Pienten ihmisten hallitsija ANNO 1800 S e k ir o : S h a d o w s D ie T w ic e B a b a is Y o u H o n g k o n g -p e lit 5/2 01 9 Toukokuu 2019 . 8,90 € 105133_.indd 1 29.4.2019 14.24.40
puh. /pelit Julkaisujohtaja Laura Luoma Kaupallinen johtaja Jaana Lindvall-Harki Levikkimyynti Marjo Niemimäki PAINOPAIKKA Kroonpress AS Asiakaspalvelu asiakaspalvelu@fokusmedia.. 294 numero 28. Avustajat: Jussi Forelius, Petri Heikkinen, Tuomas Honkala, Heikki Hurme, Antti Ilomäki, Juha Kerätär, Heli Koponen, Juho Kuorikoski, Aleksi Kuutio, Antero Kyyhky, Lassi Lapintie, Mikko Lehtola, Markus Lukkarinen, Aleksandr Manzos, Marko Mäkinen, Tuomo Nyrhilä, Santeri Oksanen, Samu Ollila, Juho Penttilä, Markus Rojola, Kriina Rytkönen, Miika Sillanpää, Olli Sinerma, Jouni Utriainen, Harri Vaalio, Ilja Varha, Riku Vihervirta KUSTANTAJA Fokus Media Finland Oy www.fokusmedia.. www.fokusmediatilaus.. Lihaksia ja luoteja: Hongkong-toiminnan Lihaksia ja luoteja: Hongkong-toiminnan Lihaksia ja luoteja: innoittamat pelit Hongkong-toiminnan innoittamat pelit Hongkong-toiminnan Ajassa 5 Pääkirjoitus: 3 000 Tuukka Grönholm 6 Lihaksia ja luoteja: Hongkong-toiminnan innoittamat pelit Markus Rojola 11 Warrior Markus Rojola 12 Seksiä ja väkivaltaa. Dead or Aliven tarina Juho Kuorikoski 14 Lucas Pope: Työkalujen taidetta Aleksandr Manzos 17 Nnirvi: Se kirottu vaikeus Nnirvi 66 Stream on: PS Now Petri Heikkinen 68 Konehuone: Analogue Mega Sg Heikki Hurme 71 Kino: For Honor Tuukka Grönholm 72 Ruudun takaa Wallu 73 Tuukka: Looppi Tuukka Grönholm 74 Tulossa Petri Heikkinen Pelit 18 Sekiro: Shadows Die Twice Riku Vihervirta & NNirvi 22 Days Gone Petri Heikkinen 25 The Walking Dead: The Final Season Markus Lukkarinen 28 Outward Markus Lukkarinen 30 Mutant Year Zero Juha Kerätär 32 Borderlands GOTY Enhanced Marko Mäkinen 33 Assassin’s Creed III Remastered Markus Rojola 34 Left Alive Tuomo Nyrhilä 40 6 25 50 2 105134_.indd 2 29.4.2019 12.45.02. Aikakauslehtien liiton jäsen OSOITE Hämeentie 135 A, 00560 Helsinki VERKKOSIVUT www.pelit.. 020 7354 130* *Puhelun hinta lankapuhelinliittymästä soitettuna on 8,35 snt/puhelu + 7,02 snt/min ja matkapuhelinliittymästä soitettuna 8,35 snt/puhelu + 17,17 snt/min. Päätoimittaja: Tuukka Grönholm, tuukka.gronholm@fokusmedia.. Toimituspäällikkö: Niko Nirvi, nnirvi@fokusmedia.. AD: Isma Valkama, isma.valkama@fokusmedia.. Tallennamme puhelut laadun varmistamiseksi ja koulutustarkoituksiin. vuosikerta, 11 numeroa vuodessa Generation Zero Lihaksia ja luoteja: Hongkong-toiminnan innoittamat pelit The Walking Dead: The Final Season Baba is You Tallennamme puhelut laadun varmistamiseksi ja koulutustarkoituksiin
Lihaksia ja luoteja: Hongkong-toiminnan innoittamat pelit The Walking Dead: The Final Season Football Manager 2019 Days Gone Sekiro: Shadows Die Twice Tropico 6 36 The Friends of Ringo Ishikawa & Tardy Antero Kyyhky 37 Transference Markus Rojola 38 Zanki Zero: Last Beginning Antero Kyyhky 40 Generation Zero Tuukka Grönholm 42 Elder Scrolls Blades Juho Penttilä 44 Football Manager 2019 Tuukka Grönholm 46 Fitness Boxing Petri Heikkinen 47 Case of Distrust Johannes Valkola 48 Toe Jam & Earl: Back in the Groove Lassi Hietala 50 Baba is You Juho Kuorikoski 52 Pathway Samu Ollila 54 Dawn of Man Heli Koponen 56 Kathy Rain Juho Kuorikoski 58 Whispers in a Machine Juho Kuorikoski 60 Tropico 6 Santeri Oksanen 62 Anno 1800 Olli Sinerma & Santeri Oksanen 65 Two Point Hospital: Pebberley Islandja Bigfoot-DLC Santeri Oksanen Teemat Rakennan minä majani 54 Dawn of Man Heli Koponen 60 Tropico 6 Santeri Oksanen 62 Anno 1800 Olli Sinerma & Santeri Oksanen 65 Two Point Hospital: Pebberley Islandja Bigfoot-DLC Santeri Oksanen Missä ihmiset. 22 Days Gone Petri Heikkinen 25 The Walking Dead: The Final Season Markus Lukkarinen 30 Mutant Year Zero Juha Kerätär 40 Generation Zero Tuukka Grönholm Laatuseikkailua 47 Case of Distrust Johannes Valkola 56 Kathy Rain Juho Kuorikoski 58 Whispers in a Machine Juho Kuorikoski 44 22 18 60 3 105134_.indd 3 29.4.2019 12.45.28
/tilaa Vertailutestien ikoni esittelee uusimmat tuotteet, testaa, vertailee, raportoi ja neuvoo. maailma.. Tilaa omasi katso tarjous: hi. Hi maailma 105135_.indd 4 29.4.2019 15.42.41
Pelialan arvo tuntuu vakiintuneen 2 miljardin euron tasolle, mitä voi pitää hyvänä uutisena. Muualla odotetaan uusien konsoleiden julkaisua, mikä vaikuttaa myös pelijulkistusten ajoitukseen. Esimerkiksi Angry Birds 2 on edelleen Rovion tuottavin peli, vaikka se julkaistiin neljä vuotta sitten. Nykyään pelit toimivat kuin palvelut. Ne voivat yltää suurimpaan tuottoon vuosienkin päästä virallisesta julkaisupäivästä, mitä aiemmin pidettiin mahdottomana. Julkisuuskuva on kotimaassakin korkea, sillä harvaa toimialaa käsitellään niin myötäsukaisesti mediassa kuin suomalaisia peli. PÄÄKIRJOITUS S uomen pelialan myötätuuli jatkui myös vuoden 2018. Julkaisutahdin hidastuminen on tuttu ilmiö maailmallakin. Pelit-lukijat taas valitsivat vuoden kotimaiseksi peliksi Bugbearin Wreckfestin. Se oli tiimiltän todellinen työvoitto, sillä fail fast -ajattelusta tunnettu Supercell hioi peliään yli 500 päivää ennakkojulkaisussa ennen kuin päätti, että peli on ”valmis”. Palkinnon voittaja ratkaistaan Suomen pelinkehittäjien jäsenäänestyksellä, joten pelipalkinnon valitsevat suomalaiset pelintekijät. Historia ei saa koskaan tietää, olisivatko pelintekijät arvostaneet pelin yhtä korkealle, sillä Wreckfest unohtui pelintekijöiden ehdokasasettelusta. Kuuluin kuoroon, mutta tilanne on vakiintunut yllättävänkin hyvin. Pelialan etujärjestö Neogames julkaisi vuosiraporttinsa viime vuodelta ja paljasti alan työntekijöiden määrän ylittäneen Suomessa yli 3 000 henkeä. rmoja. Syykin on osittain sama. Vaikka Suomen peliala voikin olla vakiintumassa, maailma sen ympärillä ei. 90-luvulla Suomessa tehtiin vuodessa noin neljää peliä vuodessa, nyt niitä ilmestyy peräti kaksi viikossa. Pelien julkaisutahti on hidastunut muun maailman malliin. Suomen peliala on edelleen vahvasti mobiilivetoinen, joten AAA-pelien lainalaisuudet eivät näy meillä yhtä selvästi. Maailmalla odotetaan yhä monen suuren markkinan kuluttajaviranomaisten kantaa siihen, miten ne suhtautuvat mikromaksujen virtuaalitavara-arpajaisiin eli luuttibokseihin. Kilpapelaaminen on niin nuorta touhua, että arvostus mitataan usein turnauksen palkintopotilla. Tarkemmin sanoen 3 200, mikä on uusi Suomen ennätys. Syynä hidastuneeseen rytmiin on pelimaailman ansaintalogiikan muutos. 3K VUODEN PARAS KOTIMAINEN PELI S uomen peliala juhli ja palkitsi parhaat pelit ja pelintekijät The Finnish Game Awards -peligaalassa Helsingissä. Se on pokeria ilman panoskattoa, jossa mitataan lähinnä lompakon kokoa. Pääpalkinnon eli parhaan kotimaisen pelin tittelin nappasi Supercellin Brawl Stars. Vaikka vuosiraportti keskittyy korostamaan hyviä uutisia, riskejäkin on. Vuodesta 2014 asti ala on ollut vähintään 1,8 miljardin euron tasossa. Peleillä ei ole enää niin selkeää julkaisupäivää, jonka jälkeen myynti olisi taottava parin kuukauden aikana, vaan pelejä tuetaan uusilla päivityksillä ja lisäsisällöllä. Lisäksi mobiilimarkkinoilla kilpapelaamisen painoarvo pelimarkkinoinnissa kasvaa, mikä vaatii peli. rmoilta tukevaa rahallista panostusta. Työntekijöistä 27 prosenttia on ulkomaalaisia, mikä kertoo myös suomalaisen peliteollisuuden kasvaneesta arvostuksesta maailmalla. Tietysti Supercell on se ylivoimaisesti suurin Suomessa ja edelleen ainoana miljardiluokassa. 150-200 pelin vuositahdin sijaan rytmi on nyt 100 peliä vuodessa, mutta hitaus on suhteellista. 5 105136_.indd 5 29.4.2019 18.15.30. Kun Supercellosuuksia myytiin muutama vuosi sitten miljardihinnoilla, kaikki veikkasivat, että alan kokonaisarvo kääntyy Suomessa selvään laskuun
lmit nousivat maailmanlaajuiseksi ilmiöksi 1970-luvun alussa Bruce Leen ansiosta. Hongkongilaisten toimintaelokuvien inspiroimat pelit voidaan käytännössä jakaa samoihin kategorioihin. 20 ansoilla täytetyn kammion läpi kulkiessaan Brucen on kohdattava toistuvasti velhon kaksi pelotonta avustajaa – kuolettavia aseita käyttävän musta ninja sekä sumotaistelijaa muistuttava Yamo. Useimmiten näyttelijöiden nimiä käytetään pelin markkinoimiseksi. Jotain lainattua, jotain uutta Valtaosa hongkongilaisten toimintaelokuvien innoittamista peleistä on lainannut niistä ainoastaan yksittäisiä elementtejä. 1970-luvulta lähtien hongkongilaiset toimintaelokuvat on kuitenkin voitu jakaa pääasiassa kahteen kategoriaan: kungfu-elokuviin sekä verioopperoihin. Viholliset voi päihittää lyönneillä, potkuilla, pudottautumalla näiden niskaan, houkuttelemalla heidät ansoihin tai jopa saamalla heidät lyömään vahingossa toisiaan. Kyse voi olla esimerkiksi tarinan lähtökohdista, selkeästi tunnistettavista taistelutyyleistä tai vaikkapa pelihahmon vaatetuksesta. Luonnollisesti ensimmäinen Leestä kertova peli on nimeltään yksinkertaisesti Bruce Lee (1984). Vain pieni osa näistä perustuu suoraan johonkin heidän elokuvaansa. Leen nimeä kantavat pelit perustuvatkin poikkeuksetta tähden ympärille muodostuneeseen legendaan. Kauniisti kuvatut toimintakohtaukset sekä kunnian, velvollisuuden ja veljeyden teemat tasapainottivat runsasta verenvuodatusta. Yhtäkään Leen tähdittämistä elokuvista ei ole sovitettu peliksi. Lähimmäs yksittäistä elokuvaa pääsee C64:lle, Atari ST:lle ja Amigalle julkaistu Chambers of Shaolin (1989), joka muistuttaa päähahmoltaan, tapahtumapaikoiltaan sekä tarinaltaan merkittävästi Liu Chia-Liangin ohjaamaa elokuvaa Shaolinin 36. Vaikeusastekaan ei huimaa päätä. Woon elokuvien saadessa suosiota länsimaissa 1990-luvun alkupuolella alkoi niiden vaikutus näkyä myös peleissä. LIHAKSIA JA LUOTEJA 6 105833_.indd 6 29.4.2019 17.20.08. Useimmiten viittaukset ovat pinnallisia, kuten Bruce Leetä tai Jackie Chania muistuttavat pelihahmot. John Woon ohjaama A Better Tomorrow (Ying hung boon sik, 1986) toimi lähtölaukauksena toimintaelokuvien uudelle alalajille. Kovaotteiset kungfu-. Itämaisia taistelulajeja sisältävät tappelupelit ja beat ’em upit ovat oma joukkonsa. Koska todennäköisesti jokainen niistä sisältää joitakin vaikutteita hongkongilaisista kungfu-elokuvista, ei niiden listaaminen erikseen ole järkevää. Lee on jättänyt jälkensä myös pelihistoriaan, vaikkei yhtä merkittävää. Lohikäärmeen synty 32-vuotiaana kuollut Bruce Lee jätti pysyvän jäljen elokuvahistoriaan, vaikka ei ehtinyt esiintyä pääroolissa kuin viidessä elokuvassa. Datasoftin kehittämä peli ilmestyi alun perin Commodore 64:lle sekä Atarin 8-bittisille tietokoneille. Sekä Lee että Chan ovat esiintyneet myös omissa peleissään. Tasohyppelyä mätkintään yhdistävässä pelissä edesmennyt taistelulajien mestari pyrkii tunkeutumaan ilkeän velhon linnakkeeseen saavuttaakseen kuolemattomuuden ja ikuisen rikkauden. Markus Rojola Maaliskuun lehdessä arvosteltu Hongkong Massacre ei ole ainoa peli, jota hongkongilaiset toimintaelokuvat ovat innoittaneet. H ongkongilainen toimintaelokuva on muuttanut muotoaan koko lähes satavuotisen historiansa ajan. Kungfu-elokuvien innoittamat tappelupelit ovat olleet suosittuja 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Bruce-klooneihin lukeutuvat muun muassa Street Fighter -sarjan Fei Long, Mortal Kombatin Liu Kang, Tekkenin Marshall Law sekä Dead or Aliven Jann Lee, kun taas Jackien läpimurtoelokuva Drunken Masterin (Zui quan, 1978) jumalaisen humalaisella taistelutyylillä kamppailevat muun muassa Tekkenin Lei Wulong sekä Dead or Aliven Brad Wong. Monipuolinen pelattavuus tekee edelleen vaikutuksen. Niin sanotut verioopperat kertoivat rikollisista ja näitä jahtaavista poliiseista, jotka ratkaisivat riitansa potkujen sijaan pistooleilla. Peli sai erinomaiset arvostelut aikalaisiltaan eikä ikä ole juurikaan vahingoittanut sen viehätystä. Hänen jälkeensä lajityypin suurimmiksi tähdiksi ovat nousseet huumoriin ja huimiin stuntteihin luottava Jackie Chan sekä wushu-taidoillaan katsojiin vaikutuksen tehnyt Jet Li. kammio (Shao Lin san shi liu fang, 1978). Pääsyy lienee siinä, etteivät elokuvalisenssit olleet vielä yleistyneet 1970-luvun alussa (ensimmäinen lisenssipeli oli TV-sarjaan Onnen päivät (Happy Days, 1974–1984) pohjautuva moottoripyöräpeli Fonz (1976))
Atari Jaguarille, Sega Mega Drivelle ja SNES:lle ilmestynyt Dragon: The Bruce Lee Story (1993) perustui Rob Cohenin ohjaamaan samannimiseen elämäkertaelokuvaan. Hahmo on yksi sarjan suosituimmista. Bruce Lee Livesin erikoisuus on pelaajan liikkeisiin sopeutuva tekoäly. Bruce Leen ei lukitse asuntonsa ovea pelissä Bruce Lee Lives. Vaikka Quest of the Dragon sijoittuu muun muassa Hongkongiin ja San Franciscoon, joissa Bruce Lee vietti valtaosan elämästään, ei kyseessä ole kuitenkaan elämäkertakuvaus. 7 105833_.indd 7 29.4.2019 17.20.35. Tämän lisäksi kamppailut alkavat toistamaan itseään nopeasti, sillä vaikka vastustajien tyylit vaihtuvat, Brucen liikevalikoima pysyy alusta loppuun samana. Xboxille 2002 julkaistu beat ’em up Bruce Lee: Quest of the Dragon kuuluu ehdottomasti jälkimmäisten joukkoon. Peli kertoo tuulesta temmatun tarinan siitä, kuinka Bruce pelastaa isänsä sekä mystisen pyhäinjäännöksen rikollisorganisaation kynsistä. Tällä vuosikymmenellä Bruce Lee on esiintynyt EA Sports UFC -sarjan peleissä. Jos pelaaja turvautuu jatkuvasti samoihin liikkeisiin, oppii vastustaja torjumaan ne. Dragon: The Bruce Lee Storyssa kolmannen elämän menetettyään pelaajan on taisteltava Brucen pelkoja edustavaa samurai-hahmoa vastaan. Lohikäärmeen kuolema Bruce Leen muistoa on kunnioitettu peleillä myös tällä vuosituhannella, vaikka heikon laadun vuoksi kyseessä voi toisinaan olla pikemminkin häpäisy. Se ensinnäkin näyttää todella hienolta. Beat ’em up -genren edustajana peli keskittyy luonnollisesti taistelukohtauksiin sivuttaen kuvaukset Leen perhe-elämästä. Pelinautintoa nakertaa kuitenkin muutama seikka. Kuolinruutua tuijoteltuaan tulee mieleen, että osuvampi nimi pelille olisi ollut Bruce Lee Dies. Ensimmäiset ottelut ovat harjoittelua Brucen omia oppilaita vastaan, jonka jälkeen hän on valmis kohtaamaan rikollisjoukkion jäsenet yksi kerrallaan. Brucen liikevalikoima on mittava ja jokaisella vastustajalla on oma selkeä taistelutyylinsä. Tekoäly itse asiassa hoitaa hommansa hieman liiankin hyvin, sillä jo parin ensimmäisen vastustajan päihittäminen on todella vaikeaa. Lohikäärmeen elämä The Software Toolworksin kehittämä ja julkaisema tappelupeli Bruce Lee Lives: The Fall of Hong Kong Palace ilmestyi PC:lle vuonna 1989. Iskut on tehtävä todella läheltä, jotta ne osuisivat. Virginin kehittämä peli mukailee pääpiirteittäin elokuvan tarinaa, joka puolestaan mukaili pääpiirteittäin Bruce Leen elämää. Ne ovat myös liian heikkoja, jonka vuoksi taistelut kestävät aivan liian pitkään. Juonen lisäksi peliä kritisoitiin muun muassa heikosta pelattavuudesta, rumista Bruce Lee kohtaa ninjan ja Yamon kolmannessa kammiossa. Pelissä on paljon hyvää. Tällä kertaa Brucen täytyy suojella taistelulajien harjoittajien saarta paikalliselta huumelordilta. Kombojen muodostaminen tuntuu usein olevan tuurista kiinni
Peli lainasi Mortal Kombatista myös veriset lopetusliikkeet. Bruce Lee: Enter the Game (2014) on yksinkertaisuudestaan huolimatta viehättävä 2D-tappelupeli, jossa taistellaan kosketusnäytöllä. Legendan kunnian palautti onneksi jo seuraavana vuonna Game Boy Advancelle ilmestynyt ja osuvasti nimetty Bruce Lee: Return of the Legend. …ellei peli nimeä Midwayn PlayStationille julkaisemassa Jackie Chan Stuntmasterissa (2000) tähden sukulaiset ovat jälleen vaarassa. Chanin ensimmäinen peli, Spartan X, ilmestyi japanilaisiin pelihalleihin syksyllä 1984. Yllättäen useimmat niistä lähentelevät raakuudessaan esikuvansa tasoa. Bruce Lee: Dragon Warrior (2010) oli sekä ulkoasullaan että pelattavuudellaan kehuja kerännyt 3D-taistelupeli, joka kuitenkin vedettiin myynnistä lisenssin päätyttyä keväällä 2012. Näistä ensimmäinen oli MSX:lle ja PC-88:lle tehty Jackie Chan in Project A vuodelta 1984, joka perustui vuotta aiemmin julkaistuun samannimiseen elokuvaan. ikat, jotka tuovat leikkisyydessään mieleen Chanin elokuvat, pelastavat paljon. Muutaman seuraavan vuoden aikana Spartan X ilmestyi nimellä Kung-Fu Master muun muassa Amstradille, Atarille, C64:lle, Spectrumille sekä NES:lle. Chanin ohella hahmoja esittävät hongkongilaisista elokuvista tutut näyttelijät, kuten Andy Lau, Yeung Ching-Ching ja Sam Wong. Päähenkilön ja tämän tyttöystävän nimiä lukuun ottamatta pelin tapahtumilla ei ole mitään yhteistä elokuvan kanssa (pelin tarina on itse asiassa lainattu Leen elokuvasta Panoksena kuolema (The Game of Death, 1978)). Spartan X:n merkitystä nostaa se, että se oli ensimmäinen sivuttaisvieritystä käyttävä beat ’em up -peli. Yhden napin taistelu kärsii yksinkertaisuudesta, mutta sarjakuvamaiset gra. Jackie Chan Stuntmasterissa aseeksi käy hädän tullen vaikka raaka kala. Tämän vuosikymmenen aikana Bruce Lee on saanut kaksi omaa peliä, joista molemmat ovat ilmestyneet ainoastaan mobiililaitteille. Tarina mukailee kuitenkin elokuvan loppua, jossa satamapoliisia esittävä Jackie taistelee saarella piileskeleviä merirosvoja vastaan. Peli menestyi myös ilman Chanin apua. Kaneko sai Chanin osallistumaan pelin suunnitteluun rahoittamalla tämän kaahailuelokuvaa Thunderbolt (Pik lik foh, 1995). Kung-Fu Masteria ei osaisi yhdistää Jackie Chaniin ilman mainoskuvaa. HONGKONG-TOIMINNAN INNOITTAMAT PELIT ja nykivistä 3D-animaatioista, pitkistä latausajoista sekä bugisuudesta. Jokaisen kentän lopussa kohdattavine pomoineen se toimi selvänä esikuvana lajityypin myöhemmille klassikoille, kuten Double Dragonille (1987), Golden Axelle (1989) ja Streets of Ragelle (1991). Pelintekijöiden tavoitteena oli saada yläviistosta kuvattu beat ’em up muistuttamaan mahdollisimman paljon Chanin eloJackie Chan’s Action Kung Fu julkaistiin NES:n lisäksi myös PC Enginelle tammikuussa 1991. Ainoa keino pelastaa hänet on mätkiä kaikki New Yorkin konnat ketoon. Jackie Chanin ensi-isku Leetäkin useammin vastustajansa on päässyt potkimaan pikselimössöksi hänen manttelinperijänsä Jackie Chan. Andy Lau vs. Tällä kertaa kidnappaajat ovat vieneet Jackien isoisän. Jatko-osa Spartan X 2 (1991) julkaistiin pelkästään Japanissa eikä sillä nimestään huolimatta ollut enää mitään tekemistä Chanin kanssa. Vaikka peli käyttää Leen näköisyyttä, ei se kuitenkaan kerro hänestä. 8 105833_.indd 8 29.4.2019 17.21.04. Kyse oli ristiinmarkkinoinnista Sammo Hungin ohjaaman elokuvan Wheels on Meals (1984) kanssa. Kanekon tappelupeli The Kung-Fu Master Jackie Chan (1995) julkaistiin ainoastaan pelihalleissa. Return of the Legendissä Lee on taistelulajeja opiskeleva Hai Feng, joka kostaa mestarinsa murhan – arvasitte varmaan – pahamaineiselle rikollisorganisaatiolle. Pelin nimi juontui elokuvan japaninkielisestä nimestä, mikä lienee onni, sillä suomalaisten kehittämänä se olisi ollut Tupla-karate juustolla. Ei nimi peliä pahenna… Vahingosta viisastuneena kaikki myöhemmät Jackie Chan -pelit ovat sisällyttäneet tähden nimen titteliinsä. Hahmot on toteutettu Mortal Kombatin tavoin kuvaamalla oikeita näyttelijöitä suorittamassa taisteluliikkeitä. Leetä ja hänen tunnusmerkkinä toimiviaan liikkeitä käytetään kertomaan uusi ja itsenäinen tarina. Paha velho kaappaa Jackien kaksoissisaren Josephinen ja Jackien on taisteltava tiensä viiden kentän läpi pelastaakseen tämän. Ilmaispelille tyypillisesti hahmonkehitys on kuitenkin hidasta ilman mikromaksuja. Tappelupelin ja tasohyppelyn onnistunut yhdistelmä osoittaa, miten elokuvatähtien vetovoimaa pystytään peleissä parhaiten hyödyntämään. Näin ollen kehittäjä Irem pystyi julkaisemaan pelinsä uusiksi ilman lisenssiä pelkästään nimeä vaihtamalla. Project A, kuten myös sen MSX2:lle tehty jatko-osa Jackie Chan in Project A2 (1987), ilmestyi myöskin ainoastaan Japanissa. Pelissä ohjataan Thomasia, jonka on taisteltava tiensä viisikerroksisen tornin läpi pelastaakseen tyttöystävänsä Sylvian, joka on joutunut salaperäisen rikollispomo herra X:n kaappaamaksi. Se jäi Ronin Entertainmentin viimeiseksi julkaisuksi. Perusmätkinnästä ja kevyestä tasohyppelystä koostuva peli noudattaa tuttua kaavaa myös tarinaltaan. Pelkästään NES-porttausta myytiin 3,5 miljoonaa kopiota. Kaikista hienouksista riisutusta beat ’em upista uupuu myös elokuvan huumori. Jackie Chan. NES:lle joulukuussa 1990 julkaistu Jackie Chan’s Action Kung Fu perustui elokuvien sijaan pikemminkin Chanin maineeseen taistelulajien taitajana. Pelin edetessä voi saada käyttöönsä Leen elokuvista tuttuja asuja
Hitman 2: Silent Assassinin (2002) räsynukke-efektit toivat vielä vahvemmin mieleen Woon elokuvat, jossa sankarien ampumat luodit saavat uhrien ruumiit tanssimaan. Lajityypin tavaramerkiksi muodostuivat myös kahta asetta yhtä aikaa käyttävät sankarit. Dialogi muistuttaa tyyliltään 1940-luvun dekkareita ja noir-elokuvia. Peli sisälsi myös runsaasti Lin faneille suunnattuja viittauksia toimintatähden elokuviin. Pelihahmon liikkeet toteutettiin liikemallinnuksen avulla ja Jackie toimi myös ääninäyttelijänä. Eikä niitä viittauksiakaan kovin moni hoksannut. Hiljaa hyvä tulee Muutamat pelit ovat omaksuneet niin paljon vaikutteita verioopperoista, että niitä ei olisi luultavasti olemassakaan ilman lajityypin elokuvia. Skandinaavisen mytologian innoittama tarina kerrotaan sarjakuvaruuduilla. Päällisin puolin kaikki vaikutti olevan kunnossa, mutta siitä huolimatta Rise to Honour jäi pölyttymään pelikauppojen hyllyille. Samoihin aikoihin Woon elokuvat alkoivat saavuttaa suosiota länsimaissa. Jet Lin tähdittämä toimintapeli Rise to Honour pamahti pelikauppoihin helmikuussa 2004. Rise to Honour on pelattava versio tyypillisestä hongkongilaisesta toimintaelokuvasta. Remedy onnistui siirtämään Woon asetaistelut, joissa kamera liitää hahmojen ympärillä näiden ampuessa toisiaan, pelimaailmaan innovatiivisen Bullet Time -efektin avulla. 2005 vuodelle suunniteltu jatko-osa peruttiin lähes välittömästi. Li esittää pelissä triadiin soluttautunutta poliisia Kit Yunia. Tuplatykitystä Kuten sanottua, kungfu-elokuvien lisäksi pelintekijöitä ovat innostaneet myös verioopperoiksi kutsutut hongkongilaiset rikoselokuvat, jotka siirsivät kamppailuelokuvien liikkeiden näyttävyyden ja sulavuuden tulitaisteluihin. Rise to Honourissa kaksi asetta on aina parempi kuin yksi. Max Paynen ja sen jatko-osien lisäksi Bullet Timen kaltaista hidastusta ovat käyttäneet Remedy nosti hattua Woolle nimeämällä yhden Max Paynen vaikeustasoista Hard Boilediksi sekä käyttämällä ohjaajan nimeä salasanana rikollisten piilopaikkaan. Pelattavuudeltaan Max Payne on kuitenkin puhdasta Woota. Merkittävässä roolissa ovat myös Woon elokuvista kopioidut syöksyt, joiden ansiosta Max pystyy väistelemään luoteja. Lähimmäs elokuvia peli pääsee kuitenkin sen ansiosta, että edellisistä peleistä poiketen pelaaja pystyy hyödyntämään taistelussa myös ympäristöä esimerkiksi kaatamalla kasan laatikoita pahisten päälle. Lohikäärmeen kuolonsuudelma Luonnollisesti Leen ja Chanin jälkeen myös Kiinan kolmanneksi kuuluisimman taistelulajien taitajan piti päästä mukaan pelibisnekseen. Ensimmäisenä on mainittava Hitman: Codename 47 (2000), jonka päähahmo on Woon ohjaaman The Killerin (Dip huet seung hung, 1989) tavoin kalliissa puvussa triadipomoja tappava palkkamurhaaja. Sen käynnistyessä maailma hidastuu, mutta pelaaja pystyy tähtäämään kahta Beretta-pistooliaan normaalilla nopeudella. Roolisuoritus toteutettiin liikkeenkaappauksen avulla ja, jotta pelin taistelukohtaukset olisivat mahdollisimman autenttisia, taistelukoreogra. Visuaalinen tyyli on alkuvalikoita myöten hyvin lähellä sarjaa ja peleissä esiintyvät kaikki tärkeimmät hahmot. joulukuuta 1994 julkaistiin sekä Bungien kehittämä Marathon että shareware-versio Apogeen Rise of the Triadista. kuvia. Remedyn kehittämä Max Payne (2001) on ottanut vaikutteita kaikenlaisesta popkulttuurista. Luonnollisesti herra 47 käyttää perusaseinaan kahta pistoolia. Vuosien varrella kahdella aseella ampumisesta on tullut niin yleistä, että sitä ei enää välttämättä yhdistetä Woon elokuviin, mutta Rise of the Triadia, Tomb Raideria (1996) ja Shadow Warrioria (1997) pelatessa mielleyhtymää ei voinut välttää. PS2-peli käytti jopa sarjasta tuttuja ääninäyttelijöitä. asta vastasi useita Lin elokuvia ohjannut Corey Yuen. Lin ura oli nousussa neljän länsimaissa tehdyn ja mainiosti menestyneen elokuvan jälkeen, joten peli rakennettiin täysin tähden vetovoiman ympärille. Game Boy Advancelle julkaistu JCA: Legend of the Dark Hand (2001) sekä PS2-peli Jackie Chan Adventures (2004) olivat harvinaisen uskollisia lähdemateriaalilleen. Sattuman oikusta kaksi ensimmäistä kahden aseen peliä ilmestyivät samana päivänä. Jatko-osassa nähtiin myös Woon elokuvista tuttua katolilaista symboliikkaa. 21. Liikkeiden siroutta korostettiin runsailla hidastuksilla. 1990-luvun alussa id Softwaren kehittämien Wolfenstein 3D:n (1992) ja Doomin (1993) myötä ensimmäisen persoonan räiskintäpeleistä tuli yksi suosituimmista peligenreistä. Elokuvat eivät ole olleet ainoita pelejä innoittaneita Jackie Chan -tuotantoja, sillä animaatiosarja Jackie Chan Adventures (2001–2005) ehti poikia kaksi peliä ennen päättymistään. Viimeisin seikka lienee yleisin pelintekijöiden käyttämistä viittauksista verioopperoihin. Rise to Honourin myynti oli pettymys pelin PS2:lle yksinoikeudella julkaisseelle Sonylle. Rise of the Triad toi akimbona ampumisen ensimmäisen persoonan räiskintäpeleihin. Kekseliäät toimintakohtaukset eivät lohduttaneet, kun heikko pelattavuus vei valtaosan peli-ilosta. Pian tämän jälkeen Sony perui myös toisen suunnittelemansa Jet Li -pelin, The Retrieverin, vaikka sitä oli työstetty jo kuukausia. 9 105833_.indd 9 29.4.2019 17.21.23. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin ruudun alareunaan alkoi ilmestyä yhden piipun sijaan kaksi
Jiangshit ovat taoilaispapin eloon herättämiä ja hallitsemia ruumiita – eräänlaisia tasajalkaa hyppiviä vampyyrin ja zombien välimuotoja – jotka Shen päihittää esikuvilleen uskollisesti kungfulla ja taika-amuleteilla. Vaikka Sleeping Dogs ei ole tämän artikkelin ainoa Hongkongiin sijoittuva peli, on se kuitenkin ensimmäinen, joka saa kaupungin tuntumaan aidolta paikalta. Mukana ovat muun muassa Jackie Chan (Bronxin hurrikaani, 1995), Bruce Lee (Panoksena kuolema), Andy Lau (Fulltime Killer, 2001) sekä Chow Yun-fat (The Killer). 2006). Se on parodia jiangshi-kauhukomedioista, jotka nousivat suosioon 1980-luvulla Ricky Laun ohjaaman Mr. Square Enixin elokuussa 2012 julkaisema Sleeping Dogs on avoimen maailman toimintapeli, joka toimii rakkauskirjeenä alueella viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tuotetuille toimintaelokuville. Toinen lisäosa The Zodiac Tournament on mallinnettu 1970-luvun kungfu-elokuvien mukaan Shaw Brothers -henkistä studiologoa, rakeisia välivideoita, ylidramaattista näyttelyä sekä funkahtavaa musiikkia myöten. Tarina keskittyy kaksoisroolin Shenille tuottamiin paineisiin, mikä tuo välittömästi mieleen Andy Laun tähdittämän jännityselokuvan Infernal A airs (Mou gaan dou, 2002). HONGKONG-TOIMINNAN INNOITTAMAT PELIT muun muassa Enter the Matrix (2003), F.E.A.R. Tequila Bomb on puolestaan joukko erikoisliikkeitä, kuten valkoisten kyyhkyjen ympäröimänä tapahtuva pyörähdys, jonka aikana Tequila ampuu kaikki näkemänsä viholliset. Vaikka viime vuosina pelintekijät eivät ole hakeneet innoitusta Hongkongista aiempien vuosikymmenien tapaan, ei inspiraation lähde ole kuitenkaan kuivunut. Se yhdistelee elementtejä 1970-luvun kungfu-elokuvista, 1980–1990-luvun verioopperoista sekä 2000-luvun moderneista rikoselokuvista. Vampiren (Geung si sin sang, 1985) myötä. Chanja Li-vaikutteet näkyvät Skenin käyttämissä taistelutyyleissä, ketteryydessä sekä ympäristön hyödyntämisessä brutaaleihin lopetusliikkeisiin. Toimintakohtauksissaan Sleeping Dogs tasapainottelee onnistuneesti kungfu-kamppailuiden sekä ammuskeluiden välillä. Hongkongilaisen rajoja rikkovan toiminnan aika voi elokuvissa olla ohitse, mutta peleissä se näyttää onneksi vain hidastuneen. Midwayn julkaisema kolmannen persoonan räiskintäpeli ilmestyi syyskuussa 2007 PC:lle, PS3:lle ja Xbox 360:lle. Ensimmäinen lisäri, Nightmare at North Point, vaihtaa genreä. Sleeping Dogs toimii kunnianosoituksena hongkongilaisille elokuville, mutta sen lisäosat uskaltavat tehdä niistä hieman pilaa. Stranglehold toimii nimittäin virallisena jatko-osana Woon ohjaamalle toimintaklassikolle Hard Boiled (Lat sau san taam, 1992). Tequila-shotit Seuraavaa peliä ei varmasti olisi olemassa ilman verioopperoita. Tässä auttavat Tequilan kaksi erikoiskykyä. Se ei ole lisenssipeliltä mitenkään huono saavutus. Nykyajan Hongkongiin sijoittuva peli kertoo triadiin soluttautuvasta poliisista Wei Shenistä. Woomaisuus korostuu ammuskelukohtauksien harkituissa hidastuksissa. Odotusten vastaisesti pelissä ei pääse ampumaan kahdella aseella, vaikka yksi roistoista tekeekin niin eräässä välivideossa. Stranglehold on esikuviensa tavoin liioitellun väkivaltainen, tarinaltaan ylidramaattinen ja täynnä mielikuvituksellisia ammuskelukohtauksia. Tutkiessaan kollegansa murhaa Tequila sotkeentuu kahden triadin väliseen sotaan, jonka selvittäminen vaatii roppakaupalla sankarillista verenvuodatusta. Bullet Timea muistuttava Tequila Time antaa Tequilalle mahdollisuuden reagoida taisteluun vihollisiaan nopeammin syöksyessään pitkin porraskaiteita. (2005), Wet (2009) sekä Activisionin True Crime -sarjan pelit Streets of LA (2003) ja New York City (2006). Päävastustaja tohtori Zang taistelee puolestaan Drunken Masterista lainatulla Drunken Fist -tyylillä. Pelattavuuteen haettiin vaikutteita hieman kauempaa menneisyydestä. Jopa pelin äänitehosteita on muokattu muistuttamaan vanhoja kungu-elokuvia. Sleeping Dogsin vaatekaappi toimii kumarruksena lähdemateriaalille. Lähtöasetelma, jossa poliisi pyytää Sheniä tutkimaan saarella käytävää kamppailulajiturnausta, on kopioitu suoraan Bruce Leen elokuvasta Lohikäärmeen kidassa (Enter the Dragon, 1973). Se on peli, jossa aseita ei tarvitse koskaan ladata, koska se ainoastaan hidastaisi toimintaa. Rikollisorganisaatioiden välisen kilpailun sekä rikollisten välisten suhteiden kuvaus on paljon velkaa myös Johnnie Ton ohjaamille rikoselokuville, kuten Election (Hak se wui, 2005) ja Exiled (Fong juk. Tequila palaa Strangleholdissa Hard Boiledista tutulle teehuoneelle. Chow Yun-fat toistaa roolinsa kaupungin kovaksikeitetyimpänä kyttänä, Tequilana. Nyrkit kuin luodit Hongkong-vaikutteista puhuttaessa yksi peli on kuitenkin ylitse muiden. 10 105833_.indd 10 29.4.2019 17.21.39. Hongkongilaisten toimintaelokuvat ovat innoittaneet pelintekijöitä jo vuosikymmenien ajan. Kuusi vuotta Max Paynen jälkeen julkaistu Stranglehold ei ole erityisen omaperäinen tai moniulotteinen, mutta Midway on kuitenkin onnistunut tavoitteessaan luoda mahdollisimman woomainen peli. Tuottaja Dan Sochanin mukaan inspiraatiota haettiin Chanin ja Lin kamppailuelokuvista sekä Woon verioopperoista. Pelien laatu on vaihdellut vuosien aikana, mutta mukaan mahtuu useita toimintapelien kiistattomia klassikoita. Stranglehold ei pelkästään näytä, vaan se myös tuntuu Woon elokuvilta. Tämän osoittaa esimerkiksi hidastusta taistelukohtauksissa aivan uudella tavalla hyödyntävät Superhot (2016) ja Superhot VR (2016)
Banshee-sarjan ystäville on tuttua Tropperin tyyli polttaa juonta kiivaalla tahdilla. Tappelut on sidottu hienosti osaksi hahmokuvausta. Unohda, mitä tiesit Chinatownista Vuoden 1878 San Franciscoon sijoittuva Warrior on monitasoinen, inhorealistinen ja toiminnantäyteinen rikosdraama. Yhtenä esimerkkinä toimii tapa, jolla kiinalaiset hahmot alkavat puhua virheetöntä amerikanenglantia, kun valkoihoisia ei ole läsnä (ryhmien ollessa sekaisin kiinalaiset hahmot puhuvat kiinaa tai vahvasti murteellista englantia). ARVOSANA: Cinemaxin uutuussarja Warrior sai alkunsa lähes puoli vuosisataa sitten. Leelle ei suotu mahdollisuutta esiintyä omassa sarjassaan, mutta monella tapaa hänen henkensä elää sen kautta. Lin otti yhteyttä Leen tyttäreen Shannoniin, joka antoi ohjaajalle luvan tutustua kahdeksansivuiseen hahmotelmaan. -yhtiön tuottama Kung Fu alkoi näkyä ABC-kanavalla. Ennen kuin miehellä on mahdollisuus edes aloittaa etsintöjään, on hänet puettu hienoon pukuun ja pakotettu osallistumaan oopiumisotaan kilpailevaa rikollisjärjestöä vastaan. Valtaosa hyväksyy maailman sellaisena kuin se on pyrkien samalla suojelemaan parhaansa mukaan sekä itseään että läheisiään. Jokainen kamppailu kertoo jotain olennaista ottelijoista, mikä saa Warriorin tuntumaan enemmän draamalta kuin toimintasarjalta. Pääroolissa, Yhdysvaltain rajaseutua kiertävänä Shaolin-munkkina, nähtiin valkoihoinen David Carradine. Parhaiten menestyvät häikäilemättömimmät hahmot, jotka näkevät vaihtoehtojensa rajallisuuden vahvuutena ja ottavat tilanteestaan kaiken irti. Sarjan ohjaajat suosivat selkeästi esiintyjien taidot esiin tuovia pitkiä ottoja, joka on pakko tulkita kunnianosoituksena Leelle. Ajoitus oli epäilyttävä, mutta studio kiisti sarjalla olevan mitään tekemistä Leen ehdotuksen kanssa. Siksi tämä on juuri oikea aika tuoda Warrior televisioruutuihin. Kaksikko ymmärsi välittömästi ajan olevan kypsä Leen vision toteuttamiselle. 48 vuoden odotuksen jälkeen Warrior on vihdoin saapunut televisioruutuihin. Toisaalta se vähentää amerikkalaisyleisön inhoaman tekstityksen määrää sekä helpottaa äidinkielenään englantia puhuvien näyttelijöiden työtä. Se on kuitenkin myös tehokas keino tehdä yleensä vieraana ja mysteerisenä kuvattu kulttuuri välittömästi sekä ymmärrettäväksi että samaistuttavaksi. Päähenkilönä toimii Andrew Kojin esittämä Ah Sahm, joka saapuu Kiinasta Yhdysvaltoihin löytääkseen kadonneen läheisensä. Markus Rojola V uonna 1971 Bruce Lee sai idean televisio-ohjelmasta, joka kertoisi villiä länttä kiertävästä taistelulajien mestarista. Viihdearvoa pitävät yllä myös harkiten kuvatut, mutta äärimmäisen brutaalit taistelukohtaukset, jotka saavat vuoron perään joko hihkaisemaan innosta tai irvistämään inhosta (kakkosjakson ilkeä veitsitappelu on oiva esimerkki jälkimmäisistä). Se saattaa kostautua kymmenjaksoisen kauden lopussa, mutta samalla se varmistaa, että katsojat pysyvät mukana siihen saakka. Yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta jokainen hahmoista on olosuhteidensa vanki. Hämmästyttävintä on se, että sarja on kaiken tuon odotuksen arvoinen. 11 106169_.indd 11 29.4.2019 17.16.19. Lee esitteli The Warrioriksi kutsumansa sarjan useille isoille tuotantoyhtiöille. Sarjan vetäjäksi suostui Banshee-sarjan luonut Jonathan Tropper. Siitä huolimatta ne voivat olla taistelun arvoisia. Iskuja korostetaan leikkausten sijaan terävillä kameraliikkeillä. Jo ensimmäinen jakso sisältää paljastuksia puolen kauden tarpeiksi. Warrior koostuu kolmesta maailmasta: Chinatownista, irlantilaisesta työväenluokasta sekä valtaa pitävästä ylimystöstä. Rajavartijat muutamalla iskulla tyrmäävä soturi värvätään lähes välittömästi Hop Weihin, yhteen Chinatownin mahtavimmista rikollisjärjestöistä. Yhdysvaltoihin saavuttuaan Ah Sahm oppii, että kaikkia taisteluita ei voi voittaa. Pohjimmiltaan kyse on selviytymisestä. Studiopomot eivät uskoneet aasialaisen näyttelijän sopivan päärooliin, joten he torjuivat Leen ehdotuksen. Leen muistiinpanot pysyivät hänen perheensä hallussa vuosikymmenien ajan, kunnes The Fast and the Furious -sarjan ohjaajana tunnettu Justin Lin päätti ottaa selvää, mistä sarjassa oli todella kyse. Lee hylkäsi intohimoprojektinsa ja päätti lähteä tavoittelemaan menestystä Hongkongista. ”Nämä ovat omituisia aikoja,” Hop Wein johtaja huomauttaa. KAPINAA CHINATOWNISSA Luoja: Jonathan Tropper Katsottavissa: HBO Nordic Arvostelua varten katsottu 3 ensimmäistä jaksoa. Vaikka sarjan käsittelemät aiheet ovat ajattomia, eivät 1970-luvun televisiotuotannot olisi pystyneet toteuttamaan Leen visiota sen ansaitsemalla tavalla. Vaikka sarja sijoittuu puolentoista vuosisadan takaiseen aikaan, ovat sen käsittelemät teemat – poliittinen korruptio, rotuviha ja maahanmuuttajien hyväksikäyttö – edelleen ajankohtaisia. Ylpeys estää Ah Sahmia asettumasta yhteiskunnan hänelle osoittamaan paikkaan. Koska kaupungin laillinen, mutta korruptoitunut hallinto sekä alamaailmaa hallitsevat rikollisjärjestöt ovat auttamattomasti kytköksissä toisiinsa, ei kestä kauaakaan ennen kuin Ah Sahmin tie risteää kilpailevaa Tong-järjestöä hallitsevan Mai Lingin ( Dianne Doan), paikallista ilotaloa pyörittävän Ah Toyn ( Olivia Cheng), Chinatownia valvovan poliisin Bill O’Haran ( Kieran Bew) ja jopa pormestarin vaimon Pennyn ( Joanna Vanderham) kanssa. Vuotta myöhemmin, kun Leestä oli tullut kansainvälinen elokuvatähti, Warner Bros. Ainoa, joka häntä odottaa satamassa, on muukalaisviha. Järjestelijänä toimiva Wang Chao (Hoon Lee) ja Ah Toy pyrkivät pysymään puolueettomina, mutta ennen pitkää jokaisen on tehtävä oma valintansa. Kaikkein vahingoittuvimmassa asemassa – sekä suurin draaman lähde – ovat ne, jotka pyrkivät itsepäisesti taistelemaan eriarvoisuudelle rakentuvaa järjestelmää vastaan. ”Valkonaamat ajattelevat meidän olevan ali-ihmisiä, me emme voi omistaa mitään tai äänestää, mutta olemme silti jotenkin vastuussa koko kansakunnan taloushuolista.” Idän ja lännen välissä Warriorin kerronta on monella tapaa oivaltavaa
