MAAILMANLOPUN ATOM RPG haastaa Falloutin sen omilla ydinaseilla SUURIMMAN RIISTAN METSÄSTÄJÄT MONSTER HUNTER WORLD: ICEBORNE HUNT: SHOWDOWN Remnant: From The Ashes YLLÄTYSHYÖKKÄYS TUHKISTA Laine jäillä NHL 20 ROCKYSTA RAMBOON Stallone peleissä Uusi vaihde päälle Gears 5 WRC 8 Valitse vapaus, valitse GREEDFALL S ta llo n e -p e lit . 8,90 € 127968_.indd 1 16.9.2019 14.18.02. R e m n a n t . G e a rs 5 9/2 01 9 Lokakuu 2019
Tallennamme puhelut laadun varmistamiseksi ja koulutustarkoituksiin. /pelit Julkaisujohtaja Laura Luoma Kaupallinen johtaja Jaana Lindvall-Harki Levikkimyynti Marjo Niemimäki PAINOPAIKKA Kroonpress AS Asiakaspalvelu asiakaspalvelu@fokusmedia.. AD: Isma Valkama, isma.valkama@fokusmedia.. vuosikerta, 11 numeroa vuodessa Ajassa 5 Pääkirjoitus: Mätäkuu Tuukka Grönholm 8 Pelonkorjuun mestari Rem Michalski Aarno Malin 10 Rockysta Ramboon: Sylvester Stallone -pelit Markus Rojola 17 Nnirvi: Control+Break Nnirvi 47 Star Trek: Paskovery Juho Kuorikoski, Marko Mäkinen 66 SNK 40 vuotta Johannes Valkola 70 The Witcher Library Edition Vol. Päätoimittaja: Tuukka Grönholm, tuukka.gronholm@fokusmedia.. 298 numero 28. Toimituspäällikkö: Niko Nirvi, nnirvi@fokusmedia.. Aikakauslehtien liiton jäsen OSOITE Hämeentie 135 A, 00560 Helsinki VERKKOSIVUT www.pelit.. www.fokusmediatilaus.. Avustajat: Jussi Forelius, Petri Heikkinen, Tuomas Honkala, Heikki Hurme, Antti Ilomäki, Juha Kerätär, Heli Koponen, Juho Kuorikoski, Aleksi Kuutio, Antero Kyyhky, Lassi Lapintie, Mikko Lehtola, Markus Lukkarinen, Aleksandr Manzos, Marko Mäkinen, Tuomo Nyrhilä, Santeri Oksanen, Samu Ollila, Juho Penttilä, Markus Rojola, Kriina Rytkönen, Miika Sillanpää, Olli Sinerma, Jouni Utriainen, Harri Vaalio, Ilja Varha, Riku Vihervirta KUSTANTAJA Fokus Media Finland Oy www.fokusmedia.. puh. 1 Markus Rojola 71 Bloodborne Vol 3: Song of Crows Nnirvi 72 Ruudun takaa Wallu 73 Tuukka: 20 vuotta Helvetissä Tuukka Grönholm 74 Tulossa Petri Heikkinen Pelit 6 Lorelai Aarno Malin 16 Control Markus Lukkarinen, Santeri Oksanen 18 Remnant: From the Ashes Samu Ollila, Nnirvi 22 Gears 5 Samu Ollila 25 Void Bastards Markus Lukkarinen 26 Wreckfest Petri Heikkinen 22 64 26 Gears 5 Crash Team Racing Nitro-Fueled Wreckfest 2 127969_.indd 2 16.9.2019 15.35.05. 020 7354 130* *Puhelun hinta lankapuhelinliittymästä soitettuna on 8,35 snt/puhelu + 7,02 snt/min ja matkapuhelinliittymästä soitettuna 8,35 snt/puhelu + 17,17 snt/min
28 WRC Rally 8 Marko Mäkinen 30 NHL 20 Tuukka Grönholm 32 Super Blood Hockey Markus Rojola 33 Greedfall Markus Lukkarinen 36 Fire Emblem: Three Houses Petri Heikkinen 38 Astral Chain Antero Kyyhky 40 Okinaki Petri Heikkinen 42 Monster Hunter World: Iceborne Juho Penttilä 44 Hunt: Showdown Santeri Oksanen 46 Star Trek Online: Age of Discovery Marko Mäkinen 48 Rogue Galaxy Outlaw Lassi Hietala 51 Battlestar Galactica Deadlock: Resurrection Marko Mäkinen 51 WH40K Gladius: Chaos Marines Nnirvi 52 No Man’s Sky 2.0: Beyond Jussi Forelius, Juho Kuorikoski 54 Cities: Skylines -DLC-kooste Santeri Oksanen 55 Overcooked 2: Surf ’n’ Turf & Camp. re Cook Off Markus Rojola 56 Everybodys’ Golf Juho Kuorikoski 58 Ion Fury Lassi Hietala 60 AMID EVIL Juho Penttilä 61 ATOM RPG Tuukka Grönholm 64 Crash Team Racing Nitro-Fueled Jussi Mattila 69 Collection of Mana Johannes Valkola Teemat Video ja Mikro Pelit #2 58 Ion Fury Lassi Hietala 60 AMID EVIL Juho Penttilä 61 ATOM RPG Tuukka Grönholm 64 Crash Team Racing Nitro-Fueled Jussi Mattila 69 Collection of Mana Johannes Valkola Avaruutta 46 Star Trek Online: Age of Discovery Marko Mäkinen 48 Rogue Galaxy Outlaw Lassi Hietala 51 Battlestar Galactica Deadlock: Resurrection Marko Mäkinen 51 WH40K Gladius: Chaos Marines Nnirvi 52 No Man’s Sky 2.0: Beyond Jussi Forelius, Juho Kuorikoski Monsundeerukisia hunttaamassa 18 Remnant: From the Ashes Samu Ollila, Nnirvi 42 Monster Hunter World: Iceborne Juho Penttilä 44 Hunt: Showdown Santeri Oksanen 10 30 42 44 18 Rockysta Ramboon: Sylvester Stallone -pelit NHL 20 Monster Hunter World: Iceborne Hunt: Showdown Remnant: From the Ashes 3 127969_.indd 3 16.9.2019 15.35.22
Puutarhakatu 34, Tampere | ti–to 9–17, pe 9–18, la–su 10–18 www.tampereentaidemuseo.fi OSAMU TEZUKAN ENSIMMÄINEN MUSEONÄYTTELY EUROOPASSA! 127970_.indd 4 16.9.2019 14.23.47
Kun konsolisodan uusi kierros (todennäköisesti) alkaa ensi vuonna, niin voittajaa on entistä vaikeampi nimetä, sillä monen rintaman hybridisodankäynti hämärtää tulosta. Siinä vaiheessa oma pelikone saattaa olla turha kustannuserä, pelkkä ruutu ja padi riittävät. Kesällä ilmestyneessä tulosjulkistuksessaan jopa Sony ilmoitti saaneensa enemmän tuloja digimyynnistä kuin perinteisellä kivijalkakauppojen pelimyynnillä. Googlen Stadian ja Microsoftin Project XCloudin suoratoistopalveluiden rinnalle myös EA virittelee omaa Project Atlas -projektiaan, jossa pelattavana on muun muassa FIFA. Pelit-lehden numerossa 9/2019 arvostellaan Mikael Kasurisen Remedyllä suunnittelema Control-toimintapeli. NPD Groupin luvuissa on toki yksi selkeä ongelma. Steamissa taas Dota ja CS:GO ovat sementoineet asemansa niin, että vain battleroyale-buumin synnyttänyt PUBG pystyi ne hetkeksi haastamaan. 20 vuotta sitten ilmestyi Pokemon Stadium, Resident Evil: Director’s Cut ja Tom Clancy’s Rainbow Six. 5 127971_.indd 5 16.9.2019 17.33.39. PlayStation on edelleen se mittatikku, jolla nähdään suurten massojen käytös pelimaailmassa. Pelimarkkinat todennäköisesti kasvavat, mutta kukaan ei vielä tiedä mistä ja mihin suuntaan. Toki digimyynnin valtakausi ei ole päätepysäkki, vaan sekin on vain osa siirtymävaihetta. Suomessakin Prismat ja Citymarketit ovat pitkään olleet suurimpia pelimyyjiä, mutta peliosaston saamat hyllyrivit ovat kaventuneet PS4-aikakaudella silmissä. Y hdysvalloissa kuluvan vuoden elokuu oli pelimyynniltään poikkeuksellinen. Pelimaailma siirtyy Netflixistä ja Spotifysta tuttuun tilausmalliin, jossa PSN Plusja Xbox Game Pass -tilaajat saavat kuukausitilauksensa myötä enemmän pelejä kuin useimmat peruspelaajat edes tarvitsevat. Pelimaailma sen sijaan on lopullisesti siirtynyt nettija digipelien aikaan. Elokuussa 2019 ykköseksi nousi Madden 20, joka vastaa suomalaisittain NHL:ää, mutta sitten lista menee oudommaksi. Koko kansan suosikkipelejä tyyliin SingStar on entistä vaikeampi markkinoida, jos marketin pelihylly on yhtä kapea kuin lehtihylly. Mobiililistoilla samat nimet pysyvät kärjessä vuodesta toiseen, mutta ilmiö on tullut myös PCja konsolimaailmaan. Kun pelimyynti siirtyy kaupoista nettiin, myös pelien marketeissa saama hyllytila alkaa kaventua. PÄÄKIRJOITUS TÄYS SATTUMAAKO. Elokuu 2019 oli heikoin kuukausi 20 vuoteen. MÄTÄKUU P elit-lehden numerossa 10/2001 Mikael Kasurinen kertoo, kuinka Max Payne -peliin voi moderoida omia kenttiä. Se vaikuttaa suoraan siihen, millaisia pelejä jatkossa tehdään. Kakkosena löytyy 10 vuotta täyttänyt Minecraft ja kolmantena esikouluikäinen Grand Theft Auto V. Huonompi on ollut vain elokuu 1998, mikä pelilistansa perusteella on jopa yllättävää. Minecraft ja GTA saavat edelleen jatkuvasti uutta sisältöä, mikä pitää ne myös pelaajien mielessä jatkuvasti. Jatkossa pelejä myydään enemmän diginä kuin fyysisinä, millä on vaikutusta koko alaan. Erilaiset suoratoistoon perustuvat pilvipelipalvelut ovat vasta kiinnostavia kokeiluja, mutta G5-verkon myötä nettiyhteyden pullonkaulasta päästää eroon. Ne mittaavat tarkasti vain fyysistä pelimyyntiä, digimyyntiluvuista saadaan vain osa
Isä juo ja perhe ulkoilee Harvester Gamesille tyypilliseen tapaan peli on vastakohtaisuuksien juhlaa. Näin suhteellisen tuoreena isänä on sanottava, että erityisesti Bethany-vauvan puolesta tuli ahdistuttua kunnolla. Myös Lorelaissa pulmia ratkaistaan yllättävillä ja synkillä tavoilla. 6 130046_.indd 6 16.9.2019 19.12.19. Sekös lämmittää mieltä, sillä Harvester Gamesin edellisessä pelissä Downfall: Reduxissa päähenkilön ääninäyttely herätti lähinnä kummastusta. LORELAI Aarno Malin Mistä on pienet tytöt tehty. Ainakin teini-ikäiset on tehty surusta, tuhosta ja kuolemasta. Musiikki elää tilanteiden mukana ja kuljettaa tarinaa mestarillisesti. Hahmot koskettavat ja tuntuvat eläviltä. Kumpikaan ei pidä huolta kodista eikä edes Bethany-vauvasta. Lorelai on Downfallista alkaneen The Devil Came Through Here -trilogian viimeinen peli. Työtön isäpuoli keskittyy ryyppäämiseen, äidin hakkaamiseen ja Lorelain ahdisteluun, äiti taas keskittyy kulissien ylläpitoon. Sen antaa anteeksi, koska paikat, joissa juostaan, ovat omalla vinksahtaneella tavallaan niin kauniita ja viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottuja. Gra. Erityisen hyvää työtä tekee Lorelaille äänen antanut laulaja Maisy Kay. Lorelain päämäärä kun on paeta Bethanyn kanssa kotoa ja aloittaa uusi elämä muualla. Yhden miehen orkesteri Harvester Games on käytännössä yhden miehen show. Tyyliltään pulmat ovat Harvester Gamesille tyypillinen sekoitus arkisten askareiden suorittamista, mutta myös fysiikan lait unohtavaa häröilyä, joka kuitenkin noudattaa pelin sisäistä logiikkaa. Välillä on vaikea sanoa, onko kyse unesta, muistosta, tuonpuoleisesta vai järkkyneen mielen houreista. Musiikit ovat joko tunnelmallista maalailua tai teini-ikäisen päähenkilön mielenmaisemaan sopivaa angstipoppia. Esimerkiksi pelin kohdassa, jossa Lorelai työskentelee vanhainkodissa, ei voi olla ajattelematta, mitä elämäntarinoita kullakin talon hoidokilla on. Peli etenee verkkaisesti, ja välillä tuntuu, että samoissa paikoissa tulee juostua liian usein. Vaikka tarinan lähtöasetelma on hyvin realistinen, ei koskaan voi tietää, milloin todellisuus heittää volttia ja realismilla pyyhitään lattiaa. Synkkiä ratkaisuja Point and click -perinteeseen kuuluvat pulmat ovat helppoja, ja siinä onkin kenties pelin suurin kompastuskivi: pelattavaa ei ole kovin pitkäksi aikaa. Joskus valintojen seuraukset saattavat olla täysin päinvastaisia kuin itse ennakoi – niin kuin elämässäkin joskus. Harvester Gamesin toinen peli The Cat Lady ei ensi alkuun vaikuttanut olevan mitenkään yhteydessä Downfalliin, mutta tarinan edetessä siinä alkoi pilkahdella debyyttipelistä tuttuja elementtejä. Sankarittaremme pyrkii hyvään, mutta välillä hänen on pakko miettiä, pyhittääkö tarkoitus keinot, kun pelissä on hänelle rakkaiden ihmisten kohtalo. Ääninäyttely on erinomaista. Asetelmasta alkaa tarina, joka kulkee eri aikatasoilla ja todellisuuksissa. Myös Lorelai punoo monta edellisistä peleistä tuttua lankaa yhteen, mutta tekee sen varsin väljästi. Jo alkuperäinen Downfall yllätti pulmilla, joiden ratkaisut olivat vähintäänkin omintakeisia: yhdessä kohdassa päähenkilön pitää tappaa itsensä päästäkseen eteenpäin. Jos viranomaiset näkisivät perheen elämän, otettaisiin Bethany huostaan, ja se olisi Lorelaille kauhistus. L orelai on nuori nainen, joka elää äitinsä, isäpuolensa ja näille syntyneen vauvan kanssa. Mikä tärkeintä, Lorelai on upeasti kerrottu tarina, jonka maailma tempaa mukaansa ja hahmot koskettavat. Jokainen trilogian peli on ennen kaikkea oma itsenäinen teoksensa, mutta toki esimerkiksi Lorelaista saa enemmän irti, kun trilogian aikaisemmat osat ovat tuttuja. Ihmiselämän haurauden ja rujouden keskeltä nousee syvä inhimillisyys. ikka on pakahduttavan kaunista ja visuaalinen tarinankerronta ajoittain suorastaan runollista, mutta pelin maailma inhorealistisine tapahtumineen on julma ja murheellinen. Pienen ja viattoman vauvan käyttäminen epätoivoisen ja raskaan tunnelman luomiseksi tehdään kuitenkin hyvällä maulla ja ylilyöntejä välttäen, vaikka se voisi helposti lipsahtaa silkaksi eksploitaatioksi. Toisaalta läpipeluun jälkeen ei voi olla pohtimatta, mitä olisi tapahtunut, jos lukuisissa valintatilanteissa olisikin päättänyt toimia toisin, joten uudelleenpeluu houkuttaa. Puolalainen Rem Michalski KUOLEMA PUKEE HÄNTÄ Harvester Games Versio: 1.0.4 Minimi: Quad-core Intel tai AMD CPU/8 Gt, Nvidia GeForce GT 705 tai Radeon HD 8450G Suositus: Core i7-4770 @ 3.4 GHz tai Ryzen 5 1600 @ 3.2 GHz/8 Gt RAM, GeForce GTX 960/ Radeon HD 7870 2GB, 4Gt VRAM Testattu: Core i5-8400 @ 2.8 GHz, GeForce GT 1030 Ikäraja: Ei ole. Hänen reaktionsa tilanteeseen kuin tilanteeseen olivat niin monotonisia ja lässähtäneitä, että siihen verrattuna Kimi Räikkönenkin on riehakas eläytyjä
Vaikka Lorelai on laadukas paketti, välillä huomaa, että musiikkia soittaa yhden miehen orkesteri rajallisilla resursseillaan. Vaikka The Cat Ladyssä sukellettiin ihmisen pahuuteen ja menettämisen tuskaan, samalla peli korosti, että pimeydestäkin voi löytää valoa. Vuonna 2012 julkaistu moderni klassikko The Cat Lady sijoittui Downfallia enemmän todellisuuteen, mutta veti surumielisyyden aivan uudelle tasolle. 7 130046_.indd 7 16.9.2019 19.12.48. Pelit pureutuvat ihmismielen pimeimpiin puoliin ja erityisesti sen hajoamiseen. Erikoinen piirre Harvester Gamesin peleissä on, että monet fanit ovat kertoneet niiden auttaneen heitä käsittelemään omaa masennustaan ja mielenterveyden ongelmiaan. Erityisesti tällainen maine on The Cat Ladyllä, jonka päähenkilö Susan Ashworth olisi taatusti haluttu vertaistukihenkilö tosielämässä. Ja saman tien huomion taas varastaa Michalskin mielikuvitus, omaperäisyys ja tyylitaju. Hyvää + Lyyrinen tarinankerronta hivelee silmiä ja korvia. Se on resepti, johon . Minä tunnustan avoimesti olevani Michalskin pitkäaikainen fani. 95 Tunnelmallinen seikkailu kauniissa maailmassa, josta ihmiset ja tekevät ruman. 2016 julkaistu Downfall: Redux oli ”vain” alkuperäisen Downfallin päivitetty versio, ja kaltaiselleni Harvester Gamesin fanille pienimuotoinen pettymys. On hämmästyttävää, miten huikeasti Michalski on kehittynyt kymmenen vuoden aikana kaikilla pelintekemisen osa-alueilla. Firman debyytti, vuonna 2009 julkaistu point and click -seikkailu Downfall herätti huomiota lohduttomalla tarinallaan, jossa suorastaan ryvettiin mielisairauksissa. Loppuu liian varhain. Michalskin hengentuotteista paistaa rakkaus peleihin, pelien tekemiseen ja hänen luomiinsa hahmoihin. Niissä tyylikäs ja tunnelmallinen gra. ELONKORJUUN TAIKA L orelain takaa löytyy Harvester Games, joka suurimmalle osalle pelaajista ei sano mitään mutta osalle todella, todella paljon. Odottaminen kannatti. Harvester Games keskittyy kauhuun, mutta tekee sen omaperäisellä tavalla. ikka yhdistyy visuaalisesti oivaltavaan tarinankerrontaan ja synkkääkin synkempiin teemoihin. Rem Michalski pystyy kaksiulotteisilla seikkailupeleillään simuloimaan mielen hajoamista niin uskottavasti, että asian kanssa kamppailevat löytävät peleistä samaistumispintaa. Niinpä pitkään odotettuun Lorelaihin kohdistui suuria odotuksia varsinkin kun oli tiedossa, että se tulisi olemaan The Devil Came Through Here -trilogian kolmas ja viimeinen osa. Huonoa . tekee itse kaiken muun paitsi äänimaailman ja osan animaatioista. Vaan ei liikaa. Varsinkin kuvakulmien, kamera-ajojen ja erilaisten visuaalisten jippojen käyttäminen tarinankerronnassa on suorastaan nerokasta, ja aina sitä tukee viimeisen päälle hiottu äänimaailma. Ulkoisesti peli oli vielä varsin kotikutoinen tekele, mutta sisällöltään kekseliäs ja omaperäinen. Pelin gra. ikka ja äänet olivat jo ihan eri planeetalta kuin Downfallissa. Harvester Gamesin seikkailupelit kun taatusti jäävät mieleen. rma on luottanut kymmenen vuotta. Mutta väitän, ettei Lorelai jätä ketään kylmäksi, jos vain malttaa rauhoittua sen äärelle ja antaa tarinan viedä mukanaan. Hänen pelinsä ovat aina lyöneet minulta jalat alta, mutta tiedän myös ihmisiä, jotka eivät ole jaksaneet pelata hänen aikaisempia pelejään lainkaan. Pelien maailma on mustaakin mustempi, mutta silti ne tuovat valoa ja toivoa pelaajien elämään. Lorelai on enemmän elämys ja mielentila kuin tyypillinen seikkailupeli, ja siksi se ei välttämättä ole kaikkien mieleen
”Tein vimmaisesti töitä kaksi viikkoa ja sain aikaan ensimmäisen pelini. Olin tekemisissä mielenterveysongelmien ja kuoleman kanssa. 130047_.indd 8 16.9.2019 19.17.21. Näin kaikenlaista, kuten ihmisen hakkaavan vihaisena itseään, kunnes hänen kasvonsa olivat veren peitossa. Mutta viisitoista vuotta sitten, kun opettelin Adventure Game Studion (AGS) perusteet, sellainen ajattelutapa oli vielä yleistä.” AGS ja sen käytön oppiminen mullistivat Michalskin elämän. Me ihmiset olemme helposti särkyviä, ja joskus... Kun näin itse luomani pelihahmon liikkuvan ruudulla, oli se paras tunne ikinä! Enpä olisi arvannut, että jonain päivänä tekisin pelejä työkseni.” Michalski teki seikkailupelejä AGS:lla aina vuoteen 2016 saakka. Aarno Malin V uonna 1996 julkaistiin kauhuseikkailu Harvester, jonka fanisivustoa pyöritän Facebookissa. Niinpä hänen seuraavassa pelissään The Cat Ladyssä sellainen oli. Viitisen vuotta sitten eräs faneista kertoi minulle indie-. Kun tapasin vaimoni, hänen pimeä puolensa vetosi minuun kuin liekki yöperhoseen. Hän aina sanoo, että pelini kertovat hänestä. ”Myös vaimoni on suuri inspiraation lähde, on ollut sitä jo seitsemäntoista vuotta. Sitten hänestä tuntui, että hän oli venyttänyt ohjelman suorituskyvyn äärirajoilleen ja halusi enemmän. ”Haaveilin pelien tekemisestä pienestä pitäen, mutta ajattelin, että vain harvat ja valitut pystyvät siihen. Hänen pelinsä ovat äärimmäisen synkkiä ja ne luotaavat ihmisyyden sysimustia puolia. Kaikissa luomissani hahmoissa on jotain hänestä, ja hänen kasvokuviaan löytyy peleistäni sieltä täältä, jos osaa etsiä.” Kissat, aina niin suosittuja Michalskin ensimmäinen kaupallinen peli oli Downfall, joka julkaistiin vuonna 2009. Kerran hän luki artikkelin japanilaisesta gurusta, joka kannusti ihmisiä itsemurhaan, ja ajatteli, ettei sellaista hahmoa ole vielä videopeleissä nähty. Suuri osa ihmisistä pelkää sitä, että menettää järkensä noin vain. Näin ihmisten kuolevan. Parasta pelien tekemisessä on, että aina on lukuisia vaihtoehtoja toteuttaa jokin asia, eikä niitä kaikkia tarvitse tietää. ”Ennen kuin aloin tehdä pelejä kokopäiväisesti, työskentelin hoitajana vanhainkodeissa ja sairaaloissa. Mutta se ei haittaa. Pelit on kyllästetty mielenterveysongelmilla, menettämisen tuskalla, sadistisella väkivallalla ja kuolemalla. Vastaus oli Unity. Perheenisän mukaan työtila on täydellinen. Halusin esitellä sitä kaikille ystävilleni. PELONKORJUUN MESTARI Tekemällä painajaisistaan pelejä Rem Michalski on tehnyt unelmastaan totta. ”Voisin käyttää koko elämäni Unityn opetteluun, enkä sittenkään vielä ymmärtäisi kaikkia sen hienouksia. Pelieni sisältö ei ole pelkästään mielikuvitukseni tuotetta.” ”Vaikka hyödynsin tuollaisia kokemuksia Lorelaissa, keskityn yleensä erilaiseen mielen järkkymiseen: yhtäkkiä tapahtuvaan sekoamiseen, joka iskee ilman varoitusta kuin kesämyrsky. rman ensimmäistä peliä, olin välittömästi myyty ja näin Rem Michalski astui pelielämääni. meillä vain napsahtaa.” Muuten Michalski kertoo saavansa ideoita peleihinsä jokapäiväisestä elämästä, uutisista ja lehtijutuista. rmasta nimeltä Harvester Games. Nykyään ihmiset eivät enää ajattele niin, koska kuka tahansa voi alkaa tehdä pelejä. Erityisesti mielen järkkyminen ja hajoaminen pirstaleiksi mitä moninaisimmin tavoin on hänen tavaramerkkinsä. Kun kokeilin . Taustalla ovat omat kokemukset. Ihan perinteinen perheenisä Michalski ei kuitenkaan ole. Se tekee seikkailupelejä, jotka hänen mukaansa ovat yhtä kipeitä kuin Harvester. Hän muutti neljä vuotta sitten takaisin Puolaan. Riittää, kun löytää sen itselle sopivan tavan.” Ei se tavallinen tarina Töitä Michalski tekee kotona pienessä huoneessa, johon hän kuulee vaimonsa ja kahden lapsensa äänet. Harvester Games siis herätti mielenkiintoni monestakin syystä. Parikymppisenä Remillä oli suunnitelma. Taituri Puolasta Puolassa syntynyt Rem Michalski on 37-vuotias ja asunut puolet elämästään Englannissa
Sekä Lorelaissa että The Cat Ladyssä päähenkilö on nainen, ja Downfallissakin naisilla on tärkeitä rooleja. Miltä se tuntuu. Tällä hetkellä opettelen kolmiulotteisten hahmojen tekemistä. Se, että olen pystynyt purkamaan ongelmiani tällä tavalla, on ollut suureksi avuksi varsinkin parikymppisenä, kun en vielä osannut valmistautua siihen, mitä kaikkea paskaa elämä tulisi naamalleni viskaamaan.” Vaikka pelien tekeminen lähtee rakkaudesta lajiin ja hauskanpidosta, Michalski painottaa, että se vaatii myös henkistä kanttia. Vuosia me olimme kuin kaksi ihmistä autiolla saarella. Monet suhtautuvat siihen lähes uskonnollisella hurmoksella. Hänelle itselleen työ on terapeuttista. Nyt trilogia ja yli kymmenen vuoden työ on takana. Kun minun oli sitten keksittävä jokin nimi . En kuitenkaan koskaan saanut tilaisuutta hankkia tai pelata sitä. Minun pitää vain hyväksyä se.” ”Pelintekijänä haluan mennä eteenpäin ja kehittyä. Peliarvostelun innoittamana perustin myöhemmin Harvester-nimisen bändin. Tämä toi miehelle paineita. The Cat Lady ilmestyi vuonna 2012 ja debyyttipelin päivitetty versio Downfall: Redux 2016. ”Se tuntuu oudolta. ikkaa, ääntä ja koodia. tulevalla mestariteoksellani.” Seuraavasta pelistään Michalski ei osaa vielä kovin yksityiskohtaisesti kertoa, mutta sen hän paljastaa, ettei pelaajan ohjaaminen ennalta määrätyn seikkailun läpi enää kiehdo häntä entiseen malliin. Olin sairaanhoitaja kymmenen vuotta, käytännössä naisten saartamana. rmalleni, Harvester kummitteli edelleen mielessäni, joten nimeksi tuli Harvester Games.” Harvesterilla voi siis olla valtava vaikutus ihmisen elämään, vaikka sitä ei olisi koskaan edes pelannut! Trilogian jälkeen Downfall, The Cat Lady ja Lorelai muodostavat trilogian, joka kulkee nimellä The Devil Came Through Here. Kun pelin tekeminen kestää keskimäärin kahdesta kolmeen vuotta, prosessiin on sitouduttava, jotta sen pystyy viemään loppuun. ”Olen aina työskennellyt paljon naisten kanssa. Tämä ei ole ihan se tyypillisin ratkaisu pelejä tekeviltä miehiltä. Mutta minä pidin siitä.” ”Kaikki tuo auttoi minua ymmärtämään, miten naiset ajattelevat. Vaikka pelistä tulisi miten erilainen kuin aikaisemmista, on se silti sydämeltään Harvester Gamesin peli.” Se lienee kuitenkin selvää, että vaikka seuraava peli kertoisi kahden ihmisen onnellisesta rakkaudesta, henkisiltä romahduksilta he eivät välty. Ja sitten on vielä vaimoni Agnieszka. Voit luoda maailmoja. Voit täyttää ne . Mikään ei ole hauskempaa. 9 130047_.indd 9 16.9.2019 19.18.03. Joku voisi pitää sitä huvittavana: millainen työ se muka on miehelle. Vaikka fanit ylistävät Michalskin koko tuotantoa, erottuu The Cat Lady selkeästi joukosta. Kun kysyn Michalskilta, miksi hän tekee pelejä, hän vastaa kysymyksellä. ktiivisillä hahmoilla. Haluaisin suoda itselleni mukavan loman, mutta sen sijaan olen tehnyt prototyyppejä uudeksi peliksi. Tarinavetoisuuden tilalle tulee siis todennäköisesti jotain muuta. Tekijälleen pelistä tulee paljon enemmän kuin vain nippu gra. Michalskille ratkaisu on kuitenkin luonteva. Hän on aina ollut läheisin ystäväni.” Koska satun olemaan maailman johtava Harvester-asiantuntija, kuten Juho Kuorikoski minua tituleeraa Suuret Seikkailupelit -kirjassaan, on minun pakko kysyä, onko Michalskin . ”Luin lapsena Harvesterin arvostelun pelilehdestä ja olin siitä haltioissani. ”Nautin hämärien ja surrealististen maailmojen luomisesta, ja olisi hienoa, jos seuraavassa pelissäni pelaaja voisi elää sellaisessa maailmassa vapaasti, yön ja päivän vaihdellen. Kaiken edessä on nainen Michalskin peleissä hahmot on huolella rakennettu ja ne tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Toivottavasti joskus päihitän The Cat Ladyn, ja jos niin tapahtuu, teen sen jollain ihan erilaisella pelillä.” Mutta miksi. ”En oikeastaan ymmärrä, mikä tekee The Cat Ladystä niin suositun, mutta sitä pidetään mestariteoksenani, ja tullaan varmaan aina pitämäänkin. En missään nimessä halua tehdä samaa peliä uudestaan ja uudestaan, ja juuri sitä jotkut fanit tuntuvat haluavan minulta. ”Pelieni tarinat heijastavat ongelmia, joita olen itse joutunut käsittelemään jossain vaiheessa elämääni. Olen elänyt Lorelain kanssa kolme vuotta, ja nyt tilalla on tyhjyys, joka minun täytyy täyttää jollakin, kuten uudella projektilla... Saat johdatella hahmot läpi hyvien ja huonojen hetkien, jotka voit itse päättää. Olet jumala!” Michalski pohtii, että jumalaleikin lisäksi monilla pelintekijöillä lienee myös henkilökohtaisempia syitä tehdä pelejä. Ensin hotelleissa siivoojana ja tarjoilijana, sitten pesin vanhuksia ja pidin heistä huolta, mitä yleensä vain naiset tekevät. Tuorein peli on tänä vuonna julkaistu Lorelai. Itse ajattelen, että Lorelai on parempi, mutta sillä ei ole väliä, koska Lorelai tulee aina elämään The Cat Ladyn varjossa. Jokainen peli toimii itsenäisenä teoksena, mutta jos uppoutuu Michalskin luomaan maailmaan perinpohjaisesti, löytää pelien väliset yhteydet, kuten hahmojen cameo-roolit eri peleissä. ”Miksi joku ei haluaisi tehdä pelejä. Mutta tiedostan myös, että The Cat Ladyn menestys ja ikoninen asema on jotain sellaista, mistä monet indie-pelintekijät voivat vain haaveilla. rmalla Harvester Gamesilla mitään tekemistä tuon vuonna 1996 julkaistun kauhuseikkailun kanssa
Kokemuksesta löytyy maaliskuun 2018 Pelit-lehdestä, mutta tiivistelmänä vajaan 30 pelin joukosta ei löytynyt juuri lainkaan pelaamisen arvoisia pelejä ja huonoimmat haluaisin pyyhittävän muististani lopullisesti. Markus Rojola V iime vuonna vietin viikonlopun Arnold Schwarzeneggerin elokuviin perustuvien pelien parissa. Kyseessä oli traumaattinen kokemus, mutta aika näyttää parantavan kaikki haavat. Stallonen ura lähti nousuun joulukuussa 1976, kun elokuvateattereihin saapui hänen kirjoittamansa sekä tähdittämänsä nyrkkeilydraama Rocky. 10 130644_.indd 10 16.9.2019 20.31.11. Uhkapeli kannatti. Rambo: Last Blood -elokuvan rohkaisemana päätin viettää uuden viikonlopun erään toisen lapsuudensankarini pelien parissa. Rocky Super Action Boxing ilmestyi kuitenkin vasta 5 vuotta myöhemmin lokakuussa 1983 ja perustui alkuperäisen Rockyn sijaan elokuvaan Tiikerinsilmä – Rocky III (1982). STALLONE-PELIT THE EXPENDABLES KERTAKÄYTTÖPELIT Huonot pelit ovat sairaus. Askel kerrallaan huipulle Sylvester Stallonen ensimmäinen merkittävä rooli oli Paul Bartelin ohjaamassa ja Roger Cormanin tuottamassa B-luokan sci-. 28 vuorokaudessa ja miljoonalla dollarilla kuvattu elokuva tuotti kansainvälisesti 225 miljoonaa dollaria ja voitti kolme Oscaria (muun muassa parhaasta elokuvasta). Studio kaavaili päärooliin alun perin Robert Redfordia, James Caania tai Burt Reynoldsia. Ensimmäisen iskusarja Rocky olikin ensimmäinen Stallonen hahmo, joka sai oman videopelinsä. Löytyykö Stallone-pelien joukosta vastalääkettä. Vaikka hän ei voittanut kumpaakaan palkintoa, Rockyn rooli teki hänestä tähden. Kaalimaan kakarat -nukkesarjasta tunnettu Coleco kehitti pelin omalle ColecoVision-laitteelleen, joka oli aikakautensa edistynein konsoli. Tuovatko Sylvester Stallonen elokuviin perustuvat pelit takaisin lapsuudesta tuttuja riemun tunteita vai oliko edessä uusi pettymys. Vaikka tuottajat tarjosivat rahapulasta kärsivälle Stallonelle korkeita summia, hän suostui myymään käsikirjoituksensa vain sillä ehdolla, että sai itse esittää Rockya. Elokuva kertoo hyväsydämisestä amatöörinyrkkeilijä Rocky Balboasta, joka saa elämänsä tilaisuuden päästessään ottelemaan raskaansarjan maailmanmestaria, Apollo Creediä ( Carl Weathers), vastaan. Stallone sai ehdokkuudet sekä miespääosasta että alkuperäiskäsikirjoituksesta. -elokuvassa Kalmanralli 2000 (Death Race 2000, 1975). Vaikka Kalmanralli 2000 ei ole saanut omaa peliään, on se kuitenkin toiminut selvänä innoituksen lähteenä muun muassa Death Race (1976) kolikkopelille, samannimiselle NES-pelille (1990) sekä ultraväkivaltaiselle Carmageddon-sarjalle (1997–2016)
Ensimmäinen elokuvaan perustuva peli pääsee kuitenkin yllättämään. Hieman yllättäen sillä on kuitenkin kolme erilaista loppua. Rambo voi paeta myös yksin jättäen vangin kuolemaan, vaikka se sotiikin hahmon arvomaailmaa vastaan. Tapahtumat kuvataan lähempää, mikä tekee oman sijainnin määrittämisestä todella vaikeaa valtavan kokoisella kartalla. Sinänsä sujuvasti kirjoitettu teksti luo jännitystä, mutta tunnelma lässähtää vähän väliä pelaajan joutuessa käyttämään näppäimistöä. Rocky Super Action Boxingissa oli mukana myös kaksinpeli sekä mahdollisuus asettaa peli tauolle, mikä ei tuohon aikaan ollut mikään itsestäänselvyys. Peli koostuu elokuvan huipennuksena toimivasta ottelusta, jossa maailmanmestariksi noussut Rocky taistelee Mr. Vaikka eteneminen tapahtuu yrityksen ja erehdyksen kautta ei läpäisyyn mene tuntia enempää. Super Rambo Special (1986) on monella tapaa pidemmälle jalostettu versio edeltäjästään. T:n esittämää Clubber Langia vastaan. 11 130644_.indd 11 16.9.2019 20.31.36. Kuten kävi myös Rockyn kohdalla, ensimmäiset Rambo-pelit eivät perustuneet ensimmäiseen elokuvaan, vaan selvästi toimintapainotteisempaan jatko-osaan. 1985 ilmestyi myös Dinamic Softwaren Amstrad CPC:lle, MSX:lle ja ZX Spectrumille julkaisema Rocky. Pelaamiseen vaaditaan Colecon hieman nyrkkeilyhanskaa muistuttava Super Action Controller. Kaikki tämä saa kenties pelin kuulostamaan edeltäjäänsä paremmalta, mutta totuus on päinvastainen. ikoiden perusteella siitä ei voi saada varmuutta. Mikäli pelaaja ei ole kuitenkaan muistanut tuhota ilmatorjuntatykkejä, ne tuhoavat kopterin. Koska kyseessä ei ollut virallisesti lisensoitu tuote, se jouduttiin vetämään myynnistä lähes välittömästi. Kyse on siis ylhäältä päin kuvatuista räiskinnöistä, joissa loputtomilla ammuksilla varustettu Rambo tappaa satoja vihollisia jahdatessaan epätoivoisesti ruudun ylälaitaa. Lakimiehet tyrmäsivät epävirallisen Rocky-pelin, mutta kehään palattiin uuden nimen turvin. Sen pelimekaniikat ovat alkeelliset, mutta toimivat. Gra. MSX:n Rambon kaikkein masentavin loppu. Pelinkehittäjät näkivät vuoden toiseksi menestyneimmän elokuvan olevan varma tapaus, joten pelejä alkoi ilmestyä nopeaan tahtiin. Samaa kuvausta voidaan oikeastaan käyttää myös pelin muista ominaisuuksista. Super Rambo Specialin lisäksi 1986 ilmestyi vielä kaksi muutakin Rambo-peliä, jotka on helppo sekoittaa toisiinsa. ”Get to the chopper!” Sotavangit vihdoin vapaana C64:n Rambo: First Blood Part II:ssa. Yksinkertaisesta pelattavuudesta huolimatta Rambosta on onnistuttu tekemään sekä haastava että hauska peli. MSX:n Rambon vankileiri täynnä vaaroja. Pack-In-Videon MSX:lle julkaisema yläviistosta kuvattu räiskintäpeli Rambo (1985) vastaa selvästi enemmän tuotemerkin odotuksiin. Rocky-elokuvien tavoin ensimmäinen Rambo-elokuva Taistelija (First Blood, 1982) oli vähäeleinen, mutta tunteisiin vetoava draama. Vanki esittää voitontanssin Rambon ottaessa osumaa. Se kertoo Vietnamin sodan veteraanista John Rambosta, joka turvautuu sotilaskoulutukseensa ja selviytymisvaistoihinsa jouduttuaan pikkukaupungin sheri n ahdistelemaksi. Yhteydet elokuvaan rajoittuivat kuitenkin pelin nimeen sekä latausruudun aikana nähtyyn tökeröön Stallone-karikatyyriin (näköisyys oli tosin lainattu Nintendon Punch-Out!!-pelin (1984) hahmolta), joten se pystyttiin julkaisemaan uusiksi nimellä Rocco vielä saman vuoden aikana. Angelsoftin kehittämä ja Mindscapen Apple II:lle sekä DOS:lle julkaisema Rambo: First Blood Part II (1985) ei ole ammuskelu, vaan tekstiseikkailu. Verenvuodatus alkaa Rocky ei ollut Stallonen ainoa menestyselokuvien sarja 1980-luvulla. Osumat kasvattavat vastustajan pökerrysmittaria, mutta jatkuva iskeminen johtaa ottelijan väsymiseen. Sanojen ”. ikoissa on enemmän yksityiskohtia, kartta on huomattavasti laajempi ja rakennuksiin pääsee tällä kertaa sisälle. Jumala armahtaa, Rambo ei Pack-In-Videon Rambo osoittautui ilmeisesti menestykseksi, sillä yhtiö julkaisi vuotta myöhemmin uuden Rambo-pelin MSX 2:lle. Vihollissotilaiden lisäksi Rambon on taisteltava myös jättiläishämähäkkejä sekä käärmeitä vastaan. Hyvässä lopussa Rambo vapauttaa vangin ja kaksikko pakenee helikopterilla. Vastustajan pudotessa kanveesiin viimeisen kerran taustalla alkaa soimaan Bill Contin säveltämä Rocky-teema ”Gonna Fly Now” (Rocky III:n tunnusmusiikki on tietysti Survivorin ”Eye of the Tiger”, mutta sen oikeudet ovat ilmeisesti todella kalliit, koska sitä ei ole kuultu yhdessäkään Rocky-pelissä). Useiden sotavankien sijaan Rambo pyrkii nimittäin vapauttamaan ainoastaan yhden vangin. re gun” kirjoittaminen kun ei saa aikaan kovinkaan kummoista adrenaliiniryöppyä. Rambo – taistelija 2:ssa (Rambo: First Blood Part II, 1985) Rambo palaa Vietnamiin vapauttamaan vangeiksi jääneitä aseveljiään. Sekä Oceanin Amstrad CPC:lle, Spectrumille sekä C64:lle julkaisema Rambo: First Blood Part II että Segan Master Systemilleen kehittämä Rambo: First Blood Part II ovat nimittäin selkeitä kopioita Capcomin Commandosta (1985). Rambo 2:n juonta ei voi kuvata monimutkaiseksi, mutta peliversiosta on oiottu ne harvatkin mutkat. Onneksi vihollisjoukkojen harventamisessa auttaa Rambon viidakossa tapaama soturi. Peli mukailee elokuvan tapahtumia varsin uskollisesti, vaikka mukana on myös muutamia yllätyskäänteitä. Sen avulla hoituu torjunnat, väistöt ja iskut päähän sekä vartaloon. Tämä on oletettavasti elokuvassakin nähty naisagentti Co Bao, vaikka gra. Jatkuva kuoleminen on myös huomattavasti turhauttavampaa, koska peli on selvästi edeltäjäänsä pidempi. Miehen tähdittämät Rambo-elokuvat osoittautuivat aivan yhtä suosituiksi
Pelin kehittämisestä vastasi jälleen Pack-InVideo ja se perustui edellisten pelien tapaan sarjan toiseen elokuvaan. Hätäratkaisuna peli alkaa uusiksi alusta kolmannen kentän jälkeen. Koska Ocean halusi saada pelin julkaistua samaan aikaan elokuvan kanssa, ei peliin ehditty lisätä loppuvastustajaa. Esikouluikäisenä en tajunnut, miten sotavangit tulee pelastaa vankikopistaan, mutta tällä kertaa se onnistui. Onnellinen loppu on kuitenkin työn ja tuskan takana. Clubber Lang kaatuu parinkymmenen yrityksen jälkeen. Bonuksena läpäisin pelin ensimmäistä kertaa elämässäni. Latausruutuun lisättiin Stallonen kuva, musiikiksi vaihdettiin elokuvan teema ja pelihahmot muokattiin muistuttamaan Ramboa ja tämän keltaista otsanauhaa käyttävää ystävää. Tarinaan on panostettu hieman aiempaa enemmän. Vuorossa oli nimittäin kasaritoiminnan kulttiklassikosta Cobra (1986) tehty peli. Hahmot liikkuvat automaattisesti ja, vaikka lyöntivalikoimaan kuuluu useita iskuja, niiden onnistuminen tuntuu olevan tuurista kiinni. Mukana on jopa Rockyn elämän suurin rakkaus, Adrian, jota Rocky juoksee suutelemaan voitettuaan viimeisen vastustajansa. Värikkäät ja selkeät gra. Neljään ensimmäiseen elokuvaan perustuva Rocky ilmestyi Sega Master Systemille huhtikuussa. Rocky IV:n (1985) Ivan Drago osoittautuu kuitenkin mahdottomaksi voittaa. Selitys hahmon olemassaololle löytyykin muualta. Ensimmäinen ottelu Creediä vastaan on helppo. Kyseessä on sivusta kuvattu räiskintätasoloikka, joka epäonnistuu niin monella tasolla, että se on melkein ihailtavaa. Kopteria ei pudoteta bandana löysänä (Rambo III, Mega Drive). Peli ottaa kuitenkin melkoisia vapauksia lähdemateriaalin suhteen. Onpahan yksi rintama, jolla Neuvostoliitto ei tule koskaan romahtamaan. 12 130644_.indd 12 16.9.2019 20.31.53. Entuudestaan tutun C64-version pelaaminen on puolestaan puhdasta nautintoa. Seuraavana aamuna iloitsin siitä, että hahmoihin saisi ottaa etäisyyttä sentään yhden pelin verran. Jo latausmusiikki saa aikaan nostalgiasävärin. Pelattavuuteen ei valitettavasti ole panostettu samalla tapaa. Segan pelissä Rambon apuna on kakkospelaajan ohjaama Zane, jota ei elokuvassa nähty. Cobra edustaa lisenssipelien alinta kastia. Miksi Afganistanissa ei kasva kukkia. Peli ilmestyi Japanissa nimellä Ashura. Nyrkkeilysäkin hakkaaminen salilla ei ole yhtä jännittävää kuin sianruhojen muksiminen kylmiössä, mutta silti askel oikeaan suuntaan. Sega Master Systemin Rockyn viimeinen vastustaja on Ivan Drago. Segan First Blood Part II:sta ei suunniteltu alun perin Rambo-peliksi – tai edes julkaistu sellaisena. Taustat ovat värittömät ja ankeat. Esimerkiksi Oceanin julkaisussa hyödynnetään tuohon aikaan vielä harvinaista hiiviskelyä (kokonainen vuosi ennen Metal Gearia (1987)), sillä veitsitapot eivät aiheuta hälytyksiä. Riemuitsin liian aikaisin. Sega-pelin ulkoasu tekee vaikutuksen, mutta jatkuva kuoleminen alkaa turhauttaa nopeasti. Molemmat pelit otettiin aikoinaan hyvin vastaan eikä niitä voi vastenmielisinä vieläkään pitää. Tällä kertaa myös treenaus on sisällytetty peliin. Ensimmäisenä pistää silmään kolkot gra. Flamingot, Rambon ainoa heikkous (Rambo, NES, 1987). ikat tekivät aikoinaan vaikutuksen eivätkä ne näytä pahalta nykypäivänäkään. Molemmat hahmot saivatkin uudet pelit 1987. Peleistä löytyy onneksi myös eroja. STALLONE-PELIT STALLONE-PELIT STALLONE-PELIT C64:n Cobra ei ole Total Recall -pelin (1990) kaltainen pyhäinhäväistys, mutta tämä johtuu lähinnä siitä, ettei sen lähdemateriaali ole lähelläkään Paul Verhoevenin ohjaaman elokuvan tasoa. Pahoittelut, että kesti, pojat! Jäljet johtavat Sylttytehtaalle Ensimmäinen päivä tuli vietettyä Rockyn ja Rambon välisessä ristitulessa. ikat. ”I must break you” Cobran jälkeen ajatus Rockyn ja Rambon pariin palaamisesta ei yllättäen tuntunutkaan niin pahalta. Se tekee Cobrasta huonon ampujan ja Cobra tunnetusti vihaa huonoja ampujia. Yllätyshyökkäys Acclaim julkaisi Rambon joulukuussa 1987. Rambo III:n vihollisten karmaisevat kuolinhuudot palauttavat mieleen lapsuuden viattomat päivät (Amiga). Räiskinnästä katoaa ilo, kun selvätkään osumat eivät aina rekisteröidy. Otteluun valmistaudutaan harjoittelemalla lyöntien tarkkuutta Mickeyn kanssa, vaikka elokuvissa hahmo oli jo kuollut. Pelaaja ohjaa Los Angelesin machointa kyttää, Marion ”Cobra” Cobrettia, joka saa tehtäväkseen suojella ruotsalaista huippumallia murhanhimoiselta kultilta. Rambo-lisenssi hankittiin Yhdysvaltain markkinoita varten. Oceanin Cobra (1986) ilmestyi C64:lle, Spectrumille ja Amstradille. Alkuperäisversiossa ystäviään pelasti kaksi buddhalaismunkkia. Pelihahmo muistuttaa etäisesti Stallonea, mutta liikkuu kahdeksankymppisen kihtipotilaan ketteryydellä. Koska Sylvester tallo ne (Rambo III:n arcade-versio)
