T o ta l W a r: T h re e K in g d o m s 6/2 01 9 Kesäkuu 2019 . M o rd h a u . VKO 2019-32 60 93 54 -1 90 6 D ru id st o n e . R a g e 2 . TOTAL WAR -SARJAN SUURIN HITTI MAAILMANLOPUN MENOA RAGE 2 TAISTELU KIINASTA TOTAL WAR: THREE KINGDOMS SATUMAISEN KAUNIS DRUIDSTONE KESÄTERÄSSÄ KESÄKISOISSA Gladiaattoripelit Mordhau Mortal Kombat 11 Ihmiskunta piilosilla BATTLESTAR GALACTICA SÄHKÖÄ, KOMISARIO PALMU DETECTIVE PIKACHU RUTTOISA, ROTTAISA KESÄSEIKKAILU A PLAGUE TALE PAL. 8,90 € 2 yhden hinnalla Uusin Pelit + edellinen numero 105829_.indd 1 29.5.2019 15.33.03
puh. AD: Isma Valkama, isma.valkama@fokusmedia.. Toimituspäällikkö: Niko Nirvi, nnirvi@fokusmedia.. vuosikerta, 11 numeroa vuodessa Ajassa 5 Pääkirjoitus: Kolme kuningasta Tuukka Grönholm 6 Gladiaattorit peleissä Markus Rojola 12 Miekkaile oikeasti Riku Vihervirta 17 Nnirvi: Lokeroporno Nnirvi 38 Previously on... 020 7354 130* *Puhelun hinta lankapuhelinliittymästä soitettuna on 8,35 snt/puhelu + 7,02 snt/min ja matkapuhelinliittymästä soitettuna 8,35 snt/puhelu + 17,17 snt/min. Avustajat: Jussi Forelius, Petri Heikkinen, Tuomas Honkala, Heikki Hurme, Antti Ilomäki, Juha Kerätär, Heli Koponen, Juho Kuorikoski, Aleksi Kuutio, Antero Kyyhky, Lassi Lapintie, Mikko Lehtola, Markus Lukkarinen, Aleksandr Manzos, Marko Mäkinen, Tuomo Nyrhilä, Santeri Oksanen, Samu Ollila, Juho Penttilä, Markus Rojola, Kriina Rytkönen, Miika Sillanpää, Olli Sinerma, Jouni Utriainen, Harri Vaalio, Ilja Varha, Riku Vihervirta KUSTANTAJA Fokus Media Finland Oy www.fokusmedia.. www.fokusmediatilaus.. Tallennamme puhelut laadun varmistamiseksi ja koulutustarkoituksiin. /pelit Julkaisujohtaja Laura Luoma Kaupallinen johtaja Jaana Lindvall-Harki Levikkimyynti Marjo Niemimäki PAINOPAIKKA Kroonpress AS Asiakaspalvelu asiakaspalvelu@fokusmedia.. Aikakauslehtien liiton jäsen OSOITE Hämeentie 135 A, 00560 Helsinki VERKKOSIVUT www.pelit.. Mortal Kombat Markus Rojola 46 Battlestar Galactica Marko Mäkinen 63 Sisäpiiri: Peliala ja pelejä meille kaikille Jenni Ahlapuro 58 Kahden media: Detective Pikachu Antero Kyyhky 66 Kirjakorneri: Beyond The Grave Vol 1 ja Vol 2 Nnirvi 66 Kirjakorneri: Sekiro Of. cial Game Guide Nnirvi 67 Konehuone: G502 Lightspeed -pelihiiri Nnirvi 67 Konehuone: G935-kuulokkeet Tuukka Grönholm 68 C-64 Mini Tuomas Honkala 72 Ruudun takaa Wallu 73 Manzos: Materian labyrintti Aleksandr Manzos 74 Tulossa Petri Heikkinen Pelit 14 Mordhau Riku Vihervirta & Jussi Forelius 18 A Plague Tale: Innocence Markus Rojola 21 Lone Sails Johannes Valkola 22 Total War: Three Kingdoms Samu Ollila 18 36 58 66 A Plague Tale: Innocence Mortal Kombat 11 Detective Pikachu 2 105830_.indd 2 29.5.2019 15.50.54. Päätoimittaja: Tuukka Grönholm, tuukka.gronholm@fokusmedia.. 295 numero 28
nitive Edition Antero Kyyhky I’ll get medieval 6 Gladiaattorit peleissä Markus Rojola 12 Miekkaile oikeasti! Riku Vihervirta 14 Mordhau Riku Vihervirta & Jussi Forelius 18 A Plague Tale: Innocence Markus Rojola 30 Battle Brothers Tuukka Grönholm 36 6 44 30 14 Druidstone: The Secret of Menhir Forest Gladiaattorit peleissä Battlestar Galactica 3 105830_.indd 3 29.5.2019 15.51.15. eld 5: Firestorm Samu Ollila 71 Super Mario Bros. 25 Occupation Johannes Valkola 26 Druidstone: The Secret of Menhir Forest Nnirvi 29 Puyo Puyo Champions Petri Heikkinen 30 Battle Brothers -vuosikatsaus Tuukka Grönholm 32 RAGE 2 Markus Lukkarinen & Tuomas Honkala 35 Devil’s Engine Johannes Valkola 36 Mortal Kombat 11 Petri Heikkinen 42 Das U Boot Antti Ilomäki 44 Battlestar Galactica Season 1 Marko Mäkinen 48 Hypnospace Kriina Rytkönen 50 Shakedown: Hawaii Antero Kyyhky 54 YIIK: A Postmodern RPG Antero Kyyhky 55 Cosmic Star Heroine Antero Kyyhky 57 Tales of Vesperia: De. 64 Juho Kuorikoski Teemat Metalliin sullottua lihaa 14 Mordhau Riku Vihervirta & Jussi Forelius 12 Miekkaile oikeasti! Riku Vihervirta 42 Das U Boot Antti Ilomäki 44 Battlestar Galactica Season 1 Marko Mäkinen 46 Battlestar Galactica Marko Mäkinen Nippu Nipponin ropettamista 54 YIIK: A Postmodern RPG Antero Kyyhky 55 Cosmic Star Heroine Antero Kyyhky 57 Tales of Vesperia: De. nitive Edition Antero Kyyhky 60 Heaven’s Vault Juho Kuorikoski 62 Guard Duty Juho Kuorikoski 64 Battle
/tilaa • Tuoreita näkökulmia autoesi elyihin • Mielenkiintoisia henkilökuvia • Uusia tekniikka-artikkeleita • Tapahtumarapor eja ympäri maailman • Vahvasti harrastajilta harrastajille JA PALJON MUUTA! TILAA UUDISTUNUT GTi! 105831_.indd 4 29.5.2019 10.23.29. KATSO TARJOUS: www.gti.
PÄÄKIRJOITUS RETROPELEJÄ RALLIKIELELLÄ S uomen palkituin pelitietokirjailija Juho Kuorikoski valjasti asiantuntemuksena uuteen mediaan ja aloitti Retro Games in Rally English -Youtube-kanavan. Julkaisu on ollut välitön menestys ja tuorein Total War on rikkonut kaikki sarjahistoriansa ennätykset. Kaksi Total War: Warhammer -peliä ovat koko firman historian menestyneimpiä pelejä sekä laadullisesti että rahallisesti. Creativelaisilla on kyky tehdä omaa juttuaan, mutta samalla reagoida ympäristön muutoksiin ja useimmiten jopa oikein. Koska kyse on toistaiseksi harrastuksesta, Retro Games in Rally English -kanavalle ei ole asetettu virallisia tavoitteita. ”Retrokanavia on tosi paljon, mutta yritän poimia sellaisia pelejä, joista ei ihan hirveästi ole videoita tehty. Muistan edelleen, kun Tapio Salminen kehui arvostelukappaleena saamaansa strategiapeliä innosta soikeana. KOLME KUNINGASTA Tuukka Grönholm 5 105832_.indd 5 29.5.2019 16.58.21. ”Seuraavat puolenkymmentä peliä on valittu, mutta ilman muuta aihetoiveita saa esittää. Alku oli samanlainen kuin monella muullakin. Vuosituhannen lopussa creativelaiset onnistuivat myymään EA:lle viimein oman peli-ideansa. Liki koko 90-luvun firma elätti itsensä EA Sports -pelien PC-käännöksillä. Luovuus ei taatusti loistanut, mutta pelinteon rutiini kehittyi. Tiimi alkoi tehdä Kiinan markkinoille suunnattua Total War: Three Kingdomsia. M inulla on useampikin pelisarja, joihin en pysty suhtautumaan neutraalisti, vaan ne ovat käytännössä pysyvä osa elämääni siinä missä sukulaiset. Pääpaino on ainakin alussa 90-luvun PC-peleissä. Ja toinen syy retrolle on, että minulle on tässä vuosien varrella kertynyt aika paljon haastattelumateriaalia noiden kirjojeni kautta, joten jo valmiiksi kerättyä aineistoa pääsee hyödyntämään tällä tavalla”, Kuorikoski kuvaa kanavansa ajatusta. Pelin nimi vaihtuu, mutta suhde pysyy. Salmisessa on useita hyviä puolia, mutta ylitsevuotava positiivisuus ei yleensä kuulu niihin. Englantilainen Creative Assembly on onnistunut luovimaan pelialan muutoksissa vuosikymmenestä toiseen. Kanava löytyy Retro Games in Rally English -nimellä Youtubesta ja Facesta tai Pelit. Apinasaarellekin pitää jossain vaiheessa matkata, mutta en haluaisi ihan heti kättelyssä profiloitua vain seikkailupelikanavaksi. Lisäbonuksena teemana oli yksi historiasuosikeistani eli feodaaliajan Japani. fin blogeista. Aika samalla meiningillä varmaan mennään, huonoja vitsejä pitäisi ehkä kehitellä vähän enemmän. Creativella pelättiin, että firma joutuu tekemään EA:lle vuositahtiin totalwareja, joten koko firma myytiin pelintekoon keskittyneelle Segalle 2005. Pitää vaan löytää vähän enemmän tuollaista tutkan alta lentävää aineistoa, kuten just tuo Crusader.” Kuorikoski oli pyöritellyt videosarjaideaa jo pidemmän aikaa, mutta alkusysäyksenä toimi työpaikalle Järviseudun sanomiin hankitut videoeditointiohjelmat, joiden opettelu sujui kätevimmin oman projektin myötä. Kun kaikki aikakaudet oli käyty jo kahdesti läpi Napoleonin sotiin asti. Creativen neljä vuosikymmentä jatkunut ura ei ole ollut sattumaa. Creative oivalsi laajennuksien lisämyynnin arvon ennen DLC-aikakauden varsinaista alkua. Creativen Total War -sarjaa pelaan käytännössä vuodesta toiseen. Se jopa yhdistää aiemmin opitun: pelissä on sekä historiallinen että fantasiahenkinen pelimuoto. Ajattelin, että Total Warin taru on siinä, mutta Creative onnistui luomaan nahkansa uudelleen. On aika vaikeaa vääntää kikkailevaa tekstiä englanniksi ja sitten vielä sellaiseksi, ettei kompastele sanoihin. Pelimoottoria käytettiin myös animaatioiden tekemiseen televisiodokumentteihin, jolloin taisin visioida tyylistä tulevan uusi tulonlähde pelifirmoille. Firma aloitti 80-luvun lopussa tekemällä omien projektien sijaan PC-käännöksiä Amigaja Spectrum-peleistä. Se on harvinainen, mutta selviytymisen kannalta oleellinen taito. Tosin vain kevääseen asti. Shogun: Total War ilmestyi liki tyhjästä, ilman hypeä ja oli välitön hitti Apex Legends -tyyliin. Olin vaihteeksi väärässä, sillä yhtälöstä supistettiinkin televisio ja jättiin pelit ja Twitch. Tiimi joutui tekemään uusia Total Wareja ja DLC-paketteja jopa aiempaa tiuhemmassa tahdissa. Kuorikoski on poikkeuksellisen komeutensa lisäksi myös Pelit-lehden vakituinen avustaja. Historiasta sarja siirrettiin fantasiaan ja lisenssiksi ostettiin Warhammer. Creative ei siirtynyt ilmeisimpään vaihtoehtoon eli Game of Thronesiin, vaan reagoi Kiinaan nousuun maailman suurimmaksi pelimarkkinaksi. ”Olisihan se kiva, jos tästä saisi jollain aikavälillä jotain muutakin kuin hyvää mieltä”, Kuorikoski sanoo. Tarkoituksena on käydä läpi pelimaailman historiaa video kerran viikossa -tahdilla. Tiimi teki suhteellisen nopeassa tahdissa keskiaikaan ja antiikin Roomaan sijoittuvat versiot samasta ideasta. Vuoropohjainen strategiakartta yhdisti tosiaikaiset taistelut tavalla, jota en ollut ennen nähnyt. Peli hurmasi minutkin heti. Sega todennäköisesti sai, mitä halusi, mutta creativelaisista en ole yhtä varma
Tämän selvittämiseksi on tutustuttava gladiaattoreiden historiaan. Italiassa tehtailtiin 1950ja 1960-luvuilla kymmenittäin halpoja ja suosittuja miekka ja sandaali -elokuvia, joista osa kuvasi gladiaattoreiden elämää. Gladiaattoreiden kuolemanpelit saivat tuhatpäiset yleisöt hurmioon kaikkialla Rooman valtakunnan alueella. Oikeissakin gladiaattorinäytännöissä eri aselajien kannattajat sijoitettiin eri puolille katsomoa. Kaksi miestä otti toisistaan mittaa verisessä näytöksessä hurraavan yleisön edessä, usein kuolemaan saakka. Ammattitaistelijat olivat oman aikansa huippu-urheilijoita, joiden saavutukset ja tarinat ikuistettiin patsaisiin, ruukkuihin ja runojen säkeisiin. teatteri, jossa kisoja järjestettiin säännöllisesti. Hulluja nuo roomalaiset! Väkivallan viehätys Gladiaattorinäytäntöjen määrä väheni merkittävästi 200-luvulla Rooman taloudellisen tilanteen heikennyttyä ja kristinuskon yleistyessä. Otteluita kävivät seuraamassa kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat. Viimeiset kamppailut käytiin 400-luvulla. TV-sarjoista on nostettava esiin Starz-kanavan erinomainen Spartacus (2010–2013), joka kuvasi gladiaattoreiden arkea kahdella ensimmäisellä tuotantokaudellaan. Tämä saattaa johtua siitä, että gladime kuolemaan me kuolemaan me kuolemaan menevÄt menevÄt menevÄt tervehdimme teitÄ tervehdimme teitÄ tervehdimme teitÄ Roomaa ei rakennettu päivässä, mutta Ancient Gladiatorin luomiseen tuskin käytettiin sen enempää aikaa. Floyd Mayweatherin ja Conor McGregorin välinen nyrkkeilyottelu elokuussa 2017 oli yksi vuoden seuratuimpia urheilutapahtumia. Tunnetuimmat aihetta käsittelevät elokuvat ovat Stanley Kubrickin ohjaama Spartacus (1960) sekä Ridley Scottin hieno Gladiaattori (Gladiator, 2000). The Last Gladiatorissa osa yleisöstä riemuitsee pelaajan lyötyä käärmeen kahtia toisten näyttäessä surullisilta. Roomalaisesta kirjallisuudesta tasavallan ajan lopulta ja keisarien ajalta löytyy asiasta vain kolme lyhyttä mainintaa. Ihmiset löivät vetoa suosikkiensa puolesta ja kamppailujen tulokset olivat päivittäinen keskustelunaihe kaduilla ja majataloissa. R ooman valtakunnan aikaisissa gladiaattoritaisteluissa oli yksinkertaisuudessaan jotain puhdasta. Kovimmat iskut esitetään uusiksi hidastettuina ja lähikuvissa. Ilmiön suosion huomioiden yllättää, miten vähän gladiaattoritaisteluiden alkuperästä tiedetään. Mitä kiivaammin kamppailijat ottavat yhteen, sitä innostuneemmaksi yleisö muuttuu. Kaksi vuosituhatta myöhemmin kunnioitus ilmaistaan videopelien muodossa. Sarjaa on kritisoitu ylenpalttisesta väkivallasta ja seksistä, mutta antiikin Roomaa ei tunnettu pidättyväisyydestä. Ovatko näiden pelien kuvaukset gladiaattoreiden elämästä kuitenkaan todenmukaisia vai pohjautuvatko ne pääasiassa populaarikulttuuriin pesiytyneisiin mielikuviin. Alkuperäiset gladiaattoritaistelut vetävät ihmisiä edelleen puoleensa, vaikka niiden esittäminen onkin hyväksyttyä enää . Väkivalta viihdemuotona on kuitenkin säilyttänyt asemansa vuosisadasta ja sivilisaatiosta toiseen, eikä nykyihmiselläkään ole syytä omahyväisyyteen. Näytökset olivat ennennäkemättömän suosittuja. ktiossa. Lähes jokaisesta keskisuuresta kaupungista löytyi am. 6 105312_.indd 6 29.5.2019 16.18.24. Kuoleman synnyttämä Gladiaattoritaistelut olivat vakiinnuttaneet asemansa Rooman valtakunnassa jo ajanlaskumme ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla. Tämä näkyy esimerkiksi kamppailulajien suosiossa. Väkivalta kiehtoo meitä samalla tavalla kuin muinaisia roomalaisia. Markus Rojola Areenan hiekalla gladiaattorit saavuttivat ikuisen kunnian. Elokuvien ja TV-sarjojen lisäksi gladiaattoreita on nähty jonkin verran myös videopeleissä. Ero Rooman valtakunnan raakuuksiin on selvä, mutta kenties pienempi kuin tahtoisimme myöntää
Eliitti käytti gladiaattoritaisteluihin aina vain enemmän aikaa ja rahaa. Aiemmin kamppailut olivat olleet kuolleiden kunnioittamiseksi järjestettyjä yksityistilaisuuksia, mutta tämän jälkeen niillä oli osansa valtakunnan jatkuvuuden turvaamisessa. Neron peukalo kääntyy ylöspäin ja Marcus saa luvan ostaa vapautensa (Gladiator, 1986). Teattereiden määrä sekä laaja levinneisyys kertovat näytäntöjen suosion nopeasta kasvusta. järjestettiin kansan rauhoittamiseksi ensimmäiset valtiolliset gladiaattoritaistelut. päätapahtumapaikka Roomassa oli Forum Romanum. kuvaa kahden keihäin ja kilvin varustautuneen miehen välistä taistelua, joten tavan voi päätellä tulleen Roomaan Etelä-Italiasta. Kolme gladiaattoriparia toimii ohjelmanumerona konsuli Iunius Brutus Peran hautajaismenoissa. Ennen pitkää ylimystö huomasi, että gladiaattorikamppailuilla pystyi kasvattamaan suosiotaan kansan parissa, joten kilpailuista tuli poliittisen vallankäytön väline. isänsä kuoleman johdosta kolmipäiväiset hautajaismenot, joissa esiintyi 44 gladiaattoria. Ensimmäisten roomalaisten gladiaattoriotteluiden mainitaan tapahtuneen hautajaismenojen yhteydessä. Aluksi tarkoitus oli pyrkiä vakuuttamaan kaikki siitä, että vainaja ja tämän jälkeläiset kuuluivat yhteiskunnan ylimpään luokkaan. 7 105312_.indd 7 29.5.2019 16.22.16. Rooman suurin näyttämö oli kaupungissa edelleen sijaitseva am. Amigalle ja Atari ST:lle julkaistu humoristinen I Ludicrus (1989) kertoo gladiaattoriareenan siivoojasta, joka huomaa humalaisen illan päätteeksi saaneensa ylennyksen gladiaattoriksi. Tämä oli käänteentekevä päätös. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että gladiaattoritaistelut olisivat olleet sieltä lähtöisin. Kahdella viimeisellä vuosisadalla eaa. Seuraavan 150 vuoden aikana taistelijoiden käyttö hautajaismenoissa lisääntyi jatkuvasti. teatteri Colosseum. Gladiaattoritaisteluita varten suunniteltuja kivisiä am. Valtakunnan virallinen viihdemuoto Ensimmäinen maininta roomalaisista gladiaattoritaisteluista on vuodelta 264 eaa. Colosseumin rakentaminen aloitettiin keisari Vespasianuksen käskystä vuonna 72, mutta hän ei koskaan ehtinyt nähdä työn Gladiaattorimosaiikki 320-luvulta esittelee eri aselajeja. Seuraava merkintä löytyy puoli vuosisataa myöhemmin. Aluksi käytössä olivat mitkä tahansa aukiot, joille mahtui paljon yleisöä. Jumalten areenat Taistelut vaativat veroisensa näyttämöt. Spartacus: The Sword Slayerin veriroiskeet olivat ensimmäinen askel kohti realistisia taistelukuvauksia. aattoritaisteluiden tiedettiin olevan lähtöisin Rooman ulkopuolelta eivätkä yltiöisänmaalliset roomalaiset olisi halunneet tuoda tätä esiin. Tapa on saattanut periytyä esimerkiksi alueella liikkuneilta kreikkalaisilta, joiden tiedetään uhranneen ihmisiä korkea-arvoisten vainajien kunniaksi. Rooman poliittinen tilanne oli sekava ja valtakunnassa vallitsi pelko tulevaisuudesta. Campanian alueelta löytynyt hautamaalaus 300-luvulta eaa. Huhtikuussa 42 eaa. Aemilius Lepiduksen kolme poikaa järjesti 216 eaa. teattereita rakennettiin samoihin aikoihin pienempiin kaupunkeihin kaikkialla valtakunnan alueella. Caesarin kuoltua vuonna 44 eaa
Aseistus ja suojavarusteet kehittyivät ja monipuolistuivat ajan myötä. Järjestäjät tekivät kaikkensa pitääkseen yleisön mielenkiintoa yllä. Mainitsemisen arvoisia ovat ainakin Taiton 1986 julkaisema arcade-peli Gladiator, jossa ritarilta näyttävä sankari etenee keskiaikaisen linnan läpi taistellen muun muassa luurankoja vastaan (gladiaattoriteemainen kansikuva on todella komea), sekä Seppo Suorsan fantasia-aiheinen gladiaattorimanageripelien sarja Areena (1991–2014). Molemmat käyttivät myös kypäriä ja jalkoja suojaavia säärystimiä. Secutorilla oli hyvin samantapaiset varusteet kuin murmillolla. Pelin alussa valitaan joko miestai naisgladiaattori. Gladiaattoreiden ohella vastustajina nähdään myös joukko petoeläimiä. Merkittävin ero oli kypärässä, joka peitti secutorin kasvot kahta pientä silmäaukkoa lukuun ottamatta. Sitäkään ei voi pitää erityisen realistisena kuvauksena gladiaattorinäytöksistä. Katsomosta kantautuneet kannustushuudot saivat koulutetut gladiaattorit tekemään kaikkensa, kun taas vähemmän koulutettuihin taistelijoihin ei voi pitää erityisen realistisena kuvauksena Lattiamosaiikki 200-luvulta. Verta ja hiekkaa. Yleisön lisääminen peliin on hieno yksityiskohta, varsinkin kun nämä reagoivat areenan tapahtumiin. valmistumista. Murmillolla oli puolestaan käytössään 40–50 senttimetriä pitkä pistomiekka sekä suuri kaareva kilpi. Vaikka oikeat gladiaattorit taistelivat muun muassa leijonia, tiikereitä ja härkiä vastaan, he tuskin kohtasivat areenalla kuitenkaan jättiläishämähäkkejä tai mustekaloja, saati sitten tulta syökseviä liskoja. Menestynein gladiaattori lienee Asteropaeus, jonka kerrotaan voittaneen kaikkiaan 107 ottelua. Sword of Vengeance ei peittele gladiaattoritaisteluiden väkivaltaisuutta… GLADIAATTORIPELIT 8 105312_.indd 8 29.5.2019 16.22.51. Kymmeniä taisteluja voittaneet ja yli 30-vuotiaiksi selviytyneet gladiaattorit olivat harvinaisuus. Thraex käytti lyhyttä, käyrää miekkaa ja pientä kilpeä. Aselaji määräsi, mitä aseita ja varusteita gladiaattori käytti. Aidoissa gladiaattoritaisteluissa katsojien reaktiot vaikuttivat lopputulokseen monella tapaa. Myös aseistuksen suhteen on otettu taiteellisia vapauksia. Usein se ratkaisi myös sen, ketä vastaan hän taisteli. Rajallisen näkökentän vuoksi secutorin täytyi lähestyä nopeasti vastustajaansa, joka oli useimmiten heittoverkolla ja kolmikärjellä aseistettu retiarus. Otteluista tuli jännittävämpiä seurata, kun taistelijoiden vahvuudet ja heikkoudet erosivat toisistaan. Ensimmäinen oikeita gladiaattoreita kuvaava videopeli on harvinaiselle VideoBrain-konsolille vuonna 1977 julkaistu Ancient Gladiator, joka oli osa kolmen pelin kokoelmaa. Jousipyssyä käyttäneet sagittarius-gladiaattorit taistelivat aina ratsujen selästä, mutta pelissä ei hevosia nähdä. Sen paljastavat jo aloitusruudussa näkyvät Colosseumin edustalla pönöttävät hodarivaunut. Pelit alkakoot Vaikka keskityn historiallisiin gladiaattoritaisteluihin, niiden lisäksi on lukematon määrä erilaisia gladiaattoriteemaa lainaavia pelejä, jotka eivät sijoitu antiikin Roomaan. Colosseumin myötä gladiaattorinäytökset muuttuivat entistä laajemmiksi ja näyttävämmiksi. Useimmat gladiaattorit erikoistuivat ainoastaan yhteen aselajiin ja pysyttäytyivät siinä koko lyhyen ikänsä. Yli 50 000 katsojaa mahduttaneen areenan vihki käyttöön hänen poikansa, keisari Titus, vuonna 80. Voitoista tienatuilla rahoilla voi ostaa uusia orjia tai parantaa nykyisten varustusta. Vuonna 1983 C64:lle ja Apple II:lle julkaistu The Last Gladiator oli yksi Electronic Artsin ensimmäisistä peleistä. Avajaisjuhlat kestivät yli sata päivää. Vaikka naisgladiaattorit olivat miehiä harvinaisempi näky, esiintyi heitä areenoilla esimerkiksi keisari Neron aikakaudella 37–68. Miekkojen, keihäiden ja verkkojen lisäksi taistelijansa voi nimittäin varustaa myös pistoolilla tai bumerangilla. Pollice verso Colosseumilla käydyillä kamppailuilla ei ollut paljoakaan yhteistä ensimmäisten gladiaattoritaisteluiden kanssa, joissa gladiaattorit taistelivat keihäillä pukeutuneena yksinkertaiseen tunikaan tai lannevaatteeseen. Muita tunnettuja aselajeja olivat lassoa heittävä laquearius, kahta miekkaa käyttävä dimachaerus sekä nyrkeillä taisteleva cestus. Päivästä Colosseumilla täytyi tulla elämys, josta puhuttaisiin pitkään. Se, että Ancient Gladiator sisältää ainoastaan yhden aselajin, ei kuitenkaan vähennä sen todenmukaisuutta. Ensimmäisen vuosisadan lopulla erilaisia aselajeja oli jo toistakymmentä. Yleisimmät aselajit olivat thraex ja murmillo, jotka taistelivat useimmiten toisiaan vastaan. Useimmat gladiaattoreista menehtyivät 20–30 vuoden iässä, kun heillä oli takanaan 5–30 kamppailua, mutta osa kuoli jo ensimmäisessä ottelussaan. Sen enempää historiallisia oppitunteja The Last Gladiator ei kuitenkaan tarjoa. Yhdestä ruudusta koostuvalla areenalla kohtaa toisensa kaksi gladiaattoria sekä lauma leijonia. Elokuvien tai pelien gladiaattorikuvauksissa ei yleensä nähdä taistelijoita tarkkaillutta tuomaria, joka tarpeen tullen usutti taistelijoita toistensa kimppuun hehkuvalla raudalla. Yksinkertaisesta asetelmasta huolimatta Ancient Gladiatoria ei voi väittää kovinkaan todenmukaiseksi kuvaukseksi gladiaattorikamppailusta. The Gladiators Rome ei sivuuta taistelua täysin, sillä gladiaattoreita komennetaan otteluiden aikana yksinkertaisilla käskyillä
Tournament of Legends vuonna 2009 ja 2010. Pelihahmo ensinnäkin näyttää enemmän muskettisoturilta kuin gladiaattorilta. Vuosituhannen vaihduttua gladiaattorit tekivät vahvan paluun virtuaaliareenoille. Aidolla areenalla tällainen ratkaisu olisi luultavasti johtanut mellakkaan. Aidolla areenalla tällainen ratkaisu olisi luultavasti johtanut mellakkaan. Useimmat varhaisten gladiaattoripelien tekijät eivät selvästikään luottaneet pelkkien gladiaattoritaisteluiden vetovoimaan. Peli kaihtaa väkivaltaa, sillä vastustajan koskettaminen miekalla riittää keskeyttämään ottelun myös gladiaattorikamppailuissa. Koska järjestäjät olivat yleensä poliittisessa virassa, oli heillä tapana kuunnella kansan mielipidettä. Traakialainen Spartacus karkasi 70 muun gladiaattorin kanssa vuonna 73 eaa. Kun toinen taistelijoista ei enää pystynyt jatkamaan kamppailua, päätti kisojen järjestäjä tämän kohtalosta. Vaikka Activisionin julkaisema The Gladiators of Rome (2002) ei ole erityisen laadukas, peli laajensi käsitystä siitä, miten gladiaattoreita voidaan peleissä kuvata. Pelin ensimmäinen puolisko koostuu gladiaattoritaisteluista, joissa Spartacus taistelee useita vastustajia vastaan peräkkäin. Yksitoikkoisuuden välttämiseksi kuolemaantuomittuja pakotettiin esiintymään erilaisissa myytteihin perustuvissa näytelmissä, jotka päättyivät lähes poikkeuksetta traagisesti. Erikoistapauksissa gladiaattorit saattoivat esiintyä monta kertaa samalla areenalla lyhyen ajan sisään. Koska järjestäjät olivat yleensä poliittisessa virassa, oli heillä tapana kuunnella kansan mielipidettä. Taistelijat joutuivat tyytymään oliivipuun oksaan sekä muutamiin kolikoihin. Kyse ei ole kuitenkaan kovinkaan täsmällisestä tulkinnasta, sillä se esittää Spartacuksen pakenevan yksin. lintekijöitä kohtaan, voi ajatella näiden taisteluiden olevan viittaus keskipäivän näytöksiin Colosseumilla, joiden ohjelma koostui pääasiassa teloituksista. Aikakaudet sekaisin Yleisö näkyi taustalla myös Allumerin kehittämässä ja Taiton pelihalleihin julkaisemassa sivusta kuvatussa taistelupelissä Swordsman siinä vain sivuosassa, sillä kaksi ensimmäistä tasoa koostuvat nykyaikaista urheilumiekkailusta sekä kendosta. Esimerkiksi keisari Trajanuksen järjestämissä kisoissa yksi gladiaattoreista ansaitsi vapautensa taisteltuaan menestyksekkäästi yhdeksänä päivänä peräkkäin. (Bonustrivia: ensimmäinen verta sisältänyt peli oli Apple II:lle 1982 julkaistu The Bilestoad.) Koulutustakuu 1980-luvun aikana gladiaattoripelejä julkaistiin lähes joka vuosi. Peli kaihtaa väkivaltaa, sillä vastustajan koskettaminen miekalla riittää keskeyttämään ottelun myös gladiaattorikamppailuissa. Ensimmäinen Spartacuksen tarinaan perustuva peli oli Amstradille, Spectrumille ja C64:lle 1988 ilmestynyt taistelupeli Spartacus: The Swordslayer. Niiden suosio jäi kuitenkin pieneksi eikä joukosta löydy yhtään ajan unohtamaa klassikkoa. Yleisö saattoi myös kyllästyä nähdessään liian usein samoja taistelijoita. Vastustajina nähdään muun muassa keihästä käyttävä kääpiö, loitsuja tekevä velho sekä lohikäärme. Ilmiö näkyy myös 1985 ranskalaisille Thomson MO5ja TO7 -kotitietokoneille julkaistussa Coliseumissa. Gladiaattorikouluun päätyneen Marcuksen tavoitteena on ostaa vapautensa takaisin. Aikakaudet sekaisin Yleisö näkyi taustalla myös Allumerin kehittämässä ja Taiton pelihalleihin julkaisemassa sivusta kuvatussa taistelupelissä Great Swordsman (1984). 9 105312_.indd 9 29.5.2019 16.23.31. Aiemmista peleistä poiketen The Gladiators of niillä oli oletettavasti päinvastainen vaikutus. Vastustajina nähdään muun muassa keihästä käyttävä kääpiö, loitsuja tekevä velho sekä lohikäärme. Ilmiö näkyy myös 1985 ranskalaisille Thomson MO5ja TO7 -kotitietokoneille julkaistussa Coliseumissa enemmän muskettisoturilta kuin gladiaattorilta. Yleisön suosion saavuttaminen oli siis oma tavoitteensa. Siitä, kuinka usein gladiaattorit ottelivat, ei ole tarkkaa tietoa, mutta kahdesta neljään kertaan vuodessa on todennäköisin lukema. Yksitoikkoisuuden välttämiseksi kuolemaantuomittuja pakotettiin esiintymään erilaisissa myytteihin perustuvissa näytelmissä, jotka päättyivät lähes poikkeuksetta traagisesti. Aikaa piti varata loukkaantumisista toipumiseen. Yksi seikka tekee siitä mainitsemisen arvoisen. Julkaisijat vetivät omat johtopäätöksensä eikä 1990-luvulla ilmestynyt yhtäkään gladiaattoripeliä (vuonna 1995 PC:lle ilmestyneellä Gladiatorilla ei ole nimestään huolimatta mitään tekemistä gladiaattoreiden kanssa, sillä se on keskiaikaan sijoittuva seikkailupeli). Jos haluaa olla lempeä ranskalaisia pelintekijöitä kohtaan, voi ajatella näiden taisteluiden olevan viittaus keskipäivän näytöksiin Colosseumilla, joiden ohjelma koostui pääasiassa teloituksista. Tarpeeksi suuren summan kerääminen edellyttää otteluiden voittamisen lisäksi myös vedonlyöntiä. niillä oli oletettavasti päinvastainen vaikutus. Yksi gladiaattori ei tarvinnut palkintorahoja saavuttaakseen vapauden. Elokuvien tai pelien gladiaattorikuvauksissa ei yleensä nähdä taistelijoita tarkkaillutta tuomaria, joka tarpeen tullen usutti taistelijoita toistensa kimppuun hehkuvalla raudalla. ja johti orjakapinaa Roomaa vastaan kahden vuoden ajan. Kun toinen taistelijoista ei enää pystynyt jatkamaan kamppailua, päätti kisojen järjestäjä tämän kohtalosta. Yleisön suosion saavuttaminen oli siis oma tavoitteensa. Vain kaikkein menestyneimmillä gladiaattoreilla oli mahdollisuus vaatia osansa sopimusrahoista. Verta ja hiekkaa. tekijät eivät selvästikään luottaneet pelkkien gladiaattoritaisteluiden vetovoimaan. Spartacus: The Swordslayer on kaikin puolin amatöörimäinen tekele. Lattiamosaiikki 200-luvulta. Väripaletti laajenee Ensimmäisenä edes hieman todenmukaisena gladiaattoripelinä voidaan pitää Domark Limitedin Amstradille, Spectrumille ja C64:lle julkaisemaa Gladiatoria (1986). Gladiaattoritaistelut ovat siinä vain sivuosassa, sillä kaksi ensimmäistä tasoa koostuvat nykyaikaista urheilumiekkailusta sekä kendosta. Road to Freedomissa harjoitus tekee mestarin. Vuoteen 54 sijoittuva, sivusta kuvattu tappelupeli kertoo varsin uskottavan tarinan Marcuksesta, joka joutuu roomalaisten orjaksi legioonalaisten hyökättyä tämän kylään (aikakaudelle tyypillisesti johdanto kerrotaan pelin kansilehtisessä). Näytännön järjestäjän maksamat palkkiot menivät lähes kokonaan gladiaattoreiden välittäjille. C64-versiossa aseiden osumat saavat aikaan punaisten pikseleiden roiskahduksen, joten se on ensimmäinen gladiaattoripeli, jossa näkyy verta. Vedonlyönti olisi ollut tarpeen myös oikeilla gladiaattoreilla, sillä eritoten orjataistelijoiden palkkiot olivat pieniä. Sword of Vengeance ei peittele gladiaattoritaisteluiden väkivaltaisuutta… …mutta Shadow of Rome vie sen uudelle tasolle
Motivaationa toimi usein perusturva, jota yhteiskunta ei tarjonnut. Salamurhia ja inhorealismia Seuraavat kolme gladiaattoripeliä keskittyivät jälleen taisteluun. Spartacus: Legends antoi mahdollisuuden toistaa televisiosarjan muistettavimpia tappoja. Capcomin PS2-peli Shadow of Rome kertoo Rooman armeijan sadanpäämiehestä Agrippasta ja tämän ystävästä Octavianuksesta, jotka yrittävät selvittää Julius Caesarin salamurhan todelliset syylliset. GLADIAATTORIPELIT 10 105312_.indd 10 29.5.2019 16.24.14. Pelaajan ainoana tavoitteena on selvitä tarpeeksi pitkään saavuttaakseen vapautensa. Muutokset eivät auttaneet, sillä kriitikot lyttäsivät pelin ja pelaajat välttivät sitä kuin ruttoa. Tarinan perusteella on selvää, että koston miekka ei heilu todenmukaisuuden nimeen, mutta sisäinen logiikkakin on varsin huteraa. Vaikka tarina on . Gladiaattoriteeman ei uskottu vetoavan pelaajiin, joten se korvattiin antiikin mytologialla. Tästä huolimatta peli sai jatko-osan. Todenmukaisesti osa taistelijoista menee tämän nähtyään paniikkiin. Sotilaan on soluttauduttava gladiaattorikouluun ja voitettava suurturnaus pelastaakseen syylliseksi lavastetun isänsä hengen. Ensimmäisenä pelikauppoihin saapui Acclaimin PC:lle, PS2:lle ja Xboxille kehittämä ja julkaisema hackand-slash Gladiator: Sword of Vengeance (2003). Johdantona toimiva ensimmäinen taistelukohtaus – juuri ennen yliluonnollisten elementtien ilmestymistä tarinaan – on toteutettu hienosti. The Gladiators of Romessa pelaajan on ostettava orjia, koulutettava näistä gladiaattoreita ja varustettava heidät areenaa varten. On vaikea uskoa, että gladiaattorikouluun tuomittu orja välittäisi Rooman kunniasta, vaikka tehtävä tulisikin jumalilta. Innostusta on vaikea hillitä, kun Spartacus ja Crixus käyvät yhdessä jättiläismäistä Rutiliusta vastaan (Domina). Suunnitelmat muuttuivat merkittävästi Segan hankittua pelin julkaisuoikeudet. Luduksiin päätyivät fyysisesti kaikkein voimakkaimmat orjat. Peli pyrki selvästi antamaan kilpailijoitaan realistisemman kuvan gladiaattoreiden elämästä. Valitettavasti useimpien kohdalla peukalo on käännettävä alaspäin. Octavaniuksen tehtävät koostuvat hiippailusta ja puzzlejen selvittämisestä, mutta Agrippan tie kulkee areenoiden hiekan kautta. Myöhemmin joukkoon liittyi myös vapaita miehiä, jotka valitsivat gladiaattorin uran allekirjoittamalla määräaikaisen sopimuksen. Romessa ei omaksuta yksittäisen gladiaattorin roolia vaan puetaan ylle gladiaattorikoulun johtajan eli lanistan tooga. Spartacus: Legends (2013–2015) ei kaihtanut verellä läträystä. Kuka olisi osannut arvata, että yksitoikkoisen gladiaattorielämän tarkka mukaileminen johtaisi yksitoikkoiseen peliin. Osa oli sotavankeja, kun taas toiset olivat syyllistyneet vakaviin rikoksiin. Vaikka Ubisoftin ilmaiseksi jakama sivusta kuvattu tappelupeli lähenteli raakuudeltaan sitä innoittanutta televisiosarjaa, kalpeni se valitettavasti lähdemateriaalin rinnalla kaikilta muilta osin. Pettymysten aika Kuluvalla vuosikymmenellä gladiaattoripelien julkaisutahti on kiihtynyt entisestään. Pelaaja voi kirjaimellisesti repiä vastustajaltaan käden irti ja hakata tämän kuoliaaksi sillä. Gladiaattorin elämä oli täynnä vaaroja, mutta ainakaan he eivät nähneet nälkää. Strategiaa korostava peli muistuttaa paljon urheilumanageripelejä, vaikka panokset ovat totuttua korkeammat. Gladiaattorinäytäntöjen suosion kasvu 100-luvulla eaa. Vaikka Sword of Vengeance ei varsinaisesti peitellyt gladiaattorinäytäntöjen raakuuksia, vie Shadow of Rome verenvuodatuksen uudelle tasolle. Mikäli pelintekijät olisivat pitäneet kiinni visiostaan, olisi Tournament of Legendsista voinut tulla jotain muistamisen arvoista. Koein julkaisema Colosseum: Road to Freedom ei sisältänyt mielikuvituksellista tarinaa keisareiden salamurhasta. Sarjalle uskollinen visuaalinen tyyli sekä I, Gladiatorissa vastustajan potkaiseminen piikkiseinään ei käy koskaan vanhaksi. ktiivinen ja yksityiskohtia – esimerkiksi aselajien suhteen – on uhrattu pelattavuuden alttarille, on Shadow of Rome suhteellisen onnistunut kuvaus gladiaattorinäytäntöjen kauhuista. Gladiator Begins julkaistiin PSP:lle tammikuussa 2010. Vuonna 2005 PS2:lle ilmestyi toinenkin japanilainen gladiaattoripeli. Jokaisen hahmoista piti kuulua eri aseluokkaan ja se tulisi sisältämään useita erilaisia ja toinen toistaan verisempiä lopetusliikkeitä. Pelihahmon kykyjä parantavat minipelit pohjautuvat oikeisiin gladiaattoriharjoituksiin, joissa alokkaat joutuivat toistamaan päivästä toiseen samoja liikkeitä, kunnes ne olivat hioutuneet automaattisiksi. Kamppailut voitetaan ja hävitään pääasiassa jo ennen areenalle astumista. Koska Spartacus on yksi lempisarjoistani, syöksyin pelin kimppuun valtavalla innolla. johti erityisten gladiaattorikoulujen eli luduksien perustamiseen. Road to Freedomin suurin ongelma on siinä, että sitä ei ole erityisen hauska pelata. Colosseumille rakennetut näyttävät lavasteet tuovat esiin gladiaattorinäytäntöjen spektaakkelimaisuuden. Vuoteen 106 sijoittuvan pelin pääosassa on gladiaattori Invictus Thrax, joka lähetetään kuolemansa jälkeen takaisin elävien maailmaan kostamaan keisari Trajanuksen salamurha ja palauttamaan Rooman kunnia. Tyylikkäänä yksityiskohtana pelin harjoituksissa käytetään puisia harjoitusaseita, joita käytettiin myös oikeissa gladiaattorikouluissa loukkaantumisten ja pakoyritysten minimoimiseksi. Taisteluiden välinen aika vietetään harjoittelemalla. Alemman ikärajan turvaamiseksi pelistä poistettiin veri lähes kokonaan. Pelin kerrottiin olevan brutaali ja realistinen kuvaus gladiaattoritaisteluista. Yhtenä suurimmista pettymyksistä voidaan pitää High Voltage Softwaren kehittämää Wii-peliä Tournament of Legends (2010), joka esiteltiin alun perin vuoden 2009 E3-messuilla nimellä Gladiator A.D
Areenan valtiaat Harvat edellä mainituista peleistä ovat olleet pelaamisen arvoisia, joten on hienoa havaita, miten muutaman viime vuoden aikana on ilmestynyt useita hyviä gladiaattoripelejä. Runsaat satunnaiselementit estävät leipääntymästä sirkushuveihin. Mitä itsepintaisemmin pyrkii eteenpäin, sitä nopeammin huomaa ajautuneensa selkä seinää vasten. Kuolema on osa gladiaattorin elämää, joten toisinaan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asettaa lempitaistelijansa neljää muuta gladiaattoria vastaan, vaikka todennäköisyydet voittoon olisivat mitättömät. Pelin maailmaan on helppo uppoutua visuaalisten elementtien vähäisyydestä huolimatta. Sykkeen pitää korkeana se, että teräaseet tappavat useimmiten kertaiskusta. Koska kyseessä ei ole ilmaispeli, ei hahmon kehittäminen ole onneksi aivan yhtä työlästä kuin Spartacus: Legendsissä. Kaiken kruunaa ensiluokkainen musiikki, joka kuljettaa pelaajan välittömästi maailmaan, jossa jokainen valinta voi olla kohtalokas. Oikeiden ludusten sisällä esiintyi voimakasta kilpailua, joka määräsi gladiaattoreiden arvojärjestyksen. Taistelijat voivat realistisesti erikoistua vain kahteen eri aseluokkaan. Ryse: Son of Rome (2013) ei ole varsinaisesti gladiaattoripeli, mutta Colosseumilla pääsee taistelemaan pelin lopussa sekä erillisessä co-op-tilassa. Sama ongelma vaivaa myös 2015 PC:lle ilmestynyttä I, Gladiatoria. Peli ei pystynyt samaan. Päävastuksina toimivat kilpailevat lanistat, jotka pelaajan täytyy raivata tieltään yksi gladiaattori kerrallaan. Hienona yksityiskohtana Age of Gladiatorissa on oma lukunsa gladiaattorin taistelutyylin näyttävyydelle. Lepää rauhassa, rakas Varro. Jättämällä pois gladiaattorikoulun sisäisen valtakamppailun se ei antanut pelaajalle riittävän vahvaa syytä jatkaa taistelua. Te kuolemaan menneet, me tervehdimme teitä. Sacramentum gladiatorum Huhtikuussa 2017 julkaistiin vihdoin peli, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti sekä riittävän todenmukainen kuvaus gladiaattoreiden elämästä että erinomainen peli. Kaikesta huolimatta pelin viehätysvoima alkoi kadota jo muutaman illan jälkeen. Sarjakuvamainen cel-shading-gra. Näin tapahtuu myös pelissä. Ulkoasu mukailee sarjaa värimaailmaa myöten ja sanasto on lainattu sarjasta lähes sellaisenaan. Vaikka he päättivät alokkaiden aselajin, varsinaisesta gladiaattorikoulutuksesta vastasivat erityiset harjoitusopettajat, doctoret, jotka olivat usein entisiä gladiaattoreita. Kyseessä on ylhäältä päin kuvattu nopeatempoinen taistelupeli, jossa neljä gladiaattoria kamppailee toisiaan vastaan samalla areenalla. Voittaja on viimeisenä hengissä selviytynyt. Taisteluun tuovat vaihtelua laajan asevalikoiman lisäksi mielikuvituksellisilla ansoilla täytetyt areenat. Ainoastaan harvat ja valitut ovat onnistuneet nousemaan legendojen joukkoon. Arena Gods (2017) unohtaa realismin panostamalla pelattavuuteen. ikasta huolimatta kamppailut ovat todella jännittävää seurattavaa, koska omiin taistelijoihin on vaikea olla kiintymättä. Gladiaattoreiden historia on kertomus häviäjistä. Karusta gra. Jatko-osa Age of Gladiators II: Rome ilmestyi viime syksynä. Voittosi ovat osa areenaa siinä missä sen kivi ja hiekkakin. Katsojiin vaikutuksen tekevillä gladiaattoreilla on paremmat mahdollisuudet poistua areenalta hengissä hävittyään ottelun. Käsikirjoittajat pitivät huolen, että jokainen kamppailu kertoi jotain olennaista hahmoista ja useimmiten syvimmät viillot syntyivät areenan ulkopuolella. Sarjaa mukaillen parhaatkaan taistelijat eivät takaa menestystä. Pelin lähtökohta ludusta johtavasta naisesta saattaa kuulostaa kaukaa haetulta, mutta Rooman lain mukaan naiset saivat hallita itse omaisuuttaan. Muihin gladiaattorimanageripeleihin verrattuna nopeatempoinen Domina on viihdyttävyydessään aivan omaa luokkaansa. Ajauduin TV-sarjan pariin ultraväkivaltaisten taistelukohtauksien houkuttelemana, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että veriroiskeiden taustalla oli vahvana sykkivä sydän. Lanistoilta ei myöskään edellytetty taistelukokemusta. Esimerkiksi aseet on nimetty latinaksi, vaikkakaan ei oikeiden aseluokkien mukaan. Areena looppaa, joten kuvan yläreunaan katoava gladiaattori ilmestyy paikalle alareunasta. Kaikki areenalle kertyneet esineet kilvistä kypäriin kelpaavat heittoja lyömäaseiksi, mutta hädän hetkellä voi turvautua myös nyrkkeihinsä. ikalla toteutettu managerisimulaattori, jossa lanistan tytär ottaa hallintaansa isänsä vanhan luduksen ja nostaa sen uuteen kukoistukseen. Spartacus-sarjan faneille peli on mitä maukkainta hunajaviiniä. Dominassa on onneksi myös paljon omaa. Yllätyksellinen tarina esittelee laajan valikoiman eri mahdollisuuksia ainoastaan sulkeakseen niistä suurimman osan pois matkan varrella. ikka pitää huolen siitä, että väkivalta ei tunnu verisyydestään huolimatta luotaantyöntävältä. Yksinkertaisista pelimekaniikoista huolimatta pelaaminen on kaoottista hupailua. Hyvin ajoitetulla syöksyliikkeellä voi väistää kaikki hyökkäykset. Ehkä yritys tehdä kunniaa näille aikalaistensa halveksumille ja jälkipolvien hylkäämille taistelijoille on kuitenkin tärkeämpää kuin sen saavuttaminen. Dominassa arvojärjestyksen määrää pikemminkin pelaajan mieltymykset. Tämä saattaa kuitenkin vahingoittaa lanistan mainetta. Mikäli pelaaja joutuu rahapulaan, voi hän hädän hetkellä teloittaa omia taistelijoitaan tai henkilökuntaansa varastaakseen näiden säästöt. Valtaosa Rooman valtakunnan hurjimmista taistelijoista on kadonnut historian hämärään. Lanistan on pidettävä yllä suhteita poliitikoihin sekä kisojen järjestäjiin varmistaakseen paikkansa kisoissa. Antautuva gladiaattori ei saa yleisöltä armoa Jean-Léon Gérômen maalauksessa Pollice Verso (1872). äänimaailma tekivät välittömän vaikutuksen ja taistelumekaniikat yllättivät monipuolisuudellaan. Domina on pikseligra. Samaa voi sanoa myös heistä kertovista peleistä. Maailma tuntuu välittömästi tutulta. Päähahmokin on yhdistelmä Batiatusta ja tämän vaimoa Lucretiaa. 11 105312_.indd 11 29.5.2019 16.24.45. Pelissä ohjataan lanistaa, jonka tavoitteena on edetä syrjäseutujen areenoilta aina Colosseumille asti. Creative Storm Entertainmentin Age of Gladiators (2016) on viehättävän haastava tekstipohjainen managerointipeli. Kieroilulle on suotu omat mahdollisuutensa. Domina on täynnä yllättäviä käänteitä, mutta se ei tarkoita sitä, että tapahtumat eivät etenisi uskottavasti