Hän löi vetoa sikariportaan kanssa, todeten itsevarmasti tekevänsä hittipelin. Kakkosessa mukaan tulivat tiimitaistelut, jossa hahmoa pystyi vaihtamaan kesken kombon tai vaikka hyökkäämään yhtä aikaa, kunhan ajoitus oli kunnossa. Lopulta nimeksi valikoitui Dead or Alive. loso. Tecmon sisälle perustettiin joukko nimeltä Team Ninja, jonka ruorimieheksi valikoitui Tomonobu Itagaki. Haastatteluissa Itagaki on verrannut peliään sushiin: kun japanilainen herkku lanseerattiin länsimaissa, se muuttui nopeasti osaksi valtavirtaa. Orvaskeden alta löytyy oivaltavaa pelimekaniikkaa, älykästä pelisuunnittelua ja suurta draamaa. Keskeisenä ajatuksena oli tehdä Dead or Alivesta aggressiivinen mättöpeli, sellainen, joka jäisi ihmisten mieliin. Taistelujärjestelmän syvyys ei välttämättä ole samalla tasolla markkinoiden muiden mätkintäpelien kanssa, mutta helposti sisäistettävä pelattavuus tuottaa myös visuaalisesti näyttävää mustelmajenkkaa. Se kuvasi osuvasti peliprojektin taloudellisia panoksia: jos projekti epäonnistuisi, Itagakin pää olisi vadilla. Pelisarjasta on tehty myös le a, joka sekin, tosin kieltämättä kiitettävän esikuvauskollisesti, keskittyy enemmän muihin asioihin kuin tappelemiseen. Kaiken kestäviä näyttäviä taistelijoita voi viskoa niin ikkunoiden kuin väliseinienkin läpi. Kun perusteet ovat hanskassa, oikeastaan minkä tahansa vastapuolen liikkeen voi kääntää edukseen. Uusimmissa osissa paljasta visuaalisuutta on jo varaa peittääkin. Bittisushi Ensimmäinen Dead or Alive julkaistiin vuonna 1996 ensimmäiselle Pleikkarille ja Sega Saturnille. Kolmosessa kimppasysteemiä syvennettiin. Juho Kuorikoski On liian helppo vetää johtopäätöksiä kauniin pinnan perusteella. Nättiä ja helmee Visuaalisuus on toinen Itagakin suunnittelu. Mortal Kombatista, Virtua Fighterista ja Fatal Furysta vaikuttunut rivikoodari uskoi pystyvänsä parempaan. Tätä mantraa Itagaki on urallaan soveltanut jokaiseen peliprojektiin, jota hän on luotsannut. Julkaisijana toiminut Tecmo kaipasi kipeästi piristystä taseeseensa, joten yrityksessä koodarina toiminut Tomonobu Itagaki päätti kokeilla onneaan. Usein totuus on syvemmällä, josta se on hakattava esiin. Kontrollien ja pelimekaniikan on oltava riittävän simppeleitä, sillä liika monimutkaisuus turhauttaa pelaajaa. Monimuotoisuus syntyy yksinkertaisuudesta. an kulmakivistä, ja se osuu hyvin yksiin myös sushivertauksen kanssa. Sitä voisi kuvitella, että tappeluhommissa kannattaisi sonnustautua muihin tamineisiin kuin t-paitaan ja pikkuhousuihin (Dead or Alive 2). Väitän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä välitön mielikuva liittyy pelisarjan naistaistelijoihin, jotka nykyisessä #metoo-todellisuudessa varmasti kelpaavat esimerkeiksi seksistisestä objektoinnista. Dead or Aliven pelimekaanisen rungon ohella suunnittelu. Systeemin hallinta vaatii myös vastaliikkeiden opettelun. Kun läski tummuu näyttävästi ja pelaaja tuntee hallitsevansa ruudun tapahtumia, kiinnostus pysyy yllä riippumatta taistelijoiden seksuaalisesta vetovoimasta. Samalla Dead or Alive sai ikioman tunnistettavan, muistettavan identiteetin, joka nosti sen mätkintäpelien syvyyksistä esille. Nappeja hakkaamalla pärjää huonosti, sillä taistelussa on pyrittävä reagoimaan vastustajan liikkeisiin. Kuusiosaiseksi pelisarjaksi kasvanut Dead or Alive on parin vuosikymmenen ajan kehittynyt aika pienin nykäyksin. Pyhä yksinkertaisuus Pelimekaanisesti Dead or Alive -sarjan pelit ovat suoraviivaisia, taistelujärjestelmän ydin rakentuu lyöntien, potkujen, heittojen ja torjuntojen varaan. Jota ei kannata aliarvioida. loso. Kolmessa ensimmäisessä pelissä ykSEKSIÄ JA VÄKIVALTAA. M itä tulee ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan pelisarja Dead or Alive. Mättömekaniikan ytimessä on väkivaltainen versio kivi-paperi-sakset-leikistä: torjunta voittaa iskun, heitto voittaa torjunnan ja iskut voittavat aina heitot. an hedelmiä voi maistella myös uuden aallon Ninja Gaideneissa, jotka tarjoavat näennäisen yksinkertaisen pelimekaniikan varjolla sadistisen hankalan pelikokemuksen. Varsinkin kun mätkintäpelisarjan spino on Xtreme-sarja, joka naamioi pikkupervon tirkistelyn lentopallon ja minipelien alle. Itagaki oli visioinut uhkapeliprojektistaan beat’em’upia, jonka hän suunnitteli nimeävänsä Ninja Fighteriksi tai Poligon Fighteriksi. Mutta kannattaa tarkastella pelisarjaa pintaa syvemmältä. Meno on aggressiivista ja vauhdikasta. Juuri vastaliikkeet erottavat Dead or Alivet muista mätkintäpeleistä. Kun kontrollit ja pelimekaniikka on helppo sisäistää, varsinainen haaste voidaan rakentaa muulla tavoin. 12 105313_.indd 12 29.4.2019 19.21.43. Sarjan jokainen peli vetää visuaalisuutensa täysin överiksi: painovoimalle nauravat rintavarustukset hölskyvät, pikkuhousut vilkkuvat, asiaa kauhisteltiin tai ihasteltiin arvosteluissa. Kutosesta tämä YYA-meininki puuttuu kokonaan. Aisapari laittoi pataan heti hypätessään tatamille
sinpeli oli lähinnä pelkkä tutoriaali kaverimatseja varten, mutta nelosessa sooloilijoita muistettiin tarinalla. Eräs entinen Tecmon työntekijä haastoi Itagakin oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä vuonna 2006. Vastaanotto oli vaisu. Xtreme-lisänimillä varustetut Dead or Alivet ovat puhdasverisiä tirkistelypelejä. Esimerkiksi Namcon Tekkenit ovat saaneet kuulla kunniansa, tosin Itagakilla on perusteita kaunalleen. Esimerkiksi Dead or Alive 4:n julkaisua siirrettiin, jotta Itagaki pystyi hienosäätämään peliä japanilaisen testiryhmän palautteen perusteella. Herra on myös ilmeisen suorapuheinen, eikä hän epäröi suututtaa ihmisiä, jos hän on eri mieltä heidän kanssaan. 13 105313_.indd 13 29.4.2019 19.21.48. Lopputuloksena syntyi Ninja Gaiden Black. Toisaalta hänen kerrotaan suhtautuvan kritiikkiin ongelmana, jonka voi ratkaista. Dead or Alive jatkui Itagakin lähdöstä huolimatta. Yleisössä on melkoisia dinosauruksia. Mutta Itagaki poistui Tecmon palveluksesta karmit kaulassaan 18. Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu mitään. 2017, täytettyään 50 vuotta Itagaki ilmoitti astuvansa alas Valhallan johdosta ja olevansa jatkossa . Niin tekijässä kuin teoksissaan totuus löytyy pintaa syvemmältä. Maestro itse perusti Valhalla Studios -nimisen peli. Firman pääpamppu Yoshimi Yasudan Itagaki vei käräjätupaan kunnianloukkauksesta. Pelisarjan edetessä tarina sidottiin samaan universumiin Ninja Gaideneiden kanssa. Pikkutarkkuuden lisäksi Itagakissa on tuhti ripaus itserakkautta. rman, jonka debyyttiteos Devil’s Third julkaistiin vuonna 2015. Itagakin luotsaaman Team Ninjan työilmapiiri ei välttämättä ole ollut paras mahdollinen herkkähipiäisen, suorapuheisen ja pikkutarkan luotsinsa vuoksi. Itagakista välittyy median kautta onnettoman esimiehen avainominaisuudet näpertelystä töksäyttelyyn, mutta vastapainoksi Itagakin sanotaan olevan erinomainen isä, joka teki Nintendo DS:n Ninja Gaiden: Dragon Swordin tyttärensä pyynnöstä. Hän hioi pelejään viimeiseen asti, jotta viimeisetkin yksityiskohdat tuntuivat oikeilta. Namco irvaili Dead or Alivelle eräässä radiomainoksessaan, mikä suututti Itagakin perinpohjaisesti. Joten siitä tuli import-hitti. Onko Itagaki kuollut vai elossa. loso. Tutkinnan jälkeen Itagaki selvisi puhtain paperein. ikasta väitettä on hieman hankala uskoa. Tällä kertaa uhkapeli ei kannattanut. kesäkuuta 2008. Pelimekaniikkaa hienosäädettiin ja sisältöä lisättiin. rman neuvonantaja. Vaikka Tomonobu Itagaki painottaa peleissään visuaalisuutta, pari vuosikymmentä vanhasta polygonigra. Hän on haastatteluissa maininnut olevansa peliensä ainoa luova voima, muut toteuttavat hänen visiotaan. Syynä se, että pari viikkoa aikaisemmin, aavistuksen ennen Ninja Gaiden II:n julkaisua, Itagaki haastoi Tecmon oikeuteen Dead or Alive IV:n Xbox 360-version maksamattomista bonuksista. Nysvätään, nysvätään Team Ninjaa luotsatessaan Itagaki tuli tunnetuksi pikkutarkkuudestaan. assa. Kolmonen jäi kulttuurisodan jalkoihin, ja julkaistiin vain Japanissa, joskin ilman aluekoodeja ja englanniksi tekstitettynä. Ninja Gaidenista Itagaki halusi ensimmäisen Xboxin parhaan toimintapelin. Haasteet ja ongelmat vetoavat Itagakin luonteeseen, ja tämä näkyy myös yksinkertaisuudesta ja helppokäyttöisyydestä versoavaa haastetta korostavassa pelisuunnittelu. Dead or Alive 5 on edelleen varsin näyttävä mätkintäpeli. Tästä lähdettiin liikkeelle vuonna 1996
Se onkin merkittävä esikuva siinä, miten kiinnostavia pelejä ei tarvitse tehdä kopioimalla klassikoita, vaan ammentamalla kaikesta ympärillämme olevasta. 14 105580_.indd 14 29.4.2019 19.43.40. Popen tunnusmerkit näkyvät niissä hyvin: tuore aihe, mekaniikan ja tarinan liitto, harkittu ulkokuori. Pitääkseen perheensä hengissä vartijan pitää tarkastaa paperit mahdollisimman nopeasti, mutta vauhti altistaa virheille ja valvova silmä kyllä huomaa ne. Vähintään näkökulma olisi hirviönmetsästäjän eikä vakuutustarkastajan. Pope aloitti modista, kävi kääntymässä Naughty Dogilla ja testasi ideoita pikkupeleillä. Popen kohdalla on helppo jäädä jumiin kahteen kuin tyhjästä ilmestyneeseen hittiin eli Papers, Pleaseen ja Return of the Obra Dinniin. Kuten kaikki tietävät, Papersissa toimitaan rajavartijana kuvitteellisessa Arstotzkan valtiossa. Kumpikin on tarkastelun arvoinen. Joka päivä säännöt mutkistuvat ja absurdin ankeat minitarinat seuraavat toisiaan. n aikaan hän haki jopa töihin Looking Glassille, tosin tuloksetta (kas siinäpä vaihtoehtoinen timeline). Ensimmäisen Thie. Kumpikaan ei syyttä ole voittanut Independent Games Festivalin pääpalkintoa, siis indiepelien isointa tunnustusta. Papersin tai vaikka My Summer Carin kaltaiset tapaukset laajentavat sitä kaikille. Jos kokonainen rahtilaiva voi kadota 2000-luvulla, ei ole mikään ihme, että historiasta epäonnisia pursia löytyy vaikka millä lailla. Papers ei ole varsinaisesti hauska, mutta siinä on kaikki tasan kohdallaan. Aiheen jälkeen Papersissa hätkähdyttää, miten Pope käyttää systeemiä käsittelemään systeemiä. Miksi stressaavasta, kirjaimellisesti paperinmakuisesta työstä on tehty peli. Pinnan syvyys Syyskuussa 2018 Myanmarin rannikolle saapui odottamaton vieras: 177 metriä pitkä rahtilaiva vailla miehistöä tai selitystä. ikan toteutus venytti myös kehitysaikaa huomattavasti. Toisaalta kaikki eivät ole tehneet pelejä, joista saa hyvän pohjan pelijumaluuden hakemuskaavakkeeseen. Toisteinen, tarpeettoman monimutkainen ja aina kiireessä hoidettu byrokratia muuttaa rajalle saapuvat ihmiset yksilöistä palkkataulukon luvuiksi. Kuukausi Myanmarin vieraan jälkeen rantautunut Return of the Obra Dinn jatkaa Papersin perintöä yllättävällä Return of the Obra Dinnin poikkeuksellinen visuaalisuus herättää heti huomion, mutta kaksivärisen gra. Rajavartijan mielenterveyttä ei välttämättä riko työn moraalinen paino vaan se, miten leimasimet pitää vetää esiin tai miten pöydällä ei ole koskaan tarpeeksi tilaa. Hannah Arendt kuvaili tunnetusti natsi-Saksan juutalaisoperaatioita ohjanneen Adolf Eichmannin tekoja pahuuden arkipäiväisyydeksi. Mutta jälleen: harvempi päättäisi tehdä mysteerilaivan tutkimisesta pelin. Pelit ovat kuitenkin pohjimmiltaan mekaniikkaa ja melkein mitä tahansa elämän osa-aluetta voi tavalla tai toisella ilmaista mekaniikan keinoin. Mutta ei paras: kaikkien nimi ei kanna sellaista painoa kuin Lucas Popen. Se on myös epätodennäköisin täydellinen peli ikinä. Kyse ei ollut siitä, että Eichmann nautti miljoonien ihmisten murhaamisen suunnittelusta, hän vain teki työtään ohjeiden mukaan. Kun ihminen pakotetaan selviytymismoodiin, on vaikea välittää muiden ahdingosta. Peli puhuu pelin keinoin. Papers näyttää, miten ideologisista taipumuksista huolimatta koneiston sisällä luisuu helposti vain töissä täällä -mentaliteettiin. Pelin tärkein temaattinen anti ei piile (sinänsä oivaltavassa) dialogissa vaan pelattavuudessa. Kaikki on sallittua Vuonna 2013 ilmestynyt Papers, Please teki Popen nimen tunnetuksi. Tarkastelussa auttaa pelintekijän taustan tunteminen. Aleksandr Manzos Lucas Pope tekee pelejä, joiden ei pitäisi toimia. Maailma on ihmeellisen suuri, mutta pelit sieventävät sen pieneksi. Popen koko historia kielii pyrkimyksestä tehdä pelejä tavoilla joihin ei ole totuttu. Papersissa tämän epäinhimillistävän prosessin paljastaa pelattavuus, ei kerronta. Virallisesti aluksesta kuultiin viimeksi Etelä-Kiinan merellä melkein kymmenen vuotta aiemmin. Popen tyylitaju ilmenee lukuisissa yksityiskohdissa. Vartijan pitää tarkistaa kopille saapuvien ihmisten passit ja muut paperit, ja näiden perusteella joko myöntää tai evätä pääsy maahan. Papersin silmiinpistävin puoli on sen aihe. Ajattelemme pelejä helposti tiettyjen genreodotusten läpi, joissa taistelu, rakentelu, hyppely ja vastaavat peruselementit vaikuttavat ainoilta oikeilta. Idea Papersiin tuli oikeista rajanylityksistä Popen matkustellessa: kokemuksen vaihtelevuudessa tuntui piilevän pelin siemen. TYÖKALUJEN TAIDETTA K un ennen pelintekijöistä tiedettiin tuurilla Sid Meier ja Hideo Kojima, tilanne on nykyään parempi. Pope vuoden 2019 Game Developers Conference -messuilla
Obra Dinnin kohtauksia on aina ilo sekä seurata että ratkoa, eivätkä ne tyhjene yhdellä kokemuskerralla. Valmiihkosta luonnoksesta osoittautui olevan yllätyspitkä matka oikeasti valmiiksi peliksi. Papersin ulkoasussa ei ollut moitittavaa, kaikki taustamusiikin puutteesta lähtien korosti ankeutta. räiskinnässä on kiinnostavinta kontrasti, jonka se tarjoaa Ratloopin seuraavalle pelille. Mutta sadan hengen tiimillä on vastavuoroisesti mahdotonta tehdä peliä, jossa Obra Dinnin lailla kaikki tarinan teemoista pikselöityneisiin naamoihin sujahtaa saumattomasti yhteen. Tämä perusperiaate käyttöliittymästä taiteena näkyy myös hänen aiemmassa tuotannossaan. Papers syntyi kuitenkin mekaniikka edellä, kun taas Obrassa yksivärinen gra. Peli on todella näyttävä, mutta ei pelkän näyttävyyden vuoksi. Joukko pystyy, mihin yksilö ei. Kun Papers syntyi yhdeksässä kuukaudessa, Obra Dinn vei neljä ja puoli vuotta. Kun luovaa työtä tekee ryhmässä, vastuuta voi jakaa ihmisille, jotka pystyvät ratkomaan osaamisalueidensa ongelmat nopeammin kuin vähän kaikkea puuhaileva hullu nero. Obra Dinnissa loistaa yksittäisen näkemyksen kauneus. Kyse on kahdesta eri tarkoitusta palvelevasta luomistavasta. 15 105580_.indd 15 29.4.2019 19.43.51. Kolmas Pope-pelin tavaramerkki, audiovisuaalinen kokonaisuus, on siinä vielä selkeämmin esillä. Malice oli tarpeeksi hyvä kelvatakseen idin silloisen julkaisijan GT Interactiven ohjelmistoon, mutta nykyään sen ysärigeneerisessä sci. Pope halusi tehdä pelin, joka vaikuttaisi pyörivän vanhalla Macintoshilla. Ensimmäisenä projektinaan Naughty Dogilla hän suunnitteli muun muassa Unchartedin kenttäeditorin ja pelin valikot. ikkatyyli veti. Hahmot ovat usein pysähtyneet dramaattisiin asentoihin, eri kieliä ja muita ääniä käytetään hienosti ohjaamaan ymmärrystä, ja kaikki näyttäytyy aina hieman eri tavalla riippuen, mistä kulmasta katsoo. Popen ensikosketus peliteollisuuteen tapahtui Ratloopilla, jonka hän ja joukko muita Quake-modaajia perusti levittämään tekemäänsä total conversionia Malice (1997). On mahdotonta tehdä modernia AAA-peliä yksin. Kun usein työkalujen tekoon tarvitaan yksi henkilö, joka vastaa teknisestä toimivuudesta ja toinen, joka vastaa käyttökokemuksesta ja esteettisestä puolesta, Pope taitaa molemmat. Hyvä valikko, hyvä peli Alkuvuonna Ars Technicalle antamassaan haastattelussa Pope kertoi rakastavansa työkaluja ja niiden tekemistä. Papersin tavoin peli on rajattu yhteen työtilaan, joka näyttää enemmän valikolta kuin perinteiseltä pelilVuotta ennen Papersia tehty The Republia Times on selvä lämmittelykierros dystooppista paperityötä varten. Pelissä mysteerilaivan käänteet paljastuvat kymmenien pysäytyskohtausten kautta, joissa muiden hahmojen liike on pysähtynyt, mutta vakuutustarkastaja voi mennä ja katsoa minne haluaa. Ison juonen pilkkominen pieniksi siivuiksi, jotka pitää itse yhdistellä mielessään, on jo yksinään loistava idea, mutta jokainen kohtaus on myös taidokas sommitelma. Gearhead Garagessa (1999) on jo läsnä Popen kosketus: se on autopeli, jossa ei ajeta vaan korjataan muiden ajoneuvoja. Jatkuvasti elävä kaksivärinen pikselimassa aiheutti katsoessa päänsärkyä ja sen taltuttaminen tyylin kärsimättä oli merkittävä tekninen haaste. Naughty Dog -ajan ja Papers, Pleasen välissä julkaistu Mightier tapahtuu sekä paperilla että ruudulla. aiheella ja tarinan yhdistämisellä pelimekaniikkaan. Gearhead Garage ja sen julkaisematta jäänyt Game Boy Advance -versio antavat jo vihiä Popen myöhemmästä tavasta lähestyä peli-ideota mutkan kautta: ei ajamista, vaan autojen korjaamista. Kehityksen päätepiste ovat alihankkijat, kuten kasvillisuuden mallintamiseen keskittyvä SpeedTree, joka on taustalla lukuisissa jättipeleissä Forzasta AssCreediin ja PUBG:stä The Witcheriin. Kaiken tekemisessä yksin (ääninäyttely pois lukien) on varjopuolensa
The Republia Times (2012) pistää päätoimittamaan sanomalehteä arstotzkamaisessa valtiossa. Mitä enemmän lukee pelinteon taustoista, sitä enemmän ymmärtää, miten vaikeaa on tehdä edes ihan jees -tason tuotos tutussa genressä. tä. LUCAS POPE Quake-modi Malice oli Popen ensimmäinen kaupallisesti julkaistu peli. Ludumista ovat ponnistaneet muun muassa Superhot ja Titan Souls, modikulttuurista taas Counter-Strike ja Dota. Pelin pulmat printataan paperille, sitten niihin piirretään ratkaisut, jonka jälkeen ne siirretään nettikameralla peliin, joka muuttaa niiden perusteella kenttiä. Unsolicited (2015) on Papersin paperihelvetti siirrettynä kirjeyhtiöön. Ne ovat tulevaisuuden Lucas Popejen kasvupaikkoja. Tee siitä uutta Jos Lucas Popea haluaa kritisoida jostain, hänen voi sanoa louhivan yhä uudestaan samaa ideaa käyttöliittymästä pelinä. Mikään ei kuitenkaan synny tyhjästä. Kaikella on edeltäjänsä. Tarkan työn ja kiireisen aikataulun yhdistelmä on yhtä lailla stressaava. The Republia Timesin kaltaiset harjoittelupelit luotiin kaikille avoimeen Ludum Dare -pelintekokisaan, josta voi saada motivaatiota, palautetta, vähän mainettakin. 6 Degrees of Sabotagessa yksi pelikierros kestää vain pari minuuttia, mutta siinä on Obra Dinnin tunnistusleikin kaukainen siemen. Pope sai jalan pelialan oven sisään, koska id Software oli päättänyt tehdä Quakesta helposti modattavan. Lähdettyään Naughty Dogilta Uncharted 2:n jälkeen Pope julkaisi vaimonsa Keiko Ishizakan kanssa muun muassa puzzlepelin Mightier (2009), joka lienee ainoa 70-luvun keskustietokoneiden jälkeen julkaistu peli, joka vaatii tulostimen. Niissä uusilla ideoilla on tilaa puhjeta kukkaan. Kun yleensä pelit pyrkivät rajapinnan häivyttämiseen pelin ja pelaajan välillä, Mightierissa käyttöliittymä muuttuu fyysiseksi samaan tapaan kuin lautapeleissä tai vanhoissa roolipeleissä, joissa piti itse piirtää kartat paperille. Taktisessa puzzlessa pitää selvitä meripelastusoperaatiosta valitsemalla ja käyttämällä oikein rajallisia resursseja. 6 Degrees of Sabotage (2012) on lyhyt mysteeripeli, jossa täytyy seurata sabotööriltä toiselle etenevää pakettia. Kaiken voi pelillistää, myös lomakkeiden täyttämisen, näyttää Unsolicited. Ei ole mikään pikku juttu tarttua rajavartiobyrokratian tai laivamysteerin kaltaiseen aiheeseen ja tehdä siitä yhdellä kertaa kaikki avainkohdat ruksaava merkkiteos. The Sea Has No Claim (2014) on mekaanisesti lähempänä Papersin työpöytää, mutta sen aihe ihmiskohtaloista meriympäristössä ja kaksivärinen Macintosh-grafiikka vievät ajatukset kuoleman purteen. Tunnistusleikki ei ole lainkaan niin pitkälle kehiteltyä kuin Obrassa, mutta siinä on sama perusidea tarkkailusta ja väärien vaihtoehtojen eliminoinnista. Edes niin sanotut auteurit eivät tuota virheetöntä taidetta jollain sisäisellä taikavoimallaan. Tämä vaatii eri ihmisten seuralaisten ja näiden liikkeiden tarkkailua: kuka irrottautui ryhmästä kävelläkseen hetken jonkun toisen rinnalla. Vuosien 2012–2015 välillä Pope teki neljä pientä ilmaispeliä, joissa näkyy yhteys niihin kahteen isoon hittiin. 16 105580_.indd 16 29.4.2019 19.43.59. Hämmästyttävästi myös Obra Dinnillä on kaksi kaveripeliä, tosin vähemmän selkeää sellaista. Papersmaisissa väliruuduissa kerrotaan, miten valinnat vaikuttavat päätoimittajan perheen hyvinvointiin. Toisaalta hän on harvoja tekijöitä, joka melkeinpä luo uusia lajityyppejä peleillään. Päättäjät ilmoittavat olevansa toistaiseksi kykenemättömiä ohjaamaan säätä, joten sääuutiset ovat neutraaleja. Jopa musta huumori on sama. Journalistinen taakka on pelillistetty elegantisti: valitako uutiset sen mukaan, mitä kansa ansaitsee kuulla vai mikä pitää ylempiarvoiset tyytyväisinä. Popen pienistä ilmaispeleistä The Sea Has No Claim on pelaajalle vaativin. Pelille tehtiin jopa jatkoa Game Boy Advancelle, mutta Gearhead Garage Adventure jäi juuri ilmestyneen Nintendo DS:n jalkoihin, eikä siitä ole olemassa kuin nettiin päästetty demo. Erilaisiin lomakkeisiin pitää täyttää oikeat tiedot samalla kun kello tikittää ja jokainen päivä tuo mukanaan uusia erikoisehtoja
Tottakai tiedän eron: esportissa liikkuu raha ja rahan kanssa ei saa leikkiä. Tai ehkä se kuitenkin voittaa jäähallivuorot joka arki joko 5.30 tai 23.30. Pari inklusiivisuusiskusanaa sekaan, niin kukaan ei uskalla väittää vastaan. Enää edes nörtit eivät ole turvassa, kun kunnianhimoiset vanhemmat pakottavat jälkikasvunsa hiomaan jotain Counter-Strikeä tai PUBGia tuntikaupalla päivässä. Ai se on huijaamista, Fromin pitää taipua ja lisätä Easy-vaikeustaso. Vaikka maksoin pelistä omista rahoistani täydet 60 euroa, olen pahoillani: en katso, että minulla on pyhä oikeus päästä kallis pelini läpi. NNIRVI Elämä on vaikeaa ja sitten kuolee. Sitä saa hinattua ylöspäin Senpoun temppelin demonikelloa kumauttamalla. Mitä vaikeuksia. Pullat uunissa Vaikeustasot ovat osa pelaajien oikeustaistelua. Demon’s Soul kun sai suusta suuhun -markkinointia juuri ”vaikeutensa” takia aivan kuten Flappy Bird, ja näin loi pohjaa Dark Soulissa tapahtuneelle läpimurrolle. Asialla on lähes aina nimimerkki ”Yksi monista”. Mutta kun Dark Soulsit nousivat pois nisseyden pimeydestä, niihin alettiin haluta easy modea ”meille tavallisille pelaajille” tai rehellisemmin, ”minulle”. Ajatelkaa edes lapsia On siis ilmeisesti väärin, että Sekirossa joutuu tuntikausia, jopa päiväkausia, hinkkaamaan jotain kohtaa, että taidot kasvavat tarpeeksi, jotta pääsee eteenpäin. Ei meillä normaaleilla aikuisilla ihmisillä ole vapaa-aikaa sellaiseen, on töitä, Twitterissä joku sanoi jotain väärää, parisuhteen eteen pitää tehdä älyttömästi töitä, lapsia ja kissoja pitää kuskata harrastuksiin ja sillai. Niinpä tosi pelaajuuden mieheus/ naisuuskoe on nyt Sekiro: Shadows Die Twice, koska siitä on Soulsbornen avut poistettu, joten jäljellä on enää lähes puhdas GitGud. Jo avioerotilastot kertovat kielletyn muffinsin vetovoimasta. Voisivatko edes pelit olla helppoja. Sekirossa ei sentään tarvitse aloittaa koko peliä uudestaan, kun kolme elämää on kulutettu, ehkä From korjaa ongelman sitten kakkosessa. Maailma kaipaa edes yhtä Sekiroa, peliä jota ei kaupallisuuden takia mutta tasa-arvon nimissä ole laimennettu keskinkertaisuuksien tasolle kivaksi peliviihteeksi. Ei ole huonoja pelaajia, on vain epäinklusiivisia pelejä. Tai jopa Guitar Heron kitaraohjaimella, mitä järkeni ei enää käsitä. Se on niin kiinnostavan oloinen, että taas vaikeustasokeskustelun laineet lyövät yli pöntön reunojen. Miyazaki on täysin sikäli oikeassa, että jo minibossin voiton jälkeen tunnen saaneeni jotain aikaiseksi, normi spektaakkelipelin jälkeen tunnen jaksaneeni pelailla sen loppuun. Samaan filosofiaan perustuu esimerkiksi Star Trek: Next Generation katsominen niin, että katsoo vain suositellut jaksot. Sekiro-debaatissa minua ärsyttää vaatimuspuolueen tekopyhyys. Pelaan Sekiroa pääsääntöisesti suorituskykyni ylärajoilla, ja olen hyvin skeptinen lopullisen läpäisyn suhteen. Ja siinä pärjäämiseen, se on suorastaan kiusaamista jos paremmat pelaajat koko ajan tappavat. Öh, mutta Sekirossahan vaikeustaso on vakiona Easy. Onneksi olen kasvanut riistonormatiivisessa toksisessa pelikulttuurissa, jossa kolikkopelit söivät viikkorahani opettaen, että minusta ei ole mihinkään. Kaikille se ei riitä, onhan kalliin pelin ostajalla oikeus painokkaasti vaatia taiteilijaa muuttamaan visiotaan, jos se on väärä. Soulsbornet saa, kun osaa, läpi vaikka tanssimatolla pomppimalla. – To crush your boss enemies posture, deathblow them before you, and to read the lamentation of the whining n00bs! 17 105834_.indd 17 29.4.2019 17.37.58. Päinvastoin kuin Cupcake, herkullisen hyvännäköinen tasohyppely, joka sekin joutui taistelemaan oikeudestaan olla vaikea. Miyazakin filosofia on saada pelaajat tuntemaan, että he ovat saavuttaneet jotain, voittamalla vaikeuksia. Ja motorisesti haastetut voisivat halutessaan kytkeä päälle avustetun tähtäyksen. Jos edes pääsen siihen asti, minua voi jänskättää niin paljon, että minut löydetään huoneenlämpöisenä ja ruudulla lukee Death. Normaalin joutoväen, siis pelijournalistien, lisäksi siihen ovat osallistuneet muun muassa God of Warin ja Bayonettan tekijät, jotka yllättäen ovat helpon pelaamisen kannalla. Kuusnepan Green Beret ja myyttinen Uuno Turhapuro muuttaa maalle todistivat minulle, että minä en vain osaa. J o vuosia Soulsborne-pelit ovat olleet vaikeuden mannekiineina, niiden liioiteltu vaikeus kelpaa jopa myyntivaltiksi. Sen sijaan, että itkijä suoraan kertoisi, että en minä pärjää, ovelasti kehutaankin peliä, että se on niin hyvä, että kyllä jokaisella on oikeus kokea se. From Software taisteli vaikeuskäsitystä vastaan jo Demon’s Soulissa Sonyn kanssa, ja onneksi sai tahtonsa läpi. Mutta yksinpelien kanssa saa, joten hakekaa se modi jolla peliä saa hidastettua, jolloin sen saa muutettua melkein vuoropohjaiseksi strategiaksi. SE KIROTTU VAIKEUS – Conan, what is best in life. Minusta on silti väärin haukkua hotelli Helpotuksen asiakkaita pullamössöpelaajiksi. Siis semanttisesti väärin: oikea termi on rusinapullamössö-pelaajat, koska he haluavat poimia rusinat ilman gluteenimössön syömistä. Sekiron vesittämistä odotellessa minä nautin siitä niin että padista murtuu kuoret ja hampaista paikat. Ei ihme, sillä minusta esports on niin hieno kokemus, että jokaisella meistä pitää olla oikeus sen kokemiseen. Harvinainen saavutus ilmeisesti sekin. Mutta jos siinä lukeekin Shinobi Execution, toivon, että tämä saavutus kaiverretaan hautakiveeni. No koska ne eivät näytä kiinnostavilta. NotGud Sekiron tai minkään vaikeus ei ole minulle itseisarvo, eikä minulla ole kykyä esiintyä GitGud-puolueen kannatusjäsenenä. Sen perusteella mitä lopusta tiedän, en usko että ikinä saan Sekiroa läpi. Luonnollisestikaan mitään näistä apukeinoista ei tarvitse käyttää, jos haluaa haastetta pelaamiseensa. Tämähän ei ole keneltäkään pois, mutta tasoittaisi pelikenttää ja antaisi kaikille mahdollisuuden menestyä. Perusajatus lienee se, että kun ostaa kalliin pelin, on oikeus päästä se myös läpi. Samaan aikaan esportsia ajetaan raivolla läpi. Mitäpä jos me vähän huonommat pelaajat voisimme vaikka nähdä muut pelaajat seinän läpi tai jotenkin merkattuina, jotta meillä olisi aikaa reagoida huipputreenattuja ammattilaisia vastaan. Minun kuplassani taiteilijalla on oltava oikeus visioonsa, ja kuluttajalla on oikeus jättää lompakollaan tukematta sitä visiota. Mutta miksi sellaiset sadistiset viritelmät kuin tähdenlento Flappy Birds, oma kestoklassikkomme Trials eri iteraatioineen, Spelunky, Super Meat Boy, ja niin edespäin, eivät kelpaa tasa-arvoisen, tasapäisen pelaamisen taistelutantereeksi. Filosofia tunnetaan nimellä “epätäydellinen kokemus”. Olisin samaa mieltä, vaikka edelleen itku kurkussa hakkaisin vuoron perään Rouva Perhosta ja Liekkihärkää
Musiikkikin soi kaikissa kamppailuissa eikä vain pomoissa. Helposti torjuttavan hyökkäyksen odottelun sijaan taistelussa on otettava aloite ja pakotettava vastapuoli puolustautumaan. Pitkät iskusarjat, jotka päättyvät nopeaan pistoon tai yllättävään kamppiin, pakottavat aluksi puolustuskannalle niin ettei omiin vastahyökkäyksiin tunnu jäävän aikaa. Kaikki tämä korostaa sitä, että taistelu on se minkä vuoksi pelin ääreen istuttiin. 18 105319_.indd 18 29.4.2019 17.31.10. Tarpeen vaatiessa vaikean vastustajan voi uuvuttaa iskemällä vain varmoihin paikkoihin, mutta jos sen liikkeitä pystyy ennakoimaan, on äärimmäisen tyydyttävää kääntää aiemmin tappava hyökkäys oman voiton avaimeksi. TAPA SEITSEMÄN MILJARDIA DEMONIA Testattu: Ps 4 Pro Versio: 1.2 Ikäraja: 18 Joskus pomollekin pitää antaa potkut. Kahteen peräkkäiseen kertaan ylösnousemus ei onnistu, paitsi jos Sekiro kerää välissä voimiaan kukistamalla lisää vihollisia. Kaikkia vastustajia ei pelkkä rintakehän puhkominen hidasta, vaan niillä on kaksi elämää. P ohjalle jää vain jos ei suostu nousemaan sieltä. Jälkimmäisessä työssä auttavat kymmenen erilaista Sekiron tekokäteen asennettavaa työkalua parannuksineen. Kaikki soljuu miltei katkeamattomassa rytmissä, missä etu on itsellä aina vastustajan onnistuneeseen torjuntaan asti, siirtyy sitten viholliselle ja palaa jälleen takaisin uuden aukon myötä. Esimerkiksi pomoja vastaan taistellessa kamppailu voi jatkua, jos taistoon palannut Sekiro onnistuukin riistämään vastustajaltaan yhden elämän. Yritys loppuu aluksi lyhyeen. From Software tekee pelejä haasteiden hyväksymisestä ja omien taitojen kehittymisestä. Mikä on iddqd kanjiksi. Riku Vihervirta Kärsimyksen kierteestä pääsee vain miekan terällä. Shinobin luulisi tietävän voiton ja kunnian eron Sekiroa kehitettiin aluksi ninjailuun keskittyvän Tenchu-sarjan jatkoksi. Viholliset voitetaankin pääasiassa kahdella tavalla: joko vain muutamia sekunteja kestävällä teräksen kalskeella tai viiltelemällä terveysmittari hitaasti tyhjiin. Ankarimmat vastustajat ovat taidoiltaan helposti Sekiron veroisia. Kun maantiede ja vastustajat ovat tuttuja, huomaa mieluummin haastavansa dojollisen samuraita räjähtävällä sisääntulolla. Hyökkäyksiltä voi puolestaan pelastautua sokaisemalla vastustaja tai kätkeytymällä maailman vahvimman sateenvarjon alle. Taistelussa paraneminen on koko pelin mittainen matka, eikä haastetta voi vähentää kohottamalla pelihahmon ominaisuuksia roolipelihengessä, tai hakemalla apua moninpelistä. Vastustajia voi myrkyttää, sytyttää tuleen tai heikentää torjunnan läpi lentävällä heittotähdellä. Hiiviskelyn mekaniikat ovat kuitenkin kevyitä ja koomisiakin, sillä esimerkiksi vartijoita voi houkutella lähemmäksi heittämällä saviruukku takaraivoon, mikä saa ne tutkimaan outoa tuulenvirettä. Vaikka erilaisia aseita ei ole, työkalujen käyttö tuo vaihtelua. Taisteleminen on Sekiron vetonaula. Taistelun perusteista rakentuu eheä ja monipuolinen kokonaisuus, jota on hauska opetella. Vihollisten iskut viuhuvat kohti laajoissa kaarissa, torjunnoista sinkoilee kipinöitä, ja kun häviäjän puolustus pettää, kuoliniskua edeltää dramaattinen tauko ja kumahdus ennen kuin terä uppoaa kurkkuun valtavan verisuihkun kohistessa. Torjuntojen, työkalujen, erikoishyökkäysten ja niiden vastakeinojen yhteispeli tekee taistelusta mielenkiintoista, näyttävää ja mukaansatempaavaa. Sekirossa vastassa ei ole niinkään vihamielinen maailma tappavine ansoineen, vaan pitkä rivi toinen toistaan kovempia kurkunleikkaajia ja keihäiden katkojia. Turhauttavat esteet ja niiden voittamisen riemu vuorottelevat jatkuvasti, mutta kaiken pohjana on jatkuva tunne oman osaamisen syvenemisestä. Suojauksen palautuminen riippuu kuitenkin vastustajan terveydestä. Tämä ei tiedä hyvää sisällissotaa käyvän maan miesvahvuudelle. Siinä missä pitkillä miekoilla ja seipäillä pidettiin kammotuksia loitolla, Sekiron katanalla surmataan tyylikkäästi. Pomotaistelujakin voi yrittää heti uudestaan ilman miettimishölkkää. Kentän laidalta kuuluu rapinaa kun viikatemies rapsuttaa kalloaan. Toiminta on miltei jatkuvaa, eikä peliaikaa juuri käytetä inventaarion selaamiseen tai tasonnousun miettimiseen. Hiiviskelyllä voikin harventaa vastustajia ja tiedustella reittiä seuraavalle tallennuspisteelle. On lopulta samantekevää, tuleeko voitto rehdin kokemuksen myötä vai hankkiutuuko kuistin alle pesiytyneistä samuraista eroon myrkyillä. Sekiron taistelu esittää vain yhden väitteen: epäröinti on kuolemaksi. Oikeassa rytmissä onnistuneet torjunnat ja hyökkäykset heikentävät vastustajan suojausta, ja kun se pettää, kamppailu päättyy tappolyöntiin. Keskittyminen on kannattanut, sillä Sekiron taistelu on Fromin parasta. Niin on onneksi Sekirollakin, joka voi palata kuolleista. Sekirossa epäonnistunut soturi lopettaa kaivossa nyhjäämisen ja nousee kohti uutta yritystä nuoren isäntänsä vuoksi. Suojauksen murtaminen vaatii pelin teesin mukaisesti painostamista, sillä jos vastustajan antaa toipua, vaivalla täyteen hakattu suojausmittari valuu jälleen tyhjiin. Sekirosta tulee vahvempi ja kestävämpi vain menemällä tuntemattomiin paikkoihin ja kukistamalla uusia vihamiehiä. Taistelukeskeisyyttä kuvaa myös se, että Sekiron väkivalta on aiempiin peleihin verrattuna estetisoidumpaa
Pisteen saamiseen vaadittava kokemus kasvaa koko ajan, joten lopulta luvuista tulee älyttömiä. Sivuhahmojen tehtävissä ei kuitenkaan ole kauheasti nähtävää, ja suurimmat erot näkee jo toisella kierroksella. Sateenvarjolla voi tehdä molempia tyylikkäästi. Metallin epäpuhtaudet Huippukohdan jälkeen Sekiron värikkäiden taistelujen oppimisesta jää hyvä ja onnistunut tunne. Kyllä kelpasi kävellä vahingossa alas katolta. Viimeiset vastukset riippuvat valitusta loppuratkaisusta. Jos uusintavoitto ei kuitenkaan säväytä, jäljelle jää vain kierrätetty vastus. Pomot noudattavat pelin perussääntöjä eikä niiden voittamiseen ole vain yhtä tekijöiden valmiiksi miettimää tapaa. Finaali on pelin huipentuma, jossa testataan kaikkea pelissä opittua likaisilla tempuilla höystettynä. Taistelukeskeiseen peliin sopien Sekiron pomokaarti on Fromin parhaimmistoa. Tekokäden parannuksiin tarvitaan rahaa ja materiaaleja, joita saa pieksemällä vihollisia. Minun turmionani olivat koko pelin ajan vikkelät purppurashinobit, ja kun tajusin voittaneeni kaksi sellaista lemmikkeineen yhtä aikaa, voitonhuuma oli melkoinen. Henkiinheräämisen ansiosta pomotaisteluissa on aina pieni mokailubudjetti, koska kerrastakin liiskaavasta iskusta voi vielä nousta. Jokin työkalu on useimmiten hyvin tehokas, mutta taistelut eivät tunnu siltä että pomo piestään vain yhtä kikkaa käyttäen, vaan siltä että voiton eteen on annettava kaikkensa. Kun taistelun oppii, pärjää vaikka uskonnollisissa väittelyissä. Tuo ämpäri ei lähde ilmaiseksi. Etenkin ihmisvastustajien liikkeissä on persoonallisuutta, ja tarinaa kerrotaan myös taistelujen eikä pelkän vuoropuhelun kautta. Rutto tuntuu olevan hylätty ominaisuus. Pelaajia pelottanut lohikäärmerutto, joka leviää Sekiron noustessa kuolleista, on motivaatio kuolemattomuuden katkaisemiselle, mutta mekaanisesti se tuntuu turhalta. Yksi pomo saattaa koetella torjuntojen hallintaa, ja kun ne on näytetty toteen, seuraava vastus käyttääkin Sekiron omia temppuja tätä vastaan. Uusintakierros tuntuu tarjoavan melko vähän, ellei todella nauti nyt entistäkin vahvempien vastusten voittamisesta. Näyttämön keskipisteenä on Ashinan linna, jossa vieraillaan useampaan otteeseen. 19 105319_.indd 19 29.4.2019 17.31.26. From on oppinut suojelemaan pelaajia itseltään, sillä Sekiro laittaa miekkansa tuppeen kun lähistöllä on rupattelunhaluisia ihmisiä. Tuhannen törmäyksen polku Sekiron maailma on tiivis ja oikoteiden yhdistämä, mutta siinä kulkeminen johdattaa usein samojen näkymien ääreen. Voitto on minun! Parannusjuomakin jäi! Tätä apinaa ei nähdä enää ikinä! Aloitusalueille kelpaa palata voimistuneena. Ensimmäinen pelikerta opettaa miekan tien, joten uusintakierroksiin houkutellaan erilaisilla lopuilla. Kiertokulku menee yksiin oppimiskeskeisyyden kanssa. Kaksintaistelujen vaikeustaso nousee hienosti. Vitsausta voi parantaa milloin lystää, joten sen vaikutus jää korkeintaan psykologiseksi. Vaikkei roolipeliominaisuuksia olekaan, kertaalleen voitettujen vihollisten jauhamiselta ei pelastuta. Koska puolet kerätystä kokemuksesta häviää kuollessa, syntyy houkutus täyttää palkki ja kerätä taitopiste talteen ennen etenemistä. Tekokäden työkaluilla voi vahingoittaa tai suojautua. Keskusteluista selviää minne pitää mennä ja mitä tarvitaan, eivätkä tavoitteet ole missään vaiheessa varsinaisesti hukassa. Huoli häviää, kun tietää, ettei kukaan voi kuolla tautiin. Vuorokaudenaika vaihtelee ja vastukset kovenevat, ja kun käytävän tukkii ennalta tuttu ilonpilaaja, peli tarjoaa tilaisuuden huomata omien taitojen kehittymisen. Taidot, joita pisteillä avataan, eivät ole O’Rin on loistava miekkanainen. Kielenkantoja saa irrotettua tarjoamalla hahmoille riisiviinaa, mikä realistisesti johtaa muisteluihin vanhoista hyvistä ajoista. Ainoa haitta sairastumisesta on se, etteivät sivuhahmojen tarinat voi edetä sairasvuoteelta. Ajan kuluessa huomio kiinnittyy myös niihin osuuksiin, joita ei ole suunniteltu yhtä viimeisen päälle
Taisteluun keskittyminen ei säästä grindaamiselta eikä erilaisia pelityylejä ole montaa. Onneksenne tämä kuva ei osaa puhua. O len vaikuttunut Sekirosta, mutta ennen kaikkea olen vaikuttunut From Softwaresta. Sekiron taistelu on välillä kuin rytmipeli, mikä ei ole yllätys, koska Hidetaka Miyazaki on kertonut ihailevansa Crypt of the Necrodanceria. Sekiron heikot puolet ovat kuitenkin lieviä, ja isoin kynnyskysymys on siinä miten taistelusysteemi loksahtaa päässä kohdalleen. Hyvästi hahmonluonti, tervetuloa Susi, lordi Kuron shinobi ja ainoa pelihahmo. Demon’s Soulista alkanut Soulsborne -sarja on sellainen painolasti, jonka suosion vangiksi on helppo jäädä. Sekiron pelaajankin palkinto on muuttua miltei voittamattomaksi, salamoitakin takaisin viskovaksi mestariksi. Haluttomuus luopua vanhoista ajoista johtaa väkivaltaan, ja sen keskellä onnellisia tuntuvat olevan vain ne, jotka nauttivat taidoistaan miettimättä liikoja. 20 105319_.indd 20 29.4.2019 17.31.41. Nnirvi Mikä on ninjan tie. Sellainen, joka nousee pystyyn. Huonoa . Ja kyllä onkin. Haluaisinkin tietää, kuinka paljon rytmitaju vaikuttaa pelissä pärjäämiseen. Naavapartahuumoria: Tämä reitti vie Exoduksen luo. Niitä uhkaavat erikoisliikkeet (joista thrustille ja sweepille on oma vastaliike, grabille ei). engailuun. ectointiin, joka muistuttaa siis Soulsin vaikeaa parrya. Voi kris eikun estus, parannusjuomakin on aluksi yhden annoksen ihmekurpitsa, jonka kulaus palauttaa vain noin puolet niukoista hipareista! Siinä on shin00billa itkemistä. Hidastempoinen löntystely vaihtuu Spidumanu-maiseen . From ilmeisesti tietää tämän, koska Sekiro on täynnä niitä kuin Tampereen juna Tappara-faneja. Entinen elämänpelastaja väistö on hukannut iframensa, mutta onneksi stamina on nyt tuntematon käsite. Pisteet tuntuvat menevän hukkaan, jos yhdeksän kokemuspisteen rynnäkkö onkin epäkäytännöllinen ja häviää tehossa perushyökkäysten sarjalle. Osa kyvyistä voisi olla käytössä jo alussa, kuten pistohyökkäykset upeasti torjuva mikiri tai terveyden palautuminen tappoiskuista. Joten kylmän tyynesti Sekirossa From on invertoinut koko oman konseptinsa. ectoinnilla. Aikalisä! AIKALISÄ! Minun Akilleen kantapääni ovat nopeasti tikuttavat miekkamiehet, esimerkiksi Niohin liukas Lord of the West oli minulle täysin ylivoimainen vastus. Siksi ensimmäinen viholliseni oli Dark Soulsin taistelu, koska se täytyy eksorkistoida ulos lihasmuistista, ja korvata vätystely päällekäynnillä ja de. Pelilevy on vaarassa lentää kuin heittotähti, jos turhautuu siihen, ettei näe enemmän pelistä vaikean kohdan vuoksi. Statsit tiivistyvät kahteen eli hipareihin ja hyökkäysvoimaan. Valtava asevalikoima on historiaa, shinobille saa riittää katana ja kymmenen tekokäteen pultattavaa lisävarustetta päivityksineen. Muutamassa kohtaa Sekiron hahmot pohtivat mitä taistelua rakastamalla voi oikein saada. Minä olen iloinen ja yksinkeratinen, mutta ei minulla rytmitajua ole. SHIN00BIN KUNNIA SEKIRO: SHADOWS DIE TWICE 93 Yksi shinobi vastaa seitsemää samuraita Hyvää + Erinomaisen kiivas ja näyttävä taistelu, josta oppii koko ajan enemmän. Kyvyt pitää ostaa sokkona, mikä kirpaisee kykypuiden huipuiksi tarkoitettujen kalliiden superhyökkäysten kohdalla. Sekiron taistelu pohjautuu lyöntiin ja torjuntaan, joko passiiviseen tai ajoitettuun de. Epäreiluja hyökkäyksiä, useita elämiä… Minustahan on tullut loppupomo! Jonka heikkoutena on yhä painovoima. Tunnelma on varsin erilainen, jos hävitessäänkin voi nauttia jokaisesta edistysaskeleesta ja mahtipontisista mittelöistä. aina hintansa ja työnsä arvoisia. Bloodborne on selvästi tunnistettavissa Dark Soulsin sukulaiseksi, vaikka taistelua rukattiin kohti aggressiivista hyökkäystä. Kulmia voi kurtistaa myös ahtaissa paikoissa ahdistuvalle kameralle ja tylsästi suunnitelluille, mutta onneksi vapaaehtoisille päättömille vihollisille