On vaikea kuvata, miten tyydyttävää on vihdoin ja viimein läpäistä peli, jota aloitti pelaamaan lähes 30 vuotta aiemmin. Tapahtumat, joilla ei ole jälleen kerran juuri mitään yhteyttä elokuvaan, kuvataan Rambon ja toisena pelattavana hahmona toimivan eversti Trautmanin selän takaa näiden juostessa taistelukentällä. Peli näyttää edelleen siedettävältä. Sega Mega Driven Rambo III on puolestaan ylhäältä päin kuvattu räiskintä, joka koostuu kuudesta kentästä sekä näiden välillä käydyistä pomotaistoista. Hienona yksityiskohtana rynnäkkökiväärillä ei voi tähdätä vaan Rambo räiskii sillä sinne sun tänne ja takaisin. Viimeksi mainituissa näkökulma vaihtuu Rambon taakse ja pelaajan on tuhottava tankkeja sekä taistelukoptereita räjähtävillä nuolilla. Vaikka tiesin pelanneeni peliä useita kertoja Amigalla 1990-luvun alussa, ei minulla ollut siitä juuri minkäänlaisia muistikuvia. Tehtävä suoritettu Rambo – taistelija 3 (Rambo III) julkaistiin toukokuussa 1988. Pelattavuutta en valopistoolin puuttuessa voinut valitettavasti testata. Eikä Rambo III:n aavikkomaisema voisi olla kauempana kolmostehtävän viidakosta. SNES:lle, Mega Drivelle sekä Sega CD:lle marraskuussa 1993 julkaistu Cliffhanger on poikkeuksellisen uskollinen elokuvalle, johon se perustuu. Mukana on valintoja, jotka vaikuttavat pelin tarinaan. Kaksi hittiä saman vuoden aikana tarkoitti, että Stallone oli palannut – kenties vahvempana kuin koskaan. Kyseessä on sivusta kuvattu beat ’em up, joissa liikkeet on rajattu yksinkertaisiin lyönteihin ja potkuihin. Kuulostaa mahtavalta, eikö vain. Toimivin osa peliä on ainoastaan Sega CD:llä nähdyt lumilautailukentät, joilla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa. Rambo III:een perustuvien pelien määrään asia ei kuitenkaan vaikuttanut, sillä niitä ilmestyi vuosien 1988– 1989 aikana kaikkiaan neljä. Kun pakkanen alkaa purra, Stallone puree takaisin (Cliffhanger, Mega Drive). Kuilun partaalla 1990-luvun alku oli Stallonelle vaikeaa aikaan. Pelaajan kuollessa Stallone vääntää veistä haavassa sylkemällä loukkauksia kutsumalla pelaajaa esimerkiksi Puke Skywalkeriksi. Tämä muuttui välittömästi käynnistettyäni pelin. Kyseessä on häpeilemätön kopio edellisenä vuonna ilmestyneestä Taiton Operation Wolfista, jonka ainoa omaperäinen idea on sarjatulen käyttö nappia pohjassa pitämällä. Se ei jää ainoaksi yllätyskäänteeksi. Animaation skippaamalla pelaaja voi kuitenkin pelastaa naisen, jolloin Rambo kohtaa hänet uudelleen pelin lopussa. Esimerkiksi pelin alussa eversti Trautman kysyy Rambolta, suostuuko tämä ottamaan tehtävän vastaan. ”Ei lippua!” (Demolition Man, Sega Mega Drive) 13 130644_.indd 13 16.9.2019 20.32.07. Toukokuussa 1993 elokuvateattereihin saapunut Cliffhanger – kuilun partaalla kuitenkin osoitti, että Stallone ei ollut valmis luovuttamaan. Pelkkien sotilaiden sijaan Rambo taistelee muun muassa jättimäisiä villieläimiä sekä tappajarobotteja vastaan. Saman vuoden lokakuussa Wesley Snipesin kanssa tehty futuristinen toimintaelokuva Demolition Man tuotti sekin lähes 160 miljoonaa dollaria. Esimerkiksi kakkoskentässä pelastetaan tismalleen Rutger Hauerin näköinen vakooja, vaikka näyttelijä ei elokuvassa esiintynyt. Ensimmäisenä pelikauppoihin saapui Oceanin kehittämä Spectrumille, Amstradille, Atari ST:lle, C64:lle, MSX:lle, Amigalle sekä DOS:lle Rambo III (1988). Molemmat elokuvat julkaistiin myös peleinä. Koska Zelda II:n käännös viivästyi, Rambo oli itse asiassa pelityylin ensimmäinen edustaja länsimaissa. Niiden pelaaminen on kuitenkin tylsää yhden napin painamista. Pelin tapahtumilla ei ole käytännössä mitään tekemistä elokuvan kanssa. Juuri tämän pelin (ja 80-luvun kasvatusmenetelmien) ansiosta vietin yhden lapsuuteni kesistä ryömien pihapensaissa käsivarteni mittaisen rambopuukon kanssa. Todellisuudessa peli on karmeampi kuin elokuvan pääpahista esittävän John Lithgow’n brittiaksentti. Marraskuussa 1990 ilmestynyt Rocky V (1990) tuotti alle kolmasosan Rocky IV:n lipputuloista. Vetävä tunnari… Veritahrat veitsenterässä… Energian vähetessä Rambon luurangoksi muuttuvat kasvot… Miten olin voinut unohtaa. Sega Master Systemin Rambo III (1988) on konsolin Light Phaser -valopistoolille suunniteltu raideräiskintä. Hahmot ja tähtäimet liikkuvat Cabalin (1988) esimerkin innoittamana samaan tahtiin, joka pakottaa pelaajat taktikoimaan reflekseihin luottamisen sijaan. Sielussani on yksi tahra vähemmän. Tunnelmaa ei päässyt latistamaan edes se, että pelin loppu yksinkertaisine onnitteluteksteineen on todellinen antikliimaksi. Kolme kurjaa kolmosta Tunnesiteiden puuttuessa seuraavat kolme Rambo III:sta eivät olleet edellisen kaltaisia elämyksiä. Sivusta kuvattuna toimintaseikkailuna kokemuspisteineen ja keskusteluineen se on lähempänä Zelda II: The Adventure of Linkiä (1987) kuin tavanomaista sotapeliä. Mukana on myös muutama vaihtoehtoinen lopetus, joista ainakin yksi on elokuvaa onnellisempi. Taiton Rambo III (1989) julkaistiin ainoastaan pelihalleissa. NES:lle, Game Boylle, Amigalle sekä Sega Game Gearille ilmestynyt kahdeksanbittinen Cliffhanger (1993) on puolestaan ruma tasohyppely, jossa aseistautuneet riDemolition Man John Spartan haistaa koiran haudattuna. Mitä väliä. Nostalgianpuuskassa puskin tällä kertaa läpi myös kaksi seuraavaa (kolmas pääsi yllättämään muuttamalla ylhäältä kuvatun toimintapelin ensimmäisen persoonan raideräiskinnäksi). Rambon rakastettu Co kuolee elokuvan kuvaamalla tavalla yhdessä pelin välianimaatioista. Pelin kolmesta kentästä minulle oli tuttu ainoastaan ensimmäinen, jossa Rambo etsii Trautmania vankilakompleksin sisältä vältellen vartijoita, ansoja sekä hälytyksen laukaisevia infrapunasäteitä. Kaikki kentät on napattu suoraan elokuvan kohtauksista tai ainakin niiden välillä on selvä yhteys. Renny Harlinin ohjaamasta vuorikiipeilyyn keskittyvästä toimintajännäristä tuli yksi näyttelijän suurimmista menestyksistä, joka keräsi yli 250 miljoonan dollarin lipputulot. Rambo III ei ole varsinaisesti huono peli, mutta se on kamala tulkinta lähdemateriaalistaan. Kun komediat Oscar (1991) ja Seis! Tai mamma ampuu (Stop! Or My Mom Will Shoot!, 1992) osoittautuivat suoranaisiksi flopeiksi, alkoivat useimmat epäillä viittäkymmentä lähestyvän toimintatähden uran olevan lopullisesti ohi. Elokuva tuotti Yhdysvalloissa ainoastaan 54 miljoonaa dollaria (noin kolmanneksen edellisosan tuotoista) ja toimi ensimmäisenä merkkinä Stallonen uran kääntymisestä laskuun. Pelaaja voi kieltäytyä, vaikka peli ei jatku ennen myöntävää vastausta. Mukana on myös tappelusta vapaita osioita, jossa kiipeillään vuorenrinteitä tai juostaan lumivyöryjä karkuun. Taistelu on toteutettu sujuvasti
Treenaus hoituu erilaisilla minipeleillä ja sianruhojakin pääsee vihdoin hakkaamaan. Ei siksi, että kyseessä olisi hyvä peli. Kaiken lukemani perusteella se on varsin mitäänsanomaton viritelmä. Pelinkehittäjät olisivat toki voineet myös tehdä perinteisen jatko-osa, jossa Rocky olisi jatkanut uraanSTALLONE-PELIT Joe Tanto muistelee hetkeä, jolloin kaikki meni pieleen. Jokaisessa osiossa Rocky ottelee kolmea kevyempää vastustajaa vastaan ennen kuin kohtaa elokuvista tutut päävastustajansa. Rage Softwaren kehittämä nyrkkeilypeli Rocky ilmestyi marraskuussa 2002 PS2:lle, Xboxille, GameCubelle sekä Game Boy Advancelle ja perustui kaikkiin viiteen tuohon mennessä julkaistuun Rocky-elokuvaan. Pelin epäonnistuminen vei julkaisija BAM! Entertainmentin konkurssin partaalle. Idea on loistava. Elokuvasarjan ystäviä hemmotellaan tyylikkäillä yksityiskohdilla. Syyttömänä tuomittu. Onko Judge Dredd siis hyvä peli. Onhan sekin jo jotain. kolliset eivät ole läheskään suurin pelaajan kohtaama uhka. Kehittäjät ovat löytäneet hienon tasapainon realismin, pelattavuuden ja elokuvien kunnioittamisen välillä. Peli on pelattu. Monien muiden 3DO-pelien tapaan kyseessä on interaktiivinen multimediatuotos. Esimerkiksi ensimmäisen persoonan räiskintäkohtaukset sijoittuvat säkkipimeisiin ja sokkeloisiin tunneleihin ja lopun takaa-ajo tapahtuu tikkusuoralla tiellä. Koska kyseessä oli kuitenkin Stallonelle pelkkä sivurooli, jätetään ne odottamaan Woody Allen -peleistä kertovaa juttua. Otteluiden tempo on nopea ja iskut saavat nyrkkeilijät reagoimaan juuri sopivan liioitellusti. Vaihtelua tuo kaksi yläviistosta kuvattua räiskintäkenttää, jotka tuovat mieleen vuosikymmen aikaisemmin julkaistut run ’n’ gun -ramboilut, mutta ne tuntuvat valitettavan vanhanaikaisilta vauhdikkaiden peruskenttien rinnalla. 1995 osoittautui jälleen hankalaksi vuodeksi Stallonelle. Kenties on väärin odottaa 1990-luvun puolivälin lisenssipeliltä mitään omaperäistä – varsinkaan sellaiselta, joka perustuu yhteen vuosikymmenen huonoimmista toimintaelokuvista. Pelin merkittävin vika on sen heikko yhteys lähdemateriaaliin. En voi olla varma, mutta näissä olosuhteissa se ei takuulla ainakaan tunnu sellaiselta. Demolition Man tekee selväksi, että edistykselliset grafiikat, aidot näyttelijät ja elokuvasta tuttu musiikkikaan eivät riitä, jos pelattavuus ei ole kunnossa. Rage Softwaren kaaduttua 2003 pelin kehittäjät perustivat Venom Gamesin luodakseen pelille jatko-osan. Kuvio on jo tuttu: kävelyä, hyppy, laukaus, laukaus, sarrrrja. Molemmat olivat valtavia floppeja. Elokuvaa ja peliä yhdistää vielä yksi seikka. Menestyselokuvien puute alkoi heijastua myös Stallone-pelien määrään. Dredd sentään pitää kypäränsä päässään. (SNES) 14 130644_.indd 14 16.9.2019 20.32.16. MurderDeathKill Virgin Interactiven kehittämä ja julkaisema Demolition Man ilmestyi yksinoikeudella 3DO:lle vuosi elokuvan ensi-illan jälkeen lokakuussa 1994. Enkä itse asiassa haluakaan, koska se vaatisi niiden pelaamista paria ensimmäistä kenttää pidemmälle. Jugde Dreddin peliversiota voi kiittää kahdesta asiasta. Valitettavasti Probe Softwaren tulkinta ei ole kovinkaan elokuvaa parempi. Mielenkiintoisin pelitila onkin elokuvien tapahtumia seuraava Movie Mode, jossa Rockyn tarina kerrotaan elokuvista napattuja repliikkejä sisältävillä animaatioilla (Carl Weathers, Burgess Meredith ja Dolph Lundgren on tosin korvattu muilla näyttelijöillä ja sen kuulee). Tämän lisäksi rikolliset voi halutessaan myös pidättää. Tiukka ohjattavuus ja nopea tempo tekevät välittömän vaikutuksen. Pelin tarinatila kuitenkin mukailee elokuvan tapahtumia ja veteraanikuski Joen Tanton hahmo hyödyntää Stallonen näköisyyttä. Pelastus liimatehtaalta Uusien hittien puuttuessa pelintekijät päättivät lopulta turvautua vanhaan. Hahmoa ei nähdä sarjakuvissa koskaan ilman kypäräänsä, mutta Stallone viettää valtaosan elokuvasta paljain päin. Enkä voi jättää huomiotta sitäkään seikkaa, että olen tässä vaiheessa viettänyt Stallone-pelien parissa jo kolmatta vuorokautta ja väsymys saattaa vaikuttaa mielipiteeseeni. Monorail-junaan ja automatisoituun parkkihalliin sijoittuvan kentät ovat pelin kekseliäimpiä lokaatioita, mutta kumpaakaan ei elokuvasta löydy. Elokuvasta tehtiin kuitenkin myös peliversio. En osaa sanoa, kumpi on lopulta kamalampi. Yllättäen kyseessä on varsin onnistunut, vaikkakin kaavamainen, toimintatasohyppely. Eri tyylisten nyrkkeilijöiden lisääminen pelattaviksi hahmoiksi tekee pelistä tarpeeksi erilaisen edelliseen osaan verrattuna. Molemmat versiot on listattu julkaisemisvuotensa huonoimpien pelien joukkoon. Pelissä käytetään paljon elokuvasta napattuja videopätkiä, mutta sitä varten kuvattiin myös uusia kohtauksia. Pelattavuuden ollessa kohdillaan se on kuitenkin helppo antaa anteeksi. Rockyn lisäksi pelissä käydään läpi myös Apollo Creedin, Clubber Langin ja Ivan Dragon nousu huipulle. Tämä oli selvä merkki siitä, että tekijät eivät ymmärtäneet lähdemateriaaliaan. Suurin muutos koskee tarinatilaa. 1990-luvun lopulla ei nähty enää yhtään miehen elokuviin perustuvaa peliä, ellei mukaan lasketa animaatioelokuvan Antz – Muurahaizet (1998) lisenssejä. Näyttelijä suostui jopa äänittämään uusia repliikkejä peliä varten. 2000 AD:n sarjakuvaan perustunut tieteistoiminta Judge Dredd – tuomari oli kriitikoiden pilkkaama sekä suuren yleisön vierastama. Acclaimin SNES:lle, Game Boylle, Mega Drivelle ja Game Gearille julkaisema Judge Dredd (1995) syyllistyy pääasiassa siihen, että se on jälleen yksi aikakaudelleen tyypillinen sivusta kuvattu räiskintäpeli. Areenat on kopioitu elokuvista alun vanhaa kirkkosalia myöten, jokainen pelin nyrkkeilijöistä on ainakin mainittu elokuvissa ja Rockyn hahmomalli muuttuu tarinan edetessä. Ensinnäkin Dredd pitää kypäränsä päässä alusta loppuun saakka. Eheän kokonaisuuden sijaan Demolition Man koostuu neljästä tehtävätyypistä, joista yhteenkään ei ole onnistuttu saamaan syvyyttä. PS2:lle ja GameCubelle 2001 ilmestynyt kilpa-ajopeli Driven, joka perustuu Renny Harlinin ohjaaman elokuvaan, ansaitsee kuitenkin oman kappaleensa. Ubisoftin julkaisema Rocky: Legends ilmestyi PS2:lle ja Xboxille syyskuussa 2004. Pelissä ohjataan kovaotteista entistä poliisia, John Spartania, joka vapautetaan kryovankilasta 36 vuoden jälkeen vangitsemaan arkkivihollisensa Simon Phoenix. Pelattavuus on pidetty pääasiassa ennallaan, vaikka muutamia yksityiskohtia on korjattu edellisestä pelistä (esimerkiksi Rocky ja Lang on muutettu oikeaoppisesti vasureiksi). Hengen vievät huomattavasti todennäköisemmin mökin katolta putoava lumi, pesäänsä suojeleva lintu tai epätarkat kontrollit. Edellisen pelin jälkeen odotukset Acclaimin SNES:lle, Mega Drivelle ja Sega CD:lle kehittämää Demolition Mania (1995) kohtaan eivät olleet järin korkealla. Stallone ja Snipes ovat sijoitettu peliä varten luotuihin virtuaaliympäristöihin ja pelin tehtävät toimivat ikään kuin laajennettuna versiona elokuvan tarinasta
Ensimmäinen elokuva eroaa tunnelmaltaan ja sodan vastaiselta viestiltään niin paljon kahdesta seuraavasta, että niitä on lähes mahdoton yhdistää järkeväksi kokonaisuudeksi. sa, mutta kuka olisi uskonut kuusikymppisen kehäraakin paluuseen. Stallone näyttää siltä, kuin häneltä olisi halvaantuneet molemmat kasvopuoliskot. Ensimmäisessä elokuvassa Rambo tappaa ainoastaan yhden apulaissheriffin (ja hänetkin vahingossa), kun taas peliversiossa teurastetaan koko piirikunnan poliisivoimat. Expendables 2 on kaikin puolin kammottava kalkkuna. Viimeisin Rambo-peli ilmestyi Windowsille, PS3:lle ja Xbox 360:lle helmikuussa 2014. Uusimman elokuvan sijaan Rambo perustui kuitenkin sarjan toiseen ja kolmanteen osaan. Samana vuonna pelihalleihin ilmestyi myös Segan uusi Rambo-peli. Elokuva sai myös oman pelinsä. Hetkeä myöhemmin ilmoille kajahti reipas yhteishuuto ”potrzymaj mi piwo!”, joka kääntyy vapaasti suomentaen muotoon ”pidä oluttani”. Elokuva kuvasi Rambon aitona ihmisenä ensimmäistä kertaa sitten Taistelijan. Sotansa sotinut Lisenssipelien tarkoitus on antaa pelaajien kuvitella hetken aikaa olevansa yksi lempisankareistaan. Elokuvan näyttelijöistä ainoastaan Dolph Lundgren ja Terry Crews esittävät hahmojaan pelissä. Pahin painajaisesi En voi olla varma, mutta epäilen vahvasti, että hetki sitten aika-avaruusjatkumoon ilmestyi omituinen madonreikä, joka nielaisi edellisen kirjoittamani lauseen ja kuljetti sen seitsemän vuoden takaiseen Puolaan. The Expendables 2: Videogame on kiistatta surkein tähän mennessä pelaamani Stallone-peli. Kaiken kuulemani mukaan kyseessä on surkea peli. Ratkaisuna Teyon on päättänyt lisätä räiskintää myös kohtauksiin, jossa sitä ei pitäisi olla. Stallone joutui taistelemaan saadakseen elokuvalleen rahoituksen, koska studiopomot pitivät häntä liian iäkkäänä. Rambo: The Video Game ei taatusti vastaa yhdenkään Rambo-fanin unelmaa, vaan pikemminkin heidän pahinta painajaistaan. Kaiken kaikkiaan kyseessä on varsin perinteinen raideräiskintä, jota pyritään piristämään elokuvista kaapatuilla videopätkillä. The Expendables 3:n mainoksena toiminut Broforcen itsenäinen lisäri The Expendabros (2014), oli juuri sitä, mitä The Expendables 2: Videogamen olisi pitänyt olla. Levottomasti leijailevan kameran vuoksi The Expendables 2: Videogamen tapahtumista on usein mahdoton saada selkoa. Ubisoft Montrealin kehittämä Rocky Balboa (2007) muistuttaa hyvin paljon kahta edellistä Rocky-peliä. Hänen nimensä on Bond, James Bond. PC:lle, PS3:lle ja Xbox 360:lle julkaistu The Expendables 2: Videogame on yläviistosta kuvattu neljän pelaajan co-op-ammuskelu, jossa palkkasoturitiimi pyrkivät pelastamaan kidnapatun kiinalaisen liikemiehen. Jos Rambo: the Video Game olisi elokuvahahmo, se olisi sadistinen sotaherra, joka Rambo lähetettäisiin tappamaan. Cobra on surkea peli. Joulukuussa 2006 elokuvateattereihin ilmestyi Stallonen käsikirjoittama ja ohjaama Rocky Balboa. 8tai 16-bittisillä grafiikoilla ja moderneilla mekaniikoilla varustettu Contra(1987) tai Commando-klooni olisi ollut poikaa. Valitettavasti aika oli ajanut pelisarjan ohi. Teyonin Rambo-pelillä ei ole syytä olla olemassa. Rambo siellä, Rocky täällä. Eniten kirvelee kuitenkin hukattu potentiaali. Stallone-peleistä tähän ei pysty monikaan. Se on valopistooliräiskintä, jota ei voi pelata valopistoolilla. Expendables-elokuvien viehätys perustuu nostalgiaan, jossa vanhat toimintatähdet kerääntyvät yhteen näyttämään nuorille, miten hommat hoidettiin ennen vanhaan. Rambon repliikit on otettu suoraan elokuvista, mutta äänenlaadun perusteella lähteenä on käytetty kolmannen polven VHS-kopioita. On vaikea päättää, mikä pelissä on pahinta, kun jokaisesta pikselistä paistaa tekijöiden taidottomuus tai välinpitämättömyys. Kaikkihan muistavat ensimmäisen Rambo-elokuvan huipennuksen, jossa Rambo ampuu kymmenittäin poliiseja. Siellä se oksensi sanat keskelle paikallisen peliyhtiön, Teyonin, palaveria virheettömällä Varsovan murteella. Sen sijaan tarjolla on sekava kahden tikun luotihelvetti (painotus sanan jälkimmäisellä osalla). Onneksi jäljellä on kuitenkin vielä yksi lapsuuteni toimintasankari. Vahvasti persoonallinen elokuva tuotti maailmanlaajuisesti yli 150 miljoonaa ja pelasti Stallonen uran. Rambo-kolikkopelissä nähdään räiskinnän ohella myös tappelukohtauksia. Rocky Balboan menestyksen innoittamana Stallone päätti tehdä jatko-osan myös toiselle 1980-luvun menestyssarjalleen. Jätin sen aikoinaan pelaamatta, koska en kuullut siitä mitään hyvää (yksi korkeimmista pelin saamista arvosanoista oli Pelit-lehden antamat 50 pistettä). Tämä heijastui elokuvan tarinaan, sillä Rocky kokee samoja epäluuloja ilmoittaessaan palaavansa kehään vielä viimeisen kerran. Ensimmäisestä kolmanteen persoonaan ja takaisin tauotta leijaileva kamera aiheuttaa pahoinvointia ja animaatiot saavat hahmot näyttämään hirviöiltä. 15 130644_.indd 15 16.9.2019 20.32.28. Rambo (2008) osoitti Stallonen ymmärtävän, mikä Rocky Balboan paluussa vetosi ihmisiin. Rambo: The Video Game on rikos ihmisyyttä vastaan. Yksinoikeudella PSP:lle julkaistun pelin tarinatilassa käydään läpi kaikki Rockyn tappelut Spider Ricosta aina kuudennen elokuvan Mason Dixoniin asti. Uskollisuudesta lähdemateriaalille ei ole tietoakaan. Lupaavan alun jälkeen valtaosa Stallone-peleistä paljastuu heikoiksi ja heikoimmat onnistuvat alittamaan kaikkein matalimmatkin odotukset. Ohjaimella pelaaminen on puolestaan puhdasta kidutusta. Heidän ei olisi kannattanut vaivautua. Ei kukaan… Kehäraakin paluu …paitsi Stallone itse. Tarina ei kuitenkaan etene elokuvien tahtiin vaan tehtävät hyppivät edestakaisin ajassa. The Expendables 2: Videogame on surkea peli. EA:n Fight Night -sarja oli uudistanut nyrkkeilypelien maailman eikä menneestä sinnikkäästi kiinni pitävä Rocky-sarja kyennyt vastaamaan pari vuotta nuoremman kilpailijansa asettamaan haasteeseen. Olin väärässä. Fantasia on auttamatta pilalla, jos huomio kiinnittyy heikkoon pelattavuuteen, epämääräiseen tai elokuvasta poikkeavaan tarinaan sekä kammottaviin grafiikoihin. Sekä Schwarzenegger että Stallone tuottivat siis pettymyksen. Miksi ei käyttää samaa ideaa pelin kanssa. Hiirellä pelaaminen tuntuu Miinaharavalta ilman älyllistä haastetta. Seuraava Stallone-peli ilmestyi kesällä 2012 ja perustui tuolloin jo menestykseksi osoittautuneen The Expendables -sarjan toiseen osaan. Yksityiskohtia arvostavat ilahtuvat siitä, että Rockyn ensimmäinen vastustaja vuoden 2002 Rockyssa on elokuvien tavoin Spider Rico. Pelissä on myös pari pelkistä QTE-kohtauksista koostuvaa kenttää, jotka ovat juuri niin kamalia, kuin miltä ne kuulostavat. Näin sai alkunsa surullisenkuuluisa Rambo: The Video Game. Vaikka anteeksipyytämättömän väkivaltainen elokuva ei ollut kaikkien mieleen, se kuitenkin osoittautui pieneksi menestykseksi
RTX-korttiin ratkenneena olen vaikuttunut köyhä mutten onneton. Ai niin, pelinäkin Control miellytti sulavalla pelattavuudellaan ja painostavalla tunnelmallaan. Aiempaa avoimempi mutta silti sopivan kompakti kenttäsuunnittelu ansaitsee erityismaininnan. Hajoava ympäristö yhdistettynä efektitykitykseen on roolimalli muille, kuten Max Payne 2 aikoinaan. Jälki on hyvää, vaikkakin pehmentääkin hieman tekstuureja. Hahmot on animoitu hienosti Jessen vaatekertoja myöten, ympäristöt ovat komeita ja efektit hehkuvat näyttävästi. Tarinankerronta, mielikuvitukselliset maisemat ja lore nivoutuvat toimivaksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on ennennäkemättömän immersiivinen, mutta DXR-herkut päällä pelaaminen vaatii törkykalliin näytönohjaimen. Pilkkopimeys ja kevyt varjoisuus mahtuvat samaan tilaan, ja geometria näkyy GI-valotuksessa ihan toisella syvyydellä. Uuskumma on päivän sana. Edes RTX2080ti ei pyöritä peliä sulavasti 4K:na, paitsi kun kytkee päälle DLSS-ominaisuuden, jolla tekoäly arvuuttelee 4K-lopputuloksen 1440p-resoluutiosta. Aavistuksen parempi rytmitys ja monipuolisempi taistelu nostaisivat Controlin klassikkoluokkaan, nyt statuksesta jäädään aavistus. Ankkuri, Yksisilmä ja Tommasin toinen kohtaaminen nousivat kamppailujen kohokohdiksi. Päätarinan noin 7 tunnin läpipeluu jäi hieman ontoksi, joskin sivutehtävät jäivät vielä vaiheeseen. Bäfässä maailmaan sai heijastukset, Metrossa realistisemman maailman varjostuksen, mutta Remedy käyttää sädetystä laajemmin. Global Illumination on todella sulava, maailma varjostuu siellä, missä valo ei ympäristöstä heijastu. Räiskintä on toimivaa ja Jessen telekineettiset voimat messeviä, mutta taistelut muuttuvat loppua kohti puuduttaviksi. Tietyn rajan ylittyessä sädetys on rasterointia jopa selvästi kevyempää muun muassa Unreal Engine 4:ssä. Olin vasta pääsemässä Ahti-tunnelmaan, kun lopputekstit lävähtivätkin jo ruudulle. Erinomainen pelattavuus, ensiluokkainen ulkoasu ja taitava kenttäsuunnittelu yhdistyvät Controlissa saumattomasti. lm noir -henkinen bullet time -räiskintä iskeytyi tajuntaani poikkeuksellisella tavalla. Koherentti käsikirjoitus heittää ilmoille mysteerejä, joihin ei saada rautalangasta väännettyjä vastauksia. C ontrol kiilaa Remedyn kaikkien aikojen pelit -listallani kolmen kärkeen. Ikkunat heijastavat maailman kameran takaa, mutta samalla niistä näkee läpi, mikä ei vanhalla tekniikalla onnistunut. En osaa arvioida järjestystä objektiivisesti, sillä pelasin ensimmäistä Max Paynea kirkassilmäisenä 16-kesäisenä ja . Aseiden ja hahmon modaaminen tuntui päälle liimatulta, samoja modipaketteja satoi päälle joka käytävällä. Vaikka ray tracing on vielä hieman kokeiluasteella, se yleistyy optimoinnin kehittyessä nopeaa tahtia. Tekoälyä hyödyntävällä kohinanpoistolla tarvittavien valonsäteiden määrän pystyy tiputtamaan murto-osaan. Rivivihollisista ei ole vastusta, parhaat painit kävin vaihtoehtoisten pomojen kanssa. Vaikka minulla ei ole säteenseurantaa tukevaa näytönohjainta, Control näyttää hemaisevalta. Markus Lukkarinen Lupasin pisteet ja täältä ne tulevat. Salamyhkäisessä toimintaseikkailussa on mukavasti Twin Peaks -henkistä outoutta ja hahmokavalkadista löytyy mielenkiintoisia persoonallisuuksia, joista kirkkaimpana loistaa Martti Suosalon tulkitsema Ahti. Control on tarpeeksi hyvä luodakseen odotusarvoja tuleville tarina-delsuille. C ontrol on ensimmäisiä pelejä, joka käyttää raytracingia (säteenseurantaa) aidonnäköisen valaistuksen luomisessa. Remedyn teknistä kyvykkyyttä ei voi kehua liikaa. Max Kax jalosti räiskinnän vielä hienostuneemmaksi. Se mahdollistaa tekniikan tosiaikaisen käytön peleissä, eikä vain elokuvissa renderöitynä. Crytekilla on jo demonsa, jossa heijastukset pyörivät AMD:n peruskorteilla. Pelidevaamista sädetys tulee yksinkertaistamaan, sillä sädevalotus ei vaadi polygoneja. Nurkat kannattaa nuohota huolellisesti, sillä salahuoneiden ja pääsiäismunien lisäksi sivupoluille on piilotettu jopa tehtäväkokonaisuuksia. Pelasin Xbox-ohjaimella ja annoin aimbotin hoitaa tähtäilyn, jolloin peli kävi suorastaan helpoksi. JÄLKIKONTROLLI 89 Santeri Oksanen CONTROL Miltä näyttää Jesse-Leena reiskanteena. HEIJASTUKSIA RUUDULLANI Testattu: i7 5820K, 32Gt DDR2400, RTX2080ti, SSD, Win10 64bit 85 Ray Tracing suosittelee 16 130793_.indd 16 16.9.2019 19.05.15. Siitä huolimatta Control on yksi vuoden parhaista peleistä. Paranormaaleja ilmiöitä selitetään rahtusen, loput jätetään pelaajan mielikuvituksen varaan. Seuraavan sukupolven konsoleitakin mainostetaan jo reiskan avulla. Remedy on laadun tae.Tahkosin Controlin käytännössä kahdesti läpi, mutta toinen kierros maistui yhtä hyvältä kuin ensimmäinen. Tulos on upea kontrasti lättänän sinertävän hohtamisen sijaan
Mutta se on käytännössä virtaviivainen versio perusaseista a la pistooli, haulikko, sinko ja kiikarirailgun. Velimies sihisi Hissinä Martti Suosalo! Täytyy sanoa, että hienoa kun suomalainen näyttelijä vihdoinkin kelpaa Remedyn peliin! Trollaus sikseen. ”Ted Cobb on tapettu poliisi, joka etsii murhaajaansa kosto mielessä. Käytetyin on Launch, jossa seksistisesti nainen paiskoo esineillä riitakumppaneitaan. Jos paranormaalit voimat olisivat valinneet minut Controlin Johtajaksi, olisin lisännyt peliin reilusti Jessen kykyjä hyödyntäviä fysiikkapuzzleja (pelimoottorin fysiikat ovat esimerkilliset), ja joko vähentänyt taistelua todella reilusti tai ainakin kehittänyt monipuolisempia vihollisia. Siitä on tarinadelsujen helppo jatkaa. Jäljet johtavat Federal Bureau of Controliin, jonka toisen ulottuvuuden hissiläiset ovat vallanneet. Sitä odotellessa. CTRL+BREAK Co ee Breakin sankari on Nick Nirvi, rohkea pelikriitikko, joka taistelee koko maailman mielipiteitä vastaan. Jesse Fadenin ase on muotoa ja toimintaa muuttava paranormaali ase, joka regeneroi omat ammuksensa. Sakea loppu onneksi pelastaa ainakin iltapäivän. Päähenkilössä onkin luonnetta vähemmän. Taidan jättää pisteet antamatta, koska teoriassa olet jo lukenut mielipiteeni. ilis saattaa johtua siitä että pelasin samaan aikaan Remnantia, jossa aseet ovat moitteettomia. Kivestä päähän Jessen paranormaaleissa voimissakin on lievä . Myös Control saisi olla puolet tiiviimpi. Se on viholliset. Toinen plussa siitä, miten pääjuonen jälkeen peli ei lopu siihen, vaan tekemättä jääneet tehtävät saavat loogisen suoritusraamin. Kun Siphonissa tappelu paljastui teletappeluksi, vedin kaikki loppukähinät läpi trainerilla. Martti Suosalon joudun tosin korvaamaan Tuukka Suohirviöllä, taustaraitana Kuorikosken rallienglantitubevideot. Jessen motivaatio on Super Marion patentoima pelastuskaava, nyt Faden etsii veljeään Dylania. K uka on tehnyt seuraavan imaginäärisen pelin. Plus vetämällä läpi kaikki sivutehtävät. NNIRVI Controlin jälkeen Remedyn kannattaisi harkita pikku redesign-breikkiä. ilis, että olisin jo nähnyt ne esimerkiksi Quantum Breakissa. Toisaalta pelissä on nyt liikaa toimiston käytävillä juoksentelua. Ottaen huomioon pelin kiinnostavan ulottuvuuksien välisen tarinan miellyttävän epäinhimillisine ”olioineen”, miksi ihmeessä vihut ovat melkein kokonaan vain Hissin valtaamia ihmisiä tuliaseineen. Jos nimi on Remedyn trad. RTX FSAA FFS Control-kommentoinnin volyymianalyysin mukaan eniten keskustelua ja ihailua herättää sen gra. Controlin ongelma on myös taistelu. On olemassa oikea tapa pelata Controlia: kiireettömästi tunnin parin jaksoissa, uppoutumalla pelin loreen lukemalla joka ikinen kentistä löytyvän kauppalappu, katsomalla kaikki kiltin tohtori Casper Darlingin videot, kuuntelemalla kaikki magneettiselle nauhalle tallennetut raportit ja haastattelut. Ympäristö ei siis ole kertakäyttöistä ja siitä saadaan tiristettyä enemmän peliaikaa. Mutta onko murhaaja edes tästä maailmasta?” ”Phantom Breakia” odotellessa nautitaan Remedyn tuoreimmasta Controlista. Käteen jää enimmäkseen vetävä pelikokemus, jota vesittää sen ydintoiminnon tavanomainen toteutus, pahimpana ongelmana lopun ylipitkät väännöt jotka melkein leimaavat koko kokemuksen. Lopussa pitää seisoa kiitos eikä kestävyyskidutus. Ted ampuu tiensä läpi alamaailman ja parantaa terveyttään imemällä elävistä elämää. Miksi Remedyn taisteluratkaisu edes on Control+c, Control+v. Taistelu ottaa varaslähdön kohti turhaa tuttuutta, kun tällä pelimaailmalla Boardeineen olisi mielikuvitusbudjetin voinut kokonaisuudessaan polttaa paranormaalia erikoisempiin vastustajiin. Jonkin aikaa jaksoin lukea niitä, sitten vain nappasin ne plakkariin ja ajattelin sitten jonain päivänä lukea. Aluksi niitä tappoi ilokseen, mutta jo puolivälissä aloin kyllästyneenä ähkiä, kun tyhjästä ilmaantui taas joukko liian tuttuja tarinajarruja. Tunnustan suoraan, että ehkä tapahtumat jäivät hämäräksi koska pelin luettava materiaalimäärä voitti minut, sillä sitä oli niin pirun paljon. Puoliautomaattisen kuminauhapistoolin lisäksi hänellä on paranormaaleja voimia: muisteloita, jotka saavat kuuntelijoiden ajantajun pysähtymään, sekä möläytyksiä, jotka hiljentävät huoneellisen ihmisiä minuuteiksi. ikka. Alan Waken piti koostua tv-sarjan jakson mittaisista osista, ne olivatkin tv-elokuvan mittaisia yömaratoneja pimeässä metsässä. Tarina pitää mielenkiinnon yllä. Ai niin, craftaus on päälle liimatun turha, mutta toisaalta sen vaatima aika ei ylittänyt ärsytyskynnystäni. Jotka vieläpä tuntuvat alitehoisilta vaikka niitä kuinka olin päivittävinäni, joskin . Plussaa siitä, ettei lopetus ollut ihan sitä mitä odotin, toisaalta en ole varma ymmärsinkö sen. Aiemmin Remedy harrasti sitä kalleinta pelisuunnittelua eli lineaarista tarinayksinpeliä, Quantum Breakissa vielä pitkillä videopätkillä ja maailman parhaimmilla tähtinäyttelijöillä. Lisäksi hän osaa siirtyä haamumaailmaan, jossa aika kulkee hitaammin, ei-metallisista seinistä voi valua läpi ja poltergeist-voimillaan Ted voi siirtää, jopa heittää esineitä. Nälkävuosi on 730 päivää Minun kirjoissani Remedy tekee luotettavaa laatujälkeä, mutta heidän suurin ongelmansa on sama kuin minulla: ajoissa lopetus. Koska Jesse ottaa oudon lungisti sekä oudot tapahtumat, massamurhailun että huomattavat paranormaalit voimansa, Jessen muutama outo(f character) itsesäälipurkaus hämmästyttää. Mutta RTX-ihanuutta, 4K-pyörimistä ja konsoleiden kikkelimittailua on nähty tarpeeksi, joten tyydyn sanomaan että Remedyn omalla enginellä tehty gra. Vain levitaatio tuntui upouudelta. Kun niille vielä ilmestyy pelin luomana laumoja satunnaisvastustajia, meno alkaa muistuttaa liikaa normityöpäivääni. Aseiden ylimitoitettu muuttuminen Weapons of Mass Destructioniksi olisi ratkaissut toisenkin ongelman. Controlin mainio tarina ja tekninen loistokkuus taistelevat ammuskelun määrää ja monotonisuutta vastaan. ikka on jopa normi-PC:lläni todella, todella mainiota ja pyörii moitteetta. Control on kuin vaderkakku, jossa eka suupala on ihana, mutta kun tunkee viimeistä palaa kurkkuun lisenssikakkulapiolla survomalla, ajattelee että leivoskin olisi riittänyt. sanamurjaisu, en ymmärrä. Massiivisissa lopputaisteluissa oli pikku luokan suunnitteluvirhe. Mutta se ei ollut minun tieni. Vastaavia ammuskeltiin jo Max Payneissa, Alan Wakessa ja Quantum Breakissa. Suosalon Ahti vanhimmantalonmies on hauska hahmo, rallienglanti toimii ja Ahti huokuu luonnetta. Control on kustannustehokas: se sijoittuu pääasiassa toimistoympäristöön, jossa sahataan eestaas, ja pelissä tulee tasaiseen tahtiin satunnaistehtäviä. Kauneusvirheenä Jesse tarvittaessa repii kiveä lattiasta, mikä tekee voimasta liian helppokäyttöisen. 17 130048_.indd 17 16.9.2019 18.11.02. Jo avoin maailma eikun toimisto lisää turhaa paikasta toiseen liikkumista, pikamatkustuksesta huolimatta. Ai niin, ja tämä on kolumni. Punatukkainen Jesse Faden (Courtney Hope) on sekä kaunis että rohkea, kuin nuori Sally Spectra. Fading
Sillä asialla nyt soittelen, työntekijämme hävisi maisemista, mutta jätti maailman tuhon partaalle. Aivan oma lukunsa ovat kenttien lopussa lymyilevät pomot, joiden hakkaaminen vaatii täydellistä keskittymistä ja pikkaisen tuuriakin. Jäännös sielua Soulsbornet ovat vaikeita, mutta äärimmäisen palkitsevia pelejä. Taskusta toki löytyy vakiona lyömäasekin, mutta niihin turvaudutaan yleensä vain silloin kuin panokset ovat lopussa tai oliot ihossa kiinni. re Games / Perfect World Entertainment Versio: Myynti Minimi: Intel Core i3-7350K 4,2 Ghz, 8 Gt muistia, AMD Radeon RX 470 Testattu: i7-7700K 4,2 Ghz, 16 Gt muistia, Geforce GTX 1070 8 Gt Moninpeli: 2-3 pelaajaa. Nyt sen tekee Gun. Ikäsuositus: 16 Nyt on kuumat paikat pomon kanssa 18 130052_.indd 18 16.9.2019 20.06.13. Siellä jutskaillaan muiden selviytyjien kanssa, kehitetään aseita ja käydään kauppaa. Kristalleille palataan myös aina kuoleman koittaessa henkiinheräämistä varten. Muiden kamatkin voi ostaa lähes pelin alussa. Alan koulutusta emme vaadi, perustason Souls-tuntemuksesta on kyllä hyötyä. Maailmanpelastusretken hubi on vanha tutkimuslaitos Ward 13, nykyisin ihmisten turvapaikka. Matkustusvalmiutta edellytämme, sillä työn liikkuvan luonteen vuoksi tehtävään valitun henkilön on pystyttävä matkaamaan vieraille planeetoille lyhyelläkin varoitusajalla. Mutta oma hahmo ei ole raskaasti panssaroitu keskiaikainen ritari, vaan postapokalyptinen pyssysankari, joka pitää pahuuden loitolla kivääritulella, pistooleilla ja sädetykkien kaltaisilla futuristisilla aseilla. Niiden lähes täydelliseksi hiottua pelimekaniikkaa ovat monet yrittäneet kopioida, mutta vain harva on siinä onnistunut. Paikan mielenkiintoisin nähtävyys on suuri punainen kristalli, jota koskettamalla pystyy teleporttaamaan maapallon muiden kristallien luokse ja myöhemmin jopa toisille planeetoille. Onnistuiko. Demonipeijaiset alkakoot Aseistuksessa pyssysankarimme luottaa laatuun. Palkkaa työstä ei makseta, mutta tehtävään valitulla henkilöllä on lupa ottaa talteen kaikki löytämänsä aarteet ja myydä ne eteenpäin verovapaasti. Pakkolöpinä on alun jälkeen vähäistä, joten juoni voi jäädä pimentoon, jollei ole aktiivinen ja etsi piilotettuja päiväkirjoja sun muita vihjeitä. Muuten pysytään kauempana ja räiskitään nappi pohjassa. Pannaanko nimi paperiin. Olenko vihdoin löytynyt sielunkumppanini. Metsästäjät saavat kiväärin, entiset kulttilaiset haulikon. re Games, tuttu kohtalaisesti menestyneestä Darksiders-sarjasta. Aktiivikäytössä on kolme tappovälinettä: kevyempi ja raskaampi tuliase KUOLEMA SAA ODOTTAA Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4 ja Xbox One Gun. Souls-pelien vaikutus näkyy siinä, että taistelut ovat hyvällä tavalla todella haastavia, joten välillä turpaansa saa jopa perusörkeiltä. Hahmoluokka valitaan kolmesta vaihtoehdosta, ja se määrää vain aloitusarsenaalin. Niitä pläräämällä minäkin opin, millaisia veijareita maapallon vallanneet Root-demonit oikeasti ovat. Sankari kateissa Koska tarinan oikea sankari on kadonnut, olen varmaan vain ihmiskunnan kakkostoivo. Remnant: From the Ashes ilmestyi tyhjyydestä, mutta nousi melkoiseksi hitiksi. Souls-pelien tapaan tarinankerronta noudattaa hyvin niukkaa linjaa, josta joko tykkää tai sitten ei. Koska luokilla ei ole pysyvää eroa, eipä ainakaan tarvitse stressata valintaa. En silti luovuta! V aramiespalvelusta päivää! Olet ilmoittanut olevasi kiinnostunut maailmanpelastajan sijaisuuksista. REMNANT: FROM THE ASHES Samu Ollila Räjähdin kappaleiksi, pedot raatelivat minut hengiltä, minut puukotettiin..
