JOULUN TÄHTI JÄNNITYS KORKEALLA CALL OF DUTY: VANGUARD ETIÄINEN AUTUUDESTA ELDEN RING PELIPAKETTI LAPSILLE! PIPSA POSSU RYHMÄ HAU SMURFFIT HOT WHEELS UNLEASHED GROOT! GUARDIANS OF THE GALAXY VANHAN IMPERIUMIN KUKISTAJA AGE OF EMPIRES 4 PIMEYTTÄ VALOON DARKEST DUNGEON 2 TÄYDELLINEN AJOPELI FORZA HORIZON 5! J a n i P e n tt ilä C o m m u n it y P ip sa P o ss u 11 /2 02 1 Joulukuu 2021 . 9,90 €
as Johannes Valkola 57 Kino: Squid Game Petri Heikkinen 58 Nintendo Switch Online Expansion Pack Ville Wikström 60 Switch OLED Heikki Hurme & Ville Wikström 62 Konehuone: Kolme näppistä Nnirvi 63 Kirjakorneri: Hideo Kojima: The Creative Gene Risto Karinkanta 64 Ruudun takaa Wallu 65 Manzos: Kokeelliset Aleksandr Manzos 66 Tulossa Petri Heikkinen Pelit 10 URG & Utopos Juho Kuorikoski 16 Call of Duty: Vanguard Tuomas Honkala, Marko Mäkinen & Markus Rojola 20 Age of Empires 4 Riku Vihervirta 23 Forgotten City Risto Karinkanta 24 Marvel’s Guardians of the Galaxy Markus Rojola 2. /asiakaspalvelu 322 numero 30. vuosikerta, 11 numeroa vuodessa 27 16 Elden Ring CNT Ajassa 5 Pääkirjoitus: Lumimyrsky vesilasissa Tuukka Grönholm 6 Sinne ja takaisin: Jani Penttinen Juho Kuorikoski 12 Community peleinä Markus Rojola 15 Nnirvi: Ilmainen lounas on kallis Nnirvi 53 On aika löytää Nif. Päätoimittaja: Tuukka Grönholm, tuukka.gronholm@fokusmedia.. Avustajat: Jussi Forelius, Petri Heikkinen, Lassi Hietala, Tuomas Honkala, Heikki Hurme, Antti Ilomäki, Juha Kerätär, Heli Koponen, Juho Kuorikoski, Aleksi Kuutio, Antero Kyyhky, Lassi Lapintie, Mikko Lehtola, Markus Lukkarinen, Aleksandr Manzos, Marko Mäkinen, Tuomo Nyrhilä, Santeri Oksanen, Samu Ollila, Juho Penttilä, Markus Rojola, Kriina Rytkönen, Miika Sillanpää, Olli Sinerma, Jouni Utriainen, Harri Vaalio, Ilja Varha, Riku Vihervirta, Juha-Pekka Viljanen, Ville Wikström KUSTANTAJA Fokus Media Finland Oy www.fokusmedia.. Toimituspäällikkö: Niko Nirvi, nnirvi@fokusmedia.. www.fokusmediatilaus.. AD: Isma Valkama, isma.valkama@fokusmedia.. Aikakausmedia ry:n jäsen OSOITE Hämeentie 135 A, 00560 Helsinki VERKKOSIVUT www.pelit.. /pelit Kaupallinen johtaja Jaana Lindvall-Harki PAINOPAIKKA MDM Print Asiakaspalvelu www.fokusmedia.
24 44 20 34 Marvel’s Guardians of the Galaxy Age of Empires 4 Back 4 Blood 27 Elden Ring CNT Nnirvi 30 Darkest Dungeon 2 Samu Ollila 32 The Dark Pictures Anthology: House of Ashes Antero Kyyhky 34 Back 4 Blood Jussi Forelius 6 NHL 22 Markus Lukkarinen 38 FIFA 22 Markus Lukkarinen 40 Football Manager 2022 Tuukka Grönholm 42 Riders Republic Heikki Hurme 44 Forza Horizon 5 Petri Heikkinen 46 Hot Wheels Unleashed Tuukka Grönholm 48 My Friend Peppa Pig/ Pipsa Possu ystävineen Jussi Forelius & Iikka Kivi 50 Ryhmä Hau -elokuva – Seikkailukaupunki kutsuu Markus Rojola 51 Smurf. t: Operaatio Inhalehvä Markus Rojola 52 Ynglet Johannes Valkola 54 Valor & Victory Juha-Pekka Viljanen 56 Cruis’n Blast Johannes Valkola Teemat Ensi vuoden parhaat pelit 27 Elden Ring CNT Nnirvi Lepohetki lapsista 48 My Friend Peppa Pig/ Pipsa Possu ystävineen Jussi Forelius & Iikka Kivi 50 Ryhmä Hau -elokuva – Seikkailukaupunki kutsuu Markus Rojola 51 Smurf. t: Operaatio Inhalehvä Markus Rojola Tiimillä on väliä 34 Back 4 Blood Jussi Forelius 16 Call of Duty: Vanguard Tuomas Honkala, Marko Mäkinen & Markus Rojola 36 NHL 22 Markus Lukkarinen 38 FIFA 22 Markus Lukkarinen 40 Football Manager 2022 Tuukka Grönholm 3
Huolestuttavin yksityiskohta on Blizzardin toimitusjohtajaksi hetkeksi nostetun Jen O’Nealin kommentti Wall Street Journalissa. Kiitos, Jyrki, ystävyydestäsi läpi vuosikymmenten. PÄÄKIRJOITUS J ossain vaiheessa päätin, että en käytä Blizzardia enää yhdessäkään pääkirjoituksessa esimerkkinä pelimaailman ongelmista. O’Neal erosi Blizzardilta ja ilmoitti julkisesti, että ei usko Activision-Blizzardin johdon pystyvän yhtiössä vaadittaviin muutoksiin. Takavuosien suosikkifirmani on ollut jo pitkään alavireessä. Syytteen mukaan he ovat olleet toiminnassa joko itse mukana tai lakaisemassa väärinkäytöksiä maton alle. Sympatiani ovat tapauksessa täysin työntekijöiden puolella. Myös O’Neal ilmoittaa kokeneensa firmassa häirintää, vähättelyä ja syrjintää. Peliyhtiö loi maineensa timanttisilla peleillä, joissa ideat hiottiin huippuunsa. Viimeisen kerran puhuin Jyrkin kanssa viime kesänä. Jyrki jatkoi tietotekniikkalehtien ja Pelitin avustajana vuosikymmeniä. Hän kertoi kirjoittavansa vimmatusti novellikokoelmaa ja elämänkertaansa. Se jos mikä kertoo ammattitaidosta. Syytteessä nimetyt henkilöt ovat pääasiassa Blizzardin entisiä ja nykyisiä johtajia. Elämän jatkumisen yli kesän mahdollisti hänen turvakseen perustettu tukiryhmä, johon monet olivat liittyneet nimenomaan hänen lukijoinaan. Osin juuri World of Warcraftin takia tai ansiosta pelifirmat haaveilevat edelleen luovansa pelin sijaan palvelun. Hän jää muistoihin politiikkona, kirjoittajana, asiantuntijana, mutta ennen kaikkea ylpeästi nörttinä. Jutun mukaan Kotick on ollut mukana hyssyttelemässä häirintäja kiusaamistapauksia eikä ole ottanut työntekijöiden valituksia vakavasti. Activision-Blizzard-skandaali kertoo aivan toisesta maailmasta. Activision-Blizzard teki taas sen, mistä siitä koko ajan syytetään: johto ei ota työntekijöiden viestiä vakavasti. Työntekijät vaativat jutun julkaisun jälkeen Kotickin eroa, mutta yhtiön hallitus äänesti luottamuksen puolesta. Monelle heistä hän oli edelleen Wexteen, kolumnisti, joka kirjoitti scifistä, lautapeleistä ja tietokonepeleistä. Hän oli parikymppinen teekkari ja juuri muuttanut pääkaupunkiseudulle. Virheet, vääryydet ja väärinkäsitykset saa anteeksi, mutta kurssilaskua ei. Tätä kirjoittaessani firman kurssi on laskenut vuoden aikana liki 30 prosenttia. Jokainen on syytön kunnes toisin todistetaan, mutta taustalla saa olla aikamoinen vuosien väärinkäsitysten ja sattumusten sarja, jos Blizzardilla ei ole tehty mitään väärin. Eräässä viestissään hän kertoi suunnitelleensa hautajaisensa. Jyrkin elämä päättyi 16.11.2021 57-vuotiaana. 5. O’Neal oli päätynyt yhtiöön fuusiossa, kun hänen johtamansa Vicarious Visions yhdistettiin Activision-Blizzardin osaksi. Wall Street Journalin jutussa nostettiin tikunnokkaan Activision-Blizzardin toimitusjohtaja Bobby Kotick. Jyrki eli positiivisesti loppuun asti. Somen sijaan asiaa lähdettiin ajamaan ensin talon sisällä ja vasta sitten oikeusteitse. Niissä soi ainakin Rammsteinin Engel, hän julisti. Hän kuulosti ihan omalta itseltään, naureskeli ja kertoi avoimesti tilanteestaan. Puhelumme aikana hän oli dialyysissä, koska se oli hyvä hetki puhua, muutakaan ei voinut tehdä. Parhaana esimerkkinä World of Warcraft, jossa ei ollut todellisuudessa yhtään omaa ideaa, mutta jokainen yksityiskohta oli tehty paremmin, fiksummin ja viihdyttävämmin kuin kilpailijoiden nettiroolipeleissä. Se oli kaupallinen superhitti, joka määritti koko pelialan vuosiksi eteenpäin. Monet tapauksista ovat vuosia vanhoja, mikä vain korostaa räikeää eroa pelialan nykykuvaan. Nyt vaikuttaa siltä, että Blizzardilla on kaivettu aivan itse niin syvä kuoppa, että sieltä ei enää nousta. Tuija Lindén Päätoimittaja evp. LUMIMYRSKY VESILASISSA HYVÄSTI, JYRKI J yrki Kasvi käveli tietotekniikkalehtien toimitukseen 1980-luvulla tarjoamaan juttua MikroBittiin. Masentavinta on, että Activision-Blizzardin ja yhtiön johtajien kohtalon ratkaisee todennäköisesti raha. Kalifornian osavaltio haastoi Activision-Blizzardin oikeuteen työntekijöiden epätasa-arvoisesta kohtelusta, seksuaalisesta häirinnästä ja jatkuvasta kiusaamisesta. Ainakin toivon, että pelit tunnetaan nykyään intohimolla työskentelevien huippuosaajien pelikenttänä, jossa korostuu tekijöiden ammattitaitoon nojaava johtamistyyli
Kenelläkään kaverilla ei ollut kumpaakaan, joten piraattipelejäkään ei ollut tarjolla.” Pelipulan selittää myös Penttisen shokkipaljastus: ”En koskaan omistanut Commodore 64:ää.” Jani sai ensimmäisen tietokoneensa kymmenvuotislahjaksi, ja se oli Amstrad CPC 464, joka ei ollut 8-bittisen kotimikropelaamisen kärkinimiä. Bloodhousella oli julkaisusopimus brittiläisen Dazen kanssa, ja projekti saatiin Suomessa nopeasti maaliin. ”Turboraketti oli demoskenepiireissä todella suosittu, joten halusin todistaa, että kyllä se ST:lläkin onnistuu. Tilauksia tuli ensin Suomesta, sitten Euroopasta ja myöhemmin myös Yhdysvalloista sekä Australiasta”, Penttinen muistelee. ST:n mukana tuli 21 peliä, mikä vaikutti ostopäätökseen. ”Utopoksen rekisteröinti maksoi 50 markkaa. ”Tulin tosi hyvin juttuun yrityksen perustaneen Harri Tikkasen kanssa, joten päätimme panna tulille Utopoksen jatko-osan Amiga 1200:lle.” Samaan aikaan työn alla oli Sonic the Hedgehogin hengessä tehty tasohyppelypeli työnimeltään Elvis the King of Lizards. Lisää sisältöä sai suoraan kehittäjältä postittamalla tälle rahaa. Ensimmäiset pelinkehittäjät kehittyivät itse demoista. Demot ovat ei-vuorovaikutteisia sovelluksia, jotka pyrkivät tiristämään kohdealustansa suorituskyvystä viimeisetkin tehohippuset. ”Jos olisin konetta ostaessa ollut paremmin kartalla ominaisuuksista, olisin todennäköisesti hankkinut Amigan. Penttinen kävi tutustumassa yritykseen ja esitteli Utoposta. Sivulta kuvatussa pelissä avaruusalukset ottivat mittaa toisistaan painovoiman heitellessä kapuloita rattaisiin. V aikka suomalaisen pelialan juuret ovat syvällä 1980-luvun alkuvuosissa, toden teolla pelejä alettiin tehdä vasta kymmenen vuotta myöhemmin. JANI PENTTINEN SINNE JA TAKAISIN Gra. Kummankin ruudunvieritys tosin oli kaikkea muuta kuin pehmeää. Peleiksi demot muuttuvat, kun niihin lisätään vuorovaikutus. Se on demoni Myös Penttinen päätyi peleihin juuri demojen kautta. ”Liityin heihin, koska he olivat ST:n kovimmat demoskenetyypit. Juho Kuorikoski Suomalainen peliala syntyi tyhjästä ja kasvoi kolmessa vuosikymmenessä kiinteäksi osaksi kotimaista kulttuuriteollisuutta. Tästä syntyi peli nimeltä Utopos.” Vaikka Utopoksen inspiraationa oli Turboraketti, Penttinen kertoo imeneensä vaikutteita myös sellaista yksinpeleistä kuin Oids ja Thrust, jotka olivat variaatioita Atarin klassisesta Gravitar-kolikkopelistä, kaikkien luolalentelyiden esi-isästä. Ajattelimme, että pelit saadaan valmiiksi nopeasti, joten Elvistä ryhdyttiin työstämään Utopos 2:n rinnalla. Utopos antoi hyvää oppia pelikehityksestä. ”En koskaan ajatellut sitä työnä, koska se oli lukioikäiselle todella innostavaa. Jani Penttinen poseeraa työhuoneessaan tyttärensä suunnitteleman Lillypad-hahmon kanssa, joka saatetaan tulevaisuudessa nähdä jossain Penttisen tekemässä pelissä 6. Shareware-jakelumalliin kuului, että pelin kokeiluversio oli ilmainen. Se oli Amigalla niin addiktoiva, että vastaava peli oli pakko tehdä myös ST:lle. Sitten Amigalle julkaistiin Turboraketti, eikä sitä saanut STE:lle. Demoilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta pelien kokeiluversioita vaan tosiaikaista audiovisuaalista taidetta, joka syntyy ohjelmakoodista. Penttinen kopioi jokaisen disketin käsin. Pelin kokeiluversio kiersi ensin Penttisen kavereille disketiltä toiselle. ”ST:ltä puuttui nopeatempoinen tasoloikka, joten päätimme tehdä sellaisen. Jokaisessa kirjekuoressa oli rahan lisäksi myös kirje, jossa tilaaja kertoi tykkäävänsä pelistä. Kun tulin koulusta, postilaatikossa oli yleensä kolmesta viiteen tällaista kirjettä.” Yksi ongelma oli, että rahat tulivat seteleinä ja sekkeinä, joiden vaihtaminen pankissa markoiksi oli kallista. Newtonin teesejä kunnioittava lentomalli teki pelistä sopivan haastavan, mikä koukutti monet, myös Penttisen. Päätin tehdä pelistä oman versioni.” Turboraketti oli moninpelattava luolalentelypeli, jossa kiehtoi mahdollisuus pelata kaverin kanssa. Taustalla jylläsi lisäksi Amigan ja ST:n välinen konesota. Tähtipölyä Utopoksen julkaisun jälkeen Penttinen tutustui Aggression-demoryhmän jäseniin. He myös tykästyivät Utopokseen.” Samoihin aikoihin eli ysärin alkuvuosina Suomeen oli perustettu ensimmäinen pelistudio, Bloodhouse. Bloodhouse oli saanut julkisuutta juuri julkaistulla Stardustilla (1993), ja Penttinen liittyi joukkoon. ”Tein Atari STE:lle demoja, eikä minun ollut alun perin tarkoitus edes tehdä pelejä. Suomessa demoskene on pitkälti vastuussa ensimmäisen aallon pelistudioiden, Housemarquen ja Remedyn, synnystä. Yhteensä Utoposta myytiin noin 2 000 kappaletta. ikat teki Janin ystävä Matti Mäenpää, ja projekti oli maalissa muutamassa kuukaudessa. Porttauksen parissa ahersivat erityisesti Jan Achrenius ja Rene Kivioja. Ajatuksena oli rahoittaa sen turvin seuraavien pelien kehitystä, Jani Penttisen Atari ST:lle ohjelmoima Utopos oli rakkauskirje Amigan Turboraketille. Lopulta Elvis kuopattiin, ja keskityimme Utopokseen.” Penttinen toi Bloodhouselle mukanaan Aggressionin jäseniä, jotka alkoivat portata Stardustia Atari ST:lle, Penttisen keskittyessä Utopoksen jatko-osaan. Jani Penttinen on todistanut tätä kaikkea aitiopaikalta
”Äiti huusi minulle, että joku Samuli tavoittelee minua. Hän opetteli gra. ikan optimointia, mikä oli todellinen onnenpotku hänen uransa kannalta. Skeneaikoina tehtiin tosi hienoja 3D-juttuja, ja 3D-korttien myötä sitä osasi tosissaan arvostaa, että polygoneja pystyi ahtamaan ruudulle huomattavasti enemmän kuin ennen. ”Sain ajatuksen, että voisin mennä britteihin töihin. ”Olin jo mielessäni hyväksynyt työtarjouksen, mutta päätin hoitaa Hybridin työkeikan ensin.” Jani Penttinen työsti Bloodhousella jatko-osaa Utopokselle, ja hänen mukanaan tulleet Aggression-demoryhmän jäsenet porttasivat Stardustin ST:lle Housemarquen Supreme Snowboarding oli ensimmäinen 3D-peli, jota Penttinen oli tekemässä. Penttinen jatkoi työtään Utopoksen jatko-osan parissa Syvähuokon vanhempien kellarissa. Demoryhmä Future Crew oli pannut peli. ”Toimistolla oli viisituhatta Stardust-pahvilaatikkoa, jotka sitten postitettiin julkaisijan pyynnöstä britteihin. Hän lähetti emailia Utopoksen tilaajille ja onnistui myymään viitisensataa Stardustia, 25 taalaa pala. ”Tämä kieltämättä katkeroitti, joten yhteistyö päättyi siihen.” Kohtalo huokaa syvään Stardust-katastro. ”Remedy ei kuitenkaan onnistunut saamaan pelille julkaisijaa, sitä pidettiin liian yksinkertaisena. ”3D-kortit olivat juuri lyöneet läpi, ja ne tarjosivat aivan uskomatonta gra. ”Siellä väännettiin Death Rallya ja samalla speksattiin jo Dark Justicea, josta lopulta tuli Max Payne. ”Homma loppui yksipuolisella ilmoituksella siihen. Stardust ST myi siis vähintään 5 000 kappaletta pelkästään Briteissä, mutta... Mukaan ympättiin kustomoitavat alukset ja aseet, joiden myötä pelin nimi vaihtui Guntechiksi. Penttinen uskoo, että jossain syvällä Housemarquen holveissa on edelleen tuo CD-levy, joka sisältää pelattavan version alkuperäisestä Guntechistä. Mukana tuli myös Guntech. Penttinen oli ehtinyt saada pelistään valmiiksi verkkopelin sisältävän moninpeliversion, joka hänen mukaansa olisi kannattanut julkaista. Hybrid Graphicsin kehittämään Surrender 3D -pelimoottoriin pohjautuva snoukkapeli tarjosi demoskenestä ponnistaneelle Penttiselle mielenkiintoisen haasteen. 7. rman pystyyn, ja minut haluttiin mukaan.” Alun perin Penttinen suhtautui ajatukseen nihkeästi. Surrender-pelimoottoriin perustuva snoukkapeli oli käänteentekevä hänen urallaan. Syvähuokon puhujanlahjat saivat kuitenkin hänen päänsä kääntymään, joten matka pelialalla jatkui. Remedyn alkumuoto työsti samaan aikaan useita peliprojekteja. Ostin kioskilta englantilaisen pelilehden ja aloin selata työpaikkailmoituksia.” Penttinen sai sovituksi puolenkymmentä haastattelua. ”Sain sumplittua itselleni konsultointikeikan Hybrid Graphicsin nimissä Yhdysvaltoihin. Acclaim tarjosi paikkaa ja kovaa palkkaa. Virgin tappoi puolet kehityksessä olleista peliprojekteista, ja Guntech oli yksi näistä. ”Nimi perustuu suoraan pelimekaniikkaan. ”Se kulki Ilari Kuittisen mukana pelimessuilla CD-levyllä, ja sitä esiteltiin potentiaalisille julkaisijoille.” Vaikka peli herätti kiinnostusta, sille oli käytännössä mahdoton saada julkaisijaa. ikkaa verrattuna aikaan ennen niitä. Minä jatkoin työtäni Utopoksen jatko-osan parissa.” Remedyn myötä kehitystyö jatkui PC:llä. Tekisin välilaskun Lontooseen, olisin siellä viikon ja matkustaisin sitten Las Vegasiin.” Lontoossa Penttinen kävi sopimissaan haastatteluissa. Pari vuotta aikaisemmin sellaista ei olisi voinut kuvitellakaan.” Penttinen oli tutustunut Supreme Snowboardingin myötä Surrenderin sielunelämään. Virginin kanssa allekirjoitettu julkaisusopimuksen takia kehitystyön ennakkomaksut oli maksettava Virginille takaisin, jos joku muu taho kiinnostuisi pelistä. Ainoa ongelma oli, että ne olivat Lontoossa eikä Penttisellä ollut rahaa lentolippuun. mutta toisin kävi. Tiesimme, että peli oli käynyt kaupaksi, sillä julkaisija tilasi myöhemmin vielä lisää laatikoita.” Laatikot olivat loppu, mutta ilmeisesti kustantaja teki niitä itse lisää. Kun lumilautailupeli oli saatu valmiiksi ja kauppoihin, Penttinen alkoi pohtia, mitä tekisi seuraavaksi. Pelissä pystyi kustomoimaan aseita vaihtelemalla niiden osia keskenään.” Virgin maksoi ennakkomaksut, ja kehitystyö eteni hyvässä tahdissa, kunnes julkaisija ilmoitti ajautuneensa rahoitusvaikeuksiin. Samalla se oli Penttisen ensimmäinen 3D-peli. Jossain vaiheessa Daze vain katosi, eikä se maksanut Bloodhouselle shillinkiäkään. Pelin parissa oli vaikeaa jatkaa ilman rahoitusta, minkä vuoksi siirryin Housemarquelle, koska he maksoivat kuukausipalkkaa.” Vain muutamaa kuukautta myöhemmin sama olisi onnistunut Remedyllä, mutta Penttinen siirtyi naapuriin työskentelemään The Reapin ja myöhemmin Supreme Snowboardingin parissa. Peliä muokattiin sitten monipuolisemmaksi, ja lopulta Virgin Interactiven kanssa saatiin julkaisusopimus.” Tämän vuoksi pelin mittakaava kasvoi. Ainoat tulot Stardustin ST -versiosta tulivat Penttisen kautta. Penttinen oli pesemässä vanhempiensa asuntoauton kattoa, kun puhelin soi. ”En tosin tiedä, että millaisella raudalla tuo nykyään pyörisi.” Lumilaudalla maailmalle Vuonna 1999 julkaistu Supreme Snowboarding oli ensimmäinen suomalaispeli, joka myi yli miljoona kappaletta. n jälkeen Penttinen päätti lopettaa pelialalla, mutta kohtalo puuttui peliin Samuli Syvähuokon hahmossa
”Minusta tuli henkilö, joka vastasi 3D:stä. ”Itseluottamuksen taso oli paljon korkeampi, koska voitiin luottaa siihen, että tuote myy. ”Suomessa pelikehitys oli tuohon aikaan varsin harrastelijamaista. Guntechistä koettu pettymys toistui golf-pelin kanssa. Minuun iski suomalainen häveliäisyys ja hyväksyin sopimuksen, koska sain lisää rahaa väärinkäsityksen seurauksena. ikalla toteutettu golf-peli, jossa kolopalloa maustettiin fantasiaelementeillä. Yhdysvaltojen palkkatasolla koodareiden palkkaaminen porttaustyöhön olisi syönyt kaiken rahan, joten Penttinen päätti kääntää katseensa Kiinaan. Umocon projektille kävi samoin kuin Guntechille. Itse sisältöön jäi vain neljännes. Tätä avaruusräiskintää pelataan kaverin kanssa. rman auditoriossa puheen, josta ei oikein ottanut selvää. Hän oli aikoinaan tehnyt kasuaalipelejä Amigalle, niistä päätimme tehdä kännykkäversiot.” Koska puhelinmalleja oli markkinoilla hillitön määrä, tarkoitti tämä myös valtavaa määrää eri porttauksia. ”Hän ei halunnut muuttaa pois Kiinasta, joten jäin sinne.” Samalla myös Penttisen ura otti uuden suunnan. Aloittaessaan Westwoodilla Penttinen huomasi, että työskentelykulttuuri erosi merkittävästi siitä, miten Suomessa toimittiin. Tämä piti usein myös paikkansa. rmallaan Jollygood Games. Toki joskus tuollakin crunchattiin, mutta pääosin työnteko oli aikuismaista.” Myöskään rahoituksesta ei tarvinnut huolehtia. SINNE JA TAKAISIN Länsipuun varjossa Hybridin asiakas oli Westwood. ”EA kuitenkin kohteli meitä hyvin, eikä minulla jäänyt mitään hampaankoloon. ”He ymmärsivät tämän neuvottelutaktiikaksi, ja paransivat huomattavasti sopimusehtoja. Hän oli mielessään jo päättänyt hyväksyä Acclaimin tarjouksen, minkä vuoksi hän sanoi, että hänen oli mietittävä Westwoodin tarjousta. Se pyöritti muun muassa C&C: Generalsia ja Lord of the Rings -toimintanaksuja. 3D-osaamiseni vuoksi tein heille pitkään Westwoodin jälkeen keikkahommia optimoinnin parissa.” Kännykkä kutsuu Keikkatyön loputtua Penttinen päätyi mobiilipelien pariin . Takana oli useammat irtisanomiset, minkä seurauksena studion henkilövahvuudesta oli ehtinyt kadota jo kolmannes. Ennen iPhonea ja App Storea mobiilimaailmasta puuttui keskitetty sovelluskauppa, ja Nokia valloitti markkinoita satojen erilaisten puhelinmallien voimin. rman. rmassa gurun maineen, mikä osoittautui myöhemmin todella hyväksi uravedoksi.” Westwoodin 3D-moottori debytoi pelissä Command & Conquer: Renegade, ja ristittiin myöhemmin SAGE Engineksi. ”Perustimme erään EA-pomon kanssa Umoco-nimisen mobiilipeli. Penttisen esikoispeli Utopos on myös Steamissa, tosin rutkasti uusittuna painoksena ja vielä toistaiseksi Early Accessissa. Guntech kävi myös Steamissa, mutta kulkee tällä hetkellä siellä nimellä URG (Utopos Rocketship Game). Viljelin demoskeneajoilta tuttua fraasia siitä, että minkä tahansa koodinpätkän voi optimoida kymmenen kertaa nopeammaksi. Westwood oli ollut asialla yli kymmenen vuotta, joten suurin osa asioista saatiin tehtyä normaalin työajan puitteissa. Tämä olisi ollut meidän ensimmäinen oma pelimme, ja koko homman tarkoitus oli näyttää, mihin pystymme.” Muutto Kiinaan muutti Penttisen elämän, sillä hän tutustui siellä nykyiseen vaimoonsa Weniin. Alun perin hän keskittyi Surrenderin optimointiin, mutta lopulta hän laati Westwoodin käyttöön uuden 3D-pelimoottorin. ”Meidän pelimme tapettiin siihen paikkaan. Sain . ”Kaksi pitkään tehUtopoksen jatko-osa Guntech osoittautui todelliseksi ikuisuusprojektiksi, mutta se julkaistiin vuonna 2020, ja jatko-osakin on aivan nurkan takana. Halu omien pelien tekemiseen oli kova, mutta Nokian lisensointiehtojen vuoksi se olisi ollut kallista. ”Westwoodin perustaja Louis Castle piti . ikan pariin, mutta Surrenderista ei saatu tiristettyä riittävästi suorituskykyä. Penttisen ura Westwoodilla päättyi, kun Electronic Arts sulki studion vuonna 2003. Surrenderin suorituskyky ei ollut linjassa uusien näytönohjainten ominaisuuksien kanssa, joten korjaamisen sijaan oli paljon helpompaa laatia kokonaan uusi pohja tuleville peleille. Vasta sitten aloin miettiä, mitä muutto Las Vegasiin käytännössä vaatii.” Westwoodin emoyhtiö Electronic Arts kuitenkin hoiti kaikki muuttoon liittyvät asiat sekä tarvittavat paperityöt. Penttisellä oli työn alla 3D-gra. ”Lähdin sinne perustamaan porttaustiimiä, jotta pystymme tuottamaan suurimman osan porttauksista sisäisesti. Näin varsinaiseen kehitystyöhön jäisi enemmän rahaa.” Yhden pelin budjetista peräti 75 prosenttia kului eri versioiden tekemiseen. ”Sain optimoitua pelimoottorin nopeammaksi jo päivässä, ja seuraavana päivänä mennessäni konttorille minulle tarjottiin työsopimusta.” Penttinen ei ollut valmistautunut tähän. Niin ikään Surrenderia käyttävä Westwoodin Command & Conquer: Renegade hyötyi Penttisen optimointitaidoista 8. ”He joutuivat maksamaan siitä erikseen, joten tietyssä mielessä sain viimeisen sanan, mutta harmitusta se ei poistanut. ”Laskimme, että voimme tuplata sisältöbudjetin, jos teemme edes osan porttauksista itse.” Umoco tuotti mobiilipelejä pääasiassa EA:n tuotteista. Lopulta ymmärsimme, että studio suljettiin.” Työntekijöille tarjottiin mahdollisuutta siirtyä Los Angelesiin jatkamaan EA:n palkkalistoilla, mutta Penttinen ei tarttunut tähän. Westwood oli ollut osa Virgin Interactivea, mutta Virginin rahoitusvaikeuksien kautta päätynyt pari vuotta aikaisemmin maailman sen hetken suurimman pelijulkaisijan EA:n omistukseen. Tekemisestä oli maksettu, mutta sydämeni särkyi, koska olin jälleen tehnyt pelin, josta olin ylpeä, mutta sitä ei tultaisi koskaan julkaisemaan.” Penttinen sai hieman balsamia haavoihinsa siitä, että hän ei ollut ehtinyt toimittaa 3D-pelimoottoriaan EA:lle. Command & Conquerista tuttu studio oli hiljattain siirtynyt 3D-gra. ”Se oli tosi näyttävä, selkeästi seuraavan sukupolven mobiilipeli.” Samoihin aikoihin EA hankki omistukseensa toisen mobiilipelistudion, joka oli tekemässä Tiger Woods -lisenssillä varustettua golf-peliä. Minulle Westwood oli rauhoittumisen paikka.” Penttinen koodasi ja optimoi
”Guntech on nimenä hieman haastava, sillä hakukoneissa se vie aseharrastajien sivuille. ”Skannasin sen ja lisäsin peliin. Hän perusti Xiha Lifeja Trans. ikalla. Valve ei tästä pitänyt, sillä ilmaisia avaimia ei yrityksen mukaan ollut soveliasta jakaa Steamin ulkopuolelle. ”He vaativat peliä ilmaisjakeluun vuorokauden ajaksi, mihin suostuimme. PlayStation 4 ja saman aikakauden älypuhelimet olisivat tukehtuneet laskentaan, joten tekoälyn vaatima laskenta olisi pitänyt tehdä pilvessä. ”Trans. URG on lyhenne Utopos Rocketship Gamesta, joksi tyttäreni on peliä aina kutsunut.” URG ja Guntech sulkevat kauniisti ympyrän myös laitteistotasolla, sillä alun perin Atari ST:lle julkaistu Utopos sai uuden elämän myös Atari VCS -konsolin julkaisupelinä. Tämä taas olisi pakottanut pelin free to playksi, koska ylläpitokustannukset olisivat olleet todella suuret. ”Tähän liittyy paljon nostalgiaa ja . Penttisen kotitoimistolla on lapsille omat työpisteet, missä he ovat työstäneet ensimmäistä peliään Robloxiin. Hän halusi jatkaa pelien tekemistä tullessaan koulusta, minkä vuoksi aloin itsekin innostua. Se on aivan valtava muutos, jos tilannetta vertaa omaan nuoruuteeni.” Penttisen tarina on myös kertomus sinnikkyydestä. Moninpeliräiskinnällä on valmis yleisö, kun se saadaan julkaistuksi.” Raivo vaatii älyä Utopos Gamesilla on työn alla myös oppivan tekoälyn ympärille rakentuva Raivo-robottipeli. 9. Kerroin heille, että oma mielenkiintoni oli alkanut siirtyä toisaalle, minkä he hyvin ymmärsivät. Eri pelaajien kouluttamat robotit ottavat toisistaan mittaa areenataisteluissa, millä vältetään se, ettei pelaaja joudu hakkaamaan osaamatonta vastustajaa sen kouluttamiseksi. ”Oleellisin kysymys on, missä vaiheessa tekoäly päihittää pelaajan.” Idea olisi vaatinut toimiakseen sen, että aluksi pelaaja mätkii käytännössä puolustuskyvytöntä vastustajaa. ”On jännä nähdä, miten peli otetaan lopulta vastaan. Black Mirror -vaikutteiden välttämiseksi peli rakennettiin robottien ympärille, joita pelaaja treenaa. ”Idea ei vanhene käsiin ja tämä on tarkoitus tehdä jossain vaiheessa valmiiksi. Se oli todella lannistavaa.” Pioneeri palaa taistelukentälle Seuraavat vuodet Penttinen työskenteli konekäännössovellusten parissa. ”Tämä vaatii toteutuakseen useamman miljoonan budjetin.” Tekoäly vaatii suorituskykyä. rman.” Pöytälaatikosta nousi esiin Guntech, jota Penttinen ensin teki vain omaksi ilokseen. Hän on ollut ensimmäinen maailmalle lähtenyt suomalaisdevaaja, joka on urallaan ehtinyt nähdä pelialan monesta eri näkökulmasta. He etsivät uuden toimitusjohtajan, minkä jälkeen itse siirryin sivuun.” Samoihin aikoihin Penttinen oli päätynyt mukaan byFounders-sijoitusrahaston toimintaan pelialataustansa ansiosta. Viitteitä suosiosta on.” Intel halusi itselleen 10 000 Utopos-avainta jaettavaksi omalle yhteisölleen. ”Heitä ei hirveästi kiinnostanut käännöstoimistourani, mutta minusta tuli rock-tähti, kun pelimenneisyyteni selvisi heille.” Penttinen asensi Unityn ja pyysi kuusivuotiasta tytärtään piirtämään pelihahmon. Tämä oli minulle todella sykähdyttävä juttu.” Yhtäkkiä Penttinen huomasi koodaavansa illat ja viikonloput. ”Ensimmäiset rahat pelialalta on jo tienattu suljetussa betassa ja nyt odotetaan, että saadaan se lähiaikoina julkaistua.” Esikuvan voima on vahva. Hän on toiminut myös esikuvana monelle nuoremmalle pelikehittäjälle. uent oli sijoittajavetoinen yritys. tyä peliä päätyivät roskikseen. Vanha kipinä oli syttynyt uudelleen. Kehitystyö on toistaiseksi jäissä, sillä kyseessä on huomattavasti Utoposta ja Guntechia isompi projekti. Lilly oli innoissaan. ”Vaikka kyseessä on pieni alusta, Guntech on VCS:n suosituin peli.” Atarille on hiljattain julkaistu myös Guntech 2, joka on tulossa myös Xboxille. uent-käännöspalvelut. Kun hän perheineen muutti Las Vegasiin, hän perusti entisten Westwood-kollegoidensa kanssa Utopos Gamesin, ja touhu muuttui päivätyöksi. Tämä on vuonna 2021 julkaistu mikrokonsoli, joka näyttää muinaiselta Atari 2600 -rohjakkeelta, mutta Linuxin voimalla pyörittää aika lailla paremman näköistä kamaa. Sitten hänen lapsilleen selvisi, että isä oli työskennellyt pelialalla. Vuosikymmeniksi pöytälaatikkoon jäänyt Guntech näki lopulta päivänvalon, vaikka projektin kanssa oli kuljettavana enemmän kuin yksi vastamäki. ”PlayStation 5 ja nykyiset kännykät saattavat tällaisesta laskennasta jo selvitä, mikä oleellisesti pienentää käyttökustannuksia.” Raivon taustalla on ajatus mätkintäpelistä, jossa vastustaja opiskelee pelaajan liikkeitä ja pyrkii vastaamaan siihen. Tuona aikana peli ladattiin 300 000 kertaa. Meillä on olemassa pelattava alfaversio, jota aletaan viedä eteenpäin, kun pandemia helpottaa.” Pelialan kasvu Jani Penttinen on urallaan nähnyt Suomen pelialan synnyn ja kasvun. ilistä siitä, että nyt ympyrä vihdoin sulkeutuu.” Myös lasten pelikehitys on edennyt. Penttisen kotikonttori on sisustettu peligra. Penttinen lopulta kirjoitti EA:lle SAGE-pelimoottorin, jota on käytetty muun muassa Command & Conquer Generalsissa, Earth & Beyondissa ja EA:n Sormusten herra -peleissä. Paljon on vuosikymmenten aikana myös muuttunut. Guntech julkaistiin ensin iOS:lle, ja myöhemmin se saapui myös Steamiin. ”Nykynuori voi haaveilla urasta pelialalla ja myös toteuttaa haaveensa Suomessa. Steamin Early Accessissa on myös netissä pelattava moninpeli nimeltä Utopos, jonka varsinainen julkaisuversio siintää aivan nurkan takana. Hän pääsi tutustumaan pelistudioihin ja pohtimaan niiden rahoitustarpeita. ”Tämäkin osaltaan vaikutti siihen, että päätin lopulta perustaa oman peli. Tällä hetkellä se on palvelussa nimellä URG
Pelimekaanisesti se muistuttaa ysärin shareware-esikuviaan, mutta gra. Jälkimmäinen ehdottomasti kaipaisi remasterointia, sillä alkuperäistä pilaa huono skrollaus. Suuntaa vaihdetaan kiepauttamalla alus ympäri ja painamalla kaasua. Pelit jäivät lopulta ysärin ilmiöksi, vaikka Remedy oli lähellä kaupallistaa luolalentelyt Guntech-peliprojektinsa myötä. Hän on kuolematon, mutta sidottu pääpelaajan ruutuun. Yksinpelissä tavoitteena on selvittää tie kentän lähdöstä maaliin. Kuvio on hieman sekava, koska pelikolmikko edustaa modernia näkemystä luolalentelypelistä, henkistä uusversiota Guntechista sekä Utopoksen jatko-osaa. Luolalentelyiden ohjaus on peräisin Atarin kolikkopelistä Asteroids, mutta aakea avaruuslaakea korvattiin ahtailla YKSI LUOLA, KOLME SISÄÄNKÄYNTIÄ URG Utopos Games Testattu: PC Saatavilla :Atari VCS Moninpeli: (yhden ruudun) Co-op Utopos Utopos Games PC Minimi: Win10-64bit, Intel i5/8 gt RAM Suositus: Intel i9/16 gt RAM Moninpeli: +10 pelaajaa verkossa luolilla saman . Hieman myöhemmin se sai myös Utopos-nimisen moninpelipikkuveljen, joka tosin on vielä early access -päiväkodissa. I so siivu sinivalkoisten pelien kivikaudesta vietettiin luolassa. Mukana on muun muassa rahtaripuuhaa sekä korona-aikaan sopiva virustehtävien sarja, jossa kerätään palapelin paloja rokotteen kehittämiseksi tappavaa kulkutautia vastaan. Turboraketti kumppaneineen kyllästi sharewareskenen niin, että luolalentelypeleistä alettiin puhua jo omana genrenään. ikka on tätä päivää. Pelin perusteemaa varioidaan mukavasti kenttien edetessä. Matkan varrella voi kerätä kolikoita, joita puolestaan tarvitaan uusiin aluksiin tai aseiden päivittämiseen. Sivulta kuvatussa luolastossa lennellään sokkeloisissa kentissä, joissa rakettimoottori puskee painovoimaa vastaan. KäyGuntechissa alusta ohjataan virtuaalitikulla, tai siis napilla. URG on moderni näkemys luolalentelypelistä. Tuolloin Penttinen julkaisi Atari ST:lle Utopos-nimisen luolalentelypelin. Seuraavaksi tuli PC-julkaisu, jonka myötä Guntech ristittiin uudelleen Utopos Rocket Gameksi eli URG:ksi. Juho Kuorikoski URG & UTOPOS Kadonnut palanen kotimaista pelihistoriaa on viimein saatu pelattavaksi, mutta kolmessa eri osassa. Tavoitteena on tuhota vastapuolen liituri ennen kuin oma kulkupeli kokee saman kohtalon. Taskuraketti URG:n mobiilipelijuuret näkyvät etenkin käyttöliittymässä, sillä valikkopainikkeet ovat niin suuria, että niitä tekisi mieli tökkiä sormella 49-tuuman näytölläkin. Ahtaissa surmanloukoissa on ammuskelun lisäksi osattava myös navigoida. Väärän puhelimen takia Guntech jäi kokeilematta, joten annoin ääneni suoraan Kakkoselle, tuttavallisemmin URGille. Vetovoiman lait Luolalentelypelien idea on varsin simppeli. Virukset tosin ovat merimiinan kokoisia pallukoita, jotka tarrautuvat alukseen kiinni nitkuttamaan energiavarantoja. rman Gravitarissa, josta ammensivat sellaiset klassikot kuin kuusnepan Thrust ja Atari ST:n Oids. Mukaan voi liittyä ainakin toinen ihmispelaaja, mutta apuriksi. Nyt myös Guntech on päätynyt omalla tavallaan myyntiin, kun pelin parissa työskennellyt Jani Penttinen julkaisi sen iLaitteille. 10. Hommaa hankaloitetaan muun muassa päälle hönkivillä vihulaisilla, etenemistä katkovilla lasersäteillä ja liikevoimaa muuttavilla avaruustuulettimilla, jotka luovat tyhjiöön vastatuulta. Tämän kolmiosaisen luolalentelytrilogian juuret ovat vuodessa 1993
Peliä on todella mukava pelata, ja lentomalli on rakennettu tismalleen oikein. 80 Utopos Hyvää + Lentomalli toimii moninpelissäkin… Huonoa . Moninpeliluolalentely ei oikein toimi, jos palvelimella seikkailee vain yksin. URG URG on mainiosti modernisoitu luolalentelypeli ja Utopos sen moninpeliversio, jonka suurin ongelma on tyhjät serverit. 11. Ihmiskunta kehittyy, mutta luolissa lentely näyttää olevan ikuista. ...mutta pelistä on vaikea sanoa mitään, koska sitä ei pelaa kukaan. tetty fontti on niin suurta, että sitä pystyy näytöltä lukemaan helposti neljän metrin päästä. Värikäs gra. Early access -versiossa voi pelata kolmea kaveria vastaan deathmatchia, mutta tulevaisuudessa moninpeliräiskeeseen voi osallistua kymmenen pelaajaa. Tein parin viikon ajan pistokokeita, mutta sain lennellä autuaassa yksinäisyydessäni niin Euroopan, Yhdysvaltojen kuin Aasian palvelimilla. Pädillä pelatessa Utopos käyttäytyy kuin mikä tahansa tuplatattiräiskintä. Kokeilin. Mobiilipelijuuret näkyvät ikävällä tavalla valikoissa ja käyttöliittymässä. Ensin tosin samaan matsiin pitäisi saada edes se neljän pelaajan porukka. Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi Penttisen toinen peli, Utopos, on periaatteessa URG:n jalostetumpi versio. Peli käyttäytyy samoin kuin Utopos, mutta tulitussuuntaa voi vaihtaa hiirellä. Utopoksesta on paha sanoa mitään peliseuran puuttuessa, mutta URG sen sijaan on oikein mainio nykynäkemys ysärin shareware-ilmiöstä. Kenttäkattaus on myös mainiosti mietitty, ja hupsut teemat sopivat nekin hienosti luolalentelypelien kaanoniin. Hyvää + Mainio pelattavuus, näyttää kivalta, luolalentelypelien shareware-perintö näkyy hauskalla tavalla. ikka tuo mieleen Housemarquen Super Stardust HD:n Tämä on Utopoksen moninpeliteoria… …mutta tämä on todellisuus. Alusta on mukava lennättää, mutta moninpeli vaatii toimiakseen pelaajia, joita ei linjoilla ole. URG on heittämällä modernien luolalentelypelien harvalukuisen joukon suvereeni kuningas. Mobiililaitteille julkaistun Guntechin, yksinpeliksi tarkoitetun URG:n ja moninpeli-Utopoksen olisi helposti voinut kääriä samaksi paketiksi, sillä pelit ovat varsin samanlaisia keskenään. Pelin ongelmana on, että sitä ei pelaa kukaan. Kentän läpäisystä seuraa Angry Birdsin tyyliin tähtiranking, ja toisinaan peli palkitsee selätetystä tehtävästä bonuksilla, jonka tuottama sateenkaariefekti on taatusti myrkkyä epileptikoille. Se on yksinomaan moninpeliksi tarkoitettu luolalentely. Huonoa
