D ia b lo Im m o rt a l . HELL LET LOOSE DONATELLO ON PARAS! TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES RAHAT TAI GRINDI! KULTTUURIN KUTSU CALL OF CTHULHU P a c -M a n . 11,90 € KESKI-IKÄISET MUTANTTI 160772_.indd 1 160772_.indd 1 28.7.2022 14.48.11 28.7.2022 14.48.11. C u p h e a d 7/2 02 2 Elokuu 2022 . ÄLÄ MENE METSÄÄN! THE QUARRY PLUS PARHAAT SLASHER-PELIT UNOHDA AFRIKAN TÄHTI, ETSI POHJOLAN AARTEET ORION KUKISTUI INTERSTELLAR SPACE: GENESIS PARAS SOTAPELI IKINÄ
KUSTANTAJA Fokus Media Finland Oy www.fokusmedia.. AD: Isma Valkama, isma.valkama@fokusmedia.. www.fokusmediatilaus.. vuosikerta, 11 numeroa vuodessa Päätoimittaja: Tuukka Grönholm, tuukka.gronholm@fokusmedia.. Aikakausmedia ry:n jäsen OSOITE Hämeentie 135 A, 00560 Helsinki VERKKOSIVUT www.pelit.. /pelit Kaupallinen johtaja Jaana Lindvall-Harki PAINOPAIKKA Kroonpress Asiakaspalvelu www.fokusmedia.. Avustajat: Jussi Forelius, Petri Heikkinen, Lassi Hietala, Tuomas Honkala, Heikki Hurme, Antti Ilomäki, Risto Karinkanta, Juha Kerätär, Heli Koponen, Juho Kuorikoski, Aleksi Kuutio, Antero Kyyhky, Lassi Lapintie, Mikko Lehtola, Markus Lukkarinen, Aleksandr Manzos, Marko Mäkinen, Tuomo Nyrhilä, Santeri Oksanen, Samu Ollila, Juho Penttilä, Markus Rojola, Kriina Rytkönen, Jouni Utriainen, Harri Vaalio, Ilja Varha, Riku Vihervirta, Juha-Pekka Viljanen, Ville Wikström Fokus Media Finland Oy Aikakausmedia ry:n jäsen Hämeentie 135 A, 00560 Helsinki 22 29 Cuphead: The Delicious Last Course Ajassa 5 Pääkirjoitus: Nostalgia Tuukka Grönholm 9 Slasher-elokuviin perustuvat pelit Markus Rojola 16 Cthulhun kutsu 40 vuotta Teppo Toivonen 21 Nnirvi: Puolijumalia kaatamassa Nirbot 3.02 28 Viemäristä tähtiin! Juho Kuorikoski 38 Haukkapala historiaa: Pac-Man Iikka Kivi 58 Pohjolan Aarteet Ilja Varha 62 Konehuone: Winwing Take Off Panel Antti Ilomäki 63 Konehuone: Retrotink 5X-Pro Pekko Pistokoski 64 Ruudun takaa Wallu 65 Cyberpunk 2077 -sarjakuvat Markus Rojola 66 Tulossa Petri Heikkinen Pelit 6 The Quarry Markus Rojola 14 Arkham Horror: The Mother’s Embrace Teppo Toivonen 22 Diablo Immortal Markus Lukkarinen 24 TMNT: Shredder’s Revenge Juho Kuorikoski & Markus Rojola 29 Cuphead: The Delicious Last Course Ville Wikström 2 160773_.indd 2 160773_.indd 2 28.7.2022 15.52.27 28.7.2022 15.52.27. /asiakaspalvelu 329 numero 31. Toimituspäällikkö: Niko Nirvi, nnirvi@fokusmedia.
ce Petri Heikkinen 44 The Stanley Parable: Ultra Deluxe Johannes Valkola 46 Teardown Risto Karinkanta 48 Chinatown Detective Agency Jukka Koskela 50 Sniper Elite 5 Iikka Kivi 52 Hell Let Loose Heikki-Veli Nykänen 55 Enlisted: Burning Skies Nnirvi 56 Order of Battle: Allied Resurgent Juha-Pekka Viljanen 57 Crusader Kings III -DLC:t Tuukka Grönholm Teemat Suuret muinaiset 16 Cthulhun kutsu 40 vuotta Teppo Toivonen 22 Diablo Immortal Markus Lukkarinen Muinaiset suuret 38 Haukkapala historiaa: Pac-Man Iikka Kivi 24 TMNT: Shredder’s Revenge Juho Kuorikoski & Markus Rojola Suuret muinaiset valepuvussa 33 Remnants of the Precursors Nnirvi 36 Songs of Conquest Samu Ollila TMNT: Shredder’s Revenge Cyberpunk 2077 -sarjakuvat Interstellar Space 3 160773_.indd 3 160773_.indd 3 28.7.2022 15.53.03 28.7.2022 15.53.03. 24 65 38 30 09 Cuphead: The Delicious Last Course Slasher-elokuviin perustuvat pelit 30 Interstellar Space: Genesis & Natural Law / Evolving Empires -DLC:t Nnirvi 33 Remnants of the Precursors Nnirvi 34 Elex II Markus Lukkarinen 36 Songs of Conquest Samu Ollila 42 Martha is Dead Tuomo Nyrhilä 43 Salt & Sacri
TILAA OMASI : hifimaailma.fi/tilaa INTOHIMONA HYVÄ KUVA JA ÄÄNI hifimaailma.fi/tilaa HIFIMAAILMA ESITTELEE UUSIMMAT TUOTTEET, TESTAA, VERTAILEE, RAPORTOI JA NEUVOO. 160774_.indd 4 160774_.indd 4 28.7.2022 11.51.53 28.7.2022 11.51.53
Tuorein ongelmatapaus on Star Wars Knights of the Old Republicin uusversio, jonka uutisoidaan olevan vaikeuksissa. Nostalgiaa on käytetty musiikissa, kirjallisuudessa ja elokuvissa iät ajat, mutta pelimaailmassa rajoittavana tekijänä on ollut tekniikka. Pokémonin päätyttyä sai pelattua itselleen tunnin lisäaikaa nukkumiseen, kun ehdotti, että sohva on laiva ja minä King-Kong, jota ei saa hengenvaaran uhalla herättää ennen kuin ollaan New Yorkin satamassa. Kehittäjien itsensä mukaan projekti eteni hienosti. Nintendo NES Classic Mini ja monet muut konsoleiden remake-versiot jopa nojaavat suoraan harrastajien ratkaisuun eli emulaattoreihin ja niille koottuihin pelikokoelmiin. Sana ei ole kovin tunnettu, mikä paljastaa nostalgian oleellisen eron postalgiaan verrattuna. Kun teinistä vähän varttuu, nostalgian syntymiseen ei tarvitse olla edes itse lapsi. Nostalgian voimasta kertoo eniten se, että sanalle ei ole edes utopia/dystopia-tyyppistä vastaparia. Kun pelit jo jaetaan digitaalisesti ja tulevaisuudessa striimataan ruudulle pilvipalvelusta, fyysistä muistikuvaa siitä, miltä kansikuva näytti, kuinka pelivuoro varattiin . Sanakirjaselityksenä nostalgia kuvaa kaipuuta vanhaan, postalgia taas kaipuuta kohti jotain uutta ja hienoa. Tutkimuksissa on havaittu, että nostalgian kohteisiin liittyy usein muisto onnellisesta hetkestä muiden kanssa, positiiviset kokemukset itsessään on jaettu kavereiden tai muiden seurassa. Klassikkopelit eivät ole toimineet uusissa käyttöjärjestelmissä, tai ainoan NES-ohjaimen hajotessa on pitänyt hankkia jostain kirpparilta käytetty tilalle. Toisaalta pelimaailma on hukkaamassa ja osin jo menettänyt yhden nostalgian avainlähteistä. ipperijonossa, miten kuusnepan kasettiasemaa kannatti hienosäätää tai NES-konsolia puhaltaa, ei enää synny. Aika moni lapsuuteni ja nuoruuteni juttu on saanut uuden elämän, koska ne ovat olleet myös muille tärkeitä. lm Games ovat jäädyttämässä projektia, mutta syy ei ole julkisesti tiedossa. Remaket ja retro olivat pitkään harrastajien varassa ennen kuin peliteollisuus itse alkoi hyödyntää historiaansa kaupallisesti. Tutkija Sierk Ybema keksi sellaisen vasta 2000-luvulla. tä. 5 160775_.indd 5 160775_.indd 5 28.7.2022 15.56.39 28.7.2022 15.56.39. NOSTALGIA PELIT 25 VUOTTA SITTEN Elokuussa 1997 avautui Pelit-WWS, joka oli yksi kehitysaskel purkista kohti Pelit.. Ehkä juuri siksi hypekin tuppaa kuolemaan julkaisupäivänä. Sen sijaan näkemys nykyhetken ongelmista ja tulevaisuuden toiveista eivät yhtä usein kohtaa, koska jokaisella on hieman omat odotuksensa ja haaveensa. Nostalgiset muistot ovat hyvin samanlaisia, sillä hyvät kokemukset ovat usein yhteisiä. Remakessa pitäisi pystyä säilyttämään vanha . Ennen nostalgiakin oli parempaa. Remaken ideana on tietenkin minimoida riskiä, idea, tuote ja yleisö ovat tavallaan jo valmiiksi pedattuja. Useampikin klassikko on muuttunut remakessa niin paljon, että ne ovat jääneet kaupallisiksi pettymyksiksi. Tosin käyttäjien tiedonsiirtomaksimi rajattiin 15 megatavuun päivässä. Vietin opiskeluvuosina aika monta viikonloppua isosiskon kämpillä, jossa parantelin krapulaani lapsipinon alla Pokémon-tv-sarjaa katsellen. ilis, mutta täysin samaa peliä ei sellaisenaan voi julkaista. PÄÄKIRJOITUS V anhenemisessa se on hyvä puoli, että 80ja 90-luvuilla nuoruuttaan eläneet ovat päässeet johtotehtäviin vaikuttamaan siihen, mihin pelinkehitykset pennoset suunnataan. Pelitin WWS-sivun kautta pystyi Pelit-BBS:n tiedostoja lataamaan koneelleen Internetistä pelkällä nettiselaimella. EA ja nimenomaan Star Wars -pelejä varten uudelleen perustettu Lucas. Kuuden vuoden takainen Pokémon GO -ilmiö osoitti, että aika moni muukin oli seurannut sarjaa vasta aikuisiällä, sillä en ollut jahtaajista edes vanhimmasta päästä. Riskin minimointi on tosin suhteellista, sillä pelinkehitys ei ole koskaan ongelmatonta. Ninjakilpikonnia en haikaile, koska aikoinaan olin mielestäni niille liian vanha. Tässäkin numerossa nostalgiaa kaivetaan kilpikonnista ja kasarikauhusta
Leirin vetäjä vannottaa nuoria pysymään sisätiloissa. Retroasetelmasta otetaan kaikki irti, ensimmäisten parin tunnin aikana käydään läpi useita kauhun alalajeja. Valitse-oma-kuolemasi Tarinan lähtökohta on napattu sellaisenaan Perjantai 13. Pinnan alta paljastui myös palkitseva pelikokemus, mistä sai kiittää pelaajalle suotua mahdollisuutta vaikuttaa tarinan kulkuun, sekä monipuolisesti kirjoitettuja hahmoja, joihin kiintyi lähes huomaamatta. päivän ja Kesäleirin kaltaisilta 1980-luvun slasher-klassikoilta. Kun yksi nuorista joutuu väkivaltaisen hyökkäyksen uhriksi, ystävykset tajuavat tehneensä virheen. S upermassive Games tunnetaan parhaiten Until Dawnin (2015) ja kolmiosaiseksi ehtineen The Dark Pictures -antologian (2019–2021) kaltaisista elokuvamaisista kauhuseikkailuista. Iso osa nautinnosta kumpuaa tapahtumien ennakoinnista ja kliseille naureskelusta. 6 160776_.indd 6 160776_.indd 6 28.7.2022 10.13.22 28.7.2022 10.13.22. Entä jos suojelisinkin naku-uinnille pulahtanutta hempukkaa ja antaisin tappajan repiä neitsyyttään varjelleen neidon palaKaksi kuukautta ennen päätarinaa sijoittuva esinäytös kertoo oman pikku kauhutarinansa ja on ehdottomasti yksi pelin onnistuneimmista osioista. Vanhojen ystävien sijaan he ovat kuitenkin kesäleirin valvojia, joten useimmat ovat tunteneet toisensa vain kahden kuukauden ajan. Se ei ole välttämättä joka pelaajan makuun, mutta kauhufanin pää pyörii ilosta kuin Manaajassa ikään. Mukana on tapahtumapaikan menneisyyteen liittyvä synkkä salaisuus, pimeässä väijyvän tappajan kuvakulmasta kuvattuja kohtauksia, runsaasti verisiä kuolemia sekä toistuvasti toisensa yksin jättäviä päähenkilöitä. Leiriläisten lähdettyä kotiin valvojat ovat valmiita palaamaan omien elämiensä pariin. Until Dawnin tavoin pelissä ohjataan vuoron perään kahdeksaa nuorta aikuista. Varo, mitä toivot Vaikka en erityisemmin pidä kauhupeleistä, elokuussa 2015 ilmestynyt Until Dawn upposi minuun täysillä. Kuten arvata saattaa, omilleen jätetyt teinit eivät välitä varoituksesta, vaan päättävät viettää illan leirinuotion äärellä. Markus Rojola Täysikuu, epäilyttävästi käyttäytyviä paikallisia, pimeydestä kuiskiva ääni ja hiljalleen hiipuva nuotio. Yllättävien auto-ongelmien vuoksi nämä joutuvat kuitenkin viettämään leirialueella vielä yhden viimeisen yön. Tarinaa täytyisi kuitenkin uudistaa edes muutamalla käänteellä. Studion uusin tuotos, slasher-konventioilla taitavasti leikittelevä The Quarry, mukailee edeltäjiensä kaavaa, millä on sekä hyvät että huonot puolensa. Eivätkä genreviittaukset lopu tähän. The Quarry ei juuri poikkea tästä kaavasta. Peleissä odotukset kohdistuvat myös pelimekaniikkojen kehittymiseen ja hiomiseen, sekin jää nyt pelkäksi haaveeksi. Juoni oli repäisty MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA Supermassive Games / 2K Games Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PC, PS4, Xbox One/Series X/S Versio: Myynti Ikäraja: 18 suoraan b-luokan kauhuelokuvista ja hahmogalleria koostui teinikauhun arkkityypeistä, joiden tuskin malttoi odottaa kuolevan kekseliäillä eri tavoilla. Pimeässä vaanii jokin pahuus. Selviääkö yksikään yöstä hengissä. Kauhutarinoihin kuuluu tietty kaavamaisuus. Kuka arvasi, että kesäleirillä olisi näin karmivaa. The Quarry antaa mahdollisuudet seurata perinteistä kauhuelokuvan käsikirjoitusta, mutta myös jossain määrin muuttaa sitä. Tekijät ovat selvästi myös tunnistaneet omat vahvuutensa ja päättäneet pysytellä niiden parissa
Jos hahmoista ei välitä, ei heidän puolestaan myöskään pelkää. Toissijaisena uhkana toimii jälleen kerran paikalliset metsästäjät. Näistä merkittävin on yllättävien käänteiden puute. Pelaajan tekemillä valinnoilla on vaikutusta siihen, ketkä ovat vielä hengissä aamun koittaessa, sillä hahmoista voi kuolla kuka tahansa. Toisinaan uhkaavalta vaikuttanut tilanne ei johda mihinkään, kun taas harmittomalta vaikuttanut valinta saa aikaan dominoefektin, joka johtaa oman lempihahmon veriseen kuolemaan. Molemmat pelit alkavat menneisyyteen sijoittuvalla esinäytöksellä, päätarinassa teinejä vaanii tuntematon tappaja. Audiovisuaalisessa annissa ei ole juurikaan moitteen sijaa. Koskettavaksi tarkoitettu kohtaus saattaa lässähtää, kun puhuja näyttää kärsivän aivohalvauksesta tai joku alkaa yhtäkkiä mutristella suutaan. Ympäristöjen tutkiminen kannattaa, sillä tapahtumapaikkoihin on kätketty Tarot-kortteja, jotka tarjoavat vinkkejä tulevista tapahtumista. Hahmomallit ja etenkin maisemat näyttävät upeilta. Alueita tutkiessa näkymä saattaa siirtyä pelihahmon taakLukitut kuvakulmat ja upea valaistus tukevat elokuvallista tunnelmaa. Tapahtumien edetessä myös tarinasta alkaa paljastua muutamia epäkohtia. Toisinaan ratkaisulla pyritään luomaan jännitystä rajaamalla tarkoituksellisesti pelaajan näkökenttää. Jännitystä luo se, etteivät syy-seuraussuhteet ole läheskään aina selviä. Valitettavasti se johtaa siihen, että näiden persoonallisuudet eivät selkeästi erotu toisistaan eikä hahmojen sielunmaailmaan ole välttämättä päässyt sisälle ennen kuin teurastus alkaa. Tarinaa ei ole missään nimessä kerrottu huonosti, mutta liiallisten yhtäläisyyksien vuoksi se ei vain tunnu yhtä tuoreelta. Tarinaan sopivaa tunnelmaa luodaankin usein onnistuneesti pelkän valaistuksen avulla. Tällä kertaa hahmot ovat maanläheisempiä. Peli on tekstitetty suomeksi. Lukitut kamerakulmat vihjaavat siitä, mihin pelaajien tulisi seuraavaksi suunnata. Käännös menettelee, mutta toisinaan ruudulle ilmestyy vääriä repliikkejä ja osa on jäänyt kokonaan kääntämättä. Ainoa moite kohdistuu kasvoanimaatioihin. Lukujen välillä höpisevä psykiatri on korvattu Tarot-korteista ennustavalla eukolla. Kuvakerronta on valtaosan ajasta sujuvaa. Mikä on pahinta, mitä voi sattua. Edeltäjässä kaikki hahmot edustivat kauhuelokuvien arkkityyppejä. Valtaosan ajasta hahmot näyttävät hyviltä, mutta toisinaan näiden kasvolihakset tuntuvat elävän omaa elämäänsä. siksi. Jopa jälkipuoliskon käänne tuntuu kierrätetyltä. Mukana oli muun muassa muita neuvokkaampi naishahmo, ylimielinen lihaskimppu ja tämän ilkeä tyttöystävä, pelleilevä vitsiniekka sekä ujo nörtti. The Quarryn juoni mukailee Until Dawnia todella tarkasti. Mutta tarinaan uppoutumista vaikeuttaa se, ettei hahmogalleria ole yhtä vahva kuin Until Dawnissa. 7 160776_.indd 7 160776_.indd 7 28.7.2022 10.13.40 28.7.2022 10.13.40. Mökkien ympäröimä leirikeskus, autoraatojen täyttämä romuttamo sekä kuun valossa kimalteleva tyyni järvi näyttävät erehdyttävän aidoilta ympäristöiltä
Ainoa haaste liittyy taistelukohtauksiin, jossa vihollinen syöksyy pelaajaa kohti. Toisinaan aseista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Until Dawnissa tämä edellytti ohjaimen pitämistä paikoillaan, The Quarryssa riittää yhden näppäimen painaminen. Muutamissa kohtauksissa kerronnan rytmi rikkoutuu ikävällä tavalla. Peli ei selvästikään ota itseään liian vakavasti, sillä kauhukliseiden bongailu on puolet huvista. Harha-askeleita Yksi The Quarryn merkittävimmistä vahvuuksista on siinä, että se tuntee juurensa ja onnistuu kääntämään useimmat lajityyppiin kuuluvat heikkoudet eduiksi. Toisinaan ruutu käväisee hetken aikaa mustana. The Quarry kertoo kaikesta kaavamaisuudestaan huolimatta mukaansatempaavan kauhutarinan. Pelaaminen tapahtuu edelleen yhdellä ohjaimella, mutta peli määrää kuka pelaajista ohjaa mitäkin hahmoa. se, mutta kamera on usein niin lähellä, että ympäristöä on vaikea hahmottaa. Pelaamisen vähäisyyskään ei peliä pilaa, sillä tutkimuksen ja taistelun sijaan pääpaino on pelaajan tekemissä valinnoissa sekä hahmojen välisten suhteiden kehittymisessä. 84 The Quarry antaa kauhuelokuvien ystäville vallan vaikuttaa tapahtumiin ja kysyy: ”Selviäisitkö itse kauemmin?” Hyvää + Elokuvamaisuus. Siitä, onko dialogi tahallisen vai tahattoman kömpelöä, voidaan olla montaa mieltä. Tarina toimii parhaiten pelin alkupuoliskolla, kun leirikeskukseen liittyviä mysteereitä yritetään vasta selvittää ja pelaajaa johdetaan sekä kuvainnollisille että kirjaimellisille harhapoluille. Parhaiten mieleen jäävät vanhan kaartin eli Lance Henriksenin, Lin Shayen ja Ted Raimin, roolisuoritukset, mutta ei nuoremman polven näyttelijöistäkään löydy heikkoja lenkkejä. Siinä on samaa tunnelmaa kuin kauhuelokuvia porukalla katsoessa, kaikkien karjuessa ”Älä pakene yläkertaan, senkin idiootti!”, mutta tällä kertaa vierustoverille. Elokuvamainen kerronta toimii niin hyvin, että peli tuntuu usein parhaimmalta niinä hetkinä, kun sitä ei aktiivisesti itse pelaa. Vaikka useimmat kauhutarinansa tuntevat ratkaisevat keskeisen arvoituksen aivan liian aikaisin, hahmokeskeisyyden ansiosta tarinasta pystyy nauttimaan loppuun saakka. 8 160776_.indd 8 160776_.indd 8 28.7.2022 10.13.57 28.7.2022 10.13.57. Hienona yksityiskohtana kamera liikkuu muutamassa kohtauksessa hieman eri tahtia kuin pelaaja, mikä saa aikaan mielikuvan siitä, että peliä hallitsee jokin ulkopuolinen voima. Kauhuviittaukset huvittavat. Osa kasvoanimaatioista. Yksinkertainen pelattavuus. Toistaiseksi yhteispeli onnistuu ainoastaan samalta sohvalta, mutta online-tila on ilmeisesti tulossa myöhempänä päivityksenä. Homma on yllättävän hauskaa. Hiljaa hyvä tulee Pelattavuudesta – tai pikemminkin sen puutteesta – huomaa, että The Quarry on suunnattu mahdollisimman laajalle yleisölle. Useimmiten tämä johtuu siitä, että pelaajan tekemä valinta muuttaa tarinan suuntaa, mikä heijastuu kuvien välisiin leikkauksiin. Mysteeri kiehtoo... Jos pelaaja haluaa pitää kaikki hahmot hengissä lopputeksteihin saakka, mutta ei onnistunut tässä ensimmäisellä yrityksellä, niin kertomuksen aloittaminen alusta ei tunnu ylivoimaiselta koetukselta (mahdollisuus skipata dialogia uusintakierroksilla olisi silti kiva lisä). The Quarry tarjoaa mahdollisuuden myös moninpeliin. Tekijöiden rakkaus lajityyppiä kohtaan on edelleen ilmeistä ja heidän innostuksensa on tarttuvaa, mutta ensi kerralla mukaan olisi mahdutettava myös muutama aito yllätys. Vaikeustaso on pudotettu siis hyvin matalasta lähes olemattomaan, eikä koko jengin hengissä pitäminen vaikuta tällä kertaa mitenkään mahdottomalta urakalta. Tutoriaalit on toteutettu huvittavina animaatioina. Huonoa . Toisinaan vitsit lässähtävät, mutta useimmiten vika tuntuu olevan pikemminkin vuorosanoissa kuin niiden toimittajissa. Useimmiten niidenkin kohdalla riittää, että onnistuu painamaan liipaisinta tarpeeksi nopeasti. …mutta ratkeaa liian aikaisin. Uusintakierroksella käytössä on myös kelausnappi, joka tarjoaa kolme varaelämää. Kehittäjien mukaan erilaisia lopetuksia on kaikkiaan 186, joten nähtävää ja koettavaa riittää koko rahan edestä. 8–10 tunnin kesto tuntuu juuri sopivalta The Quarryn kaltaiselle interaktiiviselle elokuvalle. Näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla. THE QUARRY Mukana on myös kohtauksia, jossa hahmon on pidätettävä hengitystään pysyäkseen piilossa. Onneksi ilmiö toistuu vain muutaman kerran pelin aikana. Ympäristöjen tutkimisen ja dialogivalintojen ohella vastaan tulee QTE-kohtauksia, jotka eivät suurta haastetta tarjoa. Kaitlyniä esittävä Brenda Song onnistuu tuomaan yllättävän paljon lämpöä aluksi tunnekylmältä vaikuttavaan hahmoon. Hahmot voivat vaihtaa paikkaa hetkeksi tai pitää taukoja puheessaan. Useimmista selviää vääntämällä peukalosauvaa pelin haluamaan suuntaan tai naputtamalla toimintanäppäintä rauhalliseen tahtiin
Syvällistä (tai edes pinnallista) tarinaa on turha toivoa. Paljon melua tyhjästä Vaikka Halloweeniä pidetään yleisesti ensimmäisenä täysiverisenä slasher-elokuvana, monien mielestä titteli kuuluu Tobe Hooperin neljä vuotta aikaisemmin ohjaamalle Teksasin Moottorisahamurhille (The Texas Chain Saw Massacre). Kukaan tekijöistä ei ollut nähnyt elokuvaa aikaisemmin ja peli kehitettiin valmiiksi kuudessa viikossa. Genren kultakautena 1978–1984 Yhdysvalloissa julkaistiin yli sata slasher-elokuvaa. sten rajoitusten myötä Texas Chainsaw Massacren väkivallan kuvauksetkin jäävät vaatimattomiksi. Vastaus ei ole yksiselitteisen selkeä, sillä VSS:n kehittämässä pelissä kammottavinta on pelattavuus. Oliko kohu oikeutettu. Ohjekirjasta käy ilmi, että joukko turisteja (jotka sattuvat olemaan nuoria naisia mekoissa) on tunkeutuAtari 2600:n graa. Eivätkä naamioituneet mielipuolimurhaajat tunkeutuneet koteihin pelkästään videokasettien kautta, sillä samaan aikaan alkoi ilmestyä myös slasher-elokuviin perustuvia pelejä. Useimmat kaupat kieltäytyivät ottamasta peliä valikoimiinsa ja loputkin myivät sitä tiskin alta. O’Neilin ohjelmoima aikaisempi versio, jossa yksi pelaajista on Leatherface ja toinen tätä pakeneva ja/ tai jahtaava pyssymies (mikä selittää julkaistun pelin kannessa esiintyvän ampujan). Texas Chainsaw Massacresta on olemassa myös Robert H. Kiinnostus alkoi kuitenkin laskea KUKA SELVIÄÄ JA MITÄ HEISTÄ JÄÄ JÄLJELLE. VHS-nauhureiden yleistyttyä 1980-luvun puolivälissä slasherit – kuten muutkin pienen budjetin genre-elokuvat – kohdistettiin kotiyleisöille. Vaikka peli oli suunnattu aikuisille, jälleenmyyjät säikähtivät kohua. Wizard Video Games mainosti Atari 2600:lle maaliskuussa 1983 julkaistua The Texas Chainsaw Massacrea kaikkien aikojen ensimmäisenä väkivaltaisena videopelinä, mikä sai aikaan vastareaktion huolestuneilta vanhemmilta. Onko The Texas Chainsaw Massacre todella niin kauhistuttava peli, että sen julkaisu piti yrittää estää. Seuraavaksi kuulemasi huuto voi olla omasi Pelin ohjelmoineen Ed Salvon mukaan kyse oli puhtaasti tilaustyöstä. Muutama punaruskea pikseli ei saa sykettä nousemaan. 9 161406_.indd 9 161406_.indd 9 28.7.2022 10.33.23 28.7.2022 10.33.23. Menestys poiki nopeasti ison joukon jäljittelijöitä, kuten Perjantai 13. Kiireen ja intohimon puutteen huomaa kaikesta. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2, 1981) sekä Wes Cravenin slasher-kaavaa kekseliäästi uudistanut Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street, 1984). SLASHER-ELOKUVIIN PERUSTUVAT PELIT nopeasti. päivä (Friday the 13th, 1980) ja Koston kruunajaiset (Prom Night, 1980). Myynti jäi vaatimattomaksi. 1980-luvun alkupuoliskolla hiteiksi nousivat vain jatko-osat Halloween II (1981) ja Perjantai 13. Ei ihmekään, että ensimmäistä slasher-peliä tähditti uhriensa kasvoista naamionsa ommellut Leatherface. Markus Rojola Jos slasher-elokuviin perustuvat pelit eivät saa kylmiä väreitä kulkemaan pitkin ihoasi… se on liian kireällä! S lasher-elokuvista tuli valtavirtaa, kun John Carpenterin ohjaama Halloween – naamioiden yö nousi hitiksi loppuvuodesta 1978
guurin. Wizard Video Gamesin seuraava peli perustui Halloweeniin. Tankin tyhjennyttyä ruutuun lävähtää loppuruutu, jossa yksi selviytyjistä käy potkaisemassa murhaajaparkaa pakaroille. 10 161406_.indd 10 161406_.indd 10 28.7.2022 10.34.22 28.7.2022 10.34.22. Heikoimpana saavutuksena voidaan pitää itse Leatherfacea. Äänimaailma on sitäkin karumpi koostuen lähinnä kiljaisuja edustavista piippauksista sekä sahan puksutuksesta. Uhrin sijaan pelaaja asetetaan moottorisahaa heiluttavan mielipuolen asemaan. Taktiikka kostautui, sillä epämääräinen ulkoasu sai monet myyjät hylkäämään pelin. Kuolinanimaatiot ansaitsevat myös kiitoksen. Epämääräiset osumakohdat, teleporttailevat uhrit ja nopeasti kuluva polttoaine nostattavat kierroksia muutenkin kuin vain moottorisahasta. Kuvassa myös värivirheeseen mahdollisesti johtanut juliste. NES:n Friday the 13th alkoi nauttia kulttimainetta 2013, kun NECA julkaisi peliin perustuvan violetin Jason-. Hienona lisänä yhdestä huoneesta on lamppu rikki... Ympäristöillä ei ole kuitenkaan mitään hävettävää yksinkertaisten hahmomallien rinnalla. Michaelista tulee ajan myötä yhä nopeampi, mikä tekee selviämisestä jatkuvasti haastavampaa. Friday the 13th sisältää pelihistorian ensimmäisen pelkomittarin, mutta sen merkitys jää mysteeriksi. Murhaajan sijaan pelaaja on lapsenvahti, joka suojelee lapsia Michael Myersin kepposilta. tai sitten kyse on bugista. Ensimmäiseksi täytyy mainita tuttu tunnusmusiikki, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin 8-bittisenä sovituksenakin. Nykyisin peli on suositumpi kuin koskaan. Kivana bonuksena kasetin loppuun oli äänitetty erilaisia kauhuäänitehosteita. Veitsestä osuman saaneet lapset kaatuvat lattialle ja alkavat vuotaa verta. Taustalla näkyvät talot ovat hädin tuskin niiden viereen pysäköityjä autoja isompia. Eikä ensimmäinen elokuvasarjaan perustuva peli muodosta poikkeusta. SLASHER-ELOKUVIIN PERUSTUVAT PELIT Säästääkseen kustannuksista osa Halloween-peleistä lähetettiin jälleenmyyjille mustassa kotelossa, jonka kanteen tällättyyn teippiin oli tussattu pelin nimi. Välkkyvä ruutu tuo oman lisäjännityksensä veitsimiehen väistelyyn. Tämä onnistuu kuljettamalla viisi lasta talon päädyissä sijaitseviin turvahuoneisiin tai iskemällä Michaelia kaksi kertaa talosta löytyvällä veitsellä. Mielenkiintoisinta pelissä on sen näkökulma. Kaksi kaupallista epäonnistumista peräkkäin saivat Wizard Video Gamesin lopettamaan toimintansa vuoden jälkeen. Onhan ainoa tavoite murhata jokainen vastaantuleva hahmo. Pelihahmo arvotaan viidestä vaihtoehdosta. Lapsenvahdilta leikataan pää irti tämän vartalon jatkaessa juoksuaan ja veren roiskuessa ympäriinsä avoimesta kaula-aukosta. päivä oli yksi menestyneimmistä Halloweenin innoittamista kauhuelokuvista ja elokuvalle tehtailtiin nopeaan tahtiin useita jatko-osia. Murhanhimo syttyy vähemmästäkin. C64-pelikotelot sisälsivät pelin lisäksi kaksi tekoverikapselia pelaajien perheiden säikäyttämiseksi. Haaste ja rytmityskin ovat kunnossa. Joukko teinejä saapuu Crystal Laken kesäleirille ja yliluonnollisen voimakas Jason hoitelee heidät päiviltä kekseliäin keinoin. Naamari vinossa viilettävältä mielipuolelta puuttuvat käsivarret, joten moottorisaha näyttää tunkeutuvan esiin hänen vatsastaan. Domarkin 1986 julkaisemassa Friday the 13th:ssä pelaaja on yksi leiriohjaajista, jonka tehtävänä on pelastaa toverinsa Jasonin vihalta. Cunninghamin ohjaama Perjantai 13. Texasin kuivien arojen sijaan tapahtumat sijoittuvat vehreään metsään. Vaikka kotirauhaa rikkovien turistien pilkkominen kuulostaa hauskalta (oletan, etten ole yksin mielipiteineni), valitettavasti pelattavuus on toteutettu yhtä heikosti kuin muutkin osa-alueet. Valitettavasti peli möi huonosti. Ympäristöt ja hahmomallit ovat toki pelkistettyjä ja värimaailma kirjava, mutta tällä kertaa mittasuhteet sentään vaikuttavat olevan kohdillaan. Taustatarinoilla ei sinänsä ole väliä, sillä hahmot eroavat toisistaan ainoastaan ulkonäöltään. Alusta asti on selvää, että lokakuussa 1983 ilmestynyt Halloween on selkeästi sisarteostaan parempi peli. Useimmat niistä noudattavat samaa kaavaa. Mies naamion takana Sean S. Aikalaispaniikin ymmärtää. Gerry on luontainen johtaja, Wendy ujo itkupilli, Mandy toipuu hermoromahduksesta (onnea vaan), Bryan innostuu helposti ja Stuart pitää urheilusta. Karkki vai kepponen. nut Leatherfacen maille, joten hän päättää hankkiutua näistä eroon ainoalla tuntemallaan tavalla – pala kerrallaan. Kun ottaa huomioon aikakauden asettamat rajoitukset, Halloweeniä on pidettävä lähdemateriaaliaan kunnioittavana pelinä
Ennen tätä pelaajan on selvitettävä tiensä useiden puzzleilla ja salahuoneilNES-painajaisessa kaikkien kenttään piilotettujen luiden löydyttyä pelaajan täytyy taistella Freddyä vastaan. Erikoisesta värivalinnasta on muutamia eri teorioita. Eikä outo kuvakulma ole edes kohtauksen omituisin piirre. Friday the 13th tarjoaa suorastaan painajaismaisen pelikokemuksen. Pelastettavia lähestyessään täytyy olla varovainen, sillä kuka tahansa heistä saattaa olla Jason valepuvussa. 11 161406_.indd 11 161406_.indd 11 28.7.2022 10.35.20 28.7.2022 10.35.20. Elokuvissa karmiva tunnelmaa luodaan onnistuneesti Harry Manfredinin säveltämällä musiikilla. Yksinkertaisemman teorian mukaan violetti väri sai hahmon erottumaan parhaiten taustoista. Painajaisista puheen ollen… Katu, jolla kukaan ei lepää rauhassa Monarch Softwaren 1989 julkaisema A Nightmare on Elm Street onnistuu yllättämään iloisesti. Kiltin näköisen vanhemman naisen sijaan tästä on kuitenkin tehty pelaajan kimppuun syöksyilevä irtopää. Hahmogalleriaan kuuluvat kaikki unisoturit Nancystä alkaen, joista voi valita minkä tahansa koomaan vajonnutta Joeya lukuun ottamatta. Pelihahmon voi valita kuudesta kyvyiltään erilaisesta leiriohjaajasta. Kauhutunnelmasta vastaakin lähinnä pelihistorian ensimmäinen jump scare eli ruudulle yllättäen kiljaisun kera ilmestyvä kuva, jossa näkyy joko verisiä pääkalloja tai valvojapolon pään halkaiseva verinen viidakkoveitsi. Psychossa (1988) ohjataan etsivää, joka etsii jalokivivarkauden saalista Batesin motellista. Yksi näistä oli kolmannen elokuvan juliste, jossa kuunvalo saa Jasonin asun näyttämään violetilta ja maskin sinertävältä. Leirialueella voi liikkua vapaasti rakennusten ulkosekä sisäpuolella. Westwoodin C64:lle ja DOS:lle kehittämä peli perustuu 1987 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan Painajainen Elm Streetillä 3 – Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors), joka oli sattumalta ensimmäinen näkemäni kauhuelokuva. Olin kahdeksan. Leiriltä löytyy muun muassa vanha lato sekä hylätty kirkko, vain järvi laitureineen puuttuu. Ennakkomainoksessa esitellyt pelikuvat ovat ainoa todiste LJN:n alkuperäisestä Painajaisesta Elm Streetillä, jossa ohjattiin teinien sijaan Freddyä. Pelaaja huitaisee kaveriaan löytämällään aseella (valikoimaan kuuluvat muun muassa moottorisaha, talikko ja kirves) ja, mikäli isku sattuu, kyseessä ei ole Jason. Westwoodin Painajaisessa Elm Streetillä alalaitaan ilmestyy tyypillisen informaation lisäksi myös viestejä Freddyltä. Kun Jason vihdoin päättää ilmestyä paikalle, tätä vastaan taistellaan nyrkkeilypeli Punch Outin!! (1997) mieleen tuovassa näkymässä. Entä itse peli. Vaikka Psyko ei varsinaisesti slasher-elokuviin lukeudu, genren esi-isään perustuva seikkailupeli ansaitsee maininnan. Loppupomona toimii elokuvan huipentuman tapaan jättikäärmeeksi muuttunut Freddy. Kymmenen turhauttavan minuutin jälkeen aloin toivoa, että Jason ilmestyisi paikalle murhaaman joka ikisen valvojan minut mukaan luettuna. Jonkin sortin loreyhteys pelistä sentään löytyy, sillä mukana on ( SPOILERIVAROITUS!) ensimmäisen elokuvan tappajana toiminut Jasonin äiti. Se kunnia kuuluu Jasonin violetin väriselle haalarille ja turkoosille jääkiekkomaskille. Se on juuri niin kamala kuin voisi olettaakin. Pelin nimittäin julkaisi LJN Toys. Esimerkiksi Will ampuu salamoita, Nancy pysäyttää ajan ja Tarynillä on taikaveitset. Tehtävänä on paikallistaa Jason ennen kuin tämä tappaa toisen valvojan tai, elokuvasarjasta poiketen, jonkun näiden vahtimista lapsista. Lajityyppi on tällä kertaa sivusta kuvattu selviytymiskauhutoimintasohyppely. Näin painajaisia viikon ajan. Kiitos, isoveli. Esimerkiksi Chrissy on nopea juoksemaan ja viskomaan kiviä ja soihtuja, mutta hidas soutamaan. Unohtakaa Jason! Retropelaajalle pelkän sateenkaarilogon näkeminen nostaa kylmän hien pintaan. Jokaisella on oma erikoiskykynsä, joka kehittyy tarinan edetessä. Yllättäen siihen ei kuulu haalarit eikä jääkiekkomaski, vaan mustat housut ja napapaita. Itse syytän rouva Voorheesia, joka pesi erehdyksessä haalarit purppuranpunaisen villaneuleensa kanssa. Peli ei valitettavasti sävellyksiä hyödynnä. Pettämätön tekniikka! Jos kyseessä on Jason, lyönti paljastaa tämän todellisen olomuodon. Ä-lä-lä! Pe-pe-pe! Laa-laa-laa! Kolme vuotta myöhemmin NES:lle ilmestynyttä Friday the 13th:iä en suosittele sitten kenellekään. Tästä yksittäisestä hienosta hetkestä huolimatta peliä on vaikea suositella muille kuin kaikkein kovimmille Jason-fanaatikoille. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä alueella liikkuu laumoittain sarjamurhaajaa suojelevia susia, korppeja sekä maasta sikiäviä zombeja. Yhden mukaan pelin kehittänyt japanilainen Atlus, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Persona-peleistään, ei saanut käsiinsä elokuvia ja joutui turvautumaan referenssimateriaaleihin. Peli mukailee elokuvaa epätavallisen tarkasti – ainakin aiempiin nimikkeisiin verrattuna. Tämä saapuu paikalle elokuvista tutuissa olomuodoissa, jotka vaihtelevat kentästä toiseen. Mark puolestaan hyppää korkealle ja soutaa nopeasti, mutta heittäminen tuottaa vaikeuksia. Siis aivan kuten elokuvissakin tai – tarkemmin ajatellen – ei lainkaan niin kuin elokuvissa. Sen sijaan kappalevalikoima koostuu sellaisista klassikoista kuin Piippolan vaari, Teddykarhujen huviretki ja Häämarssi. Kehnon kauhun sijaan se on ylhäältä päin kuvattu, roolipelielementeillä maustettu toimintaseikkailu, jossa pelaaja yrittää pelastaa ystäväjoukkonsa Freddy Kruegerin viiltävän terävistä kynsistä. Hahmomalleissa ei siis ole kehumista, mutta ympäristöt sentään ovat toimivia. Ainoa tapa selvittää asia on vanha kunnon noitatesti
Alun perin tarkoitus oli ohjata Freddyä, joka olisi voinut yllättää pahaa-aavistamattomat uhrinsa astumalla esimerkiksi peilin läpi. Kuulostaa huomattavasti julkaistua peliä paremmalta, joten on vaikea ymmärtää idealta hyllyttämistä. Ensimmäisestä persoonasta kuvatun interaktiivinen kauhuseikkailun pelaaminen on ensisijaisesti hämmentävä kokemus. Mukaan on saatu mahdutettua sentään yksi vänkä idea eli tapahtumien sijoittaminen kahteen rinnakkaiseen maailmaan. Pohjimmiltaan peli on sivusta kuvattu mätkintätasoloikka, mikä saattaisi toimia, jos hahmoille olisi annettu muitakin kykyjä kuin heikko hyppy ja tätäkin heikompi lyönti. Mikäli yksi hahmoista nukahtaa, kaikki siirtyvät Freddyn hallitsemaan unien maailmaan. 12 161406_.indd 12 161406_.indd 12 28.7.2022 10.36.13 28.7.2022 10.36.13. Suurin osa aikakauden viiltely. 2010-luvulla slasher-legendat vierailivat eri pelisarjoissa. EA:n 1995 julkaisema FMV-hirvitys Bloodwings: Pumpkinhead’s Revenge on niin huono, että se pyörähtää melkein hyvän puolelle. Samaa ei voida sanoa suoraan videolle ilmestyneestä jatko-osasta eikä todellakaan siihen perustuvasta pelistä. Ehkä julkaisijat muistivat Texas Chainsaw Massacresta kuusi vuotta aikaisemmin syntyneen kohun ja pelkäsivät, että kaupat – tai Nintendo – kieltäytyisivät myymästä peliä. Juonta ei ole vaivauduttu kehittämään edes yhden tarinaruudun verran. Bloodwings perustuu Je Burrin 1994 ohjaamaan Pumpkinhead II: Blood Wingsiin, joka on puolestaan jatko-osa erikoistehosteguru Stan Winstonin esikoisohjaukselle Pumpkinhead (1988). Se on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. lmeistä julkaistiinkin suoraan videolle. Freddy Krueger nähtiin Mortal Kombatissa (2011), kun taas Mortal Kombat X (2015) toisistaan ottivat mittaa Leatherface ja Jason. Toisaalta sydämensykettä muistuttava tasainen tykytys pitää tehokkaasti karmivaa tunnelmaa yllä. Peli yrittää ilmeisesti kertoa oman tarinansa uusilla hahmoilla, mutta ei onnistu siinä kovinkaan hyvin. Mutta vain melkein. Michael Myers oli puolestaan pelattavana hahmona Call of Duty: Ghostsin (2013) lisäsisältöpaketissa. Viholliset ovat entistä kestävämpiä, mutta toisaalta soturisymboleita keräämällä pelaajat voivat muuttua voltteja ja keihäitä heitteleviksi akrobaateiksi, heittotähtiä viskoviksi ninjoiksi tai tulipalloja ampuviksi maageiksi. Kenties kyseessä ovat kadun viimeiset hengissä olevat lapset. Ainoa merkittävä puute koskee äänimaailmaa, joka on liiankin pelkistetty. Yhtiön pelien pelaaminen on kuin toistuva paha uni, sillä sateenkaaren päässä ei näytä koskaan löytyvän aarretta. Mielikuvituksen puute saattaa johtua kiireestä. Pelaaja (tai pelaajat, sillä NES Four Scoren avulla painajaiseen voi vetää mukaan kolme kaveriaan) on Freddyn kiusaama nimetön teini, jonka on kerättävä ja poltettava nimikkokadulla sijaitseviin rakennuksiin piilotetut Freddyn jäänteet. Unimaailman käyttö tarjoaa rajattomat mahdollisuudet kenttäsuunnitteluun, mutta valitettavasti tekijöiden mielikuvituksen rajat ovat tulleet nopeasti vastaan. Raren kehittämä A Nightmare on Elm Street ilmestyi NES:lle ja julkaisijana toimi jälleen kerran – luoja armahtakoon sieluni – LJN. Pelaaja kulkee luolastossa ampumassa luuSLASHER-ELOKUVIIN PERUSTUVAT PELIT Pumpkinhead-parka kaipasi vain pientä, punaista paloautoaan. Vaikka inventaario on kankea ja kenttäsuunnittelu alkaa toistaa itseään pelin puolivälissä, usean tunnin mittaisesta seikkailusta löytyy hämmästyttävän paljon syvyyttä. 1990-luvulla ilmestyi ainoastaan yksi genren edustaja (Clive Barkerin 1990 ohjaamaa ja kaksi peliä saanutta Nightbreed – yön kansaa mainostettiin slasherinä, mutta elokuvan tätä artikkelia varten katsoneena olen eri mieltä). Vuotta aikaisemmin julkaistuissa ennakkomainoksissa pelistä annettiin nimittäin täysin erilainen kuva. On vaikea ymmärtää, miksi Freddy edes vaivautuu vainoamaan moisia mitättömyyksiä. Viholliset ovat tylsiä luurankoversioita tavallisessa maailmassa kohdattavista lepakoista, hämähäkeistä ja muista eläimistä eivätkä ympäristöt muutu kuin värisävyltään. Lähdemateriaali otetaan hienosti huomioon myös pelimekaniikoissa, sillä elinvoimaa palautetaan kahvikupeilla ja Hypnocil-lääkkeellä. la täytettyjen painajaismaisten kenttien läpi, joissa partioivat luurangot, itsestään liikkuvat pyörätuolit sekä muut kammotukset. Sarjan avausosa oli kaupallinen pettymys, mutta nauttii nykyään kulttimainetta. 1980-luvun kauhukuninkaiden – Freddyn, Jasonin ja Michaelin – elokuvat alkoivat olla lähempänä komediaa kuin kauhua eivätkä uudemmatkaan säikäyttelijät – kuten Child’s Play -elokuvissa esiintyvät Chucky-nukke tai karkkihammasta muiden kehonosien ohella kolottava Candyman (1992) – onnistuneet nousemaan uusiksi vetonauloiksi. Toistuva painajainen Seuraavana vuonna ilmestyi toinen Painajainen Elm Streetillä -sarjaan perustuva peli. Suoraan videolle 1990-luvun alussa slasher-genre oli kuolleempi kuin Kristallijärvellä naku-uinnille pulahtava neitokainen. Slasher-elokuviin perustuvat pelit olivat lähestulkoon samassa asemassa
