu ennenkin. Tällä kertaa tekijöiden kunnianhimoinen tavoite on myllätä kolmiulotteisen Sonicin peruspilarit ja luoda uusi pohja koko sarjalle. Perinteistä poiketen vauhtia ei kerätä spin dash -kiihdyttelyllä. ikassa, peli ei ole kestänyt aikaa. Tuntemattomasta syystä Sonic pullahtaa ainoana selviytyjänä madonreiästä takaisin oikeaan maailmaan. Mitä ihme on Tähdenlaskun saariston salaisuus. Lineaarisissa toimintakentissä nämä menevät vuoristoratamaisina huvituksina, mutta avoimessa maailmassa ne ovat vähän riskaabeli matkustuskeino: Tarina ja sen kerrontatapa tuovat mieleen lauantaiaamun piirretyt hyvässä ja pahassa. Ällistyttävästi kontrollit ovat kahta kankeammat kyberavaruudessa, jossa tarkkaa ohjattavuutta nimenomaan kaipaisi kaikkein kipeimmin. Ottaessaan yhteyttä kyberavaruudessa jumittaviin ystäviinsä Sonic näkee välähdyksiä muinaisesta maailmanlopun tapahtumasta, joka jollakin tavalla kytkeytyy paikan nykytilanteeseen. Vuorossa on nyt käymättömistä korpimaista vihoviimeinen: avoin maailma. Viimeisenä mainitut edustavat perinteisemmän mallisia Sonic-kenttiä, eli tarkasti rajattuja toimintaratoja, jotka suihkaisee alusta loppuun parissa minuutissa. Liikkuminen on äkkiväärää sohimista, analogiohjauksesta huolimatta tuntuma on kuin ristiohjaimella pelaisi. Taso on vaihdellut siedettävästä ( Sonic Colours, 2010) umpisontaan ( Sonic the Hedgehog, 2006), mikä on omalta osaltaan vaikuttanut Sonicin surkuhupaisaan netti-imagoon. Salaperäinen Sage-hahmo ilmestyy uhittelemaan, povaten sankarillemme karua kohtaloa. Kauhea keräilypakko Sonic Teamilla on ollut ilmeisesti vaikeuksia keksiä avoimelle seikkailulle mukaansatempaavaa etenemisrakennetta, sillä kantavaksi jujuksi on valittu lajityypin ummehtunein klisee: loputon keräily. Siinä missä arkkivihollinen Mario siirtyi kolmanteen deehen suvereenisti kertaloikalla vuoden 1996 esimerkillisessä Super Mario 64 -pelissä, ei Sonic Team ole näihin päiviinkään mennessä keksinyt, miten hommasta selviää kunnialla. Kolmannelta saarelta alkaen oravanpyörä alkoi tuntua jo vähän painajaismaiselta: kerää sitä, kerää tätä, tapa sama välipomo ännännen kerran, potkaise paikallaan nilkuttavia juonilankoja persiille, toista ad in. Tämä yhdistettynä hyppelyn älyttömään tempoon saa välillä sormet solmuun
Läpipeluun jälkeen olin hyvillä mielin, jopa pikkuisen liikuttunut. Käytännössä peli pakottaa hyödyntämään joka välissä kohteeseen hakeutuvaa homing attackia, mikä synnyttää vaikutelman, että puolet pelistä suihkitaan autopilotilla. Piirtoetäisyys on pelattavuutta haittaavan lyhyt: viimeksi yhtä räikeästi nenän eteen ilmestyviä objekteja nähtiin joskus 3D-pelien alkuhämärässä. Dr. Vastustajat sellaisia mauttomuuksia viljelevätkin. Ihan kiva temppu, jonka onnistuminen vaatii pelaajalta kerrankin muutakin kuin yhden namiskan muussaamista oikeassa rytmissä. Amy ei puhu eikä pussaa, jollei Sonic avaa neidolle sydäntään. En olisi kauheasti yllättynyt, vaikka kykypuu olisi tarjoillut lopulta piikkiselkäiseksi mechiksi muuntautumista ja kaupan päälle miehen mittaisen miekan. Jos hullunmyllystä yrittää poistua omin päin, hyppy päätyy herkästi rotkoon tai vaikkapa peruskallion lävitse mereen. 59 164365_.indd 59 164365_.indd 59 28.12.2022 15.45.36 28.12.2022 15.45.36. Kauneusrikkona Titaanitaistelujen taustalla pauhaava munaton teiniörinä on aivan naurettavaa eikä sovi pelin tunnelmaan yhtään. Toivo jää elämään Audiovisuaalinen toteutus on epätasaista. Hypyn suuntaan ei voi useinkaan vaikuttaa kesken ilmalennon, vaan liike jatkuu tönkön itsepintaisesti alkuperäiseen osoitteeseen. Välillä silmien eteen loihditaan älyttömän upeita maisemia, välillä yleisilme on kuin kymmenen vuoden takaa. Seikkailun aikana Sonic oppii muutamia erilaisia iskutapoja ja projektiilihyökkäyksiä, joiden käyttäminen on lähinnä viitsimisestä kiinni: useimmat viholliset lakoavat jokseenkin samalla tavalla hyökkäystavasta riippumatta. Cyloop-kehien avulla voi myös paljastaa maastoon kätkettyjä salaisuuksia. Plääh! Animefriikkejä turpiin Taisteluissa kohteeseen hakeutuvat iskut ovat pakollinen paha, muuten siili lentää roboista ohi niin että heilahtaa. Konseptissa muhii hyvän pelin siemen, joten ehkäpä Sonicin seuraava (köh, köh) seikkailu saattaisi viimeinkin olla se kolmiulotteinen täysosuma, jollaisen vauhtisiili vihdoinkin ansaitsisi. suuntavaisto sekoilee kun spiidisankaria sinkautellaan odottamattomiin ilmansuuntiin peninkulmien päähän. Tällä kertaa yhdestä osumasta ei välttämättä menetä kaikkia sormuksiaan, vaan iskun voimakkuudesta riippuen taskuun saattaa jäädä muutama rinkula pahan päivän varalle. Niinä ohikiitävinä hetkinä, kun tukkaa hulmuttavan kurvailun keskellä saavuttaa kaikkivoipaisen . Ainakin Green Hill Zonesta tuttua shakkikuvioestetiikkaa viljellään kyllästymiseen asti. Onnistuneempana uutuutena Sonic jättää jälkeensä cyloop-energiavanoja, joilla voi murtaa vihulaisen suojauksen juoksemalla tämän ympärille energiakehän. Pelattavuus ja pelisuunnittelu tökkivät. Touhusta tulee mieleen Final Fantasy XV:n pöhelöt ilmapiruetit. Huonoa . Ja nämä ovat samoja töppejä, joista Sonic Teamia on kritisoitu viimeiset 25 vuotta! Jos vaikuttaa, että vihasin Frontiersia, asia ei ole niin. Animetrippailu menee roimasti överin puolelle: esimerkiksi säkenöivien energiapallojen viskominen ei mielestäni oikein sovi vauhtisiilin toimenkuvaan. 