ikka on perushyvää ja pelin tunnelma on kohdallaan. Kaikki kerättävä (paitsi ammukset) jaetaan kaikille, mikä estää riitoja. 85 Tunnelmallinen räiskintä on ravintoa sielulle. Kolmen porukassa demonien metsästys sujuu paljon helpommin, mutta lällyksi peli ei muutu, koska pelaajamäärän kasvaessa vastapuoli saa myös etuja. Taistelut eivät koskaan käy tylsäksi, sillä demonien lahtaaminen tuntuu aina hyvältä. Systeemi on lähes identtinen Soulsin kanssa: ensin parannetaan raudalla, sitten takoraudalla ja lopuksi galvanoidulla raudalla. 19 130052_.indd 19 16.9.2019 20.06.47. Vaikeustaso heittelee välillä liikaa, moninpelin puutteet. Onneksi kukaan ei ollut kuulemassa omaa kiljuntaani. Mieli tekisi lähteä pakosalle, mutta eihän sankari sellaista voisi tehdä. Vanhoille alueille pystyy palaamaan milloin vain keräämään lisää kokemusta ja raaka-aineita. Loppuvalikoima kulkee repussa. Hyvää + Tiivis tunnelma, taisteleminen tuntuu todella hyvältä, paljon uudelleenpeluuarvoa. Aseilla ammutaan lonkalta tai mieluummin tähtäämällä, tarpeen vaatiessa väistellään tutulla superkuperkeikalla ja lyödään. Se passaa mainiosti, sillä satunnaisgeneraattorin luomista kentistä löytää aina jotain uutta. Yksinkertaiset kontrollit iskostuvat mieleen nopeasti, eikä kestä kauaa, kun pääosumat, väistöliikkeet ja miekaniskut sujuvat jo rutiinilla. Vielä vähän hiomista ja tasapainottelua, niin Remnant on genrensä parhaimmistoa. Bossiaseet vaativat vielä lumeniittia. Grindaus sujuu kuin leikiten. Ylllätysjuhlista en tykkää, mutta yllätyshyvistä peleistä kylläkin. Aseisiin asentamaan erilaisia moduuleja, jotka mahdollistavat tuliluotien kaltaiset erikoisammukset plus paljon huomattavasti oudompia efektejä, kuten houkuttimia, omalla puolella olevia hirviöitä, terveyttä, suojakenttiä, vaikka mitä. Elä, kuole, toista Remnantilla on pituutta sellaiset standardin mukaiset kakskyt tuntia. Moduulit latautuvat asetta käyttämällä. Tiimityöstä tykkääville moninpeli on oiva lisäys. Vaikka haasteesta yleensä tykkäänkin, joissain kohdissa piiskaa saa aivan liikaa. Joistain pomotaisteluista saa paiseita. Remnant: From the Ashes ei ollut kenenkään eikä minunkaan odotuslistallani, mutta yllätti takavasemmalta yhtä taitavasti kuin omat hirviönsä. sekä lyömäase. Mukavana yllätyksenä Remnant tukee alusta loppuun kimppapeliä kahden tutun tai tuntemattoman kanssa, joten pimeyttä ei tarvitse kohdata yksin. Hiki alkaa valua, kun on yksin pimeässä tunnelissa ja ääni ilmoittaa rivimonsujen esimiehen ilmestyneen paikalle. Peli todistaa myös sen, että Soulsien pelimekaniikka toimii erinomaisesti myös räiskinnöissä. Monster Hunterin malliin parhaat aseet pitää ansaita tappamalla isoimpia pomoja ja keräämällä niiden osia. Avustajien palkkio auttamisesta on helpompi grindaus, esineet ja aseet, joita omasta pelistä ei löydy, sekä pääsy paikkoihin, joita he eivät ole vielä nähneet. Hyvänä oivalluksena tappotavalla on välillä vaikutusta itse palkintoon. Jos eteneminen tyssää täysin, vaikka keskivertoa vaikeampaan pomoon tai kenttään, viimeistään silloin on syytä turvautua kavereiden apuun. Kiitos kuuluu munakkaille aseille ja niiden hyvälle tuntumalle, mutta myös tarpeeksi korkealla pysyttelevälle vaikeustasolle. Huonoa . Haalituilla kokemuspisteillä kohennetaan mittavaksi kasvavaa kykykokoelmaa, raaka-aineita taas käytetään varusteiden parantamiseen. Onpas sinulla hienot sarvet. Suuri ja mahtava arvontakoneisto päättää myös sen, mitkä pomohirviöt odottavat sumuseinien takana, joten ylläreitä on luvassa! Gra. Lopulta pelko ottaa vallan, kun nurkan takaa ilmestyy juuri se pelkäämäni suuri sarvipää ja käy kimppuun. Muuten saa tyytyä liekkejä ampuvaan konepistooliin, joka sekin on kelpo pyssy. Mutta yhdellä läpipeluukerralla ei näe läheskään kaikkea pelin sisältöä, joten Fordia etsitään vielä moneen otteeseen. Esimerkiksi tulimiekan saa lohikäärmeeltä vain jos irrottaa sen hännän. Mutta pitää muistaa, että kun pomon kaataa, suoritus merkataan vain hostille tehdyksi. Muutamat pomot ovat sellaisia, että niitä saa tahkota kymmeniä kertoja, ennen kuin ne oppii päihittämään
Remnantissa on toki Souls-vaikutteita, selvimmin vaikeustaso, pomot ja varusteiden päivitys, mutta se tärkein tuntomerkki puuttuu ja sen mukana luokitus. Remnantissa se on kytkin, joka vaihtaa juoksun kävelyyn ja päinvastoin. Onko se uuden alueen loottaus vai pomomatsi, sen näkee vasta pelissä. Peli haaskaa varmatoimisen B-napin kyykistykseen, ja kriittinen juoksu kytkeytyy päälle (jos kytkeytyy) kun painaa vasenta tattia. Ampuminen toimii kuin junan vessa, jopa suojasta tulittaminen on jouhevasti mukana. Joillekin oli ongelma, ettei pelissä voinut kommunikoida. Ottaen huomioon että kymmenen minuuttia ennen kuin ostin Remnantin, en ollut koko pelistä kuullutkaan, sain kyllä rahalle vastiketta. Remnant hoitaa sen omalla tavallaan: avoimiin peleihin voi liittyä, mutta kentälle pääsee vasta kun host lepää kristallilla. Se on sikäli kaksiteräinen miekka, että vaikka satunnaiskentät tekevät uusista pelikierroksista mielekkäitä, ne eivät pärjää älykkään suunnittelun luomille kentille. Naamio. Vaikeustasoa voisi pikkaisen tiputtaa, koska osa pomoista on osaavankin kamun tai parin kanssa välillä tuskaista vääntöä. Toinen ”ongelma” on, ettei voi valita tai edes näe millaiseen peliin on pyrkimässä. Ja itsekin vedin nimekseni M. Aseissa on eroa ja tehoa, grindilooppi on addiktiivinen, pomojen design varsin mainiota, hirviöissä ja ympäristöissä on kunnolla vaihtelua, moninpeli on valinnainen mutta ei päälle liimattu, ja niin edelleen. Remnantin pomot ovat designiltaan hyviä, mutta veikkaan, että peli on ihan oikeasti suunniteltu pelattavaksi muiden headhunttaajien kanssa. Liikkuminen on enimmäkseen luontevaa ja sujuvaa. Se on yksi asia josta pelissä en pidä: soolona pomo ihan yksin olisi (minulle) aivan tarpeeksi haastava. Kun kuolee, ei laukata ruumiilleen kokemusrojuja keräämään, kuolemasta lentää vain viimeiselle check pointille ilman mitään muita sanktioita. Remnant toimii erinomaisesti coop-pelinä, koska nuotit ovat selvät eikä kommunikointia ole. Voihana avaruusmuumio, toivottavasti silää ei ole veljeä! (On) Mielikuvituksellisessa pomovalkoimassa tämä on sieltä normaalimmasta päästä. Join Gamella pääsee vaivatta satunnaiseen +-3 tasoa omasta poikkeavaan matsiin. Hyvää Kaikki toimii... Ehkä pomoa vastaan, ehkä alueita loottaamaan. Jos tiimi hanskaa hommansa ja lisää sisältöä, tässä on ainesta kestoklassikoksi. Ehkä jopa kuulin väärin, koska tiimi on vastuussa sellaisesta sarjasta kuin Darksiders. Sillä on tosi helppo sössiä ja rauhallisesti kävellä karkuun bossia. Voippaajatkin ovat ääriharvinaisia. Varsinkin alussa, kun peliin sopeutuminen oli vasta alussa. Silloin se alkaa alusta mutta uusilla kentillä, ja pelaaja saa pitää kaikki kamansa ja saavutuksensa. Yleensä saat, koska toisten auttaminen on kannattavaa puuhaa. Pomot eivät ikinä käy reilusti mies miestä vastaan, vaan spawnaavat keskijohtoa häiritsemään suoritustani. Nyt jos tarvitset apua, vaikka pomoa vastaan, muutat pelisi avoimeksi (tai frendipeliksi) ja toivot että saat seuraa. Nnirvi ”Dark Souls, mutta tuliaseilla”, kirkaisen. Huonoa ...paitsi togglejuoksu. Syyskuussa lisättyä Adventure-tilaa voi pelata rinnan kampanjan kanssa. Mutta on se pirun hyvä peli. Loput aukeavat tekemällä tiettyjä juttuja, brutto taitaa olla parinkymmenen paikkeilla. Soulsin systeemi, jossa auttajat jättävät kutsumerkin maahan, ehkä olisi parempi. Oy vey! Asioiden korjaaminen vaatisi aivan minimaalisen vähän työtä. Ja hyvä niin. 20 130460_.indd 20 16.9.2019 20.15.23. Idea on paitsi helposti grindata kulutuskamaa, myös kohdata pääkampanjan ohiarpomat pomot ja tavarat. Nämä tatinpainallukset ovat padien paskimmin toimiva nappi, ja näin jo ennestään epävarma juoksu tuplaa ongelmansa. Valitut palat eivät ole kenttävalioita Remnant tekee kentät satunnaisista paloista. Mutta jo niissä pelin perusmekaniikat toimivat niin hyvin, että jumitin viemärissä ihan ilokseni. Suuri jumala RNG on valitsemassa myös kentistä löytyviä kamoja ja ainakin osaa pomoista. Ei minulle, koska pesuveden mukana menevät myös idioottilapset, ja pelissä on tyhmemmällekin selvää mitä pitää tehdä. Kun painan shiftiä, haluan olla varma että juoksen. Mukavasti traitin hinta näyttäisi cappaavan 1 500 pojoon, joka ei ole paljon. Aplodien arvoinen idea! Pomo vaihtuu verkostoitumalla Mitä enemmän Remnantia pelasin, sen enemmän pidin siitä, vaikka se välillä veteli minua vaikeushalolla ympäri korvia niin että itkin. Yhtä asiaa lukuun ottamatta, ja se on juokseminen. Mainiosti tehty moninpeli paikkaa asiaa. Patsi lisäsi VoIPin, joskaan en ole törmännyt yhteenkään käyttäjään. stin kanssa oppii kiroilemaan tökeröä juoksua. osa pomoista on osaavankin kamun tai parin kanssa välillä tuskaista vääntöä. Siinä rollataan satunnainen miniseikkaiilu halutusta alueesta. Padi on minulle pelikelvoton, koska sen nappeja ei voi itse remapata, edes apuohjelmilla. Mikä tärkeintä, aseissa on sopivasti paitsi potkua myös selviä eroja. Ainoa oikea tapa tehdä se on nappi (PC:llä) Shift, jota pidetään pohjassa kun sprintataan. 89 89 89 Gore. Ja täydellisyyden tavoittelijoille satunnaiset kamat ovat myrkkyä, kun sen oman buildin vaatima ase X tai modi Y ei omasta pelistä löydykään. Voitosta en tiedä, mutta tämä musta hevonen kyllä osallistuu omiin Vuoden pelit-raveihini. Beroot your computer now Kun harrastaa kriitikkolarppausta, pitää itkeä ja porata Remnantin useasti nähtyjä postapokalyptisia alkukenttiä. Hahmonkehitys on sikäli hauskaa, että alussa on auki vai kolme traittia. K epu pettää aina, mutta piru vain sen verran, että ei tämä Remnant mikään Souls aseilla ole. Ja loppupomon voittamisesta voin vain uneksia, varsinkin kun se näytttää välillä bugittavan. Sekin on vain hyvä juttu, koska jos valinnan jättää kansalle, seuraus on rusinoiden poimiminen pullasta ja niiden pääsy johtotehtäviin, eikun siis kaikki haluavat tiettyihin peleihin mutta hylkivät toisia. Peliin päästyäsi saat jälkikäteen samat roinat mitä host on joinaamisesi jälkeen, mutta ennen kristallia, kerännyt. ”Mihin vedän puumerkkini?” Paholainen näyttää katkoviivaa ja silpaisee etusormeeni mustereiän. I AM ROOT 89 Remnant puhaltaa Sielua ammuskeluun. Yksi juttu, jota en kokeillut, on kampanjan rerollaus. Remnantissa on kytkinjuoksemista lukuun ottamatta kaikki muu kondiksessa
Sea of Solitude on osa EA Originals -projektia, jonka tarkoitus on auttaa ja tuoda esille indieskeneä. Keinuvassa myrskyssä sen luikerrusta on kuitenkin kaunista katsella. Veneilyn, kiipeilyn ja hyppelehdinnän lomassa puhdistetaan iilimadon näköistä korruptiota ja napautellaan vapaaehtoiskeräiltäviä. Hyytelöisen läpikuultavat aallot pyyhkivät Kayn nilkkoja ja tämän mustia jälkiä jättävät askelmat muuttuvat dynaamisella tavalla uinniksi, kun vedenpinta nousee. Hyvää + Kaunis, soljuvasti etenevä ja sopivan mittainen. Häviävinä hetkinä menisi jo kauhupelistä. Kayn isoin virhe on selostaa liiaksi näkemäänsä. Eikö olisi voitu puhua tästä jo kaksikymmentä vuotta sitten. Arvostelu: PC Saatavilla: Xbox One, Ps4 Jo-Mei Games Testattu: Win 10, i5 6600K, 16 GB RAM, Nvidia GTX 970 Suositus: Win 10, Ryzen 3 1300X/ i54690K, 16 GB RAM, Radeon R9 290/ Geforce GTX 960, 2GB kiintolevytilaa Ikäraja: Ei tiedossa. Yksinäisen meren sävyt vaihtuvat maalauksellisina tunnelman mukana. E i mikään originaalein idea”, mietin käynnistäessäni pelipalvelu Originin uutta Premier Accessia. Aiheet ovat oikeita ja tärkeitä, kuten kiusaaminen, itseinho ja puhumattomuus, mutta pelaajana minussa tapahtuu jotain pahempaa. Hän ei ole kyllin minimalistinen ollakseen tyylitelty runo, eikä rönsyile rouheasti muodostaakseen autenttista ajatuksenvirtaa. Menneisyyden taakkaa symbolisesti käsittelevän kolmannen persoonan kävelyseikkailun painopiste on kevyen toiminnan ja tarinan varassa. H2O Kertominen töksähtää hienoisesti jo alussa, koska ääninäyttelyn taso vaihtelee kohtuullisesta ihan kivaan. Mieleen se ei kuitenkaan jää. Kunnioitan sitä, mutta yrityksistä huolimatta käteni ei saa tekijän kädestä kiinni kuin harvakseltaan. Palautuspisteitä on yllin kyllin, joten eipä mörön sisäänlyöntikään tunnu väistelyleikkiä pahemmalta. 3,6 röntgeniä Kappaleet on jaettu kullekin Kayn läheiselle, joiden pahoinvointia kuunnellaan takaumien ja symbolisten otusten kautta. Peikkomaisen pelihahmon selässä keikahtelee pullollaan oleva reppu ja vesi on kaikkialla läsnä. Väreistä näkee, että vastakarvaan mennään. Mieleen tulee lastenohjelman käsikirjoitus. Onneksi pelissä on muita viehättäviä osasia, paletti näkyvimpänä. Itsevarmuus on seksikästä videopeliltäkin: haluaisin nähdä, että pelaajan päättelykykyyn luotettaisiin enemmän. Väreinä leimahtelevat harmaanmusta, sininen, kirkas oranssi, keltainen ja punainen. Mitäänsanomaton reaktio kääntyy suorastaan syyllisyydeksi, ihan kuin olisin tunteille velkaa. Tai ei tapahdu, sillä edetessäni tajuan oloni tunteettomaksi, mikä on kehno juttu, sillä juuri tunteiden välittäminen lienee pelin syvin tavoite. Tuomiostani huolimatta henkistä ummetusta käsittelevä Sea of Solitude on genre-aloittelijalle tai pelin käsittelemistä aiheista kiinnostuneelle pelaajalle oiva kolmisen tunnin hiukopala. ktiivisiä rakennelmia, parhaimmillaan auttaa ymmärtämään jotakin mitä ei itse ole kokenut. Syynä on paitsi tarinankerronnallinen naiivius, mutta myös tunnelmoivien indieseikkailujen in. Suurempi nälkä jää ehkä tyydyttämättä, mutta toisinaan on kiva käydä hakemassa pikaruokaa. Huonoa . Päätekijä kertoo muovanneensa materiaalia omista haavoittuvaisista kokemuksistaan. Jokainen kärsii yksinäisyydestä omalla tavallaan. ELÄMÄ JOKA SÖI ELÄVÄLTÄ 65 Laiturin kylkeen huuhtoutuu perustoimiva indiepompiskelu yksinäisyydestä ja epävarmuuksista. Kriina Rytkönen Meren suuri pohjattomuus on jollekulle seikkailu, toiselle polkaisu tyhjään. 21 128409_.indd 21 16.9.2019 22.25.18. Pelaaminen ei ole niin hauskaa, että ylimääräinen jaksaisi erityisesti kiinnostaa. Suurien mörköjen takana pieniä arkoja ajatuksia. Pelillisesti Sea of Solitude menettelee. Hyvinä hetkinä vetten päällä kimpoilee auringonvalo silmänkantamattomiin, mutta Kayn epävarmuuden noustessa pintaan ilmestyy ahdistuneen mielen muodostama musta vesihiisi, jonka kitaan jääminen tarkoittaa äkkikuolemaa. Taitava tarinankertoja pystyy koskettamaan ihmistä esittämällä samaistuttavia . Kayn henkiretki ei koeta olla vuoden tasoloikka, vaan yksinkertaisuudessaan antaa tilaa tunteiden ja ihmiskohtaloiden tunnustelulle. Siellä ui hirviöitä, toinen toistaan yksinäisempiä, mutta suurin niistä asuu naisen oman ihon alla. Pelistä uupuu luonteikkuus, joka nostaisi sen jo monen samankaltaisen kokemuksen ylle ja kerronta ontuu. Usea on siinä onnistunut, mutta vielä useampi ei. Kun on kymmenisen vuotta pelaillut tietyntyyppisiä kokemuspelejä, rima nousee vääjäämättä korkeammalle. aatioefekti. Tällä kertaa jäädään keskitasolle. Vetten pelkoa on luonteva muovata kielikuviksi: pelko vedeksi ja vesi peliksi. Siksi suomipelit ovat niin haastavia pisteytettäviä. Yksinäisyyden meren majakanvalona loistaa nuori nainen Kay, joka paahtaa mielenterveytensä poukamissa, puoliksi uponneen kaupungin kaduilla, pienellä veneellään
Välillä pysähdytään hetkeksi heittämään läppää ja puhumaan syvällisiä, jonka jälkeen sama tappohomma taas jatkuu. Eikä Gears 5 onneksi ole kankeaa feminististä propagandaa, vaan tosi hyvää jatkoa koko sarjalle. Jengi etenee ahtaissa putkikentissä ja tappaa kovalla raivolla kimppuun käyviä hirviöitä. Taistellessa on siis edelleen tärkeintä pysytellä suojien takana piilossa ja räiskiä sieltä käsin, koska avoimessa maastossa kuolee todella nopeasti, etenkin korkeimmilla vaikeustasoilla. Heidän ensimmäisenä tehtävänään on saada mega-ase Hammer of Dawn takaisin toimintakuntoon laukaisemalla pari satelliittia avaruuteen Swarmin valtaamalta saarelta. Monia se varmasti jo rasittaa, onhan kyseessä jo viides ratt..kattaus sitä samaa. Vaikka mukana on yllättävän paljon uusia ideoita, kuten vapaan maailman pelejä muistuttava yksinpelikampanja ja kokonaan uusi Escape-yhteistyömoodi, meininki on muuten perinteistä Gearsia. Kautta Gal Gadotin karisman, maailmani on pilalla! Pitäisiköhän tehdä video. Klassiseen Gears-tyyliin kamppailemista tehdään paljon myös lähietäisyydeltä, jossa käytetään brutaaleja lopetusliikkeitä ja tietenkin sitä kuuluisaa, kertaiskusta tappavaa moottorisahaa. Tutkitaan ja hutkitaan Reilun kymmenen tunnin mittainen yksinpelikampanja jatkaa suoraan siitä mihin Gears of War 4 jäi, joten sen läpäisseet pääsevät tarinasta heti jyvälle. Nyt ei ole aikaa huilailla, naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä. Nyt viitososassa muutokset ovat vain pahentuneet! Se nainen, Kait Diaz, on tällä kertaa koko näytelmän päätähti, kaikki miehet joutuvat tyytymään vain pelkkiin sivuosiin. Ihmiskuntaa piinaava Swarm-rotu on siis edelleen hyökkäyskannalla, ja uhkaa lähtee torjumaan nelososasta tuttu eliittiporukka. Hän on huomattavasti karismaattisempi kuin Gears of War 4:n kampanjan pilannut JD Phoenix, joka on malliesimerkki tylsästä valkoihoisesta perusmiehestä. Muiden on syytä vilkuilla läpi pelin mukana tuleva kertausvideo, joka esittelee koko hahmokaartin ja aiemmat tapahtumat. Kait Kait Tralllallaa Ehkä maailman täytyykin muuttua. 22 130645_.indd 22 16.9.2019 22.40.13. Samu Ollila Sarrrja, sarrrja! Nopea ryntäys suojaan, lipas vaihtoon, liikkuvat taakse ja taas mennään uuteen rynnäkköön. Samalla jätkien hauisten kokoa pienennettiin ainakin puolella, jotta he muistuttaisivat enemmän kotiorjiksi pakotettuja hentoja nykymiesreppanoita. Kaiken huipuksi pelin nimi ei ole enää miehekkään kuuloinen Gears of War, vaan pelkkä Gears. Siihen kuuluu tietysti kolmen ensimmäisen Gearsin päätähti, jo hieman harmaantunut Marcus Fenix, hänen tylsä poikansa JD, kaikkien kaveri Del ja tällä kertaa paljon isomman roolin ottava Kait, jonka menneisyyden mysteerit alkavat vihdoin paljastua. Jo yli kymmenen vuoden ajan Gears of War -sarja on ollut mainio miehisen heteroviihteen lähde, josta ovat voineet nauttia niin pojat kuin papatkin. Muutos alkoi jo neljännessä osassa, jossa komeiden lihaskimppujen rinnalle tiimin tasavertaiseksi jäseneksi nostettiin nainen, aivan varmasti feministisen painostuksen tuloksena. Jos kiivaassa tulisateessa täytyy liikkua eteenpäin, oikeaoppinen tapa on juosta kyykyssä ja heitellä kuperkeikkoja, jotta ei olisi liian helppo maali. Toiminta ja räime on toki hollywoodmaisen hienoa, muttei tunnu mitenkään uudelta ja VAIHDE VITOSELLE Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One The Coalition / Xbox Game Studios Versio: Myynti Minimi: Amd FX6000, 8 Gt muistia, Geforce GTX 760 Testattu: i7-7700K 4,2 Ghz, 16 Gt muistia, Geforce GTX 1070 8 Gt Moninpeli: 2-10 pelaajaa Ikäsuositus: 18 Arvosteltu: Nyt älä vaan tipu. Se on helposti komeimman näköinen Gears-peli, sillä hahmojen pärstät, räjähdykset, maisemat ja oikeastaan kaikki muukin näyttää uskomattoman upealta. Mutta minua huolestuttaa sarjan nykysuunta. Yksinpelin ensimmäinen pätkä muistuttaa hyvin vahvasti sarjan aikaisempia osia. Puolustus pitää ainakin vielä hetken aikaa. Se on myös sarjan osista isoin ja monipuolisin: erilaisia pelimuotoja on niin älyttömän paljon, että on välillä vaikea päättää, mitä niistä testaa seuraavaksi. Kaamean, elämää tuhoavan alkujärkytyksen jälkeen on pakko myöntää, että Kait on sopiva valinta päähenkilöksi. K aapin kokoisia äijiä, pullistelevia lihaksia, verta ja hikeä mitään muuta ei mies kaipaa
Horden ongelmana on edelleen matsien pitkä kesto, sillä yli kaksituntisiksi venyviä sessioita ei kovin usein jaksa. Robolta hoituu niin ovien hakkeroiminen kuin uhkaavien olioiden zäppääminen, joten ilman sitä ei kannata lähteä sotimaan. Gears 5:n versio Fortniten suositusta Battle Passista on nimeltään Tour of Duty, ja se toimii samalla periaatteella. ennennäkemättömältä. Arcaden erottaa Versuksesta myös se, että siihen on otettu vaikutteita ikivihreästä Counter-Strikesta. Eikä vanha koira opi enää uusia temppuja, mutta Jaska kehittyy koko ajan vain paremmaksi. Kestoltaan huomattavasti inhimillisempi on uusi Escape, jossa paetaan vauhdilla muukalaisten pesästä takaisin maanpinnalle. Vapaan maailman pelien tapaan kartalle on piilotettu erilaisia salapaikkoja ja sivutehtäviä, joita voi kruisailun ohessa käydä etsimässä. Valitettavasti sen palkinnot eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Hähää, huti tuli! 23 130645_.indd 23 16.9.2019 22.40.44. Sitä nimittäin pystyy päivittämään kätköistä löydetyillä osilla, jotka lisäävät sen kykyvalikoimaan näkymättömyyden ja suojakentän kaltaisia siistejä jippoja. Kivana yllärinä kampanjan kakkosluvussa ei olla enää putkessa, vaan isossa ja avoimessa maailmassa. Ahkeria moninpelaajia palkitaan monin tavoin, mikä tuntuu olevan nykypäivänä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kaikkea tällaista lisäsälää haluaisin vain nähdä vielä enemmän, sillä nyt kartta tuntuu liian tyhjältä. Paatin ohjastaminen on hyvää vaihtelua kaikelle räiskinnälle ja on kaiken lisäksi vielä hauskaakin. Odotetun paluun tekee vanha kunnon Horde, jossa viisihenkinen tiimi käy armotonta puolustustaistoa alati kovenevia hirviölaumoja vastaan. Kaverit of War Moninpelipuolella vaihtoehtoja riittää. Pitkien välimatkojen vuoksi siinä liikutaan pääasiassa ski -purjealuksella, jolla kiidetään niin jäällä kuin aavikolla. Se olisi pojat sitten taktiikkapalaverin aika. Itse en ainakaan jaksa hakata päivittäin vaihtuvia tehtäviä montaa kuukautta putkeen vain saadakseni erivärisen haulikon käteeni. Tekemisen määrässä Gears 5 ei siis pärjää Witcher 3:n ja Assasin’s Creedien kaltaisille jättipeleille, mutta yritystä on. Meno on kuumottavaa, mutta viihdyttävää. Mitä enemmän pelaa, sitä nopeammin oman tilin kokemustaso kasvaa ja sitä enemmän kerää skinien ja logojen kaltaista turhaa tilpehööriä. Jatkuvat häviöt taas pudottavat omaa sijoitusta, mikä aiheuttaa ainakin itselleni hirveästi stressiä. Siksi on hyvä vaihtaa välillä kokonaan uuden arcaden puolelle. Pakomatka on alusta loppuun silkkaa selviytymistä, sillä ammukset ovat aina lopussa ja kuolema koittaa helposti. Jos samasta urakasta Täyttä vauhtia eteenpäin. Kilpailuhenkisiä pelureita varten mukana on jälleen klassinen versus, jossa kaksi tiimiä ottaa toisistaan mittaa erilaisissa kentissä ja moodeissa. Avoimen maailman lisäksi kampanjaa piristää mukana lentelevä Jack-robotti, joka on älyttömän hyödyllinen pikku apuri. Just se tyyppi, joka aina pöllii toisten naposteltavat ja juomat. Lisäksi Escapesta ja Hordesta voi tienata hahmoilleen erilaisia taitokortteja, jotka pitävät sisällään hyödyllisiä bonuksia. Mistään tavallisista tappomatseista en innostunut, mutta kukkulan kuningas ja muut kekseliäämmät pelimuodot maistuvat aina hyvältä. Versuksen ultimaattinen tavoite on tietenkin voittoja keräämällä nousta mestareiden liigaan, jossa pärjäävät vain parhaat. Yhdellä napin painalluksella Jack käy kiltisti noutamassa minulle uuden aseen, kun rakas koirani korkeintaan tuo tyhjän ruokakuppinsa. Käskyjäkin se tottelee paremmin kuin oma lemmikkikoirani. Uusia aseita pystyy nimittäin ostamaan tapoista saaduilla pääkalloilla, mikä takaa sen, että matseissa nähdään muutakin kuin pelkkiä haulikoita. Escapen ja Horden lisäksi tiimityötaitoja voi harjoitella yksinpelikampanjassa, johon voi napata kaksi kaveria tukea antamaan. Pelaaja numero 3 joutuu kuitenkin aina tyytymään pelkkään Jack-robotin rooliin, joten sille paikalle kannattaa valita se vähiten kiva kaveri. Onneksi pian alun jälkeen perinteet lähtevät kuin “of War” nimestä. Jos kavereiden satuttaminen ei innosta, on parasta suunnata kohti yhteistyömoodeja, jotka ovat aina olleet Gears-sarjan vahvuus. Uutena lisäyksenä jokaiselle hahmolle on annettu oma superkyky, joka on tarpeen isoja pomoja vastaan. Keppiä vai porkkanaa. Siinäkin päämääränä on vastapuolen joukkueen eliminointi, mutta mistään sijoituksista ei tarvitse huolehtia
Muilta osin Gears 5 on kuitenkin täysin valmis paketti, jossa on varmasti jokaiselle jotakin. Hyvää + Gra. Koko jengi kerrankin koolla. Yksinpelaajat saavat siitä viihdyttävän ja vaihtelevan kampanjan, joka on alusta loppuun täyttä tavaraa ilman tylsiä hetkiä; frägääjille on oma versus-moodi, joka tyydyttää heidän kilpailuviettinsä pitkäksi aikaa, ja iloisen yhteistoiminnan harrastajia on siunattu Hordella ja Escapella. ikka on nättiä ja sulavaa, pelimuotoja on kaikkien makuun. Huonoa . Gears 5:n vauhti ei ihan riitä yhdeksään kymppiin, mutta ehkä seuraava osa iskee jo vaihteet kuutosrattaalle. Arvostelua kirjoittaessa välillä edes yksinpeli ei toiminut kunnolla, kun palvelimet olivat niin tukossa. Vielä hieman hakusessa olevan palkintosysteemin ja muutamien satunnaisten pikku vikojen lisäksi Gears 5 kärsii julkaisuruuhkan aiheuttamista teknisistä ongelmista. Onneksi tämä ei sentään maksa mitään. GEARS 5 85 Hyvän näköistä räiskintää niin yksin kuin yhdessä. Julkaisun tekniset ongelmat, moninpelin pienet viat. palkittaisiin täysin uudella hahmolla, se olisi hyvä diili. 24 130645_.indd 24 16.9.2019 22.41.11. Hui, mikä hirvitys! Horde se vaan kestää ja kestää. JA ehkä sen nimi on G6, sankarina robotti Jack
25 130054_.indd 25 16.9.2019 18.46.53. Yritä siinä hiippailla vastustajan selkään, kun hahmo alkaa köhiä juuri h-hetkellä. Eteneminen muuttui tahkoamiseksi, jossa metsästin samoja esineitä kerta toisensa jälkeen. Normaalitasolla Void Bastards on lähes läpijuoksu, mikä ei sovi pelin roguelike-henkeen. Huonoa . Kuten entinen pomoni usein sanoi: ”Saatan olla paskiainen, mutta ainakin olen hurmaava paskiainen”. Sitten paratiisiin alkoi luikerrella käärmeitä. Vastustajista inhottavimmasta päästä on rutkasti kuritusta kestävä Screw, jonka kanssa ei kannata ajautua suljettuun tilaan. 80 Veikeännäköinen Void Bastards on mukava välipalapeli. Vihulaiset näyttävät persoonallisilta, mutta niiden käyttäytymismallit ovat ennalta arvattavia. Kun hyppää uuteen kohteeseen, toimiva taktiikka on suunnata ohjaamoon, ladata luuttikartat ja suihkia vauhdilla aarteiden kanssa karkuun ennen kuin saa äkäiset muukalaiset niskaansa. Aivottoman räiskinnän sijaan minun piti panostaa piiloutumiseen ja pakoreittien suunnitteluun. Markus Lukkarinen VOID BASTARDS Avaruudessa kaikki kuulevat yskäsi. Void Bastardsissa on moni asia kohdillaan, mutta kovin pitkäaikaista hupia siitä ei irtoa. Yksitasoiset avaruusalukset muistuttavat toisiaan eivätkä proseduraaliset kentät loista uniikkiudellaan. Sarjakuvamainen tyyli paksuine tussauksineen ja pastellisävyineen istuvat avaruuseepokseen kuin blasteri stormtrooperin kouraan. Uudelle vangille arvotaan muutama ominaisuus, joista yleisin tuntui olevan jatkuva yskä. Onneksi en säiky helposti. Screw you, I’m going home Ensimmäiset pari tuntia olin täysin Void Bastardsin pauloissa. Kampanjan läpäisyn jälkeen voi heittää isompaa vaihdetta silmään ja yrittää selviytyä avaruudessa yhdellä elämällä. S e oli ihastumista ensisilmäyksellä. Kirkkaat värisi, persoonallinen ulkomuotosi ja hirtehinen huumorintajusi laittoivat hetkeksi pääni pyörälle. Originelli ulkoasu, nätit sarjakuvaruudut ja rivakasti etenevä juoni olivat mieleeni. Yleensä kuivakka brittihuumori tuo vähintään hymyn huulilleni, mutta Void Bastardsin komedia osuu maaliin vaihtelevasti. Kuten arvata saattaa, yleensä keikoista ei selviä ilman tulitaisteluita. teema ja hyvä äänisuunnittelu nostavat sen keskinkertaisuudesta. nistyy alusta. Eikä läheskään aina edes hengissä. inejä tiloja, Xon-alukset ovat avaruuden terveystaloja. Hyvää + Omaleimainen ulkoasu ja taitava äänisuunnittelu antavat roguelite-räiskinnälle persoonallisuutta. Juoksupoika matkustaa avaruusalukselta toiselle, anastaa roinaa, välttelee vihollisia ja yrittää lopulta paeta paikalta. Suun pieli nykii muutaman kerran, mutta ei laajene kunnon hymyksi asti. Progressiota ei sentään vedetä kuoleman hetkellä vessanpöntöstä alas, vaan päivitykset saa pitää. Yksi mörkö pyrkii iholle ja räjähtää kuollessaan, toinen ammuskelee etäisyyden päästä, kolmas on hidas, kestävä ja iskee lähietäisyydeltä kuin raskaansarjan nyrkkeilijä. Räjähteet ovat miellyttävä lisä arsenaaliin. Ei, en edelleenkään halua halata sinua! Karttanäkymä paljastaa, mitä aluksilta löytyy. Huomasin kenttien toistavan itseään, vihollistyyppejä olevan aika rajoitetusti ja samojen kikkakolmosten tepsivän avaruusaluksesta toiseen. Onneton päähenkilö on avaruusvanki, joka yrittää ansaita vapautensa suorittamalla HR-tietokoneen hänelle osoittamia tehtäviä. Nätti ulkoasu, tasokas ääninäyttely, valtavirrasta poikkeava sci. Ympäristöt ovat nättejä, vaikkakin aika simppeleitä. Lux-alukset ovat aina pullollaan luuttia ja . Void Bastards on Bioshockin tekijöiden roguelite-räiskintä, jonka erottaa tylsänharmaasta massasta sen veikeä ulkoasu. Ahtaat käytävät tulevat tutuiksi. Dialogissa ja ääninäyttelyssä on häivähdyksiä Stanley Parablesta ja kyyninen asenne sieluttomia korporaatioita kohtaan tulee selväksi, mutta huumorista jää hieman väkinäinen maku. Kun ruuvasin vaikeutta kohti kaakkoa, aloin huomata yhtäläisyyksiä System Shockiin ja sukkela eteneminen muuttui selviytymistaisteluksi. Olo kuin uudestisyntyneellä Kuolema koittaa ennemmin tai myöhemmin: aluksesta ei ehdi ulos ajoissa ja happi loppuu, polttoaine loppuu kesken tai Screw lyö alter egon pään irti, jonka jälkeen oravanpyörä käynKUNNIATTOMAT PASKIAISET Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One Blue Manchu Ikäraja: Ei ole. Voisiko tämä olla jotain pysyvää. Räiskintä on toteutettu kelvollisesti ja vihollisia on mukava jallittaa ansoihin, aseitakin on riittävästi. Viihdyin seurassasi ja hymyilin kanssasi. Void Bastards vilisee populaarikulttuuriviittauksia. Uutuudenviehätys karisee nopeasti ja eteneminen muuttuu kaavamaiseksi. Sarjakuvamainen tyyli ja efektit antavat räiskinnälle luonnetta. Jätän Ironman-juoksut suosiolla kovemmille hepuille. Kentät alkavat pidemmän päälle toistaa itseään. Pääkallo ei lupaa hyvää
Ratamaastojen ja autojen irtosälää realistisesti ympäriinsä viskelevällä fysiikkamoottorilla on tosiaan kisassa kuin kisassa käyttöä. Koulutusta bussilla Käytin romurakkineiden hallintaan Logitech G29 -simurattiani. Massan kiikkuminen ja vetävät nakit tuntuvat hyppysissä hienosti, minkä ansiosta tein pitkiä voimasladeja, vaikka ei olisi aina ollut edes tarvettakaan. Ohjaus tuntui jotenkin etäiseltä, kunnes tajusin poistaa vakiotilan vahvat ajoavut. Kierroskisoja rällätään vahvasti skandinaavisia viboja herättävien sorakuopparatojen ohella myös motocrossmaisilla erikoisbaanoilla, joiden pomppuiset väylät jakautuvat ja risteävät hurjimmillaan vedetään lusikka pohjassa samaa pätkää vastakkaisiin suuntiin. Kun näihin ynnätään vielä korkeita hyppyreitä ja kuolemanlooppi, niin huh huh, naamani vääntyy jatkuvasti idioottivirneeseen. Peli vääntyy, suu hymyyn kääntyy Rempseään autoilla leikittelyyn ja hauskanpitoon keskittyvä asenne kuultaa läpi Wreckfestin joka osa-alueesta. 26 130051_.indd 26 16.9.2019 21.07.31. Erilaisten kierroskisojen ohella pitkälle vietyä romumallinnusta hyödynnetään tietysti myös rehellisessä viimeinen liikkuja voittaa -areenaromutuksessa. K evytsimuluokan autokaahailuja haukutaan melkein aina nettipelaajien holtittomasta törmäilystä ja hölmöilystä. Ja näkyvyyteen, kun sivupalkki vääntyy näkökenttään tai konepelti nousee töyssyissä silmille. Rumat törmäilytaktiikat ovat, ei vain sallittuja, vaan suotavia, ja se näkyy. Suomalaisen Bugbear ”FlatOut” Entertainmentin Wreckfest-romurallikaahailu ottaa paljon parjatun kolaroinnin vahvuudekseen tai pikemminkin koko homman pointiksi. Aina joskus sain muiden(kin) sössimisen ansiosta kalkkiviivoilla vielä kaavittua voiton. Auton rungon raatoja pienempi romukaan, kuten irtorenkaat ja pellinpalat, eivät juuri kilpurien suuntavakauteen vaikuta. Veivasin rattia joka tapauksessa hiki siilitukassa, sillä pikkukolhujen kompensoinnin ja äkkiväärien kurArvosteltu: PS4 Saatavilla: Xbox One, PC Bugbear Entertainment / THQ Nordic Moninpeli: 2-16 Ikäraja: 12 Sikahäkkistelyn MM-KISAT Takakulmaa kohti vaan, jos haluat vastustajan spinnaavan. Ulosajot ovat oikeasti ulosajoja, kun autonkestäviä ratavalleja ei juuri ole. Kyllä, luit oikein, sohva. Tavallistakin enemmän törmäilyä suosivien banger race -skabojen viimeisillä rundeilla maisemat muistuttavat usein sotatannerta, kun autoja on aluksi 24, mutta vain murto-osa nilkuttaa murjottuina muotopuolina maaliin. Mällit vaikuttavat myös suorituskykyyn ja ajo-ominaisuuksiin. Läskiksi menneet kisat ovat huikeaksi ryskeeksi äityvän romuja törmäilykaaoksen keskellä viihdyttäviä, ajoin usein hylsykisatkin loppuun asti vain nähdäkseni, että mitähän tässä vielä käy. Wreckfestin konsoliversion radat ja erikoisajokit, kuten matkailuauto ja sohva, on päivitetty myös runsas vuosi sitten ilmestyneeseen PC-painokseen. Heitin ajonvakautuksen ja luistoneston kokonaan pois, laitoin ABS:n puolikkaalle ja johan alkoi Camaro-klooni kirjoittamaan. Töyssyt pitää ottaa tarkasti, mutta varsinaisen pinnan rakenteen kanssa ei ole niin tarkkaa, sillä pystyin tykittelemään aika huolettomasti, vaikka auton toisen puolen alla oli asfalttia ja toisella soraa. WRECKFEST Petri Heikkinen Jos oikeat jokamiesluokan kisat olisivat näin hurjia, kukaan ei katsoisi formuloita
Huippunopeuksia tavoitellaan keksityillä automalleilla, jotka tosin perustuvat päivänselvästi legendaarisiin (kansan)autoihin ja jokamiesluokan vakionäkyihin. Valmistauduin moninpelin varauksettomaan kehuun, mutta yllättäen se ei ollutkaan ihan niin kivaa kuin oletin. Maksimiin väännetyistä ajoavuistakaan ei ollut Supervanin ratissa mitään apua. Wreckfestissä niitä voi harjoitella. Kiikkeryydessä tosin ylivoimaisen voiton vie Reliantin jakeluautoa mallaava kolmipyöräinen Supervan, joka on niin superlaite, että en saanut sitä (ainakaan ratin kanssa) kulkemaan suoraan. 88 Räväkkään arcadetyyliin liioiteltuja jokamiesluokan kisoja ja romurallia. Risteävien reittien radat lievensivät huomattavasti harmiani kärjen karkaamisesta, sillä kostoon on joka kierroksella useita mahdollisuuksia. Hyvää + Hienot radat, mageet kaarat ja toimiva fysiikkamoottori. Joskus tötöily on jopa niin jäätävää, että saattaa olla kyse bugista. Voitin melkein kaikki kaksintaistelukisat tehokkaampaa autoa vastaan vaivatta, kun vastustaja lipsautti jollain kierroksella ulos ja jäi pitkäksi aikaa pusikkoon pyörimään. Yksinpelikampanjan sisältömäärä ei ole mitenkään granturismomaisen semiloputon, mutta kaikin puolin riittävä. Kampanjan tahkosin läpi mielelläni, sillä mukavan eloisa kuskialgoritmi mokailee vaihtelevasti ja viihdyttävästi: spinnauksia, ulosajoja ja kolareita ratavalleihin tapahtuu usein jopa ilman kenenkään apua. 27 130051_.indd 27 16.9.2019 21.00.15. Räyhäkkään Wreckfestin kilpureissa ja hillittömissä radoissa on iloisen anarkistisia piirteitä, joiden voimalla Bugbearin romueepos nousee arcadehenkisten autokaahailujen kärkikaartiin. Siinä missä muut hiovat pääasiassa samoja kuvioita, Wreckfest pelaa ihan omaa peliään. Periaatteessa lystikäs kolarointi tekee moninpelistä arpapeliä. Heti kun vähän käänsi ja hipaisi kaasua, ajokki meni linkkuun. Pakki päälle ja päin. Puhtaassa romurallissa tällä ei ole väliä, mutta pelkkä runttaaminen on pidemmän päälle yksitoikkoista. Erikoisemman pään ajokkiantia ovat jo mainitun puimurin ja sohvan ohella koulubussi, ruohonleikkuri, rekan nuppi, matkailuauto ja kiikkerästi keikkuva tuplakerroskaara. Aina joskus liikenteessä tulee tilanteita, jolloin on parasta pistää kaasu pohjaan ja silmät kiinni. Mielleyhtymät ohjautuvat välittömästi muun muassa Saabin ysikutoseen, kartanovolvoon ja liutaan takavuosien muskelikaaroja. Tai no, kivaa oli, mutta radasta riippuen. Yritä siinä sitten pujotella ovaalilla bussien lomassa voittoon, simpura sentään. Runsaan törttöilyn ja onnettomuuksien tarkoituksena on luoda yllättäviä väistötilanteita, joissa kaarat kimpoavat jostain katon kautta kerien takaisin ajolinjalle. Syyt pitkälti samat kuin kilpailijoissakin: kun kärki karkaa, lystin määrä laskee. Autojen tehoa, kestävyyttä ja ulkonäköä voi tuunata mieleisekseen. Ja kurveissa niitä takaa tuuppaajia moninpelissä riittää. Edellyttäen tietysti, että kierroksia on riittävästi. Mutta yhden auton takia en vääntele kaikkia rattisäätöjäni uusiksi, joten EPEK. Huonoa . Kuka haluaa olla uhri. vien yhdistelmä vaatii nopeita käsiä. Wreckfestin erilaiset kisateemat ja -radat tulee nähtyä ja toistettua eri tason autoilla ihan riittävän usein. Tuntuvien korkeuserojen, ihanan ilkeiden töyssyjen ja kapeiden baanojen ansiosta vauhti tuntuu munaskuissa hienosti, vaikka lasissa olisi ”vain” 150 km/h. Ratasarjojen ja areenamättöjen rinnalla tarjotaan yksittäisiä haastekisoja, kuten kirotun Supervanin edesottamukset, jotka palkitaan uusintayrityksiin innostavasti spesiaaliautoilla. Takaisin radalle -resetointi on yksinpeliä huomattavasti hitaampaa, mikä on ehdottomasti oikein, mutta sen seurauksena yksi paha mälli lyhyenlännässä kisassa riittää pudottamaan podium-kyydistä
Onhan se kehittynyt, vieläpä roppakaupalla! Moniosaamista Uramoodiin on käytetty urakalla työtunteja. Jo kuivalla kelillä hiekan ja asfaltin erot tuntuvat käsissä asti, mutta parhautta on sateen tuoma arvaamattomuus. Mitä kaluston määrässä hävitään, voiMESTARIAINES WRC 8 Arvosteltu: PC Saatavilla: Xbox One, PS4 Kylotonn Racing Games / Big Ben Interactive Versio: Arvostelu Minimi: Intel i3-540/AMD Phenom II 940, 4 Gt RAM, Geforce GTX 560/Radeon HD 6870, Windows 7, 19 Gt kiintolevytilaa Testattu: Intel 4,5GHz, 16 Gt RAM, Geforce GTX 980 Ti, Windows 10, Driving Force GT Moninpeli: Jaettu ruutu, Internet-moninpeli (tulossa) Ikäraja: 3 Huoltotauolla riittää kuhinaa. Voi tosin olla jo aika päivittää rattikin. Taitopuu on ulkonäöllisesti ottanut vahvasti vaikutteita F1-sarjasta, mutta pelkän teknisen hapatuksen sijaan olennaisena osana ovat myös henkilöstön taidot. Vauriomallinnus on toteutukseltaan kakkos-Dirtin vastakohta. Marko Mäkinen Kylotonnin WRC-rälläys on vuosien hapuilun jälkeen lopulta päässyt lisenssinsä vaatimalle tasolle. Mikromanagerointi ei karkaa hanskasta ja vaihtoehtona on lisäksi se perinteinen kausimalli, jos oman yksityistallin johtaminen aiheuttaa allergisen reaktion. Oletuksena ohjaustuntuma on nykivä eikä valjun tärinäpalautteen takia autoon saa kunnon tuntumaa. Auton saa rusikoitua nopeasti lunastukseen (adamantiumista tehtyihin) heinäseipäisiin, mutta dynaamisesta kulumasta huolimatta renkaita ei tunnu saavan puhki kuin loppuun ajamalla. Lukuisat muuttujat yhdistettynä rajattuihin uudelleenyrityksiin sekä pikakelauksen puutteeseen tekevät etenemisestä mukavan haastavaa. R allin kuninkuusluokan virtuaaliversioissa suoritustaso on heitellyt kuin eräällä suomalaiskuskilla: välillä on nähty väläytyksiä nopeudesta, mutta turhan usein osakilpailut ovat päättyneet siihen sisäkurvin kiveen. Tarjolla on niin lepoa, treenausta ja ehkä mielenkiintoisimpana vaativien olosuhteiden haasteita, joissa esimerkiksi pätkä pitää selvittää rikkinäisellä autolla rankkasateessa aikarajojen puitteissa. Kehittäjät pitivät välivuoden, minä kaksi, joten seiskan missattuani hyökkäsin täynnä energiaa sorateille katsastamaan hartaudella hierotun kasi-WRC:n. Kokonaisuutena uramoodi on parasta, mitä rallipuolella on ikinä nähty. Pidot paranee kun pädi vähenee Mutta ensimmäinen testipätkä pädillä ei luvannut hyvää. Asfaltilla vesiliirrot ja vastaavasti mutavelliksi muuttuvien sorapätkien vesilammikot pakottavat pitämään kielen keskellä suuta koko ajan. Palkat juoksevat, autojen . Omaa kalenteriaan pystyy rukkaamaan monipuolisesti kisojen välissä. Logitechin vanha sotaratsu läjään, valikosta voimat täysille ja johan lähtee! Kotiläksyt on tehty, tosin säätimiin olisin toivonut vielä varoja puolet lisää. Muun muassa meteorologi ja kirstunvartija tekevät elämästä helpompaa niin tiellä kuin toimistolla. 28 130642_.indd 28 16.9.2019 21.19.31. Uudistetun uran pihvi on tiimin managerointi. ksaaminen maksaa, autovalmistaja täytyy pitää tyytyväisenä. Perussäädöilläkin pärjää sopivalla vaikeusasteella, joten kaltaiseni kausiluontoinen suhari on tyytyväinen. Mutta riittääkö se vieläkään sitä pahinta kilpailijaa Koodimestaria vastaan. Milestonen hiljalleen hiipuneen motivaation jälkeen ranskalaisella Kylotonnilla on kyllä ollut yritystä, mutta palkintopallitason vääntöön ei heilläkään ole vielä ollut asiaa. Useiden kuukausien ajotauon jälkeen valitsin suosiolla ensimmäisen. Lisäksi monipuolinen treenikenttä on avoinna 24/7, jotta autonhallinnasta saa viilattua kulmat sileäksi. Tässä jos jossain pitäisi Dirtistä ottaa oppia. Massan tunnussa on myös ensi vuodeksi petrattavaa. Vaikeusasteen säätämisen jälkeen eteen lyödään kaksi vaihtoehtoa: joko pitkän kaavan kautta muiden junnujen kanssa tai suoraan WRC2-luokkaan yksityistallin autolla, mutta vaatemogulin/öljysheikin rahoilla kaava on tulos tai ulos. Pädituntuma vaatii kyllä lisätyöstöä. Kirkkaimmin WRC 8 loistaa pidon mallinnuksessa, ja etenkin olosuhteiden vaihdellessa dynaamisesti. Säätömahdollisuuksia on aina yksinkertaisesta liukusäätimestä jokaisen yksityiskohdan rukkaamiseen, joten valinnanvaraa on. Jousituksen suhteen ei Dirtin tasolle päästä, etenkin painopisteen vaihtelussa ollaan hieman vielä jäljessä. Hajonneet osat antavat palautteen hienosti käsille asti, mutta ulkoasullisesti vauriomallinnus jättää toivomisen varaa