Ensinnäkin joitain minipomoja suojaa armeija riviroistoja, mikä alkaa jäytää uusintayrityksissä. Uskon siis harjoittelun kantavan hedelmää. Kaikki avut, kuten omaan tyyliin sopivat buildit, ylilevelöinti, NPC-apu ja summonit yleensäkin, on poistettu. Hämismäinen liikkuminen, kevyt stealth-ninjailu, taistelut rivivihollisia vastaan, salaisuudet, näkymät, hienoa, upeaa, parasta pelaamista aikoihin! Hitaasti ja epävarmasti opin ja etenin. Jos on oppinut, mitä peli yrittää opettaa, taistelu hänen kanssaan on hieno miekkabaletti. Yksinkertaistettuna Sekiron taisteluissa yritän jatkuvan tilanteen sopeutumisen asemasta sieventää taistelun mielellään kahteen liikkeeseen, jotka tehdään kun kohde suorittaa hyökkäyksen X. Spirit Emblemit menevät, mutta pottuja nollasta kahteen ja lähes aina ressukin jää käyttöön. Aika nopeasti minulle tuli perustoivoton tunne. Ikävä kyllä Sekiro näyttää nyt muuttuvan vaiheeseen, jossa palkinto vaikean pomon hakkamisesta on vielä vaikeampi pomo. Parin yrityksen jälkeen päätin, että koska minulla on vaihtoehtoja, tutkin kaiken muun ennen pakkomatsia, maksimoiden kaiken minkä järkevästi voin. On pakko myöntää, että kiusaus antaa tappolupa oli melkein ylittämätön. Ja uudestaan. Pärjään tai en, Sekiro on napannut minut addiktiopuristukseen, mikä on sikäli hyvä, että eihän tätä hieromista muuten kestäisi. Kerran (eilen) melkein onnistuinkin, kunnes panikoiduin siis ihan täysin ja totaalisesti. Näillä alku menee nopeasti ja vaivattomasti. Pitää tulkita mitä on tulossa ja siirtää sormi oikealle napille, ja nopeasti. Kahdesta asiasta en pidä. Puolittain odotin hevosen puolustavan isäntäänsä. Paitsi jos olisin saanut sen läpi, jolloin se olisi toiseksi tai kolmanneksi paras. Toinen yritys oli pitkä matsi, jossa hän pääsi viime vaiheeseen ja kuoli tiedät kyllä mihin. Ja moniosaiset pomot alkavat tuntua yhä huonommalta ratkaisulta.) Totuus Sekiron vaikeudesta on siis meidän kahden välissä. Idea on se, että hoidettuani alun kikkakakkosella, minulla on viimeiseen vaiheeseen melkein täydet resurssit (miinus emblemit). Mutta sähköistävään loppuun taktiikkani ei sovellu ei sitten yhtään. Sekiro on From Softwaren toiseksi huonoin peli. Mutta se vaikeus. Wolf And Cub 0-1 Tästä pääsemme Sekiron kuuluisaan vaikeuteen. Eka matsi meni heti semihyvin, pallo lähti ja toinenkin oli lähellä. Huonoa . Vertailut Soulsborneen ovat turhia, Sekiro on eri sukulinjaa, tiivis, fokusoitu yksinpeli, joka upeasti vangitsee japanilaisen miekkailun vauhdin ja rytmin. Poika totesi että nyt liikkeistä on ymmärrys. Ottihan se egon päälle, kun viikossa pääsin yhtä pitkälle kuin osaava pelaaja illassa, mutta taisin minä tutkia Mustaa Sieluanikin rapeat 140 tuntia ekalla pelikerralla. Tässä vaiheessa kerroin, että taistelun idea on deflektointi. Jo ensimmäiset kenraalit olivat vaikeita, sentään Chained Ogre meni vielä soulahtavalla pelaamisella. Cest la Sekiro. Kyllä, se on selvästi minulle vaikea, todennäköisesti loppua kohti jopa ylittämättömän vaikea. Poika tuhahti, että olisit heti sanonut, ja pieksi Genichiron viimeistä tappoiskua vaille kuolemaan. Kahta päätöntä ja vankilan aavesoturia lukuun ottamatta nitistin kaikki minipomot, joskus taidolla, joskus jollain kikka kakkosella, kerran pari jopa suoraan tekoälyn pätkimiskohtauksella. Minä ja Genichiro Kun palasin Ashinan linnaan, olin Sekiro-termein ylikunnossa: Vitality 16, kurpitsassa täydet 9 siementä. Hyvää + From todistaa osaavansa tehdä pelejä. Genichirolle löysin toimivan kahden liikkeen perustaktiikan, johon lisäsin pari omaa keksintöä. On hauskaa pelata peliä, joka uhkaa tappaa minut joko ketutukseen, turhautumiseen tai sydänkohtaukseen. Kahden, kolmen yrityksen jälkeen on pakko pitää kunnon tauko, koska käteni hakkaavat kilpaa sydämen kanssa. 90 Tuska, turhautuminen, nautinto. Poikani, joka ei ole pelannut Sekiroa, kiinnostui isänsä kärsimyksestä ja halusi kokeilla. Munkinkin jätin vielä kaatamatta, koska se ei olisi juuri hyödyttänyt tulevassa taistelussa. Sillai niin kuin kylmiltään aika kohtuullinen suoritus. Pelin käännekohta on kun onnistuu välikokeessa, jonka pitää Ashinan linnan katolla Genichiro Ashina. Yritykset pärjätä kunniakkaalla miekkailulla päätyivät silti huonosti. Taistelusysteemi on tuore, toimiva ja vaatii taitoa, tai siis reagointinopeutta, selkeästi enemmän kuin Soulsin taistelu, jossa voi täyshaveleissa maata kivikilven suojassa, ennen kuin lämäyttää ötöä lohikäärmeen hampaalla. Yllättävän nopeasti, muutamassa matsissa, saavutin kohtalaisen menestyksen, joskin hinta oli jokseenkin kaikki potut ja ressu kanssa. Kun osa pomoista saisi täyden resetin asemasta jäädä toiseen muotoonsa, se neutraloisi Sekiron ehdottomasti rasittavimman jutun, turhan toiston pelissä joka perustuu pomon liikkeiden opetteluun. Yrityksiä on vielä sen verran vähän, ettei Dragon Rot edes ole aktivoitunut. 21 105319_.indd 21 29.4.2019 17.31.52. Selostin kontrollit. Totuus Sekirosta itsestään on, että se on moderni klassikko. Esimerkiksi taistelu, jossa joudun valitsemaan hypyn tai väistön tai mikiritorjunnan avulla, ovat minulle vaikeita. Hienoa työtä, From! Miehen mitta Ninun pelitaitoni venytetään Sekirossa äärimmilleen ja sen yli. Kuolema taivaalta No en varmasti lopeta. Näin löysin ne muutamat vähän vaikeammat kurpitsansiemenet ja rukousnauhan helmet. Grindasin skillejä, (tuhlaten pojoja muutamaan selvään ohariin) ja tietysti tsekkasin Tubesta vihjevideoita. Kun härkä ja hevonen ovat enää pahaa unta, Sekiroon avautui vaihe, jossa reittejä ja tutkittavaa sekä hutkittavaa riitti todella paljon. Jonkin verran turhaa toistoa. Ongelmani on se, että otan pomomatsit aika raskaasti. Aloitin tietoisen GitGud-harjoittelun, jossa pyrin pieksemään Genichiron vain lyönneillä, torjunnoilla ja deflectoinilla. (Tämän osuuden kirjoittamisen jälkeen menin kotiin, käynnistin Sekiron, tapoin Genichiron ensimmäisellä yrityksellä, kuolematta kertaakaan, kahdella putelilla, ilman combat skillejä, vain hakkaamalla tätä miekalla, niukasti torjuen ja väistellen. Ja sen hyppelyjutun ajoitus on minulle ylivoimainen
Liekö syynä suomalaisuus, mutta inhasti vaikertavien friikkereiden kansoittama, rankkasateen ja navakan tuulen piiskaama öinen metsä on hyytävä paikka, varsinkin kun päälle ynnätään vielä Twin Peaks -muistojeni synnyttämä havupuupelko. Deacon on prätkäjätkä, mutta niin on melkein jokainen muutkin. Pääjuonta tietysti pätkitään geneeristen henkilöiden geneerisillä lisätehtävillä. Autojen raatoja lojuu siellä sun täällä, mutta yksikään niistä ei ole ajokunnossa. Deacon St Johnin selviytymistarina sijoittuu lähitulevaisuuden apokalyptiseen villiin länteen, tarkemmin sanoen jonnekin luonnonkauniin Oregonin metsäisille takamaille. Ketterästi eteenpäin röpöttelevä prätkä kuluttaa bensaa ja kolhutkin pitää korjata tai muuten mopo ei pian kulje mihinkään. Peli-Mad Maxin tavoin Deacon menettää komean seikkailupyöränsä heti alussa, joten ei muuta kuin jämächopperia virittämään. Pelin sankari Darr... No, ajokki kun on liikkuva, usein myös ainoa tallennuspiste vaarallisessa maailmassa. John oli onnellinen prätkäjätkä Mongrels MC -kerhossa. Paitsi että Days Gonen viholliset eivät ole hitaasti vaeltelevia eläviä kuolleita, vaan nopeita, petomaisten vaistojen ajamia friikkereitä, joiden lähin elokuvallinen vastine on 28 päivää myöhemmin. Miksen hylkää mokomaa rotiskoa ojanpenkkaan. Deacon väkertää varsijousen vasamia, terveys-cocktaileja ja vähemmän terveellisiä molotovin cocktaileja, kaikenlaista kulutustavaraa, kätevästi suoraan pyöreän ase-/varustevalikon alavalikoista, jos kaikki osat on kerätty. M enneet päivät ovat monta kertaa siirtyneet tuleviin päiviin, mutta nyt ne ovat viimeinkin koittaneet, ja ne ovat taas lopun päiviä. Maratuunari Rakennuksissa, mailla ja mannuilla kerätään, lootataan ja craftataan niin maan perusteellisesti. Deacon St. Käyttökelpoista roinaa on aina riittävästi käsillä, kunhan viitsii vähän katsella ympärilleen ja loottaa ruumiit. Teknisesti mennään aivan RD-R2-droidin korkealle hilaaman riman tuntumassa, loistavat sääefektit saattavat olla jopa parempia. Vaikka Days Gone on muuten visuaalisesti lähinnä perushyvä, sen monipuoliset metsämiljööt ovat suorastaan erinomaisia. Selviytymiseepoksissa ympäristöt näyttelevät tyypillisesti yhtä pääosaa. Kun epidemia iski, hän näki rakkaan vaimonsa Sarahin viimeisen kerran helikopterissa matkalla mahdolliseen turvapaikkaan. Eivät ne ahtailla metsäpoluilla ja tukkoisissa tunneleissa ja silloilla kovin käteviä olisikaan. Kykyluokkia ovat tuliaseet ja survival, sekä lähitaistelu, jota itse suoYLI FRIIKKERIN AJAA PYÖRÄ KIIKKERIN Arvosteltu: PS4 SIE Bend Studio / Sony Moninpeli: Ei Versio: 1.03 Ikäraja: 18 22 104471_.indd 22 29.4.2019 18.00.39. Days Gonen peilikuvassa liikkuu State of Decayn, parin vuoden takaisen Mad Maxin ja jopa Red Dead Redemptionin varjoja, eikä sekoitus ole lainkaan hassumpi. Pelkistetyt hakusanat Days Gonelle olisivat moderni toimintaroolipeli ja survival-seikkailu, mikä tarkoittaa avointa maailmaa, jossa ammutaan, mätkitään ja askarrellaan. Tämän faktan varmentamisesta peli saakin selkärankansa. Tai niiden lakimiehen. Kiipeiltävän näköisten ja korkuisten paikkojen päälle ei etenkään luonnossa aina pääse, mutta muuten etsinnät sujuvat hyvin. Globaali epidemia deletoi suurimman osan ihmiskuntaa ja henkiin jääneistä suurin osa alkaa larpata Walking Deadia. Kaksipyöräiseen ostettavien osien ohella kokemustasoilla päivitetään kaksijalkaista sankaria. Se motivoi kummasti pyörästä huolehtimiseen. Eivät siis zombeja, ehei. Petri Heikkinen Kun sankarimiehen nimi alkaa D:llä, hänen allaan on moottoripyörä ja selässään varsijousi, ei ihme, jos hän joutuu Walking Deadin tappolistalle
Puukko takaraivoon takaapäin on yleensä siistein tapa niiden eliminointiin, mutta ilman rauhallista tilannearviota se saattaa jäädä aikomukseksi. 23 104471_.indd 23 29.4.2019 18.00.54. Pelin yksityiskohtaisissa miljöissä etenkin pimeässä ja/tai sateessa liikkeen havaitseminen on vaikeaa. Mutta mihin jäi oksentava, räjähtävä läski. Freaking Bad Ghoulimaiset friikkerit jakautuvat useisiin alalajeihin. Onneksi kiikarilNyt pakoon, piru vie, pakoon! Friikkerien korvista maksetaan tapporahaa. sin alussa. Kylmä teräs ei kuluta luoteja ja friikkerien nopeat tapot vaativat hädässä vaikeita pääosumia. Tai no, oikeastaan ne taitavat hävitä nopeasti itsekseen. Swarmerit ovat peruskauraa, Screamerit ovat hälytyslaitteita ja Breakerit se ylivahva, vaikeasti tapettava lajike. Tuunattavat lyömäaseetkin kuluvat, mutta niiden saatavuus on rakennetussa ympäristössä hyvä ja tappituntumalta tappo on varmempi. Friikkerit eivät ainakaan vaikuta olevan vahvempia yöllä, mutta niitä liikkuu silloin huomattavasti enemmän. Bonusta siitä, että mukana on ihanan epämiellyttävästi lapsia, nämä ryömivät newtit hyppäävät kimppuun pääasiassa katoilta ja muilta korkeilta paikoilta. Tämä onkin vähän isompi. Viholliset näkevät pitkälle, mutta eivät puskien läpi. Lisäksi ammuskelu houkuttelee huomaamatta jääneet friikkerit paikalle
Väijytykset ovat periaatteessa vältettävissä, jos on varovainen, mutta kuka sitä nyt aina jaksaa. Asejengit taistelevat friikkereitä organisoidummin, hälytyksiä, etsintöjä, koukkauksia ja räjähteitä säästelemättä, mutta pyssymiesten ryhmäkoko on onneksi pienempi. Eihän siinä ole mitään ennen näkemätöntä, päinvastoin, mutta se tekee kaiken teknistaiteellisesti ihan tarpeeksi taitavasti. Joskus tien yli on vedetty vaijeri ja kun veijari kaatuu, taas muutama kaveri hyökkää. Automatisoitu tehtävien valinta pitää juonen kuvioissa mukana, peli ei rapaudu sivuasioissa rypemiseksi, ellei sitä välttämättä halua. Monipuolisinta vapaaehtoistyötä ovat NERO:n hylättyihin tarkistuspisteisiin murtautumiset. Säästin parhaan viimeiseksi: Days Gonen oma nimikko-ominaisuus ovat kylmäävät laumat, hordet tai Days Gonen kielellä swarmit. Huonoa . Hengenmeno tietää paluuta pyörän viereen ja tuoreimpaan tallennukseen. Ai niin, tietysti miljöö ja ajankohta kannattaa tuumailla etukäteen. DAYS GONE la voi merkata vihollisia, jolloin niiden päälle jää kirkas statussymboli. Toisinaan motskarilla ajetaan takaa pienempiä häiriköitä, kolaroidaan ne nurin ja otetaan kiinni hengissä. Ennen uusien alueiden roistoleirien eliminointia Deacon joutuu silloin tällöin yllättäviin väijytyksiin. Kun reppu on täynnä pommeja, tehokkaita tuliaseita ja niille ammuksia, niin tsäänssit ovat mahdollisuuksia. Tärkeissä tarinatehtävissä on jopa omia tarkistuspisteitä. Kyllä avoimeen maailmaan vielä avoimen maailman pelejä mahtuu! Miten voisinkaan unohtaa huutavat, sitkeästi takaa-ajavat friikkerilaumat. Vihollisten lajista ja laadusta riippumatta taisteleminen on harvoin monotonista tai helposti ennakoitavaa, sillä taistelumaastot ovat vaihtelevia. Brutaalia käsikähmää. Tehtävät antavat leirikohtaisia kokemuspisteitä, jotka avaavat leirien kauppoihin uusia aseita ja varusteita. Puukko kurkkuun takaapäin aiheuttaa vähiten hämminkiä. Edes zombikalypsi ei saa ihmisiä puhaltamaan samaan hiileen, joten poikkiteloin asettuvat myös erilaiset aseistautuneet ryhmät. Gepsi vie onneksi vain tehtäväalueen tuntumaan, ei suoraan maaliin asti. Vanhan vallan jäänteitä edustavat juonitehtävissä esiintyvät National Emergency Response Organizationin, NEROn, tutkijat, joita suojelevia ammattisotilaita ei voi lainkaan tappaa. Niiden kohtaaminen on kyllä ollut yksi kuluvan pelivuoteni kohokohdista. Räväkkää tulitaistelua. Muista myös panostaa Deaconin staminaan, että mies jaksaa juosta. Ihmisilkiöt kuvataan tietysti väkivaltaisiksi murhaajiksi ja raiskaajiksi, jotta tunnontuskat ihmiskalloja halkoessa eivät ole suuret. Selviytyjien leirit tarjoavat vapaaehtoisia tehtäviä, joissa yleensä hyökätään roistoryhmien leireihin tai poltetaan friikkerien pesiä. Minun iloista positiivisuuttani se ei lannista, tykkään Days Gonen avoimen maailman zombisurvivalista, enkä keksi siitä mitään peli-iloani himmentävää harminaihetta. Friikkereiden välttelyn ja tappamisen ohella NERO-pisteissä katkotaan friikkereitä houkuttelevien kaiuttimien piuhoja, tankataan generaattori ja asennetaan sulakkeita. Ja ihminen on ihmiselle aina susi. Yksin ne vielä menevät, mutta laumat ovat sydäntä kylmäävästi möliseviä todellisia kannibaalilaumoja, eivät vain muutaman hassun hortoilijan ryhmiä. Friikkerit ja eläimet eivät ole kenenkään kavereita, mitä toisinaan hyödynsin houkuttelemalla ryhmät toistensa kimppuun. Juonitehtävillä on joskus keinotekoisia aluerajoituksia, mutta ei se minua juuri vaivannut. Salavihkaista hiiviskelyä. Kiipeily ei onnistu jokaiseen kiipeiltävän näköiseen paikkaan. 24 104471_.indd 24 29.4.2019 18.01.02. Friikkerit eivät ole Deaconin ainoita vihollisia. 80 Monipuolinen mutta tavanomainen selviytymisseikkailu avoimessa maailmassa, jossa ”zombit” muodostavat todella suuria laumoja. Nerokasta toimintaa Kuka välittää vaimostaan, jos pääsee etsimään jonkun randomin hukkaamaa MP3-soitinta. Ne kun eivät mene hapoille ja huohota parin sadan metrin sprintin jälkeen. Jopa juoksupoikailu pysyy vaihtelevan ja arvaamattoman ympäristön ansiosta suhteellisen kiinnostavana. Jos haluat kiertää vihujen taakse, siitä vain, kunhan muistat, että he saattavat tehdä saman. Näistä ulkoisesti friikkereitä apinoivien ripperien kuolemankultti on raain ja hulluin. Maanteillä päivystää snipuja ja osuman jälkeen lähistöltä hyökkää muutama heppu aseet ojossa kimppuun. Days Gonessa survivalin henki on vahva, mutta ei niin vahva että kuolema olisi pysyvä. Myös suurpedot ovat saaneet friikkeriviruksesta tartunnan, kookas karhu onkin paha yksittäinen vastus. Koska sheivasin usein ja lähellä kohdetta, en menettänyt tötöilyssä juuri mitään. Operaation palkinnoksi tarjotaan Deaconin ominaisuuksia pysyvästi parantava NERO-ruiske. Hyökätessään raivoisasti mölisevät laumat ovat lyötävissä, mutta ei missään nimessä reteästi takki auki lonkalta ampumalla. Se että ne juoksevat, tekee niistä laumoina vielä pelottavampia, koska kirkuvalta massalta ei itse pysty juoksemaan pakoon. Ilkein näkemäni arvostelu vertaa Days Gonea ekaan Watchdogsiin, eli vastenmielinen päähenkilö seikkailee avoimessa maailmassa täynnä tylsää tekemistä. Kaikki käy, useimmiten jopa tässä järjestyksessä, kun homma valuu vähitellen reisille. Hyvää + Zombilaumat ovat viimein kunnon laumoja. Laumojen ydinryhmiin näyttäisi kuuluvan ainakin runsaat viisikymmentä friikkeriä, mitä kuvista jälkikäteen laskin
25 105838_.indd 25 29.4.2019 17.24.07. AJ ei ole avuton untuvikko, vaan hän pyörittelee jo ensimmäisessä kohtauksessa revolveria ja saa toisessa käsiinsä veitsen. Sai olla aikamoinen kivisydän, jos Clementinen ja Leen tarina ei onnistunut koskettamaan. V iime syksynä minulta tipahti purkka suusta, kun kuulin Telltale Gamesin olevan suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Onneksi olin sentään osittain väärässä. Uuteen maailmaan syntyOH MY DARLIN ’ CLEMENTINE Arvosteltu: Xbox One Saatavilla: PS4, PC, Switch Telltale Games / Skybound Games Versio: Myynti Moninpeli: Ei Ikäraja: 18 Kalmot kohtaavat voittajansa. Kuoleman kielissä viruva Telltale Games raahustaa viimeisillä voimillaan maaliin. Telltalen pudotus on ollut nopea ja raju, sillä vuonna 2012 julkaistu Walking Deadin ykköskausi oli hieno menestystarina. Kirkman on Walking Dead -sarjakuvan luoja ja mitä ilmeisimmin myös peliversio on hänen sydäntään lähellä. Sekä kriitikot että pelaajat tykkäsivät ja viiteen episodiin pilkottua seikkailua myytiin yli 30 miljoonaa jaksoa. Vuosien vieriessä roolit ovat muuttuneet: aiemmin Clem on joutunut nojaamaan muiden apuun, nyt hän on vastuussa alakouluikäisen lapsen hyvinvoinnista. Kenny on myös traagisuudessaan omaa luokkaansa. Oma lukunsa on Kenny, joka vuoron perään ärsyttää ja huvittaa. Menestys oli ansaittua, sillä ensimmäisen kauden käsikirjoitus oli erinomainen. THE WALKING DEAD – THE FINAL SEASON Markus Lukkarinen Nimi on enne. Michonne-spino n ja keskinkertaisen kolmoskauden jälkeen pajatso näytti kuitenkin aika tyhjältä. Osa Telltalen käsikirjoitustiimistä otti debyytin jälkeen hatkat, eikä Walkkarien kakkoskausi yltänyt aivan ykkösen timanttiselle tasolle. Myös Walking Deadien dialogi on luontevaa, mikä antaa hahmoille syvyyttä ja persoonallisuutta. Odotukseni tarinan päätökselle olivat korkeintaan maltilliset, sillä ajattelin jo nähneeni kaikki Telltalen temput. Minua ei yllätä mikään, tarina ei mene enää tunteisiin ja Clementine vaipuu kaikessa hiljaisuudessa unholaan. Telltale antoi potkut 225 työntekijälle, jäljelle jäi vain 25 ihmisen ydinporukka, joka viimeisteli kolme viimeistä jaksoa. Huhut huonosta työilmapiiristä ja kehnosta yrityskulttuurista olivat velloneet jo vuosia, mutta silti järkytyin, kun yritys ilmoitti The Walking Deadin viimeisen kauden olevan vaarassa jäädä yhden jakson mittaiseksi. Onneksi Skybound Gamesin ja sen perustajan Robert Kirkmanin taloudelliset satsaukset mahdollistivat loppujaksojen julkaisun. Kauden huipennus oli kuitenkin mieleenpainuva ja pelisarjan tulevaisuus näytti edelleen hyvältä. Viimeisen kauden keskiössä ovat nyt myöhäisteini-ikäinen Clementine ja hänen holhokkinsa Alvin Junior. Joukossa on ainakin yhdet tutut kasvot. Aika nopeasti näkee, kuka on hyvis ja kuka pahis. Yhteenotto kuutamon valossa. Kamalat kalmot Walking Deadin suurin voima on piillyt aina sen hahmoissa. Ja nyt on AJ:n vuoro ryömiä ahtaista aukoista kohti tuntematonta. AJ on kasvanut vauvasta asti kaaoksen keskellä, hänelle kävelevät kuolleet ovat arkipäivää. Parhaimpiin hahmoihin, kuten Leehen ja Clementineen, suorastaan kiintyy ja joitain hahmoja inhoaa täydestä sydämestään. Jälki oli rumaa
Ruokaa ei ole koskaan riittävästi, kaupungit ja metsät ovat täyttyneet kävelevistä kalmoista ja kanssaihmisiin ei voi luottaa. Ryhmään kohdistuu uhka myös ulkopuolelta. Clementinesta on kasvanut luontainen johtaja. Ulkopuolista uhkaa vastaan on taisteltava ja omat joukot koottava. Aika levähtää. Mitch & Willy, ketä kiinnostaa. Clemin ohjeet ja toiminta muokkaavat AJ:n persoonaa. Clementine ja AJ yhteispotretissa. Maailma ei ole täysin lohduton, välillä Clem ja Violet tuijottelevat kaikessa rauhassa tähtitaivasGood old times. Ongelmallista on myös se, että osa hahmoista on täysin mitäänsanomattomia. Tarinoita elämästä ja kuolemasta Rauhallisia hetkiä ja räjähtävää toimintaa annostellaan sopivassa suhteessa. Läheltä piti -tilanne ratkeaa tuntemattomien teinien avulla ja kohta kaksikko muuttaa asumaan nuorten kommuuniin. THE WALKING DEAD – THE FINAL SEASON 26 105838_.indd 26 29.4.2019 15.59.00. Hurja joukko. Kaikista pahin demoni on epätoivo. Pian ryhmän sisäiset jännitteet läikkyvät yli ja nuorten kädet tahriintuvat vereen. Potki zombilta jalat alta ja ammu sitä päähän, siinä oppiaineen 101-kurssi pähkinänkuoressa. Kosto on suloinen. Monet antavat periksi lohduttomassa maailmassa ja päätyvät zombin ruoaksi. neet ovat joutuneet kovettamaan itsensä pienestä pitäen. Kukaan ei pysy viattomana ja kaikkien kädet tahriintuvat ennemmin tai myöhemmin. Pahisten johtaja ja tämän kakkosmies Abel ovat sentään riittävän inhottavia. Ensin vaelletaan yksin, sitten päästään sisään uuteen ryhmään. Tervetuloa Ericsonin sisäoppilaitokseen Clem ja AJ yrittävät pärjätä kahdestaan, mutta eihän siitä mitään tule elävien kuolleiden kansoittamassa maailmassa. Clementine ja AJ joutuvat pahaan välikäteen, eikä mikään ratkaisu tunnu hyvältä. Zombikuiskaaja-James on hahmokavalkadin kiinnostavimmasta päästä, myös Violetissa on särmää, muuten oma ryhmä jättää kylmäksi. Pian alkavat ongelmat ja sisäiset ristiriidat pakottavat hahmot liikekannalle. Tärkein kuitenkin pelittää, sillä Clementine ja AJ on toimiva parivaljakko. Mutta missä menee selviytymisen ja sadismin välinen raja. Clem ottaa ryhmässä roolia ja toimii samalla kasvattajana, samaan tapaan kuin Lee teki ykköskaudella. Ainoa pakollinen aine zombiapokalypsin jälkeisessä todellisuudessa on selviytymisoppi. Käsikirjoitus on taattua Telltale-laatua, mutta juonikoukerot ovat turhan tuttuja. Elossapysyminen on jatkuvaa kamppailua. Muuten holhokki saattaa jäätyä huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Oi onnea ja iloa, äkkiä Clemillä ja AJ:lla on edessään ruokaa, ympärillä turvalliset seinät ja vieressä uusia ystäviä. James, mitä sinulla on naamallasi. Kaikki hyvin, loppu hyvin. Lasta ei voi jättää oman onnensa nojaan ja kasvatusohjeiden on oltava selkeitä, toisaalta apurattaat on uskallettava irrottaa ajoissa. Jopa yksittäiset kohtaukset, kuten Abelin kuulustelu, muistuttavat Telltalen aiemmista peleistä. Ei tietenkään, Walking Deadin maailmassa auvoa ei kestä koskaan kauan. Niin kylmäksi, että en ryhtynyt teiniromanssiin, vaikka siihen olisi selkeästi ollut mahdollisuus
Toinen mieleenpainuva hetki on Jamesin isännöimä retki zombifarmille. Viimeinen kausi on tunteiden vuoristorataa. Avainkohdissa tehdyt valinnat konkretisoituvat viimeisen jakson lopussa. ta ja juttelevat elämästä. Koin pahimman aallonpohjan toisen episodin aikana ja olin varma, että tarina ei kanna loppuun asti. Maalaukselliset maisemat luovat kontrastia hurmeiseen väkivaltaan ja värimaailma on sopivan hillitty. Kohti parempaa tulevaisuutta. Clementinen tarina saa ansaitsemansa päätöksen, mieli täyttyy lämpimistä tunteista ja muistoista. Äkkikuolemia on jonkin verran, etenkin viimeisessä jaksossa. Hyvää + Tarina menee tunteisiin, loppu on onnistunut. Jokainen episodi huipentuu korkean panoksen päätöksiin, jotka on tehtävä ripeästi. Lähinnä päätökset liittyvät siihen, kenen kanssa Clementine ystävystyy ja miten syväksi ystävyys lopulta muuttuu. Tätä pelaaminen on parhaimmillaan. 82 Walking Deadin viimeinen kausi on tunteiden vuoristorataa. Hahmot toimivat pääosin uskottavasti, mutta minun järkeeni ei mahdu se, että Clementine lähetetään ilman asetta zombeja kuhisevaan huoneeseen. Toimintakohtauksia on aiempaa enemmän. En myöskään uskonut, että AJ on riittävän kokonainen hahmo. Zombeja teilataan lähitaistelussa ja jousella, myös ympäristön ansoja voi käyttää hyväksi. Myös ääninäyttelijät tekevät kelpo työtä alusta loppuun. Nuija ja tosinuija. Ympäristöjä pääsee tutkimaan ja kavereille voi jutella, lisäksi mukaan on ujutettu keräilyesineitä. Epätasaiset episodit, tarinankerronta takkuaa ajoittain. Tuntuu oudolta napata seinältä sisäoppilaitoksen viiri takataskuun, kun on menossa kuulustelemaan pahista. Interaktiivinen taideteos Sarjakuvamainen ulkoasu toimii hyvin ja hahmoissa on riittävästi ilmeikkyyttä. Kuvakulma on liimattu tiukasti Clementinen selkään ja oikeaa pelattavaa on varsin niukasti. Herran musiikit virittävät tunnelman kerta toisensa jälkeen juuri oikeanlaiseksi. Väkivalta on brutaalia: nappi otsaan ja puukko päähän on Walking Deadin peruskuvastoa, mikä ei tarinan loppupuolella edes hätkähdytä. Olin väärässä, sillä viimeinen jakso osuu lähes napakymppiin. Telltalen luottosäveltäjälle Jared Emerson-Johnsonille on pakko antaa kehuja. Seikkailu haarautuu muutamissa kohdissa, joten kaikkea ei näe yhdellä pelikerralla. 27 105838_.indd 27 29.4.2019 15.59.09. Luottaisitko mieheen, jolla on mullet. Painajaiset riivaavat Clementinea. Tunsin oikeasti helpotusta, kun pääsin kilauttamaan tuulikelloja. Koko seikkailun aikana kuolin kymmenisen kertaa, mikä on yhtä paljon kuin aiemmissa Walkkareissa yhteensä. Kasvoilta voi lukea sen, mitä ei sanota ääneen. Walking Deadin maailma on kauniin kauhistuttava. Seikkailu saa ansaitsemansa päätöksen. Silmäkulmassa kimmeltää ja loppu on katkeransuloinen. Huonoa . Olen nähnyt liian paljon kuolemaa ja karuja kohtaloita. Taistelua on huomattavasti enemmän kuin aiemmissa osissa, eikä tappelu ole pelkkää reaktionäpyttelyä. Vesisilmäiset zombit eivät ole pelottavia, mutta laumoissa ne ovat riittävän uhkaavia
Ampuminen vaatii vakaata kättä, varsinkin kun kimppuun syöksyy useampi vihulainen. Miekka ja kypärä tulivat vasta seuraavina. Vastustajaan lukittuminen on erityisen tärkeää tuliaseiden, jousien ja magian käytössä. Kartalla näkyvät tärkeimmät maamerkit ja npc-hahmot, oman hahmon tai tehtävien sijaintia ei sen sijaan paljasteta. Väistöt onnistuvat näppärämmin, stamina palautuu nopeammin ja sivuttaisliike on sulavampaa. S iis kun tahtoisin jäädä, mutta kylätie on kuuma. Outward on kaikki, mitä tarvitsen. Passiiviset kyvyt parantavat hahmon kestävyyttä ja magiaa, aktiiviset kyvyt vaativat yleensä tietynlaisen aseen tai taian käyttöä. Rinkka onkin syytä heivata taistelujen ajaksi. Ja riskeerattava jälleen kaikki. Etenen hämärässä hapuilevin askelin, sitten huomaan pimeydessä kiiluvat silmät. On nuoltava haavansa, täytettävä mahansa ja matkustettava uudelleen tappion tyyssijoille. Tervetuloa Auraihin. Avaan vähän tärisevin käsin kotikyläni portit. Yritän taistella, en pärjää, panikoin ja pakenen henkeni edestä. Suden purema voi aiheuttaa häijyn infektion, pakkasessa vilustuu ja raaka liha sekoittaa suoliston. Huokaisin helpotuksesta, kun pääsin leiriytymään pitkän taivalluksen jälkeen lämpimään telttaan ja löysin rosvoleiristä uuden talvitakin. Tappion uhatessa on usein järkevintä juosta karkuun. Outward on toisinaan suorastaan liian realistinen. Onko siinä sielukas taistelu. Luolastoissa karttaa ei pysty edes käyttämään. Mittelöihin saa etulyöntiaseman, jos malttaa ansoittaa maastoa ja hiipiä vihollisten kimppuun selkäpuolelta. Taikojen oppiminen ei ole ilmaista. Pieni on kaunista Pieni budjetti näkyy silmäkarkin määrässä. Tarinassa ei ole jumalvoimaista sankaria, on vain velkaansa maksava mattimeikäläinen, joka yrittää selvitä karussa maailmassa. Kun suuntasin ensimmäistä kertaa maastoon, varustelistani tärkeimpiä hankintoja olivat riittävän suuri reppu, lämmin makuupussi, kattila, vesileili, lyhty ja tulentekotarpeet. 28 106171_.indd 28 29.4.2019 18.52.25. Onneton pelaaja heitetään Auraihin ilman apupyöriä. Reppu on mielenkiintoinen osa pelimekaniikkaa. Vihollisten nitistämisestä ei saa kokemusta, mutta ne tiputtavat yleensä jotain hyödyllistä. Evasion shot esimerkiksi sinkauttaa hahmon taaksepäin ja ampuu vastustajaan hidastavan nuolen. Ratkaisu on mainio ja sopii Outwardin henkeen täydellisesti. Mutta susi on ihmistä nopeampi. Tämäkin kertoo repun merkityksestä. Kädessäni on mitätön tikari, jonka käyttöä en hallitse. En puhu tietenkään kokemuksesta. Mitään ei saa ilmaiseksi, kaiken eteen pitää nähdä vaivaa. Kamppailun kannalta kriittiset esineet kannattaa säilyttää hahmon taskussa, sillä on turhauttavaa huomata kesken taistelun parannuspullon jääneen reppuun. Mielenkiintoista on myös se, että Outwardissa ei voi kuolla. Valuuttaa tarvitaan parempien varusteiden haalimisen lisäksi taitojen oppimiseen. Ilmainen vinkki: vesi ja öljy sopivat hyvin yhteen. Poimin yksittäiset vastustajat jousella, joukkotaisteluissa turvauduin luottonuijaani. Arvostan vuosi vuodelta enemmän omaperäisyyttä ja tuoreita ideoita. Pienenä myönnytyksenä kompassi näyttää kuitenkin ilmansuunnan ja maahan heitetyn repun sijainnin. Kannattaa opetella myös kokkaamaan, sillä kunnon pöperöt täyttävät vatsan ja antavat vastustuskykyä tauteja vastaan. Epäonnistumista ei voi kuitenkaan kuitata quick load -mahtiloitsulla, sillä peli tallentuu jatkuvasti automaattisesti. Kun paukut loppuvat, liikkuminen menee mateluksi ja alter ego on helppo lyödä kanveesiin. Markus Lukkarinen En käänny enää sisäänpäin, avaan sydämeni maailmalle. On paljon helpompi samaistua Jack Blackiin kuin Brad Pittiin. Kun pelaaja rusikoidaan tajuttomaksi, hahmo herää jostain lähistöltä, kuten maantierosvojen orjaleiristä. Olen pakannut reppuuni makuupussin, juomaa ja kuivalihaa. Tämä pätee myös taisteluun, jonka kankeudessa on kummallista vetovoimaa. Jos haluaa tulla huippumaagiksi, joutuu uhraamaan terveyttään ja kestävyyttään. Stamina on kamppailuissa avainroolissa: niin pitkään kuin kestävyyttä piisaa, hahmo jaksaa lyödä iskusarjaa ja torjua vastustajan iskuja. Hahmomalleja ei ole kovin montaa ja MATKA TUNTEMATTOMAAN Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One, PS4 Nine Dots Studio / DeepSilver Versio: arvostelu Suositus: Intel Core i5-2400, 8 Gt muistia, GeForce GTX 960 Testattu: Intel Core i7-6700K 4,0 GHz, 16 Gt, GeForce GTX 1080, Windows 7 Moninpeli: 2 samalla koneella tai verkossa Ikäraja: 18 Elämää maailman reunalla. Kuuma soppa ja maustetee palauttivat voimani ja jatkoin matkaa. Mitä isompi kantamus pelaajalla on selässään, sitä vaivalloisemmin hahmo liikkuu. Seikkailunnälkä Outward ei ole voimafantasiaa vaan pikemminkin selviytymisseikkailu. Pikamatkustaminen ja ratsastaminen ovat Auraissa tuntemattomia käsitteitä, jokaiseen retkeen on valmistauduttava huolellisesti. Varustautuminen on tärkeää, sillä luonto on armoton. Pelihahmon taskuihin mahtuu vain muutama tavara, loput kamat sullotaan reppuun. Villieläinten nahoista on helppo pyöräyttää uudet nahkapöksyt ja epäkuolleen silmiä voi hyödyntää alkemiassa. En ollut kuullut Nine Dots Studiosta sanaakaan ennen Outwardia, mutta roolipelistä ennakkoon tihkuneet tiedot herättivät uteliaisuuteni. Pari ilmaista iskua voivat olla ero elämän ja kuoleman välillä. Vaikka taistelumekaniikat eivät loista hienouksilla, kaikki toimii riittävän hyvin. Alkemia on kätevä tapa tienata rahaa etenkin seikkailun alkuvaiheissa. Sudet raatelevat minut vain henkihieveriin, joten onnistun raahautumaan viimeisillä voimillani takaisin kylään. Kun yksi ovi avautuu, toinen sulkeutuu: taikuri ei voi olla maailman paras lähitaistelija
Lämmin teltta ja sopat tulilla, päivä ei voisi paremmin alkaa. Horisontissa siintävä linnake kutkuttaa mielikuvitusta ja täyttää pään kysymyksillä. 29 106171_.indd 29 29.4.2019 18.52.41. Luottaisitko tähän otukseen. Pääjuonessa on kolme erillistä lankaa, joista pitää valita yksi. omasta hahmostani tuli melkoinen rupinaama, vaikka yritin tehdä siitä ihmisen näköisen. Sepän valikoima on riittävä, käteisvarani eivät. Vaikka samat biisit toistuvat hieman liian usein, lurituksia kuuntelee mielellään. Tehtäviä ja npchahmoja voisi olla enemmän. Yhteistyön tärkeimpiä etuja on mahdollisuus virvoittaa taintunut toveri takaisin taistelukuntoon. Olen vihdoin valmis kohtaamaan maailman. Luonto on kuitenkin mallinnettu komeasti ja kenttien teemoissa on kivasti vaihtelua. 83 Outward on alkuvuoden suurimpia positiivisia yllätyksiä. Näissä maisemissa sielu lepää. Äänimaailma toimii muuten oivallisesti, mutta kamppailujen tuoksinassa kuultavat epämääräiset kilahdukset ja älähdykset särähtävät hieman korvaan. Epäonnistumisten jälkeen ensin ärsyttää, sitten harmittaa, lopulta tapahtuu kasvamista ja pääsin kokemaan onnistumisen tunteita. Haukkasin liian suuren palasen. Outward muistuttaa monessa mielessä Piranha Bytesin pelejä, etenkin Gothiceja. Pikaisen testisession perusteella verkkomoninpeli toimii teknisesti asiallisesti. Uudelleenpeluuarvoa on siis mukavasti. Minkälaisia vastustajia kohtaan tällä kertaa, olenko varustautunut riittävän hyvin, selviänkö keikasta hengissä. Aurai ei ole suuren suuri, mutta maamerkkejä ja tutkittavia luolastoja on riittävästi. Outward on rosoinen ja epätäydellinen, mutta ainakin tämä roolipeli aiheuttaa suuria tunteita. Pelaajaa ei aliarvioida. Sivuduunit ovat varsin perinteistä kauraa: nouda luolastosta kilpi, tapa hirviö x ja toimita tavara paikkaan y. Roolipelissä on rosoista charmia. Hyvää + Outward vaatii paljon, mutta antaa enemmän. Huonoa . Etenkin talvisissa maisemissa on jotain maagista. Ehkä se johtuu pohjoissuomalaisuudestani. Cooppaaminen onnistuu joko samalta sohvalta tai verkon yli. En tuntenut armoa, vaan annoin pasifistirosmoille isän kädestä. Ja parasta on se, että tutkimusmatkoissa uusille alueille on todellista vaaran tuntua. NPC-hahmoja on aika vähän, eikä dialogin tai ääninäyttelyn määrä huimaa päätä. Hengähdä hetki, ota iisimmin cityssä. Kerran vastustaja jäi jumiin seinään ja pääsin paukuttamaan vapaalyöntejä otuksen selkään, toisella kertaa kimppuuni iskeytynyt rosvojoukko tyytyi pelkkään blokkaamiseen. Julmassa maailmassa ei tarvitse seikkailla yksin, vaan karkeloihin voi ottaa mukaan kaverin. Roolipeli on riisuttu kaikesta turhasta, eikä se pitele pelaajaa kädestä missään vaiheessa. Yhdistä pisteet Nine Dots Studion pieni tiimi on tehnyt mainiota työtä. Vuodatin verta ja kyyneliä, epäonnistumiset tekivät minusta miehen. Harmillisena juttuna vain session isännän edistyminen tallentuu. Tahkottavaa riittää kymmeniksi tunneiksi. Aloituskynnys on melkoinen ja haaste tuntuu aluksi suorastaan epäreilulta, mutta kun maailmaan pääsee pikkuhiljaa paremmin sisälle, pelaaminen muuttuu yhä nautinnollisemmaksi. Matkustaminen on vaivalloista, taskuun ei kerry missään vaiheessa hirmuista omaisuutta, eikä protagonisti ole, ainakaan minun käsissäni, kaiken tieltään tappava puolijumala. Hienojen maisemien lisäksi tunnelmaa luovat hyvät klassiset musiikit. Täysin bugivapaa kokemus ei ole
Mutanttikarju Borminin ja viha-ankka Duxin sanailu on alusta asti aidosti hauskaa ja hyvin kirjoitettua, ja matkan varrella seurueeseen liittyvät sekä karvaisemmat että ihmismäisemmät mutanttiäänet tuovat oman sävynsä kuoroon. Joskus häiritsee, ettei kulloisestakin alueesta ole tarjolla selkeää karttanäkymää, mutta toisaalta jokainen alue on melko kompakti. Tosin kaipaako joku jälleen yhtä peliä perusmallin mukaisella MELLANÖLIN MAKUINEN MAAILMANLOPPU Arvosteltu: PC Saatavailla: Playstation 4, Xbox One Minimi: Intel Core i5-760 tai AMD Phenom II X4 965, 6 Gt RAM, NVidia GTX 580 tai AMD Radeon HD 7870 Suositus: Intel Core i76700K tai AMD Ryzen 5 1600X, 8 Gt RAM, Nvidia GTX 970 / AMD Radeon RX 480 Testattu: Quad Core 2500K, 16 Gt RAM, Radeon R9 290X 4 Gt Ikäraja: Ei tiedossa. Sankarit ihmettelevät Muinaisten jälkeensä jättämiä artefakteja, kuten outoa omenan kuvalla varustettua, kämmenen kokoista laitetta, jonka kahdella anturilla ilmeisesti tutkittiin muinoin hedelmien puhtautta. Mutant Year Zero: Road to Edenin lähtökohta ei tosin herätä intoa: ”Taktista taistelua maailmanlopun jälkeen”. Saaliissa on hukattua potentiaalia. Maailmanlopun jälkeen tilanne onkin parempi. Miten ruotsalaiseen pöytäroolipeliin perustuva Mutant Year Zero aikoo erottua. Uudella alueella voi kulkea reteästi taskulamput tanassa, jolloin kiinnostavat romukasat huomaa helpommin tai hiiviskellä valot pimeänä, jolloin vaeltavien vihollisten välissä voi pujotella. Taskulamppu kädessä nurkkien hinkkaaminen saaliin perässä taistelun jälkeen ei ole suuri vaiva. Kyse ei ole mistään Falloutin aavikkoharmaudesta, tämän maailmanlopun jälkeen luonto on pikkuhiljaa alkanut vallata maailmaa takaisin. Tällainen keventää luurankoröykkiöiden ja romukasojen täplittämää matkaa. Käytännössä romukasoista löytyvä romu on vain suoraa valuuttaa Arkissa käytettäväksi, harvinainen romu kasvattaa romutiliä vain kerralla enemmän. No esimerkiksi hahmoilla ja huumorilla. Näin itänaapurin vinkkelistä selkeän ruotsalaista ympäristöä on joskus huvittava seurata. 30 105835_.indd 30 29.4.2019 19.11.51. Maailma kaipaa parempia sikaja ankkasankareita kuin rapajuopot Wagner ja Aarne. Huhutaan Eedenistä, paikasta jossa eletään maailmanloppua edeltävässä yltäkylläisyydessä. Firaxiksen uusio-XCOMit myyvät, indiepuolella tehdään elegantin retrogra aista kevytmenoa ja roolipeleissäkin vuoropohjainen tappelu on tehnyt paluun realtime pause -sekoilujen rinnalle. Kolmårdenista karanneiden harharetket Stalker-remmin seikkailu etenee kartta-alueelta toiselle lopulta melko kaavamaisesti. Bormin tosin tietää sen olevan pelkkää mutanttilapsille kerrottavaa iltasatua. Juha Kerätär V uoropohjaisuus elää uutta renessanssia. Vastaan tulee rapistuneita tienviittoja Göteborgiin, Arkissa oleva illanviettopaikka on Prippsin baari ja kaupassakin soi taustalla letkeän ruotsinkielinen viisu. Aina ei ole pakko edes pysähtyä aluetta puhdistamaan, tosin silloin jäävät parhaat herkut saamatta. Mutanttien kykypuut ovat lopulta melko kapeita. Bormin ja Dux ovat ihmiskunnan rippeitä sisällään suojelevan Arkin ylläpitoon romua tuhoalueelta etsiviä stalkereita. Tärkeää on lähes aina hiiviskely ja tutkiminen: soolona vaeltelevat viholliset kannattaa yllättää hiljennetyillä aseilla yksi kerrallaan ennen varsinaisen tulitaistelun avaamista. Seikkailun taustalla kulkeva juonikude on perinteisempi. He saavat tehtäväkseen jäljittää kauas pohjoiseen lähteneen veteraanistalkerin ryhmineen, jonka korjaustaitoja Arkin pystyssä pitäminen vaatii. Ei luonto ihmistä kaipaa Vuoden Nolla maailmassa tapahtunut tuho on totaalinen ja sen jäljet näkyvät kaikkialla. Eikös tämä ole Fallouteissa, uusio-Wastelandeissa ja tavallaan (onneksi hiipuvassa) zombie-genressäkin nähty
Kesä on vielä hyvä aika ottaa siitä koppi, koska juhannuksen paikkeille peliin on luvattu ensimmäinen tarina-DLC. Ärsyttävää on, että vahinkoa vähentävien panssarien nakertaminen ei onnistu edes räjähteillä, mikä tekee tyypillisesti raskaasti panssaroitujen kartan kovempien vihujen lyömisestä usein melkoista kihnuttamista. Näkymälinjat näytetään yksiselitteisinä viivoina, kun ne löytyvät. Nyt se on keskeisen taisteluosuuden kaavamaisuudesta huolimatta maittava taktiikkapala, jonka parissa viettää aikaa ihan mielellään. Toimiva maailmanrakennus ja hienot hahmot maailmassa, jonka synkkyyttä on huumorilla onnistuneesti kevennetty, pelastavat Mutant Year Zeron keskinkertaisuudesta. Säästelen niitä tärkeään tappeluun liiankin kanssa, koska ne ovat kertakäyttöinen hyödyke. Lemppariaseitaan saa tuunattua kakkosvaluuttana toimivilla aseiden osilla, mutta saadut bonukset ovat tylsää +1-mallia. Aseiden tuunaamisessa ja päivittämisessä voisi olla enemmänkin lihaa. Kerralla taisteluun mahtuva tiimi on kapea, ja aseiden tekemä vahinko kestävämpien vihollisten elämänlankaan verrattuna piirun verran liian pientä. 31 105835_.indd 31 29.4.2019 19.12.00. Arkissa kerrottu tarina Izzan ja Falan rakkaudesta saa selityksensä, kun matkalla tulee vastaan kebab-pizzerian raunio. Virtaviivaisessa varustesysteemissä tärkeimpiä löytöjä ovat aseet, niiden modit, panssarit ja tietenkin hattu. Mutanttien kykypuut ovat lopulta melko kapeita. Erilaisten kranaattien kohdalla huomaan itsessäni perusongelman. Hipsterit olivat ainainen riesa muinaisajan Etelä-Ruotsissa. Kokemuksen kertyessä mutantit oppivat kykyjä, joista kerralla on käytössä kolmen erilaisen paletti. craftausminipelillä. Nämä tekevät sankareista hieman omanlaisiaan. Vähien hiparien yksinäiset vihut kaatuvat hiljaisesti. Kartan rajat ja hahmonkehityksen rajallisuus tulevat nopeasti vastaan. Huonoa . Kelpo annos lihapullia Mutant Year Zerossa näkee, ettei sitä ole tehty kymmenien tuntien AAA-peliksi. Tiimillä on vuorollaan kaksi toimintapistettä per mutantti ja ilman kykyapuja ampuminen lopettaa vuoron. Tätä kuplapäätä saa ampua haulikolla vielä kolme vuoroa, ellei kriittisiä tule. Mutta jotain sympaattista raunio-Ruotsin mutanttiseikkailussa kuitenkin on. Kyvyissä on päällekkäisyyttä: esimerkiksi nimeä myöten suoraan XCOMista napattu Run & Gun, jolla saa ammuttua täyden matkan juoksemisen jälkeen, on pakkovalinta jokaiselle, jolle se on tarjolla. Miljöö on ydintuhoaavikkojen jälkeen piristävä, ja ennen kaikkea usein aidosti naurattava mutanttien pohtiessa muinaisten jälkeensä jättämää maailmaa. Välillä se ärsyttää, koska paketissa olisi aineksia suurempaankin seikkailuun, ja monessa pelimekanismissa tarpeita suurempaan syvyyteen. Hyvää + Sympaattiset hahmot ja aidosti hauska huumori viehättävät. Suojaa on kunnollista ja puolikasta, kuten esikuvassa puolikas on aina vähän riskialtis suoja. XCOMista napattu taistelusysteemi on pääasiassa selkeä. Haahuilijoita harventamassa. Mutta ei sitä sellaiseen hintaan myydäkään. 82 Osiaan suurempi pala taktista taistelua ja tutkimista. Taistelu on lähes puhdas XCOMin kopio hyvällä tavalla. Hyvä esimerkki vahvempien vihollisten kestosta. Fiilispuolella menetetään kuitenkin jotain, tutkimisen ja romujen kaivelun parhaat hetket on säästetty harvinaisempien artefaktien löytymiseen. Taistelu ei ole niin tasapainossa kuin mihin se XCOMissa on hiottu. Olisin kaivannut enemmän mahdollisuuksia kehittymiseen selkeän erilaisiin suuntiin. Tiimin pienuuden takia muutenkin tuntuu, että käsissä olevat pelinappulat ovat turhan vähissä. Taistelusysteemi jää lähinnä riittäväksi XCOM-kopioksi