75 Sonic jatkaa kompuroimistaan kolmannessa ulottuvuudessa, mutta askel on aiempaa vakaampi ja palkintopokaali lähempänä. Pomomatseissa homma paisuu Dragon Ball Z -henkiseksi kohkaamiseksi Sonicin pörrätessä kärpäsenä vihulaisen ympärillä jakaen raivopäisesti vahinkoa satojen iskujen komboina. Kunnianosoituksena klassikoille meno muuttuu välillä ehdaksi sidescrolleriksi. ow-tilan ja taustalla avautuu henkeäsalpaava fantasiamaisema, voi mielessään nähdä välähdyksenä sen kunnianhimoisen vision, jota tekijät ovat kenties tavoitelleet. Hyppelytuntuma on muutenkin rasittavan ylimalkainen. Hyvää + Hyvän pelin potentiaalin voi välillä aistia. Välillä joidenkin liikkeiden käyttäminen estyy ilman kummempaa syytä tai selitystä. Kyberavaruudessa riittää reilejä reilin perään. Ruudunpäivitys pysyy onneksi sulavana, kun tajuaa napsauttaa Performance-tilan erikseen päälle. Erämaaötökän perässä roikkuminen on pöllitty suoraan Breath of the Wildistä. Cyloop-kehä paljastaa maahan haudatun salaisuuden. Opittuani sietämään pahimpia typeryyksiä ja totuttuani ohjaukseen peli kävi ihan kelpo viihteestä. Jos pelattavuus olisi hinkattu sarjan 2D-klassikoita vastaavalle tasolle ja uuvuttavan keräilyn tilalle olisi keksitty jotain kiinnostavampaa, Sonic Frontiers voisi olla hieno tasohyppely. Ivo ”Eggman” Robotnik, ikuisesti pahis. Siilin hengissä pysyminen perustuu perinteiseen tapaan sormusten haalimiseen. Kuulemma osa radoista on kopsattu Sonicin aiemmista 3D-koitoksista, mitä minun muistini ei riitä varmistamaan. Pitkästä kehitysajasta huolimatta peli on potkaistu pihalle selvästi liian aikaisin. Mainio ääniraita vaihtelee aavojen saaristoalueiden haikeista melodioista kyberavaruuden teknompaan jytkeeseen. Mutta se on pieni pettymys, jonka suurimpia syntejä ei voi pätsäämällä korjata. Sonic Frontiers on peli, joka ei peittele vaikuttimiaan. Pelituntumalla ei tosin ole mitään yhteistä 16-bittisten originaalien kanssa. Kontrollimurheet ja lepsu pelisuunnittelu sivuuttaen pelissä on niin hurjasti alkeellisia käytettävyysmokia aina tahmaisista valikoista ja sekoilevasta kamerasta alkaen, että onkohan tätä lainkaan pelitestattu
Frontiers on oletusasetuksella 30 FPS -moodissa, joten ensi töikseen kannattaa valikosta napauttaa 60 FPS päälle. Sonic Frontiers on toki outo, hajanainen, epätasapainoinen ja täynnä järjettömiä suunnitteluratkaisuita, mutta loppujen lopuksi se aidosti hyvä Sonic-peli, jopa sympaattinen. Tilaa tuetaan kaikilla nykykonsoleilla, vain vanhat laitteet ja Switch joutuvat tyytymään heikompaan. Johannes Valkola En aina tiedä, minne siilin pitää mennä, mut ainakin teen kaiken käsi ohjaimella. Yht’äkkiä kuva on skarppi, kaikki rullaa pehmeästi ja Sonic käyttäytyy kiltisti. Voiko tämä olla totta. Samalla grafiikan tietty realismi ja pidättyväisyys perustelevat paikkansa. Tästä on hyvä jatkaa, olisiko seuraava osa jo napakymppi. Piirtoetäisyyttä voisi myös kasvattaa, esteet ilmestyvät usein esille turhan lähellä kameraa. Ohjauksen runsasta slidervalikoimaa rukkaamalla kävely, juoksu, buustaus ja pomppiminen kuntoon. Ruudunpäivitys on karsea, kuva sakea ja Sonic ohjautuu kuin veden alla. Sen, jossa Sonic viipottaa vehreällä nurmikolla ja jylhissä kanjoneissa. Shokki on melkoinen: Sonic Frontiers kerjää verta nenästään. Ilmassa leijuvat temppuradat sopivat tarinan kontekstiin, mutta voisi ne integroida maastoon paremminkin. Joka paikasta löytyy ilmassa leijuvia kiskoja ja tasanteita, joita pitkin Sonic voi vipeltää. Tulee paha olo. Peli myös alkaa ihmeen kömpelöllä rytmillä, kaikkialla vieläpä sataa ja on muutenkin kalseaa. Raketin lailla juokseminen ja edes takaisin säntäily vaatii tilaa, ja ulkoasun on pysyttävä helposti luettavana. Järkytys ei ratkaise ongelmaa, joten suuntasin kohti asetuksia. Vaikka 20 tunnin kesto on juuri sopiva, hyvänä oivalluksena keräilyn voi minimoida, jos jaksaa takoa yksinkertaista kalastusminipeliä. Segan sinisen siilin ystävät ovat tottuneet pettymyksiin, mutta onneksi Sonic Frontiers olikin selvästi parempi kuin se aluksi antoi ymmärtää. Ainakin peli kuljettaa minut lapsuuteen, siis lapsuuden autoreissuihin, koska se saa minut tuntemaan matkapahoinvointia. Motion blur pois päältä, kamera kauemmaksi ja näkökenttää laajemmaksi. Jos joku vaatii sulavuutta yli kuvatarkkuuden, se on Sonic! Jotenkin luulisi Sonic Teamin jo tietävän. SAARISTON SIILI 60 164365_.indd 60 164365_.indd 60 28.12.2022 15.45.56 28.12.2022 15.45.56. En voi koskaan peleissä pahoin, pois lukien muutama VR-peli, mutta nyt laatta oli jo kiitoradalla. Kuvista tai videoista tunnelma välittyy heikommin. Sonicin maine on mitä on, mutta voiko uutuuspeli olla näin huono. Isompia öllejä romuttamalla kerätään hammasrattaita, jotka aktivoivat portaaleja, joista pääsee kokemaan lyhyitä perinteisiä Sonic-kenttiä. Tyhjyys on hiekkalaatikko-Sonicin keskeisin oivallus. Viimeisellä saarella toiminkin näin. Peli paranee edetessään, kauniilla alueilla piisaa tehtäviä, salaisuuksia ja haasteita. T arina sijoittuu yksi kerrallaan avautuville muinaisten raunioiden täplittämille saarille, joita Sonic koluaa vihollisia päihittäen ja tietysti renkaita ja muuta rompetta keräten. Avoimilla