vuosikerta PeTe_042016_20161122_.indd 1 22.11.2016 15.17 PET1604_kansi.indd 1 23.11.2016 10:48:34. Suomen Mielenterveysseura 4/16 Stephen Madiganin haastattelu Jaakko Seikkulan haastattelu Esseitä perheterapiasta: Lämmitetty kaide Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia Narratiivinen terapia ja kolmas tila 32
Ohjeet kirjoittajille: www.mielenterveysseura.fi/perheterapia Perheterapia 4/16 | 32. Vuosikerta 36 € (sis. alv 10 %) Suomen Perheterapiayhdistyksen jäsenille 18 € (sis. alv 24 %) Digilehden vuosikerta 24 € (sis. vuosikerta | Joulukuu 2016 Vastaava päätoimittaja: Eira Tikkanen Päätoimittaja: Aarno Laitila Toimitussihteeri: Reija Tuomisalo Toimitusneuvosto: Jukka Aaltonen Tapio Ikonen, puheenjohtaja Päivi Kangas Ritva Karila-Hietala Aarno Laitila Helena Niskanen Jorma Piha Tero Pulkkinen Eira Tikkanen Kristian Wahlbeck www.mielenterveysseura.fi/perheterapia Toimitus ja arkisto: Maistraatinportti 4 A, 7. 040 6791 501 perheterapialehti@mielenterveysseura.fi Julkaisija: Suomen Mielenterveysseura Kustantaja: SMS-Tuotanto Oy 32. 040 653 2895 mervi.venalainen@mielenterveysseura.fi Perheterapia-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. alv 10 %) tilaukset anita.birstolin@perheterapiayhdistys.fi Irtonumero 9 € (sis. alv 24 %) Ilmoitukset: Sirpa Väänänen, p. vuosikerta, ISSN 0782-7210 Kirjapaino: Forssa Print Painosmäärä: 2 100 kpl Ulkoasu: Bond Taitto: Pirta Mikkola Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsenlehti. krs, 00240 Helsinki Tilaukset, osoitteenmuutokset ja laskutus: Mervi Venäläinen, p. alv 10 %) Kestotilaus 34 € (sis. PeTe_042016_20161122_.indd 2 22.11.2016 15.18
61 SISÄLLYS PeTe_042016_20161122_.indd 3 22.11.2016 15.17. 38 Stephen Madiganin haastattelu Eija-Liisa Rautiainen................................................................................................. 45 Jaakko Seikkulan haastattelu Aarno Laitila................................................................................................................52 Esseitä perheterapiasta Lämmitetty kaide Jukka Aaltonen ........................................................................................................... Pääkirjoitus Miten päädytään kouluttautumaan perheterapeutiksi?. 23 Narratiivinen terapia ja kolmas tila Tuuli Nikkarinen .......................................................................................................... Aarno Laitila................................................................................................................. 59 Vertaisarvioijina 2016 toimineiden nimet ............................................................... 6 Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia – Kokemuksia lastensuojelun asiakasperheiden kotona tehtävästä perhetyöstä Tiina Holopainen ....................................................................................................... 55 Kirja-arviot Psykoanalyyttistä keskustelua pariterapiassa Katja Kurri ................................................................................................................... 5 Artikkelit Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä Tanja Pihlaja ................................................................................................................
5 4 PeTe_042016_20161122_.indd 4 22.11.2016 15.18. Psykoterapia on ollut viimeiset pari vuosikymmentä mediaseksikäs ilmiö, ala ja ammatti
Palauta tämän jälkeen mieleesi psykoterapeuttikoulutukseen hakemisen päätös ja mitä asioita silloin pidit tärkeänä. Se mitä viihde ei tietenkään näytä, on psykoterapeuttisen työn kompleksisuus, monimutkaisuus, ja epävarmuus, tai edes jonkinlaisen terapeutin ja asiakkaan/asiakkaiden yhteistyön ylläpitäminen silloin, kun eteneminen vaikuttaa sarjalta yrityksiä ja erehdyksiä. Valinnan peruste ei vain välttämättä ole siis tavoitteita arvioiva, omia kykyjä ja haasteiden ratkaisuja pelkästään rationaalisesti tutkiva, vaan jokin filosofisempi, arvoihin ja oman elämän tarkoitukseen liittyvä. Keskustelun aloittaja Tank Gandur Turkista oli erityisesti kiinnostunut korrelatiivisesta tutkimuksesta, jossa hänen varsin avaran kysymyksenasettelunsa mukaan tämän valinnan suhdetta arvioitaisiin ”melkein mihin tahansa muuttujaan.” Sivuston keskusteluun osallistuneiden lukijoiden vastaukset ovat hajonneet kahteen suuntaan, hieman sen mukaan, miten laajasti he ovat kysymyksen hahmottaneet. Aarno Laitila • aarno.a.laitila@jyu.fi 5 4 PeTe_042016_20161122_.indd 5 22.11.2016 15.17. Selitykset ovat tällöin teorialähtöisiä. Toinen ryhmä taas tilannekohtaisista psykoterapian terapiateknisistätai menetelmävalinnoista tullen lähelle kliinistä käytännön päätöksentekoa siitä, miten edetä terapeuttisesti jonkun nimenomaisen potilaan kanssa. Molemmissa näissä oli, elokuvien kiehtovuudesta riippumatta, yksinkertaistava yhden oivalluksen hakemisen logiikka, joka perustui aikansa syvyyspsykologiseen ajatteluun ja sen popularisointiin. Vertaa vielä tämän pysähdyksesi lopuksi näitä asioita. Psykoterapia on ollut viimeiset pari vuosikymmentä mediaseksikäs ilmiö, ala ja ammatti. Ensimmäinen ryhmä lähtee liikkeelle koulutussuuntauksen valinnasta. Tässä numerossa on kaksi artikkelia kuluvan vuoden aloittaneesta lastensuojelun teemasta (Tiina Holopainen ja Tanja Pihlaja), sekä narratiiviseen terapiaan liittyvä artikkeli (Tuuli Nikkarinen). Research Gate’n keskustelun tavoin psykoterapian eettinen vaade ja moraalisesti arvokas tavoite elämän laadun kohentamiseksi ovat keskeisiä alan valinnan perusteita. Osa näistä arvojen juurista tai taustoista löytyy tai tulee itselle hahmotettaviksi juuri tuossa työskentelyssä. Perheterapia psykoterapian kentässä on alue, jossa terapeutit tutkivat kouluttautuessaan aktiivisesti omaa taustaperhettään ja sen omiin ratkaisuihin tuomia asioita. Tutkijoiden kanssakäymiseen painottunut Research Gate’n psykoterapiatutkimuksen ryhmä käynnisti sosiaalisessa mediassa jokin aika sitten keskustelua siitä, millä perusteilla psykoterapeutit valitsevat sen psykoterapian suuntauksen tai menetelmän (modality), johon he sitoutuvat. Asiat voivat olla abstrakteja tai konkreettisia, isoja tai pieniä. Osittain tämä näkyvyys on realisoinut psykoterapiaan liittyviä asioita, osittain taas sarjan myyvyyden kannalta tyytynyt helppoihin ratkaisuihin. Kiitokset kirjoittajille. Pääkirjoitus MITEN PÄÄDYTÄÄN KOULUTTAUTUMAAN PERHETERAPEUTIKSI. Liikettä joka tapauksessa on ollut myönteiseen suuntaan siitä, kun Alfred Hitchcock ohjasi elokuvansa Noiduttu (Spellbound) ja Marnie. Tässä kohden pyydän lukijoita pysähtymään hetkeksi ja tekemään pienen mielikuvatehtävän, painottaen enemmän tuota ensimmäisen ryhmän pohdinnan alaa: Aseta tämän hetken lähtökohdistasi tärkeysjärjestykseen viisi asiaa, jotka ratkaisivat tämän valinnan omalla kohdallasi. Kun tutkijayhteisöltä kysyy tämän tyyppistä asiaa, on ymmärrettävää, että he mallintavat ja perustelevat asiaa omista lähtökohdistaan, konstruktivismin hengen mukaisesti. Kun kyse on psykoterapian tutkijoista, on ilmeistä, että suhteessa valinnan kohteeseen korostuvat arvoperusta, elämänfilosofia ja jonkinlainen yhteensopivuus (fit). Sen näkyvyys lisääntyi elokuvien (Vuorovetten prinssi, Terapian tarpeessa) ja tv-sarjojen (Sopranos, Terapiassa) kautta
Tutkin tätä perheterapiakouluttajakoulutuksen lopputyössäni, jossa menetelmänäni oli yhteisen tutkimisen haastattelun sovellus ”middle talk”. Nämä Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä TIIVISTELMÄ Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä mahdollistaa lapsen, perheen ja verkoston kuulluksi tulemisen. Artikkeli on syntynyt perheterapiakouluttajakoulutukseen tekemästäni lopputyöstä. Avainsanat: dialogisuus, PACE-asenne, lastensuojelu, perheterapeuttinen perhetyö, yhteisen tutkimisen haastattelu Tanja Pihlaja YTM, kouluttajapsykoterapeutti, tanssi-liiketerapeutti, työnohjaaja, hyvinvointipalveluiden toiminnanjohtaja Pienkoti Aura oy / Arjessa, tanja.pihlaja@pienkotiaura.com 7 6 PeTe_042016_20161122_.indd 6 22.11.2016 15.17. Peruskäsitteitä ovat dialogisuus, työpaikkani toiminta-ajatus, oma-aikuisuus, perheterapeuttinen työ ja yhteiskunnan rooli suhdetyössä. Artikkelissa tarkastelen dialogisuuden elementtejä aineistosta nousseiden pääteemojen, yksilöllisyys ja suhteet, valossa. Hankin tietoa yhteisen tutkimisen haastattelumenetelmää ”middle talkia” soveltaen. Kontekstiksi määrittyi vaativan erikoislaitoshoidon yksikkö. Tässä artikkelissa on tavoitteenani kriittisesti tarkastella, kuinka dialogisuus ja lastensuojelun erityisyksikön työtavan mukainen tapa työskennellä näyttäytyy yhden sijoitetun lapsen tapausta tarkasteltaessa. Tämä kiinnostus heräsi siitä, että sanomme työskentelevämme dialogisesti, mutta onko se myös asiakkaidemme kokemus. Kuinka PACE ja dialogisuus liittyvät yhteen ja tukevat toisiaan. Perheterapia 4/16 JOHDANTO Tässä artikkelissa tarkastelen dialogisuuden toteutumista asiakassuhteissa lastensuojelun kontekstissa. Meillä työskentelevistä työntekijöistä käytän ilmaisua aikuiset. Onko tämä totta. Tekstissä käytän ilmaisua me, jolla tarkoitan toimipaikkani eri yksiköitä ja/tai toimintaa. Valitsin haastateltavaksi yhden pitkään sijoitettuna olleen lapsen ja osan hänen verkostostaan. Tavoitteenani oli kriittisesti tarkastella, kuinka dialogisuus ja lastensuojelun erityisyksikön työtavan mukainen tapa työskennellä näyttäytyy yhden sijoitetun lapsen tapausta tarkastellessa yhteisen tutkimisen haastattelun menetelmällä. Kuinka perhe ja lapsi ovat kokeneet tulleensa kohdatuksi yksilöllisesti ja millainen merkitys sijaishuollon suhteilla on
”Oma-aikuinen rakentaa työtavoillaan kiintymyssuhdetta, jonka tavoitteena on luoda suhde, jossa rakkaus on läsnä ja lapsen kasvu ja kuntoutuminen mahdollista.” Haastattelin lopputyötäni varten kolmea eri kokoonpanoa yhteisen tutkimisen haastattelua soveltaen. Kiintymyssuhdehäiriöt, psyykkiset diagnoosit, traumat, kriisit, neurologiset pulmat, oppimisvaikeudet ja perheen kaikenlaiset ylisukupolviset haasteet ovat usean lapsen papereissa kirjattuina heidän tullessaan meille. Me teemme kiintymyssuhdetyötä – luit oikein, kiintymyssuhdetyötä lastensuojelulaitoksessa. Empatiakyvyn kehittäminen on myös olennainen osa oma-aikuisen työtä. PACE tarkoittaa yksilöiden asennetta tai suhtautumista toisiinsa sillä tavoin, että toisen osapuolen kehittymistä vaalittaessa ja rohkaistaessa, se ei koskaan uhkaa tai vaaranna toisen kehittymistä. Heidän tapansa tutkia maailmaa ja kirjoittaa ovat tuttuja ja inspiroivia minulle, ja täten sopivia myös tälle tekstille. Haastattelujen perusteella näyttää siltä, että tässä tapauksessa artikulaatiomme mukainen työtapa ja dialogisuus ovat toteutuneet kaikkien kokemuksissa. Kriittisiä ääniä kutsuin mukaan valtasuhteiden muodossa ja aineiston kapeuden vuoksi. (Hughes 2011, 87.) Ajattelemme, että yhtä lailla, kun me opetamme ja kasvatamme lapsia, niin me opimme heidän myötä itsestämDialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 7 6 PeTe_042016_20161122_.indd 7 22.11.2016 15.17. Tämä tapa tehdä työtä on jokaisen meidän aikuisen (eli työntekijämme) persoonallisella tavallaan otettava haltuun. Kaikki alkaa suhteen ja turvan luomisesta. Nämä varmaan merkittävimpinä ja itselleni työni suhteen ajatuksia herättävimpinä ovat olennaisia mainita tässä yhteydessä. Myös Andersen, Foucault, Trevarthen ja Bahtin pääsevät ”sanomaan” sanasen sinne tänne. Uskomme, että jokaiselle lapselle nimetyt oma-aikuiset voivat tarjota korjaavia suhdekokemuksia, jotka kantavat lasta aikuisuuteen. Tämän jälkeen päätavoitteena työssämme on auttaa lasta kehittämään itsetuntemustaan ja -säätelyään. Teoreettisesti tässä työssä käytännön ja haastateltavien kokemusten kanssa ovat olleet vuorovaikutuksessa Hughesin, Seikkulan ja Arnkilin kirjoitukset. Yksiköissämme tehdään ideologista suhdetyötä. on hyvä tietää sujuvamman lukemisen kannalta. Muut teoriaviittaukset ovat enemmän tekstissä kontekstisidonnaisia ja kyseisten hetkien palveluksessa. Usein lapsilla on takanaan sijoituksia toisissa lastensuojeluyksiköissä ja/tai perheissä, ja monesti heillä on psykiatrinen hoitokontakti. Asiakaskunta koostuu lastensuojelun ja psykiatrian välimaastossa lapsista ja nuorista, joille on elämässä kertynyt paljon myös sellaisia kokemuksia, joita ei lasten soisi kokevan. Suhteet -teeman alla on kaksi alateemaa: intersubjektiivisuus ja valtasuhteet. Haastattelujen myötä nousi kaksi teemaa: yksilöllisyys ja suhteet, joiden alle jäsensin haastatteluaineistoa. PACE, INTERSUBJEKTIIVISUUS JA OMA-AIKUISUUS Työtä lastensuojelun yksiköissämme ohjaavat Daniel Hughesin (2011) opit intersubjektiivisuudesta ja PACE-asenteesta. Oma-aikuinen rakentaa työtavoillaan kiintymyssuhdetta, jonka tavoitteena on luoda suhde, jossa rakkaus on läsnä ja lapsen kasvu ja kuntoutuminen mahdollista. Lapsen tullessa meille toivotamme hänet ja hänen perheensä sydämellisesti tervetulleiksi. Kokemuksista on löydettävissä dialogisuuden elementtejä kuulluksi tulemisesta arvostamiseen. Heidät kutsutaan heti osallisiksi suunnittelemaan tavoitteellista työskentelyä ja yhteistä sijoituksen aikaa. PACE tulee sanoista: playfulness=leikkisyys, acceptance=hyväksyntä, curiosity=uteliaisuus, empathy=empatia. Työmme orientaatioperusta koostuu dialogisuudesta, kiintymyssuhdeteorioista, hoidon-kasvatuksen-terapeuttisuuden kolminaisuudesta ja PACE-asenteesta. Millä tavalla auttaa lapsia ymmärtämään itsensä lisäksi toisia ja heidän toimintaansa – nauttimaan vuorovaikutuksesta ja ottamaan läheisyyttä ja tukea vastaan. Myös suhde lapsen perheeseen ja työskentely heidän kanssaan on olennaisen tärkeää. Lapselle täytyy välittyä tunne, että hän on turvassa ja voi luottaa aikuisiin. Kyseessä voi olla pitkä prosessi
Suhde on ”yhdessä luotu matka” (Rasinkangas 2007, 5–7.) Intersubjektiivisuutta on tutkinut ansiokkaasti Colwyn Trevarthen. ”Työmme on hyvin virtaavaa moneen suuntaan. Synnymme siis suhteista. Oma-aikuinen, yhdessä työryhmän ja biologisten vanhempien kanssa, on vastuussa vanhojen kokemusten läpikäymisestä ja integroimisesta osaksi lapsen elämäntarinaa. Olemme siis toisen ihmisen kanssa ja mukana hänen kokemuksessaan. Oma-aikuinen rakentaa työtavoillaan kiintymyssuhdetta. Tässä kohtaavat sydän ja mieli. Meidän tehtävänämme on lähteä luoTanja Pihlaja 9 8 PeTe_042016_20161122_.indd 8 22.11.2016 15.17. Tätä ei voi koskaan korostaa liikaa – miten saada lapsi uskomaan, että hän ei ole paha ja ansaitsee hyvää ja rakkautta. Siihen välittyy luottamus ja usko siihen, että tapahtuipa mitä tahansa, niin aikuiset ovat sitoutuneita lapseen. PACE-malli edistää terapeuttisen liiton syntymistä, koska siinä korostuu vastavuoroisuus yhdessä empatian ja arvostuksen, hyväksynnän ja tuomitsemattoman uteliaisuuden kanssa. Jokaisen prosessi on yksilöllinen, mutta terapeuttisesti täytyy pitää tämä osa lapsen kokemusmaailmaa mielessä ja olla herkkänä sille, kun tämä ikkuna avautuu. Aikuisen täytyy tietää lapsen käyttäytymisen merkitys, ennen kuin hän osaa vastata siihen juuri oikealla tavalla. Näin autetaan myös lasta ymmärtämään omaa käytöstään. Kaikista tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi hyvänä ja rakastettavana kaikesta hänen käytöksestään huolimatta. Stern on määritellyt intersubjektiivisuutta niin, että kyse on jatkuvasta koko ajan käynnissä olevasta ilmiöstä, joka on mielen toiminnan ja suhteiden perusehto. (Arnkil & Seikkula 2014.) Näitä kokemuksia saattaa puuttua meille tulevilta lapsilta, sillä heidän varhaiset vuorovaikutussuhteensa ovat saattaneet olla vaillinaiset ja niistä on aiheutunut kiintymyssuhdehäiriöitä. Sitoutuminen on läsnä helppoina ja vaikeina, hyvinä ja huonoina aikoina. Vauva toistaa ja vastaa läheistensä tunnepitoisia ilmaisuja ja kehon toimintoja etsien aktiivisesti katsekontaktia. Esimerkiksi aggression haltuun ottamisessa ja traumamuistojen noustessa tähän hetkeen on tärkeää psykoedukatiivinen tieto siitä, mitä kehossa tapahtuu. Perheterapia 4/16 me. (Hughes 2014, 4.) Tässä tavassa on mielestäni yhtymäkohtia dialogiseen tapaan työskennellä tai oikeastaan se on dialogisuutta. Hänen mukaansa vauva synnynnäisesti kykenee hyvin hienojakoiseen dialogiin läheisensä kanssa. Työmme on hyvin virtaavaa moneen suuntaan. Aikuisilla on kyky korjata suhde lapseen, jos siihen tulee säröjä ja joku turvallinen aikuinen, joka tietää lapsen asioista, on aina saatavilla. (Hughes 2011, 16.) Vaikka luonnollisesti ollaan ja toimitaan hetkissä, niin reaktioiden suuruus ja käytöksen kiemurat avautuvat syvemmän tuntemuksen perusteella. Tämä vaatii reflektiivisyyttä ja dialogisuutta sekä aikuisyhteisössä että johtamisessa. (Hughes 2011, 119.) Aikuisten tulee olla ennakoitavia ja johdonmukaisia, ei epäinhimillisiä, mutta reflektiivisiä. Näin on mahdollista rakentaa turvallisesti lapsen elämäntarinaa todeksi myös vaikeiden asioiden äärellä. Hän kirjoittaa myös, että ollakseen terapeuttisesti tehokas, ei aina tarvitse verbalisoida. Joskus siihen tarvitaan ulkopuolisia terapiaprosesseja, joskus riittää oma-aikuisen kanssa tehtävä intensiivinen työskentelyprosessi. Jo muutaman kuukauden ikäinen vauva voi alkaa huomioida kolmatta osapuolta vuorovaikutuksessa, toisilta opitaan matkimisen kautta. Merkitykseen kuuluvat käyttäytymiseen liittyvät ajatukset, tunteet, toiveet, pyrkimykset, havainnot, arvot ja muistot. Lapsen ja aikuisen suhteen vastavuoroisuus mahdollistaa käyttäytymisen merkityksen ja asianmukaisen reaktion selvittämisen. Tämä vaatii reflektiivisyyttä ja dialogisuutta sekä aikuisyhteisössä että johtamisessa.” Intersubjektiivisuus tarkoittaa sitä, että liitymme toisen ihmisen kokemukseen, koemme sen yhdessä hänen kanssaan samassa tunnetilassa kuin hän ja tutkimme sitä yhdessä hänen kanssaan ymmärtääksemme sitä paremmin (Hughes 2011, 5254). Lapsen tahtia käsitellä vaikeita asioita on kunnioitettava ja aikuisen säädeltävä ja korjattava suhdetta tässä työskentelyssä. PACE asenteeseen kuuluu perustavalaatuisena asiana rakkaus – myös meillä työntekijöillä, vaikka puhumme työstä lasten kanssa. Rakkaus on suhteen perusta, joka käsittää sitoutumisen ja ilon. Aikuisen on uskottava tähän
Näissä tilanteissa on tärkeää ottaa koko verkostoa mukaan luomaan tarinasta yhtenäistä ja tuoda myös sosiaalityöntekijän ääni kuuluviin. Tämä on asia, jota joudumme toisinaan perustelemaan sosiaalityöntekijöille. PERHETERAPEUTTINEN PERHETYÖ Perheterapeuttinen perhetyö on meille sydämen asia. Lapsien tulee kiinnostaa tietokonetta tai toimistoa enemmän – aikuiset usein halaavat toisiaan ja lapsia kohdatessaan. Lapsen vanhempien tapaaminen järjestetään joka kuukausi, joko niin että vanhemmat tulevat yöpymään meidän erilliseen vanhempien asuntoon tai yksikköön, tai meidän aikuiset menevät tapaamaan vanhempia heidän luokseen. 9 8 PeTe_042016_20161122_.indd 9 22.11.2016 15.18. Meillä on tietoa kosketuksen parantavista vaikutuksista. Lapsella voi olla kiintymysvastarintaa ja halu tuhota suhdetta ja hänelle tarjottua hyvää. Pääsääntöisesti emme lähde yhteydenpidon rajoittamisesta vaan luottamuksesta niin kuin lapsenkin suhteen. Ainutlaatuinen kehollinen ja sanaton vuorovaikutus on olennaisen tärkeää intersubjektiivisuudessa – eivätkä nämä kokemukset ole ikään sidottuja, vaan tässä hetkessä tapahtuvia kokonaisvaltaisia dialogeja. Jokainen lapsi tarvitsee kosketusta koostuakseen – jokainen omalla tavallaan ja omalla rytmillään. maan, opettamaan ja rakentamaan näitä hienojakoisia dialogeja ja unohtaa välillä sanat ja keskittyä varhaisen vuorovaikutuksen kaltaiseen vuorovaikutukseen. Tämä kaikki tehdään lapsen etu mielessä ja sosiaalityöntekijän kanssa neuvotellen. Suhteen luomiseksi lapsen biologiseen perheeseen nähdään paljon vaivaa ja aikaa. Tavassamme toteuttaa PACE-asennetta ja dialogisuutta lapsen ei tarvitse ansaita hyvää, vaan se kuuluu automaattisesti suhteeseen. Rajoituksia otetaan käyttöön, mikäli niitä todella tarvitaan ja harvoin on tarvittu. Kosketuksen kanssa olemme hyvin sensitiivisiä ja jokaisella aikuisella saa olla persoonallinen tapa käyttää kosketusta työssään. (Hughes 2011, 203–217.) Esimerkiksi aikuisen tullessa työhön, on hänen vastuullaan käydä tervehtimässä ja huomioimassa kaikki lapset. Jokainen verkosto huomioidaan yksilöllisesti. Kosketus on tärkeä osa suhdetyötämme. Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä Kaikista tärkeintä on kuitenkin nähdä lapsi hyvänä ja rakastettavana kaikesta hänen käytöksestään huolimatta. Aikuisten täytyy tiedostaa ja ottaa tämä huomioon suhdetta luodessaan: hyvää ja virikkeitä täytyy antaa siedettävissä määrin, arkeen täytyy luoda rakenteita, säätää lapsen valinnanmahdollisuuksia ikätasoisiksi, luoda lapselle onnistumisen mahdollisuuksia ja synnyttää yhteisöön positiivinen ilmapiiri. Suhteen rakentaminen on aikuisen ehdolla ja tulee tapahtua aikuisen aloitteesta. Me saamme olla tarjoamassa korjaavia kokemuksia lapsille. Vanhempien tunteiden vastaanottaminen: syyllisyys, häpeä, viha, helpotus, on ensisijaisen tärkeää ja etenkin sijoituksen alussa suhteen luominen ja luottamuksen synnyttäminen ovat merkityksellisiä. Etenkin vastentahtoisissa prosesseissa luottamuksen synnyttämiseen menee kauan. Sijoitus ja huostaanotto ovat aina traumaattinen kokemus perheelle, vaikka vanhemmat sitä itse toivoisivat. Yksilöllisesti pidetään huoli myös arjen yhteydenpidosta – sovitaan yhdessä kuka soittaa ja kuinka usein aikuisten toimesta ja kuinka lapsen ja vanhempien yhteydenpito turvataan