Uteliaisuuttani päätin kuitenkin vilkaista loppuratkaisun läpipeluuvideosta. Ei mitään pelättävää Wes Cravenin ohjaama ja Kevin Williamsonin kirjoittama Scream (1996) teki slashereistä jälleen merkittävän genren. Paikalle voi kutsua myös kolmessa elokuvassa Jasonia vastaan taistelleen Tommy Jarvisin, joka kykenee tappamaan Jasonin. Alamaailmaan palaavaa pelaajaa odottaa äkäinen Kurpitsapää, joka tervehtii vastustajaansa kahdella keskisormella. Elokuvien tapaan vaara väijyy kaikkialla. Ensinnäkin mukaan on mahdutettu useita viittauksia elokuvasarjan historiaan. Kristallit aukaisevat elokuvan kohtauksia käynnistäviä portaaleja. Missään vaiheessa yksikään hahmoista ei vaeltele vankityrmissä, oksentele luurankojen päälle tai hypistele kristalleja. Valitettavasti elokuvien oikeuksiin liittyvä oikeusjuttu pakotti tekijät sulkemaan dedikoidut serverit marraskuussa 2020 (peliä voi edelleen pelata vertaisverkossa) ja perumaan suunnitellun lisäsisällön, kuten Jason X:n (2001) kyborgi-Jasonin. Mitä luurangot ovat. Hänen kehonsa tuhoutuu, mutta henki säilyy. rankomaisia demoneja vihreällä limalla. Iso virhe! Kävi ilmi, että näiden tarinoilla ei ole juuri mitään yhteistä keskenään ja vielä vähemmän pelin kanssa. Yllätyskäänteenä demoni palkitsee pelaajan kiltteydestä tanssiesityksellä. Mitä kristalleilla tehdään. Vastaukset löytyivät lopulta jonkin pelin läpäisseen poloisen kirjoittamasta oppaasta. Jasonin liikkeet kaapattiin Kane Hodderilta, joka esitti hahmoa neljässä sarjan kahdestatoista elokuvasta. Tuhoutuessaan luurangot jättävät jälkeensä tornadon, jonka läpi kulkemisesta seuraa luolalentelyä kuvaava FMV-animaatio, jossa pelaaja kourii kristalleja ruudulla näkyvällä irtokädellä. Ilmeisesti oikeat esineet keräämällä pystyy ratkaisemaan katakombin kätkemät puzzlet, mutta kärsivällisyyteni loppui tunnin harhailun jälkeen. Friday the 13th ei ole pelinä täydellinen, mutta elokuvasarjaa se edustaa erinomaisesti. Niin sanotussa hyvässä lopussa pelaaja lahjoittaa Kurpitsapäälle tämän lempilelun, mikä rauhoittaa raivoavan sielun. Kaikesta näkee, että kyseessä on intohimoprojekti. Pyörittyäni puoli tuntia sokkeloisessa katakombissa yrjöten luurankojen päälle ja kourien kristalleja tunsin ymmärtäväni peliä vähemmän kuin aloittaessani sen. Lisenssislashereiden todellinen paluu tapahtui vasta 2017 – eikä se olisi voinut olla onnistuneempi. Oletettavasti sankari oksentaa liman suustaan, koska alalaitaan ei ole vaivauduttu piirtämään minkäänlaista asetta. 13 161406_.indd 13 161406_.indd 13 28.7.2022 10.37.19 28.7.2022 10.37.19. Huonossa lopetuksessa sankari kukistaa Kurpitsapään taistelussa. Jasonilla on kuitenkin erilaisia kykyjä, kuten pikamatkustus, jotka asettavat edun hänen puolelleen. Sen osuvampaa lopetusta on vaikea kuvitella. Videoista saa napattua peliä edistäviä esineitä, kuten viholliset hetkeksi lamauttavan kitaran, arkkuja aukaisevan avaimen ja pelaajan välittömästi tappavan tupakan (viimeisessä piilee varmasti jokin hienovarainen opetus). Kaikki viisi karttaa perustuvat elokuvista tuttuihin paikkoihin. Ainoastaan yhteistyötä tekemällä valvojat voivat onnistua pääsemään pakoon. Kaikkia kolmea esittävät elokuvista tutut näyttelijät. Säveltäjänä toimi elokuvien tapaan Harry Manfredini. Jasonin ulkoasun voi valita yhdeksästä eri vaihtoehdosta (mukana on jopa NES-pelin violettihaalarinen Jason). Esimerkiksi alkuvuodesta julkaistu Scream-sarjan viides osa menestyi erinomaisesti. Koska peli ei vaivautunut selittämään yhtään mitään, ajattelin elokuvien tarjoavan edes jotain vastauksia. Miksi ne jättävät jälkeensä tornadoja. Vuosituhannen vaihteessa julkaistiin lukuisia menestyksekkäitä slashereitä eikä genre ole sen jälkeen kadonnut mihinkään. Kahdeksan pelaajan epäsymmetrisessä kauhupelissä yksi omaksuu Jasonin roolin ja loput seitsemän ovat tätä pakenevia ja asiaankuuluvan avuttomia leirivalvojia. Texas Chain Saw Massacren ilmestyy todennäköisesti joko loppuvuodesta tai ensi vuonna. Elokuviin perustuvien slasher-pelien kohdalla tilanne on ollut lähestulkoon päinvastainen. Miten tämän kaiken saa loppumaan. Ainoa mieleen tullut syy moiselle ratkaisulle on se, ettei kukaan tekijöistä uskonut kenenkään koskaan läpäisevän kieroutuneella seikkailupelilogiikalla ratkaistavaa räiskintäpeliä. Ti Westin ohjaama X (2022), joka otti innoitusta 1970-luvun lopun slashereistä, on puolestaan yksi viime vuosien kehutuimmista kauhuelokuvista. Tämä, jos mikä, on olennainen osa slasher-kaavaa. Reilun kahden vuosikymmenen aikana nähtiin vain puolenkymmentä mobiililaitteille tai verkkoselaimille suunnattua peliä, joille ei palstamillejä kannata tämän enempää uhrata. Kävi ilmi, että niitä on peräti kaksi. Oikea onnen ja ilon päivä Gun Median ja IllFonicin kehittämä Friday the 13th: The Game (Pelit 8/2017, 78 p.) on ensiluokkainen rakkaudenosoitus slasher-saagalle. Elokuva teki avoimesti pilkkaa lajityypin kliseistä samalla, kun se hyödynsi niitä. Vaikka hirviö näyttäisi kuinka kuolleelta, paha onnistuu aina palaamaan… Friday the 13th sisältää kymmeniä leuat auki loksauttavia tappoanimaatiota, jotka tyydyttävät vannoutuneimmankin slasher-fanin verenhimon. Suurin osa valvojista on luotu peliä varten, mutta myöhempinä päivityksinä mukaan lisättiin kolmososassa nähdyt Shelly ja Fox. Gun Medialta on kuitenkin tulossa hyvin samantyylinen Teksasin moottorisahamurhiin perustuva peli. Jokaisella versiolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä elokuville uskollinen asevalikoima
Tähtitieteen professori Wilhelmina Tillinghast, Miskatonicin yliopistolta, kutsuu kartanolleen joukon ihmisiä keskustelemaan komeetasta, jonka vaiheita on seurailtu jo vuosikymmeniä. Teppo Toivonen ARKHAM HORROR: MOTHER’S EMBRACE Lovecraftin maailmassa mikään ei ole niin jännittävää kuin tiede: jo pelkkä väärän asian tutkiminen voi viedä hengen. Sanktiona väärästä liikkeestä Mythos-kellon viisari loksahtaa eteenpäin ja täyden kierroksen jälkeen olosuhteet vaikeutuvat satunnaisilla haitoilla. Erilaisia yhteisön luomia Tabletop Simulatorja Octgn-moduuleja lukuun ottamatta ainoa virallinen julkaisu on Elder Signin mobiiliversio, jossa Suurten Muinaisten paluuta yritetään estää heittämällä virtuaalinopilla symbolien sarjoja. Hahmon valinnan jälkeen pimeästä kartanosta paljastuu jotakin outoa, mikä johtaa hiljalleen avautuvan mysteerin jäljille. Valitettavasti ongelmanratkaisua on mukana äärimmäisen niukasti. Miniatyyripelin digitaalinen mallinnus olisi ollut sellaisenaan kiinnostava, mutta kuten nimen lopullinen muoto vihjaa, lopputuotos on täysin oma pelinsä. Muinaiset kauhut Arkham Horror syntyi aioneita sitten: alun perin eurooppalaista sarjakuvaa englanniksi julkaissut Fantasy Flight Publishing (myöhemmin Fantasy Flight Games, tuttavallisemmin FFG, nykyisin Asmodee Groupin omistuksessa) on työskennellyt LAUTAPELI SAA VIRTAA Asmodee Digital Arvosteltu: PC Minimi: Intel Core 2 Duo E4700 2,6 GHz tai AMD Phenom 9950 Quad Core 2,6 GHz, 4 Gt RAM, 1 Gt ATI Radeon HD 5770, 1 Gt NVIDIA GeForce GTX 460 tai parempi Moninpeli: Ei Ikäraja: 18 Cthulhun apuna jo 25 vuoden ajan. Lautapelistä julkaistiin jo padia hyödyntävä päivitetty versio, mutta Mother’s Embrace vie idean täysin videopelimaailmaan. Arkham Horror: Mother’s Embrace perustuu Mansions of Madness -lautapeliin, joka nojaa vahvasti Lovecraftin kauhuun ja universumiin. A rkham, Massachusetts, helmikuu 1926. Pahvin makua Pitkästä historiastaan huolimatta Arkham Horroria on harvoin yritetty saattaa digimuotoon. Aloitussankarin saa valita seitsemästä vaihtoehdosta, mutta luku luvulta mukaan liittyy uusia jäseniä. Mysteerin syövereihin heittäydytään Frogwaren Sherlock Holmes -pelien tapaan seikkailupelimäisessä ympäristössä, jonka hahmot edustavat vain pientä osaa lautapelien laajaksi kasvaneesta katraasta. Hahmojen eri taidot tulevat esiin monivalintatilanteissa: vain empatian hallitseva tietää, pitääkö järkyttynyttä sivullista rauhoitella vai kovistella, vain loogikko osaa päätellä, onko roskakori parempi kaataa vai penkoa läpi. Toisaalta jatkuva mokailukaan ei suuremmin vaikuta etenemiseen. Kaikki dialogi on puhuttua, kommentit valaisevat hahmojen suhtautumista tapahtumiin ja tapahtumapaikkojen merkitystä heidän taustatarinoilleen. Suurin osa 14 160940_.indd 14 160940_.indd 14 28.7.2022 16.01.04 28.7.2022 16.01.04. Julkaisijan käsissä myös Arkhamin maailma on ottanut hiukan etäisyyttä Lovecraftin ja ystävien teoksiin, muistuttaen enemmän elokuvaa Kirous Kintereillä (Cast a Deadly Spell, 1991), jossa pienet yliluonnollisuudet ovat arkipäivää. Vuodesta 1997 alkaen firma tuotti nipun kirjoja Chaosiumin roolipeliin, vuonna 2004 saatiin virallisella lisenssillä julkaistu Call of Cthulhu -keräilykorttipeli. Esimerkiksi Eldritch Horrorissa seikkaillaan koko maailmankartalla, miniatyyripeli Mansions of Madness mallintaa kummitustaloja huone kerrallaan, Final Hour muistuttaa tornipuolustuspelejä, ja niin edespäin. Systeemi on ehkä lautapelimäinen, mutta ei luo oikeanlaista paineen tunnetta. Langin kahden pelaajan pvp-peli keräsi pienen kulttisuosion, mutta varsinaiseen kultasuoneen iskettiin vasta seuraavana vuonna, kun FFG julkaisi Chaosiumin Arkham Horror -lautapelistä uudistetun version. Suunnittelija Eric M. Tuottavaa lisenssiä ei kannattanut jättää arkistoihin pölyttymään, joten FFG alkoi tasaista tahtia tuottaa eri mekaniikoille pelattavia sisarpelejä. Ympyrä on sulkeutunut, kun kirjoihin perustuvaan roolipeliin perustuvan lautapelin maailmasta on alettu julkaista romaaneja ja novellikokoelmia. Keväällä 2018 julkistettiin Mansions of Madness: Mother’s Embrace. Perässä seurasi liuta laajennuksia, jotka tekivät Arkhamista pian yhden massiivisimmista yhteistyöpeleistä koskaan. Ryhmään voi kerrallaan kuulua enintään kolme jäsentä, eikä tarvittavista taidoista saa ennakkoon minkäänlaista vihiä. Professori on murhattu, mutta syyllisen lisäksi pitää selvittää vielä tapahtumien taustat. Pelattavien tutkijoiden määrä oli tuplattu kahdeksasta kuuteentoista, kaikista löytyi nyt värikuvat ja taustatarinat
Fantasy Flight Games on jo pitkään luottanut peleissään paitsi näyttäviin komponentteihin, myös pelaajien helposti heräteltävään keräilyvimmaan. Seinien läpi voi turhan usein nähdä ja ampua. Sitä itse Lovecraftkin olisi varmasti pitänyt liioitteluna. Älä mene metsään! New Orleans on kauhun näyttämö. Cthulhu-mytologiaa sivutaan lopulta vain vähän, vaikka tuttuja nimiä vilahtelee. “Yksinkertaista, rakas Watson!” Oma tutkimus näytti tältä esigoogleniaanisella kaudella. Ja itse vielä pidän Darkest Dungeonista. Viimeistelemättömyys vaivaa paikoin, helppoudesta huolimatta turhauttaa jatkuvilla taisteluilla ja hahmojen heikkohermoisuudella. Taisteluissa ei ole juuri muuta jännitettävää kuin se, tekevätkö sankarit hyökkäyksillään riittävästi vahinkoa ennen kuin on vihollisen vuoro lyödä takaisin. Tunteen varassa Mielenterveysongelmien mallintamisessa lähestymistapa on kylmän lautapelimäinen. Nopanheitot on piilotettu käyttöliittymän taakse, mutta muuten mekaniikat ovat kuin lautapeliä varten suunniteltuja. Inventaarion klikkailu lakkaa toimimasta taisteluiden aikana, terveysjuomat juodaan vain toimintakuvakkeen kautta. Huonoa . Arkhamista New Orleansin rämeille ja takaisin vievä juoni koostuu episodeista, joiden lopussa paljastuu seuraavaan tapahtumapaikkaan kuljettava johtolanka. Loppua kohti niiden juonenkuljetuksellinen pointti alkaa valjeta, mutta täytyykö ihan joka väliin sanoa jotain. 15 160940_.indd 15 160940_.indd 15 28.7.2022 16.01.23 28.7.2022 16.01.23. Sanoinkuvaamattomia kauhuja materialisoituu. Hyvää + Uusi luku Arkham Horror saagaan lautapeleistä tutuilla hahmoilla, runko voisi toimia hyvänä pohjana tuleville skenaarioille. Modituen lisääminen saisi varmasti kulttilaisten lauman toteuttamaan pelin pohjalta omia visioitaan, tai vaikka Call of Cthulhu -roolipelin skenaarioita. Mother’s Embrace on virallinen Arkham Horror -sarjan tuote, ja siksi faneille vaikea ohittaa. Sarjaa tuntemattomille suosittelisin Arkham Horror -korttipeliä, tai jos pelikavereita löytyy, Eldritch Horrortai Mansions of Madness -lautapelejä. Rakenteeltaan tarina muistuttaa Arkham Horror -korttipelin kampanjaa. Alkuperäisen roolipelin hupenevia mielenterveyspisteitä on selitelty Cthulhu-mytologian vaikutuksella mielelle, mutta Mother’s Embrace on kuin some: kaikesta järkytytään ja jatkuvasti. Huvittavasti päädyin alkupuolella vaihtelemaan lyijyputkea ja lihakirvestä kahden hahmon välillä, koska huitaisu jälkimmäisellä vaatii mielenterveystestin. Juuri niitä suuria muinaisia. Alkuun onkin hyvin ilahduttavaa nähdä tutut hahmot animoituina ja ääninäyteltyinä, vaikka viehätys vaihtuu rutiiniksi nopeasti. Sanity-pisteiden ehtyminen aiheuttaa game overin sijaan hahmolle trauman, joskaan yhdestäkään kohtaamastani ei ollut suurempaa haittaa. Etappien välissä palataan toimistolle, jossa valitaan seuraavan seikkailun osallistujat ja heidän varusteensa, loppujen jäädessä parantelemaan henkisiä vammojaan. Esimerkiksi esineet ovat tylsiä lisäammuksia ja parannusyrttejä, eikä korttipakasta nostettuja erikoishyökkäyksiä edes yritetä simuloida. Taistelut toistavat itseään, samat harvat vihollistyypit esiintyvät kohtaamisesta toiseen. Nettiporun perusteella moni on kokenut pelin bugiseksi, mutta käyttäisin sanaa ”viimeistelemätön”. Ovi todetaan lukituksi kokeilemalla kahden metrin etäisyydeltä, esineiden käyttöä mallinnetaan melkein aina samalla oletusanimaatiolla. Esikuvien tavoin kokemus on palkitsevin, jos sen ottaa vastaan mysteeriin syventyen ja tekstejä skippailematta. Kosminen kauhu ei ole suorittajia varten. Dialogista puheen ollen, ruumiittomana tarkkailijana toimivan Professori Tillinghastin jaarittelevat kommentit pitäisi voida kytkeä pois päältä. Tämä on harmillista, koska juuri satunnaisuuden luomat odottamattomat käänteet ovat Arkham-pelien suola. Dialogin jokainen lause täytyy kuitata luetuksi ja oletusnäppäimet ovat kaukana intuitiivisesta. 75 Lautapeleihin pohjautuva kauhuseikkailu, jossa mekaniikat latistavat kauhua eivätkä pulmat pääse rasittamaan harmaita aivosoluja. Toisaalta peli etenee melko varmasti, kunhan hahmojen käsissä pitää aseita ja fyysistä vauriota muistaa parannella. ajasta kävellään ympäri kulloistakin tapahtumapaikkaa, kunnes lähin klikattava hotspotti alkaa hohtaa. Perinteitä kunnioittaen hahmoilta kuritetaan niin fyysistäkuin henkistäkin terveyttä, mutta monet muut lautapelien koukut on suoraviivaistettu pois. Juoni ei ole erityisen omaperäinen, mutta ei myöskään minkään tutun tarinan kierrätystä. Tästä huolimatta toistuva rankaisu tuntuu häiritsevältä, varsinkin kun suurin osa tilanteista tapahtuu tutkimalla etenemisen kannalta pakollisia kohteita. Jopa nyrkkitappelun aloittaminen vaatii koko seurueelta hermojen kestävyystestin, mikä saattaa johtaa pökertymiseen
SANOINKUVATTU KAUHUPELI CTHULHUN KUTSU 40 VUOTTA Call of Cthulhu -roolipeli irvistää jossain muodossa myös jokaisen Cthulhu-videopelin taustalla, sillä aika harvassa muussa genressä päähenkilöiden mielenterveys on juttu. Soveltajista merkittävin on peliyhtiö Chaosium Inc:n roolipeli Call of Cthulhu. Kumpi nostaa enemmän, Arioch vai Cthulhu. Lovecraft oli lapsesta saakka kiinnostunut tähtitieteestä ja mytologiasta ja hahmotti oman pienuutensa sekä ihmiskunnan väliaikaisuuden suhteessa maailmankaikkeuden mittakaavaan. On epävarmaa, oliko kenelläkään edes yksinoikeutta Lovecraftin luomuksiin. Mutta kuolemattomuus vaati enemmän kuin alkulähteen, se vaatii myös opetuslapsia jatkamaan työtä ja ennen kaikkea sitä soveltamaan. Opukseen sisältyivät myös Michael Moorcockin multiversumin, etenkin Elric-maailman jumalolennot, mitä Chaosium ei katsonut hyvällä, koska heillä sattui olemaan oikeudet molempiin. ksi vampyyrejä vastaan. Suuri muinainen itse Lovecraft itse oli ristiriitainen henkilö. ktion vakiokuvioita, ettei moni edes ajattele niiden alkuperää. Lovecraftin (1890–1937) syntymästä on kulunut jo yli 130 vuotta, mutta hänen visionsa ovat tulleet jäädäkseen. Uusia sanoin kuvaamattomia kauhuja materialisoituu joka vuosi ihmiskunnan keskelle niin kirjojen, elokuvien, näytelmien, kuunnelmien, videoja lautapelien kuin pehmolelujen muodossa. Teppo Toivonen Kauhukirjailija Lovecraft loi maailman, jota edes ikuisuuden virta ei pysty hukuttamaan. Esimerkiksi mystinen symboli Vanhempi merkki (elder sign) toimii kuin krusi. Jalava on julkaissut kaikki Lovecraftin tarinat suomeksi. Ihmismielellä on hyvin rajallinen kyky ymmärtää tähtien takaa saapuvia vierailijoita, joita on pelätty ja palvottu jo ennen kirjoitettua historiaa, jopa ennen ihmiskuntaa. Termi ”lovecraftian” esiintyy kauhupelien kuvauksissa useammin kuin viittaus keneenkään muuhun kirjailijaan, ja useat hänen ideoistaan ovat niin juurtuneita osaksi kauhu. Tuntemattoman pelko on alavireenä liki jokaisessa tarinassa. Eristyksiin sivistyksestä, vailla varmuutta päästä takaisin hengissä tai täysissä järjissä. Sen tekijät myöntävät, että on mahdotonta sanoa, miten suuri vaikutus heidän työllään on Lovecraftin asemaan nykypäivänä, mutta juuri heidän ansiostaan pelaajat ovat saaneet jo 40 vuoden ajan seurata sankareitaan mystisille rämeille, vanhoihin maalaistaloihin, maan ja meren alle, pyramidien sokkeloihin ja Etelämantereen armoille. Kaiken aloittaneen kirjailija H.P. Lovecraftin jälkiä seuranneiden kirjailijoiden teoksissa, erityisesti August Derlethin ja Brian Lumleyn, Cthulhu-tarinat saivat seikkailullisemman muodon ja perinteisemmän hyvät vastaan pahat -asetelman. C thulhun kultti elää ja voi hyvin. Lovecraftilla ei ollut perillisiä, ja kirjalliseksi agentikseen hän nimesi ennen kuolemaansa teini-ikäisen Robert H. Chaosium oli neuvotellut Cthulhun ja kumppaneiden käyttölisenssin August Derlethin (1909–1971) perustaman Arkham House -kustantamon kanssa, tarkoituksenaan julkaista kauhuteemainen fantasiaroolipeli Dark Worlds. Joissain Lovecraftin teoksissa annetaan kuitenkin viitteitä siitä, että ihmisellä on pieni mahdollisuus taistella hirviöitä vastaan: muun muassa novelleissa Dunwichin hirviö ja Charles Dexter Wardin tapaus loitsuilla on suuri merkitys, Kammotussa talossa sankarit varustavat itsensä liekinheittimin, tarinassa Rotat seinissä joukko eri alojen asiantuntijoita laskeutuu muinaisen kartanon alle tutkimaan menneisyyden kauhuja. Ensimmäistä kertaa Cthulhu esiintyi roolipeleissä TSR:n Dungeons & Dragons -lähdekirjassa Deities & Demigods (1980). Barlow’n (1918– 1951), August Derlethin suureksi petty16 160185_.indd 16 160185_.indd 16 28.7.2022 16.31.31 28.7.2022 16.31.31. Peli jäi kuitenkin suunnitteluasteelle, ja lisenssi jäi hyödyntämättä useammaksi vuodeksi. Omien sanojensa mukaan hän oli tieteeseen uskova ateisti, mutta hänen tarinoissaan juuri tieteeseen uskovat ateistit joutuvat keskelle sanoin kuvaamattomia kauhuja synkimpien kansantarinoiden osoittautuessa tosiksi. Ei mitä Lovecraft ajatteli, mutta tarjoaa pelien lähtökohdaksi erinomaiset puitteet
Omia seikkailujaan Call of Cthulhuun julkaisivat niin Games Workshop Groupin kaltaiset pitkän linjan konkarit kuin myös puhtaasti pelin ympärille syntyneet uudet yrittäjät. Lovecraft kirjoitti itsekin monenlaisia tarinoita, ja on tulkinnanvaraista, tarkoittiko hän kaikkien sijoittuvan samaan universumiin vai ei. Näkökulma kauhuun oli täysin päinvastainen: Cthulhussa pelattiin arkisia ihmisiä, jotka joutuivat kasvokkain muinaisten kauhujen kanssa, Vampiressa maailma nähtiin vampyyrin silmin. Kiistämättä Derleth kustantamoineen on päävastuussa siitä, ettei Lovecraft jäänyt vain unohdettujen pulp-lukemistojen kirjoittajaksi, mutta on kyseenalaista, oliko hänellä lainmukaista oikeutta myydä käyttöoikeuksia. Mainetta ei haitannut, että heidän lehtensä The Unspeakable Oathin numerot joutuivat useamman kerran myyntikieltoon GenCon-messuilla roisien kansikuviensa ansiosta. Nimekkäimpiä näistä olivat The Shadows of Yog-Sothoth (1981), The Masks of Nyarlathotep (1984) ja The Horror on the Orient Express (1991). rma hyödynsi lautapeliensä miljöötä ensimmäisessä roolipelissään RuneQuest (1977). Ennen julkaisua nimeksi vaihtui Herbert West – Elvyttäjä -novellista poimittu sanapari Arkham Horror. Vuonna 1992 lehdessä julkaistiin kampanjaraami nykyaikaan sijoittuvasta salaseurojen maailmasta, jossa tutkijat työskentelivät agentteina selvittäen yliluonnollisia mysteerejä. Peliin poimittiin roolipelistä tutuksi tulleita elementtejä: jokin Suuri Muinainen uhkaa saapua maan päälle, hirviöt ryömivät Arkhamin kaduille ilmestyvistä portaaleista ja pelaajat riskeeraavat niin henkensä kuin järkensäkin yrittäessään pelastaa tilanteen. Vieraat jumalat Myös muut julkaisijat huomioivat nopeasti pelin mahdollisuudet ja suosion. Petersen oli kyhäillyt omia roolipelejään ja rakastanut Lovecraftin tuotantoa lapsesta saakka. mykseksi. Kymmenen Mi-Goa laudalla Vuonna 1987 Chaosium oli käytännössä siirtynyt yksinomaan roolipeleihin, mutta päätti vielä lyöttäytyä yhteen Richard Launiuksen kanssa kehittääkseen Call of Cthulhu -lautapelin. Kauhupelinä Call of Cthulhu sai ensimmäisen varteenotettavan kilpailijan vuonna 1984, elokuvamaiseen kauhuun painottuvan roolipelin Chill (Pacesetter LTD), joka nauttii yhä pienen piirin kulttisuosiota. Lopulta Chaosium näytti vihreää valoa, olihan heillä käyttämätön lisenssi valmiina. Pelattavien hahmojen joukosta löytyi muun muassa Call of Cthulhun hahmonluonnin esimerkkinä toiminut Harvey Walters sekä Sandy Petersenin vakituiseen peliporukkaan kuuluneen Ben Monroen hahmo Monterey Jack, ruoskaa heiluttava huimapäinen arkeologi, jonka olemassaoloon Lucas. Yhdessä Games Workshopin samana vuonna julkaiseman The Fury of Draculan kanssa Arkham Horror oli ensimmäisiä yhteistyöhön perustuvia lautapelejä. Lovecraft ei osannut ennakoida myöhempää suosiotaan, vaan toivoi lähinnä Barlown tienaavan teoksillaan hiukan rahaa tätinsä sairaskuluihin. Peliä on usein verrattu tv-sarja X-Filesiin, mutta artikkeli julkaistiin jo ennen sarjan ensi-iltaa. Oman kulttiyleisönsä keräsi Pagan Publishing, jonka teini-ikäiset perustajat aloittivat omalla Cthulhu-fanzinellaan ja laajensivat pian seikkailuihin ja lähdekirjoihin. Niinpä hän kehitti terveyden tavoin kuluvat mielenterveyspisteet, joiden huvetessa hahmo oli vähemmän ja vähemmän pelaajansa hallittavissa. Call of Cthulhun hiipivä suosio yllätti Chaosiumin väen, ja pitkäksi aikaa siitä tuli myös synonyymi kauhuroolipeleille. lm ei jostain syystä ole puuttunut. 17 160185_.indd 17 160185_.indd 17 28.7.2022 16.32.46 28.7.2022 16.32.46. Chaosiumin tehotiimi Petersen, Lynn Willis (?–2013) ja Charlie Krank (1957–) valjastettiin tuottamaan lähes yksinomaan Cthulhu-materiaalia. Suurta suosiota saavuttivat myös Keith Herberin (1949–2009) Lovecraft Country -lähdeteokset sekä pitkät kampanjat, joissa ensimmäisen illan seikkailussa koki vain pintaraapaisun aukeavasta mysteeristä. Se ei ollut ongelma, sillä Sandy tajusi sen olevan oiva pohja myös kauhupelille. Petersenin vaadittiin käyttävän samaa sääntösysteemiä. Varsinaiselle kansakunnan kauhupelin ykköspaikalle kiilasi vasta 1991 White Wolf Publishingin julkaisema Vampire: The Masquerade. Itse taidot vain vaihdettiin vastaamaan Lovecraftin tarinoiden 1920-luvulla tarvittavaa etsivätyötä. Pelauttaessaan omalle peliporukalleen ensimmäistä seikkailuaan The Haunted House (julkaistu myöhemmin nimellä The Haunting), pelaajat kertoivat hahmojensa muun muassa peittävän silmänsä ja juoksevansa pois kellarista katsomatta taakseen, sen sijaan että olisivat yrittäneet taistella hirviötä vastaan. Cthulhun kutsu oli kutsumus Nuori Sandy Petersen (1955–) oli jo pitkään haaveillut Cthulhu-tarustoon perustuvasta roolipelistä. Koska Lovecraftin tarinoissa päähenkilöt saattavat esimerkiksi pyörtyä nähdessään jotain kammottavaa, Petersen halusi mukaan jonkinlaiset mielenterveyssäännöt. Yhtiön ensimmäiset roolipelit olivat Dungeons & Dragonsin laajennuksia, mutta kaikki loksahti paikoilleen, kun . Artikkelista kasvoi ensin lähdekirja ja lopulta erillinen oma pelinsä, Delta Green. Chaosium oli käyttänyt alkuvuoden moorcockiaanisen Stormbringer-roolipelin markkinointiin, elokuussa GenCon-messujen suuri vetonaula oli Robert Asprinin fantasiakokoelmiin pohjautuva Thieves’ World. Osittain etuna oli monikäyttöisyys: säännöillä pystyi toteuttamaan mitä tahansa kauhuseikkailuja. Petersen yllättyi itsekin, miten paljon säännöt vaikuttivat pelaajien tapaan reagoida tapahtumiin. Chaosiumin perustaja Greg Sta ord (1948–2018) oli alun perin suunnitellut julkaisevansa vain kehittämäänsä Gloranthan maailmaan sijoittuvia lautapelejä, mutta kiinnostus roolipeleihin oli kasvanut hiljalleen. Kuiskaus pimeästä Call of Cthulhu saapui kauppoihin marraskuussa 1981. Aiemmin roolipeleissä oli aina ollut kyse voimafantasiasta, nyt pelaajat yrittivät ensisijaisesti selviytyä hengissä. Kampanjalaajennukset Cthulhu by Gaslight (1986) ja Cthulhu Now (1987) lisäsivät pelattaviksi aikakausiksi viktoriaanisen ajan Lontoon sekä nykyajan. RuneQuest esitteli ensimmäisenä muun muassa kokemuksella kehittyvät yleistaidot, ottaen etäisyyttä vain taistelutaitoihin keskittyviin peleihin. Juonen lähtökohtana toimi Lovecraftin novellissa Varjo Innsmouthin yllä mainitut hallituksen joukot, jotka rynnäköivät Innsmouthin kalastajakylään tarinan varsinaisten tapahtumien jälkeen
Nimellä Miskatonic University Library Association Monographs julkaistiin 2003– 2015 muutaman kymmentä kirjaa, joissa niin teksti, taide kuin taittokin oli tekijöiden vastuulla, ja jotka julkaistiin print-on-demand-mallilla pienissä erissä. Ymmärrettävästi laatu oli vaihtelevaa, mutta osa monografeista sai myöhemmin ammattitasoisen julkaisun (kuten antiikin Roomaan sijoittuva lähdeteos Cthulhu Invictus), ja parhaita kirjoittajia palkattiin mukaan uusiin projekteihin. Nykyisin ostajia houkutellaan näyttävillä laatikoilla ja kokovärisillä kirjoilla. Tuloksena syntyi kaksi näyttävintä teosta Chaosiumin historiassa, etenkin Orient Express -laatikon rinnalla kalpenee melkein mikä tahansa muu julkaisu roolipelien historiassa. Ymmärrettävästi viimeisimmässä Kickstarter-projektissaan (2021) Chaosium on ollut hyvin maltillinen. Mutta matkassa oli myös mutkia. Pientä apua tarjosi Dungeons & Dragonsin uuden omistajan, Wizards of the Coastin, tavoite tehdä omasta d20-systeemistään universaali roolipelisäännöstö. Sandy Petersen oli jo kauan sitten lopettanut vakituiset työt Chaosiumilla ja työskennellyt tietokonepeleissä muun muassa MicroProselle, id Softwarelle ja Ensemble Studiosille (vaikuttaen Civilizationiin, Doom, Quakeen ja Age of Empires -sarjaan). Internet huhusi Chaosiumin kuolleen täysin. Tekstit olivat valmiina jo ennen kampanjan avaamista ja kaikki stretch goalit, nopat, kartat, ja vastaavat mitoitettiin mahtumaan valmiiksi suunniteltuun laatikkoon. 18 160185_.indd 18 160185_.indd 18 28.7.2022 16.34.20 28.7.2022 16.34.20. Lisäksi yhteistyö Call of Cthulhu -lisenssillä oli edelleen arvossaan, Chaosium madalsi kynnystä ottamalla vastineeksi könttäsumman sijaan lisensoituja tuotteita myyntiin omaan kauppaansa. Tilannetta ei helpottanut, että samaa epäilivät myös palkkasekkejään odottavat freelance-kirjoittajat, kuten osa viimeisen suuren kampanjan, Beyond the Mountains of Madness (1999), tekijöistä. Tuskin kukaan teki Call of Cthulhun eteen yhtä paljon töitä runsaan 30 vuoden aikana. Uusille pelaajille suunnattu Mythos Standard Game Set (1997), joka sisälsi satunnaisten korttien sijaan kaksi kiinteäsisältöistä pakkaa, . Peli voitti palkintoja ja myi alkuun hyvin, mutta myöhemmin ajoi Chaosiumin suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Jo pitkään Chaosium oli pärjännyt julkaisemalla päivitettyjä versioita vanhoista teoksistaan, mutta 90-luvun lopulla luova työvoima oli vähissä ja velat suuret. Aikataulut eivät myöskään pitäneet, eivät materiaalin toimittajien, eivätkä toimitusten osalta. Firma oli pulassa, ja pakon edessä Chaosium luopui monista brändeistään, merkittävimpänä RuneQuest, jonka mukana myös Greg Sta ord poistui itse perustamastaan yhtiöstä. D20-vallankumous ei jäänyt pysyväksi osaksi, mutta kirjat myivät oman aikansa hyvin ja Wizards of the Coast kantoi riskit. Kauhujen potkustartti Vuosi 2013 oli Kickstarter-projektien aikaa. Ensimmäisenä yhteisörahoituksena tuotettiin uudistettu versio kampanjasta The Horror on the Orient Express, seuraavana olivat vuorossa päivitetyt sääntökirjat, järjestyksessä jo seitsemäs laitos. oppasi täysin. Arvion mukaan jopa 10 prosenttia palkinnoista piti lähettää uudestaan, puhtaasti tappiona, koska ne olivat kadonneet tai vaurioituneet matkalla. Pakkaa korttisi, Cthulhu Chaosium itse epäonnistui yrityksissään laajentaa brändiään. Kallein stretch goal oli ehkä työntekijöiden matka Turkkiin taustatyötä tekemään. CTHULHUN KUTSU 40 VUOTTA 80-luku oli halpojen lautapelien kulta-aikaa, mutta 90-luvulla yleisin formaatti olivat nidotut kirjat. Työtoverien mukaan juuri Willis loi pelille luonteen ja tunnelman, joista se muistetaan. Yhtä lailla taloudellisesti vaaraton oli Chaosiumin seuraava kokeilu, eli fanien valjastaminen materiaalin tuottajiksi. Fantasy Flight Games yritti ja onnistui liki samalla ansaintamallilla Arkham Horror: The Card Gamella (2016), mutta pelin suosio nojasi ainakin osittain Arkham Horror -lautapeliin. Kesken Kickstarter-huuman Chaosium menetti myös ehkä tärkeimmän työntekijänsä, pitkään sairastelleen Lynn Willisin. Yhteistyönä syntyi Call of Cthulhun sääntökirja d20-säännöillä, ja hetken aikaa Chaosiumin omissa julkaisuissa oli pistearvot kahdelle eri systeemille. Charlie Krankin suunnittelema Mythos, kerronnallinen keräilykorttipeli Cthulhu-teemalla, tuli markkinoille 1996. Osa rahoittajista odotti tuotteita vielä vuosien kuluttua. Magic: The Gathering (Wizards of the Coast, 1993) loi keräilykorttipelibuumin, joten tilaisuuteen oli tartuttava. Ensinnäkin stretch goal -palkintoja t-paitoineen, mukeineen, novellikokoelmineen, passeineen, soundtrackeineen ja vastaavineen oli tarjolla liikaa, ja niiden toimituskulut oli arvioitu aivan liian alhaisiksi. Willisin kuoleman seurauksena lakitekniset syyt tipauttivat laajan siivun Chaosiumin omistuksesta Sandy Petersenille. Molemmat onnistuivat tavoitteissaan erinomaisesti: Orient Express keräsi 207 804 dollaria (tavoite 20 000) ja seitsemäs laitos 561 836 dollaria (tavoite 40 000). Myyntiin oli panostettu paljon, mutta varastot pursusivat jälleenmyyjille kelpaamattomia Mythos-settejä. Painokseen sijoitetut rahat eivät koskaan tuottaneet itseään takaisin. Ilman toimistotiloja Lynn Willis ja Charlie Krank pyörittivät toimintaa Krankin kotoa käsin, ja Call of Cthulhusta oli tullut heidän ainoa tuotteensa
Achtung! Cthulhu (Modiphius Entertainment 2012) keskittyy Indiana Jones -henkiseen seikkailuun KUTUNLUUN KUTSU Myös Suomessa Call of Cthulhu huomioitiin hiljalleen. Myös yhteisötuotettu sisältö on tehnyt paluun nimellä Miskatonic Repository. Hänen . Suomessakin kirjoitettiin (ja kirjoitetaan) Cthulhu-pastisseja, ensimmäisenä S. Cthulhu riehuu nyt vapaana Vuosien saatossa Call of Cthulhu on saanut lukuisia sisarpelejä. Sami Koskisen kirjoittama ja Joona Vainion sekä Petri Soinin kuvittama Haudan takaa pohjautui vapaasti Lovecraftin tarinaan Charles Dexter Wardin tapaus. Albert Kivisen novelli Keskiyön mato Ikaalisissa, joka julkaistiin Portissa vuonna 1987. Vuonna 1987 starttasi myös Seikkailija, ensimmäinen suomenkielinen roolipelilehti, jonka kolmas numero oli pyhitetty kauhupeleille. Julkaisija PRO-Gamesin perustaja Jari Pauna oli vakituinen GenCon-kävijä ja tiesi, mitkä pelit myyvät. Yhden ensimmäisistä, jos ei aivan ensimmäistä, osti Sami Koskinen, josta tuli myöhemmin eniten suomenkielisiä Cthulhu-seikkailuja julkaissut kirjoittaja. Ennen Fantasiapelit-kaupan perustamista Lauri Tudeer myi ulkomailta tilattuja roolipelejä suoraan kotoaan, tiettävästi myös jokusen Call of Cthulhun varhaisen laatikkoversion. rmansa olivat aiemmin ehtineet julkaista muun muassa Dungeons & Dragonsin ja Shadowrunin suomenkieliset versiot, mutta Cthulhun kutsun jälkeen käännösroolipelien aika alkoi olla ohi, eikä laajennuksia koskaan julkaistu. Vuosi 2015 olikin muutosten vuosi, Sta ord toi mukaan tiimiin RuneQuestilla kannuksensa ansainneen Moon Design Publicationin bisnestaitoisia veteraaneja, velat hoidettiin ja viimeisetkin Kickstarter-tukijat saivat vastineen rahoilleen. Myynnissä vain Dungeons & Dragonsin viides laitos vie voiton, mutta RPGGeek.comin äänestyksessä Call of Cthulhun 7. Mansions of Madness -lautapelin miniatyyrit soveltuvat mainiosta mallintamaan myös roolipelin tapahtumia. 19 160185_.indd 19 160185_.indd 19 28.7.2022 16.35.37 28.7.2022 16.35.37. Näkyvyys sosiaalisessa mediassa ja muun muassa Critical Rolen striimatut pelisessiot ovat nostaneet Cthulhun uuden suosion huipulle. Nykyinen Chaosium julkaisee taas uutta materiaalia niin Call of Cthulhuun kuin RuneQuestiinkin. laitos pitää ykkössijaa yli 11 000 kilpailijan joukossa. Seikkailijan lisäksi Cthulhu-materiaalia sisälsivät myös myöhemmät Magus ja Claymore, mutta ainoaksi kirjana julkaistuksi suomenkieliseksi Call of Cthulhu -tuotteeksi jäi sääntöjen neljäs laitos nimellä Cthulhun kutsu (1992). Myös Greg Sta ord oli pysynyt osakkaana, mutta palasi nyt yhtiön hallitukseen. Mukana oli paitsi artikkeleita Cthulhun pelaamisesta, myös ensimmäisen suomeksi julkaistu Cthulhu-seikkailu
Sandy Petersen kirjoittaa satunnaisesti skenaarioita Call of Cthulhuun, mutta pääosin työskentelee omassa perheyrityksessään Petersen Games, lippulaivanaan massiivinen lautapeli Cthulhu Wars. Sandy Petersen (ja Naomi), jos kuolit Call of Cthulhussa tai Doom 2:ssa, syytä häntä. Hänen viimeisimpiin töihinsä kuuluvat myös Cthulhu-kampanjakirjat Path. Hän pelauttaa Call of Cthulhua usein roolipelitapahtumissa, joissa fanit kilpailevat kunniasta tulla ”Petersenin tappamaksi”. Samalla monet tunnetut sarjat, kuten Pandemia, Fluxx, Munchkin, Gloom ja Love Letter, saivat omat Cthulhu-versionsa. nderiin ja Dungeons & Dragonsin uusimpaan versioon. Kuva: Sami Koskinen. Selvästi kuolo on laannut, koska Cthulhu ei jaksa maata hautavaltaistumellaan R’Lyehissä. Kuva: Sandy Petersen. CTHULHUN KUTSU 40 VUOTTA Seikkailija-lehden toimitus vuonna 1988: Joona Vainio, Timo Koskinen, Ilkka Auer ja Sami Koskinen. -maailmoja edustaa esimerkiksi CthulhuTech (Wild. Kuva: Sami Koskinen, Seikkailija #4 -lehti, TK-kustannus. Vuonna 2007 Lovecraftin kuolemasta tuli kuluneeksi 70 vuotta, mistä johtuen hänen keksintönsä kuten Cthulhu, Arkham, Necronomicon, Innsmouth, Yog-Sothoth, Azathoth, ja muut tutut siirtyivät public domainiksi. 20 160185_.indd 20 160185_.indd 20 28.7.2022 16.36.28 28.7.2022 16.36.28. Greg Sta ord menehtyi äkisti lokakuussa 2018. Sci. Sami Koskinen johtaa Fungi From Yuggoth -kampanjaa syrjäisessä metsämökissä vuonna 1985, mukana Jyrki Martonen, Mikko Syrjä, Marko Härkönen ja Harri Havanka. Seurauksena lautapelien määrä räjähti käsiin, ja vannoutuneinkaan keräilijä tuskin jaksaa hankkia jokaista. Jotain kertonee erään SmashUp-laajennoksen nimi The Obligatory Cthulhu Set. 40-vuotisjuhlan kunniaksi Chaosium julkaisee komean juhlapainoksen uusimmasta sääntökirjasta, sekä Kickstarter-rahoitetun näköispainoksen vuoden 1982 Call of Cthulhun laatikkopainoksesta höystettynä muutamalla klassisella laajennuksella. Hänen vaimonsa ja tyttärensä työskentelevät yhä Chaosiumilla. Korkeamman tason rahoittajat saavat pelinsä Petersenin signeeraamana, totta kai. re LLC), Chaosium itse tarjoaa esimerkiksi villiin länteen ja keskiajalle sijoittuvia kampanjoita. toisen maailmansodan melskeissä, kun taas etsivätyötä painottava Trail of Cthulhu (Pelgrane Press 2008) nostaa keskiöön johtolankojen tulkitsemisen ja antaa hirviöille taistelukykyjen sijasta tekstipätkät, jotka kuvaavat esimerkiksi patologin raporttia taistelun jättämistä vammoista
