THE SINKING CITY KADUILLA TULVII PAHUUS 40 vuotta ksenomorffeja ALIEN KAUTTA PELIEN SUURI MUINAINEN RED DEAD ONLINE VILLIÄ LÄNTTÄ KESYTETÄÄN T h e S in k in g C it y . R e d D e a d O n lin e . A lie n -p e lit 7/2 01 9 Elokuu 2019 . 8,90 € 126436_.indd 1 22.7.2019 14.08.30
vuosikerta, 11 numeroa vuodessa 26 44 68 39 The Sinking City Pathologic 2 Kirjakorneri American Fugitive Ajassa 5 Pääkirjoitus: Masennus Tuukka Grönholm 6 Alien-pelien historia: Alien – evoluutio Markus Rojola 19 Legendaariset avaruustaistelupelit: Wing Commander Lassi Hietala 25 Nnirvi: Hyperpunk 2019 Nnirvi 30 Red Dead Online Markus Rojola 52 Kirjakorneri: Rooman kotkan alla Nnirvi 52 Kirjakorneri: Antiikin todellisuus Tuukka Grönholm 66 Uusin silmin: Chrono Cross Antero Kyyhky 68 Kirjakorneri: Bloodborne: Healing Thirst Nnirvi 68 Kirjakorneri: Dark Souls Trilogy Compendium Nnirvi 69 Linkki tulevaisuuteen: Steam Link Petri Heikkinen 72 Ruudun takaa: Lähde länteen Wallu 73 Tuukka: Oikea voittaja Tuukka Grönholm 74 Tulossa Petri Heikkinen 39 American Fugitive todellisuus Tuukka Grönholm 2 126437_.indd 2 22.7.2019 12.35.44. Avustajat: Jussi Forelius, Petri Heikkinen, Tuomas Honkala, Heikki Hurme, Antti Ilomäki, Juha Kerätär, Heli Koponen, Juho Kuorikoski, Aleksi Kuutio, Antero Kyyhky, Lassi Lapintie, Mikko Lehtola, Markus Lukkarinen, Aleksandr Manzos, Marko Mäkinen, Tuomo Nyrhilä, Santeri Oksanen, Samu Ollila, Juho Penttilä, Markus Rojola, Kriina Rytkönen, Miika Sillanpää, Olli Sinerma, Jouni Utriainen, Harri Vaalio, Ilja Varha, Riku Vihervirta KUSTANTAJA Fokus Media Finland Oy www.fokusmedia.. www.fokusmediatilaus.. /pelit Julkaisujohtaja Laura Luoma Kaupallinen johtaja Jaana Lindvall-Harki Levikkimyynti Marjo Niemimäki PAINOPAIKKA Kroonpress AS Asiakaspalvelu asiakaspalvelu@fokusmedia.. 020 7354 130* *Puhelun hinta lankapuhelinliittymästä soitettuna on 8,35 snt/puhelu + 7,02 snt/min ja matkapuhelinliittymästä soitettuna 8,35 snt/puhelu + 17,17 snt/min. 296 numero 28. Päätoimittaja: Tuukka Grönholm, tuukka.gronholm@fokusmedia.. puh. Aikakauslehtien liiton jäsen OSOITE Hämeentie 135 A, 00560 Helsinki VERKKOSIVUT www.pelit.. Toimituspäällikkö: Niko Nirvi, nnirvi@fokusmedia.. AD: Isma Valkama, isma.valkama@fokusmedia.. Tallennamme puhelut laadun varmistamiseksi ja koulutustarkoituksiin
6 19 30 Alien-pelien historia Wing Commander Red Dead Online Pelit 14 Space Beast Terror Fright Antti Ilomäki 16 Observation Johannes Valkola 26 The Sinking City Tuomo Nyrhilä 28 The Sinking City Nnirvi 29 They Are Billions Nnirvi 34 Warhammer: Chaosbane Markus Lukkarinen 36 Judgment Antero Kyyhky 39 American Fugitive Markus Rojola 40 Blood & Truth Nnirvi 42 Ghost Giant Kriina Rytkönen 43 7th Guest Remastered Edition Juho Kuorikoski 44 Pathologic 2 Aleksandr Manzos 47 Arma 3 Creator DLC: Global Mobilization Cold War Germany Riku Vihervirta 48 Imperator: Rome Santeri Oksanen 50 Aggressor: Ancient Rome Tuukka Grönholm 53 PC Building Simulator Riku Vihervirta 54 Super Mario Maker 2 Samu Ollila 56 Bloodstained: Ritual of the Night Juho Penttilä 58 MotoGP 19 Petri Heikkinen 60 F1 2019 Marko Mäkinen 62 Virtua Racing Johannes Valkola 70 Phoenix Point Juho Kuorikoski Teemat Taistelu avaruudessa 6 Alien-pelien historia: Alien – evoluutio Markus Rojola 14 Space Beast Terror Fright Antti Ilomäki 19 Legendaariset avaruustaistelupelit: Wing Commander Lassi Hietala Antiikin Rooma 48 Imperator: Rome Santeri Oksanen 50 Aggressor: Ancient Rome Tuukka Grönholm 52 Kirjakorneri: Rooman kotkan alla Nnirvi 52 Kirjakorneri: Antiikin todellisuus Tuukka Grönholm Kesäkuskit radalla 58 MotoGP 19 Petri Heikkinen 60 F1 2019 Marko Mäkinen 62 Virtua Racing Johannes Valkola 60 F1 2019 16 53 48 Observation Super Mario Maker 2 Imperator: Rome 3 126437_.indd 3 22.7.2019 12.36.10
Jätä kiire hetkeksi taakse, tartu GEO-lehteen ja löydä uusia näkökulmia elämään! g geolehti LU O N TO • MAT K AT • K A N S AT J A K U LT T U U R I T • T I E D E 126438_.indd 4 19.7.2019 19.03.26. Nautitko upeista valokuvista. UUSI IKKUNA MAAILMAAN Tilaa omasi! geo-lehti. /tilaa Onko maailma mielestäsi kiehtova paikka. Haluatko lukea yllättäviä tarinoita
5 126439_.indd 5 22.7.2019 14.46.38. ”Tulos yllätti meidät. Somesta seurattiin nimenomaan muita, jotka olivat kauniimpia, mielenkiintoisempia tai elämältään rikkaampia. Ymmärrän tutkijoiden perustelun täysin. Tohtori Patricia Conrodin vetämä kansainvälinen tiimi tutki kanadalaisten 12–16-vuotiaiden nuorten ruutuaikaa ja sen vaikutuksia heihin. Jos somesta ei irtoa iloa, siellä ei kannata roikkua. Nuoruutenikin jäi 90-luvulle. Siirry sivulle 73, niin ymmärrät. En ihmettele yhtään. Myös vanhempien pitää olla hereillä siinä, millaista materiaalia nuoret katselevat ja miten se vaikuttaa heihin. Ruutuajan tuntimäärää tärkeämpää oli se, mitä ruudusta seurattiin. Videopelit, keskimääräistä pidempi aika tietokoneen ääressä ja muu nettiselailu eivät ennustaneet masennusriskiä. Lisäongelmana on, että some itsessään alkaa ruokkia syöksykierrettä ja näyttää käyttäjälle häntä kiinnostavaa materiaalia. Tulokset eivät välttämättä ole sellaisenaan laajennettavissa koko nuorisoon. Se on hyvää ajankulua”, kommentoi tohtori Elroy Boers tulosta. En tosin tiedä, miten se käytännössä tapahtuu. Tutkimuksessa tarkkailtiin nykynuorten ruutuajan yhteyttä masennukseen. Niinhän se on. Sen sijaan runsas somen ja television käyttö korreloivat masennuksen kanssa. Laitteesta löytyvät oman nuoruuteni kaverit, stereot, videot, televisio, konsoli, puhelin, kamera, piirustuslehtiö ja muistikirja samassa paketissa. Jos ilme ei, niin alan huolestua. Millaista striimiä katsot -kysymyksiin vastataan meillä nykyään murahduksilla. Kyse ei ole enää edes pelkästä nuorisosta. Tutkimuksen mukaan nuoret käyttävät puhelimen ääressä keskimäärin kuudesta seitsemään tuntiin päivässä. Tosin itselle ongelmaksi koituu se, että vakiopelikaveri haluaa vääntää PUBGia, johon olen ryytynyt jo viime vuonna. Somen luoma fantasiamaailma ei taatusti tee hyvää itsetunnolle, jos maailmaa pitää todellisena tai tavoittelemisen arvoisena. Nuorten pitää tiedostaa sosiaalisen median vaikutus omaan mielialaan. Tutkijoiden ohje oli sama kuin aina. Tutkimuksen mukaan pelejä ei pelata yksin, vaan 70 prosenttia ajasta vietetään muiden kanssa joko netissä tai kavereiden kanssa kimppapelissä. Tutkijat itsekin korostivat, että sosiaalinen media ei ole yksin syynä masennukseen, mutta se saattaa olla yksi varoitusmerkeistä, varsinkin nuorten kohdalla. PELIT OVAT KERRANKIN HYVIKSIÄ Vaikka vasta historia luo klassikot, niin Witcher 3:n kohdalla status oli poikkeuksellisen selvää jo pelin ilmestymisen aikaan. PÄÄKIRJOITUS NYT KÄVI NOITUURI P elit saavat harvoin kiitosta ja kehuja, mutta niin kävi Association of screen time and depression in adolescence -otsikolla julkaistussa CHU Sainte-Justine -yliopistosairaalan tutkimuksessa. Tutkimusta arvosteltiin tuoreeltaan siitä, että sen otanta ei koostu tavallisista nuorista vaan nimenomaan niistä, joiden kohdalla riski päihdeongelmiin ja masennukseen katsottiin kohonneeksi. Sisältö, jossa verrattiin itseään muihin, havaittiin haitalliseksi niille, joilla oli jo valmiiksi heikko itsetunto. Nykyään en herää enää herätyskelloon tai auringonnousuun vaan siihen, että vaimon kännykän ruutu kirkastuu. Jos fantasiaa kaipaan, niin seikkailen mieluummin vaikka Noiturin maailmassa. Kun sitä tekee hetken, niin mieliala vain laskee entisestään. Videopelit tekevät iloisemmiksi. Nuoret nimittäin hakivat netistä vahvistusta vallitsevalle mielentilalleen
ikka on rujoa mutta toimivaa. Gigerin luoma avaruushirviö on aiheuttanut elokuvissakävijöille painajaisia jo 40 vuoden ajan. Merriman, on muuttanut ainoastaan muutamia yksityiskohtia – todennäköisesti välttääkseen joutumasta oikeuteen. R. Alus on kuvattu pohjapiirustuksena yhdellä ruudulla. Hämmentävästi Alienin toteutus jää jälkeen molemmista peleistä, joita se kopioi. Pelin luoja, P. Alien-pelien historia on lähes yhtä pitkä, sillä ensimmäinen Alien-elokuvaan perustuva peli ilmestyi jo 1980-luvun alussa. Elokuvan tavoin peli sijoittuu rahtialukselle, jonka miehistön jäsen joutuu tuntemattoman elämänmuodon hyökkäyksen kohteeksi. Elokuvasarjan vaikutus näkyy myös lukemattomissa peleissä, kuten Contra-, Metroid-, Halosekä Gears of War -sarjoissa, joilla ei ole mitään suoraa yhteyttä Alien-sarjaan. Hahmot esitetään välkkyvinä neliöinä, kun taas eri huoneisiin kätketyt aseet esitetään kirjaimina. Jäljelle jääneet miehistön jäsenet yrittävät tuhota alukselle piiloutuneen organismin ennen kuin se ehtii tehdä saman heille. Atari 2600:lle tehdyn Alienin (1982) kehityksestä vastasi elokuvayhtiö ALIEN – EVOLUUTIO ALIEN-PELIEN HISTORIA 20th Century Foxin omistama Fox Video Games. Tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin ainoastaan aitoihin Alien-nimikkeisiin. Gra. Alien edustaa (lisenssi)pelien synkintä aikakautta, jolloin tunnetun nimen ja näyttävän kansikuvan turvin voitiin myydä mitä tahansa. Bonuskentässä nimittäin liikutaan ruudun halki alhaalta ylös väistellen useita alieneita tismalleen vuotta aikaisemmin ilmestyneen Freewayn tapaan (lajityypin tunnetuin peli lienee 1984 ilmestynyt Frogger). Lisenssipelien maine ei ole yleisesti kovinkaan hyvä, mutta Alien-pelien joukkoon mahtuu yllättävän monta pelaamisen arvoista peliä sekä muutama ehta klassikko. Eniten pelintekijöitä on innoittanut James Cameronin ohjaama Aliens – paluu (1986). R idley Scottin ohjaama ja Sigourney Weaverin tähdittämä Alien – kahdeksas matkustaja sai ensi-iltansa 25. Pelissä liikutaan labyrinttimäisen avaruusaluksen käytävillä väistellen kolmea eriväristä avaruusoliota ja tuhoten niiden käytäville ripoteltuja pallomaisia munia. Markus Rojola Valtava alus liukuu äänettömästi avaruuden halki, kun sen tietokone vastaanottaa hätäsignaalin läheisestä tähtijärjestelmästä. Alien-sarjaan kuuluu kaikkiaan kuusi elokuvaa. 2012 ilmestynyttä Prometheusta lukuun ottamatta jokainen elokuva on saanut myös oman peliversionsa. Jännitystä luodaan 6 126608_.indd 6 19.7.2019 16.05.12. Se julkaistiin kuitenkin ilman asiaankuuluvaa lisenssiä. Vaikka ZX81-mikrotietokoneelle tehty Alien ei ole virallinen Alien-peli, on se kuitenkin selkeästi uskollisempi lähdemateriaalilleen kuin Fox Video Gamesin aikaansaannos. Hetkinen: Tämähän on törkeä kopio Pac-Manista (1980)! Ensimmäisen kentän läpäisy paljastaa, että Alienin omaperäisyyden puute on epätavallisen runsasta. Esimerkiksi pelihahmona toimiva siniharmaa tikku-ukko ei ole läheskään yhtä muistettava sankari kuin Pac-Man. Tästä huolimatta se ei muistuta Scottin ohjaamaa elokuvaa juuri lainkaan. Tavallaan jokainen peli, jossa käytetään minikarttaa, on velkaa Aliensissa nähdylle liiketunnistimelle. Ensimmäinen kohtaaminen Ensimmäinen virallinen Alien-peli ilmestyi ainoastaan kolme vuotta Alienin ensi-illan jälkeen. Rahtialuksen nimi on Nostrodamus eikä Nostromo ja sen miehistöön kuuluu ainoastaan viisi jäsentä seitsemän sijaan. toukokuuta 1979, joten H. Pahinta on kuitenkin se, ettei pelistä ole edes yritetty tehdä pelottavaa. Onko olemassa sen luontevampaa lähtökohtaa videopeleille kuin raskaasti aseistautunut sotilasjoukko taistelemassa avaruushirviöitä vastaan. On aika herätä hyperunesta ja tarkastella Alien-pelien 37-vuotista historiaa. Voimapalikan kerättyään pelaaja voi lyhyen aikaa tappaa olioit... Näin sai alkunsa neljä vuosikymmentä kestänyt painajaisten sarja. Kuudes matkustaja 1982 ilmestyi toinenkin Alieniin perustunut peli
Se kertoo tutkimusalus Thrasybuluksen miehistöä vaanivasta avaruushirviöstä. Epätoivoinen miehistö. Avaruuden rekkamiehet En ollut selvästikään ainoa, johon ZX81:n Alien teki vaikutuksen, sillä sitä seurannut virallinen Alien-peli muistuttaa sitä erehdyttävän paljon. Onko hän selviytyjä vai androidi. Klaustrofobinen ympäristö. Concept Softwaren Alien osoitti tekijöidensä ymmärtävän, mitkä elementit Kuin kaksi marjaa: Alien (1982) ja Pac-Man (1980). Epävirallinen Alien vakuuttaa autenttisella otteellaan. Miehistön selviäminen vaatii yhteistyötä. Vaikka kankeat kasarivalikot sopivat omalla tavallaan analogiseen Alien-maailmaan, tekevät ne pelaamisesta liian vaivalloista. (Alien, 1984) Aliens: Alien 2:ssa Ripley kohtaa facehuggereita, täysikasvuisia xenomorpheja sekä… käärmeitä. Vaihtamalla hahmojen henkilöllisyyttä pelintekijät onnistuvat kertomaan elokuvaa mukailevan tarinan pilaamatta kuitenkaan yllätyksellisyyttä. Alun perin ZX Spectrumille sekä Commodore 64:lle 1984 ilmestynyt Alien on myös ylhäältä päin kuvattu reaaliaikainen toimintapeli, jossa miehistön jäsenet pyrkivät jäljittämään aluksessaan piileskelevää xenomorphia. Pelaaja omaksuu Nostromon miehistöä käskyttävän komentajan roolin. Elokuvassa tämä rooli kuului tiedeupseeri Ashille. On vaikuttavaa, miten paljon psykologisia yksityiskohtia vuonna 1984 ilmestynyt peli voi sisältää. pitämällä olio piilossa, ellei se ole pelaajan lähettyvillä. Ripley joutuu hyökkäyksen kohteeksi, mutta hänen taistelutahtonsa ei laske lainkaan. Heti alkuun yksi miehistön jäsenistä kuolee toimittuaan isäntänä vieraalle elämänmuodolle. 7 126608_.indd 7 19.7.2019 16.05.34. Elokuvassa tämä tapahtui varakapteeni Kanelle, mutta pelissä ensimmäinen uhri valikoituu satunnaisesti. Yksi ainoa alien. Yksi saattaa lamaantua pelosta ollessaan yksin, kun taas toinen alkaa kärsiä ahtaanpaikankammosta kulkiessaan ilmakanavissa. Concept Softwaren kehittämä peli sisältää kuitenkin paljon omia oivalluksia, jotka tekevät siitä samanaikaisesti sekä elokuvaversiolle uskollisen että siitä poikkeavan pelin. Pelin suurin kompastuskivi on sen auttamattomasti vanhentunut käyttöliittymä. Avalon Hillin kehittämä vuoropohjainen strategiapeli Alien on toinen epävirallinen Alien-peli vuodelta 1982. Se, miten hahmot tottelevat pelaajan antamia käskyjä tai suostuvatko he edes ottamaan niitä vastaan, riippuu heidän luonteistaan sekä mielentiloistaan. Hahmot käsittelevät stressiä eri tavoin, mutta jokaisella on murtumispisteensä. Epävirallisen Alienin (1982) kuolinruutu kertoo Nostrodamuksen saapuvan Maahan 1 000 vuotta myöhemmin kantaen sisällään xenomorpheja. Painostava tunnelma. Samalla peli arpoo toisesta miehistön jäsenestä droidin, joka yrittää sabotoida pelaajan edistystä pyrkien samalla salaamaan henkilöllisyytensä. Activisionin Aliens (1986) oli yksi ensimmäisistä peleistä, joka sisälsi elokuvasta digitoituja kuvia. Tämä oli myös yksi hylätyistä tarinaehdotuksista kolmannelle Alien-elokuvalle
ALIEN-PELIEN HISTORIA Ohjaaminen tapahtuu liikuttamalla tähtäintä ruudun halki. Gra. Squaren MSX:lle kehittämä Aliens: Alien 2 (1987) julkaistiin ainoastaan Japanissa. Kahden vuoden aikana pelikauppoihin saapui kaikkiaan neljä Alien 3:een perustunutta peliä. Viihdyttävän pelin tekeminen on siis huomattavasti vaikeampaa, mikäli pelintekijät haluavat kunnioittaa lähdemateriaalia. Vaikka peli ei ole visuaalisesti yksi yhteen elokuvan kanssa: Pelihahmokseen voi valita joko blondin Ripleyn tai punatukkaisen Hicksin, jotka taistelevat varsin värikkäitä xenomorpheja vastaan, mutta peli näyttää selkeän piirrosjäljen ansiosta edelleen varsin hyvältä. Pelaaja ohjaa kaukoterminaalin kautta kuutta eri kypäräkameralla sekä älyaseella varustettua hahmoa 255 huoneesta koostuvassa kompleksissa. Kakkostehtävän sotilaita ohjattaessa ruudun alalaidassa näkyvät elokuvasta muiden sotilaiden kamerasyötteet. Viidennessä tehtävässä samassa kohtaa näkyy Newtiä pelastavan Ripleyn pulssikiväärin ammusmäärä. Olkoonkin, että se on virheellisesti 95:n sijaan 99. Ensimmäinen Aliensiin perustuva peli on toista maata. 8 126608_.indd 8 19.7.2019 16.06.03. Hieman uskollisemman tulkinnan tarjosi pelkästään pelihalleissa nähty Konamin Aliens (1990). Aseita on runsas valikoima älykivääreistä liekinheittimiin ja niillä saa aikaa pahaa jälkeä. Lastaaja repii xenomorphin palasiksi Konamin Aliensissa. Alien 3 on selvästi hankalampi toteuttaa pelinä kuin sen toimintapainotteinen edeltäjä. Lopputaistelu on ennalta arvattava, mutta on vaikea kiistää sitä, miten tyydyttävää on napata kuningatar lastaajan kourien väliin ja heittää hänet ilmalukosta ulos. Lokakuussa 1992 ilmestyneen Alien 3:n kehittänyt Probe Software ei selvästikään piitannut lähdemateriaalista. Parempi toistaan Xenomorpheja ei nähty kotikoneilla 1980-luvun lopussa, mutta David Fincherin ohjaama Alien 3 (1992) aloitti uuden Alien-pelien aallon. Kyseessä on sivusta kuvattu räiskintäpeli, joka muuttuu aika ajoin kolmannen persoonan raideräiskinnäksi. Olkoonkin, että ne ovat epäkunnossa. ovat tärkeitä lähdemateriaalin versioimisessa peliksi. ikat eivät ole vanhentuneet auttamattomasti ja osa tehtävistä sisältää kivoja yksityiskohtia. Activisionin pelistä poiketen se keskittyy ainoastaan yhteen kohtaukseen, jossa sotilaiden etenemistä johdetaan liikkuvasta komentokeskuksesta. Kolmannet näytökset Kaksi seuraavaa Aliensiin perustuvaa peliä keskittyivät elokuvan loppuhuipennukseen eli Newtin pelastusretkeen. Elokuvassa on ainoastaan yksi avaruusolio eikä vankilaplaneetta Fiorina 161:llä ole lainkaan aseita. Olioiden pesä seiniltä roikkuvine ihmisuhreineen on erityisen mieleenpainuva näky. Kauhua luo klaustrofobinen ensimmäisen persoonan kuvakulma. Seuraavana vuonna Electric Dreams julkaisi Euroopassa toisen Aliens: The Computer Gameksi (1987) kutsutun pelin. Kenties alieneita pursuavan siirtokunnan ajateltiin helpottavan jatko-osan kirjoittamista. Acclaimin alun perin Amigalle sekä Sega Mega Drivelle julkaisema peli (seuraavan vuoden aiAlien 3:n SNES-version kuolinruudussa kuullaan Bill Paxtonin klassinen repliikki ”Game over, Man!” Oikeuksien puuttuessa Probe ei voinut käyttää oikeaa äänipätkää, joten he palkkasivat Paxtonin äänittämään repliikin uusiksi. Reunaan osuminen kääntää hahmoa ja ovea tähtäämällä pystyy kulkemaan sen läpi. Pelattavuudessakaan ei ole moitittavaa. Sivusta kuvattu nopeatempoinen räiskintähyppely on pelkistetty jopa aikalaisiinsa verrattuna. Mielenkiintoisesti peli päättyy Ripleyn löydettyä Newtin, joten reaktori ei räjähdä tuhoten loppuja xenomorpheja. Ötökkäjahdit alkavat Activisionin Spectrumille, C64:lle, Apple II:lle ja Amstradille julkaisema Aliens: The Computer Game (1986) -peli ei keskity tekemään yhtä asiaa kunnolla vaan kerää kasaan kuusi keskinkertaista minipeliä, jotka pohjautuvat yksittäisiin elokuvassa nähtyihin kohtauksiin. Se oli ensimmäinen kosketukseni Alien-saagaan ja teki lähtemättömän vaikutuksen 6–7-vuotiaaseen pelaajan alkuun, vaikka jouduinkin odottamaan elokuvan näkemistä vielä toiset 6–7 vuotta. Vaikka peli on kirotun vaikea, on sillä kuitenkin paikka sydämessäni. Yksinkertaisesta pelattavuudesta ja tehtävien lyhyydestä huolimatta pelillä on puolensa
Muotinrikkojat Game Boylle julkaistun Alien 3:n kehittämisestä vastasi Bits Studios, joka teki samana vuonna tuhannen auringon voimalla vihaamani Last Action Heron SNES:lle ja Mega Drivelle. Alkuperäiset aseohjaimet auttoivat todennäköisesti uppoamaan pelin maailmaan, mutta hiirellä pelatessa raideräiskintä, jossa ruudulle syöksyy tuhansittain eri kehitysvaiheessa olevia alieneita, käy nopeasti tylsäksi. Viimeinen viime vuosituhannen Alien-peli oli PC:lle julkaistu ensimmäisen Game Boyn näytön pienuudesta huolimatta Alien 3:n hahmot, kuten Charles D. Se painottaa räiskinnän sijaan tutkimista ja ongelmanratkaisua. Jollain selittämättömällä tavalla vankiplaneetasta on tullut avaruusolioiden pesä. 9 126608_.indd 9 19.7.2019 16.06.40. Acclaimin PC:lle, PlayStationille sekä Sega Saturnille julkaisema ensimmäisen persoonan räiskintä koostuu kolmesta eri osiosta, joista jokainen perustuu yhteen tuolloin ilmestyneistä elokuvista. Apuvoimia on turha odottaa, ammukset ovat jatkuvasti vähissä ja hirviöt voivat hyökätä hetkenä minä hyvänsä. Kyseessä on luultavasti kammottavin Alien-peli koskaan, mutta ei sanan hyvässä merkityksessä. Alien Trilogy on hyvä esimerkki Alien-peleistä, jotka menestyvät panostamalla tunnelmaan. Cryo Interactiven PC:lle kehittämä seikkailupeli Aliens: A Comic Book Adventure (1995) toimi jatko-osana Jim Woodringin kirjoittamalle neliosaiselle Dark Horse -tarinalle Aliens: Labyrinth (1993). Mustat hevoset Vuonna 1993 oli selvää, että Alien-sarjan kolmas osa ei miellyttänyt ketään (eniten sitä taisi vihata itse ohjaaja Fincher). Peli-intoa nakertaa myös se, että vastustajat pysyvät alusta loppuun samoina välipomoja myöten. Peli on edistynyt myös visuaalisesti. kana se ilmestyi myös C64:lle, NES:lle, Sega Game Gearille sekä Master Systemille) kuhisee xenomorpheja. Ylhäältä kuvatussa pelissä Ripley etsii tarvikkeita sokkeloisesta vankilasta päästäkseen pakenemaan. Alien Vs Predator (1993) näytti ensimmäistä kertaa pesiin vangittujen ihmisten muuttuvan alieneiden muniksi. Acclaimin SNES:lle julkaisema beat ’em up Alien Vs Predator perustui Dark Horsen alun perin 1989 ilmestyneeseen sarjakuvaan. Tehtävien suorittamista ovat hankaloittamassa useat erityyppiset xenomorphit. Elokuvissa tämä nähtiin vasta 2003, kun Scott palautti sitä kuvaavan poistetun kohtauksen Alienin ohjaajan versioon. Keinotekoisen aikarajan puuttuessa pelaaja pystyy etenemään harkitummin. Loppuvuodesta 1993 peleissä kohtasivat ensimmäistä kertaa kaksi universumin vaarallisinta väijyjää. Pelihahmoina on kaksi tuntematonta sotilasta, jotka pakkolaskeutuvat Fiorina 161:n pinnalle. SNES:lle 1993 julkaistu Alien 3 eroaa selvästi edellä mainitusta pelistä, vaikka molempien kehittämisestä vastasi sama studio. Yllättäen Bitsin Alien 3 on varsin vetoava pikkupeli. Näin ollen Alien-pelien luojien piti hakea innoitusta jostain muualta. Pelistä tuli myyntija arvostelumenestys. Tästä kimpaantuneena Alien-sarjan oikeudet omistava Fox haastoi pelin julkaisijan Mindscapen oikeuteen juuri ennen pelin ilmestymistä. Vankien pelastamisen ohella pelaajan on muun muassa korjattava sulakerasioita, hitsattava ovia umpeen sekä tuhottava alieneiden munia. Peli on ajoittain todella karmiva. Ripley, joka on tällä kertaa itsekin sotilas, huomaa pian olevansa ryhmänsä ainut selviytyjä. Taustat ovat lähellä Fincherin keltavihreää väripalettia ja hahmoanimaatiot aiempaa sulavampia. Pimeydestä kaikuvat äänet saavat pelaajan tuntemaan itsensä turvattomaksi ja haavoittuvaiseksi kivääri kädessäänkin. Alienit ja predatorit ovat ottaneet yhteen peleissä tämän jälkeen toistakymmentä kertaa. Kentät ovat sokkeloisia ja tiukka aikaraja pakottaa opettelemaan ne käytännössä ulkoa. Tehtävävaatimukset ovat entistä monipuolisempia. Segan kolikkopeli Alien 3: The Gun kertoo oman tarinansa. Kauhu syöksyy silmille Probe Entertainmentin kolmas Alien-peli, Alien Trilogy, pyrki nostamaan pelisarjan mainetta alkuvuodesta 1996. Mindscape sai luvan myydä 120 000 kopion varastonsa loppuun puoli vuotta myöhemmin, mutta he eivät voineet markkinoida peliä. Pelaaja ohjaa hätäsignaalin vastaanottaneita predatoreja, jotka katsovat xenomorphien kallojen olevan oiva lisä palkintokaappeihinsa. Mikäli pelaaja ei hoksaa ruokkia miehistöään pelin alussa, nämä alkavat seota tarinan edetessä niin pahasti, että läpäisystä tulee lähes mahdotonta. Peli alkaa Aliensin tavoin merijalkaväen joukkojen saapuessa LV-426:lle tutkimaan, miksi yhteys siirtokuntaan on katkennut. Peli sijoittuu New Shanghaiksi kutsuttuun siirtokuntaan, joka joutuu xenomorphien valloittamaksi. Duttonin esittämä Dillon, on helppo tunnistaa. 1990-luvun puolivälissä ilmestyi myös toinen sarjakuvan innoittama Alien-peli. Pelin pääosassa esiintyi entinen siirtokuntien jalkaväen sotilas Henry Hericksen (nimi lienee viittaus androidi Bishopia esittäneeseen Lance Henrikseniin), joka selvittää kolmihenkisen miehistönsä kanssa syytä syrjäiseltä kaivosasemalta tulevaan hätäsignaaliin. Kiireen tuntua luo ainoastaan ahdistava ilmapiiri. Valitettavasti sitä ei ole hauska pelata. Suurin kritiikki koski sitä, miten paljon peli muistutti Doomia (1993), mikä toimi moitteen sijaan myyntipuheena vuonna 1996. Ongelmakohtiin lukeutuvat muun muassa amatöörimäinen ääninäyttely, kömpelö kerronta, epäloogiset puzzlet sekä tiukat aikarajat. Pelaaja pääsee tuhoamaan niitä pulssikiväärin lisäksi muun muassa käsikranaateilla sekä liekinheittimellä. Xenomorphit ilmestyvät peliin vasta lopussa. Näytön pienuudesta huolimatta hahmoissa ja ympäristöissä riittää yksityiskohtia eikä kauhupelin kohdalla mustavalkonäyttökään pääse häiritsemään. Yhtiö joutui irtisanomaan kaikki työntekijänsä ja pelin vieraskieliset versiot julkaistiin pahasti keskeneräisinä. Erityismaininnan ansaitsevat Rebellion Developmentsin kehittämät ensimmäisen persoonan ammuskelut Alien Vs Predator (1994) sekä Aliens versus Predator (1999), joissa pelaaja pääsee vihdoin ohjaamaan myös xenomorpheja. Pelastamatta jääneiden vankien rintakehien purskahdukset puistattavat edelleen. Elokuvassa Ripleyn on tehtävä yhteistyötä vankien kanssa selvitäkseen hengissä, mutta pelissä näiden ainoa tehtävä on tulla pelastetuiksi. Kyseessä on myös ainoa Alien 3 -peli, joka uskaltaa päättyä yhtä masentavasti kuin elokuva
Kehitystyö oli kuitenkin hidasta. Tämä loi taisteluun suuruuden tuntua ja antoi mahdollisuuden taktikoinnille. Pelintekijät hyödynsivät sitä luodessaan alieneiden liikkeet. asko, mutta kehitysvaikeudet näkyvät monella tapaa. Peli alkaa sotilaiden saapuessa tutkimaan kreikkalaisen kuoleman jumalan mukaan nimettyä rahtialusta Thanatosta. Peliversiota jouduttiin odottamaan kuitenkin huomattavasti pidempään. Peli ottaa hienosti huomioon, että xenomorphit eivät tapa uhrejaan, jos heidät saa vietyä pesään elävänä. Perspektiivin puuttuessa Jean-Pierre Jeunet’n ohjaama Alien Resurrection herätti elokuvasarjan sekä sen päähenkilön henkiin marraskuussa 1997. Thanatos Encounter on toimiva ja tyylikäs peli, joka kuitenkin kärsii käyttöalustansa asettamista rajoituksista eritoten gra. Jokaisen pelin alussa kentälle ilmestyi ihmispelaajien lisäksi yli sata tekoälyn ohjaamaa alienia. Työryhmä uhrasi kymmeniä tunteja katsoessaan läpi studion lähettämiä VHS-nauhoja, jotka sisälsivät editoimatonta kuvamateriaalia. Tuolloin ei ilmestynyt yhtään uutta elokuvaa ja pelejäkin nähtiin vain kolme. Valitettavasti pelin serverit suljettiin vuonna 2000, kun EA osti ja lakkautti sitä pyörittäneen GameStorm-palvelun. Alien Resurrection julkaistiin yksinoikeudella elinkaarensa lopussa olleelle PlayStationille lokakuussa 2000: lähes kolme vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen. Mythic Entertainmentin kehittämässä pelissä toisistaan ottivat mittaa xenomorpheista ja siirtokuntien jalkaväestä koostuvat joukkueet. Wicked Witchin kehittämässä ylhäältä päin kuvatussa ammuskelussa ohjataan viittä siirtokuntien merijalkaväen sotilasta, joista jokaisella on yksilölliset kyvyt. Jokaisesta kentästä löytyi myös vaihtoehtoisia etenemisreittejä, kuten viemäriverkostoja, joista alienit pystyivät iskemään pahaa-aavistamattomien sotilaiden kimppuun. Vasen sauva liikutti hahmoa, kun taas oikea käänsi tämän katsetta, mikä ilmeisesti tuntui vielä vuosituhannen vaihteessa turhan haastavalta. Se tarkoitti kaiken siihen mennessä tehdyn työn hylkäämistä, mikä sai useat työryhmän jäsenistä siirtymään muihin projekteihin. Elokuvastudio lähetti tiimille tasaiseen tahtiin uusia versioita elokuvan käsikirjoituksesta ja konseptitaiteesta, joten pelintekijät joutuivat tekemään jatkuvasti muutoksia työhönsä. Mielenkiintoisesti peliä kritisoitiin eniten sen epäintuitiivisesta ohjauksesta. Jäljelle jääneiden moraali laski entisestään, kun he lopulta pääsivät näkemään Jeunet’n visuaalisesti kiehtovan, mutta pohjimmiltaan sieluttoman elokuvan. Valikoimaan kuuluvat lähes kaikki elokuvissa nähdyt aseet. Hahmonsa kuoltua pelaajat siirtyivät uuden satunnaisen alienin sisään, kunnes jokainen niistä oli tapettu. Nykyisin kahden sauvan ohjaus on vakiintunut käytännössä kaikkiin ensimmäisen persoonan konsoliräiskintöihin. Ovelat pelaajat saattoivat matkia tekoälyn liikkeitä päästäkseen hyökkäämään lähietäisyydeltä. 10 126608_.indd 10 19.7.2019 16.07.17. Alien Resurrectionista päätettiin tehdä ensimmäisen persoonan räiskintäpeli. Horroksen vuosikymmen 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen ei ollut voitokasta aikaa Alien-sarjalle. Sotilaiden aseet olivat tehokkaita, mutta he olivat hitaita ja joutuivat kohtaamaan moninkertaisen vihollisjoukon. ALIEN-PELIEN HISTORIA Alien Trilogy oli ensimmäinen peli, joka käytti 3D-liikkeenkaappausta. Varovaisesti etenevä varustautuu liiketunnistimella ja kevyemmällä tuliaseella, kun taas rämäpää turvautuu raskaaseen kahden käden aseistukseen. Pelistä piti tulla ylhäältä kuvattu shoot ’em up Loadedin (1996) innoittamana. Se ei ollut monien veikkaama . Nimi lienee enne, sillä alus kuhisee alieneita. Kaikkien yllätykseksi se ratkaisi valtaosan pelin ongelmista. Epätoivon hetkellä tuottajat päättivät vaihtaa näkökulmaa jälleen kerran. Vuoden työskentelyn jälkeen studio katsoi valitsemansa lajityypin vanhentuneen, joten pelistä päätettiin tehdä hienosti menestyneen Tomb Raiderin (1996) tyylinen 3D-toimintaseikkailu. persoonan moninpeliräiskintä Aliens Online (1998). ikoiden sekä tekoälyn osalta. Aliens Online kuulostaa yksinkertaisesti mahtavalta, vaikka 1990-luvun lopun yhteyksillä sen pelaaminen ei takuulla ollut aina kaikkein sujuvinta. Alienit olivat nopeita ja hiljaisia, mutta vaaraksi ainoastaan lähietäisyydeltä. THQ:n Game Boy Colorille julkaisema Aliens: Thanatos Encounter ilmestyi maaliskuussa 2001. Alien Odysseysta (1995, ei sukua) tunnettu Argonaut Games ryhtyi kehittämään Alien Resurrectionia jo 1996. Yhden sotilaan kaatuessa muulla ryhmällä on muutama minuutti aikaa pelastaa toverinsa. Tekijät tuskailivat vuoden ajan 3D-pelimoottorin parissa, kunnes oli selvää, että pelistä ei saanut pelottavaa eikä pelattavaa. SPOILERIVAROITUS! Aliens: A Comic Book Adventuressa käy ilmi, miten Labyrinth-sarjakuvan päähenkilölle lopulta käy
Selvitäkseen Segan asettamasta aikataulusta Gearbox ulkoisti ison osan Aliens-pelin valmistelusta (joidenkin raporttien mukaan koko yksinpelikampanjan) teksasilaiselle TimeGatelle. Battlestar Galactica -TV-sarjan käsikirjoittajina toimineet Bradley Thompson ja David Weddle olivat mukana kehittämässä tarinaa, joka toimisi suorana jatko-osana Aliensille. Colonial Marines julkaistiin aikataulun mukaisesti helmikuussa 2013, mutta se oli kaukana valmiista. Borderlandsin osoittauduttua menestykseksi studio sai luvan jatkaa Colonial Marinesin parissa. Toimintapainotteisuudesta huolimatta peliin on sisällytetty myös kauhuelementtejä. Lisäpainetta tuo se, että tällä kertaa taistelussa kaatuneet sotilaat pysyvät kuolleina. Useimpien epäilyt katosivat Gearboxin julkaisemien näyttävien trailereiden myötä. Gearbox oli vuonna 2008 ryhtynyt siirtämään kaikessa hiljaisuudessa työntekijöitä Colonial Marinesista Borderlandsin pariin, mutta laskuttivat silti julkaisija Segaa normaaliin tapaan. Jälleen yksi ötökkäjahti Loppuvuodesta 2009 alkoi liikkua huhuja uudesta Alien-elokuvasta, jonka ohjaisi Ridley Scott. PC:lle, Xbox 360:lle sekä PS3:lle julkaistu lopullinen peli oli grafiikoiltaan huomattavasti heikompi kuin puolitoista vuotta aikaisemmin esitelty demo. Luonnollisesti oliot karkaavat, joten alokkaat joutuvat ampumaan synteettisiä xenomorpheja ihan tosissaan. Oorah! Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Aliens: Extermination oli pelihalleihin suunniteltu valopistooliräiskintä. Global VR:n julkaisu sijoittuu Aliensissa nähdyn siirtokunnan Hadley’s Hopen raunioihin. Xenomorphien lisäksi pelissä kohdataan myös Weyland-Yutanin taisteludroideja. Liiketunnistimen tasaiseen nopeutuva naksutus on helppo tapa saada syke kiihtymään. Colonial Marines vaikutti ennakkoon todella lupaavalta. Aliens: Exterminationin nosti Alien 3: The Gunin edelle parempien grafiikoiden lisäksi myös se, että ampumiseen käytetyt ohjaimet oli muotoiltu elokuvista tuttujen M41A-pulssikiväärien mukaan. Työtä hidastivat myös monet tarinaan tehdyt muutokset, joiden vuoksi merkittävä osa jo valmistuneista tehtävistä jouduttiin hylkäämään. Gearboxin johto päätti keskittää studion resurssit Colonial Marinesin sijaan Duke Nukem Foreveriin (2011) sekä Borderlands 2:een (2012). Huhtikuussa 2013 kaksi pelaajaa haastoi Gearboxin ja SeNäin lähelle uskaltautuneen facehuggerin havaitsemiseen ei tarvita liiketunnistinta (Aliens: Thanatos Encounter). Alkuvuodesta 2011 elokuvan nimen ilmoitettiin olevan Prometheus. Koska syyt viivästyksille tuntuivat aina perustelluilta, pysyivät pelaajat toiveikkaina. Pelin tarinaa kritisoitiin siitä, että se ei ollut yhtenäinen elokuvien tapahtumien kanssa. Kulissien takana vallitsi kuitenkin kaaos. Peli sijoittuu merijalkaväen harjoitusleirille, jossa alokkaat opettelevat ampumalla synteettisiä xenomorpheja. Sega pyrki hyödyntämään Alien-sarjaan kohtaan kasvanutta kiinnostusta julkaisemalla Aliens: Infestationin Nintendo DS:lle syyskuussa 2011. Infestationissa ohjataan neljän sotilaan muodostamaa joukkoa, joka pyrkii selvittämään Weyland-Yutanin yhteyttä xenomorpheihin USS Sulaco-aluksella sekä LV-426:lla. Moitteita keräsi myös kehno tekoäly. Gearboxin 2009 ilmestynyt Borderlands oli erinomainen ensimmäisen persoonan scifi-räiskintä. Loppupomona toimii kaikkien ennakko-odotusten mukaisesti kuningatar. Aliens: Unleashed (2003) oli Sorrentin kehittämä mobiilipeli, joka oli kaikkiaan juuri niin hyvä/huono kuin 2003 vuoden kännyköille tehdyn ensimmäisen persoonan räiskinnän kuvittelisi olevan. Kun Sega sai tämän selville, se keskeytti tuotannon välittömästi. Syd Mead, joka oli auttanut Cameronia luomaan USS Sulacon Aliensiin, palkattiin suunnittelemaan uusia sisätiloja peliä varten. Entä mikä onkaan palkinto alienuhan päättämisestä. Pelin piti ilmestyä alun perin jo 2009, mutta julkaisua lykättiin useaan otteeseen. Mikä tärkeintä, Colonial Marines palauttaisi henkiin Michael Biehnin esittämän alikersantti Dwayne Hicksin, jonka kuolema oli kalvanut Aliens-faneja kahden vuosikymmenen ajan. Kun Gearbox otti pelin jälleen hallintaansa kesällä 2012, he huomasivat sen olevan edelleen pahasti keskeneräinen ja suurelta osalta rikki. Koska pelin julkaisua ei voinut enää lykätä oikeusjutun pelossa, Gearboxille jäi alle yhdeksän kuukautta aikaa viimeistellä peli julkaisukuntoon. WayForward Technologiesin kehittämä sivustakuvattu toimintaseikkailu tuo välittömästi mieleen Metroid-pelisarjan. Metroidit ovat tunnetusti ottaneet paljon vaikutteita Alien-elokuvista heti 1986 ilmestyneestä ensimmäisestä osasta lähtien. TimeGate jatkoi pelin parissa puolentoista vuoden ajan, mutta jokainen heidän päätöksensä piti hyväksyttää sekä Segalla että Gearboxilla. 11 126608_.indd 11 19.7.2019 16.07.48. Ylennys ihka aidoksi sotilaaksi. Elokuvan tarina ja sen mahdolliset yhteydet aikaisempiin Alien-elokuviin pidettiin kuitenkin edelleen salassa. Tämä johti pelin ensimmäiseen viivästykseen sekä merkittäviin irtisanomisiin Gearboxilla. Miehistö uhrattavissa Aliens: Infestationia oli kehittämässä Wayforwardin lisäksi myös Gearbox Software, koska pelin piti toimia johdantona Gearboxin vuodesta 2007 asti valmistelemalle Aliens: Colonial Marinesille. Aliens: Infestationin kaameimmat kohdat ottavat rinnasta
Hicksiä näytellyt Michael Biehn ei pitänyt Colonial Marinesin tekemisestä. Total War -sarjasta tunnettu brittiläinen The Creative Assembly päätti palata pelillään takaisin juurille. Lokakuussa 2014 ilmestynyt Alien: Isolation ei ole täydellinen peli, mutta Alien-pelinä se ainakin lähentelee täydellisyyttä. Weyland-Yutanille teknikkona työskentelevä Amanda Ripley saa tietää, että hänen 15 vuotta aiemmin kadonneen äitinsä aluksen musta laatikko on päätynyt kaukaiselle avaruusasema Sevastopolille. Suurin osa Alien-peleistä ovat ottaneet mallia Cameronin ohjaamasta jatko-osasta, mutta Isolation on suunniteltu ensimmäisen elokuvan pohjalta aina äänimaailmaa, musiikkia ja retrofuturistista muotoilua myöten. Hermoni eivät kestäneet sen enempää. Tästä huolimatta en pystynyt pelaamaan peliä missään vaiheessa yhtäjaksoisesti tuntia pidempään. Pelissä esiintyy ainoastaan yksi xenomorphi. Hänen mukaansa pelin tekijöiltä puuttui intohimo projektia kohtaan. Peli sijoittuu vuoteen 2137. Aseman käytäviä vaanivan olennon läsnäolo lamaannuttaa. Parempia maailmoja rakentamassa Kaikkein huonoimpia Alien-pelejä on ollut tapana seurata yksi sarjan parhaista. Merkittävin parannus tapahtui kuitenkin modaajan löydettyä pelin tiedostoista kirjoitusvirheen, joka esti xenomorphien tekoälyä toimimasta oikein. Gearbox sai keploteltua itsensä pois oikeudesta 2015 väittäen, että Sega oli pelin julkaisijana vastuussa sen markkinoinnista. Mikä tärkeintä, tekijät ymmärsivät, että hyvässä Alien-pelissä ei ole kyse tehtävien selvittämisestä vaan selviytymisestä. gan oikeuteen harhaanjohtavasta markkinoinnista. Toisinaan on pakko piileksiä minuuttikaupalla pöydän alla, kunnes voi olla varma siitä, että peto on siirtynyt muualle. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu – ainakin tavallaan. Ripley liittyy osaksi miehistöä, joka lähtee noutamaan lokia. Kukaan heistä ei kuitenkaan osaa aavistaa, millainen olento on kulkenut tietojen mukana. Gearbox julkaisi kevään 2013 aikana useita päivityksiä, jotka korjasivat valtaosan ongelmista. Hiipimistä vaikeuttaa ovelasti suunniteltu tekoäly, joka ei noudata etukäteen päätettyjä reittejä, vaan luottaa aisteihinsa pelaajan etsimisessä. ALIEN-PELIEN HISTORIA Isolation on parhaimmillaan puhdasta kauhua. Se laajentaa Alien-universumia Alien: Isolationin visio tulevaisuudesta on peräisin 1970-luvulta. Valitettavasti säikäytykset menettävät tehoaan kuolemien kertyessä ja kohdat, joissa piileskellään alienin sijaan androideilta tai muilta ihmisiltä, ovat selvästi pelin heikointa antia. 12 126608_.indd 12 19.7.2019 16.08.13. Virheen korjaamalla xenomorphit lakkaavat ryntäämästä suoraan pelaajan kimppuun ja alkavat kiipeillä seiniä pitkin, hiipiä sekä piileskellä. Se ei riitä tekemään pelistä hyvää, mutta parantaa merkittävästi taistelua, joka on kuitenkin keskeinen osa mitä tahansa ammuskelupeliä. Näin kävi myös Colonial Marinesin kohdalla. Jossain vaiheessa huomasin pidättäväni hengitystä aina xenomorphin ilmestyessä. Alien: Isolation on rakkaudella luotu kunnianosoitus Ridley Scottin elokuvalle, joka toimii myös itsenäisenä kauhukertomuksena. Se on kuitenkin vahingoittamaton, joten ainoa keino selvitä hengissä on pysyä huomaamattomana. Kritiikistä huolimatta peliä myytiin yli 1,3 miljoonaa kappaletta ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Yhtiön maine oli kuitenkin kokenut kolauksen
Vuosikymmenen jälkipuoliskolla uutisoitiin Obsidianin kehittämästä Mass Effect -tyylisestä – mutta pelottavammasta Aliens: Crucible -roolipelistä. Alien: Offworld Colony Simulatoria on voinut pelata (?) viime syksystä lähtien Amazonin Alexa-laitteen kautta, kun taas 2018 järjestetty Alien: Descent oli jonkin sortin VR-seikkailu, jonka kokeakseen täytyi matkustaa Kaliforniaan. Dark Vision Interactive ja Dark Horse Comics kehittivät peliä Philips CD-i-laitteella 1990-luvun alussa. Pelisarjan faneja lohdutti kuitenkin uutisointi, jonka mukaan seuraavana vuonna julkaistiin Playstation 2:lle ensimmäisen persoonan räiskintäpeli Aliens: Colonial Marines. Siinä mielessä se on selkeästi onnistuneempi teos kuin elokuvasarjan kaksi viimeisintä osaa. Obsidianin kehittämästä Aliens: Cruciblesta ei selviytynyt kuin muutama promokuva sekä prototyyppiä esitellyt videopätkä. Pelin päähahmo, Amanda Ripley, on kuitenkin jatkanut seikkailujaan sarjakuvien sivuilla sekä tämän vuoden tammikuussa ilmestyneessä, turkulaisen Rival Gamesin kehittämässä mobiilipelissä Alien: Blackout. Pelin piti olla interaktiivinen sarjakuva. Isolation ei valitettavasti myynyt odotusten mukaisesti, joten varsinaista jatko-osaa lienee turha odottaa. Vuonna 2016 xenomorphit esiintyivät sekä Zen Pinball 2:n Aliens vs. Eniten innostusta herätti huhu, jonka mukaan pelissä nähtäisiin xenomorphien kotiplaneetta. Tekijät olivat innoissaan pelistä, mutta Obsidianin johtoporras ei tullut toimeen Alien-sarjan pelioikeudet 2006 hankkineen Segan kanssa. Onhan kyseessä kuitenkin täydellinen organismi. Peli kärsi kuitenkin teknisistä ongelmista, joten EA perui sen julkaisun loppuvuodesta 2002. Vuonna 2000 ilmestynyt Alien Resurrection osoittautui pettymykseksi. Dark Horsen Aliens-sarjakuvia kuvittaneet Dave Dorman ja Mike Richardson aloittivat työskentelyn projektin parissa, mutta se jäi lopulta prototyypin tasolle. Näin ollen julkaisija perui Cruciblen kesällä 2009. E nsimmäinen näistä oli CD-huuman alkuaikoina alkunsa saanut Aliens Interactive. Ainoa tällä hetkellä suunnitteilla oleva peli näyttäisi olevan 20th Century Foxin omistavan Cold Iron Studiosin Alien-universumiin sijoittuva MMO-räiskintä, jolle ei ole julkistettu vielä nimeä tai ilmestymispäivää. Pelistä on säästynyt ainoastaan muutamia kuvia sekä juliste, joka kertoi samankaltaisen pelin olleen suunnitteilla myös Predatorista. Osa valmisteilla olleista Alien-peleistä eivät koskaan nähneet päivänvaloa. On toki mahdollista, että xenomorphit odottavat kaikessa rauhassa jonkin toistaiseksi tuntemattoman pelistudion koneilla. Nimi on itse asiassa peräisin 1993– 1994 ilmestyneeltä kymmenosaiselta Dark Horsen sarjakuvalta, jonka sivuilla seikkaili Aliensissa nähdyn Jenette Vasquezin pikkusisko Carmen. Alien-pelien tulevaisuus on vielä toistaiseksi hämärän peitossa. vähentämättä alkuperäisteosten arvoa. Check Six Gamesin kehittämällä pelillä ei ollut mitään tekemistä Gearboxin vuonna 2013 ilmestyneen samannimisen pelin kanssa. Crew Expendable on Alien: Isolationin Nostromolle sijoittuva lisäosa, jossa pelataan joko Ripleynä, Dallasina tai Parkerina. Tarina kertoi vieraalle planeetalle saapuvasta tutkijaryhmästä, jotka löytävät Insinöörien jälkeensä jättämän rakennelman. Alien-saagan kohdalla ei voi koskaan sanoa pelin olevan lopullisesti ohi. EPÄTÄYDELLISET ORGANISMIT 13 126608_.indd 13 19.7.2019 16.08.39. Yhtiö toimi kenties hieman hätiköidysti, sillä kiinnostus Alien-sarjaa kohtaan nousi merkittävästi vain muutamaa kuukautta myöhemmin, kun internetissä alkoivat levitä huhut Ridley Scottin ohjaamasta uutuuselokuvasta. Pinball -laajennuksessa että Mortal Kombat X:n (2015) pelattavana hahmona. Play Mechanixin kehittämä Aliens: Armageddon (2014) oli jälleen yksi pelihalleja varten tehty valopistooliräiskintä, joka julkaistiin uusiksi lähes sellaisenaan kolme vuotta myöhemmin Alien: Covenantin ilmestyessä teattereihin. Toivekuvia tulevasta Alien: Isolationin jälkeen ei ole ilmestynyt yhtään huomionarvoista Alien-sarjan peliä. Tarina muistutti sattumalta paljon vuonna 2012 ilmestynyttä Prometheusta, vaikka pelin xenomorphien valtaama maailma oli huomattavasti elokuvassa nähtyä vaarallisempi