Tässä hetkessä juuri näiden tunteiden sietäminen ja kohtaaminen on haastavaa ja myös vaikeaa. Kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen ovat dialogisuuden ydintä – meille tulevilla perheillä ja lapsilla on usein kokemus, että he eivät ole tulleet kuulluksi. (Seikkula & Arnkil 2014, 103.) Tästä edellä mainitusta syystä on välillä vaikea selittää dialogisuuden toteutumista ja merkitystä, koska ajattelemme sen olevan jotain niin luontevaa ja ainoa tapa tehdä tätä työtä. Toisaalla lapsi voi kiirehtää ”sitku” -ajatteluun kauas eteenpäin. Miten tehdään elämästä elämisen arvoista tässä hetkessä. Tarinat, elämänkäänteet ja niiden pahuus ja kierous ovat omiaan kutsumaan myös aikuisia kauhisteluun tai säälittelyyn. On myös niitä vanhempia, jotka eivät halua olla lapsensa tai meidän kanssamme missään tekemisissä. Miten vakuuttaa, että kannattaa olla tässä ja nyt, että elämä on arvokasta ja turvallista juuri nyt kaikkineen. Näissä tilanteissa on tärkeää kannatella lasta ja asiaan liittyviä tunteita sekä olla antamatta turhia lupauksia, mutta yrittää luoda yhteyttä vanhempiin tai muuhun verkostoon. Saamme tehdä työtä, että ihmiset alkavat luottaa siihen, että kannattaa sanoa ja että me haluamme kuulla. Tämäkin asia on ääneen todettava ja yhdessä käsiteltävä. Vastaisin, että suhteeseen ja dialogiin kutsumalla. Tässä työssä keskityn lapseen ja perheeseen. Kuulluksi tuTanja Pihlaja 11 10 PeTe_042016_20161122_.indd 10 22.11.2016 15.17. Tämä on hyvä tehdä, mutta miten ymmärtää, että se on ollut tämän lapsen elämä ja hän on sieltä tähän hetkeen selvinnyt – mitä se lapselle tai perheelle tässä hetkessä merkitsee. Kysytty on, mutta harvoin heillä on kokemusta kuulemisesta. Lapsi saa itse osallistua oman huoneen sisustamiseen, oman turvapesän rakentamiseen. He ovat aina vanhemmat ja lapsensa asioissa asiantuntijoita. Tai sietämään sitä, että vielä ei pystykään tuntemaan yhtään mitään. Meidän aikuisten tulee pitää huolta itsestään ja toisistaan, että jaksamme olla näissä hetkissä myös tämän elämän nurjan puolen kanssa. Kun lapsi sitten tulee meille, huomioidaan työvuorosuunnittelussa, että oma-aikuiset ovat mahdollisimman paljon töissä ja kannattelemassa suhteisiin ja yhteisöön asettumista. Se ei ole helppoa meidän aikuisille, sillä tässä hetkessä joutuu paljon kannattelijaksi. Synnymme dialogisiin suhteisiin, eikä dialogisuutta tulisi ajatella erityisenä metodina, vaan oikeastaan primaarina tapana ihmisten liittyä toisiinsa – asenteena ja elämäntapana. Ja että itse ei tulkitse tai oleta asioita omasta elämäntarinastaan käsin, että on valmis ottamaan vastaan niitä tunteita, jotka ovat perheen. Tästä alkaa heidän kuuntelemisensa – mikä kaikki voi auttaa tässä vaikeassa elämäntilanteessa – miten lapsi liikkuu ja reagoi uudessa tilassa ja mitkä asiat synnyttävät turvaa ja luottamusta. Perheterapia 4/16 Kerromme vanhemmille, että tulemme heidän perheensä tueksi ja rinnalle kasvattamaan heidän lastaan ja tukemaan heidän perheensä hyvinvointia. Joskus on niin, että vanhempia ei ole tai vanhemman sairaus estää lapsen edun mukaisen yhteydenpidon. Seikkula ja Arnkil (2014) toteavat, että dialogiset toimintatavat ovat jotain ihmisyydelle tuttua ja resonoivat perustavanlaatuisesti olemassaoloomme. Tämänhetkisyyden ymmärtäminen on meidän työssämme tärkeää. Suhteessa lapseen kaikki lähtee siitä hetkestä, jolloin meille tulee tieto, että meille on tulossa uusi lapsi. Lapsella ja perheellä on kutsu möyriä menneen asioissa, epäoikeudenmukaisuuksissa ja syyllistyksissä. Toki ymmärrän myös lastensuojelun ja psykiatrian kriittiset äänet ja ajoittaisen kaipuun käyttää tietynlaisia menetelmiä tai uskoa johonkin muuhun viitekehykseen. Kuulemattomuus ja vastausta vaille jääminen voivat olla omia sukupolvien ketjujen taakkoja ja/ tai suhteessa ympärille kasaantuneisiin verkostoihin. Muistutamme, että vanhemmilla on aina jotain sellaista tietoa ja kokemusta, mitä meillä ei ole ja mitä tarvitaan lapsen auttamiseksi kokonaisvaltaisesti. Mihin asioihin voi kiinnittää huomion. DIALOGISUUDEN KESKEISIÄ ELEMENTTEJÄ Dialogisuus on sisäänkirjoitettuna tapaamme tehdä työtä – suhteessa lapseen, perheeseen, verkostoihin, työkavereihin ja johtamiseen. Dialogisuus on meissä jokaisessa – sen kautta tulemme näkyviksi uskomusjärjestelminemme. On tärkeää saada tietoa ja diagnooseja paperilla, mutta tärkeämpää on kutsua perhe, lapsi ja sosiaalityöntekijä meille tutustumaan. Miten onnistumme kohtaamaan olemassa olevissa hetkissä ja uskomaan, että paras mahdollinen viisaus, tieto ja kieli syntyvät siinä ja enempää ei tarvitse
Tätä näkökulmaa vahvistaa myös Gehartin (2007, 187) lähestymistapa ei-tietämiseen lasten kanssa työskenneltäessä. Kysymys on siitä, miten otat vastaan erilaisia elämäntarinoita ja reagoit toisten kertomuksiin, pyyntöihin, tunteisiin – millaisen intersubjektiivisen ymmärryksen onnistut hetkeen rakentamaan. Lasten ollessa kyseessä, on joskus syytä olla yhdessä ei-tietämisen tilassa, mutta aikuisina joutuu ottamaan myös vastuuta tarinan luomisesta. Eli tutkimme periaatteeksi tullutta ajatusta, että asiakkaan oma hypoteesi tai ymmärrys on tärkeämpi kuin meidän työntekijöiden. Luotko dialogille tilaa. Mitä sinussa tapahtuu. Minulla on ollut tapana kysyä näitä itseltäni ja oma-aikuisilta suhteessa lapsen ja perheen kanssa tehtävään työhön. Ensimmäinen pilari on pyrkimys ei-tietämisen toteuttamiseen käytännöstä. 4. Erityisesti lasten kanssa näitä kysymyksiä on tarpeen tarkastella ja haastaa itseään – huomata myös omassa dialogisessa erinomaisuudessaan kehittämisen kohtia. Tässä ne hieman kirjoittajia mukaillen: 1. Millaisella kielialueella liikut – mahdollistuuko dialogi. (Seikkula ym. On vain oltava auki ja kuunneltava itseään kokonaisvaltaisesti ja havainnoitava myös muiden kehollisia reaktioita ja tehtävä näitä molempia näkyviksi – sensitiivisesti. Bahtin (1986) on todennut, että ”sanalle ja sitä myöten ihmiselle ei ole mitään kauheampaa kuin vastauksetta jääminen” (Arnkil & Seikkula 2014, 126). Tämä tutkimustulos on hyvä muistutus siitä, mitä kehoissamme tapahtuu ja miten itse voimme tulkinnoilla sulkea kuulemisen tilan itseltämme ja toisilta. Meidän aikuisten ei tarvitse tuoda esiin asiantuntijalausuntoja vaan tasavertaisesti omat ajatuksemme. Onko yhteinen ymmärrys. Tässä yhteisönä ajattelen sekä pienkodin yhteisöä että lapsen omaa Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 11 10 PeTe_042016_20161122_.indd 11 22.11.2016 15.17. 5. 3. On kuitenkin olennaista kuulla perheen ja lasten kertomia tarinoita ja ymmärrystä omista tilanteistaan eikä syyllistyä tulkintojen vyyhtiin menneisyyteen tuijottaen. Aikuisena on osattava luopua jäykistä totta vai tarua -erotteluista ja varoa liian nopeaa tietämistä sekä malttaa tutkia lapsen ilmaisua kokemuksistaan monipuolisesti mystiikkaa unohtamatta. Havaitse itseäsi vastaajana – mitä ja mihin asioihin ja millä näkökulmalla lähestyt. Pyrimme käyttämään reflektiivisen keskustelun muotoja pienkotien arjessa oma-aikuisten ja lasten kanssa ja erityisesti aikuisyhteisön kanssa työskenneltäessä. Reflektiivisiä keskusteluja käytettäessä on noudatettava erityistä sensitiivisyyttä. Kolmantena Hoffmanin (2007, 68) pilarina on todistamisen prosessi. leminen ei suinkaan ole aina samanmielisyyttä tai omista ajatuksista luopumista tai miellyttämistä tai vastauksen antamista. Hoffmanin (2007, 66–68) kolme viisauden pilaria sovellettuina ja täydennettyinä ovat omiaan avaamaan dialogista terapeuttista työskentelyämme. 2015, 10). 2. Tätä toteutamme vahvistamalla yksilöiden kokemuksia arvokkaammasta identiteetistä – todistaminen linkittää yksilöllisen muutoksen yhteisön toimintaan. Kenen tunteille. Vastaisin, että suhteeseen ja dialogiin kutsumalla.” Seikkula ja Arnkil (2014, 142) ovat listanneet tärkeät kysymykset. Seikkula tutkimusryhmineen (2014) on tuonut pariterapian ruumiillisessa tutkimuksessa esiin reflektiivisten tilanteiden stressaavuuden asetelmissa, joissa kuunnellaan reflektiota, johon itse liittyy. Tällöin reflektiivinen työskentely ei palvele tarkoitustaan. Olennaisinta on olla läsnä – ruumiillisena, tuntevana, reagoivana, puhuvana, hyväksyvänä – ihmisenä toiselle. Millä tavoin pysyt hetkissä ja onko niissä tilaa tunteille. ”Miten tehdään elämästä elämisen arvoista tässä hetkessä. Miten osoitat kuulleesi ja vastanneesi. Huomaatko mihin et vastaa ja onko se toistuvaa. Toinen pilari on Tom Andersenin lanseeraama reflektiivisen tiimin käyttö. Mielestäni ne pitävät tietoisuuden auki ja dialogisen asenteen hengissä. Asiakkaat voivat kokea tuossa tilanteessa ruumiissaan voimakasta stressiä ja alkavat puolustautua, jolloin ei ole mahdollista ottaa vastaa mitään uutta tai toista näkökulmaa
Miten onnistumme kohtaamaan olemassa olevissa hetkissä ja uskomaan, että paras mahdollinen viisaus, tieto ja kieli syntyvät siinä ja enempää ei tarvitse. 13 PeTe_042016_20161122_.indd 12 22.11.2016 15.19
Arnkil ja Seikkula (2014,122) mainitsevat myös hermostollisen aktiivisuuden vaikutukset tilanteiden havaitsijoissa. Tässä minulle on merkittävää todellisuuden tarkastelemisen eri tasot, miten havaitsemme näkyvää ja liikkumatonta; näkyvää ja liikkuvaa sekä näkymätöntä mutta aistittavissa olevaa. Ne vaikuttavat olevan yhteydessä ennen kaikkea siihen, miten nuorisokodin on koettu vastanneen yksilöllisiin Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 13 PeTe_042016_20161122_.indd 13 22.11.2016 15.17. Lapset katsovat ja oppivat meiltä aikuisilta, heidän peilisolunsa toimivat, kun he imevät oppia tavoistamme olla vuorovaikutuksessa. Ruumiillisuuden merkitys dialogisuudessa on meille tärkeää. Ellemme pidä huolta omasta kehostamme, niin se voi mennä tukkoon, kuormitus voi kasvaa ja voi seurata stressitiloja. Keskeinen havainto oli, että ajallisesti ja paikallisesti sama nuorisokoti ei ole kokemuksena kaikille sama. verkostoa – missä kaikkialla on merkityksellistä tulla näkyväksi. Opetamme lapsia kuuntelemaan kehon viestejä ja oloja ja puhumaan niistä ääneen, ennakoimaan niiden avulla toimintaa ja tarpeita. Samoin olemme opetelleet havaitsemaan toistemme kehonviestejä ja puhumaan niistä. Näin toimiessa oksitosiinin ja dopamiinin vapautuminen estyy. Olemme opetelleet havaitsemaan kehomme tuntemuksia ja hengitystä. Ja puolustusjärjestelmä pääsee toteuttamaan omaa tehtäväänsä tarpeen tullen. Tällöin sosiaalinen kanssakäymisjärjestelmä on ollut tukahdutettuna. Neurologinen ymmärrys on tuonut meille herkkyyttä suhteiden luomiseen ja lisännyt kärsivällisyyttä haasteellisten asioiden äärellä suhteissa sekä lapsiin että perheisiin. Ja opettelu jatkuu. Porgesta (2011) mukaillen tällöin primitiivisen vagus-järjestelmän ja sympaattiseen hermostoon perustuvan puolustusjärjestelmän ei tarvitse enää olla aktiivisessa hälytystilassa. Tämä vaatii reflektiivisyyttä ja havaintoja myös yhteisöltä – halua tulla tietoiseksi omasta tavasta olla. Uvnäs-Moberg 2007; Hughes 2013.) Hughes (2013) muistuttaa että, luottamuksen synnyn perustana on kyky kokea iloa, lohtua ja tuskaa ja saada kokemus, että hoivaaja kannattelee näissä isoissa tunteissa. Tällöin jähmettyminen, taisteleminen ja pakeneminen toimintoina voivat korvautua sosiaalisella kanssakäymisellä. Kun oksitosiinia vapautuu elimistöön, stressihormoni kortisolin määrä veressä laskee ja elimistön rauhoittumisjärjestelmä kytkeytyy päälle. Kyseisessä metaforassa voi tavoittaa kaikki nuo todellisuuden tasot. Näiden todellisuuden tasojen läsnäolo on muistettava työssämme ja suhteissamme. Traumat ja kaikki kokemukset kulkevat lastemme kehoissa ja tarttuvat meidän aikuisten kehoihin ollessamme tiiviissä arjen vuorovaikutuksessa. Tätä muistutan itselleni: millaisia havaintoja lapset ovat tehneet ja nyt tekevät ympäristöstään ja vuorovaikutussuhteista – mitä kaikkea he ovat elämässään todistaneet ja kantavat kehossaan tässä hetkessä. Hyvät ihmissuhteet aktivoivat tämän järjestelmän uudestaan ja kosketus on isona osana luottamuksen ja suhteen synnyttämistä. (mm. Useat meille sijoitetut lapset ovat oppineet selviytymään niin, että aikuiseen ei kannata luottaa ja aikuista ei tarvita mihinkään. ”Intersubjektiivisen vallankumouksellisen näkemyksen mukaan elämä on osallistumista kokonaisvaltaisena, ruumiillisena olentona koko ajan uudelleen ja uudelleen tässä hetkessä tapahtuviin suhteisiin – tärkeintä on vastata ja saada vastaus ja muodostaa yhteistä kokemusmaailmaa kunkin ainutkertaisen kokemuksen mukaisesti.” (Arnkil ja Seikkula 2014, 122.) Reinikainen (2009) on tehnyt väitöskirjan nuorten kokemuksista nuorisokodissa elämisestä. Monella ei ole kokemusta rakentavista vuorovaikutustilanteista vaan niitäkin täytyy ja saa opetella, mutta ei ole ihme, että reaktiot saattavat olla tilanteeseen sopimattomia ja vanhoihin havaintoihin perustuvia. Opetamme lapsia vastaanottamaan hyvää kosketusta hieronnan, kosketuksen ja silityksen kautta – kosketuksen merkitys oksitosiinin vapautumisessa on merkittävää. Andersen kuvasi tätä metaforalla yksinäisestä miehestä, joka kiipesi vuorelle (2007, 82). On tärkeää erotella omat kehon tuntemukset toisten tuntemuksista. Se rikastuttaa havaintojen tekemistä. Aikuisten on opittava oman ruumiillisen vuorovaikutuksen merkitys ja voima – kuinka itse on fyysisesti läsnä ja viestii, kuinka pitää huolta omasta jaksamisesta ja kehonhuollosta. Tällöin kehittynein vagus-järjestelmä voi aktivoitua mahdollistaen suhteiden luomisen ja säilyttämisen. Kokemukset vaihtelevat paljon ja voivat olla myös täysin vastakkaisia: kokemus oikeasta kodista tai kokemus rangaistuslaitoksesta. Sen myötä turvallisuus, säätely, luottamus ja suhteeseen asettuminen ovat mahdollisia
Sen verran hän kuitenkin pystyi kuuntelemaan aikuisten välistä keskustelua. Lähtökohtaisesti tavoitteena on oppia yhteisestä kokemuksesta ja siten saada palveluiden käyttäjien ääntä kuuluviin palveluiden kehittämisen lähtökohdiksi. AINEISTO JA MENETELMÄT Yhteisen tutkimisen haastattelu ja sen sovellus Yhteisen tutkimisen haastattelu on Tom Andersenin yhteistyössä norjalaisten ja ruotsalaisten tiimien kanssa kehittämä menetelmä, joka on kehitetty psykoterapiatutkimuksen palvelukseen. Tähän valitsin haastateltavaksi lapsen yhdestä yksiköstämme. Yhteisen tutkimisen haastattelussa tavoitetaan suhteisiin liittyvää ja kehollista tietämistä. Haastattelin erilaisia kokoonpanoja. Toisessa haastattelussa oli paikalla lapsi ja hänen oma-aikuinen. Asiakkaille voi olla jännittävä kokemus kuulla itsestään puhuttavan, ja toisaalta se antaa terapeuteille palautetta. (Andersen 1997, 128.) Tilanteessa on tärkeä kiinnittää huomio kokonaisilmaisuun ja huomata herkästi kaikki kanavat ja rohkeasti ilmaista havaintojaan. Haastateltava valikoitui sillä perusteella, että sijoitus oli jatkunut jo vuosia ja hänen verkostostaan oli tavoitettavissa vanhemmat sekä pitkään työskennellyt sosiaalityöntekijä. Näihin tarpeisiin vastaamisen haasteellisuudesta kertoo, että kaikkien tutkimushenkilöiden kohdalla nuorisokoti ei siinä onnistunut. Liisa oli kovin kiinnostunut haastattelulaitteista ja tilassa olevista esineistä. Lapsen haastatteleminen tällä menetelmällä toi omat mielenkiintoiset haasteensa prosessiin. Asiakassuhteen vielä jatkuessa haastattelun jälkeen kyseessä on ”middle talk” tekniikka eli haastattelussa on mahdollista suunnata kysymyksiä myös tulevaan yhteistyöhön. Siinä perusajatuksena on, että terapeutit ja asiakkaat ovat yhtä aikaa läsnä haastattelussa, jolloin voi syntyä uudenlaista, jaettua ymmärrystä terapiaprosessista. Gehart (2007, 186) muistuttaa myös tilan luomisen monimerkityksellisyydestä. Gehart (2007, 184) tuo artikkelissaan esille lasten äänille tilan luomisen merkityksen, sillä lapset konstruoivat maailmaa hyvin eri tavoin kuin aikuiset. Perheterapia 4/16 tarpeisiin ja odotuksiin. Haastattelijan tulee huolehtia keskustelun ilmapiiristä, siten että se on kunnioittava, turvallinen, rehellinen ja rauhallinen. Haastattelijan tulee osata tarkentaa, kysyä lisää, toimia kiireettä ja toisaalta osata vetää tarvittaessa rajoja. Klassisesti yhteisen tutkimisen haastattelu tapahtuu noin puolen – kahden vuoden kuluttua terapiayhteistyön päättymisen jälkeen. Siinä asiakkaat pääsevät kuulemaan työntekijöiden kuvaamana oppia yhteistyöstä. Reinikaisen (2009) mukaan voimakkaimmin ja yleisimmin koetut tarpeet olivat turvallisuuden, yhteenkuuluvuuden ja arvostuksen tarpeet, joihin vastaamista voi siten pitää nuorisokotien tärkeimpänä tehtävänä. Kolmannessa haastattelussa oli paikalla lapsen sosiaalityöntekijä. Lapsen keskittymiskyky huomioon ottaen haastattelun pituus, noin 20 minuuttia, oli mielestäni onnistunut. Yhteistoiminnallisuus tulee siitä, että kaikki tarkastelevat omaa osuuttaan yhteistyössä. Siinä paikalla ovat asiakkaat, terapeutti ja ulkopuolinen haastattelija. Työntekijöille tilanne voi olla vaativa – monestakin syystä. (Andersen 1997, 126–129.) Tärkeää tällaisessa haastattelun tavassa on keskittyä prosessiin eikä sisältöön. Käytin lopputyössäni sovellusta yhteisen tutkimisen haastattelun menetelmästä. Suunniteltu haastattelun struktuuri oli hyvin joustavasti käytössä. Ensimmäisessä haastattelussa olivat paikalla lapsen vanhemmat ja lapsen oma-aikuinen. Kokemus, että oli vain yksi monesta, oli huomattavan yleinen. Tässä kohtaa meillä puhutaan yksilöllisyydestä. Tätä tilaa rakensin aktiivisesti haastattelurunkoa dialogissa muunnellen. Oma-aikuinen ei päässyt tähän mukaan vaan toin häneltä ja työryhmältä kirjalliset terveiset ja kysymykset haastattelutilanteeseen. Millä tavalTanja Pihlaja 15 14 PeTe_042016_20161122_.indd 14 22.11.2016 15.17. Toteutin yhteisen tutkimisen haastattelun sovelluksen kolme kertaa. Yhteisen tutkimisen haastattelu on monitasoista ja -suuntaista puhetta. Lasta haastateltaessa en voinutkaan tehdä selkeää erottelua asiakkaan ja työntekijän haastattelussa. Monen kohdalla onnistuttiin vastaamaan johonkin tarpeeseen tai kaikkiin tarpeisiin jossain määrin, ja joidenkin kohdalla vastaaminen onnistui kaikkiin tarpeisiin hyvin. Näin toimin tehdessäni haastatteluja ”middle talk” hengessä. Tämä täytyi tehdä kysymys kerrallaan, sillä huomasin lapsen keskittymisen riittävän yhteen kysymykseen kerrallaan
Haastattelu kesti pitkään ja myös siinä yhteisen kielialueen löytäminen ja struktuurin soveltaminen olivat tärkeitä. Omaaikuinen tarkasteli niitä uteliaasti ja hyväksyen. Tietoisesti huomioin yhteiskunnan tason merkittävyyden, sillä onhan kyseessä lastensuojelun prosessi, jossa on tarjolla erityinen yhteiskunnan valta-asetelma. Analysoin lapsen ja oma-aikuisen haastattelutilannetta ja dialogisuuden näyttäytymistä tuossa hetkessä – minun kokemuksenani. Kysyi ja tarjosi niille merkityksiä – tämä oli hänelle mahdollista pitkän tuntemisen ja yhteisen kokemuksen kautta. Haastattelutilanne oli lapselle virikkeellisyydessään haastava. Huomasin aineistoa analysoidessani kiinnittäväni erityistä huomiota lapsen ja oma-aikuisen väliseen kokonaisvaltaiseen dialogiin. Sitten luin aineistoa Hughesin PACE-asenteen, dialogisuuden ja yhteiskunnan äänen kautta. Äiti suostui myös mielellään tulemaan haastatteluun, vaikka he eivät enää olleet yhdessä. On myös tärkeää huomioida sanojen lisäksi erilaiset kommunikaatiotavat: leikit, symbolit ja piirtäminen. Vanhempien haastattelu suoritettiin isän luona. Litteroin haastattelut, jonka jälkeen luin ne läpi useaan kertaan. Aikuisen ja lapsen ajatukset kulkivat tasavertaisina keskustelussa. Näiden kautta jäsensin aineistoa analyysissä eteenpäin. Aikuinen kiinnostui näistä ajatusten sivupoluista ja antoi niiden tulla kuulluksi. Lukemisen myötä minua alkoi kiinnostaa myös itse haastattelutilanteet ja niiden dialogisuus – miten erityisellä tavalla haastatteluissa nousivat esiin dialogisuus ja suhde lapsen ja aikuisen välillä. Mikään lapsen tekemistä aloitteista ei myöskään jäänyt kokonaan vastaamatta. Tilan rakentaminen olisi voinut auttaa lasta keskittymään paremmin. Aineiston jäsentäminen – dialogisuuden elementit haastattelussa Aineiston käsittely alkoi litteroinnilla. Ensin vain luin. Hän oli erityisen kiinnostunut kaikista tilan esineistä ja sähkövempaimista – nauhuri ja matkalla tapaamiseen mukana ollut pelikonsoli meinasivat kaapata hänen huomionsa. Hän toisti lapsen sanoja ja sitoi ne tähän hetkeen palauttaen mieleen asian, josta lähdettiin liikkeelle. Oma-aikuinen oli tilanteessa kokonaisvaltaisessa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa. Oma-aikuinen mukautui lapsen rytmiin ja sääteli sitä onnistumisen mahdollistamiseksi. Haastattelutilanteita tarkastelin vielä dialogisuuden näkökulmasta – miten kaikki olennainen nousee esiin tämän hetkisyydessä. Tämä näyttäytyi kehojen yhden aikaisena liikkeenä, myötäilynä – välillä syliin kaappaamisena ja halauksina, välillä rauhoittamisena, välillä tilan antamisena. la tila joko mahdollistaa ja häiritsee syntyvää dialogista keskustelua. Siirsin niistä nousseita teemoja erilliselle paperille ja jaottelin niitä yhteen. Leikkisyys oli käytössä ja itse huomasin rakentavani tilaa muuttamalla omaa asemointia suhteessa lapseen muun muassa asettumalla lattialle keskustelemaan. Tärkeä oli saada kuuluviin jokaisen tahon kokemuksia. Keskittyminen haastatteluun oli vaikeaa. Voidaan puhua kehojen synkroniasta ja intersubjektiivisuudesta. Näin ollen lapselle ei tullut kokemusta siitä, että hän olisi epäonnistunut tai keskustellut huonosti, vaan aikuisen kannattelemana hän sai ilmaistuksi mielipiteitään omia assosiaatioketjujaan väheksymättä. Tämän lapsen ollessa taitava keskustelija en osannut varata materiaalia vuorovaikutuksen rikastamiseen, mutta siitä olisi voinut olla apua. Osan kokemuksista olisi voinut sijoittaa kahteen teemaan, jolloin tein valinnan, kummasta kokemus mielestäni enemmän kertoi. Otin avukseni eri värejä ja ympyröin sanoja ja lauseita näihin liittyen. Niitä pystyi analyysissa kuljettamaan litteroidun aineiston rinnalla. Merkittäväksi aineiston osaksi nousivat itse haastattelutilanteet dialogisina tilanteina. Myös pienet reflektiiviset osuudet onnistuivat – lapsi kuunteli aikuisten puhetta ja aikuinen Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 15 14 PeTe_042016_20161122_.indd 15 22.11.2016 15.17. Otin silmilleni erilaiset lasit joka kerta. Sosiaalityöntekijä tuli haastateltavaksi meidän toimistotiloihin ja tilanne muistutti reflektiivistä, dialogista keskustelua. Näihin asioihin en etukäteen kiinnittänyt huomiota. Omat kokemukseni, havaintoni ja keholliset tuntemukset kirjasin reflektiivisesti ylös haastattelutilanteiden jälkeen. Vaikka lapsi välillä harhaili assosiaatioketjuissaan pois haastattelukysymyksistä, niin oma-aikuinen onnistui kutsumaan hänet takaisin aiheeseen kauniisti ja kunnioittavasti. Lapsen oli mahdollista myös olla eri mieltä kuin omaaikuinen. Aineistoa eri näkökulmista tarkastellessani nousi esiin kaksi pääteemaa: yksilöllisyys ja suhteet. Suhteiden alle rakentui kaksi alateemaa: intersubjektiivisuus ja valta suhteissa