Se, mikä tappaa muutaman kerran, tekee vahvemmaksi. No AAAja Superluokkaan on matkaa: läpiläpsyttely Witcher 3 on myynyt yli 40 miljoonaa, Counter-Strike: Global Offensive 40 miljoonaa ja GTA V rapsakat 165 miljoonaa. urheista kokeilijoista vetää väärät johtopäätökset jo Fromien perinteisestä introhirviöstä, jonka funktio on perusliikkeiden opettelun jälkeen tappaa pelaaja, jotta oikea peli voi alkaa. Aivan liian moni (mutta ei kuitenkaan Tuomas Honkala) jätti pelin kesken, koska niiden muutaman pelisuunnittelija-ammattilaisen tavoin se oli heidän mielestään aivan liian vaikea. Helppokelpo Elden Ring on myynyt hienot 14–15 miljoona peliä, mikä nostaa Fromin selkeästi A-luokkaan. Avoimet maailmat ovat normaalisti pyllystä, mutta kun minusta tuli Elden Lord yli sadan tunnin vitkuttelun jälkeen, vain vajaat pari viikkoa myöhemmin tuore maagibuildini taas ilmestyi Limgraven kedoille. Jo ensimmäiseen oikeaan pomoon Margit The Felliin saa henkiavustajan lisäksi NPC-velhon, siis kolme yhtä vastaan! Eikä ole edes pakko, koska se ei ole blokki, joten muualle heilumaan ja aikanaan ohimennen nitistää Margit, kuin klassisen Charles Atlas -mainoksen Mac, Hero of the Beach. Kun katsoo Tube-videoita soulsborneista, ne näyttävät tosi kiinnostavilta, mutta myös tosi helpoilta. Jos niin tyhmällä nickillä kuin Let me solo her tuollainen onnistuu, niin kyllä minäkin osaan! Periksiantamattomuuden lihaksi muuttunut muoto ilmaantuu hautaholvista Limgraven aurinkoon, näkee lähes saman tien kultaisen ritarin hevoisen selässä, ja huutaa ”Hei ääliö, tulekkonää ottaa turpiisi!”. Vastustaja on hidas kuin päivällä kaupassa käyvä lohjalainen, influensseri tanssii Malenian, Miquelan terän, ympärillä vaivattomasti väistellen, taikoja heitellen ja verisellä katanalla mäiskien. Elden Ringin hype veti fromilaiseen peliulottuvuuteen paljon uutta verta, yllättäen jopa Tuomas ”Tuukka” Honkalan. Länsimaiset pelintekijät vihaavat Elden Ringiä. Lopputulos on laimeaa pelailua, jossa haastekin säädetään Average Gamer miinukselle, pahimmassa tapauksessa vaikeustaso vieläpä sopeutuu pelaajaan. Esimerkkeinä videossa käytettiin runsaasti Assassin’s Creed Valhallaa ja Horizon: Forbidden Westiä, joissa kummassakin rautalankaa kuluu kelakaupalla ja maastossa kompastutaan merkkilippuihin. *KLICK* K likkiotsikon takana vihaajia oli vain muutama, mutta videossa oli hyviä, joskin itsestään selviä pointteja länsimaisesta pelisuunnittelusta, jonka ansiosta ne muistuttavat toisiaan eivätkä tunnu miltään. Ilmeisesti Ringin ilmestyessä Westin myynti tipahti saman tien 80 prosenttia, mutta eiköhän siihen vaikuta myös kulunut aika ja pienet PS5-markkinat. Osa PUOLIJUMALIA KAATAMASSA Vaikeustasot eivät sinänsä ole paha tai edes huono juttu, varsinkaan silloin kun ylipitkästä pelistä haihtuu maku ja haluaa vain nähdä lopun. Alan epäillä, että merkittävä, ehkä jopa suurin osa ihmisistä vetää peleissä vaikeustason kellarikerrokseen, jollain tekosyyllä jolla sen pystyy itselleen perustelemaan. Se, että pomotaistelussa on toinen kohde, joka osaa myös tapella, muuttaa pelin kaikkien läpäistäväksi. Tapa, tule vahvemmaksi Voin tunnustaa, että ihan vastaava vaikea ennakkomaine estää minua tarttumasta Returnaliin, siitä on luotu kuva sekiromaisena piinapelinä Heille, Jotka Osaavat. En usko, että olen vain vainoharhainen, koska rahaa tutkimuksiin käyttävä peliteollisuus on aina tiennyt, että paras haaste on näennäinen haaste. 21 160777_.indd 21 160777_.indd 21 28.7.2022 10.40.15 28.7.2022 10.40.15. Eiköhän Eldeninkin sinne kahteen kymppiin vielä nouse, koska todennäköisyydellä 90 prosenttia se kuittaa kaikki merkittävät Vuoden peli -palkinnot. Minulle, haudan partaalla hoippuvalle hitaalle setämiehelle, Elden Ring oli enimmäkseen helppoa kuin heinänteko, koska Hidetaka Miyazaki oli tehnyt siitä helppoa. Esimerkiksi moni avoimen maailman eepos olisi parempi juonellisesti tiukempana parinkymmenen tunnin pelinä, ei löysänä avoimena maailmana, joka yhden tekevän achievement-roskan keräämisellä ja turhalla vaeltamisella venytetään sataan tuntiin. Nimittäin Fromin pelien liioiteltu ”vaikeus” esti monia pelaajia edes kokeilemasta niitä, jopa Elden Ringistä luodaan vielä vaikean pelin kuvaa. Ei. Tai ehkä tutoriaalin loppututkintopomosta, kuten ykkösen Asylum Demon tai kolmosen Iudex Gundyr, joista kumpikin on kovempi vastus kuin yksikään God of Warin pomoista. Silloin voi olla sanovinaan, että olipas turhan helppo peli, mutta oikeasti kuitenkin on hyvä mieli. Takaisin napakoihin, hyvin kulkeviin peleihin. Tiivistettynä argumentti on se, että jos ostaa pelin, on oikeus nauttia sen pelaamisesta, mikä joillekin tarkoittaa vaikeustasoja ja pelin maalien alleviivaamista. NNIRVI Mitä. Ehei. Pelimaailmassa on oltava tilaa myös git gud -peleille. Miksi peleistä tehdään tahallaan lapsellisen helppoja, eikä pyritä löytämään jokaiselle juuri sopivaa vaikeustasoa. West ilmestyi epäonnekseen vain vähän ennen Elden Ringiä. Olin oikeasti ällikällä lyöty. Ihailen yli kaiken sitä, kuinka Miyazaki Suuri yhdellä Sword of Night & Flamen heilautuksella avasi Gordionin solmun. Pilata se vaikeustasoilla. Yksi myönnytys koko kansan pelaamiselle oli semanttinen rekalibrointi: Nykyään NORMAL tarkoittaa entistä EASYa ja EASY entistä VERY EASYa, tai jos ei halua loukata ostajiaan, EASYa voi kutsua myös hienovaraisesti STORY MODEksi, niille, jotka haluavat vain kokea pelien uskomattoman hienot tarinat. Kaikki hyvin. Taikapallomiehenä peli tuntui taas tuoreelta ja nyt eteni pikakelauksella. Leikkitappelut eivät. Cyberpunk 2070 myi 18 miljoonaa, God of War ja Horizon Zero Dawn 20 miljoonaa. No kumpi jättää paremman maun suuhun ja pumppaa enemmän ilmaa egoon: hakata päätä seinään ja tuntea olevansa huono, vai hakata lauma näennäispelottavia vastustajia ja tuntea olevansa hyvä. Valikoimasta yksi on ylitse muiden, Mimic Tear, joka tekee kopion pelaajasta, ja joka ennen nerffausta tappoi vaikeita pomoja ihan yksin. Se vaati vain yhden uuden pelimekaanisen lisäyksen, Spirit Ashesit, suurimpaan osaan vaikeista taisteluista manattavat henget. Ongelma ratkaistu! Minun oli vaikea uskoa, että kuvake & kompassi -suunnittelijat olivat edes tosissaan, mutta olin väärässä. Mitään ei saa etsiä, kaikki merkitään valmiiksi ja kompassi ohjaa aina kohteeseen. Ei ole helppoa, eikä liian helppoa Tarkoittaako tämä, että todellisuus on vielä synkempää kuin olen kuvitellut. Olettamus lienee, että ihmiset ovat niin helvetin tyhmiä, etteivät osaa edes peliä ostaa. Miten säilyttää Fromin sielu, mutta avata se laajemmalle yleisölle. Ja sitten soitetaankin Steamin refundausmiehelle. Epäilen, että Elden Ringiin kompastuneilla helpon elämän haluajilla on käynyt vanhanaikainen influensseriharha. Olen myös sitä mieltä, että Housemarque on samassa pisteessä kuin Eldeniä edeltävä From: hyvä maine on olemassa, lopulliseen voittoon vaaditaan enää peli, joka antaa meille huonoille apupyörät, jotka eivät näytä tai tunnu apupyöriltä. Google selvittää dissaajien taustoja, joten motiiviksi on helppo määritellä kateus. Olen törmännyt monta kertaa tarinaan, jossa Elden Ringin ilmestyessä Horizon heti lomautetaan, mutta sitten kun tuore Elden Lord yrittää jatkaa Aloyn housuissa, pelin hohto on haihtunut. Muuttaako Elden Ringin suosio maailman, pääsemmekö eroon turhasta käsienpitelystä ja kuvakeähkyyn kuolevista kartoista tai tarpeettoman keräilyroskan keräämisestä, jotta saa achievementin
Painu tiehesi äläkä tule koskaan takaisin!” Blizzard sukeltaa Diablo Immortalilla mobiilipelien ihmeelliseen maailmaan. Tehtävien päämäärät piirretään selkeästi kartalle, esineiden paremmuus ilmaistaan inventaariossa värinuolilla ja toimintarope soveltuu erinomaisesti lyhyisiin sessioihin. Tämä ei tarkoita sitä, että oikean rahan käyttämisestä ei hyötyisi. Annan sinulle mitä tahansa, jotta nousen muiden yläpuolelle!” Toinen seikkailija tuhahtaa muukalaisen ehdotukselle: ”Tämä valtakunta on pullollaan potaskan puhujia ja varkaita, luotan sinuun yhtä paljon kuin porttolan emäntään. Markus Lukkarinen DIABLO IMMORTAL Annoin paholaiselle pikkusormen jo vuonna 1997. Jos halajaa absoluuttisia huippuesineitä ja legendaarisia jalokiviä, kukkaroa on käytännössä pakko raottaa, sillä piru vie. nen tyyli ja musiikit ovat kohdallaan, ääninäyttely on erinomaista ja toiminta soljuu komeasti. Ilmiö ärsyttää erityisesti pomotaisteluissa, joissa pitää välttää esihenkilöiden aluehyökkäykset ja voimaiskut. Immortal tuntuu alusta alkaen Diablolta. Kontrollit on toteutettu kelvollisesti ja peli pyörii sujuvasti, mutta en nauttinut nopeatempoisen hack’n slashin pelaamisesta kuuden tuuman ruudulta. Jos lähistöllä heiluu samaa tehtävää suorittava pelaaja, peli ehdottaa liittoutumista. Kyllä minä perkeleeni kesytän Seikkailun alussa tasot karttuvat vauhdilla. 11 gigan latailun jälkeen hyppäsin necromancerin saappaisiin, mutta totesin noin kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen, että kosketusnäyttöpelaaminen ei ole minun juttuni. Kentissä korostuu putkimaisuus, mikä keventää osaltaan laitevaatimuksia. Ympäristöissä toistuvat klassiset teemat: luolastojen ramppaaminen, synkissä metsissä samoilu ja aavikolla seikkaileminen ovat tuttuja juttuja kaikille 2000-luvun Diabloja pelanneille. Pääkalloviholliset pyyhkivät sankarilla nopeasti lattiaa. Lähitaistelu on mukavan fyysistä ja efekteissä on potkua. Vaihdoin siis PC-versioon, joka oli kirjoitushetkellä avoimessa betassa. K aksi seikkailijaa taivaltaa kohti Tristramia. Mobiilivetoisuus näkyy myös sekavissa valikoissa ja kömpelössä inventaarion hallinnassa. Matkalla kulkijat kohtaavat kaapuun verhoutuneen muukalaisen, joka supattaa kaksikolle ylenpalttisen lupauksen: ”Tarttukaa käteeni, avatkaa sielunne ja tulette tuhatkertaisesti palkituiksi.” Ensimmäisen seikkailijan silmiin syttyy kirkas valo: ”Olen aina haaveillut rikkauksista ja muiden ihailevista katseista. Ensin piru vei koko hiirikäteni, 25 vuotta myöhemmin piru pesiytyy myös puhelimeeni. Kartta täyttyi muista pelaajista ja kauppa alkoi näyttää tarjouksia. Pelattavuus mukailee kolmos-Diabloa. Tuore Diablo on suunniteltu mobiili edellä, minkä seurauksena PC-pelaaja joutuu sietämään käyttöliittymän ärsyttävyyksiä. Olo on suorastaan kotoisa. Activision Blizzard Arvosteltu: PC, Android Saatavilla: iOS Versio: Julkaisu Moninpeli: Nettiyhteyden vaativa mörppi. Graa. Puolen tunnin pelaamisen jälkeen olin tasolla 10 ja mörppi avautui toden teolla. Metacriticin käyttäjäarvioiden perusteella toimintarope on sieluton rahastus ja Diablo-perinteet romukoppaan heittävä pelin irvikuva. Hahmonkehityksen kanssa tuskailevalle on tarjolla valmiita build-ehdotuksia. Hiirellä raahaaminen ei ole 2020-lukua. 22 161165_.indd 22 161165_.indd 22 28.7.2022 16.39.09 28.7.2022 16.39.09. Kuten elämässä yleensä, totuus on jossain ääripäiden välissä. Ikäraja: 18 Kuusi tuumaa ei riitä Asensin Immortalin aluksi Android-puhelimelleni. Kuvakulmaa tekisi mieli zoomata kauemmaksi, hahmojen pärstät ja puhekuplat täyttävät liian suuren osan ruudusta ja toisinaan hiiren kursori hukkuu kaiken toiminnan keskelle. Pomojen aluehyökkäykset tekevät häijysti vahinkoa. Pahiksissa korostuu ahneus ja turhamaisuus. Sovelluskauppojen arvostelut sen sijaan ovat pääasiassa kehuvia. Yleisön suhtautuminen Diablo Immortaliin on ollut äärimmäisen kaksijakoista. Taskukokoinen paholainen on pelimekaniikoiltaan kuin Diablo 3 Lite, mutta liiketoimintamalliltaan free-to-play. Vaikka olisi täydellinen Diablo-ummikko, Immortalin pariin on helppo hypätä. Jos tunnet entuudestaan Deckard Cainin ja tiedät, mitä nephalemit ovat, kiva juttu, mutta tarinasta voi nauttia ilman aiempia tietojakin. Toimintaroolipelin koko sisällön voi ladata ilmaiseksi, eikä hahmon etenemistä maksimitasolle ole rajoitettu. Mobiili-Diablo on aloittelijaystävällinen. Käytössä on kerrallaan neljä aktiivista kykyä ja yksi harvakseltaan aktivoituva spePIRULLISTA PELIÄ Luolastoramppausta ryyditetään sarjakuvamaisilla välivideoilla. Vihollislaumojen mättäminen kumoon on ihanan tyydyttävää, pelasi sitten barbaarilla, munkilla, velholla, crusaderilla, necromancerilla tai demon hunterilla. Alueilla on tasosuositukset, joita kannattaa noudattaa. Euron diilit ja vitosen battle pass eivät kuitenkaan houkutelleet, sillä etenin rivakasti ilman apurattaita ja varusteeni paranivat vauhdikkaasti. Tanner tömisee ja demonit lakoavat näyttävästi sankarin hyökkäysten voimasta
Kun alueen juonitehtävät on läpäissyt, käyttöönsä saa automaattisen navigoinnin kohteeseen. Mikromaksut vaikuttaneet liikaa pelisuunnitteluun. Aavikon alla piilee karmivia kammotuksia. Immortalin valuuttajärjestelmä on todellinen sillisalaatti. Olisiko Diablo Immortal parempi parinkympin hintaisena premium-pelinä, josta poistettaisiin mikromaksut ja oikean rahan käyttöön kannustavat mekaniikat. Ihmisiä vastaan matsaamisen joudun unohtamaan, sillä PVP:ssä jyräävät rahalla pimpatut hahmot. Ihanan kasuaalia! Kokemusta ja luuttia voi kerryttää myös juoksemalla rift-luolastoja, joissa niitataan rivihirviöitä kelloa vastaan ja lopulta taistellaan pomon kanssa. Rift palkitsee kunnon luutilla, jos käyttää crestejä. Seuraavalle vaikeustasolle eteneminen olisi jo vaatinut huomattavasti enemmän ponnistelua ja ennen kaikkea aikaa. Ilman sarvia ja hampaita Luolastojen koluaminen on tehokkainta, kun niitä juoksee tutussa klaanitai warband-porukassa. Keikat ovat ohi noin viidessä minuutissa ja rifteistä saa sitä parempaa luuttia, mitä enemmän startissa lyö tiskiin crestejä. Kun komboon yhdistää raatojen räjäytyksen, peruspaketti alkaa olla kasassa. Muutaman sekunnin kuolemattomuus tai oikea-aikainen väistö voi tehdä eron voiton ja tappion välillä. Huonoa . En tosin pidättäisi hengitystä kummankaan asian toteutumisen suhteen. Tavaraa tarttuu tuttuun tapaan mukaan älytön määrä, josta suurin osa on täyttä roskaa. Uusi kypäräni esimerkiksi muutti pikkuluurangot yhdeksi whirlwind-jättiluurangoksi. Vaikka en käyttänyt Immortaliin senttiäkään, necromancerini niittasi maksimitason hirviöitä vaivatta Hell 1 -vaikeudella ja pärjäsin hyvin kahdeksan hengen raideissa. Pelaajien välinen taistelu olisi kannattanut jättää kamoista riippumattomaksi saarekkeeksi, jossa ratkaisee taito. Valkoiset ja siniset esineet romutetaan korkeintaan raaka-aineiksi. Hyvää + Diablomainen pelattavuus, tarina ja tyyli hallussa. Todennäköisesti nostan muutaman muunkin hahmon maksimitasolle, testailen erilaisia buildeja ja juoksen tutun porukan kanssa raideja silloin tällöin. Necromancer voi esimerkiksi erikoistua kätyreiden esiin manaamiseen ja läpsytellä vahinkoa lihamuurin takaa. Mobiili-Diablo on sujuvaa mättöä, mutta minulle siitä tuskin muodostuu kovin pitkäaikaista hupia. Orbeja ja platinaa ostetaan oikealla rahalla, muita pystyy tienaamaan tehtäviä suorittamalla ja saavutuksia avaamalla. Toisaalta: jos pystyy sivuuttamaan kaiken maksullisen tauhkan, Immortal on erittäin laadukas ilmainen peli. Legendaarisia crestejä jaetaan tietysti äärimmäisen kitsaasti – paitsi jos niitä ostaa oikealla rahalla. Kuinkahan moni nykynuori osaisi vaihtaa Symbian-puhelimeen soittoäänen. Yhtenä hetkenä ollaan täydellisen vakavia, seuraavaksi hihitellään ihmisten typeryydelle ja ahneudelle. Sekava himmeli kaipaisi yksinkertaistamista, jonka jälkeen peli voitaisiin ehkä julkaista myös luuttiboksit kieltäneessä Hollannissa ja Belgiassa. Kliksuttelua on muutenkin tuhottoman paljon. Kierre on tuttu kaikille kolmos-Diabloa antaumuksella tahkonneille, mutta nyt koukku ei uppoa kunnolla kitalakeen, sillä ilman oikean rahan käyttämistä laatukamaa putoaa kitsaasti. Juonessa yhdistyvät hurmeinen demonien teurastus, pelastetaan maailma yhdessä -hihhulointi ja sarjakuvamainen huumori. Perinteisen kullan lisäksi käytössä ovat ainakin crestit, avaimet, orbit, hiltit ja platina. Kiltalaisten kanssa pelaaminen antaa myös pienen bonuksen kamojen putoamistodennäköisyyteen. Legendaariset esineet voivat muuttaa kykyjä merkittävästi. Loppupeli aukeaa tasolla 60, jonka jälkeen alkaa todellinen kilpavarustelu. Meininki on hurmeista. Peliseuraa löytyy helposti, mutta tällä kertaa ryhmä jäi yhden vajaaksi. Karuselli pyörii muillakin kuin barbaareilla! Jokaisella hahmoluokalla on myös selkeästi pelaajien väliseen kamppailuun keskittyviä kykyjä. Juoni etenee joutuisasti noin tasolle 40 saakka, jonka jälkeen kokemuksen kerääminen hidastuu merkittävästi. 23 161165_.indd 23 161165_.indd 23 28.7.2022 16.39.51 28.7.2022 16.39.51. Taskukokoon puristettu Diablo Immortal on pätevä toimintaroolipeli. Tarinatehtävien ja neljän hengen luolastoreissujen sijaan jouduin tahkoamaan päivittäisiä bounty-tehtäviä, jotka ovat pääasiassa tuskastuttavan tylsiä tappokeikkoja. Varusteiden lisäksi erilaisia palkintoja ja saavutuksia pukkaa jatkuvasti. Valikoiden syövereihin on upotettu hurjasti materiaalia ja tilkkutäkkimäinen käyttöliittymä tuo toisinaan mieleen Nokian iänikuiset Symbian-puhelimet. siaali. Varusteita ja niihin pultattavia jalokiviä päivitetään paremmiksi ja samalla nostetaan pelin vaikeusastetta. Epäilemättä. Grindaa, piru vie! Tarina sijoittuu Diablojen 2 ja 3 väliin, tällä kertaa tavoitteena on estää Skarn-sarvipään maailmanvalloitus. Tutun diablomaista tarinankerrontaa siis. Minulle lasi on puoliksi täynnä
Tämä ikävästi katkaisee tappelun . Yleisesti ottaen olen varsin allerginen ylikäytetylle pikseliretrotyylille, mutta Turtleseille annan tämän anteeksi. En itse kokeillut moninpeliä kuin kahden kaverin ja pakotettuna osallistuneen tyttären voimin, mutta homma oli vajaallakin miehistöllä mukavan kaoottista. anellipaidatkin. Pelin kuva ja ääni ovat prikulleen oikeanlaisia, sillä juuri tällaisina muistan ne lapsuuteni Turtles-pelit. ikan ainoa roso ovat isot riviviholliset. En vielä tänä päivänäkään ole kokenut vastaavaa valkohehkuista raivoa. Kaikki pelihahmot on kuitenkin tasapainotettu hyvin, joten yksikään ei ole ylivoimainen. Peli on yllättävän haastava, yksinään pelattuna paikoin jopa vaikea. Ihanne on saada samalle sohvalle porukkaa, jolla on kontaktipintaa niihin wanhoihin Turtles-peleihin. Vaikeustasossa ei ole lälläröity. Pomokattaus sisältää kaikki tutut naamat, ja on mukana muutama tuntemattomampikin pahistelija. Tarinaa kuljetetaan yksinkertaisilla kuvaruuduilla tehtävien välityksellä. guurit piti laittaa rangaistuksena roskikseen. Muutamat vihollisspritet näyttävät hassuilta, yksin pelatessa haastaa liikaa. Hahmot on animoitu elävästi, ja ne tunnistaa heti esikuvikseen. Ninjat eroavat toisistaan tuttuun Turtles-pelityyliin. haan, ja jokainen ninjakilpikonna on itsensä näköinen sen sijaan, että spritet olisi kopioitu ja vain maskin väri vaihdettu. ow’n, mutta onneksi ilmaherruudesta ei tarvitse taistella joka kentässä. Juonenkuljetus tapahtuu sarjakuvamaisten ruutujen välityksellä. Turpajumppaa höystetään tasaisin väliajoin ajelukentillä, joissa päästellään erilaisten lautojen päällä niin maalla, merellä kuin ilmassakin. Kilpparit huutelevat ja kommentoivat pelitapahtumia, muuten äänitehosteet koostuvat mäiskeestä ja muksinnasta. ikka sopii peliin erinomaisesti. Hän kyllästyi huutelemaan, väänsi pääkatkaisijasta, ja tuntien uurastus valui viemäriin. Hakkaa nappulaa Pelattavuus on napattu suoraan NES-, SNESja Mega Drive -esikuvista, eli 2D-toiminta etenee vasemmalta oikealle, kentästä toiseen. Ei tätä edes ole tarkoitettu yksinään pelattavaksi, sillä konsoli-Turtles on aina ollut parhaimmillaan kaverin kanssa, joita tässä uusimmassa saa kentälle jopa kuusi. Ensin nitistetään ruudun täydeltä rivivihollisia, sitten otetaan mittaa loppuvastustajasta. Vain lentävät viholliset kiristävät pinnaa. Toivon, että Lego-pelejä tehtaileva Traveller’s Tales ottaisi Turtlesin käsittelyynsä, sillä tässä pelissä yksinkertainen taistelusysteemi on rakennettu kerrassaan erinomaisesti. TMNT 2: The Arcade Game on omissa kirjoissani Mega Man 2:n rinnalla matolaatikko-Nintendon paras peli. Sillä oli traumaattinen seuraus: äiti oli kova kovabungille, ja pölyn laskeuduttua Turtles-. Donatello on jälleen ykköshahmo, sillä hidas, mutta voimakas bo-sauva tekee vastapuolesta tehokkaasti silppua. Koska taistelukentillä voi liikkua myös syvyyssuunnassa, ilmavoimien sijainti z-akselilla on usein pääteltävä varjojen perusteella. Kaunis pikseligra. Shredder’s Revenge on suoraan sydämeeni tähdätty nuoli, joka osuu tismalleen oikeaan kohtaan. Syksyllä julkaistava Cowabunga Collection tekeekin juuri näin, mutta Silppurin kosto on uusi peli, joka vain näyttää Super Nintendon ja Mega Driven Turtles-peleiltä. Perusmätke lihottaa spesiaalimittaria, jonka voi laukaista esimerkiksi ilmassa tai maassa, jolloin spessuiskut toimivat eri tavoin. Pelissä pärjää rämpyttämällä nappeja, mutta mätkinnässä on myös pientä syvyyttä. Pelin alussa soiva tuttu Turtles-teema nosti ensimmäisen kerran kuultuna karvat pystyyn. T eini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat olivat minulle Star Trek: The Next Generationin ohella ysärin kovin juttu, kakkoseksi jäivät niin vyölaukut kuin . Huonoa . Juho Kuorikoski TMNT: SHREDDER’S REVENGE Mikä on vihreää ja haisee ysäriltä. Ei se Dark Soulsia ole, mutta nostalgisointiin mätkemekaniikka sopii kuin bo-sauva jalkaklaanilaisen leukaperiin. Lähes Angry Birdsin veroinen oheistuotearmada sisälsi myös äärilaadukasta pelattavaa, sillä Konami julkaisi 8ja 16-bittisille konsoleille puolenkymmentä erinomaista Turtles-peliä. Retroestetiikkaa on retusoitu modernin teknologian keinoin onnistuneesti. Onneksi tuosta pelistä ei tähän ole mitään muuta sitten lainattukaan. Animaatioruutuja on reippaasti enemmän kuin ennen vanTribute / Dotemu / Nickelodeon Arvosteltu: Switch Saatavilla: Xbox One & Series X & S, PS4, PS5, PC Moninpeli: 2–6 pelaajaa verkossa, 2–4 pelaajaa samalla laitteella Ikäsuositus: 7 90 Häpeilemätön nostalgiapommi on kunnianosoitus ysärin Turtles-peleille. Peli on täynnä tuttuja Turtles-hahmoja ja tuttuja ympäristöjä. Hyvää + Näyttää ja kuulostaa juuri oikealta, pelimekaniikassa riittävää kepeyttä, mutta myös tarvittavaa syvyyttä. Siinä missä megamiehet 9 ja 10 olivat ehtoja kasibittisiä NES-pelejä modernilla raudalla toteutettuna, kilpparit tuplaavat bitit ja päästävät kaltaiseni mieslapset pulikoimaan ysäriä tihkuvaan nostalgialammikkoon. 24 161802_.indd 24 161802_.indd 24 28.7.2022 10.55.15 28.7.2022 10.55.15. Tuttua kilpparihuttua Päätarina kulkee luotisuoraan tehtävästä toiseen, mutta mättöpätkien väliajoilla voi suorittaa ylimääräisiä bonustehtäviä. Omaksi suosikikseni nousi lopulta Leonardo, jonka keskitehokkaat katana-miekat yltävät riittävän pitkälle, mutta ovat sopivan nopeita. Kun eräänä sunnuntaina veljeni kanssa pelasimme pikkunassikoina Turtles 2:ta, emme noteeranneet äidin kutsuja ruokapöytään. Iskut, hypyt ja erikoisniitit voi kombottaa eri tavalla toisiinsa, ja liikemäärä kasvaa pelin edetessä. Helppo ratkaisu olisi ollut ottaa olemassa olevat kilpparipelit ja lätkäistä ne moderneille pelialustoille. Lentävien vihujen kurittaminen on myrkkyä, sillä niiden sijainti syvyyssuunnassa on arvioitava varjojen perusteella. Peli myös tallentaa etenemisen automaattisesti kenttien välillä, ja se on todella tervetullut uudistus. Neljän ninjakilpparin lisäksi silppurisafarille lähtevät mestari Tikku ja April, Casey Jones avautuu käyttöön seikkailun puolivälin jälkeen. Gra. Kenttien taustalla raikaa rehdin ysärihenkinen konsolipoppi, jota sopivasti rikotaan. Saatoin myös hieman liikuttua. Nyt ninjakilpikonnat tekevät komean paluun, hieman Mega Manin hengessä. Kentästä toiseen liikutaan ensimmäisestä Turtles-pelistä muistuttavan lintuperspektiivikartan kautta. Siinä missä pomot ovat kautta linjan komeasti taiteiltuja sekä elävästi animoituja, ovat muutamat isommat vihut, esimerkiksi mauserit, vähän kuin eri pelistä karanneita. Mätke on mukavan kaoottista, ja siinä pärjää myös nappeja hakkaamalla
ikalla toteutettu 2D-maailma värikkäine hahmoineen ja yksityiskohtaisine animaatioineen vastaa täydellisesti mielikuvia ala-asteaikojen lempipeleistäni, kuten Streets of Rage 2 ja TMNT: Turtles in Time (jota en poikasena pelannut kuin kerran, mutta siitä huolimatta tai sen takia peli jätti vahvat mielikuvat). Onneksi yksittäiset epäkohdat eivät onnistuneet peliä pilaamaan. Tämä osoittautui ratkaisevan tärkeäksi asiaksi pelinautinnon kannalta, kun läpäisin tarinakampanjan kahdesti kahdeksanvuotiaiden kaksosteni kanssa. Huonointa, että peli piti pelata läpi kerran ennen kuin pääsi pelaamaan Casey Jonesilla. KOHDERYHMÄN KOMMENTIT JAANI: Parasta oli Casey Jonesilla pelaaminen. Uutukainen on pelattavuudeltaan ja gra. Samaa tasapainoa ei ole syntynyt esimerkiksi Lego-peleissä, saati sitten Ryhmä Haun pentupoppoon parissa. Tämä on tietysti pelkkä ovela silmänkääntötemppu. Mutta oli pizzassa anjoviksiakin. Meillä kaikilla on omat suosikkimme. Minä nappasin Donatellon (koska Donatello on paras), pomottamiseen taipuvainen esikoinen suosii Leonardoa ja huolettomalle, muttei huolimattomalle, kuopukselle Michelangelo oli täydellinen valinta. Shredder’s Revenge on sopiva yhdistelmä vanhaa ja uutta, joka vie vanhat Turtlesfanit takaisin lapsuuteen tuntumatta kuitenkaan aikansa eläneeltä nuoremmille pelaajille. Sopivan haastava. Hoksattuani hahmon pystyvän liikkumaan erikoishyökkäyksensä aikana, jääräpäisimmästä kilpparista tuli yksi suosikeistani. Jokaisella on omat aseensa ja kykynsä, jotka saavat hahmot erottumaan toisistaan. Onneksi napakat taustamusat paikkaavat ongelmaa. Makeeta + Näyttää juuri siltä, miltä pitääkin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen vaihdoimme hahmoja (Tikku, Casey, April – kiitos kysymästä) ja ihmettelimme yhteen ääneen, miten erilaiselta pelaaminen tuntui. Shredder’s Revenge on vihdoin täällä, mutta taistelevatko kilpparit edelleen kunnialla. Keskivaikeassa riitti haastetta sekä taitojaan hioville oppipojille että ajan hidastamalle konkarille turhauttamatta kumpiakaan. Kun kutsuin mukaan kuopuksen kummisedän, peli katkaisi yhteyden kakkosja kolmosohjaimiin. Co-op ei onnistu onlinessa ja sohvalta yhtä aikaa. Lisäksi yhteispeli onnistui ainoastaan onlinessa tai samalla sohvalla istuvien kesken, mutta ei näiden yhdistelmänä. Shredder’s Revenge ottaa tämän hienosti huomioon. Vaikka Shredder’s Revengeä voi pelata jopa kuudestaan, isolla porukalla meno on niin hektistä, että oman hahmonsa kadottaa tuon tuostakin. Eniten harmitti, kun piti olla liikkumatta iskän yrittäessä tehdä 250 iskun komboa. Mälsää . Nämä ärsyttivät erityisesti arcade-tilassa, sillä seurauksena oli pelin aloittaminen alusta. Kykyerot paitsi tasapainottavat hahmoja (pitkää sauvaa heiluttava Donatello on porukan hitain), ne myös tuovat hienosti esiin näiden persoonallisuuksia (luonteeltaan vilkkain Michelangelo on myös muita nopeampi liikkeissään). Hahmojen omalaatuisuutta korostetaan myös visuaalisesti. Pikseligra. Hauska pelata etenkin yhteispelinä. En innostunut aluksi Rafaellolla pelaamisesta sai-tikareiden lyhyen kantaman vuoksi. Markus Rojola Shredder’s Revenge ei ole kaikkien aikojen paras peli, mutta se on kaikkien aikojen paras Turtles-peli. Äänimaailman epätasaisuus. J os listaisin lempiasioita lapsuudestani, teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat kipuaisivat jaetulle seitsemännelle sijalle Anttilan alusvaatekuvaston kanssa. Vaikeustasokin asettuu kohdilleen. Onko lapsuuteni pilattu vai tuotu takaisin juuri sellaisena kuin sen muistan. Pienoisista puutteista huolimatta Shredder’s Revenge on samanaikaisesti sekä hieno pelitribuutti lapsuuteni Turtles-peleille että oiva co-op-peli jaettavaksi omien tenavieni kanssa. Tämän pelikokemuksen muistamme pitkään. Uudistukset on tehty niin hienovaraisesti ja harkiten, joten mielikuvat menneestä eivät rikkoudu vaan pikemminkin vahvistuvat. Parhaiten homma sujuu 2–3 pelaajan kesken. TMNT: SHREDDER’S REVENGE Kaikki animaatiot juoksusta pilkkaliikkeeseen, joilla voi nopeasti kasvattaa erikoishyökkäyksen mahdollistavaa palkkia, korostavat hahmojen persoonallisuuksia. Vaikka ninjaveljekset eivät nopeasti vilkaistuna eroa toisistaan paria pikseliä enempää, liikkeiden animoinnissa ei ole kopiopastaa käytetty. Eikä osaa heikkouksista edes sellaisiksi hahmottanut, koska parempaakaan ei ollut tarjolla. Juuri näin sujuvalta ja näyttävältä aikakauden pelien muistaa tuntuneen, vaikka todellisuus olisikin jotain aivan muuta. Onlinessa pelatessa vastaan tuli muutamia etenemisen estäviä bugeja, kuten yläosaton Krang. 96 pistettä 25 161803_.indd 25 161803_.indd 25 28.7.2022 11.03.34 28.7.2022 11.03.34. Mielikuvissa lapsuuden lempipelit ovat todellisuutta parempia, koska pelin vahvuudet jättävät heikkouksia vahvemmat muistot. Kolmen konnan kopla Kilppariveljesten lisäksi hahmovalikoimaan kuuluvat April O’Neil, mestari Tikku sekä Casey Jones. Jokainen tuntui yhtä tärkeältä osalta tiimiä elvyttäessään toisia pizzapaloilla ja jakaessaan energiaa yläkolmosilla. Ei se näin mennyt! Hyvät naiset ja herrat… sekä Rafaello… ilokseni totean, että Silppurin kosto on perinteitä kunnioittava mätkintäpeli. Arvosteltu: PS5 87 Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat taistelevat edelleen kunnialla. Ajoittaiset bugit. 90 pistettä JEEKI: Tykkäsin yllätyksistä, kuten kenttiin kätketyistä sivuhahmoista. Mikä tärkeintä, ikäja taitoeroista huolimatta tunnuimme kaikki kuuluvan yhtä vahvasti pelin kohderyhmään. Ilmeisesti ainakin PlayStationilla edellytetään online-pelin mahdollistavaa Plus-tilausta joka tililtä. ikoiltaan esikuviaan selvästi monipuolisempi: sekä liikkeiden että niitä kuvaavien animaatioiden määrää on lisätty ja taustoissa on enemmän vaihtelua. Siksipä riemastuin, kun kuulin upouuden Turtles-pelin muistuttavan nuoruusvuosieni klassisia Turtles-pelejä. Vaikka Shredder’s Revenge on visuaalisesti upea, monista äänitehosteita puuttuu ytyä. Vaikka liikevalikoima on yhteinen (kaikkien kombot tehdään tismalleen samalla tapaa), kyvyissä, näppituntumassa sekä hahmoanimaatioissa on sen verran eroavaisuuksia, ettei peli tuntunut toistavan itseään. Yksi kaikkien ja niin edelleen Kahdessa tunnissa läpäistävä kampanja ei ole pituudella pilattu, mutta tuntuu silti juuri sopivan mittaiselta sisällön määrään nähden. Yksilöllisillä erikoishyökkäyksillä on myös vaikutuksensa
Keskeneräisestä elokuvakäsikirjoituksesta tarinan tilkeaineeksi päätyi kidnappaus. Tässä vaiheessa kuvioihin astui Konami, joka halusi tehdä Lairdin ja Eastmanin kilpikonnista lisenssipelin. Pelidesignin keskiössä oli ajatus yhteistyöstä. Juho Kuorikoski Kovista modernisointiyrityksistä huolimatta Turtlesit ovat jämähtäneet 1990-luvulle. Michelangelo on lähestulkoon Rafaellon kopio, mutta tekee tuplasti vahinkoa veljeensä verrattuna, kun tämän energiatasot tippuvat alle puolenvälin. Hitti ei syntynyt hetkessä, mutta sarjakuva kasvatti tasaisesti suosiotaan. Huomattavasti uskollisemmin lähdemateriaalilleen. Hauskana knoppitietona myös Rafaello tekee tuplavahinkoa, mutta vain pelin viidennessä kentässä. Kilpikonnien tarina alkaa vuodesta 1984. Muuna lähdemateriaalina toimivat animaatiosarjan muutamat alkupään jaksot, joiden tavoitteena oli vielä tässä vaiheessa toimia lelumainoksina. Liikkuvan kuvan lisäksi inspiraatiota etsittiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisistä ninjakilppareista. Vuonna 1989 Turtlesit debytoivat myös kolikkopelihalleissa. Jokainen seinämä on kyllästetty vahinkoa tuottavilla kasveilla. Muistan edelleen, kuinka tätä kenttää pelattiin jouluaattona 1990 pala kurkussa. Kilpparit ja Silppuri Kun peli vuonna 1989 julkaistiin, se ei tuntunut mitenkään istuvan tuolloin jo vakiintuneeseen kilpikonnakuvastoon. 26 161801_.indd 26 161801_.indd 26 28.7.2022 11.13.09 28.7.2022 11.13.09. Vaikka kyseessä on yksinpeli, voi pelaaja vaihtaa koska tahansa pelihahmonsa mihin tahansa ninjakilppariin. Teenage Mutant Ninja Turtles (Euroopassa Teenage Mutant Hero Turtles) sisälsi vain muutamia tuttuja piirrossarjahahmoja, ja suurin osa rivivihollisista oli kuin muista peleistä lainattuja. Peli jakautuu karkeasti kahteen osa-alueeseen: Kenttien välillä liikutaan lintuperspektiivistä kuvatuissa osuuksissa. Konamin peliprojekti polkaistiin käyntiin Turtles-ilmiön vasta kerätessä kierroksiaan. Elokuvalle kerättiin rahoitusta, joten pelikehittäjät saivat sen käsikirjoituksen silmäiltäväkseen. Leonardo tarjoaa nopeaa iskuvoimaa kohtuullisella etäisyydellä, kun taas Rafaellon aseesta puuttuu etäisyys, joka on korvattu nopeudella. Turtleseista tuli ysärin alussa valtavan suuri pop-ilmiö. Julkaisuvuotenaan Turtlesit pokkasivat Nintendo Powerilta vuoden peli -tunnustuksen. Japanissa sen sijaan Konamin peli oli paikallisille ensikosketus Turtleseihin. Muutamaa vuotta myöhemmin kilpikonnat muuttuivat lapsiystävällisiksi leluiksi ja piirrossarjaksi. Tämä sekalaisen silkon sillisalaatti kävi länsimaissa kaupaksi, koska brändi oli yleisölle tuttu. Uudella vuosituhannella ninjakilppareiden NES-debyytti on noussut vähemmän mairittelevaan asemaan, ja monet pitävät sitä matolaatikon huonoimpana pelinä. Tiukalla aikarajalla ryyditetyssä kentässä tehtävänä on purkaa vedenalaiseen labyrinttiin ripotellut pommit. NES-boksin kannessa komeilee neljä punaiseen naamioon sonnustautunutta kilpikonnaa. Paperilla kiinnostava konsepti sössittiin lähes kokonaan, sillä suuret suunnitelmat muuttuivat alle keskitason peliksi. Loppuvihollisena on punanuttuinen, viitaton Silppuri, joka on napattu le an kuvakäsikirjoituksesta. T einimutanttininjakilpikonnien maailmanvalloitus alkoi kaikilla rintamilla samaan aikaan. Spekulaatioiden mukaan kyseessä on virhe, mutta kanneksi otettiin Jokainen ensimmäistä Turtles-peliä pelannut muistaa tämän kentän. Peli myi kaikkiaan yli neljä miljoonaa yksikköä. Jopa pelin kansitaide on päätynyt osaksi nettipilkkaa. Vanhoissa Turtles-sarjakuvissa oli paljon sci-. Mahtoi olla hämmentävää. Donatello iskee pitkällä bo-sauvallaan kovaa ja pitkälle, mutta hitaasti. Pelillisesti Turtles-debyytti on kunnianhimoinen. Kilpikonnat pelastavat ensin Aprilin ja sitten mestari Tikun. NES-debyytin Silppuri napattiin elokuvateatterista. Angry Video Game Nerdin aloittama ja monen muun jatkama Turtles-dissaus on osin epäreilua, sillä peli on paljon mainettaan parempi – kovasta vaikeustasostaan huolimatta. Itse kentät taas ovat sivulta kuvattua mättöloikintaa, jossa koetellaan ninjataitojen ohella myös loikkaosaamista. Teenage Mutant Hero Turtles on lisäksi piinaavan vaikea, etenkin sukelluskenttä saa otsasuonet tykyttämään. Siellä ne ovat kuin kotonaan. Eikä hyvällä tavalla. Julkaisu osui tismalleen oikeaan saumaan, sillä vuonna 1989 Turtles-ilmiö alkoi kerätä kierroksiaan. Kevin Eastman ja Peter Laird julkaisivat tuolloin ensimmäisen osan Teenage Mutant Ninja Turtles -sarjakuvastaan. Vuonna 1989 julkaistu ensimmäinen Turtles-peli jatkoi lähestulkoon suoraan vuonna 1987 debytoineen televisiosarjan jalanjäljissä, ja näytelty elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1990. -vaikutteita, joita VIEMÄRISTÄ TÄHTIIN Konamin pelikehittäjät tunnollisesti siirsivät peliinsä. Kenttien suoritusjärjestyksen voi aina toisinaan valita, mikä lisää peliin rahtusen strategiaa
Vuonna 1989 kolikkopelihalleihin ilmestyi Konamin Teenage Mutant Ninja Turtles: The Arcade Game. Paljon kiinnostavampi projekti oli Jason Ormen vuonna 2006 aloittama TMNT Engine, jonka tarkoitus oli tarjota avoimen lähdekoodin alusta 16-bittisille Turtles-peleille. Lopputuloksena syntyi arcade-klassikko, joka muistetaan erityisesti vuotta myöhemmin julkaistusta NES-porttauksesta. NES-porttaukseen lisättiin kaksi uutta kenttää sekä saman verran uusia loppuvastustajia. TMNT: Rescue Palooza! sen sijaan saatiin valmiiksi vuonna 2019. NES-version tarkkoja myyntilukuja verkko ei kerro, mutta olettaa sopii, että peli olisi käynyt kaupaksi vähintään edeltäjänsä tahtiin. Toimivaksi todettua kaavaa sovellettiin NES:llä toistamiseen Manhattan Project -lisänimellä varustetussa pelissä, joka julkaistiin vain Yhdysvalloissa vuonna 1991. Manhattan Project jatkoi arcadeporttauksen viitoittamalla tiellä. Erityisen selvästi tämä näkyi kotisohvilla, sillä siirtymä kahdesta bitistä kuuteentoista tarjosi melkoista silmäja korvakarkkia. 27 161801_.indd 27 161801_.indd 27 28.7.2022 11.13.15 28.7.2022 11.13.15. Niin Castlevania kuin Contrakin saivat omat varjopelinsä Segan konsolille. Uudesta juonikuviosta huolimatta Hyperstone Heist muistuttaa kovin paljon Turtles in Timea. Kilpikonnien aikamatkailu toteutui ihan konkreettisestikin, kun Ubisoft julkaisi Turtles in Timesta uusversion XBox Live Arcadeen vuonna 2009. Vuosikymmenten aikana mätkintäpelit olivat ehtineet nousta aika monta askelmaa evoluutioportailla, joten peli jäi lähinnä kuriositeetiksi. Yksinpelissä paras hahmo on ilman muuta Donatello, kaksin pelatessa Donatellosta riideltiin. Jos ensimmäinen Turtles-peli oli ollut hitti, sitä oli myös jatko-osa. Aikamatkailun ympärillä pyörivä juonikuvio tarjosi kenttiin vaihtelua, ja peli oli kaikin tavoin edeltäjäänsä näyttävämpi. Kilppareilla on omat erikoistaitonsa hieman edellispelin tapaan: Donatello iskee kauas, Rafaello ja Michaelangelo luottavat vikkelyyteen ja Leonardo on keskitien kulkija. Orme kehitti pelimoottoriaan kolmen vuoden ajan, mutta homma jäi lopulta kesken. Turtlesit rynnivät myös Mega Drivelle samana vuonna, tosin Hyperstone Heist -lisänimen turvin. Julkaisulogiikka muistuttaa Konamin muista pelisarjoista. Kolikkopeliluoliin iskeytyi vuoden viiveellä arcade-pelin jatko-osa Turtles in Time, joka siirtyi vuonna 1992 Super Nintendolle. Neljän pelaaja co-op-mätkintään keskittävä kilpikonnailu otti lähdemateriaalinsa televisiosarjasta ja muutti audiovisuaalisuutensa huomattavasti sarjakuvamaisemmaksi. Kaapin paikka Kun NES-pelaajat kiristelivät hampaitaan pomminpurun kanssa, kilpikonnien kolikkopelidebyytti sujui aika tavalla paremmin. Kysyntä oli niin kovaa, että Konami joutui ulkoistamaan kabinettivalmistuksen vastatakseen kysyntään. Samalla syntyi 8ja 16-bittisten Turtles-pelien arkkityypppi: 2,5-ulotteinen tasoloikkamätkintä, jossa painopiste on moninpelissä. Näitä hahmoja ei ole käytetty missään muussa Turtles-inkarnaatiossa. Vaikka peli ei ole läheskään niin viimeistelty kuin Shredder’s Revenge, on peli ehdottomasti testaamisen arvoinen. Re-shelled-lisänimellä varustettu kilpparimätkintä vaihtoi pikselit polygoneihin, mutta pelimekaniikka pysytteli pitkälti koskemattomana. Nintendo halusi SNES-pelinsä yksinoikeuksina, joten pahimmalle kilpailijalle ei voinut julkaista samoja pelejä. Ensimmäisen pelin häröpallovihollisten sijaan rivipahikset koostuvat pitkälti jalkaklaanilaisista, mutta nämä on värikoodattu erilaisten hyökkäystapojen mukaan. Merso X -nimimerArcade-pelin NES-porttauksessa moninpeliä oli tarjolla vain kahdelle, mutta tästä huolimatta peli nousi matolaatikon peliparhaimmistoon. Silppuri uhkaa upottaa Manhattanin Ulottuvuus X:stä löytyneen Hyperkiven avulla, joten kilpikonnien on luonnollisesti torpattava nämä suunnitelmat. Arcade-kaapit ilmestyivät kolikkoluoliin elokuvan vanavedessä, minkä seurauksena pelistä tuli Konamin kaikkien aikojen suosituin arcade-peli. Konami satsasi paukkunsa 16-bittiseen rautaan, jonka kilpikonnat valtasivat tuttuun tapaan. sellaisenaan neljännen Turtles-sarjakuvan kansi, jossa sankarit ovat pukeutuneet samanlaisiin kamppeisiin. Kevin Eastman suunnitteli ja piirsi nahkarotsiin sonnustautuneen Tora-mutanttisuden sekä samurairobotin. Pelikehittäjät olivat vaikeassa paikassa, sillä lähdemateriaalia ei ollut sovellettavaksi asti, ja se vähä, mikä oli käytössä, tuli monesta lähteestä tai oli monelta osin keskeneräistä. Tavoitteena on taistella kentät lähdöstä maaliin ja ottaa jokaisen ninjaputken päätteeksi mittaa loppuvastustajasta. Peli sisältää häkellyttävät 60 pelattavaa hahmoa, 17 kenttää sekä neljän pelaajan co-opin. Kaikkiaan kaappeja toimitettiin maailmalle noin 20 000 kappaletta
Käytännössä kaikki 16-bittistä tehokkaammalle raudalle julkaistu ninjailu on korkeintaan keskitason höttöä, kuten kaikki muukin, mihin kilpikonnabrändi on sotkettu ysärin huippuvuosien jälkeen. NES:n ensimmäisen Turtles-pelin kansitaidetta on pidetty virheellisenä, mutta kilpikonnat lainattiin virallisesta sarjakuvasta. Tällä hetkellä Merso X työstää Game Boy -Turtleseista vaikutteita ottanutta Fall of the Foot Clan DX -peliä. Vuonna 2009 Turtles in Time kuorrutettiin polygonigrafiikalla. NES-, SNESja Mega Drive -pelien rinnalla Konami julkaisi liudan Turtles-pelejä myös Game Boylle. Kolmiulotteisia peliympäristöjä ei ole saatu taipumaan toimivaksi mätkinnäksi, televisiosarjat eivät ole sytyttäneet nuorisoa eikä Michael Bayn elokuvat ansaitse kuin lyhyen maininnan. Peleissä homma ei ainakaan ole jäänyt yrityksestä kiinni, sillä kaikkiaan kilpparipelejä on vuosien varrella julkaistu yli 50. 28 161801_.indd 28 161801_.indd 28 28.7.2022 11.13.21 28.7.2022 11.13.21. Viimeinen oikeasti hyvä Turtles-peli oli SNES:lle, NES:lle ja Mega Drivelle julkaistu Turtles Tournament Fighters, jossa mutantit ottivat mittaa toisistaan Street Fighterin tyyliin yksi yhtä vastaan. Kokonaan oma kysymyksensä kuitenkin on, että tarvitseeko teini-ikäisiä ninjakilppareita edes lämmitellä uudelleen. Turtles-ilmiö on kiinteä osa 1990-luvun länsimaista populaarikulttuuria, jollaiseksi se aivan hyvin voisi myös jäädä. VIEMÄRISTÄ TÄHTIIN SNES:n Turtles in Time näyttää jo kolikkopeliltä. Turtles Tournament Fighters lainasi isolla kädellä Street Fighterilta… …mutta pelin NES-porttaus jätti paljon toivomisen varaa. Nostalgian muuttuminen myyntivoimaksi vaatii aikaa. Vuonna 1994 julkaistu kasibittimätkintä oli Konamin viimeiseksi jäänyt NES-peli, ja samalla se tarkoitti pitkää Ruususen unta myös huville Turtles-peleille. Marvelin tahkotessa miljardeja voisi kuvitella, että myös kilpikonnista olisi jakamaan tätä kakkua. Turtles-fanit ovat kasvaneet jo aikuisiksi veronmaksajiksi, joten kukkaroissa on löysää rahaa käytettäväksi lapsuusmuistojen ostamiseksi takaisin. NES:lle julkaistu porttaus oli kaikin tavoin rampautettu tarjoten vain kourallisen, hikisen liikemäärän ja vielä hikisemmän kenttäkattauksen. killä toimiva sankarikoodari on vääntänyt pelin kasaan yksinään, ja sitä jaetaan ilmaiseksi. Ubisoftin uusversio jätti kuitenkin fanit kylmiksi. Nintendon taskupelinauriin lisäksi aikakaudelle tyypillisesti kilpikonnat seikkailivat myös yksinkertaisten elektroniikkapelien ruuduilla. Takaisin viemäriin Uudella vuosituhannella ninjakippareita on yritetty palauttaa takaisin ysärin huippusuosioon niin televisiossa, valkokankaalla kuin peleissäkin, mutta homma on mennyt aina enemmän tai vähemmän vihkoon. Juuri oikealla tavalla modernisoitu Shredder’s Revenge on ymmärtänyt tämän: juuri sen näköisenä minä Turtlesini muistan. Konami tiesi tämän, joten pelistä otettiin varsin mitätön painos. Tämän seurauksena Tournament Fightersin NES-versio on varsin harvinainen, mikä näkyy sen hinnassa. TMNT: Rescue Palooza! on fanipeliksi varsin onnistunut. Jokavuotinen supersankarileffakimara todistaa, että tämä bisnes on äärimmäisen kannattavaa. 16-bittisillä konsoleilla peli oli varsin näyttävä ja istui hyvin 1990-luvun mätkintäpelibuumiin. Kaksin kaunihimpi
