PlayStation . 8,90 € 12 /2 01 6 . Mobiili PA L.V K O 20 17 -0 2 1 6 1 2 6 4 1 4 8 8 6 9 3 5 4 6 609354-1612 Johannes Rojola ja KAIKKI JOULUN JÄTTIPELIT! Civilization VI Battlefield 1 Tyranny Titanfall 2 Watch Dogs 2 Shadow Warrior 2 Call of Duty: Infinite Warfare Farming Simulator 17 Keinotodellisuutta kaikille PLAYSTATION VR Vuosi virtuaalitodellisuutta: MISSÄ MENNÄÄN. Xbox . D is h o n o re d 2 . Nintendo . PC . C iv ili z a tio n V I . Diablo vuotta 20. M y S u m m e r C a r Joulukuu 12/2016
4 Ajassa 7 Pääkirjoitus: Hyödyllisiä pelejä Tuija Lindén 8 Johannes Rojola ja My Summer Car Juho Kuorikoski 13 Sampo Suvisaari ja Bomulus Suomi-ilmiö Juho Kuorikoski 14 Uusin silmin: Diablo 20 v Aleksandr Manzos 16 Virtuaalitodellisuus: Olemmeko jo siellä. Jos laskutusjakso tai maksuerä on maksettu ennen irtisanomisen voimaantuloa, päättyy tilaus maksetun jakson loppuessa. TILAUSHINNAT 12 kk kestotilauksen ensimmäinen jakso 95,00 € 6 kk kestotilauksen ensimmäinen jakso 52,00 € 12 kk määräaikaistilaus 97,50 € 6 kk määräaikaistilaus 53,20 € Hinnat ovat voimassa toistaiseksi. Tarjottu tai tilattu aineisto hyväksytään julkaistavaksi sillä ehdolla, että julkaisija saa korvauksetta käyttää sitä uudelleen lehden tai sen yksittäisen osan uudelleenjulkaisun, yleisölle välittämisen tai muun käytön yhteydessä toteutusja jakelutavasta riippumatta sekä luovuttaa oikeutensa edelleen ja muokata aineistoa hyvän tavan mukaisesti. ASIAKASPALVELU Netissä: www.fokusmedia.fi/asiakaspalvelu Puhelimitse: 020 7354 130 Puhelun hinta: Lankapuhelimesta 8.35 snt/ puh + 7,02snt/min matkapuhelimesta 8.35 snt/ puh + 17.17 snt/min. Lehden tilaajat ovat Fokus Media Finland Oy:n asiakasrekisterissä. Tilauksen päättyessä veloitamme ennen irtisanomisen voimaantuloa toimitettujen lehtien hinnan. Tilauksen peruuttaminen (KSL 6:15): Uusi tilaus on mahdollista peruuttaa veloituksetta kuluttajansuojalain 6 luvun 15§ nojalla 14 päivän kuluessa tilausvahvistuksen tai ensimmäisen lehden vastaanottamisesta ilmoittamalla siitä Fokus Median asiakaspalveluun.. 0400 457 604, petri.nummi@fokusmedia.fi YHTEYSTIEDOT Osoite: Hämeentie 153, 00560 Helsinki Kotisivu: www.pelit.fi, www.fokusmedia.fi Painopaikka: Punamusta 2015 ISSN 1235-1199 Aikakauslehtien Liiton jäsen. Kestotilaus jatkuu ilman erillistä uudistamista ellei tilaaja irtisano tilaustaan tai muuta sitä määräaikaiseksi. Irtisanomisen voimaantulo Irtisanominen tulee voimaan neljän viikon kuluessa ilmoituksen tekemisestä. Vuonna 2016 ilmestyy 12 numeroa, joista yksi on kaksoisnumero (6–7). Mikäli laskutusjakso on sovittu maksettavaksi useammassa erässä, laskutetaan maksuerät kunkin laskutusjakson alettua perättäisinä kuukausina. Osoitteen muutos: Otathan yhteyttä asiakaspalveluumme (kts edellinen) E-LASKU: Ota käyttöön e-lasku omassa verkkopankissasi. numero Päätoimittaja: Tuija Lindén, tuija.linden@fokusmedia.fi Toimittajat: Tuukka Grönholm, tuukka.gronholm@fokusmedia.fi Tuomas Honkala, tuomas.honkala@fokusmedia.fi Toimituspäällikkö: Niko Nirvi, nnirvi@fokusmedia.fi AD: Robert Ottosson, Faktor Oy Avustajat: Jussi Forelius, Petri Heikkinen, Heikki Hurme, Antti Ilomäki, Juha Kerätär, Juho Kuorikoski, Aleksi Kuutio, Antero Kyyhky, Lassi Lapintie, Mikko Lehtola, Markus Lukkarinen, Aleksandr Manzos, Marko Mäkinen, Tuomo Nyrhilä, Samu Ollila, Juho Penttilä, Markus Rojola, Kriina Rytkönen, Miika Sillanpää, Olli Sinerma, Jouni Utriainen, Harri Vaalio, Ilja Varha, Riku Vihervirta JULKAISIJA Fokus Media Finland Oy Toimitusjohtaja: Tapani Pitzen, tapani.pitzen@fokusmedia.fi MEDIAMYYNTI Petri Nummi, puh. Lehti ei vastaa tilaamattoman materiaalin säilyttämisestä eikä palauttamisesta. Olli Sinerma 18 Playstation VR Markus Rojola 22 PSVR-pelit Juho Kuorikoski 25 Nnirvi: Tuuleta aivosi headshotilla 56 Hitman huumorin kautta Markus Rojola 58 Motorsport Manager Tuukka Grönholm 63 Gwent Samu Ollila 65 Ruudut Soulsin takana Riku Vihervirta 66 Konehuone: PS 4 Pro Juho Kuorikoski 67 Konehuone: Pokemon Go Plus Tuukka Grönholm 67 Konehuone: HyperX: AlloyFPS -näppis Tuomas Honkala 68 Kirjakorneri: Viralliset strategiaoppaat Aleksandr Manzos 69 Kino: Hardcore Nnirvi 70 MiniNes Juho Kuorikoski 71 Kirjakorneri: Playing With Power: NES Classics Aleksandr Manzos 72 Ruudun takaa Wallu 73 Tuomas: Mahtavat mestariteokset 74 Tulossa jäätävä pelitalvi Petri Heikkinen Pelit 10 My Summer Car Juho Kuorikoski 21 Arkham VR Markus Rojola 26 Dishonored 2 Tuomas Honkala 29 Battlefield 1 Nnirvi 32 Call of Duty: Infinite Warfare Tuomas Honkala 35 Titanfall 2 Nnirvi, Tuomas Honkala 25. Rekisteriseloste on nähtävissä verkkosivuillamme osoitteessa www.fokusmedia.fi sekä asiakaspalvelussamme osoitteessa Nesenta Oy/Fokus Median asiakaspalvelu, Hirsalantie 11, 02420 Helsinki. Käyttöönottoon tarvitset asiakasnumeron, joka löytyy lehtesi takakannesta. Asiointiasi nopeuttaa asiakasnumero (2–6 numeroa), jonka löydät lehtesi takakannesta osoitetietojen yhteydestä. vuosikerta 267. Henkilökohtainen palvelu arkisin klo 8 –17. Jos tilausjakson sisältämä lehtimäärä muuttuu, muuttuu hinta vastaavasti siten, että lehtikohtainen hinta pysyy ennallaan KESTOTILAUKSEN SÄÄNNÖT Kestotilaus on tilaamistapa, jossa tilausmaksu laskutetaan sovituin laskutusvälein kulloinkin voimassaolevaan kestotilaushintaan, joka on aina edullisempi kuin vastaavan pituisen määräaikaistilauksen normaalihinta
Olli Sinerma 18 Playstation VR Markus Rojola 21 Arkham VR Markus Rojola 22 PSVR-pelit Juho Kuorikoski Ilotulitusta uudeksi vuodeksi 29 Battlefield 1 Nnirvi 29 Call of Duty: Infinite Warfare Tuomas Honkala 39 Titanfall 2 Nnirvi & Tuomas Honkala 38 Shadow Warrior 2 Markus Lukkarinen 40 Dishonored 2 Tuomas Honkala 43 Watch Dogs 2 Markus Rojola Roolipelaamisen riemua 46 Tyranny Riku Vihervirta 49 Skyrim Special Edition Petri Heikkinen 50 Elder Scrolls Online Juho Penttilä 64 Darks Souls III: Ashes of Ariandel Nnirvi Johtajan vastuu 58 Motorsport Manager Tuukka Grönholm 60 Franchise Hockey Manager 3 Markus Lukkarinen Sivu 43 Sivu 40. 5 38 Shadow Warrior 2 Markus Lukkarinen 40 Watch Dogs 2 Markus Rojola 43 Civilization VI Tuukka Grönholm 46 Tyranny Riku Vihervirta 49 The Elder Scrolls V: Skyrim Special Edition Petri Heikkinen 50 The Elder Scrolls Online Juho Penttilä 52 Dragon Quest VII: Fragments of the Forgotten Past Juho Penttilä 54 Hitman – Season 1 Markus Rojola 60 Franchise Hockey Manager 3 Markus Lukkarinen 62 Farming Simulator 17 Juho Kuorikoski 64 Dark Souls III: Ashes of Ariandel Nnirvi Sivu 70 Sivu 26 MiniNes Dishonored 2 Civilization VI Watch Dogs 2 Teemat Virtuaalitodellisuus 16 Virtuaalitodellisuus: Olemmeko jo siellä
Nyt mennään sillä, että vaihdetaan kirjat digitaalisiksi, eli muu ei muutu kuin väline. Haasteena on kulttuurierot siinä mitä ja miten opetetaan”, Lyytikäinen toteaa. Alalla on isot kasvuodotukset. Nytpä siis suuntaamme katseet kohti Lightneeria, Psyon Gamesia, Yousiciania ja monia, monia muita suomalaisia Serious Gaming Clusterin jäseniä, jotka muuttavat tapamme oppia ja opiskella any year now. Vaikka suomalaiskoulujen digitalisoinnista puhutaan paljon, valtiolta ei rahaa Tekesiä lukuun ottamatta heru hyötypeliyrityksille. HYÖDYLLISIÄ PELEJÄ Pääkirjoitus ” ÄÄNESTÄ VUODEN PELIÄ! Jälleen on aika panna tänä vuonna ilmestyneet pelit järjestykseen. Myyntikanavan löytäminen on iso haaste, mutta tavoitteena on tietysti olla globaaleja. Tärkeintä on, että mietitään viihteellisyyttä ja mitä sillä voidaan opettaa. ”Eri kieliversioita on tehty iät ja ajat, joten se ei ole ongelma. Serious Gamingilla on lähtökohtaisesti jokin muu tarkoitus kuin ”vain” viihdyttää. Serious Gaming tarkoittaa oppimispelien lisäksi myös terveyteen liittyviä pelejä ja erilaisia simulaatioita muun muassa sotateollisuuden käyttöön. Ainakaan vielä tarkoitukseen ei ole nimetty varoja. Äänestäneiden kesken arvomme parhaista parhaita pelejä. Tosin Suomen hyötypelialan yritysten liikevaihto oli vuonna 2015 vasta noin yhdeksän miljoonaa euroa. Esimerkiksi Civilizationia voisi ihan hyvin nimittää serious gameksi”, hän sanoo. Serious Gaming Clusterin hallituksen puheenjohtaja Miikka Lyytikäinen korostaa, että seriouspelejä tuottavissa ryhmissä on yleensä jo valmiiksi alan asiantuntijoita mukana ja pelin tekeminen lähtee suurin piirtein samoista lähtökohdista ja tarpeista kuin hupipelienkin. ”Jos alkamalla aletaan keksiä jotain hauskoja juttuja, mennään yleensä metsään. Voittajat selviävät helmikuussa.. Peter Vesterbacka käyttää omista peleistään nimitystä fun learning, joka oikeastaan kuvastaa hyvin oppimisen iloa. Alan läpimurtoa olemme odotelleet jo toistakymmentä vuotta professori Frans Mäyrän innostamina. Nyt ei pelien hyödyllisyydestä enää tarvitse (paljoa) kiistellä. Tänä vuonna äänestämme joulukuun ajan osoitteessa www.pelit.fi/vuodenpeli. Mutta vakavasti puhuen, se ihan oikeasti hyödyllinen pelityyppi, eli Serious Gaming, on vihdoinkin tulossa vahvasti Suomen 2,4 miljardin euron ”hupipeliteollisuuden” rinnalle. 7 M utta mitä hyötyä niistä on?” on lause, johon piti vielä muutama vuotta sitten pystyä vastaamaan välittömästi vaikka täydessä unessa
On kulunut reilut puolitoista vuotta siitä, kun My Summer Car iskeytyi kiilana koko pelaavan kansanosan tietoisuuteen. Johannes Rojola Juho Kuorikoski. Rallienglannilla solkatut pelivideot olivat Johannes Rojolan lippu maailmanmaineeseen. E nsin oli Datsun 100A.n korjausopas, joka liikkui henkenä idean yllä. Apina-Datsunin korjausoppaasta mallinnetusta puuhastelupelistä tuli sosiaalisen median ansiosta ilmiö ja eräs kotimaisen peliteollisuuden puheenaiheista. Rujon kaunis suomipeli teki selvän pesäeron muihin autopeleihin, jotka yleensä keskittyvät siihen autoilukulttuurin puoliskoon, johon ei keskituloisen rahapussi ilman lottovoittoa taivu. Johannes Rojola sanoi: “Tulkoon peli!” Ja Peli tuli. Videoissa näkyi liuta My Summer Carin keskeisiä ominaisuuksia: pilkuntarkasti mallinnetun moottorin rakentelua, ruostekukkasten täplittämän kesäpirssin tuunailua ja tietysti kaljanjuontia. 8 METSÄTEIDEN KUNINGAS My Summer Carin tehneestä sankarikoodarista tuli suoraan yksi suomipelien legendoista. Rojola erotti pelin muista autopeleistä ja nimesi sen My Summer Cariksi
My Summer Car on kiistatta autopelien Dark Souls, tai oikeastaan, Dark Souls on fantasiaroolipelien My Summer Car. Jos Rojola aloittaisi uudelleen alusta, Datsunin varaosahelvettiä hallinnoiva tietokanta tehtäisiin tyystin toisella tavalla. Tämä on aiheuttanut Rojolassa hieman ristiriitaisia tuntemuksia. Tämän vuoksi se rajoittaa jonkin verran sitä, mihin suuntaan auton rakentelua voi kehittää. ”Se tuntuu tietenkin hyvältä, mutta samalla tulee miettineeksi, että onko kyseessä vääristymä todellisuudesta. Päivitysten vanavedessä on siis lupa odottaa viiltävää narratiivia kultaiselta ysäriltä. Että voivatko näin monet ihmiset oikeasti olla tyytyväisiä peliin. 9 Aihepiirin ohella myös pelimekaniikka eroaa massasta. Siinä missä My Summer Car on rentoa puuhastelua, olisi trilogian kakkososa hirveää kidutusta. Loput mekanismit löytyvät sitten pelistä itsestään. Virittelypelin vasen jalka on syvällä ysärin Suomi-sharewaressa, oikea taas Rojolan autosimulaattoriharrastuksessa. Isompiakin suunnitelmia on kiikarissa, sillä My Summer Car on Rojolan markkatrilogian ensimmäinen osa. ”Olo on nyt aika helpottunut, mutta samalla myös todella jännittynyt. ”Varsinaisia sisältöpuolen ongelmia ei ole ollut lainkaan, tällaista antipeliä on varsin helppo tehdä. Kaikki muu on sitä, mitä tapahtuu matkalla kotoa kauppaan ja takaisin. Isossa mittakaavassa tämä kuulostaa vähäiseltä, mutta pienet yksityiskohdat tekevät pelimekaniikasta elävää. ”Se on se ultimaattinen testi, jossa on oikeasti pakko ajaa täysillä jos haluaa voittaa. Supisuomalainen hiekkalaatikko on pullollaan näkemistä ja tekemistä, ja kaikki pelin oudot nyanssit istuvat täydellisesti sen ajanja maailmankuvaan. ”Auton käytön ja ylläpidon merkitys korostuu, kun se on välttämätön käyttöesine pitkien välimatkojen perämetsässä. Työ pitää pään kasassa.” My Summer Carin saama vastaanotto on ollut käytännössä pelkästään positiivista. ”Minulla on suunnitelmat valmiina kahdelle jatko-osalle, joista toinen keskittyy myös autoiluun ja 90-luvun Suomeen. ”Näistä geeneistä ei voi syntyä kuin juuri tämä peli, joten pakkohan se oli tehdä.” Kehitystyön haastavin osuus on ollut itse aiheutettujen tai Unity-pelimoottorista kumpuavien ongelmien ratkaisu. Peliin on tulossa myös pienempiä sivutarinoita, jotka kertovat joidenkin npc-hahmojen elämästä.” Vaikka My Summer Carin kova ydin on oman auton rakentelussa, samalla Rojola on onnistunut luomaan simulaation 90-luvun lama-Suomesta. Moninpelin pulttaaminen nykyiseen versioon olisi myös melkoinen sekasotku. Peli kehittyy Early Accessissa hiljalleen eteenpäin, ja Rojola paljastaa suunnittelevansa My Winter Car -laajennusta, jossa amistouhut vietäisiin talvimaisemiin. Sitä en kiellä, etteikö yhteistyötila olisi hauska ominaisuus.” Konsoliversiotakin on turha odottaa, vaikka Rojola toteaa toisen suuren konsolivalmistajan olleen häneen yhteydessä. Teräsmies-moodissa elämiä on tasan yksi, joten törttöily ei kannata, sillä viikatemies istuu pysyvästi pelkääjän paikalla. Tärkeintä on saada aikaiseksi hyvä taloudellinen pohja pelinkehitykselle sekä sitoutunut pelaajakunta, joka haluaa nähdä lisää pelejä Amistech Gamesilta.” Eiköhän näin tulee käymään, sillä My Summer Car on vuoden 2016 pelitapauksia ja todennäköisesti kisaa vuoden parhaan suomalaispelin tittelistä. Juuri tämän enempää en vielä halua suunnitelmistani paljastaa. Rojola lupailee mukaan kaikenlaista keskisuomalaista kesäharrastetta sekä dynaamista amiskaahailua, jonka lopullista luonnetta voi vain arvailla. Kehitystyö toki jatkuu samanlaisena kuin ennenkin. Pc on se alusta, jonka parissa olen kasvanut pelaajana.” My Summer Carin tulevaisuus on sen sijaan hyvin valoisa. ”Olen tottunut pelaajana siihen, että jos pelissä on paljon kontrolleja, ne opiskellaan valikosta. ”Peli on jo nyt niin raskas ja hankala kontrolleiltaan, että VR-tuen tekeminen olisi todellista rypemistä. Tuo armottomuus on juurikin se asia, joka tekee kovaa ajamisesta mielekästä.” Pelissä oleva Suvisprint-autokisa ajaa loppuvihollisen virkaa, sillä Rojolan mukaan se kirjaimellisesti erottelee pojat miehistä. ”Noin ylipäätään pelissä on mukana paljon enemmän valmiita asioita kuin uskalsin vielä jokin aika sitten haaveilla.” Tarinamoodi sisältää kertomuksen miehestä, autosta ja yhdestä kesästä. Esimerkiksi varaosien saaminen rikkoutuneiden tilalle ei onnistu, ainakaan vielä.” Ajomallinnus on toteutettu perinteistä poikkeavalla tavalla. Yhdessäkään autopelissä ei tällaista armottomuutta ole koskaan yritetty jäljitellä. Mitään houkutusta tutoriaalin tai easy-moden tekemiseen peliin ei edelleenkään ole. Kesäkissa Early Access -versiosta puuttuu vielä tarinamoodi, jonka Rojola olisi halunnut saada edes osittain mukaan. Joskus on surullisen huvittunutta lukea palautetta, jossa peli on Steamissa refundattu sen takia että ei osattu laittaa pakettiautosta käsijarrua pois päältä.” Tulevissa päivityksissä kesäautoilu saa lisää tilkettä runkoonsa. Koekilvissä Rojola sai pelinsä julkaisukuntoon ja My Summer Car purjehti lokakuun lopussa Steamin Early Access -palveluun. ”Kun osoitin penseyteni heidän tarjoustaan kohtaan, keskustelut loppuivat kuin seinään. Se tuntuu hurjalta, siinä täytyy osata, mutta ennen kaikkea on pakko uskaltaa.” Armottomuus paistaa läpi myös täydellisenä kädestä pitelyn puuttumisena. Etsin edelleen totuutta.” My Summer Carin syntytekijät kiteytyvät kahteen asiaan. My Summer Carin pelimekaniikka on joko opeteltava tai luntattava netistä, peli ei salaisuuksiaan oma-aloitteisesti paljasta. Retriitin aikana voi myös kalastella katiskalla.” Moninpeli ja tuki virtuaalilaseille sen sijaan eivät ole asialistalla. ”Suorassa törmäyksessä ilman turvavöitä ihminen kuolee tai vammautuu vakavasti hyvin hitaissa nopeuksissa. ”Se nitoo yhteen koko My Summer Carin elinkaaren, mutta mitään suomiversiota GTA:sta ei kannata odottaa. ”Se ei ole kovin helposti muuteltavissa tai laajennettavissa. Voin varmuudella todeta, ettei konsoliversiota tule koskaan, koska en halua sotkea itseäni byrokraattiseen suohon. ”Eräs odotetuimmista ominaisuuksista on varmaankin saarimökki puusaunalla. Omalla kohdallani vaikein paikka tulee olemaan päätös siitä, milloin peli on valmis”, Rojola toteaa. Autoissa ei ole turvavöitä, joten henkikulta on jatkuvasti höllässä. Kun yleensä autopeleissä saa päästellä vaikka kahtasataa seurauksista piittaamatta, tuhansien järvien maan metsätaipaleilla jo hieman kävelynopeuttakin suurempi vauhti saattaa olla kohtalokas. Näihin halusin panostaa.” Kaikki ei silti ole mennyt kuin rantaruotsalaisten puutarhaohjelmassa. Vaikka sinivalkoista peliteollisuutta viedään maailmalle mobiilipelit edellä, on todella upeaa nähdä, että perinteinen sankarikoodarimentaliteetti elää.
Samalla se on piinkova simulaatio syrjäkylien suomalaisuudesta, paluu viattomuuden aikakaudelle, jolloin WTC-tornit olivat pystyssä ja oli todennäköisempää kuolla jäämällä auton alle kuin ihmiskunnan sukupuuttotapahtumassa. Amistech Games http://www.amistech. Klapeja pienitään traktorin peräkärryyn ja likakaivoja tyhjennetään tuskallisen tarkkaan mallinnetulla kuorma-autolla. Ajaminen on vaikeaa puuhaa, sen niksit ja nyanssit on yksinkertaisesti vain opeteltava. 10 AMISPÄIVÄKIRJAT My Summer Car on autopelien voittaja. Autoremonttiin haalitaan rahaa paiskimalla erilaisia hanttihommia. Auton osien lisäksi rahaa on muistettava käyttää elintarvikkeiden ja janojuoman hankkimiseen, jotta kuolo ei korjaa. Töitä haalitaan vastailemalla puhelimeen, josta ukkosen yllättäessä on vedettävä töpseli seinästä, kuten muistakin sähkölaitteista. Teuvo, ota meidät kyytiin Alavieskan Peräjärven kuvitteellinen pikkukylä on mukaansatempaava pelimaasto. Osien oikean sijoittelun lisäksi pultit ja mutterit pitää kiristää, eikä moottorin nesteytystäkään passaa unohtaa. Jos kaasuttimen vain heittää paikoilleen, se näkyy välittömästi polttoaineen kulutuksessa. Eikä vain siksi, että se ajaa yksin omassa luokassaan, vaan siksi, että se on aivan omaa luokkaansa. Rakentelun mallinnus on uskomattoman tarkkaa. Kauppaan suunnistaminen on suoritus, joka ei välttämättä ensimmäisillä pelikerroilla edes onnistu. Halutessaan voi vetää vaikka bittilärvit, lähteä veneilemään tai tapittaa ysärihenkistä televisioviihdettä, joskin päiväsaikaan tuijotettavana on vain pelkkä virityskuva. Ei rallia voiteta, jos siellä pelätään Pelivideoissa My Summer Car saattaa näyttäytyä Goat Simulatorin sekä sen lajitovereiden hengessä tehdyltä vitsipeliltä, mutta totuus on toinen. Virallisena läpipeluuohjeena toimii sata-ankan korjausopas, jonka perusteella konehuoneen sisuskalut on mallinnettu. Kuskin ohella myös jokainen työkone kuluttaa polttoainetta. Osia on autotallin hyllyt väärällään, jokaisella oma paikkansa konepellin alla. Kone on myös osattava säätää kuntoon. Pelin anteeksipyytelemätön luonne näkyy erityisen hyvin ajomallinnuksessa, jossa jo kuudenkympin nopeus pelottaa. Nimittäin pelit maksoivat alan erikoisliikkeissä niin tolkuttoman paljon, että peliviihde nautittiin joko piraattiversioina tai suomalaisten sankarikoodareiden tarjoamana. com/msc/ Arvosteltu: Intel Core i7 3550K, 8 Gt RAM, GeForce GTX660 1,5 Gt RAM, Windows 10 Laitteistovaatimukset: 3 GHz kaksoisydinprosessori, 4 Gt RAM, Nvidia GTX 650 TI tai vastaava AMD, DirectX 9.0c, 1 Gt kiintolevytilaa. Duunia ei voi painaa vuorokauden läpi, sillä väsymys on nukuttava pois ja maaseudun pimeys todellakin on pimeää. Kaikenlaista pientä puuhasteltavaa on suorastaan huikaisevat määrät. Jos tällaisessa vauhdissa täräyttää puuhun tai eksyy pois kapealta hiekkatieltä, henki lähtee lähes varmasti. Lisätienestejä voi hankkia kuskaamalla naapurin juoppoa. Saatavilla: Pc Ikäraja: Ei tiedossa Moninpeli: Ei Muuta: Early Access My Summer Car Juho Kuorikoski Kiroiluja kuseskelunappulan lisäksi näppäimistöllä on oma painikkeensa kansainvälisille käsimerkeille.. Tavoite on rakentaa autosta toimiva kulkupeli. Kyseessä on pelimekaniikaltaan todella syvällinen, piinkova hardcore-peli, jossa mitään ei selitetä auki, ja sen armoton pelimekaniikka on opittava. Turha on äitien sankaripoikia neuvoa My Summer Carin alussa autotallin pihalla on atomeiksi levinnyt Datsun 100A, joka on tekijäoikeussyistä nimetty Satsumaksi. V uonna -95 kaikki oli paremmin. Näin synkkää yötä ei ole yhdessäkään toisessa pelissä. No lama kuritti kansaa, mutta nettiä ei käytännössä ollut olemassa. Ankeuden valopisteitä olivat sentään jääkiekon maailmanmestaruus, Pulttibois ja suomalaiset shareware-pelit. Jo pelkkä Datsunin kokoonruuvaaminen olisi riittänyt kokonaiseksi indie-peliksi, mutta näiden tuninghommien oheistoiminta nostaa pelin moderniksi klassikoksi. Jos kokemusta ei halua spoilata korjausoppaan avulla, moottorin rakenteluun saa helposti kulumaan muutamankin illan, sillä näin syvällistä näkemystä autonrakennuksesta ei ole peleissä nähty. Kesäautossa riittää että harrasteauton tankissa on polttoainetta ja jääkaapissa riittävästi olutta, kaikki muu on toissijaista. Autoremontti toimii pelin kovana ytimenä, jota muut mekanismit palvelevat. Keskelle perisuomalaista korpimetsää perustetussa siirtokunnassa etäisyydet ovat pitkiä, tiet kapeita ja asutus harvaa. Uusi sankarikoodari on syntynyt, ja Johannes Rojolan yksin tekemä My Summer Car on moderni uudelleentulkinta noista 90-luvun suomalaisista pikkupeleistä
Autopelejä on julkaistu maailman sivu. Tilauslappu pitää täyttämisen jälkeen kuljettaa postiin.. Ruudussa ei ole nykypeleistä tuttua kompassinäyttöä, vaan reitti on opeteltava itse. Ei muuta kuin pakun rattiin ja ostoksille! Puolen tunnin sukkulointi pitkin kapeita hiekkateitä ajoi lähes epätoivon partaalle, sillä etäisyydet ovat todella pitkiä, vaikka pelialue ei mikään Liberty City olekaan. My Summer Carissa on vahva kansanvalistuksellinen ulottuvuus. Huonoa – Työläs käyttöliittymä, kulmikkaat kontrollit, satunnaisia bugeja on vielä liiskattavaksi. Pitäköön ruotsalaiset Goat Simulatorinsa, Suomessa näytetään, että huumoripelissä voi olla myös piinkovaa sisältö. Keskellä yötä naapurin juoppo soittaa ja pyytää kyytiä kotiin. Projektiauton varaosat tilataan myyntikatalogista. Hyvää + Huumorista huolimatta oikea peli, mainio kuvaus 90-luvusta, auton rakentaminen mallinnettu paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta yletön työläys on myös perusteltu suunnitteluratkaisu: haja-asutusalueen sankareille mikään ei ole helppoa. Sontakaivojen tyhjentämiseen tarkoitetun rekan vaihdelaatikko on oma mysteerinsä, mutta yleissivistys kasvoi, kun selvisi, että isoissa pirsseissä on aluevaihteisto. Makaronilaatikon ja keskikaljan voimalla motti alkoi ottaa muotoaan, mutta sapuskan loputtua oli pakko lähteä kylille, jotta nuori rassaaja ei kuole nälkään. Samalla se on myös pelikerronnallinen esimerkkitapaus, jossa monipuolinen pelimekaniikka rakentaa tapahtumista itsestään kumpuavaa kerronnallisuutta. Eräs pelisessio päättyi siihen, kun sankari jumiutui pysyvästi puhelinpöydän viereen. My Summer Car on autopelin lisäksi pätevä aikalaiskuvaus 90-luvun lamavuosista ja arkielämästä syvällä maakuntien syrjäseuduilla. Kesäauton rakenteluun keskittyvä suomipeli tarjoaa huikean aikamatkan 90-luvun maaseuturomantiikkaan. Peliin on julkaistu tiuhaan tahtiin päivityksiä, mutta satunnaiset bugit riivasivat ainakin vielä kirjoitushetkellä. 11 Sama näkyy muussakin pelimekaniikassa. Ysärillä nettikaupat olivat tuntematon käsite. Kun Datsun on vielä palasina, baanalle pääsee duunipakulla. Käyttöliittymä on mallia työläs, ja kontrolleja vaivaa kulmikkuus. Pelin armottomasta luonteesta kertoo jotain sekin, että jo pelkkä kauppaan pääseminen on oma saavutuksensa. Kun viimein sain kamat jääkaappiin ja huurteisen korkattua, huomasin, että se perkuleen hihna unohtui kyläkaupan tiskille. Väsymysmittari oli jo lähes tapissa, joten päätin tehdä uuden kauppareissun pirteänä ja selväpäisenä seuraavana aamuna. Autojen vaihteisto on mallinnettu tarkasti. Auton ainoa puuttuva osa on tuulettimen hihna, jonka voi ostaa kyläkaupasta. Ehdin viime tingassa ostoksille, kauppias tosin jo hoputti ulos, vaikka tutkailin vasta Teimon kyläkaupan tarjontaa. On hämmentävää, että vielä vuonna 2016 autoilun kaltaiseen puhkikaluttuun genreen löytyy näin uusi, tuore näkökulma. Oma ensikontaktini kesäautoiluun päättyi ikävästi. Näppäimistön painikearsenaali otetaan laajalla rintamalla hyötykäyttöön, etenkin ajokaluston ratissa harmonikan soittotaidoista on oikeasti hyötyä. Esimerkiksi korjaamon pihalla olevasta jenkkirassista ei saa pakkia päälle, jos sormi ei ole jarrunapilla. Rallikuskiksi pääsystä toiveita elätän Early Access -versiossa ei ole varsinaista tarinaa, vaikka sellaista on peliin jo lupailtu. Olin saanut rakenneltua Satsumaa jo varsin pitkälle, mutta sitten piti lähteä kauppaan. Datsunin pannu alkaa olla jo melkein kasassa! Piskuiseen moottoriin on ahdettu kymmeniä osasia. Kannoin kamat autoon ja posottelin puolisen tuntia takaisin kotipihaan. Joku ruojake tyhjensi minulta jääkaapinkin, mutta kaljat se sentään jätti rauhaan. Käsikirjoitusta ei edes tarvita, sillä jokainen digi-amis kirjoittaa oman tarinansa pelimekaniikan kielellä. Ajaminen muuttuu kaljoittelun jälkeen todella hankalaksi, pikkupöhnässä paku lähti poikittain ja ojan pohjalla oleva kivi katkaisi elämänlangan. Rakennushommiin ei ryhdytä ilman asennuskaljaa. Ladoin tiskille vauhdilla makkaraa, kaljaa ja makaronilaatikkoa, sekä tietysti sen tuulettimen hihnan, jota olin lähtenyt ostamaan. Keppana teki tehtävänsä. Jätin ukon oman onnensa nojaan ja painelin talliin kasaamaan Datsunia
Luojan kiitos. Kun laivakeittiön työtasot heiluvat aallokon mukana, on kaikkien oltava messissä. Kaksi tai useampi tiimiä ampuu toisiaan vuorotellen, hampaisiin(!) asti aseistautunut mato kerrallaan, aina siihen asti, kunnes vain yksi porukka on hengissä. Onneksi taistelu on loistavaa! Eri liikkeet suoritetaan taistelupelimäisesti näppäimistön ja hiiren eri nappien kombinaatioilla. Worms-pelien lista on pitkä, mutta etenkin useimmat 2000-luvun matoiluista ovat aikaisempien julkaisujen muunnelmia, remiksauksia tai remasterointeja uusille alustoille, kuten Xboxille, Pleikkarille, DS:lle, PSP:lle, iOS:lle ja Androidille – nimi vaihtuu, mutta sisältö vain vähän, aseilla vatulointia ja vesifysiikkaa ei lasketa. Jotkut Jackin itsestäänselvyyksiä toistavista yksinpuhelulauseista särähtävät, mutta se on aika pientä. Kaikki operaatiot suoritetaan ilahduttavan selkeillä komennoilla, äskeinen esimerkki vaikka näin: fire; wait 2; pitch 1; fire. Satunnaisesti ruudun räikeä elämöinti ja repeily tunkee taistelun tielle, olettavasti toki tahallaan. Aseiden, sotakoneiden ja muun sälän ominaisuuksiin tutustutaan seikkaperäisesti viihdyttävissä harjoitusja kampanjatehtävissä. Broken Islesin maisemissa on täysin omanlaisensa tunnelma ja toistoa on aiempaa vähemmän. Gladiaattorit areenalla Ammattitaitojen kehittäminen tappiinsa vaatii edelleen vaivaa, mutta samanlaista tahkoamista se ei ole kuin mörpin alkuaikoina. Hyvää + Suuren suuri pelimaailma, missä tekemistä ja tutkittavaa riittää. Mustan aavikon musta henki Black Desertissä on tarinakin, mutta se on täysin yhdentekevä ja unohdettava. Q u a n tu m B re a k P C Lokakuu 10/2016 . Pienetkin asiat herättävät uteliaisuutta. Kyse ei voi olla sattumasta, aivan selvästi jokin korkeampi voima säätelee Jack Joycen elämää. Ihme kyllä, Jackin maagista kykyä parantua ei ole myyty Time Healina. Missä on rock & roll?! Lähdin etsimään ratkaisua kahdesta pelistä, jotka ovat lähtökohdiltaan erilaisia, mutta sieluiltaan samanlaisia. Yksinäiset sohvaperunat voivatkin vähentää pisteistä leipurin tusinan. Xbox . Hei me craftataan Ajoneuvot ja kiinteät tykit matoiluun tuovat uutta tekemistä. Erityisesti pidin hurjista korkeusvaihteluista. Hevosilla on omat taitonsa ja tasonsa, ja myös pelaajahahmolla on taistelutasojen lisäksi yli kymmenen muuta tasomittaria keräilystä voimaan ja kaupankäynnistä maanviljelyyn. Hyvänä ideana esineitä ei varsinaisesti poimita tarkasteluun. Huom! Mikäli olet jo Lehtiluukun rekisteröitynyt käyttäjä, anna käyttäjätunnuksesi, salasanasi ja tilaajatunnuksesi. Kuten vaikka Monarchin aulaan syöksyvä juna. Legionin maisemat istuvat kokonaisuuteen kuin nakutettu: vehreät metsät, korkeat vuoristot ja asutuskeskukset toimivat mielekkäänä temmellyskenttänä. BDO myös kannustaa alttihahmojen käyttöön. Kun tiimi toimii saumattomasti yhteen viiden minuutin ajan ja ratkaisee yllättävät ongelmatilanteet lennosta, on saavutuksen tunne huima. Tarinatilan ohella menusta löytyy vain toisia pelaajia vastaan käytävää kokkisotaa, jossa eniten annoksia valmistava voittaa. Kokki kolmonen hoitaa pata kakkosen Overcooked tarjoaa varsin laihan, mutta maittavan keiton. Juokseminen kasvattaa staminaa, painavan repun kanssa liikkuminen voimaa. Uudistuksista miellyttävin on skaalautuvuus: alueet ja tehtävät voi kahlata haluamassaan järjestyksessä, sillä vihollisten taso määräytyy sankarin tason mukaan. Pitää olla tarpeeksi lähellä nurkkaa, ja vieläpä arvata se nurkka jonne hyökkäys EI ylety. Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Team17 Moninpeli: 2-6 Worms W.M.D Hyvää + Tutun ja toimivan Worms-teeman ajoneuvoja rakennustuunaukset toimivat. Jos yksikin näistä osa-alueista alkaa tökkiä, palaa lihat pannulle, tomaattikeitto kiehuu yli ja työtasot ovat ilmiliekeissä. Mutta kun keskustelun tilalle vaihdetaan sarja puzzleja, niin... Suojien takana lomailun asemasta menossa pitää olla liikettä ja aikavoimia pitää käyttää. Pikamatkustusta ei ole, joten pitkät etäisyydet oikeasti myös tuntuvat siltä. Uusia pelaajia suosittelen odottamaan free-toplay-versiota. Onnettomuudessa sekä Paul että Jack altistuvat krononisäteilylle, joka radioaktiivisen hämähäkin pureman tavoin antaa supervoimat, ja aika supervoimat antaakin. Quantum oli juuri sopiva: tunsin saaneeni rahalle vastiketta, mutta en ollut vielä kyllästynyt, vaan enpä lisääkään enää kaivannut. Siltä varalta, että joku bokashi-kompostiin vuosiksi matojen kanssa haudattu ei tunne Wormsin ideaa, kyseessä on humoristinen muunnelma muinaisista 2D-tykkipeleistä tyyliin Scorched Earth. Esimerkiksi se koko ajan käytössä oleva tietokone ei ole mikään immateriaalinen entiteetti, vaan dekki pitää aina asetella tasaiselle alustalle työskentelyä varten ja poimia lähtiessä taas mukaan. Älä huoli! Overcooked on tehty juuri niiden paljastamista varten. Paikkoja täytyy tutkia useita kertoja jotta löytää tien tarinan eri loppuihin, mikä tekee tutkimisesta toistuvan turhauttavaa. On loistavan taistelusysteemin tuhlaamista, että PvE-taistelu taantuu kevyeksi hack ’n slashiksi. Yksinkertaisimmillaan ne kiertää hakkeroimalla suoraan järjestelmään (laser.off), mutta eihän yksinkertaisessa elämässä ole viehätystä. Nettipelin hakualgoritmeissa on parantamisen varaa, sillä minua yritettiin usein tunkea jo valmiiksi täyteen peliin arvattavin tuloksin. En voi elää unelmaani edes pelien kautta, sillä nekin korostavat liikaa sitä epäromanttista puolta. Ajattele positiivisesti, ehkä nautit siitä edelleen”. World of Warcraft näyttää 12-vuotiaaksi peliksi asialliselta. Eli kun lineaarisesta pulmaputkesta lähtee tikkailla alkava sivupolku, älä kävele ohi! Vasta bonushuoneet lunastavat pelin sisäiset puheet pulmista, jotka vaativat kunnon luovaa ja lateraalista ajattelua. Pelasin Black Desertiä pari kuukautta kolmella eri hahmolla, ja tuntuu, että raapaisin vasta pintaa kaikesta siitä, mitä pelillä on tarjota, saatika mitä saan yhteen arvosteluun mahdutettua. Sitten juostaan instansseja, kuten tekijät ovat suunnitelleet. Ammattitaitoisen pelidevauksen alle on vain jäänyt sellainen pikkujuttu kuin oma visio. Hell yes, mutta niin hauskasti että aikakin repeää. Siinä on sellainen pikkiriikkinen ongelma, että pidän koodaamista noin vastenmielisimpänä ajanvietteenä, mitä olemassa on. Remedy selvästi vihjaa pelissään jumalan olemassaoloon, sillä aikahäiriöt tapahtuvat Jackin kannalta yllättävän usein juuri oikeaan aikaan. Tai uutta ja uutta, mutta ainakin jossain määrin erilaista tekemistä. Davidson osallistui sillä ensin Amiga Format -lehden kilpailuun ilman mainittavaa menestystä. Klassinen yhden koneen hotseat-moninpeli on tietysti edelleen olemassa, mutta tuleeko joku enää kylään pelaamaan videopelejä. Jopa taistelemalla vihollisia vastaan oppii vihollisistaan, ja niiden kanssa taistelu helpottuu. 96547_.indd 30 22.9.2016 9:23:26 33 DÉJÀ VU Kertaus on paitsi oppimisen myös turhautumisen äiti. Ensin levutetaan, kuten tekijät ovat suunnitelleet. Mieleni palaa takaisin areenalle ja haluan koluta luolastoja tankin ja parantajan rooleissa. Etenkin tankit ja parantajat löytävät peliseuraa hetkessä. Tilaajatunnus = asiakasnumerosi, joka löytyy laskusta sekä lehden takakannesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin painotuseroista ja metsästäjä voi edelleen erikoistua tarkka-ampujaksi tai petomestariksi. Pitkään kehitetty Quadrilateral Cowboy on eräänlainen fuusio Blendo Gamesin eri puolista. A semblancen klassisessa alussa päähenkilö on yhtä epätietoinen kuin pelaajakin: jotain on tapahtunut, mutta muistoissa on pelkkää tyhjää. Vuoden 1994 ECTS-messuilla tärppäsi: Davidson esitteli Wormsin muun muassa Alien Breedeistä tunnetulle Team17:n Martyn Brownille, joka tarttui syöttiin ja tarjosi apua pelin kehityksessä ja julkaisussa. Hahmot ja haarniskat ovat, enimmäkseen, keskiaikaisen yksinkertaisia. Kaikki jousiampujat ovat nuoria haltianaisia, berserkerit jättiläismiehiä. Seuran laadukkuus sen sijaan on asia erikseen: sukelsin Eye of Azsharaan hoitamaan tankin tehtäviä, mutta urakka osoittautui haastavammaksi kuin ennakoin. Lisäksi kentissä näkyy menneiden tapahtumien kaikuja, joihin on sopivasti tallentunut vain tärkeitä tapahtumia, eikä esimerkiksi kahden vartijan viikonloppukertausta. 96631_.indd 24 21.9.2016 15:58:16 27 deoita, mutta siinä se. Valitettavasti loistavat ideat hautautuvat turhautumisen alle, kun hahmonkehitys ihan liian usein muuttuu laahaavaksi grindiksi ja pelin rahoitussysteemi nostaa varakkaimmat valaat PvP-kukkulan kuninkaiksi. Puzzlesuunnittelua voisi kuvailla kunnianhimottomaksi, mutta päteväksi. Bon appétit! Tarjolla ei ole lainkaan verkkomoninpeliä tai ennätyslistojen tapaisia lisämausteita, mutta kampanjan parissa kymmenessä keittiössäkin riittää pureksittavaa. Esittelen ylepänä gladiaattoriratsuani, ketään ei kiinnosta. Kolmen tähden saavuttaminen jokaisesta kentästä on hyvälläkin tiimillä haastavaa, mutta yksinään lähestulkoon mahdotonta, eli pelissä on selvästi käytössä Michelinin luokitus. Vanhanaikaisen tietotekniikan käpistelyssä on omanlaista tunnelmaa. Käsityötaitojen laiminlyönti ei kannata, sillä pätevä lumoaja, nahkuri tai timanttiseppä tienaa taidoillaan ja parantelee esineitään. Time Shield luo suojakilven, jonka suojassa voi hetken puhallella pipeihin. Nyt kun koko universumi on pelastettu pyssyillä ja kikka kolmosella, mitäs nyt, Remedy. Lance Reddickin nappisuoritusta kylmänä ylimmän johdon edustajana seuratessani mietin, että tämän takia suomalaiset johtajat eivät kelpaa ulkomaille. Oletettavasti Remedy jatkaa tarinankerronnallista visiotaan, mutta todella toivon, että seuraava askel ei ole koko illan elokuva, jonka tapahtumat muuttuvat parissa detaljissa sen mukaan, mitä pelaaja on sitä edeltävässä pelissä tötöillyt. Grindaamista voi jatkaa vaikka ikuisuuteen, se on vaan moninkertaisesti hitaampaa tasosta 55 eteenpäin. Sitten siihen tuli mahdollisuus myydä oikean rahan kaupasta tavaroita pelin marketissa. 17 SORTIN MATOPELEJÄ Andy Davidsonin esi-Worms Total Wormage syntyi Blitz BASIC -harrasteprojektina Amiga-ajan loppupuolella. Edistyneet kehitystyökalut venyvät temppuihin, joista parikyt vuotta sitten superkooderit saattoivat vain haaveilla, mutta pelinteon demokratisoituminen lataa entistä enemmän painoarvoa uusille ideoille. Rakennuksissa on huoneita julkisivun takana. Monet tehtävistä on käsikirjoitettu aiempaa kiinnostavammiksi, tavoistani poiketen jaksoin jopa seurata taustajuonta ja hahmojen edesottamuksia. Hemmetin hyvä idea, 44 minuutin ”jaksot” jotka päättyvät mojovaan cliffhangeriin! Paitsi että se mokattiin ja korvattiin pitkillä TV-elokuvilla. Aiemmin metsästäjät ovat luottaneet jousiin ja tussareihin, nyt yksi erikoistumisvaihtoehto muuttaa metsästäjän lähitaistelijaksi. Seuraa saamiasi ohjeita, niin pääset nauttimaan Pelit-lehden sisällöstä myös sähköisesti. Panoksia on taas kasvatettu, nyt laivaa ja siltaa kaatuu kun Jack etenee kohti maalia. Kyllä minä ne episoditkin katsoin vaikka raskaasti huokailinkin. Keväällä Euroopassa julkaistua korealaista Black Desert Onlinea mainostettiin seuraavan sukupolven mörppinä, vaikka oikeastaan se on enemmän Ultima Onlinen kaltainen vanhan ajan mörppi uusilla, näteillä kuorilla. Uusimmat miekkataistelup elit Besiege: rakenna oma piirityslaitteesi! Mongolit valtaavat Crusader Kings 2:n VR TÄNÄÄN Playstation VR HTC Vive ja Onward MUISTATKO MAINIOT PELIKIRJAT. Esimerkiksi Overcookedin, joka on monen pelaajan kaoottinen kokkauspeli. Yritä siinä tankata ja liimata viholliset, kun maagi, metsästäjä, metsästäjän lemmikki ja pappi pomppivat ympäri luolastoa vailla järjen häivää. Niinpä etenin (noin kuusituntisen) tarinan läpi kuin kuuma veitsi voissa. Valmis ase tai osia, ”sama” lopputulos, mutta onpahan jotain tekemistä vastustajan vuorolla tuhon katselun lisäksi. Asemblancen neula on vaivoin etsimisen arvoinen. Ongelmanratkaisun koukku ovat siirreltävät energiapallukat, joilla avataan ovia, käynnistetään koneita ja sen sellaista. Kentän bonuslaatikoista irtoaa nyt myös mielikuvitusaineita, joista nikkaroidaan aseita vaikka vastustajien vuorolla. Kaikki tieto, maksimienergia, ratsut, lemmikit, talot, NPC-hahmojen suosio ja kontribuutiopisteet jaetaan suvun kesken, joten kun yhdeltä hahmolta loppuu energia, voi vaihtaa toiseen sillä välin kun ensimmäinen ottaa lepiä. Jos joku on pysynyt kärryillä kaikkien kuuden lisärin ajan, nostan hattua. Mutta Black Desertissä ihan kaikki varusteet, mukaan lukien parhaista parhaat, voi myydä ja ostaa marketissa, joten nyt euroja pystyi käytännössä vaihtamaan pelivaluuttaan ja sitä kautta niihin varusteisiin, joita muut pelaajat olivat grindanneet kuukausia. Quadrilateralin kentät ovat kompakteja puzzleratoja, jotka vaativat niin etukäteissuunnittelua kuin ripeitä kinttuja. Iloista ryöstäjää odottaa kentällä liuta esteitä, joista yleisin on hälytyksen laukaisevat lasersäteet. Muistan toivoneeni kirjailija Waken käppäillessä metsässä tai muissa ajankulutuspaikoissa, että voi kun hänen kustannustoimittajansa teleporttaisi paikalle ja tiivistäisi tarinaa. Raaka-aineet täytyy kuitenkin vielä pilkkoa ja kypsentää ennen tarjoilua. Ongelmat löytyvät kuoren alta itse pelistä. Paul on ottanut johtajatason ajanhallinnan vähän liian vakavasti, ja Jackin nerokkaan pikkuveljen Williamin (Dominic ”Hobitti numero 3” Monaghan) tuella rakentanut aikakoneen. Ironista, vai mitä, Jack. Muistan vielä elävästi, kun ihan just tahkosin matopeliä Amigallani ja piirtelin siihen DPaintilla hienoja kenttiä. Craftaaminen ei keikauta pelitasapainoa suuntaan eikä toiseen. Jos minut olisi tempaistu nykyisyyteen, sanotaan vaikka juuri Alan Waken pelaamisen jälkeen, tunnistaisin Quantum Breakin välittömästi Remedyn peliksi. 86 Sopiva välipala mestarikokeille. Huonoa – Luokaton lopputaistelu. Pay-to-win! Pelaajat jopa järjestivät mielenosoituksia julkaisija Kakaota vastaan. Pelaamisesta on tehty mahdollisimman yksinkertaista ja perusteet on nopea oppia. Tuhoutuva maastokin on ollut mukana Amigasta asti, samoin kuin vesi, tuo kentän alalaidan hitaasti nouseva hukkumisuhka. Ei homma ollut näin helppoa kymmenen vuotta sitten! Pelaajien väliset mittelöt ovat kokeneet merkittäviä muutoksia ja PvP on eriytetty aiempaa voimakkaammin omaksi saarekkeekseen. Täysi-ikäinen (21-vuotias) Worms yhdistää Worms W.M.D:ssa (Wanha Mutta Duhoisa) klassiseen yhtälöön ajoneuvot, rakennusten sisätilat ja, tättärää, aseiden craftauksen. Miljööt ovat täynnä yksityiskohtia, joiden tutkiminen jää koneäänen epämääräisten vihjeiden jälkeen oman havaintokyvyni varaan. 96635_.indd 26 22.9.2016 9:16:06 Nnirvi 28 AIKAVELIKULTIA! Kirjoittaessani tätä painoaikataulun uhkaamana tiedän, mitä on kilpajuoksu ajan loppumista vastaan. Maailmankaikkeuden lopun lähestyessä aikahäiriöt, stutterit, vain lisääntyvät. Maailmanloppuunkin mahtuu pieniä inhimillisiä katastrofeja. Viittauksetkin haisivat laiskoilta hyllyyn laitettujen kirjojen tapaisilta pikkujutuilta. Lopuksi raidataan, kuten tekijät ovat suunnitelleet. Ainakin jos tehtävänä on löytää neula, vieläpä neulasuovasta. Time Blast pysäyttää ajan kuplaan, ja kun siihen ampuu luoteja, kentän romahtaessa ne kaikki osuvat kerralla kohteeseen. Mieleeni tuli pikemminkin Remember Me, jossa hieno muistipohjainen idea myös haaskautui yksinkertaisen geneeriseen toteutukseen. Väitän painokkaasti, että historian mehevin, maukkain matolaatikko on tässä. Onneksi alkuvaikutelma ei ollut koko totuus. Ajoneuvot, tykit ja rakennusten interiöörit ovat kivoja tuunauksia Wormskaavaan, mutta muodikas nikkarointi jäi lopulta meh-kokemukseksi. Hiekkalaatikoiden kuningas on EVE Online, jonka kirjaimellisesti galaktisiin mittasuhteisiin venyvät sodat ovat sataprosenttisesti lähtöisin pelaajilta itseltään. Mutta pelillisesti aikakyvyt toimivat hyvin, sillä taistelussa Quantum Break osuu nappiin. Kaikki yhdistelmät vaativat maksimissaan muutaman napin, joten taistelusysteemistä saa kiinni nopeasti ja hahmolleen saa kehittää juuri ne liikkeet, jotka sopivat omaan taistelutyyliin. Jos haluat nerokkaan puzzlepelin, joka oikeasti vie ongelmanratkaisun äärirajoille ja haastaa käsityksesi todellisuudesta, hanki The Witness. Kun pelin ideana on etsiä hahmoa menneisyydestä muistuttavia esineitä, tällaisen aarrekasan hukkaaminen on selvää laiskuutta. Kimaltelevat artefaktiesineet ovat komeita ja idea ajan myötä kehittyvästä aseesta on hyvä: luottojouseen syntyy tusinatussaria henkilökohtaisempi suhde. Valitettavan usein ne kiinnostavat asiat ovatkin harhautuksia tiukasti etenevän reitin varrella, sillä jokaiseen loppuratkaisuun johtaa vain yksi reitti. Huonoa – Saman pelin voi nähtävästi tehdä aaaika monta kertaa. Kontribuutioni keskusteluun Jos tehtävistä ei saa taistelukokemusta, niin mitäs sitten. Mukana on niin kiltojen itse rakentamia kauppaja sotalaivoja, laivataisteluita kuin merirosvoustakin. Pelon kerrokset ovat vahvoina mielessäni, sen kartanon muistoesineitä tutkiessani sain tietää kaiken haluamani taiteilijan vaimoja tytärparkojen kohtaloista. Mutta pidän aavikkoa silmällä, ja jos grindi rauhoittuu, peli paranee, and I go back to Black. Laitoksella käy ilmi, että henkilökunta on eristänyt itsensä puzzlehuoneilla, jotka vain ihminen, ei kone, voi ratkoa. Tuukka-demoni on luonut hirviön, jota en kohta enää hallitse. 73 Hyvän peli-idean rajoittunut toteutus. Lisäksi hyökkäystä on aikahäiriöefektien välkkeessä hyvin vaikea hahmottaa. Teemapuistot tarjoavat valmiiksi pureskeltuja kokemuksia valmiiksi tehdyssä maailmassa, esimerkiksi World of Warcraft tai vaikkapa Final Fantasy XIV asettuvat nätisti teemapuistomuottiin. Worms-sarjan merkkipaaluja: Worms (1995) Worms 2 (1997) Worms Armageddon (1999) Worms 3D (2003) Worms: Open Warfare 2 (2007) Worms Reloaded (2010) Worms Revolution (2012) T eam 17 on yksi Amigan kulta-ajan johtohahmoista. Homma tuntui heti tutulta. Valitse lehti alasvetovalikosta sivun vasemmasta yläreunasta. Pelaajien on työskenneltävä yhdessä valmistaakseen yhä monimutkaisemmiksi muuttuvia annoksia, alati tiukkenevien aikarajojen sisällä, jatkuvasti hankaloituvissa olosuhteissa. The Turing Test on harkittu, harmiton tauko. Onnistumisen reseptin tärkein ainesosa on jatkuva kommunikointi. Jack pystyy skriptatuissa paikoissa kelaamaan aikaa, jolla ratkotaan räiskintää rytmittäviä kevytpuzzleja. En ehtinyt areenalle asti, sillä kamppailukausi oli kirjoitushetkellä vasta alkamassa, mutta otin vääntöihin tuntumaa perinteisillä taistelukentillä. 96714_.indd 29 22.9.2016 13:53:07 30 MADOT PALAAVAT JUURILLE Suurin osa Amiga-hiteistä on jo matojen ruokaa, mutta Worms jaksaa edelleen. Worms W.M.D on pätevä ja tiukasti asiaan keskittyvä Worms, jossa ei ole mitään turhaa tilpehööriä, jopa harjoittelukentät ja yksinpelikampanja puolustavat paikkaansa mielekkäinä treeniympäristöinä. Kykyihin voi ostaa päivityksiä kun metsästää ja löytää krononiesiintymiä. Matoja kaivamaan Yksinpeliyrityksistä huolimatta Worms W.M.D:n proteiini on aina siinä letkeässä moninpelissä, jossa matoilulla ei ole (kaupallisia) kilpailijoita. Jack Joyce ( Shawn ”Jäämies” Ashmore) saapuu Riverportin yliopistolle auttamaan ystäväänsä Paul Sereneä ( Aidan ”Pikkusormi” Gillen), joka on Monarchin toimitusjohtaja. Toinen kasti sisältää hiekkalaatikot, joiden sisäiset mekaniikat, valtasuhteet ja pelin tarjoamat kokemukset ovat enemmän kiinni pelaajista kuin pelintekijöistä. Kyberpunkissa nörttihahmot kuvaillaan, jos ei rocktähtinä, niin ainakin punktähtinä, jotka pizzalaatikkoja kaljatölkkivuorten takaa laittavat maailman polvilleen ja katoavat sitten savuisille klubeille. On se vaan hienompaa rikkoa käytössä olevat työkalut kuin käydä läpi ne tuhat ja yksi yhdistelmää, joilla niitä voi käyttää oikein. Myös PvP on iso osa BDO:n maailmaa, joskaan se ei aukea ennen tasoa 45. Jättimäinen spagettihirviö on hyökännyt Sipulikuningaskuntaan ja ainoa tapa pysäyttää otus on saada sen pohjattomalta vaikuttava vatsa täyttymään. Huonoa – Tuhlattu taistelusysteemi ja kallis oikean rahan kauppa, jonka tavarat nojaavat vahvasti pay2win-laariin. Black Desertin nimi hämäsi, sillä julkaisuversiossa ei ollut lainkaan aavikkoa, hiekkalaatikko oli vehreä fantasiamaailma, jonka pohjoispuolella hohti sinisenä meri horisontissa siintävine saarineen. Time Rushin aikana Jack joko pyrähtää tai juoksee hidastuneessa ajassa, jonka Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One Remedy/Microsoft Versio: arvostelu Minimi: Intel Core i54460, 2.70GHz tai AMD FX-6300 /8 gt RAM, GeForce GTX 760 tai Radeon R7 260x Suositus: Intel Core i5 4690, 3.9GHz tai vastaava AMD/ 16 Mt RAM, GeForce GTX 970 tai Radeon R9 390 Moninpeli: ei Testattu: Quad Core 2600k (3.5 Ghz), 16 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX770 2Gt VRAM Ikäraja: 16 Quantum Break Aikaänkytyksen iskiessä maailmankaikkeus painaa pause-nappulaa. Vaan mitäpä muuta korealaiselta mörpiltä voi odottaa. Kanuunat, tankki, helikopteri ja mecha ovat tulivoimaisia laitteita, mutta vastapainoksi ne tietysti keräävät huomiota, eli tulitusta ja pöllintäyrityksiä, mikä tekee niistä taistelun (liikkuvia) kiintopisteitä. Koska Quantum PC oli vielä myynnissä vain Microsoftin omassa Windows Storessa, en usko että termi ”elävänä haudattu” on kaukana totuudesta. Mutta kannattaa varoa maantierosvoja! Taloihin tai alueisiin sijoitetut kontribuutiopisteet saa lunastettua takaisin, jos niille ei enää ole käyttöä. Hype on totta, Black Desertin hahmogeneraattorissa voi säätää kaikkea, hahmon kasvojen luustosta alkaen ja päättyen hiusten kiharuuteen sekä sormien pituuteen. Valtakunnan tuhon voivat estää vain urheat kokit, joiden on matkustettava takaisin ajassa ja kuljettava keittiöstä toiseen, kehittääkseen kulinaariset taitonsa huippuunsa ennen väistämätöntä. Koska pelkkä harhailu poimintanappia paukuttaen ei onnistu, ympäristöön pitää oikeasti kiinnittää huomiota. Tarpeeksi tietoa kartuttamalla saa lisää maksimienergiaa, jota kuluu kaikkeen taistelujen ulkopuolella keräilystä käsitöihin ja NPC-hahmojen kanssa käytävään keskusteluminipeliin. Anna sähköpostiosoitteesi ja tilaajatunnuksesi. Aseman koneäly Tom kertoo ystävällisesti, että Europa-kuuhun avatussa tutkimuslaitoksessa on sattunut jotain ja voisiko Ava pliide käydä katsomassa, mistä puristaa. Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4 Nilo Studios Minimi: Core i5, GeForce 640 tai Radeon 5750, 4 Gt RAM Suositus: Core i5, Geforce 760 tai Radeon R9 270X, 8 Gt RAM Testattu: AMD FX-4350 4.2 GHz, nVidia GTX 750 TI, 8 Gt RAM Moninpeli: ei Versio: myynti Ikäraja: 7 Asemblance Hyvää + Muistot muuttuvat. 96631_.indd 25 21.9.2016 15:58:17 26 LOPUTTOMAN GRINDIN ERÄMAA Legioona etenee ja valloittaa taas koko Mörppian, mutta pieni Musta erämaa vastustaa miehittäjää. Kryptisiä tekstiruutuja tuijotellessa palaan vain lapsuuteeni, jolloin pelaamisen apertiivina toimi autoexec.batin ja config.sysin säätö. Muuttujat saa myös kätevästi talteen, joten niitä ei tarvitse joka kerta tuunata uudestaan. Kontribuutiokokemuksen karttuessa saa kontribuutiopisteitä, joita voi sijoittaa. Sen pilaa Serenen kerralla tappava punainen aalto -hyökkäys, josta selviäminen tuntuu olevan tuurista kiinni. Ensin skouttaillaan ja kirjoitetaan koodia, sitten ollaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. The Turing Test näyttää ja kuulostaa hyvältä, sen pelaaminen on erittäin sulavaa, eikä mukana ole ilmiselviä typeryyksiä. Kaunis ohut kuori Kaikki muistot tapahtuvat jossain neljästä tarjolla olevasta alueesta. Meneekö kaikki näyttävästi pieleen. Viime vuosina nolkytluvulla lanseeratusta 2.5D-grafiikasta on palattu taas ilmaisuvoimaisempaan piirrosjälkeen. Yksin pelaaminen on mahdollista (pelaajan täytyy joko vuorotella kahden kokin välillä tai ohjata molempia yhtä aikaa), mutta ei läheskään yhtä hauskaa. Kaikki moninpelin muuttujat aikarajoista aseisiin ovat säädettäviä. 96548_.indd 34 21.9.2016 16:51:23 24 PALAVA MAA, VALUVA TAIVAS Demonit nousevat haudoistaan, avustaja vapautuu raudoistaan, on tuomiopäivä! Ja Illidanin nimipäivä. On hätkähdyttävää, miten hiotun teoksen verrattain pieni studio voi nykyään saada aikaiseksi. Kovapäiset tiimikaverini lähtivät rynnimään eteenpäin pää kolmantena jalkana ja vetivät kimppuumme hirviökasan. V uosi 2006. Päivästä toiseen samojen tehtävien tahkoamisen sijaan maksimitason saavuttanut sankari voi suorittaa maailmaan satunnaisesti ilmestyviä missioita. Eikä se edes tunnu sukulaistensa syömältä muinaismuistolta. Arvosteltu: PS4 Ghost Town Games/ Team 17 Versio: Myynti Ikäraja: 3 Overcooked Hyvää + Haastava, hauska ja äärimmäisen palkitseva co-op kotisohville. Lisäksi kaikki loppupelin varusteiden parannus tapahtuu grindaamalla vähän lisää ja parantamalla omia varusteitaan tuskastuttavan tuuripohjaisella paranteluprosessilla. Vanha Warcraft-addikti nielaisi koukun kokonaisena. Aina kun joku tekee ensimmäisen persoonan puzzlepelin, sen on pakko olla scifiä. Kampanjan eeppinen kokkausmatka johtaa kurjien kuppiloiden rasvakeittimien ääreltä kummitustalojen kautta kaukaisille avaruusasemille, joiden eriskummallisissa keittiöissä valmistetaan erilaisia ruoka-annoksia salaateista sienipizzoihin. Tahkoan tuntikausia Molten Corea kiltani kanssa, kaadamme Nefarianin Blackwing Lairissa ja taistelemme tiemme läpi Ahn’Qirajin. Raidaamiseni hyytyy, kun ensimmäinen lisäosa, The Burning Crusade, ilmestyy. Portalin ja The Talos Principlen jälkiä seuraava The Turing Test lupaa kiperää ongelmanratkontaa ja pohdintaa mielen olemuksesta. Vuosi 2016, Tuukka-demoni kuiskii korvaani. Markus Rojola “Sulta unohtuiko hellalle makkara, kun mulla suussani on mustunut kakkara?” 