(Arnkil & Seikkula 2014,78.) Olin itse haastattelijana yllättynyt, että kukaan ei tuottanut diagnostista puhetta tästä lapsesta, josta sitä olisi ollut mahdollista tuottaa. Perheterapia 4/16 kuunteli haastattelijan ja lapsen puhetta. Näkymätöntä mutta aistittavaa oli oma-aikuisen ja lapsen välinen välittäminen ja rakkaus. Nyt lapsen ääni sai kulkea sinne tänne ja oma-aikuisen viitoittamana puhe löysi tiensä myös kysymysten äärelle synnyttäen lapsellekin merkityksellisiä vastauksia. Alasuutarin (1994, 28–30) mukaan laadullinen analyysi jakautuu havaintojen pelkistämiseen ja arvoituksen ratkaisemiseen. Hän myös antoi palautetta ja kertoi kiinnittävänsä siihen huomiota myös jatkossa. Ilmaisut olivat hyvin yksilöllisiä ja persoonallisia. Haastatteluhetki oli totisesti PACE-asenteen ja dialogisuuden ruumiillistuma. Ehkä analysoin aineistoa rohkeasti dialogisuuden ja tämänhetkisyyden hengessä. Laadullisessa tutkimuksessa analyysivaiheessa aineistoa tarkastellaan kokonaisuutena ja analyysi vaatii tiettyä absoluuttisuutta. Lapselle ja kaikille muillekin olisi voinut tulla epäonnistumisen kokemus haastattelusta, jos olisi hermostuttu tai vaadittu lasta vain vastaamaan kysymyksiin suoraviivaisesti. LIISAN ELÄMÄSTÄ Tässä osuudessa lähden tarkastelemaa Liisan, hänen vanhempiensa, oma-aikuisen ja sosiaalityöntekijän kokemuksia – dialogisuuden ilmentymistä tai ilmentymättömyyttä. Hän otti kiitollisena kiitoksen vastaan, mutta ihmetellen mietti, onko jotain mitä voisi vielä tehdä toisin tai paremmin. Tutkimukseni tavoitteena oli kriittisesti tarkastella, kuinka dialogisuus ja työskentelytapamme näyttäytyy yhteisen tutkimisen haastattelussa tätä asiakasprosessia tarkastellessa. Ja sitten taas kaikki puhuivat yhtä aikaa. Aikuinen oli myös kiinnostunut häntä koskevasta palautteesta. Vanhemmat kuvasivat lastaan tämän kiinnostuksen kohteiden ja taitojen kautta, eivätkä taitopuutosten kautta. Tämä vahvistaa minulle dialogisen lähestymistavan toteutuneen – lasta ja perhettä on kuultu moninaisesti myös diagnoosin ulkopuolelle. Tarkastellessani todellisuuden tasojen (Andersen 2007, 82) ilmentymistä tässä haastatteluhetkessä tavoitin kaikki kolme. Avataanko ja pidetäänkö auki kuulluksi tulemisen edellyttämä dialogisuuden tila, vai sulkeutuuko se yrityksiin normalisoida poikkeavuus ammatillisilla hallintakeinoilla. Liisa itse koki, että voi olla oma itsensä, vaikka olisi kenen kanssa tahansa. Muuttuvaa ja näkyvää oli meidän kaikkien kolmen kehollinen vuorovaikutus – kuinka liikuimme toistemme rytmeissä ja eri tasoissa. En pyri kirjoittajana puhtaaseen objektiivisuuteen vaan annan oman kokemukseni näkyä ja heijastella aineistoa lukiessani – olen itse osana aineistoa havaitsijana ja kokijana. Kysymys on siitä, mitä niiden pohjalta tehdään. Vanhemmat, oma-aikuinen ja sosiaalityöntekijä kokivat, että Liisa oli oppinut paljon sijoitukTanja Pihlaja 16 PeTe_042016_20161122_.indd 16 22.11.2016 15.17. Yksilöllisyys Liisa persoonana tuli näkyväksi haastatteluissa. Haastattelun päätteeksi annettiin raikuvat aplodit onnistuneesta haastattelusta. Lapsi kaikkine ajatuspolkuineen ja kehonviesteineen tuli kuulluksi. Häntä ei kuvattu millään diagnoosilla tai määrittelyillä vaan käytettiin seuraavia ilmaisuja: ihana lapsi, koko Liisa itsessään on paras, reipas, hauska ja filosofinen tieteilijä. Empaattinen läsnäolo ja molemminpuolinen rakkaus ei voinut jäädä huomaamatta ja tuntumatta. Liekö heidän välillään ollut luottamuksellinen suhde ja ymmärrys edesauttaneet sitä, että kukaan ei hermostunut. He olivat tilassa, joka ei muuttunut, mutta jonka muutoksella olisin voinut edesauttaa lapsen keskittymistä haastattelun. Hän ilmaisi myös voivansa ilmaista asioitaan: ”Ihan itse voin selittää mielipiteeni vaikka oisin kiukkuinen.” Tämän asian äärelle oma-aikuinen pysähtyi ja varmisti, että kaikista asioista voi puhua ja omia mielipiteitä ilmaista, vaikka ne olisivat erilaiset hänen kanssaan. Itse persoona on tullut merkitykselliseksi, eikä vain hänen poikkeavuutensa tai puutoksensa. Vaikka tässä artikkelissa on kyseessä vain pienimuotoinen tutkimus, niin pyrin säilyttämään läpinäkyvyyden sekä kokonaisnäyn pienestä aineistostani sitä systemaattisesti yhteen koostaen. Lapselle olisi voinut hermostua haastattelutilanteessa, sillä hänen toimintansa oli sinkoilevaa ja omalaatuista, päälle puhuvaa ja vastaukset eivät aina liittyneet kysymykseen. Diagnoosit ja muut ongelmien kuvaukset eivät ole sinänsä ongelma dialogisuuden kannalta
Muuttuvaa ja näkyvää oli meidän kaikkien kolmen kehollinen vuorovaikutus – kuinka liikuimme toistemme rytmeissä ja eri tasoissa. 16 PeTe_042016_20161122_.indd 17 22.11.2016 15.19
(Hughes 2011, 120.) Vanhemmat kokivat myös tulleensa yksilöllisesti huomioiduiksi. Tällä tavalla koko perheen äänet ovat tulleet osaksi Liisan elämää, vaikka hän ei joka päivä ole ollut heidän kanssaan arkea jakamassa. Liisalle tämän asian toistaminen ja kysyminen sai hänen harhailevan ajatuksensa keskittymään. Vanhemmat kokivat tärkeänä sen, että heidän perheensä traditioita on kuunneltu ja toimittu niiden mukaisesti. Oma-aikuinen kertoi merkityksellisenä taitojen kertymisen määrän. Perheterapia 4/16 sen aikana. Vanhemmilla oli kokemus, että he ovat osa lapsensa elämää, että he ovat saaneet säilyttää vanhemmuutensa ja asiantuntijuutensa. Molemmat persoonat näyttäytyivät haastattelussa ja he asettuivat haastattelutilanteeseen vanhempien roolissa luontevasti suhteessa oma-aikuiseen. Heidän persoonansa ja toiveensa olivat tulleet kuulluiksi vuosien aikana. Mitä Liisa sitten toivoo oma-aikuiselta jatkossa. Sosiaalityöntekijä nosti tämän omassa kokemuksessaan huippukohdaksi: hän on itse saanut olla todistamassa Liisan kasvua ja kehitystä. Kun suhteessa on iloa, lapsi tiedostaa, että sitoutuminen ei merkitse aikuiselle vain velvollisuutta, työtä ja vastuuta. Perheen traditioihin kuuluu syntymäpäivien vietto yhdessä – perheen lapset asuvat kaikki eri paikoissa ja on tullut tavaksi tukea syntymäpäiviä niin, että koko perhe on yhdessä. Hän toivoo voivansa jakaa enemmän myös tavallisia arjen asioita Liisan elämässä. Lapsen on paljon helpompi löytää omasta itsestään positiivisia ominaisuuksia, kun aikuiset iloitsevat hänestä ja siitä mikä ja kuka hän on. Sosiaalityöntekijä tilaa myös yksilöllistä kohtelua. Yhden särön tässä kuulluksi tulemisessa vanhemmat nimesivät, kun heitä oikein pyysin miettimään kokemusta, jolloin ei ole tullut kuulluksi. Hän kertoi tietävänsä sen, että oma-aikuinen ilahtuu hänestä: ”Minä nään sen sinun ilmeestä, minä nään sen sinun ilmeestä, tiedätkö että se kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.” Liisa lausahduksessaan teki todeksi Bahtinin ajatuksen siitä, että opimme tuntemaan itsemme yksilönä suhteissa: ”Näen itseni sinun silmissäsi”. Oma-aikuinen kertoi Liisan olevan valloittava persoona. Tästä he osoittivat kiitollisuutta useaan otteeseen. Myös suhteen ylläpitäminen biologiseen perheeseen on ollut merkittävää erityisesti sosiaalityöntekijän näkökulmasta. Se koettiin yhteisesti hyvin merkitykselliseksi asiaksi. (Arnkil & Seikkula 2014, 123.) Hughes toteaa, että vastavuoroinen ilo ja mielihyvä täydentävät sitoutumista, jolloin rakkaus puhkeaa kukkaan ja siitä tulee syvä, merkityksellinen ja tyydytystä tuova. Isällä ja äidillä oli yhdessä ja erikseen ajatuksia lapsensa kasvatuksesta. Hän muisteli aikaa taaksepäin ja kertoi, että ei olisi voinut arvata, miten valtavan paljon Liisa on oppinut asioita. Sijoituksen alkuaikoina Liisa halusi tavata mummoaan, jonka kanssa vanhemmat eivät Tanja Pihlaja 19 18 PeTe_042016_20161122_.indd 18 22.11.2016 15.17. Erityisesti oma-aikuisen ja lapsen välinen suhde koettiin merkittävänä tekijänä lapsen kehitykselle. Suhteet Haastatteluissa esiin nousi suhteiden merkityksellisyys. Dialogisuuden toteutumisesta yksilöllisyyden palveluksessa voisin todeta Seikkulan ja Arnkilin (2014, 63) sanoin: ”Tuollaista sävyä ei tavoita kuin kohtaamalla kasvokkain, eikä edes kohtaamalla vain kahden ja samoissa ympyröissä, vaan moniäänisessä dialogisessa tilassa.” Vaikka haastatteluissa ei paikalla ollut koko verkosto, niin haastatteluista henki tapa, jolla tytöstä hänen perheessään puhuttiin ja oli puhuttu erilaisissa moniäänisissä dialogeissa. Tämä on vahvistanut sisarussuhteita ja vanhempien toiveiden kuulluksi tulemista. Vanhemmatkin toivovat saman hyvän jatkuvan. Se muistuttaa siitä, että katse on suora, välitön ruumiin toimintaan vaikuttava ilmiö, joka viestii nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista. Nämä äänet olivat tulleet myös osaksi Liisan omaa kokemusta itsestään. He olivat toivoneet tiettyä järjestelmällisyyttä yhteydenpidossa ja heidän toiveisiinsa oli vastattu. Liisan persoonana koettiin tuottavan paljon iloa. Tästä välittyi tunne kuulluksi tulemisesta – heidän tarpeensa oli kuultu ja niihin oli vastattu. Liisa itse kuunteli tarkkaan ja oikein hihkui: ”Olen oppinut ihan sairaasti uusia asioita, pitää ihan paikkansa.” Tämä onnistumisen ilo oli jaettu kokemus. Sosiaalityöntekijä kertoi oppineensa tämän prosessin myötä, että myös laitosolosuhteissa tällaisella työtavalla työskenneltäessä, voidaan puhua kiintymyksestä ja että lapsi voi laitoksessa saada kokemuksen kiintymyssuhteista. ”Että A pysyy A:nä eikä muutu siitä!” Ja seurasi isot naurut, yhteiset taputukset ja pussaukset lausahduksen päälle. Tämä on ollut vanhempien tapa ja toive pitää sisarussuhteita yllä
Kuinka traumatisoituneen ja kiintymyssuhdehäiriöisen lapsen ”uudelleen rakentaminen” tapahtuu. Intersubjektiivisuuden kolme keskeistä piirrettä ovat: sama tunnetila, huomio kiinnittyy tietoisesti samaan asiaan ja pyrkimys samaan tavoitteeseen. Molemmat vakuuttivat, miten mukavaa on ollut olla toisen seurassa jo kuusi vuotta. Tämä hetki tuotti liikutuksen tunteen ja paljon Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä 19 18 PeTe_042016_20161122_.indd 19 22.11.2016 15.17. Asioita pitää toistaa useita kertoja ja useita vuosia ja joskus saattaa tuntua, että onko tästä mitään apua. Sosiaalityöntekijä nosti esille kiitoksena, että hänen kokemuksensa mukaan Liisaa on tuettu näissä hankalissa vaiheissa ja on pyritty käsittelemään traumaa lapselle sopivalla tavalla, vaikka siihen liittyvät verkostot eivät ole lähteneet mukaan kutsuista huolimatta. Sittemmin asiaa käsiteltiin ja se oli edelleen herkkä aihe, mutta lapsi sai tavata mummoaan yksikön tiloissa ilman, että vanhemmat siitä enää loukkaantuivat. Aikuinen sanoi tästä Liisalle: ”Sitten on ollut ihana se että meillä on semmoinen suhde, että sinä tiedät, että A rakastaa sinua.” ja Liisa otti sen vastaan hyvin kehollisesti ja totesi myös: ”Yksi sana ei tätä (heidän suhdetta) riitä kuvaamaan, ei edes tuhat sanaa, kuten sanotaan.” A:”Ehkä se on yhteinen asia se onni.” Voidaan puhua intersubjektiivisesta kokemuksesta. Intersubjektiivisuus Haastatteluissa tuli esiin myös oma-aikuisen ja lapsen välinen rakkaus. Vaikuttaminen lähtee kuulluksi tulemisesta pienissä asioissa. Heidän kokemuksessaan Liisan meillä oloon liittyi valtavasti kiitollisuutta. Jos perhe toivoo tapaamista jollekin tietylle päivälle, niin se järjestetään silloin, eikä meidän puoleltamme sanella, että milloin meille ja meidän aikatauluihimme sopii. Intersubjektiivisuuteen kuuluu myös vaikeissa tunteissa toiseen liittyminen. He visioivat tulevaa niin, että kun heidän lapsensa on täysi-ikäinen, oma-aikuinen edelleenkin tulee lapsen kanssa heille käymään. Heille suhteesta on muodostunut pysyvä ja jatkuva – jollakin tapaa elämän prosessi, eikä vain sijoituksen aikaan rajoittuva. Perhe toivoi, että yhteistyö jatkuisi samanlaisena. Aikuisen tulee kestää myös hankalia aikoja ja tunteita, pysyä vankkumattomana lapsen rinnalla, vaikka lapsi yrittäisi tuhota kaiken ympärillään. Esimerkiksi Liisan kohdalla syksyihin liittyi vahvaa taantumista lapsuuden syksyihin liittyvien traumojen vuoksi. Siinä on apua terapeuttisesta ja teoreettisesta ymmärryksestä. Lapsen etu mielessään omaaikuinen järjesti tapaamisen ja sai aikaan kiukkua vanhemmissa. (Hughes 2011, 52.) Suhteeseen on kuulunut myös haastavia vaiheita. Mitkä ovat työntekijän kipupisteet ja toivon menettämisen hetket. Tässä on esimerkki siitä, miten sukupolvien väliset ristiriidat vaikuttavat tähän päivään. olleet hyvissä väleissä. He aikoivat sanoa myös ajatuksista, joista eivät olleet yhtä mieltä ja antaa palautetta, mikäli ovat tyytymättömiä. He muistelivat heille sopimattomia avunantoja ja totesivat nyt olevan hyvin. Mistä löytää uskon ja toivon suhteeseen vaikeissa hetkissä. Myös Liisalle huomioiduksi tuleminen lähti pienistä asioista: ”Se juttelee mulle asioita ja muistaa kysyä että miten menee.” Samanlaisesta huomiosta olivat kiitollisia myös vanhemmat ja viittasivat heille tehtyihin kuulumissoittoihin. Liisa kertoo saaneensa apua ”ärrghh” -tunteiden kanssa kiinnipitojen muodossa. Oma-aikuinen kiitti lasta siitä, että on saanut tätä rakastaa. Myös vanhemmat ottivat esiin vaikeat vaiheet ja oman riittämättömyytensä niissä. Sosiaalityöntekijälle oli välittynyt kokemus, että biologisia vanhempia ei ollut jätetty yksin, vaan he saivat kulkea lapsensa elämässä mukana haluamansa kokoisessa roolissa ja ovat ilmaisseet tyytyväisyyttään. Nämä tulee ottaa sensitiivisesti huomioon ja muistuttaa lapsen oikeudesta isovanhempiin. Vanhemmille oli tärkeää, että he kokivat voivansa myös vaikuttaa lapsensa asioihin. Se tuntui haastatteluhetkessä hyvin liikuttavana yhteisesti jaettuna kokemuksena. He toivat esiin oman aikuisen merkityksellisyyden monella tapaa. Näitä ääniä ei silti ole tukahdutettu. Liisa osoitti vastauksensa kehollisesti taputtamalla ja samalla miettien, että ei jaksaisi edes taputtaa niin monta kertaa kuin pitäisi. Myös vanhemmat ja sosiaalityöntekijä nostivat tunteidensäätelyn olevan yksi taidoista, joissa Liisa on edistynyt merkittävästi. Oma-aikuinen kiitti vanhempien haastattelussa vanhempia siitä, että he ovat antaneet Liisalle luvan ottaa apua ja välittämistä vastaan. Tämä näyttäytyi muun muassa vanhemmille yhteisten tapaamisten sujumisessa ja sosiaalityöntekijälle kiinnipitojen vähentymisenä
Tämän Liisa ilmaisi: ”Sinä et katoa, vaikka joskus sinä häviätkin et häviä kokonaan niin minä silti muistan sinut.” A: ”Mitäs sille minun rakkaudelle, siitäkin me on puhuttu?” L: ”Se on loputon…” Mentalisaatio on kyky pitää mieli mielessä, sekä oma että toisen. Voisin väittää, että lasten kohdalla on merkittävä muistutus Goolishianin (Anderson 2007, 39) lause: ”I never know what I mean until I say it.” Lapsen kielen ja sitä kautta mielen kehitystä on palkitsevaa seurata ja nauttia sen luovasta ja mystisestäkin ulottuvuudesta. Samalla mekanismilla myös biologiset vanhemmat pidetään lapsen mielessä, vaikka he eivät joka päivä ole läsnä. Tässä ilmiössä suhteessa viranomaisiin olemme huomanneet, että meillä vaikuttavat sosiaalityöntekijän persoona ja hänen suhteensa työhön ja sijoitettuun lapseen. Hyvää katsetta ei tarvitse ansaita, vaan jokainen lapsi ansaitsee sen joka päivä ja joka tapauksessa. Sijoituksen alkuvaiheessa lapset eivät juurikaan kestä aikuisen katsetta, sillä ei ole merkitystä tai katsotuksi tulemiseen liittyy paljon häpeää. Aikuisella on monia arjen konsteja auttaa luottamusta syntymään siihen, että aikuinen palaa takaisin, vaikka ei koko ajan ole paikalla. Oma-aikuinen vahvisti, että Liisalla on taitoja puhua tunteistaan ja ajatuksistaan. Ellei mentalisaatiokykyä ole, ihminen on kyvytön ennakoimaan omia ja toisen reaktioita eri tilanteissa ja säätelemään omia tunnetilojaan (Larmo 2010, 616). Suhteen merkitys näyttäytyi Liisalle erityisesti reissuissa ja oma-aikuiselle keskusteluissa. Me kutsumme sosiaalityöntekijöitä yhdeksi aikuiseksi, lisä-ääneksi tuottamaan hyvinvointia lapselle ja hänen perheelleen. Liisan tapauksessa sosiaalityöntekijä on osana Tanja Pihlaja 21 20 PeTe_042016_20161122_.indd 20 22.11.2016 15.17. Liisa kuvasi asiaa näin: ”En oikein tiedä miten sen sanoisin tämän mutta kun minä nään siitä, että se ottaa minut huomioon, kun se kattoo minua päin tai kun minä sanon, että A minä tahon nyt huomioo niin se antaa minulle huomioo”. Valta suhteissa Millä tavalla dialogisuus voi toteutua lastensuojelun valtasuhteissa. Kaikki sosiaalityöntekijät eivät halua tällaista roolia, vaan haluavat asettua perinteisempään valta-vastuu -positioon. Meidän aikuisten tulee olla tietoisia siitä, kuinka katsomme ja siitä miten iso valta on katseellamme. Ensimmäinen merkittävä tekijä on luottamus ja turvallisuus. Katse on yksi merkittävä tekijä suhteen ja luottamuksen rakentumisessa – intersubjektiivisessa kokemuksessa. Toistan Arnkilin ja Seikkulan (2014, 87) kysymyksen: Kuinka dialogisuuden vaalija kanavoisi voimansa parhaalla mahdollisella tavalla. Millä kaikilla tavoin lapselle voikaan viestittää sanojen lisäksi, että hän on turvassa. Molemmat jakoivat toisilleen merkittävät asiat myös itselleen merkittävinä. Keskustelut puolestaan vahvistavat prosessin etenemisestä lapsen itsensä lisäksi omalle aikuiselle – tekevät todeksi sitä kokemusta, että Liisa on oppinut paljon. On monia tapoja auttaa lapsen mentalisaation kehittymistä. Perheterapia 4/16 yhteistä naurua haastattelutilanteeseen. Liisan kohdalla oma-aikuinen on käyttänyt kalenteria, kirjeitä, lappuja ja monia visualisoinnin välineitä hahmottaakseen aikaa, milloin hän ei ole paikalla. Kaikki oma-aikuiset tehtävät ja vastuut suhteessa lapseen vahvistavat tätä luottamusta, mutta ensisijaisen tärkeä on aikuisen välittäminen ja halu sekä kyky antautua suhteeseen. Tapana ei ole ulkoistaa hänelle päätöksiä, vaan kutsua häntä tekemään ne yhdessä lapsen, perheen ja meidän aikuisten kanssa. Millä tavalla juuri tämä lapsi tulee nähdyksi. Mentalisaatiokyvyn kehittäminen tulee erityiseen asemaan lastensuojelulaitoksissa työskenneltäessä. Millä tavalla sitten suhteet pysyvät lapsen ja aikuisten mielissä. Vapaa-ajoiltaan hän on lähestynyt väliaikakortilla ja osoittanut lapsen pysyvän hänen mielessään, vaikka ei ole paikalla. Liisa sanoi, että hänellä tulee välillä ikävä omaa-aikuista, kun se on lomilla. Katseessa rakennumme suhteeseen oleviksi, merkityksellisiksi yksilöiksi. Liisalle luodut soittoja vierailurutiinit auttoivat koko perhettä ylläpitämään suhteitaan. Oma-aikuinen ei ole töissä vuorokauden ympäri – hänellä on vapaapäiviä ja lomia. Reissut ja keskustelut olivat yhteisesti jaettuja intersubjektiivisiä huippuhetkiä, joissa katseen ja nähdyksi tulemisen merkitys oli ollut väistämätön. Reissut olivat olleet intensiivisiä kokemuksia erityisesti omalle aikuiselle, joka toimi lapsen säätelijänä 24 tuntia vuorokaudessa uusissa ympäristöissä ja vaihtuvissa sekä ennakoimattomissa tilanteissa ja hän on ollut koko ajan vastuussa lapsen turvallisuudesta ja toiminnanohjauksesta
Social Work: critical theory and practice. Creating Space for Children’s Voices: A Collaborative and Playful Approach to Working with Children and Families. Andersen, T. Kiintymyskeskeinen vanhemmuus. Teoksessa H. “Nehän kuunteli meitä!” Dialogeja monissa suhteissa. E. E. Tämä lienee omiaan vähentämään vallankäytön kokemuksia, kun saa itse olla osallisena omissa asioissaan. Journal of Systemic Therapies, 16, 125-133. Tampere: PT-Kustannus. 3rd Edition. Dialoginen lähestymistapa lastensuojelussa tehtävässä kiintymyssuhdetyössä aikuisten rintamaa. (2009). Gehart (Toim.) : Collaborative Therapy. l LÄHTEET Adams, R. Researching client-therapist relationship: A collaborative study for informing therapy. ( 2010). London: Sage. Helsinki: Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 224. Porges, S. Open Dialogues and 21 20 PeTe_042016_20161122_.indd 21 22.11.2016 15.17. Reinikainen, S. Rasinkangas, A. Teoksessa H. Dialoginen verkostotyö. (2007). Olen kiitollinen myös haastateltaville, jotka inspiroivat minua tarkastelemaan dialogisuuden elementtejä, haastattelutilanteiden dialogisuutta ja kirjoittamaan niitä auki. Asettua havaitsemaan, mitä tämä kaikki kuultu synnyttää minussa itsessäni kykyä erotella omat ja toisen reaktiot toisistaan ja antaa itselleen luvan vaikuttua toisen kokemuksista. Tulevaisuudessa laajemman kuvan saamiseksi täytyy haastatella kaikki meidän asiakkaamme. (2014). Helsinki: Tammi. (2007). Ruumiillisuus ja suhteissa oleminen ovat minulle meidän työssämme kaiken tämän lähtökohta, jossa dialogisuuden elementit tulevat todeksi – niin lapsen kuin perheen kanssa työskenneltäessä. London: Routledge. The Art of “Withness”: A New Bright Edge. Mentalisaatio – kyky pitää mieli mielessä. New York: Routledge. Leikkisyys ja ilo ovat dialogisuudessa voimavaraisuuden lähteitä – kuinka löytää arvostaen ja kunnioittaen välittäminen ja toisesta ilahtuminen ja sen myötä luottamuksen ja kiintymyksen kokemus. (2007). Seikkula, J. Gehart (Toim.): Collaborative Therapy. Jokaisen kokemus on yksilöllinen, arvokas ja varmasti erilainen, eikä näin ollen yhden tapauksen perustella voi lausua mitään yleistä totuutta. Tampere: PT-Kustannus. Andersen, T. & Arnkil, T. Kokemuksia vallan käytöstä tai käyttämättömyydestä ei ilmaistu. Norton & Company. Nuorisokodista maailmalle Kokemuksia nuorisokodissa elämisestä ja aikuisiässä selviytymisestä. Gehart, D. The Polyvagal Theory. Nämä näyttäytyvät myös tekemissäni haastatteluissa ja mahdollistuvat dialogisen lähestymistavan ansiosta. 63-79. New York: W. Relationships and Conversations that make a Difference, s. New York: Routledge. Hoffman, L. Hyvät yhteydet: henkilöiden välinen neurobiologia ja aivot. ( 2011). (2002). Foucault, M. Larmo, A. (1997). Politics Philosophy Culture. Toimivuutta kasvatukseen. 183-196. Relationships and Conversations that make a Difference, s. Hughes, D. 81-94. Fook, J. Seikkula, J & Arnkil, T. Andersen & D. Duodecim, 126, 616-622. Social Work and Empowerment. Reinikainen (2009) tutkiessaan sijoitettujen nuorten kokemuksia nosti merkityksellisempinä esille turvallisuuden, yhteenkuuluvuuden ja arvostuksen tarpeet. Andersen & D. Kiitollinen voin olla saamastamme palautteesta ja vahvistuksesta työtapamme toimivuudesta tämän tapauksen myötä. (2014). (2007). Interviews and other writings 1977-1984. Tämänhetkisyydet (present moments) Daniel Sternin näkökulmana psykoterapiaprosessissa. Alasuutari, P. Hughes, D. New York: Routledge. New York: Palgrave Macmillan. (1988). Andersen & D. ( 2013). (2003). Gehart (Toim.): Collaborative Therapy, Relationships and Conversations that make a Difference, s. (1994). Tampere: THL. Psykoterapia 26, 159-175. & Seikkula, J. Hänen ja lapsen suhteesta pidettiin huolta ja heille järjestettiin aikaa tavata säännöllisesti myös kahden kesken hänen toivomustensa mukaisesti. Arnkil, T. Hughes, D. Jyväskylä: Vastapaino. Human Participating: Human “Being” Is the Step for Human “Becoming” in the Next Step. (2006). Empaattisuus on dialogisuuden mahdollistaja, silloin on mahdollista todella asettua kuuntelemaan, mitä toinen ajattelee ja sanoo. Tie traumasta tervehtymiseen, Kiintymyksen herättäminen syvästi vaurioituneissa lapsissa. (2005). Seminaarin materiaalit 3.4.10.2014 Tampere. (2011). Sosiaalityöntekijällä on kokemus, että hän on aina ollut tervetullut yksikköön ja käytti ilmaisua: ”Ikään kuin olisi osa perhettä”. Sama kokemus oli myös omalla aikuisella ja perheellä siitä, että sosiaalityöntekijä oli yksi meistä. LOPUKSI Dialogisuuden ydintä on uteliaisuus – halu kuunnella itseä, toisia, yhdessä hetkissä syntyvää viisautta. Samalla tavalla kutsumme perheen yhteistyöhön kanssamme. Helsingin yliopisto. W. Teoksessa H. Laadullinen tutkimus