Kaluston suhteen on tosin annettava plussaa parista klassikko-Lanciasta sekä voittajana eläköityneestä Polo WRC:stä. Moninpelissä on ihailtavasti mukana edelleen jaetun ruudun mahdollisuus, mikä on kirjoissani ehdottomasti plussaa pikaisena purtavana illanvietoissa. Onneksi ajan kojelautanäkymästä. Kutoseen verrattuna ajoitus on kuitenkin paljon paremmalla tolalla. Jo nyt WRC 8 on vakavasti otettava kilpailija Dirt Rally 2.0:lle, etenkin kun jälkimmäinen tuntuu ajavan hakoteillä delsurahastuksensa kanssa. Sekä kehitystiimille karttunut kokemus että tuplasti pidempi kehitysaika teki ihmeitä WRC-pelisarjalle, sillä Kylotonnin neljäs yritys on vihdoin viimein nautittavaa lisenssirälläystä. Korjattavaa jäi vielä ensi vuodelle, mutta jos suunta jatkuu samana, Codemasters saa olla huolissaan. 29 130642_.indd 29 16.9.2019 21.19.50. Latausajat ovat mukavan vikkeliä ja pienellä varjojen ruuvaamisella ikääntyvä testikokoonpano jaksoi piirtää 4K-resoluutiota pelattavalla ruudunpäivityksellä. Huonoa . Teknisellä puolella molemmissa konsoliversioissa on kuulopuheiden mukaan ollut kaikenlaista pikkuvikaa, mutta PC-versiossa en löytänyt mitään mainittavaa. tetaan ajettavan määrässä sekä laadussa. Auton sisänäkymä on tosin karu, kädet liikkuvat huimat 20 astetta suuntaansa. Vauriomallinnus sekä äänipuoli jättää edelleen toivomisen varaa. Tiepintoihin on panostettu, tasaisiksi lanatut baanat ovat muisto vain. 85 Ranskalaistiimi teki sen: Vuosien jälkeen oikeasti onnistunut lisenssiralli! Petrattavaa jää kuitenkin vielä ensi vuodelle. Oman tiimin managerointi tuo paljon lisäsyvyyttä uramoodiin. Pitkä kehitysaika on käytetty hyväksi niin ajomallinnuksen kuin ulosannin saralla. Yö on pimeä ja täynnä kauhuja. VR-tuki uupuu, mutta kesti Dirtilläkin hyvä tovi sen kanssa, joten annettakoon se vielä anteeksi. Kehityspuu keskittyy loistavasti niin henkilöstökuin tekniikkapuoleen. Isoin työsarka on äänipuolella, etenkin kabiinissa sekä moottoriettä ympäristöäänet ovat varsin aneemisia. Esports-elementti tulee olemaan myös vahvasti mukana, Hyundain sponssaama mestaruussarja starttaa tammikuussa. Sadekelin sekä pölystä ja lumesta tuhriintuvan tuulilasin lisäksi eniten päräyttivät myrskyssä heiluvat puut! Ei ole vastaavaa vau-efektiä tullut ajopeleissä hetkeen vastaan. Kartturi miellyttää korvaa ja ulosanti on selkeää, mutta rallipelien perisynnistä, ajoitusvirheistä, ei olla vieläkään päästy eroon. Autot ovat yksityiskohtaisia ja etenkin efekteissä on onnistuttu mainiosti. Lisäksi ajomallissa on vielä varaa parantaa joillain osa-alueilla. Jokainen ralli tuntuu uniikilta ja uskolliselta esikuvalleen, joskin hidastuspätkät paljastavat kaukaisten kulissien karuuden. Myrsky repii puita, nuotit elämöi Edellä mainittuja seikkoja lukuun ottamatta etenkään PC-version ei juuri tarvitse hävetä kilpailijoiden rinnalla mitä ulkonäköön tulee. Mukana on kaikki 14 MM-rallia, mikä tarkoittaa sataa yksityiskohtaisesti mallinnettua erikoiskoetta. Hyvää + Parasta WRC-rallia vuosiin. Vaihtuvat kisahaasteet on fiksusti apinoitu kilpailijoilta mukaan, mutta harmittavasti varsinainen moninpeli oli arvosteluversiossa lukossa kirjoitushetkellä. Musta jää ja tiukentuva ysikymppi päätyi muutaman kerran niin Monacossa kuin Ruotsissa Mäkisen turmaksi
Asian kanssa on kuitenkin oppinut elämään. Ovatko muotoni kunnossa. Nettijoukkuepelimuoto EASHL pyörii sekin nykyään CHELin alaisuudessa. Kaikki tilanteet pitää hoitaa itse. Kaapo Kakko on yksi ensi vuoden seuratuimmista tulokkaista. Maalit syntyvät ihan realistisesti. NHL:n lisäksi voi kausimuodossa pelata muun muassa jääkiekon mestareiden liigaa ja myös kotoista liigaa. EA Sportsin meno ei ole ihan yhtä nuorekasta. Maalit tulevat useimmiten suoraan syötöstä vedoista, ripareista ja läpiajoista, kuten todellisuudessakin. Tarkoituksena on pelata samalla NHL-joukkueella koko kausi. Pelin tulkinta Sebastian Ahosta. Barkov, Rantanen ja Aho vetivät viime kauden yli pisteen per peli tahdilla, joka olisi ollut kova temppu jo Kurrin aikana, jolloin kaikki pakit eivät osanneet kääntyä ihan kaikkiin suuntiin. Ei mikään AlphaZero Yksinpeli on ihan viihdyttävää, vaikka tekoäly on edelleen aktiivisempi vastustajana kuin pelikaverina. Kaiken huipuksi suomalaispelaajat ovat vasta pääsemässä lätkänpelaajina parhaaseen ikäänsä, joka historiatilastoissa osuu noin 26 vuoteen. Ohjausmaalit tuntuvat vähentyneen viime kaudesta. Esimerkiksi viime kauden ulkolätkäpeleihin saa nyt kimppapelin mukaan: vastustajat voivat olla samalla sohvalla eivätkä vain tuntemattomia netissä. PARASTA ENNEN 30 130050_.indd 30 16.9.2019 17.49.44. NHL:n palkkakattosysteemi tekee pelimuodosta mielenkiintoisen. Törkkäyksestä tulee todella helposti jäähy, joten syötönkatkot ovat paras tapa irrottaa vastustaja kiekosta heti taklauksen jälkeen. Mailat kolisevat yhteen vain mailahäirintänapista. Kun joukkueilla on määrätyt maksimisummat käytössä palkkoihin, tiimiin ei voikaan haalia sarjan suurimpia tähtiä. NHL 20 on selvästi konsolisukupolven loppupään urheilupeli. NHL:n pelaajasiirtojen ja ketjujen muokkaaminen on sen verran työlääksi tehty, että manageripeliksi änäristä ei edelleenkään ole, vaikka se pelin puolesta onnistuisi. Aika harva joukkue on niin tasaisen laadukas, että jokainen ketju pystyy samaan, joten sopivien roolien etsiminen on puolet huvista. Grubauer ei ehdi enää reboundiinsa. Ymmärrän syyn, sillä mailojen kolistessa jääkendossa ei pysyisi kukaan mukana. Kone puolustaa todella puolivillaisesti ja pakilla nousemalla pääsee yllättävän usein läpiajoon, kun vastustaja pysähtyy hyökkäyksen mukana siniviivan tuntumaan odottamaan. Mailat ovat olemassa vain kiekolle, eivät pelaajille tai muiden mailoille. CHEL-helmisimpukka EA Sportsin silmissä tärkein pelimuoto on World of CHEL, johon myös valtaosa uudistuksista on säästetty. S uomalaisella NHL-kiekolla ei ole todennäköisesti koskaan mennyt näin hyvin. Toisen vedon saisi helpoiten pois pitämällä mailaansa vastustajan vedon tiellä. Kokoonpanomuutosten ja ketjujen hiomisen lisäksi Football Manager -henkisesti mukana on nykyään myös apuvalmentajat, jotka vaikuttavat pelaajien kehitykseen ja suoritukseen. Kaikki ottelut voi nimittäin simuloida. Sama heijastuu myös todellisuuteen, sillä Laine ja Rantanen ”jännittävät” edelleen NHL-pestinsä puolesta. Testaan, onko kyse vain sattumasta. Yksinpeliin keskittyvä Franchise Mode on edelleen suosikkini. NHL 20 Tuukka Grönholm Arvostelin pitkästä aikaa änärin ja se myi heti keskimääräistä huonommin. Jokainen käytetty dollari on kokonaissummasta pois. Omat pakit eivät aina ole menossa edes oikeaan suuntaan, jos missaa keskialueen taklauksensa. Kummallakaan ei ole vielä kaudelle sopimusta. Siinä mielessä myös Puljujärvellä on vielä ruhtinaallisesti aikaa saada pelinsä kuntoon, vaikka NHL onkin muuttumassa nuorten miesten sarjaksi. Pelimuotovalikoima on ruhtinaallisen runsas, mutta varsinaiset uudistukset puuttuvat. Puolustuspeli perustuu taas maalikikkapaikkojen estämiseen, mikä sinänsä on ihan loogista. Seisovilla jaloilla olevat ukot on helppo kiertää. Tekoälyn puolustamisessa näkyy yksi outo heikkous. Paras paikka puolustajalle on kiekon ja maalin välissä, kuten oikein onkin. Jääkiekko jopa sopisi manageripelin pohjaksi erinomaisesti, sillä pelityylit ja taktiikat voivat vaihdella jopa ketjujen välillä. Tiimi keskittyy vain hiomaan jo olemassa olevaa pelirunkoaan. CHEL kokoaa yhteen kaikki NHL:n nettipelimuodot mikromaksuineen. Tosin minun on turha huutaa uudistusten perään, sillä pelaan änäriä tavallaan väärin tai ainakin vanhanaikaisesti. CHELissä on viikkohaasteita, joissa palkintona on varusteita pelaajille, kokemuspisteitä hahmolle ja muuta kerättävää säArvosteltu: Xbox One Saatavilla: PS4 EA Sports Versio: Myynti Moninpeli: 2-10 Ikäraja: 12 Pelaajien näköisyys vaihtelee. NHL 20:ssä se ei onnistu, koska muiden mailoista voi rannata läpi, kunhan kiekko ei osu niihin
NHL Threes -turnauksessa taas pelataan kolmen hengen joukkueilla. Pelimuotoina on muun muassa One elimination, jossa pelataan lätkää 81 pelaajan battleroyalena. Puumailoilla moinen ei onnistuisi. Painopiste siirtyy yhä vahvemmin nettipeliin. 31 130050_.indd 31 16.9.2019 17.50.35. lää. Toki muitakin animaatioita löytyy. Kaikkea ei yhdellä tatilla pysty toistamaan. Keskipisteenä tähti Animaatioihin on panostettu runsaasti ja useammalla tähdellä on jopa yksilöllisiä liikkeitä. NHL 20 alkaa jo lähestyä nettipelipainotuksellaan pistettä, jossa puhtaan nettipelin tekeminen alkaisi olla perustelua. Jos lätkä pyörii jaloissa, se napataan sujuvalla mailanliikkeellä mukaan. Ei mitään Stiga-ukkoja NHL:ssä on aina ollut ongelmana, että kulmiin ei pääse vauhdilla hakemaan kiekkoa. NHL:n kansikuvanapoikana Suomessa on taas Patrik Laine, jolla arvostelua kirjoittaessa ei ole vielä edes NHL-sopimusta. Toinen tapa treenata yksin moninpeliä varten on ProAm-tila, jossa tahkotaan tehtäviä ja kerätään avattavaa sälää. EA Sportsilla on toki minua enemmän käyttäjädataa, joten he tietä(ne)vät paremmin. Harmittavasti pelikello on kasvanut koko alalaidan levyiseksi palkiksi, mikä syö turhaan pelinäkymältä tilaa. Pelimuotoja on jo niin runsaasti, että päävalikossa saa taas valita itse, mitkä siinä ovat ensimmäisenä näkyvissä. Auston Matthews taas luottaa komposiittimailan voimaan ja saattaa laukoessaan vetää kiekon liki kiinni kroppaansa, jotta veto ei osu edessä blokkaavaan puolustajaan. Perusasetuksissa on liikaa näkökenttää haittaavia apuja päällä. NHL on niihin verrattuna pikkuveljen asemassa, mikä näkyy myös lopputuloksessa. Ukot tuppaavat menettämään vauhtinsa, jos kääntyy jyrkästi. Kyse on yksinpelistä, mutta vastassa olevat joukkueet ovat muiden pelaajien HUT-joukkueita. Kaikki NHL 20 -maalivahdit esimerkiksi roikottavat hanskakättään patjan päällä, vaikka todellisuudessa monet yrittävät pitää hanskansa aina ylhäällä ja vetoa vastassa lähitilanteissakin. Selostus toimii erinomaisesti ja hidastuksiinkin saadaan yllättävän tarkkoja kommentteja. Ennen vanhaan pelaajat tökkivät laitaa Stiga-ukkomaisella notkeudella, mutta NHL 20:ssä ukot reagoivat kiekkoon paremmin. Selostajina toimivat Ray Ferraro ja James Cybulski. Ainoastaan maalivahdeilla en huomannut omia animaatioitaan, vaikka tyyleissä on todellisuudessa isojakin eroja. En ollut pelannut änäriä kuukausiin, mutta hyppäys tuttuun peliin sujui taas vauhdilla. Crosby ampuu vielä vanhalla tyylillä rannarin, jossa veto lähtee suhteellisen kaukaa ja muistuttaa osin jopa lyöntilaukausta. 80 Jälleen sujuva EA Sports -lätkä, joka on muuttunut enemmän kuin kansikuvansa. Rannelaukauksissa näkee eroja vanhan kaartin ja nuorukaisten välillä. Hyvää + Paljon pieniä hienouksia animaatioissa. Kokonaisuus on varsin onnistunut. Toisaalta nykyään hahmon ohjaus ei muutu kiikkeräksi, jos hetkeksi pysähtyy. Varsinkin syötöissä kannattaa ottaa automatiikkaa alaspäin, jotta saa syötettyä tarkemmin lapaan. Googlen mukaan he hääräävät molemmat selostajina Vancouverissa, joka on myös EA Sportsin kotipaikka. Pizza Hut Hockey Ultimate Teamiin lainataan FIFAsta kokoonpanotaistelut, joissa pelataan NHL-pelaajien ja muiden starojen kokoamia tiimejä vastaan. Olin varma, että Brett Hullin ajaessa ukkoni pystyyn avojäälle, Hull teki pienen vilkaisun alas, jonka viesti oli lähinnä loukkaava. Samoin nopeat suunnanmuutokset ovat edelleen jäällä helpompia kuin NHL-pelissä. Pelimuotojen runsaudenpulassa en edes muista, onko Be a Pro -pelimuotoa muutettu yhtään. Myös perinteinen nettipeli, jossa pelataan NHL-joukkueilla muita vastaan joko joukkueena tai yksin onnistuu sekin. Vakiovalituksestani huolimatta peli on jopa muuttunut viime vuodesta enemmän kuin kansikuvansa. Huonoa . Luistelun mallintamisessa on edelleen vaikeuksia, mutta se johtuu osin luistelun luonteesta. Yksi vastaan yksi vastaan yksi -peleissä koitetaan mättää muita enemmän maaleja ja kolmella voitolla voittaa koko turnauksen. Ovechkin lämää toisen polven varassa vähän huonoon syöttöön. Kun taklasin Koivusta ohi ja kaveri luisteli maalintekoon. Se on liikaa Koivun tasoista pelaajaa vastaan.” Se oli aika tarkka kuvaus tapahtumien kulusta. Kahden tatin ohjaussysteemi toimii ja varsinkin läpiajot ovat nykyään poikkeuksellisen tyydyttäviä. Animaatioissa joudutaan vähän arvailemaan, mitä pelaaja yrittää, minkä takia varsinkin paikaltaan lähtiessä tuntuu kuin joutuisi taistelemaan omaa ukkoaan vastaan. Hyvää ja sujuvaa lätkää, jonka painopiste on yhä enenevässä määrin nettipelissä. Takaisin studioon NBC Sports -sopimus on ilmeisesti päättynyt, sillä pelissä on siirrytty tv-lähetyksistä EA Sportsin omaan tyyliin. Vain taklaus puuttui. Avut suosivat jostain syystä biljardisyöttöjä laitojen kautta. Oikeasti terällä voi tehdä monenlaisia käännöksiä, painopisteen ja rytmin vaihdoksia ja laiskan näköisiä liukupotkuja, jotka kuitenkin kiidättävät osaavaa luistelijaa vauhdilla. Tällä kaudella ulkopelilätkää saa pelata myös samalla sohvalla olevien kanssa eikä pelkkiä nettivastustajia vastaan. Nettipeli keskittyy pipolätkään, mutta myös NHL-joukkueilla pääsee pelaamaan. Ero on siinä, että nappipassista lähtisi parempi laukaus. Kommentti kuului: ”Puolustaja oli kyllä mukana, mutta pari potkua jäljessä. Pelatessa oikeasti pystyy odottamaan maalivahdin liikettä ennen kuin itse siirtää kiekon tatilla sivuun ja nostan patjan yli suoraan hanskaan. Kyllä NHL 20:tä ilokseen vääntää, vaikka peleinä Madden ja FIFA ovatkin edelleen parempia. Jos syöttö jää vähän taakse, onetimerissa kaveri ottaa itse takapakkia
Super Blood Hockey Liigamaksujen maksatusta. Pienen loukkaantumisen jälkeen pelaaja nousee ylös hetken päästä. Olkoonkin, että jälkipeliä on mukavin käydä saman sohvan äärellä. Shawn Daleyn hienosti kolisevat kasibitti-biitit luovat tunnelmaa taustalla. Toisinaan kuntoutuminen kestää niin kauan, että on taloudellisesti järkevämpää lopettaa elintoimintojen ylläpitäminen. Pimeältä kujalta ostettuihin aineisiin liittyy aina myös yliannostuksen vaara. Se on vallattoman väkivaltainen ja ihastuttavan ilkikurinen kunnianosoitus klassisille kasibittisille jääkiekkopeleille, kaikin puolin virtaviivainen viihdetuote, joka menee kiekkoilun ytimeen yksinkertaistamatta liikaa mitään olennaista. Kaveriporukalla pelaaminen on äärimmäisen hauskaa... Vaikka kolmen erilaisen pelaajatyypin – tarkka-ampujan, puolustavan hyökkääjän ja tappelijan – käyttö lisää mukaan hieman taktista syvyyttä, ei pelin aikana tarvitse kuitenkaan keskittyä kuin luistelemiseen, laukomiseen ja lahtaamiseen. Kultaisen kypärän saa mustan huumorin värittämä franchise-tila, jossa luodaan ja manageroidaan omaa joukkuetta. VERTA PAKKIIN 32 127832_.indd 32 16.9.2019 18.59.20. Pelaajien taitoja kehitetään treeniohjelmien, dieetin sekä laittomien lisäaineiden avulla. Voittaminen vaikuttaa välillä arpapeliltä. Kärkimiehen kanuuna laulaa ja... Peli on raakaa kaukalon ulkopuolellakin. Tavalliset taklaukset eivät tee pysyvää vahinkoa, mutta pelin keskeyttävien joukkotappeluiden jälkeen yksi häviäjistä jää makaamaan jäälle. Turnaustilassa kahdeksan maajoukkuetta – mukana useimmat tunnetut jääkiekkomaat, kuten Suomi, Ruotsi, Kanada ja Pohjois-Korea – käyvät taistoon toisiaan vastaan. Rahoitus edellyttää otteluiden voittamista ja palkkion suuruuteen vaikuttaa ottelun verisyys. Hahmoilla on yksilölliset nimet ja nämä pystyy tunnistamaan ulkonäön perusteella. Eikä kukaan jää puolustamaan maalia oman joukkueen saatua kiekon. Viimeksi mainituilla saa aikaan nopeita vaikutuksia, mutta niihin liittyy aina myös haittapuolia. Pelin tiimellyksessä epäkohtiin ei tule kuitenkaan kiinnitettyä huomiota, kun panokset ovat kovat, pakka sekaisin ja ruletti pyörii. Kyllä. Syöttöjen ja laukausten tähtääminen – ja sen myötä myös maalinteko – tuntuu olevan välillä tuuripeliä. 12vs12 Mega Rumble kolminkertaistaa kaukalossa olevien pelaajien määrän ja pian on puoli kaukaloa punaisena. Se on jääkiekkopelin muotoon muokattu adrenaliiniruiske. värjäämää jäätä. Morkkis iskee Merkittävin muutos, jonka franchise-tila saa aikaan, on se, että pelaajistaan alkaa yllättäen välittää. Markus Rojola Venäjä on aseeton, kun Suomen kokeneet sotaratsut hyökkäävät koko rintaman voimin. Jälkipeli Super Blood Hockeyn peruspeli on hyvällä tasolla. Kauden lopuksi on kuitenkin hyvä käydä läpi myös se, mitä meni pieleen. Ainoa oikeasti merkittävä valituksen aihe on online-tilan puute. Super Blood Hockey tietää, mitä kiekossa kiehtoo. Entä kuka voisi unohtaa ensimmäisellä kaudella joukkueen selkärankana toiminutta Sulo Poronkusemaa, jonka ura päättyi – varsin osuvasti – hänen murrettua selkärankansa. Kauden edetessä esiin alkaa nousta omia suosikkeja, kuten alun perin tappelijaksi värvätty puolustaja Tapani Morkkis, joka osoittautui yllättäen yhdeksi joukkueen parhaista maalintekijöistä. 4vs8-haasteessa vastustajan joukkueella on selvä ylivoima. Kuolettavan vamman jälkeen on pakko ryhtyä etsimään uutta maalitykkiä. Voittajiksi eivät välttämättä selviä ne, jotka ovat taitavampia pelaajia, vaan ne, jotka ovat valmiita rusikoimaan vastustajansa vaikka hengiltä. Mitään ei kuitenkaan saa ilmaiseksi. Sujuvat pelimekaniikat pitävät pelin tempoa yllä kiekon kulkiessa päästä päähän. Hyvää + Herttainen ulkoasu, viiltävä huumori ja näiden välinen ristiriita. Lahtaamiseen. Näytösottelut tarjoavat helpon keinon hioa taitoja tai testata niitä ystäviä vastaan. Arvosteltu: PS4 Pro Saatavilla: PC, Xbox One, Switch Loren Lemcke / Digerati Distribution / Kittehface Software Versio: Myynti Ikäraja: 16 84 Steroideja, aivovaurioita ja veren värjäämää jäätä. Kuolonkiekko 2000 Super Blood Hockey sisältää useita eri pelitiloja, joita voi pelata joko yksin tai muiden kanssa 2–4 pelaajan paikallisessa moninpelissä. Erätauko. Esimerkiksi kannabis nopeuttaa aivovaurioiden paranemista, mutta vähentää tappeluhaluja. ...muttei onnistu verkon kautta. V iikate heiluu ja itänaapuri on lyöty polvilleen viimeiseen mieheen. Suosikkipelaajan menettäminen tekee kipeää – varsinkin, jos se tapahtuu joukkueenjohdon päätöksestä. Nykyaikaisten realismia painottavien urheilupelien rinnalla oululaisen Loren Lemcken luoma Super Blood Hockey on piristävän erilainen tapaus. Vakavammasta tällistä pelaaja on poissa pelistä vähintään loppupelin ajan. Super Blood Hockey tekee urheilusta sotaa. Suurin osa maaleista tehdään suoraan syötöstä tai maalin eteen syntyneistä irtokiekoista, mikä jättää yksinään pelaavan aika ajoin oikuttelevan tekoälyn armoille. Huonoa . Luit aivan oikein. Hullunkurisimmat pelit käydään haastetilassa, joiden selvittämisestä palkitaan muun muassa kyvyllä muuttaa kiekon elastisuutta ja kitkan määrää. Jatketaan heti, kun jäältä on putsattu veret ja Venäjän laitahyökkääjä. Se syventää pelin maailmankuvaa monella tapaa. Erikoistilanteet pelataan maltilla loppuun ja huumorilla pärjää pitkälle. Tila sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa pelaajat värvätään suoraan vankilasta ja pakotetaan pelaamaan vasten tahtoaan. Jokainen lohko on kuolemanlohko, sillä hävinneiden kohtalo ei ole häävi. Niilo lähti sentään luistimet jalassa. Vaikka maalit ratkaisevat voittajan, on vastustajien vaikea tehdä maaleja haudasta. Turnaustilassa voittajat saunovat ja häviäjät viedään saunan taakse
Kun kylissä ja leireissä on käynyt kerran, sinne pääsee matkustamaan kätevästi pikana. Kolme vuotta sitten arvostelemani Technomancer (Pelit 8/2016, 76 p.) kutitteli mielikuvitusta dystooppisella sci. Maisemat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan upeita ja tunnit lipuvat ohi kuin huomaamatta. Sokkeloisissa metsissä olisi helppo eksyä ilman kompassia, onneksi mukana kulkee näppärästi päivittyvä kartta. Spiders on pro. Viisi tuntia myöhemmin vatsani murisi nälästä ja tajusin kellon olevan kaksi yöllä. Romuluinen nyrkkisankari syöksyy suoraan päin tulta, hopeakielinen tarinaniskijä suostuttelee roistot omalle kannalleen, hiippailija kiertää vihamieliset rettelöitsijät sivukujien kautta. Valloittajat kohtaavat ankaraa vastarintaa, myös siviilit ja kauppiaat tuntevat kon. Hirvi säikähtää lähestymistäni, kettu inisee kaukaisuudessa ja lehmukset huojuvat tuulessa. Karavaanit kuljettavat kaupunkeihin, muihin paikkoihin pitää tallustella jalkaisin. Jos huomaa tunaroineensa valinnat, ei hätää! Kyvyt voi nollata. Kylmä ja kolea Oulu unohtuu, olen jossain aivan muualla. Tarina soljuu paremmin myös VALOA KOHTI Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Spiders / Focus Home Interactive Versio: Steam Suositus: Intel Core i5-4690, 16 Gt muistia, GeForce GTX 980 tai vastaava Testattu: Intel Core i7-6700K 4,0 GHz, 16 Gt, GeForce GTX 1080, Windows 7 Moninpeli: Ei Ikäraja: 18 De Sardet hallitsee diplomatian kaikki osa-alueet. Seikkailu naulitsee ruudun ääreen. Jotkut seinät pitää räjäyttää auki, arkut ja ovet voi tiirikoida. Näitä keskusteluja ei käydä pelkällä sanan säilällä. Inkvisition hallitsema San Matheus kuhisee sisäisiä ristiriitoja, Hikmetin hallitsija haluaa laajentua nopeasti ja New Serenen uusi kuvernööri kärsii kokemattomuudestaan. Mutta nyt nimi ei ole enne. Minulle mieluisin kombinaatio oli kahden käden miekkaa heiluttanut lähitaistelija, jonka takataskusta löytyi myös tehokas tussari. Herkkua aisteille Vehreä luonto viekoittelee tutkimusmatkoille, mutta summittainen samoilu ja nurkkien tarkka nuohoaminen ei ole erityisen palkitsevaa. GreedFallin pari ensimmäistä tuntia eivät lupaa suuria. Uusi maailma avaa ovensa, kun De Sardetin seurue rantautuu Teer Fradeen mystiselle saarelle. Yleensä tehtäviä ei löydä maastosta, vaan ne aloitetaan kaupungeista. Kunnon kansalaisten kannattaa pysytellä öisin pois kaduilta, sillä hämärän laskeutuessa hämyisät kujat täyttyvät epämääräisistä ja väkivaltaisista asukeista. Samoilen vehreissä metsissä, vilkkaasti virtaavat purot solisevat korvissani ja kaunis klassinen musiikki rytmittää askeliani. Alkumetreillä voi yrittää miellyttää kaikkia osapuolia ja pelata moneen pussiin, mutta ennemmin tai myöhemmin vuorovaikutus hoidetaan miekoilla ja pistooleilla. Sotilasjoukot marssivat kaduilla, siirtomaaherrat haluavat kahmia lisää valtaa. ”Tämä on tyypillinen 75 pisteen Spiders-rope”, ajattelin ja jatkoin pelaamista. Kolonialismia ja sen ongelmia kuvataan tarpeeksi uskottavasti. Välillä eteneminen tökkää kirjaimellisesti seinään, kun alter egon pomppu ei riitä esteen ylittämiseen. Kaupungit näyttävät muuten hyviltä, mutta budjetin rajallisuus näkyy sisätiloissa. On ihanaa olla väärässä! Puhumalla siitä selviää GreedFall ei tallaa ihan perinteisiä fantasiaropen polkuja. Sisäinen Kolumbukseni suree, toisaalta lineaarinen rakenne tekee etenemisestä selkeää. Kun aamu kajastaa ja valo siivilöityy metsän läpi, näky on komea. New Serenen kaupunki kasvaa päivä päivältä ja poliitikot punovat juoniaan suljettujen ovien takana. Kaikkia taitoja ei saa auki, joten erikoistuminen kannattaa. Aikaisemmin Spiders ei ole tarinassa loistanut, ja parannus on huomattava. Markus Lukkarinen Liika ahneus usein kostautuu ja johtaa naamalleen kaatumiseen. -kuvastollaan ja taistelu oli toimivaa, mutta latteat hahmot ja töksähtelevä tarina löivät immersiota korville. iktin nahoissaan. Diplomaatin taidoille on tarvetta, sillä De Sardet joutuu hieromaan sopua paikallisten kanssa ja edistämään neuvotteluja naapurivaltioiden kanssa. Serenen kaupunkia runtelee ruttoa muistuttava tauti, johon ei ole hoitokeinoa. K olonialismi kukoistaa. Pulmatilanteet ratkeavat lukuisilla tavoilla. Et ole yksin Tarinankerronta on hieman yllättäen yksi GreedFallin vahvuuksista, vaikka jälki onkin hieman epätasaista. San Matheus on lännessä, Hikmet sijoittuu itään ja New Serene löytyy saaren eteläkärjestä. Seikkailuun ei tarvitse syöksyä yksin, sillä seurueeseen liittyvät karski Kurt-solttu ja merten mies Vasco. Tai sitten pitää tulkita houreisia näkyjä ja painella alttarin symboleita oikeassa järjestyksessä. loitunut rosoisten roolipelien tekijänä. Tavernoissa on sama pohjaratkaisu, ryhmittymien tukikohdat on kloonattu ja kartanoiden seinillä roikkuvat kerta toisensa jälkeen samat taulut. Ranskalaisilla on kunnianhimoa ja visiota, mutta toteutus on jäänyt tähän mennessä joka kerta puolitiehen. Päähenkilö on herra tai neiti De Sardet, diplomaatti, joka lähtee uuteen maailmaan etsimään parannusta vitsaukseen ja luomaan suhteita natiiviasukkaisiin ja naapurivaltioihin. Dialogi jumittuu jankkaamiseksi, teksti vilisee kirjoitusvirheitä, huulisynkka ei ole kohdillaan, kasvoanimaatio kuljettaa kohti outouden laaksoa, eikä taistelukaan maistu erityisen hyvälle. 33 131057_.indd 33 16.9.2019 17.42.28. Salaliitot rehottavat, etniset puhdistukset ovat arkipäivää ja natiiviasukkaiden niskaan huohotetaan joka suunnalta. Teer Fradeen saari on pääosin kartoittamatonta maastoa, mutta suurimmat kaupungit sijoittuvat rannikkoalueille
Vasco on merimiesmuodin edelläkävijä. Tikarit, kahden käden miekat ja kiväärit sopivat sotilaiden kätösiin, kirkon miehet ja shamanistiset alkuasukkaat hyödyntävät magiaa. Turvaudu teräkseen Kun diplomatian keinot loppuvat, ristiriidat ratkaistaan kylmällä teräksellä tai tuholoitsuilla. Näistä parhaiten jäi mieleen Kurtin kosto-operaatio, joka valottaa myös pääjuonen yhtä käännekohtaa. sen takia, että hahmot on kirjoitettu aiempaa moniulotteisemmiksi ja ääninäyttely on asiallista. Harmaan sävyjä on rajallisesti, yleensä pahikset ovat luokkaa ”Chaotic Evil”, jotka toimitan joka kerta telkien taakse tai mullan alle. Punaiset pääkallot eivät tarkoita mitään hyvää. Laivanhylky viestii joko aarteesta tai merihirviöstä. Lähitaistelu on yksinkertaisen toimivaa. 34 131057_.indd 34 16.9.2019 17.43.02. Isot miekat osuvat kerralla useaan viholliseen ja horjuttavat etenkin ihmisvastustajia. Otan esimerkin. Kartta on sen verran suuri, että eri lokaatioita olisi voinut hyödyntää enemmän. GREEDFALL Iskut selkäpuolelle tekevät enemmän vahinkoa. Eräässä tehtävässä vartijat ja natiivit ovat toistensa kurkussa kiinni ja tilanne näyttää päättyvän verilöylyyn hetkenä minä hyvänsä. Kavereiden kanssa voi rupatella muutamista aiheista ja heittäytyä lopulta romanttiseksi, mutta tekstiä ei ole ähkyksi asti. Kamppailuissa on mukavasti fyysisyyden tuntua. Ja vaikka tarinankerronta on kehittynyt, ei Spiders ole päässyt täysin eroon perisynneistään. Yhden käden aseet ovat nopeita ja niillä pystyy iskemään helpommin selkäpuolelle kuin hitailla kahden käden aseilla. Ryhmäläiset kommentoivat tapahtumia ja auttavat loogisissa kohdissa: Siora pystyy puhumaan alkuasukkaita puolelleen, Petruksella on hyvät suhteet kardinaaliin. Tuliaseisiin on rajallisesti patruunoita ja taikojen spämmäys ehdyttää manavarat rivakasti. Minkä taakseen jättää, sen edestään kohtaa ja suljetut ovet pysyvät suljettuina. Jokaisella ryhmäläisellä on omat tehtäväketjunsa, joiden läpäiseminen antaa De Sardetille bonuksia muun muassa craftaukseen ja voimaan. Tehtävissä on miellyttävän vähän juoksupoikahommia, mutta samoissa paikoissa rampataan turhan paljon. Kivana juttuna päätöksillä on merkitystä. Tiimissä voi olla kerrallaan vain kaksi npc-hahmoa, mikä on juuri sopiva määrä. Nopean toiminnan sijaan De Sardet päättää matkustella sinne tänne, penkoa arkistoja, jutella diplomaateille ja lopulta palata kaikessa rauhassa alkuperäiselle tapahtumapaikalle selvittelemään tilannetta. Ei kovin uskottavaa. Oikein ajoitettu torjunta muuttuu parhaimmillaan vastahyökkäykseksi. Matkan varrella joutuu tekemään päätöksiä, joista useimmat ovat henkisesti helppoja
35 131057_.indd 35 16.9.2019 17.43.31. Iskut on helppo blokata, mutta voimakkaat hyökkäykset heittävät alter egon selälleen. Käsikirjoitus kompastelee ajoittain. Näen vieläkin painajaisia sen terävistä kynsistä ja surmanloikista. Ehkä eniten harmittaa ostoja myyntivalikkojen kehnous. Vielä inhottavampia olivat maan alle kaivautunut lonkeronaama ja tulitaikoja viljellyt naavapartainen äkäpuu. Samalla aloitin säästämisen parempaan tussariin. En tajua sanaakaan, mutta verirituaali näyttää uhkaavalta. Kiitos GreedFallin, roolipelisyksyni on pelastettu. Edistysaskeleet ovat joka tapauksessa merkittäviä, ja GreedFallin myötä Spiders nousee uudelle tasolle. Materiaaleja ei voi myydä isoja satseja kerralla ja jokainen ostos vaatii ylimääräisen klikkauksen. Lähin verrokki voisi olla Piranha Bytes, joiden ropeissa on rosoista charmia ja runsaasti sydäntä. Vielä yksi, jaksaa, jaksaa! Jättiliskot ovat hemmetin vaarallisia. Kaupunkeihin spawnaa loputtomasti rahaa, ammuksia ja materiaaleja – miksi ihmeessä. 82 GreedFall on ajoittaisesta kulmikkuudestaan huolimatta selkeästi Spidersin paras roolipeli. Suolla kohtasin myrkkyä tihkuvan iljetyksen, vuoristossa eteeni marssi sähäkästi liikkuva ja hurjankokoinen keihäsmies, joka paiskoi keppiä kuin Pitkämäki. Epätasaisuudesta ei ole päästy täysin eroon. Huokaisen helpotuksesta. Hyvää + Kokonaisuus ei halkeile saumoista: tarinankerronta on aiempaa etevämpää, ulkoasu on skarppi ja taisteluissa on hyvä rytmi. Kamppailut voi pausettaa, mutta yleensä paukutin menemään reaaliajassa. Tiimikaverit mätkivät menemään itsekseen, eikä niille voi antaa komentoja. Nielin ylpeyteni, lopetin nokkani työntämisen vaara-alueille ja keskityin hoitelemaan diplomaattitehtäviä asutuskeskuksissa. Öhkömöhköjä suojaa panssari, joka pitää hinkuttaa kamppailun aikana nolliin. Tarinan alkumetreillä tunsin itseni voittamattomaksi, mutta kun lähdin samoilemaan maastoon ja nostin vaikeustason hardille, luontokappaleet löivät minulle luun kurkkuun. Tiimikaverit kippaavat yleensä aika nopeasti, jonka jälkeen joutuu panostamaan lähinnä taikuuteen ja tuliaseisiin. Roolipeli on aiempaa hiotumpi ja tasapainoisempi. Auringonnousu. Väistöt ja vimmahyökkäykset nousevat myös arvoon arvaamattomaan. Ei tässä sentään uudesta Witcheristä puhuta, mutta Spiders astuu roolipelikehittäjien raskaaseen sarjaan. Huonoa . Pomomittelöissä on ideaa ja hirviödesign on onnistunutta. Sataman vartijaa puolestaan ei hetkauta partioreitille pötkähtänyt kaveri, vaan hän jatkaa kaikessa rauhassa kierrostaan. Hiipiminen on muutenkin toteutettu kömpelösti. Myrkkylepakot tekivät minusta hakkelusta ja päälle rynnivät mullit polkivat minut jalkoihinsa. Kenen joukoissa seisot Kokonaisuus on tukevasti plussan puolella, mutta en malta olla nillittämättä muutamista hölmöyksistä. Varustehallinta lohkaisee suhteettoman ison palasen peliajasta. Toivottavasti selviän tästä puhumalla
Taistelu ruudukossa Systeemin pohjana ovat yksiköiden kivi-sakset-paperi-elementit. Three Houses on ensimmäinen Fire Emblem Nintendon lippulaivakonsolilla sitten vuoden 2008 Wiin Fire Emblem: Radiant Dawnin jälkeen. Shakista poiketen hyökkäyksen vahinko vaihtelee ja ennen hyökkäystä matsin todennäköisen tuloksen näkee etukäteen, mikä auttaa suunnittelussa. Tälle on syynsä, samoin kuin vain Bylethin näkemälle Sothis-tytölle, joka kykenee manipuloimaan aikaa. F ire Emblem -taktiikkataisteluiden asemaa ovat syöneet käsikonsolialustat, joiden arvoa Suomessa ei ole oikein koskaan ymmärretty. Ja millä aseella hyökkäykset kannattaa tehdä, koska asekyvyt nostavat tasojaan käyttömäärän mukaan ja asetasot puolestaan määräävät, mihin soturiluokkaan yksikön voi myöhemmin päivittää. Nöösien kannattanee ainakin aloittaa easy/casual-yhdistelmällä. Juonen kulminaatiopisteissä tehdään jatkoon vaikuttavia valintoja: seurasin suuria violetteja silmiä loppuun asti. Jos rajalliset Sothiksen pulssitkaan eivät riitä, niin sitten olen pelannut levelini oikeasti huonosti ja on syytäkin aloittaa matsi uudestaan. Ainakin kovimmalla vaikeustasolla viholliset käyvät tylysti kiinni itselleen helpoimpaan/ heikoimpaan vastustajaan. 36 130785_.indd 36 16.9.2019 21.12.07. Kaikki kolme seuraavat Seiroksen kirkkoa, joka hallinnoi Garreg Machin luostaria ja upseeriakatemiaa, jonne entinen palkkasoturi ja tarinan sankari Byleth palkataan pystymetsästä opettajaksi. Tunnetuin on klassinen miekka vastaan kirves vastaan keihäs -kolmio. Suunnittelemalla voittoon Vihollisten kaarevat aggro-linjat ovat toinen merkittävä muutos, sillä ne helpottavat sankarimuodostelman suunnittelua. Roolija deittipelielementeillä rytmitetään vuoropohjaisia taktiikkataisteluita, jotka ovat koko pelin pihvi. Kalastusta luostarin lammella. Vastustajien potentiaaliset liikkumisetäisyydet ovat aina olleet nähtävillä, mutta nyt näen vielä, ketä vihu ensi vuorolla nykyisestä asetelmasta aikoo kurmottaa. Peli on parasta taktikointia hetkeen. Jos Fire Emblemeissä on jotain mätää ollut, niin se, että kenttä on pitänyt pelata samalla lailla virheeseen asti uudestaan, että voin yrittää selviytyä ongelmakohdasta. Fantasiatarina sijoittuu Fódlanin mantereelle, joka on kolmen valtakeskittymän käsissä. FIRE EMBLEM: THREE HOUSES Petri Heikkinen Jos opettajat olisivat oikeasti yhtä vetäviä kuin Garreg Machissa, olisin varmasti viihtynyt kouluissa pidempään. Mukana on aina pieni riskielementti, sillä isku voi olla kriittinen tai vihollinen väistää. Asekolmioita ei tuoda yhtä vahvasti esiin kuin ennen, mutta siellä ne ovat. Suhteellisen rauhallista ajanjaksoa hallitsevat Adrestian Imperiumi, Faerghuksen Pyhä Kuningaskunta ja Leicesterin Allianssi. Aggroa hyödynnetään erityisesti kookkaita (pomo) monsuja vastaan taistellessa, jolloin yksi vahva tankki pystyy kiinnittämään otuksen huomion itseensä. Tarkistan aina, mikä yksikkö tinttaa kohdetta kovaa ja kenelle kannattaa jättää eniten kokemusta tuova tappoisku. Kaava on tuttu. Sankari valitsee luostarissa yhden valtioiden mukaan jaetuista kolmesta talosta omaksi luokakseen Tylypahka-tyyliin. Sotiminen on shakkimaista menoa, jossa jokainen siirto on tärkeä ja vaatii malttia tuumailla. FANTASIASANKARIN OPINTIE Arvosteltu: Nintendo Switch Koei Tecmo / Intelligent Systems / Nintendo Moninpeli: Ei Ikäraja: 12 Kuka ketäkin oikein lyö. Pelaan tietysti hard/classic-kombon vaikeustasolla, jolloin meno vastaa takavuosien kivikovia Fire Emblemeita. Tehtävät rakennetaan tarkasti puzzleiksi, joissa samat ratkaisut ja tilanteet toistuvat pelikerrasta toiseen, jos samaa kenttää pitää yrittää uudelleen sankarin kaatuessa. Oppilaiden paimentaminen muuttuu vähitellen suuria tunteita herättävien käänteiden maailmanpelastustarinaksi. Viholliset hyödyntävät etunsa armotta ja hahmojen kuolemat ovat pysyviä, jos taistelua ei aloiteta alusta uudestaan. Teehetken finaali opettajan kanssa. Kohtaamisessa hyökkääjä (useimmiten) iskee ensin ja puolustaja tekee vastaiskun, jota seuraavat vielä mahdolliset hyökkääjän jatkoiskut. Kehnosti kävi useammin kuin jaksan laskea, mutta onneksi nykyaika on saapunut raakaan Fire Emblemiinkin, sillä Sothiksen divine pulsella taistelua voi kelata ajassa taaksepäin. Toinen on pegasosritarit vastaan maagit vastaan jousimiehet. Jumalainen pulssi ei helpota peliä vaan se helpottaa elämää. Taistelut muistuttavat logiikkapulmia, joissa tuhotaan viholliset oikeassa järjestyksessä. Siirtojen perumista käytin usein parhaiden mahdollisten jatkoasemien hakemisessa. Soturien tasoerot tasoittavat ja/tai korostavat aseiden hyötyjä ja haittoja
Rivisotilaat näkyvät tappituntumalle zoomatussa taktiikkanäkymässä. Toki koulutukseen ja suhteisiin paneutuminen maksaa itsensä ennen pitkää takaisin kentällä. 93 Erinomainen taktiikkaroolipeli, jossa on eeppisen kaliiberin tarinavalintoja. Aikamanagerointia tarvitaan, sillä mitään ei voi tehdä rajattomasti, ei edes bonustaisteluita. Kaiken keräilijöillä ja aselajien & kykyjen optimointipoptimoijilla menee helposti yhtä paljon peliaikaa taisteluiden ulkopuolella kuin itse matseissa. Fire Emblem on pitkään ollut yksi suosikkisarjoistani ja Three Houses on laadukkaan sarjan paras osa. 37 130785_.indd 37 16.9.2019 21.12.15. Nettimoninpeliä ei ole, mutta tällaisella taistelusysteemillä se ei järkevästi onnistuisikaan. Viikonloppuisin sankareille jää vapaa-aikaa. Garreg Machiin saapuu myös muiden peleistä kauppiaita erikoistarjouksineen. Oppilaita, muita opettajia ja Seiroksen ritareita kutsutaan muun muassa syömään, ruuanlaittoon ja päiväkahvin sijaan teelle. Oheissälä tuntuu toisinaan jopa liialliselta. Hyökkäys kuvataan animaatiolla, joka näyttää osumat, väistöt ja kaverien tukiefektit. Omille oppilaille (lue: taistelijoille) suunnitellaan vähintään kahdeksi viikoksi opetusohjelma, jossa he oppivat taistelukykyjä ilman taisteluita. Tarinan täytettä on reippaasti enemmän kuin Fire Emblemeissä koskaan aikaisemmin. Oheistoiminnalla on kuitenkin merkitystä. Animaatioissa näkyvät myös sankarien pataljoonat, sillä heput eivät ole kentällä yleensä yksin. Hard-tasolla oli pakko matsata vähän ekstraa, jotta pärjäsin juonikoitoksissa ilman suurempia kyyneleitä. Muutamia pikkunäppäriä nettiominaisuuksia Three Housesista toki löytyy, kuten viikonloppujen päätoimintojen valintaprosentit, joista näkee, mitä kaikki muut ovat päättäneet tehdä. Huonoa . Sitä voisi toki syyttää saman kaavan toistamisesta, mutta en millään raaski, sillä Three Houses on perinteikäs silleen hyvällä tavallla: ei korjata sitä mikä ei ole rikki ja paisutellaan sisältöä muualla. Animesukulaiset eivät tosin (aina) ole kovin moniulotteisia, mutta sallin sen taktiikkataistelupelille. Kiinnyin hahmoihin kaikenlaisen tarinasälän, deittailun ja runsaan tuunauksen myötä. Hyvää + Mielenkiintoiset ja sopivan kiperät taktiikkataistelut. Kova koulu Tarina etenee kuukauden pituisilla askelilla, joissa on yhden pakollisen juonitaistelun lisäksi tarjolla paljon muutakin. Kuka ketäkin oikein lyö. Vaikka animaatiossa matsiin ei voi enää vaikuttaa, katsoin ne mielelläni loppuun asti. Pataljoonia käytetään vastaiskumahdollisuuden poistavissa spesiaaleissa, jotka kuluttavat aseiden kestävyyttä monin verroin tavallista iskua enemmän. Teekutsujen jatkovalinnat edellyttävät hahmotuntemusta. Hukattujen esineiden omistajilleen palauttaminen on toki puuduttavaa, mutta eipä sitä ole pakko tehdä määräänsä enempää. Pääseehän niissä sentään ihailemaan sankari(ttari)en elkeitä vähän lähemmin. Explore-optiolla juoksennellaan ympäri 3D-luostaria, jossa keskustellaan hahmojen kanssa päätehtävästä, vieraillaan kaupoissa ja osallistutaan harrastustoimintaan, kuten kalastukseen ja monenlaisiin deittisimuaktiviteetteihin, jotka parantavat myös hahmojen yhteistyötä taistelukentällä. Pelaamaton päivä tuntui siltä kuin olisin ollut perheestäni erossa. Three Houses on Fire Emblemin hieno paluu ”isoille” konsoleille. Enkä vain sen takia, sillä pääosa hahmoista on hyvin suunniteltuja ja persoonallisia. Ensimmäinen Vuoden peli 2019 -ääneni on nyt lukittu
Tällä kertaa tyydytään avatariin. Libble Rabble -laina on yksinkertaisesti nerokas ja tunsin, kuinka kehityin pelihahmon kanssa legion-isäntänä. Ehkä vertailu on epäreilu. Kauas ampuva jousilegion on paras lentäviä vihollisia vastaan. On hyvä jättää pelaajan tunteille tilaa, mutta en minä pysty samaistumaan pullonpalautusautomaattiin. LCD-trippi Astraalimaailmaan Legioneita vaivaa sama ongelma kuin pelin vihollisia: mössöytyminen. Sama ongelma vaivaa khimairoja, jotka ovat ilmeettömiä kopioita Bayonettan hirviöistä, ilman esikuvan mielikuvaleikkiä enkelien pahuudesta. Astral Chain on sekoitus sci. 38 130055_.indd 38 16.9.2019 21.25.20. Platinumgamesin vahvuuksia ovat ikimuistettavat päähahmot. Mutta minne laitoin sen tappavan muuntohuumeen. -fantasiaa ja animea jauhettuna Platinumgamesin takuuvarmalla turpamyllyllä. Persoonattomuus on yllätys, sillä hahmosuunnittelija on mangamies Masakazu Katsura (Zetman, Video Girl Ai). Ihmiskunnan salaisia aseita ovat näkymättömät legionit, talutushihnaan alistetut khimairat, joita ammattiliiton työaikarajoitukset eivät koske. Nyt jäin kaipaamaan tyhmiä one-linereita ja kohtuuttomiin periaatteisiin perustuvaa asennetta, joka on japanilaisen toimintamätkinnän hyväksi todettu kaava. Palvelija kahleissa Takahisa Taura on ennen kaikkea pelisuunnittelija, mitö hän korostaa haastatteluissa. Astral Chainin pinta on aivan liian kylmä, liian epämääräinen, että voisin tuntea kiintymystä päähahmoon tai legioneihin. Hirviöiden parhaimmistoa ovat fantasiajäänteet, kuten limalöllöt POLIISIKOIRA DEUS REX Arvosteltu: Switch Platinumgames Versio: 1.0.1 Ikäraja: 16 Tulevaisuudessa talutushihnaa ja kaulapantaa tarvitsee muuallakin kuin makuuhuoneessa. Maapallo on tuhoutunut demonisten khimairojen hyökkäyksessä. Toisella tatilla ja liipaisimella ohjataan legionia, joka raahautuu talutushihnan perässä. Pelaaja on normaali mätkintähahmo, jonka melee-ase X-Baton muuntuu tarvittaessa pistooliksi ja hitaammaksi tehomelaksi. Kovimmat kytät vetävät hihnalla pelaajan ja legionin välille ansalangan, johon päälle syöksyvä khimaira kompastuu. Kentällä seisovien keppien ja hahmoissa kiinni olevan narun avulla aidataan alueita ja muutetaan naruansan sisälle jääneitä olioita pisteiksi. Design on kuningas, jonka päälle rakennetaan maailmaa, tarinaa ja gimmickejä. Päähenkilönä on miestai naispuolinen Anime Jensen, jolle pelaaja päättää värikkään tukan ja ihonvärin. Eri legioneita avataan juonen edetessä, niitä voi kehittää geenipisteillä kuin roolipelissä. Tämän takia päähenkilöiden ilmeistä tehtiin mahdollisimman neutraaleja, vähän kuin olisi laittanut yhden botox-ruiskeen liikaa. Kyberpunkia on rajattomien määrärahojen poliisitutkimus, jossa rikospaikalle liidetään helikopterilla ja annetaan biometrisen skannerin laulaa. Legioneja on viisi erilaista, joista suurin osa meleesotureita. Myös Astral Chainissa ohjataan kahta hahmoa yhtä aikaa. Astral Chain on Aah, mansikanmakuista Gatoradea. Astral Chain elää pienistä gimmickeista, kuten muutaman minuutin arcadepeleistä. Päähahmolta ja legionilta puuttuu kyky tunteiden ilmaisuun, koska Taura halusi pelaajan projisoivan mahdollisimman paljon omia tunteita heihin. Eloonjääneet ovat vetäytyneet jättimäiseen Arkkiin, josta poliisien Neuron-joukot iskevät takaisin. Kamera rakastaa kuvata naishahmoja alaviistosta. Ohjaaja Takahisa Taura oli pelisuunnittelijana Nier: Automata -tiimissä, mutta Nierin sijaan peli muistuttaa enemmän Metal Gear Rising: Revengeancea ja Bayonettaa. Masakazu Katsura (Zetman, Video Girl Ai). Ehkä vertailu on epäreilu. Mätkintäpeli toimii eri logiikalla kuin JRPG, johon äänetön päähenkilö sopii. Astral Chainin pääinspiraatio on Pac-Man-suunnittelija Toru Iwatanin vähemmän tunnettu kasarimasiina Libble Rabble, jossa ohjataan yhtä aikaa kahta hahmoa. Talutushihna on osa mekaniikkaa, sillä sen avulla teleportataan ja sidotaan khimairat paikalleen. Platinumgamesin kehitysblogissa on kuvailtu, kuinka Astral Chain muuttui fantasiapelistä kyberpunkiksi ja Pokémon-haamuista tuli jäyhiä sentai-robotteja. Pyllyhameellinen 2B, hiuksiin pukeutunut jalkapistoolinoita Bayonetta ja jopa Vanquishin miesparodia Sam Gideon ovat tarpeeksi pöljiä, tarpeeksi cooleja ja tarpeeksi fotogeenisiä ollakseen ikonisia. ASTRAL CHAIN Antero Kyyhky V uosi 2043. Astral Chain on Tauran esikoisohjaus, ja klassisten platinumpelien taustalla on häärinyt peliteollisuuden marinoima visionääri, kuten Yoko Taro, Shinji Mikami tai Hideki Kamiya. Miekkalegion on nopea ja katkoo näkymättömiä virtapiuhoja, käsilegion heittelee irtokamaa kuin Donkey Kong, kirveslegion osaa luoda ja hajottaa suojakilpiä ja koiralegion kaivaa maahan piiloutuneita chimeroita ja esineitä. Tölkit keräykseen, mouho. Legion hyökkää automaattisesti, mutta tehokkaimmissa hyökkäyksissä yhdistetään pelaajan komboja legionin sivalluksiin