Hämmästyin, miten paljon pelimaailma muistuttaa esikuvaansa. Esimerkiksi jokaisella alueella on oma mainio musiikkinsa. Eipä hätää, sillä sarjasta on kaikessa hiljaisuudessa tehty peräti kaksi eri peliä, joilla hahmoja kaipaavat voivat helpottaa odotuksen luomaa ahdistusta. 12. Markus Rojola Kaksi Community-sarjaan perustuvaa peliä, joista molemmat ovat ilmaisia ja vieläpä hyviä. Perillä ryhmä tapaa Corneliuksen avustajan, Gilbertin, joka toimii myös hänen pesänjakajanaan. Hajota ja hallitse 101 Journey to the Center of Hawkthorne perustuu Communityn kolmannen kauden 20. Tapahtumia jatkaneesta elokuvasta on ollut aika ajoin puhetta, mutta se ei ole ainakaan toistaiseksi edennyt Harmonin ja näyttelijöiden vihjauksia pidemmälle. Päätin palata pelin pariin myöhemmin, kunhan se olisi hieman valmiimpi. Pelaaja valitsee jonkin hahmoista, minkä jälkeen peli käynnistyy tismalleen samalla tapaa kuin sarjassakin. K Hawkthornen äänimaailma on repliikeistä riisuttu, mutta muuten siinä ei ole moittimista. Muistaakseni mukana ei ollut kuin ensimmäinen alue eikä siinä ollut paljoakaan tehtävää. Dan Harmonin (Rick and Morty) luoma TV-sarja sai jatkuvasta peruuntumisuhasta huolimatta lopulta kuusi kautta, josta viimeinen julkaistiin jo edesmenneessä Yahoo! Screen -striimauspalvelussa. Ehkä tämä ei olekaan se kaikkein kamalin aikajana. Ympäristöt, hahmot ja hahmojen liikkeet on onnistuttu kopioimaan lähestulkoon täydellisesti vihollisina toimivia likaisia hippejä myöten. Kokeilin pelin ensimmäistä versiota jo kesällä 2012, mutta se ei tehnyt vielä tuolloin suurta vaikutusta. Molemmat ovat sarjan ystävien luomia ilmaispelejä. COMMUNITY-TV-SARJAAN POHJAUTUVAT PELIT Gilbertin mukaan Pierce oli 30 vuotta aikaisemmin ehdottanut Corneliukselle, että heidän tulisi sijoittaa perheyrityksen rahoja videopeleihin. Pelissä ei nähdä lainkaan tarinan alkuasetelmaa. Journey to the Center of Hawkthorne käynnistyy oikeaoppisesti siitä hetkestä, kun opintopiiri astuu peliin. Hän ryhtyi suunnittelemaan omaa videopeliään, joka julkaistaisiin postuumisti. Vaikka ne eroavat toisistaan lähes kaikilla tavoin, niitä yhdistää kuitenkin yksi – ja kenties kaikkein tärkein – seikka: tekijöiden kunnioitus ja kiintymys lähdemateriaalia kohtaan. Pelintekemisen historia Pelattavaa versiota Journey to the Center of Hawkthornesta ryhdyttiin väsäämään faniprojektina välittömästi jakson ilmestyttyä toukokuussa 2012. Kyseisessä jaksossa Chevy Chasen esittämä Pierce kutsuu opintopiirin mukaansa isänsä, Cornelius Hawthornen, perinnönjakoon. Toive toteutui ainoastaan osittain. Cornelius piti ehdotusta typeränä, sillä videopelit olivat hänen silmissään hetken villitys, kun taas yrityksen päätuotteille, kosteuspyyhkeille, tulisi riittämään kysyntää aina. Sarjassa Journey to the Center of Hawkthorne -seikkailuroolipeli ratkaisee perinnön kohtalon. omediasarja Communityn (2009–2015) fanien mantrana toimi vuosien ajan ”kuusi kautta ja elokuva”. jaksoon Digital Estate Planning. Ehdotus antoi kuitenkin ahdasmieliselle Corneliukselle idean. Lopullinen versio julkaistiin marraskuussa 2015. KUUSI KAUTTA JA KAKSI PELIÄ Hawkthorne & The Human Beings / Moto Studios Arvosteltu: PC Versio: Ilmaiset Minimi: Win 10, Intel Core2Duo 1.66 GHz, 2 Gt RAM, Radeon HD5870 Ikäraja: . Vartin pelailun jälkeen olin nähnyt kaiken, mitä matkalla Hawkthornen ytimeen oli tuolloin tarjolla
Kaikilla on värikuula-aseet. Padan löytäessään pelaaja voi valmistaa erilaisia taikajuomia. Vaikeustaso on onnistuttu säätämään pääasiassa sopivaksi. Johdatus kenttäsuunnitteluun Aloitin pelaamisen ilman jakson katsomista. Eniten kuolemia aiheuttivat liikkuvat tasot, jotka alkoivat yhtäkkiä pudottaa pelihahmon kyydistä. Tämän lisäksi ainakin yksi muutos parantaa peliä merkittävällä tavalla. Pelimaailman sisäisestä logiikasta on onnistuttu pitämään kiinni viimeiseen saakka. Vihollisten pudottamilla kultakolikoilla voi kuitenkin ostaa lisävarusteita. Laiskuuden laaksosta löytyy esimerkiksi loputonta siestaa viettävä Taco Town, jonka jokaisen asukkaan nimi on Juan (poikkeuksena on kylän ainoa nainen, jonka nimi on luonnollisesti Juanita) ja viholliset ovat mariachi-muusikoita. Mikäli haluaa kokea kaiken, pelattavaa riittää helposti puoleksi kymmeneksi tunniksi. Aseita voi myös valmistaa yhdistelemällä ympäristöstä löydettyjä tarvikkeita. Mukana on myös paljon uusia hahmoja, dialogia ja juonenkäänteitä. Pelimaailmaa on avattu merkittävästi. Edellisestä katselukerrasta oli puoli vuosikymmentä, joten osa käänteistä oli hämärän peitossa. Luojan kiitos en sentään murhannut häntä ja hänen vaimoaan sekä polttanut pajaa peittääkseni rikokseni jäljet Annien ja Shirleyn tapaan (sen tein vasta toisella peluukerralla). Overwatch-henkisen sankariräiskinnän sijaan kyse on – ikävä kyllä – pelkästä yksinkertaisesta deathmatchista, Hawkthornen loppuvaiheilla pääsee tutkimaan Greendalen kampusta, joka on täynnä viittauksia sarjan tapahtumiin. Kahdeksanhenkisten joukkueiden hahmoina toimivat opintopiirin jäsenet vahvistettuna señor Changilla. Ensinnäkin suututin kylän sepän varastamalla vahingossa hänen tarvikkeitaan. Räiskinnän perusteet Six Seasons and a Game on Hawkthornea tuoreempi ja monella tapaa vaatimattomampi tapaus. Kuten arvata saattaa, amatöörien vapaaehtoisvoimin tekemä tuotos on kovin kaukana lajityypin kärkipäästä, mutta onnistuu silti olemaan odotuksia parempi. Pelin ja sarjan tapahtumien välillä on myös merkittäviä eroja. On aika sotia. Vastustajajoukkueessa ovat näiden pahat doppelgängerit. Ilmeisesti Cornelius oli varmistanut, että hänen perintöään ei voida jakaa tiettyjä etnisyyksiä edustaville ihmisille. Pelissä ei ensinnäkään seikkaile koko opintopiiri. Kuollessa ei nimittäin palata koko pelin alkuun vain korkeintaan muutaman ruudun taakse. Esimerkiksi puupalikasta ja lehdestä väsätään nuolia. Olin valinnut pelihahmokseni afroamerikkalaisen Troyn ja tämä saattoi olla ratkaiseva tekijä. Tämä koskee luonnollisesti päähahmojen ääninäyttelyä, mutta myös muiden hahmojen ääniraidat on poistettu tai korvattu tekstiruuduilla. Esimerkiksi Je lle on tarjolla valkoinen hihaton paita, Abedin voi pukea Batmaniksi ja Britan puuksi. Tasohyppelykonkareille eteneminen on sujuvaa, mutta mukana on myös muutama haastavampi loikkakohta. En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Pelintekijöiden ansioksi täytyy lukea se, että he eivät ole ainoastaan tyytyneet kopioimaan sarjassa nähtyä, vaan he ovat myös jättäneet oman jälkensä Hawkthornen valtakuntaan. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että ne ovat täynnä stereotyyppisiä kuvauksia vähemmistöistä. Alkuvuodesta julkaistu ensimmäisen persoonan moninpeliräiskintä perustuu Communityn paintballsota-jaksoihin, joista kolme ensimmäistä, ensimmäisen kauden Modern Warfare ja kakkoskauden päätösjaksot A Fistful of Paintballs ja For a Few Paintballs More, ovat todellisia klassikkoja. Pelihahmonsa voi varustaa erilaisilla lyöntija heittoaseilla, joiden käyttötarkoitukset vaihtelevat. Miekkaa heiluttaessaan voi pitää hieman enemmän etäisyyttä, mutta iskuja vaaditaan useampi. Moninpelin puutteen aiheuttamaa pettymystä lieventää onneksi myös se, että pelaaja voi valita hahmonsa asun lukuisista eri vaihtoehdoista. Toinen puuttuva seikka on ääninäyttely. Tasohyppelyn aineopinnot Journey to the Center of Hawkthorne yllättää laadullaan. Uudet tapahtumapaikat asettuvat lähes saumattomasti osaksi umpirasistisen Corneliuksen luomaa pelimaailmaa. Heittoveitset ovat kaikkein turvallisin vaihtoehto etenkin kinkkisiä pomovastuksia vastaan, mutta ne loppuvat nopeasti. Onnistuin myös häviämään kaikki rahani sekä vaatteeni pokerissa, joten jouduin pelaamaan loppupelin alastomana. Tietysti mukana on myös Annie joulumekossaan. Kylää ympäröivä metsä, Laiskuuden laakso sekä Gay Island, jotka sarjassa ohitettiin pikaisesti karttanäkymässä, ovat täysin pelattavia alueita. Hypyt ovat tarkkoja ja taistelu on – kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta – varsin tyydyttävää. Niitä varten kannattaa kuitenkin ensin kerätä reseptejä tai lopputuloksena voi olla Britan myrkkyjuoma, joka vie vähätkin elinvoimat. Valitettavasti jäljellä on myös pari harmillista bugia. Ovathan muutokset olleet välttämättömiä tekijänoikeusoikeusongelmien välttämiseksi. Vitsit ovat väsähtäneitä, mutta se lienee tarkoituskin. Tarinaa ei peliin ole lisätty, mutta eipä sitä kaivatakaan. Esimerkiksi taistelukirves tekee suuren määrän vahinkoa, mutta lyhyen kantaman vuoksi pelaajan on uskaltauduttava aivan vihollisten viereen. Onneksi elämien määrää ei ole rajoitettu ja – kuten sanottua – kuolema ei palauta koko pelin eikä aina edes alueen alkuun. 13. Onnistuin etenemään pelissä viimeiselle alueelle asti, minkä jälkeen en enää tiennyt miten edetä pelin varsinaiseen lopetuskohtaukseen. Pelaajan täytyy valita yksi seitsemästä pelihahmoista eikä mukana ole lainkaan moninpeliä. Pelattavuus on ensinnäkin kohdallaan. Tietyllä tapaa tämä on viety kenties liiankin pitkälle. Matka oli tärkeämpi kuin määränpää. Lopulta ratkaisu – mikäli kyse todella oli tästä seikasta – oli niin osuva, etten voinut pysyä pelille vihaisena. Gay Islandilla soundtrackina soi puolestaan kasibittinen versiointi Abban Mamma Miasta. Vapaaehtoisvoimin tehdyltä faniprojektilta ei voi odottaa täydellisyyttä, mutta joskus sitä tarjotaan siitä huolimatta. Tiesittekö, että dekaanin toimistossa on salainen Je -huone. Poikkeukset lähdemateriaalista ovat harmillisia, mutta ne eivät kuitenkaan haittaa liiaksi. Seuraavana päivänä korjasin virheeni ja hämmästyin, miten paljon olin onnistunut toistamaan hahmojen tekemiä virheitä. Foorumeita tutkimalla kävi ilmi, että kyseessä ei kenties ollutkaan bugi, vaan tietoinen ratkaisu
Kun hän sai kenkää neljännen kauden ajaksi, sarja menetti identiteettinsä ja alkoi muistuttamaan (tällä kertaa huonosti kirjoitettua) parodiaa itsestään. Bu yn ja tämän ystävien välinen sanailu oli täynnä popkulttuuriviittauksia. Paluu pulpettiin) erotti muiden tilannekomedioiden joukosta sen tapa luoda itsensä uusiksi kerta toisensa jälkeen. aelokuvat, fantasiapelit, spagettiwesternit, kauhu, jne.) ja kerrontatyylit (takaumat, pitkät otot, dokumenttimainen kuvaustyyli). Mikä parasta, yhteisö oli yhtenäistä. Samanaikaisesti se on myös upea kertomus, joka sattuu sijoittumaan eri aikajanoille. YHTEISÖLLISYYS EDELLÄ Mikä teki Communitystä niin omalaatuisen ja mainion sarjan. Jakso tuo kiistatta esiin, miten pienillä yksittäisillä valinnoilla voi olla lopulta valtavan suuri vaikutus. Vuosien varrella Community otti kohteekseen useat eri genret (ma. Kuten on epäilemättä käynyt ilmi, molemmat projektit on suunnattu ensisijaisesti Communityn ystäville ja tämä on huomioitu myös arvosanoissa. Simpsonit tietysti tekivät sen ensin. Eniten sarja keskittyi pilkkaamaan tilannekomedioiden genrekonventioita, mutta osansa saivat myös elokuvat, videoja roolipelit sekä yleinen nörttikulttuuri. Huonoa . Pelattavuudessa ei ole paljonkaan moitittavaa, kun ottaa huomioon projektin syntyhistorian. Hahmot ja laajempi tarina pysyvät kuitenkin yhtenäisinä, minkä ansiosta katsojatkin jaksavat välittää niistä. Kesähelteiden saavuttua kokeilin peliä uudestaan enkä onnistunut viikon testijakson aikana löytämään kuin yhden neljän hengen pelin kirjautuessani sisään aamuvarhaisella lavastamaan kuvia puolison avustuksella. Salaista puutarhaa koristaa iso trampoliini ja parkkipaikalle on pysäköity avaruussimulaattoriksi muutettu matkailuauto. Communityn innovatiivisuudesta voi kiittää paljolti Harmonia. Mikäli sinulla ei ole hajuakaan, miksi Kickpuncher on paras toimintaelokuva, jota ei ole koskaan tehty, voit saman tien vähentää vähintään kymmenkunta pistettä kummaltakin peliltä. Harmon ei ollut kuitenkaan ainoa kameran takana seisonut vaikuttaja. Se on tulinopeudeltaan päihittämätön, mutta hajonta on luokkaa ladonseinä. Tästä päästäänkin 6 Seasons and a Gamen pahimpaan ongelmaan eli peliseuran puutteeseen. Changin sarjakuulaaseella osuu kaikkialle eikä mihinkään. Tämä tuntuu menetetyltä mahdollisuudelta, sillä monipuolisen sankarikaartin ainutlaatuisien vahvuuksien ja heikkouksien hyödyntäminen olisi sopinut sarjan henkeen erinomaisesti. Community ei suinkaan ollut ensimmäinen TV-sarja, joka käytti popkulttuurin ilmiöitä käsikirjoitustensa pohjana. Mikä parasta, kyseisen jakson tapahtumat heijastuvat pitkälle tulevaisuuteen ja siihen viitataan tuon tuostakin. Tämä saavutettiin ennen kaikkea niin kutsuttuilla konseptijaksoilla, joilla sarja teki pilaa popkulttuurista laidasta laitaan. Opintohuone on luonnollisesti mukana, mutta mukana on myös useita viittauksia yksittäisiin jaksoihin. Veljesten kyky kopioiden kalliiden hittielokuvien tyyliä TV-sarjan budjetilla poiki heille lopulta rahakkaan Marvel-keikan Kapteeni Amerikkaja Kostajat-elokuvien ohjaajina. Dan Harmonin luoma sarja teki samaa kuitenkin ennennäkemättömässä mittakaavassa kaiken kaikkiaan kuuden kauden ajan. Edes alkuvuodesta pelaajia ei ollut liiaksi. 88 Journey to the Center of Hawkthorne 79 Six Seasons and a Game Rakkaudella tehdyt projektit tarjoavat oivat nostalgiatripit faneille, mutta tuskin tarjoavat paljoakaan ulkopuolisille. Kolmen ensimmäisen kauden aikana Anthony ja Joe Russo ohjasivat useita sarjan hienoimmista jaksoista. Värimaailma on kauniin kuulas, mutta muuten graa. Liikkumiseen rohkaisee sekin, että pelaajat eivät voi kantaa loputonta määrää ammuksia mukanaan. Spaced – Avaruuden tuntua puolestaan rakensi jaksot sekä Resident Evil 2:n että paintballsodan ympärille jo 1990-luvun lopussa. Eikä kotimaista Studio Julmahuviakaan sovi unohtaa. Täydennyspisteitä löytyy kuitenkin ympäri kampusta. Niiden sijainnit kannattaa opetella nopeasti. Communityn (suom. Pelaajakadon vuoksi se ei kuitenkaan tarjoa kovinkaan paljoa koettavaa edes kaikkein kovimmille Community-faneille, ellei näillä satu olemaan vähintään puolisen tusinaa samanhenkistä kaveria. Genret voivat vaihtua jaksosta toiseen. 14. Cool cool cool. Paintballsota ilman vastustajia on todella tylsää. Esimerkiksi kolmannen kauden Remedial Chaos Theory on mainio satiirinen kuvaus tarinoista, jotka sijoittuvat eri aikajanoille. Britta on kamalin. Opetuksesta vapaa jakso Kumpikin peli ansaitsee kehunsa. Silloin oli kuitenkin mahdollista saada täydet joukkueet kasaan valitsemalla peliaikansa huolella. Pelaajia yhdisti rakkaus sarjaa kohtaan, chatissa viljeltiin tuttuja repliikkejä ja kaikilla tuntui olevan kivaa. Journey to the Center of Hawkthorne on mainio tasohyppely, joka hyödyntää lähdemateriaalia juuri oikealla tavalla. Vaihtoehtoisesti voit myös tehdä itsellesi suuren palveluksen ja aloittaa katsomaan yhtä tämän vuosituhannen parhaista komediasarjoista. Kampusalueelle on piilotettu myös Changin sarjatuliase. Henki lähtee ensinnäkin herkästi. sillä hahmoilla ei ole minkäänlaisia erikoiskykyjä. Sodankäynnin taito Perusaseina toimivat hitaat, mutta yllättävän tarkat värikuulapistoolit. Tämä käytännössä pakottaa pelaajat pysymään liikkeessä, käyttämään suojaa sekä taktikoimaan. Kurssipaikat tyhjänä Pelialueena toimii Greendalen kampus tuttuine maamerkkeineen. Parhaat Community-jaksot toimivat kahdella tasolla. Äänimaailma on sitäkin riisutumpi. Hahmomallit ovat tyylisuunnaltaan lähempänä kubismia kuin fotorealismia. Se myös tunnusti konventioiden arvon hyödyntämällä niitä avoimesti. Koskaan ei voi tietää, mihin aikajana johtaa. Kävelemällä pelaaja voi kuitenkin väistää (eli kestää) yhden suoran osuman. Se on cool. Tällä hetkellä pelin yhteisö vaikuttaa olevan yhtä kuollut kuin sarja, johon se perustuu, eikä tätä korjaa yksikään Je n yhteishenkeä kohottava monologi. Hyvää + Tekijöiden rakkauden aihepiiriä kohtaan näkee, kuulee ja tuntee. Mitä tulee faniprojekteina toteutettuihin komediasarjoihin perustuviin räiskintäpeleihin, niin 6 Seasons and a Game päihittää Tyttökullat Battle Royalen ylivoimaisesti. Kampusalue on mallinnettu tarkasti, mutta kaikkea vaivaa kulmikkuus. Paikallaan pysyvä pelaaja kuolee välittömästi ensimmäisestä osumasta. nen anti jää vaatimattomaksi. Sarja ei kuitenkaan tyytynyt pilkkaamaan kuluneita genrekonventioita. Muutamalla käytävällä soi hissimusiikki, mutta muuten kaiuttimista kaikuvat ainoastaan värikuulapistoolien naputus ja lähinnä oman pelihahmon askeleet. Juoksemalla määrä nousee peräti kolmeen
Enlisted sopii esimerkiksi pohtiessani yhtä suurta arvoitusta, jonka epäloogisuus on häirinnyt minua jo ikuisuuden, mutta johon en itsekään ole ollut viaton. Koska olen yleensä aika kärjessä, vapaamatILMAINEN LOUNAS ON KALLIS kustajan expat lienevät väliä 2,5-5k. Jos tulot ovat tasolla, jossa kymppi on kova raha (olen elänyt sellaisia aikoja), niin asia on ok. Free 2 play -pelin nykypinnat heiluvat näiden kahden numeron välissä. Kakkostason 500 expaa on vain yhden matsin kuriositeetti, kolmas taso vaati 12 000 expaa, lopussa yksi taso vaatii 180 000 expaa, myös joukkueiden vaatima expa on ihan eri luokkaa. Mutta samalla ne olemassa olevat miehet ja joukkueet keräävät kokemusta: joukkue kasvaa ja monipuolistuu, miehet saavat lisää ominaisuuksia. 15. Jo kaukaisessa nuoruudessani mahdollistin vastaavan kulutuksen ostot muuttamalla summan isoiksi oluttuopeiksi: tämä turha hankinta on vain neljä isoa tuoppia, ottakaa siis rahani. Enlistedissä ei ole lainkaan kosmeettista sisältöä, vaikka se taitaa olla ainoa kaikkien hyväksymä tapa rahastaa. Somen perusteella ”Minulla on oikeus, mutta ei vastuuta” on aikamme ajatusmalli, joka sopii kaikkeen, koronasta sananvapauden kautta verotukseen. Jos Netflix mainostaisi olevansa free 2 watch, jossa sarjoja saa jakson päivässä ilmaiseksi, valituksesta ei tulisi loppua. Free 2 play -peleissä onnistuneista ensitreffeistä alkaa kuherruskuukausi, jolloin kaikki on uutta ja helppoa. Jos hieno, raivokas taistelu tosi hyvillä pelimuodoilla unohdetaan, metapäämäärä on avata kampanjassa uusia varusteita keräämällä kokemusta. Ne ovat vaihtelevan hyviä, mutta eivät vihattuja Pay 2 win -yksiköitä, siis ilmaiseen nähden ylivoimaisia pakkohankintoja. Miten sen voi perustella edes itselleen. Valituskierteestä pääse irti tempulla, jonka F2P-pelit osaavat: rahan arvon hämärtämisellä timanteiksi tai vastaavaksi. Pikku grindaajalla alkaa olla päätöksen aika: pitäisikö minun... Miksi. Valitse kampanja, valitse puoli, saat (muutaman) aloitusjoukkueen ja eikun PLAY. Enlistedissä treffit eivät ole ongelma, sen käyttöliittymä on harvinaisen selvä eikä mystinen optioseinä. Enlistedissä minulla on premium-tili (kolmen kuukauden pötköissä) ja Battle Pass. Suurin osa free 2 play -pelaajista ei halua maksaa pelaamisestaan yhtään mitään. maksaa. Enlistedissä palkinnoista ehdottomasti tärkein ovat Silver Orderit, nykyään ainoa tapa ostaa uusia miehiä joukkueita täydentämään. Perusjuttu on kympin kuussa maksava Premium-tili, joka nopeuttaa edistymistä tuplaamalla saadun expan. Sen siitä saa, kun kuuluu vähemmistöön. Honeytrap Honeymoon Mutta ensin teoriaa. Helpotan omaa elämääni, rajallista vapaa-aikaani ja tuen pelinkehittäjiä. Rahalla voittoon Venäläiseen F2P-arsenaaliin kuuluvat Premium-yksiköt, ja nyt puhutaan valasosastosta: Enlistedin Premium-squadit maksavat noin kympistä kuuteen kymppiin. Lisäksi raha pitää tekijät sorvin ääressä kehittämässä lisäsisältöä. Nämä ovat allegoriani mobiilija PCF2P:n eroista. Mobiilipuolen mainoksilla pommittavat, naamalle istuvat F2P-pelit edustavat sitä todennäköistä dystooppista pelitulevaisuutta, PC-puolella löytyy vielä maltillisempia toteutuksia. Mutta järki ja logiikka, LOL, ketä niitä kaipaa. Jos ei tuhlaa mihinkään muuhun, sillä voi maksaa seuraavan kauden. Oma keskiarvoni on noin 8 – 10k expaa per matsi, high scoreni on 98k, mutta siinä olin saanut päiväarvasta 200 prosentin kertaboosterin. Siitä saa myös lisäpaikkoja kisatiimiinsä, joita voi (ja kannattaa) ostaa muutenkin, koska ilmaiseksi matsiin saa neljä jalkaväkijoukkuetta ja ajoneuvon. Porissa kaksimetrinen laitapuolen kulkija jätti väliin esileikit ja sanoi: ”Ann markka tai hakkaan sut paskaks.” Annoin kaksi. Se on hyvin toimiva, pelaamiseen motivoiva honey trap. En ole valas, mutta maksan pelaamisestani, jotain kympin ja vähän päälle kuussa. Globaali yhteisvaluutta on jo olemassa: yhden kotiinkuljetetun pizzan väliin jättämällä kuittaa grindipelinsä kuukausimaksun (lähes) kokonaan. Battle Pass lisää (muun muassa) tienattavien Silver Ordereiden määrää, muiden hyvien palkintojen lisäksi. Rahahahaaa! Pian vauhti alkaa hidastua. Siksi! Jos kysymys ei ole rahasta, mistä sitten. Pelaan aktiivisesti kahta F2P-peliä. Lontoossa nuori mies lähestyi: ”Excuse me sir, do you have some spare change?” Sitten hän huomasi Star Trek-rintamerkkini ja kehaisi kapteeni Kirkiä. Mechwarrior Online on jotakuinkin reiluin ja anteliain F2P ikinä, Enlisted jo lähempänä PC-puolen normitasoa. Ostan myös irtiottoa aikamme suurimmasta, yleisimmästä ongelmaryhmästä: valittajista. Onko logiikka sama kuin kunnallispolitiikassa, jossa 30 hengen tutustumismatkat Thaimaan nuorisotyökomiteoiden tietojärjestelmiin ei liity mitenkään lasten ja vanhusten hoitovajeeseen, koska kulut kuuluvat eri budjettipaikoille. Teoriassa Battle Pass tarvitse ostaa vain kerran, koska sen palkinnoista saa ostosumman 900 kultaa takaisin. Pelimaailmassa lupaukset ovat tärkeitä: early accessin toivorikkaita lupauksia ei anneta anteeksi, senkään jälkeen, kun realiteetit ovat hakanneet ne sairaalakuntoon. Samoin Battle Pass. Kunnes tajusin, että onhan minulla varaa maksaa kymppi kuussa! Liityin vähemmistöön, pelaamisen ja elämänlaatuni paranivat. Siihen todellisuuteen kun pystyy järkyttävän helposti vaikuttamaan. Enlisted on toisen maailmansodan taistelupeli, jonka jälkeen Battlefieldien tai Call of Dutyn pelaaminen käy henkisesti mahdottomaksi, koska ne tuntuvat joko tylsiltä tai typeriltä. Nämä ovat ne varsinaiset nopeammin ja enemmän -kohdat. nousee armeijan tuella Yhdysvaltain presidentiksi, sounds legit. Mutta jos raha ei ole ongelma, lähes kaiken grindin voi korvata maksullisella pelikullalla. Päivä jolloin logiikka kuoli Jos peliä pelaa vähänkin enemmän kuin matsin joskus, järki ja logiikka sanovat, että ainakin premium-tili ja Battle Pass ovat pakkohankinta: pieni sijoitus säästää valtavasti aikaa ja parantaa pelikokemusta. Annoin kaksi puntaa. Maksajien määrä ovat luokkaa pari prosenttia (mobiilipuolella), War of Tanksissa luku oli aikoinaan noin 20 prosenttia, mitä pidettiin aivan järjettömän hyvänä. Free 2 playn myyntiargumentti voisi olla nopeammin, enemmän, paremmin. Expa avaa uusia joukkueita, ajoneuvoja ja aseita, jotka ovat yleensä edellisiä parempia. Tuen Mechwarrioria noin 15–20 eurolla kuussa. Mutta jos kyseessä on normihenkilö jokseenkin normituloilla, mitä helvettiä. Squadeja ostin, jotta pääsin suljettuun betaan. Entäpä paremmin. Itsekin poltan minimaalisia määriä kultaa joukkueen alkukoulutuksessa, jos saan sillä auki expabonusta kasvattavan noodin. Myös pelaajakuntansa käytöksen puolesta: monesta asiasta Mechwarriorissakin itketään, mutta grindi ei kuulu niihin. Jos joku pitää pelistä ja pelaa sitä säännöllisesti, mutta ei halua maksaa, miksi täyttää foorumi ja some grindivalituksella. NNIRVI Mikään peli ei ole tullut minulle niin kalliiksi kuin Free 2 play. Taisi olla World of Tanks kauan sitten, jossa itsekin itkin grindin laatua ja määrää. Premisquadeilla lähinnä kevennetään grindiä ja helpotetaan alkupeliä. Aivoille nimi on voinut olla virhe: Free 2 play sisältää lupauksen ilmaisuudesta! Aivot syöttävät sen alitajuntaan totuutena, syntyy tiedostamaton tarve olla maksamatta. Joten todennäköisin syy on se default: ”Minulla on oikeus pelata ilman rajoituksia, kyllä muut kuitenkin maksavat.” Vai onko kyse aivojen kehnosta käyttöjärjestelmästä, jossa todellisuus on aina tulkinta, ei mitattava fakta. Syöpä lähtee äidin halilla ja vuonna 99 ammuttu Kennedy jr. M uistan kaksi kertaa, kun minulta on pyydetty kadulla rahaa. Vain harvalla ostoyksiköllä on käyttöä kymppitason jälkeen
No tietenkin lentää, eikä vähempää kuin legendaarisessa Midwayn taistelussa. Yhdenkään ryhmäjäsenen taustoja ei siis jätetä perkaamatta. Vihollisia pyörii jatkuvasti lähietäisyydellä, eikä tällaista määräylivoimaa ole mitään järkeä torjua hiiiitaaaaasti latautuvalla perintö-Nagantilla. Sen sijaan Libya ja Normandia olivat molemmat kirjoissani ihan jees. Projekti Feeniks ei tunnu oikein missään vaiheessa kampanjaa miltään, fokus on ihan muualla. Moninpeli pelastaa, taas Olen pelannut melkein jokaista Call of Dutya vuodesta 2003 lähtien. Onko ryhmä saapunut Berliiniin salamurhaamaan Hitlerin tai tekemään jotain muuta yhtä dramaattista. Ovatko taustatarinat sitten mielenkiintoisia. Mikäli koko kampanja olisi pelkkää raunioiksi pommitettua Berliiniä ja Hampuria, kokemus olisi luultavasti todella yksitoikkoinen. Räjähde-ekspertti on oman elämänsä MVP. Ja silti, kaikesta aikajanakikkailustaan huolimatta Call of Duty: Vanguard on perinteisin Call of Duty miesmuistiin. Nyt kolmannen valtakunnan rauniot toimivat erinomaisena kontrastina takautumien monenkirjavia miljöitä vasten: on hiekkaerämaata, viidakkoa, ranskalaista maaseutua ja Stalingradin talven ihmemaa. Midway-takautuman jälkipuolisko sykitään viidakossa, jossa lentäjän on kohdattava kivääri kourassa sodankäynnin realiteetit. Mutta samalla kun kampanja hoipertelee Tyyneltämereltä Pohjois-Afrikan aavikoille ja Normandian maihinnoususta Stalingradin taisteluihin, tarinasta hukkuu tyystin punainen lanka. Jonkin verran inspiroituneempaa on sentään se, että iskuryhmän komentajaksi on valikoitunut tummaihoinen britti. Joka ikinen mies (ja se ryhmän ainoa neukkunainen) on urhoollinen ja oikeamielinen, eikä kenelläkään ole luurankoja kaapissaan. Oikea mies väärässä paikassa voi saada paljon aikaiseksi. Samalla pelin päähenkilöä päästään vaihtamaan uudestaan ja uudestaan, kuin paitaa joulupyhinä. Junan kaappaamista seuraa jättiyllätys: kampanjan fokus ei olekaan Feeniksin pysäyttämisessä vaan iskuryhmäläisten taustatarinoissa. Sotasankareiden taustatarinat ovat paitsi kovin, kovin irrallisia, myös enimmäkseen aika särmätöntä kilvenkiillotusta. Eh… kyllä kai. Ilmataistelut ja niitä seuraava torpedohyökkäys Japanin keisarillista laivastoa vastaan ovat visuaalisesti pelin komeinta antia. Kullakin sankarilla on vieläpä oma pieni erikoiskykynsä, kuten neukkunaisen seinillä kiipeily ja amerikkalaisen lentäjäpojun ”kuudes aisti”, joka hidastaa aikaa ja paljastaa viholliset viidakon aluskasvillisuuden läpi. Mikä pahinta, japanilaisilta löytyy kerättäväksi toinen toistaan kurjempia Kaukoitä-pyssyjä, eikä mitään kunnollista, kuten Sturmgewehr 44:ää tai Hitlerin sirkkeliä MG-42:ta. Tuomas Honkala CALL OF DUTY: VANGUARD Call of Duty: Vanguard näyttää toisen maailmansodan räiskintäpeliltä, mutta tuntuu modernilta sodankäynniltä, ainakin moninpelissä. Mitä lentäjä edes tekee Call of Dutyssa. Valitettavasti lentokohtausten pelattavuus ei oikein vedä vertoa upeille visuille, lentäminen tuntuu enemmän interaktiiviselta välinäytökseltä kuin, no, oikealta lentämiseltä. PeXbox Series X, saatavilla PC, PS4, PS5, Xbox One Sledgehammer Games / Activision Versio: Myynti Ikäraja: 18 lin parhaat draamat revitäänkin siitä, kun kiilusilmäiset SS-komentajat yrittävät tehdä selkoa mustasta miehestä vuoden 1945 Berliinissä. Pelikellossa on tuskin tuntiakaan, kun kampanja on täydessä takautumamoodissa. Joudun kai jo NATSISIN TAISTELUT JA VÄHÄN JAPANILAISTENKIN 16. Takautumat eivät ole mikään palvelus juonenkuljetukselle, mutta yksittäin arvioituna ne tuovat räiskintään mukavasti monipuolisuutta, omintakeisuutta ja tekosyyn leikitellä erilaisilla erikoiskohtauksilla. Kyydissä on salamatkustajia: liittoutuneiden monikansallinen iskuryhmä. Nainen on luonnonlahjakkuus tarkka-ampujaksi, mutta Vanguard ei vain malta hiljentää tahtia ja keskittyä tarkka-ammuntaan. Olin jo unohtaa koko asian, kun Projekti Feeniksin mysteeriin viimein palataan. Libyassa hikoilevalla aussijäbällä on kerrassaan hilpeä erikoiskyky nakella tolkuton määrä käsikranaatteja ympäriinsä. Japanilaiset ovat viekkaita vihollisia, jotka vaanivat palmujen latvoissa ja ovelasti naamioiduissa maakuopissa. Ei, he jäljittävät Projekti Feeniksiä, jonkin sortin katalaa natsisuunnitelmaa, joka oli lentää liittoutuneilta tutkan ali. Heikoimpana takautumana pidän neuvostonaisen sotaseikkailuja Stalingradissa. Eletään toisen maailmansodan ratkaisuhetkiä vuonna 1945, ja juna puksuttaa kohti natsivaltakunnan pimeää ydintä. C all of Dutyn yksinpelien sanotaan etenevän kuin raiteilla, joten on kerrassaan sopivaa, että Call of Duty: Vanguard käynnistyy sotilasjunan kyydissä. Berliinissä sitä vastoin katsellaan pitkään vain pelkkiä välinäytöksiä, kun peli rakentaa aasinsiltoja kohti seuraavaa takautumaa. Päähenkilön vaihtuminen jokaiseen takautumaan tuntuu aluksi hieman oudolta, mutta siihen tottuu nopeasti. Sekalainen seurakunta Suurin osa yksinpelin noin kuusi-seitsemäntuntisesta kestosta kuluu takautumiin, vähän kuin lukisi vuoron perään Aavikon, Ilmojen, Merten ja Viidakon Korkeajännitystä
Kartat ovat enimmäkseen onnistuneita, noudattaen yksinpelistä tuttuja teemoja Tyyneltämereltä sekä itäja länsirintamalta. Tuskin maltan odottaa. Vanguard on ammattimaisesti tuotettua tasaisen viihdyttävää räiskintää, joka ei oikein missään vaiheessa uskalla astua kunnolla oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja yrittää jotain aidosti repäisevää. Nyt siis piippuun voi ruuvata äänenvaimentimen ja tuliannokseksi valita rumpulippaallisen sytytyspatruunoita. Mitä näitä arvostelemaankaan, olisin ostanut tämän joka tapauksessa… 80 Call of Duty: Vanguard täyttää odotukset, mutta ei tee mitään ylimääräistä ollakseen enempää kuin ”se tämänvuotinen Call of Duty.” Hyvää + Tekninen toteutus virheetöntä. Verkkopeli on moitteeton. Vaikka yksinpeli on vähän vaisu, Vanguardissa on ymmärretty panostaa isosti moninpeliin, jota on muutenkin vaikea kokonaan pilata tällaisessa räiskintäpelissä. Se on faniserviisiä fanikunnalle, joka haluaa räiskintäpelinsä vuodesta toiseen mahdollisimman samanlaisina. Vanguardin aseet ja hahmot ovat totuttuun tapaan siirrettävissä Warzoneen, jonka pitäisi Vanguardin siivellä viimein saada kokonaan uusi Verdanskin korvaava kartta. viimeistään tässä vaiheessa myöntämään itselleni, että olen jonkin sortin fani. Mikä vuosi nyt on, kuka on presidentti. Peli näyttää ja kuulostaa upealta. Kivääriluokan aseisiin voi tällä kertaa liittää erilaisia modauksia hulppeat kymmenen kappaletta kerrallaan. Tänä vuonna pelinkehityksen vetovastuu oli Sledgehammer Gamesilla, jota ei voi mitenkään pitää coditusten ykköstiiminä. Niin kivaa ja kiehtovaa kuin aseiden modailu onkin, sillä on myös kääntöpuolensa. (Cough..Enlisted...cough.._nn) Ensi kerralla sitten Activisionin viihdekoneisto tuottaa Call of Dutyja tasaista tahtia kerran vuodessa. Aseen kuin aseen, aina amerikkalaisten ikonista Garand -palveluskivääriä ja saksalaisten Sturmgewehriä myöten, voi pimpata täysin tunnistamattomaksi tacticool-tussariksi etukahvoineen, skeittiteippeineen ja hifistelyoptiikoineen. Se viitta kuuluu nykyään Infinity Wardille, jonka vuoro koittaa taas vuonna 2022. Moninpelin urakehityksessä painopisteet ovat totuttuun tapaan uusien aseiden ja oheistilpehöörien availussa. Vanguardin moninpeli on erittäin hyvä, marsalkan sauvan mitalla parempi kuin Call of Duty Black Ops: Cold Warissa vuosi sitten. Varustautuminen tuo mieleen Warzonen, mutta itse taistelut ovat todellakin pelkkiä nopeatempoisia pikkukahakoita, joita jatketaan, kunnes joukkue on tuhlannut kaikki elämänsä. Muutamaa lähitaistelupainotteista karttaa lukuun ottamatta Vanguardin designit suosivat kämppereitä ja tarkka-ampuja, eli ne ovat oikein sopivia omaan paskaiseen pelityyliini. Huonoa . Pelitempovalinta on aivan loistava keksintö ainakin minulle, joka tykkää 12 vastaan 12 -otteluiden kaaoksesta. Uusista modauksista selvästi mielenkiintoisin on patruunatyypin valinta, mikä on aikaisemmissa Call of Dutyissa ollut kömpelösti sidoksissa makasiinityypiin. Höh. Call of Duty -kampanjoiden henkilökohtaisessa rankingissani Modern Warfare 2019 olisi TOP 5 tai jopa TOP 3 -kamaa. Harmillista kyllä, Vanguard jänistää kaikkein pienimpien karttojen kohdalla, eikä nosta niitä Blitz-pelinhakuun. Aseet voisivat yhtä hyvin olla Modern Warfaresta peräisin. Mitä sitä kiertelemäänkään: moninpelinä Call of Duty: Vanguard haaskaa toisen maailmansodan teemansa. Ei kuitenkaan pitäisi olla enää kenellekään uutinen, että yksinpelikampanja on Call of Dutyissa pelkkä parin illan alkupala, jota seuraa viikkokausia tai jopa kuukausia kestävä putki moninpeliä. Peruskarttojen lisäksi valikoimaan kuuluu areenakartta Champion Hill, jossa pienjoukkueet ottavat vuoron perään toisistaan mittaa ja ostavat taistelun lomassa uusia aseita. Univormuttomuudesta seuraa myös vakava tunnistamisongelma: onko tuo puskissa kykkivä resupekka ystävä vai vihollinen. Infinity Wardiin kohdistuviin massiivisiin odotuksiin nähden Call of Duty: Vanguard on juuri sellainen perustason esitys, jollaista voi välivuoden Call of Dutylta odottaa. Erityispiirteistä kekseliäin on pelinhakuun sisäänrakennettu mahdollisuus valita mieleisensä pelitempo asteikolla tactical-assault-blitz. Aseiden rajaton modulaarisuus ei nimittäin yhtään istu toisen maailmansodan ilmapiiriin, jota Call of Duty: Vanguard yrittää epätoivoisesti ylläpitää. Kaikkein ällistyttävintä on, että moninpeli ei edes tunnusta toista maailmansotaa kansallisvaltioiden taisteluna, sillä oli kartta mikä hyvänsä – vaikka Berliini! – kentällä kohtaa kaksi sekajoukkuetta, vailla mitään tunnuksia. Niinpä ainoa varma tunnistamiskeino on bongailla pelaajien ystävätai vihollisvärisiä nimikylttejä. Mikä on ihan helvetin dorkaa siihen verrattuna, että muissa olosuhteissa ystävät voisi erottaa vihollisista jo pelkästään amerikkalaistai saksalaistyyppisen kypärän siluetista. Matchmakingin kyky muodostaa keskenään tasaväkisiä joukkueita vaihtelee, mutta sellaistahan se on ollut Call of Dutyn kanssa aina. Vanguard on siihen verrattuna keskikastia. Tätä kirjoittaessa Vanguardissa on seitsemäntoista perusmoninpelikarttaa, mitä voi pitää oivallisena valikoimana pari viikkoa pelin julkaisusta. Champion Hill oli minulle pelkkä kuriositeetti, itse olin ylivoimaisesti kiinnostuneempi perusmoninpelistä. Toinen maailmansota ei tunnu toiselta maailmansodalta myöskään siksi, että moninpelihahmoilla ei ole tunnistettavia univormuja, melkein joka iikan näyttäessä joltain partisaanilta tai 1950-luvun palkkasotilaalta. Toisin kuin laimeasti startanneessa Cold Warissa, Vanguardissa ei pihistellä moninpelisisällöstä. Eihän se moninpeliä varsinaisesti pilaa, mutta jotenkin se halventaa kokonaisuutta ja saa moninpelin tuntumaan pelkältä Modern Warfaren kopiolta, johon on vaihdettu toiset aseet ja kartat alkuperäisten tilalle. Call of Dutyn yksinpelikampanja kuuluu loppuvuoteen kuin joulupukki tai veromätkyt. Call of Duty: Vanguard tuskin voittaa uusia pelaajia puolelleen. 17. Uuden kartan avautuminen on luultavasti suurin tapaus Warzonen tähänastisessa historiassa. Ei yllätyksiä, ei niin minkäänlaisia. Vanguardin kohdalla on vielä katsomatta Call of Duty: Warzonen valttikortti. Tactical-pelitempo tarkoittaa tutun turvallista kuusi vastaan kuusi -sotimista, kun taas Blitzissä kentälle heitetään jo tuplakokoiset joukkueet. Palaan siihen vielä myöhemmin. Se on sitä tuttua Coditusta, mutta toisen maailmansodan aseilla ja höystettynä parilla melko omintakeisella erityispiirteellä. Pikkulinnut jo visertävät, että luvassa on jotain todella päräyttävää ja brutaalia
Vanguardin beta taasen tuntui kotoisalta, jopa vähän liiaksikin. Aseiden näin laaja muokkaaminen historiallinen ajanjakso huomioiden tuntuu äkkiseltään vähän överiltä, mutta siinä onnistutaan pääosin hyvän maun rajoissa. Sotilasarvojen karttuessa aukeaa lisää aseita arsenaaliin, ja tappoja kasaamalla avataan tuliluikkuihin päivitysosia. Tappoputkilla avattavat erikoisaseet tosin lipeävät välillä överin puolelle, etenkin sotakoirat tuntuvat kestävän aivan liikaa osumia tehokkuuteensa nähden. Patrol on variaatio Hardpoint-pelimuodosta, jossa vaihtuvien kiinteiden pisteiden sijaan alue liikkuu ympäri karttaa. Sinänsä valittu lähestymistapa ei juuri häiritse, mitä nyt välillä omien ja vastustajien erottaminen kestää sen kohtalokkaan sekunnin liian pitkään. Lemppareikseni nousivat Stalingrad-kenttä Red Star sekä sukellusvenehangaariin sijoittuva Sub Pens, jonka pitkulainen, monitasoinen taistelutanner tarjoaa joka kerta mukavan arvaamatonta vääntöä. Aseissa on Modern Warfaren tapaan edelleen massan tuntu tallella, mikä on itselleni tuntuman suhteen se tärkein juttu. Taistoa joka lähtöön Pelimuotoja Vanguardissa on julkaisuhetkellä mukana kahdeksan, joista suuri osa on jo Modern Warfaresta tuttuja. Lisäksi aseiden 79 välinen tasapaino tuntuu olevan pääosin kuosissa, mikään ei tunnu selkeästi ylitehokkaalta. Taistelut käydään ainoastaan liittoutuneiden sekalaisen seurakunnan kesken, sillä akselivaltojen edustus puuttuu erikoisesti kokonaan. Vanguardin moninpeli tekee paljon oikein, mutta se pelaa liiaksi varman päälle. Joidenkin pelimuotojen ongelmat tuntuvat seuraavan mukana pelistä toiseen. Heikointa antia tarjoilevat niin sanotut harjoittelukentät. Zombi-pelimuoto ei ole minua aiemmin puhutellut sitten yhtään, mutta Vanguardin versiointi tuntui parin matsin perusteella yllättävän hauskalta. Ehkä jopa vähän liiaksikin. Mainiona lisänä osan seinistä ja muusta sälästä voi ampua hajalle, mikä tuo mukavaa arvaamattomuutta kenttiin. Mutta nälkä jäi. Syntymispisteet ovat edeltäjänsä tapaan paikoin rikki, mikä korostuu etenkin Free For All -räimeessä. Battlefieldeihin ja nettiräiskintöihin ylipäätään kyllästyneenä tsekkasin kehuja saaneen Warzonen, kavereiden painostuksesta. C all of Duty -sarjan moninpelin tyyli aiheutti minulle pitkään akuutin allergisen reaktion. Pelimuoto vaikuttaa pirun hauskalta, sillä usein maltti on siinä valttia. Kill Confirmed on tässä jostain syystä toimivampaa kuin aiemmin, mutta siltikin turhan usein tuntolaatat jäävät killumaan kentälle menon taantuessa normaaliksi deathmatchiksi. Sama tuttu paketti on käytännössä puettu toisen maailmansodan kuosiin muutamaa lisäystä lukuun ottamatta. Omien suosikkipyssyjen kasaaminen omaan pelityyliin sopivaksi on edelleen erittäin koukuttavaa puuhaa. Kulkureittejä ja lähestymistapoja on rutkasti, joten pahoja pullonkauloja harvemmin syntyy. Se vei mennessään, ja alkuhuumassa nappasin samaan syssyyn Modern Warfaren, lähinnä kaluston avaamista varten. Marko Mäkinen CALL OF DUTY: VANGUARD MONINPELI Vanguard jatkaa Modern Warfaren viitoittamalla tiellä. Takaisin Stalingradiin Kenttädesignista on pääosin vain positiivista sanottavaa. Toinen uutukainen on Champion Hill, jossa kahdeksan duoa tai trioa kaksintaistelee toisiaan vastaan, kunnes vain yksi tiimi on hengissä. Ilmeisesti pelattavat natsisoltut eivät ole lännessä vieläkään sallittuja, vaikka venäläisissä peleissä ne ovat olleet ikuisuuden mukana. Saksa jättää sodan väliin Toisesta maailmansodasta on vaikea kuvitella enää saavansa mitään tuoretta näkökulmaa irti, mutta Vanguard vähät välittää siitä. Lupaavasta sisällöstä huolimatta samat vanhat ärsyttävyydet aiheuttivat näppylöitä, ja palasinkin vähin äänin edeltäjän pariin. Kunhan ampuu realismiodotuksia ensin päähän. Pelin pihvi on edeltäjiensä tapaan tasojen keräämisessä ja uusien hahmojen avaamisessa. Turboahdettu 15-vuotiaan reaktioita vaatinut pelimekaniikka ei vain tuntunut olevan minua varten. Taustatarina on taattua ö-laatua, mutta itse se pihvi eli elävien kuolleiden aaltojen lahtaaminen toimii sopivina annoksina niin yksin kuin porukallakin ja hiljalleen nouseva vaikeusaste pitää hyvin varpaillaan. On aina yhtä mieltä ylentävää saada luotia naamaan kolmesti putkeen heti syntymän jälkeen. Jopa valittavat erikoistaidot ovat täsmälleen samat, mitä Modern Warfaressa! Toimivaa pelimekaniikkaa on toisaalta turha lähteä väkisin korjaamaan, mutta olisin toivonut vähän rohkeampaa uudistumista kuin sisällön uudelleentapetointia. Pelimuotoa on ilmeisesti suoraviivaistettu jonkin verran edeltäjistään. OLEN OLLUT TÄÄLLÄ ENNENKIN 18. Decoy on tylsän tuntuinen hökkelikylä, kun taas Valkoisen talon länsisiipeä apinoiva Das Haus äityy turhan kaoottiseksi ristituleksi, etenkin isommalla pelaajamäärällä. Jää nähtäväksi, mitä tulevat kaudet tuovat tullessaan, mutta nykyisellään pelistä tuskin muodostuu samanlaista kestosuosikkia kuin Modern Warfaresta. Se tarjoaa mukavan nopeatempoista toimintaa verrattuna usein istumiseksi taantuvaan sisarmuotoonsa. Modern Warfaren fyysisempään pelimekaniikkaan tykästyneenä Cold War tuntui pettymykseltä. Kovempiakin vastuksia vastaan pystyy pitämään pintansa, kunhan malttaa säästellä tiimin elämiä turneen alkuvaiheessa. Se kolisi vielä kovempaa kuin battle royale, ja sittemmin pelikelloon on kertynyt satoja tunteja