Uvnäs Moberg, K. Perheterapia 4/16 Anticipations. Family Process, 54, 703-715. (2007). & Penttonen, M. Respecting Otherness in the Present Moment. Rauhoittava kosketus, Oksitosiinin parantava vaikutus kehossa. Tampere: THL. The Embodied Attunement of Therapists and a Couple within Dialogical Psychotherapy: An Introduction to the Relational Mind Research Project. (2015). Seikkula, J., Karvonen, A., Kykyri, V.-L., Kaartinen, J. Helsinki: Edita. Tanja Pihlaja 23 22 PeTe_042016_20161122_.indd 22 22.11.2016 15.17
Perheen haasteet voivat koskettaa myös lähipiiriä, joka ei välttämättä tiedä, miten toimia perhettä tukien. Pohdin miten luonnollisen verkoston osallistuminen hyödytti terapiaprosesseja, millaisia sisäisiä dialogeja se herätti itsessäni työntekijänä ja millaisia uusia näkökulmia avautui perheiden prosesseja ajatellen. Havaitsin luonnollisen verkoston osallistumisen olevan hyvä keino saada uusia näkökulmia terapiaprosesseihin silloin, kun tapaamisten keskustelut toistuvat samanlaisena perheiden konfliktiherkkien vuorovaikutussuhteiden vuoksi. Perheterapia 4/16 Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia – Kokemuksia lastensuojelun asiakasperheiden kotona tehtävästä perhetyöstä TIIVISTELMÄ Artikkeli perustuu erityistason perheterapiakoulutuksen lopputyöhöni. Työskentelyn keskiöön nousivat niin perheenjäsenten keskinäiset vuorovaikutussuhteet, kuin heidän suhteensa luonnolliseen verkostoon. Työkontekstini on lastensuojelun avohuollon perhetyössä ja terapiaprosessien tapaamiset toteutuivat kotikäynteinä. Keskityn pohtimaan tarkemmin terapiaprosessien niitä istuntoja, joihin on osallistunut henkilöitä perheiden luonnollisista verkostoista. Avainsanat: perheterapia, lastensuojelu, kotikäynnit, luonnollinen verkosto, verkostotyö Tiina Holopainen perhetyöntekijä, sosionomi (AMK) ja erityistason perheterapeutti Oulun Diakonissalaitos/Perheja lastensuojelupalvelut 23 22 PeTe_042016_20161122_.indd 23 22.11.2016 15.17. Koin tärkeäksi sen, että terapiaprosessiin osallistuvan luonnollisen verkoston ja perheen väliset suhteet olivat valmiiksi jo tarpeeksi toimivat, jotta osallistujien oli mahdollista saada hyvä kokemus. Esittelen artikkelissa lyhyesti kahden asiakasperheen perheterapiaprosessit. Tilannetta perheen ja luonnollisen verkoston kanssa työstämällä tarjoutui mahdollisuus keskinäisen ymmärryksen löytämiseen sekä tilaisuus etsiä vaikeisiin tilanteisiin yhdessä sovittuja toimintatapoja
Käytännön työssä syntyneiden havaintojen ja ajatusten toteuttamista helpottivat työn puitteet, jotka tekivät idean käytäntöön viemisestä vaivatonta. (Tikkanen 2008.) Kotona tehtävässä perhetyössä ja -terapiassa asiakkaan luonnollinen verkosto tulee työntekijöitä lähemmäksi kuin toimistossa tapahtuvassa työskentelyssä. Tarvittaessa voi olla luontevaa ja tarkoituksenmukaista laajentaa työskentelyä myös asiakkaan ja perheen verkoston kanssa tapahtuvaksi. Perheet saavat mahdollisuuden keskustella asioistaan luonnollisessa ympäristössä, missä he mahdollisesti tuntevat vähemmän tarvetta suojautua sekä ovat yhteistyöhön valmiimpia. Kotona tehtävän terapian on osoitettu olevan tehokasta myös silloin, kun perinteiset auttamiskeinot eivät ole auttaneet. Valtasuhteet muodostuvat erilaiseksi kuin toimistossa tavatessa ja työntekijä on usein tasavertaisempi. Verkostotapaamisissa läsnä ovat olleet pääsääntöisesti perheet ja heidän kanssaan työskentelevät viranomaiset sekä muut sosiaalija terveysalan ammattilaiset. TYÖSKENTELY PERHEEN JA LUONNOLLISEN VERKOSTON KANSSA – NÄKÖKULMIA PERHETERAPIAN JA VERKOSTOTYÖN KOHTAAMISESTA Koti merkitsee muun muassa ihmisten välisen vuorovaikutuksen paikkaa ja elettyä tilaa. Kotona tehtävä työ voi tuoda terapiaan myös enemmän aitoja ongelmallisiksi koettuja tilanteita, jolloin verbaalisen keskustelun lisäksi on mahdollista työskenTiina Holopainen 25 24 PeTe_042016_20161122_.indd 24 22.11.2016 15.17. Terapiaprosessit toteutuivat perheiden kotona ja työskentelyprosessit olivat intensiivisiä tuntimääriltään. Perheterapia 4/16 JOHDANTO Olen työskennellyt lastensuojelun parissa vuodesta 2009 lähtien. Mielekästä verkoston hyödyntäminen on myös perheen ongelmien ratkaisumahdollisuuksien lisäämiseksi. Työntekijän asema suhteessa perheeseen muodostuu toisenlaiseksi. Työnkuvaani lastensuojelun perhetyöntekijänä kuuluu yhtenä osana verkostotyö, joka herätti mielenkiintoni perheterapian ja verkostotyön lähemmästä tarkastelusta ja yhdistämisestä osaksi terapiaprosesseja. Perheterapian laajentaminen tarvittaessa verkostotyöhön ja -terapiaan on mielekästä myös siitä syystä, että kyseiset auttamistavat ovat enemmän toisiaan täydentäviä kuin ristiriidassa keskenään. Perhettä hyödyttää se, että esimerkiksi pienten lasten kanssa ei tarvitse siirtyä kodista vieraaseen ympäristöön. Olen havainnut asiakasperheiden olevan useasti monen tukitoimen piirissä ja saavan apua monelta taholta. Halusin keskittyä juuri luonnollisen verkoston tarjoamiin näkökulmiin, koska mahdollisesti luonnollinen verkosto jakaa kokemuksellisesti arjen asioita tai on ainakin elänyt yhteistä historiaa perheen kanssa. Kotona toteutuvassa terapiassa huomio kohdistuu yksilön ja hänen ympäristönsä väliseen suhteeseen sekä ihmisen käyttäytymisen sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin. Kotonaan perhe käyttää enemmän valtaa, esimerkiksi määrittämällä mihin istutaan ja miten paljon ulkopuolisia häiriötekijöitä sallitaan. Heillä on mahdollisuus välillä poistua toiseen huoneeseen, esimerkiksi kokiessaan keskusteltavan aiheen liian ahdistavaksi. Perheterapiakoulutuksen innoittamana huomasin verkostokokouksissa pohtivani useasti, missä ovat perheiden luonnolliset verkostot ja kiinnostuvani ajatuksesta, miten heidän osallistumisensa perheiden kanssa tehtävään työhön voisi tukea prosesseja. Työskentelyssä painottuvat yhteistyö ja -toiminta perheen lähiverkoston kanssa. (Arhovaara 1999.) Perheterapeutteja haastateltuaan Kurri (2008) kertoo terapeuttien kokeneen kotona tehtävän terapian muun muassa lähentäneen terapeuttia ja perhettä. Ratkaisuna hämmennykselle voi olla erityinen keskittyminen yhteistyön rakentamiseen keskeiseksi osaksi terapeuttista vuorovaikutussuhdetta. Verkoston kanssa työskentely edellyttää, että perhe on valmis kokouksen koollekutsumiseen. (Arhovaara 1999.) Liikkuva työntekijä tavoittaa paremmin sellaisia henkilöitä ja asiakkaita, joita ei muuten tavoitettaisi. Perheen ja terapeutin tiiviin yhteistyön koetaan aiheuttaneen myös hämmennystä suhteessa terapeutin ammattirooliin. Olen saanut tehdä töitä niin lasten ja nuorten ohjaajana lastensuojelun sijaishuollon palveluissa kuin myöhemmin perhetyön parissa lastensuojelun avohuollon palveluissa. Ilmaistujen tunteiden kirjo voi muodostua laajemmaksi ja perheenjäsenet ovat vapaampia säätelemään omaa olemistaan tapaamisessa
Koska lapsi ei voi toimia yksin verkostossaan, lasten sosialisaatio toteutuu vanhempien kasvatuksen kautta ja verkoston hyväksynnällä. Vanhempien omat mahdollisuudet ja tottumukset ylläpitää ydinperheen ulkopuolisia läheisiä ihmissuhteita elämässään vaikuttavat heidän mahdollisuuksiinsa tukea lasta verkostoon liittymisessä ja sosiaalisen tuen saamisessa verkostolta. Tukihenkilöillä nähdään olevan merkittävä rooli istunnoissa. Usein kyseisistä perheistä puhuttaessa tarkoitetaan uusperheitä, ja voidaan puhua myös verkostoperheistä. Terapeuttien tehtävä on luoda keskustelulle tila ja ylläpitää keskustelua. (Ikonen & Ruismäki 1999.) Anderson ja Goolishian (1988) esittävät hoitoon osallistuvaksi ne henkilöt, jotka sisältyvät ongelmakontekstiin ja ovat kielellisellä tasolla yhteydessä ongelmaan. Yhteiskunnan rakenteellinen muutos on viime vuosikymmenien aikana muuttanut myös perheiden rakenteita verkostomaisiksi. Näin ollen terapian kokoonpano voi olla pienempi tai suurempi kuin perhe tai sisältää perheen ulkopuolisia henkilöitä. Seikkula (1991) kirjoittaa verkostotyön ja -terapian lähtökohdaksi asiakkaan kanssa kartoituksen, ketkä läheisistä ihmisistä tietävät nykyisestä ongelmasta, ovat huolissaan ja keneltä voi saada apua ongelman ratkaisemisessa. Kotona tehtävä perheterapia voi vastata edellä mainittuun muutoksen yleistymisen ja vakiintumisen haasteeseen terapiakontekstin ollessa sama perheen luonnollisen ympäristön kanssa. ”Perheet saavat mahdollisuuden keskustella asioistaan luonnollisessa ympäristössä, missä he mahdollisesti tuntevat vähemmän tarvetta suojautua sekä ovat yhteistyöhön valmiimpia.” VERKOSTOTYÖ JA -TERAPIA PERHEEN JA LUONNOLLISEN VERKOSTON KANSSA Saavalainen ja Salonen (2000) tarkastelevat artikkelissaan Bronfenbrennerin ekologisen kehityksen mallia, jossa kuvataan sosiaalisen verkoston toimintaa lapsen kehityksen näkökulmasta. On kuitenkin mahdollista, että prosessin aikana itse verkostokin voi muuttua, koska yhden osan muuttumisen seurauksena muiden verkoston osien asemat väistämättä muuttuvat. Viranomaisten osallistumisen myötä luonnollisen verkoston ääni saattaa tulla huonosti kuulluksi. Työskentelyn aluksi keskitytään verkoston yhteenkuuluvuuden tunteen edistämiseen. Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia nellä niiden äärellä konkreettisesti. (Ikonen & Ruismäki 1999.) Vaikean elämäntilanteen koskettaessa apu ja 25 24 PeTe_042016_20161122_.indd 25 22.11.2016 15.17. Verkostoistunnon parantava voima nähdään osallistujien käyttäytymisen muuttumisen sijaan olevan yhteisesti jaetussa tunnekokemuksessa. Tukihenkilöt voivat auttaa keskushenkilöitä jäsentämään mielipiteitään ja käytyä keskustelua. Verkostotyössä huomio ei enää kohdistu pelkästään perheen vuorovaikutustapaan. Verkoston psykoterapiaistunnon voi toteuttaa myös fokusoidun, kohdennetun intervention muodossa, jolloin arvioidaan ongelman kannalta merkityksellisiksi vain osa sosiaalisen verkoston ryhmittymistä ja toteutetaan työskentely heidän kanssaan. He voivat auttaa keskustelijoita siirtymään institutionaalisesta puheesta arkikieleen. Nykyajan perheisiin kuuluu muitakin kuin biologisia sukulaisia. Tavattaessa terapeutin vastaanotolla, on mahdollista, että asiakkaan käytös muuttuu ainoastaan siinä kontekstissa, mutta säilyy samana kotona eli luonnollisessa ympäristössä. Lasten kehittymistä tukevat eri mikrosysteemeissä, kuten perhe, suku ja päiväkoti, toimivat ja keskenään yhteistyötä tekevät aikuiset. Verkostotapaamisten tarkoituksena on dialogin synnyttäminen eri verkoston ryhmien välille ja niiden sisälle. Verkostoa ei ajatella muutoksen kohteena vaan sen toteuttajana. Kyseessä oleva ongelma määrittää keiden kanssa aletaan yhteistyöhön. Verkoston psykoterapia on kehitetty psykoterapiaksi sellaisille psyykkisille ongelmille, jotka saavat sosiaalisia ja vuorovaikutuksellisia ilmenemismuotoja ja joista on huolissaan perhettä laajempi verkosto. Tavoitteena on auttaa verkostoa asettumaan perheen tueksi ongelman ratkaisussa ja pyrkiä mobilisoimaan verkostoa
27 PeTe_042016_20161122_.indd 26 22.11.2016 15.19. Verkostoistunnon parantava voima nähdään osallistujien käyttäytymisen muuttumisen sijaan olevan yhteisesti jaetussa tunnekokemuksessa
Asiakkaalta hänen läheisistään kysyttäessä kutsutaan kyseiset henkilöt mukaan hänen sisäiseen dialogiinsa. Turvallisuuden tunteen syntymistä voidaan edistää esimerkiksi tapaamalla asiakkaan perhettä tai muita läheisiä ihmisiä kotikäynnillä, jolloin asiakkaat ovat omassa ympäristössään. Painopiste on vuorovaikutuksessa yksilön psyyken rakenteiden sijaan, prosessissa rakenteiden sijaan. Ulkoistamisella kannustetaan ihmistä ottamaan etäisyyttä ahdistavista kokemuksistaan ja tekemään eron ihmisten ja ongelmien välille. (Salonen 2002.) Istunnoissa reflektoidessaan tukihenkilöt pystyvät ottamaan ongelmaan nähden, kriisin ytimessä oleviin henkilöihin verrattuna, etäisemmän position. Kieli nähdään sosiaalisen toiminnan muotona. (Ikonen & Ruismäki 1999.) DIALOGINEN VERKOSTOTYÖ – LUOVIA RATKAISUJA LÄHEISVERKOSTOSTA Sosiaalisessa konstruktionismissa painotetaan todellisuuden rakentumista sosiaalisten prosessien tuloksena (Saavalainen & Salonen 2000). Dialogisuudessa puhuja asettuu jatkuvasti suhteisiin ympärillään olevan sosiaalisen vuorovaikutuskentän kanssa pyrkien huomioimaan lausumissaan toiset keskusteluun osallistujat, kontekstin sekä jättämään tilaa vastaussanoille. Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia voimavarat selviämiseen löytyvät monesti omasta perheestä, ei kuitenkaan aina. Dialogisessa keskustelussa perhe ja muut läheiset ottavat johdon niin, että keskustelussa edetään heidän avaamiinsa teemoihin ja keskitytään niihin niin pitkälle kuin se dialogisen prosessin etenemisen kannalta on mahdollista. – LUONNOLLINEN VERKOSTO TODISTAJAN JA KONSULTOIJAN ROOLISSA SOPIVAN ERILAISELLA TAVALLA Narratiivisessa terapiassa ongelmien tarkastelussa hyödynnetään ulkoistavia keskusteluita (White 1994). Sosiaaliset verkostot voidaan käsittää ihmisen ympärillä oleviksi merkityksellisiksi ihmisiksi ja kyseisten ihmisten välisiksi suhteiksi. Jos osallistujien välillä vallitsee turvallinen, utelias ilmapiiri voi keskinäinen ajatusten jakaminen lisätä uusia tapoja ymmärtää asioita. Keskustelun merkitys on riippuvainen siitä, miten osallistujat kykenevät luomaan dialogisia jakamisen kokemuksia, keskusteluita, joissa yksikään mielipide tai ääni ei ole tärkeämpi kuin joku muu. Ihmisten on mahdollista nähdä keskinäiset suhteensa uudel27 PeTe_042016_20161122_.indd 27 22.11.2016 15.17. (Haarakangas 2002.) Reflektiivisen tiimin toiminta-ajatusta esitellessään Tom Andersen (1987) kirjoitti terapiatilanteen turvallisuuden merkityksestä. Työskentelyn lähtökohtana on pyrkiä erityisesti prosessin alussa lisäämään osallistujien turvallisuuden tunnetta. Arnkilin ja Seikkulan (2005) mukaan hoitokokouksissa asiakkaiden ja perheiden tilanteisiin löytyneet luovat ratkaisut olivat seurausta ei-ammatillisten voimavarojen, asiakkaan läheisverkostojen, hyödyntämisestä. Ihmisille on tärkeä voida keskustella ongelmistaan yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat merkityksellisiä itselle ja sen hetkisen elämäntilanteen kannalta. Dialogisuuden ajatukset sisältyvät konstruktivistiseen tietoteoriaan. Anderson ja Goolishian (1988) näkevät terapian kielellisenä toimintana, jossa ongelmaa käsiteltäessä kehittyy uusia merkityksiä ja ymmärrystä. Kun hyödynnettiin läheisverkostoja, voitiin verkoston keskustelussa juuttuneeseen ongelmanratkaisutilanteeseen saada dialogisessa keskustelussa luovia näkökulmia, arkisia ja yllättäviä ratkaisuja. Edellä mainituissa tilanteissa tuki on hyvä saada muualta verkostosta, minne kriisi ei ole tarttunut ja jossa osataan yhä nähdä toivoa. Tätä ymmärrystä etsitään osanottajien kanssa dialogisuuden periaatteiden mukaisesti, kuulemalla heidän erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä sekä jakamalla ajatuksia yhteisesti. Joskus läheinen henkilö voi kokea kriisin vuoksi suurta tuskaa ja ahdistusta, jotka lamaannuttavat. He tuovat yleensä keskusteluun uusia, positiivisia näkökulmia, jotka eivät ole kriisien kyllästämiä. (Seikkula 2002.) MITEN ONGELMAAN VOIDAAN SAADA ETÄISYYTTÄ. Avoimen dialogin mallissa työskentelyn tavoitteena on ymmärryksen saaminen asiakkaan tilanteesta. Tällöin on mahdollista kokea oman mielipiteen yhdessä muiden kanssa luovan uudenlaista ymmärrystä tilanteesta ja mahdollistavan elämäntilanteen muutoksen
(Jones 1993.) Systeemisessä terapiassa käytetään sirkulaarisia kysymyksiä, joiden avulla kahden välistä vuorovaikutussuhdetta tarkastellaan kolmannen osapuolen näkökulmasta käsin. Lapsille tarjoutui mahdollisuus kertoa todistuksissa mainituista uroteoista, kuinka saada oma elämänsä hallintaan hankalien ongelmien käsistä. Uusia tarinoita on helpompi vakiinnuttaa osaksi sosiaalista tarinavarantoa, jos niille merkityksiä antavat ihmiset ovat itse läsnä terapiaprosessissa. Tarinan kertominen on aina sosiaalinen tapahtuma ja sillä on sosiaalisia vaikutuksia. Terapiatyössä osoittautui tärkeäksi kerrotun tarinan monipuolisemmaksi kehittyminen, koska se tarjosi uusia näkökulmia tarkastella ongelmien vaikutusta elämään. Erityisesti työskentelyn alussa reflektioryhmät eli yleisöt koostuivat terapiassa käyvien asiakkaiden lähipiirin henkilöistä. Yleisön osallistuminen auttoi vahvistamaan myös asiakkaiden identiteettikäsitystä ja vaikutti elämäntarinan positiivisten käänteiden kestävyyteen ja laajuuteen. Ajatus hyödyntää yleisöä terapiaistunnossa perustui havaintoon, kuinka lapset luontaisesti vaikuttivat etsivän lähipiiristään yleisöä kuulemaan elämiensä suotuisia vaihtoehtotarinoita. Yleisön kiinnostuksella oli vaihtoehtoista tarinaa vahvistava vaikutus. Näin voidaan ajatella kyseisen häiriön korjaamisessa tarvittavan koko sosiaalista ympäristöä, niitä kertomuksia, joita psykoottisesta henkilöstä on ja joiden kautta hänen minuutensa rakentuu. White ja Epston hyödynsivät 1980-luvulta lähtien reflektioryhmiä narratiivisessa perheterapiassa. Yleisö valittiin aina huolellisesti ja terapeutit auttoivat asiakasta tai perhettä valinnoissa. Kyseisillä tarinoilla teemme itseämme ymmärrettäväksi sekä itsellemme että muille. Sirkulaariset kysymykset Tiina Holopainen 29 28 PeTe_042016_20161122_.indd 28 22.11.2016 15.17. Se on tärkeää, jotta he pystyvät toimimaan terapiassa olevien ihmisten vaihtoehtoisten tarinoiden uudelleen kertojina. Perheterapiatilanteessa läsnä olevalla yleisöllä nähtiin olevan suuri rooli juuri tarinan monipuoliseen tarkasteluun pyrittäessä. Jos yleisöksi istuntoon tulee lähipiirin ihmisiä, joilla on ristiriitoja asiakkaiden kanssa, tulee terapeutin auttaa heitä irrottautumaan tavanomaisista suhtautumistavoista. Läsnäolijat ovat todistamassa uuden, ihmissuhdeverkostossa jaetun metaforan vakiinnuttamista. Vähitellen on mahdollista luoda vaihtoehtoinen kertomus ongelmilla kyllästetyn kuvauksen tilalle. Lasten esitellessä terapiasta saamiaan todistuksia, yleisö oli usein kiinnostunut kysymään lisää. Narratiivit ovat ajallisia sisältäen alun, keskikohdan ja lopun. Aluksi yleisö koostui terapiassa käyvien asiakkaiden lähipiirin ihmisistä. Perheja verkostokeskeisen työskentelyn avulla psykoottisista henkilöistä muodostuu kertomuksia, jotka edesauttavat tarpeeksi koherentin minä-kertomuksen muodostumisessa. Systeemisen terapia-ajattelun mukaan konsultoijan roolissa tulee toimia ulkopuolisen terapeutin. Psykoottisen ilmauksen ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jonka vuoksi kuulijan tulee ymmärtääkseen pystyä liittymään kuulemaansa kokemuksellisesti. Yleisön valinnassa pidettiin tärkeänä perusteena suotuisaa vaikutusta asiakkaiden elämän myönteiseen kehitykseen. (White 2008.) Perheterapian systeeminen lähestymistapa sisältää ajatuksen, että erilaiset näkökulmat voivat tuottaa toisenlaisia käsityksiä tilanteesta, jonka vuoksi terapeutin tai perheen jumiutuneeksi kokemaan prosessiin voidaan pyytää konsultaatiota ulkopuoliselta taholta. (Ikonen & Ruismäki 1999.) Holma (2001) kirjoittaa postmodernista minäkäsityksestä, jossa minuus on sosiaalisissa suhteissa syntynyt, ja psykoosista minuuden rajojen häiriönä. Kyseinen tapa haastatella nähdään hedelmällisenä verrattuna kysymysten esittämiseen suoraan vuorovaikutussuhteen toiselle osapuolelle. Lapset saivat kiinnostuneelta yleisöltä tunnustusta, joka vahvisti positiivista kehityssuuntaa ja laajensi tarinaa. Narratiivi on ajatuksen väline, jonka avulla luodaan kokemuksiin järjestystä. Ihmiset muodostavat identiteetin henkilökohtaisten, itseä koskettavien tarinoiden myötä. Kun uudelle tarinalle on kuulijajoukko, on verkostokokouksen jälkeen helpompi elää kerrottua vaihtoehtoista tarinaa elämässään toteuttaen. (White 2008.) White ja Epston kokivat yhä merkityksellisempänä sen, miten suuresti ihmisen itsensä kertoma elämäntarina vaikuttaa hänen elämäänsä sekä, miten paljon läheiseksi ja merkitykselliseksi koetut ihmiset vaikuttivat kyseiseen tarinaan. Kokemuksen kautta kuulijan saattaa olla mahdollista jakaa psykoottinen ilmaisu kertomuksen muodossa. Kolmas osapuoli, esimerkiksi perheen lapsi, houkutellaan kertomaan kahden muun perheenjäsenen välisestä suhteesta. Perheterapia 4/16 la tavalla, eikä pelkästään ongelmien kyllästämänä
Työntekijänä kannustin tähän kertomiseen ja pyrin tukemaan nuoren osallistumista keskusteluun. Hänen arjen aikuissuhteensa koostuivat nuortenkodin ohjaajista, äiti kävi hänen luonaan vierailulla harvakseltaan. Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia ovat osoittautuneet tehokkaiksi -ne houkuttelevat perhettä kuvaamaan perheen sisäisiä vuorovaikutussuhteita. Nuoren suostumuksen myötä työskentelin nuoren ja mummon kanssa mummon luona pidetyissä tapaamisissa, koska nuoren tärkeiden ihmissuhteiden tukeminen nähtiin merkittävänä asiana hänen suotuisan itsenäistymiskehityksen etenemistä ajateltuna. Terapeutin tulee löytää tapa esittää kysymyksiä, joka on tarpeeksi erilainen mutta ei liian poikkeava perheen tavasta. Kyseisissä tilanteissa uudet ideat mahdollistavat näkökulman laajentamisen. (Selvini, Palazzoli, Boscolo, Cecchin & Prata 1980.) Vygotskyn teoria lasten oppimisesta lähikehityksen vyöhykkeen kautta nähdään sopivan sovellettavaksi myös perheterapiassa, terapeuttisen keskustelun periaatteena. (Dallos & Vetere 2009.) Andersen (1987) kirjoittaa perheistä, jotka ovat jumiutuneet toimimaan ongelman ympärille muodostamassaan systeemissä. Ydinperhe -termiä käytän lähinnä tapausselostusten selkiyttämisen vuoksi. Aluksi nuorelle oli vaikeaa olla tapaamisissa, joissa työskenneltiin keskustellen. Auttajan on tärkeä kunnioittaa systeemin samanlaista, toistuvaa tapaa toimia, koska se osoittaa, kuinka systeemi on siinä hetkessä olemassa. Toinen erilaisuuden taso on havaittavissa oleva, sopiva erilaisuus. Andersen tarkastelee erilaisuuden käsitettä ja esittää sen kolme tasoa. Nuoren verkostoon kuuluivat nuortenkodin henkilökunnan ja toisten nuorten, ystävien, koulukavereiden, koulun henkilökunnan ja äidin lisäksi hänen sosiaalityöntekijänsä sekä äidinäiti. Työskentelyn edetessä mummo alkoi kertoa myös suvun tarinaa ja vaiheita nuorelle. Ehdotin tapaamisia, joihin pyydettäisiin mummo mukaan, koska tiesin mummon olevan nuorelle tärkeä ihminen. Terapeutin on esimerkiksi hyvä tehdä ehdotuksia, jotka muutoksen aikaansaamiseksi eivät ole liian samankaltaisia perheen ajatusmaailman kanssa mutta eivät torjunnan mahdollisuuden vuoksi myöskään liian etäisiä. Nuoreen sai aluksi parhaiten kontaktin silloin, kun oltiin perhetapaamisessa, joihin osallistuivat hän ja mummo. Ensimmäinen erilaisuuden taso on liian vähäinen vastaanottajan huomattavaksi, jolloin systeemissä ei tapahdu muutosta. Nuori kertoi kokevansa mummonsa turvallisena ihmisenä ja tärkeänä tukena. Mummo oli nuorelle merkittävä ihminen ja nuori kävi lomalla säännöllisesti mummonsa luona. KUVAUKSIA TYÖSKENTELYSTÄ Ydinperheellä tarkoitan tässä artikkelissa niitä henkilöitä, jotka asuvat työskentelyhetkellä samassa kodissa tai asuivat ennen sijaishuollon toimenpiteitä. Reflektiivisen tiimin toimintaan sisältyy edellä mainitulla tavalla tapa ylläpitää sopivaa erilaisuutta keskustelun ja ideoinnin sääntönä. Jälkeenpäin pohdin tilanteen olleen turvallisempi nuorelle mummon luona pidetyissä tapaamisissa kuin yksilökeskusteluissa. Tämä ilmeni levottomuutena, pöydän äärestä poistumisena ja toisinaan äkillisinä vireystilan vaihteluina, jolloin päädyimme pitämään tauon tai lopettamaan, perheenjäsenten toiveiden mukaan. Aluksi nuori ei halunnut työskennellä ydinperheenjäsenen eli äitinsä kanssa, koska koki heidän välisensä suhteen vaikeana. Myös sijoitukseen johtaneet asiat vaikuttivat nuoren ja äidin väliseen suhteeseen. Perhetapaamiset menivät paljolti normaaleja arjen kuulumisia läpikäyden. Tapaus 1: Mummo sillanrakentajana Ensimmäisessä tapauksessa kerron nuoresta, joka asui lastensuojelun sijaishuollon palveluiden kautta sijoitettuna nuortenkodissa. Aloitin yksilötyöskentelyn nuoren kanssa, jossa yhteistyösuhteen luominen oli haastavaa nuoren vastarinnan vuoksi. Liian vähän erilaisuutta sisältävässä systeemissä on paljon samanlaisia ääniä ja vähän poikkeavia. Ajattelunsa tukena Andersen hyödyntää Gregory Batesonin ajatusta, jonka mukaan erilainen tieto tuottaa erilaisuutta. Kolmannen tason erilaisuus on liian merkittävää ja voi horjuttaa systeemiä. Ajattelin, että myös kuuntelijan positiossa oleminen on hyvä asia, koska nuori saa tällöin käydä rauhassa mielen sisäistä dialogiaan ja jäädä miettimään kuu29 28 PeTe_042016_20161122_.indd 29 22.11.2016 15.17