Ms. Chaliceksi. DLC:stä löytyy ostettavaksi uusia kykyjä ja aseita, joita voi käyttää myös peruspelin puolella. Myös A-rankit ja Expert-taso on lukittu hengellä huijatessa. Chalice, jonka saa käyttöön ottamalla asiaankuuluvan Charmin käyttöön. Pomoja on seitsemän, joista yksi on piilotettu ovelan sivutehtävän taakse. Upean ulkokuoren alta paljastui timanttisen kova ja vaikea pelikokemus, joka koostui lähes kokonaan pirullisen kiperistä pomotaisteluista. 29 161804_.indd 29 161804_.indd 29 28.7.2022 11.23.05 28.7.2022 11.23.05. Käsin piirretyt taustat ja hahmot ovat ilahduttavan eloisia, musiikki jazz-orkesterin loihtimaa taikaa. Ja kaloreitakin palaa, siinä hermojen kyljessä. 91 Herkullinen Viimeinen Ateria jättää paatuneimmankin kriitikon kylläiseksi. Neidolla pelaaminen on piristävän erilaista, ja siitä on hyötyä myös niiden himottujen A-rankkien keräämiseen. Seikkailu on jälleen lähinnä pomotaisteluita, yksi toisensa perään. Mutta tärkeintä on edelleen tiukan toimiva pelattavuus. Ms. Maailmankartalla on mukavasti tutkittavaa ja jopa puzzle. Lisäksi pinkkejä objekteja kerätään syöksähtämällä niitä päin, toisin kuin Kuppipäällä ja Mukimiehellä pelatessa. Hyvää + Audiovisuaalinen ilme ja tiukka pelattavuus Huonoa . Aiemmin välipalana toimineita Run and Gun -kenttiä ei ole ollenkaan. Omista taidoista riippuen lisäriin saa varata aikaa muutamasta tunnista kymmeneen tuntiin. Ruudulla tapahtuu aina vähintään kolmea tai neljää asiaa yhtä aikaa. Cupheadin ja Mugmanin ystävä, haamu Legendary Chalice kutsuu veljekset uudelle saarelle, jossa hän onnistuu taikakeksin avulla muuttumaan hetkeksi takaisin ruumiilliseen muotoon, Ms. Chalicea voi käyttää myös pääsaarilla ja tietenkin kaksinpelitilassa. ikkaa ammensi vaikutteensa 1930-luvun animaatiosta, musiikki saman aikakauden jazzista. Sitä voi käyttää myös pääsaarilla, mutta ennen DLC:n läpäisyä vain kolme kertaa, vasta sitten rajattomasti. DLC:n voi pelata myös kummalla tahansa veljeksistä halutessaan. C uphead oli piristävä tuulahdus menneisyydestä, sillä sen loistava gra. Vaikeustaso voi turhauttaa Lumous haihtuu nopeasti, joten sankarimme lupaavat auttaa neiti Maljaa hankkimaan ainekset Ihmetorttuun, joka mahdollistaa pysyvän muodonmuutoksen. Ville Wikström CUPHEAD: THE DELICIOUS LAST COURSE -DLC Kun yksi vuoden 2017 parhaista aterioista saa herkullisen jälkiruoan, santsaan mielelläni toisenkin kierroksen, vaikka sen syöminen onkin vaikeaa. Vuoden 2018 E3-messuilla toiveet jatkosta vaikuttivat toteutuvan, sillä ladattava lisäsisältö The Delicious Last Course (osuvasti nimetty DLC) luvattiin ilmestyväksi vuoden 2019 aikana. Tästä johtuen neitokainen ei voi käyttää muita Charmeja, vaan onneksi niitä ei tarvitakaan. Helpotuksena apuun voi kutsua lampun hengen, joka tuplaa pelaajan terveyden. Uusissa rähinöissä on käännetty mielikuvitusruuvi yhteentoista, sillä nyt koitokset ovat isompia ja näyttävämpiä kuin koskaan. Svengaava 30-luku Audiovisuaalinen ilme on edelleen omaa luokkaansa. Tämän lisäksi löytyy King’s Gauntlet -haaste, joissa päihitetään shakkinappuloita pelkän syöksähtelyn avulla. Malja lisäosille! Uusien pomovastusten lisäksi viimeisen aterian tähtenä toimii itse Ms. Kahdeksan euron hintainen The Delicious Last Course maksaa saman verran kuin Big Mac -ateria, mutta tuottaa moninkertaisen määrän ravintoa sielulle. Herkullisin DLC aikoihin. Lampun hengen saa vapautettua maailmankartalla tarinoista tutulla keinolla. Osa näistä helpottaa peliä melkoisesti. Kaikkien saavutusten kerääminen vaatii melkoista sorminäppäryyttä ja rautaisia hermoja. Joskus kirjaimellisesti, sillä loppuvastuksena oli itse vanha vihtahousu. Kaikki kunkun tehtävät yhteen putkeen pelaaminen on yksi lisärin kovimpia temppuja. Sitten Studio MDHR ilmoitti pelin viivästyvän välttääkseen pelialalla ikäväksi tavaksi muodostuneen crunchin eli pelin viimeistelyn ylitöinä, minkä jälkeen pandemia sanoi: ”Hold my Cup!” Viimeinkin Herkullinen viimeinen ateria on täällä, ja millainen gourmet-nautinto se onkaan! Viimeinen tuoppipää ruudulleni nostakaa! Ylvästäkää katseenne, en pelkää kuolemaa! Kuppipää ja Kurjat kuppilat DLC tapahtuu kokonaan omalla saarellaan, jonne pääsee koska vain pääpelistä, kunhan on päihittänyt ensimmäisen Mausoleumin. VIIMEINEN TUOPPI Studio MDHR Arvosteltu: Xbox Series X Saatavilla: PC, Mac, Xbox One, Playstation 4, Switch Muuta: DLC vaatii Cupheadin emopelin toimiakseen. Virheistä saa syyttää vain itseään, mutta kovasti harjoittelemalla pomot kyllä kaatuvat. Kokonaisuutena uudet kentät ovat hitusen hankalampia kuin kolmella ensimmäisellä saarella. Chalice osaa tuplahypyn ja muutaman kuolemattomuusframen omaavan kierähdyksen, jolle Souls-pelaajat nyökkäävät hyväksyvästi
TÄHTIEN ERIKOISOPERAATIOT Ei ole hääppöisiä planeettoja, mutta kelvatkoon. Oikeastaan jo vuonna 2019, mutta kaiku vastasi vasta nyt. Nämä galaksin kaivosoikeudet hoidetaan paremmin kuin Suomessa. Hauskana detaljina kolonisointi tuhoaa alkuasukkaat, vastapainoksi niiden hyvien bonuksien hyödyntäminen vaatii pitkää tutkimusta, mutta todella kannattaa. tulosta ja muuttua kaikkien vihaamaksi avaruus-Venäjäksi, taistellen yksin katkeraan loppuun tai mahdolliseen voittoon asti. Alkua (ja peliä) vauhdittaa avaruuskulttuuri, jolla saa avattua rodulleen bonuksia. These are the voyages of USS Niskaparvi Tyhjyydessä suhisevat avaruusalukset. Myöhemmin planeetat voi maankaltaistaa jopa painovoimaa muuttamalla. Niistä löytyy muutakin: raunioita, erikoisominaisuuksia, ja uusimman delsun ostajille paikallisia pre-warp-kulttuureita. Interstellar Space: Genesis on vain yhden urhean indiekehittäjän käsialaa, ja siihen nähden todellinen Master-work. Mitä parempi ympäristö, sen tyytyväisempiä asukkaita ja tehokkaampi tuotanto. Luonnollisesti näiden lähteistä tulee automaattisesti tärkeitä strategisia kohteita. Planeettaa voi tuunata, aluksi vain sen ekologista luokitusta kohentamalla. Erittäin tärkeitä ovat myös asteroidivyöhykkeet, jotka voi valjastaa yleiseen tutkimustai kulttuurikäyttöön, tai joiden tuotannolla voi tukea yksittäistä siirtokuntaa. Jos se et ole sinä, voit olla hyväksymättä Praxis Games Arvosteltu: PC Versio:1.42 Minimi: 2,5 Ghz Intel Core 2/ 4 Gt RAM, Intel HD 4000/Radeon HD 4650/ GeForce GT 610 Suositus: 3,5 Ghz Intel Core i5/ 6 Gt RAM, GeForce GTX 660/ATI HD7850 Testattu: AMD Ryzen 7 3700X 8-Core Processor 3.60 GHz 16,0 Gt, GeForce RTX 2060 6 Gt Moninpeli: Ei Ikäraja: Ei tiedossa. Avaruudessa on myös oikeita esteitä, jotka pitää kiertää (ennen yliavaruusmoottoreiden keksimistä). Yleensä tylsähkö alkulaajentuminen on Genesiksessä hyvässä tasapainossa, kunhan ymmärtää pelin tarjoamia mahdollisuuksia. Mikä tärkeintä, Genesiksessä on galaktinen neuvosto, joka äänestää galaksin johtajaa kuuden vuoden välein. Onneksi laivaston kokoa rajoittavat sen huoltopisteet. Se, ken saa 67 prosenttia äänistä, valitaan galaksin johtajaksi. Asia on tietysti toinen kun omat resurssit ovat jo käytössä: eikun tyhmiä huijaamaan! Planeetoista vain kaasujättiläiset ovat täysin asutuskelvottomia, kaikki muut voi oikealla tekniikalla asuttaa, eikä Lebensraum-kisassa kannata jäädä jumbosijoille. Eroina Orionin perinteisiin Genesiksestä puuttuu vain Orionin kaltainen muinainen herkkuplaneetta, sekä antareslaisten kaltainen ulkopuolinen uhka. Boldly going ei ole ainoa tapa: pelissä on etätutkimus, jota oma Maapallommekin harrastaa. Usein lahjan, kuten vaikka ilmaisen siirtokunta-aluksen, kera. Mukana sentään ovat avaruushirviöt, joista osa pikkuhiljaa levittää jälkikasvuaan naapurustoon. Ulkopuoliset voimat saavat rakentaa omalle alueelle asteroidikaivoksia vain, jos niiden kanssa erehtyy tekemään kaivossopimuksen. Erinomaisena ideana vain sillä löytää osan galaksin kohteista, sillä avaruus on nyt maasto. Automaattitehtaita on vain yksi eikä neljää eri kokoa. Siviilialuksia ovat etuvartioja siirtokunta-aluksien lisäksi tutkimusalus, tukialus sekä näkymättömät rahtilaivastot, joita tarvitaan avustamaan kaivostoimintaa ja muuttoliikettä. Jos tämä olisi aikoinaan julkaistu Master of Orion III:na, se olisi mennyt täydestä kuin väärä latinum. Siirtokuntien väestönmäärä määrittää rajat, joiden sisään muut eivät saa rakentaa. Interstellar Space: Genesis jäi skanneriini alennusmyynnissä, jolla juhlittiin sen uutta delsua. Planeettojen infrastruktuuri määrää, montako pytinkiä planeetalle mahtuu, joten erikoistuminen kannattaa. Nnirvi Muiden kesäkisojen varjossa ratkaistiin myös Orionin galaksinmestaruus, jossa tuntematon yrittäjä suisti vanhan mestarin palliltaan. Toinen uutuus ovat neutronitähtien ja mustien aukkojen kaltaiset anomaliat, joista saadaan erilaisia erinomaisia etuja ja/tai harvinaisia raaka-aineita, kuten Helium-3:sta tai antimateriaa. Mutta puhtaan kopioinnin asemasta vanhojen tuttujen ideoiden päälle on rakennettu uutta, toimivaa sisältöä ja uusia, toimivia ideoita. Myös Galactic News Networkia jäin kaipaamaan. Tukialus eli Support Ship on mainio keksintö, liikkuva tuotannontehostaja, ja kun niitä rakentaa vähän enemmän, niin titaaniluokankin alus rakentuu hetkessä. Tähtisumut paitsi hidastavat liikkumista, voivat myös kätkeä järjestelmiä. Tähdet ovat aurinkokuntia, joiden mahdolliset asutuskohteet löytyvät tutkimalla. Siirtokuntien lisäksi rakennetaan etuvartioita, joilla paitsi varataan systeemi, myös hyödynnetään erikoiskohteita ja perustetaan asteroidikaivoksia. Orion kakkosen mikromanagerointihelvetti on hylätty, kaikki planeetalle rakennettava on selkeää ja tärkeää. 30 161117_.indd 30 161117_.indd 30 28.7.2022 13.11.19 28.7.2022 13.11.19. Revin kaapuani ja huudan tyhjyyteen: ”Ottakaa oppia Master of Orioneista, idiootit!” Ja tyhjyys kuuli tuskanhuutoni. V ähän väliä tartun toivorikkaana lupaavaan 4X-avaruusstrategiaan ja masennun, koska ne toistavat samoja virheitä. Käymättömän korpimaan kolonisaattorit Universumin lait ovat tutut: aluksi moottorit määräävät, kuinka pitkälle kotijärjestelmästä voi pörrätä vapaasti ilman space laneja. Mitä enemmän pelasin, sitä enemmän ilahduin: ISG on todella ottanut oppia Master of Orioneista! Tarkemmin ottaen Orion II:sta. Happohelvetin terraformatointi Onnelaksi oli oikeastaan ehkä liiankin helppoa. Oman rodun optimia etsitään, mutta sitä haittaavat planeetan koko, biomi ja painovoima
Peruspelissä on kuusi ja Natural Law -DLC:ssä vielä kaksi. Sota-alusten suunnittelu on MOOmaisen suoraviivaista, hyvällä tavalla siis. Kaivossopimus kohentaa tuotantoa, mutta siinä on vaara menettää omat luonnonvaransa. ikat päivitettiin juuri tätä paremmaksi, which is nice. Moottorit, panssarit ja suojat ovat aina uusinta teknologiaa, lisäksi alukseen läiskitään mahdollisia lisälaitteita plus tietysti aseita. Hardista eteenpäin muut rodut vääntävät aggressiomittarin isommalle, jolloin oppii mitä maksaa jäädä asevarustelussa pahasti jälkeen. Artikla Avaruudet valtakunnat. Jyräämäni draquulit tajuavat antautua, mikä on harvinaista ja hienoa. Liittosopimukseen en ole tyytyväinen. ikalla, ei postimerkeillä tai tekstiviesteillä. Kanssakäynti muiden kanssa käydään koko ruudun gra. Avaruusrapu, ollaanko kavereita. Evolving Empires -DLC lisää peliin paitsi pienemmät paikalliset rodut, ylläri ylläri, myös evoluution. Kon. 31 161117_.indd 31 161117_.indd 31 28.7.2022 13.13.22 28.7.2022 13.13.22. Kahdella alimmalla vaikeustasolla galaksin asioita hoidetaan rauhantahtoisesti järki kädessä, ja voitin pelit, vaikka pelimekaniikassa oli vielä oppimista. Johtajan kannattaa kuulua liittoon Diplomatia on hyvää, monipuoliset, selkeät optiot ovat aika suoraan Orionista, mikä on puhtaasti kehu. Tässä Genesis kärsii vertailusta Remnants of the Precursoriin, sillä rotuidentiteetti ei tule esiin yhtä hyvin. Rodut tietysti eroavat toisistaan bonuksillaan ja preferensseillään, mutta MOOn perinteiden mukaan avaruuden asukeilla on myös oma persoonallisuutensa ja tunnusmusiikkinsa. Sota tuntuu yleensä oikealta, vihollislaivastot jopa valtaavat kohteita, eivät vain uhkaile. Niiden gra. Käytössä on kaksi pistettä, joista voi joko käyttää toisen ampumiseen ja toisen liikkumiseen, tai kummatkin liikkumiseen. Sen pohja on alusten attack-arvo vastaan vihollisen defense, ja näiden muuttamiseen on paljon tapoja, tekniikasta johtajiin. Taistelussa on muutenkin erilaisia kivoja ylläreitä. Kun ensimmäisen kerran vihollisen yksinäinen cruiser pyyhki laivastoni galaksinkartalta, tajusin että taktista syvyyttä onkin pintaa enemmän. Kun naapurin liskot ilmeisesti löysivät raunioista kaksi kesyä avaruushirviötä, se päätti hyökätä heti. ikassa on yksi outo ongelmakin: aseiden arcia ei saa näkyviin, vaikka kantomatkan saakin. Sota-alukset alkavat fregatista ja loppuvat titaaniin, välissä hävittäjä, risteilijä ja battleship, bonuksena myös invaasioon tarkoitettu maahyökkäysalus. Miniatyyrisaation edistyessä aseeseen saa uusia ominaisuuksia, ohjuksiin vaikka lisänopeutta ja taistelukärkiä, muista aseista raskaampia versioita, tulinopeutta, lähipuolustusversioita ja niin edespäin. Alusten suunnittelu pitää ottaa tosissaan eikä luottaa vain numeraaliseen ylivoimaan. Nyt joka päärodulle on kaksi erilaista polkua kehittyä, ihmiset saavat ensin androidit, mutta varsinainen valinta tehdään tehostetun diplomatian ja sodankäynnin välillä. Infogra. Viimeistään naapurin alkaessa kerätä suojelumaksua pitää herätä. Jäin oikeastaan kaipaamaan vain alueluovutusvaatimuksia. Ihmiset ovat aina mukana, mutta yllättäen loput rodut eivät ole MOOkalaisia. Kauppasopimus kannattaa aina, koska muutaman miinuskierroksen jälkeen kassavirta kohenee, eikä sopimus vaaranna muuta kuin ehkä lievästi hiertää välejä jonkun toisen rodun kanssa. Pelin heikoin lenkki on maataistelu, joka kuitataan vain onnistui / ei onnistunut -raportilla. Joko tekoäly on tarpeeksi hyvä tai minä tarpeeksi huono, mutta koneen toimet ovat järkeviä. Vanha teknologia ei ole automaattisesti pois pelistä, koska se muuttuu pienemmäksi ja halvemmaksi. AlkuMOOlaisuudessa muodossa se tarkoitti, että liittolaisen sotiin mentiin mukaan, halusi tai ei, mistä tuli heti kiva pikku pähkinä. Turpiinsa saanut tai saava rotu voi ryhtyä vasalliksi tai jopa kokonaan antautua. Pidin myös mahdollisuudesta pyytää/tarjota aseapua, välillä kaverini ihan oma-aloitteisesti lahjoivat minua ilmaisella sota-aluksella. Erilaiset sädeaseet, ohjukset, kineettiset aseet ja muut järjestelmät tuntuvat poikkeuksellisen tutuilta. Uutuus on eri systeemien ylikellotus, joilla niiden tehon saa tuplattua, mutta hintana on lämpö, jolla oma alus on helppo ihan itse tuhota. Aluksissa on hiparit erikseen suojille, rungolle ja sisuksille. Taistelu on vuoropohjaista, kuten kuuluukin, ja muistuttaa MOO kakkosta. Tekniikanvaihto sujuu yllättävän noileasti, kauppaa halutaan tehdä enkä käyttäydytä kuin muiden pelien paranoidit, jotka haluavat satasen kympin teknologiasta. ikteissa on muitakin optiota kun kenraali Tolstoin keksimät sota ja rauhaa. Avaruushirviö saa turpaansa. Suojakenttiäkin on neljä, jotta alusta kääntämällä voi viivyttää viikatemiestä. Siinä teemat ovat parempia ja kahden sanan identiteettimäärittely luo selkeän kuvan ilman diibadaabaa. Vaikka taistelu aluksi tuntui vain hyvin toimivalta genren peruskamalta, totuus paljastui karvaalla tavalla. Alusrungoissa on tietty tila, joka täytetään
INTERSTELLAR SPACE: GENESIS & NATURAL LAW/EVOLVING EMPIRES -DLC:T 90 Avaruusstrategioilla on uusi mestari, joka on excellent, koska se on excel-less. Muutama johtaja on rikollinen, mikä hiertää diplomatiaa, eivätkä kaikki kehittyvät uudet luonteenpiirteet ole hyviä. Tervetulleena paluuna onnistuneet tihutyöt voi halutessaan säilyttää jonkun muun viaksi, mahdolliset vaikutukset täytyy itse selvittää diplomatiaruutua analysoimalla. Se herätti ihan oikean yksi vuoro vielä -tunteen, eikä pelaaminen kaivanut esille Genesiksestä mitään isoa tai edes keskikokoista ongelmaa. Tai pahenee. Diplomatia toimii, avaruustaisteluissa on syvyyttä, aseissa on muutakin eroa kuin nimi ja teho. Olen iloinen, että löysin pelin vasta nyt, koska kolme vuotta sitten se olisi ehkä hukkunut siihen mustaan aukkoon, jonka nimi on Ihan kiva. Lisäksi johtajille on lisätty persoonallisuutta: he esittävät toiveita, joita pelaajan kannattaa yrittää toteuttaa, tai johtaja murjottaa. Interstellar Spacen jatkokehitys kuulemma riippuu aika pitkälle sitä, miten DLC:t tekevät kauppansa. Kun ennen pidin Stars in Shadowia parhaana Orionin jälkeläisenä, Interstellar Space: Genesis suistaa sen valtaistuimeltaan, koska se voisi hyvinkin olla oikea Master of Orion III, tai jos ei halua muuttaa historiaa, sen korjausliike IV. Klassinen ongelma, jossa tutkimus etenee niin lujaa, että alukset ovat vanhoja jo syntyessään, ei nouse varsinaisesti ongelmaksi. Valinnat piristävät peliä. Hyvää + Paketti omaa ja lainattua toimii kuin Enterprisen vessa. En kyllä kovempaa kehua voisi antaa. Liitoissa pitäisi olla jin ja jang, kuten Genesiksen kaivossopimuksessa: se kasvattaa kyllä tuotantoa, mutta avaa omat hyödyntämättömät resurssit kaverille. Miinuksena heittäessään vakoojakeikkaa omat johtajat eivät huolehdi päivätyöstään. 32 161117_.indd 32 161117_.indd 32 28.7.2022 13.15.30 28.7.2022 13.15.30. Joitain asioita olisin tehnyt toisin, GNN olisi kiva ja asioiden alleviivausta interaktiolla saisi olla enemmän. Vähän yrittää oikaista, niin eikös valtamedia ole heti niskassa. Olen melkein kaikkien kaveri. Myös ensikotaktissa lähettiläät pitää itse kutsua tapahtumalokista klikkaamalla, onneksi vierailu on koko ruudun kokoinen eikä surkea postimerkki. Jos haluaa pelata isossa galaksissa, tutkimusnopeutta kannattaa pudottaa. Johtajien roolia on raskaalla kädellä laajennettu: ensinnäkin niistä saatavat bonukset ovat todella merkittäviä, ja aina levelöidessään johtaja sen kun oppii uutta ja paranee. Päinvastoin, jouduin jättämään tästä arvostelusta pois paljon hienoja detaljeja. Lisäksi johtajia on vain rajallinen määrä, ja kapteeneita on helppo hukata taistelussa. Tutun vakoilun, sabotaasin tai tekniikan varastamisen lisäksi he manipuloivat muiden johtajia. Pelin tempo on poikkeuksellisen hyvä, siirtokunnat kehittyvät vauhdilla, mutta niillä on myös rajansa. Ravut yrittävät saada kaivosoikeuksia, mutta en ole yhtä tyhmä kuin Suomen kaivoslainsäädäntö. Äänestämällä voi vaikuttaa! Johtajilla on rutkasti vaikutusta. 5:stä on nyt tingitty, vaikka minimissään sotimaan pitäisi joutua, jos kaveri on hyökkäyksen kohde. Erikoista on, että osa johtajista on samalla myös vakoojia. Kun ne saa tarpeeksi tyytymättömiksi, ne sanovat itsensä irti. Säätöja parannusvaraa on vielä. Huonoa . Alusta alkaen tapahtuu tarpeeksi ja päätöksiä saa tehdä. Esimerkiksi kun vaaleissa äänestän toista ehdokasta enkä vain pidättäydy, lähettilään kiitosvierailu olisi immersiivisempi kuin plussa diplomatiaruudussa. Johtajien painoarvon nostaminen tekee niistä hyvän, toimivan lisän peliin. Genesis-Orion 4-3 Taidanpa nostaa Interstellar Spacen 4X-avaruuspelien ykköseksi, vaikka se ei normaalin itkulistani joka ruutua raksikaan. Tuokaa johtaja minun luokseni MOO 2:n tavoin Genesiksessa palkataan johtajia niin siirtokuntiin kuin aluksiin, joissa niiden kyvyt vaikuttavat omaan alukseen ja/tai koko laivastoon, siirtokuntaan ja/tai imperiumiin. Se kirpaisee, kun luottokippari tuhoutuu aluksensa mukana
Sama Space Factory -alus voi rakentaa roinaa myös siirtokuntien kiertoradalle. Sitäkin on kuulkaa tullut pelattua. 33 161116_.indd 33 161116_.indd 33 28.7.2022 13.09.02 28.7.2022 13.09.02. Se on outoa, koska muuten peli näyttää ja kuulostaa todella erinomaiselta. Nnirvi REMNANTS OF THE PRECURSORS MASTER OF ORION: CONQUER THE STARS Master of Orionilla on niin myyttinen maine, että pärjääkö se sille enää itsekään. Tosin jo 2017, sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään. Interstellaria pelatessani törmäsin tietoon, että siihen on julkaistu iso päivitys/DLC täynnä uusia ominaisuuksia, kuten puuttuneet rodut. Toinen lisäys ovat reittien päissä olevat varppipisteet, joihin voi rakentaa sensoreita ja linnoituksia. Peli tuntui tempoltaan väärältä, mihin jonkin verran auttaa tutkimuksen hidastaminen plus tuotannon nopeuttaminen. UusiMOO nousee Wargaming osti Master of Orionin oikeudet ja julkaisi oman näkemyksensä 2016. Remnants of the Precursors Ray Fowler Master of Orion Wargaming UusMOOn rotugra. Yksi juju on siinä, että jokin keksintö saattaa kerralla heittää voimasuhteet ylösalaisin. Jos MOO tuntuu yksinkertaiselta, sen edeltäjistä suosituin, 4X-perustuksen valanut SSG:n Reach for the Stars (1983), oli vieläkin yksinkertaisempi. Aluksia oli tasan kolmea eri mallia, sota-aluksista kootut laivastot olivat vain taistelevia numeroita, tutkimus nosti vain niiden, planeetan ja tuotannon tehokkuutta. Alkuperäinen Master of Orion siis voitti sukulaisensa, mutta hävisi kloonisodan. Kaikkea ei voi tutkia, yksi valinta sulkee toisen pois, mutta vastapainoksi joka alaa tutkitaan samaan aikaan. Ensimmäinen Master of Orion on kuin 50–70-luvun kompakti ideaan nojaava sci. Kun siirtokunta on perustettu, se kasvaa itsekseen. Kuka edes haluaa, kun on Stellariksen kaltaisia eepoksia tai heille, joille haaste on vain motiivi vallata kääpiöiden linnake, Aurora. MOO-maan mansikka Ray Fowlerin ja tiimin tekemä Remnants of the Precursors on suora MOO-modernisointi, ilman mitään uusia kikkailuita, paitsi rotujen nimeäminen uudelleen. Näistä kahdesta Remnants of the Precursors saa siunaukseni: se tekee minkä pitää, restauroi klassikon pelattavaan, jopa näyttävään kuntoon, mutta ei kasvata Mona Lisan kuppikokoa tai muuta häntä mieheksi. Ja muuttaa peliä tosiaikaisella taistelulla, sekä suurimpana muutoksena ottaa käyttöön space lanet, poistaen samalla kantomatkarajoitukset: yksi scout voi nyt teoriassa tutkia koko galaksin. Se on vakio, jonka mukaan loput 4X-pelit punnitaan, elegantti peli elegantimmalle ajalle, suoraviivaisen taistelupainotteisen avaruusstrategian kaunis joutsenlaulu ja samalla modernin diplomatia/mikromanagerointipelaamisen synnyinrääkäisy. Hyvää on Galactic News Network, ja Wargamer of Orion myös hanskaa muiden rotujen esiin tuonnin erinomaisesti. Sinänsä alkuperäuskollinen taistelu on turhan vaatimattomasti toteutettu. Väisty, MOO, annan ääneni Remnantsille: se on ilmainen, se on erinomainen intro 4X-avaruusstrategioihin, ja käyttääkseni syvästi inhoamaani ilmaisua, tapa ”ottaa haltuun” Master of Orion. Alusslotteja on liian vähän ja käyttis on lievästi (esikuvauskollisen) kankea, mutta rodut, aina omaa teemamusiikkiaan myöten, tuntuvat heti tunnistettavilta. Diplomatia toimii erinomaisesti, koska suurlähettiläs ponnahtaa koko ruudun voimalla ehdottamaan asioista tai uhkailemaan. Pitkän taustajorinan asemasta identiteetti kerrotaan kahdella sanalla, ja se on oikein. Liukusäätimellä määrätään teollisuuden, puolustuksen ja avaruusalusten rakentamisen sekä teknologian tutkiminen ja ympäristön kunnossapito osuus planeetan budjetista. Kaiken tarkoitushan on rakentaa teknisesti pärjäävä avaruuslaivasto, koska sitä ne muutkin tekevät. UusMOOssa liikkumisen vapaus kahlitaan turhaan reiteiksi. 75 pisteen arvosteluni numerossa 9/2016 on edelleen akkuraatti, joten takaisin telakalle vain. Galaktinen neuvostokin on mukana, ja päivitys lisää nyt Antares-uhan Orion kakkosesta. A varuuden Civilization, Master of Orion, kuuluu pelisivistykseen, mutta vuoden 1993 originaali vaatii paksut DOStalgialasit, jotta sitä pystyy lähes 30 vuotta myöhemmin pelaamaan. Wargamer of Orion muistuttaa enemmän Orion kakkosta, joten se lisää rutkasti mikromanagerointia. Pelattuasi tajuat, miksi nihkeilen Distant World 2:n kaltaisille Excel-peleille. Tutkimus on täynnä valintoja: kun tutkii jotain, lopputulos on kaksi uutta teknologiaa, josta voi valita vain toisen, se toinen hankitaan aikanaan kaupalla tai varastamalla. Myös Remnants käyttää koko ruutua surkean postimerkin asemasta. Nyt Precursor pudottaa pallon. klassikko, jonka arvo vain nousee, kun lukee modernia joka suuntaan leviävää trilogiaa, tuhat sivua per osa. ikka on mallikasta. Master of Orionin uusversio ei ole huono, mutta se on lähinnä turha. Se näkemys oli keskinkertaisen blandi, ja pettymyksen jälkeen hautasin sen yli tuhannen Steam-pelin hautausmaalleni. sista ja audioefekteistä. Tekniseltä toteutukseltaan WMOO on näyttävä, mutta pelattavuus jää kromin jalkoihin. Itse suunniteltuja aluksia käytetään vuoropohjaisissa avaruustaisteluissa, jotka MOO tekin hyvin. Orionin voima on vapaus mikromanageroinnista. Toinen päivityksen uutuuksista ovat kakkosen johtajat. Yllätyin positiivisesti, sillä Precursors potkii edelleen. Uutta oli taistelu itse suunnitelluilla aluksilla, voitto galaktisen äänestyksen kautta, aarreplaneetta jonka valtaaja saa huiman edun, sekä GNN, galaktinen uutistoimisto, joka piti kärryillä maailmankaikkeuden menosta. Taistelu on kyllä vuoropohjaisia, mutta liian uskollinen historialle, ja tuntuu kuin siitä puuttuisi suurin osa graa. Pelin saa ladata ilmaiseksi, mutta sitä myös tukea, joten nakkasin JA NYT JOTAIN IHAN MOOTA Raylle kympin ihan vain kiitoksena hyvin tehdystä työstä
Varallisuuden karttuessa ja Jaxin noustessa ryhmittymien arvoasteikossa pääsee käsiksi parempiin varusteisiin. Hetken luulin, että tarina jatkuu ykkösen tallennuksestani, sillä Elexin virallinen kaanon vastasi lähes yksi yhteen tekemiäni valintoja. Toimivin tyyli ihmishahmoja vastaan on pitää riittävää etäisyyttä ja latailla voimaiskuja, sillä ne keskeyttävät perusmosurien hyökkäykset. 34 161166_.indd 34 161166_.indd 34 28.7.2022 13.53.25 28.7.2022 13.53.25. Valinnanvapaus, mielenkiintoisesti kirjoitetut ryhmittymät ja vuorokausirytmiä noudattava maailma tempaisivat poikkeuksellisen voimakkaasti mukaansa. Tarinaa ja valinnanvapautta arvostavat tutkimusmatkailijat viihtyvät saksalaisten luomissa maailmoissa. ä ja Piranha Bytes / THQ Nordic Arvosteltu: Xbox Series X Saatavilla: PC, PS5, PS4, Xbox One Versio: Myynti Moninpeli: ei Ikäraja: 18 myi sen verran hyvin, että jatko-osalle oli selkeää kysyntää. Tarinan loppumetreillä Jax on kaiken tieltään pyyhkäisevä puolijumala. Todennäköisesti Piranha Bytes on todennut, että pelasin peliä täydellisesti ja tehnyt läpäisystäni kaanonia. Kulmikkuus pätee myös huumoriin, joka on tasoa ”naapuri vokotteli naistani, nyt kusen hepun takaikkunasta sisälle”. Kilven takana kuikuilu on aika turhaa, sillä vastustajien iskut on helppo väistää kuperkeikalla. Kakkonen ei ole aivan yhtä rosoinen kuin edeltäjänsä. Jousipyssy on hyvä vaihtoehto, sillä nuolia löytyy helposti. Elexin suurimmat vahvuudet ovat tismalleen samat kuin Gothicilla 20 vuotta sitten. Tummien sielujen tulkki Jax aloittaa taipaleensa täydellisenä kukkakeppinä. Kommunikointi edustaa suomalaista tyyliä, sillä small talk on Magalanissa tuntematon käsite. Seikkailun ensimmäiset kymmenen tuntia ovat tuskaista vääntöä, mutta varusteiden ja hahmon pikkuhiljaa kehittyessä taistelu helpottuu. Markus Lukkarinen ELEX II Minulla on vain kaksi heikkoutta: kohtalokkaat naiset ja saksalaiset vanhan koulukunnan roolipelit. Magalanin faunaa voi harventaa myös etäältä. Menen metsään Kun Jaxin varoitukset kaikuvat kuuroille korville, kärttyinen sankari vetäytyy metsästämään ja maistelemaan pontikkaa piilopirttiinsä. Tuumailutauko katkeaa kuitenkin nopeasti. Kotona odottavat Caja-morsian ja Dex-poika, mutta miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Onneksi roolipelillä piisaa sisäistä kauneutta. Kankea taistelu ja koukeroinen hahmonkehitys eivät tappaneet peli-iloa, sillä toimintaseikkailussa oli mystistä vetovoimaa. Elex (Pelit 2/2018, 78 p.) sekoitteli yllättävän onnistuneesti fantasiaa ja sci. Erilaisia vihollistyyppejä on kymmenittäin, mutta hirviöiden liikevalikoima on ELÄMÄN ELEXIIRI Dialogivalinnat muokkaavat Jaxista hyviksen tai pahiksen. Näyttelijät hoitavat leiviskänsä hämmästyttävän hyvin, kun ottaa huomioon materiaalin kirjavan tason. Adam herättää yhtä paljon luottamusta kuin lipevä kiinteistönvälittäjä, mutta parempiakaan vaihtoehtoja ei ole. Kankea taistelu, karu ulkoasu ja sekava inventaario puolestaan karkottavat mahdollisimman hiottua kokemusta etsivät pelaajat. Pelaajaa ei pidellä kädestä, sillä suuressa ja vaarallisessa maailmassa saa seikkailla vapaasti alusta alkaen. Kevyesti Dark Soulsia mukaileva stamina-pohjainen taistelu on aiempaa sujuvampaa, Magalanin avoin maailma on entistä nätimpi ja tarinan suuri kaari kulkee kohtuullisen jouhevasti. Töksähtelevä tyyli lipsahtaa usein tahattoman komiikan puolelle, jota korostaa hahmojen karikatyyrimaisuus. Vuosikymmenet vierivät, mutta Piranhan roolipelit muuttuvat hitaasti. Staminaan perustuva taistelu on perustoimivaa. Tuukka, lopeta jo nauraminen. Vaikeustaso pomppii villisti, sillä samalla alueella saattaa samoilla yhdellä iskulla kellistyviä kalkkunoita ja tiilitalon kokoisia peikkoja. Muistelen erityisellä lämmöllä etenkin toista Gothicia (Pelit 8/2003, 90 p.). Lähietäisyydeltä mätkitään nopeasti tai lataillaan hitaita voimaiskuja. Osan muistin jopa nimeltä: kyborgi-Falkin, pahasuisen Nastyn ja tietysti morsmaikkuni Cajan. M ikä oli vuoden 2022 odotetuin peli. Suoraviivainen dialogi on kirosanojen sävyttämää ja hahmot menevät yleensä suoraan asiaan. Tarina jatkuu suoraan siitä mihin ykkönen jäi. Piranha Bytes tunnetaan parhaiten Gothic-roolipeleistä. Kaima-Rojola vastaisi todennäköisesti Horizon Forbidden West, Petri Heikkinen liputtaisi Gran Turismon puolesta, Nnirvin vastauksen tietävät kaikki. Elex II on kuitenkin vaikea, käyttöliittymältään koukeroinen ja hahmomallit ovat susirumia. Tulija energia-aseet ovat etenkin seikkailun alussa harvinaisempia ja niihin on kitsaammin patruunoita. Sankari heitetään uimataidottomana valtamereen. Siis ihan oikeasti. Magalanin pelastanut Jax varoittaa vallanpitäjiä uudesta uhasta, mutta planeetan herruudesta kamppailevat ryhmittymät keskittyvät kinastelemaan keskenään. Jaxin mökkiin iskeytyy meteoriitti, miehen kimppuun hyökkää äkäisiä mutanttikoiria ja samalla nollautuvat tietysti sankarin voimat. Käsikirjoituksen taso vaihtelee amatöörimäisestä kohtuullisen pätevään. Suositeltavaa se kuitenkin on, sillä aiempiin tapahtumiin viitataan keskusteluissa tuon tuosta. Onneksi kartalle piirretään sentään suurimmat kaupungit. Jaxin kommunikointi ryhmäläisten ja etenkin vastakkaisen sukupuolen kanssa on usein lähinnä nolostuttavaa. Armottoman vaikea fantasiarope heitti märkäkorvaisen wannabe-sankarin keskelle karua ja vaarallisten hirviöiden kansoittamaa luontoa. Monet hahmoista ovat myös tuttuja ykkösestä. Entinen pahis Adam Dawkins kokoaa ryhmittymää uutta Skyand-uhkaa vastaan ja haluaa vastahakoisen Jaxin jengiin mukaan hinnalla millä hyvänsä. Hienoja pelejä kaikki tyynni, mutta minulle vuoden odotetuin julkaisu on Elex II. Aiempia tapahtumia kerrataan lyhyillä välähdyksillä, joten ykkösen pelaaminen ei ole pakollista. Sepäntaitoihin kannattaa panostaa ainakin sen verran, että pystyy parantelemaan aseita ja valmistamaan ammuksia. THQ Nordic hankki Piranhan omistukseensa keväällä 2019, ja sen jälkeen viimeistään Elex II oli selviö. Elex II iskee armotta kumpaankin vajavaisuuteeni. Albit uskovat oman käden oikeuteen. Ihmiskunta ei opi virheistään
Maisemat ovat parhaimmillaan todella nättejä, mutta hahmomallit ovat aika tökeröitä. löin tosin jää vaille huippuvarusteita eikä näe ryhmittymien koko tehtäväkirjoa. Huonoa . Päivällä tehdään hommia, välillä käydään ehkä tupakkatauolla ja yöllä nukutaan. Syystäkin, sillä Jax on aikamoinen pitkäkyntinen. Rosvot kuvittelevat olevansa niskan päällä. Jax ei ole maailman napa, sillä keskustelevien hahmojen keskeyttäminen kirvoittaa ”suu kiinni, aikuiset keskustelee nyt” -kommentin. Aiemmin mahtavat clericit ja lainsuojattomat ovat vajonneet hierarkiassa kolmikon peesaajiksi. Aiemmin tehdyt valinnat ja hölmöt kommentit voivat puraista myöhemmässä vaiheessa takapuolesta. Magalanin miljööt vaihtelevat rannikosta vuoristoon, lumisiin maisemiin ja vehreisiin metsiin. Nautiskelin Elexin rauhassa pieninä annoksina, sillä deadline ei huohottanut normaaliin tapaan niskaan. Kamppailut muuttuvat aidosti haastaviksi vasta suuria vihollislaumoja vastaan. Kivana yksityiskohtana npc:t eivät teleporttaile ympäri karttaa, vaan maanpakoon joutunut soluttautuja oikeasti juoksee kartalla kohteeseen. Hyvää + Rakkaudella rakennettu maailma, jota asuttavat mielenkiintoiset ryhmittymät. Berserkerit ovat perinteisiä miekkaan ja magiaan luottavia hyviksiä, tunnekylmät albit ovat teknologialtaan ylivoimaisia, vimmatusti taistelevat morkonit haluavat pyyhkäistä muut ryhmittymät pois tieltään. Miekka, magia vai laserpyssy. Skyand-arkkitehtuuri on parhaimmillaan vaikuttavaa. Tehtävät vaihtelevat yksinkertaisista noutokeikoista suurempiin kokonaisuuksiin. Neljä vastaan yksi. Myös lentävien vihollisten kurmottaminen onnistuu kätevämmin. Jos yksikään vaihtoehto ei miellytä, voi myös pysytellä sitoutumattomana. 35 161166_.indd 35 161166_.indd 35 28.7.2022 13.54.11 28.7.2022 13.54.11. Kannattaa panostaa repun bensakapasiteettiin heti seikkailun alusta alkaen, sillä se tekee elämästä ja korkeiden paikkojen saavuttamisesta huomattavasti helpompaa. Graa. Ryhmien sisällä on jännitteitä ja Jax on tärkeä katalysaattori. Skyand-uhan torjuminen ja joukkojen kerääminen nivoutuvat pääjuoneksi, mutta seikkailun parasta antia on eri ryhmittymissä suhmurointi. Täl81 Elex II on vanhan koulukunnan roolipeli sekä hyvässä että pahassa. Oman lisänsä kamppailuihin tuo Jaxin rakettireppu. Jos ryhmäläiseksi valikoituu Caja, Jaxin romantiikkapeleistä tulee aika kiusallisia. Jax on vaihteeksi alakynnessä. Yhteen ryhmittymään ei ole pakko sitoutua loppuiäksi, vaan esimerkiksi clericeihin mielivä voi ensin hankkia perustaidot ja -varusteet albeilta ja kuiskia sitten teknovelhojen salaisuudet uudelle työnantajalle. Piranha Bytes osaa valmistaa vain yhden ruokalajin, mutta yli 20 vuoden kokemus on tehnyt saksalaisista genrensä mestareita. Hänen tekemänsä päätökset vaikuttavat sekä pienessä että suuressa mittakaavassa. Tarinan huippuhetket ajoittuvat puolenvälin kieppeille, sillä loppua kohti tehtävät muuttuvat yhä enemmän puhtaiksi tappokeikoiksi. Hahmonkehitys on liikaa kallellaan hirviöiden kurmottamiseen, sillä tehtävistä ei heru tarpeeksi kokemuspisteitä. Usein saatettava on Jaxia vahvempi ja siivellä saa kerättyä mukavasti kokemusta ja varusteita. Viimeistely ei ole AAA-luokkaa. Varkaiden kiltaan liittyminen ei ole pakollista, mutta erittäin tuottoisaa se on. varsin suppea ja niitä kierrätetään surutta. Piranhamaiseen tapaan mukana on saattotehtäviä, jotka ovat etenkin seikkailun alkuvaiheessa hyviä kokemuksen hamstraamiseen. Npc-hahmoilla on selkeä päivärytmi. Kärsivällisyyttä se toki vaatii. Aktiiviseen seurueeseen mahtuu kerrallaan yksi tekoälytoveri, joka kommentoi aktiivisesti Jaxin tekemiä valintoja ja auttaa taisteluissa. Et ole yksin Maailman eläväisyyttä lisää, että Jaxin onnistuneen rosvojahdin jälkeen komentaja saattaa käskyttää alaisiaan puhdistamaan lainsuojattomien tunnelit tai berserkerien sotaherra käy kättelemässä pikkuetsivät. Itseään toistava taistelu, rytmitys ontuu loppua kohti. Kauneusvirheiltä ei vältytä: toisinaan vihollinen saattaa jumittua seinän sisään tai betoniseinästä näkee läpi. nen ulosanti on kaksijakoista. Näin ainakin pääsääntöisesti: osa hahmoista taitaa olla vampyyreita, sillä ne päivystävät lähes yötä päivää. Hienoa on, että npc-hahmot reagoivat pelaajan tekemisiin. Yllätyshyökkäykset ja nopeat pakenemiset onnistuvat näppärästi repun ansiosta. Elex II on rosoinen, kömpelö ja ajoittain itseään toistava, silti Magalanin maailma vetää vastustamattomasti puoleensa. Elexin maailma ei ole mustavalkoinen, sillä kaikissa ryhmittymissä on sekä hyviä tyyppejä että kuvottavia oman edun tavoittelijoita. Kun vastustajien liikkeet oppii, yksittäisten, selkeästi voimakkaampien vihollisten niputtaminen onnistuu helposti jo seikkailun alussa. Taskuvaras tienaa reippaasti enemmän kuin puhtoinen moraalinvartija. Tulta munille! Menneen maailman infra on rapistunutta. Karskin ulkokuoren alta paljastuu sielukas elämänkumppani. Roolipeli maistuu parhaalta tunnin, parin mittaisissa sessioissa