saarilla on ilo liikkua, tutkia ja löytää. Kun alkujärkytys hävisi ja liikkumisen mielihyvä vei mennessään, huomasin olevani samoissa fiiliksissä, joihin pääsin Sonic Adventuren kanssa. Jopas jotakin, kuka idiootti laittoi 60 fps:n viimeiseksi, ja defaultin puolta pienemmäksi. Miksei tästä voinut lähteä. Hetki sininen Oleellista onneksi on, että lopussa seisoo kiitos. Vaan nytkö mä tunnen sen mun hetken sinisen, maailma pyörii, mä oon paikoillaan. Tavoite on kerätä joka saarelta Kaaosjalokivet ja voittaa saaren pomona hyörivä massiivinen titaani. PC:llä modaajat ovat jo asian kimpussa, kuulemma PC-versio on muutenkin erinomainen käännös. Sonic nimittäin onnistuu tärkeimmässä: vapaassa ympäristössä porhaltamisessa, tavalla, joka tuo mieleen Sonic CD:n käsinpiirretyn introanimaation. Palkinnoksi saa avaimia, joilla vapautetaan Kaaosemeraldit häkeistään. Frontiers pyörii hyvin ja vauhti on melkoista, mutta hallittavissa, ja Sonicin ohjaaminen tuntuu hyvältä. Audiovisuaalinen ilme on onnistunut, musiikit tunnelmallisia, pienet melodiat pulmien ratkaisussa tuovat mieleen Breath of the Wildin, joka ei liene sattumaa. SINISTÄ SIILIÄ SÄÄTÄMÄSSÄ 80 81 SONIC FRONTIERS S onic Frontiers, sinua on odotettu! Eikun peli päälle PS5:llä ja... Yleensä lyhyehköt esteradat päättyvät etenemiseen tarvittavia välivideoita ja sivutarinoita avaaviin esineisiin. Aluksi sekavalta vaikuttava rakenne loksahtaa nopeasti paikoilleen ja seikkailun virta on selkeä: pieniä puzzleja ratkomalla aukeaa pala karttaa ja vihollisia tuhoamalla saa erikoiskykyjä avaavia kokemuspisteitä. Frontiers on jatkoa niiden ensimmäisten Sonic-pelien syvimpään olemukseen, jotka jo 2D-suunnittelussaan pyrkivät oman reitin löytämisen riemuun. Tämä on peli siitä lupauksesta, vihdoinkin. Mutta parasta on, että tila on tajuttu täyttää myös tyhjyydellä. Osaako normi pleikkapelaaja edes räplätä säätöjä. Ne ovat juuri sopivan isoja mutta kompakteja. Sonic-seikkailu elää tai kuolee vauhdin tunteen mukana. Sonic Frontiers uskaltaa uudistaa Segan maskotin tuttua kaavaa tarpeeksi ja on piristävä valonpilkahdus siilin synkässä pelihistoriassa. Sitä Sonic tosiaan kaipaisi. Ville Wikström Ensivaikutelma jätti minut kylmäksi
Normipelissä riittää hupia useaksi tunniksi, mutta useat erilaiset pelimuodot tuovat lisäaromia murhajumppaan. Kuulostaako tutulta. Satunnaispelaajien kanssa saa olla todellinen Hannu Hanhi, ettei ”parveen” eksy muutamia ärsyttäviä hanhenkauloja, mutta tutussa porukassa on aina turvallisempaa. Tehtävät ovat enimmäkseen nopeita ja oivaltavia. Omalle HCja kasuaalipelaajista koostuvalle peliporukalle peli on maistunut hyvin, pelinsisäinen Voice Chat auttoi yhdistämään porukan ilman Discord-kikkailua. Lisäksi myös pahikselle on leivottu erilaisia rooleja, joista ehdottomasti hauskin on Party Duck, jolla voi antaa valitsemalleen pelaajalle helium-äänen neuvottelun ajaksi. Esimerkiksi Draft-tilassa kukin saa valita roolinsa salaisesti. Paha ankka voi myös sabotoida karttaa järjestämällä sähkökatkoja ja tulipaloja. Luit oikein: Press F to fart on yksi pelin hämmentävimmistä puolista, joskin pieruäänet voi halutessaan mykistää Silent But Deadly -tuhnuiksi. Ensinnäkin hanhipeli on täysin ilmainen sekä PC:lle että mobiiliversioina. 82 Hanhi hanhi ankka on naurua hersyvä peli kasuaalillekin peliporukalle. Hanhisheri yrittää nirhata ankan, mutta viattoman hanhen kynimisestä seuraa rangaistukseksi kuolema. Pelaajat ovat hanhia, mutta pahiksen roolia pelaava on tietysti salainen ankka. Puolitoista vuotta sitten julkaistu Goose Goose Duck tuntuu alkushokin jälkeen kelvolliselta haastajalta, varsinkin koska se on edelleen hengissä. Yli kymmenen pelaajan porukalla ja useammalla ankalla pelit alkavat kiihtyä parhaimmilleen. Yllättäen Among Us ei ole kerännyt vakavia haastajia sosiaalisen päättelyn genreen. ”Voi ei! Joku on paloitellut Hansun!” Kun näet tämän animaation, tiedät että se on menoa. Hannu Hanhen tuuria Goose Goose Duck paranee, jos peliseuraa on enemmän kuin viisi. Animaatio on täysin verrattavissa, pelimoottori on pitkälti samankaltainen. ”You can´t handle the truth!” Peli maksoi vain muutaman kolikon, mutta rahaa sai upotettua kosmeettisiin ominaisuuksiin, kuten lemmikkieläimiin. Tämä johtaa nopeasti tilanteisiin, joissa tulet esimerkiksi ankkana murhanneeksi jonkun, huomaat vieressäsi silminnäkijän ja alat saman tien selitellä tekoasi kovaan ääneen: ”Eikö me voitaisi puhua asia vielä halki?” Oikeasti odotat tietysti Kill Cooldownin latautumista, jotta voit halkaista myös todistajan. Sammutushommat hoidetaan täynnä savua olevassa huoneessa, jossa häkämyrkytys ei ole välttämättä ainoa kuolemanriski. PLUS + Roolitukset ja nerokas Voice Chat -ominaisuus. Mikromaksuominaisuudet on upotettu kosmetiikkakauppaan, mutta asusteita ja pieruja voi sentään ostaa myös pelaamalla ansaitulla valuutalla. Toisto voi alkaa maistumaan pakkopullalta. 