Suurin pettymys on khimairojen koti, Astraalimaailma, joka on suorakulmainen, leijuvien tasojen täyttämä pelimaailma, jossa ei ole fantastista, omituista visiota, vaan se voisi olla mistä tahansa toimintapelistä. Astral Chainin kutsuminen persoonattomaksi tuntuu epäreilulta, sillä Takahisa Tauran visio kumpuaa kerronnan sijaan muista peleistä ja sentai-estetiikasta. Huonoa . Tukikohtana toimivassa poliisilaitoksessa on tunnelmaa, sillä tehtävien välissä voi jutella tiimiläisten kanssa, käyttää omaa tietokonetta, treenata alakerran holoareenalla, päivittää varusteita ja jaella vessapaperia. Marie-maskotin rintavarustus pomppii välivideoiden tahdissa ja osa naiskollegoista näyttää kovien kyttien sijaan seksinukeilta. Päähenkilö yrittää olla huomaamatta, että hänen siskollaan ei ole housuja. The Wire – Animelangalla Täysin ei Astral Chainin maailmaa voi tuomita. JRPG-hirviöiden sijaan hän pitää joihin, joita kovimmat otakut säilövät Astral Chain on parhaimmillaan, kun sen maailma ja hahmot elävät sivutehtävissä ja lyhyissä alipeleissä, jolloin pelaaja enemmän katselee ja keskustelee kuin taistelee. Ikimuistettavan päähahmon sijaan Tauralle merkityksellistä on pelimekaniikan sulavuus. Apuna on kyberpunk-silmä Iris, jolla skannataan ympäristöstä johtolangat ja epäiltyjen henkilötiedot. Lyhyet gimmickit, kuten arcadepelit ja huumorikevennykset, voittavat pääjuonen ilmeettömän ryminän. Pelin päähenkilöllä on sisarus, joko miestai naispuolinen riippuen pelaajan sukupuolesta. Vakavissa tutkimuksissa etsitään kadonneita ihmisiä, mutta spraymaalaavien urpojen vangitseminen ja Rekku-puvussa juoksentelu luovat peliin toivottua elämää. Astral Chain on parhaimmillaan, kun sen maailma ja hahmot elävät sivutehtävissä ja lyhyissä alipeleissä, jolloin pelaaja enemmän katselee ja keskustelee kuin taistelee. Pelasin miehellä, ja sisaren nahkapöksyihin zoomaaminen loi peliin häiritsevää tunnelmaa. Tämä on minulle vain ponnahduslauta seuraavaan Doom-peliin.” Tässä kyberpunk-kaupungissa ei ole skandaaleja aiheuttavia mainoksia. Tämä voi olla fantasiasi tai painajaisesi. le merkityksellistä on pelimekaniikan sulavuus. Varattomien puolella taistelevat erakot kehittävät lääkettä khimairoja vastaan, viralliseen hoitoon harvalla on varaa. Maailman nivoo yhteen Switchin kärkiluokan audiovisuaalinen toteutus. Pakollisen manageroinnin lisäksi tukikohdassa on sopivasti hengittävää pöljää ja ylimääräistä. Ensimmäistä kertaa pääsäveltäjän puikkoihin päässyt Satoshi Igarashi loihtii taustalle pumppaavan soundtrackin, josta JRPG-rokki ja tekno nousevat positiivisesti etualalle. 39 130055_.indd 39 16.9.2019 21.25.57. Ne näyttävät, että fantasiahirviöt modernissa kyberpunk-maailmassa ovat erinomainen yhdistelmä, vähän kuin JRPG-Shadowrun. En enää siinä vaiheessa tiennyt, mitä Taura halusi pelaajan tuntevan. Hyvää + Pelisuunnittelun yksinkertainen taitavuus lähtee kuin vanhan mestarin käsistä. Kyberpunk ei olisi mitään ilman kahden kerroksen väkeä, ja Arkin luksuskuoren alta sukelletaan slummeihin. Kamera rakastaa matalia kuvakulmia ja pepun korostamista, josta on tullut Platinumgames-tyylikeino. ani Astral Chain -hirviönä. Sammuneiden asiakkaiden hoitaminen kotiin on tuttua Poliisit-sarjasta. Miekkalegion on irti. Alienin elämä on tylsää, sillä khimairojen ainoa harrastus on joukkotappeluiden odottaminen tyhjillä areenoilla. JRPG-hirviöiden sijaan hän pitää vanhan ajan animeroboteista ja legionit ja khimairat sisältävät designissään luultavasti viittauksia vuosikymmeniä vanhoihin animesarjoihin, joita kovimmat otakut säilövät VHS-kaseteilla. ”Filoso. Tilanne muistuttaa Edgen klassista Doom-arvostelua, jonka mukaan ysäri-Doom olisi ollut parempi, jos hirviöiden kanssa voisi jutella. Kaulapanta aiheuttaa minulle ihottumaa Japanimätkinnäksi Astral Chain on pitkä. Kerronnan ja hahmojen kylmyys ja mitäänsanomattomuus. Poliisilaitos myös näyttää coolilta teknoluolalta, ja lepakkomieheni herää, kun autotallissa astuu moottoripyörän selkään ja ratsastaa rikospaikalle. Toivon ehkä pelin Virhe geenipoolissa korjattu. Kasuaalivaikeustasolla kestoa on 20 tuntia ennen lopputekstejä ja tämän jälkeen on tarjolla lisätehtäviä, vihollisten valokuvaamista ja legioneiden kehittämistä tappiin. Taura on kertonut, kuinka haluaa Astral Chainin herättävän luottamusta poliisiin, mutta pelin maailmassa poliisi tutkii ensisijaisesti hyväosaisten ongelmia. Pelissä on piilotettu achievement, jonka saa kun ottaa kuvan Kingistä häviämässä pelaajalle. Toivon ehkä pelin olevan jotakin, mitä se ei ole, mutta nautin pelistä eniten, kun en ollut Takahisa Tauran talutushihnassa. Ennen areenataisteluita pelaaja tutkii Arkin kaupunginosia ja selvittää rikoksia. 84 Liika rakastuminen pelimekaniikkaan tekee Takahisa Tauran platinumpelistä ilmeettömän. ja demoniperkeleet. Paras sivuhahmo on Alan King, mies joka on vakuuttunut ylivertaisuudestaan ja viettää pelin yksinäisessä kilpailussa pelaajahahmoa vastaan. Erinomainen tekninen toteutus. Taistelu ei nyi, latausajat ovat salamannopeita, ohjattavuus on luonnollista. Tilanne muistuttaa Edgen klassista Doom-arvostelua, jonka mukaan ysäri-Doom olisi ollut parempi, jos hirviöiden kanssa voisi jutella. Se tunne, kun viimeinen lonkero on liikaa. Siellä khimairat levittävät punatautia, joka tekee uhrista aneemisen
Jos kummitus ei syystä tai toisesta pysty tai halua siirtyä, se muuttuu maailmaa ja sen huntu-ulottuvuutta vainoavaksi (pomo)hirviöksi. Se ei ole täysin totta. Pompin daemoneista toiseen tilanteen ja usein pelkän vaihtelun vuoksi, kunnes törmäsin suosikkiini Gavodiin, joka kompensoi hitauttaan Arvosteltu: PS4 Saatavilla: PC, Switch Tokyo RPG Factory / Square-Enix Moninpeli: Ei Ikäraja: 12 Pomomatseissa kaukolaukaukset ovat usein paras valinta. Tai ehkä pitäisi sanoa masentuneesti esiin, sillä Oninaki ei ole tuttua tekopirteää fantasiahuttua. Jos jälleensyntymä on varma nakki, kannattaako kehnoa elämää pelata loppuun. Kagachi ja kumppanit pyrkivät ratkomaan haamujen ongelmat, jotta he pystyvät siirtymään eteenpäin. 40 130056_.indd 40 16.9.2019 21.36.36. Olen nähnyt tarpeeksi keskinkertaisuutta. Daemonit ovat hyvin erityyppisiä, mikä antaa mahdollisuuden useille erilaisille pelityyleille. Daemoneilla on perushyökkäys, neljä vaihdettavaa spesiaalia ja yksi luontainen kyky, kuten hyppy tai kilpi. ONINAKI Petri Heikkinen U sein väitän, että videopelien tarinat eivät minua kiinnosta. Tokyo RPG Factoryn kehittämän toimintaroolipelin tarina ruotii uskonnollisia teemoja ja jälleensyntymisen filosofiaa. Hyvät tarinat kiinnostavat aina, mediasta riippumatta, mutta ongelma on, että videopelien tarinat ovat usein parhaimmillaankin keskinkertaisia. Välitilan jumittajat ovat daemoneita, jotka leimautuvat Kagachiin ja muihin Katsojiin. Katsojat kykenevät siirtymään elävien maailmasta Hunnun taakse eräänlaiseen välitilaan, jonne jäävät kaikki, joilla oli kuollessaan jotain hampaankolossa. Spessuilla on cooldownit, joten tehokkainta iskua ei pysty spämmäämään loputtomasti. Kaikki tämä esitetään isosilmäisillä ja kömpelöillä animepökkelöillä, mikä keventää lyijynraskaita teemoja yllättävän vähän. Kädenlämpöisten videopelitarinoiden joukosta Oninakin visio nousee ylväänä esiin. Pieni osa Hunnun haamuista ei pysty enää siirtymään eteenpäin, mutta heistä ei tule hirviöitäkään. Who watches the Watchermen. Daemonit antavat kokemuspuidensa kautta Kagachille erilaisia yliluonnollisia taistelukykyjä. Tarinan (anti)sankari on Kagachi, joka kuuluu kuolleita viimeiselle matkalleen saattavien Watcherien joukkoon. Oninakin maailmassa jälleensyntymä hyväksytään faktana, mikä aiheuttaa monia ongelmia ja ajatusvinoumia: rakas perheenjäsen kuoli, joten tapan itseni, jotta pääsee seuraavalle kierrokselle mukaan. Minne tahansa Kagachilla sattuu olemaan keskuskaupunki Detosta asiaa, matkan varrella kimppuun käy joukko tusinakauheuksia ja reissun päätepisteessä kohdataan usein jättimäinen pomo-otus. Perushirviöt ovat yhden tempun poneja, mikä tarkoittaa kliimakseissa määrää ennen laatua. Laitoin neljän aktiivisen daemonin joukkoon kaukaa ammuskelevan Dian, nopeasti ryntäilevän valkoisen Zephyr-suden (terkut Amaterasulle) ja pari raskaasti iskevää ritarijyrää. Siinä nähdään rumia rikoksia, kuolevia lapsia ja itsemurhia. Ja hirviöitä Oninakissa piisaa, kaiken kokoisia ja näköisiä omalaatuisia kummajaisia
Ongelma korostuu alussa, kun daemoneissa ei ole valinnanvaraa. Taistelusta tulee hidastempoista, jos ei löydä tyyliinsä sopivaa tehokasta daemonia. Toki testailin taas muitakin daemoneja, kun sain lopulta Gavodin kaikki ominaisuudet auki. Vimmatilassa daemonit tekevät tavallista pahempaa jälkeä. Hirviöt pudottelevat usein myös aseita, joita päivitetään alkemistien puodeissa buffikivillä ja fuusioimalla niihin ylimääräisiä aseita. Daemonien kokeileminen on kivaa, mutta ei menestyksen kustannuksella. Gavod on hidas, mutta nopeutta matseissa ei oikeastaan tarvita: taktiikka ja joukkojen paimentaminen liikkumalla on refleksejä tärkeämpää. Omaa juttua rohkeasti yrittävän tarinan ansiosta Oninakille kannattaa antaa mahdollisuus, vaikka se lopulta luhistuukin tavanomaisuuteen. 77 Poikkeuksellisen tarinan tukema mätkintäroolipeli. Spessut ovat elintärkeitä, sillä aneemisilla perusiskuilla pikkuprötötkin vaativat kolmesta neljään osumaa, mikä jättää huitovan Kagachin ikävän suojattomaksi. Monsujen mättäminen käy pidemmän päälle yksitoikkoiseksi. 41 130056_.indd 41 16.9.2019 21.36.47. Hunnun alle siirtyminen tuo maisemiin synkemmän, kontrastiltaan terävämmän otteen ja uuden satsin vihuja. Kaunis mättöretki Kagachin tasonnousu tuo vain lisää kestopisteitä. Huonoa . Taistelun ja tarinan väliset linkit ovat jo alussakin keinotekoisia: kuinka normaali elämä rikoksineen päivineen on edes mahdollista, monsumassojen keskellä. Mätkeen yksitoikkoisuus on tavallaan omaa mutta myös pelin syytä. Mutta pisteet mielenkiintoisesta yrityksestä, joka ei ihan kanna loppuun asti. Seuraava kohde näkyy automaattisesti maailmankartalla, sinne päästäkseen tarvitsee vain kurmottaa hirviöitä. Katseluun ympäristön hyödyntäminen sitten jääkin, sillä etenemispulmat ovat harvinaista herkkua. Oninakin pelinäyttämöllä esitetään ensimmäisen vajaan kymmenen tunnin kuluessa aika heviä uskonnollista ja surullista settiä jos Final Fantasy VII:n Aeris kirvoitti pari kyyneltä, niin nyt kastuu paita. Hyvää + Ihmisluonnon raadollisuutta kaihtamaton tarina. suojakenttäblokilla ja tykkikilven tehokkailla kaukohyökkäyksillä. Edetessään tarina alkaa menettää alussa kiehtoneita erityispiirteitään, sillä jatkuviin tragedioihin turtuu ja juoni muuttuu tavanomaisemmaksi ”maailma (ehkä) pelastuu kun mätetään miljoona monsua” -skenaarioksi. Kykypuista irtoaa kokonaan uusia hyökkäyksiä, passiivisia ja aktiivisia buffeja. Taistelukyvyt avataan daemonien kykypuiden oksilta monsujen tiputtamilla daemon-kohtaisilla kykykivillä. Aktiivisia daemoneita vaihdetaan tallennuspisteissä. Olisi tietysti karmisen hauskaa, jos tekijät huomaisivat itsekin visionsa vajauden ja Okinaki syntyisi uudelleen tarinansa tasoisena. Oninakia katselee mielellään, sillä vähäeleisen tyylikkäät maisemat vaihtelevat miellyttävästi kylien ruskeasta nuhjuisuudesta metsien pinkkiin kukkaloistoon. Gavodin myötä matsini menivät toimivan kaavan toistamiseksi, mikä ei tietenkään ole pidemmän päälle ole kovin mielenkiintoista. Gavodin voimakkaat kilpirynnistykset listivät rupusakin kertalaakista. Maastojen pelillinen rakenne on kiltisti sanoen perinteisen putkimainen, ”luolastoissa” on vain muutama lyhyt vaihtoehtoinen reitti ja/tai salaisuusumpikuja. Homma ei vaadi juuri suunnittelua, sillä mikään valinta ei sulje toista pois
Vanhat tutut hirviötkin oppivat kovemmalla tasolla kokonaan uusia liikkeitä, mutta vastineeksi Master Rank tietenkin tarjoaa vielä kovempaa kamaa kerättäväksi. Se tuo aiemmista peleistä tutun kylmän maaston osaksi Worldin karttakirjoa. Ainakin teoriassa, sillä itse olen surkea ajoittamaan sitä ja onnistun vain tippumaan kyydistä. Se lisää valmiiksi isoon peliin lisää alueita, pelimekaniikkoja, vaikeustason sekä tietenkin paljon uusia hirviöitä ja niiden nahoista tehtäviä saappaita. Tai vain pulahtamalla ympäri Hoarfrostia ripoteltuihin kuumiin lähteisiin. Harjoituksen puutetta, sano. Akuuttia stamina-puutostilaa voi välttää kuumalla juotavalla tai sopivalla varustetaidolla. M onster Hunter World oli minulle helposti vuoden 2018 paras peli. Metsältä suoraan saunaan Uusi metsästyshubi on Seliana, jäätyneen mantereen keskelle rakennettu leiri, joka on kuin peruspelin Astera, mutta järkevämmin aseteltuna. Style Hunter World kehittyy siis suoraan Sims Hunter Worldiksi. Jokainen asetyyppi on saanut uusia liikkeitä ja paljon muutakin hienosäätöä pelin mekaniikkoihin on tapahtunut pellin alla. Jopa tailraider-safarin reissuja voi säätää ilman visiittiä omaan huoneeseen, mikä on loistavaa! Omasta huoneesta puheen ollen, Iceborne tarjoaa siihenkin uuden, vielä vähän överimmän version: nyt se on kaksikerroksinen, sisältää sekä terassin että oman kuuman lähteen, ja sen voi sisustaa. Juho Penttilä Tällä kertaa metsälle pitää ottaa mukaan lämpimät vaatteet ja jotain miestä vahvempaa. Glutch claw´lla itsensä voi vetää hirviön kylkeen kiinni, jolloin voi yrittää esimerkiksi heikentää nahkaa lyömällä, tai vaikkapa koittaa kääntää hirviön suuntaa ja juoksuttaa se suoraan seinään. Peruspeliinkin asti ulottuu joitain mekaanisia uudistuksia: esimerkiksi uusi glutch claw -liike on käytettävissä tarinaetenemisestä riippumatta. Se oli paras osa yhteen suosikkipelisarjoistani koskaan, joten samalla logiikalla sen on noustava yhdeksi suosikkipeleistäni koskaan. Voi vihma, taas sitä mennään! Kylmää kyytiä Icebornen tarina jatkuu siitä, mihin se alkuperäispelissä loppui: Elder Crossingin mysteeri saatiin selvitettyä, mutta kallioperästä kantautuvan mystisen laulun aiheuttamat muutokset uuden maailman ekosysteemissä ajavat metsästäjät seuraamaan meren ylittävää Legiana-parvea. Iceborne on ehta lisäosa Monster Hunter Worldin päälle. World uudisti sarjaa juuri oikeista paikoista: se teki sen aivan hemmetin nätiksi, mutta myös helpommin lähestyttäväksi, silti menettämättä niitä ominaisuuksia mistä nautin. Meren toiselta puolen paljastuu lumen peittämä manner täynnä uutta saalista metsästettäväksi, joten ei muuta kuin uusi tukikohta pikavauhtia pystyyn ja tappotöihin! Koska Icebornen pääasialliset uudistukset sijoittuvat sinne alkuperäispelin loppuun, ei keskeneräisen Worldin pelaaja saa Icebornesta paljoa irti. Eteerisen kaunista lumimaailmaa asuttaa tietenkin oma fauna. Juomalla lämpimäksi Jäätyneen mantereen oma metsästysalue on nimeltään Hoarfrost Reach. Lumihai Beotodus ja massiivinen hirvilisko Banbaro ovat ensimmäiset Icebornen vastukset ja opettavat uuden vaikeustason tavoille. Aivan ansaitusti Monster Hunter World nousi Capcomin eniten myyneeksi peliksi koskaan. Kaikki Icebornen tarinan uudet tehtävät sijoittuvat Master Rank -tasolle, mikä tarkoittaa vähemmän sijaa virheille, sillä hirviöt ovat aggressiivisempia, lyövät kovempaa ja kestävät enemmän. 42 130057_.indd 42 16.9.2019 21.42.02. Kylmyys on siitä perkeleellinen ongelma, että tarpeeksi kauan sen armoilla värjötellessä se aiheuttaa stamina-mittarin maksimin armotonta vähenemistä. Icebornen uusien hirviöiden rosteri on laajuudessaan vakuuttava, vaikka painotKYLMÄVERISESTI SINUN Arvosteltu: PS4 Saatavilla: Xbox One, tulossa PC Capcom Versio: 10.11 Moninpeli: 2-4 Ikäraja: 16 Mies vs Velkhana. Mikä sen parempaa kuin kunnon löylyt metsästysreissun päätteeksi. Se tarkoittaa muun muassa temporal mantlen ner austa, mutta hei, se nyt oli lähes väistämätöntä. Enää ei esimerkiksi ruokailun vuoksi tarvitse juosta portaita pitkälle ylös metsästysreissujen välissä, vaan kaikki palvelut kokista seppään ja resurssikeskuksesta tavaralaatikoille on sijoiteltu järkevämmin lähemmäs toisiaan. Selianan moninpelihubi ansaitsee erillismaininnan; siellä on nimittäin sauna. Onko se sitten sisältä lämmittävä juoma vai kahden metrin mora, se on jokaisen metsästäjän oma valinta
Ideana se on yksinkertaisen nerokas: Guiding Landit ovat kuin yhdistelmä neljästä pelin ensimmäisestä alueesta, eli siellä on sekä muinaisen metsän tiheää viidakkoa, Wildspiren kuivaa erämaata, koralliylängön kauneutta ja mädäntyneen laakson synkkyyttä. Huonoa . Seliana on kuin Astera, mutta toimivampi. Se on paitsi enemmän kaikkea, myös haastavampana. Velkhanaaa! Isojen hirviöiden keskenäiset kohtaamiset ovat aina vaikuttava näky. 130057_.indd 43 16.9.2019 21.42.15. Se tekee varsinkin Kushala Daorasta juuri niin kettumaisen kuin muistan ensikohtaamisestani, vain noin kymmenisen vuotta sitten, mutta sehän se pointti onkin! Jaksan nillittää vain entistä kökömmästä tarinankerronnasta: juuri kun pääsee tutkimaan uusia alueita, tarina nappaa niskalenkin ja raahaa takaisin Worldin maisemiin metsästämään sinne ilmestyneitä uusia hirviöitä. Worldin esittelemät hirviötkin ovat saaneet omia alalajejaan: esimerkiksi Fulgur Anjanath on vaihtanut tulen hönkimisen sähköistävään presenssiin ja Viper Tobi-Kadachia metsästäessä vastalääkkeitä kannattaa olla käden ulottuvilla kaikkialle lentävien myrkkypiikkien vuoksi. Jonkun tietyn biomin hirviöitä metsästäessä kyseinen alue nousee tasoa, minkä jälkeen sieltä voi löytyä vielä vaarallisempia ja harvinaisempia hirviöitä metsästettäviksi. Jopa jotkin Worldissa ärsyttäneet juustotaktiikat on tukittu: esimerkiksi Master Rankilla hirviöt kasvattavat resistanssia flash podeja kohtaan mitä enemmän niitä käyttää, joten lentäviä örmyjä ei voi enää tiputella taivaalta loputtomiin. Hyvää + Kuin Monster Hunter World, mutta kaikin puolin isompana ja parempana. Jotkut tietyt hirviöt esiintyvät vain ja ainoastaan Guiding Landeissa. Varsinkin Master Rankin haasteet ovat ilo veteraanimetsästäjän sielulle. Suurempi määrä hirviöitä johtaa myös suurempaan määrään varusteita ja sitä myöten suurempaan määrään mahdollisia buildeja. Se on hyvä tekosyy lähteä jahtaamaan Nargacugia ja muita vanhoja suosikkeja, mutta johtaa tarinan täyspysähtymiseen. Mikä matka se onkaan ollut! Edes pakkanen ei saa metsästäjän sydäntäni jäätymään, kuuma vereni vetää hirviöiden perään, ja minähän menen. Tarina on tekosyy lähteä metsälle keräämään uusia nahkoja uusien boksereiden valmistamiseen, ja jos samalla saa onnistumisen tunteita pitkään jatkuneen metsästysretken päätteeksi, niin hitto, enhän minä muuta kaipaakaan! Tekijät ovat luvanneet uusia hirviöitä julkaistavan täysin ilmaiseksi vielä noin vuoden verran, mutta sitten on Monster Hunter World paketissa. Kokonaisuudessaan Icebornen loppupeli vaikuttaa kaikin puolin paremmalta kuin Worldissa. Ei Monster Hunteria ilman uutta kissakokkia, mutta isoäitikissa on jo koko sarjan ennätys mahtavuudessa. Ohjattua toimintaa veteraaneille Yllättäen Hoarfrost Reach ei olekaan Icebornen ainoa uusi metsästysalue. Guiding Landeissa voi myös tulla vastaan hirviöitä paljon laajemmalla skaalalla kuin yhdelläkään toisella yksittäisellä pelin alueella. Ja kylmempi. Kunhan Icebornen oman tarinan menee läpi ja pääsee uuteen, uljaampaan loppupeliin, eteen avautuvat Guiding Landit. Potentiaaliset loppupelin sudenkuopat huomiotta jättäen Iceborne korjaa aika lailla kaikki aiemmat pikkunillitykseni Worldista. Mutta toistaiseksi minulle se on vain lupaus hyvästä loppupelistä: kävin tutustumassa Guiding Landeihin ja nuuhkaisemassa loppupeliä, mutta megagrindit aion säästää suosimaani versioon, eli ensi vuoden alussa julkaistavaan Icebornen PC-painokseen. Ja kun yhtälöön lisätään kokonaan oma loppupelin alueensa, lupaa se hyvää pelin lähitulevaisuudelle. tuu enemmän vanhojen suosikkien tuomiseen Worldin maailmaan täysin uusien esittelyn sijaan. Tarinan kertominen ei oikein vieläkään suju. Se ketuttaa, varsinkin kun se tapahtuu useamman kerran ennen, kuin tarinan viimeinenkin lohikäärme puree multaa. Kylmää ilmaa sylkevä ja jääpanssarin itsensä ympärille rakentava muinaislohikäärme tekee matsistaan entistä kiehtovamman manipuloimalla koko ympäristöä: alussa tasainen alusta on hetken päästä täynnä maasta puskevia jääpiikkejä ja tyhjästä ilmasta tiivistyviä ja satavia jäälohkareita. Pitäisikö huolestua, jos vastustajan torahammas on minun kokoiseni. Pahaksi se on pieni, ottaen huomioon kuinka vähän tarina Monster Hunterissa koskaan on merkinnyt. Kokonaan uusista hirviöistä viimeistään mainoskuvissa komeileva Velkhana mittaa, onko metsästäjä Master Rankin arvoinen. 92 Iceborne on Monster Hunter World, mutta isompana ja parempana kuin koskaan. Seething Bazelgeuse vain naurattaa: kun koko taisteluareena on täynnä entistä isompia räjähdyksiä, ei ihmismieli enää kykene muuhun reaktioon. Mutta kun paluumuuttajat ovat Tigrexin, Zinogren ja Glavenuksen tasoa, en voi kuin hymyillä. Tekemistä ja vaihtoehtoja tuntuu olevan paljon enemmän, kiitos suuremman hirviökattauksen, joista on peruspelin tapaan olemassa myös kovemmat tempered-versiot. Nyt pienemmiltä hirviöiltä voi liftata kyydin
Pelin kaksi karttaa on toteutettu viimeisen päälle. Palkkioksi niistä veistellään vähän voitonmerkkejä, jotka ovat painonsa arvoisia kullassa. Pienempien demonisten ongelmien lisäksi siellä jossain piileksii päähirviö, joka pitää löytää, nitistää ja karkottaa takaisin, mistä ikinä se tulikin. Vajoissa rautaketjut, lasinsirpaleet ja muu Arvosteltu: PC Crytek Versio: 1.744 Minimi: Intel i5-4590 @ 3.3GHz tai AMD Ryzen 3 1200, 8Gb RAM, NVIDIA GeForce GTX 660 Ti tai AMD Radeon R7 370 Suositus: Intel i5 6600 @ 3.3Ghz tai AMD Ryzen 5 1400, 12 Gb RAM, NVIDIA GeForce GTX 970 4Gb tai AMD Radeon R9 390X Testattu: i7 5820K, 32Gt DDR2400, GTX 2080ti, SSD, Win10 64bit Moninpeli: 10 (1-3 pelaajan joukkueet) Ikäraja: 18 Kun keski-iän crysis iskee, moni miettii lähtemistä örisevien zombien keskelle kokeilemaan metsästyksen jännitystä. Syvän etelän kosteankuumaa tunnelmaa hehkuvat maatilat, kirkot, venepajat ja linnakkeet sulautuvat maastoon luonnollisella epäsymmetrialla. Pelialue on laaja, ryteikköinen ja luotu väijyttämiseen. Eikä siinä kaikki: sotasaalis on vielä saatava pelastumispisteelle, jotta pistepalkkiot lisätään hahmon ja pelaajan kokemukseen. Räiskintä ei todellakaan ole se paras optio, koska turhaa poukkoilua ja mölyämistä on vältettävä, ellei halua itse saaliiksi. Hirviöiden takia matsien tempo on juoksuräiskimistä hitaampaa hiiviskelyä ja kyttäilyä. Vieläkö baarin suurin suohirviö kaatuu. Mutta hirviö-Jussin lisäksi suolla on muitakin kuokkijoita. Hyvät, pahat ja tosi rumat Matseissa yritetään selviytyä kierroksen läpi, tietysti keräten mahdollisimman paljon saalista. Erityismaininnan ansaitsee äänen käyttö, joka palkitsee ympäristön käyttämistä hyväkseen. Toisen pelaajan askeleet kuulee kaukaa, varsinkin jos se astelee varomattomasti roskien päälle. Päämaali on hahmojen kokemuksen kerryttäminen, mikä avaa käyttöön parempaa varustusta ja bonustraitteja. Tehtävästä riippuen kohteena on yksi tai kaksi päähirviötä, joiden löytämistä helpottaa vihjeiden kerääminen sektoreilta. Kun mörkö on maissa, sen sijainti paljastetaan kaikille pelaajille. Vajoista löytyy vaikka kätevästi karhunrautoja, jos haluaa valmistella vastustajille hiljaista yllätystä. Hei, nykyaikana senkin voi hoitaa tietotekniikalla! Vihjeet saalistamiseen löytyy meditoimalla. Santeri Oksanen V uosi on 1850, ja Lousianan suot kuhisevat epäkuollutta elämää. Kolkot vankilat, linnakkeet ja muut isot rakennuskompleksit piilottavat minut muiden katseilta. Ilmaan nousevat varisparvet antavat paikkatietoa, maastossa oksat katkeilevat alla ja kuuluvat kauas. 44 130781_.indd 44 16.9.2019 21.49.25. Joten vastapuolen väijyttäminen pelastumispisteen lähellä on toimiva ja suosittu strategia viime hetken palkkioryöstelyyn. Varsijousta on hidasta ladata, jos ensimmäinen kuti ei tehoakkaan. Hunt keskittyy puhtaasti moninpeliin, jossa mitellään yhdestä kolmeen pelaajan joukkueina ja taistellaan saaliista. Maaseudun hiljaisuutta rikkovat muiden pelaajien ruudinkäryiset välikohtaukset, sillä laukaus kaikuu kautta koko kartan. Niitä tarvitaan, sillä vastapuolen bongaaminen tämän huomaamatta antaa ison edun väijyttämiseen. Soiden halkoman ja metsäisen maaseudun miljööstä löytyy ajan henkeen sopivia rakennelmia aina sisällissodan ajoilta. Tutkittavaa ja ihmeteltävää tuntuu olevan loputtomasti, ja piilopaikkojakin riittää. Matsien pituus on paristakymmenestä minuutista tuntiin. Soolourassa on puolensa, sillä pelaajatapoista saa paremmin kokemuspisteitä. Ennen kuin arvokkaat trophyt irtoavat mukaan on odoteltava useampi minuutti, joten matsien loput kulminoituvat taisteluksi parhaista paloista. Hunt: Showdown on Crytekin tuorein peli ja käyttää tuoreinta CryEngineä
Vastapuolta ei siis kannata suoraan haastaa, jos oma ase ei sovi tilanteeseen. Pelikartat ovat upean monikerroksisia ja yksityiskohtaisia. Early Accessin aikaan pelaajat joutuivat selvästi helpommin hirviön alakynteen, nyt ihmiselo on vähän helpompaa. Hirviöt saisivat kestää enemmänkin kuritusta, sokeat peruszombit kaatuvat varsijousen nuoleen jopa ilman headshottia. Sitten pimeydessä, melkein vieressä, jokin örähtää. roina paljastaa kompuroijan sijainnin. Kaipaan early accessin heilumista, sillä se jätti pelaajan taidoille isomman roolin. Sen jälkeen permadeath korjaa armotta. Lonkalta väitän, että paras asetyyppi on kivääri, mutta oma suosikkini ovat varsijousi ja räjähteet. Pelkoa pimeässä Muilta pelaajilta piileskellessä ei kannata unohtaa hirviöuhkaa. Aseissa on mukavaa ajan henkeen sopivaa epätarkkuutta, esimerkiksi pistoolilla ja alkupään varsijousilla osuu vain ladon seinään. Lukittu ovikin aukeaa kätevästi lekalla. Varsijousen kanssa yksin hiiviskely on helppoa, mutta sen kanssa ollaan alakynnessä kiväärimetsästäjiä vastaan, oma kakkosase kuin ei ole pistoolia järeämpi. Voi niitä immersion hetkiä, kun suo tunkeutuu ruudun läpi ja siirryn mielessäni Lousianan rämeille. Minulle Hunt: Showdownissa on makea puraisu ja kiva hedelmäinen jälkimaku. Osalla heistä on valmiiksi ase jota pelaaja ei saa avattua, ja arvokkaampaa aseistusta voi kerätä myös kaatuneilta. Ensimmäiset yksitoista kokemustasoa on tutoriaali, jonka aikana omaa hahmoaan ei vielä kuollessaan menetä. Isoimpia hirviöitä voi juosta karkuun, koska turha ääni on tässäkin piiloleikissä avainasemassa, sillä zombit ja muut hirviöt eivät näe montaa metriä pitemmälle. Ja tietysti hirviöiden liikehdintä lähistöllä nostattaa korvakarvat pystyyn. Aseilla on selkeät roolit: lähietäisyydeltä heiluvaan pelaajan osua lähinnä haulikolla, mutta puukko tai kirves heiluu vielä vikkelämmin. Navettaan piiloutuneen hämähäkkihirviön jahtaaminen muuttuu kaoottisesta sokkoampumisesta tylsäksi, arkipäiväiseksi ison hämähäkin liiskaamiseksi. Tulinen kiire tampata ei poista akuutimpaa tilannetta. Hahmon selviytymisen kannalta muutos on hyvä hyvä. Se on harvinaisen miellyttävää pelattavaa, perusräiskinnästä edukseen eroavat omalaatuiset matsit pitävät hienosti otteessaan, kun saa ja pitää miettiä tavoitteleeko voittoa vai onko viisaampaa antaa periksi. Sumuisilla soilla viihtyy jopa hyvin yksinkin, vaikka moninpelinä Showdownia myydään. Jossain pyssyissä on jopa kirves integroituna. Avattavia varusteita ja aseistusta on hyvin runsaasti, erilaisista tuliaseista on variaatioita joka makuun. Suo siellä, vetelät täällä. Nyt yöllä näkee (melkein) kuin päivällä ja immersio ottaa osumaa. Toisille tämä Walter Hillin elokuva on klassikko, toisille unohdettava toimintaelokuva. Tosin näiden vältteleminen on aika helppoa, silloin tulee hiki kun vahingossa juoksee hellhound-lauman keskelle. Virtaviivaistettu sitten Early Accessin. 86 Paljon omia ideoita sisältävä hirviömetsästys tulvamailla tehoaa tunnelmallaan. Niinpä loukkaantuneena voi olla parempi pysyä piilossa ja vetäytyä pois pelialueelta. Lisäksi ampuminen ja tähtääminen ovat tarkoituksella kankeaa, Gunslinger-tila muistuttaa enemmän standardia räiskintää. Tähtääminenkin onnistuu, koska aseet eivät enää villisti heilu kädessä ja osuminen on kiinni enää aseen tarkkuudesta. 45 130781_.indd 45 16.9.2019 21.52.17. Sen verran hirviöt imevät lyijyä, että muita tiimiläisiä oli hyvä olla mukana nostamassa tulivoimaa, tai koiralaumat ja tulidemonit käyvät tosi nopeasti kohtaloksi. No, uudet metsästäjät ovat halpoja ja niillä on usein kunnon varustusta. Siinä äkkiä piileskellään ladossa, mutta molotovin cocktailien kärventämänä. Paremmilla kivääreillä voi ampua piilosta pääosumia, noviisin aseilla taas ei osu edes latoon, hyvä jos kirjapainon seinään. Huntissa Hardcoreja Casual-tilat saisivat olla erikseen, vaikka pelaajamäärät jakautuisivatkin.. Ammuskelu tuo hetkessä korisevaa yleisöä paikalle kauempaakin. Pelissä on nimittäin yksi pikku erikoisuus. Zombi-Vuorta ei tuli hetkauta. Mutta voi sitä iloa, kun kavalasti pääsee usuttamaan demonit toisten pelaajien kimppuun tai sytytettyä öljylammikon tuleen juuri oikeaan aikaan taktisella kaukolaukauksella! Kuutamolla on helppo olla Hunt: Showdownia on lievästi vesitetty arcadempaan suuntaan sitten Early Accessin, liekö syy myyttinen suuri yleisö tai ehkä jopa esporttinen balanssi. Kuolema tappaa Selviytyminen matsista toiseen hahmoaan ja varustustaan kehittäen luo peliin koukuttavan jatkumon. Hyvää + Omaperäistä moninpeliä mielenkiintoisessa ympäristössä. Huonoa . Hunt: Showdown maistuu kuin Southern Comfort: ei kaikille. Onneksi osa kokemuksesta menee pelaajan Bloodline-plakkariin, avaten uusia aseita ja perkkejä uusien rekryyttien iloksi
Hyvinhän nää vetää, aluksi. Amiraali Mäkinen VUOSIKATSAUS S tar Trek Onlinen alkutaival ei ollut vakuuttava, mutta kompuroivien ensiaskelten jälkeen se on urheasti puskenut kohti tuntemattomia korpimaita, monien aikalaistensa vaipuessa unholaan. Helmikuussa pyöreitä täyttävässä Star Trek Onlinessa on edelleen omat vikansa, mutta sisältö (pääasiassa) rokkaa edelleen. sessa loistossa sillä ei ole esimerkiksi Uuden Edenin Eevaa vastaan mitään jakoa, mutta se mitä pintakiillossa hävitään, on paikattu tarinankerronnalla. Uuden kapteenin tutoriaali on käytännössä sama vanha stoori uudelleen vaatetettuna, vaan mitä sitä toimivaa konseptia muuttamaan. Aloitin vihdoin viimein romulaanikapteenillani matkan tasokattoa kohti, ja se vaikuttaakin reilun 30 tason perusteella oikein mukavaa vaihtelulta kolmen Federaatio-amiraalin jälkeen. Nykystandardeilla mitattuna kulahtanut ulkoasu. Eiväthän he pilaa klassista kaanonia noudattaneita klingoneita karvattomilla, eleettömillä kuminaamoilla. Lisäksi laiskasti kimppasisältöön osallistuvalle kausien väliin ujutetut (vapaaehtoiset) ryhmätehtävät tuovat kivaa vaihtelua. Monet kokivat, että edellisiin paketteihin nähden tarjottiin vähemmän sisältöä kalliimmalla. Räkänokka hyppyytetään alkuepisodin jälkeen pari vuosisataa eteenpäin pelin nykyaikaan Enterprisestä tutun aika-agentti Danielsin avustuksella. Dilithiumia sekä Zen-kolikoita on mahdollista hankkia työläästi grindaamallakin, mutta ne prameammat paatit käytännössä vaativat lompakon raottamista. VUOSIKYMMEN KORPIMAILLA 587 pelituntia. Omaan makuun kehnommat episodit voi siis surutta jättää väliin, jos siltä tuntuu. Rise of Discoveryn lähtökohdat eivät ole sieltä helpoimmasta päästä, sillä aikajanallisesti hankalaan väliin sovitettu uutukainen ei tarjoa paljoa liikkumatilaa. En usko tuhatta pelituntia ikinä saavuttavani, mutta potentiaalia löytynee vielä muutamaan sataan. Mainio lisäys on myös kutostason alusten skaalautuvuus kapteenin tasojen mukaan, eli sen unelmoimasi Galaxy-luokan paatin voi saada jo käytännössä heti tutoriaalin jälkeen. Kunhan nyt ei alettaisi ahnehtia liikaa. Romuluksen tuhosta seurannut poliittinen myllerrys yhdistettynä sarjojen teemoihin on tarjonnut antoisan leikkikentän käsikirjoittajille. Puuduttavat sivutehtävät on käytännössä dumpattu taka-alalle, eli edetä voi pelkästään tarinatehtävillä, minkä lisäksi niiden skaalautuvuus mahdollistaa lähes vapaan lähestymistavan. Nyt on tarjolla haaste: mitä saadaan irti ”ristiriitaisen vastaanoton” saaneesta Discoverysta. Joudunko kestämään häsläävää Sylvia Tillyä koko matkan ajan. Kiljuuko Burnham minut kuuroksi. Joko massia ei ole virrannut tilille entiseen malliin tai lievä ahneus on iskenyt, sillä Age of Discoveryn kyljessä kaupattu aluspaketti aiheutti kovasti porua yhteisössä. Karua sanoa, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana Crypticin mörppi on hyödyntänyt ehdottomasti parhaiten Trek-universumia sitten Enterprisen ennenaikaisen päätöksen. En ihmettele, satasen upottaminen viiteen uuteen alukseen, totutun yhdeksän sijaan, tuntuu aikamoiselta ryöväämiseltä. Tason 60 saavuttaneille on lisätty tavoitejärjestelmä, jossa parin päivän välein vaihtuvia tehtäviä suorittamalla kerrytetään taitopisteitä ja tarpeeksi niiden kartuttua ansaitaan kapteenille bonuksia. Rise of Discoveryn toinen episodi tuo tullessaan peiliuniversumin ja Tillyn masokistiversion. Sama hössöttäjä, eri verkkarit Odotin alukseni komentosillalla Discovery-sisältöä pelko persauksissani. Virtaviivaistamista ja rahastamista Tasonnousua ja etenemistä yleensäkin on sulavoitettu juuri oikeaan suuntaan. Jason Isaacs ja Rekhma Sharma palaavat sarjasta tuttuihin rooleihinsa. Hyvä Tilly / Paha Tilly. Voinko tunkea ne ilmalukkoon. Samat bugit vuosi toisensa jälkeen. Mikä ihme saa ihmisen boldly palaamaan peliin, jossa hän on vieraillut usein aikaisemminkin. Landry ja Lorca ovat myös mukana. Binääritähtien taistelun jälkimaininkeihin keskittyvä tarina valottaa tyydyttävästi kapteeni Lorcan sekä tämän aluksen USS Buranin kohtaloa. Kokonaisuutena Discovery-sisältö tähän mennessä on tasoa ihan ok, mutta valjua kamaa loistavan DS9-lisäri Victory is Lifen jälkeen. Graa. Kato Daniels! Mitä aikavelho. Jippii. Lisäksi ehkä Trek-historian tylyimmin uloskirjoitettu sivuhahmo komentaja Landry saa myös vihdoin kunnon taustoitusta. Ilmaisten mörppien elinehto on lisäsisällön myyminen, ja STO:n tapauksessa se on tarkoittanut aluksia, kledjuja sekä erinäisiä käyttöhyödykkeitä. 46 130782_.indd 46 16.9.2019 18.18.27
Marko Mäkinen STAR TREK DISCOVERY S tar Trek, sellaisena kuin sen tunnen, on nyt kuollut. Kakkoskauden lopulla homma hätäisesti paketoidaan ja piilottelua tökerösti alleviivataan. Tässä on epäilyttävän paljon samaa kuin The Orvillessa. Kauden viimeisessä jaksossa jopa sukkulat aseistettiin, jotta nekin pääsevät taisteluun. En yksinkertaisesti voi käsittää logiikkaa moottori-innovaation taustalla. En pysty keksimään tyhmempää juonikuviota vaikka yrittäisin. Pienempää typeröintiä tarjoillaan sarjatulella. 47 130783_.indd 47 16.9.2019 21.32.14. Star Trekissä asiaa käsiteltiin Federaation ja klingoneiden välisenä kahnauksena. Se auttaisi järjettömän paljon myös uskottavuusongelmiin, joista sarja kärsii aika tavalla. Parasta antia oli Anson Mountin Pike sekä jälleen Doug Jonesin Saru, heikointa taas Burnham. Mitä ihmettä oikein tapahtui. Gene Roddenberry loi Star Trekistä utopian, jossa yhdistynyt ihmiskunta ratkoi haasteita rotuun, sukupuoleen tai sosiaaliluokkaan katsomatta. Jos Trek-universumin ärsyttävimmästä hahmosta käytäisiin kisaa, . Star Trek pilalla, pelkkää kakkaa tilalla. Voyagerin ja Enterprisen aloittama hidas kitukuolema näytti väistyvän vuonna 2009, kun Star Trek potkaistiin uudelleen käyntiin, mutta seinä tuli jo kymmenessä vuodessa vastaan. Synkkä ja myrskyinen avaruus Sarjan tuotantoarvot ovat melkoiset. Sarjan ykkösja kakkoskauden maailmanlopun skenaariot sopivat huonosti Star Trekiin, kuten jatkuva juoni ylipäätään. Ensimmäisen kauden alinäyttely vaihtuu reippaaseen ylinäyttelyyn. Maailma on liekeissä, vain Federaation yhden tähtilaivan miehistö toimii vaahtosammuttimena. Sielun ja sanoman asemasta vaiheiset viuhuvat ja fotonitorpedot paukkuvat. Tärkeän upseerin komentovastuuseen kuuluu määrätä joku onneton punapaita oven taakse vetämään vivusta. Discoveryn päähahmo on Michael Burnham, vulkaanien kasvattama ihminen ja Spockin sisarpuoli. Poimuajolla on ennenkin päästy kätevästi paikasta toiseen, eikä itiömoottori oikeasti ole mitään muuta kuin ”siisti idea”, jonka joku käsikirjoittajista on saanut nauttiessaan itiöpohjaisia taikakikkareita. On mahtavaa, että Star Trekissä on maltettu perustella esimerkiksi poimumoottorin toiminta ihan juurta jaksaen. Pirun ruma USS Discovery on prototyyppitähtilaiva, jossa on itiöajona tunnettu kokeellinen moottori. On silti hieman vaikea uskoa, ettei tällainen innovaatio olisi päätynyt klingonien tai romulaanien tutkalle. Dialogi on erittäin raskassoutuista ja ylidramaattista. Tosin hänestä on kirjoitettu Kirkin release candidate, joten tässäkin ratsastetaan nostalgialla. Burnhamin paikka on eristysselli, sillä hän aloitti omavaltaisesti Federaation ja klingonien välisen sodan sarjan ensimmäisessä jaksossa. ikka ei ole koskaan tae laadusta. Premissi on täysin typerä. Ruudun täyttyessä räiskeestä ja rätinästä kävi selväksi, ettei Star Trek selviä lopputaistelusta hengissä. Spockuloidaan. Kakkoskauden loppupään jaksossa Federaation korkea-arvoinen amiraali uhraa itsensä (täysin turhaan) räjäyttämällä Enterprisen runkoon lukkiutuneen fotonitorpedon. Discoveryn kumimaskiklingoneilla olisi vaikka voitu peilata nykyistä Venäjää tai Kiinaa, mutta ei. Jokaiseen vuorosanaan lastataan painoa kuin kesäteatterin lavalla. -sarjoista, sillä rahan kanssa ei ole pihtailtu. Sci. Kosminen sienitrippailu mahdollistaa välittömän siirtymisen kahden pisteen välillä avaruuden takana piilottelevan sienirihmaston välityksellä. Ihmissuhteet myös rakentavat draamaa, jota ilman harva sarja toimii. Annan esimerkin. Discoveryn ”tiede” on lähinnä yhdistelmä hienoja sanoja, joiden lausumista seuraa erikoistehoste. Esikuvasta perässähiihtäjäksi Star Trekin todellinen vahvuus on ollut sen saarnaamaton kantaaottavuus. Kukaan ei taatusti puhu missään todellisuudessa niin kuin Discoveryn miehistön jäsenet. Oi kunpa Michael olisi edes mennyt yksin Discoveryn mukana tulevaisuuteen, mutta ei. 1960-luvun lopulla Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton nokittelu uhkasi suistaa maailman ydinsodan partaalle. Ongelmana on, että tähän itiömoottoriin ei viitata missään muussa Trek-inkarnaatiossa, vaikka tällainen keksintö olisi ratkaissut liudan ongelmia jokaisessa ajallisesti Discoverya seuranneessa sarjassa. sarjaksi harvinaisena se loi uskoa tulevaisuuteen. Minulle olisi riittänyt Trek-henkinen löytöretkeily, jossa katsojia olisi valistettu yhteistyön ja ajattelutavaltaan erilaisten kulttuurien ymmärtämisen tärkeydestä. in kuuluu aina outo, uusi ja erikoinen, joten ihmisten välinen vuorovaikutus toimii ankkurina todellisuuteen. lle, mutta on hienoa, jos viihteellä on jotain konkreettistakin sanottavaa. Tieteisviihde tarjoaa hyvän peilin todellisen maailman ongelmille, koska etäännyttämällä nykyajan ongelmat tulevaisuuteen kipeitäkin asioita on helpompaa nostaa yleisön eteen. Nyt uhkana on koko galaksin kohtalo, kun Punaiseksi Enkeliksi nimetty mystinen elämänmuoto ilmestyy muutamiin pisteisiin pitkin Linnunrataa. Mutta Discoveryyn pätee sama viisaus kuin peleihinkin: kaunis gra. Ykköskauden riesana oli sota klingonien kanssa, kakkoskierroksella panokset kovenevat. Mystinen Punainen Enkeli on tällä kertaa mysteerin ytimessä. Amiraalin pääkopassa on (teoriassa) hirvittävät määrät strategista tietoa ja puhdasta osaamista. Lähinnä ärsytti, kun sydännaruihini kompasteltiin alkeellisin tempuin. Toivon parasta, mutta ehkä kuitenkin pelkään enemmän pahinta. Spock on tungettu väkisin mukaan nostamaan katsojalukuja, samaan tyyliin kuin Tähtien sodan esiosaepisodien Anakin Skywalker, eli huonosti toteutettuna Vulkaanien kasvattaman ihmisen voisi kuvitella toimivan edes hieman loogisemmin kuin muut lajitoverinsa, mutta ei. Se ei ole mikään vaatimus hyvälle sci. Kloonin hyökkäys Minulle Star Trek on aina ollut kertomus yhteistyöstä ja sellaisesta tulevaisuudesta, jossa ongelmat ratkaistaan keskustelemalla, ei väkivallalla. Avauskauden hölmöyksiä ja reikiä kaanonissa paikkailtiin niin hyvin kuin mahdollista, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Tunteella kyllä läträtään, mutta ilman taitoa. Mutta kuka tietää, ehkä aikajanansa kahleista vapautettu sarja saa uutta virtaa kolmoskaudella. PAREMPI, MUTTEI TARPEEKSI K akkoskauden alku lupasi hyvää, mutta pannukakkuhan sieltä tuli. Etenkin näinä aikoina klassiselle Star Trekille olisi enemmän tilausta kuin koskaan aikaisemmin. Umpityperin veto on sijoittaa sarja väkipakolla Enterprisen ja originaalin väliin, sillä Voyagerin jälkilöylyissä ei tarvitsisi olla huolissaan jatkuvuuden säröilystä Archerin ja Kirkin vahtivuorojen välillä. Sci. Discovery on heittämällä eräs komeimmista näkemistäni sci. Star Trek Discovery on toista maata, sen synkkyys on Star Trekin antiteesi. Insinörttinä minua on aina kiinnostanut Trekin tekniikkajargon. Kohtaus on dramaattinen, mutta se on myös järjetön. Toki tämän jo tiesi silloin, kun Tilly huusi ”Fuck!” ja Gene Roddenberry pyörähti haudassaan. Kun Spock uhrasi itsensä Wrath of Khanissa reaktorikammioon, silmät kostuivat. Discoveryn hahmokavalkadissa vain kapteeni Christopher Pikessa on järkeä. Punainen Enkeli kietoutuu niin uskomattoman typerällä tavalla Michaelin henkilökohtaiseen historiaan, että paljastuksessa huusin televisiolle ääneen. Minulla ei ilmekään värähtänyt, kun tärkeä miehistön jäsen kohtasi ällösiirappisen loppunsa, tai kun förstinä toimiva Saru melkein heitti henkensä. Burnhamin ongelma hahmona on, että hänestä on erittäin, erittäin vaikea pitää. naalissa toisistaan mittaa ottaisivat Tilly ja Neelix