Moninpelissä yhteys toimi nettimelskaamiseen nähden pääosin hyvin, mitä nyt ajoittaisia viiveongelmia ilmeni. Pelimusaveteraani Jesper Kydin tunnelmalliset sävellykset kruunaavat paketin. Skag. Mutta miten sisältö on kestänyt aikaa. Huonoa . Kaverini ainakin hullaantuivat, yhtenä päivänä tahkosivat kevyet 12 tuntia. Alkuperäinen 70 asteeseen lukittu kapea näkökenttä tuntui kuin olisi pelannut ämpäri päässä, joten säätövaraa on nyt 120 asteeseen asti, mikä on erittäin tervetullut lisä. Tosin, omalaatuisen cel-shading-tyylinsä ansiosta orkkista ei välttämättä uskoisi vuosikymmen sitten julkaistuksi, suht hyvin aikaa se on kestänyt. Ja jos juoni jäi vuosikymmen sitten kesken, voi vanhalla hahmollaan jatkaa suoraan siitä, mihin jäi. Interaktio hahmojen kanssa on suhteellisen ohkaista, tehtävät taas tuntuvat olevan ruskeanharmaiden taistelutantereiden ja autioiden hökkelikylien välistä ravaamista. Kolmosen julkistuksen ja esikoisen kymmenvuotisbileiden kunniaksi Gearbox lahjoitti orkkiksen omistajille Game of the Year -version ilmaiseksi. Mikäli nyt kiikkerä (ja joka paikkaan jumiin jäävä) ajokki sattui vikuroimaan oikeaan suuntaan. Game of the Year Edition päivittää sarjan ensiosan komeasti nykypäivään, mutta sisällöllisesti kakkososa vie edelleen mennen tullen. Masentavan autiota. Marko Mäkinen BORDERLANDS GOTY ENHANCED Borderlands, se alkuperäinen loottishootteri sai kymmenvuotislahjaksi kasvojenkohotuksen. Toimiva taistelu onneksi pelastaa paljon. Päivitettyjen tekstuurien, hahmomallien sekä efektien myötä Borderlandsin ei tarvitse häpeillä yhtään muiden nykyjulkaisujen rinnalla. B orderlandsin ensimmäinen tuleminen jäi minulta väliin, mutta kakkososa vei mennessään kieron huumorin, toimivan taistelun sekä nautittavan kampanjansa ansiosta. Jatkossa vara parempi Tekoäly olisi kaivannut ehostusta, sillä liian usein etenkin pomovastukset pystyy jallittamaan nurkkaan jumiin. Isoin plussa oli mahdollisuus tahkota peli kimpassa kavereiden kanssa. Sarjan faneille ykkönen on tsekkaamisen arvoinen, varsinkin jos edellisestä läpipeluukerrasta on vierähtänyt tovi. Niin PCkuin PS4-versiot pyörivät sulavasti. Kykypuu ei pärjää monipuolisuudessa kakkoselle, mutta mahdollistaa riittävän monta lähestymistapaa. Asekavalkadissa ei ihan päästä, päivityksestä huolimatta, kakkosen monipuolisuuteen, mutta kentältä löytyvä ja vihulaisilta putoava kalusto on silti riittävän moniulotteista. Skag puskurissa. Esikoinen ei ole ainoa rakkautta saanut Rajamaa, myös jatko-osa ja Pre-Sequel saivat hiljan ilmaiset grafiikkapäivitykset. Niitä kaivautuu koloistaan loputtomana laumana. Ulkoasu on tuotu tyylikkäästi nykypäivään. Kutitteleeko se makuhermoja uudella tavalla vai maistuuko se uudelleenlämmitetyltä. RAJAMAIDEN KAUNEUSLEIKKAUS Testattu: PC, PS4 Saatavilla: Xbox One Gearbox / 2K Versio: Julkaisu Minimi: Intel i3 530/AMD 9950, 4Gt RAM, Geforce GTX660/ Radeon HD 6970, Windows 7, 25 Gt kiintolevytilaa Testattu: Intel 4,5GHz, 16 Gt RAM, Geforce GTX980TI, Windows 10 Moninpeli: 2-4 pelaajaa Ikäraja: 18 79 Hyvä ulkoasuja pelattavuuspäivitys alkuperäiselle Borderlandsille, joka ei vieläkään pärjää jatkoosalleen viihdyttävyydessä. Harmaahko maailma ja ohkainen juoni ei pärjää vertailussa kakkososalle. 32 105837_.indd 32 29.4.2019 16.42.32. Hyvää + Näyttävä ja taistelultaan toimiva lootterishootteri. Kaiken kertyvän tauhkan seasta löytyy ajoittain todellisia helmiä, jotka tekevät sekopäisten vihulaisten lahtaamisesta todella nautinnollista. Ja ne helkkarin skagit: on hyppivää, sylkevää, liekehtivää, sähköistä sekä näiden bädääs-versiota. Päivitys lisää muitakin kakkosesta tuttuja ominaisuuksia. Etenkin pikkukartta sekä maasta automaattisesti mukaan lähtevät rahat, ammukset ja elinvoima sulavoittavat etenemistä huomattavasti. Kakkosen stoorista tykänneenä ykkösen holvinmetsästys tuntuu tylsältä. Muuten yksinpelipuolella en nettifoorumien elämöinnistä poiketen törmännyt mihinkään pelinpysäyttäjäbugeihin, mitä nyt pari nykimiskohtausta osui kohdalle. Ajoin iski epätoivo, jolloin ajoin niiden yli. Nyt on selkeästi hyvä aika palata Pandoraan kuuden vuoden tauon jälkeen. Kaverini pelotteli minua muistivuodolla, joka on vissiin korjattu tai sitten kokoonpanoni on immuuni. Ajoneuvojen käskytys on juuri niin kaoottista kuin se näyttää. Tämän kaverin tekoäly oli yhtä vahvaa kuin dialoginsa. Loottia ja luoteja sataa. Kaunis karu maailma Ensimmäisenä asetuksista hyppää esiin FOV-säädin
Assassin’s Creed III on vanhentunut arvokkaasti myös muilla tavoin. Toisaalta Assassin’s Creed III:n tarina vaikuttaa olevan yksi niistä kertomuksista, jotka toimivat paremmin toisella kerralla. 33 106170_.indd 33 29.4.2019 18.33.26. Assassin’s Creed III:ssa kamppaileminen on omalla tavallaan nykyisiä pelejä toimivampaa. Kahden vartijan yhtäaikainen tappaminen hihaterillä on entistä helpompaa ja erilaisilla ampuma-aseilla voi myös tähdätä vapaasti. Tarina toimii paremmin toisella kerralla. The Tyranny of King Washington osoittaa, miten mukaansatempaava Assassin’s Creed voi olla luopuessaan kaikesta ylimääräisestä, kuten sivutehtävistä, linnunsulkien keräilystä ja historiallisesta tarkkuudesta. Hyvää + Pelattavuuden onnistunut modernisointi. Tästä toimii esimerkkinä myös kotitilan ympärille muodostuva pieni, mutta tiivis yhteisö, joihin liittyvät tarinat ovat selvästi merkityksellisempiä kuin uudempien pelien kymmenien eri sivuhenkilöiden antamat lyhyet sivutehtävät. Peli esitteli ensimmäistä kertaa myös meritaistelut. Huonoa . Remasterointi ei ole pystynyt poistamaan kaikkia peliä vaivaavia ongelmia, kuten runsasta bugisuutta, mutta siitä huolimatta se onnistuu samanaikaisesti sekä palauttamaan mieleen sarjan ensimmäisten osien vahvuudet että tekemään kunniaa seuraajiensa saavutuksille. ikoita. Pelin tehtävät sekä niitä yhdistävä tarina on säilytetty alkuperäisessä muodossaan. laistus tuo rajaseudun kauneuden esiin uudella tavalla. Puoliverinen Connor tuntui monista karismaattisen Ezion jälkeen tylsältä ja valjulta sankarilta. Ainoa pulasta pelastava erityisliike on ihmiskilven käyttäminen. Kaikki kunnia niille, joille se kuuluu. Vartijoiden houkuttelu viheltämällä onnistuu nyt mistä tahansa paikasta, kun alkuperäisessä pelissä se oli sidottu nurkan takana väijymiseen. George Wooshington. Assassin’s Creed III:n remasteroinnilla Ubisoft pyrkii korjaamaan monia alkuperäisen pelin puutteita. Pelisarjan myöhempien osien antama lisätieto salamurhaajien veljeskunnan ja temppeliritarien vuosituhansia kestäneestä sodasta antaa oman lisänsä tapahtumien merkittävyydelle. Useimmat uudistukset auttavat pelaajaa välttämään havaituksi tulemista. Toisin kuin pelisarjan uusimmissa osissa, uuden maailman asukkaat eivät tunnu elävän omaa elämäänsä, vaan ovat juuttuneet toistamaan muutamia yksinkertaisia rutiineja. Yhdysvaltojen yhtenäisyys ja kansalaisten luottamus hallintoon tuntuvat tällä hetkellä paljon hauraammilta ajatuksilta kuin seitsemän vuotta sitten. Vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva erinomainen lisäosa, The Tyranny of King Washington, jossa George Washingtonista on tullut julma yksinvaltias, lienee ajankohtaisempi nyt kuin vuonna 2012. Pelaaja saattaa yhtäkkiä tajuta todistavansa pitkän tapahtumaketjun alkua. Vaikka Yhdysvaltain vapaussota oli kiehtova valinta aikakaudeksi, peliä riivasivat yleinen viimeistelemättömyys ja runsas joukko keskeneräiseksi jääneitä pelimekaniikkoja, jotka eivät koskaan tuntuneet sopivan täysin yhteen. Lohkoihin jaettu pelimaailma vaikutti ennen massiiviselta, mutta nykysilmin katsottuna se on juuri sopivan kokoinen. Luonnonmukainen vaUUSI MAAILMA UUSIN SILMIN Assassin’s Creed III Remastered vie siihen menneisyyteen, joka määritteli pelisarjan tulevaisuuden. Ikä antaa perspektiiviä myös peleille Kaikesta huolimatta kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sama vanha peli. Saamansa suosion takia ne nousivat selvästi merkittävämpään rooliin Black Flagin sekä Odysseyn myötä, mutta perusmekaniikat olivat paikoillaan jo syksyllä 2012. Ongelmaa korosti se, että pelin ensimmäinen neljänneksen ajan pelihahmona toimii Connorin isä, Haytham Kenway, joka on monella tapaa poikaansa vetoavampi hahmo. Ristiriitaisen hahmon toimia pääsee tarkkailemaan uudesta näkökulmasta, joten alkupuolen juonenkäänne ei kadota lainkaan tehoaan, vaikka yllätysmomentti on menetetty. Monet kritisoivat myös uutta päähenkilöä. Torjuntoihin ja vastaiskuihin perustuvat liikkeet tekevät taisteluista nykyistä harkitumpia, täsmällisempiä sekä näyttävämpiä. 83 Pelisarjan mustana lampaana pidetty Assassin’s Creed III ansaitsee toisen mahdollisuuden. Assassin’s Creed III Remastered osoittaa, että tietyt tarinat kannattaa kertoa uudelleen. Esimerkiksi Haythamilla pelaaminen, joka oli ensimmäisellä pelikerralla ennen kaikkea hämmentävää, nousee tällä kertaa yhdeksi pelin kohokohdista. Uudistukset eivät koske taisteluja, mikä osoittautuu ainoastaan hyväksi asiaksi. 4K-resoluutiolla toteutetut, entistä yksityiskohtaisemmat ympäristöt näyttävät upealta eritoten rajaseudulla villieläimiä ja punatakkeja metsästettäessä. Markus Rojola ASSASSIN’S CREED III REMASTERED L okakuussa 2012 ilmestynyt Assassin’s Creed III on edelleen yksi sarjan kiistellyimmistä peleistä. Lukuisat parannukset vanhoihin pelimekaniikkoihin tekevät pelikokemuksesta entistä sujuvamman. Kyseessä on äärimmäisen kunnianhimoinen, mutta monella tapaa puutteellinen teos. Rajaseudun hurmaa Silmiinpistävimmät uudistukset koskevat luonnollisesti pelin gra. Valitettavasti pelimaailman uudistus ei ulotu pintaa syvemmälle, siitä uupuu Originsin ja Odysseyn syvyys. Myös ulkopuolinen maailma on ehtinyt muuttua merkittävästi alkuperäisen pelin julkaisun jälkeen. Originsin ja Odysseyn maailmoiden valtavuus vähentää yksittäisten alueiden saamaa huomiota, kun taas Assassin’s Creed III:n rajaseutu, Boston ja New York tuntuvat kaikki yhtä tärkeiltä. Toisinaan vähemmän on enemmän. Selkeimmin pelin ikä näkyy kaupunkien ihmisvilinässä karkeiden hahmomallien vuoksi. Assassin’s Creed III Remastered tekee vaikutuksen myös sellaiseen pelaajaan, jonka alkuperäinen teos jätti aikoinaan kylmäksi. Markus Rojola Arvosteltu: PS4 Pro Saatavilla: PC, Xbox One, Switch Ubisoft Versio: Myynti Ikäraja: 18 Taistelu on nykypelejä hitaampaa, harkitumpaa sekä vaarallisempaa. Kasvoanimaatiot ovat edelleen pelisarjan visuaalinen kompastuskivi, mutta vilkaisu menneeseen paljastaa, että niiden suhteen edistystä on silti tapahtunut. Pelihahmot ja pienet bugit paljastavat pelin iän
S ci. Eri reitit, sama päämäärä Kolmea päähenkilöä seurataan epäkronologisesti käännekohdasta toiseen, joten tapahtumien jäljet voi joskus nähdä ennen niiden aiheuttamista. ekseillä ja epäreilulla sijoittelulla. Keskitien rynnäkkökivääri syö panoksia, mutta ei liikaa. Kentät ovat ahtaita putkia, joissa oikeaa reittiä etsitään yritys-erehdys-menetelmällä, ja väärään suuntaan luikertelu rankaistaan koko lähitienoon herättävällä hälytyshärdellillä. sota salaliitoilla ja mechoilla vaikuttaa kutsukortilta Kojima-fanille. Sissisodan hengessä selviytyminen perustuu improvisoituihin räjähteisiin tai epätoivoiseen huitomiseen käteen sattuvilla esineillä. Mutta voiko auteurin suuruutta saavuttaa ilman auteuria itseään. 34 105843_.indd 34 29.4.2019 16.48.35. Pettymykseni oli karvas, kun pitkän pelisarjan suomasta kehitysmahdollisuudesta huolimatta mechataistelu oli raskasta, kömpelöä ja kävellen rähisemistäkin ahtaampaa. Ohjailu ei ole hienovaraista, mutta sankareilla ei ole vaihtoehtoja kasvottoman nukkemestarin edessä. Vihollisia on lähes aina paljon, aseista noin puolet on naurettavan alitehoisia ja panoksia löytyy vähän, joten välillä peli reilusti varoittaa taistelukohtauksesta varustäydennyksillä. Touhu jäi ohi meneväksi kuriositeetiksi, pikapyrähdysten jälkeen peltiheikki unohdettiin parkkiin ja eteneminen seurasi taas ruosteisen putken viitoittamaa tietä. Joskus on parempi vain purra hammasta ja juosta vihollislauman läpi luottaen onneen ja yllätykseen. Ainakin niiden koulutus on hyvä, koska epäilevän tiirailun asemasta kyttääjä saman tien kutsuu apua ja vaihtaa sarjatuleen. Varsinaisesti Left Alive ei liity Metal Gear Solideihin, vaikka temaattiset yhtäläisyydet on helppo huomata ja tekijöiden joukossa on sarjan veteraani-hahmosuunnittelija Yoji Shinkawa. maailman suuryritykset käyvät sotaansa Balkanin pikkuvaltioiden välityksellä. Tulevaisuuden sotatantereita hallitsevat wanzereiksi nimetyt mechat, joten odotin innolla sellaisen puikkoihin pääsemistä kujilla ja viemäreissä rämpimisen jälkeen. Hiiviskely on harkitsevan tarkkailun ja rohkean, tarkasti ajoitetun etenemisen vuorottelua. Sci. Siinä missä viholliset suhtautuvat Mikhailiin välinpitämättömän huvittuneesti, Olga saa osaavana vastustajana osakseen varovaista kunnioitusta ja kohtaa siksi aktiivisempaa vastarintaa. Tarinan neljäs päähenkilö on kolmikon korvaan kuiskutteleva sodanjohto-tekoäly Koshka, joka jakaa tietoja sekä vihollisten että muiden sankareiden tempauksista, ohjaillen tapahtumia päämääriä ehdottamalla. Monet rupiset kasvot Hiiviskelyn ohella selviytymiskamppailuun sisältyy taistelua sekä jalkaisin että wanzereiksi nimettyjen mechojen avulla, mutta moneen suuntaan harhaileva pelikokemus kaipaa hiomista melkein joka osa-alueellaan. Aikansa vanhoja muisteltuaan se heitti vastaani aaltoina hyökkääviä rivimiehiä kadoten itse odottamaan seuraavaa esiintymistään. Ärsyttävän sekavaa hiippailua täydentää yhtä ärsyttävän sekava taistelu, joka nautinnon maksimoimiseksi on pakollista aina kun tarina niin päättää. Tuomo Nyrhilä Sodan runtelema Novo Slava on täynnä selviytymistarinoita, kas tässä niistä kolme. Tekoäly partioi reitillään yksinkertaisen sokeasti, mutta putkiaivoja tasapainotetaan salaman nopeilla re. Sota ei ole reilua, joten minunkaan ei kannata olla. Opin nopeasti varustamaan taistelualueet miinoilla ja muilla ansoilla, kyttäämään yllätyshyökkäystilaisuuksia ruosteinen metalliputki kädessäni ja käyttämään tuliaseita molotovin liekkien harhauttamien sotilaiden lopettamiseen. Kolmas päähenkilö, virallisten tietojen mukaan vuosia ennen pelin tapahtumia teloitettu vanki Leonid on Olgan synkkä peilikuva, arpinen ja tatuoitu oman kostonsa toteuttaja. Hiivittyäni läpi vihollissotilaiden ja sotakoneiden täyttämän pakolaisleirin kohtasin julman parrakkaan viholliskenraalin. Kolmen eri pelaajahahmon käyttäminenkin hukataan samojen temppujen toistamiseksi erinäköisillä toteuttajilla. Poliisi mutta nimellisesti siviili Olga on Solid Snake Mikhailin Raidenille, menneisyyden haamujen riivaama kokenut veteraani ratkomassa salaliittoja kaiken taustalla. Ei ainakaan ilman hänen mestariteoksissaan tapahtuneen kehityksen huomiointia, nimittäin ympäristöjen ahtaus ja kankea ohjaus eivät olleet niiden esikuvien parhaita juttuja. Kuularuiskujen pelatessa vastapuolen pussiin kaikki on sallittua yhteenotoissa. Metal Gear Solideilta lainaaminen jää pinnalliseen hahmoja käyttöliittymäsuunnitteluun, pelissä ei ole jälkeäkään pelaajan haastamisesta kaavoja ravistelevilla koetuksilla. Poikaparka halusi vain päästä kokeilemaan siistiä sotakonetta, mutta jääkin yksin julman maailman armoille, jossa kaikki käyttävät urhean hyväntahtoista liehulettiä hyväkseen. Hitaasti avautuva tarina on täynnä niin omien kuin vihollistenkin salattuja taustoja ja juonia, hahmot ovat seuraamista helpottavasti karikatyyrimäisen korostettuja Persoonia ja laaja taustamateriaali selventää epäselviä osia maailmasta tai hahmoista. Taustatarinan pettämä korsto ei ole kiinnostunut siviiliuhreista tai maailmanpolitiikasta, vaan suoraviivaisesti etsii maksajaa kalaveloilleen. Kolmikosta tyypillisin pelihahmo on Mikhail, nuori kokematon wanzer-pilotti, joka on pihalla kaikesta ja sotkeutuu kokeneempia hahmoja useammin eri pelureiden narutuksiin. Ilman vihollissijainnit suurin piirtein paljastavan kartan jatkuvaa tiirailua on helppo juosta sokeassa kulmassa norkoilevan vartijan näkökenttään. Tarina on osa Front Mission -mechapelisarjaa ja alkaa kiinnostavasti yllätyshyökkäyksen jyräämäksi joutuneiden selviytymiskamppailuna. Alussa hyppely tuntui sekavalta, mutta tarkasti juonipunosta seuraamalla punainen lankakin löytyy. Sota on likaista eikä siviiliuhreilta vältytä. Amiraali Holdon oppien mukaan johto salaa kaiken minkä voi, mutta vaivalla saatu informaaVANHA KUIN SOTA BALKANILLA Arvosteltu: PS4 saatavilla: PC Square-Enix Minimi: Intel i52400S tai AMD A87650K, 8 Gt RAM, GeForce GTX 760 tai AMD Radeon R9 280 Suositus: Intel i5-6500 tai AMD Ryzen 5 1400, 16 Gt RAM, GeForce GTX 1070 tai Radeon RX Vega 56 Ikäraja: 18 Valvontarobotit ovat jatkuva riesa. Peruspistoolilla ja konepistoolilla saa molemmilla syöttää noin lippaan riviviholliseen, haulikko ja tarkkuuskivääri tappavat viimeistään toisella osumalla
Pelastettavat antavat selviytymistarinalle karua kontekstia: sankari ei ole yksin koko maailmaa vastaan, mutta muut vastarintaan vielä kykenevät ovat hylänneet pelaajan. Huonoa . 63 Sodassa selviytyminen on kankeaa. tio on suurimmaksi osaksi todenperäistä ja hyödyllistä. Pidin Left Aliven ideoista ja tarinasta, mutta pelinä se on tunkkainen muisto sukupolvien takaa. Koska samoille alueille palataan ahkerasti pelin edetessä, hävityksen etenemistä pystyy seuraamaan. Yhtä heikossa asemassa ovat raunioissa piileskelevät siviilit, jotka viholliset teloittavat löydettäessä suurempia kyselemättä. Molemmat kaipaavat opastusta ympäri kaupunkia piilotettuihin bunkkereihin, eli minun on etsittävä turvallinen pelastautumisreitti ja kerrottava onnettomille, milloin on turvallista hiipiä suojaan. Ammusten lisäksi myös tallennuksissa pihtaillaan, mikä tekee arvauspohjaisesta etenemisestä ajoittain raivostuttavaa samojen haasteiden sahaamista. Kyhäelmiä voi jopa jatkokehittää esimerkiksi tunkemalla räjähteillä täytettyyn säilykepurkkiin puhelimen, jolloin kranaatinkorvikkeesta tulee kaukolaukaistava ansa. Teknologia taistelee pelaajaa vastaan. Hyvää + Selviytymistarina ja rauniokaupunki. Myös ohjaus on kömpelön epätarkkaa, taistelun tiimellyksessä hahmo pyörii miten sattuu ja ne harvinaiset ammukset lentelevät pitkin seiniä. Selviytymispeleissä varusteiden panttaaminen ja sekalaisesta roskasta rakentelu ovat jo vuosia sitten muuttuneet pelityypin riippakiviksi, joten tietysti sekin on mukana Left Aliven pelimekaanisessa sekasotkussa. Tallennuspaikkojakin on vain muutama, joten täytyy tarkasti miettiä kirjoittaako vanhan päälle vai käyttääkö uuden paikan huomaamattomien virheiden varalta. Yksinäinen kutsuu putken kosketusta. Tankki on lähes sokea, sen seuralaiset eivät. Selittämättömillä insinöörin taidoilla kaikki pelihahmot osaavat kehittää toisiinsa liittymättömistä paloista toimivia apuvälineitä pommeista automaattisiin tykkitorneihin. Karuudessa piilee kauneutta Hölmösti nimetty Novo Slava on näyttämönä persoonallinen rauniokaupunki, täynnä arkisia yksityiskohtia ja sodan kauheuksia. Nyt hiljaa, ettei peltihirmu huomaa. Mikään ei täysin toimi eikä uusia ideoita ole, maineikkaiden esikuvien matkiminen kutsuu vertailemaan toteutusta pitkällisen kehitystyön tuloksiin ja korkeista odotuksista on helppo pudota syvälle. Ei niin kulunutta, ettei kierrätettäisi Peli näyttää ja tuntuu vanhalta: kauniin yksityiskohtaisten hahmojen rinnalla ympäristöt ovat rumia harmaanruskeita laatikkokasoja, täynnä samanlaisia paloja. Vapaasti voi tallentaa vain tallennuspisteillä, muuten on luotettava harvoin käytettyyn automaattitallennukseen. Kadut ovat täynnä kauppoja, autoja ja muuta tavanomaista, mikä korostaa joka puolelta löytyvien ruumiiden ja raunioiden luomaa kuvaa elämän nopeasta särkymisestä. Toistuvuus hankaloittaa suunnistamista, koska ilman kartan tarkistelua on hankala olla varma sijainnistaan. Sotaponnistus ei selvästikään mene suotuisasti, koska lähes kaikki kohdatut rintamatoverit ovat haavoittuneita tai aseettomia. Pelimaailma on täynnä riepuja, pulloja ja paristoja, jotka kaikki kerätään reppuun mahdollista hyötykäyttöä varten. Ryhmä edessä, taistelenko vai kierränkö. Muinainen toteutus. 35 105843_.indd 35 29.4.2019 16.48.44. Vanhat reitit lakkaavat toimimasta kun vihollishyökkäys etenee ja valvonta vakiintuu, mutta uusia aukkoja aukenee ja rauhoitetut alueet jäävät mykkänä todistamaan sodan jälkiä. Harvat selviytyvät sotilaiden partioimilla kaduilla, mutta ajoittain löytyy avun tarpeessa olevia yksinäisiä onnekkaita
Peliala antaa äänen kulttuurin tekijöille, jotka eivät saisi perinteisissä medioissa suunvuoroa. Ikäraja: 16 36 113204_.indd 36 29.4.2019 17.04.12. Peli ei anna palautetta siitä, onko pelaaja tehnyt jotakin oikein, tai onko hän menossa oikeaan suuntaan. Tämä on koodi sille, että pelissä ei tapahdu juuri mitään, vaan suurin osa merkityksestä ja tekemisestä tulee keksiä itse. Ei kukaan kirjoita synkimpiä salaisuuksiaan päiväkirjaan nyt ja tulevaisuudessa, vaan ne kirjoitetaan someen kaikkien nähtäväksi ja tykättäväksi. Yeo on lahjakas maailmanluoja, mutta minä kaipasin maailmalle valmista merkitystä. Pikseligrafiikka saa kaupungin ja luonnon näyttämään karulta ja kauniilta, lähes wabi-sabilta. Pelin muutama lokaatio, kaupat ja kahvilat ja kuntosalit on nähty nopeasti, ja pelaaja vain toistaa rutiinilla koulun ja tappeluiden väliä, toivoen että jotakin tapahtuu. Myös muutama iso taistelu käydään vain tekstimuodossa, ja loppu on hätäisesti kasaan parsittu. Toiminnan korvaaminen tekstillä. Hyvää + Kaunis ja tunnelmallinen versio japanielämästä. 79 Tardy Valkovenäläinen seikkailudebyytti on lyhyt, mutta perusvarma scifitarina. Nousu on vaikeaa, sillä yksin asuva Ringo saa esimerkkiä lähinnä hampurilaisravintolassa pihviä kääntelevältä kaverilta, jolla jo peruskoulu jäi välistä. Grafiikassa on surulliset värit ja musiikki bladerunneria, mutta pelin tähti on sen omaperäiset puzzlet, jotka on tehty seikkailupeliveteraaneille, sen verran isoja aukkoja peli jättää. Otetaan kaksi esimerkkiä. Ringo on ultimaattinen pahis, sillä hän polttaa röökiä kävellessä ja ulkona, vaikka japanilaisen kulttuurin mukaan röökiä saa polttaa vain mahdollisimman pienissä sisätiloissa. The Friends of Ringo Ishikawassa on hieno esillepano ja raamit johonkin merkitykselliseen, mutta hienon tunnelman lisäksi pelaaminen ei ole mielenkiintoista. Ramton muistinmenetys hälvenee ja scifitarinassa kritisoidaan yllättävän paljon sitä, kuinka suurvallat käyttävät planeettojen vapauttamista tekosyynä viedä niiltä luonnonvarat. Tardy on valkovenäläinen kolmen hengen tiimin esikoispeli, klassinen osoita-ja-klikkaa seikkailu. Kämpässä on patja, kirjahylly ja nyrkkeilysäkki, ja dialogi on uskottavaa, luonnollista ja viihdyttävää. Vain kerran jouduin turvautumaan pelin ainoaan saatavilla olevaan läpipeluuohjeeseen, joka on tietenkin venäjäksi. Verrattuna kirjallisuuteen suomalainen pelikulttuuri näyttäytyy hyvin vastaanottavaisena vähemmän mediaseksikkäiden alueiden kulttuuriin, esimerkkeinä Witcher, Serious Sam, Operation Flashpoint, Silent Storm, Stalker ja se alkuperäinen slovakialainen vuoropohjainen Pelit-meemi, Spellcross. EEDENISTÄ ITÄÄN Arvosteltu: Switch Saatavilla: PC, MAC yeo Versio: 1.0.0 Minimi: 1,2 Ghz prosessori, 2 gt keskusmuistia. Viimeinkin voitaisiin luopua siitä, että juonta ja paljastuksia kuljetetaan päiväkirjamerkinnöillä. Hyvää + Mielenkiintoiset puzzlet, hyvät pikseligrafiikat ja musiikit. Pelissä ei tehdä oikein mitään. Harmoniassa ovat rauhalliset biitit, joita kuunnellessa ei ole kiire minnekään. Antero Kyyhky THE FRIENDS OF RINGO ISHIKAWA / TARDY T he Friends of Ringo Ishikawa on Skool Dazen ja Shen Muen 2D-risteytys, 80-lukulaisen japanilaisen lukioelämän simulaatio. Vaikka itäeuroopan pikkupelit eivät ole täydellisiä, niihin tutustuminen on mielenkiintoista, varsinkin kun hinta ei ole premiumia. Ikäraja: 16 74 The Friends of Ringo Ishikawa Hyvät raamit, miten Yeo jos tekisit seuraavaksi pelin. Ramto voisi olla MacGyver tai Yksin Marsissa, sillä tehtävänä on korjata alus ja päästä kotiin käyttämällä puhdasta logiikkaa. Ihan perusjapanissa ei olla, sillä Ringo on venäläisen Yeon versio kouluelämästä. Huonoa . Pelissä on jopa oma nappi slaavikyykylle. Jokainen puzzle on pieni alipeli, jossa Ramto laittaa rikki menneet tekniset laitteet toimimaan. Taidetta tai ei, tämä on todella turhauttavaa. AVARUUDESSA ILMAN MUISTIA Arvosteltu: Switch Saatavilla: PC, MAC, Linux One Wing Cicada Versio: 1.0.0 Minimi: 2 Ghz prosessori, 1 Gt muistia. Koulussa istuminen tuntuu turhalta, kun voisi kerätä köörin kasaan ja iskeä naapurikoulun pojille pataan. Vain lyhyellä venyttämisellä tämä neljän tunnin seikkailu olisi tuntunut kokonaisemmalta. Ainakin Valko-Venäjästä käsin naapureiden sodat ovat lähellä. Sellaisille, jotka haluavat laittaa peliin oman napin slaavikyykylle. Muutama moka tarinankerronnassa rasittaa. Suomalaisena arvostan itäeurooppalaista pelikulttuuria, jossa ei kumarrella, vaan kyykitään. Huonoa . Ramto herää avaruusalukselta ilman muistoja, hiukset täydellisessä actionsankari-geelissä. Apuna on yleensä laitteen manuaali, jonka lukeminen ei vähennä sosiaalisia huoltoukko-pisteitä, sillä Ramto on aluksen ainoa eloonjäänyt. Yllättävää siksi, että kyseessä on niin ikuinen aihe, että se on jo mennyt muodista. Voitto Ruohonen kirjoittaa tuoreessa artikkelikokoelmassa ”Kirjallisuus nykykapitalismissa”, kuinka suomalainen kulttuurijournalismi keskittyy maailmankirjallisuutta käsitellessään lähinnä brittiläisten ja yhdysvaltalaisten teoksien käsittelyyn. Tappelusta, röökinpoltosta ja jengin kanssa hengailusta nauttiva Ringo saa opettajalta ukaasin: numerot ylös tai työttömyys ja syrjäytyminen kutsuvat. Olisin toivonut pidempää mehustelua sillä, mihin Ramton toimet lopulta johtivat. Kyllä, elämä toistaa itseään, mutta ei pelien tarvitse olla tylsiä ollakseen realistisia. Yeo mainostaa Ringoa eksistentiaalisena pelinä
Hyvää + Ahdistavan äänimaiseman luoma piinaava tunnelma. Valitsin asetuksista liikkumistavan, jossa kääntyminen tapahtuu sulavasti oikeaa sauvaa kääntämällä. Omaa häntäänsä jahtaava tarina. Peli alkaa kolmikerroksisen asuinrakennuksen ulkopuolelta, suurin osa pelistä sijoittuu taloon. Ei siinä mielessä, että sen tarina olisi jotenkin erityisen liikuttava tai taitavasti kerrottu. Yleensä pelin lyhyt kesto on kritiikin aihe, mutta Transferencen kohdalla kahden tunnin mitta on ehdottomasti yksi sen parhaista piirteistä. Epätavallisen kerrontatavan kritisoiminen tuntuu lähtökohtaisesti väärältä, mutta Transferencen kohdalla se alkaa toimia itseään vastaan. Tapaamme uuden ihmisen, josta pidämme välittömästi, koska heidän ulkonäkönsä, äänensä tai maneerinsa tuo mieleen vanhan ystävän. Emeettinen ahdistus Transference on yksi vaikuttavimmista peleistä, jota olen koskaan pelannut. 37 105728_.indd 37 29.4.2019 19.10.14. ”Hmm… ulkoa tämä talo näytti paljon pienemmältä.” Kääntymisen vaihtaminen 45 asteen hyppäyksiin auttaa huonovointisuuteen, mutta häiritsee pelimaailmaan uppoutumista. Markus Rojola Kun inho hiipii ihon alle… T ransferenssi on Sigmund Freudin luoma psykoanalyyttinen käsite, joka tarkoittaa vanhojen tunteiden tiedostamatonta uudelleenkohdistamista uuteen ihmiseen tai asiaan. SpectreVisionin esikoisteos on yksinkertainen puzzlepelin ja kävelysimulaattorin yhdistelmä, jossa pelaaja vaeltaa asuinrakennuksen huoneesta toiseen aukoen kaappeja ja poimien käsiinsä enimmäkseen tarpeettomia tavaroita. Valitettavasti useimmat niistä eivät tarjoa juuri minkäänlaista haastetta, sillä ratkaisu on useimmiten päivänselvä. Vaikka tarina ei kokonaisuutena toimikaan, sisältää Transference muutamia todella karmaisevia kohtauksia. Käytännössä peli on sarja erilaisia pakohuoneita. Peli sisältää toistakymmenkunta puzzlea, jotka toistavat itseään kiitettävän harvoin. Tunnin pelaamisen jälkeen minun oli pakko pitää pitkä tauko, jonka aikana makasin sohvalla silmät kiinni yrittäen pysäyttää maailmaa pyörähtämästä ulos vatsani kautta. Avaintekijä ahdistavan tunnelman luomisessa on pelin äänimaailma, joka poikkeaa kauhun konventioista ihastuttavan paljon. Freudille kyse oli potilaasta, joka alkaa suhtautua terapeuttiinsa isänään. Transferencen tarjoama kokemus on todennäköisesti kuitenkin entistä latteampi ilman virtuaalitodellisuuden syventämää immersiota. Patologisena transferenssia saattaa esiintyä esimerkiksi sarjamurhaajilla. Kerrostalo kätkee sisäänsä kaksi eri ulottuvuutta, joiden välillä pelaaja pystyy matkaamaan valokatkaisimien avulla. Tarina itse asiassa etenee sekavuudestaan huolimatta erittäin ennalta arvattavasti, Se on sinänsä oma saavutuksensa. Säikytyskohdat toimivat parhaiten silloin, kun niitä ei pysty ennakoimaan. Kyseessä ei ole kuitenkaan tavallinen asuntokompleksi. Yksityiskohdan muuttaminen yhdessä todellisuudessa saattaa heijastua toiseen yllättävillä tavoilla. Pelattavuudessakaan ei ole mitään huomionarvoista. Lopulta jäljelle jää joukko yksittäisiä hetkiä, jotka eivät toimi kokonaisuutena. Huonoa . Psyyken kerrostumia Transference on psykologinen trilleri pirstaloituneista mielistä. Pelaaja voi myös kuljettaa esineitä ulottuvuuksien välillä. Transferencea voi pelata myös ilman VR-laitteita. Transference on niin vaikuttava, koska se on ensimmäinen VR-peli, joka sai minut voimaan fyysisesti pahoin. Etomista saattoi lisätä entisestään myös pelin ahdistava tunnelma. Se on oiva keino säästyä kuvotuksen tunteilta. Kahdessa eri ulottuvuudessa liikkuminen ei onnistu viemään huomiota siitä, että käytännössä pelissä pyöritään koko ajan yhden ja saman asunnon sisällä. En uskonut sen aiheuttavan ongelmia, koska yksikään aiemmista pelaamistani VR-peleistä ei ollut saanut aikaan kuin lievää heikotusta. He valitsevat usein uhrikseen ihmisiä, jotka jollain tavalla muistuttavat heitä aiemmasta vihan kohteesta. Kahden maailman välillä matkustaminen tuo mielenkiintoisen lisän mysteerien selvittämiseen. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että huonovointisuus oli osittain omaa syytäni. On vaikea samaistua ihmiskohtaloihin, jotka tuntuvat näin erikoisilta. Koska se on tarkoituksellista, täytyy se kuitenkin luokitella yhdeksi pelin vahvuuksista. Ainoa tapa edetä tarinassa on ratkaista jokaiseen tilaan liittyvä yksinkertainen puzzle. Vielä suuremmaksi ongelmaksi muodostuu se, että arvoitukset eivät juuri koskaan tunnu kytkeytyvän tarinaan millään mielekkäällä tavalla. Tiedostamatonta tai ei, joka kerta tästä hetkestä eteenpäin, kun pelaan peliä, joka saa kyseenalaistamaan rakkauteni pelaamista kohtaan, on kokemallani inholla jotain tekemistä Transferencen kanssa. Mutta en aio palata pelin maailmaan ottaakseni asiasta selvää. Yltiöyksinkertaiset puzzlet. Ilmiö on kuitenkin yleinen myös arkielämässä. Puzzlejen selvittäminen synnyttää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, joten niiden ratkaisemisesta tulee ajan myötä sielutonta puhdetyötä vailla sen suurempaa tarkoitusta. Puoli tuntia myöhemmin pystyin palaamaan pelin pariin särkylääkkeiden sekä vahvan työmoraalin turvin. En olisi voinut olla enempää väärässä. Se on arvoitus, jonka jätän mielelläni ratkaisematta. TAJUNNAN RAJAT Arvosteltu: PSVR (PS4 Pro) Saatavilla: Win, PS4, Xbox One, HTC Vive, Oculus Rift SpectreVision / Ubisoft Versio: Myynti Ikäraja: 16 68 Transferencen virtuaalitodellisuus tarjosi sekä hyvässä että pahassa yhden niistä pelikokemuksista, jotka tulen muistamaan pitkään
38 105727_.indd 38 29.4.2019 19.47.59. Pelaajan silmille vyörytetään kuvastoa, joka on tuttu Alibista ja iltapäivälehdistä. Toimittaja tekee virhepaljastuksen kirjoittaessaan perheväkivallasta, ja ex-mies käy tappamassa salaiseen osoitteeseen muuttaneen naisen. Ruuturoolipelissä on ensimmäisen persoonan reaaliaikaista taistelua, kryptisiä puzzleja ja selviytymiselementtejä kuten jerkyn tekemistä, pulloon pissaamista ja yhteisessä sängyssä nukkumista. ZANKI ZERO: LAST BEGINNING Antero Kyyhky Danganronpa-tekijät järkyttävät realismilla. Pelisessio rullaa loopilla. Ihmiskunta on viimein tuhonnut kotinsa ja upottanut maanpinnan valtamereen. Mirai on söpö lammas, luultavasti koska edellinen julkkisklooni oli Dolly-lammas. Ikuisen elämän ja kloonikoneen osien perässä sukelletaan luolastoihin kuin Dungeon Masterissa tai Legend of Grimrockissa. Sisilisko tappaa Ryon. Kloonit eivät edes ole oikeita ihmisiä, vaan esittävät kopiota ihmiselämästä. Luolaston mestari Zanki Zeron taistelu muistuttaa muinaisia länsimaisia PC-ropeja. Julkaisijana toimineen Spike Chunsoftin kädenjälki näkyy tapahtumia keventävässä huumorissa, kuten Sho & Mirai -maskoteissa, jotka esittelevät kloonien taustatarinoita. Z anki Zerossa ei ole sankareita vaan pelkkiä selviytyjiä. Hirviön käsissä kuolleet saavat puoli-immuniteetin tuleville hyökkäyksille, kun heidät herättää henkiin kloonimasiinassa. Minamon romut kerätään mukaan, ja painutaan syvemmälle luolastoon. Luolastot ovat animekuvastoa, hylätIHMISTEN AIKA ON OHI Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC Lancarse / Spike Chunsoft Versio: 1.00 Minimi: Intel Core i3-4170 3.70GHz, 4 Gt muistia, GeForce GTX 460 tai parempi Ikäraja: 16 Päähahmojen esittely kerralla muistuttaa Danganronpasta. Tavisten tavoin he jäävät yksilöinä latteiksi tai ainakin hahmojen ympärillä leijuu unohdettavuuden aura. Kuljetaan taas pari metriä ja Minamolla on nälkä. Tavarat jäävät kentälle, kun loput teleporttaavat takaisin päämajaan, herättämään kloonit henkiin. Elämä ja ruumis ovat hyvin läsnä pelikokemuksessa. Kuljetaan pari metriä, niin Minamo haluaa pissata. Jäljellä on kahdeksan kloonia, jotka esittävät ihmisiä: kiltti lehtimies, epäilyttävä maajussi, bodaava lääkäri ja niin edelleen. Äidin potkiminen ei ole oikein. Jokainen Zanki Zeron kahdeksasta kloonista joutuu kohtaamaan menneisyyden virheet ja unohdetun kodin. Inventaario alkaa olla täynnä. Yuma heittää hänelle perunan, Minamo syö sen ja kuolee allergiaan. Pelin tunnelma on toivoton. Bajamajaa ei ole lähellä, joten on pissattava pulloon. Kulissien takana on pedo. Ihmiset menevät toistensa kanssa naimisiin lähinnä rahan tai taloudellisen aseman takia, ei rakkaudesta. Kehityksessä oli mukana Danganronpa-sarjaa tuottaneita ja ohjanneita tekijöitä, tosin ei pääkäsikirjoittaja Kazutaka Kodakaa. Ryolla on nälkä ja hän syö raakaa apinanlihaa. Japanilaisessa versiossa tässä kohtauksessa näkyisi pikkuhousut. Teosten sanoma on selvä: ihminen pettää toisensa ja tuhoaa kaiken ympäriltään. Kaikki klooniperheen hökkelikylän ulkopuolella on vihamielistä, ja joukossa on vielä yksi petturi. Porukka on aseistettu sianrakosta tehdyillä pipoilla ja keppiin kiinnitetyillä puukoilla, joten käy matka luolaston ovelle. Tai no, onhan näitä ruuturoolipelejä nähty konsoleillakin, NESin Swords and Serpentsistä lähtien. Klooni vanhenee vauvasta vaariin parissa viikossa, mutta tietoisuuden siirtävä Extend-kloonikone pelastaa sukupuutolta, kunhan napaan piilotettu X-avain pysyy ehjänä. Ryo paskoo housuun. Miksi edes yrittää elää apokalyptisessa maailmassa, joka on täynnä pelkkää kärsimystä. liaa ja vieraissa käyneiden aviopuolisojen piiloteltuja lapsia. Hahmot eivät ole äärimmäisiä vaan tavallisia. Uudelleensyntyvät hahmot kulkevat läpi lapsi/aikuinen/keski-ikä/seniori-syklin, joissa jokaisessa vaiheessa heillä on erilaiset taistelukyvyt. Taistelussa kuolee vain kaksi muuta seikkailijaa. Senioreita ei suomityyliin roudata Pahakorporaation Tuhoamiskeskukseen, vaan pidetään taistelussa. Nurkan takaa hyökkää apina ja tappaa Yuman yhdellä iskulla. Hahmot kertovat jatkuvasti kivuista, joita heillä on vanhetessaan. Videopeleissä voi kuolla monella tavalla, mutta Zanki Zerossa kuollaan vanhuuteen. Siinä missä Danganronpassa pelataan lukiolaisilla, ovat Zanki Zeron hahmot aikuisia ja ongelmansakin ovat aikuisten ongelmia. Lapsi pystyy regeneroitumaan, mutta vasta aikuinen tekee paljon vahinkoa. Meiltä housut on sensuroitu kokonaan pois. Ihmisvihan aakkoset Zanki Zeron on kehittänyt Lancarse, jonka parhaimmat pelit Lost Dimension (Pelit 2/2017, 73 pistettä) ja Shin Megami Tensei: Strange Journey henkivät ihmisvihaa, pettymystä ja nihilismiä. Sho on perverssi koulupoika, joka kuolaa jokaisen välivideossa näkyvän vanhemman naisen perään
Piristävästi kaikki luolastot eivät ole synkkiä luolia. Statsimanagerointi on kahdeksan hahmon jatkuvaa paimentamista. Onneksi Zanki Zeron loppupomo vedetään sen verran hatusta, että nauruhuumorista ei tarvitse kärsiä kuin viimeiset viisi tuntia pelin 30–40 tunnin kestosta. Hienoa, miten peliä voi skaalata tarina/ taistelu-asteikolla! Tehty käsikonsolille Danganronpaa muistuttava tyyli sekoittaa visual novelia ja retropeliä, mutta ulkoasu on karusta PS Vita -erämaasta. Luolastojen lopussa odottaa epäreilu pomo, jonka jälkeen seuraava taso avautuu. Automaattikartta paljastaa alueet, joissa pelaaja on jo käynyt, mutta sekään ei riitä paljastamaan seuraavaa kulkusuuntaa. Hirviö, jota en muista kohdanneeni kertaakaan pelissä. Ragequit ja load, kiitos. Ehkä tämä on osa Zanki Zeron äärimmäistä ihmisvihaa. 84 Epämiellyttävä, surullinen kokemus, joka kaatuu budjettimuottiin ja taistelusysteemin epäonnistumiseen. Loppu oli luonnollinen, odotettavissa ja sopi teemaan. Maailmanloppu on ok, kunhan se on tarpeeksi kaunis. Se on taistelua hupenevia statseja ja ylivoimalla päälle karkaavia supervihollisia vastaan. Zanki Zero jää ahdistavan tunnelman ja puzzlejen varaan. PS Vita soitti ja halusi budjettipelinsä takaisin. Päämajana toimiva saari on hengähdyspaikka, jonne viholliset eivät eksy. Liika lonkerointi kostautuu, sillä hahmo voi räjähtää palasiksi. Tosin Zanki Zeron Vita-käännöstä ei tuotu länsimaihin, vaikka japaniversio löytyy. Lancarsen perustyyliin Zanki Zerossa on kerrasta tappavia ansahuoneita ja muita ympäristöhasardeja. Loppuratkaisun aikana sai pidätellä kyyneleitä, eikä tämä ole ylihypeä. Kyllä peli voi olla tyydyttävä, vaikka se ei pääty räjähdyksiin. Itse vaikeus ei ole ongelma vaan se, että sen vastineeksi ei saa onnistumisen tunteita, vaan pelkkää painostavaa tunnelmaa. Kloonien pitää syödä, pissata ja heidän stressitasonsa täytyy pitää alhaalla. Huonoa . Olin kuitenkin tehnyt munakkaan ja syönyt tärkeän esineen. naali, jossa tunnelmanluonti pysäytettiin alastoman vihreän miehen hakkaamiseen (tosin tämä on tärkeä osa pelin uusliberaalia Ayn Rand -fantasiaa). Selvisi, miksi pelin hahmot edustavat eri kuolemansyntejä. Helpoimmalla ei tarvitse käydä pissalla ja pomot kaatuvat yhdellä iskulla, mutta jo kolmannella tasolla ovella kolkuttavat oneshottaavat örkit ja inventaariohelvetti. Yhteen puzzleen tarvitsin kananmunan, jonka olin aiemmin löytänyt luolastosta. Retropoika Sho ja karvapyllyinen Mirai ovat pelin söpöt maskotit. 39 105727_.indd 39 29.4.2019 19.48.13. Munaton sankari on pelinpysäyttäjä, joten onneksi löysin uuden tappamalla jättiliskoja. Suosikkini oli vipu, joka teleporttaa kaksi mutanttia kummallekin puolelle pelaajaryhmää, ilman ulospääsyä. Nyt mieleen tuli Bioshockin . Päätoimittaja paljastaa hittijutun kaavan: lyttää nuoremmat sukupolvet. Puzzlet ovat vaikeita vipupuzzleja ja esinehippaa. Makuuhuoneiden päivitys kutuhuoneiksi vaatii vuohien sarvien irrottamista, jota en onnistunut tekemään. Zanki Zeron tunnelma on hirveydessään vaikuttava, mutta itse pelaaminen ei ole missään vaiheessa nautittavaa. Taistelussa ei ole vaihtelua, kunhan kierretään sivulle ja lyödään kovaa, kunnes vihollinen kuolee, ja toivotaan, että Resident Evilin Lickeriltä kieltä lainannut hyljemutantti ei saa yhtään nuolaisua perille. Superisku ladattu, nyt demonia kylkeen ja karkuun. Ongelmista huolimatta Zanki Zero on vaikuttava, koska se menee niin syvälle ihmisten ongelmiin. Youtuben perusteella muutkin kuin heterohommat onnistuvat. Vuohensarvella petienergiaa Ominaisuuslistassa lupailtiin hahmojen parittamista, mutta en ollut siihen tarpeeksi horny. Netti liehahti raivoon, sillä länsiversiosta poistettiin lapsiin liittyvät ”bedtime eventit”. Nyansseja ei koeta, tulos on pahimmalla tavalla konsoloitu. tyjä sairaaloita, kouluja, kuumia lähteitä. Sivusta ja takaa lyömällä ja iskun lataamalla tekee enemmän vahinkoa. Luolastojen välillä hengaillaan autotallissa, metsästetään vuohia ruoaksi, rakennetaan uusia aseita ja pelataan kloonimasiinaan piilotettua räiskintäpeliä. Maisemissa liikutaan ruudukolla ja lyödään vihollisia reaaliajassa, hitaasti palautuvilla iskuilla. Usein vipu ei avaa vieressä olevaa ovea, vaan lähettää myrkkynuolen suoraan kaulaan. Taikoja edustavat ihon alle piilotettavat lonkeroimplantit. Nerokas ominaisuus on viidessä asteessa säädettävä vaikeustaso, jossa kovuuden porkkana ovat suuremmat palkinnot. Laatupelit selviävät vaikka maailmanlopusta. Maailmanlopun jälkeen voi olla kivaakin. Hyvää + Synkkä visio siitä, miten maailma tuhoutuu. Olen tyytyväinen, että minun ei tarvinnut katsoa niitä. Tosin humoristinen loppupomo latistaa raskasta tarinaa ropemuottiin. Pelko ja paralyysi ja muut statusmuutokset parantuvat ääriharvinaisilla esineillä tai kuolemalla