Nimenmuutoksella Space Beast Terror Fright voisi olla osapuilleen paras peli kummassakin brändissä. Raskaasti panssaroitu avaruusmariini tai enimmillään neljän ryhmä kyseisiä ihmiskunnan valioita tunkee satunnaisesti luotuun, xenomor. Paniikki Ytimekkäästi nimetyn Space Beast Terror Frightin nimi on samalla kattava kuvaus pelistä. Avaruuskauhistelupelin jokainen yksityiskohta ajoittaisia seesteisiä hetkosia myöten on suunniteltu hieromaan hermonystyröitä hermostuttavimmalla mahdollisella tavalla. Arvosteltu: PC nornware AB Versio: Early Access Minimi: Windows 7, 2 Gt RAM, Core 2 Duo T9600, DX9-yhteensopiva Shader Model 2.0GPU, 200 Mt kovalevyä Testattu: i7/8700K, 16 Gt RAM, 1080 GTX ti, Windows 10 Moninpeli: 2-4, myös jaettu ruutu Ikäraja: Ei ole. Jokainen tehtävä on aina samanlainen, mutta haaste on joka kerta uusi. Yksi tehtävä voi olla melkein läpihuutojuttu täynnä hyödyllisiä apuvälineitä hyvissä paikoissa ja seuraava taas maksimirynnäköllä päin höökiviä monstereita täynnä oleva kuolemanloukku sadistisella pohjapiirustuksella. rman kimppuun pääsemistä viihdeteollisuuden jättiläiset joutuvat tappelemaan keskenään siitä, kenen tuotetta Nornwaren pienimuotoinen mestariteos eniten ”lainaa”. Ovet ovat hetkittäinen turva, laserseinät vähän pidempiaikainen ja automaattitykit suorastaan ilahduttavan avuliaita pikku ystäviä, kunnes oven läpi pitäisikin juosta kiireesti itse karkuun tai sähköt sanovat poks. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kävelevä marinadisäilyketölkki huutaa hetken kauhusta ja ampuu seinät täyteen reikiä ennen kuin lähin geenivaras-alieni käy korkkaamassa kertalaakista. Audiovisuaalisena elämyksenä Avaruuspetotappaa-apua ei ole äkkiseltään kovin kummoinen, mutta kun toiminta alkaa, kaikki loksahtaa paikalleen todelliseksi tarkoituksenmukaisuuden singulariteetiksi. Tulosta syntyy silti hirveää tahtia, sillä muuten varsin geneerisissä pyssyissä on munaa kuin kanalassa. AVARUUSMÖRKÖJÄÄÄRGH RATATATA Jäähdytyskonsolit ovat viimein avautumassa, tänne päästäksemme jouduimme kirjaimellisesti kahlaamaan polvia myöten mörköjen raadoissa. Tärkeä osa rytmitystä on vaihtelu, jota sitäkin riittää. Kentät luodaan satunnaisesti muutamasta erilaisesta palikasta siten, että lopputulos muistuttaa Space Hulkin hökötyksiä enemmän kuin ne itse. Jatkuvaan kyykyttämiseen tottuisi, mutta jos välillä antaa häivähdyksenomaisen aavistuksen toivonpilkahduksesta, kolahtaa seuraava vastoinkäyminen kuin teini-ikäisen ensimmäiset pakit. Nornwarella on selvästikin taktista silmää, sillä ennen pienen ruotsalais. Pelin kehittäjät kertovat hakeneensa inspiraatiota vanhoista kolikkopeleistä, joiden elämäntehtävä oli teurastaa pelaajaparka mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. 14 125938_.indd 14 19.7.2019 14.21.46. Möröt hiipuvat varjoihin kuin itse seinät heräisivät eloon niiden hyökätessä, katosta valuvat suolenpätkät ja röykkiöiksi kertyvät raadot näyttävät suunnan, josta on tultu ja seuraava tavoite on tietenkin aina siellä, missä velloo eniten mörköjä. Päivitykset tulevat tietenkin satunnaisesti, datavarastosta saattaa tuurista riippuen löytyä kartoitustyökalu, isompi ammusvarasto, eriväriset kalsarit tai jotain ihan muuta. Pelin armottomuudesta kertoo ehkä jotain sekin, että edes liikesensori ei osaa näyttää muuta kuin etäisyystietoja ennen kuin päivityksen tienaa dataa keräämällä. Varmaa on vain se, että tässä pelissä avaruusmariinit häviävät. Lisäksi säännöt on laadittu siten, että aina, kun tuntuu vähänkin turvalliselta ja peli etenee sujuvasti, ladataan piippuun ongelmien maailmanennätystä. J os aikoo ryöstää näinkin tylysti Aliensia ja Space Hulkia (joka itse sai inspiraationsa ensin mainitusta), kannattaa olla hyvä suunnitelma oikeustaistelua varten. Jos jotain meinaisi näkyä, niin avaruuspetojen ja tiimikaverien seinille ja katoille kimpoilevat suolenpätkät pitävät huolen siitä, että pahimmassa räiskeessä mistään ei saa mitään selvää. Taskulampusta loppui patterit. Taskulampun patterit loppuvat aina ja heti, aseen suuliekit (tarvittaessa strobo-taskari) peittävät kaiken. No, otetaanpa sähköt pois, heitetään pari ”satunnaista” mönkiäispesäkettä ihan viereen ja eiköhän vain pyssykin ala vinkua tyhjyyttään. Huomattavan ysäriesteettinen ulkoasu yksinkertaisesti sopii railakkaan menevään peliin kuin naamanhalaaja nenään, eikä kyse ole pelkästään nostalgiasta. en kansoittamaan avaruushylkyyn tavoitteenaan kerätä nippu arvokkaita päivityksiä, räjäyttää reaktori ja kiitää karkuun ennen kuin posahtaa. Evakuoikaa! Periaatteessa Petomonsterijärkytys on älyttömän yksinkertainen ja äärimmäisen itseään toistava viritys, joka voi hädin tuskin kutsua itseään peliksi kunnianhimoisella 10-luvulla. Avaruuspetokauhuhirvitys ei juuri opasta, kaikki pitää keksiä itse. Vielä äsken kolmea ilmansuuntaa suojanneet laserseinät ovat muuten sitten auki ilman sähköä, kätevästi lähellä ollut ammusvaraston ovi puolestaan ei. Möröt osaavat pelkästään lähitaistelun, mutta pelissä taitaa olla noin yksi otus, joka ei teilaa avaruusmariinia laakista iholle päästessään. SPACE BEAST TERROR FRIGHT Antti Ilomäki Viimeinkin selviää, miten käy, kun avaruusmariini ja alien ottavat yhteen. Pinnan alla on yllättävän paljon syvyyttä ja mikä tärkeintä, pelin tasapaino ja rytmitys osuvat kerralla napakymppiin. Kovin kummoista hahmonkehitystä ei ole, lähinnä juuri sopivasti ehkä noin muutamia minuutteja elävän hahmon elämänkaareksi
Kauhupetohirmu ei edes yritä luoda kokonaisia maailmankaikkeuksia tähtikansalaisille, mutta tekemänsä peli tekee totaalisen loistavasti. 15 125938_.indd 15 19.7.2019 14.22.06. Toisaalta satunnaisgeneroinnin ansiosta syntyy jatkuvalla syötöllä toimivia yhdistelmiä tuttua ja silti joka kerta vähän uudenlaista pelattavaa, jonka pariin on helppo palata viettämään ohikiitäviä laatuhetkiä uudelleen ja uudelleen. + Pelit suosittelee AVARUUSMÖRKÖJÄÄÄRGH RATATATA Aseissa on suuliekkiä kuin atomipommissa, mutta niin on onneksi tehoakin ja vaikka mitään ei näe, käytävän voi aina täyttää tulimyrskyllä. Seiniä ja kattoja pitkin kirmaavat kauhuelukat eivät ole kovin fiksuja, mutta avaruushylky on nopeasti täynnä elämää, jos jää kuhnimaan liian pitkäksi aikaa. Hyvää + Napakka pelattavuus, hieno rytmitys ja hiottu, joskin lähinnä tarkoituksenmukainen audiovisuaalinen toteutus muodostavat yhdessä älyttömän toimivan ja koukuttavan kokonaisuuden. Tosin vain mikäli ei halua, sillä paluu toki onnistuu. Monsterimurhahässäkkä ei ole peli, jonka määrittää se, mitä se olisi voinut tai mitä sen olisi pitänyt olla. Varsinkin, kun avaruuspetohirmukauhu kelpaisi useimmille peleille esikuvaksi, jos maailma vain tunnistaisi nerouden siihen törmätessään. Satunnaisgeneroinnin ansiosta kerran nähtyyn tehtävään ei tarvitse enää koskaan palata. Yksinja moninpelissä ei ole muuta eroa kuin avaruusmarinadien määrä. Kuorma-autollinen höyryäviä alieninraatoja maistuu aina avaruusmarinadilla. Muuttuvan ympäristön hahmottaminen on kriittinen taito, sillä on elintärkeää tiedostaa jatkuvasti, mistä suunnista suurin uhka saattaisi olla tulossa. Huonoa . Peli ohi, mies! Peli ohi! Timanttisen tiukka räiskintäosuus inspiroi väkisinkin miettimään, mitä Järkytyskammohirvitys olisikaan voinut olla vähän kunnianhimoisemmalla lähestymistavalla. Väliaikaiset turvasatamat antavat mahdollisuuden hengähtää hetkeksi, kun saa tykkitornin pystyyn tai selän laserseinää vasten. Vähän vähemmän ehdoton etenemispakko tekisi pelistä vielä hermojaraastavamman. Siinä vaiheessa ei enää uusintoja katsella. Yksinpeli on aina kerrasta poikki. Pitäytyminen tiukasti rajatussa, ytimekkäässä paketissa ja sen hiominen liki täydellisyyteen oli täsmälleen oikea ratkaisu pieneltä indie-puljulta. Biistihirviöjärkytys onnistuu myös olemaan koskettava arkielämän allegoria: kun elämä kerrankin hymyilee ja asiat sujuvat, varaudu tragediaan. Maksimissaan neljän tyypin porukalla pelatessa on liikkeellä enemmän tulivoimaa ja selusta välillä vähän paremmin suojassa, yksinpelissä taas on yleensä vähän vähemmän luodinreikiä selkäpanssarissa. Eteenpäin on kuitenkin pakko painaa koko ajan, sillä avaruusmöröt eivät lopu kesken toisin kuin kaikki muut pelin resurssit. Peli nousisi taatusti ihan eri sfääreihin, mikäli pelaaja saisi edes jotain päätettävää: hylystä ei ole poistumista ennen kuin kaikki data on kerätty ja reaktori posahtaa. Kuten jo Sunzi tiesi, saarretulle viholliselle pitää aina jättää pakoreitti tai pelokaskin vastustaja löytää pakon edessä rohkeutensa ja taistelee viimeiseen henkilöön. Vielä yksi matsi -koukutus on kova, sillä kramppaavan liipaisinsormen lisäksi peli haastaa aivosoluja. Askarruttamaan jää vain kysymys siitä, voinko näin simppelille pikkupelille täräyttää oikeasti kovat pisteet toinen toistaan kunnianhimoisempien modernien spektaakkelien tykityksessä. Rohkeuden todellinen olemus on eteenpäin painamisessa silloinkin, kun pakeneminen olisi vaihtoehto ja sen Nornwaren minimalistinen spektaakkeli missaa täpärästi. Iikmonsteripeli generoi jokaisen tehtävän uusiksi, haluttaessa pelisääntöjä ja vaikeusastetta myöten, minkä vuoksi jatkuvan kuolemisen aiheuttama turhautuminen poistuu käytännössä kokonaan. Varsinkin moninpelissä aluksi yleensä varsin siisti hylky on lopulta ihan oikeasti sotatanner, kun kaikki irtonainen ja kiinteä on tohjona, automaattitykeistä paukut loppu ja suolenpätkiä roikkuu katosta. 91 Pienimuotoinen kulttiklassikko on samaan aikaan paras Aliensja Space Hulk -peli olematta virallisesti kumpaakaan. Yksi matsi kestää minuutista pariinkymmeneen, joten erä tai pari mahtuu hyvinkin tiukkaan aikarakoon, jos ei yritä nukkua kovin pian äärimmäisen adrenaliinivyöryn jälkeen. Totta kai voin. Jos joku porukasta pysyy 30 sekuntia hengissä, pääsevät sankarivainajat takaisin matsiin uusilla nollatason hahmoilla, kunnes kilpajuoksu räjähtävää reaktoria vastaan alkaa. Erityisesti moninpelissä syntyy tarinoita ja muistoja, seuraavan sähkökatkon sattuessa ryömin luultavasti nurkkaan nyyhkyttämään. Viritellyn hahmon menettäminen kirpaisee juuri sopivasti: kun yksi kaunis tarina päättyy, kokonaan uusi alkaa. Moninpelissä kädetyksen määrä moninkertaistuu, kun kaverien kypäräkamerasta voi seurata, mitä ne ovat kulloinkin toheltamassa. On aina kiva, kun pääsee näkemään työnsä jäljet näinkin konkreettisesti. Tällaisenaan avaruusmörköoopperaan on helppo hypätä mukaan, mutta syvyyttä ja varsinkin haastetta riittää yllättävänkin paljon. Askeettisuus riistää pelistä kaikkein mielenkiintoisimman taktisen kysymyksen. Jos vetäytyminen olisi vaihtoehto, hahmoihin ehtisi syntyä vähän vahvempi side ja riskien ottaminen olisi vieläkin hermojaraastavampaa. Moninpelissä voi sallia vahvistukset. Mörköjä pukkaa tuutin täydeltä, Kuikka lyijyttää käytävää, katosta valuu suolenpätkiä ja huuto on kauhea varsinkin silloin, kun selkään tulee yllärinä luodinreikiä. Yksinkertainen peli ei välttämättä pidä otteessaan loputtomasti
Observation ei päästä tulkinnassaan helpolla. Emma liikkuu asemalla aina itse. V ääntö tekoälyjä vastaan on peleissä jo klisee, eihän sitä edes muista kuka shodan joskus aloitti. SAM ja Fisher Observation sijoittuu vuoteen 2026. Ohjeita ei ole, kaikki tieto on löydettävissä ympäristöstä. Mutta se on ollut myös kirous: Alienin varjosta on vaikea päästä pois. Emma Fisher palaa tajuihinsa osin tuhoutuneella asemalla, mutta muusta miehistöstä ei ole jälkeäkään. pelin Alien: Isolation (2014). Alien: Observation Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi. Peli pohtii moniulotteisesti, mikä on koneen osa voyeurismissa ja kumppanuudessa vai liittyykö asia oikeasti pelkästään pelaajaan itseensä. Mutta entäpä jos sinä olet se tekoäly. Tehtävien suorittaminen vaatii manuaalista työtä, joka monesti toteutetaan digitaalisessa ympäristössä. Emma taas reagoi hyvin kärkkäästi, jos SAM tekee selkeän virheen tai haahuilee omiaan, sellaista kun ei itsenäiseltä ja nopeaälyiseltä tekoälyltä odottaisi. Tarina alkaa, kun avaruusasema Observationilla on tapahtunut onnettomuus. Ikimuistoinen, elokuvansa täydellisesti tiivistävä mainoslause täytti juuri 40 vuotta. Inspiraatio toimii parhaiten, jos alkuperäistä ei jäljennetä, vaan siitä tislataan jotain, joka avaa uuteen ilmaisuun, omaan nousuun. Joskin hyvä ja auttavainen, ei mikään olemattomalla kakulla huijaava ilkimys. SAM katselee avaruusasemaa ja auttaa Emmaa valvontakameroiden välityksellä. vaihtunut. -Olen pahoillani Emma, en voi tehdä sitä. I say it again, SAM Emma antaa tehtäviin ohjeita epämääräisesti, joten oikea ratkaisu täytyy päätellä aina itse. Emma haluaa SAMilta ajoittain vakuuttelua tämän läsnäolosta ja illuusiota yhteiselosta autiolla asemalla. Sen ympäristöjen uskottavuus ja niistä huokuva vaivannäkö tuovat mieleen upean sci. Emmaa voi pyytää toistamaan tehtävänannon, mutta silloin saa entistäkin epämääräisemmän neuvon. Observation henkii Alienin vaikutusta, mutta tekee sen kliseitä välttäen ja omalle polulleen rohkeasti suunnaten. SAMin ensimmäinen tehtävä on järkyttyneen Emman äänitunnistus, ja yksi pelin kiehtovista teemoista paljastuu. Eikä ihme: Alien Isolationin unohtumattoman ulkoasun käyttöliittymän suunnittelusta vastasi skotti Jon McKellan, joka on Observationissa sen lisäksi myös ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän kytkee päälle aseman tekoälyn SAMin, mutta onnettomuus vaikuttanut myös siihen, pyyhkien osan sen muistista ja ominaisuuksista. Sivusta seuraajan rooli on erityisen kiinnostava, kun se liitetään tekoälyyn, ja omasta persoonasta tulee osa SAMia pelin edetessä. 2026: KAHDEKSAS AVARUUSSEIKKAILU Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC No Code / Devolver Digital Minimi: Intel Core i3-3240/4 Gt, GeForce GT 640 (2048 MB) tai Radeon HD 7750 (2048 MB) Suositus: Intel Core i5-6600K/8 Gt, GeForce GTX 960 (4096 MB) tai Radeon RX 570 (8192 MB) Ikäraja: 18 16 127146_.indd 16 22.7.2019 14.41.53. -tapaus. Katselijan roolissa Emmaa autetaan avaamalla esimerkiksi lukittuja ovia tai käynnistämällä aseman ominaisuuksia. Äänijälki on repaleinen ja SAMin algoritmi ilmoittaa sen riittämättömäksi tunnistukseen, pelaaja saa päättää hyväksyykö vai hylkääkö tunnistautumisen. Uhka ja intensiteetti välittyvät taitavasti ilman väkivaltaa. Sen kiehtova tarina ammentaa aidosta tähtitieteestä, ja kääntää näkökulmansa tekoälyn ajatusmaailmaan, voyeurismiin sekä digitaalisuuden ja ihmisyyden rajamaihin. Mestarillisista tieteiselokuvista inspiraationsa ottava, mutta rohkeasti omalle kiertoradalleen kohoava Observation on sci. Jotain on tapahtunut: Observationin miehistö on hävinnyt, itse asema osittain tuhoutunut ja sen maanläheinen asemapaikka on... Pelaamisessa on antoisaa fyysisyyttä ja kiehtovaa arvaamattomuutta. Juuri tällainen pohdiskelu antaa Observationille sen oman kiehtovan luonteen. in ja kauhuun yhdistämällä nerokkaasti suljetun tilan pakokauhun avaruuden äärettömyyteen, huipputekniikan manuaaliseen työhön sekä turvallisuuden tunteen uhkaan jostain tuntemattomasta ja salaperäisestä. Lähtökohta kuulostaa liiankin tutulta, mutta ero onkin siinä, että Observationissa pelataan tekoälynä. Johannes Valkola -SAM, avaa Instagram. Ridley Scottin mestarillinen elokuva Alien – kahdeksas matkustaja (1979) jätti poikkeuksellisen vahvan jäljen sci. Siinä siirrytään useaan otteeseen eri laitteiden käyttöjärjestelmiin, jotka pitää opetella ilman ohjeita mutta nopeasti, joissa edetään kuin minipeleissä konsanaan. Vuosi on 2026, paikka avaruusasema Observation. Tässä piilee pelin ydin: pitääkö tekoälyn vain kliinisenä koneena, vai antaako tietokoneohjelmalle kyvyn empatiaan, eräällä tapaa sielun tai omatunnon. Välillä pääsee myös liikkumaan vapaasti leijuvilla palloilla, joita hallitaan hitaalla, unenomaisella ohjauksella. Niitä kääntämällä ja zoomaamalla etsitään ahtaasta ympäristöstä aktivoitavia asioita, kuten kannettavia tietokoneita, ovien kytkimiä ja skannattavia asiakirjoja. Observationin toinen ilmeinen inspiraatio on Stanley Kubrickin mestariteos 2001: Avaruusseikkailu (1968), joka kertoi muun muassa ihmisyyden ja digitaalisuuden kohtaamisesta, oven avaamisesta astronautti David Bowmanin ja avaruusalus Discoverya ohjaavan tekoälyn HALin välillä. Silloin vaikkapa väännellään digitaalisia vipuja, painellaan nappeja oikeassa järjestyksessä, syötetään koordinaatteja, ratkotaan koodeja ja yhdistetään viivoja ruudukoissa
Tehokeino kantaa komeasti pelin läpi. Tunnelmallisen laajakuvan ohella peli käyttää myös vanhaa kunnon 4:3-kuvasuhdetta silloin, kun Emman nappaa tekoälyn kulkemaan mukaan videokameran avulla. Vaikka peli sijoittuu tulevaisuuteen, ilmaisu kumpuaa menneestä vhsja betamax-nauhojen ajasta. Observation täyttyy huomiota herättävistä teksteistä, heijastuksista, vääristymistä ja rätisevästä kuvanlaadusta. Observation tekee vahvan vaikutuksen ahtailla käytävillä, upeilla valoilla ja ilmaisuvoimaisella kuva-asettelullaan. 17 127146_.indd 17 22.7.2019 14.42.24. Ne ovat tyylikkäitä ja painostavia, mutta sisältävät myös syvempää merkitystä. Aika ajoin ruudulle heijastetaan erikoisia muotoja ja kuvioita
Pelin avaruusasemassa onkin erityistä luonnetta ja outoa vetovoimaa. ltterit. Tunne ei aina välity hahmojen jäykistä kasvoanimaatiosta. Sähköistä tunnelmaa luo Guns N’ Rosesja Nine Inch Nails -kitaristi Robin Finckin säveltämä teemamusiikki. Aika näyttää, mutta tuskin, koska metakriittisesti Observation näyttää jakavan mielipiteet siististi kahtia. Mutta annan sama ohjeen kuin Woody Allen elokuvassa Broadway, (mutta Humphrey Bogart ei elokuvassa Casablanca): “Play it again, SAM.” Observation on nimittäin sen verran vaikeatulkintainen, että itse pelasin sen (innolla) uudestaan läpi saadakseni tarinasta paremman käsityksen. Välillä kuva ylivalottuu, resoluutio hajoaa tai yhteys katkeaa kokonaan. Sen uskotaan nousevan yli 390 kilometriin Saturnuksesta stratosfääriin. Pelissä on poikkeuksellista tilan tuntua ja ajatonta tyyliä. 91 Lähtökohdiltaan kiehtova ja toteutukseltaan erinomainen ja ainutlaatuinen Observation on scifin merkkiteos. Välillä ruudulle heijastetaan erikoisia koodikuvioita, symmetrisiä muotoja ja värikästä tekstiä. Koskaan ei tarvitse kahlata läpi pitkiä maileja, vaan kyky tiivistää on pelin vahvuus. Mitä jää jäljelle, jos ihmisyydestä poistaa biologian, kyvyn lisääntyä. Myös pelimaailmasta löydettävien ääniklippien kuunteleminen ja sähköpostien lukeminen avaavat kiintoisasti tarinaa. Aihe on ollut tieteispeleissä pinnalla. Myrsky nousee Emmaa ei tarvitse auttaa pitkään, kun paljastuu, että avaruusasema on kaukana oletetulta sijainniltaan. Huoneet ja käytävät ovat täynnä mielenkiintoisia esineitä, muotoja ja värejä. VA-11 Hall-A (2016), 2064: Read Only Memories (2017), Nier: Automata (2017) ja Detroit: Become Human (2018) peilaavat teemaa mielenkiintoisesti ja jokainen omasta kulmastaan. Observation osoittaa, mikä arvo on lavastuksella, rajatulla visiolla ja vahvuuksiinsa keskittymisellä. 18 127146_.indd 18 22.7.2019 14.42.53. Mihin digitaalisella laitteella on oikeus, jos se elää, ajattelee ja tuntee vastuuta ja myötätuntoa. Kubrickin 2001: A Space Odyssey soitti ja pyysi kritiikkinsä takaisin. Sci. Hyvää + Ihmisyys ja digitaalisuus kohtaavat pohdiskellen, jännittävä pelimekaniikka, sielukas ulkoasu ja äänimaailma, tulkinnallisuus kannustaa pelaamaan läpi useasti. Avaruuden hiljaisuudelle ja digitaalisten laitteiden omintakeiselle äänimaailmalle annetaan painostava tilansa. Elokuvamaisesta laajakuvasta koostuva ruutu täyttyy usein vhsja betamax-nauhojen tapaisesta suttuisuudesta, joka muodostuu kuvan repeilystä, kohinasta ja särinästä. Vainoava, arvoituksellinen Observation jättää vahvan jäljen. Vähäeleinen tarinankerronta vaatii keskittymiskykyä ja johtolankojen seuraamista. Ajatukset valtaa digitaalisuuden ja ihmisyyden rinnakkaiselo. yleensä heijastaakin vallitsevaa aikaa ja siihen liittyviä pelkotiloja. Varmasti. Observationin tukkoiset käytävät pursuavat mielenkiintoisia yksityiskohtia. Klassikko. Sen pitäisi olla maapallon lähellä, mutta asema on siirtynyt jostain syystä lähelle Saturnusta. Se osaa myös pitää informaation määrän riittävän vähäisenä. Joka on outo mutta totta: tutkijat löysivät pyörremyrskyn ensimmäisen kerran vuonna 1981. OBSERVATION Saturnuksen yllättävä ja uhkaava läsnäolo pelottaa Emmaa ja antaa tarinankerronnalle odottamatonta inspiraatiota. Yleensä tällainen tekeminen tuppaa peleissä tuntumaan väkinäiseltä ja tylsältä, mutta Observation tekeekin kaiken jännittävästi. Mikä määrittää ihmisyyden, jos aivot voitaisiin siirtää koneeseen. ktiolle. Lopputekstien pyöriessä huomasin että sen oma laadukkuus on pyyhkinyt peittelemättöminä inspiraatioina toimineet mestariohjaajien klassikkoelokuvat mielestäni. Asema on nyt planeetan pohjoisnavan tuntumassa ja lähellä siellä olevaa massiivista, kuusikulmion muotoista myrskyä. Tulkitseva palkinta SAMin kautta ikään kuin leijutaan tilanteissa ja vaikutetaan niihin ilman suoraa kosketusta. Maailma henkii paitsi tulevaa myös mennyttä. Observation antaa omalaatuisen lisänsä ja tulkintansa kiinnostavaan aiheeseen. Valtava myrsky on halkaisijaltaan yli kaksi kertaa maapallon kokoinen, ja se on melskannut siellä ehtymättömänä luultavasti jo vuosisatoja. Toisista se on mestariteos, toisista tylsä ja pitkäveteinen. Erinäisten tietokoneohjelmien valikot ja käyttöliittymät on toteutettu tarkkaan harkiten ja persoonallisuutta ja tyylikkyyttä huokuen. Cassini-luotain kuvasi Saturnusta vuosina 2004-2017 ja havaitsi, että ylhäältä katsottuna tuo erikoinen kuusikulmiomyrsky voikin olla kuin massiivinen, korkealle nouseva torni. Huonoa . Visuaalista maisemaa hallitsevat avaruusaseman yksityiskohtaiset alueet, räikeät valot ja näyttävät kuva. Muutoin musiikkia käytetään myönteisen maltillisesti. Sitä on myös sen minimaalisuus ja tulkinnallisuus. Observation on upea kokonaisuus omalla identiteetillä. Observation ammentaa mytologiansa ja tarinansa aidosta tähtitieteestä, jolloin fakta luo pohjan . Observation hallitsee ilmaisuvoimaisen graa. sen suunnittelun. Kulttiklassikko. Entä jos kognition voisi luoda mekaaniseen, keinotekoiseen laitteeseen, tai kloonata ihmisaivot digitaalisesti. Digitaalisuuden kasvun ja ihmisyyden muuntumisen voi nähdä tällaisena nykypäivää kuvaavana ja siihen liittyvänä tulevaisuuden epävarmuutena
Uudella vuosituhannella avaruustaistelusimut katosivat kuin huuto avaruuteen. Oli tosi lähellä, että kissat olisivat tuhonneet koko ihmiskunnan. Parhaat neuvot kuulee baarimikolta. Ikuisuuden tekeillä ollut Star Citizenin sisarpeli Squadron 42 on uhonnut palauttavansa avaruustaistelupelien kunnian, mutta uskoo ken haluaa. SIIPIMIES HOITAA HOMMAN Lassi Hietala Ensimmäinen Wing Commander oli todellinen vallankumous. Nykypeleistä edes Elite: Dangerous ei ole onnistunut täyttämään synkeää tyhjiötä, sillä siinä fokus on muualla kuin tiukasti suunnitelluissa kahakoissa. Kun maailman herkullisimmat peli-ideat pannaan järjestykseen, ovat avaruustaistelusimulaattorit kärjessä. LEGENDAARISET AVARUUSTAISTELUPELIT Jos kissat ja apinat tappelisivat, kumpi voittaisi. Freespace 2 ja I-War 2 olivat lajityyppinsä viimeisiä merkkiteoksia. (Wing Commander) Törpön äärellä kuolema lähestyy lupsakammin. Ensimmäinen pääsylippu virtuaaliavaruuteen oli vuoden 1984 vallankumouksellinen Elite, mutta vasta puoli vuosikymmentä myöhemmin ilmestynyt Wing Commander vangitsi onnistuneesti scifi-kaartotaisteluiden kiihkeän tunnelman. Edes leikisti ja tietokoneessa. Star Citizenistä väistämättä ja satavarmasti alkavaa comebackia odotellessa yleissivistystä voi paikata kirjoittamalla osoiteriville gog.com. A varuustaistelupelit ovat olleet pimennossa niin pitkään, ettei Fortnite-sukupolvi tunnistaisi kilrathia, vaikka sellainen tulisi ovelle myymään pipareita. Kuinka laskeutua suttuiselle kuvaarvoitukselle. Kultaisella ysärillä Wing Commanderit ja vähän myöhemmin LucasArtsin Star Wars -pelit edustivat PC-pelaamisen kermaa. Mutta vuosi on 2019: lennättääkö vaka vanha Wing Commander tajunnan avaruuteen vai joystickin seinään. (Wing Commander) 19 127031_.indd 19 22.7.2019 12.27.46. Missä he ovat nyt. Kukapa Tähtien sotansa katsonut ei haluaisi hypätä avaruushävittäjän puikkoihin. Ne tarjosivat pelimekaniikoiltaan keskivertoräiskintää monipuolisemman, mutta suht helposti omaksuttavan kokemuksen, jossa joystickiä veivattiin antaumuksella vapaan käden tanssiessa vinhasti näppäimistöllä. Elämys oli aivan eri luokkaa kuin vesitetty Tie-hävittäjällä liihottelu jossakin Battlefrontissa
(Wing Commander 2) Tuhannentuhattamiljoona tulen palavaa turjaketta! Tuo avaruuskissa yrittää ryttyillä! (Wing Commander 2) Spirit ei jaksaisi enää yhtään partiointitehtävää. Katso, että kierrosten (cycles) määrityksessä arvo on cycles=max. Jotta pikseligrafiikkaan tulisi mahdollisimman vähän skaalaussotkua, kannattaa DosBoxin grafiikan resoluutioksi valita 320x240-reson monikerta, joka sopii oman näytön natiiviresoluutioon. Hyvä perusasetus cpu-kierroksille (cycles) on sellainen 6000, tästä kierroksia voi lisätä ja vähentää tarpeen mukaan. Uutuutena raskaissa hävittäjissä oli tykkitornit. Wing ykkösen asetukset toimivat hyvin myös WC2:ssa. Jos peli kaatuilee kesken kaiken, käynnistä peli DosBoxista komennolla loadfix -32 wc2.exe. Nopeuden säätö ei kuitenkaan toimi automaattisesti, vaan pelatessaan joutuu prosessorin kierroksia lisäämään (CTRL+F12) tai vähentämään (CTRL+F11) taistelun intensiivisyydestä riippuen. Esimerkiksi 1200P-näytöillä se on 1600x1200 ja 2K-monitoreilla 1920x1440. Tällöin DosBoxin asetuksista vaihdetaan kohdan [joystick] alta löytyvä rivi ‘timed=false’ muotoon ‘timed=true’. DosBoxissa voi emuloitavan prosessorin nopeutta säätää, mikä ratkaisee osan ongelmasta. LEGENDAARISET AVARUUSTAISTELUPELIT 20 127031_.indd 20 22.7.2019 12.27.59. Useimmilla vuoden 1990 koneilla peli nyki ja paukkui, mutta ei aikaakaan, kun ensimmäiset Pentiumit pyörittivät sitä tolkuttomalla ylinopeudella. Wing Commanderiä pidettiin aikoinaan todisteena PC-raudan ylivertaisuudesta. DOSBOX JA WINGCOMM I lmestyessään Wing Commander oli niin edistyksellistä teknologiaa, että vielä tänäkään päivänä ei ole ilmestynyt tietokonetta, jolla peli toimisi täysin optimaalisesti. Tässä SNES-versio. Wing Commander 3:n joystick-rutiinit saattavat elää omaa elämäänsä eikä kalibrointiruutu reagoi aina tikun liikkeisiin. (Wing Commander 2) Kakkosessa näytettiin myös vastapuolen kuulumiset. Tosiasiassa pelistä ilmestyi ihan kelvolliset käännökset myös Amigalle, Super Nintendolle ja Mega CD:lle. Aluksi tämä tuntuu todella ärsyttävältä, mutta lopulta operaatioon ei kiinnitä edes huomiota
Siipimiehiä kissojen kimpussa Ilmestyessään syksyllä 1990 Wing Commander (1990) oli vaikuttavinta, mitä tietokoneen ruudulla oltiin nähty sitten Eliten, ja valoi samalla PC-pelaamiselle sementtisen perustan. Tiger’s Claw’lle laskeutuminen on haastavaa, kun lähestyvän pikselikasan asennosta saa vain hataran käsityksen ja yhtäkkiä oma hävittäjä kosahtaakin tukialuksen kylkeen. Tehtävänannot ja jälkibriiffaukset eivät olleet mitään aneemisia tekstiseiniä, vaan hahmot näytettiin puhumassa toisilleen, juoksentelemassa lentokannelle ja hyppäämässä hävittäjien kyytiin kuvakulmien vaihtuessa elokuvamaisesti. Mukana lentää myös aina siipimies, joka noudattaa ohjeita vaihtelevalla menestyksellä. Tunnelma on vielä tallella, mutta nykypelaajalle Wing Commander taitaa olla turhan raaka pala. Tehtävien välillä käytiin kilistelemässä tuoppia muiden lentäjien kanssa, mikä sai tukialuksen väen tuntumaan aidoilta persoonilta. Vuonna 1994 3DO:lle ja Macille julkaistiin graafisesti paranneltu, täsyin puhuttu Super Wing Commander, johon lisättiin ylimääräinen kampanja. Se suuri galaktinen kissatappelu Vuonna 2654 ihmiskunta käy tähtien sotaa kilrathi-avaruustiikereitä vastaan. Pelin kolmiulotteisuus oli oikeasti ovela illuusio, joka perustui ennalta purkitettujen sprite-alusten pyörittelyyn. Moni siirtyi ökyhintaiseen PC-rautaan pelkästään Wing Commanderin takia. Kaikki artikkelin pelit löytyvät gog.comista pikkurahalla ja nykykoneille toimintakuntoon viritettyinä. Ilman tehtävät yhteen sitovaa, toiminnalle merkityksen antavaa juonta Wing Commanderia ei taatusti jaksaisi enää pelata. Lisää juonenkäänteitä löytyi datalevyiltä Secret Missions ja Secret Missions 2: Crusade, joiden ylivaikeita tehtäviä ainakaan minä en koskaan jaksanut vääntää tosissani. Jos oma alus on ammuttu viittä vaille päreiksi, suurin vaikutus on lähinnä se, että kaikki pyssyt eivät toimi ja monitoreissa vilisee dramaattista lumisadetta. Chris Robertsin ohjaaman, Originin julkaiseman avaruusräiskinnän valtteja olivat hieno 3D-grafiikka, haarautuva kampanja sekä elokuvamainen kerronta. Vain vuosi ykkösen jälkeen ilmestynyt Wing Commander 2: Vengeance of the Kilrathi (1991) oli kuin isänsä, mutta viritettynä. Maailmalla peli oli palkittu myyntimenestys ja videopeliteknologian mittatikku. Grafiikkajipon etuna oli nopeus ja ennennäkemättömän hienot alukset, haittana animaatio oli kulmikasta ja alukset muuttuivat läheltä katsottuna pikselisotkuksi. Tapa kaikki mikä liikkuu on periaate, joka pätee aina ja kaikkialla. Siinä Tiger’s Claw etsi ja tuhosi telakat, jotka olivat rakentaneet Sivar Dreadnoughtin. Näköpuhelimella voi pirauttaa myös vihulaisille, joille heitettävät herjat (kolme erilaista) ovat sarjan tavaramerkki. Yksittäisten tehtävien möhliminen ei ollut vielä maailmanloppu, sillä useimmiten turmioon vievällä tiellä tarjoutui vielä mahdollisuus kääntää sodan kurssi Konfederaatiolle suotuisaksi. Mutta vieläkö näitä muinaismuistoja jaksaa tosissaan pelata. kilratheja, lanataan äkkiä kaikki. Nafta on rajallista, mutta en muista sen koskaan loppuneen. Monimutkaisten järjestelmien hallitseminen ei ole tarpeen, riittää että muistaa lukita kohteen sekä tarkkailla välillä suojia, aluksen nopeutta ja aseiden ylikuumenemista. Amiraali Tolwyn passittaa petturiksi luulemansa sankarin galaksin perähikiälle, jossa kymmenen pitkän pulavuoden kuluttua alkaa tapahtua. Nykysilmin Wing Commander on auttamattoman vanhentunut reliikki, jonka kaikki osa-alueet, paitsi haarautuva juoni, on toteutettu myöhemmissä avaruustaistelupeleissä paremmin. Chris Robertsin visio oli “toinen maailmansota avaruudessa”, mikä valmiista tuotteesta oivallisesti välittyykin. Isäni kurssikaverilla oli 90-luvun alussa kateutta herättävä 286-PC, jolla hän pelasi Wing Commanderia peliin asiaankuuluvasti eläytyen ylioppilaslakki päässään. Pähkinänkuoressa pelaaja suihkii (A)utopilotilla navigaatiopisteestä toiseen, ja jos vastaan tulee savikiek... Välillä mukana roikkuu suojeltava pur21 127031_.indd 21 22.7.2019 12.28.15. Tunnelma oli niin vahva, että pelaajan oli helppo kuvitella olevansa galaksin kovin lentäjä-ässä ihmiskunnan kohtaloa ratkaisemassa. Torjuttuaan pari kilrathien yllätyshyökkäystä pelaaja päätyy lippulaiva Concordialle, jossa tunnelma tihenee, kun radioWing Commander on myös luultavasti ensimmäinen näkemäni tietokonepeli. Ennen niin mahtavat välinäytökset eivät luonnollisestikaan juurikaan enää tee vaikutusta, mutta juonta seuraa mielenkiinnolla. “Is this the best you apes can offer?” Nykyään Wing Commander on suorastaan hellyttävän yksinkertainen. Avaruuden kauniit ja rohkeat Vanhoina hyvinä aikoina jatko-osia ei tarvinnut odottaa toista vuosikymmentä. 90-luvun alussa tällainen oli huikaisevan immersiivistä. Inspiraatio pelin pahiksiin oli peräisin luultavimmin Larry Nivenin Known Space -kertomuksista. Sotahullut Kzini-avaruuskissat muistuttavat kilratheja enemmän kuin vähän. Hietala käytti lomansa ottaakseen asiasta selvää. Jos kaveri kuoli tehtävän aikana, se kirpaisi tosissaan. Kilrathien kauhu, Kuolontähden kosauttaja, valeluutnantti evvvk. Nykyaikaisen korvaajan puutteessa kunnon avaruusrähinää saadakseen on palattava vanhojen Wing Commanderien, X-Wingin ja Tie Fighterin pariin. Juonessa vaikuttavinta ei ollut sen sisältö, vaan tapa, jolla juoni kerrottiin. tilo, jonka selviytyminen tuntuu olevan enemmän tuurista kuin pelaajan taidoista kiinni. Ura aloitettiin lentämällä vähäpätöisiä partiointitehtäviä, mutta natsojen karttuessa pelaaja pääsi tietysti ratkaisemaan koko Vega-sektorin kohtalon. Tiger’s Claw häärää Enigma-sektorilla, kun kilrathien häivepommittajat tykittävät sen päreiksi ja ykkösosan sankari saa syyt niskoilleen. Muun muassa nuori pelitoimittaja Nirvi jäi suu auki ja korvat ällistyneinä katsomaan Wing Commanderin messudemoa, ja päätti ostaa peli-PC:n, maksoi mitä maksoi. Ensimmäiseksi katsastetaan kolme ensimmäistä Wing Commanderia, syksymmällä vuorossa on X-Wing ja Tie Fighter. Kampanja haarautui pelaajan menestyksen mukaan: tehtävissä onnistuminen petasi jatkon tehtäväpuun voittavalla haaralla, mutta töpeksiminen johdatti aina vain kohtalokkaampiin tilanteisiin ja lopulta Hell’s Kitcheniin, jossa odotti Konfederaation katkera tappio. Moisen ihmeen näkeminen tekee pieneen ihmiseen lähtemättömän vaikutuksen. Koneostoksille kannusti myös Petri Teittinen Tietokonepelien vuosikirjan kevätnumerossa 1991, jossa hän arvioi pelin 98 pisteen merkkipaaluksi. Pelin työnimi oli muuten Squadron, mikä kuulostaa ainakin avaruuden kansalaisista kumman tutulta... Dossiili fossiili Kolmekymmentä vuotta sitten hienolta näyttäneen grafiikan pahin ongelma on nyt se, ettei pelaaja koe lentävänsä avaruusalusta, vaan manipuloivansa simppeliä grafiikkarutiinia, joka tarpeen mukaan pienentää ja suurentaa karkeita spritealuksia. Tarinakin oli kuin suoraan alkuperäisestä Galacticasta ja Star Warsista. Lennettäviä eri rooleihin tarkoitettuja aluksia on neljä, harmillisesti alustaan tai siipimiestään ei pääse itse valitsemaan. Pelaaja on kadettikoulusta valmistunut pilotinkloppi, joka saapuu Tiger’s Claw -iskutukialukselle vapauttamaan Vega-sektoria kilrathien ikeestä. Yksityiskohtiin oli panostettu, esimerkiksi ohjaamonäkymässä alter egon virtuaalikäsi heilutteli joystickiä pelaajan kanssa samaan tahtiin. PC:llä oli nähty jo pitkään hitaita ja rujoja vektorigraafisia lentosimuja, mutta Wing Commander oli eri planeetalta. Wing Commanderin merkitystä PC-pelaamiselle ei voi kyllin korostaa. Siltana WC kakkoseen peliin lisättin huhuja stealth-hävittäjistä ja mainittiin amiraali Tolwyn
Pisteitä ropisi ykkösen tapaan kunnioitettavat 98. Liver of the Lion Vanhentunut tekniikka on lopulta vain pieni ongelma. Victory-kiertue 2669 Tarina alkaa vakavissa merkeissä. Tietokonepelien vuosikirjan syysnumerossa 1991 Nnirvi luonnehti peliä kuin oravaksi, joka iskee hampaansa pelaajaan eikä suostu päästämään irti ennen kuin kilrathien Enigma-sektorin päämaja on paloina. Vuotta aikaisemmin LucasArtsin X-Wing oli näyttänyt muille avaruustaistelupeleille jälkipolttimen paikan, joten pelimaailma odotti mielenkiinnolla Chris Robertsin ja Originin virallista vastalisenä Paladinina ja Tom ”Biff” Wilson sotkun naisia ahdistelevana Maniacina. Innovaationa isojen alusten tykkitornit pystyy tuhoamaan yksi kerrallaan. Tämä on pitkälti parantuneen tehtäväsuunnittelun ansiota. Myös siipimiehensä ja aseistuksensa saa vihdoinkin (yleensä) valita itse. Mutta lentomalli on kummallisen tunnoton, isompien aluksien kohdalla jopa tuskaisen tervainen, eikä kolmiulotteisuus välity samaan tapaan kuin vaikkapa X-Wingissä. Wing kakkosessa pelaaminen ja juonenkuljetus ovat vielä toimivassa balanssissa, mutta kolmosesta alkaen Chris Roberts alkoi leikkiä elokuvaohjaajaa pelin kustannuksella. Kattokaa, mä ole pommari! Vaikka pelimoottori ja lentotuntuma ovat ykkösen peruja, Wing 2 tuntuu jämäkämmältä paketilta. Luvassa oli taatusti jotain erityistä: kerrottiin Wing Commander 3:n vaativan neljä cd-romia ja maksaneen huimat 4 miljoonaa dollaria. Vaikeusasteen pudottaminen pykälän tai kaksi ei ole pelkuruutta, vaan satsaus omaan mielenterveyteen. Yhdentekevän pelin ainoa mielenkiintoinen ominaisuus oli uusi pelimoottori, jonka viriteltyä versiota hyödynnettäisiin pääsarjan seuraavassa osassa. Nuoren Nirvin mietteisiin on helppo yhtyä, sillä Wing 2:sta välittyy selittämätöntä PC-pelaamisen kultakauden tenhoa, jota harvemmin löytyy uudemmista peleistä. Lukella Lucasia vastaan Vaikka Origin näytti hetken rämpineen syvällä hetteikössä, oli Wing Commander 3: Heart of the Tiger (1994) (Pelit 1/1995, 90 p.) silti loppuvuoden 1994 kohistuimpia tapauksia. Tällä kertaa osa juonesta näytetään myös kilrathien vinkkelistä. Ensimmäinen spinoff oli Wing Commander Academy (1993, Pelit 7/1993, 70 p.), jossa ei ollut juonta eikä liioin kampanjaakaan, vaan ideana oli omien tehtävien luominen surkealla tehtävänrakennussysteemillä. (Jonka kättä puristin ja faniänkytin jotain noloa ECTS-messuilla._nn) Muissa rooleissa hääräsivät muun muassa Malcolm McDowell amiraali Tolwyninä, John Rhys-Davies isälLEGENDAARISET AVARUUSTAISTELUPELIT 22 127031_.indd 22 22.7.2019 12.28.26. Kokonaisuus muistuttaa interaktiivista elokuvaa, mutta hyvällä tavalla. Jännittävän ja monivaiheisen, joskin kliseisen juonen käänteisiin sisältyy murhamysteerin lisäksi jopa romanssi entisen Tiger’s Claw -pilotin kanssa. Eniten riepoo pelisuunnittelu, joka on ottanut takapakkia jopa kakkosesta. Harhaillen kohti kolmosta Kakkosen lisälevyjen jälkeen Wing Commander -sarja kompasteli hetken sivuraiteilla. Tämä on sääli, sillä juoni on kelpo kamaa, lausetta. Aivottomia räimintäkeikkoja on edelleenkin, mutta niiden vastapainona on esimerkiksi todella jännittäviä torpedointitehtäviä, joissa yritetään hivuttautua pommikoneella kohteen viereen ja laukaista hi-taas-ti lukkiutuva torpedo juuri oikealla hetkellä. Virallisten lähteiden mukaan sota kilratheja vastaan sujuu hyvin, mutta pöljinkin avaruusfarmari tajuaa, että pinnan alla tapahtuu jotakin katalaa. Nykyvinkkelistä rujot polygonihirvitykset tuovat mieleen alkeellisen PSOne-grafiikan, jotka eivät enää pärjää esteettisesti ykkösja kakkososan tyylikkäälle pikselitaiteelle. Pahiten aika on puraissut välivideoita, jotka ovat kuvanlaadultaan vain vähän Mega CD -tasoa parempaa, pakkausartefakteja kuhisevaa yrjöpasketta. Lennettäviä aluksia on peruspelissä viisi, Special Operations 1 & 2 -datalevykkeillä niitä tuli vielä kaksi lisää. Uutuutena raskaammissa hävittäjissä on B-17-tyyliset tykkitornit sekä vetosäde, jolle on tosin harvoin käyttöä. huoneessa tehdään murha ja lentokannella räjähtää pommi. Suuri hintalappu ja romppujen määrä selittyivät videoiduilla välinäytöksillä, joissa esiintyi oikeita Hollywood-tähtiä. Tehtävien välissä pelaaja joutuu tuskaisesti nuohoamaan koko Victoryn läpi lattiasta kattoon etsiessään juttuseuraa, jotta juonen saisi potkaistua taas hetkeksi liikkeelle. Välinäytöksiä ei ole vain tehtävien väleissä, vaan toisinaan myös niiden aikana. Pelit-lehdessä 7/1993 Nnirvi lätkäisi pelille nihkeät 73 pinnaa, mutta monien muiden mielestä Privateer on klassikko. Kuka on kaiken takana. Aikoinaan hienolta vaikuttaneen grafiikan hintana oli raskaus: peli pisti Wing ykkösen tapaan suurimman osan aikakautensa tietokoneista polvilleen. Musiikki puolestaan on PC-pelihistorian parhaimmistoa, mutta melodiat pääsevät oikeuksiinsa vain Rolandin MT32-äänikortilla (tai mainiolla Munt-emulaattorilla). WingCom 2 on edeltäjäänsä merkittävästi juonivetoisempi. Hamillin mukanaolo oli Originille jättimäinen PR-voitto. Pelaaja lenteli pitkin ja poikin Gemini-sektoria yksinkertaisia tehtäviä suorittaen, avaruusalustaan parannellen ja piraatteja räiskien. Vielä neljännesvuosisata sitten en olisi uskonut väittäväni näin, mutta puhtaasti pelinä WC3 on alkuperäistrilogian huonoin. Kun Originilla hoksattiin, että pelaajat mieluummin latasivat aiemman tilanteen kuin jatkoivat juonta epäonnistuneen tehtävän jälkeen, kakkosessa haarautuva kampanja poistettiin ja juoni etenee lineaarisesti. Siis jos halusi kiduttaa itseään historian hirveimmällä ääninäyttelyllä. Jos alkeellinen 3D-grafiikka ja simppeli lentomalli unohdetaan, WC2 on edelleen yllättävänkin tanakka, tiivistunnelmainen scifipläjäys. Välillä juonen etenemiseen pääsee vaikuttamaan valitsemalla kahdesta vaihtoehdosta, tyyliin “luutnantti Rollins on törppö!” tai “ehkä hän onkin oikeassa!” WC Armadasta jatkokehitetyn pelimoottorin myötä spritealukset väistyivät aitojen 3D-mallien tieltä. Peli oli täysin turha. Concordia on tuhottu ja Blairin mielitietty Angel kadonnut. Suuri osa tehtävistä on tyystin hanurista: pelaajan kimppuun lähetetään valtava ylivoima, taistelu on raivostuttavaa hampaat irvessä vääntämistä vailla taktiikan häivääkään. Wing Commander: Armada (1994, Pelit 7/1994, 70 p.) oli puolestaan hieman kuin Academy, mutta terästettynä puolivillaisella strategiaosuudella ja moninpelillä. Vaikka oikea kikka onnistuneisiin pommituksiin hahmottuu melko nopsaan, nostattavat torpedointikeikat sykettä ihanalla tavalla. Tähdistä kirkkain oli Mark Hamill, joka esitti Christopher Blairiksi nimettyä sankaria: aiemmin alter egon nimen sai keksiä itse. Blair siirretään ikivanhalle Victory-tukialukselle, joka on sijoitettu epäilyttävästi kauas eturintamasta. Planeettojenkin pinnalla vieraillaan pari kertaa. Teknisenä innovaationa peliin oli ostettavissa erillinen Speech Pack, jolla hahmot sai puhumaan ääneen. Näiden helvetinpommien haravoiminen kaiken muun mäiskeen keskellä on varsin “mielenkiintoinen” haaste. Kaikkein viheliäisimmissä tehtävissä kilrathit ampuvat näkymättömiä skipper-ohjuksia, jotka tuhoavat saattoalukset kuin taikaiskusta. Siinä missä LucasArts saattoi rehvastella paremmalla pelisuunnittelulla, Wing Commanderin avuksi saapui itse Luke Skywalker. Hollywood-näyttelijöistä ja aikoinaan muodikkaasta interaktiivisesta multimediasaastasta revittiin kaikki irti. Eihän se ole nykypäivänä juuri mitään, mutta vuonna 1994 se oli ennenkuulumatonta. Parin juonenkäänteen jälkeen käy selväksi, että kilrathit kahmaisevat pian Maan, jollei Blair ennätä ensin ratkaista koko sotaa Konfederaation uudella salaisella superaseella. Kunnianhimoisempi ja onnistuneempi peli oli Privateer (1993), jossa Originin yritti naittaa Wing Commander -universumin ja Elite-tyylisen avaruuskaupankäyntipelin. Tehtävissä edelleenkin vain lähinnä lennellään navpointilta toiselle ilman sen kummempia kommervenkkeja