Kaljamahat mulle uhoo ei, jos tiedät, mitä tarkoitan: se joka sulhaseni hengen vei, saa myös maksaa täyden hinnan. Elämää nähnyt, viskin polttama Juno on piristävää vaihtelua ainaisiin tekorajuihin machokörmyihin. Pääasiallinen elanto repäistään tehtäväautomaattien tyrkyttämistä hanttihommista. Nämä proseduraalisesti luodut jopit ovat perinteisiä tappoja suojelukeikkoja, kaman roudaamista, skannaustehtäviä yms. Rebel Galaxy Outlaw lupailee avoimen universumin han soloilua Eliten, Privateerin ja Freelancerin hengessä, painopisteen ollessa tiukassa avaruustaistelussa. Padi Movin Alkuun pääseminen yskähtelee: pelissä ei ole minkäänlaista tutoriaalia. Miten käy uuden yrittäjän, kun tällä erää meininki on ehtaa Wing Commanderia ohjaamonäkymineen päivineen. 48 130780_.indd 48 16.9.2019 21.56.20. Ja taas mennään! Luvassa on perinteinen ryysyistä rikkauksiin -kostotarina, jossa Juno etsiskelee murhamiestä, kohtaa avaruuden kummajaisia ja yrittää siinä sivussa hoidella taloutensa kondikseen. K un elokuun numerossa itkin nykyaikaisten Wing Commander -tyylisten lentopelien perään, ei kulunut kuin kaksi viikkoa ja työpöydälleni mätkähti Double Damage Gamesin uunituore avaruuseepos. Lentäminen sujuu joystickilla ihan ok, mutta valikoiden sun muiden plärääminen ilman konsoliohjainta on kovin kömpelöä. Virtuaalipilottien kauhuksi kontrolliskeema on suunniteltu ensisijaisesti padille. Tietyt padiohjauksen sanelemat ratkaisut silti jurppivat. Esimerkiksi avaruusasemilla koko käyttöliittymä tehtävälistauksia myöten koostuu yksirivisestä valikkonauhasta, joka ei mahdu kerralla kokonaan ruutuun, vaan valikkoa joutuu rasittavasti kelaamaan edestakaisin. Mikään mestariteos juoni ei ole ja sen vaiheet jäävät turhan etäisiksi, mutta ainakin lentämiselle on nyt kiinnostavampi motiivi kuin pelkkä rahan vuoleminen galaksin kiiltävimmän aluksen ostamiseksi. Pienet videosulkeiset heti alkuun ovat välttämätön paha. Epic Store -yksinoikeuspeli vuoden ajan julkaisusta. Elän avaruusaluksella välissä tähtien. Nyt on voitu kirjoittaa fokusoitu juoni yhdelle hahmolle, eikä tuntemattomalle joukolle gordon anywomaneja. Dodge-sektorin joutomaalle haaksirikkoutunut nainen on jo vähällä ripustaa pilottirotsinsa variksenpelättimeksi, mutta vanhan tuttavan avittamana alle järjestyy Adapted Scow -luokan lentävä kylpyamme. Kynsille lyötynä, lentäjä-ässän periaatteideni vastaisesti, tungin Warthogin takaisin kaappiin ja nappasin tilalle Xbonen ohjaimen. Alkuihmettelyn jälkeen ohjaaminen toimii onneksi kuin ajatus. REBEL GALAXY OUTLAW Lassi Hietala Työ kai tämä missä muutkin on, ajattelen. Galaktinen oravanpyörä Rebel Galaxy Outlaw seuraa tunnollisesti Eliten ja Privateerin luomaa peruskaavaa. Lentäessä joidenkin toimintojen suorittaminen on tarpeettoman hankalaa, esimerkiksi kohteiden selaaminen vasemman olkanapin ja ristiohjaimen yhteistyöllä pakottaa käden luonnottomaan puristusotteeseen. Ainoa virallinen ohjeistus näyttää rajoittuvan tekijöiden (sinänsä laadukkaisiin) Youtube-opasvideoihin. Uraa pusketaan eteenpäin avaruusasemien turuilta ja toreilta, joissa Juno tuunailee alustaan, kuulostelee huhuja tuopin äärellä, etsii sopivia keikkoja ilmoitustauluilta, ostaa ja myy hyödykkeitä, tapaa tärkeitä henkilöitä ja niin edelleen. LAKTOOSITON KEVYT-ELITE Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4 (tulossa), Switch (tulossa) Double Damage Games Versio: 1.16 Minimi: Intel Core 2 Duo 2.4 GHz / Amd Athlon X2 2.8 GHz, 2 Gt RAM, 4.0.-shadereita tukeva näytönohjain 1 Gt muistilla Testattu: i7 7700K, 16 Gt, GTX 1070 Ti, Windows 10 Muuta: Nykyaikaisen padin (Xbox One tms.) omistaminen suositeltavaa. moneen kertaan nähtyä peruskamaa. Miksei asemanäkymässä näkyviä varikkoja, baaritiskejä sun muita voisi vain klikkailla suoraan hiirellä. Kyseessä on esinäytös parin vuoden takaiselle Rebel Galaxylle, jossa operoitiin hiirellä isoa avaruusalusta kolmannessa persoonassa. Vapaa hahmonluonti olisi ollut kiva juttu, toisaalta valmishahmon käyttämisen ymmärtää. Näin ainakin alkajaisiksi. Takaisin avaruusammeeseen Taivas ei ole kenenkään miehen, sillä pelaaja on Juno Markev, kovaksi keitetty entinen Doublejack-ryhmän piraatti, joka heti tarinan alkumetreillä menettää aluksensa ja melkein henkiriepunsa jäljittäessään miehensä murhaajaa. Ikäraja: Ei tiedossa Juno Markev, sankari
Menestyminen ei kerta kaikkiaan onnistu rauhanomaisin keinoin, vaan esimerkiksi useimmat juonitehtävät edellyttävät jonkin asian tuhoamista tai aseellista suojelemista. Dialoginpätkineen ja niiden tyylistä tuli välillä mieleen sellainenkin kulttipeli kuin Crimson Skies. Paremmille ansioille pääsee liittymällä kauppiaiden ja palkkasoturien kiltoihin. Kesselin kierros alle 12 parsekin Pelaaja on vapaa lentämään minne uskaltaa heti seikkailun alusta lähtien. Avaruustaistelussa on olennainen kohdallaan. Niinpä fiilistelevä tutkimusmatkailija pettyy raskaasti. Varsinaiset juonitehtävät ovat astetta monipuolisempia. Niiden pelottavat tykkitornit voi ampua yksi kerrallaan päreiksi. Kaupankäynti, salakuljettaminen, avaruuskivien louhiminen sun muut aktiviteetit ovat niin pintapuolisesti toteutettuja sivubisneksiä, että jos yrittää rakentaa uransa pelkästään niiden varaan, tylsistyy hengiltä alta aikayksikön. Parhaimmillaan maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita. Juonitehtävät ovat alusta loppuun käsikirjoitettuja. Kun on hommannut tarpeeksi hyvän aluksen ja aseistuksen (mihin ei mene kauaa), saa olla tosi käsi, jos vielä saa turpiinsa. Juno ei ole täysin yksinäinen susi, vaan tarvittaessa hän voi hälyttää paikalle jonkun tuttavistaan siipimieheksi. Ärsyttävästi nämä toimeksiannot on ammuttu haulikolla pitkin galaksia, joten monesti tuntuu kuin valtaosa peliajasta kuluisi tehtävien perässä ravaamiseen aurinkokunnasta toiseen. Aurinkokuntien sisällä pitemmät välimatkat taittuvat joko Wing Commanderista kopioidulla autopilotilla tai elitemäisellä alivalonnopeusajolla. Kyse on kiivastunnelmaisesta, jytisevästä räimeestä, jossa taktiikan taju on kovaa valuuttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun paikalle ilmaantuu isoja fregatteja ja risteilijöitä. Aurinkokuntien välillä liikutaan hyperavaruusporttien kautta. Dodge-sektori on varsin kompakti paikka: vierailtavia aurinkokuntia on kaikkiaan 39 kappaletta, mikä on pelattavuuden kannalta ehkä järkevämpää kuin Elite: Dangerousin 400 miljardia tähteä. Taktisten tilanteen hahmottamisessa ehdoton apu on erillinen karttanäkymä, jota voi rauhassa pyöritellä pause-tilassa. Homman nimi on pum pum Elitemäisestä ulkomuodostaan huolimatta Rebel Galaxy on pohjimmiltaan arcademainen räiskintäpeli. Lopputuloksen kannalta on samantekevää, kumpaa pikamatkustustapaa käyttää: alivalonnopeus vie enemmän pelaajan aikaa, mutta matkan aikana voi vaikka fiilistellä maisemia ja kuunnella pelin radiokanavia, joita varten on lisensoitu satoja tunteja oikeaa musiikRäjähdykset ovat massiivisia ja upeita. Galaksin laidalta toiselle ei siis siirrytä kertaloikalla, vaan päästäkseen esimerkiksi Coloradosta Arizonaan täytyy matkustaa Missourin ja Taggartin kautta. Mieleeni tallentui muun muassa huisin jännittävä vankilapakotehtävä, jossa tarkoituksena on aiheuttaa hämminkiä poliisiaseman ulkopuolella, samalla kun kaveri soluttautuu aseman sisään ja yrittää vapauttaa kahlitun jengitoverin. Elämää avaruusasemalla. Maailma on videopelimäisen pelkistetty: kukin aurinkokunta sisältää vain muutaman vierailemisen arvoisen paikan, kuten avaruusaseman, asteroidikentän ja nebulan. Universumi muistuttaa eräänlaista rautatieverkostoa, jossa yhdestä aurinkokunnasta on suora yhteys muutamaan lähimpänä olevaan järjestelmään. Töitä paiskii aivan mielellään, koska tehtävät saa läpäistyä yleensä muutamassa minuutissa ja liksat ovat kohtuulliset. Juonitehtäviä tarjoutuu pikkuhiljaa pelin edetessä, kun galaksin avainhenkilöt ottavat Junoon yhteyttä. Joillekin planeetoille voi laskeutua, mutta niiden pinnalla ei voi lentää vapaasti. Avaruusbaareissa aikaansa voi hassata erinäisiin minipeleihin, joista bilis on oikeasti tosi hyvä. Voipa näköpuhelimella pirauttaa vihollisillekin, tilanteesta riippuen joko armoa anoakseen tai parhaita Wing Commander -perinteitä noudattaen haistattaakseen mulkosilmille pitkät. 49 130780_.indd 49 16.9.2019 21.56.30. Iso JES! Taistelussa on vikaa vain vaikeustasossa
Pöyristyttävänä tyhmennyksenä katsettaan ei voi käännellä ohjaamonäkymässä lainkaan, vaan naamataulu on liimattu ikiajoiksi aluksen tuulilasia kohti. Kyseessä on vasta toinen Rebel Galaxy -sarjan peli, joten ehkäpä jo kolmannella yrittämällä Double Damage valuttaa hanastaan todellisen pangalaktisen kurlauspommin. Pelasin ensin onnesta soikeana, kunnes reilun kymmenen tunnin jälkeen homma alkoi maistua robottimaiselta samojen asioiden toistolta. Tänään EI ole lonkeronaamojen päivä! 50 130780_.indd 50 16.9.2019 21.56.38. Elämyksiä liukuhihnalta Olen pitänyt Elitestä taukoa jo onnelliset pari vuotta, sillä jossain vaiheessa tajusin pelanneeni betasta lähtien satoja tunteja, saamatta aikaiseksi yhtikäs mitään. Apuri ei tee onneksi kaikkea pelaajan puolesta, vaan tulitaisteluissa tähtäystä joutuu manuaalisesti hienosäätämään. Peli on liian yksinkertainen ja itseään toistava. Toisena iltana vuorossa oli jo uuden aluksen hankinta. Lentosysteemin erikoisuus on seuraa kohdetta -toiminto, eli pitämällä vasenta liipaisinta pohjassa alus pyrkii kääntymään kohti lukittuna olevaa avaruusasemaa, alusta, waypointia tai muuta. Viikon intensiivisen pelaamisen tuloksena olen pudottanut yli 700 vihollisalusta, lentänyt neljällä erilaisella avaruusaluksella, suorittanut 71 sivutehtävää, ostanut oman avaruustukikohdan ja pääjuonikin on ilmeisesti taputeltu. Legendan ainekset ovat jo melkein kasassa. Pitemmän päälle ”yllätykset” alkavat pahasti riipiä. Rebel Galaxy on ehdottomasti parhaimmillaan alkuvaiheessa, kun mielikuvitus värittää maailmankaikkeuden kiinnostavammaksi kuin se todellisuudessa on. Hyvää + Suoraviivaisen toimivaa avaruuslentelyä. Kaasu ei ole sulavan analoginen vaan muutamaan pykälään porrastettu töks töks -viritys. Toisin ovat asiat Kapinagalaksissa, jossa tavoitteet ovat saavutettavissa ilman, että jokaisesta saamarin jakohihnarempasta muodostuisi perhe-elämää uhkaava suurprojekti. Pöh! Virran jakaminen aseiden, suojien ja moottorin välillä onnistuu, mutta käytännössä kaiken voi rauhallisin mielin unohtaa perusasetuksille. Esimerkiksi avaruusasemille ei tarvitse itse laskeutua, vaan riittää, että lentää aseman lähelle. Ratkaisun jälkeen lentäminen jatkuu niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elitessä vastaava suoritus olisi kahmaissut ainakin viikon. Aiemmin mainittujen radiokanavien lisäksi pelissä on myös omaa, erinomaista scifi-western-musiikkia, jonka rämistessä tunnelma on kuin mainiosta Firefly-tv-sarjasta. kia kantrista klassiseen. Jos apuriin luottaa sokeasti, huomaa lentävänsä päistikkaa kohti asteroidia tai vihulaisen tulitusta. Toteutus on enimmäkseen kunnossa. Jo ensimmäisen peli-illan aikana olin hankkinut purtilooni vetosäteen, käyttökelpoisen tutkan, hyperavaruusmoottorin, voimageneraattorin ja paremman aseistuksen. Suoraviivaisuus on Rebel Galaxyn ehdoton valtti, mutta välillä lipsutaan jo yliyksinkertaistamisen puolelle. Mitä jää käteen. Tällaista ollaankin jo odotettu! Huonoa . Alukset ovat ihan hyvän näköisiä ja helposti tunnistettavia, toisinaan verkkokalvoille loihditaan suorastaan majesteettisia avaruusmaisemia. Ratkaisu on käsittämätön, onhan katseen kääntely jokaisen lentopelin vakiotoimintoja, joka paitsi lisää valtavasti siellä olemisen tuntua, myös helpottaa taistelutilanteen hahmottamista. 83 Virtaviivaistettu Elite-klooni, joka kaipaisi hieman lisää läskiä runkonsa ympärille. Juno ja muut hahmot ovat riittävän hyvin tehtyjä ja kelvollisesti ääninäyteltyjä sarjishahmoja, joiden turinoita seuraa ihan mielellään. REBEL GALAXY OUTLAW Herjaaminen on kehittynyt sitten Wing Commanderin: karkean kielen lisäksi käytössä on universaalit käsimerkit. Halutessaan aputoiminnon saa kokonaan poiskin. Padilla lentäessä toiminto on aivan ehdoton. Jottei meno äityisi turhan lupsakaksi, katkeaa matka todella usein piraattien väijytykseen, hätäsignaaliin tai muuhun satunnaistapahtumaan. ”Streiffaaminen” tosin onnistuu katkaisemalla hetkellisesti virransyötön moottoreihin, jolloin liike menosuuntaan säilyy, mutta nokan voi kääntää haluamaansa suuntaan esimerkiksi ohilentoruikkimista varten. Nappia painamalla kuvakulman saa toki siirrettyä kokonaan aluksen ulkopuolelle, mutta tällöin tunnelma on kuin Star Foxia pelaisi. Juonen lopetus on tosi mitäänsanomaton antikliimaksi, pelin saattaa nimittäin läpäistä ilman, että koko asiaa edes huomaa. Pelattavuus ei yksinkertaisesti ole riittävän monipuolista eikä tarina tarpeeksi tenhoava, jotta peliä jaksaisi vääntää silmät punaisena päivät pääksytysten. Lentomalli on lainattu Wing Commanderista ja X-Wingistä: kone lentää minne nokka näyttää, kääntyy ketterästi eikä ohjausraketteja esimerkiksi sivuttaisaskeleita varten ole lainkaan. Aluksi kutsuin tätä ääliönappulaksi, kunnes oivalsin, että olisi ihme, jollei tulevaisuuden hitech-avaruusaluksista näin kätevää toiminnallisuutta löytyisi
Laadullisesti juoni jatkaa oikeaan suuntaan Sin and Sacri. Näppärää! Ykköskauden ulkoasu kärsi tietystä syvyyden puutteesta ja harmaudesta, muttei enää. Gladius on laatuunsa nähden turhan tuntematon. Kaaosmariinit tosin ovat tyranidien jälkeen loikka tavanomaisempaan suuntaan. Kakkoskauden avauksen perusteella Black Lab Games on ottanut saamansa palautteen tosissaan. Resurrection-delsu on loistava avaus Deadlockin kakkoskaudelle, josta on vaikea keksiä valitettavaa. Sivutehtäviin on myös saatu mukavasti vaihtelua lisää, puutuminen ei iske läheskään yhtä nopeasti. Vähän kuin köyhän miehen avaruusmariineita, joilla teknologiaa korvaavat demoniyksiköt, järeimmästä päästä mahtavat demoniprinssit. Tämä oli erityisen turhauttavaa etenkin isommilla taistelukentillä kromipaahtimien hajaantuessa isolle alalle. Mutta Civilizationin tapaan seuraavaksi voisi harkita jotain muuta kuin uusia osapuolia eli uusia rattaita pelimekaniikkoihin. Uudet valaistusefektit tekevät komeille aluksille oikeutta. Mekanismi on hyvä kannustin sivusisältöä tahkoamaan, sillä kymmenen tehtävän mittainen pääkampanja on muuten nopeasti kahlattu läpi. ikan suhteen on otettu harppaus eteenpäin. Black Lab Games / Slitherine Arvosteltu: PC Saatavilla: PS4, Xbox One Versio: 1.3.85 Minimi: 2,0GHz, 4GB RAM, Geforce 460/ Radeon HD5770, 9GB kiintolevytilaa, Windows 7 Testattu: Intel 4,5GHz, 16GB RAM, Geforce GTX980TI, Windows 10 Moninpeli: 2 pelaajaa Muuta: DLC vaatii peruspelin toimiakseen. Mittaria painetaan kohti nollaa suorittamalla erilaisia sivutehtäviä yllätyshyökkäysten ja saattotehtävien muodossa. Mainio valinta, sillä Dawn of Warin ja parin muun videopelivision perusteella taut ja varsinkin eldarit ovat aika tylsiä. Potut pottuina Seuraa spoilereita. Valaistusefektit on rempattu uuteen uskoon, mikä antaa alusmalleille ja räjähdyksille uutta elämää. Avaruustelakka Daedalus on historiaa, joten laivaston rakennus ja koordinointi hoidetaan Galactican komentokeskuksesta. Uhan kasvaessa hyppymoottorien latausajat venyvät ja alusten korjauskustannukset karkaavat pilviin. cen osoittamalla tiellä. Gladiuksessa jokainen osapuoli on kiinnostavalla tavalla erilainen. 51 130058_.indd 51 16.9.2019 20.10.12. Arvosteltu: PC Slitherine Moninpeli: 2-4 Muuta: Vaatii peruspelin. Jupiter-luokan battlestar on saanut rinnalleen entistä tulivoimaisemman kakkosversion (Galactica) ja hävittäjävaihtoehdot ovat kasvaneet isoja aluksia vastaan suunnitelluilla pommittajilla. Hyvää + Kaivattu osapuoli siihen ikuiseen taisteluun. W arhammer 40K Gladius on kuin virtaviivainen versio Alpha Centaurista, tietysti ilman diplomatiaa, sillä 40.000 vuotta tästä eteenpäin sota on ikuinen. Hyvää + Pelimekaniikan sekä gra. Ykköskaudella paikoin läpi paistanut kliseisyys pitkälti puuttuu. Olen hämmentynyt. Kaaosmariineilla avainsanat ovat oman väestön uhraaminen kaaosjumalille, sekä näiltä saatavat siunaukset, joilla boostataan kaaoksen yksiköitä nopeammiksi, kestävämmiksi ja tappavammiksi. Eiköhän tästäkin aikakaudesta riitä vielä ammennettavaa. Lisäksi valintakriteeriksi voi ottaa vaikka pelkästään isot alukset tai vastaavasti hävittäjät. Tietenkin myös cylonit ovat saaneet omat varianttinsa edellä mainituista. Käytiinhän sotaa kaksitoista vuotta. Huonoa . Lisäksi konsoliversioihin on lisätty tuki näppäimistölle ja hiirelle. KAAOKSESSA MARINOITU 88 Gladius palvoo nyt Slaaneshia, ei Nurglea. Deadlockin uusin delsu täyttää lähes kaikki edelliskauden jälkeiset toiveeni! Onko lähipiiriini soluttautunut cylon. Perusyksikkö ovat uhrattavat kaaoskulttilaiset, jotka perustavat kaupungit, raivaavat maaston ja jotka uhrataan yleisen hyvän edestä. Komentaja Mäkinen BATTLESTAR GALACTICA DEADLOCK: RESURRECTION -DLC T akavasemmalta hyökännyt BSG-strategia on ollut vuoden positiivisimpia yllättäjiä, mutta jätti useilla osa-alueilla vielä toivomisen varaa. Bugeja on liiskattu iso kasa ja tekoälyn käyttäytymistä parannettu. Isojen laivastojen komentamista on helpotettu rutkasti. Manaamani hutiklikkaukset ovat kuitenkin historiaa, sillä ylimääräiset alusryhmät saa piilotettua näkyvistä ja siirtoja pystyy myös nyt tekemään suoraan kohdelistauksen kautta. Sarjasta tutulla taktisella pöydällä laivueiden käskyttäminen on huomattavasti kompaktimpaa kuin aiemmin, jolloin pelinappuloiden lisääntyessä paletin luulisi menevän kaoottiseksi. Ykköskaudella keskityttiin pitämään siirtokunnat ruodussa ja tyytyväisinä, nyt samaa virkaa toimittaa Cylon-uhkaa indikoiva mittari. Näppärämpi ja näyttävämpi Kalustoa on lisätty maltilla. Deadlockin taisteluita vaivasi turha mikromanagerointi, sillä useampaa alusta ei pystynyt käskyttämään ryhmissä. Muuten peli hiihtää samoja latuja kuin ennenkin, mikä ei vielä ole huono asia. Enempikin olisi maistunut. Toivottavasti taso pysyy yhtä kovana koko kauden! Toivoin edellisessä arvostelussa mahdollista vaihtoehtotulevaisuutta, mutta perun jo omia puheitani. Turpasaunasta huolimatta vastarinta on kovaa, ja lopulta salassa remontoitu Galactica saapuu ottamaan laivaston haltuun. Resurrection jatkaa parin vuoden päästä siitä, mihin ykköskausi jäi. BATTLESTARIN REFIT JA FACELIFT 88 Mainio DLC täynnä hyviä korjauksia BSG-strategiaan. Huoleni on kuultu. Huonoa . Kymmenen juonitehtävää on äkkiä koluttu. Nyt voi lassota koko ryhmän samaan nippuun ja asettaa tietyille hävittäjälentueille omat pikakomentonsa. Kobolin liittouman petturimaisesti neuvottelema aselepo päättyy sekunnilleen sovitun vuoden jälkeen ja ihmiskunnan verilöyly jatkuu. Ikäraja: 12 Nnirgle WARHAMMER 40K: GLADIUS CHAOS MARINES Reipas taisteluhuuto: ”Verta verijumalalle!” kaikuu nyt myös Gladiuksen pinnalla. Avaruusmariinien, Keisarillisen kaartin, örkkien, tyranidien ja nekronien seuraksi saapuu se viimeinen kiinnostava osapuoli, kaaosmariinit
Skeptisyyteni oli silti elämää nähneen highlanderin tasolla, koska olin juuri iskenyt hanskani ydinjätteeseen toisen ilmiöksi kohonneen hypepelin parissa. Seikkailu jatkui lähiplaneetoilla . H ello Gamesin suurien tunteiden tulkki, Sean Murray, laukaisi muutama vuosi sitten liikkeelle yhden vuosikymmenen suurimmista hyperaketeista. Toppuuttelua ei missään vaiheessa harrastettu, joten lopputulos oli pakostakin fanien pilvilinnoja vaatimattomampi. Statisteille juttelemalla oppii sanan per puuduttava raivoklikattu identtinen dialogi, vaihtoehto on ravata ympäri planeettoja satunnaisgeneroitujen kivipaasisanakirjojen perässä. Suurimpia muutoksia ovat VR-tuki, nopeampi eteneminen kaikkeen jännään puuhasteluun sekä saman puuhastelun esteeksi hyppivien turhakkeiden karsiminen. Aloitimme survival-moodilla. Kosketusvalo Hyppäsin taivaalle puhtaana uusiona, jokseenkin innostuneena teemasta ja käymättömistä avaruuden korpimaista. Kiviä skannaillessa ja poraillessa huomasin löytäneeni rekkalastillisen uraania. Se on suurin virhe, jonka pelissä voi tehdä. Onneksi paikan taivaasta lunasti myös veljeni. Korvaxista opin yli 200 sanaa monen tunnin ravailun jälkeen, mutta vieläkin juttutuokiossa noin 20 sanan dialogista saattaa puuttua puolet. Indiana Solo Matka viereiselle avaruusasemalle oli nopea. No Man’s Sky (Pelit 9/16, 67 p. Satuin löytämään jääplaneetan pinnalta muinaisen monumentin, jonka hieroglyfeistä paljastui koordinaatit haudattujen raunioiden äärelle. Raivoa! Mutta Hello Games ei jäänyt huutomyrskyyn seisomaan, vaan ryömi takaisin bunkkeriinsa ja koodasi peliin massiivisia ilmaispäivityksiä. Suojia voisi ladata natriumilla, mutta sen saatavuus planeetalla oli skannin mukaan kuin joditableteilla Ylöjärven apteekista Fukushiman aikaan. Jännää mitä hypen siivittämällä miljoonien kappaleiden myynnillä onkaan varaa tehdä. VR-lasit naamalla antaa simppeli pomppiminenkin kuun pinnalla sävärit, rakettirepun sysäys kun kantaa kevyesti puolikin kilometriä. Out Theren tapaan olioiden kieli pitää opetella, jotta höpötykset kääntyvät luettavaan muotoon. Pulse drive kutistaa pahimmatkin löytämäni etäisyydet muutaman minuutin huristeluksi. iliksillä, joita Nomanskilta uskalsin toivoa. Molemmat ovat aikamoista ajanhukkaa. Korjaamisoperaation ja nopean tankkauksen jälkeen heitimme heipat helvetinkorvelle. Ranteeseen kiinnitetyn geigermittarin mukaan radeja tuli naamariin tahdilla, johon pystyy vain Tšernobylin karvaisin bläkkisrumpali tuplapedaaleilla. Ilmiö No Man’s Skyn ympärillä ruokki itseään sfääreihin, joista vain Molyneux voi haaveilla. + Pelit suosittelee) on saanut päivityksiä jo puolisen tusinaa, joista viimeisin ja suurin on Beyond. Saa miettimään, miksi koko ominaisuus on edes ylipäätänsä olemassa. Aiempia arvosteluja lukiessani en juuri pystynyt samaistumaan valituksen aiheisiin, eli aikaa on käytetty myös perusominaisuuksien korjaamiseen. Muutamien Akimov-imitaatioiden ja uusien seikkailijasukupolvien syntymisen jälkeen löytyi pienen avaruusaluksen raato. Osaamattomuus ei tunnu haittaavan interaktioita, vaan kampittavan ainoastaan pelaajan ymmärtämistä. ”Selviytyminen” on yhtä kuin alaspäin tikittävät sekuntikellot hapelle, sekä säteilyja muille ympäristösuojille. Jos sieluton Elite onnistuu kiehtomaan, varmasti No Man’s Sky pystyy kertaluokkaa parempaan suoritukseen. Pieni jäljitys huipentui aarteen löytämiseen: riimutabletti oli sellaista vanhanaikaista kivistä mallia, mutta siitä kuittasin yli 1,5 miljoonaa krediittiä. Jokaisen järjestelmän avaruusasemalta löytyy aina vakiona tähtipårtti, jonka avulla saa hyppiä vapaasti kaikkien tutkittujen systeemien tai tukikohtien välillä, plus liuta NPC-hahmoja jakamassa minitehtäviä tai myymässä kamaa. Maistatko tulevaisuuden. Vaihtelu trooppisista näkymistä puhtaalle metalliplaneetalle täysin vieraan ja oudon näköisiin elämänmuotoihin on radikaali. AarArvosteltu: PC Saatavilla: PS4 Hello Games Testattu: i7-6700K 4,5 Ghz, 16 Gt muistia, GTX 1080 Ti, Pimax 5K+ Toiveikas minimi: Intel Core i3, 8 Gt muistia, GTX 480 / AMD Radeon 7870 Ikäraja: 7 PALA TAIVASTA 52 130784_.indd 52 16.9.2019 17.29.09. Ensimmäinen puolituntinen oli karua menoa, sillä satunnaisgeneroitu aloitusplaneetta oli vihamielinen kaikkea elävää kohtaan, ja aikaa tuhriutui epäintuitiivisten nappien opetteluun. Jussi Forelius Avaruusburgeria uusitulla reseptillä. Coopissa kaikelle typerälle voi naureskella tai kiroilla eikä vain masentua
No Man’s Sky -bonus saattaisi olla aivan omaa luokkaansa, ellei VR-moodi olisi niin kömpelö. Dramaattisia kolmoispisteitä unohtamatta. Jos Elite on pelinä syvä kuin märkä asfaltti, No Man’s Sky kohoaa jo nilkkaan asti ja kastelee lahkeet. ilislisän vuoksi. Voisiko keksiä enemmän kuin noin tusinan hotspottia planeetoille. Se on ihan jotain aivan muuta kuin monien muiden pelijulkaisijoiden maksulliset delsut. Ilahduttavasti pelaaminen ei enää tunnu ajan tuhlaamiselta. Lähes joka planeetalla on samat rauniot, sama rahtialus, samat raidattavat tuotantolaitokset. Hurjan auttavaisesta maineestani huolimatta sivutehtävät pysyivät puhtaan proseduraalisina. Avaruudessa asteroidikentät ilmestyvät aluksen nokan eteen äkkiarvaamatta, ja planeettojen kasvillisuuden huomaa yleensä vasta kun pintakosketukseen on enää muutama metri. Huvittavasti tähän saa vielä pultattua elukoiden hävitystehtävät. Seikkailu planeettojen pinnoilla on todella immersiivinen kokemus, kun kosmiset maisemat paketoidaan näkökentän ympärille. VR-sateenkaaren toisella puolen Beyondin ylivoimaisesti mielenkiintoisin ominaisuus on VR-tuki. Olin lähettämässä omassa rahtialuksessani hengailevaa laivastoa tehtävälle, kun veljeni samassa systeemissä, muutaman kilometrin päässä, tilasi oman rahtialuksensa paikalle. Liikekapuloilla ohjaaminen ja inventaarion kanssa pelleily on vaikeaa ja hidasta. Matala resoluutio ja sahalaidat eivät minua häiritse, peli veti minut niin tehokkaasti mukaansa, että ympäröivä virtuaalitodellisuus hämärsi oikean todellisuuden. Nimi paperiin, avaimet taskuun ja... Harvaa juttua selitetään tai avataan kunnolla. Zap, laivani katosi kuin taikaiskusta ja ”putosin” avaruuteen menettäen taas parin tunnin aikana kerätyt kamat. guroida mielekkäämmiksi. Fata Morgana Pikkuhiljaa siistit elämykset paljastuivat arkipäiväisiksi kokemuksiksi. En tuntien tunkkaamisen jälkeenkään saanut peliä pyörimään kunnolla, vaikka nykynäyttikseni 1080 Ti jää kunnolla vasta yli tonnin näyttiksille suorituskyvyssä. Vedin kamani sileäksi, sillä tuplamäärä inventaariotilaa verrattuna edelliseen alukseen oli aivan liian houkutteleva tarjous. Aterioinnin jälkeen sarjatuliaseella kerralla 30-50 ötökkää lihoiksi, ja paikallinen PETA palkitsee hymysuin tukulla krediittejä. KOHTI ÄÄRETÖNTÄ 88 Mainio PSVR-kokemus. PSVR-piirtoetäisyys on oikeastaan ainoa asia, josta kehtaan nassuttaa. Pädillä ohjaus saattaisi toimia järkevästi, mutta silloin tehovaatimukset tulevat vastaan. Seurasin päivitysuutisia kiinnostuneena, mutta en uskonut Hello Gamesin koskaan korjaavan raakilettaan. Paljastuksen myötä motivaatio tutkia paikkoja putosi minimiin. Aloimme kaivaa sitä ylös vain nähdäksemme, miten iso se on, ja löytyykö ympäriltä jotain muutakin jännää. Proseduraalinen generointi tuntuu olevan peleille lähinnä taakka, jonka alttarille uhrataan hurja määrä miestyövoimia, jotta jutut toimisivat edes jokseenkin järkevästi. Nostan hattua Hello Gamesille, jotka tekevät pelistään sellaista kuin luvattiin. Subnautica pääsee käsityöllä ja skriptauksella huomattavasti lähemmäksi niitä tuntemuksia, joita No Man’s Skylta toivoin. Alkuperäinen matematiikkagalaksi kiinnosti tunnin parin ajan, sitten pelimekaniikan keveys paistoi läpi. P eruskyynisenä päätoimittajanretaleena on hienoa yllättyä positiivisesti. Yhdelle reissulle voi pinota samanlaisia ruokkimistehtäviä päällekkäin, ja kaikista saa palkinnot. Sen rosoisuuksista huolimatta aion jatkaa pelaamista, jos päivitys taas laittaisi pelin kuntoon. Se oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen kerta, kun peli päätti jakaa omaisuutta spontaanisti uusiksi. Sisältöä voidaan toki generoida julmetusti, mutta onko siinä mitään mieltä. PR-painajainen on määrätietoisella työllä käännetty voitoksi, minä olisin maksanut tästä päivityksestä ehtaa rahaakin. retta seurasi toinen mieleenpainuva hetki, jossa SOS-hätähuudon myötä löysimme tonttiin lävähtäneen valtavan rahtialuksen. Samaistuin täysillä tutkimusmatkailijan toimenkuvaan. 53 130784_.indd 53 16.9.2019 18.12.16. Päätehtävät tarjosivat selkeitä suuntia edetä ja skriptattua tekemistä. Jokainen juttu kuitataan: kaikki on tapahtunut ennenkin ja ollaan kaikki samoja... En tiedä minne stoori lopulta vie, sillä viimeisin pätsi alkoi kaataa peliä käynnistyksessä, enkä ole sen jälkeen onnistunut pöytäkoneella pelaamaan. Olen pelannut E(xce)lite: Dangerousia liian suuren tuntimäärän vain VR:n . Suoritin kasan sivutehtäviä eri killoille kokeilumielessä. En pääse uuteen alukseen sisälle. Hemmetti, aluksen omistajakentässä lukee veljeni nimimerkki! Illan keräily meni kerralla viemäristä alas. 75 Mainettaan parempi ja ajoittain upea avaruusseikkailu, joka on edelleen epätasapainoinen ja buginen. Suorittaminen on kuin kisaisi toista pelaajaa vastaan resursseista tai tapoista yhteistyön sijaan. Puuhastelun määrästä huolimatta minä kiinnostuin päämäärättömästä haahuilusta pitkin galaktista hiekkalaatikkoa, ja syy tähän on hyvin yksinkertainen. Se oleellisin eli pelattavuus on taas unohdettu, kun moottorilla on tehty kaikkea jännää. Äkkirikastuneena kiidin ostamaan uutta avaruusalusta. Beyond-päivitys ei vieläkään nosta peliä tekijöiden vision tasolle, mutta aika lähelle kuitenkin. Ei löytynyt, mutta skannerin paljastamista konteista löytyvät rikkaudet saimme poimittua. No Man’s Skylla on hetkensä, päivitysten jälkeen varmasti enemmän kuin julkkarin aikoihin. Cooppaminen on kiva idea, mutta suurimman osan ajasta molemmilla on täysin sama tehtävä. No Man’s Sky on paperilla täydellinen (PS)VR-peli, eikä totuus jää kauas. Peli ei tue roomscalea, vaan on naamaan pultattu 3D-telkkari, jossa käännellään hahmoa nappulasta. Juho Kuorikoski Pettymys on lievä ilmaisu No Man’s Skyn julkaisutunteilleni. Jopa tekstipätkät ovat usein identtiset. Tutkimusmatkailu muuttuu aivan toisenlaiseksi, kun avaruusaluksen puikkoihin pääsee oikeasti. Tekniset kompromissit ymmärtää, sillä todennäköisesti Pro-Pleikkarin suorituskyky ajetaan äärirajoille. Toiminnot ovat yleensä jonkin turhan käyttisnappulan takana, eikä täysin epäintuitiivisia, muista peleistä poikkeavia ohjausmetodeja voi pelin sisällä kon. Nykymuotoinen No Man’s Sky on kuin Minecraft avaruudessa. Kuin pelaisi samassa huoneessa samaa peliä identtisessä kohdassa, bonuksena vain satunnainen ylimääräinen bugailu. Hypin portaalilla eri avaruusasemille ja keräsin lokin täyteen tehtävää, joissa piti vaikka ruokkia elukoita. Mielenkiinto tosin herpaantuu sillä dialogi yrittää olla yhtä iso mysteeri kuin kolmen euron kebabin alkuperä
Koska pelaaminen on pitkälle tieverkoston seuraamista, Mass Transitin joukkoliikennelisäykset istuvat peliin parhaiten. KAUPUNKI KUNTOON Arvosteltu: PC Colossal Order / Paradox Interactive Muuta: DLC:t vaativat peruspelin toimiakseen. Kun tuottavuus kasvaa, alueille saa lisää rakennuksia pystytettäväksi. Ihmetyttämään jäivät vain seitsemän työntekijän pilvenpiirtäjät. Cities: Skylines on vakiinnuttanut asemansa ohjelmalelumaisena kaupunginrakentelusimulaattorina ja kuuluu pelicivistykseen. Jos kaupunki ei tuota kaikkea itse, raaka-aineita saa tuotua junilla ja rahtikoneilla. Huonoa . Aurinkopaneelit tuottavat valosta virtaa, juomavesien pilaantumista vastaan taistellaan esimerkiksi kätevällä kelluvalla puhdistamolla ja roskavuoriston taas tasoittavat kierrätyskeskukset. C ities: Skylines oli aikanaan SimCityn haastaja, mutta kotimainen Cities: Skylines on hallinnut kaupunkirakentelugenreä jo reilut neljä vuotta. Suttuinen graafinen käyttöliittymä alkaa olla aika täynnä. Entäpä todellisuus. Jotenkin Campus ei näiden jälkeen enää säväyttänyt, mutta ei ole kokonaisuutena muita huonompi. Paketit laajentavat pelin visuaalista ilmettä, mutta myös rikastavat kulttuuria ja asukkaille tarjottavien palveluiden määrää. Green Cities -DLC on oiva valinta, jos kaupungin saastekertymät alkavat häiritä tai vesi maistuu pahalta. Huomaamattomana lisäpalveluna kaduille saa postiautot. Ikäraja: 3 83 Hyvää + Delsut monipuolistavat kaupungin ilmettä. Koulutuksesta ei leikata Industries-delsussa päästään rakentamaan omia teollisuuslinjastoja raaka-aineiden tuottamiseen, prosessoimiseen, varastointiin ja lopulta hyödykkeiden tuottamiseen. Sekin noudattaa aluerakentamismekaniikkaa, jossa tavoitteiden täyttämisellä avautuu lisää rakennuksia saataville. Parklife ja Green Cities taas ovat visuaalisesti silmää miellyttäviä. Varsinkin kun niiden mukana tulee lisää kaupunginosille valittavia säädöksiä, joilla parannetaan kaupungin tuottavuutta, hallitaan liikennettä tai yritetään hillitä saastumista ja roskaamista. Voihan viherrys Mass Transit on Skylines-delsujen parhaimmistoa. Pidin myös Industriesin tuotantolinjojen pystyttelystä. Bussiasemilla saa muodostettua keskittymiä kaupunkilaisten liikkumiseen, bussikaistat ja raiteet pakottavat uudistamaan katuverkostoa ruuhkautumisen estämiseksi. Taustalla 7 työntekijän pilvenpiirtäjät. Teollisuusalueet kaavoitetaan Parklifen tavoin alueina kartalle, Valittavina on maa-, metsä-, öljyja mineraaliteollisuuteen keskittyminen, kaikissa on huomioitava sijainnin sopivuus. Rekkojen tunkemista asuinalueille pärisemään helpottaa tietulliasemien pystyttäminen. Vihreällä hoodilla aurinkopaneelit ja nurmikkokatot ovat muotia. Mikään ei piristä katukuvaa kuin nuoret ja kauniit ihmiset, joita saa Campus-DLC:llä. Santeri Oksanen CITIES: SKYLINES -DLC-KOOSTE MASS TRANSIT / GREEN CITIES / PARKLIFE / INDUSTRIES / CAMPUS Kaupunki, kaupunki ei ole koskaan valmis. Reittien optimointia auttaa uusi statistiikka. Vihreässä pysytään myös Parklife-DLC:ssä, joka mahdollistaa hehtaarien laajuiset puistoelämykset. Rahasta puhuen, kampukset ja urheiluareenat maksavat maltaita, joten ne sopivat vasta suurkaupunkien budjettiin. Suosikkeja tästä viisikosta on vaikea valita. Natural Disasters DLC muistuttelee tiheään olemassa olostaan. Kulttuurista ruumiinkulttuuriin. Sinä aikana pelin kokonaismyynti on kasvanut jo yli 6 miljoonan kappaleen ja DLC-laajennuksia on tippunut pelille tasaiseen tahtiin. Visuaalisesti paketti lisää paljon uutta ja kaunista, sillä vihreät korttelit eroavat ulkonäöltään paljon perusratkaisuista, jopa kouluista on omat vihervariaationsa. Kaupunkiin syntyy korkeakoulualueita, joissa on asuntolat, luentosalit ja viihdetilat. Puistoalue rajataan, jonka jälkeen sisältöä avautuu alueen kävijämäärien ja viihtyvyyden mukaan. Tässä delsuviisikossa teemat ovat kuin hallitusohjelman lupauslistalla: on vihreitä arvoja ja puistoja, joukkoliikenteeseen ja koulutukseen panostamista, jopa teollisuuden kohentamista. Chirpylandin syrjäinen sijainti ennakoi Planet FunFunin kohtaloa. Campus sisältää myös yliopistosarjojen urheilujoukkueet, joiden jättimäiset urheiluareenat antavat mahdollisuuden (kevyesti) manageroida kaupungin omaa joukkuetta, Rahalla saa niin valmentajaa kuin joukkuebussia. Tulipalon syttyessä palomiehillä on ongelmia päästä sammutustöihin, koska paloautot osaavat sammuttaa paloja vain tien varrella, joten vettä tiputellaan sitten koptereista. Säädettävillä lipunhinnoilla puistoilla voi jopa rahastaa, mutta delsun pääasia on visuaalinen variaatio. Annos joukkoliikennettä lisää joukkoon muun muassa lautat, raitiovaunut, monorailit ja ilmalaivat. Opiskelulinjoja on kolme: taiteesta aina kauppakouluun ja yliopistoon. Kaupungin omilla maatiloilla syntyy raaka-aineet meijerija lihatuotteille omasta takaa. Katuja halkovat ratikkalinjat ja yksiraiteiset tuovat näyttävyyttä kaupungin ilmeeseen. Mutta jättimäistä tilausta täytetään laajennus kerrallaan. 54 128093_.indd 54 16.9.2019 19.44.12. Monimuotoisuus jää tosin pelaajalle, sillä esimerkiksi metrotunnelien vetäminen on niin halpaa, että pääkaupunkiseudun veronmaksajia itkettää. Säädä kuin pormestari Delsujen kanssa emopeli saa mukavasti lisää yksityiskohtia, joihon saa upotettua loputtomasti aikaa. Kaupunginosia johdatetaan kohti saasteettomuutta säädöksillä. Valittavissa on huvipuistoa, eläintarhaa, kansallispuistoa ja kaupunkipuistoa
Pelattavuus on pidetty pääosin ennallaan, kebabien ja smoothieiden valmistaminen ei poikkea merkittävästi aiemmista ruokalajeista. Astiat pestään toisinaan vesipyssyllä, mikä tekee arkisesta askareesta hemmetin hauskaa. re Cook O on rytmitetty edellistä lisäriä paremmin. Kuningas käskee uskolliset kokkinsa valmistamaan niin herkulliset annokset, että valtakunnan naposteluneuvosto ei pystyisi vastustamaan hänen paluutaan valtaan. Yksikin harha-askel, oli kyse sitten kuten banaanien ja mansikoiden laittamisesta samaan sekoittimeen tai kirjaimellisesta harha-askeleesta laiturilta mereen, tarkoittaa arvosanan laskemista tähdellä tai kahdella. Eniten kaaosta lisäävät kuitenkin kokkien kantamat eväsreput, joista kukin sisältää yhden tarvittavista raaka-aineista. Entä kuka hakee sammuttimen, kun Minna unohti nostaa perunat rasvakeittimestä. Nuotioherkkuja Trooppiset herkut eivät tuntuneet tekevän vaikutusta naposteluneuvokseen, joten kuningas liittoutuu piparipartion kanssa. Perheja ystävyyssuhteet joutuvat jälleen koetukselle, sillä Camp. Täysien pisteiden saavuttaminen ei välttämättä onnistu edes virheettömällä suorituksella, jossa kaikki annokset toimitetaan ajoissa ja oikeassa järjestyksessä. Huonoa . 86 Nyt otti ohraleipä! Overcooked! 2:n lisäosat sisältävät peruspelin tavoin hyppysellinen huumoria, ripauksen riitelyä ja kunnon kauhallisen tiimityötä, mutta kiristetty vaikeus lisää mukaan myös tuhdin tujauksen turhautumista. Uusiin resepteihin lukeutuvat vaahtokarkeista valmistetut nuotioherkut s’moret sekä perinteinen englantilainen aamiainen paistettuine munineen ja makkaroineen, papuineen ja pekoneineen. Verkkoviive on siedettävällä tasolla, mutta lisääntyneen vaikeustason myötä vähäinenkin häiriö voi johtaa epäonnistumiseen. Näin ollen minä ja uskollinen kokkikumppanini olimme suhteellisen itsevarmoja käydessämme pelin lisäosien kimppuun. Peruspelissä saattoi pärjätä vielä yksinään, vaikka se ei suositeltavin pelitapa ollutkaan. Aloitteleville kokeille riitti haastetta, mutta kokkisotien veteraaneille suurin osa kentistä tuntui liian helpolta. Uudet pelimekaniikat tukevat ydinpeliä. re Cook O edustavat Overcookedia maukkaimmillaan, joten kahta seuraavaa kattausta odottaa kieli pitkällä. Kolmiosaisen kausipassin avaavan Camp. Kuka tiskaa astiat. Kuka olisi arvannut, että Surf ’n’ Turf ja Camp. Surf ’n’ Tur. Kuka tarjoilee. re Cook O n tusinassa uudessa kentässä ateriat valmistetaan leiritulen äärellä. Kun tunteet eivät kiehu jatkuvasti yli, ei lisärin läpäisy tunnu jatkuvalta pataan ottamiselta. Mutta soppaa sekoittavat kaksi uutta työkalua. Arvosteltu: PS4 Pro Saatavilla: PC, Xbox One, Switch Ghost Town Games / Team17 Versio: Myynti Muuta: DLC:t vaativat peruspelin toimiakseen. re Cook O tekisivät Overcooked!:sta kokkipelien Dark Soulsin. Saman ruudun äärellä kokkaaminen vähentää turhautumista huomattavasti. Tietenkin annokset myös syttyvät tuleen entistä herkemmin. Väliin on lisätty muutama hieman helpompi keittiö, joten onnistumisen tunteita on hieman enemmän ja epätoivoa hiukan vähemmän. Hyvää + Kenttäsuunnittelu kohdallaan. Luonnollisesti poltimme näppimme jo ensimmäisessä kentässä. Vaikeustasoa paisutettu liikaa yksinäisille sohvaperunoille sekä verkossa pelaaville. Grillin kuumentaminen vaatii puolestaan palkeiden käyttöä. Värikkäät gra. Overcooked!-sarjan ystäville kaksi ensimmäistä lisäosaa uppoavat kuin kuuma veitsi voihin, mutta kokkikokelaat voivat olla liemessä, jos he eivät ole opetelleet alkeita pääpelin puolella. Tulta on ruokittava joka annoksen jälkeen, joten kirveen on heiluttava tasaiseen tahtiin. Ensinnäkin nuotiot vaativat polttopuita, jotka on pilkottava kirveellä. Sitä saa, mitä tilaa Aiheutettuaan leipääntyneiden zombien hyökkäyksen Sipulikuningas on ajettu maanpakoon trooppiselle paratiisisaarelle. Pizzojen kasaamisesta vastaava kokki saattaakin välillä jahdata toveriaan ympäri keittiötä, koska tämän reppu sisältää taikinat. Mutta näiden lisäreiden kanssa tulee helposti haukattua enemmän kuin pystyy nielemään. re Cook O -lisäosat tarjoavat samaa herkkua uusilla mausteilla. ssa menestysreseptin tärkein ainesosa on saumaton yhteistyö, sillä vaatimustasoa on nostettu merkittävästi. Kuka paistaa pihvin. On aika laittaa grilli kuumenemaan! Lisäri sisältää 12 uutta keittiötä, neljä uutta kokkia sekä kaksi uutta ruokalajia. Käsky pysähtyä kaikuu kuuroille korville, koska ”on tässä muillakin kiire” tai ”uuni on syttymässä tuleen”. Ruoka-annoksien saaminen asiakkaille ajoissa vaatii tiivistä tiimityötä, jokaisen keittiössä hääräävän kokin on tehtävä oma osansa. Pikkuriikkisen liian tiukkaa vaikeustasoa lukuun ottamatta Surf ’n’ Turf sekä Camp. Siinä missä ensimmäinen Overcooked! oli kiperä peli, Overcooked! 2 on huomattavasti armeliaampi pelaajien suhteen. Ikäraja: 3 55 127831_.indd 55 16.9.2019 18.41.27. Markus Rojola OVERCOOKED 2: SURF ’N’ TURF & CAMPFIRE COOK OFF -DLC Jättikö Overcooked! 2 nälkäiseksi. Paljon pelattavaa. Lisärissä kaksi pelaajaa tuntuu olevan vähimmäisvaatimus pelkästään kenttien läpäisyyn. 016 ilmestynyt Overcooked! ja sen vuosi sitten julkaistu jatko-osa ovat seurapelien crème de la crème. Viileänä kuin viilipytty Overcooked! 2:n kaksi ensimmäistä lisäosaa ovat erinomaisia lähes kaikin puolin. Ei hätää! Surf ’n’ Turfja Camp. re Cook O kiristää vaikeusastetta entisestään parin uuden pelimekaniikan avulla. Tekosyitä riittää loputtomasti mutta asiakkaita ei, Minna! Camp. Tie kotiin käy vatsan kautta. 2–4 pelaajan co-op onnistuu joko samalta sohvalta tai verkon välityksellä. ikat ja hauskat musiikit kohottavat tunnelmaa silloinkin, kun pelikumppania tekee mieli heittää kattilalla. Eikä mieleen tule edelleenkään toista co-op-peliä, joka luo yhtä vahvan onnistumisen tunteen silloin, kun kaikki palaset loksahtavat yllättäen paikoilleen ja toverin aikeet pystyy yhtäkkiä ennakoimaan jo ensimmäisestä tavusta