Keskiajan osalta tekstit voidaan jakaa saksalaiseen ja italialaiseen koulukuntaan. Fioren järjestelmässä on kruunupäisiä mestareita ja oppilaita, jotka demonstroivat iskuja, vastahyökkäyksiä niihin ja vastahyökkäysten torjuntoja. Saksalaisen miekkailun varsinainen oppi-isä oli Johannes Liechtenauer, jonka opit säilyivät runomuodossa ja jonka neuvoja myöhemmät opettajat kommentoivat omissa teoksissaan. Vanhin tunnettu miekkailumanuaali on nimetön, kataloginumeronsa mukaan tunnettu teos 1.33, jossa munkilta näyttävä opettaja esittelee miekan ja kupurakilven käyttöä latinaksi ja saksaksi. Fiore dei Liberin noin 1400-luvun alkuun ajoittuva miekkailuopas on suosittu johdanto italialaiseen miekkailuun, koska se etenee loogisesti pystypainista tikariin, pitkämiekkaan ja erikoisempiin aseisiin käyttäen koko ajan samoja termejä ja rakennetta. Paulus Hector Mairin laaja miekkailuopas 1540-luvulta tekee selväksi, ettei käsikähmältä vältytä. Riku Vihervirta M oderni miekkailu elää olympialajina, mutta sen tyyleillä on pitkä tausta. Näiden eroista on kirjoitettu monta artikkelia ja kirjojakin. Perusajatuksena ei kuitenkaan ole lyödä haarniskaan ja toivoa parasta, vaan suojata itseään hallitsemalla vastustajan asetta ja vartaloa ja iskeä heikkoihin kohtiin. Historiallisessa miekkailussa aikaa kelataan taaksepäin aina keskiajalle asti, jolloin mukana ovat miekkojen lisäksi myös aseeton kamppailu sekä erilaiset aseet tikareista keihäisiin. Käytetyt lähteet ovat monesti samoja, mutta tulkintaeroja löytyy. 12 126319_.indd 12 29.5.2019 17.14.06. Historian siipien kolinaa Miekkailuun liittyville teksteille on ollut kysyntää, mutta käsikirjoitusten säilyminen on ollut historian arpapeliä. Fioren kommentaari on myös ajoittain KESÄ TERÄSSÄ Jos haluaa treenata muutakin kuin hiirikättä, voi lähteä salille nostamaan puolitoista kiloa rautaa. Vanhat tekniikat eivät ole säilyneet syrjäisten soturimunkkien opettamana jossain Karpaattien vuoristossa, vaan miekkailutyylejä ja -tekniikoita elvytetään vanhojen käsikirjoitusten pohjalta. Ihmiskeho ei ole muuttunut, mutta liikesarjan rekonstruointi 700 vuotta vanhan kuvan perusteella ei ole yksiselitteistä
Pääpaino on tekniikan opettelulla ja kontrollilla: harjoitukset etenevät hiljalleen liikesarjojen toistamisesta kohti vapaamuotoisempaa sparraamista. 1540-luvulla saksalainen Paulus Hector Mair kokosi ja kuvitutti paksun oppaan, joka sisälsi miekkojen lisäksi sirpeillä, viikatteilla ynnä muilla talonpoikaisilla aseilla taistelua. Niiden olettamukset ja kuvaukset voivatkin toimia mielenkiintoisen historiallisen pohdiskelun lähteenä. Yhdessä niissä jopa kuvataan asiakkaan voittoon päättyvä kaksintaistelu valmisteluineen. Yleisötapahtumissa järjestetään lajinäytöksiä, ja useimmiten alkeiskursseilla voi käydä kokeilemassa ilmaiseksi lainatuilla varusteilla. Varusteiden hankkiminen alkaa miekkailumaskista ja harjoitustikarista, mutta halutessaan rahaa saa poltettua 200-300 euroa maksaviin miekkoihin, sparraukseen tarvittaviin suojavarusteisiin ja kirjallisuuteen. Oppitunnit lähtevät liikkeelle jalkatyöstä, mutta laajenevat nopeasti painiin, tikareihin ja miekkoihin. 13 126319_.indd 13 29.5.2019 17.14.52. Tarkka laji riippuu paikallisesta seurasta, mutta yleensä harrastajat ainakin kokeilevat useamman eri aikakauden tyyliä. Ja kun ystäväpiiri kyllästyy Game of Thronesin taktiikkavirheiden ruoskintaan, voi ryhtyä kirjoittamaan esseitä elokuvien kaksintaisteluista! K uv at : W ar us se p p äi n K ilt a, Tu rk u. Harrastaminen on varsin kansainvälistä, sillä käännöksiä alkuperäisteksteistä on useimmiten saatavilla englanniksi. Saksalaisen Hans Talho erin kirjoituksissa oikeudellisilla kaksinkamppailuilla on suuri rooli. Aatelisen kasvatukseen kuuluivat miekkailutunnit, mutta mestariksi itseään kutsuvan opettajan palkkaaminen saattoi olla viisasta valmistautumista esimerkiksi käräjillä käytyä kamppailua varten. Varhaismodernilla ja modernilla ajalla haarniskat keventyvät, painiotteet vähenevät ja olympiamiekkailun edeltäjät alkavat muutenkin erottua. Välineinä käytetään puisia ja synteettisiä harjoitusaseita sekä tylsiä miekkoja. Mukaan voi joskus ottaa teräviäkin miekkoja lyöntiharjoitteluun tai näytöstarkoituksiin, mutta sellaista ei anneta aloittelijan käsiin. Ei ihme, että keskiajalla piti verottaa maaorjia! Halutessaan pääsee kisaamaan, sillä esimerkiksi helsinkiläinen EHMS järjestää vuosittain kansainvälisiä kilpailuja. Miekkalähetystä Lähteiden helppo saatavuus internetistä, YouTube-kanavat ja historialliset sarjat ovat lisänneet historiallisen miekkailun tunnettuutta. Kuten aina, tärkeintä on löytää laji joka on omasta mielestä mielenkiintoista ja jota on kiva harrastaa mukavan porukan kanssa. Aikojen ja aseiden muuttuessa vanhat taistelut alkoivat unohtua, mikä motivoi oppineita tallentamaan tietojaan. Opettajille puolestaan aikansa kuuluisat asiakkaat toimivat ansioluettelona, ja manuaaleissa onkin toisinaan salamyhkäistä sävyä: tarkoituksena on varmistaa oppilaan menestys. Parhaimmillaan historiallinen miekkailu on virkistävä tapa perehtyä vanhojen aikojen ajattelutapoihin ja yhteiskuntaan. Kotimaamme isoimpia vanhan miekkailun puolestapuhujia on brittiläisen Guy Windsorin Helsinkiin vuonna 2001 perustama The School of European Swordmanship, joka on sittemmin laajentunut muualle Suomeen ja maailmallekin. Suomessa lajia on voinut harrastaa jo pitkään useassa seurassa eritoten opiskelukaupungeissa. Lähellä on myös Göteborgin Sword. Seuratoimintaan voi liittyä myös vanhoja käsityöläismenetelmiä ja historian elävöittämistä. Turkulaisessa Warusseppäin Killassa harjoitellaan Liechtenauerin perintöön pohjautuvaa miekkailua ja valmistetaan aiheeseen liittyviä varusteita. sh-tapahtuma, joka on maailman suurimpia historiallisen miekkailun kilpailuja. varsin elävää, sillä hän kertoo myös hieman itsestään ja oppilaistaan, ja saattaa mainita että ”kokemuksesta voin sanoa, että tällä lyönnillä lähtee hampaita.” Miekkailumanuaali oli usein tarkoitettu joko opettajan tietylle aatelisasiakkaalle tai opettajan omaksi apuvälineeksi
Mukana on myös battle royale, jossa taidolla kieltämättä on merkitystä, ja suoraan Chivalryn modista otettu laumamoodi, missä tietokoneen ohjaamat botit käyvät jonossa päälle pelaajien listittäväksi. Keskiajan mysteerien symboli on kaunis mutta kauhea pitkämiekka. Mordhaussa on selvästi yritetty pyyhkiä oppi-isän virheet pois, vaihtelevalla menestyksellä. Juuri kun toinen taistelijoista saa yliotteen, paikalle pyyhältävä narri kolkkaa kamppailijat kanveesiin puunuijalla, tarttuu luuttuun ja soittaa Mortal Kombatin tunnaria. Lapset ja videopelaajat tarvitsevat arkeensa ohjausta ja sääntöjä, mutta Frontline ei välitä kummastakaan. Uusia kenttiä on tulossa, mutta pelimuotojen osalta ei ole edes annettu lupausta. Tartu terästä kiinni, Talhoffer Miekkailupeliä ei ole helppo tehdä. Neidot ja lapset ovat aikaa sitten nostaneet kätensä pystyyn ja lähteneet, mutta palkintona kimalteleva arvostelukoodi on vastustamaton. Iskuja joko kiihdytettiin tai hidastettiin hiirellä niin että vastustaja ei joko ehtinyt torjua tai sitten hänen torjuntansa päättyi ennen kuin isku osui. Jälkimmäiseen ei ole tuotu oikein mitään lisää modiin verrattuna, ja yhtä lailla se jää kentän kulmiin jallitettujen massojen kihnuttamiseksi hengiltä. Uutuutena on Mount & Bladesta tuttu iskujen torjunta omilla lyönneillä (chambering), jota näkee eniten kahden pelaajan yrittäessä pistää toisiaan. Kahden miekkamestarin pitkän taistelun ratkaisu on hiuskarvan varassa. Hämmästyttävästi edes kaksintaisteluvaihtoehtoa ei ole, mutta haitta ei ole suuri: pelaajat järjestäytyvät deathmatch-kentissä herrasmiessopimuksilla pareiksi ja ottelevat vuoroissa. Tavoitteiden täyttäminen vaatii lippujen pysymistä omissa käsissä, mutta tämä selvästi sekoittaa pelaajia: joko lippua jäädään puolustamaan iäksi ilman että tavoitteita vallataan tai sitten tehtävänannon perässä juostaan, vaikka lippu menetetään. Kenttäsuunnittelukaan ei auta. On vaikea päästä edes porukassa kohti tavoitteita ennen kuin reinkarnaation ritarikunta käy vereksin voimin päälle. Viholliselle käännettiin selkä, taivuttiin taaksepäin kuin limbossa ja lyötiin äkisti ylöspäin, niin että isointa vahinkoa tekevä ylälyönti osui heti. Netistä löytyy tuntien mittaisia selitysvideoita. Tekniikan huippu oli kuuluisa ylälyönti takaperin. MORDHAU Riku Vihervirta K ajareista kiirii rautaa raapivan teräksen kalske ja keuhkojen syvyyksistä kumpuava astmaattinen puuskutus. Eri puolilla maailmaa etätyönä työskennelleen Triternionin Mordhau kolkkaa viimein vanhan dynastian, mutta mitä uutta sen valtakausi tuo. ”Miksiköhän lehti suosittelee tätä?” 14 125927_.indd 14 29.5.2019 17.24.17. Jos mieleesi tulee ajatus: miksi ihmeessä joku ottaisi terästä kiinni, niin ei hätää. Yleensä paikallisen trubaduurin tahtiin. Pelaajamäärällä on suuri vaikutus, sillä 64 hengen serverillä selkään tulee jatkuvasti osumaa, mutta pienemmillä määrillä ehtii taistellakin. Chivalry käytti valomiekkamallia, jossa terät tekivät vahinkoa vain ollessaan päällä hyökkäysanimaation aikana. Olkaa kilttejä ja seuratkaa minua Pelimuodoissaan Triternion on kisällin asemassa. Naurettava selkälyönti on Mordhaussa onnistuneesti leikattu pois, mutta miekkailu toimii silti jediritarien välineillä. Mukana olevat hevoset tuntuvat varsin irrallisilta, koska varsinaista hevosmiestä ei voi tehdä vaan ratsu on löydettävä jostain kentältä. Peli on Chivalrya pelanneelle todella tutun oloinen. Vaikka nopeilla pikkuaseilla oli paikkansa, tiimipeleissä Chivalryn miekkailua käytiin isojen miekkojen helikopteripyöritysten tahtiin. Kuka päästi Foreliuksen reflekseineen serverille. Yhdellä osapuolella saattaa olla vaikka katapultti ja toisella ei, joten väärällä puolella saa koko ajan niskaansa kiviä ja halveksuntaa. Ratsuväkirynnäköitä ei nähdä, vaan yksinäiset ratsastajat kiertävät kenttää kehässä ja läpsivät varomattomia takaraivoon ennen kuin törmäävät seinään. Joistakin aseista voi ottaa myös erilaisen otteen, kuten pelin nimessä olevan mordhaun. Pelin ollessa muutenkin humoristinen älytön huitominen ei haitannut liiaksi, mutta mekaniikkakikat pakottivat joko sopeutumaan hölmöön tyyliin tai jättämään palkintosijat haaveeksi. Team deathmatchin ja sen kerrasta poikki -version, skirmishin, lisäksi tarjolla on frontline, joka on muodoton sekamelska. Harhautusten vaihtoehtona ovat asennonvaihdot, joissa lyönti muuttuukin pistoksi tai toisinpäin. Mordhaussa molemmat puolet hyökkäävät, mutta kartat eivät tunnu tasapuolisilta. Mordhau kannustaa aloitteen ottamiseen ja painostamiseen: torjunnat kuluttavat staminaa, mutta osumat eivät. Siinä vallataan kentän lippuja, mutta yritetään myös täyttää Chivalrysta tuttuja tavoitteita (polta jotain, pelasta maaorjat) ja kuluttaa vastustajan joukkue loppuun. Kummallakin joukkueella on jopa tuhat elämää, joten Frontline-pelit jäävät usein kartan keskipisteiden lihamyllyksi. Pelaajia ei ohjata puoliväkisin tavoitteisiin, vaan yhden lipun vallannut parvi hajoaa jahtaamaan helpolta näyttäviä tappoja. Nettiritarit keksivät nopeasti keinoja kipuikkunan hyödyntämiseen. Mordhaun pelimuodot tuntuvat vanhentuneilta, ja peli kaipaisi tavoitteellisempaa pelattavaa, oli se sitten kaksintaistelujen matchmaking tai mielenkiintoisemmat tehtäväkartat. Osa vanhoista kikoista, kuten vaakalyönnin väistäminen kumartumalla, toimivat edelleen. Kultaisen piston veljeskunta Yksi Chivalryn viisaimmista teoista oli tarjoilla amatööriääninäyttelijöille avokätiJÄTKÄT LYÖ OIKEESTI Arvosteltu: PC Triternion Suositus: Intel Core i5 6600k, 16 Gt RAM, NVIDIA GTX 1060 Testattu: Intel Core i7-7700K @ 4,20 Ghz, 16 Gt RAM, Nvidia GeForce GTX 1080, Windows 10, SSD Ikäraja: Ei ole. Chivalry määritti tehtäväkartoissaan hyökkääjät ja puolustajat, ja siirsi hyökkääjien aloitusta aina lähemmäksi maalia kun välitavoitteita vallattiin. Takavuosien moninpelihitti Chivalry: Medieval Warfarelle on pitkään etsitty perijää, joka voisi astua monimiekkailun valtaistuimelle. Ajoituksella on tärkeä osuus, sillä pistoksi muuttuvan lyönnin voi keskeyttää omalla iskulla, kun taas yritys torjua ensimmäinen hämäys jättää suojauksen auki. Mordhaussa se on paistinpannu. Lyöntien jarruttaminen ja kiihdyttäminen ovat edelleen mukana, samoin potkut, harhautukset ja torjuntoja seuraavat nopeat vastaiskut
Mekaniikat ovat selkeä parannus Chivalrysta, mutta arsenaaliin näyttävät jo nyt muodostuvan selvät suosikit kuten sotavasara, zweihander ja pistomiekka. sesti juotavaa ennen nauhoituksia. Jopa ääniä voi virittää kimeämmiksi tai möreämmiksi, mikä tuo kivaa Worms-tunnelmaa. Kokenut pelaaja tekee liian kaukaa huitovasta ja paniikkitorjuntoihin nojaavasta aloittelijasta hetkessä hakkelusta. Mordhaussa on hyvä olettaa että selän takana on aina vihainen ratsumies. Kaikkien aseiden vaihtoehtoiset otteet eivät tunnu hyödyllisiltä, toisin kuin pitkämiekkojen panssaria murjovat tai pistovahinkoa lisäävät hyökkäykset. On vain hetki aikaa päättää torjuuko piston vai yrittääkö lyödä sen pois. Ratkaisu on pelille hyväksi: sotisopaansa voi joko miettiä tositarkoituksella tai sitten voi keventää tunnelmaa hauskemmilla valinnoilla. Haarniskoidut korstot eivät huolestuta, mutta kun vastaan tulee puukepillä aseistautunut paidaton sukkahousumies, tietää olevansa pulassa. Lyhyemmillä aseilla vaikeuttaa selvästi elämäänsä, mutta heitot sentään tarjoavat hyvät naurut. Frontline-moodissa mennään lipulle ja toivotaan että muut seuraavat. Kirkumissimulaattorina Mordhaun haukahdukset eivät ole yhtä kultaisia, mutta runsaat muokkausmahdollisuudet tuovat peliin eloa. Kokeneet pelaajat tuntuvat käyttävän samoja vanhoja temppuja kuin Chivalryssa eli jarrutettuja tai kiihdytettyjä lyöntejä ja hämäyksiä viimeistelyyn. Kun hyökkäys on paras puolustus, tuntuu hankalalta keksiä keinoa, joka katkaisisi toinen toistaan seuraavien vastahyökkäysten sarjan. Haarniskat antavat suojaa, mutta eivät pysäytä miekkoja. Matsien pelaamisesta loppuun saa leikkirahaa, jolla voi ostaa omalle barbaari-Kenilleen uusia aseita ja muotivaihtoehtoja. Isoin ilo pelissä on erilaisten aseiden kokeilu ja taistelun opettelu, mutta suurten miekkojen lyönnit ovat tässäkin vahvoilla niin kaksintaisteluissa kuin kaaoksessa. Jos ritarimiekkailua haluaa viedä tosikkomaisempaan suuntaan, mukaan tulisivat esimerkiksi painiotMuista nämä kasvot, jos aiot jättää jalkasuojat pois. Yleisvaikutelma tuo muutoinkin mieleen Chivalry 1.5:n. Runsas kustomointi piristää peliä selvästi, ainoastaan vaihtoehtoja voisi olla vieläkin enemmän. Mordhaun pelaajissa näkee selviä tasoeroja. Uusimman päivityksen myötä joukkueiden värit voi jättää pois ja korvata ikoneilla, jolloin koko keskiajan värikirjo pääsee oikeuksiinsa. Hyvänä yksityiskohtana kentältä voi napata orvoksi jääneitä aseita. Vanhan mestarin opetukset Mordhau on ansainnut paikkansa ja sen taistelusysteemi toimii melko saumattomasti, mutta mikään pelimiekkailun mullistava riemuvoitto se ei ole. Chivalryn valmiita luokkia ja niiden rajoitettuja asevaihtoehtoja ei ole vaan 16 pisteen rajoissa hahmolleen voi ottaa erilaisia aseita, haarniskoita ja ominaisuuksia. Raskaimmat varusteet suojaavat parhaiten mutta hidastavat vauhtia selvästi. Jopa heittoaseita voi nakata takaisin, kunhan ne ottaa kilvestä tai rinnasta irti. Ilman haarniskan suojaa pelin on parasta olla hallussa, ja Mordhaussa käykin samoin kuin esimerkiksi Mount & Bladessa. Miekkailumekaniikat kaipaisivat vielä jotain rikkomaan hyökkäyksen vahvuutta ja sivulta ohjattujen pistojen kaltaisia painostuskeinoja. Vaikka taistelu on parempaa, kenttäsuunnittelu ja pelimuodot ovat mielikuvituksettomia. Miekkailun säestäminen pitkillä huudoilla (nyyaaaaarghgblgh!) ja Shakespearelta lainatuilla loukkauksilla pidensi selvästi pelin ikää. Muokkausmahdollisuudet ruokkivat luovuutta, joten kentillä näkyy rujoja ilmestyksiä cosplaysta erotuomareihin. Chivalryyn verrattuna se parantaa joitakin asioita, mutta ottaa takapakkia toisissa. Paidaton nyrkkisankari houkuttelee nuolia. 15 125927_.indd 15 29.5.2019 20.18.25. Haarniskavalikoima jaetaan kolmeen tasoon
Kaikki perustuu nopeaan ryhmätaktikointiin, omien ja vihollisten lukemiseen, sekä ennen kaikkea jalkatyöskentelyyn. 78 Hyvää miekkamättöä jedimalliin, joka pakottaa uskomaan tulevaisuudessa lisättäviin järkevämpiin pelimuotoihin. RYHMÄ MURHAU C hivalryn vanavedessä vesihiihtävä Mordhau osuu hyppyriin. Hämyliikkeitä on tällöin pakko välillä yrittää torjua tai chambeerata hyvän arvauksen varassa. Tämä taas tarjoaa äärimmäisen vähän tilaisuuksia pelata vihollista paremmin, ja lähes aina ensimmäiseksi torjumaan joutunut häviää pelin. Hyvää + Skirmish-moodin monipuolisuus ja vauhti, hahmon kustomointi, kaikkien aseiden avaaminen parin tunnin pelaamisella. Huonoa . Vaihtoehtoja pitäisi tämän myötä löytyä rutkasti lisää hieman tappelupelien malliin. Nopeat vaihdot kohteesta toiseen, viime hetken torjunnat vastaiskuineen, kolmen vihollisen epätoivoinen sitominen ennen omien koukkausta ja selkäänpuukotusta on parasta miekkaleikkiä vuosikausiin. Dynaamiset animaatiot tekevät välillä myös temppujaan ja iskun lataaminen pysyy piilossa kuolonkosketukseen saakka. Yksi hutilyönti miekalla huonoon kohtaan ja vastapuoli tarjoaa ilmaisia naamalävistyksiä. Toisessa skenaariossa kuitu on yhteyden sijaan aamiaisessa ja reaktioaikoihin tulee ylimääräinen 50+ millisekuntia lisää hitaammasta näytöstä sun muusta, joka taas tekee johdonmukaisesti onnistuvan reagoinnin äärimmäisen vaikeaksi. Lyhyemmillä aseilla on parasta antaa muiden mennä edeltä. 5vs5 skirmish (tai mikään muukaan) ei vain ole tuettuna minkäänlaisessa ranked-moodissa tai matchmakingin kautta, joka tekee pelaamisesta harvinaisen vaikeaa. Peliin on luvattu ranked-tuki ja ties mitä muutakin, mutta julkkariversio tuntuu öörlärin kaltaiselta raakileelta. Mordhau kaipaisi vielä lisää monipuolisuutta muureilleen, tarkastelee sitä sitten joko hiirikäden suurimpana koitoksena tai höyrähtäneen munkin piirtämänä kaoottisena komediana. Jussi Forelius 16 125927_.indd 16 29.5.2019 17.24.30. Lienee kehitystiimin nopeudesta kiinni, saako peliin tarpeeksi nopeasti jotain järkevää pelattavaa vai ehtiikö Mordhau kadota pelikierrosta. Taidolla pärjää tietysti pitkälle, mutta tarpeeksi pätevien ja yhtä taitavien ritareiden mittelössä tuurilla on ikävän suuri merkitys lopputuloksen kannalta. Mordhauta varjostaa muutama moka, joka loppupeleissä poistaa kaksintaisteluista huomattavan paljon syvyyttä ja pahimmillaan pakottaa pelaamaan tylsän konservatiivisesti. 86 vahinkopisteen arvoinen isku. Ankeat pelimuodot. Looginen lopputulema on tällöin iskuvuoron vaihto läpystä aina pelaajalta toiselle ilman yrityksiä hämyihin. Runko on kaikesta huolimatta lupaava, vaikka visiota tai koheesiota puuttuukin. Vartijan peruskoulutus suoritettu. Samalle puolelle asettuminen muutaman osaavan kaverin kanssa tyhjentää serverit alta aikayksikön, kun sir Robinin hengenheimolaiset suorittavat kiitorata-manööverin. Hyvää + Hauska ja komediaa ruokkiva tunnelma. Jääkö pomppu Aryanlennoksi haiparven ylitse vai osuuko keskiaikainen 360 hilpari noscope maaliinsa. Jos pelaajalta löytyy tarpeeksi hyvät pelivehkeet ja nettiyhteys yhdistettynä nopeaan reaktioaikaan, ei mikään hämäysliike tuota tulosta feinttispämmistä tai hyvistä iskujen hidastuksista sekä nopeutuksista huolimatta. Hämyihin voi nyt reagoida chambereilla: lyömällä vihollisen aseen syrjään identtisellä peililiikkeellä siirtyy hyökkääjän rooli manööverin taitajalle. Chivalry: Jedieval Warfaresta tuttu keskiaikainen valomiekkailu on Mordhaun otteessa hiottu hienovaraisemmaksi. MORDHAU 85 Ritarillisuus on kuollut, koska Mordhau osui siihen. Mordhau onkin helposti parhaimmillaan skirmisheissä, jossa reilut kaksintaistelut ovat yhtä harvassa kuin keskiaikaiset meleemätöt. Kyllä joku varmaan voisi ne koodata ja toteuttaa, itse olen enemmänkin ideoija. Huonoa . Se kuulostaa ehkä mitättömältä erolta, mutta reaktioajoissa puhutaan pienestä ikuisuudesta: ero on yhtä suuri kuin parikymppisen ja 80-vuotiaan välillä. Turnajaiset erilaisilla säännöillä, ympäristöiltään vaihtelevia tehtäviä, co-op muutakin tietokonetta kuin laumaa vastaan, matala painovoima… mahdollisuuksia on monia, ja toivottavasti pelin menestys johtaa niiden hyödyntämiseen. teet, sidonnat ja heitot sekä haarniskoidun ja haarniskoimattoman kamppailun erot. Ainakin paperilla. Peliseuran ja harkkamatsien hankkiminen ysärimalliin taas nostaa säätöön käytetyn ajan moninkertaiseksi itse pelaamiseen nähden. Parhainkaan valomiekkapyhimys ei odota vastustajansa voittavan naamaan heitetyllä paistinpannulla. Mordhaun brutaali mäiske on kuitenkin kiistattoman hauskaa, ja mahdollisuudet taistelukentän koomisiin käänteisiin vetävät puoleensa. Taistelusysteemin heikkoudet katoavat äkkiä lisäruhojen ilmestyessä tatamille. Frontlines haamuiskuineen, järkevän matchmakingin puute ja lähes identtisiltä tuntuvat aseet. Taas joku Cristo Redentorista inspiroitunut kaljamaha uhoaa. Jokainen hämäys kuitenkin maksaa staminaa, staminan loppuessa ase lentää kourasta ja ritari on vapaata riistaa
Pelejä ja pelaajia halutaan käsitellä yhtenä pullana, josta poimitaan omilla spekseillä itselle sopivat johtopäätökset. Kuvana on vanhempi herrasmies, joka toteaa että ”Pelasin aikoinani paljon” (kunnes sain nuolen polveen?). Varsinaiset jakoperusteet ryhmille ovat nähdäkseni Playing, Viewing ja Owning, joiden tärkeys kohderyhmälle on esitetty akselilla 1-5. Ja meitäkö, eikun heitäkö, on vain hikiset neljä prosenttia. Joka ryhmästä löytyy muun muassa ikäja sukupuolijakauma plus dataa sosiaalisesta asemasta. Plus jos esimerkiksi elokuvien arvo mitataan vain lipputuloilla, onko se yhteismitallista koko peliteollisuuden arvoon. Päätellen siitä, kuinka usein nimeen törmää, se lienee merkittävin pelialan tilastomaakari ja kristallipalloon katsoja. Mutta bonuksena törmäsin tietoon, että Newzoo on juuri jakanut pelaajat kahdeksaan ryhmään, jotka heijastavat nykyaikaisia trendejä. Yhtä hardcore, jollei jopa hardmulticore, on Kovoinnokki (Hardware Enthusiast, 9 prosenttia), joka haluaa uusimmat lelut ja heti! Heidät tunnistaa nenäverenvuodosta, kun sanoo: ”Ostin GeForce RTX 2080 Ti-kortin. Kasipallot Pelaajien jaottelu on riskialtista, mutta onneksi on konsulttifirmoja kuten Newzoo. Koska testin mukaan kuulun tähän joukkoon, hardcorejoukkioon kuuluu ehdottomasti vielä Jokapaikan höylä (All Around Enthusiast, 9 prosenttia). Old Man Yells at Cloud Gamers Temaattisesti merkittävin segmentti ovat oudot pilvipelaajat (Cloud Gamers, 19 prosenttia). Suurin ryhmä on epäyllättäen Ajantäyttäjät (Time Filler, 27 prosenttia) jotka ovat lyhyesti sanoen lähes puhtaasti mobiilipelaajia. Erikoisin uusi ryhmä on Paukkumaissipelaaja (Popcorn Player, 13 prosenttia) joka ”likes to watch”, mutta ei itse juurikaan pelaa. Kuukausittaisen raportin saa ostaa hintaan 7 500 dollaria. Niitä jotka bussissa, hautajaisissa ja omissa häissään pelaavat free 2 play -pelejä saadakseen aikansa kulumaan. Ja ainahan voi palata pelaamisharrastuksen alkuun ja siihen ensimmäiseen luokitukseen: Me ja Ne. Newzoon mukaan skene on entistäkin moniulotteisempi ja sirpaloitunut. Hardcoreee Segmenttejä ei ole poimittu suoraan jaotteluhatusta. Newzoo tunnetaan muun muassa maalauksistaan, jossa ruusuilla somistetaan esportsille tulevaisuudenkuvia täynnä rahaa ja katsojia. NNIRVI ”Kaikenkattava harrastus vaatii kaikenkattavan jaottelun”, toteaa Newzoon toimari ja vetää Tylypahkasta lainatun jaotteluhatun päähänsä. Siis tasolla jolla Guardianit ja Hesarit kertoisivat innoissaan, kuinka puhelimella voi pelata parhaita PlayStation-pelejä. Kun Microsoftin xCloudin ja Googlen Stadian kaltaiset pilvipalvelut tulevat, niin nämä Cloud Gamersit ovat markkinoinnin kohderyhmä numero yksi. Nämä kohderyhmät ovat tavanomaisessa jaottelussa lentäneet tutkan alapuolella, vaikka ne ovat nopeimmin kasvavia ja niillä on eniten rahaa. Ja parasta tietysti on, että firmat vihdoinkin löytävät brändiinsä sopivat kohderyhmät, tajuavat kohderyhmänsä engagement patternsit sekä näkevät, mitkä ryhmät kasvavat nopeimmin ja millä markkinoilla. Uskoisin, jos Sonyn jo toiminnassa olevan pilvipelipalvelun Playstation Now’n näkyvyys (peli)uutisoinnissa olisi parempi. Jakojäännös onkin jakoväännös Harva jaottelun sokeroi niin kuin tekee Loke-Roi. Tähän ryhmään nähtävästi joutuu jo aivan minimaalisella pelivideon katselulla. Siis ei vain tärkeää vaan yhtä tärkeää. Mutta yhden luotettavan luvun asemasta a la Valtion Tilastokeskus, hukuin viidakkoon eri firmojen ennusteita, joissa vaihteluväli oli kymmeniä miljardeja. Jos se ei onnistu, sitten ei onnistu kukaan. Vakiintunut oikea kulttuuri eli elokuvat, musiikki, maalaustaide ja muut jaetaan ketterästi luokkiin, lajeihin ja kuluttajiin, joita akateemikot analysoivat. Hardwareen pannaan rahaa vain, jos on ihan pakko. Pilvipelipalvelut ovat esportsiakin huimasti isompi Graalin malja. Olemmeko kuolemassa sukupuuttoon. Microsoft on samaa luokkaa, joten pilvipelaamisen äärimmäinen testi on Google. Oudot siksi, että Newzoo määrittelee nämä niin, että me… He pitävät korkealaatuisista peleistä, jotka ovat ilmaisia tai ostetaan alennusmyynneistä. Luulin olevani Ultimate Gamer mutta olinkin AllRound Enthusiast! Hyvät naiset ja herrat, tämä on Newzoo’s Gamer Segmentation™ Kenen joukoissa seisot. Aasinsillalla. Ikävä kyllä paria esimerkkiä lukuun ottamatta tieto maksaa. Miten tämä mielestäni täysin normaali, itseni harrastama käytös liittyy pilvipelaamiseen. Riittääkö se lapselle Minecraftiin ja Fortniteen?” Joukkoon mahtuu vielä se Perinteinen Pelaaja (The Conventional Player, 4 prosenttia), joka ei katsele muiden pelaamista, vaan haluaa mieluummin pelata itse. Minua alkoi kiinnostaa, mitä siihen väliin vielä mahtuu, mutta Newzoo ei kerro. Mutta ei minulla ole varaa maksaa siitä. Juuri jaottelun vastustamisesta näkee, että pelaaminen on kulttuurimuotona täysin lapsenkengissään. Pidän kyllä asioiden sijoittamisesta siististi lokeroihin, mutta en silti tiedä, mitä tästä uudesta jaottelusta pitäisi ajatella. Hän kun on kiinnostunut kaikista pelaamisen muodoista, siis itse pelaamisesta muiden pelaamisen katseluun ja ”kaikesta siitä väliltä”. Aika pitkälle jaottelu tuntuu ihan samalta kuin ennenkin, mukana tutut arkkityypit plus muutama uusi, jotka lienee luotu tukemaan Newzoon varsinaista viestiä eli passiivipelaamisen nousua. Newzoo ponnahtaa esiin myös pelialan arvon ennusteissa. Testi löytyy firman sivuilta: arvaa ensin lokerosi ja järkyty sitten tuloksesta. Tämä on segmentti, jolle en keksi muuta käyttöä kuin että segmenttejä piti keksiä kahdeksan, jotta powerpointtien nelikenttätaitto ei kärsi. Totta kai luokittelen uudet alaryhmät ”hardcoreihin” ja ”kasuaaleihin”. Aina kun katson suurta esports-tapahtumaa tai muiden pelaamista, intohimoni herää jälleen.” Aika niukkaa intohimoksi, sanoisin. Koska taas törmäsin mantraan siitä, että peliteollisuus on nykyään isompi kuin musiikki, TV ja elokuvat yhteensä, yritin selvittää niiden ja pelimarkkinoiden arvon 2018 (ja 2017). Se on niiden ihmisten vieressä, jotka ovat luopuneet kirjahyllyistään ja haluavat kertoa miksi. Pelailijat, joille satunnainen pelailu ja pari AAA-peliä vuodessa on ihan jees, sekä tietysti ne kasuaalit. Kornia Kasuaaleihin jako onnistuu samalla luontaisella vaivattomuudella. P elaajien jaottelu hardcoreen ja kasuaaleihin herättää tunteita, varsinkin kasuaaleissa. Tai ilmeisesti ainakin paljon rahaa ja aikaa, koska PVO on 5-5-5. Newzoon mukaan kaikki, aina pelijulkaisijoista autoja vaatevalmistajiin, hyötyvät tästä uudesta pelaajien jaottelusta. Pelaajat, joille pelaaminen on tärkeä osa elämää. Jatkan edelleen Nnirvi’s Gamer Segmentation™ -järjestelmällä: HC-pelaajat Collector’s Editioineen ja Platina-suorituksineen. LOKEROPORNO Helvetissä on paikka ihmisille, jotka järjestävät kirjahyllynsä kannen värin perusteella. Tuijotan jokseenkin järkyttyneenä prosenttimäärää, koska interaktiivisen viihteen lähes täysin antiaktiivinen nauttiminen on järjenvastainen yhtälö. Mielenkiintoisinta oli joka segmentin sisältämä data, jolla voin kuvitella olevan välitöntä markkinointikäyttöä. En usko että tällä pelaajaluokituksella on Newzoon omaa tilastomagiaa kummempaa merkitystä. Ilmeisesti popparin kavereihin kuuluu takapenkkipelaaja (Backseat Viewers, 6 prosenttia), joiden kuvaus on melkoista komediakultaa. Me ollaan hei kaikki yhtä arvokkaita ja samalla kalkkiviivalla, pelaamme sitten Candy Crushia tai Command: Modern Naval Air Operationsia tai kymppitonnin nestemäisellä vedyllä jäähdytetyllä peli-pc:llä 8K-resoluutiolla HDR-sheidattua, FLIR-optimoitua megapeliä, jonka nimeä en muista, mutta se pyörii 140 framea sekunnissa kaikilla herkuilla. Onko hardcorempaa kuin Äärimmäinen pelaaja (Ultimate Gamer, 13 prosenttia), joka käyttää rahansa ja vapaa-aikansa peleihin, pelaamiseen ja pelien katseluun. 17 125929_.indd 17 29.5.2019 17.30.33. Kieltämättä jos segmenttien muutoksesta saisi vaikka kuukausitasolla dataa, niin olisi se ainakin nice to know -tasolla kiinnostavaa. Pelaajat eivät enää vain pelaa, esportsin ja videopelisisällön katsominen on yhtä tärkeää
Välivideoiden asemasta nämä kohtaukset tulevat vastaan pelatessa, mikä rohkaisee tutkimaan pelimaailmaa. Tämän kaltaiset sydäntä särkevän suloiset hetket herättävät sekä Amician että pelaajan suojeluvaistot. Amician äiti on kotona hoitamassa tämän viisivuotiasta veljeä, Hugoa, joka kärsii salaperäisestä sairaudesta. Veri on vettä sakeampaa A Plague Tale on kolmannen persoonan yksinpelattava co-op-seikkailu, jonka merkittävimmät vahvuudet löytyvät sen hienosti luoduista päähahmoista. Mutta olen tarpeeksi vahva hänet kantaakseni. Rotat vie, miehet vikisee Sisarukset kohtaavat matkallaan monia vaaroja. Pelistä löytyy muutama isompi taistelukohtaus, mutta ne ovat pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Suurin osa peliajasta kuluukin hiiviskelyyn ja kevyeen ympäristöpohjaiseen ongelmanratkaisuun. Kaksikon välit eivät ole aluksi läheiset. Sisarusten välisen suhteen kehittyminen on kuvattu hienovaraisesti pienten hetkien kautta, kuten Hugon alkaessa opettaa siskolleen löytämiensä kukkien nimiä. Lasten on vältettävä huomatuksi tulemista, sillä liian lähelle pääsevä sotilas tai vihainen kyläläinen tietää varmaa kuolemaa. Minne se johtaa, sitä tiedä en. Kukaan ei odottanut heitä Tarinan alkaessa kaikki on vielä hyvin. Markus Rojola Tie on pitkä ja mutkainen. Historiallisista lähtökohdistaan huolimatta kyseessä ei ole realistinen tulkinta keskiajasta, vaan yliluonnollisten elementtien värittämä synkkä satu. Hugo innostuu silminnähden löytäessään kilven niityn laidalta, mutta Amicia ymmärtää, mitä kilpeä kantaneelle sotilaalle on täytynyt tapahtua. SISARUKSET HÄMÄRÄN JÄLKEEN Arvosteltu: PS4 Pro Saatavilla: PC, Xbox One Asobo Studio / Focus Home Interactive Versio: Myynti Ikäraja: 18 18 125964_.indd 18 29.5.2019 9.58.07. Amicia, jota pelaaja ohjaa valtaosan ajasta, on kyvykäs ja rohkea, mutta ei kuitenkaan välitön sankari. R anskalaisen Asobo Studion kehittämä A Plague Tale: Innocence sijoittuu vuoden 1348 Ranskaan. Sekä Amicia että Hugo ovat moniulotteisia ja uskottavia henkilöitä, jotka palvelevat kerrontaa omilla tavoillaan. Hugo on ollut tiukassa karanteenissa syntymästään saakka. Kirkon motiivi ei ole välittömästi selvillä, mutta sillä tuntuu olevan jotain tekemistä Hugon sairauden kanssa. Vihollisia voi harhauttaa esimerkiksi heittelemällä kiviä ja livahtamalla heidän selkänsä takaa. Hän pyrkii hyvään, mutta pahassa maailmassa se ei aina riitä. Amicia ja Hugo selviävät kuin ihmeen kaupalla, mutta nyt he joutuvat maailmaan, joka on julmempi kuin kumpikaan olisi voinut kuvitella. Toisinaan Hugon naiivius auttaa tuomaan esiin maailman kauneuden ja tekemään siitä hieman siedettävämmän paikan. Inkvisition lisäksi heitä jahtaavat myös maaseutua kiertävät englantilaissotilaat sekä kaupungeissa ruttoa levittävät rottalaumat. Toisaalta hänen lapsenomainen viattomuutensa suojaa häntä maailman kauhuilta. Vanhempiensa varjelemasta Hugosta on tullut takertuva ja arka. Harhaoppisuutta vastaan kovin keinon taisteleva katolisen kirkon inkvisitio on edelleen voimissaan, satavuotista sotaa Englannin kanssa on takana vasta ensimmäinen vuosikymmen ja ennennäkemättömän tappava kulkutauti on alkanut levitä ahtaasti asutuissa kaupungeissa kulovalkean tavoin. Perheen maailma järkkyy, kun inkvisition joukot tunkeutuvat heidän kotitilalleen murhaten jokaisen, joka asettuu heidän tielleen. Vaikka useimmiten on parempi pysytellä varjoissa, tarpeen tullen Amicia voi käyttää linkoaan heikommin varusteltujen sotilaiden taltuttamiseen, mutta tämä aiheuttaa ääntä. Se toimi kotina monille kauhuille. Matkan aikana kohdatut haasteet sitovat sisarukset tiukasti yhteen. ”Satutammeko me heitä?” Hugo kysyy siskoltaan, kun kaksikko kulkee ruumiiden peittämän sotatantereen halki. Hän leikkii sammakoiden kanssa ja kiinnittää poimimansa kukan siskonsa hiuksiin. Huolella luodut ja yksityiskohtaiset ympäristöt auttavat omalta osaltaan syventämään pelin tarinaa. Syystuuli puhaltaa Ranskan maaseudulla, jossa teini-ikäinen aatelissuvun tytär, Amicia de Rune, harjoittelee metsästystä isänsä opastamana. Amicia ei ole kaikkein rakastavin isosisko: hän aina ollut kateellinen Hugon äidiltään saamasta huomiosta, eikä vuosien ajan haudotuista tunteista ole helppo päästä eroon. Kyseessä on yksi ihmiskunnan synkimmistä aikakausista, siis täydellinen miljöö surumieliselle seikkailupelille. Sisarukset myös kokevat maailman eri tavoin. Hän ei ole raskas, hän on veljeni. Yhteenotoilta on mahdoton välttyä, mutta tarina antaa hahmoille tilaa kasvaa
Amicia on tappavan tarkka linkonsa kanssa. Goonies never say die! Ensiluokkaiset kasvoanimaatiot ja hieno ääninäyttely auttavat eläytymään pelin tapahtumiin. 19 125964_.indd 19 29.5.2019 9.58.50. Hyvä veli valaisee tien. Rotat kuvataan alusta asti yliluonnollisena luonnonvoimana pohjustamaan lopun juonenkäänteitä. Pääpolulta poikkeamisesta palkitaan toisinaan hienoilla hetkillä. Sisarusten vieraantuneisuus tuo lisätasoja pelin tarinaan. Hugon ikäisten kaksospoikien isänä olen jossain määrin helpottunut, että pelintekijät eivät ole halunneet piirtää täysin realistista kuvaa viisivuotiaan sielunmaailmasta. Kiukkukohtauksia ei pelistä löydy yhtä enempää
Pelin tehokkaimmat hetket sijoittuvatkin sen alkupuolelle, kun puzzlemekaniikat eivät ole vielä tuttuja ja eteneminen edellyttää varovaisuutta. Amicia, Hugo ja näiden ystävät tutustuvat toisiinsa yhteisten kokemustensa kautta. Ennen pitkää nämä kaksi puzzlemekaniikkaa yhdistetään, jolloin pelaajan on välteltävä sekä sotilaita että rottia. Vastustajista kaikkein vaarallisimpia, sekä vaikuttavimpia, ovat rotat. Sepän poika jaksaa siirtää raskaita esteitä, varas tiirikoi lukkoja ja alkemistin oppipoika kehittää Amician linkoa varten erilaisia ammuksia, joilla voi esimerkiksi sytyttää tulipalon tai houkutella rotat haluamaansa paikkaan. Tämä luo ristiriidan pelin kerronnan ja pelikokemuksen välille. Loppu keskittyy tarinan sijaan toimintaan. Moni puzzleista edellyttääkin lasten tekevän yhteistyötä. Mitä pidemmälle pelissä etenee, sitä vaarattomammalta se tuntuu, vaikka näennäisesti uhkien määrä kasvaa. Hevosen ruumiin läpi tunkeutuva satojen rottien lauma on karmea näky ja pimeydestä tuijottavat punaiset silmät saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Hetket, joiden aikana se tarjoaa jotain erityistä. Jokaisella orvolla on oma erikoiskykynsä. Lasten onneksi rotat pelkäävät tulta kuollakseen. Toisinaan pelkkä soihtu riittää pitämään lauman kaukana, mutta useimmiten alueen läpäisy vaatii jonkin lähistöltä löytyvän esineen tai asian – kuten mäen päällä sijaitsevien vaunujen – sytyttämistä tuleen. Amicialla ja Hugolla on vain harvoin aikaa hengähtää, tuntea itsensä lapsiksi ja oppia jotain toisistaan. Loppua kohden A Plague Tale taantuu pahimmillaan tavallisen, tai pikemminkin tavallista turhauttavamman, toimintapelin tasolle. Kaunistelematon olematta kylmä. Ongelma korostuu eritoten pomotaisteluissa. Pienikokoinen poika pystyy aukaisemaan lukittuja ovia ahtautumalla aitojen alta tai ikkunoista, jotka ovat liian pieniä Amicialle. Usein näiden kohtien selvittäminen vaatii turvallisen reitin opettelua yrityksen ja erehdyksen kautta. Kahden hahmon ohjaaminen saattaa kuulostaa hankalalta, mutta toimii pääasiassa hienosti. Rotat pysyvät saaliinsa kimpussa hyvän aikaa, joten kumpikaan niistä ei muodosta enää välitöntä uhkaa. Vaihtoehtoisesti pelaaja voi käyttää linkoaan sammuttamaan vartijan soihdun, jolloin lauma syöksyy tämän kimppuun. A Plague Talen tarina olisi hyötynyt monella tapaa hieman rauhallisemmasta tahdista. Huonoa . Niistä kuitenkin muodostuvat pelin hienoimmat hetket. Koska valtaosa hahmonkehityksestä tapahtuu välivideoiden asemasta pelissä, pitävät pelintekijät huolen siitä, että pelaaja jakaa nämä kokemukset heidän kanssaan. Pelin ja kerronnan synteesi Parasta A Plague Talessa on tapa, jolla se kietoo kerronnan osaksi pelattavia osioita. Amicia ja Hugo kohtaavat matkansa aikana myös muita orvoksi jääneitä lapsia, jotka auttavat sisaruksia selviytymään. 84 A Plague Talen maailma on synkkä ja täynnä kauhuja, mutta viattomin silmin sieltä saattaa löytää myös kauneutta. A PLAGUE TALE: INNOCENCE 20 125964_.indd 20 29.5.2019 9.59.14. Tämä onnistuu helpoimmin asettamalla nämä toisiaan vastaan. Tulen käytöstä muodostuu merkittävä osa ongelmanratkaisua. Ensimmäinen Amician aiheuttama kuolema on selvästi traumaattinen kokemus, mutta myöhemmin tyttö saattaa tappaa kourallisen vartijoita tuntematta juuri mitään. Ympäristöstä löytyy aina tarvittava määrä oikeita materiaaleja kunkin puzzlen ratkaisuun. Laumat liikkuvat yhtenäisenä aaltona ja ne saattavat virrata ulos mistä tahansa seinänraosta hetkenä minä hyvänsä. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta tarinan suhteen se tuntuu hieman kiirehdityltä, ottaen huomioon pelin 10–12 tunnin keston. Se vähentää edelliseen tallennuspisteeseen palaamisen aiheuttamaa turhautumista, mutta valitettavasti se syö samalla myös vaaran tuntua. Liian pitkäksi aikaa yksin jätettynä Hugo saattaa hätääntyä ja aiheuttaa hälytyksen, mutta hän ei ole kuitenkaan hyödytön. Niitä on onneksi vain muutama. Pelaajan lähelle houkuteltu soihtua kantava vartija tarjoaa turvallisen polun palatessaan vartiopisteelleen. Kankean tähtäyksen vuoksi osumatarkkuus ei ole aina kohdillaan, mutta virheistä ei juuri sakoteta. Hyvää + Koskettava olematta korni. Tarina olisi kaivannut hieman lisää tilaa hengittää. Yksittäisistä jyrsijöistä ei tarvitse välittää, mutta laumoissa ne muodostavat todellisen uhan Amicialle ja Hugolle. Kadonneet lapset On tärkeää tuoda esiin, että A Plague Talessa ei ole kyse pelkästään avuttoman lapsen suojelemisesta. Hugon liikuttamiseen riittävät muutamat yksinkertaiset komennot ja Amician tarttuessa poikaa kädestä seuraa hän siskoaan mukisematta. Toisinaan kerronnan johdonmukaisuus kuitenkin uhrataan pelattavuuden nimissä. Pelintekijät ovat onnistuneet luomaan ikimuistoisen uhan