Tiimityö on yllättävän tehokas, sillä sen avulla saa stunnattua vihollisen, jos joku muukin ampuu samaa kohdetta. Aluksi käytössä on vain siviilien metsästysaseita, mutta myöhemmin alkaa löytyä armeijan automaattiaseita, aina sinkoa myöten. Taistelu lisää aseiden tehoa, selviytyminen lisää hahmon kestävyyttä, tekniikka opettaa käyttämään laitteita ja tiirikoimaan. Avalanche Studiosin Generation Zero on Ruotsiin sijoittuva seikkailupeli, jossa minua kiehtoo kaksi asiaa: tutun eksoottinen miljöö sekä Stranger Things -henkinen näkemys 80-luvusta. Tuukka Grönholm Onko kasaripeli Generation Zero keinotekoisen makea. Paikkoja saa tutkia rauhassa ja maailmassa haahuilla vapaasti. Aseiden tasot on sidottu pelaajan tasoihin, joten taistelun välttely ei todennäköisesti kannata. Lentävät seekerit etsivät pelaajaa ja hälyttävät muut paikalle. Lisää kuteita löytyy saarelta ja kaikkien hahmojen kykypuu on samanlainen. Ikävä kyllä niitä suojaavat usein hunterit ja tankit, jotka ovat robottien pääasiallista taistelukalustoa. Jos haluaa edetä juonessa, kaikki on tehtävä tarkalleen määrätyssä järjestyksessä. Tekijöiden mukaan peli on selviytymisseikkailu, mutta genre on verkkaisen temponsa takia lähempänä kävelysimulaattoria. Toki lisenssisyistä eri nimellä. Niiden aseistuksesta löytyy tykkiä, raketteja ja kerrasta tappavia lähitaisteluteriä. Tarina avautuu kaikki paikat tutkimalla ja luuttaamalla. Alun pienet koiramaiset juoksijat saavat panssaroinnin. Muistan tämän maailman, jota ei koskaan ollut. Meno pysyy alusta asti samana. Kokemuspinnoja voi jakaa taisteluun, selviytymiseen, tekniikkaan ja tiimityöhön. Tärkein ase ovat hätäsoihdut, jotka sekoittavat robottien maalintunnistuksen. Pelissä on onneksi käyttöliittymässä korostettu seuraava määränpää, jolloin maailmassa tiukasti roikkuvaa ikonia ei voi olla näkemättä. Ei kuulosta innostavalta, jos kyse ei ole palkasta. Ja nämä robotit, niitä en kasarilta muista. Isot harvesterit vaikuttavat ensikohtaamisella vaarallisilta, mutta ovatkin vain raaka-ainekerääjiä. Valitettavasti puhelinvastaajasta löytyy hätääntynyt viesti ammuskelusta eikä missään näy ketään. 40 106218_.indd 40 29.4.2019 17.41.18. Seikkailla voi yksin tai maksimissaan neljän kaverin kanssa. Taistella ei tarvitse kuin tietyissä avainkohdissa, sillä myös metsän kautta voi kiertää. Tunnelma perustuu paljon samaan kuin My Summer Carissa. Talo on tyhjillään, mikä vastasi kesälomalla useimmiten unelmaa. Ampuminen sinänsä toimii hyvin, vaikka hahmot itse liikkuvatkin vähän jäykästi. Tosin valinta vaikuttaa vain ulkonäköön. Tosin Granatgevär-nimestä päätellen ase luokitellaan rekyylittömäksi kivääriksi. Taistelussa on enemmän juttua kuin alkuun vaikuttaa. Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Versio: April update Suositus: i7 Quad Core, 16 Gt, GTX 960 / R9 280 Moninpeli: 2-4 pelaajaa verkossa. Jos vahingossa jättää kartan poimimatta, tarina ei etene enää koskaan. Ikäraja: Ei ole. Mitään tapaa väistää ei ole, jos ei juokse jo valmiiksi sivulle. Hahmon rakentaminen ei ole kuitenkaan kovin suuressa osassa. Tukikohtien lattioille on ripoteltu tickereitä, jotka vastaavat perässä kipittäviä miinoja. Ne alkavat tulittaa soihtua. Tärkein työkalu on kuitenkin kiikarikivääri. Robotit myös kehittyvät tarinan aikana. Valittavana on niin nörtti, punkkari, hiphoppari, amis, sotilas kuin koulun komistus / kaunistus. Ongelmia tulee vain kohdissa, joissa vanhaan tyyliin pitääkin katsoa tehtäväkuvauksen kartasta, mihin taloon pitää seuraavaksi mennä. Toki koko pelin viehätys perustuu siihen, että maailma tuntuu tutulta, vaikka sitä ei koskaan ollutkaan. Kykypuussa on muutama selvästi parempi ominaisuus lopussa, mutta useimmiten taidot antavat vain lisäprosentteja johonkin. Onneksi myös pelaajan varusteet kehittyvät. Koneille voi tehdä MacGyver-hengessä ansoja: kun jättää kasettisoittimen pauhaamaan maahan, propaanitankin viereen, tilannetta tutkimaan tulleen robotin voi räjäyttää kaukaa. Teinijoukko palaa lomamatkalta kotisaarelleen Tukholman edustalle. Pelimaailma tuntuu heti paremmalta, kun tapahtumat sijoittuvat liki kotoisen näköiseen metsään, jossa pihatiellä on parkissa tutut Saabit ja Volvot. Useimpiin taisteluihin hiivin ja aloitin ampumisen kaukaa kiikarikiväärillä. Parhaimmillaan robotit ampuvat toisensa, jos onnistuu viskomaan soihtuja sopivasti koneiden taakse tai jalkoihin. Tehtävänä on selvitä hengissä, selvittää mitä ihmisille on tapahtunut ja mistä kaikessa on kysymys. Hätäsoihtu sotkee robottien maalintunnistuksen. Breakfast Club Pelintekijät ovat selvästi katsoneet kasarikomediansa, sillä hahmovalikoima on tuttu. Terminator Generation Zero ei ole mikään toimintapeli. Varsinkin päälle ryntäävän robotin väistäminen on aina yhtä kohloa, koska jo loikka-animaation alussa tietää jääkö alle vai ei. Robottien polttoainekenno on aina niiden heikko kohta, mutta mallien kehittyessä niitä aletaan suojata paremmin. Tarkoituksena on etsiä muut ja selvittää, mitä saarella tapahtui. V uosi on 1989. Peli on eri aikakausien suunnitteluratkaisuiden ristisiitos, sillä maailma on tavallaan hiekkalaatikko, mutta tehtäväpuu on todella tarkkaan skriptattu. Robotit liikkuvat nopeammin ja ovat pelaajaa tehokkaampia tappaZEROA VAI SOKERISTA. Robotit kutsuvat kavereitaan avuksi, ne liikkuvat nopeasti ja suurimmat mallit vieläpä tappavat pelaajan kerrasta
Ainakin huhtikuussa tekijät raportoivat tekemisistään viikkotahdilla ja julkaisivat elämänlaatua parantavan isomman päivityksen. Toinen muisto menneisyydestä on pelin tallennussysteemi. Pelin antialiasointi on tavallistakin aggressiivisempaa eikä sitä saa normivalikoista pois. Kimpassa peli toimii paremmin kuin yksin, sillä taistelut saavat yhden lisäulottuvuuden, kun pelikaveri voi houkutella robotit paljastamaan selkänsä muille. Toistaa todella nopeasti itseään. Koneet liikkuvat kirskuen, ympäristön skannauksesta kuuluu modeemimainen ääni ja muut hälytetään paikalle ilmeisesti matriisikirjoittimella. Ihanan vanhanaikaista vaikka tuskin tarkoituksellista. Kaikista pelin ikoneista ei tiedä, onko kyseessä bugi vai ei. Pelissä on paljon samaa, mikä johtikin studion ja taiteilijan puolijulkiseen sananvaihtoon netissä. Generation Zerossa muutenkin panostetaan äänisuunnitteluun, sillä robottien rutinat kertovat paljon siitä, mitä ne ovat tekemässä. Last Action Hero Generation Zero on kiehtova leikkikenttä, mutta se kaipaisi selvästi lisää käsityötä. Meno alkaa toistaa itseään jo ensimmäisenä peli-iltana, sillä robottimallien jälkeen maailmalla ei ole oikein enää esittää uusia kikkoja. Generation Zero voi vielä parantua pienellä sokerikuorrutuksella, joten en ole menettänyt täysin toivoani. Joko saarta asuttaa paikallinen ampumaseura tai robotti-invaasioista saatiin ennakkovaroitus, sillä porukka tuntuu nukkuvan laatikollinen patruunoita tyynynä. Kestoa on noin kymmenisen tuntia. jia, joten piilon ja etäisyyden suomaa etua kannattaa hyödyntää. Hyvää + 80-luvun tunnelma, maailma ja musiikki. Toisaalta kuolemalla ei ole juuri merkitystä. 41 106218_.indd 41 29.4.2019 17.41.24. Uudelleen syntymisiä on liki loputtomasti, sillä heräämisen vaatimat adrenaliinipistokset ovat saaren yleisimpiä esineitä. Stranger Things Pidän maailman epätodellisesta ajankuvasta, joka muistuttaa ruotsalaisen Simon Stålenhagin mielikuvituksellisia maalauksia, jossa robotit ovat vallanneet Ruotsin. Lisäbonuksena ratkaisu ei vain putoa tyhjästä vaan tapahtumista annetaan ihan selkeitä viitteitä pelimaailmassa. Luvassa on uusia tehtäviä, uusia saaria pelialueeksi ja parannuksia tiimipeliin. 74 Kustannustehokkaasti tehty yhden mysteerin toimintapeli, joka sijoittuu robottien valtaamaan Ruotsiin. Ilmeisesti nostalgia sittenkin on parasta, vaikka mikään muu ei olekaan. Parin biisin kokoinen ääniraita koostuu kasarihenkisestä syntetisaattorimusiikista. Jos perusasetelma on velkaa Stålenhagille, niin musiikkien fiilis lainataan Stranger Things -sarjasta. Muuten tekniikka ei loista. Pelintekijöiden vinkki on, että kimppapelin hostina toimii pelaaja, joka on edennyt vähiten tarinassa. Sen jälkeen tahti kuitenkin palaa mateluksi. Jos etsii Avalanche Studios -kansiosta settings.json-tiedoston ja vaihtaa siinä GraphicsAA-asetuksen arvon nollaksi, maailma terävöityy. Juuri maailmojen samankaltaisuus innosti minuakin kokeilemaan. Viittaako pääkallo kuolemaan vai pelikaverin metallilookkiin. Ensimmäisen minuutin aikana on jo ase kädessä ja hetken päästä ensimmäinen tappajarobotti vastassa. Maatiloista löytyy vain metsästysaseita, mutta poliisiautoista ja sotilastukikohdasta saa tehokkaampia laitteita. Inventaarion toimivuus on ehtaa kasaria, sillä pelissä saa jatkuvasti tehdä tilaa varusteille ja tarkistaa, voiko esineitä pinota lisää samaan slottiin. Vapaata tallennusta ei ole vaan peli tallentaa hahmon sijainnin vain turvatalojen kohdalle. Moninpelissä suurempi ongelma on, että kaikkien hahmojen on oltava tehtäväpuussa samassa kohdassa, sillä tehtäviä ei voi jakaa. Pelatessa maailma näytti siltä kuin olisi ollut koko ajan väärät rillit päässä. Koneet kuulee usein ennen kuin ne näkee. Samat rakennukset, varastot ja liiterit toistuvat kylästä toiseen ja kaupunkikin näyttää rintamamiestalorivistöltä. Kokonaisuudessa on kuitenkin paljon lupausta. Taulut ja peli ovat hyvin erilaisia, vaikka minustakin inspiraation lähde on selvästi maalauksissa. Sinänsä mielenkiintoista, että aikanaan en tykännyt lajityypistä kuin Blade Runnerissa, mutta nykyään huomaan pitäväni synthwavesta aina, kun kuulen sitä peleissä. Generation Zeron aloitus on vahva, mutta maailmaa ei malteta rakentaa. Hahmon voi nostaa samasta paikasta, jossa kaatui. Varusteet pitää tosin etsiä ja ilmeisesti ne luodaan maailmaan satunnaisesti. Heikkoon kohtaa osuminen on kaikkein tärkeintä, joten sarjatuliaseet eivät ole niin hyviä kuin ensiajatuksena tuntuu. Nyt maailma rakentuu liian selvästi vain muutamista paloista, joita kierrätetään jatkuvasti. Niitä on toki tiheässä mutta maailman tutkimisessa ja turvapaikan etsimisessä on oma vaivansa. Vahtikoiramainen robotti on alkupelin perusvastustaja, mutta sen panssarointi ja aseistus paranevat myöhemmin. Juonessa on lähinnä alku ja loppu, mutta tarina sentään on olemassa. Nykytyylin mukaan julkaisu on vasta alku. Robotit liikkuvat maastossa satunnaisesti, mutta myös syntyvät uudelleen ja uudelleen samoille seuduille. Juuri kun yleisö haki popparit mikrosta, Stålenhag tarkensi kommenttiaan: taide on aina vaikutteiden omaksumista ympäristöstä ja niiden muokkaamista omaan visioon. Huonoa . Loppu paljastaa, mitä maailmassa tapahtui, joten alun mysteerikin selviää
Enemmän minua haittaavat itse luolastot, joissa on yhtä paljon vaihtelua kuin Oblivionin luolastoissa. Luolastomaisteri Sinänsä minua ei haittaa avoimen maailman puute Bladesin tyylisessä mobiilipelissä. Seuraava Elder Scrolls onkin pelkkä kännykkäpeli. Tai ainakin suurimman osan, joten kotikonnuille palaaminen ja matalan pro. Vaan niin on asiat mullin mallin vanhassa kotikylässäkin. Ulkoisesti puitteet ovat siis kunnossa, peli näyttää ja kuulostaa Elder Scrollsilta. Ympäristöt ovat sen verran kivan näköisiä, että vaativat puhelimeltakin vääntöä. Scrollville F2P-peliperinteisesti pelaajan kotikylä on itse rakennettava takaisin kuntoon yksi hitaasti etenevä ajastin ja tuhottomat kasat materiaaleja kerrallaan. Mitä, kuvittelitko Bladesissa olevan jonkinlaisen laajan, vapaasti tutkittavan fantasiamaailman. Materiaaleja kerätään luonnollisesti luolastojen syövereistä, joihin voi suunnata joko yksittäisinä tehtävinä tai pidempänä Abyss-maratonina. Mänttää kasvatetaan niin tylsästi kuin voit arvata. Hmm, kylä keskellä ei mitään täynnä ränsistyneitä rakennuksia ja ihmisiä, joiden naamalta hehkuu ketutus vuorokauden ympäri… Minä nimesin oman kyläni Mäntäksi. No ainakin mainospuheet olivat vakuuttavat. Juho Penttilä Kumpi on mahtavampi miekka vai luottokortti. Tavallista nätimpi kännykkäpeli, mutta kännykkäpeli siitä huolimatta. Perinteiden mukaisesti hahmon saa valita kymmenestä Tamrielin rodusta, joiden erot ovat pienehköjä. Aivan Diablo Immortalin tason närkästykseen ei julkistuksella päästy, mutta pitkän linjan kääröilijät olivat tietenkin huolissaan. BLADEN EDGELLÄ Arvosteltu: Android Saatavilla: iOS Bethesda Game Studios / Bethesda Softworks Versio: Early Access Testattu: Samsung Galaxy S9 Ikäraja: 16 Jos vihollisiin ei törmää tismalleen samaan aikaan, odottavat ne jonossa vuoroaan turpakäräjille. Tämä on hetken huvia, johon palataan aina kun töissä on tylsää, joten lyhyet luolastopyrähdykset sopivat siihen paremmin kuin maailmassa samoilu. Skyrim julkaistiin yli seitsemän vuotta sitten, joten jo oli aikakin! Oikeastaan julkistusta suurempi kohahdus oli, että Skyrimin jatko-osasta nähtiin pelkkä logo. Törkeästi Elder Scrolls -perinteitä halveksuen Bladesin alussa päähahmo ei ole vangittuna vaan palaamassa kotikyläänsä. Tai kuulostaa vain puoliksi, sillä ne tutut kolme ja puoli ääninäyttelijää puuttuu täysin, ainakaan early access -versiossa ei ole ääninäyttelyä laisinkaan. V iime vuoden E3-messuilla Bethesda kohahdutti, kun se yllättäen julkisti seuraavan osan muinaiseen Elder Scrolls -roolipelisarjaan. 42 105314_.indd 42 29.4.2019 18.58.05. Eli hyvin vähän. ilin pitäminen on ihan hyvä idea. Rakennukset nostavat kylän tasoa, paremmalla tasolla saa rakennettua parempia rakennuksia ja niin edelleen. Uusi, täysi, kursailematon Elder Scrolls -kokemus taskussasi! Pahoittelen skeptisyyttäni, mutta luotan mobiilipelin mainospuheisiin kuin kauppakeskuksessa lähestyvään liimalettiin liittymäkauppiaaseen. Koske rakennusta, heitä kasa materiaaleja sisään ja mene tekemään jotain viihdyttävämpää, kunnes rakennus on valmistunut. Paikat on tuhottu ja kyläläiset ovat paikallisten bandiittien kaappaamia. Ei tietenkään! Minkä pelin luulit tämän olevan, jonkun Elder Scrollsin. Ei pääse Blade sankartöitä noin vain pakoon. Pääarkkitehtuureita on paria tyyppiä ja jokainen luola on lyhyt suoraviivainen pyrähdys, jossa viholliset on aseteltu tukkimaan tie eikä hiippailla tietenkään voi. eScroll Blades vaatii keskivertoa kovempaa älyluuria, sillä se on oikeasti kolmiulotteinen, karkeasti arvioiden teknisesti noin Skyrimin tasoinen ensimmäisen persoonan mukaroolipeli. Tuttua huttua ihan Farmvillen ajoista lähtien. Koska kyseessä on oma kylä, saa sen myös nimetä mieleisekseen. Ainut käsikirjoitettu osa päähahmoa on, että hän on ollut Tamrielin keisarin blade eli henkivartiokaartin jäsen, ennen kuin imperiumi suostui Thalmorien tahtoon ja lakkautti sekä mestasi bladet. Hah, naiivi hölmö! Minkä pelin sinä luulit tämän olevan, joku Elder Scrolls vai
Inventaariosta arkut pitää asettaa yksitellen avautumaan, ja mitä harvinaisempi arkku, sitä pidempään avaaminen kestää. Vihollisen kanssa tanssittaessa lukkiudutaan taistelumoodiin, jossa ikonia painamalla nousee kilpi puolustukseen, hetken painamalla ruutua ja sitten päästämällä irti heilahtaa ase. Se tosin on ehdan Elder Scrollsin merkki. Vaakamoodissa on mukana myös vaihtoehtoiset virtuaaliohjaimet, jotka toimivat yllättävän hyvin. Sinänsä hauskan idean torppaa kaiken yliyksinkertaisuus: Abyssissakin edetään käytännössä suoraa linjaa ja jokainen kerros on vain taas yksi versio joistain niistä perusarkkitehtuurisista elementeistä. Kädenlämpöinen taskukäärö kärsii turhasta yksinkertaisuudesta ja kuluneista rahoitusmalleista, mutten silti jaksa raivota niistä. Peliä voi pelata joko pystytai vaakasuunnassa. Sekin karisee, kun samat tunnelit näkee tarpeeksi useasti. Luolastoista löytyviä ja tehtävistä palkintoina saatavia arkkua ei suinkaan avata paikan päällä vaan ne syöksähtävät rajalliseen inventaarioon, mistä niitä ei saa myöskään pois avaamatta. Taistelu on sinänsä ihan toimivaa ja vähän jopa taktista ajoitusta vaativaa kevythöttöä, mutta tuntuu veltolta ilmaan huitomiselta. Arkku kantoon ja menoksi Netissä suurimman raivon on aiheuttanut Bladesin monetisointi. Kännykkälääppimispeliksi pelattavuus on jopa yllättävän toimivaa. Huonoa . Ihan huomaamattomasti peli yrittää vihjata, että oikealla rahalla ostettavia timantteja saa kyllä käyttää. Tätä kirjoittaessani nettiraivon siivittämänä arkkujen avaamista on jo joudutettu kertaalleen muuttamaan. Sen sijaan pelaan parempia pelejä. Pelattavuudeltaan ja idealtaan Blades on mielestäni ihan ok, mutta koska kaupungin parantelu, yliyksinkertaisten luolastojen koluaminen tai kännykän näytön lääppiminen eivät kiinnosta, ei pelimotivaationi riitä. Miekka heiluu ruutua koskemalla. Hopea-arkut avautuvat tunnissa vanhan kolmen sijaan. Minua Elder Scrolls: Blades ei innostanut niin, että olisin halunnut pelata kerralla pidempään. PVP-moodi Arenaa en kommentoi, sillä sitä en örlärissä päässyt vielä kokeilemaan. Voi Mänttä, näytät ihan samalta kuin nuoruudessani. Joo, onhan se lähtökohtaisesti typerä systeemi, mutta jos pelaan peliä esimerkiksi pari lyhyttä sessiota päivässä, niin siinähän sitten kliksuttelen sessioiden välillä arkkuja avautumaan. Pahin esimerkki tästä ovat pelin aarrearkut. Liikkuminen tapahtuu koskettamalla paikkaa mihin tahtoo liikkua, katseen suunnan kääntäminen pyyhkäisemällä ruutua haluamaansa suuntana. Tunneleissa on tunnelmaa. Samaan aikaan, kun netin kollektiivisen hiivamielen sieraimista tupruaa tulta ja tappuraa, minä teen kuten teen aina kohdatessani pelin, jota en jaksa pelata tai jonka rahoitusmallista en pidä: en pelaa sitä. Kenties eniten itseäni huvittaa, että jopa niihin kaikkein surkeimpiin, onnettomia tuhnupalkintoja sisältäviin puuarkkuihinkin on laitettu lyhyt viiden sekunnin avautumisaika, jos joku vaikka niitäkin availlessa haluaisi vähän ohittaa animaatioita luottokorttia vilauttamalla. Toteutuksena ihan hölmö. Se perustuu mobiilitapoihin kuuluvasti kaiken odotteluun ja siihen, kuinka kauhean kätevästi ja helposti peli tykkää mainostaa sitä, että vähän rahaa käyttämällä tämänkin odottelun voisi ohittaa. Erillinen Abyss-moodi toimii muuten kuin perusluolastot, mutta se vain jatkuu syvemmälle ja syvemmälle palkintojen ja haasteiden kasvaessa mitä pidemmälle pelaaja etenee. Minä en osaa olla yhtä raivoissani arkuista kuin netti. Älkää ymmärtäkö väärin. Hyvää + Konseptina ihan kiva. Sen kekseliään strategian kun nettimassatkin keksisivät, niin säästyisimme kaikki paljolta turhalta draamalta. Lisäksi magickaa ja staminaa hyödyntäviä erikoisliikkeitä voi olla pikavalinnoissa muutama kappale. Kultaiset avautuvat edelleen kuudessa tunnissa vielä harvinaisemmista puhumattakaan. Jos suurin kokemani tunne on kädenlämpöinen meh, eivät typerät rahastusarkutkaan jaksa herättää tunteita mihinkään suuntaan. Kumman mora osuu maaliin eka. 43 105314_.indd 43 29.4.2019 18.58.17
AIVAN OMASSA LIIGASSAAN SI Games / Sega Interactive Versio: 19.3.4 Suositus: Pentium 4, 2 Gt, GeForce 9600M tai Radeon HD 3650 Moninpeli: 2 tai koneesta riippuen enemmän. Kunnian kentät Ideana on johtaa jalkapallojoukkuetta, valita kokoonpanot, hoitaa pelaajakaupat, treenata lahjakkuuksia ja säätää taktiikat vastustajan mukaan. Football Manager 2019 selkein vahvuus on taktiikkasysteemi, jossa joukkueelle määrätään pelityyli. Kärkimiehen kova ensikosketus saattoi olla yhtä hyvin takakulmassa kuin kulmalipulla. Tavoitteena on menestyä, sillä budjetin ryssiminen tai tavoitteissa epäonnistuminen tietävät potkuja. Käyttöliittymä myös näyttää suoraan, jos taktiikassa on ilmeisiä puutteita, kuten alueita, joille ei hyökkää kukaan omista pelaajista. Ensin tarkistetaan millaisia pelaajia joukkueessa on. Vaikka löysin samoja virheitä kuin joskus kauan sitten, yllätyin enimmäkseen positiivisesti. Ennen kaikkea löysin oudon ilon, jonka vain pikku-ukkojen näkeminen voi aiheuttaa, kun Hongan heikkoudeksi arvioimani vasen laita loistaakin Juha Hakolan myötä illasta toiseen. Ottelutoteutus on karun kaunis ja animaatiot simppeleitä. Minä isken käteni kumpaankin. Ikäraja: 3 Maailma on täynnä huippupelaajia, jotka vain odottavat löytämistään. Valittavana on valtava tietokanta, josta löytyvät kaikki jalkapallomaailman huippumaat ja sitten Suomi parin liigatason verran. Toiset inhoavat, toiset rakastavat. Football Managerin ottelulähetyksissä näin suoraan, että peli oli karseaa sekoilua. Toki osa valinnoista on tahallisia, sillä systeemissä pystyy painottamaan vain toista laitaa, jolloin ylimiehitys on jopa järkevää. Pelaajatietokanta on taas niin valtava, että alasarjoista pystyy nousemaan pelkkien ilmaissiirtojen ja lainapelaajien varassa. Pallonmenetykset jälkeen voi määritellä putoaako koko joukkue puolustukseen vai pyritäänkö pallo prässäämään heti takaisin omille Liverpoolin tyyliin. En koskaan keksinyt, millä taktiikka-asetuksella saan hyökkääjän ampumaan läpiajosta yläkulmaan eikä syöttämään jonnekin takaviistoon. Joukkue rakennetaan niin kuin todellisuudessakin. Aloin pelata Darlingtonilla laitojen kautta keskityksiä, mikä tuntuikin alasarjoissa toimivalta taktiikalta. Lisäksi niiden ottelutoteutus on kiinnostavampi kuin Football Managerissa, jossa minulla kesti vuosia tottua tekstityylin vaihdosta varsinaiseen animoituun pelikuvaan. J alkapallomanageripelit ovat pelimaailman mämmiä. Jätän harjoitusohjelman aina tekoälyn huoleksi. FIFAssa läpiajot saa viimeistellä itse ja joukkueen rakentaminen oli lähes yhtä monipuolisia. Tekstikuvauksissa oli helpompi kuvitella, että joukkue yritti tehdä kentällä sitä, mitä halusin. FOOTBALL MANAGER 2019 Tuukka Grönholm Football Managerissa haaveilen, että joukkueessani olisi uusi Maradona, mutta pukukoppi onkin täynnä primadonnia. Football Manager -sarjan painopiste on aina ollut seurajoukkueissa, koska se on maailmalla seuratuinta jalkapalloa. Jälkimmäinen taktiikka on riskialttiimpi, mutta avaa todennäköisesti paremmin maalipaikkoja omalle joukkueelle. Suhteemme hyytyi, kun FIFAn ja Pro Evolutionin manageroinnit kehittyivät liki roolipeleiksi, jossa pääsi hääräämään kentälle mahtavana pelaajamanagerina. Selkeän rooliarvion ansiosta pelaajan tehtäväksi jää koota paloista toimiva kokonaisuus. Taktiikoissa tunnistetaan entistä paremmin pelin eri vaiheet. Peli jopa näyttää suoraan, millä paikoilla ja roolissa pelaajat ovat parhaimmillaan. 44 106220_.indd 44 29.4.2019 17.45.50. Norwich Cityn ja Teemu Pukin huikea tarina perustuvat toki juuri siihen, joten tätä pelin vakiotaktiikkaa voi jopa pitää realistisena. Se nopeuttaa sekä joukkueen taktiikan suunnittelua että vaihtomiesten heittämistä kentälle. Toki sopimattomat palat voi myydä pois ja ostaa parempia tilalle. Ihanaa vaihtelua työelämään siis. Football Manager (tai Championship Manager) -jalkapallomanageripeli oli yksi niistä peleistä, joita tahkosin aina. Jostain syystä keväällä vanha suola janotti ja sydäntäni kaihersi halua uudistaa suhteeni Football Manageriin. Taktiikkasysteemin läpinäkyvyys ja lautapelimäinen ote parantavat kokonaisuutta. Barcelona voi pelata melkein millä tahansa taktiikalla, kun taas alasarjan Darlingtonissa pelitaitoisilta vaikuttavat lähinnä laiturit ja kohdepelaajatyyppinen kärkimies. Pidän nykytyylistä, jossa pelaajille annetaan selkeitä pelipaikan mukaisia roolituksia. Peli kertoo suoraan, mitä pelaajat kentällä yrittävät tehdä, eikä asiaa tarvitse arvailla
Yleensä kannattaa lähteä tinkimään bonuksista alaspäin tai kovan palkkatoiveen kohdalla koittaa vääntää liksaa bonuksien suuntaan. Pelinäkymän sijaan kaipaisin tarkempaa tilastointia siitä, mikä pelaajan surkean arvosanan taustalla on. Hyvää + Taktiikkasysteemi toimii. Sori siitä. Pelaajasopimukset toimivat samaan tyyliin kuin ne ovat vuosia menneet. Joko peli ja/tai mielipiteeni eivät juuri muutu. Samaan hengenvetoon pidän luennon lehdistötilaisuuksien turhuudesta, sillä en näe niiden arvoa pelissä oikein mitenkään. Yksikin pieleen mennyt kommentti matsin jälkeen ja puoli joukkuetta saattaa nöksähtää viikkokausiksi. 45 106220_.indd 45 29.4.2019 20.03.53. Ehkä lehdistötilaisuuksien arvo piilee nettipelissä, jossa voi pilkata kaveriaan lehden pääuutisessa. Tykkään alasarjajoukkueiden nostamisesta, joten joukkueillani ei ole koskaan kaksisia valmennustiloja. Tekoäly ei tosin tekisi Huutokauppakeisarin kanssa yhtään diiliä, sillä puolet pyydetystä tarjoamalla vastapuoli yleensä lopettaa neuvottelut siihen. Pidän pelitiimille puhuttelun vaativalla äänensävyllä, kun seuraavan kerran näen heidät. Nyt valinnat tehdään . Suorastaan hämmästyin, että edellinen managerisopimukseni on kaudelta 2014, sillä kaikki onnistui vanhasta muistista. Kai sulla joku hinta on Itse otteluita seurataan piippuhyllyltä. Ennen jokaista ottelua pidetään puhe, tauolla toinen ja vielä yksi matsin jälkeen. Treenisysteemi sinänsä toimii hyvin. Ostin tämänkin alesta, koska muutokset ovat todella verkkaisia. 84 Football Manager maistui taas tauon jälkeen. Pahimmillaan tai parhaimmillaan voi valita 40 eri treenistä tai vain ohittaa koko systeemin. Niiden toteutuminen kuitenkin vaatii, että ukon otteet kentällä ovat erinomaisia. Siirsin aika nopeasti vastuun apuvalmentajalle, joka tuntui pitävän mielialat ihan hyväksyttävissä rajoissa. Vastapuoli ilmoittaa ehtonsa, mistä lähdetään tinkimään mahdollisimman paljon. Toki voisin roolipelata, mutta sekin touhu vaatii vuorovaikutusta muihin pelaajiin. Pidän joustavasta tulokulmasta, sillä systeemin syvyyden saa päättää itse. Systeemi on vielä äärimmäisen tyly kivi-sakset-paperi-viritys, jossa tilanteisiin tuntuu olevan vain pari oikeaa vastausta. Samat kysymykset toistuvat monivalintatehtävissä, joiden merkitys kokonaisuuteen jää todella hämäräksi. Animaatio on tutun yksinkertaista, tarkoituksena on kai lähinnä erottaa, ovatko pelaajien väliset etäisyydet kentällä kohdillaan. Puhuminen hopeaa Pelin ylivoimaisesti suurin heikkous on pelaajapuhuttelu. Pahimmillaan pitää kommentoida tuomarin ratkaisua ottelussa, mutta ottelutoteutuksen olemattomalla animaatiolla on äärimmäisen vaikea sanoa, oliko tilanne kamppi vai ei. Darlington tuntuu myös kiskovan keskityksiä sisään luvattoman kovalla prosentilla, mutta toisaalta laiturini ja kärkimieheni ovat sarjatasolleen kovia. Jos huonolla pelillä voitetaan, pitää muistaa olla rauhoittava. Huonoa . Lisäkiusana joukkue reagoi huonosti, jos koko ajan käyttää samoja fraaseja. Todennäköisesti Football Manager 2019 on saanut jo viimeisen päivityksensä, sillä tiimi tahkoaa täydellä höyryllä jo seuraavan kauden versiota. En tiedä, koska minulle Football Manager on aina ollut yksinpeli enkä ole edes kokeillut nettipeliä. Taktiikkavalinnat ovat sopivan selkeitä ja perustuvat pelaajien roolitukseen. Tyypeille pystyy oman mielenkiinnon mukaan tekemään todella tarkat ohjelmat, vetämään yleislinjat pelipaikkojen mukaan tai jättämään koko homman apuvalmentajan eli tekoälyn vastuulle. Vaihtomies olisi helpompi valita, jos tietäisi tarkasti, onko kentällä ongelmana pelinrakentelu, prässipeli vai mikä. En tiedä, onko vika joukkueessani vai pelimoottorissa, mutta luvattoman monta kertaa pilkulta vedetään tolppaan. Jutut ovat vieläpä äärimmäisen tärkeitä. Kokonaisuus on hyvä, mutta ongelma on sama kuin kausipäivityspelien kanssa aina. Itse peli on erinomaisen viihdyttävää managerointia eikä sarjalle oikein löydy varteenotettavaa vaihtoehtoa, paitsi se FIFA. Touhu menee hyvin nopeasti mekaaniseksi toistoksi. Osa ongelmistakin oli edelleen samoja, kun vertasin vanhoihin muistiinpanoihin. Johdossa heitän kentälle puolustusvoimaa, takaa-ajoasemassa hyökkäystä. Jos vastassa on vahvempi vastustaja, pitää olla kannustava. iliksen varassa ja aika pitkälle tulostaulun perusteella. Jos mieli on mustana, niin pelikään ei kulje ja tappiokierre on valmis. Jos mielet ovat alamaissa, pidetään inspiroiva intohimoinen palopuhe. Sen sijaan, että kouluttaisin omia tähtiä, lainaan ja hankin ne muualta. Pelaajapuhuttelujen mekaniikka ei ole samalla tasolla kuin niiden merkitys pelien lopputulokseen, joten en ole järin innoissani. Minulla on myös jatkuvasti tunne, että rankkarit ovat todellisuutta vaarattomampia, mutta kulmat ja vapaapotkut vaarallisempia. Liikaa haastatteluiden ja taukopuheiden tyylisiä rutiinihommia
Sekä jumppaettä rytmipelit ryöstöviljeltiin kuoliaaksi vuosikymmen sitten, mutta ehkä nyt on jo aika repiä haudat (haavat?) auki ja palata kaiken kansan tietoisuuteen. Välillä jouduin hillitsemään vauhtiani, etten rynninyt yhdistelmissä tasaisen tahdin edelle ja miss-tuloksiin. Pelkkä löysä käsien ojentelu ei riitä, sillä hyväksytty isku vaatii terävää suoritusta napakalla palautuksella. Mahdollisimman oikeaan suoritukseen kannattaa pyrkiä jo oman terveyden takia. rma uskaltaa julkaista Fitness Boxing -rytminyrkkeilyn. 10 treeniminuuttiin mahtuu keskimäärin noin 300-400 lyöntiä, joten hikeä pukkaa viimeistään vartin kohdalla. Fuskaaminen on helppoa. Kuvajainen toilailee todennäköisesti rumasti, mutta peilin edessä keekoilu palkitsee pidemmän päälle. Jumppasalihenkiset musiikkivalinnat sopivat passelisti rentoon huiskimiseen. Kalenterin junnaaminen avaa vähitellen harjoitusohjelmia vapaaseen treeniin. Valmentajia on kuusi erilaista, neljä hottista digidudettea ja kaksi dudea. Viimeisen päälle stailatut digivalmentajat eivät hikoile. Koko vartalo on touhussa mukana, joten hiki lentää treeneissä riittävästi. Ensin toistetaan yhtä lyöntiä, sitten kahta ja kunnes mennään lyöntisarjoihin: vasen, oikea, vasen hookki, väistö oikealle ja oikea koukku. Imagineeringin rytminyrkkeily ei ole varsinaisesti peli vaan pelillistettyä kuntonyrkkeilyä. Lopulta vaihdetaan otteluasentoa ja tehdään sama sarja tasapuolisen lihasrasituksen vuoksi peilikuvana. Digivalmentajat näyttävät hookit ja uppercutit vähän turhan laajakaarisina ja jäykkinä oikean kamppailun kannalta, mutta jumppaahan tämä on. N intendo on joko rohkea tai vähintään kokeilunhaluinen, kun . unssan” jäljiltä sain lihakseni ihan riittävän kipeiksi jo 20 minuutin päivittäisellä harjoittelulla. Lyöntien ohella rytmitreeneissä harjoitellaan nyrkkeilyn vartaloväistöjä ja kahta yksinkertaista torjuntaa: pieni niiaus ja heti ylös, kyykkyyn ylävartaloa kiertäen, kropan väistö taaksepäin ja askelia sivulle tai taakse. Joy-Conien rannelenksut on tosin syytä kytkeä, sillä padit lentävät taatusti seinään tai telkkariin, jos ote herpaantuu huitoessa. Rehellistä duunia Noin kymmenen minuutin treenipaketeissa 6-10 lyönnin yhdistelmät kasataan vähitellen alusta loppuun. Rytmipelimäisyys paistaa läpi lähinnä siinä, että lyöntikomboja ei tehdä täydellä matsinopeudella eli niin vikkelästi kuin pystyy. Vastuu oikeasta suorituksesta jää harjoittelijalle, joten täysnyyppien kannattaa tarkistaa silloin tällöin myös peilistä, tekeekö suurin piirtein sitä, mitä ruudulla näytettiin. Vähän sinne päin suhahtaneesta iskusta irtoaa OK ja aneeminen poksahdus. Valmentajat ohjaavat harjoittelua puheella, joten ilman huitominen ei jää pelkästään symbolien tunnistamisen varaan. Nopeutta on muutenkin turha hakea ennen kuin tekniikka on kunnossa. Petri Heikkinen FITNESS BOXING Virtuaalisalilla saat aina sen kuumottavan personal trainerin. Jumppapugilisti pärjää pelkillä Joy-Coneilla, mikä on selvä etu takavuosien välineurheiluun verrattuna, sillä mitään ylimääräisiä varusteita ei tarvita. Ruudulla vierii musapelityyliin liikelinja molemmille käsille ja jokaista liikkettä kuvaa oma kuvioja värikoodattu symboli. Fitness Boxingilla kunto taatusti kohenee, kuten säännöllisellä liikkumisella yleensäkin. Valitse vain musiikki, treeni ja anna palaa. Huonoa . 1000 lyöntiä 30 minuutissa Ennen varsinaista treeniä ilmoitetaan pituus ja paino summittaisen kalorikulutuksen laskemista varten. Treenit sinänsä eivät muutu, vaikka valkku vaihtuisikin. Kohdalleen osunut tinttaus palkitaan rempseällä osumaläsäyksellä ja perfect-tekstillä. Nekkaamaan oppii salilla. Lantio, yläselkä ja olkapäät reilusti mukaan lyönteihin ja ennen kaikkea, pysy rentona, vaikka lyötkin nopeasti. Liikkeen suunnalla ei ole takavuosien Wii-jumppien tapaan pelillisesti niin väliä, joten fuskaaminen on periaatteessa helppoa, kunhan liike on napakka. Vapaata treeniä en tosin juuri käyttänyt, sillä vuodenvaihteen sitkeän ”. Pitkän tähtäimen treenikalenterin tavoitteet ja intensiteetti riippuvat pohjakunnosta ja yksittäisten harjoitusten pituudeksi valitaan 10, 20, 30 tai 40 minuuttia plus miinus pari minsaa riippuen päivän harjoituksista. Roiskiminen on huonoa treeniä ja nivelet todennäköisesti kipeytyvät ja ennen pitkää vahingoittuvat vääristä tekniikoista. Vaikeita kohtia junnataan hetki ennen eteenpäin siirtymistä. Hyvää + Pirteää kuntonyrkkeilyä. Jumppapuolelleen vahvasti kallistuva Imagineerin Fitness Boxing tarjoaa kuntonyrkkeilyä viime vuosien tanssihittien tahtiin. Fitness Boxingin varjonyrkkeilyliikevalikoima kattaa kaikki peruslyönnit, kuten etukäden jabit, takakäden suorat, yläja alakoukut. Tai kuten digitreenarini asian tiivistää: Boom, boom, boom, kom-boom! FITIT HITIT Arvosteltu: Nintendo Switch Imagineer / Nintendo Moninpeli: 2 Ikäraja: 7 79 Varmasti hien otsalle nostavaa rytminyrkkeilyä digivalmentajan ohjaamana. Ja vaikka olenkin jo vanha, olen suhteellisen nopea. Musan tahtiin iskeminen on rentoa hikijumppaa, joka tuo hitusen kuntosalien personal trainerien energiaa kotiolkkarin puolelle. Oikeilla tekniikoilla kipeytyvät vain lihakset. 46 104076_.indd 46 29.4.2019 19.59.52. Vasemmalla ja oikealla kädellä, päähän ja vartaloon. Jumppapelissä huijaaminen ei ole muutenkaan kovin mielekästä, koska silloin huijaa vain itseään. Poppivalikossa löytyy takavuosien listahittien instrumentaaliversioita kuten Lady Gagan Bad Romance, Maroon 5:n Moves Like Jagger ja Meghan Trainorin All About That Base. Kaikkien harjoitusten yhteenlaskettu lyöntimäärä avaa valkuille uusia vetimiä, mikä tuo harjoituksiin hitusen lisää imua, sillä pitäähän nyt suosikkivalmentajan uudet piukeat trikoot nähdä. Kuviot hyppivät eteenpäin biitti kerrallaan ja liike pitää aloittaa vähän ennen maaliruutua. Neljällä Joy-Conilla kaksi nyrkkeilijää voi huiskia samaa treeniä tai toisiaan ”vastaan”, jos olkkarin vapaa lääni riittää. Sain ajoituksesta helposti kiinni ja se ei muuttunut treenin edetessä. Ääniraita nojaa pääosin syntsiin ja edamiin, mikä tarkoittaa massojen suosioon yltänyttä elektronista tanssimusiikkia. Liiketutoriaaleissa aikaa on enemmän. Free trainingissa huidotaan juuri niin pitkään kuin jaksaa ja niitä harjoitteita kuin haluaa, jos kaikki on avattu. Pykälän tai pari maksimia rauhallisempi huitomistahti pitää toki tottumattomien jäsenet todennäköisemmin kuosissa. Ruudulla liikkuvat nätit digivalmentajat eivät toimi hyödyksi tai silmänilona, sillä heidän suorituksiaan ei omien lyöntien lomassa juuri ehdi katsomaan
Ratkaisu on kiintoisa juuri . Esimerkit johdattavat A Case of Distrustin ainutlaatuiseen tunnelmaan ja tapaan kuvata kliseisiä dekkarikohtauksia naisen havaitsemina. 47 105657_.indd 47 29.4.2019 16.52.38. Vuosi on 1924, mutta salapoliisi Phyllis Malonen ongelmia ei aloitakaan toimistoon saapuva, sikaria holkissa polttava Homme Fatal. Tarkoituksena on tutkia ympäristöä ja kerätä tietoa haastatteluja varten. Ja toisin kuin Popen pelissä, jos A Case of Distrustissa jää jumiin, apua saa suuntaamalla läheisen kellarikuppilan baarimikon juttusille. Haastateltavat sitten reagoivat nuuskivaan naisetsivään aikansa yhteiskuntanormien mukaisesti eli penseästi katsoen alas. 82 Ben Wander leikkii sukupuolirooleilla tyylikkäässä dekkaripelissä, jossa pääsee vanhan ajan tunnelmaan. Alkakoon jatsin renkutus Ben Wander tavoittaa tekstillään surullisten leskien, välinpitämättömien gangstereiden ja ylväiden snobien luonteenpiirteet. lm noirissa. lm noirin mustavalkoisiin, rajuihin varjoihin. Rehellisyyden nimissä dekkarityössä ei myöskään ole Lucas Popen tuoreen mestariteoksen Return of the Obra Dinnin (2018) kaltaista omaan intuitioon pohjaavaa keskittymisen ja päättelyn suurta nautintoa. Tunnelma vie hienosti vanhaan aikaan: viinan ja tupakan tuhrimat kokolattiamatot voi suorastaan haistaa. Tutkimukset vievät kieltolain aikaisiin salakapakoihin, kampaamoihin ja valtion virastoihin ympäri suurkaupunkia. Keskusteluissa vastapuolesta nähdään kasvot, tosin tyylitellysti ilman silmiä. lm noirin ytimelle oleellinen asia: rikos. N-Nainen etsii murhaajaa Tarinan alussa Malonen vanha tuttu pyytää apua saatuaan uhkauskirjeen. Välillä voi vaikkapa päättää pohtiiko yksinäinen Malone menneisyyttään syrjittynä naispoliisina, sisarensa saavutuksia perhe-elämässä, eri kaupungissa asuvia vanhempiaan vaiko ei mitään. Näkemiin, kaunokaiseni, toivottavasti tapaamme jälleen. Taustalla on myös oiva pelillinen ratkaisu, joka harvoin toimisi elokuvissa, joihin A Case of Distrust niin peittelemättömästi nojaa: päähahmon sielunmaisemaan päästään häntä koskaan näyttämättä. Huonoa . Johtolankojen tutkiminen ja tiedon jäsentäminen tuntuvat antoisilta, vaikka hahmoja ja tapahtumapaikkoja voisi olla enemmänkin. Hyvää + Poikkeaa hienosti . Tämä on sittemmin myös heijastunut peleihin, kuten Under a Killing Moon (1994), Grim Fandango (1998) ja LA Noire (2011). Pian tapahtuu . Ne aukeavat parhaiten tapahtumapaikkojen väliin putoavista taksimatkoista, joissa saa valita, jutellako kuskille vai ei. Alueet nähdään sivuttaisesta vinkkelistä hahmojen ja esineiden näkyessä vain värisiluetteina suorana viittauksena . Hän vieläpä sattuu olemaan San Franciscon ainoa naisetsivä vuonna 1924. Myös yksityiskohdat 1920-luvun suurkaupungista ja siellä vallitsevasta ajatusmaailmasta vakuuttavat. Yhdysvaltain historian ensimmäisenä naispoliisina pidetään Marie Owensia, joka aloitti Chicagossa 1891. Taustalla soi letkeä jazz. Aina kannattaa valita keskustelu: silloin saa herkullisia, elämänmakuisia tiedonjyviä muun muassa San Franciscon maanjäristyksestä, baseball-menestyksestä ja asukkaiden liikennekäyttäytymisestä. lm noir-kontekstissa, sillä siihen liittyvät vahvasti myös femme fatalet, vaaralliset naiset, joiden aistikasta olemusta ei voi ajatella ilman Maxine Cooperia, Barbara Stanwyckia tai Lauren Bacallia. Tämä tuo eittämättä oman makunsa ilmapiiriin, dialogiin ja jännitteisiin hahmojen välille ja antaa pelille voimaa erottua edukseen. Mutta siinä missä mustan elokuvan genren määrittivät Humphrey Bogartin, Burt Lancasterin ja Ralph Meekerin kaltaisten miesnäyttelijöiden esittämät kivinaamaiset, poplaritakkiset ja alkoholiin menevät yksityisetsivät, dekkaripeli A Case of Distrustissa peli nähdäänkin naisdekkarin näkökulmasta. Johannes Valkola A CASE OF DISTRUST H arvassa lajityypissä sukupuoliroolit ovat yhtä pinttyneitä kuin . lm noir -elokuvien hengessä mutta haastaa perinteitä. Hahmoja ja tapahtumapaikkoja olisi käynyt läpi enemmänkin, ja intuitiivisempaakin dekkaripäättelyä löytyy markkinoilta. Poliisista naissalapoliisiksi siirtyminen ei ole fantasiaa. Etenkin amerikkalaisissa, usein kirjoihin perustuvissa rikoselokuvissa perinteet ovat kuin kiveen hakatut ajalta, josta on jo sata vuotta. A Case of Distrust on kiehtova, tunnelmallinen salapoliisiseikkailu . Nykyään Yhdysvaltain poliisivoimista noin 12 prosenttia on naisia. NAINEN OMATUNNOLLA Arvosteltu: PC Saatavilla: Switch Ben Wander / Serenity Forge Minimi: Windows 7, 2 GHz prosessori, 2 Gt muistia Ikäraja: Ei ole. Liikkeiden niukka animaatio on puolestaan toteutettu persoonallisesti rotoskooppauksella, jota Taisuke Kanasaki on aiemmin käyttänyt ansiokkaasti juuri dekkarigenren peleissään Hotel Dusk: Room 215 (2007) ja The Last Window: The Secret of Cape West (2010). Valintojakin tarinan aikana pääsee tekemään, mutta ei juonenkäänteiden määrittämiseksi, vaan päähahmon ajatusten avaamiseksi. Päähahmo, Phyllis Malone (nimi on suora viittaus Bogartin tunnetuksi tekemään etsivähahmoon Philip Marlowe), pohtii Ben Wanderin kirjoittamana pelin suvantohetkissä asemaansa naisena ja sitä, tekeekö hän tarpeeksi kasvavan naisliikkeen hyväksi. lm noirin perimästä ja lainalaisuuksista