96623_.indd 31 22.9.2016 9:23:58 32 SISÄLTÄNI PORTAALIN LÖYSIN Kone läpäisee Turingin testin, jos keskustelussa ihminen ei tunnista sitä koneeksi. Hyvä kysymys, minäpä kerron. Muutamaa minuuttia aikaisemmin lentäneet kiroukset ja uhkaukset unohtuvat – ainakin seuraavaan erään asti. Tarkoitus on koluta ympäristöjä yhä uudelleen uusia muistivariaatioita avaavien yksityiskohtien toivossa, eli pakkomielteinen joka nurkkaan ja laatikkoon kurkistava uteliaisuuteni saa oikeutuksen. Järjettömästä pelaajien tappamisesta kuitenkin sakotetaan karman menetyksellä, ja liian matalan karman omaavat saavat jopa kaupungin vartijat peräänsä. Plussaa siitä, että pääosa pulmista on suhteellisen kompaktia mallia, eikä mukana ole epäreiluja kikkakakkosia. BDO:ssa voi viettää aikaansa myös kalastaen, keräillen resursseja, harrastaen alkemiaa, kokkaillen, metsästäen tai vaikka kesyttää villihevosia ja jalostaa niistä entistä vahvempia ja nopeampia jälkeläisiä. Ensimmäinen, Mediah, lisäsi itään lähi-itämaisen kuivan alueen ja sen pääkaupungin Altinovan basaareineen, tuoreempi Valencia toi peliin mukaan vihdoin aavikonkin. Tehtävänantajat tervehtivät sankaria kuin suurta messiasta ja pahikset kavahtavat paikalle singahtavaa seikkailijaa. Erilliset PvP-esineet on poistettu, samoin on hävitetty Honorja Conquest-pisteet, joilla esineet aiemmin hankittiin. Koska annoksia pitää tehdä monta samaan aikaan ja jokaisen valmistamisessa on useita eri vaiheita, vaatii hyvien tippien saaminen nopeita liikkeitä, keskittymistä, organisointikykyä sekä ennen kaikkea selkeää kommunikaatiota. Myös muinainen Ultima Online oli paljon enemmän hiekkalaatikko kuin teemapuisto. Aikarajan lähestyessä on vaikea estää paniikkia kun kokit ryntäävät työpisteeltä toiselle. Rakennukset eivät riko tasapainoa, sillä seinät ovat ohuita ja hajoavat samaan tahtiin kuin muukin maasto. Sen voi hankkia omaan käyttöön omaksi virtuaalikodiksi, tai siitä voi tehdä vaikka varaston taikka sepän pajan. Viholliset ovat Monarchin dehumanisoituja vartijoita, joista pidin erityisesti aikarepuilla terästetyistä yksiköistä: kun niiden lelun sai rikki, ne pysähtyivät siihen paikkaan tippuessaan takaisin normaaliaikaan. Jack pääsee kääntämään avainta ja vääntämään vipua, kun Serenestä tulee krononautti. Tämä tie on nyt kuljettu loppuun. Mikä tahansa asunto pelin missä tahansa kaupungissa on hankittavissa kontribuutiopisteillä. Luonnollisestikaan grafiikassa ei ole valittamista, ihmiset on animoitu luontevasti ja aikahäiriöefektit ovat hyviä. Huonoa – Onlinen puute hankaloittaa seuran löytämistä ja ilman kaveria hommasta menee nopeasti maku. Onko sen synnystä oikeasti jo yli neljännesvuosisata. Vaikka korealaiset samurait musa ja maehwa käyttävät samaa miekan ja jousen yhdistelmää taistelutyyleissään, toinen on erikoistunut yhden kohteen viipaloimiseen, toinen isoihin aluehyökkäyksiin. O n se jännä, miten tietyt genret fakkiutuvat tiettyihin aihepiireihin. Artefaktiaseen kehittäminen, hahmoluokkakohtaiset tehtävät, parempien varusteiden metsästys ja lopulta lukuisien hahmojen nostaminen maksimitasolle upottavat koukun yhä syvemmälle. Black Desertin levutusprosessi lienee suurin syy, miksi osa ihmisistä kyllästyy peliin tasojen 20–30 paikkeilla. Kuvan kohinaa ja muita simulaation epäaitoutta korostavia tehokeinoja käytetään sopivasti tukemaan ympäristöjä ja tarinaa, musiikki luo ajoittain tunnelmaa ja ääninäyttely on harvinaisuudestaan huolimatta hyvin esitettyä. Amigan jälkeen matoiluni on ollut uusien kokelaiden pintapuolista kokeilua, enkä muista, että addiktiivisen suoraviivaista teemaa olisi koskaan muutettu mitenkään rajusti. V R tä n ä ä n . Tuore hahmoluokka on tuplamiekkoja heiluttava, sähäkkäliikkeinen demoninmetsästäjä. Vaikka pääsiäinen on jo mennyt, Quantum Breakin aikamatkailuhengessä voin palata sinne julistamaan: ”Hallelujaa, Quantum Break on ylösnoussut!” Aika särki Quantum Breakin mukaan maailmankaikkeus on niin heppoisesti rakennettu, että ihminen voi mennä ja sörkkiä sen ihan kokonaan rikki. Aika pian Legionin aloittamisen jälkeen sankarin käteen lyödään artefaktiase, joka kehittyy hieman samaan tapaan kuin alter ego. Onneksi minulla on valinnanvaraa palata parempien tarinoiden pariin, että saan huuhdeltua Asemblancen jättämän turhautuneen ja pettyneen jälkimaun pois. Pakko myöntää, että pätkien toteutus oli vallan mainio, hyvin näytelty ja kaikkea, kuvittelin katsovani normi-tv-sarjaa. else.HeartBreak() Arvosteltu: PC Saatavilla: Mac Erik Svedäng Versio: 1.0.9 Testattu: i5-2400 3.10GHz, Radeon RX470 4GB, 8GB RAM, Windows 10 Muuta: Hinta noin 23 e Quadrilateral Cowboyn tarinankerronta tapahtuu pääosin epäsuorasti, hyvin tarkkaan rakennettujen taukokenttien kautta. Arvatkaa, mitä tapahtuu, kun aika palaa raiteilleen. Ja koska mukana on tekoäly, tapahtuu jotain pahaa, jonka voi korjata vain ratkomalla kymmeniä juoneen löyhästi sidottuja esteratoja. Etu sinulle Pelit-lehden tilaaja 29 jälkeen on vielä hetki klassista bullet timeä. Ympäristöt ovat vaihtelevia ja realistisesti rakennettuja, mutta toimintamahdollisuudet ovat rajoittuneet harvojen juonta edistävien esineiden tarkasteluun ja käyttöön. Maailma on jatkuvassa myllerryksessä: hahmot heräävät kuolleista tai vaihtavat leiriä, uusi pahuus nostaa päätään, välillä julistetaan sota, sitten solmitaan rauha. Warlords of Draeonorista en osaa sanoa mitään, mutta minulle Legion on maistuvinta WoWia sitten Burning Crusaden. Metsästäjäni on yksi serverin parhaiten varustelluista sankareista, kerään kultaa, kunniaa ja ihailevia katseita Ironforgen pankin edessä. Kontribuutiopisteitä voi myös sijoittaa alueisiin, joilla on käynyt. Homman nimi on ”cyberpunk heist adventure”, eli vuoroin heitetään ryöstökeikkaa ja vuoroin chillataan kamujen kaa. Jos hahmonkehitys olisi länsijulkaisuun järkevöitetty, pelaisin Black Desertiä edelleen innoissani. Tiet ovat mutaisia, vaatteet likaisia ja yöt synkkiä. ”Tee se vielä kerran, uhraudu tiimin puolesta. Kontrollit eivät ole kokeneet suuria mullistuksia, pelaaminen on samanlaista nappien takomista kuin ennenkin: ensin opetellaan kykyjen oikea käyttöjärjestys vahingon maksimoimiseksi, sitten odotellaan satunnaisesti aktivoituvia ominaisuuksia (procceja) ja lopuksi läväytetään kehiin musertavimmat tappokyvyt. Kuka muistaa Half-Life 2:n. Enää pienen rääpäleen ei tarvitse pelätä joka kerta henkensä edestä, kun maksimitason monsteri tupsahtaa taivaalta viereen. Mobiili URHEILUKAUSI ALKAA PES 17 ja NHL 17 SOTA SIIRTYY AVARUUTEEN Call of Duty: Infinite Warfare TEEMANA KESKIAIKA Miten keskiaikaa käsitellään peleissä. ”Ratatataa ja nopeasti takaisin suojaan” -perustaktiikkaa rakennukset helpottavat mutta eivät häiriöksi asti, viimeistään bunkkeripommit lopettavat matojen piiloleikin. Taustapiruna häärää jälleen kukas muukaan kuin Gul’Dan. Sellaista meininkiä! Digikulttuurin mädättämänä mieslapsena yksi elämäntavoitteistani on tulla viileexi hakkerixi. Sateella kastuu niin tiet kuin miehetkin. Ensimmäiset tasot on nopea selvittää, mutta vaikeustaso nousee ripeään tahtiin ja pelaajien on opeteltava ennakoimaan ympäristön muutoksia. Asiat toimivat ihailtavan loogisesti. Koska tämä on Blendo Gamesin tuotos, tyyliä on enemmän kuin sadassa keskivertopelissä yhteensä. Toiminnallisuus on mainiota vastapainoa komentorivin kyttäykselle, enkä motkota myöskään varusteiden ja pelimaailman fyysisyydestä. Eli Remedyn käsikirjoituskaarti, joka on tällä kertaa tehnyt aikas hyvää työtä! Päätarina pysyy kasassa turhaan venymättä, ja kerrankin dialogi ei kuulosta siltä kun ulkoenglantilainen olisi kopsinut sitä tv-sarjoista. Siihen on lupailtu laajennusta pohjoiseen mereen, jossa myös joutuu suunnistamaan kompassin kanssa. O letko koskaan miettinyt parisuhteessasi piileviä ristiriitoja. Demoninmetsästäjällä liikkuminen on nautinnollista: hahmo osaa syöksähtää sukkelasti eteenpäin, tuplahypätä ja liukua ilmassa. Klikkaa lehden kansikuvan oikealta puolelta kohtaa ”Lue tilaajatunnuksella”. Vaikka se ilmeisesti oli suora porttaus konsoliversiosta, silti (tai siksi) se pyöri uskomattoman huonosti. Ase muuttuu seikkailun myötä voimakkaammaksi ja saa uusia ominaisuuksia, jotka lisäävät yleensä vahinkoa, lisäksi ne saattavat esimerkiksi hidastaa vastustajia tai nopeuttaa sankaria. Esimerkiksi soturi lyö hiiren vasemmalla napilla normihuitaisuja, liikkumalla eteenpäin ja painamalla vasenta nappia lyönnit muuttuvat tehokkaammiksi, staminaa hurjasti syöviksi kahden käden riuhtaisuiksi. Tarinan eteneminen esineitä tarkastelemalla opetetaan pelaajalle selkeästi heti pelin alussa, mutta alussa ilmiselvien tarkastelunkohteiden jälkeen selkeys vaihtuu arvailuun ja ohjeiden lunttaamiseen. Pelaajan mukana hengaa musta henkiolento, joka patistaa vahvistumaan listimällä hirviöitä ja on muutenkin aikas epäilyttävä. Niissä on sitä kuuluisaa menoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että peli olisi helppo tai siitä puuttuisi syvyyttä. Tunnelmaa keventävät onneksi värikkäät ja leikkisät grafiikat (kokkien joukossa on muun muassa pyörätuolia käyttävä pesukarhu) sekä aika-ajoin John Williamsin mieleen tuova tunnelmallinen musiikki. Virheet kostautuvat, ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle. Hahmoluokkien kykyjä on uudistettu jonkin verran ja sankareiden välinen tasapaino hakee vielä uomiaan. Ja koska kyseessä on scifipuzzle, nämä esteradat koostuvat erilaisten energialähteiden, säteiden, painolaattojen ja vastaavien hallinnasta. Nintendo . Kuka kaitsee aikamiestä. Tarina on lyhyt ja kaikkien loppujen jälkeenkin jättää paljon auki, loppujen peräkkäinen aukeaminen ja viimeisten loppujen erittäin tarkat vaatimukset ovat teennäistä pelin iän pitkittämistä, ympäristöt ovat ahtaita ja pelihahmo ”juoksee” hitaammin kuin minä kävelen aamu-unisena. Lopputaistelua ei pilaa se että se menee siitä mistä aika on matalin. Lännessä kohosi Calpheonin uskottavan suuri pääkaupunki, itään kuljettaessa maa kuivui. Pandojen jälkeen olen jo kyllästynyt kurkkuani myöten. 96714_.indd 28 22.9.2016 12:56:35 C a ll o f D u ty : In fi n it e W a rf a re . Demoninmetsästäjään en ihastunut erityisemmin, mutta tuore tuttavuus sujahtaa sulavasti muiden hahmoluokkien joukkoon. Tehtävät eroavat selkeästi nykymallin lajitovereista. Eikä siinä vielä kaikki: aaltojen välissä peli ei tallenna tilannetta, eli tarjolla on pitkän, huonon lopputaistelun toistoa. Joitakin hahmoluokkia, kuten metsästäjää, on uudistettu rankalla kädellä. Tämä ei johdu käsikirjoituksesta, näyttelijäsuorituksista tai dialogista, vaan tapahtumien ja hahmojen hurjasta määrästä. Soturi on perusmallin miekkaa ja kilpeä käyttävä lähitaistelija, naisversio valkyyria taas BDO:n näkemys paladiinista. Toistaiseksi saa aktiivipelaaminen riittää. Quantumista tehtiin myös pc-käännös, joka julkaistiin Windows kympin houkuttimeksi. Ranked-matsit ovat kaksinpelejä kiinteillä säännöillä, mutta pidin unranked-otteluiden sääntövapaasta kuuden pelaajan iloisesta kaaoksesta enemmän. Kymmentuntinen Overcooked on sopivan kokoinen välipala AAA-elämyksien välissä nautittavaksi, eli Master Chiefin vastapainoksi Master Chefiä. Epäiletkö kaverisi kantavan sinulle kaunaa, mutta et ole varma miksi. Testitulos: konemainen Teknikko Ava Turing herää kryounesta Jupiterin kuuta kiertävältä asemalta. Treenitehtävissä käytetään jotain konstikasta härveliä enkkalistoille kirjattavan ajan alittavalla suorituksella, kuten kikkaile laatikolle ninjaköydellä, lennä vaarallinen rata rakettirepulla, ammu maalit rajallisilla kudeilla ja niin pois päin. Mutta se on puhtaasti hyvä juttu, koska siitä puuttuu silmiinpistävin pelinpidennyshaahuilu. Tuntuu kuin universumi työntäisi takaisin! Aika, änkytä ja pelasta minut! M icrosoftin ja Remedyn yhteistyö jatkui Quantum Breakilla, jolla oli suuri kunnia olla Xbox Onen konsoliyksinoikeus. 90 Laadukas lisäosa viekoittelee paluumuuttajia pauloihinsa. Time Vision paljastaa viholliset, kamat ja seuraavan etapin. Vielä kerran. Siirryn areenalle ja hakkaan itselleni gladiaattori-arvonimen. Musta aavikko on kiva, entä susta. Suramarin alue, vaikeimmat luolastot, uudet raidit ja areenoilla mittelö pitävät sankarit kiireisinä. Kiltasodissa killat voivat julistaa sodan toisiaan kohtaan, jolloin viholliskillan jäsenet ovat vapaata riistaa avoimessa maailmassa. 96558_.indd 33 21.9.2016 10:34:13 31 MITÄ USEAMPI KOKKI... PC . Kun hiirikädellä ei ollut muuta tekemistä kuin tarkistaa, kauanko videota pitää vielä kestää ennen pääsee taas pelaamaan, tunsin Hideo Kojiman istuvan selässäni ja nauravan. Ainoastaan harvinaiset eliittiviholliset ja isommat pomot vaativat tarkempaa väistelyä ja tilannetajua. Lähitaisteluun erikoistunut tulokas pärjää tankin tai vahingontekijän roolissa, kyvyistä löytyy riittävä kattaus lamautusta (crowd control), aluevahinkoa ja yksittäisiin kohteisiin paukahtavaa lämää. Hyvä ruoka, parempi mieli Overcooked on selvästi tarkoitettu pelattavaksi kavereiden kesken, mikä haasteesta huolimatta – tai pikemminkin sen ansiosta – on todella hauskaa. Juttele kääpiölle, liiskaa 12 demonia, pelasta pandat, kerää aseita ja tanssi lopuksi ripaskaa. Have a Quantum Break, have a tik tak Ajassa liikkumiseen Jack tarvitsee aikakoneen, mutta taistelussa ja kevyessä puzzleratkaisussa krononikylvyn sivuvaikutukset auttavat. PlayStation . Ovatko pöydällä lojuvat paperiliuskat tärkeä vinkki eteenpäin vai pelkkää tarinan täytettä. Hitaasti möngertävien matojen liikkumista jouhevoitetaan hypyillä, rakettirepuilla ja ninjaköysillä. Vakuuttava comeback Tekemistä on riittävästi myös tasokaton saavuttamisen jälkeen. Kysyin naapurin skidiä, sen asemasta tulikin poliisi. Ja koska se on scifiä, se liittyy jotenkin ihmisen ja tekoälyn suhteeseen. Rakennuksissa on yleensä vähintään yksi aselaatikko, joten ovelta kurkkaaminen kannattaa. Korea-versio on saamassa, tai ehkä jo saanut, kolmannen lisärinsä. Se on peli, jossa kaikilla keittää yli – ennemmin tai myöhemmin. The Turing Testin pelastaa se, että se on erittäin leppoisaa välipalapelailua. Esimerkiksi pelaajia pitkään hämmentäneen valkoisen lopun saamiseen tarvitaan sekuntikelloa, koska simulaatiossa esiintyviä yksityiskohtia on tarkasteltava oikean järjestyksen lisäksi juuri oikealla sekunnilla. Tehtävien teemat vaihtelevat kevyehköstä tasohyppelystä levottomaan T-Rexin kanssa mellastamiseen. Overcookedin keittiöissä häärää yhdestä neljään pelaajaa. Eikä ihme, sillä julkaisija oli julkaisussa luvannut, ettei moisia, muiden alueiden free-to-play-versioista tuttuja rahoitusmalleja lännessä nähdä. 75 Tieteishenkistä puzzleratkontaa hyvin toteutettuna, mutta ilman omia ideoita. Toisaalta Quantum Break ei ole maailman pisin peli. Koska Black Desert lähestyy korealaista versiotaan tehokkaaseen tahtiin, on kevätjulkaisun jälkeen ilmestynyt jo kaksi ilmaista, isoa lisäosaa, jotka ovat tuplanneet jo ennestään massiivisen maailman. Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One Bulkhead Interactive / Square Enix Versio: 1.2 Testattu: i5-2400 3.10GHz, Radeon RX470 4GB, 8GB RAM, Windows 10 The Turing Test Hyvää + Rastittaa kaikki kelpo puzzlepelin ruudut. Epäkuolleillakin on tyylitajua. Mittakaava on massiivinen ja yhteenotot eeppisiä, mutta rehellisesti sanottuna en ole koskaan innostunut Warcraftin taustatarinasta. Sen keskiosan laakson täyttivät maatilat peltoineen sekä vetiset suot. Munkki ja druidi hymähtävät hyväksyvästi, muut hahmoluokat katsovat kateellisina vieressä. Paluumuuttajan paljastukset Tuorein lisäosa, Legion, ei keskity Liittouman ja Lauman nahisteluun, tällä kertaa maailmaa uhkaavat Sargeraksen haudasta massoina esiin vyöryvät demonit. Suurimmasta osasta ei saa lainkaan taistelutasoa nostavaa taistelukokemusta, mikä tarkoittaa, että tasoja nostetaan vanhaan malliin: otetaan mora käteen ja lähdetään hakkaamaan goblineita. Alun perin ajattelin paluuni kestävän vain muutaman viikon, mutta todellisuus näyttää olevan jotain aivan muuta. Kesällä nousi myrsky, kun ensin BDO esitteli oikealla rahalla ostettavan, kuukausimaksutyylisen Value Packin, joka muun muassa pienensi pelin marketin vaatimaa veroa. Pataan tuli pari ensimmäistä iltaa ja aika selkeästi oman taitamattomuuden takia – taktiset ideani olivat tietysti loistavia, mutta vuosien ruostuttama toteutus ei niinkään. M örpit voi jakaa raa’asti kahteen kastiin. Servereille ei tarvinnut jonottaa ja lagi loisti poissaolollaan. Pidän siitä, että aina uudelle pulmahuoneelle mentäessä Ava ja Tom vaihtavat muutaman repliikin inhimillisen ja keinotekoisen älyn toimintatapojen eroista. Elän World of Warcraft -urani parhaita aikoja. Ja se on piristävä tunne! Maailma, jossa voi sekunnissa teleportata kartan laidalta toiselle, menettää paljon koostaan. Ympäristöjä on liian vähän, niissä on liian vähän löydettävää ja pitkittämisen sijaan tarinan pitäisi palkita uteliaisuus haarautumalla. Quadrilateralus Blendo Games -nimellä toimiva Brendon Chung on siitä jännä pelintekijä, että heppu kokeilee eri genrejä, mutta sitoo tuotoksensa yhteen pettämättömällä tyylitajulla. Mittelöiden mittakaava on massiivinen. Epätasaista tunnelmointia Joitain suttuisia tekstuureja lukuun ottamatta Asemblance on kaunis ja rauhallisen tunnelmallinen peli. Pelaaminen sujuu hiirellä ja näppiksellä niin vaivatta, että autoaimin kytkee ilokseen pois. Jos kaipaat kepeää viihdettä, jonka ääressä latailla akkuja, nakki napsahtaa The Turing Testiin. O nhan tietokoneissa romantiikkaa, enkä tarkoita pervoja deittipelejä, vaan menoa ja meininkiä. Sinne voi palkata työntekijöitä, mutta työntekijät täytyy ruokkia. Siksi voi joutua ajastamaan etäälle sijoitetun tarkkuuskiväärin ampumaan laserin pysäyttävää kytkintä, odottamaan pari sekuntia, korjaamaan asentoa ylös ja ampumaan toista kytkintä. Taidot on sijoiteltu uudestaan Honor-kykypuun oksille, joka avautuu koko laajuudessaan PvP-menestyksen myötä. 84 Lystikästä vuoropohjaista matosotaa, ihan kuin silloin Amigalla Petri Heikkinen Tuuli vaikuttaa voimakkaasti ammusten lentorataan. Uudistuksen myötä pelaajat jakautuvat tasaisemmin ympäri Broken Islesia ja luolastoja voi juosta monen tasoisella porukalla. Toiset pelit ovat yltäkylläisiä sinfonioita, toiset pelit taukoja niiden välissä. else.HeartBreak() Aleksandr Manzos Quadrilateral Cowboyn estetiikka asemoituu vahvasti retrosektorille. Mörppi on saanut vuosien mittaan Arvosteltu: PC Saatavilla: Mac Blizzard Entertainment Versio: Myynti Suositus: Intel Core i53330 tai AMD FX-6300, 4 Gt muistia, Radeon R7 260X tai GeForce GTX 750 Ti Testattu: Intel Core i76700K 4,0 GHz, 16 Gt, GeForce GTX 970, Windows 7 Ikäraja: 12 World of Warcraft: Legion Markus Lukkarinen Sarvipäiden ja sekalaisen seurakunnan sukukokoontuminen. Lopulta luovutin ja katsoin pelin loppuvideon YouTubesta. Se on haastavuutensa vuoksi ajoittain raivostuttava, mutta ei koskaan tylsä bilepeli. Tuttua, raikasta, toimivaa Ehdin viettää WoW-taukoa pari vuotta, mutta hyppäsin paussista huolimatta sujuvasti takaisin Azerothiin. Ja näin matka jatkuu. Mutta ystävä, johon Jack luotti, hän olikin Petyri. Killat voivat jopa vallata alueita maailmasta itselleen, jolloin niissä kauppaa tekevät pelaajat joutuvat maksamaan killalle veroja. Pieleen mennyt koe ajan manipuloinnissa johtaa siihen, että aika loppuu, siis ihan koko maailmankaikkeudessa. Juoni ei kestä lähempää tarkastelua ja siinä on jokaisen arvaama twisti, mutta puzzleratkonnan motivaattorina se toimii ihan ok. PALUU AZEROTHIIN World of Warcraft: Legion AIKA REPÄISY REMEDYLTÄ! Quantum Break PC TAVOITTEENA TYÖLLISTÄÄ Uusi pelikampus Ouluun Käännä sivulle 8 96365_.indd 1 21.9.2016 15:30:54 Mukavia lukuhetkiä myös verkossa, toivottaa Pelit-lehden toimitus. Mutta nyt kaikki on toisin! Remedy on patsannut pelin pc-kuntoon ja se julkaistaan Steamissa. Entä ääninauhurissa muistamisen teoriasta jaaritteleva ääni. Lopputaistelussa on kaksi aaltoa Monarchin aikajoukkoja, ja kun ne kellistää, saa ampua Paul Sereneä. Onhan vierustoverille huutaminen edelleen pelaamisen suola. Siinä hyvin pärjäämällä voi nostaa suosiotaan kyseisen hahmon kanssa ja saada vaikkapa lisää tavaraa myyjän valikoimaan. Ainoat rangaistuksettomat PvP-tyylit ovat areenamittelöt, suuren skaalan Red Battlefield -kahinat sekä kiltasodat. 73 Mainio mörppi kompastuu hahmonkehitykseen ja rahoitussekoiluihin. WoW tosin näyttää huomattavasti paremmalta liikkeessä kuin kuvissa. Tieto on voimaa Tieto on Black Desertissä kaikki kaikessa ja kaikesta saa tietoa. Luolastojen ja helpoimpien raidien koluaminen on tehty simppeliksi. Kauppatavaraa toimittamalla kaupungista toiseen voi tienata hyvän kasan hopeaa, vielä enemmän, jos hankkii hevoskärryt lastia kuskaamaan. Naama näkkärille Kuulit varmaan keväällä hypeä. Tämmöistähän se matoilu on ajan ja nostalgian kultaamissa muistikuvissani: maastot ovat kaunista ja yksityiskohtaista pikselitaidetta, joka zoomautuu vapaasti koko kentästä tappituntumaan. Hahmoja saisi olla tarinassa lisää ja roolit laajempia, opas ei yksin riitä ja päähenkilön muistoissa näkyvä vaimo jää etäisen persoonattomaksi. Erikoista kyllä, pelin oivaltavimmat ongelmat on jemmattu vapaaehtoisiin lisähaasteisiin. Atom Zombie Smasher saattaa olla toiminnallista strategiaa ja Thirty Flights of Loving komediaa, mutta molemmat tunnistaa Blendo-peliksi. Pelin rajoitteista kumpuava turhautuminen on suurin kotia tutkiessa, koska se on täynnä päähenkilön perheen menneisyydestä kertovia valokuvia ja muuta huomiota herättävää roinaa, joiden huomioimista ei palkita millään tavoin. Vuoroilla on aikaraja, joka loppuu pian ampumisen jälkeen. Rahapulaa potee vain pahin huutokauppahamstraaja, tavallinen tallaaja ansaitsee elantonsa vaikka tehtäviä tekemällä. Kumpikin tarjoaa komentorivimättöä, mutta myös hämyisen häkkerilaiffin romantiikkaa. Hyppivät ja/tai lentävät sotakoneet suojaavat pilottiaan vahingolta vain osittain ja niiden räjähtäminen luonnollisesti sattuu. Max Paynet vielä olivat vain graphic noveleja, mutta Remedyn kunnianhimo kasvoi: Alan Waken piti olla jo rakenteeltaan tv-sarja. + Loppujen etsiminen. Nopeudesta palkitaan ylimääräisillä pisteillä tippien muodossa ja hitaudesta sakotetaan. Nimesin omani Irmeliksi. Huonona uutisena himogrindaajille Black Desertissä ei edes ole tasokattoa. Jahka sen on avannut yhdellä hahmolla, voi sen avata alteillaan jo alemmilla tasoilla, jolloin kenen tahansa PvP:n avanneen kimppuun voi käydä. Alussa asetelmat suosivat pelaajaa, mutta puolimatkan jälkeen sain jo usein turpiin. Mutta sillä on hinta: jokainen pelattava luokka on lukittu yhteen sukupuoleen ja rotuun. Yleensä aika hyytyy paikoilleen, esineet roikkuvat ilmassa, paitsi ne jotka jäävät nykimään silmukkaan. Skaalautuvuus, PvP:n muutokset, artefaktiaseet ja aiempaa monipuolisemmat tehtävät ovat mainioita uudistuksia. Taisinpa tirauttaa pari kyyneltäkin, miten käy Remedyn. Ensimmäisenä avautuvassa metsäaukeassa ei ole paljoa olennaista, ja viimeinen alue on pelkästään eri loppujen esittelyä varten, joten tutkittaviksi jäävät muistisimulaattorin kehittäneen tutkimusryhmän toimisto sekä päähenkilön koti. Nyt minäkin saan unelmieni naisen! 96635_.indd 27 22.9.2016 9:16:07 25 lukuisia kasvojenkohotuksia ja sarjakuvamainen grafiikka on kestänyt kohtuullisesti aikaa. Tylsät ihmiset voivat toki laittaa liikkeensä hotbariin käytettäväksi mörppiperinteiden mukaisesti numeronäppäimillä, mutta se ei ole kannattavaa, koska näppäinkombinaatioilla suoritettuna liikkeet vaativat vähemmän resursseja, oli se sitten taikapisteitä, staminaa tai mitä tahansa. Säädettävä satunnaiskenttägeneraattori toimii niin rivakasti, että koskaan ei tarvitse pelata samalla areenalla, jos ei välttämättä halua. Taistelukokemuksen kerääminen taantuu monesti mahdollisimman tehokkaaksi massatappamiseksi, jossa kerätään suuri kasa vihollisia ja niitetään ne aluehyökkäyksillä. Blizzard uskottelee taitavasti, että pelaaja on tärkeä palanen suuressa kokonaisuudessa. Mutta niin toimivaa kuin taistelu onkin, on itse taistelutasojen kehitysprosessi pahimmillaan tuskallista grindiä. Noin niinkun esimerkiksi. Koska palleroita voi sekä napata että ampua pitkillä etäisyyksillä, pelihahmon asemointi on usein ratkaisun avain. Hyvää + Viihdyttävä, sujuva toimintaseikkailu tuoreella aikamatkailuteemalla. Myös käyttöliittymä antaa vinkkejä pomotaisteluihin. Jättiläisten olkapäillä The Turing Testin parissa mieleen muistui eräs Jon Blow’n (CV: Braid, The Witness) luento, jonka pointti kuuluu kärjistetysti näin: ennen oli ohjelmointi vaikeaa ja pelisuunnittelu helppoa, nyt on ohjelmointi helppoa mutta pelisuunnittelu vaikeaa. Yksinpelinkampanjan lukuisia tehtäviä piristetään pääja sivutavoitteilla, vaikka tietyn madon suojelulla, spesiaalivihun teilaamisella tai laatikon hakemisella. Lähinnä henki ohjaa kätevästi seuraavien sopivan tasoisten vihollisten äärelle. Team 17 tekee muitakin pelejä kun kaoottisia monen pelaajan Worms-pelejä. Ja tämä samalla, kun pelihahmo kipittää paikan päällä saaliin luo. Huonoa – Käyttää vain muiden tekemiä valmiita ruutuja. Megalomania puuttuu, ja miten sitä tajuaa aikakoneen etuja, jos kosketusnäyttökin on arvoitus. Tuomo Nyrhilä Ei vika vaan tehoste. Seinä katoaa sisälle mataavan madon edestä ja paljastaa mustalle pohjalle tehdyt huoneet ja tunnelit. Olisipa itse tarina jätetty vielä enemmän taka-alalle ja väännetty jutustelu kunnon poptiedepodcastiksi. Yksityiskohtien taju huipentuu lyhyissä välihengailuissa, joissa piisaa tunnelmaa kuin hyvässä elokuQuadrilateral Cowboy Arvosteltu: PC Saatavilla: Mac Blendo Games Versio: Update 004 Testattu: i5-2400 3.10GHz, Radeon RX470 4GB, 8GB RAM, Windows 10 Muuta: Hinta noin 20 e Quadrilateral Cowboy . Jaksan innostua vielä Wrath of the Lich Kingista, mutta pikkuhiljaa innostukseni hiipuu. Se viis veisaa maailmankaikkeuden kohtalosta, kunhan johtoryhmä pelastuu. Miinusta siitä, että pelin vaikeutuminen on tehty tuomalla mukaan yhä uusia härveleitä sen sijaan, että vanhoista olisi niistetty kaikki mehut irti. Alueet ketjuttuvat kun niihin sijoittaa, ja silloin saa luotua kauppareittejä kaupunkien välille. Raidaamisen jätän todennäköisesti väliin, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Korealainen rope näyttää WoW-aikaan jämähtäneille länsimörppien tekijöille, kuinka genreä kehitetään niin hyvässä kuin pahassa. Nokkelaa! Vaikka lopputaistelu oli mitä oli, siihen asti Quantum Break oli saanut viihdeviisarini värähtelemään ja kiinnostusta hereillä juonikuvioihin. Vaikka demoninmetsästäjä vaikuttaa tällä hetkellä melkoiselta PvP-jumalalta, tasapainotus voi muuttua jo seuraavassa päivityksessä. Jos tahdot pelata miespuolista maagia, valintasi on velho, joka on aina vanha käppänä. Lisäosan myötä tasokatto on nyt 110, jonne ponnistaa satasesta viikossa tai parissa. Kun pelin aloittavasta latausruudusta on selvinnyt, ei ainuttakaan samanlaista tule enää vastaan. 8,90 € 10 /2 01 6 . Katastrofi aika lopussa Paul Serene vastaan Jack Joyce, kummallakin huimat aikataikavoimat, mikä eeppinen, kekseliäs lopputaistelu siitä tuleekaan! Senaattori Clay Davisia lainatakseni ”Sheeeeeeeee-it!” Remedy potkaisee minua munille, vaikka ojentaakin loppuvideossa jääpussin. Koko suuri maailma on yhtä näyttämöä seikkailulle ja tutkimusmatkailulle. Tunnelma on hyvin maanläheistä, aina ambienssia ja folk-soittimia yhdistävästä soundtrackista lähtien. Vaikuttaisi siltä, että honor-pisteiden poistamisen myötä myös isotasoisten harrastama sakinhivutus on vähentynyt. Overcookedin suurin heikkous on yksinpeli, joka tuntuu todella voimakkaan yhteiskokemuksen rinnalla pannukakulta. 84 Kun Quantum Break luo UWP-nahkansa, alta paljastuu taas tuttu, turvallinen Remedy-peli. Tunteita kuumentavat haastavat kulkuväylät tai lattialla vilistävät jyrsijät. Black Desertissä on roppakaupalla ideoita, jotka nostavat sen esiin massasta, asioita, joita se tekee paremmin kuin kilpailijansa. Suuhun jäikin parempi maku, sillä pelin loppuloppuratkaisu tyydytti minua suuresti. Kuulostaa aivan loistavalta! Free-to-playna maailmalla julkaistu BDO on länsimaissa buy-to-play, ainakin toistaiseksi. Hyvää + Seikkaileminen on skaalautuvuuden ansiosta aiempaa vaivattomampaa, lukuisat uudistukset piristävät mörppiä. Kohti multiversumia ja sen yli. 1 2 3 4 Mene osoitteeseen lehtiluukku.fi Lataa nyt näköislehti verkossa. Huonoa – Tärkeiden asioiden vähäisyys. Välillä seurataan huonosti englanniksi ääninäyteltyjä viBlack Desert Online Juho Penttilä Varusteet likaantuvat verestä taistelun tiimellyksessä. Teknisiä ongelmia minulla ei ollut yhtään. Ilmeisesti Max Payne hillui jossain lähellä ja oppi hidastamaan aikaa. 96633_.indd 32 21.9.2016 16:16:02 34 HAKKEROINTIA TUNTEELLA Kuka keksi, että peleissä koodaamisen pitää olla Mr Roboteille suunnattu väritön, iloton ja yksinäinen kokemus. Muistot avautuvat paikka ja ajanjakso kerrallaan, mutta simulaattori mahdollistaa niiden selaamisen kerta toisensa jälkeen. Kaikkia välivideoita en silti jaksanut katsoa. Koettelee vaan ei hylkää Remedy. Aleksandr Manzos Näkymä Jupiterin kuussa sijaitsevaan Aperture Sciencen testauslaitokseen. Huonoa – Pohjimmiltaan sama vanha World of Warcraft. Viimeistään siinä vaiheessa, kun loppupomo tulee toistamiseen vastaan, alkaa ähky lähestyä. Laiva on lastattu aikavääristymillä. Vanhat taidot, kuten metsästäjän Viper Stingin ja Scatter Shotin, saa käyttöönsä vain pelaajien välisessä taistelussa. Worms W.M.D maistuu matotauon ja rehellisen 2D-piirrosgraffan ansiosta pitkälti alkuperäisen pelin HD-remasterilta, mutta hyvällä tavalla. In your face, God! Yhteistyö Microsoftin kanssa antaa Remedylle asiantuntemusta Quantumin perusasetelmaan: Aikarepeämästä on vastuussa muuten vastuuton globaali suuryhtiö Monarch. Nilo Studios lyö ensikertalaisen ylpeydellä pöytään kovan kasan esikuvia ja vertailukohtia Stanley Parablesta aina Hämärän rajamaille, mikä on ylilyötyä, ainakin helposti löytyvien kahden ensimmäisen loppuratkaisun perusteella. Legionin julkaisu sujui hämmästyttävän jouhevasti. Luettavissa ovat lehden numerot vuodesta 2014 lähtien. Kertojan ja opastajan roolissa oleva koneääni epäilytti, kiitos GlaDOSin ja Shodanin, mutta piristävästi se ei ollutkaan selkään puukottaja, vaan avulias joskin epätäydellinen ja varovainen. Onnellisuuden simulaatio. Alttihahmot kuuluvat samaan sukuun. Gamification 4 life! Pelin puzzlepuoli jää kerronnan tavoin tukevasti B-sektorille. Juna ei palaa. Haarautuvan tarinan sijaan kyseessä on junamatka, jossa roolini on valita, koska nousen pois kyydistä. Siis kun on ensin koonnut kiväärin (deploy) ja kytkenyt siihen kamerayhteyden (connect). Yhdistettynä episodeja edeltäviin Paul Serenen tapahtumiin lievästi vaikuttaviin päätöspätkiin ja seuraavan aktin aloittavaan alkuvideoon pelaamiseen tulee neljä kappaletta puolen tunnin pakkolomia. Suoraviivaiset salaisuudet Muistot aukeavat kun tarkastelen muistoon liittyvää yksityiskohtaa, ja se johtaa kaiken löytyvän ihmettelyyn uusien löytöjen toivossa. Kyllä, kyvyt eivät siis ole kovin omaperäisiä. Koska madot eivät sodi vakavissaan, tavallisten pyssyjen lisäksi arsenaalissa on muun muassa räjähtävä lammas, banaanipommi ja pyhä käsikranaatti. Tieto lisääntyy kun esittelee itsensä uudelle NPC-hahmolle, kerää entuudestaan tuntemattoman kasvin, nappaa uuden kalan tai kuulee jostain uudesta asiasta. Kuten Ultimassa, siinäkin on enemmän hiekkalaatikkoa kuin teemapuistoa. Työntekijöitä voi myös lähettää vaikka kaivamaan malmeja, joista voi toisessa työpajassa valmistaa esineitä, jotka sitten myydään muille pelaajille marketissa. Pelin tarina on niin älytön, että siitä ei viitsi edes harmistua. Bulkhead Interactiven debyytti The Turing Test ei loista tuoreudellaan, mutta jos lainaa, niin kannattaa lainata parhailta, eikös. Quantum Break menee vielä pitemmälle: siihen on pultattu neljä pelaajan valintojen mukaan muuttuvaa Quantum Break -episodia, joissa avataan sitä mitä tapahtuu samaan aikaan pelissä vilahtaville sivuhenkilöille. Pelaajien välisessä taistelussa (PvP) avainrooliin nousevat oikein ajoitetut lamautukset, loitsimisen keskeytykset, liikkumisen hidastaminen ja purskevahingon tekeminen. Ei huonoin kuulemani diili! Alan Turing tosin kääntyisi haudassaan kuullessaan, minkälaisen pelijuonimankelin läpi hänen ajatuksensa on myllätty. Siinä juonitapahtumat kulkivat kivasti osana peliä. Pari ensimmäistä yritystä epäonnistuvat lähes poikkeuksetta, mutta kun jokaiselle saadaan jaettua tehtävät ja niistä onnistuu pitämään paniikin keskelläkin kiinni, alkavat asiakkaat poistua tyytyväisinä. Yleisin palkinto tehtävien teosta, tavaroiden lisäksi toki, on kontribuutiokokemus. Hälytyskellot sanovat ping pong, mutta Ava lähtee silti tunkeutumaan Europan ytimeen. Velholta voi vähentää ryppyjä, mutta nuorta miestä hänestä ei saa, eikä jousiampujasta vanhaa naista. Kentät tuntuvat pelikenttien sijaan lavastetuilta kohtauksilta ja kaikki irtaimisto aina kuvaputkitelkkareita myöten on luotu pieteetillä. Wanhemmista inkarnaatioista Worms Armageddon nousee usein matofanien kirjoissa korkealle, joten Worms W.M.D:n perustukset laskettiin sen varaan. Esimerkki: kun on saanut oven auki laittamalla energiapallon avausmekanismiin, voi seuraavan huoneen ikkunasta saada näköyhteyden tähän mekanismiin ja imaista pyörylän itselleen takaisin. Lehmipojan repertuaarista löytyy hiottua estetiikkaa ja levotonta kerrontaa, mutta pelin sydän on DOS-henkisellä läppärillä operoitavat agenttihärvelit. Sisällä seikkailevat madot ja bonuslaatikot eivät näy lainkaan muille pelaajille, joten talot ovat suosittuja suojapaikkoja. Palaan Azerothiin. Ruokatilaukset ja niihin tarvittavat ainekset näkyvät vasemmassa ylänurkassa. Luojan kiitos Black Desertissä on muutakin tekemistä kuin taistelu ja grindaus. Black Desertin pääjuttu on uskomattoman hieno ja laaja maailma. Ohjaimien rajallisuuskaan ei haittaa, sillä yhden kapulan saa jaettua kahdelle pelaajalle. Kakaon bisnesmallit viittaavat sen olevan väistämätön kehityssuunta. Kyllä, Black Desert on se peli, missä on se mullistavan yksityiskohtainen hahmogeneraattori, joten se on myös mainio paikka aloittaa. Suurin osa luokista sentään tarjoaa miesja naisvariaatiot, joilla on vähän erojakin. Jos haluat nylkemäsi ketunnahan käyttöön, täytyy se ensin kuivattaa auringossa, mikä ei toki onnistu vesisateella. Tulessa ei kannata seisoa, salamalla höystetty lammikko tekee kipeää ja jättimöllin voimahyökkäys kannattaa väistää. Taktiikkaan sopimattomia aseita voi rikkoa osiksi, uusi pyssy tai pommi on valmis seuraavan oman vuoron alussa. Varsinkin kun Superhotin oikeasti kekseliäs ”aika liikkuu vain kun pelaaja liikkuu” -systeemi on tuoreessa lähimuistissani. Fiksun porukan kanssa keikoista selviää maalaisjärjen käytöllä ja pitämällä silmänsä auki. Se on myös melko haastavaa, vaikka ruoan valmistamiseen ei vaadita kuin kahta nappia. Kun matkustus kestää, oma tekeminen tulee suunniteltua: ”Nyt taidan tehdä tehtäviä tuon kylän ympäristössä, voisin samalla myös katsoa millaisia yrttejä lähimaastosta löytyy” Maailma muistuttaa tunnelmaltaan erehdyttävän paljon länsimaista roolipeliä. Ja kohta kaikki alkaa taas alusta. Ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun ilmassa lentelee autoja ja muita isoja esineitä Alan Waken tyyliin. Kun pelaajayhteisö viikkoja myöhemmin ratkaisi kaikki pelin tarinaa syventävät kuusi loppua, uholle tuli sentään jotain katetta. Koska ystävällisen koneäänen mukaan muistinmenetys ei ole ensimmäinen, sen opastuksella uppoudun muistisimulaattorin syvyyksiin mennyttä etsimään. Lainaaminen on sallittua, mutta rajansa kaikella, kun pääosa pelin peruspalikoista on nostettu Portalista ja juoni viittaa siihen samaan kreikkalaiseen myyttiin elävästä Talos-pronssijättiläisestä kuin eräskin The Talos Principle
Beduiinia piti joko väistää tai potkaista, ja pelin edetessä vastustajien nopeus kasvoi.” Suvisaaren keskeisenä tavoitteena oli laatia toimivaa grafiikkaa, vaikka resurssit ja Spectravideon rajattu väripaletti tekivät puuhasta hankalaa. Kun Suvisaari sai beduiinipelinsä valmiiksi, hän tarjosi sitä julkaistavaksi Spectravideon koneita maahantuovalle Teknopisteelle, jolla oli toimisto Kulosaaressa. Kyseessä on 24 huoneeseen jaettu toimintaseikkailu, joka edeltäjistään poiketen tehtiin englanniksi. 80-luvulla ei ollut nykymuotoista globaalia tietoverkkoa, joten oppia oli kaivettava alan lehdistöstä tai seikkailemalla bbs-purkeissa. S uomessa pelialan ensitahdit näppäiltiin Kuuslankun tahtiin, mutta myös kilpailijoiden koneille julkaistiin sinivalkoista pelattavaa. Tämän seurauksena taustaksi valikoitui tasaisenvärinen aavikko. Pirullisen vaikea Lost Crown on oodi aikakautensa tasoloikkaviihteelle. Yksinkertaisia pelejä oli mahdollista kaupallistaa, kun juuri muutakaan ei ollut – ainakaan kotimaisena tuotantona”, Suvisaari toteaa. Lost Crown on aikakaudelle hyvin tyypillinen toimintaseikkailu, jonka vaikeustaso kiristää pitkääkin pinnaa. Kahdesta ensimmäisestä pelistä ei toimivia versioita ole edes Suvisaarella. Yrityksen palkkalistoilla työskentelevä Seppo Tossavainen pyöritti myös tietokonekerhoa, joten suomalaisen softan ottaminen tuotteeksi oli Teknopisteelle selvästi eduksi.” Ensimmäisen Bomulus-pelin myyntimääristä ei ole tarkkaa tietoa. Eräs vähemmän tunnetuista tuotoksista oli Teknopisteen julkaisema kolmiosainen Bomulus-pelisarja, joka syntyi Sampo Suvisaaren digikynästä. Ergonomia oli toisesta superryhmästä verrattuna Spectrumin ankean kankeaan kuminäppäimistöön. Sampo Suvisaari vuonna 1985, samoihin aikoihin julkaistiin ensimmäinen Bomulus-peli. Beduiinipeliä seurannut Bomulus atomivakoojana -peli on sekin suistunut unohduksen laaksoon. Bomulus and the Lost Crown on pelisarjan kolmas ja tunnetuin osa. Vuotta myöhemmin hankimme Spectrumin, jolla jatkoimme ohjelmoinnin harjoittelua.” Itseoppimista tehosti vuonna 1984 juuri aloittanut MikroBitti, jonka sivuilta Suvisaaren veljekset nakuttelivat koodilistauksia Spectrumin muistiin niin, että koneen tunnottomat kuminappulat vinkuivat. Englannissa julkaistiin joitakin kirjoja Spectrumja Spectravideo-käyttäjille, joten niiden avulla pääsi vauhtiin.” Tukena oli myös aktiivinen harrastajayhteisö, joka tuki orastavaa pelinkehitystä. Suvisaaren innostus heraldiikkaan on säilynyt näihin päiviin saakka.. Kaunis ja rohkea Spectravideo Vuonna 1985 Suvisaaren veljekset saivat jälleen päivitettyä rautaa ohjelmointiharrastustensa tueksi, kun Spectrum vaihtui Spectravideon MSX-koneeseen. Spritet eli 2D-graafiset elementit, kuten pelihahmo, olivat enimmillään 32 kertaa 32 kuvapistettä ja niitä saattoi liikutella ilman, että taustagrafiikka pyyhkiytyi pois. Sampo aloitti ohjelmointipuuhat veljensä kanssa legendaarisella Sinclairin ZX-81-kotimikrolla vuonna 1983. Tiedon puute oli paljon suurempi haaste kuin kivikautisten kotimikrojen rajattu kapasiteetti. 13 TASAVALLAN TIETOKONEEN VARJOSSA Kuusnelonen ei ole synonyymi suomipelien esihistorialle. Uunituore Spectravideo 328 -kotimikro vakuutti paitsi teknologiallaan, myös oikealla näppäimistöllään. Etenkin Lost Crownin vaakunoissa ja muissa teemoissa hänestä oli iso apu.” Vuosina 1985-1986 julkaistut Bomulus-pelit lensivät tutkan alta myös aikakauden pelimedialta. Suvisaari sanoo, ettei yhtäkään niistä ole arvosteltu kotimikrolehtien sivuilta. ”Päähahmo Bomulus liikkui ruudulla ylös ja alas, oikeasta reunasta valui beduiineja sankaria kohti. ”Ne kelpasivat hyvin ja menivät ilmeisesti mukavasti kaupaksikin.” Kadonnut kruunu jää historiaan Kolmannesta Bomulus-pelistä löytyy verkosta hieman enemmän tietoa. ”Dokumentaation löytäminen oli hankalaa, etenkin kotikäyttäjän pienellä budjetilla. ”Vuonna 1984 aloittanut MikroBitti toimi hyvänä tietolähteenä ja kannustimena. ”Spectrumin Basic-kieli oli suuri harppaus verrattuna ZX-81:een”, Suvisaari kommentoi. ”Isäni auttoi pelisuunnittelussa. ”He olivat varsin kiinnostuneita Suomessa tehdystä pelistä. Ohjelmoinnin opettelua hidasti tiedon puute. Kyseessä on melkoinen harvinaisuus, sillä ensimmäisestä Bomulus-pelistä ei verkossa kierrä edes kuvakaappausta. Suvisaaren ensimmäinen peli oli vuonna 1985 valmistunut King Rat, joka näki päivänvalon MikroBittiin printattuna ohjelmakoodilistauksena. ”Spectravideon Basic oli varsin edistynyt. Pelistä tiedetään tasan yhtä vähän kuin ykkösosastakin. Mukana tuli myös uusi versio Basicista. Jatko-osia suunnitellessaan Suvisaari keskittyi erityisesti animointiin. Ensimmäinen Bomulus-peli, Bomulus ja beduiinit, sopii tähän määritelmään jokseenkin täydellisesti. ”Jatko-osa oli paljon ensimmäistä edistyneempi, siinä oli kolmiulotteinen lentovaihekin.” Suvisaari teki jatko-osat valmiiksi ja tarjosi niitä Teknopisteelle julkaistavaksi. Tämä oli tärkeä ominaisuus, kun muistia oli vain muutamia kilotavuja”, Suvisaari muistelee. ”Ollessani rippileirillä vuonna 1985 Bomulus ja beduiinit tuli jotenkin puheeksi. Konekielisten osien lisääminen Basic-koodin jatkeeksi kävi nyt helpommin, ja vaikutukset heijastuivat suoraan suorituskykyyn. Se esimerkiksi tuki sprite-grafiikkaa. Pelintekijän itsevarmuudella 15-vuotias Suvisaari marssi konttorille, esitteli pelinsä ja tarjosi sitä myyntiin. ”Veljeni opiskeli Basicia ja minä tietysti perässä. Spritet suunniteltiin ensin ruutupaperille, josta ne siirtyivät ruutu kerrallaan koneen muistiin. Olo oli kuin suurella julkkiksella.” Sampo Suvisaari ja Bomulus Juho Kuorikoski Suomi-ilmiö 80-luvun suomipelien kansissa näkyi vielä rehti kotikutoisuus. Kenties juuri tämän vuoksi se on päätynyt kansainvälisten pelikonservaattoreiden käsiin. Muista sarjan peleistä ei ole olemassa edes kuvakaappauksia. Henki on jatkuvasti höllässä ja sokkeloinen kenttädesign kysyy joko suunnistajan vaistoja tai tuhdisti ruutupaperia. Vaikka myyntimääristä ei olekaan tarkkaa tietoa, tuotos kävi niin hyvin kaupaksi, että Bomulus-pelit paisuivat trilogiaksi. Myös sen kilpailijat jättivät omat jälkensä sedimenttiin. Suvisaari otaksuu painoksen olleen noin 600 kasettikopiota. Eräs leirikaveri kertoi pelanneensa sitä
Sitten asiaan: Diablo on supersuoraviivaista luolastokomppausta, se on enemmän kestävyystaistelu kuin mitään muuta. Belzebub lisää pikku säätöjä, kuten paremmat resoluutiot ja juoksunopeuden kyläympäristöön, mutta myös paljon ylimääräistä, kuten uusia tehtäviä ja oikotiet tiettyihin luolaston kerroksiin. Jos tämä teksti innostaa jonkun tarttumaan peliin, suosittelen kokeilemaan maagia, sillä eri loitsujen kautta mukaan saa enemmän taktikointia. Tämä on kuitenkin vain yksi tapa arvioida klassikkokaksikon välistä eroa. Mukana ei ole mitään erilaisia metsiköitä tai aavikoita, on vain yksittäinen raastava laskeutuminen pätsiin. Mikäs pirun on juhliessa kakskymppisiään, kun voi nauttia kanonisoidun klassikon mainetta. Ensimmäinen Diablo paljastuu nappisuoritukseksi, kun sitä tarkastelee yhteen asiaan keskittyvänä tunnelmapalana. Kävi nimittäin ilmi, että ykkös-Diablossa on aikast niukasti hahmokohtaisia taitoja, jolloin läpi pelin hahmoni pääosin… niin, ampui nuolia. Uusin silmin: Diablo Aleksandr Manzos Pelin läpitunkeva pimeys saa laskeutumisen helvettiin todella tuntumaan siltä, että nyt mennään syvälle. Ja vaikkei ykkös-Diablo olekaan maailman näyttävin peli, löytyy siitä niin pikkutarkkaa animaatiota kuin tunnelmallista valaistusta (varsinkin kun nostaa sitä resoluutiota). Onkohan huono toimivuus syynä siihen, että peliä ei saa diginä ostettua mistään. Diablon ytimekäs nimi kertoo pelistä kaiken olennaisen: se on paha sanan kaikissa merkityksissä. Spoileri: aika tönkkö. ”The sanctity of this place has been fouled”, jousinaiseni sanoo inhoa äänessään, kun laskeudun portaat alas luolastoon. En saanut vanilja-Diablota toimimaan koneellani, joten jouduin pyöräyttämään pelin Belzebub HD -nimisen modin kautta. 14 20 VUOTTA HELVETISSÄ Diablo! Yhden sanan pelinimissä on sitä jotain. Lähdin seikkailemaan jousta suosivalla roguella. Diablo oli modernien toimintaroolipelien alkupiste, ensimmäinen Battle.netissä pyörinyt moninpeli ja Blizzardin todiste siitä, että heillä oli hihassaan muutakin kuin Warcraft. Olisi pitänyt vilkaista hahmonkehitysvinkkejä ennen eikä jälkeen, sillä keskitin pisteet jousikykyyn, kun olisi kannattanut panostaa enemmmän myös taikuuteen. Vihollisten suhteen esikuvana on pikemminkin Gauntlet kuin Rogue: avainasia on aivottomien möllien määrä, ei uniikkius. Alkeellisen ykkösen jälkeen Diablo II (2000) on kuin runsas pitopöytä, jossa kaikkea on paljon enemmän ja paljon paremmin toteutettuna. Koukuttumisen ei pitäisi jäädä ysäritoteutuksesta kiinni. Tärkeä tekijä tässä on se, että ”sydämiä” eli luolastoja on todellakin vain yksi. Menee se niinkin. V uoden 1996 viimeisenä päivänä julkaistu Diablo juhlii aivan juuri pyöreitä vuosia. Kuolema koittaa lähinnä keskittymisen herpaantuessa tai bossien kohdalla. Ja minä uskon sen! Diablo saavuttaa erinomaisesti fiiliksen yksinäisestä vaelluksesta kohti pimeyden sydäntä. On yhden napin pelattavuudessa oma viehätyksensä, mutta se jättää isoina annoksina pahan maun suuhun. Peli ei muutu olennaisesti, mutta testaamani versio ei ole yksi yhteen vuoden 1996 originaalin kanssa. Suoraksi vedettyä toimintaa kompensoidaan audiovisuaalisella palautteella. Pomotaistot ovat vähän laimeita, ne kun tuntuvat usein vain ekstrajäreiltä perusvihuilta. Kohtaamisissa on kyllä intensiteettiä, mutta se kumpuaa enemmän haasteesta kuin oivaltavasta suunnittelutyöstä. Mikäs siinä, sillä luurankojen, vuohidemonien, succubuksien, matojen ja muiden hirvitysten laumat herättävät asiallista pelkoa. Tämä kaikki on kuitenkin historiaa. ”Jää hetkeksi ja kuuntele” Toimintaroolipelinä Diablo ei kestä vertailua jälkeläiseensä. Diablossa on heti alusta alkaen fiilis, että nyt tunkeudutaan ison pääpahan holviin. On se vaan tyydyttävää, kun vihollisen kliksautuksesta palkitaan kivalla ääniefektillä ja kuolinanimaatiolla! Lattialle tippuvan kullan kilahdus ja parannusjuomasta kuuluva pulputus kutittavat nekin alkukantaisia vaistoja, vähän kuin pelaisi jotain Bejeweledin demoniversiota. Ei hassumpi CV! Pelin kiehtovan syntytarinan Tuomas Honkala kertoi kattavasti numerossa 6-7/2016. Luolastoa mennään alas sen verran mitä terveysja manapullot antavat myöten, sitten piipahdetaan loitsun avulla kaupungissa asioimaan parantajalla ja sepällä, ja hypätään takaisin loputtomaan mättöön. Vuoropohjaisena Rogue-kloonina alkanut peli muutettiin yhdessä viikonlopussa reaaliaikaiseksi ja hups! Lopputulos oli hack & slash -taikaa. Diabloa joskus kauan, kauan sitten viimeksi pelanneena jäin miettimään, millainen kokemus pelistä irtoaa nykyään. Modernilla resoluutiolla vaikutelma vain tehostuu.. Demonit kuin timantit Alkuun disclaimer. Ja sittenkin aika kova
Mutta nimenomaan suljettuna kokemuksena, ei loputtomana ARPG-kultakaivoksena, se jättää vahvan muistijäljen. Urhea jousisoturini nautti satoja litroja energiajuomaa ja päästi irti tuhansia nuolia. Pelin luolasto jakaantuu neljään erityyliseen kokonaisuuteen. Tarina on vähemmän perinteinen tarina kuin jonkinlainen mukaelma antiikin tragedioista, joissa kohtalo ajaa pohjimmiltaan hyvän henkilön kohti itsetuhoa. Itse jaksoin tapella tieni pääpirun luo, mutta kyllä se loppupuoli venähti puuduttavaksi. Vai mitä mieltä pitää olla kyläpahasesta, joka seisoo kirjaimellisesti helvetin päällä. Musta karkki Palatakseni takaisin vertailuun: Diablo II on jotain, mitä voi pelata yhä uudestaan eri hahmoluokkia ja taitoyhdistelmiä kokeillen tai uusia vaikeustasoja ylittäen. Se Tristramin rupinen kylä, jossa koko peli tapahtuu, ei vaikuta erityisesti pelastamisen arvoiselta. Selkeää, eikö. Ykkös-Diablo on monotonista hupia ja sellaisena se on otettava. Jokainen askel on kuin varovainen tunnustelu: huhuu, onko siellä pimeydessä joku ja onko sillä pahat mielessä. Pelin keskivaiheilla vaikeuskäyrässä tapahtui ihmeellinen hyppy, jolloin nautinnollinen hirviöiden kliksuttelu olemattomiin vaihtui yhtäkkiä hitaaksi puurtamiseksi. Luolasto-osuuksien musiikki jää pakostakin jälkeen tästä mestariteoksesta, mutta sen ei ole tarkoituskaan nousta samalla tavalla esiin. The Darkening of Tristram ei ole oma pelinsä eikä edes lisälevy, vaan Diablon 3:n erikoisluolasto, joka on vuodenvaihteesta lähtien pelattavissa aina kunkin vuoden tammikuun ajan. Paikkaako tunnelma yksinkertaisen pelattavuuden aukot. Ambient-mörinä tasoittaa eron turvallisen kylän ja vaarallisen luolaston välillä, ja sen se tekee oivallisesti. Jatkuva sahaaminen niljaisen Tristramin ja itse helvetin välillä vie tehokkaasti perille viestin, että valoa ei näy missään. The Darkening of Tristram on ilmainen kaikille D3:n Reaper of Souls -lisälevyn omistajille kaikilla alustoilla.. Mukana ovat kaikki vanhat kentät ja bossit, sekä vintagekuorrute päällä. Se on peli, jonka osa-alueissa ylipäätänsä on tasoja, oli kyse hahmonkehityksestä tai ympäristön vaihtelusta. Yksittäiselle sävellykselle ei pitäisi antaa liikaa painoarvoa, mutta kyllä se Tristramin teema vain tekee ihmeitä Diablon tunnelmalle. Modernilla resoluutiolla pelatessa helvetillinen ilmapiiri vain tehostuu, kun ruutu on täynnä mustaa sumua, jota halkoo vain sankaria ympäröivä pieni valokehä. Ensimmäiset neljä tasoa kattavassa katedraaliteemassa piisaa goottilaista kauhutunnelmaa YKKÖNEN KOLMOSEN VAATTEISSA Marraskuun Blizzconissa Blizzard ilmoitti juhlistavansa Diablon 20-vuotissynttäreitä, tättärää, ensimmäisen pelin uusversiolla! Tavallaan. Totuus Diablosta (siitä hahmosta) ei selviä eeppisistä välianimaatioista, vaan outojen asukkaiden oudoista puheista. Haikea kitaranäppäily saa kylän pelastusoperaation tuntumaan täysin toivottamalta puuhalta ja jää päiväkausiksi päähän soimaan. On vaikea päättää mikä on ikonisempi: Tristramin kylä, siellä soiva musiikki vaiko Deckard ”Stay awhile and listen” Cain. Diablon sokkeloiden mustuus on niin syvää, että peli suorastaan loistaa. Hahmoanimaatiosta on poistettu frameja, liikkuminen on rajoitettu kahdeksaan suuntaan, grafiikassa on filtteri ja sitä rataa. Motivaatio surman suuhun tunkeutumiselle jää herkullisen epämääräiseksi. Nyt voisi olla hyvä hetki ottaa hatkat sinisen portaalin kautta. Tässä pelissä pahuus ei ole pelkkää viihdettä, vaan oikeaa, kaiken tukahduttavaa pahuutta. Jostain kertoo se, että paria poikkeusta lukuun ottamatta pelin questit voi jättää huomiotta. Tämä pelaa hyvin yhteen hahmon (turhauttavan) hitaan kävelynopeuden kanssa. Mitä pidemmälle Diabloa pelaa, sitä enemmän meininki alkaa näyttää tältä. 15 Valtaosa luolaston kerroksista on pimeyden peitossa, jolloin koskaan ei voi olla täysin varma, kuinka paljon örkkejä ympärillä häärää, tai kuinka kaukaa kaukohyökkäykset tulevat. Koska tuhohan siellä lopussa odottaa, eikä mikään happy end. ”Kuinka kaunis maailma on ja kuinka rumia ovatkaan labyrintit”, todetaan Umberto Econ romaanissa Ruusun nimi. Huomaa pelin roguelikejuurista muistuttava kartta! Reilua ylivoimaa. Labyrintit ja niiden hirvittävyys voivat kuitenkin olla omalla tavallaan kauniita. Ensimmäinen Diablo on niin läkähdyttävä kokemus (osin hyvällä tavalla, osin ei), että sen jaksaa pelata alusta loppuun ehkä kerran vuosikymmenessä. En sano, että kaikkea vaivannäköä palkittiin, mutta enpä kokenut suurta pettymystäkään. Yhteen korruptoituneeseen kylään keskittymisessä on jotain hyvin henkilökohtaista. Ja se musiikki..