Ne vaikuttavat kulkupelin suorituskykyyn. Kerronnan kyvykkyyttä todistaa sekin, ettei leikkauksia kohtausten tai tapahtumapaikkojen välillä ole, vaan peli etenee vähäeleisesti alkupisteestä loppuun saakka. Pieni, punaiseen nuttuun ja lierihattuun sonnustautunut hahmo viettää hiljaisen hetken läheisensä haudalla, nousee ja lopulta löytää itsensä massiivisen mekaanisen hökötyksen sisältä. Pelissä kuljetetaan höyryja tuulivoimalla kulkevaa laitetta kohti tuntematonta päämäärää. Entä pitääkö maailmanlopun jälkeen jäädä paikoilleen vai suunnata horisonttiin. Miksi ihminen takertuu tavaroihin ja yltäkylläisyyteen. Johannes Valkola FAR: LONE SAILS O nko millään väliä, jos maailma ja ihmiset ympäriltä ovat tuhoutuneet. Silloin jokaisen huoneen ja niiden toiminnot näkee yhtä aikaa kuin edestä avatussa nukketalossa konsanaan. Hyvää + Melankolisen toiveikas matka osuu suoraan sydämeen, ja tulkinnallinen haaste kannustaa kokemaan kokonaisuuden uudestaan. Homman juju on siinä, että rattia ei löydy mistään, peli kulkee vain yhteen suuntaan eli sivuttain. Mutta isoäiti, mikä tämä laite on. Se haastaa sorminäppäryyden sijaan tulkinnantajun, tiivis, tyylikäs ja viimeistelty peli tavoittaa suuria tunteita lyhyen kestonsa aikana. Matka on tekniikan ja alitajunnan sekoitus, se on yhtä aikaa liikettä sekä maantieteellisesti että henkisesti. Myös turboa voi käyttää, tosin vain jos moottori on puksuttanut jo jonkin aikaa tasaisesti. Kysymykset aukeavat kiehtovasti sveitsiläisen Okomotiven omaperäisessä debyyttipelissä Far: Lone Sails. Kohti ruudun reunaa ja sen yli (Kulku)peli kulkee, kun painelee eri tiloista löytyviä punaisia nappeja. Parasta ovat yksityiskohdat, jotka ovat kuin lyijykynällä peliin piirrettyjä. Välillä pitää vaikkapa avata portti edestä, saada kulkuneuvo hissillä ylös tai haalia polttoainetta hieman kauempaa takaisin kannettavaksi. Laiteen sisällä on pieni huone ja sänky, lopputilan täyttää laitteen moottori, konehuone sekä huoltoja säilytystilat. Se on myös pelimekaniikaltaan kekseliäs. Kuten jykevät pilvet, jotka näyttävät kuin ne olisi sommiteltu taivaalle vain niiden ääret hiilellä hahmotellen. Energiaksi kelpaavat kaikki mukaan nostettavat tavarat, aina tuoleista ja kirjapinoista bensakanistereihin ja räjähtäviin tynnyreihin. Huonoa . Jos matkassa on tärkeintä liike eikä päämäärä, on aika pullistella purjeita hyväntuulisesti. Humaanissa, unenomaisessa Far: Lone Sailsissa on tulkinnanvaraisuutta ja sanomaa moneen mieleen, mutta sisältä kumpuaa yksi viesti kirkkaimmin esiin: aina kun on halua, on myös toivoa. Haastetta on vain niukasti, pääpaino on matkasta nauttimisessa, tunnelmoinnissa ja tulkinnallisessa haasteessa. Haastetta tarjotaan perinteisen pelimekaniikan mielessä vain vähän. Idea on pitää hökötyksen renkaat pyörimässä, keinolla millä hyvänsä, vaikka metri kerrallaan, ylämäkeen tuulessa ja tuiskussa kitkuttaen. Far: Lone Sails on ainutlaatuinen pelikokemus, yhtä aikaa melankolinen ja valoisa. Sisältä löytyy lisäksi hitsipilli ja sammutusletku, joilla hoidetaan vaaratilanteet. Matkanteko herättääkin puhdasta mielihyvää, kun kulkuvälineen rattaat saa pyörimään ja laitteen liikkumaan kaikessa mekaanisessa uhossaan. Tietoa maailman tuhosta, ihmisten kohtaloista tai hahmon motiiveista annetaan vain vähän, mikä avaa mielikuvitusta ja kannustaa tutkimaan. Matkan varrelta löytyviä uusia laitteita saa asennettua vapaisiin paikkoihin. Tähän ajatukseen Far: Lone Sails tarttuu sanattoman kerronnan keinoin ja vieläpä onnistuneesti. Aikaa on jopa suvantojaksoille, joissa tuhoutuneen sivilisaation rippeet ja kauniit luontomaisemat hallitsevat elämystä ja hiipivät hiljaa ohi. Kun Pieni Punainen painaa suurta punaista nappia laitteen seinässä, sen moottori herää henkiin, tukipilarit kaatuvat koneen ympäriltä ja kapistus alkaa jyskyttää eteenpäin. 21 125950_.indd 21 29.5.2019 17.52.32. Lähelle ja taakse vapaasti zoomattava kuvakulma paljastaa aina lähelle siirryttäessä laitteesta läpileikkauksen. Pulmat ja tasoloikkakohtaukset rytmittävät etenemistä jouhevasti. Hissillä liikutaan nopeasti kerrosten välillä, ja sillä pääsee myös koneen katolle, jonne matkan alussa kiinnitetään komeat purjeet. Yhteys koneeseen kasvaa niin vahvaksi, että matkan aikana siihen kiintyy ja sen kokee ihmeen persoonalliseksi. Haaste tulkinnassa Far: Lone Sails on postapokalyptinen maailma ja pelikokemus, ilman väkivaltaa tai konflikteja. Aina välillä Pikku Punahilkka hylkää mekaanisen kohtunsa, astuen ulos tutkimaan ympäristöä ja etsimään polttoainetta moottorille, joka imeekin sitä melkoisella tahdilla. On kaasu, on jarru, nappi jolla purjeet saa ylös aina tuulen sen salliessa. Peli on lyhyt, vain muutaman tunnin mittainen, mutta siinä tiivistyy kaikki oleellinen. Matkan ja maisemien edetessä yhdessä tasaisesti soljuen, Joel Schochin saksofoneja, trumpetteja, flyygeleitä ja mandoliineja kiehtovasti yhdistävät sävellykset vahvistavat sielukasta tunnelmaa entisestään. Se on liikkuva koti yksinäiselle, hiljaiselle hahmolle, joka haluaa selviytyä ja löytää etsimänsä. MATKAN YTIMESSÄ Saatavilla: PC, PS4, Switch, Xbox One Okomotive / Mixtvision 90 Kaunis, tunnelmallinen ja pohdiskeleva Far: Lone Sails jättää vahvan muistijäljen
Muinainen Kiina sen sijaan on jäänyt täysin pimentoon, vaikka sarjan alkuajoista lähtien sinne suuntautuvalle reissulle on ollut kysyntää. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Esityö tavoitteen saavuttamiseksi tapahtuu laajalla strategiakartalla, jossa ohjataan armeijoita, kehitetään kaupunkeja ja käydään diplomaattisia neuvotteluja. Päälliköt eroavat toisistaan kiitettävästi. Onneksi nyt matka vihdoin toteutuu, sillä Total War: Three Kingdoms sijoittuu Kiinan historiassa tapahtumarikkaalle ja sotaisalle kolmen kuningaskunnan kaudelle noin vuoteen 190. Ei kun siis Cao Cao. TYRANNILLE TURPAAN Arvosteltu: PC Creative Assembly / SEGA Versio: Arvostelu Minimi: Intel Core 2 Duo 3,0 Ghz, 4 Gt RAM, GTX 650 Ti Testattu: i7-7700K 4,2 Ghz, 16 Gt muistia, Geforce GTX 1070 8Gt Moninpeli: 2-8 pelaajaa (taistelut), 2 pelaajaa (co-op -kampanja) Ikäraja: 16 Teknologiapuu on sitten komia. Japani on toiminut taistelukenttänä jo peräti kaksi kertaa ja yhtä tutuksi on käynyt Warhammerin fantasiamaailma, joka on ollut mainiota vaihtelua historiallisille miljöille. T otal War -sarjan peleissä on sodittu niin antiikin Roomassa kuin keskiaikaisessa Euroopassa. Mukana ovat kaikki tuon ajan tutut päälliköt kuten Liu Bei, Yuan Shao, Sun Jian ja tietenkin pieni utelias pandakarhu Tao Tao... Vaikka Total Wareissa aikakaudet ja maanosat vaihtuvatkin tiuhaan, perusidealtaan ne pysyvät samanlaisina. Tarkoituksena on aina tehdä omasta pikku kansakunnasta mahtava suurvalta, jonka edessä kaikki muut joutuvat nöyrtymään. Vaihtoehtoista historiaa lähdetään luomaan omalla sotalordilla, joka valitaan yhdestätoista vaihtoehdosta. 22 125954_.indd 22 29.5.2019 17.47.28. Kaikki sotiminen tapahtuu reaaliaikaisesti taistelukentillä tuhansien miesten ja naisten kesken. Jos peli noudattaisi tarkalleen oikeaa historian kulkua, Dong salamurhattaisiin jo parin vuoden päästä ja Kiina jakaantuisi kolmeen kuningaskuntaan. Kuninkaiden koitos Kiinan valloitus alkaa vuodesta 190, joten aikakoneen nuppeja saa vääntää aika paljon taaksepäin. Hurraa! Tyranni on kuollut! Toivottavasti hänen seuraajansa on kivempi jätkä. Jos Kiinan historian tuntemus on ruosteessa ja Dynasty Warriorsit jääneet pelaamatta, yksikään nimi ei välttämättä tunnu tutulta. Alaikäinen keisari Xian on vain nukkehallitsija, jonka sijaan maata hallitsee julma tyranni Dong Zhuo, jonka mittavaa armeijaa ei monikaan uskalla haastaa. Historiallinen tapahtumaketju on pelissä toki mahdollinen, mutta on yhtä todennäköistä, että pelaajan tai muiden osapuolten tekojen seurauksena historia kirjoitetaan kokonaan uusiksi. Kaikista ukkeleista on saatavilla lyhyt esittely, josta selviää heidän taustansa ja motivaationsa. Kaaoksen keskellä järjestystä pitävät yllä joukko-osastojen komentajat, jotka pystyvät hetkessä muuttamaan taistelun kulun tehokkailla erikoistaidoillaan. Osa heistä on selvästi tarkoitettu silkkaan sodankäyntiin, kun taas toiset ovat mieluummin taka-alalla juonittelemassa. TOTAL WAR: THREE KINGDOMS Samu Ollila Länsi on vallattu jo moneen kertaan, joten nyt on aika lähteä itään. Kun päivän hommat saadaan hoidettua, vaihdetaan vuoro kilpailijoille. Han-dynastia on murenemassa, muttei ole vielä täysin lyöty. Yksi näistä ovelimmista veijareista on Cao Cao, joka erikoistaitonsa avulla pystyy vaikuttamaan muiden mielipiteisiin ja siten käännyttämään jopa vanhat liittolaiset toisiaan vastaan. Sehän sopii meille kynäniekoille. Three Kingdomsissa diplomatialla ja kulissien takana käytävällä juonittelulla on enemmän merkitystä kuin sarjan muissa osissa, mutta pelkällä puhumisella ei silti nousta koko maan johtoon
Pahinta on tietenkin se, jos riitaantuu oman perillisensä kanssa. Siitä näkee hetkessä, ketkä päälliköt ovat valmiita käymään sopimusneuvotteluja, joten enää ei tarvitse käydä koputtelemassa kaikkien ovia. Se on harmillista etenkin sen takia, että niistä koko pelisarja tunnetaan ja valtaosa peliajasta kuluu kunnian kentillä. Tämä on syytä muistaa etenkin omaa hovia rakentaessa, sillä tyytymättömät alaiset liittyvät helposti kilpailijan firmaan. Omien sankareiden suurin uhka ovat tietysti vastapuolen sankarit, jotka ovat monesti vähintään yhtä vahvoja. Nyt täytyy oikeasti miettiä tarkkaan, miten kaupunkejaan kehittää, sillä väärillä valinnoilla joutuu helposti vararikkoon tai kapinallisten syrjäyttämäksi. Ongelmana on etenkin pieneksi jäävä yksikkövalikoima ja tekoälyvastusten harrastamat oudot taktiikat, kuten seisominen nuolisateessa ja kenraalien itsemurhahyökkäykset. Samat likaiset temput onnistuvat toki tekoälyltäkin. Kolmen kuningaskunnan kertomukseen pohjautuvassa fantasiamoodissa tarinat ja historian tapahtumat sulautuvat näppärästi toisiinsa. Ken taitaa pelätyn kung-fun, ja voittaa kaikki esteet. Kivana, muttei vielä täysin toimivana, ideana on kaksi erillistä pelitilaa, joista ensimmäinen on historiallisempi ja toinen taas viihteellisempi. He hakkaavat yksikseen satapäisiäkin sotilasjoukkioita, joten heidät voi huoletta lähettää taistelun keskelle ilman taustatukea. Voimaerot näkee parhaiten hienosti toteutetuissa kaksinkamppailuissa, joissa sankarit pääsevät esittelemään asetaitojaan ja kung fu -osaamistaan. Sekä vieraat sotapäälliköt että vähemmän tärkeät kenraalit ja kuvernöörit muistavat kokemansa vääryydet koko loppuelämänsä, joten on hyvä yrittää olla kaikkien kaveri tai ainakin olla pettämättä muita. Strategiakartalla isoja muutoksia ei tapahdu, mutta taistelukentillä komentajat muuttuvat yli-inhimillisiksi sankareiksi, jotka voisivat voimiensa puolesta kuulua seuraavaan Marvel-leffaan. Tarua vai totta Uudistuksia pursuavaan strategiaosuuteen verrattuna taistelut ovat pettymys. Minä olen Gyoubu Oniwa! Valtakunnan paras soturi, Lü Bu, pettää tilaisuuden koittaessa jopa oman äitinsä. Historiamoodissa komentajat ovat ihan tavallisia kuolevaisia, jotka ratsastavat taisteluihin henkivartijoidensa ympäröiminä perinteiseen Total War -tyyliin. Siitä nimittäin seuraa koko valtakunnan kahtia jakava sisällissota. Niin paljon se on parantunut. Tulkaa vaan, täällä teitä jo odotellaan. Uutta on sekin, että kampanjan aikana ihmissuhteiden merkitys kasvaa jatkuvasti. Taistelut ovat myös hitaampia, joten muodostelmilla ja koukkausliikkeillä on enemmän merkitystä. Itse neuvottelut ovat myös muuttuneet paljon monipuolisimmiksi, joten tahtonsa saa helpommin läpi lahjomalla ja uhkailemalla. Perhe on pahin Aiemmissa Total Wareissa kampanjan strategiapuoli on aina jätetty vähemmälle huomiolle, mutta Three Kingdomsissa se on selvästi suunnittelun ykkösprioriteetti. 23 125954_.indd 23 29.5.2019 17.47.37. Pidä tunkkisi, noihin rauhanehtoihin en suostu. Diplomatia on parantunut huikeasti käytettävyydessä, minkä huomaa uudesta pikadiilit-valikosta. Näiden kamppailujen panokset ovat yllättävän kovat, sillä häviäjää Solvaukset kuuluvat kaksintaisteluihin kuin hiiva pullaan
24 125954_.indd 24 29.5.2019 17.47.45. TOTAL WAR: THREE KINGDOMS odottaa vähintään nöyryytys ja pahimmillaan hengenlähtö. Taistelukentällä on taas kunnon torikokous käynnissä. 87 Three Kingdoms ottaa aihepiiristä kaiken irti ja toimii strategiapelinä erittäin hyvin. Taktiikka on tuttu. Ainoastaan taisteluihin joutuu pettymään. Antiikin aikaisesta vuodesta huolimatta mukana on jo jalkajouset, jotka keksittiin juuri Han-dynastian aikaan. On sääli, että tekijätiimin hyvät ideat eivät ole enää riittäneet taisteluiden uudistamiseen. Pidin kovasti tarinatilan sankaripainotteisuudesta, mutta siinä jäi vaivaamaan liian nopeasti etenevät taistelut. Kun vielä kytkee päälle valikoista kiinan kielisen dialogin, on kokemus täydellinen. Yksikkövalikoima tuntuu myös todella pieneltä verrattuna Warhammerin runsaudenpulaan. Tästä ei kuitenkaan voi tekijöitä täysin syyttää vaan varhaista aikakautta. Huonoa . Hyvää + Strategiaosuuden parannukset, erilaiset johtajat, mielenkiintoinen ja vähän käytetty aihe. Kestävillä tai halvoilla yksiköillä sidotaan vihollinen lähitaisteluun ja kierretään iskuvoimaisilla joukoilla kylkeen. Total War: Three Kingdoms on mielettömän laaja peli, jonka parissa vierähtää koko kesäloma. Jos liian tutulta tuntuvat taistelut ja tekoälyn tyhmyydet eivät haittaa, kannattaa lähteä patikoimaan silkkitietä pitkin kauas Aasiaan. Vaikka tekijät ovatkin sivistymättömiä länsimaalaisia, he ovat silti onnistuneet luomaan autenttisen aikamatkan kolmen kuningaskunnan aikaiseen maailmaan. Toinen nappiin mennyt suoritus on isolla kartalla tapahtuva strategiaosuus, josta on viimein saatu tehtyä kunnollinen. On vaikea sanoa, kumpi pelimuodoista on selkeästi parempi, koska niissä molemmissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Väittäisin, että se on tässä parempi kuin yhdessäkään toisessa Total Warissa. Ei sellaista hosumista ja kipittämistä jaksa loputtomiin. Aiemmin olen vältellyt etenkin diplomatiaa sen kankeuden takia, mutta nyt Three Kingdomsissa olen oikein mielelläni solminut ystävyyssuhteita ja koordinoinut hyökkäyksiä liittolaisteni kanssa. Historiatilassa yhteenotoilla on kestoa sopivasti, mutta siinä ongelmana on liian tylsä yksikkövalikoima, josta sankarit puuttuvat kokonaan. Yksiköt lainataan tietenkin Kiinan historiasta. Sarjan veteraaneille niissä ei ole kaksintaisteluiden lisäksi mitään muuta uutta, joten siksi niistä on vaikea innostua. Eihän siinä kestänyt kuin vähän vajaa parikymmentä vuotta. Muina yksiköinä on tutusti jousimiehiä, miekkamiehiä, keihäsmiehiä ja ratsujoukkoja samoilla aseilla. Ylivoimaistakin vihollista vastaan pyritään aina paikalliseen ylivoimaan. Rajoittunut yksikkövalikoima ja tylsäksi käyvät taistelut. Aurinko nousee idästä Presentaation suhteen Three Kingdoms tekee shogunit ja on lähdemateriaalilleen todella uskollinen
Myös salasana PC:lle täytyy löytää. Päiväni Murrayna Ajalla on arvoa: The Occupation on jaettu tosiajassa eteneviin noin tunnin jaksoihin. Myös tekoäly yskii, mikä tekee hiiviskelystä sattumanvaraista ja ahdistavaa. Lisäksi peli on aina aloitettava alusta, kohtauksiin ei voi siirtyä läpäisyn jälkeenkään. Bugeja on liikaa, ja niistä pahimmat voivat syödä ison siivun etenemispiirakkaa. Pomo pyytää lähettämään kopion erään tietokoneen asiakirjasta. Realistinen tekeminen on antoisaa ja kannustaa pohtimaan vaihtoehtoja. Päämäärä on tutkia rakennusta yhä parempien turvaluokituskorttien, asiakirjojen ja henkilökohtaisten työasemien perässä. Sen pituinen se, ja nyt lapset simmut kiinni. 125949_.indd 25 29.5.2019 19.09.39. Hyvä suunnitelma ja sen oikea-aikainen toteutus onkin tärkeää, mikäli haluaa paljastaa tapahtumat. Kun aika on oikea, alkaa sovittu haastattelu. Analogiikkaa The Occupation vakuuttaa ympäristöllä ja yksityiskohdillaan, vain hahmojen kankeat kasvonja kehonliikkeet nakertavat illuusiota elävästä maailmasta. Tai sitten ei, sillä peliä voi pelata niin kuin haluaa, vaikka byrokratian pillin mukaan tanssien. Kun hakulaite ilmoittaa soittopyynnön päätoimittajalta, pitää etsiä yleisöpuhelin ja kolikko soittamiseen. TOTUUDEN VAIHTOEHDOT Saatavilla: PC, PS4, Xbox One White Paper Games / Humble Bundle Ikäraja: 12 Kansalaisoikeudet ovat vaarassa, mutta urhea journalisti kertoo totuuden, koko maailma uskoo ja kaikki kääntyy taas hyväksi. Kerättäville esineille ei ole edes valikkoruutua, vaan niitä varten mukana kannetaan salkkua, joka käyttöä varten pitää asettaa pöydälle tai lattialle. Sormet ei muista. 1980-luvun Englantiin sijoittuva The Occupation kertoo terrori-iskun jälkipyykistä. Sitten etsitään tulostin, ja paperi kädessä jäljitetään jostain faksi. Aluksi menetetään vain kellosta aikaa, mutta sen jälkeen tärkeitä tavaroita takavarikoidaan. Uudestaan! Kunnianhimo on myös pelin kompastuskivi. Löytämäni tieto määrää, mitä kysymyksiä voin esittää ja mihin suuntaan tarina kehittyy. Aikakauden teknologialla tieto ei liiku nopeasti, vaan se vaatii mekaanista työtä. Hyvää + Kiehtovia yksityiskohtia ja tekemistä 1980-luvun hengessä, koskettava tarina pitää löytää itse. Ilmanvaihtokanavat, paloportaat ja suljetut kerrokset tarjoavat kiinnostavamman ja jännittävämmän vaihtoehdon. The Occupation pitää pelata läpi monta kertaa, jotta koskettavan, nykymaailmaan peittelemättömästi peilautuvan tarinan ymmärtäisi. Tekeminen ei suju helposti kuin Strömsön Apple Storessa. Lopulta asiakirja faksataan päätoimittajalle. Se toki kasvattaa dekkaritunnelmaa ja pakottaa varovaiseen tutkimiseen, mutta tuntuu ensimmäisen pelikerran jälkeen väkinäiseltä kiusaamiselta. Vaikka juuri realismi ja analoginen tiedonhankinta ovat The Occupationin suola, vähän voisi armahtaa tutkivaa journalistiakin, vaikka se kansakunnan vihollinen onkin. Se tarjoaa mielenkiintoista pelimekaniikkaa vanhan ajan hengessä, mutta kokonaisuus on harmillisen ontuva. Vierailijan kulkulupa avaa pääsyn yleisille paikoille, mutta se ei tyydytä salapoliisin vainua. Ei ole hyvää pelisuunnittelua, jos syytä epäonnistumiseen ei koskaan kerrota. Data kopioidaan levykkeelle. Paljon bugeja, eteneminen tuntuu paikoin epäreilulta ja keinotekoiselta. Täytyy siis etsiä oikea huone ja päästä sinne sisään. 65 1980-luvusta ammentava ja nykypäivää peilaava The Occupation on kiinnostava poliittinen trilleri, mutta bugit ja pelisuunnittelun puutteet jättävät kylmäksi. Pommi on räjähtänyt virastossa, jossa säädetään maahanmuuttolakeja. Johannes Valkola R asismia, valtiovalvontaa, lakien säätämistä ja pakolaisia käsittelevä The Occupation rinnastaa 1980-luvun tarinansa nykypäivään. Jos töppää, uusintayrityksiä ei tunneta, vaan väärät teot tulevat osaksi pelikertaa. Nyt paljastuminen on oman arvauksen varassa. Tutkiva journalisti, tuo aikamme aarniometsien sankari, aloittaa tutkimukset. Oli hyvä ratkaisu sijoittaa poliittinen trilleri 1980-luvulle. Hiiviskely vaatisi indikaattorin, joka kertoisi selkeästi pelaajan olevan piilossa. Työntekijöiden salakuuntelu pitää tunnelman tiiviinä ja palkitsee tiedonjyvillä, kuten vartijan taukojen aikataululla, jolloin voi tutustua ihan uusiin paikkoihin. Itse asiassa tarinan ja sen asianosaisten motiivien selvittäminen vaati useita pelikertoja, joista jokaisessa osaa toimia edellisestä viisastuneena. Vaikka realistinen dekkaritunnelma ja uusien juonikuvioiden paljastuminen motivoivat uusintoja, silti tuntuu kuin peli hankaisi vastaan. Tarinan kokonaisuuden kasaamista olisi voinut motivoida ja selkeyttää juonikaaviolla. Arkistokaappeja plärätään, laatikoita availlaan, tietokoneita käytetään mutta ilman Googlea. Kielletyiltä alueilta ei kuitenkaan kannata jäädä kiinni, muuten keskustellaan vakavasti turvallisuuspäällikön kanssa. Kello raksuttaa, pelimaailma elää ja hahmot tekevät askareitaan, vaikka itse seisoisin paikoillani. Etenemistä ei voi myöskään tallettaa näiden tunnin jaksojen sisällä. Viraston työntekijää epäillään, mutta varsinaiset tapahtumat ovat hämärän peitossa. Sokkeloisella alueella hiippailu ilman karttaa, nappien painaminen, vipujen kääntäminen, kassakaappien avaaminen ja johtolankojen löytäminen vaikkapa roskakoriin rutatusta paperista saavat minut tuntemaan itseni melkoiseksi mestaridekkariksi. Huonoa . Ikkunoiden kaihtimet on syytä sulkea, jotta saa nuuskia rauhassa. Tai sitten ei: peli etenee, vaikka haastattelut sivuuttaisi tai niistä myöhästyisi. Näin pienikin virhe voi vaatia pitkän pätkän pelaamista uudestaan
Arvosteltu: PC Ctrl Alt Ninja Versio:1.0.24 Minimi: Quad Core 2.66 Ghz/4 Gt RAM, Geforce GTX 660 Ti tai Radeon 6850 Suositus: Geforce GTX 1050 tai Radeon RX 570 Testattu: Quad Core 3.5 Ghz, 24 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX970 4Gt VRAM Moninpeli: Ei Ikäraja: Ei ole. Sattuma vai taito kiinnostavat myös Druidstonessa. Syy on aika pitkälle sama, eikä se ole se, että olin nuorena teini-ikäinen ninjakonna. 26 125928_.indd 26 29.5.2019 17.10.35. Peli alkaa hienosti ilman (liian) pitkää alkuvideota. KUKA HEITTÄÄ KOLMANNEN KIVEN. Tiimi osui napakymppiin legendaarisen Dungeon Masterin henkiin herättävällä Legend of Grimrockilla, ja heitti toisen tikan samaan keskiympyrään Legend of Grimrock 2:lla. Halusin nähdä, osaako From oikeasti tehdä pelejä vai onko se Soulsborne-visionsa vanki. Omia hahmoja ei tehdä ja aluksi hahmoja on kolme: menhiriä edustavat rohkea ranger Leonheart sekä pseudokoominen pikkutaikuri Oiko. DruidSTONE. Karkeasti ottaen druidien hallitsemaa Pitkäkivimetsää vaivaa Syöpä, päädruidikin on hukassa ja Velhotar vastuussa. Ohi kulkenut poikani puhkesi pyytämättä spontaaniin ylistykseen: ”Mikä tuo on. Tosi hyvän näköinen!” Lievää rasitusta aiheuttivat taikaja erikoisliikeanimaatiot, jotka ovat kivoja ensimmäiset kaksi kertaa. Buildit rakennetaan korteilla ja vihreillä voimakivillä. Womenhiriä edustaa aluksi kaunis, tietysti punatukkainen parantajataistelija ja päädruidin tytär Aava, mutta naisenergiaa tulee vielä lisää. nen toteutus on erinomainen, lankean jopa käyttämään inhokkiadjektiiviani ”herkullinen”, koska visuaalinen toteutus oikeasti houkuttelee pelaamaan. -Spinal Tap: Stonehenge Tehtävät avautuvat pikkuhiljaa, mutta kaikki päättyy raunioihin. Syöpäkin on pirteän purppuravärinen. Pelin graa. Ettei vain Ninja lyö kivestään kiveen. Captain Obvious lakonisimmillaan. Riesana ovat myös Oghmaa palvovat Punaiset papit ja niiden johtaja Mad Eye, joka sanoo tosi usein ”Ha ha ha!” Juoni on ihan kelvollinen, siinä on pari kivaa twistiäkin. In ancient times, hundreds of years before the dawn of history, lived a strange race of people, the Druids. ikka ei ole synkkää eikä ilotonta. Nnirvi T änä vuonna olen odottanut kahta peliä, From Softwaren tuoretta Sekiroa ja Control Alt Ninjan uutukaista Druidstonea. But their legacy remains, hewn into the living rock of Stonehenge. No one knows who they were or what they were doing. Control Alt Ninja on melkein Almost Human, vain yksi ihminen puuttuu. Maailmaa ei tutkita. No ei ollut ja osaa. Punapappia kyydissä Druidstonesta oli ilahduttavan vähän ennakkolätinää, joten itse toivoin uutta Eschalonia (erinomainen RPG-trilogia). Sainkin lautapelimäisen vuoropohjaisen puzzleropelluksen. Mutta nyt huolestuttavasti jämähtäminen alkaa jo nimestä: GrimROCK. Kampanjan jokainen tehtävä on puzzle, jossa päämäärä pitää suorittaa ja mielellään bonustavoitteiden kera, koska niistä saa rutkasti hyötyä. Muutama puzzleista on mietitty samoilla pirunaivoilla kuin Grimrockin puzzlet, suurin osa on enemmänkin taistelutaktisen ajattelun äärimmäistä venytystä toivottoman oloisissa taisteluissa ylivoimaa ja mahdollisesti vuororajaa vastaan. Satumetsässä kun seikkaillaan, gra. Syöpä näkyy metsään ilmestyvinä kasvaimina
Kokemuspojopalkintoa tosin leikataan rajusti, mutta bonukset maksetaan täysimääräisinä, tietysti vain kerran. Vain osa sankareista, kuten Ranger, oppii vartioinnin eli siis osaa automaattisesti lyödä viereen tulijaa. 27 125928_.indd 27 29.5.2019 17.11.04. Tehtävät kannattaa tyhjentää bonuksista, koska niitä todella tarvitsee. Sekiron jälkeen toivoin vähemmän uuvuttavaa pelikokemusta, mutta Druidstonessa putosin, jollen ihan altaan syvään päähän, niin vähintään keskelle. Lempeän opettelun asemasta jo ensimmäisessä tehtävässä pelaaja kiritetään aikarajalla ja kentälle pöllähtävällä voittamattomalla vihulaumalla. Tehtävistä ja niiden bonustavoitteista palkitaan rahalla ja voimajalokivillä. Satunnaisuutta on vähän, kentällä tapetut vastustajat voivat jättää jälkeensä kultaa, kerättävän terveyspojon tai ylimääräisen toimintapojon. Toiminnoista suurin osa syö sen ainoan pojon, mutta osa on ilmaisia. Ne jyrää meitin! Nitistä black hooded man, eikö tehtävä kuuluisi jenkkipoliiseille. Hahmolla on kasa liikkumapojoja, mutta tasan yksi toimintapojo. Tehtäviin voi palata vahvempana ja viisaampana, ja alussa kevyt grindaus ei todellakaan mene hukkaan. Mutta tehtävän aikana on onnistuu vain exitillä terästetty save, joten lopussa tehty väärä siirto voi maksaa puolesta tunnista tuntiin kallista peliaikaa. Muuten reaktiotulitusta a la X-COM ei tunneta. Ahdistus helpottaa, kun tajua, ettei bonuksia tarvitse suorittaa heti. Vuoropohjaisista perusjutuista käytössä on area control, eli vastustajan vieressä liikkuminen antaa sille ilmaisen iskun. Kuten taikaboosteri Focus, jolla esimerkiksi yhteen vastustajaan vaikuttavasta Fire-loitsusta saa tehostettua alueloitsun. Varsinkin alussa hahmojen vielä juostessa lastenkengät jaloissaan, olo on lähinnä epätoivoinen. Läpäisty tehtävä palkitaan kokemuksen lisäksi kullalla joka kelpaa kaupassa. Miekka, kolme pistettä, three points Pelikentät on jaettu ruutuihin ja pelimekaniikka on selkeä kuin lautapelissä, mikä onkin koko pelin kantava idea. Jo normaali vaikeustaso on armoton, mutta koska peli on vuoropohjainen, tekemisiään saa miettiä rauhassa vaikka ihmiskunnan loppuun asti. Edes hiparit ja liikuntapojot Grimrock -deja vu. Lisäksi siirtonsa saa perua, ja kerran per matsi Aavan erikoiskyky antaa kelata koko matsin takaisin alkuun. Ne voi nimittäin napata pois ja lyödä uuteen paikkaan. Lyömäaseella tai jousella osuu aina, ja se tekee ilmoitetun määrän vahinkoa. Kokemus nostaa tasoja, jolloin hahmolle saa valita lisätaidon (tai ylimääräisen käyttökerran jo osattuun). Millä tarkoitan kentältä löytyviä arkkuja, josta löytää hyvän (sattumanvaraisen) esineen, joka ikävä kyllä pitää käyttää saman matsin aikana. Taistelu on lievästi sanottuna haastavaa. Vaikka tilanne aluksi saattaa näyttää hyvältä, kentälle ilmestyy lisää vastustajia matsin kuluessa. Muita taistelukentän featureja ovat loitsukirjat, joilla hahmo voi ladata jotain ominaisuuttaan, sekä loottibokseja. Kiva keksintö ovat voimakivet, joilla taitoihin saa lisää tehoa, käyttökertoja tai jopa ominaisuuksia. Jota ei onneksi tarvitsekaan voittaa. Nämä muistuttavat kortteja, eli niistä saa valittua sankarille tehtävään sopivan buildin
ed) ja sitten tällainen päälle jäänyt käsijarru, joka turhaan hidastaa koko peliä. Jos kuitenkin tulee itku pitkästä kivestä, pelimoottori kannattaa kierrättää johonkin, josta muutama tehtävä jo vihjaakin. Jos pelissä olisi ollut ääninäyttelyä, sietokykyni olisi ylittynyt. Ymmärrän objektiivisesti, miksi tehtävissä oli vuororajoja, mutta subjektiivisesti vuororajalliset tehtävät kyllä piinaavat minua siellä tunneälyn pimeydessä, jota järjen valo ei riitä valaisemaan. Vaikeustason pudotus vähentää vihollisia ja ilmeisesti löysentää aikarajoja. No sankarittarilla ei sentään ole mauttomia puolipornoreleitä. Jos tehtävän joutui vetämään uudestaan, edessä on sama kiirastuli. Druidstone riittää enemmän kuin hyvin todistamaan, että Grimrock ei ollut sattumaa. eivät automaattisesti nouse, niihinkin vaikutetaan esineillä ja taitokorteilla. 28 125928_.indd 28 29.5.2019 17.11.32. Tiivistämällä ja editoinnilla lätinän olisi saanut sievennettyä noin viiteen merkitsevään repliikkiin, ilman informaatiohävikkiä ja silti mahdollistaen hahmojen luonneluonnostelua. Onneksi myöhemmissä päivityksissä lisätty Escapen tuplatappaus on Raidia, joka tappaa turhat jorinat. Mutta riittääkö se nykyään menestykseen. Aivan liikaa löysää dialogia. Grimrockin tavoin myös audiovisuaalinen toteutus on moitteeton: gra. Hyvää + Kaunis toteutus tukee hyvää pelimekaniikkaa. Koska haluan lisää pelejä Ctrl Alt Ninjalta, toivon, että loppupeleissä Druidstone vierii eikä sammaloidu. Myös dialogiväsymys on toinen mahdollinen selitys. Almost Ninjoilla on ihan oikea pelintekemisen lahja, millä tarkoitan sellaista omasta visiosta kumpuava rakkauslasta, ei kuumimpien trendien mukaista, suuren yleisön makuun laskelmoitua jälkeläistuotetta. Nyt on selvästi hiljaisempaa. Ehkä ammattini tekee minusta yliherkän, mutta on sujuvaa dialogia (Tarantino, Justi. Idea kaatui kokoon: luettavassa koossa projekti olisi syönyt kaksi sivua, koska lätinää on 50 (Viisikymmentä!) klikkaamalla kuitattavaa dialogiruutua. Taittajaparka olisi latonut ne peräkkäin. Tiiviin napakan sanailun asemasta dialogi on enimmäkseen lätinää, siis asiaa on jatkettu geneerisellä, tyhjällä täytereplikoinnilla. Vastapainoksi Druidstone sairastaa pahaa puheripulia. Osa ei välitä ja osalle pelaajista Druidstonen dialogi kelpaa vallan mainiosti, joskin he yleensä toivovat, että se olisi ääninäytelty. Jos lopetan dialogin potkimisen, turhan tutun kuvaston takia Druidstonen suurin ongelma on persoonattomuus. Huonoa . Enkä voi olla luennenoimatta ihan sellaisesta perusasiasta kuin <ESC> <ESC> Läpi harmaan kiven Sen Druidstone todistaa, että tekijät ymmärtävät poikkeuksellisen hyvin pelimekaniikan päälle, sillä kaikki toimii yhteen ja tuntuu viimeisen päälle mietityltä. Kun päälle lisätään vielä tehtäviä katkova ja sen jälkeinen rupattelu, niin kyllä Jaska pauhaa. Olen suorastaan kiitollinen tekosyystä, jonka ansiosta pystyin valehtelemaan itselleni ja pelaamaan helpommalla vaikeustasolla, koska Druidstone on aika aivoja kuormittavaa pelaamista. ikka on erinomaista, käyttöliittymässä ei ole huomauttamista, jopa musiikki ja ääniefektit ovat hyviä. Kokonaisuutena pelimekanismi on omaperäinen, miellyttävä ja hienosti toimiva. Analysoin, että pakkopelaamisre. Veikkaan, että dialogi on lisätty peliin varsinaisen pelitestauksen jälkeen, sillä pääongelma ei ole dialogin laatu, johon minulla on kymmenien vuosien siedätyshoito vaan sen käsittämätön määrä. Aioin perustella pointtiani kaappaamalla kaikki repliikit tehtävän Emnia Wood alusta siihen pisteeseen asti, kun siinä vihdoin pääsee pelaamaan. Peliin nimeltä Druidstone II: Return to Grimrock DRUIDSTONE: THE SECRET OF MENHIR FOREST Gasp, wasp! Kunnianosoitus Eye of Beholderille. Viidakkorumpu alkoi innoissaan soittaa grimrockia, koska rakastetut ruuturoolipelit olivat tarpeeksi vanhoja tuntuakseen taas tuoreelta, eikä mitään samanlaista ole nähty pariinkymmeneen vuoteen. Syy kerettiläisyyteen oli se, että kun tehtävän pelasi uudestaan, siitä rankaistiin ikävällä jutulla. 85 Omaperäinen puzzleroolipeli haastaa aivot. Vain sankaritiimi on kuin kiinalaisesta mobiilipelistä. Grimrockeissa ei ollut dialogia ja jos siinä oli tekstiä, se oli aina asiaa. Myös B-suunnitelma eli animoitu GIF kaatui tiedoston kokoon. Mutta kolikolla on aina kaksi puolta. Minulla oli koko ajan tunne, että olen pelannut tätä peliä ennenkin päässäni assosialisoitui Eschalonin lisäksi vähän tunnetumpia nimiä kuten Trineä, Spellforcea ja Magickaa, vaikka pelinä Druidstonella ei ole yhtään mitään tekemistä niiden kanssa. Niin tota otti ja tuota sillattisviisiin Tein jotain ennenkuulumatonta, ja tiputin vaikeustason Normaalista Helppoon (mikä on vähän harhaanjohtavaa markkinointia). Sekiro-kolumnini jälkeen tämä tekee minusta tekopyhän jeesustelijan. eksi oli vaatinut tehtävien upottamista orgaanisesti maailmantutkimuksen sekaan, sillä tehtävävetoisessa pelissä on selkeät katkopaikat. Tehtäväpohjainen rakenne aiheutti myös sen, että pelasin Druidstonea yleensä parin kolmen tehtävän suoritteina
Puyo Puyo -sarja näyttää nopealla vilkaisulla aika tetrismäiseltä, mutta sukulaisuussuhde on yllättävän kaukainen, tetraamalla ei näissä kekkereissä pärjää. Hoksasin tietysti nopeasti, että kombotornien kasaaminen ripeästi ja varmasti on koko homman alfa ja omega. Tuntuvin ero on Fever-mittari, jonka täytyttyä ruudulle lävähtää sarja valmiiksi kasattuja kombotorneja, jotka yritetään posauttaa pikatahtiin kellon raksuttaessa nollaa kohti. Erittäin hyvä kysymys, jonka vastauksesta en ole itsekään aivan varma. Vastustajia, olivat ne sitten pelaajia tai algoritmeja, edustaa nätti animesankari, joka vaikuttaa pelaamiseen marginaalisesti, mutta pujomaallikolle (hep!) hahmovalinnalla on lähinnä esteettistä merkitystä. Mitä komeampi kombo, sitä enemmän roskaa, ja kun puyot tavoittavat yläreunan, kiitos ja näkemiin. Harmi, että se sektori on niin kapea, ettei linjoilla liiku juurikaan pelaajia. Huonoa . Silloin kone ottaa ihmisen paikan. Pelaajia liikkuu linjoilla suhteellisen vähän, sillä välillä en löytänyt edes niitä mestarismiehiä tai -naisia. Matsit käydään joko Puyo Puyo 2:n tai Puyo Puyo Feverin säännöillä, joiden yksityiskohtia pääsee halutessaan säätämään. Tämä kuulostaa vielä semitetristelyltä, mutta operaation varsinainen pihvi on pitkien popsahdusketjujen rakentelu. jonka myötä pujopujot voi hankkia vaikka toiselle alustalle, jos pulmapallerot Nettimenestykselle irvistellään monipuolisilla, aina maa-tasolle eriytyvillä ranking-listoilla. 77 Räväkkää Puyo Puyo -kaksintaistelua, joka kärsii veteraanien miehittämästä nettipelistä. Petri Heikkinen Onko värikkäiden pallojen räjäyttely seuraava eSports-hitti. M illään toimintapulmapelillä ei ole samanlaista tunnettavuutta kuin yleissivistykseen kuuluvalla legendaarisella Tetriksellä, mutta Segan yritys Puyo Puyo pääsee aika lähelle. Tyrmäys minuutissa Puyo Puyo Champions on nimensä veroinen ainakin siinä mielessä, että kaikki tapaamani nettipelaajat olivat enemmän tai vähemmän mestareita. Mahdollisimman pitkät yhdellä pudotuksella aktivoituvat väriyhdistelmät ovat tärkeitä, sillä niillä lähetetään vastustajan ruudulle kasa harmaita roskapujoja. Puyo Puyo Tetris taitaa olla järkevämpi hankinta. Voitin satunnaisia eriä lähinnä vain silloin, kun vastustaja sössi itse omat pujottelunsa. Kilpailulliset nettipelit ovat luonnollisesti vähän eri asia, koska jatkuva turpaan ottaminen ei motivoi. Harmikseni en törmännyt lainkaan muihin aloittelijoihin, joten kyyti oli todella kylmää. Kuka Puyo Puyo Championsin sitten tarvitsee. Ainakin PC-version kohdalla on kitisty lagista, mutta Pleikalla en häiritsevää hyytymistä huomannut. Kun joku väri katoaa, muut puyot putoavat alaspäin ja täyttävät tyhjät kolot. Puyo Puyo Champions tähtää pulmapelikulmasta katsoen kapealle nettipelisektorille. Aina en ehtinyt, sillä tosi hyvä kombo pudottaa monta roskaläjää peräkkäin. Ylhäältä alas putoavia värikkäitä kahdesta neljään limapalleron möykkyjä yritetään yhdistää väreittäin, ja kun vähintään neljä samaa väriä kohtaa, pallot poksahtavat. Moninpeli toimii myös paikallisesti. Jopa siinä määrin, että tetrominot ja värikkäät pallerot ovat esiintyneet samassa pelissä kiltisti rinnakkain. Championsin tukemasta nelinpelistä oli netin free play -auloissa ihan turha haaveilla. Pujojen tehokasta asettelua oppii toki kantapään kautta, mutta pujoröykkiöiden kasaamisen perustekniikat kannattaa tsekata jostain nettitutoriaalista, sillä peli ei valitettavasti itse niitä opeta. Pänttääminen harmitti, sillä olen aina halunnut oppia pelien menestysjipot mieluiten itse, silläkin uhalla että en opi. Puyo Puyo Champions on kaksinpeli, vaikka pelaisin sitä yksin. PALLOMEREN SYVÄ PÄÄTY Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC, Xbox One, Switch Sonic Team / Sega Moninpeli: 2-4 Ikäraja: Ei ole. En edes yritä väittää, että tunnistaisin wikejä lukematta Kakkosen ja Feverin pienet erot. Harmaat puyot eivät putoa heti, vaan oman siirron jälkeen, mikä antaa vielä mahdollisuuden vastaiskuun omalla kombolla, joka vähintään pienentää putoavien roskien määrää tai parhaimmillaan muuttaa kokonaan roskaiskun suunnan. Tämä tilanne tuli rankatuissa nettikaksinpeleissä todella tutuksi. Kehityin pelaamalla, minkä huomasin paremmasta menestyksestä konetta vastaan, mutta kivikovien nettimatsien tuloksiin tällä kehityksellä ei ollut vaikutusta. Puyo Puyo -teemasta irtoaa mainioita toimintapulmailuja, siitä ei ole epäilystäkään, mutta jos kattava Puyo Puyo Tetris on jo pelikokoelmassa, en näe Puyo Puyo Championsille mitään akuuttia tarvetta. Puolustuksen puheenvuorossa on toki syytä mainita edullinen kympin hinta, jonka myötä pujopujot voi hankkia vaikka toiselle alustalle, jos pulmapallerot saavat sukat pyörimään jaloissa. Moninpelipujoilu sinänsä on viihdyttävää, mutta kannattaa silti sijoittaa vähän enemmän pelimerkkejä huomattavasti laajempaan Puyo Puyo Tetrikseen. Puyo Puyo Champions ei enää hyödynnä Tetriksen vetoapua, sillä fokus on tiukasti pujopujoissa ja (netti) moninpelissä. Tai sitten en ole niin nopea, että sillä olisi merkitystä. Kun roskat ovat pudonneet, niistä pääsee eroon posauttamalla värejä niiden vieressä. Hyvää + Vauhdikkaat PvPtoimintapulmamatsit. 29 126482_.indd 29 29.5.2019 19.25.15