Back in the Grooven peruskaava liippaa niin läheltä alkuperäistä Mega Drive -peliä, että se voisi olla yhtä hyvin remake kuin jatko-osa. S egan 16-bittiselle ilmestyi liuta legendaarisia pelejä, joista yksi on hiphopja funk-henkeä puhkuva ToeJam & Earl (1991). Pelata voi joko käsin tehdyssä maailmassa tai hinkata satunnaisesti luotuja kenttiä a la Nethack ja Rogue. Uusia hahmoja avataan läpäisemällä peli. Aivan kuten Mega Drive -pelissä, päämääränä on haravoida Maapallo läpi kerros kerrokselta, kunnes kymmenen aluksen palasta on löydetty ja alus korjattu. PALUU VIHAMIELISELLE PLANEETALLE PALUU VIHAMIELISELLE Saarnamies kintereillä. Tässä Earlin mutsi. Syntyy musta aukko, joka imaisee maakalaiset ja muukalaiset sisäänsä, hajottaa avaruusaluksen päreiksi ja muovaa uudelleen Maapallon abstraktiksi, 25 ”kerrosta” käsittäväksi räiskäletorniksi. Peli sai jatko-osan Mega Drivelle ja toisen Xboxille, mutta sitten sarja vaipui koomaan. Uuden pelin Kickstarter-kampanja saavutti täpärästi tavoitteensa maaliskuussa 2015, ja nyt, vain parin vuoden myöhästelyn jälkeen projekti on valmis. Ei helvetti taas, Earl! ToeJam, Earl ja pari muuta Funkotron-planeetan hemmoa suihkivat avaruusaluksella Maan liepeillä, kun pölvästi Earl tökkää vahingossa väärää nappia. Ups! Funkotronin funkeimmat hörhöt ovat jälleen haaksirikkoutuneet Maapallolle. Kentän numeron vieressä oleva ikoni spoilaa, että jostakin täältä löytyy aluksen palanen. Se kantaa nimeä ToeJam & Earl: Back in the Groove. Eräänlainen pelimaailman vastine Simpsoneiden Poochie-koiralle. Genremäärityksiä kaihtava tekele oli omalaatuinen sekoitus seikkailua, toimintaa ja roguelikeä. Lassi Hietala Mega Driveltä tutut ToeJam & Earl tekevät odottamattoman paluun, sopivasti erinomaisten Sonic Manian ja Monster Boyn vanavedessä. Syntyykö ysärin eväillä taas ysäripojojen peli. Jos kentässä sattuu olemaan aluksen palanen, haetaan se ensin ja astutaan hissiin vasta sitten. Peli ei ollut yksiselitteinen klassikko, mutta ehdottoman tärkeä osa Mega Driven räiskyvää imagon luontia. Kuten alkuperäispelissä, pelaaja maleksii ympäriinsä ihmiskuntaa karttaen ja roinaa haalien, kunnes vastaan tulee kosminen hissi, jolla pääsee seuraavaan kerrokseen. Arvosteltu: Nintendo Switch Saatavilla: Windows, Linux, Mac, PlayStation 4, Xbox One HumaNature Studios Versio: 1.2.3 Moninpeli: 2-4 Ikäraja: 12 48 105656_.indd 48 29.4.2019 18.29.38. Sarjan luoja Greg Johnson haaveili pitkään uudesta jatko-osasta, mutta vasta viime vuosien joukkorahoitusbuumi tarjosi tavan projektin rahoittamiseen. Erityisesti peli muistetaan nimikkokaksikostaan: hiphop-muukalaiset olivat kuin parodiaa jurpon komitean tuottamista piirroshahmoista, jotka mukamas vetoaisivat 90-luvun nuorisoon
Uutuutena peliin on ympätty rpg-tyyppinen kokemuspistejärjestelmä. Vainolaiset ovat samoja kuin Rotuaarilla männä vaalien alla: vastaan tulee muun muassa feissaajia, mustiin pukeutuneita agentteja, piruja, hulluja hammaslääkäreitä, kännykkää näplääviä somettajia, ostoskärryjä puskevia shoppailijoita sekä lanteitaan ketkuttavia hulatyttöjä. Huonoa . Vanhana Mega Drive -kettuna minusta on sympaattista ja ihanaa, että juuri ToeJam & Earl saa uuden mahdollisuuden vielä vuonna 2019. Seinfeldin mieleen tuova, bassori vetoinen funkkaava soundtrack on puolestaan loistokampetta ja pelin kevyesti onnistunein osa-alue. Itsepuolustus rajoittuu ritsalla räiskimiseen ja tomaattien nakkeluun. Kaksinpelissä ruudunpäivitys myös jökkii yhtenään, ja tulipa vastaan vakavia bugejakin, esimerkiksi yhtäkkiä kumpikin pelihahmo vajosi lattian läpi muutaman kerroksen alaspäin. Alus korjautuu pala palalta. Lahjat levällään pölhöllä planeetalla Luvassa ei ole mikään leppoisa sunnuntaikävely, sillä Maapallo on tunnetusti pullollaan vaarallisia ksenofoobikkoja, jotka haluavat muukalaiset hengiltä. Kokemusta saa etupäässä tuntemattomien alueiden kartoittamisesta, mutta myös minipelien suorittamisesta (näitä ovat köyhän miehen Guitar Hero sekä sivusuunnassa vierivä rytmipeli, jonka logiikka jäi vähän hämäräksi). ikka näyttää liikkeessä kliinisen halvalta. Tuntuu pahalta ruoskia peliä, jossa on persoonallisuutta, asennetta ja mukavaa meininkiä vaikka muille tarjota. Erityisen turhauttavaa on, jos toinen pelaaja jo odottelee hississä, mutta kaveri onnistuu tumpeloimaan itsensä alemmalle tasolle. Hyvää + Jääräpäisesti itseltään näyttävä peli makeasti funkkaavalla ääniraidalla. Pitkin kenttiä on ripoteltu lahjapaketteja, joiden sisältö joko helpottaa tai (valitettavan usein) hankaloittaa etenemistä. Laatujournalismin nimissä lahjoin puolisoni salmiakilla ja juustonaksuilla testaamaan sohvakaksinpeliä: ”Edes muutaman tason verran, pliis.” Lopputulemaksi jäi, että peli ei useammalla pelaajalla ainakaan parane. Näkymättömäksi tekevä maali, hukkumisen estävä uimarengas ja kävelynopeuden tuplaavat juoksukengät ovat ehdottoman hyödyllisiä tavaroita, mutta paketista saattaa löytyä myös ikävä yllätys, kuten pelihahmon ylle ilmestyvä ukkospilvi tai “HEI OLEN TÄÄLLÄ” -kyltti, joka johdattaa viholliset sankarin luo. Heittelysysteemi on noin kymmenen kertaa tönkömpi kuin Dark Soulsissa, eli yhtä tyhjän kanssa. Pakettien availu on sen verran riskialtista, että varovaisen pelaajan on usein viisainta jättää paketit suosiolla tien poskeen (tai tunnistuttaa roinansa tietäjän luona). Joukossa tylsyys tiivistyy Moninpeli onnistuu netissä 2-4 pelaajan kesken tai samalla koneella kahdestaan. Mutta tällä kertaa suoraan 90-luvulta repäisty peli-idea ei kuitenkaan riitä hurraa-huutoihin, vaan sillä kuitataan vain kevyet golf-aplodit. Joistakin Telluksen taapertajista on pientä hyötyäkin, kuten vaeltelevasta Gandhista, joka luo ympärilleen hyökkäyksiltä suojaavan rauhan vyöhykkeen. Online-kai areille voi antaa luvan liittyä peliin kesken kaiken, mutta koska minulla on tasan nolla Switch-kaveria, jäi tämä ominaisuus kokeilematta. Liian äkkiä käy kuitenkin selväksi, että peli on vain löyhä nippu absurdeja pelimekaniikkoja ja hölmöä kohellusta, ilman kunnon imukykyä. Kun kokemuspisteitä on kertynyt tarpeeksi, hakeudutaan porkkanaksi sonnustautuneen tietäjän pakeille anomaan ylennystä. Touhu vain muuttuu vaikeammaksi, hitaammaksi ja kaoottisemmaksi. Kokemussysteemi on herttisen yhdentekevä. 49 105656_.indd 49 29.4.2019 18.30.18. Pelaaminen on hönttiä kohellusta ilman kunnon koukkua. Groovea ilman koukkua Pelin audiovisuaalinen toteutus on onnistunut, vaihtelevasti. Pelattavia hahmoja on yhdeksän, joista kolmeen pääsee käsiksi vasta kun peli on läpäisty muutaman kerran. Tässä vaiheessa elokuvan katselu alkoi kummasti kiinnostaa enemmän kuin pelin jatkaminen. Ottaen huomioon, että yksi läpipeluukerta kestää vain parisen tuntia, tuntuu verkkainen kykyjen parantelu lyhyeen peliin sopimattomalta, pömpöösiltä kilkkeeltä. Back in the Groove viehättää jonkin aikaa jo pelkästään ainutlaatuisen meininkinsä ansiosta, hetken ajan pelaaminen jopa maistuu aidosti viihdyttävältä ja vängältä. Tasoissa yleneminen kohottaa muutamaa arpaonnen osoittamaa statsia, kuten kävelynopeutta, taskujen tilavuutta ja hiparipalkin kokoa. Järin merkittävää vaikutusta hahmovalinnalla ei ole: yksi on muita hitaampi, toinen nopeampi. Kaksinpelissä hahmot sompailevat aluksi samassa ruudussa, mutta ruutu jakautuu kahtia, kun hahmot ovat riittävän kaukana toisistaan. Äärimmäisessä hädässä voi kentän laidalta heittäytyä takaisin aikaisemmalle tasolle. Moninpelissä saa lisää terveyttä läiskimällä ylävitosia. Lisäksi hahmoilla on pieniä erikoisominaisuuksia, esimerkiksi oldskool-Earl saa moninkertaisen terveysboostin hörppäämällä juuriolutta. Tällöin hississä pönöttäjän ei auta kuin käydä jääkaapilla (IRL) sillä välin, kun kaveri laahustaa oikeaan paikkaan. Tältä se näytti ennen. Kuvataide itsessään on mainion näköistä ja sopii peliin, mutta jostain syystä gra. 74 Uskollinen toisinto vanhasta, ajan runtelemasta kulttipelistä. Kuolema koittaa parista hipaisusta. Vihollisia kohdatessaan järkevintä onkin juosta karkuun, piiloutua kukkapuskaan tai vaikkapa hypätä järveen. NetHackista omittuun tyyliin tavaran olemus ei paljastu, ennen kuin sitä käyttää
Konepellin alla on juuri oikealla tavalla pirullinen älypeli, jonka keskeinen kikka tarttuu tiukasti pelaajan hanuriin ja näppäilee siinä Järkijärven polkan. Toki mukana on muutamia totaalisen kryptisiäkin kenttiä, jotka koettelisivat vulkaaninkin logiikkaa. Pari pulmaa jäi ratÄly ON peli JA koukuttava Arvosteltu: Switch Hempuli Oy Saatavissa: PC Ikäsuositus. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tilanne ratkesi, kun lykin Wall-boksin Baba-boksin tilalle, eli nyt Wall IS You, ja liikuttelin uuden pelihahmomuurini lipulle. Esimerkiksi eräässä pulmassa voittolippu oli muurien ympäröimä. 7 Välillä peli heittäytyy suorastaan runolliseksi. Ratkaisut ovat usein ihanan elegantteja, mutta niihin päätyminen pakottaa ajattelemaan asioita eri tavalla. Pelihahmo on nimeltään Baba, ja nimensä peli on saanut jokaisen kentän pääsäännöstä, eli Baba ON sinä. Kallot ovat kuolemaksi, ja ne ympäröivät voittolippua. Säännöt ovat kolmen laatikon komboja. Baban vahvuus on se, etteivät tekijät ole tyytyneet pelkästään hyvään ideaan, vaan sen ympärille on rakennettu peli, jossa tätä keskeistä ajatusta lähestytään monesta eri suunnasta. Pelin edetessä sääntöobjekteille voi lisätä ominaisuuksia JA-sanan muodossa. Muuribaban seikkailut Jokaisessa kentässä on omat sääntönsä, ja tavoitteena on yleensä saavuttaa voittoehdoksi määritelty lippu tai jokin muu kapistus. Vastaavasti JA-attribuutilla Baballe voi lisätä vaikkapa kyvyn kellua, jolloin esimerkiksi vesistön ylittäminen onnistuu. 50 105644_.indd 50 29.4.2019 18.20.23. Lippu ON voitto, seinä ON este ja ovi ON stop. Alkupään pulmat opettavat pelisysteemin perustemput, sitten taitoja on opittava soveltamaan. Kuusnepapeliä muistuttava pulmailu näyttää kuvakaappauksissa jälleen yhdeltä uusretropeliltä, mutta ulkokuoren ei kannata antaa hämätä. Pelimaailman esineistöä voi työnnellä, sillä säännöt ovat kuin mitä tahansa muitakin ruutupohjaisen pelin liikuteltavia kappaleita. Lintuperspektiivistä kuvatut kentät ovat yhden ruudun kokoisia kaksiulotteisia hiekkalaatikoita, joista jokaisessa on ratkaistavana yksittäinen puzzle. Systeemi on auki kirjoitettuna monimutkaisemman oloinen kuin miltä todellisuus tuntuu. Tai ainakin yleensä. Peleihin oleellisesti kuuluvat säännöt, kuten Wall IS Stop, Baba IS You, Skull IS Defeat, ovat Baban tapauksessa fyysisiä objekteja pelilaudalla, joita voi ja pitääkin manipuloida. Näitä lootia voi yhdistellä oman mielensä mukaan. Sankari on muutamasta pikselistä koostuva valkoinen möykky, jota liikutellaan pitkin pelikenttää. Babassa näitä hetkiä pääsi kokemaan ilahduttavan usein. Juho ON Kuorikoski Eräs pelin määritelmän keskeinen tekijä ovat ennalta määrätyt säännöt ja rajoitteet. Osia vaihtamalla säännöt muuttuvat. Baban perusidea on yksinkertainen. Olin ehtinyt jo unohtaa, miten riemastuttavalta tuntuu, kun pitkän jumituksen jälkeen alitajunta ehdottaa kummallista ratkaisua, joka käytännössä toimiikin. Jos avain ON avaa, sen käyttökohde on varsin looginen. Yksi ruutu on kohde, toinen verbi ja kolmas ominaisuus. P uzzlepeleissä geenipooli kiehuu ja kuohuu, nyt siihen holahtaa entuudestaan tuntematon DNA-rihma, kun suomalainen Baba is You soi ja innovoi. Esimerkiksi seinä ON stop JA defeat, jolloin seinä paitsi pysäyttää, myös tuhoaa
Baba is You on erinomainen pulmapeli, joka onnistuneesti haastaa perinteistä pelin määritelmää. Hempuli Oy voi ylpeydellä tuijottaa omaan Babaansa. Tästä pitäisi päästä lipulle, mutta seinät estävät. Sääntöviidakkoseikkailun tavoitteena on edelleen siirtyä alkutilasta lopputilaan, kuten kaikissa muissakin peleissä. Jos lippu ON kivi, kivi ON kivi ja lippu ON voitto, mikä on ratkaisu. Baba kannustaa kokeilemaan, eikä vääriä vastauksia ole olemassakaan. Audivisuaaliseti köpöinen. Leipätyö ON stop, raha ON loputon ja vapaa-aika ON win. 90 Suomalaiset keksivät älypelipyörän uudelleen. Sitä, jonka mukaan säännöt ja rajoitteet ovat ennalta määrättyjä ja ulkoa annettuja, ja niihin pelaajan on mukautettava toimintansa. Pomo ON väärässä, kunto ON ranta ja auto ON Porsche. Onneksi pelimaailman kappaleiden ominaisuuksia on helppo muutella. Haaveilu ON sallittua. Peli haastaa ajattelemaan, mutta samalla se myös keksii itseään jatkuvasti uudelleen. Joissakin tehtävissä erilaisia objekteja ja niiden attribuutteja on aika tavalla. Hyvää + Oikeasti uudenlainen pulmapeli, tasosuunnittelu erinomaista. Aika moneen pulmaan löytyy useampi erilainen ratkaisu, joten ei tarvitse vain arvailla pelisuunnittelijan ajatuksenjuoksua. kaisematta, mutta onneksi pelissä ei tarvitsekaan ihan joka kenttää selättää, jotta homma etenee. Baban kaltaista sääntöpallottelua kaipaisi toden totta myös arkielämään. Vielä kun tämä onnistuisi fyysisiä laatikoita siirtelemällä eikä tahkoamalla myllykiveä kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa. 51 105644_.indd 51 29.4.2019 19.50.25. Baba is You ei astu tähän ansaan, sillä pelin tasokattaus on paria poikkeusta lukuun ottamatta erinomainen. Ratkaisu on yksinkertainen, mutta sen keksiminen ei. Se mikä ei baba, vahvistaa Hyväkään idea ei riitä, jos sitä ei osaa soveltaa. Tässä kentässä sankari ei kellu. Baba venyttää pelin käsitettä, mutta ei sentään romuta sitä. Jos jostain pitää napista, vanhoja tiiligrafiikka-Ultimoita muistuttava visuaalisuus ei minuun vetoa. Taustamusiikin mollivoittoisuus kuulostaa kivalta tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten iskee mute fuka. Perustemppujen sisäistämisen jälkeen pelimekaniikkaa varioidaan ja siihen lisätään kierrettä juuri sopivalla tavalla. Pitäähän jotain jättää jatko-osaakin varten. Huonoa
Kiitos satunnaisgeneraattorin, reittien sisältö on täysi mysteeri, joten ikinä ei tiedä, mitä tapahtuu NAZISIN LOPPUTAISTELU Arvosteltu: PC Robotality / Chuckle. Siitäkin tosin selvitään muutamilla laastareilla, joten ei onni ole vielä täysin hyljännyt. ikan ekspertti, sillä heidän tallistaan on putkahtanut ulos sellaisia hittejä kuin Wargroove ja Stardew Valley. Siis hyvällä voimauttavalla sankaritar-tavalla eikä pahalla Bond-tavalla. Brii auksessa voisi kertoa muutakin informaatiota kuin vain ”mene tuonne ja tee tätä”. sh Versio: 1.08 Minimi: 2 Ghz, 8 Gt muistia, Intel HD4000 Testattu: i7-7700K 4,2 Ghz, 16 Gt muistia, Geforce GTX 1070 8Gt Ikäsuositus: Ei ole. Pelin julkaisija, Chuckle. Tehtävänvalinnan jälkeen päätetään ketkä kaksi sankarikokelasta lähetetään matkaan. Uusien hahmojen avausprosessi on onneksi tehty melko helpoksi, joten kokoelman kasvattaminen ei vaadi kymmeniä tunteja. Tämän paljon reissaavan lentobonusten käyttäjän mukana oleminen ei huoleta minua yhtään, koska hän on selviytynyt aiemmistakin seikkailuista ja vähitellen kehittynyt taitavaksi asemieheksi. Esimerkiksi kahta tarkka-ampujaa ei ole järkevää parittaa yhteen, koska silloin ei pärjää lähitaistelussa ollenkaan. ikkaa, hyvin mietitty aihepiiri, uudelleenpeluuarvoa ja XCOMista lainatut taistelut. Seikkailukerho kokoontuu Vuonna 1936 natseilla on taas pahat mielessä. Ensimmäisen pelitunnin jälkeen uskoin Pathwayn liittyvän kevyesti tähän hittipelien haluttuun joukkoon, sillä näennäisesti kaikki on kunnossa. ktioversumin todellisuussäikeessä. Kaikki tehtävät eivät ole kuitenkaan heti alussa avoinna, vaan ne täytyy läpäistä tietyssä järjestyksessä. Joudumme tyytymään varamiespalvelun lähettämiin varasankareihin, joiden joukosta arvon itselleni maailmanmatkaaja Jackson She eldin ja professori Mortimer Bellamyn. P athway on meille nostalgianälkäisille suunnattu strategiaroolipeli, jossa yhdistyvät lapsuuden seikkailusarjakuvat ja Indy-le at. Heidän tavoitteenaan on anastaa Jerusalemin vuoristoihin kätketty mystinen esine nimeltään Jumalan viha. Löytyykö kaapistasi samanlainen lierihattu kuin Indiana Jonesilla. Matkan varrella he kohtaavat ylihintaista rihkamaa myyvän kauppiaan ja muutaman hylätyn aarrekätkön, mutta eivät natsien väijytyksiä tai mitään muutakaan vaarallista. PATHWAY Samu Ollila Onko sänkysi alla arkullinen vanhoja Tintti-sarjakuvia ja Korkeajännityksiä. Hahmot eroavat kiitettävästi toisistaan niin kykyjensä kuin aseidensa suhteen, joten omaa tiimiä kasatessa täytyy miettiä tarkkaan, kuinka hyvin ukkelit ja akkelit sopivat yhteen. Pro a on sen sijaan täysin uusi tuttavuus, joka ei ole vielä oppinut mitään hyödyllisiä taitoja. Se selviää myöhemmin, nyt lähden metsästämään natseja ennen kuin ne peijakkaat pääsevät pakenemaan. Parempi niin, sillä loppupään hommat ovat todella vaikeita. Tästä joko tykkää tai vihaa. On tyylikästä gra. Yksitoikkoisuus johtuu liian samankaltaisista tavoitteista ja onnettomasta tarinasta, jonka eteen ei ole nähty vaivaa. Indiana Jones pystyisi helposti pilaamaan natsien suunnitelmat, jonkin arkeologisen ihmeen hinnalla tosin, mutta hän heiluttaa ruoskaa ihan toisen . Vääriin käsiin joutuessaan siitä koituisi taatusti harmia meille kaikille, joten jonkun on tehtävä jotain. Riittää, kun täyttää tiettyjä vaatimuksia, kuten tappaa 100 natsia tai selviytyy seikkailusta pelkkiä naisia käyttämällä. Vastoin Betssonin kertoimia he jopa pääsevät puoleenväliin saakka naarmuitta, jolloin tuuri tietenkin lopahtaa, ja Jackson melkein räjähtää kappaleiksi yrittäessään hakea bensakanistereita palavasta autosta. Vaihtoehtoja on lähemmäs parikymmentä, suurin osa aluksi lukittuna. Yhden ison seikkailun sijaan Pathway sisältää viisi pienempää kokonaisuutta, joissa kurmotetaan niin natseja kuin salaperäisiä kulttilaisia. Minkähän reitin valitsen seuraavaksi. Hyvä, kuulut kohderyhmään. Veikkaan hänelle lyhyttä uraa riveissämme. Tehtävästä toiseen eteneminen muuttuu puuduttavaksi nopeasti, joten sinne loppuun asti pääseminen on sen vuoksi haastavaa. Kiväärihenkilöä parempi pari onkin vikkelä pistoolisankari, joka pystyy pitämään selustan turvattuna. Seikkailuissa liikutaan lautapelimäisellä kartalla, joka pitää sisällään muutamia villisti rönsyileviä reittejä. Missä mentiin mönkään. Suojasta suojaan liikkuminen kannattaa aina. Erämaan kutsu Lyhyen palaveroinnin jälkeen kaksikkomme Jackson ja pro a hyppäävät jeepin kyytiin ja huristavat kohti määränpäätään. Mutta sitten aloin huomata monia häiritseviä puutteita, jotka nakersivat oman peli-iloni täysin. ikka, joka ei tunnu poistuvan muodista koskaan. 52 106219_.indd 52 29.4.2019 18.36.15. Tätä mainiota liittoa täydentää vielä tyylikäs pikseligra. sh, onkin varsinainen retrogra
Huonoa . Muistakaa siis nuoret käyttää suojaa ja välttää turhat osumat. Mahdollisia tapahtumia on olemassa monta sataa, mutta harmillisesti suurin osa niistä on vain erilaisia variaatioita väijytyksistä, kadonneista aarteista ja sen sellaisista. Jokaisella pelihahmolla on käytössään kaksi toimintapistettä, jotka voidaan käyttää liikkumiseen, hyökkäämiseen tai vaikkapa haavojen parantamiseen. Hyvää + Pikseligrafiikka on nättiä. Suojasta suojaan liikkuminen kannattaa aina. Vaikka peli onkin selvä pettymys, ei siinä kaikki ole huonoa. Voimasuhteita tasoittaa hieman hetkeä aiemmin pelastamani runoilija Miguel, joka osoittaa kiitollisuutensa posauttamalla yhden rivisoltun ilmaan kranaatilla. Vaikka yritin kovasti oppia tykkäämään Pathwayn taistelusysteemistä, se ei iskenyt minuun, ei sitten yhtään. Pahiksia on kuitenkin vielä paljon jäljellä. Välillä onneksi eteensä saa myös kivoja pikku tekstiseikkailuosuuksia, joissa pääsee hyödyntämään hahmojensa erikoistaitoja. Lisäksi kullakin hahmolla on tehokkaita spesiaalitaitoja, kuten kyky ampua tappavaa sarrrrjatulta. seuraavalla pysähtymispaikalla. Isku yön pimeydestä. Pikseleitä pataan Pathway olisi voinut olla tämän vuoden retrohitti, mutta heikon tarinan ja typerien suunnittelumokien takia se ei yllä vaaditulle tasolle. Minkähän reitin valitsen seuraavaksi. Natsit eivät noudata reilun pelin sääntöjä, joten tasaväkisen kamppailun sijaan luvassa on tiukka taistelu alivoimalla. Osumatarkkuuteen vaikuttaa ampujan taidon lisäksi myös se, onko kohde avoimessa maastossa vai onko hän tajunnut mennä puiden tai rakennusten taakse piiloon. Vain niistäkö Saksan armeija koostuu. Yhteenotot käydään vuoropohjaisesti varsin simppeleillä säännöillä. 53 106219_.indd 53 29.4.2019 18.36.22. Kohta nähdään, kannattaako riski vai ei. Heistä vaarallisin on käskyjä huuteleva upseeri, jonka johtaman hyökkäyksen seurauksena Sheffield saa pahan osuman nuppiinsa ja jää pidennetylle saikulle. Jos mitään suojaa ei ole, luodit osuvat sataprosenttisella varmuudella. Sitä ei vain ole hauska pelata pitkiä aikoja, ja se on ongelmista pahin. Ulkoasusta voin antaa vain pelkkiä kehuja, sillä näin hienoa ja eläväistä pikseligrafiikkaa harvemmin näkee. Näitä tekstiseikkailuja saisi vain olla paljon enemmän ja ne saisivat olla pitempiä. Kaikenlaista krääsää sitä tuleekin kerättyä seikkailujen aikana. Liian yksinkertaiset taistelut, samanlaiset tehtävät, kökkö tarina. Tapaus No Man’s Sky osoitti, että kaikki on mahdollista. Mukana tulevat viisi kampanjaa ovat ihan ok -pituisia ja kestävät useamman läpipeluukerran, joten pelattavaa olisi useammaksi illaksi. 68 Ensin ihastuttava, mutta hetken päästä vihastuttava strategiapeli, jonka pahin synti on liika yksinkertaisuus. Elämme kuitenkin ihmeellisiä aikoja, joten ehkä Pathway vielä joskus korjataan kuntoon. Liikkuvat taakse Matka on lähellä loppuaan. Jäljelle jääneet mieheni onnistuvat saamaan vielä pari tappoa aikaiseksi, mutta lopulta heidätkin nirhataan. No loppupuolella kimppuun tulee vielä upseereita ja lääkintämiehiä, mutta koulutuksestaan huolimatta ne eivät johda tilanteen paranemiseen. Saksa voittaa 1-0. Väsyin nopeasti siihenkin, että vastaan saa aina niitä samoja rivimiehiä, zombeja ja vartiokoiria. Sääli, että näin hyvästä aiheesta tehty peli ei täytä odotuksiani. Asioita on yksinkertaistettu liikaa, sillä strategialle ei ole tarvetta, kun kaikki on niin ärsyttävän simppeliä. Niiden tekoon on selvästi käytetty paljon rakkautta, minkä huomaa välittömästi tekstin oheen ilmestyvistä animaatioista. Pathwayssa taisteluilta ei voi kokonaan välttyä, sillä viimeistään reitin vikassa pisteessä on tartuttava aseeseen. Jäljellä on vain viimeinen etappi, mutta se on pahin kaikista ja sisältää pakollisen taisteluosuuden
Tila ei pelkästään kerro lähimmän kuparisuonen sijaintia, vaan sen avulla näkee esimerkiksi mitä eläimiä alueella liikkuu. Kyläläisten perustarpeista huolehditaan pitämällä heidät muun muassa lämpiminä ja kylläisinä. Peli on jaettu viiteen aikakauteen ja seuraavaan pääsee vasta tutkimalla kyseisen aikakauden avainteknologian. Se suuntaa katseensa kauas menneisyyteen, jolloin ruohikkoisilla tasangoilla vaelsivat jättimäiset mammutit. Metsästämistä helpottaa se, että jokaisen eläimen kunnon voi nähdä pelkällä silmäyksellä. Pisteitä kertyy jatkuvasti hiljaisena virtana, sillä kaikesta tekemisestä palkitaan pisteillä. Tabia painamalla peli pysähtyy ja siirtyy Primal Vision -tilaan, jossa kaikki oleellinen saa ylleen korostusvärin. Sen ansiosta on myös helppo pysyä kärryillä omien kyläläisten tekemisistä, sillä muuten he katoaisivat kasvillisuuden sekaan alta aikayksikön. Huono sato on muullakin tavalla vaarallinen, sillä syksyisin viljan ohella kerätään talteen olkia eläimiä varten. HISTORIAN ALKUHÄMÄRISSÄ Arvosteltu: PC Tulossa: PS4, Xbox One Madruga Works Versio: 1.0.4 Moninpeli: Ei ole. Kun studion Planetbase (2016) keskittyi kaukaisten planeettojen asuttamiseen, nyt asutetaan vähän tutumpaa planeettaa. Onnelliset asukkaat synnyttävät enemmän lapsia, ja sana turvallisesta asuinympäristöstä kiirii kauas, jolloin kylä saa uusia asukkeja uteliaista matkaajista. Isojen villieläimien kaataminen vaatii monen metsästäjän yhteistyötä, mutta runsas saalis palkitsee urhean. Varsinkin myöhemmässä vaiheessa epäonnistunut sato tietää vaikeita aikoja pahimmillaan vuosiksi eteenpäin, sillä talvella nälkään kuolleet kyläläiset ovat poissa seuraavan vuoden työvoimasta. Eri viljelyskasvit täytyy istuttaa eri aikoihin, tiettyjä luonnosta poimittavia ruokatarvikkeita saa vain tiettyyn vuodenaikaan, ja villieläimet kulkevat omia polkujaan. Esimerkiksi viljelyä ei voi aloittaa mesoliittisella kaudella ennen kuin on oppinut keramiikan salat. Aina neoliittiselta kaudelta alkaen olki on kotieläinten rehun ohella tärkeä ollut rakennusmateriaali, joten mönkään mennyt sato tarkoittaa pahimmillaan kaiken rakentamisen ja kehityksen pysähtymistä. Työalueet toimivat hyvin ja niiden ansiosta voi itse keskittyä muuhun tekemiseen. Ruoka-aineet eivät kuitenkaan säily pitkään, ellei niitä kuivata tai valmista asianmukaisesti. Jumalia ja esivanhempia kunnioitetaan jättimäisillä kivimuodostelmilla. Pelin alkuvaiheessa metsästäminen on selviytymisen elinehto, mutta se on kaukana vaarattomasta. Nyt sitä yrittää yksnkertainen ihminen hiiren ja näppäimistön takaa. Mutta yksinkertaisempaa. Ihmiskunnan aamunkoitto on pienen indie-studio Madruga Worksin toinen rakentelupeli. Kyläläisten komentaminen on mukavan yksinkertaista. Historian alku Dawn of Manissa ohjataan piskuisen kylän kasvua ja kehitystä kivikaudelta aina rautakaudelle asti. Mutta vahva ja hyväkuntoinen kylä kasvaa ja menestyy. Suurimpien eläinten, kuten mammuttien, kimppuun ei edes kannata käydä ilman useammasta kyläläisestä muodostuvaa metsästysporukkaa. Mammutteja kannattaa metsästää vielä kun voi, sillä ajan myötä ne kuolevat sukupuuttoon. Pelissä voi määrittää myös työalueita, joilla kyläläiset ahertavat kunnes resurssia on joko kerätty haluttu määrä tai varanto kuihtuu. Irlanninhirveä vaaniva metsästäjä voi joutua yllättäen pentujaan suojelevan karhuemon hampaisiin. 54 105741_.indd 54 29.4.2019 16.55.16. Katse on aina pidettävä tulevaisuudessa, ja ruokaa on varastoitava pulavuosien varalle. Minimi: Windows 7/8/10 (64-bit), 2 GHz dual-core, 4 Gt RAM, 1 Gt VRAM DirectX 11 -tuella, 2 Gt vapaata tilaa Testattu: Windows 10 64-bit, i9-9900K, 32 Gt RAM, Nvidia Geforce RTX 2080 Ikäraja: Ei tiedossa. Kaiken tarpeellisen saa korostettua helposti. Jos kyläläiset joutuvat venymään liian pitkälle, eivät he jaksa kauaa ja kylän kohtalo on sinetöity. M onet muinaisastronauttitutkijat uskovat, että ihmiskunnan auttoivat vauhtiin hyväntahtoiset muukalaiset tähtien takaa. En menisi sanomaan. Kyläläisiä ei tarvitse käskyttää erikseen, vaan resurssia kliksuttamalla vapaa kyläläinen ottaa asian kontolleen. DAWN OF MAN Heli Koponen Kauan sitten elämä oli toisenlaista. Väsyneet metsästäjät ovat yhyttäneet mammutin juomapaikalta. Maataloustukiaiset Vuodenkierron hallinta määrää kylän askareet. Uutta teknologiaa avataan kehityspisteillä. Resurssien etsiminen on tehty yhtäläisen helpoksi. Täällä olisi mitä mainioimmat metsästysmaat. Hiljalleen keräilyyn ja metsästämiseen keskittyneen heimoyhteisön tilalle kasvaa kuhiseva kyläkeskus. Hyvinvointi vetää puoleensa myös kauppiaita. Dawn of Man ei tavoittele tähtiä, ei planeettoja, ei tuhansien asukkaiden vilkkaita metropoleja, eikä imperiumia, joka joka kestää ajan testin
Eräs tapahtuma vaatii kuitenkin hieman toimenpiteitä: ryövärit. Siellä pienet kädet penkovat ruumiilta talteen kaiken käyttökelpoisen ja kuljettavat varastoon turvaan. Se on pettymys, sillä tällaisenaan taistelu on vain hukkaan heitettyä aikaa. Muutenkin peliä vaivaa pieni viimeistelemättömyyden tuntu. Pelinopeuden saa kiihdyttää jopa kahdeksankertaiseksi, mikä ei oikeastaan riitä vielä mihinkään. Vielä kerran, tunteella Dawn of Manista löytyy kirjoitushetkellä kolme kenttää vapaata pelaamista, neljä itsenäistä tehtävää ja pari erilaista hiekkalaatikkotilaa. Kylän aloituspaikan saa näennäisesti valita, mutta suomeksi se tarkoittaa sitä, hakevatko kyläläiset juomavetensä joesta vai järvestä. Suurin osa peliajasta kuluu pikavauhtia kiitävien kyläläisten puuhasteluja katsellessa. Hyvää + Mielenkiintoinen aihepiiri, peruspalikat ovat kunnossa. Vaikka luonnosta on mahdollista kesyttää eläimiä, on niiden ostaminen paljon helpompaa. Alussa kylä muodostuu vain vuodista ja kepeistä kyhätyistä suojista. Taisteleminen osoittautui täydeksi farssiksi, sillä sekasortoiset joukot käyvät lähinnä läpsimässä toisen osapuolen hengiltä. Yksitoikkoinen työ laskee moraalia. Esimerkiksi tehtävää, jossa pitää ehtiä rakentaa jumalille kunnianosoitus erään šamaanin elinaikana, pelasi paljon innostuneemmalla otteella. Miekka kivessä Välillä katastrofi iskee. Vapaapelin kentät ovat käytännössä kopioita toisistaan, vaikka kenttien ympärille on yritetty rakentaa toisistaan poikkeavaa narratiivia parin tekstirivin ja hieman erilaisten voittoehtojen voimin. 79 Verkkaista puuhastelua esihistoriassa. Haastetehtävissä on enemmän vaihtelua, ja juuri niissä näkyy pilkahdus siitä, millainen peli Dawn of Man olisi voinut olla. Viljelyskasveihin saattaa iskeä tauti tai säätila saattaa muuttua leudosta myrskyksi. Esimerkiksi lumimyräkkä ei saa kyläläisiä edes hakeutumaan suojaan, vaan he painavat askareissaan kuten ennenkin. Toisella kerralla erästä megaliitin vetäjää alkoi ilmeisesti hiukoa, sillä hän päätti kiskoa kauhealla vaivalla koko kivipaaden ruoka-aitalle. Toimettomuutta karttava tekoäly tekee myös hieman koomisia, vaikkakin täysin loogisia ratkaisuja. 55 105741_.indd 55 29.4.2019 16.55.31. Erot eivät kuitenkaan merkitse mitään, sillä peli kulkee aina tietyllä tavalla. Ehkä tulevaisuudessa menneisyys paranee. Koska rahaa ei ole vielä keksitty, ostokset maksetaan vaihtokaupalla. Siksi onkin yllättävää, että myöhempien aikakausien tutkittavat tekniikat painottuvat taisteluun. Esimerkiksi vaikka mittarista näkee hyvinvoinnin numeerisen arvon, pitää vain kiltisti odottaa nurkkaan ponnahtavaa tekstilaatikkoa, joka kertoo, mistä kenkä sillä kertaa tarkalleen puristaa. Varsinkin loppupeli on tuskaisen hidasta odottelua, sillä viimeisten tutkimuspisteiden ja voittoehtojen puristamisessa kestää ja kestää. Määrä ei päätä huimaa, mutta Madruga Works on lupaillut lisäsisältöä, jonka saa automaattisesti, jos omistaa pelin. Neljä tehtävää on hujauksessa pelattu, ja vaikka Steam Workshopista voi hakea muiden tekemiä kenttiä, olisi kokonaisena julkaistun pelin sietänyt sisältää jo heti kättelyssä enemmän puuhaa. Taisteleminen on niin toivotonta, että jousta kantavat kyläläiset eivät osaa edes ampua maasta muurin yli, jos portit ovat säpissä. Onneksi muuten lasten työt rajoittuvat lähinnä keppien ja hedelmien poimintaan. Sadonkorjuu on erityisen vaikeaa vajaamiehityksellä, sillä jos kylässä on yksikin olkea kaipaava rakennus, työläiset säntäävät oljen poimittuaan korjauskeikalle ja loput viljasta mädäntyy peltoon. Panostus kuitenkin kannattaa, sillä ostamalla säästää roppakaupalla kehityspisteitä ja aikaa. Näistä muureista eivät ryövärit päässeet läpi. Kauppiaiden tärkeintä kauppatavaraa ovat erilaiset kotieläimet. Myös esitetyn tiedon laita on hieman niin ja näin. Kuten nytkin, tekoäly on uhka ihmiskunnalle. Suurin ja aikaavievin on tietenkin Stonehengen kaltainen kiviympyrä. Harmillisesti tapahtumilla ei tunnu olevan oikeastaan mitään merkitystä. Karttaa ei voi loitontaa läheskään tarpeeksi kauas, vaan lukuisat rinteet ovat aina näkyvyyden tiellä. Puuduttava, vähän sisältöä. Suurimman osan ajasta kaikki toimii kuten pitääkin, mutta välillä Matriisi glitsaa. Rosvojoukon yllättäessä kyläläiset asetetaan hälytystilaan napin painalluksella, minkä jälkeen he vaihtavat aseisiin ja ryntäävät porteille ja vartiotorneihin odottamaan toimintaa. Kivitaloja ei pääse rakentamaan ennen pronssikautta. Sääli, sillä Dawn of Man olisi ansainnut parempaa. Luukeihäällä ei pärjää terästä vastaan, mutta loppupelin paukkujen laittaminen satunnaisiin rosvokahakoihin ei ollut toimiva ratkaisu. Omaa sotataitoaan on mahdoton käydä koettelemassa vaikka naapurissa, sillä pelaajan kylä on ainoa asutus koko kumpuilevassa kartassa. Vaikka minulle onkin kehittynyt kyky naksutella rauhallisia rakentelupelejä tunti toisensa jälkeen, se ei poista sitä tosiasiaa, että aamunkoiton pelikerrat noudattavat aina tismalleen samaa kaavaa tismalleen samanlaisessa ympäristössä, eikä kourallisesta haastetehtäviä riitä lisähupia kuin hetkeksi. Megaliittien hankkiminen ja siirtäminen on hidasta puuhaa ja vaatii monen rakentajan voimat, mutta aherrus palkitaan erilaisilla moraalia kohottavilla rakennelmilla. Kuten ihmiskunnan ensiaskeleet, on Dawn of Manin pelikerta pitkä ja hidas. Joskus kauppiaalla on myydä uutta teknologiaa, mutta tieto ei heltiä halvalla. Asiaa ei auta se, että maastotyyppejä on vain yksi, joten kaikki näyttää aina samalta. Kivikautta käsittelevä peli ei olisi kuitenkaan mitään ilman jättimäisistä kivipaasista, megaliiteista, rakennettuja monumentteja. Ongelmaa voi helpottaa vartiotorneilla, mutta niiden elinikä lasketaan sekunneissa. Kyläläiset saattavat itsepintaisesti lähteä pitkänkin matkan päähän hakemaan yhtä ainoaa kiveä. Esimerkiksi aikuisten taistelijoiden juhliessa taltutettua rosvojoukkoa pikkulapset kömpivät esiin piiloistaan ja suuntaavat suorinta tietä taistelukentälle. Huonoa
Ensimmäisen parin pelitunnin jälkeen olin jo valmis julistamaan Kathy Rainin ritari-Kaapon perilliseksi, mutta viimeisen kolmanneksen loppunostatus kampittaa tarinaa ja tunnelmaa sen verran, että vielä ei osuta ysirinkiin. Kuulapää on keskellä mysteeriä. Mä suuren ilon ilmoitan, Kathy Rainin nyt tulevan.” K yllä nyt seikkailupelisedän makunystyröitä hellitään. Aikakauden tietokoneet SATAA, SATAA ROPISEE Arvosteltu: Macbook Air Saatavilla: iOS, Android, PC Cli top Games / Raw Fury Ikäsuositus: Ei tiedossa Opiskelijaboksissa asuu myös tietokoneasioista perillä oleva kämppis. Ruotsalainen Cli ord Games tekee lähes Gabriel Knightin veroisen mysteerinaksuttelun, joka on heittämällä tämän vuosikymmenen tunnelmallisimpia uusretroseikkailuita. Paikallinen liivijengi pitää Corley-merkkisistä moottoripyöristä. Kun tarinan ympärille punotaan jatkuvasti kerroksia, moni asia tuntuu liittyvän toisiinsa. Juho Kuorikoski Varjojääkäri Gabriel sanoi näin: ”Älkää hämmästykö säikähtäin. Hämmentävintä on, että myös käsikirjoitus loistaa. Isoisän taustoista alkaa löytyä yhtä sun toista kummallista. Edessä ovat pitkät jäähyväiset, sillä patriarkan nukkuminen pois herättää epäilyksen että siihen liittyy jotain outoa. Rain washes the Knight away 90-luvulle sijoittuvan seikkailupelin kantamuotoa ei tarvitse hirveästi arvailla, sillä Kathy Rain on monessa suhteessa kuin spin-o Gabriel Knighteista. Vaikka Kathy Rain opiskelee journalismia, hän viihtyy enemmän moottoripyörän selässä kuin opintiellä. Niin käsikirjoitus kuin peliä varten rakennettu maailma tukevat toisiaan hyvin. Kun Kathyn isoisä siirtyy pelin alussa ikuiseen itään, sukunsa hylännyt Kathy menee pappansa hautajaisiin. Puhelut tehdään lankapuhelimella, muistiinpanot kynällä. Synkkä ja myrskyinen yö Isoisän hautajaisista starttaava mysteeri on kiinnostava, ja sitä avataan juuri sopivan verkkaisesti. Ilahduttavasti ysäri on huomioitu myös pelisuunnittelussa. sesti pelit muistuttavat toisiaan enemmän kuin vähän, ja rakkaat naapurimme ovat ammentaneet myös tunnelman Sierran klassikkopeleistä. Graa. Yleensä Gabriel Knightin kanssa samoille apajille tunkevat naksuseikkialut kompastelevat omaan näppäryyteensä, mutta Kathy Rainilta tähän ansaan jää vain pikkuvarvas. Pirun lähellä kuitenkin käydään. 56 105840_.indd 56 29.4.2019 16.24.54. Kuolema onkin vain alkusysäys astetta suuremmalle mysteerille, johon ovat kietoutuneet muutkin Kathyn sukulaiset, sekä suurin piirtein jokainen kotikylän asukas, sen uskonnollisia auktoriteetteja myöten