Valitettavasti tehtävä paljastuu pian tämän jälkeen näennäiseksi juoksukisaksi aikaa vastaan. Sen tilalla on tavallistakin putkimaisempia kenttiä, runsaasti räjähdyksiä, Korkkaritason juonenkäänteitä sekä arkkityyppisiä henkilöhahmoja kylmäpäisine sankareineen sekä Beethovenista nauttivine natsiupseereineen. Taustoilla tarkoitan kuvausta siitä, kuinka jokainen heistä ansaitsee paikkansa tiimissä tappamalla kymmeniä – ellei peräti satoja – vihollissotilaita omin voimin. Puhtoinen kolmasosatusina Vanguard ei kerro tuntemattomien rivisotilaiden tarinoita toisen maailmansodan näyttämöllä. Näiden pelien tarinoissa merkittävintä oli se, etteivät ne olleet erityisen merkittäviä. Jos ei muusta syystä, niin jonkinlaisesta kunnioituksesta haastateltuja veteraaneja kohtaan. Toiseen maailmansotaan sijoittuvat osat ovat KESKIMATALAJÄNNITYS Arvosteltu: PS5 77 kuitenkin, ainakin omissa mielikuvissani, pyrkineet pysymään lähellä todellisia tapahtumia. Perusasiat, kuten pelattavuus ja grafiikka, ovat kuitenkin pääasiassa kunnossa. Näillä sanoilla kersantti Kingsley itse perustelee tukijoukkojen puutetta. Markus Rojola CALL OF DUTY: VANGUARD Call of Duty: Vanguardin tarinakampanja iskee kuin kymmenen volttia. Paikalle ei lähetetä armeijaa, koska Vanguard on oma armeijansa. 19. Pelaaja oli yksi sotilas satojen samankaltaisten joukossa. Myöhemmät – modernia ja futuristista sodankäyntiä sekä salaisia operaatioita kuvaavat – CoD-pelit ovat kertoneet huomattavasti lennokkaampia tarinoita. Lähes mitätön, mutta silti kriittisen tärkeä osa valtavaa sotakoneistoa. Ne kun ovat klassikoita hyvästä syystä. Suurin osa kampanjan yhdeksästä tehtävästä ovat takaumia, joissa kerrotaan kunkin tiimin jäsenen taustat. Tummaihoisen brittiläiskersantin, amerikkalaisen pilottiässän, australialaisen räjähde-ekspertin ja venäläisen naistarkka-ampujan muodostama eliittiyksikkö Vanguardin tehtävä on ottaa selvää, mistä natsien salaisessa Feeniks-projektissa on oikein kyse. Vanguard on jotain aivan muuta. Esimerkiksi vieressä tapahtuva räjähdys sai korvat soimaan ja sumensi tilapäisesti näkökentän. Lentelystä on tehty liiankin yksinkertaista. En keksinyt tuota itse. Mikäli onnistuu hyväksymään tämän seikan, niin Vanguardin parissa todennäköisesti viihtyy koko kahdeksantuntisen kampanjan ajan. K auas ovat jääneet Call of Dutyn kunnian päivät. Mikäli ei, niin on kenties paras palata pelisarjan klassisempien osien pariin. Pelisarjan ensimmäiset osat, vuonna 2003 julkaistusta Call of Dutysta lähtien, pyrkivät kuvaamaan toisen maailmansodan muistettavimpia taisteluita yksittäisen rivisotilaan näkökulmasta. Ohjaus hoituu pelkällä oikealla tatilla ja kuviosta eksyessä autopilotti nappaa vallan. Tarkka-ampuja Polina kiipeilee kuin orava ja pilotti Wade pystyy keskittymällä aistimaan viholliset seinien läpi ja naputtelemaan nämä hengiltä ilman harhaluoteja. Muutaman pelihahmon erityiskyvyt lähentelevät yliluonnollista. Sen sijaan sen pääosassa ovat liittoutuneiden sotilaiden muodostamat erikoisjoukot. Alusta asti on siis selvää, että minkäänlaisesta todenmukaisuudesta on turha edes haaveilla. Pelintekijät haastattelivat lukuisia veteraaneja saadakseen kaoottiset yksityiskohdat kuvattua oikein. Rauhallisen pohjustuksen ansiosta Stalingradin pommitus hätkähdyttää hetken. Läsnäolon tunne oli vahva
Ero on lähinnä pelityylissä. Perinteisimmin pelaavat vanha taistelupari Englanti ja Ranska, jotka kouluttavat ritareita talonpoikien kiusaksi ja rakentavat linnoja, jotka sitten jyrätään sotakoneilla. Puolustusta ei silti ole unohdettu. Aloittelijan ja konkarin erottaa yhä kyky pyörittää tukikohdan taloutta ja ratsuväen rynnäkköä samanaikaisesti, mutta mukana on myös uusien kansojen opettelua. Yksinpelistä palkitaan minidokumenteilla. Pieniä eroja on runsaasti, mutta muutokset voi tiivistää pelin nopeuttamiseen. Alussa luonnon helmassa vaeltaa vain lampaita kaitsevia kyläläisiä ja tuntematonta tutkivia tiedustelijoita. Suosion myötä Age of Empires 2 restauroitiin kahteenkin otteeseen (Pelit 1/2020, 88 p.) ja sai lisäosia vielä hiiren vuonna 2021. Riku Vihervirta AGE OF EMPIRES 4 Imperiumien aika koittaa jälleen, mutta viekö se keskiajan syksystä tyytymättömyyden talveen. Age of Empires 4 kuitenkin palaa keskiajalle modernein ideoin. Teksasilaisen Ensemble Studiosin historiateemaisen Age of Empires -sarjan pitkäikäisimmäksi osaksi jäi millenniumin aattona julkaistu kakkososa. Aloituksesta ponkaistaan nopeasti toisen ajan armeijoihin, jotka vääntävät toisinaan jo pelin voitosta kevyen häirinnän sijaan. Peliä ei voi enää voittaa keräämällä kaikki pyhäinjäännökset tukikohdan syövereihin, vaan sana velvoittaa valtaamaan kartan pyhät paikat. Delhin sulttaanikunta ja abbasidien kalifaatti ovat tieteen ja kulttuurin kehtoYksiköillä on erityiskykyjä. Kansankokous Empiren yksinkertaisesta kivi-paperi-sakset-asetelmasta on yli 20 moninpelivuoden aikana kehitetty taktiikoita, jotka perustuvat kansojen pieniin eroihin ja jotka kuulostavat tärähtäneeltä shakilta: nopea linna, kelttirush, korealaiset tornit, persialainen törppö. Puolustautuvampi Englanti luottaa jousimiehiin ja tehokkaisiin maatiloihin, Ranska puolestaan itseään parantaviin ritareihin ja häirintään. N iin väärin kuin se Mika Waltaria kohtaan onkin, kuuluisimmat keskiajan kuvaukset ovat amerikkalaisia. Neljäs Age of Empires painottaa yhä enemmän kartan hallintaa. Englantilaiset jousimiehet odottavat Ranskan delegaatiota seipäiden takana papin parantaessa. Löytyykö vanhoilta mestareilta ymmärrystä toistensa töille. Muureja ei voi enää tökkiä kumoon kärsivällisyydellä ja keihäällä, mutta jalkaväki voi missä vain rakentaa muurinmurtajia ja piiritystorneja. 20. Muistoissa elänyt tosiaikastrategia nousi yllättäen uuteen kukoistukseen striimauksen myötä. Neljä kiveä, kuusi kultaa Age of Empiresissä historian paino on kevennetty kilpaileviin kansakuntiin ja neljään aikakauteen. Haasteeseen tarttui kokenut Relic Entertainment, jonka ansioluettelossa kummittelee onneton uusinta, . Ylimääräisiä maamerkkejä rakentava Kiina voi harpata joka aikakaudella uuteen dynastiaan, joka avaa yhä uusia yksiköitä. Nuorta vesaa vastaan onkin nuristu kuin munkkiluostarissa, jossa on juuri kuultu vapahtajan paluun pilanneen kaanonin. Maan rikkaudet muuttuvat sotilaiksi, jotka yrittävät vaikeuttaa vihollistensa kyläläisten päivää ja puolustaa omiaan. Kilpakumppanien kyläläiset kaatavat metsää, louhivat kultaa ja keräävät ruokaa. Keskiajan suurvallaksi lasketaan myös Suomi, jonka edustajat ovat yksin ja yhdessä naksuttaneet kilpakumppaneitaan suohon turnajaisissa. Uutuutena kartoilla on muun muassa puolueettomia toreja, joiden kanssa voi käydä kauppaa ilman joukkuetovereitakin. Nostalgiannälkäiset huomasivat selostajien avulla, että helposti pelattavassa pelissä oli riittävästi hienouksia huippupelaajien tasaväkisiin mittelöihin. Kaikki nelosen uutuudet nojaavat jollain tavalla esivanhemman ratkaisuihin. Hengellisessä Saksassa kyläläisiä vauhdittaa papisto, joka myöhemmin inspiroi myös nopeasti kasvavaa jalkaväkiarmeijaa. Tanssi yli hauVANHAT MESTARIT Relic Entertainment / World’s Edge / Xbox Game Studios Saatavilla: PC, Game Pass Versio: julkaisu Suositus: Intel i5 3.6 GHz tai AMD Ryzen 5 1600, 4 Gb RAM, Nvidia GeForce 970 tai AMD Radeon RX 570, Windows 10 tai 11 Testattu: Intel Core i77700K @ 4.20 Ghz, 16 Gb RAM, Nvidia GeForce GTX 1080, Windows 10 tojen jatkuu aikakausien läpi tuoden mukanaan yhä suurempia sotakoneita. Niiden avulla kansojen erikoisyksiköitä ja uusia kyliä alkaa näkyä jo pelin toisella ajalla. Tässä esitellään haukkametsästystä, joka toimii pelissä mongolien tiedustelutemppuna. Relicin peli karsii kansojen määrää, mutta yrittää kasvattaa niiden eroja, samaan tapaan kuin italialaisen pikkustudion vähälle huomiolle jäänyt Empires Apart (Pelit 4/2018). Kassa tosin kilisee pyhäinjäännöksistä, ja niitä todisteena heiluttelevat munkit voivat käännyttää suuren joukon yksiköitä omalle puolelleen. Kolmas ja neljäs kausi jäivät joskus kaksinpeleissä kokonaan näkemättä. Lopussa kauriit ja metsät on kaadettu tykkien ja teräksen tieltä. Age of Empires 2 elää siis parhaimpia vuosiaan. Nähtävyydet tukevat joko taloutta tai sotatoimia toimimalla ylimääräisenä torina, tallina tai linnana. Varhaisimpiinkin näkötorneihin saa yksiköitä turvaan, ja viimeinkin keskiaikapelissä saa jousimiehiä kivimuurien huipulle vartioon. Sotilaitaan voi myös piilottaa metsiin, millä voi houkutella vastustajaa ansaan. Kakkosessa kyläläisiä ei synny silloin kun kaupunki siirtyy seuraavalle ajanjaksolle, jolloin vähälukuisemman naapurin väkiluku ehtii kiriä. Uusia kuvioita esittelevät Saksa ja Kiina. Esimerkkinä tukikohdan keskus on yhä kyläläisiä kasvattava keskusaukio. Kiinan kansantaloudesta puolestaan huolehtivat virkailijat, jotka keräävät rakennuksista kultaveroa. opannut Dawn of War 3. Nelosessa kasvu ei pysähdy koskaan, sillä vuosi vaihtuu rakentamalla kyläläisillä maamerkki. Pelin ympärille kasvoi harvinaisen mukava moninpeliskene
Abbasidien päämajana toimii Viisauden talo, jonka lisäsiivet vievät uudelle ajalle. Tutut taktiikat toimivat yhä. Siniset kauppiaani eksyvät keskelle maailman ihmeen puolustusta. Peltoja häiriköivät punaritarit pilaavat keltaisen ruokatuotannon. Muurinmurtajat eivät tosin nuolisateesta piittaa. Aikaa säästävät tutkimusta nopeuttavat tietäjät, mutta muuten Delhi voi keskittyä kyläläisiin ja sotanorsuihin. Sen sijaan mongolit perustavat lammaslaitumia, käyvät kauppaa ja hiipivät yhä lähemmäksi vastustajan tukikohtaa. Väinö Linnalla olisi tästä sanottavaa. Mongolien jurtat maamerkkeineen päivineen voi siirtää paikasta toiseen, eivätkä kaanit perusta kivimuureista tai maatiloista. Panostus on kannattanut, sillä eri kansoilla pelaaminen tuntuu selvästi erilaiselta ja kannustaa eri taktiikoihin. Vastustajan vahvuudet vaikuttavat omiin suunnitelmiin ja pakottavat reagoimaan ajoissa, mikä luo jännittäviä pelejä. Koomisen ääninäyttelyn sijaan tyyliksi on valittu kevyen dokumentaarinen ote, missä lennokkikamera liihottaa ja kertojaääni maalailee muinaisia mittelöitä. Kyllä ne kotimaiset “ehkä juuri tämä airo oli Aleksanterin mela” -tuotannot voittavat. NeTekoäly ymmärtää pelin päälle. Kyläläiset ahertavat papin loikoillessa kartanossa. Tehtävien läpäisystä palkitaan mielenkiintoisella pophistorialla, missä lyhyet videot esittelevät katapultteja ja muuta muinaistekniikkaa. Delhin tutkimustyö ei vie varoja vaan ainoastaan aikaa. Tarjolla on neljä yksinpelikampanjaa. Venäjä rakentaa kultaa tuottavia metsästysmajoja lähelle metsiä ja jahtaa kartan eläimistöä rahankuvat silmissään. Kukin siipi avaa uusia teknologioita, jotka ovat muutenkin kalifeilla hallussa. Mongolit ja Venäjä kyseenalaistavat koko tukikohdan rakentamisen ajatuksen. Piirityskoneiden rakentaminen onnistuu jo varhain, ja kamelit kauhistuttavat muiden hevosia. Age of Empiresin uusversioissa on varsin taitava tekoäly, joka suhtautuu peliin pitkälti parhaimpien pelaajien tavoin. Hyvin hallittu, normanni Suurin osa huomiosta keskittyy moninpeliin, mutta Age of Empires 4 ei unohda yksinpeliä. Välivideot maalailevat lennokkikameran kuvaan kuvitelmia menneisyydestä. ja. Suurten linjojen lisäksi kansoilla on vähäisempiä bonuksia, kuten mongolien tilille kilahtavat rahat roihuavista rakennuksista. 21. Itse tehtävät ovat perinteistä tukikohdan rakennusta, mutta esillepanoon on panostettu. Englannin kampanja johdattaa yleisesti peliin, kun taas Ranskan, Venäjän ja mongolien seikkailut opettavat hyödyntämään tähtiensä vahvuuksia. Muurien päälle saa joukkoja. Mongolit tulevat! Kullankaivajille tulee kiire päästä oman armeijan luo
Ääni myös välittää tietoa nopeasti: alkupelissä metsissä kaikuvat toisensa huomaavien tiedustelijoiden vislaukset. Armeijoita hallitsee kivi-paperi-sakset-periaate. Robottiritari on yhä altis alkupelin painostukselle, mutta laittaa tosissaan hanttiin, jos se saa valmistautua rauhassa. Pienet yksityiskohdat kuitenkin piristävät peliä: talojen ympärille ilmestyy katuja ja eri kansojen vaatetus ja arkkitehtuuri vaihtelee. Lopputulos on helppo oppia, vaikea hallita mutta ennen kaikkea hauska pelata. Kone osaa johdattaa valittua kansaansa, jahdaten saksalaisilla bonuksia antavia pyhäinjäännöksiä ja siirtäen mongoleilla tukikohtaansa lähemmäs uusia luonnonvaroja. Jousimiehet huomaavat olevansa paperia. Muurinmurtajien ympärillä pyörivän jalkaväenkin voi tulkita ryhmähenkiharjoitukseksi. Teknisesti pelissä ei ollut testikoneella moittimista isoimmissakaan rysäyksissä, ja värikkyyden ansiosta tapahtumista pysyy perillä. Hyvää + Mielenkiintoiset kansat ja hieno äänimaailma. ikka on värikkään tyyliteltyä. Käänteitä täynnä oleva moninpeli vie kakkosen tavoin mukanaan, kun tyytyväinen myhäily vaihtuu paniikinomaiseen kliksutteluun. ...ja vakuuttaa yleisön siitä, että Age of Empires 4 on aika jees. Joka kansalla on oma ääniraitansa, ja hauskana yksityiskohtana englantilaisten puheenparsi vaihtuu muinaisenglannista Shakespearen turinoihin. Oudoimmassa bugissa peli näytti vääriä tallennettuja pelejä, mikä korjaantui uudelleenkäynnistyksellä. Kilinöiden ja kolinoiden sijaan loppupeliä säestävät muskettien bassot ja hyökkäävien historiallisten subjektien sotahuudot. 22. Satojen yksiköiden yhteentörmäyksissä tärkeintä on kuitenkin AGE OF EMPIRES 4 luettavuus ja optimointi. Ritareiden tulviessa aukosta keltaisen munkki nostaa esiin pyhäinjäännöksen... Merikartoissa maakravut jäävät pian alakynteen. Puutteet ovat lähinnä toisinaan bugaavassa kartanluonnissa ja yllättävän jäykässä pikanäppäinten muokkaamisessa, mikä vahvasti ohjaa oletusasetusten käyttöön. Pikkutarkan realismin sijaan gra. ”Yritimme tavoitella Teitä aiemmin kirjeitse...” Tykkejä vastaan muurit eivät kestä. Kaikkiin vaiheisiin on keksitty mielenkiintoisia muutoksia, jotka eivät tunnu itsetarkoituksellisilta vaan harkituilta siirroilta. Age of Empires 4 on onnistunut päivitys. Flothilden uni Tyyliltään AoE 4 tuo mieleen satukirjan. Riskinotto kannattaa. Englanti torjuu ritareita keihäsmiehin, mutta ylivoima on liikaa. Gra. Sen tiedustelijat myös nuuhkivat suojattomien kyläläisten liepeillä, ja pian perässä tuleekin soihtuja kantava sissijoukko. Siihen on yhä helppo tarttua, mutta selvästi toisistaan eroavat kansat piristävät peliä ja tekevät opettelusta hauskaa. Komealta, mutta tapahtumat peittävältä efektitykitykseltä vältytään. Pidin Age of Empires 4:stä sitä enemmän, mitä enemmän sitä pelasin. Pienenä miinuksena omaa suosikkiaan ei saa valita, vaan pelipaikka määrää värin. Toistaiseksi rajatut muokkausmahdollisuudet ja muutamat pienet bugit. losen tekoäly on myös hyvin perillä pelistä. Se osaa jopa rakentaa muureja järkeviin paikkoihin. Karsittujenkin yksityiskohtien tilalle on tullut uusia hienouksia. Huonoa . 89 Hyvin linnaansa puolustava uusi tulkinta klassikkonaksusta. Pienet voitot kertyvät pelin aikana isoksi eduksi. ikan sijaan suurimmat muutokset ovat äänissä. Värit selkeyttävät isoimpia yhteentörmäyksiä
Tarinalla on useita lopetuksia, joista kaikki ovat läpäisyn arvoisia. Vanha gra. 91 Indiehelmi loistavalla aikatarinalla. Forgotten City ansaitsee lämpimät suositukset ja suitsutukset. Kuin ihmeen kaupalla pelaaja saa uuden mahdollisuuden aloittaa päivä alusta, kelaamalla aikaa takaisinpäin. Kadonnut kaupunki on komea ja napakan kokoinen 23. Ainoa harmitus on pelin lyhyt kesto. Toisaalta varmuutta kultaisesta säännöstä ei ole, sillä tieto perustuu aiempien asukkaiden epätarkkoihin raapustuksiin. ikkamoottori on saanut runsaasti pakkelia päällensä, joten lopputulos näyttää kauniilta ja eläväiseltä. Respice . Koska yksi tarinasykli kestää päivän, kaupungin pääsee näkemään niin kirkkaassa päivänpaisteessa kuin upeassa iltahämärässä. Kaupunkilaiset noudattavat omaa päivärytmiään, ja illan päätteeksi suoritetaan dramaattinen äänestys kaupungin seuraavasta johtajasta. Alkuperäisestä Skyrimistä on jäljellä vain peruskontrollit, Unohdettu kaupunki on täysiverinen keskusteluvetoinen seikkailupeli, jossa on mausteeksi mukana hitunen ammuskelua. Massiivisen harmaan alueen ansioista voittajia ovat sanataituroivat kelmit ja juristit, mitä eroa näillä sitten onkaan. Tarinan palaset kuoriutuvat esiin kerros kerrokselta kuin sipulissa, ja niiden alta paljastuu kiehtova kertomus. Miksi paikallinen kylähullu keskustelee patsaille. Risto Karinkanta Malum consilium quod mutari non potest, huono on suunnitelma joka ei muutu. Väitän, että tämä on mielenkiintoisin modista peliksi kääntynyt julkaisu sitten Counter-Striken, sillä kolmen hengen Modern Storyteller on tehnyt timanttista jälkeä. Huonoa . Sen mukaan ”monet saavat kärsiä yhden synneistä”, eli kenen tahansa rikkoessa lakia kaikki kaupungin asukkaat kuolevat muuttumalla kultaisiksi patsaiksi. Mistä kultainen laki on tullut ja mikä on sen eettinen merkitys. Mutta kukaan ei uskalla uhmata lakia, varsinkaan kun sen yksityiskohdat eivät ole tiedossa. Kehitystiimi on myös konsultoinut antiikin asiantuntijoita, joten peli on täynnä mielenkiintoisia pikkufaktoja Rooman ajan elämästä. PÄIVÄNI MURMILLONA Modern Storyteller / Dear Villagers Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One, Xbox Series S/X, PS4, PS5, Switch Versio 1.2 Minimi: 3 GHz CPU, 8 Gt muistia, GTX 750 Ti / AMD Radeon R7 265 Testattu: Intel Core i9-10900KF 3,70 Ghz, 16 Gt muistia, GeForce RTX 3080 Ikäraja: 16 Ennemmin tai myöhemmin kultaista sääntöä rikotaan, jolloin totuus tulee ilmi: taivaallinen tuomiopäivä on kuin onkin totta. Jo muinaiset roomalaiset. Kansalaiset äänestämässä ansaitsemansa kohtalon. A ikaseikkailut tuntuvat alkavan aika samalla tavalla. Lisää jännitettä tuottavat lähestyvät johtajanvaalit, joissa tiukkaa kultaista linjaa edustava Sentius on saanut vastaansa lain purkamista vaativan Malleoluksen. Muistutuksena laista kaupunki on täynnä erikoisia ihmispatsaita. Tai aikasilmukka. Vaikka se teemaan sopisikin, Forgotten Citystä ei saa tulla Forgotten Game. Deathloopin tavoin Forgotten Citynkin päähenkilö menettää aluksi muistinsa, joskin pudottuaan muinaisen temppelin ansaluukusta outoon kaupunkiin, jonka asukkaat ovat kuin muinaisia roomalaisia. Pelaaja oppii sykli sykliltä enemmän kaupunkilaisten toimista ja pystyy vaikuttamaan niihin aiemmin oppimiensa asioiden avulla. Pidempikin se olisi voinut olla. Yksin kaupunkilaisten keskinäisten suhteiden ja ongelmien selvittäminen on mielenkiintoista, mutta tarinan kerroksista paljastuu paljon syvempiä juonirakenteita. Erityisesti viimeinen lopputulos tarjoaa uskomattoman mielenkiintoisen loppuratkaisun. Hyvää + Erinomaisesti koossa pysyvä juoni ja mysteeri pitää otteessaan. Varastaminen, valehtelu ja vahingoittaminen ovat varmasti kiellettyjä, mutta entä koronkiskonta tai velkaorjuus. Jos keskusteluvetoinen seikkailu kiinnostaa, Forgotten City on pakollista pelattavaa. En paljasta siitä sen enempää, mutta neljä erilaista taulua kannattaa todella etsiä, kun peli on edennyt siihen pisteeseen. Kaikki muistot ja esineet edelliseltä silmukalta saa säilyttää, joten suuri osa pelimekaniikasta perustuu tulevien tapahtumien selvittämiseen ennakolta. Lisäksi kaupunki on täynnä outoja kultaisia patsaita, ja vaikka muisti meni, pelaaja huomaa osaavansa puhua latinaa. Näin pelaaja voi tehdä lopulta billmurrayt ja ratkaista kaikki kaupunkilaisten murheet kuin Päiväni murmelissa ikään. Se auttaa aikasilmukan purkamisessa, koska muuten tulevaisuus on kultainen, mutta ei hyvällä tavalla. Työn jälki on viimeisteltyä ja rajaus toimii – se mitä on päätetty tehdä, on tehty kunnolla. Paratiisi... …vai helvetti. nem Kadonneen kaupungin roomalaiset noudattavat kultaisen säännön lakia. Lyhyt kesto on ymmärrettävä, sen takana on erilaisten juoniverkkojen sovittaminen yhteen ja niiden synnyttämien ristiriitojen ratkominen. Finis coronat opus Forgotten City sai alkunsa Skyrimin modina. Kaikki loppuratkaisut saa kaivettua esiin noin kuudessa tunnissa. Dialogia riittää, ja mikäs siinä, koska ääninäyttely on hyvää
Rauhoittuminen ja tiimikavereiden huomioiminen kuitenkin kannattaa, sillä monet pelin parhaimmista hetkistä sijoittuvat näennäisten huipentumien väliin. Toisinaan he kommentoivat juuri suorittamaansa tehtävää (nauroin minuuttikaupalla ääneen, kun Rocket ja Gamora kertoivat tiedottomassa tilassa olleelle Draxille, mitä kaikkea tiimi oli tehnyt edellisen vuorokauden aikana), mutta tavallisesti kyse on jostain arkipäiväisemmästä aiheesta. Jokaisella vartijalla on oma persoonallinen huoneensa. Guardians of the Galaxy pursuaa kehnoja vitsejä ja kuluneita musiikkivalintoja. Jälkimmäisen huipennusta joutuu odottamaan kutkuttavan pitkään. TÄHTIIN KIRJOITETUT TOIVEET Eidos-Montréal / Square Enix Arvosteltu: PS5 Saatavilla: Win, PS4, Xbox One/ Series X/S, Switch Versio: Myynti Ikäraja: 16 Kuulostaako joltakin, jota haluaisit pelata. Koska tehtävät sijoittuvat eri puolille galaksia, vartijat viettävät suurimman osan ajastaan avaruusaluksensa Milanon ahtaissa tiloissa. Ensinnäkin julkaisija Square-Enixin edellinen Marvel-peli, Avengers (Pelit 09/20, 76 p.) osoittautui valtavaksi pettymykseksi. Pohjimmiltaan peli kuitenkin kertoo sydäntä lämmittävän tarinan siitä, kuinka lähimmäisten tuella voi selvitä kaikkein suurimmastakin surusta. Markus Rojola MARVEL’S GUARDIANS OF THE GALAXY Guardians of the Galaxy on suurenmoinen avaruusseikkailu, jolla on yksi merkittävä heikkous. Mutta yhdessä he muodostavat lähestulkoon täydellisen tiimin, joka voi voittaa kaikki kohtaamansa vaikeudet. Taistelukin on kiistatta keskinkertaista. Kun usko loppuu Hahmoihin panostaminen saa myös päätarinan toimimaan paremmin. Eikä se keskinkertainen taistelukaan haittaa, sillä eihän sitä ole roppakaupalla. Yhden aluksen väkeä Guardians of the Galaxy toimii, koska päähahmojen muodostaman tiimin tavoin se on enemmän kuin osiensa summa. Päällisin puolin Guardians of the Galaxy vaikuttaa kertovan siitä, kuinka keskenään alati kinasteleva sankaripoppoo asettuu vastustamaan kulttia, joka uhkaa aivopestä koko tunnetun universumin. Keskusteluiden käyminen ei ole kuitenkaan pakollista. Grootillakin oli paljon sanottavaa, mutta Rocketin toimiessa tulkkina olennaisin merkitys katoaa toisinaan käännöksessä. Selkeimmin tämä käy ilmi varsinaisten tehtävien välistä löytyvistä kohtauksissa. Galaksin vartijat – Tähtilordiksi itseään kutsuva Peter Quill, salamurhaaja Gamora, lihaskimppu Drax Tuhoaja, äkäinen pesukarhu Rocket ja hädin tuskin puhuva puu Groot – ovat yksilöinä epätäydellisiä. Muut tiimin jäsenet juttelevat nimittäin useimmiten keskenään. O dotukseni Eidos-Montréalin kehittämää Guardians of the Galaxya kohtaan eivät olleet kovinkaan korkealla. Rocket saattaa avautua menneisyydestään aselaboratorion koe-eläimenä, Drax muistella edesmennyttä perhettään ja Gamora kertoa sielua riipaisevan tarinan Thanosin kasvatuskeinoista. Kirjoittajat ottavat hienosti huomioon sen, ettei maailma pyöri Peterin ympärille. 24. Toisinaan niihin päätyy tehtävien aikana poimittuja esineitä, joiden uudelleen tutkiminen aloittaa keskustelun huoneen omistajan kanssa. Hahmoja ja näiden välisiä suhteita kehitetään koko ajan. Toiminnan sijaan pelintekijät painottavat hahmoja ja näiden välisiä suhteita. Itse asiassa useimmat tämän kaltaiset hetket on todella helppo sivuuttaa. Toisekseen Guardians of the Galaxy vaikutti ennakkotietojen perusteella tarjoavan lähinnä kehnoja vitsejä, kosolti kuluneita musiikkivalintoja ja roppakaupalla keskinkertaista ammuskelua. Milanossa vietetyt tuokiot palkitaan, koska ne syventävät hahmoja entisestään. Ehkä ei, mutta pitäisi, sillä kyseessä on yllättäen yksi vuoden parhaista peleistä. Ensihetkistä alkaen on selvää, että kepeän kuoren alla sykkii suuri sydän. Usein toimintapainotteisissa peleissä matkustuskohtaukset ohitetaan muutamalla kuvalla matkaan lähdöstä ja perille saapumisesta, mutta Eidos-Montréal on päättänyt hyödyntää hetket antamalla pelaajalle mahdollisuuden tutustua hahmojen eri puoliin: rentoutua heidän seurassaan, olla osa tiimiä. Ennakkotietoihin ei tulisi koskaan luottaa, mutta tällä kertaa ne pitivät melko hyvin paikkansa. Hyvässä seurassa kehnot vitsit ja puhkisoitetut hittikappaleet muuttuvat erinomaiseksi viihteeksi. Mukana on myös muutamia toistuvia vitsejä esimerkiksi Peterin hammasharjan monikäyttöisyydestä sekä alati auki jätetystä jääkaapin ovesta. Sitä ei kuitenkaan ole roppakaupalla vaan pikemminkin yllättävän vähän
Asiaa auttaa se, että huomiota ei tarvitse jakaa kuin korkeintaan muutaman vihollisen kesken. Useimmiten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä suunnasta kuolettava isku tuli ja kuinka sen olisi voinut estää. Niiden aikana pelaajan on rohkaistava tiiminsä jäseniä valitsemalla sanansa kahGuardians of the Galaxy sisältää pelkän 20 tunnin mittaisen yksinpelikampanjan. Kirjoittajat ovat nähneet paljon vaivaa saadakseen pelaajat kiinnostumaan MacGu neista ja muista tarinankerronnan välineistä ja välittämään niiden etsimisestä. Pelaaja voi käskyttää tiimikavereitaan hyökkäämään tiettyjen vihollisten kimppuun ja nämä reagoivat salamannopeasti. Sen myötä edes kaikkein uskomattomimmat käänteet eivät menetä merkitystään. Hahmon liikevalikoimasta uupuva hienovaraisuus ilmenee eritoten tähtäämisessä. Ei mikromaksuja. Suurimman vaikutuksen tekee kohtaamisja kauppapaikkana toimiva avaruusasema Knowhere. Kaikki yhden puolesta Tilanne onneksi paranee jonkin verran tarinan edetessä. Toki siinä sivussa sitten pelastetaan myös maailmankaikkeus. Pistoolit saavat uusia ominaisuuksia. Mukana on myös vartijoiden välisiä tiimipalavereita, joita voi pitää keskellä taistelua tietyin väliajoin. 25. Suurimmat heikkoudet liittyvät pelattavuuteen ja etenkin taisteluun, joka onnistuu jollain tapaa olemaan samanaikaisesti sekä kaoottista että puuduttavaa. Marvel-pelin maailma ja tapahtumat eivät kenties ole realistisia, mutta hahmot, oli kyse sitten jättipedoilla ratsastavasta soturiprinsessasta tai telepaattisesti kommunikoivasta koirasta, tuntuvat aina aidoilta. Tarina tempaisee välittömästi mukaansa, mutta vuoristoratameininkiä osataan rytmittää hienosti muutamalla koskettavalla kohtauksella. Hahmojen hyökkäyksiä ei voi esimerkiksi ketjuttaa. Tämän lisäksi sumpussa olevia vihollisia on vaikea erottaa toisistaan. Yksi kaikkien puolesta Guardians of the Galaxy ei ole virheetön. Suurimmat ongelmat koskevat kuitenkin pelaajan ohjaamaa Tähtilordia, sillä tuplapistooleilla paukuttelun ja lähitaisteluiskujen vuorottelu käy nopeasti puuduttavaksi. Esimerkiksi Gamora syöksyy silmänräpäyksessä kaukaisuudessa seisovan tarkka-ampujan selustaan, kun taas Groot voi sitoa lauman korston köynnöksillään. Ympäristöt tuntuvat poikkeuksetta eletyiltä. Tietyt viholliset ovat vahvempia kuin toiset ja osa voi esimerkiksi parantaa muita, joten kohteet kannattaa valikoida huolella. Ongelma pahenee entisestään, kun muut galaksin vartijat, etenkin lähitaistelua suosivat Gamora ja Drax, liittyvät mukaan taisteluun. Pelistä löytyy uskomaton määrä vuoropuhelua, sillä Milanossa käydyt keskustelut saattavat kestää minuuttikaupalla. Vaikka pelissä hypitään planeetalta ja avaruusasemalta toiselle, sen tarina pysyy kasassa eikä hajoa omaan mahdottomuuteensa, koska hahmojen motivaatiot pidetään alati selkeinä. Vaikka perusvihollisia vastaan taistelu tökkii, pomotaistelut ovat merkittävästi mielenkiintoisempia. Kokemuspisteitä keräämällä kavereille saa aukaistua uusia kykyjä, jotka voivat tehdä esimerkiksi vähemmän vahinkoa mutta vaikuttaa samanaikaisesti useaan viholliseen. Etenkin isompia vihollisjoukkoja vastaan taistellessa on vaikea saada pelin rytmistä kiinni, vaikka taktiset elementit ovat periaatteessa paikoillaan. Ei erillistä moninpelitilaa. On valitettavaa, että peli ei kunnolla hyödynnä DualSense-ohjaimen haptisia ominaisuuksia viestimään vahingon suunnasta tai edes varoittamaan kuoleman läheisyydestä. Ajan myötä vihollisia voi esimerkiksi jäädyttää paikoilleen tai lamauttaa sähköiskuilla. Tarinassa riittää runsaasti yllättäviä käänteitä, mutta mikään niistä ei kumoa aiemmin pohjustettua, vaan pikemminkin rakentuu niiden varaan. Johtajan rooliin asettuminen on hieno idea, mutta toteutus jää hieman pintapuoliseksi. Taistelutuntuma on kateissa myös sen takia, että Tähtilordin kärsimää vahinkoa on vaikea hahmottaa. Tiedämme tasan tarkkaan, mitä tarinan konnat suunnittelevat ja miksi sankarit ovat valmiita tekemään kaikkensa estääkseen heitä. Mielikuvituksellisesta maailmastaan huolimatta Guardians of the Galaxy tuntuu loppujen lopuksi – ja yksinomaan hyvällä tapaa – varsin perinteiseltä seikkailutarinalta Uncharted-pelien ja Indiana Jones -elokuvien tapaan. Tarinan edetessä hahmojen suhtautumistavat toisiinsa muuttuvat useaan otteeseen, joten jutut eivät missään vaiheessa ala kiertämään kehää. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tähtäin lukittuu raivostuttavan usein vieressä seisoviin vastustajiin kerta toisensa jälkeen. Niillä on oma historiansa. Ei peliä palveluna
Hahmomallinnus on myös erinomaista. Upeita kasvoanimaatioita tukee ensiluokkainen ääninäyttely. Universumin ulottuvuus Guardians of the Galaxyn värikäs ja mielikuvituksellinen maailma on suunniteltu häkellyttävän hienosti. Kaikki tarinan aikana kohdatut vaikeudet voitetaan lopulta ystävien avulla ja eteenpäin selviäminen edellyttää aina muiden apua. Pakon edessä nostaisin esiin Kimberly-Sue Murrayn tunteikkaasti tulkitseman Gamoran, jonka haavoittuvaisimmat hetket saavat silmäkulmat kostumaan. Yllättäen puutteellisetkin pelimekaniikat vahvistavat tarinan teemoja. Pikemminkin päinvastoin. Etenkin Gamora tuntuu moniulotteisemmalta. Idea on hauska ja johtaa useisiin mieleenpainuviin hetkiin. Alkupuoliskon tunnoton taistelu ja turhan helpot puzzlet. Vaikka kyse on tarinavetoisesta ja kaikin puolin melko suoraviivaisesta pelistä, Guardians of the Galaxyn uudelleenpeluuarvo on yllättävän korkea. Groot voi rakentaa sillan. Hyvää + Hahmokeskeisyys ja tuntikaupalla nokkelaa dialogia, moniulotteinen maailma. Lyhyesti sanottuna, mitä useampia keinoja pelaajalla on käytössään, sitä helpommin hallittavaksi sekä mielenkiintoisemmaksi taistelu muuttuu. Komenna Draxia tekemään reikä heikolta vaikuttavaan lattiaan tai Gamoraa katkomaan vaijerit miekallaan. 92 Tarinavetoinen ja tunteikas avaruusseikkailu erinomaisessa seurassa, jossa hienosti kerrotun tarinan teemoja vahvistetaan pelimekaniikoilla. Useimmat niistä ovat aivan liian yksinkertaisia ja asettavat pelaajan sivustakatsojan rooliin. Valitettavasti tämä tarkoittaa samalla sitä, että siitä tulee todella nautinnollista vasta viimeisten pelituntien aikana. Siihen käytetään merkittävä osa peliajasta, mutta toisaalta välissä saattaa olla pitkiä pätkiä, jossa keskitytään etsimään kulkureittejä, tutkimaan ympäristöjä tai edistämään tarinaa. Puzzleen jumittuminenkaan ei harmittanut koskaan liikaa, sillä ratkaisua pähkäillessäni tiimikaverini alkoivat yleensä jutella niitä näitä. Huonoa . Läheskään kaikki toimintakohtaukset eivät nimittäin ole taistelua suuria vihollisjoukkoja vastaan. Idea on hauska ja johtaa useisiin mieleenpainuviin hetkiin. Samalla sillä on ikävä tapa rikkoa pelirytmiä. Repesin täysin, kun lonkerohirviötä vastaan etsimään kulkureittejä, tutkimaan ympäristöjä tai edistämään tarinaa. Repesin täysin, kun lonkerohirviötä vastaan taistellessa taustalla alkoi soida Bobby McFerrinin letkeä reggaehitti Don’t Worry Be Happy. Pyydä Rocketia hakkeroimaan se. Taisteluun turhautumista ehkäisee kuitenkin eniten se, miten vähän sitä pelissä loppujen lopuksi on. Pelaajan on useassa kohtaa tehtävä valintoja, jotka eivät muuta päätarinaa, mutta saattavat johtaa täysin ainutlaatuisiin kohtauksiin ja keskusteluihin. Upeita kasvoanimaatioita Vaikeustasoa voi säätää juuri sopivaksi jokaiseen makuun. omaista. Se teki taisteluista sopivan mittaisia poistamatta kuitenkaan haastetta. MARVEL’S GUARDIANS OF THE GALAXY Matkakumppaneiden kanssa seurustelu ei ole missään tapauksessa hukkaan heitettyä aikaa, sillä dialogi on kauttaaltaan erinomaista. Hahmoihin ja näiden välisiin suhteisiin nojaaminen saa hienoimmat hetket tuntumaan entistä erityisimmiltä ja tekee heikoimmistakin siedettäviä. desta vaihtoehdosta. Ei sota yhtä taistelua kaipaa Onneksi mikään näistä epäkohdista ei ole ylitsepääsemätön ongelma yleisen pelinautinnon kannalta. Itse pelasin normaalitasolla, mutta nostin pistoolien tehoa. Avaruuspiraatin elämä on täynnä valintoja. Lukittu ovi. Ei pakopaikkaa. Toisinaan vastauksen keksiminen alkoi harmittamaan, sillä se saattoi keskeyttää kiehtovan keskustelun esimerkiksi siitä, mitä vartijoiden tulisi tehdä löytämälleen avaruuslaamalle. Älkää ymmärtäkö väärin. Kuten kumman kavereistaan myisi. Puzzlet ovat toinen pelattavuuteen liittyvät ongelma-alue. Eroja löytyy niin taustatarinoista kuin luonteenpiirteistäkin. Sen seurauksena tiimin jäseniä – ja heidän ainutlaatuisuuttaan – oppii arvostamaan entistä enemmän. Syvä kuilu. desta vaihtoehdosta. Upeita kasvoanimaatioita omaista. 26. Onnistuminen vahvistaa jokaisen tiimiläisen kykyjä, ja tunnelma kohotetaan huippuunsa Peterin kasettisoittimesta satunnaisesti valikoiduilla hittikappaleella. Jumituin muutaman kerran, mutta yleensä tämä johtui siitä, että etsin ongelmaan liian monimutkaista ratkaisua. Jokainen ympäristö on täysin ainutlaatuinen, ja kokonaisuus kattaa elämän omituisuuksien koko kirjon. Guardians of the Galaxy on rakennettu kauttaaltaan vahvojen ja monipuolisten hahmojen ympärille, minkä ansiosta se toimii lähes kaikilla tasoilla. On vaikea nimetä suosikkiaan vartijoiden joukosta, sillä jokainen näyttelijöistä tekee taidokasta työtä. Puzzleen jumittuminenkaan ei harmittanut koskaan liikaa, sillä ratkaisua pähkäillessäni tiimikaverini alkoivat yleensä jutella niitä näitä. Tämän porukan kanssa olen valmis pelastamaan galaksin milloin tahansa. Onnistuminen vahvistaa jokaisen tiimiläisen kykyjä, ja tunnelma kohotetaan huippuunsa Peterin kasettisoittimesta satunnaisesti valikoiduilla hittikappaleella. Mukana on myös takaa-ajoja, kapeissa tunneleissa liukumista, arcade-henkisiä avaruustaisteluja sekä erityisen hienosti toteutettuja pomotaisteluja, joissa huomiotaan ei tarvitse jakaa kuin korkeintaan muutaman vihollisen kesken. Vaikka kentät ovat varsin lineaarisia, jokaisen eri alueen yksilöllisyys sekä yksityiskohtaisuus varmistavat, että alueiden tutkiminen ei tunnu koskaan tylsältä. Esimerkiksi yksi valinta johtaa laajamittaiseen taisteluun, kun taas toinen korvaa sen runsaasti dialogia sisältävällä hiiviskelykohtauksella. Toisinaan vastauksen keksiminen alkoi harmittamaan, sillä se saattoi tukee ensiluokkainen ääninäyttely. On vaikea nimetä suosikkiaan vartijoiden joukosta, sillä jokainen näyttelijöistä tekee taidokasta työtä. Pakon edessä nostaisin esiin Kimberly-Sue Murrayn tunteikkaasti tulkitseman Gamoran, jonka haavoittuvaisimMARVEL’S GUARDIANS OF THE GALAXY saattaa olla pitkiä pätkiä, jossa keskitytään omaista. En malttanut odottaa, minkälaiseen maailmaan pääsen seuraavaksi tutustumaan. Upeita kasvoanimaatioita Pelissä kuvatut Galaksin vartijat poikkeavat kiitettävän paljon Marvel-elokuvissa nähdyistä versioista