Kaupungeissa on kauppojen lisäksi satunnaisia työkeikkoja, joissa muun muassa suojataan karavaania, tehdään palkkatappoja, tuhotaan maantierosvojen tukikohtia ja loppupelissä kohdataan jokin maailmaa uhkaavista kriiseistä. Jalkajouset ja jousipyssyt ovat tehokkaimpia isoon vihollisryppääseen ammuttuna. Palkat pitää maksaa, varusteet huoltaa, ruokaa ostaa, hoivata haavoittuneet. Jos rohkeus pettää, soturin toimintakyky heikkenee. Maailmassa voi alkaa sisällissota jolloin aatelissuvut ovat toistensa kimpussa, örkit voivat liittoutua massa-armeijaksi tai muinainen paha palaa ja herättää kuolleet henkiin. Tehtävänä on jahdata kristallikallon varastaneita roistoja. Vastassa on niin keskenään sotivia aatelisia, hautaholvien zombeja, örkkejä, pohjoisen barbaareja kuin jättiläishämähäkkejä. Pelikaava on sopivan simppeli. Korkeammalla on aina etulyöntiasemassa muihin ja suossa tarpoessa ei pysty liikkumaan yhtä vikkelästi kuin kuivalla maalla. Vapisevin käsin lyönnit eivät osu eivätkä väistöt onnistu. Kuten aina työpaikkakriisissä, pian huomaa, että täällähän ovat jäljellä vain ne, jotka eivät muille kelpaa. Jos kassakriisi uhkaa yritystoimintaa, niin YT-neuvotteluiden sijaan soturit lähtevät käpykaartiin. Metsästä saattaa löytyä lentävä laiva ja sen kyydistä kultamunia muniva hanhi. TAISTELUTOVERIT Battle Brothers Overhype Studios Versio: 1.3.0.19 Suositus: 2 GHz:n prosessori, OpenGL 3.3 -yhteensopiva näytönohjain, 2 Gt muistia Moninpeli: Ei. Se hidastaa soturin kehitystä mutta lisää rohkeutta. On pakko twerkkaa Battle Brothers kuvaa palkkasoturiarmeijan karua elämää hienosti. Hautakumpujen kätköihin voi mennä ryöstämään aarteita, mutta aarteisiin puetut kalmot saattavatkin ollakin hereillä. Palkka-armeija vaeltaa fantasiamaailman kartalla kaupungista toiseen. Kun joukot viimein iskevät yhteen, omiin osuminen jousella on liian suuri riski. Keuhko saattaa jäädä pysyvästi lysyyn, jos keihäs on puhkonut ilmarinnan. Kaunis on kuolla Taistelusysteemi itsessään on erinomaisen toimiva. S aksalaisen Overhype Studiosin mainio Battle Brothers on yksi viime vuosien pelisuosikeistani. Varsinkin alkupelissä kannattaa miettiä tarkkaan, ketkä sotureista saavat parhaat kamat. Rautapaita pitää kauemmin hengissä kuin pelkkä nahkatakki. Peli ilmestyi jo pari vuotta sitten, mutta se sai Warriors of the North -DLC:n toukokuussa. Soturit eivät pelkästään parane ja kehity vaan keräävät pysyviä vammoja. Taisteluiden välillä on vain lyhyitä satunnaistapahtumia ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä löydettäväksi. Tuukka Grönholm Olen tullut vanhaksi, sillä en enää innostu rintakuvista. Ikäraja: Ei ole sitäkään. Mukana on runsaasti taktisia valintoja. Peli käytännössä pakottaa noudattamaan omaa peruskaavaansa eli keikkatöiden jatkuvaa tekemistä. Pelissä yhdistyvät kevyet roolipelielementit taktisen toimivaan vuoropohjaiseen taisteluun, jossa johdetaan palkkasoturiarmeijaa hirviöiden täyttämässä keskiaikaisessa maailmassa. Maastokin vaikuttaa. Yllättäen paras mahdollinen pysyvä haitta on aivovamma. Paniikki on tarttuva tauti, joten yhden karatessa rivistä, muut saattavat lähteä mukaan. Päätin käydä kokeilemassa taas elämää palkkasoturijoukossa. Kahden käden aseet ovat tehokkaimpia osaavien sotureiden käsissä. Varusterumba on osa pelin viehätystä. Räme ei tietenkään hidasta käärmemäistä lindwurmia. Pahimmillaan pelkuri yrittää karkuun, mutta silloin vihollinen pääsee lyömään ilmaiseksi selkään. Mutta nyt takaisin Battle Brothersiin. Aloittelijat elävät pidempään osana kilpimuuria, jossa suojataan kilvellä vieruskaveria. Vapaata haahuilua ja maailman tutkimista voi harrastaa, mutta silloin tuppaa helposti loppumaan rahat. 30 125963_.indd 30 29.5.2019 16.50.28. Kirjoitettua juonta ei ole. Zombiongelmaa ei ratkaista yhdellä loikalla vaan taktisessa vuoropohjaisessa taistelussa. Eturiviin sijoitetaan raskaasti panssaroidut urhot, joiden takana keihäsmiehet tökkivät vihollisrivistöön ja niiden takana jousimiehet antavat tulitukea. Rikastumisen riskiä ei ole, sillä rahaa kuluu jatkuvasti pelkkään arkeen
Jatkuva joukkueen uudelleen kasvatus ja koulutus ovat myös tärkeä osa pelin rytmiä. Hyvää + Kiinnostava hahmonkehityskaari ja vuoropohjainen taistelusysteemi. Viholliset pudottavat yllään olleet varusteet, mutta niiden pitää olla käyttökelpoisessa kunnossa. Huonoa . Toinen maksaa tonneja, toinen satasia. Raha tuo vaihtelua elämään Delsut ovat kympin pala ja sisältöönsä nähden suhteellisen arvokkaita. Keihäs tanassa pystyy lähestymään vihollista suhteellisen hyvässä suojassa ja osuminenkin on automaattista, jos vihollinen yrittää päälle. in. Musiikkiraita on sinänsä toimivaa klassista fantasiatyyliin. Rannikkokaupungeista kannattaa yleensä viedä kauppatavaraa sisämaahan ja sisämaan kamaa satamiin. Battle Brothers on hyvin elitemäinen peli mutta sanan positiivisessa merkityksessä. Touhu on omille miehille hengenvaarallista, mutta erinomainen rintapanssari on moninkertaisesti arvokkaampi kuin aloitteleva palkkasoturi. Melisandre-laumaa vastaan paras ase onkin koiralauma, joihin magia ei tehoa. Delsu lisää myös kraftauksen eli petojen ruhonosista voi tehdä joukoilleen varusteita, esimerkiksi sotakoiralle panssarin. Toki kahden käden sotavasaralla varustettu soturi on huomattavasti tehokkaampi tappaja, mutta se vaatii myös enemmän taitoa ja paremmat varusteet kuin mortille on varaa antaa. Battle Brothers on parhaimmillaan yhden tallennuksen ironman-moodissa ja vähintään veteraanivaikeustasolla, jolloin yksikin pieleen mennyt taistelu voi johtaa täydelliseen katastro. Kylästä palkatut halonhakkaajat, metsurit, kalastajat ja pikkurikolliset eivät pärjää miekka kädessä kovin kaksisesti. Kaveri oli vieläpä uskomaton pelkuri ja oli puolet taisteluista paniikissa. Esimerkiksi noitalauma on todella vaarallinen, sillä vanhat akat pystyvät muuntamaan itsensä nuoriksi neidoiksi ja hurmaamaan kilpimuurista sotureita puolelleen. Nyt surumieliset sävelet soivat sankarin muistolle vain sattumalta. Keihäs on aloittelijan ase. Peli on aika vankasti itseään toistava, mutta alokkaiden kasvatus veteraaneiksi käy viihteestä, kunnes parhaan soturinsa menettää huolimattomuusvirheeseen. Kun ukkojen tasot nousevat, panssarit paranevat ja liksat kovenevat, joutuu rehellisen tappotyön ohella ryhtymään myös kauppiaaksi. Ilmaiseksi saa Lindwurm-lisärin, joka lisää maailmaan lohikäärmemäisen lindwurmin, teemaan sopivat varusteet, happopullon ja uuden bannerin. Loppupelin kriisi ratkeaa noin 100 pelipäivän kohdalla, minkä jälkeen sykli alkaa taas alusta. Siinä vaiheessa joukko-osasto on joko hengiltä tai niin huippuunsa hiottu ja varustettu, että kehitystä ja uudistumista ei oikein pääse tapahtumaan. Hyvä ja selkeä pelirunko antaa vankan alustan, johon vuoropohjaisten taisteluiden ja satunnaistapahtumien tekstipätkät luovat tarinan. Elämä on elämisen arvoista, varsinkin jos se on lyhyt, verinen ja vuoropohjainen. Parhaat kamat annetaan veteraaneille ja tulokkaista lähinnä toivotaan, että he selviävät hengissä ensimmäiset taistelut. Webknechtit eivät kunnioita kilpimuuria vaan hyökkäävät selustaan ja sitovat seiteillä soturit paikalleen. Silloin yleensä siirryn eläkkeelle ja aloitan alusta. Beast & Exploration -DLC on todennäköisesti kannattavin ostos, sillä se laajentaa karttaa, lisää maastoon kohteita ja uusia petomaisia vihollisia. Mitä pahemmin rintapanssarin murjoo, sitä epätodennäköisemmin sen saa. Ukoista näkyy, jos ne ovat nostaneet kilven osaksi kilpimuuria, kypärä on rikki tai rintapanssari niin arvokas, että se kannattaa yrittää säästää. Meno kuin ysärillä Pelin vaikeustaso pysyy poikkeuksellisen tiukkana koko ajan. Pelitapahtumien kertoma tarina on sopivan keskiaikainen. 87 Kilpimuurit, barbaarit ja taktinen taistelu olisivat pelastaneet myös Game of Thronesin viimeisen kauden. Barbaarien lisäksi palkka-armeijansa teemaksi voi ottaa kulttilaiset tai talonpojat. Ensikohtaamisella ne ovat tavallista vaarallisempia, sillä kaikkiin liittyy jokin ominaisuus, joka pitää tietää. Esimerkiksi pohjoisessa tarvitaan yleensä puutavaraa, jos delsun barbaarit ryöstelevät siellä. Murjotun näköisistä naamoista myös erottaa sotureiden kunnon, vaikka osumapistelätkät eivät olisikaan näkyvissä. 31 125963_.indd 31 29.5.2019 16.50.38. Toiminnallisuuden pitäisi aina tulla ennen tyyliä, mutta saksalaisten insinöörien valttina on usein ollut, että saakin molemmat. Parinkin kokeneen soturin kaatuminen vaatii useamman onnistuneen keikan, että tiimi on taas kunnossa. Delsut myös lisäävät mukaan pari uutta biisiä. Sotureiden kunnon näkee naamasta ja varusteista. DLC:t lisäävät keikkoja ja tapahtumia, joiden arvo korostuu, jos on pelannut pidempään. Jos ei huijaa alt-F4:llä, niin jossain vaiheessa koko palkka-armeijan runko saattaa kuolla yhdessä taistelussa. Maailman sääntöjen oppiminen on osa juttua. Kannattaa kokeilla ensin pelkkää peruspeliä ja jos into riittää, niin hankkia sitten delsut seuraavasta kesä/joulualesta. Raskaasti panssaroitu rosvopäällikkö piiritetään taistelun lopuksi ja puukotetaan porukalla hengiltä, jotta arvokas haarniska saataisiin ehjänä haltuun. Biisejä soisi olevan muutamia enemmän ja ne voisivat reagoida myös pelitapahtumiin. Peruskuvio toistuu liki rutiinina hyvin nopeassa syklissä. Uusin Warriors of the North -DLC lisää peliin pohjoisen barbaarit sekä vihollisiksi että pelattavaksi palkkasoturiryhmäksi. Pohjoisen sivistyneet kylät ja kaupungit tosin inhoavat ryösteleviä villejä, joten barbaareilla pelatessa kannattaa vaeltaa etelään, jossa berserkkiys näyttäytyykin eksoottisena luonteenpiirteenä. Harmitti aidosti, kun Kuikelo jäätyi taas ratkaisevalla hetkellä, yritti pakoon ja örkki iski pään harteilta. Toki kampanjan edetessä kaatuneiden tilalle on varaa palkata ammattisotilaita täydellisten aloittelijoiden tilalle, mutta silloin pitää taisteluidenkin sujua. Ensisilmäyksellä hönön näköisille rintakuville on kuitenkin syynsä. Talonpojilla saa enemmän väkeä kentälle (normimaksimi on 12), mutta linnoitusten aateliset eivät innostu kapinahenkisestä porukasta. Suhteettoman suuret hahmopuolikkaat näyttävät selvästi oleelliset tiedot. Toistaa itseään koko ajan. Pelikaava tavallaan uudistaa itseään koko kampanjan ajan. En voinut olla ihastumatta pikku-ukkoon, joka hävisi iltanuotiolla kädenvääntökisan ja sai liikanimen Kuikelo
Vapaa häröily on viihdyttävää, mutta tiukempi narratiivi sitoisi maailmaan lujemmin. Tapahtumat vyöryivät verkkokalvoilleni silmitöntä vauhtia: tässä sinulle Ranger-sotisopa, tapa kaikki pahikset. Se tärkein eli pelattavuus on mainiossa kunnossa. Tuhoan aavikkorosvojen saattueen, räjäytän vihollisleirin taivaan tuuliin, käyn kisailemassa paikallisessa ralliliigassa ja hups, olen ansainnut mainetta ja kunniaa eri ryhmittymien silmissä. Markus Lukkarinen Chuck Norriskin olisi ylpeä tästä rangerista. Tehtävien suoritusjärjestys on varsin vapaa, mitä nyt jotkut juonikoukerot täytyy hoitaa ajallaan. Muissakaan ei ole valittamista: rynkky on tulivoimainen jokapaikanhöylä, haulikko kylvää tuhoa ahtaassa tilassa ja plasmakanuuna sulattaa naamat. Terveys säilyy parhaiten rynnimällä vastustajien iholle, mekaniikat ja sankarin kyvyt kannustavat muutenkin aggressiiviseen pelityyliin. Voimakastahtoiset naiset ovat aina olleet heikkouteni. Taustatarina jää varsin etäiseksi, eikä hahmokavalkadissa ole elämää suurempia persoonallisuuksia. Ensimmäisen tunnin jälkeen olin valmis heittämään rynnäkkökiväärini hiekkaan ja vetämään ragequitin, mutta onneksi kliseinen ja kiirehditty alku ei kerro koko totuutta Avalanche Studiosin avoimen maailman räiskinnästä. Kupletin juoni on simppeli. Sama vanha tarina Taustatarina on se tavallinen. Minua ei pysäytä mikään! Paitsi se, että hetken päästä Overdrive loppuu keskellä kymmenpäistä vihollisjoukkoa ja sakki hivuttaa minut hengiltä. Parhaiten mieleen jäävät Mutant Bash TV:tä pyörittävä Desdemonya ja alkumetreillä tavattava Lily Prowley. No, vieläkään en päässyt Maxiksi Maxin paikalle, mutta ainakin sain leikkiä Ranger Walkeria Teksasin kokoisella kartalla. Tähtäimen takaa kuikuilu parantaa tarkkuutta, mutta hidastaa tähtäystä. Tuplahyppy kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan rangerin vakioarsenaaliin, dash mahdollistaa sähäkät väistöt. Evoluutio ottaa takapakkia, joutomaa täyttyy maantierosvoista ja mutanttiotuksista. Sivistys pyyhkäistään olemattomiin, kun asteroidi iskeytyy maapalloon. Voimahaarniskat antavat käyttäjälleen supervoimat ja tehokkaimmat aseet muuttavat vastustajat silmänräpäyksessä atomeiksi. AIVOT NARIKKAAN, RAIVO PÄÄLLE Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One, PS4 Avalanche Studios / Bethesda Versio: arvostelu Suositus: Intel Core i7-4770, 8 Gt muistia, GeForce GTX 1070 Testattu: Intel Core i7-6700K 4,0 GHz, 16 Gt, GeForce GTX 1080, Windows 7 Moninpeli: ei Ikäraja: 18 32 126318_.indd 32 29.5.2019 19.21.25. Kun tappoja on kertynyt riittävästi, läväytän päälle terveyttä palauttavan ja aseita tehostavan Overdrive-tilan. Hommat edistyvät lähes huomaamatta, kun kartalla rymistelee ympäriinsä. Olet ihmiskunnan salainen ase ja viimeinen toivo, yritä pärjäillä autiomaassa. Rage 2 on sujuva ja sopivan kompakti toimintapeli, joka ei rönsyile levottomasti joka suuntaan. Paha sotilasmahti Authority on kukistettava keinolla millä hyvänsä. Kamppailuissa ei ole tarkoitus jäädä kykkimään suojan taakse ja tiputella vastustajia yksi kerrallaan, palkitsevampaa ja kannattavampaa on syöksyä suoraan surman suuhun. En siksi, että tiimikaverini oli juuri liiskattu hengiltä ja olin joutunut keskelle kiivasta tulitaistelua, vaan siksi, että todistamissani tapahtumissa ei ollut päätä eikä häntää. Maailma on jaettu alueisiin, joita asuttavat erilaiset ryhmittymät. Tuhovoiman lisäksi kyvyt parantavat liikkuvuutta. Naamansulatustakuu Alkuperäinen Rage oli teknisesti pätevä ja ulosanniltaan komea, mutta samalla hieman tylsä räiskintä. Päivitykset nostavat tuhovoimaa entisestään. Räiskinnästä ei saa samanlaista ähkyä kuin esimerkiksi Ubisoftin avoimen maailman seikkailuista. Aseista erityismaininnan ansaitsee bumerangimainen wingstick, jolla vastustajat muutetaan kirjaimellisesti kädettömiksi. Tukholmalaiset todistetusti hanskaavat avoimen maailman toimintarymistelyt. Ensimmäinen Rage oli id Softwaren käsialaa, mutta jatko-osasta vastaa ruotsalainen Avalanche, jonka meriittilistalta löytyvät muun muassa kaksi ensimmäistä Just Causea ja muutaman vuoden takainen Mad Max. Minulle cocktail maistuu mainiosti, sillä olen hakannut kaksi ensimmäistä Borderlandsia puhki ja halusin pienenä olla Mad Max. Jatko-osa vie toimintaa räyhäkkäämpään ja värikkäämpään suuntaan. Tappokerroin huutaa hoosiannaa ja kierrokset iskeytyvät punaiselle, kun paukutan mutanttipirulaiset haulikolla palasiksi ja kylvän lähitienoon täyteen kranaatteja. Tervehdi uutta komentajaasi, hups, nyt hän puri multaa. Juonta edistetään tekemällä tehtäviä eri ryhmittymille, mikä ei ole erityisen työlästä. Räiskintä on sulavaa ja tarkkaa, aseet tuntuvat tehokkailta ja viholliset reagoivat osumiin kouriintuntuvasti. Arkaan paikkaan tähdätty laukaus näkyy ja kuuluu, osuma naamatauluun puolestaan pudottaa kypärän päästä. Katso äiti, olen Power Ranger Haarniska antaa alter egolle supersankarin voimat. Kakkosraivossa näkyvät Mad Maxin juuret, lisäksi sekaan on heitetty ripaus borderlandsmaista huumoria. Teknologiasta on jäljellä vain rippeet, mutta se vähä mitä vielä löytyy, on tavoittelemisen arvoista. Kokonaisuus on toimiva, joskaan ei erityisen omaperäinen. Paikallaan jähiminen ei kannata, sillä sirpaleet katoavat muutamassa sekunnissa raatojen luota. T unsin raivoa. Walker kestää rutkasti kuritusta ja vihollisilta putoavat Feltrite-sirpaleet palauttavat terveyttä. Vortex kerää vastustajat nätisti nippuun, Shatter lennättää onnettomat pirulaiset ympäri seiniä ja hajottaa panssarit
”Ja vuoden pallinaamapalkinnon voittaja on...” Harvennan rosvoleirin rivejä ennen varsinaista rynnäkköä. Seuraan ”Mad” Max Verstappenin jalanjälkiä! 33 126318_.indd 33 29.5.2019 19.21.37. Kun savu laskeutuu, vain minä olen pystyssä. Vihdoinkin pääsin jyvälle! Alter egoni on Ranger, jonka nimi on Walker. Get it. Haulikko lennättää onnettomat vihulaiset ilmojen teille. Täyttä tykitystä
Hommat helpottuvat huomattavasti, kun ei tarvitse nuohota jokaista nurkkaa aarrearkun toivossa. Arvosteluversiossa oli jonkin verran bugeja: ääninäyttely katkeili ajoittain ja peli kaatui pari kertaa työpöydälle. Maisemissa on riittävästi vaihtelua: suurin osa ajasta päristellään taivasalla, mutta toisinaan pitää laskeutua maan alle räiskimään. 79 Rage 2:ssa on ihan liikaa suvantokohtia ja puuduttavia siirtymiä, että peli kykenisi lunastamaan lupauksensa vastustamattomasta aivot narikkaan -mutanttiräiskinnästä. Maailma ei ole yhtä ruskeanharmaa kuin ykkösessä. Hyvää + Maittava pelattavuus, värikäs maailma. PlayStation 4 Pro -versio on ilmeisesti hyvin lähelle Xbox One X:n tasoa, sen sijaan karvalakkikonsoleilla peli jähmettyy 30 ruutuun sekunnissa. Päivitysrumba on lähes loputon, sillä aseita, kykyjä ja kulkuneuvoja saa parannella pitkän kaavan mukaan. Sopivan tiukasti rajattujen kahakoiden ajan Rage 2 on kaikin puolin viihdyttävä. 34 126318_.indd 34 29.5.2019 19.21.47. Liikkuminen on näppärää ja kulkuneuvojen ohjaus on riittävän sujuvaa jopa näppiksellä. Valitettavasti sulavuuden ja laajan näkökentän hintana on renderöintiresoluution rajoittaminen pelkkään FullHD-tasoon. Huonoa . Rage 2 maistuu parhaalta noin parin tunnin mittaisissa palasissa. Rage 2 on Doomin ja Borderlandsin äpärälapsi, jonka miljöö on lainattu Mad Maxista ja hahmonkehitys voisi olla Far Crysta. Efektit ovat näyttäviä ja animaatio sulavaa, eikä äänimaailmassakaan ole valittamista. Onneksi käteistä ja päivitystarvikkeita löytyy runsaasti. Ongelmat on todennäköisesti liiskattu julkaisuun mennessä. Trailereissa turboahdetulta Mad Max: Fury Road -tykitykseltä näyttävä meno on todellisuudessa pelkkää turbobuustin painelua satunnaisista hidastevihollisista eteenpäin. Lumivyöryvaara On hieman harmillista, että Ragessa ei ole moninpeliä. Rage 2:lle pelialueen kasvattaminen aidon hiekkalaatikkopelin mittoihin on ilmeisesti ollut kunnia-asia, valitettavasti jatko-osa ei vain keksi kovin hyvää käyttöä läänilleen. Liljankukka, lumivalkoinen. Kokonaisuus ei yllä vanhempien tasolle, mutta mitä pienistä. Phoenix ei ole nopein tai tulivoimaisin kulkuneuvo, mutta se on monikäyttöisin, etenkin päivitysten jälkeen. Rangerilla on parempaakin tekemistä. En missään vaiheessa päässyt yli siitä, kuinka helvetin puuduttavaa paikasta toiseen ajaminen Rage 2:ssa on. Alkuperäisen Ragen maailma oli niin pieni ja suppea, että sitä saattoi kutsua hiekkalaatikkopeliksi korkeintaan lainausmerkeissä. 80 Lajityypin parhailta härskisti lainaava Rage 2 on yllätyksetön mutta toimiva räiskintä. Matalaa resoluutiota kompensoidaan voimakkaalla postprosessoinnilla, mikä saa pelin näyttämään isolla ruudulla jokseenkin suttuiselta. Rosvot kunnioittavat hiusmuodillaan Keith Flintin muistoa. Ammattinäyttelijät hoitavat leiviskänsä moitteettomasti. Ehkä ongelmaksi olisi tällöin muodostunut pelin skaalaaminen, sillä jo yksi Walker on melkoinen tuhon enkeli. Kokemus on tiivis. Neonvalot maalaavat maiseman kirkkailla sävyillä ja rytmikäs konekiväärituli muuttaa maaston hehkuvaksi. Kartta ei ole valtavankokoinen, pääjuonessa riittää pelattavaa noin 20 tunniksi. Arvosteltu: Xbox One X RAGE 2 R age 2 ei ole erityisen hyvä avoimen maailman postapokalyptinen räiskintäpeli, mutta sillä on hetkensä. Mikään silmiä hivelevän komea peli Rage 2 ei ole. Nykymuodossaan siinä valitettavasti nukahtelee rattiin. ilikset latistuvat pelin suvantokohdissa, joissa ajellaan ympäriinsä pitkin ylisuurta ja sisällöllisesti autiota maailmanlopunmaailmaa. Matkan varrelle osuvien vihollisleirien ja teknologiabunkkereiden ratsaaminen on kivaa, mutta itse siirtymiin on vaikea suhtautua muuna kuin peliajan ankeana pitkittämisenä. En kaipaa kilpailullista moninpeliä, kooppailu sen sijaan istuisi räiskintään kuin nakutettu. Pelivalikoista löytyy jopa sellainen ihme kuin säätö näkökentän laajuudelle (fov). Keskinkertainen juoni, mitäänsanomattomat hahmot, sivutekeminen toistaa itseään. Keskittymällä pelkkään ensimmäisen persoonan räiskintään ja lemppaamalla kolmannen persoonan ajoneuvohiekkalaatikkonsa Rage 2 olisi saattanut olla paljon parempi peli. Valitettavasti . Rage 2 on täydellinen kesälomapeli. Avalanche on tehtaillut viihdyttävän avoimen maailman räiskinnän, joka erottuu harmaasta massasta värikkyydellään ja tiukoilla kontrolleillaan. Taistelu on nautinnollista ja uusien aseiden ja kykyjen myötä kamppailujen dynamiikka muuttuu, mutta sivutehtävät alkavat toistaa nopeasti itseään. Rage 2 pyörii Xbox One X:llä tasaiset 60 ruutua sekunnissa. Rage 2:n hahmonkehitysaspekti on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta näinkin robustina se olisi soveltunut paremmin peliin, jossa vuorovaikutus ei rajoittuisi pelkkään ammuskeluun ja roinalaatikoiden rikkomiseen. Tuomas Honkala Pidin hahmot seinien takaa paljastavaa Focus-kykyä peliä helpottavana turhakkeena, mutta noin 20 tyhjennetyn rosvoleirin jälkeen opin arvostamaan sitä, että Focus paljastaa ympäristöstä myös arkut. Jo alkumetreillä käyttöön saatava Phoenix oli luottoratsuni koko kampanjan ajan. Räiskintä on vauhdikasta, aseissa on munaa ja viholliset reagoivat näyttävän splätterin kera osumiin. Kulkueen pysäyttäminen ei ole heikkohermoisten hommaa
Valopilkkuja on tullut hitaasti mutta tasaisesti, kuten laajakuvaa ja ajan hidastusta kiehtovasti käyttänyt unkarilais-japanilainen Sine Mora (2012), Eugene Jarvisin klassikkoammunnasta Defender (1981) kekseliäästi ammentanut kotimainen Resogun (2013) sekä laamaja lammasfarmiltaan Walesista työskentelevän, vanhaa arcadehenkeä esimerkillisesti ylläpitävän Je Minterin kaikki lajin pelit. Raakaa energiaa, millintarkkaa pelattavuutta, audiovisuaalista ylevyyttä ja murskaavaa mutta autuaan palkitsevaa haastetta: Devil Engine on juuri sitä, mitä shoot ´em upilta kaipaan. Devil Engine on parhaassa arcadehengessä sopivan tiivis, keinotekoista kierrätystä tai ylipituutta ei ole. Tosin Devil Engine näyttää jykevässä ja sulavassa pikseliasussaan niin vetovoimaiselta, että . Johannes Valkola Uutiset arcaderäiskinnän kuolemasta ovat ennenaikaisia ja hukkuvat nyt paholaismoottorin jylinään. Tulevaisuus näyttää, jos ei nyt ruusuiselta, ainakin toiveikkaalta. Pelaa kuin kone Kas tässä parasta aikoihin: Devil Engine on sykähdyttävä 2d-ammunta, joka polkaisee kaasun pohjaan heti eikä hellitä. Erään ajan lyhyt historia Liekki oli sammua 1970ja 80-luvun kolikkopelihalleissa syntyneellä ja siellä myös uljaasti kukoistaneella 2d-ammunnalla. Opettelussa on tekemisen ydin, sillä peli ei anna armoa, minkä huomaa heti. Devil Engine ei myöskään unohda, miten tärkeää musiikki on 2d-ammunnalle. Koneen nopeutta säädellään kolmessa tasossa napin painalluksella, tulitusta vaihdetaan kerättävillä esineillä joko hajaantuneeksi ja tasaisesti tulittavaksi ammusryppääksi, pitkäksi ja tehokkaaksi laseriksi tai heikoimmiksi, mutta vihollisiin automaattisesti hakeutuviksi ammuksiksi. Saatavilla: Pc, Switch Tulossa: PS4 Protoculture Games / Dangen Entertainment 35 125948_.indd 35 29.5.2019 19.16.00. Devil Engine itse muistuttaa, että siihen on suhtauduttava kuin urheilulajiin, jota on harjoiteltava, jotta siinä tulee paremmaksi. Hyvää + Upea pikseliulkoasu, fantastinen soundtrack, rajusti haastava ja palkitseva pelattavuus. Mutta 2d-ammunta ei kuollut. R-Type Final olikin lajin viimeinen mestariteos yhdessä saman ajan Gradius V:n (2004) kanssa. Lisäksi kombon suuruus vaikuttaa imaisukyvyn tehoon. Alkukantaisen uhoava Devil Engine opettaa nöyryyteen, oikotietä omien taitojen parantumiseen ei ole. PIRUN KOVAA MENOA 90 Petomaisen viehättävä Devil Engine tuo vanhan kunnon 2d-ammunan ryminällä takaisin ja kannustaa ja haastaa opettelemaan kantapään kautta sen monet ulottuvuudet. Oikotietä onneen ei ole, mutta oikotie Helvettiin on kivetty helpotuksilla. Mestari sellaisten pelien kuin In the Huntin (1993) Metal Slugin (1996) ja R-Type Deltan (1998) takana ilmoitti, että R-Type Final (2003) lopettaa kunniakkaan sarjan. Siksi pelaaminen ei jää yhteen läpäisyyn, vaan jatkuu yhä parempien pisteiden metsästyksenä. Käynnistän konneen, ei oo oikotietä onneen Devil Engine on peittelemättömän ylpeä sekä haasteestaan että suunnittelustaan, ja aivan aiheesta: kokonaisuus on upea. Se osoittaa perinpohjaista ymmärrystä siitä, miten puhtaasta ja hienosta videopelien ilmaisumuodosta 2d-ammunnassa on kyse. lttereillä kikkailu ei edes innosta. Hiottu mekaniikka tavoittaa ihanteellisen tasapainon riskinoton ja varman päälle pelaamisen väliltä. Tämä on kätevää, sillä ruutu todellakin täyttyy tulituksesta. Turha vaivautua, jos sinnikkyys ei kiinnosta. Kenttäsuunnittelu ja vihollisten liikeradat ovat harkittuja ja vaikeasti opeteltavia. Ne kannustavat kokeilemaan tilanteet eri tavoin haastetta vaihtelemalla. Vuosituhannen taitteessa genrellä meni jo niin huonosti, että itse Kazuma Kujo sanoi, ettei tulevaisuutta enää ole. Ja se kombo taas on ensiarvoisen tärkeää pisteisiin, joilla ansaitaan lisäyrityksiä ja pommeja. Digikaupat, valmiit pelimoottorit ja pelintekijät, jotka kasvoivat genren parissa, antoivat sille uuden mahdollisuuden. Peli olikin eräänlaiset hautajaiset koko lajityypille, joka tarjosi runollisen arvokkaan, hyvin erikoisen 2d-ammuntakokemuksen, joka ikään kuin lipui hitaasti vääjäämättömään kohtaloonsa. lttereistä kuvitteelliseen käsikonsoliversioon. Joseph Baileyn sykkivät sävellykset liikkuvat fuusiojazzista syntikkateknoon. Tulituksen teho ja koko kasvavat esineitä peräkkäisesti keräämällä. Viholliskudit voi aina halutessaan imaista itseensä ja siten selviytyä niistä. Se on myös oiva näyte siitä, miten vanhat perinteet toteutetaan modernilla otteella. Motivoivaa ilmapiiriä korostavat tasaisesti avautuvat ominaisuudet, kuten kasvavat lisäyritysten määrät, uudet pelimuodot ja vaihdettavat kuva-asetukset kuvaputki. Vasta ensimmäisen pelikerran jälkeen, siinä epäonnistumalla, aukeaa helpompi vaikeustaso. ikka on pelattavuuden tavoin vanhan ja uuden kiehtovassa yhteydessä. Huonoa . Skaala on laaja, mutta tunnelma pysyy yhtenäisenä. Sekin ottaa luulot pois, vaatien toistoa ja kurinalaista keskittymistä. Sillä sidotaan tilanteet intensiteettiin eikä anneta tulituksen ikään kuin jäädä leijumaan. Jopa Kazuma Kujo ilahdutti pyörtämällä puheensa ja ilmoittamalla, että kertaalleen kuopattu R-Type Final 2 on työn alla ja julkaistaan vielä PlayStation 4:n elinaikana. Sen gra. Devil Enginen kaltaiset huippupelit antavat genrelle mahdollisuuden jatkossakin. Tällaista vaikeustasojen harmoniaa on lajissa harvoin. Eipä sitä oikotietä kaipaakaan; silloin lopputulos ei tuntuisi miltään. Molemmat vaikeustasot ovat erinomaisesti hiottuja ja tukevat toisiaan oppimisessa. Hinta on se, että imaisukykyä käyttämällä vihollisia yhtäjaksoisesti tulittamalla rakennettava kombo katkeaa. Imaisemalla tarpeeksi kuteja kerrallaan kombosta voi kuitenkin pelastaa osan, ja oikea-aikaisella imaisuilla voi myös vaihtaa kerättävää asetta. Pari biisiä on myös tehnyt Hyakutaro Tsukumo, herra Thunder Force V:n soundtrackin takana. T ristan Chapmanin perinteet hanskaavassa Devil Enginessä ohjataan avaruusalusta, jolla tulitetaan vastarintaa ja samaan aikaan väistellään ammuksia sekä kenttien esteitä ja seiniä
Napakat spesiaali-iskut ja kovissakin matseissa täysin käyttökelpoiset perusyhdistelmät irtoavat lyhyillä ja selkeillä komennoilla, joissa tarvitaan usein vain kolmesta neljään painallusta. Blokki ajoitetaan juuri osumahetkeen, mikä minulta onnistui järkevällä varmuudella vain treeneissä. Lisälämää tekevät krushing blow´t aktivoituvat useimmiten sopiviin vastapalloväleihin tintatuilla perusspessuilla. Injusticemainen pitkän animaation siivittämä, helposti aktivoituva fatal blow tulee hyökkäysvalikoimaan, kun energiaa on riittävän vähän. Teatraalinen ja ultraväkivaltainen fatal blow on periaatteessa fatality, joka vie vain ison siivun puhtia. Netherrealm Studios selvästi tietää, miten reipas mättö. Dramaattisen tarinan loppu käytännössä resetoi koko universumin, mitä seurannee tietokonemalliin tuttu reboottaus. Ajoitusten opettelussa auttavat myös apusymbolit ja värit. Unen näit, koska Mortal Kombat on arcademätkintä, ei katutappelusimulaattori. Mortal Kombatin pitkä tarina on sellainen soppa, että se saadaan näköjään päätökseen vain aikamatkailulla. Koska pääosa hyökkäyksistä on suoritusteknisesti simppeleitä ja taistelut käydään klassisesti 2D-tasossa, merkittävimpiä taitoelementtejä ovat iskujen ajoitus ja etäisyyden hallinta, jotka yhdistettynä hahmotuntemukseen takaavat jo hyvän menestyksen. Vaan oli tyyppi kuka hyvänsä, yleishabitus on nätti ja liikkeet sulavasti animoituja. Tärkein puolustusase pro-pelaajille on tiukkaa ajoitusta vaativa . Suosikkini on aurinkolaseissa elvistelevä le astara Johnny Cage tuo humorististen onelinerien mestari. Systeemi suosii muutenkin hyökkäävää tyyliä, sillä torjunnoista vuotaa aina jonkin verran lämää läpi. Petri Heikkinen Mortal Kombatiin olennaisesti kuuluva verellä läträäminen on joillekin punainen vaate, mutta miksi. Muissa pelitiloissa päästään luonnollisesti myös inhojen roistojen puikkoihin. Raaka räime on osa Kombatin sielua, runsaasti roiskuvan veren ohella osumien vaikutuksia alleviivataan hidastetuilla ja osumapaikkaan zoomautuvilla krushing blow -osumilla, jotka näyttävät inhorealistisesti luiden murtumisen lihan alla. Kovat osumat myös tuntuvat mukavan kovilta, kun kohde horjahtaa tömähdyksen, tuskaisen ähkäisyn ja veriroiskeiden saattelemana. Taitavat hyökkääjät pyrkivät vastaamaan blokkien haasteeseen move canceleilla, joilla tuttuja iskuyhdistelmiä jatketaan nopeasti ja kenties ennalta arvaamattomalla tavalla. Älä lyö, njet njet! Tarinan matsit hoidetaan sankareilla, joita ovat, muiden muassa, jääninja Sub-Zero, Liu ”Bruce Lee” Kang ja solttududette Sonya Blade. Lyhyesti: opettele ajoitus ja sen rikkominen. Eli luita murtuu ja maksa hajoaa, mutta näkyykö se jotenkin kamppailijan suorituskyvyssä. Mortal Kombat 11 jatkaa tyylilleen uskollisesti tiellä, jossa näytetään jokainen veripisara ja murtuva luu vaikka röntgenillä, jos ei muuten. Eikä vain siksi, sillä Cagella on selkeän suoraviivainen setti ulottuvia iskuyhdistelmiä ja hillittömät fatality-lopetusiskut. Vaihtelevat projektiilit kuten Liu Kangin tulipallo tai Raidenin salama, eivät vaadi mitään mihin nyyppä ei liikelistaa vilkaisemalla pystyisi. AIKA KAMPPAILU! Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC, Xbox One, Switch Netherrealm Studios / Warner Bros. Uusi pahis, aikajumalatar Kronika, yrittää saada Maata suojelevan Raidenin kokonaan pois kuvioista. ilinki rakennetaan. Väkivallan vähättely ei ole koskaan ollut Mortal Kombatien syntilistalla, päinvastoin: kamppailun kauhistelu on ollut valituksen ytimessä ysärin hämäristä asti. M ätkintöjä vastustavissa moraalisaarnoissa kritisoidaan sitä, että ne eivät näytä väkivallan todellisia seurauksia. Syvemmät mekaniikat ja erikoistilanteet, kuten maastanousut ja kohteen ilmassa juglaaminen, avataan ensin tekstillä, jonka jälkeen niitä harjoitellaan ennalta määrätyillä liikkeillä. Moninpeli: 2 Ikäraja: 18 Arvosteltu: PS4 36 125955_.indd 36 29.5.2019 16.00.22. Fatal blow’t ja kumppanit toimivat kerran per matsi, joten spämmäämään niitä ei pysty. awless block eli täydellinen torjunta, joka antaa lyhyen sauman omalle hyökkäykselle, mieluiten jollain nopeasti starttaavalla iskulla. Rampauttavat vauriot ovat vain visuaalisia tehokeinoja, sillä jos energiaa on jäljellä, kamppailija pystyy kaikkeen. Lyödessäsi sydämeni viet Julmien fatalityjen, joiden reippaasti ylilyötyä väkivaltaa Spartacus katsoo myhäillen pilvenreunalta, vastapainona ovat babalityt, joissa vastustaja muutetaan vauvaksi. Siilipuolustus ei ole optio, jos vastaiskut eivät ole hanskassa. Söheltämiselle ei ole Mortal Kombat 11:ssä enää mitään tekosyitä, sillä tutoriaalit ovat erittäin kattavia ja monipuolisia. Tutoriaalin liikkeistä voi katsoa mallisuorituksia, jotka näyttävät samalla ajoituksen virtuaalipadilla. Hitusen hoopoa huvia siis, mutta huvia yhtä kaikki. Aikamatkailuteeman ansiosta Scorpionista, Kitanasta, Kanosta ja kumppaneista on pelattavana sekä nuoret että vanhat versiot. Pelillisesti raakuuksilla ei ole merkitystä. Kronikan metkut tarjoavat le an verran överiksi vedettyä viihdettä, josta ei yllätyskäänteitä ja kierrepalloja aikamatkailun ja puolijumalien teleporttailujen ansiosta puutu. Sehän vain osoittaa kasvatuksellista selkärankaa. Ei, mättäminen ei jatku sen jälkeen
Taitavien kaverien käsissä kamppailijat ainakin vaikuttivat tasapainoisilta. Heartseilla avattavissa sydänarkuissa tavara on fiksattu ja kartta löytyy netistä. Onko Mortal Kombat Injusticen skini vai päinvastoin. Mortal Kombat 11 on selvästi paras pelaamani Mortal Kombat. Meininki raunioituneella Shang Tsungin saarilinnoituksella muistuttaa toimintaseikkailua sillä erotuksella, että synkissä miljöissä ei ole vihollisia. Hauska tappa vieras ihminen Nettimoninpeli toimii ilman pahempaa lagia, kunhan valitsee vain hyvillä yhteyksillä pelaavia vastustajia. Uudet alueet avautuvat sielunpaloilla ja neljäntenä valuuttana pelissä harvinaisia Time Krystalleja voi ostaa myös oikealla rahalla. Mortal Kombat 11:n selkein vastustaja on oikeastaan saman tiimin Injustice 2, joka on pelillisesti samankaltainen, mutta toisaalta siitä puuttuu se jokin, joka on punaista ja tahmeaa. Joka hyökkäyksestä tarjotaan myös frame dataa, joka auttaa eri tilanteisiin sopivien liikkeiden valinnassa. 25 taistelijaa ei ole megapaljon, mutta delsuja on tulossa. Hyvää + Selkeän suoraviivaiset ja brutaalit matsit. Jokaisesta matsista ja ottelusarjasta irtoaa palkinnoksi kokemuspisteitä kustomointivarusteille ja krediittejä loottilaatikkokryptaan. Grindaaminen on asia, joka ei minua kiusaa eikä kiihota, mutta sitä siis löytyy Mortal Kombatista ja vaikka patseilla sitä vielä viritellään, aika paljon. Huonoa . Netissä lättyni lätisi, mutta ei niin rumasti kuin odotin. Vaihtoehtoina ovat rankatut ja rankkaamattomat automaattilistat, kukkulan kuningas -aulat ja vapaat aulat. Päätä itse haittaako se. En edelleenkään näe mätkintöjä viisaina yksinpelihankintoina, mutta kyllä minä näistä torneista mielelläni tarinan jälkeenkin krediittejä grindasin. Niin, se Mortal Kombat -perinteeksi vähitellen muodostunut loottikrypta. Loottikrypta on muuttunut simppeliksi seikkailupeliksi. Listoilta löytyi sen verran hyvin vastusta, että en auloissa ehtinyt nuokkua. Tiimin tekemä supersankarimätkintä Injustice vaikuttaa näköjään myös Mortal Kombatiin, eikä vain päinvastoin. Osasta arkkuja paljastuu randomia konseptitaidetta, vaihtoehtoisia pukuja, kokemustasoja kerääviä varusteita ja kertakäyttökamoja torneihin, esimerkiksi Johnny Cagen tuunauskohteita ovat aurinkolasit, kookas vyönsolki ja hanskat. Oikeastaan se haastaa vakavasti muut lajityypin huiput, riippuu vähän päivästä ja fiiliksestä, minkä mätkinnän asettaisin ykköseksi. Krinding Koins Yksinpelisisältöä on runsaasti. 37 125955_.indd 37 29.5.2019 16.28.16. Nimetön heppu juoksee linnoituksessa, rikkoo ruukkuja ja seiniä, ratkoo yksinkertaisia ovipulmia ja avaa arkkuja koineilla. Niillä saa kosmetiikkaa Premium Storesta, jonka valikoima vaihtuu päivittäin. Epäreiluihin asetelmiin vastataan omilla kertakäyttöisillä muuttujilla. 86 Monipuolinen mätkintä, jossa ei säästellä murhaavia iskuja, joiden vaikutukset jäävät väliaikaisiksi. Yhteyden tyyppi ja pingi näytetään ennen matsia, ottelusta voi kieltäytyä tässä vaiheessa ilman rangaistuksia. Arcadetornit muistuttavat takavuosien Mortal Kombateja, jatkuvasti päivittyvissä aikatorneissa kohdataan erilaisten muuttujien modaamia vastustajia. Finish him! Or her! Fatalityyyyyyyyyy! Hienon näköiset taustat ovat interaktiivisia
Shinnok onnistuu lopulta vapautumaan velho Quan Chin avulla, jonka jälkeen hän nousee Netherrealmin uudeksi hallitsijaksi. Jokainen peli sisältää oman lopun jokaiselle hahmolle. Nuori shaolin-munkki Liu Kang on harjoitellut turnaukseen koko elämänsä. Shao Kahn ei suhtaudu pettymyksiin suopeasti. Hänen pitää ensin voittaa maailman edustajat kymmenessä peräkkäisessä taisteluturnauksessa, jotka järjestetään kerran sukupolvessa. Jokaisella sarjan kymmenistä hahmoista on oma historiansa, ystävänsä ja vihamiehensä sekä syynsä taistella. Netherrealm on käytännössä helvetti, sillä sinne päätyvät kidutettavaksi pahoihin tekoihin syyllistyneiden sielut. Jäätä hallitseva ninja Sub-Zero osallistuu turnaukseen, koska hänet on palkattu murhaamaan Shang Tsung. Vanhojen Jumalten luomien sääntöjen mukaan Shao Kahn ei voi kuitenkaan suoraan hyökätä maailmojen kimppuun. Shao Kahn haluaa valloittaa Earthrealmin epätoivoisesti, sillä se on yksi universumin keskeisimmistä valtakunnista. Sinne päätyy myös langennut jumala, Shinnok, kapinoituaan muita jumalia vastaan. Turnaus Shang Tsungin saarella (Mortal Kombat, 1992) Mortal Kombat oli alun perin 50 vuoden välein järjestetty kunniakas Shaolin-turnaus. Toimintatähti Johnny Cage haluaa todistaa kykynsä oikeana taistelijana. Sindel riistää oman henkensä, jonka jälkeen Kahn kasvattaa Kitanan tyttärenään. Markus Rojola Tapahtui viimeksi Mortal Kombatissa… K ymmenen osan, muutaman uusintaversion sekä parin spino -pelin jälkeen Mortal Kombatin tarinasta on tullut pitkä ja polveileva. Kymmenennen turnauksen aikana Shang Tsungin saarella piilottelee myös tämän henkivartija Reptile, jota vastaan taistellakseen on ratkaistava joukko arvoituksia. Näistä mahtavin on Outworld eli Ulkomaailma. Koska monet näistä kumoavat toisensa, todellinen loppu – se, mitä ”todella” tapahtui – selviää useimmiten vasta seuraavan pelin ilmestyessä. Virallisesti hyväksytystä tarinalinjasta perillä pysyminen on haaste jopa sarjan faneille. Kahn vahvistaa asemaansa hallitsijana murhaamalla vanhan kuninkaan, pakottamalla tämän lesken, Sindelin, naimisiin itsensä kanssa sekä adoptoimalla näiden tyttären, Kitanan. Earthrealm on hyvin paljon meidän maailmaamme muistuttava valtakunta, jonka suojelijana toimii ukkosenjumala Raiden. Kano on rikolliskartellin jäsen ja Sonya Blade tätä jahtaava erikoisjoukkojen agentti. Vuosituhansien kuluessa Shao Kahn onnistuu valloittamaan useita maailmoja, kuten paratiisimaisen Edenian. Pelisarjan alkaessa Kahn tarvitsee enää yhden voiton. 38 126432_.indd 38 29.5.2019 18.04.28. Vanhojen jumalten valtakunnat Mortal Kombatin universumi koostuu paristakymmenestä Vanhojen Jumalten luomasta maailmasta, joista jokainen sijaitsee omassa ulottuvuudessaan. 500 vuotta ja yhdeksän turnausta myöhemmin Goro on edelleen hallitseva mestari. Kuolleista palannut Scorpion vannoo puolestaan kostoa hänet ja hänen klaaninsa murhanneelle Sub-ZerolKUNNES KUOLEMA HEIDÄT EROTTAA Goro hallitsi Mortal Kombatia yhdeksän sukupolven ajan. Sitä hallitsee julma sotaherra Shao Kahn, jonka tavoitteena on valloittaa kaikki muut maailmat. Mortal Kombat 11:n ilmestyttyä lienee hyvä kerrata kuka on voittanut minkäkin turnauksen, miksi Scorpion vihaakaan Sub-Zeroa ja monestiko Raiden on ehtinyt muuttunut pahaksi. Shang Tsungin saarella järjestettävään kymmenenteen ja ratkaisevaan turnaukseen saapuu seitsemän taistelijaa. Tämä kuitenkin muuttui, kun Shao Kahnia edustava velho Shang Tsung toi turnaukseen mukaan oman mestarinsa, nelikätiseen shokan-rotuun kuuluvan prinssi Goron, joka onnistui voittamaan puolustavan mestarin