61 164529_.indd 61 164529_.indd 61 28.12.2022 16.42.39 28.12.2022 16.42.39. Goose Goose Duck toimiikin parhaiten, kun sen antaa hautua tarpeeksi pelikertojen välissä. Pelaamisen aikana eroja alkaa ilmetä. Ei toimi pienellä porukalla. Muutama laiska viritys tuli pandemian alkuaikoina, Fortnitessakin oli hetken aikaa impostors-moodi, mutta dollarinkiilto silmissä kehräävät kopiokissat loistivat poissaolollaan. “Aku, älä tee sitä!” Suurin ero Among Usiin on Goose Goose Duckin oma Voice Chat -ominaisuus, joka toimii niin, että auloissa ja syyttelypöydässä kaikki kuulevat kaikki, mutta pelin alettua voit jutella vain sen pelaajan kanssa, joka on lähellä sinua. Dodo-lintu voittaa, jos saa muut äänestämään itsensä ulos, ja Vulture ei ilmoita näkemiään ruumiita, vaan syö ne. MIINUS . Peli on maustettu monipuolisilla lisäominaisuuksilla, kuten rooleilla. Sosiaalisen päättelypeligenren pioneeri on Among Us, joka nousi pandemian aikana hitiksi ilmaisen mobiiliversion myötä. Nokkelilla ideoilla maustettu Goose Goose Duck (Gaggle Studios, Inc.) tarjoaa söpön alustan netissä leikittävään murhahippaan, jossa viattomat hanhet yrittävät välttää pahojen ankkojen kokkiveitsiä suorittaen samalla rutiininomaisia tehtäviä siivouksesta numeropuzzleihin. Karttoja ja pelimuotoja riittää. Bon apetit! JOUKOSSAMME ON ANKKA Gaggle Studios, Inc PC, saatavilla: Mac, Android, iOS Versio: 2.12 Ikäraja: 13 K oronapandemia on ollut mannaa partypeliteollisuudelle. Vaikka pelimuotoja on useita ja roolit tuovat lisäaromia hanhipataan, kyllästyminen iskee toiston vuoksi jo muutaman (tunnin) pelikerran jälkeen. Goose Huntissa yksi pelaajista on verenhimoinen ankka ja hanhet yrittävät pysyä elossa, kunnes ajastin laskee nollaan. Tai hanhi. Kartoista kunniamaininnan ansaitsee upeasti tehty Mallard Manor -kartano. Demokratian puolesta, äänestäkää! Kaikki tehtävät eivät vaadi insinöörin papereita. Siivekäs haastaja ilmestyy Goose vaikuttaa ensisilmäyksellä lähes täydelliseltä Among Us -kopiolta. Samu Gråsten GOOSE GOOSE DUCK Kokkimme suosittelee hanhipaistia ryyditettynä nokkelilla ideoilla, petoksilla ja äänichatilla. Silmäniskumurhaaja upotettuna avaruusaluksen huoltohenkilökunnan joukkoon oli perusajatukseltaan nerokas, mutta vaati Discordin tai muun ääniyhteyden toimiakseen kunnolla: tekstichatissa ei saa samaa tuntumaa kuin ääneen huutamisessa. Among Usin kehittäjä Innersloth rahasti lopulta myös krääsäkaupoilla: söpöt avaruuden huoltohenkilöt löytyivät suosion myötä automarkettien hyllyiltä pehmoleluina ja avaimenperinä. Alkuun turhilta vaikuttaneet pierut ovat mitä mainioin epämiellyttävän hiljaisuuden murtaja toisilleen tuntemattomissa peliporukoissa. Vaikka se näyttää Among Usilta, toimii kuin Among Us ja vaakkuu kuin Among Us, se on silti ankka. Pelaajat suorittavat tehtäviä, haalaritai murhahommia, ja sitten arvuutellaan, kuka paloitteli ja kenet. Siinä missä Among Us päivittyi hitaasti ominaisuuksiltaan, on Goose Goose Duck tällä hetkellä monipuolinen, valmis paketti
Arkkityyppi määrittelee alter egon vahvuudet. Vielä. Wuhuu! Sukupuolten tasa-arvo toteutuu, sillä Angelina lyö palloa yhtä pitkälle ja tarkasti kuin miespuoliset kollegansa. Kolopalloa idyllisessä ympäristössä. Ennen viheriölle ryntäämistä luodaan oma pelaaja. Noin ajattelin golfista pitkään, ymmärtämättä lajin viehätystä. TIIKERI VAI KISSANPENTU. Jos homma ei ota sujuakseen, tekoälyvastustajista voi tehdä täysiä tumpeloita, tuulen saa taltutettua napin painalluksella ja griiniä voi hidastaa. Maltilla ja harkiten Buustit ja mailapäivitykset tekevät pelaamisesta armollisempaa, mutta homma ei muutu koskaan liian helpoksi. Onneksi Angelina saa nyt taustavoimikseen suomalaista huippuosaamista. G olf on elitistinen vanhojen miesten laji, jossa ei tule edes hiki. Kaksi kautta ja kymmenen kisaa myöhemmin ansaitsin jo tiketin PGA Tourille. Estetiikka on golfissa olennaista. Omaa golfbägiä minulla ei sentään ole. Samalla kertyy enemmän kokemuspisteitä. Mahakkaat hopeaketut lyövät pari avausta, hyppäävät sitten golfkärryyn ja huristelevat klubikaljalle. Tasoitusjärjestelmä on suorastaan nerokas ja mahdollistaa eritasoisten pelaajien kilpailemisen samoissa turnauksissa. Mutta vinhaa vauhtia lähestyvä keski-ikä ei säästä ketään, viime vuosina olen innostunut seuraamaan lajia ja harrastamaan sitä virtuaaliviheriöillä. Rytmilyöjä panostaa tarkkoihin avauksiin pituuden kustannuksella, puttimestari puolestaan loistaa viheriöllä. Yksi asia ei ole parissa vuodessa muuttunut: PGA Tour 2K23 mallintaa golfia erinomaisesti. Ongelma korostui etenkin silloin, kun reiän lähellä oli vettä tai hiekkaeste. Hyvä fysiikka auttaa pitkien avausten lyömisessä ja turnauskestävyydessä, mutta kaikenikäiset ja -kuntoiset voivat harrastaa lajia omista lähtökohdistaan. Käteisellä puolestaan hankitaan uusia varusteita ja päivitetään vaatekaappia. Oma valintani oli rytmilyöjä. Entinen mestari nousee varjoista valoihin. Yhtä lailla helppoa on nostaa vaikeutta, kun omat taidot karttuvat. Jos haluaa nauttia mahdollisimman autenttisesta lajitunnelmasta, kannattaa kytkeä pois päältä putin esikatselu, etäisyysmittari ja lyöntivoima-apuri. Pelilliset heikkouteni ja vahvuuteni olivat samoja kuin edellisessä PGA Tourissa. Minä en moiseen ryhtynyt, sillä en ole masokisti. Kentällä ei taistella muita vastaan, vaan keskitytään omaan suoritukseen ja pyritään parantamaan perustasoa vuosi vuodelta. Markus Lukkarinen PGA TOUR 2K23 Korona-ajan seurauksena golf on huippusuosittua ja paikalliset radat tukossa. Mielikuvitukseni voimalla syntyy Angelina Woods, parikymppinen urheilijanalku, jonka yllä leijuu tumma