Jos sitä ei hallinnut, vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Sekirolla From kokeili uutta suuntaa. Nnirvi CLOSED NETWORK TEST Nyt tiedän, miltä Bu y Summersista tuntui toisen kuolemansa jälkeen. Betan perusteella sanoiDungeoneilla on oma johtoportaansa. ectioniin. P ALA TAIVAST A From Software Testattu: PS5 Saatavilla: PC, PS4, Xbox Series X ja XB One Ilmestyy: Vasta helmikuun 25. Sekiro jäi monelta kesken, minullakin kolme pomoa ennen loppua. Ja niitä realistisempia, joissa odotetaan vähemmän Sekiroa ja enemmän Soulsia. Mikset sä jo tuu, rakas helmikuu! Onko se kirous vai sielunruokaa. 27. Monessa suhteessa upean samuraipelin ideologia oli aito gitgud: taistelu perustui oikealla ajoituksella tehtyyn torjuntaan, de. Kun nousin maan alta aurinkoiseen Välimaahan, onnen kyynel tirahti poskelleni. Ja sitten se alkoi. 2022 K yllä, osallistuin kahteen beta-viikonloppuun Elden Ringin rajatun serveritestausbetan kanssa. Pari tuntia myöhemmin tein PC-versiosta elämäni ensimmäisen ennakkotilauksen (koska eräs nettikauppa tarjosi 20 pinnan alennusta). Ylilevelöinnissä katto oli matala ja pomoissa aina (liian) monta vaihetta, plus niillä saattoi olla työläästi eliminoitava vartio, eikä moninpeli tai NPC-apureita ollut. Ja silti jäi paikkoja löytämättä. Rajoitettu hahmovalikoima menee varmasti betan piikkiin, joten valitsin viidestä valmisoptiosta lähinnä soturia muistuttavan, aina rakasta Quality-buildia varten. Nyt me paskemmatkin pelaajat voimme taas hengähtää. Osittain fanikulttuuriin kuuluvia messiasodotuksia, jotka eivät tule täyttymään, koska ne eivät voi täyttyä. Hän oli taivaassa, kaikki oli ihanaa ja hyvin, ja sitten hänet taas revittiin arkeen. En sentään vetänyt pervitiiniä ja käyttänyt joka minuuttia aina aamuyön sessioita myöten, mutta ihan kivasti onnistuin peliin uppoamaan. Toimintaroolipeli Elden Ringiin kohdistuu suuria odotuksia
Jähmeyttä ei kestänyt kuin hetken, kun taistelu alkoi taas sujua selkäydinprosessorin voimalla. sin, että Elden Ring on Fromin yritys purjehtia vähän keskemmällä valtavirtaa. Siksikin, että en löytänyt ensimmäistäkään Catalystia, joita taikominen siis edelleen vaatii. Toivottavasti nämä ovat tukitoimintoja, koska pomomatseissa pullopatteri on poikaa. Ja nyt sankari osaa vähän hyppiäkin. Teoriassa merkittävin on se, että tiiviiden toisiinsa liittyvien alueiden asemasta Elden Ring on avoimen maailman peli. Soturiltani puuttui kumpikin, joten gandalfointi jäi toistaiseksi väliin. Georgen rooli lienee Game of Thronesiin liittyvä nimitunnettuvuus, jolla käännytetään valistumatonta rahvasta fromppeleiksi. Surrurin panos ei ole näkyvä, sillä pelin kerronta ja dialogi tuntuu kyllä normisoulilta. Uutta on se, että torjunnan jälkeen voi lyödä iskun, joka murtaa vastustajan puolustuksen, vähän Sekiron tapaan. Taas tanssitaan Soulsin tahdissa, mutta tuttuun bändiin on palkattu uusia soittimia ja sanoituksesta huolehtii itse George R.R. Uutta on kolmas pullo, jossa voi kahdesta kyyneleestä sekoittaa oman potion-cocktailin. Taistelu on se paras eli lähes sama kuin Souleissa: padin napit ovat kädet ja asevalinta määrää liikkeet, eivät mystiset nappikombot. Sekiroa on se, että hahmo voi kyyryssä hiipiä, vaikka haarniska kolisten. Näissä kohdissa minulla alkaa aina syke nousta. Villinä veikkauksena tiettyihin betan elementteihin liittyen heitän, että juoni tulee jotenkin liittymään lohikäärmeisiin. Lopulta päätin, että on tärkeämpää koluta maasto läpi, Margit The Fell saa odottaa helmikuuhun. Beta oli tosin lähinnä puoliavoiRyhmää ei kannata haastaa. Ja neljäs ovat oudot pallero-oliot, joiden tappamisesta toinen lataa hiparipulloa, toinen fokuspulloa. Betassa annoksia oli neljä, mutta ne sai jakaa pullojen kesken ihan miten halusi. Taikuutta on tuttuun tapaan (ainakin) kahta lajia: toinen vaatii uskoa ja toinen älyä, sillä eiväthän ne mahdu samaan päähän. Muiden betaajien kokemusten mukaan taiat ovat tosi hyviä ja tehokkaita, ehkäpä harkitsenkin oikeassa pelissä taas juustomaagia. Soulin synkkyys vaihtuu iloon ja aurinkoon. 28. Puolustaudun sillä, että meleemiehelle taistelu on varsin haastava. Kapasiteetin lisäystä en betasta löytänyt, mutta terveyttä saa muutenkin. Melkein kaiken kaadoin paitsi ensimmäisen oikean pomon, jonka melkein kaadoin. CLOSED NETWORK TEST Vaihdetaan sieluja riimuihin Pelimekaanisesti Elden Ring on vähintään puolet puhdasta Soulsia, lorauksella Sekiroa. Valuutta ei ole enää sieluja vaan riimuja, ja mana on fokusta, mutta siinä se. Maailma on helppo Entäpä ne erot. Kolmas tapa saada terveyttä on voittaa (tietty) joukko hirviöitä, joista palaa yksi lataus hipariputeliin. Joko hirviöiden ohi tai vaikka selän taa ja sitten iskeä niin että tuntuu. Parry on nyt joidenkin kilpien ominaisuus, joka toimii kuten ennenkin eli onnistuessaan mahdollistaa kriittisen iskun. Martin sen sijaan, että kirjoittaisi Winds of Winteriä. Estuspullot on korvattu kahdella eri kyynelpullolla, joista toinen antaa hipareita ja toinen fokusta, siis manaa
Eldenissä näyttäisi olevan kolmea lajia esihenkilöitä. Armopisteillä tehdään lähes kaikki, vain aseiden laadun parantaminen vaatii vierailua seppäpisteellä, seppää itseään ei nähtävästi enää tarvita. Attack Giant Crab’s weak point for massive damage. Mutta örrimörriasenteella jokainen elämän tarjoama lasi on vain puoliksi täynnä, ruman värinen ja huonosti muotoiltu, myös Elden Ring. Tai muuttaa sen taikamiekaksi. Syntyvä kama on sellaista, jota piti Soulseissa kalliilla ostaa ja voi toki Eldenissäkin. Aseet skaalautuvat hahmon ominaisuuksien mukaan, ja niitä plussataan seppäkivillä. Paras pomo on kuollut pomo Entäpä ne pomot, unelma joillekin, painajainen toisille. Ratsukin poksahtaa hetkessä alle tai alta pois, ja craftausmateriaalin voi kerätä suoraan satulasta. Teen luusta nuolia Sanoinko aikaisemmin ”craftaus”. Olen melko varma, että pakolliset pomot ovat helpompia ja haastepomot vaihtoehtoisia. ikasta, koska myöhemmin aloitetussa PS5-ekslussa Demon’s Soulsissa se oli parempaa. Kama on enimmäkseen jopa käyttökelpoista. Kyllä on elämä helppoa: paitsi että tuhkat voi irrottaa ja vaihtaa uuteen aseeseen, sillä voi muuttaa skaalausta tai pitää aseen perusversiona. Nämä toimivat hyvänä maaliosastona, yleensä hetken, mutta kuitenkin. Moninpeli toimii jokseenkin kuin ennenkin, mutta invaasiokiusaamista on rajoitettu. Soulskriittisten kannattaa käynnistää uudelleenharkintakoneistonsa. Betassa sama tuhka tarjosi taikamiekalle jopa kaksi versiota, joista toinen manaa esiin neljä hahmon mukana leijuvaa taikatikaria à la Homing Soulmass. Souls-rakkauteni syttyi taas kuin kuin 1.6 millin rutiilipuikko 200 ampeerin hitsausinvertterissä. Mutta muuten tutusta kivirumbasta on jäljellä vain tuhkat. Jo maastossa partioi kenttäpäälliköitä, joista vain Puun Vartija ja lohikäärme jäivät minulta kaatamatta. Peli on ensinnäkin liian odotettu, joten se ei tule täyttämään hysteerisen fanin odotuksia, koska mikään messiaspeli ei voi täyttää ennakko-odotuksia. Puun vartija jäi vielä kaatamatta. Kilvet ovat entistä hyödyllisempiä. Toinen mahdollisuus on hidas mutta massiivinen taikaisku. Taikamiekka tekee terää, mutta hitaasti. Lisäksi kuoleman sattuessa voi valita, herääkö henkiin viime armopisteellä vai, jos sellainen on lähellä, Marika-patsaan vieressä. Jo nyt näkyy merkkejä, että joillekin samankaltaisuus Soulsin kanssa on itkun aihe, varsinkin pelin oletettu helppous on eliitille ahdistava ongelma. Myös viholliset osaavat ratsastaa. Jo siinä näkyy pelin uusi suunta: kaikki toimii nopeasti ja virtaviivaisesti. Muiden Soulsbornien jälkeen yksinlevelöinti ilman naisvirkailijaa tuntui... Kyllä, mutta se on ihan kivasti tehty. Liikkuminen sujuu noileasti henkiratsulla, joka avaa myös uuden tavan taistella. Ne kaatuivat loppujen lopuksi ihan kohtuu helposti. Meille muille se on Graalin malja täynnä pelaamisen Lagavulinia. Ja tietysti osa kultasilmistä varmuuden vuoksi itkee gra. Olen myös varma, että normipeliasteikolla Elder Ring tulee olemaan loistava, heittämällä vuoden 2022 vuoden peli, mutta entäpä sen asema From-asteikolla. Tietenkin ne juoneen kuuluvat, jotka on pakko selättää, ja joita betassa oli yksi, Margit The Fell Omen. Veitsi ei sovi tulitaisteluun, mutta peitsi sopii miekkataisteluun. Eli kyseessä on eräänlainen lisäsave. Olen lähes satavarma, että Elden Ring on oikea hetki hypätä From-kulttiin, leikata siivu täyteläistä Jeux âmes sombres fromagea ja parhaassa tapauksessa kokea se kuuluisa Valaistus. men maailman peli, sillä tutkimusmatkat loppuivat valkoiseen suojakenttään, joka aktivoitui, kun meni liian kauas. Siinä jo minullakin maistui vähän pullamössö suussa, kun teleporttaan vihollislinjojen takaa takaisin turvapaikkaan. En löytänyt summonoitavia NPC-henkilöitä, mutta niiden tilalla ovat apuun manattavat henget, kuten kolme henkisutta. Se ei ole ubimainen scriptisirkus, vaan se tuntui enemmänkin siltä, että ne entiset erilliset alueet on nyt sulatettu yhteen. Yhdestä sai 50 riimua, ja harvassa olivat ne rivihirviöt, joista sai edes sinnepäin. Mutkat suoraksi vetävät Ashes of Warit ovat aseisiin pultattava skilli, jota voi käyttää, kun asetta pitää kiinni kahdella kädellä. Keskeltä ei mitään voi matkustaa mille tahansa löytämälleen pisteelle. Siinä missä nuotiot olivat ennen kätkössä, nyt vastaavat Point of Gracet (armopisteet?) mainostavat itseään ja jopa osoittavat suuntaa seuraavaan. Luonnollisesti nämä ovat kaikki alkupomoja, joten täyspelissä voi vaania herra ties millaisia progression arkkivihollisia ja pysäyttäjiä. Aina välillä Elden näyttää tosi, tosi tutulta. Pikamatka on käytössä heti. Viimeisin pomotyyppi ovat dungeoneiden konttoripäälliköt, joita löysin kolme. Kuulemma. Mitä enemmän pelasin, sen enemmän pidin avoimesta maailmasta. 29. Kun serveri heitti minut viimeisen kerran ulos, se jätti rintaani vahvan kaipauksen helmikuun lopussa ilmestyvään peliin. Tuotoksia voi myydä, itse asiassa maksoin monen monta levelöintiä enimmäkseen rowa-rusinoilla. yksinäiseltä. Sen sijaan rowa-marjapuskia oli paljon, ja ne oli helppo ohimennen putsata
Pienoista vaihtelua monotoniseen menoon saadaan eteen tupsahtavista risteyskohdista, jotka voivat johtaa joko turmioon tai hurmioon. Nyt ollaan vasta early access -vaiheessa, jonka on tarkoitus kestää ainakin vuoden verran. Hän varmasti suoriutuu hommasta sen verran nopeasti, että kaverukset ehtivät takaisin majatalolle ruoka-aikaan mennessä. Niissä rukoileminen saa aikaiseksi lyhyitä muistitakaumia, joiden aikana Tämä ei ole mikään huviajelu. Uudistu tai kuole Ykkösosan ilmestymisestä on ehtinyt kulua jo reippaasti yli 5 vuotta, joten gra. Ei armoa puunhalaajille. Esimerkiksi sotilas ja maantierosvo soveltuvat parhaiten eturintaman tuntumaan ottamaan iskuja vastaan, kun taas parannusjuomia sekoitteleva ruttolääkäri on hyvä pitää taaempana turvassa. Matkamiehistä nopein, maantierosvo, saa kunnian avata pelin ja tekee sen hienosti pamauttamalla yhden otuksen hengiltä pistoolilla. Monstereiden epäonneksi kyydissä ei ole pelokkaita turisteja tai muuta helppoa saalista, vaan paljon vaarallisempaa porukkaa. Hevosvankkureilla ajellaan simppelisti pitkin synkkiä teitä ja välillä keräillään reitille osuvia esineitä, joten kovin hohdokasta hommaa reissaaminen ei ole. Darkest Dungeon 2 ei ole vielä läheskään valmis, joten viimeisteltyä pelikokemusta etsivien kannattaa suunnata muualle. D arkest Dungeon 2 on vuoropohjainen roguelite, jossa matkataan tyrmän sijaan vuorelle. Viimeinen yksi kummajainen jää tulisella keihäällä iskevän karkurin vastuulle. Tarkkana kuin porkkana jänismaalla Ensimmäinen Darkest Dungeon riisti itseltäni monet yöunet. Leppoisa hevoskärryajelu loppuu lyhyeen, kun joukko hirviöitä hyökkää matkalaisten kimppuun. Mallia on selvästi otettu Hadeksen ja Dead Cellsin kaltaisista lyhyempikestoisista roguelite-peleistä, jotka on tarkoitus läpäistä useaan kertaan. Siksi onkin hyvä, ettei jatko-osassa nössöillä. Vaikka kuvissa eroa ei heti huomaa, liikkeessä muutos on huomattava. Samu Ollila DARKEST DUNGEON 2 Kun hyvikset ovat poissa, pahikset pelastavat maailman. Suurin parannus on, etteivät hahmot ole enää simppeleitä kaksiulotteisia paperinukkeja vaan täyttä kolmedeetä. Paluu painajaisiin Reitti loppuvastukselle on pitkä ja kivinen, mutta onneksi koko matkaa ei tarvitse kulkea kävellen. Yksi läpipeluukerta ei enää kestä kymmeniä tunteja, vaan loppupomon luokse selviytyy yhdessä illassa. Seuraavana vuorossa on näppärästi veitsiä käsittelevä haudanryöstäjä, jonka heittämä tikari osuu jälleen maaliin. Kuljetuksesta vastaa vanha kunnon keskiajan taksi eli hevosvankkurit. Ensin täytyy päättää matkaseura, sillä kyydissä on tilaa vain neljälle matkustajalle. Jokainen hahmo on animoitu älyttömän taitavasti ja persoonallisesti, ja ne tuntuvat paljon eläväisemmiltä kuin lautapelimäisessä ykkösosassa. Uudistus olikin tarpeen, sillä ensimmäinen Darkest Dungeon oli vähän liiankin pitkä ja alkoi loppua kohden tuntumaan epätoivoisen sijaan yksitoikkoiselta. Kaikkein toivotuimpia ovat ne reitit, jotka vievät muinaisten alttareiden luokse. Pelissä oli toki paljon muutakin mieleenpainuvaa, kuten tyylikäs ulkoasu ja normista poikkeava hahmovalikoima, mutta haastavuuden vuoksi sitä hakattiin. Isoja muutoksia on tehty myös pelin rakenteeseen. Samanlaista kärsimystä ja kuritusta on luvassa eikä turvasanaa tunneta. Samoin meneteltiin myös ykkösosan kanssa ja hyvällä menestykselPAHAT POJAT PAS2 Red Hook Studios Testattu: PC Versio: Early Access Minimi: Intel Core i5 4460, 8 Gt muistia, Nvidia GTX 950 Suositus: i7 6700k, 16 Gt muistia, Nvidia GTX 950 Testattu: i7-7700K 4,2 Ghz, 16 Gt muistia, Geforce GTX 1070 8Gt EARLY ACCESS lä, joten ylimääräisestä testausajasta on varmasti jälleen paljon apua. 30. Sen piinaava tunnelma ja huippuun nostettu vaikeustaso takasivat sen, että pelatessa virtasivat tuskanhiki ja kyyneleet, sillä usein yksikin virheliike riitti aiheuttamaan koko oman ryhmän kuoleman. ikassa on otettu isoja loikkia eteenpäin. Early access -statuksesta johtuen hahmovalikoima on vielä puutteellinen, mutta mukana on kuitenkin monia vanhoja suosikkeja ja yksi täysin uusi tuttavuus. Tarkka seikkailija on elävä seikkailija. Kaikilla ryhmän jäsenillä on omat vahvuutensa, mikä on syytä huomioida tiimiä kasatessa. Täydellisen ryhmäkokoonpanon keksiminen vie oman aikansa. Kun kööri on kasassa, on aika valjastaa hevoset ja lähteä matkaan. Ehkä se tästä vielä kehittyy tulevina kuukausina
Valo on yliarvostettua, tulkoon pimeys! Tikari tappaa. Työlistan ykkösprioriteeriksi täytyisi myös ottaa vaikeustason säätäminen, sillä osa alueista on liian vaikeita ja osa turhankin löllöjä. Darkest Dungeonin veteraaneille tämä on toki tuttua, mutta täysin uutta on se, että stressitasot vaikuttavat myös hahmojen välisiin suhteisiin. oppii paljon uutta ryhmän jäsenten taustoista ja siitä, millaisiin synteihin he ovat syyllistyneet. Fyysisen terveyden lisäksi huolta täytyy kantaa myös ryhmän henkisestä jaksamisesta. Elämän hymyillessä kaikilla on kivaa yhdessä, jotkut jopa saattavat rakastua toisiinsa muodostaen tehokkaita taistelijapariskuntia tukien toistensa iskuja. Twitter kiinni, ei se ole poliittinen kannanotto. Seuraavaksi jokainen ukkeli, akkeli ja örkki pääsee omalla vuorollaan jakelemaan iskuja, käyttämään taitojaan tai kuolemaan urhoollisesti. Uusista ominaisuuksista parhaiten on onnistunut ryhmänjäsenten suhdekoukeroiden esilletuonti. Näky kuin kauhuelokuvasta. Pahimmat riitapukarit jopa kieltäytyvät parantamasta tai suojaamasta toisiaan. Vastavuoroisesti hermojen kiristyessä hahmot rupeavat syyttelemään ja mollaamaan toisiaan taistelunkin keskellä, mistä ei ikinä seuraa hyvää. Jos ei muista käydä tavernassa ryypiskelemässä tai lyömässä korttia yhdessä, on tuloksena yleensä täydellinen romahdus ja pakokauhu seuraavassa taistelussa. Saatte apua, mutta vain tämän ainoan kerran. Joka pelikerralla on mielenkiintoista seurata, ketkä alkavat seukata ja kuka ajautuu ilmiriitoihin kaikkien kanssa. 31. Mutta muutoksia ei ole tehty liikaa, joten ykkösen fanien ei tarvitse faksata valituskirjeitä sanomalehtien yleisönosastoille. Jos retki ei ole sankarijoukon ensimmäinen, seuraavalla majatalolla odottaa vaihtohevosten lisäksi myös vaihtosankari kuolleen tilalle. Ei pahuuden kätyreitä voi paeta loputtomiin. Sitten ei auta muu kuin sinnitellä seuraavalle etapille vajaalla miehityksellä, sillä kuolleita ei saa takaisin henkiin. Aina toimivana porkkanana uusia hahmoja, esineitä ja muuta lisäsälää avautuu jokaisen läpäisyn jälkeen, joten ihan hetkessä ei edes pääse näkemään koko tarjontaa. Vielä jäin kaipaamaan kokonaan uusia hahmoja, koska nyt valikoima on lähes sama kuin ykkösosassa, mutta eiköhän tämä puute korjaannu viimeistään julkaisuun mennessä. Pieni lepohetki ennen seuraavaa koitosta. Yhteisposeerauksen aika. Kokonaisuus vaikuttaa lupaavalta, vaikka DLC-patterilla vahvistettu ykkösosa on vielä huomattavasti parempi. Tekemistä riittää moniksi läpipeluukerroiksi. Matkustaminen ahtaassa vaunussa kiristää myös joukon hermoja, mikä näkyy tulehtuneina suhteina hahmojen välillä. Yllättävän monella on synkkiä salaisuuksia. Darkest Dungeon 2 on vielä vuoden päästä maalista, mutta jo nyt se tuntuu oikein mainiolta jatko-osalta. Pahuuden jäljillä Monia early access -pelejä vaivaa sisällön puute, mutta ei tätä Darkest Dungeon 2:n testiversiota. Stressitesti Vaikka kulkisi aina niitä kaikkein turvallisimpia polkuja, silti jossain vaiheessa ryhmä joutuu väijytykseen ja päätyy taistelukentälle. Vankkuriajelut sen sijaan tuntuvat turhalta lisältä, ja niitä pitäisi vielä kehittää monipuolisempaan suuntaan. Viikatemies vierailee todella tiuhaan, sillä jopa tavallinen perusmonsteri saattaa yhdellä hyvällä osumalla tappaa sankarin. Pelottavien mörköjen kohtaaminen ja omien kavereiden kuoleminen on äärimmäisen stressaavaa, eikä kenenkään pää kestä sellaista loputtomiin. Kunnon turpasauna. Jokainen kamppailutilanne alkaa siitä, että oman puolen väki seisoo kiltisti jonossa ruudun vasemmalla puolella ja pahikset hilluvat oikealla. Uusitusta ulkoasusta huolimatta taistelut noudattavat vanhaa kaavaa, mikä on erittäin hyvä juttu, sillä Darkest Dungeonin taistelut ovat aina olleet huippuhyviä. Kakkonen ei ole vain ykkösosan grafiikkapäivitys, vaan rakenteeltaan täysin uudenlainen kokemus
Sarjan charmiin kuuluu maskottina toimiva Kuraattori. Tämä siististi pukeutuva herrasmies on Kauhua kryptasta -sarjan luisen The Crypt Keeperin kaltainen tarinankertoja. Sen sijaan House of Ashesin videopelimäinen näkemys luolastoista muistuttaa liikaa Tomb Raideria, eikä ympäristön täyttä potentiaalia hyödynnetä. Lomamatkalla kaapatuksi tuleminen onkin aidosti kuumottava skenaario. 32. Erityisesti peleissä miellyttää mahdollisuus jakaa hahmot pelaajien kesken, jolloin kokemuksesta tulee yhteinen. Niin akkadialainen ja gutilainen soturi joutuvat yhdistämään voimansa demonien hyökkäystä vastaan. Lisäjännitystä saa siitä, että kaikkien hahmojen pitäminen hengissä on tarpeeksi haasteellista. Parhaan mieheni. Pelikonsoleista lähtevät mustekalamaiset johtolonkerot ja vähäpukeiset animefiguurit eivät ole aiheuttaneet ongelmia, kunhan vehkeet ja waifut on aseteltu oikein valittujen ja oikein kasattujen huonekalujen päälle. Kuraattorin ulkomuoto on kuin brittiläisellä hovimestarilla, mutta kynttilän valossa demoninen virnistys näyttää toisinaan epäinhimilliseltä. Viime vuoden Little Hope (Pelit 11/2020, 74 p.) oli niin mitäänsanomaton, että se on pyyhkiytynyt mielestäni lähes totaalisesti. America’s Army ja Call of Duty ovat totuttaneet meidät siihen, että Lähi-idän asukkaiden ainoa rooli peleissä on olla tykinruokaa. Sarjan vaikuttavimpia elokuvallisia hetkiä. Pelaajan ohjaaman iskuryhmän johtaja Eric King on kehittänyt tietokoneohjelman, jolla hän on paikantanut asekätkön. House of Ashes alkaa muinaisesta Kaksoisvirran maasta. Surkeat hahmot kulkevat tien vierusta masentavassa pimeydessä ja yrittävät kotiin kylästä, joka ei halua päästää heitä pois. Suosikkihahmoikseni nousivat 9/11-lippistä pitävä luutnantti Jason Kolchek ja irakilainen sotilas Salim Othman, joiden välinen taistelu asettuu rinnasteiseksi gutilaisten ja akkadialaisten muinaisen konfliktin kanssa. Hyökkäyksen keskeyttävät demonit, jotka eivät olekaan pelkkää kuninkaan houretta. Sarja oli jo matkalla kohti rotkoa, mutta House of Ashes onnistuu kääntämään suuntaa. Luolaräiskintöjen paluu Irakilaisten sinkohyökkäysten ja muiden kommelluksien jälkeen sotilaskööri päätyy maan alle luolastoihin, jossa he pelkäävät toisiaan ja pimeydessä vaanivia demoneita. Jaettua on myös se, että toisen pelaajan valinnat voivat koitua toisen pelaajan turmioksi, mikä onkin oiva analogia parisuhteelle. Salim saa irakilaisena hahmona äänen ja persoonallisuuden videopelissä, mikä on harvinaista. Iskuryhmässä on myös mukana Ericin kivenkova vaimo Rachel, jolla on suhde nuorempaan kersanttiin Nick Kayhin. Gutilaiset sanovat ”nicht gut” ja hyökkäävät temppeliin lojaalin pelaajan suojellessa kuningastaan armeijaa vastaan. Valitettavasti Medanin mies latistuu kummituslaivassa haahuiluksi ja halvaksi kikkailuksi. Kahden ensimmäisen osan ajan Supermassive Games on hakenut tyyliään, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Until Dawnin ja The Dark Pictures Anthologyn välillä on vuosien ero, ajallisesti ja laadullisesti. 9/11:n terroristihyökkäyksestä järkyttynyt Yhdysvallat käynnistää sodan ja lähettää sotilaansa etsimään joukkotuhoaseita Irakista. Esimerkiksi jos roikkuva hahmosi taistelee hengestään jyrkänteen reunalla, pitää X-nappia hakata kuin kasarin Track & Fieldissä. House of Ashes on lopulta aika höntti kauhutarina, mutta on mielenkiintoista nähdä pelissä konservatiivi, joka on supersotilas. Olentojen todellinen luonto on osa pelin mysteeriä, joten spoilereja välttääkseni en paljasta heistä enempää. Pääkallokaulanauha on kiva tapa viimeistellä asukokonaisuus. Luolasto-osiot tuovat mieleen Jeff Longin Helvetin piirit (1999) -jännitysromaanin, jossa House of Ashesin tavoin ihmiskunta pelkää maan alta mönkiviä olentoja. Raskaan sateen jälkeen koitti kuivuus, kunnes brittiläinen Supermassive Games alkoi kehittää moniosaista The Dark Pictures Anthologya. Parasta tarinassa ovat kolmannen näytöksen uudet maisemat ja maukas finaali, joka antaa toimintaan tarpeeksi kierroksia. Romantiikan ja mörköjen yhdistäminen samaan tarinaan on toimiva yhdistelmä, sanoi jo Dracula aikoinaan. Ikäraja: 18 Budjetti on luultavasti pienempi kuin Until Dawnin aikoina, olivathan ensimmäisessä supertuotannossa mukana Rami Malekin ja Hayden Panettieren kaltaiset tähdet. Antero Kyyhky THE DARK PICTURES ANTHOLOGY: HOUSE OF ASHES Syksyllä 2021 katsoin vierestä, kun vaimoni jätti miehen kuolemaan. Hänen suosikkejaan ovat helposti lähestyttävät tarinapelit, kuten Heavy Rain, joissa reitti on mahdollisimman selkeä ja nopean toiminnan vaatimus alhainen. Halon co-op on liian vaikea, koska covenant-vaimoni eksyy metsään. Missä olit vuonna 2003. Korkeita huippuja ja noloja epäonnistumisia Supermassive Games on tunnettu Until Dawnista (Pelit 9/2015, 87 p.), jossa nuoret selvittelevät ihmissuhdesotkujaan syrjäisten lumivuorien kummitusmökissä. Ensimmäinen osa Man of Medan (Pelit 10/2019, 75 p.) alkoi rikkaiden ääliöiden huviveneilyllä ja modernien merirosvojen hyökkäyksellä. O len ratkaissut vaimoni kanssa useita avioliittoon liittyviä ongelmia onnistuneesti. Sankarit ovat yliarvostettuja, ihmiset kauniita. Akkadialainen järkensä menettänyt kuningas on rakennuttanut mahtavan temppelin, jonka syövereissä gutialaisia vankeja uhrataan demonien lepyttämiseksi. Herättäkää, kun jotakin tapahtuu. Pimeydessä suunnistamisesta ja hapenpuutteesta saakin paljon kauhua irti. Veitsimurhaajat ja muut kauhuelokuvien hirviöt rakastavat kolkkoja ympäristöjä, joten pelaaja yrittää valinnoillaan pelastaa mahdollisimman monta hahmoaan. Samalla tavalla Until Dawnissa tarinaa jaksottivat vierailut psykologin luona, mitä pidän Wiin Silent Hill: Shattered Memoriesin (Pelit 4/2010, 92 p.) vaikutuksena Supermassive Gamesin tyyliin. Kuraattorin tehtävänä on toimia välikevennyksenä raskaan päätarinan näytöksien välillä, mihin rooliin hänen camp-henkinen olemuksensa sopii. Sarjan tarjoama kevyt kauhuviihde sopii täydellisesti rentoon pelaamiseen. Jason taas on ylpeä etelävaltioiden patriootti, omalla tavallaan mielenkiintoinen hahmo. Toinen vertailukohta on Neil Marshallin viimeiseksi hyväksi leffaksi jäänyt The Descent (2005), jossa luolastojen ahtaus pelottaa enemmän kuin möröt. Seuraa aikahyppy vuoteen 2003. PLATOONIN LUOLAVERTAUS Supermassive Games Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PC, PS4, Xbox One, Xbox Series X/S Versio: 1.000.003 Suositus: Intel Core i54690K tai AMD FX-8350, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GeForce GTX 960, 4 Gt tai AMD Radeon R9 380, 4 Gt. Siitä tulee mieleen John Miliuksen kultakauden leffat. Yleisesti pidän Supermassive Gamesin tyylistä tehdä hahmoista viallisia idiootteja, joista kukaan ei varsinaisesti ansaitse selviytyä hengissä. Seikkailupelin ja interaktiivisen elokuvan risteytyksessä toimintaa tarjoavat QTE-tapahtumat, joissa pitää painaa oikeaa nappia oikeaan aikaan. Suurin ongelmamme on ollut yhteisen pelaamisen löytäminen
Tällöin hitaat reaktiot eivät haittaa tarinassa etenemistä ja kehittyneempi pelaaja saa kokea illuusion haasteesta. Salimin komentaja Dar haluaa puolustaa Irakia viimeiseen mieheen saakka. Kaasunaamarit päässä vapauttamaan Lähi-itää, hurrah! Rachel King on porukan kovimpia sotilaita ja tarinan kolmiodraaman keskiössä. Little Hopea ja Man of Medania en olisi jaksanut yksin kärsiä, mutta House of Ashes on sarjan ensimmäinen, jota voin suositella kenelle tahansa kevyestä kauhuseikkailusta kiinnostuneelle. Kehittäjien tulisi ottaa kuitenkin SH2:sta oppia, kuinka kauhun ystävät rakastavat outoja ja vieraita asioita. Vaikka onhan virheiden tekeminen ikimuistoisempaa, kun niitä tekee jonkun toisen kanssa. Esimerkiksi irakilaisesta Salimista voi tehdä fanaattisen taistelijan tai poikaansa rakastavan aseistakieltäytyjän. Kuraattori jakaa näytöksien välissä pelaajalle salaperäisiä vihjeitä. Läpäisyn jälkeen ruudulle heijastuva teaseri tulevasta pelistä lupaa täysin uudenlaisen ympäristön sarjan suunnalle. Silent Hill 2 on kauhupelaamisen Dark Souls, sillä kaikkia kauhupelejä verrataan siihen. 82 Selvästi paras The Dark Pictures Anthologyn osa, mikä lupaa hyvää sarjan tulevaisuuden kannalta. Tällä hetkellä sarja on helppoina kimppapelattavina tarinapeleinä ainutlaatuinen, joten tulen pelaamaan vaimoni kanssa myös seuraavat osat. Noin kuusi tuntia kestävä tarina on noin tunnin tai kaksi liian pitkä, ja liian monta hetkeä käytetään päämäärättömään haahuiluun toisen näytöksen pimeissä luolissa. Rachelin, Ericin ja Nickin kolmiodraaman pakkaa voi sekoittaa niin epäselkeäksi ja kiusalliseksi kuin haluaa. 33. Onko auttava käsi tie turvaan. Paikoitellen graafisesti hieno kokemus olisi kaivannut sen viimeisen mielikuvituksen hikipisaran. Toimintakohtauksissa vaaditaan nopeita näppäinpainalluksia tai tähtäimen liikuttamista, kun hahmot ammuskelevat vihollistaistelijoita tai painivat demonien kanssa. Välillä hahmojen pitää löytää bensaa tai korjata generaattoria ilmastointiteipillä, mutta pelkkä yksinkertainen oikeaan paikkaan kävely riittää ratkaisuksi. Pituudesta voisi helposti jättää muutaman demonipainin pois tunnelman kärsimättä. Kimppapelaamista helpottaa se, että jokaiselle pelaajalle voi valita vaikeustason erikseen. Huonoa . Toimintapelien perushirviöiltä näyttävien demonien design jättää toivomisen varaa, ja kauhufanin on helppo arvata juonenkäänteitä, sillä tarina kumartaa liikaa perinteille. Hyvää + Sopivan pöljä kauhutarina normaalista poikkeavilla hahmoilla. Tärkeimpänä piirteenä erilaiset dialogivalinnat ohjaavat tarinan suuntaa ja hahmojen persoonallisuuksia. Pienenä sivumausteena huolimaton pelaaja ei välttämättä löydä luolastosta kaikkia tärkeitä esineitä, kuten ensiapulaukkua. House of Ashesissa mennään syvälle. The Dark Pictures Anthologyyn on luvattu House of Ashesin jälkeen viisi uutta osaa. Tarina voisi olla vielä mielikuvituksellisempi ja oudompi. Varsinaisia puzzleja pelissä ei ole. Luolastot ja militääritoiminta sopivat kevyen tarinapelin aiheeksi. Jason on patriootti, joka vain haluaa saada tehtävän suoritettua. Kauhu vaatii sekoilua Sarjan paranemisesta huolimatta House of Ashes jättää kehittämisen varaa. Hyvä kimppapeli. Olisin myös toivonut, että peli uskaltaisi olla outo ja vieraannuttava. Sormi liipaisimella Olen keskittynyt arvioissani lähinnä House of Ashesin tarinaan, koska pelilliset ansiot eivät ole mairittelevia
Panosten runsaudensarvi taskussa vaihtuu yhtäkkiä muutamaan vaivaiseen lisälippaaseen, aseet ampuvat lonkalta aivan minne sattuu ja pesismailan heilauttaminen vie kaiken puhdin. Mutta toisin kuin arvelin, hidastuminen ei ole kohdistunut ainoastaan ennen kampanjaa valittavien korttipakkojen sovitteluun ja säätöön tiimiä varten. Silloin ajastin pomppaa yli kuuteen minuuttiin, jonka aikana samat tyypit ehHuippusuorituksen spektaakkeli. Koska viholliset käyttävät omaa korttisysteemiään ja päivittyvät tasojen myötä, ovat nekin omilla perustasoillaan jokseenkin hitaita ja laahustavia helppoja maalitauluja. Kyseessä on pikemminkin perinteinen taitopuu hahmoille, joka on nyt pilkottu korttien kokoisiksi palasiksi. Paitsi satunnaispelaajien kanssa. Games PS 4/5, Xbox One/X/S, Windows Muuta: Tukee crossplayta eri alustojen välillä, mikä kuuleman mukaan toimii mutkitta. Toistonkin uhalla Left 4 Deadin mutkattomuus ja helppous, jossa peli vain lätkäistään päälle, liitytään serverille ja painetaan readya, korvautuu säädöllä. Ensimmäiset tasot tuntuvat olevan suhteessa jopa hieman helpompia kuin myöhemmät. Ero pelin alkupään ja loppupään välillä on varsin radikaali, mutta myös melkein kuin eri pelistä. Aseet puhuvat, erikoishirviöt iskevät, ja niin hirviöiden kuin sankareidenkin tasot kasvavat. Jussi Forelius BACK 4 BLOOD Myrkylliset zombit ovat palanneet, sillä Left 4 Deadin ystävällishenkinen pelaajakunta on Back 4 Blood! J älleen neljä coop-pelaajaa yrittää pysyä hengissä maailmassa, jossa nurkan takaa kurvaa lauma zombeja, tai siis parasiitin valtaamia ihmispoloja. Yhteistyönä pelattava räiskintä sentään enimmäkseen heivaa levelöinnin ja kamojen keräilyn mäkeen, vaikka säilyttää näistä pienen osan. Sama pätee myös vihollisiin. Kuluneet vuodet ovat olleet täynnä loottiräiskintöjä, joille yhteistä ovat usein olleet aika vaisut pelilliset ominaisuudet. Katson suoraan sinuun, Outriders. Left 4 Deadin vähän-enemmän-kuin epävirallinen manttelinperijä, Back 4 Blood, tarjoaa rohtoa tilanteeseen. Osasyy lienee sekin, että muutaman kaverin lisääminen peliin tuppaa tekemään surkeistakin tekeleistä pelikelpoisia. Osittain. suus mahdollistaa myös varsin toisistaan poikkeavia pelityylejä. Ja auta armias, jos on taso välivideon kanssa. Kamaralli ei korvaa pelattavuutta, vaikka pelikellossa laskettu aika tuntuukin monella nousevan tämän myötä varsin korkeisiin lukemiin. Miksei tätä olisi voinut osittain leipoa sisään vaikkapa eri vaikeusasteisiin, kuten monissa muissa peleissä. Monin pelattava Kuten ennakossa aavistelin, on korttisysteemin lisääminen myös samalla pelistä pois. 34. Systeemin vahvuudet ovat sen monipuolisuudessa, jossa mikään yksittäinen hahmo ei ole periaatteessa lokeroitu hoitamaan vain jotakin tiettyä roolia, vaikka siihen panostaminen toki jonkinlaista hyötyä hyödyn päälle pinoaisi. Mutta hitaus ja kehnous ei mene pelkästä haasteesta. Aloittaminen esimerkiksi kourallisella kortteja tuntuisi ilmeiseltä korjaukselta, mikäli vain vaikeutta tuunattaisiin samassa suhteessa korkeammalle. Jokainen kampanja aloitetaan puhtaalta pöydältä, jolloin pudotus takaisin hitaaseen lylleröön on melkoinen. Mutta määrä ei korvaa laatua, eikä yhteinen naureskelu huonoudelle ja bugailulle poista ongelmia, vaan parhaimmillaankin lievittää niitä. Ässä hihassa Back 4 Bloodin betatesteissä paljon kritiikkiä kerännyt korttisysteemi on nyt varsinaisessa julkaisussa otettu vastaan paljon suopeammin. Näistä aina joku poistuu koneelta koko ajastimen ajaksi ja käy vetämässä paristoja vessanpöntöstä alas, tai mitä ihmettä tällaiset ihmiset oikein tekevätkään. Tämä ei ole tavallisesti mikään ongelma, vaan latausnopeuksista riippuen ehkä noin 10–15 sekunnin paussi. Back 4 Blood poikkeaa viime aikojen tiimiräiskinnöistä. Kaikki eivät sovi jokaiselle pelaajalle tai porukalle, eikä edes jokaiseen kenttään tai vaikeusasteeseen. Kääntöpuoli korttisysteemille paljastuu äkkiä. Jokaisen kentän alussa on päälle kolmisen minuuttia aikaa pohtia, että minkähän kortin sitä nyt sitten ottaisikaan käyttöön. Puhdasta metaa. Jopa aseen lataaminen kestää melkein realistisen kauan eikä hoidu nopeutetuilla taikavoimilla. Vaihtoehdot eivät todellakaan käy vähiin. MonipuoliVERENHIMON VALLASSA Turtle Rock Studios / Warner Bros. Perustaso on vain liian alhainen, ja paluu siihen tuntuu surkealta. Tuunaaminen ja yhteen sovittelu on siistiä puuhaa ongelmanratkaisussa. Loput pelaajat joutuvat odottamaan aloitusalueen vankilassa pystymättä tekemään yhtään mitään muuta kuin pomppimaan ringissä
Back 4 Blood ei ole välttämättä löytänyt vielä lopullista muotoaan. 82 Lupaava alku vuosikorttia tyrkyttävälle pelille. Sille lienee syynsä, miksi yksinpeli on pelkkä apupyörämoodi, jossa lähinnä taivastellaan perusasiat. Tämä ei sinänsä ole missään pelkästään Back 4 Bloodia vaivaava ilmiö missään nimessä, mutta mitä vaikeampaa sisältöä yrittää tahkota, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sinne soluttautuu joku henkinen lilliputti. Vuoden paras Left 4 Dead Kaikkiaan aikani Back 4 Bloodin parissa oli varsin ristiriitainen. PvPmuotoa (lyhennetyn) kampanjan parista ei vieläkään löydy. On täysin eri asia pelata kampanjan loppupäätä kuin alkupäätä. Erikoisvihollisten tunnistettavuus on surkea. Paisutettujen aseiden rautatähtäimet peittävät kaiken allensa lähietäisyydeltäkin. Hyvää + Monipuolisuus varustelussa ja taitovalinnoissa. Ihan äänenkin kera. Season passien kautta tulee varmasti vielä tukku lisää. Huonoa . Vaikka peli jäisi pölyttymään aikataulujen tai muiden ongelmien vuoksi, saa rahalla jotain muutakin. Vaikeusasteiden välillä on järkyttäviä heittoja. Peli suorastaan vaatii yhteistyötä monessa asiassa. Tai vähintään joku lähtee pelistä heti, kun menee yksikin pieni korjattavissa oleva asia pieleen. Peli on silti tästä kaikesta huolimatta parhaimmillaan erittäin hyvä. 35. Osa korteista parantaa tehokkuutta merkittävästi. Haaste ei lopu kesken. Sopivassa peliseurassa jopa huonoimmillaankin hyvä. Mutta se samalla sai myös pohtimaan Back 4 Bloodin suunnittelua. Tällaisissa tapauksissa Game Pass, jonka pelikatalogista Back 4 Blood löytyy, on aivan ehdottoman päheä ratkaisu. Eri systeemit tuntuvat välillä kampittavan toisiaan taikka aiheuttavat turhautumista ilman hyvää syytä. Hetkellinen astuminen kuplani ulkopuolelle ja altistuminen todellisuudelle antoi ripauksen ymmärrystä, miksi nykypeleissä rajataan kommunikointi muutamiin kannustaviin eleisiin, jotka nekin tosin valjastetaan noin sekunnissa yksinomaan sarkastiseen ja pilkkaavaan käyttöön. Toisin kuin merkittävässä osassa nykypelejä, on Back 4 Bloodissa ihka oikea chatti. Se ei ehkä olisi niin paha juttu, mikäli pelin botit osaisivat pelata edes lähellekään pelaajien tasolla. Tasaisen peliporukan puute jätti myös pelitunnit jokseenkin pieniksi. tivät ampua raketteja parvekkeelta tai käydä lämmittämässä kala-aterian työpaikan mikrossa. Ei ainoastaan siksi, etten onnistunut raapimaan kokoon tasaista omaa peliporukkaa ja kokemukset heittelivät satunnaisissa sessioissa karmeista ihan kivoihin. Pelin ultrawide on ultranolo. Monen modernin nettipelin sietäisi maksaa rojalteja Lapinlahden Linnuille integroidessaan näiden keksimän vittuilupuhelimen suoraan peliin. Räiskiminen toimii ja tiimityöskentely on pääosassa. Eikä ole mitenkään helppoa arvioida, onko jokin matsi edes tehtävissä yhden satunnaisen pelaajan kanssa vaiko ei. Parannusläsyt ovat painonsa arvoisia kuparissa. Peli on siis oikeasti tarkoitettu neljälle tutulle, ei ainoastaan neljälle pelaajalle. Parannusesineiden ja ammusten jakamisen voi olettaa toimivan kaveriporukassa, mutta satunnaisjonoissa se on varsin kova vaatimus. Jumiutuminen surkeaan aseeseen tekee myös pelaamisesta nihkeätä, eikä vaihtaminen ole aina niin mielekästä tai kannattavaa läpäisyn kannalta yhteisten ammusten, mutta erilaisten ammustyyppien vuoksi. Betaan nähden peliin on tullut neljä uutta putsaajaa. Vaan myös siksi, että peli itsessään on varsin vaihteleva sessioiden välillä. Mahdollisen peliseuran rajallisuus käy varsin nopeasti ilmi joko vanhemmissa tai satunnaisemmissa peliporukoissa pelin maksaessa 60 euroa