Shaolin-taistelija päihittää hallitsevan mestarin, mutta Shang Tsung käyttää valtaansa turnauksen järjestäjänä ja haastaa Liu Kangin viimeiseen taisteluun. Raidenin johdolla Earthrealmia saapuvat edustamaan kostoa hautova Liu Kang ja tämän ystävä Kung Lao, Johnny Cage, Sonyan esimies Jax sekä Sub-Zero. Raiden pyytää kuolevaisten apua Shinnokin kukistamiseen. Shang Tsung onnistuu tappamaan Liu Kangin ja varastamaan tämän sielun Deadly Alliancen alussa. Sindelin muistia muokataan samalla, jotta tämä pysyisi lojaalina Kahnille. Jade ei pysty tappamaan ystäväänsä, joten hän hyökkää Reptilen kimppuun. Vaikka velho pystyy omaksumaan kenen tahansa turnaukseen osallistuneen taistelijan kyvyt, hän ei pysty voittamaan Liu Kangia. Varmistaakseen Earthrealmin osallistumisen Kahn lähettää Baraka-nimisen mutantin johtamat joukot tuhoamaan Liu Kangin temppelin. le. Pian varjoista nousee kuitenkin jopa Shao Kahnia mahtavampi vastustaja. Liu Kang voittaa turnauksen päihittämällä Shao Kahnin. Maailmojen välillä vallitsee rauha. Turnauksen lopussa Goroa vastaan asettuu Liu Kang. Liu Kang onnistuu lopulta voittamaan langenneen jumalan ja tämä lähetetään takaisin Netherrealmiin. Sindel ja Kitana ottavat Edenian hallintaansa. Kano pakenee. Jax vapauttaa Sonyan ja Kanon. Paikalle ilmestyvät myös klaaninsa hylännyt Sub-Zero sekä häntä jahtaavat kyborgininjat Cyrax, Sektor ja Smoke. Ulkomaailmaa edustavat Goron lajitoveri Kintaro, Baraka, Reptile sekä Kahnin tyttäret Kitana ja Mileena. Oikea syyllinen on Quan Chi, jonka raivostunut ninja vetää mukanaan manalaan. Scorpion peruu aikeensa saatuaan selville, että kyseessä onkin alkuperäisen Sub-Zeron veli. Kitana kosii Liu Kangia. Tuulenjumala Fujin pelastuu ainoastaan Liu Kangin ja tämän ystävän, Kain, ansiosta. Samaan aikaan toisaalla: Scorpion saa selville, että Sub-Zero ei tappanutkaan hänen klaaniaan. Samaan aikaan toisaalla: Kahnin kentaurikenraali Motaro tappaa Johnny Cagen, mutta tämän sielu ei pääse siirtymään Netherrealmiin Earthrealmin yhdistyessä Ulkomaailmaan, joten mies selviää. Kahnin hylänneen Kitanan jäljillä ovat tämän lapsuudenystävä Jade sekä Reptile. Kätyreiden koalitio (Mortal Kombat: Deadly Alliance, 2002) Shinnokin ja Shao Kahnin nuollessa haavojaan näiden velhot, Shang Tsung ja Quan Sonya ei pääse osallistumaan Ulkomaailman turnaukseen, mutta on hengessä mukana. Hän haastaa Raidenin uuteen turnaukseen Ulkomaailmassa. Kun jumalat kaatuvat (Mortal Kombat 4, 1997) Shao Kahnin imperiumin kukistuttua Netherrealmia hallitseva Shinnok ja velho Quan Chi huomaavat tilaisuutensa tulleen. Maan joukkoihin liittyvät SWAT-ryhmän jäsen Kurtis Stryker, tämän työpari (ja Kanon entinen kartellikaveri) Kabal ja intiaanipäällikkö Nightwolf. Tämä antaa Kahnille oikeutuksen hyökätä Maahan. Noob Saibot paljastuu alkuperäisen Sub-Zeron aaveeksi. Liu Kang kieltäytyy. Shao Kahnin suunnitelma on pilalla ja Earthrealm on turvattu, ainakin hetkeksi. Myös Raiden osallistuu turnaukseen Shang Tsungin kutsusta. Raiden luopuu jumaluudestaan taistellakseen ihmisten rinnalla. 39 126432_.indd 39 29.5.2019 18.04.42. Ulkomaailman hyökkäys (Mortal Kombat Trilogy, 1995) Shao Kahn päättää hylätä hölmöt turnajaiset ja siirtyä avoimeen taisteluun. Maailmanlopusta ei taistelijoita puutu. Liu Kang päihittää Kahnin, joka pakenee takaisin Ulkomaailmaan. Kahnin käskystä Shang Tsung ja hänen varjopappinsa herättävän henkiin 10 000 vuotta kuolleena olleen Sindelin Earthrealmissä. Tämä antaa Kitanalle mahdollisuuden palauttaa Sindelin muistin. Turnaus Ulkomaailmassa (Mortal Kombat II, 1993) Shang Tsungin palattua Ulkomaailmaan tämä kohtaa Shao Kahnin vihan. Shinnok hyökkää seuraavaksi jumalten kimppuun tappaen näistä kolme. Shao Kahn päättää isännöidä turnajaisia itse. Samaan aikaan toisaalla: Tieto SubZeron paluusta kantautuu Netherrealmiin, joten Scorpion matkustaa Ulkomaailmaan viimeistelemään kostonsa. Kotiin palattuaan Liu Kang ja Kung Lao päättävät perustaa uuden temppelin puolustamaan Earthrealmia tulevilta hyökkäyksiltä. Goro onkin elossa. Scorpionin ja Sub-Zero(je)n välinen vihanpito jatkuu vuosikymmenestä toiseen. Shang Tsung vangitsee Sonyan ja Kanon Ulkomaailmaan. He ujuttautuvat Edeniaan ja vangitsevat kuningatar Sindelin ja prinsessa Kitanan. Samaan aikaan toisaalla: Scorpion saavuttaa rauhan tappamalla Sub-Zeron. Kitana vaihtaa puolta saatuaan selville, mitä Shao Kahn teki hänen oikeille vanhemmilleen. Pelastaakseen itsensä velho laatii katalan suunnitelman. Se tuleekin tarpeeseen lähes välittömästi
Shang Tsungin vangitsemista sieluista luotu Ermac ja Liu Kangin aave onnistuvat puhdistamaan Earthrealmin sotureiden mielet, jolloin he kääntyvät Onagaa vastaan. Vastavoimat tulevat yllättävästä suunnasta. Vanhat Jumalat valitsevat Scorpionin mestarikseen. Raiden kokoaa joukot jälleen kerran, mutta velhot osoittautuvat liian voimakkaiksi. Taistelijat kuolevat yksi toisensa jälkeen. Päiväni turmelijana (Mortal Kombat, 2011) Raidenin lähettämän viestin myötä kaikki edellisten pelien tapahtumat nollataan pelisarjan aloittaessa alusta uudella aikajanalla. Hän pyytää sieluja hallitsevaa Tsungia herättämään armeijan henkiin, minkä jälkeen he voisivat valloittaa maailmat yhdessä. Lohikäärmekuninkaan paluu (Mortal Kombat: Deception, 2004) Onagan joukkojen palauttaminen henkiin tuo paikalle myös niiden hallitsijan. Maailmanloppu uhkaa (Mortal Kombat: Armageddon, 2006) Tulielementaali Blaze on tarkkaillut eri maailmoja tuhansien vuosien ajan. Voiton ratkaisee kuitenkin Shujinko-niminen soturi, jonka Onaga oli huijannut vuosikymmeniä aikaisemmin toimimaan liittolaisenaan. Nuorempi ukkosenjumala ymmärtää, että hänen on muutettava jollain tapaa tulevaisuutta, mutta hänen ainoana vihjeenään ovat tulevaisuuden Raidenin viimeiset sanat: ”Hänen on voitettava!” Samaan aikaan toisaalla: Zombi-Liu Kang kostaa kuolemansa tappamalla velho Shang Tsungin. Jopa Sub-Zero ja Scorpion onnistuvat sopimaan riitansa. Liu Kang voittaa molemmat turnaukset, jonka jälkeen Shao Kahn aloittaa hyökkäyksensä Maahan. Maailmanloppu on estetty. osalle voisi tuskin kuvitellakaan. Samaan aikaan muualla: Jinsein palauttamisen korruptoima Raiden saapuu Netherrealmiin ja esittää uhkauksen sitä hallitseville Liu Kangille ja Kitanalle. Sen jännittävämpää lähtökohtaa sarjan 11. Sitä, mitä yleensäkin. 40 126432_.indd 40 29.5.2019 18.04.52. Samaan aikaan toisaalla: Shao Kahn on elossa. Uusi sukupolvi (Mortal Kombat X, 2015) Kaksi vuotta Shao Kahnin kukistumisen jälkeen Shinnok hyökkää Earthrealmiin. Hän kerää mahtavimmat soturit luokseen viimeiseen taisteluun. Jos he hyökkäävät Earthrealmiin, heitä odottaa kuolemaa pahempi kohtalo. Shinnok vangitaan amuletin sisään ja kaikki voivat rentoutua hetkeksi. Raiden onnistuu lähettämään viimeisillä voimillaan viestin menneisyyteen nuoremmalle itselleen, joka on juuri osallistumassa kymmenenteen Mortal Kombat -turnaukseen. Johnny ja Sonya menevät naimisiin ja saavat tyttären, Cassien. Mikäli Kahn onnistuu valloittamaan Earthrealmin, se pakottaa Vanhat Jumalat puuttumaan peliin. Samaan aikaan muualla: Raidenin yritykset muuttaa aikalinjaa vievät asioita vain huonompaan suuntaan. Voiton hetkellä Shang Tsung ja Quan Chi kääntyvät toisiaan vastaan. Lopulta jäljellä on ainoastaan Shao Kahn, joka saavuttaa vihdoin unelmansa yksinvaltiudesta. Shujinko onnistuu irrottamaan Onagan sielun ja Nightwolf vangitsee sen Netherrealmiin. Cassie Cage onnistuu kuitenkin voittamaan pedon isältään perittyjen kykyjen avulla. Chi selviää voittajaksi. Ihmisiin pettynyt jumala lähettää Liu Kangin ruumiin tappamaan tämän Shaolin-veljet. 25 vuotta myöhemmin Mileena saa käsiinsä Shinnokin amuletin. Onagan herättyä hän huomaa taistelijoiden voimien kasvaneen liian suureksi ja muodostavan uhan maailmankaikkeudelle. Suunnitelmat sotkee velho Quan Chi, joka onnistuu vapauttamaan mestarinsa amuletista. Lohikäärmekuningas peittoaa helposti sekä Quan Chin, Shang Tsungin että Raidenin. Estääkseen historiaa toistamasta itseään Shinnok vangitsee Johnnyn ja Sonyan. Samaan aikaan toisaalla: Raiden selviää, mutta on Onagan taian korruptoima. Korruptoimalla Earthrealmin elinvoiman Shinnon saa muutettua itsensä demoniksi. Shinnokin kuolemaa pahempi kohtalo. Chi ja Tsung päättävät hyökätä ensimmäisenä vahvimpien vastustajiensa kimppuun. Kahn valloittaa Maan, mutta tulee samalla rikkoneeksi Mortal Kombatin sääntöjä. Kung Lao saa surmansa Ulkomaailmassa, Sub-Zerosta tulee kyborgi ja aivopesty Sindel tappaa monet ihmiskunnan taistelijoista. Tämän jälkeen Onaga palauttaa Earthrealmin soturit kuolleista taistelemaan hänen puolestaan. Ukkosenjumala vahvistaa sanojaan heittämällä Shinnokin edelleen elossa olevan pään kaksikon jalkojen juureen. MORTAL KOMBAT -SARJAN TARINA TÄHÄN MENNESSÄ Chi, päättävät yhdistää voimansa. Yhdeksäs peli mukailee pääpiirteissään kolmen ensimmäisen pelin tarinaa. Raidenia ja Sub-Zeroa lukuun ottamatta jokainen Earthrealmin sotureista kuolee. Liu Kang saa surmansa yrittäessään estää Raidenia luovuttamasta Earthrealmia Shao Kahnille. Johnny matkustaa tyttärensä Cassien, Jaxin tyttären Jacquin, Scorpionin oppilaan Takedan sekä Kung Laon serkun Kung Jinin kanssa Ulkomaailmaan tutkimaan asiaa. Se, joka voittaa Blazen, saa voiman hallita kaikkia maailmoja. Kitanaksi naamioitunut Mileena johtaa Edenian joukot Onagaa vastaan. Raidenilla on vaikeuksia tulkita saamaansa viestiä, mutta lopulta ymmärtää sen koskevan Shao Kahnia. Mitä xenomorphi tekee Mortal Kombatissa. Voit siis unohtaa kaiken edellä lukemasi. Hän ei kuitenkaan ehdi nauttia voitostaan pitkään. Taistelu alkakoon! Cassie Cage tuo taisteluun uutta verta. Vanhat Jumalat antavat Raidenille voimat tuhota Shao Kahnin lopullisesti. Velhot onnistuvat tappamaan sekä Shao Kahnin että Liu Kangin. Chi saa vihiä Ulkomaailman entisen hallitsijan, lohikäärmekuningas Onagan armeijasta, joka on tarujen mukaan voittamaton. Velhot murhasivat tietämättään hänen kaksoisolentonsa. Johnny Cagen ja Sonya Bladen iskuryhmä onnistuu kuitenkin torjumaan uhan
/rekisteriseloste. FOKUS MEDIA MAKSAA POSTIMAKSUN KYLLÄ KIITOS! Tilaan hyvää kesäluettavaa itselle lahjaksi 6 kk hintaan 25 € ja lehdeksi valitsen: GEO V8 HIFIMAAILMA AUTO BILD SUOMI GTI 4 nroa 5 nroa 4 nroa 8 nroa 5 nroa VALITSEN LAHJAKSI: Nahkalompakon (arvo 39 €) 2 lisälehteä (arvo jopa 23,80 €) TILAAJA/MAKSAJA Etunimi Sukunimi Lähiosoite Postinro Postitoimipaikka LAHJATILAUKSEN SAAJA Etunimi Sukunimi Lähiosoite Postinro Postitoimipaikka Tilaajan sähköpostiosoite TILAA HELPOSTI NETISSÄ: fokusmediatilaus.. Tilaus on kestotilaus ja alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta. Nyt 6 kk 25 € +LAHJA! LAHJAKSI nahkalompakko tai 2 lisälehteä! TILAUSKORTTI Fokus Media Finland Oy Tunnus: 5020673 Info: KESÄ2019M 00003 VASTAUSLÄHETYS tai soita 020 7032 930 *(Arkisin klo 8-17.) Hinta lankapuhelinliittymästä 8,35 snt/puhelu + 7,02 snt/min, matkapuhelinliittymästä 8,35 snt/puhelu + 17,17 snt/min. Yhteystietoja voidaan käyttää markkinointiin suoramarkkinointilain mukaisesti. /kesa Kesätarjou s! 126481_.indd 41 29.5.2019 10.21.38. Katso lisää rekisteriselosteesta: fokusmedia.. Tarjous koskee kotimaan tilauksia. Tarjous on voimassa 31.8.2019
Toistaiseksi vaikuttaa tosin siltä, että sodan kaaos on tavoitettu liiankin onnistuneesti. Käytännössä lopputulos on poskettoman kankea purkkaviritys, joka tekee niin ulkokuvakulmien kurkkimisesta kuin veneen hallinnastakin tuskaisaa punnerrusta. Ehkä hieman häpeällistä tunnustaa, mutta en aiemmin ollut edes tajunnut, että Type VII -veneen taistelukeskus on kaksikerroksinen. Klaustrofobisen ahtaissa tiloissa törmäillessä yksityisyyden tunne on ensimmäinen uhri, mutta yllättävän hyvin tekoälyistä pääsee tarvittaessa myös ohi. Hotspottien klikkailu kävi välillä niin työlääksi ja hankalaksi, että kävelytin yhden upseereista lopulta itse paikan päälle ja hoidin homman omakätisesti. Mikromanageri saa paikan Aivan eri suuruusluokan ongelma on se, että pelin varsinainen valttikortti, sukellusveneen hallinta miehistöä komentamalla, ei toimi vielä kunnolla. Uppopötkön sisätilat ja miehistö on mallinnettu suorastaan herkistävän upeasti. Siinä vaiheessa, kun valaanjätös osuu potkuriin, ei moiselle säätämiselle ole aikaa, ajanpysäytys tekee pelaamisesta sentään mahdollista. Myös haavereiden sattuessa miehistö tuntuu tekevän oma-aloitteisesti jotain ja hyvällä tuurilla ehkä järkevääkin, SUKELLUS VENEILYN YTIMEEN Pelattu: PC Deep Water Studio / PlayWay S.A. UBOAT Antti Ilomäki On vaikea kuvitella ahdistavampaa paikkaa kuin syvyyspommien ravistelema sukellusvene. Kun alkaa sattua ja tapahtua, merimiehet kirmaavat pitkin potskia ja tunnelma kohoaa veden pinnan myötä kohti kattoa Jürgenin ja Hansin tukkiessa ulokkeillaan reikiä samalla, kun Horst antaa tuntemattomaksi jääneelle matruusille tekohengitystä metrin verran vedenpinnan alapuolella. On suorastaan kaunis ajatus rullata saumattomasti lintuperspektiivistä suoraan kapteenin kiikareihin siten, että välillä tarjotaan sivukuvaa sukellusveneen poikkileikkauksesta miehistön klikkailua varten. Miehistö onkin koko pelin keskiössä ja sen mallinnus on vähintään samalla tasolla veneen kanssa. Suhteellisen varhaisessa vaiheessa oleva örläri onnistuukin siinä hienosti. FTL on mitä mainioin esikuva sukellusvenepelille ja voin uskoa vaivatta, että Deep Water Studiolla on haettu inspiraatiota myös käymättömistä korpimaista. Saksalaiset sukelluspötköt ovat kovin tuttua tavaraa jo vuosikymmenien ajalta, mutta Uboatin upeasti mallinnettu Seiskatyyppi oli melkoinen shokkiwau-elämys. Syvyyspommitus näinkin intiimisti koettuna on kieltämättä melkoinen elämys. 42 125953_.indd 42 29.5.2019 20.15.00. Se kyllä jo nostattaa hieman kulmakarvoja, kun rakkaudella ja pieteetillä hiotun sukellusveneen lisäksi mikään muu pelimaailmassa ei näytä oikein miltään, näennäisestä efektitykityksestä huolimatta. Haluan VR-version, välittömästi. Siivouspalvelu pyörii Ensikontaktini Uboatiin oli suoraan sanottuna mykistävä. Ilmestynyt Steamin Early Accessissa. Uboatiin verrattuna FTL on kuitenkin pelinä yksinkertaisempi ja käyttöliittymältään vähintään kertaluokkaa selkeämpi, mikä ei ole Uboatin kannalta kovin lupaava yhdistelmä. Viikkojen tai kuukausien suihkuton rupeama ahtaassa ja heiveröisessä purkissa koetteli varmasti jokaista hermoa ja aistia, jatkuvasti kehittyvät torjunta-aseet puolestaan pitivät huolen siitä, että noin yksi kymmenestä Kriegsmarinen merisudesta selvisi koitoksesta hengissä. Kyllä Uboatista ihan komeita ulkokuviakin saa, mutta varsinkin liikkeessä peli häviää näyttävyydessä ihan kätellen ikivanhoille Silent Huntereillekin. Ei niche-indieltä ensisijaisesti karkkigraffaa kannata odottaakaan, mutta kyllä se vähän häiritsee, kun aina potskin ulkopuolelle vilkuillessa tulee ensimmäisenä mieleen, että 15 vuotta vanha Silent Hunter 3 on komeampi peli. Silti, kun kutsu kävi, tuhannet merimiehet eri laivastoissa astuivat vedenalaiseen kauhujen kammioon enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Uboat osaa ainakin nimellisesti kaikki mahdolliset graafiset kikat ja osan mahdottomistakin, näin varhaisessa örlärissä en laske yllättävänkin raskasta grafiikkaengineä vielä kovin isoksi miinukseksi. Melkein kaikelle mahdolliselle on oma animaationsa vessan putsausta myöten. Sukellusveneessä tallustelu on toteutettu kerrassaan riemukkaan toimivasti. A htaanpaikankammo oli luonnon tapa valmistaa ihmiskuntaa sukellusveneiden keksimistä varten. Onneksi Uboatin tekoäly tajuaa ainakin joitain perusjuttuja ja jos esimerkiksi navigaattori ohjaa veneen pinnan alle sukellustankkeja hiplaamalla, ja kenellekään kertomatta, kansivahti tajuaa livahtaa sisään omatoimisesti ja viimeinen vahtivuorolainen paiskaa ainakin yleensä jopa luukunkin kiinni. Kukapa ei moista haluaisi kokea ennennäkömättömän kouriintuntuvasti. Kaikki pelin toiminnot ovat käytettävissä ensimmäisessä persoonassa käpistellen ja yksi pelin asetusvaihtoehdoista onkin lukita näkymä pysyvästi miehistön silmämuniin, joskin heppujen välillä hyppiminen on aina mahdollista ja käytännössä pakollista. Aiemmin lähinnä staattisina ruutuina tutut paikat heräsivät eloon aivan uudella tavalla, kun talsin veneen päästä päähän jokaista nippeliä ja nappelia ihmetellen niin kauan, että miehistö alkoi jo hermostua. Deep Water Studion magnum opus pyrkii tavoittamaan ainakin pienen osan sukellusvenemiehen ankeasta arjesta ennätyksellisen yksityiskohtaisella miehistön mallinnuksella
Miehistön komentaminen ja laitteiden hiplailu sukellusveneen poikkileikkausta tsuumailemalla on veikeä idea, mutta käytännön toteutus on toistaiseksi järkyttävän kankea ja aivan liian sekava. Laastarit pitää käydä tökkimässä pipiin ihan omakätisesti, onneksi sentään minuutin päästä kuolemassa ollut tyyppi nousee innoissaan jatkamaan sotimista, kun kapteeni vähän puhaltaa. Jos käytännön käytettävyys ja veneen hallinnan luontevuus saadaan vaikka Silent Hunter -tasolle, ja mielellään torpeedotähtäily myös, jo nyt kiitettävän yksityiskohtaisesti mallinnettu miehistön toiminta genreen kaivattua lisäsyvyyttä. Lopputulosta on tässä vaiheessa vaikea lähteä arvioimaan, täytyy vain toivoa, että tulee Das Bootia (1981) eikä U-571:tä. Erittäin ikävästi jopa torpedojen tähtäys on toistaiseksi vain helpointa jättää jonkun muun hommaksi, mistä johtuen kalasopan keittämisestä, minkä pitäisi olla tällaisen pelin kohokohta, tulee antiklimaattinen pannukakku. vähän vaikeampi vain selvittää tarkemmin mitä, milloin ja miksi. Voisin kuvitella tukevani tällaista projektia ihan kannatusmielessä, vaikka odotusarvo ei olisikaan kovin korkealla. Lataus-tallennusrumba onnistuu vaikeimmillaankin joka kerta satamassa käydessä, jos täys-harkkoremeininki ei maistu. Tekninen pröystäily jatkuu myös maailmankartalla, jossa voi periaatteessa tsuumailla suoraan avaruudesta sukellusveneen kannelle. Työtä on vielä paljon jäljellä ja Deep Water Studio tuntuu onneksi olevan siitä tietoinen itsekin. Rehellisesti arvioituna Uboat on vielä aika alkutekijöissään jopa örläriksi ja sisällöltään melkoisen ristiriitainen keitos eeppistä parhautta ja suorastaan hölmistyttävää kompurointia. Käyttöliittymän kankeus yhdistettynä sekavaan miehistönhallintaan johtavat siihen, että monissa tilanteissa on vain vapaasta tauotuksesta huolimatta helpompi nostaa kädet pystyyn ja katsoa, mitä tekoäly tällä kertaa touhuaa. Lisäksi miehistön kehittämiseen ja veneen paranteluun keskittyvä kampanja vaikuttaa mainiolta toimintaympäristöltä vähän inhimillisemmän perspektiivin sukellusvenepelille, realismista viis. Maailma on osteri Tällä hetkellä pelissä on tutoriaalin lisäksi vain hiekkalaatikkomoodi, jossa peli generoi enemmän tai vähemmän realistisia satunnaistehtäviä, joista voi yleensä valita mieluisan vaikeustason ja palkintojen mukaan. Toisaalta peli tuntuu lataavan maastoa jatkuvasti ja älyttömän pienissä osissa siten, että muutenkin ihmeellisesti toimiva ajannopeutus tökkii jatkuvasti. Toistaiseksi tuntuu siltä, että kikkailu lipsahtaa tarkoituksenmukaisuuden edelle muutamallakin eri osa-alueella. Vaikka peli kaipaa tällä hetkellä mittavaa käyttöliittymäremonttia, ei siinä ole mitään sellaista suunnitteluvikaa, jota ei tällaiselle projektille normaalilla suunnitteluja koodausurakalla paikattaisi. Vähitellen kohti katastrofia liukuva tilanne sopii täydellisesti peliin, jossa ideana on selvitä kolaus kerrallaan kertyvistä ongelmista ja yrittää pitää purkki toimintakunnossa jatkuvassa paineessa. Toistaiseksi kankeahko alueiden latailu tekee etenemisestä töksähtelevää jo lyhyilläkin matkoilla. 43 125953_.indd 43 29.5.2019 20.15.21. Kokonaisuutena lopputulos on valitettavasti se, että tässä laivassa kapteeni on toistaiseksi matkustaja. Periaatteessa pelialueena on koko maailma. Joku miehistön hyypiöistä laski ennakot ja painoin jotain nappia ja jossain vaiheessa sain napattua ankeahkon kuvan siitä, kun kalasoppa ilmeisestikin kävi kaupaksi. Ainakin nykyisessä versiossa sukellusveneen suoritusarvot ovat kauniisti sanottuna lähinnä sinne päin, mutta ideana onkin jättää tilaa maineen kasvaessa ostettaville virityspaloille ja miehistön kokemuksen karttuessa kehittyville taidoille. Uboatia voi toki halutessaan pelata myös laaki ja vainaa -mentaliteetilla. Varusteluvirittely sopii peliin hyvin enkä näe mitään valittamista siinäkään, että vaurioita tuntuu tulevan todellisuutta inkrementaalisemmin. Parasta tilanteessa on se, että kyseessä on erittäin varhainen örläri (julkaisu ehkä joskus 2020) ja kaikki ongelmat ovat korjattavissa. En heti keksi, mitä muuta tällainen peli kaipaisikaan, tosin jos realismista joustetaan joka tapauksessa, niin miksei kampanjaankin voisi lisätä jonkinlaisen mahdollisuuden vaikuttaa tapahtumien kulkuun tekemällä oikeita asioita oikeaan aikaan
Ohueksi venytetty laivasto on kampanjan alkumetreillä hätää kärsimässä. Niko otti hatkat selvittyään ensihyökkäyksestä, minä en luovuttanut ryöpytyksestä huolimatta. Premissi on sarjalle uskolliseen tyyliin karu, tosin tällä kertaa nelisen vuosikymmentä aiemmin. Ensin hiljeni B5-modiyhteisö, sitten BSG-modi Beyond The Red Line sekä sen jälkeläinen Diaspora. Peruskäskyjen lisäksi alusten lähestymistapaa voi ruuvata portaittain joko puolustustai hyökkäysvoittoiseksi, mikä antaa alijärjestelmille tiettyjä bonuksia. Oletuksena lentueet puolustavat tukialuksiaan niin ohjuksilta kuin vastapuolen hävittäjiltä, mutta niitä pystyy käyttämään myös puhtaasti niin rynnäköihin kuin muiden kohteiden suojeluun. Suuri osa päällystöä on joko lahdattu tai kateissa, minkä lisäksi peltipurkit ovat onnistuneet rampauttamaan IDRIS-navigointijärjestelmän tehden laivaston rippeiden elämästä helvettiä. 44 125945_.indd 44 29.5.2019 11.35.47. Battlestar-mallit vaikuttavat teknologiapuun latvaa lähestyttäessä houkuttavilta mammuttitankeilta, mutta sekä tekoäly että laivastojen voimapisterajoitukset pitävät homman järkevänä. Kakkoskaudelle riittää kuitenkin tekemistä, potentiaalia lähdemateriaalissa on kuitenkin todella paljon. Deadlockissa pakenemisen katkera hopea ei ole häpeä, sillä veteraanialustenja amiraalien menetys korpeaa ja kovaa. Tarinaltaan pääkampanja on valitettavan perushuttua. Hävittäjälentueet näyttelevät myös tärkeätä roolia. Onneksi lisärit The Broken Alliance ja Sin and Sacri. Mutta, kuten sarjan premississä ikään, pitkän hiljaisuuden jälkeen Black Labin Deadlock-strategia yllätti Pelit-laivueen. ce molemmat petraavat kampanjoissaan, etenkin cyloneiden motiivit saavat mukavasti lihaa mekaanisen rankansa ympärille. Siirtokuntalaivaston paras toivo on amiraali Lucinda Cainin komentama laivue, tukikohtanaan ihmisten viimeinen alustehdas, Daedalus-avaruusasema. Lempitaktiikakseni muodostui varustaa halvat korvetit taktisilla ydinohjuksilla koukkaamaan selustaan huomion keskittyessä isoihin korstoihini. Hiljalleen täydentyvä laivasto palauttaa sekä uskon armeijaan että avaa rahahanat kasvattaen samalla taisto taistolta kokemusta niin komentajilleen kuin aluksilleen. Käskytys tapahtuu kolmessa ulottuvuudessa, mikä yhdistettynä lohkoina mallinnettuun panssarointiin tuo taktista syvyyttä. Avaruuden shakkimatsi on rakennettu 12 sekunnin vuorojen ympärille, joissa liikkeet tapahtuvat samanaikaisesti. Kerta kerralla hyppymoottorien latautuminen kestää kauemmin, vahingot ovat pysyviä ja varastot rajallisia. Viimeisen vuosikymmenen aikana ei lisenssipelien avaruuteen ole ollut tunkua, eikä fanitekelerintamalla tilanne ole ollut juuri sen parempi. Viimeisintä lisäriä edeltänyt Operation Anabasis toi uhkarohkeasti mukaan Galactican TV-sarjasta tutun selviytymiskampanjan, jossa rajallinen määrä sota-aluksia evakuoi siviilejä ja yrittää saada saattueen kotiin. Stoori tarjoaa muutaman ihan kivan käänteen, mutta turvautuu turhan paljon tuttujen sukunimien käyttöön yhdistettynä liian karikatyyrimäisiin puhuviin päihin. Järjestelmät ottavat myös röykytyksessä osumaa, joita voi kuitenkin korjata lennosta, tosin toiminnallisuuden kustannuksella. Suojeltavia rahtialuksia ei juuri lohduta rampautetut lentotukialukset, kun ohjusparvi tai pari lähestyy selustasta. Ensimmäinen mittelö cyloneiden kanssa ei mene Helios-tähtiklusteriin levittäytyneellä ihmiskunnalla kovin hyvin. K lassisilla sci. Jokainen hyppy on valinta: mennäkö järjestelmään jossa aluksia voi korjata ja varastoja Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Black Lab Games / Slitherine Versio: 1.2.77 Minimi: 2,0GHz, 4GB RAM, Geforce 460/Radeon HD5770, 9GB kiintolevytilaa, Windows 7 Testattu: Intel 4,5GHz, 16GB RAM, Geforce GTX980TI, Windows 10 Moninpeli: 2 pelaajaa Ikäraja: 12 VERTA JA KROMIA Laivasto kasvaa, mutta siirtokunnat ovat edelleen hädässä. Hahmovetoisen draaman yhdistäminen avaruusstrategiaan ei ole varmasti helppoa, mutta lähdemateriaali huomioiden käsikirjoitustiimin suoritus ei ole kovin mairitteleva. Onko leivänpaahtimilla sielu. SEASON 1 BATTLESTAR GALACTICA DEADLOCK: SEASON 1 Marko Mäkinen Esikuvansa tavoin Galactica-strategia yllätti kohteensa housut kintuissa, mutta onko sillä suunnitelma. Osa planeetoista jää vääjäämättä jalkoihin, nousu lähtee yksittäisistä taisteluista. Kalustoa löytyy molemmilta osapuolilta kattavasti, eikä oikeastaan mikään alustyyppi jää pelin edetessä jalkoihin. sarjoilla on mennyt vähän heikosti mitä peleihin tulee. Hyökkäyslaivasto Caprican porteilla. Cylonit hyörivät siirtokuntien kimpussa laskien moraalia ja samalla tyrehdyttäen resurssivirtoja. Raptorit ja niiden cylon-vastakappaleet tekevät rumaa jälkeä isompiin aluksiin elektronisella sodankäynnillään. Sotaa haluatte, sotaa siis saatte! Jälkeläisten kapina Battlestar Galactica Deadlock: Season 1 tarkoittaa Galactican päivittettyä ja DLC-boostattua pakettia
Alukset pystyy nimeämään haluamikseen, ja nimet näkyvätkin tyylikkäästi rungossa. Vaikka kampanjat ovatkin sinällään toimivia ja taistelusta löytyy etenkin erilaisilla laivastokokoonpanoilla paljon syvyyttä, alkaa itseään toistavat sivutehtävät puuduttamaan pidemmän päälle. Viimeisin lisäri toi mukanaan yli tuhat repliikkiä radiokommunikointia, jotka elävöittävät taisteluita kummasti. Esimerkiksi Eve-tyyppinen kohteen kiertäminen helpottaisi mikromanagerointia kummasti. Käyttöliittymä on yksinkertaisuudessaan helpposelkoinen, tosin etenkin karttanäkymä kaipaisi vaihtoehtona simppelimpää 2D-näkymää, sillä komentosillan strategiapöydällä hutiklikkauksia tulee turhan usein. Musaraidan suhteen Ash Gibson Greigillä ei ole helppo tehtävä, mutta hän täyttää sekä Gibbsin että McCrearyn isot saappaat vähintäänkin hyvin. 84 Battlestar Galactica Deadlock on positiivinen yllättäjä, joka pelimekaniikkansa ja tunnelmansa puolesta jaksaa pitää tunteja otteessaan. Paperilla eksyneiden siviilien pelastaminen ja rajallisilla resursseilla tasapainottelu varmasti toimi, mutta käytännössä taistele-pakene-mekaniikka yhdistettynä jyrkästi nousevaan vaikeusasteeseen sekä köpöiseen juoneen puuduttaa nopeasti. Veljekset tarjoilevat ilotulitusta kansalle. Hyvää + Monipuolinen strategia tarjoilee maukkaita taisteluita tunnelmallisen ääniraidan säestämänä. 45 125945_.indd 45 29.5.2019 11.36.14. Itse toivottomana haihattelijana kaipaisin vaihtoehtotulevaisuutta. Entä jos cyloneiden takaportti löydettiinkin ennen täydellistä hävitystä. Satunnaiset yhteenotot tulee järjestään automatisoitua jopa siihen pisteeseen asti, että päälaivuetta tulee aktiivisesti piiloteltua. Nykyaikaan päivitetyt valaistusefektit tekisivät paljon, sillä alusmallien yksityiskohdat eivät nykyisellään pääse oikeuksiinsa. Veteraanipaatit kantavat taisteluarpiaan ylpeästi. Mutta Anabasis on myös turhauttavan vaikea, koska loppua kohti laivaston jämiä kiusaa täysin ylivoimainen cylon-laivasto ja hyppymoottorien latautuminen kestää miljoona vuotta.” Funktionaalisen kaunista Toiminnallisuudeltaan Deadlock on sotilaallisen tehokas. Ongelma on satunnaisuus: ne eivät usein istu tilanteeseen, ja joskus RNG-jumala päättää tiheästi toistaa jotain hokemaa. Niko on vähän eri mieltä. Moninpelinä on mukana yksi vastaan yksi -skirmish, jossa toivon pääseväni nöyryyttämään kavereitani pian. Taistelua pitää välttää, päätökset ovat raskaita ja uhrauksia pitää tehdä, eli TV-sarjan henki on vahva. Tarinapuoli ja ulkoasu kuitenkin vaatisi lisätyöstöä. ikkamoottorin petraaminenkaan olisi pahitteeksi. Ensimmäinen kausi on paketissa, mutta mitä voi odottaa jatkolta. Taistelujen uusinnat tavoittavat usein sarjan . Pelimoottori ei pärjää millään isomman budjetin kilpailijoilleen etenkään efekteissä ja pintakiillossa, mutta hoitaa tehtävänsä riittävän hyvin. Aina voi toivoa. Monipuolisuuden lisääminen tulisi jatkossa olla tehtävälistan kärjessä. Äänipuoli on muutenkin sarjalle uskollista tykistöpattereiden ja alusten avaruuden tyhjiötä vasten resonoivaa vaimeaa kuminaa. Täytyykin aloittaa indoktrinaatio. Hyvän säväyksen tekee myös taisteluiden katselu nauhalta sarjalle uskolliseen kuvaustyyliin. Teknologiapuussa on riittävästi sälää avattavaksi. Taisteluissa näppäinoikotiet iskostuvat selkärankaan nopeasti, mutta jäin silti kaipaamaan lisäautomaatiota. Huonoa . Sain useamman kerran mairean hymyn naamalleni Battlestar-kaksikkoni räjäyttäessä Basestarin pääpatteristoillaan, samalla kun sulkutuli jauhoi Raidereita silpuksi. iliksen lähes täysin. täydentää cyloneja uhmaten, vaiko mennä pienemmän riskin reittiä. Erittäin koukuttavan alkurupeaman jälkeen iski pienimuotoinen ähky. Kampanjat kaipaisivat edelleen timanttisempaa kirjoittamista, eikä gra. “Ideana tämä on hyvä. Epätoivo kulkee käsi kädessä turhautumisen kanssa. Jatkuvan pakenemisen sijaan eeppistä laivastomähinää leivänpaahtimia vastaan
Hyvin kirjoitetut hahmot eivät olisi mitään ilman mainiota näyttelijätyötä. Tunnelmaltaan painostava jakso ansaitsee kaiken saamansa suitsutuksen. Moore ja David Eick oli kuitenkin hyvien ainesosien lisäksi myös resepti kohdallaan. Kiistattomaksi ykköseksi nousee kuitenkin James Callisin loistava suoritus OG Adama ja crew. Uskontojen vastakkainasettelu. Vannoutuneet fanit kuitenkin rakastuivat palavasti. Moorelle. Minisarja aloitti vahvasti. Ah, kuinka ironista näin jälkikäteen. Ihmiskunnan lähes täydellinen hävitys on kylmäävää katsottavaa, mutta pinnan alla kytee kuitenkin pieni toivonkipinä. Ihmiskunnan rippeiden jatkuva selviytymistaistelu nostaa sankareista ajan myötä uusia, synkkiä puolia esiin. Adama 2.0 on karismassa uitettu. Vastarinta cyloneita vastaan vaati radikaaleja tekoja aina pommiliiveihin asti. Valitettavan usein lopputuloksena on nollariskillä tuotettua tuunattua, mutta puisevaa burgeria, joka ei edes tee alkuperäiselle klassikolle oikeutta. Viimeistään ekan kauden avanneen jakson ”33” myötä olin täysin myyty. Kritiikkiä sateli niin itänaapuristamme neuvostovastaisen propagandan lietsomisesta kuin 20th Century Foxilta Tähtien Sodan plagioinnista, raastupareissun arvoisesti. 46 125946_.indd 46 29.5.2019 18.26.48. Ronald D. Kaikki tämä tulee tapahtumaan uudelleen Uusioversiointi sai vihdoin kunnolla tuulta alleen Universalin tuella tuottaja David Eickin myytyä idean Star Trek -veteraanille Ronald D. Kannuksensa TNG:n sekä etenkin DS9:n kirjoittajana hankkinut Moore oli pari vuotta aiemmin jättänyt Voyagerin heti alkumetreillä saatuaan tarpeekseen ystävänsä Brannon Bragan ylimielisestä johtamistavasta. Harmaan eri sävyillä maalaillaan onnistuneesti, luonnostaan jalot hahmot päätyvät todella kyseenalaisiin ratkaisuihin ja vastaavasti vihatut persoonat onnistuvat voittamaan katsojan puolelle matkan varrella. Reilun kahdensadan siviilialuksen sekä taistelualus Galactican muodostaman selviytyjälaivueen määränpää oli mystinen kadonneen kolmannentoista heimon kotiplaneetta Maa. N ykyviihteessä kuuminta hottia on omien tuoreiden ideoiden sijaan vanhojen hittien uudelleenlämmittely. Vuonna 2002 kaksikolla Ronald D. Rohkein veto sarjalta nähtiin kolmoskaudella, kun Uuden Caprican miehityksen myötä asetelmat kääntyivät päälaelleen. 40 vuoden aselevon aikana cylonit ovat kehittyneet siihen tahtiin, että osaa heistä on lähes mahdoton erottaa ihmisistä, luojistaan. Kaikki tämä on tapahtunut ennenkin Glenn A. Sama pätee cyloneihin, täydellisten koneiden sijaan ne ovat yhtä alttiita virheille kuin luojansakin. Jopa Isaac Asimov heitti lusikkansa soppaan haukkuen sarjan unettavaksi. Cylonit seurasivat tiukasti kannoilla. Halvalla tehty Galactica 1980 sai kirveestä jo kymmenen jakson jälkeen ja syystäkin. Longyearsin Enemy Mine -novellin Galactica-versio. Visuaaliset yhteneväisyydet Guantanamon leiriin eivät voi olla sattumaa. Kaukaisessa galaksissa käyty tuhatvuotinen sota konerotu cyloneita vastaan päättyi äkillisesti lähes täydelliseen ihmiskunnan sukupuuttoon. 70-luvun lopun alusdesign… Marko Mäkinen 70-luvun kulttiklassikon uudelleenversiointi täytti onnistuneesti aikakautensa scifi-tyhjiön, mutta ennen kaikkea se oli kuorensa alla loistavaa draamaa ja vahvasti ajan hermolla. Harmaan likaiset sävyt Galactican suurin vahvuus on sen hahmot. Budjettisyistä tarina sijoittui Maahan ja lentomopoilla liikuttiin, mutta kehumista löytyy vain viimeisestä jaksosta, joka on tunnetun scifitarinan eli Barry B. Pisimmällä oli Bryan Singerin ja Tom DeSanton esituotantovaiheeseen edennyt minisarja, joka kuitenkin kuihtui syksyllä 2001 terrori-iskujen myötä kasaan. Ihmisoikeusselkkauksia, itsemurhapommituksia, nukkuvia agentteja, uhkia joka puolella. Larsonin luoma alkuperäissarja debytoi ABC-kanavalla vuonna 1978 ensimmäisen Tähtien Sodan menestyksen vanavedessä. Moore, nykyisin tunnettu Outlanderista. Etenkin Edward James Olmosin ja Mary McDonnelin kemiat pelaavat loistavasti komentaja Adaman ja presidentti Roslinin rooleissa. Kiristyneen kilpailun sekä kyseenalaisten tuotantoratkaisujen myötä sarja sai tylysti kirveestä ensimmäisen kauden päätteeksi. Kampanjointi jatkon puolesta onnistui, mutta se oli laiha lohtu. Jenkkilän terrori-iskujen jälkimainingeissa Galactica oli ajan hermolla. Uudelleenlämmittelyä yritettiin vuosituhannen taitteessa niin itse Larsenin kuin muiden puuhamiesten toimesta, tuloksetta. Palo scifin tekemiseen oli edelleen kova, joten hän hahmotteli kolmituntisen reboot-minisarjan jatkeeksi samaan syssyyn taustatarinaa pidemmälle eepokselle. Leffapituinen (ja aikanaan ennätyskallis) pilotti sekä sitä seuranneet jaksot olivat alkuun sunnuntai-illan katsojamenestyksiä. Jälkipyykin pesu ei ollut yhtään sen siistimpää
Ei heillä mitään suunnitelmaa ollut. Cylonien suunnitelmakin unohdettiin, mutta yritettiin palauttaa TV-elokuvassa The Plan. Martin, joka haukkui lopetuksen laiskaksi kirjoittamiseksi. Sarjan musaraitaa ei voi ylistää tarpeeksi. Adama 2.0 on karismassa uitettu. Ihmissuhdedraamoissa vellottiin välillä aivan liikaa ja aika ajoin sorruttiin turhahkoihin shokkitwisteihin vau-efektin toivossa. Ärtymyksensä ilmaisi jopa George R.R. Paketti saatiin pidettyä kuitenkin kohtuullisen hyvin kasassa aina viimeiseksi jääneen neloskauden loppuun asti. Kirjoissani se on edelleen yksi parhaista sarjoista ikinä, jonka pariin tulee aika ajoin palattua. Erityisen päräyttävä on se hetki, kun Galactica ensimmäisessä isommassa taistelussa avaa ilmatorjuntatyylisen sulkutulen. Sitä se kieltämättä olikin, uskontojen keskeisestä roolista huolimatta ”God did it” tuntui turhalta naamaan hieromiselta. Ulkoisesti Galactica ja sen hävittäjät ovat suht uskollisia alkuperäisille, mutta esimerkiksi Pegasuksen sisätilat sekä cyloneiden uusi kalusto on päivitettyä mallia. Richard Gibbsin minisarjaan luoma ja Bear McCrearyn siitä eteenpäin jatkojalostama musiikki nousee persoonallisella tyylillään yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista. Sarjan päättäneestä tuplajaksosta kaksi kolmannesta on eeppistä tykitystä, mutta lopussa seisoi Deus Ex Machina, joka aiheutti paljon porua ja syystä. 47 125946_.indd 47 29.5.2019 18.26.55. Futurististen komentosiltojen ja isojen maisemaikkunoiden sijaan sotapaatit muistuttivat enemmän lentotukialusta raskaine panssariovineen ja ikkunattomine huoneineen. Galactican upeat taistelukohtaukset olivat ihan muuta kuin pew pew, die! –valoshow. Suunnitelma (ja sen puute) Kolmoskauden vahvan alun jälkeen alkoi näkyä notkahduksia käsikirjoituksen laadussa. Aluksi närää herätti naiseksi muuttunut Starbuck, mutta Katee Sackhoff ja tämän ei niin esikuvaksi kelpaava hahmo voittivat katsojat puolelleen. Hiljalleen alkoi paljastua, että juonikaarta ei oltu suunniteltu likimainkaan loppuun asti, kuten esimerkiksi JMS oli tehnyt Beefemmassa. Beefemman ja Trekin tyylisten energia-aseiden sijaan sotiminen hoituu perinteisemmin projektiiliasein. OG Adama ja crew. ihmiskunnan tuhon tahattomasti aiheuttavana Gaius Baltarina. McCrearyn sekä etnisiä että moderneja soittimia yhdistelevät kappaleet hindunkielisen laulannan kera ovat raivostuttavan tarttuvia korvamatoja. So say we all! …kestää vielä nykyäänkin. Alapäänsä vietävissä oleva tiedenero onnistuu hankkiutumaan monenlaiseen liemeen, mutta pelastuu useimmiten puhelahjojensa ansiosta. Omalaatuinen on myös sarjan visuaalinen tyyli. Persoonallinen, niin sanottu käsivarainen kameratyöskentely tuo myös oman lisämausteensa. Vielä pitäisi antaa toinen mahdollisuus yhden kauden mittaiseksi jääneelle esiosa Capricalle, johon mielenkiintoni tyssäsi ensimmäisellä yrittämällä alkumetreille. Galactican tapauksessa matka oli kuitenkin paljon tärkeämpi kuin määränpää. BSG:n lähestymistapa avaruustaisteluihin oli aikanaan hyvin uniikki. Taisteluista huokuu täysin omanlaisensa fyysisyys. Kutonen on kympin nainen, ainakin jos Baltarilta kysytään. Seitsemän vuoden tauon jälkeen kolmannelle kaudelle edennyt uusintakierros maittaa jopa paremmin kuin aikoinaan esitystahtiin
Sisältö ei koskaan lopu, kun kaikilla on mahdollisuus sitä luoda. Tihrustan pieniä namiskoja pohdiskellen niiden käyttötarkoitusta ja ohjeistusta näyttää olevan paljon (apuri lukee ne mielellään Google translate -äänellään). Kovemmat kaverit osaavat kiertää tämänkin. Tuhmuudet kirjataan eteenpäin ja haitallinen sisältö heivataan piiloon. 48 125956_.indd 48 29.5.2019 18.55.06. Graphic design is my passion! Jos tykkäät myös, niin jätä jälki vieraskirjaan!! O liko sinulla koskaan voimafantasiaa nettisivuston valvojan, mahtavan moderaattorin auktoriteettiroolista, oikeassa kädessä oikeus ja vasemmassa bannivasara. ”Tahtoisit varmaan tietää :)” on eräs ilkikurinen kirjoittanut pro. Lempiharrastuksiini kuuluu lukea työsähköposti ja unohtua sitten lukemaan nettisivuja. Vaihtoehtotodellisuudessa yhteys maailmaan otetaan eräänlaisella virtuaalipannalla unessa. Palkkaa tulee kaikista onnistuneista raporteista omalle HypnOS-tilille. Sillä voi sitten ostella musaa, tarroja tai vaikka virustorjunnan. Tuskin opetusvideolle päästyään ruudun reunalta kierähtelee joka teuvon apustusötökkä, joka saa siinä samassa muistelemaan O ce-ohjelmiston tapittavaa klemmaria Clippyä. Interaktiivisilla sivuilla siirrytään eri alueille painamalla nuolia haluamaansa suuntaan. Viidestä sakosta napsahtaa tutkinta päälle. ilijalanjälkeensä. Kriina Rytkönen Hei minä oon Kriina 11-v tervetuloa minun sivuille. Hypnospace Outlaw on Wayback Machinen ohella yksi tavoista simuloida itsensä parinkymmenen vuoden taa aikaan, jolloin netissä venyteltiin luovia lukinkoipia ihan kunnolla. Sitä voi miettiä miten hyvin nukkuneeksi moisten nokosten jälkeen olonsa tuntee. Nyt olisi paikka tarjolla, eikä yhden vaan koko HypnOSin foorumiverkon valvojalle. Hypnospacen tekninen käpyisyys on aikalaismaisen osuvaa, mutta myönnän olleeni iloinen palatessani pelitodellisuudesta takaisin kaikkiin Windows kympin käyttöliittymän mukavuuksiin. Teenotopiaan ovat tervetulleita 13-18-vuotiaat juttelemaan askarruttavista aiheista, ihmissuhteista tai vaikka vuoden kuumimmasta keräilybuumista SquisherZista. Nettipoliiseilla on ohjenuorinaan omat kymmenen käskyään, joihin kuuluu muun muassa häirintä, materiaalivarkaudet ja laiton kaupankäynti, joiden perusteella satunnaislöytöjä voi raportoida, mutta isommat keissit saadaan ylivalvojan kautta. Hypnoottinen virtuaalialusta leviää sadoiksi pikku alasivuiksi geocitiesmäisessä miljöössä, jossa huumaavan ärtsyt, vilkkuvat värit, clip art, hetken mielijohteesta valitut kirjasimet, virtuaalilemmikit ja mitä omituisimmat apuohjelmat täyttävät reseptorit. Tykkään Avara Luonnosta ja piirtämisestä ja vihaan perunoita. PELIT.FI ESITTÄÄ Työpöydän muokkaus on vähintään yhtä lystiä kuin oikeassa elämässä. Jokainen käyttäjä kantaa yksilöllistä pantanumeroa, jonka avulla synnit niputetaan. Ensihetkeni käyttöliittymän kanssa ovat epäilyksen värittämät. Coolpunk Paradisessa pureudutaan musiikin nicheen ja Open Eyen alla vapaamieliset pohdiskelevat maailmaa, siinä vain joitain mainitakseni. Paimenen pikku silmäterät Valvojan pestiin valittu pelaaja käyttää erityistä admin-versiota, johon kuuluu pakillinen hallintatyökaluja. Pelin arkkitehtuuria alkaa pian ymmärtää, joskaan pieni ripaus sulavuutta ei olisi ollut pahitteeksi. 1999 tuli sanomaan hei Ei aikaakaan kun HypnOSpoliisi on jo syvällä eri teemoihin jaetuilla alafoorumeilla. Pääotsikoiden ulkopuolelta löytyy kosolti piilosivuja, jotka voi tavoittaa hyperlinkkirimpsujen päästä tai SHE IS A MODE AND SHE’S BANNING GOOD Arvostelu: PC Saatavilla: MacOS, Linux Michael Lasch / Tendershoot / ThatWhichIs Media Testattu: Win 10, i5 6600K, 16 Gt RAM, Nvidia GTX 970 Suositus: Win Xp-10, 1,4Ghz prossu, 4 Gt RAM, näyttis jossa 1 Gt VRAM, 500 Mt kiintolevytilaa Ikäraja: Ei ole. Kerrataan sääntöjä