L entopelejä pelataan joystickilla, piste. T.16000M:ää myydään yksinään tai ihan ok-tasoisen kaasukahvan kera, jolloin kyseessä on täysi HOTAS-järjestelmä. Kolmosessa siipimiehen saa valita itse. (Wing Commander 3) Ei missään muualla osata näin puhua suoraan selän takana. Kilrathi-loikkari Ralgha nar Hhallas eli Hobbes on Blairin parhaita kavereita. MIKÄ TIKKU. Työn jälki ei ole aivan parasta A-luokkaa, mutta molempikätinen tikku tuntuu hyvältä kourassa ja pelaaminen sujuu. Sensorin pitäisi olla sama kuin Warthogissa, eli tarkkutta riittää. Alukset ovat rumia, mutta ainakin aitoa kolmedeetä. Wing Commanderien sun muiden pelaamiseen T.16000M on likimain täydellinen tuote. Onneksi yksikin riittää, ja se on Thrustmasterin T.16000M. Gimli ja Jokeri. Muuta vikaa tikussa ei juuri ole kuin hieman halvalta tuntuvat napit ja täysin ääliömäinen gamer-valaistus, jonka saa pois vain avaamalla kuoret ja katkomalla piuhan. (Wing Commander 3) WIng Commander upeana 3DO-versiona. Näppäimistöllä ja hiirellä ei kannata edes yritää. 23 127031_.indd 23 22.7.2019 12.28.50. Hiljainen hetki avaruustaistelupelien muistolle. Retrolentelyt eivät kaasukahvoja kuitenkaan tarvitse. Tikku on kiertokahvaa myöten kuin moderni versio legendaarisesta Microsoft Sidewinderistä. (Wing Commander 3) Heart of the Tigerin tähtiä olivat mm. Vanhoissa avaruustaistelupeleissä edellytetään kiivasta tikun heiluttelua, mihin Warthogin tyyliset hardcore-simulaitteet ovat liian kankeita. Tarvitaan hyvä (ja mielellään edullinen) yleistikku, joita ei näinä vaikeina aikoina ole montaa
Suunnitelmat jatko-osista haudattiin, ja legendaarinen pelisarja kohtasi loppunsa jokseenkin aneemisissa merkeissä. Ohh! Mikä on tämä hienon näköinen Wing Commander. Lucas. Huomaa FPS. Firman lentosimulaattorikonkari Larry Holland nakitettiin oitis väsäämään Tähtien sota -simulaattoria, vaan kuinkas sitten kävikään. Kynnys kokeilulle ei ole ainakaan korkea, sillä pelit ovat GOG:ssa puoli-ilmaisia eikä lentelysysteemissä ole hirveästi opiskeltavaa. Elokuva-kilrathien suunnittelija on ilmeisesti vastuussa myös Star Trek: Discoveryn klingoneista. Retroplehat naamalle ja ilotikku tanaan Wing Commandereita alkaa ikä jo painaa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ihan lupaavan alun jälkeen juoni lässähti, eikä pelinä Prophecy ollut juuri muuta kuin aivotonta räimettä. Armadan erikoisuus oli moninpeli. Pelin tärkeimpiä valtteja olivat uusi 3D-kiihdytetty pelimoottori, uusi päähahmo sekä uusi vastustaja, salaperäinen Nephilim-rotu. Minimivaatimus näistä peleistä nauttimiseen on aito kiinnostus pelaamisen historiaan. Juonellisuus koitui toisaalta Wing Commanderin kohtaloksi: vallankumouksellisen ykkösosan jälkeen Origin ja Chris Roberts keskittyivät sorvaamaan pelistä elokuvaa, eikä lentelysysteemiä viitsitty kehittää tarpeeksi. Vuonna 1997 ilmestyneen Wing Commander: Prophecyn (Pelit 2/1998, 83 p.) oli määrä olla uusi alku koko sarjalle. Kunnon modernisaatiolle olisi tilausta: kun oma avaruushävittäjä ampaisee kiitoradalta suorittamaan Tehtävää ja panoksena on ihmiskunnan kohtalo, on ilmoilla mystistä värinää, jota ei löydy uudemmista toimintapeleistä ei edes Elite: Dangerousista. Wing Commander Saga joka tehtttiin modiksi Freespace 2:een. Vetävä juoni on edelleenkin Wing Commanderin valttikortti, jonka ansiosta tyhjänpäiväisimmässäkin räiskyttelyssä on kunnon emotionaalinen lataus. Blair-kääkän myöhemmät vaiheet Heart of the Tigerin myötä kilrathi-saaga päättyi, eikä kolmoselle ilmestynyt yhtään lisälevyä. Kunnon modernisaatiolle olisi tilausta: kun oma avaruushävittäjä ampaiMikään ei ole niin hienoa kuin vanhojen tietokonepelien isot pelilaatikot ja niiden sisältämä krääsä! Wing Commanderin mukana tuli mm. Ei ihme, että Star Citizen ja Squadron 42 ovat keränneet joukkorahoituksina jo yli 200 miljoonaa dollaria. Voin olla tosin jäävi sanomaan, koska Wing Commanderin kontrollit juurtuivat osaksi ydinjatkettani jo poikasena... Kolmosen tekniikkaa hyödynnettiin vielä pelissä Wing Commander IV: The Price of Freedom (1996, Pelit 3/1996, 83 p.), jossa Blair hätyytettiin eläkkeeltä selvittämään Rajamaailmojen kahinoita. Erityisen mielelläKynnys kokeilulle ei ole ainakaan korkypäivään. Prophecyn 3D-kiihdytetty gra. Kilratheja räjäytellessäni päällimmäisenä mielessäni oli ajatus, että kunpa Squadron 42 tai joku muu yrittäjä onnistuisi päivittämään tämän konseptin nykypäivään. Imua kuitenkin riittää vaikka pikkutunneille saakka, jos pääsee henkisesti yli alkeellisesta teknologiasta. avaruushävittäjien piirustukset ja paksu manuaali, joka oli olevinaan Tiger’s Claw -tukialuksen oma uutislehti. Niinpä kilpailijat kiihdyttivät edelle. joka sisältää paljon jännittäviä ja mielenkiintoisia vaiheita. LEGENDAARISET AVARUUSTAISTELUPELIT 24 127031_.indd 24 22.7.2019 12.29.28. Erityisen mielelläni tahkosin mainiota kakkososaa. ikka kestää huonommin aikaa kuin edellisten osien visiot. Kaikki näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, vaikka Malcolm McDowell kuulemma lunttasikin repliikkinsä teleprompterista. Vaikka monien mielestä nelonen on sarjan parhaimmistoa erityisesti tarinaltaan, minusta Wing Commander ilman kilratheja on kuin Galactica ilman cyloneja. lmin pelijaosto, legendaarinen LucasArts sai oikeudet Star Wars -pelien tekemiseen vuonna 1992, juuri sopivasti keskellä kovinta Wing Commander -boomia. Harmi vain, että nämä kilrathien ennustuksissa mainitut “muinaiset pahat” oppivat tosi äkkiä puhumaan englantia ja käyttivät kielitaitoaan huonoon herjaan, samaan tapaan kuin kilrathit aikoinaan. Ylisuurilla furrypuvuilla toteutetut kilrathitkin ovat ihan hyviä, ainakin paljon parempia kuin 90-luvun lopussa ilmestyneen Wing Commander -elokuvan vihreät, karvattomat kissat. saakka, jos pääsee henkisesti yli alkeellisesta teknologiasta. Nelosessa taisteltiin myös ilmakehässä. Puhtaasti avaruuslentelykokemuksena Elite: Dangerous pieksää Commanderit tietysti tuhat-nolla. Peli vietiin entistä enemmän interaktiivisen elokuvan suuntaan, lento-osuuksissa ei näytetty edes ohjaamoa, vaan pelkästään aneeminen HUD
Jos Nintendo tulee mukaan, sen käy kehnosti: koska Switch on menestys, seuraava laite on taas suutari. Uskoni CD Projekt Rediin ei ole ihan yhtä vahva (Kerettiläinen! _TG), ja sitä koetellaan vielä enemmän. Nimittäin hämmästyttävässä neljä kertaa Xbox One X -konsolia nopeammassa sataprosenttisesti peleihin keskittyvässä laitteessa on roiman 120 fpsn vauhdilla pyörivää 8K-resoluutiota. Niin, Stadian pelit voi halutessaan myös ostaa, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että ne voi asentaa ja pelata niin kuin jumala on ne pelattavaksi tarkoittanut. Laitteen nimeksi tulee julkaisussa pelkkä The Xbox, paitsi jos reboottinimimuoti ehtii vuodessa vaihtua, jolloin nimi on Xbox 8192 Turbo SSD. PSN Plus ja Origin Access ovat jo tuttuja, samoin Xbox Game Pass. Syöttinä on ilmainen Destiny 2. Muun muassa Marvel ja Star Wars ovat jatkossa Disneyn heiniä. Mutta uskoni Fromiin on vahva. PSN Plus ja Xbox Game Pass eivät ole yhtä hullun vaivaton vaihtoehto kuin striimipelaaminen ja vaatii ihan oikean pelikoneenkin, mutta tilauspalvelu vetoaa ihmisen pihiyteen, mikä ei ole huono idea. Heikosti on asiat, jos SSD on se tärkein uudistus vai mitä, Sony, lol ja vielä rotflmao. Kirjoissani vain kaksi julkaisijaa ehkä pystyy näistä lähtökohdista venymään voittoon ylivertaisilla kirjoittajanlahjoillaan: Rockstar ja onneksi myös CD Projekt Red. Niissä onkin taas jännää, koska konsolisota lähtee kunnolla käyntiin. Toisen hermot pettävät ensin ja se julkistaa speksinsä, jonka jälkeen toisella on senssit ampua se alas vielä paremmilla spekseillä. Microsoftin xCloud esiteltiin E3:ssa ja handsonit olivat myöhemmin Los Angelesissa. Sallin itseni lievästi innostua vain muutamasta. Kun halvalla saa Graalin maljaa odotellessa Graalin snapsilasi riittää. Myös vanha hitti vuosien takaa, Age of Empires, saa taas uutta rakkautta. HYPERPUNK 2019 “Parempi peli pivossa kuin kymmenen messuilla”, kas siinä napakka sananlasku hyperyydestä. 4K! 8K! 16K! Nepan täydet 64K! Unelmat tehollisesta tasa-arvosta (mutta halvalla) ovat taas heräämässä henkiin. 25 127032_.indd 25 22.7.2019 14.58.27. E t välttämättä. ”Immersiivinen, tauoton pelikokemus, jonka mahdollistaa...” Joo selvä. Veikkaan, että lähitulevaisuudessa (2025) niin suoratoisto kuin pelipalvelut ovat spotifoituneet eli joku maailmankeisari, siis Google tai Amazon, omistaa kattopalvelun, joka jakaa katsomisen/pelaamisen mukaan murusia pelifirmoille ja pelintekijöille. Teoriassa. Kehittäjänsä Larianin (Original Sin -kaksikko) Baldur’s Gate III kuulostaa lupaavalta, ja mustana hevosena zombieparkour Dying Light 2 toivottavasti lyö Gunnarin. NNIRVI Vieläkö muistat E3-messut. Kaiken informaation saa yhdessä nopeasti unohdettavassa isossa läjässä. Mutta kun maksu poikki napsahtaa, myös pelaaminen loppuun kapsahtaa. Jostain kaukaa kuulen tuomasmaisen kimeän intohihkaisun, mutta onko tuore tekninen konsultti viimeinen halopoika. Mutta tärkeintä on, ainakin tiedotteen mukaan, että laitteessa on sekä SSD että Solid State Drive! Ohhoh! Juuri SSD on Scarletin juttu, niin paljon inhoa syljettiin latausruutujen ja odottelun niskaan. Pelibisnes levittää tasa-arvon sanomaa kuin tohtori Ping: ”I have a stream, that one day every game can be played with every device.” Striimaus on selvästi päivän Graalin malja, mutta ei se paha ”Yoyoyoo! support me in Patreon” -pelinkatselustriimaus, vaan se hyvä ”pelien Netflix”, jossa päivän kuuminta AAA-peliä voi nyhertää bussissa älynsyöjäpuhelimella. Pari kuukautta sitten. Sonylla on jo PlayStation Now. Lähempänä tulevaisuudessa ovat ensi vuoden E3-messut. Rahvaan Basessa pelejä striimataan vain 1080p resolla ja 60 framen sekuntivauhtia, ei 4K HDR -versioina kuten paremman väen Prossa, ja ilmaiset pelitkin voi unohtaa. Your game smells of eldenberries Vaikka peleissä on suht paljon jopa kiinnostavia, hypettyminen on houkkien huvia. Pikku koululaisena minäkin mieluummin vaikka imuroin kuin luin seuraavana päivänä oleviin kokeisiin, jotka ratkaisisivat elämäni suunnan. Nyt Microsoft teki kiinnostavan peliliikkeen ja laajensi Xbox Game Passinsa myös PC:lle, mikä tarkoittaa, että PC:lle saa samat Forzat ja Halot kuin Xboxille. Follow the yellow stream Mutta ehkä konsolit ovat jo historiaa. Ehkä turhaan, eivät sen fanit pysty pikku eläkkeellään konsolia ostamaan. eikun Night Cityyn. Passi maksoi aluksi vain vitosen, ja halpojen tutustumistarjousten ansiosta näppituntumani on, että pihit pelaajat maksavat ihan mielellään tämän tyyppisestä palvelusta. SSD-asemaa ilmeisesti käytetään myös muistin jatkeena, eli Main Selling Point koko laitteella on ”saumaton pelikokemus”. Tappajaelefantti huoneessa on Googlen Stadia, joka julkaistaan marraskuussa sivistysmaissa ja vuotta myöhemmin Suomessa. Bethesda esitteli sopivasti kaikkiin pelimoottoreihin sopivaa Orioniaan. ”Supistuu kuin E3 maailmanlopun edellä”, sanoo vanhan kansan sananlasku. Microsoftin varasti lavan ja kertoi, että jo jouluna 2020 pelataan Project Scarletilla. Vaarallinen työnimi, koska jokainen tuulen viemä huippujournalisti automaattisesti toteaa: ”Frankly, my dear, I don’t give a damn.” Spekuloidaan. Joskin epäilen, että viimeiset kaksi esiintyvät yhdessä vain äskeisessä lauseessa. Striimipelaamisesta voi hyvinkin tulla jotain. Maailmanlopun uusi päivämäärä on vasta 2050, joten E3:lla on vielä muutama vuosi aikaa. Se on SDK, johon on koottu tekniikkaa, joka merkittävästi vähentää latenssia, kaistaa ja pilven laskentatarvetta. Cyberpunk 2077 kun näyttää tosi geneeriseltä cyberpunkilta, siis siltä hohhoijakkaa-luokan ”huumeet, väkivalta, musta nahka/vinyyli, jack on/jack off ja pannaan vielä neonvalot päälle” -kuvastoon. Siinä missä E3 oli ennen myyttinen Avalon, jossa urheat pelijournalistit uhmasivat väkijoukkoja tiedon perässä, jota jaettiin pitkän aikaa. (Toinen on ihmis-influencereiden käyttäminen markkinointiin, vaikka GCI-influencerit ovat jo todellisuutta, ja ne varmasti puhuvat, mitä käsketään.) Netflix on jo alkanut ottaa osumaa, koska joka mediayritys on pykännyt/pykäämässä omaa suoratoistopalveluaan, ja jos haluaa nähdä kaiken, kuukaudessa alkaa mennä aika paljon 9,99 taalan seteleitä. Toisaalta jos pelistä siitä poistaisi levelöinnin, hmm... Pelaamisen rajatonta eiku saumatonta ihanuutta demonstroiva Xboxin myyntiveturipeli on, töttöröö, Halo Infinity. Masterchef Outer Space saa vetoapua Gears of War 5:lta, joka ilmeisesti yrittää uudistaa maskuliinista hormonihirviömainettaan. Ykköstilalla on luonnollisesti Elden Ring, From Softwaren ja itsensä Pekka Pikakirjoittajan George Surrur Martinin yhteistyöprojekti. Trailerin sankari on niinkin eri jännä kuin palkkasoturi-lainsuojaton, jonka sympaattisuusväreily on vaivaiset 3,6 milligeraltia. Nyt joka jäppinen voi seurata tapahtumaa mukavasti kotisohvalta tosiajassa eikä missaa kuin hienhajun. Sonylla on uusi PlayStation jo piirustuspöydällä, mutta ilmeisesti sen verran salaisina ääriviivoina, ettei tänä vuonna asiasta vielä kannattanut puhua. Ehkä, koska en ole ihan varma kohderyhmästä, joka mielestäni on pelaajien ja mobiilipelaajien välissä sijaitseva pelailijat. Yksi Googlen ideoista on kytkeä pilvipelaaminen YouTubeen, eli BatGirlin uusinta jaksoa haukkuvan analyysin jälkeen voi rentoutua pelaamalla suoraan selaimessa vaikka sitä Destiny kakkosta. Mutta tämä on niitä harvoja asioita, joissa pelaaminen on jäljessä muuta maailmaa. Idea on siis, että niin kauan kuin maksaa kuukausimaksua, saa ladata ja pelata pelejä niin paljon kuin sielu sietää. Ymmärrän myös Georgea: paineet Game of Thronesin hienoon lopetukseen ovat nyt kymmenkertaiset, joten halu tehdä Game of Videota on ymmärrettävä. Stadiasta tulee kympin Pro ja myöhemmin ilmainen Base. Ja keväällä ilmestynyt Cyberpunk 2077 on pysäyttänyt ilmastonmuutoksen sekä kehittänyt lääkkeen syöpään. Uskottavuutta antaa se, että Orion on Idin tekniikkatiimin lapsi, minkä parissa on tuseerattu jo vuosia. Lisäksi se sijoittuu avoimeen maailmaan tai siis kaupunkiin, Los Sant... En myöskään ihan usko, että Microsoftin ostama Double Fine paljastuu hittitehtaaksi, vaikka Microsoft samalla osti Starbreezeltä Psychonaut 2:n oikeudet takaisin vaatimattomalla 13,2 miljoonalla. Ai anteeksi, siis mikä on Playstation 5:n merkittävin uutuus. Elden Ring on Fromin paluu toimintaroolipeleihin, mutta nyt maailma on avoin, mikä on tosi huolestuttavaa, koska jopa Witcher 3:ssa avoin maailma oli yksi pelin heikkouksia. Digitalisaatiossa helppous voittaa aina laadun 20-0, eli jos tietty kynnys pystytään ylittämään, pilvipelaamisen vaivattomuus riittää tasapainottamaan kehnomman resoluution, viiveen ja nykimisen. Esimerkiksi Sony jätti nyt bileet väliin, mikä on melko merkittävä juttu ja kieltämättä leikkaa E3:n merkittävyyttä
Etsivän työ on pelin ydin, mutta kokonaisuus tuntuu jatkuvasti aliarvioivan pelaajaa etenemisen varmistamiseksi. Tarinan edetessä selittyvillä näkijän lahjoilla varustettu Reed pystyy katsomaan menneisyyteen mielenterveytensä hinnalla, riittävien vihjeiden jälkeen kerätään arvauksia tapahtumien kulusta ja paikan päältä kaivetun informaation ehtyessä turvaudutaan kaupungin moniin arkistoihin. Tarina jakautuu suoraviivaisesti etenevään päätehtävään ja vapaasti ympärillä pyöriviin sivutehtäviin. Muinainen tuntematon kauhu alkaa vaikuttaa hyvinkin tutulta. T he Sinking City on nimensä veroinen. Johtolangat järjestykseen niin keissi selviää. Epäluuloiset kaupunkilaiset suostuvat pienen narinan saattelemana kaikkeen, mitä yksityisetsivä keksii pyytää. Matkalla on myös kaksisuuntaisia valintapaikkoja, joilla ei tunnu olevan edes Telltalen pelien vertaa merkitystä. Uppoavan kaupungin salaisuudet vievät pohjalle asti. Löydettävät yksityiskohdat merkitään selvästi ympäristöön ja peli kertoo suurella ilmoituksella, kun nykyinen tutkimuspaikka on koluttu riittävän läpi etenemisen jatkamiseen. Poimin mukaani kiinnostavilta vaikuttavat koukut, mutta ohittamalla menettää vain kokoelman vartin mittaisia pikkupolkuja ja lisäkykyjä avaavaa kokemusta. Pinnan alla Verkon suurimpana salaisuussaaliina on kaupunkia hallitsevan Throgmortonin suvun rahoittama kadonnut retkikunta, jonka merestä löytämillä hohtavilla kivillä on jotain yhteyttä kaupunkia riivaaviin hirviöihin ja yksityisetsivän tehtävänantona toimiviin psykoositapauksiin. Menneisyyteen katselu ja vihjeiden yhdistäminen tekevät palapelistä pelin kertoen hitaammallekin ihmettelijälle mitä tapahtuu ja kenelle, arkistojen kaivaminen tuntuu turhautumisen asteesta riippuen kiinnostavan erikoiselta oivaltamiselta tai turhalta hidastelulta seuraavaa karttamerkkiä kaivatessa. 26 127159_.indd 26 19.7.2019 11.02.42. Odotin viime vuoden Call of Cthulhun (Pelit 12/2018, 80 p.) kaltaista kävelykauhua, mutta uppoava kaupunki muistuttaa enemmän avoimen maailman roolipeliä ilman liiallista numeronpyörittelyä. Moninpeli: Ei Ikäraja: 18 Osa kaupungin asukkaista näyttää lievästi epäilyttäviltä. Kaikkea ei tarvitse löytää edetäkseen, mutta roolipelin hengessä kaiken kaiSATAMAKAUPUNGIN VARJOT Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Frogwares / Bigben Minimi: Intel i3 / AMD Phenom X6 3 GHz, GeForce GTX 760 / ATI R9 380X, 6 Gt RAM Suositus: Intel i7-3770 / AMD FX-8350, GeForce GTX 970 / AMD R9 290, 8 Gt RAM Testattu: AMD FX-4350 4.2 GHz, nVidia GTX 1060 6 Gt, 16 Gt RAM Muuta: Aikarajattu Epic Store yksinoikeus. Tuomo Nyrhilä Meri on täynnä kauhuja, niiden etsijä saa varautua pitkään matkaan. Oman tulkinnan sijaan asioiden yhteydet ja merkitykset kerrotaan joko suoraan tai löytyneitä vihjeitä valikossa yhdistelemällä. Tulvan takia kaupunki tarjoaa veneet. Tarina on genrensä vakiokoukku. Epämääräisellä toimeksiannolla varustettu yksityisetsivä Charles Reed ehtii kävellä laivasta sataman laiturille, kun paikalliset mahtisuvut sotkevat hänet juonitteluihinsa ja sukupolvia vanhoihin salaisuuksiinsa. Ei mene kauan, että muistikirja täyttyy pitkin kaupunkia levittyvistä tarinan sivuhaaroista. Valitettavasti myös itse peli vajoaa kovasti keskeneräiseen toteutukseen, salaisuuksien tutkiminen suoraviivaiseen merkittyjen vihjeiden kosketteluun, pelottelu heikosti toteutettuun toimintaan ja pelihahmo vialliseen arkkitehtuuriin. Limaisen ruskea satamakaupunki Oakmont on jäänyt puoliksi tulvan alle, jatkuva sumu ja kyräilevät paikalliset painavat tunnelman melankoliaan ja kaiken yllä leijuu loputon salaisuuksien verkosto. Selvästi merkittyjen vihje-esineiden katselun ja monivalintapuhelun lisäksi pelissä on monipuolinen valikoima tutkimusmekaniikkoja salaisuuksien selvittämiseen. Koska tarinan ydin on tiiviin yhtenäinen paketti käänteestä toiseen, erilaisiin vartin irtolankoihin harhailevat sivujuonteet eivät häirinneet keskittymistäni epäolennaisuudellaan. Kaupungilla liikutaan kävellen tai veneellä, asiat ratkeavat puhumalla, vihjeitä keräämällä tai väkivallalla. Ettei lähdemateriaali jää epäselväksi, toinen kaupungin osapuolista koostuu tuhotun Innsmouthin pakolaisista, joilla on ilmiselvän kalamaisia piirteitä. Reed ei ole matkassa pelkän palkkashekin perässä, alusta lähtien miestä itseään vaivaavat oudot näyt ja painajaiset suunnattoman suurista vedenalaisista lonkeroista
Läppä on yhtä kankeaa kuin sen kohde. Arkistojen kaivelun tavoin karttamerkkien asettelu tuntuu tarpeettomalta hidastelulta muuten armotta eteenpäin pökkivässä pelissä. Aiemmin käytyjen paikkojen välillä sentään pystyy pikamatkustamaan, jos etsii kiinnepisteenä toimivan puhelinkopin. Rakentelu ei edes pakota suunnittelemaan ennakkoon, panosten ja parannustarpeiden loppuessa kesken rähinän voi viheltää homman tauolle ja rauhassa kääriä taskustaan lisää tarvikkeita. 78 Kauheat salaisuudet natisevat käytössä. Call of Cthulhun ulottuvuuksien välinen haahuilija onnistui yksin olemaan erikoisempi ja pelottavampi tuttavuus kuin uppoavan kaupungin kaikki kauhut yhteensä, koska olennolla oli selvä taustatarina ja toimintatapa pelaajaa pelotellessaan. On hankala tuntea olonsa uhatuksi, kun jälleen kerran kourallinen lapiolla tapettavia hidasteita ilmestyy hyörimään ympäri tutkimuspaikkaa. Roolipelimäisesti kaupungissa on yhtä aikaa pulaa kaikesta ja ihmiset silti säilyttävät tarpeellisia tarvikkeita joka puolella lojuvissa purkeissa ja laatikoissa. Sekä etsiväsankari että hirviöt ovat liukasliikkeisiä hyörijöitä, joten taistelu menee helposti sekavaksi huitomiseksi kaartotaistelun lomassa. Olen todella kyllästynyt näihin loputtomiin rakentelupeleihin, mieluummin poimin suoraan laatikollisen väkivaltaa kuin hieron valikossa lyijyä ruutiin saadakseni saman aikaan. Sumuista ankeutta Oakmontissa riittää katuja ja kujia tutkittavaksi, mutta suurelta osin kaupunki tuntuu olevan täynnä samanlaisia persoonattomia kortteleita. Hyvää + Monisyinen mysteeritarina. Räiskinnän riemua. Osa kaupungista on aidattu eristyksiin liiallisten hirviösaastumisten vuoksi, mikä reitinhaun monimutkaistamisen vuoksi tarjoaa tilaisuuden ryöstää unohtuneita resursseja vihollisten nenän alta. Ei pulpia ilman mössöä Sinking City kokee tarpeelliseksi piristää salapoliisityötä hektisellä toiminnalla maailman takaisia kauhuja vastaan, ettei pelaaja tyystin nukahtaisi vihjeiden etsinnän lomassa. Kiikkerä ohjaus on kaukana klassikkokauhujen tahallisesta kömpelyydestä, mutta tuntuu saavuttaneen saman päämäärän toisesta suunnasta. Sietäisin häiriötekijöitä paremmin, jos hirvitykset liittyisivät tutkittuihin salaisuuksiin pelkkää läsnäoloaan enemmän. Huonoa . Ohjauksen kiikkeryyden ohella omat ongelmansa pelattavuuteen tuo törmäyksen tunnistamisen ongelmat, mutta toiminnassa pelaajan vaikeuksia tasoittaa nurkkiin eksyvä reitinhaku. Pari kuollutta teinityttöä, Reedille se on tiistai. vaminen antaa tuntuvan kasan kokemusta uusien apujen avaamiseen. Monesti unohdin merkkailun kokonaan, kohteen löydettyäni lähdin laukkaan kaupungin halki ja puolimatkassa huomasin unohtaneeni määränpään. Useammin kuin kerran meinasin ajaa uskollisen purtiloni suoraan poijuun, joka ilmestyi tyhjästä nokkani eteen. Vaikka kaupunki jakautuu useisiin osiin, satamalaiturin ulkopuolella ne erottuvat toisistaan lähinnä nimellisesti. Oudosti olennaisin tieto eli seuraava matkakohde jätetään pelaajan etsittäväksi kaupungin kartalla, vihjeiden ollessa mallia ”pohjoisessa laitakaupungilla Kauhukadun ja Mörkökujan risteyksessä”. Sekalaisista lihakasoista koostuvat hirviöt vaihtelevat pelottavista auton kokoisista möhkäleistä polvenkorkuisiin ärsyttäviin kirmailijoihin, mutta painopiste on jälkimmäisissä. Maailma on valmiiden videoiden ulkopuolella rujo ja toistuva, sen kulkijat mulkosilmäisiä pökkelöitä sukupuusta riippumatta. Korvaa ihmisliha kanalla tai vasikalla, saat maukasta saltimboccaa. Sinking Cityn tekijöillä ei ole ollut varmuutta pelinsä luonteesta ja siksi peli levittää lonkeroitaan joka suuntaan. Osansa pelin ankeuteen tuo muinainen toteutus, sillä peli sekä näyttää että tuntuu vuosia sitten tehdyltä. Verkkainen liikkuminen sopii painostavaan tunnelmaan, vaikka kaupungin kaduilla saa vaeltaa suurimmaksi osaksi täysin rauhassa. Selvin merkki menneisyydestä ovat kaupungin katuja täyttävät jalankulkijat ja irtoesineet, jotka ilmestyvät paikalle muutama sekunti nurkan takaa kääntymisen jälkeen. Alussa uppoava kaupunki imi mukaansa, mutta samoilla aalloilla soutaminen nieli innostuksen tunnelman jäädessä kaupungin loputtomaan harmauteen. Koominen toiminta. Määränpään ollessa tiedossa joutuu vielä selvittämään tiensä perille kiemuraisten kulkureittien halki. Kaduilla hölkkääminen ja moottoriveneen verkkainen pörinä sopivat tutkimusseikkailun verkkaiseen tunnelmaan. Tarinan keskiössä oleva salaperäinen kauhu ei ole niin salaperäinen kuin tekijät haluavat, maailmojen takaa siinneet luonnottomat hirvitykset eivät toiston ja vähäisen haasteen vuoksi pelota edes parempien kauhupelien zombien vertaa, paikallisten juonitteluun sekaantuminen etenee monimutkaisuuden ohitse suoraviivaisesti tehtävästä toiseen ja etsivän työkin latistuu älykkyyttä aliarvioidessa yhdentekeväksi ohjeiden seuraamiseksi. Lapiolla huitomiselle on tarvetta, tuliaseiden tehokkuuden vastapainona ammukset ovat harvassa ja etsivän takin taskut sitäkin rajatummat. Vaihtelu on ajatuksena tervetullut, mutta toteutus tuntuu vanhanaikaiselta ja huolimattomasti kyhätyltä pelin pitkittämiseltä. Pannulle loraus valkoviiniä, saat myös kastikkeen. Kauhea patsas aiheutaa lähes täyden järjenlähdön. Maamerkit ovat harvassa, joten tärkeät kohteet hyppäävät ympäristöstään silmille jo paikkojen asettelua katsoessa. En koskaan kokenut tätä tarpeelliseksi, löysin riittävästi kaikkea turvallisten alueiden roskiksistakin. Hirviöiden suunnittelu vaihtelee koomisen ja tylsän välillä, muun lähdemateriaalista kopioimisen mukaan olisivat voineet lainata myös Lovecraftin ylilyötyä tapaa heittää kolme kertaa tarpeellinen määrä toisiinsa sopimattomia yksityiskohtia ainutlaatuisten kammotusten luomiseksi. 27 127159_.indd 27 19.7.2019 11.03.18
Love crafting. ix tekisi pari-kolme outoihin, raakoihin murhiiin ja veritekoihin keskittyvää sarjaa. Oy, oy vey Cthygonnaar, varo t’gana! Entäpä se tarina. Älyttömiin ideoihin kuuluu myös kaupungin talous, jossa tarpeeton raha on korvattu luodeilla. Olen Nyrhilän kanssa jokseenkin täysin samaa mieltä. Ravaaminen ympäri kaupunkia ja pienen luotivaraston täydennyscraftaaminen syövät miestä enemmän kuin pelin hirviöt yhteensä. ikka horjuttaa kultasilmän mielenterveyttä, ja meille lopuille sen pelinsuunnittelu on kotoisin ulottuvuudesta, jossa järki pettää eivätkä omat luonnonlakimme enää päde. The Sinking City on sellainen paikka: gra. Kaikesta huolimatta The Sinking City upposi minuun. Näistä Call of Cthulhu oli todella miellyttävä yllätys, lähdemateriaalin yllätyshyvin hanskaava seikkailupeli. Cthulhu-pelejä ei muuten voi arvostella tähdillä, koska on aina riski, että tähdet menevät oikein. Ja niitä käytetään valuuttana ehkä jotain kaksi kertaa. Päinvastoin kuin peli väittää, ammuksista ei edes ole pulaa. Luotien ja laastaripakettien craftaustarvikkeita löytää melkein joka roskiksesta, pisteenä i:n päällä kaikki loottipisteet täydentävät varastonsa automaattisesti. T änä vuonna Matriisi on pommittanut minua Lovecraftilla oikein urakalla. OK, hän hän on juuri palannut maailmansodasta, mutta silti raa’at kauheudet otetaan turhan tyynesti. Samalla niiltä, sitä isointa lukuun ottamatta, häviää kaikki kauhistuttavuus. NNirvi Talossaan R’lyehissa kuollut Cthulhu odottaa unelmoiden pelistä, jossa hänelle tehdään oikeutta. The Sinking City olisi paljon parempi, kun turhaa täytettä ja tekemistä olisi leikattu raskaalla kädellä. Pelin on enemmänkin Lovecraft-henkinen, koska Cthygonnaar ja Kätketty Sisar ovat ihan itse keksittyä kamaa. Call of Cthulhu ei pelillisesti ollut parhautta, mutta tarinan hyvin toteutettu Lovecraft-uskollisuus pelasti sen. Raumaakin rujompi Oakmont on muutenkin kauhea kaupunki. Tulvan jäljiltä paikat ovat edelleen täynnä mätänevää merilihaa ja maasta ilmestyy wylebeasteja, eikä kukaan näytä oikeasti välittävän. Edes surusilmäinen Charles Reed. Vastapainoksi sitten mielenterveys horjuukin jostain ihan älyttömästä. Itse itsensä hoitava etsivätyö on kuitenkin tyydyttävämpää kuin sen pitäisi olla, joskin loppua kohti lumo alkaa rapista, kun kaava on aina sama. Lisäksi Oakmont on yliluonnollisen ylikuormitettu: kaupungin alla on laskujeni mukaan ainakin neljää myyttistä paikkaa tai temppeliä. Ja tietysti satunnaiset Cthulhun kuvat. On kuin kärpäsiä tappaisi. Jopa vakavasti otettavia Cthulhu-pelejä on tänä vuonna ilmestynyt maailmanennätykselliset kaksi. Joku ymmärsi jotain väärin, sillä Lovecraft ei tarkoita rakkautta craftaamiseen, joka on tässä pelissä täysin tyhmä ja turha hidaste. GRAND THEFT CTHULHU Reedin salavoimat paljastavat esimeistä muistikuvia. Kauhukseni huomasin, että viimeistä en (vielä) omistanutkaan! Siinä oli sarjaperfektionistilla järjenlähtö lähellä. H.P. 28 127826_.indd 28 19.7.2019 10.45.59. Lovecraftin tarinoissa ihmisparat eksyvät paikkoihin, jossa värit ja yleinen geometria ylittävät ihmisjärjen rajat. August ei ole kummoinen kirjoittaja, mutta kanonisoi Lovecraftin mytologian yhtenäisempään muotoon. Kaupungin asukkaat vaeltavat kuin sekaisin olevat robotit, tulitaistelut ovat kömpelöitä ja vastustajat, varsinkin hirviöt, hömelöitä. Pääjuonen punaisen langan ongelma on se, että se joutuu kiemurtelemaan sivujuoniviidakossa, josta Net. Entä The Sinking City, osuu ja uppoaa. Ymmärrän, että The Sinking Cityn toteuttaminen GTA-tyylisenä avoimena kaupunkina ja pelin maustaminen tulitaisteluilla on näyttänyt paperilla hyvältä. Oikeaa HPL-mytologiaa on annosteltu vain keveällä kädellä, sitä edustavat lähinnä Innsmouthin kalanaama-pakolaiset ja pari tutun kuuloista mahtisukua. The Sinking City ei pärjää yhtä hyvin, vaikka tekijöiden ansiolistalla on mainioita Sherlock Holmes -pelejä. Varsinainen pääjuoni, joka kasvaa globaaliin mittaan, on ihan hyvä ja sen kolme lopetusta tyydyttäviä. Dag On, Dag O : Innsmouthin pakolaisten on vaikea sekoittua kantaväestöön. The Sinking Price -vaiheessa tilapäistä vierailua Oakmontiin kannattaa harkita, joskin väitän, että viehtymys Lovecraftin tarinoihin kuuluu minimivaatimuksiin. Eikä siinä kaikki: olin ensimmäistä kertaa tänä vuonna väärässä, koska luulin, että minulla on kaikki kuusi Jalavan Lovecraft-kokoelman kirjaa. Pelissä on edelleen jotain, jonka takia jaksoin sukeltaa sen pohjia myöten. Toteutus on jäänyt kauniisti sanottuna puolitiehen. Olen lukenut Vaskikirjoilta Unennäkijän muistikirjan (2014) eli Heikki-Pekan kiinnostavan idearaapalemuistiinpanot ja HP:n kaverin August Derlethin viiden yhteen liittyvän novellin Cthulhun jäljet (2019), jossa Suuret Muinaiset saavat jopa atomipommista
Jo helpoimmalla tasolla They Are Billions on merkittävästi normaaleja toimintastrategioita vaikeampi, mutta vaikeustaso venyi halutessa myös mahdottomaan ja sen yli, mikä sekään ei kovimmille biljonääreille ainakaan foorumeilla riitä. Se kääntyy nyt itseään vastaan, vaikka oli survivalin suola. Hyvissä peleissä pelaajaa motivoidaan tarinalla, mutta sellaista ei Billionsissa varsinaisesti ole. Tutuin on normaali tukikohdan rakentelu, johon on lisätty voittoehto(ja), kuten vaikka 1 000 hengen asukasluku. Hyvä jumala, minä vihaan pelejä, joissa on deadline, lähes uskonnollisella raivolla. Telttakaupunki Päinvastoin kun survivalissa, kamppiksessa on käytössä aluksi vain tekniikan pohjataso, mikä survivalin jälkeen tuntuu siltä kuin kädet sidottaisiin ja silmät peitettäisiin. Ikäraja: Ei ole. Sekirossa pomolle pääsi nopeasti, ja joko se tai itse myös kuoli nopeasti. Billionsissa taas toistetaan samat alkukuviot, vasta lopussa katsotaan seisooko kiitos. Miksi se on nyt yhtäkkiä huono juttu. En vaikeustason takia vaan siksi, että kampanja on sielua tuhoavan tylsä. Jos alkukenttien tarkoitus oli opettaa pelaamista, sen olisi oppinut vähemmälläkin saman toistolla. Näissä keskellä kenttää on pytinki, ja sitä suojaa joukko epätaivaallista sotaväkeä. ikan peittämästä reiästä livahtanut zombi saattoi tuhota tuntien huolellisen pelaamisen, pidin pelistä eri kovasti (Pelit 2/18). Vaihtelun vuoksi kamppiksessa on kolme erilaista tehtävätyyppiä. Noin viidentoista tehtävän jälkeen löin pillit pussiin. Nyt sen saa konsoleillekin. Kulttuurisen epäomimisen nimissä kuulosti varmasti hyvältä idealta palkata zombiepelin kampanjasuunnittelijoiksi zombeja. käynnistyy. Fantasiasta kun on kysymys, muuritkin toimivat. Se että hyvään pelinrunkoon pohjautuva kampanja saadaan sössittyä, vaati jo sokeaa uskoa omaan ideologiaan eli äärijyrkkään tallennuskielteisyyteen. Vuoden aikana tehdyt säädöt ja lisäykset ovat jopa parantaneet sitä. Se ei tietysti muuta sitä, että survivalissa peli on edelleen täyttä asiaa. Ei tullut zombeja läpi tällä kertaa, mutta voi ei, aika loppui kesken! Koska kukaan meistä ei tiedä jäljellä olevan aikansa määrää, pelasin varman päälle, dumppasin Billionsin ja vaihdoin parempaan peliin. Herättkää minut kun sankari on tappanut zombit. Eikä siinä kaikki: tehtävissä on deadlinet! Kerää 1 000 asukasta 66 päivässä. Selitäpä se, Niko-setä! No, rakas lapsi, kampanjan kenttiä ei luoda satunnaisgeneraattorilla, joten jos munaat, veivaat sitä samaa saumaa uudestaan. Silloin ongelmaksi jää se, että Billionsissa pelaaja tehtävien välissä itse sijoittaa pojot teknologiaan. Hyvää hordetehtävissä on vain lyhyt kesto, mutta kumpikin on ilotonta pakkopullaa, jotka on pakko syödä, jos haluaa eteenpäin. RAKENNETAAN NIITÄ MUUREJA Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One, PS4 Numantian Games Versio:1.0.11 Minimi: Dual Core 2 Ghz, 4 Gt, Intel HD3000, Radeon tai Nvidia DX9.0c 1 Gt VRAM Suositus: Quattro Core 3 Ghz, 6 Gt, Radeon 7950 tai Geforce GTX 670, 4 Gt VRAM Testattu: Quad Core 2600k (3.5 Ghz), 24 Gt, NVIDIA GeForce GTX970 4 Gt VRAM Moninpeli: Ei. Saa nähdä pääsenkö käyttämään valmiiksi keksimääni uutisotsikkoa pelin kaupallisesta menestyksestä: ”They Made Billions”. They Are Billions on myynyt hyvin, mutta pelin metkut opettava mielenkiintoinen kampanja olisi varmasti uponnut toimintastrategiapulasta kärsiville pelimarkkinoille kuin kokovaippaluoti zombiotsaan. Siinä pitää olla tarpeeksi imperiumipisteitä, sillä millään strategialla ei sotilasvoimaa korvata. Tutkimuspisteillä saadaan uutta teknologiaa ja parannetaan vanhaa, imperiumipojoilla ostetaan joukkoja kolmanteen tehtävätyyppiin eli hordetehtäviin. Toisessa tehtävätyypissä ohjataan kehittyvää sankaria hylätyissä tukikohdissa etsimässä tutkimuspisteitä ja imperiumipisteitä. Jos peli ei ole ennestään tuttu, on helppo nakata ne johonkin täysin triviaaliin ominaisuuteen, ja sitten yrittää jousinaisilla torjua zombimeren laineita. Nnirvi THEY ARE BILLIONS A ge of Zombies, eli Niitä on miljardeja, nousi ilmiöksi jo Early Accessissa. Hyvää + Mainio pelimekaniikka Huonoa . Pelissä, jossa on tosi helppo munata, nämä komponentit muodostavat myrkkykalkin, josta pelimotivaation ei tarvitse montaa kertaa hörpätä ennen kuin kuolee. Kamppis ehkä toimisi, jos pelaisin ensi kertaa. Toimintastrategian uusi messias ei hallitse tarinaniskemistä. Odotin innoissani tätä virallista julkaisua ja sen mukana tulevaa ihka oikeaa kampanjaa, jossa mainio tarina kulkisi hyvällä pelimoottorilla. Huolimatta siitä, että yksi gra. Ehkä siksi, että olen yli kolmekymmentä vuotta tehnyt duunia, jossa on yksitoista joustamatonta dealinea vuodessa eikä failuuri ole optiooni. Luonnollisesti tästä on syntynyt gitgud-myrsky, mutta päinvastoin kuin Sekirossa kuulun nyt vapaan tallennuksen kannattajiin. Viimeisen mainesilauksen antoi armoton vaikeustaso. Sitten zombit tulevat, yleensä yhtaikaa eri suunnista ja jos pytinki tuhoutuu, game on tosi over. Yleensä vaatimuksissa on asukasluku ainakin yhtenä osana, joten jos joka nurkan täyttäminen teltoilla iskee, ei kun kauppaan. Kakkoseksi pääsevät hordetehtävät, jossa isoa sotilasklönttiä ohjataan kriisipaikoille jaettuna osiin sen mukaan, mistä ja paljonko zombeja tulee. Mökillemme ei kesällä tulla! Tunnin pelisessio nollautuu. Mutta eniten vihaan toistoa. 29 127158_.indd 29 19.7.2019 16.32.22. Early Accessissa pelattiin survivalia RNG-jumalan luomissa kentissä, eikä peliä voinut tallentaa, paitsi kun poistui siitä. Sen sijaan että saisin rauhassa laajeta, tuntuu, että joku näkymätön tuukka hönkii niskaani (mutta pahalla tavalla) ja joudun vetämään mutkia suoraksi. Pisteitä en kampanja-Billionsille siksi anna. Zzzzzzzombeja Kamppiksen juoni ei ole ylläri: vallataan zombi-infestoitu planeettamme takaisin. Umpitylsä kampanja. Borefestin pääesiintyjänä on sankaritehtävät, joissa yksihenkistä, liian hitaasti liikkuvaa tappokonetta johdatellaan läpi yhä isompien kenttien etsimässä turhan hyvin kätkettyä kamaa ja tylsistytään tylsässä taistelussa. Se on mainio tosiaikastrategia tornipuolustusmausteella, jossa omaa kaupunkia kasvatetaan ja suojataan yhä isompia ja isompia zombilaumoja vastaan niin muureilla, armeijalla kuin puolustuslaiteillakin. Koska vapaa tallentaminen ei onnistu ja tallennuskikkailu poistettiin patsilla, ollaan tilanteessa jossa tunnin pelaaminen kaatuu siihen yhteen kiireen ja paineen takia huomaamatta jääneeseen zombiin, joka livahtaa jostain näkymättömästä raosta läpi ja katastro. Jos zombi pääsee läpi, se saastuttaa rakennuksen, joka sikiää zombeja, jotka saastuttavat lisää taloja, ja kaikki on hetkessä menetetty