Ja tietysti pelaajan kiekonkäsittelytaidoista. Parhaissa joukkueissa, kuten kaksi edellistä mestaruutta napanneessa Tampa Bayssa, yhdistyvät taito, fysiikka ja saumaton joukkuepeli. FIFA ja Madden NFL ovat käyttäneet Frostbitea jo vuosia, siihen nähden on yllättävää, kuinka onnistunut änärin siirtymä on. NHL 22 uudistuu ajan hengen mukaisesti. Supertähdet erottuvat jo muutenkin selkeästi rivimiehistä, X-Factor-alleviivaus tuntuu turhanpäiväiseltä markkinointikikalta. Haltuunotot eivät onnistu aina sataprosenttisen luotettavasti, vaan riippuvat pelaajan ja mailan asennosta. Luistelua, mailankäyttöä ja kiekon liikkumista pyritään mallintamaan realistisesti, toisaalta otteluissa jaetaan epärealistisen niukasti jäähyjä, vaikka jäähyherkkyyden asettaisi tappiin asti. Visuaalinen häly uhkaa lipsahtaa häiritsevän puolelle. Fyysisten puukäsipakkien valtakausi on ohi, nykyään NHL:ää hallitsevat sulavasti luistelevat taitoniekat – ainakin runkosarjassa. EA Sportsin runsaasti hehkuttama X-Factor on ihan hauska idea, mutta jää lopulta sarjakuvamaiseksi kuriositeetiksi. Tampasta löytyy roppakaupalla taitoa mutta myös fyysistä karheutta, jota tarvitaan etenkin pudotuspeleissä. Onko mikään enää entisensä. Aleksander Barkov loistaa läpiajoissa ja osuu tarkemmin rankkareissa, Sebastian Ahon syötöt napsuvat perille vaikka takaviistoon, Mikko Rantanen hallitsee lättysyötöt. Tärkeitä asioita toki nekin, etenkin moninpelissä. Suomalaistähdistä kolme saa X-Factor-käsittelyn. Tämän hetken paras pelaaja, Connor McDavid, on pysäyttämätön pikajuna luistimilla, eikä hänen vauhtinsa hyydy edes kaarrosten aikana. Jäälle heijastetaan pelikatkojen aikana muutenkin runsaasti tilastoja, esimerkiksi laukaisumääriä ja aloitusvoittojen jakautumista. Parantuneen fysiikanmallinnuksen ansiosta myös maila käyttäytyy luonnollisemmin. Unohdettu uros Uudistuksista huolimatta tutut lainalaisuudet pätevät. Ulosantia vaivaa myös epätasaisuus: nelosketjun jyrät näyttävät lähinnä satunnaisgeneroiduilta muovinaamoilta ja playo -parrat muistuttavat pahimmillaan tussilla tuherrettua pikselimössöä. Florida paahtaa NHL:n kärjessä, Jesse Puljujärvi takoo pisteitä armotonta tahtia ja Suomen puolustajaeliittiin lukeutuva Rasmus Ristolainen uhkaa tippua olympiajoukkueesta. Ja mikä tärkeintä, NHL:n pelattavuus on edelleen hyvässä kuosissa. Jääkiekossa eletään uutta aikakautta. ikka ei ole leuat loksauttavan komeaa. Aluksi en juuri huomannut muutosta aiempaan, mutta muutaman pelin jälkeen erot alkoivat näkyä. Uusi ja uljas pelimoottori näkyy käytännössä aika vähän. Animaatio on rahtusen aiempaa komeampaa, tähtipelaajat näyttävät enemmän itseltään ja yleisön pahvimaisuus on EA Vancouver / EA Sports Arvosteltu: Xbox Series X/S Saatavilla: PS5, PS4, Xbox One Versio: Myynti Moninpeli: 2-4 pelaajaa samalla koneella, verkossa 2-12 pelaajaa Ikäraja: 12 karissut. Sisarsarjoja riivanneet lastentaudit on selätetty. Toiminta jäällä on toki aiempaa sulavampaa ja tähtipelaajat, kuten pelin kansikuvapoika Auston Matthews ja Edmontonin superstara Leon Draisaitl, tunnistaa naamavärkistään ja pelityylistään, mutta gra. Hyppäys uuteen moottoriin onnistuu hämmästyttävän kivuttomasti. Pelimoottori on vaihtunut näyttävämpään Frostbiteen, tähtipelaajat erottuvat aiempaa selkeämmin harmaasta massasta ja fysiikanmallinnus ottaa askeleen eteenpäin. Varmimmin kiekon saa napattua hyökkääjältä aktiivisella mailankäytöllä eli painamalla oikeaa olkanappia ja tökkimällä oikealla tatilla vastustajan suuntaan. PAKKASEN PUREMA 36. Malkin ja massiivinen maila. En ole tahkonnut änäreitä viime vuosina koTähtiloistoa á la Connor McDavid. Tehokkaampi rauta näkyy ennen kaikkea olemattomina latausaikoina ja tasaisena ruudunpäivityksenä. Komposiitti ei heilu enää kontaktitilanteissa levottomasti joka suuntaan vaan kulkee realistisemmin pelaajan mukana. Info on ihan hyödyllistä, mutta karmean näköistä. Arcade-henkisyyttä lisäävät myös supertähtien ominaisuuksia buustaavat X-Factor-kyvyt. Vedän pipon päähän ja luistimet jalkaan, mikään ei voita pipolätkää! N yt ovat maailmankirjat sekaisin. Myös syöttöpeli ja mailankäsittely on kohentunut aiemmasta: kiekko käyttäytyy loogisesti ja jopa lättysyötöt onnistuvat hyvällä prosentilla. Pidän NHL:n tuntumasta, mutta pelattavuus repii kokonaisuutta kahteen vastakkaiseen suuntaan. Tarkempi perehtyminen analytiikkaan varmaan parantaisi pelaamistani, mutta en voi sietää levotonta värikirjoa, joten poistin apurattaat ensitöikseni. Paras tapa puolustaa on sijoittua hyökkääjän ja maalin väliin kuten todellisuudessakin. Talviklassikko Visuaalisia vinkkejä auliisti jakava On-Ice Trainer täyttää oletusasetuksilla jään erilaisilla väreillä ja nuolilla. Markus Lukkarinen NHL 22 Pihalla paukkuu pakkanen, mutta ei se mitään. Mutta miksi ihmeessä Patrik Laineen ruoska ei ole yltänyt X-Factorien laukaisukategoriaan. Onnistuneet taklaukset tuottavat rutkasti mielihyvää, mutta niittien hakeminen yksi vastaan yksi -tilanteissa on turhan riskialtista
Omalle kiekkoilijalle valitaan hahmoluokka, esimerkiksi voimahyökkääjä tai pelintekijä, ja kehitetään pelaajan tekniikkaa, voimaa, pelityyliä ja sitkeyttä. Menestyksen kivijalka on onnistunut rekrytointi, jossa erityisen tärkeässä roolissa on pelaajatarkkailu. Arcademaiset kolme vastaan kolme -spektaakkelit ja kolmen pelaajan kaikki kaikkia vastaan -kamppailut ovat muutaman illan hupia ja maistuvat erityisen hyvälle kaveriporukan kesken. Suuria mullistuksia on turha odottaa, uudistusten keskiössä on X-Factor. NHL 22 on perusteiltaan toimivaa lätkää. Pelimoottorin päivitys Frostbiteen on onnistunut, mutta uudistukset jäävät turhan maltillisiksi. Suurimmat tähdet näyttävät itseltään. Uusi pelimoottori on aiempaa näyttävämpi. Huonoa: . Hyvää: + Onnistunut hyppäys uuteen pelimoottoriin. Samalla pääsee napsimaan pelaajia laajennusdraftissa – ehkä Joonas Donskoi saa Seattleen seurakseen muitakin suomalaisia. Käytännössä tarinaa kuljetetaan kuitenkin eteenpäin . Vaikka X-Factor-kyvyt on nostettu näyttävästi framille, niiden merkitys pelattavuuteen on vähäinen. Jäällä homma toki toimii ja oman pelaajan nostaminen NHL:n eliittiin tuottaa mielihyvää. Eikä 77 ole huono numero – kuten lähes koko uransa seiskaseiskana kiekkoillut Ray Bourque todistaa. Peliseuraa löytyy rivakasti ja verkkoviive pysyy hyvin kurissa. Maskottiasuiset kiekkoilijat ja yliampuvat taklaukset jaksavat huvittaa kerta toisensa jälkeen. Aloitusvoitot hyökkäyspäässä ovat arvokkaita. Be a Prossa oman pelaajan persoonallisuus ja kemia joukkuekavereiden kanssa on näennäisesti tärkeässä roolissa. on mukana, joten kannujahdin voi aloittaa tuoreen tiimin puikoissa. Sharksin hiipunut tähti. Eikä selostusta ole saatu kuntoon tänäkään vuonna: tapahtumiin ylireagoiva ja jatkuvasti meuhkaava selostus saa Antti Mäkisen kuulostamaan rauhalliselta. Tuoretta NHL:ää on hankala pisteyttää. Vaihtoaitio on täynnä mailoja ja rautakankia. ktionaalisella podcastilla ja tekstilaatikoilla, mikä tuntuu aika valjulta kilpailijoihin eli futikseen ja korikseen verrattuna. vin paljon, etenkään verkossa, mutta nettiväännöt tuntuvat tänä vuonna toimivan teknisesti aiempaa paremmin. Kilpailuhenkiset pelurit suuntaavat World of Cheliin, jossa ihmisjoukkueet kilpailevat nettiliigan herruudesta. Auston Matthews vai Freddie Mercury. Frostbite-päivitys on vaatinut taatusti EA Vancouverilta rutkasti hommia, mutta olisin toivonut pientä viilausta myös pelitiloihin. Hädin tuskin tunnistin edes Leo Komarovia. Liigan 50 suurimmasta tähdestä on tehty erikoiskortit, joita voi päivittää paremmiksi joko kolikoilla tai power-upeilla. Keräilykorttipeli Ultimate Teamissa availlaan pakkoja supertähtien toivossa. Niukasti uutta. 37. Franchise-tilassa leikitään Jarmo Kekäläistä eli johdetaan oma joukkue Stanley Cup -jahtiin. Vihdoinkin ohitin Pricen! Runkosarja jäi väliin, mutta Kutsherov jyrää pudotuspeleissä. Ja tietysti X-Factor-kykyä. Tänä vuonna NHL:ään liittynyt Seattle Kraken 77 X-Factor-hehkutukselle ei ole katetta. Ole ammattilainen NHL mahtuu EA Sportsin arvoasteikolla suunnilleen kolmosketjuun, mikä näkyy eri pelimuotojen tuotantoarvoissa. Vuosien tauon jälkeen lätkän pariin palaava voi lisätä arvosanaan kolme pistettä, tuttuihin pelimuotoihin lopen uupunut voi puolestaan vähentää pari pistettä. Ketjukaverini Mathew Barzal oli varmaankin käynyt salilla, sillä hän näytti aiempaa urheilullisemmalta, mutta alempien ketjujen pelaajien naamat olivat minulle yhtä mössöä, eivätkä heidän nimensä jääneet mieleeni. X-Factor uupuu Hyppäsin jäälle avoimin mielin ja valmiina uuteen, mutta minut valtasi nopeasti tuttu, vuosien takainen nostalgian tunne. Vasilevski on voiton takuumies. NHL 22 on tutunmakuista lätkää
Hyvin pyyhkii myös EA Sportsin FIFA-jalkapallolla. Aluevai miespuolustus. PSG on täynnä supertähtiä. Toki korkeilla kaaripalloilla ja keskityksillä on edelleen oma paikkansa, etenkin jos vastustajan alin linja koostuu kolmesta topparista. ksumpi. Fiksumpaa on luoda tilaa lyhyillä syötöillä ja ohittaa vastustajan puolustus linja kerrallaan. Nopeiden hyökkäysten puolustaminen on kinkkistä, mutta omalla puolella palloileva tekoäly on hieman aiempaa . Pelaako Pukki viimeistä kauttaan Valioliigassa, selviääkö Hradeckyn Leverkusen Mestareiden liigaan, järjestetäänkö Qatarin MM-kisat oikeasti. Rauhallisempi tahti on tärkeä askel kohti realismia, mutta ennen kaikkea se on märkä rätti pikajuoksijoilla joukkueensa täyttävien verkkopelureiden kasvoille. Toisiinsa törmäävät pelaajat saattavat poukkoilla oudosti tai pallo kimpoaa epämääräiseen suuntaan. ow’ta luonnollisemmaksi. Free-to-play-peliksi surkeasti muuntunut Pro Evolution Soccer korisee kuolinpedillään, joten FIFA saa mellastaa mielin määrin futiskenttien itsevaltiaana. Maalivahdit liimaavat pallot varmemmin kuin viime vuonna ja tekevät komeita reaktiotorjuntoja, mutta riittävän ylös suunnatut laukaukset uppoavat hyvällä prosentilla sisään. Toisinaan kentällä näkee silti eriskummallisia tilanteita. Vaikeasta asennosta laukaiseva pelaaja horjahtaa helpommin kumoon, taitava driblaaja etenee pallon kanssa ketterämmin kuin puujalkainen pakki ja heikosti suunnattu syöttö aiheuttaa vastaanottajalle ongelmia. Häröpallot ja oudot törmäykset ovat kuitenkin todella harvinaisia, yleisesti ottaen fysiikanmallinnus on aiempaa loogisempaa. Vihdoinkin nettitiimilläni on käyttöä Nemanja Mati?in verkkaisille kintuille! Lumoava liike Moderni jalkapallo on parhaimmillaan, kun Liverpoolin ja Manchester Cityn kaltaiset FIFA 22 EA Sports Arvosteltu: Xbox Series X/S Saatavilla: PS5, PS4, Xbox One, Switch, PC Versio: Myynti Moninpeli: 2-4 pelaajaa samalla koneella, 2-22 pelaajaa verkossa Ikäraja: 3 hyvin valmennetut jättiläiset iskevät yhteen. FIFA 22 on sarjan ensimmäinen alusta asti uuden sukupolven laitteita varten suunniteltu jalkapallo, mikä näkyy futiksen entistä skarpimmassa ulkoasussa ja parempana pelattavuutena. Kymmenyksen viive vaihdossa voi johtaa tilanteesta myöhästymiseen ja päästettyyn maaliin. Peli soljuu nautinnollisesti, kun taitavat pelaajat rakentavat tilanteita maltillisesti ja etsivät kentältä tyhjiä tiloja. Jürgen Klopp ja Pep Guardiola jakavat kiihkeästi ohjeita kentän laidalta. Ja jäykästi elehtivät managerit ovat ilmeisesti nielaisseet rautakangen. JALKAPALLOKENTTIEN YKSINVALTIAS 38. Mané jatkaa pelivälineen rangaistusalueen rajalla Mo Salahille, joka pelaa oikean jalkansa vapaaksi pienellä vartaloharhautuksella ja paukuttaa pallon vastustamattomasti oikeaan alanurkkaan. Keihäänkärkenä toimii edelleen keräilykorttipeli Ultimate Team, jossa kasataan oma unelmatiimi, luodaan joukkueelle voittava taktiikka ja kisaillaan kattavasti sekä yksinettä moninpelissä. Maajoukkueet kamppailevat uskottavasti arvokisapaikoista, ja suomalaiset huippupelaajat tekevät tulosta hyvissä sarjoissa. Markus Lukkarinen FIFA 22 Mikä on menestyvän joukkueen suurin uhka. Cityn pallonhallintajakso katkeaa, kun Liverpool prässää armottomasti John Stonesia. Stones antaa vaikeasta asennosta harhasyötön ja pallo lipsahtaa Liverpoolin Sadio Manélle. Kilpailijat on lyöty kanveesiin, ja rahakirstu pursuaa yli äyräiden. Supertähdet elehtivät tunnistettavasti, ja Messin kaltaiset eturivin pelaajat on mallinnettu karvapartoja ja tatuointeja myöten autenttisesti. Avoimia kysymyksiä on kuitenkin enemmän kuin vastauksia. Puolustuksen organisointia pyritään helpottamaan pienillä muutoksilla. Muilta osin paketti on harmillisen yllätyksetön ja pelimuodot turhankin tuttuja. Yksityiskohtainen käsittely ei kata kuitenkaan kaikkia urheilijoita. Valioliigan herruus kuuluu Liverpoolille! Vihreän veran shakki näyttää paremmalta kuin koskaan, ja latausajat ovat olemattomia. Etenkin jos laukauksen ajoittaa täydellisesti. Pohjoismaisissa sarjoissa palloilevat pelaajat ovat aikamoisia pökkelöitä suursarjojen tähtien rinnalla. Sooloilu toimii vain helpoimmilla vaikeustasoilla tai huippuluokan pelaajilla. Tilastonikkareita ilahduttavat aiempaa tarkemmat statistiikat. Mukavoituminen. Pallo ja pelaajat on mallinnettu aiempaa paremmin, mikä näkyy pienissä asioissa. Käytännössä uusi järjestelmä on sen verran kömpelö, että vaihdoin pelaajaa mieluummin klassisella olkanapin painalluksella. Olin ällikällä lyöty, kun tekoälytoverit blokkasivat laukauksia oma-aloitteisesti. Hallittavaa pelaajaa voi nimittäin vaihtaa napauttamalla oikeaa tattia ja heilauttamalla tattia tietyn pelaajan suuntaan. Sekä urheilijat että pallo liikkuvat aiempaa verkkaisemmin, mikä muuttaa pelin . S uomalainen jalkapallo on tällä hetkellä kiinnostavampaa kuin koskaan. Tarkasti mallinnetut huippupelaajat, laajat lisenssit ja koukuttavat pelimuodot pitävät pelaajia tiukasti otteessaan. Animaatio soljuu muutenkin komeasti. Syöttöprosentit ja harhautusten onnistumisprosentti ovat Legenda, tuleva legenda ja yksi Lukkarinen. Parasta tämän vuoden futiksessa on kuitenkin aiempaa verkkaisempi tempo
Näyttävä ulkoasu ja notkeasti rullaava ruudunpäivitys eivät ole myöskään haitaksi. Katufutikseen keskittyvä Volta-pelimuoto ei yllä edelleenkään FIFA Streetin tasolle. Voltavaa kehitystä Pelimuodoista rakkautta saa eniten Ultimate Team. Ultimate Team ei ole uudistunut tarpeeksi, surkea selostus. Supertähdet on mallinnettu pikselintarkasti. Futiksen tasapaino muuttuu päivitysten myötä, mutta ainakin kirjoitushetkellä hyökkäysja puolustuspeli olivat hyvässä tasapainossa. Osa ansiosta kuuluu todennäköisesti myös tuoreelle valokuituyhteydelleni. Syykin on selvä: FUT tuottaa pelijätille tukuittain tuohta, kun pelaajat ostavat oikealla rahalla pelaajapakkoja Mbappén, Messin, Ronaldon ja kumppaneiden toivossa. Coop-minipeleihin keskittyvässä Volta Arcadessa on ideaa, mutta matseja voi tahkota vain viikonloppuisin – miksi ihmeessä. Huonoa . Erikoistilanteet ratkaisevat tiukkoja otteluita. Ero 2K:n luonnollisen kuuloiseen ja asiantuntevaan korisselostukseen on karmaisevan suuri. Lisäinfo helpottaa omien heikkouksien tunnistamista ja pelin kehittämistä. Rahallinen sijoitus on maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin henkisen pääoman kasvuna. Mitä paremmin onnistuin täyttämään managerin toiveet ottelun aikana, sitä vakaampi asemani joukkueessa oli. ta aiempaa monipuolisemmin ja Division Rivals jakaa pelikauden aikana auliimmin palkintoja. Kun on kerran suorittanut harjoituksen hyvällä arvosanalla, jatkossa treenit kannattaa simuloida. Omaa stadionia voi tuuna82 Kilpailijansa murskannut FIFA on pelillisesti mainiossa iskussa. Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu, vaikka vuodet vierivät. Mestari vailla haastajia Antti Muurinen, suuri suomalainen jalkapalloajattelija, kuvaisi tuoretta FIFAa kolmella sanalla: eteenpäin on menty. Hahmonkehitys taitopuineen ja joukkuetta hyödyttävine erikoisominaisuuksineen on myös silkkaa ropetusta. Animaatiot ovat aiempaa yksityiskohtaisempia. Tästä on suuri hyöty etenkin kilpailullisessa moninpelissä. Moninpelissä marginaalit ovat kuitenkin pieniä. Son kannattelee sekä Tottenhamia että FUT-tiimiäni. 39. Viiden pisteen ero suorituskyvyssä on toisinaan ratkaisevan suuri. Kattaus on monipuolinen ja kansainvälinen. tärkeää perustietoa, astetta tarkempi analyysi näyttää millä alueella oma joukkue on menettänyt pallon ja mistä kulmista laukaukset on blokattu. Mielenkiintoisimmasta päästä on mahdollisuus luoda täysin uusi joukkue ja haastaa vakiintuneet suurseurat. On käsittämätöntä, kuinka kehnot selostajat EA Sportsin urheilupeleissä on. Rauhallisempi tempo, johdonmukaisempi fysiikanmallinnus ja aiempaa skarpimpi tekoäly tekevät otteluista realistisempia ja samalla nautinnollisempia pelata. Chilwell avaa peliä vasemmalta laidalta. Elämänlaatua parantaa mahdollisuus ohittaa tylsät treenit. Ja myös kuulostaa hyvältä – FIFAn soundtrack koostuu yli 120 kappaleesta ja genre vaihtelee hiphopista alternativeen ja housesta rockiin. FIFA tuntuu paremmalta kuin vuosiin. Tältä etäisyydeltä ei ole varaa epäonnistua. Tavoitteeni oli murtautua Leicesterin vakiokokoonpanoon, mikä tarkoitti tiiviimmän suhteen luomista manageri Brendan Rodgersiin. Oman stadionin tuunaaminen on tärkeä osa futiskokemusta. Yleensä olen saanut FIFAn moninpelistä näppylöitä viimeistään parissa viikossa, mutta tänä syksynä tahti on ollut toinen. FIFAn selostus on edelleen onnetonta. Kikkailu viihdyttää aikansa ja kaduilla on kätevä harjoitella 1 vs 1 -tilanteita, mutta ikävä kyllä Voltasta on heivattu tarina ja pelimuodoissa ei ole pitemmän päälle riittävästi vaihtelua. Uratila on kokenut tervetulleita uudistuksia. Homma toimii kentällä mallikkaasti, mutta tärkeimmät pelimuodot junnaavat paikoillaan. Hyvän tiimin saa kasattua myös ilman oikeaa rahaa, sillä aktiivisella pelaamisella kilpailukykyinen jengi on koossa jo muutamassa viikossa. Olen jaksanut tahkota nettimatseja viikosta toiseen ja myös pärjännyt aiempaa paremmin. Etenkin Ultimate Team kaipaisi selkeää tuuletusta, sillä lypsylehmätkin kaipaavat ajoittain uusia virikkeitä. Olenkin aina haaveillut androidiarmeijan komentamisesta ja Euroopan valloituksesta! Oman pelaajan luotsaaminen kohti futismaailman huippua on roolipelimäisempää kuin aikaisemmin. Ultimate Teamin muutokset ovat pieniä. Pelimuodot kaipaisivat kuitenkin freesausta Hyvää + Aiempaa realistisempi pelattavuus, uratilan muutokset. FIFA 22 ottaa kehitysaskeleita yksinpelin saralla, mutta EA Sportsin muskeleilla pitäisi pystyä vielä parempaan. FIFA 22 on laadukas futispaketti. Hyökkäyksessä Jamie Vardyni kalpenee Robert Lewandowskin rinnalla, eikä puolustukseni johtohahmo Jonny Evans vedä vertoja Virgil van Dijkille
Asemapaikka tämä, ampumasuunta tuo Varsinainen taktiikkasysteemi on erinomainen. F ootball Manager ja sen edeltäjä Championship Manager ovat aina olleet minulle ennen kaikkea roolipelejä. Tilastotiede ei ole aiheuttanut jalkapallossa samanlaista pelityylin mullistusta kuin jenkkifutiksessa ja koripallossa. Juuri siitä seuraa managereiden ja toimareiden tuolileikki, harKun kokoonpano pysyy pitkään samana, ukot alkavat löytää keskinäistä kemiaa, mitä osoitetaan viivoilla. Kausipäivityksessä prässipelin tehoa on laskettu rankaisemalla kunnon loppumisesta entistä rajummin. Vaikka pelaajat ovat vain nimiä, numeroita ja tilastoja, joukosta nousee aina esiin suosikkeja ja inhokkeja. On järkevämpää napata markkinoilta joku, joka on ennenkin ollut samoissa hommissa eikä ole osoittautunut täysin toivottomaksi. Football Managerin pelimoottori luo uskottavan näköistä jalkapalloa, mikä on pelin viehätyksen kannalta oleellista. Parhaimmillaan Football Managerissa pelimaailma alkaa elää omaa elämäänsä. Taloustieteilijät Peeters, Szymanski ja Terviö tekivät tutkimuksen jalkapallomanagereiden markkinoista ja tulivat samalla paljastaneeksi jotain toimitusjohtajista. Huipulla pyritään pallokontrolliin, prässiin ja kovaan tempoon, pelaajat ovat hyviä kaikessa eikä heikkouksia juuri ole. Molempien maailma toimii samalla logiikalla. Apumanageri vinkkaa ennen matsia hienosäätöjä taktiikoihin. Vaihtoehtoisesti laituri leikkaa keskelle liki samalla idealla. Oldhamin pelaajista lempparini on Dearnley, joka tuntuu suorittavan illasta toiseen roolissa kuin roolissa. Se toki johtuu siitä, että pelaajatyyppiä ei Suomen huipputasolla oikein ole, vaikka moista kaivattiin jo Paatelaisen joulukuusen alaoksille. Muulle joukkueelle riittää, jos he pystyvät potkaisemaan pallon kentän pituudella kohti vastustajan päätyrajaa. Yksilötasolla taas pystyy antamaan pelikohtaisia ohjeita, jolloin hyökkäävän keskikenttäpelaajan saa parilla klikkauksella määriteltyä piilokärjeksi, syöttökoneeksi tai vaikka pakkeja häiritseväksi prässääjäksi. Firmoilla ja seuroilla ei ole syitä antaa mahdollisuuksia lahjakkaille tulokkaille, koska huipputekijä todennäköisesti napataan jonnekin parempaan paikkaan paremmilla ehdoilla. Vastustajan puolustusta yritetään haitata tuomalla laidalle miesylivoimaa, kun laituri vie pakin mukanaan ja wingback nousee tyhjään tilaan. Jos pelaajan kuntopalkki alkaa loistaa punaisena, usein on jo liian myöhäistä vaihdolle. Alasarjoissa pärjää, jos jaksaa juosta 90 minuuttia, sillä vähän yksipuolisempikin futari takoo maaleja, jos juoksunopeus on maailman kärkeä. Jalkapallon uudet tuulet näkyvät suoraan joukkueiden pelityyleissä, sillä liki jokainen joukkue pelaa modernia wingKEHNOKIN ON PAREMPI KUIN RISKI Sports Interactive / Sega Versio: Julkaisu Minimi: Intel Core 2 / Athlon 64, 4 Gt muistia, Geforce 9600 GT, Radeon HD 3650 Ikäraja: 3 back-peliä ja pelityyli toimii kuten todellisuudessakin. Pikavalinnoilla voi nopeasti kliksuttelemalla valita muodostelman, yleisen pelifilosofian hyökkäävästä lihamuuriin, prässin aggressiivisuuden ja syöttöpelin tyylin. Alasarjoissa omia junnuja ei tarvitse oikein mihinkään, koska runsaudessa pystyisi osto-, myyntija vuokrauspalvelua pyörittämään loputtomasti. 40. Onko se siipi, vinkkari, laitakiituri Football Managerin kunniaksi on sanottava, että tekijät pyrkivät seuraamaan jalkapallomaailmaa ja mallintamaan sen peliinsä. Huippujoukkueet tekevät tietenkin kaikkea yhtä aikaa, ja sprintterin nopeudella liikkuvat hyökkääjät vielä hakevat läpisyöttötiloja. Vinkit kannattaa ottaa tosissaan. Tuukka Grönholm FOOTBALL MANAGER 2022 Mielikuvitus on siitä hauska, että se ei tarvitse kuin vähän viitteitä ja asiat alkavat paisua tarinoiksi. Koriksessa taas alettiin heitellä vain aivan korin alta tai kolmosviivan takaa, kun huomattiin, että huippupelaajilla kolmosen pisteodottama on joka heitolla suurempi kuin pitkällä kakkosella. Nykyjalkapallon tärkeimmäksi pelipaikaksi mainitaan usein wingback, jolle ei edes ole luontevaa suomennosta. Systeemi myös näyttää suoraan, jos muodostelma on liian yksipuolinen tai jokin kenttäalue ei ole yhdenkään pelaajan vastuulla. Pidän myös siitä, että maailman huipulla ja alasarjoissa pelataan luonteeltaan tyystin erilaista jalkapalloa. Alkukausi meni pelitempon säätämisessä Oldhamin pelaajille sopivaksi, sillä maitohapon kangistamilla jaloilla ukot sortuvat helppoihin virheisiin eivätkä saa mitään aikaan. Mukana ovat käytännössä kaikki Euroopassa vähänkin tosissaan palloa potkivat pelaajat 123 eri liigassa. Jatkuvia taktiikkamuutoksia ei suosita, vaan joukkue pelaa sitä paremmin, mitä kauemmin samalla pelisysteemillä ja roolituksella on menty. Jefussa joukkueet alkoivat suosia heittopeliä, kun tilastot paljastivat sen ylivoimaisuuden. Tiede ei onneksi ole unohtanut jalkapalloa. Ratkaisu toimii, sillä Football Managerin pelaajatietokanta on taas järkyttävän laaja. Football Manager vääntää tilastot kertomukseksi ukoista numeroiden takana. Näennäisesti pelissä johdetaan jalkapallojoukkuetta managerin pallilta, mutta todellisuudessa kaitsen yksilöitä, joiden toivon kehittyvän maailmantähdiksi. Vakiokokoonpanon suosiminen rajoittaa tyyliä juuri sopivasti
Tekijöiden mukaan se luo elämää, minulle se on vain turhaa kohinaa. Pukkiparty siis, mutta koko joukkueen laajuisena. Huonoa . En pelannut vielä niin paljon, että kehtaisin antaa pinnoja, sillä ei ole mitään käsitystä pelitasapainosta kokonaisuutena. Jos ottelun aluksi sanoo, että nauttikaa ja pitäkää hauskaa, puoliajalla ei voi pää punaisena rähjätä, jos matsi meneekin vihkoon. Olkaamme siis somelaisia Football Manager vaatii tilastojen tuijottelun sietokykyä, mutta kliksuteltavaa on silti valtavasti liikaa. Taktiikka vaikuttaa tasapainoiselta, sillä kentän ongelma-alueet korostetaan punaisella. Vedonlyöntitoimisto ilmoittaa, että vastustaja voittaa seuraavan pelin todennäköisemmin kuin kolme kertaa neljästä, mutta apuvalmentaja vinkkaa, että matsiin kannattaisi lähteä reippaasti hyökkäämään. Tosin loppukaudesta siirryin kahden hyökkääjän yläkerrasta yhteen, mutta lisäsin laiturit. Hyvää + Pelaajien roolitukseen perustuva taktiikkasysteemi toimii. Molemmat tiedot eivät voi olla oikein, joten datan sijaan tarjotaan liian usein dadaa. Vinkeistä kannattaa ottaa onkeensa, sillä todellisuudessa ne otetaan pelimoottorin syövereistä. Ysärin Championship Manager -fiiliksiin en ole nykyään enää päässyt, mutta se ei ole pelin vika. Idea on hieno, koska se tekee alter egostani yhden pelimaailman ukoista, joka alkaa elää omaa elämäänsä Oldhamin menestyksen tai menestymättömyyden myötä. Pelinsisäiset somepäivitykset kiinnostavat yhtä paljon kuin todellisuudessa. Pelasin lempityylilläni, jossa nostan englantilaisen alasarjajoukkueen Valioliigaan lainaja ilmaispelaajia hyödyntämällä. Tahkosin peliä Game Passin myötä ja tunsin viihtyväni. Käytännössä myös tekoälyn apuvalmentajat ja -managerit kertovat, mikä voisi olla vikana. 41. Jos en kehu, pelaaja alkaa murjottaa ja pelaa huonommin kentälle päästessään. Football Manager vaikuttaa valmiimmalta kuin tässä vaiheessa kautta yleensä. Liikaa tylsää ja yksitoikkoista kliksuttelua. Football Managerissa haastatteluiden ja muiden keskusteluiden vaikutus lopputulokseen on liian suuri suhteessa siihen, miten monotonisia ja itseään toistavia osuudet ovat. Otteluhaastatteluissa toivon, että toimittajat eivät kysy yksittäisestä pelaajasta mitään. Pelaaminen muistuttaa välillä duunisähköpostin kahlaamista. Joskus karsastin ottelutoteutusta, mutta meno alkaa jo näyttää jalkapallolta. Football Manager mallintaa maailman erinomaisesti. Vaikka aina välillä joukkue ottaa pataan, ukot eivät saa mitään aikaan kentällä, enkä keksi mikä taktiikassa on muka pielessä, Football Manager antaa laajat työkalut otteluiden ja pelaajien analysointiin. Pukukoppikeskusteluissa idea on liki sama, mutta ne toimivat paremmin. Turhien ilmoitusten kuittailusta pääsee eroon poistamalla ne asetuksista, mutta yksi rutiineista on pakko jättää päälle. Onneksi pukukoppipuheessa on myös voitettavaa ja haastatteluja enemmän logiikkaa. Kun joukkue voittaa, se on ansiotani. Jos kehun tyyppiä, hän odottaa saavansa peliaikaa ja menettää virettään, jos peliaikaa ei tule. Tosin peli on siitä kiva, että minulle ei tule huonoa omaatuntoa siitä, että Eeron jukkapalmun kukkiminen kiinnostaa yhtä vähän kuin joku viikonlopun kolmesta päällekkäisestä kilpapeliturnauksesta. Kun häviän, se on pelin vika. Olen todennäköisesti itse vain muuttunut vuosien varrella Football Manageria enemmän. Toisaalta huonosti menneen pelin jälkeen voi ensin haukkua kaikki, mutta kehua hyvin pelanneet ja se myös toimii. Väärällä valinnalla voi pilata fiiliksen, oikealla nostaa tunnelmaa. Perusfiilis ei ole muuttunut. Muu on vain oheistoimintaa. Infoähky on välillä puuduttava, koska pelissä on kiinnostavaa taktiikoiden suunnittelu ja otteluiden jännittäminen. Pelissä pystyy hakemaan aloitusseurasta töitä muista joukkueista, mutta manageri Tuukka Grönholm ei kiinnosta, ennen kuin pystyn osoittamaan, että olen vähän kehnoa parempi. voille paikoille otetaan niitä, jotka ovat ennenkin olleet hommissa. Lisäksi kuvasta näkee oikeasti keskikentän ja puolustuksen etäisyysongelmat. Tuntuu, että touhussa on vain hävittävää. Jengi sisuuntuu, eivätkä joukkuetta perässään kiskoneet koe työnsä jääneen huomiotta. Edessä on uudelleen ja uudelleen aina sama monivalinta, aina samoilla vaihtoehdoilla. Pelaaminen vaatii taulukoiden sietämistä
Tärkeimmät kulkuvälineet ovat maastoja maantiepyörät, sukset ja lumilauta sekä rakettireppu ja liitopuku. Kun taas laskee alamäkipyörällä, on painopiste korkeammalla ja takarengas luistaa kovavauhtisissa käännöksissä. Kartalla voi hyppiä paikasta toiseen, mutta yhtä hyvin voi vaikka lähteä tunturiin moottorikelkalla. Vaihtelua on kiitettävästi ja aina on uutta tekemistä. Rakettireppu on nopein tutkimisväline. Vihaan tekopirteää awesome dude -meininkiä. Tässä ja monessa muussa ratkaisussa näkee, että pyrkimyksenä on koukuttaa päivittäiseen pelaamiseen. Mennä voi minne haluaa ja sieltä tullaan lujaa alas, joko kilpailussa tai omaa o arireittiä. Parin minuutin jälkeen kisa muuttuu silmänräpäyksessä alamäkipyöräilyksi. Hei, boom-boom-boomeri Inhoan pitkiä tutoriaaleja. Kaikki on ”ihan kivaa”, mutta ei synnytä riippuvuutta. Rakettirepulla on kätevä etsiä pelimaailma salaisuuksia. Mutta kokonaisuus jää sieluttomaksi. Vuoristojen lisäksi erilaisia maastotyyppejä ovat muun muassa kanjonit, aavikot ja punapuumetsät. Fillarit ovat oikeita maastoja maantiepyörämalleja, mutta arcade-kaahauksessa yhteys oikeisiin pyöriin on toki vain kosmeettinen. Jo yksi kunnon mälli riittää pudottamaan kärkikahinoista. Palkinnoksi saa uusia tapahtumia kartalle, vauhdikkaampia . Riders Republicissa onnistuu kumpikin, mutta hurjinta on vuorenrinteiden nuoleminen liitopuvussa. Jos vertailukohtaa hakee, Riders Republic on extreme-lajien Forza Horizon. Endurokisoissa kysytään tarkkaa pyörän hallintaa. Tunnetuin lienee Yosemite. Riders Republicin tehnyt ranskalainen Ubisoft Annacy teki viisi vuotta sitten Steep-laskettelupelin. PUUTTUU VAIN RINNERAVINTOLA Märkä asfaltti ja katupyörä ovat liukas yhdistelmä. Vaatteita voi ostaa myös oikealla rahalla, jos kymmenen euron furry-puvut tuntuvat houkuttelevilta. 42. Vauhtia ei ole sen vähempää, mutta reitti alas vuorenrinnettä muuttuu kapeammaksi ja meno kiikkerämmäksi. Tekemistä olisi useammankin loman edestä, mutta minulle tämän laskettelukeskuksen hissilippu on silti liian kallis. yksityiskohdat ja efektit ovat enemmän PS4:sta kuin PS5:sta. A lppihiihdon maailmancupissa ei ole yhteislähtöjä – hyvästä syystä. Riders Republicissa sen sijaan riittää härdelliä, kun 64 kisaajaa syöksyy kylki kyljessä ensimmäiseen mutkaan. Vauhti ja mäkien jyrkkyys tuntuvat vatsassa asti. Ohjaustuntuma on lähes kaikissa kisaluokissa suorastaan kiitettävä ja pelaaminen helppoa. Kun nämä yhdistetään, tunnen hiljaista boomer-raivoa. Ympäristöjen tilkkutäkkimäisyys näkyy vain korkealla rakettirepulla lentäessä. Pikakelauksella voi peruuttaa, mutta aikaa kuluu. Peruskilpailuissa, joita on kartta pullollaan, ei ole livenä pelaavia ihmisiä, vaan pelkkiä ghosteja. Riders Republicissa on samaa, mutta paljon laajempana. Kisailu tapahtuu suuressa luonnonpuistossa, johon on yhdistetty ympäristöjä seitsemästä amerikkalaisesta kansallispuistosta. Kaikki rinteet käytössä Urapisteet kasvavat jokaisesta kilpailusta sitä enemmän, mitä lähemmäs kärkikastia sijoittuu ja mitä enemmän temppuilee. Välillä törmäys esteeseen johtaa fysiikan lakien vastaiseen liikevektoriin. Kaupan valikoima on pieni, mutta jatkuvasti vaihtuva. Kartalla on kokoa lähes 20 kilometriä suuntaansa, joten jokainen teema-alue on riittävän suuri. Suksilla ja laudalla tuntee olevansa lähellä lunta – puut, kivet ja muu maasto vain viuhuvat ympärillä ja käännöksissä on sopivasti fyysisyyttä. Jos Republicin pelaaminen ei olisi ollut myös työtä, olisi peliaika jäänyt puoleen tuntiin ja Ubisoft olisi saanut pitää tunkkinsa. Maailma ja kilpailut yhdistelevät oikeita ihmispelaajia, ihmispelaajien aiempien suoritusten ghosteja ja tekoälypelaajia. Upeiden maisemien ja kovan vauhdin ansiosta kokonaisuus kuitenkin toimii. Odotin hiukan enemmän, sillä esimerkiksi Forza Horizon 5 onnistuu paremmin hyödyntämään uuden konsolisukupolven tehoja, vaikka tukeekin edellissukupolven konsoleita. Toisaalta portin voi missata parin pikselin päästä, mikä on kisamenestyksen kannalta pahempi moka kuin vaikkapa puuta päin ajaminen. Onneksi 2020-luvun Mikko Alatalon hiihtokoulu loppuu noin tunnin jälkeen. Pelirahalla voi ostaa uusia vaatteita, joista osa on hilpeitä eläinasuja. Lopuksi . Kaikkea on tosi paljon: erilaisia kisoja, upeita rinteitä, hulluja haasteita, löydettäviä salaisuuksia, uusia varusteita ja muita pelaajia. Osa kisoista on kilpa-ajoa, osa temppuilua. On huvittavaa, että ensin laskettelee arktisessa kuusimetsässä ja hetken päästä on aavikolla jossain USA:n ja Meksikon rajalla. Riders Republic on vuoriston vauhtilajien hiekkalaatikko. Pelatessa voi keskittyä niihin asioihin, joista pitää ja sivuuttaa vaikka kokonaan tietyn tyyppiset kisat. Maisemia ei silti ehdi ihastella, vaan pitää keskittyä, ettei törmää ikihonkiin ja Kalliovuoriin. Hyvää + Vauhdikas tuntuma lajissa kuin lajissa. Makrotasolla näyttää hienolta, mikrotasolla Ubisoft Annacy / Ubisoft Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PS4, Xbox Series S/X, Xbox One, PC Versio: Myynti Moninpeli: Massiivimoninpeli Ikäraja: 12 78 Extreme-lajien elämyskeskuksessa riittää tekemistä, mutta peli jää silti hengettömäksi. Heikki Hurme RIDERS REPUBLIC Talvella alppikohteissa lasketellaan, kesällä lasketaan alamäkeä maastopyörillä. llareita ja muuta välineistöä. Eräässä mäessä tuntui samalta kuin sillä talvilomalla, kun eksyin rinteessä ja päädyin Levin suurpujottelurinteeseen (joka on minun sunnuntailaskutaidoilleni järkyttävän jyrkkä). Radat eivät ole suljettuja, vaan reitti muodostuu checkpointilta toiselle kisaamisesta. Haamuihinkin on kuitenkin koodattu vähän vuorovaikutusta, jotta ne tuntuisivat todellisemmilta. llari vaihtuu rakettirepuksi ja takaa-ajo jatkuu taivaalla. On tönimistä, huonoa näkyvyyttä ja kaaosta, kunnes riittävän moni on törmännyt aitaan tai puuhun tai vetänyt kurvin pitkäksi. Nykyaikainen viisottelu Tekemistä ja löytämistä riittää. Kun kaikkea saa koko ajan, mikään ei tunnu oikein miltään, eikä mikään kannustin kannusta. Erikoisuuksiakin löytyy, kuten rakettisukset. Porttien etäisyydet ovat lyhyitä ja merkinnät selviä, joten eksymään ei pääse. Huonoa . Eri osa-alueisiin pilkottuna kaikki on hyvin. Kelkka kulkee vedessäkin, mutta watercross-kisoja en sentään löytänyt
/joulu Tilausjaksot alkaen: Antiikki & Design 32,90 €/5 nroa, Auto Bild Suomi 36,90 €/8 nroa, Fit 29,90 €/5 nroa, GTi-Magazine 29,90 €/5 nroa, Hi. /ehdot-ja-luvat Lehdet alk. Tilaajan yhteystietoja voidaan käyttää suoramarkkinointiin henkilötietolain mukaisesti. Anna lehti lahjaksi! Tilaa kätevästi: fokusmediatilaus.. Meiltä löydät sopivan lahjan niin äidille, vaarille, siskolle kuin kummipojallekin. 29 90 +lahja! 6 kk. maailma 29,90 €/4 nroa, Koti ja keittiö 29,90 €/6 nroa, Pelit 29,90 €/6 nroa, V8-Magazine 29,90 €/5 nroa. Tarjoukset ovat voimassa 31.12.2021 saakka ja ne koskevat uusia, Suomeen toimitettavia tilauksia. Tilausehdot: www.fokusmedia.. Edellämainitut tilaukset ovat jatkuvia ja tarjoushintaisen jakson jälkeen ne jatkuvat kulloinkin voimassa olevaan tilaushintaan. Tilaussivuilta löydät myös määräaikaisia tilausvaihtoehtoja
Saisin käyttää jopa kytkintä, mutta en omista boksille laadukkaita rattipolkimia enkä padilla kytkinkikkailuun lähde. ilistelystä saa paremmin kiinni, jos poistaa kaikki ajoavut, kuten luistoneston ja automaattivaihteet. 44. Ja näin sen pitää mennäkin rennon vapaamuotoisessa avoimen maailman kaahailussa. Simu. Rutiinisisällön ohella Meksikon kartalle ilmaantuu runsaasti käsikirjoitettuja show-tapahtumia ja juonellisia ajotehtäviä, joissa joko kilpaillaan jotain erikoislaitetta vastaan tai pelkääjän paikalla istuu joku ajokeikan aiheesta höpöttävä henkilö. Ökymobiilien kokoontumisajot Komeata miljöötä tukee laadukas autoporno, sillä masiinoita on valtavasti, eksoottisista hyperautoista kulmikkaiden kasarisporttien ja villien ratalelujen kautta karkeisiin o -road-raasereihin. Alueen kokoa tärkeämpiä seikkoja ovat erilaisten kisamuotojen, kilpailujen ja aktiviteettien määrä, ja niitä piisaa kartan täydeltä. Jos kuskin penkillä päätä kääntää reilusti, ohjaamo katoaa näkökentästä. Pikkutarkasti viimeisteltyjä autoja ihaillaan Forzien tapaan erityisessä näpräilytilassa, jossa availlaan ovia, konepeltejä ja takaluukkuja. Lätäkköjen ja lammikoiden kanssa pitää olla tarkkana, sillä kaara saattaa spinnata vesiesteistä kylki edellä taloa päin. Miellyttävän ajofysiikan juuret ovat takapuolituntumaa tukevassa realismissa, mutta ydintä on boostattu lennokkaan pelimäisellä liioittelulla. Muutaman kuormurin ja pakun ohella mielenkiintoisiin erikoisuuksiin kuuluvat likimain satavuotiaat Fordit ja Bugatit, joiden suorituskyky nykypäivän mittareilla on verkkaista. Mielikuvitus-Meksiko on Forzan horisonttien tähän asti laajin kaahailualue, mutta ei se tietenkään ole lähimainkaan oikean Meksikon kokoinen tai edes suurin ajoalue autopeleissä. Pöristelyn pihvinä on henkilö henkilöä tai oikeastaan drivatar-algoritmeja vastaan ajettavat kilpailut erilaisissa ympäristöissä ja ajokeilla. Näiden rinnalla konetta kierrätetään etappityylisissä aika-ajoissa ja vapaamuotoisissa pisteestä A pisteeseen B -rykäisyissä. Tien päälläkään kamerakulmissa ei ole valittamista. A utourheilun ja kuminpolton iloja ylistävä Forza Horizon -festivaali saapuu viidennessä inkarnaatiossaan Meksikoon, joka kuvataan positiivisen kautta lupsakkaan turistipostikorttilinssin läpi. Arcade. Vesi vaikuttaa pitoon eniten, etenkin asfaltti muuttuu liukkaaksi sateella. Ajan itse aina mahdollisuuksien mukaan vanhoilla hyrysysyillä, ja niitä on tarjolla miellyttävän leveä kattaus – setissä on jopa Auto Unionin legendaarinen hopeanuoli 30-luvulta. Saisiko lentosimujen karttatekniikan autopeleihin. Tiedossa on kauniita auringonlaskuja aavikolla, kuplavolkkareita ja englantia pehmeän pyöreällä meksikaaniaksentilla. Alueella on joka tapauksessa riittävästi lääniä, ja sinne on ahdettu kaikki merkittävät seudun biomit soista aurinkorantoihin, viidakoista hiekka-aavikoille ja kaupungista tulivuoren kalderaan. Petri Heikkinen FORZA HORIZON 5 Jos matkailu ja autoilu aiheuttavat ilmastoahdistusta, ne kannattaa tehdä virtuaalisesti. Juonista jäivät mieleen etenkin paikallisen BIENVENIDO A MEXICO Playground Games / Xbox Game Studios Arvosteltu: Xbox One Saatavilla: PC, Xbox Series X/S Moninpeli: 2-12 Ikäraja: 3 yliopiston päättömät ajotutkimukset erilaisissa äärimmäisissä sääolosuhteissa kuten hiekkamyrskyssä. Bemareita, Mersuja, Lamborghineja, Porscheja ja kattava leikkaus Ferrarien historiaan. Metsiköissä ja pelloilla vauhti ei tyssää maastoon eikä todellisuudessa kaikkiin suojatietöyssyihin pysähtyvä kaara pohjaa, nelipyöräluisutkin jatkuvat ja jatkuvat, näyttävistä ilmalennoista puhumattakaan. ilistä irtoaa kahdesta takakamerasta ja vaihteleviin simutunnelmiin pääsee ohjaamo-, mittaritaso-, keulapeltija puskurikameroista. Siirtymäpätkien varrella hoidin nopeuskameroita ja -alueita, driftauspätkiä, autopituushyppyjä ja tietysti etsin perinteisiä ja toisinaan varsin kiharaisissa paikoissa sijaitsevia kokemuspisteja pikamatkustuskylttejä. Penkeille kaikessa rauhassa istuutuminen antaa ohjaamosta kokonaisvaltaisemman kuvan kuin ajaessa. Vaikka autopeli onkin, Car-tellit eivät Forzaan istu. Le amaisen dramaattisesti ohjatuissa show-tapahtumissa rällätään muun muassa monsteriautoja ja tavarajunaa vastaan. Kartalle ilmaantuu ennen pitkää niin paljon kisoja, että näkymää joutuu karsimaan. Onneksi kelaaminen on keksitty, joten kisaa harvemmin tarvitsee aloittaa uudestaan