Äskeinen esimerkki voisi olla kuvaus simulaatioteoriasta, maailmanselityksen mallista, jonka mukaan mekin saatamme juuri tällä hetkellä elää elämäämme jonkun tahon simuloimana. P elit ja muut pelimediat kirjoittavat juuri nyt paljon VR-releistä ja -peleistä, koska 3D-korttivallankumouksen jälkeen ne ovat ensimmäinen uusi, tuore ja pelaamista mahdollisesti dramaattisesti muuttava ilmiö. Parhaassa tapauksessa siis simuloimme sen simulaation sisällä omaa virtuaalitodellisuuttamme! Kahden kauppaa Täysin aitoa ja erehdyttävää ei meidän oma simuloimamme virtuaalitodellisuus vielä ole. Viven etu on myös sen käyttämässä laserteknologiassa. Mutta minulle pelit on vain pieni pala sitä piirakkaa mitä VR:llä voi tehdä, eikä edes paras käyttötarkoitus. Oculus Rift esitteli modernin virtuaalitodellisuuden kuluttajille. Oculukselle Viveä vastaava seuranta vaatisi ainakin kolmesta neljään USB-porttia toimiakseen. Jos Oculus on jäämässä jalkoihin sekä myyntiluvuissa että teknologiassa kotikäytössä, on sillä myös kova kilpailija mobiilipuolella. Ajaessasi moottoritiellä saat tekstiviestin. BOOM! Matkasi päättyy kun autosi ajautuu vastakkaiselle kaistalle ja törmää vastaan tulevaan rekkaan. Resoluutio on karkeahko (1080 x 1200 per silmä), silmikko suhteellisen painava sekä pidemmissä pelisessioissa kasvoja hiostava. Myös dataa siirtävä kaapeli on pöytäversioissa usein tiellä, ja koneessa on oltava vähintään GTX 970 -näytönohjain, jotta ruudunpäivitys saadaan vaaditulle 90 framea sekunnissa -tasolle. Kuten Tesla-mies ja avaruuteen kurkottava keksijä Elon Musk sanoo, on vain miljardisosan mahdollisuus, että emme jo eläisi jonkinlaisen tietokonesimulaation sisällä. Laajimmalle levinnyt virtuaalisilmikko on viisi miljoonaa kappaletta myynyt Google Cardboard: pahvilaatikko, joka muuntaa miltei minkä tahansa kännykän VR-laseiksi. Wii-kapuloita muistuttavat liikeohjaimet ja vapaan liikkumisen 25 neliömetrin tilassa mahdollistava lighthouse-teknologia ovat Vive-omistajille arkipäivää, siinä missä vain istuallaan koettaviin virtuaalielämyksiin keskittynyt Oculus on vasta nyt saanut omat, hieman Viven ohjaimia ergonomisemmat käsikapulansa markkinoille. Puutteista huolimatta viisi vuotta sitten kännykästä ja jesseteipistä ponnistanut teknologia on jo kehittynyt huimia harppauksia, ja myös suuret peliyhtiöt ovat alkaneet panostaa virtuaalitodellisuuteen. Vaikka Oculuksen ja Samsungin yhteistyöprojekti GearVR:n ohjelmistojen määrä ja laatu ohittavat parhaatkin Cardboardit heittämällä, eivät laitteen pelien myyntimäärät ole hivelleet silmiä. Hierot hetken ohimoitasi, otat silmikon päästäsi ja totuttelet taas normaalimaailmaan. Myös kauppapaikka on vahvasVirtuaalitodellisuus Olli Sinerma HTC Vive Hinta: 979,90 € (sisältää käsiohjaimet) PSVR Hinta: 449 € Move-ohjaimet: 89 € Oculus Rift Hinta: 738,90 € Käsiohjaimet: 200 USD Suosittu piirrossarja Rick and Morty on Elon Muskin ohella ollut popularisoimassa näkemystä simulaatioteoriasta. Huoneessa liikkumisen mahdollistavat seurantamajakat eivät Vivellä tarvitse langallista yhteyttä virtuaalitodellisuutta pyörittävän pöytäkoneeseen, toisin kuin Oculus, jonka jokainen kamera on kiinnitettävä tietokoneeseen USB:n kautta. Vaikka Oculus voi tulevaisuudessa mahdollistaa jopa sormien seurannan Kinectin kaltaisen, kameroihin ja infrapunaan perustuvien seurantajärjestelmiensä kautta, on Viven järjestelmä kuluttajalle helpompi vaatimansa set upin osalta. Onko virtuaalitodellisuus vasta tulossa, vai olemmeko jo eläneet sitä kauan. Tällainen Matrix on virtuaalitodellisuuden Graalin malja. Pioneereille käy harvoin hyvin, ja jo ensimmäisen kaupallisen generaation myötä kännykkävalmistaja HTC:n omaksi yhtiökseen eriyttämä Vive on ohittanut Oculuksen lähes kaikilla alueilla. 16 – OLETKO JO SIELLÄ. Vive-paketti koostuu silmikon ja käsiohjaimien lisäksi Lighthouse-majakoista, jotka on ripustettava joko valoständien tai poran avulla noin parin metrin korkeuteen.. Koska liikennettä ei juuri ole, alat näpytellä siihen vastausta, liikkuessasi samalla 120 kilometrin tuntinopeudella
Molempiin hubeihin on uusien kehittäjien haku käynnissä, eikä hakijoilta vaadita muuta kuin hyvä idea ja kompetentti tiimi. Googlen vastikään Pixel-puhelimilleen julkistama Daydream on lähempänä GearVRää kuin pahvista Cardboardia, ja mukana tuleva liikeohjain on huima hyppy eteenpäin aiemmin ohimolla sijainneesta kosketusohjaimesta. Google osti Tilt Brushin vikkelään, ja ohjelmaa päivitetään ahkerasti kohti tulevaisuuden Photoshopia. Oculuksen osti Facebook, eikä Zuckerbergin pitkän tähtäimen tavoite ole pelkkä laitteiden myynti, vaan niin sanotun metaversen rakennus. Kaikki silmikot sisältävät siis valmiiksi mikrofonin ja vastaanottimen. Omien taideteoksien läpi käveleminen tuntuu villiltä ja molempia käsiä hyödyntävä käyttöliittymä on nerokas. Helpoiten noin 800-henkisen yhdistyksen toimintaan pääsee mukaan seuraamalla sen Facebook-sivua. Tämä virtuaalinen kohtaamispaikka voisi olla se Graalin malja, jonne ihmiset uppoutuvat ja unohtavat reaalimaailman. Jäseniksi hyväksytään kaikki alasta kiinnostuneet eli niin tekijät kuin käyttäjätkin. 17 FIVR Suomen Virtuaalitodellisuuskehittäjät (Finnish Virtual Reality Association – FIVR) perustettiin Assembly-messuilla vuonna 2014, kun joukko suomalaisia VR-alan pioneereja kokoontui luennoimaan töistään. Seikkailu fotorealistissa maastoissa, leikkiminen virtuaalikoiran kanssa sekä Portalista tuttujen hahmojen kanssa sekoilu ovat Labin kulmakiviä, tehden siitä monelle sen ensimmäisen hyvän kokemuksen virtuaalitodellisuudessa. Metaversellä tarkoitetaan virtuaalista tilaa, jossa ihmiset tapaavat toisiaan, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. FIVR:n merkittävin panostus kotimaiselle alalle on ollut YLE:n Isolle pajalle helmikuussa avattu VR/AR-alojen yrityskiihdyttämö eli hubi. Yli 200 000 kappaletta myynyt PSVR on huvennut kaupoista samaa tahtia kun sitä on sisään lastattu. Nopeatempoinen robottitappelu poistaa liikkumisen ongelmat käyttämällä toista ohjainta teleporttina, samalla kun toisella räiskitään vihollisia. Pelihallien uusi tuleminen saattaa olla tie, jonka myötä virtuaalitodellisuus tulee suurten massojen kulutettavaksi. Moninpelin mahdollistama, Playstationiin liitettävä virtuaalitodellisuus on myynyt itsensä hyvin läpi kuluttajille. Tämä ei ole niinkään kaukana tulevaisuudessa: New Yorkin Madame Tussaudista löytyvässä The Voidissa voi jo kavereiden kanssa käydä kokeilemassa elämystä Ghostbuster-aaveenmetsästäjänä, pääsylipun päälle lyötävän 20 dollarin lisähintaan. Vaikka ala elää koiranvuosia, jossa kuukaudessa tapahtuu enemmän kuin mobiilimaailmassa vuodessa, on virtuaalitodellisuuden lähitulevaisuuden arvailu kuitenkin helppoa. Tämän vuoden aikana FIVR avaa uuden kiihdyttämön myös Turkuun. Tilt Brush Kolmiulotteinen Windows Paint on parempi kuin miltä se kuulostaa. VIVE:N TOP 3 Vive on tällä hetkellä markkinoiden paras virtuaalitodellisuuslaite Oculuspelien odottaessa yhä Touch-liikeohjaimien tukea ja vapaata liikkumista. Todellinen VR:n voittaja tosin on kaikessa hiljaisuudessa markkinoille hiipinyt Sony. Aika näyttää, kuinka suosittuja Daydream-laitteista tulee. Hyvä Vive-peli vaatii vähintään esteettömän 3 x 3 m tilan, jossa voi vapaasti liikkua ja heilutella liikeohjaimia. Yksinään Kiinaan ollaan ensi vuoden aikana perustamassa yli 3000 virtuaalitodellisuuspelihallia. Alustan ainoa ongelmana onkin pelattavan sisällön vaatimaton tarjonta. Pokemon Go:n suosio herätti epäilevät tuomaatkin, ja vaikka lisätty todellisuus on vielä lähtökuopissaan, ovat sen käyttötarkoitukset virtuaaliveljeä laajemmat. Yhdistys on kasvanut nopealla tahdilla, ja se järjestää tapaamisia, kutsuu ulkomaisia vieraita tutustumaan suomalaisiin kehittäjiin sekä vuokraa laitteita messuille esittelykäyttöön. ti päivityksen tarpeessa, GearVR:n parasta tarjontaa onkin Netflixin katselu. Olli Sinerma on pelintekijä ja Finnish Virtual Reality Associationin puheenjohtaja.. Virtuaalitodellisuus taitaa vihdoinkin olla todellisuutta. Lab antaa viitteitä siitä, että Half Life 3 tai seuraava Portal saattavat hyvinkin vaatia VR-lasit toimiakseen. Virtuaalitodellisuuden lisäksi juuri lisätty todellisuus, augmented reality eli AR, on viime aikoina ollut monien huulilla. Lisätyn todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden yhdistyminen matkapuhelimen kanssa on myös alalla yleisesti tunnustettu fakta, ja tällaisen yhdistelmälaitteen odotetaan tulevan markkinoille kymmenen vuoden sisällä. Kun katsoin GearVR:n kautta AltSpacevirtuaalitilassa SpaceX:n laukaisun live-lähetystä parinkymmenen muun ympäri maailmaa sijainneen ihmisen kanssa, oli tunnelma hyvin jännittävä. Pelihallien tulevaisuuteen kuuluvat myös moninpelit, joissa polttariporukat voivat juosta lasit silmillään kuin Megazonessa ja ampua seinillä kiipeileviä alieneja. Vaikka taskusta voikin löytyä tehokkaan peli-PC:n ja virtuaalilasien verran rahaa, asettavat laitteet fyysisiä tilavaatimuksia: harvasta opiskelijasolusta löytyy riittävästi neliötä esimerkiksi Viven majakoille ja niiden vaatimalle vapaalle lattiatilalle. Sosiaalista yksinään istumista Naamio silmillään huoneessa yksinään kököttävä ihminen tuo harvalle mieleen sosiaalisen kokemuksen. Hubissa kehittäjille annetaan veloituksetta käyttöön työvälineet, kuten tehokkaat tietokoneet, green screenit, Vivet, Oculukset ja 360-kamera. Laitteen suurimmat ongelmat, kuten resoluutio, kapea katselualue ja kaapelikiinnitys ovat asioita, jotka paranevat lähitulevaisuudessa. Lokakuussa 2016 FIVR vei 11 suomalaista VR-kehittäjää Slush Shanghaihin. Kiihdyttämön lisäksi FIVR järjestää vuoroviikoin VR-alan tapaamisia Helsingissä, sekä ylläpitää kehittäjä-Slackia jäsenilleen. The Lab Valven labra on kokoelma VR-demoja, joista etenkin jousiammunta on toiminut esikuvana monelle muulle VR-pelille. Raw Data on ansaitusti yksi VR:n ensimmäisiä menestyspelejä, ja jokaiselta Viven omistajalta tulisikin tämä peli löytyä. Kuitenkin jos virtuaalisilmikko puretaan osiin, on sen sisällä kännykkä. Raw Data Kun VR-kapulat nappaa käteensä, ei voi olla näkemättä niissä pistooleja jo ilman maskiakin. Elämme oikeasti tulevaisuudessa, jossa virtuaalitilassa voi katsella yksityisten yhtiöiden avaruuslentojen laukaisua. Microsoftin julkaisema, mutta suomalaisittain ylpeästi Nokian teknologiaan perustuva Hololens on jo markkinoilla, ja vastikään Suomeen toimiston avannut mystinen Magic Leap on lupaus, joka toteutuessaan siirtää meidät täysin uudenlaisen informaation maailmaan
Se on koettava itse. Tämä tekeekin pelaamisesta huomattavasti sosiaalisemman kokemuksen ja helpottaa myös laitteen esittelyä. Huoneesta on varattava riittävästi tilaa, jotta ei innostuksen vallassa huitaise tädin lahjoittamaa Mariskoolia lattialle. Hinta nousee reilulla satasella, mikäli ei entuudestaan omista PS4-kameraa ja Move-liikeohjaimia, mutta on silti reilusti kilpailijoita edullisempi. Silmiä pelaaminen ei yllättäen rasita lainkaan. Resoluutio on myös jaettava kahdelle silmälle, joka tarkoittaa vain 960x1080 pikseliä silmää kohden (Riftillä ja Vivellä vastaava luku on 1080x1200). Lasien kiinnittäminen vaatii vain kahta nappia ja muutaman sekunnin. Näyttö asettuu silmien tasolle, jonka jälkeen sen voi siirtää lähemmäs kuvan tarkentamiseksi painamalla visiirin alta löytyvää nappia. Ensimmäisenä VR-tilassa näkee konsolin aloitusvalikon projisoituna valtavalle virtuaalinäytölle. Playstation VR Markus Rojola. Pehmustettu kumipintainen panta pitää lasit tanakasti paikoillaan ja kiristys onnistuu tarvittaessa säätöpyörällä. Näyttää hyvältä, tuntuu paremmalta PSVR-lasien futuristinen tyyli miellyttää silmää. Julkaisun yhteydessä on saatavissa runsaasti erilaisia pelejä ja sovelluksia, jotka nostavat Sonyn välittömästi kilpailijoiden rinnalle. 450 € Resoluutio: 1920x1080 (960x1080 per silmä) Virkistystaajuus: 120 Hz, 90 Hz Vaatii PS4-konsolin ja -kameran sekä peliohjaimen. ”Halvalla ei saa hyvää”, tiesi vanha kansa, mutta suhteellisen halvalla saa jo melko hyvän. Tätä kutsutaan elokuvatilaksi (Cinematic Mode). Tarkkuus tosin vaihtelee hieman pelistä riippuen ja kärsii eniten kauas katsottaessa. Yritän silti parhaani. Laite lähettää televisioon myös oman erillisen pelikuvan tiettyjä moninpelejä varten (esim. Tilaa jää silmälaseillekin. Suositus on vähintään 3 metriä x 2 metriä. Se ei häiritse pelaamista, mutta on jälleen yksi merkki teknologian tuoreudesta. Mikäli tulee pikainen tarve tarkistaa reaalimaailman tila, voi siirtää visiirin silmiltä ilman koko virityksen riisumista. Ei tarkka, mutta selkeä Noin 450 euroa maksava PSVR on PCVR-markkinoita hallitsevia Oculus Riftiä ja HTC Viveä halvempi. Pelaaminen onnistuu sekä istualtaan että seisaaltaan ja suositus riippuu pelistä. Langattomien kuulokkeiden käyttöä ei voi suositella. Ainoastaan joustavat ja ohuet valosuojat koskettavat nenän ja silmien alueen ihoa. Särky saattoi johtua myös virtuaalitodellisuuteen totuttelusta, joten se voi vähentyä ajan myötä ja vaihdella käyttäjästä toiseen. Ensimmäisellä kerralla ruudulle ilmestyy muutama yksinkertainen ohje, joilla opetetaan asettamaan lasit niin, että kuva pysyy terävänä. Rakenteen ansiosta paino asettuu tasaisesti pään ympärille. Kuva on hieman epätarkka näkökentän reunamilla, mikä pakottaa kääntämään päätään aina, kun katseen haluaa tarkentaa eri kohtaan. PSVR on malliesimerkki siitä, miten nokkelalla suunnittelulla pystytään ohittamaan teknologian asettamia rajoitteita. Pitkän yleisasennuksen sijaan kalibrointi hoidetaan ennen jokaisen pelin alkua. Takimmaista nappia painamalla vapautetaan kruunumaisen kehikon lukitus, jonka jälkeen lasit voi asettaa päähän. Keep Talking and Nobody Explodes). Lasien oli oltava riittävän edulliset, helppokäyttöiset sekä sovelluttava olohuoneisiin. Ei ajureiden päivittämistä, konsolin asetuksien muokkausta tai keskustelupalstojen selausta epämääräisten virhekoodien selvittämiseksi (no, todennäköisesti on ensin ladattava pieni päivitys, mutta ei nyt haljota hiuksia). Yhtiön oli saatava virtuaalitodellisuus toimimaan lähes kolme vuotta vanhalla pelikonsolilla, joka ei ole läheskään yhtä tehokas kuin VR-suositukset täyttävät tietokoneet. Tietyt pelit vaativat Move-ohjaimet. Virtuaaliteatterissa Laseja voi käyttää heti, kun piuhat ovat paikoillaan. S ony on liittynyt Playstation VR:llä virtuaalitodellisuuspelaamisen maailmaan. Valittavissa on kolme erikokoista näyttöä, josta keskikokoinen on kaikkein käytännöllisin, kuin katselisi valkokangasta elokuvateatterin keskiriviltä. Ideaalinen pelaamisetäisyys on noin kaksi metriä Playstation-kamerasta. Parin tunnin sessiot sujuvat vielä ongelmitta, mutta tämän jälkeen lasit alkoivat hiostaa ja aiheuttaa lievää päänsärkyä. 610 grammaa painavat lasit ovat hieman kilpailijoitaan isommat, mutta miellyttävämmät käyttää. PSVR kykenee 120 hertsin virkistystaajuuteen (Vive ja Rift 90 hertsiä), jonka ansiosta virtuaalimaailman tarkkailu on sulavaa. Isointa ruutua katsellessa joutuu kääntelemään liikaa päätään ja pienin ruutu taas liikkuu pään liikHinta: Suomessa n. PSVR on ainoa tarjolla oleva vaihtoehto konsolipelaajille ja ensimmäinen, jolla pyritään tuomaan virtuaalitodellisuus massamarkkinoille. 5,7 tuuman OLED-näytön resoluutio on 1980x1080 pikseliä. Koska niitä ei voi yhdistää suoritinyksikköön, 3D-ääni ei toistu oikein ja virtuaalikokemus jää vajaaksi. Se syöttää konsolin tuottaman kuvan VR-laseihin oikeassa muodossa ja heijastaa toisen silmän näkymän myös tv-ruudulle, jolloin muut voivat seurata tapahtumia tai osallistua pelaamiseen. Kaapelitehdas Vaikka tarvittavien kaapeleiden määrä hirvittää, on asennusprosessi suhteellisen helppo ja vie vain vartin (kaapelit on ystävällisesti numeroitu). Playstation VR ei ole täydellinen, kaikki virtuaalitodellisuutta kohtaan asetetut odotukset täyttävä laite, mutta juuri nyt, tällä hetkellä, se on riittävän hyvä. Pikseliverkon paljastava screen door -efekti puuttuu lähes kokonaan ja sen voi havaita ainoastaan toisinaan erikseen keskittymällä. Paremman antialiasoinnin ansiosta kuva näyttää pienemmästä resoluutiosta huolimatta yleensä terävältä. Se voi kuulostaa riittävältä, sillä onhan esimerkiksi kymmeniä kertoja suuremmissa Full HD -televisioissa sama määrä pikseleitä, mutta VR-laseilla katseluetäisyys on vain sentin luokkaa. Sivuoireet tosin huomasi vasta lasit riisuttuaan. Sony on ilmeisesti laittanut pelinkehittäjille tiukat vaatimukset, sillä käytön aikana laseissa ei ollut lainkaan viivettä. Laatikosta löytyvät myös nappikuulokkeet, demolevyke, puhdistusliina sekä suoritinyksikkö, joka kytketään konsolin ja television väliin. Heikommista lähtökohdistaan huolimatta PSVR onnistuu kuitenkin päihittämään kilpailijansa muutamalla alueella. Yksikön tehtävänä on tuottaa 3D-audiota, jonka ansiosta pelaaja pystyy havaitsemaan, mistä päin pelimaailmaa äänet kuuluvat. Mustavalkoinen väritys saa lasit näyttämään avaruuskypärältä ja siniset valot hohtavat sci-fi-henkeä. Kapeahko, noin 100 asteen näkökenttä puolestaan aiheuttaa hienoisen kiikariefektin. Eikä sovi unohtaa hyviä pelejä, jotka miellyttävät niin kasuaalikuin kokeneempia pelaajia. Haaste oli valtava. On pienoinen ihme, miten hyvin Sony on onnistunut. Välttämättömät myönnytykset on tehty enimmäkseen oikeissa paikoissa. 18 JÄNIKSENKOLOSTA ALAS Valitettavasti kukaan ei voi kertoa, miltä virtuaalitodellisuus tuntuu. Käyttömukavuudeltaan PSVR kuuluu luokkaan tarpeeksi hyvä. PSVR on suunniteltu ja toteutettu loistavasti. Mukana tulevat korvanapit ovat yllättävän laadukkaat, mutta halutessaan ne voi vaihtaa mieluisampaan malliin
19 . Ruudulla on ajan myötä tapana siirtyä pois paikoiltaan joko kameran virheiden tai asennon korjaamisen myötä, mutta keskittäminen onnistuu nopeasti Options-näppäimellä. Tämä kuitenkin vaatii sen, että suoritinyksikkö on yhdistetty USB-kaapelilla PS4:ään. Jos kamera ei onnistu seuraamaan käyttäjää oikein esimerkiksi liian kirkkaan valaistuksen tai väärän etäisyyden vuoksi, maailma alkaa liikkua oman tahtonsa mukaan eivätkä mieli ja vatsa tahdo pysyä perässä. Tästä syystä VR-lasien johdon kanssa kannattaa olla varovainen, että se ei juutu esimerkiksi tuolin jalan ympärille ja keskeytä pelinautintoa. Se on kiva, mutta ei erityisen käytännöllinen lisäominaisuus. Ulkomaailman havainnot pysähtyvät kuitenkin oman kehon tuntemuksiin. RIGS: Mechanised Combat Leaguessa otetaan haltuun suuri Mech-puku ja osallistutaan futuristiseen kontaktiurheiluun. Pään kääntämisessä ja kuvan liikkumisessa ei ole havaittavissa lainkaan viivettä, joten immersion tunne on jatkuva. PS-kamerasta julkaistiin uusi versio PSVR:n kanssa, mutta parannukset koskivat ainoastaan muotoilua. Vaikka VR-lasit päässä olo on eristäytynyt, se korostaa samalla todellisen maailman tuntemuksia. ”Kiitos voileivästä, mutta en voi syödä sitä sydän kurkussa!” Välillä tuntemukset ovat ristiriidassa pelimaailman tapahtumien kanssa. Pidemmän käytön jälkeen olo on kuin syvästä unesta herätessä ja menee hetki, ennen kuin kaikki alkaa tuntua normaalilta. Se alkoi ahdistaa nopeasti. Osaan Kung Fua Tärkein on vielä vastaamatta: toimiiko se. PSVR toimii elokuvatilassa myös muilla laitteilla, jossa on HDMI-ulostulo. Kun kokeilin EVE: Valkyrien demoa ensimmäisen kerran, ihokarvani nousivat pystyyn ja, enkä nyt valehtele pätkääkään, sanoin oikeasti ”whoaa!” ääneen itselleni. Kunnes se ei toimi. Elokuvatilaa pystyy myös käyttämään ei-VR-pelaamiseen ja videoiden katseluun. Kuvan pystyy keskittämään muutamassa sekunnissa, mutta eläytymisvirran katkettua peliin takaisin uppoutuminen vie enemmän aikaa. Olin koko ajan hyvin tietoinen kehostani ja siihen kohdistuvista pienistäkin ärsykkeistä. Esimerkiksi Battlefield 1:ssä vähänkään kauempien vihollisten havaitseminen on hankalaa. Ajankulua on hyvin vaikea hahmottaa ja, vaikka testasin kauhupelejä kuten Kitchen ja Until Dawn: Rush of Blood, suurimman paskahalvauksen aiheutti avovaimoni, joka kosketti yllättäen olkapäätäni. Piuhaviidakko ei pysy hetkeäkään näin selkeänä. Niinpä katselu onnistuu vaikka selällään maaten. Videoita katsellessa kuvan pehmeys ei haitannut läheskään yhtä paljoa ja isomman ruudun vuoksi voin hyvin kuvitella käyttäväni VR-laseja esimerkiksi Fury Roadin katseluun. Elokuvatilan ansiosta VR-lasit toimivat samalla kätevänä varanäyttönä, mikäli kanssaeläjät haluavat välttämättä käyttää televisiota johonkin vähemmän tärkeään. Mutta entä ne pelit. Näytön heikko tarkkuus on haitta pelatessa, sillä virtuaalista likinäköisyyttä ei voi korjata. Niinkin yksinkertaiset asiat kuin reunalta alas kurkistaminen saavat innostumaan. Virtuaalipelaamisen makuun pääsee demolevyn sekä kuusi Tyylikkyyden lisäksi valot auttavat kameraa seuraamaan pään liikkeitä tarkasti katselusuunnasta riippumatta. keiden mukana ja pysyy aina keskitettynä. Lyhyt vastaus: todellakin! Antakaas, kun tarkennan. Vaikka lasien riisumisen jälkeen 50-tuumaisen television tarkkuutta arvosti entistä enemmän, ei se ole ennen vaikuttanut niin pieneltä. Mitä enemmän tällaista aivojen ja kehon välistä dissonanssia esiintyy, sitä vieraannuttavammalta pelimaailma alkaa tuntua. Grafiikka ei ole läheskään samalla tasolla kuin saman PS4:n hienoimmissa peleissä, mutta VR-lasien käyttö luo silti hyvin uskottavan tunteen toiseen paikkaan siirtymisestä, oli kyse sitten ulkoavaruudesta, merenpohjasta tai Gothamin poliisilaitoksen katosta. Siinä mielessä PSVR todella toimii. Näin se toimii näyttönä esimerkiksi PC:lle tai kilpaileville konsoleille. Neliskulmaisellakin siis pärjää.. Käyttäjien kokemukset ongelman laajuudesta vaihtelevat, mutta minulla kaikki toimi niin kuin pitääkin yli 90 prosenttia ajasta. Pelin tiimellyksessä odottaa törmäysten tuntuvan kehossa, mutta tietystikään näin ei tapahdu. Tunsin kirjaimellisesti (no, vertauskuvallisesti, mutta ei nyt haljota hiuksia) ottaneeni punaisen pillerin ja siirtyneeni toiseen maailmaan. PSVR käynnistetään lasien johtoon kiinnitetystä säätimestä, josta löytyy myös napit äänenvoimakkuudelle ja mikrofonin mykistykselle sekä 3,5 mm kuulokeliitäntä
Julkaisun aikaan tarjolla on noin 30 eri peliä lähes jokaisesta genrestä, joihin VR tuo aina oman lisänsä. Kuvakaappaukset eivät tee VR:lle oikeutta (Battlezone). Toivottavasti parhaimmat lunastavat potentiaalinsa lopullisesti tulevaisuudessa. Kolme vuotta sitten julkaistu Playstation-kameran näkökenttä oli sopiva Movepelaamiseen ja pelivideoiden tekoon, mutta tuntuu turhan rajatulta virtuaalitodellisuutta varten. . Playstation VR minipeliä sisältävän ilmaisen Playroom VR:n avulla. Yhteyskaapeli on lasien sivussa, mutta se kulkee kehikon reunaa taakse ja on harvoin tiellä. Osan peleistä voi suosiolla jättää väliin, kun taas toiset tarjoavat ikimuistoisia hetkiä. Playstation VR on monien ensimmäinen askel virtuaalitodellisuuteen ja yhtiö on pitänyt huolen, että se tuskin jää viimeiseksi. Itse VR-lasit ovat uusinta uutta, mutta leikatakseen kuluja Sony on päätynyt kierrättämään kahta vanhempaa laitetta, joista kumpaakaan ei ole alun perin suunniteltu virtuaalitodellisuutta varten. . Pelien luomat virtuaalimaailmat ovat parhaimmillaan niin vakuuttavia, että voisin vannoa pelaamisen tulevaisuuden olevan jo täällä, mutta tiedostan, että kyse on osittain uudenlaisen kokemuksen aiheuttamasta alkuinnostuksesta, jonka kestävyydestä ei ole takeita. Thumper on pirun hypnoottinen rytmipeli. Potentiaali on silminnähtävää ja korvinkuultavaa. Dualshockilla pärjää useimmissa peleissä, mutta parhaiten homma toimii hankkimalla – tai kaivamalla kaapin perältä – kaksi Movea. Ongelmia siis on, mutta onneksi niitä ei ilmene turhan usein. Virtuaalitodellisuudessa viihtyy (Playroom VR).. Jotkin pelit tuntuvat tarkoituksellisesti rajallisilta kokeiluilta, joilla pyritään selvittämään, kuinka hyvin eri seikat toimivat VR-lasien kanssa. Ainakin Battlefrontin Rogue One X-Wing VR -tehtävää odotan kuin kuuta nousevaa. Kun ottaa vielä huomioon, että PSVR rökittää kilpailijansa usealla avainalueella (hinta, käytön helppous ja mukavuus, viimeistely), täytyy myöntää Sonyn tehneen upeaa työtä. Virtuaalitodellisuus on hieno alusta pelaamiselle ja PSVR upea laite, mutta kummallakin on vielä edessään runsaasti kasvukipuja. Pahoinvointi vähenee 38 %, jos pelihahmolla on vartalo (Rigs). Softa tulee kehittymään väistämättä ajan myötä, joten en ole kovinkaan huolissani. . Lasit silmillä läsnäolon tunne on ajoittaisista ongelmista huolimatta kiistaton. Pelien laatu ja pituus vaihtelevat, joista sentään jälkimmäinen näkyy hinnoittelussa. Vaikka lasien jäljittäminen sujuu kameralta mainiosti, niin kapuloiden kanssa on enemmän ongelmia. PSVR:n ohjaimiksi valittiin puolestaan yli kuusi vuotta sitten ilmestyneet Move-kapulat. Suurin haaste on siinä, että markkinoilta puuttuu vielä peli, joka vetoaisi tarpeeksi laajaan yleisöön ja näyttäisi mihin kaikkeen VR parhaimmillaan pystyy. TL;DR PSVR ei pärjää PCVR:lle tehojen tai resoluutionsa puolesta, mutta sen tarjoama VR-kokemus on silti laadukas. Pidemmät pelituokiot alkavat jyskyttämään ohimoissa ja ongelmat saavat vatsahapot kutittamaan kurkunpäätä. Kyse on kolmesta laitteesta, jotka eivät aina soi täydellisesti yhteen, mutta kun ne löytävät yhteisen sävelen ja pelihahmon liikkeet ovat täydellisessä harmoniassa pelaajan kanssa, on eläytyminen ennenkokemattoman syvää. On mahdollista, että vuoden päästä VR-lasini keräävät varastossa pölyä Rock Band -rumpujeni vieressä, mutta olen kuitenkin toiveikas, että niin ei käy. Pelialueen rajat tulevat turhan usein vastaan sekä syvyysettä sivusuunnassa. Taaksepäin katsottaessa kameran näköyhteys VR-laseihin säilyy takaraivolla olevien valojen ansiosta, mutta Move-ohjaimiin se katkeaa välittömästi niiden jäädessä pelaajan kehon taakse eikä ohjainten liikesensorien tarkkuus riitä sitä paikkaamaan. Lähestulkoon samaan hengenvetoon on siis todettava, että tulevaisuus ei ole täällä tänään eikä varmaan vielä huomennakaan. Hetkinen, ei tuo ole mikään kuu! Riitasointuja Muutama seikka aiheuttaa huolta PSVR:n tulevaisuudesta ainakin tässä muodossa. Vaikka julkaisupelien joukossa näkyy lupausta, ilman omaa Super Mario Brosia, Haloa tai Wii Sportsia ei PSVR:ää voi varauksetta suositella. Parinkymmenen VR-tunnin jälkeen minun on mahdotonta ajatella, että pelaamisen tulevaisuus ei olisi virtuaalitodellisuudessa. Jälkimmäiset painavat vaa’assa enemmän, sillä ne osoittavat tekniikan toimivan. . 20
Nämä ovat kuitenkin hetken harmeja, jotka eivät onnistu pilaamaan kokonaisuutta. Nopea taistelu olisi omiaan aiheuttamaan pahoinvointia ja ajelu puuttuu, koska kokonaisen kaupungin suunnittelu näin lyhyttä peliä varten ei olisi ollut käytännöllistä. Nyt yhtiö on käyttänyt kaiken osaamisensa siirtääkseen Gothamin virtuaalitodellisuuteen Playstation VR:n julkaisua varten. Lukemattomat yksityiskohdat ja viittaukset sarjakuvahahmon pitkään historiaan tekivät pelien maailmasta rikkaan ja eloisan. Mysteerin ratkaisemiseen ei mene kahta tuntia kauempaa, mutta tuon ajan tuntee kuitenkin todella olevansa Gothamissa. Taidokkaasti kirjoitetut tarinat viihdyttivät, yllättivät ja vetosivat tunteisiin. Gothamin nielaisema Arkham VR on yksi upeimman näköisistä PSVR-peleistä. Tämä on todiste sekä Rocksteadyn ammattitaidosta että virtuaalitodellisuuden mahdollisuuksista. Arvosteltu: PS4, PSVR Rocksteady Studios Versio: Myynti Muuta: Vaatii PlayStation VR -lasit Ikäraja: 18 Arkham VR Hyvää + PSVR antaa pelaajan sovittaa Batmanin asua… Huonoa – …mutta naulaa saappaat lattiaan. Markus Rojola Pelinä Tekniikkademona Lapsuuden haavetta toteuttamassa. Robin ja Yösiipi ovat kadonneet, Alfred pelkää pahinta ja Bruce jäljittää kumppaneitaan ympäri Gothamia. Muihin Arkhameihin verrattuna se ei tarjoa kovinkaan paljoa tehtävää, mutta se vähä on toteutettu huolella. Batman käyttää etsivätaitojaan analysoidakseen rikospaikkoja, mutta ympäristöä ei voi tutkia vapaasti. Sama koskee tappelua ja lepakkoautolla ajamista. Arkham VR on kiistämättä lyhyt peli. Se on eskapismia, johon perinteiset pelit eivät kykene. Kekseliäs pelisuunnittelu sekä monipuoliset ja yksityiskohtaiset ympäristöt pitävät huolen siitä, että jokaisessa yhdeksässä kohtauksessa riittää tehtävää ja nähtävää. Kohokohtia riittää. Tunnen oloni pieneksi ja avuttomaksi. Ratkaisu on ymmärrettävä. Joudun katsomaan ylöspäin nähdäkseni äitini kasvot. Batmanin äänestä vastaa luonnollisesti Kevin Conroy ja Mark Hamill palaa Jokerin rooliin. Nämä kuvataan pelkillä äänillä. Näkymä saattoi myös välillä heilahtaa hetkellisesti. Esimerkiksi varusteiden käyttö on istuessa hankalampaa. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä on Batmaniksi pukeutuminen. Mitä vähemmän tietää tarinasta etukäteen, sitä parempi. Tavaroihin tarttuminen ei aina onnistu ensimmäisellä yrityksellä, mikä luonnollisesti hankaloittaa pelaamista. Äitini suojaa minua vartalollaan, joten en pysty näkemään tarkalleen mitä tapahtuu. Olen nähnyt Batmanin syntytarinan lukemattomia kertoja sarjakuvissa, elokuvissa ja peleissä, joten en olisi uskonut kohtauksen voivan enää vaikuttaa näin voimakkaasti. Uudessa valossa Ensihetkistä lähtien on selvää, että Rocksteady on halunnut luoda mahdollisimman vaikuttavan kokemuksen. Peliin on piilotettu lukuisia ovelia viittauksia Batmanin hahmogalleriaan, joiden ansiosta Gotham tuntuu autenttiselta. Sen enempää juonta ei kannata paljastaa. Pelintekijät ovat ottaneet huomioon virtuaalitodellisuuden nykyiset rajoitukset ja onnistuneet jopa kääntämään niistä muutaman edukseen. Omin käsin Pelialueiden selvittämiseksi napataan varustevyöltä tarvittaessa batarangi, koukkupyssy tai johtolankaskanneri. Huippuun hiottu pelattavuus sai pelaajan tuntemaan itsensä supersankariksi. Takauman jälkeen siirrytään nykyhetkeen jossa Batmanilla on edessään yksi hänen elämänsä synkimmistä öistä. Tunne vain vahvistuu, kun Joe Chill astuu esiin varjoista. Liikettä ei näe, sillä se tapahtuu mustan ruudun kautta. Sulava taistelu ja hiiviskely ovat olleet olennainen osa Arkhampelejä ja lepakkoauto oli tärkeä osa viimeistä osaa, joten tämä on pettymys. R ocksteady on todistanut kolmella Arkham-sarjan pelillään pystyvänsä luomaan lähes täydellisen Batmankokemuksen. Rajansa kaikella. Rocksteady teki mieluummin hyvän seikkailupelin kuin aikaisempien osien rinnalla kalpenevan toimintapelin. Ohjainten ja VR-lasien kalibrointi on tehtävä joka pelikerralla. Voisin kääntää katseeni, mutta olen jähmettynyt paikoilleni. Pelin viimeinen kohtaus tuo puolestaan ilmi, miten erilaisia kerronnan keinoja virtuaalitodellisuus mahdollistaa. 80 90 Arkham VR on tekniikkademon ja pelin yhdistelmä, joka sisältää lyhyestä kestostaan huolimatta useita upeita hetkiä. Tututkin asiat voi nähdä uusin silmin. Trilogian tulkinta Yön ritarista oli lähes täydellinen. Homma sujuu perusohjaimellakin, mutta elämys on vahvin Move-kapulat käsissä. Eri puolelle aluetta siirrytään napin painalluksella. Tarina alkaa takaumalla Thomas ja Martha Waynen murhasta ja tapahtuma nähdään nuoren Brucen näkökulmasta. Kuulen riitelyä ja kaksi laukausta, jonka jälkeen vanhempani makaavat liikkumatta kylmällä kadulla ja katson heidän murhaajansa silmiin. Vaikka Arkham VR ei yllä pelisarjan edellisten osien tasolle, onnistuu se lunastamaan oman paikkansa osana Arkham-saagaa. Seisoessa kameralla on välillä hankaluuksia seurata eritoten pelaajan käsien liikkeitä. Seuraavat hetket ovat kauhistuttavia. 21 I’M THE GODDAMN BATMAN! Arkham VR antaa mahdollisuuden kantaa Batmanin viittaa yhden illan ajan. Ensimmäinen läpäisy lisää peliin 30 Arvuuttajan laatimaa pulmaa, joiden etsiminen houkuttaa ainakin osan pelaajista ottamaan uusintakierroksen.. Mikäli tila ei ole ongelma, on jälkimmäinen vaihtoehto parempi. Vaikka tutkisi lepakkoluolan jokaisen nurkan, pelin läpäisee kahdessa tunnissa. Samalla valitaan, että haluaako pelata istuen vai seisten
Hyvää + Pelissä on tehokas illuusio tilasta, vauhdista ja liikkeestä, arcademainen ajomallinnus on helppo sisäistää. Huonoa – Varsinaista pelisisältöä on kitsaasti. jälkeen. VR toimii kohtuullisen hyvin tällaisessa pelissä, mutta toimintaa katkovat dialogipätkät ovat liian pitkiä. Kaahailu toimii pädillä yllättävän hyvin, mutta autenttiseen kokemukseen vaadittaisiin ratti ja polkimet. kohtiakin riittää. Ne kuitenkin todistavat, että Sonyn laatima teknologia toimii. Kisakumppaneiden ohitusyrityksiä voi ennakoida kurkistelemalla sivuikkunoista, eikä joka mutkaan uskalla ajaa latta tiskissä, kiitos puhtaan itsesuojeluvaiston. Playstation VR Worlds SIE London Studio/SIEE Driveclub VR Evolution Studios/SIEE P SVR:n mahdollisuuksia esitteleva Playstation VR Worlds on pelin sijaan lähinnä demokokoelma. Pleikkarin ensimmäinen virtuaaliautoilu on alkupahoinvointia lukuun ottamatta mainio todiste PSVR:n toimivuudesta. Juho Kuorikoski P SVR:n julkaisupeleistä ei löydy kovin suuria superyllättäjiä. 80 84 Virallinen demokokoelma antaa pelkkiä makupaloja mahdollisista lumetodellisuuksista. Samalla Scavengers Odyssey todistaa, että myös vauhdikas toiminta soveltuu VR-kakkuloille, vaikka nollapainovoiman mahdollistama horisontin holtiton kääntely uhkasikin pullauttaa lihapiirakat rinnuksille. London Heistista on ilmeisesti yritetty väsätä kokonaista peliä, mutta ideat riittivät vain demoksi asti. Muutama tuotos pääsee lähelle killerijulkaisun Graalin maljaa, mutta kaatuvat rähmälleen aivan kalkkiviivoilla. Etenkin ensimmäisten pelisessioiden aikana vatsanpohjaa vääntää, mutta ainakin omalla kohdallani pelaamisen edetessä pahoinvointi ensin lieveni ja sitten lakkasi kokonaan. Painottomuus näkyy pelimekaniikassa ja tiivistunnelmainen toiminta tuo mieleen Alien-leffat. Graafisesti Driveclub VR on aivan riittävän nätti. Vielä toistaiseksi yksikään tuotos ei ole sen tason mestariteos tai toteutukseltaan niin oivaltava, että yli viiden sadan ihmepömpeliä uskaltaisi varauksetta suositella. Yleisellä tasolla PSVR-peleissä liikepahoinvointi on saatu kitkettyä varsin hyvin, mutta Driveclub VR on poikkeus. Läystäkkeeltä lyötyy joka tuutissa rummutettu The Deep, jossa pelaaja lasketaan haihäkissä meren hyisiin syvyyksiin. Kypärän resoluutio tosin näkyy etenkin horisontin reunaan piirtyvien maastonmuotojen rosoisuutena. Autopelit ja mitkä tahansa muut ohjaamoon sijoitetut pelit ovat liikepahoinvoinnin kannalta kohtuullisen hyvä aloituskohde VR-touhuille. VR Worldsin ehdoton helmi on toimintaseikkailu nimeltä Scavengers Odyssey. Rakas vaimoni lupautui koekaniiniksi, mutta kypärä nousi silmiltä hain ensimmäisen hyökkäyksen E i liene yllättävää, että autopelit toimivat PSVR:llä kuin häkä. Huonoa – Aiheuttaa ainakin aluksi liikepahoinvointia. Driveclub VR tarjoaa aitoa vauhdin hurmaa kohtuullisen realistisissa puitteissa. Driveclub VR:n sielläolon tuntu on PSVR-pelien ykkösluokkaa. Virtuaaliautoilu toimii hyvän ajolasit päässä. London Heist taas tarjoaa elokuvamaista ammuskelua ryöstöporukan pyssysankarina. Virtuaalitodellisuuden hyödyt autopeleissä ovat ilmeisiä. Illuusio suurpedon kohtaamisesta on varsin autenttinen. Unchartedit, CoDit, bäfät ja kumppanit ovat vielä odotuslistalla, mutta jo julkaisupeleissä on lupausta sen puolesta, että kassamagneettipelit toimisivat myös virtuaalisina. Maisemat piirtyvät ruudulle rivakasti ja yksityisScavengers Odyssey on mainio todiste siitä, että myös VR-tekniikka taipuu toimintaseikkailuun. Siedätyshoidosta siis saattaa olla apua. Virtuaalinen ohjaamonäkymä on todella immersiivinen. Driveclub VR:ään on luvattu Playstation Pro -päivitys, joka todennäköisesti korjaa pieniä graafisia epätasaisuuksia. Hyvä niin, näin varsin staattinen ja yksinkertainen räiskintä ei ehdi alkaa ärsyttämään. Autoiluun tottuneet aivot sietävät ohjaamosta kuvattua liikettä huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi pelihahmon silmistä kuvattua räiskintää. Tuloillaan olevan Gran Turismo Sportin voisi kuvitella toimivan silmikon kautta vähintään yhtä hyvin.. 22 EI YLLÄTYKSIÄ PSVR-pelit Hyvää + Esittelee monipuolisesti virtuaalisilmikon mahdollisuuksia. Peli kertoo motoroidulla kävelijällä liikkuvasta avaruusoliosta, joka risteilee pitkin avaruuksia myyttisen artefaktin perässä
V ierivä kivi ei sammaloidu. 85 Stardustin taika ei haihdu virtuaalitodellisuudessa. Avaruussodassa virtuaalitodellisuuden edut ovat selvät. Hektisen vauhdikas kivimurskaus toimii kypärä päässä suorastaan pirullisen hyvin. Minulle EVE oli odotetuin PSVR:n julkaisupeleistä, sillä jo pelin esittelymateriaali sai minut kuolaamaan. Super Stardust Ultra VR Housemarque/D3t Ltd./SIEE Hyvää + Näyttävä grafiikka, veitsenterävät kontrollit, pelimekaniikka toimii edelleen kuin tauti. Huonoa – Uusi tornipuolustuspelimuoto on täysi turhake. Etenkin ensimmäisillä pelikerroilla keinoavaruuden immersiokerroin on suorastaan uskomaton. Hidastempoinen fps-paukuttelu on varsin tylsää puuhasteltavaa, vaikka katsella ohjattavasta ammuskelusta saakin hetkeksi hupia. Yksinäinen avaruushävittäjä sukkuloi planeetan kiertoradan ympäri ja röpöttelee hiljokseen kosmoksesta putoilevat kiviset sorasiksi. 23 Hyvää + Uskomaton siellä olemisen tunne, napakat kontrollit, vauhdista huolimatta liikepahoinvointi ei kiusaa. EVE: Valkyrie CCP Games A utopelien ohella avaruusräiskinnät ovat VR-pelien terävintä syömähammaskalustoa. EVE: Valkyrie tarjoaa eeppiset puitteet avaruussodalle, mutta pelikokemus kompastelee puuttuvan yksinpelin vuoksi. Tuotos hyötyisi valtavasti kunnollisesta yksinpelikampanjasta, jota verkkosota olisi vain maustamassa. Erinomaisesti toimiva pelimoottori ja sujuvat kontrollit ovat toki hyödyksi verkkoareenoilla, mutta kunnollisen tarinapelin puuttuminen on todella vakava puute. Tämän vanhan viisauden todisteena on suomalaisen Housemarquen ikinuori Stardust-pelisarja, joka aloitti taipaleensa jo ammoisella Amiga-aikakaudella, 90-luvun alkuvuosina. Vihollista voi seurata katseella, ja näppäränä pelimekaanisena jippona ohjukset lukitaan vastapuolen persnahkaan päätä liikuttelemalla. Jos maailman parhaat Tähtien sota -pelit saisi toimivina VR-versioina, minun maailmani olisi aika lailla valmis. Tästä todisteena on pc:n Elite Dangerous, jonka jalanjäljissä tallaa EVE: Valkyrie. Perinteistä kiertoratapeliä höystetään turhalla tornipuolustusvariantilla.. Askel virtuaalimaailmaan ei ole peräisin suomalaisten kynästä, vaan taustalla on brittiläinen D3t. VR on pelikokemusta syventävä ominaisuus pelkän kikkakakkosen sijaan. Juuri tällaisia pelejä varten VR-kamppeet hankitaan! Taika haihtuu ikävän nopeasti, sillä EVEn suurin heikkous on panostus moninpeliin. 78 Immersiivinen avaruussota kaatuu yksinpelin puutteeseen. Verkkokoodi onneksi rullaa varsin nopeasti ja netissä riittää avaruustaistelijoita möyhennettäväksi. Mukaan on näön vuoksi heitetty uusi tornipuolustuspelimoodi, jossa avaruuden uhkakuvia torpataan istumalla paikallaan nökättävän tykkitornin ampujan paikalla. Jos Disney olisi fiksu, X-Wingin ja TIE Fighterin uusversiot voisi teettää CCP Gamesin laatimalla pelimoottorilla. Komeat puitteet vetivät minut moninpelin pariin, mutta jos voisin valita, nauttisin EVEni ilman muuta yksikseni. VRpäivityksen ansiosta pallo pomppaa silmien eteen liki fyysiseksi kappaleeksi ja pelialue laajenee, kun näkymää voi vierittää katsetta kääntämällä. VR-porttaus Superstardustista on käytännössä sama peli kuin vuonna 2007 julkaistu Super Stardust HD. Atarin Asteroidsista vaikutteensa imaissut Stardust nousee virtuaalikäsittelyn ansiosta kokonaan uudelle tasolle. Huonoa – Komeat puitteet ansaitsisivat kunnollisen yksinpelikampanjan. Nyt mainiosti toimiva teknologia jää osin hyödyntämättä, koska tämän avaruusoopperan librettoa ei soiteta. Sapuska pysyy ruoansulatusjärjestelmässä, vaikka horisontin vääntäisi umpisolmuun. Avaruuden VR-maisemat ovat ensiluokkaisen uskottavat ja vauhdikas koiratappelu sujuu ilman pahoinvointia
Siis säästetään valtavasti TYÖaikaa! Kaikki räiskintäpeleissä opitut kognitiiviset taidot satavat työnantajien laariin, kun havaintokykyiset, nopeisiin päätöksiin kykenevät pelaajat saavat tuottavuuden täysin uuteen nousuun. Susilaumateemaisesti perhepelaaminen on pennuille oiva tapa haastaa lauman alfajohtaja, sillai hauskan leikkisästi, mutta jos tulee liikaa kuonoon, kone kiinni saatana ja läksyjä lukemaan! Jos ehdottomasti haluaa sooloilla, on parempi olla tosi hyvä, sillä muuten on osa ongelmaa, ei ratkaisua. Jos ruikuttaa, niin annos tuplataan. Ja kuten viimeaikaiset tapahtumat ikävästi ovat osoittaneet, nykyihmisen aivot ovat samassa kunnossa kun heidän ylipainoiset kehonsa. Tärkeintä on epätasa-arvo: ihan oikeasti toiset vain osaa, toiset ei, ja loput söheltävät siinä keskellä. Tuoreen päätöksen mukaan vuodesta 2018 eteenpäin jokainen Suomen kansalainen joutuu käyttämään elektronista postilaatikkoa lukeakseen viralliset kirjeet. 25 TUULETA AIVOSI HEADSHOTILLA Räiskintäpelit eivät saa olla vain huvia, niiden pitää olla velvollisuus. Varhaiskeskiajalla Englannin laki vaati miehet harjoittelemaan sunnuntaisin jousiammuntaa, minkä ansiosta Englannilla oli satoja vuosia yksinoikeus aikansa ylivoimaiseen superyksikköön. Mutta seuraavaksi menee ajantaju, sitten todellisuudentaju. Jessminh Lee-Cliffen mukaan sniputtajat ovat joko taitavia, hyödyllisiä introverttejä, jotka tukevat taidoillaan koko tiimiä, tai narsistisia, vain omasta hyödystään kiinnostuneita kusipäitä. Niitä pelaamalla kognitiiviset taidot eivät haihdu kun alkuperäispelaajat ENCEstä. Hallelujaa! Kun työmaaruokalassa seisoo sellaisen henkilön perässä, jolla jokaisen ravinneoption valinta, leipätyypistä salaatin kautta juomaan ja pääruokaan, kestää kymmeniä sekunteja, he eivät varmasti ole peliharrastajia. Lopulta uhri pystyy elämään enää kuplassa ja kuolee, jollei tohtori Karvinen tuo maanantai-aamuna kahvia. Lex Nirvi Räiskintäpelejä on paljon, mutta yksi sopii kaikille, Counter-Strikehän on jo uusi kansallisurheilumme, joka on korvannut sekä murtomaahiihdon että mäkihypyn. Toisia on paljon enemmän, en vain muista kumpia. Aivojen pitää tulkita paitsi ruudun näkymiä, myös suunnitella miten kentässä liikkuu ja minne. Koska 3D-räiskintä on yksiselitteisesti positiivista sekä kansanterveydelle että kansantaloudelle, vaadin Sipilän hallitukselta lainsäädännöllisiä toimia. Kaltaiseni virtuaalitappajat tekevät kaikki taktiset ravinnepäätökset yhdellä pyyhkäisyllä, säästäen valtavasti omaa ja muiden aikaa. Ja jos työn tuottavuuden paikallisena tulppana on suomalainen johtaja, jolla, erästä turkulaista sijoittajaa lainatakseni, ”on palkka lännestä mutta osaaminen idästä”, ampumapeleistä löytyy siihenkin ratkaisu. M yytti siitä, että räiskintäpelit muuttavat lapsia tappajiksi elää sitkeästi kuin torakka, vaikka tutkimus toisensa jälkeen mätkäyttää sitä lankulla tuntosarvien väliin. Lex Nirvin mukaan jokainen täysi-ikäinen joutuu harjoittelemaan Counter-Strikea tunnin joka sunnuntai, yli 50-vuotiaat kolme tuntia. Hahmotusharjoitus Itse asiassa kaikki pelit, ehkä jopa Candy Crush, auttavat pitämään aivot kunnossa, mutta 3Dräiskintäpelit tekevät sen vain ehdottomasti parhaiten. Entäs nyt, kun räiskintäpeleistä paljastuukin yllättäviä, tärkeitä terveysvaikutuksia. Ja hätätapauksessa saa pelata älyluurilla Critical Opsia, onhan se sentään Made in Finland. 3D-räiskintäpeli vaatii monipuolista hahmotusta. Opi elämästä Sosiaalipseudologi Jessminh Lee-Cliffen mainiossa fiktiivisessä kirjassa ”Counter-Strike pienoisyhteiskuntana” listataan positiivisia asioita, joita räiskintäpelit opettavat. Sitä me räiskijät sanomme ”team killiksi”, ja siitä rangaistaan, ei jaeta bonuksia. Muista siis aina kalibroida sarkasmitutkasi! Nnirvi pää osuma Kyllä (967) 11:37 Ei (1253) Miksi Toimittaja haluaa counterstrikeä kun overwatch on paljon parempi. Mikä onkin paljon parempi kuin työelämän perinteinen ratkaisu, jossa omat yllätetään puukolla selkään. Sillä samalla valtionkoneella hoituu kyllä Ylen sponsoroiman kansallispelimme Counter-Striken terveyspelaaminenkin. Tämä kavala tauti hajottaa aluksi sarkasmintajun, mitä on normaali-ihmisen on vaikea huomata. Kommentit (1). Malli löytyy historiasta. Ajatelkaa uutta pelaavaa Suomea, jonka jokainen kansalainen on nopea kuin Suomen pystykorva, sitkeä kuin Guggenheimin lobbari, ja kova kuin Outokummun teräs! Make Finland Great Again! Tai suomeksi: SuurSuomi takaisin! Somesienitartunnasta kärsii yhä kasvava määrä ihmisiä. Näin kansakuntamme pysyy vireänä, huomiokykyisenä ja niin särmänä, että suomalaiset osaavat kulkea kaupoissa tukkimatta käytäviä! Suurin käytännön ongelma, eli pelikoneen puute, on jo ratkaistu. Räiskintä vaatii myös jatkuvaa vaihtelua yleisen havainnoinnin sekä tarkan, fokusoituneen havainnoinnin välillä, ja ennen kaikkea vaalii kykyä tehdä nopeita päätöksiä. Vaikka tietokoneet ovat demoneita, jotka vaan jumittaa ja on täynnä erroreita, Counter-Striken oppii varttuneempikin kansalainen. Motoriikan ja reaktioiden intervalliharjoittelu on sanomattakin selvää. Missä viipyy Nelosen ”Rakkaani, sinusta on tullut tyhmykkä”. Se on perinteinen lasten eka räiskintä, johon pikkuvesselit vaihtavat Minecraftista siinä 10-12 vuoden paikkeilla, joten jokainen fiksu aikuinen oppii hallitsemaan Köyntterin hetkessä! Meillä on peli, ja meillä on kaksi syytä pelata sitä. Näkökentässä vilahtelee nopeita maaleja, mikä vaatii ääreisnäön havaintojen nopeaa prosessointia, jossa roska erotetaan tärkeästä. Se, että äänestyksellä potkaistaan pelistä riippakivi pois. Bonuksena pitempään henkisenä vireinä pysyvät vanhukset tarvitsevat vähemmän hoitajia ja osaavat itse sekä ohjelmoida että huoltaa hoitorobottinsa. Jopa uusi kansallismuseomme Guggenheim on suoraan räiskintäpelistä: aivan sama montako kertaa se tapetaan, sitkeästi se vain spawnaa takaisin. Räiskintäpelit ovat kuin kalanmaksaöljy: ne pitävät aivot kunnossa. Kun sen sisäistää, tajuaa myös toisen tärkeän opetuksen: yksikään ihminen ei ole saari, mutta susilaumassa on (melko) turvassa