Saluunasta ei välttämättä löytynyt kuin yksinäinen baarimikko hinkkaamassa viskilasia. GTA Onlinen ensimmäisiin kuukausiin verrattuna Red Dead Online on ollut alusta alkaen hämmästyttävän vakaa. Rajaseutu oli vaarallinen paikka, mutta se kalpeni kaiken sen silmittömän väkivallan rinnalla, mitä Red Dead Onlinessa joutui kohtaamaan. Palkkioita korotettiin ja tuotteiden hintoja alennettiin kymmenillä prosenteilla. Rockstar reagoi nopeasti pelaajayhteisön palautteeseen tasapainottamalla talousjärjestelmää toisella peliviikolla. Pelaaja pystyi suorittamaan erilaisia tehtäviä ympäri pelimaailmaa joko yksin tai ystäviensä kanssa tai hakeutua jatkuvaa toimintaa tarjoavien PvP-pelimuotojen pariin. Pelitasapainoa parannettiin tekemällä muutoksia eri pelimuotoihin sekä muokkaamalla aseiden ominaisuuksia. Toukokuun puolivälissä, reilu kuusi kuukautta alkuperäisen ilmestymispäivän jälkeen, Rockstar ilmoitti Red Dead Onlinen betavaiheen vihdoin päättyneen. Parasta Red Dead Onlinessa oli tarjolla olevien vaihtoehtojen määrä. Kaikki maksoi liikaa suhteutettuna siihen, mitä pelaaja pystyi ansaitsemaan. Kaikkein pahimpia olivat pelaajien muodostamat rosvojoukot, jotka saivat häiriköidä muita pelaajia ilman pelkoa rangaistuksesta. Yksinpelin todentuntuinen Villi länsi tuntui vaihtuneen B-luokan lännenelokuvan kulisseihin. Eritoten kylät ja kaupungit vaikuttivat autioilta. Tammikuun Pelit-lehdessä kävimme läpi hyvät, pahat ja rumat puolet ensimmäisten viikkojen ajalta. Onko sivistys vihdoin saapunut rajaseudulle. Markus Rojola Markus Rojola Betavaiheesta vapautunut Red Dead Online ei onnistu vieläkään tarjoamaan pelaajien kaipaamaa Villin lännen elämystä, mutta tulevaisuus ei kuitenkaan vaikuta enää toivottomalta. Yksinpelin värikkäät sivuhahmot oli korvattu pääasiassa muilla pelaajilla, joista suurinta osaa ei tehnyt mieli kohdata kuin kerran. Helmikuun päivitys lisäsi peliin myös seitsemän päivittäistä haastetta. Vaatimuksena voi olla esimerkiksi tiettyjen kasvien poimiminen, jonkin eläimen metsästys tai itsensä juominen humalaan. Olkoonkin, että kaiken julkaisun yhteydessä peliin kuuluneen pystyi käymään läpi yhdessä illassa. Se lisäsi peliin uuden veitsen ja haulikon, muutamia uusia hiustyylejä sekä lukuisia asuvaihtoehtoja. Esimerkiksi yksinpelissä pääasiassa pieneläinten metsästykseen käytetystä Varmint-kivääristä tehtiin hieman entistä epätarkempi, kun taas muiden kiväärien aiheuttaman vahingon määrää lisättiin. Ennen päivitystä pelaajat suosivat pienikaliiperista asetta, koska se oli huomattavasti muita kivääreitä tarkempi ja lähes yhtä tehokas. Etäisten laaksojen kulkijat Ensimmäinen isompi päivitys, 1.06, saapui helmikuun lopussa. R ed Dead Redemption 2:n moninpeli Red Dead Online julkaistiin betavaiheessa viime vuoden marraskuussa. Rumimmat puolet liittyivät pelin talouteen, joka oli aluksi täysin epätasapainossa. Se ei kuitenkaan auttanut häiriköivään käytökseen tai mielekkään sisällön puutteeseen. 30 127484_.indd 30 19.7.2019 11.52.15. Pahimmat ongelmat liittyivät pelimaailman elottomuuteen. Uhri syntyi uudelleen parin sadan metrin päähän ilman hevosta, joten kolmehenkinen posse pystyi nöyryyttämään uhriaan vetämällä tätä hevostensa perässä kerta toisensa jälkeen. Ne antavat pelaajille kuitenkin jotain tavoitteellista tekemistä päämäärättömän vaeltamisen sijaan. Kevään ja kesän aikana pelistudio on julkaissut useita pieniä sekä muutaman isomman päivityksen, jotka on kohdistettu korjaamaan kaikkein suurimmat epäkohdat. Ainoa keino suojautua lainsuojattomilta oli paeta uuteen peliin ja toivoa, että siellä olisi asiat paremmin. Pelkästään haulikon ostamiseen tarvittavan summan kerääminen vaati tuntikausien pelaamista. Haasteen suorittamisesta palkitaan vain muutamalla kultahipulla, joten hyöty on vähäinen
Mitä pahempi rikos, sitä isompi palkkio. Se on yksi pelin tehokkaimmista ja tarkimmista käsiaseista, vaikka häviääkin tulinopeudeltaan sekä halvemmille kuudestilaukeaville että kalliimmille pistooleille. Kevään edetessä Rockstar lisäsi Red Dead Onlineen joukon uusia pelimuotoja. Osa haasteista vaati muiden pelaajien tappamista avoimessa maailmassa, minkä voi katsoa rohkaisevan muiden pelaajien häiriköintiin. Hyvällä tuurille rettelöitsijät olivat sen verran kiireisiä toisiaan ammuskellessa, että lainkuuliainen kansalainen ehti toimittaa asiansa rauhassa, mutta useimmiten pääkadulle ei kannattanut astua ilman kuudestilaukeavaa kädessään. Uusien vaatteiden, aseiden sekä emojien hinnat olivat korkeita ja metsästyksestä saatuja palkkioita pienennettiin. Ennen häiriköiden oli helppoa tarkistaa, missä yksinään olevat pelaajat liikkuivat ja tappaa heidät kerta toisensa jälkeen. Tämä vaihtoehto oli käytössä jo ennen päivitystä, mutta sen aktivoiminen vaati useita kuolemia ja toiminta oli epävarmaa. Liian moneen murhaan ja muihin rikoksiin syyllistynyt pelaaja saa peräänsä tekoälyn ohjaamia palkkionmetsästäjiä. Sport of Kings edellyttää yhteistyötä. 31 127484_.indd 31 19.7.2019 11.53.17. Hautausmaalla on moni kuollut. Silmittömällä tappamisella oli myös muita seurauksia. Mitä isompi palkkio, sitä useampi palkkionmetsästäjä. Pelaajat eivät ensinnäkään pystyneet enää näkemään kartalla muita pelaajia elleivät he olleet lähellä. Saint Denis’n pankkiryöstö ei onnistu ilman verenvuodatusta. Jatkuvan murhakierteen välttämiseksi murhan uhriksi joutunut pelaaja pystyy aktivoimaan 10 minuuttia kestävän neuvottelutilan, jonka aikana kumpikaan pelaajista ei pysty vahingoittamaan toista. Tämän jälkeen syrjäseuduilla liikkuminen muuttui selvästi turvallisemmaksi. aatiosta, joka on vaivannut GTA Onlinea jo vuosien ajan. Tämä herätti huolen ikuisesta in. Merkittävimmät uudistukset liittyivät häiriköinnin vähentämiseen. Korttihait eivät olleet kortilla, sillä peliseuraa oli helppo löytää ainakin ensimmäisten viikkojen aikana. Kylmäveristen murhaajien välttelyä helpotti myös se, että näiden minikartalla näkyvät markkerit muuttuivat tummemmaksi jokaisesta heidän tekemästään taposta. Kultarynnäkön viimeiset päivät Edellä mainitut muutokset olivat hyvä alku, mutta eivät kuitenkaan riittäneet tuomaan takaisin massoja, jotka olivat jo siirtyneet muiden pelien pariin. Vaikka pelaisin tehtävät mieluummin yksin kuin satunnaisten pelaajien kanssa, on tehtävien aloittaminen kuitenkin nopeaa ja vaivatonta. Päivityksen myötä neuvottelutila koski tappajan lisäksi myös tämän seuruetta. Se on aina positiivinen asia, sillä moninpeli kaipaa kipeästi sisältöä. Toukokuussa lisättyyn LeMatiin mahtuu yhdeksän luotia sekä yksi haulikon patruuna. Kaupunki nimeltä hautakivi Pelaajien piilottaminen kartalta ei ikävä kyllä auttanut kaikkiin tilanteisiin. Itsepintaisimmat häiriköt alkoivat tiivistyä Blackwaterin ja Saint Denis’n kaltaisiin isompiin kaupunkeihin, joihin kaikkien pelaajien on pakko tulla ostoksille, myymään eläinten nahkoja tai hakemaan tehtävänantoja. On paljon mukavampi vaeltaa maailmassa, joka onnistuu yllättämään silloin tällöin. Suurin osa niistä on kuitenkin sisältynyt Showdowns-kaCo-op-tehtävät on edelleen pelattava 2–4 pelaajan ryhmissä joko tuttavien tai tuntemattomien seurassa. Eikä jokainen Rockstarin tekemä ratkaisu vienyt peliä parempaan suuntaan. Se ei myöskään estänyt saman possen jäseniä tappamasta neuvottelutilassa olevaa pelaajaa. Toukokuussa lisätyt satunnaiset tapahtumat ovat hieno lisä Red Dead Onlineen
Suunnannäyttäjät Kesän aikana Red Dead Onlineen on lisätty puolisen tusinaa uutta pelimuotoa. Vaikka pelaajien väliset kohtaamiset ovat entistä useammin yllätyksiä, on muiden pelaajien käytöstä helpompi ennakoida. Vastapelaajien kostoa ei tarvitse onnettaren suosiessa pelätä, sillä peliseura haetaan eri auloista eikä kukaan näe toistensa tunnuksia. Spoils of War, Plunder ja Up In Smoke ovat periaatteessa lipunvaltausta, joissa vihollisen leiristä joko varastetaan varusteita tai sinne viedään räjähteitä. Tuolloin ilmestyi toinen iso päivitys, 1.09, joka päätti samalla Red Dead Onlinen betavaiheen. Yksinäisenä ratsastajana olenkin kokenut tähän mennessä vain yhden. Epäluulo uusia tuttavuuksia kohtaan on vähentynyt eivätkä pelaajat eivät ole enää niin innokkaita ampumaan ensin vain kaiken varalta. Tämä kaupunki on liian pieni meille kahdelle Rockstar jatkoi myös pyrkimyksiään vähentää toisten pelaajien häiriköintiä. Kaksi niistä on erityisen onnistuneita. Maalis-huhtikuun aikana lisätyistä neljästä uudesta pelimuodosta ainoastaan Target Races tuntui hyötyvän pelimuodon sijoittumisesta länteen ja sekin ainoastaan siksi, että kyse on hevoskilpailusta, jonka aikana ammutaan maalitauluja. Kiivaan tulitaistelun jälkeen sain palautettua kiitollisen neidon turvallisesti kotiinsa. Mikäli Rockstar haluaa tarinansa pitävän pelaajat otteessaan, on studion julkaistava laajempia co-op-tehtäviä joko entistä useammin tai enemmän kerralla. Vaikka helmikuun päivityksessä Red Dead Onlinea hiottiin lähes kaikilta osa-alueilta, myös puutteet olivat merkittäviä. Kyse on yleensä lyhyistä ja täysin vapaaehtoisista minitehtävistä, joissa autetaan sivullisia tai joudutaan kilpailevan jengin väijyttämäksi. Rauhanomaiset pelaajat pystyvät puolustamaan itseään ilman rangaistusta (palkkionmetsästäjiä tai kunnian laskua), jos toinen pelaaja ampuu ensin. Koko ottelun voittaminen vaatii ensinnäkin kahta erävoittoa. Samalla Rockstar poisti päivittäisistä tehtävistä ne, jotka vaativat muiden pelaajien tappamista avoimen maailman puolella. 32 127484_.indd 32 19.7.2019 11.53.55. Tarina sai lopulta jatkoa toukokuun puolivälissä. Jos saan kirveestä selkääni Make It Countissa, olen poissa pelistä seuraavaan otteluun asti. Pinkertonin agentti 47. Ässä hihassa ja revolveri kädessä Tarinatehtävät olivat mainioita, mutta hätkähdyttävin lisäys koski yksinpelistä tuttuja satunnaisia tapahtumia. Last Standiin on tiivistetty battle royalen viimeiset, hektiset hetket. Pahimmat häiriköt on helppo huomata kartalta ja nämä spawnaavat kuollessaan tavallista kauemmas ja lopulta kokonaan toiselle alueelle, mikä tekee yksittäisen pelaajan kiusaamisesta melko vaivalloista. He myös kärsivät vähemmän vahinkoa joutuessaan hyökkäyksen kohteeksi. Kaikesta huolimatta en malta odottaa, kuka paljastuu syylliseksi LeClerkin miehen murhaan ja oman hahmoni lavastamiseen. Kohokohdaksi nousee kuitenkin Saint Denis’n pankkiryöstö ja sitä seuraava tulitaistelu kaupungin läpi. Vaihtoehtoisesti voi pelata pelkästään ystävien kanssa. Vaikka näiden tehtävien sisältö ei juuri poikkea kartalle merkittyjen muukalaisten tarjoamista tehtävistä, lisäävät ne silti Red Dead Onlineen sen kipeästi kaipaamaa vaihtelua. Ensimmäinen suosii lännen nopeimpia vetäjiä. Puolustustilassa pelaavaa ei voi ensinnäkään lassota tai taklata. Tapahtumien satunnaisuus riippuu pelaajaryhmän koosta. Ase kannattaa virittää ainoastaan silloin, kun lähestyvä pelaaja on merkattu vihamieliseksi. Pelaajat voivat myös halutessaan valita puolustustilan, joka tarjoaa monia etuja niille, jotka arvostavat omaa rauhaa. Battle royalet ja pienillä variaatioilla varustetut deathmatchit löytyvät kaikilta kilpailijoiltakin. Monet jäivät kuitenkin kaipaamaan moninpelin tarinaa edistäviä co-op-tehtäviä. Toinen edellyttää ratsastustaitoa. Koston kierre jatkuu Loppukevään aikana Rockstar lisäsi Red Dead Onlineen uusia moninpelimuotoja, vaatteita ja aseita. Uudet co-op-tehtävät jatkoivat tarinaa siitä, mihin se viime vuoden lopulla jäi. Kosto tulee olemaan suloinen. Rockstar tuntuu keskittyvän liikaa pelaajien väliseen ammuskeluun. Alati kasvanut asuvalikoima antaa jo melko hyvät mahdollisuudet luoda haluamansa näköinen hahmo. Vuoristoseudulla vaeltaessani törmäsin sattumalta rosvojoukkoon, jotka olivat kaapanneet naisen läheiseltä maatilalta. Tämä on harmi, sillä harvat näistä välienselvittelyistä onnistuvat erottumaan merkittävällä tavalla muiden online-räiskintöjen sisällöstä. Kumman tahansa tehtäväketjun suorittaminen aukaisee tehtävän, jossa autetaan leskirouva LeClerkiä jatkamaan kostoretkeään tämän miehen tappajia vastaan. Se eroaa Red Dead Onlinen aiemmista battle royale -pelimuodoista kolmella tapaa. Vaate maksaa vaatimattomat 173 dollaria ja sen saa tällä hetkellä yhdeksällä eri värillä. tegoriaan, jossa pelaajat tappavat toisiaan eri tavoin. Mikäli puolustava pelaaja osoittaa aggressiivisuutta, tämä siirtyy välittömästi pois puolustustilasta ja saa rangaistuksen. Osa tehtävistä on avoinna ainoastaan korkean kunnian omaaville pelaajille ja toiset paheellisille lainsuojattomille. Tarinatehtävien lisäksi toukokuun päivitys lisäsi uuden tehokkaan LeMat-revolverin sekä mahdollisuuden pelata Texas hold ’em -pokeria eri saluunoissa. Yksinpelin kaltaista Villin lännen kokemusta ystäviensä kanssa kaipaaville pelaajille ei päivitys tarjonnut mitään. Molemmat tehtäväketjut sisältävät hienosti toteutettuja ammuskelukohtauksia. Eniten innostusta herätti kuitenkin ponchojen saapuminen. Porukalla ratsastaessa niitä pitäisi kohdata hieman useammin. Rockstar on luonut upean version 1800-luvun lopun lännestä, mutta he eivät tunnu täysin ymmärtävän, miten aikakausi sisällytettäisiin osaksi pelimuotoja. Mikä tärkeintä, ne saavat pelimaailman tuntumaan aiempaa elävämmältä. Liittovaltion sheri Davies pyytää valkohattuja puolustamaan Valentinea rosvojengiltä, kun taas pahiksina pelaavat saavat kutsun osallistua pankkiryöstöön. Vaikka tehtävissä ei sinällään ole mitään vikaa, on niiden julkaisutahti kuitenkin aivan liian hidas. Puolustustilassa voi luottaa siihen, että ei tule välittömästi murhatuksi, joten enää ei ole tarvetta keskeyttää omaa puuhaansa, kunnes toinen pelaaja on poistunut turvallisen välimatkan päähän. Viisi tehtävää, jotka läpäisee yhdessä illassa, on aivan liian vähän puolen vuoden odotuksen jälkeen. Last Stand tarjoaa RED DEAD ONLINE Last Standin viimeiset hetket ovat usein intensiivisiä
Vastustajat pyrkivät tappamaan soihdunkantajan ja kaappaamaan soihdun itselleen. Sport of Kings tuntuu täysin erilaiselta riippuen siitä, mitä roolia pelaa. Palkkionmetsästäjät jahtaavat etsintäkuulutettuja rikollisia, keräilijät etsivät ja myyvät aarteita ja kauppiaat harjoittavat kauppaa leiristään käsin. Yksinpeli ottaa siitä kaiken irti, mutta moninpelissä rajaseudun tunnelma ei välity samalla tavalla. mahdollisuuden kostoon. Puolustajien on hankkiuduttava lähietäisyydelle, joka johtaa nopeasti kaaokseen hevosten ja ratsastajien törmäillessä toisiinsa. Rockstar on luonut äärimmäisen yksityiskohtaisen ja aikakaudeltaan lähes ainutlaatuisen pelimaailman. Soihdun poimiminen vaatii tarkkuutta ja oikeaa ajoitusta, joten pelaaminen on yllättävän haastavaa. Pelaajia on vain kahdeksan, joten pahimpien vastustajien nimet oppii muistamaan nopeasti. Yksi pelaajista kantaa soihtua, jolla voi sytyttää tuleen vihollisjoukkueen neljä nuotiota. Ne tuntuvat vihdoin siltä versiolta Villistä lännestä, jota olen Red Dead Onlinelta kaivannut. Näin ollen ottelut eivät koskaan kestä paria minuuttia pidempään. Nämä kaksi pelimuotoa ottavat vihdoin huomioon myyttisen lännenmaiseman omilla ainutlaatuisilla tavoillaan. Soihdunkantajana pelatessa peli muuttuu välittömästi hurjaksi takaa-ajoksi, jossa on väisteltävä vihollisratsastajia, heidän ammuksiaan sekä ympäristöstä löytyviä esteitä kuten puita ja aitoja. Red Dead Online ei ole täydellinen, mutta viimeisimmät lisäykset osoittavat, että Rockstar on alkanut ymmärtää, mihin suuntaan peliä täytyy viedä. Vaikka maailma tuntuu edelleen hedelmättömältä, toivon siemenet ovat kuitenkin alkaneet itää. ksusti pelaava voi nousta voittoon halvimmalla haulikollakin. Kaikilla on allaan hevoset ja kädessään katkaistut haulikot. Päivittäiset haasteet sekä uudet vaatteet, aseet ja moninpelimuodot ovat hyviä lisäyksiä, mutta se ei riitä pitämään pelaajia preerialla päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Hevosten lisääminen tekee tulitaistelusta entistä nopeampia ja tappavampia. Tarjolla on täpäriä pelastumisia luotien lennellessä joka suunnasta sekä viimeisten selviäjien välisiä välienselvittelyitä pölyisellä keskikadulla. Battle royale -tyyliin käytössä oleva alue myös pienenee jatkuvasti. Uudet co-op-tehtävät ovat erinomaisia, satunnaiset tapahtumat tuovat pelimaailmaan syvyyttä ja Last Stand ja Sport of Kings hyödyntävät hienosti Villin lännen asetelmaa. Puolustajana täytyy yrittää ennakoida soihdunkantajan liikkeitä tai pysähtyä puolustamaan jotain omista nuotioista. 33 127484_.indd 33 19.7.2019 11.54.41. Painotusta on siirretty pelaajien välisistä taisteluista kohti tarinankerrontaa. Last Standissä uuteen peliin hyppääminen ei ole tarpeen tavallista nopeamman tempon vuoksi. Valitettavasti ponchon etuosa on aina heitettynä olan ylitse ammuskelun helpottamiseksi, mikä hankaloittaa hieman Clint Eastwoodin dollaritrilogiassa esittämän mysteerimiehen leikkimistä. Voittoon tarvitaan taktikointia ja hyvää yhteispeliä. Make It Countissa käytössä ovat joko jousipyssyt, heittoveitset tai tomahawkit. Sport of Kingsissä pelaajat jaetaan kahteen neljän hengen joukkueeseen. Toivon mukaan Rockstar lisää tulevaisuudessa entistä enemmän sisältöä, joka antaa pelaajille mahdollisuuden toteuttaa cowboy-fantasioitaan. Gun Rushissa pelaajien on etsittävä aseensa maastosta. Ensimmäistä kertaa julkaisun jälkeen Red Dead Onlinen pelaaja voi ratsastaa kohti auringonlaskua toiveikkain mielin. Ajan kuluttua nollaan turvallinen alue pienenee nopeaa tahtia ja kaikki sen ulkopuolelle jäävät putoavat välittömästi pelistä. Katkaistujen haulikoiden lyhyt kantomatka ja olematon tarkkuus varmistavat, että vihollisia ei voi ampua kaukaa. Tasojen nostaminen avaa roolikohtaisia aseita, asuja ja asusteita. Vaikka nämä kaksi pelimuotoa poikkeavat toisistaan merkittävästi, niitä yhdistää kuitenkin yksi merkittävä seikka. Armadillon kyläpahanen, Saint Denis’n hautausmaa ja Annesburgin hiilikaivos tarjoavat hienot mahdollisuudet näyttäviin tulitaisteluihin ja kiivaisiin ajojahteihin nurkalta toiselle. Tämä antaa edun korkeamman tason pelaajille, joilla on varaa ostaa kaikkein tehokkaimmat tuliluikut, mutta . Kohti auringonlaskua Kevään ja eritoten kesän aikana tehdyt päivitykset ovat vieneet Red Dead Onlinea selvästi oikeaan suuntaan, mutta se on edelleen kaukana siitä, mitä sen pitäisi olla. Näin ollen otteluista tulee paljon henkilökohtaisempia kuin muissa battle royaleissa, joissa siirrytään etsimään seuraavaa peliä välittömästi kuolon korjattua. Last Standissä pelaajat saavat käyttöönsä omat aseensa. Loppukesästä tai alkusyksystä Red Dead Onlineen pitäisi ilmestyä valittavaksi kolme roolia, jotka pelaajat voivat hahmolleen omaksua. Kartat ovat lähtökohtaisesti paljon pienempiä kuin muissa pelimuodoissa. Pelaajille on kymmeniä loistavia vaihtoehtoja tavanomaisia deathmatcheja ja battle royaleja varten, mutta yksikään niistä ei kykene tarjoamaan samaa kuin Last Stand ja Sport of Kings. Ystävien kanssa jaettua Villin lännen mytologiaa – karjapaimennusta, nyrkkitappelu saluunassa, palkkionmetsästystä ja kenties kaksintaistelua auringon laskiessa – kaipaaville Red Dead Online ei tarjoa edelleenkään paljoa. Pelin voittamiseen vaaditaan kolme erävoittoa. Muut pelimuodot päättävät pelaajan aseistuksen. Soihtua suojellessa on pyrittävä raivaamaan tietä seuraavalle nuotiolle joko ampumalla vihollisia tai törmäämällä näihin. Tulevaisuuskin näyttää valoisalta
Harkitsin vielä kymmenen pelitunnin jälkeen vaihtamista kääpiöön, mutta onneksi ongelma ratkesi ruotsalaisella rokilla. 34 127147_.indd 34 19.7.2019 16.14.40. Perushyökkäys kerryttää energiaa, joka hupenee voimakkaammilla paukuilla, kuten samoojan spiraalihyökkäyksellä. Jos lautapelin maailma istuu hienosti Total Warin taktiseen taisteluun ja valtakunnan hallitsemiseen, miksei homma voisi toimia myös Diablo-tyylisessä toimintaroolipelissä. Valtakuntaa on kohdannut kriisi, pahis on karkuteillä ja pelaajan harteilla on korjata tilanne. Diablossa hyvää luuttia ei ole koskaan riittävästi. Kun mittari on tapissa ja päästää verenhimon valloilleen, hahmo on hetken lähes kuolematon ja tekee reipPIRULLINEN PIKKUVELI Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC, Xbox One Eko Software / Bigben Interactive Versio: Arvostelu Moninpeli: 1-4 verkossa tai samalla koneella Ikäraja: 18 Ensikohtaaminen sarvipään kanssa päättyi kyyneliin. Käyttöliittymä, hahmoluokat, viholliset ja taistelu tuntuvat heti alkumetreillä tutuilta. Erilaisten taitojen kokeilu on tehty onneksi helpoksi, sillä kykypalettia voi vaihtaa vaikka kesken pomotaistelun. Punapallot häviävät muutamassa sekunnissa, joten mittarin täyttäminen vaatii aggressiivista ja liikkuvaa pelityyliä. Jos tie parisuhteessa nousee pystyyn, vaihtamalla paranee! Riviviholliset mättää kumoon helposti, mutta pomohirviöiden kellistäminen on huomattavasti haastavampaa. Tämä ei ole moite, sillä Diablo on äärimmäisen sujuva ja tasapainoinen toimintaroolipeli. Todennäköisesti siksi, että Diablossa suosikkihahmoni on Demon Hunter. W arhammer-lisenssistä on moneksi. Ensimmäinen pomo antoi tästä minulle kouriintuntuvan oppitunnin. Kääpiö teilaa viholliset raivokkaasti lähietäisyydeltä, samooja hidastaa vastustajia tikareilla ja viimeistelee työn nuolisateella. Taidot muuttuvat hahmonkehityksen myötä ja aiemmin vihollisia hidastaneen nuolihyökkäyksen voi päivittää myrkkyversioksi. Aivot narikkaan ja menoksi! Perusteet ovat kunnossa. Alkuasetelma on sataan kertaan nähty, toisaalta turhaan selittelyyn ei tuhlata aikaa. Virheistä sakotetaan rajusti, etenkin jos jää seisomaan liian pitkäksi aikaa myrkkylammikkoon. Syöksy siis katakombeihin, kurmota miljoona hirviötä ja kerää itsellesi uusi vaateparsi. Markus Lukkarinen Seurasin paholaisen jalanjälkiä, perille päästyäni löysin vain kaaosta. Yksi tapa säilyä hengissä on poimia kaatuneilta vihollisilta tippuvia palleroita, jotka parantavat hahmon ja kerryttävät Bloodlust-voimamittaria. Taitojen valintaa rajoittaa etenkin alkuvaiheessa kykypisteiden määrä, sillä tappiin asti viritetyt skillsit vaativat suurempaa budjettia. Mutta riittääkö nousukkaan ponnistus helvetin porteille asti vai pääseekö perkele vain suusta. Ekoteko Kaaoksen joukot rynnivät voimalla Imperiumiin. Ruudulle marssii hirvittävä määrä vastustajia, hahmo kehittyy uusien taitojen ja paremman varustuksen myötä alati tappavammaksi ja pomotaistelut nostavat hien pintaan. Vermintiden jälkeen olisin odottanut parempaa. Auvoa kestää kokonaisen vuoden verran, minkä päätteeksi tuntematon velho kurmottaa Magnuksen kuoleman rajamaille. Hahmon tasokatto on 50 ja erilaisia taitovariaatioita aukeaa matkan varrella rutkasti. Sellainen peli ei vetele, joten velhon perään lähetetään eliittinelikko: äkäinen kääpiö, ihmissoturi, haltiasamooja ja -maagi. Sähäkästi kirmaavissa jousinaisissa on sitä jotain. Piru minut periköön, otetaan asiasta selvää! Houkuttelin paremman puoliskoni testaamaan Chaosbanen kooppia kanssani. Diablon lisäksi nykyään on vielä Path of Exilekin, joka alkaa olla oppi-isäänsä paremmassa vedossa. Viritin mätön taustalle Ghostin soimaan, mikä lietsoi minut pakanalliseen tappovireeseen ja häivytti surkean ääninäyttelyn taustakorinaksi. Toiminta rullaa vinhasti eteenpäin, viholliset kellistyvät näyttävien efektien saattelemana ja hahmoluokissa ja niiden kykypuissa on riittävästi valinnanvaraa. Eko Softwaren kehittämä Chaosbane ei räjäytä lajityypin konventioita, eikä käsikirjoitus aiheuta hurraa-huutoja. Chaosbane haastaa esikuvansa tutuilla konsteilla. Blizzard on jalostanut Diablon vuosien saatossa lajityypin valioksi, jossa ei ole grammaakaan ylimääräistä. Kaaosprinssi halajaa uudeksi hack ’n slash -kunkuksi, mutta tehtävä on pirun vaikea. Kokeilin kaikkia hahmoja, mutta päädyin entten tentten -menetelmällä samooja-Elessaan. Them Rats! Hehkun raivosta Käytettäviä taitoja voi olla aktiivisena kerralla korkeintaan kuusi. Syvyyttä löytyy enemmän kuin tarpeeksi ja loppupelin rift-juoksut ruokkivat nopeammin, voimakkaammin, korkeammalle -ilmiötä. Vaikuttavien taistelutaitojen lisäksi Elessan huomattavin ominaisuus on korvia riipivä ääni. Kamppailu on armotonta, mutta Magnuksen johtamat hyvikset onnistuvat kukistamaan Kaaoslordin. Hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: ”Etkö ole tahkonnut tätä samaa peliä jo vuosia?” Annetaan kommentti anteeksi, sillä nopealla vilkaisulla Warhammer-toimintarope näyttää hämmentävän samalta kuin Diablo 3. Terveys palautuu hitaasti, juomapulloa voi käyttää noin puolen minuutin välein, eikä kyvyistäkään oikein löydy terveyttä kohentavia kikkakolmosia
Prosenttipeli Hyvän toimintaroolipelin tärkeimpiä ominaisuuksia on joustavuus. Ekon toimintarope on genren suurkuluttajalle riittävän hyvä Diablo-klooni. Ilmaan jää myös avoimia kysymyksiä: kriittisen osuman todennäköisyys ja korkeampi puolustusarvo ovat selkeitä asioita, mutta mitä tarkoittaa vastaiskuvahinko. Chaosbane ei onnistu tässä erityisen hyvin. Neljään kappaleeseen jaettu tarina nostaa framille kaaoksen erilaisia kätyreitä. Etenkin hahmot ja niiden varusteet voisivat olla yksityiskohtaisempia. Hehkuvat nuolet maalaavat maiseman verenpunaiseksi ja kohina tuntuu korvissa, kun samooja iskee turbovaihteen silmään. Ennen Chaosbanea samaa virkaa toimittivat uusin FIFA ja Trials Rising. Vihollisten suunnittelussa on onnistuttu kohtalaisesti. 74 Diabloa mukaileva Chaosbane sopii erinomaisesti aivojen nollaamiseen. Elessa voi esimerkiksi usuttaa vastustajien kimppuun dryad-armeijan. Chaosbanen käsikirjoittajalle kuuluisi Oscar. Ainakin muutamaksi viikoksi. Tutun pelin parissa jumittaminen on minulle tuttua jo WoW-ajoista lähtien. Kykypuu toimii lähes samaan tapaan kuin paragon-järjestelmä Diablossa: puun avaaminen lisää vahinkoa, parantaa kestävyyttä ja voi antaa bonuksia champion-hirviöitä vastaan. Ehkä probleema ratkeaisi siirtymällä PC-versioon. Ongelma ei olisi suuren suuri, jos pomolta nyysitty jousi antaisi käyttöön kokonaan uuden taidon tai muuttaisi nykyisten toimintalogiikkaa, mutta minun käsiini ei sellaisia kamoja osunut. Hyvää + Warhammer-mausteilla tarjoiltu toiminta näyttää ja tuntuu hyvältä. Ulkoasu on toimiva, mutta ei veret seisauttavan upea. Tankit eturiviin, kukkakepit taustalle ja kääpiö tuopposelle. Tuttu juttu töistä: verenhimoinen pomo kintereillä. Kun oksilla etenee riittävän pitkille, käyttöön voi saada myös kokonaan uusia kykyjä. Toivottavasti kaaoksen tasapainoa heiluttavat mahtiesineet löytyvät loppupelistä. Uusien taitojen ja esineiden pitäisi kannustaa kokeilemaan erilaisia pelityylejä. Mörköjen nitistäminen maistuu joukossa huomattavasti paremmalta kuin soolona. Tuoreet rukkaset tai uusi kirves ovat tyypillisesti prosentin tai pari aiempia paremmat. Näin tilanteeseen parhaiten sopivien taitojen valitseminen myös helpottuisi. Harvinainen hengähdyshetki. Esikuvan tasolle ei ylletä oikein millään osa-alueella. Chaosbane ei pärjää oikeastaan millään osa-alueella esikuvalleen, mutta syystä tai toisesta palaan säännöllisesti sen pariin. Myös latausajat ovat ajoittain turhauttavan pitkiä. Vielä verkkopeliä parempi vaihtoehto on kutsua kolme kaveria kylään, tarjota heille virvokkeita ja istahtaa samalle sohvalle. Kääpiön kurotus yltää keskitasolle Moninpeli on yksi Chaosbanen suurimpia vahvuuksia. Sukkelasti liikkuva Slaanesh ja hänen joukkonsa poikkeavat reippaasti limaisesta Jabba The Hutt -wannabesta. Kun ruutu täyttyy hirviöistä ja efekteistä, karvalakkikonsolini vaikeroi ja ruudunpäivitys notkahtaa. Huonoa . Uusien tavaroiden löytäminen ei aiheuta samanlaista euforiaa kuin Diablossa. Kun hieman mietin, syy on itse asiassa aika selvä: Warhammer-teemainen toimintaroolipeli on helppoa ja sujuvaa viihdettä, joka sopii täydellisesti aivojen nollaamiseen. paasti vahinkoa. Hirviöjahdin aikana taskun pohjalle kertyy valuuttaa ja arvokiviä, joita käytetään esineiden lumoamiseen ja jumalkykypuussa. Ja mistä tiedän, onko vihollisella korkea panssariarvo vai ei. Aluehyökkäykset ja hurjasti vahinkoa tekevät pistohyökkäykset pitävät sankarin varpaillaan. Teknisesti meno ei ole täysin moitteetonta, ainakaan PS4:llä. 35 127147_.indd 35 19.7.2019 16.15.08. Seuraa löytyi julkaisun jälkeen mukavasti ja peleissä oli helppo pistäytyä. Jumalkykypuu muistuttaa Diablon paragonjärjestelmää. Alun tutoriaalit voisivat olla kattavampia ja ruudulla näkyvä palaute voisi olla konkreettisempaa. Kovin pitkäaikaista hupia siitä ei kuitenkaan irtoa
Turha kiistää väitettäni, sillä Judgmentia pelattuani olen valmis lakimies. Haluatko kermavaahtoa turpiinvetosi kanssa. Hyväksikäyttöä vierastava Tayuki päättää hakea yöviihteensä raskaasta juopottelusta. Eikä minulla ollut kiire pois. Aivan kuin tosielämässä. Kamurocho on ennen kaikkea elävä pala virtuaali-Tokiota, jossa aidot ihmiset pyörittävät pieniä ravintoloitaan, riivaajat repivät yöeläjiä tissibaareihin ja nuoriso tuhlaa aikaa pelihalleissa. Ylinäyttely ja naaman vääntely ovat liikaa, ja pitkät jaarittelut vain jatkuvat ja jatkuvat. Noin kymmenen tunnin kohdalla, kaupungin ja sivutekemisen avautuessa, pelistä tulee taas se hauska, koukuttava Yakuza-elämys, jota kaipasin. Mukana häärivät rosvokaverit ja lain toisella puolella kulkeva kyttä, joiden seura vie luultavasti Tayukin hautaan. Röökihuoneessa voi ohikuulla salaisia keskusteluja, VR-huvitukset kilpailevat pelihallien kanssa, ilmatila täyttyy droneista. Yön pimeyteen voi kadottaa itsensä, tai sitten vain jäädä kämpille pelaamaan flipperiä ja kuuntelemaan vinyylejä. Shinjunkun Kabukich?n paheelliseen kaupunginosaan pohjautuva Kamurocho on aiempaa realistisempi. Judgmentin taustalla kulkee oikea rikostarina. Kun käy syömässä ravinArvosteltu: PS4 Kehittäjä: Sega / Ryu Ga Gotoku Studio Versio: 1.00 Ikäraja: 18 Judgment on japanilaisten tappeluja ryyppäyspelien ystäville hyvä syy palata Kamurochoon. Antero Kyyhky T ayuki Yagami pukeutuu kuin euroviisulaulaja Sebastian Rejman, mutta on todellisuudessa 35-vuotias kopio Kazuma Kiryusta: hiljainen, vahvan oikeudentunnon omaava mies, jonka humoristinen jäykkyys saa hänet sopimaan rikollisten maailmaan, mutta saa kaiken normaalin näyttämään huvittavalta. Kyseessä on sarjan laajin kokemus sitten Yakuza 0:n, hitaasti fiilistelyllä läpipeluuseen menee kymmeniä tunteja. Vaihdetut hahmot ja Judgmentin markkinointi täysin uutena kokemuksena eivät peitä sitä, että kyseessä on Yakuza-sarjan uusi osa. Pikkuyakuzan ruumis löytyy roskasäkkien seasta, tekijänä uhriensa silmät talteen kaivava Myyrä. Todellisuus paljastuu, kun nuori nainen kertoo Tayukille antavansa miesten kopeloivan häntä, koska hän ei saa muuten rahoitettuja opintojaan. Onneksi Judgment on irtokarkkipussi, johon voi bokseista kauhoa ne parhaat namut, joista eniten pitää. Tayuki auttaa vanhaa lakifirmaansa Hamuran puolustamisessa ja saa hänet vapaaksi. Yksinkertaistettu taistelusysteemi (toinen tyyli sopii joukkotaisteluihin, toinen one-on-one-siivutukseen), simppeli hahmonkehitys, raiteilta suistuneen junan ohjattavuus ja pelimoottorin yleinen guccin ja säihkeen puute masensivat alkutaivalta. Silti, Tayukia jää vaivaamaan paska fiilis. Juuri se, suuri huijaus, on pelin charmin ydin. Eli juuri se miehen malli, jota nuoriso kaipaa. Hamuraa alun perin esittänyt Pierre Taki pidätettiin huumeiden hallussapidosta ja käytöstä, joten hänet on korvattu turvallisella tietokonenaamalla. ”Entä jos Hamura onkin osallisena murhaan”, kuuluu jälkiviisaus. Vain harva nousee Kamurochon huipulle ja vielä harvempi siellä selviää hengissä. Pelin etuna on sen valtavuus. Ei valtaa ilman korruptiota Päätarina on kuin rikostarinat aina: täynnä väkivaltaa, valtion rahojen väärinkäyttöä ja rumia rikollisia. Kadut haisevat kuselta ja halvalta parfyymiltä, joka ei pysty peittämään illuusiota siitä, että harva paikalla on muun kuin rahan tai lihallisen himojen takia. Pian komerot täyttyvät kavereiden ruumiista ja menneisyyden haavat revitään auki. Riivaajat yrittävät houkutella halvan viinan avulla Tayukia luoliinsa, ja useassa sivutarinassa nähdään kaupunginosan pimeä puoli, kusetukset ja prostituutio. Yakuzat ovat itselle virtuaalilomia tuttuun ympäristöön, jossa uutuudentunne syntyy siitä, kuinka hienovaraisilla muutoksilla pelimiljöötä kehitetään. Peli itse on se Yakuza-sarjan sama tuttu aikuisten hiekkalaatikko, jossa leivotaan nilkkejä turpaan kuin Streets of Ragessa, selvitetään ylivakavaa pääjuonta ja humoristisia sivutehtäviä, sekä tuhlataan aikaa heittämällä tikkaa, vikitellen misuja ja maistellen jokaisen ravintolan jokaista ruokalajia ja alkoholilajiketta. Onneksi kiirettä ei ollut, sillä Judgment avautuu hitaasti. Tayuki nostaa mainettaan auttamalla yrittäjiä. Tästä puheen ollen, peli antaa niin myönteisen kuvan Asahin tuotteista, että pelin myynnin Suomessa pystyisi luultavasti kieltämään alkoholimainonnan lainsäädäntöön perustuen. Syytteet lankeavat raakalaismaisen Hamuran niskaan, joka herättää nihkeää fiilistä kaikkialla, minne saapuukaan harmaassa puvussaan. Vielä Yakuzassa Kamurocho on miesten huvipuisto, jossa maksullisen naisen luona käyminen ei ole kummempaa kuin karusellissa pyörähdys. Tällä kertaa Kamurochon möi minulle se, miten kaupunginosan asukkaisiin saa kontaktia. En valita pelisarjan sisällön toistosta. ”Viimeinen kerta, kun kirjoitit Dark Souls -viittauksen juttuun.” JUDGMENT 36 127033_.indd 36 19.7.2019 17.55.02. En ole oikein koskaan ollut Yakuzojen japani-tv-draaman keinoja käyttävien pääjuonien fani, eikä Judgment paranna tälläkään kertaa. Asahi on korvannut Suntoryn Kamurochon virallisena alkoholibrändinä. Paikan teennäisyys on niin ilmeistä, että siitä ei voi olla pitämättä. Harmi, sillä Takin kokkelivekkulointi lisäsi Judgmentiin superautenttisen tason. Tayuki on entinen lakimies, nykyinen yksityisetsivä, joka sytyttää uuden röökin ennen kuin edellinen on sammunut. Asahia Kamurochossa Judgment elää fiiliksestä
tolassa, voi yleensä heittää pikku läppändeerusta kokin kanssa, jonka jälkeen uusi sivutarina avautuu. Hämärää noiturivibaa luo mahdollisuus valmistaa esoteerisia liuoksia, jotka antavat lyhyitä statusboosteja. Bum Fight. Auttamistehtävän jälkeen avautuvat rahakkaat yksityisetsivän työt. Yksi varastaa alushousuja, yksi tarttuu pyllyihin ja yksi on kehittänyt kyvyn kiipeillä seinillä, tirkistelyn takia tietenkin. Vakavissa keiseissä estetään murhia ja ihmiskaappauksia, humoristisissa ollaan takuuvarmalla japanilinjalla, kuten tehtävässä jossa Tayuki taltuttaa Kamurochoa vainoavan perverssikolmikon. Hauskaa kuin bussin odottaminen! Tiirikointi on onnistuneempi gimmick, koska on sentään ohi nopeasti. Dronella lentäminen tarjoaa QR-koodien metsästystä ja drone-kilpa-ajoa, jonka viehätystä en pystynyt ymmärtämään. Pyysin toimitusta käyttämään lehtiä Fokuksen röökipaikalla, jotta kuvaan saadaan oikea haju ja tunnelma. Väijymisessä seurataan hitaasti liikkuvaa kohdetta ja kyykitään roskalaatikon takana. 37 127033_.indd 37 19.7.2019 17.55.10. Kyllä, peli on usein lapsellinen ja hölmö, mutta se on vastapainoa sivukujien ruumiskasoille. Yksityisetsivä osaa muutaman uuden kikan, mutta ne kaikki ovat hieman nihkeitä. Kazuya on pimeä kyttä ja mies, jolta haluan näyttää nelikymppisenä. Aiempien Yakuzojen pikkuautokisat olivat onnistuneimpia, koska ajotaidon sijaan ne perustuivat kiesin tuunaukseen. Fighting Vipers on hieno löytö ja pelattavissa pelihallissa. Blackjack-pöydässä jenit kuluvat hujauksessa, ja rakennusprojekteja pitäisi rahoittaa Quickstarterin avulla. Onnistunein uusi feature on VR-luolassa pelattava lautapeli, jossa rahankeruu hoituu nopeasti. Yleensä Yakuzoissa rahalle ei ole juuri käyttöä, mutta Judgmentissa sivuduuneja joutuu tekemään rahan takia. Eniten fiilistelin Club Segan uusimpia Phoenix Wright on vahvasti mukana. Kodittomat käyvät päälle. Jos tällainen sisältö on sinusta hauskaa, tervetuloa maailman hauskimpaan peliin. Lennokki kääntyy kuin telamiinaa kantava pulu ja kisan päättymistä toivoo jo ensimmäisen kierroksen jälkeen
Yksi tyttöystävistäni. Fighting Vipers on todella tyylikäs mätkintä Saturnin kulta-ajoilta, Motor Raid pelottavan karu Road Rash -klooni ja pelihallista löytyy myös valopistoolipeli. JUDGMENT Tietenkin yksityisetsivä osaa skeitata. Väijyminen ja dronet hyllytettävien featureiden listalle. Pelisarjan fanille kyseessä on pakkopelattava, sillä pelin parhaimmat puolet ja sivutarinat yltävät sarjan kärkeen. Se on saavutus itsessään. Hyvää: + Immersoiva kokemusmatka Tokion pimeälle puolelle. Fantasy Zone ja Space Harrier olivat unohtuneet arvosteluversiosta pois, sillä peli kaatui aina kun astuin puikkoihin. 88 Judgmentia pelatessani tunsin olevani muualla, aivan kuin virtuaalimaailmassa. Nyt peli odottaa pelaajaa, mikä on tehokasta ajankäytön kannalta, mutta vähentää fiilistelyä. Virtuaalikaupunkina Kamurocho tuntuu täydeltä, sillä mainesysteemin ansiosta kaduilla eläviin ihmisiin saa pysyvämmän kontaktin. Pelaaja vain sohvapaavottaa kalsareissaan, eikä oikeasti ole Kamurochon kovin tappelija, viinanjuoja ja naistenmies. Valamiehistö on tehnyt päätöksen Judgmentin tahti on pääjuonen jaaritteluja lukuun ottamatta nopea. lisäyksiä. 38 127033_.indd 38 19.7.2019 17.55.18. Sillä on iso merkitys, kun joku tuttu morjestaa kadulla. Pierre Taki takaisin, kiitos. Mutta yhdessä, valtavan pituuden, immersion ja pelaajan ajallisen panostuksen kautta kokemuksesta tulee vaikuttava. Judgment on yhtä kova kokemus kuin on pelaajan Yakuzaja japanifanitus. Asunto alkaa tuoksua tupakalta. Asteikolla 1-10, kuinka arvioisit Hamuran pahuutta. Huonoa: . Arvostan myös, kuinka peli on aiempaa synkempi ja ottaa huomioon punaisten lyhtyjen alueen sosiaaliset ongelmat. Yakuza-peli on osiensa summa, jossa mätkintä, minipelit ja huumori eivät yksistään kannattele peliä. Viime vuonna pelaamani Shenmuen HD-päivitys (Yakuza-sarjan ilmeinen esikuva) sai minut kaipaamaan Judgmentilta verkkaisempia hetkiä, jolloin olisi pakko kuluttaa aikaa kaupungissa. Mutta sellaiseksi Judgment sai minut itseni tuntemaan
Näin ollen American Fugitive ei missään vaiheessa onnistu nousemaan esikuviensa ja niiden asettamien ennakko-odotusten yläpuolelle. Kiinnostavasti alkava tarina… Huonoa . Syytön murhaaja Yöllinen puhelinsoitto ei koskaan tiedä hyvää. Tiirikat ovat jostain syystä harvassa, joten helpoin tapa tunkeutua sisään on heittää tiiliskivi ikkunan läpi. Hyvin harva Willin suorittamista tehtävistä liittyy suoraan hänen isänsä murhaan. Markus Rojola Murtoja, murhia ja muita pikkukaupungin ongelmia. Poliisitkin eksytetään sivukujien sijaan syrjäisillä hiekkateillä. Pikaisen vankilapaon jälkeen Will palaa kotiin selvittämään todellisen syyllisen. Murhamysteerin selvittäminen tarjoaa kiehtovan lähtökohdan, mutta American Fugitiven tarina kärsii siitä, että se kerrotaan mobiilipelit mieleen tuovien puhuvien päiden ja puhekuplien kautta. Kun tapansa parantanut pikkurikollinen Will Riley lähtee tutkimaan, mikä hänen isällään on hätänä, hän löytää tämän surmattuna kotoaan. On hieno tunne kääntyä pois juuri ryöstämänsä talon pihatieltä ja ajaa viileästi pillit päällä paikalle saapuvia poliiseja vastaan. Luvassa on pikkukaupunkien rötöksiä, kuten murtovarkauksia ja huoltoasemien ryöstöjä. Onnistuneen ryöstön tekeminen vaatii kuitenkin valmisteluja. …muuttuu ajan myötä yhdentekeväksi. Aluksi tämä ärsyttää, koska jatkuvat takaa-ajot hidastavat etenemistä. Jos pelaaja kulkee ympäriinsä ase kädessään, tunkeutuu toisten pihoille tonteilleen tai törmäilee vastaantuleviin autoihin, poliisit kutsutaan paikalle. Mutta harva pelistudio haluaa suoraan rinnastaa peliään Rockstarin teoksiin, todennäköisyydet jäädä vertailussa voitolle ovat yksinkertaisesti liian pienet. Valtaosa tehtävistä liian samankaltaisia. Hohhoijaa… Vaikka mukana on muutama kekseliäämpikin tehtävä, suurin osa tehtävistä paljastuu yksinkertaisiksi, muutaman minuutin mittaisiksi noutokeikoiksi. Hyvää + Avoimessa maailmassa on kiva kaahailla. Ikkunoista kurkkimalla varmistetaan, ettei ketään ole kotona. Rikospaikalta ei kannata kaahata karkuun, sillä ilman todistajia poliisit eivät tiedä ketä etsiä. Homma hallussa! Puhalla ja maalauta maasturi. Arvosteltu: PS4 Pro Saatavilla: PC, Xbox One, Switch Fallen Tree Games/ Curve Digital Versio: Myynti Ikäraja: 16 Vuorokaudenaika sekä säätila vaihtuvat dynaamisesti. Ajan myötä oppii kuitenkin arvostamaan sitä, että vankikarkurin täytyy pitää matalaa pro. Mies vakuuttaa syyttömyyttään, mutta valamiehistö on eri mieltä. Lähes jokaiseen rakennukseen voi murtautua. Päivitellään, kunnes päivitellään American Fugitive tuntuu monella tapaa keskeneräiseltä. Vanhojen GTA-pelien ystäville American Fugitive tarjoaa pääasiassa miellyttävän matkan menneisyyteen. Esikuviensa tapaan American Fugitive on yläviistosta kuvattu rikossimulaattori. Itse ryöstö hoituu minipelinä, jossa tila kuvataan pohjapiirustuksena. 39 127034_.indd 39 19.7.2019 18.23.07. Kaahailu on kivaa, koska ajotuntuma on kohdillaan ja ympäristö hajoaa uskottavasti pelaajan porhaltaessa pihateiden läpi, mutta kameran siirtäminen kauemmaksi vähentäisi jatkuvaa törmäilyä. Ei loistokas ratkaisu, mutta ajaa asiansa. Ennen kuin Will ehtii tajuta mistä on kyse, poliisit saapuvat paikalle ja pidättävät hänet epäiltynä murhasta. KOVAA PELIÄ PERÄKYLÄSSÄ 77 B-luokan tulkinta B-luokan rikostarinoista. ikat ja hahmonkehitys ovat nykypäivää, mutta tarinankerronta, tehtäväsuunnittelu ja valtaosa pelimekaniikoista ovat, niin hyvässä kuin pahassa, suoraan viime vuosituhannelta. Nopeatahtisen johdannon jälkeen juoni jämähtää paikoilleen Willin toimiessa juoksupoikana muun muassa kissavarkaalle, koronkiskurille ja korruptoituneelle poliitikolle. Kyseessä on pieni peli pieneltä pelistudiolta, joten epäkohdat ovat ymmärrettäviä, mutta se ei vähennä niiden harmillisuutta, etenkin kun osa heikkouksista, kuten liian lähellä pysyttelevä kamera, olisi suhteellisen helppo korjata. Pelin gra. Tehtävien rajoittuneisuus heijastuu myös tarinaan. Toisin kuin GTA-sarjan pelit, jotka sijoittuvat perinteisesti suurkaupunkeihin, American Fugitiven tapahtumapaikka on kolmen kyläpahasen muodostama piirikunta Yhdysvaltain Keskilännessä. Pienimuotoisuus viehättää vain hetken. 911 pikavalinnassa Tehtävien yksipuolisuutta ja tarinan yhdentekevyyttä tasapainottaa hienosti toteutettu avoin maailma, joka reagoi pelaajan toimiin kiitettävän hyvin. A voimeen maailmaan sijoittuvaa rikospeliä ei voi enää tehdä ilman, että sitä verrataan Grand Theft Auto -sarjan peleihin. Aiemmin lähinnä mobiilipuzzlepelejä luonut Fallen Tree Games kiertää ongelman nappaamalla vaikutteet GTA V:n sijaan pelisarjan ensimmäisistä osista. Pölli ja romuta poliisiauto. Lopetus lässähtää, koska todellisen murhaajan henkilöllisyydestä ei kaiken hyppyytyksen jälkeen jaksa välittää. Fallen Tree Games on tehnyt kuitenkin virheen siinä, että se on sisällyttänyt GTA-pastissiinsa pelisarjan ensimmäisten osien virheet ja jättänyt huomiotta myöhempien pelien parannukset. Redrockin asukkaat ovat kuitenkin valppaita. Tavallisesti aikaa on vain muutaman huoneen tyhjentämiseen ennen poliisien saapumista paikalle ja pakoauton on paras olla valmiina odottamassa. Miljoonien dollarien pankkikeikoista on turha haaveilla. Hahmonkehityskin tuntuu pääasiassa merkityksettömältä, kun hyödyllisimmät taidot saa hankittua parissa tunnissa ja loput ovat vain pieniä lisäyksiä eri tilastoihin. ilia ja noudattaa pelimaailman sääntöjä. Samalla tämä auttaa American Fugitivea erottumaan GTA-peleistä, jossa pahuus useimmiten palkitaan. Kuvioiden koko heijastuu tehtäviin. Hoituu helposti! Pihistä pankkiautomaatti. Selkeimpiä esimerkkejä ovat epätasainen tekoäly (ajaessa poliisit pysyvät pelaajan kintereillä, mutta jalkaisin nämä eivät älyä poistua ilmiliekeissä olevan auton vierestä), avoimen maailman pelille epätyypillisen lineaarinen tarina (pelaajan on suoritettava kaikki alueen tehtävät ennen siirtymistä seuraavaan) sekä keskenään aivan liian samankaltaiset tehtävät (kolme neljäsosaa on pelkkiä noutotehtäviä)