Teinien sivuilta näkee, mikä on kuuminta huutoa ja se huuto vaihtuu päivissä. Opettele hirviöiden nimet biitin tahtiin, nyt lähtee! Monet jutut aukeavat tutkimalla, mutta pelissä on myös sisäinen vinkkisysteemi, joka jää helposti löytämättä. Verkko on nuori ja ihmiset opettelevat vielä, miten siellä toimitaan. Musiikki ja äänet ovat olennainen osa tunnelmaa. HypnOSin käyttäminen on kuin lukisi oikean menneisyyden nettisaitteja. Sekin peli tutkailee virtuaalisen sosiaalisuuden vapaalentoa, mutta myöhemmältä milleniaaliselta pohjalta. 75 Vuonna 1999 vaihtoehtotodellisuudessa valvotaan virtuaalialustan yleistä rauhaa ja tehdään etäältä tuttavuutta sosiaalisen internetin Kolumbuksiin ja heidän luomuksiinsa Hyvää + Aikalainen nettisivudesign sisäistetty erityisen hyvin, selaaminen & sälääminen toimii. Valvoja ei puhu käyttäjille, vanhempi aikakausi ei tunne vielä like-helvettiä tai sanaa some. Hautakiven viereen vein tietenkin kukkatarroja. Pulmat vaativat tiedonkeruuta ja haravoivaa havainnointia, joten ihan silmät puurossa niitä ei läpi pääse. Poimin matkalla työpöydän täydeltä hassuja härveleitä, tarroja ja lemmikkejä. Se on littanampi, muttei suinkaan vähemmän näyttävä. tagihaulla. Naksutellessa iskee hyvin nopeasti päälle sisällöntarkastajan työasenne, jossa tuntee olevansa etäällä käyttäjistä, mutta lasin takaa aikani katseltuani havahdun siihen, että haluan tietää, miten käyttäjillä menee ja mitä he ovat sivuilleen päivittäneet. Hypnospacen rakenne on hyvin avoin ja . Hypnospacen näkökulma on siihen verrattuna kuin karnevaalin ulkopuolelta. Hypnospace on täynnä myhäilyttäviä detalieja. Vuosituhat vaihtumaisillaan. Huonoa . Jäin siihen uskoon, että peli etenee vain työtä tekemällä, joten sen tein, kaikesta huolimatta. Hamsterini kuoli saman tien, muistoksi jäi kasa kakkaa ja hautakivi. Sisältöä ei ole ainoastaan paljon, vaan se on värikästä ja joukosta nousee esiin persoonallisuuksia. Käyttöliittymä ei ole aina ilo sormelle ja tähän olisi ottanut vielä vahvemman pääjuonen. Ehkä jollain tapaa kesympi. Varsinkin kun siitä laukeaa kampanja, joka kysyy, mitä väärää on vanhan animaation fanittamisessa. Virukset ja muut ketkut painelin uteliaana auki nekin. Oikeastaan se tuntuu enemmän selaamiselta kuin pelaamiselta. On naiiveja, höpsöjä, aitoja, luovia, nokkelia. Vihasivusto on helppo tapaus, mutta tuntuu vähän surkealta hävittää lasten fanipiirroksia sisältävä galleria. ilistelyyn eksyminen sallittua. Kuvitteellisen ysärinlopun kansa ei ole ikään kuin tottunut vielä niin koviin aineisiin, vaikka toisaalta Hypnospacen audiovisuaalinen surströmming vetää ajoittain sellaisilla ylikierroksilla, että silmissä huippaa. Ystävät nukahtamisen jälkeen Päästäänpä hipaisemaan myös netin moraalisia vaikutuksia. Kähvelletty taide poistuu sutjakkaammin. Silmät suositellaan pitämään auki kaikilla alueilla. Harva on hoksannut vielä jalostaa tuota hirvittävää 90-luvun tyylilajia, paitsi tietysti suomalaisen aikalaisrealismin uusi kaurismäki, Amistech Games. Eteneminen tarkoittaa tässä tapauksessa uusien alueiden ja sivustojen löytämistä, ajan kulumista, ohjelmistojen avautumista. Mieleen hiipii hiljattain testaamani The Broken Reality. Ai merisairaus saa sivustot heijaamaan! Yksi rasauttavimmista softista on Hypnospacen avuliain spämmisetä Professor Helper, jonka asentaminen on ilmaista, mutta uninstalleri maksaa! Hynää kuluu hyvin samaa tahtia, kuin sitä ansaitsee. 49 125956_.indd 49 29.5.2019 18.55.16. Käyttäjät kertovat itsestään, ystävistään ja elämästään, jakavat harrastuksiaan ja tietotaitoaan. Squisherzeille on jopa pyöräytetty oma räppi. Musiikkisoitin on kuin vanha kunnon winamppi skineineen päivineen. Kirjoita hakuruutuun hint ja hämmästy. Jälkimmäisestä kielii vain välillä leikkiraha ja haittaohjelmien estoton availu
ktionaalisessa kirjassa. Ikäraja: 16 Kynä on miekkaa mahtavampi, joten otin singon. 50 125965_.indd 50 29.5.2019 19.00.03. Tuhon apulaisina ovat kotona asuva 32-vuotias poika Scooter (joka haluaisi olla muusikko) ja banaanivaltioiden luonnonvaroja Uzilla vapauttava konsultti, joka kaivelee jatkuvasti etumustaan. Toimitusjohtaja etsii tuntemattoman hedelmälajin, ja lyö paketin päälle: superfood. Suojelurahoja kutsutaan tilaukseksi, ja sellainen solmitaan tärvelemällä liikkeenomistajien putiikki tai liipomalla nekkuun. Shakedown: Hawaii palaa ensimmäisen GTA:n anarkismiin, jossa ajamalla jonossa kävelevien krishnojen päälle sai tyydyttävän hervottoman couranga-bonuksen. Genrenä on ylhäältä kuvattu Grand Theft Auto -klooni aivan kuten Brian Provincianon edellisessä pelissä Retro City Rampagessa. Mitä enemmän väkivaltaa, sitä enemmän rahaa ja pisteitä. Raaka voima Rikos todellakin kannattaa. Realismin huipentuma Shakedown: Hawaii vetosi minuun henkilökohtaisella tasolla. Provinciano on armoton. Ongelma ei ole henkilövahingot vaan se, että sekoilu maksaa rahaa. En ole nähnyt vastaavaa yhdessäkään aiemmassa pelissä, elokuvassa tai . Shakedown: Hawaii on räiskintäpelin maastopukuun naamioitu oppitunti siitä, millaisten liiketoimintamallien armoilla 2010-luvun ihminen elää. Striimaus syrjäyttää tuottoisat videovuokraamot, cola ei uppoa energiajuomien maailmassa, eikä oma kirjakaan (”Yritykseni toimii itsekseen, minä olen rannalla”) kelpaa kuin takansytykkeeksi. Perse nousee tuolista, margarita vaihtuu rynkkyyn ja portfolio kaipaa sijoituksia. Peli luo pelaajalle voiman, vaurauden ja vapauden tunteen. Räiskintä on yksinkertaista ja Toimari ylivoimainen, oli kädessä sitten pistooli, minigun tai liekinheitin. Provinciano lupasi tulevassa päivityksessä lisätä vielä uuden kiristyskeinon, negatiiviset nettiarvostelut. Tuloja moninkertaistetaan pienillä kikoilla, esimerkiksi lisäämällä palvelukuluja (huom. Omat vakuutusyhtiöt huutavat armoa, kun mies tuhoaa kaupunkia ja teloo jalankulkijoita. rman tili huutaa punaista. Kiinteistöjä ja yrityksiä haalitaan portfolioon, joka tuottaa päivittäin yrityksen kassan ja toimitusjohtajan lompakon täytettä. H arvoin ilmestyy pelejä, jotka ovat täysin illuusiottomia kuvauksia maailmasta. Minkä tahansa auton voi napata alleen ja kaahata jalkakäytävää pitkin yhteen pelin yli sadasta tehtävästä, joiden sisältö on sama: tuhoa, teurasta ja kaappaa yritystoiminta itsellesi. Laiskottelu katkeaa, kun pöhinämoottorista loppuu bensa ja . Shakedown: Hawaii on punainen pilleri The Matrixin merkityksessä. Mutta ei niitäkään voi vain pyyhkiä kartalta: jengiläiset ovat hyödyllisiä, koska heidän läsnäolonsa painaa hankittavien kiinteistöjen arvoa alas. Antero Kyyhky Brian Provincianon uutuuspeli ei ole pelkkä GTA-klooni, se on kauppatieteiden tutkinto. Toimitusjohtaja (pompadourista päätellen RCR:n päähenkilö) on jäänyt varhaiseläkkeelle. Hän on 80-luvun reliikki, joka tempaistaan tahtomatta nykyaikaan. Toimitusjohtajan sekoilulla on todelliset seuraukset, mikä on harvinaista peleissä. palvelua ei tarvitse lisätä), laittamalla mediayritykset punomaan klikkiansoja ja lobbaamalla niin perkeleesti. Nöyryytyksestä alkaa kipuaminen palmusaaren kiinteistö-, yritysja väkivaltakuninkaaksi. Julkisten palveluiden yksityistäminen on pelin kovempia rahasampoja, tai kuten päähenkilö sanoo, ”dream come true.” Imago-ongelRIKKAAKSI OHITUSKAISTALTA Arvosteltu: Switch Saatavilla: PS4, PS Vita Tulossa: 3DS, PC Vblank Entertainment Versio: 1.0.1 Laitteistovaatimukset: 1Ghz prosessori, 256 Mt keskusmuistia. Siinä ironisoidaan juuri minua rasauttavia asioita, ja pihalla on Toimitusjohtajakin. Toimari ei ymmärrä, että kyse on hänestä, vaan hän syyttää jengiläisiä
Toimitusjohtaja on lopulta vain olosuhteiden tuote maailmassa, jossa kaikki ottavat mitä saavat, koska kiinnijäämisestä ei ole pelkoa. Yleensä rikollisuuteen liittyvät pelit ovat jonkinlaisia moraalitarinoita, opetuksia siitä, miten ei kannata toimia. Miten tähän päädyttiin. Suomen mustikat yksityistetty, nyt tienaamaan. Tuoteselosteita muokataan lisäämällä niihin pikkupränttejä, kuten ”sisältää 13 g proteiinia, maidon kanssa”. Lopetus on yllättävä. Siihen on virtaviivaistettu parhaat puolet vuoden 1997 hitistä ja luotu pysäyttämätön, viihdyttävä kone, jota pelatessa hymyilyttää ja hirvittää. Siinä on samaa charmia kuin elokuvassa The Wolf of Wall Street, jota katsoessa ei voi olla kääntymättä Leonardo DiCaprion näyttelemän Jordan Belfortin puolelle, vaikka hän jättää jälkeensä vain raunioita. Shakedown: Hawaii on kypsä teos. Vasen liikuttaa Toimaria, oikealla sihdataan ase. Siinä tuntuu ja näkyy raikas ilmaisun vapaus. Provinciano on filtteröimätön ja vyöryttää ruudulle estymättömän visionsa. Parasta teetättää tutkimus. Ja ennen kaikkea, sain Shakedown: Hawaiista hyviä ideoita omaan yritykseeni… Toimitusjohtaja saa televisiosta parhaat bisnesvihjeet. Kohta raketoi Neljän vuoden kehitysaika näkyy hyvässä mielessä. Terveellisyys ja ilmastoystävällisyys ovat vain liiketoiminnan välineitä, osana brändin kiillottamista ja hyvesignalointia. Eri autojen ohjattavuudessa ei juuri ole eroa. Ennen kaikkea Shakedown: Hawaii on hyvä 2D-GTA-klooni. mat häviävät, kun perustaa tutkimuslaitoksen, joka tekee ”itsenäistä” tutkimusta. Peli ei saarnaa, ja miten se pystyisikään, kun satiirin ohessa ajetaan ihmismassojen päälle puskutraktorilla. Uskomattominta pelissä on se, kuinka sympaattinen se on. Räiskintä toimii kahdella tikulla. 51 125965_.indd 51 29.5.2019 19.00.16. Humoristisella ja viihdyttävällä tavalla esitetty satiiri tiputtaa leuan lattialle kerta toisensa jälkeen. Mitä jos hengittämiseen saataisiin subscription model. Peli on sananvapautta sen parhaimmassa merkityksessä. Yksi vaihde, yksi nopeus, antaa palaa. Toimitusjohtajan sekoilut mustekasettien (tulostin maksaa vähemmän kuin mustekasetti??) ja tilauspohjaiseen malliin perustuvien kuvankäsittelyohjelmien (miten niin en voi vain ostaa ohjelmaa??) kanssa ovat isähuumoria, mutta silti oleellisia kysymyksiä. Mistä tahansa tuotteesta saa hyvän, kun lisää siihen ”gaming”. Miten niin ekstralaardi-hampurilaiseni on epäterveellinen. En spoilaa, mutta peli on itselleen ja teemalleen uskollinen
Useimmiten värikkäitä murhatapauksia käsittelevän juonen kliimaksit nähdään lakisalissa tekstija/tai kuvapohjaisten ja aina asiaan liittyvien logiikkapulmien jälkeen: tavalla tai toisella humorististen todistajien väittämistä etsitään aukkoja ja ristiriitaisuuksia. rma ei tietenkään tehnyt inhorealistista pykäläviidakossa kompastelua, vaan humoristisen ja aiheeseen nähden vauhdikkaan seikkailupelityylisen tarinan. Petri Heikkinen Kun joudun rosikseen, haluan asianajajakseni Phoenix Wrightin. J’Accuse Phoenix Wright aloitti uransa kahden ruudun ja kosketusnäytön DS:llä, mutta konsolin ominaisuudet eivät dominoi pelin toiminnallisuutta. Vaikka huumoria ei säästellä, miljööt ovat realistisia: on lankapuhelimia, kuvaputkimonitoreita, puhelinkoppeja ja kaikkea muuta ihanaa. Lennokkaan lakisalidraaman rakenne on kompaktin telkkarisarjamainen, sillä herra Wright käy läpi kourallisen erillisiä lakijuttuja, jotka jaetaan useisiin vuorotteleviin tutkimusja lakisalijaksoihin. Capcomin alun perin Nintendo DS:lle julkaistu Phoenix Wright: Ace Attorney tarttui erikoiseen aiheeseen vuonna 2005. No ei varmasti kirjoittanut yhtään mitään, koska niska meni poikki, mutta sen OIKEUDEN VOITTO Arvosteltu: Xbox One Saatavilla: PC, PS4, Switch Capcom Moninpeli: Ei Ikäraja: 12 Se kuuluisa sormi ojossa -poseeraus. 52 125951_.indd 52 29.5.2019 20.16.57. Jos paikalla sattuu olemaan ihminen, hänelle voi esittää kourallisen valmiiksi purkitettuja kysymyksiä, joita aukeaa yleensä esinelöytöjen jälkeen lisää. Aukko puolustuksessa Tutkimuksissa liikutaan runsaasti useiden eri juttuun liittyviin paikkojen välillä, mikä tarkoittaa käytännössä valikon kautta käsin piirretystä taustakuvasta toiseen siirtymistä. L akisarjat olivat takavuosina telkkarin normikauraa, mutta pelejä on harvemmin tehty pelkkien asianajajien näkökulmasta. Keississä ei usein pääse eteenpäin, jos ei uuden löydön jälkeen singahda takaisin jonnekin muualle. Jos tötöilyä tulee liikaa, ristikuulustelua pitää yrittää uudestaan. Wright ja kumppanit lyövät pöytää ja osoittelevat teatraalisesti sormella lukuisia kertoja lakijuttujen hillittömien käänteiden lomassa. Phoenix Wright: Ace Attorney Trilogy tuo nuoren lakimies Phoenix Wrightin saagan remasteroituna moderneille alustoille. Puhetta (lue: tekstiä) ei tarvitse tuottaa itse, sillä tarinat ovat tarkkaan käsikirjoitettuja. Nättien maisemien yksityiskohtia tutkitaan vapaasti liikkuvalla suurennuslasikursorilla. Phoenix Wrightit kutittelevat kivasti nostalgiahermojani, sillä alun perin melkein 15 vuotta vanhat pelit kuvaavat nykyään viehättävästi lähimenneisyyttä. Kakkososan alussa väitellään lillukanvarsista kirjoittiko alas kuolemaansa tönäisty mies viime hetkinään murhaajansa nimen oikein. Tiukkojen tilanteiden painoarvoa korostetaan hupaisasti jännärimusiikilla ja asianomaisten överiksi vedetyillä reaktioilla ja kamppailupelimäisillä ääniefekteillä. Juridista kyvykkyyttäni koeteltiin kierros kierrokselta enemmän, sillä todistajien ja aineiston määrä kasvaa tasaisesti. Kuka heistä on murhaaja. Pitkien todisteluketjujen logiikka ei tosin ihan joka kerta natsaa kohdilleen. Tsump ja zak, ihan kuin katana olisi osunut maaliinsa, kun todistuksen murtava yllätyspointti iskee kohteen tajuntaan. Salissa seurataan ensin todistajan lausuntoa, jonka jälkeen sen tekstiruuduista etsitään epäilyttäviä kohtia. Jokaista kommenttia kannattaa ”painostaa”, eli kysyä tarkennuksia ilman rangaistuksia, mikä avaa toisinaan hyvän paikan aineiston esittämiselle tai pelin kielellä ristiriidan osoittamiselle. Vanha kolikkopeli. Kun lopulta kaikki tarpeelliset vihjeet ovat paljastuneet, tarina jatkuu automaattisesti oikeustalolla. Nipponin mukaan mallatulla oikeustalolla esiintyvät etupäässä Phoenix Wright, syyttäjä, tuomari ja vaihtuvat todistajat, joiden väitteet pyritään ampumaan alas esittämällä tutkimusjakson tuloksia oikealla hetkellä. Tutkimuksissa kerätään aineistoa, kuten epäilyttäviä esineitä ja todistajien lausuntoja lakitupaa varten. Tässä vaiheessa jännitys kiristyy mukavasti, sillä tuomari sakottaa hutisyytöksistä ja syyttäjä esittää jos jonkinlaisia vastalauseita. Lakimiestarinoiden pelilliset ominaisuudet ovat peräisin pääasiassa graa. sista tekstiseikkailuista, visuaalisista novelleista ja hidden object -peleistä
Tusinoittain todisteita Pidemmän päälle todistusaineistoissa on sen verran roinaa, että kämmäsin useammankin kuulustelun, kun en vain enää huomannut, mikä liittyy mihinkin. 53 125951_.indd 53 29.5.2019 20.17.06. ikka on tietysti tarkempaa ja toisaalta pehmeämpää, mutta alkuperäinen tyyli on säilynyt riittävän hyvin. Tämä trilogia näyttää hienosti, miten visuaaliseen novelliin lisätään kaikin puolin onnistunut peli. 85 Vaihtelevia seikkailupelielementtejä hyödyntävää humoristista lakitupadraamaa. Vain yksi oikea etenemistapa. Kiitos, tuomari. Laki ja järjestys Arvoisa tuomari, Phoenix Wright on vain simppeli, raiteilla etenevä käsikonsolitöhellys, joka vaatii teelusikallisen pelitaitoa! Objection! Phoenix Wright: Ace Attorney Trilogy tarjoaa reippaan annoksen viihdyttäviä ja omalaatuisia pulmaseikkailuita, jotka toimivat mainiosti alustasta riippumatta. Perinteikkäät seikkailupelimekaniikat tukevat mainiosti aihetta vieraannuttamisen sijaan. Eipä juuri. Sustained! Jatkakaa, arvostelija. Piirrosgra. iliksen, mikä se sitten onkaan. Muutamien päättelyketjujen pienet . Pelasin sitä jopa videotykillä, mikä tarjoaa melkoisen kontrastin miniatyyrimäiselle käsikonsolinäytölle. Valikoiman esineitä tarvitaan kuitenkin aina vähintään kerran, ja se auttoi lopulta eteenpäin. Ässälakimiehen edesottamukset eivät tunnu joltain muulta peligenreltä, johon on läntätty hassu skini, vaan omalta itseltään. Onko Phoenix Wright menettänyt mitään charmistaan isolla ruudulla. Phoenix Wrightien pointti ei ole koskaan ollut pikselinostalgiassa rypeminen. Toista kertaa en enää samaa kuulustelutilannetta mokannut, koska uusinnassa tilanne on täysin sama toiset todisteet esiin ja johan sujuu, sillä kaikki ratkaisuun tarvittava on taatusti mukana. Huonoa . Jos hoksottimeni eivät millään meinanneet riittää, pääsin kärsivällisyydellä tarinassa ennen pitkää eteenpäin. Ehkä en sittenkään ole seuraava Ben Matlock. bat eivät menoa haittaa, sillä trilogia tavoittaa hyvin omalaatuisen lakisarja. sijaan perusteluksi kelpaa vain nimen väärin kuuleminen. Phoenix Wright kohtaa runsaasti humoristisen näköisiä ja hassusti puhuvia ihmisiä. (Kääntyy, osoittaa sormella.) Take that! Liikkuminen hoidetaan valikolla eikä turhia alueita ole. Hyvää + Harvinainen aihe ja huvittavat henkilöhahmot. Tallentaminenkin on vapaata, joten uudestaan yrittäminen tarkoittaa kaltaiselleni ahkeralle savettajalle vain pientä takapakkia. Yhdelle ruudulle tiivistäminen on siirtänyt todisteet alaruudun asemasta erilliseen valikkoon, mutta se ei haittaa menoa yhtään, sillä peliliikkeitään saa pähkäillä niin pitkään kuin haluaa
Kun silmät laittaa kiinni, siirtyy keskelle Chrono Triggeriä, Earthboundia ja Final Fantasyja. 99 ongelmaa ja ne kaikki liittyvät Alexiin Pelihahmojen sympaattisuus ja samastuttavuus eivät ole minulle vaatimus, joten olin yllättynyt, miten paljon peli minua ärsytti. Graafinen ilme on vetävä sekoitus modernia maailmaa ja lapsellista yksinkertaisuutta. Auraalinen eargasmi Loppupuolen pitkässä luolastossa Alex ei sano mitään ja maailma muuttuu surrealistiseksi. Kesken tiirikointia käsittelevää keskustelua hahmo (Claudio) huutaa Alexille vainoharhaisesti: ”Pidätkö minua varkaana, koska olen musta?” Mustan pelihahmon persoonallisuus perustuu pelkkään rasismista huutelemiseen. Antero Kyyhky YIIK: A POSTMODERN RPG Iik, se on YIIK! Ansaitsiko vuoden vihatuin JRPG nettiraivoa. Naisihastus Vella näyttää 24/7 ärsyyntyneeltä ja sanoo usein, kuinka Alex saa hänet tuntemaan itsensä epämukavaksi. Postmoderni on YIIKissä pelkkä mainossana, sillä pikemminkin peli on surrealistinen. Normaalin näköinen Alex on parikymppinen flanellipaitamies, joka yliopiston jälkeen muuttaa äitinsä luo elätettäväksi. Veren ja suolenpätkien sijaan pelottavuus tulee siitä, miten outo aikuisten maailma voi olla lasten silmistä. Molemmat roolipelit edustavat Nintendon aliarvostettua sarjaa, joissa pirteä ulkoasu yhdistyy vinksahtaneeseen synkkyyteen. Tunnelman ollessa villeimmillään huomasin ensimmäistä kertaa nauttivani pelistä. YIIKin finaalissa lainataan Personasta tuttua, toimivaa ”pelastetaan maailma kavereiden kanssa” -fiilistä, jota pilaa se että ne kaverit ovat niin hirveitä. YIIKin musat ovat loistava sekoitus vanhaa japsiropetunnelmaa ja modernia tuotantoa. Nettiyhteisö ei ole YIIKille lämmennyt, ja siihen pääsyy on äärimmäisen rasittava päähenkilö Alex ja hänen masennusjenginsä. Bugit vainoavat myös YIIKiä. Tähän peliin, jos mihin, olisi sopinut mykkä JRPG-sankari. Roolipelissä kävellään luolastosta toiseen, tapellaan vuoropohjaisesti ja kerätään hassuja aseita kuten keytareja ja vinyylejä. Maailmanloppu lähestyy Y2K-bugin (= YIIK) myötä, joten pelaaja ohjaa hipsterijengin pysäyttämään pseudouskonnollisen sielumaailman demonit. Kyse ei ole vain ensivaikutelmasta eikä vain Alexista, sillä jokaisen hahmon rasittavuus on maksimoitu. YIIKin postmodernein piirre onkin sen lukuisat viittaukset traumaan, jonka Two Brothersin kehittäminen synnytti. Alexin ajatuksia yksinkertaisesti sanallistetaan liikaa. Ackk Studiosin edellinen peli Two Brothers (älä sekoita peliin Brothers: A Tale of Two Sons) tarjosi taistelua pelinpysäyttäviä bugeja vastaan. Oman leimansa ovat iskeneet vanha Undertale-kettu Toby Fox ja Secret of Manaa säveltänyt Hiroki Kikuta. Alex on kohtuuttoman sietämätön valittaja, mikä sopii piikkitukkaiselle animeteinille, mutta on raivostuttavaa aikuiselle miehelle. Työttömyydessä ja lamassa vellova YIIK ei päästä uppoutumaan fantasiamaailmaan, vaan pitää homman todellisena. Nyt latausajat ovat tippuneet kymmeniin sekunteihin, joka on edelleen liikaa, mutta ehkä inhimillisiin aikoihin päästään tulevaisuudessa. Vellan pään sisällä metsästetään piilottelevia muusikoita. Y IIK: A Postmodern RPG on roolipeli vahvalla Earthboundilla ja Paper Mariolla, ja tässä vaiheessa speksit ovat vielä kohdallaan. Ankeuttajasta tekee siedettävän joko valta tai erityisen vetävä ulkonäkö. Alexin puolelle on vaikea siirtyä, varsinkin koska kaikki muut hahmot pilkkaavat häntä, ja he ovat oikeassa. Kun äiti saa potkut töistä, Alexin ensimmäinen reaktio on empaattinen: Miten minulle käy. YIIK ottaa kantaa sosiaalisiin ongelmiin, mutta rasismiin liittyvät tarinapätkät ovat saarnaavia ja tulevat esiin omituisesti, aggressiivisesti ja töksäytellen. Switch-versio kaatuili, ja julkaisuversiossa taisteluun siirtyminen kesti minuutin, joka on liikaa. 54 125930_.indd 54 29.5.2019 20.12.32. Vella ilmeisesti edustaa naista, joka pitää omat rajansa selvänä, mutta häntä ei ole esitetty erityisen vahvana. Tämä luo yhtälön, jonka mukaan omien rajojen kertominen on epäsympaattista. Pitkissä monologeissa muiden epäonni on aina eniten Alexin epäonni. Calum Bowen (tehnyt musiikkia nimellä Bo en, mm erinomaisen EP:n Maltinelle) tarjoaa todelKAIKKEA EI KANNATA SANOA ÄÄNEEN Arvosteltu: Nintendo Switch Saatavilla: PC, MAC, PS4 Tulossa: PS Vita Ackk Studios Versio: 1.0.1 Minimi: 2,4 Ghzi, 2 Gt muistia, Intel HD Graphics 4400 Ikäraja: 16 Nuoret hirviömäiset samurai-kilpieläimet olivat lapsuuteni sankareita. Kun puhe väheni, auttoi musiikki uppoutumaan pelimaailmaan aivan uudella tavalla. Hyvännäköisyys ei tosin pelasta Nostromoa, jos kyydissä on väärää porukkaa
Alyssa L’Salle on salainen agentti . -fantasia-JRPG-kuvaston, mutta on parhaimmillaan, kun tekijätiimi käyttää omaa mielikuvitustaan. Sopii kalvosulkeisiin Pelin papermarioinen tai shadowheartsinen taistelu on hidasta, sillä vihollisilla on paljon hipareita, ja pelaaja tekee vahinkoa minimaalisesti. lm noirista, jolloin peli oli enemmän kuin japanityylin kopio. Tällä kertaa lainauksen kohteena on Chrono Trigger eli SNES-ajan yksi rakastetuimmista roolipeleistä, jonka tekijöiltä löytyi tähtivoimaa, visiota ja teknistä suorituskykyä. Aggressiivisen epämiellyttävä dialogi ja hahmot. Pyöräytä vinyyliä ja yritä osua punaiselle kohdalle. la tykin pomotaistelupalan Uzi Battle, löytyy myös Soundcloudista ja suosittelen kuuntelemaan. Olin JRPG-tivolissa viimeksi vuonna 1995. Omituisuus ja epätavalliset lainat ovat pelkkää plussaa jo Shinrassa palvelleille veteraaneille, onhan Cosmic Star Heroine yhdysvaltalainen tuotos. Miksi heittää rahaa someguruille, jos muusikoilla saadaan sävellysten lisäksi miljoonien asiakkaiden yleisö. Jokaista hyökkäystä voi käyttää kerran, ennen kuin hahmon pitää ottaa lepoa. naalia edelsi se, kuinka maailma ja hahmot luodaan niin moniulotteisesti, että heidän tekemisistään välittää. Systeemi on vaivalloinen, mutta ei todellakaan se piirre, mikä pilaa YIIKin. Bo en ajaa sekä elektronista musiikkia ja pelimusiikkia aivan uusille laduille. Ihmissankareiden kanssa meininki on kakkukauppanormaalia, mutta mitä omituisemmaksi peli muuttuu sitä kovemmat bileet. Vastarintaan liittyvät valveutuneet työkaverit, jotka eivät pidä siitä, että kasaripahis pitää aurinkolaseja myös sisällä. Huvittavasti Anachronoxia kritisoitiin aikoinaan siitä, että se oli taas yksi kyberpunk-peli. YIIK on todella hyvää kamaa pelinkehittäjille. Välianimaatiot ovat ysärin sharewarea. Nyt pelaaja heitetään syvään päätyyn ja käsketään rakastaa hahmoja, jotka tekevät kaikkensa saadakseen pelaajan vihaamaan heitä. Cosmic Star Heroine ei kuitenkaan ole traaginen tarina maailman tuhoutumisesta, lohduttomuudesta ja aikahyppelystä, vaan lähes sataprosenttisen iloinen, harmiton ja hattarainen sankariporukan tutkimusmatka läpi muutaman planeetan. Kokemusta kerätään lyömällä vihollisia, tosin skaalattava vaikeustaso huolehtii siitä, että haastetta on niin paljon kuin pelaaja haluaa. Antero Kyyhky Maailmaan mahtuu aina haaveilijoita ja Chrono Trigger -kopioita. Cosmic Star Heroine jatkaa samalla linjalla. Earthbound-uskonto sekoittaa pään. Nykyään kyber taas kyllä kelpaisi, vaikka puolalaisten tekemänä. Suosittelen katsomaan, mikä on ylikirjoittajien kohtalo. Lähinnä siksi että grindatessa ei ole TAPETTIROOLIPELI Arvosteltu: Switch Saatavilla: PS4, PS Vita, PC Zeboyd Games Versio: 1.0.1 Minimi: Inter Atom X7-Z8750, 2 Gt muistia, Intel HD 405 6000 Mhz Ikäraja: 12 60 Sietämättömät hahmot ja dialogi pilaavat muuten luovan JRPGseikkailun. Jos olisin voinut antaa musiikin viedä mielikuvitusta, olisin nauttinut pelistä enemmän. Jokainen taisteluliike tehdään minipelissä, jossa kämmätty ajoitus tekee nolla vahinkoa. Musiikit tilataan usealta tekijältä, jotka sitten pelin ilmestyessä markkinoivat omia biisejään sosiaalisessa mediassa. 55 125930_.indd 55 29.5.2019 20.12.38. Koska musiikki on loistavaa ja gra. Seikkailu kulkee läpi luolastojen, välipomojen ja kaupunkien, jossa sankareille tankataan kovemmat kamat. ikka earthboundinläheistä, olisi kannattanut painaa dialogin kohdalla deleteä ja antaa Hyvää + Yksi parhaimmista JRPG-soundtrackeistä. Hahmojen väliset erot eivät ole kovinkaan selkeitä, ja taistelusysteemi on vaivalloinen. stä ja . seikkailun. Olen käynyt tässä dystopiassa aiemmin Cosmic Star Heroine juoksuttaa pelaajan läpi tyypillisen sci. Laskeutuminen köyhyyden keskelle yllättää muuten niin iloisessa seikkailussa. Tai no, se toinen pahiksen ikävä piirre on viehtymys salamurhiin ja pommituksiin. Kehittäjien visiona on ollut luoda Neon Genesis Evangelionin kahta viimeistä jaksoa muistuttava psykoterapiasessio, mutta NGEssä . Y hdysvaltalaisen Zeboyd Gamesin Cthulhu Saves the World ja Breath of Death VII olivat JRPG-pastisseja, humoristisia peliominaisuuksien ja juonipätkien lainauksia japanilaisen roolipelaamisen historiasta. rmalle, jonka Facebook-bestiksistä paljastuvat Tyrell, Cyberdyne ja Weyland-Yutani. Muita suosikkejani olivat pistäytyminen hiivamieli-ötökkäkylässä ja maanalainen kaivoskaupunki, jotka poikkeavat JRPG-muotista. Pahakorporaation pääkaupungissa kadut ovat täynnä kodittomia ja baareissa soi moraaliton tulevaisuusrokki. Aggressiivisen epämiellyttävä dialogi ja hahmot. Jos olet pelannut japanilaista roolipeliä sitten vuoden 1995, olet pelannut Cosmic Star Heroinea. Huonoa . Eniten mielikuvitusta venyttää Ender-kirjasarjasta vaikutteita saanut lähes kuolemattomien nuluupialaisten kaupunki, jossa murhaajaksi lavastettu Alyssa kävelee virastosta toiseen kaveritorakan ja yksityisetsivän kanssa. Edes zombit eivät ole yhtä lohduttomia kuin kodittomat, kai tämä on omaa puolueellisuuttani eläviä kohtaan. Mikä vuosi olikaan. Chrono Trigger oli unohtumaton, koska se puristi koneen kuudestatoista bitistä kaiken mahdollisen tunteen irti. maailman puhua puolestaan. Ion Storm teki muinaisella Anachronoxillaan oikein sen, että vaikka muotti oli JRPG, vaikutteet olivat länsimaisesta sci. Olen huomannut indiepeleissä nerokkaan markkinointikikan, joka kannattaa pölliä
Peli on seinätapettia, joka esittää nostalgiaa ja muistoja siitä, mitä konsoliroolipelaaminen 90-luvulla oli. Cosmic Star Heroine näyttää ysäripeliltä, mutta siitä puuttuu vaara ja seikkailun tunne, jota se haluaisi ilmaista. Vihreä palkkamurhaaja, kuolematon yksityisetsivä, torakkamies. Peli oli täynnä unohtumattomia hetkiä, jotka venyttivät käsitystä siitä, miten pikseligra. Lavos oli oikeasti pelottava pahis, ja Chrono Triggerissä hahmot joutuivat kohtaamaan uskottavasti rakennetun maailmanlopun. Se historia, jota Cosmic Star Heroine ilmaisee, ei ole pelimaailman historiaa, vaan genren historiaa. 56 125930_.indd 56 29.5.2019 20.12.46. Se on pelimäinen sanan huonossa merkityksessä, jossa luolastot eivät ole pelottavien olentojen koteja, vaan peliluolastoja, joista puutuu historian tuntu. Sitä Cosmic Star luettelee kuin JRPG-kirkon oppilas, joka on opetellut uskontunnustuksen ulkoa, mutta ei ymmärrä mitä siinä sanotaan. 69 Zeboyd Games osaa monta asiaa, enää puuttuu tunne. Suurin vika on meditatiivisen toiston ja hahmojen selkeän kasvun puute. Hyvää + Oman mielikuvituksen pilkahdukset. Pieni muinainen salapomo. Liikaa kädenlämpöisiä, mitäänsanomattomia hetkiä. Ensi kerralla enemmän omaa Cosmic Star Heroine on keskitason suoritus. Huonoa . ikalla ja pimpelipompeli-musiikilla ilmaistaan tunteita. Miksi nää etelän roolipelisankari huitot, miksi nää et käytä Ohvia. Lensin galaksin etäisimmälle planeetalle warettamaan, ja mesta on täynnä lakimiehiä. Sillallani on Dragon Tank… eikun Mechalohikäärme. Taistelusta puuttuu näyttävyys sekä yksinkertaisuuden, koukuttavuuden ja jännittävyyden välimaastossa tasapainoileva tunne, eli ”se jokin”, mikä genren klassikoissa on läsnä. Ysäriropet eivät olleet kuitenkaan näin mitäänsanomattomia. Mitä omituisempi ryhmä, sitä parempi JRPG. Liika kustomoitavuus vie systeemistä tunnistettavan ikonisuuden, joka on osa hyvää JRPG-taistelua. Chrono Trigger on hyvä esikuva. Pidän hänestä. Pelaaminen on miellyttävää ja juoni rullaa nopeasti, mutta tapahtumat ovat moneen kertaan nähtyjä performansseja siitä, mitä JRPG-pelin tulee olla. Z’xorv on lojaali sille, joka maksaa eniten. yhtä perushyökkäystä, johon tukeutua
Aavikko, metsä, jäätiköt. Tätä en kymmenen vuotta sitten huomannut. Pelin genre: japanilainen roolipeli reaaliaikaisella taistelulla. SUKUPUUTTOON KUOLLUT PELISARJA Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC, Xbox One, Switch Qloc / Bandai Namco Versio: 1.02 PC minimi: Core i5-750 2.7 GHz, 4 Gt muistia, GTX 660 2 GB Ikäraja: 12 TALES OF VESPERIA: DEFINITIVE EDITION 78 Tales of -sarjan harmiton Full HD -päivitys. Päähenkilö Yuri uskoo vapauteen, ja hän paheksuu feodaaliyhteiskunnan mätää ydintä. Full HD -päivitys on erinomainen lukuun ottamatta muutamaa pikkuvikaa. Tales of -sarjan alku oli hyvä. Antero Kyyhky Kun japanilaisista roolipeleistä puhutaan, otan animetyttöni suippokorvaisina ja moraalini harmaana. Patty on piraattiversio Pikku Myystä. Köyhät joutuvat kerjäämään juomavettä rikkailta, jotka asuvat omissa kartanoissaan kaupunkien siisteimmissä osissa. Hyvää + Tarinan mielenkiintoiset puolet, sarjan paras taistelu, nätti. Legenda on täyttynyt, taivas huutaa hoosiannaa, kissatyttöenkelit laskeutuvat maan päälle. Huonoa . Yuri on harvinainen JRPG-sankari, sillä hän kantaa kaunaa, ja on valmis tappamaan sen takia, että hänen näkemyksensä maailmasta toteutuu. Vesperian maailmassa on mielenkiintoisia sosiaalisia konflikteja, joihin on otettu vaikutteita Euroopan modernisaatiosta ja japanilaisesta kulttuurista. Samat elementit, kaikissa JRPG-seikkailuissa. 57 125930_.indd 57 29.5.2019 20.12.53. Valkoritari Flynn on viimein täysiverinen ryhmän jäsen, ja täysin uusi jäsen on Piraattilahden Patty, humoristinen merirosvo. Hyvän alun jälkeinen liukuminen perusfantasiaksi. Final Fantasyjen ja Dragon Questin peesissä syntynyt SNES-ajan reaaliaikaisella taistelulla siunattu roolipeliseikkailu oli erinomainen innovaatio. Taide voi myös kysyä kysymyksiä, eikä sen tarvitse antaa helppoja self-help-vastauksia. Nousevan tulipallon maasta saapui Tales of Vesperia, joka ratkaisi henkilökohtaisen konsolisotani ilmestymällä Xbox 360:lle. Tales of Vesperia on viimeinen hyvä Tales-peli, mutta yllätyin kuinka laimeaksi se lopulta jäi. A stu alas leirinuotiolle, ota käristetty rotta lautasellesi ja kuuntele, kun vanhus kertoo tarinan. Pelin erinomainen, selkäytimestä lähtevä taistelusysteemi pitää mielenkiintoa yllä, mutta Final Fantasy VII teki tämän ekotarinan niin hyvin, että Vesperialla ei ole siihen lisättävää. Vain Japani pääsi nauttimaan ekstrasälällä valmistetusta PS3-versiosta, jota kutsuttiin parhaaksi Tales of -peliksi sitten Tales of Abyssin. Valtion ulkopuolella on kiltojen muodostava vapaakaupan alue, jossa voittaminen perustuu säädyn sijaan siihen, kuka on vahvin. Viides kerta minuutin sisään mäkeä ylös. Toisaalta peli on yli kymmenen vuotta vanha japanilainen roolipeli tuttuine Tales-sarjan kliseineen. Kolikon toisella puolella on Yurin ystävä Flynn, joka uskoo asioiden muuttamiseen lainsäädännön kautta, mutta peli ei anna vastausta siihen, kumpi on oikeassa. Toisaalta se vilauttelee yllättävää syvyyttä, johon pääsevät vain käsikirjoittajat, jotka ammentavat historiasta ja omasta elämästään. Perinteinen hyvässä ja pahassa mielessä Tales of -sarjan negatiiviset puolet yllättivät, sillä muistoissani Vesperia oli yksi vuosikymmenen vaihteen messiaspeleistä. Tai kuten Wing Commander IV:n legendaarinen dialogi menee: ”The price of freedom is eternal vigilance.” Mielenkiintoisesta alusta valutaan perinteiseen japaniropen luontosanomaan, jossa Yuri ja kumppanit ratkovat energialähteiden ja menneiden sukupolvien perintönä jäänyttä ekokatastrofia ja fantasiaydinvoimaa. Keskustelua on paljon, mutta välianimaatiossa hahmot ovat yllättävän eleettömiä. Grafiikan lisäksi näkyvimmät muutokset ovat hahmoissa. Vuosia sitten elettiin punaisten kuolemanrinkuloiden ja pyyhkeeseen käärittyjen pelikonsolien aikaa. Dragon Questin muuttuminen nostalgiasarjaksi ja Final Fantasyjen haarautuminen mörpeiksi ja vatsalihassimulaatioksi on kadottanut Tales of -sarjalta sen imun, josta se hyötyi. Jopa PS4:lla grafiikka nytkähtelee ja Switchillä hidastelu on netin mukaan suurempaa. Bandai Namcolla ei ole enää JRPG-kulttuuria, joista pölliä hyviä ideoita, ja on epätodennäköistä, että sarjaa uudistetaan samalla budjetilla kuin Final Fantasya. Tällä Yuri ansaitsi linnatuomion. Uusi näkökulma Eurooppaan Minulla on Tales of Vesperiaan vaikeasti selitettävä suhde. Ainoa laillinen tapa sosiaaliseen nousuun on asepalvelus. Imperiumin hallitsemassa feodaalivaltiossa kansa on jakautunut voittajiin ja häviäjiin. Petri Heikkisen (Pelit 7/2009) alkuperäiselle boksiversiolle antamat 83 pistettä ovat lähempänä totuutta. Loppu on JRPG-perusfantasiaa. Missä ryhmäläiseni ovat. Englanninkielisessä ääninäyttelyssä on lisärepliikkien osalta tasonheittelyä, mutta japanilainen ääniraita on hyvä. Revittelyä on vain vapaaehtoisissa skiteissä, ryhmänvälisissä keskusteluissa, jotka olisi voinut päivittää GTA-tyyliin siten, että niitä voisi kuunnella kävellessä. Vesperia uskaltaa näyttää tämän vapauden synkän puolen, sillä Yuri on Judge Dredd, tuomari ja teloittaja. Ryhmän kanssa kävellään checkpointista toiseen kulissimaisissa kaupungeissa ja elottomalla maailmankartalla, pysähtyen kuuntelemaan pitkiä jaaritteluja ja katsomaan, kun alakoulun pihatappelusta karannut pahis uhoaa sankareille. Toisaalta killassa jokainen on omillaan, eivätkä armeija ja muurit turvaa hirviöiltä. Pelin tyyli: täyttä animea. Reaaliaikainen taistelu on sarjan parasta. Ehkä se oli pelin tarkoitus, olla harmitonta fantasiaa. Vuonna 2019 pelin paras versio on ilmestynyt kaikille moderneille alustoille, uusilla grafiikoilla, ekstraluolastoilla ja japaniksi tai englanniksi solkkaavalla ääniraidalla
Ehkä ideana on, että pokémonit saavat loistaa, kun ihmishahmot ovat niin mitäänsanomattomia. Sähkörotta ei suorita murhapaikkatutkimuksia ja tarina on lapsenmielinen, tavallaan. Lapsi itkee söpöjen pokémonien kohtaloa, aikuinen miettii, että toivottavasti julkisuushaitta ei syö sijoituksia. Graa. Kahvi maistuu, verenpaine nousee. Eikä siinä vielä kaikki. Etsivä Pikachu ei ole tv-sarjan pikapikalla lujerteleva keltasöpöläinen, vaan äijä-äänellä muriseva etsivä… Anteeksi, mestarietsivä, niin kuin Pikachu pelissä usein muistuttaa. PIKACHU, RAICHU, VARES Detective Pikachu Arvosteltu: 3DS Kehittäjä: Creatures Versio: Myynti Ikäraja: 3 Pokémon: Detective Pikachu Ohjaus: Rob Letterman Käsikirjoitus: Nicole Perlman, Rob Letterman Pääosat: Ryan Reynolds, Justice Smith, Kathryn Newton Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12 Silmää yksityiskohdille. Antero Kyyhky Detective Pikachu sisältää kaikki klassiset pokémon-elementit kuten muuntohuumeet, terroristeja ja valemedian kritiikin… Hetkinen. Olen palannut muistamaan kouluttaja-aikoja satunnaisesti, edellisen kerran versioon X/Y, joka ei minua innostanut. Tim Goodman saapuu etsimään kadonnutta Harry-isäänsä Ryme Cityyn. Tälläistä Pikachua et ole ennen nähnyt. Vaihtoehtoinen superhelppo moodi on juuri sitä, mitä anglosaksit kaipasivat Sekirolta. Isää ei löydy, mutta isän Pikachu löytyy. Olennon ilmeet, pienet eleet ja hassu olemus tekevät iloiseksi, ja ristiriita äänen kanssa on hauska, söpö. P okémaailmasta on nähty valokuvaus-, puzzleja virtuaalilemmikki-spino eja, mutta nyt vuorossa on dekkari. sesti pokémonit ovat niin söpöjä kuin pitääkin, mutta ihmiset näyttävät autopesun läpi työnnetyiltä Disney-hahmoilta. Minäkin olin aktiivinen pokémon-kouluttaja, kunnes sain nuolen polveeni. Angry Birds -huppari on Timin tärkein omaisuus. Pelkästään uusi Pikachu tekee pelaamisesta rautaisen kokemuksen, jos tietää kuuluvansa kohderyhmään. Syy tähän on se, että pahis haluaa taloudellista hyötyä riippumatta siitä, kärsivätkö pokémonit. Ja vuoden journalistipalkinto menee… Päästäkää pokémonit luontoon CSI: Pikachu on virtaviivainen, helposti ja nopeasti kulkeva elämysjuna. Isän jäljillä päädytään R-huumeen kintereille, joka väärissä käsissä tekee pokémoneista aseita. Nyt Creatures on tehtaillut pokéa aikuisten makuun. Aikuisen äänellä puhuva, naisia iskevä, hassu ja söpö ja kahviaddikti Pikachu on tyhmä idea, ja siksi pidin pelistä. Jokaisella on oma pokétarinansa. Erityisen mielenkiintoinen keissi liittyy väärälle alueelle siirrettyyn pokémoniin, joka uhkaa järvellä luonnollisesti elävien olentojen elintilaa. 58 126444_.indd 58 29.5.2019 18.20.01. Suurkaupungin urbaaniin sykkeeseen eksynyt Tim Goodman ei omista Etsivä Pikachua, joka on sokeriin ja naisiin menevä keltainen, itsenäinen rottaolento. Tänä kesänä pelistä tehtiin le a, hyvällä vastaanotolla. Takuto Kitsuta ei ole vakuuttanut aiemmalla työllään, mutta hän on luottosisustaja silloin kun vaaditaan tapettia, ei koriste-esineitä. Musiikki on aivan kamalaa, suurimmassa osassa kappaleita on vain rummut ja muutama sointuisku. Haaveilin osallistumisesta Pokémonin SM-kisoihin, kunnes pelikasetin paristomuisti sanoi pikapiii ja lähetti ryhmäni bittitaivaaseen. Muutamassa toimintajaksossa kohdataan maailman helpoimmat QTEt, joita saa yrittää niin monta kertaa, että A-nappi osuu kohdilleen. Omistin Pokémon Redin ja serkkuni Bluen, joten saimme kerättyä kaikki 150 otusta, vaihdellen niitä Game Link -kaapelilla. Onkin tervettä, että Ryme Cityn laitamilla luonnosta voi nauttia ilman, että se tuottaa pokéteollisuuden suuromistajille rahaa. Viimeinkin kävin maailmassa, jossa pokémonit elävät luonnossa, ilman että niistä on ihmisille hyötyä. Tim ja Pikachu juttelevat todistajille, keräävät esineitä ja yhdistelevät niitä argumenteiksi hieman Phoenix Wrightia muistuttavassa minipelissä. Detective Pikachussa on kivaa, että pelaaja ei ole pokémönkijöitä alistava traineri. 3DS:n Detective Pikachu ilmestyi Japanissa vuonna 2016 ja yhdeksän episodin päivitetty versio 2018. Tämänkaltaiset tarinat aukeavat lapsille ja aikuisille eri tavalla. Pikachun voimalla yli kymmenen tunnin mysteerin selvittää, vaikka peli on veteraanille liian yksinkertainen ja tarinan voisi tiivistää vaikka… Elokuvaksi. Kun Pikachu yrittää estää R-kaasua levittävien terroristien hyökkäyksen, Japanin kansa ilmiselvästi käy pelin avulla läpi Tokion vuoden 1995 sariinikaasuhyökkäysten aiheuttamaa traumaa