Corvon kostolta eivät säästy sen enempää murhan järjestelleet vehkeilijät kuin myöskään valtaan noussut varakuningas ja niinpä Dishonored oli hiiviskelyn, avoimien tehtävätavoitteiden ja kaulaan puukottamisen juhlaa (Pelit 10/2015, 92 pistettä). Yleensä tämmöistä Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One, Arkane Studios/ Bethesda Softworks Testattu: Intel i7 2600, 16 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 980 4 Gt videomuistia Suositus: Intel i7-4770, 16 Gt keskusmuistia, GTX 1060 6 Gt videomuistia Moninpeli: ei ole Ikäraja: 18 Dishonored 2 Tuomas Honkala Jo nyt on perkele, taasko Corvo on julistettu lainsuojattomaksi. Whatevs. Valitsin siis Corvon ja jätin jälkeeni pelkkiä ruumiita. Se on kurjien kerjäläisten ja säälimättömien tyrannien kaupunki, jonne Corvon kaltainen kostaja sopii kuin nenä päähän. Etelänmatkalla Dishonoredin vaikuttavimpia piirteitä oli sen tapahtumapaikka, 1800-luvun Lontoota ja Edinburghia etäisesti muistuttava Dunwall. Palkinnoksi kaikesta vaivannäöstäni – satoja kuolleita vartijoita – sain synkimmän mahdollisen loppuratkaisun. Dunwallin teollisuus ja teknologia on vähän liian outoa ja edistyksellistä ollakseen historiallisesti mahdollista. Tai sitten ei, sillä alussa voi valita pelaako Corvon sijasta hänen tytärtään Emilyä. 26 KUNNIATTOMAT SALAMURHIAISET Odotin Dishonored 2:sta kelvollista jatko-osaa, mutta sainkin vuoden pelin. Ja vielä omassa hovissaan?. Uskomatonta mutta totta, Corvo onnistutaan toistamiseen käsikirjoittamaan vallanpitäjiä uhkaavaksi luopioksi. Ei hätää, Dishonored 2 järjestää meille heti alkunäytöksessään uuden vallankaappauksen. Corvo välttää täpärästi mestauksen ja ryhtyy sellaiseksi josta häntä syytetään: ilman ennakkovaroitusta iskeväksi salamurhaajaksi. Emily on heistä kahdesta oletettavasti hiiviskeleväisempi eli täysin oman pelityylini vastainen. Toiset voivat tavoitella tämmöisessä pelissä täydellistä näkymättömyyttä, minä taas sitä, että kaduilla on turvallista liikkua. Mutta kenellepä Corvo enää jatko-osassa kostaisi, kun kaikki syylliset ovat saaneet jo tikarista. D ishonoredissa henkivartija Corvo Attano lavastetaan syylliseksi keisarinnan salamurhaan. Tällä kertaa asialla on 15 vuotta sitten murhatun keisarinnan salattu sisarpuoli
Näen sut, näetkö mut. Taikuus ei ole mitenkään normaalia Dishonoredin maailmassa, Corvo ja Emily nyt vain ovat kohtalon oikusta oudolla lahjalla siunattuja. Dishonoredin maailmassa koko energiatalous pyörii valaista saatavan traanin ympärillä. Keskeisin voima pelin taikavalikoimassa on kuitenkin lyhyen kantaman teleportaatio eli Blink. Missä on sähköllä toimivia koneita, siellä on myös sähkökaappi, jonka valaanrasvapatteri odottaa irrottajaansa. Se mahdollistaa muun muassa katseilta välttymisen, korkeisiin paikkoihin kiipeämisen ja vihollisen härnäämisen/hämmentämisen kesken taistelun. Yllättävää kyllä, Dishonored 2 antaa mahdollisuuden myös kieltäytyä taikuuden lahjasta. Lyhyiden teleportaatiopyrähdysten siivittämä liikkuminen on silti niin vaivatonta, että korkeuserojen hyödyntäminen tuntuu luonnollisemmalta kuin melkeinpä missään muussa pelissä. Koska alkuperäinen Dishonored oli jo itsessään erinomainen hiiviskelypeli, ei jatko-osalta ollut Reitti laiturilta laivalle näyttää selvältä, päämäärän välissä vaeltelee vain kymmenkunta vartijaa. Suoraan sanottuna voimattomana jokamiehenä pelaaminen ei tuntunut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Dishonored 2:ssa Dunwallissa käydään kuitenkin vain kääntymässä, sillä Corvon uudet viholliset asuvat kaukana etelässä, Karnaca-nimisessä kaivoskaupungissa. Hahmonkehityksessä joutuu siis ihan oikeasti tekemään valintoja. Taikavoimat karttuvat riimuja keräämällä, riimujen toimiessa pisteinä, joilla uusia voimia avataan tai vanhoja vahvistetaan. Uskokaa huviksenne, mikään ei ole epäreilumpaa kuin teleportata suoraan vihollisen selän taakse! Teleportaatio on aika epäsovinnainen korvike kunnolliselle kiipeilymekanismille, mutta yhtä kaikki, se on hyvin ainutlaatuisen tapa liikkua pelimaailmassa. Jos Corvo tyytyy vain ottamaan pääkohteensa hengiltä, niin suoritustapa on yleensä vapaa, vaikka selkään ampumisesta ei tyylipisteitä jaetakaan. Dishonored 2 muistuttaa erehdyttävästi avoimen maailman hiekkalaatikkopeliä, mutta ihan sellainen se ei ole. Jos sähkökaapin luona on liikaa trafiikkia, mikään ei estä tilanteen rauhoittamista miekalla tai vaihtoehtoisesti tutkimasta lähiseudulta jotain vaihtoehtoista reittiä eteenpäin (yleensä sellainen myös löytyy). Väkivaltaan liittyy silti reunaehtoja. 27 . Jopa pelkkä yksi vastaan yksi -asetelma ei roiku kuin parin huonosti ajoitetun torjunnan päässä äkkikuolemasta. Olisin ollut kiinnostunut myös mielenhallinnasta ja ruumiiden tuhkaamisesta, mutta riimuni eivät koskaan riittäneet niihin. Yrittääkö edetä vasemmanpuoleisen rakennuksen katoksia pitkin vain tynnyreiden ja laatikoiden takana lymyillen. Seiniä teleportaatio ei läpäise, eikä määränpää voi muutenkaan olla näkökentän ulkopuolella. Jostain syystä valaat uivat myös Corvon uniin…. Tappamiselle on silti aina vaihtoehto. pseudoviktoriaanista fantasiaa pruukataan kutsua steampunkiksi, mutta osuvampi nimitys Dunwallin valaanrasvalla voidellulle yhteiskunnalle olisi traanipunk. Kampanja on jaettu tiukasti tehtäviin ja vaikka tehtävän sisällä voi yleensä liikkua lähes vapaasti, tehtäväalueet ovat tiukasti rajattuja. Sitä ennen vartijoilta saa hyvin nopeasti turpaansa. Vaikka Dishonored 2 saattaa kannustaa väkivaltaan – harvassa pelissä on näin näyttävää verenvuodatusta! – se ei koskaan kirjaimellisesti pakota siihen. Maisemat siellä poikkeavat dramaattisesti sumuisesta Dunwallista, mutta jos jokin on säilynyt vakiona, se on valaanrasva. Yritin pitkin peliä vähän mittailla, miten eri paikoista voisi selvitä ilman teleportaatiota – kaipa sitä jotenkin. Vasta aivan kampanjan loppupuolella Corvon voimat kehittyvät sellaiselle tasolle, että hänen voi katsoa selviytyvän melkein tilanteesta kuin tilanteesta. Voimalla seitsemän miehen Corvon ja pelin vaihtoehtoisen päähenkilön Emilyn edesottamuksia siivitetään taikuudella. Vartijat eivät luonnollisestikaan ilahdu, jos palatsin pihamaata suojaava sähköaita kesken kaiken sammuu… Harva Dishonored 2:ssa kohdattu tilanne on kuitenkaan yhden tempun varassa. Itse kehittelin Corvostani epäreilun taistelijan, joka pysäyttää kellon, kehittää raivohyökkäyksiä ja venyy yli-inhimillisen nopeisiin torjuntoihin. Toisin sanoen, taikavoimien osalta ei voi oikein laskelmoida sen varaan, että kaikki voimat saa pelin loppuun mennessä avattua. Vaikka riimuja on jaossa näennäisen paljon ja niiden sijainnit on mahdollista aistia, käytännössä kätköjen tykö ei ihan noin vain kävellä, ne ovat usein kuin pieniä puzzleja
Tyhmä kusipää… Pelin jokainen vastaantulija ei sentään ole vihollinen, Karnacassa asuu toki siviilejäkin. 95 Hiiviskely ja räjähtävä toiminta löytävät Dishonored 2:ssa täydellisen tasapainon. Vanhan hyvän perustansa päälle rakennettu Dishonored 2 tuntuukin hyvin tutulta ja turvalliselta. Uniikit ympäristöt auttavat pitkälle, niistä mieleenpainuvimpina mainittakoon kellopelikartano, jossa seinät liikkuvat ja huoneet muuttavat tarkoitustaan, ja palatsi, jossa aika-avaruuden kudelma on repeytynyt. Okei, vartijat olivat pelin loppua kohden valppaampia ja verenhimoiset jättiläiskärpäset sikisivät todelliseksi vitsaukseksi, mutta eipä se minua liiemmin hetkauttanut. Tämä asettaa aivan uudenlaisia haasteita huomaamattomalle liikkumiselle, edes korkeuserot eivät takaa piiloutumisen osalta mitään, ellei pelaaja sitten ole useampaa kerrosta korkeammalla kuin havainnoitsijansa. Dishonored 2:ssa harva piilopaikka on niin hyvä tai varjo niin syvä, että vartija vain kävelisi metrin päästä ohi huomaamatta mitään. Vaikka pelin jokainen tehtävä kiteytyy jonkun kelvottoman lurjuksen salamurhaamiseen tai ”väkivallattomaan eliminointiin”, kampanja onnistuu suurimmaksi osaksi välttämään yksitoikkoisuuden karikot. Hälytykset olivat ainakin omalla pelityylilläni herkässä ja huomasin taistelevani paljon useammin kuin olin tarkoittanut. Vaikea kuvitella, että enää liputtaisin muuta vaihtoehtoa vuoden peliksi. Yksi olennainen seikka on kuitenkin muuttunut: viholliset eivät ole enää sokeita kuin lepakot. Loppusuora ei valitettavasti yltänyt muun pelin tasolle, kun vääjäämätöntä pitkitetään viljelemällä viimeinen linna täyteen vihollisia. Siviiliväestön suhtautuminen Corvoon vaihtelee, toiset ovat välinpitämättömiä, toiset uhkaavat vartijoiden kutsumisella. Tutkimusmatkailua ei mitenkään haittaa, että pelin visuaalinen design on huippuluokkaa – Karnacan kaupunki ei tunnu pelkältä kulissilta, vaan paikalta, jolla on historia ja tarkoitus. Nukutusnuoli tai tainnuttava niskalenkki hiljentää kiljukaulat, kylmäverinen murha olisi pikkuisen liikaa. Joillakin pc-kokoonpanoilla Dishonored 2 pyörii kuulemma kohtuuttoman hitaasti, ruudunpäivitysnopeuden suorastaan romahtaessa tietyissä olosuhteissa. Dishonored 2 Hyvää + Vapaus suoriutua tehtävätavoitteista parhaaksi katsomallaan tavalla tekee Dishonored 2:n pelaamisesta puhdasta nautintoa. Dishonored 2 piti minua tiukasti otteessaan viimeiseen tehtäväänsä asti. Naamiomiehen kohtaaminen sai erään vartijan ensin hieraisemaan epäuskoisena silmiään, mikä soi minulle juuri riittävän yllätysmomentin välimatkan kuromiseen. Henkilökohtaisesti en huomannut ruudunpäivitysnopeudessa mitään erityisen häiritsevää, en vaikka pelasin peliä suhteellisen korkealla näyttöresoluutiolla (3440x1440). Keskimmäisellä vaikeusasteella Dishonored 2 on tosin siinä mielessä armollinen, että koko lähitienoon herättävät yleishälytykset ovat harvassa. Kulutin Dishonored 2:n kampanjaan melkein 20 tuntia, vaikka se on tiettävästi läpäistävissä puolet lyhyemmässä ajassa. Siinä on juuri sopivasti vaihtoehtoisia ratkaisutapoja ja valinnaisia tehtävätavoitteita. Kehuista huolimatta en voi arvostelussani sivuuttaa teknisiä ongelmia, joista maailmalla raportoidaan. Dishonoredin kehittäjät ovat joka tapauksessa luvanneet tutkia raportoituja ruudunpäivitysongelmia. Tekoäly osoittaa toisinaan kiehtovia inhimillisyyden piirteitä. Toisaalta kyse voi olla siitäkin, että minulle 60 ruutua sekunnissa ei ole mikään ehdoton minimivaatimustaso. Huonoa – Ilman ruudunpäivitysongelmiakin Dishonored 2:n laitteistovaatimukset ovat erittäin kovat. Naamari päähän ja menoksi! Vallananastaja on oikea noita-akka! Vartija halkesi riemusta nähdessään minut!. Sori, mutta olit väärässä paikassa, väärään aikaan… Ruumiin löytäminen nostattaa lähes poikkeuksetta paniikkimielialaa, kerran jopa niin, että eräs löydöstään pillastunut vartijaparka sytytti itsensä tuleen rynnätessään päistikkaa ulkotulta päin. Yleensä riittää, kun hankkiutuu välittömästä riesasta eroon. 28 . Lopussa hyydytään Dishonored 2 on harvinaisen nautinnollinen ja monipolvinen peli. Taistelutaidoiltaan ylikellotettu Corvoni tappoi kaiken, mutta vähempikin olisi riittänyt. Olin sen verran sitoutunut pelin tarinaan ja päähenkilön täyden potentiaalin lunastamiseen, että tutkin suunnilleen kaikki mahdolliset nurkat riimujen, kultarahojen ja taustatarinaa valottavien kirjoitusten ja ääninauhojen toivossa. aihetta odottaa mitään radikaaleja muutoksia tai parannuksia. Jälkimmäisen kohdalla deja vu -fiiliksiltä ei voi välttyä, jos on pelannut Titanfall 2:n kampanjaa, niin samankaltaisia ovat pelien aikamatkailupuzzlet. Tätä kirjoittaessani ensimmäinen ihmeparannuksia lupaava päivitys oli juuri ilmestynyt. Vaikka pelasin peliä kuin mitäkin tapposimulaattoria, Dishonored 2 tyytyi lähinnä paheksumaan pelityyliäni, ei sen suuremmin rankaisemaan siitä. Kokonaisuutena Dishonored 2 oli silti heittämällä vuoden paras yksinpelikokemukseni
Pieniä tarinoita väkivallasta Yksinpeli yllättää: odotin tarinaa alaikäisestä britistä, joka väen väkisin tunkee armeijaan mutta kohtaa (peli)raa’an sotatodellisuuden Verdunin liejuhelvetissä. Vasta kun Dicen jalka on sotkussa kuolleessa hevosessa polveen asti, ensimmäinen maailmansota vihdoin ja viimein Battlefieldataan. Samoin kaasua levitettiin koko rintamalohkoille, ja se olikin niin kammottavan hulppeaa ainetta, ettei sitä enää seuraavassa maailmansodassa käyttänyt kukaan. Lentomalli ei muutu, ainahan Bäfässä suihkuhävittäjä on lentänyt tiukasti kuin ensimmäisen maailmansodan hävittäjä. jalkaväkirykmentti eli legendaarinen Harlem Hellfighters. Toista, jopa kolmatta maailmansotaa on ruudulla käyty jo tarpeeksi. Saksa ja keskusvaltioiden näkökulma jätetään väliin, vaikka vuosisadan alussa natsit eivät olleet edes kiil. Tarinat ovat selvä tutoriaali moninpelille. Bäfä ykkösessä komisario Palmut operoivat vain (kloori)kaasukranaateilla, jotka nekin tappavat, jollei tempaise kaasunaamaria päähän, mutta vaikutusalue on pienempi. Moninpelinä tämä on sitä tuttua Battlefieldiä pienin muutoksin. Ehkä rohkea pystypäin kävely saksalaiseen konekivääritulitukseen ei toimi pelimekanismina. Ei mitään uutta länsirintamalle! No, ainakin loma on tehnyt Bäfälle hyvää, sillä teknisesti se on parasta laatua ja pyörii vauhdilla. 29 . Nykyään ensimmäinen maailmansotana tunnettu sota sai vähän myöhemmin pidemmän ja verisemmän jatko-osan, sekä rutkasti DLC-sisältöä, tunnetuimpana Korea, Vietnam, Afganistan ja Irak. Koko ajan huudetaan ja heilutetaan ruutua, nyt on meinaan sota! Seuraavaksi tutustutaan ensimmäisen maailmansodan tankkisodankäyntiin, pääosissa Mk.V Land Raider “Black Bess” ja sen ajaja, entinen autokuski Edwards. V aati vain yhden mitättömän tapahtuman, jonka seurauksena vuosina 1914–1918 käytiin niin kauhea sota, että se lopetti kaikki sodat. Välillä niskaan tuli tykistökeskitys, välillä kaasuhyökkäys. Yksinpeli onkin jaettu kuuteen sotatarinaan, jotka jakautuvat eri puolille maailmaa. Tarinankerronta nojaa vahvasti sotapelien ärsyttävään Shout & Shake -kerrontaan. Pelin tykistökeskityksistä puuttuu se jytinä, joka syntyy kun valtava määrä tykkejä ampuu miljoonia ammuksia. Niissä on myös loputon varasto raketteja ja kk-ammuksia, joilla ampumista helpottaa painovoiman eliminointi. Dice ottikin globaalimman näkökulman. Ehkä hyväkin, koska länsirintamalla enimmäkseen maattiin kylmissä juoksuhaudoissa rottien, ruumiiden ja punataudista johtuvan ripulipaskan seassa. Kolmannessa tarinassa lentokoneet lentävät taivaalle ja uskottavuus ulos ikkunasta. Aloituksessa pääosassa ovat amerikkalaiset, tai tarkemmin, se ainoa musta amerikkalainen joukkoosasto, 369. Vain muutama kenttä muistuttaa niitä Ranskan kuumaisemia, ja taistelutaktiikat ovat tutun moderneja. Siinä Bäfän moninpeli toki on akkuraatti, joskin sniputtajien määrä on moninkertainen todellisuuteen verrattuna. Yhdistettynä palokranaatteihin, kranaattispämmäyksen ärsyttävyys kohoaa ihan uusiin ulottuvuuksiin. Mukana myös annos sissisodankäyntiä. Tämä tankkiosuus onkin kevyesti paras, koska siinä on vähiten huutoa ja heilumista. Merkittävin on uusi, onnistunut moninpelimuoto. Tankit, koneet ja sotilaat näyttävät perinteisen hyviltä, mutta valoja savuefekteissä ammutaan niin railakkaasti yli että vähempikin riittäisi, varsinkin muodikas “en näe sisältä yhtään ulos kun valo häikii” pitäisi viedä bunkkerin taakse. Tarina kertoo huimapääuhkapelaajasta, joka oppii vastuuta. Plussaa siitä, että ympäristö hajoaa vielä entistä paremmin: kaupunki on matsin lopussa aika erinäköinen kuin alussa. Jos nosti päätä, siihen napsahti tarkk’ampujan luoti. Myös ässien ura katkesi alasampumiseen, sillä brittien kyvyttömän, takalinjoilla sherryä napsivan sodanjohdon mukaan laskuvarjojen käyttö ei sovi herrasmiehen kunnialle. Kun pelaajalle opetetaan jalkaväkisodan perusteet, harle-menejä tapetaan liukuhihnalla, dramaattisesti kaatuneesta kerrotaan nimi sekä syntymäja kuolinvuodet. Historia ei ole Battlefield ykkösen vahvuus. Nykystandardien mukaan lentoturvallisuuteen on kiinnitetty huomiota. Koneet on rakennettu titaanista, joten törmäykset eivät ole kohtalokkaita, ja kaiken vahingon voi korjata ilmassa. Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Dice/EA Minimi: Core i5 6600K/ 8 gt RAM, 3D-kortti Radeon HD 7850 tai GeForce GTX 660 Suositus: Core i7 4790/ 16 Gt RAM, Radeon RX 480 tai GeForce GTX 1060 Moninpeli: 24-64 Testattu: Quad Core 2600k (3.5 Ghz), 8 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX770 2Gt VRAM Ikäraja: 18 Battlefield 1 Nnirvi Euroopan länsirintamalla, ja jenkkien ensimmäinen Euroopan-pelastus esitetään hyvin alleviivattuna. Arvatkaa minkä väriseksi joku fokker on värittänyt kaikki pelin koneet. Ihanaa! Hyvästit automaattiaseille, ryntäilylle ja tankeille, tervetuloa pulttilukkokiväärit, pistimet ja asemasota! Kun kurotan toiveiden juoksuhaudasta kohti haaveiden kyyhkystä, todellisuuden tarkk’ampuja napsauttaa minua päähän. Pahus, onhan tämä jojotus kieltämättä ikuistettu pelissä Conquest-pelimuotoon. Mielikuvituksen voimaa Odotin mielenkiinnolla, miten Battlefield 1 pelittää tuon ykkösrähinän. TAISTELUKENTTÄ PALAA Seuraavaa maailmansotaa odotellessa pelatkaamme sitä sarjan ensimmäistä, tietysti mitään historiasta oppimatta. Olin varma että painopiste on to korpraali Hitlerin silmissä. Sitten hyökättiin taistelemaan jostain hyvin turhasta kohteesta, jonka vastapuoli valtasi pian takaisin. Oikeasti minua harmittaa saksalaisten (yksinpelissä) se ainoa taivaalla näkyvä kone. Siksi sitä kutsuttiin vain nimellä “suuri sota”, jossa keskusvallat eli Saksa, Turkki ja Itävalta-Unkari taistelivat ympärysvaltoja (Britannia, Ranska, Venäjä, plus viiveellä Italia ja Yhdysvallat) vastaan. Mutta muuten Albert Ball kääntyy haudassaan. Ajan lentokoneet ovat mallia naru ja kangasrakenteet, lähellä leijoja, mutta edellisbäfien ässien ei tarvitse pelätä. Sodassa varsinkin brittilentäjiä kuoli kuin kärpäsiä, koska heitä ei ehditty juurikaan kouluttamaan. Toisaalta, Saksalla on Erich Maria Remarquen kuolematon kirja “Ei mitään uutta länsirintamalta” elokuvaversioineen, kyllä se yhden pelin voittaa. Fokker Dr.I, kuuluisa kolmitaso-Fokker, on malli jonka saivat vain Saksan parhaat ässät, kuten Manfred von Richthofen, jonka tunnisti ainutlaatuisesta punaiseksi maalatusta koneesta
Battlefield 1 Neljäs tarina kertoo minulle tuntemattomasta kahakasta, jossa Italia kohtaa Itävalta-Unkarin vuoristosodassa. Jos hyökkääjä pääsee loppuun, se voittaa. Enimmäkseen temput ovat yksipuolisia ja tutoriaalin maku turhan vahva. Moninpelin pelastaa Operation, Rushin jopa 64 pelaajan evoluutiomuoto, joka on ehdottomasti parasta mitä peli tarjoaa. Jakson uutuus on opettaa hevoisella ratsastaminen, muuten meno on perusmättöä. Conquest on se tuttu jopa 64 pelaajan pelimuoto, jossa juostaan ympäri kenttää ja vallataan lippuja kunnes menetysmittari on täynnä. Vaikka Conquest on ihan kivaa ja toimivaa, sitä on pelattu jo vuodesta 1942. Joukossa on hyvä olla Moninpeli on Battlefieldin sielu. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen hyökkääjä saa tuekseen behemothin, koska muuten sillä ei olisi mitään saumaa voittaa, ja vasta päivityksen jälkeen se sauma löytyi. Sen perusongelma on jatkuva hölkkä ympäri karttaa. Mikäs siinä, Bäfähän on ollut aika parhautta 64 pelaajan matseineen. Osuus on osa kaksi jalkaväkikoulutuksessa. Kun ja jos toinen puoli joutuu liikaa tappiolle, avuksi annetaan behemoth, eli iso sotakone tyyliin tykkijuna, ilmalaiva tai sota-alus. Kuudennessa osassa ollaan Arabian Lawrencen jalanjäljillä Arabiassa. Näin varma tappio saattaakin kääntyä voitoksi, varsinkin zeppeliinillä, jolla voi vallata komentopisteitä. Ei ole moninpeTaistelu Alppien herruudesta! Minä ja keisarilliset kaverini vaanimme raunioissa.. Hyökkääjä voittaa jos jyrää kaikki kentät. Komentopisteet vaihtavat omistajaa liian nopeasti, koska kaappaaminen ei kestä kuin hetken. Kuuden kyyhkyn jälkeen peli on poikki. Eli jos joku ampuu minut pistoolilla, se pistooli on OP (ylitehokas), ja Pyhän Balanssin nimessä sen vahinkoa pitää laskea. Tässä Rushissa uutta on puolustajien mahdollisuus kutsua tykkitulta hyökkääjien niskaan, mutta jotenkin nyt homma ei vain toiminut. Ja kun sotilaatkin vilistävät kuin minkit keväällä, sodassa on liian hengästyttävä tempo ja se hajoaa ympäriinsä. Ohi. Ihmettelinkin seesteistä alppikarttaa moninpelissä. Siinä ensimmäisen maailmansodan teema näkyy siinä, että peli kaivautuu vanhoihin juoksuhautoihinsa pitääkseen tutut asemansa. Kenttiä on niputettu kahdenkolmen kappaleen operaatioihin, ja yksi kenttä on vielä jaettu noin viiteen sektoriin. Yllättäen entinen suosikkini Rush ei jaksanut kantaa. OK, univormut ovat sentään eri, mutta joka sotilas käyttää täsmälleen samoja kamoja. Epäilen, että syy on myyttinen “balanssi”. Anssi Balanssi Ratkaisu, jota minun on vaikea sulattaa, on jokaisen osapuolen mankelointi identtiseksi. Koska Arabian Lawrence on jo saanut oman klassikkoelokuvansa, turkkilaisten kauhu on Laurin joukoissa pörräävä beduiininainen. Rush ohjaa taistelun polttopisteisiin, ja siksi rakastuin pelimuotoon Battlefield: Bad Company 2:ssa, jossa se toimi älyttömän hyvin. Team Deathmatchin on tietysti oltava aina mukana, uutena pelimuotona yrittää 24 pelaajan War Pigeon, jossa napataan kirjekyyhky, viedään se oikeaan paikkaan ja sitten vastustajat saavat tykkitulta niskaan. Sama koskee sen tynkämuotoa, Dominationia. Ideahan on hyökätä ja vallata kaksi komentopistettä, jolloin seuraavat kaksi avautuvat vallattavaksi. 30 . Joka sektorilla on kaksi komentopistettä. Yksinpelikamppis on ehkä keskitasoa pätevämpää jälkeä, mutta en minä sen takia peliä ostaisi. Hyökkääjällä on vain rajoitetusti elämiä, ja puolustaja voittaa kolmen onnistuneen puolustuksen jälkeen. Viidennessä osassa noustaan Gallipolin rannoille turkkilaisia vastaan toisessa aika laimeassa perusrykäisyssä, jossa aussiveteraani ottaa siipiensä suojaan sen nuoren väärän iän ilmoittaneen vapaaehtoisen, ja häntä suojatessaan valtaa yksin turkkilaisten linnakkeen. Yksi syy on 24 pelaajan katto, mutta ei hätää, sillä..
Sen sijaan ensimmäisen maailmanpalon henkeä luodaan lyömällä joka helvetin aseeseen kiinni mielikuvituspistin, vaikka esimerkiksi konepistoolien pistimet kautta aikain voi laskea yhden käden sormilla. On puoliautomaattikivääreitä sekä yllättäen jopa konepistooleita, kuten kaikkien konepistoolien isä MP18. Addiktiokranaatti jäi siis suutariksi, mutta miksi. No, Battlefield 1 saanee perinteiset neljä laajennusosaansa, ehkä niissä länsirintamalle kuuluu jotain oikeasti uutta. Koska pelissä on myös normaali meleehyökkäys, pistinhyökkäys on turhake. No, kieltämättä pelatessa oli hauskaa, eikä se tuntunut työltä, mutta kun löin pelin kiinni, ei tullutkaan ikävä seuraavaa sessiota. Liike sujuu, mutta nurkkien takaa kuikuilu on tehty tosi huonosti. Onneksi jo ensimmäisessä maailmansodassa oli tosi tehokkaita panssarintorjunta-aseita, tosin kaikki käytännössä Assaultien listoilla. Ehkä jatko-osakrapula vaivaa, koska sisältö on liian tuttua. Battlefieldissä on tärkeää sujuva eteneminen, ja sen soltut osaavat melko hyvin. Toinen kehityspuu on luokkakohtainen, ja ne luokat ovat Attacker (konepistooli, AT-aseet), Medic (puoliautomaattikivääri), Support (kk, kranaatinheitin) sekä Scout ((kiikari)kiväärit). Mutta kuka edes käyttää normikivääriä, kun tarjolla on leegio loppusodan hämäriä kokeilukappaleaseita. Hevosmiesten taitotoimisto kertoo Ajoneuvoista kiinnostavin on hevonen. Liikkuminen on muuten edelleen hyvin liukasta, esteet ylitetään nätisti ja oviin ei takerrella. Niissä on sisällä joku V8 tai V16, kun ne kiitävät omistamassa taistelukenttää. Siege on tainnut opettaa minut pahoille tavoille, syön mieluummin tuhtia taktiikkapiirasta kuin sekametelisoppaa. Muuten mennään jokseenkin Bäfien peruskalustolla. Toinen on yleinen, ja sen levelöinnistä palkitaan War Bondseilla, joilla avataan uusia aseita ja varusteita. Moneen aseeseen saa auki jopa yllättävän modernin oloisia optisia tähtäimiä. Lentokoneissa on samantyyppinen rytmitys. Medic jakaa terveyttä ja herättää henkiin vaikka sitä on pelatessa vaikea uskoa, sillä tätä luokkaa pelataan että saadaan käyttöön yksi pelaajien suosikkiaseista, Selbstlader 1916, ja parantaja Hippokrateen korvaa Tappo-Kratos. Pelissä on pieniä ja isoja tankkeja, joissa ei alkuperämaata kysellä. Bäfä nelosessa aloin jo vähän kyllästyä ja epäonnistuneen Hardlinen jätin väliin, joten olin varma että tauon jälkeen Bäfä taas maistuu, betakin kun lupaili hyvää. Sota, sota ei muutu Battlefield 1 on varmaa, laadukasta työtä, mutta se ei ota minkäänlaisia riskejä. Tosin ilman sitä kaikki käyttäisivät vain sitä parhaaksi miellettyä asetta, mikä sekin olisi toki hölmöä. Mikäli sitä edes halutaan, sillä suurin osa ihmisistä pelaa tätä noin viidettätoista Battlefieldiä täysin onnessaan. Lisäksi pelissä on erikoisluokkia, kuten panssaroitu Sentinel sekä liekinheitinja panssarintorjuntaspesialistit. Pelissä kaikki aseet ovat kaikille yhteiset. “Hauskasti” muuten juuri pelin kenttätykeistä puuttuvat kaikki mahdolliset tähtäimet. Tankit eivät ole historiallisen hitaita ja epäluotettavia, vaan M1A2 Abramsin veroisia tuhoaseita. Balanssia ei ole, koska se on jokaiselle ihan oma, ja aseiden jatkuva säätäminen tilastodatan mukaan samaan demokraattiseen DPS-lukemaan (vahinkoa sekunnissa) on jotenkin hölmöä. Nyt ensimmäinen maailmansota on vain kangas, jolle maalataan siitä perinteinen, nopeatempoinen fantasiaversio. Kuten aina, taitavissa käsissä nämä on voittajia, ja kuten aina, idiooteille nämä ovat yhden hengen takseja joilla ajetaan vastustajan takalinjoille laskuvarjohyppimään. Syy lienee se, että jokainen voi nyt käyttää pistinhyökkäystä, jossa rynnijä liikkuu nopeammin, ohjautuu heikommin mutta kestää paremmin vahinkoa. 31 Hyvää + Teknisesti vaikuttava, ja muutenkin Dicen perinteistä laatutyötä. 87 Perinteisen laadukas Battlefield ensimmäisen maailmansodan skinillä. Se onnistuu, jos löytää mystisen hotspotin, mutta systeemi on täysin kivikautinen. Kamat auki Hahmonkehitys etenee kahdella rintamalla. Sen sijaan että aseeseen avataan lisäosia, avataankin sen uusia malleja. Onneksi ensimmäinen autogiro neitsytlensi vasta 1923, muuten pelissä olisi varmaan näiden esihekojen taisteluversioita. liä, jonka foorumeilla ei ole käynnissä ikuista taistelua kosmisesta balanssista, raivolla joka saa Michael Moorcockin nauramaan. Oikeasti joka maan jalkaväellä oli pääaseena oman tuotannon pulttilukkokivääri, eli brittien Lee-Enfield Mark.I, Venäjän Mosin-Nagant m1891, saksalaisten Gewehr 98, Itävalta-Unkarin Mannlicher 95 ja Italian Carcano 1891. Tykkien vetämisen sijasta sillä kiidetään maastossa, Mount & Bladen tyyliin muita miekalla hakkaamassa. Silti Rainbow Six Siegen jälkeen Bäfä tuntuu vähän jälkeenjääneeltä. Historiallisesti alkeellisempi sotiminen on missattu mahdollisuus, ehkä konepistoolien poistaminen tai rankka rajoittaminen olisi toiminut. Joissain on tähtäin, joissain vähemmän rekyyliä, joissain enemmän ammuksia. Yhdistettynä snipuihin, pelaaminen avokentillä on yhtä juhlaa takalinjojen heitinmiesten vielä ylväessä kranua asemiin. Tarviiko peli laumaa erilaisia pulttilukkokivääreitä. Support saa tosi nopeasti auki aseen joka pudottaa pelin pisteitä: kevyen kranaatinheittimen. Mitä tuliaseisiin tulee, käytännön pesäero moderniin sodankäyntin jää vähäiseksi. Sacre bleu! Tyylitön saksalainen tankki! Zeppeliini esittää kappaleen Whole Lotta Flak, seuravaksi Stairway to Ground.. Yhteistyö maaston kanssa sujuu niin ja näin, usein kyyryssä eteneminen tai maassa ryömiminen lopetetaan minulta kysymättä. Näihin housuihin pääsee löytämällä kentältä tarvikelaatikon. Mikseivät aseet per osapuoli ole nimeltään oikeita, mutta olisivat ominaisuuksiltaan identtisiä. Support jakaa ammuksia vähän suuremmalla innolla kuin medic terveyttä, koska muuten kranaattispammi ei pysy käynnissä. Myös takkuilu liikkumisessa ja räjähteiden ylikäyttö alkoivat rassata minua ihan oikeasti, ja muutenkin tuntui että pelin tempo on lähempänä Call of Dutya kuin muistikuviani edellisistä Bäfistä. Huonoa – Taktiikkaa korvataan liikaa juoksentelulla ja räjähtelyllä. Ne jaetaan kuuden hengen Landshipeihin, jotka ovat kuin liikkuvia linnoituksia, neljän hengen Heavy Tankeihin ja yhden hengen Light Tankeihin. Keräilyvaisto on huonosti valjastettu: tarpeelliset peruskamat saa auki vauhdilla ja arpa-arkuista saa vain aseskinejä. Monen hengen pommikone, kahden hengen rynnäkkökone ja yhden hengen hävittäjä uhmaavat aerodynamiikan lakeja
Sukellusvenemäisinä teräspötkylöinä kuvatut avaruusristeilijät ottavat yhteen kuin merirosvoelokuvissa: kyljet vastakkain täyslaidallista ampuen. Infinite Warfaren visio luonnonvaroiltaan köyhtyneen Maan ja sen mineraaleja täynnä olevien ulkosiirtokuntien välille puhkeavasta sodasta ei ole täysin epäuskottava, mutta erityisen kovasta tieteiskuvitelmasta ei ole silti kyse. Aurinkokunta vaikuttaa kaikkein elinkelvottomimpia kolkkia myöten kolonisoidulta, Mars on osittain maankaltaistettu, avaruus on täynnä massiivisia ihmisrakennelmia ja matkat planeetalta toiselle taittuvat ylivalonnopeudella minuuteissa. Vastuu painaa miestä, sillä Reyes inhoaa ajatusta omista miestappioista.. Erityisen vaikuttavia ovat tehtävät jäätyneen valtameren peittämässä Jupiterin Europa-kuussa ja hiilivetyjärvien ja rikkonaisten rotkojen täplittämässä Saturnuksen Arvosteltu: PS4, Saatavilla: PC, Xbox One Versio: myynti Moninpeli: on Ikäraja: 18 Call of Duty: Infinite Warfare Tuomas Honkala Tarinan päähenkilö Nick Reyes (keskellä) saa yllätysylennyksen avaruuslentotukialus UNSA Retributionin päälliköksi. Call of Duty: Infinite Warfare sovittaa tämän luokkajakoallegorian avaruuslentotukialukselle. Yhdessäkään tehtävässä ei harhauduta Pluton tuolle puolen jatkuvaa Kuiperin vyöhykettä kauemmas. 32 KAHDEN KERROKSEN AVARUUSMERIJALKAVÄKEÄ Lontoolaisessa hienostotalossa talon isäntäväki asui yläkerrassa ja palvelusväki alakerrassa. Visuaaliset yhtymäkohdat Taisteluplaneetta Galacticaan (siihen uuteen) eivät liene mitenkään tahattomia. Sitten alkaa tapahtua… K auaskantoisesta nimestään huolimatta Call of Duty: Infinite Warfaressa ei kolkutella universumin äärilaitoja, vaan tulevaisuuden sota rajoittuu ”vain” omaan aurinkokuntaamme. Infinite Warfare on militaristisella paatoksella ladattua avaruusoopperaa, mutta sillä on silmää myös tähtitieteelliselle tarkkuudelle. Kaukaiset taivaankappaleet on kuvattu nykytietämyksen valossa varsin uskottavasti
”Et taitaisi pystyä samaan, kiäh-kiäh” taistelutoveri kiusoittelee Ethania, kun kerrostalon korkuinen kävelevä tankki lanaa vihollisasemat atomeiksi. Suosikkini oli edesmenneen jyväjemmarin aivot saanut joviaali sotilasorobotti E1N eli ”Ethan”, jolle on kirjoitettu pelin hauskimmat repliikit. Onko tuo ystävä vai vihollinen. Viime vuosien Call of Dutyissa on kiinnitetty enemmän ja enemmän huomiota asetasapainoon eli siihen, että mikään pyssy ei nouse keskiarvon yläpuolelle selvästi muita parempana. Kuka minua ampui ja mistä. Se oli ainoa pomminvarma keino lanata suuria viholliskeskittymiä nopeasti. Ethan on kovin jermu kaikista, vaikka esittääkin aina nöyrän vaatimatonta. Vaikka Excelissä validoitu asetasapaino on ihan kannatettavaa moninpelin kannalta, yksinpelissä tasapainosta on lyhyt matka siihen, että kaikki aseet tuntuvat kompromisseilta. Ehdottomasti, ne ovat oikeastaan pelin parasta antia. Jackalilla ei ole juurikaan inertiaa, se liikkuu tasan sinne minne ohjainta painaa. Kysymyksiä, joilla ei haluaisi vaivata mieltään kesken kiivaan tulitaistelun… Marsilaisten hyökkäys Alitehoiset aseet ovat oikeastaan kauhea sääli, sillä tämä ominaispiirre luo aivan tarpeettoman synkän varjon muuten erittäin onnistuneen yksinpelikampanjan ylle. 33 . Vaikka laivalla ei olekaan hirveästi tekemistä, pelkkä ajatus siitä, että koko tämä mikrokosmos on langennut pelin päähenkilön vastuulle, antaa kampanjalle kummasti ryhdikkyyttä. Vastassa on paitsi vihollisten taistelukoneita, myös suurempia fregatteja ja taistelulaivoja, joilta voi tyydyttävästi tykittää puolustuslaitteet ja moottorit komponentti komponentilta paskaksi. Edes headshotissa ei ole mitään tyydyttävää, kun seurauksena on lähes poikkeuksetta pelkkä avaruuskypärän murtuminen. ”En, mutta pystyisin kyllä tekemään saman sinulle”, botti kuittaa takaisin. Nope.. En toki olisi pahastunut, vaikka Jackalavaruustaistelukoneen hallinnassa olisi ollut vähän simulaattorimaisempaa otetta. Vaikka Jackalin ohjailu muistuttaa näennäisesti lentämistä, käytännössä ohjausmalli on pitkälti rinnasteinen perinteisten räiskintäpelikontrollien kanssa. Romanssia ilmassa…. Tämä oli valitettavasti hallitseva tunteeni Infinite Warfaren kampanjassa, jossa en kerta kaikkiaan kyennyt valitsemaan suosikkiasettani kaikista tasaisen alitehoisilta tuntuvista huonoista vaihtoehdoista. Rakenteeltaan kyse on kenties uskaliaimmasta Call of Duty -yksinpelikampanjasta koskaan. Se ei silti ole Infinite Warfaren koko kuva, sillä peli sisältää yllättävän monta jaksoa Jackaliksi ristityn avaruustaistelukoneen ohjaimissa. Aika velikulta! Call of Duty: Infinite Warfaren avaruustaistelut ovat yllättävän viihdyttäviä, eikä silmäkarkissakaan säästellä. Sivusuunnassa vihollisen ympäri kiertäminen eli suomeksi strafettaminen on mitä luontevin taistelutaktiikka. Jalkaväen taisteluissa Infinite Warfare ei juurikaan eroa siitä mitä parissa edellisessä Call of Dutyssa on nähty. Titanissa, joiden vieraat maisemat ovat ilmiömäisen komeita. Liikkuvat eteen Call of Duty on Call of Duty avaruudessakin, joten näkökulma on ensisijaisesti miehen ja pyssyn, niin kuunkamaralla kuin avaruuslentotukialuksen kannella. Alitehoisten aseiden lisäksi minua vaivasi heikko tilannetietoisuus. Mikä vallan ja voiman tunne – kävelevä tankki laukoo tuhoisia ohjuskeskityksiä suoraan pelaajan komennosta! Nora ”Salt” Salter on päähenkilön uskottu nainen. Maisemat ovat vangitsevia ja moni välinäytös onnistuu säväyttämään, mutta silti jokaista Hollywood-hetkeä kohden Infinite Warfaressa on ainakin kymmenen sellaista, joissa vain ryynätään jotain harmaanruskeaa putkea eteenpäin hirveää miesylivoimaa vastaan. Puitteet ovat futuristiset, aseet tunnistamattomia ja rakettirepuilla hyppiminen ja seiniä pitkin juokseminen on uusi normaali. Ovatko Jackal-jaksot sitten hauskoja. Kampanja on rakennettu avaruuslentotukialus UNSA Retributionin ympärille, jonka komentosillalle ja lentokannelle palataan uudelleen ja uudelleen. Vaikka komentajakapteeniksi pyytämättä ja yllätyksenä ylennetyssä päähenkilössä on vähän seipäännielleen kuoripojan vikaa, oma iskuryhmä koostuu muuten hyvistä ja persoonallisista tyypeistä. Kun hyvää pyssyä ei löytynyt, viholliset tuntuivat pelin alusta loppuun ihan kauheilta luotisieniltä. Koiratappeluissa automaattitähtäystä tosin on omaan makuuni pikkuisen liikaa, tähtäin kun suorastaan liimautuu viholliseen kiinni. Huomasin turvautuvani kampanjan loppua kohden enemmän ja enemmän käsikranaattispämmiin
Kategoriasta löytyy muun muassa energia-ase, joka losauttaa vihollisen veriseksi möhjöksi kuin mädän vesimelonin. Sotilasalan yrityksiä on puolentusinaa ja niillä jokaisella on omat prototyyppinsä, joten metapelin unlockit eivät ei ihan heti lopu kesken. Tussareissa on vaihtoehtoisia tähtäysasteita ja tulimoodeja, jopa sellaisia, että hassunnäköisen kiväärin voi katkaista kahdeksi pistoolimaiseksi irtoaseeksi lähitaistelua varten. Työnantaja ilmoittaa jokaisen matsin alla kolmesta toissijaisesta tavoitteesta, jotka täyttämällä ura urkenee. Huonoa – Ylikestävät viholliset pakottavat ylivarovaiseen pelityyliin. Arvosanani ei olennaisesti muuttuisi, vaikka kokonaisuudessa huomioitaisi Infinite Warfaren Legacy Editionin mukana tuleva Modern Warfare: Remastered. Urakehitys ei ole mitenkään merkityksetöntä, sillä mitä korkeammalle firman hierarkiassa ylenee, sitä parempia prototyyppiaseita (loottia) firman arsenaalista voi lunastaa. Nähdäänpä pelissä sellainenkin ihme kuin tarkkuuskivääri, joka muuttuu nappia painamalla hätävararynkyksi. Metapelin rinnalla tapahtuu toisaalta myös normaalia moninpeliuralla etenemistä ja varusteiden avaamista. Kentät ovat uusia, mutta suosituimmat pelimuodot edelleen ihan samoja, joita olen hakannut jo vuosia. Yksinpelin varusteluoptiot ovat jostain syystä niukennettuja, tehtävään valittavaa pääasetta ei esimerkiksi voi kustomoida kuin tähtäimellä ja kahdella muulla lisäpalikalla. Moninpelinä Remastered on sentään rempseästi epätasapainoinen, mikä on omalla tavallaan viehättävää ja toisella tavalla kämppereiden taivas. Prototyypit ovat nimettyjä muunnelmia Infinite Warfaren perusaseista höystettynä paremmilla suoritusarvoilla tai muilla lisäominaisuuksilla. Lisämotivaattorina sivutehtävien suorittajat palkitaan paremmilla varusteilla kuin juonen päälankaa pitkin kiirehtijät. Moninpelissä lisäherkkuja voi kiinnittää vaikka viisi plus tähtäimen. Koska pidän Modern Warfaren yksinpeliä totaalisen yliarvostettuna. Arvoasteikolla Common, Rare, Legendary ja Epic rankattu loot ansaitaan hedelmäpelissä, jota pääsee pelaamaan aina, kun pelitilille on kertynyt 10 tai 30 dekryptauspolettia. 83. Se oli pelin kenties haastavin tehtävä, mutta ei millään muotoa epäreilu. Kyllä kai, mutta ei erityisen freesiä. Palkinnoista huolimatta Infinite Warfaren yksinpeli ei vie keräilyvimmaa samalle tasolle kuin moninpelinsä. Call of Dutyä kehittävät päätiimit Infinite Ward (Infinite Warfare), Treyarch (Black Ops III) ja Sledgehammer Games (Advanced Warfare) kehittävät omien sanojensa mukaan omia juttujaan, mutta selvästi ne myös hyödyntävät surutta toistensa asteittaisia innovaatioita. Eihän se tietysti Harringtonin vika ole, että hänet pakotetaan puhumaan kuin Ruuneperi, pelaaja voisi melkein yhtä hyvin olla radioyhteydessä aidon ulkoavaruuden valloittajan kanssa… Päähenkilön kipparoimasta lentotukialuksesta saadaan myös hyvä veruke perinteisen lineaarisen kampanjarakenteen rikkomiselle. Astetta vähäisempi sotku syntyy käsilaukkuun sopivalla sädettimellä, jonka osuma haihduttaa vihollisen kimaltelevaksi keijukaispölyksi. Aselabraan retki kulkee, siihen Europan talvi sulkee, ja kaunis on tie, kun retkemme vie kautta suuren talven ihmemaan. Zombitappajaisten höyrähtänyt kasariteema on sinänsä ihan hauska. Loottisysteemi astuu kuvaan siinä, että pelin jokaisesta aseesta on olemassa lukemattomia nimettyjä variaatioita, siis muitakin kuin edellä mainitut firman prototyyppipyssyt. Miksi. Infinite Warfaren mauste soppaan on loottisysteemi, jonka puitteissa ansaitaan parempia versioita pelin perusaseista. Yksinpelinä Call of Duty: Infinite Warfare on pätevää militääriscifiä. Niinpä Infinite Warfareen on lainattu Advanved Warfaren liikkumismalli (seinillä juoksu ja avustetut hypyt) ja Black Ops III:n hahmoluokat ja niiden hetkellisesti aktivoituvat supervoimat. Pidin erityisesti tehtävästä, jossa iskettiin sotavankeja kuljettaneeseen vihollisalukseen. Kiva! Todellista scifi-eksotiikkaa mielivät voivat turvautua muutaman käyttökerran raskaisiin aseisiin. Tämä kirjoitus perustuu osittain Activisionin Lontoon liepeillä järjestämään kolmipäiväiseen arvostelutilaisuuteen. Miehistö on eliminoitava systemaattisesti ja hälytyksiä aiheuttamatta, muuten riskinä on vankien teloittaminen. Onko moninpeli kivaa. Vastapainoksi on lausuttava, että Infinite Warfaren futuristiset aseet ja tähtäimet ovat jo itsessään huomattavan muuntautumiskykyisiä. Hutisuoritukseksi laskisin Game of Thrones -tähti Kit Harringtonin esittämän marsilaisfasistin, joka jää pääpahiksena aivan liian etäiseksi ja irralliseksi siitä, mitä pelin aikana oikeasti tapahtuu. Vaikka edut ovat sinänsä marginaalisia, jokainen varmasti ymmärtää, että pienikin etu on kilpailullisessa moninpelissä kullanarvoinen. Moninpelinä se maistuu kausipäivitykseltä, jota en Black Ops III:n jäljiltä oikeastaan osannut edes kaivata. Loot-systeemi tuntui arvosteluhetkellä varsin kitsaalta, mutta varusteiden esiintymistodennäköisyyttä ollaan tiettävästi muuttamassa anteliaammaksi. Tukialuksen komentajakapteenina pelaaja on vapaa suorittamaan tarpeellisiksi katsomiaan sivutehtäviä, joita valitaan komentosillan suurelta avaruuskartalta. Olet tähtäimessäni. ”Sinun liikkeesi, kelmi!” Kit Harringtonin pahistelu ei vakuuta. Infinite Warfaressa on myös metapeli, jossa moninpelaajat rekrytoidaan sotilasalan yritykseen. Taisteluissa ei hirveästi tee mieli liikkua. 34 . Poletteja tienataan muutamia kappaleita per matsi tahdilla tai sitten kovalla rahalla ostamalla. Sivutehtävät ovat yllättävän mielenkiintoisia, erityisesti ne, joissa hiiviskellään ja soluttaudutaan. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, kun vaihtoehtona on Titanfall 2, en usko, että uuden Call of Dutyn moninpeli houkuttelisi edes anteliaammalla lootillaan. Call of Duty: Infinite Warfare Hyvää + Painottomuudessa taistelu ja Jackal-taistelukoneella lentely värittävät muutenkin onnistunutta Call of Duty –kampanjaa. Call of Dutyn neljän pelaajan co-op-zombimoodi ei edelleenkään kiinnosta minua pätkääkään, sillä siinä yhdistyy kaksi eniten inhoamaani räiskintäasiaa: samanlaisina toistuvien välivaiheiden ulkoa opettelu ja loputtomasti sikiävät viholliset. Tavoitteet ovat sinänsä abstrakteja, esimerkiksi tapa vähintään 10 vihollista tai pelaa matsi Warfighter-hahmoluokalla. Tätä siis tarkoittaa hajota atomeiksi! Lisää samaa Moninpelinä Infinite Warfare tuntuu niin hyvässä kuin pahassa edellisten Call of Dutyjen kausipäivitykseltä
Sitä en ymmärrä, miksi Electronic Arts ajoitti Titanfallin kahden jätin, Bäfän ja Codin, väliin. Mr Robot Ensimmäinen Titanfall erehtyi jättämään oikean yksinpelin pois, kakkonen korjaa virheen korkojen kanssa. Tulta munille! Oho, olenpas minä liekeissä! Titanfallista vastaa Respawn, jonka perustajat ovat vastuussa sellaisesta pikkupelistä kuin Call of Duty: Modern Warfare. Jatkokin melkein onnistuu, mutta Tone tajuaa väistää eikä murskaudu paikalle rysähtävän Scorchini alle. Jollei idea sitten ole syödä scifistisen Infinite Warfaren myyntejä, jotka ovatkin olleet yllättävän heikot. Cooperin ja BT-7274:n välille syntyy Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Respawn/EA Minimi: Intel Core i3-3600/ 8 Mt RAM, Geforce GTX 660 2Gt tai Radeon HD 7850 2Gt Suositus: Core i56600/16 mt RAM, Geforce GTX 1060 6Gt tai Radeon RX 480 8Gt Moninpeli: 5x5-8x8 Testattu: Quad Core 2600k (3.5 ghz), 16 mt RAM, GeForce GTX770 2Gt VRAM Ikäraja: 16 Titanfall 2 Nnirvi Todiste siitä, että tapoin ainakin yhden pilotin. Yksinpeli ei olekaan mikään naamioitu tutoriaali tai moninpelikenttien synkkä kierrätys, vaan liikuttava kertomus miehen ja Vanguard-luokan titaanin ystävyydestä sovitettuna Tähtien sodan juoneen. Varmaan ihan täysin sattumalta, vaikka Respawn on tekemässä myös oikeaa Star Wars -peliä. Kun kapteeni Lastimosa heittää veivinsä, Cooper perii hänen titaaninsa ja paljastuu luonnonlahjakkuudeksi. Sitä vastaan taistelee Korpimaan (Frontierin) militia. Titanfall 2 vetelee vähän samoista naruista, eli lihan ja metallin ystävyydestä, mutta vähentää pikkupoikia ja lisää huomattavasti enemmän tappamista sekä räjähdyksiä. 35 . Kummankin osapuolen sotilaseliittiä ovat titaanipilotit, jotka joko istuvat tonnien painoisen taistelurobottinsa päässä tai kieppuvat kentällä supersotilaina. Vastaani liukuu polvillaan vihollispilotti, jonka yhtään panikoimatta eliminoin tarkalla päälaukauksella (no tämä voi olla vähän fiktiota). Titanfall 2 todistaa, ettei sen suosio ollut vahinko. ROBODROP It’s raining men, titanfalleluja, metal men, amen! I’m gonna run on the wall, and get myself a Titanfall! It’s raining them, every specimen, rough and tough and strong and mean! A h tätä liikkumisen vapautta! Juoksen vaakasuoraan seinällä, huolettomasti eliminoiden matkalla pari sotilasta yhdellä haulikon laukauksella. Kaikkihan ovat nähneet Disney-tuotokset murskaavan hienon animaatioelokuvan Rautajätti (The Iron Giant, 1999). Taistelussa IMC:n kontrolloimalla Typhoon-planeetalla militian perusmosuri Jack Cooperin ura edistyy. Aina kannattaa harjoitella! Pahuus kulkee edelleen nimellä Interstellar Manufacturing Corporation (IMC), joka jatkaa kapitalisteille perinteistä uudismaailmojen riistoa. Lähetän kiertoradalle kutsun omalle titaanilleni ja sokaisen Tonen liekkikranaatilla. Seurauksena ympärilleni alkaa sataa 40 millin kranaatteja, joten leiskautan itseni vaijerilla turvaan vastakkaisen talon ikkunasta sisään. Eikä näille jäteille tulisi mieleenkään sanoa ”I am not a gun”, ehei. BT-7274 ei ole vain älytön kone, vaan uutta isäntäänsä monipuolisempi keinopersoona. Roboräiskintä vetää moninpelinä kaikista oikeista naruista, ja yksinpelikampanjakin on poikkeuksellisen hyvä. Sähkösumuisten vuorten titaani saa minut tuntemaan itseni pieneksi.. Leiskautan itseni ohjaamoon, ja koska Scorch käyttää aseena tulta, annan palaa. Kuin groteski joulutonttu, Tone-luokan titaani kurkistelee ikkunasta sisään viimeistelläkseen sen minkä aloitti. Ikävä kyllä, myös Titanfall 2 on ilmeisesti tosi kaukana ykkös-Fallin myynneistä