tiikerinmuotoinen pilvi. Kisoista kertyy rahaa, kokemusta ja kykypisteitä, joilla kohennetaan mailakohtaista lyöntitaitoa. Teknisesti äärimmäisen haastavassa lajissa ei tule koskaan valmiiksi. Naputtelin jo kolmannessa kisassani viisi alle par -kierroksia. PGA Tour 2K21 (Pelit 11/2020, 84 p.) ilmestyi kaksi vuotta sitten, joten golfin ilmestymistahti on urheilupelisarjaksi maltillinen. Pallofysiikka on johdonmukaista, lyömisessä on hyvä tuntuma ja kentät on rakennettu pieteetillä tosimaailman esikuvien mukaan. HB Studios / 2K Sports Arvosteltu: Xbox Series X Saatavilla: PS5, PS4, Xbox One, PC Versio: Arvostelu Moninpeli: 2-4 pelaajaa samalla koneella tai verkossa Ikäraja: 3 Mikä parasta, tänä vuonna mukana on myös Tiger Woods. Avaukseni osuivat hyvällä prosentilla väylälle ja puttipelini toimi yleensä mainiosti, mutta lähestymislyöntini lipsahtelivat liian usein pöpelikköön. Onneksi kolopalloa voi harrastaa myös virtuaalisesti. Mitä kovempi vaikeus, sitä tarkempi pitää olla swingin eli tatin heilautuksen ajoituksen ja suunnan kanssa. Ehkä käteni alkoivat täristä navakassa tuulessa. Yksi arkkityyppi ei ole ylitse muiden, tärkeintä on tunnistaa omat vahvuudet ja tehdä valinta sen mukaan. Karkeloista saa juuri niin helppoja tai vaikeita kuin haluaa. 62 164563_.indd 62 164563_.indd 62 28.12.2022 15.52.49 28.12.2022 15.52.49. Laji on täyttä humpuukia, joka muistuttaa liikuntaa vain etäisesti. Nyt saavat pallot kyytiä! Angelina, enkelini Vaikeustasoja on kuusi, joista valitsin reilun vuoden tauon jälkeen kolmanneksi helpoimman eli pro amin. Veistäjä hallitsee vaikeat lyönnit muita paremmin, tasapaksu woodsman on kaikessa kohtuullisen hyvä. Golfin viehätys piilee lajin vaativuudessa ja monipuolisuudessa. Kisatkin tahkotaan sekä miesten että naisten voimin. Angelina vertautuu jatkuvasti setäänsä Eldrick ”Tiger” Woodsiin, eikä nuori nainen ole saavuttanut amatöörivuosinaan kummoista menestystä. Oma golffari on pätevä peluri heti uran alussa. Powerhouse on suoraviivainen voimalyöjä, joka ei loista puttiviheriöllä
Kunnon raudalla selviää lähes tilanteesta kuin tilanteesta. Ratojen haastavuus, monipuoliset väylät ja komeat maisemat tekevät vaikutuksen. Rapistuva maalipinta kaipaisi kuitenkin ehostusta. Taustamusiikkia annostellaan säästeliäästi, radalla saa keskittyä olennaiseen. Puttaamisessa olennaista on hahmottaa viheriön muotoja. Menestys on humalluttanut golfsankarin. Ratoja voi luoda myös itse editorin avulla. Pahvisuuden ja robottimaisuuden juurisyy on todennäköisesti pelimoottorissa eli Unityssa. Ylämäessä putti puolestaan jää helposti lyhyeksi. Yksinkertainen järjestelmä tappoi pelistäni swingituntuman, joten palasin rivakasti tattiohjaukseen. Lajiin on helppo hurahtaa ja taidot kohenevat kierros kierrokselta. Hyvänä puolena latausajat ovat uusilla konsoleilla olemattomia. Huonoa . Se kertoo enemmän malttamattomasta luonteestani kuin editorin kankeudesta. Jos tattia tökkää puolihuolimattomasti vähän sinne päin, kolopallo hujahtaa taatusti vesakkoon. nut putti vaatii napakkaa ja tarkkaa tatin käyttöä. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuin valua ulos griiniltä huolimattomuuden takia. Justin Thomas, Collin Morikawa ja Lydia Ko näyttävät suunnilleen itseltään, mutta ei kannata katsoa pelaajaa silmiin, jos haluaa pysyä poissa vierauden laaksosta. Selostajia en jaksanut kuunnella paria kisaa pitempään, sillä kolmikon kommentointi alkaa toistaa nopeasti itseään. Pahvinaamaisten pelaajien animaatiot toistuvat väylästä toiseen samanlaisina urheilijasta riippumatta. Lyöntejä voi toteuttaa tänä vuonna uudella tavalla. Alamäkeen puttaaminen aiheuttaa aina sydämentykytyksiä, etenkin jos maasto viettää oikealle tai vasemmalle. Lyhyen kokeilun perusteella luomistyökalut ovat helppokäyttöisiä, mutta kärsivällisyyteni riitti vain muutaman väylän luomiseen. Vastaleikatun ruohon tuoksun voi lähes tuntea nenässään. Onneksi matsaaminen onnistuu myös paikallisesti, sillä peliseuraa löytyi verkosta arvosteluhetkellä lähinnä viikonloppuisin. Syvyyttä on hurjasti, mutta aloituskynnys on matalalla. Näyttävät ja pitkälle lentävät avaukset tuottavat rutkasti mielihyvää, mutta vähintään yhtä tärkeää on hanskata lähija puttipeli. Etäisyyden mittailua ennen puttia. Caddie ehdottaa sopivaa mailaa eri tilanteisiin, mutta yltääkseen huipputuloksiin lyöntija mailavalikoima pitää tuntea kuin omat taskunsa. Otteluita voi tahkota joko aidoilla pelaajilla tai alter egollaan. Ja silloinkin pääasiassa kasuaalimatseihin. Hyvää + Tuntuu gol. Ilmainen vinkki: kannattaa panostaa rautamailoihin. Draivissa tärkeintä on rytmi, rivakkuus ja liikkeen suoruus. Pahvinaamaiset pelaajat, pelilliset uudistukset niukkoja. Yltiöpäiset riskit kostautuvat ja huolellisuus korostuu myös puttiviheriöllä. Muussa tapauksessa korkea lyönti hiekkaesteestä tömähtää ylärinteeseen tai chippi lipsahtaa armottoman pitkäksi. Ei mahda mitään, nyt golfkärpänen pääsi puraisemaan kunnolla. lta, radat mallinnettu hienosti, uratila koukuttaa. Jokaiseen lyöntiin täytyy keskittyä, sillä nopeatempoinen räiskintä johtaa vaikeisiin lähestymisiin ja todennäköisesti bogien värittämään tuloskorttiin. Väylähaasteista napsuu kokemuspisteitä. Tämä hopeakettu lähtee mailasetin ostoon! Fooooore! Sponsorit tykkäävät, kun edustava nuori nainen kyykyttää miesten kärkeä. Major-voitto saa odottaa Uratila on PGA Tourin herkullisin pihvi, mutta moninpelaajiakaan ei ole unohdettu. PGA Tour 2K23 on oivallinen golfsimulaatio, joka sopii kaiken tasoisille pelaajille. Arcademaista hupia tarjoaa neljän pelaajan Topgolf, jossa tavoite on lyödä kymmenen palloa mahdollisimman tarkasti maalialueille. Aidot kentät on mallinnettu hienosti, tykästyin etenkin Twin Citiesin ja Scottsdalen ratoihin. Kaunis illuusio särkyy, jos erehtyy tuijottamaan ihmishahmoja tarkemmin. Tatin tökkimisen vaihtoehto on kolmipainallus, jossa annostellaan ensin lyönnin voima ja sitten ajoitetaan swingi kahdella napautuksella. 