40 127035_.indd 40 19.7.2019 10.43.23. Ironisesti Move-hohtodildojen ongelma on se, ettei niillä voi liikkua. Puhu jätkä kädelle! Koska muutakaan ei ole. Ongelma on yliyrittäminen. Sen sijaan, että asiat tapahtuvat vain nappia painamalla, ne tehdään itse. Esimerkiksi tikkaita noustaan kuin oikeasti, eli nappaamalla puolista kiinni ja kiskomalla, ilmastointikanavissa liikutaan käsillä vetämällä. Rajoitukset huomioon ottaen systeemi on toimiva eikä tuo liikaa mieleen puhdasta raideräiskintä tyyliin männävuosien valopistoolipelit. Kiitos Pelitin VR-ammattilaisille neuvoista, sillä kameran nostaminen entistä korkeammalle oli toimiva ratkaisu. E i mikään niistä. Sentään liikkumispäätökset saa tehdä itse, ja usein voi jopa myös strafettaa. Aikani roikuttua rakennustelineillä ja muilla syvyyden yllä roikkuvilla tangoilla pettymykseni oli suuri, kun tajusin että irti päästämällä Marks ei syöksykään syvyyteen, vaan jää kylmästi levitoimaan paikalleen. Välipomona ovenkahva Blood and Truth tähtää saumattomaan virtuaalikokemukseen. Jopa Sonyn muovipyssykässä on pikku tatit, jonka ansiosta se toimii kuin peliohjain. Puhutaan käsillä Erikoisjoukkojen sotilas Ryan Marks palaa hautaamaan isäänsä. Harmi että alamaailman kuviot myöhemmin hylätään. Jonkinnäköinen kohteen lievä alleviivaus olisi kiva, koska yleensä poimin pihdit enkä sen vierestä haluamaani ruuvimeisseliä. Nnirvi Veri ja totuus. Veikkaan, että tarkoitus on laajentaa pelin kohderyhmää minimoimalla liikepahoinvointi. Arkussa voi olla puhdas ruumis, mutta sen pussissa ei puhtaita jauhoja, sillä pappa-Marks oli lontoolainen gangsteri. Esimerkiksi ovenkahvasta tuli este, johon asti kätöseni eivät ylettyneet. Hautajaiset eivät ehdi edes loppua, kun toinen saman alan edustaja tulee kertomaan, että nyt valta vaihtuu, eikä kommelluksilta voida välttyä. Joku voisi kyllä kertoa, miksi VR-hahmot tuntuvat aina olevan noin 75 prosenttia normi-ihmisen koosta. Erikoisesti muuten kesäaurinko aiheutti sen, että oikea käsi sekosi ja palasi näkySÄPINÄÄ LONDONTOWNISSA London Studios / Sony PSVR Muuta: Vaatii PSVRlasit toimiakseen. Blood & Truth on interaktiivinen, virtuaalitodellinen toimintaelokuva, joka alkaa Lontoon alamaailmasta. Vaikka dialogia tarjoillaan välillä liian pitkinä pätkinä, ainakin sen esittäjät tuntuvat ja näyttävät ammattilaisilta. Sony jatkaa PSVR-systeeminsä tekoh... Aluksi ongelmana oli, että muissa peleissä hyvin toiminut kamera teki nyt tenän. Blood and Truthissa asialla ovat VR-demo London Heistin tekijät ja siinä ovat tuotantoarvot kohdallaan. Nyt ongelma on ratkaistu niin, että näkymätön Marks voi siirtyä vain etukäteen määrättyihin paikkoihin ja kuten kehitys, vain eteenpäin. Ikäraja: 16 Pahikset tunkevat naamalle. ilis, että ne ovat joko halvalla tehtyjä tai demoja. Yleensähän VR-peleistä jää sellainen . Olo on kuin liikuntarajoitteisella, sillä ovenkahvan kääntämisestä alkaen kaikki sujuu kuin kolmen promillen kännissä. Tarvittaessa työkalulaukku pamahtaa automaattisesti esiin, ja sieltä valitaan sitten ruuvimeisseli tai C4-räjähde, mikä nyt tilanne onkaan. Onko kyseessä SS-nuorten iskulause, Teräsbetonin biisi vai pleikkaripeli. Ryan Marks on kummitus, joka manifestoi kahtena ilmassa leijuvana kätenä. Tämä ei kuulkaa ole yhtään paskempi, vaikka onkin pelinä vähän paskempi. No, tiirikka ja tension wrench näyttävät edes etäisesti oikeilta ja työvälineitä on sentään kaksi. tukemista julkaisemalla tasaisin väliajoin kunnon budjetilla tehtyjä VR-pläjäyksiä. Näihin vaikutetaan Sonyn hohtodildoilla (padikin toimii), ja niillä yritetään manipuloida pelin esineitä kuten ovenkahvoja. Taistelu liiketunnistuksen rajoja vastaan on pelissä se haastavin osuus. Vaikka mukana on myös pelaamista muistuttavia osioita, käytännössä olemattoman vaikeusasteen takia minun on vaikea kutsua tätä peliksi. Kässäri aina välillä lyö säväyttävän osuman, ympäristöt ovat komeita ja osa toimintakohtauksista Keanua lainatakseni Whoaa!-tasoa. Locksports-harrastajana olin lievästi huvittunut tiirikoinnista, jossa yhden pinnin lukko avataan tiirikoilla aika oudosti
Taidan itse asiassa nostaa tämän VR-listani kakkoseksi Resident Evil 7:n jälkeen. Mutta. 41 127035_.indd 41 19.7.2019 10.43.34. Huonoa . Joissain kiipeilykohdissa peli toimii oudosti, reittiä eteenpäin ei vain löydy, vaikka siltä selvästi näyttäisi. Tosin kohdassa, jossa mopomiehet ajavat Marksia takaa, kuolin, koska tyhmyyksissäni yritin ampua niitä pumppuhaulikolla. Pahin oli, kun ylitin kolmemetristä kuilua tangoista roikkumalla. Teknisesti homma toimii hohtodildoilla hyvin. Ihan kuin Bondeissa! Ehdottomasti muistettavinta Bloodissa ovat spesiaalitoimintakohtaukset, kuten vaikka hyppääminen ikkunan läpi noin viidennestä kerroksesta. Mutta keinotodellisuuskokemuksena Blood & Truth on kyllä kirkkaasti positiivinen. Tarkistus Tube-videoista paljasti, että ilmeisesti peli vain unohti poistaa aseeni. Toinen tiirikka näyttää väjhän oikeansuuntaiselta. Korkeuskammoista tämäkin nipisti vatsanpohjasta. Se on vain näennäisesti peli ja ennen kaikkea lastenvahti. Kun lensin riippuliitimellä, ajattelin laskeutua laiturin oikealle puolelle. Jos päästän otteeni irti kiipeillessä, olisi hauska syöksyä kirkuen hissikuiluun, sillä oikeassa elämässä voin kokea sen vain kerran. Teknisesti pelin ongelma on liiketunnistuksen epätarkkuus. Hetkessä tiivistyy Blood and Truthin ongelma. Äänenvaimennin taas tuntuu olevan koriste. Ammuskelun todellisuutta. Varalippaat napataan rinnalta ja oikeasti tungetaan aseeseen ammattisotilaan nopeudella ja varmuudella. Pow! Blood and Truthin pääpelielementti on se helpoin ratkaisu eli ammuskelu. Ammuskelussa ei toteudu tasa-arvo. Toisen kerran näin kävi välidialogissa, jossa rennosti ammuskelin keskustelukumppaniani naamaan, mutta brittinä hän ei ollut huomaavinaankaan koko asiaa. En panisi pahakseni, vaikka ammuskelua vähennettäisiin ja kokemuskohtauksia lisättäisiin. Näissä tapauksissa tuntui auttavan luovuttaminen, sillä pelin lopettamisen jälkeen continue heitti minut aina eteenpäin. Hyvää + Hieno VR-elämyspeli... Olisi kiva, jos soluttautumishiiviskelyssä ääniin reagoitaisiin eikä vartijoiden näkökenttä olisi putki, vaan ne näkisivät paitsi pelaajan myös parhaan kaverinsa ja lastensa kummisedän ruumiin lattialla. Kuva tuskin kertoo kuinkaa Whoaa-hetki tämä on. ....nojaa vähän liikaa kädestäpitelyyn ja räiskintään. Kyllä harmittaisi, jos se ei olisikaan hauskaa. Tarkkuus on siedettävää mutta vähän ärsyttävää tasoa. Ennen kuin lopulta hylkäsin päiväpelaamisen, tuli pelattua enimmäkseen ihan vasemmalla kädellä. Puolessa välissä peli vain päätti, ettei eteenpäin saa mennä. Tiedän kyllä Sonyn yksinoikeuspelin, jonka mahdollisen VR-version takia lasit kyllä menisivät pakkohankintaan, ja senkin nimessä on Blood. Blood & Truth kannattaa ehdottomasti hankkia, jos jo omistaa Sonyn kakkulat, mutta ei sen takia kakkuloita kannata hankkia. Näissä kohtauksissa lävitseni kulkee velvollisuuden ylittäviä väristyksiä. Eikä aina tarvita jännitystä, jo kiertomatka öisessä taidemuseossa on hauska demo VR:n mahdollisuuksista. Vaikka rynkyllä ampuu vaivattomasti yhdellä kädellä, siihen voi myös aidosti tarttua kahdella kädellä ja ampua tähtäimen läpi. Markkinoinnin mielikuvitusgrafikkaa. Vaikka joskus saattaa hetken näyttää, että kuolee, hetki syvää hengittämistä ja taas on Marksin poika täydessä iskussa. Aseen tehokas kantomatka tuntuu olevan noin kolme metriä, ja se voittaa Huonoin haulikko koskaan -palkintoni. Käsikirjoittaja muuten sössii pahasti kohtauksen, jossa pahis zoomaa paikalle moottoripyörällä, hienosti hidastettuna ja tappaa yhden merkittävän NPC-hahmon, vaikka samaan aikaan pumppasin häneen useamman lippaan luoteja. 85 Hyvin kirjoitettu, viihdyttävä VR-trippi. Usein ne tippuvat lattialle. Onhan se hauskaa, kun pumppuhaulikolla täytyy muistaa oikeasti pumpata paukku piippuun. Aseiden erot kärsivät, koska rynkylläkin voi kyyliä ampua tarkasti yhdellä kädellä, koska rekyyli on kuollut ensimmäisenä. Joten peli nappasi ohjat, ja laskeuduin tasan sinne, minne skripti halusi. Samoin Whoaaa!-kohtauksissa voisi olla vähän enemmän pelattavaa. Mitä asepornoon tulee, en itse asiassa hirveästi pidä siitä, kuinka tehtävän aikana pöydät notkuvat erilaista turhaa kokeiltavaa. Se kun toimii myös pelinä niin ilman VR-kakkuloita kuin niiden kanssakin, Blood And Truthissa porkkana on keinotodellisuus. Pelissä on myös omituisuuksia. Vastustajat ovat normi maalitauluja, joilla on joko airsoft-aseet tai sitten kummituksena Ryan Marks kestää pirusti lyijyä. viin vain silloin kun aurinko meni pilveen
Kaatopaikkakalastusta. Suurta haamukaveria ei näe kukaan muu kuin Louis. Minä olen jättiläinen, ja vielä kummituskin. KIS, KIS MY KISSANPOIKA Arvosteltu: PS4 Zoink Games Muuta: PlayStation VR, PS Movet ja PS Camera vaaditaan. Piparkakkutalojen asukkaat ajattelevat salaisuuksiaan hyvin äänekkäästi kotiensa sisällä. Tutkailuvietin tyydytystä vahvistetaan ilmoittamalla, kuinka löysit juuri 5/5 kenttään piilotetusta hatusta, ja tuulihyrriin kohdennetusta oikeasta puhalluksesta kuuluva virtuaalinen humina saa samanlaisen pienen hetken ilon aikaan kuin saippuakuplat tai tähtisädetikut tai mikä vaan pieni höpsö sälä kypärän ulkopuolisessa maailmassa. Virtuaalitodellisuuden käyttö on kuitenkin vallan monipuolista ja luontaista läpi pelin. Nyrkkini ovat niin isot, et aina kun . Kuvanmukaiset käpälinkosketeltavat hetket ovat pelin parhaimpia. Ajoittain joihinkin esineisiin on vaikea yltää, mutta sen puolesta katsoisin enemmän oman setuppini suutaan. Louis on lapsi, malttamaton ja huolissaan asioista, joita ei aina ymmärrä. Asukkien polvitaipeesta vilahtelee läpi, mutta askarrellusta lookista huolimatta ne ovat eittämättä elossa. Perheystävällinen tarinankerronta kiepahtaa yllätyksekseni melko kirvelevän aiheen äärelle, napaten sen sivua liikuttavan lapsentajuisesti, sanomatta kertaakaan sen nimeä suoraan. Kultainen on pelin huomioväri. En ihmettele. Pulmien palaset lojuvat silmien alla, mutta usein niiden saamiseksi täytyy kehittää suunnitelma. Artistikissat taas meinaavat seistä mielenosoituksena sillalla niin pitkään, kunnes kaupunkiin saadaan todellista taidetta. st bumppaan mun pikkukaverii, niin se lentää pepulleen, vaikka kuinka varoisin. Kymppi vetoa työnnän sormeni tuonne tomaattilaatikkoon. T apasin Louis´n metsälammen rannalta tiputtamasta pulleita kyyneleitä vedenpintaan. Hiiri on vaihtunut kissaksi, ja tappelu kadonnut kuvioista. Päävalikon skenehaku mukailee teatterinäytöstä. Sama toiminta viehättää vielä tänäkin päivänä. Naapurin hevonen käy muistuttamassa, että äidillä on laskut maksamatta. Pitäisi saada auringonkukan siemenet maahan joutuin, mutta alaikäisenä Louis ei saa edes ajaa autoa. Ehkä synnyin niistä. Pikkuinen, kaikki päättyy vielä parhain päin, ajattelin pahoillani, kun harmaaraitainen otus anoi ääni täristen, etten tappaisi häntä. Ghost Giantissa on runsaasti etenemiseen liittymätöntä tökittävää, piilottelevia toukkia, koripallon heittoa, tapahtumia seurattavaksi. Nukkekotien kattoluukut saa usein nostettua kuin kattilan kannet tai asumuksia voi kieritellä tai nostaa paremmin nähtäville. Se muistuttaa vuosi takaperin ilmestynyttä virtuaalitodellisuusseikkailua Mossia (Pelit 5/18, 87 p.), jossa siinäkin jättiläinen avusti hiirisoturia seikkailullaan. yltää, mutta sen puolesta katsoisin enemmän oman setuppini suutaan. Ikäraja: 3 70 Kummitusjättiläinen avustaa kissanpoika Louisin läpi pitkän päivän ja kujeellisten käänteiden. Oikean korvaikeimmaksi tehtäväksi. Miniatyyrinäyttämöiden rakennuspalikat muodostuvat aaltopahvista, messingistä ja murusista. Oikean korkeusasetuksen haku paljastuu päivän vaikeimmaksi tehtäväksi. Huonoa . ja-asutuksesta, eloisa satama leviää sinisen meren rantaan ja sydämenä sillä on kaupunKriina Rytkönen Kun kaunis tarina kertoo pienen olennon ja jättiläiskummituksen ystävyydestä, voisi kuvitella, että Ghost Giant on jatko-osa hienolle elokuvalle Iron Giant. Virtuaalitodellisuuden käyttö on kuitenkin vallan moniGhost Giant on sopivan mittainen, pätemoaisi mielellään PSVR:n toimintaa ummikolle ja jonka värikkäitä talonkattilakakkuja availee rauhallisena lauantaipäivänä mie70 Ystäväni, pikkuiseni, kyyneleitä nieli, avun suuren sille toin, parani jo mieli. Kiiltävät nappulat, vivut ja avaimet ovat reitti eteenpäin. Dioraaman muotoon kyhätty Ghost Giant on tempoltaan lempeä ja yksityiskohtia pursuava pulmaseikkailu. Sieltä paljastuu pieniä elämiä, haaveita ja suunnitelmia! Auringonsiemenet kainalossa Herra kukkakauppias ei jouda hoitamaan siemenlähetystä, sillä hänellä on kiire, mutta kun Louis sulkee oven takanaan, jää miekkonen laskeskelemaan huokaillen kukan terälehtiä mielitietystään haikaillen. Hyvää + Sievää miniatyyrimaailmaa on ihana käpälöidä, ja tarinassa käsitellään vakavampaakin aihetta. Nostelin jättimäisiä kolmisormisia käpäliäni, ja kissanpoika Louis alkoi tietenkin heti sen tajuttuaan kirkua ja ryntäsi lähimpään hapsuiseen puskaan piiloon. Lastenohjelmamainen naiivius pysyy enimmäkseen aisoissa, mutta voi koetella paatuneempia aikuisia. Onneksi Louis pehmenee nopeasti. Hän on kotona yksin, eikä oikein saa sanottua, missä äiti menee. Harakka jemmaa kaiken kiiltävän, mutta sitä voi myös huiputtaa kiiluvin juonin. Sen yhden juonikoukun nielaiseminen teki hyvällä tavalla kipeää, mutta seikkailun jälkeen tämä jättiläinen jättää seesteisenä Sancourtin taakseen, ei sen kummempaa. Kyläläisten manipulointi Louis´n eduksi kuuluu kummituskaverin pääpuuhiin. Hahmojen karrikoituihin persoonallisuuksiin on hauska tutustua vakoilemalla. Kissa tanssii kylällä Sancourtin kylä muodostuu kuusikkoisista metsäteistä, auringonkukkapelloista, haja-asutuksesta, eloisa satama leviää sinisen meren rantaan ja sydämenä sillä on kaupungintori. Hän on myös kamalan puhelias, mutta se ei onneksi rasita kuin häviävinä hetkinä. 42 127488_.indd 42 19.7.2019 17.44.53. Minä kun luulin tarttuvani ainoastaan hyväntuuliseen puuhapeliin! Hieno hattu päässä Rakastin jo muksuna sellaisia painelusimulaatioita kuin Muumit Piilosilla, jossa pelaamisen ilo irtosi ihan vaan käpistelemällä kaikkea mahdollista ja ihastelemalla esineistä ja hahmoista irtoavia visuaalisia reaktioita. Ghost Giant on sopivan mittainen, pätevä ja kaikkinensa sievä seikkailu, jolla demoaisi mielellään PSVR:n toimintaa ummikolle ja jonka värikkäitä talonkattilakakkuja availee rauhallisena lauantaipäivänä mielikseen. Louis itse on hirmu hermostunut, mutta innokas pikkukaveri. Louis on minuun verrattuna tuskin hamsterin kokoinen
Kokonaisuus on kestänyt huonosti aikaa, pelattavuutta vain nimeksi. Remasterointiin olisi ollut kiva saada reaaliajassa pyörivä 3D-kartano. Ratkonnan väliajalla tarina etenee, ja kats... Modernin putkiräimeen neljännesvuosisatapainos saattaa olla yhtä herttainen aikamatka menneeseen kuin tämäkin. 7th Guest on kiehtova esimerkki 90-luvun pelivillityksestä, joka ei todellakaan ole kestänyt aikaa. Kolmen pennin videoaineisto on tasan yhtä karseaa kuin ennenkin, joskin tämä on lähinnä mutuilua. Suttuista videokuvaa on sotkettu peligrafiikkaan ja mukaan on heitetty sen tason ääninäyttelijöitä, että he eivät työllistyisi edes Järviradion sunnuntaikuunnelmiin. Liikkuminen on hidasta ja kankeaa, ja usein reittilogiikaa arvuutellessa tulee pyörittyä samojen ruutujen ja siirtymävideoiden sillisalaatissa reilusti oman kärsivällisyyden äärirajoilla. Kun kursori tai sormi napsahtaa hotspottiin, laahustetaan videon saattelemana seuraavaan ruutuun ja etsitään uudet hotspotit. Pelintekijät saivat päähänsä ajatuksen elokuvan ja pelin liitosta, joka toteutuisi esirenderoidun grafiikan, umpiköppäisen videomateriaalin ja vuorovaikutuksen avulla. 7th Guest on ikkuna kammottavaan ysärin videovideopeliaikakauteen. Todisteeksi riittää 7th Guest. Vieraannuttava kokemus Uusintapainoksessa grafiikkaa on siistitty, mutta tarkempi resoluutio näkyy lähinnä esirenderoidussa materiaalissa. Muistuttakaa sitten minua, että eivät olleet. 43 127120_.indd 43 22.7.2019 12.26.39. Jokainen puzzle on oma yksittäinen minipelinsä, jotka ratkeavat viimeistään brute force -menetelmällä. 7th Guest on seikkailupeli, jossa vuorovaikutus on riisuttu minimiin. Nykyihmisen voi olla vaikea käsittää tätä, mutta 7th Guest oli aikoinaan ihka oikea kauhupeli. SEISKAN JUHLANUMERO Arvosteltu: Android Saatavilla: PC Trilobyte Games 49 7th Guestin uusintapainos on peli, jota tuskin kukaan odotti ja vain harva halusi. Leluja aikuisille Tarinassa upporikas leluntekijä on kutsunut kuusi vierasta luoksensa illanistujaisiin, mutta hommassa on juju. Sitä ennen pelit oli tungettu disketeille, siis esineille, jotka nykyään tunnetaan tallennuskuvakkeina. Uusi ja mullistava optinen media tarjosi monisatakertaisen tilan disketteihin verrattuna, minkä vuoksi monet pelistudiot sekosivat. Eivät todellakaan olleet, kuten 7th Guest (Pelit 5/93, 80p.) erinomaisella tavalla todistaa. Koska jonnet eivät kuitenkaan muista, kerrataan hieman historiaa. 1990-luvun puolivälin tuntumassa cd-levyt alkoivat yleistyä tietovarastoina. Peli on tyyppiesimerkki aikakauden mullistavista multimediatuotoksista, jotka yrittivät olla sekä pelejä että elokuvia, mutta epäonnistuivat kaikin tavoin molemmissa tavoitteissaan. Juho Kuorikoski 7TH GUEST REMASTERED EDITION Kevyttä pelimekaniikkaa voi yrittää kätkeä komeaan grafiikkaan, mutta tällainen lähestymistapa kestää huonosti aikaa. Minä olen silloin 60-vuotias, joten viimeistään tuossa vaiheessa olen jo varma siitä, että asiat olivat takuulla ennen paremmin. Mahtavaa nähdä myöhäiskeski-ikäinen mies, joka innostuu näin kovasti nukesta. Leluntekijä on tunkenut huushollinsa täyteen pirullisia ongelmia, jotka on ratkaistava, mikäli toiveensa haluaa toteuttaa. Tätä myytiin ysärillä kuin kolapulloa, koska sen yksinkertainen rakenne ja silloin näyttävä audiovisuaalisuus vetosivat massoihin. Liikkuminen hoidetaan klikkailemalla ruutua. Yllättävää kyllä, viihdyin pelin parissa, mutta en sen itsensä takia. Hyvää: + Naurattaa hyväntahtoisella tavalla, mobiilikäännös toimii hyvin. Nähtäväksi jää, millä tavoin suhtaudutaan 25 vuoden päästä nykypeleihin. Audiovisuaalisuus on kyllä kammottavaa, mutta aivan väärällä tavalla. Ajat muuttuvat, mutta eivät sitten kuitenkaan. Vuorovaikutus on siistitty minimiin, ja esirenderoidussa labyrintissa seikkaileva labrahiiri pyritään pitämään tyytyväisenä annostelemalla tasaisin väliajoin videojuustonokareita. Hahmoista voi melkein erottaa kasvonpiirteet. En ole koskaan aikaisemmin pelannut 7th Guestia, joten nyt päätin tarttua peliin sivistääkseni itseäni. Danny arpoo arvosanaksi Seitsemän kertaa seitsemän. Pelaaja on pelin nimessäkin mainittu seitsemäs vieras. Huonoa: . Olen kertojan kanssa samaa mieltä. Tuskinpa 7th Guest oli kovin pelottava ysärilläkään, mutta nyt herttaisen karsea toteutus naurattaa hyväntahtoisesti. A ina kuulee marinaa siitä, että asiat olivat ennen paremmin. Käytännössä tämä tarkoittaa irtopuzzleista koottua multimediamatkaa, jossa hoksottimien sijaan koetellaan kärsivällisyyttä. Anteeksi, pelaajaa hellitään runsailla välivideoilla. Antiikkisen rompputeknologian esittelemiseen peli on ollut omiaan, mutta nykyään saman tason toiminnallisuutta löytyy muun muassa blu-ray-levyjen valikoista ja nettisivujen hyperlinkkihierarkiasta. Neljännesvuosisata ilmestymisensä jälkeen romppuaikakauden airut kaivetaan haudastaan ja julkaistaan uuden sukupolven riesaksi. Tämä suunnistusvaistoa koetteleva navigointityyli pitäisi olla vaihtoehtona asetuksissa, jotta sitä voi kokeilla itseään kiusatakseen. Tästä ei tosin ole kovinkaan pitkä matka nykypeleihin, sillä 7th Guestin passiivinen pelimekaniikka ei hirveästi eroa jättibudjetin nykypeleistä, joskin ympäristöä voi nykyään tiirailla reaaliajassa. Tämä ei ole Maniac Mansion. Vain yksi poistuu kekkereistä hengissä, mutta hänen kaikki toiveensa toteutuvat. Hienoin täytekakku, jonka olen ikinä nähnyt
Hyvä niin, sillä se korjaa alkuperäisen ongelmat kajoamatta sen pimeään sieluun. Ruutuun tulee teksti: ”Kaikkia hyökkäyksiä ei voi torjua.” Tämä on pelin ohjelmanjulistus. Välillä pitää nukkua, ettei uupumus tapa. Se on erilainen päivällä ja yöllä, sillä kun yhdet paikat sulkeutuvat, toiset avautuvat. Kun pitää suojusta yllä osoitetulla tavalla, treenivastustaja tulee ja lyö sen läpi. Pathologic (2004) oli paras peli, jota kukaan ei pelannut. Kaupunki voi olla inhottava haaPARANTUMATON Arvosteltu: PC Tulossa: PS4, Xbox One Ice-Pick Lodge/ tinyBuild Versio: Patch 5 Testattu: i5-2400 3.10GHz, Radeon RX470 4GB, 8GB RAM, Windows 10 Ikäraja: Ei ole. P2 on kuin hirttoköysi: periaatteessa yksinkertainen, mutta käytännössä jokainen liike saa haukkomaan happea. Kaupungin lapset ovat järjestäytyneet alaryhmiksi. Kaupunki oli alkuperäisen pelin valtti, eikä se ole muuttunut. Oikeammin se oli peli, joka ei halunnut itseään pelattavan. Kello tikittää teki mitä teki, joten joka päivä joutuu punnitsemaan eloonjäämisen ja tehtävien välillä. 44 125952_.indd 44 22.7.2019 15.04.17. Maltilla ehostettu Pathologic HD Classic (2015) lienee Pelit-urani hankalin tapaus niin pelata kuin arvostella (Pelit 2/16, kannattaa lukea pohjalle). Aleksandr Manzos Pathologic 2 on kaikki, mitä kaipasin: kuin Pathologic mutta parempi. P athologic 2:n tutoriaalissa opastetaan, miten tappeluissa voi torjua pitämällä kädet ylhäällä. Vahvat luut Mitä on Pathologic 2. Pohjimmiltaan pelissä raahaudutaan kohteesta toiseen monivalintadialogin perässä. Joka hetki on valinta ja mitä pidemmälle pääsee, sitä enemmän panoksilla on painoa. Peli säväyttää niinäkin hetkinä, kun mitään ei tapahdu. Kun touhuun on saamassa jotain rotia, estradille saapuu näytöksen päätähti rutto ja kaaoksesta revitään sokka irti. Tarinan alussa kansanparantaja Artemy Burakh palaa takapajuiseen kotikyläänsä. Questit eivät kuitenkaan ole vain tarinaa, ne ovat tilaisuuksia tonkia roskia, kerätä yrttejä ja harrastaa vaihtotaloutta. Kaupungin katuja raahustaa edestakaisin niin paljon, että siihen solmii tahtomattaan siteen. Ilmassa leijuu aina epämääräinen uhka. Se on edelleen ruma, ikävä, kaunis, hämmentävä, vieras, kotoisa elämän ja kuoleman näyttämö. Pathologic 2:ssa on kaikki niin väärin ja niin oikein. Nyt kipu on kipua, koska se on pelin aihe, ei siksi, että ideat laukkaavat sata virstaa budjetin edelle. Joku on nimittäin murhannut arvostetun Burakh Vanhemman, ja kuka on todennäköisempi syyllinen kuin yhtäkkiä junalaiturille yöllä ilmaantunut tuhlaajapoika. Se on toisteista selviytymistä hyvin monisyisellä kerronnalla ja kierolla asenteella, joka saisi jokaiselta pelintekokurssilta hylsyn. Päähahmolla on äkkiä kädet täynnä, kun oma maine pitää putsata (etteivät asukkaat hyökkäisi kimppuun kadulla päiväsaikaan) ja isän kuolema selvittää. Oudosti nimetty Pathologic 2 ei ole jatko-osa, vaan kokonaisvaltainen uusintayritys. Arkirutiineja pitää noudattaa, vaikka samalla maailma loppuu ympäriltä. Näitä doggoja kannattaa lähestyä varovasti. Asukkaat ottavat hänet vastaan niin kuin parhaiten osaavat: puukoin ja nyrkein. Muuten jää vaille ruokaa, lääkkeitä ja muita tarvikkeita. Venäläinen Ice-Pick Lodge loi ruttoeepoksen, jossa oli kiehtovaa suunnittelua muille jakaa, joskin kaikki vain hajosi riekaleisen käännöksen ja piinallisten mekaniikkojen kaltaisiin ongelmiin. Tämä ei ole peli, tämä on dynamiittia
Maksua vastaan, toki. Ennen sitä on kuitenkin nieltävä hermostuttava haaste. Ota tästä vastustuskyvyn murtava ruttopilvi. Yritä läpäistä joku Sierran klassikkoseikkailu kasarilta ilman vinkkejä ja seuraa, miten mielesi hajoaa. Se on inhimillinen saavutus, jolla on väliä. Onko ruoka kallista. Artemy Burakh ei voi pelastaa ruttoista kaupunkia, koska se on yksinkertaisesti mahdotonta. Tällaisissa voimaannuttavissa tai eskapistissa tarinoissa ei sinänsä ole vikaa. Nyt ruokaa saa vain kuponkeja vastaan. va, mutta se on oma haava. Vähemmän yllättäen peli on mediassa otettu vastaan varsin negatiivisesti. Nyt hinnat nousivat, koska rutto. Johtuneeko P1-taustastani, mutta koin P2:n haasteen siedettävänä. Peliskenessä ei ole ollut tapana arvottaa tarkoituksellista turhauttavuutta kovin korkealla, eikä aivan syyttä. Hermot kiristyvät P2:n runko toimii ja kutsuu tonkimaan salaperäistä tarinaa. Peli alkaa säälimättömästi vihattuna murhaepäiltynä. Se opettaa hyväksymään epätäydellisyyttä, mikä tuntuu ensin pahalta, mutta on oikeasti paljon terveempää. Olemalla äärimmäisen varovainen ja usein itsekäs selvisin semihyvään loppuun niin, että aika Odonghit näyttävät hirviöiltä, mutta heistä on apua paikasta toiseen vievinä lauttureina. Taistelu on edelleen niin puuroista, että välttelin sitä viimeiseen asti. Hän voi silti tehdä hyvää ja estää pahimman tuhon. Teatteri muuttuu ruton laajetessa ensin sairaalaksi ja siitä ruumishuoneeksi. Tavallaan haasteen sijaan voi puhua epäreiluudesta. Tehtävien lokaatiot ovat selvillä, ajatuskartta pitää juonen kasassa ja (*huokaisee syväsukellushengityksen helpotuksesta*) kävelynopeus on ok. P2 on painostava, koska se tajuaa, että kaikista resursseista korvaamattomin on aika. Ennen kaikkea se on sopivan tiivis, että läpipeluun aikana sen oppii tuntemaan kyllästymättä siihen. P2 ei vaadi suurta taktikointia tai treenausta vaan improvisointikykyä vastoinkäymisten edessä. Se on voi voi ja aiempi tallennus kehiin. Tällä kertaa tästä kaikesta voi jopa nauttia. Oletko vielä terve. Eli... Ajauduitko umpikujaan. Jos syö liian nopeasti, kuolee verenvuotoon. Mutta ikävän pelisuunnittelun voi myös toteuttaa ajatuksella. P2:n äärellä on pakko niellä tietty määrä epäonnea. Yleensä peleissä pärjää tekemällä hyvin sen, mitä käsketään, ”Vaikeuksien kautta voittoon.” P2:n perusajatus on eri: elämässä ei aina voita, mutta se ei tarkoita, että kannattaa luovuttaa. Ruttokorttelit ovat kuin Blighttownin myrkkysuo: niitä inhoaa silloinkin, kun niiden viheliäistä toteutusta arvostaa. Yksi kehittäjistä on kuvaillut peliä herkulliseksi piirakaksi, joka on täynnä partateriä. Jokaista kohtausta ei kannata liikaa yrittää järkeillä. Grindi on grindiä kuten kasibittiaikaan, kun peli piti hallita täysin voidakseen yrittää kerran loppupomoa, mutta kyllä se vaan lataa vaaraa pelitilanteeseen. Kuvaavasti sen yhden (typerän) pakollisen nujakointiosuuden aikana kuolin enemmän kuin muuna aikana yhteensä. Saitko kerättyä rahaa. Ongelma syntyy, kun ne ovat ainoa tarina. Open worldit olivat petetty lupaus, on aika liputtaa suljettujen maailmojen puolesta. Pelien päähahmot ovat usein voittamattomia supersankareita. Kun on taapertanut tallennuspisteelle ruttokortteleiden läpi ja tehnyt matkalla ruokahuollon pelastavat kaupat, ei tee mieli ladata aiempaa tilannetta vain, koska valittu tehtävä osoittautui epäedukkaaksi. Kaupungissa on vähän kaavasta poikkeavia rakennuksia, mutta ne tietyt jäävät varmasti mieleen. 45 125952_.indd 45 22.7.2019 15.04.39
Ruhisevan industrialin ja shamanistisen neofolkin välillä liikkuva musiikki on yhtä tärkeässä osassa kuin näkymät. Taivaassa odottaa tarina, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa muista peleistä. Täydellisyys on päätepysäkki. Sen pelattavuutta, vaikeutta ja kerrontaa voi leikata osiin, mutta sen henki on jossain kaiken tämän välissä. Ja olikin! 46 125952_.indd 46 22.7.2019 15.05.03. Arvostelijana on helppo jumittua ”hyvin tehtyihin” peleihin, joissa on hauska gameplay loop, hiottu rytmitys ja niin päin pois. sta ja täynnä vieraita sanoja. Tietyt tarinapolut on pakko jättää kuolemaan. Näen nyt paljon selvemmin… Ja tiedän, miten sitä voi parantaa. Jos vaihtoehto on pelaamatta jättäminen, toki. Dialogiruuduissa hahmot puskevat iholle. Kaikki riippuu siitä, mihin kykenee ja kenet pitää hengissä. Mutta jos ei ikinä uskalla, ei ikinä kehity. Totta kai voin! En vain voi tehdä sitä valmiin mallin mukaisesti ja se vaatii uskallusta. Alussa lähdetään liikkeelle murhamysteeristä ja rutosta, mutta siitä laajennetaan ihmisen ja maan suhteeseen, erilaisista maailmankuvista syntyviin kon. Minulle pelit ovat parhaimmillaan, kun niiden maailmoihin uppoutuu täysin. Vanha ja uusi sukupolvi, luonto ja tiede, perinteet ja edistys lyövät otsansa verille kumahtaessa toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa luoda merkityksellinen kokemus. Tarina vain jatkuu. Läpäisyyn kului vähän liian uuvuttavat 30 tuntia eli varmaan taas sen verran, mitä tarkoitettiin. Tykittelin pelin läpi oletusvaikeudella, mutta palautevyöryn takia peliin pätsättiin äkkiä monipuoliset vaikeussäätimet. P2:n juoni on kofeiinihämähäkin punoma verkko, jossa on yhtä monta lankaa kuin henkilöhahmoja. Peli opettaa sietämään tappioita. P2:n kuvailu muuttuu helposti loputtomaksi listaamiseksi siitä, mitä kaikkea se tekee. Se ei ole täydellinen, mutta ei se sitä tavoittelekaan. Ice-Pick Lodgen pelissä on kyse siitä, että liikkuu eteenpäin. Myös kerronta poukkoilee niin moneen suuntaan, ettei yhden läpäisyn aikana voi käsittää kaikkea. Mutta se ei ollut turha. Kuten teatterijohtaja lopuksi toteaa: ”Tämä näytelmä ei ollut ykköslaatua. Veren verkostot Aleksi Kuutio sanoi vanhasta Pathologicista hyvin, että sitä vihaa silloinkin, kun sitä rakastaa. Yksi elämäntavoitteistani on kirjoittaa arvostelu, jossa ei mainita sanaa ”tunnelma”. Pelissä on runsaasti pieniä hahmoasetelmia, jotka välittävät tietyn tunnelman ilman yhtään sanaa. Uskoakseni tämä on aika lailla se, mitä tekijät tarkoittivat. Jos lapsijoukon johtaja kysyy, onko tappaminen jossain tapauksissa sallittua, kannattaa punnita sanansa. Tämä ei ole se arvostelu. Peli ei aina varoittele tärkeistä päätöksistä tai raportoi selkeästi niiden seurauksista. Fiilisvinkki: myös venäläinen ääninäyttely on valittavissa. Tunnistettava kulttuuriperintö tuntuu niin kuin siinä yhdessä suomipelissä, jossa on kesämökkejä ja kaljanjuontia. Jäin lisäksi miettimään, miten monen pelin design noudattaa yhtä kahdesta mallista: Japani tai USA/länsi. Mikään ei ole yksiselitteistä. 90 Ainutlaatuinen selviytymisseikkailu, tällä kertaa pelattavassa muodossa. ikteihin, yksilön vastuuseen ja ties mihin. Kannattaako ensin kokeilla perustasoa. oppi. Hahmot ovat staattisia, mutta maisemien kauneuteen ei väsy. P2 aiheutti monia negatiivisia tunteita, mutta se myös jätti lähtemättömän jäljen. Sairaissa kortteleissa ei halua viettää sekuntiakaan, teollisuusrakennukset kohoavat pilviin kuin kyklooppiset hautakivet ja aukeilla aroilla on kosketuksissa ikuisuuteen. Kuten P1:n kohdalla, läpipeluun jälkeen oli sellainen olo, että muut pelit pelaavat varman päälle. P2:n venäläisyyden korostaminen voisi olla ongelmallista, jos kaikki perusmekaniikasta lähtien ei olisi niin yhtenäisellä tavalla poikkeavaa. Ajattelin esimerkiksi ensin, etten voi antaa tällaiselle pelille pisteitä. Eräs hahmo jopa neuvoo tekemään mahdollisimman vähän, sillä mitä enemmän tekee, sitä enemmän vahinkoa tuottaa. Sydämellinen Pathologic 2:ssa puhutaan paljon luista, hermoista ja verestä. Tarinassa sydän nousee kuitenkin tärkeimmäksi. Huonoa . Mikä mielipuolisinta, julkaistu versio kattaa vasta yhden hahmon näkökulman tapahtumiin. Koska peluu tapahtuu jatkuvasti skalpelli aortalla, mikään ei ikinä suju kuten pitää. Hienosti tätä kerronnallista kuolonpommia ei vain pudoteta pelaajan päähän, se kytketään selviytymiseen. Seuraavasta esityksestä tulee parempi!” PATHOLOGIC 2 Kaikkia tärkeitä hahmoja ei millään ehdi auttaa. Dialogi on runollista (koska toki pelissä on teatraalinen metataso), . Oikeastaan se oli . Kannattaako niitä käyttää. Se on myös vaikuttavimpia kokemiani pelejä ja takuuvarma kulttiteos, jonka kaltaista tuskin näemme ihan heti. Kiirastulen läpi näkyy taivas. P2:n jälkeen oli erityisen vaikea sopeutua normcoretodellisuuteen. Onneksi se myös osaa humauttaa sellaisilla kylmillä väreillä, että viha unohtuu. Sama koskee peliä yleisesti. Hyvää + Vaikea selittää, lue arvostelu. loso. Vaikka töräyttelen täällä totuuden torveen, sorrun itsekin autopilotille. Oliko ihan kaikki vihamielisyys tarpeellista. Kaksi muuta tarinapolkua on tulossa, jos rahapuut kukkivat. Myös uusversio saa usein veren kiehumaan. Kun koskaan ei tiedä, millä asioilla on väliä, kaikella alkaa olla väliä. oli juuri loppumassa ja hahmo kuolemassa nälkään. Toki. Tietyt asiat hämmentävät toistakymmentä tuntia, kun yhtäkkiä lamppu syttyy. Teatterijohtaja puhuu pelintekijöiden suulla, miten ”edellinen esitys” epäonnistui ja miten tällä kertaa se tulee olemaan parempi. Pathologic 2 on raskas, ylipitkä ja rajallisen yleisön juttu
Karvaana pettymyksenä Keski-Euroopassa raivoava sota ei ollutkaan hauskaa. Kauheinta on, että oman vaunun lisäksi vastuulle annetaan kokonainen leopardipentue, joka sitten vilistää puihin itärautaa jahdatessaan. Joko Vertexmachtilla ei ole riittänyt rahkeita kuin ihan kivan näköisiin tankkeihin tai sitten Bohemiaa ei ole kiinnostanut neuvoa. Katastro. Sotamies Klemmer juoksee parven keskellä ilman tulostai vetovastuuta, ja taistelua käydään hajanaisista maalaiskylistä. Tankit eivät ikinä ole olleet sarjan vahvuus, eikä varsinkaan tekoälytankkien lähijohtaminen. Itä-Saksa aloittaa Drang nach Westenin ja paikalliset mortit lähetetään pysäyttämään rynnäkkö-Trabantien tulvaa. Joten totta kai ostin sen. Muu ryhmä seisoo pihalla ja miettii, miten on aamulla saanut kengät jalkaansa. Ikäraja: 16 127122_.indd 47 19.7.2019 14.04.01. Onneksi on endmission-koodi. Arma-modaajien keskuudessa olisi esimerkiksi hirveästi tavaraa ja ominaisuuksia tarjoava RHS (Red Hammer Studios), mutta se ei ole kelvannut Bohemian syleiltäväksi. Ich bin ein Mauer State Scarlet on lyhyt kampanja, ja noin puolet siitä menee vielä tankkien kanssa tussarointiin. Muuta tarjottavaa kylmällä sodalla on niukasti, koska kalustoa on lopulta hyvin vähän verrattuna Workshopin aarteisiin. Vorwärts marsch! + Yksityiskohtaiset yksiköt. Tehtävien eteneminen saattaa purkkaratkaisusta huolimatta mennä silti rikki, niin että Klemmer valtaa yksin kokonaisen kaupungin etsiessään keinoa tuhota paikallaan kököttävä vaunu, jota muut pixeltruppenit eivät näe, koska ne eivät mene seuraavalle reittipisteelle. skenaariosta ei oteta mitään irti, vaan seuraava tehtävä selostetaan kuivasti ja suoritetaan nuivasti. Saman suloisuuden perään on haikailtu, mutta moderni Arma-sarja on tarjoillut lähinnä erikoisjoukkoja, hulluja diktaattoreita, superaseiden metsästystä ynnä muuta Oy Tom Clancy Ab:n roskiksesta haalittua tylsyyttä. Yksi outo temppu rajan ylittämiseen! Autoritääriset valtiot vihaavat häntä! Sturm-joukot etenevät. Jos tehtävänä on kävellä metsässä, siellä lompsitaan linnunlaulua kuunnellen ja mätkitään vastaan tulevia pensassaksalaisia kuin Final Fantasyn satunnaistaisteluita. Riku Vihervirta ARMA 3 CREATOR DLC: GLOBAL MOBILIZATION COLD WAR GERMANY Raja on murtunut! Modeista on tullut lisäosia! Y le uutisoi taannoin Tampereen yliopiston virtuaalitodellisuuskokemuksesta, jossa voi eläytyä historiaan olemalla vartiossa jatkosodassa. Ensimmäisessä tehtävässä hölkätään kilometri ennen kuin mitään tapahtuu. Huonekalut on pilkottu polttopuiksi ja vihollisleirit koostuvat kahdesta vierekkäisestä teltasta ja lukitusta autosta. Vaikka kylätietä vartioiva konekivääri kuinka papattaisi, markkinaliberalismin näkymätön käsi kääntää jokaisen luodin pois kaikkien paitsi vähäuskoisen Klemmerin kohdalla. Jos tehtävänä on vallata kylä, se vallataan ja sitten ehkä hoidetaan vielä toinen mokoma. Arvosteltu: PC Vertexmacht / Bohemia Interactive Suositus: Inter Core i5-4460 tai AMD FX 4300, 6 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX 660 tai AMD Radeon HD 7800 Testattu: Intel Core i7-7700K @ 4.20 Ghz, 16 Gt RAM, Nvidia GeForce GTX 1080, Windows 10, SSD Muuta: DLC vaatii peruspelin toimiakseen. Jalkaväkipalloilua on toki tarjolla, mutta tehtävissä ei ole vaihtelua tai yllättäviä käänteitä. Taistelua odotetaan malttamattomana. Kauniina lopetuksena epäilyttävän pieneltä vaikuttanut mittakaava osoittautuu todeksi. Helvetinkoneiden keskellä möyriminen taivaanrannan välähdystä odottaen on kuitenkin jäänyt ainutlaatuiseksi kokemukseksi. Arma 3:n uusin osa edustaa uutta sotasuunnitelmaa, jossa harrastajat voivat jalostaa tuotteensa viralliseksi DLC:ksi Bohemia Interactiven isällisen opastuksen tuella. Perinteikäs metsäväijytys tuottaa tulosta. Hyvässä lykyssä kuollaan puskasta ammuttuun laukaukseen. Taustalla jurnuttaa monotoninen syntikka, jonka koskettimia painelee varmaan joku poliittinen vanki, palkkana yksi gramma leipää per yksi sointu. Modeista on pitkään tehty pelejä, mutta Bohemian ykkösvalinta vaikuttaa keskeneräiseltä ja mielekäs pelattava pitäisi tässäkin tehdä itse. Arman huonoimpia puolia esittelevä kampanja. DIE UNMÖGLICHKEIT 68 Pieni Hans on lähetetty maailmalle köyhin eväin. Laws of War -kampanja osoitti, että Armassa voi hyvin käyttää ympäristökerrontaa, mutta Cold War Germanyssa ei ole viitsitty. Kaikki laitetaan sooloilevan itäsaksalaisen everstin syyksi, joten pieni välikohtaus painetaan villaisella ja punakone vyöryttää jatkossa vain jääkiekossa. Mikäs seisoskellessa, sillä tekijät ovat tehneet muusta ryhmästä kuolemattomia. Tunnelmallista kampanjasta ei saa mitenkään. Neutraliziert! Lisärin vetonaula on Saksojen rajan halkomaan uuteen Weferlingen-karttaan sijoittuva kampanja State Scarlet, jossa käydään suoraan asiaan. Haluatteko tietää, miten sen muurin yli pääsee. Nicht schiessen! . Peliharrastajat saivat tilaisuuden sammakkoperspektiivistä kurkisteluun jo vuonna 2001, kun Operation Flashpoint heitti mosurit kuumenevaan kylmään sotaan. Lisäri hyödyntää häpeilemättömästi nuoruuden nostalgiaa, jossa mosurit heitetään kuumenevaan kylmään sotaan mutta tällä kertaa saksaksi. Ehkä eversti joukkoineen koittikin vain loikata, mutta kaikki meni pieleen. Saksalainen Vertexmacht-ryhmä saa kunnian mennä kärkeen Cold War Germany -lisäosallaan. Uusi kartta on ihan kiva, mutta uusia saisi ilmaiseksikin. Ei Arman tekoäly sellaiseen pysty, joten Klemmer saa itse koluta joka kolkan. Mukana on esimerkiksi Saksojen lisäksi Tanska. Myös Cold War Germany kannattaa kiertää. Ympäristöistä tulee välillä Operation Flashpoint (2001) mieleen liiankin vahvasti. Se on helppoa, sen kun kiertää sen kartan reunaa pitkin. Psykoottisin pohjoismaa on hyvä valinta sotapeliin, mutta sen valikoimassa on vain kourallinen jalkaväkeä ja kaksi vaunua. Välillä tehtäväksi annetaan silkka utopia kuten ”varmistakaa monikerroksinen tehdasalue taistelupareittain”. Jossain nurkassa itäsaksalaisen orpokodin kasvatti Dieter tuijottaa apaattisena seinää, kunnes Klemmerin lähestyessä säälimätön tappajaohjelmointi sitten aktivoituu ja käytävällä kaikuu väkevä väite sosialismin paremmuudesta. Teräskypärän alta valuva hiki sekoittuu silmäkulmaan kihoavaan kyyneleeseen: tätä kuulkaa on videopelaaminen parhaimmillaan! Pidemmälle pelatessa kyynel pyyhkäistään äkäisesti pois