Tästä se lähtee. Koska peli vaatii PSVR:n toimiakseen, pleikkaplebeijit joutuvat seuraamaan kateellisina vierestä, kuten tietysti myös tosimaailman golfkentillä. Virtuaalikypärän ansiosta minulle avautui kokonaan uusi maailma, sillä Everybody’s Golf VR on kiistatta paras koskaan pelaamani golfpeli. Sherlock! Vaikka tulos kertookin toista, pelimekaniikan nyanssit on helppo sisäistää, ja aloittelijatkin pärjäävät. Kissa vieköön Tämän peliarvostelu ei mennyt kertalyönnillä koloon. Ratakiskoa taivutetaan pelin alussa vähintäänkin riittävästi. Tosin tähän suoritukseen kului aika tavalla harjoituslyöntejä, jotka lensivät jonnekin aivan muualle kuin viheriön suuntaan. Hyvää + Liikeohjaus toteutettu esimerkillisesti, virtuaalitodellisuus sopii erinomaisesti gol. Boltsit pelissä Virtuaalitodellisuus lisää hommaan reilusti realismia. Ei ihme että VR-porno on niin suosittua. Hole in one Alku ei ole hirvittävän lupaava. Everybody’s Golf on nimensä veroisesti kolopalloa kansalle, joskin kaikkein köyhimmät joutuvat edelleen huvittamaan itseään niin kuin rahvaalle kuuluukin. Golfmailan toiminta on mallinnettu erinomaisesti, mutta raskashenkisen simuloinnin sijaan meininki on sopivan kasuaalia. Olen itse heilunut golfmailan varressa tasan kerran, koska minun fysiikkani ei yksinkertaisesti ole yhteensopiva kyseisen urheilulajin kanssa. Systeemi toimii kerrassaan erinomaisesti. Viettäessäni kesälomaa siirsin homman aloittamista, ja kun viimein jaksoin asentaa pelin, huomasin, että kissani oli nakerrellut PSVR:n kypäräkaapelin pienillä naskaleillaan lähes poikki. Vaikka presidentti Trump on todennäköisesti maailman tunnetuin golfharrastaja, kaikkea ei tarvitsisi kalibroida samalle tasolle Stable Geniuksen älykkyysosamäärän kanssa. Itse urheilulaji on minulle vieras, vaikka sosioekonomisen asemani vuoksi minun sitä kuuluisi harrastaa, koska olen Tärkeä Ihminen. Tosielämän hehtokauhaisun sijaan swingi irtoaa nätisti pienellä ranneliikkeellä. Lyöntiin saa vauhtia ripeällä ranneliikkeellä sen sijaan, että isomummon perintövaasit saisivat tosimaailmassa kyytiä VR-kolopalloilijan hutkiessa mielipuolisesti pitkin pirttiä. 56 127489_.indd 56 16.9.2019 18.43.01. in. Lyöntien herkkyyteen pitää hieman totutella, mutta muuten pelattavuudessa ei ole moitteen sijaa. Erilaisia mailojakin on enemmän kuin teinejä mopomiitissä. Se on sinänsä jopa kummallista, koska kyseessä peli urheilusta, jonka seuraaminen on yhtä kiinnostavaa kuin muurahaispesäni arkkitehtuurin kehittymisen seuraaminen reaaliajassa. Peli on todella aloittelijaystävällinen, joten kovin kummoisia pohjatietoja toimitusjohtajapelistä ei tarvitse etukäteen tietää. Liikeohjattu golfmaila ei ole mikään uusi keksintö, mutta virtuaalitodellisuudessa se toimii erinomaisesti. Tällä viheriöllä on kypäräpakko. Lisäksi bittiviheriö tarjoaa yhden mukaansatempaavimmista VR-kokemuksistani. Kissa… älkää kysykö.* *sanoin sille soo-soo FORE! HEAD! Arvosteltu: PS4 Pro+PSVR Clap Hanz / Smile Connect E! / Japan Studio / Sony Muuta: Vaatii PSVR:n toimiakseen Ikäraja: 7 89 Virtuaalikolopalloilu on erinomainen VRja golfpeli. Juho Kuorikoski EVERYBODY’S GOLF VR O len pelaillut kolopallopelejä tasaisen satunnaisesti, mutta niiden viehätys ei ole oikeastaan koskaan avautunut minulle. Kaltaiseni aloitteleva metsätiikeri sai ensimmäisellä radalla pallon lopulta kolmella lyönnillä reikään. Huonoa . Lyönneissä on mukana myös strategiaa, sillä kierteet pitää muistaa tehdä itse. Kypärä päässä mailan etäisyys palloihin on huomattavasti helpompi hahmottaa, kuten myös etäisyys reikään. Vaikka liiketunnistusohjattu golf toimisi ilman kypärää, tarjoaa silmikko huomattavasti autenttisemmat puitteet kuin tasainen ruutupinta. Asun niin pönkeröllä, että täällä pitää metsästää oma ruokansakin, joten logistiset haasteet seurasivat toisiaan. Sen päälle lässytetään vielä kymmenisen minuuttia golfklubin toiminnallisuuksista, mutta sitten päästäänkin asiaan. Lopulta itarana miehenä löysin käytetyn virtuaalikypärän Huuto.netistä ja päivä pelastui. Toimitukselle lähti dog ate my homework -meriselitys ja sitten lähdin metsästämään uutta silmikkoa. No shit. Liiketunnistus toimii virtuaalimaailmassa erinomaisesti. Myös caddyt tykkäävät lässyttämisestä. Suunta, jossa pallo osuu mailaan, määrittää myös suunnan, mihin pallo lähtee. Pelaaminen sujuu jopa Dualshockilla, vaikka peli on parhaimmillaan Move-kepukoilla. Vähän hajuton ja mauton, pitää pelaajaa tyhmänä. Peli vääntää vartin ratakiskoa, kunnes kaikki oleellinen on VARMASTI sisäistetty
2 JAPANI VASTAAN USA! SNK HAASTAA ATARIN 130059_.indd 57 16.9.2019 22.01.38. RETROSEKSUAALISEN PELAAMISEN MAHTIYSÄRI! Lokakuu 2019 Nro
Aluksi Shellyn ylinopeus tuntui suoranaiselta pelin pilaajalta. Neo DC:n katuja partioivat rivikätyrit ovat harmillisen geneeristä Tokmanni-osastoa: huppuhemmoja, kaasunaamariveijareita sekä erinäisiä lentämällä tai hämähäkin lailla liikkuvia pääkallohahmoja, jotka eivät herätä tuntemuksia suuntaan tai toiseen. 58 130062_.indd 58 16.9.2019 22.11.36. Ion Fury on todellakin autenttinen Build-peli, joka olisi 90-luvulla ollut täysin kotonaan Pelit-BBS:n shareware-osastolla, ja sieltä pöllittynä myöhemmin MBNetissä. Mutta hahmot oli toteutettu oldskoolisti spriteillä, niinpä Duken jälkeen tulleet Build-pelit miellettiin jo ilmestyessään elähtäneiksi reliikeiksi. Bombshell rynnii avarankin huoneen päästä päähän parissa sekunnissa, joten voitte kuvitella, millaista seiniin kaahaamista meno on ahtailla käytävillä. Tohtori Jadus Heskelin monet naamat. Myöhemmin vastaan tulee onneksi hieman kiinnostavampia luomuksia, kuten jättimäisiä mechejä ja levitoiva revitty örmy, joka teleporttailee pelaajan selustaan. Duke 3D:tä ja muita Build-pelejä pelasin aikoinaan sujuvasti pelkällä näppäimistöllä, mutta tällä kertaa en viitsinyt edes kokeilla, sen verran kiivas syke pelissä on. Ralliautonopeus toimii ihan hyvin doomilaaksomaisilla aakeilla laakeilla, mutta ei niinkään esteitä pursuavassa pseudorealistisessa kaupunkimiljöössä, jollaiseen iso osa pelin kentistä sijoittuu. Peli räjäytti FPS-friikkien tajunnat machobullshit-huumorillaan ja puoliuskottavalla kaupunkimiljööllään, joka elokuvateattereineen ja strippiklubeineen oli jotain aivan muuta kuin Doomin abstraktit helvetinmaisemat. Vasta Half-Life (1998) tarjosi aidommalta tuntuvan räiskintäympäristön. Alun perin peli tunnettiin nimellä Ion Maiden, mikä suututti erään korkealta kiekuvan brittibändin asianajajat. Oletusliikkuminen eli juoksu on sonicmaisen nopeaa sinkoilua, kävely puolestaan tervaista tepsuttelua. ION FURY Lassi Hietala V uonna 1996 ilmestynyt 3D Realmsin tekemä Duke Nukem 3D oli ensimmäinen vakavasti otettava haastaja Doomille. We shall re-Build! Mutta mitä kaihiset silmäni näkevätkään! 3D Realms on vainunnut trendikkäässä retrovouhotuksessa piilevät dollarit ja julkaisee Voidpointin tekemän Ion Furyn, Build-moottorilla (tai tarkemmin sen viritetyllä EDuke32-versiolla) pyörivän ihka uuden räiskintäpelin. Nykyräiskintöihin tottuneelle ensimmäinen WASDin hipaisu voi olla aika järkytys: hahmo liikkuu kuin ankarassa pervitiinihorkassa. Mikä Half-Lifen jälkeen tuntui aikansa eläneeltä, on vuonna 2019 kuin raikas tuulahdus tai näin tekijät ainakin toivovat. DUCHESS NUKEM 3D Pelin edetessä tietynlainen kaavamaisuus alkaa ärsyttää: aina kun löydän avainkortin, peto on irti. Keinoälyä niillä ei ole nimeksikään: pölkkypäät juuttuvat tuon tuosta esteisiin tai nytkivät deliriööttisesti paikoillaan keskellä katua. Vihollisten vaarallisuus perustuu lähinnä niiden lukumäärään ja yltiöpäiseen nopeuteen. Bombshell itse on Stallonen ja Schwarzeneggerin kasvattama klassinen Arvosteltu: PC Tulossa: Linux, PS4, Xbox One, Switch Voidpoint / 3D Realms Versio: 1.0 Minimi: 64-bittinen prosessori ja käyttöjärjestelmä, 1 Gt RAM, 512 megaa näyttömuistia Suositus: Intel Core i5 / AMD Ryzen, 2 Gt RAM, 1 Gt näyttömuistia Testattu: i7 7700K, 16 Gt, GTX 1070 Ti, Windows 10 Moninpeli: Tulossa (ehkä) Ikäraja: Ei tiedossa Räiskintämassasta erottumiseen on konstit monet, sanoi akka kun polygonigrafiikan pöydältä pyyhki. Duken selkäranka oli Ken Silvermanin ohjelmoima Build-moottori, joka salli ylös ja alas kuikuilun sekä interaktiivisen pelimaailman, jossa seinät hajoilivat ja oma naama näkyi peilistä. Onneksi luonnottomaan sinkoiluun tottuu ja tulitaistelu alkaa maistua. Duke Nukemin sikapoliiseista tai Doomin demoneista ollaan kuitenkin kaukana. Femme-Duken puoleensa vetävin piirre on baari-ikäiseksi kypsynyt pelimoottori. Pelaaja on Shelly ”Bombshell” Harrison, joka BAM! BAM! BAM! AIEEERGH! Pirivieteri Herttuan jalanjäljissä Ion Fury ammentaa pääjujunsa suoraan 3D-räiskintöjen rakennusoppaasta vuodelta 1996: vihollisia listitään, avainkortteja keräillään ja salapaikkoja (joita on muuten ihan älyttömästi) etsitään seinätaulujen takaa ja ilmastointikanavista. Maailma siirtyi Quaken (1996) vetämänä aitoon kolmedeehen, ja dukemaiset 2,5D-räiskinnät a la erinomainen Shadow Warrior (1997) ja ei hassumpi Blood (1997) hävisivät nopeasti historian pölyiseen arkkuun. Shadow Warrior tosin nousi vuosikymmeniä myöhemmin uudestaan. Väitän, että arcademainen pelattavuus ei olisi kuitenkaan kärsinyt, vaikka tempoa olisi maltillisesti tiputettu. Peli ei ole todellakaan mikään putkessa etenevä, viimeisen päälle rytmitetty elämysvuoristorata, vaan joukko vapaasti koluttavia kenttiä, joissa täytyy löytää ja raivata tiensä eteenpäin ilman että kukaan pitelee kädestä. Asennus vie hulppeat 90 megatavua, käynnistyksessä kuullaan PC-piipperillä soitettu fanfaari ja taustatarinaksi riittää parin rivin tekstiruutu: Neo D.C.:n katuja riivaa pahojen kyborgien kultti, ja tohtori Jadus Heskel on pääpaha. Jossain vaiheessa Bloodkin yritti. Kultistit katkokävelyllä Hyvälle toimintapelille on elinehto, että siitä löytyy mielenkiintoista tapettavaa
Hyvää + 90-lukulainen räiskintäpelikaava todistaa elinvoimaisuutensa. Hail to the Finn, baby! Apinalaatikosta löytyy kotimaisia nimiä. Parin ensimmäisen kentän perusteella Ion Fury vaikutti yhdentekevältä Duke-kloonilta, mutta lopulta mainio kenttäsuunnittelu ja nykynormeja reippaasti kiihkeämpi toiminta voittivat minut puolelleen. Parhaimmillaan kenttäsuunnittelu tuo mieleen jopa ensimmäisen Half-Lifen huippukohdat, mikä on pelimoottori huomioiden aika temppu. Muu arsenaali on suht peruskamaa: sähköpamppu, haulikko, Uzit kumpaankin käteen (joiden osumat sytyttävät viholliset tuleen), scifijouskari, gatling sekä erinäisiä pommeja, joiden viskely on turhan suurpiirteistä sohimista johtuen pelimoottorin olemattomasta fysiikanmallinnuksesta. Pyssyjen ääniefekteissä saisi olla kyllä enemmän potkua, ja kun kultistit on kerran pistetty huutelemaan toisilleen, niille olisi voitu nauhoittaa useampikin kuin kaksi monotonista repliikkiä. Kiinnostavin ase on Loverboy-revolveri, jolla pystyy lukkiutumaan yhteen tai useampaan viholliseen ja toimittamaan lyijyä silmien väliin vaikka kesken jänöhyppelyn. Uudelleenpeluuta tällaiset oldskool-räiskinnät kestävät tunnetusti loistavasti. Mmmm... Puisevat paukkuraudat Asevalikoimaa en viitsisi kehua ainakaan omaperäisyydestä. Isona plussana viholliset lakoavat uskottavilla ammusmäärillä ja jokaiselle mutkalle löytyy käyttöä pelin huippukiihkeille loppuvaiheille (näette sitten!) saakka. 59 130062_.indd 59 16.9.2019 22.11.46. Loppujen lopuksi kyseessä on ”vain” hyvä Buildräiskintä, joita väsättiin männä vuosituhannella useammankin pelaajauran tarpeiksi. Ammuksia ei myöskään jaella ylen määrin, vaan hupenevien kutivarantojensa kanssa joutuu jopa pikkuisen taktikoimaan. Toteutuksesta ei löydy kummempaa ruikutettavaa, pikselitaide on hyvin piirrettyä ja musiikki ihan kelvollista MOD-jumputusta. ”Damn, I’m looking good!” Osta oma mechisi SHOGOkselta. Hail to the Queen... pizzaa! Haavat eivät parane itsekseen, vaan Bombshell säilyy hengissä keräämällä ensiapulaukkuja tai popsimalla herkkuja. Ion Fury on Build-pelien parhaimmistoa, mutta itse Duken kaatamiseen vaadittaisiin enemmän persoonallisuutta, omia ideoita, parempia aseita sekä sitä paljon puhuttua mystistä ”jotain”. Joillakin kokoonpanoilla peli kuulemma pätkii pelikelvottomasti ilman erityistä syytä, eikä mikään tunnu auttavan. Taidolla rakennetut kentät piiskaavat Build Enginen aivan äärirajoille. Peli on juuri sopivan mittainen: tykittelin kampanjan sujuvasti läpi hieman vajaassa kymmenessä tunnissa, mutta leijonanosa salapaikoista jäi vielä löytämättä. Alkupään suhteellisen tavanomaiset kaupunkimaisemat ovat yllättäen pelin tylsintä antia, mutta meno kohoaa aivan uudelle tasolle, kun Neo D.C:n kaduilta laskeudutaan polveileviin tunneliverkostoihin ja maanalaisiin tukikohtiin. Tuliluikkuja nikkaroidessaan Voidpoint olisi kyllä saanut vähän skarpata: nämä haulikot ja akimbo-Uzit olivat klisee jo kauan ennen Build-pelien Exitiä, jo 20 vuotta sitten! Duke Nukemissa oli sentään kutistussäde ja putkipommit mielenkiintoa kiihottamassa, Shadow Warriorissa puolestaan messevä katana. Aseet kaipaisivat lisää räjähtävää voimaa, nyt pyssyt vain tussahtelevat vaimeahkosti synnyttämättä vaikutelmaa hyppysissä olevasta kunnon mörssäristä. maybe Ion Fury on siitä poikkeuksellinen räiskintäpeli, että kenttäsuunnittelu paranee mitä pitemmälle peli etenee. Onkohan tämä hemmo sukua Mortal Kombat 3:n Kabalille. Tiputtamalla framet sataan kahteenkymppiin peli muuttui silkkisen sulavaksi, joskin tietyt avarat paikat aiheuttivat edelleen hienoista nykimistä. Build Enginestä on taatusti revitty kaikki irti ja vielä vähän päälle. Huonoa . Juonellisesti Ion Fury on muuten eräänlainen prequel vuoden 2016 pelille nimeltä Bombshell, joka oli poikkeuksellisen kauhea, ylhäältäpäin kuvattu präiskyttely. Televisioruutujen kautta sankarittarelle ryttyilevä tohtori Heskel on astetta mielenkiintoisempi, tosin lähinnä siksi, että ääninäyttelystä vastaa Jon St. actionsankaritar, joka laukoo dukemaisia latteuksia olematta kuitenkaan hyvällä tavalla huono, eli hahmo on pelkästään tylsä. 144-hertsisellä Gsync-näytöllä ruudunpäivitys jostain syystä jökki todella häiritsevästi täydellä 144 fps:llä. Tyypillisesti nämä maan poveen jyrsityt rotankolot ovat toimintapelien karvainta pakkopullaa, mutta Ion Furyssä ne ovat miltei metroidvaniamaisen tarkasti mietittyjä pieniä maailmoja, jotka aukeavat nokkelasti pala palalta. John, eli herra Duke Nukem. 82 Virkistävä Doom-klooni muinaisella reseptillä. Tokihan ammuskelu on tällaisenaankin viihdyttävää, mutta pienellä viilauksella tappamisessa olisi voinut olla suorastaan hurmoksellista jytinää
Seitsemää maailmaa vastaa seitsemän asetta. Violetin manan käyttökohde taas on paikallinen BFG, muinainen taika Aeternum, joka tappaa kaiken ympäristöstä. Samaan janoon vedin Hexenin jatko-osineen. Eihän sen aseet olleet yhtä munakkaita tai väkivalta yhtä räävittömän överiä, mutta kliseinen fantasiameininki iski kliseisestä fantasiasta nauttivaan nuoreen. Se piristää perusräiskintää kummasti. Kun bongasin AMID EVILin Steam-sivun mainoslauseesta sanan HERETIC, vingahti luottokortti nopeammin kuin ehdin ymmärtää, mitä tapahtui. Mikäpä olisi ysärin FPS ilman hyppelyä. 60 130061_.indd 60 16.9.2019 18.22.13. Tarvitseeko muuta sanoa. Maaston muodot muistuttavat ajoista, jolloin polygonit olivat kortilla. New Blood Interactive / Indefatigable Versio: BUILD 2012 Minimi: 2,5 GHz prosessori, 4 Gt RAM, Intel HD Graphics, dänkki äänikortti Testattu: AMD Ryzen 5 2600 3,40 GHz, 16 Gt RAM, Geforce RTX 2060 6Gt VRAM, tosi dänkki äänikortti. Sentään kahden ensimmäisen jälkeen loput maailmoista saa kiertää aivan missä järjestyksessä haluaa. Huonoa . Quakexen AMID EVIL on pirullisen maukas maistiainen vuosien takaa. Enkä yllättyisi, vaikka palaisin sen pariin vielä jatkossakin, mutta veikkaanpa, että ensin vedän uusintakierrokset Hereticeistä ja Hexeneistä. Hyvää + Kuin Hereticin, Hexenin ja Quaken äpärälapsi. Ymmärrän miksi, mutta kyräilin silti. AMID EVILin fantasiamaailma ei ole ihan niin kliseisten gargoilien ja luurankojen täyttämä kuin Hereticissä pahimmillaan. V iime vuoden lopulla ilmestynyt DUSK vei räiskintägenren takaisin circle strafen, vihollisaaltojen, luotisateen ja veren täyttämälle ysärille, suoraan Doomin ja Quaken . Aseet ovat mukavan vaihtelevia ja yhdistettynä vaihteleviin vihollisiin huomasin suosivani täysin eri aseita eri maailmoissa. Se herättää Hereticin ja Hexenin hengen hienosti pitkältä levoltaan, mutta olisi saanut ottaa vähän enemmän mallia jälkimmäisestä. Koska esikuvina ovat H&H, on pelimekaniikkaan lainattu ripaus niistä tuttua Tome of Poweria. Toki mukana oli muutamia yksinkertaisia pulmia, mutta kenttäsuunnittelu oli pitkälti suoraviivaisesti etenevää, aina muutaman kentän mittaisen maailman loppuun saakka. ikassa, mutta myös helposti loppuvassa elämänlangassa ja kovaa iskevissä vihollisissa. Se on multiversumi, jossa jokaisessa ”episodissa” käydään eri maailmassa. Olisin kaivannut ysäriräimeen sekaan ripauksen lisää Hexenin kaltaista seikkailullisuutta. Ion Fury palauttaa mieleen Duke Nukemin, Shadow Warriorin ja Bloodin kauneuden. Paikoitellen kenttien tunnelma on loistava. Kullakin maailmalla on täysin omanlaisensa maasto ja tunnelma, mutta myös kokonaan erilaiset viholliset. Vihreän apuvälineitä ovat viholliset läpäiseviä aaltoja ampuva miekka sekä suosikkini kaikista aseista: piikkinuija, jonka heilautus heittää piikkejä haulikkomaisessa rykelmässä. Se vahvistaa jokaista käytettyä asetta toiseen potenssiin: nuija muuttuu lähes sarjatuliaseeksi, taikasauva alkaa muistuttaa plasmakivääriä. Juho Penttilä Mikä saa kerettiläiset noitumaan. Ei AMID EVIL vuoden pelien listalleni pääse, mutta muutaman nostalgisen viihdyttävän räimeillan se tarjosi. Oikeastaan kaikille löytyi käyttötarkoitus miekkaa lukuun ottamatta: vaikka miekan luomat aallot läpäisevät viholliset, ovat ne niin heikkoja, että käytin vihreät manani poikkeuksetta mieluummin nuijan heilutukseen. Suurin syy lienee simppelissä kolmiulotteisessa gra. Olisin kaivannut enemmän perittyjä ominaisuuksia Hexeniltä. Ikäraja: Ei ole. Mahtavaa nostalgisointia, ajattelin, vaikka samalla kyräilin mielessäni, että ne kliseisimmät saivat taas kaiken huomion. Se, että muita ysärin pelejä muistellaan, mutta ei Hereticiä ja Hexeniä. Nuija on ehkä hidas, mutta niin tehokas, että se naulaa uhrinsa seinään kiinni. Taikasauvan ammukset hakeutuvat, mutta verkkaisesti. Jos yhden paikan kaapumaagit eivät nappaa, seuraavassa eteen iskeytyy lovecraftimaisia lonkeroiljetyksiä tai kestäviä golemeja. Loputtomat ammukset ovat ainoastaan kirveessä, muut imevät Hexenin tyyliin manaa. Miekalla silmään sitä, joka vanhoja muistelee AMID EVIL on kuin DUSK, mutta fantasiateemalla. Pelasin toki Doomin ensin, mutta pidin aina enemmän sen häpeilemättömästä fantasiakloonista Hereticistä. Viholliset jättävät kuollessaan jälkeensä sieluja, joita tarpeeksi keräämällä voi aktivoida voimakkaamman sielumoodin toisella hiiren painikkeella. Eniten kuitenkin yllätti, että vaikka aseet ja teema ovat ehtaa Hereticiä ja Hexeniä, tuntui pelaaminen silti paljon enemmän Quakelta hubimaailmoineen kaikkineen. Tarvitsee, koska merkkimäärä ei tullut täyteen. Erona Hexeniin manaa on nyt enemmän kuin vain sinistä ja vihreää, joskin sininen ja vihreä ovat ainoat, joita käyttää useampi kuin yksi ase. iliksiin. Atraimella tappaessa sähkö siirtyy helposti uhrista toiseen. Sinistä manaa kuluttavat sekä heikkoja, mutta hakeutuvia taikapalloja ampuva taikasauva että sähköstä sirisevä atrain. Oranssia manaa syö kliseinen raketinheitin, tosin rakettien sijaan se ampuu miniatyyriplaneettoja. 82 AMID EVIL vie keskelle pahaa, aseina vain hiiri, näppäimistö ja circle strafe, sekä iso kasa taikuutta. Miekkakin tekee oikeasti vahinkoa! Sielumoodissa lisää sieluja keräämällä moodin kestoa saa pidennettyä, joten parhaimmillaan sen päälle kytkeminen käynnistää sellaiset tuhon ja turmeluksen orgiat, etteivät ne lopu ennen kuin viimeinenkin pala polygonia ympäristössä lakkaa liikkumasta. Olin ernu
Kokonaisuus on esikuvaansa kunnioittava, mutta riittävän omaperäinen ollakseen kiinnostava. Muutaman jutun ATOM RPG jopa tekee Falloutia paremmin. Tehtävät saattoivat hajota käsiin ja hahmot kieltäytyivät noteeraamasta tehtävän seuraavaa vaihetta. ATOM RPG sijoittuu lähimenneisyyteen, vuoteen 2005, jossa ATOM-niminen järjestö yrittää palauttaa maailman sotaa edeltäneeseen tilaansa. Nyt peli on päivitetty kuntoon. Ihmiset elävät useammassa kylässä ja kaupungissa ympäri Venäjää. Kakistelin vain viimeistä kohtaa. Pelkät vastausvaihtoehdot lukemallakin voi päätellä missä mennään ja reissuvihkoon ilmestyy tieto siitä, kenet pitää tavata tai tappaa. ATOM RPG Tuukka Grönholm ATOM RPG palauttaa Neuvostoliiton maailmankartalle, vain pyyhkiäkseen sen pois introssaan. Pelissäkin olisi toki voinut olla hahmojen sijainnin näyttävä kartta. Kun ruudulla näkyy jotain muuta kuin perusvastauksia, havahdun hetkeksi, mutta hyydyn aika pian uudelleen. Toki ATOM RPG:ssäkin paljastuu yksi suuri uhka, joten lopputaistelun tulos vaikuttaa tarinaan enemmän kuin muut valinnat yhteensä. Koko projekti on venäläisukrainalaispuolalaislatvialaisen AtomTeamin rakkaudenosoitus kahdelle ensimmäiselle Falloutille. Esikuvansa mukaisesti roolipelin maailma on avoin leikkikenttä, jossa voi liikkua vapaasti. Aina sekään ei riittänyt. V uonna 1986 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen kylmä sota loppuu ja muuttuu kuumaksi, kun yhteiskunnat tuhoutuvat kaiken polttavassa ydinsodassa. Pituutta tarinalla on noin 30 tuntia. Saalis oli siis aika linjassa sen kanssa, mitä tekijät lähtivät hakemaan. Pelissä on ajoittain tekstiä kuin venäläisessä klassikossa, mutta juttujen taso vaihtelee enemmän. Ensimmäisen tehtävän jälkeen saa aika vapaasti päättää, mitä tekee ja missä järjestyksessä. Rakenne on hyvin falloutmainen. Jos haluaa tehdä muutakin kuin pääjuonen, pitää jokaiselle vastaantulijalle jutella, mikä käy suuremmissa kaupungeissa työstä. Tekijät halusivat luoda oman ydinsodan jälkeisen maailmansa. Väärään paikkaa mennessä henki on herkässä, mutta se on vapauden hinta. Käsikirjoituksessa on sopivasti falloutmainen ote, eli hahmot eivät ole puhtaasti pahiksia tai hyviksiä. ATOM RPG -projekti keräsi Kickstarterissa vaivaiset 33 521 dollaria, mutta täytti silti useamman tavoitteistaan. En tosin tutkinut ihan jokaista paikkaa ja nurkkaa. Jos yritti ampua vihollista silmään, Falloutissa osui todennäköisimmin kaveriaan selkään. Onnistuin hankkimaan kirjailija Gubtsoville kustannussopimuksen, mutta minulla ei ollut harmaintakaan muistikuvaa, missä kirjailija asuikaan. YDINLASKEUMAN VARJOSSA Arvosteltu: PC AtomTeam Versio: 1.1 Suositus: i5 / AMD FX, 8 Gt muistia, GTX 660 / HD 7850 Moninpeli: Ei ole. ATOM RPG:n taistelusysteemi on siinä suhteessa uskottavampi. Vapaa maailma Sankari on tavallinen Vasja Pupkin eli Matti Meikäläinen, joka on juuri valmistunut ATOMin kadettikoulusta ensimmäiseen tehtäväänsä. Jengin näkökulmasta taas he puolustavat kylää vielä pahemmilta roistoilta, he yrittävät vain osaltaan palauttaa järjestystä hajaantuneeseen maailmaan. Plus Pelit-brändin perinteisiin kuuluu arvostella vuoropohjaiset itäeurooppalaiset pelit. Juonitehtäviin on usein vaihtoehtoisia ratkaisutapoja, joiden vaikutuksen näkee viimeistään Fallout-tyylisessä loppuvideossa. Maailma on jatkanut elämäänsä heti ydinsodan loputtua. Jos yrittää ampua vihollista päähän, voi hudillakin osua vartaloon tai hiukan ohi eikä kaveriinsa. Ikäraja: Ei ole. Ennen keskustelua ei nimittäin ole mitään keinoa erottaa taviksia tehtäväpuun juurista. Ajattelin, että tarina nyt vain meni niin. Esimerkiksi Otradnoyen johtaja pyytää pelaajaa hoitelemaan kylältä suojelurahaa vaativan jengin. Perustaktiikkani on juosta ympäri kenttää lähintä vihollista tulittaen, mutta aina välillä tekoälypirulaiset aloittavat taistelun saartoliikkeellä. ATOM RPG ilmestyi jo viime jouluna, mutta oli vielä pahasti keskeneräinen. Osaa keikoista en edes selvittänyt ilman nettilunttausta, sillä pelin antama apu on hyvin viitteellinen. Luoti tiesi paikkansa Taistelusysteemi on osin jopa parempi kuin Falloutissa. Kenraali Morozov ryhmineen lähti tutkimaan bunkkeria numero 317, mutta tiimistä ei ole kuulunut mitään. En koskaan tykännyt Falloutin peruskaavasta, jossa vaikean asian yrittäminen lisäsi katastrofin riskiä. Fallout oli tiimille yksi niistä innoittajista, joiden takia tai ansiosta he alun perin pelialalle lähtivät. Tehtävänä on yrittää nostaa yhteiskuntarakenteet, elintaso ja sirppi vasaroineen salkoon. Pelaaja lähtee tarkastamaan tilannetta. 61 130070_.indd 61 16.9.2019 22.20.30. Kaupunkilaisista näkee vasta esittäytymisen jälkeen heidän nimensä, joten jokaisen vastaantulijan kanssa käydään perinteinen nimi/tehtävä/moido-monivalintakeskustelu. Saatoin myös ohittaa vahingossa useamman sivutehtävän. Peli kuulostaa Falloutilta neuvostotwistillä (Pelit 1/98, 91 p.) ja sitä se onkin
Ideana oli piilottaa sisään ylimääräisiä viinapulloja. Taktiikkaan on tosin kaksi estettä: kenttäsuunnittelu ja tekoälytiimiläiset. Osumakohdilla on merkitystä. Varsinaisia valmiita hahmoluokkia ei ole, vaan hahmon saa muokata varsin vapaasti ominaisuuksien ja erikoistaitojen suhteen. Koska tarinan mukana saa myös tekoälyn osittain ohjaamia kumppaneita, niin osa ominaisuuksista on hyödyllisempiä kuin toiset. RyhATOM RPG Viittaukset Falloutiin ovat käyttöliittymä ja hahmotasolla. Jos joku sai kiinni, niin pystyin lyömään kerran ja pakenemaan. Pääosuma nuijasta tyrmää, laukaus jalkaan rampauttaa ja puukko vatsaan saattaa aiheuttaa vaarallisen runsaan verenvuodon. Inventaario on pikkiriikkinen ja sekava. Vihollinen joko kaatuu tai paljastuu metsäpalon loimussa. Kun jättiläishämähäkin pelkkä pää oli portin takana piilossa, tiimini ei nähnyt koko otusta lainkaan. Itse tein kavereista bonusta saavan ”johtajan”, joka oli erikoistunut käyttämään pistooleita, mutta yritti hoitaa useimmat kriisit puhumalla. ATOM RPG:ssäkään moinen ei onnistu, sillä kohteen suuntaan ei voi ampua, jos sitä ei näe, eikä ympäristökään pahemmin tuhoudu. Tuskin hämäsi tullimiehiä. Toki voi vain ampua vihollisen yleiseen suuntaan, jolloin osuminen on todennäköisempää, mutta kriittiset osumat harvinaisempia. Ilmeisesti vuoropohjainen taistelu on katoavaa kansanperinnettä, sillä ATOM RPG noudattaa tylsää Wasteland 2 -tyyliä (Pelit 1/14, 87 p.). 62 130070_.indd 62 16.9.2019 22.20.40. Suojien puute on todennäköisesti seurausta pelimoottorin rajoitteista. Alkupelin taisteluissa kirmasin ötököitä pakoon ympyrärataa, vaarallisempia ihmisiä vastaan ravasin suoraan kohti uloskäyntiä. Jos UFO:n synkästä metsästä välähtää yksinäinen lasersäde, niin korpeen voi saman tien losottaa konekivääreillä, raketeilla ja käsikranaateilla. Taistelut käydään liki aina avomaastossa, jossa ei ole suojia tai muita taktiikkaa auttavia elementtejä. Kun sitä toistaa riittävän kauan, saa kärkijuoksijan jossain vaiheessa hengiltä. Taistelut ovat vain kilpailua siitä, kumpi puoli saa nopeammin syötyä toisensa osumapisteet. Pelit.fin kaikkien aikojen paras peli -äänestyksessä UFO parkaa parjattiin taas antiikkiseksi, mutta siinä on edelleen juttuja, joita nykyaikaisissa vuoropohjaisissa peleissä ei voi tehdä. En keksinyt ideaa itse, vaan lunttasin sapluunan suosituimmasta Steam-oppaasta. Sosialistinen realismi saattaa olla maailman ainoa taidesuuntaus, joka ei koskaan palaa muotiin. O:n tarina Tekoäly ei ole kovin kaksinen. Tykkään ATOM RPG:n tyylistä, sillä sankari aloittaa ysäriltä tutussa villapaidassa, joita suomalaiset raahasivat Tallinnasta
Useimmiten ei tapahdu mitään, mutta aina välillä leikki loppuu laakista. Se oli jo tarpeettoman ilkeää. Lopputuloksena peli kuulostaa enemmän Falloutilta kuin näyttää. Pidän kuitenkin kokonaisuudesta. Palasin myöhemmin uudelleen paikalle, kun olin saanut paremmat varusteet ja tasot. Sopiihan se toki maailmaan. Huonoa . Pelissä on myös useampi kohta, jossa peli varastaa kaikki kamat tai tehtävävaatimus vie kaikki säästöt. Useimmiten vain pettyy. Ääniraita on onnistunut. Vaikeustasoa ei skaalata lainkaan, mikä tekee varsinkin pelin alusta turhauttavan vaikean. Tekijät jopa päivittivät alun bunkkeritehtävän niin, että pelaaja ei voi enää piilottaa kamojaan kaappiin vaan tekoälyroistot haistavat ne sieltäkin. Vaikeustaso muistuttaa venäläistä rulettia. Käytännössä craftauksella on arvoa vain alkupelissä, jolloin pelaajalla ei vielä ole kunnon aseita ja panssareita. Kickstarter-mallin takia peliin piti lisätä juttuja, jotka eivät ole välttämättä oleellisia. Käyttöliittymästä puuttuu useita elämää helpottavia ominaisuuksia, kuten liki kaikki pikavalinnat. 81 ATOM RPG on rakkaudenja kunnianosoitus Fallout-sarjalle, mikä tekee siitä jo sellaisenaan kiinnostavan. Pelasin ilokseni. Ydinsodan jälkeen maailma ei pysähtynyt odottamaan sankariaan eikä välttämättä edes kaipaa pelastajaa. Jokainen arkku on kuitenkin avattava siinä toivossa, jos siellä olisi ammuksia tai taitoja parantavia opaskirjoja. Ovelat sudet esimerkiksi asuvat O:n muotoisessa luolassa, jossa ei voinutkaan kirmata ympyrää, koska juostessa sutta pakoon tulikin toinen vastaan. Kamojen ja varojen nollaus venyttää turhan pitkäksi alkuvaihetta, jossa pitää arkuista ottaa mukaan aivan kaikki säilyketölkkejä myöten. Ehkä vuoropohjaisten roolipelien loistava tulevaisuus ei olekaan taakse jäänyttä elämää. Craftaussysteemi lisää vain romua pelimaailmaan, sillä touhuun tarvitaan tölkkejä, nauloja, kuminpaloja ja metalliromua, jolla ei yksinään tee yhtään mitään. Yksi kampanjatavoitteista oli craftaus, jota en kaivannut peliin ollenkaan. Käsityön puute näkyy liian monessa yksityiskohdassa tai niiden puutteessa. Toki jatkuva suojelurahojen ja lahjusten vaatiminen voi olla kaiku neuvostoliittolaisesta arjesta, ja peli vain heijastaa Metro-kirjoissakin nähtyä todellisuutta. mäkavereita ei voi käskeä suoraan vaan vain yleisohjeilla tyyliin pysy rinnallani tai välttele vihollista. Musiikki on ambientia ja synthwavea, jossa pohjavire on suhteellisen alakuloinen. ATOM RPG henkii hyvää menneiden aikojen henkeä eikä hintakaan ole kuin kympin. ATOM RPG:n päähenkilö ei ole mikään uniikki unikorni vaan ensimmäiselle tehtävälleen lähetetty mortti. Kokonaisuus olisi tyydyttävämpi, jos käsityön jälki näkyisi enemmän, sillä peli on selvästi tehty vain muutamien moduulien varaan. Tohtori Outolempi, otaksun Kokonaisuudesta näkee, että tiimi ei ole suuren suuri. Ensimmäinen tehtävä on etsiä päähenkilö kartalta. 63 130070_.indd 63 16.9.2019 22.20.52. Vastaantulijat ovat naamaltaan yksilöllisiä, mutta vastaukset noudattavat perussapluunaa. Kokeilematta ei voi tietää pärjääkö alueella tai pystyykö tappamaan tiettyjä vihollistyyppejä. ATOM-järjestön löyhä motiivi antaa hahmolle sopivan syyn vaeltaa pitkin joutomaata sivutehtävien perässä. Taistelussa kameraa ei saa keskitettyä napista hahmoonsa ja pelissä on pari kohtausta, jossa kuvakulma seuraa käsikirjoitusta eikä omaa ukkoa/akkaa. Talot ovat sisältä samannäköisiä. Ääninäyttelijä sen sijaan kuulostaa siltä kuin spiikit olisi nauhoitettu illanistujaisten päätteeksi vodkapäissään. Hyvää + Toistaa Fallout-henkeä apinoimatta peliä liian suoraan
K auan sitten pussimäyrä haastoi putkimiehen mikroautokisaan ja melkein voitti. Puolivalmista peliä tarjottiin Sonylle, joka kiinnostui, mutta halusi rattiin Crash Bandicootin kavereineen. Pussilasti mäyrää Naughty Dogilla oli kiire vuonna 1998. Krääsää lisätään kuukausittain järjestettävillä Grand Prix -kisoilla, joissa kerätään nitropisteitä uusien asujen ja tavaroiden avaamiseksi. Nitron radat olivat selvästi huonompia kuin Crash Team Racingin vastaavat, mutta Beenox muokkasi näistä tasavertaisia, osittain jopa CTR:n ratoja monipuolisempia virityksiä. Maailma pelastuu vain voittamalla kilpailut kaikilla alkuperäisen pelin radoilla, peittoamalla uusilla välivideoilla uhoavat välipomot ja lopulta itse Nitros Oxide. Kilpa-autoja voi tuunata huikealla määrällä tavaraa, joka ei vaikuta ajettavuuteen millään tavalla. Kanakeittoa uusin maustein Päivittäin tarjontansa arpova Pit Stop -kauppa ja armotonta päivittäistä grindaamista vaativa Grand Prix ovat selkeästi suunniteltu pitämään pelaajien mielenkiintoa yllä vaikka väkisin. Kesällä ilmestynyt Crash Team Racing Nitro-Fueled -uusversio on kuin kotiin palaisi. Nettipeliä odotettiin kaksikymmentä vuotta, nyt se on mukana mutta raakileena. Kärttyinen Nitros Oxide aikoo muuttaa maapallon parkkipaikaksi, jos kukaan Maan asukeista ei voita häntä kilpa-ajossa. Kaikki seikkailutilan erilaiset kisamuodot löytyvät kätevästi päävalikosta. Moninpelimuotoja, kuten lipunryöstöä ja aseilla sotimista, voi viimein pelata AI-hahmojen kanssa, ja jaetun ruudun moninpeli on mukana. Vaihtoehtoina ovat vain peruskisat kolmella kierroksella sekä battle-pelimuoto, kummatkin enintään kahdeksan pelaajan aulassa. Kaikki vanhat tutut löytyvät upeasti animoituina, uusilla laajoilla asuvalikoimilla. Sen kuskit olivat pikselimöykkyjä, jotta peliin olisi helppo vaihtaa uudet hahmot, mikä oli viisas päätös. Pelinsisäisellä rahalla voi Pit Stop -kaupasta ostaa Crash Nitro Kartin hahmot, joista osaa ei voinut edes alkuperäisessä CNK:ssa pelata. Radat ovat samoja kuin alkuperäisessä pelissä, mutta reunoille on lisätty hurjasti elämää ja nähtävää, lähinnä muista Crash-peleistä tuttuja hahmoja ja maisemia. CRASH TEAM RACING NITRO-FUELED Jussi Mattila Voiko ysärin lopun ajokortilla lähteä liikenteeseen nykypäivänä. Vasta vuosien jälkeen Mario Kartin eri versiot alkoivat ohittaa Crashin ajotuntuman nyanssien määrässä. Mario on sen jälkeen kiertänyt yksin samaa rataa jo kahdeksan iteraatiota, mutta tänä vuonna viivalle palasi Crash. Näin vaatimattomista lähtökohdista syntyi vuonna 1999 piirroselokuvamaisen kart-kaahailun kruunaamaton kuningas. Mutta entä se uusi peli. Ikäraja: 3 LEGENDAN PALUU 64 131114_.indd 64 16.9.2019 20.41.44. Vicarious Visions-studion epäsuora jatko-osa Crash Nitro Kart (2003) yritti luoda uutta vanhan päälle muun muassa painovoimalla kikkailulla, mutta lopputulos oli vain jotain sinne päin. Toisaalta hinnat ovat siedettävällä tasolla ja viikonloppuisin kisoista tienaa tuplapalkkiot, joten jäljelle jää periaatteesta suuttuminen. Radical Entertainmentin kehittämä Crash Tag Team Racing (2005) oli sitten jo jotain ihan muuta tuplakuskeineen ja tasohyppelykohtineen. Tervetulleina uudistuksina hahmoaan voi vaihtaa vapaasti ennen kisoja ja pomohahmojen avaamista pelattaviksi hahmoiksi on nopeutettu. Hahmovalikoimaa on piristetty ja paljon. Peli viimeisteltiin kaiken muun sivussa ja silti tiimi ajoi urakan maaliin kahdeksassa kuukaudessa. Crash Team Racing loisti ja loistaa edelleen tärkeimmissä asioissa, eli hauskuudessa ja ajosysteemin monipuolisuudessa. Keskusmaailmoissa ajelu eri kenttien portaaleja etsien perinteiseen loikka-Crash-tyyliin tuntuu nykyään kankealta pelisuunnittelulta, mutta pakkohan sen on olla mukana. Pari kuukautta julkaisun jälkeen peliin lisättiin mahdollisuus ostaa pelirahaa oikealla rahalla, onneksi ansaintamalleihin ja talouteen koskematta. Aika-ajoissa omien aikojen ja Oxiden haamujen käyttöä on sujuvoitettu huomattavasti. Yksinpelin selkäranka on seikkailutila. Arvosteltu: PS4 Saatavilla: Xbox One, Nintendo Switch Beenox / Activision Moninpeli: 2-8 netissä. Radat ja battlen säännöt äänestetään kolmesta arvotusta vaihtoehdosta, ja sitten toivotaan, että aula pysyy pystyssä. Plus Crash Nitro Kartin ratoja, mutta muokattuna Nitro-Fueledin ajosysteemiin. Crash Bandicoot 3: Warpedia kehitettiin, ja osa tiimistä työsti sivutoimisesti uutta pelimoottoria nimettömälle kart-ajopelille. Kiukkua aiheuttaa pelin tekninen toteutus. Julkaisun jälkeen ilmestyneet täysin uudet haastavat radat todistavat, että Beenox hallitsee ratasuunnittelun. Kaverien kanssa privaattiauloissa meno on monipuolisempaa. Niissä on nähty vierailevana kuskina Spyro kavereidensa kanssa. Se hiertäisi vähemmän, jos Activision ei olisi pettänyt lupaustaan mikromaksuttomuudesta
Kyllä lensi ropposet ruudulle, kun peli päätti heittää minut kakkossijalle ruudulla näkyvistä ajoista huolimatta. Ripper Roon valitseminen nettipeliin vaatii hahmonkaltaista mielenlaatua tai törkeän määrän taitoa. Nopeat hahmot kääntyvät hitaasti, hitaat hahmot pärjäävät paremmin kurveissa. Crash olisi ansainnut laadukkaammin toteutetun paluun, mutta toisaalta huikea ajosysteemi ja laadukkaat radat riittävät ainakin minulle vuosiksi eteenpäin. Beenox sentään pitää patchia kaipaavat radat poissa nettipelikierrosta. Kun luulen, että pahimmat oikoreitit on paikattu, seuraava aalto oikoreittejä löytyy jo YouTubessa. Beenox ei puuttunut hahmojen alkuperäiseen tasapainoon. Välimallin hahmoilla on joko kiihtyvyyteen painottuvat statsit tai tasapainoisesti kaikkea. Jos hyvä pelaaja pääsee ensimmäisten aselaatikoiden jälkeisestä sodasta kunnialla karkuun, ei häntä enää kukaan saa kiinni. Paljon on hyvää, paljon on haaskattua potentiaalia. Häntäpään kuskeille arvotaan toki parempia aseita ja kirimisessä auttaa alkujaan vain battle-pelimuodossa nähty supermoottori. Veteraanien unelma on toteutunut! Toinen piilo-ominaisuus on u-käännös. Huonoa . Keskitasoa parempana kuskina pyörin yleensä kolmen parhaan joukossa, mutta erinomaiset kuskit järjestään nappaavat parhaat pallit nenäni edestä. Vasta-alkajat eivät ehdi edes maaliin asti ennen kuin kilpailu on ohi. Ne oikeat, ajan tasalla pidetyt maailmanennätyslistat löytyvät fanisivustoilta. Liu’un aikana, oikean alanurkan pienen mittarin mentyä punaiselle, painetaan vastakkaista hyppynappia, jolloin hahmo saa pienen boostin. Hyvää + Vanha ajotuntuma muutamalla hyvällä muutoksella on tallella, todella nätti, paljon uutta sisältöä. Turbopadien antama boost nostaa nopeutta vielä entisestään. Armottoman buginen, nettipuoli on raakile. Virallinen nimi on nyt Blue Fire ja sen mahdollistavia turbopadeja löytyy useista radoista, mikä sementoi sen tärkeäksi osaksi pelimekaniikkaa. 65 131114_.indd 65 16.9.2019 20.41.50. Bugeja riittää käyttöjärjestelmän infoteksteistä nettikoodiin ja tallennuksien tuhoutumiseen. Beenoxin paras muutos peliin liittyy nimenomaan boost-mekaniikkaan ja piilotettuun ominaisuuteen, josta moni alkuperäistä pelannut ei koskaan saanut tietää. Peli ei varsinaisesti kaatuile, mutta harrastaa jatkuvasti pientä kiusantekoa. Viimeinen, kolmas boost on kaikkein isoin ja nostaa ajonopeutta pykälän verran. Nurinkurisesti kääntyvyyteen painottuvat hitaat hahmot ovat pelin mukaan tarkoitettu vasta-alkajille, mutta power slide -painotteinen pelisysteemi rankaisee heitä kahteen kertaan. Onneksi palkkiot lasketaan radan pituuden eikä sijoituksen mukaan. Niitä seiniä on joka paikassa, niihin voi törmätä jopa hyppyreissä. 79 Crash tarjoaa hauskaa ja haastavaa kaahailua, vaikka pelin tekninen toteutus ei pääsisi katsastuksesta läpi. Se oli kaikkein nopein tapa liikkua ja vaati ajamaan vain tietyistä kentistä löytyvien määrättyjen turbopadien yli. Pelin sydän, eli hauskat kisat ja loistava ajosysteemi, sykkii vahvana ja näyttää hyvältä, mutta kaikki muut elimet kärsivät jonkinasteisista vaivoista tai puutostiloista. Ensikuukaudet pelaajat löysivät kierroksia parantavia kikkoja päivittäin, Beenox yritti pysyä patcheillaan perässä. Crash Team Racingin uusi tuleminen on hämmentävä kokemus. Parhaimmat kuskit pitävät nopeuden tasoa kuvastavat pakoputkien liekit elossa jatkuvalla power slidella, hypyillä ja turbopadeilla läpi koko kisan. Nettikoodi ei ole erityisen luotettavaa, vaan aiheuttaa joskus jopa fysiikan sekoilua. Nettikisassa tein huikean loppukirin ja sujahdin upeasti ensimmäisenä maaliin sadasosasekunnin erolla seuraavaan. Nitro-Fueledissa hahmot eivät menetä nopeutta, kunhan jarrusta ehtii päästää irti ennen laskeutumista maan tasolle. Melkein kaikki ajamiseen liittyvät ongelmat johtuvat Beenoxin käsittämättömästä ratkaisusta jättää checkpointit pois ja luottaa näkymättömiin seiniin. Pelin sisäisiä leaderboardseja ei nollata edes törkeimpien oikoreittien tukkimisen jälkeen. Veteraanit ja vasta-alkajat lykätään iloisesti sekaisin. Jos ajoi aikanaan maaliviivalla rinkiä ja suhasi kolmen kierroksen aika-ajon alle kymmenessä sekunnissa, voi olla melko varma, että tulosta ei rikota enää koskaan. Nitro-Fueledin saa helposti täysin rikki. Laastaroitu timantti Nostalgiapärinöissä tai ensimmäisiä kertoja ajellessa uusi Crash toimii, mutta pelitekniset kömmähdykset rampauttavat kilpailullisen korkean tason pelaamisen. Beenox muutti Sacred Fireä niin, että uudet boostit jatkavat Ultimaten kestoa eivätkä palauta vauhtia edelliselle, pienemmälle Sacred Fire -tasolle. Nettipelit ovat ylivoimaisesti paras tapa ansaita pelirahaa. Ja sitten muu maailmakin alkoi löytää ajosysteemin salaisia ominaisuuksia. Käänteentekevin niistä sai nimekseen Ultimate Sacred Fire, joka viittaa autojen pakoputkista kipinöivän tulen laatuun. Power slide aloitetaan painamalla toista hyppynappia ja pitämällä sitä pohjassa. Ne eivät pysty ajamaan suoraan edes suorilla, ne ovat muita hitaampia ja ajavat myös pitemmän matkan. Ominaisuutta tuskin ollaan poistamassa, joten se kannattaa opetella. Alkuperäinen peli oli niin hyvin rakennettu, että glitcheihin pohjautuvat oikoreitit vaativat oikeasti taitoa. Kiitos netin jo ensimmäisinä päivinä yleistyneen tekniikan takia nopeat, mutta normaalisti huonosti kääntyvät hahmot ovat se paras valinta. Vähäisin muutoksin radalle Crash Teamin ajosysteemi nojaa pitkälti luisussa ajamiseen. Naughty Dog oli lisännyt valtavia ilmalentoja vaativien kohtien hyppyreihin normaalia ärhäkkäämpiä turbopadeja, mutta niiden antama tajuttoman nopea vauhti pysyi päällä vain jos ei boostannut millään muulla tavalla. Ajonopeus pysyy tällä tasolla niin kauan, kun onnistuu ketjuttamaan uusia boosteja yhteen ennen edellisten yhteenlasketun vaikutusajan (reservin) loppumista. Hypyn aikana, pakin ja jarrun avulla, voi tehdä todella jyrkkiä käännöksiä. Alkuperäisen Crashin alkuaikoina muutama ranskalainen dominoi Time Trial -aikoja, ja muut ihmettelivät käsittämättömiä suorituksia. Ikävä kyllä tasapainoisilla statseilla varustetut hahmot ovat paljon heikompia kuin peli väittää