63 164563_.indd 63 164563_.indd 63 28.12.2022 15.54.00 28.12.2022 15.54.00. Pelikirja kuntoon ja turnauksen kärkeen. Yleisö palkitsee hyvät suoritukset asianmukaisilla taputuksilla – eagleputista katsojat suorastaan riehaantuvat. Pirkkua mä metsästän, tahdon saada uuden. Putterin varressa on syytä pitää pää kylmänä, sillä onnistu83 PGA Tour 2K23 on pelillisesti rautaa
E n ole aivan varma, missä kulkee sadun ja fantasian välinen raja. 64 164460_.indd 64 164460_.indd 64 28.12.2022 16.03.10 28.12.2022 16.03.10. Pohjoismainen mytologia on ammennettu pohjamutia myöten sarjakuvateollisuuden palvelukseen (mm. • Falch: Pohjantuli #1-3, Egmont 2021-2022, 168-148-184 sivua, hinta noin 20 euroa/kirja. Jos Hiltusen Praedor kohtaa matkoillaan likimain vain pelkkiä pahiksia, joita sopii tappaa, Sonja tapaa Pohjantulessa enimmäkseen hyviksiä. (Norse Mythology) Miksi sinulla on noin suuri suu. Trondheimissa syntynyt, USA:ssa opiskellut ja nykyään Oslossa asuva Malin Falch on kirjoittanut ja piirtänyt sarjan, jossa pohjoiset tarut ja maisemat kohtaavat Disneyn ja Miyazakin piirretyt. Tai siltä päällisin puolin ainakin aluksi vaikuttaa. Mutta aivan kuin nuo klassikot, Pohjantulikin kasvaa edetessään sankariaan suuremmaksi. Craigin kuvittamasta Conan barbaarista pyöräilyshortseissa. Viime vuoden lopulla ilmestynyt sarjan kolmas osa Lintusisaret lisää vain pökköä pesään, eikä nyt auta muu kuin odotella seuraavaa. Craig Russell, ja hänen käsissään jumaltarut ovat saaneet tyylikkään, mutta jollain lailla liian siistin ja pönöttävän tulkinnan. Miksi sinulla on noin suuri suu. Outoa, mutta niinhän pitääkin. Tässä ei pönötetä, vaan pistetään hyrskynmyrskyn oikeaan verta ja suolenpätkiä -tyyliin. Onko raja piirretty verellä ja väkivallalla vai kulkeeko se seksissä. Ilmari joutuu saarelle koiravahdiksi ja sitten alkaakin tapahtua outoja: saari on mustasukkaisesti rakastunut ja Ilmari on nesteessä nivusiaan myöten. Wallu RUUDUN TAKAA Pohjantulen Sonja haaveilee olevansa japanilainen piirretty. Tuoretta verta Jenni Välikankaan piirtämä, kirjoittama ja omakustantama Ilmarin koijaiset on nuoren tekijän huikea voimainponnistus ja näyte osaamisesta. Kolmaskin pohjoiseen mytologiaan pohjaava sarja hyllystä löytyy: aitoa norjalaista alkuperää oleva Pohjantuli. • Gaiman, Russell & co: Norse Mythology #1-18, Dark Horse 2017-2022, hinta noin 5 dollaria/lehti. Päästyäni sarjan toiseen osaan – Viikingit ja varis – olin jo otettu. Mieleen nousee väkisinkin muistikuva kyseisen P. Hienosti kuvitetussa tarinassa liikutaan suomalaisessa saaFANTASTISTA! ristossa, jonne on jostain ilmestynyt uusi saari. (Lore of the Hávamál) Ilmari saapuu salaperäiselle saarelle. Jumalaisesti piirtävä Koponen on uransa aikana päässyt kuvittamaan myös Neil Gaimanin tekstiä, joten pistäpä mies ja nimi mieleen. Siis samanlainen nynny fantasiasankari kuin vaikka Velhossa ja leijonassa kaapin kautta Narniaan eksyvä Lucy tai Sormusten herran Frodo Reppuli. Kun ensimmäinen osa Peikkolaakso ilmestyi, en siihen tarttunut, koska se vaikutti enemmän heppatytöille suunnatulta. Oli kumpaa vain, minä pidin. Mutta onko tämä nyt fantasiaa vai satua. • Koponen & co: Lore of the Hávamál, Z2 2022, 120 sivua, hinta noin 23 euroa. Uudessa maailmassa Odin ei enää olekaan ylijumala, vaan… Eipäs spoilata. Fantastista mytologiaa Jos God of War: Ragnarök jätti kaihon päälle, niin lisää löytyy. Sarja on englanninkielinen ja se kertoo Ragnarökistä, jumalten ja jättiläisten välisestä viimeisestä taistelusta, joka päättyy maailman loppuun ja myöhemmin uuden alkuun. Samoista pohjoisista aineksista on kasattu myös kova (melkein) kotimainen: Jouni Koposen piirtämä ja kirjoittama Lore of the Hávamál. Sarjan sankari on nimittäin juuri ripille päässyt tyttö nimeltä Sonja. Edelleenkin tarina tuntui lapselliselta, mutta samalla se oli niin näppärästi rakennettu ja monipolvinen, että huomasin koko ajan odottavani jatkoa. TOIVESARJA: Kun sain luettua Petri Hiltusen järkälemäisen Praedor-opuksen, teki mieleni jatkaa fantasian parissa pidempäänkin. Jos kyseessä on ikäraja – lasten sadut, aikuisten fantasia – niin otetaanpa aluksi käsittelyyn teos jostain siltä väliltä. Sarjaa on Suomessa ilmestynyt kolmen kirjan verran. Tässä muutama fantastinen sarjakuvauutuus. 18 lehtenä ilmestyneen Norse Mythology -sarjan graafisesta yleisilmeestä vastaa P. Se on sittemmin piirretty myös sarjakuvaksi, joka valmistui viime vuoden lopulla. Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia ilmestyi meillä jo vuonna 2019 Liken kustantamana, mutta vain käsikirjoituksen muodossa – siis ilman kuvia. Marvelin Thor & co.), mutta aina riittää uusia yrittäjiä. • Välikangas: Ilmarin koijaiset, omakustanne 2022, 72 sivua, hinta noin 20 euroa. Tarinassa kuljetaan taikaporttien kautta erilaisiin maailmoihin, joissa vastaan tulee tuttuja ja hieman tuntemattomampiakin taruolentoja. Ja odotellessani luen Praedoria