Koska mitään merkittävää nillitettävää ei oikeastaan ole, eiköhän Forzan horisontin viides inkarnaatio ole yksi Xboxin loppuvuoden kohokohdista. Vauhdikas Forza Horizon 5 on mainiota autoviihdettä, jonka parissa menee huomaamatta koko ilta ja puolet yöstä. Törmäilyä ja tahallista tötöilyä netin normikisoissa vähennetään haamuennakoinnilla, jossa peli pyrkii tunnistamaan voimakkaan kolarin etukäteen ja muuttaa autot haamuiksi. Taitopojojen ohella palkintoina on expaa, krediittejä ja Horizon-pisteitä, jotka karttuvat yleensä kilpailujen jälkeen. Perinteisellä pelilistalla paahdetaan tavanomaisten ekana maalin -lähtöjen lisäksi rajattujen alueiden kontaktilajeissa, kuten kukkulan kuninkaassa 90 Teknisesti ja audiovisuaalisesti tyylikästä ja erittäin monipuolista autokaahailua arcademaisen lennokkaalla pohjavireellä. Pääsin kokeilemaan, mutta en nauttimaan. Erilaisia jatkuvasti täyttyviä pojomerkkipaaluja juhlistetaan arpajaisrenkaan pyöräytyksellä, mikä antaa uusia autoja, rahaa tai kuskin somisteita. Tämä ei ole moite, sillä Forzat kuuluvat pelillisiin turvasatamiini: olo on kuin olisin tullut kotiin. Eniten toivoin nopeampia latausaikoja, sillä nyt erilaiset kauppaja pikasiirtymät ovat karvalakkiboksilla välillä kiusallisen hitaita. Tekniikka on joka tapauksessa niin hyvässä kuosissa, että pelin hankkimista ei tarvitse lykätä sen takia, että omistaa vain Xbox Onen. Huonoa . Muutoksia ei tietenkään kannata tehdä pelkkien muutosten vuoksi ja toimivaksi moneen kertaan todistettua kaavaa kannattaa, noh, toistaa ja hioa kevyesti entistä paremmaksi. Vuorokaudenajan ja sääolosuhteiden ohella vuodenajat vaihtuvat ennen pitkää, tosin Meksikossa se vaikuttaa lähinnä veden ja tuulen määrään. Tekniikka kunnossa Moninpeli on tavallaan aina päällä, sillä samalla pelikartalla pyörii jatkuvasti kourallinen muita pelaajia, joita haastetaan kaksintaisteluihin tai liitytään saattueisiin, joissa kisaillaan yhdessä. Olenko pelannut tätä jo aikaisemmin. Aina ehtii ajaa vielä yhden kisan, ennen kuin kukko kolmasti laulaa. Tämä pätee toki melkein kaikkiin autopeleihin, joiden nimen perässä on numero. Battle Royalessa dronet tuovat savuilla merkattuja autodroppeja, joilla sitten haastetaan muita kuskeja, ja lopulta vain yksi säilyy ”hengissä”. AMC Gremlin, puolikas jenkkiauto. Onko se lintu, lentokone vai Teräsmies. En ole varma, pidänkö tästä, sillä omat ja muiden mokat tuottavat usein hauskoja lopputuloksia. Ketjutuksista annetaan tietysti kertoimia pisteille. Vähän erilaista, mutta silti pohjimmiltaan enemmän sitä samaa, tuttua ja turvallista autoiluelämää. ja infectedissä. Lähes kaikki ajotoiminnot palkitaan jollain tavalla, ja taitopisteitä ropisee mobiilipelimäisesti ties mistä, kuten kovaa ajamisesta, kikkailusta, läheltä piti -vaaratilanteista ja paikkojen, kuten kevyen puuston, aitojen ja pihakalusteiden rikkomisesta. Kukkulan kuninkaassa vain kunkku kerää pisteitä ja kruunu siirtyy törmäämällä. Olen pelannut jokaista Forza Horizonia, joten en voinut välttyä tietyltä tuttuuden tunteelta, mihin maisemien vaihtumien ei vaikuta. Forza Horizon 5 on Xbox Onella(kin) teknisesti yllättävän nättiä jälkeä, joten mihin uutta sukupolvea tarvitaan. No, korkeampaa tarkkuutta silmäni eivät välttämättä kaipaa, mutta ruudunpäivitys voisi toki aina olla notkeampi. Hyvää + Vauhdikasta kaahailua monipuolisessa mukaMeksikossa. Infectedissä virus puolestaan leviää kosketuksella ja viimeinen terve kuski voittaa. Leveiden valtateiden vastapainoksi takamailla on runsaasti kinttupolkuja. 45. Kyllä ennakoinnin pitäisi olla osa voittavan kuskin taktiikkaa! Vaikka pelaajia linjoilla selvästi olikin, ennen julkaisua (9.11.) yhteydet kuitenkin katkesivat viimeistään kisan jälkeen, joten nettikisoista en juuri päässyt nauttimaan. Maastoon kätketyistä varastoista löytyy monenlaisia erikoisuuksia, kuten Ford F100 -pickup
Peli-idea on tuttu Mario Karteista. Kenttäelementit lainataan oikeasta lelusarjasta, mutta lisään heitetään myös mielikuvitusta. Ainoa moite on autojen ilmalento, sillä ajokit tuntuvat lähtevän aina jotenkin oudosti ilmaan, jolloin niiden asentoa joutuu korjailemaan. Minulla oli vain Matchboxeja, Hot Wheelsiin törmäsin vasta siskon lasten aikaan. Ulkonäkö on tietenkin tärkein, vaikka autojen ominaisuudet vaihtelevat huippunopeuden, kääntyvyyden ja jarrujen mukaan. Yhtä tärkeää seikkaa ei voi korostaa liikaa: pelissä ei voi käyttää oikeaa rahaa. Kurveissa ei pysty ajamaan ulos, koska liki jokainen mutka on tiukasti aidattu. Mukana on vain perinteistä kisaa ja aika-ajoa. Toisaalta painovoimakin voidaan kumota, sillä magneettisella radalla voi ajaa vaikka poikittain seinässä, eikä auto putoa missään vaiheessa. Parasta on, että autojen ulkonäkö vain paranee sen jälkeen, kun ne vedetään pakasta. Tervetuloa Kaahaa-maahan! H ot Wheels Unleashed on parhaita pelaamiani lisenssipelejä hetkeen, sillä peli päästää kaahaamaan lapsuuden autoleikkien keskelle olohuonetta. Muovi on ikuista Pelikenttä leikittelee autojen mittakaavalla, sillä lelujen rinnalla arkiset esineet koripalloista koulukirjapinoihin vastaavat kooltaan kerrostaloa. RATA-AUTOILUN KUNINKUUSLUOKKA Magneettikenttä pitää autot kiinni radassa vaikka katossa. Tuukka Grönholm HOT WHEELS UNLEASHED Nykylapsilla on omaa lapsuuttani paremmat pelit, mutta lelut ovat onneksi samaa tasoa. Lapsuudesta tutut pituushyppykisat, poliisi ja rosvo -jahdit tai romurallit, joissa viimeinen renkaillaan oleva voittaa, oikein huutavat poissaolollaan. Toisaalta avattu paketti voi olla silti pettymys, sillä saman auton voi saada useampaa kertaan. Pelimuotona on Hot Wheels City Rumble, joka vastaa lähinnä uramoodia. Ainoa keino avata uusia autoja on pelaaminen, mikä on ilahduttavan terve ratkaisu. Avautuneen auton saa heti käyttöönsä, mutta ainakin alku tuntuu olevan käsikirjoitettu, sillä eri tallennuksissa tuntui avautuvan aina samat kaarat. Rata myös pujottelee pitkin olkkaria, työja leikkihuonetta, sillä katonrajasta saatetaan sujahtaa sohvan alle ja hapsumatolta takaisin tv-tasolle. Yhden haasteen selvittämällä avautuu uusia kisoja. Autovalikoima lainataan Hot Wheels -leluautoista. Auton pohjaan on jopa painettu valmistusvuosi, jos pohtii, onko itse joskus omistanut samanlaisen. Korjausliike on tahmean verkkainen. Toki erona todellisuuteen moottorina ei toimi gravitaatio eikä äänitehosteissa lennä sylki. Yksittäisistä kisoista saa (hitaasti) pisteitä, joilla ostetaan uusia autopaketteja, joiden sisältö arvotaan. Ajomalli on puhdasta arcadea, mutta varsin toimivaa sellaista. Tekijätkin tietävät onnistuneensa, joten autoja voi tarkastella kuin Forzassa ikään. Turbolaatat taas pakottavat ajamaan niiden yli tai oma kaara jää jälkeen muiden kiitäessä karkuun. Silmukoihin pitää kerätä riittävästi vauhtia tai auto kolahtaa lattiaan. Mielenkiintoisena taktisena valintana hyvillä autoilla on vähiten turboa, minkä ansiosta huippunopeudeltaan hitaita, huonosti kääntyviä ja pysähtyviä kaarojakin kannattaa käyttää. Pelin virtuaalivaluuttaa ei voi ostaa rahalla, ei vaikka haluaisi. Se turhautti alussa varsinkin perheen pienintä. Ainakin PS5:llä leikkiautot on upeasti toteutettu. 46. Jos mutka menee pitkäksi ja takakulma kolahtaa kaiteeseen, auto naarmuuntuu juuri oikeasta paikasta. Milestone Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PC, PS4, Nintendo Switch, Xbox One, Xbox Series Versio: Arvostelu Moninpeli: 2 pelaajaa jaetulla ruudulla tai 2-12 netissä Ikäraja: 3 Rajat ovat rakkautta Peli noudattaa MAGA-aatemaailmaa, jossa rajat luovat turvaa. Kisassa korit naarmuuntuvat ja vielä realistisista kohdista. Kaikki kerätään Hot Wheels -autoihin kuuluu oleellisena osana keräily, joten idea tietenkin toistuu myös pelissä. Todennäköisesti se perustuu ikärajoihin, mutta en valita. Radoilla myös vilisee hyppyreitä, joihin pitää ajaa oikeassa kulmassa tai auto sinkoutuu jonnekin kulmasohvan alle. Pelimaailma sijoittuu kuuden huoneen kokoiseen pelimaailmaan, jossa tv-mainoksista tutut dinosaurukset ja muut rataelementit pujottelevat pitkin seiniä ja nurkkia. Sladi kerää turbobuustia, joka kiihdyttää auton vauhtiin suorilla. Ilman turboa ei kisoissa pärjää kuin helpoimmalla vaikeustasolla. Valikoimaa piisaa oikeista autoista aina liikkuviin leivänpaahtimiin ja Ritari Ässän kaaraan. Rataideoiden vastapainoksi itse pelimuodot ovat selkeä pettymys. Jarruja ei tarvitse kuin napauttaa, joten vain kahdella muulla arvolla on väliä. Auto heitetään nopealla jarrutuksella sivuluisuun, jota pidetään yllä kaasulla. Mutkiin ei voi silti nojata, sillä ilman laitakosketusta kosla vetää radat läpi törmäilyä nopeammin. Tarkoituksena on läpäistä eri puolille kenttää sijoittuvat haasteet. Kun turboa oppii keräämään tehokkaasti, kotteroilla pääsee radan läpi nopeammin kuin paperilla kovemmilla autoilla. Pinnassa kiiltelee hienosti glitteri, lakattu metalli tai mattapintainen muovi, joka luo (hienosti) halvan lelumaisen vaikutelman. Mutkissa käydään hetkeksi jarrulla, jotta saadaan kaara sladissa läpi ja kerättyä buustia. Hienoimmillaan rakoilevan maalipinnan alta paljastuu musta pohjamaali, jossa on muutama naarmu metalliin asti
Olen pelannut huonompiakin lisenssipelejä. Ylhäältä kuvattu Micro Machines julistettiin selvästi paremmaksi kuin moderni Hot Wheels. Hyvää + Vauhdikas ja näyttävä ajopeli. Samalla koneella pelaaminen onnistuu jaetulla ruudulla. Käyttöliittymä on suhteellisen simppeli, vaikka kokonaisen radan tekeminen onkin suhteellisen aikaa vievää puuhaa. Autojen ulkonäkö ei juuri vaikuta niiden ominaisuuksiin.. Ääniraita kuulostaa lähinnä rasittavalta äänimatolta, vaikka kappaleissa on selvästi yritystä melodiaan. Huonoa . Pikakisassa ajetaan vain yksittäisiä kisoja, ja moninpelissä pelataan muita vastaan netissä. Toisaalta ulina tarttuu, sillä peliin osallistumaton muu perhe alkaa aika pian huutaa konetta hiljemmalle. Vaikka pelimuodoilla ei juuri juhlita, onneksi edes ratoja pääsee rakentelemaan itse editorissa sekä jakamaan niitä muille ja pelaamaan muiden radoille. Muksut sekoilivat lähinnä yhden kisan ajan, minkä jälkeen alkoi hyvien sijoitusten ja voittojen sarja. Gra. Hot Wheelsin pikakelatut biisit. Koska pelin parhaat puolet muistuttivat Codemastersin vanhoista Micro Machineista, kokeilin retrokoneella kimppapeliä. Milestonen peli kiinnostaa yhtä paljon kuin Hot Wheels -autot. Ei nieltäväksi Vaikeustaso on säädetty varsin lapsiystävälliseksi neljälle eri pykälälle. Vaikeustasoa myös haluttiin nostaa ajotaitojen myötä, sillä kone ei huijaa ja roiku tasaisesti takapuskurissa. Arcadeautopeli on perheessä pidetty ja tuttu konsepti, mutta muksuni pelasivat mieluummin Mario Kartia. Jotain on silti tehty oikein: lapsikatraani tokaluokkalainen palasi toistuvasti Hot Wheelsin pariin ja pelasi huvikseen kampanjaa läpi. Kappale jää täysin efektien pimentoon, sillä autojen buusti kiihdyttää myös ääniä. Toisaalta vain helpoimmalla pelaajaa jäädään odottelemaan. ikka loistaa ja valaistusefektit ovat paikoin jopa hienot, mutta yllättäen äänisuunnittelu on lähes kamalaa. Jos tykkää virittelystä, pääsee muokkaamaan kenttien taustalla näkyviä huoneita ja itse autoja. Kokonaisuus on lisenssipelille tyypillinen. 78 Simppeliä ja helppoa hauskaa aivan kuten autoilla leikkiminenkin. Se tekee menosta kaoottisen ja rauhattoman tuntuista, mikä lienee tekijöiden tarkoituskin. Biisit muuttuvat nopeasti kelatuksi ulinaksi, kun painaa turbonappia. Editori ei rajoitu valmispaloihin, vaan niitä voi väännellä, käännellä, lyhentää ja kiertää mielensä mukaan
Pienille lapsille suunnatuista laadukkaista videopeleistä on huutava pula, mutta ei niin huutava, että 40 euron hintalappu näin lyhyestä ja rajoittuneesta huvista olisi perusteltua. Sorkat suoraan Kontrolleiltaan My Friend Peppa Pig on äärimmäisen riisuttu: käytössä on vain liikkuminen oikealle ja vasemmalle sekä toimintanappi. Puuhat rajoittuvat ympäri maisemaa pyörimiseen, hotspottien klikkailuun, huonosti piilotettujen esineiden etsintään ja tavaroiden kuskaamiseen paikasta toiseen. Pelisuunnittelullisesti My Friend Peppa Pig on surkeaa työtä. Tämä on käsittämätöntä, sillä useita tuotantokausia esitetyssä sarjassa riittäisi ammennettavia tilanteita, tyyppejä ja tapahtumapaikkoja loputtomiin. Peli alkaa, kun uusi ystävä, siis pelaaja, saapuu Pipsan luo ja lähtee tämän kanssa tutkimaan sarjassa nähtyjä seutuja. Palasten välisiä saumoja ei ole viitsitty tehdä kunnolla: metsässä päiväkodin telttaretkellä vietetty yö vaihtuu aamuksi kokonaan toiseen kohtaukseen, jossa Pipsa on metsässä eväsretkellä perheensä kanssa. Sylttytehdas Jos ulkoasu ja kohderyhmälle suunnittelu ovat puhdasta pekonia, loppu on purkin pohjalta kaavittua kylmänhähmäistä silavaa. Toinen selkeä kämmi liittyy etenemisen tunteen puutteeseen. Kymmenen euron hintainen Pipsa-kuvakirja on ollut kotonamme selvästi kestävämpää viihdettä. Myös jatkuva ohjeiden saaminen suomeksi miellytti kovasti. My Friend Peppa Pigiä on äärimmäisen vaikea suositella. My Friend Peppa Pig ei ole ensimmäinen Pipsa-peli, mutta tällä kertaa tarjolla on kunnon budjetilla toteutettua kamaa vasurilla väännettyjen älypuhelinhäpläilyjen sijaan. Ohjaus on juuri sopiva pelin kohderyhmänä oleville 2-4-vuotiaille. Nätti kuin sika pienenä Yllättävää kyllä, peligeneettisesti Pipsan lähin sukulainen on South Parkin Eric Cartman. Huonoa . TEHOTUOTETTUA SIKAA Outright Games Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PS4, Xbox One, Switch, PC Ikäraja: 3 70 Pelaamisen sijaan kannattaa katsoa tv-sarjaa. Jos pelissä ei ole muuta tehtävää kuin tutkia ympäristöä, sitä tutkittavaa sitten pitää myös riittää. Raskauttavin virhe on sisällön hyvin pieni määrä: lokaatioita on vain muutama eikä hahmoja ole hirveästi enempää poissa ovat Ankkamaa, Joulupukki, Pipsan talossa asuva hämähäkki Herra Pitkäjalka ja moni muu. Lapset rakastavat sarjan värikkään sympaattista maailmaa ja arkista puuhailua, aikuisille tarjotaan vitsejä hahmojen ylipainosta peribrittiläisen tyylikkäästä viihteestä on siis kyse. P ipsa Possu on lastenanimaatioiden maailmassa Ryhmä Haun kaltainen monoliitti. Ei vaikeaa hahmottamista kolmiulotteisessa tilassa, ei monimutkaisia kontrolleja, vain helppo liikkuvuus ja mahdollisuus vaikuttaa ympäristöön. Hieman vauhtia tuovat kuumailmapallolennot, laskettelu ja autoilla päristely. Sisältöä hyvin vähän, pelisuunnittelun virheet huomaa lapsikin. Pelaaja pääsee piipahtamaan useissa tutuissa lokaatioissa, kuten Perunamaassa, Pipsan kodissa ja Tuulisessa linnassa. Testiryhmäni nelivuotias oli riemuissaan siitä, että ensimmäistä kertaa hän pystyi pelaamaan videopeliä ilman aikuisen apua. Iikka Kivi MY FRIEND PEPPA PIG Sika, se kaksi silmää kalloon saa. Pelimekaniikka noudattaa yhtä pelkistettyä mallia. Tämä häiritsi testiryhmän isompaa muksua selvästi, kuten sekin, että kontrollit otettiin toistuvasti pois ja pelaamisen sijaan pakotettiin katsomaan samoja animaatioita uudelleen ja uudelleen. Pelistä selkeästi puuttuu imu: siinä missä Minecraft ja Untitled Goose Game ovat herättäneet lapsilta toistuvaa hihasta nykimistä, että joko pelattaisiin taas, Pipsa-pelin perään ei kumpikaan lapsista ole erityisemmin kysellyt. Kun muistelen, miten kämäisiä lisenssipelejä jouduin kasibittiseni uumeniin junnuna tunkemaan, tämän tason toteutusta osaa arvostaa. Kaksivuotiaan kohdalla arviointi oli vaikeampaa, sillä hän juuttui hyppimään ylös alas kuralätäkössä niin pitkäksi aikaa, että muu testiryhmä ehdotti siirtymistä Duploihin. Toisaalta se on erittäin laadukkaasti toteutettu lisenssipeli, jonka vaatimustaso on kohderyhmälleen juuri sopiva. Tuotantoarvoissa Pipsa kestää helposti vertailun Eteläpuiston roiseihin poikiin: peli näyttää muutamia kummallisia kasvoanimaatioita lukuun ottamatta sataprosenttisesti esikuvaltaan. 48. Lapset laulaa: joulupeli on ehdoton. Myös dubbaus on pääpiirteissään hyvin laadukasta työtä, vaikka lapset kritisoivatkin paikoin ”vääriä” ääninäyttelijöitä. Vastaan tulee klassisia hahmoja ja tilanteita: Mummi ja Pappa Possua pitää auttaa keräämään kanat takaisin aitaukseen, välillä matkanteko katkeaa Herra Härän tietyömaan takia. Vai...onko. Testiryhmään kuulunut kaksivuotias jäi tuijottamaan pelin etenemistä samalla intensiteetillä kuin telkkarisarjaa. Samalla pelisuunnittelu on kuitenkin niin kömpelösti tehty, että nelivuotiaskin laittaa sen turhautuneena merkille ja kaikki on nähty yhdessä illassa. Hyvää + Näyttää ja kuulostaa erinomaiselta, vaikeustaso ikäryhmälle sopiva. Ainoa kestävä tapa napata Pipsa kaupasta koriin on sama kuin muillakin sikatuotteilla: vain alelapulla varustettuna. My Friend Peppa Pigin alkuasetelma on tuttu yhdestä kaikkien aikojen parhaasta lisenssipelistä, Stick of Truthista. Hahmon saa luoda haluamansa näköiseksi ja aivan kuten Totuuden kepissä, isoin viehätys syntyy siitä, kun saa sijoittaa itsensä telkkarista tuttuihin seikkailuihin. Sika, sen isä Pleikkaan asentaa. Jokainen pelialue resetoidaan pelaajan astuessa sille ja samat tapahtumat toistuvat identtisinä kerrasta toiseen
Hahmoja voi olla pelissä tallennettuna kerrallaan kolme kappaletta. Samoin eläimet: ei paljon haittaa vaikka possulla on kaksi silmää kummallakin puolella päätä. Jotkut lapset saattavat tarvita hieman ohjausta tai tukea ainakin ensi alkuun, kunnes pelin idea avautuu, mutta kenties pidemmällekin. Ääninäyttelijöinä toimii tuttu kööri piirretyn kaupalliselta puolelta, joten näyttely hoituu rutiinilla. Se riittääkin kaikkeen, sillä ohjaus on varsin yksinkertaista. Koska peli tarjoaa varsin . Ystäväni Pipsa Possu näyttää täysin identtiseltä piirrettyjen kanssa. Loput pohjoismaiset löytyivät nekin listalta, kuten myös valtava tukku isompia kieliä. Koekaniinit tosin suoriutuivat hommasta aivan itsenäisesti. Arvosteltu: Switch Saatavilla: PS4, PS5, Xbox Series X/S, Xbox One, Microsoft Windows tarinan pituus on sellainen viidestä kymmeneen minuuttia ja tehtävät huipentuvat lyhyeen tarinapätkään hieman piirrettyjen tyyliin. Kertojan ääni auttaa näppärästi luovimisessa eteenpäin myös alun tapahtumien kanssa. P ienimmille tulevaisuuden toivoille suunnattu Pipsa Possu lienee suurimmalle osalle vanhemmista tuttu näky. Oma lapsuus pilalla, sillä NES-Turtles oli ihan roskaa tällaiseen verrattuna. Pipsa myös nykii hihasta ja huikkailee seuraamaan tätä, jos pelaaja ei tuppaa löytämään valittavaa hotspottia. Valintana on liuta eri eläimiä, joille saa haluamansa mukaan sovittaa päälle mekkoa tai muuta asua. Yhden kohteen tehtävien ja POSSUJA HELMILLE Petoons Studio / Outright Games Ltd. Ainoa nurina lapsilta tuli ”pom pim pom” -laulun ryhmäosuudesta, jota kuulemma ei oltu käännetty, ja jossa laulettiin ilmeisesti dong ding dong. Vaikka vaihtoehdot hattujen sun muiden suhteen on hieman rajallinen, riitti niistä 4ja 6-vuotiaille yllättävän paljon hupia. Huonoa . Näppäryyttä rytmityksessä Mukavana yllätyksenä jopa Switchin versiossa puhutaan suomea, vaikka asiaa tutkiessa kieli puuttuikin viralliselta listalta. Nuoremmalta ei kovin paljoa löydy kokemusta Switchin kanssa puuhastelusta, mutta hän ymmärtää, miten ristiohjain toimii ja millä napilla tehdään valinta. Lapsilukon kytkeytyessä päälle viedään Pipsa ja kaveri takaisin possujen kotiin kerrossänkyyn nappaamaan unta. Peli oli lähinnä siis vain ajan kysymys. Joo oli ihan helppo pelata” 49. Latausajat ovat Switchillä jokseenkin karut. Kuralätäkössä hyppiminen oli tosi hauskaa kun Pipsakin meni ihan kuraiseksi. Peli ei ole putki, vaan paikat tarjoavat jonkin verran vapautta tutkimisen kanssa. Käännösten laatu heittelee muutamissa kohdissa hieman hassusti, mutta on kuitenkin kokonaisuutena varsin pätevä. Kokeilumielessä 4-vuotiaskin sujui hahmon luomisesta täysin yksin, sillä ääniohjaus valikoissa auttoi hoitamaan homman alusta loppuun, joten lukutaidon puutekaan ei välttämättä ole este. Aika helppo peukku myös vanhemmilta. ksusti ”luonnollisen” lopetuskohdan, ei varsinaisesta pelaamisen lopetuksestakaan tule sen kummempia mutinoitakaan. Päiväkoti, mummola, museo, Perunalaakso ja liuta muita tuttuja paikkoja tarjoavat aina suunnilleen kourallisen aktiviteetteja. Muutamat hassut ajoitusongelmat repliikeissä ja pari käännöstä kalskahtivat. Pelin tapahtumat noudattavat piirrettymäistä kaavaa, jossa Pipsa ja pelihahmo käyvät Pipsa cinematic universen paikkoja lävitse. Tämä ei kuitenkaan estä pelaamista, vaan matka jatkuu pienen paussina toimivan kuorsauksen jälkeen. Valikot ovat suhteellisen yksinkertaiset ja tarpeeksi visuaaliset, joten pienempikin oppi navigoimaan niitä helposti, kunhan kerran seurasi vierestä miten homma tapahtuu. Käytimme tätä ajastimena pelivuorojen vaihdolle, mutta myös rajoittamaan pelisessioiden pituutta. Pisteet perustuvat kohdeyleisön näkemykseen. Briteistä lähtöisin olevat helpot ja värikkäät, suht harmittomat ja yksinkertaiset piirretyt uppoavat ipanoihin jo yli 180 maassa. Onneksi se ei silti ollut täysin pettymys, vaikkei varmasti pystynytkään vastaamaan mielikuvia. Jussi Forelius YSTÄVÄNI PIPSA POSSU Pelit ovat erilaisia lasten ja aikuisten silmin. Kaikki vuorosanat on tekstitetty, mutta puhujan nimeä ei valitettavasti mainita. Mikä oli pelissä hauskinta, oliko se hyvä ja oliko sitä helppo pelata. 6v: ”Peli oli tosi hauska koska se on ihan niinkuin se piirretty mutta sitten sitä ukkoa voi ohjaa näin [pyörittelee peukaloa] ja voi mennä Pipsan kanssa Perunalaaksoon ja ajaa vuoristoradalla, ja sitten Isä-possua huimasi!” 4v: ”Isä-possu oli tosi höpsö kun se lensi lentokoneella taloon sisälle. Irtosi siitä silti vastinetta rahalle, plus sain vielä omaa hupia päälle, kun molemmat pähkäilivät joitakin päiviä kuumeisesti, että miten ihmeessä pääsevät Perunalaakson huvipuistoon, ja pohtivat, että mitähän kaikkea siellä voi tehdä, autuaan ymmärtämättöminä pelimaailman rajoitteista. Parasosiaalinen possuparatiisi Peli alkaa hahmon luomisella. Plus kuten Fallout-sukupolvi tietää, kymmenen minuutin lataustauot kasvattavat vain luonnetta ja karistavat haurautta. Pelissä on myös pelimaailmaan integroitu pehmeä lapsilukko, johon voi valita ajan 5-20 minuutin väliltä viiden minuutin askelein, taikka kytkeä sen kokonaan pois päältä. Erinomainen lapsilukko ja identtinen jälki piirretyn kanssa. Peli oli ehdoton hitti lasten mielestä, mutta se oli silti yllättävän nopeasti pelattu puhki 40 euron peliksi. Pipsan piirretyt ovat siirretty näppärästi konsolille, mutta mukavasti tehty varsin hyvin lasten ehdoilla saavutettavuus mielessä pitäen. Lyhyt. Useimmiten se on onneksi tosin aivan selkeää. Hyvää + Ääninäyttelijät ovat tuttuja. Jostain syystä se ei aina tuntunut tosin kytkeytyvän päälle, mutta liekö niin, että peli yrittää tarkistaa, onko jokin erikoisempi tapahtuma päällä, ja yrittää antaa pelata sen loppuun asti. Pelihahmo liikkuu kummasta tahansa vasemman puolen ohjaimesta ja toiminnot tehdään yhdellä napilla. Itse en tiedä tästä, mutta asiantuntijoiden tuohtumuksesta päätellen jotain oli pielessä. Hyppääminen ruudusta toiseen kestää mitä tahansa puolesta minuutista minuuttiin, mutta toisaalta pieni irrottautuminen pelistä aina silloin tällöin ei ole välttämättä pahasta
Kaikki ovat edellisestä pelistä tuttuja, vaikka kenttiä ei olekaan suoraan kopioitu. Supervoimien menettämisen myötä pelattavuus on aiempaa rajoittuneempaa. Tällä kertaa tassutellaan vain Jännälän kaduilla, joten kentät eivät erotu kunnolla toisistaan. Nuorimmat fanit voivat kuitenkin purkaa pettymystään pelin parissa, sillä se on selkeästi suunnattu perheen pienimmille. Esimerkiksi Rollen poraan riittää yhden näppäimen näpyttely eikä tahdin tarvitse olla kova. Hyvää + Hahmot näyttävät oikeilta. Kuopustani puolestaan kismitti naruhyppelyn puuttuminen. Peli päättyy sekä vertauskuvallisesti että kirjaimellisesti seinään, joten loppuhuipennus jää laimeaksi. Tällä kertaa aikuisen avulle ei ollut lainkaan tarvetta, sillä parivaljakko onnistui selvittämään kaikki tarinatehtävät omin voimin. Paras piirre lienee siinä, että etenkin pienet lapset saavat enemmän onnistumisen kokemuksia. Se sai leukaperät kiristymään jo ensimmäisen tehtävän kohdalla. Huonoihin puoliin lukeutuu sitten helppouden vieminen liian pitkälle. Useimmissa perheissä arvostetaan varmaan myös sitä, että aikuinen pystyy keskittymään esimerkiksi ruoan valmistukseen, kun piltit pärjäävät omillaan. Seikkailukaupunki sopii hienosti perheen pienimpien ensimmäiseksi peliksi. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, sillä Jännälahdesta säntää auttamaan Samppa, Rolle, Vainu, Rekku, Toma ja Kaja. Pentujen persoonallisuudet jäävät yhä piiloon. Iskä kutsuttiin apuun vain muutaman kerran kertomaan, mihin suuntaan edetä. On jälleen vauhti päällä Vuosi sitten julkaistu Mahtavista Mahtipennuista kertova Ryhmä Hau -peli (Pelit 01/21, 74 & 101 pistettä) oli tuolloin esikouluikäisille kaksospojilleni sopivan haastava sekä hauska tasohyppely. Liikenne jumittaa, sähköt katkeavat, lampi saastuu ja hotelli uhkaa romahtaa asukkaidensa niskaan. Esikoistani se tosin harmitti, sillä Hauhau-boogien mainio korvamato oli korvattu huomattavasti laimeammalla versiolla. Vähänkään kokeneemmille pikkupelaajille peli on nimittäin auttamatta aivan liian helppo. Tarjolla ei ole pulmaa liika suurta eikä pelaajana voi olla pentua liika pientä. Kaupunkilaisten elämää koettelevat pian monenlaiset haasteet. Puhe ei sentään tällä kertaa vaihdu välillä venäjään. Mitä apua on jäljittäjästä pelissä, jossa voi edetä vain yhteen suuntaan. Seikkailukaupunki kutsuu onkin edellistä osaa yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi peli. Kaikki halukkaat eivät siis päässeet sitä teattereihin katsomaan. Drakhar Studio / Pentujen erityiskyvyistä ei saada tällä kertaa paljoa irti. S eikkailukaupunki kutsuu Rikua ja Ryhmä Haun pentuja. Supersuositun tv-sarjan sijaan uusin osa perustuu kuitenkin syksyllä ensi-iltansa saaneeseen Ryhmä Hau -elokuvaan. Taasko ne tuon näyttää?” ”Joo’o! Kuinka tyhminä ne meitä pitää?” Auttaa siellä, muttei täällä Mahtavien Mahtipentujen seikkailuja pelanneille Seikkailukaupungin kutsu osoittautui pienoiseksi pettymykseksi monella eri tapaa. 50. Pentupoppooseen liittyy myös reipas mäyräkoira Lilli. Osittain se johtuu siitä, että Riku hoitaa kaiken puhumisen, mutta pääsyy piilee siinä, ettei mukana ole sarjasta tuttua toilailua pentujen keskittyessä kuuliaisesti tehtäviinsä. Kahdeksan päätehtävän selvittämiseen ei omalta jälkikasvultani kulunut kahta iltaa kauempaa. Mahtipentujen tehtävät sijoittuivat eri ympäristöihin. Kullakin tehtävällä oli kestoa suunnilleen yhden Ryhmä Hau -jakson eli kahdenkymmenen minuutin verran. Eikä omena ole ilmeisesti pudonnut kauas puusta, sillä seuraavana iltana keittiöön kantautui kaksosten välinen keskustelu: ”Mitä?!. Jännälahden lisäksi vierailtiin muun muassa lumisilla vuorilla sekä viidakossa. Sen parissa pystyy harjoittelemaan pelaamisen alkeita yksin, kaverin kanssa tai aikuisen opastamana. Markus Rojola RYHMÄ HAU -ELOKUVA – SEIKKAILUKAUPUNKI KUTSUU Seikkailukaupungin kutsuun vastaa tuttu pentupoppoo. Eritoten uusi Ryhmä Hau -jäsen Lilli jää paitsioon. Kuten arvata saattaa, siitä ei seuraa mitään hyvää. Monimutkaisin pelimekaniikka lienee Sampan palokirveet, jossa vasenta tattia täytyy liikuttaa vuorotellen ylös ja alas esteiden raivaamiseksi. Mikäli perheestä löytyy Ryhmä Hau -faneja, jotka eivät ole vielä peleihin tutustuneet, Seikkailukaupungin sijaan kannattaa kokeilla jompaakumpaa kahdesta aikaisemmasta pelistä. RYHMÄ HAUTA PERHEEN PIENIMMILLE! Drakhar Studio / Outright Games Testattu: PS4 Pro Saatavilla: Nintendo Switch, Xbox One, Win Ikäraja: 3 Arvosana 70 Lapsiraadin arvosana 85 Helppo, hassu sekä enimmäkseen harmiton tasohyppely Ryhmä Haun ystäville. Edellinen peli tuntui kertovan yhtenäisen tarinan, mutta Seikkailukaupungissa tehtävien välille ei ole vaivauduttu punomaan minkäänlaista juonilankaa. …mutta niitä on vain muutama. Eikä kestä kauaakaan ennen kuin nuo pienet koirat konsteillaan hommat saa jo rullaamaan! Seikkailukaupunki kutsuu on kolmas Outright Gamesin julkaisema Ryhmä Hau -peli. Helppoutta alleviivataan kertaamalla ohjeet joka ikisen haasteen kohdalla, vaikka edellisestä kerrasta ei olisi kulunut muutamaa sekuntia kauempaa. Minipelien määrää on karsittu seitsemästä neljään. Edellisen pelin ongelmat, kuten käännösvirheet, sen sijaan on onnistuttu pitämään mukana. Tylsät ympäristöt. Edellisen osan puzzlet eivät olleet erityisen vaikeita, mutta tällä kertaa ne eivät tarjoa minkäänlaista haastetta. Koulutielle lapsiaan opastavaa iskää kauhistutti hieman, kuinka huoletta pennut säntäävät liikenteen sekaan. Kaiken lisäksi autot ajavat jatkuvasti päin punaisia! Toman sukellustehtävät tuovat paljon kaivattua vaihtelua kaupunkimaisemiin. Ilkeä pormestari Hanttinen on onnistunut pääsemään läheisen suurkaupungin, Jännälän, kaupunginjohtajaksi. Kaksinpelimahdollisuus. Edes pikkuriikkisen kokeneemmille pelaajille se on kuitenkin aivan liian helppo, sillä parin illan aikana ehtii kokea kaiken. on jäljittäjästä pelissä, jossa voi edetä vain yhteen suuntaan. Suomennoksen hiomattomuus. Sillä on sekä hyvät että huonot puolensa. Minipelit lisäävät muuten todella lyhyen pelin käyttöikää… Huonoa . Mikäli pakottaa tenavat keräämään kaikki kenttiin piilotetut koirankeksit ja Ryhmä Hau -merkit, saa peli-ilon venytettyä ehkä puoleen tuntiin (sekä samalla puolitettua). Elokuvasta tehtiin sarjaa jännittävämpi, joten ikärajaksi tuli Suomessa 7 vuotta
Smur n sijaan kakkospelaaja joutuu kuitenkin ohjaamaan pientä lentävää robottia, joka voi parantaa kasveja ja pudotella räjähtäviä siemeniä, muttei poistua ykköspelaajan hallitseman kameran näköpiiristä. Onneksi säiliö täyttyy nopeasti itsestään. Pelin pituus vaihtelee pelaajien iän ja kokemustason mukaan. Etenkin tehtävien välissä kuullut runomuotoiset tarinaosiot on käännetty hauskasti. Laitteella voi aluksi ainoastaan parantaa turmeltuneita kasveja, mutta ennen pitkää se toimii myös aseena ilkeitä tuholaisia vastaan sekä eräänlaisena rakettireppuna kuilujen ylitystä varten. Kukin molskahdus vie puolikkaan sydämen, mutta edes kaikkien kolmen sydämen menettäminen ei päätä peliä, vaan ainoastaan palauttaa edelliselle tallennuspisteelle, joka ei yleensä sijaitse kovinkaan kaukana. Pikkuilkimykset voi peitota smur ttimella, mutta sienipäiden päälle on ensin loikattava. Siitä, että peli on tekstitetty, muttei kuitenkaan puhuttu suomeksi, voisi päätellä, että se on kohdistettu koululaisille. Smur t: Operaatio Inhalehvä on rakastettuihin sinisiin lastenhahmoihin perustuva tasohyppely, jonka on kehittänyt kahdesta viimeisimmästä Asterix ja Obelix XXL -pelistä vastannut ranskalainen OSome Studio. Omalle jälkikasvulleni – keskimääräistä enemmän pelanneille ekaluokkalaisille – pelin alkupuolisko tuntui sopivan haastavalta, mutta jo toisen alueen viimeinen kenttä sai aikaan melkoisia kiukkukohtauksia. Markus Rojola SMURFFIT: OPERAATIO INHALEHVÄ Smur t: Operaatio Inhalehvä ei ole smur mpi peli, mutta on vaikea sanoa, kenelle se on oikein tarkoitettu. Inhottavat idut ovat houkutelleet puoleensa viattomia smur eja ja vanginneet nämä sisäänsä. Aikuisille alkupuoli on liian helppo, perheen pienimmille sen loppu taas on liian haastava. Sivulle lukittu kameran vuoksi oli vaikea hahmottaa, oliko smur esteiden kohdalla vai ei. I lkeä velho Gargamel on smur annut jälleen uusia juonia. Operaatio Inhalehvän vaikeustaso kasvaa kenttä kentältä. Eikä virheliikkeistä ollut pulaa. Asiat monimutkaistuvat huomattavasti pelaajan saadessa käsiinsä Käteväsmurf. Kaikkein kurjimpia ovat pommeja nakkelevat inhotukset, joiden paalut on tuhottava syöksymällä niiden läpi. Ikäraja on 3 vuotta, mutta sitä ei kannata missään nimessä ajatella suosituksena. Smur tinta saa kehitettyä etsimällä kenttiin piilotettuja lahjapaketteja, kääröjä ja muita kerättäviä esineitä.. Eikä viivästyksistä ollut pulaa. n on matkattava kylän laitamilta Suursmur n luokse hypellen erilaisten esteiden ja kuilujen yli. Kolmannella alueella haastetaso nousi vieläkin korkeammalle, sillä tarkkojen hyppyjen lisäksi smur en on päihitettävä taistelussa useita eri vihollistyyppejä, joista jokainen päihitetään eri tavalla. piirretystä. Muiltakin osin perusasiat ovat kunnossa. En tiedä tarkalleen, kuinka monta kertaa jouduin yrittämään kyseistä kohtaa. Pelistä löytyy eräänlainen yhteistyötila. Smur kylä, sen asukkaat ja ilkeä Velho Rontti-kissoineen voisivat olla suoraan lasten SMURFFIT SMURFFAA SMURFFIMMIN OSome Studio / Microids Arvosteltu: PS4 Saatavilla: Win, Xbox One, Switch Versio: Arvostelu Ikäraja: 3 77 Kaiken kokoisille smurffifaneille suunnattu monipuolinen, mutta valitettavan epätasainen tasohyppely. Englanninkielinen ääninäyttely on kuitenkin mainiota eikä suomenkielisissä teksteissäkään ole mitään moitittavaa. Aikaa ei ole kuitenkaan smur attavaksi! Smurffaisitko onnesta. Aikaraja oli myös äärimmäisen tiukka, joten pienikin viivästys esti etenemisen. SMURFFIT: OPERAATIO INHALEHVÄ Pelissä pelataan neljällä eri smur lla, mutta hahmon vaihtaminen esimerkiksi väkivahvasta Pattismur sta päättäväiseen Smur inaan ei vaikuta pelattavuuteen millään tapaa. Puiden latvoissa liitely edellytti smur ttimen tankin täyttämistä ilmassa leijuvilla itiöillä, joten yksikin virheliike esti etenemisen. …mikä ei lastenpeleissä ole välttämättä kovinkaan hyvä seikka. Suolla liikkuessa jalkojen pitäminen kuivana on haastavaa. Ainoa asia, joka voi vahingoittaa smur a, on veteen putoaminen. Nätisti sanottuna ”pelattavaa riittää koko perheelle”, mutta tehtävänjaon on oltava kunnossa tai smur sanoilta ei vältytä. Smur kylän rauhaa uhkaa kelmin kehittämä katala kasvi, inhalehvä, joka on levinnyt smur aamattomasti joka kolkkaan. Velhon murju on puolestaan synkkä ja täynnä vaaroja. Kaikkea toivoa ei ole vielä menetetty, sillä Suursmur on smur annut suunnitelman inhalehvän torjumiseksi ja kadonneiden smur en pelastamiseksi. Etenkin viimeiseen kenttään sijoittuva kohta, jossa Pattismur n pitää paeta Velhon lyhdyn tieltä, koetteli kärsivällisyyttä. Pelimaailman viisi eri aluetta eroavat myös toisistaan merkittävästi. Aikuinen läpäisee sen noin viidessä tunnissa, mutta nuoremmilla siihen saattaa kulua huomattavasti pidempään. Pattismurf. Inhalehvä uhkaa myös smur metsän tasapainoa, sillä se saastuttaa muita kasveja ja on erityisen tuhoisa smur en rakastamille sarsaparilloille. Samaa voisi sanoa musiikeista. Operaatio Inhalehvässä häiritsee eniten se, että pelin kohderyhmä tuntuu olevan kateissa. Tarina ei ole erityisen kekseliäs, mutta ajaa asiansa. Smurffaa tai kuole Vaikka iskä joutuikin auttamaan jo useaan otteeseen, puoliväliin mennessä kaksosten into oli lopahtanut lopullisesti. Se ei kerro kuitenkaan koko totuutta. Sekosin laskuissa kolmannenkymmenennen yrityksen paikkeilla. Smur kylä ja sen viereinen metsä ovat varsin värikkäitä ja valoisia. Hyvää + Pelattavuudeltaan yllättävän mehevä… Huonoa . Studion kokemus lastenpeleistä näkyy ainakin siinä, miten hienolta Operaatio Inhalehvä näyttää. n kehittämän smur ttimen. Vaikeustaso vaihtelee niin paljon, että Operaatio Inhalehvää on vaikea suositella yhdellekään yksittäiselle ikäryhmälle. Pattismur n, Välkkysmur n, Kokkismur n ja Smur inan on etsittävä neljä ainesosaa supervahvaan vastamyrkkyyn, jolla pystytään torjumaan inhalehvä lopullisesti sekä smurffaamaan kaikki sen turmelemat kasvit. Smur ttimen säiliö on pieni, joten sitä voi käyttää vain muutaman sekunnin kerrallaan. Fiilaten ja smurffaten Inhalehvän aloitus on lempeä. Se olikin oikeastaan ihan hyvä, sillä parin viimeisen alueen läpäisy asetti haasteita aikuisellekin