Tuossa vaiheessa myös nuori oli valmiimpi tapaamaan äitiään. Perheterapia 4/16 lemiaan asioita. Ajatukset liittyivät sijoituksessa olemiseen, miltä kotoa lähteminen ja poissa oleminen tuntuivat. Vähitellen tapaamiset alkoivat vakiintua työmuotona ja nuori osallistui tapaamisiin rauhallisemmin ja keskittyen. Tämä näkyi katsekontaktin ottamisessa ja kysymysten osoittamisessa. Mummo toi esiin, että haluaisi puhua tyttärensä kanssa hänen elämäntilanteestaan ja tekemistään valinnoista. Äiti vastaanotti nuoren kokemuksen ja pyrki vastaamaan siihen, vaikka sanoja ei puhetulvaksi asti riittänyt. Työskentelyn aloittaminen sukupuun avulla suvun varhaisemmista vaiheista tuntui sopivalta ja kaikkien oli mahdollista tottua toistensa seurassa olemiseen ja puhumiseen sekä kuuntelemiseen aiheen kautta, joka oli nykyhetkestä kauempana menneisyydessä. Merkittävää oli se, että vaikka tilanteessa jaettiin ja näytettiin suuria tunteita, sitä ei paettu hiljaisuuteen tai riitaisaan konfliktiin kuten aiemmin. Hyvin nopeasti oli havaittavissa, että sekä äiti että nuori turvautuivat paljon mummoon. Nuori uskaltautui myös kertomaan omia ajatuksiaan ja tunteitaan äidilleen. Sekä nuoren että omien havaintojeni mukaan, hän oli ennen työskentelyä jollain tavalla eristäytynyt suvustaan ja myös perheestään. Nuori osallistui kuunnellen ja harvoin kommentoiden. Nuori oli sijoitettuna äidin luota lastensuojelun sijaishuollon palveluiden kautta lastensuojelulaitokseen. Koin merkittävänä myös sen, että kerrottuaan tunteistaan, nuori itse osasi myös ilmaista rauhallisesti ja asiallisesti sen, että kokee tällä erää keskustelun aiheesta riittävän. Mummo myös puhui paljon ja oli isossa roolissa tapaamisten alussa. Nuorella ei ollut ollut kunnollista kontaktia tai keskusteluyhteyttä äitiinsä pitkään aikaan haastavan vuorovaikutussuhteen vuoksi. Näkemykseni mukaan erityisesti äiti tarvitsi oman aikansa kokeakseen tilanteen turvalliseksi, sillä hänellä ei ollut aiemmin kokemusta varsinaisissa perheistunnoissa läsnä olemisesta ja olin hänelle uusi ihminen. Kokemukseni muTiina Holopainen 31 30 PeTe_042016_20161122_.indd 30 22.11.2016 15.17. Heidän välinsä eivät olleet varsinaisesti tulehtuneet mutta he eivät olleet aktiivisesti tekemisissä. Sekä mummo että äiti auttoivat nuorta liittymään suvun tarinaan sukupuun avulla. Teimme tapaamisissa sukupuuta, jonka avulla mummo kertoi suvun tarinaa. Nuoren oli vaikea eritellä konkreettisia tavoitteitaan tapaamisille, päällimmäisenä hän toi esiin halua tavata äitiään ja oli huolissaan, millaisia tapaamisista tulisi. Hän oli ollut jo pidemmän aikaa sijoitettuna, eikä elämä ennen sijoitusta ollut antanut tilaa tai rauhaa sen miettimiselle ”kuka olen” ja ”mistä tulen”. Ajattelen, että tapaamisten toteutuminen mummon kotona oli hyvä vaihtoehto. Ilman konkreettisia kokemuksia ja muistoja tai edes tietoa, nuoren olisi ollut vaikea osallistua keskusteluun sanoin. Tapaamisten keskustelut toistuivat kuitenkin samanlaisina ja aloin pohtia, miten saisin uutta näkökulmaa työskentelyyn, joka myös hyödyttäisi osallistujia. Ajoittain äitiä sivuttiin keskusteluissa, etenkin mummon puheissa. Sukupuun avulla sivuttiin nuoren lapsuutta ja niissä ajoissa läsnä olleita merkityksellisiä ihmisiä. Nuoren, äidin ja mummon läsnä ollessa tapaamisten keskustelu palasi aluksi kuulumistyyppiseen ajatusten vaihtoon. Huomasin, että nuori oli vasta liittymässä suvun tarinaan ja koin hänen hiljaisuutensa merkiksi siitä. Tähän tarinan kertomiseen myös äiti osallistui kysellen ja muistellen. Mummon, nuoren ja äidin kanssa tavattiin yhteistyöprosessin aikana muutaman kerran. Mitä lähemmäs nykyaikaa sukupuun avulla siirryttiin, sitä tunnepitoisemmaksi keskustelu kävi. Kyseiseen paikkaan kaikilla liittyi hyviä muistoja yhdessä olemisesta. Tapaamiset toteutuivat pitkilläkin aikaväleillä ja välillä tavattiin mummon ja nuoren välisissä tapaamisissa tai nuoren supportiivisissa yksilötapaamisissa. Koin sen hyvänä, koska äidin ja nuoren oli ollut vaikea olla samassa tilassa aiemmin ja näin eteneminen tapahtui rauhallisesti. Mummo ja äiti pitivät yhteyttä puhelimitse silloin tällöin. Kun puhuttiin nuoren lapsuusajasta, sivuttiin myös sijoitusaikaa. Minusta tuntui hyvältä havaita, että äidin rooli suvun läsnä olevana jäsenenä vaikutti vahvistuvan tarinan kertomisen kautta. Äiti puhui tuolloin nuorelle lyhyesti mutta suoraan, miten hän koki muun muassa sijoitustilanteen tai sen hetkisen elämänsä vaikeudet. Uskaltauduin ehdottamaan työskentelyyn äidin mukaan pyytämistä, koska mummolla luonnollisen verkoston jäsenenä oli alustavien havaintojeni mukaan rauhoittava vaikutus nuoreen ja pohdin, että näin olisi mahdollisuus tukea myös nuoren ja äidin välien parantumista. Samassa tilassa oleminen oli hankalaa kummallekin
Nuoren suhtautumistapa äitiin vaikutti muuttuneen ja sen huomasi nuoren puheesta. Huolestuttava käytös oli näkynyt sekä koulussa opettajille että kotona vanhemmille. Äiti myös pohti, miten niihin pitää suhtautua. Nuoren verkosto kokoontui säännöllisesti ja siihen kuuluivat hänen perheensä, sosiaalitoimi, hoitotahoja, koulu ja perhetyöntekijät. Kyseisessä vaiheessa ajattelin luonnollisen verkoston osallistumisen olevan hyvä lisä kyseiseen perheterapiaprosessiin, koska siteet heihin olivat hyvät ja työskentelyssä siihen asti mukana ollut verkosto koostui sosiaali-, terveysja opetusalan ammattilaisista. Nuori oli itse hakenut äidin kyseisiin tapaamisiin. Työskentely sisälsi myös psykoedukaatiota mielenterveysongelmista, koska perhe teki kyseisestä aiheesta useasti aloitteita keskusteluissa. Kaikkia noita tilanteita tarkasteltiin huolellisesti ja kiinnostuneena. Suurten tunnekuohujen vallassa nuorella oli myös itsetuhoista käytöstä. Havaitsin, että osallistujien roolit tasapainottuivat loppua kohden ja nuoren sekä äidin välinen keskustelu lähti alulle. Työskentelyn ensimmäiset puoli vuotta painottuivat paljolti tutustumiseen, luottamuksen luomiseen, konkreettiseen tekemiseen, yksilötapaamisiin äidin, nuoren ja nuorempien sisarusten kanssa sekä perhetapaamisiin. Äiti ja tytär kokivat, että lähipiiri ei tavoita, mistä sairaudessa on kysymys ja se vaikuttaa heidän suhtautumistapoihinsa. Keskustelua käytiin myös siitä, kuinka sairaus on äidin ja nuoren kokemuksen mukaan näkynyt heidän suhteessaan. Äiti esitti toiveen, että heidän lähipiirinsä kanssa käytäisiin keskustelua siitä, mitä nuoren sairaus tarkoittaa ja miten se näkyy hänen toimintakyvyssään. Muut ydinperheenjäsenet osallistuivat harvemmin mutta säännöllisesti. Nuorella oli takana useampia hoitojaksoja nuorisopsykiatrisella osastolla ja tuolloin myös lastensuojelu tuli perheen tukitoimeksi. Tapaus 2: Aikuisen sisaren tarjoama vertaistuki Tein perheterapiaopintoihini kuuluvaa asiakastyötä perheen kanssa, johon kuuluivat äiti, isä, yläasteikäinen nuori ja kaksi ala-kouluikäistä lasta. Ajan kuluessa nuori kertoi, että hän haluaa jatkaa yhteistapaamisten järjestämisiä mummon luona. Työskentelyn loppusuoralla tapaamisia oli toteutunut jo yksi, jossa he olivat olleet keskenään. Työskentelyn aluksi oli paljon epäselvyyttä siitä, mitä eri asiantuntijoiden käyttämät termit ja nimitykset nuoren psyykkisestä voinnista konkreettisesti tarkoittivat. Nuorella oli poissaoloja koulusta ahdistuneisuuden ja väsymyksen vuoksi. Erityisesti työskentelyssä puhuttiin äidin ja tytön tiiviistä suhteesta ja perheen historiasta. Nuori ei yllämainittujen hoitojaksojen aikana tunnistanut tarvitsevansa hoitoa tai tukea. Perheenjäsenten vahvuuksia kartoitettiin ja sitä, kuinka he ovat aiemmin selvinneet haastavista ajoista. Nuori toi huolien lisäksi esiin myös tilanteita, joihin sairaus ei hänen elämässään yltänyt vaikuttamaan. Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia kaan on tärkeä miettiä myös tapaamisen paikka, tapaamisten tiheyden lisäksi. Perheen ja luonnollisen verkoston tapaamisessa olivat läsnä nuori, äiti, kaksi vanhempaa sisarusta ja toisen vanhemman sisaruksen puoliso. Tapaamisessa luonnollisen verkoston jäsenet kysyivät ”Sekä mummo että äiti auttoivat nuorta liittymään suvun tarinaan sukupuun avulla.” 31 30 PeTe_042016_20161122_.indd 31 22.11.2016 15.17. Vanhemmat sisarukset olivat jo itsenäistyneet ja muuttaneet pois kotoa. Yläkouluikäisen nuoren psyykkisen voinnin oireista ja haastavasta käyttäytymisestä oli herännyt huoli usealla taholla. Hän toi esiin myös huoltaan siitä, miten sairaus vaikuttaa hänen lähipiiriinsä. Äidistä puhuttaessa, puhe oli edelleen surumielistä mutta enemmän ymmärrystä sisältävää kuin vihan täyttämää. Suurimmalta osin perhetapaamiset toteutuivat perheen äidin ja nuoren välillä, heidän toiveensa mukaisesti. Myös äiti osallistui tähän keskusteluun. Hän halusi tuossa työskentelyvaiheessa vapaaehtoisesti tiiviimpään hoitoon, mihin kannustettiin. Lopulta nuori alkoi puhua itse olevansa huolissaan omasta voinnistaan, vaikka ei aiemmin ollutkaan tunnistanut sairauden näkymistä toiminnassaan. Työskentelyssä käsiteltiin perheen arjen vuorovaikutusta ja avattiin perheenjäsenten kokemuksia sairaudesta, jotta heidän ymmärryksensä toistensa kokemuksista lisääntyisi
Perheenjäsenet tuolloin kokivat, että eivät pysty tai osaa kertoa voinnistaan ilman työntekijän apua tai tukea ja että tieto tai ymmärrys psyykkisistä sairauksista ei ole samanlainen kuin työntekijällä. Toisaalta luonnollinen verkosto halusi puolestaan tietää konkreettisia asioita perheen arjesta ja miten sairaus näkyy ydinperheen elämässä. Toisaalta hän pyrki vahvistamaan sitä, miten tärkeää on vanhempien sisarusten ja muiden tärkeiden ihmisten tuki nuoren kuntoutumiselle. Ydinperhe halusi kertoa arjestaan ja nuoren voinnista luonnolliselle verkostolle, jotta ymmärrys nuoren voinnista ei perustuisi pelkästään mielikuviin. Hän vastasi hänelle suoraan osoitettuihin kysymyksiin. Tiedon tarpeen taustalla oli huoli ydinperheenjäsenen psyykkisestä voinnista. Kyseinen vanhempi sisar sanoi suoraan ymmärtävänsä ja tavoittavansa, millaisia kokemuksia nuorella saattaa mahdollisesti olla. YdinperheenTiina Holopainen 32 PeTe_042016_20161122_.indd 32 22.11.2016 15.17. Äiti kertoi, millaista heillä on kotona ja miten nuoren oireet näkyvät siellä. Tapaamisessa perhe sai myös sovittua, miten tapaamiset sisarusten välillä voivat toteutua ja kuinka voi toimia, jos nuorella tulee hankala olo vierailuiden aikana. Kyseinen avaus oli oikeastaan ensimmäinen kerta työskentelyn aikana, jolloin hän spontaanisti näin teki. Toisessa perheessä luonnollisen verkoston jäsenet toivat esiin huoltaan ja realistisia pelkojaan, joita kokivat suhteessa nuoren sairaudesta johtuvaan käyttäytymiseen. Tapaamisessa toinen vanhempi sisar kertoi omista kokemuksistaan ja hankaluuksistaan, joita hänellä oli nuoruudessaan ollut impulsiivisuudesta ja tunteiden hallinnan vaikeuksista johtuen. Työntekijänä jäi kokemus, että omista ajatuksista ja perheen haasteisiin suhtautumisesta haluttiin kertoa perheelle niin, että keskustelussa on läsnä ulkopuolinen henkilö. Hän kertoi, miten oli kokenut oman vointinsa ja vaihtelevat mielialansa. Psykoedukaatiota ja tietoa haluttiin erityisesti perheenjäsenen psyykkisestä sairaudesta. Luonnollisen verkoston jäsenet halusivat pohtia sitä, miten suhtautuvat perheenjäsenen ja perheen tilanteeseen ja kuinka voivat toimia itse perhettä tukien. Ydinperheenjäsenet toimivat kuin luonnollisen verkoston jäsenen olisi hyväksyttävämpää tehdä keskustelussa tietynlaisia avauksia aroistakin aiheista, jotka ydinperheen istunnoissa puheeksi otettaessa saisivat erilaisen merkityksen. Hän toisaalta pyrki vastaamaan vanhempien sisarusten huoleen kertomalla, millaista nuoren elämä on ja millaisia ovat tukitoimet. Jos ydinperheen vuorovaikutus on jumiutunutta, perheen valitsema luonnollisen verkoston jäsen uskaltaa ja pystyy tuomaan uusia näkökulmia tilanteeseen rohkeasti. Äiti otti havaintojeni mukaan ikään kuin sillanrakentajan roolin sisarusten välille. Sekä nuori että äiti pystyivät kuitenkin kuulemaan mummon avausta aiheesta. Toisessa perheessä luonnollinen verkosto halusi käydä keskustelua nuoren mielialaoireista, erityisesti nuoren itsetuhoisista toimintatavoista, jotta verkosto saa lisäymmärrystä siitä, miten pitää nuori turvassa kyläilyn aikana ja miten olla hänelle tukena vaikeina hetkinä. Edelliseen kappaleeseen täsmentäen: ensimmäisessä perheessä mummo toimi avauksia tehden ja otti keskusteluun muun muassa sen aiheen, millaista oli ollut nuoren lapsuusaika. He toisaalta olivat huolissaan siitä, miten nuori suhtautuu, kun eivät voinnin takia uskalla ottaa nuorta kylään samalla tavalla kuin aiemmin. Nuori ei ollut saanut samanlaista vertaisuuden kokemusta aiemmissa ydinperheen istunnoissa. Havaintojeni mukaan lähinnä siksi, etteivät he aktiivisesti jaa tai ole jakaneet perheen arkea, eivätkä näin ollen ole olleet läsnä konfliktitilanteissa, joissa on muodostunut tietynlaisia perheen sisäisiä toimintamalleja sen suhteen, mitä asioita varotaan keskustelemasta tai mistä pitää vaieta. Hän kuunteli vanhempaa sisartaan tarkkaavaisena. Nuori oli tuossa vaiheessa kuuntelijan roolissa. JOHTOPÄÄTÖKSET Asiakkaat kokivat psykoedukaation tärkeänä perheistunnoissa, joissa on luonnollisen verkostonjäseniä mukana. Nuori kykeni myös kertomaan muiden kuullen siitä tunnetilastaan, jota useasti kokee. Tämä olisi ollut äidin ja nuoren tapaamisessa välteltävä keskustelunaihe perustuen niihin havaintoihin, joita olin tehnyt nuoren kanssa keskustellessa. Sisarus kertoi huolensa, ottaako nuori kyläilyn vähentämisen torjumisena, joka edelleen huonontaa hänen vointiaan. Perheterapia 4/16 perheeltä, millaista hoitoa nuori saa ja miten nuoren psyykkisiin oireisiin tulisi suhtautua. Toisaalta hän kertoi myös, miten oli selvinnyt haasteista huolimatta ja miten hyvä hänen elämäntilanteensa on tällä hetkellä
32 PeTe_042016_20161122_.indd 33 22.11.2016 15.20. Jos ydinperheen vuorovaikutus on jumiutunutta, perheen valitsema luonnollisen verkoston jäsen uskaltaa ja pystyy tuomaan uusia näkökulmia tilanteeseen rohkeasti
Kokemukseni mukaan he varoivat sitä, mitä nuori kestää kuulla. Koska ihmiset käyttävät myös toisia ihmisiä apunaan itsesäätelyssään, kohdistuu aiemmin mainitun kaltaisissa perheistunnoissa työntekijään paljon odotuksia. Nuorelle nämä tapaamiset olivat merkittäviä juuri edellä mainitun sanattoman yhdessäolon takia. Perheterapia 4/16 jäsenet eivät olleet tuoneet yhtä suoraan pelkojaan keskenään esiin. On luonnollisesti hyvä asia, että työntekijä nähdään ammattilaisena, jonka ajatellaan tottuneen ristiriitatilanteissa olemiseen. Merkittävä huomio ensimmäisen perheen kohdalla oli se, että työntekijän ja turvallisen luonnollisen verkoston jäsenen (mummon) läsnäolo johtivat siihen, että perhe jakoi pitkästä aikaa yhdessä hetkiä ja sanatonta tunnelmasta nauttimista oli selkeästi havaittavissa. Koen, että toisessa työskentelyssä luonnollisen verkoston jäsen pystyi liittymään nuoren kokemuksiin erilaisella kokemuksellisella tasolla, kuin mitä työntekijänä itse pystyin. Istunnossa luonnollisen verkoston jäsen pystyy antamaan kokemuksellista vertaistukea. Näin vertaisuuden kokemuksia saattaa löytyä helpommin. Toisen perheen kanssa työskennellessäni huomasin luonnollisen verkoston jäsenen oman kokemuksensa kautta haluavan viestittää, että myös muilla on saattanut olla samankaltaisia haasteita ja että nuori ei ole haasteidensa kanssa erikoinen. Perhetyöntekijän on mahdollisuus tukea perhettä näkemään myös mielenterveysongelman aiheuttamat ilmiöt perheenjäsenten välisessä vuorovaikutuksessa. Jotta luonnollisen verkoston jäsen läsnäolollaan toimisi ankkurina tapaamisessa, hänen oli hyvä olla tunnetasolla perheenjäsenille merkittävä ja sellainen, joka on ansainnut läsnäolollaan ja tekojensa kautta perheen kunnioituksen. Vaikka aiemmin työskentelyn aikana oli käsitelty sairauden näkymistä ydinperheenjäsenten Tiina Holopainen 35 34 PeTe_042016_20161122_.indd 34 22.11.2016 15.17. Ulkopuolinen työntekijä ja kummallekin tuttu henkilö luonnollisesta verkostosta riitti tasapainottamaan ja turvaamaan tilannetta. Mikäli myös luonnollisen verkoston jäsen on auttamassa perheenjäseniä itsesäätelyssä, vapautuu terapeutille tilaa keskittyä myös muihin interventioihin. Työntekijät toimivat luontaisesti myös asiakkaita kyseiseen hetkeen ankkuroivina ja koostavina henkilöinä, mutta tämän työskentelyn perusteella kokemukseni on, että ydinperheen perheistunnoissa uskalletaan käydä välillä todella kiivaita keskusteluja, joita on vaikea kenenkään osallistujan hallita. Mikäli ydinperhe toistaa konfliktiherkkää vuorovaikutuskehää, asiakkaat käyttävät itsesäätelykeinojaan erilailla kyseisen kokoonpanon perheistunnoissa kuin silloin, kun läsnä on positiivisella tavalla merkittävä ja arvostettu luonnollisen verkoston jäsen. Näin asiakkaiden voidaan nähdä saavan mahdollisuuden jakaa myös terapiatilanteessa niitä aitoja haasteita, joiden vuoksi he ovat terapiaan hakeutuneet. Luonnollisen verkoston jäsen terapiaistunnossa voi myös vähentää isoja konflikteja aiheuttavia tunnelatauksia ja parantaa perheen vuorovaikutusta, kun istunnossa on samalla perheelle ulkopuolinen mutta samalla merkittävä henkilö ankkuroimassa perheenjäseniä tähän hetkeen vakauttamalla läsnäolollaan heidän vireystiloja. Tapaamiset sisälsivät syvällisemmän keskustelun lisäksi paljon kepeää vuorovaikutusta ja yhteistä muistelua suvun tarinoista. Perheistunnossa, johon osallistuu luonnollisen verkoston jäseniä, on luontaisesti myös erilaisia ääniä ja elämänkokemuksia enemmän läsnä. Ensimmäisessä perheessä, jossa kokoonnuttiin kolmessa sukupolvessa, tapaamisten mahdollistajaksi osoittautui, että henkilö luonnollisesta verkostosta oli kummallekin ydinperheenjäsenelle turvallinen. Kokemukseni mukaan se mahdollisti myös sellaisten haastavien asioiden käsittelyn, joka ei olisi ollut samalla tavalla mahdollista ydinperheistunnossa, jossa läsnä olisivat olleet henkilöt, joiden sen hetkisessä suhteissa on konfliktiherkkyyttä. Nuoren tilanne ei kuitenkaan huonontunut, vaikka luonnolliselta verkostolta nousi esiin pelkoja ja huolia, niistä tuli vaan selkeämmin lupa puhua ääneen myös ydinperheenjäsenten kesken. Tämä taas rohkaisi nuorta paremmin samanlaiseen reflektiiviseen positioon suhteessa itseensä. Kiintymyssuhteista syttyvät tunteet eivät vie ydinperheenjäseniä samalla tavalla mukanaan. Hän oli konkreettisesti huolehtinut kummastakin ydinperheenjäsenestä ja hoitanut heitä heidän ollessaan lapsia. Perheiden kanssa työskenneltäessä saattaa toisinaan olla tilanne, että asia johon apua tarvitaan, on perheen kokemuksen mukaan esimerkiksi jonkun yksittäisen perheenjäsenen mielenterveysongelma ja siitä johtuva perheenjäsenen epätavalliseksi koettu käyttäytyminen