Se, että eri aseluokat (rynkyt, kevyet konekiväärit, konepistoolit, kiikarikiväärit, räjähdeaseet) ovat selvästi erilaisia ei vielä ole saavutus, mutta se on, että saman alalajin aseet ovat yksilöitä! Kun pilotti on kentällä, alkaa laskuri tikittää. Merkittävintä on että pilottien vauhtia on jonkin verran vähennetty: peli on nyt nopeaa mutta ei ylinopeaa. Olen vaikuttunut pilottien aseistuksesta. Moninpelin peruskaavassa ensin kentälle hyppäävät dropshipistä pilotit, ja moninpelin pilotit ovat Jack Cooperia huomattavasti monipuolisempia. Lisäksi meno on nopeaa vipeltämistä, joskaan ei yhtä nopeaa kuin edeltäjässä. Suurin yllätys on Quantum Breakin tontille tunkeutuminen harvinaisen ketterällä aikamatkailutematiikalla ja kekseliäällä pelimekaniikalla, mutta jospa lopetan spoilailun tähän ennen kuin Honkala vaatii lisenssimaksuja. Tonen ajan kanssa aktivoituva voimakas Core-hyökkäys on ohjuspilvi. Kerronta kulkee, QTE on minimaalista ja kuivan hauska BT-7274 on hyvä hahmo. Mutta yksinpelin voima on siinä, että se ei tyydy vain pelin sinänsä erinomaiseen ampumiseen ja erilaisiin aseisiin. Erikoistemppu on luotain, jonka pulssi paljastaa viholliset, ja suojautumiseen on koko ”vartalon” edestä peittävä suojakilpi. 36 . Sen pääase on 40 millin tykki, ja kun kohde on lukittunut, sitä voi röpöttää hakeutuvilla ohjuksilla. Avomaastossa pilotti on toki vain maalitaulu, mutta kun pilotti pääsee häiriköimään titaanintorjuntaaseellaan, se on aina huono juttu. Yksinpeliosuus ei ehkä ole maailman pisin, mutta riittävän pitkä ja läpikotaisin viihdyttävä. Pilotit pystyvät samaan kuin murrosikäisen vanhemmat eli hyppimään seinille. Mutta ei tässä vielä kaikki. Hyppyköysi tekee heistä Batmaneita yhtä riemukkaan toimivasti kuin Dying Lightissa. Vauhdilla paljastuu että IMC on kehittämässä versiotaan Kuolontähdestä, nimellä Ark, ja loput juonesta varmaan arvaavat kaikki paitsi Darth Vader. Sillä aikanaan, jopa ilman tapon tappoa, laskurissa koittaa hetki, jossa kentälle saa kutsua oman titaaninsa. Koska se toimii kuin unelma, niin pakkohan sitä on rakastaa. Tuomaksen hyvän teorian mukaan vertikaalitempusta on konsoliversion paditähtäyksessä ehkä jopa hyötyä, pc:n hiirinäppisohjauksella Northstar on muille pelaajille paikallaan pysyvä savikiekko. Joka titaanilla on pääase sekä sekundäärinen ase, plus erikoistemppu ja suojakeino. Siihen saa lisää vauhtia tappamalla paitsi muita pelaajia, myös creeppejä eli tietokoneen ohjaamia täytesotilaita, jotka ovat ensin normisotilaita, mutta matsin lähestyessä loppuaan merkittävästi vaarallisempia ja lopulta Reapereita. Mies (tai nainen, tai robotti) vastaan iso kone ei ole niin epätasainen matsi kuin voisi luulla. Neljästä isosta minun on vaikea valita suosikkiani, mutta ne pienet Stryder-luokan pikkutitaanit eivät sopineet minulle yhtään. Riippuen siitä mitä on auki ja valinnut, booster voi olla vastustajat paljastava teknopuukko, pariskunta käveleviä miinoja tai joko pilotteja tai titaaneja räiskivä automaattiase, plus muita hauskoja juttuja. Jo pilottiepisodissaan Titanfall on todella sujuvaa, vetävää pelattavaa, joskin näillä eväillä pärjätäkseen pitäisi pelaajamäärää kasvattaa. Lisäksi on näkymättömyyskenttää, suojakenttää, lyhyen matkan teleporttauslaite sun muuta sun muuta. Toimituksen jälkeen niitä suojaa hetken aikaa läpäisemätön energiasuoja. Northstar on raidetykillä ja ansoilla varustettu sniputitaani, joka ainoana pystyy leijailemaan ilmassa. Titanfall 2 suorastaan ystävyys. Atlas-luokkaa edustaa ballistiseen aseistukseen luottava Tone tykkeineen ja ohjuksineen, sekä puhtaisiin energia-aseisiin luottava Ion. Siinä missä Jackilla on vain rakettihyppyreppu ja seinällä juoksu, niillä on vielä yksi valinnainen ominaisuus. Ja paitsi hyppimään, myös hetken juoksemaan seinillä. Otetaan esimerkiksi Tone. Ketterät metallihumanoidit ovat kooltaan kevyehköjä mechoja. Verrattuna edelliseen pelissä on tuplatitaanit: kaksi raskasta, kaksi mediumia ja kaksi kevyttä titaania. Ogre-luokkaa edustavat tulta hyödyntävä Scorch ja konetykin raakaa tulinopeutta hyödyntävä Legion. Ronin on vaarallinen vasta kun saa miekkansa aktivoitua, muuten se räiskii jonkin näköisellä haulikolla. Joka pilotilla on pääase plus joko pistooli tai antititaaniase. Oma jättirobotti saa sisäisen pikkupoikani riemuitsemaan, ja suorastaan vahingonriemuitsemaan, jos onnistun tiputtamaan titaanin vielä jonkun päälle. Yhdessä kohdassa kampanjaa kikkailu tällä menee jo yli, mutta muuten tasohyppelyn vaakavariaatiota käytetään hyvänä pelimekaanisena vaihteluna. Titaanit saapuvat paikalle kiertoradalta, tömähtäen maahan kyyryssä kuin Arnold ensimmäisessä Terminatorissa. Vaikka ne tekeTitaanini on toimitettu postinkestävässä suojakentässä.. Ensin pilotilla tulee täyteen booster. Vastapainoksi pilotit ovat oppineet tehokkaan liukutaktiikan. Paitsi pelaajia: Titanfall 2:n moninpeli silittää minua näennäisesti vastakarvaan, koska osanottajia on maksimissaankin edelleen vain 8 vastaan 8, kuusi vastaan kuusi on normi. Wham! Clash of Titans Titaanit ovat oikeastaan taisteluhaarniskoita, jotka ilman pilottia osaavat toimia itsenäisinä taisteluyksikköinä. The Pilot Episode Yksinpeliä ei ole otettu moninpelin budjetista, jossa avainsanana on kaikkea enemmän
37 Hyvää + Joka suhteessa viimeisen päälle viimeistelty.. Vuoden maittavinta räiskintää! PS4 ILOINEN RÄISKINTÄYLLÄTYS Titanfall oli minusta hauskaa noin viikon, sen jälkeen pelin kaksi lyhyttä moninpelikampanjaa tuntuivat täysin puhkipelatuilta. Hemmetin elegantti ja tyydyttävä lopetusratkaisu! Esimerkiksi Battlefield 1:ssä ärsytti, kun matsit kylmästi vain katkesivat, vaikka jengissä oltiin vielä hengissä. Skinien lisäksi ne liittyvät siihen mitä tapahtuu kun titaani kuolee, ja mitä sen ominaisuuksista haluaa boostata. Tekijät ovat onneksi ottaneet opikseen. Varsinkin jo siipeensä saaneille titaaneille pilotit ovat todella vakava uhka. PlayStation 4 -version tekninen toteutus ansaitsee kiitosta. Ne tuovat matseihin vaihtelua ja epäsymmetrisyyttä, mikä on erinomaisen piristävää. Roninin robottihaulikko on lähinnä kutitin.. Minuun teki valtavan vaikutuksen Titanfall 2:n viimeistely, ja nyt en tarkoita vain sen kaikin puolin maittavaa grafiikkaa. Jos se on hiottu kuin timantti ja kiiltää kuin timantti... Pilotti voi myös hypätä titaanin päälle, napata sen voimaytimen ja heittää tilalle kranaatin, tuloksena massiivinen vahinko. Vasta saatuani yliannoksen räiskintää tajusin ihailla yhtä yksinkertaisen nerokasta keksintöä: matseilla on narratiivinen rakenne. Variaatiot ovat ovat pilotit vastaan pilotit, suoraan titaaneilla aloittava ”viimeinen titaani pystyssä” sekä komentopisteiden valtaus Domination. Titanfall 2 on timantti, ja kerrankin hiottu sellainen. Bounty Hunterissa kerätään pisteiden asemasta rahaa, mutta samasta puusta sekin on veistetty. En keksi siitä oikeastaan mitään pahaa sanottavaa: pilottina ryynääminen ja seiniä pitkin juokseminen ei ole yhtään vähemmän hauskaa kuin samojen pikkuukkeleiden tallominen titaanin puikoissa. Dropshipistä hyppääminen oman faktion REMFin huonon puheen saattelemana aloittaa ottelun luonnollisen oloisesti. 91 91 Titaanien kakkososa korjaa ykkösen virheet ja viilaa detaljit kuntoon. Kentät ovat kohtalaisen pieniä, mutta se on oikeastaan moninpelille vain eduksi, pitäen toiminnan tiiviisti kasassa. Jos tästä joku ase puuttuu, niin pitkän matkan taktinen porkkana. Se on valitettavan vähän, minkä huomaa jo siitäkin, että satunnaismatseissakin kohtaa jatkuvasti samoja pelaajia. Jos yksinpeli oli hyvä, niin moninpelinä Titanfall 2 vasta koukuttikin. Normiräiskinnän matsi alkaa kesken mutta ennen kaikkea päättyy kesken, yleensä voittorajan ylityksen jälkeen kuin veitsellä leikattuna. Pilotti kerää tasoja ja saa auki uusia ominaisuuksia, aseet keräävät tasoja, jotka avaavat uusia ominaisuuksia ja tähtäimiä, titaanit keräävät tasoja, joka avaavat uusia asioita, joskin ehkä vähän turhan rajoitetusti. Titanfall 2 paikkaa oikeastaan kaikki ykkösosan puutteet olemattomasta yksinpelikampanjasta liian nopeasti loppuun palaneeseen moninpeliin. Rakastuin Titanfall kakkosen moninpeliin jotakuinkin saman tien, minkä seurauksena Battlefield 1:n monipeli muuttui työvelvollisuudeksi, jota pelasin kattoon tuijottaen, pitäen Englannin mielessä. Tämä on perusrakenne, jota melkein kaikki moninpelimuodot noudattavat. ”Titsua” ei pelastanut edes yksinpelikampanja, sillä sellaista ei ollut. Ensimmäisen Titanfallin pohjalta uskallan ennustaa, että jonain päivänä, eikä välttämättä edes kovin kaukaisena, suhteeni jättirobotteihin katkeaa taas varoittamatta ja yht’äkkiä. Ainoa kauneusvirhe on että personaallisen BT-7274:n jälkeen nämä sotakoneet ovatkin mykkiä, mikä on lievästi hukattu mahdollisuus. Quantum Break soitti ja haluaa temppunsa takaisin. Niiden taistelu on kuin hitaampi, taktisempi versio pilottien sodasta. Ja Respawn tietää kuinka pelaajaa palkitaan. Raskaat kiväärit tuntuivat muutenkin aika alitehoisilta automaattiaseisiin nähden. Sisällöllistä köyhyyttä vielä korosti se, että urakehitys oli niin suppea, että suunnilleen kaiken tähdellisen sai avattua parissa illassa. Ne eivät hypi, juokse seinällä tai mahdu joka paikkaan. Huonoa – Pitkän aikavälin viehätys on arvoitus. Sujuvan pelinmuodostuksen kannalta Titanfall 2 taitaa liikkua jo nyt lähellä kriittistä rajaa, jonka jälkeen peleihin joutuisi jonottamaan. Tarkoitan veitsenteräviä kontrolleja, mielenkiintoista asevalikoimaa, sitä kuinka kaikki toimii yhdessä, kuinka sujuvasti kaikki sujuu. Titaanit on luonnollisesti sidottu maan pinnalle, paitsi yksi. Ihan Call of Dutyn susilaumameininkiin Titanfall 2:ssa ei silti mennä, sillä kentät on suunniteltu suhteellisen avoimiksi ja lukemattomia vaihtoehtoisia reittejä suosiviksi. Sen räiskintä on yksinkertaista vain näennäisesti, Titanfallin pinnan alla on mukavasti detaljeja. Se tuntui vähän Call of Dutylta, vähän MechWarriorilta ja enemmän kuin vähän klassiselta StarSiege: Tribesiltä, jossa loikittiin ympäriinsä rakettirepuilla. Ja kun pisteraja on täynnä, matsi päättyy evakuointiin, jossa henkiin jääneet yrittävät päästä dropshippiin ja turvaan, voittajat nitistää kaikki ja tuhota dropshipin. Muuten ehdottaisin, että tästä eteenpäin lyhenne ”TF2” ei enää tarkoita Team Fortress 2:sta, mutta Titanfall 2 tarvitsee säännöllisen annoksen uutta sisältöä. Mutta se päivä ei ole tänään. Snipuille Titanfall 2 on kova paikka, sillä pelistä ei niin pitkiä etäisyyksiä löydykään, että takalinjojen sankarit olisivat koskaan turvassa. Kampanjan kohokohta on tehtävä, jossa vaihdetaan nappia painamalla aikalinjasta toiseen. Sääli, sillä Titanfallin perusta oli enemmän kuin kunnossa. Suosikkipelihuoneeni Ground Warin populaatio on arki-iltaisin 200 – 400 pelaajan luokkaa. Kohdepilotin vaihtoehdot ovat hypätä ulos tappamaan kutsumaton päähäntunkeutuja, tai jos se on jo sattumalta latautunut, laukaista tappava sähkösumu. Peli on komea, sulava ja verkossa käytännössä lagiton. Tykkäsin paljon. Tuomas Honkala vät vain rajatusti vahinkoa, se ei mene hukkaan, sillä, (ja nyt Dice kuulolle), titaanit eivät voi korjata itseään. Pelaajamäärät silti huolettavat minua. Jos aloitetaan yksinpelistä, niin se on räiskintäpelille jopa poikkeuksellisen omaperäinen, sisältäen pitkiä jaksoja tasoloikka-akrobatiaa ja titaani-vastaan-titaani-taistelua. Mutta ei Titanfall
Kiivastempoinen räiskintä loisti pelattavuudellaan, sen aseissa oli mukavasti potkua ja vastaan vyöryneet demonipirulaiset heittivät kovan haasteen. Jatko-osa jatkaa samoilla linjoilla, mutta räiskintää maustetaan roolipelielementeillä ja borderlandsmaisella kaman hamstraamisella. Wang ampaisee nappia painamalla rivakasti eteen, sivulle tai taakse. Sielukas samurai Shadow Warriorin maailma sekoittelee kekseliäästi perinteistä japanilaista tarustoa, cyberpunk-vaikutteita ja ultraväkivaltaa. Lisäksi kentät ovat aiempaa avoimempia ja mukana on myös neljän pelaajan yhteistyötila. Wangin sanailut huvittavat, musta ninjamestari Smith on mukava tuttavuus ja asekauppias Larry vaikuttaa kunnon kaverilta, mutta yakuzapomot ja etenkin rasittavasti kailottava Kamiko aiheuttavat turhautuneita huokauksia. Varjosoturi Lo Wangin parasta osaamista olivat kuitenkin poliittisesti epäkorrekti huumori ja etenkin alapäävitsit. Kykyjä on rutkasti, vaan ei liikaa, joten kontrollit pysyvät hyppysissä. Hai, hai, mä oon sun varjosamurai! K olmen vuoden takainen Shadow Warrior hyökkäsi varjoista kirkkaisiin parrasvaloihin. Syöksähdys toimii jopa ilmassa ja moderni ninja hallitsee myös tuplahypyn. Kokonaisuus oli niin vahva, että Niko sovitteli kaljupäisen kostajan päähän jopa vuoden peli -kruunua. Vuodet vierivät, kehitys kulkee eteenpäin, ja Wangin arsenaali sen kuin paisuu. Pian Wang saa painetta yakuzojen suunnalta, demonijumalat yrittävät käyttää häntä pelinappulanaan ja kaiken huipuksi Wangin päähän jumittuu Kamiko-tytön sielu. Tuppeen tiukkaan miekkani laittaa sain. Varjosoturi tuskin on kaveri kollegoidensa, sosiaalisen tasa-arvon sotureiden kanssa. Putoamisvahinkoa ei tunneta, tyhjyyteenkin putoava Wang virkoaa hetken päästä lähistöltä. Minä tyydyin antamaan huumoriräiskinnälle 83 pistettä, mikä jälkikäteen ajateltuna oli hieman liian vähän. Wang hankkii elantonsa yakuzan palkkamurhaajana, kunnes yksi keikoista menee, jälleen kerran, kohtalokkaasti pieleen. Raaja siellä, räjähdys täällä Kevytjalkainen varjosoturi liikkuu miellyttävän sutjakasti. Etenkin lähitaistelu on toteutettu mainiosti. Vaan eivät rauhanomaisesti. Toiminta on sujuvaa, saumatonta ja intensiivistä, myös pelattavuus on hiottu mainioon iskuun. Tästä seuraa tietysti aika annos Wangin päänsisäistä keskustelua, joka vaihtelee huvittavan ja ärsyttävän välillä. 38 Pentti Hirvosen paluu Alla kultaisen kuun käyn saalistamaan. Hahmot ja näyttelijäsuoritukset ovat monenkirjavia. Shadow Warrior oli raikas tuulahdus menneisyydestä, joka teki kunniaa vuonna 1997 ilmestyneelle isälleen. Juoni syleilee demonisia ulottuvuuksia: Lo Wangin viiden vuoden takainen yritys kitkeä demonit maapallolta meni mönkään, ulottuvuuksien tasapaino järkkyi ja nyt ihmiset ja demonit asuvat rinta rinnan pallollamme. Kun Wang viuhtoo väkijoukon keskellä villisti katanalla, taistelukenttä värjäytyy nopeasti hurmeenpunaiArvosteltu: PC Tulossa: Xbox One, PS4 Flying Wild Hog/ Devolver Digital Versio: Myynti Suositus: Intel Core i5-5675C tai AMD A107850K, 8 Gt muistia, GeForce GTX 970 tai ATI Radeon HD 7970 / Testattu: Intel Core i7-6700K 4,0 GHz, 16 Gt, GeForce GTX 970, Windows 7 Moninpeli: 2-4 verkossa Ikäraja: 18 Shadow Warrior 2 Markus Lukkarinen Uskolliset katanat tekevät demonipenteleistä kebabia. Konstailemattomassa rebootissa ei huohotettu terveyttä takaisin nurkan takana vaan syöksyttiin katana tanassa vihollisten kimppuun. Kiroilua ja navanalushuumoria on rutkasti, eivätkä kaikki läpät osu ja uppoa, mutta suupielet osoittavat useammin ylöskuin alaspäin. Larry esittelee massiivista tykkiään.
Ajoittaiset lagipiikit tulivat sessioiden aikana tutuiksi, mutta eniten kimppapelin toteutuksessa harmittaa se, että tarinassa edistyminen tallentuu ainoastaan pelin isännälle. Satunnaiset kentät eivät koskaan pärjää käsityölle, ja jos kenttädesign kampitti edeltäjää, kampittaa se tätäkin. Maasta työntyvät piikit tekevät vihollisista kebab-vartaita, katoamistempun avulla voi piiloutua varjoihin ja iskeä vihollista selkään, arsenaalin täydentävät vimmahyökkäykset ja parannusloitsu. Hurjan kattava asevalikoima ja monipuoliset muokkausmahdollisuudet ovat mukava lisä, mutta toiminnan tiimellyksessä taistelutantereelle tippuu turhan tuhdisti tavaraa. Lil’ Wang – Pituutta voisi olla enemmän. Näyttävän kokonaisuuden ainoa selkeä särö on pahvinaamaiset npc-hahmot. 39 seksi ja irtoraajat lentelevät oikealla ja vasemmalla. Fps-sankarien kannattaa vääntää vaikeus kohti kaakkoa, sillä jopa kaltaiseni tusinasamurai läpäisi tarinan normaalilla vaikeustasolla ilman suurempaa hikoilua. Esimerkiksi raketinheittimen voi muuttaa tykkitorniksi. Wang pitää majaansa Lohikäärmevuorella, josta löytyy joukko tehtävänantajia, asekauppiaita ja alasin kamojen parantelua varten. Tarinaa voi tahkota myös neljän kimpassa. Pomomittelöissä on yleensä useita vaiheita ja kamppailut muuttuvat loppua kohti hankalammiksi. Suurimman osan ajasta eteneminen on tiukkaa tykitystä taistelusta toiseen, jalkaa ei nosteta hetkeksikään kaasulta. Pelin sai helposti pystyyn, luokkakokouksemme koostui kahdesta lähitaistelijasta ja kahdesta pyssysankarista, mikä osoittautui toimivaksi yhdistelmäksi. Ensin suihkitaan perinteisissä japanilaisissa metsämaisemissa, hetken päästä kamppaillaan neonvaloissa kylpevässä futuristisessa kaupungissa, kohta Wang laukoo penisvitsejä Smithille Lohikäärmevuorella. Jos ensimmäisellä kerralla jäi väliin jokin lukuisista sivutehtävistä tai ei löytänyt tiettyä hirviötä, virheen voi korjata uusintakierroksella. Mutta jos asiaa kysytään Wangilta, vastaus on selvä: kakkonen on ykkönen. Kaman hallitseminen ja helmien seulominen krääsän seasta käy työstä. Tekninen puoli on oivallisessa kunnossa. Wangtastic + Mittelöt ovat Wangin liukkauden ansiosta nautinnollisia, kimppakiva tuo miellyttävää vaihtelua soolotyöskentelyyn. Vaikka kakkosessa on kaikkea enemmän ja pelattavuus on yhtä jouhevaa kuin ennenkin, räiskintä ei nyt koukuta yhtä tehokkaasti. Oma Wang-luola kullan kallis. Tarinatehtävissä satunnaisuutta on tietysti vähemmän. Suuri osa ympäristöistä ja vihollisista luodaan satunnaisesti ja kentät levittäytyvät laajemmalle kuin edeltäjässä. Jättihirviötä kannattaa tykittää sen herkimpään kohtaan. Mittelöt saavat uudenlaista väriä, kun kentällä häärii neljä superninjaa. Harmillisen harvoissa kentissä pääsee hyödyntämään täysin Wangin liikkuvuutta – olisin halunnut kiitää vauhdikkaasti rakennusten katoilla ja syöksähtää yläilmoista pahaa-aavistamattomien demonien kimppuun. Moottorisaha ja raatelukynnet vaihtuvat konepistooleihin, haulikkoon, kranaatinheittimeen tai varsijouseen, kun tilanne sitä vaatii. Parhaalta Shadow Warrior maistuu lyhyinä, tunnin parin mittaisina palasina. Kipeää ottanut Wang ei pakene nurkan taakse huohottamaan vaan parsii itsensä kuntoon raadoilta tippuneilla ensiapupakkauksilla ja magian voimalla. Riviviholliset kellistyvät nopeasti, mutta pomot kestävät runsaasti kuritusta. Vastaan tallustelee monennäköisiä ja -kokoisia demoneja, robotteja ja ihmisiä. Tervetuloa takaisin, Wang! Maisemat ja teemat vaihtuvat vauhdikkaasti. Taikoja ei voi spämmätä loputtomasti, sillä magia vaatii polttoaineekseen chi-energiaa. Sivutehtävien joukossa on muutamia todellisia helmiä, kuten demonijumalattaren seksivideon löytämiseen keskittyvä missio. Onneksi täysosuma haulikolla pudottaa inhotuksen kerrasta. Pelkällä hack’n slashilla ei pärjää kovimpia möllejä ja isoja laumoja vastaan, vaan monet taistelut vaativat näppäriä väistöjä ja aseen vaihtamista toiseen. Maisemat ovat parhaimmillaan postikorttimaisen kauniita, efektit ovat komeita, animaatio soljuu näyttävästi, äänimaiseman ansiosta uppoutuu pelimaailmaan ja toimintaa rytmittävä räyhäkäs soundtrack luo tunnelmaa. Ja vihollisten paremman kestävyyden takia taisteluissa ei ole samanlaista splatter-henkeä kuin sooloseikkailussa Objektiivisesti ajateltuna Shadow Warrior 2 on edeltäjäänsä parempi peli, mutta jatko-osassa ei ole samanlaista imua kuin kolmen vuoden takaisessa rymistelyssä. Siirtymät eri paikkoihin onnistuvat näppärästi teleporttaamalla ja vanhoille tehtäväalueille voi palata tutkimaan ympäristöjä ja kurmottamaan vastustajia. Kaikkein ärsyttävimpiä vastustajia ovat siellä täällä leijailevat drone-pallot, jotka väistelevät tehokkaasti miekkahyökkäykset. Tulivihollista kannattaa lasauttaa jääaseella.. 85 Shadow Warrior 2 on lapsellinen, ultraväkivaltainen ja ah niin viihdyttävä. Räiskinnän ja hutkinnan ei kuitenkaan tarvitse päättyä yhteen kierrokseen, sillä seikkailua voi jatkaa plussakierrokselle vanhoilla varusteilla ja taidoilla. Asepäivitykset lisäävät tylsimmillään vahinkoa tai vaikuttavat liikkumisnopeuteen, parhaimmillaan ne muuttavat paukkuraidan toimintalogiikan täysin toisenlaiseksi. Passiiviset taidot lisäävät esimerkiksi liikkumisnopeutta, chi-energian palautumista tai tehostavat katana-hyökkäyksiä. Yksittäiset sivallukset, 360 asteen pyörähdykset ja miekasta purskahtava energia-aalto tekevät vastustajista selvää jälkeä. Seksivideoskandaali Wangin monipuolinen kykykirjo pitää kamppailut tuoreina. Kaikkia herkkuja ei saa käyttöönsä yhden läpipeluun aikana, joten päivitykset kannattaa valita omaa taistelutyyliä silmällä pitäen. Vihulaisten mättäminen on tyydyttävää, sillä osumat näkyvät ja tuntuvat. Räiskintöjen tasohyppelykohtaukset ovat minulle yleensä kirosana, mutta varjosoturin näppärän liikkumisen takia loikinta olisi sopinut Wangille kuin katana tiukkaan huotraan. Muutama rauhallisempi jakso kohentaisi rytmitystä. Myös vahinkotyypillä on väliä: jotkut öttiäiset kestävät tulta mutta ovat alttiita jäälle, toisiin tepsii parhaiten myrkky
Watch Dogs 2 on niin selkeä parannus entiseen pelattavuuden, hahmojen ja tarinan osalta, ettei sen jälkeen ole paluuta entiseen. Valitsin luurankokuvioisen paidan, farkkushortsit ja myrkynvihreät Crocs-kopiot, koska miksipä ei. Kyseessä on vaatteet, ei aatteet, mutta kohtaus sai minut pitämään päähahmosta välittömästi hieman enemmän. Peli oli vähemmän kuin osiensa summa. Kuten ystäviä. Kävelevän vaatenaulakon sijaan pelin sankari on karismaattinen ja sanavalmis 24-vuotias hakkeri, joka ei ota itseään tai ympäröivää maailmaa turhan vakavasti. Hänen elämäänsä mahtuu muutakin kuin loputonta tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Marcus osoittaa samalla kykynsä hakkeriryhmä DedSecille ja hänet hyväksytään ryhmän jäseneksi. Vaateliikkeessä odottaa toinen yllätys. Aiden saa ansaitsemansa cameon: 30 sekuntia ilman sanaakaan dialogia. Tämä näkyy helposti myös hänen pukeutumisessaan.. Aidenin vaatekaappi oli kopiokone, mutta Marcus voi koota asukokonaisuutensa kymmenistä vaihtoehdoista. Synkkään maailmaan sijoittuva kostotarina ei vedonnut, koska kroonisesta kurkunpääntulehduksesta kärsivä päähenkilö Aiden Pearce Zzz…Zzz… Anteeksi, taisin torkahtaa. W atch Dogs osoittautui mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta pettymykseksi. 40 VALLATTOMAT VAHTIKOIRAT Ei tarvitse haukkua: Watch Dogs 2 lunastaa edeltäjänsä antamat lupaukset. Hakkerointi on aidosti keskeisessä asemassa. Hakkerit, jotka rakastavat meemejä Hakkerikopla DedSecin jäsenet ovat nuoria, vihaisia ja täysin varmoja näkemyksestään. Suurimmat ongelmat liittyivät pelin tarinaan ja sankariin. Ubisoftilla on selvästi katsottu tarkkaan Buffy, vampyyrintappajan ja Freaks & Geeksin ensimmäiset jaksot. Enkä jäänyt itkemään, kun harmaa Chicago vaihtui värikkääseen San Franciscoon. He suhtautuvat pakkomielteisesti popkulttuuriin ja seuraajaArvosteltu: PS4 Ubisoft Versio: Myynti Ikäraja: 18 Markus Rojola Watch Dogs 2 Ensimmäisen maailman ongelmia. Marcus on itsevarma, ajoittain prameileva tyyppi. Käänteentekevänä hehkutettu hakkerointi paljastui nopeasti pinnalliseksi pelimekaniikaksi, joka ei mullistanut perinteistä avoimen maailman räiskintää. Tarkoituksellisen kaavamaisen johdannon on tarkoitus hetkellisesti huijata pelaajaa ennen pelin todellisen luonteen paljastamista. Seuraavana aamuna Marcus herää oudon asunnon lattialta alusvaatteisillaan, ja ensimmäinen tehtäväni on hankkia hänelle housut. Tervetuloa Helvetinsuulle Pelin alussa hakkeri Marcus Holloway murtautuu kaupungin keskuskäyttöjärjestelmä ctOS:n servereille tuhotakseen profiilinsa järjestelmästä, joka on leimannut hänet potentiaaliseksi rikolliseksi. Marcus ei ole Aiden, sillä häntä ei pysty määrittelemään yhden ainoan piirteen kautta
Lyhyiden, mutta vaihtelevien tehtävien suorittaminen hyvän pelikumppanin kanssa oli hauskaa ja tarjosi monenlaisia mahdollisuuksia. Hiljainen Josh on ryhmän älykkäin jäsen, mutta sosiaaliset tilanteet ovat hänelle haastavia. Marcus ei ole Lincoln Clay eikä nykyajan San Francisco ole 60-luvun New Orleans. 41 . Tarina altavastaajista, jotka asettuvat vastustamaan sielutonta järjestelmää, on kerrottu peleissä ennenkin, mutta harvoin näin viihdyttävästi. Joka puolelle pelimaailmaa on piilotettu hauskoja pikkuseikkoja, kuten kekseliäitä mainoksia, puutarhatonttujen metsästystä tai sivullisten keskusteluja, Marcus ja hänen hiljaiset ystävänsä. Mafia 3:sta pelanneena en sitä harmitellut. Lämminhenkisestä kiusoittelusta koostuvat humoristiset keskustelut ovat usein tehtävien kohokohtia ja luovat rennon tunnelman. Alueen monimuotoisuutta tuodaan esiin hienovaraisemmin. Vaikka Marcus suorittaa tehtävät useimmiten yksin, ei hän ole koskaan yksinäinen. Yksi sivuhahmoista on transnainen ja se, että asiaa ei korosteta, on riittävän vahva kannanotto. Siviilielämässä hakukonejätti Nudlella työskentelevä Horatio pitää ryhmän koossa. Hipsterilauma ärsyttää aluksi, mutta varsin pian huomasin kiintyneeni heistä jokaiseen. Wrench on ryhmän MacGyver, jonka naamion ledilaseihin heijastuu hänen tunnetilaansa vastaavia hymiöitä. Joku jäsenistä on aina langoilla hänen seuranaan. Watch Dogs 2 sisältää yhden vuoden hienoimmista takaa-ajoista.. Paikallista tapakulttuuria. Ryhmän ainoa nainen Sitara vastaa DedSecin viestin visuaalisuudesta. Vaikka Marcus itse on mustaihoinen, ei tätä käsitellä muutamaa irtokommenttia lukuun ottamatta juuri lainkaan. Vasta loppupäässä tunnelma muuttuu vakavammiksi, kun DedSec saa vastaansa suuryrityksiä, FBI:n ja rikollisjengejä. Ilotulitus sallittakoon. Tarinatehtävät ovat mieleenpainuvia ja humoristisia, kuten puhuvan auton kaappaaminen elokuvastudiolta. Kukka hiuksissaan Watch Dogs 2:n versio San Franciscosta on hienosti toteutettu hiekkalaatikko täynnä leluja. määränsä kasvattamiseen. Tähän lukeutuu Anonymous-henkiset videot, graffitit, tarrat ja vaatelinjasto. Koska pelitiloja ei palautettu vielä ensimmäisen viikon aikana, arvostelu ei ota moninpeliä huomioon. Co-op-tehtäviä, jossa voi käyttää kaikkia yksinpelissä avattuja kykyjä, pystyi tekemään ystävälistalta löytyvien pelaajien kanssa. Ruudunpäivitys tökki silti yhden tehtävän kohdalla niin pahasti, että jouduin käynnistämään konsolin uudelleen. Yksi pelaajista voi harhauttaa vihollisia lennokillaan, jolloin toisen on helppo hiipiä vapauttamaan panttivanki. Hahmot selvästi välittävät toisistaan – tämä käy ilmi muun muassa muiden tavasta ottaa Josh huomioon – ja pitävät tiukasti yhtä kohdatessaan vaikeuksia. SANANEN MONINPELISTÄ Ubisoft poisti suurimman osan moninpelitiloista käytöstä juuri ennen julkaisua, koska ne aiheuttivat ruudunpäivitysongelmia ja pelin kaatumista
He tapaavat ystäviään ja ajautuvat riitoihin tuntemattomien kanssa. RC-autoa muistuttavalla Jumperilla pääsee suljetuille alueille esimerkiksi ilmastointikäytäviä pitkin, jolloin sillä pystyy aukaisemaan kulkureittejä sisältä käsin. Marcus ja hänen sanavalmiit ystävänsä. Tehtävillä saa DedSecille lisää seuraajia (lue: XP:tä), joilla avataan erilaisia lisäkykyjä. Mukana ovat vanhat klassikot, kuten sähköansojen virittäminen vartijoille ja liikennevalojen hakkerointi, jolla on helppo päästä eroon takaa-ajajista, mutta tällä kertaa pelaaja voi myös kauko-ohjata kaikkia kulkuneuvoja, joten seuraajan voi pakottaa ajamaan vaikka sillalta alas. Eritoten kiipeily on sattumanvaraista. Tehtävien suorittamisessa ja hakkeroinnissa auttaa kaksi nerokasta lelua. Paikalliset ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa myös keskenään. Esimerkiksi Driver SF:n ladattuaan voi toimia tilauskuskina mitä vaativimmille asiakkaille. Kampanjan suorittamisen jälkeenkin vaelsin sumuisia katuja aamuyöllä ihan vain nähdäkseni, mitä niillä on vielä tarjottavana. Bay Area näyttää kauniilta vuorokaudenajasta ja säätilasta riippumatta. Lennokilla voi tutkia ympäristöä parhaan reitin määrittämiseksi, merkitä vihollisia sekä päivitysten jälkeen pudottaa pommeja niiden niskaan. Se hioo niitä seikkoja, jotka toimivat edellisessä osassa, ja heittää pois kaiken turhan. Syvällistä pelimaailmaa asuttavat rakastettavat pelihahmot. San Franciscossa törmää värikkäisiin persooniin.. Jopa pelin pahis, Dusan, on niin sulava, että häntä on vaikea vihata. Kirosanageneraattori Liian harvassa olevat tallennuspisteet rankaisevat kuolemasta turhan usein lähettämällä pelaajan tehtävän alkuun. Suurimmassa osassa tehtävistä tunkeudutaan tarkasti vartioidulle alueelle tai rakennukseen ja pelaajalle annetaan vapaat kädet. Kykypuun seitsemästä haarasta ainoastaan kaksi liittyy taisteluun, joten peli suosii hiiviskelyä ja hakkerointia. Todistin myös useita satunnaisia tapahtumia, kuten drive-by-ampumisen, jonka jälkeen yksi siviileistä soitti poliisit paikalle ja syyllinen pidätettiin. Pelaaja voi edelleen hakkeroida jokaisen pelimaailman hahmon, tutkia heidän henkilötietojaan ja viestejä tai varastaa rahaa. Watch Dogs 2 tekee sen, mitä jatko-osien pitääkin. Eri alueen väestöt poikkeavat toisistaan. Äänilähteet, jotka eivät ole kameran näköpiirissä, saattavat mykistyä lähes kokonaan ja aseet kaipaisivat potkua. Erilaisten kilpa-ajojen lisäksi tarjolla on tarinavetoisia sekä sovelluspohjaisia tehtäviä. Yksi hienoimmista hetkistäni pelin parissa oli se, kun onnistuin läpäisemään haastavan tehtävän pelkästään robottiystäviäni käyttämällä. Tämä kirpaisee erityisesti silloin, kun on onnistuneesti murtautunut rakennukseen, tyrmännyt kymmenkunta vartijaa, ratkaissut pari puzzlea ja varastanut datan, mutta kuolee pakomatkalla pienen virheliikkeen vuoksi. 42 . Turvakamerat hakkeroimalla pystyy etsimään helpoimman etenemisreitin ja merkitsemään vihollisia. Se ei ole ehkä yhtä innovatiivinen kuin suurimmat kilpailijansa, mutta valtaosa ideoista – omista ja lainatuista – on toteutettu sellaisella pieteetillä, että ne tuntuvat omaperäisiltä. jotka eivät toista itseään kymmenienkään tuntien jälkeen. Sillä voi myös poimia esineitä tai houkutella vartijoita ansoihin. Tajuttomuus tosin kestää vain muutaman minuutin. Heikon tallennussysteemin seurauksena aloin loppupään tehtävissä välttelemään riskejä, jolloin pelaaminen muuttui astetta tylsemmäksi. Mikä tärkeintä, sen pelaaminen on todella hauskaa. Ääninäyttelyä ei voi ylistää liikaa, mutta muu äänimaailma on toteutettu heikommin. Kaikki edellisen version innovaatiot ovat tallella, uudistukset ovat poikkeuksetta parannuksia ja koodista on siivottu turha pois. Mikäli vartija pääsee yllättämään, etälamautin ja sähköansat ovat käteviä keinoja tyrmätä nämä nopeasti. Vaikka sivutehtävät eivät ole useinkaan omaperäisiä, sisältävät ne yllättävän paljon vaihtelua. Halutessaan tehtävät voi läpäistä ammuskelemalla (omia aseita voi printata), mutta tämä on tylsempää, ristiriidassa Marcuksen luonteen kanssa sekä korostaa pelin suurinta heikkoutta. Graafisesti peli hivelee silmiä. Chinatownissa puhutaan kiinaa, piilaakso on nörttien valloittama ja taiteilijakortteleiden takapihoilla voi törmätä nudisteihin. Korkeimmille aluille pääsee helpoimmin nostureita hakkeroimalla. Kampanja vie 15–20 tuntia, mutta sivutehtäviin uppoaa helposti yhtä kauan. 90 Watch Dogs on päivitetty versioon 2.0 esimerkillisesti. Watch Dogs 2 Hyvää + Eläväinen maailma, hauska tarina ja hahmot, joiden seurassa viihtyy. Kansalaishaktivismia Keskeiseksi mekaniikaksi nostettu hakkerointi on entistä monipuolisempaa ja tarjolla on reilusti uusia kykyjä, jotka auttavat suoriutumaan tehtävistä entistä kekseliäimmillä tavoilla. Marcuksen ja robottien välillä voi vaihdella nopeasti aina tilanteen mukaan. Lopulta pelaajalla on käytössään runsaasti keinoja aiheuttaa kaaosta läheltä ja kaukaa. Helpolta näyttävän hypyn sijaan Marcus voi päättää syöksyä kahdeksannesta kerroksesta naama edellä asfalttiin. Virtuaaliturismi viehättää, koska maailma ei pyöri pelaajan ympärillä. Huonoa – Todelliset innovaatiot ovat yhtä harvassa kuin tallennuspisteetkin. Vartijat voi pyrkiä ohittamaan kaikessa hiljaisuudessa. Lähitaistelulla heidät saa pysyvästi pois tieltä, mutta ruumiita ei voi piilottaa, joten jokainen kontakti lisää paljastumisen riskiä. Mikäli ei halua liata omia käsiään, voi vartijan kimppuun usuttaa poliisin tai rikollisia (saman jäynän voi tehdä myös muille kaupunkilaisille)
Ensi alkuun tutkitaan maailmaa, etsitään uusia mantereita, löydetään tuntemattomia kansoja ja valjastetaan luonnonvarat omaan käyttöön. Suurempi ongelma on, että Civissä alku on taas parempi kuin loppu. Alun yksittäiset kaupungit kehittyvät kokonaisiksi valtioiksi, jotka alkavat sotia, solmia liittoja ja käydä kauppaa keskenään. Teollisuusalueen sijainti määrää tuotantobonukset, eli kortteli kannattaa pystyttää louhosten ja kaivosten viereen. kierros… -taika toimii, sillä tekoäly… pohtii… kierroksiaan… ärsyttävän… pitkään… Marraskuun numeroon en ehtinyt civistää itseäni niin paljon, että olisin kehdannut arvostelua kirjoittaa, mutta nyt olen 60 pelituntia ja yhtä massiivista päivitystä fiksumpi. Enää.. Valitettavasti en voi pelata kuuluisaan Hesarin kolahdukseen asti, koska lehti siirtyi jo vuosia sitten laatikkojakeluun. Civilization VI:tta pelatessa ei tarvitse vartoa, mitä delsusta mahtaa tulla. Tavoitteena on voittaa, joko perustamalla ensimmäisenä siirtokunta Marsiin, hallitsemalla viimeisenä valtiona alkuperäistä pääkaupunkiaan, hurmaamalla kaikki kansat musiikilla ja elokuvilla, tai puhaltamalla palavan pensaan liekki koko maailman valtauskonnoksi. Käytännössä uskontotai kulttuurivoitto vaatii sen, että kansalla on tavoitteeseen sopiva ominaisuus, kuten espanjalaisten vääräuskoisia puhdistava inkvisitio. 2 5-vuotiaan Civilizationin arvostelukaanoniin kuuluu määrätty kliseekokoelma, joten vedän vakio-ohjelmiston heti alta pois. Arvosteltu: PC Firaxis Games / 2K Versio: 1.0.0.38 Testattu: i7 4.0 Ghz, 16 Gt muistia, GTX 970 Suositus: i5 2.5 Ghz tai AMD FX8350 4.0 Ghz, 8 Gt muistia, AMD 7970 tai nVidia 770 Ikäraja: 12 Sid Meier’s Civilization VI Tuukka Grönholm Ihmeet valtaavat yhden heksan kaupungin ympäristöstä, joten niitä ei kannata rakentaa kuin todelliseen tarpeeseen. 43 . Civilization VI:ssa johdetaan kansaa kivikaudesta tähtiin, mutta määränpäänä onkin nyt Mars. Tekoäly antaa edelleen turhan hövelisti kamaa rauhanneuvotteluissa. Kulttuurirakennusten täyttämälle teatterikorttelille paras naapuri on tietenkin yksi maailman ihmeistä, joiden joukkoon ei ole vielä ehtinyt feenikslintumainen Guggenheim. Esimerkiksi kauppareittejä parantavan Great Zimbabwe -markkinapaikan voi rakentaa vain kaupallisen korttelin ja karja-alueen väliin. Esimerkiksi tuotantorakennukset kuten työpajat, tehtaat ja voimalat vaativat teollisuusalueen perustamista. Tuttua ja toimivaa. Teema napataan ihmiskunnan historiasta, jonka läpi pelissä johdetaan yhtä kansaa. yksi.. Kansainliiton aka YK:n puuttuminen tekee yksittäisistä kaupunkivaltioista voiton kannalta turhia. Palapelimäisyydestään huolimatta systeemi on yllättävän viihdyttävä. Tyyli on vapaa, vaikka tietyt kansat sopivat paremmin eri voittotyyleihin. Eiffel-tornin tyylisten ihmeiden rakentaminenkaan ei ole yhtä suoraviivaista kuin ennen, sillä useimmille rakennuksille on kaavoituksen ennakkoehtoja. Nyt muurien sisälle pystytetään vain patsas, palatsi, viemäriverkko ja viljavarasto, liki kaikki muu nousee muurien ulkopuolelle omiin heksoihinsa. Olin väärässä, sillä diplomatiavoiton merkitys kokonaisuudessa on suurempi kuin ajattelin. Venäjän Pietari hyökkäsi itse, mutta luovutti rauhaa vastaan kaikki taideaarteensa, kun olin tuhonnut Venäjän armeijan.. Myrskyluodon maja Kaupungin rakentamisen logiikka vedetään kutosessa rohkeasti uusiksi. Ennakossa iloitsin siitä, että peliin ei jätetty yhtään selkeää DLC:n mentävää aukkoa. MISSÄ ON KENRAALI ASSEMBLY. Vae Victis Civilization VI -strategiapeli keskittyy valtakunnan rakentamiseen
Sid Meier’s Civilization VI Kaupungit kannattaa rohkeasti roolittaa, sillä yhteen paikkaan ei saa mahtumaan kaikkea. Periaatteessa suurmiehen voi jättää muille kansoille ja napata itselleen vasta seuraavan kaverin, mutta en keksinyt koskaan syytä moiseen. Systeemi antaa kivasti suuntaviivoja ja pitkäjänteisyyttä tekemiseen, koska asiat vaikuttavat toisiinsa. Ukkojen ja akkojen ominaisuudet ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan. Haukkuva koira ei pure Valtakunnan laajentuessa törmää aika pian rajanaapureihin. Tosin ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tieverkon ylläpito on ilmaista, tyytymättömyys hidastaa vain yhden kaupungin kasvua eikä lamauta koko valtakuntaa. Tulen Sun Tzuhun Tekniikkapuun rinnalla kulkee oma erillinen sivilisaatiopuunsa, jossa kehitetään suorien keksintöjen sijaan aatteita tyyliin tasa-arvo ja eri hallintomuodot. Esimerkiksi kenraali Sun Tzu antaa bonuksia oman aikakautensa sotilasyksiköille, minkä jälkeen kaverin voi siirtää eläkkeelle, jossa syntyy Sodankäynnin taito -kirja lisäämään maan kulttuuribonuksia. Tekniikkapuu rikkoo räikeästi Civilizationin peruslainalaisuuksia. Tunteita rauhoittaa yllättävän kansanmusiikkipainotteinen musaraita, joka onnistuu jopa kuulostamaan hyvältä. Kutosen karkkigrafiikoilla selkeys ei ole ollut suunnittelun prioriteettilistan kärjessä. Hahmot ovat yksilöllisiä. Tosin systeemi toimii hyvin konfliktin luomisessa, kun liian likelle pystytetty kaupunki rajoittaa omani kasvua tulevaisuudessa ja vie minulle kuuluvia resursseja. Vitosessa kaupunkitehtailua rajoitettiin usealla eri mekaniikalla tyytyväisyydestä talousongelmiin. Kutosessa touhu viedään toiseen ääripäähän. Valitettavasti valtaosa sivilisaatiopuun ominaisuuksista on todella, todella tapauskohtaisia tai suorastaan turhia. Perustin Talvivaaran öljyja rautaesiintymien takia tundralle, jossa tuotanto on vahvaa, mutta väestökasvusta on turha haaveilla, joten kehitin paikasta teollisuusja varuskuntakaupungin. Konetta voi käskeä pysymään kaukana, mutta vasta ensimmäisen rajanaapurin jälkeen. Myös tekoäly tietää faktan, joten se tunkee kaupunkejaan mitä oudoimpiin väleihin. 44 . Tosin loppupelissä kauppiasyksiköt voisi suosiolla poistaa kartalta, sillä kartalla pyörivä rekkaralli sotkee strategiakartan selkeyttä. Izvestija-turnauksia lapsuuteni katsoneena en tosin kaipaa enää yhtään kierrosta Kalinkaa, joka pärähtää soimaan joka halvatun kerran, kun Pietari Suuri vilahtaa ruudussa. Kansa keksii miekkamiehet nopeammin, jos rakentaa rautakaivoksen, mikä loogista onkin. Hienona ideana pelitapahtumat nopeuttavat puissa kiipeilyä. Niin pientä luotoa ei planeetalta löydykään, ettei se elättäisi yhtä kaupunkia. Tiedepisteet vievät eteenpäin tekniikkapuussa, kulttuuri sivilisaatiopuussa. Kaupunki kannattaa käytännössä perustaa aina, jos sille on vain tilaa. Perusluonteet määräävät, millaisilla keinoilla heidän suosioonTorille! Suurmiehissä on ainakin yksi suomalainen: Alvar Aalto lisää yhden kaupungin vetovoimaa.. Tykkään tekoälyn karikatyyrimäisestä roolipelityylistä, sillä hahmot muistuttavat persoonallisuuksineen tosi-tv-tähtiä, mikä on ihanan realistista trumputinien aikakaudella. Yllättäen naapurin pellot eivät aiheuta Civissä kateutta vaan antavatkin bonusta. Kaupunkien ympäristössä häärivät edelleen myös työläiset, jotka rakentavat maaston resurssien mukaan kaivoksia, plantaaseja ja peltoja. Sosiaalipoltiikka vaikuttaa eniten siihen millaisia suurmiehiä ja -naisia valtakunta houkuttaa puoleensa. Tiet muodostuvat automaattisesti kauppareittien varrelle, mikä toimii hienosti karttaa piristävänä elementtinä. Mitä kehittyneempi hallitusmuoto, sitä enemmän ja parempia sosiaalipolitiikan bonuksia käyttöönsä saa. Pelissä pystyy keksimään lentokoneet ennen öljyä, ilmeisesti ne toimivat silloin höyryvoimalla. Tieverkostosta näkee, missä valtakunnan sydän sykkii ja mikä uhkaa jäädä syrjäseuduksi. Käytännössä joka pelin alussa otan bonuksia barbaareja vastaan sotimiseen ja nopeutusta työläisten tai uudisasukkaiden tuotantoon, minkä jälkeen pyrin nopeinta reittiä hallitusmuodosta toiseen. Kolmiomuotoon rakennettu superfarmi on käytännössä perusvaatimus, jos haaveilee suurkaupungista. Pelimusiikeissa imitoidaan niin usein Scarborough Fairia ja Greensleevesin tapaisia ikivihreitä kansansävelmiä, että alkuperäisversioiden kuuleminen alkaa olla piristävää
Jos naapuri valittaa, kuittaan asian olankohautuksella. Tarkka jaottelu toimii diplomatiassa hyvin, sillä käytännössä kaikkien kaveri ei voi olla. Julkaisuversiossa kone ei päivittänyt joukkojaan vaan saattoi lähettää ratsuväkeä tankkien tuhottavaksi, mutta päivitys paikkasi ongelmaa vähän. Kaikista tekijöiden ennakkopuheista huolimatta tekoäly pelaa yhtä huonosti kuin vitosessa. Ystävänsä joutuu käytännössä valitsemaan. Tekoäly toimii edelleen koulukiusaajan logiikalla eli hyökkää vain heikompiaan vastaan. New York on hävitettävä, jotta Kioto pääsee kasvamaan täyteen kokoonsa. Peruspelin rinnalla pelattavana on kolme skenaariota: Ancient Rivals, Global Thermonuclear War ja Hallowed Ground. Kutososa uudistaa kaavaa niin paljon, että Civilization tuntuu pitkästä aikaa tuoreelta. Salamyhkäistä toimintaa Peli piilottaa edelleen turhan paljon dataa. Helpoimmin mutinat sotahulluudesta välttää putinoimalla. Maailmaa ei voi edes yrittää polttaa pikavauhtia Hunni Attilana, koska hunnien tilalla Kutosessa ovat skyytit. Kutosessa samanlaisista yksiköistä voi yhdistää armeijakuntia ja aluksista laivastoja. Jatkuva vartominen tekee pelaamisesta työlästä. Vakoojat jäävät vastaavaan asemaan, sillä en keksinyt kavereille pelissä oikein muuta käyttöä kuin tekoälyn ärsyttäminen sotaan. Warmonger-statusta eli sotahullun mainetta pitää Civilization VI:ssa välttää kuin veroja. Esimerkiksi keihäsmiehet toimivat tykinruokana, jos ympärillä on muskettimiehiä. Kierroksien välillä tekoälyä pitää odotella liki kymmenen sekuntia, mikä on liikaa. Ensimmäinen DLC keskittyy nimenomaan diplomatiavoiton ympärille, joten puutteet lienevät tahallisia. Lukumäärältään ylivoimaisen vihollisjoukon pystyy tuhoamaan helposti, sillä kone juoksuttaa miehensä aina samalla innolla lingon kivien kuin tykistörakettien alle. Ensin vastustajaa pilkataan julkisesti, minkä jälkeen voi vasta viiden vuoron päästä julistaa casus bellin eli nimellisen syyn sotatoimien aloittamiseksi. Ne on suunniteltu lautapelimäisiksi rykäisyiksi, jotka pelaa parissa tunnissa läpi. sa pääsee. Jos pitää armeijan vahvana, kone tyytyy vain haukkumaan diplomatiaruudussa, mutta ei käy koskaan päälle. Turha kai sanoa, että kone hyödyntää kikkaa liian harvoin, mikä antaa pelaajalle taas yhden edun. Tieto toki löytyy pelistäkin, mutta popupin taakse piilotettuna. Tekoäly rakentaa kaupunkinsa ärsyttävän lähelle, mikä luo aitoja konflikteja strategiakartalla. Peli on aina huonoimmillaan julkaisupäivänä eikä Civilization VI riko sääntöä. Loppupelissä mukaan tulevat vielä lisäsäännöt. Esimerkiksi teknologiassa perässä hiihtäviä kehitysmaita vastaan saa aloittaa sodan kolonialismin hengessä, mitä muut kehittyneet maat pitävät ihan asiallisena toimintana. Aikanaan sarjassa oli pyrkimys, että yhden Civipelin voittoon ehtii yhdessä illassa, mutta kutosessa touhu on liki mahdotonta. Ei kone peliä pilaa, mutta jos haluaa haastetta voittokamppailuun, koneelle joutuu antamaan tuotantoetua vaikeustasoa nostamalla. Vastaiskuissaan kone keskittyy liian ennakoitavasti aina heikoimpaan yksikköön. Ensimmäinen massiivinen päivitys paransi peliä selvästi, joten täytyy toivoa, että käyrä pysyy nousujohteisena jatkossakin. Eniten loppusotaa haittaa, että kone laiminlyö ilmavoimat kokonaan ja pystyn keskittymään pelkkiin pommikoneisiin. Arvokkaimmat liittolaiset antavat prosenttibonuksia: Geneve antaa 15 prosentin bonuksen tiedetuotantoon, Brysseli 15 prosenttia ihmeiden rakentamiseen ja Hongkong kaupunkiprojekteille 20 prosentin bonuksen. 45 Civistynyttä + Uskaltaa muokata ja uudistaa perussääntöjä. Diplomatiavoiton puuttuessa kaupunkivaltioiden rooli jää pelkäksi bonusautomaatiksi ja kartan täytteeksi. Civilization VI on toimiva pohja, jonka varaan pelintekijöiden on taas hyvä rakentaa seuraavat viisi vuotta. Keskitän joukkoni rajan tuntumaan. Kutosen perusrytmi on selvästi verkkaisempi kuin aikaisemmissa peleissä. Civilization VI:tta ei kannata luulla sotapeliksi. Jos kolmea hyödyllisintä kaupunkivaltiota ei pelissä näy, kliksuttelen delegaatiovalinnat aina puolihuolimattomasti läpi. Parisiin rakennettu viljavarasto, karavaanin pääseminen Spartaan ja Norjan sodanjulistus Venäjälle eivät ole samanarvoisia tietoja, vaikka peli ne sellaisina esittää. Civistymätöntä – Tekoäly on tyhmempi kuin ____________. Sodanjulistus on kutosessa taitolaji itsessään, sillä Pearl Harborin tyylistä erinomaista ensi-iskua pidetään amerikkalaistraumojen takia vääränä. Tiedossa olevan perusominaisuuden lisäksi tekoälypomoilla on vielä salainen agenda, joka arvotaan jokaiseen peliin uusiksi. Jos puuhailee, mitä sattuu ilman suurempaa suunnitelmaa, yleensä onnistuu ärsyttämään kaikkia tekoälyjohtajia. Pienellä kartalla, kuuden kansan peli vie helposti pari iltaa. Maailmanpolitiikasta on vaikea saada yleiskuvaa, koska selkeä diplomatiaruutu puuttuu. 82 Erinomainen Civin kivijalka, jonka pohjalle on hyvä rakentaa lisäosilla. Valitettavasti kahta ärsyttävintä virhettä ei ole korjattu. Kone ei osaa edelleenkään sotia ”uusilla” yksi yksikkö per heksa -säännöillä. Taistelu on silti vähän kehittynyt edellisestä osasta. Joukoissani marssii aina yksi rangaistuspataljoona, jonka tehtävänä on vetää tuli puoleensa. Jos ylenkatseen ärsyttämä tekoäly ei vieläkään hyökkää, aloitan jatkuvat ilmatilaloukkaukset. 25 vuotta vanhassa suhteessa se on melkoinen saavutus. Kokonaisuus jää selvästi positiivisen puolelle. Arabian Saladin pitää samanuskoisista kansoista, Kiinan Qin Shi Huang inhoaa niitä, joilla on enemmän ihmeitä kuin hänen valtakunnassaan ja Egyptin Kleopatra on heikkona johtajiin, joilla on vahva armeija. Kaupunkivaltiotkaan eivät ole samanarvoisia, vaikka siltä ensisilmäyksellä näyttää. Ihan toimivaa ja Steamissa tuntuu jopa löytyvän moninpeliseuraa, vaikka toistaiseksi viihdyin tekoälyn kanssa, koska porukka heittää laudan nurin aika herkästi. Moninpeli tosin paikkaa molempia ongelmia, sillä se on suunniteltu aivan uudesta lähtökohdasta. Teoriassa tekoälyn vuoron aikana tulee ilmoituksina viestejä sodanjulistuksista ja muista, mutta datan sijaan viestikenttä täytetään dadalla
Osana oman hahmon historiaa valitaan myös hahmon tekemät päätökset valloituksen aikana. Kätyreistä vanhin, Tunon, valvoo ylivaltiaan käskyjen ja lakien toteutumista. Kapinahenki kuitenkin kytee. Tyrannyssa ei pelasteta maailmaa, vaan todistetaan sen valloitusta. Onneksi harmaan sävyistään tunnettu Obsidian on valinnut hyvän lähtökohdan. Kyros on kuin jumala, näennäisen kaikkivoipa, eikä kukaan tiedä miltä hän/se näyttää. ”Pahuus” peleissä on usein joko pikkutuhmaa vitsailua tai ylivedettyä synkistelyä, joten aihevalinta on haastava. Jos armeijat eivät nitistä kapinaa, hallitsijan taikuus vie hengen kaikilta. Tekijät tietävät, ettei pahuuden käyttövoimana ole suuruudenhulluus tai käskyläisten määrä, vaan tehokas keskijohto. Nyt studio kokeilee omaperäisempää lähestymistapaa. Peli on ilmiselvästi suunniteltu useampi läpipeluu mielessä, sillä päätöksillä saa hankittua ystäviä ja vihamiehiä jo ennen kuin tarina alkaa. Pelihahmo on yksi Tunonin tuomareista, joka lähetetään vauhdittamaan kinastelevien kenraalien kampanjaa. Yksittäinen kapinallisjoukko suhtautuu eri tavalla rauhanneuvottelijaan kuin kuninkaallisen sukupuun karsijaan. O bsidian Entertainmentin tekemä Pillars of Eternity oli onnistunut nykytulkinta perinteisistä roolipeleistä. 46 TAI POLTAMME MAAN Joillekin pahuuden nousu on katastrofi. Tyranny välttää tylsän aloituksen jo hahmonluonnissa. Ikäraja: 16 Tyranny Riku Vihervirta viimeisetkin itsepäiset linnakkeet. Reaktioita ei ole tungettu vain alkupeKapinaliitosta kapinaliitoon. Tukikohdat tarjoavat lepopaikan ja keskustelunavauksia.. Kumartakaa! Valloittaja Kyros on kukistanut koko Terratuksen maailman viimeistä niemimaata lukuunottamatta. Toisille se on työtarjous. Neljänsadan vuoden sotimisen jälkeen minkään niemen kärjestä ei löydy enää voittamattomien gallialaisten kylää, joten pian armeijat nujertavat Arvosteltu: PC Obsidian Entertainment / Paradox Interactive Versio: Arvostelu Suositus: Intel Core i3-2100 @ 3.10 GHz, 8 Gt RAM, GeForce GTX 560 tai Radeon HD 6850 Testattu: Intel Core i7-3630QM CPU @ 2.40 Ghz, 8 Gt RAM, GeForce GT 650 M, Windows 8 Moninpeli: Ei ole. Kyros on mystisenä miehenä/naisena/oravaryhmänä delegoinut valloituksensa tahtoonsa taivuttelemilleen maailman mahtaville, joita kutsutaan archoneiksi