Mikseivät rahoituksesta päättävät osapuolet halua pitää kiinni itse kouluttamistaan työntekijöistä. Schreierin teokseen kannattaa ehdottomasti tutustua, mikäli pelistudioiden ja näissä työskentelevien ihmisten kohtalot kiinnostavat. B loomberg Newsille työskentelevä Jason Schreier on yksi tunnetuimmista videopelijournalisteista. Teos kuvaa useiden enemmän tai vähemmän tunnettujen pelistudioiden tuhoutumisia ja niiden seurauksia. Hänen edellinen kirjansa, vuonna 2017 julkaistu Blood, Sweat and Pixels (Pelit 06/2018, 4,5 tähteä), kuvasi yksityiskohtaisesti nykyaikaisen pelintekemisen haasteita kymmenen eri pelin kautta. Press Reset on raastava kuvaus siitä, mitä pelistudion kaatuminen merkitsee sen työntekijöille. Miksi kenenkään kannattaisi uuvuttaa itsensä tekemällä 16-tuntisia työpäiviä, kun studion johtaja tienaa puolta lyhyemmällä työajalla enemmän kuin kaikki hänen alaisensa yhteensä. Ei ainakaan tyydyttäviä tai tyhjentäviä. Studion sulkemisella on aina seurauksensa. Miksi satojen miljardien dollarien arvoisessa peliteollisuudessa useimpien työntekijöiden on niin vaikea ansaita vakaata toimeentuloa. Monet joutuvat muuttamaan uuden työpaikan perässä toiseen kaupunkiin tai toisinaan jopa uuteen maahan. Schreier esittää kirjassaan useita tärkeitä kysymyksiä. KeulakuPELILOOPEISTA PAHIN va Ken Levinen lähdettyä Take-Two päätti kylmästi sulkea koko puljun. Toiset luovuttavat. Kirjan heikkoutena voi pitää sitä, ettei näihin kysymyksiin tarjota minkäänlaisia vastauksia. Kirjan käsittelemät teemat ovat kuitenkin sen verran raskaita, että Blood, Sweat and Pixelsistä poiketen sitä on vaikea suositella kaikille videopeleistä kiinnostuneille. Suurimman taakan kantavat työntekijät. Lukemisen tekee raskaaksi myös Schreierin tapa esitellä jatkuvasti uusia ihmisiä. Osa jää taistelemaan. Parin ensimmäisen luvun jälkeen on vaikea pitää lukua kaikista kirjassa esiintyvistä pelintekijöistä. Surullisinta on se, että studion sulkeutumisella on harvoin mitään tekemistä työntekijöiden motivaation tai lahjakkuuden kanssa. Schreierin toinen kirja, Press Reset, siirtää huomion peleistä niiden tekijöihin. 65 164570_.indd 65 164570_.indd 65 28.12.2022 16.00.01 28.12.2022 16.00.01. Oletko yrittänyt käynnistää sitä uudelleen. Ja sitten sama prosessi toistuu paria vuotta myöhemmin uudessa työpaikassa. Eksentrisen baseball-tähti Curt Schillingin perustamaa 38 Studiosia käsittelevä osio on kirjan mielenkiintoisinta antia. Kaltoinkohdeltujen kohtalot alkoivat kalvaa sen verran, että kunkin luvun jälkeen piti pitää lukutauko. Press Reset ei todellakaan ole mitään mieltä ylentävää luettavaa. Kenties ne auttavat jonain päivänä muuttamaan asioita. Ääneen pääsevät sekä studioiden perustajia että työntekijöitä. Monet tuntuvat hyväksyneen sen, että pelialalla pysyvyydestä on turha haikailla. Valheellisia lupauksia, massairtisanomisia, maksamattomia palkkoja ja sydänsuruja sydänsurujen perään. Press Reset on parhaimmillaan, kun Schreier onnistuu tuomaan esiin kunkin studion ainutlaatuisia piirteitä. Työntekijöiden kohtaloiden samankaltaisuus ja studioiden nousujen ja tuhojen loputon kierre on kirjan pääteesi, mutta tämä olisi tullut selväksi vähemmilläkin esimerkeillä. Heidän kertomusten kauttaan peliteollisuudesta syntyy kuva työntekijöitä armotta hyväksikäyttävästä koneesta, jota kukaan ei kykene pysäyttämään – ainakaan niin kauan, kun se takoo rahaa sen valtiaille. Kirja olisi voinut myös paneutua jokaisen studion kohtaloon hieman syvällisemmin – etenkin, kun lähestulkoon jokainen luku noudattaa pohjimmiltaan samaa kaavaa. Markus Rojola JASON SCHREIER – PRESS RESET: RUIN AND RECOVERY IN THE VIDEO GAME INDUSTRY Vihamielisiä yritysostoja, pomotaistoja, työntekijöiden hyväksikäyttöä ja tyhjiä lupauksia. Tuhansia töitä, valvottuja öitä Kunkin pelistudion romahtaminen, oli kyse sitten Warren Spectorin perustamasta Junction Pointista tai Dead Space -sarjasta tunnetusta Visceral Gamesista, kerrotaan lukuisten studiossa työskennelleiden kautta. Schreier on haastatellut kirjaansa varten satoja ihmisiä tuottajia, ohjelmoijia, graafikoita, animaattoreita, käsikirjoittajia ja pelitestaajia. Useimmiten seurauksena on kuitenkin valtava pettymyksen tunne, katkenneita ystävyyssuhteita sekä epätietoisuus tulevasta. Tarinat ansaitsevat kuitenkin tulla kerrotuiksi ja kuulluiksi. Toisinaan yhden pelin epäonnistuminen johtaa jonkin yksittäisen työntekijän kohdalla johonkin parempaan tilaisuuteen. Kirjasta käy hyvin ilmi, kuinka monella alalla pitkään työskennelleistä on kokemuksia useista työpaikkojen menetyksistä. Vaikka kirja keskittyi kuvaamaan Destinyn, Diablo III:n ja Stardew Valleyn kaltaisten menestyspelien syntytarinoita, se sisälsi myös runsaasti kuvauksia siitä, millaisia uhrauksia pelien parissa työskennelleiden oli tehtävä saadakseen ne valmiiksi. Studio on voinut julkaista juuri yhden vuoden kehutuimmista peleistä, kuten Irrational Gamesille tapahtui BioShock Infiniten (2013) julkaisun jälkeen