Luonnollisen verkoston jäsenillä ei ole konfliktiherkässä ydinperheen tilanteessa monesti samanlaista tunneherkkyyttä ja impulsiivisuutta syttyä käsiteltävistä asioista. He ovat työntekijää paremmin yhtaikaa etäällä mutta lähellä eli aikaperspektiivi, jossa he pystyvät liikkumaan ja asioita tarkastelemaan, on työntekijää laajempi. He kaipasivat mahdollisuutta ja tilaa puhua ja osallistua, tulla kuulluksi ja ongelmistaan huolimatta tulla inhimillisesti kohdatuksi edes jonkun läheisen taholta. Siitä tuli samalla sekä yksilöllinen että jaettu kokemus, jolloin päästiin puhumaan siitä, mihin kaikkiin inhimillisen elämänosa-alueisiin kyseiset haasteet voivat vaikuttaa ja miten niiden kanssa voi selvitä. Työntekijänä huomasin saavani laajemman näkökulman yksilön ja perheen liittymisestä sukuunsa ja näin ollen lisää näkökulmia esimerkiksi yksilötyöskentelyyn perheen nuoren kanssa. Näissä tilanteissa on mahdollisuuksia saada uusia näkökulmia ja keskustelun avauksia luonnollisen verkoston jäseneltä. Istunnoissa oli havaittavissa korjaavien keskusteluiden monitahoisuus ja -ulotteisuus, äidin ja isoäidin välillä, nuoren ja äidin välillä. Siihen on myös terapeuttina hyvä tukea asiakasta. Näin rakentavien tarinoiden löytäminen on helpompaa kuin olisi stagnoituneessa ydinperhesysteemissä. Kun asiakas valitsee, kenet luonnollisen verkoston jäsenistä hän haluaa työskentelyyn mukaan, luultavasti asiakas valitsee sellaisen henkilön, joka on hänelle merkityksellinen ja johon suhde on suurimmalta osin kunnossa. Kyseistä keskustelua ei olisi voitu käydä samanlaisella kokemuksellisella tasolla pelkästään ydinperheistunnossa, koska kenenkään ydinperheenjäsenen haasteet eivät olleet impulsiivisuuden tai tunteidenhallinnan osalta yhtä mittavia kuin nuoren ja luonnollisen verkoston jäsenen. Heillä on tietoa ja käsitys perheen historiasta ja eri vaiheista, jota välttämättä kuormittuneet ydinperheenjäsenet eivät kyseisenä hetkenä pysty reflektoimaan eikä työntekijä puolestaan tietämään. Kun allianssi ei ole vielä muodostunut ja suhde on ristiriitainen työntekijän ja asiakkaan välillä, kuten aluksi ensimmäisen perheen nuoren kohdalla, vaikuttaa se kokemukseni mukaan heikentävästi uskallukseeni tarttua keskusteluihin tai kysyä asiakkailta heidän kokemuksistaan. Toisaalta luonnollinen verkosto pystyy parhaimmillaan liittymään kaikkiin ydinperheenjäseniin ja ymmärtämään heidän kokemuksiaan, koska se ei välttämättä ole jumiutuneessa vuorovaikutuskuviossa osallisena tunnetasolla yhtä vahvasti. Istunnon osanottajat saivat vuorollaan olla toisten kesPerheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia 35 34 PeTe_042016_20161122_.indd 35 22.11.2016 15.17. Luonnollisen verkoston jäsen voi toimia vaihtoehtoisen tarinan vahvistajana tai kuten kyseisten lyhyiden työskentelyiden kohdalla ainakin tarjota kyseistä tarinaa perheen pohdittavaksi. Olemalla läsnä kyseisissä vuorovaikutustilanteissa, tutustuin perheiden yhteen uuteen elämän osa-alueeseen ja opin tuntemaan heitä paremmin. Luonnollisen verkoston jäsenen läsnäolo systeemin vuorovaikutusta vakauttavana tekijänä mahdollisti kolmen sukupolven perheistunnossa sen, että nuori ja äiti istuivat istunnon ajan samassa pöydässä ja perheen tarinaa käytiin läpi vuorovaikutusongelman taakse katsoen. välisessä vuorovaikutuksessa, tämä luonnollisen verkoston jäsenen vastaantulo antoi keskustelussa sairaudeksi määritellylle tunteidenhallinnan haasteille ja impulsiivisuudelle myös muita merkityksiä. Luonnollisen verkoston läsnäolo perhetapaamisissa kokemukseni mukaan syvensi allianssia minun ja perheenjäsenten välillä. Kun näitä keskusteluita käytiin kaikkien läsnä ollessa, toteutui myös ylisukupolvinen työskentely. Mielenkiintoni herätti istuntojen korjaavuus siinä hetkessä, jossa työskenneltiin. Havaitsen ikään kuin vaalivani vuorovaikutussuhdetta ja varovani aiheuttamasta siihen säröjä liian uskaliaalla tai nopealla etenemisellä. Hänellä on jo suhde perheeseen luotuna eikä hän näin ollen vaali suhdetta samassa mittakaavassa kuin työntekijä, eikä toisaalta välttämättä koe sitä tarpeelliseksi, mikä on puolestaan työntekijää ja hänen uteliaisuuttaan ajatellen hyvä asia. Ensimmäisen perheen kohdalla havaitsin sekä nuoren että äidin hakevan luonnollisen verkoston jäseneltä sellaista kokemusta, mitä nuoren ja äidin kesken ei vielä työskentelyn alkuvaiheessa ollut mahdollista jakaa heidän keskinäisen konfliktiherkän vuorovaikutussuhteen vuoksi. Pohdin sen johtuvan siitä, että keskusteluissa aiemmin esiintyneet nimet saivat tapaamisissa kasvot. Kun he olivat tulleet kohdatuksi mummon taholta, oli heidän mahdollista mummon kautta ja avulla tavoittaa myös toisiaan ja saada toisiltaan noita samoja edellä mainittuja mahdollisuuksia
Heidän tuli luottaa, että heidän perheensä asioita käsitellään tavalla, mihin he ovat valmiita. Toisaalta perheiden täytyi myös luottaa luonnolliseen verkostoonsa ja olla valmiita siihen, että he tuovat tapaamisiin niitä asioita, jotka kokevat tärkeiksi. Näkemykseni mukaan perheiden lähteminen puhumaan kyseisillä kokoonpanoilla vaati ensin turvallisuuden tunteen, intensiivisen työskentelyn perheen kanssa ja luottamuksen syntymisen onnistuakseen. Lastensuojelun perhetyössä olen havainnut perheiden haasteiksi usein kiintymykseen liittyvät kysymykset, jotka edesauttavat ongelmallisten vuorovaikutuskehien muodostumisessa. Voisiko työntekijä toimia tukena kokemusten jakamisen ja puhumisen kulttuurin luomisessa sellaisten perheiden ja luonnollisten verkostojen kanssa, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet merkittäviä asioita sanomatta mutta vuorovaikutus on heitä voimaannuttavaa. Prosessissa saatujen kokemusten myötä ajattelen jossain vaiheessa perhetyötai perheterapiaprosessia olevan hedelmällistä ainakin pohtia perheen kanssa, löytyykö luonnollisesta verkostosta joku, joka voisi lähteä työskentelyyn mukaan. Työn teoreettisessa osuudessa olisi ollut kiinnostavaa tarkastella kiintymyssuhdeajattelun näkökulmasta, millaisia ilmiöitä ja korjaavia mahdollisuuksia on nähtävissä perheiden ja luonnollisten verkostojen välisessä vuorovaikutuksessa. Aiheen vaativuuden vuoksi olisi ollut merkittävää pystyä tarkastelemaan kyseistä työskentelyä laajempana interventiona. Kyseinen kehityssuunta oli jo havaittavissa ensimmäisessä tässä työssä esitellyssä asiakastapauksessa. Perheterapia 4/16 kustelua kuulemassa, samalla käyden mielensisäisiä reflektioita kuulemansa tarinan ja oman tarinan välillä. Koin sen edellyttäneen sanallisen sopimisen lisäksi myös pelkkää hiljaista luottamusta. Voi olla, että kyseinen ajattelu edellyttäisi vielä suurempaa harkintaa sen suhteen, kuka luonnollisesta verkostosta voisi osallistua. Parhaimmillaan perheelle löytyy sellaisia ratkaisuja ja tapoja olla ongelmien äärellä, jotka kantavat myös yhteistyön päättymisen jälkeen. Perheen kanssa työskentely voi tuoda terapeutille lisää ymmärrystä suhteessa yksittäisen perheenjäsenen kokemuksiin ja perheen kotona työskentely parhaimmillaan tarjoaa mahdollisuuden tutustua perheeseen erilaisen kontekstin myötä Tiina Holopainen 37 36 PeTe_042016_20161122_.indd 36 22.11.2016 15.17. Toisaalta mahdollisuus näytti olevan myös itse ydinperheen tiivistymiseen ja yhteyden uudelleen löytymiseen. ”Luonnollisen verkoston jäsen voi toimia vaihtoehtoisen tarinan vahvistajana tai kuten kyseisten lyhyiden työskentelyiden kohdalla ainakin tarjota kyseistä tarinaa perheen pohdittavaksi.” LOPUKSI Onko luottamuksellisen asiakassuhteen, salassapitovelvollisuuden ja muiden ammattitaidon tunnusmerkkien kautta vaarana etääntyä ammattilaisena ajatuksesta, että voimavarat elämän haasteiden selvittämiseen voivat löytyä myös läheltä, yhteisöistä ja lähipiiristä. Jään pohtimaan olisiko työskentelyssä prosessien kannalta ollut hedelmällisempää tutkailla ja tarkastella perheiden kertomuksia kiintymyksestä, joihin perheet olisivat luonnollisen verkoston tuella päässeet ikään kuin sisälle. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä millaiseksi työskentelytapa olisi kehittynyt toistoa saadessaan ja millaisia vaikutukset olisivat olleet, kun perheiden lukumäärän lisääntymisen myötä olisi lisääntynyt myös perheiden elämäntilanteiden kirjo. Niin arjen työssä kuin opinnäytetyöprosessin aikana havahduin siihen, että kohtaan säännöllisesti tilanteita, joissa perheet jakavat elämäänsä lähipiiriin kuuluvien ihmisen kanssa, mutta pitävät kipeät asiat perheiden sisällä. Luottamusta perheen ja työntekijän välillä vaadittiin, jotta perheet antoivat tutustua henkilöihin, jotka merkitsivät heille paljon. On ollut myös havaittavissa, että perheiden vaiheisiin ja yksittäisten perheenjäsenten elämään on liittynyt paljon heitä syvästi koskettaneita ikäviä tapahtumia, kuten tässä työssä tapausesimerkkeinä nostetut nuoren huostaanotto ja toisen nuoren vakava sairaus
(1991). Asiakkaan koti perheterapian haasteena. Rinne (toim.) Perhe terapiassa. Seikkula, J. Arhovaara, S. Perheterapia 10(3), 15-32. Porvoo: Bookwell Oy. Jyväskylä: Suomen Mielenterveysseuran Psykoterapiataitojen instituutti. (1994). (2002). The Reflecting Team: Dialogue and Meta-Dialogue in Clinical Work. Karttoja narratiiviseen työskentelyyn. Helsinki: Hakapaino Oy. Teoksessa J. 77-87. Rinne & J. White, M. Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, s. Terapiasuhde – Muutosprosessin perusta. 91-113. Holma, J. (2008). (2000). Luonnollisten verkostojen kanssa työskentely tarjosi yhä lisää ulottuvuuksia ymmärtää perheenjäseniä, heidän historiaansa, nykyisyyttään ja elämänsä kontekstia sekä yksinkertaisesti mahdollisuuden tutustua heihin paremmin. Aaltonen & R. (2008). Saavalainen, M & Salonen, S. & Ruismäki, M. (1999). Kumpi oli ensin: perhe vai verkosto. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. & Seikkula, J. Systemic Therapy and Attachment Narratives. Mistä puhutaan kun puhutaan narratiivisuudesta. Anderson, H. (2002). Ongelmien eksternalisointi sekä elämän ja ihmissuhteiden käsikirjoituksen uudelleenkirjoittaminen. Seikkula (toim.) Ja äkisti uusi aikakausi: Professori Jukka Aaltonen, 60 vuotta, s. White, M. Teoksessa J. London: Routledge. Perheterapia 24(1), 26-41. Yhteistyösuhteen luominen asiakkaiden kotona toteutuvassa terapiassa. Helsinki: Suomen Mielenterveys-seuran Koulutuskeskus. syvemmin. (2009). Jyväskylä: Gummerus kirjapaino oy. Oli merkityksellistä todistaa ja nähdä, miten perheenjäsenet ovat suhteessa sellaisiin ihmisiin, jotka ovat ongelmallisesta tilanteesta etäämmällä. (1988). (2008). Arnkil, T. Mielestäni luonnollisen verkoston perheterapiaprosessiin osallistumisessa on samankaltainen ymmärryksen laajentamisen mahdollisuus. – Integratiivisen lähestymistavan perusteita, s. Hypothesizing — Circularity — Neutrality: Three Guidelines for the Conductor of the Session. Kurri, K. Dialoginen verkostotyö. Perhe terapiassa – Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, s. Dallos, R. l LÄHTEET Andersen, T. (2001). Teoksessa K. (2005). Perheen luonnollinen verkosto osana perhetyöprosessia 37 36 PeTe_042016_20161122_.indd 37 22.11.2016 15.17. Suomennos Marjo Ruismäki. Jälkeenpäin pohdittuna, sain itsekin työntekijänä toivoa, enkä pelkästään pyrkinyt välittämään sitä perheille. – Perhe ja verkosto systeeminä. Helsinki: Hakapaino oy. Tuo näkeminen auttoi kokemaan perheet inhimillisinä ja ongelmien syvyyden vähemmän pelottavana, jonka puolestaan koin auttaneen minua tavoittelemani dialogisen rauhan ja kiinnostuksen säilyttämisessä. Perheterapia 24(3), 6-19. Rinne (toim.) 1999. & Vetere, A. Eronen & P. 1999. Family Systems Therapy. Kuusinen, K-L. Keroputaan mallista avoimeen dialogiin: Keroputaan pitkä kokemus psykiatrian yleiseksi malliksi. (2012). & Goolishian, H. Haarakangas (toim.). Developments in the Milan – Systemic Therapies. Family Process, 27, 371–393. Teoksessa K. Lahti-Nuutila (toim.) Mikä psykoterapiassa auttaa. Perheen ja sairaalan rajasysteemi potilaan sosiaalisessa verkostossa. Haarakangas, K. Tikkanen, E. Perheterapia, 16(2), 44-59. Jones, E. (1987). Chichester: Wiley & Sons. Family Process 19, 3-12. Jyväskylä: Gummerus. Mikä hoitokokouksessa vaikuttaa terapeuttisesti. 179-191. Haarakangas (toim.). (1993). Family Process 26, 415– 428. Seikkula, J. Aaltonen & R. Teoksessa R. Ikonen, M. Näkökulmia kotona tehtävään perhetyöhön ja perheterapiaan. Applications in a range of clinical settings. Selvini Palazzoli, M., Boscolo, L., Cecchin, G. Teoksessa S. & Wahlström, J. 158-167. Kanssaihmisten kanssa – verkostoterapiassa verkosto terapiassa. Mielisairaala muuttuu – Keroputaan sairaalan kokemuksia psykiatrisen hoidon kehittämisestä: avoimen dialogin hoitomalli, s. Päättyneitä työskentelyjä reflektoidessani, juuri sitä muistan kummankin prosessin kohdalla kaivanneeni. (1980). 88-96. Mielisairaala muuttuu – Keroputaan sairaalan kokemuksia psykiatrisen hoidon kehittämisestä: avoimen dialogin hoitomalli, s. Human Systems as Linguistic Systems: Preliminary and Evolving Ideas about the Implications for Clinical Theory. 131-144. Tampere: Tammer-Paino Oy. & Prata, G
Narratiivisen ajattelun taustalla on sosiaalisen konstruktionismin mukainen näkökulma ihmisen ja ihmismielen toiminnan ymmärtämiseen: tieto maailmasta luodaan käsittelemällä kokemuksia maailmasta ihmisten keskinäisessä ja omassa sisäisessä dialogissa (Burr 2003). Ihmisen mielelle on ominaista luoda, muistaa ja kertoa tarinamuodossa ja 39 38 PeTe_042016_20161122_.indd 38 22.11.2016 15.17. Avainsanat: narratiivinen, tarinallinen, terapeutti Tuuli Nikkarinen LT, nuorisopsykiatrian ja terveydenhuollon erikoislääkäri, erityistason psykoterapeutti ja perheterapeutti, HUS/Nuorisopsykiatria, Kouvolan perheneuvola NARRATIIVINEN LÄHESTYMISTAPA Sosiaalisen vuorovaikutuksen kulmakivi on kieli ja se miten sitä käytämme ja miten sitä ymmärrämme. Narratiivisen työskentelytavan perusajatuksena on yhteisen ymmärryksen ja kielen luominen. Elämäntarinoiden jakamisen, uudelleentulkinnan ja muutoksen kautta luodaan uutta ymmärrystä omasta elämästä ja vuorovaikutussuhteista. Narratiivi eli tarina toimii ajatusvälineenä, jonka avulla ihminen jäsentää maailmaa. Tarinoissa yksilön sisäinen kokemus kohtaa sosiaalisen todellisuuden. Hänninen (2003) kuvaa narratiivista eli tarinallista lähestymistapaa sellaisena psykologisena tai sosiaalitieteellisenä suuntauksena, jossa tarina nähdään jollakin tavoin keskeisenä ajattelun ja elämän jäsentämisen muotona. Elämän ilmiöt ja tapahtumat muodostavat jatkuvan, muuttuvan ja samalla aikaan ja paikkaan sidotun prosessin, jota tulkitaan kielellisesti (Hänninen 1996). Maailmasta tehdään merkityksellistä ihmisten välisissä neuvotteluissa, dialogeissa (Seikkula 1992). Ihmistä tarkastellaan aktiivisena, merkityksiä antavana toimijana, joka kuvaa tapahtumia, kokemuksia ja tulkintoja tarinoiden muodossa. Tässä artikkelissa tarkastellaan narratiivisen terapian tausta-ajatuksia, terapeutin roolia sekä terapeuttista tilaa, jossa dialogin ja reflektion kautta etsitään erilaisia tapoja ymmärtää tarinoita ja toimijoita. Perheterapia 4/16 Narratiivinen terapia ja kolmas tila TIIVISTELMÄ Narratiivinen terapia on toimintaan, kokemuksiin ja suhteisiin liittyvien merkitysten muutosta, jossa terapeuttinen työskentely tapahtuu dialogin kautta. Sosiaalija terveydenhuollossa tätä työskentelytapaa käytetään paitsi yksittäisten asiakkaiden kanssa, myös perheiden ja verkostojen kanssa kerronnan tukena. Tieto on sosiaalista ja sitä hankitaan tekojen kautta (Ihanus & Lipponen 1997)
Tietoisuuden maisema muodostuu siitä, mitä toimijat tietävät, ajattelevat ja tuntevat – tai eivät tiedä, ajattele ja tunne. Potilaiden omien sairastamiskokemuksiin liittyvien narratiivien merkitystä tiedon lähteenä on kyseenalaistettu, koska niiden subjektiivisuus ja yksilöllisyys ovat ristiriidassa näyttöön ja objektiiviseen tieteelliseen tutkimukseen perustuvan lääketieteen tietokäsityksen kanssa. narrative) ei ole yksiselitteistä, yhteisesti ymmärrettyä suomenkielistä termiä. ELÄMÄNTARINAT JA KERTOMUKSET ELÄMÄSTÄ Rakennamme tarinoita selittääksemme maailmaa. Myös terveydenhuoltoa voidaan tarkastella narratiivisuuden näkökulmasta. Tietoisuuden maisema värittää toiminnan maiseman tulkintaa – sama toiminta saa erilaisen merkityksen riippuen siitä, minkä tietoisuuden pohjalta tarinan toimijat tilanteessa toimivat. Potilaan tarinan kuuleminen, hänen yksilöllisen elämäntilanteensa ja ainutkertaisen kokemuksensa huomioiminen nähdään terveydenhuollon ammattilaisten eettisenä velvollisuutena (Charon 2004). Ihminen muodostaa elämästä yhteen kietoutuneita peräkkäisiä, rinnakkaisia, hierarkkisia ja sisäkkäisiä tarinoita, jotka liittyvät muiden ihmisten tarinoihin (Hänninen 1996). Sekä tarinoiden kertomiseen että tulkintaan vaikuttaa kertojan ja kuulijan yhteinen tieto maailmasta, kertomukseen sisältyvien asioiden taustasta sekä tieto siitä, miksi tarina kerrotaan. Narratiivinen terapia ja kolmas tila narratiivit ovat perustana merkitysten muodostumiselle ja jakamiselle (Mehl-Madrona 2010). Toisaalta tarina on myös yleinen kertoen ainutkertaisten tapahtumien kautta inhimillisestä kokemuksesta yleisellä tasolla. Tarinan kerrontaan ja kuulemiseen on omat sääntönsä, joista tärkein on se, ettei kertojan subjektiivista kokemusta voi suoraan kyseenalaistaa (Gabriel 2004). ”Potilaiden omien sairastamiskokemuksiin liittyvien narratiivien merkitystä tiedon lähteenä on kyseenalaistettu, koska niiden subjektiivisuus ja yksilöllisyys ovat ristiriidassa näyttöön ja objektiiviseen tieteelliseen tutkimukseen perustuvan lääketieteen tietokäsityksen kanssa.” NARRATIIVIT, TARINAT, KERTOMUKSET Narratiiville (engl. Tarina on ihmiselle luontainen ja tehokas tiedon tallennuksen muoto. 39 38 PeTe_042016_20161122_.indd 39 22.11.2016 15.17. Toiminnan maisema koostuu toimijoista, tarkoituksista, tavoitteista ja välineistä muodostaen tarinalle rakenteen, ”kieliopin”. Samaan tapaan terveydenhuollon toimijat voivat kehittyä työssään tarkastelemalla toimintaansa, tulkintojaan ja tapahtumia reflektiivisesti narratiivien kautta (Bolton 2014). Brunerin (1985) mukaan tarinaan kuuluu samanaikaisesti erillisinä mutta rinnakkaisina kaksi maisemaa, toiminnan ja mielen maisemat. Tarinamuodossa tietoa tallennetaan rikkaina kokonaisuuksina, jolloin ihminen voi käsitellä tietoisessa mielessään laajempaa määrää informaatiota, kuin tiedon deklaratiivisessa (asioihin ja esineisiin liittyvä konkreettinen tai abstrakti selittävä tieto) muodossa (Mehl-Madrona 2010). Tarina on luonteeltaan valikoiva kiinnittäen huomion juonen kannalta merkityksellisiin tekijöihin. Tarinoihin liittyy moraalisia ja emotionaalisia jännitteitä, jotka tekevät ne ihmisille merkityksellisiksi. Tarina kytkeytyy aikaan ja paikkaan eli on kontekstuaalinen ja ainutkertainen. Sairastamiseen liittyvien tarinoiden kerronta on osa prosessia, jossa potilas työstää menneisyyttä, nykyisyyttä ja odotettavissa olevaa tulevaisuutta osana identiteettiään (Riessman 2004). Tarinoiden kautta selitämme itsellemme ja toisille, miksi ja miten asiat elämässämme ovat tapahtuneet ja miltä ne ovat meistä tuntuneet. Yleisimmin narratiiveihin viitataan käsitteillä tarina ja kertomus. Hännisen (Hänninen, 1996) mukaan tarinassa alku, keskikohta ja loppu seuraavat toisiaan ajallisesti eli tarinat ovat juonellisia ilmentäen syy-seuraussuhteita
White ja Epston (1990) kiinnittivät huomion siihen, kuinka suuren osan ongelmat saivat ihmisten ajattelussa ja kerronnassa, jolloin narratiivit muodostuivat ”ongelmatarinoiksi”. Elämää jäsennetään tarinamuotoisesti sekä yksilöllisesti että kollektiivisesti (Valkonen 1997). Elämäntarinan muutoksen kautta on mahdollista kertoa erilainen tarina itsestään ja samalla mahdollistaa muutos merkityksellisissä vuorovaikutussuhteissa ja tarinoissa, joita muut ihmiset kertovat (Mehl-Madrona 2010). Oma elämäntarina auttaa muistamaan aikaisempia tapahtumia, toimimaan sopivalta tuntuvalla tavalla tässä hetkessä ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Perheterapia 4/16 Tarinamuoto on tapa jäsentää omaa elämänkulkua ymmärrettäväksi, yhtenäiseksi ja merkitykselliseksi. Tarina muodostuu tapahtumista, jotka seuraavat toisiaan ajallisesti ja joista muodostuu juoni tai aihe. TARINOIDEN MUUTTAMINEN JA TERAPEUTTINEN TYÖ Aina kun elämässä tapahtuu isoja tai pieniä muutoksia, ne vaikuttavat elämäntarinoihin muuttaen niiden juonta tai juonenkulkujen merkityksiä. Tarinat vaikuttavat havaintojen valikointiin, elämäntilanteen tulkintoihin ja toiminnan suuntautumiseen (Valkonen 1997) auttaen ennakoimaan tapahtumien kulkua ja ohjaamaan toimintaamme (Mehl-Madrona 2010). Mieleen tallennettuja tarinoita ja niihin liittyvää sisäistä dialogia voidaan muuttaa kertomalla tarinaa uudelleen eli jakamalla sitä dialogisissa suhteissa muiden ihmisten kanssa. Narratiiveja voidaan kyseenalaistaa ja niille voidaan luoda vastanarratiiveja, jotka kyseenalaistavat aikaisemman tarinan perusolettamuksia. Tarinat elävät dialogissa: samoistakin asioista ja tapahtumista puhutaan eri tavalla riippuen siitä kenelle, milloin ja miksi tarinaa kerrotaan. Heidän työnsä kautta terapiatyöhön on tullut työmuodoksi ulkoistaminen, jolla tarkoitetaan ongelman sijoittamista ihmisen ulkopuolelle sen sijaan että se nähtäisiin yksilön ominaisuutena. Samalla tarinat auttavat ihmistä toimimaan maailmassa tarjoamalla malleja ymmärtää ihmisten toimintaa sekä tilanteiden kulkua (Valkonen 1997). Narratiivisessa terapiassa työskennellään tarinoiden maailmassa. Kun maailmaa selittävät tarinat eivät toimi ja niiden varaan rakennetut ennustukset eivät toteudu, meidän tarinoitamme täytyy muuttaa, jotta elämä olisi riittävän ymmärrettävää ja ennustettavaa. Narratiivisessa psykoterapiassa erilaiset tarinat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Keskeistä on löytää tarinoita, jotka ovat sopusoinnussa ihmisen aikomusten ja tarkoitusten, arvojen ja uskomusten, toiveiden ja unelmien, elämisen periaatteiden ja sitoumusten kanssa (Russell & Carey 2006). Merkityksellinen muutos elämäntarinassa tapahtuu sisäisen dialogin ja vuorovaikutussuhteiden muuttuessa. Näin ihmisen elämän tarkoitukselle ja arvoille raivataan lisää tilaa ja niiden merkitys muuttuu suuremmaksi – ihminen kykenee tekemään omalle suunnanmuutokselleen sellaisia suunnitelmia, jotka ovat sopusoinnussa näiden tarkoitusten ja arvojen kanssa (White 2008). Näin luodaan välimatkaa yksilön ja ongelman välille. Ihmisillä on usein taipumus sitoutua tiukasti tarinan yhteen versioon, vaikka samoista tapahtumista voisi kertoa monta erilaista tarinaa (Frank 2010). Tarinaa rakennetaan risteilemällä identiteetin ja toiminnan välillä. Kertomuksella on aina liittymäkohtia nykyhetkeen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Tarinaa uudelleen rakennettaessa kiinnitetään huomiota toiminnan maisemaan (missä olit, mitä tapahtui) sekä identiteetin maisemaan (vaihtoehtoisen maiseman luoma mahdollisuus tutkia uutta mielen aluetta). Ulkoistamisen kautta päästään myös käsiksi elämän muihin tarinoihin ja Tuuli Nikkarinen 40 PeTe_042016_20161122_.indd 40 22.11.2016 15.17. Tulevaisuuteen ulottuvat tarinat voivat luoda luottamusta ja niillä on jatkuvuutta ylläpitävää merkitystä (Ihanus & Lipponen 1997). Terapeuttisen työn tarkoituksena on luoda lisää tilaa vahvistavien käsitysten luomiselle ja mielekkäiden toimintamallien hahmottamiselle (Smith 1997). Mieleemme tallentuneita tarinamuistoja – menneisyyttämme – voidaan muuttaa, kun kerromme uudelleen ja samalla elämme kokemuksellisesti uudelleen, aikaisempia tarinoita erilaisen määrittelyn ja merkityksenannon kautta. Elämäntarinat ovat kertomuksia omasta elämästämme, joita jatkuvasti muotoilemme uudelleen kerronnan, kokemusten ja tulkinnan kautta (Ihanus & Lipponen 1997). Joskus oma tarina ei enää tarjoa keinoja tulkita tilanteita ja tapahtumia tarkoituksenmukaisella tavalla, suunnitella tulevaisuutta ja olla aktiivinen toimija omassa elämässä
40 PeTe_042016_20161122_.indd 41 22.11.2016 15.20. Narratiiveja voidaan kyseenalaistaa ja niille voidaan luoda vastanarratiiveja, jotka kyseenalaistavat aikaisemman tarinan perusolettamuksia