M aailmanlaajuisesti vuosi 1995 muistetaan parhaiten Suomen EU-jäsenyydestä ja jääkiekon MM-kullasta, mutta tapahtui silloin muutakin: ehkäpä merkittävin vuoden tapahtuma oli legendaarisen fantasiastrategiapelin Heroes of Might & Magicin julkaisu. JoisUusi ja tuntematon maailma odottaa. Etsi ja tuhoa Kun on löytänyt itselleen sopivan kansan, voi sen jälkeen lähteä valloittamaan naapureitaan joko kampanjassa tai skirmish-kentissä. Oman porukkansa saa valita neljästä vaihtoehdosta, joista ehkä tutuimman oloinen on ylväiden ritareiden johtama Arleon. Suosio kestää, vain kaksi Pelittiä sitten neljää ekaa HOMMia muisteltiin taas lämmöllä. Luonnollisesti heidän armeijansa perustan muodostavat erilaiset luurankosoturit ja haamut, mutta saavat he käyttöönsä myös ruttoa levittäviä rottia ja kulttilaisia. Niiden käyttäminen on hauskaa hommaa, vaikka ne tekevätkin pelistä liian helpon. Puutteita on sisällön määrässä ja joukkojen tasapainossa, mutta muuten kaikki on niin kuin pitää. Mitähän rakentaisin seuraavaksi. Vuosien varrella Heroes of Might & Magic -sarja on kasvanut uusilla osilla, joista viimeisin numero seiska ilmestyi sattumalta seitsemän vuotta sitten. Sen yksiköt ovat alkupuolella ehkä liiankin tavanomaisia, sillä rivistössä seisoo niin jousiampujia kuin talonpoikia. Ritareita ja lohikäärmeitä Heroes of Might & Magicin taistelukentillä nähtiin normisotilaiden lisäksi lampun henkiä, lohikäärmeitä, jättiläisiä ja monia muita taruolentoja. Vasta myöhemmin liittolaisiksi saapuu metsän keijuja ja heidän pelottavia isoveljiään, mikä avaa uusia taktisia mahdollisuuksia. Muskettien heikkoutena on vain se, että niillä voidaan ampua vain joka toinen vuoro, mikä asettaa musketöörit vaaraan. Songs of Conquestin sotajoukot eivät ole ihan yhtä omaperäisiä, mutta on niihinkin käytetty paljon mielikuvitusta. Det är vad svenska speltillverkare gör. 161289_.indd 36 161289_.indd 36 28.7.2022 13.58.00 28.7.2022 13.58.00. Songs of Conquest on vasta hiljattain päässyt early access -vaiheeseen, joten lopullista versiota täytyy vielä odotella vähintään vuoden verran. Vitosesta eteenpäin HOMMit tehtiin venäläisvoimin, sillä fantasiastrategiat ovat heidän ydinosaamistaan. Valikoiman viimeisin ja samalla oudoin kansa on Rana, joka koostuu suolla majailevista sammakoista ja shamaaneista. Pitkän tauon jälkeen tuntuu HOMMA HANSKASSA Lavapotion / Co ee Stain Publishing Arvosteltu: PC Saatavilla: Mac Versio: Early Access Minimi: i5 Dual Core tai Ryzen 5, 8 Gt RAM, Integroitu näyttökortti, suositus GTX 970/ RX 570 tai parempi. Kiintiöpahiksena on tällä kertaa epäkuolleiden armeijaa komentava Lothin paronikunta. Loppupuolella he saavat vielä käyttöönsä kokoelman erilaisia lohikäärmeitä, jotka ovat tunnetusti taistelukenttien pelätyimpiä otuksia. Ehkä parempi niin, sillä sarjan taso on koko ajan vain laskenut. HOMM oli hitti, pian kaikki HOMMailivat kotona, koulussa ja jopa mummolassa. Yksikseen nämä soiden sankarit eivät ole erityisen vahvoja, mutta lukumäärien kasvaessa heistäkin muodostuu todellinen uhka. Kivana pikku bonuksena he voivat herättää henkiin kuolleita vastustajiaan ja näin hankkia ilmaista tykinruokaa riveihinsä. Diplomatiaa ei tunneta, joten voitto saavutetaan sotimalla. Kyllä ne ruotsalaiset osaavat, vaikkeivät jääkiekossa pärjääkään. Nyt HOMMit, King’s Bountyt ja muut mainiot pelit saavat haastajan lännestä: parempaa HOMMinkorviketta tulee ruotsalaiselta pikkupelitalo Lavapotionilta, jonka Songs of Conquest saa välittömästi vanhat HOMMailumuistot heräämään. Samu Ollila SONGS OF CONQUEST Kun vanha pelisarja ei enää miellytä, tee ite parempi. Toinen ihmispainotteinen sakki on kauppiaista ja keksijöistä tunnettu Barya, joka luottaa muskettien voimaan. Baryan äärimmäinen ase on hellroar-tykki, joka tuhoaa kertalaakilla isommankin kohteen. Pienistä kylistä kasvaa koko ruudun kokoisia kaupunkeja. Sen jälkeen onkin Heroes-rintamalla ollut hiljaista. Moninpeli: 2 taas hyvältä keräillä aarteita, rakennella kaupunkeja ja sotia vuoropohjaisesti. Siksi on usein tarpeellista palkata saatavilla olevia örkkejä suojelemaan heitä lataamisen aikana. Silloin sitä pelaamista jaksoi aivan eri lailla kuin nyt. Voisi olla pienen säädön paikka. Kokonaisuus on kuitenkin jo yllättävän viimeistellyn oloinen, en huomannut mitään isompia bugeja
Koko kartta kannattaakin koluta huolella läpi, sillä ikinä ei tiedä, mitä kaikkea arvokasta on piilotettu lukuisiin salapaikkoihin. Pelin ehdottomasti persoonallisin osaalue on sen ulkoasu, joka on toteutettu taidokkaasti pikseligra. Sotajoukon kasvattamiseen tarvitaan rahaa, jota hankitaan lähialueiden aarrekätköjä tutkimalla ja sotasaalista keräämällä. Tyyliltään peli muistuttaa muutaman vuoden takaista Octopath Travelleria, joka yhdisteli yhtä onnistuneesti retrogra. Varallisuutta tarvitaan sotilaiden värväämisen lisäksi myös erilaisiin kaupungin rakennusprojekteihin. Ei ole kivaa saada vastaansa magiaan keskittyvää sankaria, joka tuhoaa koko armeijasi parilla ukkosmyrskyllä. 161289_.indd 37 161289_.indd 37 28.7.2022 13.58.09 28.7.2022 13.58.09. Taikominen on myös muuttunut. Onneksi tekijöillä on tässä vielä hyvin aikaa näiden korjausten tekemiseen, joten uskon valmiin version olevan vielä rutkasti parempi. Ennen lopullista julkaisua Songs of Conquest kaipaa vielä lisää sisältöä, kuten uusia kampanjoita ja kansoja, koska niiden pienen määrän kyllä huomaa. Uutta on myös se, että kaupungeissa on tyhjiä tontteja vain rajallinen määrä, joten kaikkia saatavilla olevia rakennuksia ei enää pysty pykäämään jokaiseen kylään. Kaikkia tämä ei miellytä, mutta tasapainon kannalta kokorajoitus on vain hyvä juttu. ikalla. Hirviö saa kyytiä. Siinä on sitä samaa magiaa, jonka pelatessa huomaa. Täytyy aina jokaisen kaupungin kohdalla vähän pohtia, olisiko parempi täyttää tontit joukkojen koulutuskeskuksilla vai resurssien tuotantolaitoksilla. Ne ovat oivia rahanlähteitä. Kohta tykki laulaa. Jos esimerkiksi haluaa käyttää tuhotaikuutta, silloin kannattaa värvätä lisää luurankosotureita, joista sitä tuhoenergiaa irtoaa. SoC hoitaa HOMMan kotiin! Kampanjassa päästään välillä juttelemaankin. Joukkojen muodostelmalla on myös väliä, sillä varsinkin heiveröiset jousiampujat ja maagit ovat helppoja kohteita, jos heidät unohtaa yksikseen avoimeen maastoon ilman suojaavia kavereita. Olisi liian helppoa koota yksi iso mega-armeija ja valloittaa sillä koko maailma. Vaikka tässä uudessa magiasysteemissä on paljon hyvää, se on kuitenkin tällä hetkellä turhan monimutkainen, joten siihen kaipaisin suoraviivaistamista. Taiat eivät vaadi perinteiseen tapaan manapisteitä, vaan ne kuluttavat omien sotilaiden tuottamaa energiaa. Armeijat ovat Songs of Conquestissa huomattavasti pienempiä kuin Heroesissa, joten tuhon ja kauhun kylväminen tuhatpäisellä talonpoikaisjoukolla ei vain onnistu. Laulun loppu Vaikka Songs of Conquest on vasta early access -vaiheensa alussa, povaan siitä silti jo varteenotettavaa vaihtoehtoa klassiselle Heroes of Might & Magicille. Taikuudessa on muutakin korjattavaa, sillä osa loitsuista on aivan liian tehokkaita. sain kampanjatehtävissä on toki muitakin tavoitteita kuin kaiken elämän hävittäminen, muttei niissäkään pärjää pelkillä rauhaneleillä. Nyt tulee kuumat paikat. Heroes-sarjasta poiketen kaikki rakentelu tapahtuu suoraan kartalla eikä erillisellä kaupunkiruudulla. Energiaa on kuutta erilaista lajia, joten joukkojensa kokoonpanoa vaihtelemalla pystyy vaikuttamaan suoraan siihen, millaista energiaa ja millaisia loitsuja saa käyttöönsä. Tiettyjen yksiköiden ja loitsujen voimaa pitäisi myös vielä säädellä, jotta kaikilla osapuolilla olisi yhtä mukava pelata. Tämä on hyvä muutos, koska se selvästi nopeuttaa omaan pelivuoroon kuluvaa aikaa. Miekat esiin Vieraita joukkoja kohdatessa siirrytään suoraan taistelukentälle, ja Heroes of Might & Magic -pelien veteraaneille taisteluissa on paljon tuttuja elementtejä. Ensinnäkin kaikki toiminta tapahtuu pienillä areenoilla, joissa liikutellaan ukkeleita vuorotellen. Hyvällä tuurilla retkiensä aikana löytää hylättyjä kultakaivoksia, jotka pystyy valjastamaan omaan käyttöönsä. Vaikka kuvissakin se näyttää hyvältä, vasta liikkeessä sen koko komeus pääsee esille. Valmistautukaa hyökkäykseen. ikkaa ja kolmedeetä
38 161157_.indd 38 161157_.indd 38 28.7.2022 14.01.37 28.7.2022 14.01.37. Silti se on lopulta vain rosollia. Jatkoa on seurannut tähän päivään saakka. Jos nettikauppaan tipahtaisi vastaava, 14 klassisinta Mario-peliä sisältävä kokoelma, pelisome räjähtäisi moneksi päiväksi. Kasuaalipelaamisen aamunkoi Pac-Man räjäytti videopelit suuren kansan tietoisuuteen isommin kuin yksikään edeltäjänsä. Klassikoksi ihan jees Tämä voi olla pyhäinhäväistys, mutta alkuperäinen Pac-Man (1980) ei ole kovin kummoinen peli. Pac-Man sen sijaan tähtäsi mahdollisimman laajaan kohderyhmään ja osui, ollen oman aikansa Nintendo Wii. Analyyttinen mieli löytää Pac-Manin kakkosdivaristatukselle varmasti useita hyviä syitä markkinoitavuudesta, videopelien kehityksestä, pelikulttuurin kehityksestä, ilmiötason trendeistä ja niin edelleen. Pac-Manin yksinkertaistettu muoto, suurisilmäiset haamut ja herkullisen näköiset kirsikat ovat aivan toisella tavalla esteettisesti viehättäviä kuin Space Invadersin alieninvänkyrät. Itse taas keksin pätevän selityksen pelaamalla kaikkia Pac-Man Museum + -kokoelman pelejä. Sitä käytettiin, mitä oli. Se syntyi aikana, jolloin ainesosia ei päässyt valikoimaan. Putkimiehen varjossa Pac-Man ei menestyksestään huolimatta ole koskaan noussut samanlaiseen megasuosioon kuin esimerkiksi Super Mario. Ehkä armottomin esimerkki on se, että jopa Segan Sonic on saanut jo toisen ison rahan Hollywood-leffansa ja päävihollisekseen Jim Carreyn. P ac-Man on klassikkopelien joukossa kuin rosolli joulupöydässä. Lähestyttävä söpögrafiikka ja mahdollisimman alas poljettu aloituskynnys iskevät edelleen. Pac-Manilla on myös oikeat ansionsa videopelien kehityksen historiassa. Mutta pieni fanijoukko siitä edelleen tykkää, estäen reliikkiä poistumasta historiaan. Ajalle harvinaisesti jokaiselle haamulle on ohjelmoitu yksilöllinen tekoäly, jonka ohjaamana ne saalistavat pelaajaa hieman eri tavoin. Tämä ei ollut sattumaa. Julkaisupäivänään Pac-Man Museum + ei herättänyt Twitterissä juuri minkäänlaisia tunteenpurkauksia, vain muutaman laihasti tykätyn viserryksen. Todennäköinen syy menestykselle on se, että Pac-Man oli ensimmäinen hahmovetoinen videopeli, joka hoksasi houkutella tunnistettavilla hahmoilla ja söpöstelevällä grafiikalla. Tylyä. Pac-Man-sarjaan kuuluu hengästyttävät 41 peliä, kaikki eri versiot mukaan lukien määrä nousee yli sadan. Kruununa toimii herkullinen roolinvaihdosmekaniikka, jossa voimapillerin ahminut Kiekkomies muuttuu hetkellisesti saaliista metsästäjäksi. Ennen Kiekkomiehen ilmestymistä kuvioihin videopelit käsittelivät vain stereotyyppisen maskuliinisia aiheita, kuten sotimista ja urheilua. Tunnistan toki sen selkeät vetovoimatekijät. Ja nykyiset nuoret osaajat loihtivat siitä välillä jopa oikeasti hyvän version. Eivätkä alkuperäisen opit ole mihinkään kadonneet: HAUKKAPALA PELIHISTORIAA Now Production / Bandai Namco Entertainment Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PS4, PC, Xbox One, Nintendo Switch edelleen keskivertokansalaista houkutellaan pelaamisen pariin Candy Crush Sagan matalalla aloituskynnyksellä ja miellyttävän värikkäällä karkkigrafiikalla. Se alkuperäinen kolikkoimuri, Pac-Man (1980). Peli myös standardisoi multiajon, eli useamman menestykseen vaikuttavan tekijän tarkkailemisen yhtaikaa paineistetussa tilanteessa. Toru Iwatanin johtaman tiimin pusaama sokkeloseikkailu teki Yhdysvalloissa ensimmäisenä vuotenaan isomman liikevaihdon kuin eka Star Wars -leffa ja päätyi muroiksi, piirretyiksi ja hittisinkuksi. Pac-Manin oli tyytyminen kertakäyttövitsin rooliin yhdessä kaikkien aikojen huonoimmassa Adam Sandler -leffassa, Pixelsissä. Pac-Man oli suunniteltu iskemään paitsi jokamieheen, myös aiemmin pelaamisen ulkopuolelle jääneeseen naisyleisöön. Nykyisin se roikkuu mukana lähinnä perinteen vuoksi, eikä kukaan enää keksisi vastaavaa, koska parempaakin on tarjolla. Iikka Kivi PAC-MAN MUSEUM + Kevät oli täynnä kiekkohuumaa, riittävätkö paukut vielä kiekkomieskuumeeseen
Super Pac-Man (1982) yrittää piristää kaavaa laittamalla bonukset lukkojen taakse. Alkuperäisen pelimekaniikka on niin uniikki ja yksinkertaisen toimiva, että (melkein) kaikki pyrkimykset muuttaa sitä tai lisätä peliin jotain vain huonontavat alkuperäistä kokemusta. Ihan mielellään Pac-Mania ottaa muutaman kierroksen. Tarkan tasohyppelyn sijaan tarkoitus on rullailla kenttä läpi pallona ja kerätä nappulat vauhdista, mikä on toimiva idea. Jos Pac-In-Time olisi simulaattori yritykselle hallita öljyttyä superpalloa syömäpuikoilla, se olisi täydellinen peli. Avainten metsästyksen pitäisi tuoda peliin lisää taktisuutta, mutta tosiasiassa se tuhoaa ykkösosassa kiehtovan jatkuvan liikkeen. Pelin hilpein piirre on se, että aikalaskurin tipahtaessa nollaan Pac-Man ei menetäkään henkeään, vaan kyvyn pysähtyä – pakkopinkomisen myötä hektisyys ja haaste kasvavat nopeasti. Edes kontrollit eivät ole asianmukaisen rapsakat, sillä käännöksissä virhemarginaali on pieni ja mutkat menevät jatkuvasti pitkiksi. Keksittiin Pac-Land (1984), joka tyrkkäsi Kiekkomiehen nupullaan olevaan tasohyppelygenreen. Sivulta kuvatussa, graafisesti karussa loikinnassa Pac-Man hyppelehtii vasemmalta oikealle, väistelee haamuja ja napsii mennessään pistebonuksia. Lainaan Indiana Jonesia: ”Tämä kuuluu museoon!” Sälää ja häsläystä Seuraavat kokoelmalle päätyneet Pac-pelit, Super Pac-Man ja Pac & Pal, osoittavatkin saman tien, mikä on sarjan keskeinen ongelma. Pac-Manille ominaista vauhdin hurmaa yritettiin sovittaa tasohyppelymuotoon uudelleenkin. Kenttä on entistä pahemmin tukossa värikkään vilkkuvasta grafiikasta, jonka seasta pitäisi Palin lisäksi osata hoksata myös kimppuun hilluvat haamut. Nyt ahtaasta nurkasta on mahdollista pelastautua, mikä vähentää kiroilun määrää kummasti. Sama kontrolliongelma toistuu – ainakin kokoelmaversiossa – DS:lle alun perin julkaistussa Pac ’n Roll Remix (2007) -pelissä, joka nappaa innoituksensa Super Monkey Ballista. Peli on ensimmäisiä juoksutasohyppelyitä, joissa on tarkoitus painaa vauhdilla kentän alusta loppuun mahdollisimman sulavasti ja ylipäätään pelihistoriallisesti tärkeä askel kohti kehittyneempiä tasolokkia. Kiekkomiehen muuttuminen superversioksi on täysi antikliimaksi: sprite on kyllä vaikuttavan kokoinen, mutta painaa aaveista suoraan läpi eikä ahmi näitä valtavaan kitaansa. Hyppely ei kuitenkaan vesitä haastetta liiaksi, sillä ajoituksen pitää olla tarkka ja huonolla tuurilla haamu voi kääntyä suoraan hypyn alle. Kumipallona luotas pompin Myös julkaisija Namco hoksasi muutaman vuoden kloonitehtailun ja gimmickeillä leikkimisen jälkeen, että tämä lehmä on kuivaksi lypsetty ja jotain oikeasti uutta on keksittävä. Kontrolleissa Arrangement yrittää parantaa tekemällä mutkista väljempiä, mutta onnistuu jotenkin tekemään tuntumasta vieläkin hähmäisemmän. Vaikka pelin bittikarttagrafiikka on ankeahkoa ja kuvakulma vaihtuu oudon isometriseksi, Pac-Mania esitteli aidon innovaation, Pac-Manin hyppytaidon. Silti pelin keskeinen tekeminen, eli pillereiden imuroiminen sokkelosta, muistuttaa liikaa...noh, oikeaa imurointia. Ja vaikka haamujen yksilöllinen ohjelmointi on ollut kunnianhimoinen idea, pelaajalle se näyttäytyy lähinnä sekavuutena. Pelkistetyn toimivan visuaalisuuden sekä nopean tempon yhdistelmässä on edelleen oma, hyväntuulinen paniikkitunnelmansa, mutta kasarilta tuttu Pac-kuume ei nouse asteen puolikastakaan. Pac-Land käy keskinkertaisesta viihteestä aivan hyvin – tosin jos juoksuhyppely tuntuu omalta, kannattaa hankkia ennemmin vaikka Canabalt. Harmi kyllä alkuperäistä peliä hallittiin DS:n styluksella eikä kontrolPac-Landissa Kiekkomies saa jalat (Pac-Land, 1984). Pac & Pal (1983) on edeltäjänsä kaltainen kohellus. Kummitusten liikeradoista on vaikea päästä perille, minkä takia niitä on myös vaikea oppia väistämään. Ihmettelen, ettei tätä ominaisuutta ole varastettu mihinkään tuoreempaan tasohyppelyyn. Musiikki on yllättävän vetävää ja kentissä on miellyttävä rytmitys: parin ekan tason ajan lämmitellään löntystelyvauhdilla ja sitten aletaan paahtaa tosissaan. Kabinettien ja alkudemojen taide on edelleen viehättävää (Pac & Pal, 1983). 39 161157_.indd 39 161157_.indd 39 28.7.2022 14.01.45 28.7.2022 14.01.45. Sama ongelma toistuu Pac-Man Arrangementissa (1996), joka on vain visuaalisesti sekavampi esitys alkuperäisestä. En pelaa videopelejä raivatakseni ahdasta tilaa puhtaaksi ja väistellen ympäriinsä vaeltavia aggressiivisia söpöläisiä, minä pelaan videopelejä paetakseni tuota kaikkea kotona. Super Nintendolle julkaistu Pac-In-Time (1995) sisältää kaikki tyypillisen SNES-kalkkunan piirteet: ylidramaattisen ja ylipitkän alkudemon, yksityiskohtaisen grafiikan korvaamisen copypastella ja tunnottomat kontrollit. Pac-Man mallia Super (Super Pac-Man, 1982). Nyt avainten lisäksi kentällä pitää metsästää vihreää Palia, joka napsii bonukset itselleen ja pyyhältää niiden kanssa karkuun (lapsiperhearjen tunnelma on jälleen vahvasti läsnä). Ainoastaan Pac-Mania (1987) osoittaa, että originaalia pystyi parantamaan. Onnistuneiden hyppykontrollien ja siedettävämmin nousevan vaikeustason takia Pac-Maniaa pelaa ihan mielellään
(Pac-In-Time, 1995). Tämä kaikki helpottaa peliä ja tekee siitä nautittavamman. lien siirtäminen pleikkarin padiin ole onnistunut alkuunkaan. Nyt pillerit ilmestyvät kenttään lyhyinä, jatkuvasti monimutkaistuvina sarjoina, jotka täytyy ahmia tehokkailla liikeradoilla ahtaan aikarajan sisällä. ikasta (Pac-Mania, 1987). 40 161157_.indd 40 161157_.indd 40 28.7.2022 14.01.59 28.7.2022 14.01.59. Pac-Attackin (1993) voi työntää sisään hyvin suuren varaston ovesta, jossa lukee ”Mukiinmenevät Tetris-kloonit”. Loput perinteisen sokkeloahmimisen ulkopuoliset Pac-Manit eivät juuri hurraahuutoja nostata. Isometrinen kuvakulma korjataan paremmaksi ja koko sokkelon näkee taas kerralla, mikä mahdollistaa vauhdin kasvattamisen. Jos hieman karua, pikkuruudulta isoon telkkariin levitettyä PSP-kuvaa sietää, Arrangementia voi helposti pitää klassisen Pac-Manin parhaana versiona. Ainoa isompi hupi on ihmetellä, miten pelin visuaalinen tyyli on kehdattu varastaa näin ronskisti Mario 64:sta. Pac-Man Arrangement 2005 on paras versio alkuperäisestä (Pac-Man Arrangement, 2005). Vuoden 2007 Pac-Man Championship Edition tuunaa alkuperäistä vieläkin reippaammin ja erinomaisesta kohdasta: koko sokkeloa ei tarvitsekaan tyhjentää kerralla, jolloin tunne puuduttavasta työpelaamisesta häviää. Harmi kyllä tietokonevastustaja on onneton eikä pelikaveria Pac-Mania kärsii legoisesta gra. Pac-Man Battle Royale (2011) on paljolti samanlainen, mutta lisää mahdollisuuden haukata haamujen lisäksi kanssapelaajia. Kaikessa hikisyydessään Championship Edition on mainiota välipalapelaamista isompien eeposten väliin. PacMotos (2007), jossa tönitään Pac-Manilla karkeita polygonipalloja alas tasolta, on niin törkeän laiskaa työtä, että sen laittamista tähän mukaan tai ylipäätään mihinkään saisi aidosti hävetä. Power-upien teho kestää pidempään, haamut ovat hitaampia ja Pac-Man nopea. Ysäripelihahmon tärkein ominaisuus oli ASENNE. Arrangement osaa myös varioida teemaansa ilman väkinäisyyden tuntua: erityiPAC-MAN MUSEUM + sen hauska on bossikenttä, jossa iso aave tuhotaan hajottamalla se ahmittaviksi pikkuhaamuiksi. Remiksaamalla polvi paranee Alkuperäinen tiristettiin loppuun, uudet iteraatiot olivat kerta toisensa jälkeen pettymyksiä. Vuonna 2005 PSP:lle ilmestyneellä Pac-Man Arrangementilla on vuoden 1996 pelin kanssa yhteistä vain nimi ja hyvä niin. 2000-luvulla Pac-Manin peli näytti jo pelatulta, mutta uudet tekijäpolvet saivat vanhaan sotaratsuun uutta potkua. Pac-Motos tuntuu enemmän harjoitustyöltä kuin peliltä (Pac-Motos, 2007). Championship Edition lisää klassikkoon hikistä diskotunnelmaa (Pac-Man Championship Edition, 2007). Pac-Man Arrangement 1996 ei tuo kaavaan mitään uutta (Pac-Man Arrangement, 1996). Jo muutenkin hektistä peliä rytmitetään vielä kiivaammaksi discohenkisellä visuaalisuudella, sykkivällä konebiitillä ja jatkuvasti kasvavalla haamujen vauhdilla. Tällä kertaa tempo ei ole ongelma, sillä kontrollit ovat aiempaa napakammat ja nyt homma pysyy aidosti hanskassa
41 161157_.indd 41 161157_.indd 41 28.7.2022 14.02.14 28.7.2022 14.02.14. Siinä missä melkeinpä jokainen Mario-peli on aidosti pyrkinyt ja onnistunutkin tekemään jotain uutta, Pac-Manissa on kyse yhden tempun ponista, joka tekee jatkuvasti sen verran rahaa, ettei sitä malteta päästää eläkkeelle. Ruutu rullaa vääjäämättä ylöspäin ja alhaalla vaanii varma kuolema, joten pysähtyä ei voi. Pac n’ Roll Remix rullaa minne sattuu (Pac ’n Roll Remix, 2007). Hyvää + Kattava historiikki, 2000-luvun Pac-Manit. Ja silti välillä on pakko, kun haamut tukkivat kulkutien syöden kallisarvoisia sekunteja. Kokemus kuitenkin kannatti, sillä löysin lopultakin vastauksen pitkään vaivanneeseen kysymykseen: miksi Pac-Manista ei ollut ikiklassikoksi, miksi se hävisi vaikkapa Super Mariolle. Aaveet ovat 256:ssa aikaisempaa monipuolisempia: osa vain jurottaa paikallaan, osa vaanii ja karkaa ripeästi perään, osa tukkii tien verkkaisena rivistönä. Pac-Manin oma museokortti Pac-Man Museum + on kokoelmana kolossaalinen ja laadukas: porttaukset on tehty tarkasti ja käyttöliittymänä toimiva PacMan -pelihalli on hauska konsepti. Vaikea sanoa. Vastaus on kerrankin niin simppeli, että Pac-Manit eivät ole lähellekään niin hyviä, kekseliäitä ja innovatiivisia pelejä kuin Mariot. Kannattaako kokoelmaa ostaa. Itselleni kokemus oli kahtiajakoinen: toisaalta oli hauskaa upota hetkeksi täysin abstraktiin arcademaailmaan ja antaa sokkelosekoilun täyttää pääkoppa, toisaalta pelien keskinäinen samankaltaisuus väsytti nopeasti. LISTA KOKOELMAN PELEISTÄ: Pac-Man (1980) Super Pac-Man (1982) Pac & Pal (1983) Pac-Land (1984) Pac-Mania (1987) Pac-Attack (1993) Pac-In-Time (1995) Pac-Man Arrangement (1996) Pac-Man Arrangement (2005) Pac-Man Championship Edition (2007) Pac-Motos (2007) Pac ’n Roll Remix (2007) Pac-Man Battle Royale (2011) Pac-Man 256 (2016) tähän hätään löytynyt, joten pelin todellinen imu jäi arvoitukseksi. Pac-Man 256 on loputtoman hauska (Pac-Man 256, 2016). Vaikeustaso on armoton ja elämiä vain yksi, mikä on juuri oikein. Peruspelaajalle ostosta taas on vaikeampi perustella, kun 14 pelin kokoelmasta vain neljä on aidosti hyviä ja loput joko keskinkertaisia tai huonoja. Mutta toisen kerran jos tähän maratoniin joudun, sitten minäkin vaadin eteeni rivillisen pillereitä. Huonoa . Valtaosa peleistä keskinkertaisia tai huonoja, vaihtelu vähissä. Pac-Man on kasarin yhden hitin ihme, joka muistuttaa meitä viattomammista, toiveikkaammista ajoista. 78 Pac-Man Museum + on ansiokas kokoelma ei-niinansiokkaasta pelisarjasta. Kekseliäin versiointi löytyy kokoelman viimeiseltä paikalta. Retroharrastajille ja simppeleistä arcadepeleistä innostuville Pac-Man -museokortti kannattaa, sillä historiikki on kattava ja pitää sisällään useamman aidosti hyvän pelin. Perusidea on aivan kelpo, mutta sen varioiminen onnistui kunnolla vasta 2000-luvun puolella ja kaikki yritykset astua ulos alkuperäisestä kaavasta hyppäsivät suoraan miinakenttään. Useamman pelikerran myötä kenttiin ilmestyy lisäbonuksia, kuten kummitukset sulattavia lasereita. Ei Pac-Manilla tarvitsisi olla pelisarjaa sen enempää kuin David Hasselhoffilla pitkää uraa, mutta ei minua haittaa, että näin on päässyt käymään. Ainoa isompi puute on neiti Pac-Manin poissaolo, mihin syynä on kesken oleva tekijänoikeuskiista hahmon oikeuksista. Pac-Man Battle Royale, melkein kuin Fortnite (Pac-Man Battle Royale, 2011). Ylipäätään julkaisua riivaa rahastuksen maku, sillä useimmat pelit julkaistiin jo 2014 PacMan Museumissa, tähän lisätyt uutuudet ovat 256:ta lukuun ottamatta surkeimmasta päästä. Pac-Man 256 (2016) lorauttaa klassikon DNA:han reilun annoksen shmuppia. Championship Editionin lailla 256 toimii erinomaisesti pieninä annoksina silloin tällöin
Muita hahmoja nähdään tarinassa yllättävän vähän, mutta ohuiden seinien läpi kuullaan paljon, kirjeiden ja muistilappujen kaltaiset tekstit paljastavat sen mitä ei uskalleta sanoa ja puhelinlangat laulavat ympäri kylää. Välillä paetaan kummituksia tai nähdään painajaisia, mutta toiminnan hektisyys ei huimaa, ja toimintakohtauksia on pelin kummitus-/sota-aiheet huomioon ottaen yllättävän vähän. MARTHA IS DEAD Pimeä metsä ja maailmansota pelottavat, mutta suurin kauhu on oma perhe. Peli muistuttaa espanjalaisia kauhuelokuvia arkisella ympäristöllään, kostonhimoisilla kummitustarinoilla ja idyllisyyden keskellä yllättäen iskevällä verisellä väkivallalla. Öiset retket kummituksia vilisevään sumuiseen metsään saavat tutut polut muuttumaan eksyttävän sokkeloisiksi ja kartan tuijottamisen sijaan keskityn mieluummin hyvin käsikirjoitettujen pelottelujen etsimiseen. Kävelykauhujen päämäärättömän harhailun sijaan kartalla on selvä piste, joka kertoo tarinan kannalta olennaisimman tavoitteen. Kirkkaina kesäpäivinä näkee paremmin ympärille ja lähiseudulla piileskelevät kauhut tuntuvat etäisemmiltä, joten tauot ovat hyvää aikaa huomata pimeyden paniikkipaossa ohitettuja yksityiskohtia. Monipuolisin pelimekaniikka on vanhanaikaisella . Aina ei voi luottaa edes peilikuvaansa N imensä mukaisesti Martha is Dead alkaa pelaajahahmon kaksoissiskon Marthan kuolemalla, mikä aloittaa salailun ja epätietoisuuden ketjun. Kevyt peli tarinan kannattajana Kauhupeligenren kävelysimulaattoreissa itse peli usein unohtuu ympäristön ihmettelyn ja kauhistelun varjoon, niin Marthassakin. KUOLLEEN KAKSOSEN KASVOT Päiväkirja kertoo menneiden episodien tapahtumista. lmikameralla valokuvaaminen ja . Hahmojen etäisyyden ohella pelin loppu räjähtää kasvoille kesken rauhallisen tutkimisen ja pakottaa painamaan eteenpäin aiempaa suoremmassa linjassa, mutta löytää vielä aikaa esitellä nukkeanimaatioiden ohjailun täysin uutena mekaniikkana. Pinnan alla on outoja salaisuuksia. lmiä tai kameran lisävarusteita ja säädetään asetuksia, kunnes kohde on selkeästi näkyvillä. Pakollisten kuvien lisäksi ympäristöstä löytyy paljon maalaisidylliä ja ihmeteltäviä yksityiskohtia kuvattavaksi, mutta en malttanut keskeyttää tarinan seuraamista maisemakuvaukselle. Sisko on nähnyt parempia päiviä. Tarinalle tärkeitä kuvia kehittäessä työvaiheet tulevat tutuiksi ja menevät pian lähes itsestään. Kamera, pelin tärkein esine ja pelimekaniikka. Kuka teki mitä ja missä Suurin vetovoima piilee tarinan pienen hahmokaartin ympärille kietoutuvassa salailun verkossa, jossa siskon kuolema on vain ensimmäinen lanka kaiken keskellä. MARTHA IS DEAD LKA / Wired Productions Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, PS5, Xbox One, Xbox X/S Minimi: Intel Core i5, Nvidia GTX 670 tai AMD R9 270X, 8 Gt RAM Suositus: Intel Core i7, Nvidia GTX 1060 tai AMD RX 5500, 16 Gt RAM Testattu: AMD Ryzen 7 3700X, Asus RTX 3070 8 Gt, 32 Gt RAM Ikäraja: 18 Tuomo Nyrhilä KUOLLEEN KAKSOSEN KASVOT Isän asema antaa hienon hautapaikan. Ei paljon peliä minipelien ohella. lmien kehittäminen, mikä alkaa muodostua kauhupelien kalastusminipeliksi. Rauhallisemmissa episodeissa pelaaja voi vapaasti tutkia ja etsiä sivujuonten lankoja, jotka selkeyttävät ja täydentävät pääpolun paljastuksia, mutta pelaajan vapautta rajoittavat aggressiivisesti lukitut ovet tai metsäpoluille pakottavat näkymättömät seinät. Sekä kuolemaa ennen että sen jälkeen tapahtuu paljon, perheen jäsenet salailevat tärkeitä asioita toisiltaan jatkuvasti eikä etäiseltä tuntuva sotakaan jää kauas punapartisaanien vaaniessa lähimetsissä. Episodit seuraavat vuorokauden kiertoa, mikä antaa päivisin tilaisuuden rauhoittua ja miettiä viimeisintä vastaan tullutta hirveyttä keskustähtemme Auringon paisteessa. Kummitustarinaa yötä päivää Lyhyisiin episodeihin jakautuva rakenne antaa tarinalle helpon rytmin, jonka mukana edetään nopeasti käänteestä ja paljastuvasta salaisuudesta toiseen. Kuvauksen jälkeen siirrytään maatalon kellarissa olevaan pimiöön, jossa toistuvien työvaiheiden jälkeen mustavalkoinen kuva saadaan paperille ja kuivumaan. Pelin lyhyestä kestosta ja nopeasta etenemistahdista johtuen perheenjäsenet ja tuttavat jäävät hahmoina muutaman piirteen varaan, vaikka heillä on omat roolinsa ja äänensä tarinassa. Onneksi peli on sen verran lyhyt, että pelkällä kävelyvauhdilla jaksaa loppuun asti eikä kunnollisen kauhutoiminnan puute ehdi haitata tarinasta nauttimista. rajoittuen maataloon ja lähimetsään, mutta metsän sokkeloisilla poluilla seikkaillessa opastukselle on tarvetta. 42 161142_.indd 42 161142_.indd 42 28.7.2022 14.11.13 28.7.2022 14.11.13. Pienellä hahmojoukolla ja selvästi rajatulla ympäristöllä tarinasta saisi paljon henkilökohtaisemman, jos hahmoille annettaisiin enemmän tilaa hengittää ja he olisivat läsnä pelaajan tutkiessa lähiseutuja päiväsaikaan. Tärkeimpiä toimintoja ovat perinteiset rajatuilla alueilla kävely, esineiden poimiminen, tekstien lukeminen ja avainten etsintä. Hyvää + Kummitustarina ja perheen salaisuudet iskevät käänteillään. Martha is Dead on tyypillinen kävelykauhu, jossa vähäistä pelattavaa paikataan muutamilla kikkailevilla ideoilla, kun kehittäjien kaikki luovuuden vimma on käytetty tarinaa ja miljöötä suunnitellessa. Huonoa . Loppu kyllä selittää lähes kaiken tarinasta ja saa sen loppuunsa, mutta kokonaisuutena se on pomppiva. Esimerkiksi isän upseerinvirasta ei pelissä nähdä paljoa muuta kuin toimiston pöydällä olevat kartat ja radiot, sängyn vieressä odottavan kiväärin ja sanomalehtien sensaatiomaiset otsikot arvostetun kenraalin perhettä vaanivista salamurhaajista. Tutkittava ympäristö ei ole iso, 80 Kiehtova tarina, kömpelö peli. Maatalon nurkissa ja polkujen mutkissa riittää esteistä huolimatta tutkittavaa ja aiemmissa episodeissa ohitettuja asioita voi löytää myöhemminkin. Toista maailmansotaa Italian maaseudulle paenneen kenraalin perheestä paljastuu peittelyä ja valheita, kun pelaaja kiertää kartanoa ja lähiseutua yötä päivää kummitustarinoiden perässä. Se tuntuu sisältävän kaikki ne ideat ja kohtaukset, jotka oli pakko saada peliin mukaan, mutta joille ei löytynyt luontevampaa paikkaa aiemmissa episodeissa. Joidenkin esineiden käyttö edellyttää oikeiden näppäinten painamista tai hiiren vetämistä oikeaan suuntaan. Kuvauskohteen löydyttyä vaihdellaan
Ominaisuuspojojen ohella jaetaan uusia aseja panssarikykyjä, mutta tehokkaan jokapaikanhöylän tekeminen on alati nousevien pistemäärien myötä jäätävä grindausoperaatio. Monsujen osia hyödynnetään myös varusterajojen, kuten parannusjuomien ja heittoaseiden, määrän kasvattamisessa. Se on lähinnä maustettu suolalla eikun sielulla. Kuten yhtä Dark Soulsin merkittävimmistä oivalluksista, uhkapeliä kokemuspisteillä. Petri Heikkinen SALT AND SACRIFICE Kaikki mukaan maagijahtiin! K un johonkin genreen keksitään jotain uutta ja mullistavaa, menee yleensä muutama vuosi, ja sitten jippoa hyödynnetään kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. 43 161291_.indd 43 161291_.indd 43 28.7.2022 14.14.02 28.7.2022 14.14.02. Kevyemmät vastustajat lanasin luukutuksella, mutta heti rupusektorin yläpuolella tarvitaan kierähdysväistöjä, blokkeja, jopa ”taktisia vetäytymisiä”. Päihitetään hirviöitä, kerätään kokemustasoja ja hankitaan uusia kykyjä, jotka puolestaan avaavat uusia reittejä ja alueita maailmaan. Aseita ja panssareita päivitetään erikseen, niitä voi myös craftata hirviöiden ja maagien osista, Monster Hunterin tyyliin. Mutta matsiin saattaa sotkeutua joku ulkopuolinen mörrimöykky, sillä tusinatyypit eivät ole aloituspaikkaansa sidottuja. Salt and Sacrifice kuvaa synkkää fantasiameininkiä harmaaseen taittuvilla, kuluneen näköisillä sävyillä, jonka siistejä, tarkkoja maisemia vieritetään muutaman tason parallakseina. Kuten soulseissa, tallentaminen herättää tusinamonsut henkiin ja käyttämättömät kokemuspisteet jäävät merkkaamaan kuoleman paikkaa, josta ne on noudettava. Laaja asevalikoima antaa saumat useisiin erilaisiin pelityyleihin ketteristä hyrristä panssarinyrkkeihin. Maasto antaa saumat monenlaiseen kikkailuun, joten monsuja voi toisinaan teilata ilman kunnon taistelukontaktia. Taisteleminen vaatii taidon ohella taktiikkaa ja tilannetajua. Jos sankari kuolee ennen kokemuspotin takaisin keräämistä, sielut tai nyt suola menetetään pysyvästi. Systeemi antaa selvän mahdollisuuden helpoille laajennuksille tulevaisuudessa. Hyvää + Vapaamuotoinen seikkailu ja hahmonkehitys. Voiman mukaan skaalautuvien heittokirveiden viskely on kätevä ja suhteellisen turvallinen tapa viedä pomoilta viimeiset hiparit. Pomomatsien vaikeustasot heittelevät melkoisesti. Kun nimetty maagi on päihitetty, sen paikan kentässä ottaa vastaava nimeämätön maagi, josta saa kokemuspisteiden lisäksi lisää materiaaleja craftaukseen. Toisinaan takaa-ajovaihe on selvästi taistelun finaalia vaarallisempi osuus. Peli on kilpailijoitaan vapaamuotoisempi ja avoimempi, joskin fantasiakuningaskunnan alueita rajoitetaan erilaisilla kykyjen ja bossitaisteluiden muodostamilla esteillä. Rähmäkäpälänä nappasin vakiokäyttöön hitaan kahden käden suurmiekan ja maksimoin lämää oikeastaan kaiken muun kustannuksella. Minä en hirveästi innostunut, mutta ei moninpeliin ole pakko ottaa osaa. Monsujen metsästystä Tasonnousuista irtoavat edut ovat marginaalisia ja vaativat taso tasolta enemmän kokemuspisteitä, yksi hipari tai tähti, pari kykyhimmeliin. Liikkumavaraa on riittävästi, sillä jos jokin paikka jumitti, löysin jostain muualta yleensä jotain muuta tutkittavaa. Monet tusinaviholliset osaavat olla melkoisia maanvaivoja. Moninpeli on tiimipeliä, jossa autetaan toista pelaajaa etenemään, sekä PvP-matsaamista. Salt and Sacrifice on jatkoa 2016 ilmestyneelle Salt and Sanctuarylle, joka oli yksi ensimmäisistä vahvasti soulahtavia elementtejä hyödyntävistä tasoloikkaseikkailuista, joskin metroidvania on lähemmäs totuutta osuva lokero Salt and Sacrificelle. Muut pomot ovat perinteisempiä paikkaan sidottuja erilaisia jättimörköjä, joilla ei yleensä ole apulaisia. Maagit eivät odota inkvisitiota Väkivaltaiseen fantasiamaailmaan sijoittuvan Salt and Sacrificen ydinlooppi on tuttua soulsvaniaa. Maagien takaa-ajot aktivoidaan erityisistä taikuuden korruptoimista vääristymistä. Näiden maagien takaa-ajoa ei aktivoida erikseen, minkä takia ne saattavat sopiviin paikkoihin teleportattuaan kurmottaa välillä toisiaankin. Parannusjuoman hörppääminen ottaa oman aikansa ja keskeytyy osumaan, joten se täytyy ajoittaa sopivaan saumaan. Vanhat alueet kannattaa kammata uusilla kamoilla, koska kartat ovat täynnä kaikenlaista pikkukivaa. Salt and Sacrifice on pätevää soulslikettävää metroidvaniaa, jonka parissa viihdyin oikein mukavasti. Kenttiin voi jättää lyhyitä viestejä muille pelaajille ennalta määrätyillä sanoilla, mikä ei napannut minua edes Dark Soulsissa. Soulstyyliin pelissä on keskushubi: eri alueille teleportataan inkvisiittorien tukikohdasta, jossa on muun muassa kauppa ja seppä. Ailahteleva vaikeustaso. Itse keskityin vain fyysiseen voimaan ja kestävyyteen, kyllä miekka aina magian voittaa. Inkvisiittorit metsästävät maailman tasapainoa vaarantavia verenhimoisia maageja. Tavallisten heittoaseiden ohella viskellään muun muassa tulija myrkkypommeja. Tyystin erilaiset alueet kuten linnan tienoo tai aavikko eivät ole suorassa yhteydessä toisiinsa. Maagit ovat jättimäisiä, vaihtelevan näköisiä humanoidihirviöitä, jotka hyödyntävät elementtiä, kuten tulta, vettä, tuulta tai myrkkyä. Kykypuusta poimittavat ominaisuuspisteet tuovat enemmän hyötyjä kuin pelkkä tasonnousu. SUOLATTUA SIELURUOKAA Ska Studios / Devoured Studios Arvosteltu: PS5 Saatavilla: PC, PS4 Moninpeli: 2-6 Ikäraja: 16 84 Näppärän taistelun ryydittämä tasoloikkaseikkailu, joka yhdistää metroidvania-pohjaan vahvoja soulslikeja roolipelielementtejä. Maagista menoa Bosseja on kahta tyyppiä: maagit ja ne muut. Maageja ajetaan takaa pitkin kenttää ennen lopullista matsia, takaa-ajon lomassa maagi loitsii avukseen pienempiä monsuja. Pomomatsien vaikeustasot ailahtelevat melkoisesti, ahkeraa pomon hyökkäysten opiskelua ja levuttamista saattaa seurata useampi ekalla tai tokalla vähän sinne päin menneellä vedolla kaatuva pomo. Huonoa . Kokonaisuutena ruuvi kiristyy, kun inkvisiittorin urakka etenee. Hiparit tietysti kasvoivat väistämättä jonkin verran pelkkien tasonnousujen myötä. Kunnon annos sielua näyttää olevan pelien suola, mainio mauste. Esimerkiksi kova osuma heittää sankarin taaksepäin komeassa kaaressa ja jos tämä tapahtuu korkealla, niin se matsi on sitten siinä