Keskustelut eivät ole vain tiedonkeruuta, vaan välillä joutuu miettimään miten ikäviä kysymyksiä kannattaa kysyä. Hyötyjä saavat myös omat ryhmäläiset, jotka pysyvät menossa mukana joko uskollisuudesta tai pelosta. Loitsuja luodaan yhdistelemällä erilaisia löydettyjä merkkejä ja hienosäädetään erilaisilla aksenteilla. Tuomari apureineen kulkee isometrisestä perspektiivistä kuvatussa maailmassa ihmisiä jututtaen, ongelmia ratkoen ja arvoituksia ratkaisten. Noudattaako sääntöjä pilkulleen vai venyttääkö niiden rajoja. Valinnanvapauden kääntöpuolena on se, että hahmoista tulee useimmiten joko puhdas velho tai sitten jonkinlainen sekatyöläinen. Kyvyillä tehdään vahinkoa, pysäytetään vastustajia ja parannetaan omia. Loitsuja tehostavat merkit kuitenkin kasvattavat taitovaatimuksia, joten superloitsut jäävät ammattivelhojen yksinoikeudeksi. Ryhmittymien ja hahmojen miellyttäminen antaa bonuksia, mutta niin tekee myös suututtaminen. 47 . Luokatonta! Pelinä Tyranny kulkee Pillars of Eternityn uudelleen avaamia latuja. Noidalla pysyy miekka tai jousi kädessä, jos niin vain haluaa. Kartalla kulkiessa joukko avaa käyttöönsä myös pikamatkustusta tarjoavia tukikohtia, joihin voi palkata kouluttajia ja kauppiaita. Jokainen hahmo osaa taistella, joten hahmostaan on vaikea tehdä pelimekaanisesti huonoa. Sota on jättänyt jälkensä.. Vuosisataisine kaunoineen kenraalit tuovat vahvasti mieleen Glen Cookin kirjasarjan Musta komppania. Tyranny hyödyntää näitä aineksia kiehtovasti. Tuomari istuu tiukasti imperiumin hierarkian keskiportailla, mikä on hyvä ratkaisu. Varhaisilla valinnoilla Tyranny luo mielenkiintoisen maailman. Ryhmäkoko on kutistunut Pillarsin kuudesta neljään, ja samalla sivuhahmokaartikin on huvennut. Tyrannysta kuitenkin puuttuu roolipelien perinteinen puhetaito, jonka maksimoimalla henkevä ajattelija mullistaa kanssakeskustelijoidensa maailmankuvan muutamalla virkkeellä. Hahmoluokkia ei ole, vaan käytetyt taidot kehittyvät. Halutessaan tölväisyjensä vaikutukset voi nähdä etukäteen. Vaikka taikuritaustaiset hahmot aloittavatkin muutaman merkin tietäen, luokkarajoitteista vapautumisen vuoksi myös muut voivat käyttää loitsuja. Fallout: New Vegas panosti elävään maailmaan ja piti kirjaa päähenkilön maineesta, kun taas vakoojapeli Alpha Protocol leikitteli hahmojen suhteilla ja useilla tarinapoluilla. Tähän vaikuttavat myös keskusteluissa käytetyt taidot eli voima, salakähmäisyys sekä lakien ja historian tuntemus (lore). Pelihahmon työ lainlukijana sopii erinomaisesti roolipeliin, sillä nyt päähenkilöä suorastaan kutsutaan ratkaisemaan riitoja. Oma hahmoni mulkoili yhtä kumppaniaan niin ilkeästi, että tämän miekat syttyivät tuleen. Rivimiehiä ja kierteleviä kauppiaita voi kyykyttää mielensä mukaan, mutta lain lukemisessa Kyroksen kätyreille riittää jännitystä. Tyrannyn taistelu toimii pitkälti erilaisten kykyjen varassa, joiden käytön määrää odotusaika. Viimeisin näistä on sekä yleisin keskustelutaito että taikuuden vaatimus, joten puhumisesta pitävä oppii väkisinkin taikuutta. Sijainnilla ei ole juurikaan merkitystä, sillä useimmiten vihollisten muodostelJousimiehen hetki on tullut. Kätevää! Oikeus ei ole sokea, sillä minä olen hänen silmänsä! Vaikka Pillars of Eternity on Tyrannyn lähin sukulainen, kuopuksessa näkyy myös Obsidianin aikaisempien teosten perimää. Suurimpana muutoksena käytössä on tekemällä oppii -suhtautuminen kokemuksen karttumiseen. Keskusteluissa käytetyt taidot antavat kokemusta, mikä taasen helpottaa seuraavassa keskustelussa onnistumista. Ultima ratio regum Jossain vaiheessa käskyttäminen ei enää toimi, vaan on turvauduttava voimaan. liin, vaan ne riippuvat siitä, missä hahmo aikoinaan marssi. Mitä armeijat tekevät, kun valloitettavaa ei enää ole. Taikuuteen on lisätty pientä kokeilun tuntua. Lore-taito tarkoittaa lähinnä lakitietoa, eivätkä ankariin säädöksiin nojaavat ratkaisut miellytä kaikkia. Neuvotteluun panostavaa hahmoa ei ole tuomittu juoksemaan kirkuen jokaista peltohiirtä karkuun. On paljon koukuttavampaa pelata menneisyyden haamuja kohtaavaa tuomaria kuin itsestäänselvyyksiä kyselevää jokamiestä. Keskusteluissa tehtävät päätökset heiluttavat toisten hahmojen ja ryhmittymien mielipidettä tuomarista. Tasonnousussa avustajat saavat valita parista taitopuusta kykyjä, joista moni on selkeästi vaihtoehdoista parhain. Vaikka pelihahmo saa valita polkunsa, muut ryhmäläiset täyttävät vakiintuneita ryhmärooleja
Koska sivuhahmot on tarkoituksella jätetty vapaaehtoisiksi, heitä ei ole voitu kirjoittaa osaksi tarinaa. Toisella kerralla ajattelin pääseväni perille ilman ongelmia, mutta olinkin valloituksen aikana antanut kaupungin sittemmin suututtamalleni soturijoukolle. Sydämeni on kiveä, ja silti se vapisee Tekniseltä toteutukseltaan en löytänyt Tyrannysta valittamista. Sehän sopii käsiään tulipallolla lämmittävälle velholle. Etenkin pelin aikana avatut tukikohdat tuntuvat siltä, että niitä ei juuri ehdi hyödyntää. Minä noudatin vain käskyjä! Tyrannyn isoimmat ongelmat löytyvät sen käsikirjoituksesta. Aiemmin mainittu mainejärjestelmä paljastuu osittain silmänlumeeksi, joka antaa vain tiettyjä bonuksia. 48 . Ensimmäisellä pelikerralla jyräsin kauppakaupunkia vartioivat palkkasoturit pois tieltä vallasherra Deadlinen vauhdittamana. Tyranny Hyvää + Mielenkiintoinen maailma perustuu varhaisiin valintoihin. Taisteluihin päädytään omien valintojen seurauksena. Ylivoimainen osa kyvyistä ja kaikki loitsut toimivat joka taistelussa. Roolipelien tärkeät statistit eli omat ryhmäläiset jäävät Tyrannyssa tylsähköiksi. Se kuulostaa jännittävältä, mutta käytännössä tarkoittaa kaikkien vastaantulijoiden murjomista. Suosittelen sitä silti, sillä vaikka Tyranny ei ole täysi napakymppi, se tarjoaa koukuttavan erilaisen roolipelikokemuksen. Uudelleenpeluuseen panostaen Tyranny on omaan makuuni sopivan mittainen. 87 Tyranny todistaa, että myös ikävistä tyypeistä saa hyvän roolipelin. Päätös tehdään ykkösnäytöksen lopussa, ja se vaikuttaa koko loppupeliin. Tyranny on monin tavoin onnistunut peli, jonka jaksaa pelata useamman kerran läpi. Taikuus kuitenkin pyyhkii jälleen kaikella vastarinnalla lattiaa, ja hauskimpia hyökkäyksiä tarvitsee vain pomotaisteluissa. Huonoa – Hieman epätasapainoinen ja yllätyksetön. Alavireinen musiikki tehostaa tunnelmaa, vaikka ei varsinaisiin huippukohtiin nousekaan. Raunioita tonkivat hulttiot eivät ole moksiskaan siitä, että sisäänpääsyn kieltäneet kaverit on ladottu pinoon oven ulkopuolelle. Tyrannyn taistelu ei olekaan varsinaista taktiikan juhlaa, vaan jää ihan kiva -luokkaan. Vaikka ryhmäläiset kommentoivatkin tapahtumia ahkerasti, heidän persoonallisuutensa jää taka-alalle. Se on varsin yllättävää, sillä Obsidian ja tarinankerronta sopivat yleensä yhtä hyvin yhteen kuin Rory ja Jess. Ilahduttavasti Tyrannyssa ei ole käytännössä lainkaan satunnaistaisteluita mörköjä tai itsetuhoisia rosvoja vastaan. Kyroksen kenraali ei panosta vieraidensa mukavuuteen. Peli on perinteikkäästi jaettu kolmeen näytökseen, ja tarjoaa neljä erilaista polkua sen mukaan kenen kelkkaan hyppää. Kyläläisten kysellessä varovaisesti, että miksi tapoin oman varuskuntani, en voinut syyttää kuin itseäni. Ryhmäläisillä on kuitenkin myös muutamia superkykyjä, joiden käyttö vaatii kahdeksan tunnin unia. Arvosteluversiossa ensimmäinen lataustauko pelin käynnistämisen jälkeen kesti jostain syystä huomattavan pitkään, mutta muut olivat lyhyitä. Oikeuden toteutuminen vaatii vanhan taikuuden uhmaamista.. Tarina tarjoaisi viimeisen haasteen, mutta se hoidetaan varsin nopeasti ja helposti pois alta. Käsikirjoituksen epätasapainoisuus, varsin yllätyksetön taistelu ja loppupelin niukkuus kuitenkin tiputtavat sen huippupisteiltä. mana on häröpallo. Jos ei ole ajatellut omaa hahmoaan yhden ryhmän uskolliseksi urkkijaksi, syntyy tunne pelin kulkemisesta kiskoilla. Viimeinen näytös on kiinnostava, mutta Tyrannyn finaalista puuttuu selkeä valmistautumista vaativa kiintopiste, joka laittaisi pisteen pelin i:n päälle. Vaikka Tyrannyssa on mielenkiintoinen juoni, vaihtoehtojen määrän vuoksi siinä tulee varsin töksähtäviä kohtauksia vastaan. Rannalle jääneiden kanssa rupattelu ei auta, jos tehtävänanto määrää vihollisuudet alkaviksi. Romanssit on onneksi jätetty S/S Biowaren kajuuttaan. Niinpä hahmot tyytyvät pitämään rinnassaan ”kysy minulta kulttuuristani!” -pinssiä. Siltaa vartioivien kapinallisten kanssa käyty keskustelu kiertää kehää, kunnes tuomari tarttuu aseeseen. Grafiikkaa täytyy erikseen kehua, sillä pelaaminen on kuin maalauksessa seikkailua. Omista liittolaisista pääsee eroon vain tietyissä kohdissa, ja silloinkin jäljelle jää vain oma itsenäisyys. Lopussa toki keskustellaan ja taistellaan, mutta melko vähin fanfaarein. Jännittävimmät päätökset tehdään taistelun ulkopuolella. Viihdyttävimmät niistä ovat kahden hengen yhteishyökkäyksiä, joissa kaveri autetaan vaikka ponnistamaan oman kilven päältä syyllisten kimppuun. Vaikka ristiriidoille on tavallaan aina perustelu siinä, kenen joukon on valinnut, Obsidian tuntuu odottavan vahvaa sitoutumista yhteen osapuoleen
Ja sitten lisää puuta. Pienellä KVG-esitutkimuksella muutama pelisisältöä laajentava isompi modi nousi yli muiden: The Forgotten City, Conan Hyborian Age, Falskaar ja Campfire & Frostfall -kombo lähtivät pikatahtia lataukseen. Huumorihölmöily ja kevyt sorkkiminen ei minua tässä vaiheessa liiemmin kiinnostanut, sillä peruspeliä makustellessani en törmännyt häiritseviin seikkoihin. Huonoa säätä vastaan kamppaillaan leirinuotioilla, teltoilla ja kunnon kledjuilla. Skyrim on jo klassikoksi havaittu ja moneen kertaan selvästi syystä palkittu toimintaroolipeli, eikä Special Edition asiaa muuksi muuta: jos fantasia kiinnostaa, hanki Skyrim, viimeistään nyt. Tarina painottaa hienosti keskusteluita, pähkäilyä ja tutkimista – taisteleminen on sivuosassa. 93 Mielenkiintoiseen fantasiamaailman sijoittuva erinomainen toimintaroolipeli, jota modit parantavat ja laajentavat entisestään. Syksyisen maaston suuret linjaukset ovat asteen amatöörimäisempiä ja mekaanisempia kuin Skyrimissä. Realistisen muutoksen asiaan tuovat Campfire j& Frostfall -survivalmodit, jotka lisäävät vihollisten listaan pakkasen ja kastumisen. Tällä hinta-laatu-laajuus-suhteella ei tosin ole syytä suurempaan nillitykseen. Falskaar tarjoaa kymmenien tuntien edestä uusia tarinoita ja tehtäviä, mutta harmillisen suuri osa niistä on juoksupoikahommia. Luolastot näyttävät orgaanisemmilta, mutta niitä vaivaa liiallinen putkimaisuus. Ilmaista lisäsisältöä The Forgotten City on mielenkiintoinen salapoliisimysteeri muinaisen kääpiökaupungin uumenissa. Uuden (konsoli)sukupolven kyvyille viritetty grafiikka näkyy etenkin maisemissa ja rakennuksissa. Pc-miehille Special Edition tuskin tarjoaa mitään uutta. Special Editionin pohjana on virallinen lisäsisältö, eli Dragonborn-, Hearthfireja Dawnguard-laajennukset. Modit lisäävät teemaan liittyviä ominaisuuksia, joilla luonnonvoimille altistumista seurataan. Konsoliversion ehdottomasti kiinnostavin seikka on tuki modeille, minkä takia valitsin ensimmäistä kertaa multiplattarin Xbox Onelle, sillä PS4-version modituki on selvästi heikompi. Ei siitä sen enempää, mennään tekniikkaan. Talojen kivija puupinnoitteet ovat yksityiskohtaisia, puustoa ja muuta maastosälää on miellyttävän runsaasti ja isot kohteet näkyvät riittävän kauas. Valikoimissa on paljon pieniä, enemmän tai vähemmän hyödyllisiä cheatteja ja/tai hupailuvirityksiä, sekä vakavampia vaikeustason, taikuuden, inventaarion ja säätilaefektien tuunauksia. Skyrim sijaitsee kylmässä pohjoisessa, mutta hyytävä sää on vain pintaa. 49 MODATUT KÄÄRÖT Trump presidentiksi ja modeja konsolilla, mitä seuraavaksi, maailmanloppuko. Puhtaasti pelinä Skyrim on tietysti (edelleen) huippuluokan fantasiaviihdettä joka alustalla. Huippusijoitus Skyrimin autuaasti missasin, joten uusien konsolien Special Editionia ei tarvinnut pitkään miettiä. Alueelle saavutaan ensin kääpiöteleportilla, mutta jatkoyhteydet Skyrimin ja Falskaarin välillä hoidetaan maksullisella veneellä. Hahmon pitäisi olla vähintään kymppitasolla, sillä matsi Thulsa Doomin haamua ja luurankosotureita vastaan on tiukka, vaikka apuna hääriikin itsensä Conanin haamu. Altistuminen heikentää ensin kykyjä ja lopulta sankarilta menee taju ja hän herää jostain muualta. Kuka on syyllinen siihen, että paikalla on tulevaisuudessa vain hiiltyneitä ruumiita. Ja muista tuoda omat soihdut, jos haluat nähdä jotain säkkipimeässä luolastossa. Jos missasi Skyrimin kuten minä, epäröinnille ei ole enää mitään syytä – Skyrim-ummikoille paketti on kevyesti siellä muiden kuluvan vuoden hittien joukossa. net/skyrim/order Moninpeli: Ei The Elder Scrolls V: Skyrim Special Edition Hyvää + Modit toimivat suorastaan yllättävän hyvin. Arvosteltu: Xbox One Saatavilla: PC, PS4 Bethesda elderscrolls.bethesda. Notskiin tarvitaan tietysti puuta, sytykkeitä ja kipinä. Kun näiden rinnalle läntätään vielä Vivid Weathers -säätilatuunaus, niin johan pitelee ilmoja. Tarinassa siirrytään ajassa taaksepäin tutkimaan, mikä meni maanalaisessa, lähes täysin ulkomaailmasta suljetun kaupungin uudisasukasyhteisössä pieleen. Petri Heikkinen Falskaarissa on aina syksy.. Skyrim: Special Edition on konsoleilla iso juttu. Huonoa – Jäykähköt humanoidihahmot. H ittipelien buustatut uusintajulkaisut ovat kivoja, sillä kohtuuhinnalla saa takuuvarman huippupelin lisäreineen päivineen. Selvä peli Xbox Onella, PS4:lla pitää miettiä isojen modien tarpeellisuutta. Falskaar on kokonainen uusi provinssi kylineen ja luolastoineen. Boksi varaa modeille tilaa viitisen gigaa, Pleikalla kookkaat modit eivät toimi. Skyrimin syntymävuoden aavistaa lähinnä ihmishahmoista, jotka ovat toiminnan tiimellyksessä ja hämärässä täysin tyydyttäviä, mutta rauhallisissa miljöissä ja tappituntumalta, hmmmh, veistoksellisen jäykkiä kivikasvoja. Pienempiä säätöjä ja bugikorjauksia tarjotaan kootusti Unofficial Skyrim Special Edition patchissa. Ennen modailua pieni varoitus: modit luonnollisesti kytkevät saavutukset pois päältä, joten pistä säästöön muutama normisave. Conan Hyborian Age -luolasto on Unohdettua kaupunkia huomattavasti pienempi ja suoraviivaisempi kokonaisuus, jossa fiilistellään Miliuksen klassikkorainan mukaan mallinnetuilla varusteilla ja audiovisuaalisilla yksityiskohdilla. No niin, kautta kääppärikoneiden, ne modit. Special Edition ynnää tähän parannellun ulkoasun ja tietysti ne modit, jotka muuttavat ja/tai lisäävät jo muutenkin runsasta pelisisältöä tuntuvasti. Tunnelmaa tihkuva ja hyvin ääninäytelty modi istuu hyvin myös Elder Scrolls -loreen
Sen sijaan pelasin sitä vuonna 2016 ja sanon, että pöh pah, ESO on hyvä! Internetin kollektiivinen mielipide, olet taas väärässä! Todellisuudessahan se, miksi internetin kollektiivinen mielipide on niin tyhmä ja lähes aina väärässä, on, ettei se ota koskaan huomioon sitä, kuinka nykypelit elävät ja kehittyvät. Minä en pelannut Elder Scrolls Onlinea vuonna 2014. Ennakko-odotukset sortuivat ja internetin kollektiiviseksi mielipiteeksi muodostui, että ESO on paska. 50 GET HIGH IN HIGHROCK, HAMMERED IN HAMMERFELL Kansa puhui ja tyrmäsi Elder Scrolls Onlinen, mutta mitä tämä on, peli elää ja voi hyvin. Make Tamriel great again Kerrataan alkuun peruspremissi: eletään Tamrielin toista aikaa, kauan ennen yksinpelattavia Elder Scrolleja. Toki jokainen rotu edelleen aloittaa oman allianssin puolelta, mutta, kuten Elder Scrollien perinteisiin kuuluukin, voi sen jälkeen mennä minne, milloin, miten ja miksi tahtoo. Ja ennen kaikkea sitä, kuinka käsittämättömän hölmö se on. Varsinkin sitä, kuinka muodostuttuaan se on ja pysyy ainoana oikeana totuutena. Kaikki provinssit ovat edustettuina, joskaan eivät vielä kokonaan. Keisarikunnan valtaistuin on tyhjänä, lohikäärmetulet sammuksissa ja Oblivionin daedrat puskevat Tamrieliin tuhatpäiten. Ensin kuukausimaksut muuttuivat vapaaehtoisiksi, peli muutti sekä pleikkarikansan että xbonereiden iloksi konsoleille ja ZeniMax keskittyi työstämään vakuuttavan monipuolista ja laadukasta DLC-sisältöä. Rajojen purkaminen oli erinomainen veto, sillä ennen hölmösti kolmeen osaan jaettu maailma tuntuu nyt eheämmältä, elävämmältä ja ihan pirun isolta. Mahdotonta! O len viime aikoina pohtinut internetin kollektiivisen mielipiteen muodostumista. Täysi vapaus tarkoittaa sitä, että kun ennen vastaan astelevat hirviöt kovenivat mitä syvemmälle allianssin alueelle harhaili, nyt pelaaja ja maailma skaalataan samaan pisteeseen. Lokakuussa kaikki muuttui. ZeniMax julkaisi One Tamriel -päivityksen ja teennäiset allianssirajat olivat historiaa. Samalla Cyrodiilissa käydään jatkuvaa sotaa valtaistuimesta kamppailevien liittojen välillä. Kun se alun perin julkaistiin vuonna 2014, sitä edelsi hurja Arvosteltu: PC Saatavilla: Mac, PS4, Xbox One Bethesda/ZeniMax Versio: 2.6.9 Testattu: Intel Core i52320 3GHz, 16Gt RAM, GeForce GTX 1060 6Gt Moninpeli: massiivi Ikäraja: 18 The Elder Scrolls Online: Gold Edition hype ja sitä seurasi kova poru. Tällä kertaa vastassa tosin vain daedroja, joskus pelaajiakin.. Ennen allianssit tarkoittivat sitä, että kun yhden viirin alle asettui, siellä myös pysyi. Otetaan esimerkiksi Elder Scrolls Online. Imperial Cityssä sattuu ja tapahtuu. DLC:t lisäävät puuttuvia paloja: datamainarit ovat löytäneet viitteitä jo tulevasta Vvardenfellistakin. Allianssi vaikuttaa enää vain siihen, kenen puolella Cyrodiilissa taistelee. Niin teki Destiny, niin tekee parhaillaan The Division ja niin teki myös Elder Scrolls Online. Altmerit, bosmerit ja khajitit puskevat Aldmeri Dominionin väreissä etelästä, nordit, dunmerit ja argonianit liputtavat Ebonheart Pactin puolesta koillisessa ja örkit, bretonit sekä redguardit kumartavat Daggerfall Covenantin leijonaa luoteessa. Koko Tamriel oli jaettu allianssien välille niin, että levutuskokemus tasosta 1 tasolle 50 johti tasan vain niiden omien maiden ja mantujen läpi. Pelaaja ei enää ole Juho Penttilä Mies voi lähteä Morrowindista, mutta Morrowind ei miehestä
Jokaisella allianssilla on tukikohtansa kaupungin viemäriverkostossa, ja aivan kuten ulkopuolella, myös niin viemäreissä kuin kaupungin kaduilla voi ottaa matsia vastapuolen pelaajien välillä ja vallata kaupungin alueita oman allianssin haltuun. Tähän asti Elder Scrolls Onlineen on julkaistu viisi keskiarvoltaan erinomaista DLC-pakettia. Yksin yhdessä Tamrielissa Monipuolisuus on voimaa ja One Tamriel elää ja hengittää monipuolisuutta. Kolme viimeistä tarjoaa tarinallisempaa sisältöä. 90 One Tamriel päivitti Elder Scrolls Onlinen kertarysäyksellä nykypäivään, mutta yksin sekään ei olisi riittänyt mörppien mestaruussarjaan. Siihen vaadittiin harvinaisen laadukas DLC-lisäreiden kattaus. Champion-pisteet ovat korvanneet vanhat veteraanitasot kokonaan. Uudet hahmot on erinomaisesti kirjoitettu. Puhdas vapaus saa tosin aikaan erikoisia narratiivisia outouksia, kun vaikkapa Aldmeri Dominionin kuningatar Ayrennin luotettu alamainen lähtee Cyrodiiliin ja lahtaakin Dominionin sotilaita Daggerfall Covenantin väreissä. DLC-kaupungit, etenkin Orsinium ja Thieves Guildin Abah’s Landing, ovat pirun paljon mielenkiintoisempia ja uskottavampia mutkittelevine sivukujineen ja monikerroksisine rakennuksineen. Cyrodiil on niin iso, että ellei seuraa isoja sotajoukkoja, ei muihin pelaajiin törmää välttämättä ollenkaan. Niistä massiivisin on Orsinium, joka lisää Wrothgarin vuoristot koluttavaksi ja Orsiniumin kaupungin tarinoineen koettavaksi. Kaikista ryhmäluolastoista ja trialeista löytyy myös loppupeliin skaalattu veteraaniversio, mitkä kuulemma ovat oikeasti vaikeita, mutta niihin asti en ehtinyt. Vaniljapelaaminen on juuri sitä itseään, mörppimäistä questien perässä juoksemista, ja vaikka niiden kertomat tarinat ovat välillä tosi hyviäkin, alkaa se ennemmin tai myöhemmin puuduttamaan. On siis aika muuttaa internetin kollektiivista mielipidettä: Elder Scrolls Online on nyt hyvä peli! Hyvää + Oikea vapaus seikkailla missä, milloin, miten ja miksi itse haluaa. Tuskin. ”Mutta entä etenemisen tunne, saako tasojen noususta enää mitään irti?” Ymmärrän huolesi, oi armas lukija, sillä se on asia, mikä itseänikin mietitytti. Nekin lisäävät omat alueensa pelin jo valmiiksi massiiviseen maailmaan, Thieves Guild eteläisen Hammerfellin aavikkoisen Hew’s Banen, ja Dark Brotherhood Oblivionista tutun Gold Coastin. Tarjoilija, pelissäni on DLC! Cyrodiilin massiivinen kolmen allianssin ja kymmenien pelaajien PvP-taisto on jatkunut katkeamatta julkaisusta lähtien, eikä loppua näy. Kun dunmerien naamat alkavat ketuttaa, voin heittää viitan päälle ja käydä vähän varastelemassa tai tunkea tutkimaan Imperial Cityn viemäreitä parin kaverin kanssa, ja jo jaksaa taas selvittää Morrowindin ongelmia. DLC:t parantavat peruspelin vaillinaisuuksia. On isompia tavoitteita, kuten linnakkeiden valtauksia leirien pystyttämisineen ja sotakoneineen katapulteista ballistoihin, mutta myös pienempää tekemistä niihin hetkiin, kun iso kärhämä ei vaan nappaa. One Tamriel monipuolisti yksiulotteista etenemistä niin paljon, etten halua edes ajatella aiempaa suoraviivaisuutta. Ne hyvät DLC-paketit ovat sitten erinomaisen monipuolisia. Pelkästään se nostaa Elder Scrolls Onlinen hyväksi peliksi, loistavat DLC:t jopa erinomaiseksi. Ainoastaan loppukesän Shadows of the Hist puuttuu, mutta se ei haittaa, sillä tämä vain pari luolastoa sisältävä DLC on lisäriviisikon selkeästi suppein. Niihin voi jopa eksyä! Parasta DLC-lisäreissä ja One Tamrielissa on, että ne piristävät peruspeliä pirun hienosti. Ehkä tänään haluan moninpelata ja juoksen kaverien kanssa pari luolastoa, mutta jos huomenna haluankin soolota, pidän siitä, että se on mahdollista. Kuten arvostelun alussa sanoin, en pelannut ESOa vuonna 2014, mutta olen nyt miettinyt, olisinko pitänyt siitä enemmän kuin internetin kollektiivinen mielipide teki. Ja se on omissa kirjoissani vain positiivinen ominaisuus. ESOn PvP on muutenkin PvP:tä omaan mieleeni. Champion-pistelaari on kaikille omille hahmoille yhteinen. Vaikka perus-ESOn kaupungit on saatu arkkitehtuuriltaan uskottavan näköisiksi asukasroduilleen, vaivaa niitä akuutti copypastellaatio. Hölmöä, ja sen olisi voinut välttää vaikka estämällä pelaajaa liittymästä vieraan allianssin pääjuoneen, mutta vapaus on narratiivin paikoittaisen rikkoutumisen arvoista. Yhden tienatessa lisää pisteitä ne pätevät kaikkien pistesaldoon, mutta jokaisella hahmolla ne voi sijoittaa erikseen hahmolle sopiviin passiivikykyihin. Jokainen kaupunki on kasa tismalleen samanlaisia rakennuksia kuin naapurikaupungissa, vain vähän eri kaavaan aseteltuina. Tai sitten voi ottaa kaveriporukan ja hakata viemäreissä majaansa pitäviä kovempia pomo-daedroja. 51 ylitai alitasoinen millekään alueelle, vaan questailu onnistuu Skyrimistä Morrowindiin ja Highrockista Summerset Isleille heti, kun Coldharbour-alkuluola on jäänyt taakse. Thieves Guild ja Dark Brotherhood taas eroavat pelimekaniikaltaan peruspelistä kivasti, sillä molemmissa painotetaan hiippailuun, mitä nyt ensimmäisessä enemmän varasteluun, myöhemmässä salamurhaamiseen. Imperial City esimerkiksi keskittyy Cyrodiilin sydämessä sijaitsevaan daedrojen valtaamaan imperiumin pääkaupunkiin. Abah’s Landing on vasta heräämässä, mutta arkkitehtuuriset erot peruspelin kaupunkeihin näkee aamuauringon valossakin.. Onneksi ESOn erinomainen hahmonkehitys takaa etenemisen tunteen, sillä taitoja saa opetella ihailtavan vapaasti ja monipuolisesti. Hahmoaan voi vielä kehittää tasosta 50 eteenpäin, sillä silloin kerätty kokemus keräännyttää champion-pisteitä. Silloin voi vaikka suunnata Imperial Cityyn pienemmän skaalan PVP-mätön perässä. Syksyllä ilmestynyt ESOn Gold Edition sisältää niistä neljä ensimmäistä ja onkin kannattavin valinta uudelle ESOttajalle. Kaikkea ei tietenkään ESOssakaan voi soolota: neljän hengen ryhmäluolastot, world bossit ja 12 pelaajan trialit ovat vain ryhmille, ja niin pitääkin. Pelin neljä hahmoluokkaa eivät ole automaattisesti roolitettuja, vaan dragonknightistä saa parantajan ja nightbladesta vaikkapa tankin, jos niin haluaa. Ja niin pitääkin olla, sillä Tamrielin lopulta yhdistänyt Tiber Septim syntyy vasta parinsadan vuoden päästä ESOn tapahtumista. Mörppi minun mieleeni on sellainen, jossa voi pelata muiden kanssa, mutta joka ei sitä pakota jatkuvasti tekemään. Monipuolisuutta on myös se, että Elder Scrolls Onlinea voi pelata satoja tunteja ihan itsekseen, jos siltä tuntuu. Huonoa – Tämä on se peli, mikä Elder Scrolls Onlinen olisi pitänyt olla jo julkaisussa
Lähtekäämme metsästämään unohdetun menneisyyden palasia. On vain sankarkolmikon pieni kotisaari keskellä loputtomiin jatkuvaa merta. Pakkohan maailmassa on olla muutakin kuin vain yksi linna, kaupunki, raunio ja kyläpahanen! Ja niin on, tai ainakin on ollut. 52 MENNEISYYDEN VANGIT Seitsemännessä osassaan Dragon Quest selvittää, voiko jo kerran tuhoutuneen maailman vielä pelastaa. Laatat ovat pirstoutuneet palasiksi, mutta palaset kokoamalla laatan alusta muuttuu portiksi toiseen aikaan. Saaristolaiselämää Dragon Quest VII: Fragments of the Forgotten Pastin maailma eroaa genresisaristaan merkittävästi. Raunioita penkomalla sankarit törmäävät muinaisin laattoihin ja niiden alustoihin. Arvosteltu: 3DS Square Enix / Nintendo Versio: Myynti Moninpeli: Ei Ikäraja: 12 Dragon Quest VII: Fragments of the Forgotten Past Juho Penttilä Maailmankartta on kolmiulotteistettu, mutta samalla pilkottu 3DS:n kestäviin osiin. Yksi joka ei ylittänyt oli Dragon Quest VII. PlayStation 2:n Dragon Quest 8: The Journey of the Cursed King oli jo selvästi modernimpi kolmiulotteisine grafiikoineen. Spritet ja maailmankartta ovat muuttuneet kolmiulotteisiksi, mutta samalla jotain on unohtunut. Sen luoma tunnelma oli omiaan pitkään seikkailuun. Rankkaa. Dragon Quest VII oli rehellisesti vanhan koulukunnan Dragon Quest, mikä on aika paljon sanottu pelisarjalta, jonka koko sielu kiteytyy japanilaisten roolipelien esihistoriaan. Internet oli jo olemassa, joten pelisivustoilla näki millaisia kivoja pelejä Amerikan-serkut saivat, mutta vain harvat ja valitut ylittivät Atlantin. T iedätkö, rakas lukija, millaista oli olla japanilaisten roolipelien pelaaja Euroopassa ensimmäisen PlayStationin aikaan. Muita saaria ei ole, vakuuttavat saaren vanhemmat asukkaat, mutta nuoret sankarit eivät ota sitä kuullaksensa. Verkkainen seikkailu Dragon Questit ovat yleensä pitkiä pelejä, mutta Dragon Quest VII on massiivinen jopa niiden mittapuulla. Dragon Quest VII:n maailmaa ovat kohdanneet ties minkälaiset katastrofit ja vastoinkäymiset. Dragon Quest VII:ssä eteneminen on koukuttavaa. Tämänkin patsaan ympärillä pyöritään ihan liikaa pelin alkumetreillä.. Seiska oli vielä äärimmäisen yksinkertaisia spritejä pökkelömäisen kulmikkaassa maailmassa. Suurin osa pelaajista ei ollut siitä moksiskaan, Dragon Quest VII PlayStationilla kun oli vanhanaikainen, hidas ja aivan älyttömän laaja. Valitettavasti siitä juontaa VII:n suurin synti: sen tempo saa kassajonossa senttejään laskevan, kymmentä eri arpalipuketta tarkistavan seniorin toimet tuntumaan pikakelaukselta. Portin toisella puolen on aina uusi saari, jota kohdannut vastoinkäyminen pitää onnistua estämään. Nykyajasta etsitään taulujen palasia, jotta saa avattua uusia saaria menneisyyteen, joiden tuhon vältettyä ne aukeavat taas nykypäivään, ja niistä voi etsiä lisää palasia. Taistelut ovat kolmiulotteisen kulmikkaita. Nyt Dragon Quest VII on kääntynyt 3DS:lle. Itseäni harmitti niin, että päätin hankkia pelin kokoelmiini, vaikka sitten jenkkiversiona. Kun menneisyyttä on muutettu, ilmestyy saari nykyaikaan tutkittavaksi. Nykypäivän versiot saarista ovat luonnollisesti muuttuneet, menneisyyden tapahtumat ovat nykypäivässä vain historiaa tai jopa legendaa
Aikahypyn jälkeen alkaa vastaan astella hirviöitä, muttei sentään satunnaisesti. Näkyvin uudistus 3DS-porttauksessa on kolmiulotteinen grafiikka. En ymmärrä, miksi täysin turha ravaaminen jätettiin mutta alun ainut tekeminen leikattiin. 78 On hienoa, että Dragon Quest VII saatiin vihdoin Eurooppaan. Niiden ulkoinen habitus oli valmiiksi kuin seiskan pleikkariykköskaudelta. Ja alkua on lyhennetty pleikkaripäivistä. Grafiikan uudistus on tehty laiskasti. Olisin silti ottanut pelin mieluummin alkuperäiskuosissaan. You stepped into the wrong neighborhood, bitch.. Nyt kuitenkin suosittelen käymään ensin läpi DS:n paremmat sarjan osat, etenkin loistavan vitosen. 53 Pahin esimerkki löytyy heti pelin alusta. Jotta pääsisi ensimmäisen kerran hyppäämään menneisyyteen, pitää alkusaarella ravata kylä-kaupunki-raunio-väliä kyllästymiseen saakka ja vähän lisää. Molemmissa on ongelmansa: kaupungeissa vaikkapa ympäristön mittasuhteet ovat edelleen vanhoille spriteille mitoitettuja, eivätkä nykyiset hahmot edes mahtuisi ovista kyyristelemättä. Vanhan DS:n aiemmat uusio-Dragon Questit eivät kärsineet lainkaan samoista ongelmista. Silloin raunioissa piti ratkoa pari pähkinää ennen ensimmäistä aikahyppyä, nyt puzzlet on leikattu. Ei saarta ilman tragediaa. Alanäyttö toimii kätevänä karttana. Taisteluissa ruudunpäivitys tippuu selkeästi, vaikka vastassa ei ole kuin muutama kaapumyyrä, ja täysin kolmiulotteinen maailmankartta on jouduttu pilkkomaan osiin. Jos koko sarja on käyty läpi mutta Dragon Quest -hammasta kolottaa, on seiska kuitenkin takuuvarma sarjansa jäsen, kunhan muistat pakata kärsivällisyyden mukaan. 3DS:n rajat tulevat vastaan ulkoasun uudistuksessa. Seikkailu alkaa tuntua seikkailulta, uudet saaret aina jännittäviltä ja hahmokin kerää tasoja ja tavaraa. Tarina ei etene, hahmot tai maailma eivät syvenny, pelaajaa vaan talutetaan edestakaisin vailla minkäänlaista päämäärää. PlayStation-kuosissaan se on yksi suosikkiosistani koko pelisarjassa, mutta uudistuksissa se on menettänyt sieluaan. Mutta silti Dragon Quest VII yllättää hitaudellaan. Huonoa – Alkupelin hitaus ylittää ennätyksiä ja graafiset uudistukset ovat uudistuksia huonompaan suuntaan. Ikävää ettei se toimi. Kolmiulotteistaminen on tuotu mukaan vaihtamalla hahmomallit kolmiulotteisiksi niin kartalla kuin taistelussa. Muistan Shabby catit ikuisesti Forrestereina. Se ei ole hidas aloitus, se on käytännössä pysähtynyt. Tämäkin taistelu näyttäisi paremmalta kaksiulotteisena. Väitän, että Dragon Questien 4, 5 ja 6 taistelut ovat nätimpiä kuin seiskassa, koska kauniisti animoidut 2D-spritet voittavat tavallisen tylsät 3D-mallit koska vaan. On hiton huono merkki, jos pelin ensimmäiseen kahteen tuntiin ei tapahdu yhtään mitään mielenkiintoista. Kylät, luolastot ja muut tapahtumapaikat ovat edelleen jotakuinkin samanlaisia kuin ykköspleikkarilla, mitä nyt siistitympiä tekstuurien ja yksityiskohtien osalta. Jos uudistukset olisivat olleet maltillisempia, grafiikkatyyli DS:n Dragon Questien ja seiskan alkuperäispainoksen tyylinen sekä etenkin alkupelin rytmitystä viilattu järkevämmäksi, suosittelisin Fragments of the Forgotten Pastia ehdottomasti. Pelin hahmonkehityksen kulmakivi on vapaasti vaihdettavat ammatit, mutta hahaa, eivätpäs nekään aukea ennen kuin pelikellossa on jo toistakymmentä tuntia! Onko kolme enemmän kuin kaksi. Hyvää + Perusvarma Dragon Quest -seikkailu toimii ja maailman kasaaminen on koukuttavaa. Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon napinaa ja valitettavaa löysin Dragon Quest VII:stä. Se saa alueet tuntumaan pieniltä ja ahtailta
47 vierailee kauden aikana useissa eksoottisissa paikoissa ratkaisemassa liikakansoitusta. 47 ei kestä montaakaan osumaa, joten myös todistajat ja pakoreitti on otettava huomioon. Hitman ei olisi Hitman ilman avoimia ympäristöjä ja vapautta suorittaa tehtävät monella eri tapaa. Idyllinen Sapienzan rannikkokaupunki hurmaa rentoudellaan. Tårta på tårta Loistavasti suunnitelluissa ja monitasoisissa kentissä kulkee satoja pelihahmoja, joista jokainen on siellä omasta syystään. Jokainen yritys tuntuu ainutkertaiselta. Yleensä vaaditaan tiettyjen vaiheiden suorittamista, jotta kohde saadaan oikeaan paikkaan oikeana hetkenä. Käytin ensimmäiset 30 minuuttia pelkän arkkitehtuurin ihasteluun. Kauden päätösjakso sijoittuu Hokkaidon vuoristoseudulla olevalle yksityisklinikalle, jossa kaikkea valvoo pitkälle kehittynyt tekoäly. Pelaajan on nähtävä paljon vaivaa ja oltava kärsivällinen. Peleihin kuuluu olennaisena osana myös palkkamurhaajana toimivaa (anti)sankariakin häijymmät kohteet sekä makaaberi huumori. Paikan ilmapiiri tuo hienon musiikin tukemana välittömästi mieleen 1960-luvun Bond-elokuvat, joten en tiedä miksi yllätyin löytäessäni huvilan alta kallioon kaiverretun laboratorion. 54 AGENTTI 47:N SUURIMMAT HITIT Hitman ei enää korjaa sitä, mikä ei ole rikki. Tehtävät myös eroavat selkeästi toisistaan ja vaativat erilaisia lähestymistapoja. Tehtävän läpäiseminen eri tavoin palkitsee avaamalla uusia aloituspisteitä, varusteita, aseita ja asuja. Lähes jokaisella pelikerralla törmää johonkin uuteen seikkaan, jota ei ole aikaisemmin pistänyt merkille, oli kyse sitten pelihahmojen välisestä keskustelusta, mahdollisesta ansaviritelmästä tai oikopolusta. Peli kuitenkin näytti upealta ja oli pelattavuudeltaan sarjan paras. Se on kuitenkin sen arvoista. Muutama tappotavoista paljastuu nopeasti heti tehtävän alussa, mutta ympäristöön perehtyminen paljastaa parikymmentä lisää. Valtavat kentät ovat täysin avoimia ja pelaaja voi jälleen vapaasti valita pelityylinsä. Kentät ovat niin täynnä yksityiskohtia, että määrä tuntuu aluksi uuvuttavalta. Naurettavan hyvä peli Välivideoiden sijaan pelin huumori on jälleen sisällytetty tehtävien rakenteisiin. Uusin Hitman yrittää yhdistää pelisarjan parhaimmat puolet saumattomaksi kokonaisuudeksi ja, pahus soikoon, onnistuu siinä erinomaisesti. Tilaisuuksien runsaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tappaminen olisi helppoa. Vaihtuvista kohteista kaikkein omalaatuisin (monellakin tapaa) oli heinäkuussa Sapienzassa piipahtanut näyttelijä Gary Busey.. Valeasut toimivat hieman aiemmasta poikkeavalla tavalla, sillä jokaisessa on tunnistesiru, joka sallii pääsyn ainoastaan tietyille alueille. Opettelu on enemmän kuin puolet huvista. Kahdeksan kenttää (joista kaksi ensimmäistä ovat pieniä harjoituskenttiä) ei ole paljon, mutta en silti koe tulleeni huijatuksi. Laatu korvaa määrän. Paluu avarille vesille Hitman on nimensä mukaisesti paluu juurille. Tarjolla on uskomaton määrä erilaisia tilaisuuksia kohteiden eliminoimiseen ja suurin osa on terästetty pelisarjalle tyypilliselle mustalla huumorilla. Sarjan edellinen osa, Hitman: Absolution, panosti kahteen jälkimmäiseen (vaihtelevalla menestyksellä), mutta unohti pelisarjalle keskeisen vapauden. Halutessaan voi kytkeä vinkit päälle, jolloin peli opastaa kädestä pitäen kuinka tappoja voi tehdä. Italiaan ja Japaniin sijoittuvat kartat ovat hienoimmat pelisarjan – ja samalla ylipäätään pelien – historiassa. Marokkoon, bangkokilaiseen hienostohotelliin ja Coloradossa sijaitsevaan sotilasleiriin sijoittuvat kentät puolustavat paikkaansa, mutta kaksi nousee ylitse muiden. Tämä käy ilmi jo pelin johdantotehtävästä, jossa 47 todistaa salamurArvosteltu: PS4 IO Interactive/ Square Enix Versio: Myynti Ikäraja: 18 Hitman – Season 1 Markus Rojola Ruudun takaa tapponi toisen sain. K un pelisarjaa on julkaistu menestyksekkäästi yli 15 vuoden ajan, on sitä kohtaan muodostunut tiettyjä odotuksia ja vaatimuksia, jotka sen on täytettävä. Kenttien täydellinen haltuunotto vie aikaa
Tietyt pelimuodot vaativat jatkuvan nettiyhteyden ja sen katkeaminen kesken tehtävän palauttaa alkuvalikkoon. Elusive Targets tarjoaa pelin suurimman haasteen. Tällaiset seikat viivästyttävät tylsistymistä tuntikaupalla. Muutama laadukas lisäkenttä olisi tehnyt pelistä kiistattoman klassikon. Edut kävivät ilmi vasta muutaman jakson jälkeen. Salamurhaajien salaperäiset salaseurat Pelillä on edelleen ongelmansa. Hitman nousee silti Blood Moneyn edelle sarjan hienoimpana pelinä. Jopa pelin valikot on suunniteltu rohkaisemaan eri pelimuotojen testaamista. Joskus murha on pala kakkua. Vain pieni osa on hyödyksi tehtävän suorittamisessa, mutta monet saivat minut nauramaan ääneen. Vaikka katsoin lopuksi välivideot uudelleen läpi, ei minulla ole hajuakaan, mistä tarinassa on kyse. Murhaa voi yrittää ainoastaan kerran ja mikäli epäonnistuu, on kohde poissa ikuisesti. 55 haamiskykynsä ICA:n työntekijöiden avulla. Hyvää + Hienosti suunnitellut ja uskomattoman yksityiskohtaiset kentät ovat täynnä tehtävää. Se ei paljoa haittaa, sillä Hitman-sarjan merkittävimmät tarinat ovat olleet tähänkin mennessä niitä, joita pelaajat kertovat toisilleen. IO:n jatkuva panostaminen uuteen sisältöön osoittautui ratkaisevaksi tekijäksi julkaisumallin onnistumiselle. IO:n tarjoama lisäsisältö tarjoaa kymmeniä lisätunteja pelattavaa niille, jotka haluavat selvittää jokaisen haasteen. Ensimmäisen jakson jälkeen epäilin ratkaisun toimivuutta, vaikka kenttäsuunnittelu ja pelattavuus vakuuttivat. Pala kerrallaan Hitmanista puhuessa ei voi ohittaa sen episodimaista julkaisutapaa. Kentät ovat valtavan kokoisia, uskottavia, täynnä elämää ja kauniita katsella. AAA-pelin julkaiseminen pienissä palasissa arvelutti, mutta osoittautui lopulta toimivaksi ratkaisuksi. Julkaisutapa vaikutti kaikkein negatiivisimmin tarinankerrontaan. Yksi esimerkki on erään miehen tekemät puhelut Sapienzassa, jotka vaihtuvat pelikerrasta toiseen. Viimeisen tehtävän voi suorittaa ninjapuvussa samuraimiekan ja heittotähtien avulla.. Suoritus hyväksytty! Tekoäly reagoi pelaajan toimiin entistä enemmän. Jos murhakeino vaatii tiettyä tarviketta, kuten rotanmyrkkyä, voi sen etsiminen kestää kymmeniä minuutteja. Ensimmäinen kausi on onnistunut tärkeimmissä asioissa. 90 Hitman yhdistää pelisarjan parhaat piirteet lähes saumattomaksi kokonaisuudeksi. Kun mies lentää kiljuen korkeuksiin, ympärillä olevat näyttelijät ovat ihmeissään. Ne, jotka ostavat koko pelin vasta tässä vaiheessa, ovat menettäneet paljon hienoja hetkiä. Minulla serveriongelmia ei ollut kuitenkaan enää kolmannen jakson jälkeen. Kyseessä on pieni, mutta turhauttava seikka. Mikäli 47 kävelee uutistoimittajan ja tämän kameramiehen välistä, he alkavat moittia tämän pilanneen heidän otoksensa. Tehtävä suoritettu! Erikseen on nostettava esiin pelihahmoille kirjoitettu dialogi. Vaikka kyse on pelin sisälläkin harjoituksesta, toinen kohteista on mahdollista tappaa oikeasti peukaloimalla lentokoneen heittoistuinta. Harmillisempi on epätasainen tekoäly, joka saattaa rankaista muutamasta harha-askeleesta niskalaukauksella. Kuukauden tai kahden tauko jaksojen välillä pakottaa pelaamaan samoja kenttiä useammin ja IO:n avokätisesti julkaisema lisäsisältö, joka on suunniteltu korostamaan kartoista eri alueita, ehkäisee tylsistymistä. Mikäli kaikki kuusi kenttää olisi julkaistu yhtä aikaa, suurin osa pelaajista olisi selvittänyt tarinatilan muutamassa tunnissa. Nykyisin eskalaatiotilassa on tarjolla kymmeniä eri tehtäviä. Vaikka niitä ei ole puolta tusinaa enempää, ei tekeminen lopu kesken. Ne ovat pelattavissa ainoastaan muutaman päivän ajan. Useimmat näistä ovat olleet varsin mieleenpainuvia, kuten identtinen kaksonen, jonka veljeä ei saanut satuttaa. Episodimainen julkaisutapa edellyttää tehtävien pelaamista yhä uudelleen. Tehtävät ilmeisesti liittyvät jotenkin 47:n menneisyyteen ja taustalla vaanii jonkin sortin Illuminati. Hienosti kirjoitetut dialogit palkitsevat löytäjänsä. Eskalaatiotehtävässä suoritetaan sama tappo viiteen kertaan, mutta jokaisella kierroksella on lisävaatimuksia. Tällaisenaan se on vain yksi vuoden parhaista peleistä. Hahmot käyvät keskusteluita sekä keskenään että puhelimitse ja niiden salakuuntelu tuo runsaasti lisähupia. Ne sijoittuvat Sapienzaan ja Marrakeshiin, mutta tehtävien ajankohta on vaihdettu yöksi ja kentät rajattu aiempaa pienemmiksi. Ensimmäisellä tasolla kohteen saa tappaa millä tahansa keinolla, mutta toisella se pitää tehdä esimerkiksi golf-mailalla hovimestariksi pukeutuneena ja niin edelleen. Koska merkittävä osa pelimuodoista puuttui, päädyin pelaamaan samaa tehtävää kyllästymispisteeseen saakka. Kohteet on tunnistettava lyhyen kuvauksen ja valokuvan perusteella. Huonoa – Tarina on lähestulkoon olematon. Kun hän saapuu paikalle vihaisena, voi ylempään kerrokseen kiivennyt 47 pudottaa vessanpöntön hänen päähänsä. Pelattavaa olisi tuntunut olevan aivan liian vähän. Lisäsisällöstä merkittävimpiä ovat eskalaatiotehtävät sekä vaikeasti saavutettavat kohteet (Elusive Targets). Mies lepyttelee vaimoaan, kujertelee tyttöystävälleen, huutaa asiakaspalvelijalle tai riitelee videovuokraamon myyjän kanssa. Myös kenttien laajuudessa on haittapuolensa. Lisäsisältöä julkaistaan kuitenkin edelleen ja IO on ilmoittanut tukevansa ykköskauden karttoja kakkoskauden julkaisun jälkeenkin. Tallennusmahdollisuuden puuttuessa pelaajan on harkittava liikkeitään tarkemmin. Marrakeshiin sijoittuvassa kentässä voi kuunnella kahden vartijan välistä keskustelua, jossa he haukkuvat komentajaansa. Peliin julkaistiin kesän aikana myös kaksi juonellista lisätehtävää. Pelaaja voi kytkeä sisäpuhelimen päälle, jolloin komentaja kuulee keskustelun. Keskeiset juonenkäänteet säästetään selvästi tuleville kausille. Koska kentät ovat avoimia, on keskusteluihin törmääminen sattumanvaraista ja houkuttelee kiertämään paikkoja kaikessa rauhassa. Agentti Smithin urakäyrä on suora viiva. Yksitellen julkaistuna jokainen kenttä saa ansaitsemansa huomion
Hullunkurisia tarinoita jaettiin innokkaasti kaverien kesken. Pelisarjan vanhempien osien pelaaminen paljastaa, että vitsailu on ajan myötä muuttanut radikaalisti muotoaan. Surkeiden kontrollien vuoksi tämä oli pikemminkin sääntö kuin sen vahvistava poikkeus. Mitä mahdottomampi haaste, sitä parempi. Palkkamurhaajana toimimisen oikeuttamiseksi riitti se, että kohteet olivat aina tätäkin pahempia. on kloonikapselista karannut luonnonoikku, kaljupäinen kostaja, joka tappaa ihmisiä rahasta. Vasta pelisarjan neljännessä osassa huumori ja absurdit hetket on selkeästi sisällytetty pelisuunnitteluun. Jo Contractissa yhden kohteen pystyi hukuttamaan uima-altaaseen tai lukitsemaan tulikuumaan saunaan, mutta Markus Rojola. 47:n pitäisi olla salamurhaajien kermaa, mutta pelaajien ohjaamana hän on pökkelö typerys, joka selvittää tehtävänsä vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Puolet pelin tehtävistä on uusintaversioita ensimmäisestä pelistä, mutta niihin on tehty pieniä muutoksia. Tämä johti siihen, että pelaajat alkoivat keksiä omaa kivaa kokeilemalla, mihin kaikkeen pelimoottori taipuu. Yksi tärkeimmistä uudistuksista oli se, että murhat pystyi lavastamaan onnettomuuksiksi. Ensimmäisestä osasta, Hitman: Codename 47 (2000), puuttui tehtävän sisäinen tallennus, joten kymmeniä minuutteja kestänyt täydellinen murhayritys saattoi mennä lopullisesti pieleen viime sekunneilla. Usein hauskimmat hetket syntyivät kaiken mennessä mönkään. Yhden todistajan murhaaminen johti helposti seuraavaan ja lopulta 47 pystyi palaamaan tehtävän alkupisteeseen seuraamalla jättämäänsä ruumisvanaa kuin häiriintynyt Hannu tai kieroutunut Kerttu. Vessaan kiiruhtava miekkonen jättää jälkeensä pullollisen laksatiivia, joka osoittautuu varsin hyödylliseksi. Kaikesta huolimatta pelit ovat aina olleet todella viihdyttäviä. Joku oli onnistunut pinoamaan kaikkien vastustajien ruumiit vessanpöntön päälle. Vartijan ohitus onnistuu lopulta pukeutumalla tämän läheisimmän työtoverin veriseen univormuun. Tämä johtuu paljolti sarjalle tunnusomaisesta huumorista, joka keventää raskasmielistä tunnelmaa. Luodin tie miehen sydämeen käy tämän henkivartijan vatsan kautta. Päällisin puolin sen ympäristöt vaikuttavat normaaleilta, lähestulkoon viattomilta. Alati pelastusta kaipaava CIA-agentti Smith on yksi harvoista esimerkeistä. Stealth-peleille epätyypillisesti tehtävä ei kuitenkaan loppunut pelaajan paljastumiseen, mikä osoittautui neronleimaukseksi. Oman mausteensa huumorisoppaan toivat upouudet räsynukkefysiikat. Vasta pelisarjan neljännen osan, Hitman: Blood Money (2006), kohdalla pelintekijät päättivät lisätä mukaan huomattavasti enemmän sitä huumoria, joka on nykyään sarjan tunnusmerkki. Suunnitelmallista se on ollut kuitenkin vasta sarjan puolivälistä lähtien. Fyysistä komediaa Pelisarjassa ei esiintynyt aluksi kovinkaan paljon valmiiksi kirjoitettua huumoria. Avoin kenttäsuunnittelu, murhakeinojen monipuolisuus ja kymmenet uusintayritykset johtavat lukemattomiin hupaisiin hetkiin. Sitä asuttavat kuitenkin moraalittomat ja vastenmieliset ihmiset – sotarikolliset, murhaajat ja hyväksikäyttäjät – joista pahimmat ovat poikkeuksetta varakkaita, vaikutusvaltaisia sekä hyvin suojeltuja. Poikkeuksellisen tunnistettava agentti yrittää ohittaa saman, ilmeisesti kasvosokeudesta kärsivän vartijan puutarhurina, kukkalähettinä ja maitomiehenä, mutta tulee torjutuksi kerta toisensa jälkeen. Pelisarjan kentät on suunniteltu pelattavaksi uudelleen kerta toisensa jälkeen pelaajan hitaasti oppiessa tarvittavat temput. Sarjan alkupäässä komedia oli tahatonta ja syntyi enimmäkseen pelaajien toimesta. Vitsillä ulos Jatko-osa Silent Assassin (2002) otti itsensä vielä varsin vakavasti, mutta Hitman: Contracts (2004) sisälsi jo hieman tarkoituksellista huumoria. Aikaisemmin terve baarimikko kärsiikin tällä kertaa vatsavaivoista. H itman-sarjan kuvaama maailma on synkkä ja ahdistava paikka. ”Moi, Bill! Kalju pukee sinua!” Vaikka tämä kuulostaa moitteelta, on se tarkoitettu ylistykseksi. Kolmen ensimmäisen pelin lähestymistapa on itse asiassa melkoisen vakava. 47:n käyttämät Silverballer-pistoolit saivat ruumiit heittelemään voltteja ja pahimmillaan (tai parhaimmillaan) ne putosivat parvekkeelta kaiken kansan nähtäville. Tehtävän sujuminen käsikirjoituksen mukaan poistaa suuren osan hauskuudesta. Ainoastaan koodinimellä 47 tunnettu sankarikin 56 HIRTEHISHUUMORIA Huumori on aina ollut olennainen osa Hitman-pelien viehätystä. Toiset alkoivat keksiä omia haasteita, kuten tehtävän suorittaminen ilman valeasuja tai ampumatta laukaustakaan