Dialoginen näkökulma korostaa terapeutin aitoa avoimutta vuorovaikutustilanteessa. Terapeutti ei aseta asiakkaiden tarinoita mielessään valmiina oleviin teoreettisiin tai kokemuksellisiin malleihin, vaan on aidosti utelias kuulemaan erilaisia tarinoita eli yksilöllisiä tapoja ymmärtää ja kertoa (Rober 1999). Terapeutin velvollisuus on tukea asiakkaan toimijuuden kehittymistä auttamalla häntä tiedostamaan ja toimimaan lähikehityksen vyöhykkeellä terapeutin tuella tai tuomalla keskusteluun lisää ääniä, toimijoita ja näkökulmia. Samalla terapeutin tulee kunnioittaa niitä valintoja, joita toiset ihmiset tekevät päättäessään, mitä kertovat, mistä puhuvat – ja mitä jättävät kertomatta ja puhumatta. Asiakkaan ja terapeutin tarinat ja niihin liittyvä ymmärrys elämän ilmiöistä ovat terapiassa vuorovaikutuksessa siten, että muodostuu uusi ja erilainen tapa ymmärtää (Rober 1999). Terapia voidaan nähdä sellaisen yhteisen, väliaikaisen maailman rakentamisena, jossa on vapaus keskustella hyödyllisillä ja innostavilla tavoilla (Riikonen & Smith 1998). Tämä edellyttää taitoa pysähtyä hetkeen, tutkia sitä ja toimia siinä tilassa. Kokemuksellisesti jaettujen maailmojen lähtökohtana ovat ”kokemusten kohtauspaikat”, jaetut hetket sosiaalisen vuorovaikutuksen jatkumossa, Tuuli Nikkarinen 43 42 PeTe_042016_20161122_.indd 42 22.11.2016 15.17. Terapiassa on mahdollista luoda tällaisia hetkellisiä, monitasoisia maailmoja, joissa huomio voidaan kiinnittää kaikenlaisiin asioihin, suhteisiin ja mahdollisuuksiin. Ulkoistavat keskustelut laajasti tarkasteltuna mahdollistavat ihmisen voimavarojen ja vahvuuksien tarkistamisen ja kehittämisen (White 2008). NARRATIIVINEN TERAPEUTTI White (2008) tarkastelee narratiivisen terapeutin työskentelyä Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeen käsitteen kautta. Tässä tilassa voi elää useita rinnakkaisia, sisäkkäisiä tai vastakohtaisia narratiiveja. Roberin (1999) mukaan dialogisessa lähestymistavassa terapeutin yksi tärkeimmistä tehtävistä on luoda tilaa sellaisille asioille ja tarinoille, joista ei aiemmin ole puhuttu. Terapeutin ammattitaitoa on luoda suhdetta paitsi omaan myös muiden sisäiseen dialogiin, edesauttaa sellaista dialogia, joka mahdollistaa erilaisten näkökulmien avaamisen ja tutkimisen (Seikkula 1991). Terapeutti voi oppia ja kehittyä tarkastelemalla omaa toimintaansa (”reflection on action”) narratiivien muodossa pyrkien ymmärtämään omia toiminnan taustalla olevia ajattelumallejaan, arvojaan ja tulkintojaan (Bolton 2014). Niille ei ole ollut tilaa tai sanallista muotoa. Samassa tilassa ja samanaikaisesti on läsnä myös niiden ihmisten ääniä, jotka eivät ole paikalla, mutta joiden elämät ovat suhteessa läsnäolijoihin ja näillä äänillä on merkittävä vaikutus terapiatilanteeseen. Narratiivinen työskentely tapahtuu dialogissa. Terapeutin on myös opittava tunnistamaan hetkiä, jolloin täytyy tehdä päätöksiä, valita toimiiko vai jättääkö toimimatta vai odottaako. Osana työskentelyprosessia terapeutti käy omaa sisäistä dialogiaan (Anderson & Goolishian 1988), jossa hän tiedostaa omasta henkilökohtaisesta ja ammatillisesta tiedosta sekä kokemuksesta nousevia ääniä, ja jatkuvasti arvioi, miten niitä voi hyödyntää terapiatilanteessa (Rober 2005). Bakhtin kuvaa hetkellisiä maailmoja, jotka ovat monikerroksellisia ja monimutkaisia, joihin sisältyy monenlaisia määriteltyjä ja vielä määrittelemättömiä asioita (Riikonen & Smith 1998). Rober kuvaa terapeutin sisäistä dialogia Schönin (Schön 1983) termillä ”reflection in action”, tilanteessa tapahtuva reflektio, jossa terapeutti jatkuvasti käy mielessään kysymyksiä kuten ”mitä sanon, mitä kysyn, mikä on tärkeää?”. Jos terapeutti ei osallistu dialogiin asiakkaan kanssa tuomalla omia ajatuksiaan ja tilanteeseen liittyviä huomioitaan keskusteluun, asiakkaalle ei tarjoudu tilaisuutta tarkastella tarinaansa uusista, erilaisista näkökulmista. Terapeutin ja asiakkaan suhde on vuorovaikutussuhde, jossa terapeutti on asiakkaan tarinan kuulija osallistuen samalla tarinan uudelleenkerrontaan ja muokkaamiseen (Angus ja McLeod 2004). Kaikilla on myös sisäisiä ääniä, mielen maailma, josta he valitsevat asioita, joita tuovat esiin terapiatilanteessa. Perheterapia 4/16 näkökulmiin, jotka alkuperäinen ongelma on peittänyt alleen (Russell & Carey 2006). TERAPIA JA KOLMAS TILA Dialogisessa terapiasuhteessa muodostuu tila, jossa muutokset voivat alkaa elää ja kasvaa. Terapeutin ammattitaitoa on tilan luominen erilaisille äänille ja tarinoille. Vastaukset näihin kysymyksiin ilmenevät terapeutin toimintana
Tila on niin turvallinen, että siellä voidaan kertoa ja kuulla myös ristiriitaisia, epämiellyttäviä ja pelottavia tarinoita. Siellä on valmiina myös oma paikkansa niille tarinoille, joita ei vielä ole kerrottu (Frank 2010). Välillä voi tuntua pelottavalta astua sisään kolmanteen tilaan, koska kaikki muutokset – myös asioita korjaavat muutokset – voivat tuntua uhkaavilta. Terapiatilanteessa voidaan turvallisesti kokeilla erilaisia tapoja kertoa tarinoita ja harjoitella sitä, kuinka niistä kannattaa puhua. Nämä ”tilat” ovat ihmisten toiminnan ja vuorovaikutuksen voimavaroja, paikkoja jotka jäsentävät kokemuksiaan, joihin voidaan palata ja joita voidaan jakaa (Riikonen & Smith 1998). l 43 42 PeTe_042016_20161122_.indd 43 22.11.2016 15.17. Tärkein elementti kolmannessa tilassa on keskustelu, jonka perusvire on hyväntahtoinen, toisia kunnioittava, ajoittain leikkisäkin. Kolmannessa tilassa voidaan kertoa ja tarkastella erilaisia tarinoita. Tärkein asia kolmannessa tilassa on se, että siellä keskustellaan hyväntahtoisella tavalla: kuunnellaan ja kuullaan mitä toiset puhuvat. Vaikka ihmisten tarinat ovat yksilöllisiä ja henkilökohtaisia, ne ovat riippuvaisia jaetusta narratiivivarannosta eli aineistosta, jota ihmiset käyttävät rakentaessaan tarinoita ja jonka kautta heidän kuulemansa tarinat ovat ymmärrettäviä. Jokainen tarina on erilainen ja ainutkertainen, mutta sille on paikkansa tarinoiden kokoelmassa. Rutherfordin (1990) mukaan Bhabha kuvaa kulttuurien kohtaamispaikkaa käsitteellä ”kolmas tila”, jolla voidaan kuvata myös terapiakontekstia. Kaikista niistä tarinoista, joita ihminen lapsuudesta alkaen kuulee he tarttuvat joihinkin, unohtavat monia ja muovaavat niistä joitakin sopimaan aikuiseen ajatteluunsa (Frank 2010). Kun liikutaan arjen ja terapian välillä, sellaiset tarinat jotka tuntuvat keskeneräisiltä ja hämmentäviltä voidaan jättää kolmanteen tilaan odottamaan. TARINOIDEN YHTEISÖLLISYYS Toisten ihmisten tarinoita tarvitaan, jotta ihminen voi oppia erilaisia näkökulmia asioihin ja ymmärtää sekä itseään että toisia. Kolmannessa tilassa on tilaa ja aikaa pysähtyä kuulostelemaan myös omia ajatuksiaan. Kolmas tila on kuin väliaikainen pieni maailma, joka on turvallinen mutta riittävän erilainen arjen ympäristöstä. Se on sosiaalisen maailman ominaisuus, jaettu paikka kaikille kerrotuille, muokatuille ja unohdetuille tarinoille. ”Kolmas tila on metafora terapeuttisesta suhteesta, joka säilyy mielikuvana asiakkaan ja terapeutin mielessä.” Oldenburg kuvaa konkreettista kolmatta tilaa (third place) kohtaamispaikkana, joka on jaettua, neutraalia, arjesta irrallista maaperää (Crick 2011). Niihin voidaan palata seuraavalla käynnillä ja vähitellen uudet ja tarpeeksi – mutta ei liian – erilaiset tarinat voidaan vähitellen viedä mukana arkeen. Kun siirrytään kolmanteen tilaan, astutaan ulos mukavuusvyöhykkeeltä, mikä mahdollistaa uudet kokemukset ja uudet tulkinnat. Kolmas tila on metafora terapeuttisesta suhteesta, joka säilyy mielikuvana asiakkaan ja terapeutin mielessä. Tällaisessa tilassa toimija voi olla avoimempi uusille ajatuksille ja kokemuksille. Kolmas tila on irrallaan arjen rutiineista. Tarinoiden kirjaston voidaan ajatella muodostuvan samalla tavoin. Se on erilaisten ihmisten, tarinoiden ja tunteiden kohtauspaikka, kuin olohuone tai olotila, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia sosiaalisesta asemasta tai määritellyistä sosiaalisista rooleista riippumatta. Paikkana kolmas tila on kodikas ja lämminhenkinen. Nämä tarinat sisältävät tietoa elämän merkityksistä ja arvoista, joita meidän tulisi ylläpitää: mikä on kunnioitettavaa, mikä on eettistä ja mikä ei (Mehl-Ma drona 2010). Kolmas tila on olemassa sitä varten, että siellä asioita voidaan katsella eri tavalla kuin arjessa ja niistä voidaan puhua monin eri tavoin, sanoin ja kuvin, niin että kaikkien ääni tulee kuulluksi. Narratiivinen terapia ja kolmas tila joissa yhteinen todellisuus perustuu jaettuun kokemukseen mahdollistaen kokemuksellisen liittymisen toisen ihmisen tarinaan (Shotter 1993). Sosiaalinen tarinavaranto eli kulttuurissa jaetut tarinat tekevät sosiaalisen kanssakäymisen ja yksilöllisyyden mahdollisiksi (Valkonen 1997). Bayard (2007) kuvaa kuvitteellista kirjastoa, jossa on paikka jokaiselle maailman kirjalle, nykyiselle ja tulevalle
168-185). Rober, P. Narratiivisen terapian peruskysymyksiä. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 33, 109-118. Charon, R. Massachusettes: Harvard University Press. Rutherford, J. Perheterapia 4/16 LÄHTEET Anderson, H. Tampere: Vastapaino. (1998). Constructive hypothesizing: Dialogic understanding and the therapist’s inner conversation. (2014). (2004). Reflective Practice: Writing and Professional Development. Massachusettes: Blackwell Publishing Ltd. Teoksessa C. Buckingham: Open University Press. Human systems as linguistic systems: Preliminary and evolving ideas about the implications for clinical theory. (2007). Rethinking Oldenburg: Third places and generation Y in a developing country context. Seikkula, J. (2011). Family Process, 27, 371-393. Introduction: comparing traditional therapies with narrative approaches. Mehl-Madrona, L. & Lipponen, L. Hurwitz, T. London: Sage. Burr, V. Teoksessa Angus, LE & McLeod, J. & Epston, D. Skultans (toim.) Narrative research in health and illness (ss. Gabriel, P. Massachusettes: Blackwell Publishing Ltd. Tarinallisuus ja terveystutkimus. Social constructionism. Inspiraatio ja asiakastyö. The ethicality of narrative medicine. New York: Norton Tuuli Nikkarinen 45 44 PeTe_042016_20161122_.indd 44 22.11.2016 15.17. Interview with Homi Bhabha. The voice of experience and the voice of expert can they speak to each other. Bruner, J. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. (1990). Perheterapia, 7 (2), 18-25 Shotter, J. The third space. Nylund (toim.) Narrative therapies with children and adolescents. London: Routledge. Skultans. Rober, P. (2004). Riikonen, E. London: Lawrence and Wishart. (2008). Skultans (toim.) Narrative research in health and illness (ss. A socionarratology. & Smith, G. (toim.) The Handbook of Narrative and Psychotherapy (ss. W. Hurwitz, T. & Goolishian, H. Karttoja narratiiviseen työskentelyyn. (2010). How to talk about books you haven’t read. Narrative means to therapeutic ends. (2010). Rochester: Bear & Company. (1997). Hänninen, V. Terapian päämäärä on vuoropuhelun synnyttäminen: Bahtin ja Vygotsky verkostoistunnossa. (1983). Psykologia, 4, 253-260. (2003). Chicago: The University of Chicago Press. Teoksessa B. (1990). Angus, LE & McLeod J. (1988). Greenhalg & V. Riessman, C. (1991). Jerome Bruner, kulttuuripsykologia ja narratiivinen ajattelu. Narrative research in health and illness (ss. Teoksessa B. Mähönen, Käänt.) Jyväskylä: Gummerus. London: Granta Books. Toward an Integrative Framework for Understanding the Role of Narrative in the Psychotherapy Process. (2004). Journal of Marital and Family Therapy, 28, 467-478. Porvoo: Kuva ja mieli. The therapist’s inner conversation in family therapy practice: Some ideas about the self of the therapist, therapeutic impasse, and the process of reflection. (2006). Valkonen, J. 6 2013 osoitteesta International CHRIE Conference: http:// scolarworks.umass.edu/refereed/ICHRIE_2011/Friday/7 /1.6.2013 Frank, A. Teoksessa Rutherford J (toim.) Identity: community, culture, difference (ss. (1997). White, M. Actual minds, possible worlds. Schön, D. Teoksessa B. Family Process, 38, 209-228. Healing the mind through the power of story. (1993). New York: The Guilford Press. Psykologia, 32, 415-426. (1999). Smith, C. (2005). (K. Letting stories breath. (1997). 23-36). (1996). 367-374) Thousand Oaks: Sage Bayard, P. Massachusettes: Blackwell Publishing Ltd Crick, A. Cultural politics of everyday life. Bolton, G. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis. Tarinallisuus kuntoutuksessa. (2003). 207-221). (1985). Hänninen, V. White, M. & Carey, M. Russell, S. New York: Basic Books. The reflective practitioner: How professional think in action. (2004). Ihanus, J. Hurwitz, T. Greenhalg & V. Smith & D. Greenhalg & V. 309-324). A three-told tale: new readings of an old story. Haettu 1
Ja että terapeutin tietoinen tarkoitus ja terapian ydin, oli esittää kysymyksiä, jotka (toivottavasti) avaisivat asiakkaille mahdollisuuksia sekä päästä että palata heille tärkeiden poliittisten, eettisten ja moraalisten periaatteiden äärelle. Haastattelu on tehty kesällä 2016 sähköpostitse ja haastattelija on kääntänyt englanninkielisen tekstin suomeksi. Minulla on kuitenkin ollut suuri kunnia työskennellä David Epstonin ja Michael Whiten kanssa suurimman osan terapiatyöstäni. Aluksi: olen aina ollut kiinnostunut työskentelemään parien ja perheiden kanssa. Luulen, että tämä tulkinnallinen käänne teki narratiiviselle terapialle mahdolliseksi siirtymisen pois suhteiden individualisoimisesta ja patologisoinnista. Itse asiassa Michael maksoi (kahdesti!) pitkät lentoni Vancouverista Adelaideen, jotta saatoin asua hänen luonaan pitkiä aikoja. Viime aikoina olet ollut kiinnostunut parien kanssa työskentelystä ja erityisesti konfliktissa olevien parisuhteiden emotionaalisesta valmistelemisesta mahdolliseen eroon ja sovitteluun. Ihan alusta alkaen minulle opetettiin, että narratiivinen terapia perustuu tiettyjen poliittisten, eettisten ja moraalisten periaatteiden noudattamiseen. SM: Kiitos Eija-Liisa kutsusta tähän haastatteluun, joka liittyy uuteen narratiiviseen työskentelyymme konfliktissa olevien parien kanssa. Miten kiinnostuit tästä työstä. Kutsumme työtapaa suhteisiin liittyväksi haastatteluksi (Relational Interviewing, RI). Kuitenkin se narratiivinen metodi pariskuntien kanssa, jota minulle opetettiin, lähti liikkeelle parisuhteen konfliktiin liittyvästä tarinasta. ELR: Stephen, sinulla on pitkä kokemus narratiivisena terapeuttina. Opin että narratiivinen työ oli eettistä ja suhteisiin liittyvää tarinankerrontaa ja että suhteet olivat monitarinallisia, eivät yksitarinaisia. Suoritin tohtorin tutkintoni parija perheterapian alalla ollessani vain 32-vuotias ja kuten yleensä tohtoriopinto-ohjelmissa käy, en oppinut paljoa terapian käytännöstä. Hänen vieraanvaraisuutensa antoi minulle mahdollisuuden istua hänen vierellään ja oppia hänen tapansa tehdä narratiivista työtä lähietäisyydeltä. Ero nykyiseen on siinä, että suhteisiin liittyvä haastattelu (RI), lähtee liikkeelle parisuhteen eettisten ja moraalisten periaatteiden tutkimisesta. Perheterapia 4/16 45 44 PeTe_042016_20161122_.indd 45 22.11.2016 15.17. Stephen Madiganin haastattelu Haastattelija Eija-Liisa Rautiainen (ELR) osallistui Stephen Madiganin (SM) koulutukseen Oslossa toukokuussa 2016
1980-luvun lopulla kävin Vancouverissa samaa yliopistoa kuin tunnekeskeisestä pariterapiasta tunnettu Sue Johnson, ja Gottmanin tutkimuslabra on vain muutaman tunnin päässä Seattlesta. Perheterapia 4/16 Kehittämässämme haastattelutavassa lähdetään liikkeelle siitä, että tutkitaan pariskunnan parisuhteeseen liittyvää identiteettiä moraalisten ja eettisten tekojen kautta. Meidän tehtävämme oli löytää diskursiivinen ja kokemuksellisesti ’turvallinen’ konteksti, yhteistä maaperää, jolla konfliktissa oleva pariskunta voisi olla. ”Meidän tehtävämme oli löytää diskursiivinen ja kokemuksellisesti ’turvallinen’ konteksti, yhteistä maaperää, jolla konfliktissa oleva pariskunta voisi olla.” Ehkäpä edellä mainitsemieni normatiivisten pariterapioiden paluu individualismin ja humanististen ideoiden pariin on osin selitettävissä uusliberalistisen politiikan vaikutuksilla moderniin psykologiseen ja pariterapeuttiseen maastoon. Nykyisin suosiossa olevat pariterapian muodot, joita opetetaan ja harjoitetaan Amerikassa ja Kanadassa, näyttävät vaalivan ajattelutapaa, joka vie terapian käytäntöä suhteiden ääreltä individualismin suuntaan. Luulisin että kuvaamani työtapa (RI) kehiteltiin joskus vuonna 2013. Yksinkertaisesti sanoen, yksilön menneisyyteen liittyvät ongelmat selittävät vaikeudet ajankohtaisessa, konfliktissa olevassa parisuhteessa. Työtavassa ollaan kiinnostuneita myös siitä, millaiseksi parisuhde voisi mahdollisesti muodostua tulevaisuudessa, kun näitä eettisiä periaatteita tarkastellaan. RI sijoittaa konfliktissa olevat parisuhteet palEija-Liisa Rautiainen 47 46 PeTe_042016_20161122_final_.indd 46 22.11.2016 15.27. ”Todellinen” minä löytyy vain ”kärsimystarinan” kokemisen kautta ja ymmärtämällä taustalla olevat tunteet, kun kertoo terapeutille intiimejä yksityiskohtia tästä vajavaisuustarinasta. Meidän työmallimme lähtee liikkeelle toisenlaisesta ajattelusta kuin tunnekeskeinen pariterapia ja Gottmanit. Edellä mainitut mallit näyttivät mielestämme jotakuinkin rajallisilta, koska ne eivät ottaneet riittävästi huomioon diskursseja, kulttuureja ja konteksteja. Tuohon aikaan tein töitä melkeinpä ainoastaan konfliktissa olevien parien kanssa, joista monet olivat jo pitkälti lakiin liittyvien narratiivien äärellä – sovittelussa, avioerosopimuksia tekemässä, perheoikeudessa ja psykologisissa arvioinneissa. Näissä sopimuksissa keskitytään kummankin yksilön yksilöllisiin oikeuksiin esimerkiksi omaisuudenjaossa. Näin ollen heidän ideansa pariterapiasta ovat hyvin tunnettuja kotikaupungissani Vancouverissa. Yksinkertaisesti – suhteet ovat relationaalisia, eikä niitä voi muuten katsoa. Individualistiset ja humanistiset käytännöt (voimme lisätä listaan myös strukturaaliset ja funktionaalisen perheterapian ajattelutavat) pitävät tärkeinä pinnallisia ja syviä traumaan ja kärsimykseen liittyviä selityksiä. Näissä tilanteissa konfliktit yleensä eskaloituvat. Minusta tuntui, että olisi parempi parisuhteelle (ja parisuhteen tulevaisuudelle), jos me suhdeterapeutteina voisimme löytää keinoja valmistella paria emotionaalisesti ennen kuin he menisivät lakiin liittyvien narratiivien pariin ja/tai ennen kuin he kävisivät minkäänlaisia keskusteluja ongelmatapahtumista. Minulla ja kollegoillani VSNT:ssa (Vancouver School for Narrative Therapy) oli tavoitteena täyttää aukkoja, joita meidän mielestämme oli muissa pariterapian muodoissa ja eroon liittyvissä lainopillisissa käytännöissä. Viittaan tässä erityisesti tunnekeskeiseen pariterapiaan ja Gottmanin pariterapiakäytäntöön. Minusta näytti, että lakiin liittyvät narratiivit oli erityisesti suunniteltu individualisoimaan parisuhteet. Kuitenkin ranskalaisen filosofi Michel Foucault’n mukaan, itsensä toteuttamisen käsite on vaikeaa tavoittaa, koska normatiivinen kulttuurinen diskurssi vaikuttaa väistämättä kaikkiin tekoihimme, syömisestä pukemiseen ja työn tekoon. Tällaisessa pariterapian käytännössä kiinnitetään huomiota nimenomaan suhteeseen – muistelemalla sitä, millaisia suhteeseen liittyvät eettiset periaatteet olivat ennen konfliktiin johtaneita tapahtumia. Tämä tulee näkyväksi terapeuttisissa/lakiin liittyvissä työskentelyissä, jotka tähtäävät yksinomaan avioerosopimusten tekemiseen. Näissä poliittisissa ja taloudellisissa ajattelutavoissa uskotaan itsemääräämisoikeuteen, itsensä toteuttamiseen ja henkiseen kasvuun
Nämä sanastot veisivät meidät pois individualismin ja psykologian sanastoista ja patologisoivista ymmärryksistä. Sen sijaan alkoi tuntua paremmalta aloittaa istunto tarinoista, jotka liittyivät parisuhteen etiikkaan, arvoihin ja moraalisiin periaatteisiin silloin, kun parisuhde oli alussa. Joten aloitetaanpa sellaisesta ajatuksesta, että narratiivisesti työskentelevä RI-terapeutti ei vaivaa mieltään sellaisilla psykologiseen käytäntöön liittyvillä käsitteillä kuin jonkun asian syy tai parannusmenetelmä. ELR: Kerroit tosiaan workshopissasi Oslossa toukokuussa 2016, että aloitat nykyisin työn pariskunnan kanssa muistelukeskusteluista sen sijaan, että aloittaisitte keskittymällä konfliktiin. Ryhdyimme luomaan suhteisiin perustuvaa käytäntöä, jota ohjaisivat eettiset sanastot. Nykyisin kutsumme tätä työtä Suhteisiin liittyväksi haastatteluksi (RI). Butlerin kysymystä seuraten, RI-työntekijä tekee töitä sen eteen, Stephen Madiganin haastattelu 47 46 PeTe_042016_20161122_.indd 47 22.11.2016 15.17. RI-työskentelyn tavoitteena on tehdä mahdolliseksi tavoittaa kriittisesti ja luovasti ne eettiset ja moraaliset periaatteet, jotka joskus olivat tärkeitä parisuhteelle. Ensimmäisten RI-käytännöistä saamieni havaintojen mukaan, aloittamalla sellaisten parisuhteen eettisten ja moraalisten periaatteiden uudelleen vahvistamisesta, jotka ovat joskus olleet tärkeitä suhteessa elämiselle, muistelukeskustelut tarjosivat heti vahvan vastatarinan konfliktille. Suhteisiin liittyvän haastattelun tavoitteena on tarjota vaihtoehtoinen diskursiivinen maasto, johon parisuhde voi astua. SM: Ennen kuin kehitin sen työmuodon, jota nykyisin kutsun Suhteisiin liittyväksi haastatteluksi (RI), olisin aloittanut ensimmäisen tapaamisen tavallisella narratiivisen terapian haastattelutavalla käyttäen ’suhteellisen vaikutuksen kysymyksiä’, kuten narratiiviset terapeutit niitä kutsuvat (tutkien ongelman vaikutusta pariskuntaan ja pariskunnan vaikutusta ongelmaan). Aloitetaan myös sellaisesta ajatuksesta, että suhteet ovat suhteita. Muistelemalla suhteita tutkien ja refleksiivisesti parisuhteen etiikkaa ennen konfliktin syntyä ja näin lujittaen näitä eettisiä periaatteita, voidaan rakentaa yhteistä maaperää konfliktin ulkopuolelle. RI on kiinnostunut queer-tutkija Judith Butlerin kysymyksestä: Mitä arvoa on arvoillamme. On tärkeää huomata, että tätä kriittistä refleksiivisyyttä konfliktissa olevan parin kanssa ei ole tarkoitettu elvyttämään muistoja suhteeseen liittyvästä kärsimyksestä ja suhteen toimimattomuudesta. Kerrotko lukijoillemme muistelukeskusteluista (Remembering Conversations) ja päätöksestäsi aloittaa niistä. Otamme huomioon myös sellaiset suhteeseen vaikuttavat asiat, kuten rakenteellinen epätasa-arvo, rotu, luokka, sukupuoli ja seksuaaliset suuntautumiset. Pyrkimyksemme oli luoda käytäntöön liittyvä vastaus näille dominoiville pariterapian ja sovittelun muodoille, eikä pelkästään tyytyä kritisoimaan heidän terapeuttisia käytäntöjään ja ymmärryksiään. Tekee mieli lisätä, että jatkuvat keskusteluni ystävieni ja kollegoideni Lorraine Hedtken ja John Winsladen kanssa heidän tavastaan käyttää muistelukeskusteluja uudessa työssään surun ja menetysten kanssa, ovat olleet minulle erittäin hyödyllisiä. Tavoitteenamme oli luoda uusi narratiivinen terapiakäytäntö vahvasti konfliktissa olevien parien kanssa. Yleensä tässä vaiheessa kohtaamme parisuhteen terapiassa. Tämä johtaa meidät pohtimaan sitä, mistä koostui parisuhteen ’moraalinen luonne’, jota puolisot ennen pitivät tärkeänä, jonka mukaan he elivät – ja jonka voisi kuvitella tulevaisuuteen. jon laajempiin maisemiin, joihin kuuluvat relationaaliset, kulttuuriset, diskursiiviset ja kontekstuaaliset vaikutteet. Tämä vaati meitä pitämään kiinni narratiivisen terapian post-strukturaalisesta ymmärryksestä – mutta samalla se vaati meitä kääntämään perinteisen narratiivisen käytäntömme konfliktissa olevien parien kanssa ylösalaisin. Ja suhde liukuu konfliktiksi, kun suhteen eettiset periaatteet hajoavat ja muuttuvat individualisoiduiksi. Muistelukeskustelut tarjosivat konfliktissa olevalle parisuhteelle erilaisen kokemuksen ja myös turvallisen dialogisen tilan, jossa voi olla konfliktin ulkopuolella. Tutkittuani omaa työtäni vakavassa konfliktissa olevien parien kanssa litteroimalla istuntojani ja katsoen videolta istuntoja tuntien ja tuntien ajan, aloin ajatella, että istunnon aloittaminen suhteen konfliktista ei ollut kovin hyödyllistä. Aloitan muistelukeskustelut auttaakseni suhteeseen liittyvän etiikan uudelleenrakentamisessa ennen kuin alamme millään tavalla käsitellä vallitsevaa konfliktia