Ratkaisu on erinomainen, sillä nyt aivoille ei syötetä ristiriitaisia signaaleja. Tällaista keksimisen riemua ei saa nykyisin kokea kuin harvoin. Hyvää + Vahva tunnelma, erinomaiset puzzlet ja hyvä käsikirjoitus. Myös ääninäyttely on hoidettu hyvin. Yhtään turhaa pähkinää ei peliin ole eksynyt, mitä voi pitää suoranaisena saavutuksena. Puzzlet ovat myös ihastuttavan loogisia. Sierran esikuvapeleihin verrattuna tämä on vain lievä moite. Meno äityy viimeisellä kolmanneksella hieman turhan korkealentoiseksi, vaikka outoudet toki suhteellisen hyvin perustellaankin. Etenkin erääseen sukuselvitykseen nojaava, moniosainen jättipähkinä oli ihanan monitahoinen ratkaistava. Rakenne mahdollistaa usean pulman samanaikaisen edistämisen, mikä on erinomainen asia. Tummanpuhuvat pikselimaisemat hitsautuvat hyvin yhteen mollivoittoisen musiikkiraidan kanssa, joka rakentaa erinomaisesti tunnelmaa. Pulmat ovat hyvin mietittyjä, ja ne istuvat tarinaan. Kaiken lisäksi suurin osa dialogista on kirjoitettu hyvin, joskin mukana on muutama turhankin pompöösi vuorosana, kuten esimerkiksi Yön ritarista napattu “pysäyttämätön voima, liikkumaton kappale” -lainaus. Tämän ohella myös inventaarion esineitä voi käyttää keskustelun aikana. Kai tätä Nordic Noiriksi voi ihan hyvällä omallatunnolla kutsua. Tekijät ovat tavoittaneet hienosti pohjoismaisen surumielisyyden. Gabriel Knightin maailmaan yliluonnolliset elementit sopivat tai suorastaan kuuluivat, mutta ruotsinnoksessa maanläheisempi tunnelma olisi ollut ratkaisuna parempi. Muutamissa mehevimmissä puzzleissa pelaajalta odotetaan myös omien muistiinpanojen tekemistä, mikä on itse itseään pelaavien pelien aikakaudella melkoista herkkua. Vaikka epäloogisia pulmia ei pelissä olekaan, muutama puzzle vaatii niin teräviä hoksottimia, että houkutus läpipeluuohjeen käyttämiseen oli suuri. Päähahmon taustaan on haettu särmää isäja äitisuhteen säröilystä sekä nuoruuden vaikeista valinnoista, mutta näitä teemoja ei kuitenkaan hyödynnetä läheskään tarpeeksi hahmon syventämiseksi. Yksikään hahmoista ei vedä tunteella ylitse, vaikkakin jäniskevennyksenä toimiva pummi käy ihan siinä rajoilla. Jokaiselle pulmalle on perusteet, ja ratkaisut löytyvät ajattelemalla. Vuoropuhelu on rakennettu varsin kekseliäästi. Fiilis oli suorastaan euforinen, kun mokoman sai lopulta selvitettyä. Kun tällaista synkkää tavaraa esitellään puolihuolimattomasti takautumien kautta, ne eivät automaattisesti lisää sympatiatai uskottavuuspisteitä. Paikasta toiseen pääsee kätevästi prätkällä. Gabrielista on napattu myös loppunostatuksina toimivat megapuzzlet, joita Kathyn loppupuolella on parikin kappaletta. Kathy kerää havaintojaan muistikirjaansa, josta ne muuttuvat keskustelussa käytettäviksi avainsanoiksi. Loppuratkaisu antoikin suoran lupauksen jatko-osasta, johon on hyvä korjata lastentaudit. Isoisän hautajaiset tarjoavat alkusysäyksen seikkailulle. Toivottavasti esikuvaksi ei vain valita Gabriel kakkosta, jonka videosaaste muuttaisi puhtaan Rainin happosateeksi. Huonoa . Keskustelukumppaneille on tehty potretit vuoropuhelua varten, joten ilmeitä ei tarvitse arvailla muutaman kuvapisteen naamavärkeistä. Peli ei myöskään kavahda kipeitä aiheita, vaikkakin niitä käsitellään varsin kepeästi tai pintapuolisesti. Aikamatka seikkailupelien kultakaudelle on toteutettu erinomaisesti. Jonnet ei muista -hetkiä tulee usein, esimerkiksi kun hakukoneiden sijaan käytössä on esimerkiksi puhelinluettelo. Juho-setä antaakin pari vinkkiä tuoreemman sukupolven seikkailupeliharrastajille: C-kasetti kuuluu soittimeen, eikä disketti tässä pelissä symboloi tallennusta. Seikkailupeli turhauttaa, jos se on luotisuora temppurata, joka on ratkaistava tismalleen siten ja siinä järjestyksessä kuin pelikehittäjä on sen suunnitellut. Loppua kohden meno latistuu. Älä purista mailaa Kathy Rain ei millään muotoa ole täydellinen peli, vaikka se tekeekin monta asiaa oikein. Astetta ikävämpi asia on loppua kohden lässähtävä tunnelma. 1990-luvun teknologia tuo hauskan kerroksen pelimekaniikkaan. Seikkailupelien perinteisiä helmasyntejä ovat tarinaan liittymättömät, tyhjänpäiväiset puzzlet, ja niitä ei Kathy Rainista onneksi löydy. Toivon sydämestäni, että näin käy, sillä näillä näytöillä odotan innolla, miten tarina jatkuu. Tässäkin suhteessa peli onnistuu tavoittamaan kultakauden seikkailupelitunnelmaa: kun on aikansa hakannut päätä seinään tietyn ongelman parissa, yhtäkkiä alitajunta puuttuu peliin tarjoten uutta ratkaisua ja kappas – ongelma ratkeaa. 57 105840_.indd 57 29.4.2019 16.25.00. ovat diskettiasemilla varustettuja putkinäyttöhirvityksiä. Tässä Kathy Rain selviää jopa Gabriel Knightia paremmin, sillä esikuvapelin miimikkopuzzle palaa tasaisin väliajoin edelleen painajaisiini. Kathy Rain ei ole moderni klassikko, mutta ei paljoa puutu. Naamat knäckebrödillä Pikselit ovat isoja, mutta matalan resoluution taidetta on hyödynnetty hyvin. Matala resoluutio jättää juuri sopivasti tilaa tulkinnalle, joten pelimaailmaan voi eläytyä täysillä. Heureka! Tunnelman ja audiovisuaalisuuden lisäksi myös pelimekaaninen runko on kunnossa, ehkä siksi että pelistä itsestään on vastuussa vain yksi henkilö, Joel Staaf Hästö. Välivideosaastetta ei ole, kaikki juonenkuljetus hoidetaan pelimoottorin avulla. Nykyjonnella saattaa mennä sormi suuhun, kun esimerkiksi faktantarkistusta ei voi tehdä tietoverkon avulla. 89 Erinomainen seikkailupeli, joka toivottavasti paisuu pelisarjaksi
Agenttien olemassaolo on perusteltu erillisellä lakipykälällä, joka antaa porsaanreiän prosessorikieltoon. ilis on aivan toisenlainen kuin geneerisesti nimetyssä jenkkikylässä Johnien, Jillien ja Tonyjen seurassa. Gra. 58 105839_.indd 58 29.4.2019 16.53.57. Kiinnostuskiikarit Whispers of a Machine olisi mainio peli perustason seikkailunakin, mutta peruskaavaa soveltava pelimekaniikka tekee siitä erinomaisen. Whispers of a Machine on paitsi erinomainen seikkailupeli, myös luo omanlaisensa pelimekaanisen kerroksen perusnaksuttelun ympärille. ikka on nättiä, eikä se ilahduttavasti ole uusretropeleissä tsiljardiin kertaan nähtyä uus-VGA:ta. Sydänkäyrä kertoo, että kuulusteltavaa ahdistaa. Whispers of a Machine saa reilusti lisää uskottavuuspisteitä siitä, että tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin. Luulisi, että ihmisillä olisi vihdoinkin aikaa lisääntyä, kun some ei ole varastamassa huomiota. Agentti Vera on kotoisin samasta lähteestä kuin kuukauden toinen kova seikkailunainen, Kathy Rain. Vaikka pelissä puhutaankin englantia, ihmisillä on ruotsinkieliset nimet ja kaikki kyltit ovat toisella kotimaisella. Romahdus aloitti myös ajanlaskun uudelleen nollasta. Kuolemantapaus ei ole pelkkä läpihuutojuttu, sillä siihen näyttää liittyvän syvempien syiden vyyhti. Tunnelma on kautta linjan ensiluokkainen. On todella ilahduttavaa huomata, etteivät ruotsalaisten käsikirjoitustaidot rajoitu vain kirjoihin, elokuviin ja televisioon, vaan osaamista löytyy myös pelipuolelta. Matalan tarkkuuden pikselihahmot on väritetty vähin sävyin, ja ne istuvat hienosti maalauksellisiin taustoihin. Vaikka Suuri Romahdus on taatusti verottanut myös populaatiota, olisi kiva nähdä väkeä kaduilla. Juho Kuorikoski A bbamaa osaa soveltaa dekkariosaamistaan myös tietokonepeleihin, sillä Ruotsi on kovaa kyytiä nousemassa Saksan rinnalle seikkailupelien suurmaana. Miksi se olisi suuri romahdus. (Efektiin liittyen kannattaa lukea Lars Wilderängin mainio Tähtitrilogia._nn) Maailmaa on rakennettu huolella, ja näin naapurimaan kansalaisena voin hyvin samaistua pelin miljööseen. Ainoana visuaalisena moitteena ympäristöjä vaivaa lievä staattisuus, sillä ruutuihin olisi kyllä mahtunut nykyistä enemmän säpinää. Vaihtoehtoisella tulevaisuudella on oma historiansa, mikä lisää roppakaupalla uskottavuutta ja parantaa tunnelmaa. Sininen tulevaisuus Tietotekniikan, erityisesti tekoälyn, kehitys johti ihmiskunnan pisteeseen, jota seurasi Suuri Romahdus. Koulussa opiskelee nuorisoa, mutta heistä ei nähdä kuin kasvokuvat. Ratkaisu tuntuu aluksi hassulta, mutta pienen totuttelun jälkeen . Surumielisen haikea tunnelma välittyy gra. Sen jälkimainingeissa kaikki suorittimet kiellettiin, ja ihmiset palasivat lähestulkoon keskiajalle. When it Rains, it pours. Oma asenne vaikuttaa tarinan etenemiseen. Suuren Romahduksen syyt ja seuraukset ovat kiinnostavia, mutta ne pitää itse tonkia esiin. Autiot kylänraitit ovat todennäköisesti harkittu suunnitteluratkaisu, mutta pelin tunnelma kokee tämän vuoksi pienen kolauksen. Tapahtumien taustat on kätketty osaksi maailmaa, ja pelaajan vastuulla on sivistää itseään. Naksua, komisario Palme Viimeistään sen jälkeen kun miehet vihasivat naisia, ovat pohjoismaiset etsivätarinat olleet kovassa huudossa, ja Nordic Noirista on tullut oma käsitteensä. Sini-nimistä litkua nauttimalla agentit saavat käyttöönsä erilaisia augmentteja, joita käytetään rikosten ratkaisemiseen. ikan ohella myös äänimaisemista, joista huokuu skandinaavinen henki. Hallituksen agentit muodostavat lain silmissä poikkeuksen, sillä he ovat periaatteessa kyberneettisesti paranneltuja, mutta eivät sitten kuitenkaan. Ihmiskunnan ääripäät ovat nyt teknouskovaiset vastaan vanhan liiton fundamentalistit, ja näiden välissä tolkun ihmiset jatkavat arkista aherrustaan. Veran taitokattaus kasvaa pelin edetessä, kun Sini aktivoi hänessä KONEESEEN KADONNUT Arvosteltu: Macbook Air Saatavilla: iOS, Android, PC Cli top Games / Faravid Interactive / Raw Fry Ikäsuositus: 16 Ajatelkaa tulevaisuutta ilman meemejä ja liketystä. Sähköä ja teknologiaa riittää edelleen, mutta ilman ykkösiä ja nollia. Pidän myös siitä, että juonenrakentelussa ei ole käytetty ratakiskoa ja rautalankaa. Tällä kertaa vaikutteita on haettu SVGA-leiristä. Yhteiskunnan pyörät rullaavat yhä, mutta paljon hitaammin. Eräässä syrjäisessä kylässä on tapahtunut erikoisissa olosuhteissa murha, jota lähetetään tutkimaan hallituksen agentti nimeltä Vera, ilman sukunimeä. Tietotekniikkaa on edelleen olemassa, mutta sen käyttö on kiellettyä
Skannerilla voi etsiä monenlaista hyödyllistä, kuten uhrien dna:ta, saappaanjälkiä tai murha-aseen terän muotoa. Hyvää + Vahva tunnelma, peruskaavaa soveltava pelimekaniikka ja erinomaiset puzzlet. Vera voi saada esimerkiksi kyvyn johtaa sähköä ihmisiin ja laitteisiin. Suurin osa augmentoidusta dekkaroinnista rakentuu kahden peruslisäkkeen ympärille. Havaintojen perusteella vedellään johtopäätöksiä, jotka Vera raapustaa muistikirjaansa. Etenkin rikospaikkaskannerista tulee nopeasti ystävä, koska se antaa kätevästi perustiedot tapahtumista ja auttaa yhdistelemään lankoja toisiinsa. 90 Kone kuiskuttelee suurella todennäköisyydellä erään vuoden parhaista seikkailupeleistä. Voimabuusti on aika lailla itsestäänselvyys. Kathy Rain ja Whispers of a Machine tarjoavat niin kovan seikkailupelituplan, että odotan suorastaan vesi kielellä, mitä Clifford Games tarjoaa seuraavaksi. Muutama puzzle on turhankin kryptinen, loppuratkaisut ovat varsin binääriset. Augmenteissa on tosin menty määrä edellä. Kuulustelu sydänkäyräskannerin avulla on kiinnostavaa ja sopii pelin henkeen, mutta sitä on käytetty ikävän kitsaasti. Lisääkin olisi maistunut, sillä valehtelijoiden käräyttely on oivaa hupia. Tälläkin puzzlella oli oma kiero logiikkansa, mutta se oli haettu Ranualta asti. Sykemittarilla voi vuoropuhelun aikana seurata, valehteleeko tai piilotteleeko keskustelukumppani jotain. Puzzlet sen sijaan ovat kautta linjan erinomaisia. Skanneri raahataan ruutuun, jolloin se tulkitsee luupin alle jääneitä, korostettuja kohteita. Olisin itse mieluummin ottanut pienemmän valikoiman, mutta enemmän käyttökohteita. (Amatööri-isä. Kaikkia kykyjä ei voi saada itselleen yhden pelikerran aikana. Valittu asenne keskustelukumppaneihin ja ongelmiin rakentaa hahmon luonteen ohella myös augmenttipatteria, ja erilaiset augmentit mahdollistavat monenlaiset näkökulmat ongelmanratkaisuun. Nordic Noir taipuu erinomaisesti myös seikkailupelien tarpeiksi. Poliisimestari Sisulla on komeat kalapuikot. Igen! Whispers of a Machine on seikkailupeliksi yllättävän pitkä. erilaisia kyberneettisiä augmentteja. Omassa seikkailussani sain käyttööni myös miimikkokyvyn, jolla pystyin luomaan itsestäni virtuaalisen kopion muista pelimaailman tyypeistä. Toki rajoitteena on skriptiin perustuvissa seikkailupeleissä erilaisten vaihtoehtojen määrä, mutta nyt varta vasten keksittyä systeemiä ei ihan koko laajuudella hyödynnetä. Erilaisia augmentteja on useita erilaisia, eikä kaikkia saa käyttöönsä yhden pelikerran aikana. Nyt on pallo heitetty suomalaisille. Yhdessä pulmassa sähkövirtaa pitää käyttää unisiin nuoriin, jotta ne saa liikkeelle. Odotin, että valinnat olisivat kehittäneet augmenttien ohella myös kerrontaa, mutta tältä osin konekuiskuttelu on varsin perinteinen seikkailupeli. (Toivottavasti ei kukaan._nn) Jo ensimmäinen ruutu luo vahvan tunnelman seikkailulle. Sain käytettyä ensimmäiseen läpipeluuseen kuutisen tuntia, ja uusilla augmenteilla hommaan saa lisää kierrettä, vaikka juonenkäänteet tulisivatkin tutuiksi. Huonoa . Mukana on muutama tajunnannyrjäyttäjä, jotka haastavat ajattelemaan niin kuin hyvän naksupulman kuuluukin. Kun sykkeeseen ilmestyy poikkeama, sitä klikkaamalla Vera puuttuu peliin. Näiden perusteella kuulustellaan väkeä. Mukaan on eksynyt tasan yksi sellainen pähkinä, jonka ratkaisua en yrityksistäni huolimatta selvittänyt ilman Keijo Googlea. Sähköpaimensauva on ainoa, jolla teinin koulupäivän saa käyntiin._nn) Jos Veralla olisi ollut käytössään tehostettu näkökyky, hän olisi voinut matkan päästä luntata, mitä junioreiden kartassa lukee. 105839_.indd 59 29.4.2019 16.54.03. Pelin edetessä kykyvalikoima kasvaa. Kuka tekisi ensimmäisen seikkailupeliksi muotoillun Sorjosen. Vakiokalustoon kuuluvat rikospaikkaskanneri, sydänkäyrämittari ja voimabuusti. Pienen pähkyröinnin jälkeen ratkaisu vaikuttaa yleensä ilmiselvältä ja loogiselta. Erilaisia lopputulemia on muutamia, mutta ne ovat ikävän binäärisiä joko tai -ratkaisuja, jotka eivät oikein sovi pelin luonteeseen. Jos ovi on liian tiukassa, Vera voi hetkeksi doupata itseään, jolloin ruostuneet saranat eivät häntä enää estä. Toki uudelleenpeluuarvoa on norminaksuttelua enemmän, koska kaikkia päivityksiä ei saa yhdellä pelikerralla käyttöönsä. Augmentit lisäävät seikkailupeliin oman kerroksensa, ja systeemi toimii kerrassaan erinomaisesti. Otan ilolla vastaan kaikki ne harvat hetket, jolloin saan tuntea itseni typeräksi. Hieman ikävästi kyvyn käyttö on tarkkaan skriptattu, joten läheskään joka nassua en päässyt larppaamaan. Mukana on tunnelmaa oikeasta etsiväntyöstä, kun johtolankoja on oikeasti kerättävä ja yhdisteltävä, jotta tutkinta etenee. Vaikka augmentit lisäävätkin uuden pelimekaanisen tason, niiden käyttöä olisi voinut laajentaa todella moneen suuntaan
Tropico 6 rakentaa edellisten osien päälle. Teollistuminen vai luonnonsuojelu. Toinen uutuus nimittäin on mikromanageroinnin terävöittäminen, jossa esimerkiksi duunimatkan pituudella on nyt oikeasti väliä. Aurinko paistaa ja banaanivaltion johtaminen kypsyttää. Vuosien vieriessä kommunismi ja militarismi ovat usein tapetilla, jotta suuren johtajan valta säilyy pakolaisaaltojen ja muuttuvan maailmantilanteen paineessa. Tupakanviljelijät vaativat päivittäisiä sirkushuveja. Ongelma ovat kahdeksan eri faktiota, joiden vaatimusten välillä tanssiminen ei aina ole helppoa. Kolmas kerta jo! TROPICO 6 60 105842_.indd 60 29.4.2019 18.06.33. Opposition paikka on vankilassa Köyhän saarivaltion peruskivet ovat aluksi plantaasit ja ryöstöretket. Rahat vai kolmipyörä. El Presidente johtaa Tropicon kohti menestystä läpi siirtomaa-ajan, maailmansotien, kylmän sodan ja nykyajan. Se, onko El Presidente valistunut kansanisä, rahanhimon soteuttama kapitalismin työkalu vai ihan aito sortaja-sotilasdiktaattori, on sinun päätöksesi. Kukapa valtakunnanjohtaja suostuu asumaan tylsässä valkoisessa talossa, jos kullatut kalusteet ja wc-pöntöt on keksitPULA-PULA-POJAT BANAANISAARILLA Arvosteltu: PC Limbic Entertainment / Kalypso Media Versio: Rev. Kuka sytyttelee kasvitaloa palamaan. 97490 Minimi: Win 7 64bit, AMD tai Intel 3Ghz (AMD A10 7850K, Intel i3-2000), 8 Gt RAM, AMD/NVidia dedicated GPU 2Gb VRAM (Radeon HD 7870, GeForce GTX750), DirectX 11, 16 Gt kovalevyä Suositus: Win 10 64bit, AMD FX830/Intel i5 3000, Radeon R9 380/GeForce GTX 960 Testattu: i7 5820K, 32 Gt DDR2400, GTX 1080ti, SSD, Win10 64bit Moninpeli: 2-4 Ikäraja: 16 Autotehdas lomahotellikeskittymän vieressä ei vakuuttanut turisteja. Välillä tutustutaan sisällissotiinkin, jolloin presidentti roikkuu vallassa armeijan voimin. Kun aika-avaruusakselilla siirrytään siirtomaiden ajasta nykyisyyteen, on presidentistä kiinni, kehittyykö Karibian paratiisisaareen kunnon turistirysä vai hyvin tuottava teollisuusvaltio. Vallanmakua maistellaan eri tavoitteita ja aikakausia edustavissa skenaarioissa, mutta tietysti myös hiekkalaatikossa. Santeri Oksanen Kommunismi vai kapitalismi. Ilmeisesti Tropico on peliherkkuja harrastavien castronomien mieleen, koska rakentelupeli diktaattorin molskihousuissa vetoaa jo kuudennen kerran, joskin kehittäjä on vaihdettu. Se on sama paikka, jossa tutustuminen valtapolitiikkaan ja etuoikeuksiin todellisuudessakin alkaa. Karttoja voi generoida itse ja jakaa parhaat muiden kanssa Steamin Workshopissa. T ropico 6 on simulaatio banaanivaltion manageroimisesta ja sen ympärille kehittyvästä poliittisesta pelistä. Erona aiempiin Tropicoihin pelikartat ovat nyt saarirykelmiä, joiden halki sijoitellaan siltoja ja tunneleita, joiden yli ja läpi kansalaisia ja turisteja roudataan joukkoliikenteellä ja yksityisautoilla. Nitinäjohtajien ongelmatapauksia voi lahjoa, murhata, järjestää niille onnettomuuksia tai sulkea tyrmään. Peruskonsepti on aina sama, mutta jatko riippuu raaka-aineista
Itsenäisyyttä tavoitellaan tukemalla salassa vallankumouksellisten ryhmittymää, joka esikommunismin hengessä vaatii myös työläiskansalle hyvinvointia. Rajatonta valtaa! Tropico lupailee satiirishenkistä kurkistusta yksinvaltiaan elämään, mutta tosielämää matkien narsistisen diktaattorin luksuselämä paljastuukin paratiisiksi hallinnon ja mikromanageroinnin ikeessä. Toistaiseksi Tropico ei ikinä ole ollut ulkovaltojen hyökkäyksen kohteena, onko puolustusrakennelmien ja lentotukialusten rakentaminen vain käyrien hallintaa. 87 Tropicon rakentelu ja valtapeli yllättää syvyydellään. Myöhemmin onnistuu jopa Ei el-tornin tasoisten nähtävyyksien pölliminen, mistä hyötyy erilaisilla bonus-ominaisuuksilla. Kannattavaa, koska jalostetuista tuotteista saa monin verroin tuloja raaka-aineisiin verrattuna. Asetuksia ja säädöksiä on kymmenittäin, ja perustuslakeja muuttamalla niin teollistumista, sosiaalipalveluja ja muita pelin osatekijöitä voi buustata. Suomessa nuukat poliitikot säästävät rahansa, kuka persoonallisuutta tarvitsee. Oman palatsin muotoja ja materiaaleja saa muuttaa mielensä mukaan. Aluksi pressa saa valita yhden persoonallisuuspiirteen, ja Sveitsin pankin salatilillä voi ostaa lisää. Ja kun nähtävyydet ovat ympäri saaria, on viimeistään turisteille rakennettava joukkoliikennettä. Siis toimittaa rakastetulle emomaalle ne raaka-aineet ja tuotteet joita se haluaa. Sen sijaan maahanmuutto ei ole ongelma vaan päinvastoin. Kansan suosiota kerätään puheilla sopivien teemojen mukaan, jos median läpi syötetty propaganda eri riitä. Pahimmillaan rakennus menettää sisäänajotien kokonaan, jos viereen rakentaa jotain muuta. Varsinkin kun vaihtoehtoiksi tulee olla auto-, huonekaluja asetehtaita, alan käymään vaihtokauppaa dollarikuvat silmillä, vikiskööt ympäristökiihkoilijat mitä vikisevät. Kansan mielipiteiden seuraaminen on hankalaa, elleivät ne järjestä oikeaa mielenosoitusta. Päälle nimittäin painaa paratiisisaariston rutiköyhän väestön krooninen asuntopula ja ruikut… vaatimukset ruoan, terveydenhuollon ja viihteen suhteen. Tropicon vetovoima onkin sen haastavuus, jopa normaalilla vaikeustasolla. Onneksi maasta pakoon pyrkiviä loikkareita voi lempeän rautaisella otteella rajoittaa. Hyvää + ja valinnanvaran määrä hankalaa, elleivät ne järjestä oikeaa mieIhmiset muistavat 61 105842_.indd 61 29.4.2019 18.06.51. Vallan voi varmistaa myös sotilasjunttana tukemalla militaristeja. Erilaista tapoja pelata hallinnolla, armeijalla, kirkolla, viihteellä ja turismilla on sen verran paljon, ettei pelissä tunnu olevan yhtä tiettyä oikeaa tapaa pelata. Annon ja Skylinesin puistokävelyiden jälkeen Tropicossa on aiheeseen sopivaa vaaran tuntua. Näistä bussilinjat kulkevat kömpelösti vain kahden aseman väliä, mutta usean aseman pysähdykset hallitsevista metrolinjoista hyötyy samalla koko kansa. Kansalaisten piilotettuja agendoja saa selvitettyä vartiotorneilla ja poliisipartioinnilla. Hallitsemisen salojen opettelussa aika katoaa kuin Paradoxin strategia-eepoksissa. Vallankumoukselliset ovat aikansa piraattipuolue, joiden rantaluola-tukikohdasta onnistuvat myös ryöstöretket merelle rahan, raaka-aineiden ja uusien asukkaiden perässä. Huonoa . Hyvää + Haastava pelibalanssi ja valinnanvaran määrä pitävät kiinnostuksen yllä. Toki aina jonkin, usein ihmisten hyvinvoinnin, kustannuksella. Saanko maani toimimaan vai kaatuuko rautaesirippu. Helle-aalto koittelee plantaasejani! 87 Tropicon rakentelu ja valtapeli yllättää syvyydellään. ty. Pelin käyttöliittymä on melko kankea ja piilotteleva, esimerkiksi teiden yhdistäminen vaatii kömpelön piirtämisen kolmen ruudun yli. Ulkomaiden syyttäminen on hyvä olkinukke, vaikka suhteet niihin vähän kärsisivätkin. Tropico 6 vaikutti aluksi ihan pelkistetyltä rakentelulta, mutta vaihtoehtojen määrä ja sopivan tasoinen rakennuksien mikrottaminen sai minut koukuttumaan banaanitasavallan ongelmiin. Kun alkaa rakentaa hotellija viihdekeskittymiä turisteille, huomaa ettei kaikki sovi kiinni toisiinsa. Ihmiset muistavat vaalilupaukset. Saasteet, rikollisuus ja asemiehet jostain syystä pelottavat vyölaukkuväkeä. Paikoin turhan puolivillainen toteutus ja vanhahtava käyttöliittymä. Alkusiirtokunta pystytetään kuninkaan mandaatilla, jota saa jatkettua kun suorittaa onnistuneesti tehtäviä. Enkä itse asiassa tiedä, saako ulkopolitiikassa möhlittyä kunnolla. Vaikeustason nostolla mielenosoitukset yleistyvät. Kartasta riippuen kaikkea ei voi kasvattaa omalla saariryhmällä vaan raaka-aineita pitää haalia kaupalla. Piilonurina voi tuoda ikävän yllätyksen vaaleissa, tai jopa kansannousun. Yhteiskuntaluokat vaativat varallisuutensa mukaan omat huvikohteensa ja asuintalonsa. Kansan tyytymättömyyden noustessa barrikadeille itse sotiminen on kovin pelkistettyä, immersiota pelitapahtumiin kaipaisin lisää. El Presidente (tai Presidenta) itse lienee vampyyri, koska hän elää ikuisesti, eikä voi perustaa dynastiaa siittämällä (tai synnyttämällä) vähäjärkisiä leopardinmetsästäjiä. Esimerkiksi maailmansotien ja teollistumisen aikaan siirryttäessä köyhälistön avustaminen korvautuu helposti rahakeskeisellä kapitalismilla, mutta kansan kuohuntaa voi hillitä siirtämällä äänioikeuden vain rikkaille ja hallinnon väelle. Haastekin säilyy sopivana läpi koko pelin, en meinaa saada hiekkalaatikossa ehjää kakkua aikaiseksi. Mutta jollain vikinällä on painoarvoa. Santericare on paras Vaihtokauppa meren yli ei takaa budjetin pysymistä plussan puolella. Lähestymistapoja on runsaasti, mikä nostaa uudelleenpelattavuusarvoa korkealle. Kruunun ikeestä kohti itsenäisyyttä Pelimekaniikat vaihtelevat aikakaudelta toiselle
Annon mahtavuus on vapaudessa. Ollitopia: Jokainen voi olla sitä miksi syntyy Kahdesta pelimuodosta muovautuu käytännössä vain yksi, sillä kampanja on pelkkä tutoriaali, joka muuttuu hiekkalaatikoksi. Vapaus, veljeys ja hierarkkinen yhteiskuntapyramidi ovat 1800-luvun Annon lempilapsia. inimpiä asioita, kuten tölkkipapuja ja talvitakkeja. Saan valita, miten aikani pelin parissa käytän, eikä yksikään tie ole varma reitti voittoon. Kaupunkeja voi laajentaa, tuotantolinjoja kehittää, uusia saaria tutkia, voin kerätä eksoottisia elukoita eläintarhaan tai vaikka valokuvata kaupunkiani päivän sanomalehteen. Anno-sarja yhdistää kaupungin rakentelun tuotantoketjuihin, mutta vaikka ulkoisesti peli muistuttaakin Cities Skylinesiä tai Simcityä, niin näistä sarjoissa tuttu teiden optimointi on tiessään. Maanviljelijät työskentelevät pelloilla ja tulevat iloiseksi, kun tarjolla on kalaa ja pirtua. Kun maajussit ovat asettuneet aloilleen, pitää luoda heille ne tärkeimmät tuotantolinjat: kolme peetä eli puu, peruna ja pirtu. Tai kohtalokas virhe, johon yritysimperiumi vuosien päästä murenee. ANNO 1800 Olli Sinerma M ahtikäskyllä vedän mailleni ensimmäiset soratiet ja niiden ympärille kaavoitetaan sijainnit maanviljelijöiden hökkeleille. Kun sain ensimmäisen tiileni ulos tehtaalta, puski naapurisaaren koneäly jo KUN MIEHET, LAIVAT JA PUU OLIVAT RAUTAA Kun kaupungin viihtyvyys kasvaa käynnistyvät karnevaalit, jotka houkuttelevat paikalle lisää vierailijoita. Uusia siirtokuntia perustetaan vanhalle mantereelle ja pelin edetessä tutkimusmatkat avaavat uuden mantereen, josta alkaa löytymään vaativampaan makuun niin sumppia kuin kessua. Lisäämällä varastorakennuksia ja tykkitorneja saa sen tehokkuutta sekä antamaa turvaa parannettua. Teleportaation voimalla puutavara siirtyy varastosta toiseen, eikä yksityiskohdista tarvitse välittää. Annoissa tiet vain yhdistävät toimintoja keskenään, eikä niiden pituudella ole väliä. Jos uutiset eivät miellytä, niin kansalle voi aina tarjota vihapuheen sijan parempia uutisia. Kun kaupunkeja kehitetään ja niiden asukkaita päivitetään kolmessa eri yhteiskuntaluokassa, kaikki perustuu tuotantolinjoihin ja niiden optimointiin. Työläiset painavat pitkää päivää tehtaassa ja virkistyvät iltaisella oluen ja makkaran äärellä. Satama on kaupankäynnin keskus. Hiekkalaatikon voi joko valita kolmesta vaikeusasteesta tai rakentaa omansa, jonka jälkeen muut teknokraattia leikkivät AI-lapset liittyvät peliin. 62 105841_.indd 62 29.4.2019 17.52.09. Saksalaisen Blue Byten tekemässä Anno 1800 -pelissä näkyy sarjan aiemmista osista ja Settlers-pelisarjasta kerätty oppi. Hyvin veroäyrejä munivat artesaanit taas vaativat . Muiden pelihahmojen kanssa voi käydä kauppaa, harrastaa alkeellista diplomatiaa sekä käydä merisotaa. Kaikki nämä tuotteet valmistuvat ketjuissa, mutta yksikään saari ei ole saari yksinään, vaan kauppaa pitää tehdä. Peliä ei voi pysäyttää omien päätösten toteutuksen ajaksi, joten tekoälyllä on hieman etua puolellaan, ja se näkyy. Kunhan puunhakkaaja on yhdistetty tiehen, joka kohtaa varaston, ja jossain päin samaa saarta saha kohtaa toisen varaston, ovat lankut höylää vaille valmiita. Lankut eivät kuitenkaan yksinään tee taloja toisen asteen työläisille, vaan tähän tarvitaan tiiliä ja taas pääsee kehittämään uutta tuotantolinjaa. Arvosteltu: PC Blue Byte /Ubisoft Minimi: Intel i5 2500K @ 3.3 GHz / AMD FX 6350 3.9 GHz, GeForce GTX 660 tai Radeon R7 260X Suositus: ,Intel i5 4690k @ 3.5 GHz / AMD Ryzen 5 1400 @ 3.2 GHz, GeForce GTX 970 tai Radeon R9 290X Testattu: Intel i5-6600K @3-50GHz, 16Gt RAM, GeForce GTX 1070, Moninpeli: 2-4 nettipelissä Ikäraja: 12 Kuten omalla työllään vaurastunut jenkkimiljonääri, aloitat urasi taskussa vain muutaman miljoonan isukkilaina ja ikioma saari
Merten kauhu dominoi lähisaaria pari vuotta, kunnes vastaan osunut piraattiarmada upotti hänet uuden maailman pohjaan. Eläintarhat ja museot ovat erikoisrakennuksia, joissa saa käyttää taiteellista vapauttaan. Vanhalla mantereella sairaala tuntui vaativan satojen artesaanien populaation, mutta uudella siihen riitKun kaupungin viihtyvyys kasvaa käynnistyvät karnevaalit, jotka houkuttelevat paikalle lisää vierailijoita. Uudelle mantereelle saapuvat vierailijat näkevät ihmeitä kuten hallitsemattoman koleraepidemian. Samaan aikaan tekoäly optimoi itsensä saavuttamattomasti edelleni tuotantolinjastoissa. Kohti Uutta Uljasta Maailmaa Tärkein tekstiseikkailu on uuden maailman löytäminen. Tässä kohtaa todellakin kaipasin ajanpysäytystä rakentelua varten, koska visuaalinen miellyttävyys on vain omassa silmässäni, eikä saaren kauneutta arvioiva laskuri kiinnitä huomiota kuin sinne istutettujen puskien määrään. Rahalla voi ostaa rauhaa hetkeksi, mutta käytännössä on helpompi piirittää piraattisaarta tai käydä kauppaa pelkkien aseistettujen linjalaivojen avulla ja antaa tekoälyn upottaa tykittömät fregattinsa. Ne voi joko tuoda omiin kaupunkeihin kasvattamaan verotuloja tai myydä tekoälyn ohjaamille varakuninkaille. Vihollisälyt rakentavat kymmeniä kertoja kauniimpia ja kiehtovampia saaria kuin kommunistiseen laiskuuteen taipuva ihmismieli. Koska muuta reitinhakua tai optimointia ei ole, ei peli koskaan jää kiinni oman tekoälyn tyhmyydestä. Laivojen automatisointi rahtikonteiksi toimi jotakuinkin hyvin, mutta jos varastot olivat jossain satamassa täynnä, reissasivat paatit jatkossa edestakaisin ruumat pullollaan. Sitten sain meriupseerin, joka nosti laivansa tuhotehoa lähes kolmanneksen. Hämmentävästi jotkut rakennukset on sidottu vain uuteen, jotkut vanhaan mantereeseen, eivätkä näiden säännöt olleet kovinkaan selkeitä. 63 105841_.indd 63 29.4.2019 19.53.05. Uudessa maailmassa meno on kuin vanhassa, vain rakennukset ja ketjut hieman erilaisia. Tekstiseikkailuista sekä kaupunkilaisten antamista tehtävistä voi saada myös erikoisosaajia, jotka tuovat bonuksia taloihin ja laivoihin joihin ne sijoitetaan. Käyttöliittymä onneksi varoittaa tästä monin tavoin, jolloin ihmisäly pääsi suorittamaan rutiininomaisen lastinpurun mereen. Meriseikkailuissa tehdyt päätökset heittävät näkymättömiä noppia ja riippuen mukana raahatuista varusteista, onnistumisprosentit nousevat. Uusi ja vanha manner kohtaavat maailmankartalla. Meripuolustus tuli siis kaupanpäällisenä. Rakennusyksikköä tärkeämpi tehtävä laivoilla on toimia roudareina, jolloin saarten välinen kauppa saadaan pyörimään ja oma talous kohoaa kaupasta kerättyjen verokymmenysten myötä. monimutkaisilta tuotantolinjastoilta tykkejä linjalaivoihinsa. Hyvin sujuneelta merimatkalta tuodut elukat ja muinaismuistot kasvattavat erikoisrakennuksien näyttelytiloja ja saaren viehättävyyttä matkailijoiden silmissä. En pitänyt kaupungintalossa viisi prosenttia lähistön puunhakkausta tehostavaa kirjuria tai muita osaajia kovinkaan merkittävinä tekijöinä. Tällöin pakataan laivaan rakennustarvikkeet ja lähdetään merille etsimään seuraavaa. Onneksi Anno ei pakota sotimaan. Laivat voi lastata täyteen varusteita sekä miehistöä ja lähettää ne pelastamaan hahmoja piraateilta, tuomaan aarteita museoon tai eksoottisia eläimiä eläintarhaan. Kun sopiva luoto on löytynyt, törkätään sinne satama ja aloitetaan sama projekti kuin ensimmäisellä saarella. Kehittyminen on hyvin nopeaa ja siirtymä neitseellisestä autiosaaresta taivaan pimentäviin terästehtaisiin kestää noin vartin. Siellä ei osata tehdä terästä, joten se raijataan vanhasta, mutta puute korvataan puuvillalla jota vanha maailma kaipaa artesaanien talvitakkeihin. En käyttänyt linjalaivoja merireiteillä puolustukseen, koska niiden ruumaan meni jotakuinkin sama määrä tavaraa rahtilaivojen kanssa ja ne kykenivät vastaamaan tuleen. Hyppiminen mantereiden välillä on suht nopeaa joskin hetkeksi disorientoivaa, kun omaa saartaan ja suuntaa joutuu hakemaan. Piraatit ovat perinteinen kaikkea vastaan vihamielinen vastus. Olin auttamatta jäljessä jopa heikointa tekoälyä vastaan, ja kun kaikki resurssini kuluivat pelkän kotisaareni osake-enemmistön säilyttämiseen, oli täysimittainen merisodankäynti vain tuhoisaa utopiaa. Sen kolonisointi tapahtuu onnistuneesti suoritetun tekstiseikkailun seurauksena samalla tavalla kuin lähisaarien, mutta merimatka tavaratoimituksilla on pidempi ja kauppatavarat sellaisia, joita ei vanhalta mantereelta saa. Alkupeli kuluu ensimmäistä saarta ja sen tuotantokuvioita laajentaen, kunnes jostain resurssista tulee pulaa tai saaren hedelmällisyys ei mahdollista tuotantoa. Uuden maailman löytyminen hajottaa pelaajan laivaston kahtia, koska merimatka vie aikaa ja molempia mantereita on mahdoton samalla ”megalaivasto yhdellä” puolustaa. Omat saareni ovat nöyryyttäviä rupukyliä, joissa loputtoman korttelihelvetin vieressä on kuusi kertaa kahdeksan ruutua täynnä patsaita kylää “kaunistamassa”, koska on huomattavasti tehokkaampaa ajallisesti maalata alue täyteen patsaita kuin sijoitella ne näyttäviksi monumenteiksi ympäri kaupunkia. Elefantteja lainassa Rakentelun ja kaupankäynnin ohella suoritetaan tekstiseikkailuja merillä. Huomasin tuhlanneeni lähes tunnin siistiessäni pihapusikkoa museoni ympärillä, kun halusin kasvattaa saareni houkuttelevuutta matkailijoiden ja itseni edessä
Huonoa . Museoon syntyy lisää näyttelytilaa, kun laivat tuovat aarteita merien tekstiseikkailuista. Mutta toistosta huolimatta Anno 1800 lyö pöytään erinomaisen kaupunginrakenteluja kaupankäyntihybridin. Ilmasto ei valitettavasti muutu, vaan aina paistaa karibialainen aurinko, jopa vanhan mantereen puolella. Uutiset muuttavat tuotantoa, kapinahenkeä ja kulutusta, joten pienelläkin panostuksella saa merkittäviä muutoksia. Museon rakentaminen ei ollut mahdollista vanhan maailman joka saarelle, uudella se näkyi mahdollisuutena heti alkuunsa, vaikkei saarelta löytynyt edes riittäviä resursseja. Suurin vaikutus tuntui uutisten retusoinnilla olevan joidenkin AI-pomojen suhtautumisessa minuun. Jokaisen uuden saaren kolonisointi on samanlainen kuin niiden sadan aiemman, jokainen peli on toisintoa siitä mitä olen jo kokenut. Tuota viimeistä on pidetty aiempien Annojen huonoimpina puolena, mutta koska en itse niitä ole pelannut, saan haikailla ominaisuuden perään. Jatkuva uutisten retusointi on nähty ensimmäisen vitsin jälkeen ja muuttuu puuduttavaksi. Toisto on oppien paha äitipuoli Annon audiovisuaalinen pläjäys on vaikuttava. MINUN ANNONI 64 105841_.indd 64 29.4.2019 19.53.28. Koska vuoroja ei tosiaikaisessa pelissä ole, tämä tarkoittaa kokonaista yötä. Uutisten jatkuva muokkailu alkoi lopulta tuntua ärsyttävältä toistolta, aivan kuten hahmojen halu jatkuvasti kälättää minulle oikeassa ylänurkassa yhdentekeviä onelinereita, tehtäviä tai uhkauksia. Se on ehdottomasti erinomainen peli, jonka pariin tulee palattua, kunhan pitää resetointitauon, pelaamaan se klassinen “vielä yksi vuoro”. Anno 1800 on varma valinta viihdyttäväksi rakentelupeliksi, mutta omalla listallani sen edelle kiillaa kevään rakentelupelinä tasapainoisempi Tropico 6. Ennakkoversiosta poiketen kampanja nappaa hyvin mukaansa tarinallaan ja jatkuvuudellaan. Kun kaupungissa tulee ongelmia eli tulipaloja, sairauksia tai kapinoita, muuttuu saaren musiikkikin uhkaavaksi. Omien museopuistojen kaunistukseen saattaa herkästi unohtua. Etelä-Amerikan löytämisessä on vaaran tuntua, kun meren yli mennään kohti tuntematonta, ja kohdataan tunnelmaa kohottavia tekstipohjaisia valintoja ja pulmia. Perillä odottaa erilainen maailma ja väestö tarpeineen. Kun maailma elää kahdella mantereella, rahtireittien muodostaminen on selkeää, mutta roinan tasapainottaminen eri saarien välillä pahimmillaan poistaa hiuksistani pigmentin. Pidemmän päälle vanhan toistoa, jossa tekoälylle on vaikea antaa vastusta. Anno on jatkuvaa uuden aloittamista. Peli on kaunis kaikista kuvakulmista, pikku-ukkojen toilailuja on hauska seurata ja näyttäviä videoita sekä ruutukaappauksia on helppo ottaa. Mitä korkeammalla yhteiskunnassa operoidaan, sen pahempi ketjureaktio siitä seuraa. Näiden tilalle tarvittavien korvauspulliaisten hommaaminen vaatii lisää asuintaloja ja lopulta tuotantolinjojen lisäämistä. Hyvää + Vapaus keskittyä siihen mitä haluaa tehdä. Santeri Oksanen P arin futuristisen vision jälkeen Anno 1800 palaa historialliseen teemaan. Huomasin usein kaipaavani pelin äärelle, mutta kun käynnistin sen ja katsoin ensimmäistä tyhjää saartani, pistin pelin takaisin säppiin. Jos jaoin propagandaa, toinen tykkäsi, toinen vihasi. Pelillisesti Anno 2205:sta kelataan hieman taaksepäin vähentämällä resurssien kanssa mikrottamista, mutta eri yhteiskuntaluokkiin sidotut tarpeet ja viihdykkeet ovat edelleen pääosassa. Mihinkään nämä höpinät eivät johtaneet, joten diplomatia sipsuttaa samoissa lapsenkengissä kuin kaikissa muissakin peleissä. Aika-ajoin ilmestyy päivän sanomalehti, ja voin käyttää vaikutusvaltaani sen uutisten muokkaamiseen. ANNO 1800 ti muutama kymmenen tehdastyöläistä. Olisi mukava nähdä jotain muutosta esimerkiksi teknologiapuiden, ajan kulun tai vaikka maasodan kautta. Vaikutusvaltapisteet herättivät minussa hämmennystä, koska ne eivät tuntuneet loppuvan, vaikka kuinka retusoin uutisia itseäni miellyttäviksi. Kaikessa loistossaan Anno ei silti pelinä kanna loputtomasti. 87 87 Markkinoiden paras ja audiovisuaalisesti kaunein kaupankäyntirakentelu. Jäin kaipaamaan parempaa automatisointia asuinkorttelien päivittämiseen. Jotta vaikka aatelisia saa lisää, valitaan porukkaa alemmalta kastilta. Siinä missä monessa rakentelupelissä tuntemattoman tutkiminen ja uuden pelin aloitus on pelin paras vaihe, on se Annon toistuva elementti, joka käy nopeasti vanhaksi
Mutta vastapainotyperyytenä joka kartalla tuntuu salamoivan jatkuvasti. T heme Hospitalin henkinen perillinen, Two Point Hospital, on saanut jo kaksi laajennusta. Workshoppiin on alkanut ilmestyä peliyhteisön tekeleitä, joskin toistaiseksi modaaminen vaikuttaa rajoittuvan tekstuureihin. Linoleumit irrallaan Delsut tuntuvat hieman hutiloiduilta, edes uudet sairaudet eivät ole emopelin tasoa. Ja välillä potilaita otetaan vielä operoitavaksi, vaikka käyttökielto sairaalalle olisi jo annettu. Kehitys alkaa nollasta, vastapainoksi tutkimusta on nopeutettu. Näitä hoidetaan kourallisella uusia vinksahtaneita laitteita. Skenaarioihin pääsee käsiksi vain pelaamalla emopeliä eteenpäin, sillä uudet tavarat on lukittu kudos-pisteiden ja skenaariotähtien taakse. unssaiset, ritarit ja monsterit. Koitoksissa viimeisessä sovitetaan sairaalaa kummittelevaan linnaan, jossa potilaiden mielenrauhaturvaajat ovat huoltomiesarmeija imuroimassa kummituksia. Käsidesien rooli peittyy siivoamisen alle. Katseeni alkaa jo harhailla kohti indie-pelirintamaa, jossa Project Hospital lupailee realistisempaa sairaanhoitoa. Tuho-osasto Two Point Hospital on kehittynyt muutenkin. Uusi ympäristö tuo myös 19 visuaalisesti uutta sairautta, jotka ovat taas hauskoja sanamuunnelmia englannin kielestä. Kerran peli kaatui, kun skenaarioon sidottu pelitapahtuma oli alkamassa. Ongelmaksi nousevat suuret henkilöstökulut, jotka saattavat syöstä laitoksen kohti konkurssia eli malttia hoitajamitoituksiin! Laitoksen laajetessa tekoälyllä alkaa olla ongelmia löytää ruokaa ja juomaa, vaikka käytävät olisivat täynnä automaatteja ja kahviloita. Hygienia tuntuu olevan edelleen absoluuttista, siihen asti että joku oksentaa tai virtsaa lattialle. Huonoa . JETISOTE Arvosteltu PC Suositus: i5 6600 tai Ryzen 1600x, 8 Gt, GTX 1060 tai RX 580 Ikäraja: 3 80 Valjuksi jääviä sairaalauudistuksia. Missä ovat osastojen karanteenit, sähkökatkokset ja yllättävät vesivahingot. No, saa niillä erilaista ilmettä tapetteihin, lattiakuvioihin ja tauluihin sekä mattoihin. Myös loputtomat maanjäristykset ja salamavahingot kaipaavat rinnalleen arkisempia sairaaloiden ongelmia. Molemmat lisäävät peruspeliin kolme erilaista skenaariota. Viimeinen vääntö on erilainen pelikokemus, jossa muinaiskaupungin maisemiin saapuu potilaita yhä voimistuvin aalloin. Himalajalla se näkyy liian harvoin, mutta Turussa liian usein. Seuraavaksi yritetään pärjätä aliosaavilla työntekijöillä ja kehitystyöllä. Hoitoa vaativat muun muassa tutkimusmatkailijat, tyhjäkasvot biljardipallopäät, koirapukuiset, runoilija. Santeri Oksanen Edes pelitodellisuudessa sote-uudistus ei mene putkeen. Sairaalan saa laajentumaan jättimittoihin ja potilaat vaativat hoitoa koko spektrin leveydeltä. Entäpä rullatuolit, häiriköt ja muistisairaat haahuilevat vanhukset. Ensin rakennetaan sairaalaa viidakon keskelle, sitten Paratiisisaarilla yritetään pärjätä osaamatonta porukkaa kouluttaen. Hyvää + Lisää ilmettä sairauksilla ja koristeilla. Yhden tähden saavuttaminen ei skenaarioissa ole kovin haastavaa, mutta kolmen tähden suorituksista saa vääntää tosissaan. Delsuissa Isojalan skenaarioista ensimmäinen on kokemuksista hektisin. Delsut olisivat voineet laajentaa emopeliä ihan pelillisesti, vaikka potilaiden ja henkilökunnan tarpeita monipuolistamalla. Jännästi en kohdannut tehtävissä epidemioita ollenkaan, liekö ominaisuus liian epäsuosittu. Bigfoot vie hytisemään talviseen linnaan myyttisen jetin jalanjäljissä, Pebberley Island paahtaa silmille aurinkoista tropiikkia. Tutkimusmatkailijalla riittää vaaroja. Mitäs me jonottajat Mitä eroa on jetillä. Pebberleyn skenaariot tuntuvat astetta kokeellisemmalle. Huoneiden seinien ja lattioiden kustomointi on niukkaa ellei vieraile workshopissa. Joulun alla peliin lisättiin hiekkalaatikko, jossa saa pelata minkä tahansa skenaarion karttapohjalla. Zillaava Godzilla. Ei lisää varsinaisia pelillisiä juttuja, pikemminkin teknisiä ongelmia. Peliä alkaa herkästi pelata puhtaasti suorittamalla, jos budjetti ottaa liikaa osumaa. Se tosin pakottaisi Segan miettimään jotain skenaarioita ihmeellisempää mahdollisiin tuleviin delsuihin. Henkilökunnan kouluttaminen ja laitepäivitykset on ajoitettava ruuhkahuippujen perään. Lopulta henkilökunta on vuorotellen eroamassa. Koska viimeisten potilaiden hoitaminen vie kassavirtaa väistämättä pakkaselle, ilkeä häätäisi hidastelevat sairastelijat tiehensä. Edelleenkin Two Pointsista puuttuu edelleen oikean päivystyksen hektinen tunnelma. Myös pelin toimivuus tuntuu ottaneen osumaa, sillä skenaarioissa ruudunpäivitys hidastelee, vaikka sairaala ei olisi merkittävästi laajentunut. Vaikka laajennukset eivät yllätä, ne lisäävät vaihtelua, ja saivat minut palaamaan kuukausien tauon jälkeen pelin pariin. Sairaalaa pystyy nyt koristelemaan melko monipuolisesti, vaikka selvästi Sims-pelejä vaatimattomammin. 65 105581_.indd 65 29.4.2019 18.26.22. Huoneiden laatikkomaisuus rajoittaa huomattavasti luovuutta, eikä huonekohtaiseen viihtyvyyteen vaikuta pistääkö seinälle yhtä ja samaa taulua, vai koristeleeko ajatuksella. Peli kaipaa kenttäeditoria. :PEBBERLEY ISLANDJA BIGFOOT-DLC Frankin parantaminen käy avannon kautta. Rahantulo on sidottu tavoitteisiin, joita pitää suorittaa vauhdilla, jotta budjetti pysyy plussalla. Mukana on teemoihin sopivaa koristeroinaa, ruoka-automaatteja, uutta taustamusiikkia ja sairaalakuulutuksia. Palamaan syttyneet laitteet saattavat jopa räjähtää, jos työmies jumittaa panikoivan hoitohenkilökunnan taakse. Myös huoneiden kustomointia on laajennettu, niihin saa käyttöönsä erilaista tapettia ja lattiaa