Visuaalisesti Absolution oli upea ja pelattavuuteen oli panostettu. Pelaajille tarjottiin mahdollisuus järjestää myös – näkökulmasta toki riippuen – huvittavampia onnettomuuksia, kuten pianon pudottaminen uhripolon päälle. Peli oli niin paljon aikaisempia osia lineaarisempi, että se ei edes tuntunut kuuluvan samaan pelisarjaan. John Woon sijaan IO Interactive otti vaikutteita Väiski Vemmelsääreltä ja Kelju K. 57 Blood Moneyssa vakuutustarkastajien narutus oli keskeinen osa peliä. Vaikka suurin osa tarjosi lähinnä tehtävän suorittamista helpottavaa tietoa esimerkiksi valepukujen sijainnista, on mukana myös muutama hauskempi kohtaus. Yksi hauskimmista liittyy FBI-agenttiin, jolla on tapana käydä nuuhkimassa suojelemansa miehen teini-ikäisen tyttären pikkuhousuja. Tämä vähensi yllättävyyttä. Merkittävä osa huumorista siirrettiin tehtävien sisältä välivideoihin tai selkeästi skriptattuihin hetkiin. Tämä pelle ei paukuttele pelkkiä ilmapalloja. Vuoden sketsihahmo Blood Money oli sarjan ensimmäinen peli, jossa pystyi kuuntelemaan salaa ei-pelattavien hahmojen käymiä keskusteluita. Pelisarjan ensimmäinen ”onnettomuus”. Silent Assassinin räsynukkefysiikat ampuivat reilusti yli. Oli Absolutionissa hyvätkin puolensa. Kaikki nämä tehtäviin piilotetut erikoisuudet lisäävät reilusti niiden uudelleenpeluuarvoa. Se selviää pelin arvostelusta.. Hän syöksyy vesialtaaseen pelastaakseen itsensä ainoastaan päätyäkseen nälkäisen hain välipalaksi. Kukaan ei kuuntele, mutta hän saa nauraa viimeisen naurun kaljun kuokkavieraan ilmestyessä hääpaikalle. Ei edes räjähtävä grilli. Pahaa-aavistamattomien uhrien väijyminen oli entistä sujuvampaa ja tulitaistelut olivat kerrankin luonteva osa peliä eikä ainoastaan hiippailun epäonnistumisen jälkeinen stressinpurkukeino. Peliin oli lisätty runsaasti pelihahmojen välisiä keskusteluja, joilla ei ollut muuta tarkoitusta kuin viihdyttää niihin törmääviä pelaajia. Kaappiin piilotetut ruumiit, jotka näyttivät köyrivän toisiaan, tiivistää kaiken, mikä Absolutionissa oli vikana. Keskusteluiden joukossa oli pieniä helmiä, kuten hotellisiivoojan jaloista innostuva kenkäkauppias. A Dance With the Devil -nimisessä tehtävässä 47 saattoi sytyttää toisen murhakohteista tuleen. Kuten tästä artikkelista käy varsin hyvin ilmi, mikään ei tapa naurua tehokkaammin kuin vitsin selittäminen. Yksi sankari löysi kokeilemalla keinon houkutella FBI:n suojelema todistaja ajotielle apujoukkojen kiiruhtaessa paikalle. Peli sisältää kymmeniä pikku yllätyksiä, joihin törmätessään ei voi kuin pyöritellä päätään. Myös valeasut muuttuivat Blood Moneyssä hullunkurisimmiksi. Koska tehtävä sijoittuu Mardi Gras -juhlaan, on tipuksi pukeutuminen lähes loogista. Erikoiset viholliset, kuten häkkitappelija Sanchez, lateksinunnien joukko ja punaniskapohatta Blake Dexter olivat puolestaan niin yliampuvia, että ne saivat Absolutionin tuntumaan parodiaversiolta aikaisemmista osista. Vitsi toimii, mutta Absolutionin lineaarisuuden myötä katoaa löytämisen riemu. Kun kaikkien pelaajien kokemus oli lähestulkoon sama, ei Hitmanin pelaaminen tuntunut enää niin omakohtaiselta. Peli onnistuu toistuvasti tasapainottelemaan uskottavan ja absurdin rajamailla. Jäljelle jääkin kysymys siitä, miten tämän vuoden episodimainen Hitman on onnistunut hauskuuttamaan pelaajia. Osaa murhakeinoista edes pelintekijät eivät osanneet ennakoida. Jotain Blood Moneyn kestävyydestä kertoo se, että Youtubeen ilmestyy edelleen tasaiseen tahtiin pelivideoita, jossa yritetään läpäistä tehtäviä uusilla tavoilla – tai vain perseillään mahdollisimman paljon. Kojootilta. Moista pervoilua ei voi jättää rankaisematta. Niskalaukauksen sijaan 47 pystyi tappamaan kohteen tönäisemällä tämän alas portaita tai virittämällä grillin räjähtämään. Yhden vartijan mielestä rikkoutuneen sähkökaapelin päälle virtsaaminen on loistava ajatus. SPOILERIVAROITUS! Se ei ole. Herra 47 esittää Vuonna 2012 ilmestynyt Hitman Absolution sisälsi enemmän huumoria kuin sarjan aikaisemmat osat yhteensä, mutta yllättäen se teki pelistä vähemmän hauskan pelata. Pelaajia rohkaistiin vahinkojen järjestämiseen, sillä ne olivat paras tapa pitää matalaa profiilia. 47 voi naamioitua muun muassa Joulupukiksi, vihkipapiksi tai lastenjuhlien pelleksi. Punaniskahäissä morsiamen isä vaahtoaa salaliitoista ja kloonatuista palkkatappajista. Blood Money oli ensimmäinen Hitman, jota markkinoitiin huumorin avulla. Muutama tippa naapurissa asuvan eläinlääkärin toimistosta varastettua eetteriä riittää kutsumaan paikalle Nukku-Matin. Onnettomuudet – silloin kun niitä oli mahdollista järjestää – olivat myös varsin kekseliäitä. Yksi erikoisimmista tavoista oli oopperaesityksessä käytetyn rekvisiitta-aseen vaihtaminen aitoon pistooliin. Omituisin lienee The Murder of Crows -tehtävän lintupuku. Vaikka Absolution oli ihan hyvä toimintapeli, oli se siltikin surkea Hitman-peli. ”Ensimmäisellä kerralla tämä huvitutti (hei, makuasioista voi vain kiistellä), mutta viidennellä vain vitutti. Näin agentit tappavat suojeltavansa virka-autollaan ja 47 voi poistua paikalta Liikennelaulua vihellellen
Yhdessä kisassa nähdään enemmän ohituksia kuin koko F1-kaudella yhteensä, vaikka ulosajot ja kolarit ovat harvinaisempia kuin todellisuudessa. Kuten odottaa sopii, pelimekaniikka kiertää samaa ympyrää. Renkaiden kestävyys vaihtelee sään, auton, radan ja kuskien mukaan, joten pähkäily on edessä joka kisassa. Kisaviikonloppu jaetaan harjoituksiin, aika-ajoihin ja kisaan. Jos tuhlaa pehmeimmät kuminsa jo aika-ajoissa, kisaan joutuu kuluneilla. Eniten faneja saa kuljettajien mestaruudella, mutta tili tehdään tallimestaruuksilla kuten todellisuudessakin. 58 My Summer Team Pikkujouluaikaan kannattaa varoa viikonloppusäätöjä, mutta Motorsport Manager suorastaan velloo niissä. Tekoälykuskit antavat asetuksista arvosanan ja sanallisen kommentin siitä, mihin suuntaan autoa kannattaisi ehkä säätää. Säännöt ovat samat kuin formuloissa ja minulla festareilla: viikonloppuun saa vain 15 settiä kumeja kolmena eri seoksena. Hän saa nopeammin säädöt kohdilleen.. Kisassa tärkein strateginen päätös on rengastaktiikka. Motorsport Manager hyödyntää realismia vain mausteena, sillä kaikki tehdään pelin ehdoilla eli lautapelimäisen viihdyttävästi. Sopimusneuvottelujen, autonkehityksen ja kisaviikonloppujen ympärille rakennetun manageripelin myynti veti niin hyvin, että West pystyi perustamaan firman ja myymään Segalle idean pelin laajentamisesta pc-muotoon. Varakuski ajaa vain harjoituksissa, mutta onneksi Cristianon palautearvo on korkeampi kuin varsinaisilla kuskeilla. Vastuuta on vain kahteen suuntaan. Harjoitusten jälkeen ajetaan aika-ajot, mutta toisin kuin todellisuudessa, aika-ajoissa epäonnistuminen ei vielä tuhoa koko kisaviikonloppua. Start you engines Pelaaja toimii tallipäällikkönä, joka päättää kaikesta tehtaan kehityksestä kuljettajasopimuksiin. Christian West kehitti kännyköille Motorsport Managerin (Pelit 12/2014, 89 pistettä). A ina välillä kekseliäs indiedevaaja löytää itselleen hyödyntämättömän markkinaraon. Samaa toistetaan kuusitoista kisaa, kunnes kuljettaja ja tallimestaruus ratkeavat. Se tekee heistä jarrutuksessa helpompia uhreja ohituksille. Vältä turhaa säätämistä Motorsport suhtautuu todellisuuteen hellemmin kuin My Summer Car. Harjoituksissa kuskit ehtivät ajaa yleensä kolmisen vetoa, missä ehtii haarukoida säädöt aika hyvin kohdilleen mutta ei täydellisiksi. Autossa voi muokata liukusäätimellä siipikulmia, vaihdevälityksiä, alustan Arvosteltu: PC Playsport Games/Sega Versio: 1.0.11576 Testattu: i7 4.0 Ghz, 16 Gt muistia, GTX 970 Suositus: i5 3.5 Ghz, 8 Gt muistia, Radeon HD 7870 tai GTX 660 Ikäraja: 12 Motorsport Manager Tuukka Grönholm Rengaslämmöt kohoavat liian ylös, joten käsken kuskeja hellimään renkaita. Yleensä kannattaa lähteä kisaan pehmeillä, jotta pysyy startissa kärjen mukana, mutta sääntö ei ole ehdoton. Tallinomistajan ja sponsoreiden tulostavoitteet pitää täyttää ja tili pitää plussalla, tai ainakin lähellä. Virallista lisenssiä ei ole, kaikki nimet ovat keksittyjä, mutta rataprofiilit ovat oikeita ja autoluokat formuloita. Joskus millään rengasyhdistelmillä ei kierrosmäärät riitä yhden tai kahden pysähdyksen taktiikkaan, jolloin paras taktiikka voikin olla kompromissi, jossa vedetään kaksi settiä pehmeimmillä ja lyhyin stintti kovemmalla rengasseoksella
Kuskeille luodaan persoonaa yksilöllisillä taidoilla ja ominaisuuksilla. Kun kisa taas alkaa, kuskini karkaavat kuivankelin renkailla horisonttiin.. Kehnolla tai väärin säädetyllä autolla on vaikea pitää kisassa rengaslämpöjä optimina, jolloin kumeista ei saa täyttä hyötyä ja kestoa irti. Lähtö on aina piinaava jännitysnäytelmä, jossa kuskin lisäksi myös etusiipi voi lähteä lentoon. Pistesysteemi saattaa muuttua kausien välillä, Span radasta ajetaan historiallinen variaatio tai moottorilisenssi myydään yksinoikeudella, jolloin kaikilla talleilla onkin sama motti. Kommentin voi ohittaa, jolloin tiimin markkina-arvo laskee. Ratkaisu napataan monivalinnasta. Aika usein lyhyet vaihdevälitykset toimivat paremmin aika-ajoissa kuin kisassa, jossa suoravauhti ei sitten riitäkään ohitukseen ja kisa kuluu Perstappenina toisen puskurissa kiinni. Käytännössä auto on silloin nopea ajettava mutta virheherkkä. Valitettavasti satunnaistapahtumia on liian vähän. Jos toivoo, että kumeista saisi vähän enemmän kuin ennen kisaa arvioidaan, niin tulee pettymään. Varikolta ei päästä enää kuin jämäpisteille ellei turva-auto kurvaa radalle. Yksi on erinomainen aikaajaja, toinen peliriippuvainen (heikentää kuntoa ja keskittymiskykyä) ja kolmas mallitoimiston listoilla, mikä lisää markkina-arvoa sponsoreiden silmissä. Suurimpana virheenä ensi kauden autoa ei tarvitse kehittää lainkaan vaan uudet sopimukset solmitaan aina kausien välissä. Virallista lisenssiä ei ole, mikä käännetään osittain eduksi. Mobiiliversiossakin sadeja kuivasäädöt joutuu vähän arpomaan fiiliksen mukaan, jos sää muuttuu viikonlopun aikana. Komennan Hans Schmidtia nostamaan moottoritehoja mutta hellimään renkaita. Jos käskee kuskia painamaan kuluneilla kumeilla, kaveri tekee niin massiivisen ajovirheen, että renkaan vaihtoon olisi kulunut vähemmän aikaa. Sijoitus on kolmas, joka on minimivaatimus rahakkaille mainosbonuksille, mutta PES-tallin Aki Lipponen kyttää takapuskurissa ohituspaikkaa. Pelistä puuttuvat draamankaaren vaatimat suuret muutokset, joissa McLarenin alamäki alkaa, kun Mersu päättääkin perustaa oman tallin. Jos vaihtaa sadekumit, vaikka intermediumeilla pärjäisi, putoaa välittömästi autoletkan viimeiseksi. Tallit voivat äänestää sääntömuutoksien puolesta tai vastaan, mutta eivät ehdottaa niitä. Välillä kello tykkää säädöistä, mutta kuski ei. 59 kovuutta, rengaskulmia ja -painetta. Tosin yhdestä helpotuksesta en tykkää. Peli ohittaa moisen hifistelyn kokonaan, mikä on pelissä annetuilla työkaluilla toimiva valinta realismin ja pelattavuuden välillä. Pelissä etusiipi vaikuttaa eniten downforceen ja auton käyttäytymiseen hitaissa mutkissa, takasiipi huippunopeuksiin ja nopeisiin mutkiin. Tekoäly taktikoi yleensä hyvin, mutta nyt pääsen hyödyntämään turva-auton täydellisesti. Ei auta kuin toivoa, että suoravauhti riittää pitämään Lipposen takana, vaikka jarrutuksissa annetaankin siimaa. Kakkoskuski Maria Gonzalesin voi komentaa ajotauoilla aulaemännäksi, mistä sponsorit tykkäävät mutta Maria lähinnä kyttyrää. Sponsorit voivat valittaa, että Van Dort Racingin VIP-tilat ovat liian tylsät. Toisille kuskeille sopivat paremmin nopeavauhtiset radat, toiset loistavat katuradoilla ja joku voi olla umpisurkea ohittaja. Kun komennan Mariaa painamaan ohi edellä ajavasta, komento tuntuu aiheuttavan vain tyhmiin väleihin tunkemista. 80 Motorsport Manager saa formulat tuntumaan vauhdikkaalta ja yllättävältä maailmalta. Parissa kaudessa ehti nähdä samat pätkät useampaan kertaan. Motosport Manager ei ole mikään simulaatio vaan rehellisen pelimäinen versio autourheilumaailmasta. Esimerkiksi sisäkautta ohitusyrityksiä kesken nopean mutkan, jolloin edellä ajava leikkaa eteen. Systeemi on todellisuutta suoraviivaisempi. Kaatosateessakin toimivat samat säädöt kuin kuivalla radalla, mikä on tylsä helpotus. Motorsportin myötä ymmärsin F1-kisojen varikkomuurin jakomielitautiset ohjeet. Hyvää + Kisat ovat viihdyttävämpiä ja vauhdikkaampia kuin todellisuudessa. Sade ei vaikuta säätöihin mitenkään. Ratkaisin pulman ostamalla lisää skumppaa edustustilaan. Kisojen välissä päivitetään tallin päämajaa ja auton osia, mutta kehityssuunta on aina eteenpäin eikä takapakkia voi tulla. Huonoa – Oikoo mutkia ja yksinkertaistaa liian monessa paikassa. Peli rankaisee riskinotosta raskaasti. Kokonaisuudessa on paljon hyvää, mutta peli taantuu liian pian itseään toistavaksi grindiksi. Ongelma liki pilaa pelin, sillä se syö ilon kausia jatkuvasta dynastian rakentamisesta. Yksinkertaistuksista huolimatta meno ei käy tylsäksi. Tärkeimmät ovat tietenkin ajotaidot, joiden vaikutus näkyy useassa paikassa. Todellisuudessa etusiiven kulma vaikuttaisi myös takapään pitoon, kun auton keula painuu kovassa nopeuksissa alaspäin, mitä pitäisi kompensoida alustasäädöillä. Schmidtin rengaslämmöt ovat liian ylhäällä, mikä syö kumit kauan ennen maaliviivaa. Myös kausia väritetään villeillä sääntömuutoksilla. Vain pakki puuttuu Toisin kuin todellisuudessa, työpaikan ongelmat piristävät päivää. Pienellä viilauksella tästä saattaa kehittyä vielä todella, todella mielenkiintoinen projekti. Tapahtumien syy-seuraus-suhteita tai päätöksiensä vaikutuksia ei joudu arvailemaan Football Managerien tapaan, sillä ratkaisuiden seuraukset näkyvät suoraan ruudulta tai viimeistään kellosta
Kansallisten sarjojen lisäksi mukana ovat kansainväliset turnaukset, kuten syksyllä pelattu World Cup. Kajaanista se kaikki alkoi Uraansa aloittelevan managerin maine ei riitä huippuliigojen parhaisiin pesteihin. Valloittamatta oli enää yksi linnake. Takalinjojen isäntänä hääri puolustavan puolustajan prototyyppi Lasse Kukkonen. Toisella kaudella johdin Hokin jo Mestiksen mestaruuteen. Puolen Suomen joukkue Kai Suikkasen löyhästi organisoima hyökkäyspeli koitui Kärppä-luotsin kohtaloksi. Oli aika palata Kainuusta takaisin Pohjois-Pohjanmaalle. Hyvän Mestis-menestyksen ansiosta olin kehittynyt monipuolisemmaksi valmentajaksi: Kärppiin saapuessani hallitsin erityisen hyvin pelinaikaiset taktiikat ja hyökkäyspelin valmentamisen. R ahalla ei voi ostaa menestystä 2010-luvun NHL:ssä. Selänne paukutteli jälleen yli 60 maalia, puolustuksen johtaja oli Teppo Numminen ja managerina hääräsi Urheiluruudusta tuttu Teppo Winnipeg. Franchise Hockey Manager 3:ssa ei hypätä Datsjukin tai Zetterbergin luistimiin, vaan jääkiekkomaailmaa katsotaan managerin ja valmentajan vinkkelistä. Taktiikka puri, pelaajamme kehittyivät ja heidän motivaationsa kasvoi. Ensitöikseni määrittelin tarkasti pelaajien roolit. Pavel Datsjuk, Henrik Zetterberg ja Tomas Holmström ovat kannatelleet joukkuetta jäällä. Saavutus hakee vertaistaan modernissa joukkueurheilussa. Kautemme alkoi tahmeasti kolmella peräkkäisellä tappiolla, mutta onneksi Hokin puheenjohtaja Seppo Pussinen osoittautui keskivertoa maltillisemmaksi pomoksi. 60 TUOLILEIKKI Management by perkele jää unholaan, 2010-luvulla jylläävät pehmeän ihmisjohtamisen arvot. Kotoisten SM-liigan, Mestiksen ja Suomi-sarjan lisäksi mukana ovat muun muassa Allsvenskan, KHL, AHL ja Pohjois-Amerikan juniorisarjat. Out of the Park Developments ei tyydy pintaraapaisuun, vaan kehittäjät suhtautuvat lajiin kunnioittavalla pieteetillä. Jos kontolleen ottaa koko paletin pyörittämisen, pomomiehen täytyy päättää kokoonpanosta, ketjuista, taktiikoista, pelaajien rooleista, pelaajakaupoista, sopimusten teosta ja varaamisesta. Detroit on naarannut alhaisilla varausvuoroilla timantteja. Jarmo Kekäläinen palkattiin joukkueen GM:ksi vuonna Arvosteltu: PC Saatavilla: Mac Out of the Park Developments Versio: Steam Minimi: 1 GHz prosessori, 2 Gt muistia Testattu: Intel Core i76700K 4,0 GHz, 16 Gt, GeForce GTX 970, Windows 7 Moninpeli: ei Ikäraja: ei Franchise Hockey Manager 3 Markus ”Johtava” Lukkarinen Taktinen etu on minulla, mutta momentum on siirtymässä vastustajan puolelle.. NHL-lisenssi ja aidot pelaajat helpottavat heittäytymistä. Onneksi tekoäly avittaa ketjukoostumuksissa, taktiikoissa ja pelaajien roolittamisessa. Pelitapa toimi hyvin Mestiksen keskikastia ja heikoimpia joukkueita vastaan, mutta TUTOn kaltaiset vahvat kaksinkamppailujoukkueet aiheuttivat joukkueellemme suuria vaikeuksia. Aktiivinen yhteisö auttaa kysyviä ja käyttöliittymää voi veivata uuteen uskoon erilaisilla modeilla. KHL-seikkailultaan SM-liigaan palannut Miro Aaltonen liittyi joukkueeseen kesätauon jälkeen heikossa hapessa, mutta sisäinen nuhtelu sai hänet ojennukseen. Palasin ensitöikseni vuoden 1992 Winnipegiin, jossa nähtiin Teemu & Tepot Show. Naarasin neuvottelutaidoillani KHL:stä ketjullisen kotimaisia huippupelaajia ja hyvin yhteen hitsautunut porukka jyräsi vakuuttavasti mestaruuteen. Rakensin Hokin hyökkäyspelin kiekkokontrollin ympärille. Satsasin etenkin puolustajien valmentamiseen, fyysiseen puoleen ja pedagogisen otteeni ansiosta nuoret lupauksemme petrasivat nopeasti otteitaan. Onneksi Hokista löytyi jalkavia hyökkääjiä, joten siirryin dump & chase -taktiikkaan, jossa kiekko heitetään vastustajan päätyyn ja poljetaan vimmatusti perään. Vapise, Lou Lamoriello! Pakkasin fläppitauluni ja luistimeni ja suuntasin Kajaaniin Hokin manageriksi. Jos peliin haluaa kunnolliset pelaajavalokuvat ja retroseuralogot, modeihin kannattaa tarttua heti. General manager Ken Holland on tehnyt loistotyötä toimistossa, päävalmentajat Scotty Bowman ja Mike Babcock ovat virittäneet pelaajat ja pelitavan huippukuntoon. Kokemuksen myötä käyttis ja pelijärjestelmä tulevat tutummiksi, mutta aluksi kannattaa joka tapauksessa suunnata lätkäsimulaattorin verkkosivuille ja lukea tutoriaali kertaalleen läpi. Entinen mestarivalmentaja joutui väistymään tieltäni, kun palasin Ouluun tuore kolmen vuoden sopimus taskussani. Palkkakatto on tehnyt dynastioiden rakentamisesta käytännössä mahdotonta, vaikka Chicago Blackhawksin ja Pittsburgh Penguinsin kaltaiset seurat menestyvät mainiosti vuodesta toiseen. Ohjatun uratilan lisäksi managerileikkejä voi harrastaa hiekkalaatikossa ja historiallisissa kausissa. Myös nuoret Kärppä-pelaajat nostivat profiiliaan. Tuplapestini (GM & päävalmentaja) Kärppiin toi ensimmäisellä sesongilla välieräpaikan, toisella kaudella Oulussa juhlittiin vuosien tauon jälkeen liigamestaruutta. Valinnanvaraa on silti riittämiin, sillä liigoja on mallinnettu yli 20. Vaikka FHM:n käyttöliittymä on hiottu toimivan loogiseksi, aloituskynnys on kohtalaisen suuri. En saanut kalossin kuvaa takalistooni, vaan aloin kehittää järjestelmällisesti joukkueen peliä. Yksi esimerkki on kuitenkin ylitse muiden. Etenkin mestaruuskauden jälkeen kykypisteitä ropisi tililleni. Apureille voi sentään delegoida pelaajatarkkailun, harjoitukset ja otteluiden aikaisen koutsaamisen. Detroit Red Wings on selvinnyt NHL:n pudotuspeleihin 25 kertaa putkeen. Monipuolinen Mika Pyörälä oli ikävuosistaan huolimatta Kärppien hyökkäyspelin dynamo ja hoiti moitteetta myös puolustusvelvoitteensa, taustatukea tarjosi liukkaasti luisteleva ja napakasti laukova Shaun Heshka. Fläppitaulu käteen, videosulkeiset käyntiin ja pelikirjaa päivittämään! Kunniaa ja mammonaa Pelimuotojen keihäänkärki on Path to Glory, jossa voi hoitaa sekä GM:n että päävalmentajan työt tai keskittyä pelkästään managerin hommiin. Path to Gloryssa riittää pureksittavaa, sillä ura kestää parhaimmillaan 30 vuotta. Columbus luottaa suomalaisosaamiseen
Huonoa – Koruton audiovisuaalinen anti. Ysärin maalitalkoot. Myös aikakaudella on väliä: 1980-luvun NHL:ssä maaleja syntyy aivan eri tavalla kuin 2010-luvulla. Kehittäjät ovat myös luvanneet päivittää peliä säännöllisesti. Ykköskentän Näppi ja Korkiakoski kannattelevat Hokia.. Otin oikeutetun paikkani Columbuksen johdosta ja annoin samalla potkut yksioikoista kamppailulätkää peluuttavalle John Tortorellalle. Joukkueen kasaaminen ja peluutus, talouden kanssa tasapainoilu, pelaajien pitäminen tyytyväisenä, lupausten kehittäminen huipulle ja menestyksen metsästäminen eri liigoissa koukuttavat. Tilalle nimitin tietysti itseni. Lätkämanageroinnista haaveileville Franchise Hockey Manager 3 on kuitenkin nannaa. 81 Syvällinen jääkiekkosimulaattori näyttää ja kuulostaa ankealta, mutta sisältö on rautaista. Vihdoin löysin itselleni sopivan jääkiekkopelin – olenkin aina ollut etevämpi Excelin kuin Eastonin käytössä. 61 2013, seitsemän vuotta myöhemmin hänet siirrettiin syrjään seuraavan sukupolven tieltä. Ajoittain pelaaminen muistuttaa Excel-taulukon koostamista. Hyvää + Vankka perehtyneisyys jääkiekkoon ja lajin taktiikoihin, tarkasti mallinnettuja liigoja ja pelaajia hurja määrä. Virheetön suoritus FHM 3 ei sentään ole. Selänne jäi tällä kertaa ilman osumaa. Pelaajatyypit, taktiikat ja materiaalin laatu ratkaisevat ottelut. There can only be one Johdonmukainen FHM 3 on riittävän realistinen. Jääkiekosta ymmärtää huomattavasti enemmän, kun sukeltaa syvälle FHM:n maailmaan. Tekoälyn tekemät pelaajakaupat ovat liian harvinaisia etenkin euroliigoissa, säännöt ovat epätarkkoja ja Selänne pelaa Winnipegissä väärällä numerolla. Matsien momentum vaihtelee puolelta toiselle ja taktisesti etevämpi valmentaja pystyy ohjailemaan pelin virtausta. Kuumille hyökkääjille kannattaa antaa enemmän jääaikaa ja ketjumuutokset voivat piristää alisuorittavia pelaajia. Latausajat ovat pitkiä, esitystapa on kliinisen koruton ja ääniä tai musiikkeja ei ole. Nelosketjun rouhija onnistuu omassa rikkovassa roolissaan, mutta häntä ei kannata istuttaa ykkösketjuun sniperiksi
Jossoot asunu puskas viimisen vuasikymmenen, ni mää kerron sulle, mitä tää rikivarmaus oikeen on. Kirjoittaja on itsekin maanviljelijän poika ja hänen veljensä on esiintynyt Maajussille morsian -televisio-ohjelmassa vuonna 2013.. Mää vähä luulen, notta se heikompi aines kyl karsiutuus välittömästi, ku ennen peltotöitä nokan etehen kiikutettais kottikärrylline paperia ja viraston kaikkitiätävä virkamies kyttäis viäres, notta joka lappu tuloo täytettyä rikulleen oikeen ja vähintää kolomena kappalehena. Vaikka mää noin yleensä ooki sitä miältä, että vaa lahajattomat harijoottelee, son kuitenkin aina paree pelata varman päälle. Vaikka emmää tiiä, oliskoha semmosesta morsiammesta oikiaa hyätyä, ku non kumminki kaikki kaupunkilaasia. Toki sillä erootuksella, että ny o taas aiempaa laajempi työkonevalikooma. 70 Ehijää ei kannata korijata, mutta rahastus täs haisoo ku sonta hetkiä enne kevätkylyvöjä. Eli sorminäppäryyrellä pääsöö pitkälle, vaikka noimmuute näis varmarihommis käpälät o parkkiintunu nii kömpelöiks ja miähekkäiks, ettei ees Keskisellä oo sopivan kokosia tumppuja. Peltohommia voi painaa vaikka sellaasella telaketjuraktorilla, joita ei normaalisti nää ku Koneviestin keskiaukeamal. Kirjoittaja arvostaa maanviljelijöitä sekä kunnioittaa heidän tekemäänsä työtä. Uus versio tupsahtaa kauppoohin joka vuasi ku Hankkijan seinäkalenteri. Tuli tuosta harijoottelemisesta miälähe, notta joskus kloppina moon ollu melekoone harmonikkamestari, ku me naapurin Jaakkiman kans soitimma Panttilan Hanurimiähis. Nätti-Jussi Kuorikoski Näin komian riisseliperkelehen eres ei pelekkä Rehupiikles enää riitä äänimaisemaks. Ja eikä täsä oo viäläkää minkäällaista tarinaa. Rikipualel on tähänki panostettu. Ainua asia, jota ei oo mallinnettu, on naapurikateus. Jospa sitte nois vihovviimeen kehittänny jotai oikiasti uuttaki tähä. Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC, Mac, PS3, PS Vita, Xbox One, Xbox 360, 3DS, mobiili Focus Home Entertainment/ Giants Software Moninpeli: 2-16 pelaajaa Ikäraja: 3 Farming Simulator 17 Priimaa + Täson vihirovviimeen Valametti... Mää haastan täs ja nyt Ilomäen Antin ja Penttilän Juhon kolomintaisteluhun maavvilijelyksen herruuresta. Moninpelis ei viäkää oo rehtiä maalaashenkiä. Kaikemmoosta elukkaa voi ostella kaupasta ja mettäänki pääsöö. Ja kyllä son komiaa, ku pölliä kaatuu ja kakstahtipensa muuttuu liike-enerkiaks sellaasella vauhilla, notta nenäkarvat kärventyy. Paperisoran suhtehen on oltu kaukaa viisahia, ko sitä ei oo ollenkaan. Sellaanen kehittyvien maakuntien retmäts sais olla ees vaihtoehtona niille, jokka sanoo naapurille suorat sanat vaa miälikuvissansa. Jossulla teköö tiukkaa rahasta tai oot muutevvaan köyhä, oota suosiol ens vuatehen. DISCLAIMER: Tämä teksti on huumoria. Ässäarpa o heitetty Vaikka tarinaa ei oo, kylän kovinta varmaria voi leikkiä intternetis. Hyi olokohon. Tätä sitte jatketahan aijast ikuusuutehen. Siks onki hyvä, jotta tää tuorehin Varming Simulator on meleko lailla sama peli ko vuas sitte julukaastu erellisosa. Ämyyreistä raikaa rokki, jatsi, iänikuunen teknorenkutus tai ihimeellinen ameriikkalaanen puhemusiikki, mutta rehtiä puheratiota joutuu viäki kuunnella omista vehkehistä. Raktorihommien sivujuontehiks värkätyt puhurehommat tuo viäläki mielehen sen laihalassen viisauren: siat on potkittu turvoksihin, jotta ne kelepaa teurasautohon. 62 SUO, KUOKKA JA MAAJUSSI Helevetin seittämäntoista, notta näitä peltohommia tuloo jo korvista! M et maalaasliittolaaset oomma sellaasta väkiä, notta met emmä piittaa muutoksista. Sillä ei ole tarkoitus loukata ketään tai halventaa tiettyä ammattikuntaa. Ratio tähä ollisätty, mut ei sielä soi ku ison maaliman musiikki. Ku Tokmannin nappulahanska on ny osunu teirän tissiposkihi, alakuvuaresta sitte kahtotahan, keltä se jyväjjemmaus oikeen sujuu. Naapurin Valametin pensaletkuja ei voi katkua tai renkaata puhkua talikolla, eikä ohorapeltuakaan voi kyntää siliäks hetkiä ennen puintihommien alootusta. Mutta ko nimes on Simulator, ni saishan täs olla jonkiillaasta pyrokratiaaki, ku sen kans joutuu olehan kuitenki tekemisis. Sekundaa – ...mut muuten tää o aika samallaane ku viime vuoren julukaasu. Pökkyä pesähän Sitä ne kaupunkilaaset harvemmi tajuaa, että ne raktorihommat ovvaan piäni osa maatalouren töistä. Son kuulkaas sellaasta Valkyyrioiren marssia, notta naapurin veikolla pyärii raappahousutki jalaas. Näi paljo erillaasia työkonehia ei oo eres Ilimajoen Hankkijan pihamaas. Sellaane rehti kusemiskilipaalu muiren kylän isäntien kans olis miälenkiintoosta, vaikka mää kyllä tuon kilipaalun voittaasin het lähtötelineis. Vaikka raktoreiren osteluhun ei kyllästy ku köyhät ja miälevvikaaset, jonkullaasta tarinallistaki antia olis mukava saara vihiroon ja viimein. Ny o mukaha päässy myös kansalline ylypeys, ku pittipeltua voi kääntää Valtran konehilla. Minoon toista maata. Oha siellä ny Massikootaki sekä perkuleesti kaikellaasta muutaki konetta ja vehestä. Sen sijaan että sä kätkisit sen veroparatiiseehin tai lepääsit laakereillas valtioo kupaten, sää sijootat sun rahas maahan, ja sitte tiänesteilläs ostat uutta kalustoo. Ei oo ees Rehupiiklesiä muistettu laittaa. Sullon rahaa, joka pitäs saara tuottamahan. Ulukoosesti raktorit eruaa toisistaan, mut hevosvoimis ja ajettavuures ei oo juuri erua. Vaikka kyllähä se kurikkalaanenki tiätää, että ohan se Valametti aivan toisellaane ajettava ku se Reutsvaar. Tää uus versio on iha samallaane ko erellisetki. Onneks eivät oo ottanu mukahan Novaa, se monasti kuuluu sillonki ku ei tarvittaas. Elukoolle pitää saara sapuskaa ja sillon ku ei olla pellolla, ollahan mettähommis. Tää o melekeen sama peli ko viime vuanna, mutta pikkutilipehööriä o enempi. Mää lähären ny jatkahan harijootuksia. Nuo tairoot tuli tarpeesehen, ko kaikemmaaliman nappia ja vipstaakia joutuu vetelemähä peliohojaamesta, ja meleko monasti pitää painaa enempi ko yks nupu pohojahan. Jossoot tottunnu hommaamaha aina uusinta uutta, sillon tää uusinki Varming Simulator kannattaa rustata kauppalappuhu. Täälä meiläpäin kaikki autua piremmät matkat teherähän autolla. Vaikka kaikellaasta puuhasteltavaa o pilivin pimein, meleko pinnallista son tuo mallinnuspuali. Tiätys mieles tää peli o jo ny vähä niinku mää eli täyrelline, ko tätä myyvään enempi ku Kool ov Ruuteja, Pattlevieltejä ja muita höpöpelejä. Tai voisha sitä lisäällä tähä jonkullaasen reittailusysteemin, ku son se Maajussille morsianki nii suasittu
Se sopii parhaiten aloittelijalle, ja oli itsellenikin luontevin valinta ensimmäiseen matsiini. Kuulostaa ihan siltä vanhalta MicroProsen vuonna 1997 julkaisemalta Magic: The Gathering -peliltä! Kunnollinen yksinpeli on taatusti hieno uutinen kaikille niille, joita eivät moninpelimatsit kiinnosta. Melkein luovutin, koska aina joku nopeampi ehti napata kaikki löytämäni avaimet. Kortit jaetaan neljään eri ryhmittymään, joista ensimmäinen on pohjolan ihmisten Northern Realm, joka luottaa ritareiden ja katapulttien voimaan. Lopullisen version yksi kiinnostavimmista lisäyksistä on tarinallinen yksinpelikampanja, jossa liikutellaan ukkoa kaksiulotteisella kartalla ja ratkotaan tehtäviä korttien avulla. Matsit käydään paras kolmesta -periaatteella, joten on mahdollista epäonnistua surkeasti ensimmäisessä erässä ja silti kiriä voittoon. Pelkkien kultakorttien varaan omaa taktiikkaansa ei kuitenkaan kannata rakentaa, koska niitä saa olla pakassa kerralla vain neljä. Hyvä niin, muuten koko homma menisi pelkäksi kullitteluksi. Huomasin sen metsästäessäni beta-avainta pelin ensimmäiseen suljettuun testiin. Noh, suomalaisilta korpisotureilta se kyllä onnistuisi. Skellige eroaa muista ryhmittymistä siinä, että heille kuolema on vain innokkaan puhelinmyyjän kaltainen hetken riesa. Olisi pitänyt tajuta, että ihmispelaajaa ei huijata yhtä helposti kuin tietokonetta. Alussa valinnanvaraa ei kuitenkaan ole älyttömästi, sillä suurin osa korteista on tylysti lukittu. Mikä kortti ei kuulu joukkoon?. Tai ei. Kortit tiskiin Vaikka beta-Gwentin pelitasapaino on vielä pahasti vaiheessa, on se silti jo nyt hyvä vaihtoehto Hearthstonelle. Tässä betassa kampanjaa ei kuitenkaan vielä pääse näkemään, mutta eiköhän se ole odottamisen arvoinen. Nyt tiedän, miltä tuntuu voittaa MM-kultaa. Kolmen rivin strategialla Gwent on Heartstonen ja muiden hyvien korttipelien tapaan helposti opittava, mutta vaikeasti hallittava. Mutta viimein, monen tunnin urakan jälkeen, olin yhden beta-avaimen hikinen mutta iloinen omistaja. Pelilauta on jaettu sekä omalla että vastustajan puolella kolmeen osaan, joista yksi kuuluu lähitaistelijoille, toinen jousimiehille ja kolmas sotakoneille. Pelin uutuudesta johtuen kaikkia mahdollisia taktiikoita ei ole vielä edes keksitty, joten aivojaan pääsee todellakin käyttämään. Uudet kortit ja spesiaalikyvyt nimittäin sekoittavat pakan kokonaan, joten vanhat ja hyväksi havaitut taktiikat eivät enää toimikaan. Kerää koko sarja Keräilykorttipeleissä suurin osa ajasta kuluu korttipakan säätämiseen, eikä Gwent ole poikkeus. Tavoitteena on haalia tontilleen enemmän hyökkäysvoimaa kuin vastapuoli lätkimällä laudalle kädessä olevia yksikkökortteja niille varattuihin lokeroihin ja buustaamalla niitä erilaisilla loitsuilla. Itsekin olin Witcherin Gwentissa voittamaton mestari, mutta tässä uudessa versiossa koin heti kunnon nöyryytyksen. Taistele siinä sitten taistella raskaassa panssarissa, kun lunta on kaulaan asti. Seuraavaksi kokeilin pelata hirviöillä, jotka hyvin äkkiä nousivat uusiksi lemppareiksini. CD Projekt PC Ilmestyy: 2017 Gwent: The Witcher Card Game Samu Ollila Ennakko Jälleen tiukka tasapeli, 53-53. Pronssiset kortit ovat peruskamaa, hopeiset astetta tehokkaampia ja kultaiset kaikkein himotuimpia. P ari vuotta sitten ilmestynyt Hearthstone osoitti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset tykkäävät keräillä kortteja ja taistella niillä toisiaan vastaan. Minun nuoruudessani sellaista pidettiin nolona, mutta nykyään se on siistiä, tai siis ”swägää”, kuten nykynuoriso sanoo. Tykkään erityisesti siitä, että matsit pelataan kahteen voittoon asti, mikä on ainakin itselläni johtanut useisiin huikeisiin comebackeihin. Ryhmittymät myös eroavat toisistaan kiitettävästi, joten pakkaa vaihtaessa täytyy aina istahtaa takaisin ideointituolille ja kehittää uusia taktiikoita. Kaikki saatavilla olevat kortit eivät suinkaan ole keskenään samanarvoisia, vaan niitä on kolmea tyyppiä. Etenkin häviön jälkeen on suorastaan pakko palata takaisin kokoelmansa pariin ja miettiä uusia yhdistelmiä. Kultaisten korttien erikoisuutena on se, että niitä ei pysty tuhoamaan tavanomaisin loitsuin, joten siksi ne yleensä pysyvät laudalla koko erän loppuun. Monsterit eivät tunne kylmyyttä, joten vakiotaktiikkana on manata esiin kunnon pakkasmyrsky ja antaa talven tulla. Ehkä se on tarinaltaan samaa tasoa kuin Witcher 3. 63 HEARTHSTONEN HAASTAJA Witcher 3:n Gwent-minipeli keräsi niin suuren suosion, että siitä oli pakko tehdä oma pelinsä. Yhdisteltävää pelissä riittääkin, sillä erilaisia kortteja on satamäärin. Scoia’taelilla on kuitenkin ihan hauska pelata, sillä he saavat käyttöönsä ansoja ja kaikenlaisia muita jippoja, joilla saa vastapuolen raivoamaan. Ne saa toki auki ostamalla kauppiaalta korttipakkoja, mutta siihen tarvitaan joko oikeaa rahaa tai sitten pelin omaa valuuttaa, jota tienaa vähäsen joka voitosta. Viimeisimpänä ja valitettavasti vähäisimpänä on puunhalaajahaltioista ja muista vähemmistöroduista koostuva Scoia’tael, joka ei ainakaan vielä tällä hetkellä pärjää muille jengeille, mutta voimasuhteet voivat toki vielä muuttua betan aikana. Heidän viikinkijoukkonsa vahvistuvat kuoleman jälkeen, joten on täysin hyväksyttävää tapattaa sotilaansa ensimmäisessä erässä ja herättää heidät henkiin matsin lopussa tuplasti tehokkaampina. Witcher 3:a pelanneet tuntevat säännöt jo entuudestaan, mutta hekin tarvitsevat pientä lisäopetusta. Ilmeisesti Valhallassa tarjoillaan kunnon voimajuomia. Gwentin virallinen julkaisupäivämäärä ei ole vielä tiedossa, mutta sen pitäisi olla joskus vuonna 2017. Vielä on paha sanoa, nouseeko Gwentin suosio yhtä suuriin mittakaavoihin, mutta ainakin sillä on jo nyt paljon innokkaita faneja. Silloin sitten nähdään, miten tämä uusi haastaja pärjää Hearthstonen massiiviselle suosiolle
Lyhyestä virsi kaunis Dark Soulsin lisäri oli hyvä, Dark Souls II:een tuli kolme hyvää, laajaa lisäriä, ja Bloodbornen lisäri Old Hunters oli jo erinomainen. Nopeimmat kertovat vetäneensä delsun läpi parissa tunnissa, minulla meni ehkä kuutisen tuntia. STR/DEX-buildini takia en kommentoi taikoja. Ne ovat Dark Souls pähkinänkuoressa: ensin tuntuu että eihän näille pärjää, sitten jonkin verran myöhemmin pätkin niitä tauluun kuin ammattilainen. Hetken mättö meni kankeasti mutta henki nopeasti, sitten lihasmuisti kytkeytyy päälle ja homma sujuu kuin heinänteko. Ashes of Ariandel on Tom Cruisen versio Jack Reacherista: liian lyhyt. Näin alkutalvesta mikään ei ole sen hauskempaa kuin lumisateeseen kietoutuva maasto, jonka kylmyys hyytää monitorinkin läpi. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa Astuessani luolasta Ariandelin luontoon sanoin oikeasti hemmettiä rumemman sanan. Kärpästen hautakammio jäi visuaalisesti kiinnostavana mieleen. Ariandelissa se riitti joka mörön kesyttämiseen, alkaen Follower-ritareista jotka partioivat vähän joka puolella päätyen siihen neitiin, jonka motto on “Kolmas kerta toden sanoo”. Dark Soulsien mainostaminen sadistisen vaikeina peleinä on idioottimainen vale, joka saa minut käymään kierroksilla. Mutta en avaa nessupakettia, ainakaan itkemiseen, sillä Ariandel’s Ashes on Dark Souls III -lisäri, ja lisää Dark Soulsia on aina lisää Dark Soulsia. Ensimmäisessä Dark Soulsissa päästiin Aramiksen taulumaailmaan, joka oli kylmä ja surkea paikka. No Wolverine-kynsissä on kiehtovaa tyyliä, ja miekka-kilpikombo Valorheart tuntui kevyessä kenttätestissä ehkä mahdollisesti käyttökelpoiselta. Nyt Dark Souls III:n ensimmäisessä ja valitettavasti toiseksi viimeisessä DLC:ssä päästään Ariandelin taulumaailmaan, tuonne auringon ja hiekkarant… ei hemmetti. Eniten iloa irtokamasta minulle oli kolmesta Titanite Slabista, Ethereal Oak Shield tuntui myös käyttökelpoiselta. Onneksi NPC-ystäväni Gael teki työnsä houkutuslintu-lihakilpenä, ja Dark Souls III:n haastavimpiin pomoihin laskettu tag team kaatui neljännellä yrityksellä. Paitsi Orphan of Kos. Nnirvi. Pakko toistaa itseäni, sillä parempaa vertausta ei ole: Dark Souls on pelien Jack Reacher: kova mutta reilu. Kuten sanoin, taistelu on helppoa kuin heinänteko. Ei siksi, että leveleitä on tippunut lisää, tai siksi että algoritmi laskee vaikeustasoa, vaan siksi, että on oppinut. Se on nimenomaan areena, Souls III:n loppualue jonne on lisätty roinaa, varmaan Lothricin asukkaiden verorahoilla tehty kun hakukaan ei toimi. Voisin tosin kuvitella, että areena on hyvä paikka säätää pvp-buildeja. Ylen ankea Areena Vähiten minua kiinnostaa Hollow Arena eli uusi PvPalue, jonne pääsee Shrineltä polttamalla ensin Sankarin luut. 64 TAPPOKIIMAA TAPPOVIIMASSA Kyllä on värikäs peli! Kauniissa talvimaisemataulussa valkoiset susilaumat telmivät, mustat jätit mylvivät, niiden välissä oleva punainen läntti olen minä ja sen vieressä on vihreä sielukokoelmani. Ariandel on kuin emopelistä unohtunut alue, jossa on neljä, viisi pienempää osiota ja kaksi bossia, joista toinen valinnainen. Tarjolla on aikarajan puitteissa käytävää tappoa, aina kaksintaistelusta kuuden sankarin ryhmävääntöön, yksin tai tiiminä. Todella toivon että viimeinen näytös tulee olemaan tämän ehdottoman suosikkisarjani arvoinen. Vääntö isää ja tytärtä vastaan on aika haastavaa settiä. Ja se että asun Suomessa, joten lumimaisemat, rumilusten asuttamat kylät ja rähjäävien partajallujen vartioimat rauniot ovat turhankin tuttuja. Otan esille luottoaseeni, +10 Refined Claymoren, joka on hyvä yhdistelmä miekkojen nopeutta ja greatswordien vahinkoa. Ashes of Ariandelin toinen ongelma on mielikuvituksen puute. Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One From Software/ Namco Bandai Monipeli: 2-6 Testattu: Quad Core 2600k (3.5 Ghz), 8 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX770 2Gt VRAM Ikäraja: 18 Darks Souls III: Ashes of Ariandel Hyvää + Lisää Souls-makiaa, kyllä kiitos! Huonoa – Turhan lyhyt, ja lisää lunta, ei kiitos! 83 Lisäosa on liian suppea: juuri kun pääsin vauhtiin niin se onkin jo ohi. Joten mitä tapahtui. Eikö tämä valkoinen saasta riittänyt jo The Crown of Ivory Kingissä. Addiktio nappasi taas sen verran, että unohduin levelöimään hahmolleni puuttuvat 5 dexiä että sain 40 täyteen. Riviviholliset ovat enimmäkseen normikamaa, ja Millwood Knighteja, plus paria muuta, lukuun ottamatta kaadoin niitä kuin heinää. Huonoin Souls-delsu, ehkä joo, mutta huonoa pelattavaa tästä ei saa tekemälläkään. D ark Soulsin maailmat ovat ankeita paikkoja. Haudanhoitajan susikaveri toi ikävästi mieleen Ivory Kingin lumikissa Aavan, mutta lopulta kaikki kaatuu. Minne kanta-asukkaat pakenevat miekan ja Soul Spearien kanssa riehuvia sankareita sekä kaikkialle ulottuvaa rappiota. Jonkun Bloodbornen Old Hunters -tasoinen autuuspaketti auttaa kestämään luopumisen tuskan. Kas, niillähän on oma, taikuudella toimiva virtuaalitodellisuussysteeminsä, jonka käyttöliittymä on maalaus. Dark Soulsin tarinaa on jäljellä enää yksi vihoviimeinen lisäri, ja sitten se on siinä. Ihanaa pelata fantasiatoimintaroolipeliä, jossa todella on Dark Souls III:n taistelusysteemi! Ironiamittaristani lensi viisari kattoon, kun ihanan vertauskuvallisesti pistin tällä ylivertaisella taistelulla kasaan lauman valkoisia susia! Ja sitten voimieni tunnossa törmäsin Millwood Knighteihin, wham, bam, you died. Pelaan aina linja auki, koska pelihyökkääjät kuuluvat Dark Soulsiin, pvp ei muuten kiinnosta minua pätkän vertaa, eikä meleebuildillani ollut mitään jakoa magiaja pyrohahmoja vastaan. Instant-kiehtovaa kamaa ei Ariandelin maalauksesta löytynyt, yksi pakkassormus, muutama uusi haarniska ja kokoelma kikka-aseita
Sarjiksesta on tehty (huonoja) animaatioversioita ja muutama vain Japanissa julkaistu peli. On helppo nähdä yhtäläisyyksiä haasteesta toiseen heittäytyvän Gutsin ja Soulsin pelaajahahmon välillä. Miksi juuri Berserk saa tekijöiltä huomiota. Gutsin käyttämä miekka löytyy joka pelistä, seppä Andre käyttää Gutsia auttavan raudantakojan vuorosanoja, ritari Artoriaan taistelutapa muistuttaa raivostunutta Gutsia ja niin edelleen. Kohtaamme miekkojen kummulla Vuosien varrella Soulsien ystävät ovat bonganneet lukuisia silmäniskuja Berserkin suuntaan. Berserkin pahisten ulkonäkö on inspiroinut myös Soulsien hirviökaartia. Surkein esimerkki on muuan merimatka, johon kului raamatulliset seitsemän vuotta reaaliaikaa. Usein fanit kuitenkin innostuvat liikaa ja vetävät varsin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Seesteiset hetket ovat harvinaista herkkua. Souls-peleissä on siihen useita viittauksia, jotka vaihtelevat kenttäsuunnittelusta hahmoihin ja jopa dialoginpätkiin. Viestistä on useimmiten eri versioita (time for guts, be wary of guts jne.) ja niillä on usein paljon tykkäyksiä. Jos viittauksen kuitenkin tunnistaa, siitä tulee eräänlainen pelintekijöiden ja fanien yhteinen sisäpiirin juttu. Pelien ja hurmeisen matkakertomuksen kohdeyleisö on lopulta melko samaa, ja fanikunnan superselittäjät ovat auliisti kertomassa eri yksityiskohtien taustaa. 65 MAAILMAN IHMEET JALOISSASI Kavaluutta! Kurimusta! Kostonhimoa! Onko kyseessä synkkä sarjakuva vai sessio Soulsia. Berserkin hahmoiksi pukeutuminen moninpeliä varten on varsin suosittua. Niitä ei tarvitse tajuta, koska ne eivät tunnu täysin aiheeseen kuulumattomilta vaan ovat itsenäisiä pelimaailman osasia. Lopputuloksena Berserk-viittaukset istuvat Soulseihin todella hyvin. Populaarikulttuurissa yksi inspiraatio on kuitenkin ollut koko sarjan ajan ylitse muiden. Joukko palkkasotureita löytää ruumispinosta vastasyntyneen päähenkilön, Gutsin, joka kasvatetaan sotilaaksi. Japanilaisen Kentaro Miuran Berserk (ilmestynyt vuodesta 1989) on teinipojille suunnatun mies ja miekka -sarjakuvan arkkityyppejä. Guts, tarinan antisankari. Soulsien Berserk-viittaukset ovatkin enemmän pelien graafikkojen käsialaa. Ruudut Soulsin takana Riku Vihervirta Nyt lienee pomomatsin aika. F rom Softwaren Souls-pelit ammentavat aineksiaan sekä oikean maailman mytologiasta että aiemmista pelisarjoista. Berserkin kerrotaan myyneen 40 miljoonaa kappaletta, joten sen visuaalinen ilme on taatusti tuttu japanilaiselle firmalle. Berserkin päähenkilö saa henkisesti ja ruumiillisesti turpiinsa niin että soi, mutta ei anna periksi. Guts löytää viimein paikkansa Griffithin komppaniassa, mutta mitä uhrauksia valta vaatii. Miyazakin ainoa Berserk-kommentti liittyykin juuri graafikoiden ja hahmosuunnittelijoiden inspiraation lähteisiin, Soulsin sipuliritarin pulskan haarniskankin esikuva kun löytyy Berserkin sivuilta. Tämä pätee Berserkin lisäksi myös pelin muihin nyökkäyksiin: Soulseja edeltäneitä King’s Fieldejä muistetaan jopa Bloodbornessa. Valitettavasti ajan myötä jälkimmäiset osiot pääsivät voitolle. Dark Soulseja onkin väitetty Berserkin parhaiksi ”lisenssituotteiksi”. Pappi paukuttaa piplialla.. Mutta miten se näkyy. Pelintekijöiden lisäksi myös pelaajat kertovat toisilleen tuntevansa pelisarjan taustaa ja ymmärtävänsä sisäpiirivitsit. Souls-pelien suunnittelijaa Hidetaka Miyazakia väitetään Berserkin suurfaniksi, vaikka hän on kertonut suurimman inspiraationsa olleen Fighting Fantasy -valintakirjat. Berserkin ja Dark Soulsin tapauksessa ne vahvistavat temaattista samankaltaisuutta. Koska viittaukset toistuvat ja muuttuvat pelistä toiseen, ne tarjoavat sarjasta innostuneille mahdollisuuden tutustua sen innoittajiin. Myös Dark Soulsin maailma on tyly ja vihamielinen, mutta myös kaunis. Tykit, taudit ja teräs Keskiaikaiset kuningaskunnat käyvät keskenään satavuotiasta sotaa. Berserkin punaisena lankana ovat traagiset kasvuja rakkaustarinat, mutta lajityyppinsä mukaisesti siinä on reippaasti väkivaltaa ja paljasta pintaa. Juonen sijaan albumeita täytettiin sivukaupalla kestävillä (ajan)tappojuhlilla, kun Miuran kiinnostus ja työtahti lopahtivat. Jos Dark Soulsin taustavaikutteet kiinnostavat, ja haluat tietää kenen sairas mielikuvitus on vastuussa Soulsin katakombien teilauspyöräluurangoista, englanniksi käännettyä Berserkiä löytyy useimmista sarjiskaupoista. Kolmannessa Soulsissa pelin viestivaihtoehdoista löytyy sana ”guts”. Olen nähnyt sen vain Farronin suolla, josta Gutsin miekka kolmospelissä löytyy. Guts ajelehtii raa’assa maailmassa taistelusta toiseen, kunnes kohtaa omasta valtakunnastaan haaveilevan Griffithin. Yhteinen salaisuus Useimmiten viittaukset ovat vain tekijöiden nyökkäyksiä innoittajilleen. Mitä hyötyä viittauksista edes on