Pika Pikachu! Pikaka. eksaava Machamp tai tietenkin päätähti, ihanan karvainen Pikachu. Kohtaus jää ainoaksi valon häivähdykseksi Reynoldsin suorituksessa, koska Lettermanin ohje on kolmijakoinen: kohellus, kohellus, kohellus. Pika pika. Tämä on anarkistisen lupauksen täyttymys, joka oikeuttaa Deadpool-Ryan-Reynoldsin roolin elokuvassa. Justice Smith ja Kathryn Newton eivät edes teeskentele olevansa muuta kuin greenscreenin edessä seisovia kuoria, joiden sisälle katsoja voi sijoittaa itsensä eläväksi muuttuneessa videopelifantasiassa. Ainoa merkitys syntyy siitä, kuinka täyden elokuvasalin hämärässä tytöt huokailivat äänekkäästi aina kun ruudulle löllyi toinen toistaan söpömpi Bulbasaur, Psyduck, . Peli-Pikachu ei ole yhtä karvainen kuin elokuvaversio, mutta silti suloinen. Elokuva… muuttuu aina Detective Pikachua ei voi arvioida sen perusteella, miten tapahtumia motivoidaan tai mikä on pinnan alla liikuteltava teema (sattumoisin Trumpin pelikirjasta: valemedian korruptio), vaan kyseessä on eläintarhaelokuva, safari pokémaailman läpi. Pikakapika. Piika-chuuuu… Chuu-pika, pipipi. Chuuu-pika! + Pika-ka-chu. Elokuva herätti minussa tunteen, että haluan nähdä nuo söpöt olennot uudestaan juuri teatterissa. Pika-chu. Eläintarhaelokuva Avausviikolla komeaan tuottoon ja videopelielokuvaksi hyvään meta-arvosanaan yltänyt Pokémon: Detective Pikachu edustaa elämysjunaelokuvaa, jossa elokuvateatteri, metalore ja mediatapahtuma tuottavat suuremman kokemuksen kuin perinteinen tarinankerronta. Pikaaaaaa-chuuuuu. Freudilaisittain pokémon-trainer-kyvyttömyys yhdistyy tietenkin impotenssiin, minkä käsittely muodostaa elokuvan psykologisen tason. Elokuvaan tuotesijoitelluilla Diplolla ja kauhealla Kygon ja Rita Oran tunnusbiisillä ei ole merkitystä. Tietenkin Snorlax nukkuu tiellä. Elokuva ei olisi kaivannut selityksiä tai dialogia vaan lisää Bulbasaur-saaria. Väliäkö sillä. Elokuvan ansiokkaimmassa kohtauksessa Pikachu ja Tim valelevat Mr. Pi. Spektaakkelina se on parhaimmillaan elokuvateatterissa, jossa Pokémonit suorastaan tuntee lähellään. Pi-ka. Lopulta Reynoldsin versio Pikachusta on huti verrattuna Kaiji Tangin peliversioon, jossa söpöys ja ääni sopivat yhteen. 98 Pika! Pika Pikachu, Pi-ka-chu. Tim Goodmanilla ei ole koskaan ollut Pokémonia, mutta hän joutuu ottamaan sellaisen kontolleen, koska hänen kadonnut poliisi-isänsä jättää jälkeensä vain etsivähattuun pukeutuneen Pikachun. . Pika pika-chu! Sidonnaisuudet: Pikachu esiintyy elokuvassa ja pelissä. Justice Smith tuskin tietää, missä elokuvassa on. Koska en ole kyyninen ja jämähtänyt, tämä ei ole minulle negatiivinen asia. Chuuupika. R saa villit pokémonit raivoamaan. Pikapika, pika pipipi. Pipipipip-chuchuchu. Pokémonien elävyys on yliluonnollisen uskottavaa. Mimen bensalla ja sytyttävät hänet tuleen. Lisäksi peliversion loppu on täydellinen arvoituksellisuudessaan, le a selittää kaiken, mikä on aina huonompi vaihtoehto. Pipi-kachi. Pi-ka-Chu. Ihmisnäyttelijät ovat jäykkiä ja epäluontevia, eivät koskaan rentoutuneita, toimintakohtaukset ovat epäselvää kohellusta, jotka näyttävät vaivaannuttavilta varsinkin sen jälkeen, kun kulttuurieliittiä on hemmoteltu Avengersien joukkotaistelukohtauksilla, joissa jännite, juonen lanka ja hahmojen tunteet ovat koko ajan selkeitä, näyttävyydestä tinkimättä. 126444_.indd 59 29.5.2019 18.20.12. Pokémon: Detective Pikachu on lähinnä kokemusta siitä, että näkee elävän pokémonin. Pelissä Pikachu on mukana alusta, le assa pohjustetaan enemmän, miksi Tim ei ole kouluttaja. Juonella ei ole merkitystä. Pika pika, pika piiii. Pika-pika-pika chuuuu. Jo Charles Chaplin kyllästyi ennen vuotta 1921 Hollywood-komedian viehtymykselle kohellukseen, kuten hän kertoo omassa elämäkerrassaan. Juonessa on samanlaiset lähtökohdat kuin pelissä, mutta pian tie eriytyy. Pitkiä juoniaukkoja paikataan sillä, että hahmot kertovat, mitä elokuvassa tapahtuu sen sijaan, että itse elokuvassa näkyisi nämä tapahtumat. Pikaka. Ja vuoden kulttuuritoimittajapalkinto menee… Detective Pikachusta täytyy vain tietää, että ihmishahmoilla ei ole merkitystä. Pipi-kachu. Sillä unohdin mainita, että elokuvateatterissa istuvien tyttöjen lisäksi myös minä huokailin ihastuksesta. Tämän takia äiti kielsi tuijottamasta kuuta. Pipipi-kachu. Rob Lettermanin ohjaus on ala-arvoista
Ei saakaan hyvää vaan todella hyvää. Aliya pui jatkuvasti tapahtumia robottiseuralaisensa kanssa. Hämärä sana voi valjeta sitä ympäröivän lauseen loksahtaessa paikalleen. I nkle lukeutuu kirjoissani studioihin, joiden uudet pelit kiinnostavat aina. Paperinukkemaiset hahmot on animoitu vain tärkeiden ilmeiden ja asentojen verran. Kun pelin omalaatuiseen toteutustapaan tottuu, matka vie mukanaan. Kun saa väläyksen vaikka kielen kieliopillisista erityispiirteistä, voi palata miettimään vanhoja tekstejä uuden tiedon valossa. Vierailtavat kohteet eivät pärjää koossa open world -peleille, mutta kiinnostavia kohtaamisia riittää. Se luo tavallaan fiilistä ja siinä on taustalla ihana musiikki, mutta jossain vaiheessa hermot kärtsäävät kuin JRPG:ssä, kun se sadas ja yhdes satunnaistaistelu katkaisee kamelin selän. Nykyisyys on menneen summa Kiinnostuin joitain vuosia sitten antiikin historiasta. Arkeologi Aliya Elasra saa pyynnön lähteä etsimään nebulan keskuskaupungin yliopistolla toiminutta robotikko Janniqi Renbaa, joka vaikuttaa tehneen merkittäviä löytöjä. Välillä merkityksestä vihjaa löytöpaikka, välillä piktogrammia lähenevä esittävä kirjoitusmerkki. Jätettyään arvokkaan artefaktin vanhan ystävän tutkittavaksi saa itse epäillä, oliko se pikkujuttu vai mokasiko kaiken. Jos vitkuttelee samassa paikassa, kaksikolla tuntuu ilmaantuvan loputtomiin uutta juttua. Heaven’s Vaultin aihe kiinnosti heti maailmanympäryskisaa ja fantasiaa enemmän. Lukuisat valinnat ovat normia luonnollisempia, sillä niitä ei alleviivata liikaa. Kuvailut tyyliin ”pujahdimme kiireiselle kadulle” vaativat kultalaatikkoropemaista mielikuvitusta hahmojen hiihtäessä pelkistetyissä 3D-tiloissa. Kuten monissa peleissä, ratkaisu ei ole elegantti, mutta toimii. Peli ei vaadi selvittämään jokaista käännöstä heti. Pohjimmiltaan pelissä matkataan kuusta eli vierailtavasta pikkuplaneetasta toiseen Renban ja tämän avaaman mysteerin perässä. Aliya löytää kaikkialta vanhasta maailmasta periytyvää kirjoitusta, jonka tuntemus lähtee nollasta, mutta syvenee pelin mittaan tekstinpätkä kerrallaan. Symbolien dekryptaamisessa, kirjaimellisesti haudasta kaivamisessa, on jotain vetoavaa. Jos kuussa on raunioiden kaltainen arkeologinen kohde, sen nurkat nuohotaan ja yritetään päätellä, miten se liittyy tarinan kaareen. Heaven’s Vaultilla inkle kuitenkin ponnistaa pois tekstiseikkailuista kohti aidosti avointa seikkailupeliä. 60 126317_.indd 60 29.5.2019 18.48.21. Matkalla ei olla yksin, eikä varsinkaan hiljaa. Renba nähtiin viimeksi viereisellä kuulla, joten ei muuta kuin purje ylös. Osasyy oli hämmästyttävässä määrässä ajatuksia, kirjallisuutta, jopa sanoja, TAIVAALLINEN EDISTYSLOIKKA Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4 inkle Ltd Versio: Toinen päivitys (26.4.) Testattu: i5-2400 3,10 GHz, Radeon RX470 4 Gt, 8 Gt RAM, Windows 10 Ikäraja: Ei ole. HEAVEN’S VAULT Aleksandr Manzos Joskus sitä on varma että saa jotain hyvää, mutta erehtyy. Rakenne toimii, koska inkle on monivalintatekstin ässä. Jos kuu on asutettu, tietoa kerätään keskustelemalla. Rakkauteni perustuu pääosin Jules Verne -monivalintaseikkailuun 80 Days, mutta myös digiversiot Steve Jacksonin Sorcery!-pelikirjoista yllättivät genresekoituksellaan. Kukaan ei vain tiedä, missä hän on. Tutkimusmatkailu ei ole vain turismia. Inklen teksipainoitteiset juuret ovat näkyvillä. Dialogivirran vietävänä Kuten monet pelit, Heaven’s Vault on pitkä hakureissu, joka toimii tekosyynä kuljettaa kiinnostavasta juonikohteesta toiseen. Kaveriksi Aliya saa ystävällisen robotin, jolle hän oitis antaa nimen Six (älkää kysykö, mitä viidelle aiemmalle kävi). Arkeologiaa ja käännöspuzzleja scifistisessä, mutta ei teknologialla tukitussa maailmassa. Heaven’s Vault on peli kaikille, jotka vanhoja rakennelmia, esineitä ja patsaita nähdessään haluavat heti tietää lisää niiden alkuperästä. Dialogivirta pulppuaa lakkaamatta vähintään Aliyan ja Sixin välillä. Perustuuko se siihen, että ihmismieli ylipäätään tuntuu hallinnoivan elämän kaaosta pakottamalla sitä tunnistettaviin lainalaisuuksiin. Kääntäminen on onnistunut sekoitus päättelyä ja arvailua. Päivitykset ovat onneksi lisänneet osittaisen pikamatkustuksen, mutta selvästi uuden pelimuotin omaksumisessa on ollut inklellä haasteensa. Kaksi sanaa: day one. Dialogi tuo mieleen Telltalen valintakeskustelut yhdistettynä Oxenfreen orgaanisesti vaihtuviin puheenaiheisiin. Se ei ehkä ole loputtomiin oivaltavaa, mutta saa pelin tuntumaan muulta kuin klassiselta seikkailulta, jossa klikkaillaan dialogilista läpi ennen etenemistä. Pelimekaanisesti heikoin lenkki on matkustus, joka tapahtuu purjehtimalla mutkittelevia avaruusjokia pitkin. Koska kaikki on tekstiä ilman ääninäyttelyä, eri vastausvaihtoehtoja, variaatioita ja sivukeskusteluja on paljon
61 126317_.indd 61 29.5.2019 18.48.29. Ymmärrys kasvaa hiljalleen. Kyse ei ole yks yhteen -vastaavuudesta, mutta sama ihmeen tuntu ja uppoutuminen vieraaseen maailmaan löytyy taustalta. Pelin palkitsevimpia puolia on sen maailman uskomusten ja rikkaan historian hiljattaisessa ymmärtämisessä. Ja on pelejä, joiden koko onnistumista en arviohetkellä nähnyt. Tee ihmeessä taustatutkimusta, jos koet tällaisen yhtä harmillisena kuin minä. Oli kiehtovaa nähdä länsimaisen kulttuurin perusta. Sama koukku on Heaven’s Vaultin taustalla. Osasin odottaa, että inkle hoitaa homman kotiin, mutta pelin kerronnallinen laatu iski silti takavasemmalta. Ratkaisu estää roolipeleissä usein esiintyvän ongelman, jossa silmäluomet käyvät raskaiksi, kun joka toinen vastaantulija haluaa kertoa kappalekaupalla, mitä tapahtuikaan Eneathorin valtakiistassa vuonna 1082. On antoisaa oppia, millä tavoin vanha maailma on läsnä pelin nykyhetkessä, vaikka sitä ei aina heti huomaisi. Mutta osasyy oli, sanotaanko, pelillinen. Vietin Heaven’s Vaultin äärellä 14 tuntia täytevapaata laatuaikaa, enkä edes ehtinyt nähdä kaikkea, mitä pelillä on tarjottavanaan. Taustalla kummittelee aina myös kadonnut imperiumi, joka liittyy Renban ja Aliyan etsintöihin. Tässä piileekin eräs ärsyttävyys: tiettyyn paikkaan matkustamalla käynnistää tietämättään finaalin ja peli tallentaa automaattisesti ainoan seivin päälle. Heaven’s Vault antaa pelaajansa vetää omat johtopäätökset löydöistä, eikä tule heti kertomaan, menikö oikein vai väärin. Seikkailupelien evoluutio Erot virallisten jatko-osien ja henkisten seuraajien välillä ovat toisinaan merkillisiä. Tästä ei voi tietenkään olla varma ilman perusteellisia lisäkierroksia, mutta ainakin illuusio vapaudesta on vahva. jotka ovat yhä läsnä meidän ajassamme. Dialogin välissä on nyt vain käännöspulmia, ei taisteluja. Maailma tuntuu siinä mielessä kokonaiselta, että sillä on omat uskomuksensa ja erityispiirteensä, jotka puhaltavat kaikki yhteen. Ajankohtaisempi vertailukohde lienee Obra Dinn, vaikka se keskittyy Heaven’s Vaultia enemmän mekaniikkaan ja haasteeseen. Samalla hahmoilla on tapana puhua, miten aika virtaa kehässä ja palaa uudelleen (kuin vesistöissä, you know). Kaikki tuntuu tapahtuvan kuin jossain Lähi-idässä islamilaisena kulta-aikana, mutta teleportaatioteknologian ja älykkäiden robottien kaltaisilla kierteillä. Käännösten vaikeustaso skaalautuu kääntäjän mukaan. Hyvää + Ihanaa arkeologista seikkailua, kielipuzzleilua ja dialogia. Olen arvostellut pelejä tarpeeksi kauan, että tiedän mielipiteideni muuttuvan ajan myötä. Jos kaikki paljastettaisiin heti tekstiseinänä, se olisi vain puuduttavaa. Pelin maailmaa voi kuvailla primitiiviseksi scifiksi. Samalla tavalla Heaven’s Vault vastasi pyytämättä kaipaukseeni uudesta Mass Effectin kaltaisesta kerronnallisesta kokemuksesta enemmän kuin vaikka Obsidianin uusvanhat roolipelit. Kaikki tämä esitellään hippu kerrallaan pelin mittaan. Vahvuudet kuitenkin nousevat reippaasti tämän yläpuolelle ja saavat pelin tuntumaan kokemukselta, joka todennäköisesti vain paranee uusintakierroksilla. Pelin salainen voima on oikeastaan siinä, miten paljon se jättää selittämättä. Heaven’s Vault on täynnä pieniä rosoja: tekniikka bugailee, tekstin generointi ei ole aina saumatonta, kävelytahti on paikoin puuduttava. Esimerkiksi vesi on tärkeä ja verrattain salaperäinenkin asia. Tämäntyyliset yhteydet ovat liima pelin eri juonenpätkien välillä, ja kunnon tököttiä ovatkin. Monista avonaisista poluista ja toisensa poissulkevista ratkaisuista huolimatta kaikki solmittiin kasaan ilman, että huomasin pakollisia tarinasuppilokohtia. Mestarit voivat halutessaan jäädä pureskelemaan jokaisen väkäsen merkitystä, kun me muut voimme arvata osan ja jättää osan myöhemmäksi. Ymmärryksen kasvaessa kasvaa myös siitä saatu tyydytys. Alusta loppuun olin täysin halukas näkemään lisää. 89 Monivalintaseikkailujen evoluutioaskel. Vielä yllättävämpää tämä on sitä vasten, että pelin rakenne vaikuttaa olevan hyvin epälineaarinen. Huonoa . Kunnianhimo on osin mennyt teknisen osaamisen edelle. Matkustusminipeli on Heaven’s Vaultin heikoin lenkki, vaikka sillä onkin osansa pelimaailman laajuuden välittämisessä. Se tietää, että puolet nautinnosta on ennakoinnissa. Molemmat ovat persoonallisesti ja taiteellisesti toteutettuja mysteerejä, jotka tekevät yhden asian erinomaisesti rönsyilemättä liikaa. Epätäydellisyys saa pyörittelemään vanhoja paloja yhä uudestaan. Moni peli, joista olin aikanaan innoissani, tuskin nappaisi enää. Jokaisesta keskustelusta jää sarja kysymysmerkkejä, joista haluaa tietää lisää. Sanakirjan säilyminen NG+:ssa ainakin kannustaa siihen, rikkaasta loresta puhumattakaan. Alkuperäistä Dark Soulsia seuranneet soulsbornet eivät herättäneet minussa samaa paloa, kun taas Rain World tuntui perinteen todelliselta jatkajalta. Lorefaneille kyse on mitä houkuttelevimmasta hunajapurkista. Heaven’s Vault kutkuttelee ja kiusoittelee. Antiikin aika on puzzle, josta on kyllä säilynyt isoja paloja, mutta jota ei voi koskaan täysin ratkaista
Nyt mukana on logiikkaa, mutta sitä ei toisaalta venytetä riittävästi. Guard Duty sekä lukuisat muut Lucasin apajille ryntäävät seikkailupelit rakentuvat putkeksi, jossa yksi pulma on ratkaistava, jotta pääsee käsiksi seuraavaan. En liiemmin pidä myöskään pallinaamaisista hahmomalleista. Jo pelkän huumoripelin laatiminen on pirullisen vaikeaa puhumattakaan siitä, että oikeasti hauskan pelin ympärille saa vielä pykättyä kekseliästä pelimekaniikkaa. Koska väripaletti rajoittuu harmaaseen, vihreään ja ruskeaan, pelin visuaalinen ilme on tunkkaisen likainen. Koska rima on näin korkealla, rehellisen keskinkertaisesta naksuseikkailusta ei jaksa innostua. Guybrush Threepwoodin merirosvoseikkailut ovat erinomaisia esikuvia, mutta näille apajille ei kannata tunkea, jos ei ole Gilbertin, Schaferin ja Grossmanin veroinen käsikirjoittaja. Korvaparkani Audiovisuaalisesti Guard Duty on kuin mikä tahansa muukin uusretroseikkailu. Känniläppä ei naurata enää näin keski-ikäisenä. Tosin tämän pelin kohdalla tullimies katsoo tiukasti silmiin ja vetäisee kumihanskat käteensä. En edes muista, milloin viimeksi olen joutunut kääntämään puhutun dialogin pois päältä. Umpijuovuksissa oleva vartijanretale päästää kummallisen kaapuhemmon sisään kaupunkiin. SPEDEN SURMA Sick Chicken Studios Arvosteltu: Macbook Air Saatavilla: PC Ikäsuositus: Ei tiedossa 60 Keskiaikainen Eurooppa ei vedä vertoja Karibialle. Näin käsissä on skriptattu labyrintti, joka on ratkaistava tismalleen siten kuin kehittäjät ovat sen rakentaneet. ...mutta eivät toisaalta patistele ajattelemaankaan, luotisuora rakenne, huumori tökkii, näyttää ja kuulostaa kamalalta. Seuraavana aamuna seuraa pettymys koska paljastuu, että vaatteensa hukannut krapulapeikko onkin pelin päähahmo. Noin parin tunnin mittaiseksi kynäilty satuseikkailu on raameiltaan kunnossa, mutta iso osa käsikirjoitetusta sisällöstä on noloa tai typerää. ikan kanssa pärjää, mutta luokattoman surkea ääninäyttely on suorastaan kammottavaa. Pussaa sammakkoa, mummeli! Ampiaispesä päässä -vitsi on oikeasti hauska. Jos jumi iskee yhdessä paikassa, älynäppylää voi jumpata toisaalla. 62 125940_.indd 62 29.5.2019 17.54.09. Apinasaaren todellinen salaisuus on irtovitsejä syvemmällä. Vaikka kyseessä onkin huumoripeli, ovat Monkey Islandit ennen kaikkea rakenteeltaan hyviä seikkailupelejä. Tämä peli myytiin minulle lupauksella Monkey Islandin ja Monty Pythonin liitosta, mutta olen oppinut olemaan skeptinen. Siinäpä sitten olivatkin ne hauskat vitsit. Jälleen olisi prinsessa pelastettavana. Pelin puolustukseksi on tosin sanottava, että hörähdin ääneen, kun sankari tunaroi niskaansa ampiaispesän ja muuttui samannäköiseksi kuin Rocky, Apollo Creed -matsin jälkimainingeissa. Kirottu keskinkertaisuus Viime vuosien aikana on tottunut liian hyvälle, koska indiekehittäjien ja digijakelun ansiosta seikkailupeliskene voi paremmin kuin oikeastaan koskaan aikaisemmin. J os pelisfääristä listittäisiin kaikki LucasArtsin Monkey Island -sarjalle ”kumartelevat” kloonipelit, modernista seikkailupelikatalogista katoaisi noin puolet. Ron Gilbert rakensi pelinsä sellaiseksi, että ratkaistavana oli useita rinnakkaisia pulmia. Jos puzzlet olisivat yhtään monimutkaisempia, rakenne kismittäisi aivan eri tavalla. Guard Duty on jälleen yksi uusi nimike siinä pitkässä jonossa, joka kiemurtelee Melée-saaren lähtöselvitystä kohti. Pulmapuolella Guard Duty pärjää pikkuisen paremmin, mutta kovin kekseliäästi järkipähkinää ei keskiajalla pääse haastamaan. Kaiken lisäksi rakenne on umpilineaarinen. Ryönää putkistossa Seikkailupelissä on aina kaksi puolta, pulmat ja tarina, jotka hyvässä seikkailussa täydentävät toisiaan. Jos Monkey Islandia apinoidaan, sieltä kannattaisi ensimmäisenä ottaa haltuun runko. Oivaltavia pulmia ei ole yhden ensimmäistäkään, mutta onneksi ei ole sellaisiakaan puzzleja, jotka jättäisivät jopa Robert Langdonin neuvottomaksi. Hyvää + Sopivan mittainen iltapuhteeksi, puzzlet eivät nyrjäytä tajuntaa… Huonoa . Jo alkudemon känniääliöinti antaa esimakua tulevasta, sillä vitsien taso jatkuu samanlaisena lopputeksteihin asti. Seuraavalla kerralla kannattaa tutkia lähdemateriaalia hieman tarkemmin. Huomion herpaantuminen tarkoittaa maailmanloppua tulevaisuudessa, mutta asiat voi korjata menneisyydessä. Kaapu-ukkeli on kaapannut prinsessan, joten kukas muukaan kuin Kankkusen Jussi passitetaan pelastustehtäviin. Juho Kuorikoski GUARD DUTY Kun seikkailupeli ilmoittaa esikuvikseen Apinasaaren ja Monty Pythonin, on syytä huolestua. Minulla on suhteellisen korkea toleranssi matalille tuotantoarvoille, mutta Guard Dutyn tapauksessa dubbausrahat olisi kannattanut käyttää vaikka pelimekaniikan jalostamiseen tai hahmomallien . Kaikki suuret seikkailut alkavat kapakasta. Veljeni vartija Merirosvoja kuhiseva Karibia on tällä kertaa vaihtunut keskiaikaiseen linnamiljööseen, joskin tarina alkaa hieman hämmentävästi kaukaisesta tulevaisuudesta ja kyberpunk-meiningeissä. Aneemisen gra. ilailuun
Jatkossa toimintaan tulee kuulumaan esimerkiksi mentoriohjelmia, erilaisia koulutuksia ja monimuotoisempi puhujien lista, jonka avulla myös hiljaisemmat äänet voivat päästä kuuluviin. Pelkästään Suomessa pelialan työpaikkojen uskotaan kasvavan viidelläsadalla seuraavan 12-18 kuukauden aikana, koodareita kaivattaisiin teknologia-alalle jo nyt tuhansia. Ensinnäkin, kokemus siitä, että tulee ihmisenä nähdyksi ja kuulluksi, on todella vahva ja tarpeellinen. Women in Games Finland sai alkunsa naisille suunnattuna ammattiverkostona vuonna 2011. Jenni Ahlapuro SISÄPIIRI D iversiteetti ja inklusiivisuus ovat pelialallakin erittäin ajankohtaisia käsitteitä, eikä suotta. Sillä mystisellä jollain muulla on kilometrin lista tekemättömiä kotitöitä, vallankumouksia ja erilaisia hankkeita jo ennestään. Ottaisiko joku tästä kopin. Jos oma toimintakyky on aina riittänyt Dualshock-ohjaimen käyttöön, ei Xbox Adaptive Controllerin kaltaiset innovaatiot käy ehkä mielessäkään. Me tarvitsemme lisää osaajia niin pelialalle kuin teknologia-alallekin, jotta voimme kaikki nauttia sekä peleistä että esimerkiksi arjen kannalta olennaisista laitteista ja digitaalisista palveluista. Otetaanpa tähän väliin konkreettinen esimerkki omasta elämästäni. Mitä hyötyä tästä on. Jos kuulostaa tutulta, on syytä huolestua ja aion kertoa miksi. Meillä yksinkertaisesti ei ole varaa unohtaa niitä ryhmiä, jotka ovat alalla aliedustettuina. Toivotamme kaikki toiminnastamme kiinnostuneet ja arvomme allekirjoittavat tervetulleiksi vaikuttamaan. Erilaisten ihmisten esittäminen peleissä ärsyttää ihan vietävästi, ja on vaikea ymmärtää, miksi omalla ruudulla on pakko katsella tyyppiä, joka ei tunnu yhtään omalta. Inklusiivinen pelisuunnittelu huomioi myös erilaisten pelaajien tarpeita esimerkiksi tekstitysten, äänisuunnittelun ja monipuolisen ohjaintuen tai kustomoitavien kontrollien kautta. En ole koskaan uskonut, että asiat muuttuvat jonkun muun panosta odottaessa. Nämä ovat kaikki asioita, joita homogeeninen ryhmä ei välttämättä tulisi edes ajatelleeksi. Tarkoituksena oli tukea pelialalla jo työskenteleviä naisia ja auttaa uusia innokkaita tekijöitä hakeutumaan alan pariin. Pelkkä keskustelu aiheesta tuntuu monelle hankalalta ja ikävältä, ikään kuin maailmasta oltaisiin väkisin riistämässä jotakin pois. Vuoden alussa perustimme verkoston ympärille voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen edistämään pelialasta kiinnostuneiden vähemmistöjen mahdollisuuksia työllistyä alalla Suomessa. Tällöin on hyvä myös tarkistaa omat ennakkoasenteensa ja miettiä, että kannustaako oma työkulttuuri erilaisia ihmisiä kiinnostumaan. Ei monimuotoisuuden edistämisen tarkoituksena ole väkipakolla raahata ihmisiä kodeistaan koodin äärelle, vaan edistää alan houkuttelevuutta ja alalle hakeutumista nimenomaan siitä kiinnostuneiden silmissä. Pelaajat eivät ole homogeeninen massa, joten miksi pelissä nähtävien hahmojen pitäisi olla. Olen takavuosina harvinaiseksi ilmestykseksi mielletty naispelaaja. Ei toimi Suomessa Suomessa diversiteettiä on totuttu käsittelemään lähinnä miesten ja naisten välisenä tasa-arvona, vaikka kyseessä on huomattavasti laajempi monimuotoisuuden kokonaisuus. En usko, että kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita samoista asioista, mutta kaikille pelialalle kaipaaville tulisi suoda mahdollisuus työllistyä sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ikään, etnisyyteen, sosioekonomiseen asemaan tai kehon toimintakykyyn katsomatta. Uskon, että me voimme edistää monimuotoisuutta ja erilaisten ihmisten mukaanottoa merkittävästi sinnikkäällä työllä. Kun rekrytoinnissa panostetaan erilaisten ihmisten tavoittamiseen, tulee mukaan jo lähtökohtaisesti monipuolisempia hakijoita. Alkuvuodesta lähdin mukaan Women in Games Finlandin hallitukseen ja viestintävastaavan rooliin, sillä haluan olla mukana vaikuttamassa myös omalla kotikentälläni monimuotoisuuden edistämiseksi. 63 125937_.indd 63 29.5.2019 17.43.03. Women in Games Finland on pyrkinyt tavoitteeseen erilaisten työpajojen, verkostoitumistapahtumien ja yhteisömme voimin, jossa työllistymiseen, kouluttautumiseen ja uraan liittyvät kysymykset keräävät vastauksia ja kokemuksia eri lähtökohdista ponnistavilta ihmisiltä. Veikkaan, ettei esimerkiksi Riot Gamesilla ole varsinaisesti jonoa oven takana. Siitäkin syystä on tärkeää tehdä erilaisuutta näkyväksi, sillä me emme elä valkoisten keskivertokomeiden miessankareiden täyttämässä maailmassa. On todella sääli, jos ihmiset eivät uskalla hakea kiinnostavaa paikkaa huonon kohtelun pelossa. Ala on edelleen suurilta osin homogeeninen, vaikka kiinnostusta ja tarvittavaa osaamista löytyisi myös varsin miehisen enemmistöryhmän ulkopuolelta. Olo on syyllistetty ja pelätään, että nyt ne kiintiöt tulee ja vie viimeisetkin lahjakkaiden ihmisten työpaikat. Ilkeämielinen toteaisi, että tämänhän huomaa jo siitä, millainen äläkkä joidenkin pelaajien keskuudessa nousee, jos vähemmistöhahmoja, joihin he eivät voi samaistua, lisätään peleihin. Ideana onkin kasvattaa diversiteettiä inklusiivisella työkulttuurilla eikä kiintiöillä. Pelkillä valkoisilla heteromiehillä me emme saa paikkoja täytettyä. Representaatio on vahva käsite kahdestakin eri syystä. Siksi on niin vaikeaa ymmärtää, miksi monimuotoisempi hahmosuunnittelu saa osan pelaajista niin suunniltaan. PELIALA JA PELEJÄ MEILLE KAIKILLE Jenni Ahlapuro on mukana Women in Games Finland -ammattiverkoston hallituksessa ja viestintävastaavana. Siksi minä olen mukana ajamassa muutosta ja toivon, että voimme tehdä sen yhdessä. Nyt on helppo paikka älähtää, että kiintiöillä ei saada parhaita osaajia. Toisaalta taas entistä laajemmat pelaajakunnat ovat löytäneet videopelien ihmeellisen maailman, mutta takeltelemme edelleen representaation ja esteettömyyden kanssa. Koska olen pelannut videopelejä pidempään kuin keskiverto Fortnite-pelaaja on ollut olemassa, olen päässyt elämään myös sen vaiheen, kun tiedostin, ettei pelejä oikeastaan tehty minua varten. Kun kymmenen samanlaisen ihmisen sijasta peliä suunnitteleekin kymmenen erilaista ihmistä, on lopputuloksesta iloa useammalle ihmiselle, sillä erilaisia näkökulmia ja pelaajien tarpeita osataan ottaa paremmin huomioon. Ihmiset myös joutuvat kohtaamaan syrjintää jatkuvasti näiden ominaisuuksien vuoksi. Kaikki tekijät saattavat vaikuttaa henkilön mukaanottoon ja mahdollisuuksiin työllistyä tai kouluttautua. Kaikkien vähemmistöjen asialla Olen itse työskennellyt diversiteetin edistämiseksi erilaisissa hankkeissa ja järjestöissä Pohjoismaisella tasolla jo hyvän tovin. Sukupuolen lisäksi se käsittää esimerkiksi seksuaalisuuden, etnisyyden, sosioekonomisen aseman tai toimintakyvyn. En usko, että tämä on kestävä tapa toimia, jos mielimme täyttää pelialan myötä kasvavan työvoimatarpeen
Selviydyin siitä hädin tuskin ja vannoin, etten enää ikinä nousisi saman firman lentokoneeseen. Meille suomalaisille Halvøyn talviset maisemat tuntuvat heti hyvin tutulta, joten edes pitkien pelisessioiden aikana koti-ikävä ei iske päälle. En taaskaan päässyt perille, vaan jouduin laskeutumaan vieraalle maaperälle pelkkä hakku kädessäni. Lisäksi porukalla taisteleminen muuttuu heti paljon taktisemmaksi, kun ryhmän jäsenet voivat antaa toisilleen tulitukea. Joten seuraavalle lomalle lähdin lentobussilla. Se on ehkä pikkaisen liian vähän, sillä kenttään mahtuisi enemmänkin väkeä. Taistelukentälle siirrytään mukavalla lentokonekyydillä, jonka aikana ehtii hyvin pohtia mahdollisia laskeutumispaikkoja. Konsepti on sama, ensin hypätään lentokoneesta yhdessä muiden pelaajien kanssa mielettömän isolle saarelle, kerätään reppu täyteen aseita ja yritetään selviytyä mahdollisimman pitkään. Ikäraja: 16 Päätepysäkki, kaikki ulos! Mitäs sieltä kellarista löytyikään. Hyppy tuntemattomaan Miten toiseen maailmansotaan sijoittuva nettiräiskintä taipuu battle royaleksi. Kuninkaiden kisa Lentoliikenne peleissä on riskibisnestä. Firestormissa populaation määrä on tasan 64. Kun sopiva paikka on katsottu, on aika hypätä koneesta ja aloittaa hillitön taMYRSKYN JÄLKEEN Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One ja PS4 EA Dice / Criterion Games / EA Versio: 1.0 Minimi: Core i5 6600K, 8Gt RAM, GTX 1050 Testattu: i7-7700K 4,2 Ghz, 16 Gt muistia, Geforce GTX 1070 8Gt Moninpeli: 64 pelaajaa Muuta: Ilmainen, mutta vaatii Battlefield 5:n toimiakseen. Kaikki kohteet eivät ole kuitenkaan samanarvoisia, vaan joihinkin on jätetty selkeästi parempaa tavaraa. Itse suosin aina tiimejä, koska sooloilu on aivan liian stressaavaa. Toista maailmansotaa käydään ihan muualla. Tankki panee talon remonttiin. Ensimmäisenä päätetään tietenkin se, soditaanko yksin, kaksin vai neljän hengen tiimissä. Nyt on kuumat paikat. Onneksi pelinälkääni kelpasi vain nälkäpeli, ja nyt tuli myrsky. Yllättävän hyvin. Viimeisen kerran kokeilin irtiottoa arjesta lähtemällä kimppamatkalle puhuvan robotin ja maskipäisen metsästäjän kanssa. Se reissu kaatui porukan erimielisyyksiin, joten aion tästä lähtien pysyä vain kotosalla. Nyt tähän maineikkaaseen joukkoon pyrkii Battlefield 5 uudella Firestorm-pelimuodollaan, jossa suuren selviytymiskamppailun tapahtumapaikkana toimii kuvitteellinen Halvøy jossain päin Norjaa. Kun onnistuu olemaan viimeinen eloonjäänyt, ansaitsee kaikkien kunnioituksen ja rutkasti nörttipisteitä. J oskus oli aika, kun Battlefieldin lisäsisältöön olisi tarttunut heti, eikä paljon myöhemmin ja silloinkin velvollisuudentunteesta. 64 125957_.indd 64 29.5.2019 18.12.20. BATTLEFIELD 5 FIRESTORM Samu Ollila Mitä te täällä teette. Emme jaksaneet odottaa avun saapumista, vaan aloitimme Nälkäpeli-larpin, joka nopeasti muuttui täydeksi todeksi. Luonnollisesti näissä paremman herrasväen paikoissa vieraileminen on hyvin riskialtista, koska samoille apajille haluavat muutkin. Tai sitten en! Nyt koitti mainio tilaisuus lähteä kauas pohjoiseen. Firestormissa lajityypin veteraaneille kaikki on vähän liiankin tuttua. Ennen kuin ehdin rakennella mitään hyödyllistä, joukko outoihin eläinasuihin pukeutuneita hiippareita oli jo kimpussani ja tanssi haudallani. Varteenotettavia vaihtoehtoja on monta, sillä kenttä on täynnä pieniä kyliä, hylättyjä (ja norjalaisittain oudosti polttamatta jääneitä) kirkkoja, satamia ja muita näkemisen arvoisia maisemakohteita. PlayerUnknown’s Battlegrounds, Fortnite ja Apex Legends. Vika lentokoneessa pakotti minut ja sata muuta matkustajaa hyppäämään laskuvarjoilla alas hylätylle Erangelin saarelle. Se ei vain ole mikään helppo homma, koska sama tavoite on kaikilla muillakin pelaajilla, joita on pelistä riippuen yleensä 60-100. Kas siinä tämän hetken kovimmat battle royale -pelit, jokaisella omat kannattajansa
Käveleminen on hyvin hidasta kentän koon takia, minkä vuoksi on yleensä järkevintä pölliä jostain kunnon menopeli ja huristella määränpäähän tyylillä. Mallia olisi voinut ottaa samoihin aikoihin ilmestyneestä Apex Legendsista, jossa on uskallettu käyttää enemmän omia ideoita. 65 125957_.indd 65 29.5.2019 18.12.31. Taistelukenttien tulevaisuus Kymmenien ja taas kymmenien matsien jälkeen sanoisin Firestormin olevan ihan kelpo lisäys battle royale -peleihin. Ne ensinnäkin vaativat täyden miehistön, sillä pelkkä kuski ei pysty ampumaan ja ohjaamaan samanaikaisesti. Jos pisteen läheisyydessä hengailee riittävän pitkään, sen saa vallattua itselleen tai omalle tiimilleen. Liian vähän uutta. Vaikka mieli tekisi, laskeutumisalueelle ei voi jäädä pitkäksi aikaa makkaraa paistelemaan, tai oma makkara paistuu. Ne on hyvästä syystä jemmattu maanalaisiin holveihin, jotka tarvitsee avata useamman henkilön voimin. Oma innostukseni moodiin lopahti nopeasti tajutessani, että siinä ei juuri ole omaperäisyyttä. Varsinkin kun molemmat pelit ovat peräisin samalta julkaisijalta. Lopulta se peittää kaiken muun, paitsi sen pienen maapläntin, joka saa kunnian toimia viimeisten sankareiden viimeisenä kohtaamispaikkana. Ajoneuvot ovat Firestormissa varsin isossa roolissa. Oma suosikkini on monikäyttöinen Schwimmwagen, jolla voi ajaa niin maalla kuin vedessä. varahamstraus. Uhkana on massiivinen tulimyrsky, joka alkaa nopeasti levitä pian alun jälkeen. Vanhaa ja uutta Vaikka Firestormin tekijät ovat ahkerasti lainanneet ideoita muista battle royale -peleistä, ovat he onneksi keksineet jotain itsekin. Toisaalta se on vain hyvä juttu, peli ei olisi hauskaa kun kaikki kanniskelevat tehokkaalla zoomilla varustettuja tarkkuuskivääreitä. Tankki panee talon remonttiin. Maasta kerättävät aseet siis on valmiiksi värikoodattu niiden tehokkuuden mukaan, ihan samalla lailla kuin Fortnitessa. Tällä hetkellä peliseuraa löytää vielä aika nopeasti, mutta pelaajakato voi iskeä äkkiä, jos uusia päivityksiä ja uutta sisältöä ei ilmesty tarpeeksi usein. Voi miten romanttinen näköala. Parempia aseita löytäneillä tuurimiehillä on toki pienoinen etulyöntiasema yhteenotoissa, mutta on taidollakin merkitystä. Tuo ei näytä kovin turvalliselta vehkeeltä. Onnekkaimmilla on käsissään purppuraa, vähemmän onnekkailla sinistä ja joukon luusereilla pelkkää vihreää. Purppuraiset pyssykät ovat kaikkein halutuimpia, koska niitä on paranneltu kiikaritähtäimillä ja muilla hyödyllisillä lisäosilla. Riski kannattaa ottaa, sillä etenkin Tiikeri ja muut raskaimmat tankit ovat tuhokoneita, jotka jyräävät läpi sitkeimmästäkin puolustuksesta. Täysin ylivoimaisia ne eivät kuitenkaan ole. 79 Battlefieldin malliin toteutettu battle royale ei petä eikä yllätä. Jippii, tappotilastoni kasvoivat taas yhdellä. Kuten valloitettavat kontrollipisteet, joita välillä ilmestyy kartalle sattumanvaraisesti valituille paikoille. On paha sanoa, onko Firestormin tulevaisuus ruusuinen vai mämmin musta. Grafiikka on nättiä, aseissa on mainio tuntuma ja mitään isompia bugeja en havainnut. Sinkoja ja muita tankintappajia myös jaetaan hyvin avokätisesti, joten metallihirmut saa kyllä tuhottua. Huonoa . Sellaisen mahtipyssyn löytäminen on vain pirun vaikeaa, joten siksi niitä harvemmin näkee. Tankkien puikkoihin ei pääse helposti, koska niitä ei ole parkissa joka mökin vieressä. Soltut tipahtavat jo muutamasta tarkasta osumasta, joten kämäsellä pulttilukkokiväärilläkin pärjää, kunhan osaa tähdätä. Ongelmana on se, että ovien avaaminen käynnistää hälytyksen, joka houkuttelee paikalle kaikki lähistöllä roikkujat. Jos sitä ei ole saatavilla, luotan vanhaan kunnon traktoriin. Vähemmällä kopiokoneen käytöllä lopputulos olisi ollut parempi ja samalla luontokin olisi pelastunut. Hyvää + Näyttää ja tuntuu hyvältä. Eihän tässä(kään) ole mitään uutta vanhoille br-pelaajille, mutta pakko myöntää, että horisontissa pahaenteisesti lähestyvä tulimyrsky on vaikuttava ilmestys. Siitä saa palkkioksi aseita ja muilla varusteita, jotka ovat aina keskivertoa parempia. Mihis lähdetään lomailemaan seuraavaksi
Ainoa, josta viitsin valittaa, on tunnettujen juustotekniikoiden puute, esimerkiksi Lady Butterflyn haavoittuvuutta dodge-hit-kombolle kirja ei tunne. Dark Souls: Beyond The Grave Vol 2: Bloodborne-Dark Souls III Damien Mecheri & Sylvain Romieu Third Editions, 2018 400 s. Beyond The Gravet pureutuvat jonkin verran Soulsborne-pelien kehittämiseen, mutta ennen kaikkea avaavat pelien juonet ja joka ikisen henkilön historian, spekuloinnissakaan säästämättä. Ja se kuulostaa erikoiselta. Sekiro Official Game Guide on samaa vankkaa huolellista laatutyötä kuin Futuren Soulsborne -oppaatkin, ja ihan yhtä hyödyllinen. Tai MIEKKAMYRSKYÄ TORJUMASSA Future, 2019 591 s itse asiassa vielä hyödyttömämpi. Nettikirjoittajan ei tarvitse oppia ilmaisemaan itseään napakasti, koska kyllä nettiin tekstiä mahtuu. Vaikka kirjojen lomakohteissa on tullut vietettyä käsittämättömästi aikaa, ei joka paikkaa tai joka paikallista kuitenkaan muista. Tähän malliin: Pelien kehittämiseen liittyvät osuudet, juonianalyysit ja kattavat henkilöhistoriat jo yksin ovat riittävä motivaatio positiiviseen ostopäätöksen tekemiseen johtavan päätöksenteon käynnistävään ajatusprosessiin. Nnirvi Olin Peliyliopiston pääsykokeissa. Odotin Dark Souls Official Guideista tehtyä kokoelmaa nätissä laatikossa, mutta ennakkotietojen mukaan se on yksi 480-sivuinen kirja, siis vain yhden Souls-guiden paksuinen. Lisäksi mukana on analyysia pelien musiikista ja kulttuurivaikutteista ja vaikka mistä. Kirjoittajista Damien Mecheri on Ranskan kuorikoski, (nettiin kirjoittava) pelijournalisti ja pelitietokirjailija, Sylvain Romel kirjoittaa nettiin roolipeleistä. on ensimmäinen ongelma. Jo kirjan alku tuntuu siltä, että se voisi alkaa sanoilla ”Kun nyt pelaat ensimmäistä videopeliäsi…” Vain Bloodborne, sekin yhdessä Old Hunters Official Guiden kanssa, päihittää magnum opuksen 776 sivullaan. Grafiikasta puhuen, toinen ongelma on, että kirjoissa ei ole minkäänlaista kuvitusta. Henkilökohtaisesti pelien soundtrackin syväanalyysit tai tietty yliyrittäminen pelien yhdistämisessä mytologiaan ja muuhun ulkopelilliseen oli jotain, jonka olisi voinut vaikka tehdä omaksi kirjakseen. Minusta tulisi akateeminen pelikriitikko, kun osaisin vastata helppoon kysymykseen suosikkipelisarjastani: ”Selosta omin sanoin Soulsborne-pelien juonet.” Ei minusta koskaan tullut peliprofessoria. Ja siinä TULEN JA PIMEÄN LAULU Dark Souls: Beyond The Grave Vol 1: Demon’s Soul-Dark Souls-Dark Souls II Damien Mecheri & Sylvain Romieu Third Editions, 2017 304 s. Nnirvi SEKIRO OFFICIAL GAME GUIDE Kun selailin mainiota Sekiro-opusta, tajusin jotain kamalaa. H yvä jumala, lähes kuusisataa sivua painavaa asiaa Sekirosta! Siinä saa sanat virrata ja asiat käsitellään pohjamutia myöten. Kun kuolen ja joudun syntieni takia Helvettiin, rangaistukseni tulee olemaan Official Game Guideksien kirjoittaminen. Mutta ei kai tätä kukaan opaskirjaksi osta vaan sinne keräilyn alttarille Soulsborne -oppaiden ja Design Works -kirjojen viereen. STR 30:lla jopa dual wieldinä. Kerättävä kama on samaa jota vihut tiputtavat, eikä keinokäden lisäosia päivityksineen niin hirveästi ole. Ykkösvolyymissa käydään läpi Demon’s Soul, Dark Souls ja Dark Souls II, kakkosessa Bloodborne ja Dark Souls III. Tämän kirja hoitaa ”Official”-otteella, eli pomohintit annetaan sellaisella reilun osaamisen tyylillä, tekstin tueksi QR-koodilla voi katsoa videon aiheesta. Varsinkin jos STR on yli 25, jolloin niitä voi käyttää myös tylppinä aseina. Kirjoittajat ovat käyneet massiivisen määrän materiaaleja läpi, joten spekulointikin kuulostaa uskottavalta, eikä analyyseihin ole mitään lisäämistä. Ja vastaavasti juonista olisi voinut olla vielä tosi tiiviit TL;DR-tiivistykset, ehkä jopa graafinen esitys aikajanoista. Ainakin siitä kaikesta on todella perusteelliset selitykset. Kyseessä on enemmänkin peli, jossa opetellaan pääsemään pomotaisteluista läpi. E ikä ihme, koska tarvittavat kurssikirjat tulivat vasta nyt. Mutta jos Soulsbornet kiinnostavat pintaa syvemmältä, Beyond The Gravet ovat hankinnan arvoinen tietopläjäys. Soulsbornessahan on valtava määrä aseita, haarniskoja, sormuksia ja muuta, joiden statsit ja kuvaus kätevässä kirjaformaatissa on plussa. 304 ja 400 sivua täynnä tekstiä viidestä pelistä, siinä ei jää moni kivi kääntämättä. Turha vielä päästää luottokorttia lomalle, koska Dark Souls Trilogy Compendium ilmestyy kesäkuun lopussa. Sekirossahan näin ei ole. 66 125942_.indd 66 29.5.2019 18.08.27. Osittain siksi, osittain varmasti myös siksi että miehet eivät kirjoita äidinkielellään, kirjat ovat vähän raskasta luettavaa. Rakenne on kummassakin aika lailla sama. Tiedätkö sinä, kuka on Pygmi ja mikä on hänen tärkeä osuutensa pelien mytologiassa. Lisäksi se syö kirjojen viehätysvoimaa, kun niitä vertaa Official Strategy Guideihin ja Design Works -taidekirjoihin. Itse asiassa kirjaa on tehnyt kuuden hengen tiimi, joilla paloi aikaa projektiin noin 10 000 työvuotta. Minua huvitti, että suurin osa lukemastani oli minulle täysin uutta, olin peleissä vain mennyt eteenpäin ja pätkinyt pomot sen kummemmin miettimättä miksi