Luonnollisesti juju oli, että Stanley oli oikeasti pelaaja ja kertoja Davey Wreden. Davey Wreden on myöhemmin kommentoinut tätä komedian, pelisuunnittelun ja tarinankerronnan saavutustaan sanomalla, että hän oli vain halunnut tehdä pelin, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Aluksi Stanley oli tyypillinen toimistotyöntekijä, joka naputteli työtehtäviään tietokoneella pienessä huoneessaan. Kaiken sen hän tiivistää nyt The Stanley Parable: Ultra Deluxeen, peliin, joka on paljon enemmän kuin nimi kertoo. Mikä voima piileekään maagisessa numerossa kaksi, mitä odotuksia ja pelkoja se herättääkään. Ultra ei ole mikään remake eikä pelkkä tilaisuus julkaista peli myös konsoleille. Se muutti säännöt videopelin tarinallisuudesta kertaheitolla. Kyse oli heidän vuorovaikutuksestaan, mutta myös elämän syvien kysymysten pohtimisesta. Tuore scifisarja Severance on nostanut pelin oleelliseksi inspiraatiokseen. Voiko aiempaa suosiota paeta vai jääkö sen alle, jos aiempi saavutus on riittävän iso ja merkittävä. Ja tärkeimpänä: mitä minä oikeasti haluan tehdä. Annapurna Interactive tuottaa heidän tulevan, vielä nimettömän pelinsä. Jos luulit, että The Stanley Parable: Ultra Deluxen tarkoitus on lähinnä tuoda vuoden 2013 käänteentekevä tarinapeli nyt myös konsoleille ja muutamilla viilauksilla, vaihda parametrit ja luule uudestaan. Suunnan saa valita oikeasti itse. Tämän hän tiedostaa itsekin, sillä sanottavaa asiasta on riittänyt, niin luonteesta, sen menestyksestä, kaikesta irtaantumisesta, yleisön odotuksiin vastaamisesta kuin kultaisesta nostalgiasta. Olisi järkevintä lopettaa lukeminen tähän ja vain ostaa peli. Wreden on myös perustanut uuden Ivy Road -studion yhdessä tarinapelien Gone Home ja Tacoma takana olleen Karla Zimonjan kanssa. Pitääkö tarjota samaa vanhaa enemmän vai lähteä täysin uuteen suuntaan. Kertojaääni sanoi lakonisesti, että Stanley valitsee vasemman ja kulkee sen läpi. Mikä teki The Stanley Parablesta niin hyvän. Mitä mahtaa liikkua pelisuunnittelijan päässä, kun hän suunnittelee peliään. Itkisitkö onnesta. The Stanley Parablen varjo leijuu Davey Wreden yllä, luultavasti ikuisesti. Kertojaääni (samettinen Kevan Brighting) alkoi selittää tapahtunutta. Sen hän teki. Aikansa toimistossa kuljettuaan Stanley saapui huoneeseen, jossa oli kaksi ovea. Erilaisia loppuratkaisuja oli lukuisia, jokainen edellistä oudompi ja poskettomampi. Nyt vastaavan saavutuksen aika on venytetty kymmeneen vuoteen. Mikä on pelaajan ja pelin välinen perimmäinen suhde. Mitä minä teen. The Stanley Parable paitsi myi hyvin, pääsi moneen vuoden parhaiden pelien koosteeseen ja myöhemmin kaikkien aikojen pelien listauksiin. Onko millään mitään väliä. Ympäri mennään The Stanley Parable on taikatemppu, jota ei saa pilata etukäteen, se on koettava itse. Kanadalaisen Davey Wredenin filosofinen, hullunhauska tarinapeli sai alkunsa Half-Life 2:n modina ja kasvoi siitä vuosien työn jälkeen itsenäiseksi peliksi. 44 161301_.indd 44 161301_.indd 44 28.7.2022 14.17.50 28.7.2022 14.17.50. Stanleyn työkaverit olivat mystisesti kadonneet, joten Stanley lähti MESTARITEOS POTENSSIIN KAKSI Crows Crows Crows Arvosteltu: PS4, PS5 Saatavilla: PC, Switch, Xbox One, Xbox Series etsimään heitä. Yleisö haluaa tuttua ja turvallista, mutta silti niin, että kaiken pitäisi olla uutta ja yllättää kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Ultraa on tehty vuosia. Wreden loi esikoisteoksen, jollaista ei ollut ennen nähty. M itä järkeä on pelata videopelejä. Ja yhteen tullaan Sittemmin Davey Wreden on vakuuttanut The Beginner’s Guide -tarinaseikkailulla, joka avasi jälleen niin pelinteon tuskaa kuin auvoisuuttakin omasta, kekseliäästä kulmastaan. Käsikirjoitus on mittava ja kokemuksen laveus sen mukainen. Kun The Stanley Parable nousi kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen puheenaiheeksi House of Cards -tv-sarjasta, tajusin että kyse on jo ilmiöstä. Johannes Valkola THE STANLEY PARABLE: ULTRA DELUXE Legenda palaa: The Stanley Parable: Ultra Deluxe on nimetty täysin oikein ja täysin pieleen, täysin tarkoituksella. Saavutuksen sai, kun peliä ei pelannut lainkaan viiteen vuoteen. Davey Wreden on lyöttäytynyt taas yhteen Stanley Parablen toisen pelisuunnittelijan eli William Pughin ja tämän perustaman Crows Crows Crows -studion kanssa. Onko oikeasti millään, jatko-osien viitekehyksessä tai elämässä ylipäätään, mitään väliä. Peli lähti suuntiin, joita ei olisi voinut arvata etukäteen. Jo vuonna 2013 The Stanley Parable pohti näitä ja vastaavia kysymyksiä, antaen niistä jokaiseen perustavanlaatuisen oivaltavia, moniulotteisia vastauksia. Ja sitten yhdessä on mitä ilmeisemmin päätetty, että antaa vain puskaradion hoitaa tehtävänsä, peli on kyllä kyllin hyvä nousemaan esiin. Sama ydinidea sykkii läpi koko seikkailun, peli ja sen tarina muuttuivat aina sen mukaan, minkä tahansa ratkaisun pelaaja teki. The Stanley Parablessa oli kerättävä saavutus, joka kehotti tekemään jotain aivan muuta. Ydinkysymys on, mikä on jatko-osan merkitys. Davey Wredenista tuli tähti, eikä vain pieneen indiepiiriin. The Stanley Parablen voima on vapaus, tarinankerronnallinen vapaus, joka antoi pelaajan kuljettaa peliä haluamaansa suuntaan, oli se kuinka järjetön tahansa. Ultrassa on kaikki mikä teki The Stanley Parablesta nautittavan, ja päälle on heitetty paljon lisää. Välillä kertojaääni saattoi tympääntyä, jopa suuttua, raivostua ja ilkkua pelaajan valinnoista, mutta tarina osoitti venymiskykyä kerta toisensa jälkeen
Miksi peleissä on kerättäviä esineitä. Käännös on tehty hyvin: PS5-versio on sulava, mutta testatulla karvalakki-PS4:lläkin peli pyörii moitteetta. Peli on niin poikkeuksellinen, että arvosteluni on oltava linjassa teoksen kanssa. Ja se on yhä yhtä ihastuttava. Davey Wreden haluaa shokeerata – kovalla kunnianhimolla. Laajentaa sanomansa hulppeasti jatko-osien olemukseen ja perimmäiseen dilemmaan. Vitsejä rummutetaan huimalla tahdilla, useimmat vieläpä osuvat maaliin. Sitten käydään läpi vanhoja käyttäjäarvioita, jotka … kauniisti sanottuna eroavat sävyltään. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, kohti uusia seikkailuita. Sitten suunnataan melkoisten koukeroiden ja pelin uudelleen aloitusten jälkeen kerrassaan hämmästyttäviin tarinapolkuihin. The Stanley Parable: Ultra Deluxe nostaa esiin jatkuvasti mitä erikoisempia kysymyksiä. Source Enginen sijaan peli rullaa tällä kertaa Unitylla. Peliä ristiin rastiin pelattuaan huomaan uutta suuntaa alkavan löytyä. Minkä matkan The Stanley Parable on tarjonnutkaan, millainen saavutus se onkaan! Tämä peli ei lähde sielustani koskaan irti. mahdollisimman niukoilla ennakkotiedoilla. Mennyt aukeaa monissa muodoissaan, ja tulevaisuuteen katsotaan kaiken aikaa ihmeellisestä näkökulmasta. Mikä on ylipäätään ihmisen suhde materiaan ja miten se heijastuu pelimaailmoissa niissä liikkuessamme. Jos ylittäisin itseni. Peli on niin kieroutuneella ja vimmaisella energialla tehty, että myyntipuheeksi kelpaa ”Tämä on The Stanley Parablen paluu – nyt entistäkin maukkaampana! Eikä siinä vielä kaikki!” 45 161301_.indd 45 161301_.indd 45 28.7.2022 14.18.10 28.7.2022 14.18.10. Hyvää + Alkuperäisen pelin tapaan suorastaan nerokas näkökulma pelaajan ja pelien suhteesta ja vuorovaikutuksesta. Esillä on muistoesineitä, seinillä on peliä aikanaan suitsuttaneita arvioita, joita aletaan lukea ääneen. Käsikirjoitus on upea, täynnä nyansseja ja hauskoja huomioita elämästä ja peleistä. Avaan nyt kuitenkin hieman enemmän. Pian kertoja (roolissa edelleen erinomainen Kevan Brighting) kannustaa tekemään jotain aiemmasta poikkeavaa. Uuden sisällön alkupuolella löytyy esimerkiksi muistotila, jossa kertoja, siis pelisuunnittelija, on taltioinut miltei kymmenen vuoden takaisen alkuperäisen pelin julkaisun. Kätkee nimeään myöten kaiken tarkoituksella sisäänsä, joten tämä saattaa mennä ohi ilman vahvaa puskaradiota. Mutta se on tiukassa linjassa alkuperäisen pelin ja sen omituisen lupsakkaan luonteen kanssa. Huonoa . Kokemus alkaa kuin The Stanley Parable silloin ennen, sillä mukana on alkuperäinen peli kokonaisuudessaan. The Stanley Parable: Ultra Deluxe on tuore ja raikas kokonaisuus, mutta se on myös kaihoisa katse taakse. On riski tehdä peli, josta ei saisi tietää etukäteen, jonka pitäisi pystyä iskemään puskista, ja joka luottaa markkinoinnissaan puhtaasti puskaradioon. Eikä sen tarvitsekaan. Tämä pitää nähdä ja kokea itse, 93 Vuosia tehty The Stanley Parable: Ultra Deluxe on ainutlaatuinen näkemys siitä, miten yleisön odotukset voi ylittää ja alittaa, samalla jatko-osan olomuotoa laventaen ja sillä rohkeasti revitellen. The Stanley Parable: Ultra Deluxe vetää hiljaiseksi. Jos jotain, ehkäpä PS5:n haptisia ominaisuuksia olisi voinut hyödyntää jotenkin hauskasti. Vastaavaa kekseliäisyyttä ylittää ja alittaa yleisön odotukset on harvoin nähty, tätä kiukkua ja kapinaa, iloa ja oivallusta jatko-osasta olen nähnyt vain tavasta, jolla Hideo Kojima suunnitteli Metal Gear Solid 2:n. Ja tunne siitä, että Davey Wredenin työ on nyt valmis. Tunnelma pelin parissa on oudon iloinen ja seesteisen pysähtynyt, siitä huokuu tyytyväisyys. En saa missään nimessä paljastaa pelistä liikaa, sillä oivalluksen ja ällistyksen varaan luottava kokemus on sitä nautinnollisempi, mitä vähemmän siitä etukäteen tietää
Esimerkiksi kentällä yleisille kaivinkoneille löytyisi varsin monipuolista käyttöä, mutta kauha liikkuu vain ylös tai alas. aatio laukkaa ja verokarhu huohottaa niskaan, onneksi Löckellen purku. Naapurini Teppo Tulppu Juoni on ryyditetty runsaalla huumorilla. Valmistelutyöt saa onneksi tehdä ilman aikarajaa – häiritseviä seiniä voi räjäyttää, ajoneuvoja viedä asemiin ja lankkuja asetella sopiviksi silloiksi. ikalla, joka mahdollistaa kaikkien mahdollisten pintojen tuhoamiUNELMIA JA PURKUHOMMIA Tuxedo Labs Arvosteltu: PC Versio: 1.0.0 Minimi: Intel Core i7, 4 Gt muistia, Geforce RTX 1060 Testattu: Intel Core i9-10900KF 3,70 GHz, 16 Gt muistia, GeForce RTX 3080 Ikäsuositus: Ei tiedossa. Totaalista tuhoa Rahaa vastaan moukarimiehemme tekee, mitä asiakas haluaa. Koko pelin täydellinen läpäisy on todellinen haaste. Kun kaiken äidin asunto alkaa kylmetä kaasulaskurästien vuoksi, on sankariyrittäjämme löydettäviä uusia tulonlähteitä, ettei kaikki hajoa käsiin. 46 161285_.indd 46 161285_.indd 46 28.7.2022 14.20.10 28.7.2022 14.20.10. Tavoitteena voi olla vaikkapa varastaa kolme taideteosta ja hypätä pakoauton kyytiin ennen poliisihelikopterin saapumista. Alussa tuhotyökaluna on pelkkä moukari, mutta tehtävien myötä käyttöön avautuu yhä messevämpiä paukkupommeja. Onneksi työkaluja suunTämä oli suunnitelma. Pelimoottori on tehty vekkulilla vokseligra. rman koneinvestoinnit on rahoitettu halpakorkoisilla ulkomaisilla valuuttalainoilla. Valvontakamerakuvista huolimatta kukaan ei osaa epäillä paikallista purkuliikkeen omistajaa kymmenistä samalla alueella tapahtuneista räjähteillä ja nostureilla tehdyistä tihutöistä. sen. Fysiikkamoottori on kursailematon, eikä rakennelmien lujuuslaskelmien hienosäätöön ole käytetty kohtuuttomasti aikaa. Jippona on kuitenkin se, että kello käynnistyy vasta hälyttimen pärähdyksestä, kun pelaaja poimii ensimmäisen esineen. Valitettavasti ohjaustuntuma on hieman kiikkerä, eikä työkoneiden kauhoja voi ohjata kuin yhteen suuntaan. Lähtökohtaisesti temmellys on vapaata, eikä vartijoita näy mailla halmeilla. Alkupelin leka puree vain kevyempiin rakenteisiin, mutta rakennuskoneilla rysäyttämällä romahtaa suurempikin seinä. Päähenkilö toimii koomisena palkkasoturina, joka auttaa vuorotellen paikallisia pisnesmiehiä ja poliiseja. Yleensä pelimoottori toimii tyydyttävästi, erityisesti voimien ja materiaalien kestävyyden mallinnus on toteutettu hyvin. Kentät ovat täynnä erilaisia ajoneuvoja henkilöautoista rahtilaivoihin. Risto Karinkanta TEARDOWN Nopein reitti A:sta B:hen on usein seinän läpi. Tehtävät ovat keskimäärin älyvapaita toilailuja, jossa pelaaja saa mellastaa mielin määrin. In. Useimmat kentät sisältävät lukuisia lisätehtäviä, joiden tavoittelu lisää vaikeusastetta eksponentiaalisesti tiimalasin koon pysyessä vakiona. Teemastaan huolimatta vain joissain tehtävissä tarkoituksena on tuhota rakennuksia tai muuta, sen sijaan useissa tehtävissä idea on minuutin aikaraja, joka muuttaa tuho-orkestroinnin luovaksi ongelmanratkaisuksi. Joskus se johtaa outoihin tilanteisiin, jossa yhden vokselin paksuinen teräsputken jämä kannattelee kokonaista rakennusta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yksittäinen teräspalkki tai tiiliseinä voi kannatella melkoisia massoja. Usein raskaat työkoneet ovat moukaria ja putkipommia tehokkaampia työkaluja maaston tasoittamiseen. Nimensä mukaisesti hauskuus syntyy hävityksestä. E i ole pienyrittäjän arki helppoa eikä kevyttä. Kolmiulotteisten pikselien koko on onneksi melko pieni, joten kulmikkuudestaan huolimatta tarkkuus ei ole aivan Minecraftin luokkaa. Pelkästään tehtävän minimitavoitteisiin pääsy vaatii runsasta valmistelua. Jos museoviraston suojelema mökki on ikävästi uuden ostoskeskuksen tiellä tai naapurin mulkeromiljardööri haluaa antaa kilpakumppanilleen näpäytyksen, järjestyy asia nimellistä kompensaatiota vastaan. Juonen toisessa osassa vastaan tulee sentään vartiorobotteja, jotka ovat ilmeisesti post-automaatiomaailmassa halvempia kuin lihalliset donitsinpurijat. Painovoima painaa asioita vääjäämättömästi ja rakenteilla on erilaisia kestävyysarvoja, mutta esimerkiksi vääntötai taivutusmomenttia ei ole edes yritetty toteuttaa. Vaikka se onkin tarkoitus
Käteinen kelpaa varusteiden päivittämiseen tehokkaammiksi ja pitkäikäisemmiksi. räjäyttelyssä. Mahdottomalta vaikuttavat tehtävät muuttuvat kokeilemalla ja leikkimällä helpoiksi, tai ainakin mahdollisiksi. Maksetaanko pikselivene vekselillä. nitteluun on tarjolla riittävästi, erityisesti karttatila helpottaa optimaalisen reitin hakua. Teardown on upea indiehelmi, joka ei takerru liikaa realismin rajoitteisiin. Se meni rikki! Kaikki hajoaa pikseleiksi. ikkaan ja olemukseen sopivat varmasti niin pienemmille kuin suuremmillekin puskutraktorikuskeille. Jos vuori ei tule Muhammedin luo, nostetaan koko vuori maansiirtoauton kyytiin ja räjäytetään se taivaan tuuliin. Siinähän oppii. Pelialueita kierrätetään runsaasti, mikä on hitusen laiskaa. rman varastosta tekee löytöjä. Kenttien kierrätys, fysiikkamoottorin ja ajoneuvojen ohjauksen rajoitteet. Lisätiliä voi tehdä pienellä näpistelyllä, sillä kentät ovat täynnä suurempia ja pienempiä mukaan tarttuvia esineitä. Hyvää + Aidosti tuhoutuva kenttä, mielenkiintoisia haasteita. Tämän vuoksi asetelma on koominen: kun samaan tehtaaseen murtaudutaan viidettä kertaa pökkäämällä puskutraktorilla seinästä läpi, kuvittelisi tehtaanjohtajan edes harkitsevan yövartijan palkkaamista. Komeampia tuhon fysiikkamoottoreita on nähty jo parikymmentä vuotta sitten julkaistussa Silent Stormissa. Pienenä vinkkinä tehtävien välialueena toimivasta purku. 47 161285_.indd 47 161285_.indd 47 28.7.2022 14.20.18 28.7.2022 14.20.18. Siitä huolimatta yksinkertainen on kaunista, sillä vapaasti tuhottava maailma vapauttaa pelaajan luovuuden. Sen sijaan tarjolla on yllättävän vaativa pulmapeli, jossa muskelit on ainakin välillä korvattava aivoilla. Sekopäiset ratkaisut ovat parhaita, joskus jopa pakollisia. Ihminenhän oppii tuhoamaan jo ennen kuin oppii kävelemään. Vapaus ja vastuu Teardown on aika hulvaton peli, jossa käytännössä kaikki lattiasta kattoon on tuhottavissa, kunhan välineet ovat kunnossa. Höhlät tehtävät yhdistettynä minecraftmaiseen gra. Onnistuneet tehtävät kerryttävät tuhoarsenaalia ja pankkitilin saldoa. Pelillisesti lähestymistapa olisi voinut olla hyvinkin erilainen: odotin fokuksen olevan ennemmin aivottomassa tuhoamisessa tai 87 Hitusen sekopäistä ongelmanratkaisua täysin tuhoutuvilla kentillä. Huonoa . Vakuutusalalla oleville Teardown onkin puhdas kauhupeli
Tässäpä oikea enigma! 48 161026_.indd 48 161026_.indd 48 28.7.2022 14.33.23 28.7.2022 14.33.23. Salauslaite, jossa on kolme kiekkoa. Jos taas aikaa on tapettavaksi asti, odottamalla sen saa kulumaan nopeammin. DARMAN LAKI General Interactive Co. Rahaa palaa myös lentoihin sekä joka kuukausi toimiston vuokraan. Vesihuollon yksityistämisen seurauksia. Näitä aiheita olisi voinut Peli tarjoaa myös pieniä väläyksiä Singaporen historiasta. Etsiessäni erilaisten murhamyrkkyjen aiheuttamia oireita, jäin miettimään, että millaista profiilia hakukonejätti minusta nyt rakentaakaan. Maisemien lisäksi myös aika juoksee. Myös pelin elektroninen ambient-soundtrack luo hyvää tunnelmaa, mutta samaa ei kyllä voi sanoa ääninäyttelystä. Pääasiassa hakukonepulmat ovat hyvin toteutettuja, mutta mukaan mahtui myös pari, joiden ratkomiseen tarvitsin kirjastotäti Mein apua. Jukka Koskela CHINATOWN DETECTIVE AGENCY ”Yksinkertaista, rakas Watson, KVG!” Unohtakaa suurennuslasit ja sormenjälkijauheet, tulevaisuuden salapoliisin tärkein työkalu on internet, jossa ihan jokainen voi tehdä Omia Tutkimuksia. Neiti Etsivä ja huikea hakukone Viestintälaitteilla pidetään yhteyttä asiakkaisiin, ja metrolla liikutaan Singaporessa. Esimerkiksi pelin toinen tapaus lähettää Amiran palauttamaan kallisarvoisia postimerkkejä kotimaihinsa. Jos Amiralla ei ole varaa maksaa laskua kahtena kuuna peräkkäin, loppuu peli siihen. Peleissä on voinut pukeutua Sherlockin lakkiin tai Gabriel Knightin kissankarvaviiksiin. Se ei todellakaan toimi tosielämässä! Pelin erikoisuus on verkkoselaimelle omistettu kuvake, jota napauttamalla Firefox tai vastaava aukeaa. Täsmällisyys on paitsi kuninkaiden hyve myös etsivien elinehto. Tulevaisuuden Singapore on sopivan eksoottinen paikka, päähenkilöstä paljastuu kiinnostavia piirteitä ja juoni lupailee pohdintaa lähitulevaisuuden ongelmakohdista, kuten yksityistämisestä ja bioseurannasta, sekä viitataan ammattiliittojen ja uskonnon kipuiluun tulevaisuuden yhteiskunnassa. Näiden aikana pelaaja matkustelee ympäri Singaporea ja maailmaa, tutustuu enemmän tai vähemmän mielenkiintoisiin ihmisiin, oppii käyttämään Googlea (muitakin hakukoneita on saatavilla) ja välillä ammuskelemaankin. K ukapa ei olisi haaveillut yksityisetsivän ammatista. Harrastajateatteri Noir Chinatown Detective Agencyn pieni kehitystiimi näkyy pelin tuotantoarvoissa. Mutta ovatko niiden harakanvarpaat kiinaa vai japania. Hän vastaa onneksi aina puhelimeensa, ja osaa antaa pelaajalle joko vihjeen tai suoran vastauksen. / Humble Games / WhisperGames Arvosteltu : PC Minimi: 64-bittinen prosessori ja OS, 2,4 GHz moniydinsuoritin, 6 Gt RAM, GeForce 750M/ GeForce GTX 650 Testattu: AMD Ryzen 7 4700G 8-Core Processor 3,6 GHz, 16 Gt RAM, GeForce RTX 3060 Ti 16 Gt Moninpeli: Ei Ikäraja: Ei tiedossa. Syystäkin, sillä pelin pulmat pohjautuvat oikeaan maailmaan ja vaativat ihan oikean hakukoneen käyttöä. Chinatown Detective Agency alkaa, genren kliseiden mukaisesti, Amiran pienestä, hämärästä toimistosta, jossa hänelle tarjotaan toimeksiantoa. Ikävä kyllä. Googleen hakusanat ”stamp” ja ”fen”, ja johan ratkesi! Myöhemmin pelaaja pääsee tutkimaan aikavyöhykkeitä, tähtikuvioita, antiikin Egyptiä, Morsen aakkosia ja paljon muuta. Yhden lennon missaaminen ei vielä haittaa, mutta toisinaan viivyttely ja myöhästyminen johtavat tehtävän epäonnistumiseen. Paitsi että pelaajan on ensin ratkaistava arvoitus löytääkseen edes tapaamispaikalle. Japanilaisten postimerkkien googlettaminen ei auttanut, kunnes huomasin merkin kulmassa lukevan ”fen”. Jos johtolangat taas osoittavat kaukomaille, tarjoaa Horus-lentoyhtiö useita äkkilähtöjä päivässä. Yhtään pelinsärkijäbugia ei sentään tullut vastaan, välillä pelin hahmot katsovat väärään suuntaan, poistuvat paikalta kuukävellen tai vaihtavat vaatetusta noustessaan tuolilta seisomaan. Kaikki pienet puutteet voi paikata onnistuneilla puzzleilla, kiinnostavilla hahmoilla sekä mukaansa tempaavalla juonella, ja aluksi Chinatown Detective Agency lupaakin hyvää. Ilmaiseksi Mei ei työskentele, vaan hän veloittaa avuntarpeen mukaisesti. Pikseligrafiikka kyllä toimii hyvin, paikoitellen maisemakuvat ovat suorastaan kauniita. Välillä Amira tuntuu reissaavan kuin pelaaja Carmen Sandiegon jalanjäljillä, joskaan naisia kokopunaisissa ei löydy. Mutta roolisuoritusten ja editoinnin taso vaihtelee liikaa. Käytännössä vuokranmaksu jää kuitenkin merkityksettömäksi mekaniikaksi, koska neljän viikon aikana ehtii suorittaa useamman runsaspalkkaisen toimeksiannon. Amatööreistä koostuva näyttelijäkööri on pääosin kotoisin samoilta seuduilta kuin hahmonsa, mikä on tavallaan parempi kuin joku perusbritti kiinalaisaksentilla. Paikallisen kirjastovirkailijan avulla juttu on pian ratkaistu, ja ensimmäistä selvitettyä tapausta seuraa liuta muita. Tähän joukkoon liittyy nyt entinen poliisi(tar) Amira Darma, joka ratkoo rikoksia vuoden 2037 Singaporessa. Eikä puhetta riitä kuin puoleen dialogista, joten sen olisi voinut jättää poiskin
Vain Amiran kumppanit ja muutama aivopähkinä pelin lopussa vaihtuvat. Valinnan merkitys jää pieneksi, sillä parin erilaisen tehtävän jälkeen kaikki polut yhtenevät ja vievät lopulta samalle uralle. Pirteän kirjastonhoitajan lisäksi mukana on muiden muassa venäläinen hakkeri, uskonnollisia johtajia, brittiläinen taidekeräilijä, IT-miljonäärejä ja tietenkin kovaksikeitettyjä poliiseja. Oma suosikkini oli Laetitia, häikäilemätön ex-bisneshai, josta myöhemmin tulee Amiran palkollinen. Pahvinen päähenkilö, tarinasta olisi saanut enemmän irti, ääninäyttelyn taso ja toteutus. Huonoa . Ensimmäisten tehtävien jälkeen valitaan kolmesta asiakkaasta yksi, jonka laskuun nuuskitaan loppupeli. 74 Tunnelmallinen etsiväseikkailu, joka yrittää hieman liikaa. Toivottavasti he kuitenkin jatkavat aiheesta, sillä pelin maailmassa ja päähenkilössä on potentiaalia parempaan. Veit sanat suustani. Kyberpunk-tunnelmaa ruokatorilla. Älkää unohtako Amiraa, vaikka tämä onkin Chinatown. Laskuista ei pääse eroon peleissäkään. Vaihtelevasta ääninäyttelystä huolimatta statisteista löytyy enemmän särmää kuin päähenkilö Amirasta, joka jää yksiulotteiseksi. Hyvää + Hakukonepulmat enimmäkseen hyvin toteutettuja, pikseligrafiikka on nättiä. Sääli, että kaikki jää pelkän maininnan tasolle, näitä avaamalla neiti Darmasta olisi saanut paljon kiinnostavamman hahmon. käsitellä enemmänkin, mutta lopussa suurimmaksi ongelmaksi nostetaan taas kerran tekoäly. Tarinan edetessä selviää, että hän lähti poliisivoimista, ei juo alkoholia, ja on vieraantunut isästään, joka on hänen ainoa perheenjäsenensä. 49 161026_.indd 49 161026_.indd 49 28.7.2022 14.33.36 28.7.2022 14.33.36. Ovet avataan muistipel... Sivuhahmoissa on mukavasti vaihtelua. Jos ratkaisua ei löydy, voi aina soittaa Meille. Chinatownin etsivätoimiston tekijöillä on osaamista ja kunnianhimoa, mutta tällä kertaa rima on asetettu liian ylös. Tämän hoksaamiseen meni nolottavan kauan. Tarpeen tullen Amira ei epäröi tarttua aseeseen. eikun hakkeroimalla
Hans on huolissaan. Sotarikosten ystävät voivat tiputtaa vartijan näkyvälle paikalle, miinoittaa ruumiin ja jäädä odottamaan krauttikavereiden saapumista. Ei tämä Sniper Elitestä pasifismipeliä tee, mutta pelatessa tulin useammankin kerran ajatelleeksi, että sota on kyllä älyttömän tyhmä juttu. Iikka Kivi Pandemian aikana myös tulitaistelut tehdään etätyönä. Rebellion osaa muutakin kuin hurmeen heittelyn, Sniper Elite 4 oli kaverin kanssa paukuteltuna yksi viime vuoden parhaista räiskintäelämyksistäni. Vaikka kömpelyys pakottaakin pelaajan miettimään tekemisiään, esimerkiksi kranaattien heittely on puhdasta lottoa. Lokaatioissa ei onneksi hirttäydytä miljoona kertaa nähtyihin rantarynnäköihin tai maalaiskylien tyhjentämiseen, vaan vaihtelua piisaa rauniokaupungeista tehdaskomplekseihin. Tarkka-ampujan arkea kuvaava pelisarja on kirjaimellista väkivaltapornoa: juoni ja henkilöhahmot ovat sivuseikkoja, tärkeintä on hekumallinen toiminta ja mehustellut money shotit. Vihollisten elävyys antaa myös toimivaa kontrastia ultraväkivallalle. Peli vielä tahallaan lisää dissonanssin tunnetta näyttämällä tähtäämisen yhteydessä henkilökohtaisia tietoja vihollisista (”Tottelevainen ja palvelualtis todennäköisimmin siksi, että on liian yksinkertainen ajatellakseen itse”). Ylivoimaisesti hienoin paikka on Mont-Saint-Michelin luostarista innoituksensa saanut linnasaari. Toki se on historiallisesti ainoa looginen askel, mutta Ranskan ratkaisutaistelusta alkaa olla mallinnettuna videopeleihin viimeiset pensasaitojen oksatkin. Se on paitsi visuaalisesti melkein yhtä hieno luomus kuin maailmanperintölistalla oleva esikuvansa, myös ylöspäin kulkevan ja ahtaan arkkitehtuurinsa takia erittäin kiinnostava kenttä sala-ampujalle. Harmi kyllä ne toimivatkin kuin Ubisoftin räiskintäseikkailuissa – joskus niistä tulee hauskaa arvaamattomuutta, mutta paljon useammin tyhjästä ilmestyviä selkäänampujia ja kaoottisia liikennesumppuja, joihin Kübelwagenit ajavat jonossa tuhottaviksi. Vammojensa vuoksi viholliset eivät voineet käyttää pääasettaan, vaan jäivät suojaan odottamaan saapumistani pistoolikantamalle – kunnes ne yhtäkkiä saivat älynväläyksen, miehittivät lähimmän kk-pesäkkeen ja alkoivat paahtaa MG-42:lla kohti. Puuhastelua riittää muutenkin. Kontrollien kanssa saa tosin tapella liikaa. Osa porukasta on aina kiertämässä sivustaan tai selustaan. Olin ällikällä lyöty. Osuman hetkellä kamera paitsi hidastaa liikkeen, myös läpivalaisee uhrin kehon näyttäen tarkkaan, miten rosoista reikää täysvaippaluoti kulkiessaan kairaa. Juostessaan laukauksia epätoivoisesti väistelevät ja haavoittuneita tovereitaan suojaan kantavat viholliset ovat toki natsisotilaita, mutta samalla niin inhimillisiä, että ajoittain tappamisesta tulee vähän paha mieli. Vartijoita voi hämätä vihellyksillä ja heittelemällä pulloja, ELÄMÄ ON MUUTENKIN NIIN HÄYHÄÄ Rebellion Developments Arvosteltu: PS4 Pro Saatavilla PC, PS5, PS4, Xbox One, Xbox Series X / S Moninpeli: 2 Ikäraja: 18 tankit tuhotaan lähitorjunta-asein tai Panzerfaustein. Asevalikoima kattaa olennaisen ja uutuutena myös tussarin monipuolinen tuunaaminen onnistuu. Viitososassa viholliset ovat aiempaa oma-aloitteisempia, usein yksi varomaton laukaus hälyttää paikalle useamman partion. Puolet pelistä sijoittuu maihinnousua edeltäviin päiviin ja saksalaisten rannikkopuolustuksen heikentämiseen. Verta hiekkalaatikolla Sniper Eliten keskeinen idea ovat rajatut hiekkalaatikot, joissa jumalallisilla kyvyillä varustettu tarkka-ampuja kylmentää pari joukkueellista kolmatta valtakuntaa. J os moraalinvartijat eivät olisi siirtyneet peliväkivallan kauhistelusta pelkäämään sukupuolten moninaisuutta, Sniper Elite -sarja olisi heidän lemppari-inhokkinsa. Vaikka väkivallalla on shokkiarvoa markkinoinnissa, sarjan menestystä se ei selitä: Snipuja on väsätty kohta 20 vuotta ja myyty yli 20 miljoonaa kappaletta. Tarkka-ammunta on mallinnettu hyvin: tähtäimet täytyy säätää oikealle etäisyydelle ja luodin lentorataan vaikuttavat tuuli sekä painovoima. Harvensin puolustusta pienestä talosta käsin, jonne saksalaiset lopulta onnistuivat rynnäköimään. Kun alakerrasta alkoi kuulua Baijerin murretta, pudotin luukusta käsikranaatin. Toisaalta se on näppärä idea, toisaalta vähän sama juttu kuin alkaa juhlia joulua jo lokakuussa. Dynaamisen tekoälyn takia tilanteet muuttuvat nopeasti, mikä rikkoo pelin muuta keinotekoisuutta mukavasti. Ne löytävät pelaajan nopeasti ja lähtevät aggressiivisesti savustamaan käkeä kolostaan edeten suojasta suojaan. Rebellion sentään tuo esiin operaation harvemmin nähtyjä puolia. Yhdessä koordinoituna hiippailun tunnelma hipaisi välillä jopa pyhän Operation Flashpointin sfääriä, joten sarjan viidettä osaa olen odottanut innolla. Viitososaan Far Crysta lainataan ympäri kenttää pörräävät ajoneuvot. ”Ach, nyt näenkin, mikä on ongelma.” 50 161467_.indd 50 161467_.indd 50 28.7.2022 14.38.27 28.7.2022 14.38.27. Hengitystä pidättämällä saa tarkkuutta ja kauempana murahteleva rannikkotykki häivyttää laukausten äänet. Välillä tekoäly jopa tekee vaikutuksen. Pelaajan kädet ovat vapaat: tehtävät saa suorittaa haluamassaan järjestyksessä ja toimintatavat itse päättäen. SNIPER ELITE 5 Käteen haavoittunut saksalainen turvautuu pistooliinsa. Kaapissa on älykäs natsi Perinteisen räiskintämassan yläpuolelle Sniper Elitet nostavat poikkeuksellisen elävät ja skarpit viholliset. Sniper Eliten avoimen pelimäinen ote toimii: selkeä ja johdonmukaisesti etenevä toiminta pitää langat omissa käsissä ja tekemisen meiningin yllä. Mä näitä rantoja tallaan kai viimeiseen asti Aiemmissa osissa koluttujen Pohjois-Afrikan ja Italian jälkeen viitososa sijoittuu Normandiaan. Vihollisista kolme vetäytyi talosta haavoittunutta kättään pidellen. Rambompi etenee karbiini paukkuen ja kaikki kanttipäät niittäen, Hitmanin hengenheimolainen viihtyy varjoissa verenvuodatusta vältellen. Ja ne rahalaakit ovatkin sitten sellaisia, että muut sotapelit naapuripöydissä tuijottelevat vaitonaisina lasejaan
Jos taas polygonin liikahduksen kyttääminen minuuttitolkulla on oma juttu, Sniper Eliten normimoninpelistä saa varmasti paljonkin irti. Taistelutoverini otti kirjaimellisesti pyyntöni tyhjentää vartiotorni vihollisista. Sen ydin, tarkka-ampujan leikkiminen monipuolisissa hiekkalaatikoissa älykkäitä vihollisia vastaan, on raudanluja. Hyvää + Tiheä tunnelma, älykkäät viholliset, dynaamiset taistelut. Axis Invasionin ainoa ongelma on sen kömpelö naittaminen yhteen yksinpelikampanjan kanssa: on turhauttavaa pelata samoja kenttiä uudelleen ja uudelleen siinä toivossa, että sinne sattuisi ilmestymään ihmisvastustaja. Jos Sniper Elite -sarja kertoisi puhuttelevan tarinan, tekisi valinnan tylyn väkivallan ja korkkariperseilyn välillä, uudistaisi ulkoasunsa ja hioisi pelattavuutensa huippuun, sillä olisi rahkeita haastaa AAA-räiskintäpelien kärki. Kaksintaistelut voisivat olla omana pelimuotonaan ja yksinpelikenttiä rajatummilla alueilla, nyt aika kuluu usein odotteluun ja yksikseen hiippailuun. Keskeneräisyyden tunne riivaa koko pelisarjaa, joka ei vielä viidennessä osassakaan osaa kuoria esiin koko potentiaaliaan. Ihmisvastustajaa vastaan käyty sala-ammuntakisa on parhaimmillaan hermoja riipivän hauskaa. Ihan kaikki muu henkii B-laatua. Välianimaatioiden kuminaamat olisivat paremmin kotonaan Pleikkari kolmosella ja maastografiikan välkkyminen aidosti haittaa pelissä, jossa liikkeen havaitseminen maastosta on tärkeää. 51 161467_.indd 51 161467_.indd 51 28.7.2022 14.38.40 28.7.2022 14.38.40. Kun partioita pukkaa kimppuun kolmelta suunnalta ja tuon tuosta huudetaan taistelutoveria apuun suojaamaan sivustaa, tunnelma on tuuheampi kuin Stalinin viikset. Co-opina Sniper Elite 5 on selvästi parhaimmillaan, etenkin kun vaikeusasteen vääntää tappiin. Äärimmilleen tämä viedään kämppääjien taivaassa, No Cross -pelimuodossa, jossa ei ole edes mahdollista päästä vastustajan kanssa lähitaisteluun. Kaksinpelissä tunnelma on tiivis. Muutoin hyvää kenttäsuunnittelua heikentää tarpeeton putkimaisuus. Pelin oma mauste tulee tarkka-ammunnan painottamisesta. Suurin osa siitä on standardimallia – deathmatchia eri muodoissa, aaltojen torjuntaa survivalissa, avattavia aseita ja niin edelleen. Aseet jumittuvat, tähtäinristikot katoavat, moninpelissä yhteydet katkeilevat ja sivutehtävät jäävät herkästi limboon. Tarina on niin kliseinen, että sen kutsuminen korkkarijuoneksi loukkaa Korkeajännityksiä. Vaikka maisema näyttää avoimelta, usein se on rajattu tiukkoihin lohkoihin, joiden välillä pääsee kulkemaan vain yhtä reittiä pitkin. Sniper Elite 5 riittää näinkin, mutta on ikävää ettei tarkka-ampumiseen keskittyvä peli vuosien jälkeenkään saa jyvää kunnolla kohdalleen. PS5-versiota en ehtinyt testaamaan, mutta nettitietojen perusteella erot jäävät pieniksi. Sen kuvion voisi jättää Star Warsille. Sinnepäin roiskimista Teknisesti Sniper Elite 5 on vanhanaikainen. 80 Sniper Elite 5 on tarpeeksi hyvä jatko-osa, mutta pelisarja on selvästi isomman remontin tarpeessa. Toinen niistä on yhteistyöpeli, jossa kampanjan voi räimiä läpi kaverin kanssa. Luostarisaari on pelin komein paikka. PS4 Pron HDRja 4K-grafiikalla tilanne on karvalakkipleikkaria parempi, mutta erityisen hyvältä peli ei näytä silloinkaan. Äänimaailma on jämerä, mutta grafiikassa ikää meikataan vimmatusti piiloon efekteillä ja ylilyödyllä valonkäytöllä. Huonoa . Vaikka moninpeli on peruspätevästi tehty, itselleni näin totaalisesti liikkeen tappava verkkoräiskintä on tylsä. Juonenkuljetuksesta yritystä ei löydy vähääkään. Heil...Hydra. Nyt se jää riittävän toimivaksi hardcore-räiskintäpeliksi, joka antaa ainutlaatuisia elämyksiä niille, joiden pinna kestää pelin toistuvaa hölmöilyä. Ei siis ihme, että Operation Flashpoint tulee ajoittain mieleen. Monta yksinäistä sutta Hieman heppoista ja lyhyttä yksinpelikampanjaa tukee monipuolinen moninpeli. Yksinpelikampanjan tehtäviin voi ilmestyä vihollisen tarkka-ampuja, jonka kanssa aloitetaan perusteellinen kissa ja hiiri -leikki. Kaksi moninpelimuotoa nousee muiden yli. Kun kaikki on typerää ja kliseistä, mikään ei oikein tunnu miltään. Snipu vitonen tökättiin myyntiin keskeneräisenä. Hetkittäin Sniper Elite 5 onnistuu näyttämään nätiltä. Äänen mataluudesta päätellen sankari Fairburnella on vähintään kuudet kivekset, saksalaisupseerit ovat kähiseviä kartonkihahmoja ja juonen keskiössä on taas natsien superase. Korjauksista huolimatta kirjoitushetkellä kesäkuussa peli toimi vähän miten sattui. Surkea tarina ei pilaa hyvää toimintaa, mutta peli hukkaa mahdollisuutensa puhutella pelaajaa tunnetasolla. Kaikki muu tehty vähän sinnepäin Myös Axis Invasion -pelimuoto on toimiessaan vallan mainio. On turhauttavaa, kun vihollistulelta ei voi syöksyä suojaan pusikon läpi, vaan sinne pitää pinkoa älytön ketunlenkki preussilaisen nikkelin kutitellessa selkää
Vakavasti haavoittunut vaatii jo lääkintämiehen antaman mor. Noodeilla komentaja myös tilaa pelaajille panssarikalustoa tai käyttää muita tukitoimintoja joukkueensa avuksi. Realistisia moninpelisotia on viime vuosina tullut runsaasti. Pioneeri rakentaa bunkkereita, hiekkasäkkejä ja piikkilankaesteitä, mutta myös huipputärkeitä vahvistus-, polttoaineja ammustarvikenoodeja. Tätä arvostaa viimeistään silloin, kun katsoo tiimikaverinsa ajavan taistelun aluksi tukikohdan ainoalla kuorma-autolla kauas horisonttiin, yksin. Kuten sillon, kun toveri makaa suolet sylissä ja Sotamies Ryan -hengessä huutaa mikkiin sekä äitiä että mor. inipiikin. Suoraviivaisia rooleja ovat myös lääkintämies, kk-mies, pst-mies sekä assault konepistoolin ja kranaattien kanssa. Heikki-Veli Nykänen HELL LET LOOSE Sotaa käydään peleissä ihan helvetisti, tämänkertaisen sotahelvetin reseptissä on hieman Squadia, ripaus Armaa plus runsaasti vanhan liiton Battle. Realismista tosin tingitään sen verran, että osumat päähän kuitataan etäisyydestä riippumatta dopamiinipurskauksen tarjoavalla ”kling”-äänellä, jolloin kaato on varma. Pelin henki on puolirealistinen sotilasräiskintä, jossa henki on herkässä. Varuskuntien lisäksi ryhmänjohtaja voi perustaa etuvartioita (Outpost), jotka Vihreät ovat oma ryhmä, siniset muita omia. inin kaltaista ihmeainetta, riittää että lääkintätoveri taputtelee hieman selkään, jonka jälkeen sotilas on taas valmis taisteluun. Sektori Omahassa saa edetä mahallaan. Äärirealismilla peliä ei pilata. Ei tosin voi olla varLUOTEJA TUNTEMATTOMASTA Black Matter / Team17 Arvosteltu: PC ja Xbox Series S/X Saatavilla: Playstation 5 Versio : Patch 17 Minimi: Intel Core i5-6600 tai AMD Ryzen 3 1300X, GeForce GTX 960 4Gt tai Radeon R9 380 4Gt Suositus:Intel Core i58400 tai AMD Ryzen 5 2600X, GeForce GTX 1060 6Gt tai Radeon RX 590 8Gt Moninpeli: 100 pelaajaa, ei yksinpeliä Ikäraja : 16 ma, osuiko vastustajaan vai iskikö hän vain naamansa turpeeseen, sillä minkäänlaista osumailmoitusta ei anneta. Koska Neuvostoliitolla, ei historiallisesti juuri ollut mor. Vain supportilla on tarvikkeet, joita ryhmänjohtaja tarvitsee rakentaakseen koko joukkueen uudelleensyntymän mahdollistavia varuskuntia (garrison). Näiden rakentamisen, vastapuolen vastaavien tuhoamisen ja karttakontrollin ympärille muodostuu pelin metapeli, koska juuri varuskunnat mahdollistavat koko tiimin tehokkaan hyökkäämisen sekä puolustamisen. Kiväärimies on aloittelijoiden perusjantteri ja pystyy myös jakamaan ammuksia konekivääriin. Jos puolustavalla tiimillä on vain yksi varuskunta lähellä kohdetta ja se tuhotaan, puolustamiseen otetaankin jatkossa vauhtia omasta tukikohdasta asti, mikä tarkoittaa pahimmillaan puolentoista kilometrin pikamarssia takaisin rintamalle, maustettuna henkevällä pelitilanteen arvostelulla komentokanavalla. Kun sanon erkässä, tarkoitan todella herkässä, sillä laukaus keskimassaan tiputtaa pelaajan yleensä kerrasta. 52 161027_.indd 52 161027_.indd 52 28.7.2022 14.41.44 28.7.2022 14.41.44. P elitin ennakkoluuloisten sotaherrojen takia käsittelemättä jäänyt Hell Let Loose on viime vuosien hienoin toisen maailmanpalon taisteluista kertova moninpeliräiskintä, jonka immersiota ja tunnelmaa voi leikata M3-taisteluveitsellä. Black Matterin kehittämä Hell Let Loose iskee näiden väliin. Räjähtävänä lopetuksena kuulet vihellyksen lähestyvän, ja joku huutaa vielä tarpeettomasti ”Incoming!”. Aika kehnot viimeiset sanat. eldiä. Koulutushaara Viidenkymmenen pelaajan tiimit jaetaan maksimissaan kuuden pelaajan jalkaväkiryhmiin. Etäisyys vaikuttaa aseiden tehoon, pienikaliiberinen M1-karbiini ei yli viidessäkymmenessä metrissä tapa kertalaakilla. Ei ihme, että Saksa hävisi sodan, jos aatteen voima on noin vahva! Sotilas myös juoksee loputtomasti ilman väsymystä. Kevyempää Free to Play -näkemystä sodan kauhuista edustaa Pelit-lehdessäkin lyhyesti sivulauseessa mainittu Enlisted. Nykyaikaan sijoittuva Squad ja sen modista itsenäiseksi kasvanut toisen maailmansodan versiointi Post Scriptum edustavat raskaampaa, joskaan ei Arma-tason simulaatiota sodasta. Jalkaväelle on kymmenen hahmoluokkaa. Sotilailla on kaksi pakettia sidetarpeita, joilla lievä pipi parannetaan ennen kuin sotilas vuotaa kuiviin. Kuten oikeastikin, tykkimieheksi kelpaa kuka tai mikä tahansa. inia ja vihollisen Panther pitää konekiväärillä ja 75 millin tykillään nurmiporat tiukasti maan tasalla. Lisäksi panssarimiehistö ja tiedusteluryhmät menevät omiin karsinoihinsa. Kun kypärä kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa Hell Let Loose ilmestyi Early Access -versiona 2019 ja virallisesti kesällä 2021. Support ja ryhmänjohtaja ovat pelin tärkeimpiä hahmoluokkia. Se sijoittuu toiseen maailmansotaan, jonka tutuilla taistelukentillä 50 vastaan 50 pelaajaa, Saksan, Yhdysvaltojen tai Neuvostoliiton riveissä, valloittaa ja puolustaa kohteitaan
Aseet puhuvat Aseet ovat peruskauraa kaikille toisen maailmansodan ammuntoja pelanneille, niistä löytyvät tutut Garandit ja Gewehrit, PPS:t sekä Mg-42:set. Panssareista ei näe kunnolla ulos, joten ilman jalkaväen tukea tankki on äkkiä romurautaa. Yhteisö on muutenkin erinomainen ja auttaa uusia pelaajia, jos nämä vain uskaltavat puhua mikkiin. Osaava ryhmänjohtaja pystyttääkin sellaisen cooldownin salliessa heti uudestaan. Airhead on teoriassa erittäin tehokas, mutta tarvikepudotusten tavoin laskeutuu hi-taas-ti alas, joten tarkkaavainen vihollisjoukkue saa paikalle oman ryhmän tihutöihin. Pelillisesti merkittävintä ovat hahmoluokkien varusteet. Pommittaja pyyhkäisee lentoreitin varrelta laajalta alueelta kaikki suojaamattomat vihollisryhmät pois. Mutta aseista tärkein on kommunikointi, joka on avain voittoon kaikissa vähänkään taktista suunnitelmallisuutta vaativissa peleissä. Tykistö paukuttaa. Jos ei huvita keskustella muiden kanssa, riittää että ryhmänjohtaja komentaa ja porukka tottelee. Kommunikointi on jaettu kolmeen osaan. Nyt sotakanavalla Carentan. Sotilaatkin voisivat puhua Hahmoluokkien kuningas on komentaja, jonka vastuulla ovat erilaiset tukitoimet. Komentaja voi myös tiputtaa laskuvarjolla tarvikkeita minne tahansa kentällä. Kuten tiedustelulennot, jolla kartan yli lentävä kone paljastaa hieman Call of Dutyn tyyliin lentoreitin varrelta kaikki viholliset. Onneksi se ei ole välttämätöntä, paitsi ryhmänjohtajalle, tai kun haluaa voittaa. 53 161027_.indd 53 161027_.indd 53 28.7.2022 14.42.39 28.7.2022 14.42.39. Tai luoda vaikka vihollisen takalinjoille koko joukkueen syntymisen mahdollistavan Airheadin, jonka tarkoitus lienee simuloida laskuvarjojoukkoja. Vaunua voi periaatteessa kuljettaa yksin (joskin se on useilla servereillä kiellettyä), mutta tehokasta se ei ole, kuskin pukilta ampujaksi hyppiminen on hidasta hommaa. Jokaisen lehmän takana on mies. Puheliaan peliporukan löytäminen ei ainakaan PC-puolella ole ongelma. Ryhmän huomion keskittämistä auttavat merkittävästi ne ryhmänjohtajan tekemät etuvartiot, koska ne ovat nopein tapa päästä kuoleman jälkeen pelikentälle. Pelaaminen on hauskempaa ja tunnelmallisempaa, kun tiimi kommunikoi keskenään. Henkiinjääneiden kannattaa suunnata aseensa vihollisen odotettuun tulosuuntaan, sillä hyvin koordinoitu tiimi hyväksikäyttää tilanteen. Joka hahmoluokalla on kolme eri varustepakettia, jotka avataan kokemustasoilla. Komentokanavalla vain komentaja ja ryhmänjohtajat voivat keskustella keskenään, ryhmäkanavalla vain oma ryhmä turisee, ja paikallisen kanavan kuulevat kaikki lähialueella olevat oman puolen pelaajat. Tukimies saa tarvikelaatikon lisäksi räjähdetaikka ammuslaatikon, assault voi saada jopa neljä käsikranaattia, pst-mies taas oppii käyttämään kasapanoksia taikka rakentamaan pst-tykin. Kokemustasojen mukana avautuu myös kasvomalleja ja historialle uskollisia univormuja. Normadiassa kannataa katsoa mistä aloittaa. Mullistavaa superasetta tai historiallisesti vääriä välineitä tasonnousut eivät tuo, puhutaan lähinnä siitä, saako ryhmänjohtaja konepistoolin vai käyttääkö hän puoliautomaattia, voiko pioneeri vaihtaa kiväärin haulikkoon, joka messevästi irrottaa raajat, kun oikein osuu. ovat uudelleensyntymäpisteitä, mutta vain omalle ryhmälle. Kruununjalokivenä, satojen pelituntien jälkeenkin vaikuttavana, on komentajan tilaama mattopommitus. Panssareissa on tietysti aidot osumakohdat, ja ne kulkevat kokoluokasta riippuen joko kankeasti taikka erittäin kankeasti. Konsolipuolella tilanne ei ole yhHellin näkemys Stalingradista. Kun pommikoneen tasainen hurina alkaa kuulua kentän reunalta, kannattaa etsiä koloa ja vetää maihin, sillä tämä kokoluokan aidon näköisiä ja vaarallisia räjähdyksiä en ole monessakaan pelissä päässyt todistamaan. Panssarikalustoa löytyy koko valikoima tiedusteluvaunuista raskaisiin panssareihin, viimeisimmissä päivityksissä mukaan tuli myös liikkuvana uudelleensyntymispisteenä toimiva puolitelavaunu