Romahtanut moraali tosin palaa takaisin hitaasti, joten strategisesti sijoitettuja linnoituksia on oltava hidastamassa maahantunkeutujia, kunnes omilla alkaa olla motivaatio kohdillaan. Teknologian kehitys hidastaa maan hukkumista loputtomaan sotimiseen. Välimeren valtaistuinpeli on todella hyvä aihe strategiakeisariksi. Yksiköiden taktiikkaa voi itse säätää, vaikka käyttämään tiettyjä yksiköitä ensikosketuksessa, toisia kiertämään sivustaan ja siihen tyyliin. Nämä pitää pitää enemmän tai vähemmän tyytyväisinä, aina orjia myöten, ettei luduksen nurkassa joku Spartacus kaada kuppiaan nurin. Patriisiarkaatti sortaa plebeibejä Noina aikoina teki sitä taikka tätä, kommelluksilta ei voitu välttyä ja sotia käytiin ahkerasti. Jollei jaksa säätää, armeijat voi käskeä toimimaan itsenäisesti haluttua päämäärää noudattaen. Jos sotatila ei ole päällä, joukkojaan kannattaa kituuttaa minimibudjetilla. Imperatorin keskiössä ovat historian mukaisesti ylimysperheet ja näiden hallitseminen (tai managerointi) erilaisia merkkitehtäviä ja huomionosoituksia jakaen. Kätevästi uudet yksiköt liittyvät automaattisesti armeijaan, johon ne on tilattu. IMPERATOR: ROME Santeri Oksanen Kaikki tiet johtavat Roomaan, mutta ketkä kaikki johtavat Rooman tietä kohti maailmanvaltiutta. DIVIDE ET IMPERA Arvosteltu PC Paradox Development Studio / Paradox Interactive Versio: 1.0.2 Minimi: 64-bittinen Win7 SP1, Intel Core i3-550/AMD Phenom II X6 1055T, 4Gb RAM, Nvidia GeForce GTX 460 / AMD Radeon HD6970 Suositus: 64-bittinen Win10 Home, Intel iCore i5-3570K / AMD Ryzen 3 2200G, 6 Gb RAM, Nvidia GeForce GTX 660 / AMD Radeon R9 380 Testattu: i7 5820K, 32Gt DDR2400, GTX 2080ti, SSD, Win10 64bit Moninpeli: On Ikäraja: Ei tiedossa Juoksentelun vihollisjoukkojen perässä voi jättää tekoälyn harteille. Eri kansakunnilla on omat yksikkönsä ja eri yksikkötyyppejä on yhdeksän: mukana on jousimiehet, ratsuväki, haarniskoidut joukot ja sotavaunut. Vaikka yksiköillä on eri vahvuutensa ja vaikutuksensa taktiikoissa, on sotiminen silti melko pelkistettyä. Pääosassa on tietysti Rooma, tuo legendaarinen tasavalta populisteineen, sen katkerat sukuriidat ja tietysti lukuisat valloitussodat. Ajallisesti se alkaa kymmenisen vuotta Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen. Pelkän ratsuväen koostaminen ei kannata, sillä linnoituksia varten tarvitsee jalkaväkeä. Sitä suhtautuu kumman suopeasti jonkun vanhan kurpan urahaaveisiin, kun toivetta osoitetaan pergamentista gladiuksen terällä. Koska sotiminen on arkipäivää, rahavirrat kuluvat pääasiassa armeijoiden, laivaston, linnoitusten ja virkojen ylläpitoon. Peli tekee kaupungin hallinnasta turhan yksinkertaista, koska niihin rakennetaan vain kauppapaikkaa, viljavarastoa, varuskuntaa ja linnaketta. Imperator: Rome kuvaa aikaa, jolloin maailmaa mullistivat Välimereltä käsin Hannibal, Julius Caesar ja muutama Aleksanteri. Hyvä sota ei ulkomaalaisia kaipaa Ajan henki on, että kansalaiset jakautuvat selkeisiin yhteiskuntaluokkiin. 48 127485_.indd 48 19.7.2019 16.42.58. Hevosilla voi sentään jonkin verran kompensoida miesmäärän vähyyttä. P aradoxin uusin strategiaeepos sekoittaa tuttuun Europa Universaliksen kaavaan ripauksen Crusader Kingsin hahmosyvyyttä sukupuineen. Historiallisesti, mutta vähän tylsästi, pelin aikana ei avaudu uusia rakennuksia tai joukkoja, parannukset ovat kertoimien päivittämistä. Emergenttiin Paradox-tyyliin suvut toimivat itsenäisesti ja voivat järjestää yllätyksiä, varsinkin Rooman kaltaisessa tasavallassa, jossa SA-Intin asemasta legioonia perustivat ne, joilla oli siihen rahaa. Linnake on vallattava, jos haluaa ruudun säteellä päästä ohi, ja sillä aikaa puolustajalla on aikaa koota vastaiskua. Poikkeus on teiden rakentaminen, joita pystytetään sotilasvoimin vasta myöhemmin, kun kehitys on tarpeeksi kehittynyt. Kaupunkien hallinnointiin kaipaisin enemmän tekemistä, ja kuvernöörin nimeämisen lisäksi ylimysperheille voisi jakaa muitakin virkoja. Paradoxin tapaan Rooma on kuitenkin vain yksi pelattavista kansakunnista, muita hyviä aloituskansoja ovat vaikka Makedonia tai Egypti tai sitten voi haastaa itsensä Britannian kaltaisen heimojunttilan johdossa. Hallitusmuoto, kuten tasavalta, monarkia, diktatuuri tai heimoneuvosto, määrittää maiden pelilliset eroavaisuudet. Elämisen harmoniaa rikkovat myös valloitussotien sivutuotteen, uuden väestön, outo kulttuuri ja väärät jumalat, joita kuitenkin Roomassa oli tapana sietää. Sotanorsut Eurooppaan haalitaan vaihtokaupalla. Sotimista, tuottavuutta, diplomatiaa ja hyvinvointia kehitetään teknologiapäivityksin ja jumalille uhraamalla
Huonoa . Beati hispani quibus vivere est bibere Peruspeli on toimivalla mallilla, mutta Europa Universalis 4:n jälkeen Imperator tuntuu sisällöltään niukemmalta. Kaipaan hahmojen vuorovaikuttamiseen enemmän monipuolisuutta, perheiden välisissä suhteissa saisi olla enemmänkin erilaisia tapahtumia ja vaikutusmahdollisuuksia. Jotta kansalaiset eivät lähde siirtolaisiksi naapurimaihin, on raaka-aineilla ja rahvaan nuoleskelulla pidettävä tyytyväisyyttä yllä. Hyvää + Valtiomuotojen erot ja ylimysperheiden valtapeli. Meri tuntuu muutenkin ongelmalta, sillä kauppasaarrot ovat tekoälyltä kömpelösti kateissa, eivätkä isot valtakunnat tunnu lähtevän meren yli edes auttamaan liittolaisiaan. Toki työvoima pysyy aloillaan varuskunnan voimallakin. 49 127485_.indd 49 19.7.2019 16.43.15. Olympialaisiin kuuluu lähettää riutunut vanhus vankityrmän syövereistä. Ymmärrettävästi pelaajat ovat turhautuneet, ja Romen vastaanotto on ollut kielteistä, vaikka Imperator ei sinänsä ole mikään huono peli. Jo emopelin pitäisi olla valmiiksi täyteläinen, ja aikanaan sitä voisi tuoreistaa parilla isommalla lisälevyllä, ei legioonalla pienparantelua. Kauppa on vaihtokauppa, josta saatavilla raaka-aineilla parannetaan kehitystä, armeijan purevuutta ja muuta vastaavaa. Peliin luvataan myös lisää hahmovaikuttamista, rosvoamismekaniikkoja, ulkomaiden tarkastelua ja muuta pelikonseptin säätelyä. Tämä on Paradoxin strategiapelien yleinen helmasynti, Hearts of Iron -pelisarjaa lukuun ottamatta. Anerriftho kybos Maan menestys on pitkälti kiinni alaisten lojaalisuudesta, sillä vallanhaluinen kenraali kerää hetkessä itselleen uskollisia joukkoja. Loppupeleissä onkin kysymys siitä, kiinnostaako juuri tämä aikakausi. Makedonialla kruununtavoittelijat taas aiheuttivat useita sisällissotia, ja valtakunnan laajentaminen pysähtyy kyllä nopeasti, kun armeijat sulavat sisäisiin riitoihin. Kurjuudesta nousevien barbaarien päästäminen omille maille voi olla epälojaalille kenraalille tai maaherralle hyvä mahdollisuus nousta kapinaan hallitsijaansa vastaan. Valtapeli eri hallintomuodoissa on silti mukavan erilaista. Delsus Moneticus on tietysti mukana kuvioissa. Tulevassa Pompey-päivityksessä merisotaan lisätään eri kokoluokan aluksia omine rooleineen. Feodalismi käy kalliiksi, jos suojeltu lääninherra kettuilee naapureille. Rahavirta satamien läpi on kansalaisten verotusta tärkeämpi massin lähde. Päinvastoin kuin nykyään, korruption ja sotaretkien täyttämä hallitseminen kuohuttaa nopeasti kansaa. Toistuvat olympialaiset ja samat henkilökemiakyselyt pyörivän tiheään. Niukempi pelikokemus Paradoxin varsinaisiin mega-eepoksiin verrattuna. Edes isompien maiden sotiin kaipaisin maakohtaista visuaalisuutta, nyt jokaista armeijaa edustaa kartalla sama keihäsmies tai viikinki, vaikka kyseessä olisi ratsujoukot. Kuvernöörin päätöksiä voi ohittaa, jos haluaa tyrannin maineen. Silloin Romen parissa varmasti viihtyy pidempään kuin Aleksanteri II valtaistuimellaan. Roomalla pelaaminen oli turhan helppoa ja suoraviivaista, vaikka populistit yrittivät saada maata kaaokseen, tyyliin Rooma roomalaisille! Makedonialla taas vaaroja ja vaihtokauppaa riitti runsaasti, Karthagolla merien hallinta oli hauskaa. 79 Imperator: Romea ei rakenneta päivässä, joten kannattaa odottaa muutaman laajennuksen verran. Peligrafiikoiden piilottaminen lisäpaketteihin on Persepoliksesta. Europa Universalis IV on samaa pelaamista, mutta rikkaammalla sisällöllä. Hallitusmuotoja parannetaan, aristokraatit saavat neuvonantajia ja Rooman kahden konsulin johtosysteemi lisätään pelimaailmaan. Ruotsalaisheimolla pelatessani kukkoileva kenraalini palasi ruotuun vasta lahjonnalla ja yhteisellä retkellämme katsomaan gladiaattoritaisteluita. Sisällissodissa vastarinnan vahvuus määräytyy tarkemmin kapinoivien johtohahmojen varallisuuden, suosion ja muiden kertoimien mukaan. Paradox ampuu delsupolitiikallaan itseään nuolella polveen. Peli keskittyy dynaamiseen hiekkalaatikkokokemukseen, mutta jää hieman vajaaksi sisällöltään. Karthagolla pelatessa alkuun satamien liikennettä estivät merirosvot, mutta näiden upottamisen jälkeen ei pelissä enää tullut mereltä uhkaa. Tätä ennen tämä osallistui maan puolustamiseen oman mielensä mukaan silloin kun huvitti. Hearts of Iron 4:n, Europa Universalis IV:n ja Crusader Kings 2:n rinnalla Imperator: Rome tuntuu pienemmältä peliltä, mutta sen takana ei vielä olekaan lukuisia laajennuksia vuosien päivityksineen ja parannuksineen. Mutta juuri kotimaan ongelmista selviäminen on pelin hauskinta puuhaa, oikeat sotaretket noudattavat usein tylsempää kaavaa. Mutta ei kannata olla kaupassa Imperator-jonon kärjessä
Sen voi tehdä sotimalla, perustamalla uusia kaupunkeja tai houkuttelemalla pienempiä kansoja liittymään supervallan huomaan. Sotien rasittamissa valtakunnissa voi tulla pulaa väestöstä, mutta ihmiskauppa laskee aina valtakunnan mielialoja. Idea jatkuu pienempiinkin kuningaskuntiin, joiden tehtävänä on usein välttää historiallinen kohtalonsa ja alistuminen Rooman vallan alle. Si vis pacem, para bellum Paradoxin tyyliin historiaa ei käytetä vain teemana vaan luomaan peliin tunnelmaa ja tavoitteita. Peli on mielestäni parhaimmillaan historiallisella Välimeri-kartalla, mutta maailman voi luoda myös satunnaisesti, jolloin peliin tulee myös pieni tutkimusmatkailu. Jos aloittaa piskuisella Epeiroksen kuningaskunnalla, valloitusvoittoon ei vaaditakaan koko kartan valtaamista, kuten Roomalla tai Karthagolla. Joskus vihollisen vain tunnistaa heti. Pinnan alla pyörii looginen maailma. CARTHAGO DELENDA EST PC Aggressors: Ancient Rome Kubat Software / Slitherine Software Versio: Strategic Command Suositus: Quad Core 2,5 GHz, 8 Gt muistia, DirectX 9 -yhteensopiva näytönohjain Moninpeli: Ei ole. Esimerkiksi levottoman rajaseudun Treveris-kaupunki ei pääse kasvamaan, koska alueella käydään jatkuvia sotia goottiheimoja vastaan. Voi rakentaa ylivoimaisen armeijan, täyttää kaikki kampanjan tavoitteet, kehittää ylivertainen teknologinen taso muihin verrattuna, vallata koko tunnetun maailman tai pyrkiä tylsästi pistevoittoon kampanjan lopussa. Väki siirtyy levottomalta rajalta turvallisemmille seuduille sisämaahan. Aggressor on civimäisen vuoropohjainen strategiapeli, jossa johdetaan antiikin ajan valtakuntaa noin vuodesta 250 eKr. Panem et circenses Ancient Rome näyttää yksinkertaiselta, mutta ei todellisuudessa ole. Kaikkea kauppaa ei katsota hyvällä. Tuukka Grönholm Imperator: Rome oli minulle keskeneräinen pettymys, mutta nostan peukkuni haastajalle eli Aggressor: Ancient Romelle. iktiin Karthagon kanssa. A ggressor: Ancient Rome haastaa Paradoxin Imperator Romen ja osin Paradoxin omilla aseilla. Toki muiden kanssa voisi käydä myös kauppaa. Aivan kuten kävi aikanaan todellisuudessakin. Valitsen uudet viholliseni aina sen mukaan, mistä resursseista itselläni on pulaa ja naapureilla ei. Se ei ratkaise kaikkia ongelmia, sillä mitä kauempana kauppakumppani on, sitä herkemmin lastit jäävät merirosvojen ja myrskyjen vangiksi. Erinomaisena ideana voittotavoitteet skaalataan valtakunnan mukaan. Myös legioonien värvääminen on suoraan kaupunkien hyvinvoinnista pois, koska vilja ja kulta kuluvat armeijan huoltoon. Resurssinhallinta on keskimääräistä monimutkaisempaa. Yleensä ilmeet saadaan iloisiksi vaikka väkisin perustamalla esimerkiksi kaupungin kaarti. Asukkaat pitää pitää tyytyväisinä, resurssivarat plussalla, armeija ruodussa ja pyrkiä vielä laajentumaankin. Ikäraja: Ei ole. Resurssipulaa paikataan ulkomaankaupalla, sillä useimmilla alkupelin valtakunnilla on pulaa ainakin yhdestä avainresurssista. ANCIENT ROME 50 127494_.indd 50 22.7.2019 13.51.13. Vaikka yleisvaikutelma on civimäinen, peli ei keskity kaupunkien mikromanagerointiin vaan valtakunnan suuriin linjoihin. Jos yksittäinen kaupunki jää jatkuvasti liikkuvan rintamalinjan alle ja vallataan toistuvasti, asukkaat saattavat hylätä koko paikan. ilis. Kaupunki kasvaa nopeimmin, jos kaataa kaikki ympäristön metsät ja kyntää maan pelloiksi. Voittoon on civimäisesti useita reittejä. Jos ongelmat koskevat aina vain yhtä paikkaa, peli näyttää suoraan tyytyväisyysruudusta, mikä kansalaisia harmittaa. Kaupungit eivät kasva, jos kaikki nuorukaiset joutuvat uusiin sotiin. eteenpäin. Yksittäisiä kaupunkeja ei yleensä joudu paapomaan vaan riittää, että pitää valtakunnan yleistilanteen riittävän hyvänä. Esimerkiksi Rooman alkukampanjatavoitteena on vallata Sisilia, mikä heittää valtion pian kon. Myöhemmin ratkaisu muuttuu ongelmaksi, kun puuta tarvitaankin kaupungin laajentumiseen ja laivastoon
Heti kampanjan alussa ilmoitus Karthagon lähestyvästä sotilasvoitosta antaa selkeän tavoitteen ja vastustajan alkupeliin. Ratsuväen arvo on lähinnä tiedustelussa ja pakoreittien katkaisussa. Tuntuu, että tarkoituksena on vain pitää yllä fiilistä elävästä maailmasta. Kalliita legioonia oli turha tapattaa pelkän kiireen vuoksi. Biisit tuntuvat aika geneeriseltä hutulta. Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. Peli ilmestyi liki vuosi sitten ja aloitin pelaamisen vasta tänä kesänä. Suurempi murhe arvosanojen kannalta on, että tekijöiden julkaisema peli ja lupaama peli eivät ole samoja. Leivän sijaan valittavana on pakkotyötä ja sirkushuveja. Kone jopa yritti murtaa piirityksen pariin kertaan mutta kuten todellisuudessa: hyökkääminen on huomattavasti kuluttavampaa kuin pelkkä puolustaminen. Muutamaan kerran jouduin tekemään välirauhan pikkuvaltion kanssa vain siksi, että tekoäly pystyi hyydyttämään huonojen huoltoyhteyksien päässä olevan rintaman paikalleen. Aggressors: Ancient Rome tuntuu hyvällä tavalla Civilizationilta. 81 (Budjetti)Puutteistaan huolimatta pidän Aggressor Romesta. Yksikkötyyppejä on vain muutamia eivätkä ne eroa hirveästi toisistaan. Ihmiset ovat arvostelleet peliä sellaisena kuin sen pitäisi olla eikä sellaisena kuin se on. Nequam . Toinen heikkous ovat musiikit. Esimerkiksi legioonansa voi opettaa erikoistumaan kaupunkien valtaukseen, jolloin ne saavat kaupunkitaistelussa bonusta. Roomalla ja Karthagolla suurvaltailun jälkeen siirryin pelastamaan toivottomassa asemassa olevia pieniä kuningaskuntia ja kaupunkivaltioita. Sodassa tekoälyllä on yksi paha heikkous: se toimii kuin Hannibal ja yrittää Roomaan Alppien yli. Teknologiapuun sijaan voisi puhua tikapuista, sillä aika harvoin uutta tekniikkaa pääsee valitsemaan useammasta kuin kahdesta vaihtoehdosta. Valloitusarmeijan mukaan on liki pakko lähettää aina joko huoltoaluksia tai -vankkureita. Osin toki kyse on myös siitä, että tiimi on parannellut peliään päivitys päivitykseltä. Parhaimmillaan Karthagon ratsujoukot iskivät selustassa lepäävän legioonani kimppuun tai katkoivat huoltoyhteyksiä. Väittäisin piirtäväni nätimpiä kuninkaallisten kuvia kuin pelissä on, sillä kynän jälki ei ole kovin elävä. Pelin koko pysyy hyvin kasassa eikä civimäistä loppuhyytymistä tule. Yksi kampanja riittää minulle mainiosti: kampanjan maailma tuntuu elävältä ja keksi itselleni mielekästä tekemistä. Kevyempi jalkaväki on halvempaa mutta taistelussa heikompaa. Kone osaa kierrättää kuluneita joukkoja selustaan ja iskeä pelaajan heikoimpia yksiköitä vastaan. Uhka kannattaa ottaa vakavasti, sillä jatkuva uusien armeijoiden koulutus hidastaa kaupunkien kasvua huomattavasti. Aggressoriin luvattiin useita kampanjoita, mutta niitä on toistaiseksi vain yksi. Diplomatian, sotimisen ja valtakunnan hallinnan rinnalla on tietenkin myös teknologiakehitys, vaikka se tuntuu olevan mukana vain genreen kuuluvana pakollisena osuutena. Käyttöliittymä voisi olla sujuvampi ja grafiikat ovat osin jopa rumia. Siinä vaiheessa kun kone juoksuttaa rintamalle pelkkiä kevyitä yksiköitään, sota on yleensä jo voitettu. Nyt suurimmat taistelut käydään usein kampanjan alussa ja loppupeli on lähinnä siivoamista, mikä toki on usein lajityypin ongelma. Beati pauperes spiritus Myös itse kampanjakartalla tekoäly tuntuu tempoilevan vähän päämäärättömästi. Konevaltiot solmivat välillä rauhoja ja julistavat sotia ilman suurempaa suunnitelmaa. Muuten ei voi valittaa. Amat victoria curam Aggressor Romen sotiminen on yllättävänkin yksityiskohtaista, vaikka puhdas sotapeli Aggressor ei olekaan. Taistelusta toipuminen kestää sen verran kauan, että pariin kertaan vain tyydyin piirittämään kaupunkia rynnäköllä valtaamisen sijaan. Kone ei osaa lastata joukkoja aluksiin ja tehdä niillä maihinnousua, vaikka maasota sujuukin hyvin. Jos jonkin muutoksen soisin, niin loppupeliä varten toivoisi yhden tekoälymaan aina nousevan uhaksi. Ilman kuormastoa jätettyjen joukkojen moraali kärsii, taistelukyky laskee ja riittävän kauan kärsittyään legioona liittyy käpykaartiin. Myös huolto huomioidaan. Kun tekniikkapuussa etenee, saa valtakunnan hallintaan lisää työkaluja. ”Maailman” ehtii valloittaa sopivasti parissa illassa. Peli on rujoa indietasoa, sillä tiimin pienuus loistaa kaikkialla. Tekoäly häärää ilman suurempaa suunnitelmaa. Kiirekin on. Kesken rauhanneuvotteluiden saattaa alkaa hirveä mahtipontinen paisuttelubiisi kuin hunnit kolkuttelisivat jo Rooman porteilla. Kappaleet vain soivat yksi toisensa perään reagoimatta mitenkään tapahtumiin. Aihealuekin on niin hyvin rajattu ja teemoitettu, että strategiapeli ei leviä käsiin samalla tavalla kuin esimerkiksi Civilization ja Total War tekevät usein loppupelissään. Joskus vähemmän on enemmän. Sodat ratkaistaan raskaalla jalkaväellä. Vaikka tekoäly todellisuudessa lähinnä haahuilee, niin ympäristö luo silti elävän vaikutelman. Useat ”keksinnöt” ovat vieläpä aika pieniä ja mitättömiä muutoksia edelliseen, sillä täysin uusien juttujen sijaan vain muokataan jo olemassa olevaa. 51 127494_.indd 51 22.7.2019 13.51.22. Bonum + Sujuvat ja simppelit säännöt. Välillä tikapuista on vain napattava se seuraava puola, koska vaihtoehtoja ei ole. Itse käytin tutkimuspinnoja useimmiten vain kaupankäyntiin, sillä niistä ei ole missään vaiheessa varsinaisesti pulaa. Käytössä on vain ratsuja jalkaväkeä. Vaikka kappaleet eivät ole antiikkisia, niin niiden käyttö pelissä on. Strategiset päätökset ovat mielenkiintoisia. Alea iacta est Olen arvosanassani huomattavasti Metacritic-keskiarvon yläpuolella, mutta tiedän osittain miksi
Kirja paljastaa myös sen, miksi Rooman legioonat olivat aikanaan niin ylivoimaisia, sillä vastaavaan järjestelmällisyyteen eläkesysteemeineen ja joukkojen huoltoineen päästiin Euroopassa vasta Napoleonin aikaan. Sitä se on kun ei ole Kirjat-lehteä, joka antaisi rakkautta Tähtivaeltajan ja Parnasson väliin jääville laatuviihdeteoksille. Suomessa historiallisen fiktion suurmestari on Väinö Linna. Kirja päättyy 500-luvulle, jolloin myös Rooman valta alkoi murentua. Jos haluaa tietää, mitä antiikin aikaan oikeasti tapahtui, niin Paavo Castrénin Uusi Antiikin historia on poikkeuksellisen kiinnostava historiateos. Res ad triarios veni -sanonta viittasi aikanaan siihen, että legioona heitti taisteluun kolmannen rivinsä eli kaikki reservinsäkin. Roomassa sanonta ymmärrettiin merkityksessä: vedetään katkeraan loppuun asti. Scarrow´n vertailu Cornwelliin ei ole sattumaa. Kirja samaan aikaan sekä viihdyttää että sivistää, mikä on aina onnistumisen merkki. ROOMAN KEISARIKIRJURI Tuukka Grönholm Kerrankin saan käyttää klassista aloitusta! J o muinaiset roomalaiset julkaisivat historiankirjoja, ja perinne on jatkunut meidän päiviimme asti. Toki Uusi antiikin historia jakaa lukunsa pienempiin kokonaisuuksiin ja keventää kerrontatyyliä mielenkiintoisilla kainalojutuilla. Kirjaan mahtuu myös Rooman nousu paimentolaiskansasta koko Euroopan valtiaaksi. Kirja lähtee liikkeelle kreikkalaisten pronssikaudesta ja laajentaa kertomuksensa kattamaan koko Välimeren. Kun Bernard Cornwell rakastui C.S. Niissä pysähdytään kuvaamaan muun muassa roomalaisten orjien asemaa, sääty-yhteiskuntaa tai armeijan modernisointia. Mikä tärkeintä, Scarrow osaa kirjoittaa ja historiallisessa fiktiossa Eagles of the Empire -sarja on sitä parasta päätä. eteenpäin, on ilmestynyt jo 18 romaanin verran. Sarjassa faktat ovat paikallaan, taistelut hyviä eikä Game of Thronesia. Pullon ja Vorenuksen tavoin miehet onnistuvat olemaan juuri siellä missä historiaa tehdään ja sitä tapahtuu. 1962) on melkein Bernard Cornwellin veroinen historiallisen fiktion kirjoittaja. Caesaria tuoreempi aikalinja on mielenkiintoinen. Nuoren Quintus Licinius Caton ja arpisen veteraanin Lucius Cornelius Macron seikkailuja keisari Claudiuksen aikana, vuodesta 52 jKr. Ensimmäinen osan Under the Eagle (2000) käänsi suomeksi Jalava nimellä Rooman kotkan alla (2004), mutta kuten hyville kirjailijoille (vaikka Michael Moorcock ja David Gemmel) Suomessa yleensä käy, Rooman kotkan lento katkesi jo ensimmäiseen osaan. Koska kumpikaan ei ollut kajonnut Roomaan, Scarrow nappasi sen itselleen, ja loppu on historiaa. Minua kiehtoo se, että ainaisten sotien ja hallitsijalistausten sijaan muistetaan kertoa myös kulloisenkin aikakauden arjesta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Suomessa merkitys on yllättäen positiivisempi: vielä on mahdollisuus. Niukat piirroskartat ja harvat mustavalkokuvat ovat toki laadukkaita, mutta joskus olisi parempi näyttää eikä kertoa. S imon Scarrow (s. Tai siis historiallista fiktiota. Nnirvi Jos HBO:n Rooma-sarjasta jäit kaipaamaan Pullon ja Vorenuksen seikkailuja, kas tässä ratkaisu. Merkittävä osa sijoittuu Britannian valtaukseen, mutta Cato ja Macro näkevät Rooman valtakuntaa kyllä enemmänkin. Tuolla se nyt on kirjahyllyssäni koko miehen tuotanto. Miehen tunnetuin sarja on Eagles of the Empire. Ehkä linkkinä itse Foresteriin Scarrow on kirjoittanut mainion trilogian sir Arthur Wellesleystä ja Napoleon Bonapartesta, joka alkaa nuoruudesta ja päättyy näiden iloiseen kohtaamiseen Waterloossa. Toisaalta juuri alelaarista löytynyt vitosen kirja johdatti minut Scarrow´n maailmaan. Erinomainen kirja erinomaisen kiinnostavasta aiheesta, sillä antiikki on aina muotia ja Rooma ikuinen. Uusi antiikin historia paljastaa, miten laajasti kreikkalais-roomalaisen antiikin historia näkyy edelleen nykyajan Euroopassa, jopa Suomessa. Jos jotain olisin kaivannut lisää, niin runsaampaa kuvitusta. Niin kotoinen sanonta kuin ”Kolmas kerta toden sanoo”, on perintöä legioonilta. Castrén osaa popularisoida ilman, että tieteellinen sisältö tuntuu kärsivän. ANTIIKKINEN IDEA Paavo Castrén Uusi antiikin historia Otava 639 sivua 52 127164_.indd 52 22.7.2019 14.49.16. Kirjan rakenne on perinteisen kronologinen. Sarjan kuluessa teinistä tulee mies ja johtaja, mutta ystävyys Macron kanssa säilyy. Uusi antiikin historia on onnistunut teos. Foresteriin ja alkoi Hornblowerin innoittamana kirjoittaa Sharpe-romaaneja, Scarrow innostui näistä kahdesta mestarista. Pidän ratkaisusta, sillä tyyli muistuttaa Carl Grimbergin muinaista Kansojen historiaa, joka kymmeniin niteisiin sidottu maailmanhistoria on yksi ikiaikaisista suosikeistani
Ikäraja: Ei ole. Tukihenkilön on ajettava monta virusskannausta ennen kuin mielenkiintoisempia töitä alkaa tulla, mikä lienee tuskallisen realistista. Koska kukaan ei kuitenkaan kysele vaihdettujen osien perään, antiikkia uusiokäyttämällä voi päästä halvemmalla. Pelinä tylsä. Nämä etenevät verkkaisesti pölyjen putsauksesta räätälöidyn kokonaisuuden suunnitteluun. Koneita voi rakennella vapaasti kaikilla mausteilla tai osana vaatimatonta uramoodia, jossa sähköpostiin kilahtaa tasaiseen tahtiin työtilauksia. Rahaa pulittamalla pääsee taikamaailmaan, jossa osat löytävät itse oikean paikkansa. Tietokoneita korjaamalla ja kasaamalla on pidettävä nyrkkipaja pinnalla, sillä pitkän tien päässä odottaa palkinto: uskomaton tehokone, joka pyörittää vuoden 2007 Crysistä 144 ruutua sekunnissa. SUOSITELTAVIA KOMPONENTTEJA Arvosteltu: PC The Irregular Corporation Versio: 1.2 Minimi: Intel Core i5-2500K tai AMD Athlon X4 740, 4 Gt RAM, GeForce GTX 660 tai Radeon R9 285 Testattu: Intel Core i7-7700K @ 4.0 Ghz, 16 Gt RAM, Nvidia GeForce GTX 1080, Windows 10, SSD Moninpeli: Ei ole. Koneiden teho riippuu varsin suoraan siitä rahamäärästä, mikä niiden edessä on uhrattu. Ray tracingin ilosanomaa julistavat RTX:t ja tehokkaat Threadripperit löytyvät, mutta halvoille budjettimerkeille on hienotunteisesti annettu keksityt nimet. Ylikellottaa voi, mutta muuten kulujen vähentäminen onnistuu lähinnä vanhoja osia kierrättämällä. Pinnan alla simulaatio voi olla monimutkainen, mutta pelaaminen on samaa osien yhteenliittämistä, jossa on vaikea tehdä virheitä ja näin oppia kantapään kautta. Joistakin töistä tarjottava palkkio on niin pieni, että uudet osat tilaamalla tulisi persnettoa. Nopea tutoriaali kertoo PC:n perusteet. Aputeksti neuvoo, jos vaikka näytönohjaimen kytkeminen unohtuu. Uusin versio esimerkiksi lisäsi valikoiman Razerin järkyttävän rumia g4m3r-hiiriä ja -näppiksiä. Oman koneen osien valitsemisen ja kokoamisen jälkeistä palkintoa upealta näyttävästä suosikkipelistä ei tule, vaan tilalle tulee ainoastaan uusi turruttava työtilaus. J imm-setä vaihtaa ammattia ja jättää kyseenalaisena perintönä tietokoneliikkeensä uudelle yrittäjälle. Riku Vihervirta PC BUILDING SIMULATOR Kerää kynttilät pois, emme tarvitse nyt romantiikkaa. Suurin ongelma on kuitenkin se, että simulaattori tarjoaa vain vähän mielekästä kokeiltavaa ja koettavaa. Pelaaminen on pelikoneen kokoamista hauskempaa myös virtuaalisesti. Kannattaako tämmöinen paketti ostaa. Erilaisia työkaluja ostamalla säästää aikaa, sillä esimerkiksi johdot pitäisi kytkeä aina erikseen. 53 127121_.indd 53 19.7.2019 16.28.04. Varsinaista ongelmanratkaisua tarjoaa vain pyydettyjen tehojen ja annetun budjetin yhteensovittaminen. Välillä koneen ongelma pitää itse selvittää. Moitimme . Toimitetuista tilauksista kertyy rahaa, jolla maksetaan elämättömyyden perusasiat eli vuokra, sähkö ja GeForcet. Se puhuu lähinnä kerskakuluttamisen puolesta, koska parhaita tuloksia saa käyttämällä eniten rahaa. Se ei ymmärrä kituuttavaa PC-pelaamista, missä täysillä puhaltava tuuletin puhkuu viileyttä slummin nettikahvilan Fortniteä minimiasetuksilla pyörittävään muinaismuistoon. Erilaisia näyttöjäkään ei vielä ole, joten simulaatiossa ei pääse kokemaan henkistä luhistumista satojen eurojen näytön päästäessä valovuotoa. Vanhan vihollisen herättäminen vaatii yritystä. Tylsyyttä ruokkii myös se, että koneiden rakentelu on keskiössä mutta pelaamisen kulttuuri ei niinkään. Pelimielessä PC Building Simulatorissa ei ole kehumista, sillä uramoodi on rutiininomaista toistoa. Vain Celeron-parat saavat yhä lokaa niskaansa. Pikkutarkka mutta hengetön kertomus tietokoneiden kasaamisesta. Kun mestariteos on valmis, sitä juhlitaan vetämällä kaihtimet kiinni ja katsomalla millaisia huikeita lukuja 3dMarkista tulee. Kovalevyn lisääminen ei haasta teknisiä kykyjä, mutta rutiinia on tehtävä paljon ennen vapaamuotoisempia ongelmia. Älkää kertoko kuluttajavirastolle. Tällä kertaa vika löytyy helposti. Harrastaminen maksaa Keskittyessään rautaan PC Building Simulator tarjoaa katsauksen markkinoiden tarjontaan, mutta ei juuri muuta. Vaihtamalla paranee -henkisen pikkupelin mainospotentiaali on ilmeinen. Useampi laitevalmistaja on antanut lisenssinsä mallinnettavaksi peliin, joten tarjolla on satoja toinen toistaan parempia palasia. Tässä neuvotaan myös pelit.fin ylläpidosta tuttujen kristallien käyttöä. Tämä on tavallaan hukattu mahdollisuus, sillä eihän My Summer Carkaan kerro vain hajonneesta autosta vaan monista tavoista, joilla ihminen voi mennä rikki. Osat naksahtelevat paikalleen klikkauksilla ja pohjassa pitäminen simuloi ruuvaamista. Tekniikan viehätys eli uuden ja vanhan päällekkäisyys ei välity. Töitä tarjotaan varsin pienestä valikoimasta, ja virtuaalisen 3dMarkin ajaminen käy nopeasti tylsäksi. Työtilaukset tulevat ”hauskoissa” sähköposteissa. PC Building Simulatorissa on muutama vakioasiakas, mutta vain sähköpostien huonosti kirjoitettuina teksteinä. Miksei Sekiro pyöri. Kiitämme + Yksityiskohtainen mallinnus PC:n toiminnasta. Missä ilmaistyötä vaativat sukulaiset tai paikallinen CS-joukkue. Prey-muki löytyy, mutta vailla ihmiskontaktia koneistaja alkaa pian mökkihöperöityä yksiössään. PC-simulaattorin opetuksellinen hyöty jää ehkä yllättävänkin vähäiseksi. Purkaminen ja kasaaminen tapahtuvat hiirellä, mutta ei tarjoa mitään suurta riemua. Kannatti säästää tallennukset! PC Building Simulatorin ideana on koota yhä arvokkaampia osia ja rakentaa niistä erilaisia myllyjä, mielellään mauttomilla välkkyvaloilla ja läpinäkyvän kotelon läpi virtaavine vesijäähdytyksineen
Valittavana on joko ekojen Marioiden 8-bittinen retrograffa, SNESin Super Mario Worldin 16-bittinen ihanuus tai Wii U:n New Super Mario Brosin moderni ulkoasu. Pelissä on siis pakko olla jotain outoa sienitaikaa. Ikäsuositus: 3 Vielä viimeinen palikkarivistö paikoilleen, sitten örkit asemiin, lipputanko loppuun ja voilá, mestariteos on valmis. 54 127827_.indd 54 19.7.2019 11.40.56. Tylsempikin kenttä muuttuu heti hauskemmaksi, kun sitä tahkoaa muiden pelaajien kanssa. Peruspalikoiden lisäksi kenttiinsä voi sulloa erilaisia poweruppeja, ansoja, vipuja, kolikoita ja tietenkin tallottavia pahiksia. Sen jälkeen tarvitsee vain odotella soittoa ja työtarjousta herra Miyamotolta Japanista. Sormella tai styluksella palikat saa paikoilleen älyttömän äkkiä. Rakentelupuolelle ei ole tehty yhtä suuria muutoksia kuin muille pelin osa-alueille, mutta on siihenkin lisätty paljon uusia palikoita ja muuta sälää, mitä voi käyttää kenttiensä ehostamiseen. Mario on aina valmiina hommiin. Super Mario Maker 2:n isoin lisäys on kunnollinen yksinpelattava tarinatila, joka puuttui kokonaan ykkösosasta. Kaltaisiini menneiden aikojen muistelijoihin Nintendo Switchin Super Mario Maker 2 iskee todella kovaa, sillä sen helpoilla työkaluilla kuka tahansa pystyy luomaan uudelleen mieleen syöpyneet vanhat klassikkokentät ja palaamaan takaisin lapsuuteen. Ensin on tietenkin hyvä päättää, onko tekemässä ihan perinteistä tasohyppelykenttää vai kenties älyä vaativaa pulmarataa. Kenttäeditorista on vaikea keksiä haukuttavaa, koska se on samanaikaisesti sekä helposti opittava että äärettömän monipuolinen. Vielä osaavimmissa käsissä editorilla saa aikaiseksi ihan ammattitason jälkeä, joten eihän sitä oikeaa Nintendoa enää tarvita mihinkään. Sen avulla onnistuin toteuttamaan villeimmät putkimiesfantasiani (en tarkoita sellaisia fantasioita). Pelin ympärille muodostui pieni mutta aktiivinen yhteisö, joka on näihin päiviin asti tehtaillut paitsi uusia hämmästyttävän hyviä karttoja, myös videoita niiden läpipeluusta. Siksi ne katalat konnat ovat pitäneet huolen, ettei kenttiä ei vieläkään pysty linkittämään toisiinsa ja siten luomaan laajempia kokonaisuuksia. Käytössä olevilla työkaluilla molempien teko onnistuu todella helposti. Niiden pystyttäminen onnistuu ohjaimellakin suht hyvin, mutta vielä parempi tapa on käyttää Switchin omaa kosketusnäyttöä. Seuraava suurempi päätös on gra. ikkatyylin valitseminen. Mario, meet thy Maker! TEE ITE PAREMPI Nyt syntyy taidetta. Kun pohjatyöt on hoidettu, on aika ottaa vasara, tai siis ohjain, käteen ja aloittaa rakentaminen. Hyvä niin, sillä rakentaminen typerien rajoitusten kanssa on putkimiehen painajainen. Samu Ollila K auan kauan sitten hakkasin Super Mariota kasibittisellä Nintendollani hirmuisia tuntimääriä. Pitkä putki päättyy Omien Mario-kenttien rakentaminen ja pelaaminen ei ole tietenkään mikään uusi oivallus. Toinen odotettu uudistus on moninpeli, joka onnistuu samalta koneelta tai verkon kautta. Se on vieläpä yllättävän hyvä, vaikkei ylläkään parhaimpien Marioiden tasolle. Suunnitteluun kannattaa siis käyttää paljon aikaa. Tyylejä pystyy toki myös vaihtamaan kesken kaiken, jolloin pääsee näppärästi näkemään, miltä oma luomus näyttää vaikkapa 8-bittisenä. Raksamiehen erikoinen Nopeimmillaan uuden kentän saa valmiiksi parissa minuutissa, mutta sellaista yksinkertaista kyhäelmää tuskin kukaan haluaa edes kokeilla. Se kuuluisa viimeinen silaus saadaan aikaiseksi kymmenellä erilaisella teemalla, joiden joukossa on linnamaisemaa, vedenalaista maailmaa ja aavikkoa. Nintendo Switch Nintendo Moninpeli: 2-4 pelaajaa Muuta: Verkkomoninpeli ja uusien kenttien lataaminen/ jakaminen vaatii maksullisen Nintendo Switch Online -jäsenyyden. Samaa päästiin tekemään jo siinä ensimmäisessä Super Mario Makerissa nelisen vuotta sitten, mutta se jäi monelta kokematta, koska peli ilmestyi kehnosti menestyneelle Wii U -konsolille. Tässä vasta mielenkiintoinen luomus. Pienoisena pettymyksenä se ei mahdollista täysin kolmiulotteisia kenttiä, mutta lisää sentään muuta pientä kivaa, kuten ohjattavia autoja ja kissa-asuisen Marion. Välillä vaihtoehtojen suuri määrä voi toki hirvittää, mutta mikään ei pakota käyttämään jokaista saatavilla olevaa härpäkettä. Täydessä tyhjyydessä tasohyppeleminen ei ole kovin mielekästä, joten tarvitaan lattioita, seiniä, torneja ja muita rakennelmia. Jos nostalgia ei nappaa, kentästään voi myös tehdä täysin originaalin ja jakaa sen koko maailman kanssa. Kaikki palaset ja teemat ovat käytössä alusta alkaen, joten Mario Maker 2 ei toista ykkösosan virhettä asettamalla osaa rekvisiitasta lukkojen taakse. Ehkä viimein nelivuotinen vanhus pääsee lepoon, sillä Switchille tehty jatko-osa on superhyppy eteenpäin. Ensimmäistä Mario Makeria pelanneille kaikki nämä tyylit ovat entuudestaan tuttuja, joten siksi on hyvä, että mukaan on mahtunut vielä bonuksena kokonaan uusi Super Mario World 3D:tä mukaileva tyyli. Niinä kultaisina vuosina kolusin varmaan kaikki pelin kentät läpi lukemattomia kertoja, minkä vuoksi edelleen muistan monet niistä ulkoa ja osaisin tarvittaessa raapustaa ne pääpiirteittäin paperille
Kone ja peli ovat täydellinen pari. Välillä matsit ovat niin lagisia, että ukkeli toimii sekunnin viiveellä ja loikkii aina ohi kohteestaan. Vielä kun jostain saisi aikaa niiden kaikkien pelaamiseen. Ja tapaan ihan jonkun muun Makerin kuin Mario Makerin. Huonoa . Se oli itselleni ehdottomasti mielenkiintoisin lisäys, koska tämä on tietääkseni eka kerta, kun Mariot ovat loikkineet verkossa keskenään. Ainoastaan voitot nostavat omaa pistesaldoa, joten millään muulla ei ole väliä. On se niin mahtavaa, että joka päivä minua odottaa käytännössä rajaton määrä hyviä leveleitä. Moninpeli pätkii. Ehkä sitten eläkkeellä, joskin tällä menolla olen silloin noin 90-vuotias. ksaamaan sen tulevissa päivityksissä. Kun haluan vain pelailla läpi uusimpia löytämieni kenttiä, pidän Switchini telakassa ja ohjaan putkimiestä telkkarin ruudulta. Pompi paremmin Jos omien tasojen luominen ei innosta yhtään, niin ei hätää aina voi pelata toisten tekeleitä. 90 Super Mario Maker 2 on ainoa peli, jonka tarvitset autiolle saarelle. Jippii ja rinnettä alas! 55 127827_.indd 55 19.7.2019 11.41.04. Vaikka sata tasoa kuulostaa suurelta määrältä, sitä se ei oikeasti ole. Muiden tekemiä tasoja pääsee helposti latailemaan Kissapuvulla kiipeää seiniäkin pitkin. Mario hyppii niin kuin pitää ja kuulostaa sekä näyttää juuri oikealta, joten kyllä tässä seikkailee se aito italialainen putkimies eikä mikään halpa kopio. Putket kuntoon Minusta monesti tuntuu, että jotkut Switchin pelit toimisivat paremmin muilla konsoleilla, mutta Super Mario Maker 2:n kanssa en ole vielä kokenut vastaavaa. Paras on aloittaa siitä virallisesta tarinamoodista, jossa muutaman hupaisan käänteen jälkeen Mario joutuu rakentamaan prinsessa Peachille uuden linnan. Käytännössä jokainen yli sadasta hommasta on oma tasonsa, joista jokaiseen on onnistuttu keksimään jokin vaikeutta lisäävä jippo. Tällä hetkellä kenttiä on jo useampi miljoona, joten tekemistä oikeasti riittää loputtomasti, tai ainakin yhdeksi eliniäksi. Sellainen ei käy päinsä tarkkuutta vaativassa tasohyppelyssä. Alkuja pääruuan jälkeen on vielä vuorossa jälkiruoka, joka on tällä kertaa neljän pelaajan nettimoninpeli. Odotin näkeväni enemmän perinteisempää tasoloikintaa, mutta kyllä minulle tällaiset puzzlekentätkin maistuvat. Moninpelissä armoa ei tunneta. Tarinamoodi toimii mainiosti maukkaana alkuruokana ja ruokahalun herättäjänä, muttei vielä riitä yksinään tappamaan näläntunnetta pois. Ainakaan täysin sujuvasti. Kun taas haluan jatkaa omien tasojeni rakentelua, käytän konsolia kannettavassa tilassa, mikä on siihen tarkoitukseen luontevinta. Yhdessä Mario ei saa ollenkaan hyppiä, toisessa taas pitää kuljettaa kivenmurikka radan läpi maaliin asti. Moninpeli samalla koneella toimii onneksi paremmin. Moninpeli on toimiessaan suurta hupia, mutta ongelmana on vain se, että se harvemmin toimii. Siinä kirosanat ja ohjaimet lentelevät, kun jokainen yrittää päästä loppuun ensimmäisenä. Se varsinainen pääruoka, tai siis pikemminkin syö niin paljon kuin jaksat -bu et, on Endless Challenge, jossa tavoitteena on läpäistä toisten pelaajien tekemiä kenttiä niin monta kuin pystyy, mutta rajallisilla elämillä. Siihen tarvitaan kuitenkin tuhansia ja taas tuhansia kolikoita, joita tienataan tekemällä erilaisia pikkuhommia Sienimaan asukeille. Teknisesti peli toimii yhtä mainiosti sekä telakassa että kannettavassa tilassa, joten molempia tapoja on ilo käyttää. Hyvää + Monipuolinen kenttäeditori takaa sen, että pelattavaa riittää enemmän kuin tarpeeksi. Helmiä sen sijaan on paljon. Luonnollisesti näissä muiden ihmisten tuotoksissa laatu heittelee hirveästi, mutta onneksi silkkaa roskaa harvemmin näkee. Pisimmätkin tasot kestävät vain pari minuuttia, joten koko tarinan vetää helposti loppuun parissa illassa. Loistavan kenttäeditorinsa ansiosta Super Mario Maker 2 ansaitsee pysyvän paikan pelikirjastostani. Valittavana on joko kaverillinen yhteistyömoodi, jossa kaikki voivat auttaa toisiaan pääsemään maaliin asti, tai sitten huomattavasti kilpailuhenkisempi versus-moodi. Moninpelin lagisuus on toki paha ongelma, mutta ehkä Nintendo onnistuu
Bloodstained: Ritual of the Night avaa vanhat haavat, sillä se muistuttaa Mighty No. Yleensä. Se aiheutti harmaita hiuksia kartan viimeisiä tutkimattomia ruutuja etsiessä. Toki Castlevania ja muut tutut nimet piti jättää taakse Konamin huomaan, mutta muutamien merkkien muuttaminen ei muuta itse peliä miksikään muuksi kuin mitä se on. Vuosi sitten julkaistu Ritual of the Nightin stretch goalina syntynyt 8-bittinen uusretro Bloodstained: Curse of the Moon (Pelit 8/2018, 84 p.) oli yllättävän pätevä pikkupeli jopa ilman nostalgiabonuksia. Suurin osa varusteista vaikuttaa vain passiivisesti, mutta jokainen vaihtuva asetyypCURSED RITUAL OF THE INNOCENT SYMPHONY OF THE SORROWFUL NIGHT OF RUIN ECCLESIA Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Switch, Xbox One ArtPlay / 505 Games Versio: 1.03 Minimi: AMD FX-4350 / Intel Core i5-4460, 4 Gt, AMD Radeon R9 280X / Geforce GTX 760 Testattu: AMD Ryzen 5 2600 3,40 GHz, 16 Gt, Geforce RTX 2060 6Gt VRAM Ikäraja: 12 Kolmiulotteisen gra. Tittelin rituaalin läpikäyneellä ihmisellä, jonka kehoon on upotettu kristalleja alkemian keinoin, koska alkemialla saadaan aikaan kaikkea, mitä fantasiakertomus vaatii. En unohda sitä ikinä. Surullinen pieni kasa salaisuuksia ja valheita. Vampyyrin tai vampyyrinmetsästäjän sijaan pelataan Miriamilla. Ei ihme, että Bloodstained: Ritual of the Night on ehta jatko igavanioille ja varsinkin Symphony of the Nightille. S iitä on jo vuosia aikaa, mutta edelleen se pitää minua hereillä yömyöhään. Kristallit avaavat Miriamille käyttöön demonien voimia, joten kun demonit rynnistävät 1700-luvun Lontooseen, on Miriamin hyödynnettävä voimiaan niiden kukistamiseksi ja sukellettava ihmeen tutun oloisen linnan syövereihin. Niistä kuuluisin on Castlevania: Symphony of the Night vuodelta 1997, mutta lukuisia muitakin julkaistiin pitkälle 2000-luvun puolelle. Molemmat ovat vanhan koulukunnan kuuluisien japanilaisten toimintaloikkien tekijöiden Kickstarter-projekteja, jotka yrittävät herättää heidän kuuluisimmat teoksensa sielun henkiin. Pelaaminen on kolmiulotteisesta gra. Voisiko se siis olla, että Ritual of the Night olisi jopa hyvä. Ei ihme, että ne olivat juuri ne pelit, jotka tarjosivat nykyisen metroidvania-genren nimen toisen puolikkaan. Igastained Koji Igarashi kerrytti kuuluisuutensa igavanioilla eli Castlevania-sarjan omalla alajaostolla, jotka erosivat sarjan kasariperinteisistä tasoloikkapeleistä vapaalla pelialueen tutkimisellaan ja kevyillä hahmonkehityselementeillä. Uskallanko toivoa. Mitä jos minuun sattuu taas. Kun olen tuijottanut makuuhuoneeni kattoa niin pitkään, että edes menneisyyden haamut eivät saa pidettyä silmiäni auki ja luulen pääseväni unen hellään huomaan pakoon maailman pahuuksia, se riuhtaisee minut uudestaan tuskaan ja epätoivoon. Mighty No. 9 oli Keiji Inafunen Mega Manille sitä, mitä Bloodstained: Ritual of the Night on Koji Igarashin Castlevanialle. 9 (Pelit 9/2016, 52 p.), minä niin petyin sinuun. Tarinakin on. Mitäpä retrosetien nostalgiassa piehtaroiva Kickstarterpeli olisi ilman pikseliretroilua. Juho Penttilä Mikä on Kickstarter-lupaus. ikan hyviä puolia ovat loistavat valaistusefektit. Peli myös kartoittaa alueensa kaksiulotteiselle kartalle, mihin kolmiulotteiset alueet eivät taivu nikottelematta. ikasta huolimatta ehtaa 2D-castlevaniaa aina näppäinasettelusta ja tarjolla olevista liikkeistä lähtien. Hypyt ja peruslyönnit lähtevät juuri niin napakasti kuin toivoisikin, mutta laahaava askellus tuntuu alkuun vähän turhankin hitaalta. Siihen löytyy onneksi myöhemmin helpotusta. Kevyitä rope-elementtejä tarjoavat kokemuspisteet ja vaihdettavat varusteet. 56 127828_.indd 56 22.7.2019 12.23.34. Kietoudun gooteimpaan viittaani ja astun rohkeasti pimeyteen ottamaan asiasta selvää, ihan sama mitä naapurit sanovat. 9:ää hätkähdyttävän paljon. Demoneita on monta kokoa ja näköä – jokaisella oma uniikki kristallinsa hankittavaksi. Kolmiulotteisuutta hyödynnetään parissa kohdassa, mutta varsinkin paikallisen kellotornin ympäri pyörivä kamera tekee alueesta vain sekavamman. Mighty No