Kenttien avoimia alueita on laajennettu, mikä tuo seikkailuun enemmän toimintaa rytmittävää fiilistelyä. 17.3. 66 164190_.indd 66 164190_.indd 66 28.12.2022 11.36.11 28.12.2022 11.36.11. Sankari kykenee käyttämään outoa muinaista magiaa, jonka ilmaantuminen uhkaa velhojen maailmaa. 14.2. Räväkät matsit vaativat taitoa, mikä ei yllätä, sillä toimintaseikkailun kehittäjissä on Ninja Gaidenja DOA-veteraaneja. Star Wars Jedi: Survivor (PC, PS5, Xbox Series S/X) Viisi vuotta on kulunut Fallen Orderin tapahtumista ja Cal Kestis, yksi viimeisistä jediritareista, on päässyt Imperiumin Most Wanted -listan kärkipäähän. HELMIKUU 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 MAALISKUU 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 Petri Heikkinen PAKKASKELIEN SÄÄSTÖTALKOOT Lämmitystä pienemmälle, kone ja kämppä kuumaksi talven hittipeleillä! SEURAAVA PELIT-LEHTI ILMESTYY 8. Viholliset teilataan erilaisilla jedivoimilla ja näyttävillä valomiekkatekniikoilla, jotka vaihtelevat valomiekan tyypin mukaan. 10.2. Hogwarts Legacy (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X, Switch) Harry Potterin rikas maailma tarjoaa mainion taustan toimintaroolipelille, jossa ei tarvitse tallata kirjojen ja leffojen viitoittamaa polkua. TULOSSA Wanted: Dead (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X) Luutnantti Hannah Stone on kovaksikeitetty kyttä retrofuturistisessa Hongkongissa – Stonen eliittiyksikkö paljastaa jättikorporaatioiden salaliiton, jolloin ikävät asiat osuvat tuulettimeen. Täysin kustomoitava velhosankari on Tylypahkan viidennen vuoden oppilas 1890-luvulla, joten Harrya ja kumppaneita ei seikkailussa nähdä – tutuissa paikoissa vieraillaan sitten senkin edestä. Palkkasoturit, gangsterit ja firmojen yksityissoltut listitään armottomalla räiskinnällä ja turpiin mätöllä. HELMIKUUTA
Vuoropohjaisissa taisteluissa hyödynnetään vastustajien enemmän tai vähemmän salaisia puutteita, joiden lypsäminen ennen pitkää heikentää niitä hetkeksi. Reaaliaikastrategia yhdistelee muinaisen esikuvansa tavoin uudisasutuksen kehittämistä ja sotimista. Kenttien tuhoutuminen on yksityiskohtaista ja vaikkapa sortunutta rakennusta voi käyttää vielä jalkaväen suojana. Oman joukkueensa voi kustomoida varusteita myöten. Operaatio alkaa pienellä porukalla, joka kerää maastosta tarvikkeita ja rakentaa muun muassa maatiloja, jotka tuottavat poppoolle ruokaa. 21.2. 23.2. Toimintatarinan sankari on mieleltään epävakaa KGB:n erikoisagentti majuri ”P-3” Nechaev, jonka tehtävänä on neutraloida Laitos 3826:n ongelmat, kuten seonneet robotit ja epäonnistuneet biomekaaniset kokeet. Octopath Traveler II (PC, PS4/5, Switch) Japanilaisten roolipelien kulta-aikaa tyylillisesti ja pelillisesti kanavoivassa Octopath Traveler II:ssa seurataan kahdeksaa eri sankaria. Atomic Heart (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X) Vaihtoehtoisen menneisyyden Neuvostoliitossa vuonna 1955 robotit hoitavat suurimman osan töistä – suuri Nazisin taistelukin voitettiin roboteilla. Hahmoilla on omat vuorokauden ajan mukaan vaihtelevat path-toiminnot, joilla he pystyvät vaikuttamaan Solistian maailman asukkaisiin. Tiukat tilanteet ratkaistaan virtuaalinoppia viskelemällä, sillä vuoropohjaiset ottelut pohjautuvat lautapeliin ja sen uusiin sääntöihin. 24.2. Räiskintä ja mäiskintä hoituu muun muassa craftatuilla asehärveleillä. Toisen maailmansodan nujakat sijoittuvat tällä kertaa Pohjois-Afrikan ja Italian taistelutantereille. Blood Bowl 3 (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X) Amerikkalaisen käsipallon fantasiaversiossa ihmiset, haltiat, örkit ja muut hirviöt kirjaimellisesti taistelevat pallon hallinnasta ja maaleista. Pitkissä turnauksissa kannattaa välillä miettiä, onko voitto tiimin tähtipelaajan kuoleman arvoinen. Company of Heroes 3 (PC) Onko Tiikerin torni liian takana. The Settlers: New Allies (PC) Amigalla 30 vuotta sitten syntynyt The Settlers -sarja rebootataan. Kahakat käydään reaaliaikaisesti, mutta yksinpelissä voi käyttää kovissa paikoissa taktista taukotilaa, jossa laitetaan komentoja jonoon. 1tai 2 vs. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 23.2. 17.2. Uudisasukkaiden kolme osapuolta, Elari, Maru ja Jorn kohtaavat toisensa kampanjassa ja 1 vs. 2 -moninpelissä. 67 164190_.indd 67 164190_.indd 67 28.12.2022 11.35.17 28.12.2022 11.35.17
PAL. /tilaa TILAA JA PELAA! Julian Gollopin UFO: Enemy Uknown on mestariteos, jollaista tuskin tulee toista, vaikka aikaa on ollut 30 vuotta. –Juho Kuorikoski, tietokirjailija 164191_.indd 68 164191_.indd 68 22.12.2022 18.49.50 22.12.2022 18.49.50. Pelit on toinen samanlainen. VKO 2023-06 60 93 54 -2 30 1 TILAA JA PELAA! Katso tarjous: www.pelit
PERINNEKAUHUA SIGNALIS AVARUUDESSA KUKAAN EI KUULE HUUTOASI CALLISTO PROTOCOL OLE OMAN ELÄMÄSI SUPERSANKARI MARVEL’S MIDNIGHT SUNS IKIVANHAT IKISUOSIKIT POKÉMON SCARLET SONIC FRONTIERS KOLOPALLOA KESKELLÄ TALVEA. 6 ,90 164184_.indd 1 164184_.indd 1 28.12.2022 12.43.18 28.12.2022 12.43.18. PGA TOUR 2K23 NELJÄ KUOLINHUUTOA KEISARILLE! HYVÄT, PAHAT JA VAMPYYRIT EVIL WEST R e a lis tin e n ro o lip e li . C a ll o f D u ty : W a rz o n e 2 .0 . 11,90 € HANKI . G o o se G o o se D u c k 1/2 02 3 Tammikuu 2023