50 millimetrin kaiuttimen sisältävä kuppi käytännössä peittää koko korvan. Ennen määrittelin heitomerkkinäppäimen ‘ nimellä ”AlphaStrike”. Dongle pysyy matkan ajan tallessa kannen alla eikä esimerkiksi katoa perinteisesti kassin välipohjan alle. Lanikäyttömielessä erinomainen idea on, että USB-donglelle on vakiopaikka kuulokekupissa. Piuha tulee kuulokkeiden mukana. Tuukka Grönholm Olen viime aikoina loistanut nettipeleissä. Nyt nappien värien määrittely on outoa ja huonommin toimivaa, ja yhdellä virhepainalluksella saa tuhottua tunnin työn. Mikki ei pahenna eikä paranna perusnörtti pääkaupunkiseudulta -ääntäni ja Overwatchissa pystyin äänen perusteella blokkaamaan McCreen selusta-ultin D.Valla. Nyt pitää muistaa, mikä listassa näkyvä ‘ on, raahata se hiirennapin päälle ja jatkossakin muistaa, että ‘ on AlphaStrike. ileja, koska tauon jälkeen on helpompi palata pelin pariin kun näppis muistuttaa napeista. G502 on vain ja ainoastaan oikeakätinen, mikä tekee siitä minulle vallan PEUKKU NAPILLE JA NAPPI OTSAAN Logitech G502 Lightspeed Hinta: 149 euroa Suosikkihiireni syntyi uudestaan. Toinen asia on hiirennappien määrittely. Kokonaisuus tuntuu toimivan laadukkaalta, mutta siinä on yksi ulkopelillinen juttu, jonka arvo näkyy vain muille. Matka on selvästi alle 10 metriä, mutta toisaalta siinä on lattiallinen teräsbetonia viistosti välissä. Kuulokekuppien pintamateriaali on keinonahkaa, joka tuntuu pidemmänkin pelisession aikana mukavalta. Vasenkätistä mallia ei ole. Jostain syystä Logitech on samalla päättänyt vetää uusiksi Logitech Gaming Softwaren ja korvata sen betassa olevalla Logitech G Hubilla, vanha LGS ei edes tunnistanut uutta G502-hiirtä. Akkukesto ylsi luvattuun ja mukana tuleva USB-piuha on niin pitkä, että ladatessakin pystyy pelaamaan. Pelatessa edessä on kuitenkin kokonainen näppis, jonka napit vielä tarvittaessa näkee eikä tarvitse käsikopelolla hakea. Ilmeisesti tarkoituksena on näkyä striimissä tai laneilla kavereille. ”Et ole taas tosissasi”, huudahti ilmeisen ihastuneena tyylija sisustusasiantuntijani astuessaan pelihuoneeseen. Vaikka vanhat pro. Akun kestoksi luvataan 12 tuntia ilman valaistusta ja kahdeksan tuntia valot päällä. Sitten törmäsin hölmöyteen: napit 8 ja 9 ovat vakiona dpi:n vaihtamiseen ja suoraan ihan vasemman hiirennapin vieressä. Muotoilu on sen verran kookas ja kolho, etten käytä kuulokkeita duunimatkoilla. Aikoinaan vaihdoin hiireen kaikkien aikojen suosikkihiirestäni, joka oli Logitechin piuhallinen G502. Nnirvi Käteni on levännyt monen hiiren päällä, mutta nyt ensimmäistä kertaa hiiri on vanha mutta uusi. maattisesti pois päältä. USB-donglen kantomatka on perinteinen kymmenisen metriä. KONEHUONE mainion ja vasenkätisille täysin käyttökelvottoman. Hub heittää tittelit mäkeen. Etupuolella on käännettävä mikrofoni, joka on yläasennossa autoSÄDEKEHÄ Logitech G935 -kuulokkeet Valmistaja: Logitech Hinta: Noin 189 euroa. Aina nähdessäni uuden Logitechin hiirimallin muistin ruikuttaa Logitech-miehelle peukalonapin puutteesta. Kämpässä yhteys katkeaa samassa kohdassa kuin muillakin kuulokkeilla eli keittiön ovella. ilit saa siirrettyä Hubiin nappia painamalla ja proggis toimii enimmäkseen hyvin, siinä on ihme töräyksiä. Ilmeisesti muilla on tukkaa tai pipo päässä. Kiitos, Logitech G935! L ogitechin G935-pelikuulokkeet ovat lippulaivamalli, joka on päivitetty versio G933-kuulokkeista. Ei tartte enää, sillä G502 Lightspeed on ulkoisesti kopio vanhasta hiirestä, mutta uusilla sisälmyksillä ja ilman häntää. Kuulokkeet toimivat PC:llä langattomasti, mutta laite tukee myös konsoleita. Ne löytää kyllä helposti, mutta ihan yhtä helppoa on tahtomattaan samalla painaa sitä vasenta hiirennappia. Istuin sitten jeesusteipillä korjatut luurit päässä, mutta eihän sitä pelihuoneessa kukaan huomaa. G903 oli suunniteltu kumpikätisille, minkä takia oikealla olevista napeista toinen oli hankala ja toinen lähes käyttökelvoton. Ohjelmoitaville napeille en oikein keksinyt järkevää käyttöä. G502:ssa on teoreettiset 11 nappia, joista peukalonappia ja sen kahta kaverinappia on ilo painaa. G935-kuulokkeet ovat erinomaisen toimivat pelikäyttöön. Eli G502 kommunikoi langattomalla valonnopealla Lightspeed-tekniikalla ja käyttää sankarillisen tarkkaa Hero 16K -liikeanturia, joka venyy 100 ja 16 000 dpin välillä. V akkarihiireni on pari viime vuotta ollut Logitechin G903 Lightspeed, langaton hiiri, joka lataa itsensä Powerplaylla siis induktiohiirimatolla. Pääsankaa pidän melkeinpä minimisäädöillä, mikä tuntuu olevan pelikuulokkeissa aika tavallista. Esimerkiksi Razerin ManO’Warit aikanaan hajosivat, koska sangan ohueksi muotoillut osat katkesivat jossain epäonnisessa pudotuksessa. pelaamiseen ja musiikin taustakuunteluun pelatessa. Powerplay-latausmaton kanssa G502 pitää itsensä virrassa ilman latausjohtoa, tosin tarvittavan Powercoren jouduin evakuoimaan G903:sta. Akku on oikeassa kuulokkeessa, mutta luurit tuntuvat pysyvän hyvin tasapainossa päässä. Sanka on jämäkkää metallia ja muotoilusta puuttuvat ilmeiset heikkoudet. Mutta muuten tervehdin G502:sta ilolla. Kaiuttimien ja mikrofonin äänenlaatu on tyypillistä pelitasoa: riittävät mainiosti 67 125941_.indd 67 29.5.2019 17.32.09. No, hiiri on hyvä, ehkä softakin tästä vielä paranee. Kupit myös vaimentavat ulkopuolen äänet kohtuullisen hyvin, jos sitä kaipaa. PC:n lisäksi G935 tukee myös konsoleita, joihin luurit saa kiinni 3,5 millimetrin liittimellä. Sangat eivät hiostaneet edes toukokuun ensimmäisillä helteillä, joihin talon lämmitys ei ihan reagoinut ajoissa. Vasemman kuulokkeen takana on virtanappi, kolme ohjelmoitavaa nappia, mikrofonin mute-nappi ja äänenvoimakkuuden säädin. Kaltaisiani rillipäitä varten kuulokekupissa on pieni pehmustamaton lovi edessä, jotta luurit eivät paina sankaa kiinni päähän. G935-kuulokkeiden takapuolella on ledivalot, jotka saa sykkimään kaikissa sateenkaaren väreissä. Logitech tekee kohtuullisen isokoisia kuulokkeita eikä G935 ole poikkeus. Olen käyttänyt peleissä näppiksen väripro. Se on aina pieni ja toimiva idea. Suunnan pystyy riittävän hyvin lukemaan peleissä, joten stereovaikutelma toimii
Jälkimmäisestä kategoriasta löytyy erityisesti japanilaisia kolikkopelikäännöksiä. Jäljelle on jäänyt pelkkä sumuinen kuusnelosnostalgia, jonka kanssa jouduin tekemään tiliä vasta Commodore 64 Minin hankittuani. Siinä on hyvä kattaus Epyxin, Thalamuksen ja Gremlinin julkaisuja, ja Epyxin pelit esimerkiksi ovat klassikkokamaa. Commodore 64:ssä oli 64 kilotavun keskusmuisti, josta oli ylelliset 38 kilotavua vapaana, kun kone käynnistettiin Commodore 64 Basic -tulkkiin. Tai siis onhan siinä järkeä: Ilmiselvästi valikoima ei perustu suurimpiin klassikoihin vaan peleihin, joiden uudelleenjulkaisuoikeudet olivat sopivasti saatavilla. ltratoria, ei International Karate Plussaa, ei Last Ninjoja, ei Lode Runneria, ei R-Typeä, ei Rampagea, ei Super Sprintiä, ei Times of Lorea, ei… Perkele! Juttuni loppuisi tähän, ellei Commodore 64 Minin myyntimenestys olisi innostanut valmistajaa julkaisemaan minikoneelleen järjestelmäpäivityksiä. Kasettiasemalta pelit latautuivat hitaasti, välillä eivät lukuvirheiden takia ollenkaan. Muistitikulle tallennettujen .t64-kasettipolttojen ja .d64-levypolttojen lukeminen siisteiksi valikoiksi suoraan televisioruudulle ei ole vähempää kuin täydellinen mullistus Commodore 64 Minin käyttökokemukselle. Käytettyjen pelien vaihtaessa omistajaa tekijänoikeuksien haltijat jäävät ihan yhtä lailla nuolemaan näppejään. 30–35 vuotta vanhojen kuusnelospelien tekijänoikeudet vaihtelevat freewaresta abandonwareen ja tekijänoikeudellisesti epäselvistä aktiivisesti valvottuihin. Asetelma ei ole harrastajanäkökulmasta mitenkään kehuttava, sillä laittomille Commodore 64 -latauksille ei oikein ole muuta laillista vaihtoehtoa kuin käytettyjen pelien markkinat. Tuomas Honkala 68 125935_.indd 68 29.5.2019 18.32.30. Kaikki Commodore 64:n käyttämiseen liittyvät keljutukset ovat jo kadonneet nostalgiseen usvaan, jopa kasettiaseman kelailuun liittyvä posttraumaattinen stressi ehtii kolmessakymmenessä vuodessa karista kummasti mielestä. Kompastuskivenä pelit Olin itse asiassa alun perin aikeissa jättää Mini-Nepulin kokonaan hankkimatta, sillä ensivaikutelmani laitteesta ei ollut mitenkään häävi. Toimimattoman näppäimistön olisin voinut antaa vielä anteeksi, ehkä ala-arvoisen peliohjaimenkin, mutta en Commodore 64 Minin pelivalikoimaa, jossa ei ollut mielestäni mitään järkeä. LISÄELÄMÄ COMMODORE 64 MINILLE Pelivalikoimalla rampautettu Commodore 64 Mini sai uuden mahdollisuuden. Se tarkoitti tietokonelaitteistoa, joka oli riittävän edullinen ostettavaksi kulutuselektroniikaksi. Valikoima on toisaalta myös täynnä ihme sekulia ja toisaalta ammottavia aukkoja: ei Archonia, ei Barbariania, ei Bubble Bobblea, ei Eliteä, ei Gauntletia, ei Giana Sistersiä, ei In. Jonnet eivät olleet edes syntyneet Kotitietokoneiden ehdoton ykkönen Suomessa oli Commodore 64, jota mainostettiin reteästi Tasavallan tietokoneena. Game Overin koittaessa kasetti kelattiin takaisin alkuun, jotta ensimmäinen kenttä voitiin ladata uudelleen. Esimerkiksi Bubble Bobble -. Muistitikun täyttäminen omilla suosikeilla ei ole kuitenkaan eettisessä mielessä täysin ongelmatonta, sillä nostalgiannälkää ei tyydytetä pelkillä moderneilla homebrew-kuusnelospeleillä vaan niillä aidoilla klassikoilla. Kotitietokoneen vastakohta oli kallis henkilökohtainen tietokone, jotka oli hinnoiteltu bisneskäyttöön. Commodore 64 Minin pelivalikoima ei ole läpeensä huono. COMMODORE 64 MINI T ietokonepelaaminen 1980-luvun Suomessa oli käytännössä kotitietokoneilla pelaamista. Viimeisimpien päivitysten myötä Ministä on kuoriutunut ihan eri masiina, sillä pelivalikoimaa voi laajentaa oman maun mukaan suoraan muistitikulta. Jos ne ovat vielä elossa. ksiään ei missään nimessä voi tyydyttää loukkaamatta ainakin välillisesti Taiton tekijänoikeuksia. Massamuistin virkaa toimitti kuusnelosessa kasettiasema tai levyasema, joiden 5,25 tuuman magneettilevyille mahtui jopa 170 kilotavua dataa per levypuolisko. Niin sanotuissa multi-load-peleissä kasetilta ladattiin yksi pelikenttä kerrallaan keskusmuistiin, latauksen jatkuessa seuraavaan kenttään siirtyessä. Nyt töissä rutkuttaa edullinen liukuhihnalta tullut telakkakone, kotona kallis henkilökohtainen pelikone. Kotitietokone käsitteenä tuntuu tänä päivänä kummalliselta, ja syystäkin
GREAT GIANA SISTERS Vaikka Giana Sistersillä on maine räikeänä Super Mario Bros. Pienet eroavaisuudet oikeastaan vain lisäävät Giana Sistersin vetovoimaa Mario-tyyppisenä tasoloikkapelinä. Liitäntöjen vähyys on silti ongelma, sillä kahteen matalan virtatason USB-porttiin ei saa näppäimistöä, muistitikkua ja 1-2 peliohjainta samanaikaisesti, ei ainakaan ilman virtalähteellistä USB-jakajaa. Klassisista Commodore 64 -peleistä vain hyvin, hyvin harvaa viitsii enää tänä päivänä pelata lyhyttä nostalgista tuokiota pidempään. Viimeisimmän . Vaikka Commandon tekninen toteutus on aika rosoinen, niin napakat kontrollit ja sopiva vaikeusaste onnistuivat pitämään mielenkiintoani yllä paljon pidempään kuin olisin näin simppelistä pelistä enää uskonut. Pystysuunnassa skrollaavan räiskintäpelin tunnushahmo kuolee kertalaakista, mutta se ei haittaa, koska viholliset eivät varsinaisesti loista osumatarkkuudellaan. Lapsuudenmuistoihin sekoittuvan kuusnelosnostalgian ja minikuusnelosella pelaamisen realiteettien välillä vallitsee jokseenkin räikeä kognitiivinen dissonanssi. No ainakin nämä: COMMANDO Aloitetaan suoraan kiistanalaisella valinnalla. Commodore 64 Minin mukaan pakattu joikkari muistuttaa ulkoisesti kuusnelosen rakastettua Competition Pro -ohjainta, mutta valitettavasti sisuskaluiltaan ohjain on silkkaa sekundaa. Mitä siis omaan kouralliseeni edes jäisi. Toivottavasti minua ei suljeta Facebookin hienosta Commodore Finland -ryhmästä tämän sanomisesta, mutta vilpitön näkemykseni on, että kuusnelospelit ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kestäneet kovin huonosti aikaa. Commodore 64:n klassisista roolipeleistä tai lentosimulaattoreista en olisi tänä päivänä valmis suosittelemaan enää yhtäkään. rmwaren myötä mitä tahansa USB-näppäimistöä pitäisi pystyä käyttämään ”virtuaalipeliohjaimena”, mikä ainakin voittaa surkealla perusohjaimella pelailun. Paljon pelejä, vähän pelattavaa Pelasi Commodore 64 Minillä sitten laitteen virallista katalogia tai muistitikulle ladattuja pelejä, yksi asia on varma. 1980-luvun peleille ominainen anteeksiantamaton vaikeusaste ei mitenkään auta asiaa, jos vanhassa suosikissa ei pääse alkua pidemmälle. Archon on tällä aukeamalla listaamistani peleistä ainoa, jota en pidä rahtuakaan vanhentuneena. TURRICAN Turrican on Commandoa ylivoimaisesti edistyksellisempi räiskintäpeli, jossa avaruussolttu painelee menemään pitkin vihamielisen planeetan pintaa ja onkaloita. Archon on aivan huikea, ystävyyssuhteet koetukselle asettava kaksinpeli, mutta myös ihan tarpeeksi viihdyttävää tietokonetta vastaan pelattuna. Commodore 64 Mini oli pitkään valitettavan nirso hyväksymään muita USB-ohjaimia, mutta tilanne on onneksi myöhempien järjestelmäpäivitysten myötä helpottunut. Vuonna 2019 vanhoista klassikoista viitsii pelata hädin tuskin kourallista. ARCHON 36 vuotta sitten ilmestynyt Archon on fantasiashakkia, jossa nappulat eivät syö toisiaan, vaan taistelevat kuolemaan asti reaktionopeutta mittaavissa mittelöissä. Vaikka pelin Commodore 64 -versio on laitteistorajoitukset huomioon ottaen kaikin puolin erinomaista työtä, minulle henkilökohtaisesti Commodore Amigan Turricanit ovat ainoita oikeita Turricaneja. Ainakin puolet pelin viehätyksestä perustuu Rob Hubbardin vastustamattomasti jumputtavaan taustamusiikkiin. Toisin kuin oikeassa shakissa, missä tummalla ja vaalealla puolella on identtiset nappulat, Archonissa vaalean velhon luottonappuloita ovat nopea ja tulivoimainen djinni ja tulipalloksi räjähtävä feenikslintu, tumman velhottaren taas väkevä lohikäärme ja vastapuolen nappulan olomuodon ja voimat omaksuva muodonmuuttaja. Commando löytyi aikoinaan suunnilleen jokaisen kuusnelosen omistajan pelikokoelmista. 69 125935_.indd 69 29.5.2019 18.32.38. -kloonina, niin se ei ole silti mikään hiilikopio esikuvastaan. Ohjain on itse asiassa niin epätarkka ja tunnoton, että pitäisin sitä täysin soveltumattomana tarkkoja ohjausliikkeitä vaativiin toimintapeleihin. Seikkailupeleistäkin korkeintaan Project Firestartia. Jakajan kanssa Commodore 64 ei ole enää Mini vaan johtoviidakon maxi. Sekaisin ohjaimista Nepan ehdottomasti tärkein peliohjain on joystick, joka nykypelikoneissa elää vain lentosimulaattoreissa
Bubble Bobblen epäsuora jatko-osa Rainbow Islands on myös kelpo tasoloikintaviihdettä. Kotietsinnän riemua häiritsevät vain tiedemiehen monilukuiset tappajarobotit. Näin ihan jo siksi, että California Games on sarjan osista anteliain peliohjaimille, sisältäen vain minimaalisesti idioottimaista joystickin edestakaisin vemputtamista. IMPOSSIBLE MISSION Ilmestyessään Impossible Mission säväytti sulavasti animoidulla päähenkilöllään ja puhutuilla repliikeillään, nykyään pelissä vetoaa myös agenttiseikkailun ja tasoloikinnan saumaton fuusio ja pelialueen proseduraalinen generointi, mikä saa jokaisen pelikerran tuntumaan freesiltä. California Games löytyy Commodore 64 Ministä esiladattuna. Martin Galwayn upea taustamusiikki kruunaa kaiken. Taiton kolikkopelin kotikonesovituksessa lohikäärmeenpoikaset söpöilevät pitkin yhden kuvaruudun kokoisia kenttiä, vangiten vihollisia suustaan puhaltamiin saippuakupliin (kaikkea ne japanilaiset keksii…) Kuplan puhkaisemalla hirviö muuntuu täytekakuksi tai muuksi lohikäärmeen syötäväksi herkuksi. BUBBLE BOBBLE Samanaikaisen kaksinpelin sisältäviä pelejä ei löydy Kuusneloselle mitenkään liikaa, Bubble Bobblen ollessa sellaisista kenties paras. California Gamesin räädeistä lajitapahtumista skeittaus, sur aus ja bmx ovat oivaltavasti toteutettuja ja yhä omalla tavallaan viihdyttäviä. Vaikka pelin kolme muuta lajia (footbag, frisbee, rullaluistelu) ovat kertaluokkaa laimeampia, California Gamesissa on kaikkien näiden vuosien jälkeen ehta aurinkoisen kesäpelin . Kolminpelissä jokaista matsia ei tarvitse voittaa, riittää kunhan ei jää vimeiseksi. 70 125935_.indd 70 29.5.2019 18.32.44. Sen keskeinen oivallus on perinteisen kaksintaistelun tuunaaminen kolmannella ottelijalla. CALIFORNIA GAMES Epyxin kuuluisasta Games-urheilupelien sarjasta California Games on ainoa, jota suostuisin enää tänä päivänä suosittelemaan. Erien välillä pelattavat minipelit ovat hämmentävän koukuttavia. COMMODORE 64 MINI INTERNATIONAL KARATE PLUS Commodore 64:n peliohjaimet tunnistavat vain kahdeksan ilmansuuntaa ja yhden diskreetin painiketoiminnon. California Games on lisäksi listani peleistä ainoa, jota kehtaisin peluuttaa täydellä Commodore 64 -ummikollakin. ilis. Kontrollien suppeuden onnistuu melkein unohtamaan Archer Macleanin uskomattoman mielikuvituksellisessa International Karate Plus -kamppailupelissä. Hullulla tiedemiehellä on maailmanlopun suunnitelma, jonka ketterästi liikehtivä salainen agentti pysäyttää penkomalla huonekaluja ja tunkeutumalla tietokonejärjestelmiin. Impossible Mission löytyy Commodore 64 Ministä esiladattuna. Pelin tunnusmusiikki on ehta korvamato
Kaikkea on mahdotonta optimoida. Nintendon kovasta yrityksestä huolimatta kerran nettiin päätynyt ta vara myös on ja pysyy siellä. 64 on erinomainen. rman olisi kannattanut ennemminkin promota tämän kaliiperin harrasteprojektia. 64. Tikusta asiaa Tasavallan tietokone -kirjani lukeneet tietävät, mitä rakkaalle Kuuslankulleni tapahtui. Yksinappinen joystick pakottaa kompromisseihin. Se on melkoinen taidonnäyte ohjelmoinnista ja optimoinnista. Nintendon lapsellisuus yllättää, sillä . Huonoa . set seikat ja yksinappisen joystickin sanelemat kontrollit paljastavat, että nyt ei olla matolaatikon vaan leipälaatikon äärellä. KAMELI JA NEULANSILMÄ Arvosteltu: C64 Mini Zeropaige Marion Kuusnepaporttaus on yksi yhteen alkuperäisen kanssa kontrolleja lukuun ottamatta. Tähän on todella hankala saada tuntumaa, eikä pomputtelu suju nintentotaalisen hyvin edes ankaralla harjoittelulla. ikkaja äänipiirit eivät ole identtisiä. 64 Pienen odottelun jälkeen pensseliviiksinen putkimies debytoi myös tasavallan tietokoneella. 71 125936_.indd 71 29.5.2019 18.45.09. SID-äänisiru tuuttaa musiikit ja äänitehosteet täysin NES-uskollisesti, ohjaustuntumakin on lähestulkoon täydellinen. Peli on Zeropaige-nimisen koodarin sooloprojekti, ja on suorastaan hämmentävää nähdä Nintendon lippulaivapeli käytännössä täydellisenä porttauksena Kuusnelosella. Seitsemän vuotta kehityksessä ollut porttaus ensimmäisestä NES-Mariosta on lähes suora hiilikopio esikuvastaan. Killing Mario Porttaus on taatusti ollut työlästä, mistä kertoo seitsemän vuoden mittaiseksi venynyt kehitysaika. Vaikeuskäyrää toki lisää Mininepan ankea Competition Pro -kopio, jonka jäykähköä sauvaa ei voi edes verrata Nintendon ristiohjaimeen. 64 on melkoinen taikatemppu. Hämmentävää on ollut myös Nintendon reaktio, sillä tapansa mukaan konsolijätti yritti ”hoidella” harrastusprojektin netistä välittömästi julkaisun jälkeen. Alkuperäinen oli uuden konsolin vetonaula, uusi versio on ikivanhan kotitietokoneen voimannäyttö. Tämän vuoksi Nepa-Mariossa meno paikoittain hyytyy, kun ruudulla on tuhdisti tavaraa. V uonna 1996 julkaistu Super Mario 64 oli käänteentekevä peli, ja niin on myös tänä vuonna päivänvalon nähnyt Super Mario Bros. Puhtaasti pelinä Super Mario Bros. Välillä meno hyytyy diaesitykseksi. Ohjattavuudessa on tosin yksi ärsyttävä poikkeus, joka on muidenkin Kuusnepan loikkapelien riesa. Ainoa särö tässä tarinassa on työnantajan ajatus siitä, ettei putkimies saa tehdä kotimikrokäyntejä. Hyvää + Audiovisuaalisesti lähestulkoon identtinen lähdeteoksen kanssa. Juho Kuorikoski SUPER MARIO BROS. Mario käyttäytyy kuin Nintendolla. Kunhan nepakontrollien kanssa pääsee sinuiksi, ei tämä versio eroa juuri lainkaan alkuperäisestä. Yksinappisen joystickin vuoksi hyppääminen hoidetaan tökkäämällä tikkua ylöspäin. Kuusnelonen on kaupallisesti totaalisen kuollut alusta, joten vainoa ei voi mitenkään perustella taloudellisesti. Värimaailma ei ole ihan yksi yhteen ja pikselit ovat paikoin alkuperäistä isompia, mutta muuten en osaisi mitenkään arvata, ettei peli pyöri NES:llä. NES:ssä ja Commodore 64:ssä on sama suoritin, mutta gra. En ole saanut aikaiseksi ostettua uutta konetta poltetun tilalle, mutta omistan taannoin julkaistun C64 Mini -kutistemallin. Commodore 64:lle käännetty Super Mario Bros. Pakko sanoa, että lopputulos on vaikuttava. Minulla meni noin kolme minuuttia levykuvatiedoston löytämiseen, joten kovin perinpohjaista työtä Nintendon sensuurikoneiston Black Ops -osasto ei onneksi ole tehnyt. Firmware-päivityksen jälkeen pikkulankulla on pystynyt ajamaan kuusnelospelejä usb-tikulta, joten pääsin vääntämään Marioa lähes autenttisissa olosuhteissa. Nylkytys on ymmärrettävää ja onneksi vain ajoittaista. Ainoastaan pienet graa. Prosessorina toimiva MOS 6502 ruksuttaa Nintendossa 1,79 megahertsin kellotaajuudella, mutta Nepuli nakuttaa noin megahertsin vauhtia. Porttausten sarjassa Marion ahtaminen Kuusnepan ruudulle on yhtä kovan luokan suoritus kuin taannoinen Prince of Persia. Jos vielä saisi esittää toivomuksen, NES-peleistä Mega Man 2 olisi nastaa nähdä 64 kilon sarjassa. Marion ja Kuusnelosen suhteessa on aiemminkin ollut säröjä, sillä vuonna 1987 Commodore 64:lle julkaistu The Great Giana Sisters niiasi Marion suuntaan niin autenttisesti, että peli jouduttiin vetämään myynnistä Nintendon polkaistua jalkansa maahan. Väärien Marioiden tappaminen näyttää olevan enemmänkin periaatekysymys. Jos käytössä olisi kaksinappinen padi, myös ohjattavuus olisi tismalleen samalla tasolla kuin NES:llä. Tällä vuosituhannella Giana Sisters siirtyi Nintendo DS:lle, ja Marion Kuusnelosdebyytin myötä ympyrä sulkeutuu
Giant Days ammentaa samasta lähteestä kuin esimerkiksi Frendit-telkkarisarja. Geniuksessa tarina ei nojaa liikaa vanhoihin kliseisiin, vaan kertoo nuoresta naisesta nimeltä Destiny Ayaje, joka on edellisessä osassa kuollut, mutta jota nyt koulutetaan selvittämään panttivankitilanteita. Nettisarjoilla on itselleen piirtäjän kannukset hankkinut myös Rosi Kämpe, jonka nousu Marvelin piirtäjäkaartiin noteerattiin laajalti myös suomalaisissa tiedotusvälineissä. • Allison, Sarin, Fleming: Giant Days, kokoelmat 1–7, BOOM! 2015–2019, 112 sivua, hinta noin 17 euroa • Nordlund: Tiger, Tiger, www.tigertigercomic.com • McGuire, Kämpe, Miyazawa: Spider-Gwen – Ghost Spider, Marvel 2019, 112 sivua, hinta noin 19 euroa • Bernardin, Freeman, Kämpe: Genius #2 – Cartel, Image 2018, 136 sivua, hinta noin 23 euroa • Ahmed, Kivelä: Abbott, Boom! 2018, 128 sivua, hinta noin 21 euroa AMERIKKAA VALLOITTAMASSA RUUDUN TAKAA HÄMMÄSTYTTÄVÄ MIES-HÄMÄHÄKKI Ei, tämä sarjakuva ei ole Nemi, vaan Giant Days. Tarinassa eletään aikaa, jolloin laivat olivat puuta, naiset pukeutuivat silkkisiin kerroshameisiin ja kaikki käyttivät peruukkeja. Tiedossa on siis romantiikkaa ja meriseikkailuja sekä runsaasti rupattelua. ... Suomalaisista Sami Kivelä on myös saanut hyvän jalansijan jenkkimarkkinoilla. Jättiläispäivät Peräti kolme Eisner-ehdokkuutta on kerännyt BOOM!-kustantamon Giant Days -sarja. Sarjaa kirjoittaa värittäjänä aiemmin Eisner-palkittu Christian Ward, ja ensimmäinen lehti ilmestyy elokuussa. Sitä odotankin mielenkiinnolla. Pykälää pienemmälle kustantajalle tehty työ on vapautuneempi ja paremmin piirretty kuin Hämis. Ja enemmänkin olisi ollut tyrkyllä. Sarin ei ole piirtänyt sarjaa alusta asti, vaan astui remmiin lehdessä numero 7, kun alun perin minisarjaksi aiottu sarja saikin suosion siivittämänä jatkoa. Tiikeri, tiikeri Giant Days on saanut alkunsa nettisarjiksena ja siksi onkin osuvaa, että viimeisestä Eisner-kategoriasta, parhaan nettisarjiksen palkinnosta, kilpailee myös suomalaista osaamista eli Petra Erika Nordlundin Tiger, Tiger -nettisarjis, joka löytyy osoitteesta www.tigertigercomic.com. sillä niin ikään Kämpen piirtämässä Genius-sarjassa sankarittarella on paljon enemmän munaa! Tiger, Tiger on hetkittäin häkellyttävän kaunis! ja ihmeelliset ihmisvoimat! 72 125934_.indd 72 29.5.2019 18.21.17. Suomalaisen Jättiläispäivistä tekee sen nykyinen piirtäjä turkulainen Max Sarin. Sarjassa seurataan kolmea nuorta yliopistossa opiskelevaa naista ja heidän ihmissuhdeongelmiaan. Y hdysvalloissa heinäkuussa jaettavat Eisner-palkinnot ovat sarjakuvamaailman Oscareita. Hämähäkki-Gwen & co. Hänen viimeisin Yhdysvalloissa julkaistu sarjakuvallinen piirrostyönsä Abbott on Hugo-palkintoehdokkaana ja seuraavaksi hänet on palkattu piirtämään niinkin isoon kustantamoon kuin Dark Horse, jonka lippulaivoja ovat Mike Mignolan Hellboy lisukkeineen ja Neil Gaimanin American Gods. Ennen Spider-Gweniä Kämpe on tehnyt muun muassa Image-kustantamolle Genius-nimistä sarjaa. Juttu on sujuvasti kirjoitettu ja Sarin piirtää hyvin, mutta se jokin sarjasta puuttuu, eikä se minun mittatikullani nouse juuri kevyttä kertakäyttöviihdettä korkeammalle. ikallaan. Koko sivusto on ulkoasullisesti yhtenäinen, vahvasti käsintehdyn näköinen, vaikka digijulkaisemisen ja -lukemisen ytimessä ollaan. Suomalaisia on ennenkin ollut ehdolla, mutta nyt ehdokaslistoilla on suomalaisnimiä useammassakin eri sarjassa. Mutta kyllä Kämpen piirrokset sarjan tarinan peittoavat mennen tullen, sillä niin mitään sanomatonta tämä rinnakkaismaailmoissa tapahtuva touhuilu on. Tiger, Tiger pysäyttää heti hienolla hienostuneella gra. Suosittelen. Spider-Gwen-sarjaan neljä lehteä piirtänyt Kämpe on vielä uransa alussa ja kenties siksi hänen hämähäkkipiirroksensa ovat vielä hieman raakileita ja sarjakuvallinen sivusommittelu on aika ajoin alkeellista. Se on palkintoehdokkaana parhaaksi jatkuvaksi sarjaksi (Best Continuing Series), parhaaksi huumorijulkaisuksi (Best Humor Publication) sekä myös parhaasta tekstauksesta (Best Lettering). Giant Daysin ehdokkuus ei sinällään yllätä, sillä se on ollut ehdolla ennenkin: vuonna 2016 (jolloin sen nenän edestä parhaan jatkuvan sarjan palkinnon nappasi mainio pesissarjakuva Southern Bastards) ja vuonna 2018. Mutta sarjakuvarintamalla taitaa Amerikan valloitus olla nyt vain ajan kysymys. Kivelän tuleva sarja on nimeltään Tommy Gun Wizards ja se kertoo vaihtoehtoistarinaa 1930-luvun Chigagosta, jossa Al Capone myy viinan sijasta noituutta. Hitaasti etenevä tarina antaa aikaa ihailla piirroksia, mutta kyllä sarjassa hieman enemmän saisi sattua ja tapahtua. Wallu Moni suomalainen artisti on Amerikan valloitusta yrittänyt. Turhaan. Rosi Kämpen piirtämä Spider-Gwen voi hyvin odottaa..
Kyse ei ollut siitä, että olisin huomannut mystistä input lagia tai että kuva olisi ollut parempi kuin emulaattoreissa (itse asiassa huonompi, koska tämän episodin myötä opin putkitelevisiofilttereistä). Tietotekniikan moderni design toteuttaa päinvastaista ihannetta. Aina välillä harkitsen GameCuben ostoa, koska sen kuutiodesign on niin jännittävää ja erilaista kuin mikään muu. Paitsi kun on. Miksi pelilaitteita ei saa eri väreissä kuin lähinnä kalliina erikoispainoksina. Pelit ovat digiä, eikä niiden materiaalisella olemuksella ole väliä. Tai sitten voi tehdä niin kuin Waku Waku Island -nimeä käyttävä Etsy-käsityöläinen, joka unohtaa raudan kokonaan ja myy tyhjiin kuoriin tehtyjä kukka-asetelmia. Ja niin kävi, että eräänä päivänä kotiini saapui naurettavan laatutietoinen tapa pelata 16-bittisiä konsolipelejä aidoilta kaseteilta. Kasettien kansitaide on tietenkin tehty tämä silmällä pitäen vai miksi muuten Kirby 3:n ulkokuoreen olisi tungettu glitteriä. Nykykonsoleiden kuningas PS4 on aerodynaaminen musta laatta, jonka tarkoitus lienee lähinnä sulautua tv-tason pimeään nurkkaan. Alticen kirja sai kiinnostumaan Famicomin söpöistä erivärisistä kaseteista, mutta koska sisustusobjekteja olisi hauska pelatakin, harhauduin opiskelemaan kasibittisiä HDMI-ratkaisuja. Pelkäsin, että kone vain paljastaisi sisimmässäni kasvavan mustan aukon (tai keski-iän), mutta tapahtui jotain kamalampaa: kiinnostuin fyysisyyden osuudesta pelikokemuksessa. Parhaimmillaan ne ovat taiteellisia uudelleenkuvitelmia Nintendon vanhasta romusta. Miksi kaikki on niin standardisoitua. O len kallellani minimalismiin. Samalla vakaumuksella kuitenkin sanon, että nykypelikoneet ovat Analoguen kaltaiset poikkeukset pois lukien aika tylsää katsottavaa. Kun peli kuin ihmeen kaupalla lähti toimimaan, konsolista törröttävää kasettia teki mieli katsoa yhtä paljon kuin ruudulla näkyvää toimintaa. Tarvitsemme vähemmän emme enemmän. Juuri kun aloin tehdä seteleitä, maailma kuoli Vanhojen konsoleiden tonkiminen muistutti siitäkin, mikä potentiaali joskus ysärillä trendanneissa läpinäkyvissä ulkokuorissa on. Mutta silläkin on väliä, että osaa arvostaa ja vaalia enemmän sitä, mitä hankkii. Tämä ihme olisi helpompi muistaa, jos se näkyisi päällepäin koneista, joilla näitä pelejä pelaamme. Harrastamme paljon asioiden mittaamista ja pisteyttämistä, mitä ei voi tehdä muotoilun esteettisyydelle samalla tavalla kuin teknisille spekseille. Pian selvisi, että Analoguen NES-klooni on ainoa hipsterinkestävä valinta, mutta koska sitä ei tällä hetkellä myydä, päädyin tutkimaan Super Nt:tä eli saman valmistajan SNES-kloonia. Kustomoitu Game Boy on fyysisen pelipalvonnan huippu: vanhentunutta tekniikkaa vanhentuneilla peleillä, joka vetoaa, koska se on pelastettu kadotukselta ja tehty hienon näköiseksi. Haalin uutta materiaa harkiten ja laitan vanhaa kiertoon. Kyse oli pelihistorian arvostamisesta eri tavalla, kun nykystandardeilla antiikkisia viihdeteoksia joutui haalimaan maailmalta, puhdistaman niiden liitäntöjä vuosien röhnästä ja tarkistamaan, joutuuko juottamaan uuden pariston tallennusta varten. Ne muistuttavat siitä, miten laitteemme eivät ole eetteristä ilmaantuvia taikalaatikoita, vaan elektroniikkaa, joka on pitänyt louhia maasta, suunnitella ja rakentaa, ja kaikki vain meidän viihtymistämme varten. PC-faniuteni perustuu isoilta osin siihen, että peliarkisto kulkee mukana koneelta koneelle. Koko tapahtumaketjun selittämiseen menisi puolet kolumnista, mutta lyhyt versio menee näin. Huolelliset digiuusintajulkaisut best! Kuitenkin Super Nt:llä pelailu tuntui paljon paremmalta kuin osasin odottaa. Silti minulle ei tuota mitään vaikeuksia sanoa, että nykypelit ovat älyttömästi rikkaampia kuin vaikka ne yllä kehumani SNES-klassikot. Miksi pelkäämme kaikkea, mikä ei ole variaatio mustasta monoliitista. MATERIAN LABYRINTTI Aleksandr Manzos myi vanhan Xbox 360:n pois kymmenen kertaa halvemmalla kuin millä osti uuden SNES-kloonin. Retrohommista puhuttaessa on suuri vaara sekoittaa omat värittyneet tunteensa objektiiviseksi todellisuudeksi. Vanhaa, uutta, kustomoitua Olen pitkään pudistellut päätäni väitteelle, että ”se nyt vain on eri juttu” pelata jotain vanhaa alkuperäislaitteella. Konsolit on tullut ennen pitkää myytyä pois ilman suurempia katumisia. Kulutus on ongelma, mutta vielä pahempi ongelma on kertakäyttöinen kulutus. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten nykyisenkaltainen peliviihde ja -tarjonta oli liki tieteisfiktiota. Miksi pehmeitä kulmia harrastetaan vain ergonomian vuoksi. Rakas pöytäkoneeni on palvellut minua päivittäin kymmenisen vuotta, kun sitä on aika ajoin huoltanut ja päivittänyt. Kyse on yksinkertaisesti eri maailmasta, joka tarjoaa eri kokemuksen. Eikä taika kadonnut ensifixin jälkeen vaan siihen, kun sain pelattua ne tusina peliä, jotka sekä kiinnostivat että olivat saatavilla kohtuuhintaan. Miksi. Siinä on enemmän persoonaa. Materialla olikin merkitystä. Kunnes… Luin vuodenvaihteessa uudelleen Nathan Alticen loistavan NES/ Famicom-tutkielman I Am Error (MIT Press 2015) ja jokin naksahti. Pelien suhteen olen ollut digiuskovainen vuosia, sillä muovikiekot muovibokseissa eivät ole tätä päivää. Sellaisen laitteen käyttäminen on esteettinen elämys itsessään, ei vain tapa laittaa peli käyntiin. Etsyssä, Redditissä ja useilla asialle omistautuneilla kauppasivuilla ihmiset myyvät vanhoja käsikonsoleita, joita on tuunattu erivärisillä kuorilla ja napeilla, ääniliitännöillä, USB-ladattavilla akuilla, taustavaloilla ja muulla. Rakastan kirjoja, mutta kirjahyllyn koko on vakio, joka määrää hankkimisen ja luopumisen tahdin. Siitä huolimatta se on ankea musta laatikko, jota yritän pitää niin piilossa pöydän alla kuin mahdollista. Nautin lukemisesta tabletillani, mutta senkään olemus (litteä musta kiekko) ei varsinaisesti itsessään kosketa. Vastaus kaikkeen lienee ”markkinat”, mutta ehkä myös kulttuurillamme on osansa. Nykyään materian juhlistaminen tuntuu ylipäätään aika häpeälliseltä, kun valtameriin muodostuu jätteistä mantereita. Onnekseni en ole tilannut kumpaakaan, mutta jälkimmäisen kautta löysin taas uuden peliskenen, jota ihmetellä: modatut Game Boyt. Modatulla Game Boylla ei ole murto-osaakaan näiden laitteiden käyttöarvosta, mutta fyysisenä objektina se onnistuu puhuttelemaan enemmän. Kokemus on kuitenkin saanut ajattelemaan uudelta kantilta pelilaitteiden muotoilua ja sen osuutta käyttökokemuksessa. Ohuuden ja saumattoman ulkokuoren vau-efekti kiilaa sen ohi, että viallisia tai vanhentuneita osia olisi helppo vaihtaa uusiin. Olen siihen sanomattoman tyytyväinen. Musta sateenkaari Tehdään yksi asia selväksi: innostukseni ei pohjaudu siihen, että haluan muuttaa menneeseen. et sy .c o m /s h o p /W ak u W ak u Is la n d MANZOS 73 125933_.indd 73 29.5.2019 18.36.23. Luulin olevani tyydytetty, kunnes huomasin selaavani eBaystä Doomin kamalaa SNES-versiota ja koneelle julkaistua Game Boy -adapteria ihan vain, koska molemmat olivat hauskan värisiä ja voisivat näyttää hyvältä Super Nt:ssä. Jokainen peli on oikeasti pieni ihme. Älä korjaa, osta uusi, hukuta maailma roskaan
28.6. Jos F1-autot vikuroivat liikaa, ura kannattaa aloittaa luokkaa alempaa F2:sta. 74 125932_.indd 74 29.5.2019 11.34.00. Steel Division 2 (PC) Tervetuloa natsien pudotuspeleihin itärintamalle kesällä 44. TULOSSA Marvel Ultimate Alliance 3: The Black Order (Switch) Marvel-teemainen vauhdikas co-op-joukkomätkintä palaa pitkän tauon jälkeen ja yllättäen Switchille! Team Ninjan tulkitsemana lopputulos on taatusti mielenkiintoinen. Petri Heikkinen SEURAAVA PELIT-LEHTI ILMESTYY 7. 19.7. SADEPÄIVIEN SANKARIT Videopelien kesätarjonta paranee vuosi vuodelta lomalla backlogit eivät juuri pääse lyhenemään. 20.6. Kunnioitusta herättävien Tiikerienkin tykkitorneissa hymy hyytyi, kun diesel loppui ja huolto petti. Saksan sotaretki itään päättyi käytännössä pari kuukautta kestäneeseen operaatio Bagrationiin, jossa numerot olivat vahvasti Neuvostoliiton puolella. Nettikisoissa erotutaan massasta itse suunnitelluilla kilpurien teippauksilla. Thanos metsästää Ikuisuuskiviä ja violetin jätin suunnitelmia sotkevan tiimin voi koota omalle sohvalle tai nettiin. Numeroita vastaan pyristellään sadoilla erilaisilla yksiköillä ja 25:llä jopa 150 x 100 km taistelualueella, jossa soditaan Valko-Venäjältä Varsovan porteille asti. Laajassa sankarirosterissa nujakoivat muun muassa Avengersin, X-Menien ja Guardians of the Galaxyn tunnetuimmat naamat. F1 2019 (PC, PS4, Xbox One) Virallisessa Formula 1 -vuosipäivityksessä havisevat historian siivet, sillä normimoodien ohella kaahataan kahdeksaa Ayrton Senna vastaan Alain Prost -haastetta, jotka ajetaan vuoden 1990 McLaren MP4/5B ja Ferrari F1-90 -retrokilpureilla. ELOKUUTA
Joukoilla on kustomoitava johtaja, joka pystyy diplomatian ohella tutkimaan satunnaisesti luotua maailmankarttaa. Ryon isän tappaneen Lan Din jäljet johtavat Kiinaan Guilinin vuoristoon. Tällä kertaa komennetaan Garegg Machin upseeriakatemian oppilaita. Vuosisatoja kestäneen brutaalin sotatilan myötä teknologian kehitys on taantunut ja hyväkuntoiset mechat käyvät alati harvinaisemmiksi. Shenmue III (PC, PS4) Aikoinaan pikatahtiin joukkorahoitettu Yu Suzukin Shenmue III -toimintaseikkailu jatkaa ”karatemestari” Ryo Hazukin tarinaa. 13.9. 10.9. Viholliset ja satunnaisesti generoidut aseet skaalautuvat sankarin tason mukaan. MechWarrior on ajattelevien sotureiden eikä hysteerisesti sarjakuvahahmoilla pogoavien teinien, (netti)räiskintää. Pyssyjen erikoisboosteja ovat tuli, jää, sähkö ja säteily, joka tarttuu ennen pitkää vihusta toiseen. Age of Wonders: Planetfall (PC, PS4, Xbox One) Ihmeiden ajan vuoropohjainen 4X-strategia siirtyy fantasiasta scifi-avaruuteen, romahtaneen galaktisen imperiumin raunioille. Systeemin ytimessä on perinteinen kivisakset-paperi-henkinen asekolmio, jossa sankarit pitäisi luovia aina etulyöntiasemaan. MechWarrior 5 muokkaa MechWarrior Onlinen toimivan rungon yksinpeliksi. Vuonna 3015 kerrostalon kokoiset BattleMechit ja niiden taitavat pilotit ovat kysyttyä ja kalliisti hinnoiteltua kauppatavaraa. Pelin valttina on taas co-op-kampanja, jonka voi ryynätä parin kaverin kanssa kimpassa läpi. 27.8. Ryo pitää kännykällä yhteyttä vanhoihin Japani-tuttuihinsa. Vuosituhannen vaihteen Dreamcast-hittien tapaan Ryo uppoutuu roistojen mätkinnän ohella monenlaisiin oheispuuhiin, joita kylien kaupat, hotellit ja temppelit tarjoavat. 6.8. 75 125932_.indd 75 29.5.2019 11.34.12. Jalkaväen, laivaston ja ilmavoimien yksiköitä päivitetään erilaisilla modauksilla. Borderlands 3 (PC, PS4, Xbox One) Sarjistyylinen räiskintätoimintaroolipeli Borderlands 3 alkaa tutulta planeetta Pandoralta, mutta vault hunter -sankari saa pian käyttöönsä avaruusalus Sanctuary III:n, joka palvelee liikkuvana tehtävähubina. 26.7. MechWarrior 5: Mercenaries (PC) Kirskuvaa terästä, rutisevia servoja ja kuumia kanuunoita. Fire Emblem: Three Houses (Switch) Toivottavasti hoksottimesi eivät ole kesäterässä, sillä Fire Emblem -taktiikkaroolipelien taistelut ovat ensisijaisesti kiperiä pulmia ja todella kiharaisiksi ne muuttuvat, kun pelataan kuolleet pysyvät kuolleina -moodissa. Kuuteen pelaajarotuun kuuluvat muun muassa ihmisistä jalostetut amatsonit ja kir’ko-insectoidit