Ongelmana on vain, että pelaaja ei voi vaikuttaa kenttävalintaan taikka pelimuotoon. Olen pelannut sodan käännekohdaksi muodostunutta ja vajaan kahden miljoonan sotilaan hengen vaatinutta, traagisen kuuluisaa kaupunkia eri muodoissa lukuisia kertoja peleissä. eldien Rushia tai Enlistedin Invasionia, eli toinen puoli hyökkää ja toinen puolustaa. Yötaistelut ja Remagenin silta saatiin juuri, tänä vuonna sotiin liittynee Britannia omine kenttineen, mahdollisesti kenttätykistön korvaavat kranaatinheittimet plus lisää kenttiä itärintamalle. Kartan keskellä on yksi neutraali linnoitus ja voittaja on se, joka joko pelin lopussa hallitsee vähintään keskimmäistä voittopistettä tai painaa vastustajan takaisin ja valtaa niiden komentolinnoituksen. Tosin useimpia Stalingradin raunioiden antamat piilopaikat tarkka-ampujille ja etenkin esikaupungin avoimet puutalojen rauniokentät lähinnä suututtavat. Nerokkaana ideana linnoitusruudut arvotaan jokaiseen otteluun aina uusiksi, joten kartat pysyvät pidempään tuoreina. Ei nojailla, käynnissä on sota! Savua St. Tämä on siis ainoastaan hyvä asia! Hyvä kenttä on Sainte-Mère-Églisen kylä, jonka ympäröivä maasto on tasaista peltoaukeaa idyllisine maataloineen ja jossa näkösuojaa antaa siellä täällä peltojen välissä kulkevat tiheät bocage-pensaikot. Muuten padiohjaus on toimiva, kaikki tarvittava mahtuu padin rajoitteisiin. Näin linnoituksen itsensä puolustamiseen ja sinne tunkeutumiseen on vahva kannustin. Hyvää + Sodankäynnin tunnelma ja Immersio, audiovisuaalisesti upea. ksujen paikkojen hallintaan painottuvaa kamppailua. Osapuolet aloittavat kentän äärilaidoista ja kartalle on määritetty viisi linnoitusruutua. Tähtäämisen hitaus ehkä jopa tuo peliin oman systemaattisemman, jopa realistisemman tunnelman, kun kohtaamiset vihollisen kanssa eivät ole yhtä nopeasti ohi kuin hiiripelaajaa vastaan. Halu kommunikoida on oleellista, vähimmäisvaatimus on kyky toimia käskyjen mukaan eikä ramboilla yksikseen. 54 161027_.indd 54 161027_.indd 54 28.7.2022 14.43.38 28.7.2022 14.43.38. Asiaa ei auta pelin oletusasetukset, joissa padin deadzonet ovat käsittämättömän huonot, joten niihin kannattaa netistä luntata säädöt. Siinä missä O ensiven taistelut keskittyvät pienelle 200 metrin alueelle, Warfaressa linnoituspisteen valloittamiseen vaikuttavat kaikki pelaajat neljän ympäröivän ruudun alueella, ja jokainen linnoitusruutuun asti päässyt taistelija vastaa kolmea sen ulkopuolella olevaa. Hell Let Loosen ongelma on se, ettei se juuri selitä itseään, ja kunnon tutoriaalikin puuttuu. Omasta mielestäni O ensive hukkaa pelin suurien karttojen potentiaalin, koska taistelut keskittyvät vain pienelle alueelle. Mutta missään muussa pelissä Stalingradin mittakaava ei ole ollut ”aito”, vaan aina typistetty versio. Kentillä on kokoa neljä kilometriä, ja ne ovat 6x10-ruudukkoja, 200 metrin ruuduilla. Hell Let Loose on erinomaista tunnelmaa ja immersiota tihkuva sotapeli, jonka on hienosti tasapainossa vakavasti otettavan simulaation ja kevyemmän räiskinnän välissä. Huonoa . Ehdoton pääsuosikkini on Stalingrad. Warfaren taistelut ovat dynaamisia vääntöjä, joissa koukkaukset, hyökkäykset ja vastahyökkäykset tekevät taistelusta realistisempaa, maaston strategisesti . Lebensraumia ei tarvitse etsiä Taistelukenttien mittakaava on kiitettävän massiivinen. Miksi kaikki on niin vaikeaa?. Kun hyökkäys on onnistunut, arvotaan jälleen uusi ruutu hieman edemmäksi, ja tätä rataa jatketaan, kunnes kartan viimeinen linnoitus on vallattu tai puolustaja on pitänyt hyökkääjän kurissa 20 minuutin ajan. Visuaalisesti peli on PC:llä tyrmäävän kaunis, eikä konsolin ulkoasu kovin paljoa sille häviä. Eikä Stalingradin taistelun verinen tapellaan kymmenen metrin päässä olevan rauniotalon jokaisesta metristä -tunnelma ole koskaan välittynyt yhtä hyvin kuin Loosen versiossa. Konsoleilla tosin taistellaan aamukasteen aikaan, sillä maastossa leijailee pienoinen sumu etäisyyttä rajoittamassa. Meressä. Oleellinen tieto pitää itse lukea internetin syövereistä löytyvästä kattavasta manuaalista tai sitten kyselemällä pelin sisällä. Merkittävin ero on ohjauksessa: PC:llä on helppo hiirtä heilauttamalla osua jopa pulttilukkokiväärillä keskimassaan, mutta padilla se on… hankalampaa. Taistelu alkamassa. tä ruusuinen, siellä saa olla onnellinen, jos edes ryhmänjohtaja sanoo mitään. Aluksi näkymättömän vihollisen laukaukseen kuoleminen, kerta toisensa jälkeen, ihan pikkaisen turhauttaa, mutta kun ymmärtää maaston käytön tärkeyden, liikkuu ryhmän mukana ja oppii pelin rytmin, sota alkaa maistua. Siksi tuntuukin, että peli valitsee aina vain ne kentät sekä pelimuodot, joita en haluaisi pelata. Noh, ainakaan se ei ole Hürtgenin metsä, jossa ei ikinä tiedä, minkä miljoonan puun takaa kuolettava laukaus tuli. Se luo kuin itsestään selkeät tuliväylät niin panssarintorjuntamiesten rakentamille tykeille kuin konekiväärimiesten tulelle. Maastossa on hieman vähemmän polygonia, mutta Xbox Series X pitää piirtoetäisyyden kiitettävän lähellä isoveljen vastaavaa. Kirjoitushetkellä niitä on yksitoista, pakollisesta Normandiasta yhtä pakollisiin itärintaman lihamyllyihin. Jos hyökkääjän tiimipeli ei ole tikissä, otteluista tulee lyhyitä, puuduttavia lihamyllyjä. Team17:n kertoo pelin olleen menestys ja vihjaa sen laajentuvan Tyynelle valtamerelle, ehkä jopa aikanaan kylmän sodan ja nykyajan taistelukentille. Se myös tarkoittaa sitä, että maasto ei ole normipelien tapaan tarkkaan tasapainotettua taisteluareenaa, vaan välillä jopa epäreiluja maastoja hyökättäväksi. Kentälle arvotaan linnakeruutu (strongpoint), joka pitää vallata viemällä 200 metriä leveän ruudun sisälle enemmän pelaajia kahden minuutin ajaksi kuin vastapuolella. Kun savukranaattien suojaamana, konekiväärien ja tykistötulen alla, tiimini tukemana, valloitamme vihollisen linnakkeen, koen onnistumisen tunteita, joita vain harva peli on tarjonnut koko kolmenkymmenen vuoden peliurani aikana. Fanfare for Warfare Pelimuodoista O ensive muistuttaa Battle. Se ei ole koskaan näyttänyt visuaalisesti näin upealta, raunioiden harmaudesta huolimatta. Kylän keskellä on pieni, mutta tiheään rakennettu kivitalojen keskittymä, ja suuri kirkko, josta haarautuu tie neljään suuntaan pitkälle kylän reunoille asti. Kentät ovat historiallisesti aitoja maisemia, mallinnettu sodan aikaisista ilmakuvista ja nykyaikaista satelliittikuvista. Jo aivan ensimmäisessä Call of Dutyssä puolustettiin kuuluisaa Pavlovin taloa, joka Hell Let Loosestakin löytyy. Kyllä sodassa on jotain hienoa, ei ihme että niitä on kautta ihmiskunnan historian käyty! HELL LET LOOSE 91 Toisen maailmansodan moninpeliräiskintä osuu täydellisesti kevyen simun ja viihdyttävän räiskinnän väliin. Sota, sota muuttuu sittenkin Black Matter on luvannut pelin päivittyvän vielä pitkään. Oma suosikkini on maksimissaan puolentoista tunnin Warfare, joka on kohtaamistaistelu. Peli ei juuri opeta mekaniikkojaan, servuille saa jonottaa
Kesäsotaa Olen nyt vuoden verran todella ahkerasti taistellut toista maailmansotaa, yli viiden sadan ‘mechini ruostuessa tallissa. Maasto muuttuu: räjähdykset jättävät erikokoisia kraattereita, 500 kilon pommin kuoppaan mahtuu jo tankki. Vaikka Enlistedissä ryhmätyö on voimaa, se ei ole pakollista, varsinkin kun yhden pelaajan taktiset ratkaisut voivat pelastaa koko matsin. ow / Gaijin Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox, PS5 v.0.3.1.10 Uuden kaluston kiinnostavin kama maksaa: Moskovaan ilmestyi BM-8-24 Katjusha eli Stalinin urut, Normandiaan raketti-Sherman eli Calliope, ja Saksalle 158 mm raketeilla varustettu Panzerwerfer 42. Varsinkaan uusimmat Battle. Ja paranee vauhdilla, josta muut pelit voisivat ottaa oppia. Aurinko ei ole enää sokeuttavan kirkas, eikä pimeän ja valon välillä ole enää niin jyrkkä. Kaikki ovat historiallisesti akkuraatteja, mutta aivan turhan kalliita. En voinut vastustaa, ostin jälkimmäiset viidenkympin pakettina ja samaan konkurssiin Stalingradin taisteluihin saksalaisen Assault-tiimin, koska niiden ase on Suomi KP/-31, 70 panoksen rumpulippaalla. Enlistedin sota on huonoimmillaankin ihan jees, mutta parhaimmillaan jotain, mihin muut sotaräiskinnät eivät veny. Normandiassa jenkit saavat M9 Bazookan, Saksa siitä oman piraattiversionsa RPzB 43 Ofenrohrin. Tunisiaan ja Normandiaan ilmestyivät kosketuskranaatit. Suomalainen tekniikka ei petä edes vieraan käsissä, se on aimo lahtityökalu. Joka ihmiseen luottaa, se ihmiseen hukkuu. Taivas palaa Burning Sky -päivitys lisäsi kampanjoihin pari uutta grinditasoa, uusia kenttiä ja lisää pelimuotoja vanhoihin. Kenttiin on lisätty ukkonen, yö ja Isä Aurinkoisen hillitöntä valovoimaa on tasattu. Siinä on viisi valtauspistettä, joista keskimmäisestä aloitetaan, ja sen voittanut siirtyy seuraavaan, jota toinen puolustaa ja yrittää vallata menettämäänsä pistettä takaisin. Olettavasti ‘gradista lainataan mahdollisuus vaihtaa vielä sotilaiden vaatetus, mikä onkin järkevämpi tapa polttaa ylimääräistä rahaa tai kultapassista saatuja kuponkeja. Se on jo nyt tuottanut varsin mielenkiintoisia visioita villistä lännestä avaruusnatseihin. Lentokoneissa näkyvät pommit ja ulos katsottaessa puuttuvat palat. Aluksi sen määrää vain pelattujen matsien määrä, upseeritasolla niissä menestyminen siirtää natsoja eteen tai taakse. Stalingradin kokeilut leviävät pääpeliin, eli ajoneuvoihin ja koneisiin saa ostettua kuvitusta tai jopa uuden camon. En siksi, että minut on lahjottu, vaan koska keväällä ilmestyneen Stalingradin jälkeen koko peliä on taas raskaalla kädellä parannettu. Stalingradissa saatiin paremmat panssarintorjuntakiväärikranaatit kummallekin osapuolelle, ja samalla panssarintorjuntakranaattien lävistyksen jälkeistä tuhovoimaa on nostettu. Panzerwerfer 42 on ehkä jopa hintansa arvoinen. Raketinheittimet ovat hauskoja ja miellyttävän tehokkaita, kun niitä oppii käyttämään, mutta eivät ne pelitasapainoa sen kummemmin järkytä. Tunisiassa Thompson M1928A1 ja Beretta M38 -konepistoolit ovat . Virtuaalisten sotien paras taistelukenttä. Pelaajilla on nyt myös sotilasarvo. F 2P Enlisted on kuin toiseen maailmansotaan sijoittuva Battle. Saksan legendaarista, mutta rajoittunutta Stug III Ausf.F -mallia vastaan neukut saavat taas uuden T-34:n, nyt mallina 1941. eldit. Pelaamalla avattavassa kalustossa on normikamaa, mutta myös kivaa. Varsinkin lentokoneen nokkakoristeet: missä olosuhteissa ne huomaa. Paria harkitsin, Gewehr 41 -sniputtajia Moskovaan ja Mosquito-lentokonetta Tunisiaan, mutta en noilla hinnoilla. Berliiniin toivoin Panzerschreckiä, sain StG 44:n snipuversiona, neukkujen vastaus oli AVS-36 kiikaritähtäimellä. Korjaus on tärkeämpi kuin miltä se kuulostaa. Hyötynä ne antavat vähän osviittaa, millaisten sankareiden kanssa pelaa. lleriä, Me-109 F-4/trop -hävittäjä on tuttu mutta silti tervetullut, joskin taas pommit taas puuttuvat. Se ei ole mikään ominaisuuksiltaan rajoitettu vaan luokkaa ”lähes kaiken voi muuttaa”. Valtava uudistus, joka ei tosin toistaiseksi minua liikuta, on tehtäväeditori. Ehkä Enlistedin pelimoottori ei ole yhtä näyttävä kuin Frostbite, mutta se osaa enemmän, jopa rakennukset hajoavat osittain. Nnirvi ENLISTED: BURNING SKY Rakas Pelit-lehti, kirjoitan sinulle taas Enlistedistä. Kiinteät konekiväärit on lokalisoitu, eli Saksan MG 34 saa seurakseen Maximin ja Browning 1919A4:n. Sota jatkuu, sillä muutamista vioista huolimatta, kuten itsetuhoutuvat botit, Enlisted on jo nyt kirkkaasti paras genrensä edustaja. Dark. Suomi KP/31! Satlingradin Torille! Eikä Sherman Callistokaan ole hassumpi. 55 161028_.indd 55 161028_.indd 55 28.7.2022 14.46.17 28.7.2022 14.46.17. En ole fani, koska pahimmillaan matsi on kahden pisteen vaihtelua, joka voi kestää ikuisuuden. eld, jossa kaikki on tehty oikein. F2:sta odotellessa neukut omistavat T-34/1940-mallilla ja L-11-kanuunalla. Tankeissa päästään jo loppupeleihin: ihana Tiger II (P) eli Königstiger tulee turhautumaan raunio-Berliinin ahtaille kaduille yhdessä neukkujen IS-2 1943:n kanssa. Nykyään jokaisen kampanjan maastoon voi myös kaivaa kenttälapiolla poteron tai vaikka juoksuhaudan. re Mk Vc -koneella. Ikävä kyllä sitä kompensoidaan Spit. Plus paljon, paljon muuta säätöä ja parannusta, kuten sen, että kenttäpullosta saa juotua staminaa – ja kiikareiden arvon ymmärtää jokainen peliä kokeillut. Minulle usein suositeltu, kovin kehuttu Hell, Lets Loose vilkuttaa ihan vääriä valoja: pitäisi kommunikoida Voipin kautta ja luottaa toimivaan yhteispeliin, tankkiinkin vaaditaan kavereita apuun. Maksullisia osastoja tuli iso tukku muitakin, mutta ne eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, ainakaan pyydetyillä hinnoilla. J:n 50 mm Kwk36/L60 -tykillä, mikä on historiallista mutta ei riittävää. Moskovassa Saksa sai oudosti vain Panzer III Ausf. Kokonaan uusi pelimuoto on Confrontation eli köydenveto. Panzer IV Ausf. Matseissa pelaaja ei ole yksinäinen maratonjuoksija, vaan johtaa bottijoukkuettaan
Jalkaväki ei kuole avoimessa maastossa ja tankit selviävät kaupungeissa, joten huoltolinjat ja hyökkäysten painopisteet ovat merkittäALUN LOPUN LOPUN ALKU The Aristocrats / Slitherine Ltd Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Versio: 9.0.7 Minimi: Win 8,10. Kokemattomat amerikkalaiset aloittavat maihinnousulla Algeriaan, mikä ei ole yhtä selkeä alku kuin panssarikenraalien perinteinen vyöry Puolaan. Yhdysvalloilla, Britannialla ja Kanadalla on omat armeijat omine joukkolokeroineen, erikoistumisineen ja anomuspisteineen. Kaipasin aluksi Panzer Corps II:n undo-nappia, kunnes totuin pelin suhteelliseen anteeksiantavuuteen. Kohta Sisilia on vapautettu! 56 161294_.indd 56 161294_.indd 56 28.7.2022 15.04.14 28.7.2022 15.04.14. Maihinnousuja tehdään kuin Tyynellämerellä, liikesota vaihtuu asemasotaan Italian kukkuloilla. Sitten torjutaankin kokeneiden saksalaisten vastahyökkäyksiä. , uudelleen rakennetut joukot säilyttävät osan kokemuksestaan. Taistelu hävittiin usein jo kolme taistelua aikaisemmin. Tämä on mukava silmänisku historialle. Jos kuitenkin katsoo tarkkaan, akselivalloilla on aika paljon joukkoja. Puzzler General Daisenryakun aloittama, SSI:n Panzer Generalin läpilyömä evolutiivinen polku käsittää strategiapelejä, joissa sodankäynnin ideat ovat tärkeämmät kuin pyrkimys tarkkaan mallinnukseen. B erliinin raunioissa miettii, että olisi kiva joskus myös voittaa. Se alkaa Algeriasta ja päättyy Roomaan, joten sota loppuu vasta trilogian vielä ilmestymättömässä lopussa. Vanhoina aikoina helpon pelattavuuden hintana oli armoton haaste. Etenkin kampanjan päättävä Gustav-linjan läpäisy on melkoinen operaatio. Allied Resurgent on toimiva kevytstrategia, joka muistuttaa yllättävän paljon raskaampia lajitovereitaan. Tappioita kärsitään, mutta liittoutuneilta eivät anomuspisteet (requisition points) lopu ja siitäkin voi toipua. Order of Battle antaa ilmaiseksi demottaa delsujaan, joten taitoja voi hioa konseptuaalisesti selkeämmällä Puolan valtaamisella. Voittaminen ei ole. Niiden asettelu muistuttaa kuitenkin peräkkäisiä puolustuslinjoja, ei valtavaa puna-armeijaa odottamassa motitusta. Se olisi vaihtelua normaaleihin kenraalipeleihin. Kampanja käsittää vain noin vuoden ja liittoutuneiden sotakalusto on vähemmän esoteerista kuin Saksan, joten eeppistä tarinaa traktoreista Entwicklung-sarjaan ei tapahdu. Sota on simppeliä. Kokemus ei ole niin rock’n roll kuin Panzer Corps II, koska ilmiasussa on vähemmän oomphia. Allied Resurgentissa skenaarioiden deadline pakottaa etenemään, mutta ajankäyttö ei ole niin justiinsa. Puolustusasemat täytyy läpäistä, jotta pääsee pelastamaan saksalaisten selustaan tehdyn maihinnousun, jonka tarkoituksena oli puolustuslinjan läpäisy. Sain kevyen sotastrategian. Order of Battlen DLC:t panzer generalisoivat toisen maailmansodan kokonaisvaltaisesti, niistä löytyy muitakin valtakuntia kuin kolmas. Kuten koko pelikin. Pääasiassa Grantit/Leet vaihtuvat Shermaneihin. Erityiskehu siitä, etteivät saksalaisten rivit täyty Tiikereistä, vaan kissapedot pysyvät historiallisen harvinaisina näkyinä. Pentium 4, 2 Gt RAM, 512 Mt DirectX11-näytönohjain Testattu: Win 10, Intel(R) Core(TM) i7-10750H CPU @ 2,60 GHz, 32,0 Gt RAM, NVIDIA GeForce RTX 2080 Moninpeli: 2-4 Muuta: DLC vaatii ilmaisen Order of Battlen toimiakseen. Kaikkinensa Elpyneet Liittoutuneet hylkää kenraalipelien anteeksiantamattomuuden tradition ja keskittyy sellaiseen kevytsotimiseen, mitä Panssarikenraalit ovat simppeliydellään lupailleet. Juha-Pekka Viljanen ORDER OF BATTLE: ALLIED RESURGENT -DLC ”Rommel… sinä mahtipontinen paskiainen! Luin kirjasi!”, lausui elokuvan Patton. Vastaavasti se ei ole yhtä puzzlekaan. Pääasiassa saksalaiset ja italialaiset puolustavat kiivaasti. Edes kokeneen yksikön tuhoutuminen ei ole katastro. En pettynyt. Monte Cassinon taistelun tietää jokainen! Pelkoa ja ahdinkoa Salernossa. Allied Resurgent -DLC on liittoutuneiden seikkailuista kertovan trilogian keskimmäinen osa. Jos nämä kohtaa vain Order of Battlen tutoriaalin opeilla, kokemus on varsin historiallinen, sillä ei Amerikan pojillakaan tulikaste mennyt kuin Strömsössä. Tämä luo peliin persoonallisuutta ja pienen lisähaasteen. Ja muutamassa muussa Order of Battlessa. Huonoa . Sivupolut kampanjassa olisivat maistuneet. Uudelleenpeluuarvoa ei luoda haarautuvalla kampanjalla tai muullakaan erityisellä, mutta tusinan verran melko pitkiä taisteluita on hyvinkin pelin verran sisältöä. Varsin kokeneenakin jouduin hetken miettimään, milloin edes saan ostaa armeijani. Tilanne alkaa hikoiluttaa. Panssarikenraalin taistelusta toiseen kulkeva kokemusta keräävä perusjoukko kohtasi tiukat vuororajat ja alati kasvavan ylivoiman. Parissa taistelussa pääsee todistamaan strategista vetäytymistä, jolloin vuorossa on peleissä harvinainen takaa-ajo. Marssi Roomaan on kirjava. vämpiä ongelmia kuin kivi-sakset-paperi-pähkäily. Korjauksiin ja päivityksiin on totuttua enemmän varaa ja ilmaherruus on helppo saavuttaa, joten sinänsä homma on kunnossa. Liittoutuneiden saappaissa toivoin, että tällä kertaa pääsisin ylivoimalla kurmoottamaan tietokonetta. Varauduin lyhyehköön, mutta vaikeaan sota-puzzleen. Euroopan yllättävän vahva alavatsa Välimeren vapauttaminen ei ole kuitenkaan läpijuoksu. Mutta nyt on vuorossa sotapähkäilyä Välimerellä. Tiedustelu on mahdollista ja suotavaa, eikä aiempien yritysten luomaa ennaltatietämystä tarvitse. Ylivoiman illuusio toimii. Alkuun liittoutuneet taistelevat erikseen, mutta pian kolmea core-porukkaa pyöritetään samoissa taisteluissa. Amerikan valtaukseen vievät kampanjareitit ovat turhan vaativia, joten realistisin tie voittoon kulkee liittoutuneiden riveissä. 81 Panzer General liittoutuneilla, lyhyenä episodina ja karvan verran enemmän tavallisena strategiapelinä. Eikä ole sanottu, että akselivaltojen joukot olisivat samankokoisia kuin liittoutuneiden. Kun kerran pääsee pelaamaan liittoutuneilla Akselivallat näyttelevät osansa. Saksa on menettänyt aloitteen, suuret suunnitelmat vaihtuvat epätoivoisiin improvisaatioihin ja hätiköityihin hyökkäyksiin. Ikäraja: Ei tiedossa. Hyvää + Sotapelimäinen ja simppelihkö. DLC:t toimivat itsenäisinä peleinä emopelissä, joten niiden määrää ei tarvitse säikähtää, jos jokin aihe kiinnostaa. Maistuu elämältä
Lopputulos oli kuin pelistä, kansa kapinoi, myös osa aatelisista, mutta valtaosalle muutos antoi mahdollisuuden ja lopulta ratkaisu muutti koko valtakuntaa vaikuttaen myös Suomeen. Kokemukset ja kärsimykset heijastuvat myös hahmojen kasvoilta. Kun hovista tehtiin 3D-malli, sisustusgra. Tuukka Grönholm CRUSADER KINGS III: ROYAL COURT-, NORTHERN LORDSJA FATE OF IBERIA -DLC:T Aika harvassa pelissä voi tilata samaan aikaan uutta sisustusta ja salamurhaa. Crusader Kings III on kuin Game of Thrones, jossa juoniaukot saa keksiä itse. Kun valtakuntaan kuuluu useammalla eri taustalla olevia kansoja, jotka elävät riittävän pitkään sovussa keskenään, voi alkaa muokata uutta kulttuuria. Hovin mainetta mitataan grandeulla, joka riittävästi noustessaan antaa hallitsijalle uusia bonuksia, esimerkiksi enemmän jalkaväkeä kuninkaan armeijaan. King of Dragon Pass -tyyliin aloin jossain vaiheessa vain lonkalta valita lempivaihtoehtojani. Idea DLC:ssä on sinänsä hyvä, sillä Crusader Kingsin heikkous ja vahvuus on vapaa haahuilu, jossa strategiapelin tavoitteet ja tekeminen pitää keksiä itse. Royal Court -DLC on hyvä lisä peliin, mutta myös varsin hintava kolmen kympin paketti. Kulttuuri muuttuu Royal Courtin tärkein muutos sääntöihin on, että kansat eivät ole enää sidoksissa kulttuuritaustaansa. Fate of Iberia antaa selkeät säännöt rajatulla alueella, tavoitteet ja tarkat voittoehdot kampanjaan. Royal Court -DLC lisää peliin valtaistuinsalin, mikä kuulostaa pieneltä muutokselta, mutta hahmojen näkeminen ruudulla korostaa Crusader Kingsin roolipelimäisyyttä. Tavoitteena on saada koko alue omaan haltuun ja kamppailun voittoehtojakin on tarkkaan määritellysti kolme, mikä poikkeaa peruspelistä. Toisaalta Crusader Kings III on edelleen suppeampi kokonaisuus kuin täysin delsutettu kakkososa. Hovimäki Kyse on Paradoxin pelistä, joten runkoa tilkitään tasaisesti ilmestyvillä DLC-paketeilla. Toisaalta hovin loisto näkyy bonuksissa enemmän kuin itse gra. Hovi ei ole vain koriste, sillä alamaiset tuovat valtaistuinsaliin hiekan lisäksi omat huolensa. Fate of Iberiassa keskitytään muslimien ja kristittyjen vääntöön Iberian niemimaan herruudesta. Mikään kolmikosta ei tietysti ole välttämätön, mutta... Hahmot ja heidän kohtalonsa muodostavat keskiaikaisen groteskin Sims-leikin, jossa vietellään pojan puoliso, puukotetaan vallanperimyksessä edellä olevia sukulaisia kirjaimellisesti selkään tai ryhdytään noitakuninkaaksi. 57 161535_.indd 57 161535_.indd 57 28.7.2022 16.41.27 28.7.2022 16.41.27. Satunnaistapahtumia piisaa: hallitsijan ratkaistavaksi annetaan herttuoiden riitoja, kauppias voi yrittää lahjoa lemmikkikissalla tai itsensä järjiltä ryypännyt sotilas alkaa rähjätä salissa. Tapahtumia ei edes ole kuin muutaman kerran pelivuodessa, joten toistoa ei ole liikaa. Pidin kolmosta selkeästi lähestyttävämpänä kuin edellisiä osia, mutta laneilla kuuluneen kruikkauksen perusteella en ole asiasta enää täysin varma. Tarkoitus vai paradoxaalista koodia. Jos vaikka kasvattaa hämäläisistä maailmanvallan, ei ole koko loppupeliksi sidottu heimotaustaan, vaan kulttuuri muuttuu ja muokkautuu, kuten historiassa todellisuudessakin kävi. Tarkoitus oli osoittaa, miten pelit voivat olla myös opettavaisia ja heijastavat aina tekijöistään jotain. Northern Lords lisää peliin norjalaiset, joiden myötä saadaan viikinkiseikkailuja kaukomaille, kilpineidot, berserkit, viikinkihenkisiä tapahtumia, musiikkia ja talvi. Toki Paradoxin kunniaksi on sanottava, että uusi kulttuurisysteemi ei vaadi DLC:n hankkimista vaan se lisättiin myös ilmaisessa päivityksessä peruspelin sääntöihin. Se on loogista, sillä aurinkokuningas Ludvig XIV:n ja Versailles muistetaan vielä nykyäänkin. Taistelu käydään vain ensimmäiseen viiltoon asti, mutta ukollani on aseenaan sotavasara. Ikäraja: 12 Royal Court on kolmososaan ilmestyneestä DLC-triosta selkeästi suurin (ja kallein). Paradox tekee strategiapeliään suhteellisen pienelle yleisölle, joten ymmärrän delsuihin perustuvan ansaintamallin. NARRI JA NÄKIJÄ Royal Court -DLC tuo kuvakulman taivaasta hahmojen tasolle. Valtaistuinsalissa kaikkien nähtävillä ovat myös omat sukukalleudet, koska teetetyt, ryöstetyt ja matkoilta löydetyt artefaktit näkyvät pelimaailmassa, eivät vain valtakunnan bonusten inforuudulla. Periaatteessa kyse on keskiaikaisesta strategiapelistä, jossa tavoitteen saa päättää itse, mutta toisaalta peli on roolipeli, jonka tapahtumat muistuttavat parhaimmillaan historiallista seikkailua, jossa suku yritetään pitää kiinni vallankahvassa ja noustaan herttuasta keisariksi. Toki satunnaistapahtumia on rajallinen määrä, joten hoviratkaisut alkavat toistua. Kansalaiset eivät heti vaihda identiteettiään kuninkaallisesta käskystä vaan se vie useamman sukupolven. Tosin yleisö kannattaisi tuntea, sillä pikku koululaisten ensimmäinen kysymys oli aina: ”Mikä on Crusader Kings?” Se onkin vaikeampi rasti. Kaikkiin tilanteisiin ei edes ole hyviä ratkaisuja: sotilaan kaksintaisteluhaasteeseen voi vastata itse, heittää tyypin pellolle, teloittaa tai yrittää hoitaa (keskiaikaisilla menetelmillä). Kaksi muuta delsua eli Northern Lords ja Fate of Iberia ovat hovia selvästi pienempiä paketteja niin sisällöltään kuin hinnaltaan. Samalla lisätään viikinkidelsun tyyliin runsaasti uutta gra. ikassa, mikä on vähän sääli. Jos juoposta ja epäluotettavasta enostaan tekee rangaistukseksi hovinarrin, ukko pomppii myös ruudulla. Tosin en ollut varma, toimivatko taikavoimat todella. Niillä rahoitetaan pelin tulevaisuus ja alati jatkuva kehitys. Systeemi toimii pohjimmiltaan täysin samoin kuin peruspelin uskonnoissa, mutta pietyn sijaan vaaditaan prestigeä. Niin sanottu win-win-tilanne. ikkaa, musiikkia ja herkkuja. K un joskus kävin kouluissa puhumassa peleistä ja pelaamisesta, Crusader Kings oli yksi lempiesimerkeistäni. Esimerkiksi Ruotsin oma historia on kuin suoraan pelistä: Kustaa Vaasa päätti tehdä Ruotsin valtakunnasta luterilaisen, jotta kruunu saisi kirkon omaisuuden ja velkojaan kuitattua. ikkaakin olisi saanut olla Sims-tyyliin täysin överisti. Idea itsessään on toimiva ja hovin pyöritys antaa vaihtelua kartan tuijottamiselle, jos pelissä ei ole käynnissä sotaa tai muuta projektia. Ja pelin myötä opin, mitä ovat adamiitit. Hovi syö valtakunnan varoja, mutta toimii maailmassa suoraan vallan mittarina ja merkkinä muille hallitsijoille. Genre olisi ehkä roolipelivaltakuntasimulaatiostrategiapeli. Versio: 1.6.1.2 Muuta: DLC:t vaativat peruspelin toimiakseen
Etsi sitä, mikä on maan alla… Kartan mukaan Suomessa on 38 kaivostoiminnalle otollista paikkakuntaa, jotka suorastaan janoavat jättimäisiä kaivinkoneita katukuvaansa ja hallitsemattomia jätevesivirtoja järviinsä. Toisaalta Kouvola puuttuu kartalta kokonaan. Jos kaivokset aiheuttavat 75 prosenttia Suomen jätteistä, edellä mainituissa perähikiöissä niille on tilaa muun jätteen, kuten Tangomarkkinoiden, seassa! Harmi, ettei kartta itsessään vihjaa asettamaan rikkaammille paikkakunnille ekstra-pelimerkkejä, vaan ohjeet pitää lukea ja sisäistää. Alussa niitä on taskussa kolme. Paikkakunnalle saavuttaessa kääritään hihat ja hyvällä tuurilla voitot. Helsinki-Vantaalle on laskeutunut piinkova haastaja, biologinen puolikloonini. Tai ainakin SisuCoineiksi, paikalliseksi kryptovaluutaksi, jota louhitaan muun kaivamisen ohessa. Jos Afrikassa jalokivien metsästystä häiritsevät nykypäivänä kolme rosvoavaa kissaeläinoletettua, pohjolassa vastaansa saa eläinkunnan vaarallisimman pedon, nimittäin suomalaisen verokarhun. Matka vie Kekkoslovakian Turkuun, josta aukeavat liikenneyhteydet kohti pohjoista. fi) ja Iloinen heppu -liike (Vantaan Jumbokeskus) netusti keskeinen osuus viisasten kiven etsinnässä, jos alkemisteja on uskominen. Samalla peli pakottaa selvittämään missä Simpele tai Kuumu sijaitsevat, vaikka se on tieto, jota ilman olen selvinnyt hyvin jo lähes 40 vuotta. Ilja Varha POHJOLAN AARTEET Toukokuu 2022: vihdoin postilaatikossa kolahtaa. Siksipä edustamani kansainvälisen kaivosyhtiön kannattaa kääntää katse Pohjolaan, tuohon sinisilmäisten päättäjien hölmölään, Suomeen. Näillä paikkakunnilla saa kaivaa kolminkertaisesti. Seinäjoki, Tornio ja Enontekiö ovat kaivostoiminnan kannalta parhaita menomestoja. Kilpajuoksu nimittäin ei lopu jonkun yksittäisen legendaarisen graniittimurikan löytymiseen, vaan luonnollisesti koko Suomi pitää tyhjentää arvometalleista ennen kuin on aika ynnätä tuotot ja julistaa voittaja. Tietyömaita tai muita matkanteon hidasteita ei kartalta löydy, eikä edes Mikkelissä majurin tarvitse pelätä joutuvansa kallioluolan uumeniin orjatöihin. 58 160943_.indd 58 160943_.indd 58 28.7.2022 16.43.41 28.7.2022 16.43.41. Finnairin kyyti maksaa kolme Sisua, mutta on varmin ja nopein keino määränpään saavuttamiseksi. Vaikka Suomi on mukamas maailman vähiten korruptoitunut maa, hyvällä verosuunnittelulla ja etenkin hyvillä suhteilla selviää usein pälkähästä. Lapsetkaan eivät opi vääränlaista riistämistä. Yleisin strategia onkin kiirehtiä ensin rikkaimmille esiintymille suurten pikavoittojen kiilu silmissä ja sen jälkeen lasketella muut syrjäseudut. Siellä sentään vielä ymmärretään täysin holtittoman kaivostoiminnan päälle! Kuka vain voi hankkia valtauksia, paskoa luonnon ja viedä voitot ulkomaille, vastuun valuessa pois yhtiön teflon-pintaa pitkin kuin kaivoksen jätevesi Pohjanlahteen. Noh, sulfaateilla on tunJÄTTILÄISEN JALANJÄLJISSÄ Tekijä: Antti Laiho Pelaajien määrä: 2-6 Ikäsuositus: +7 vuotta Kesto: noin 1 tunti Hinta: EUR 29,00 Saatavuus: verkkokauppa (www. Hänkin on tuttu peluri Afrikan ajoiltani, mutta uskon kaivostoimintaan liitetyn seitsemän vuoden ikäsuosituksen antavan minulle etulyöntiaseman. Se ottaa ihmismuodon sosiaalidemokratian läpeensä mädättämässä virkamieskoneistossa, joka hankaloittaa kaivospohatta-prospektin bisneksiä joka käänteessä, työntäen työtä vieroksuvan kätensä ahkeran taskuun aina silmän välttäessä. Kuten Afrikan tähteä etsiessä, kulkeminen paikasta toiseen on arpapeliä ja matka taittuu paikkakuntien välisiä täppiä pitkin. Joulukuusta asti odotettu, uunituore Pohjolan aarteet on täällä! O n aika karistaa tomut siirtomaaherran sandaaleistani, onhan timanttien metsästys loppuun kalutussa Afrikassa paitsi pöyristyttävää kolonialismia myös lasten(kin) maineelle haitallista puuhaa. Jokaisella paikkakunnalla lyödään hakku maaperään joko rahaa vastaan tai hyvällä arpaonnella. Miksei olisi, sillä pian midaksen kosketukseni muuttaa köyhän peräpohjolan maaperän kullaksi taskuihini. Pohjolan aarteiden Suomi on esikuvaansa anteeksiantavampi. Harmillisesti kartan paikkakunnat on piirretty pienemmiksi kuin niiden päälle asetettavat pahviset pelimerkit. Liikesuunnitelma kannattaa tehdä huolella. Mutta aina ei metallinpaljastin inahda. Monta kertaa pahvilätkät kätkevätkin alleen myös karttaan piirrettyjä reittipisteitä, jolloin huolimaton matkustaja saattaa päätyä pidemmälle kuin olisi pitänyt. Neljällä paikkakunnalla saa kaivaa kahdesti. Niin, täällä päin erilaiset hyvävelikerhot ja lainsäädännön porsaanreikiä hyödyntävä keplottelu mahdollistavat luovimisen byrokratian viidakossa. Merija sisävesimatkustaminen nopeuttavat matkantekoa länsirannikolla ja Järvi-Suomessa, mutta se vaatii Sisua. pohjolanaarteet
Arvokkaimmat valtaukset haltuunsa saanut pelaaja voittaa. Lätkiä on paljon enemmän kuin niille tilaa pelikentällä, jolloin pelin balanssi muuttuu pelikerrasta toiseen. Lapin kullan kimallus Pohjolan aarteet sisältää pelilaudan, ohjeet, sata korttia, nipun pahvisia SisuCoineja ja paikkakunnille asetettavia pelimerkkejä. Lopulta raahaudun persaukisena kohti Utsjokea. Lisäksi olisi hyvä, jos yli yhden pelimerkin paikkakunnat olisivat suoraan havaittavissa karttaa katsomalla ja paikkakunnille asetettavat pelimerkit olisivat samankokoiset kuin paikkakuntia merkkaavat siniset ympyrät. Keplottelu-korteilla tämä on estettävissä. Tämä peli on peukaloitu! En ikinä anna lapsen tarkoituksella voittaa, ettei mokoma ala luulla itsestään liikoja ja kasva kieroon. Riippuen korttionnesta saattaa menettää valtauksiaan valtiolle. Valtaus-korteissa on tarinaa maametalleista, taskuun tippuvien SisuCoinien määrä ja pelin lopussa laskettava esiintymän rahallinen arvo. Pelin lopussa Valtaus-kortit sekoitetaan. Tietokonepelien puolella matka Kartan grafiikan toiminnallisuus on puutteellinen: osa reittipisteistä peittyy pelimerkkien alle. Järvi-Suomen vesireititkin kulkevat graafisesti metsissä, sillä vesistöjä ei karttaan ole piirretty. Suomen luonnon lisäksi itsetuntoni on pilalla – pelkkää… tilalla. Nokkelasti arvokkaimmista valtauksista saa pelin aikana keskimäärin vähiten Coineja. Mutta vielä kilpajuoksun loputtuakin jostain työntyy talviunilta heränneen verokarhun tahmainen kämmen, joka siirtää kaikki valtaukseni valtiolle. Yllättäen nemesikselläni on jälleen parempi tuuri, hänen tililleen Pohjolan kierrokselta jää viitisen miljoonaa kylmää käteistä. Hauskinta ja samalla tuskaisinta pelaaminen on silloin, kun kartalle sattuu eniten virkamies-merkkejä. Ehkäpä seuraavassa painoksessa karttaa vielä hieman modattaisiin. Kuten Afrikassa, aina ei yritteliästä onnista. Pelimekaniikassa on tuttua Afrikan tähteä, paikkakunnilla nostettavilla korteilla höystettynä. Tappio on karvas kalkintäyteinen jätevesi kahvikupissani. Minun taloni, minun sääntöni, ja aikuisena sitten kiität! Mutta helpotus on vain hetkellinen. Pelikerta setupista takaisin laatikkoon kestää noin puoli tuntia, tai vähän yli. Raadin arvion mukaan peli on hauska. Jalometallit kiiluvat silmissä, mutta matkalla vastaan tulee lähinnä pikkumaisia virkamiehiä, jotka kiristävät liikkumisen hintoja, perivät keksittyjä veroja ja veroluonteisia maksuja, tasaavat tuloja ja tekevät kaivostoiminnasta ylipäätään yhä haastavampaa. Ja mikä parasta, Pohjolan aarteiden avulla hänkin vihdoin ymmärtää, miksi hänen muuten luontoa rakastava isinsä suhtautuu avoimen vihamielisesti verokarhuun. Merkin avattuaan pitää nostaa merkkiä vastaava kortti. Ihan sopiva aika lyhyemmän keskittymiskyvyn omaaville perheen pienimmillekin. Kun korttien vaikutus valtausten määrään on selvitetty, kortit käännetään näkyville ja valtausten arvot lasketaan yhteen. 59 160943_.indd 59 160943_.indd 59 28.7.2022 16.43.47 28.7.2022 16.43.47. Poissa silmistä, poissa mielestä. Koska olen aikuinen ja vastuussa kasvatuksesta, kostan huijaamalla kivi-sakset-paperi-turnauksessa, sepäs ei olekaan tuuripeliä kuten kaivostoiminta! Ihan turha itkeä äitiä, yläkertaan siitä opettelemaan venäläisen panssarikaluston tyyppitunnistusta, olet jo viisivuotias. Litiumit ja korukivet Jos pelistä jotain kehitettävää haluaa nostaa esiin, niin korttien vaikutuksia kannattaisi yksinkertaistaa siten, että olisi vain yksi vaikutus per kortti. Pian kaikki Suomen malmiesiintymät on ulkoistettu. Vain verottaja voittaa. Mies valtausten takaa Vantaalainen Antti Laiho on 39-vuotias lehtori Metropolia ammattikorkeakoulussa. Tällöin pelin pyörittäminen helpottuisi. Mutta täysin tyhjää paikkakuntaa ei olekaan, vaan välillä matka vie nakkikioskille. Osassa kortteja logiikka ei mene aivan näin, joten osa vaikutuksista jää huomaamatta, kun ensimmäisten hörähtelyjen jälkeen kortteja ei enää tule niin tarkasti luettua. Ihmettelin, miksei korteissa käytetä vain karkeita tasalukuja, sillä ainakin huonommalla matikkapäällä pitää käyttää laskinta. Laatikossa itsessään ei ole lokeroita eri lätkille ja korteille, joten pelin setupin nopeuttamiseksi kannattaa varata vaikkapa minigrip-pusseja ja kumilenksuja, jotta materiaalit eivät ole aina sekaisin kuin basistin audiokaapelit roudauspäivänä. Pelien maailma on hänelle tuttu nuoresta pitäen. Suhteiden, virkamieskoneiston voitelun ja byrokratian rattaista jyvän lailla tehon vievien avustajan avustajan avustajien avulla minullekin tarttuu muutama valtaus hihaan. Käteen jää vain yksi SisuCoin, jolla ei enää saa edes makkaraperunoita Saariselältä. Aamun sarastaessa Pohjolan aarteet -haaste on jälleen odottamassa aamukahvin kylkiäisenä. Tytär innostui pelistä kovasti ja oppi sen yhdellä pelikerralla. Makuasioista ei saa kiistellä, mutta omaan silmään pelilaudan yksinkertaistettu graafinen ilme ei ole mieleenpainuva. Samaan aikaan kaakonkulmalla pahin kilpailijani hankkii uusia valtauksia kryptovaluutan sataessa ovista ja ikkunoista, saranapuoliltakin. Peliä valmisteltaessa pelimerkit sekoitetaan ja asetellaan paikkakunnille ohjeen kertomissa määrissä. Rautaa, nikkeliä, hopeaa ja muutama laiton kaivos, käytännössä köyhään maaperään kaivettua kuoppaa, joihin muussa toiminnassa syntyneet jätteet voi lempata. …ja kun sen kehität täydelliseksi, olet löytävä salatun kiven Matkani vie merireittejä Maarianhaminasta aina Tornioon. Kehuja saavat etenkin ketulla merkatut keplottelut, jotka ovat hänen mukaansa kivoimpia. Game on – pakko sen auringon on joskus risukasaankin paistaa – tai ainakin olla paistamatta jälkikasvulle! Olisi hänenkin korkea aika oppia, että täällä pimeässä, kylmässä ja märässä pohjolassa yrittäminen ei kannata. Kaikki materiaalit, normaalia paksummasta pahvista veistetyn kartan taitoksia lukuun ottamatta, ovat laadukkaan oloisia ja kestävät varmasti kovaa käyttöä. Virkamiesja Keplottelu-korteissa on humoristisia tarinoita byroslavian menosta, sekä varsinaiset vaikutukset peliin. Muoviset jalokivet kuvaavat maksimissaan kuutta pelaajaa ja mukana tulee luonnollisesti noppa. Parhaat hampparit saa Jyväskylässä ja Kittilässä, kartan perusteella Suomen tärkeimmissä liikenteen solmukohdissa. Pelkän tekstin sijaan vaikkapa Fingerpori-tyyliset sarjakuvat voisivat tuoda mukavasti piristystä pelaamiseen. Työkseen Antti vastaa pelikehityksen koulutuksesta videopeliteollisuuden tuleville insinööreille