Petri Heikkinen Onko videopelien suoratoistopelaaminen viimein tullut jäädäkseen. Tai haluaa pelata Bloodbornea, mutta ei ostaa Pleikkaa yhden pelin takia. PS Now -sovelluksella rekisteröidytään PlayStation Networkiin, mutta nettipelimoodeihin ei tarvita erillistä PlayStation Plus -tilausta. Onko pilvipeleillä vihdoinkin hopeareunat. Mukana on runsaasti PlayStationin erinomaisia yksinoikeuspelejä kuten Shadow of the Colossus HD, The Last of Us (PS3), Uncharted-sarja ja God of War -sarja. Minimissään pelailuun riittää suoratoistoon kykenevä PC, jossa on lisävarusteena PS4tai PS3-padi. ApocalyPS Now PS Now -striimauspalvelussa on nimensä mukaisesti Pleikkareilla ilmestyneitä pelejä, varsinkin Sonyn oma katalogi on vahvasti edustettuna. Palvelun runsaan kuudensadan pelin vanhimmat tapaukset ovat PS2-kaudelta, mutta suurin osa peleistä on PS3ja PS4-hittejä. Unchartedeista ja Kratoksen seikkailuista tarjolla ei tosin (vielä) ole sarjojen uusimpia osia. M itä kannattaisi tehdä, kun näyttävät videopelihitit kiinnostaisivat, mutta ei omista pelikonetta. Tai haluaa vaan joskus chillata ja pleikata. Ulkoista osaaminen, anna palvelimien hoitaa tekniikka ja pelivalikoiman kuratointi: pilvipelaamisessa pelit striimataan suosittujen videopalvelujen tapaan. Keväällä Suomeen tuli virallisesti Sonyn lanseeraama PS Now ja yliherramme Googlen videopelirintamia ravistelevan Stadian pitäisi ilmestyä vuoden loppuun mennessä. Tai ei halua ostaa kalliita pelejä. Pleikka Nyt -toimii PlayStation 4:n lisäksi myös PC:llä. 66 105726_.indd 66 29.4.2019 17.08.56. Striimatun The Last of Usin pelailussa ei ollut mitään merkittäviä ongelmia. Ristiin rastiin natiivisti ja striimeinä pelaillessa on syytä muistaa, että Plussan ja PS Now´n erillisten pilvien välillä tallennukset pitää siirtää käsin. Mitä PS Now nopeahkon netin lisäksi käytännössä tarvitsee. Ensimmäisen käynnistyksen jälkeen PS Now’n striimipelit tulevat PS4:llä tavalliseen tapaan kuviksi aloitusvalikkoon ja niiCHILLAUSTA JA PLEIKKAA PS Now PS4 ja PC Hinta: 14,95€/ kuukausi tai 99,95€/vuosi Pelivalikoima ei suinkaan ole pelkkää Sonyä
The ‘Borne, The ‘Borne Kokemus riippuu tietysti osittain pelin genrestä: XCOM 2 -taktikoinnin kaistavaatimukset eivät ole samat kuin Mortal Kombat XL:llä. Demon’s Soul ei ole ongelma, koska sitä ei ole. Näiden tempo on suhteellisen rauhallinen, eikä pelissä mitään merkittäviä ongelmia ilmennytkään. Toimiiko se. Jos ja kun netti toimii, PS Now’n 720p-tarkkuus tai minimaalinen lagi eivät oikeastaan haittaa. Pixeljunk Sidescroller on hieno räiskintä, jonka striimauksen huomasi vain parista satunnaisesta päivityksen nyppäisystä. Oireilu on nopeassa räiskinnässä ärsyttävää, mutta padilla sitä ei huomaa yhtä herkästi kuin hiirellä. Pilvipelailua ei kannattanut yrittää samaan aikaan le astriimin kanssa, sillä peli rapautui pikselimössöksi. PlayStation Now, naitettuna oikeaan asennusmahdollisuuteen, riittää jo yllättävän pitkälle. eld 4:n vielä aktiivisessa team deathmatchissa osoitti, että pilven reunalta pelattuna konsoloitu nettiräiskintäkään ei ole ihan mahdoton ajatus. Puuseellani pystyin pelaamaan hidastempoisempia pelejä, mutta mätkintään tai arcadekaahailuun en sillä lähtisi. Se lienee viisasta. Siedin hyvin kasarin tahmaavaa 3D-kivikautta ja pilvipelaamisessa pärjäsin mukavasti jopa vuosia sitten edesmenneen OnLiven kanssa. Pois pilvestä PS Now ei ole vain pilvipelaamista: jos lagi haittaa, ongelman voi eliminoida kokonaan asentamalla PS Now -pelin omalle kiintolevylle, jolloin se toimii myös o inena ja tukee kaikkia, mahdollisesti maksullisia lisäreitäkin. Maksetaanko koko köntästä vaiko yksittäisistä peleistä tai jostain siltä väliltä. Yksi todellinen tekninen puute on tietysti VR, joka tuskin tulee toimimaan striimauksen kanssa. Vanhan kaartin pelimiehenä tykkään omistaa fyysisiä pelejä, mutta konsolien vuosikausia kestänyt ilmaisjakelu ja kiintolevyltä toimivien pelien helppo käytettävyys ovat rapauttaneet kantani jyrkkyyttä. ikka on striimattuna hitusen pehmeämpää kuin natiivina (Prey). Full HD/4K -tasoon ja 5.1.-tilaääneen vaaditaan tietysti pelin asentaminen. tä käytetään samalla tavalla kuin asennettuja pelejä, mikä on kätevää. Gra. Tekniikka toimii, joten suurin kysymys on hinta. 67 105726_.indd 67 29.4.2019 17.09.27. Koska peli sijaitsee netin päässä pilvipalvelimessa, PS Now’ssa on väistämättä ylimääräistä lagia, kun ohjauskomento juoksee pitkin valokaapelia. Toisaalta VR on edelleen lähes täyttä nicheä, jota tuskin tarvitsee huomioida massoille suunnatussa pelipalvelussa. Asiallisilla nettiyhteyksillä pelien pilvipelaaminen toimii, tietyin genremyönnytyksin, jokseenkin tyydyttävästi. ixiä siististi videotykkikoon ruudulla. Ja ainahan voin keskittyä viime vuosituhannen retron keräämiseen. Ehkä pelaamisenkin tulevaisuus on pilvinen. PS Now’n saa vuodeksi satasella. Koska netti ei tulevaisuudessa ainakaan hidastu, pilvipelaamisen tulevaisuus lienee tekniikan asemasta hinnoittelukysymys. Ja koska digimaailmassa pröystäily on tärkeätä, peleistä tienataan normaaliin tapaan trophy-saavutuspalkintoja. Asennus onnistuu vain PS4/PS2-peleillä ja PlayStation Nelosella, Kolmosen pelit täytyy aina striimata. PS Now on varteenotettava ratkaisu ainakin kasuaaleille, varauksin ehkä jopa semi-hc-pelureille. iliksiin pääsin pääkaupunkiseudun ulkopuolelta Elisa Viihteen 100 megabitin kaapelimoodemiyhteydellä, joka pyörittää muun muassa HD-Net. Paikkasin PS Now’lla pääasiassa aukkoja sivistyksessäni, kuten Preyja The Last of Us -toimintaseikkailuilla. Mielestäni pystyin pelaamaan jopa Bloodbornea ihan hyvin, mutta epäilen, että nopeamman pomotaistelun pyörteissä lagi on ylimääräinen ase pomolle. Omalla tavallaan kyllä. Sama iloinen tämähän rullaa -asetelman yllätys toistui erittäin viileässä Pixeljunk Sidescroller -räiskinnässä. Muut ongelmat ovat lähinnä omiin mieltymyksiini sidottuja. Nettiammuskelujen sujuvuus on toinen iso uhkakuva, mutta lyhyt stintti Battle. En ole kultasilmä, joten minua ei ole juurikaan häirinnyt hidas ruudunpäivitys ja/tai lagi. Kyse oli lähinnä kameran ylitai alikääntymisestä, ja 3D-tähtäyksen tahmaisuudesta. Kuinka rajusti tapellaan yksinoikeuksilla konsolipiirien ja videopalvelujen ikiaikaiseen tapaan. Epäilen, että nettipelin tuplalagi ei paranna pärjäämistä ellei serveri oli niin nerokas, että osaisi laittaa pilvipelaajat aina keskenään samaan matsiin. Videopelit virtaavat Pelit pyörivät Sonyn palvelimilla ja tapahtumat striimataan käyttäjälle 720p (HD Ready) -tarkkuudella stereoäänen kera, oma kone huolehtii vain kontrollitietojen lähettämisestä. Näin positiivisiin PS Now -. Pystyin keskittymään täysipainoisesti peleihin hermostuneen kuvatekniikan tarkkailun sijaan. Riistohinnoista tuskin on pelkoa, koska Googlen pohjattomien kirstujen myötä striimauskilpailusta on tulossa todella kovaa eikä vääntö ratkea vuodessa tai parissa. Sadan euron kysymys on, kuinka paljon se käytännössä häiritsee. Striimattu peli käynnistyy tosin noin puolisen minuuttia hitaammin kuin levylle asennettu. Samalla rahalla saa kivijalkakaupasta alennuksesta kaksi peliä, mutta toisaalta Pleikalla saa jo pelkällä Plus-palvelulla muutamassa kuukaudessa kivan rivin ”ilmaisia” videopelejä. Varauduin valittamaan Mortal Kombatista, mutta ylläripylläri mätkintä pelitti tasoiseni sekapelaajan näppituntumalla riittävän notkeasti, tosin mätkintöjen nettipeleissä on ollut ongelmia ihan ilman striimaustakin. Mikä julkaisija lähtee kenenkin kelkkaan. Suorituskyky oli Full HD -telkkarissa ja piuhalla modeemiin kytketyllä PS4:lla likimain moitteetonta, mutta vanhan langattoman USB-nettikortin päässä olevassa tietokoneessani tarjolla oli selvästi pehmeämpää, satunnaisille nyppäisyille alttiimpaa pelikuvaa. Uusia (netti)räiskintähittejä PS Now’n valikoimassa ei kuitenkaan ole. Jos striimi heikkenee liikaa, PS Now suosittelee tilanteen tallentamista, mikä tosin onnistuu vain pelin tukemissa paikoissa
Mega Driven arkkivihollinen oli Super Nintendo. ikan ja häiriöitä sisältävän analogisen kuvasignaalin näyttämiseen. Täydellisyys edellyttää tarkkaa laitteen rautaemulointia ja vaikuttaisi siltä, että Super Nt:n ja Nt minin mallinnuksesta vastannut YSÄRILTÄ, RAKKAUDELLA Valmistaja: Analogue Hinta: 190 dollaria Liitännät: HDMI, USB (virta), SDkorttilukija (. Vanhalla kuvaputkella peli näytti paremmalta. Jossain vaiheessa vanhoissa konsoleissa on myös edessä vikaantuminen, kun vanhan kondensaattorit paukkuvat eikä uskollinen ystävä enää herää. Yksinkertaistaen voidaan verrata, että perinteisessä emulaatiossa tietokoneen prosessori suorittaa yksitellen emulaatioon liittyviä konekielisiä käskyjä, kun taas FPGA-mikropiirille simuloidut alkuperäisraudan komponentit toimivat rinnakkain ja omaan tahtiinsa kuten alkuperäiselläkin konsolilla. Lopputulos on samaan aikaan korostuneen pikselöitynyt ja epätarkka. rmwarepäivitykset), Mega-CD, kuulokeliitäntä. Nykytelevisioista ei välttämättä löydy SCART-liitäntää, jolla konsolit aiemmin liitettiin televisioihin. eld-programmable gate array), jolle on laitteistokuvauskielellä mallinnettu alkuperäisen konsolin komponentit ja niiden tarkka keskinäinen toiminta. Tai ainakin antoi ymmärtää niin, sillä vaikka ero ei kokonaan poistunut, ensimmäistä kertaa oltiin lähellä. Ero luvatun ja todellisuuden välillä tuntui vihdoin katoavan, kun 90-luvun alussa takatukka tutisten vertailin Ghouls’n Ghosts -pelin Sega Mega Drive -version kuvia arcade-versioon. Mega Drive näytti tuovan arcade-tasoiset pelit kotiin. Erona pelikokoelman valmiiksi sisältäviin retrokonsoleihin, Analoguen konsoleilla pelataan alkuperäisiä pelikasetteja. Mukana tulee kumimatto, joka nostaa Mega Sg:n oikealle korkeudelle. Täydellisyyttä etsimässä Mega Sg:n markkinarako liittyy vanhojen pelikonsoleiden ongelmiin nykyaikaisilla teräväpiirtoja 4K-televisioilla. Heikki Hurme Mega Sg on tinkimättömän laadukas retrokonsoli vanhojen Sega Mega Drive -pelikasettien pelaamiseen nykyaikaisilla taulutelevisioilla. 68 106172_.indd 68 29.4.2019 19.34.37. ja 90-luvun vaihteessa oli tapana, että tietokonepelien pelipaketeissa oli kuvia, jotka oli otettu saman pelin peliautomaattiversiosta. Mega Sg:n kytkettynä Mega-CD -asemaan. Ongelmat eivät rajoitu kuvanlaatuun, vaan analogisen signaalin kuvankäsittely voi aiheuttaa selvästi havaittavan viiveen pelitapahtumien välittymisessä näytölle. Yhdysvaltalainen Analogue on vanhojen konsolien uusversioiden julkaisuun erikoistunut amerikkalainen yritys. C-kasetteja pyörittävällä Commodore 64:llä oli yhteistä arcade-alkuperäisversioihin lähinnä nimi, eivätkä edes kyvykkäimmät pelikoneet, Amigat, Atarit ja varsinkaan 8-bittinen Nintendo, päässeet lähellekään värikkäitä ja sulavasti rullaavia peliautomaatteja. Mega Sg:n ytimenä on FPGA-mikropiiri (. FPGA:n rautaemulaatiolla kaikki pelit toimivat täysin samalla tavalla kuin kultaisessa nuoruudessa, sillä pelit hidastelevatkin samoissa kohdissa kuin vanhalla raudalla. Myös alkuperäiset pikkuruiset bugit ja glitchit toistuvat uskollisesti. Segan ja Nintendon laulun toisessa osassa Sega jäi kakkoseksi, mutta Genesikseksi nimetty Mega Drive oli suurmenestys erityisesti Pohjois-Amerikassa. Nyt vuorossa on Mega Sg eli Sega Mega Drive. Liittäminen voi onnistua adapterilla, mutta lopputulos on silti vaativalle harrastajalle pettymys, sillä nykytelevisioiden kuvankäsittelyä ei ole optimoitu vanhojen konsoleiden kulmikkaan pikseligra. Vuonna 1988 Japanissa ja 1990 Euroopassa julkaistun Mega Driven viehätys oli upean näköisissä toimintapeleissä, arcade-käännöksissä ja vauhdikkaassa Sonic-siilissä. ANALOGUE MEGA SG Valmistaja: Analogue Hinta: 190 dollaria M30-ohjain on muotoilultaan lähellä Mega Driven kuusinappista ohjainta. Kaksi vuotta sitten Analogue julkaisi Nt minin NES-peleille ja vuosi sitten Super Nt:n SNES-peleille. Pelitapahtumiin reagoidaan siis pienellä viiveellä, myös ohjausliikkeet näkyvät ruudulla hitaammin kuin kuuluisi
Mega Sg onneksi vähät välittää aluerajoituksista. Joskus pitää käynnistää peli PAL-moodissa ja kytkeä se nopeampaan NTSC-moodiin aluetarkastuksen jälkeen, jotta pelin saa huijattua jenkkinopeudelle. Värit ovat samat kuin Japanissa, Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa aikoinaan julkaistuissa Mega Driveissa. Virtalähde liitetään konsoliin USB-johdolla, joten virtalähteen voi korvata omalla USB-laturilla tai kytkemällä konsolin television USB-liitäntään. Kuulostaako liian hyvältä. Niiden pakottaminen NTSC-nopeuteen tekee peleistä liian nopeita ja voi aiheuttaa bugeja. HulMega Sg:ssä on sisäänrakennettuna DICE:n kehittämä aiemmin julkaisematon Mega Drive -peli (kyllä, juuri se Battle. ltteriä käyttäessä resoluutioksi kannattaa 4K-televisiossa säätää 720p, jolloin vuorottelevat kirkkaammat ja himmeämmät vaakajuovat ovat yhtä paksuja. Esimerkiksi Sonic the Hedgehogin eurooppalainen julkaisu tuntuu nykypäivänä järkyttävän tahmaiselta, musiikkikin soi ärsyttävän hitaasti. Kevin Horton on tehnyt työnsä taas pieteetillä. Neljäs Mega Sg -versio on sisustuslehtikelpoisesti täysvalkoinen. Oikeastaan kyse on hi. Värivaihtoehtoja on neljä. ltterin suurkuluttaja. -harrastajien logiikasta: Analoguen FPGA-konsoleilla tietää saavansa viimeisen päälle laatua, vaikka eroa ei edes havaitsisi. Muissa tapauksissa kannattaa valita 1080p, sillä 4K:ta ei tueta. Samalla television kuvaprosessoinnissa hieman pehmenevä 720p-resoluutio tuo ulkonäköä lähemmäksi perinteisen kuvaputken kuvaa. Toiminta on Turrican-tyyppistä seikkailullista talsi & ammu -toimintaa, jonka metallinen ulkonäkö on kuin Bitmap Brothersin peleistä ja musiikki mahtavaa monikanavaista FM-synteesiä. Parhaimmillaan myös softaemulaatio tuottaa täydellisen lopputuloksen. Mega Sg kuulostaakin paremmalta kuin yksikään oikea Mega Drive. Japanissa, Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa julkaistut pelit eivät toimineet kuin samalla alueella myydyssä konsolissa. Kuten muillakin ajan konsoleilla, eurooppalaisesta PAL-televisiostandardista johtuen monet pelit toimivat hitaammin kuin japanilainen tai amerikkalainen NTSC-standardiin tehdyt alkuperäisversiot. Keskeisimpiä valintoja ovat scanline-. Scanline-. Vika ei ole Mega Sg:ssä, mutta sitä voi kritisoida, että tarvittavat aluerajoituksiin liittyvät asetukset ovat valikoissa liian monen valinnan tapana. rmware-päivityksen jälkeen en havainnut enää mitään ongelmia. 69 106172_.indd 69 29.4.2019 19.54.53. Olen itse kuvaputkinäyttöjen ulkonäköä jäljittelevän scanline-. ikan viilaamiseen on kattavat asetukset. Mukana tuleva amerikkalainen virtalähde tukee eurooppalaista jännitettä, mutta siihen pitää hankkia adapteri, jotta se sopii suomalaiseen pistorasiaan. Ensimmäisen . Europelien pelaaminen Mega Sg:llä onkin melkoista tapauskohtaista säätämistä. Kolme on väriltään mustaa, ja niissä ainoa ero on virtaja reset-nappien väritys. Konsolin voi laittaa tunnistamaan pelin alueen automaattisesti, joskin toiminta ei ole virheetöntä. Kuvasäätöihin on monta muutakin hienosäätöä, mutta erityisesti Mega Sg:ssä on panostettu korkealaatuiseen ääneen. Gra. ltteröinnin käyttö ja kuvan zoomausmäärä, sillä Mega Drive -pelit eivät koskaan täyttäneet kuvaruutua pystysuunnassa. Osa Mega Driveista kuulosti todella tuhnuisilta, ja ensimmäisestä mallista ei saanut stereoääntä kuin kuulokeliitännän kautta. Olettaisin, että Amerikassa ei ole ymmärretty, miten tärkeä asia on eurooppalaisille pelaajille. Monessa Mega Drive -pelissä oli aluerajoitus. Siksi äänentoistoon on useampia säätimiä, joilla käytännössä heikennetään äänenlaatua, jotta oltaisiin lähempänä alkuperäistä äänentoistoa. Mahdolliset yksittäisten pelien pikkubugit varmasti korjataan kuten Super Nt:llä ja Nt minillä. Jotkut europelit taas on optimoitu kompensoimaan PAL-alueen hitaampaa ruudunpäivitystä. Minkä värinen tahansa, kunhan se on musta Ulkonäöltään Mega Sg on kuin pelkistetty versio Mega Drive 2:sta. eldit tehnyt DICE). FPGA-innostuksessa on hyvä mainita, että harva havaitsee eroa rautaja softaemulaation välillä
Lisäksi tullille pitää maksaa Suomen arvonlisävero. Vastaavan kuvanlaadun saaminen vanhasta konsolista taulutelevisiolle vaatisi lähes samanhintaista lisälaitetta, kuten Open Source Scan Converteria. Yksittäisten adapterien hinnaksi on luvattu kymmenen dollaria. rmwaren, joka mahdollistaa muistikortille tallennettujen pelien pelaamisen. Jos Mega CD sai aikanaan nuivan vastaanoton, niin se ei ollut mitään verrattuna Mega Driven päälle kytkettävään tattijatkeeseen, 32X-lisäyksikköön, joka poistui myynnistä nopeammin kuin siniset eduskunnasta. ikkaja ääniasetuksensa. ikkapiirin, jotka mahdollistavat muun muassa spritejen skaalausja pyöritysefektejä. Pelikirjasto pitää siis olla olemassa tai pelejä pitää lähteä metsästämään netin kauppapaikoilta. Kuriiri toimittaa konsolin muutamassa päivässä. Lisäksi Bluetooth-yhteydellä komennot välittyvät pienellä viiveellä verrattuna 2,4 GHz -ohjaimeen. Toimituskulut ovat korkeat, eikä hitaampia ja halvempia vaihtoehtoja ole. Yhdistelmä ei tosin silmää hivele, sillä Mega Sg näyttää alimittaiselta niin Mega-CD:n päällä kuin Mega-CD 2:n kyljessä. 32X ei ole yhteensopiva Mega Sg:n kanssa, sillä Mega Sg:ssä ei ole liitäntää tarvittavalle välijohdolle. Toive taitaa kuitenkin olla turha, sillä Mega-CD ei ole pelkkä cd-asema, vaan se sisältää oman suorittimen ja gra. Mega-CD:llä on huono maine, mutta jälkeenpäin tarkasteltuna sille tuli monia erinomaisia pelejä, vaikkei cd-aseman ominaisuuksia juuri hyödynnettykään. Metsästäjä-keräilijälle Mega Drivesta on julkaistu halpoja ja huonoja emulaattorikonsoleita. M30 on langattomassa 2,4 GHz-yhteydessä Mega Sg:hen kytkettävään pieneen vastaanottimeen. Myös ristiohjain on erinomainen. ANALOGUE MEGA SG lua mutta hauskan hardcorea. kerrottakoon, että tähänkin Analoguen konsoliin saa asennettua epävirallisen . Vanhat Mega-CD-asemat ovat toiminnaltaan epävarmoja, joten olisin toivonut toisenlaista cd-tukea, esimerkiksi USB:llä kytkettävää cd-rom-asemaa. Lisäksi julkaistaan adapteri Sega MyCardille, luottokortin kokoiselle pelien tallennusformaatille, joka löytyi useammasta Segan 80-luvun konsolista moduuliportin lisäksi. Hyvä niin, sillä kapula istuu käteen kuin käsine. Analogue myy Mega Sg:n kylkeen 8BitDo:n langatonta M30-ohjainta. Mega Sg on pikkuruinen verrattuna Mega Drive, Mega-CD ja 32X -yhdistelmään. Toteutus on vimpan päälle, sillä Master Systemille on valikoissa omat gra. Onko kenelläkään tarvetta munuaiselle. Julkaisuaikatauluja ei ole vielä kerrottu. Analogue julkaisee adapterin myös Game Gear -käsikonsolin pelien pelaamiseen. Minkähän vanhan konsolin Analogue herättää henkiin ensi vuonna. Mega Sg ei kilpaile niiden kanssa. Mega Sg on laadultaan melkein luksustuote ja hinnaltaan kallis, muttei kohtuuton. Lisäksi omat adapterinsa saavat Aasiassa julkaistut SG-1000 ja Mark III -konsolit sekä Suomessakin julkaistu SC-3000 -kotitietokone. 70 106172_.indd 70 29.4.2019 20.06.30. Ohjaimen voi kytkeä USB-johdolla myös tietokoneeseen ja se on loistava ohjain muun muassa Sonic Maniaan. Sonic CD on yksi parhaista Sonic-peleistä ja monessa pelissä, kuten Final Fight CD:llä, on hieno cd-tasoinen ysärimusiikki. Oma epävarmuutensa liittyy myös 25 vuotta vanhan elektroniikan paloturvallisuuteen. Kevin Horton on kuitenkin vihjaillut mahdollisuudesta toteuttaa 32X-tuki täysin Mega Sg:n FPGA-piirillä. Mega Sg:llä voi käyttää myös alkuperäisiä Mega Drive -ohjaimia, sillä ohjainportti on sama kuin Mega Drivessa. Kaapista kaivamani Mega-CD ei pelejä aluksi suostunut lataamaan, mutta selvisin säikähdyksellä, se kaipasi vain cd-aseman vetohihnan vaihtoa, jonka osasin tehdä Youtube-ohjatusti itse. Toisin kuin Super Nt:n ohjain, M30 ei ole muotoilultaan kopio alkuperäisohjaimesta. 8-bittisiä kasarikonsoleita kiinnostavampaa on, että Mega Sg on yhteensopiva Mega Driveen julkaistun Sega Mega-CD -lisäosan kanssa. Viiveille pitää kuitenkin olla herkistynyt, jotta eron huomaa. M30-ohjaimesta on myös Bluetooth-versio, joka toimii langattomasti PC:n ja Switchin kanssa, mutta vaatii erikseen myytävän Bluetooth-vastaanottimen toimiakseen Mega Sg:n kanssa. Valitettavasti cd-pelien aluerajoituksia ei Mega Sg voi kiertää, koska rajoitus on Mega-CD:ssä. Yhdessä ohjaimen kanssa kokonaishinta asettuu noin 300 euroon, kun mukaan lasketaan lähetyskulut ja arvonlisävero. Toinen toivomani vaihtoehto cd-pelien tukemiselle olisi levykuvien lataamista muistikortilta. Tai no... Mega Sg on vimpan päälle tehty Mega Drive retronautiskelijoille. Mega-CD:n parempi tukeminen vaatisi siksi erillistä mallintamista FPGA-piirillä. Mega Sg on suunnattu keräilijälle, joka halua myös pelata alkuperäispelejä. Muutakin kuin Mega Drive Mega Sg:llä voi myös pelata Mega Drivea edeltäneen Sega Master System -konsolin pelejä. Mega Sg:tä myydään vain Analoguen verkkokaupassa. Tarvittava adapteri kuuluu pakettiin
VandenBerghe harrastaa historiallista miekkailua, joten yhteys on aika selkeä. Pelinteon sijaan keskiössä on pelisuunnittelija. Pelintekijän tuska projektin valmistuessa on myös mielenkiintoista seurattavaa, sillä irti päästämisen vaikeus on käsin kosketeltava. VandenBerghe sai tehdä omansa. Filmi seuraa pelisuunnittelija Jason VandenBerghen matkaa Ubisoftin For Honor -pelin parissa neljän vuoden ajan. VandenBerghe on selvästi introvertti, joka ei viihdy kalustetuissa tiloissa, joissa on muita ihmisiä. En ole yllättynyt, että VandenBerghe ei ole enää Ubisoftilla. Suosikkihetkeni dokumentissa liittyvät VandenBerghen ja Ubisoft Montrealin toimitusjohtaja Yannis Mallatin kohtaamisiin. Sen sijaan kamera on paikalla juhlissa, palavereissa ja vähän arjessa. Filmi katkeaa For Honorin tarina on kiinnostavampi kuin dokumentti, sillä peliin liittyy useita yksityiskohtia, joita dokumentti ei juuri käsittele. Taistelu perustuu väistöjen, vastahyökkäysten, heittojen ja asentomuutosten hallintaan, joten mukana on erinomaisesti taitoelementtiä. Mutta dokumentin tekijälle Jean-Simon Chartierille pelimaailma ei ole tuttu, minkä huomaa. Se luo koko projektille omat ongelmansa, sillä VandenBerghellä tuntuu olevan ongelmia avata omat ajatuksensa muille. Ubisoftille pisteet siitä, että dokumentti ei ole täysin myötäkarvainen. Dokumentti ei käsittele asiaa mitenkään vaan tarina päättyy julkaisupäivään, vaikka minua olisi nimenomaan kiinnostanut, miten Ubisoft hoitaa pelin muuttumisen pelistä palveluksi. Peli myi hyvin julkaisussa, mutta menetti nopeasti yleisöään, ja sai taas haalittua niitä hieman takaisin. Hieno tarina toki, mutta kaikilla pelintekijöillä tuntuu olevan jotain vastaavaa. D okumentteja pelinteosta ja pelintekijöistä ei ole ainakaan liikaa, joten Netflixin listoille päässyt For Honor: Kovaa peliä -dokumentti on kiinnostava. Todennäköisesti Ubisoft-pomot tarttuivat lupaukseen kilpailullisesta nettipelistä, joka viitisen vuotta sitten oli vielä nouseva trendi. Peli-idea nimittäin sopii erinomaisesti niin luuttilaatikoille, esportsiin kuin suoratoistoon. Ennen tarinan aloitusta VandenBerghe kääntyy moikkaamaan jotain random encounteria ja jättää toimitusjohtajan roikkumaan. VandenBerghe tuntuu olevan niitä kavereita, jotka saavat hapen loppumaan muilta, vaikka vetäytyy usein itse rauhaisaan soppeen. Pelin nimi työvaiheessa on For Honorin sijaan Hero. For Honorin ehdoton vahvuus on aidon oloinen miekkailu, jossa vastustajan asento vaikuttaa suoraan siihen, miten ja milloin pitää lyödä. Projekti on VandenBerghen lempilapsi ja hänen ideastaan syntynyt. Huhujen mukaan koko projektia uhkasi alasajo porttikiellon aikana, mutta dokumentissa asia ei näy oikein mitenkään. Ubisoft selvästi tukee peliä pitkäjänteisesti. VandenBerghen visiot näkyvät valmiissa pelissä yllättävän hyvin. En ole esimerkiksi ennen nähnyt, kuinka pelintekijät treenaavat lehdistöä varten esitystään. Tuukka Grönholm Jokaisella pelintekijällä on unelmapeli, jonka tekemisestä he ovat haaveilleet. Toki dokumentissa näkyy paljon asioita, jotka ovat minusta äärimmäisen kiinnostavia. LAPSUUDEN LEIKIN LOPPU For Honor: Kovaa peliä Jukaisija: Netflix Ohjaus: Jean-Simon Chartier 71 105836_.indd 71 29.4.2019 18.02.58. Maailman huonoin pitsaus Jason VandenBerghe vaikuttaa mielenkiintoiselta persoonalta. Jo pelin pitsaus tiimille vaikuttaa niin oudolta, että en täysin ymmärrä, miten Ubisoft on valinnut pelin tuotantoon. Toinen ongelma on, että Chartierilla ja Ubisoftilla meni sukset ristiin kuvausten aikana ja ohjaajalta kiellettiin pitkäksi ajaksi pääsy studiolle. VanderBerghe tilittää kummallisia ja juuri, kun hän on pääsemässä asiaan ilmoittaakin kertovansa tarinan. Mallat on usein silmin nähden vaivaantunut jutellessaan VandenBerghen kanssa. For Honor on rehellisen oloinen kuvaus yhdestä pelintekijästä pelinsä parissa. Nykyaikainen pelinteko on tiimityötä alusta loppuun, joten ongelma on suuri. Pelin esikuva on lapsuuden keppimiekkailut veljen kanssa. For Honor on kiinnostava henkilödokumentti pelintekijästä, ei niinkään pelistä tai pelin teosta. Varsinaista pelintekoa eli ohjelmointia ei näytetä hetkeäkään, mikä tuntuu olevan pelidokumenttien kantava teema. Mukana on paljon ongelmia ja huonoja hetkiä, mikä tekee kokonaisuudesta heti kiinnostavamman. Mihin Ubin luotto projektissa perustuu ja miksi pelaajat hylkäsivät pelin julkaisun jälkeen. Dokumentti ei toki tue käsitystäni mitenkään, joten tulkinta on täysin omani. Tosin torjuminen on huomattavasti helpompaa kuin hyökkääminen, mikä tekee pelistä aavistuksen passiivisen. Dokumentissa hän kertoo oman tarinansa siitä miksei. VandenBerghe kertoo koko lapsuuden vaalimastaan unelmasta täydellisestä pelistä, jonka tekemisestä hän on haaveillut. VandenBerghestä maalataan kuitenkin kiinnostava kuva, joten kokonaisuus toimii
Ehkä juuri siksi Vorokin osuu ja uppoaa: enhän minä ole esiteinityttökään. Muistan, miten ensimmäistä Voroa lukiessa ihailin kaiken sujuvuutta – niin tekstin kuin piirrostenkin – ja kirjan tekemiseen vaadittua valtavaa työn määrää. En voi muuta sanoa, kuin että onnea maailmanvalloitukseen, Lilja (ja Janne)! Ja jos tuo ykkönen on jäänyt syystä tai toisesta lukematta, niin tiedoksi, että siitäkin tuli uusintapainos tämän kakkososan myötä. Kyseisellä Kuuneidon tikarilla on siis sijansa myös tässä tarinassa. Siis juuri sellainen, mitä minä en ole. En, vaikka kirjan lopussa palavasilmäinen muumio manaakin Ithielin vielä nousevan tuhkasta ja raunioista. Sarjakuvataiteilija Kukkonen on ilmiselvästi päättänyt tehdä Vorostaan kansainväliset mitat täyttävän sarjakuvaromaanisarjan. Tapahtumat alkavat vyöryä ryminällä, kun Lilja pääsee taas lempipuuhaansa eli varkaisiin. Sen saa Lilja karvaasti kokea, kun juttu edetessään muuttuu aina vain hurjemmaksi. Kakkos-Voro on ykköstä paksumpi, mikä on hyvä juttu, mutta tämän jälkeen kolmonen ei enää tule minullekaan yllätyksenä. Eli enemmittä ostokehoituksitta: Vorot pitää sinunkin lukeman! • Janne Kukkonen: Voro 2 – Tulikiven armeija, Like 2019, 338 sivua, hinta noin 25 euroa. Suomi on aivan liian pieni markkina-alue, että vain täältä saaduilla kirjanmyyntituloilla voisi keskittyä kokopäiväiseen sarjakuvapiirräntään. Niissä päähenkilö on helposti samaistuttava lihaksikas hurmuri. Wallu Pieni tyttö seikkailee mielikuvitusmaassa. Ajattelin taiteilijan jo antaneen itsestään kaiken, enkä oikein osannut edes odotella jatkoa. Nyt odottelen sitä jo kuin kuuta nousevaa. Lilja ja hänen oppi-isänsä Seamus tekevät matkaa muilNÄLKÄ KASVAA IZARD OF IT | IT-WELHO RUUDUN TAKAA le maille mukanaan tikari, joka heille jäi käteen kolmen kuninkaan aarteesta. Mutta heti ensi metreillä uutuutta lukiessani huomasin olevani taas kuin kotona: sama fantastinen maailma, sama sinnikäs pikkuvoro Lilja ja sama vaivaton tarinan kerronta! Ensimmäinen lukukerta olikin silkkaa ahmimista. Ja kun kokonaisen talismaanin omistaja saa komentaa mahtavaa, vaikkakin muinaista Tulikiven armeijaa, talismaanille ja sen palasillekin riittää ottajia. Piirrokset saattavat ensi silmäyksellä näyttää lapsellisilta, mutta pinnan alla on aikuisten sarjakuva. Kakkos-Voro tuli minulle siksi kuin varas yölää, pyytämättä ja yllättäen. Tyhmä minä. M iehekkäistä miehistä kertovat sarjakuvat, sellaiset kuin Tex Willer, Tarzan tai Conan barbaari, ovat aina olleet kaltaisteni hiljaisten aikamiespoikien lempilukemistoa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää! 72 105318_.indd 72 29.4.2019 16.44.51. Yksi keikka johtaa seuraavaan, ja kohta hän huomaa etsivänsä ikivanhan talismaanin sirpaleita mitä mielikuvituksellisimmista paikoista. Ykkös-Voro on jo ilmestynyt tai ilmestymässä sellaisissakin sarjakuvan suurmaissa kuin Ranskassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa. Hyvä niin, sillä kansainvälistymistä Suomi-sarjakuva on jo pitkään kaivannutkin. Lilja-rukka Voro 2: Tulikiven armeija jatkaa siitä, mihin ykkösosassa jäätiin. ”Ei kiinnosta”, oli minunkin ensireaktioni, mutta ensimmäinen Voro tuli ja varasti mielenkiintoni. Voro vie taas Janne Kukkosen esikoisalppari Voro: Kolmen kuninkaan aarre voitti ilmestymisvuonnaan 2016 puolelleen paitsi lukijat, myös kriitikot, ja se nappasi ansaitusti myös vuoden parhaan sarjakuvakirjan Finlandia-palkinnon
Tai sitten koko firma kaatuu. Lisäksi Kiinan painoarvoa konsolimarkkinana ei voi tietää, sillä enimmäkseen siellä menestyvät free-to-play-pelit mobiililla. 73 105317_.indd 73 29.4.2019 19.09.20. Alakoulumaista, rakas Watson Tosin epäilen jo seuraavaa projektia, sillä Detective Pikachu näyttää trailereiden perusteella minusta lähinnä kauhuelokuvalta. TUUKKA Jos et veikkaa, et voi voittaa. Ennen kuin lyöt rahat kiinni osakkeisiin, kannattaa muistaa, että suunnitelmille ei ole kerrottu minkäänlaisia aikatauluja. Muut näkivät laitteen, jolla voi pelata Breath of the Wildia bussissa ja Diabloa mobiilina ilman, että koko internet raivostuu. PSP osoittautui kuitenkin aika pian epäkäytännölliseksi rohjakkeeksi, ja minäkin pelasin massojen mukana Nintendo DS:llä. NESja SNES-kelkkaan hyppäsin vähän jälkijunassa kloonikoneiden myötä. Nyt jos veikkaan Nintendolle menestystä, niin saatan jopa olla vaihteeksi oikeassa. Meidänkin perheen pelihuoneessa se on ylivoimaisesti eniten pelattu herkku. Good Enough Nintendon taktiikka kilpailla riittävän hyvällä tekniikalla ja erinomaisella pelitarjonnalla tuntuu toimivan vuosikymmenestä toiseen. Sammutin GBAn vasta siinä vaiheessa, kun Tuomaskin alkoi katsoa epäuskoisena. Parhaista peleistä sai pulittaa enemmän kuin itse konsolista. Maailma kuitenkin tykkäsi ja Wii nousi ylivoimaiseksi markkinajohtajaksi konesukupolvessaan. Nintendoa vastaan ei saa koskaan veikata. Koneen kovin hitti on Super Smash Bors. Todennäköisesti samasta syystä Nintendon digimyynti rikkoo ensimmäistä kertaa miljardin dollarin rajan. Kaikkein nolointa on, että olen tehnyt saman virheen kohta 20 vuotta putkeen. Nintendon vahvaa asemaa pelimarkkinoilla kuvaa eniten se, että Microsoftin ja Sonyn veikataan ilmoittavan kuluvana vuonna seuraavat konsolinsa. Asian merkitystä ei voi yliarvioida, joten uutisen voimalla Nintendon pörssikurssit näyttivät lentävän Kuuhun. Usein huonolla menestyksellä, sillä jälkikasvun mielestä Harry Potterit ovat parempia kuin Star Warsit ja pelikoneista paras on Nintendo. Epäilevä Tuomas Suhteeni Nintendon kanssa on ollut pitkä ja epävakainen. Wii Un myötä jotkut olivat jo valmiita lähettämään Nintendon samalle tielle kuin Segan, siis siirtymään konsolivalmistajasta puhtaaksi pelifirmaksi. Vastasin, ettei se mihinkään putoa. Firma panosti liikeohjaukseen, joka on minusta edelleen aivan järkyttävä idea. Yleisö ei oikein tuntunut hahmottavan, onko kyseessä uusi konsoli, pelkkä ohjain vai jotain muuta. Ultimate liki 14 miljoonan kappaleen myynnillä, mutta se ei ole yllätys. Nintendo Switchin myynnin arvioin yltävän jonnekin 17 miljoonaan koneeseen, mutta unohdin lisätä arvioon päivämäärän. Nyt konemyynti lähestyy jo 35 miljoonan kappaleen rajaa. Tencent ajatuksistasi Kaiken huipuksi Nintendon luvuista puuttuu nykymarkkinoiden suurin alue eli Kiina. Huispausohjaus tekee kontrollit täysin väärin, sillä tarkka muuttuu epämääräiseksi. Nintendon taas ei uskota edes alentavan konsolinsa hintaa. Todennäköisesti siitä tulee siis aivan järjetön hitti. Piratismin takia Nintendo ei ole virallisesti julkaissut konettaan Kiinassa sitten N64-aikojen, mutta Nintendo neuvottelee parhaillaan Tencentin kanssa Nintendo Switchin viemisestä maahan. N64-konsolia en omistanut ikinä, sillä opiskelijan lompakolle se oli aivan järkyttävän hintainen laite. Pilkkahuudot ovat jääneet kurkkuun, jopa minun epäuskoni Nintendo Switchin suhteen on osoittautunut vääräksi mielipiteeksi. Nintendon vahvuus kuitenkin on, että alakulo ei ole koskaan pysyvää. SILMUKKA Tuukka Grönholm tuputtaa lapsilleen omia harrastuksiaan. Asian pitäminen palaveripuheissa kuitenkin kertoo paljon siitä, että Kiinan asema pelimaailmassa on muuttunut, vaikka Nintendo tuntuukin olevan aina muodissa. P elialalla on yksi tärkeä sääntö. Wii Un arvoa en nähnyt, mutta ei onneksi tajunnut kukaan muukaan, joten siinä osuin sentään vähän oikeaan. Varsinkin amerikkalaiset rakastavat Nintendo Switchia, mikä tietää aina hyvää. Lupaus PlayStation-tehoista mobiilivehkeessä vuonna 2004 vaikutti siltä, että Nintendolla ei olisi mitään mahdollisuutta. Nintendo Switch on jo voittanut Nintendo-koneista N64:n ja GameCuben, mutta ne lasketaan yleisesti epäonnistumisiksi. Kun Sony toi markkinoille PSP:n, osa uskoi Nintendon menettävän valta-asemansa käsikonsolimarkkinoilla. Kun aikanaan sain vakituisen työpaikan Peliasema-lehdestä 90-lopussa, ostin ensimmäisellä Yhdysvaltojen työmatkalle viihteeksi Game Boy -käsikonsolin. Kaiken huipuksi laitemyynnin tahti vain kasvaa, vaikka Xbox Onen ja PS4:n myyntivauhti on jo kääntynyt laskuun. Kun Sony ja Microsoft kaatoivat rahaa PS3ja Xbox 360 -konsoleihinsa, Nintendo kontrasi mahdollisimman halvalla tekniikalla. En ymmärtänyt mobiilipelaamisen merkitystä, sillä näin vain laitteen, jonka ruutu oli mielestäni liian pieni ja akkukesto onnetonta iPhone-tasoa. Tavallaan myös retrosieluni kärsi, koska olin pikselikoneiden kanssa naimisissa kauemmin kuin kaverini. Hakkasin Pokemonia sen verran tiukasti nousun aikana, että vieressä ollut rouva vaati minua sammuttamaan pelikoneen, ettei lentokone putoa
Samurai Shodown (PS4, Xbox One) Jos SNK:n vauhdikas Samurai Shodown -mätkintä puuttuu lämpimistä ysärimuistoistasi, siihen on syynsä: Neo Geon pelimodulit olivat törkeän kalliita. Kenttien visuaalinen tyyli ja mekaniikat napataan NESja SNES-aikakauden marioiden ohella New-tyylin moderneista 2D-hyppelyistä. Editorissa ovat kaikki 2D-marioiden olennaiset elementit ja monsut, joten kenttien taso on vain tekijästä kiinni. Super Mario Maker 2 (Switch) Kukapa ei olisi joskus kironnut jotain Marion kenttää: kuka näitä oikein suunnittelee. TULOSSA Kesäkuu 27.6. Warhammer: Chaosbane (PC, PS4, Xbox One) Diablomaista mättö-, magiaja loottirumbaa warhammerin jylhissä fantasiamaisemissa: tästä ei ennakkoasetelma juuri parane! Kaaoksen hurjia monsuja ja bossihirviöitä kurmotetaan 1-4 sankarin tiimeillä. KESÄN TAISTELUT Jää kesälomallasi kotiin pelaamaan videopelejä, niin pelastat maailman. Samurai-teemalla ratsastavan mätkintäsarjan reboottauksen tapahtumat sijoittuvat ykkösosan ja Samurai Shodown V:n väliin. Touhu sujuu yksinkin, mutta hahmoluokkien ominaisuudet on suunniteltu tiimityötä varten ja mäiske hoituu sekä saman koneen ääreltä että netin välityksellä. Super Mario Maker 2:ssa kuka tahansa voi yrittää tehdä parempaa jälkeä kuin Miyamotosanin tiimi. Animetyylisten 2D-kamppailujen pääosissa nähdään kaikki sarjan klassikkonaamat, kuten Musashia kanavoiva Haohmaru ja ainujen shamaanipappi Nakoruru. 74 105316_.indd 74 29.4.2019 14.50.23. Petri Heikkinen SEURAAVA PELIT-LEHTI ILMESTYY 19. Uusinta-arvoa lisätään boss rushilla ja säännöllisillä päivityksillä. KESÄKUUTA 4.6
Fire Emblem: Three Houses (Switch) Kun Nipponin ulkopuolella ei ymmärretty pienten käsikonsolien suuruutta, taktiikkataistelueepos Fire Emblem jäi lännessä vain pienen fanilauman huviksi. 26.7. 75 105316_.indd 75 29.4.2019 14.50.29. F1 2019 (PC, PS4, Xbox One) Kimi kärkeen kiukkuisten kommenttien saattelemana Alfa Romeolla. Lovecraftiaanisessa toimintaseikkailussa yksityisetsivä Charles W. Choubun jokivarsikylässä on runsaasti kauppoja, matkamuistopuoteja, hotelleja ja temppeleitä, joten vaihtelevia sivuhommia on konnien mätkimisen ohella tarjolla runsaasti. Shenmue III (PC, PS4) Tätä on odotettu Sega-fanien piirissä jo melkein 20 vuotta, miten Ryo Hazukin tarina jatkuu. 26.7. Wolfenstein: Youngblood (PC, PS4, Xbox One, Switch) BJ Blazkowicz on kadonnut! Kaikkien aikojen kovimman natsien metsästäjän etsiminen jää vaihtoehtoisessa 80-luvun Pariisissa BJ:n tyttärien, Jess ja Soph Blazkowiczin harteille. Reed joutuu ihmisten ohella epäilemään järkeään, sillä Oakmontista on tullut yliluonnollisten voimien temmellyskenttä. Kannattiko Codemastersin yleensä tehdä uutta formulapeliä hyvin vastaanotetun F1 2018:n vanaveteen. The Sinking City (PC, PS4, Xbox One) Cthulhu kutsuu taas! Tällä kertaa hukkuvaan Oakmontin rantakaupunkiin, 1920-luvun Massachusettsiin. 27.8. Taistelut ovat tutun pulmamaisia, sillä asekolmio muunnelmineen takaa selvät ylija alivoimatilanteet. Jääkö Bottas taas ykköstallin kakkoseksi. 28.6. 27.6. Toimintaseikkailun tapahtumat sijoittuvat Kiinaan, jossa Hazuki jahtaa edelleen Lan Dita, isänsä murhaajaa. Totta kai, sillä onhan varusteisiin ja autojen aerodynamiikkaan tehty useita muutoksia. Voidaan tietysti kysyä, onko niillä mitään vaikutusta oman elämänsä maailmanmestarien ajoon. Avoin tutkimussysteemi vaatii hoksottimia: Reedin kaipaamat vihjeet ja todistusaineisto eivät aina hyppää itsestään esiin. Räväkässä FPS-räiskinnässä natseja lahdataan co-oppina tai AI-kaverin rinnalla. Switch-inkarnaatio sijoittuu kolmen kilpailevan valtion jakamalle Fódlanin mantereelle, Garegg Machin luostarin upseeriakatemiaan, josta huokuu vahvasti potteriaanisia viboja. Natsit huomaavat pian, että erikoisiin taisteluasuihin sonnustautuneet nuoret naiset ovat todellakin Blazkowiczeja ja heitä ei kevyellä arsenaalilla pysäytetä
Mitä saadaan, kun yhdistetään maailman suurimman autolehden resurssit ja Suomen osaavimmat autoalan toimittajat. PAL. Tilaa omasi nyt autobild.. VKO 2019-25 60 93 54 -1 90 5 Saksan suurin autolehti on kuin suomalaiselle tehty. Älä tyydy keskitasoiseen. Ja niin se itse asiassa onkin. Auto Bild on Suomen pätevin autolehti, josta löydät uusimmat autot, kattavimmat testit ja paljon tietoa päätöksenteon tueksi. Valitse paras. /tilaa itse asiassa 105315_.indd 76 29.4.2019 12.46.45
KEVÄÄN PARHAAT HALLITUS KÄTEEN SOPIVA THE ELDER SCROLLS: BLADES VIIMEISINÄ PÄIVINÄ DAYS GONE WALKING DEAD: THE FINAL SEASON OUTOPELI SUOMESTA: BABA IS YOU Pienten ihmisten hallitsija ANNO 1800 TROPICO 6 NAUTINTO VAI KÄRSIMYS. SEKIRO: SHADOWS DIE TWICE Leestä Woohon HONGKONG-PELIT S e k ir o : S h a d o w s D ie T w ic e B a b a is Y o u H o n g k o n g -p e lit 5/2 01 9 Toukokuu 2019 . 8,90 € 6 ,90 105133_.indd 1 29.4.2019 13.47.48