Parhaimmillaan pomotaistot ovat huikeita spektaakkeleita, huonoimmillaan ohi sekunneissa. Se on pitkälti juuri sitä, mitä olen kaivannut viimeisen igavanian, Castlevania: Portrait of Ruinin, julkaisusta vuodesta 2008 asti. Huonoa . Mutta niin hyvä igavania kuin Bloodstained onkin, se on lopulta vain se: hyvä igavania. Se on paikoitellen äärimmäisen hiottu, paikoitellen äärimmäisen vanhentunut, mutta kokonaan lämmöllä tehty meille igavanioiden perään haikeasti muisteleville. Enpä olisi silloin, avustajaurani alkupäivinä, arvostelua naputtaessani osannut arvata, että seuraavaa pitäisi odottaa näinkin kauan. Myöhästynyt peli on lopulta hyvä, kiirehditty peli on ikuisesti Mighty No. Katson muun muassa teitä, kryptiset etenemiskikat. Se ei ole paras pelaamani metroidvania, sillä pelit kuten Hollow Knight vievät genreä niin hienoihin suuntiin, että perinteisillä aseilla ei tahdo pysyä perässä. Mutta loppupeleissä se ei haittaa. 9. Suomeksi sanottuna kristallit ovat siis aivan suoraan samoja kuin sielut Aria of Sorrowja Dawn of Sorrow -Castlevanioissa. Hyvää + Bloodstained on sitä mitä se lupaa: ehta ja loistava Igavania. Bloodstainedista huokuu huoli ja rakkaus tekemiseen. Oli se sitten hämmentävän tutun näköinen salainen pomotaistelu tai esimerkiksi itse David ”Solid Snake” Hayter kähisemässä ikonisella äänellään sivuhahmon ääninäyttelijänä. Valoefekti tarkoittaa, että nyt taisin saada kristallin! 57 127828_.indd 57 22.7.2019 12.23.49. Se on loistava. pi muokkaa suoraan perushyökkäyksiä. Mutta hei, se oli toimiva systeemi silloin ja se totisesti toimii edelleen! Bloodvania Voin huokaista helpotuksesta. Miekat, ruoskat, pistoolit, keihäät, kaikki vaativat erilaisen suhtautumisen hyökkäämiseen. Jopa pelin sisäinen tasapaino on vähän vinksallaan, joskaan ei aivan niin pahasti kuin Symphony of the Nightissa aikaan. Metroidvania genrenä on liikkunut viimeisen kymmenen vuoden aikana niin hurjia harppauksia, kiitos ahkerien indie-kehittäjien, että jotkut Bloodstainedin pelimekaaniset päätökset tuntuvat jo vähän vanhahtavilta. Osa kristalleista on tarkoitettu puhtaasti hyökkäämiseen, toiset mahdollistavat erilaisia uusia liikkumisvaihtoehtoja kuten tuplaloikan tai vaikkapa painovoiman kiepsautuksen ylösalaisin vain Miriamille. Bloodstained: Ritual of the Night on niin häpeilemättömän kliseinen goottikuvastossaan, jättimäisissä pomovihollisissaan, pikkutuhmissa vihjailuissaan, hämmentävissä salaisuuksissaan ja vanhan ajan pelisuunnittelussaan, että sen onnistuminen saa menneet pettymyksetkin hautautumaan alleen. Ai miten niin et voi ottaa minua vakavasti. Pelin alkupuoli on selvästi helpompi; nopeasti on saatavilla todella tehokkaita aseita ja kristalleja, jotka niittaavat pomotaistelutkin muutamassa sekunnissa. Lepakon kristallilla voi ampua lepakoita kädestään ja esimerkiksi pimeyttä syöksevän mustan lohikäärmeen kristallilla voi luonnollisesti ampua pimeyssädettä. Onneksi loppupuolella haastetta löytyy lisää normaalilla vaikeustasollakin. Miriamin erikoiskyky on ottaa haltuun vihollisten ominaisuuksia kristallien muodossa. Kysyntää olisi selvästi ollut, ainakin Kickstarterin keräämän 5,5 miljoonan dollarin perusteella. 86 Bloodstained on ehta vanhan ajan seikkailullinen Castlevania. Se on niin tupaten täynnä nyökkäyksiä menneeseen, etten pelaamaan pystynyt varttia törmäämättä johonkin, joka nosti poskipartani lähemmäksi tummia silmänalusiani. Itse ihastuin lopulta kaikkein eniten ruoskiin: ne ovat hitaita maassa, mutta kesken hypyn paljon nopeampia, joten ne kannustivat liikkuvaan ja nopeatempoiseen pelaamiseen. Vaikka Symphony of the Nightin karmea pelitasapaino on nostalginen, ei sitä olisi ollut pakko mukailla. Bloodstained, jos jokin, on Kickstarter-projekti, joka lunastaa antamansa lupaukset. Lue tämä David Hayterin kähinä-äänellä. Bloodstained kuitenkin on kursailematon jatko jollekin sellaiselle, joka fanien pettymykseksi ei sitä enää saanut. Ai siis mikävania. Bloodstained on hyvä. Se ”viimeinen alue on pelin tylsin ja tuntuu turhalta pidennykseltä” -klisee on tosin jotain, mitä vanhoista igavanioista ei olisi ollut ihan pakko apinoida. Ei haittaa, että Bloodstained myöhästyi alkuperäisestä julkaisustaan. Ei
Tykkään ajaa simulaattoreissa mahdollisimman paljon itse, mutta motskaripeleissä minun on aina pitänyt antaa vähän periksi, jos haluan pärjätä. Peliliikkeet tehdään ennen kurvia, koska mutkassa on jo myöhäistä: jarruta tarpeeksi, valitse linjasi ja seuraa sitä loppuun asti. Kapeat mopot suhahtavat hetkessä ohi, jos ajaudut vähän parhaalta linjalta sivuun. Kun motskarilla yritetään ajaa asfaltilla nopeasti, linjojen pitäisi olla pehmeitä ja pyöreitä, mikä välittyy hyvin MotoGP 19:stä. Olisi hyvä, jos... Tarjolla on myös joukko vanhoja pyöriä aina ysärin taitteesta lähtien ja niille liuta historiahaasteita. 58 127165_.indd 58 19.7.2019 11.19.50. Oikean motskarin kääntelyn vastaohjausta ja kallistuksen kokovartalomekaniikkaa ei pysty padille tyydyttävästi simuloimaan, joten ohjaaminen on tiivistetty pelkkään tatilla kääntämiseen. Valinnan vaikeus Miellyttävän mopomaista ajamista tuetaan kattavilla yksinpelioptioilla, kaikenlaista pohjamudista MotoGP:n voittajaksi -urasta aika-ajoihin. Jos käännöksessä on reilusti liikaa vauhtia tai kanttaria nakkien alla, värinä on ainoa varoitus ennen pyörän kyljelleen luiskahtamista, eikä siihenkään usein ehdi enää reagoimaan. Syynä lienee, että sitä terävimmän kärjen kotimaista ratamoottoripyöräkuskia ei ole nähty pitkään aikaan, Mika Kalliokin lopetti tangon kanssa tanssimisen 2015. Haasteista irtoaa urakisojen välissä sijoitettavia kehityspisteitä, jotka parantavat ajokin suorituskykyä. No totta maar. Vauhti hiipuu mutkissa liikaa pelkästään rullatessa ja kahvan kääntäminen on oikeastaan ainoa tarpeeksi hienovarainen tapa muuttaa jo valittua linjaa hitusen. M arc Márquez, Andrea Dovizioso ja kumppanit ovat useimmille suomalaisille tuntemattomia suuruuksia. Luontevasti ajavista konekuskeista huolimatta Milestonen perinteinen vaikeustasoprobleemi on ennallaan. Pitkällä liipaisimella on pyörän hallinnassa runsaasti käyttöä, sillä kaasusta tarvitaan loivissa kaarteissa muitakin asentoja kuin tuppi nurin. Vienosti suhisevat MotoE:t olivat mielenkiintoisia tuttavuuksia, sillä sähkömoottoripyörässä ei ole vaihteita lainkaan. Prosentin tarkSATA LASISSA POLVI MAASSA Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC, Xbox One, Switch Milestone Moninpeli: 2-12 Ikäraja: 3 Kolarointia nettikisassa, mikä yllätys. Huonosti sujuneen mutkan ja siinä menetetyn vauhdin jälkeen kyyti on seuraavalla suoralla usein kylmää. Ajolinjojen kesken kaiken korjaaminen on autoilua selvästi vaikeampaa ja tulokselle huomattavasti vahingollisempaa. Petri Heikkinen Nähdäänkö yhdessä MotoGP-kisassa enemmän ohituksia kuin koko F1-kaudessa. Onneksi MotoGP 19:ssä saa kisaa kelata noin 20 sekkaa menneisyyteen ja korjata tehdyt väärät päätökset. Syytän lähinnä kunnollisten simuohjainten puutetta, en minä autosimujakaan padilla pelaa. Vaihteet veivaan simuprätkilläkin itse, mutta lennosta säädettävät elektroniset ajoavut ja molempiin renkaisiin vaikuttavat tuplajarrut tulevat tarpeeseen. Tai olkoon. Perä tosin karkaa helposti alta, jos innostuu polvi maassa tykittämään liikaa. Sääli sinänsä, sillä MotoGP 19 -kevytsimulaattori hoitaa ratamoottoripyöräilyn virtualisoinnin varsin mallikkaasti. Viimeistään silloin kun pyörä aloittaa teutaroinnin, pitää ymmärtää höllätä kaasua ja suoristaa ajolinjaa. Mopoista rataraketteihin FIM:n tavanomaisen Moto3-, Moto2ja MotoGP-kehityskaaren ohella MotoGP 19:ssä nähdään sähköprätkien MotoE-luokka ja Moto3:n alapuolelle sijoittuva Red Bullin juniorisarja, jossa kaikki ajavat samanlaisilla sarjavalmisteisilla KTM-kilpureilla. Motskarin luokasta riippumatta pidon heikkeneminen tuntuu näpeissä erilaisina värinöinä ennen kilpurin vikurointia, mikä auttaa pitämään ajokin pystyssä tiukoissa paikoissa. Täysimittaisten kisojen harjoitussessiot ovat yleensä suhteellisen tylsiä, mutta MotoGP 19 tarjoaa treeneihin kolme ratoja salakavalasti opettavaa kilpurin kehityshaastetta seuraa parasta ajolinjaa, aja kierroksia ilman ulosajoja ja aja kierros tietyn ajan alle. Masiinaluokkien äänissä on kivasti eroja, vaikka moottorien terävin ujellus jääkin tavoittamatta. Se väistämättä himmentää MotoGP-sarjan hohtoa formulasirkuksen rinnalla
Hyvää + Runsaasti mielekästä yksinpelisisältöä. Nettipelin liian laimeat rangaistukset. Sehän on outoa, koska jo itse Elias Lönnrot syntyi Bikerin torpassa. Jokin Salomonin tuomio pyörien välisistä kolareista, kenties. MotoGP 19:ssä on mukavan motskarimainen ajotapa, kyseessä ei ole vain autopeli moposkinillä. Kun vähät pelaajat jakautuivat useisiin auloihin, täyden 12 kuskin kisat olivat harvinaisia: pelilistat jo vihdoinkin käyttöön, pliis. Huonoa . 84 Riittävän motskarimaisella ajomallinnuksella ryyditettyä monipuolista ratamoottoripyöräilyä, joka kaipaisi modernimpaa nettipeliä. Kypäräkamera kääntyy reilusti prätkän ulkopuolelle, kuten pitääkin. Pudotin tason ensin riittävän alas, etten turhautuisi jatkuvaan häviämiseen ja helpohkojen voittojen jälkeen hilasin sitä sitten kisa kisalta vähitellen ylöspäin. Kiva että Milestonella on homma pääosin hanskassa. Odota vuoroasi aulassa Moninpelissä luotetaan muinaiseen aularakenteeseen, jonka ongelmat ovat tuttuja. Kun lopulta luulin olevani ihan hyvä kuski, kokeilin historiahaasteita enkä luullut enää. MotoGP 19 on teknisesti perussiistiä, mutta ei mitenkään häikäisevää jälkeä. Nettiongelmat ovat harmillisia, koska ne olisivat säätämällä korjattavissa. Korjauskelaus rohkaisi koettelemaan rajoja. Haasteet laittavat kovan kovaa vastaan, sillä aikarajat ovat kiinteitä ja kelausta ei sallita. Race director -moodissa sääntöjä pääsee kiristämään, mutta juuri kukaan ei tirehtööriksi halunnut. Joku viidestä kymmeneen sekkaa odottelua ja sitten haamuna takaisin kisaan, kunnes vauhtia on riittävästi, olisi hyvä ratkaisu. Historiakisoissa kaahataan takavuosien legendakuskeilla ja tavoitellaan pääasiassa tiettyihin tapahtumiin liittyviä aikoja tietyillä radoilla ja vanhoilla pyörillä. Auloissa ei sinänsä ole suurta ongelmaa, jos muu systeemi on timangia, mutta ainakaan rangaistukset tötöilystä eivät ole lähimainkaan riittäviä ja julkisissa auloissa niiden kovuutta ei pääse edes säätämään. Jos kaipaa peliarsenaaliinsa nimenomaan ratamoottoripyöräilyä, ei vaihtoehtojakaan oikeastaan ole. Pahin ongelma reilun kisaamisen kannalta on kolarin jälkeen liian nopea teleporttaus takaisin kisaan, eli täysii vaan ja onnea -tyylillä mennään, koska rangaistukset eivät ole suhteessa virheisiin. Mutta hyvä että edes pelissä voi korjata Suomen heikkoa edustusta moottoripyöräareenoilla. 127165_.indd 59 19.7.2019 11.20.02. kuudella säädettävällä liukurilla oli vaikea löytää sopivaa tasoa mitenkään nopeasti. Julkaisun jälkeen linjoilla oli ehkä muutamia kymmeniä pelaajia yhtä aikaa. Historioinnin porkkanana on liuta PSN-saavutuksia. Ajokki myös kiinteytyy liian nopeasti, mikä taas aiheuttaa toisinaan takaa tulijoille tyystin mahdottomia tilanteita. MotoGP:n omana ylimääräisenä aulatyhmyytenä jo alkaneeseen aika-ajoon ei pääse kesken kaiken mukaan. Startti joukon perältä on huomattavasti pienempi harmi kuin koko kisan läpi odottaminen. Tekemistäkin on runsaasti, mutta moninpeliä varten en tätä hankkisi, sen verran turhauttavaksi romuralliksi netissä ajaminen usein rapautuu. Kun tähän ynnätään ajallisesti turhan pienet oikaisurangaistukset, ulkoinen paine virheettömälle ajamiselle on liian pieni. Toisaalta syyllinen ei monessakaan tilanteessa edes kaadu, joten kova rangaistus toisten mokista olisi ikävää
Muuten uran eteneminen sujuu tutuissa uomissa. Kisaratojen Kaunarit Viime kauden Formula 2 -sarjan mallintamiseen on nähty toden teolla vaivaa, sillä koko kuskikatras, kesken kauden mukaan hypännyttä Niko Karia myöten, on mallinnettu aina kuskeihin ja henkilökohtaisiin sponsoreihin asti. Isoimmat muutokset tuntuvat olevan tekoälyssä. Isoin uudistus kuninkuusluokkaan noustessa on tekoälykuskien siirtomarkkinat, eli kauden edetessä pääsee seuraamaan kunnon silly seasonia Autosportin keskustelualueiden hengessä. ktiivisen tallikaverin sekä päävastustajan kanssa käytävillä ylidramatisoiduilla sanaharkoilla. Vapaiden harjoitusten onnistuneesti suoritetut treeniohjelmat kerryttävät kehityspistekassaa, jota ohjataan haluttuihin kehityskohteisiin. Kuluvan F2-kauden kuskikattaus on ilmeisesti tulossa myöhemmin mukaan, mutta itse en jaksa innostua potentiaalisten lupausten puutteen vuoksi yhtään. Ensi vuodelle jää siis selkeä kehityskohde. Marko Mäkinen Formula kakkoset! Draamaa sekä radalla että paddockilla! Entistä elävämmät vahanuket! Mitä muuta kausipäivitykseltä voisi toivoa. Haastisten neljä vastausvaihtoehtoa määrittää sen, miten tiimit näkevät kuljettajan. Julkistustrailerin pintakiilto sekä mukaan tuotu F2-kalusto kuitenkin väänsi hypemoottorini turboruuvia tiukemmalle. Kaksintaistelutilanteisiin on suhareille saatu mukavasti röyhkeyttä lisää, ohitusyrityksiä peitellään aggressiivisemmin ja muutenkin jarrutuksiin mennään PELKOA JA INHOA PARK FERMÉLLÄ Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Codemasters Versio: 1.04 Minimi: Intel i3 2130/AMD FX 4300, 8 Gt, Geforce GT 640/Radeon HD 7750, 80 Gt kiintolevytilaa, Windows 7 Testattu: Intel 4,5GHz, 16 Gt, Geforce GTX980Ti, Windows 10, Driving Force GT Moninpeli: 2-20 pelaajaa Ikäraja: 3 Viime kauden F2-kalusto on kaikkine yksityiskohtineen mukana. Simuahan tästä ei saa millään, mutta niitä vartenhan on ihan toiset tekijät. V iime syksynä kehuin Codemastersin viimeisimmän lisenssikaahauksen parhaaksi koskaan, mutta jäin kaipaamaan uusia tuulia. Kalusto on ajettavuudeltaan isoveljiinsä verrattuna mukavan vikuroivaa, F2:n askeettinen aerodynamiikka välittyy kivasti käsille. Saippuaoopperaa höystetään . Draamaa kaivetaan Katalonian turbo-ongelmista ja siitä seuraavasta tallimääräystilanteesta, Itävallan kontaktista pahimman kilpaveljen kanssa sekä Abu Dhabin päätöskisaan venyneestä mestaruusväännöstä. Vanhan rungon kehitysversio Ajettavuudessa tyydytään vain hiomaan pieniä rosoja sieltä täältä. Heti debyyttikaudellani kuskipaletissa tapahtui kunnon myllerrys: Alfa Romeosta tuli sinivalkoinen tiimi vietyäni italialaisen pitkätukan istuimen, ja sen lisäksi ruudukon slaavien paluumuuton torpedoivat edellä mainitut F2-kollegani. Kuskinluontiruudulla käytännössä valitaan vain haluttu kuskiakatemia, itse kakkosten kausi on typistetty vain kolmeen erilaiseen kisaskenaarioon. Tie kuninkuusluokkaan on paperilla loistava idea, mutta toteutus jää kuriositeetiksi. Monako illalla, ei huono! 60 127825_.indd 60 19.7.2019 10.51.35. Harmi vain, että uramoodin F2-osuus jää pahasti torsoksi. Hyvä niin, miksi rikkoa toimivaa kaavaa. Joka tallilla on mieltymyksensä: jotkut arvostavat kimimäistä tiimipelaajaa, toiset fernandomaista kukkoilijaa. Suht aktiivisesti viime vuosina kuljettajalupauksien uria (Leclerc, Norris, Russell, Albon) seuranneena kuninkuusluokan lupauksien kasvattajasarjan lisääminen toisi varmasti lisäsyvyyttä uramoodiin. Aikaistettu julkaisuajankohta sekä studion rähmiminen Dirt Rally 2.0:n tiimoilla nosti vanhat pelot pintaan: onko tuloillaan Ferrari-tyylinen välivuosi. Vakavanha Driving Forceni elää vielä siis ainakin yhden kauden. Ilahduttavinta on, että tiimi ei tuoreimman Dirtin röytämisestä viisastuneena koskenut rattitukeen. Edelleen kaipaisin liukusäädintä luistonestoon, keskiasetus on liian pitävä ja ilman ajonvakautusta pyörin kuin Kimi Kanadassa. Kakkosten kuskeihin on nähty ihailtavasti vaivaa. Pikaisella 2018-julkaisulla suoritetulla lämmittelyllä olin tämän kauden autoilla kuin kotonani. Interaktio lehdistön kanssa sekä päivityspuu toimivat pitkälti viime kauden tavoin
Mersun pilttuun androidit näyttävät oikean nahkansa. Etenkin Formula 2:n mukaantuonnissa on ensi vuodelle paljon käyttämätöntä potentiaalia. Väitetty parin vuoden kehitysaika näkyy suht hyvin lopputuloksessa, mutta silti F2-luokan puolivillainen esittely uramoodiin jättää karvaan jälkimaun. Hyvää + Näyttävämpi ja silotellumpi kuin edeltäjänsä. Codemasters on haistanut rahan, sillä suuri osa kustomoinnista on lukittu maksumuurin taakse. Talon sisällä kehitettyä Ego-moottoria on kehitetty viime vuosien aikana suhteellisen konservatiivisesti, joten tänäkään vuonna ei tarvitse stressata laitteistovaatimusten suhteen. Parin vapaan GP:n perusteella meno netissä on tuttua koheltamista, mutta ilman viimevuotisia teknisiä rosoja. Kaipailemani Jerez, Imola sekä muut klassikkoradat puuttuvat edelleen, mutta mukana on nyt sentään Sennan ja Prostin klassikkoautot vuodelta 1990. Huonona puolena aivopierut ovat myös lisääntyneet, liian usein mutkan apexia halataan kuin muita ei olisi radalla ja välillä aivot jäävät varikolle Haas-kuskien tyyliin. Lisäksi sarjojen muodostamista on helpotettu ja käyttöliittymä ehdottaakin parasta mahdollista liigaa taitotasoon nähden. Valaistus on entistä näyttävämpää, samoin sekä ratojen että radanvarsien yksityiskohdat. F1 2019 jatkaa vakaasti tutulla suoritustasolla. Jättää hyödyntämättä vaivalla kasatun F2-sarjan potentiaalin. 61 127825_.indd 61 19.7.2019 10.51.46. Edistystä on tapahtunut myös hahmomalleissa, ne jopa näyttävät esikuviltaan! Paitsi silloin kun ilakoivat. aiempaa enemmän veren maku suussa. Viime vuonna esitellyn superlisenssin vanavedessä voi luoda omia ulkoasuja niin kuskeille kuin talleille kuvitteellisten sponsoreiden kera. F1 2019 on ehdoton hankinta. Valikkonäkymä on rempattu entistä toimivammaksi, ja siinä sivussa etenkin klassikkokaluston näytteillepanoon sekä taustoittamiseen on nähty huolella vaivaa. F2-kauden draama tuntuu hätäiseltä ja pakotetulta. Nojatuolisuhaus kukoistaa Liberty Median omistaessa F1-oikeudet panostus kilpakisaamiseen on noussut vuosi vuodelta, ja vihdoin pelin käyttöliittymäkin on saatu satsauksen vaatimalle tasolle. 85 Onnistunut perusvarma kausipäivitys, joka ei ihan lunasta odotuksia. Huonoa . Vanhojen kilpureiden kategoria kaipaisi edelleen vuoden 2005 McLarenia, Toyotan parhaiden vuosien kilpuria ynnä muita tuoreita klassikoita. F1 2019 tosin simuloi kivuliaan tarkasti sen, kuinka syvältä leveillä ja vaikeasti seurattavilla nykyautoilla kilpaa ajaminen ruhtinaskunnan ränneissä on. F1 2018 löytyy kataloogista. Jäikö viimevuotinen välistä. Kisojen käyttöliittymää on myös kivasti yhtenäistetty sarjan grafiikoita vastaavaksi. Mielenkiintoisena ekstrana voi kisata Monacon GP:n yövalaistuksessa, mikä tuo oman säväyksensä kiistanalaiseen klassikkokisaan. Vanhasta sotaratsusta on saatu lypsettyä ilahduttavasti lisää silmäkarkkia. Suosittelen harkitsemaan ennen ostopäätöstä, etenkin jos alemmat luokat eivät kiinnosta. Selkeämpi jaottelu ei myöskään olisi pahitteeksi, sillä nykyisellään viime vuosikymmenen kategorian kisat ovat yksi sekamelska, jossa aero-hirmut Brawn GP ja Red Bull vievät muiden vikistessä. Hetkittäin ne jopa näyttävät kuitenkin esikuviltaan! Moninpelissä on mahdollisuus maalata oma autonsa, luonnollisesti rahaa vastaan. Silloin tekee mieli näyttää virnuileville hirvityksille liekinheitintä
Ehkä ihan ensimmäisenä ei tule mieleen räikeänpunaista F1-autoa liukumassa kulmikkailla renkaillaan valkoisten poutapilvien ja syvänsinisen taivaan alla, mutta pitäisi. Muistan myös, miten Akiran Bajiquan-liikkeet suoritettiin ja miltä ne tuntuivat Virtua Fighterissa (1993). Tarjolla oli myös neljä kuvakulmaa, joita vaihtamalla siirryttiin ennennäkemättömästi autoon tai sen taakse eri korkeuksille. Ehkäpä mieleen tulee vihreä, kaksipäinen lohikäärme lentämässä violetilla taivaalla. Mikäli Virtua Racingissa mielii podiumille, täytyy ajolinjat opetella tarkasti ja ajaa vastustajien imussa. Juuri Virtua Racing (1992) sementoi Yu Suzukin nimen legendojen joukkoon, koska se on mestariteos, joka muutti ajopelit. Ja sama pyörähdys seuraa, jos koskee vastustajan perää. Ne ovat osoitus näkemyksellisestä TÄÄLLÄ SEGAN SINITAIVAAN ALLA Arvosteltu: Nintendo Switch M2 / Sega Moninpeli: 2-8 pelaajaa. Enkä voi unohtaa, miten Ryo ajoi trukkia tai käveli ja katseli ympärilleen Shenmuessa (1999). ikalla, ja siirtyminen pikseleistä polygoneihin sujui mestarillisesti. Muistot voi vallata aasialaisten kamppailulajien arvokas soljunta kiinanmuurilla tai väistöliikkeitään suorittava hävittäjäkone öisen rannikkokaupungin yllä. Nyt se tekee yhden hienoimmista töistään hioessaan klassisen autoilupelin Virtua Racingin elämänsä kuntoon. Yu Suzukilla oli kyky hypätä heti kättelyssä altaan syvään päätyyn, oli kyse sitten arcadekabinettien suunnittelun mullistamisesta, tehokkaiden pelimoottorien toteuttamisesta, niiden pioneerimaisesta hyödyntämisestä, elävän pelimaailman luomisesta Shenmuessa tai simulaatiomaisen ajomallinnuksen kehittämisestä Ferrari F355 Challenge -peliin (1999), jota jopa Rubens Barrichello käytti harjoitteluun ja jonka Ferrarin ajotuntuman aitoutta ihmettelivät aikoinaan insinöörit Maranellossa. Tai kirkkaanpunainen Ferrari kiitämässä vilkkaassa liikenteessä hiekkarannan vieressä. Kauniimmassa ja sulavammassa, mutta alkuperäiselle kolikkopelille uskollisessa Switch-versiossa jopa kahdeksan pelaajaa kisaa samalla ruudulla. Mutta Virtua Racing teki kaiken paremmin ja uskottavammin, millä oli suuri vaikutus tällaisessa ajopelien herkässä alkutilassa. Rohkeasti kohti uutta Yu Suzuki oli jo tehnyt upeita ajopelejä, kuten Out Run, Super Hang-On ja Power Drift (1988), joissa skaalaavalla 2D-gra. Se muodostuu parhaista paloista, joista voi unelmiensa F1-kokemuksen kuvitella koostuvan. Virtua Racing oli Suzukin ja Segan ensimmäinen peli 3D-gra. Liikennevalot pysäyttävät suojatien eteen. Laitteita sai kytkettyä toisiinsa, jolloin jopa kahdeksan pelaajaa pääsi kisaamaan paikallisessa, kiihkeässä moninpelissä. J apanilainen M2 erikoistuu vanhojen pelien uusintapainoksiin. Radat kuin rockia Pelissä on kolme rataa, mutta se on tarpeeksi. ikalla luotiin uskottava ja vauhdikas illuusio liikkeestä kolmiulotteisessa tilassa. VIRTUA RACING Johannes Valkola Virtua Racing, eikö mun isäni pelannut sitä. Segan uraauurtava pelimoottori Model 1 pyöritti valtavasti polygoneja korkeassa resoluutiossa, sulavalla ruudunpäivityksellä ja laajakuvatelevisiossa. Hyviä kierrosaikoja tavoitellessa on syytä vaihtaa seitsemää vaihdetta manuaalisesti. Deluxe-kabinetissa istuttiin F1:n tapaiseen laitteeseen, joka tuuppi pelaajaa kurvien ja jarrutusten mukaisesti. 62 127163_.indd 62 19.7.2019 16.22.49. Ehkäpä ajatukset siirtyvät Yokosukan lumisille kaduille tai sen sataman oranssinkeltaiseen auringonlaskuun. Sykähdyttävän teknisen toteutuksen ohella viehättävää oli myös erinomainen, huoliteltu pelattavuus, josta ei puuttunut vauhdin tunnetta. On helppo palauttaa mieleen, miltä niiden pelaaminen tuntui: onnistuneet väistöliikkeet Space Harrierissa (1985), oikeiden ajolinjojen hakeminen Out Runissa (1986) tai päältä istuttavan moottoripyöräkabinetin kääntäminen ja turbo pohjassa kurvaaminen Super Hang-Onissa (1987). Pienikin lipsahdus radan reunalle hidastaa vauhtia, nurmikolle luisuminen aiheuttaa puolestaan kohtalokkaan spinnauksen. Hydrauliikalla kääntyvät, suuret arcadekabinetit tai sinisyyttään kiiltävät kolikkopelihallien valopistoolit. Peli ei ole F1-simulaatio vaan herkullista fantasiaa. Paitsi että Yu Suzukin ja Segan AM2-studion pelit ovat jättäneet muistiini vahvoja, eläviä aistimuksia, pelit ovat painuneet syvälle lihasmuistiini. Virtua Racing ei myöskään ollut ensimmäinen 3D-ajopeli, sillä Namcon Winning Run (1988), Atarin Hard Drivin’ (1989) ja Distinctive Softwaren Stunts (1990) olivat tuoneet polygonit radalle. Ikäraja: Ei ole. Virtua Racingin isän Yu Suzukin mittava ura herättää muistoja
Samalla Virtua Racing sysäsi pääsuunnittelijansa Toshihiro Nagoshin uran täyteen vauhtiin. Gra. Oleellista on, että alkuperäinen gra. Pelit pursuavat lisäksi uusia, lumoavia ominaisuuksia. Japanilainen pelistudio M2 on ylittänyt itsensä uusintaversiossa, joka on heidän ansiolistansa hienoimpia saavutuksia. Ehkä paluu on lähellä, sillä Suzuki viimeistelee Shenmue III -peliään. Verkkopeli on menetetty mahdollisuus, sillä netissä vastustajia on vain yksi. Resoluutio on alkuperäisen 496x384-kuvan sijaan telkussa 1080p, Switchin näytöltä puolestaan 720p. Kyseessä on siis versio, joka ei ole sellainen kuin se oikeasti oli, vaan sellainen jollaiseksi sen muistaa. Takaisin radalle Naoki Horiin johtama M2 on tehnyt piiruntarkkaa työtä vanhojen pelien käännöksissä vuodesta 1993 alkaen. 90 Yu Suzukin mestarillinen Virtua Racing pitää pettämättömästi otteessaan 27 vuotta julkaisunsa jälkeenkin. Se sisälsi hulppeat versiot klassikoista, kuten Out Run, Space Harrier, Thunder Blade (1987), Galaxy Force II (1988) ja Streets of Rage 2 (1992). Hauskasti tosin vastustajan näkee ajon aikana picture-in-picture-ominaisuudella ruudun alareunasta. Onkin harmillista, että Suzukin ura hiipui samalla kun Sega luopui konsolibisneksestään Dreamcastin epäonnistuessa. Neljä kuvakulmaa! Mitä on tämä taikuus. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunteikkailla sävellyksillään houkutteleva Mitsuyoshi otti vetovastuun soundtrackista. ikka ei myöskään enää ilmesty tyhjästä, vaan koko rata piirtyy kerralla eteen. Nagoshin rock-mentaliteetti näkyy myös Virtua Racingia seuranneissa ikimuistoisissa ajopeleissä Daytona USA (1993) ja Scud Race (1996), joissa hän nousi ohjaajaksi ja arcade-osastonsa johtoon. Myöhemmin Nagoshi on kuvaillut, että hyvä kilparata on kuin iskevä rock-biisi houkuttelevalla introlla, koukuttavalla rytmillä ja rajulla kitarasoolollaan. Pitkä työ ajopelien saralla jäi fantastiseen F-Zero GX -peliin (2003), jonka jälkeen Nagoshin ura on koostunut lähinnä kehittämästään, japanilaista kulttuuria esittelevästä Yakuza-sarjasta ja työstä Segan johtoportaassa. ikka skaalautuu kauniisti tähän tarkempaan muotoon. Tapana on tarjota alkuperäinen peli muuttumattomana, mutta antaa vaihtoehdoiksi tuoreita ominaisuuksia, kuten paranneltua ruudunpäivitystä, vaikeustasoja ja pelimuotoja. Todellinen taituruus vaatii aikaa ja vaivaa, ja kokemus tuntuu antoisalta. ikan yksinkertaisuus auttaa asiaa, kuten myös nykytelkkareiden suuri koko. Sittemmin mainetta on tullut muun muassa Daytona USA:sta (jonka iloisesta Let’s Go Away -tunnarista löytyy Mitsuyoshin pitelemätön esitys YouTubesta), Virtua Fighterja Shenmue-sarjoista sekä Segan huikean housebandin S.S.T. Kun kaksinja moninpeli myös näyttävät siltä. Mutta tuli siitä sitten kaikkien aikojen comeback tai ei, yksi asia on varma: jo Virtua Racingilla Yu Suzuki on ansainnut paikkansa pelihistorian kunniagalleriasta. Huonoa . Hyvää + Upea versio ajopelien klassikosta, jopa kahdeksan pelaajaa saman ruudun moninpelissä. Yu Suzukin 1980ja 90-lukujen tuotantoa voikin katsella miltä kantilta hyvänsä ja tulla samaan johtopäätökseen: hän on nero, visionääri, joka näki ennalta uuden ajan. Peräti kahdeksan pelaaja voi pelata yhtä aikaa, mikä tarjoaa jo tavatonta viihdettä. Silloin ruutu tosin menee aiiiika pieneksi, mutta gra. Tämä on jo kolmas M2:n Sega-sarja: PlayStation 2:n Sega Ages 2500 -sarja jäi lähinnä Japaniin, mutta 3D Classics -sarja saapui kattavasti Nintendo 3DS:lle täälläkin. Alkuperäistä arcade-version värimäärittelyä on muutettu tarkoituksella haaleammaksi. 63 127163_.indd 63 19.7.2019 16.22.55. Onkin ihme, ettei tällainen low poly -ulkoasu ole saanut pikseligra. Bandin riveistä. Molemmat näyttävät hemaisevilta, mutta varsinkin kannettava tila vie mennessään. Moninpeliä palvelee myös pelin neljä kuvakulmaa: taitavat pelaajat voivat valita haastavamman sisävinkkelin ja antaa siten tasoitusta muille. ikan kaltaista nostetta vaikkapa indie-skenessä. Virtua Racing poikkeaa perimästä siinä, että mukana ei ole alkuperäistä kolikkopeliversiota, mutta peli rakentuu aidon arcade-lähdekoodin päälle vain ulkoasua muuttaen. Nagoshin ohella Virtua Racing oli myös merkittävä askel Takenobu Mitsuyoshin uralle. Ohi pyyhkiytyneet 27 vuotta osoittavat, että sen pelisuunnittelu on terävää, sen audiovisuaalisuudesta välittyy kutsuvaa sielukkuutta ja mikä tärkeintä, sen pelaaminen yhdessä tai yksin on edelleen poikkeuksellisen hauskaa. Ruudunpäivitys nousee 30 kuvasta 60 kuvaan sekunnissa, mikä saa pelattavuuden tuntumaan entistäkin menevämmältä. Nettipelissä vain yksi vastustaja. Juuri tällaista kovaa energiaa ja harmonista solinaa Virtua Racingin pitkistä ja lyhyistä suorista sekä tiukoista ja loivista mutkista eittämättä välittyy. Radat on helppo oppia, mutta vaikea hallita. Tämä Virtua Racingin uusi Nintendo Switch -versio on mieltä ylentävä paluu ajopelien alkulähteille, todiste siitä että Virtua Racing on selkeän ajaton teos. Virtua Racing on osa M2:n työstämää Sega Ages -sarjaa, jossa on jo saanut hienot käännökset Out Runista, Phantasy Starista (1987), Sonic the Hedgehogista (1991) ja Thunder Force IV:stä (1992). ratasuunnittelusta, josta Segan pelit myöhemmin tunnettiin. Näin peli sopii Switchin ruudulle ja parantaa pelin parasta uutta ominaisuutta: jaetun ruudun moninpeliä. Ne tarjoavat hienointa 3D-tehokeinon käyttöä 3DS:llä. Jo kahdestaan moninpeli vakuuttaa, mutta se vain paranee osanottajien määrän kasvaessa. Virtua Racing on erinomaista työtä sekä M2:lta että alkuperäisiltä pelintekijöiltä
Kukaan peliin koskenut ei jäänyt sanattomaksi. Chrono Crossin merkityksestä on vaikea puhua ilman juonipaljastuksia. Tuo lupaus ei koskaan täyttynyt, ja putkiräiskintöjen viimeinen kaunis aikakausi koettiin edellisen konsolisukupolven aikana. Nostalgian voima riittää juuri ja juuri ”1-2 Mariosta ja warppiputkeen” -tason suorituksiin, loppu on hyvää pelisuunnittelua. a ja Final Fantasy Mystic Quest, vau). Japanilaisen Famitsun lukijat valitsivat Chrono Triggerin heisei-kauden (8.1.1989 – 1.5.2019) parhaimmaksi. Välttämättä itse pelit eivät olleet tunteellisimpia, mutta niissä oli teknisten rajoitusten takia tilaa pelaajan omille tunteille. Chrono Triggerin julkaisemattomuus ei ollut anomalia, vaan osa Nintendon ysäristrategiaa. 64 125944_.indd 64 19.7.2019 16.57.04. Final Fantasy -jumala Hironobu Sakaguchi tiesi täsmälleen mitä oli tekemässä, Dragon Questilta palannut Yuji Horii ei vain leikkinyt slimellä, Akira Toriyama ei enää ikinä osuisi niin kohdalleen hahmodesignissä, ja Nobuo Uematsu teki mitä jokaisen pelimuusikon tulisi tehdä säveltäessään eeppistä fantasiapeliä: rickrollasi Rob’s Themen melodian Never Gonna Give You Upista. Viikon kuluttua olin läpäissyt pelin ja työnsin sen hyllyyn, vakuuttuneena siitä, että olin kokenut jotakin tärkeää. Se, mikä viisaudessa menetetään, voidaan korvata esteettisellä, alleviivaamattomalla tyylillä ja vajaalla, mutta siksi rohkealla arvauksella. Satellaview jäi Japanin ihmeeksi. SNES:lle julkaistiin 58 vuoropohjaista JRPG:tä, joista vain 14 tuotiin Yhdysvaltoihin ja säälittävät kolme Eurooppaan (nämä valioyksilöt olivat Breath of Fire II, Lu. Voiko ihminen, joka ei ole kokenut vanhuuden pysäyttämätöntä voimaa, oikeasti ymmärtää elämää. Chrono-shokki Yhdistän paljon tunnetta Playstation-ajan japanilaisiin roolipeleihin, kuten Final Fantasy VIII:aan, Xenogearsiin, Parasite Eveen, ja kymmeniin muihin, joissa genren loputon suosio ja kyky painaa rahaa antoi japanilaisille tekijöille varaa kokeilla. Squaren julkaisutahti oli tappavaa crunchia: yksi peli per kuukausi, kuten Front Mission 3 ja Parasite Eve 2. Läpäisin Chrono Crossin ensimmäisen kerran vuoden 2009 keväällä, kaksikymmentä vuotta julkaisun jälkeen. Helpoiten tämä onnistuu diginä, sillä pelin voi ladata PS3:lle yhdysvaltalaisen tai hongkongilaisen PSN-tilin kautta. En usko, että asiat olivat ysärillä paremmin kuin nyt, mutta 90-luku merkitsi peleille samaa kuin 80-luku musiikille: kaikessa oli enemmän tunnetta. Pelin mainitseminen aiheutti ristiriitaisen reaktion Pelit-lehden avustajien savuisessa kulmapöydässä. 90-luvun JRPG on kommentoimaton ja jättää pelaajalle tilaa antaa tapahtumille selitys. Mielestäni hyvä peli ja hyvä tarina kestävät spoilerit, eikä yksikään juonipaljastus voi tyhjentää SQUAREN PIMEÄ PUOLI Taistelu näyttää liikkeessä elävältä, kuvankaappauksessa sutulta. Radical Dreamersia komeimmilaan. Kolkkiboksin tarjoaman teknologisen euforian takia tiputus Chrono Crossin matalaresoluutioiseen, epätodellisen näköiseen fantasiamaailmaan oli syvä, mutta pelin arvaamattomuus, sen mysteerinen hiljaisuus ja surullisuus vetivät minut mukanaan. Chrono Trigger sai Euroopan julkaisun loistavana DS-versiona vuonna 2009, mutta jatko-osa jäi rajan taakse. Tiimi mintissä Chrono Cross on jatko-osa vuoden 1995 Chrono Triggerille, japanilaisen roolipelaamisen juhlitulle klassikolle. Chrono Cross ilmestyi myöhään Playstationin elinkaaressa, noin kuusi kuukautta ennen PS2:n ilmestymistä. ikan sanelema impressionistinen tyyli ja se, miten pelit jäivät osaltaan keskeneräiseksi, koska niitä tehtiin nopealla tahdilla. Lisäksi, klassisten pelien tekijät ovat usein nuoria, kolmenkymmenen molemmin puolin. Ohjeet tähän olen kirjoittanut Summer Lesson -arvostelun yhteyteen Pelit-lehden numeroon 8/2017, mutta tiivistyksenä: tee uusi PSN-tili, laita maaksi haluamasi ja osta nettikaupasta, kuten Play-Asiasta, valuuttakortti, joka käy digikauppaan. Seurauksia ja syitä olivat ääninäyttelyn ja dialogin vähyys, karkearesoluutioisen gra. Tässä harvinaisessa kulttuurihistoriallisessa hetkessä suosittu genre oli samalla myös se, jossa otettiin eniten riskejä. Vaikutus voi olla merkityksellisempi kuin tekijän kovakouraisesti pakottama sanoma, joka vanhentuu jo ilmestymisvuonna. sesta tehosta ja siitä lupauksesta, jonka Bioshock antoi ensimmäisen persoonan räiskintäpeleille. Kirjoitushetkellä Chrono Cross maksoi kymmenen dollaria. Nyt Chrono Crossin saa hankittua halvalla ja laillisesti. Olin juuri hankkinut Xbox 360:n ja läpäissyt Bioshockin, ällistyneenä konsolin graa. Onkin hämmästyttävää, minkälaisia pelejä aikakausi tuotti. Toisena selityksenä tunnetta loivat pelaajien hormonihirmuinen nuoruus ja murrosikä, ja vanhemmiten nostalgia, mutta pelkän nostalgian voimalla ei kukaan jaksa kymmenien tuntien JRPG-matkaa. UUSIN SILMIN Antero Kyyhky C hrono Triggerin jatko-osa uskottelee olevansa sadunomainen seikkailu, mutta on todellisuudessa synkin 90-luvun japanilaisista roolipeleistä. Chrono, Marle, Lucca ja muut sankarit pyrkivät estämään Lavos-olennon aiheuttaman maailmanlopun, jonka näkevät ennalta, koska Lucca keksii aikakoneen. Osalle peli oli liian omituinen, osa arvosti sen pitkälle vietyä visiota vaihtoehtoisista ulottuvuuksista. Vuoden 1999 Chrono Cross on mysteeri: unenomainen, Euroopassa julkaisematon ja vaiettu JRPG, joka vaikuttavasta historiastaan huolimatta ei singonnut tekijöitään supertähdiksi. Chrono Cross koki ilmestyessään saman kohtalon kuin Chrono Trigger: sitä ei tuotu Eurooppaan
Toiseen ulottuvuuteen Chrono Cross peilaa Chrono Triggerin tapahtumia lähtien ikonisesta JRPG-alusta, kotona heräämisestä. St. Serge on 17-vuotias poika, joka asuu äitinsä luona Arnin kalastajakylässä. Radical Dreamers ilmestyi Super Nintendoon liitettävälle Satellaview-lisäosalle. Katon vastuulla oli Chrono Crossin esihistoriallinen juonilinja. Xenogears-tiimistä mukaan määrättiin tuottaja Hiromichi Tanaka, taiteilija Yasuyuki Honne ja säveltäjä Yasunori Mitsuda, joka oli äärimmäisessä iskussa, syventäen pelin tunnetta jokaisella kappaleella. Ulottuvuusportaalin läpi kulkeminen näyttää 7-UP mainokselta. 65 125944_.indd 65 19.7.2019 16.57.12. Nintendon visiona oli palvelu, jossa pelaajat voisivat ladata koneelle sisältöä satelliittimodeemin avulla. Gigan tappio kasvoi liian suureksi, kunnes Satellaview suljettiin vuonna 2000. GIGA -yhtiön satelliittiradiokanavan, joka soitti lähinnä newageja ambient-musiikkia. Nopeus myös selittää sen, kuinka luonnosmainen ja mitään selittämätön peli on. Iso N osti tätä varten St. Taskut täynnä suomuja Serge kutsuu Leenan Opassan rannalle, mutta käy oharit. Leena ei tunnista. Pisimmälle amokjuoksussa selvisi tuottaja-Tanaka, joka potkittiin Final Fantasy XIV:n puikoista pelin ensimmäisen iteraation jälkeen. Onneksi Serge tapaa Radical Dreamers -rosvojengiin kuuluvan tytön, Kidin, jonka kanssa hän lähtee etsimään Jäätynyttä tulta, joka voisi palauttaa hänet takaisin. Serge siirtyy toiseen todellisuuteen, jossa hän ei koskaan syntynytkään. Tiimillä ei ollut ollut aikaa ajatella pelaajaa, kun oleellisin tieto crunchattiin paikalleen. Nerokasta, ja ah niin Nintendoa, lisätä BBS konsoliin. Peliä ei julkaistu kuin japaniksi, mutta siitä on olemassa englanninkielinen fanikäännös. Mielessä on laiturilla päivystävä Leena-ihastus, joka kiristää Sergen keräämään hänelle korun komodojen suomuista. Tai kuten musanero Brian Enon viisaus kuuluu: kohtele virheitäsi piilotettuna tarkoituksena. Siitä ei ole pitkä aika, kun Nintendo ajatteli, että ihmiset haluavat katsoa säätiedot ja uutiset Wiin kautta. Kostajat, koolle Chrono Crossin ohjauspuikkoon astui 35-vuotias Masato Kato, joka oli aiemmin kirjoittanut kässäreitä peleihin Final Fantasy VII, Xenogears, ja tietenkin Chrono Triggeriin. Leena ei tunnista häntä, eikä äiti asu kotona. Näyttävä pikseligrafiikka ja aito JRPG-musa luovat tunnelmaa, mutta peli on vain reliikki historiasta ja omituisista julkaisualustoista kiinnostuneille. Hupsista. On uskomatonta, että Squaren kaltainen jätti puski Chrono Crossin suunnittelupöydältä kauppaan vuodessa, tosin Kato oli pyöritellyt pelin teemoja mielessä jo vuoden 1996 Radical Dreamersista asti. Silti, erityisen spoileriherkille suosittelen lukemista pelaamisen jälkeen. Joskus vahingosta ja kiireestä syntyy jotakin uutta, mihin muuten ei olisi kurottanut tai osannut edes ajatella. Yksikään ei selviytynyt Squaren ydintiimissä Chrono Crossin jälkeen, mikä kertoo siitä, että Square rakasti peliä yhtä paljon kuin ihminen rakastaa pään ympärillä pyörivää ampiaista. Pelien lisäksi Satellitaview´llä pystyi lataamaan digitaalisia lehtiä ja episodimuotoista sisältöä, jota pystyi pelaamaan vain tietyn määrän ennen lisämaksua. Kid on ysärin pallopää. Sinne meni saaren ainoa matchi. Chrono Triggerin jatko-osa Radical Dreamers vaikutti varmasti siltä tappajasovellukselta, joka veisi Satellaview´n taivaisiin. Jostakin syystä Arnissa kaikki naiset rakastavat liskoja tappavia miehiä, joten Serge painuu komodorannalle ja laittaa teurastuksen käytiin. Kidillä on oma Herääminen kotona. Tämä kuulostaa todennäköisimmältä selitykseltä pelin taiteelliselle vaikutelmalle. Chrono Crossin pohjana ollut Radical Dreamers on visual novel, rajattuja valintamahdollisuuksia sisältävä, kuvaa ja tekstiä sekoittava muutaman tunnin peli, jossa Serge, Kid ja Magil etsivät Jäätynyttä tulta Käärmekartanosta, aivan kuten Chrono Crossin alkupuolella. Chrono Crossin merkitystä. Nintendo visioi kahta miljoonaa myytyä Satellaview´ta, mutta luku jäi arviolta sataan tuhanteen. Verhot voi sulkea ja avata. Peli sijoittuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen ja on enemmän Chrono Crossin inspiraatio kuin suora, juonellinen linkki. Nintendo tuki konsolia ja tuotti sille pelejä yllättävän pitkään, aina vuoteen 1999