Nintendo Mini-NES Juho Kuorikoski Konehuone Balloon Fight BUBBLE BOBBLE Castlevania Castlevania II: Simon’s Quest Donkey Kong Donkey Kong Jr. Näin nämä asiat koetaan Suunnittelukukkaset ja onneton saatavuus ovat selkeitä mainehaittoja Nintendolle, mutta itse käyttökokemukseen kuprut eivät vaikuta. 3 Tecmo Bowl The Legend of Zelda Zelda II: The Adventure of Link ESIASENNETUT PELIT: Pikku-Nintendo on suunnittelutyperyyksistään ja onnettomasta saatavuudestaan huolimatta todella pätevä retrolaite. Mega Maneja olisi saanut olla enemmän kuin yksi, mutta kelkkaan on onneksi älytty ottaa paras osa eli kakkonen. Ninja Gaidenissa noutaja niittää puimakoneella, eikä etenemistä tapahdu, jos taidot eivät kehity. Jos Nintendon visiossa olisi wifi ja sisäistä massamuistia, olisi se mitä mainioin nostalgiasäiliö Virtual Console -digikaupan pelivanhuksille. MEGA MAN 2 Metroid NINJA GAIDEN PAC-MAN Punch-Out!! Featuring Mr. Tänä jouluna tilanne on täysin päinvastainen. Istutin kolmevuotiaan tyttäreni viereeni, annoin ohjainkapulan käteen ja käynnistin Super Marion. Vaikka Raspberryn muka-tendo on teknisesti huomattavasti parempi laite, siitä puuttuu virallinen hyväksynnän hylje, joka antaa sen viimeisen tekosyyn autenttisessa nostalgiassa vellomiseen. Harmi vain, että moduulipesä on unohdettu suunnitelmista. Nostalgia on perhanan väkevä lyömäase, sillä kaikki negatiivinen unohtuu, kun elämää suuremmat pikselit piirtyvät ruudulle ja ämyreistä raikaa hyväntuulinen nipapoppi. Sikarilaatikon kokoiseen pikkukonsoliin tungettu lapsuutemme timantinkova ydin, ja silloin hintalappu on vain sivuseikka. Aikamatka ysärin alkuun on välitön, en nimittäin muista, milloin viimeksi olen vellonut näin lämpimissä lapsuusmuistoissa. DOUBLE DRAGON II: THE REVENGE Dr. Minulle legendaarinen matolaatikko on ensimmäinen mielleyhtymä, joka tulee sanasta pelikonsoli. Nipan pääkonttorilla on oltu hereillä, sillä Nintendo Classic Mini Nintendo Entertainment System, tuttavallisemmin NCMNES tai Mini-NES, on juuri sellainen laite, josta me mieslapset maksamme pyytämättä mitä vain. Ohjainkapula on tarkka jäljennös esikuvansa ydintuhon kestävästä padista, tasan yhdellä eroavaisuudella. Taas olisi ihan sama, mitä ne maksaisivat, minä ostaisin ne kaikki. Pikku-Nintendo on todella sympaattinen retrolaite. Lisäohjaimia saa muuten vasta ensi vuonna. M inulla ei ole montaa ikätoveria, jota kasibittinen Nintendo ei olisi kasvattanut. Älyvapaata suunnittelua Retrokonsolina Raspi-Nintendo on huomattavasti järkevämpi laite, sillä Mini-NES emuloi tasan yhtä konsolia, jolle on 30 pelin katalogi. Tämä tosin tarkoittaa myös sitä, että liittimenä on Nintendon oma ihmetökkeli, joten konsolin etupaneeliin ei voi liittää esimerkiksi usb-kapulaa. Mutta Nintendo on haistellut markkinarakoa vain matkan päästä, sillä kysyntä on arvioitu törkeästi alakanttiin. Kapeasta pelikirjastosta voisi vikistä sivutolkulla, mutta pikkuvehkeen sisuksiin on kuratoitu varsin hyvä näkemys kasibittiesikuvansa pelihelmistä. Yhteistä kaikille peleille on rapsakka vaikeustaso, sillä nykyviihteestä poiketen nämä pikselivänkyrät eivät silittele kuontaloa. Super Mario Bros. Castlevania on sekin tasaisen tappavan vaikea, Mega Man 2:sta ja Ghost & Goblinsista puhumattakaan. Se on oman sukupolveni Kuusnelonen, lamatasavallan pelikone. Hetken kuluttua hän pääsi jo ensimmäisen tason puoliväliin, sitten silmääni lensi jokin roska. Kauppakeskuksissa törmää todennäköisemmin oikeaan, Korvatunturilla asuvaan joulupukkiin kuin Mini-NESiin. 66 PIENINTENDO Lapsena kauppakeskuksen hyllyt pursusivat Nintendo-pelejä, mutta rahaa ei ollut. Aiikuisiällä ei tarvitse säästää karkkirahoja tai kerätä pulloja ojien pohjilta pelinikkiksien helpottamiseksi. Insinööriosasto on suuressa viisaudessaan pihtaillut kaapelissa, joten kapulassa on alle metrin mittainen hännännipukka. Jo muistikorttipaikallakin pääsisi pitkälle, mutta kovimmat nostalgiabuustit irtoaisivat ilman muuta toimivasta minikokoisesta moduulipesästä, johon voisi tunkea pienissä pahvibokseissa myytäviä reprokasetteja oikeista NES-peleistä. Rakentelin taannoin oman mikro-Nintendon Raspberry Pi -pikkutietokoneesta (Pelit 6/2016). Mario Excitebike FINAL FANTASY Galaga GHOSTS‘N GOBLINS GRADIUS Ice Climber Kid Icarus Kirby’s Adventure Mario Bros. Jos pelikirjastoa voisi laajentaa ostamalla pikkuruisia pelikasetteja, olisin aivan myyty.. Oma tilattu konsolini on vielä pilke Nintendon liukuhihnan silmäkulmassa, kun jouduin alahuuli väpättäen palauttamaan arvostelukonsolin maahantuojalle. 2 Super Mario Bros. Ratkaisu on aivan käsittämätön, sillä nyt on pelattava nenä kiinni 46-tuumaisessa Samsungissa tai rehattava konsoli keskelle olohuoneen lattiaa. Dream StarTropics SUPER C Super Mario Bros. Padi toimii myös Nintendon uudempien konsoleiden Virtual Consolen NES-peleissä, sillä sen voi liittää Wiimoten jatkoksi. Pikku-NES on joululahjojen yksisarvinen. Kaiken lisäksi NES on oikeasti ajaton konsoli
Jos modernin strategiaoppaan on tarkoitus olla A) hyödyllinen ja B) esteettinen, niin tässä mennään vahvasti B-puoli laahaten. 3: Todennäköisesti kaikkien aikojen paras NES-peli. Kaipaako Super Mario Bros. Miksi StarTropicsin läpipeluusta on jäänyt loppu pois. Veitsenterävät kontrollit yhdistyvät hyvin tasapainotettuun vaikeustasoon, vaikka Quick Manin kentät tappajasäteet uhkaavat vieläkin koitua kodinirtaimiston kohtaloksi. Enkä kissoista. Vielä härskimpää on hypettää kirjaa haastatteluilla ja Nintendo Power -lehden otteilla, kun tätä kamaa on ehkä kymmenen sivun edestä. Uskomattoman monipuolinen tasoloikinta, jota ei grafiikkaa lukuun ottamatta uskoisi ikinä kasibittselle matolaatikkovanhukselle julkaistuksi tuotokseksi. Sitten piti taas itkua pidätellen lähteä kotiin. Totaalisen armoton toimintaloikka, joka ei missään käänteessä aliarvioi pelaajaansa. Perheen kissa päätti kesken pelin kiivetä syliini ja kusaista housuilleni. Sitä kun oli tottunut tuijottamaan värisevää latausruutua kymmenen minuuttia vaahdon hiljalleen muodostuessa suupieleen. Ja onhan se vinkeää katsoa, mitä salaisuuksia vaikka puhkipelatuista Marioista on jäänyt huomaamatta. Ja missä on Legend of Zeldan maailmankartta. Parhaiten on nimittäin jäänyt mieleen se pelikerta, kun olin kaverini Kristan luona kokeilemassa Chip ‘n Dale: Rescue Rangersia. En ole sen jälkeen niin Nintendoista välittänyt. KUORIKSEN TOP 5 Mega Man 2: Kaikkien aikojen paras megis-loikinta, josta on hankala keksiä huonoa sanottavaa. Konsolin mukana on myös jatko-osa Simon’s Quest, mutta Castlevanian tapauksessa ykkönen on ykkönen.. Pintaa raaputtamalla löytyy muutamia outouksia. Tuore strategiaopas muinaisille peleille, siinäpä nasta idea! Vielä kun voimat olisivat riittäneet nastaan toteutukseen. Menneet hitit olisivat kuitenkin ansainneet kunnioittavamman kohtelun myös kirjamuodossa. Kyse ei ole vain nostalgisesta krääsästä, sillä nykypeleistä poiketen näissä vintage-julkaisuissa on aidosti käyttöä vinkeille. Markus Rojola Playing With Power: NES Classics UUTTA APUA VANHOIHIN ONGELMIIN S amana päivänä NES Classic Minin kanssa ilmestyi koneen virallinen opaskirja. Suurin murhe on kuitenkin kuvitus. Esimerkiksi Metroid muuttuu karttojen avulla piinasta pelattavaksi. En ymmärrä mitä taiton kanssa tapahtui, sillä laatu heittelee veitsenterävästä katselukelvottomaan, välillä saman sivun puitteissa. Playing With Power: NES Classics kattaa laitteen valikoimasta Nintendon omat pelit, ankeasta Excitebikesta mainioon Kirby’s Adventureen. 3 todella 50 sivua. Minulle ostos oli nippa nappa hinnan väärti, mutta hajottaa, miten pienellä vaivalla tästä olisi saanut napakympin. Se oli ihmeistä suurin, kun pelikasetin laittoi koneen sisään ja se toimi ihan heti. Pelattavuudessakaan ei ole moitittavaa, ja peli on ikäisekseen hämmästyttävän monipuolinen. Ninja Gaiden: Peli, joka nostaa verenpaineen tappiin ja saa listaamaan kaikki suomalaiset muinaisjumalat. Ottaen huomioon, että Zelda on NES Minin peleistä sekä kiehtovimpia että esoteerisimpia, kyseessä on härski puute. Saman sisällön saa toki netistä, mut hei! Kai aikamatka pitää kruunata fyysisellä oppaalla. Playing With Power: NES Classics on masentava esimerkki sitä, miten viimeistelyn puute voi kaataa kelpo pohjatyön. Nyt kun NES Mini nosti NES-klassikot taas hetkeksi esiin, kunnon selitysteos olisi ollut omiaan vahvistamaan iskua. Koskaan en ole yhtään Nintendon konsolia omistanut, mutta vika ei liene laitteissa. The Legend of Zelda: Linkin ensimmäinen seikkailu tarjoaa hoksottimet haastavan matkan ikonisten kasibittipelien äärelle. Hirveästä määrästä värikuvia on vähän iloa, kun merkittävä osa on sameaa puuroa. 67 Aleksandr Manzos AVUSTAJA KERTOO: RAKKAIN NINTENDO-MUISTONI Raastavinta lapsena oli se, että meillä ei ollut Nintendoa. Sukulaisten ja naapureiden luona pääsi sentään joskus pelaamaan Super Mariota ja Duck Huntia. Osa kappaleista latelee itsestäänselvyyksiä (katson sinua, Donkey Kong), mutta enimmäkseen sisällöstä on konkreettista hyötyä. Castlevania: Konamin kauhutoiminnassa on eräs NES-pelien parhaista ääniraidoista. Raastavan haastava peli pitää edelleen pihdeissään, mutta saa otsasuonet sykkimään tasaisen varmasti. Sitten piti aina itkua pidätellen lähteä kotiin. Super Mario Bros. Sentään Playing With Power on laajasti saatavilla, eikä tuo huusholliin lisää elektroniikkaromua
PS4 Pro tarvitsee edelleen vierelleen ulkoisen prosessointilaatikon, johon kypärän kaapelit liitetään. Sekään ei houkuttele, että 4K-resoluutiolla pyöriviä pelejäkin on vielä toistaiseksi tarjolla vain lupauksissa, pääosa nykytarjonnasta luottaa skaalattuun resoluutioon, mikä on ollut konsolipeleissä jo FullHD-aikakaudellakin sääntö kuin poikkeus. 4K tunnetaan myös nimellä UHD, ja pikseleiden määrässä kyse on 3840x2160 kuvapisteen resoluutiosta, eli pystyja vaakapikselit tuplaantuvat FullHD:sta. Itsehän olen köyhä toimittajanretale, joten omistan pelkän plebeijimallisen FullHD-toosan. Ulkoisesti PS4 Pro muistuttaa kerroshampurilaista. Lisäruutia on spekuloitu tarvittavan erityisesti Playstation VR:n virtuaalisiin pelikokemuksiin. 68 PRO CONSOLIA Tekeekö Playstation 4 Pro konsoleista taas suuria vai aloittaako muutoksen, jonka lopputulosta ei tiedä kukaan. Käytännön tasolla ensi-iskun tekee Sony, sillä PS4 Pro on päivitetty versio nelos-plegestä ja samalla tämän hetken markkinoiden nopein pelikonsoli. Sodankäynnin säännöt ovat viime vuosina muuttuneet, ja sama heijaustuu hiljalleen myös konsolirintamalle. Uuden konsolin ostajan kannattaa tietysti ostaa Pro, mutta toisaalta vanhalla konsolilla (todennäköisesti) pärjää pitkälle tulevaisuuteen, eikä Pro-päivitys tarjoa aiempaan painokseen verrattuna vielä varsinaisesti mitään sellaista, joka täräyttää villasukat jalasta. Joissakin pro-peleissä voi valita kovemman resoluution tai vikkelämmän ruudunpäivityksen välillä. HDR parantaa leffojen ja pelien väriavaruutta, mutta sekin vaatii toimiakseen yhteensopivan television. Sony ja Microsoft pyrkivät pitämään rintamalinjansa hybridikonsolisodankäynnillä, Nintendo luottaa strategiassaan pieniin vihreisiin mobiilimiehiin, jotka raahaavat Switchia mukanaan. Lisäruudin konkreettiset edut ovat nähtävissä vasta tulevaisuudessa. Tuulettimien tohotus ei ainakaan minua häirinnyt. CAT6-johdolla homma hoituu reilussa tunnissa, hieman heikommalla johdolla puuhaan saattaa kulua kokonainen työpäivä. . Jokainen Xbox, jokainen Pleikka pyöritti pelejä samalla teholla, vain pienet teho-erot näiden kahden laitteen välillä mahdollistivat konesodan. Luottokortti korisi jo Pleikkarin kohdalla, enkä uskaltanut tarttua kodinkonemyyjän tarjoamaan kahden kuukauden korottomaan maksuaikaan, sillä hämisvaistoni ennakoivat pitkää sohvakomennusta. HDR-yhteensopivuus ei ole pelkästään PS4 Pro:n yksinoikeus, vaan se toimii myös peruskonsolissa, kunhan käyttöjärjestelmä on päivitetty ajan tasalle. Playstation 4 Pro Juho Kuorikoski Maksimiresoluutio 1920x1080 (Full HD) + HDR 3840x2160 (4K) + HDR Näytönohjaimen laskentateho 1,8 teraflopsia 4,2 teraflopsia Prosessori AMD:n 8-ytiminen prosessori, kellotaajuus 1,6 GHz AMD:n 8-ytiminen prosessori, kellotaajuus 2,1 GHz Keskusmuisti 8 Gt GDDR5, 176 Gt/s 8 Gt GDDR5, 218 Gt/s Tallennustila 500 Gt/1 Tt kiintolevy 1 Tt kiintoley Playstation 4 Playstation 4 Pro Konehuone PS4 Pro on PS4.5: edeltäjäänsä aavistuksen tehokkaampi, mutta hyvin pitkälle sama laite. Probiootit kehiin Nykypeleissä suorituskykyeroa vanhan ja uuden välillä tuskin huomaa. . Pro-päivityksestä huolimatta Sony on luvannut pitää neljännen sukupolven Playstation-ekosysteeminsä yhtenäisenä. Jos siirtymän hoitaa verkon kautta, kannattaa katsoa, että kaapelissa on riittävästi tiedonsiirtokykyä. 4K:n lisäksi tukea löytyy myös toiselle uudelle lyhenteelle. Fyysisiltä mitoiltaan se on lähes saman kokoinen kuin edeltäjänsä. PS4 Pro onkin monessa suhteessa nykyspekseille päivitetty revisio vanhasta sotaratsusta kokonaan uuden laitteen sijaan. E nnen pc:tä jatkuvasti päivitettiin, mutta konsolit, ne olivat tasa-arvoisia. Yksikään PS4-peli ei näytä kauniimmalta ilman erillistä ehostuspäivitystä, mutta kaikki julkaisut tulevat toimimaan jatkossakin ristiin, vaikka konsolista onkin oma mallinsa sekä työväelle että porvareille. Microsoftin pelikirja rakentuu mystisen Scorpius-superaseen ympärille. Peli itsessään pyörii alemmalla resoluutiolla, mutta tarkkuus nostetaan jälkikäsittelyllä maksimiin. Playstation 4 Pro näyttää vähän kerroshampurilaiselta.. Koska VR-pelikokemusten parantaminen on eräs Pro-plegen tärkeimmistä tavoitteista, ihmettelin hieman, miksi Playstation VR:n ohjausboksia ei ole integroitu osaksi konsolia. Tiedot voi varmuuskopioida vanhalta koneelta usb-levylle ja kopsia uuteen, mutta sukupolvenvaihdos onnistuu myös verkkokaapelin välityksellä. Vielä toistaiseksi päivitysmallin julkaisulogiikka on hieman hämärä. Verkon platinasilmien mukaan ero on FullHDtarkkuuteen verrattuna merkittävä, mutta toisaalta samat sankarit kuluttavat tuhansia euroja kaiutinkaapeliin mahdollisimman hyvän äänentoiston saavuttamiseksi. Teoriassa HDR:n dynaamisempi väriavaruus tekee sisällöstä nätimpää, mutta paljon riippuu myös televisiosta ja sen kyvystä seikkailla normaalia laajemmassa väriavaruudessa. Siirtymä vanhasta konsolista uuteen on tehty helpoksi. Myös ohjainta on maltillisesti tuunailtu. Taustalla vaanii myös 4K, joka tuplaa FullHDresoluution ja vaatii sekin suorituskykyä osakseen. Kovin isoja eroja iteraatioiden välillä ei ole. Akunkesto on uudessa ohjaimessa jonkin verran parempi, joten johdon perässä ei tarvitse roikkua samaan tahtiin kuin aikaisemmin. The Great Protsby – Kultasilmä Poropleikkarin suurimmat hyödyt näkyvät, jos televisiotason päällä komeilee 4K-resoluutioon kykenevä televisio. Mutta jos näyttökalusto on jo 4K-kunnossa ja pleikkarihammasta taas kolottaa, kannattaa suosiolla satsata Pro-versioon. . Driveclub VR pyörii Pro-kuosissaan aavistuksen karvalakkiversiota paremmin, Last of Us Remasteredista katoavat viimeisetkin suorituskykynotkahdukset. Playstation VR:n omistajana osasin arvostaa takapaneelin lisättyä USB-reikää, nyt virtuaalikypärän kaapelihelvetin naamioiminen onnistuu aiempaa paremmin, kun yhtä johtoa ei tarvitse kytkeä konsolin julkisivuun. Melutasossakaan ei ole mainittavia eroja, mutta enpä sitä mittaillutkaan desibelimittarilla
. Alle satasen hintaluokassa sen hinta-laatu-suhde olisi viety aivan vastustamattomalle tasolle. Niukan muotokielen hintana on luonnollisesti se, ettei Alloy FPS tee pelinäppäimistönä juuri mitään ylimääräistä. . Sillä kilpailuahan mekaanisissa pelinäppäimistöissä nykyään piisaa. P okemon Go -pelin lisälaite Pokomen Go Plus -ranneke myöhästyi pelin suurimmasta hypeaallosta, mutta laitteen paras sesonkiaika alkaa käytännössä nyt. Virtaa jakava USB 2.0 -ulostulo siitä sentään löytyy, mutta siihen lisäherkut sitten jäävätkin. Kelpo pelinäppäimistö lanikekkereihin ja miksei työpöydällekin.. Syy oli selvä: pokemonin pelaaminen ei ole plussalla hauskaa. Pokemon Go Plussat loppuivat kaupoista heti. Cherry MX -näppäinkytkimillään ja slimmatulla muotokielellään. Keltainen kertoo, että pokemon on uusi. Testissä Plus toimi yhtä hyvin Androidilla kuin omppuluurilla. Alloy FPS loistaa mekaanisena konstruktiona. Lisäksi bussimatkalla töistä kotiin ehtii kerätä kaikki matkan stopit ja pokemonit, mihin ei ruudulta pelattuna ehdi mitenkään. Eikä Kingstonin valmistama mekaaninen HyperX Alloy FPS -pelinäppäimistö olekaan yhtään hullumpi esitys. Testisession jälkeen Plussa jäi minulle, koska muksut eivät laitetta halunneet. . Vainoharhainen voi testata yhteyttä painamalla nappia, jolloin laite värähtää, jos kaikki on ok. Sininen taas kertoo pokestopeista. Edelleen yhteys puhelimen ja Plussan välillä voi kadota, jolloin laite lakkaa reagoimasta pokemoneihin ja stoppeihin, mutta ei ilmoita ongelmasta mitenkään. No en oikeastaan, en ole esimerkiksi ikinä keksinyt käyttöä Logitechin pelinäppäimistöjen G-painikkeille (vahingossa niitä kyllä tulee paineltua). Pokemon Plus muuttaa pelisääntöjä. 69 POKEJA TUMPULLA Nykyaika on siitä hienoa, että pokekin löytyy vain nappia painamalla. Laitteen hinta on mielestäni törkeän suolainen, mutta ostajat olivat eri mieltä. Kotelo ei leviäkään juuri lainkaan näppäinten vaatiman tilan ulkopuolelle. Plussan tärkein etu on toinen: laite mittaa kilometrit ja kerää pokemonit ja stopit napinpainalluksella, vaikka peli pyörii taustalla ruutu suljettuna tai pelkkänä taustaohjelmana. Ekaluokkalaiseni on Valmistaja: Kingston Hinta: 129 euroa NÄILLÄ NÄPPÄIMILLÄ Muistikampavalmistaja yllättää timmillä pelinäppäimistöllään. Pokemon Go -asetusten kautta. Olisinko kaivannut sellaisia. Suomenlinnaretkellekään ei tarvitse akkupankkia, vaikka reissussa olisi puoli päivää. Mittojen ollessa 44 cm leveyttä ja 13 cm syvyyttä Alloy FPS tuntuu täysikokoiseksi näppäimistöksi todellakin poikkeuksellisen pieneltä. Kuljetettavuutta vielä korostetaan myyntipakkaukseen sisältyvällä säilytyspussilla. Pokemon Plussan toiminta on parantunut päivitys päivitykseltä. Pelaamista ”helpottavia” lisänäppäimiä ei ole, eikä sen puoleen kuulokeliitäntääkään. Lisälaite yhdistetään bluetoothilla puhelimeen Valmistaja: Nintendo Hinta: 50 euroa Pokemon Go Plus Tuukka Grönholm Tuomas Honkala Alan käyttää juhlissa hopeisen kravattineulani tilalla Pokemon Go Plussaa. Lisää väriä peliin Plus ilmoittaa värinällä ja valoilla pokemoneista ja stopeista. M uistikammoistaan ja SSDlevyistään paremmin tunnettu Kingston havittelee jalansijaa myös pelioheislaitemarkkinoilta. Alloy FPS:lle luvattu 1000 hertsin virkistystaajuus (painalluksia luetaan 1000 kertaa sekunnissa) tuntuu vähän ylimitoitetulta, mutta ei kai siitä haittakaan ole. Maalaisjärjellä ajateltuna pirun ärsyttävää, mutta pokepalloilla laskettuna ei välttämättä. Plussalla Pokemon Gota voi pelata tumput tai hanskat kädessä, kun luuri jää taskun lämpimään. Aluksi incensella houkuteltuja pokemoneja ei laitteella nähnyt lainkaan, samoin pokemon-lauman ilmestyessä Plussan mielestä pokemoneja oli vain yksi, mutta nykyään Plussa löytää ne kaikki. Jos perheessä on useampi pokemon-metsästäjä ja vain yksi Plus, bluetooth-yhteys pitää aina katkaista edellisen luurin kanssa ennen kuin Plussaa voi käyttää toisessa puhelimessa. Plussan voi kiinnittää joko klipsulla vaatteisiin tai remmillä ranteeseen. Sääli, että Kingstonin pelinäppäimistöä ei ole hinnoiteltu Suomessa yhtä aggressiivisesti kuin Yhdysvalloissa. Pokemon Go Plussa on mainio lisävaruste, mutta ei missään nimessä pakollinen. Laite heittää vain yhden peruspokepallon per pokemon ja pokemon karkaa aika tarkkaan joka toinen kerta. Plus sopii enemmän grindaamiseen kuin elämykselliseen pokemonjahtiin. Touhu muistuttaakin enemmän verkkokalastusta, kun kiinni saadut pokemonit paljastuvat vasta journalia selaamalla. Kiinnityksen vaihtaminen laitteeseen vaatii yhden ruuvin ja takakannen irrottamista, mutta sen tekee parissa sekunnissa. Pokemon Go Plus säästää puhelimen akkua aivan tolkuttomasti. Tarpeettomaan kikkailuun sortumatta Alloy FPS tekee vaikutuksen jämäkällä metallirakenteellaan, ihanasti naksuvilla HyperX Alloy FPS Konehuone uhrannut jo yhden puhelimen Pokemon Go -alttarille, mutta Plussalla peliä pystyy pelaamaan luuri turvallisesti taskussa. Cherry MX -kytkimet omien kokemuksieni mukaan suunnilleen parasta mitä mekaanisiin näppäimistöihin saa: näppäimet reagoivat äänekkäästi, tunnokkaasti ja tarkasti. Nykyisellään se on ”vain” hyvä vaihtoehto monen muun hyvän vaihtoehdon joukossa. Vihreä valo tarkoittaa, että napattavissa on jo kokoelmista löytyvä pokemon. . Plus on nimittäin kalliimpi. Pokemon Plussalla saa kymmenellä pokepallolla kiinni noin viisi pokemonia, eli pallojen hyötysuhde on parempi kuin ruudulta pelattuna
Kuten Witcher 3:n pelanneet myöskin tietävät, peli on neuroottisen huolestunut siitä, että seuraava määränpää ja tavoite ovat aina kirkkaita kuin kristalli. Internet, tuo inhimillisen tiedon suuri kehto, on vuosia notkunut erilaisen pelidatan painosta. Ja jos joskus jäi se yksi witcher sense -kohta löytymättä tai ei huvittanut koluta karttaa viimeisen Place of Powerin toivossa, opas auttoi hetkessä ja seikkailu saattoi jatkua. Jos haluaa löytää jokaisen äänipäiväkirjan tai kaipaa vinkkejä kiperimpiin erikoistaistoihin, apua kyllä löytyy. Otin syyniin kaksi Prima Gamesin nidettä. Viralliset strategiaoppaat The Witcher 3: Wild Hunt Game of the Year Collector’s Guide David S. Bioshock-kokoelmanide on sitä miltä vaikuttaakin: kaunis turhake. Välillä seikkailin omin päin, välillä turvauduin pelin lunttilappuihin, välillä katsoin reittiä kirjasta. Vähemmän step by step -läpäisyohjeita ja enemmän yleispäteviä neuvoja, lorea, konseptitaidetta, salaisuuksia, pääsiäismunia, tekijöiden mietteitä. Näiden kahden kirjan perusteella sanoisin, että myös oppaiden tekijöillä on varaa katsoa peiliin. Kuten Witcher 3:n pelanneet tietävät, laaja kirja selittyy laajalla pelillä. Kenties jossain vaiheessa pitää ottaa uusi satsi niteitä syyniin. Kirjan parhaaksi anniksi jäi lopulta runsas kuvitus. Varsinkaan räiskintäpeleihin. Valitettavasti The Bioshock Collection -kirja tarjoaa kolme annosta pettymystä. Shokeeraava itsestäänselvyys Kaikki kolme Bioshock-peliä koottiin äskettäin The Bioshock Collection -yhteisjulkaisun alle, kera pienen grafiikkapäivityksen ja muiden ekstrojen. Strategiaoppaat on helppo ohittaa menneinä reliikkeinä ”koska netti ja moderni pelisuunnittelu”. Omiksi kirjoiksi niitä on painettu ainakin vuodesta 1981 lähtien, kun Ken Uston kirjoitti pillerinpopsimisraamatun nimeltä Mastering PacMan. M uutama kuukausi sitten aloitin erään artikkelin kysymyksellä: ”Onko mitään niin turhaa kuin pelikannet?” Olen erikoistunut tarpeettomiin aiheisiin, joten kysyn tällä kertaa: ”Onko mitään niin turhaa kuin viralliset strategiaoppaat?” Erilaiset oppaat, vinkit ja läpäisyohjeet ovat olleet osa pelien maailmaa ammoisista ajoista alkaen. Pakko myöntää, että valintaani ohjasi jälleen epäuskoinen ihmetys. Mukana on kompaktit läpäisyohjeet kaikkiin pelin tehtäviin (noituriduuneja, aarrejahteja ja lisureita myöten), sadan sivun edestä karttoja runsailla merkinnöillä sekä neuvot kaikkien Gwent-korttien ja -pelaajien löytämiseen, noin alkajaisiksi. Hodgson Prima Games 2016 832 sivua Aleksandr Manzos Kirjakorneri The Bioshock Collection Doug Walsh Prima Games 2016 560 sivua. Itse kuitenkin tykkään pelata mahdollisuuksien mukaan vähillä avuilla, ettei ”pelaaminen” taannu minikartan tuijottamiseksi. Rapturea ja Columbiaa kelpaa ihastella myös pelien ulkopuolella. Mukana on hiukan tekijätiimin kommentteja, triviaa Bioshock-pelin maailmojen taustasta ja yleisluontoisempia taistelustrategioita (”käytä tätä asetta ja tätä plasmidia yhdessä”), mutta omaan makuuni kaikkia näitä olisi voinut olla paljon, paljon enemmän. Kuten paperisiin pelioppaisiin. J. Uteliaisuus voitti, tilasin oppaan jo ennen kuin olin ehtinyt edes aloittaa Geraltin kolmoskeikkaa. Tässähän on vaikka mitä tutkittavaa ja katseltavaa, kun ei vain seuraa sokeasti nuolta! Järkevän oppaan tekeminen tällaiseen peliin on haastavaa. Roolipelin vielä ymmärtää, mutta miten putkiräiskinnät taipuvat kirjamuotoon. Samalla pelien oppaatkin pakattiin yksiin kansiin. Witcher-opas on hauska, jos ei tuikitarpeellinen bonus. Bioshock on minulle tärkeä peli. Kuten Ken Levine Bioshock Infinite -oppaan alkusanoissa toteaa: ”Pidän siitä, että rakastamastani pelistä on jokin toinen osa, jonka voin laittaa hyllyyni.” Mielelläni hankkisin hyllyyn lisää pelioppaita, kunhan ne olisi tuunattu tähän aikaan sopiviksi. Siksi voi olla yllättävää kuulla, että virallisia strategiaoppaita tehdään edelleen. Prima Gamesin opas on kunnioitettava yritys luetteloida siitä kaikki järkevä sisältö. Esimerkiksi vanhempia Souls-oppaita on kovasti kehuttu, mutta minkäs teet, kun uutena löytyy heikosti ja käytettyjen hinnat heittelevät miten sattuu. Eipä oikeastaan. Kaikki löytyy nätisti omalta paikaltaan. Kun tajusin toisella kierroksella ottaa tehtävänuolen pois päältä, peli avautui uudella tavalla. Mutta valtaosa kirjasta on juuri niin hölmöä sisältöä kuin voi olettaakin: umpilineaaristen räiskintöjen auki kirjoittamista joka taistelua myöten. Monissa peleissä oli liki pakko olla joku paperinen läpyskä vieressä, oli se sitten kirja, lehti tai naapurin jantterin muistiinpanot. Geraltin muistivihko Kaikki alkoi, kun hain kesällä tietoa Witcher 3:n GOTY-painoksesta ja ylimestari Google toi esiin julkaisuun liittyvän opaskirjan. Toki nyt niitä saa myös diginä paperiversion lisäksi, mutta periaate on sama vanha: muhkea tietopaketti maksua vastaan. 70 NE TOISENLAISET PELIKIRJAT Netissä saattaa törmätä vaikka mihin. Tarvitaan muutos Mitä siis jäi käteen. Teos on kauttaaltaan (suorastaan tukkoon) kuvitettu, eikä avun saaminen jää ainakaan ohjeiden selkeydestä tai sisällön jaottelusta kiinni. Witcher 3 on älyttömän, tarpeettomankin valtava peli. Iloa niistä on lähinnä 100 prosentin läpäisyjä (tai muita erityshaasteita) tavoitteleville tai kaltaisilleni fiilistelijöille. Alt-tabbailussa tai puhelimen pläräämisessä ei ole samaa fiilistä. Arvostelukierros jätti kuitenkin jälkeensä oudon mielihalun. Jos jokin askarruttaa, peliin kuin peliin löytyy kirjoitettuja, kuvitettuja, videoituja, foorumeilla mölyttyjä ohjeita. Loppuun vielä vinkki niille, joiden kiinnostus kaikesta huolimatta heräsi. Opasta ei paitsi pahemmin tarvitse, sillä pilaa löytämisen ilon, jota näissä peleissä on muutenkin hintsusti. Pelit ovat nykyään niin hyviä opettamaan perusteet ja vinkkaamaan eteenpäin jumin iskiessä, että yksityiskohtaisia läpipeluuohjeita kaipaa harvoin. Pystyvätkö Prima Gamesin kaltaiset toimijat näin mukautumaan aikaansa, jää nähtäväksi. Jos jokin strategiaopas houkuttelee, ei kannata odottaa ikuisuuksiin, sillä ainakin fyysiset painokset näyttävät olevan melko rajattuja. Pysähdyin sivuluvun kohdalla: yli 800 sivua! Miten yhdestä pelistä voi kirjoittaa niin paljon. Esimerkiksi yksityiskohtaisia karttoja katsellessa pystyi kuvittelemaan, että Geraltilla saattoi olla oikeasti olla kartat, joihin on merkattu vähän ylimääräistä. Sellaista pelityyliä opas tuki ihan kivasti. Kaipaako siihen oheen opasta. Sen parissa koin ensimmäistä kertaa herätyksen, että liiallinen pelaajan opastaminen voi tuhota koko kokemuksen. Saman avun olisi saanut netistä, mutta! Kun kyse on kuitenkin keskiaikaishenkisestä roolipelistä, paperisen oppaan selailu tuntui jopa lisäävän immersiota
Poikani tuski ehti komentoida että “This is your cousin Roman, let’s go bowling” kun vähän samaan malliin elokuvassa mennäänkin seksiklubille. Hardcore (Hardcore Henry, 2016) Ohjaus: Ilya Naishuller Kino PEILIN REUNALLA Haluatko toimintaelokuviin persoonaa ja naisnäkökulmaa. Se näyttää räiskintäpeliltä, mutta siinä voi tehdä asioita, jotka räiskintäpeleihinkin olisi korkea aika implementoida. Se on myös kätevää: jos kuvauksissa kuoli sarja stuntmiehiä, näin se on helppo peittää. Mallia otetaan myös Kiezlowskin elokuvasta Kolme väriä: Punainen. Kas tässä juonikuvio jännittävään elokuvaan: valkotukkainen, telekineettisillä voimilla terästetty rikas roisto Akan kokoaa armeijaa epäkuolleista kyborgisotilaista. GTA:n deja vu on vahva, kun kesken toiminnan puhelin soi. Elokuvassa on jopa se pakollinen ajoneuvokohtaus, joka ei toimintapelimäisempi voi enää olla. Kun yksi kaatuu, toinen jatkaa, eikä kommeluksilta voida välttyä. 71 E i kannata pelästyä, vaikka Hardcore Henry kuulostaa pornoelokuvalta. Jos juoni kuulostaa typerältä, syy on selvä. Elokuvan alku on kuin pastiisi tutoriaalista ja pelihahmon luomisesta, joskin Akan hyökkää ennen kuin Henry ehtii saada äänen. Genre on korkeintaan aseporno, jossa ainoa liikkuva mäntä on nyt aseen luisti. No riittääkö ykköspersoona ja naishuller-näkökulma. Yksi näistä, koodinimeltään Henry, nousee koko konseptin kehittäneen tiedemiehen kanssa Akania vastaan. Nnirvi. Siellä myös Frank Millerin Sin City saa osansa pastissipiiraasta, kun tyhjyydestä ilmestyy kaksi seksityöläisninjaa. Elokuvan lopetus on puhdasta kultaa, jättäen hymyn huulille ja laulun sydämeen. Ja näin meillä onkin 1st person shooterin mykkä sankari, Gordon Freemanin elokuvaversio. Väkivaltaisten tappopelien desensitoimana sen ajoittain herkullisen tyylikäs räiskintä herätti minussa vain ihastusta. En jaksa selitellä, että ”Joskus kännissä kavereiden kanssa tällainen kliseinen naamapalmuroska voi olla melkein hauskaa mutta oikeasti katson vain yhteiskunnan ja ihmisyyden kipupisteiden syväluotauselokuvia.” Hardcore Henry on erinomaista aivot nollille-kamaa, varmasti vieläkin hauskempaa jos sen katsoo jonkun kanssa, joka ei pysty sulattamaan viihteellistä väkivaltaa. Tiedemies itse istuu halvaantuneena pyörätuolissa, mutta operoi oikeassa maailmassa kyborgiklooniavatarien kautta. Elokuva herätti minussa myös ajatuksia. Sehän on kuin geneerisestä japanilaisesta pelistä pääpahista myöten. Varsinkin kun oletan, että elokuvat stuntit ovat oikeita, eivät tietokoneella tehtyjä kusetuksia. Go Pro -elokuva voi olla nopeasti kulutettu gimmick, mutta näin ensimmäisellä kerralla se toimii hiukka mainiosti. Peliesikuvista Mirror’s Edge tulee ensimmäisenä mieleen, ja välittömästi sen jälkeen Call of Duty, sillä yksi kohtaus on suoraan Modern Warfaresta. Hardcore on riemastuttavan väkivaltainen elokuva, siis sillai hauskan “Olisko vähän siistiä jos…” -tyylisesti. Elokuvallisia lainoja haetaan Hitchcockin elokuvasta Psyko (1960), sillä sen kuuluisan suihkukohtauksen kuvakulma ulotetaan nyt kokonaiseen elokuvaan, symboloimaan kuinka nykyihminen on puoliksi keinotekoinen Norman Bates. En meinaan olisi kuolemista hämmästynyt, sen verran vähän tuntuu parkourkaartilla olevan itsesuojeluvaistoa. Tekijöillä on selvästi ollut hauskaa, ja niin oli minullakin: parista tahmailukohdasta huolimatta katsoin elokuvan hyvin viihdyttyneenä. Hardcore on selvästi pelielokuva, ja esikuvauskollinen aina kehnoa juonta myöten. Hardcore on kuvattu Go Pro -kameroilla, pitkillä huojuvulla otoksilla ja tietysti suoraan 1st personissa
Kumpikaan ei tässä kehujani kaipaa, loistavia kun ovat, mutta nyt jännitän, koliseeko postista seuraavaksi tällä jutulla ryyditetty Pelit vai lisää suomennettuja DC-herkkuja. Mutta mitä rahalla nyt saa. Joku on sanonut, että Miracleman oli aikoinaan edelläkävijä, mutta jos näin on, jälkeläiset ovat vielä tulematta. Tarinassa kaikki on mooremaisesti uudelleen muokattu, erilaiseksi. Veto on kustantajalta onnistunut, sillä pitkästä aikaa luin Luke-alpparin mielenkiinnolla läpi ja vielä lopussakin olin lukemaani tyytyväinen. Alpparin tekijä, Matthieu Bonhomme, kunnioittaa kyllä tekemisillään alkuperäistä, mutta lopputulos on jotain erilaista. Miracleman kohtaa arjen. Tätä lukiessa aattoilta kuluu rattoisasti ja pukki saa olla piipussa. Nyt niistä pari klassikkoa on meilläkin taas ajankohtaisia. S arjakuvien synnyinmaassa Yhdysvalloissa sähköisten sarjakuvien myynti on ollut laskussa, kun taas paperiversioita myydään entistä enemmän. • Bonhomme: Mies joka ampui Lucky Luken, Egmont 2016, 64 sivua, hinta noin 12 euroa. Niitä Spider-Manin pienokaisia odotellessa voi aina lukea DC-uutuuksiakin. Sitä vain ei paikan päällä Yhdysvalloissa ole koskaan osattu oikein sarjakuvaksi sovittaa. Buddy Longwayssa on jotain samaa kuin Mooren Miraclemanissakin: elämässä väkivaltaa tärkeämmässä osassa on rakastuminen, perheen perustaminen ja läheisistä huolehtiminen. Tässä on kaikki lännen kliseet kohdallaan aina albumin nimeä myöten. Aikoinaan sarja herätti huomiota rohkeudellaan ja erityisesti jakso, jossa Miraclemanille syntyi tytär, kuohutti. KOVAT PIIPUSSA Tänäkin jouluna Amerikan pukki könyää savupiipusta pirttiin mukanaan repullinen kovia paketteja, joissa on sarjakuvakirjoja. 1944) kirjoittama ja piirtämä Buddy Longway ilmestyi juuri Apollon kustantamana kirjana, johon on koottu sarjan neljä ensimmäistä albumia. Taas on uusi tiiliskivi-Tex kaupoissa ja paksussa 784-sivuisessa kirjassa kaksi tarinaa, joista nimikkotarina, Flagstaffin suuri vehkeily, on kaikkien aikojen pisin Tex-tarina. Sarjan luojan, Morrisin poistuttua autuaimmille piirustusmaille, Lucky Lukea on piirtänyt useampikin piirtäjä Morrisia kloonaten, viimeisimpänä Achdé, mutta Mies joka ampui Lucky Luken -albumi on eri maata. Ja villistä lännestä puhuttaessa on aina syytä muistaa Tex Willer. Tuhdin paketin erilaista supersankarisarjakuvaa Johanna Sinisalon ansiokkaalla esipuheella varustettuna. Mutta rahalla sotkut selvitetään ja Marvelin massiivisen uusintajulkaisun myötä kokoelmani arvosta katosi lopusta useampikin nolla. Vain sarjan sankari, Lucky Luke, on karsittu turhista kliseistä. Minäkin hankin isolla rahalla koko sarjan, toimihan sarjan kirjoittajana alan elävä legenda Alan Moore. Ihmeitten aika Miracleman (aka Marvel Man) kasvatti vuosien ajan keräilyarvoa ja legendaarisuutta tekijänoikeussopimussotkujen takia. Ei kenties kuulosta kovin raflaavalta rakennusaineelta lännen sarjaksi, mutta Deribin osaavissa käsissä näistä kehkeytyy komeaa historiallista sarjakuvaa ja tunne siitä, että näin länsi todella valloitettiin. Vain pari kuukautta sitten kirjoitin uusista osista Sandmanja Preacher-kirjasarjoissa, mutta niin hurjaa on näiden sarjojen julkaisutahti juuri nyt, että jo ennen kuin juttuni tuli printattuna postilaatikkooni, sinne ilmestyivät jo seuraavat osat molemmista sarjoista. Vastaavaa ”synnytysrealismia” ei ole eteeni Marvel-sarjoissa tullut tämän jälkeenkään. • Derib: Buddy Longway kirjasto 1 Myötäja vastamäessä, Apollo 2016, 224 sivua, hinta noin 35 euroa. Kaikki saa tulla! Länttä valloittamassa Ja Amerikassa kun ollaan, niin villiä länttä ei sovi unohtaa. Parhaat lännensarjat ovatkin olleet eurooppalaista tekoa. Hyvä näin, mutta minun alkuperäisversiossa kirjoittajan nimi on julkinen, nämä uudet on merkitty ”alkuperäisen kirjoittajan” tekemiksi. Siellä lännen valloitus on osa historiaa ja sarjiksetkin tuppaavat vain kertaamaan OK Corrallia ja Little Big Hornia kerta toisensa jälkeen. Kaikkea ei voi rahallakaan näemmä saada. Lucky Luke on kenties fiktiivisistä lännen sankareista se tunnetuin, mutta uusimmassa albumissa lukijaa odottaa yllätys: sarjaa on reivattu monta piirua realistisempaan suuntaan. Nyt Like on lykännyt Ihmeellisen Miraclemanin myös Jouko Ruokosenmäen sujuvana suomennoksena jokamiehen kirjahyllyyn. • Gaiman & co.: Sandman Deluxe 5, RW Kustannus 2016, 216 sivua, hinta noin 32 euroa. Sveitsiläisen Deribin (Claude de Ribaupierre, s. • Bonelli, Nicol?, Nizzi, Villa: Tex Willer Flagstaffin suuri vehkeily, Egmont 2016, 784 sivua, hinta noin 30 euroa. 72 Ruudun takaa Wallu • Alkuperäinen kirjoittaja: Ihmeellinen Miracleman, Like 2016, 384 sivua, hinta noin 29 euroa. The Digibarbarian Not-SoLucky Luke.. Trendiä noudattaen tässä muutama paperille painettu sarjakuvauutuus, joita ei kannata missata. • Ennis, Dillon: Preacher Deluxe 4, RW Kustannus 2016, 368 sivua, hinta noin 40 euroa. Uusin Preacher on järjestysnumeroltaan neljäs ja Sandman jo viides. Yhteen tappeluun ei montaa sivua uhrata, tarina kulkee koko ajan kovaa eteenpäin, monella tasolla, aina lukijansa yllättäen
Mitä voin sanoa: aika oli kullannut muistot... Alussa oli HERO! Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut mikään henkeen ja vereen Roguelike-ihminen, mutta olen aina tuntenut vetovoimaa lajityyppiä kohtaan. Kivestä hakattua kehoa kun ei voi uudelleen kivettää. Muista käyttää isoa alkukirjainta! Kultivoikaa itseänne Tom Caldwellin mukaan keskeinen mestarointiin liittyvä elementti on lyhyiden ja pitkän aikavälin tavoitteiden kanssa tasapainoilu. Eikä Cockatricen tarvitse olla edes elävä, ruholla on aivan samanlainen kivettävä vaikutus, jos sitä erehtyy koskemaan (ruhon syöminen on myös ehdoton ei-ei). Mahdollisuudeksi Cockatrice muuttuu siinä vaiheessa, kun viheliäinen olento on lyöty (muista hanskat). Loppujen lopuksi ensikosketukseni Roguelikeihin ei ollutkaan jokin klassisista mestariteoksista, vaan lajityypin punatukkainen ottolapsi HERO! Se oli tosiaikaistettu tyhmennös, jota kaiken huipuksi pelattiin joystickilla. Mestarointia vaille valmis. Virheeni oli, että minulta puuttui nöyryyttä opetella merkkigrafiikkaluolaston tavoille. Se on erityisen vetovoimaista silloin, kun tavoitteet ovat iloisesti ristiriidassa keskenään. Täytyy myöntää, että HERO! sai minut hetkeksi epäilemään, että muistini olisi tehnyt tepposet. Ei siis ole sattumaa, että eri pelaajaheimojen ajattomiksi kestosuosikeiksi on valikoitunut sellaisia pelejä kuin NetHack, League of Legends, Civilization ja Counter-Strike. Wikipedia, Mobygames ja Google tuottivat minulle uutterasta hakemisesta huolimatta pelkkiä huteja. Kukkotorjuntaa Kuten palstani alussa viittasin, pelinkehittäjien keskuudessa NetHack on loputon inspiraation lähde. Tuskin maksaa vaivaa luetella kaikkia League of Legendsin ja NetHackin eroja, mutta yhtäläisyydet, joista Caldwell on hyvin tietoinen, ovat huippumielenkiintoisia. Mestaruus voi ilmetä sorminäppäryytenä, strategisena ajatteluna tai syvällisen tietämyksen soveltamisena. Kasvi, joka oli Roguelikejen ensimmäisiä ja taatusti äänekkäimpiä kannattajia Suomessa. Roguelikejen painoarvon kannalta ei nimittäin ole merkityksellistä niinkään se, että kuinka moni on niitä pelannut, vaan se, että keitä pelaajakuntaan kuuluu: koodereita, tietojenkäsittelijöitä ja pelidesignereita. Caldwellin mukaan League of Legendsin ja NetHackin perimmäisin vetovoimatekijä on täsmälleen sama: molemmissa peleissä on kyse pelijärjestelmien omaehtoisesta opiskelusta ja sitä kautta mestaruuden tavoittelusta. Edes Hackiin – NetHackin suppeampaan edeltäjään – ei riittänyt tavallinen 16-bittinen kotitietokone, vaan siihen olisi tarvittu lisämuistia ja kallis korkean resoluution mustavalkomonitori. Kun kaikki muu pettää, aina voi kirjoittaa lattiat täyteen Elberethiä. NetHackissa tämä voisi tarkoittaa polymorfismin panttaamista tulevaa varten senkin uhalla, että sen käyttämättä jättäminen saattaa uhata jopa seuraavaan vuoroon selviytymistä. Puutteineenkin se oli silti he-le-ve-tin koukuttava. Todelliset NetHack-tietäjät eivät luonnollisestikaan näe Cockatriceissa mitään ongelmaa, vaan polymorfaavat itsensä kivigolemiksi ennen taistelua. Sormusten herrasta lainattu taikasana on maailman vanhin keino suojautua (useimmilta) Nethack-vihollisilta. Ja mitä enemmän pelissä on opittavaa ja mestaroitavaa, sitä useampia oppipolkuja pelaajille avautuu, kun selviytyminen ei ole kiinni jonkun yhden yksittäisen asian hallitsemisesta. Vaikka HERO! ruokki kiinnostustani, se ei loppujen lopuksi valmentanut minua yhtään siihen, mitä tuleman piti. Kuinka monta myönnytystä olet valmis tekemään vihollisillesi, jotta sivilisaatiosi rakentaa ensimmäisenä pyramidit. Vaikka et olisi koskaan pelannutkaan Roguelikeja, olet lähes varmasti pelannut jotain, jonka suunnittelijat ovat rakastaneet Nethackia, Angbandia tai Ancient Domains of Mysteryä. Mestaroitavat pelit ovat siitä jänniä, että uhrauksien tekeminen on kiinnostavaa siinä missä voimafantasian eläminenkin. NetHackia ei kuulukaan osata alussa, vaan pelin koko hienous perustuu pelimaailman salojen mestarointiin. Kuolin koko ajan vailla hajuakaan NetHackin permadeath-todellisuuden selviytymisstrategioista. NetHack on diginatiivien bonsaipuu ja kivipuutarha. Pelisuunnittelija Sid Meierin kuuluisin klisee ”pelit ovat sarja kiinnostavia valintoja” viittaa juuri tähän. S uomenkielisen Wikipedian määritelmän mukaan Roguelike-pelit ovat ”vuoropohjaisia tietokoneroolipelejä, joiden erikoispiirteitä ovat satunnaisesti luodut, ruutuihin jaetut pelikentät ja pelin jatkamismahdollisuuden menettäminen pelihahmon kuollessa.” Amerikkalaisten yliopistojen tietojärjestelmissä 1980-luvulla levinneet Rogueliket (alkaen alkuperäisestä Roguesta) eivät koskaan ole edustaneet tietokonepelaamisen valtavirtaa, mutta kulttuuripainoarvoltaan ne saattavat olla tärkeimpiä koskaan julkaistuja pelejä. Roguelike-kiinnostus ei kuitenkaan yksinään riittänyt, sillä pelaamisen aloittamiseen liittyi varsin korkea sisäänpääsykynnys. Cockatricen ruhon voi nimittäin poimia vihollisia kivettäväksi lyömäaseeksi (muista hanskat)! Kivettävää hupia riittää ainakin niin kauan, kunnes raato mätänee käsiin. Cockatrice on viheliäinen kukonpäinen taruolento, joka kivettää uhrinsa pelkällä kosketuksellaan. Tuomas Tuomas Honkala ei fanita NetHackia, mutta arvostaa sitä.. Uus-Rogueita yhdistää lähestyttävyys: ne eivät ole läheskään niin karuja merkkigrafiikkavirityksiä kuin esikuvansa. Mielenkiintoni taisi herättää itse ammoisissa tietokonepelaamisen vuosikirjoissa vaikuttanut Jyrki J.J. Itsensä kivettämisen vaara on silti aina läsnä: kompuroi portaat alas tai putoa holtittomasti kuiluun, niin löydät tuota pikaa itsesi aloittamasta uutta peliä. Alkuinto vaihtui nopeasti turhautumiseen ja NetHack jäi kesken. Vasta Googlen kuvahaulla löysin tieni YouTube-videoon (!), jolla peliä pelataan. 73 MAHTAVAT MESTARITEOKSET Parhaiden pelien ytimessä on mestaruuden vaatimus. Niitä ei pelata puhtaasta tottumuksesta, vaan myös siksi, että ne kultivoivat pelaajiaan alati kohti suurempia saavutuksia. Aina kun puhutaan NetHackista, puhe kääntyy ennen pitkää Cockatriceihin ja niiden edustamiin äärimmäisiin vaaroihin ja toisaalta äärimmäisiin mahdollisuuksiin. Omapahan oli menetykseni. Roguen henki elää toisaalta FTL:n, Binding of Isaacin ja Don’t Starven kaltaisissa uuden ja vanhan pelidesignin hybrideissä. Permadeath on permadeath kivettyneenäkin. Kylmiltään kokeiltuna NetHack tuntui aivan ylivoimaisen vaikealta peliltä. Eivätkä Roguen kaltaiset ole mitenkään kuollut genre, vaan päinvastoin, jopa niinkin arkaainen peli kuin NetHack sai uuden version tasan vuosi sitten. Eräs NetHackista hullaantunut pelivaikuttaja on League of Legendsiä kehittävän Riot Gamesin pelisuunnittelusta vastaava johtaja suunnittelujohtaja Tom Caldwell
Tehokkaat rage artit aktivoituvat, kun energiat laskevat kriittiselle tasolle ja power crusheilla runtataan vastustajan iskujen läpi. 8.2. Ilmassa pomputtaminen korvataan sivuttain spinnaavalla screw attackilla, joka antaa lisäosumia maassa. Nioh (PS4) Team Ninjan Nioh-toimintaroolipelin lainausten lista on vaikuttava: Kurosawan leffat, historiallinen brittisamurai William Adams, sotaisa sengoku-aikakausi, Dark Souls ja tietysti Ninja Gaiden, joiden taisteluita peli versioi. Päälle runsas kuorrutus itämaisesti maustettua synkkää fantasiaa ja yliluonnollisia elementtejä, joten padikäsi ei saa täristä.. 74 74 JÄÄTÄVÄ PELITALVI Tulevaisuuden pelit ovat aina parempia kuin ilmestyneet, joten vuodenvaihteen tienoolla on kiva mehustella alkuvuoden potentiaalisilla hiteillä. Pääsarjassa ensimmäistä kertaa nähty ensimmäisen persoonan kuvakulma takaa täyden PSVR-tuen. Resident Evil 7: Biohazard (PC, PS4, Xbox One) Holtiton präiskyttely ei ole kovin jännittävää, joten synkät kartanot ja hidas tempo tekevät paluun Resident Eviliin, samoin harvinaiset luodit ja kummalliset pulmat. Juoni seuraa tuiki tavallista Ethania, jonka vaimo on kadonnut Bakerin perheen plantaasille. Kasuaalimätkijöiden suosikissa on 33 kamppailijaa, joista kolmannes on uusia. Tulossa Petri Heikkinen Alkuvuonna 2017 Tekken 7 (PC, PS4, Xbox One) Mishima-klaanin ”saagan” päättävä Tekken 7 uusii klassisen yksi raaja, yksi näppäin -systeemin spessuja. 24.1
2017 Gran Turismo Sport (PS4) Ehkä jo ennen kesää nähdään Gran Turismo Sport, joka ei herra Yamauchin mukaan ole prologi, vaan toisen Gran Turismo -sukupolven alku. Siellä vastassa on sotapäälikkö Atrioxin johtama, aikoinaan Covenantista erotettu porukka. Tarinavetoinen roolipeli sijoittuu Monte Cookin omaperäiseen Numeneraan, kaukaisen tulevaisuuden Maahan, jossa menneiden sivilisaatioiden tekniikka näyttelee magian osaa. 2017 Scalebound (PC, Xbox One) Sähäkän Bayonettan kehittäjien toimintaroolipeli Scaleboundissa seurataan ihmisen ja lohikäärmeen muodostamaa taisteluparia. 75 75 21.2. Ohjaimen puoliskot irtoavat näyttöosasta ja niitä voi käyttää erikseen kaksinpelin pikkupadeina. Kannettavana pelikoneena toimivan Switchin voi liittää myös telakkaan, jolloin pelikuva näkyy laitteen ruudun sijaan töllöstä samaan aikaan kuin pelikone lataa akkujaan. Upeita autoja ja hienoja ratoja, selvä se, mutta Sportin kiinnostavin aspekti on FIA:n tukema online-mestaruussarja, jossa pelaajat edustavat maataan tai tiettyä automerkkiä. Avoimen fantasiamaailman vihut eivät skaalaudu muuten kuin ruudulta ulos, sillä bossimonsut ovat todella valtavia ja niiden päällä voi kiipeillä. Ensi vuoden alussa ilmestyvä Switch-konsoli yhdistää kannettavan täppärin ja konsolin samoihin kuoriin. Co-op-kampanjan ohella nähdään peräti 6 pelaajan moninpelimatseja. Sankari Last Castoff on viimeinen mystisen tietoisuuden hylkäämä keho, joka yrittää löytää paikkansa maailmassa. Huhujen mukaan laitteelle ilmestyy myös pelejä. Drew antaa lohhari Thubanille komentoja tai ohjaa sitä suoraan oman liikkuvuuden kustannuksella. Halo Wars 2 (PC, Xbox One) Halon tosiaikanaksuversion jatko-osassa on ykköstä enemmän linkkejä muihin Halo-peleihin. Juoni alkaa Halo 5:n jälkimainingeista: UNSC-risteilijä Spirit of Fire seuraa hätäkutsua forerunnerien Arkin pinnalle. FIA hoitaa virallisten esports-sarjojen pyörittämisen ja mestarit huomioidaan FIA:n vuotuisissa pippaloissa, joissa palkitaan muun muassa rallin ja formulan mestarit.. Maaliskuu 2017 Nintendo Switch Nintendo ei leiki samassa sarjassa muiden konsolivalmistajien kanssa. Alkuvuonna 2017 Torment: Tides of Numenera (PC, PS4, Xbox One) Kovan kickstarter-tilin kerännyt Planescape: Tormentin henkinen perillinen lähestyy (jälleen) virallista julkaisua. Komeissa taisteluissa taktiikka on refleksijumppaa tärkeämpää
Mahtava zombie-lahtaus palaa jouluksi kotiin SAATAVANA 6.12.2016