Gra. Johannes Valkola YNGLET Liikkeessä on lumovoimaa ja ohjauksen tehtävä on vangita se taidokkaasti, taidolla hyödynnettäväksi. Peli on haastava reilulla tavalla, sellaisella, että hahmon hallinnassa haluaa kehittyä. Niitä ovat esimerkiksi siniset tasot, joista kimpoillaan osumasta takaisin ylöspäin. Jos tämän unohtaa tehdä, epäonnistuminen vie aina kentän alkuun. Se on hiljainen ja herkkä, ikään kuin piilossa kaikkien katseilta. Yksi videopelien huipputunteista on kun tarttuu ohjaimeen ja tajuaa välittömästi, että nyt luvassa on jotain erityistä! Ohjaus tuntuu juuri oikealta, liike soljuu heti, vaikka itsensä tuntee silti aloittelijaksi, kömpelöksikin. Mikään ei kuvista välity, mutta liikkeen sulavuutta taitavasti korostavan Yngletin tyylittely on niukkaa ja varovaista. Oli kyse sitten lapsenomaisesta kirmaamisesta Super Mario Odysseyssa, millintarkoista seinähypyistä N++:ssa tai vaikkapa Vanquishin animetyylisistä polviliu’uista, siinä mitä hyvä peli voi ohjauksensa kautta viestiä, on jotain aidosti maagista. Riemukupla Jokaisessa kentässä peliin esitellään jokin uusi ja kiehtova mekaniikka. Kenttiä ei ole valtavasti, mutta mitä sitten, kun ne eivät turvaudu toistoon. Matkan varrelta kannattaa myös kerätä kaikki salaisuudet. Mitä se tekee. Niin voimaantuu myös ympäristö, sillä kupliin saapuminen elävöittää lähialueen ja saa sen kukkimaan täyteen loistoon. Joten vedetäänpä yhdet ynglet. Hahmo ui kuplien sisällä, ja sen liikkeen momenttia täytyy hyödyntää oikealla tavalla. Myös Ynglet uhmaa luokittelua: mikä sen on. Ynglet on tekijänsä näköinen kokonaisuus. Mutta se on sitten hauskinta tajuta itse. Se on lentopeli, muttei kuitenkaan. Koko peli myös muuttaa muotoaan kiinnostavasti, kun etenemistä jatkaa lopputekstien jälkeen. Homma tulee kulkemaan niin, että sivustakatsojat saavat haukkoa henkeä. Kun tuon riikinkukkomaisen nuijapään saa hallintaansa, liikkeen puhdas ilo ja taianomaisuus valtaavat mielen. Omalaatuiset kentät ovat pitkiä ja kinkkisiä, mutta eivät mahdottomia. Liikkeen lumoa ei voi vastustaa. Välillä on muistettava hiljentyä kuplan sisään, olla siellä hetki liikkumatta, ja näin tallentuu checkpoint. Ehkä Ynglet on tasohyppelypeli, mutta ei sitä sellaiseksi voi luokitella. Kuplien ulkopuolella hahmo tippuu välittömästi alaspäin – joko alemmille tasoille, joista pitää päästä kiertämään takaisin ylös, tai sitten kaiken ohi ja alas kohti lopullista game overia. Mitä paremmaksi pelissä tulee, sitä nautittavammalta se tuntuu. Ynglet on juuri sellainen peli. Juju on polskia ja loikkia kuplasta toiseen ilmojen halki ja esteiden ohi. 52. Eteneminen innostaa jo pelkän ohjauksen ja kenttäsuunnittelun generoimalla riemulla, mutta on Ynglet muutenkin vaikuttavan tyylitelty kokonaisuus. Ja sitten alkaa itse oivaltaa, miten omia kykyjä voikin käyttää niin, että pelimekaniikka kääntyy päälaelleen. Pelaaminen tuntuu hauskalta, mutta omat kyvyt tajuaa ärsyttävän rajallisiksi. Hyvää + Tyylikäs, yllättävä ja viimeistelty tasohyppelypeli, joka ennen kaikkea tuntuu käsissä juuri oikealta. OMAN KUPLAN SUOJASSA Ni as / Triple Topping Arvosteltu: PC 86 Hurmaavalta heti kättelyssä tuntuva Ynglet on videopeli harvinaisesta päästä: se on hyvä ja halpa. Mutta sisällä piilee todellista pelisuunnittelun taituruutta, sitä harvaluontoista taikuutta, jonka tuntee siitä hetkestä alkaen, kun peliin tarttuu. Yngletin pelimekaniikka kehittyy jatkuvasti. Vaikka siimavoimalla edetäänkin, ensin Yngletissä pitää oppia ”kävelemään”, jotta voi ”juosta”. Olisi tätä pelannut pidempäänkin, mutta kun peli maksaa muutaman euron, siitä on vaikea valittaa. Ilmassa hahmo tuntuu voimattomalta, rääpälemäiseltä, mutta vesikuplien sisällä olio voimaantuu välittömästi. Alueet muodostuvat eräänlaisista vesikuplista, turvapaikoista, joista täytyy päästä aina seuraavaan. Siten singotaan ilmaan, jossa liikettä ei voi enää hienosäätää. Punaiset viivat taas kimmottavat vain, jos niitä kohti singahtaa ilmasta aikaa hidastamalla. R uotsalainen Ni as kuljettaa tasohyppelyä ja tasohyppelyn tapaista toimintaa uusiin outoihin suuntiin, Knyttistä syvän metsän kautta Uurnogiin. Pian hahmo oppii eräänlaisen ilmahypyn, jonka avulla ilmaliidossa voi hidastaa hetkellisesti aikaa ja tähdätä tarkkaan, mihin suuntaan sinkoaa seuraavaksi. Mutta peli välittää itsevarmasti sanomansa: vaikka vielä et osaa kaikkea, pian taivas on rajana. Kentät valitaan väreiltään haalealta alueelta, joka nähdään ylävinkkelistä. Tässä on peli, jossa kaikella on paikkansa eikä mitään ole väkisin venytetty. Huonoa . Onnistunut eteneminen herättää aika ajoin ympäristöä henkiin ja saa taustat kukkimaan herkästi. Pakkaa sekoitetaan myös kuplilla, jotka hetken jälkeen häviävät. Unien outolintu Yngletissä ohjataan outoa, kuin unien sopukoista saapuvaa hahmoa, jolla läpäistään kaksiulotteisia kenttiä. Kaupunkimiljöön liittäminen outoon metrokarttaan sitoo pelin fantasian todellisuuteen: kenttien vehreyttämisellä ja musiikin sointujen kasvattamisella tuntuu olevan jotain merkitystä, ikään kuin se toisi iloa ja toivoa harmaiden massojen kansalle. Kenttäsuunnittelu on vahvaa. Uudet osa-alueet esitellään erillisissä, yhden ruudun opetuskentissä. Ja onhan se uintipelikin, mutta ehkäpä vain etäisesti. Alue muistuttaa eräänlaista kaupunkikarttaa, joka täyttyy ruotsalaisista paikannimistä. ikka kumpuaa joiltain henkilökohtaisten piirustusvihkojen sivuilta ja elää ruudulla hempeästi kuin kukkien, musiikki muuttaa muotoaan läpäistyjen esteiden ja kuplissa uimisen mukaisesti. Tässä täytyy kerätä vaaditut avainpalaset niin, että pelihahmo ei ui kertaakaan turvakuplien läpi
Viipyilevä, hämyinen pelikokemus sopii hienosti intiimille käsikonsolille: pelatessa muodostuu tiivis yhteys yksinäisen pelintekijän ja pelaajan välille. Nygrenin tunnetuin peli taitaa olla vuoden 2012 Knytt Underground, jonka juuret juontavat freewarena ilmestyneisiin Knytt-peleihin sekä aiempaan Within a Deep Forestiin. Ja kyse on pohjimmiltaan yksinpelistä! Yngletiä edeltänyt PCja Switch-peli Uurnog Uurnlimited ei sekään ole hassumpi viritys. Tarkoitus on Super Mario Bros. Pelin ainutlaatuisuus on siinä, miten sitä normitattien ja nappien lisäksi ohjataan Wii U:n näytöllisellä ohjaimella. Alkuajan useista isommista ja pienemmistä peleistä maininnan ansaitsevat esimerkiksi kaksiulotteinen pulmatasoloikka Saira, klassisen Super Mario Bros. Hänellä oli jo parivuotiaana tapana piirtää pelejä paperille, minkä jälkeen hän kuvitteli pelaavansa niitä mielessään. Samalla sen kuljettaa mieleni takaisin yhtä hienosti pelkistetyn Yngletin pariin. Ero esikuvaan tulee kaoottisuudesta: Uurnog Uurnlimitedissa kannettavat laatikot ja hahmot muun muassa ampuvat eteenpäin, räjähtävät tai sylkevät sisältään uusia esineitä. ikalla. Se on yksi Wii U:n nettikaupan hidden gemeistä, löytäjänsä takuuvarmasti hurmaava tapaus. Ne ovat vähäeleisen ilmaisuvoimaisia ja kiehtovia, ja Nygren onkin nimennyt inspiraatioikseen sellaiset minimalistisen kerronnan ja ilmaisun mestariteokset kuin Ico ja Journey. Niiden tapaan Nygrenin pelit tapahtuvat yhtä aikaa niin ruudulla kuin pelaajan mielen sisälläkin. Se (kuten sen aiempi, pienempi versio Uurnog) on kiinnostava 2d-pulmatasohyppely, jossa ongelmien ratkaisuun löytyy vaihtoehtoja. Aluksella on edessään valokeila, jolla se näkee esteet synkän ympäristön syövereissä. L iikkeen soljuvuutta, audiovisuaalista lumoa ja hiottua kenttäsuunnittelua huokuva Ynglet on viimeisin taidonnäyte ruotsalaiselta Nicklas ”Ni as” Nygrenilta. Tosin Nygrenin pelit usein vaativat nopeita re. eksejä ja haastekin on välillä korkea. Idea on usein raivata oma etenemisreitti kenttien läpi, tasoja myös tuhoamalla. Kosketuksella säädellään vipuja ja vempaimia, ihan kuin aluksen ohjaamosta käsin. Ni aksen maailmaan. Pelissä läpäistään öisen kutsuvia tasoja 2d-kentissä eteenpäin vierivällä kuulalla, pulmissa ja etenemisessä hyödynnetään kekseliäästi liikkeen kasvavaa momenttia. NightSkyn ohjaus tuntuu viimeisen päälle harkitulta ja hiotulta, myös kenttäsuunnittelu ja pulmanratkonta ovat tasapainossa, ja käsikonsolin 3d-tehostetta käytetään vakuuttavasti. Yksi ohjaa alusta pro-ohjaimella, toinen säätää Wii U:n näytöltä konehuoneessa, kolmas hallitsee ohjainkapulalla aluksen valokeilaa ja skanneria. Vuonna 1983 syntynyt indietekijä on suhteellisen nuoresta iästä huolimatta luonut jo pitkän uran videopelien parissa. Johannes Valkola Indierintamalla taistelee läpimurrosta vielä monta taitavaa pelintekijää. Ehkä se onkin avain Nygrenin peleihin, koska niissä aistii tekijän, joka on yhä kosketuksessa lapsuuden maailmaan ja mielikuviin. Hyppely vaihtuu rullaukseen, sillä #ModArchive Story -peleissä liikutaan sivusuunnassa vierivällä pallolla ja haastetta riittää. Pelasin NightSkyn ensikertaa läpi vuonna 2013, jolloin se saapui Nintendo 3DS:lle. Within a Deep Forest Finck Saira #ModArchive Story Knytt Underground A ordable Space Adventures Uurnog Uurnlimited NightSky 53. A ordable Space Adventures toimii upeasti kolmen hengen moninpelinä. Kun monet suunnittelijat olivat pihalla Wii U:n erikoispiirteiden kanssa, Nygren loi sen ohjaimen varaan uudenlaisen pelikokemuksen. Knyttillä Nygren pääsi lähimmäksi valtavirran läpimurtoaan. seikkailun A ordable Space Adventures. Ja se on vuonna 2011 PC:lle ilmestynyt kaksiulotteinen pulmatasohyppelypeli NightSky. Ne kutsuvat maailmaan, jossa yhden pelin kokeminen kannustaa tutustumaan myös toiseen peliin. Idea on ohjata hitaasti liikkuvaa avaruusalusta erilaisten esteiden ja haasteiden läpi. Yksi heistä on Ni as. NightSkystä välittyy indietekemisen ydin, taituruus, joka huokuu puhdasta käsityöläisyyden henkeä. Voi taivas mikä yötaivas! Vaikka kronoloogisuus hajoaakin, säästin parhaan pelin viimeiseksi. Nygren on aito auteur: hänen pelinsä kulkevat uusia, tutkimattomia polkuja, mutta miehen kädenjälki on aina helposti tunnistettavaa. 2:n innoittama Finck sekä tunnelmallinen 2d-tasohyppely Within a Deep Forest. A ordable Space Adventures vaikuttaa päällisin puolin perinteiseltä 2D-seikkailulta, joka on toteutettu pelkistetyn tyylitellyllä 3d-gra. Myöhemmistä peleistä nostan esiin Wii U:n ominaisuuksia kekseliäästi käyttäneen NIFFLAS Johannes Valkola NIFFLAS NYT ON AIKA LÖYTÄÄ 2D-sci. Knytt Underground keräsi aikanaan kansainvälistä arvostusta niin kriitikoilta kuin pelaajiltakin. Siinä on Nygrenin auteurismin arvo: hänen pelinsä ovat yhteydessä toisiinsa. Knytt kyllä lähtee! Ura käynnistyi ilmaisten freeware-pelien parissa. Ydinidea pallon pyörimisestä sitoo teoksen Nygrenin aiempaan tuotantoon. Hän on myös musiikintekijä, joka on säveltänyt peliensä soundtrackeja ja julkaissut useita sooloalbumeita. Peli ilmestyi aiemmasta poiketen ensimmäisenä konsoleille eli PS3:lle ja Vitalle, vasta sitten PC:lle ja Wii U:lle. Näistä ammentava, huomattavasti laajempi ja koukeroisempi Knytt Underground oli Nygrenin ensimmäinen kaupallinen julkaisu, metroidvanioiden tapainen 2D-toimintaseikkailu. Nygren kertoo olleensa videopelien lumoissa lapsesta saakka. 2:n hengessä nostaa esineitä ja hahmoja pään päälle mukaan kannettaviksi
Eikä enää oikean käden tarvitse olla tietämätön vasemman aikeista. Kun vastahyökkäystä tarvitaan, joukot ovat yleensä jo loppuneet. Suositus: Windows 10, 2,6 Ghz, 2Gt RAM, Direct X -yhteensopiva näytönohjain 1920x1080 -resoluutio. Valor & Victory vaikuttaa lupaavalta. Tunnelman perusteet ovat kunnossa. Tykkien tuhottua tankit lupaavasti alkanut hyökkäys jumittui. Tietokone valitsee reaktiotulen ja tappioiden kohteet älykkäästi. Tilaisuustulta käytetään, kun siitä on ylimääräistä hyötyä, loput ampumiset jätetään erilliseen puolustajan tulivaiheeseen. Konekiväärin suuliekit leimuavat. Monesti peleissä joutuu valitsemaan reaktiotulen ja omalla vuorolla ampumisen välillä. Talot ja metsät tarjoavat parempaa suojaa. Niissä kun ei ole samaa vuoron rakennetta. Lopuksi vuorossa oleva voi liikuttaa joukkojaan vielä yhden heksan verran vailla pelkoa reaktiotulesta ja lähitaistella. Ei siinä, etteikö joskus jonkun vapaaehtoisen tehtäväksi koidu ottaa luoti suuremman hyvän vuoksi. Osumat jauhavat pelimerkkejä pienempiarvoisiksi tai kokonaan pois pelistä. Ilma on nikkelipitoista ja elämä asteen vaarallisempaa. Vaikka kone ei aina ehdi varovaisuuttaan voittoon, ainakin se on aina vaarallinen. Virtuaali-Valhalla mallintaa sodan lisäksi sotaa mallintavaa lautapeliä. Osumataulukko on avomaastossa luokkaa Rokka ja näreen kohta. Sotaa ei mallinneta miehen ja kiväärin tarkkuudella vaan hyvin suurpiirteisesti. L autasotapelien parissa tapaa miettiä, kuinka hienoja ne olisivat tietokoneella. Sitten osat vaihtuvat. Tappioiden valinSen verran suojakerrointa, että uskaltaa liikkua. Se osaa jopa minimoida kohti tulevan tulen liikkumalla haluamaansa paikkaan vuoron viimeisessä vaiheessa. Noppien pauhatessa toinen maailmanpalo on vain paremmalla PR:llä varustettu ensimmäinen. Tilaisuus tuli tilaisuustulelle Vuoro on pilkottu ikivanhan Squad Leaderin tapaan useampaan vaiheeseen, ja se erottaa Valor & Victoryn kilpailijoistaan. Se liikuttaa alaisiaan suojasta toiseen vältellen tilaisuustulta. Voittoehdot ovat lähes aina kaikkien puolustajien tuhoaminen tai voittoheksojen valtaaminen. Tarvittaessa se hyökkää pehmitettyään ensin järjestelmällisesti pelaajaparan joukkoja. Valor & Victoryssa toisen vuorolla voi aina ampua, joten asemiin liikkuneet sotilaat ja tankit joutuvat kestämään vaiheen pari vastapuolen tulitusta ennen kuin itse pääsevät ampumaan. Taistelut muistuttavat vanhoja sotaelokuvia tai länkkäreitä, joissa väki ampuu toisiaan kivien, puiden ja seinien suojista. Testattu: Win 10, Intel(R) Core(TM) i7-10750H CPU @ 2.60GHz, 32,0 Gt RAM, NVIDIA GeForce RTX 2080. Tietokoneversio keventää kokemusta entisestään ja tarjoaa samalla pelikaverin. Sääntöjen tuomarointi ja matematiikka sujuisivat vaivattomasti, eikä panssaridivisioonaa joutuisi etsimään lattialta taskulampun valossa. Juha-Pekka Viljanen VALOR & VICTORY Lehman kiroaa onneaan. Vuoro vaiheineen on hyvin jäykkä siinä, milloin mitäkin voi tehdä, mutta tästä on omat hyötynsä. Tämä yllättävän harvinainen ratkaisu toimii, koska taistelut ovat pieniä, ja vastahyökkäyksille ei ole tarvetta saati mahdollisuutta. Uhilla rajoitetaan vastapuolen liikkeitä ja joukkojen keskityksillä voitetaan. Tekoäly ei jätä Seuraa peliarvosteluiden harvinaisin lause: tekoäly on erinomainen. Käyttöliittymä on selkeä, eikä sotamies Gruberin tarvitse pelätä Taivaan Suurta Hihaa, joka pyyhkäisee hänet pois maailmasta. Taktillisen tason suurimmat taistelut käydään monesti line of sightistä viivoittimien kanssa, joten tunteettoman logiikan tuomaroinnille on kysyntää. Joten on taas aika amerikkalaisten, brittien ja saksalaisten sotia Ranskan kylien herruudesta. Puolustustekoäly on yksinkertaisen näppärä. Iso osa taktikointia on shakista ja tammesta tuttua kirjaimellista aluehallintaa. Mikä on mukavaa, koska osattavan MORAALITON SOTA Yobowargames / Slitherine Arvosteltu: PC Versio: 1.02.03 Minimi: Windows 8, 1,5 Ghz, 2 Gt RAM, Direct X -yhteensopiva näytönohjain 1280x768 -resoluutio. Lautapelinä se tavoittelee Graalin maljaa, joka on Advance Squad Leader -kokemus puhelinluetteloa ohuemmalla sääntökirjalla. Ei-vuorossa olevan tehtäväksi jää ampua ensin reaktiotulta ja liikkeiden jälkeen muuten vaan. Tarkka miesmäärä on sivuseikka, tulituksen vaikutus ratkaistaan noppien ja taulukoiden avulla. Käytännössä kasataan pyssyjä sopiviin paikkoihin ja toivotaan parasta. Lyhyesti kerrottuna vuorossa oleva ampuu ensin ja liikkuu sitten niillä joukoilla, jotka eivät ampuneet. Noppien visualisaatiotkin pyörivät mukavan autenttisesti ja pelimerkit näyttävät pelimerkeiltä. Stuart, tuo pieni urhea tankki! 54. Älä mene keltaisiin heksoihin! Gruber ja pikkutankki. Perustemppu, jossa reaktiotuli imetään uhrattavilla joukoilla, toimii huonosti, koska joukot loppuvat herkästi uhraamattakin. Moninpeli: 2 rajoilla liikkuva Advance Squad Leaderin Starter Kit on jättänyt kutinan, jota erinäiset helpommat taktiset lautapelit eivät ole raapineet. Joukot ovat skenaarion alussa hyvissä asemissa, joissa ne malttavat pysyä
Pelisilmää on käytetty taiten, koska kaikista mahdollisista mallinnettavista asioista on perattu joukko oleellisia. nassa käsityönä tehdyt ratkaisut toisivat usein vain marginaalisen edun. Vahinkomallinnusta virtaviivaistaa erillisen moraalin puute. Pelkistetty kokemus tekee hyvin sen, mihin se on ryhtynyt. Noppia heitetään vähän, jolloin yksittäiset heitot korostuvat. Suuret panssaritaistelut eivät mahtuisi käytetyille kartoille, joten tankeille sopii ylimalkaisesti mallinnettu jalkaväen auttajan rooli. Pieni Urhea Voitto ei kuitenkaan ole Edistynyt tai Edistymätön Ryhmänjohtaja vaan oma tuotteensa, joka kutittelee inhimillisemmin samoja hermoja. Tämä rajoittaa turvallista liikkumista ja tekee konekivääreistä aluehallinnan ykkösvälineitä. Taistelut ovat jalkaväen kahakoita, joista muutamaa maustavat tykit ja tankit. Kieltämättä huonon noppatuurin kohdatessa olo on kuin Trivial Pursuitin viimeisillä kierroksilla: kaikki on paikoillaan, mutta mikään ei etene. Kuten on myös hudit ja onnistuneet moraaliheitot. Tämä vähentää sääntöjä ja keventää pelaamista niin kauan, kun peliseura ei kärsi kroonisesta analyysiparalyysista. Lyhyet skenaariot eivät vie paljoa aikaa, joten uusintayritykset tasoittavat onnea tai ainakin vääristävät sitä haluttuun suuntaan. Pienillä kartoilla tämä riittää tekemään konekivääreistä muutakin kuin vain isompinumeroisia pyssyjä. Huonoa . Jotenkin on kuitenkin sellainen tunne, että Urheusvoiton hyvä tekoäly syntyy osaltaan yksinkertaisesta säännöstöstä, jossa tietokoneelle ei ole ollut tarpeen opettaa monia asiasta. Helppoudella ja nopeudella on hintansa. Hienoa. Suuripiirteinen malli kertoo, mitä tapahtuu, mutta jännittävimmät tarinat syntyvät usein siitä, miten tapahtuu. Valor & Victoryn fyysisessä versiossa ihminen ratkaisee reaktiotulen ja tappiot. Hyvää + Kauniisti pelkistetty sujuva lautapeli, jossa on erinomaisesti pelaava tekoäly. Sujuvuus säilyy, kun ei jatkuvasti kysytä, mitä arvon pelaaja haluaa nopanheittojen keskellä tehdä. Moraalittomuuden vuoksi joukot eivät pakene ja ilmekään ei värähdä, vaikka naamaan iskisi komppanian verran suojatulta. Sen verran psykologiaa on mukana, että pikkuhipaisusta naamat isketään turpeeseen ja kieltäydytään tekemästä hetkeen mitään. Jos on arponut tappiot, tarkastanut päällysmiehien ja sotamiesten moraalit erillisillä heitoilla ja testannut uuden upseerin synnyn, tietää tarinallisuuden hinnan. Kuolemat, haavoittumiset, pakenemiset ja muu inhimilli80 Toista maailmansotaa mallintavan lautapelin onnistunut simulaatio. Muutama sääntö vähemmän, niin taas hiekkalaatikolla heiteltäisiin kivillä muovisotilaita. nen on kaikki niputettu yhteen. Kaikista reaktiotulen mausteista on valittu ampumasektori, jossa konekiväärien tilaisuustuli jättää jälkeensä kasan merkkejä, jotka tietävät uutta tulikylpyä niihin liikkuville joukoille. Hyvin pelkistetty kokemus Olisi helppo listata asiat, joita ei ole mukana. Tuhoutuneet tai taistelusta paenneet joukot ovat efektiivisesti samoja. Tämä toimii, koska skenaariot ovat pieniä. Mikä sopii tietokonepelille, ei sovi lautapelille. Epäsuoraa tulta ei ole kranaatinheittimenkään vertaa. Pienet kahakat voivat olla joskus tylsiä. Kahden kuuden sivun nopan todennäköisimmin suomat seiskat vain naurattavat kivitaloon kaivautuneita joukkoja. Uskottava pahvinen leikkisota Normandiassa toimii ihailtavan vähillä osilla. Lisäksi lautapeleissä se synnyttää helposti sivun tai pari lisää sääntöjä, salaista kirjanpitoa tai vähintäänkin taivaalta muutaman kerran iskevän tuhannen nopan vihan. Nyt pojat pysytään tutkalla, jenkit tulevat! 55. Kaikki toimii ja monimutkaisempien sääntöjen luomat tarinat kerrotaan vähemmällä häslingillä. Fyysisessä maailmassa toisen pelaajan siirtoja on myös kiinnostavampaa katsoa, kun voi välillä osallistua. Pakkivaihde on tosin huomattu mallintaa, mikä joskus unohtuu raskaammista tuotoksista. Pelimerkki kärsii vahingon tai on ehjä ja toisesta osumasta jalkaväki poistuu taivaan suureen Amergrip-pussiin. Shokki ja motti: Tankki syö sakun. Taktiikkalautapelin kaipuun kutinaa raavitaan, vaikka ruudun tapahtumat eivät ole yhtä maagisia kuin pahvin, paperin ja mielen luoma fyysinen leikki. Close Combatit ovat taas osaltaan osoittaneet, että näin ahtaissa tiloissa epäsuora tykkituli on hieman ylitehoista. Täysosuman antama kakkonen on merkittävä tapaus. Tietokone tietenkin hoitaisi tällaisen sekunnin murto-osissa. Mikä ei ollut pöllömpää sekään. Klonk! Shermaniin tulee vain naarmu. Tämän vuoksi pelilaudalle ei kohoa statusmerkkien Baabelin torneja eivätkä moraaliheitot vie puolta peliajasta. Tietokoneen ruudulla näistä ei olisi vaivaa, mutta tällöin hukattaisiin systeemin jippo. Valor & Victoryssa sujuvuus ja tietty kuivuus kamppailevat niin tasapuolisesti, että kumpikaan ei pääse voitolle. Joskus kromia kuitenkin kaipaa. Lyhyet skenaariot lisäävät tuurin vaikutusta, mikä ei itsessään ole hyvä tai huono asia
Siihen ainakin aina korvasta korvaan hymyilevän Jarvisin voisi kuvitella pystyvän. Jarvis on yksi arcaden kulta-ajan suurista vaikuttajista sellaisilla peleillä kuin Defender, Robotron: 2084 ja Smash TV. Mestari teki sen taas. Ylenkatseelle ei ole tarvis, sillä tekijänä on Eugene Jarvis. Se näyttää siltä, että mikään idea ei ole ollut liian hyvä tai huono, kaikki on kelvannut aina kuuluisaa keittiön lavuaaria myöten. Pelin 29 ratavariaatiota rakentuvat viiden pääalueen varaan, ja ne vievät ympäri maailmaa Lontoosta Madagaskariin ja Singaporesta Teksasiin. Kisat ovat intensiivisiä, vastustajia räjäytellään raisuilla tönäisyillä ja kaikkialla tapahtuu aina jotakin niin, että silmien on aluksi vaikea pysyä salareittien ja radoille piilotettujen, sisältöä avaavien kulta-avaimien perässä. C ruis’n Blast ei näytä miltään suurteokselta, vaikka hurjiin sivuluisuihin kykenevät dinosaurukset, ufot ja yksisarviset kisaavat keulivia ja ilmassa kieriviä koulubusseja, tankkeja ja urheiluautoja vastaan. Olisin minäkin toivonut tästä kotikonsoliversiota, jos olisin joskus peliä jossain pelannut. Samalla Cruis’n Blastia laajennettiin huomattavasti Switch-versiota varten. Cruis’n Blastin tuntee oikeaksi asiaksi, kun kaasun lyö ensi kerran pohjaan. Toivottu kyllä on, ja nyt yksi toive toteutuu. Avattavaa sisältöä kotikonsoliversiossa nimittäin riittää yli kymmeneksi tunniksi. Hienoa nähdä, että legendan sydämessä sykki vielä antoisan arcadekokemuksen pulssi. Ja peliä on turha odottaa muille alustoille: Nintendo omistaa sarjan tuotemerkin, jonka lisenssiä Raw Thrills käyttää. 56. Myös äänisuunnittelu on päällekäyvää, mukana on juuri oikean verran imelä tunnuskappale, joka vetää vertoja jopa Daytona USA:lle. Pientä tökkimistä havaitsee niissä kovimmissa tilanteissa, mutta ei se liiemmin hetkauta. kovasta asenteesta, joka nyt kohtaa segamaisen viimeistellyn pelattavuuden. Ohjaus, radat ja ulkoasu miellyttävät. Raw Thrillsin ”salatuksi” jäänyt tuotanto on kiinnostanut minua pitkään, varsinkin sen Halo-, Jurassic Parkja The Fast and the Furious -arcadepelien puolesta. Epäilemättä Eugenea Cruis’n Blast ei kuvissa näytä kummoiselta, mutta liikkeessä asia on toisin. Nettipeli puuttuu ja ruudunpäivitys ajoittain hyytyy. Uskottava on Kun ohjaimen ottaa käteen, epäilykset hälvenevät sen siliän tien. Pelissä on tuntua Midwayn vanhojen arcadepelien LEGENDAN HILLITÖN PALUU Raw Thrills Arvosteltu: Switch 90 Muistakaa Cruis’n Blast, kun listaatte vuoden positiivisimpia yllätyksiä. Vauhtia piisaa, sivuluisut ovat pitkiä ja hallittuja, ja ne tuovat mieleen OutRun 2:n. Ratasuunnittelu on erinomaista. Pelaaminen on hauskaa, joko pikku pätkinä tai pitkään ahmien. Onko pröystäilevä lausunto sitä amerikkalaista asennetta ja itseluottamusta, täynnä tyhjää ilmaa. Johannes Valkola CRUIS’N BLAST Blastia on vaikea ottaa tosissaan. Eugenen mukaan pelaajat ovat toivoneet kotiversiota. Myös ruudunpäivitys rullaa sulavasti 60 kuvan sekuntivauhdilla. Otimme käyttöön uuden bisnesmallin”, kommentoi Jarvis Cruis’n Blastin julkaisun yhteydessä. Radat ovat monipuolisia ja niistä löytää sivureittejä San Francisco Rush: Extreme Racingin tapaan. Riehakkaan mahtipontinen Cruis’n Blast on aidosti hyvä, energisen erinomainen arcadekaahailu. Ei, Cruis’n Blast on hurmaava, hiottu arcadekaahailu. Cruis’n Blast on näyttävä ja vauhdikas ajopeli, joka pyörii pääsääntöisen vakuuttavasti Switchillä. Jarvisin mukaan kabinetti kävi kaupaksi: sitä myytiin yli kymmenentuhatta kappaletta ympäri maailmaa. Vihjeitä nykyiskusta tosin antoi erinomainen Nex Machina, jota Jarvis työsti helsinkiläisen Housemarquen kanssa. Cruis’n Blast on tupaten täynnä dinosauruksia, mutta miksi. Värit ovat itse asiassa tyylikkäitä, ja visuaalinen ilme miellyttää muutenkin. Hyvää + Uskomattoman energinen ajopeli, jolla on hyvin vähän tekemistä alkuperäisen Cruis’n USA -pelin kanssa. No, Eugene Jarvisin mukaan tiimillä oli jäänyt niin paljon dinomalleja yli aiemmasta Jurassic Park Arcade -pelistä, että ne päätettiin läiskäistä mukaan. Sekin kyllä kiinnostaa, ja useammalla Switchillä voi lisäksi pelata keskenään. Paikallinen moninpeli vakuuttaa. Jarvisin vuonna 2001 perustama pelistudio Raw Thrills on tehnyt arcadepelejä kymmenittäin, joista yhtäkään ei ole julkaistu pelihallien ulkopuolella. Kentät ovat mahtipontisia: välillä lennetään satoja metrejä ilmassa, minkä jälkeen pilvenpiirtäjän kokoinen jeti murskaa jäälautan altaan ja meno jatkuu talla pohjassa maan alle onkaloihin. Välillä ajetaan valtavien donitsien tai irrallaan pyörivien maailmanpyörien välistä tai väistellään ympäriinsä säntääviä villieläinja dinosauruslaumoja. Onneksi Switch-versio vakuuttaa teknisesti: resoluutio on tv:ssä 1080p, omalta ruudulta täydet 720p. Erinomaisuus ei ole ihme, koska peli juontaa juurensa kolikkopeliin. Väreissä käytetään niiden räikeimpiä sävyjä, mielellään neonina, ja niin pöyhkeästi, että vastaavaa ei ole hetkeen nähty. Eugene Jarvis oli oikeassa: tätä kannatti odottaa ja toivoa. Ohjaus on nopeaa, tarkkaa, suorastaan täydellistä. Anti on räjähtävää. Cruis’n Blast on vikkelä, viehättävä ja viimeistelty herkkupala, joka ei myöskään hetkessä lopu kesken. ”Päätimme antaa yleisölle sitä, mitä he ovat pyytäneet. Nettipeliä ei ole, mutta Jarvisin mukaan tulevaisuudessa saattaa olla, DLC-ratojen kanssa. Laajan ratavalikoiman ja monien vaikeustasojen turnausten lisäksi tarjolla on iloinen yllätys: pätevästi pyörivä jaetun ruudun moninpeli! Tietokonevastuksia vastaan kisataan kahdestaan, mutta kolmintai nelinpelissä kaahataan keskenään. Huonoa . Blast on Jarvisin vuonna 1994 aloittaman Cruis’n-sarjan uusin osa, joka saapui vuonna 2017 pelihalleihin
Jouduin tarkistamaan vaihtokurssin: yksi euro on noin 1 350 wonia, eli voittosumma on sinänsä houkuttelevat 34 miljoonaa euroa. Ruudulle tuutataan värikkäitä ja helposti mieleen painuvia näkymiä, joille brutaali väkivalta tuo äkkiväärää kontrastia. Pelaajien väliset suhteet ovat juonen pihvi, ja tärkeimpänä sivujuonteena nähdään pelikompleksiin soluttautunut rivipoliisi. Toivottavasti se ei ole etiäinen lähitulevaisuuden reality-sarjoista. For A Won Dollar More Squid Gamessa battle royale -tematiikka kohtaa mysteeri-ilmapiirin ja värikkään videopeliestetiikan. Minulle uppo-oudon kielen myötä näyttelijöiden työskentelyä on vaikea arvioida, mutta pääpiirteissään tyypit ovat uskottavia. Sivuhuomiona täytyy todeta, että sarjan perusteella korealainen sosiaalihuolto ei taida olla kauhean kattava saati turvaverkko tiheä. Squid Gamen osallistujakaartiin mahtuu ihmisiä erilaisista taustoista ja yhteiskuntaluokista, kuten vararikon tehnyt bisnesmies, pesunkestävä gangsteri, surkeita perusjanttereita ja pohjoiskorealainen loikkari. Squid Gamen maailmankuva on nihilistinen dystopia, jossa raha ja rikkaat sanelevat kaikki ehdot. Petri Heikkinen KINO: SQUID GAME Osallistuisitko Fall Guysin tappavaan versioon, jos siitä maksettaisiin tarpeeksi. RAHAT TAI HENKI Squid Gameen osallistuminen on periaatteessa vapaaehtoista, sillä potentiaalisten kilpailijoiden pitää itse ottaa yhteyttä järjestäjiin. Väkivaltaisen ja verisen Squid Gamen voi nähdä analogiana rahan kaikkivoipaisuudesta ja lopulta sen turhuudesta. Eteläkorealaisessa Squid Gamessa sadat suurta rahapalkintoa himoitsevat ihmiset osallistuvat salaisella saarella erilaisiin lastenpelimuunnelmiin, joissa häviäminen tietää kuolemaa. Sokerimakeislevyn kuvion irti raaputtamista. Osa sarjan viehätyksestä perustuu lasten maailman samanlaisuuteen, sillä tv-sarjan liikennevaloleikki vastaa käytännössä kotoista peiliä. 57. Minkä numeron valitset peliin, josta et tiedä mitään. Ruumiiden hävitystä hyödyntävät elinkauppiaat olivat vähän turhia sivujuonne, sillä rönsy ei oikein johda mihinkään muuhun kuin ylimääräiseen goreen. Nykyiseen nettipelibuumiin yhteydet tunnistanut Net. Raha ratkaisee. Toki ilmoittautuessaan kisaan pelaajat eivät vielä tienneet pelin sääntöjä. Tappavien pelien ja niihin liittyvän henkilödraaman rinnalla alkupään jaksoissa käydään läpi ydinhahmojen taustoja ja motiiveja osallistumiseen. Lisäjännitteitä kehitetään sillä, että tiimipeleissäkään osallistujat eivät tiedä etukäteen pelistä mitään, jolloin teoriassa hyvä valinta ei välttämättä käytännössä sitä ole. Pelaajat marssivat paikasta toiseen pastellisävyisissä porrassokkeloissa, ja pelejä valvovien punapukuisten työntekijöiden kasvomaskeissa on arvoa osoittavat, pleikkarimaiset kolmio-, neliöja pallosymbolit. P eleissä ja le oissa battle ”vain yksi voi voittaa” royale on ollut kova juttu jo niin pitkään, että teema valuu telkkarisarjoihin. Eniten ruutuaikaa sarjan alussa saaneet hahmot pysyvät tietenkin mukana . ixin kaikkien aikojen menestyneimmäksi uutuudeksi. Jos yli puolet osallistujista haluaa pelin jälkeen lopettaa show’n, sekin on mahdollista, mikä ensimmäisen pelin jälkeen niukassa äänestyksessä nähdäänkin. Ainoastaan perhe-elämänsä ja kuljettajatyönsä sössinyt uhkapeliaddikti Seong Gi-hun ( Lee Jung-jae) liioittelee hetkittäin uunoturhapuromaisesti, mutta hänenkin ylilyöntinsä tasaantuvat loppua kohden. Ammattitaitoinen ohjaus ja kuvaus pitää jännitystä mukavasti yllä katsojat ovat luonnollisesti yhtä pimennossa kuin pelaajat. Hwang Dong-hyuk kirjoitti kilpailuyhteiskuntaa kritisoineen Squid Gamen jo 2009, mutta tarjosi sitä turhaan TV-kanaville. En ole lastenpeleistä (enää) niin tietoinen ja vanhoista korealaisista lastenpeleistä tiedän vielä vähemmän idea niistä toki selviää noin kymmenessä sekunnissa. Keinolla millä hyvänsä hankittu maallinen mammona ei tuokaan onnea ja autuutta. Lopulta suurin osa tilaisuuden saatuaan kuitenkin palaa saarelle wonien kiilto silmissään pelaamaan. Taustojen pikkutarinoilla luodaan tunnesiteitä hahmoihin, jotta heidän kuolemansa tuntuisi jossain, ja kyllähän tuttu kikka toimii. Jännittävimmät hetket ja sarjan kliimaksi osuu kuutosjakson kuulapeleihin. Squid Game on katsomisen arvoinen muunnelma suositusta battle royale -teemasta. Jokainen teilattu pelaaja tuo voittajan pottiin paksun pinkan woneja. naalikierroksille asti, joten tietty yllätyksellisyys jää uupumaan. ix kiinnostui tarinasta 2019, ja tämän vuoden syksyllä sarja nousi Net. Voittaja sai lopulta 45,6 miljardia wonia, joka sinällään ei kertonut minulle yhtään mitään. Suljetuilla areenoilla ratkaistavat tappopelit tuovat lastenpelien ohella yrittämättä mieleen Fall Guysin, ei niinkään Fortnitea. Tarina kertoo paikasta, jossa kylmä käteinen korvaa moraalin onko se sitten totta vai tarua
Switch OLED on vielä niin uusi, ettei kukaan tiedä, kuinka äkkiä kuva mahdollisesti palaa kiinni. Nippu on kauniisti sanottu, sillä valikoima on julkaisussa kiusallisen pieni, yhdeksän peliä. Online-tilauksen päättyessä uudet tavarat saa pitää, mutta pääsy uudelle alueelle estetään. Syyskuussa 2018 lanseerattu Nintendo Switch Online oli sekin vähän pettymys, sillä 20 euron vuosimaksulla tai neljän euron kuukausimaksulla saa nettimoninpelaamisen lisäksi vain pienen valikoiman emulaattorilla pyöriviä NESja SNES-pelejä sekä pilvitallennusmahdollisuuden. Varmistin asian testaamalla omalla Nintendo 64:lläni. Näitä kun ei saa lainkaan kytkettyä pois. Tällaisia unohdettuja helmiä kaivataan lisää. Osassa peleistä, kuten Mario Kart 64:ssa, on mukana nettimoninpeli, joka kärsii Nintendon infrastruktuurin ongelmista, kuten kaikki muukin Switchillä. Expansion Packiin valitut pelit ovat erinLAAJENNA SWITCH, KUTISTA LOMPAKKO omaisia ja jättävät Nintendon oman tarjonnan varjoonsa. Vanhojen pelien armottomuuteen tottumattomille on tarjolla mahdollisuus tallentaa koska vain, mikä helpottaa meitä yli nelikymppisiä suunnattomasti. Äänichatti puuttuu muuten edelleen. Sega-puolella asiat ovat pitkään olleet paremmin, sillä Sega-helmiä on päässyt pelaamaan Sega Mega Drive Classics -kokoelman muodossa Switchillä jo aiemmin. Tuttuun tapaan pelit pyörivät emulaattorilla, mutta maksullisen palvelun myötä vaatimustasokin kasvaa. Kuva on kyllä terävä ja pelit pyörivät nopeasti, mutta tietyissä peleissä puuttuu jopa kokonaisia efektejä: Ocarina of Timessa uupuu tunnelmaa luova sumu. Kaikki pelit toimivat hyvin Joyconeilla tai Pro-ohjaimella. Vuositilauksen hintaan nähden valikoima voisi olla laajempikin, mutta myös Sega-pelejä on luvattu jatkossa lisää. Nintendonetistä puuttuu sellaisia oleellisia ominaisuuksia kuin chatti pelaamisen aikana. Ohjauksessa on lagia selkeästi enemmän kuin toivoisi. Switchillä on nyt kiitettävästi retrovalikoimaa, kun kaikki NSO-alustat lasketaan. Lokakuussa 2021 Nintendo laajensi palveluaan vapaaehtoisella Expansion Packilla, joka tuplaa hinnan 40 euroon vuodessa ilman kuukausittaisen veloituksen mahdollisuutta. Myös Segan kapulat ovat tulossa myyntiin myöhemmin, joskin Euroopassa valitettavasti vain kolminappinen versio. Näistäkin suurin osa on niitä varmoja nimiä, jotka on pelattu lähes kaikilla Nintendon konsoleilla alkuperäisen N64:n jälkeen. Tekniikka, tuo Nintendon arkkivihollinen Valikoiman lisäksi myös tekninen toteutus jättää toivomisen varaa. Näitä odotellessa jättäisin Expansion Packin toistaiseksi digihyllyyn. Onneksi pääosa puutteista on huomaamattoman pieniä, esimerkiksi Sin & Punishment on erinomaisen toimiva. Heti julkaisun jälkeen kävi ilmi, että Nintendon tekele ei ole edes fanien tekemien emulaattoreiden tasolla. Ville Wikström NINTENDO SWITCH ONLINE EXPANSION PACK Kulkevatko Nintendon nettipalvelut eteenpäin, kun ne vaihtavat Packin päälle. Kyse ei ole esteettisestä reunusfobiasta, vaan siitä, että kaikissa OLED-näytöissä on kuvan kiinnipalamisen riski, jos näytöllä on liian pitkään staattisia elementtejä. Mutta ongelmat eivät jää emulaation tasoon. Retroharrastajat hihittelivät NSO:n lisäosan nimelle, sillä se tuo mieleen N64:n Expansion Pak (sic) -muistilaajennusmoduulin, jota ilman monet N64-pelit olivat pelikelvottomia. Uudenkarhean Switch OLED:in omistajana järkytyin huomatessani harmaat reunukset kuvan molemmilla puolilla 4:3-kuvasuhteella pelatessani. Toivottavasti tulee hyvä, mutta kuitenkin tulee ihan… Expansion Packista maksaminen on ristiriitaista. 58. Nintendo on luvannut laajentaa valikoima ajan myötä, etenkin luvattu Paper Mario on oivallinen lisäys, sillä aidosta saa täydellisenä nykyään maksaa yli 300 euroa. Se on kulttiklassikoksi tituleerattu raideräiskintä, jota en ollut aiemmin kokeillut. Datamainerit ovat jo paljastaneet, että tulossa on ainakin 38 N64 ja 52 Genesis/Mega Drive -peliä, sekä mahdollisesti vielä yksi uusi alusta, jota on arvailtu Game Boyksi. Nintendo myy nettikaupassaan asiaan kuuluvia ohjaimia, ja ilahduttavasti ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin nyt on saatavilla virallisia Nintendo 64 -padeja, jotka myytiin tietysti heti loppuun. N intendo on perinteisesti puksuttanut jälkijunassa konsoleidensa nettipalveluissa, kun niitä verrataan kilpailijoiden Playstation Plussaan ja Xbox Game Passiin. Julkaisu on 5.11.2021, joten kirjoittaessani en päässyt DLC:tä testaamaan, mutta lupauksissa on pyörinyt uutta tavaraa, uusia alueita ja elämänlaatuparannuksia. Expansion Pack lisää palveluun Nintendo 64 ja Sega Mega Drive/Genesis -pelit sekä Animal Crossing: New Horizons – Happy Home Paradise DLC:n. Nopeuden pullonkaulaksi on epäilty Switchin USB-C portin kaistanleveyttä, sillä samassa portissa kulkee kaikki data. Animal Crossing -faneille hinta voi olla houkutteleva, mutta muiden kannattaa odotella lisää pelejä. Sega does what Nintendon’t Jos Super Mario 3D All Stars -kokoelmaa ei lasketa, nyt on ensimmäistä kertaa Switchillä pelattavissa nippu klassisia Nintendo 64 -pelejä. No, historia toistaa itseään. Tekniset ongelmat, kuten emulaation taso ja kuvan kiinnipalamisen riski OLED-näytöillä sekä nettipelaamisen kankeus, ovat anteeksiantamattomia näin ison yrityksen maksulliselle palvelulle. Lagi on ajoittain sietämätön, vaikka käyttäisi OLED-laitteen uudistetun telakan LAN-porttia. Ocarina of Time ja Mario 64 ovat toki klassikoita ja kokemisen arvoisia, mutta minulle kokoelman kiinnostavin peli on Sin & Punishment. Lisätyt pelit ja alustat ovat kiinnostavia, mutta valikoima on millä tahansa mittarilla liian pieni. OLED-näytöllä jo pelkkä musta tyhjyys kuvan reunoilla näyttäisi todella hyvältä. Hittipelin laajennus on monille iso myyntivaltti, vaikka DLC:tä myydään erikseenkin kertahintaan 25 euroa. Mukana on 60 Hz kuvataajuudella pyörivät NTSC-versiot, joten PAL-alueellakaan ei enää tarvitse kärsiä 50 Hz hitaudesta kuten silloin ysärillä. Nintendon pitää ehdottomasti korjata asia päivityksellä ja pian. Tällä hetkellä pelaisin NSO:n pelejä mieluummin television ruudulla, mutta kun sekin on LG:n OLED, en tiedä, miten turvallisia pidemmät pelisessiot ovat. Neljäntoista pelin valikoima ei sekään ole laaja, mutta sisältää poimintoja monista genreistä ja lähes joka peli on ikiklassikko. Keskivertokäyttäjä ei välttämättä huomaa minkään olevan pielessä, vaan pelit näyttävät samalta kuin kultaisissa muistoissa