linka-yrityksen Angelina Luzhinaan, joka lähti mukaan graa. Kun mekaniikka ja peliin tarvittavat elementit oli mietitty, simuloitu ja testattu, oli jo aika tilata ensimmäinen painos Boforilta. Valtaukset tuottavat Sisu-coineja, verokarhu laittaa kapuloita pelaajien rattaisiin ja keplotteleva kettu luovii lainsäädännön porsaanreikiä hyväksikäyttäen. Suunnittelin pelilaudan raakileen, kortit, pelien säännöt ja muut kuntoon ja tällöin Angelina pääsi aloittamaan graa. Pelaajat puolestaan voivat keplotella itsensä eroon virkamiesten säädöksistä. Pelin lopuksi valtaukset sekoitetaan väärinpäin pelilaudalle ja valtio vie omansa. Pohjolan aarteissa Afrikan tähden perusmekaniikka yhdistyy klassiseen kolmen elementin yhdistelmään, joka on yksinkertainen ja helposti omaksuttava. sen työstön. Tämä muuttui, kun viime vuoden loppupuolella koko Suomea vavisutti Afrikan tähti -gate: puhtaan kolonialistisessa pelissä suomalaisia lapsia opetetaan ryöstämään Afrikan mannerta! Kun mukaan saatiin ujutettua orjuuskin, roskauutisten tunnetusti korkea kynnys ylittyi. ”Pelaajat ovat ulkomaisia kaivosyhtiöitä ja tekevät pelissä valtauksia. Siellä painettiin ensimmäinen proto pelistä kaikkine elementteineen ja näin sain vietyä peliä sukulaisille testaukseen.” “Tein myös Excelissä erilaisia laskelmia ja kevyitä simulointeja, miten pelissä voisi käydä eri tilanteissa. Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut noin viisi-kuusi viikkoa. Tangerista Turkuun Jos idea pelistä syntyi nopeasti, ei pelimekaniikankaan suunnittelussa kestänyt paria iltaa pidempään. ”Itse en ole ikinä Afrikan tähteä tuolta kantilta edes tullut ajatelleeksi”, Antti toteaa. Suomessa on muun muassa ulkomaisia kaivosyhtiöitä, jotka kaivavat Suomen maaperää erilaisten metallien toivossa, pyrkivät tekemään erilaisin järjestelyin tilanteen sellaiseksi, että maksettavat verot ja korvaukset minimoidaan, ja kaiken lisäksi kaivostoiminta on hyvin tehokas tapa jättää meidän luontomme todella huonoon kuntoon.” Näin sai alkunsa kaivosteollisuudesta mustaa huumoria repivä ja siinä ohessa suomalaisen virkamieskoneiston kankeudelle naureskeleva Pohjolan aarteet. Koirakin on ihmeissään, miten voin hävitä kymmenennen kerran putkeen, vaikka olen valtion virkamies ja vastassa on lapsi. koksi. Paikkakunnilta avattavat pelimerkit tuovat kortteja omine vaikutuksineen. ”Otin yhteyttä Gra. Lautapelitkin ovat kulkeneet matkassa pienestä pitäen, mutta niiden suunnitteluun ja kehittämiseen ei toistaiseksi ollut kosketuspintaa tietokonepelien tapaan. ”Mutta kun kerran tämmöinen ajatus tuli julkisesti ilmi, aloin sitä pohtimaan tarkemmin, ja tuli mieleen vähän vastaavanlainen tilanne täällä meillä Suomessa. Tämä oli myös yksi ajatus peliä suunniteltaessa”, Antti kertoo kehittämisprosessin alkuvaiheita. Pelimaku on laidasta laitaan, Nethackista Civilizationiin, Witcheristä Pizza Tycooniin. Kolminpeli lähestyy loppuaan. Kaikilla pelaajilla on valtausten lisäksi virkamiesja keplottelukortteja, jotka vaikuttavat pisteiden laskuun. 60 160943_.indd 60 160943_.indd 60 28.7.2022 16.44.03 28.7.2022 16.44.03. ikan viilaamisen kanssa kului luonnollisesti enemmän aikaa. Enää tarvittiin ostajat. Käytännössä pelaajat voivat saada itselleen keplottelemalla etuja, joilla pystyvät kumoamaan virkamiesten tekemiä sääntömuutoksia ja siten jälleen taas helpottamaan omaa valtausten keräämistä.” Kun peruspalikat loksahtelivat kohdilleen, alkoi idean työstäminen käytäntöön. Vaikka pelimekaniikka oli nopeasti kasassa, korttien ja gra. Kun ensimmäinen prototyyppi oli valmis, otin yhteyttä painotalo Boforiin. Koska kaikki pelin elementit tulivat omina kasoinaan, piti Antin itse rakentaa sadan pelin esisarja, yksi kerrallaan. Ja uutisten kommenttiketjuissa kyytiä saivat niin valkoisen miehen kollektiivisen häpeä kuin maailman siitä(kin) parantava woke-ilmiö. Pelikentällä on pahvikiekkoja ja kolme korttipakkaa, ja koska kaikki pahvikiekot eivät tule peliin, eikä kaikkia kortteja päästä pelaamaan pelin aikana, tarkoittaa se sitä, että jokainen pelikerta voi olla hyvinkin erilainen. Kivi-paperi-sakset, ratsuväki-jousimiehet-jalkaväki, tässä tapauksessa valtaukset-virkamiehet-keplottelu. Valtauksien saamista hankaloittaa virkamiehistö, joka muuttaa pelin sääntöjä pelin aikana. on vienyt Amigan ja NES:n kautta PC-pelaamiseen
Synttärilahjaksi piti hommata kiireessä B-suunnitelman mukainen, toki hartaasti toivottu kuminen käärme. Saadun palautteen myötä niinkin hyvä, että tekeminen lautapelien kehittämisen parissa voi hyvinkin jatkua: ”Öisin kun pyörii hikisissä lakanoissa, sitä on aikaa pohtia kaikenlaista, joten on tässä ajatuksia vaikka minkälaisista peleistä. Pelin myöhästymisen mysteeri selvisi lopulta Anttia haastatellessa. Mutta tammikuussa peliä ei näkynyt eikä kuulunut. Nyt on siis myynnissä yhteensä 5100 peliä, joissa eri erien erot ovat lähinnä kosmeettisia. Pelin materiaalit on tehty ympäristöä kunnioittaen.” Kaivos-bisneksen kannattavuudesta Pelin menestyksen myötä Suomen maaperää pääsee pian pöyhimään myös toisella kotimaisella, ja sillä kolmannellakin. Viidakkorumpu lyö Itse törmäsin Pohjolan aarteisiin joulukuussa Iltalehden jutun kautta. “Täydellinen on hyvän pahin vihollinen, eli aina on parannettavaa. Tarvetta vastaava kotimainen painotalo löytyi pienen etsinnän jälkeen ja Antti laittoi tilaukseen viiden tuhannen kappaleen erän. Isona plussana volframin ja germaniumin kuvauksissa muistetut panssarintorjuntakäyttö ja lämpötähystimet kertovat pelin hyvästä yleissivistyksestä. Ja näinhän se on. Vaikka pelissä Suomi-neidon maaperä saakin kylmää kyytiä kansainvälisten kaivosyhtiöiden käsissä, pelata voi ihan hyvällä omallatunnolla: ”Jokainen Pohjolan aarteet -pelin pelaaja on tehnyt minusta hyvän valinnan. Koska minulla on perhe, ei siis ystäviä, suurin pelaajamäärä yhdellä kertaa oli kolme. Hyvää kannatti odottaa! Arvostelua varten olen pelannut reilusti yli parisenkymmentä peliä. Periksi en kuitenkaan antanut. Niinpä tähän uuteen erään kuuluva paketti lopulta tipahti minunkin postilaatikkooni toukokuun lopulla. Pohjolan aarteiden tarina kuulosti sen verran hilpeältä, että pakkohan se oli laittaa tilaukseen. Jos hyvin käy, pääsen vielä tekemään seuraavaa peliä, ja voi veljet, siitä vasta hyvä tuleekin!” Antin ensimmäinen yritys lautapelien maailmassa on kyllä sen verran kova, että itse jään mielenkiinnolla odottamaan mitä aarteita mitä tuleman pitää. Ja rikastumaan tuskin pääsee. Hyvää + Toimiva peli-idea ja -mekaniikka. Iltalehdessä ja Helsingin Sanomissa julkaistut jutut nimittäin aiheuttivat tilauksien tulvan, eikä alkuperäinen sadan kappaleen painos enää riittänyt. Sitä ennen Antti laittoi sähköpostilla tiedotteen kaikille tilaajille, että halutessaan peliä odottavat asiakkaat voivat perua tilauksen ja saada täyden hyvityksen. Pelin suunnittelun vaiheet ovat tuoneet työtä Suomeen useammalle ihmiselle. Vaikka Pohjolan aarteet tuskin on tie satumaisiin rikkauksiin, pelin tekemisestä on Antille jäänyt kuitenkin positiivinen maku. Pelin oppimiskäyrä on matala, etenkin jos edes yksi pelaajista on Afrikan veteraani. Isomman painoksen kohdalla on otettu aikamoinen riski, sillä pelin pitää myydä hyvin, ennen kuin Antti pääsee rahallisesti omilleen. Huonoa . Pelilaudan graa. set ja toiminnalliset vajavaisuudet. Kotimaan Afrikan tähti -plus nostaa huumorin keinoin esiin epäkohtia ja naljailee byrokratialle sopivan hirtehisesti. Verottaja voittaa aina Koska peli on hieman Afrikan tähteä monimutkaisempi ja viljelee kaivosalaan ja byrokratiaan liittyvää camp-huumoria, se tuskin myy lakanoita sun muita oheistuotteita afrikkalaisen kantaisänsä tapaan. 61 160943_.indd 61 160943_.indd 61 28.7.2022 16.44.18 28.7.2022 16.44.18. Olen tietysti tyytyväinen lopputulokseen, enkä olisi mennyt tässä koko hommassa näin pitkälle, ellen uskoisi pelin olevan hyvä, hauska pelata ja mielenkiintoinen”, Antti tuumaa ja lisää, että pelin tekeminen vie aikaa ja rahaa, joita kumpaakaan ei pelejä muun työskentelyn ohessa kehittävillä tunnetusti liiaksi ole. Pelatessa saattaa oppia jotain uutta kotimaan maaperän rikkauksista, ei ainoastaan kaikille ah, niin tutusta virkamiesten laiskuudesta ja saamattomuudesta. Verkkokauppa löytyi Googlella. Sen voin helposti allekirjoittaa. Ajattelin pelin olevan hyvä synttärilahja tammikuussa vuosia täyttävälle tytölle, taka-ajatuksena tietenkin oman viihtyvyys, sillä Afrikkaan suuntautuva kolonialismi oli alkanut jo puuduttaa. Pelin jujusta saa kiinni jo ensimmäisellä pelikerralla. Käytännössä tämä koskee pelin ohjetta ja pelikorttipakan tekstejä. Mutta onko muita päivityksiä tiedossa. Pohjolan aarteet on kuitenkin löytänyt yleisönsä: ”Palaute on ollut hyvää. Tarvittiin isompi painos ja mielellään sellainen, jota ei tarvinnut askarrella kasaan itse yksi kerrallaan. Lisäksi se on pelinä oikein viihdyttävä, myös perheen pienemmille. Lapset tykkäävät liikkua pelilaudalla ja saada SisuCoineja (pelin kryptovaluutta) ja valtauksia, aikuiset puolestaan viihtyvät korttien teksteistä, kun ne hassunhauskasti vinoilevat ikiomalle yhteiskunnallemme”, Antti kertoo ja kehaisee ohessa valtaus-korttien sisältämien faktojen opetuksellista kytköstä. Mutta hyvään myyntiin on kaikki eväät olemassa. Saan sähköpostiin ajoittain viestejä, että peliä on ollut hauska pelata, sekä aikuisten että lasten. Kysyntään vastataan, pelistä on tulossa englanninja ruotsinkieliset käännökset, mahdollisesti myös versio viroksi ja selkosuomeksi. Tyttäreni on innostunut lautapeleistä, Muuttuvasta labyrintistä, Afrikan tähdestä, Unosta sun muista
Jettison-namiskan painotoiminto ei ole suojattu niin kuin pitäisi, mikä ei sekään ole vaarantava vika, vaikka paneelia kopeloisi VR-sokeuden vaikutuksen alaisena. HOTAS/HOSAS/SIMPIT-Discord-palvelin on nimittäin todellinen peliohjainfetisistin nirvana. Äkkiseltään hyvinkin esikuvauskollisen näköisestä nippelikokoelmasta löytyy tarkemmin tarkasteltuna melkoinen liuta ylimääräisiä toimintoja, lisäksi mekaniikkaa on yksinkertaistettu ja joka suuntaan vääntyilevän ja kääntyilevän käsijarrun tilalla on analoginen tatti. R askaan sarjan lentosimuhardis on jo pitkään ollut pääosin venäläisten ja valkovenäläisten heiniä. 62 161293_.indd 62 161293_.indd 62 28.7.2022 15.11.24 28.7.2022 15.11.24. Se on osa F-18-teemaa, johon kuuluu aseistuksenhallintapaneelin ja melko esikuvauskollisen kepin lisäksi superraskaan sarjan Super Taurus -kaasujärjestelmä, jonka valtava koko mahdollistaa paitsi ilmeisen realistiset liikeradat kaasuvivuille myös maailman jokaisen nippelin ja nappelin mahduttamisen sen paneeliin. Itse käytän paneelia laskutelineiden, kuomun, valojen, valopistoolin, heittoistuimen, ulkonäkymien ja muiden enemmän tai vähemmän toissijaisten, mutta monesti yllättävän kätevien toimintojen ohjaamiseen. Tukiprosessin käynnistyttyä mitään valittamista ei sinänsä ollut, vaikka urakka olikin mittava Fedexin sekoilun ansiosta. Kannattaa kuitenkin huomioida, että tavarat tulevat Kiinasta, minkä vuoksi hintaan on laskettava mukaan kaikki mahdolliset lisämaksut julmien postikulujen lisäksi. Jämäkät vipstaakit järeässä kuoressa eivät häpeile yhtään Warthog-kaasun vierellä. Yleiskäyttöinen täsmäase Take Off Panel on monin tavoin tyypillinen Winwingin valikoiman edustaja. Paneelin mukana tulee varsin monimutkainen pöytäkiinnitysteline, lisäksi sen saa kiinnitettyä Winwingin omiin ja monien ulkopuolisten valmistajien peliohjaintelineisiin. Hämäräperäiset alennushinnat ovat ilmeisesti enemmän tai vähemmän pysyviä, ei kannata hämääntyä. Tukeva kiinnitys ei ole ylitsepääsemätön ongelma, mutta saattaa vaatia muusta ympäristöstä riippuen työkaluja ja kekseliäisyyttä, sillä kiinteä takaseinästä lähtevä johto ja alareunan metalliset tassut voivat tehdä asentamisesta haastavaa. Käytännössä ratkon mieluummin kvanttigravitaation arvoituksia kuin yritän tehdä yhtään mitään yhdenkään harkkorepeliohjainvalmistajan softalla, ne ovat Thrustmasterin skriptieditoria lukuun ottamatta kaikki aika kaameita, eikä Winwingin viritelmä ole poikkeus. Toisin kuin esikuvassa, laskutelineja koukkuvipuja ei käytettäessä nosteta pykälän yli. Niiden tuntuma on kuitenkin erinomaisen jämäkkä eikä nostotoimintoa tule ikävä, tattikin on monikäyttöisempi ja epäilemättä edullisempi ratkaisu kuin realistinen käsijarru. Siellä saa paitsi yhteyden Winwingiin, myös suunnilleen kaikkiin muihin laitevalmistajiin ja alan harrastajiin. Kaikilla pienvalmistajilla on samansuuntaisia haasteita, joihin on onneksi olemassa yhteinen ja erinomainen vastaus. Kaikkien suureksi onneksi ja lompakkojen turmaksi lentosimulaattorihardismaailma pursuaa tällä hetkellä perinteisten keppien ja kaasujen lisäksi toinen toistaan hienompia, realistisempia ja kalliimpia etuja sivupaneeleja. KONEHUONE SimAPP Pro ei ole helppokäyttöisyyden huipentuma, mutta perustoiminnot onnistuvat ja toiminnot säädetään muutenkin tyypillisesti pelin sisältä. Tarvinneeko edes mainita, että lompakon kannalta kyseessä on äärimmäistä varovaisuutta ja itsekuria vaativa ydinpommimiinakenttä, joten astukaa varoen! discord.gg/szqaJE7 mutta kaikkien muiden kannalta kompromissit ovat tervetulleita ja onnistuneita. Viime aikoina markkinoita on vallannut kiinalainen Winwing, jossain määrin tuntematon suuruus, jonka tarjonnasta löytyy melkoinen valikoima harkkorehermoa kutkuttavaa lentosimulaattorirautaa. F-18:n ohjaamon innoittama Take Off Panel on katalogin järeämpään päähän verrattuna vaatimaton, mutta hyödyllinen ja suhteellisen edullinen tapa tutustua uuteen valmistajaan. Varsinkin VR-ilmailijoille näppäimistön käpälöinti on kuitenkin aina huono vaihtoehto, joten toissijaisillekin toiminnoille pitää keksiä jonkinlainen loppusijoituspaikka. Onneksi tällaisella paneelilla ei yleensä edes tarvitse yrittää mitään kovin monimutkaista, toimintojen säätäminen sujuu suoraan peleissä, DCS:n F-18 jopa tunnistaa paneelin automaattisesti. Ylimääräiset akselit ovat todellinen taivaan lahja analogisemman kaluston ohjaimissa ja kokonaisuus tuntuu muutenkin loppuun saakka mietityltä. Tärkeysjärjestyksessä ne ovat selvästi kunnon HOTAS-systeemin takana: niissä kun ei voi olla toimintoja, joita käyttäessä ei ole aikaa nostaa käsiä ohjaimilta. Itse en pöytäkiinnitystä kokeillut, mutta kaksipuoliseen teippiin perustuva viritys ei vakuuta, koska tuntumaltaan miellyttävien vipstaakien operointi vaatii jonkin verran voimaa. Winwingin paneeli ei ole millintarkka kopio. Varovainen ensikosketus Winwingiin oli varovaisen positiivinen elämys eikä ainakaan vähentänyt mielenkiintoa firman muuta valikoimaa kohtaan. Tehokkuuteen vaikutus ei ole valtava, mutta mukavuutta niiden sijoittaminen omaan paneeliinsa parantaa yltäkylläisesti, kun näppäimistöriippuvuus on taas yhden askelen kauempana. Antti Ilomäki WINWING TAKE OFF PANEL Suomessa F-18 on jo viime vuoden muotia, mutta Kiinassa ollaan eri mieltä. Winwingin Takeoff-paneeli on erityisen mielenkiintoinen, koska sen vipstaakit on helppo tunnistaa näppituntumalla. Vekottimen manuaali löytyy Winwingin webbisivulta ja sen kattavien piirustusten avulla on hyvä sommitella asennusvaihtoehtoja ennen hankintaa. SimAPP PRO vaatii nettiyhteyden toimiakseen, mikä on suorastaan poikkeuksellisen pässi, mutta huhujen mukaan ei välttämättä kovin pitkäikäinen, ratkaisu. Kytkimien jokainen asento lähettää napinpainalluksen, mikä on monesti hyödyllistä bindaillessa. Miljardin eri yrityksen innokkaiden edustajien lisäksi HOTAS-disco on täynnä harvinaisen avuliasta porukkaa ja noin biljardin vuoden edestä kollektiivista kokemusta ihan kaikkien mahdollisten vempaimien käytöstä. Winwingin paneeli ei ole ihan esikuvanmukainen, mikä on pelkkää plussaa kaikille muille paitsi vannoutuneimmille hornetisteille. Pehmeitä arvoja Winwingin ratkaisu ohjainten säätämiseen on SimAPP PRO -softa, joka ainakin periaatteessa mahdollistaa perustason toimintojen säätämisen lisäksi profiilien lataamisen pilveen ja paneelin valaistuksen, punaisena vilkkuva laskutelinevipu mukaan luettuna, synkkaamisen DCS Hornetin kanssa. Täydellisestä F-18 -ohjaamon kopiosta haaveilevat eivät arvosta mutkien oikomista, KAUKOIDÄN IHME PC Valmistaja: Winwing Technology HARDCORE-DISCO Winwingin verkkosivusto on suoraan sanottuna epäammattimaista jälkeä ja vaikka julkisivu-uudistus on ilmeisesti työn alla, navigointi ja tuotetuen löytäminen on hankalaa
Laadukkaampien johtojen asemesta testasin Retrotinkiä komposiittikaapeleilla. Uusi tekniikka toimii. Mario Retrotinkin scanline-maskilla. Yleisvaikutelma on keveä ja vaivaton. Ongelman ratkaisuksi on kehitetty Framemeisterin ja Retrotinkin kaltaiset laitteet. stelevä retropelaaja tuikkaa muinaiset konsolinsa kuvaputkitelevisioon. Kansakunta kaipaa komposiittia Yhdysvaltalainen Mike Chi on valmistanut Retrotink-muuntimia vuodesta 2018. Sarjan edistynein versio, Retrotink 5X-Pro, maksaa Euroopassa noin 330 euroa, mikä rajaa kohderyhmän pitkälti työssäkäyviin todellisiin harrastajiin. Vastaanottimessa kytkin pelitilan päälle ja kuvanparannukset pois. Vaikka paneelissa olisi vielä sopivat reiät, ei ole takeita siitä, että HD-televisio osaa käsitellä analogista videosignaalia oikein. Valmistajan harrastuneisuutta kuvaa, että vaihtoehdoista löytyy esimerkiksi hailakkaa kasaritöllöä, ysärin Sony Trinitronia sekä PVMja BVM-monitoreja jäljittelevät maskit. KONEHUONE: RETROTINK 5X-PRO Hi. Pekko Pistokoski 63 161292_.indd 63 161292_.indd 63 28.7.2022 15.34.38 28.7.2022 15.34.38. Putkitöllön hajotessa pelaaja on pulassa. Edullisempien Retrotinkien lomituksen poisto ei juuri lisää viivettä, mutta rumentaa ja hyppyyttää kuvaa. Syitä on kolme. Pikselit ryömivät paikoitellen, mutta tämä on pelkästään komposiittivideon ominaisuus ja poistuu parempia kaapeleita käytettäessä. Mario loikkii käskystä, Tony Hawk rullailee sulavasti ja Tekken-hahmot mätkivät viiveettä. Sisältömainonnan syövyttämässä maailmassa on syytä korostaa, että maksoin Retrotinkin itse. Retrotinkin voima korostuu, kun piuhat kytkee kokeeksi suoraan televisioon. Ensinnäkin testilaitteet kytkettiin televisioihin aikoinaan komposiitin välityksellä. Sitä vastoin Mario Kart ja Wii-emuloidut kasibittisen sekä Super Nintendon pelit näyttävät hyviltä. OSSC taas ei ota vastaan komposiittitai S-videota ilman erillistä sovitinta. rmwareja, ja Retrotink 5X kannattaakin ajantasaistaa, sillä nykyinen versio on paljon monipuolisempi kuin paketin mukana tuleva. Hyvää + Erittäin helppo käyttää, mutkaton kuva, mainiot scanline-maskit. Kolmas syy on se, että Markus Hiienkarin kehittämä Open Source Scan Converter (OSSC) on kilpailukykyinen vaihtoehto heille, joilla on käytössään komponenttitai RGB SCART -kaapelit. Super Mario Galaxy on tehty putkitelevisiolle, eikä se loista edes komponenttikaapeli-Retrotink-kombolla yhtä heleästi kuin kuvaputkella. Jos lompakossa on ylimääräistä, vanhoista konsoleista saa S-video-, komponenttitai RGB SCART -kaapeleilla selvästi parempaa kuvaa. Kuvaan ilmestyy tärinää ja suttua. Viivekin voi tehdä pelaamisesta mahdotonta. Päivittäminen onnistuu vain PC:llä, mikä johtunee MacOS:n rajoitteista. Kuva saattaa repeillä, nykiä tai näyttää muuten rujolta KUVAPUTKEN KORVIKE. Hinta: Noin 330 euroa Edustaja Euroopassa: videogameperfection.com – eikä lainkaan siltä, mihin silmä tottui kuvaputken loisteessa. Toiseksi testitelevisiot toimivat myös komposiittiliittimellä, mikä sallii kuvanlaadun vertailun ja suorituskyvyn arvioinnin. Ohjeet painottavat, että oletusasetukset ja 1080p-lähtötarkkuus riittävät useimpiin käyttötarkoituksiin. Scanlinet eivät ole kikkailua, vaan pelit näyttävät niiden ansiosta selvästi paremmilta, lähes samalta kuin kuvaputkella. Hyvää ja kallista Retrotinkit on suunniteltu kytke ja pelaa -laitteiksi. Päivittäminen vaatii PC:n, muovinen ja kevyt kotelo. Kasuaaliin pelailuun riittää komposiittivideokin, mikä on jo Retrotinkiltä mallikas suoritus. Yhä harvemmasta nykytelevisiosta löytyy komponenttitai komposiittisisääntuloa. Vain Wii on jäädä lapsipuolen asemaan. Mutta kun vanhuuttaan sirisevä näköradio viimein laukeaa, onko nykytelkkariin yhdistetystä muuntimesta putkitöllön korvaajaksi. Viive on olematon, valopyssy toimii ja pelit näyttävät juuri siltä miltä pitääkin. Testasin Retrotink 5X:ää Nintendo 64:llä, jonka 320x240 pikselin kuva on legendaarisen suttuinen, ja PlayStation 2:lla sekä Wiillä, joiden 640x480-kuva on niin ikään vaikea nykytelevisioille. Ne muuntavat analogiset videosignaalit HDMI-muotoon. Kuvaa voi silti säätää monipuolisesti ja siihen saa lisättyä scanlinet eli putkitelevision juovia jäljittelevän maskin. P aras ruutu HDMI-aikaa edeltäneelle konsolille on kuvaputkitelevisio. KONEHUONE Insinööritaidon huippusuoritus, joka säteilee harrastuneisuuden voimaa. Retrotink 5X:ää myydään uudella liikkeeseen mukautuvalla lomituksen poistolla (motion adaptive deinterlacing), jonka pitäisi vastata tähän ongelmaan. Kuva menneisyydestä muuttuu Vanhojen konsolien kuvasta täytyy nykynäytöillä poistaa lomitus, mikä saattaa aiheuttaa viivettä ja muuta riesaa. SCARTja S-video-liitäntöjä on vain vanhimmissa taulutelevisioissa. Huonoa . Takana on komponenttija komposiittiyhdistelmä, audiotulo sekä S-video, sivussa SCART. Niitä voi myös itse muokata. Muovisen kevyessä Retrotink 5X:ssä on yhden HDMI-lähdön lisäksi sisääntulot komposiittija komponenttivideolle, S-videolle sekä RGBja komposiittivideota välittävälle SCARTille. Perusjohdoilla pitää pärjätä nytkin. Mike Chi myös päivittää laitteidensa . Kuva ei häikäise, mutta mikään ei vilku tai värise. Mario oikeassa putkitelkkarissa. En kadu, vaan kannoin putkitelevisioni kierrätykseen. Yksityiskohdat terävöityvät ja varjot syvenevät. Mario ilman maskia Retrotinkillä
Lohduttomassa tarinassa ja ihmiskunnan reaktioissa tapahtuneeseen on paljon samoja elementtejä kuin vaikkapa myöhempien aikojen Walking Dead -sarjassa. Tankki moottoreineen ja telaketjuineen pitää kuurouttavaa meteliä. Tämä on kaikkien etu. On tarvittu sekä asiaan vihkiytyneitä faneja (Kvaak-yhteisö, KVAAK kirja) ja asiasta kiinnostuneita kustantajia (Sininen Jänis, Zum Teufel ja Egmont Story House). Mutta siinä missä Walking Dead jatkui liian pitkään ja itse sarjakin ehti kuolla jo moneen kertaan siinä matkalla, Eternautti kestää reilut 300 sivua ja ehtii siinä ajassa kertoa paljon. Se on muodoltaan klassinen kolmirivinen, vaakamallinen sanomalehtisarja ja piirrostyylikin on yksinkertaista klassista sarjakuvarealismia. Tuo Korkkari-muistuma ei mikään ihme olekaan, sillä piirtäjä López on piirtänyt paljon myös niitä. Ja hieno sarja onkin! Eternautti ajan takaa Eternautti on alun perin julkaistu Argentiinassa jatkosarjana vuosina 1957–1959. kalleimpani...” Tuolla suunnataan ty k kiä! Ampu tulee! Joka mies suojaan! 36 Kaukaa aikojen takaa tulee aikamatkustaja, Eternautti, kiitos joukkorahoituksen! V anhalla kirjankustannusmallilla kustantaja omalla asiantuntemuksellaan päätti, mitä sarjakuvakirjoja Suomen kansalle kannattaa tarjota, painatti niitä sitten ison pinon, satsasi hieman markkinointiin ja lopuksi toivoi parasta. Wallu RUUDUN TAKAA Sama radanvarsitaistelu alkuperäisasussaan (vas.) ja vuoden 1969 versiossa. • Oesterheld, Breccia: Eternautti 1969, KVAAK kirja ja Zum Teufel 2022, 64 sivua, hinta noin 18 euroa. Lopussa kiitos Kaikki jutussa mainitut projektit ovat olleet useamman tahon yhteistyön tuloksia. Tietysti loppupeleissä itse JOUKKO, joka kirjat rahoittaa. Jokainen sarjakuvia lukeva tuntee varmasti Will Eisnerin ja Wally Woodin, mutta Oesterheld ja López ovat tuntemattomampia suuruuksia, samoin kuin heidän sarjansa Eternautti (El Eternauta). 85 84 Luikkivat pakoon! Ei, Franco! Ryhmittäytyvät tuon sillan alle, etkö näe. Sarjan piirrosjälki tukee hienosti tarinan kuvaamaa mennyttä aikaa ja maailmaa, sekä tuon ajan uskomuksia avaruudesta ja sen asukkaista. Ja jättää myös paljon pohdittavaa. Sarjakuvia Mesenaatista Mesenaatissa on ollut jo monta menestynyttä sarjakuvallista joukkorahoituskampanjaa. Sarjaa yritettiin herätellä uudelleen henkiin 1960-luvun lopulla ja sarjan alkuperäistä käsikirjoitusta lähti piirtämään Alberto Breccia. Tarinan alussa jostain ilmestyy sarjakuvakäsikirjoittajan työhuoneeseen Eternautti, aikamatkustaja, joka alkaa kertoa hämmästyneelle sarjakuvantekijälle omaa tarinaansa. Ja nyt siis kirja – tai kirjat – on painettu ja sarja on täällä. Sarjan uusi tuleminen kuitenkin katkaistiin jo alkuunsa ja tarina loppuu kuin kanan lento noin 50 sivun jälkeen. Ja kun nämä lopulta makkeloitiin, niin käytetty paperi päätyi uusiokäyttöön vessapaperina. Esimerkiksi viime vuonna suomenkielisen päivänvalon näki Will Eisnerin klassikko Dropsie Avenue – Katu Bronxissa, ja klassikkolinja jatkuu myös tänä vuonna. Tuntemattomaksi jääneillä sarjakuva-aarteilla pyyhittiin… Joukkorahoitusmallilla näin ei käy, vaan kaikki tavara (tai ainakin suurin osa) myydään jo ennen kuin se tehdään. Kiitos teille kaikille, teette hyvää työtä! • Oesterheld, López: Eternautti, KVAAK kirja ja Zum Teufel 2022, 368 sivua, hinta noin 35 euroa. Siksi Eternautti 1969 -kirja jääkin lähinnä mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi: näinkin homman olisi voinut tehdä. ”Syylliset tähän kaikkeen... Lähinnä mieleen nousevat amerikkalaiset 40ja 50-lukujen sanomalehdissä julkaistut tieteissarjat ja vanhat kunnon Korkeajännitys-sarjat. OPELITS JA KUMPP. Kesällä painosta tuli argentiinalaisten Héctor Germán Oesterheldin ja Francisco JOUKON RAHAT Solano Lópezin massiivinen tieteissarjakuva Eternautti ja myöhemmin syksyllä ilmestyy suomalaistaustaisen Wally Woodin klassisia sotaja tieteissarjoja sisältävä Verta ja väristyksiä -nimeä ainakin tällä hetkellä kantava teos. Elena, Martita... Käsikirjoittaja Oesterheld katosi lopulta jäljettömiin ja piirtäjä Lópezin poikaa olisi odottanut mitä ilmeisemmin sama kohtalo, ellei isä-López olisi onnistunut pelastamaan häntä suhteillaan. ”Kohta näemme syypäät tuhoon...” Kättäni pakottaa puristettuani rynnäkkökiväärin tukkia. Kaikesta projektin eteen tehdystä työstä saattoi toiveikkaalle kustantajalle jäädä käteen vain varaston tukkeena seisova iso pino sarjakuvaa, jota ei saatu kaupaksi, ei edes suurella alennuksella. 64 160941_.indd 64 160941_.indd 64 28.7.2022 15.39.53 28.7.2022 15.39.53. Jopa niin paljon, että synnyinmaassaan Argentiinassa sarjaa ja etenkin sen edelleen suomentamatonta jatko-osaa pidettiin valtaa pitävien kritisoimisena ja tekijät joutuivat kumpikin tahollaan kokemaan sarjan johdosta kovia. HIT! SCORE: 1p. Eternautin kertomus siirtyy sujuvasti sarjakuvaksi, joka alkaa ulkoavaruudesta tulevalla hyökkäyksellä. Onnistunut joukkorahoituskampanja vakuutti kuitenkin sarjakuvia ostavan kansanosan Eternautin sarjakuvallisista ansioista ja rahallinen tavoite täyttyi sukkelaan ja ylittyikin reippaasti
Danijel Žeželjin kuvituksessa ei onneksi ole moitteen sijaa. Toivottavasti 10 jaksoa tarjoavat tarvittavan tilan syvällisen ja samaistuttavan tarinan kertomiselle. Ole varovainen, mitä toivot… Noituri-sarjakuva Of Flesh and Flamen (2018) aiemmin kirjoittaneen Aleksandra Motykan ja CD Projektilla tarinaohjaajana työskentelevän Marcin Blachan yhdessä kirjoittama Your Voice (2020) lahjoitettiin alun perin pelin Steamista ostaneille. Koska roolipelin DLC antaa edelleen odotuttaa itseään, on Night Cityn kaaosta kaipaavien paras palata sarjakuvien pariin. Vuoteen 2023 sijoittuva Your Voice taustoittaa kuitenkin omalla tavallaan pelin tapahtumia. Se lienee tarkoituskin, mutta Fioriniellon sutaisujen suututtamaa kyberpunkkaria tieto ei juurikaan lohduta. Välähdykset eri asiakaskuntien unelmista syventävät Cyberpunk 2077:n maailmaa mukavasti. Mutta ovatko sarjakuvat synkästä tulevaisuudesta lukemisen arvoisia. Jesús Hervásin persoonallista, mutta silti selkeää piirrostyyliä seuraa mielellään, eikä tarinastakaan puutu tasoja. Kovaksikeitetty kertomus ei yllätä omaperäisyydellään eikä juonenkäänteillään, vaan etenee suoraviivaisesti kohtia tylyä päätösruutuaan. Kukin Cyberpunk-sarjiksista kertoo oman tarinansa, eikä niistä löydy vahvoja linkkejä toisiinsa. Sztyborin – kenenpäs muunkaan – kirjoittama neliosainen Blackout (2022) kertoo Braindance-teknikko Arturosta. Night Cityn nilkkien uhoa on noloa lukea, mutta unijaksojen hahmojen maanläheisiin kohtaloihin on helppo samaistua. Päätarinan kuvittaneen Alessio Fioriniellon piirrosjälki on hienostelemattomuudessaan suorastaan luotaantyöntävää. Kertomuksessa on kuitenkin yksi hyvä puoli, joka erottaa sen muista Sztyborin tarinoista. Vaikka Blackout ei yllä maailmanrakentamisessa – ainakaan toistaiseksi – Trauma Teamin tasolle, toivo kytee, että kaksi viimeistä numeroa tuovat tähän muutoksen. Korporaatiot eivät moista elettä siedä. Cyberpunk 2077 -nimikkeen alla on nimittäin julkaistu viimeisen puolentoista vuoden aikana puolenkymmentä eri tarinakokonaisuutta. Kolmen ensimmäisen osan perusteella You Have My Word on paras Cyberpunk-sarjis sitten Trauma Teamin. Näillä näkymin sen pitäisi ilmestyä elokuun lopussa. Pysyäkseen hengissä teknikon on toteutettava kaikkien aikojen ryöstö. Perinteinen kostokertomus käynnistyy hitaasti, mutta vauhtiin päästyään ei hellitä hetkeksikään. Sekä kirjoituksen että kuvituksen taso vaihtelee liikaa ja ainoastaan You Have My Wordissä molemmat ovat kiitettävällä tasolla. Kertomuksen on takonut kasaan CD Projektilla tarinaseppänä toimiva Bartosz Sztybor ja jälki on kauttaaltaan epätasaista. Markus Rojola Night City sykkii sarjakuvien sivuilla. Big City Dreams ei siihen riittänyt. Roberto Riccin pelkistetty kuvituskin jättää paljon toivomisen varaa. Molempien jahdatessa omia unelmiaan kaksikko ajautuu erilleen kohtalokkaalla tavalla. comista ostaneille lahjoitettu Big City Dreams (2020) on kertomus kahdesta kyberosavarkauksilla itsensä elättävästä nuoresta, jotka uneksivat uudesta elämästä. Yksi haaveilee olevansa kaupungin kylmäverisin gangsteri, toinen taas kaipaa rauhallista eloa kaukana Night Cityn kaduilta. Night Cityssä jokaisella on omat haaveensa eikä kukaan ole aidosti onnellinen. Tarina sijoittuu vuoteen 2023. Älä ota sitä henkilökohtaisesti Neliosainen You Have My Word (2021) on myös Sztyborin käsialaa, ja sarjakuvan julkaisu sujui suunnilleen yhtä hyvin kuin pelinkin. Juonenkäänteitä – ja jopa päähenkilöä – panttaamalla rakennettu jännite purkautuu hätkähdyttävillä tavoilla kolmannessa osassa, joten tarinan päätöstä on ollut vaikea odottaa. Tarina etenee kahdella tasolla, joista nykyisyyteen sijoittava päätarina osoittautuu huomattavasti braindance-videoiden kautta kerrottua sivujuonta heikommaksi. Cyberpunk 2077 -sarjakuvat eivät valitettavasti aiheuta välitöntä ihastusta. Syyskuussa ilmestyvän Cyberpunk: Edgerunners -animaatiosarjan juoni on Sztyborin kirjoittama. Jokaiselle jotakin Viimeisin neliosainen sarjis on edennyt vasta puoliväliin, mutta tiiviin julkaisutahdin myötä sen pitäisi olla kokonaisuudessaan luettavissa syyskuun alkupuolella. Koska tarina on edelleen kesken, arvosana on ainoastaan suuntaa antava. Menetettyään jälleen yhden asiakkaistaan Arturo päättää asettua työnantajaansa vastaan. Kasvot ja raajat venyvät luonnottomasti, ja kahta päähahmoa on usein vaikea erottaa toisistaan. KAUPUNKITARINOITA Julkaisija: Dark Horse CYBERPUNK 2077 -SARJAKUVAT …se saattaa toteutua Cyberpunk 2077:n GOG. C yberpunk 2077 julkaistiin joulukuussa 2020. Miehen omatunto kolkuttaa, sillä toteuttaessaan asiakkaidensa unelmat hän samalla haaskaa heidän elämänsä. Metrolinjoja kunnostava yksinäinen mies törmää työvuoronsa päätteeksi Maelstrom-jengin jahtaamaan nuoreen palkkasoturinaiseen, Yisheniin. 65 160942_.indd 65 160942_.indd 65 28.7.2022 15.46.42 28.7.2022 15.46.42. Braindance-osuudet kuvittaneen Filipe Andraden selkeät kynänvedot ja harkitut sommitelmat ovat kuin toisesta maailmasta. Your Voice on kylmäverinen kyberpunktarina, jossa yksikään hyvä teko ei jää rankaisematta. Ensimmäisen silmäyksen 2070-luvun Night Cityyn tarjosi kuitenkin muutamaa kuukautta aikaisemmin julkaistu neliosainen Trauma Team -sarjakuva (Pelit 1/21, 4 tähteä). Mies päättää jäljittää naisen varmistaakseen tämän turvallisuuden – eikä Night City ole enää ennallaan. Kuvitus korostaa kahden kerronnan välistä kuilua entisestään. Ensimmäinen numero julkaistiin huhtikuussa 2021, viimeinen osa on viivästynyt useaan otteeseen. Koska dialogikin pidetään minimissään, kiinnittyy lukijan huomio ensisijaisesti taiteeseen. Blackoutin juoni ei onnistu vangitsemaan lukijan mielenkiintoa vielä puoliväliin mennessä. Epäsuhta heijastuu myös dialogiin. Tarkkojen kasvonpiirteiden kaltaisten yksityiskohtien puute saa hahmot tuntumaan arkkityypeiltä, mikä sopii lajityypille kuin mikrosiru silmään. Vahvoihin varjoihin ja harvoihin väreihin nojaava tyyli kuvaa tapahtumat selkeästi
Pelaajan alter ego on The Hunter, kustomoitava peliä varten kehitetty sankari. Overwatch 2 (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X, Switch) Sankariräiskintä Overwatchin jatko-osa ei yritä keksiä pyörää uudestaan, mutta muutoksiakin nähdään. Klonkku pyrkii pääasiassa välttämään ja väistelemään vastustajiaan, mutta jos ympäristö antaa jonkin hyökkäysedun, Klonkku käyttää sen armotta. Kuningasta vastaan nousee Vaucansonin luoma ketterä automatoni Aegis, joka pistää robotteja palasiksi yhdistelemällä hyökkäyksiin väistöjä, blokkeja ja hyppyjä. Free-to-play PvP -mätön ohella tahkotaan juonellisia PvE-moodeja, joissa käytetään erilaisia spesiaalikarttoja. Daedalic Entertainmentin hiiviskelyseikkailu seuraa Klonkun edesottamuksia ennen maineikkaan fantasiatrilogian vaiheita. Marvel’s Midnight Suns (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X) Ai jai, Firaxis ”XCOM” Games tekee vuoropohjaisen taktiikkaroolipelin Marvelin hahmoilla. TULOSSA 4.10. Steelrising (PC, PS5, Xbox Series S/X) Paikka on Pariisi ja vuosi 1789, jolloin Ranskan vallankumous on nujerrettu Ludvig XVI:n mekaanisella armeijalla. The Lord of the Rings: Gollum (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X) Taru sormusten herrasta tuo mieleen ylväitä haltioita, petomaisia örkkejä ja pelottavia nazguleita. Petri Heikkinen SEURAAVA PELIT-LEHTI ILMESTYY 7. Vaucansonin ohella Souls-viboja huokuvassa toimintaroolipelissä nähdään muitakin historiallisia hahmoja, kuten Marie-Antoinette ja Robespierre. Tiimien koko pienenee viiteen soturiin, joista vain yksi saa olla tankkiluokan heebo. SYYSKUUTA. Mutta mitä tarina olisi ilman varjoissa vaeltavaa Klonkkua. Tuunauksella nopeutetaan peliä. 8.9. 1.9. ELOKUU 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 SYYSKUU 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 LOKAKUU 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 VÄRIÄ SYKSYYN Koulut, duunit ja alkavan syksyn harmaa arki pysyvät poissa ajatuksista sopivilla videopeleillä. 7.10. Tankkipulan myötä myös hahmojen tasapainotuksia on rukattu ja uusissa kentissä on enemmän suojapaikkoja. 66 160778_.indd 66 160778_.indd 66 28.7.2022 15.49.18 28.7.2022 15.49.18. Ottakaa rahani, kiitos! Sankarikaartiin kuuluvat kuuluisimmat Avengersien ja X-Menien jäsenet, Midnight Sons ja jotkut Runawaysit. Näyttävät taistelut ovat vuoro-, mutta eivät ruutupohjaisia, ja sankarien käyttämät liikkeet valitaan toimintakorteilla
Roistojen hallitsemaan Santo Ilesoon on luotu aikaisempaa vertikaalisempia alueita, ja autojen käytöstä on parannettu tuntuvasti, jotta niitä voisi käyttää matkustamisen ohella paremmin aseina. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 23.8. Soul Hackers 2 (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X) Neljännesvuosisata siinä meni, mutta Saturnin Soul Hackers -roolipeli saa jatkoa. Räväkkä toiminta tukee saumatonta co-op-pelaamista. 26.8. Taistelut käydään neljän soturin joukkueilla, mutta tekemisestä ei ole koskaan pulaa, sillä alueen jatkuva maalaaminen on tärkeää. A Plague Tale: Requiem (PC, PS5, Xbox S/X) Inkvisition ja mustan surman puristuksissa elämä keskiaikaisessa Ranskassa on halpaa. Saints Row (PC, PS4/5, Xbox One/Series S/X) Nykypäivän tekniikan tuomien perusparannusten ohella Saints ”huumori-GTA” Row’n reboottaus pyrkii tuomaan takaisin tasapainon komedian ja vakavampien aiheiden välillä. 18.10. Ykkösosan tapahtumista on kulunut kuusi kuukautta ja sisarukset Amicia ja Hugo de Rune etsivät edelleen parannusta Hugon verisairauteen. 67 160778_.indd 67 160778_.indd 67 28.7.2022 15.49.25 28.7.2022 15.49.25. Splatoon 3 (Switch) Ammuskelupeliksi pasifistisessa Splatoonissa jokainen ase ampuu tai roiskii oman tiimin väristä maalia. 9.9. Hiiviskelyseikkailun suurimpia uhkia ovat inkvisition brutaalit sotilaat ja mustaa surmaa levittävät valtavat rottalaumat. Amicia taistelee puukolla, lingolla ja varsijousella, joten ”reiluja” matseja kannattaa välttää. Omalaatuisin taktiikka on kenties maalissa pikavauhtia sukeltaminen, joka onnistuu myös pystysuorilla seinillä. Tarina seuraa kahta datastriimissä syntynyttä yliluonnollista aionia, Ringoa ja Figueta, jotka pyrkivät estämään ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavan tapahtuman. Sieluhakkerit ovat osa Megami Tensei -kokonaisuutta, joten neljän soturin vuoropohjaiset taistelut ja kevyet sosiaalisen simulaation elementit ovat tuttuja Shin Megami Tenseistä ja kumppaneista
Parhaat nuoruuden pelimuistoni liittyvät kuitenkin ZX Spectrumiin ja Amigaan. Sama matka jatkuu Pelitlehdessä. 160779_.indd 68 160779_.indd 68 28.7.2022 11.53.08 28.7.2022 11.53.08. PAL. Petri Heikkinen, avustaja pelit.fi/tilaa MAAILMA MUUTTUU, MUTTA PELIT PARANEE. VKO 2022-36 60 93 54 -2 20 7 Ensimmäisen kosketuksen videopeleihin sain 1979, kun faija toi saksalaisen Pong-kloonin taloon
11,90 € KESKI-IKÄISET MUTANTTI . D ia b lo Im m o rt a l . ÄLÄ MENE METSÄÄN! THE QUARRY PLUS PARHAAT SLASHER-PELIT UNOHDA AFRIKAN TÄHTI, ETSI POHJOLAN AARTEET ORION KUKISTUI INTERSTELLAR SPACE: GENESIS PARAS SOTAPELI IKINÄ. HELL LET LOOSE DONATELLO ON PARAS! TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES RAHAT TAI GRINDI! KULTTUURIN KUTSU CALL OF CTHULHU P a c -M a n . 7 ,90 160772_.indd 1 160772_.indd 1 28.7.2022 14.52.32 28.7.2022 14.52.32. C u p h e a d 7/2 02 2 Elokuu 2022