Lopulta Serge löytää tavan liikkua oman maailmansa ja vaihtoehtoisen maailman välillä, ja näiden kahden maailman erosta syntyy pelin narratiivinen kaari. Örkit eivät vain ole yksiselitteisesti pahoja, vaan heillä on oma, ihmisten maailmaa peilaava kulttuurinsa. Kaksi eri maailmaa näyttävät, miten pienet valinnat johtavat täysin erilaisiin lopputuloksiin. Tiiviyden takia niihin on voitu luoda yksityiskohtia ja eloa. Tärkeä osa elävyyttä on se, kuinka vastustajat puhuvat pelaajalle, ne eivät ole kasvotonta kokemuslypsykarjaa, vaan osa pelin maailmaa. Edeltäjä näyttää esimerkkiä, sillä Chrono Triggerin ropedialogi oli täydellistä. Aivan kuin pelintekijät haluaisivat sanoa, miten onni ja kohtalo riippuvat sattumasta. Kääpiöt kiroavat maailman epäoikeudenmukaisuutta. Ihmisten ja ei-ihmismäisten olentojen välillä on väkivaltainen juopa, jossa ei ole selvää pahaa tai hyvää. Chrono Crossin maailma on pelottava. Molempia pelejä yhdistävät rantamaisemat ja unta ja luopumista yhdistävä fiilis, aivan kuin Final Fantasy X olisi Chrono Crossin seuraava askel. Luolastot ovat lyhyitä ja mielenkiintoisia, eikä niissä voi eksyä. Pelaaja kävelee satunnaiseen mökkiin, ja hahmo kertoo muutamalla lauseella pelimaailman historiaa. Tosin viimeinen luolasto, äärimmäisen tylsillä pomotaisteluilla ja venytyksellä, on perinteisesti pakollinen, vaikka kukaan ei halua. Lynxin katse on hirveä. Toisessa aikalinjan onnellinen, menestynyt UUSIN SILMIN kalastaja onkin toisessa versiossa kellarissa asuva, risu-ukkoa palvova erakko. Pahat maagit ja omituiset hirviöt ovat arkipäivää, ja paikallinen johtaja asuu käärmekartanossa, mikä ei koskaan lupaa hyvää. Tunnelma on alakuloinen, muistuttaen Final Fantasy X:n aasialaista saaristolaiselämää tulkitsevaa miljöötä. Eri maailmojen välisissä hahmoversioissa on hienovaraista surullisuutta. haaveensa kostosta. Hahmot liittyvät mukaan yleensä heppoisin perustein. Lynx on pahana velhona samassa sarjassa kuin Final Fantasy VIII:n Ultimecia, linnassa asuva iätön noita, ikuinen fantasiapahan arkkityyppi. Kotikyläläiset eivät esitä olevansa oikeita ihmisiä, vaan he infodumppaavat. Se toi mieleeni Conan Barbaarin, ei ehkä asenteeltaan, vaan yleiseltä kuvastoltaan. Ei pitkiä välianimaatioita, ei puhuvia päitä, ei audiologeja, ei realistisen turhaa puhetta, vaan muutama täydellisesti valittu sana, jotka rakentavat maailmaa sen päälle, mitä pelaaja näkee. Kaikki on elossa El Nidon olennot ovat suttuisia, mutta niissä on esimerkillistä elävyyttä ja omituista liikettä, joka saa ne tuntumaan enemmän kuin pelivihollisilta. Serge ei ole pelastamassa maailmaa, vaan itseään, ja tuhoaa maailmaa samalla. Vapaa piraatti on toisessa maailmassa risteilylaivan isäntä, jonka paatti pyörii uhkapeleillä ja puoli-ihmisten orjatyövoimalla. Kidin on kasvattanut Lucca, yksi Chrono Triggerin päähenkilöistä. Suikoden II:n sataan ei päästä, mutta hahmoja on 45. Puolivälin juonenkäänteessä roolit vaihtuvat, ja pelaajasta tulee Lynx. Maailmassa ei ole Chrono Triggerin kaltaista eeppisyyttä, jossa pelaaja näkee fantasian muuttumisen ajassa ensin scifiksi ja sitten ilmestyskirjan maailmantuhoksi. Muutaman päähahmon lisäksi mukaan voi värvätä hahmoja kartalta. Ahvenanmaan kokoinen universumi El Nidon saaristoon sijoittuva pelialue on pieni, ja samoja paikkoja kierrätetään paljon, johtuen siitä, että peli sijoittuu kahteen aikalinjaan. Kato on sanonut, että halusi tehdä kauhupelin, ainakin siihen asti, kun näki Resident Evilin. JRPG:n jälkeen pitää olla väsynyt ja kyllästynyt, tai se ei ollut JPRG. Hyvis-pahis-suhteet eivät ole yksinkertaisia. Aivan kuin Chrono Triggerissä, vihollisilla on syy tehdä asioita. Koska hahmot liikkuvat kahdessa ulottuvuudessa, toisinaan he tapaavat myös toisensa, mikä on osa pelin puzzleja. Hän haluaa tappaa Lynxin, joka tappoi hänen parhaan ystävänsä, Luccan. Sergellä ei ole muuta syytä lähteä seikkailuun kuin löytää tie takaisin normaaliin maailmaan. Lynxin maaninen tuijotus ja hänen tapansa ajattaa Sergeä ovat painajaismaisia. Ihmiset kohtelevat puoli-ihmisiä kuin roskaa, ystävät kääntyvät vihollisiksi ja pelaaja kokee todellista yksinäisyyttä. Kauniit, epätodelliset taustat vievät fantasiafiiliksiin. Ainoaa frendiä Kidiä ajaa kosto, sekin syystä, joka on pelaajalle epäselvä. Baarissa saattaa seisoa taistelija, joka sanoo: ”Haluan nähdä maailmaa.” Tai puskasta hyppää avaruusolio, joka lyöttäytyy mukaan, koska haluaa löytää aluksensa. Chrono Crossin tarina välttää JRPG-kliseet, koska motivaatio puuttuu. Hänen viehtymyksensä kauhuun tuntuu maailman epätodellisuudessa. 66 125944_.indd 66 19.7.2019 16.57.18. Pelaaja vain haluaa selvittää pelimaailman mysteerin ja miten tämä kaikki liittyy Chrono Triggeriin. Viimeistään nyt ei ole mitään selvyyttä siitä, kuka on hyvä ja kuka paha. Lynx ei ole metsiemme suurpeto, vaan ihmisen ja musta pantterin sekoitus, pelimaailmassa arvostettu, vihattu ja pelätty Sir Lynx. Hiljaisuus on parasta dialogia Duke Nukem 3D on luultavasti ainoa peli, jossa päähenkilö puhuu vain asiaa, joten on nautinnollista, että Serge ei osaa puhua
Tähtitiimiin kuuluva suurten egojen taistelu oli hänelle liikaa. Vanhojen rivitanssit PS-ajan Square kokeili erilaisia taistelusysteemejä, ja Chrono Crossin taistelu on yksi niistä nopeammista. le. Jokaisella hahmolla ja vihollisella on värikoodattu elementtinsä, ja vastakkaiset elementit ovat ristiin tehokkaita keskenään. Mitä enemmän fyysisiä iskuja saa perille, sitä vahvempia elementtitaikoja voi käyttää. Ja samalla katoaa myös tunne. Chrono Crossissa hän pyyhkii Trigger-tiimiin aikaansaannokset ja kirjoittaa CT:n merkityksen uudelleen omalla merkityksellään. Alkupuolen juonenkäänteessä Sergen ystävä sairastuu, ja pelaajan tulee tappaa rämeellä asuva Hydra-kasvi, jotta hän saa lääkeainetta. PS-ajan roolipelit tuovat mieleeni musiikin muutoksen. Lynxin katse on hirveä. Nyt puhutaan perustason jutuista. Ilman netin gurujen apua en olisi tiennyt, miten tasonnousu toimii. Se on todiste siitä, että minne tahansa ihminen meneekin, se on aina oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Hydran viipalointi romahduttaa rämeen ekosysteemin, ja kääpiöasukkaat siirtyvät pakoon läheiselle saarelle, josta he teilaavat rauhanomaiset keijukaiset, ”koska ihmisetkin tekevät niin.” Nyt tulee jutun kovin spoileri, eli skippaa seuraava kappale, jos haluat välttää niitä. Ohjaaja Kato on kertonut, kuinka Chrono Trigger -tiimissä työskentely teki hänestä pessimistin. Tuskin voisi kuitenkaan kiistää, että levyssä on jotakin, mitä nykyaikana ei voi toisintaa. Samat viat vaivaavat kuin vuoropohjaisessa JRPG-taistelussa aina. Jos David Bowie julkaisisi Ziggy Stardustin vuonna 2019, levyn huomaisivat vain 70-luvun musiikkia harrastavat. Siinä yhdistyvät selittämättömyys ja virtaviivaisuus, omituinen maailma ja ihmisen syyttäminen kaikesta maailman pahasta. Crossin päällimmäinen sanoma onkin hyvin realistinen: vaikka sankarit pelastavat maailman kerran, se ei takaa sitä, että rauha säilyy. Menneen ajan huvia Chrono Crossin ei tarvitsisi olla Chrono Triggerin jatko-osa. Pelin loppupuolella paljastetaan syy siihen, miksi ihminen on paha. 67 125944_.indd 67 19.7.2019 16.57.24. Toisaalta, vaikka vastustajat ovat veikeitä ja taistelua katsoo mielellään, on itse toiminta itseään toistavaa. Se ei vain helposti välity suurelle yleisölle, joka on tottunut teknisesti erilaiseen musiikkiin. On myös hätkähdyttävää nähdä Triggerin tuttuja elementtejä 3d-maailmassa, kuten Luccan talo ja oman huoneen verhojen avaaminen (pieni, mutta merkityksellinen yksityiskohta). Hän on Lavoksen herättämä luonnonoikku, jonka evoluution on käynnistänyt Lavoksen saapuminen planeetalLynx ennen moottorikelkkamerkin perustamista. Ihmisen pahuutta korostetaan enemmän kuin JRPG-peleissä yleensä. Hyökkäykset jakautuvat elementtitaikoihin ja kolmen eri asteen fyysisiin iskuihin. Uniikkien tech-hyökkäysten lisäksi taikavaraston voi kustomoida ostamalla taikoja kaupasta, varastamalla ne trapkyvyllä tai voittamalla ne vastustajilta. Tiettyinä aikakausina pelihistoriassa on tapoja tuottaa tunnetta pelaajissa, ja nämä keinot katoavat ja muuttuvat teknologian kehittyessä. Iskut ja taiat liikkuvat kohteeseen hitaasti ja osuessaan täyttävät ruudun. Tutoriaalit juostaan läpi, eikä peli tarjoa suoraa tietoa taistelusysteemin tai hahmonkehittämisen hienouksista, ja harvoin vinkkaa, minne olisi seuraavaksi mentävä. Lohikäärmeet ovat maailman entisiä hallitsijoita. Pelaaja on taistellut Chrono Triggerin ajan Lavosia vastaan ja luullut pelastavansa maailman. Vaikka pelin kehikko on lainattu JRPG:ltä, se tuntuu hiljaiselta, itseään tutkivalta ja painostavalta. Tuttujen hahmojen ja tapahtumien sitominen Chrono Crossin tuntuu päälle liimatulta, mutta toisaalta viittaukset lisäävät pelien traagista yhteyttä. Pointti on se, että Chrono Cross ei ole vain ysärin nostalgiaa. Siinä on paljon pidättelemätöntä mielikuvitusta, säännöistä piittaamattomuutta, todellista elävyyttä, elämää ja tunnetta. Taistelusta tekee vaikuttavan sen massa. Pelin vaikein taistelu alkamassa. Kato nollaa Chrono Triggerin tällä juonenkäänteellä. El Nidon saaristo on puoli-ihmisten, eläinten ja lohikäärmeiden elävä koti, jossa ihmiset ovat selvästi tunkeutujana. Taikojen fyysisyys tuntuu yhtä paljon kuin näkyy. Peli lupaa olevansa seikkailuhenkinen, mutta ei koskaan ole sellainen. Pelaajan on parasta vain spämmätä sitä yhtä tehokasta hyökkäystä sen sijaan, että oikeasti taktikoisi. Japanilaiset klassiset roolipelit pihtaavat tietoa ja myyvät strategiaoppaita, eikä Chrono Cross ole poikkeus. Tämä on Chrono Crossin viimeinen niitti. Chrono Cross on epätodellinen peli ajasta, joka ei enää palaa. Kun on tottunut mörppityyliseen reaaliaikaiseen taisteluun, on rivitanssia vaikea pitää parempana, ainakin jos taistelua on paljon. Mutta maailma ei ole koskaan pelastettu, niin pitkään kuin ihmisiä olemassa, koska Lavos kulkee heidän sisällään. Kahdessa aikalinjassa seurataan sitä, kuinka tappamalla tiettyjä olentoja omien tarkoitusperiensä mukaan ihmiset aiheuttavat ympäristökatastrofeja ja saastumista. Ei ole ihme, että vanhoja kappaleita samplataan, vaikka ei teknisesti tarvitsisi. Kovimpien hyökkäysten avaaminen vaatii hahmojen sivutehtävien suorittamista
Syy on yksinkertainen: Ales Kot ei ole mikään palkkamiekka, vaan halusi halusi tehdä Bloodborne-sarjiksen, koska itse rakastaa peliä. Healing Thirst selittää, miksi Yharnamin kadut ovat autiot ja ruumisarkkupinot ketjuilla kiinni, joskin sarjiksessa eletään vielä tapahtuminen alkua. Y hdentekevien metrifantasiaa edustavien Dark Souls -sarjisten jälkeen Ales Kotin loren hanskaavat Bloodborne-sarjikset ovat kuin kulaus raikasta lähdelageria kuumana hellepäivänä. SIELUTIIVISTE simerkki, miten peliopas tehdään meille. Onnistuin ensimmäisellä lukukerralla jotenkin missaamaan koko kupletin avainlauseen, joka antaa lopulle ihan oman värinsä. Joten lore on akkuraattia, eikä Healing Thirst ole mitään toimintavetoista mättösankarisarjista, vaan mielenkiintoinen draama, joka näytellään tutuissa kulisseissa. Se myös korjaa yhden outouden: Future missasi Dark Souls II:n DLC, nyt niiden kartat ja muu data on mukana. Seuraava kokoelma on A Song of Crows, jossa pääosaa vetää pelistä tuttu Eileen the Crow. Aika tasii mutta Souls-kirjat lisii. F uture Pressin hienot, tyylikkäät Soulsbornekiro-oppaat ovat joka kirjahyllyn komistus ja cocktailpartyilla hieno small talkin aihe: ”Ai sulla on vielä kirjahylly. Aluksi kerrotaan pelien juonet, sitten jatketaan kertomalla joka NPC:n joka vuorosana, kaikki kartat vain lyhyellä ympäristöesittelyllä, pomoista dropit ja kaikki kamat lajeittain aakkosjärjestyksessä. Helposti, jättämällä kaikki ylimääräinen pois ja keskittymällä vain oleelliseen. No, ainakaan se ei edes yritä näyttää käyttöteokselta. Miksi noi on kirjoina, kun datan saa netistä?” Futuren kirjoissa laadulla on painonsa, joten digiootit saa iskulla, parilla hiljaiseksi. Kirkko (Healing Church) yrittää parantaa tuhkaverta annoksilla vanhaa verta (Old Blood). Nnirvi Yharnamin kaduilla veri tuiskuaa, sillä peto on irti. Jos ostat vain yhden Soulsborne-oppaan kotisi koristeeksi pelaajaidentiteettiäsi julistamaan, niin tämä on kyllä paras vaihtoehto. Upea musta kirja on pakattu kultapainatuksella koristeltuun pahvikoteloon. Hunterit partioivat ja yrittävät pitää tilannetta kurissa, mutta heidänkin joukoissaan alkaa jo esiintyä tartuntoja. Tai on parantavinaan, kuten pikkuhiljaa selviää sankarikaksikolle, kirkkonsa vilpittömyyttä epäilevälle veli Clementille ja naapuristaan huolestuneelle, taudin aiheuttajaa etsivälle parantaja-tutkija Alfrediukselle. Mukana on myös neljä A4-kokoista taideprinttiä. PETOJEN SYNTY Ales Kot, Piotr Kowalski & Brad Simpson Titan Comics, 2019 112 s. Mutta miten kolmen noin viisisataasivuisen Souls-opuksen sisältödata mahtuu yhteen noin viisisataasivuiseen opukseen. Healing Thirst on taas laatukamaa. Se ei lähde alkeista (kuten ne varsinaiset Guidet) vaan keskittyy pelissä tarvittavaan dataan. 68 127495_.indd 68 19.7.2019 14.30.34. Jos Al Gore ei olisi keksinyt internetiä, Compendium olisi mallieSIELUTIIVISTE Future Press (2019) 480 s. Dark Souls, Dark Souls II, Bloodborne, Bloodborne: Old Hunters, Dark Souls III, Dark Souls Remastered, Sekiro ja juuri kun luulit, että lompakkosi on vihdoin turvassa, Bam! Dark Souls Trilogy Compendium ilmestyy. Kaupunkia riivaa tauti, tuhkaveri (Ashen Blood), joka muuttaa ihmisiä pedoiksi ja herättää kuolleet ikävällä asenteella
Tätä kokeilin lähinnä Dark Souls: Prepare to Die Editionilla, joka kutittelee oman nuhapumppuni suorituskyvyn ylärajoja. Lähdin testailussa liikkeelle arcadeista arcadeimmalla re. ipperisimulaattorilla, ja voi naapurin mummon kissanpennut mikä lagi. Kun valitsee sopivia pelejä eikä odota fysiikan sääntöjen muuttuvan, onhan tämä optio. Katkeilu vaikutti jossain määrin pelisidonnaiselta, sillä Pac-Man teki sitä selvästi eniten. Minä olen lagi Steam Link vaatii samassa lähiverkossa käynnissä olevan Steam-PC:n. Mikä ilon ja onnen päivä, PC:ni on nyt myös konsoli! HÖYRYÄ TELKKARIIN Testattu: TV Saatavilla: iOS, Android KONEHUONE Apple TV:llä Steamia käytetään yllättäen TV-liittymästä. Nyt pystyin jo pelaamaan, mutta vauhdin kiihtyessä Pac-Mankin rapautui tuskaiseksi lagin kompensoinniksi. ATK-päätteeni on jo vuosikausia vanha tarjouslaite Gigantista i5, 2 Gt karvalakki-Radeon, vanha langaton USB-verkkokortti ja perinteinen kiintolevy. Ohjelmisto testaa ensin tasaisen yhteyden maksiminopeuden. Johan pelitti, lagi pieneni murto-osaan ja kuvanlaatu muuttui tasaisemmaksi. llä pelata kuin Candy Crushia, joten kannoin PC:ni paremmalle paikalle ja laitoin koneet piuhalla kiinni lähiverkkoon, jonka jälkeen yhteysnopeus nousi 100 Mb/s:iin ja good-tasolle. Steam Link tukee myös Steamin omaa ohjainta, jota en omista. Haluaisitko pelata PC-pelejäsi niin kuin kuuluu: olkkarin telkkarista käsin. Teoriassa, minulla yhdistelmät eivät toimineet. Kauhea lagi ja kuvan ajoittainen pehmeys ei ollut edes pahinta vaan yhteyden jatkuva katkeilu. Souls omenatelkkarilla. eksivaihtoehdolla Zaccaria Pinball -. 69 127162_.indd 69 22.7.2019 12.32.13. Okei, seuraavaksi Pac-Man Championship Edition DX. Steam tukee Xbox-padeja ja MFI:t ovat suhteellisen lähellä niitä, vain tattiklikit, Startja Select-namiskat puuttuvat. Särmä PC:llä tulokset saattavat olla vielä hitusen parempia mutta kuten aina, verkko on tavalla tai toisella striimatessa ratkaisevassa asemassa. Valve yritti nelisen vuotta sitten Steam Link -päätelaitteella ja -ohjaimella, mutta pelikansan syvät rivit eivät oikein innostuneet. Peli näytti ja kuulosti ihan asialliselta, mutta kuulat putoilivat sukkana läpi, kun mailat liikkuivat vasta pari kymmenystä sen jälkeen, kun kuula oli ohittanut mailan. Kun sekä PC että Apple TV olivat langattomasti lähiverkossa, yhteys pelasi nopeudella 45 Mb/s, mikä Steam Linkin mielestä oli tasoa fair. No eihän wi. Nyt Steam-PC ei ilmeisesti saa mitään kovin nopeaa palautetta striimin vastaanoton tilasta. Itse innostuin Steam Link -softan Apple TV -versiosta, sillä omistan omenatelkulle MFI-standardin mukaisen SteelSeries Nimbus -padin. Siis striimauksessa: MFI-padin valikkonäppäinten ja varsinkin tattiklikkien puute häiritsi enemmän. Edustan tosin aika Worst Case -skenaariota. STEAM LINK V alvella oli idea: striimataan PC:n Steam-pelejä toiselle laitteelle toiseen huoneeseen (Lue: olkkariin). Noin kymmeneen peliminuuttiin mahtui keskimäärin yksi yhteyden katkeaminen, jossa Apple TV hukkasin Steam-PC:n. Päätin session Ikarugaan ja pariin muuhun shmupiin, jotka pelittivät lagista huolimatta yllättävän siedettävästi. Näppäimistöä tai hiirtä vaativien pelien kanssa en edes yrittänyt taistella: valitsin vain varmasti pelkällä padilla toimivia pelejä. Elisa Viihteen verkkohärvelinikään eivät ole enää viimeisintä tekniikkaa. Ikävänä lisäharmina pelit eivät edes ymmärtäneet yhteyden katketessa mennä paussille. Steam Link ilman lisäkustannuksia saa minulta pienistä alkuvaikeuksista huolimatta selvän suosituksen, kunhan molemmat linkkilaitteet ovat kiinteästi kiinni lähiverkossa. Todennäköisesti et, mutta mahdollista se kyllä on. Peleistä näkee ennen käynnistystä, mitä ohjaimia ne vaativat (Zaccaria Pinball). Toivoisin silti, että peli pysähtyisi heti striimin katkeamiseen tai ainakin melko pian sen jälkeen. Kuulostaa asialliselta, joten ei muuta kuin pelit tulille. Useimmat multiplattarijulkaisut ja uudet indiet ovat padiyhteensopivia, joten pelattavakaan ei lopu kesken. Miten pelin raskaus sitten vaikuttaa striimaamiseen. Langattoman verkon toimivuutta en ala arvailemaan. Parasta piuhaan siirtymisessä oli, että striimi katkesi enää vain hyvin satunnaisesti, taisi jäädä yhteen ainoaan kertaan. Nykyään melkein mikä tahansa digipalikka kykenee striimin vastaanottoon, joten Steam Link -idea sievennettiin pelkäksi sovellukseksi. Olemattomat näppäimet simuloidaan menun ja kirjainnäppäinten yhdistelmillä. Pac-Manissa pääsin jo suurin piirtein samoihin pistemääriin kuin natiivina pelatessa. Ilmeisesti striimauksen koodi on suhteellisen hyvin optimoitua, sillä en huomannut Dark Soulsissa mitään pahoja lagiongelmia. Kun yhteys on muodostettu, Apple TV:n ja PC:n ruudulla näkyy Steamin virtaviivaistettu TV-liittymä. Piuhoituksen jälkeen pystyin sentään jo pelaamaan Zaccaria Pinballia, vaikka mailojen käsittely edelleen pientä lagikompensaatiota vaatikin
Juho Kuorikoski Parhaasta on hankala parantaa, mutta sitä voi aina yrittää päivittää. PHOENIKSI-PIRKKA Snapshot Games Ilmestyy syyskuussa. Strategiaosuudessa on tarjolla myös kevyttä vuoropuhelua. Ratkaisu on perusteltu, sillä Firaxiksen kakkos-XCOM on uusien UFO-tulkintojen parhaimmistoa. Phoenix Pointin runko koostuu pitkälti lainapalikoista, joita Gollop on tiimeineen hienosäätänyt. Kovin selkeää kuvaa Geoscapen toiminnasta beta ei tarjoa, mutta lyhyen maistiaisen perusteella vaikutteita on otettu niin UFO:sta kuin väliviivattomista XCOMeista. PhoeniXCOM X-COM-pelit rakentuvat yleensä reaaliaikaisen strategisen osuuden ja vuoropohjaisen taistelun varaan. Vuonna 1994 julkaistu kantamuodon jatko-osien ja uudelleentulkintojen laatu on vaihdellut villisti, mutta Phoenix Point näyttää vihdoin peliltä, joka saattaisi venyä samaan kuin Gollopin äärilegendaarinen klassikkopeli. Reaaliajassa pyörivän strategiapelin ja vuoropohjaisen taktikoinnin liitto tuo hetkessä mieleen UFO:n, mikä on luonnollisesti hyvin ja oikein. PHOENIX POINT Tästä pitäisi ryhtyä rakentelemaan tukikohtaa. Joukkorahoittajat pääsivät kesän aikana testaamaan uusinta Phoenix Pointin betaa, jossa hyvin rullaavan taktisen taistelun lisäksi pystyi ottamaan tuntumaa pelin strategiseen osuuteen. Jos FiraXCOM on tuttu, peliin pääsee välittömästi kiinni. Etenkin taktisessa osuudessa Phoenix Point lainaa XCOMin ratkaisut suoraan. Pitkin kotipalloa on kylvetty kysymysmerkkejä, jotka tarjoavat kevyttä vuoropuhelua liittolaisten kanssa tai laskeutumista sotatoimialueille. 70 127328_.indd 70 19.7.2019 11.09.28. M inä ja monet muut olemme odottaneet, että Julian Gollop onnistuisi toistamaan ihmeen tekemällä UFO: Enemy Unknownille jatko-osan, joka olisi yhtä hyvä kuin maailman parhaaksi peliksikin tituleerattu UFO, kavereiden kesken X-COM. Limasäkki hyppäsi naamalle. Myös strategisessa osuudessa tapaillaan samanlaisia kaikuja, mutta betan perusteella lopullisia johtopäätöksiä ei pysty vetämään. Phoenix Point muistuttaa enemmän kuin vähän Firaxiksen parin vuoden takaista XCOM 2:ta. Phoenixin kiertoratameininki on varsin rauhallista. XCOM 2:n lautapelimäinen strategiaosuus loi tehokkaasti painetta, kun kaikkeen ei tuntunut olevan aikaa ja muukalaiset moukaroivat jatkuvasti useasta suunnasta. Niin on nytkin. Sotatoimet sievennetään kahden toimintapisteen malliksi, joten ryminä on mukavan nopeatempoista
Ymmärrän modernisoinnin tarpeen ja myös valitun esikuvan, mutta pelijärjestelmän olisi pystynyt laatimaan myös UFOmaisemmaksi. Aika harvoin mörri lompsii suoraan kuularuiskun eteen, ja tietokone sakottaa surutta, jos omat ukkelit ovat vailla suojaa. Monsteri yritti hiipiä lyömäetäisyydelle, mutta saikin haulikosta. Phoenix Pointin taktikointi on vauhdikasta, mutta UFO:n suurena ystävänä olisin kaivannut nysväämistä ja tuumailua. Battlescapessa joutuu oikeasti miettimään ja myös varomaan tekemisiään, sillä tekoäly osaa rokottaa virheistä ja hätäilystä. Äly hoi Eräs Phoenix Pointin kiinnostavimmista ominaisuuksista on pelaajan toimien mukaan mutatoituvat tekoälymonsterit. Ristitulessa ei ole mukavaa. Strategiset maisemat ja käyttöliittymät ovat mustaa, harmaata ja keltaista. Vaikka taktiikkaosuuden pelijärjestelmä kannustaakin vauhtiin, tekoäly pakottaa himmailemaan. Enemy Known Phoenix Pointin pelaaminen tuntuu hyvältä, vaikka pelissä ei ihan hirveästi uusia ideoita olekaan. Tästä minä tykkään! Betan monsterit ovat avaruusolioiden sijaan muotopuolia mutantteja, joten ruudulla pyörii Dead Space -henkisiä kuvatuksia. Visuaaliselta ilmeeltään peli on toki tyylikäs, mutta tarpeettoman synkkä. Etenkin taktisessa osuudessa on niin paljon lainavaatetta, että meno uhkaa lipsua plagioinnin puolelle. Geoscape antaa viitteitä myös kevyestä roolipelistä dialogibokseineen, mutta toistaiseksi maailmankartta näyttää toimivan vain karttana taktisten taisteluareenoiden välillä. No, syyskuussa selviää, nouseeko feeniks siivilleen vai XCOMpastuuko se lähtökiidossa. Graafisesti Phoenix Point on riittävän nätti, mutta maastot ovat pitkälti ruskeita ja harmaita. Gollopin ja Snapshot Gamesin lähestymistapa yllättää, koska isoa osaa lainoista ei ole edes yritetty peitellä. Valittu väripaletti sopii ihmiskunnan loppulaukkaan, mutta silmää se ei juuri miellytä, paitsi jos tykkää Gears of Wareista. Tummanpuhuvuus näkyy myös Geoscapessa. Monsterit myös käyttäytyvät järkevästi. Ominaisuuden toimivuudesta on vielä paha sanoa mitään, mutta tekoäly sentään ottelee armottomasti. Jokaisessa tehtävässä olonsa tuntee altavastaajaksi. 71 127328_.indd 71 19.7.2019 11.09.39. Toivottavasti lopullisessa pelissä strateginen osuus olisi jotain muutakin. UFO-puristia Phoenix Pointin XCOM 2 -lainavaatteet saattavat hirvittää, mutta luottoni Julian Gollopiin on toisaalta kova. Battlescape muistuttaa enemmän kuin vähän Firaxiksen XCOMeja. Vaikka XCOM 2 rakentui maailmanlopun ympärille, taisteluhaudoissa muistettiin käyttää koko väripalettia pelkkien apokalypsisävyjen sijaan
Stephen Desbergin kirjoittama Desert Star alkaa murhamysteerinä, mutta kun murhat kakkosalbumissa ratkeavat, kaksi seuraavaa alpparia palaa ajassa taaksepäin ja kertoo taustat murhille. Hyvä vaihtoehtolänkkäri, jota on tähän mennessä ilmestynyt kolme albumillista. Piristävän erilainen Luke-seikkailu! Go West Koska Europe on ollut vasta kolmisen vuotta toiminnassa, kovin pitkiä sarjoja heidän listoiltaan ei vielä löydy. osaansa. Mutta kun omat pettävät ja samurai tulee tappaneeksi omankin pomonsa, hänen on aika vaihtaa nimeä ja lähteä pakoon lännen erämaihin. Siinä Jolly Jumper saa kilpailijan fillarista. Mene Eurooppaan Koska sarjakuvatarjonta Suomessa suomeksi on aika rajoittunutta, on hyvä, että eurooppalaisia ranskankielisiä lännensarjoja on alettu kääntää myös englanniksi. Yllättävää ystävyyttä ja outoja elämänkohtaloita pursuava elämän mittainen tarina on oma suosikkini näistä kaikista, I reckon. Pisin lännensarja taitaa olla kahdeksanteen alppariin ehtinyt parivaljakon TaDuc ja Le Tendren tekemä Chinaman. Yksittäisistä villin lännen alppareista kannattaa nostaa esiin vielä Franzin tekemä Wyoming Doll, jossa intiaanit kaappaavat kaksi tyttöä ja heitä sitten tarinassa etsitään. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei sarjasta kuitenkaan puutu, päinvastoin. Chinaman-sarjassa Kiinasta tuodaan San Franciscoon myös samurai, jonka tehtävänä on pitää kilpailevat klaanit kurissa. Kiinalaisia rahdattiin runsain määrin länteen tekemään raskasta ruumiillista ja usein vaarallistakin työtä, etenkin rautatietyömaille. Mutta sitä se on pitkän päälle niiden kanssakin. (Stern) 72 127039_.indd 72 19.7.2019 17.59.17. Europe Comics -länkkäridigialbumisarjat: • Mawil: Lucky Luke Saddles Up, 65 sivua, hinta noin 6 euroa • TaDuc, Le Tendre: Chinaman 1-8, 51 sivua, hinta noin 6 euroa • Meyer, Dorison: Undertaker 1-4, 56 sivua, hinta noin 8 euroa • Frédéric ja Julien Maffre: Stern 1-3, 67 sivua, hinta noin 8 euroa • Desberg, Marini, Labiano: Desert Star 1-4, 56 sivua, hinta noin 6 euroa • Franz: Wyoming Doll, 67 sivua, hinta noin 8 euroa silla, vaan Kid Luke -sarja ja vierailevia piirtäjiä sisältävä sarja, josta suomeksi on julkaistu Matthieu Bonhommen Mies joka ampui Lucky Luken (Uudet seikkailut 10). Neljän alpparin verran hyvin piirrettyä toimintaa. Europen valikoimissakin hauturi on pääosassa ainakin kahdessa sarjassa. Kehuin taannoin Bonhommen Lucky Luke -uustulkintaa, ja omalla omituisella tavalla pitää tässä kehua vielä samaan sarjaan kuuluvaa saksalaisen Mawilin piirtämää ja kirjoittamaa Lucky Luke Saddles Up -alpparia. Europe Comics -kustantamo on erikoistunut eurooppalaisten sarjojen sähköiseen julkaisemiseen englanniksi, ja tähän työhön se on saanut tukea EU:ltakin. Tex Willeriä pukkaa tasaiseen tahtiin monissa eri formaateissa, joista kenties se komein värillinen Tex Willer -kirjasto pääsee näillä hetkillä jo 50. (Undertaker) Hyvää työtä kaikki arvostavat. Wallu RUUDUN TAKAA Elämä ilman Tex Willeriä, Blueberryä tai Lucky Lukea olisi tylsää. (Chinaman) Pakoon pahaa, valkoihoista maailmaa. MÖRKÖ TEKEE BUENON MAALIN! Kulta kiinnostaa kaikkia ja tappelushan siitä tulee. Europen listoilta löytyy useita ainakin minulle uusia lännensarjoja muutaman tutun lisäksi. Meyer-Dorison-kaksikon Undertaker pistää mullan alle muutakin kuin ruumiita. Jos on kiinalaisia länkkäreissä harvemmin, hautausurakoitsijoita löytyy sitäkin enemmän. Digijulkaiseminen tuo sarjat helposti myös tänne Pohjolaan. Tästä alkaa hyvin tehty, hieman erilainen lännensarja. Stern on nimittäin sivistynyt juutalainen lukutoukka, joka harrastaa intomielellä maailmankirjallisuutta. Kiinalainen tapa ratsastaa. Sujuvaa luettavaa tämäkin. Haudankaivaja Elijah Stern on nimiosassa Frédéric ja Julien Maffren tekemässä lännensarjassa. Eli ainakin tässä tapauksessa tuki on kohdennettu oikein. (Desert Star) Tässä meinaa tulla hauturille noutaja. Siksi on joskus hyvä suunnata uusille tuntemattomille sarjakuvapreerioille! V illi länsi on pitänyt hyvin pintansa Suomen sarjakuvamarkkinoilla. (Wyoming Doll) Ruumiskärryissä on sangen eläväinen ruumis. Lisäksi Blueberryn kootuista on kohta ilmestymässä jo kuudes neljän alpparin kokonaisuus ja Lucky Lukekin jatkaa alpparisarjana, vaikka taso uusien vakiotekijöitten myötä on vain varjo entisestä. Lucky Lukekin listoilta löytyy, mutta ei itse pääsarjaa, jonka englanninkieliset oikeudet taitavat olla CinebookLÄHDE LÄNTEEN MITÄ MÖRKÖ TEKEE
Vuoden 2009 paras peli -äänestyksessä Deus Ex voitti Jagged Alliance 2:n. Äänestyksen loppukliimaksi jäi valitettavasti suhaukseksi. Mobiilipeleillä ei ollut mitään jakoa. Hollywood Reporter kysyi elokuva-alalla työskenteleviltä heidän suosikkielokuvaansa. Ensimmäiset aidot 3D-pelit eivät ole vanhentuneet kovin kauniisti, kun 90-luvun alun ja 80-luvun peleissä tekniikan rajoitukset ovat osin kääntyneet niiden voimavaraksi, minkä näkee jo pikseligrafiikan suosiosta. 73 127329_.indd 73 22.7.2019 13.59.10. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa suosikkiäänestyksessä voitti aidosti paras ehdokas. Osa äänesti vain pelejä, joita he olivat oikeasti pelanneet, mikä olikin toki järkevää. Kognitiivinen vinouma Äänestyspaikkana Pelit.fin vaikutti tulokseen vahvasti. Noituri jyräsi matkalla muun muassa The Legend of Zelda: A Link to the Pastin, joka olisi ikänsä, tasonsa ja pelihistoriallisen merkityksensä puolesta voinut painaa pitkällekin. UFO. Steamin ja nettikäyttäytymistä analysoivien datafirmojen mukaan maailman suosituimpien pelien joukossa on lähes pelkkiä nettipelejä tyyliin League of Legends, Dota, Counter-Strike, Overwatch, Apex Legends, Fortnite, Minecraft ja vastaavat. Valta on vaihtunut, sillä Santalan aikaisemmissa pitämissä äänestyksissä voittaja on ollut aina Deus Ex. Jos tuloksen voi suoraan siirtää pelimaailmaan, niin valtaosa äänestäjistä olisi syntynyt 80–90-luvulla. Lentokoneen panssarointi on puhdas optimointitehtävä, jossa koko lentokonetta ei ole varaa suojata yhtä vahvasti, koska se vaikuttaa heti lentokoneen nopeuteen, toimintamatkaan ja liikkumiskykyyn. Tulokset vahvistavat aikaisemmin tiedettyä. En valita, sillä Witcher 3 on minustakin kaikkien aikojen paras peli. fi-äänestyksessä, mutta toisin päin. Toki siinäkin voi halutessaan nähdä mainittuja ominaisuuksia. Genremaku ei hirveästi muutu teini-iän jälkeen. Tosin elokuvamaailman vastaavat äänestykset osoittavat, että yhteys ei välttämättä ole niin suoraviivainen. Äänestyksessä näytti ysäri olevan valttia. Yksi selkeä tulos foorumiäänestyksessä on, että puhtaat konsolipelit putosivat pelistä jo ennen puolivälieriä. Nintendon asema oli pelikulttuuriseen painoarvoonsa verrattuna yllättävänkin kevyt. Se johtuu nähdäkseni enemmän äänestäjistä kuin äänestettävistä, sillä foorumilla häärää enimmäkseen 80–90-luvulla syntyneitä miehiä, joilla on edelleen vahva PC-tausta. Panssarointi pitää laittaa sinne, missä siitä on eniten hyöytä. Äänestys pyöri koko kevään ja päättyi jo ennen juhannusta. Joskus ajattelin, että pyrin välttämään oman pelimaun kivettymistä, sillä luin netistä Peter von Baghin vuosisadan parhaiden elokuvien listan, jonka mukaan yhtään TOP 10 -elokuvaa ei ollut ilmestynyt 50-luvun jälkeen. Foorumilaisten kaikkien aikojen suosikkipeli on CD Projekt Redin Witcher 3. Nettipeleistä ei edes ehdotettu kuin Rocket Leagueta, Counter-Strikea, Dotaa ja Minecraftia. Supersuosikeista taas urheilupelit ja Sims olivat äänestäjille ilmeisesti liian valtavirtaa. Ehkä pleikkaridudexet/ dudetet ja 2000-luvun helmet nousevat jo seuraavassa äänestyksessä 2024. Kaikki ikäryhmät kuuntelevat pinnalla olevia bändejä, mutta suosikit syntyvät teini-iässä. Pelit.fin toiseksi paras peli voi teoriassa olla Fallout 2 tai jokin Witcher 3:n matkalla pudottamista helmistä. Toisen maailmansodan aikana yhdysvaltalaiset tutkijat kirjasivat tehtävistä palanneiden lentokoneiden vauriot. Tilastotieteilijä Abraham Wald tajusi, että tukikohtaan olivat palanneet vain ne koneet, joihin ei ollut osunut moottoreihin, ohjaamoon tai polttoainesäiliöön. Ilmiö on helppo selittää Hittiparaati Musiikkistriimauksen aikakaudella ihmisten suosikkimusiikkimakua pystytään entistä tarkemmin seuraamaan ja analysoimaan. Onko pakko valita. Tosin eroa oli vaivaiset kaksi ääntä. Time Out -lehti piti hieman myöhemmin vastaavan äänestyksen, jossa näyttelijöiden suosikiksi nousi Tootsie Lyömätön lyyli -komedia. Äänestyksen voitti Kummisetä vuodelta 1972, toiseksi tuli Ihmemaa Oz vuodelta 1939 ja kolmanneksi Citizen Kane vuodelta 1941. Sarjan parhaana osana usein pidetty The Legend of Zelda: Ocarina of Time taas selätti Halo 3:n, mutta kärsi (ainakin mielestäni) yllätystappion Warcraft 3:lle. Loppumetreillä kamppailivat vain viime vuosituhannen muinaismuistot ja kaksi helmeä tältä vuosituhannelta, vaikka ollaan menossa jo vuodessa 2019. Faktisesti maailmanhistorian paras peli on Wit... Witcher 3 oli asiantuntevien ennakkoveikkausten suosikki, sillä peli voitti myös Mikko Ämmälän pari vuotta sitten pitämän Foorumin paras peli ikinä -äänestyksen. Äänestäjät tuskin olivat teini-ikäisiä elokuvien ilmestyessä. Pelit.fissä selvitäkseen pelistä piti olla vähintään PC-versio olemassa. Vuoden 2014 äänestyksessä Deus Ex voitti UFO:n. Witcher 3:n valtakausi ei välttämättä jatku liki 20 vuotta kuten Deus Exällä, sillä ensi keväänä saattaa ilmestyä uusi messias eli Cyberpunk 2077. Ohjaajat, käsikirjoittajat ja agentit valitsivat parhaaksi Kummisedän, kuvaajat 2001: Avaruusseikkailu -klassikon ja asianajajat yllättäen Rita Hayworth: Avain pakoon -elokuvan. Äänestyksessä ihmiset saavat ehdottaa vapaasti omia suosikkejaan ehdokaslistalle, josta arvotaan kahden pelin parit. Avainkohtia olivat siivet, rungon takaosa ja pyrstö. Pelit.fi-äänestyksessä pärjääminen vaati yksinpelivetoisuutta, tarinallisuutta ja mielellään roolipelitai seikkailupainotusta. Tilastot otettiin koneista, jotka olivat selvinneet. Puolivälierävaiheessa ainoat 2000-luvun pelit olivat nimittäin Witcher 3 (2015) ja Deus Ex (2000). Siksi Witcherin kehumisen sijaan on kiinnostavampaa pohtia, mitkä pelit eivät pärjänneet ja miksi. M ikko Santala pitää viiden vuoden välein foorumilla Paras peli -äänestyksen, jossa selvitetään koko pelihistorian parasta peliä. Yksi tilastotieteen kuuluisista esimerkeistä on niin sanottu selviytymisharha. OIKEA VOITTAJA TUUKKA Tuukka Grönholmin mielestä paras musiikki tehtiin 70-luvulla. Genrevaatimuksia vastaan taisteli vain vuoden 1993 Doom. Se ei toki ole genre, mutta free-to-play on ansaintalogiikkana niin pelisuunnittelua kahlitsevaa, että voisi olla. Jostain syystä näyttelijöiden suosikkia ei erikseen mainittu jutussa, mutta veikkaan syyksi vastausta. Toinen selkeä rajalinja oli tekninen, sillä pelimaailmassa tekniikan kehittyminen näyttää vaikuttaneen käsitykseen parhaista peleistä. Tosin myös tehtävä vaikutti suosikkiin. Hän keksi, että panssarointia pitäisi lisätä juuri niihin, koska tuloksessa oli selkeä selviytymisharha. Ihmisten musiikkimaku korreloi vahvasti syntymävuoden mukaan. PlayStation on oletusten mukaisesti vahvempi kuin Xbox, mutta Nintendon suhteen Pelit.fin tulos eroaa normista. Äänestyksessä ei näkynyt juuri lainkaan 3D-korttien murrosvaiheen pelejä, vaan ehdokkaat ovat joko 90-luvun alusta tai lopusta. Rollaattorikisa Yhtä selkeää tuloksiin vaikuttanutta ilmiötä ei näe suoraan tuloksista vaan foorumilla käydyistä keskusteluista. Kustakin parista vain eniten ääniä saanut peli jatkaa seuraavalle kierrokselle. Joudun rakentamaan draaman kaareni toisin ja ”paljastan” voittajan heti alkuunsa. Systeemin heikkoutena on, että se paljastaa vain suosikkipelin ja kakkossijasta voidaan edelleen käydä keskustelua. Nykyään toivon, että elokuvaroolit valitsee näyttelijöiden sijaan heidän agenttinsa. Äänestyksessä oli havaittavissa myös hieman elitistinen pohjavire tai ainakin yksinpelipainotus. Mobiilipelejä ei juuri edes ehdotettu, vaikka valtaosa ihmisistä pelaa nimenomaan mobiilipelejä, jos tarkastellaan koko pelaajakenttää. He suosittelivat panssaroinnin lisäämistä alueille, jossa oli eniten osumia. Genre vaikutti selvästi pelin mahdollisuuksiin. Genre on ranskaksi laatu Samanlaista ilmiötä oli havaittavissa Pelit. Siinä suhteessa nipapeleillä kävi heikosti. Maailmalta löytyy useita esimerkkejä nettisivuista ja lehdistä, joiden äänestyksissä Nintendo-pelit ovat vallanneet paras peli -äänestysten kärkisijat. Myös äänestyssysteemi vaikuttaa tulokseen. Tai ainakin yksi niistä. Jos on nähnyt yhden maksa tai odota -ideaan perustuvan free-to-play-pelin, on nähnyt melkein ne kaikki
Wreckfest (PS4, Xbox One) Autoilla kolarointi on hillitöntä hupia silloin, kun runttaamisen sallivat säännöt ovat kaikille selvät jo starttiviivalla. Hektisissä rataja kaukalokisoissa rauta vääntyy ja renkaat ja romu lentävät. ekseillä ei näissä kinkereissä pitkälle pötkitä. Pääosassa on uusi sankari Jesse Faden, yliluonnollisten voimien parissa työskentelevä Federal Bureau of Controlin agentti. RYTINÄÄ JA RÄIMETTÄ Videopelibisneksen kotimaiset starat eivät pelkää uusien ideoiden kehittämistä jatko-osien kustannuksella. 27.8. TULOSSA SYYSKUUN PELIT ILMESTYY 4.9. MechWarrior 5: Mercenaries (PC) Ihmiskunta taantui eikä uutta mechitekniikkaa enää osattu valmistaa vuosiin, kunnes Harebrained Schemes teki viime vuonna vuoropohjaisen Battletechin ja tänä vuonna nettimechipelistään tunnettu Piranha Games tekee MechWarrior 5:n ehdalla yksinpelillä. 10.9. Control (PC, PS4, Xbox One) Remedyn Control vaikuttaa ennakkoon harvinaisen lupaavalta. Tuhannen vuoden päässä tulevaisuudessa mechit ja niiden pilotit ovat kysyttyä tavaraa palkkasoturimarkkinoilla. Tapahtumat sijoittuvat FBC:n Manhattanin päämajaan, jonka rakennus saattaa olla vanhempi kuin itse kaupunki. Suhteellisen hidastempoisten mechien taisteluissa tarvitaan tilannetajua ja taktiikkaa, re. FlatOuteista tunnetun suomalaisen Bugbearin viimein konsoleille saapuvan Wreckfestin romurallikisoissa kaikki, mitä autolla pystyt vastustajille tekemään, on sallittua. Petri Heikkinen 27.8. Seikkailun rakenne on avoimen metroidvaniamainen, sillä reittinsä saa päättää tavallista vapaammin. Muokattavalla virka-aseella ammuskelun ohella Jesse turvautuu telekinetiaan, levitaatioon ja mielenhallintaan. 74 127327_.indd 74 19.7.2019 11.26.41
Maailmaan tuodaan tyyliteltyä kolmiulotteisuutta, vaikka pelimekaniikat toimivatkin edelleen 2D-tasossa. 75 127327_.indd 75 19.7.2019 11.27.23. Gears 5 (PC, Xbox One) Yrmynaamaisten kyrmyniskojen kanuunat ja saharynkyt laulavat taas Sera-planeetalla. Tarinaa, perinteistä hordea ja escapea voi jauhaa kolmella pelaajalla jaetulta ruudulta tai netin välityksellä. Sarjismaisella tyylillä kuvatun toimintaroolipelin tukikohtana toimii avaruusalus Sanctuary III, mikä takaa pelille helpon laajennettavuuden. Link seikkailee vapaasti avoimella Koholintin saarella, ratkoo luolastojen pulmia ja päihittää pomohirviöitä. The Legend of Zelda: Link’s Awakening (Switch) Legendaarisen 1993 julkaistun Game Boy -toimintaseikkailun Switch-inkarnaation merkittävimmät muutokset liittyvät grafiikkaan, vaikka pelillisiä yksityiskohtiakin on tuunattu ja lisätty. 13.9. Segan omassa Mega Driven miniversiossa on kivikova 42 pelin setti, josta ei puutu kuin kourallinen hittejä. The Surge 2 (PC, PS4, Xbox One) Darksoulihtava scifi-toimintaroolipeli The Surge 2 sijoittuu Jerichon kaupunkiin, joka on ykkösen tehdasta huomattavasti laajempi ja monipuolisempi ympäristö. 19.9. Escapessa itsemurharyhmät tuhoavat locustin pesiä myrkkypommeilla ja tiimi koettaa paeta paikalta jatkuvasti taistellen ennen kuin maistaa omaa lääkettään. Borderlands 3 (PC, PS4, Xbox One) Borderlandsissa on luvassa loottia, loottia, rajattomasti loottia, sillä panssarit, kranaatit ja aseet luodaan algoritmeilla. Edes tasoerot eivät haittaa, sillä viholliset skaalautuvat tarpeen tulleen pelaajakohtaisesti. 20.9. 10.9. Tällä kertaa erilaisia mätkintäaseita käyttävän sankarin saa luoda vapaasti. Kampanjan tarinassa Kait Diaz purkaa sekavan menneisyytensä painolastia. Sopivilla iskuilla naniittimutanteilta, roboteilta ja muilta vihollisilta irtoavat jäsenet, mutta sama käy myös sankarille, jos väistöt ja torjunnat eivät ole hanskassa ja hanska mörrin naamassa. Sega Mega Drive Mini Minipainokset viime vuosituhannen konsoleista ovat nyt muotia, ja kaikki kynnelle kykenevät valmistajat pyrkivät tyydyttämään nostalgiannälkäisten tarpeet. Kampanjan ideana on co-op, jossa neljän kaverin kanssa voi vetää koko tarinan läpi. Peliarsenaalin kohokohtia ovat muun muassa Sonic the Hedgehog, Street Fighter II, Gunstar Heroes, Columns ja ennen julkaisemattomat Darius ja Tetris. 24.9
5 ,90 126436_.indd 1 22.7.2019 14.10.26. 8,90 € . R e d D e a d O n lin e . A lie n -p e lit 7/2 01 9 Elokuu 2019 . PÄRINÄÄ RADALLE F1 2019 MOTOGP 19 VIRTUA RACING THE SINKING CITY KADUILLA TULVII PAHUUS ROOMAA EI PELATA PÄIVÄSSÄ Imperator: Rome Aggressor: Ancient Rome SUPER MARIO MAKER 2 LUO OMAT ESTEESI 40 vuotta ksenomorffeja ALIEN KAUTTA PELIEN RED DEAD ONLINE VILLIÄ LÄNTTÄ KESYTETÄÄN KUN KISSAT KOSTIVAT Muistoissamme Wing Commander SUURI MUINAINEN T h e S in k in g C it y