Psykedeelinen sci. Sitten kohdataan shogun, jonka kukistamalla edetään uuteen vihollisaaltoon ja pomoon. Ne on jopa julkaisun yhteydessä nimetty bosseiksi pelin englanniksi käännetyssä myyntivihkosessa. Plus ne voi halutessaan pysäyttää ja hypätä itse ohjaimiin! Pelejä voi kelata taaksepäin, mistä on apua hurjiin vaikeustasoihin. rma alkoi käyttää epävirallisesti 1981 ja virallisesti 1986. Tämä on pelitaltiointia parhaimmillaan! SNK 40th Anniversary Collection kertoo vuosista 1978-1990. On antoisaa ensin pelata jotain ja sitten lukea herkullisia yksityiskohtia taidekirjasta. Erikoista olivat myös kuulutuksenomaiset äänisamplet ja tulitussuuntiin tarjotut neljä nappia, joisSANGEN NAPAKKA KOKOELMA SNK, PS4, Switch Digital Eclipse / NIS America 66 127119_.indd 66 16.9.2019 22.22.59. Space Invadersin perässä Taidekirjan historiikki alkaa vuodesta 1978, mutta paketin ensimmäinen peli on vuodelta 1979. Commanderin pelattavuus on yhä nautinnollista, kuten myös tapa tiivistää feodaalisen Japanin arvokas tunnelma yhteen ruutuun simppelillä gra. toiminta Vanguard (1981) on myös kokoelman parasta antia. Switchin voi lisäksi kääntää kyljelleen tukemaan paremmin monen arcadepelin alkuperäistä vertikaalia kuvasuhdetta. Taidekirja kertoo kaikista paketin peleistä sekä monesta muusta aikakauden SNK-pelistä. SNK 40TH ANNIVERSARY COLLECTION Johannes Valkola Torakka-arkeologien kaivaessa muinaisen ihmisrodun raunioita he antavat vaikka kaikki vasemmat jalkansa tämän kokoelman tasoisista löydöistä. Switchillä pelaaminen sujuukin muitta mutkitta napakalla Flip Grip -lisälaitteella, jonka avulla Joy-Conit kiinnitetään pystyasentoiseen konsoliin. Viihdyttävä Ozma Wars rakennettiin nimittäin Space Invadersin pelimoottorin päälle. Toki mukana on myös asiaan kuuluvat kuvaja näppäinasetukset. SNK muistetaan vuonna 1990 julkaistusta Neo Geo AES-pelikonsolista, joka oli laadultaan mutta myös hinnaltaan kaukana kilpailijoiden konsoleista. Välillä jopa liikutaan poikittain, mikä oli poikkeuksellista 1980-luvun alussa. Myös Sasuke vs. Mutta aikana ennen Neo Geoa, SNK teki myös pelejä, joissa omalaatuisuudesta tai kunnianhimosta ei ollut pulaa. Eikä Taito edes pystynyt tekemään tarpeeksi kabinetteja vastatakseen kysyntään. Kokoelman mielenkiintoisimpiin peleihin lukeutuvan Sasuke vs. Peli kuvaa hyvin aikaansa: Taiton Space Invaders (1978) oli niin käänteentekevä ja suosittu, että Japanissa oli arcadehalleja, joissa ei ollut Space Invaders -kabinettien lisäksi mitään muuta. On myös mainio idea, että jokaisesta pelistä löytyy videot, joissa kyseinen peli pelataan läpi. Samoin oli continue-ruudun tuoma mahdollisuus jatkaa pelaamista – ominaisuus, jonka Vanguard toi peleihin luultavasti ensimmäisenä ja joka piti esitellä sen ajan pelaajille erillisessä tietoruudussa. Mutta siinä missä ne jättivät toivomisen varaa, SNK 40th Anniversary Collection on toista maata. Komean pelikirjaston lisäksi se pursuaa ylimääräistä antia, kuten soundtrackeja, skannattuja mainoksia, ohjeita ja pelioppaita ja jopa kattavan digitaalisen taidekirjan, johon tietoa on haalittu yksityiskeräilijöiltä ja SNK:n pelisuunnittelijoilta. Vanha, herkullinen aika aukeaa kattavassa ja upeasti toteutetussa SNK 40th Anniversary Collectionissa, joka on melkoinen unohdettujen pelien aarreaitta. Kellot alkavat soida sen epävirallisesta lyhenteestä SNK Corporation, jota . ikalla ja äänillä. Vihollisia tulitetaan avaruusaluksella ruudun liikkuessa ylös ja alas sekä sivuttain. Pelissä ohjataan ruudun alhaalla väistelevää ninjaa, joka viskoo heittotähtiä alas vyöryviä vihollisia kohti. Täysin varusteltu Kokoelman takana on Digital Eclipse, aiemmin Mega Man Legacy Collectionin, Disney Afternoon Collectionin ja Street Fighter 30th Anniversary Collectionin tehnyt studio. Se on räikeiden neonvärien avaruustoiminta Ozma Wars. Sen sanotaan olevan ensimmäinen peli, joka sisälsi pomotaisteluita. Niin tai näin, tässä on harvinaislaatuinen, kiehtova kokoelma, jossa idea ei ole ollutkaan koota yhteen peleistä parhaimpia, vaan paljastaa historia todellisuudessaan. Commander (1980) osoittaa aikansa pyrkimystä uudistaa alaa. V uonna 1978 Eikichi Kawasaki perusti Shin Nihon Kikaku Corporationin, “Uuden Japani-projektin). Anti on rikasta, joskin muutamasta pelistä olisi ollut hienoa saada mukaan vielä Atari 2600-, ZX Spectrumja Mega Drive -painokset. Kokoelma muodostuu 24 pelistä, joista monista tarjotaan erilliset USAja Japani-versiot sekä kolikkopeliversioiden rinnalle vieläpä NES-versiot. Eikä ihme, sillä se oli kotiversio vaihdettaviin moduuleihin perustuvasta Neo Geo MVSkolikkopelikabinetista, joka julkaistiin 1988, ja jossa yhdessä kabinetissa saattoi olla jopa kuusi eri peliä. Näinpä osan pelien rosoisuutta ei voi kiistää, mutta monien kohdalla ansiot ovat päivänselviä. Se osoittaa kuitenkin kunnianhimoa: Ozma Wars oli ensimmäisiä pelejä, jossa viholliset muodostivat omat kenttänsä. Ozma Wars oli Shin Nihon Kikakun tapa reagoida kilpailuun
ta tulikin myöhemmin SNK:n arcadekabinettien tavaramerkki. Silmillä ja kouralla varustetulla, ihmeen jäykällä ja hitaalla autolla on tarkoitus väistellä esteitä ja samalla napata bensakanistereita ja pisteitä tienreunasta. Pelit niputtaa helposti: TNK III (1985), Ikari Warriors (1986), Victory Road (1986), Time Soldiers (1987), Iron Tank: The Invasion of Normandy, (1988), P.O.W.: Prisoners of War (1988) ja Ikari III: The Rescue (1989) tarjoavat 67 127119_.indd 67 16.9.2019 22.23.17. Kahdeksan peliä yhdessä! Näin mainostettiin Fantasya (1981), joka ei sen sijaan tarvitse pelaamiseen nappiakaan. Ei hassumpaa aikana, jolloin pelit muodostuivat yleensä yhdestä ruudusta. Capcomin Commandon (1985) tyylistä toimintaa on tarjolla runsaasti. Haaste tuntuu kuitenkin ylimitoitetulta ja epäreilulta. Mainoslause ei myöskään ole täysin tuulesta temmattu: ensimmäisen ruudun läpäistyä muuttuukin genre ja tämä jatkuu kunnes jalan ja kulkuvälineillä liikuteltava hahmo on pelastanut lopussa odottavan naisen. Ei pulaa toiminnasta Namcon Xeviouksen (1982) vaikutus oli valtava vertikaalisti etenevään 2d-ammuntagenreen, mikä näkyy etenkin kokoelman peleistä Alpha Mission (1985), sen värikkäästä jatkosta Bermunda Triangle (1987) ja kolmannesta osasta World Wars (1987). Fantasy sisälsikin poikkeuksellisesti tarinan aihioita. Munch Mobile (1983) on erikoinen, mutta nykypäivänä hyvin tönkkö kokemus. Niitäkin kiinnostavampia ovat hiottu helikopteritoiminta Chopper I (1988) ja dinosaurukset vastapuoleksi asettava Prehistoric Isle in 1930 (1989), jossa erikoisasetta ja sen ampumissuuntaa pystyy liikuttamaan vapaasti kaksitasoisen lentokoneen ympärillä
Tennistä pelataan muun muassa sumopainijoita, lainelautailijoita ja vedestä pomppivia uimareita vastaan. Lisäksi tarinassa on aitoa kasaria: päähahmo kerää jokaisen voiton jälkeen mukaansa missin, joten lopussa nyrkkisankaria ympäröi joukko ilmapusuja puhaltavia blondeja. Sulkia riittää tietysti myös kaikille pelien alkuperäisille tekijöille. Sitä kannattaa kokeilla jo pelkästään musiikkinsa takia: tässä oli historian ensimmäinen kerta, kun arcadepelillä oli vokalisoitu soundtrack. Ne saavat SNK:n tunnetun päähahmon pukemaan haarniskan bikiniensä päälle – bikinit kuulemma valittiin hahmolle korostamaan naiseutta ja haarniskojen suojaa. Rambo-räiskeestä esiin nousee lisäksi SAR: Search and Rescue (1990), viimeinen Loop Leveriä käyttänyt peli. SNK 40TH ANNIVERSARY COLLECTION 68 127119_.indd 68 16.9.2019 22.23.37. Eikä heillä tietenkään ole mailoja. Yksinpelissä kohdataan vastustajia, jotka eivät ole sieltä tavanomaisimmasta päästä. SNK:n vanhan ajan paras peli oli samalla aikakautensa päätös: Crystalis oli SNK:n viimeinen etappi ennen siirtymistä Neo Geon pariin. Beast Busters (1989) on puolestaan nykyään vaatimaton tapaus. 1980-luvun Japanissa, aikana ennen nettiä, pelin tekeminen oli hankalaa: tekijät saivat tietonsa Kuuban tapahtumista ja henkilöistä vain yhdestä japaniksi käännetystä kirjasta. Hektistä pelattavuutta jatkoi myöhemmin Shock Troopers -sarja. Kannattaa muistaa, että Digital Eclipsen tuottaja Frank Cifaldi on intohimoinen pelihistorian puolestapuhuja ja luennoitsija. Se pohjautuu yllättäen Kuuban vallankumoukseen. Kun mukaan on otettu pelejä laidasta laitaan, kaikki eivät tietenkään ole helmiä. Posketon tennis yllättää Absurdi tennispeli Paddle Mania (1988) on helmi. Ikari Warriorsit ja muut kyykyttää Guerrilla War (1987), josta kannattaa vielä valita pelattavaksi sen japanilainen, sensuroimaton versio nimeltään Guevara. Kyse on valopistoolipelistä, jossa tulitetaan nappi pohjassa zombeja refleksien varassa. Pelattavuus onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan yllättävän hauskaa ja taktista. Anti on raivopäisen energistä ja kuvasuunnittelussa virtaa punk, mutta valopistoolipeli ilman valopistoolia on juuri niin puuduttava kuin miltä kuulostaakin. Kenttien vaihtoehtoiset etenemisreitit ja Athenan massiivinen miekka saivat pelin erottumaan edukseen. Se on ohittamaton kokoelma täynnä historian patinaa. Tempo on nopea, hahmot kookkaita ja näyttävä kuvasuunnittelu kumartaa H.R. Huonoa . Entinen pelitoimittaja on lanseerannut myös museoiden kanssa yhteistyötä tekevän ja digitaalista kirjastoa rakentavan Video Game Foundation History -sivuston. Kreikkalaisen viisauden ja sodankäynnin jumalattaren ympärille rakennettu toimintatasoloikka Athena (1986) sisältää puolestaan kerättäviä kykyjä ja varusteita. Huonommin pärjää SNK:n ensimmäinen kamppailupeli Street Smart (1989). Pelihahmoina ovat itse Che Guevara ja Fidel Castro, joilla edetään sissisodassa viidakosta syvälle asutukseen ja pelastetaan matkalla vankeja. The Legend of Zeldan (1986) tapaisessa mutta nopeammassa toimintaroolipelissä jutellaan kylissä, kerätään varusteita ja nostetaan kykyjä kokemuksen mukaan. Hauskinta piisaa silti kahdestaan. Se on kokoelman ainoa yksinomaan NESille julkaistu peli, ja siten harvinaisuus SNK:n katalogissa. Silloin molempien on otettava huomioon pallon nopeasti kiihtyvä ja juuri ennen pelaajaa hidastuva liikerata ja heilautettava mailaa oikea-aikaisesti joko rystyltä tai kämmeneltä. 85 SNK 40th Anniversary Collection tarjoaa uutta taistossa vanhojen pelien häviämistä vastaan. Toiminta on haastavaa ja kiinnostavaa, varsinkin kaksinpelissä. hektistä toimintaa, jossa ollaan kuin vastarinnan ylivoimasta alistumaton Rambo. Kokonaisuutena SNK 40th Anniversary Collection tarjoaa muhkean, esimerkillisen tavan taltioida historiaa. Siinä vastustajia voitetaan joko karatekalla tai painijalla. Paketin nautittavin peli on laaja scififantasia Crystalis (1990). Gigerille. Kyse on eräänlaisesta Windjammersin (1994) esi-isästä, jossa pallo on tarkoitus tempaista suoraan tai seinistä kimmotellen vastapuolen ohi maaliin, joka voi liikkua sivuttain tai sulkeutua kuin hissinovet. SNK 40th Anniversary Collection on sulka hattuun Cifalfille, joka arvostaa pelitaltiointia ja taistoa pelien häviäviä lähdekoodeja vastaan. Silti siinäkin on ideaa: päälle raivokkaasti vyöryviä zombijoukkoja ei voi nähdä ilman, että mieleen tulisi Left 4 Dead -sarja. Hyvää + Paljon pelejä kaikessa erikoisuudessa ja kunnianhimossaan, digitaidekirja kirsikkana kakun päällä. Athenan jatko-osa Psycho Soldier (1986) on myös mukana. Pelit tekivät tutuksi SNK:n niin sanotun Loop Lever -joystickin, jolla liikuttiin ja ammuttiin vapaasti eri suuntiin tikkua kääntämällä ja pyörittämällä samaan aikaan. Pelissä saa liikkua myös syvyyssuuntaan ja vastassa on mielikuvituksellisia hahmoja, mutta mekaniikka on kankeaa ja tylsää. Nyt pelejä pelataan kahdella ohjaintatilla
Paketin ensimmäinen peli on toimintaroolipeli Final Fantasy Adventure (1991), Game Boyn parhaimmistoa. Todellinen arkistojen aarre Vaikka kaksi ensimmäistä peliä hurmaavatkin, kokoelman tähti on Seiken Densetsu 3, nyt siis Trials of Mana. Ja millaisen elämyksen Hiromichi Tanakan ja Koichi Ishiin peli tarjoaakaan! Kyseessä on yksi Super Nintendon näyttävimmistä peleistä, sen taianomaisen fantasian upeasti tavoittava pikseligra. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun peli julkaistaan virallisesti käännettynä vain 24 vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen. Squarella työskentelikin aikansa taitavimpia pikselitaiteilijoita, tässä he ovat osaamisensa huipulla. Huonoa . Merkittävintä on, että mukana on Seiken Densetsu 3 (1995), nyt uudella nimellä Trials of Mana. Yksityiskohtainen, sielukas ulkoasu välittää lukuisia tunnetiloja ihmeen vaivattomasti. Myöhemmin hän ohjasi muun muassa kivikovat klassikot Final Fantasy VI (1994), Chrono Trigger (1995) ja Final Fantasy VII (1997). Harmillisinta on, että mukana ei ole lainkaan taustatietoa, taidetta eikä dokumentteja. Kunnianhimoa piisaa säteilevän audiovisuaalisuuden lisäksi vaikkapa rakenteessa: päähahmon ja kaksi sivuhahmoa saa valita kuudesta vaihtoehdosta, ja tarina etenee valintojen mukaan. Tosin muutoin kuva-asetuksia on niukasti. Mutta huomio takaisin siihen, että tarjolla on kolmen ohittamattoman pelin kokoelma. Johannes Valkola COLLECTION OF MANA Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Secret of Mana käytti taidokkaasti Super Nintendon kolmiulotteista Mode 7 -tehokeinoa luomaan illuusion laveasta ja arvoituksellisesta 2d-maailmasta. Ansiokas ja kiehtova seikkailu julkaistiin aikanaan Euroopassa Mystic Quest -nimellä, mutta kokoelmassa se on amerikkalaisella, turhaa sekaannusta aiheuttavalla nimellään. ltteriä ei ole, eikä taustakuvaa saa pois. Julkaisijan olisi kannattanut kasvattaa budjettia, sillä tarjolla olisi ollut kiehtovaa historiaa. Mutta ennen kaikkea mukana on Seiken Densetsu 3, jonka virallista julkaisua piti odottaa liki neljännesvuosisata. Esimerkiksi kuvaputkiruutu. ikka vakuuttavat yhä. Saman voi sanoa moninpelistä, jossa kokemuksen voi jakaa kolmestaan – mikä oli aikanaan poikkeuksellista. Jo ensimmäinen kappale Hiroki Kikutalta (ensimmäisessä sävellystyössään pelien parissa) kutsuu syvälle suureen seikkailuun: kolme päähahmoa nähdään alkuvalikossa katsomassa jättimäistä Mana-puuta vehreän luonnon helmassa herkän huiluja pianomusiikin hallitessa ilmaisua. Myös suloinen hahmosuunnittelu ja hehkeä pikseligra. Hienona lisänä kaikkia soundtrackeja voi kuunnella alkuvalikosta. Ishiin ensimmäinen ohjaustyö Final Fantasy Adventure vakuuttaa yhä menevällä pelattavuudella, koukeroisella maailmalla ja herkällä kerronnallaan. Päinvastoin: kasassa on omalaatuisia aihioita, joista Mana-pelit tulivat myöhemmin tutuiksi. Hyvää + Jokainen peli tarjoaa hienon kokemuksen, mutta ennen kaikkea kiinnostaa Trials of Mana, joka osoittautuu hämmästyttävän kunnianhimoiseksi ja ajattomaksi teokseksi. Hahmoja voi myös kehittää eri suuntiin; taistelijan voi esimerkiksi muokata temppeliritariksi tai gladiaattoriksi. Haastava, humoristinen, vakava, laaja ja monipuolinen Trials of Mana on erinomainen, suorastaan ohittamaton roolipeli. Historia jää ikävästi kertomatta Kokoelman on tehnyt pelirestauroinnin asiantuntijatiimi M2. Esimerkiksi Secret of Manan piti alkujaan olla SNESin cd-lisälaitteen julkaisupeli ja lopullisesta pelistä leikattiin Ishiin mukaan liki 40 prosenttia pois. Koichi Ishiin ikimuistoinen, raikkaan pastellisävyinen toimintaroolipeli on kestänyt hienosti aikaa. Myös Hiroki Kikutan monipuolinen musiikki tekee jälleen vahvan vaikutuksen: hän kykenee nousemaan Secret of Manan huikeiden sävellysten varjosta ja luomaan koskettavan soundtrackin. Tunteikkaan tarinan käsikirjoitti Yoshinori Kitase, joka vastasi myös pelisuunnittelusta. Final Fantasy Adventuren kuvaa voi puolestaan vaihtaa mustavalkoisen, Game Boyn vihersävyn ja Super Game Boyn värimaailman välillä. Kiinnostavaa olisi ollut lukea myös maineikkaiden tekijöiden haastatteluja, pelit kun olivat monelle ensimmäisiä töitä alalla. Samassa paketissa on lisäksi sarjan kaksi aikaisempaa osaa, joten taso on kaikkinensa korkealla. Se niputtaa yhteen kolme Mana-peliä eli tarkemmin sanottuna Japanissa Seiken Densetsu -nimellä tunnetun sarjan ensimmäiset osat. Ajattoman tuntuinen kokonaisuus ei kalpene Secret of Manan rinnalla, mikä on hieno havaita jopa näin neljännesvuosisata myöhässä. On menetetty mahdollisuus, että sarjan kiehtovaa historiaa ei avata millään muotoa, kokonaisuutena niukat kuva-asetukset. Kerronnassa puolestaan uskallettiin kääntyä traagisuuteen lempeästä hengestä huolimatta. Tämä oli puolestaan Kitasen ensimmäinen työ videopelien saralla. Pelissä on oma, vahva identiteettinsä. ikka vetää suorastaan hiljaiseksi. Super Nintendon parhaimmistoa Kokoelman toinen peli on lajityypin keskeinen Secret of Mana (1993). T ätä on odotettu: Seiken Densetsu 3 saapuu viimein Japanista liki neljännesvuosisata alkuperäisen SNES-julkaisun jälkeen. KOLME KOVAA, YKSI KOKOELMA Arvosteltu: Nintendo Switch M2 / Square Enix Ikäraja: 7 89 Collection of Mana sisältää kolme komeaa peliä. 69 130064_.indd 69 16.9.2019 18.28.44. Ei voi kuin ihmetellä, miksi tämä suljettiin aikanaan Japaniin. Peli ei liity Final Fantasy -sarjaan, vaikka sen ohjasikin chocoboiden luoja Koichi Ishii. Ja ennen kaikkea siihen, että Seiken Densetsu 3 on vihdoinkin julkaistu Japanin ulkopuolella. Ja nyt, kun siihen viimein on mahdollisuus, sitä ei kannata ohittaa. Nyt se on loppu. Harva peli alleviivaa maagisen tunnelmansa yhtä tehokkaasti jo alussa. Käännökset toimivatkin moitteetta. Kunnianhimoa osoitti myös uusi, luonteva ympyrävalikko esineiden ja loitsujen käyttöön reaaliaikaisen taiston tiimellyksessä. Kolme kovaa, yksi paketti Nykyään pelien uusintaversioita ja klassikkokokoelmia tulee ja menee, mutta Collection of Mana on siitä kiinnostavimmasta päästä. Nautinnollinen, tunnelmallinen Final Fantasy Adventure sai ihmeen paljon irti 8-bittisestä käsikonsolistaan
Kaksikolta ilmestyi lokakuussa 2015 toinenkin tarina, Matters of Conscience, joka julkaistiin ainoastaan digitaalisena Witcher 3:n Hearts of Stone -lisäosan kanssa. Myöhemmät sarjakuvat ovat perustuneet Sapkowskin kirjojen sijaan CD Projekt REDin peleihin. 1 kokoaa yhteen kaikki 2014–2018 ilmestyneet tarinakokonaisuudet. Markus Rojola Tietyt tarinat ja hahmot toimivat hienosti julkaisualustasta riippumatta. Sarjan ensimmäinen numero ilmestyi 2014 ja tuorein tarina, neliosainen Of Flesh and Flame, sai päätöksensä tämän vuoden huhtikuussa. Fox Children on kokoelman heikointa antia. Ga?ekin käsikirjoittaman tarinan kuvitti Arkadiusz Klimek. Piotr Kowalskin selkeä, mutta silti ilmaisuvoimainen piirrosjälki eroaa selvästi kahden aikaisemman kuvittajan tyylittelystä. The Witcher Library Edition -sarjakuvakokoelma todistaa Noituri-saagan kuuluvan tuohon joukkoon. Kulkiessaan metsän läpi kaksikko päätyy mystiseen kartanoon, josta pakeneminen osoittautuu lähes mahdottomaksi. Yhtä lukuun ottamatta jokainen kertomus koostuu viidestä numerosta, joten tummanpuhuvan tyylikkäässä opuksessa riittää luettavaa yli 400 sivun verran. 45 € Komea kansi on Mike Mignolan kädenjälkeä. sa, sijaitsevaan synkkään metsään. Jokainen sen kuudesta osasta perustui yhteen Sapkowskin novelleista. House of Glass sijoittuu pohjoisessa ruhtinaskunnassa, AngrenisHYVÄN JA PAHAN TUOLLA PUOLEN Dark Horse Comics 2018 440 sivua Kieli: englanti Hinta: n. Noituri ryhtyy vastentahtoisesti suojelemaan kaappareita, jotka eivät ymmärrä, millaiseen vaaraan he ovat itsensä ja kanssamatkustajansa asettaneet. Merkittävimmät erot löytyvät taustojen karsimisessa yksi70 130065_.indd 70 16.9.2019 22.28.58. Ensimmäinen ilmestyi ainoastaan Puolassa vuosien 1993 ja 1995 välillä. Geralt huutamassa ääneen noituri-merkkien nimiä on yksi harvoista kauneusvirheistä, jossa taidemuoto sotii hahmoja vastaan. Naseva dialogi, ajoittaiset huumorinpilkahdukset sekä elegantti lopetus pelastavat kuitenkin paljon. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kertomukseen ei olisi saatu mahdutettua Noituri-saagalle tyypillisiä käänteitä. Eisner-palkittu Paul Tobin on toiminut kirjoittajana kaikissa neljässä tarinassa. Hirviö, jota toiset hirviöt pelkäävät Kolmannen tarinan, Killing Monstersin, tapahtumat sijoittuvat juuri ennen kolmannen pelin alkua. Jos tarinan kaari ei olisi entuudestaan tiedossa, ehkä loppuratkaisun panttaaminen tuntuisi tylsän viivyttelyn sijaan harkitulta palasten asettelulta. Kartanon arvoitusta rakennetaan taitavasti ja harkiten neljän numeron verran, mutta dramaattiseksi tarkoitettua loppuratkaisua pedataan lopulta liian pitkään suhteessa siihen, miten vaimeaksi sen antama isku jää. Fox Childrenin tarina saattaa olla tuttu jo entuudestaan Sapkowskin kirjojen ystäville, sillä se perustuu Myrskykausi-kirjan (2013) yhteen mieleenpainuvimmista osioista. Viimeisin The Witcher -sarjakuva on Dark Horsen kustantama. Novigradiin matkaava Geralt ja tämän matkakumppani Addario Bach päätyvät matkustajaksi laivalle, jonka kannen alle on piilotettu neitoketun kaapattu tytär. Nasevaa sanailua löytyy joka tarinasta. House of Glass on vahvan tunnelmallinen, alati etenevä, mutta lopulta määränpäätään tavoittamaton teos. Toki kertomuksen tehoa vähentää sen tuttuus. Yksinumeroinen ja napakasti kerrottu tarina toimii hienona vastakohtana Fox Childrenin viipyilevyydelle. Querion ylimalkainen kuvituskin hankaloittaa tällä kertaa tapahtumien seuraamista, kun laivan lukuisat matkustajat eivät selkeiden kasvonpiirteiden puuttuessa tahdo aina erottua toisistaan. The Witcher Library Edition Vol. Joe Querion (B.P.R.D.: Hell on Earth) vahvoihin varjoihin nojaava ja ylimääräisiä yksityiskohtia välttelevä tyyli tukee kuitenkin hienosti goottista kauhukertomusta. Pohjoismainen Egmont julkaisi vuonna 2011 kaksiosaisen minisarjan Reasons of State. Kuvittajaksi on vaihtunut Max Bertolini, jonka tummanpuhuva tyyli on hyvin lähellä Queriota. A ndrzej Sapkowskin Noituri-sarjan päähahmo, noituri Geralt, on seikkaillut vuosien varrella kolmessa eri sarjakuvasarjassa. Yenneferiä jäljittävät Vesemir ja Geralt päätyvät pieneen Vorunen kylään, joka on nilfgaardilaisten sotilaiden hallussa. Micha. Jatkuvasti muotoaan muuttavan kartanon loputtomat huoneet sisältävät sanoinkuvaamattomia kauhuja ja Geralt joutuu käyttämään kaikkia noiturin kykyjään selvitäkseen hengissä. Naisten eksyttämät miehet Kokoelman ensimmäinen tarina tarjoaa vahvan aloituksen. Geralt tapaa leskeksi jääneen metsästäjä Jakobin, jonka vaimo, Marta, on palannut kuolleista vaarallisena ja voimakkaana vampyyrinä, bruxana. Noiturit hyväksyvät tehtävänannon metsästää kyläläisiä tappanut hirviö, joka ei välttämättä ole kuitenkaan alueen ainoa murhaaja
Kokoelman sisältämät tarinat tuntuvat sen verran autenttisilta, että House of Glass ja Killing Monsters on helppo kuvitella Witcher 3:n kadonneiksi sivutehtäviksi, kun taas Curse of Crows voisi tarjota lähtökohdan uudelle lisäosalle. Ja hei Kot, jopa muumivankilakaupunki Naantalin asukit tietävät, että ”Ei korppi toisen silmää puhkaise.” Viimeinen osa vetää homman nippuun samalla selkeydellä kuin Lostin viimeinen jakso. Vai onko se valtameri, Eileen Wake. Seuraa Eileenin matkaa, kun hän etsii totuutta kaupungista ja omasta sisäisestä sekasorrostaan.” Teksti on lähin piste, johon asti ylsin kolmannen Bloodborne-kokoelman tapahtumien ymmärtämisessä. Tunnetta vahvistaa Piotr Kowalskin piirrosjälki, joka on niin lähellä kolmannen Witcher-pelin visuaalista ilmettä, että sitä kohtaan tuntee välitöntä vetoa. Arvosana Piotr Kowalskin selkeä, mutta silti ilmaisuvoimainen piirrosjälki eroaa selvästi kahden aikaisemman kuvittajan tyylittelystä. Sen suurempaa kohteliaisuutta niille tuskin voi antaa. Korppien kirous sai kuitenkin ajattelemaan, että ehkä kaiken kokeneella hirviönmetsästäjällä on vielä joitain seikkailuja kokematta. Sarjakuvat kun vaativat selvästi vähemmän aikaa kuin novellikokoelmat tai pelit. Onnellisten loppujen kirous Rakastettujen tarinoiden pariin palaamisessa on aina omat vaaransa. Sarjakuva jatkaa Geraltin ja Cirin tarinaa uskottavasti. Tobinin lisäksi tarinaa ovat olleet laatimassa kahden viimeisimmän pelin pääkirjoittajana toiminut Borys Pugacz-Muraszkiewicz sekä Witcher 3:sta kirjoittanut Karolina Stachyra. Peliin Eileeniin sarjis liittyy ehkä Rom-viittauksen verran. Taidemuoto soveltuu erinomaisesti noituritarinoiden kertomiseen. Dark Horsen sarjakuvien suhteen huolet osoittautuvat kuitenkin turhaksi. Jokainen kertomus sisältää Noituri-tarinoihin olennaisesti kuuluvia kiperiä moraalisia ongelmia, joihin ei ole löydettävissä helppoja ratkaisuja. Eileen tavataan aika alussa ja myöhemmin Romin järven vieressä. 71 130065_.indd 71 16.9.2019 22.29.13. Myrkyttyneenä, petomaisten vaistojen vallassa hän saalistaa Yharnamin kaduilla aiheuttaen surua ja sekasortoa. Tästä voi kiittää hahmot läpikotaisin tuntevia kirjoittajia. Saalistaessaan saalistajaa Eileen kamppailee oman mielenterveytensä ja sen muutoksen, jonka vilkaisu todellisuuden toiselle puolelle aiheutti, kanssa. Geralt ja noituriksi ryhtynyt Ciri saavat tehtäväkseen hoitaa Novigradin asukkaita riivaavan stryksin. Geralt ehtii elämään elämänsä onnellisena loppuun asti joskus myöhemminkin. Onhan Geraltin peleissä käyttämä maltillinen ja niukkasanainen puhetyyli alun perin sarjakuvien innoittama. Seuraava. Nelilehtisen tarina kahdessa ensimmäisessä osassa Eileen käy sekavaa yksinpuhelua poukkoillessaan kai muistoissaan ehkä. Lainaan sarjakuvan juonilyhennelmää Amazonista: ”Eileen the Crow hautaa Huntereita. Onko tämä taas kamaa, jossa sisäavaruus löytyy omasta navasta ja sekava monologi voittaa jäntevän dialogin. Kahdessa edellisessä osassa käsikirjoittaja Alex Kot teki mainiota työtä, mutta nyt lopputulos on typerää poikkitaiteellista sekoilua. Maailman raadollisuus tuodaan ilmi toistuvasti, mutta tunnelmaa pyritään keventämään tasaisin väliajoin kuivalla huumorilla. Curse of Crows palkitsee myös kirjasarjan ystäviä. Ruumispino kasvaa, todellisuus hämärtyy ja outoja asioita tapahtuu Byrgenwertisstä. Edes mystinen Hunter ei ole Henryk. värisiksi sekä epätavallisissa kuvakulmissa, joilla pyritään ja useimmiten onnistutaan luomaan vaaran tunnetta. Tapaus osoittautuu odotettua haastavammaksi, kun noiturit huomaavat liikkuvansa hyvän ja pahan tuolla puolen. Tapahtumien sijoittaminen menneisyyteen voi puolestaan aiheuttaa ongelmia jatkuvuuden suhteen. Curse of Crows tarjoaa ensiluokkaisen lopetuksen kokoelmalle. Aikatasojen välillä liikutaan harkiten ja taitavasti. Vaaran kellot soivat todellisuuden ja mielenterveyden kohdalla. Veri ja kuolema leviävät Yharnamissa. NYT KORPPII Alex Kot, Piotr Kowalski Titan Comics, 2019 112s Joka sarjista haukkuu sitä nokalla silmään. Tarinan avaus toimii samanaikaisesti sekä omana kokonaisuutenaan että hienona johdantona neljälle seuraavalle numerolle, joissa selviää, miten pitkään menneisyyden haamut voivat noitureita seurata. Kokoelman päättävä Curse of Crows sijoittuu pelien jälkeiseen aikaan jatkaen niiden tarinaa. Witcher 3:n Blood and Wine -lisäosa tarjosi lähestulkoon täydellisen päätöksen Geraltin tarinalle ja olin täysin valmis jättämään hänet omaan rauhaansa. Nämä lienevät turhia toiveita, mutta siitä huolimatta kokoelman tarinat ovat tästä lähtien omassa mielessäni erottamaton osa Noituri-saagaa. Nnirvi K olmas Bloodborne-sarjakuva kertoo Eileen the Crow’n tarinan. Runsaat viittaukset Geraltin menneisyyteen kietovat kokonaisuuden hienosti yhteen Viimeinen toivomus -kirjasta (1993) löytyvän Noituri-novellin kanssa. Asiansa osaava kirjoitustiimi pitää huolen, että kolmessa eri taidemuodossa kerrotut tarinat eivät koskaan kilpaile keskenään, vaan pikemminkin täydentävät toisiaan. Kolmannessa osassa ei ole vuorosanoja (Ihanaa!), sillä Alex on vetänyt sieniä ja tuloksena on sarja kuvia, jossa Ctrl-C ja Ctrl-V säästävät piirtäjä Piotr Kowalskin vaivoja. Pelaaja voi auttaa häntä tappamaan Henrykin. Tobin ja kumppanit ovat selvästi tehneet taustatyönsä kunnolla, ja heidän kuvaamansa maailma tuntuu kaikessa turvattomuudessaan hyvin tutulta. Hahmo on NPC Bloodbornessa. Eivätkä ulkopuoliset pysty aina omaksumaan edeltäjiensä tyyliä kaikkine vivahteineen. Mutta yksi on päässyt karkuun. Tyydyttävästi päättynyttä tarinaa jatkettaessa on mahdotonta miellyttää kaikkia. Uusille lukijoille kokoelma toimii oivana keinona tutustua noiturien maailmaan
Sitä todistavat festivaalin kotimaiset vieraat: vastikään Eisner-palkinnon pokannut/niiannut Max Sarin, tuore Marvel-piirtäjä Rosi Kämpe, Ranskan ritari Ville Ranta ja monet, monet muut. 72 130069_.indd 72 16.9.2019 22.31.01. Ja ainahan voi lukea uutta Hiltusen kuvittamaa ja Ville Vuorelan kirjoittamaa Praedor-romaania Verivartio. Ja Torisevan version luettuani en tunne tarvetta Melvillen kirjaan tarttuakaan, sillä niin ehjä ja kokonainen kokemus tästä sarjakuva-Valaasta minulle jäi. Torisevan piirroksissa on samaa ajattomuutta kuin vaikkapa muutaman vuoden takaisissa Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -alppareissa. Tarinan taustalla oli pyrkimys yhdistää vanhoja suomalaisia uskomuksia ja modernia maailmaa. Juhlapainokseen on lisätty myös kaksi lyhäriä, Musta tie ja Vesiperä, jotka on aiemmin julkaistu muissa yhteyksissä. Myös julkaisupuolella kansainvälistyminen näkyy. Englanniksi The Whale. Janne Toriseva, joka on ennestään tuttu humoristisesta Oswald-sanomalehtisarjastaan (Arktinen Banaani 2011), on viimeiset kymmenen vuotta kyntänyt kynällään kylmiä vesiä. Valas palas Suomalainen sarjakuva on siirtynyt poikamme harrastaa -moodista jo ajat sitten kansainväliset mitat täyttävään ammattimaiseen tekemiseen. Tämä oli ensimmäinen Hiltusen itsensä kirjoittama albumimittainen tarina ja esikoiseksi erinomainen. Siksi Toriseva on joutunut syntymään taiteilijana uudelleen, luomaan nahkansa ja tekemään kaiken eri tavalla kuin ennen. Hän on siis joutunut noudattamaan vanhaa, kaikessa taiteen tekemisessä hyväksi havaittua ohjetta: Kill Your Darlings! Sarjakuvana rauhallisesti ruudutettu valaanpyyntimatka etenee tasaisen tappavasti kohti valkoista valasta, joka on muuttunut pakkomielteeksi laivan kapteenille. Myös väritys on Valaassa onnistunut mainiosti ja tukee hyvin synkkää tunnelmaa laivalla. 275 MILJOONAA DOLLARIA. Kirjan jälkisanoissa lupaillaan, että lisääkin on tulossa, jo tänä syksynä. Uutta Valheiden kansa -nimistä alpparia odotellessa Ontot kukkulat on oivaa ajankulua. Valas on Torisevan tulkinta Herman Melvillen meriklassikosta Moby Dick, joka ilmestyi alun perin jo vuonna 1851. Tässä kohtaa joudun myöntämään, että en muista alkuperäistä Moby Dickiä koskaan lukeneeni — leffoja aiheesta olen kyllä nähnyt. Niin nytkin! S yyskuun alussa Suvilahden kattilatehtaan valtasi jokavuotiseen tapaan sarjakuva. Mutta Valas on toista maata. Tapahtumasta matkaan tarttuneiden uutuuskirjojen ja -alpparien pinokin on kunnioitusta herättävän korkea. Hurja tarina merestä ja kirjavasta joukosta miehiä sen armoilla. Torisevan kohtalo ei tule olemaan Melvillen kaltainen — Valasta on pakko kehua! Jos olet Oswald-sarjaa lukenut, voisit odottaa Torisevalta hassunhauskaa pottunokkapiirräntää ja hieman lapsellisia vitsejä. Niinpä keskityn nyt vain oleelliseen. • Janne Toriseva: Valas, Arktinen Banaani/Basam Books/Zum Teufel 2019, 200 sivua, hinta noin 30 euroa • Petri Hiltunen: Ontot kukkulat juhlapainos, Zum Teufel 2019, 80 sivua, hinta noin 25 euroa • Ville Vuorela: Praedor — Verivartio, Täysi Käsi 2019, 300 sivua, hinta noin 25 euroa PINNALLA JA PINNAN ALLA LUKIJAN TOIVESARJ A Kapteeni Ahab ei ole niitä kärsivällisempiä seiloreita. SILLÄHÄN SAA JO KOKONAISEN PELIFIRMAN! SERIOUSLY. Kyseessä on yksi tämän vuoden sarjakuvallisista huipuista! Peikot Helsingin alla Hyvään sarjakuvavuoteen kuuluvat myös hyvät uusintajulkaisut. Yksi odotetuimmista on Petri Hiltusen Ontot kukkulat, jonka alkuperäinen julkaisuvuosi on 1995. KÄÄK! Wallu RUUDUN TAKAA Kun käyn Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ja katselen syksyn uutuuksia, minun on joka kerta pakko sanoa, että tämä on paras sarjakuvavuosi ikinä. Ja jo 1990-luvun alkupuolella Suomea askarruttivat maailman pakolaiset ja erilaisten kulttuurien kohtaaminen, sekä tietysti luonnon tuhoutuminen. Syntyivät mustat peikot, jotka asuvat Helsingin alla. Näistä kaikista Hiltunen punoo peikoilleen vaikuttavan fantastisen maailman. OSTIN POJILLE UUDEN PELIN! PALJONKO MAKSOIT. Ontot kukkulat on taas hengissä. Tuloksena on jotakin odottamatonta: Valas. Hyvä mikä hyvä. Synkkä valaanpyyntitarina ei anna taiteilijalle mahdollisuuksia humoristisiin ylilyönteihin tarinan eikä kuvituksenkaan osalta. Yhteen viikonloppuun oli pakattu niin paljon erilaista sarjakuvallista ohjelmaa, että siitä riittäisi tarinaa ja kerrottavaa enemmän kuin keskivertokuluttaja jaksaa kuunnella saati lukea. Tuolloin kriitikot kuitenkin lyttäsivät teoksen, eikä Melville kritiikistä masentuneena kirjoittanut tämän jälkeen enää yhtään romaania. Tai La Ballena, kuten teoksen Espanjassa julkaistun version kannessa lukee. Maine ja kunnia tulivat vasta kirjailijan kuoleman jälkeen
Historian kirjoittavat yleensä voittajat, mutta laneissa se on minulle harvinaista hupia. Kaikki pelit opetellaan lennosta, mikä pitää tason aika heikkona. Paljastuikin, että peli nappasi Dotan parhaat puolet ilman satojen tuntien treenitarvetta. Muiden kanssa voi pelata netissäkin, joten lanien tärkein arvo on muualla. Syytän ja kiitän asiasta kahta herrasmiestä. Puheyhteynä käytimme Sanomien sisäpuhelinlinjaa ajalla, jolloin muut viestivät pelissä telepaattisesti tai kirjoittamalla. Pojasta nuolipolvi paranee Laneissa käy noin 20 hengen vakioporukka, josta yksi sankari edustaa jo toista polvea. Ongelma kierretään mobiiliverkolla, jonka meille virittää nykyään Matti Tuunanen, joka on jo hetken ollut korvaamaton osa helliläisistä. Olemme lähiverkossa, mutta pelaamme todellisuudessa puhtaita nettipelejä. Tietokoneet ja ihmiset pakattiin yhteen vaniin ja pariin henkilöautoon ja ajettiin kerralla poliisien majalle Hirvihaaraan. Yleensä pelit valitaan demokraattisesti äänestämällä. Pikemminkin päinvastoin. Ilmeisesti heikosti sujuville nettipeleille ja hidastuneille reflekseille kaivataan jo jotain muuta tekosyytä kuin pelkkää ikää. Yleensä kärjessä on kolme räiskintää, joista mukaan otetaan vain suosituin ja muista genreistä seuraavat pelit. Paikka oli varsin askeettinen ja esimerkiksi kahvi maistui sammakon kudulta. En malta odottaa, että 20 vuoden päästä väännetään siitä, kenellä on surkeimmat eläkkeet. Counter-matsit loppuivat vartissa ennen kuin ehdin mukaan. Siinä mielessä historia toistaa itseään, että Tuunanenkin kaapattiin mukaan Assyilta kuten Pietu aikoinaan. Aikoinaan pelit sovittiin sähköpostiketjussa, mutta nykyään keskustelu käydään Facebookissa ja Discordissa. Systeemi on sikäli toimiva, että kukaan ei ole lopputulokseen täysin tyytyväinen. Jokainen saa ehdottaa ja äänestää niin montaa peliä kuin haluaa. Yleensä puhutaan kaikkia yhdistävistä peleistä ja arkiaiheita vain sivutaan. Puhtaat nettipelit olivat poikkeus. Voi voitettuja Tupakointi on vuosien myötä vähentynyt harvojen huviksi, mutta peleissä pärjäämistä ei edelleenkään katsota hyvällä. Nyt porukka on jo sen verran keski-ikäistynyt, että kaljakielto on kumottu. Pelit-toimitus veti silloin Lord of the Pings -klaanissa, johon pääsi vain parinkymmenen pingeillä. Parin viime vuoden hittejä ovat minulle olleet Heroes of the Storm, jota ennen Helliä pidin vain halpana Dota-kopiona. Osa menee aamuyöksi kotiin nukkumaan, koska vieraassa pedissä ei uni tule silmään. Kaikkia muitakin vaivasi edelleen vuosituhannen vaihteen CS:GO-krapula. Lanittaminen ei kuitenkaan ole katoavaa kansanperinnettä. Porukka haalittiin kasaan pelija työkavereista. Jäin 20 vuotta sitten pelaamaan työpäivän jälkeen aina Kaartisen kanssa CS:Gota duunin huippunopeilla nettiyhteyksillä. 20 VUOTTA HELVETISSÄ Pääsin 20 vuotta sitten Helvettiin. Yksi porukasta oli käyttänyt valtaosan koko sivariajastaan Mythiä pelaten ja osasi heittää kääpiöiden räjähteet pikselin tarkkuudella. 73 130068_.indd 73 16.9.2019 22.36.49. Tosin innokkaimmat tulevat paikalle Oulusta asti, joten yhteiskuljetuksella tulisi turhan paljon matkaa. Toinen hitti on ollut Wreckfest, jonka tiesin toimivan, mutta aliarvioin romurallin kaunaja katkeruusbonukset, kun pelikaverit ovat huutoetäisyyden päässä. Helvetistä itään Vuonna 1999 Petri Lankinen ja Kaj Laaksonen olivat jo niin vanhoja, että eivät enää kehdanneet käydä Assyilla muiden järjestämillä laneilla. Porukka oli silloin vielä parinkympin korvilla, joten oma auto oli harvojen luksusta. Alun perin ideana oli, että laneissa ei juoda kaljaa, koska juoda voi kotonakin. Nykyään asia on pikemminkin päinvastoin. Muistan ensimmäisistä laneista intensiiviset Rainbow Six -väännöt ja yksipuoliset Myth-matsit. Romuralli Jos alun perin auto oli vain parilla vanhimmalla tai vanhemmilta lainassa, niin 20 vuotta myöhemmin porukka tulee ja menee omalla autollaan oman aikataulunsa mukaisesti. Pelimaailma on muuttunut siinä mielessä, että Hellin aikanaan alkaessa lähiverkko oli yleisin asetus moninpelille. Joskus ajattelin siinä olevan vielä peli-etuliitteen, mutta se alkaa olla tarpeeton tarkennus. Koitin terassilla kuunnella, mistä huippupelistä alkoi noin innokas keskustelu, joten menin takaisin lauteille. Nettipelivaatimus on tuonut toki omat ongelmansa, sillä vakiopelipaikassamme Tuusulassa on melkoiset paukkulankayhteydet. Edellisen Helvetin saunakeskustelut olivat poikkeuksellisia. Kaizu rekrytoi Pelit-lehdestä mukaan minut, Veijalaisen ja silloisen uutistoimittaja Simo Kaartisen plus Kornetintien tupakkapaikalta kaikki halukkaat mikrobittiläiset. En koskaan painu Helvettiin pelaamaan, vaan tapaamaan kavereitani. Yhteiskuljetuksesta oli se hyöty, että kaikki olivat mukana rakentamassa lähiverkkoa ja siivoamassa lopussa. Lanipelit valitaan demokraattisesti nettiäänestyksellä, joten aika harvoin pelit ovat kenenkään mieleen. Se taisi olla alun perin vain nimi jollekin peliserverille. Laneille viralliseksi peliksi napataan eniten ääniä saaneet. TUUKKA O len käynyt 20 vuotta lanittamassa, mutta en ikinä Assyillä. Ikä toki näkyy. Muut kaikkosivat tosiaikanaksusta aika nopeasti lounaalle tai tupakalle. Pelikauppiaat ja maahantuojat ovat vaihtaneet jo alaa, pelitoimittajat roikkuvat vielä töissään ja pelintekijät ovat enimmäkseen vaihtaneet PCja konsolipelit mobiilipeleihin. Alkuvaiheessa Pelihelvetissä kävi vain kymmenkunta vakionaamaa, mutta aika nopeasti lanit alkoivat houkutella lisää väkeä suomalaisista pelifirmoista, pelikauppiaista ja maahantuojista. 20-vuotisen taipaleen kunniaksi pelasimme pitkästä aikaa Counter-Strikea, mutta pelisession alkaessa minulla oli vielä PUBG-matsi kesken. Laneilla tosin parhaat pelit ovat aina niitä, joista en ennakkoon arvannut pitäväni. Edellisissä laneissa kävimme kärsimässä Mordhaun nettipeleissä, kunnes päätimme, että tekoälyvihollisia vastaan pelaaminen on ehkä sittenkin meidän juttumme. En muista, koska tapahtumat nimeksi vakiintui Pelihelvetti. Ratkaisukeskeisinä nuorina miehinä he päättivät järjestää omat pelibileensä. Ideana on, että viikonlopussa olisi ainakin yksi peli, jossa kaikki ovat yhtä aikaa mukana. Tulin mukaan juuri sopivasti, kun käsittelyssä olivat verenpaineja kolesterolilääkkeet. Porukka kävi kisaa siitä, kenellä on eniten vaivoja, kremppaa ja reseptilääkitystä
Vuoden 1968 Tokion lajit ovat 8/16-bittisen näköisiä. TULOSSA 8.11. Gaddin haamuimurin varaan. Yli sadan pelaajan moninpelimatsit ovat kaikille alustoille yhteisiä ja laajennuksiin ei enää tarvita kausipassia. Tasoloikkasankarit ja -roistot kilpailevat yli 30:ssä humoristiseen tyyliin tehdyssä lajissa, kuten nyrkkeilyssä, futiksessa, uinnissa, voimistelussa ja karatessa, joka on myös oikeiden kisojen näytöslaji. TAISTELU PELAAJISTA Mä en ainakaan ikinä pelaa MechWarrioria ku se meni Epicille. Mario & Sonic at the Olympic Games Tokyo 2020 (Switch) Mario, Sonic ja kumppanit ottavat ensi kesän Tokion olympialaisiin reippaan varaslähdön. Moninpeli hoidetaan lajin sitä vaatiessa jaetulta ruudulta tai netin välityksellä. 74 130067_.indd 74 16.9.2019 15.38.15. Call of Duty: Modern Warfare (PC, PS4, Xbox One) Modernin sodankäynnin ”pehmeässä” rebootissa tavoitellaan realismia nopeita taktisia ja moraalisia päätöksiä vaativilla tilanteilla, joissa pohditaan: kurottaako nainen kohti asetta vai vauvaa. Gooigia eivät ahtaat putket tai kalterit haittaa, mutta fyysisen Luigin pitää olla samaan aikaan turvassa. 31.10. Tunnerekisterin syvempää päätä koetellaan siviilien ohella myös lapsisotilailla. Luigi’s Mansion 3 (Switch) Mario ei saa olla lomallakaan rauhassa, mutta tällä kertaa pelastusoperaation työläin osa jää velipoika Luigin ja pro a E. Koklaamatta kakkaa!1!! Petri Heikkinen MARRASKUUN PELIT ILMESTYY 6.11. Kampanjakenttien palkkiot riippuvat sivullisten uhrien määrästä. King Boo vangitsee pahaaaavistamattoman porukan kummitushotelliinsa, jonka kiperien pulmatilanteiden ratkaisuihin tarvitaan myös Luigin uutta Gooigi-limamuotoa. 25.10
75 130067_.indd 75 16.9.2019 15.39.21. Death Stranding (PS4) Maestro Hideo Kojiman tiimin ensimmäinen Konami-ajan jälkeinen pelieepos on avoimen maailman scifi-toimintaseikkailu, jonka post-apokalyptisena elementtinä on outo sade, joka vanhentaa nopeasti kaiken mitä koskee. Taistelurobotin ohjaamisen ohella sankaripilotti hallinnoi kokonaista palkkasoturiyksikköä. Shenmue III (PC, PS4) Julkaisupäivissään jatkuvasti lipsunut Yu Suzukin jatko-osa legendaarisiin Dreamcasttoimintaseikkailuihin näyttäisi viimein olevan riittävän valmis. Saw Gerreran tukema Kestis pakenee Imperiumin joukkoja ja Vaderin opettamaa inkvisiittori Second Sisteriä pitkin poikin tuttuja Tähtien sota -maailmoja. 8.11. MechWarrior 5: Mercenaries (PC) Epic Games Storen kaappaamassa mechasodassa eletään vuotta 3015, kolmannen perimyssodan viimeistä vuosikymmentä. Sotakoneiden ohella osansa tuhosta saavat myös rakennukset. 19.11. 10.12. 22.11. Doom Eternal (PC, PS4, Xbox One, Switch, Stadia) Syö BFG 9000:sta, pirun demoni! Ja niitähän demonien valtaamassa Maassa riittää, sillä jo erityyppisiä hirviöitä on tuplasti enemmän kuin rebootissa. Seikkailun teemana on siltojen rakentaminen, sekä konkreettisesti että abstraktisti, esteiden, ihmisten ja yhteisöjen välillä. Isänsä murhaajaa Kiinan Guilinista etsivän Ryo Hazukin edesottamuksia seuraava tarina ja peli jatkavat suoraan siitä, mihin 2001 jäätiin, mikä tietää liutaa erilaisia minipelejä, Shenmuen lanseeraamaa QTE-toimintaa ja lukuisia käsirysyjä yhtä tai useampaa kamppailijaa vastaan. 15.11. Star Wars Jedi: Fallen Order (PC, PS4, Xbox One) Jedeillä olivat vitsit vähissä Sithin koston jälkimainingeissa ja tähän kiperään väliin sijoittuu toimintaseikkailu Jedi: Fallen Order. Doom Slayer saa uusia mättömahdollisuuksia muun muassa energiamiekalla ja liikkumiskuvioita laajennetaan seinäkiipeilyn ohella superhaulikon kiipeilykoukulla. Padawan Cal Kestis joutuu käyttämään onnettomuudessa Jedivoimiaan ja Imperiumin droidi rekisteröi rikkeen. Jos Doom Slayerilla on lisäelämiä varastossa, henkiin herääminen tapahtuu siinä missä kuolemakin. Norman Reedus näyttelee tarinassa hyvistä, Mads Mikkelsen vähemmän yllättävästi pahista. Toimivat BattleMechit ja niitä ohjaavat MechWarrior-elämäntapapilotit ovat harvinaisia ja kalliita, mutta ne tuovat mihin tahansa nujakkaan ylivoimaisen pelotteen
PAL. VKO 2019-45 60 93 54 -1 90 9 KATSO TARJOUS: www.gti.. /tilaa • Tuoreita näkökulmia autoesi elyihin • Mielenkiintoisia henkilökuvia • Uusia tekniikka-artikkeleita • Tapahtumarapor eja ympäri maailman • Vahvasti harrastajilta harrastajille JA PALJON MUUTA! TILAA UUDISTUNUT GTi! 130066_.indd 76 16.9.2019 14.22.49
G e a rs 5 9/2 01 9 Lokakuu 2019 . R e m n a n t . MAAILMANLOPUN ATOM RPG haastaa Falloutin sen omilla ydinaseilla SUURIMMAN RIISTAN METSÄSTÄJÄT MONSTER HUNTER WORLD: ICEBORNE HUNT: SHOWDOWN Remnant: From The Ashes YLLÄTYSHYÖKKÄYS TUHKISTA Laine jäillä NHL 20 ROCKYSTA RAMBOON Stallone peleissä Uusi vaihde päälle Gears 5 WRC 8 Valitse vapaus, valitse GREEDFALL S ta llo n e -p e lit . 6 ,90 127968_.indd 1 16.9.2019 14.14.40. 8,90 €