(Yoshi’s Story, N64) Myös mehiläiset ovat langenneet syntiin. Mario 64, N64) Taktinen vuoropohjainen taistelu on tämän RPG-sarjan ominaispiirre. (The Legend of Zelda: Ocarina of Time, N64) Sumuefektit puuttuvat emuloidusta versiosta. (Shining Force, Genesis) Legendaarinen alkuruutu. (Sonic the Hedgehog 2, Genesis) Norsu ei pidä Yoshista. (Streets of Rage 2, Genesis) Mene tämä peli läpi ilman save stateja ja olet pelijumala. Robotnik’s Mean Bean Machine • Ecco the Dolphin • Golden Axe • Gunstar Heroes • M.U.S.H.A. ikka ja typerä tekoäly, siitä on 90-luvun konsoliräiskintä tehty. (Contra: Hard Corps, Genesis) Tämä naama oli monille ensikosketus Nintendo 64:ään. (Super Mario 64, N64) Kaikkien aikojen paras beat ’em up ja Yuzo Koshiron upeat musiikit. PELIVALIKOIMA: NINTENDO 64 • Super Mario 64™ • Mario Kart™ 64 • Star Fox™ 64 • Yoshi’s Story™ • The Legend of Zelda™: Ocarina of Time™ • WIN BACK: COVERT OPERATIONS • Mario Tennis™ • Dr. (Super Mario 64, N64) 59. (Sin & Punishment, N64) Switch OLED ja ikävät surureunat. (Gunstar Heroes, Genesis) Kaupungissa on kuhinaa. Tohtori Marion aikaan ei kärsitty rokotekriitikoista. (Sin & Punishment, N64) Alkuperäinen Ocarina of Time N64:llä (Retrotink 5X kautta), huomaa sumu! Tuttuakin tutumpi linna. • Phantasy Star IV • Ristar • Shining Force • Shinobi III: Return of the Ninja Master • Sonic the Hedgehog 2 • Streets of Rage 2 • Strider Sensuroimaton NTSC-versio, ihanaa! (Castlevania: Bloodlines, Genesis) Kankeat kontrollit, palikkagra. (Dr. (Star Fox 64, N64) Vauhtisiili voimansa päivinä. Mario™ 64 • Sin & Punishment™ SEGA GENESIS • Castlevania: Bloodlines • Contra: Hard Corps • Dr. (Operation WinBack, N64) Shinobi-sarja on yksi Segan klassikoista ja kolmonenkin varsin hyvä. (The Legend of Zelda: Ocarina of Time, N64) Sega Genesikselle löytyy monia klassikoita. Treasuren run and gun -klassikko, hauskaa etenkin kaksinpelinä. (Shinobi 3, Genesis) Nintendo 64 -valikoima ei päätä huimaa
Uutta on myös aiempia malleja kalliimpi hinta. Oled-näyttöpaneelin pikselit ovat itsevalaisevia eli ne eivät tarvitse erillistä taustavaloa, eikä siten myöskään tummien sävyjen valovuotoa esiinny. Kun oled-näytön pikseli on musta, se on täysin musta, ja pelien pimeät kohtaukset ovat kunnolla pimeitä. Heikki Hurme SWITCH OLED Ei tullut tehokkaampaa Switch Prota, mutta tuli paras Switch ikinä. Lokakuussa ilmestynyt Switch OLED on kuitenkin vain tuttu Switch ilman lisätehoja, mutta uudella huippuhyvällä OLED-näytöllä ja pienillä käyttömukavuutta nostavilla parannuksilla. Minun silmiini ero on selvä, ja oledin jälkeen pelit näyttävät vanhalla Switchillä latteilta. Se on myös lähes samankokoinen kuin alkuperäinen Switch, joskin näyttö on kasvanut 6,2-tuumaisesta 7-tuumaiseksi. DS-konsoleissakin kuva oli hailakka. Oled-tekniikan ongelma on, että kuva voi palaa pysyvästi kiinni ruutuun, jos se pysyy pitkään samana, joten käyttöliittymien paikallaan pysyvät elementit voivat olla riski. Oledilla värisävyt ovat syviä ja värit suorastaan loistavat. Kuinka suureksi oledin edut kokee, vaihtelee katsojasta toiseen. Muutama esimerkki: Luigi’s Mansion tuntuu aiempaa synkemmältä ja kummitukset hohtavat. Jos Link’s Awakening oli värikäs jo normaalilla näytöllä, oledilla se on silkkaa silmäkarkkia. Gameboyn kuva oli yhtä sumua, ensimmäisen Gameboy Advancen näyttö taas oli niin pimeä, että sitä oli vaikea nähdä, ellei istunut jalkalampun alla. Silti esimerkiksi parhaiden kännykkänäyttöjen väritoisto on ollut selvästi parempaa, mutta ei enää. Kun ruutu yrittää näyttää mustaa ja tummia sävyjä, taustavaloa vuotaa paneelin läpi. K esän E3-messujen aikaan huhuttiin tehokkaammasta Switch Pro -mallista. Olen omistanut oled-television neljä vuot60. Näihin historian hirvityksiin ja Wii U:n näyttöön verrattuna jo aiempienkin Switch-mallien näyttö oli ihan hyvä. Toinen hyöty ovat värit. Perinteisellä LCD-näytöllä värit muodostava nestekidepaneeli valaistaan paneelin takana olevalla taustavalolla. Metroid Dreadia olisin pelannut pelkästään television kautta, ellei pieni oled-kuva olisi niin vaikuttava. Mustasta tulee harmaata ja kuvasta laimea. Käytännössä riski lienee pieni, sillä oled-paneeleissa on suojatekniikoita, jotka estävät kiinni palamista. Näytön tarkkuus on edelleen 1280x720. SWITCHAAMALLA PARANEE Switch OLED Näyttö: 7-tuumainen OLED-näyttö (1280x720) Kuvaulostulo: 1920x1060 ja 60 fps HDMI-kaapelilla Tallennustila: 64 Gt Kuulokeliitäntä: 3.5 mm Telakkaliitännät: 2x USB, 1x HDMI ja 1x RJ45 Paino: n. 320 g (420 g molempien Joy-Conohjaimien kanssa) Hinta: Alle 400 euroa Musta tuntuu Nintendolla on suorastaan perinne käyttää huonoja näyttöjä. Switch OLED vastaa perusominaisuuksiltaan alkuperäistä Switch-mallia, toisin sanoen sen saa liitettyä telakalla televisioon ja siinä on irrotettavat Joy-Con-ohjaimet
Se, kuinka hyvä hankinta Switch OLED on, riippuu mobiilipelaamisen määrästä ja siitä, kuinka paljon kuvanlaadulle antaa painoarvoa. Uuden mallin seisontatuki, eli laitteen takana oleva esiin taitettava tukijalka, on nyt paljon leveämpi. Kontrasti on erinomainen, ja musta on pikimustaa. Oman yksilöni mustavalkoinen värimaailma sopii hyvin esimerkiksi Playstation 5:n viereen. Switch OLED on jo perheemme neljäs Switch. Jos päivitystä ei voi pitää järkevänä, niin voihan ostopäätöksen tehdä tunteellakin kuten minä. OLED kaunis Switch OLED:n telakassa on ethernet-verkkoliitäntä. OLED-paneeleissa on toki aina pieni kiinnipalamisen riski olemassa, mutta sen arviointi jää tulevaisuuteen, kun käyttökokemukset karttuvat. Joy-conit ovat kuitenkin yhteensopivia keskenään. Vanha tuki oli aivan surkea, joten tämä on hyvä parannus, joskin harva taitaa koko ominaisuutta hyödyntää. Pidän pelkästään reiluna, että minulla on hienommat lelut kuin lapsillani. Kaiuttimet ovat paremmat, telakassa on nyt kaivattu LAN-portti. 61. Se tärkein eli OLED-näyttö vakuuttaa ensikäynnistyksestä alkaen. Switch OLED on konsoliperheensä kallis kunkku. Joy-Con-ohjaimet lukittautuvat konsoliin tiukemmin kuin aiemmin, joten niiden ja näytön välisestä minimaalisesta löysyydestä on päästy eroon. Omien testieni perusteella WLAN sen sijaan oli nopeampi kuin vanhassa Switchissä. Sen ansiosta pöydällä seisova Switch OLED ei kellahda selälleen yhtä helposti. Uuden Switchin tärkein uudistus on OLED-näyttö. Ville Wikström ta enkä ole törmännyt edes kuvan väliaikaiseen kiinni palamiseen. Jos Switchiä pelaa vain televisioon kytkettynä, on oled-mallista turha maksaa ylimääräistä. Tällä näytöllä matkoilla tai rennosti sohvalla pötkötellen pelaaminen on juhlaa. Minulla paluuta entiseen ei enää ole, sillä kuten televisioissakin, myös konsolissa OLED on pelaajan paras kaveri. En käy painike ja muistikorttiräppänä kerrallaan käymään läpi pieniä eroja vanhaan, mutta Switch OLED:ssa pintamateriaalit ja monet ratkaisut ovat aikaisempaa viimeistellympiä. Tatit ja napit sen sijaan ovat identtisiä aiempien mallien kanssa. Isompi kuva tekee hyvää silmille. Sisäinen muisti on tuplaantunut 64 gigatavuun, ja tätäkin voi tuttuun tapaan laajentaa muistikorteilla. Vain aika näyttää, esiintyykö myös Switch OLED:ssa käyttötuntien kasvaessa ohjaintattien driftaus-häiriötä, eli liikesignaalia ilman tatin kääntämistä. TUNNELMAT KUUKAUDEN TEHOKÄYTÖN JÄLKEEN Ensikosketuksesta lähtien uusi Switch vaikuttaa laadukkaalta lelumaisen alkuperäismallin rinnalla. Päivitystä jo aiemman Switchin omistaville en uskalla suositella, mutta parasta haluavan ensiostajan kannattaa sitä harkita. Samana päivänä konsolin kanssa julkaistiin Metroid Dread, mikä ei varmasti ollut sattumaa, sillä Samuksen seikkailu toimii oivallisena demomateriaalina uudelle OLED-ruudulle. Metallinen ulkokuori, jämäkkä ja leveä tukijalusta ja toimivammat napit saavat OLED:n tuntumaan Premium-mallilta. Telakan kautta telkkarista pelaaville uusi Switch ei tuo käytännössä mitään uutta, joten ostopäätöksen sanelee se, onko laitetta aikomus kantaa mukana vai ei. Jos pelaa vain mobiilisti ja arvostaa kannettavan pelikoneen pientä kokoa ja hintaa, on Switch Lite edelleen paras valinta. En saanut sitä jostain syystä toimimaan, mutta muiden tekemien testien mukaan lankaverkko ei yllättäen ole langatonta nopeampi. Halkaisijaltaan 7-tuumainen (17,78 cm) ruutu vaikuttaa paperilla vain hitusen isommalta kuin aiempi 6.2-tuumainen (15,75 cm), mutta käytännössä ero on valtava. Kuvapinta-ala on venytetty reunoihin saakka, ja konsoli on vähän leveämpi kuin edellinen, mikä myös tarkoittaa, että kolmansien osapuolien gripit eivät sovi suoraan uuteen malliin. Mielestäni ero kuvanlaadussa on selvä
Kirjoittamiseen se ei oikein sovi, vaan eipä tarvitsekaan. Pelitin ja varsinkin Pelit.fin lukijat tietävät, että jo lähtötaso on tosi korkea. Minulla ei ole objektiivista pahaa sanottavaa kummastakaan se, etten pidä matalista näppäimistä ja näppäimistöistä, on subjektiivinen preferenssi. Mikä ei sovi minulle sitten yhtään. Näppäimissä on joku semiscifistinen fontti, jonka nimi voisi olla GuessTheLetter. Saatavilla on myös tyylikkäämpi musta versio. Pelatessa nämä eivät hirveästi haittaa, mutta kun yritin kirjoittaa, viidessä minuutissa olin valmis heittämään näppiksen seinään. Samalla liimalla voi myös korjata liimaselkäkirjojen ja -sarjakuva-albumien irtosivut ja -kannet. Ilmeisesti pikkusormeni luo niihin sivupaineen. Runko on mustaa harjattua alumiinia, ja siinä on mekaaniset GL-kytkimet, clicky-, tactileja linear-vaihtoehtoina, mikä tarkoittanee tuntumaa. Sen etu on joustava liitossauma. Testikappaleessa ne olivat clickyt, eli kolinan sijasta ne rapisevat, kun luon taidetta tai pelastan maailmaa. Peiliuniversumin parraton Niko ehkä hihkuisi riemusta päästessään vihdoin eroon kolisevista Romertai Cherry -napeista. Kolmantena lyhyyden hinta on numero ja kursorinäppäinten epäpyhä liitto. Matalissa näppäimissä on samat GL-kytkimet, testikappaleessa tuntumamallia tactile. Kannettavaan lyön aina oikean näppiksen kiinni, sellaisen, jossa sormeni erottavat napit. Lyhyestä virsi kaunis Edellinen pelikoneeni ei päässyt eläkkeelle, vaan jatkaa hyötykäytössä. Se yrittää ihan omia juttujaan, ja olisi kiva sanoa, että hyvä niin. En usko, että moista enää näkee. Valohatut ovat kivoja, jotta pimeässäkin näkee painaa. Mutta matalan näppiksen fania sekään ei minusta tehnyt. kiinnostavasti se tuntui paremmalta kuin clicky, ei niin tunnottomalta. Piuhalla ei näppiksessä ole väliä, koska sitä ei siirrellä. Mutta siinä on kiinni joku ikivanha Razerin liian iso ja pitkä pelinäppis, jolle poikani on ilmiselvästi joskus kaatanut jotain. Näppis itse on myös langaton, ja asiantuntija-arvostelijat kehuvat toimivuutta. NiksiNiko Käytän työkannettavissani kirjoittamiseen Logitechin G513 Carbon -näppiksiä, johon ne kyllä sopivat mainiosti. Kymmenien kirjoitusvuosienkin jälkeen vilkuilen näppäimiä, joten ylimääräinen hahmontunnistus ärsytti minua huomattavasti. Ja tietysti monivärivalot. Nnirvi G815-, G915 TLKJA S.T.R.I.K.E.13 -PELINÄPPÄIMISTÖT Pelihiirissä ja näppäimistöissä tekniikka on sillä tasolla, että oman suosikin valinta on kiinni vain siitä, mitä käsi sanoo. Siksi ilahduin, kun testiin saapui kaksi merkittävästi lyhyempää pelinäppistä. Mad Catzin näppäimistön selkeä pilaaja on sen fontti, jonka käytölle en keksi mitään syytä. Ongelma ratkesi suosikillani, Loctiten Repair Extreme -liimalla. G915 TKL tuntuu G815:n pikkuveljeltä, paitsi hinnaltaan. Siksi olikin iloinen yllätys, kun Mad Catzilta tuli testiin lyhyt S.T.R… Strike13-pelinäppis, pituus 39 senttiä. Matalan majan spesiaali Suosikkipelinäppikseni on muhkean kokoinen Logitech G910, jossa on hyvin löytyvät näppäimet, sopivasti ohjelmoitavuutta eikä se pidä hirveää meteliä. Näppiksessä noillakaan ei ole juuri väliä, tärkeintä on näppija nappituntuma. Lopputulos on kestänyt jo reippaasti yli vuoden, mikä on aika saavutus. Toiseksi RETURN on nyt shiftiä pienempi rimpula, jonka lokaation jouduin aina visuaalisesti vahvistamaan, koska lihasmuistini yritti kymmenien vuosien voimalla lyödä ohi. En ole löytänyt itselleni sopivampaa. Koska näppäimet ovat melko matalia, tuntuman lopputulos on jotain kannettavan PC:n tuntuista. Poikkeuksellisesti jätän arvosanat antamatta, koska varsinkin Logitecheissä on kysymys puhtaasti mieltymyksestä. Romer-kytkinten kolina luo illuusion siitä, että saan jotain aikaan. Sääli, koska näppis on tosi kaunis. KONEHUONE 62. 37 sentin levyinen G915 TKL on laadukkaan näköinen kombo valkoista muovia ja harjattua alumiinia, siis testiversio oli. Näppiksessä ainoa tekninen ongelma taitaa olla historiaa: jos pitää monta näppäintä pohjassa, kaikkia ei lueta. Pienempi on myös kalliimpi, koska se on langaton ja tukee myös langatonta Lightspeed-latausjärjestelmää. Eli itsenäinen INS/DEL/PG -patteri ja kursorinäppäimet puuttuvat, ne ovat numeronäppäimistön paikalla, siinäkin epästandardisti, ja toimivat, kun keksin oikean vaihtonapin. Hullun kissan kummat kirjaimet Hardisvalmistajista Logitech on hoitanut PR:n ja testikappaleet kiitettävästi, muut eivät niinkään. G815:n pelikäytössä sormeni eksyivät kuin Hannu ja Kerttu metsässä, ja kun kokeiNÄILLÄ NÄPPÄIMILLÄ G815 Logitech Ovh 199e G915 TKL Lightspeed Logitech Ovh 229e S.T.R.I.K.E.13 Mad Catz Ovh 114e lin, miten kaunis näppis sopii kirjoituskäyttöön, tekemieni kirjoitusvirheiden määrä räjähti räjähdysmäisesti. P elinäppäimistöissä on sentään variaatiota toisin kuin pelihiirissä, joissa voi huoletta sanoa että otti minkä otti, sen tekniset ominaisuudet riittävät 99 prosentille pelaajista ja valinnan määräävät piuha(ttomuus), käteen sopivuus ja ohjelmisto. Kaikkeen tottuu, mutta Mad Catzilla puuttuu syy tottua. Sama kokoluokka, jokseenkin sama toiminnallisuus eli ohjelmoitavat G-näppäimet, ja tyylikäs, tosi matala muotoilu. Ja löysin näistä tyyppivian: kummastakin murtui muutamassa kuukaudessa vasen CTRL, samat kaksi heppoista muovikiinnikettä sen neljästä. Tuntumaltaan hyvät Cherry MX -kytkimet ja näppäimistön valoshow-ominaisuudet löytyvät, mutta kolme ergonomista asiaa ärsytti yli kaiken. Logitechin uusi G815 näytti haastavan vanhan mestarin. Mitä tekee nappi, jossa lukee selvästi PaHK. Hintaa on maltillisesti, eikä teknisesti näppiksessä ole mitään vikaa
Yksi lastu on nopea lukea, mutta se jättää ajattelemisen aihetta – ja juuri sellaisia The Creative Genen tekstit tosiaan ovat. Kyse on ikään kuin runotai haikukokoelmasta, joiden sisältöä kannattaa jäädä pohtimaan sen sijaan, että kirjan ahmisi yhdessä illassa. Jotkin kirjoista on käännetty jopa suomeksi, kuten vuoden 2010 parhaan science fiction -Hugon voittaja, China Miélvillen Toiset. Kojiman viesti on selvä: jos haluat tehdä kulttuuria, kuluta kulttuuria ja mielellään mahdollisimman paljon. Käännös englanniksi on kohtalaisen hyvä, mutta lauserakenteista ja kulttuuriviittauksista paistaa läpi lähtökieli ja -kulttuuri. Kyseessä on eräänlainen kulttuurillinen geeniperimä, jotka yhdistyvät ja sekoittuvat toisiinsa. Rakenteen seurauksena varsinainen punainen lanka on usein valitettavan kateissa. Niillä ei kuitenkaan tarkoiteta sosiaalisen median hupailukuvia, vaan Richard Dawkinsin 70-luvulla esittelemää akateemista käsitettä. Jokainen essee on rakennettu yhden tai useamman kulttuurijulkaisun ympärille. Sen sijaan kirjakaupoissa käteen voi osua mitä tahansa uutta ja yllättävää. Esseet ovat todella lyhyitä, jopa alle kolmen löyhästi ladotun sivun mittaisia. Mutta kirja ei ole tutkielma meemeistä, vaan joukko miniesseitä Hideo Kojiman henkilökohtaisista meemeistä ja siitä, miten ne ovat vaikuttaneet hänen taiteelliseen tuotantoonsa. The Creative Gene on paketti tarinoita ja meemejä Kojiman inspiraation alkulähteistä. Useimmat teksteistä eivät itse asiassa ole alkuperäisiä, vaan suurin iso kirjan sisällöstä on julkaistu japaniksi paikallisissa kulttuurilehdissä. Yksi heistä on Hideo Kojima. Lyhyiden tekstien positiivinen puoli löytyy niiden inspiroivuudesta ja nopealukuisuudesta. Olin hieman yllättynyt siitä, että kyseessä on tiukinta lukemisen ylistystä sitten Harold Bloomin samannimisen kirjan. Onneksi kirjoitelmat itsessään ovat mielenkiintoisia. VIZ Media LLC, 2021 Seuraamalla pelkkiä Metacriticin parhaimmistoja kulttuurin kuluttaja voi löytää tasaisen korkealaatuisia julkaisuja. Tämä on melkoisen laiskaa, sillä vain 14 sivua johdantoa ja jälkisanoja vaikuttaa olevan täysin alkuperäistä sisältöä. The Creative Gene on lukemisen arvoinen jokaiselle taiteesta tai Kojiman persoonasta kiinnostuneelle. MEME GEAR SOLID 256 s. T oisin kuin useimmissa muissa taidemuodoissa, tiimivetoisella pelialalla on vain varsin vähäinen joukko auteur-tekijöitä, jotka omalla karismallaan ja voimakkaalla luomisvoimallaan kannattelevat taideteoksen luomisprosessia, yleensä myös omalla nimellään. 63. Tämä menee usein liian pitkälle, sillä lukijan oletetaan tuntevan japanilaista kulttuuria varsin paljon. Toisaalta mukana on useita kirjoja, joita ei ole toistaiseksi käännetty japanista muille kielille. Hyvä taideteos syntyy runsaasta meemien risteyttämisestä. Punaisen langan metsästys Tarinat seilaavat Kojiman lapsuudesta aivan viime vuosiin Death Strandingin julkaisun alla. Risto Karinkanta HIDEO KOJIMA: THE CREATIVE GENE HOW BOOKS, MOVIES, AND MUSIC INSPIRED THE CREATOR OF DEATH STRANDING AND METAL GEAR SOLID Inspiraatio ei synny tyhjästä, silläkin on geeninsä. En ole suuri alaviitteiden ystävä, mutta tällä kertaa avustavat lisäselitykset auttaisivat länsimaista lukijaa. Osa kivijalkakauppojen viehätyksestä on siinä, että käteen voi osua myös huteja. Kirjakaupoissa uusien julkaisujen metsästys on hänelle jokapäiväinen harrastus, sillä inspiraatio ja yllätykset voivat tulla vastaan missä tahansa. The Creative Gene ei ole varsinainen elämäkerta tai muistelmateos, vaan ennemmin kasa taiteellista inspiraatiota paketoituna 250 sivuun. Kannustus laajalle kulttuurin kuluttamiselle on varmasti pätevä myös jokaiselle kulttuurikriitikolle. Vaikka internet on avannut maailman taidekatalogit kenen tahansa tutkittavaksi, on suuri osa verkkosisällöstä enemmän tai vähemmän kuratoitua. Memetiikkaa ja genetiikkaa The Creative Gene kertoo meemeistä. Ei ole yllättävää, että monet esseissä esitellyistä teoksista ovat Blade Runnerin tai Avaruusseikkailu 2001:n kaltaisia klassikoita, mutta ilahduttavan moni esitellyistä julkaisuista oli itselleni täysin uusia. Mukaan mahtuu yli 40 kertomusta Kojimaa inspiroineista elokuvista, musiikista ja erityisesti kirjallisuudesta. Ne sisältävät teosesittelyn lisäksi myös hyvin henkilökohtaista pohdintaa, esimerkiksi Kojiman isän varhaisesta kuolemasta. Suomeksi julkaisuja voitaisiin kutsua kenties lastuiksi, kuten Juhani Aho kutsui aikoinaan kirjoittamaansa lyhytproosaa. Tekstejä on ryhmitelty ja luultavasti valikoitu jossain määrin loogisesti, mutta niitä ei valitettavasti sidota yhteen, vaan pätkät jäävät roikkumaan ilmaan. Meemit ovat kulttuurillisia kopioitujia, joiden avulla erilaiset ideat siirtyvät henkilöltä toiselle yhdistyen ja muokkautuen täysin uudenlaisiksi ja ainutlaatuisiksi konsepteiksi. Osa viittauksista on turhan tuttavallisia – itselleni esimerkiksi kaikkien valkokaulustyöläisten sankari Kosaku Shima tai 3/11, eli Fukushiman ydinonnettomuuden aiheuttanut maanjäristys, eivät ole käsitteinä niin tuttuja kuin kirja olettaa lukijasta. Kojima tunnustautuu jo johdantotekstissään valtavan suureksi kirjallisuuden ystäväksi. Sen sijaan heittäytymällä laajempaan kulttuurituotannon mereen ja kohtaamalla myös keskinkertaisuutta voi omaa makuaan kultivoida. Kyky tunnistaa heikompia teoksia joskus jopa kansien perusteella on arvokas, sillä sen myötä taidemaku kehittyy ja taito eritellä syitä teoksen heikkoudelle paranee. Death Strandinginsa pelanneet ovat luultavasti kuulleet kirjasta löytyvän tarinan siitä, miten pelin upeasti tunnelmaa maalaavan islantilaisen Low Roarin albumi löytyi sattumalta reykjavikilaisesta levykaupasta
En ole TMNT-fani, joten ilman niitäkin olisin pärjännyt, mutta eivät kilpparit tätä kirjaa pysty pilaamaankaan. Pukin pussiin. Ja kaikki mahdolliset kulkuneuvot ovat hänelle heti tuttuja: omat ja vihollisen lentokoneet hävittäjistä pommikoneisiin, autot, moottoripyörät, panssarivaunut… Sota ei ehkä yhtä miestä kaipaa, mutta pukin kontti ilman Battler Brittonia on Baha Bettymys. Kahdessa tällaisessa Usagi saa vieraita Teinimutanttininjakilpikonnat-sarjasta. Ranskaksi Punapartoja on ilmestynyt kokonaista 35 albumillista, joten Suomessa ollaan vasta sarjan alkumetreillä. Siispä lahjasäkkiin tämä! Rosvoilu ei lopu Usagi Yojimbon kanssa tämän vuoden parhaan seikkailusarjakuvan tittelistä kilpailee menneitten aikojen merirosvoiluun keskittyvä Punaparta-sarja. Toivoa sopii, että jatkoa seuraa meilläkin. Mutta kun kirjassa on kokonaista 376 sivua, on siinä tilaa myös lyhyille, kenties hieman kieli poskessa tehdyille tarinoillekin. • Korkeajännitys: Battler Britton 1958, Egmont 2021, 328 sivua, hinta noin 27 euroa. Siivet Britannian yllä Tiedätkö, kuka pelasti Britannian, kun natsit vyöryttivät Mersut ja muut modernit ilma-aseensa Kanaalin yli pahan tekoon toisessa maailmansodassa. Wallu RUUDUN TAKAA JOULUSNURFFIT Battler Britton löytää tasaisen laskeutumispaikan vaikka mistä, Norjan vuonoistakin! Usagia kutsuvat uudet seikkailut. Mutta ei huolta, tässä asioista tavallisesti hyvin perillä olevan sarjakuvaneuvoksen joululahjavinkit. Sakai on yksinkertaisesti sarjakuvakerronnan mestari. Mutta ihmekö tuo, onhan hän Perun laivaston luutnantti, muukalaislegioonan kapteeni ja Englannin ilmavoimien kapteeni, everstiluutnantti ja lopulta majurikin. Eli pukki, tahdon… Jäniksen jatkot Stan Sakain kirjoittama ja piirtämä Usagi Yojimbo -jänis jatkaa veristä vaellustaan keskiaikaisessa Japanissa nimikkosarjan toisessa osassa. Niissä meno on vauhdikasta ja juonista on turhat mutkat jätetty pois. Korkeajännitys-sarja teki Battlerista kuuluisan Suomessakin ja Egmont on nyt julkaissut näistä vuonna 1958 ilmestyneistä ensimmäisistä Britton-seikkailuista tuhdin kokoelman. E lämme sarjakuvien kultakautta. Tarinan luettuaan ei ihmettele, että SANO: TAHDON! sarja on pysynyt eri kustantamoiden julkaisulistoilla jo liki 40 vuotta. Jo neljänteen kokoelmaan – Mustan haukan loppu – ehtinyt klassikko ei petä tälläkään kertaa, vaan tarjoilee eurooppalaisten huipputekijöitten Charlier & Hubinon luotsaamana huikean matkan kuumankostealle Karibialle, missä laivat ovat puuta, miehet rautaa ja jossa tulivuoret purkautuvat, meri kiehuu ja henki on hellässä niin Punaparralla kuin hänen kasvattipojallaan Ericilläkin. • Charlier & Hubinon: Punaparta 4 – Mustan haukan loppu, Egmont 2021, 144 sivua, hinta noin 30 euroa. Komea Battler selviää tilanteesta kuin tilanteesta helposti ja hymyillen. Jänishahmoisen samurain seikkailut muuttuvat sarjan edetessä monitahoisemmiksi, syvällisemmiksi ja samalla myös pitemmiksi. • Sakai: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto, Zum Teufel 2021, 376 sivua, hinta noin 30 euroa. 64. Sen huomaa, kun yrittää seuloa loppusyksyn uutuuksista esille ne herkullisimmat. Tietysti Battler Britton, brittilentäjistä kuuluisin — Kuninkaallisten ilmavoimien (RAF) hienoisella avustuksella toki. Pukki tuo mitä lystää, jos sille ei suoraan sano mitä tahtoo. Mutta mitä tekevät teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat keskiaikaisessa Japanissa. Kirjassa on viisi vanhaa Korkkaria, mutta irrallisia seikkailuja löytyy kokonaista 13. Siinä Usagi sekaantuu shoguniksi shogunin paikalle havittelevan lääninherran juonitteluihin. Ja niitä jatkoja odotellessa pistetään tämä osa J. Tämän kakkoskirjan nimisarja Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto onkin jo kokonaista 162 sivun mittainen. Punaparrassa laivat ovat puuta, mutta ne on piirretty rautaisella ammattitaidolla
Jos malttoi odottaa, ennen pitkää tekstit muodostaisivat valmiin version 1.0, jossa oli kaikki featuret mukana ja bugit korjattuna. Pelit ovat ovat sidoksissa teknologiaan ja muuttuvat jatkuvasti. Jos näiden ero ei ole täysin selvä, niin pdf:ssä koko taitto lyödään peruuttamattomasti lukkoon, kun epubissa lukija saa säätää kaiken mieleisekseen fontista lähtien. Mutta jälleen: koska aihe on niche, eikä siitä ole saatavilla kokoavaa yleisesitystä, koin tarpeelliseksi lähteä liikkeelle perusasioista. Joitain kirjassa mainittuja pelejä voi kutsua konservatiivisiksi siinä, miten yhtenäisesti ne irtaantuvat perinteistä (katso: ne kuoliaaksi kuljetut kävelysimut). Kun kirja ei mene kustantamon kautta, sille ei tehdä ammattimaista kustannustoimitusta, se ei leviä kirjastolaitoksen kautta, eikä sillä ole virallista statusta. Otin tietoisesti etäisyyttä analyysityyliin, jota Pelit elämän peilinä ja Pelien äärettömät maailmat edustivat. Taittaessa piti tietenkin miettiä, missä muodossa kirja tulisi ulos. Sitten korjailin, tiivistin ja yleisesti parantelin kaikkea tätä materiaalia ja taitoin sen helposti jaettavaksi e-kirjaksi. Ihanteeni on open source. Reality check: Suomen kokoisessa maassa pitäisi olla aika kova hittikirjailija elättääkseen itsensä kirjoituspalkkioilla. Jos halusi hypätä materiaalin kimppuun heti, sitä oli tarjolla päivitetty satsi kahdesti kuussa. Kokeellisuus on asenne Kokeelliset pelit kertoo teoksista, jotka tavalla tai toisella poikkeavat siitä, mitä yleensä odotamme peleiltä. Pdf-muotoinen opus on nyt vapaasti ladattavissa osoitteessa kokeelliset.com. 65. Halusin pitää ohjat omissa käsissäni tulevan varalta, joten otin minimalistisen linjan ja taitoin itse. Päivitysmahdollisuuden ohella minua innostaa ilmaispelien, modien ja vastaavien tekijät. Kun julkistin Kokeelliset pelit -projektin, kutsuin julkaisutapaa leikillisesti Early Accessiksi. Aiheeni on pelit. Kustantamoilla on pitkät perinteet myös Suomessa. Rachel Simone Weil luo NESillä pyörivää glitch-taidetta, joka kannustaa tulkitsemaan pelihistoriaa uusiksi. K uv a: A nr i M än ty va ar a si. Loppumetreille asti tarkoituksenani oli tehdä kirjasta pdfja epub-versiot. Koska epub tuhoaa tekstin ja kuvan formatoinnin, kokeilujeni lopputulos oli aina hävettävä sekamelska. ”Kokeelliset pelit” ei ole genre, se on kattokäsite, jonka otin käyttöön sen yleistajuisuuden vuokKOKEELLISET PELIT Kokeelliset pelit on Aleksandr Manzosin viides pelikirja. Nina Freeman tekee pelejä omasta elämästään, mikä ei ole vieläkään erityisen yleistä. Se tuntui järkevämmältä, kun aihetta ei ole suomeksi kauheasti aiemmin avattu. Kyse voi olla aiheesta, muodosta, julkaisutavasta, alustasta tai mistä tahansa muusta ominaisuudesta, kunhan siinä on jotain omaa ja innostavaa. Kuvitus esitteli pelejä, jakoi tekstiä selkeisiin paloihin ja oli yleisesti osa esteettistä kokonaisuutta. Tulevasta Jokainen tekemäni kirja on ollut oppimiskokemus. Opin jotain uutta työstäni, mutta ennen kaikkea opin itsestäni. Pidemmän päälle siitä ei kuitenkaan ole etua minulle tai työn laadulle. Tässä on etunsa, kun pitää saada aikaiseksi ja tulla toimeen vähällä. Seuraavaksi testasin kuvatonta epubia. Mukana on myös pari helpommin tunnistettavaa kehittäjää, kuten Pathologicista tuttu Ice-Pick Lodge. Tätä kirjoittaessa koko prosessista ei ole kulunut tarpeeksi aikaa, että osaisin arvioida, valitsinko oikein. Varsinkin kun elän pitkälti apurahoilla, en kirjamyynneillä. Kukaan ei toivottavasti kirjan lukemisen jälkeen ajattele, että poimimani tekijät edustaisivat ainoaa oikeaa kokeellisen pelinteon tapaa. Painetusta kirjasta ei voi korjata typoja, asiavirheitä tai painomokia. Nyt on aika miettiä, mihin suuntaan tämä tulos ohjaa. Oikeastaan se oli kokonaan luettavissa jo loppukeväästä, mutta eri muodossa kuin nyt. Alusta alkaen halusin mukaan runsaan kuvituksen. Pääosa kirjoittamisesta rahoitetaan erilaisten säätiöiden ja muiden tahojen apurahoilla. Kipuilin erityisesti taiton ja formaatin kanssa. Toki huolehdin toimeentulostani, mutta raha itsessään ei suuremmin motivoi minua. Kokeelliset pelit oli erikoinen kokeilu, joka tarjosi erikoisen tuloksen. Syyskuusta 2020 toukokuuhun 2021 asti Kokeelliset pelit oli kahdesti kuussa päivittyvä nettiartikkelisarja. Ratkaisu tuntui muutenkin sopivalta, kun monet kirjassa käsitellyt tekijät ovat jakaneet töitään ilmaiseksi. Kirjan tavoitteena on luoda jokin pohja poikkeavista peleistä puhumiseen suomeksi. Pelit ovat visuaalisia, eikä pelkkä tekstimöykky välitä niiden fiilistä riittävästi. Kiitos kaikille, jotka olette kommentoineet ärsyttävistä huutomerkeistä, liiallisesta lainausten käytöstä ja muista maneereista, jotka olen yrittänyt tiedostaa tämän projektin parissa. Vielä on siis kirittävää. Sitä ei voi kuitenkaan ostaa mistään. Kun apurahahakemukseen tuli myöntävä vastaus, lähdin seikkailuun. Tästä tulee vähän outo kirjaesittely, koska aion puhua enemmän kirjan tekotavasta kuin sen aiheesta. Mutta kuten sanottua, nyt on mahdollisuus korjata tilanne jälkikäteen, jos katumus kasvaa liian suureksi. Halusin tehdä tutuksi, en täyttää tilaa superselityksillä. Yhtälö alkoi selkiytyä. Haasteita ja kysymysmerkkejä Omakustanteen tekemisessä on varjopuolensa. Tarkoituksena ei ole määritellä, vaan näyttää erilaisia esimerkkejä. Minua inspiroi pelimaailman moninaiset tavat julkaista ja levittää pelejä. Tämä on hänen 264. Kokeelliset pelit sai harrastamaan itsereflektiota siinä, että olen liiankin tottunut tuottamaan materiaalia tiukalla aikataululla yksin pakertaen. Connor Sherlock on julkaissut kymmeniä tutkittavia tiloja, jotka ovat kävelysimuja puhtaimmillaan (sillä toki kävelysimukysymys pitää käsitellä). Välineeni on kirjoittaminen. Fyysisessä kirjassa on toki miellyttävän esteettinen lopullisuuden tuntu, mutta sillä on hintansa. Jo projektin ensimmäisiä nettitekstejä kirjoittaessa aloin rytmittää asiaa kuvien kautta. Sisällön pitäisi tällä hetkellä puhua omasta puolestaan, eikä valitsemani näkökulma varmaan yllätä niitä, jotka ovat seuranneet tekemisiäni pidempään. Esteettinen ja käytännöllinen taso tappeli ja tällä kertaa esteettinen voitti. Jos se onnistuu edes jonkin verran laajentamaan ihmisten käsitystä siitä, millaisiin muotoihin pelit voivat taipua, olen tyytyväinen. kirjoituksensa Pelit-lehdessä. Kirja on sarja katsauksia tällaisten tekijöiden tuotantoon. MANZOS Kokeellisuutta käsittelevä kirja otti kokeellisen muodon. Jos rakastat jotain, päästä se vapaaksi Työni luonne on kaksijakoinen. Kikiyama kehitti selittämättömän Yume Nikkin vain kadotakseen sitten jäljettömiin. Siinä oli vaan niin surullinen fiilis verrattuna 259 kuvan pdf-versioon, että en vain pystynyt siihen. Kirjan muoto taas on ainakin Suomen mittakaavassa erikoinen. Miksi en tekisi freeware-kirjaa, jonka voisi tuupata internetsiin ikuisiksi ajoiksi ja jota voisi tarvittaessa myöhemmin fiksailla. Se pitää myös hankkia tai lainata itselleen fyysisesti lukemista varten. Perinteissä on puolensa, mutta joskus niitä pitää myös koetella. Ihmiset ovat kirjoittaneet vuosituhansia ja tehneet painettuja kirjojakin jokusen hetken. O len juuri julkaissut uuden peliaiheisen kirjan. Taiton tilaaminen oikealta graafikolta olisi tehnyt kirjasta näyttävämmän, mutta mikä eteen sitten, jos tulisi tarve päivittää kirjaa (mikä oli niin kuin koko digijulkaisun pointti)
66. Petri Heikkinen SEURAAVA PELIT-LEHTI ILMESTYY 12. 17.2. Yöllä aggressiivisiksi muuttuvia zombeja ei onneksi tarvitse miellyttää, mutta niitä vastaan ei aina ole pakko taistellakaan, sillä Aiden on ketterä parkour-taituri. Mönjämäinen tumma sprawl-aine vahvistaa archaeneja ja hidastaa ihmisiä, joten sitä kannattaa putsata ampumalla. TAMMIKUUTA. Vaikka näkymät ja spessut ovat täyttä 3D:tä, ottelumekaniikka on perinteille uskollisesti kaksiulotteinen. Rainbow Six Extraction (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X, Stadia, Luna) Ulkoavaruuden muukalaisten torjumiseen riittää yksi motivoitunut ryhmä. 20.1. Liiallinen mekkalointi tosin tuo paikalle lisää muukalaisia. SYNKÄN TALVEN VALOPILKUT Nykypelien tuotannon kalleus ja konsolimyyntiä jarruttava komponenttipula lienevät suurimmat syyt sille, miksi uudet hittipelit tukevat edelleen edellistä konsolisukupolvea. Archaenien pesäpaikkoihin hyökätään kolmen sotilaan ryhminä, mutta ei suinkaan pyssynpiiput punaisina, sillä salavihkaisuus ja hyvin ajoitetut koko porukan iskut toimivat paremmin. 4.2. Dying Light 2: Stay Human (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X) Ihmiset löytävät varmasti runsaasti syitä erimielisyyksiin zombimaailmanlopussakin. Eurooppalaisen anonyymin kaupungin kuppikunnat taistelevat zombien ohella toisiaan vastaan ja Aiden Caldwell ei millään pysty miellyttämään jokaista poppoota. TULOSSAA The King of Fighters XV (PC, PS4/5, Xbox Series X/S) SNK:n The King of Fighterseja ei enää julkaista niin usein kuin sarjan pitkään jatkuneina 2D-päivinä, mutta neljännesvuosisadan historia takaa leveän taistelijarosterin kolmen hengen tiimit valitaan peräti 39:n ottelijan joukosta ja delsut tuovat lisää kamppailijoita
Nettikaahailijoidenkaan ei tarvitse huolestua, sillä suhteellisen reilun pelin takaava Sport-moodi on edelleen mukana. Deaditeja kurmotetaan neljän soturin tiiminä kaikkien le ojen ja Starzin sarjan inspiroimissa maisemissa, kuten legendaarisella mökillä. Post-apokalyptinen avoin seikkailualue on luonnollisesti laajempi kuin Zero Dawnissa. Helmikuu Evil Dead: The Game (PC, PS4/5, Xbox One/Series X/S, Switch) Ash is back, sillä itse Bruce Campbell vastaa Ashin äänestä Saber Interactiven verisessä toimintaseikkailussa. Total War: Warhammer III (PC) Jäisen Kislevin ja kaukoidän Grand Cathayn ihmisarmeijat kohtaavat Khornen, Tzeentchin, Nurglen ja Slaaneshin joukot, mutta sotasoppaa hämmentävät (kirjaimellisesti) myös Ogrejen kuningaskunnat. 25.2. R. Gran Turismo 7 (PS4/5) Kyllä, perinteinen yksinpelikampanja tekee paluun ennennäkemättömän monipuolisella virittämisellä boostattuna. George R. Aloyn liikkumista on tuunattu kautta linjan, ja nyt hän uskaltautuu myös vedenalaisille sukellusretkille. Martinin osittain kynäilemässä tarinassa Tahrattu yrittää koota Elden Ringiä, jonka palaset ovat kuningatar Marika Ikuisen puolijumalajälkeläisten käsissä. Samalla palaavat myös monet GT:n klassiset mielikuvitusradat, kuten Trial Mountain. PS5-versio luonnollisesti lataa nopeammin ja näyttää kaiken tarkempana ja sulavampana. Välimaiden hirviöitä kurmotetaan vapaasti kehitettävällä sankarilla muskelimies, taikuri tai jotain ihan muuta. Kaaoksen maiden kampanjakartta on tuplasti suurempi kuin kakkosessa. Evil Dead -kaanonista tutut hahmot taistelevat (tietysti) moottorisahalla ja yli 20 muulla aseella demoneja vastaan ja yrittävät sulkea maailmojen välisiä portaaleja. 17.2. Horizon: Forbidden West (PS4/5) Koneiden vallattua maailman ihmiskunta on taantunut kyberkivikaudelle, jossa Aloyn tehtävä johtaa hänet Kiellettyyn länteen, entisen Kalifornian, Utahin ja Nevadan maille trooppisilta rannoilta lumisille vuorille ja raunioituneeseen San Franciscoon. 4.3. 18.2. Strategiaosuudet tuumaillaan tuttuun tapaan vuoropohjaisesti ja värikkäiden fantasiajoukkojen taktiset taistelut hoidetaan tosiaikaisesti. Taisteleminen hoituu sujuvasti myös ratsun selästä. 67. Elden Ring (PC, PS4/5, Xbox One) Breath of the Wild kohtaa Dark Soulsin tätä parempaa pohjaa toimintaroolipelille on vaikea keksiä
Luova suunnannäyttäjä. Opinnot suoritetaan yhteistyössä paikallisten peliyritysten kanssa ja opiskelijat pääsevät osallistumaan pelien tuotantoprojekteihin eli toimit aktiivisesti ja konkreettisesti työelämässä jo opintojesi aikana!. Aloita pelituotannon opiskelu Jyväskylässä syksyllä 2022 hae opiskelemaan 5.-19.1. Uuden sukupolven korkeakoulu. Voit suunnata opintosi teknologiaan tai sisällöntuotantoon tarjoamme myös kaupallistamisen opintoja. jamk.fi/gameproduction Älä seuraa jälkiä, tee niitä. Erikoistu pelien kehittämiseen ja tuottamiseen Jamkin englanninkielisessä Business Information technology -ohjelmassa
VK O 20 22 -0 2 609 354 -21 11. 9,90 € JÄNNITYS KORKEALLA CALL OF DUTY: VANGUARD JÄNNITYS KORKEALLA Joulukuu 2021 . JOULUN TÄHTI JÄNNITYS KORKEALLA CALL OF DUTY: VANGUARD ETIÄINEN AUTUUDESTA ELDEN RING PELIPAKETTI LAPSILLE! PIPSA POSSU RYHMÄ HAU SMURFFIT HOT WHEELS UNLEASHED GROOT! GUARDIANS OF THE GALAXY VANHAN IMPERIUMIN KUKISTAJA AGE OF EMPIRES 4 PIMEYTTÄ VALOON DARKEST DUNGEON 2 TÄYDELLINEN AJOPELI FORZA HORIZON 5! J a n i P e n tt ilä C o m m u n it y P ip sa P o ss u 11 /2 02 1 Joulukuu 2021 . 9,90 € 2 lehteä yhden hinnalla PA L