Näin on mahdollista rakentaa jotain, jonka puolisot jo tietävät – eri tavalla. Dialoginen prosessi ei ole yksinkertaisesti palaamista vanhaan – kyseessä on vanha tarina eettisestä parisuhteesta, jonka äärelle palataan uudella tavalla. Virtuaalinen on sellaista kuviteltavissa olevaa potentiaalista, joka voi tulla todeksi – se on käsitteen tai idean käytännön toteutus. ELR: Sekä sinä että puolisot kirjoitatte kirjeitä tämän työskentelyn kuluessa. Ideana on, että suhteeseen liittyvä konflikti luodaan suhteessa ja se liittyy kulttuurinormatiivisiin haasteisiin: parisuhteen suhde työhön, lapsiin, sukulaisiin, talouteen jne. Suhteelle tämä tarjoaa mahdollisen rikkaan tilan, jota vielä ei ole artikuloitu. Miten tämä ajatus on muuttanut ajatteluja toimintatapojasi. Vaikka useat parija perheterapeutit siteeraavat näitä kirjoittajia keskeisinä vaikuttajinaan, niin heidän todellinen toimintansa keskittyy usein yksilölliseen kokemukseen. Jossain määrin myös narratiivisen terapian käytännöt luiskahtivat individualisoimaan parisuhdetta ennen RI:n kehittämistä. Voitko kertoa meille ajatuksiasi kirjeiden kirjoittamisesta. ELR: Puhut siitä, että suhteet ovat suhteita. Ja kuten useat parija perheterapiakenttään vaikuttaneet kirjoittajat ovat todenneet – Bahtin, Bateson, Butler, Deleuze, Foucault, Gergen, Parker, Said, Shotter, Spivak, ja listaa voisi jatkaa – kokemuksemme itsestä (self) on relationaalinen – ja kulttuurinen, diskursiivinen ja kontekstuaalinen. RI näyttää sopivan yhteen Gilles Deleuzen relationaaliseen eroon liittyvien ajatusten kanssa – ja luovuuden ja identiteetin kanssa, jotka liittyvät kokemukseen erosta. Se että kirjoitan kirjeen suoraan parisuhteelle, on uusi käytäntö ja sen tarkoituksena on kysyä parisuhteelta suhteen eettisistä näkökulmista – tarjota näin laajempi eettinen metanäkymä suhteen tilanteeseen. RI-haastattelun alkuvaihe tarjoaa pääsyn näihin etukäteen olemassa oleviin mahdollisuuksiin, jotka ovat diskursiivisesti ja kokemuksellisesti käytettävissä. Yleensä tässä vaiheessa kohtaamme parisuhteen terapiassa.” Parisuhteen identiteetti ei hallitse erilaisuuteen liittyvää maastoa. Tämän version puolisot voivat jotenkin kuvitella, siirtää ja kuljettaa kohti toivottua suhteen tulevaisuutta. Ensimmäisessä suhteisiin liittyvässä keskustelussa voi siis syntyä versio suhteesta, jota pariskunta aikoinaan vaali ja suhteessaan rakensi. SM: Ensimmäisestä hetkestä alkaen maailmassa synnymme suhteisiin. Kokemus näiden arvojen muistelusta voi toimia karttana, joka auttaa kuljettamaan eettisiä periaatteita mahdollisesti äskettäin eronneen (tai uudelleen yhteen palanneen) parin tulevaisuuteen. Eija-Liisa Rautiainen 49 48 PeTe_042016_20161122_.indd 48 22.11.2016 15.17. Perheterapia 4/16 että parisuhteen arvot ja eettinen tarina tavoitettaisiin uudelleen. Se ei ole aineellista, mutta silti totta. Suhteisiin liittyvä haastattelu antaa parisuhteelle mahdollisuuden kokea eettinen menneisyytensä nykyhetkessä ja kuvitella näiden eettisten periaatteiden siirtyvän uudesti luotuun tulevaisuuteen. Suhteisiin liittyvässä haastattelussa ei ole kyse menneen ’löytämisestä’ tai menneen yksinkertaista muistamista. Parisuhde alkaa pohtia sitä, mitä se on jo kokenut – eri tavalla. Tämän opin Michaelilta ja Davidilta. Kun taas pyydän puolisoita kirjoittamaan kirjeet parisuhteen näkökulmasta, autan heitä siirtymään pois yksilökeskeisestä tavasta hahmottaa konflikti yksilön vauriona. Usein kirjeissä, joita puolisot kirjoittavat parisuhteen näkökulmasta, muistutetaan, että puolisot rakentavat parisuhteen tulevaisuutta – mikä tahansa teko (ystävällinen, aggressiivinen jne.) vaikuttaa suhteen kaikkiin osapuoliin. SM: Terapeuttisten kirjeiden kirjoittaminen on aina ollut keskeistä minulle narratiivisen terapian käytännössä. Deleuze käyttää termiä ’virtuaalinen’ viittaamaan sellaisiin todellisuuden puoliin, jotka ovat ideaaleja, mutta silti myös todellisia. ”Ja suhde liukuu konfliktiksi, kun suhteen eettiset periaatteet hajoavat ja muuttuvat individualisoiduiksi
Sanoisitko jotain tästä ajatuksesta. Molemmissa kirjeissä hahmoteltiin niitä suhteeseen liittyviä eettisiä periaatteita, jotka joskus olivat olleet suhteelle tärkeitä ja kerrottiin siitä, mitä parisuhde koki tarvitsevansa, jotta tulevaisuudessa olisi mahdollisuus harmonisempaan eronneen parin parisuhteeseen. Sitten käännyn Maryn puoleen ja haastattelen häntä siitä, millaista oli ottaa vastaan ja kuulla Johnin heidän parisuhteensa näkökulmasta heille kirjoittama kirje. Maryn ja Johnin parisuhteen terapeuttina kirjoitan sinulle pyytääkseni sinua kirjoittamaan kirjeen omasta näkökulmastasi käsin. ELR: Ajatus siitä, että paria autetaan luomaan uusi, eronneen parin parisuhde, oli minulle hyvin tärkeä ajatus. Sen jälkeen Mary lukee oman kirjeensä parisuhteen näkökulmasta ja toistamme prosessin: lukeminen, kokeminen, uudelleen kertominen ja vastaaminen. Olet ehkä iloinen kuullessasi, että nyt he näyttävät olevan kiinnostuneita sinun hyvinvoinnistasi tulevaisuudessa. Sitten minä haastattelen Johnia siitä, millaista oli kirjoittaa kirjettä parisuhteen näkökulmasta. Suhteen hyvän tulevaisuuden esiintuominen vaatii yhteistyötä ja sen pohtimista, mikä olisi suhteen kannalta parasta – eikä yksilöiden näkökulmasta tärkeintä. Itse asiassa he kertoivat minulle siitä, miten synnyit, millaisia unelmia heillä oli sinun suhteesi ja niistä arvoista ja eettisistä periaatteista, joiden varaan he halusivat sinut, heidän parisuhteensa, rakentaa. Maryn ja Johnin parisuhteen näkökulmasta kirjoittamat kirjeet olivat samankaltaisia kuin kirjeet, joita valtaosa pareista, jotka ovat olleet mukana RI-työskentelyssä, ovat kirjoittaneet. He myös kertoivat, miten syvästi he ovat kokeneet menetyksen ja surun siitä, että he molemmat ovat jättäneet parhaat aikomuksensa taakseen ja valitettavasti ovat nyt konfliktissa. SM: Minusta tuntuu, että me aliarvioimme sitä vaikeutta, joka liittyy eroon. Molemmissa kirjeissä parisuhde kiitti puolisoita siitä, että he ovat pyrkineet lopettamaan konfliktin tulemalla pariterapiaan. Monin kiitoksin, Stephen Madigan Pyysin Marya ja Johnia olemaan näyttämättä heidän kirjoittamiaan kirjeitä toisilleen ennen kolmatta istuntoa. Olethan myös tietoinen siitä, että näillä tapaamisilla he puhuivat yhdessä ensimmäistä kertaa yli vuoteen niin, että keskustelussa ei ollut mukana sovittelijaa, testaavaa psykologia tai asianajajaa. Monilla konfliktissa olevilla pareilla ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä, millaiselta eronneen parin siirtymäriitin kartta voisi näyttää. Voisitko kirjoittaa heille ja kertoa heille oman versiosi siitä, miten sinun, heidän parisuhteensa, olisi tarpeen kasvaa eteenpäin. Peruskirje, jonka kirjoitan parisuhteelle, kuulostaa tältä: Parahin Maryn ja Johnin parisuhde, Kuten tiedät, tapasin Maryn ja Johnin tänään toisen kerran kahden tunnin terapiatapaamisella. Mary ja John ovat puhuneet sinusta, parisuhteestaan, paljon. Ehkä voisit sanoa jotain siitä, mitä sinä pidät arvossa, ehkä voisit jakaa jotain siitä kokemuksellisesta viisaudesta, jota olet koonnut kuluneen kolmentoista vuoden aikana ja ehkä voisit tarjota heille näkökulman siihen, millaiseksi sinä haluaisit nähdä tulevaisuudessa eronneen parin parisuhteen kehittyvän. Ymmärrän, että tämä voi vaikuttaa suurelta tehtävältä, joten pyydän, että kirjeet eivät olisi yli 200 sanaa. Kun istunnossa luetaan kirjeitä parisuhteelta pariskunnalle, istunnon rakenne on seuraava: John lukee kirjeensä. Ympäröivä kulttuuri (ja pariterapian kulttuuri) ei näytä tutkineen sitä, miten voisimme luoda harmonisempia versioita eronneen parin parisuhteesta. Molemmissa kirjeissä pidettiin tärkeänä suhteen eettisten periaatteiden uudelleenkertomista, jotta heidän tyttärensä suhteisiin liittyvä ja emotionaalinen elämä heidän parisuhteensa kanssa olisi parempaa. Ilman vaihtoehtoista karttaa eronneen parin parisuhde jää vaille määritelmää tai luonnetta lukuun ottamatta mallia konfliktissa olevasta ja yksilöllisesti epäonnistuStephen Madiganin haastattelu 49 48 PeTe_042016_20161122_.indd 49 22.11.2016 15.17. Ja kuinka epärealistisia odotuksia meillä onkaan perheiden ja parien suhteen tällaisessa valtavassa muutostilanteessa
Näiden siirtymien huomaaminen, kokeminen ja kertominen toivat näkyväksi suhteessa tapahtuneen yhteisen päätöksenteon. Usein eroamassa olevat parit kertoivat minulle, miten heidän huomionsa keskitettiin ensisijaisesti lakiin liittyviin järjestelyihin ja papereiden allekirjoittamiseen – erityisesti yksilön omaisuuteen ja lasten tapaamisiin liittyviin oikeuksiin. Projektin alusta alkaen Elin sekä valtakunnalliset että paikalliset tiimit ovat kutsuneet minut työnohjaamaan, kouluttamaan ja konsultoimaan RI-työskentelyä. SM: Tämä projekti on ollut hyvin onnekas RI:n kehittämisen näkökulmasta. Tällä hetkellä yhteistyömme RI:n tiimoilta on hyEija-Liisa Rautiainen 51 50 PeTe_042016_20161122_.indd 50 22.11.2016 15.17. Idea juuri eronneen parin parisuhteen kuvittelemisesta on saanut vaikutteita Gilles Deleuzelta ja hänen ajatuksestaan, että eroavaisuudet edeltävät identiteettiä kuten myös virtuaalisen tilan ja mielikuvituksen ideat, jotka mainitsin edellä. Seuraavana päivänä esitin nauhan 120 osallistujalle ja selitin terapeuttisen RI-prosessin konfliktissa olevien parisuhteiden kanssa. Huomasin myös, miten vähän keinoja terapeuttinen ja oikeudellinen prosessi tarjosi parille ulos konfliktin jäädyttämästä maisemasta. Viisi perheoikeuden tuomaria ja kuusi perheterapiaklinikan sovittelutiimin jäsentä istui yksisuuntaisen peilin takana. Norjalainen kollegani Ottar Ness kutsui minut tuomaan VSNT -koulutusta Vancouverista Norjaan vuonna 2013. Matkan varrella minulla on ollut ilo tavata ja kouluttaa terapeutteja loistavalta perheterapiaklinikalta Trondheimista. ELR: Työskentelet nykyään yhdessä norjalaisten perheterapeuttien kanssa. Minä haastattelin paria tästä vastauksesta ja sitten työntekijät ja pariskunta haastattelivat minua RI-kysymyksistäni. Konsultaatiohuone oli liian pieni, siksi emme voineet istua kaikki siellä. Sillä että parille jäi vain eronneen konfliktissa olevan parin ja perheen identiteetti, ilman mitään ideaa siitä, mitä tämä identiteetti tarkoitti tai mitä tulevaisuus toisi tullessaan, osoittautui olevan kauheita seurauksia eronneille vanhemmille ja heidän lapsilleen. Parisuhde usein jäätyy konfliktissa olemisen identiteettiinsä. Lyhyesti : Elin Bjoru, hänen tiiminsä, tuomarit ja minä aloimme keskustella mahdollisuudesta esitellä uusi RI-tyyppinen pariterapiatyötapa workshopissa psykologeille, sovittelijoille, perheterapeuteille ja perhejuristeille eri puolella Norjaa. Perheterapia 4/16 neesta parisuhteesta. Kesäkuussa 2015 Elin Bjoru nimettiin johtajaksi Norjan valtakunnalliseen Parisuhdekonfliktitiimiin. Juuri eronneen parin parisuhteen identiteetin määritteleminen on erityisen tärkeää eronneiden parien lapsille. RIkäytäntöä ohjaa myös ajatus siitä, että parisuhteen eettisiä periaatteita voisi uudelleen elävöittää ja näin tarjota kartan mahdolliselle tulevaisuudelle juuri eronneen parin parisuhteeksi. Klinikan johtaja Elin Bjoru esitteli minulle todella mielenkiintoisen meneillään olevan projektin viiden perheoikeuden tuomarin kanssa. Kun huomataan, että suhde on kehittynyt monien elämää muuttavien siirtymien kautta, se nostaa esiin suhteen kyvyt ja vahvistaa luottamusta muutokseen ja tulevaisuuteen. Kehitätte sovitteluprosesseja Norjassa. Norjan hallitus on kutsunut kolme valtakunnallista tiimiä tutkimaan lastensuojelua, traumoja ja väkivaltaa sekä pariskuntien konflikteja. Suunnitelmana oli, ja on edelleen, että koulutan narratiivisen terapian teoriaa ja käytäntöä Oslossa, Bergenissä ja Trondheimissa muutaman kerran vuodessa. ”Juuri eronneen parin parisuhteen identiteetin määritteleminen on erityisen tärkeää eronneiden parien lapsille.” Se että kehitimme RI-käytännön, auttoi meitä ymmärtämään, että parit, joita tapasin parisuhdeterapiassa, olivat unohtaneet ne lukuisat siirtymäriitit, joita he olivat suhteensa aikana onnistuneesti kohdanneet: päätös elää yhdessä, tärkeiden ihmisten menetykset, päätös hankkia yhdessä lapsia jne. Kukin näistä tiimeistä on vastuussa tutkimuksen, koulutuksen ja työnohjauksen kehittämisestä. Tämä oli marraskuussa 2014. Voitko kertoa tästä projektista. Rakensimme koulutuksen niin, että minä aluksi haastattelisin konfliktissa olevaa paria, jonka kanssa yksi terapeuteista oli siihen mennessä työskennellyt. Haastattelun jälkeen nämä yksitoista työntekijää antoivat pariskunnalle vastauksen
Amerikan psykologinen yhdistys (APA) on pyytänyt minua kirjoittamaan uudistetun version parhaiten myydystä kirjastani Narrative Therapy – theory and practice, joka valmistuu piakkoin. Tekee mieli pohtia, miten kirja narratiivisesta terapiasta, jonka kirjoitin kritiikiksi APA:aa kohtaan, voi olla best seller APA:lle. Aiemmin mainitsemani viisi perheoikeuden tuomaria on myös tiiviisti mukana tässä kolmen vuoden projektissa. Meillä on myös Therapeutic Conversations – Norway -kongressi tulossa, jossa esitellään uusia narratiivisia käytäntöjä. Omat VSNT -koulutuksemme ovat aina olleet suosittuja mutta nyt ne ovat loppuunmyytyjä kuukausiksi eteenpäin. SM: Narratiivisen terapian yhteisömme jatkaa kasvuaan ja samalla muuttuu ja keksii itseään uudelleen. Mitkä ovat innostavimmat uudet ideat, joita parhaillaan kehitellään. ”Kun huomataan, että suhde on kehittynyt monien elämää muuttavien siirtymien kautta, se nostaa esiin suhteen kyvyt ja vahvistaa luottamusta muutokseen ja tulevaisuuteen.” ELR: Millainen narratiivisen terapian kenttä on nykyään. Ja niitä on ollut niin monia! Kirjaan tulee mukaan yli tusina kansainvälisiä terapeutteja, jotka kuvaavat työtään nuorten ja perheiden kanssa: surun ja menetyksen, työnohjauksen, parien, pakolaisten, GBLT-henkilöiden, kulttuurispesifien narratiivisten tulkintojen – ja lista jatkuu. Stephen Madiganin haastattelu vin jännittävää! Tiimit auttavat kehittämään RItyöskentelyä eteenpäin. Kansainvälinen yhteisö on innoissaan. Siellä voi katsoa ja olla vuorovaikutuksessa todellisten narratiivisten terapiaistuntojen ja työnohjauksien kanssa, voi opiskella terapeuttisten opetusnauhojen avulla ja katsoa satoja nauhoitettuja workshoppeja kaikista aiheista ja ongelmista 1980-luvulta alkaen. Tapasin narratiivisia terapeutteja 28 maasta ja kaikki olivat tulleet oppimaan uutta. Heh! l Kiitos mielenkiintoisista kysymyksistä, Eija-Liisa! 51 50 PeTe_042016_20161122_.indd 51 22.11.2016 15.17. APA:sta pyydettiin minua sisällyttämään kirjaan uusia narratiivisen terapian muotoja sekä vuodelta 2011, jolloin kirja julkaistiin ensimmäisen kerran, että nykyhetkestä. Neljä uutta narratiivista kirjaa on tulossa syksyllä 2016. Tämä ilmiö voi kertoa jotain siitä, että maailmanlaajuisesti on valtava määrä terapeutteja ja opiskelijoita, jotka etsivät vaihtoehtoa individualisoiville ja patologisoiville terapiakäytännöille. Muutama viikko sitten pidin ennakkoworkshopin Barcelonassa Euroopan narratiivisen terapian yhdistyksen kongressissa. Tämä on kaunis ja luova hetki narratiiviselle terapialle. Itse asiassa viimeksi 1990-luvun alkupuolella oli samalla tavalla innokkuutta ja uusien narratiivisen terapian ideoiden räjähdystä. Sivustoa kutsutaan narratiivisen terapian Netflixiksi. Jos haluaa pysytellä kaiken uuden, ja myös vanhan, kehityksen mukana kannattaa tutustua vuorovaikutukselliseen nettisivuun www.therapeuticconversations.tv, joka avataan syksyllä 2016
AL: Mitä tämä tunnustus Sinulle itsellesi merkitsee. Ajattelin, ja sanoin sen myös siellä kongressissa kiitossanoissani, että kun kuulun monenlaisiin yhteisöihin, niin psykiatriseen yhteisöön kuin viimeisen parinkymmenen vuoden ajan akateemiseen yhteisöön, niin ajattelen kuitenkin, että itselleni perheterapeuttinen yhteisö on peruspaikka tarkastella kliinisen työn maailmaa. Kiitokset siis Jaakko Sinulle, niin haastattelusta kuin myös kotimaiselle perheterapialle antamastasi panoksesta. Perheterapia-lehti haluaa onnitella Jaakko Seikkulaa tästä tunnustuksesta. On todella korkea aika, että tutkimus tulee osaksi Euroopan perheterapiayhdistyksen työtä ja tietysti muutakin perheterapeuttista työtä. Onnekkaasti saimme tämän haastattelun toteutettua ennen kuluvan vuoden viimeisen numeron painoon lähtöä. Tutkimuksen tekeminen alkoi kehittyä siinä työn ohessa. Ja se johti odottamattomiin kokemuksiin, joita oli pakko alkaa systemaattisesti analysoida, ymmärtääksemme, mistä siinä oli kysymys. AL: Olet tehnyt pitkän päivätyön niin psykologina psykiatrisessa sairaalassa kuin myös yliopistoja tutkimusmaailmassa Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksella. Ja tunnustuksen saaminen sitten nimenomaan tältä yhteisöltä tuntuu kaikkein mukavimmalta. Ja vielä mukavampaa ja tärkeämpää on se, että eurooppalainen perheterapian yhdistys alkaa tunnustaa tutkimuksen tekemistä ja merkitystä. Sitä myöten sitten potilaat alkoivat osallistua hoitoon aina suoraan ja perheet ennen kaikkea. Ja samaan aikaan tuli myös muita paineita silloin kahdeksankymmentäluvulla. Perheterapia 4/16 Tämän haastattelun tekeminen tuli ajankohtaiseksi professori Jaakko Seikkulan saatua syyskuun lopulla Ateenassa pidetyssä kongressissa eurooppalaisen perheterapeuttien järjestön EFTAn tunnustuksen perheja systeemisen terapian tutkimukselle antamastaan panostuksesta. JS: Tutkimusurahan alkoi psykologin työtä tehdessä mielisairaalassa sen jälkeen, kun järjestettiin hoito sillä tavalla, että alettiin seurata Yrjö Alasen ja hänen työryhmänsä kehittämää hoitokokouksen ajatusta. 1980-luvun lopulta alkanut biologisen näkökulman rynnistys myös omalta osaltaan pakotti siihen, että piti alkaa systemaattisesti tuottaa sellaista tietoa, mihin perustaa uudenlainen hoitokäytäntö. Alussa se ei ollut niin vaJaakko Seikkulan haastattelu Haastattelija Aarno Laitila, päätoimittaja 53 52 PeTe_042016_20161122_.indd 52 22.11.2016 15.17. Tutkimuksen tekeminen on ollut perheterapeuttisen työn kehittämisen sivuraiteella jo parikymmentä vuotta. Kun nyt arvioit tätä, niin miten itsestään selvää Sinulle oli, että nämä molemmat tulevat olemaan osa Sinun omaa ammatillista polkuasi. JS: Ensinnäkin onhan se mukavaa henkilökohtaisesti
Nyt mulla on samanlainen pelko, että kyllä se tässä meidänkin sosiaalija terveydenhuollon palvelujärjestelmässä on heikoilla, ellei me tuoteta siihen oman toiminnan arviointiin liittyvää tutkimusta koko ajan. Niinpä tutkimme aivan samoilla menetelmillä kaikkia osallistujia. Ja perheterapeuteilla ei sellaista ollut. AL: Olet viitannut perheterapian pioneerien tehneen karhunpalveluksen tässä suhteessa. Ja niinhän oli jo oikeastaan käymässä Yhdysvalloissa. Mikä on tämän päivän perspektiivistä näiden keskeisin opetus itsellesi. Oli konkreettinen huoli, että perheterapia kuolee Yhdysvalloista pois. Tällä hetkellä tutkimme siis sitä, kuinka terapeutit ja pariterapiaan tulleet ihmiset virittäytyvät toisiinsa ruumiillisesti pariterapiatilanteessa. Ajattelimme, että muodostuu sellainen systeemi, jossa niin työntekijät kuin perheen jäsenet ovat samanlaisessa vuorovaikutusasetelmassa. Siinä valmistellessa tuli esille, että tutkimusasetelma muistuttaa paljon sitä, mitä tutkin ensimmäisessä tutkimushankkeessani. Huomasin, että tämähän oli itse asiassa oman tutkijanurani lähtökohta. Miten näet tutkimuksen roolin perheterapian (ja systeemisen terapian) tulevaisuudelle. Arvioimme työntekijöiden keskinäistä vuorovaikutusta samoilla menetelmillä kuin perheen keskinäistä vuorovaikutusta. AL: Miten merkityksellisenä näet, että palkinnon perusteluissa puhutaan nimenomaan tutkimukselle annetusta panostuksesta. Nyt pikkuhiljaa perheja pariterapia on tullut takaisin, esimerkkinä vaikka emotion focused couple therapyn ja muiden kautta. Niin paljon, että siirryin tänne yliopistomaailmaan kokonaan sitten 90-luvun lopulla. JS: Vähän yllättäenkin… Olin tänä menneenä kesänä alustamassa Qualitative Research in Mental Health -kongressissa. Silloin kun aloin tehdä väitöskirjaa, niin aivan samalla tavalla tutkittiin sitä, kun perhe kohtaa sairaalan tilanteessa, jossa joku perheenjäsen tulee lähetettynä sairaalaan. ”On todella korkea aika, että tutkimus tulee osaksi Euroopan perheterapiayhdistyksen työtä ja tietysti muutakin perheterapeuttista työtä.” AL: Tutkijanurasi alun voi sanoa liittyneen psykoosien hoidon ja psykoterapian, mutta myös keskeisesti niiden hoitojärjestelmien tutkimiseen. On tullut aika pitkä linja siihen tutkimukselliseen otteeseen, mitä tässä Relationaalinen mieli -tutkimushankkeessa on toteutettu. AL: Siis sellainen jonkun raja-aidan madaltaminen, jos sitä ei kokonaan häivyttämään pysty… JS: Työntekijöillä on paljon enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mutta tietysti se on dialogisen työotteen perusta. Ajattelen, että ilman tutkimusta perheterapia kuolee. Monet sanoivat, että se hävisi, kun tuli evidence based medicine ja vaatimukset siitä, että on tarjottavissa selkeä brändi rahoittajille toteutettavaksi. Hyvän dialogin kriteeri on, että pääsisi vuorovaikutuksessa samalle tasolle, jossa sitten perheenjäsenillä on yhtäläinen kokemus, että he voivat vaikuttaa keskusteluun samoin kuin työntekijät. kavasti toteutettua, mutta pikkuhiljaa se vei mukanaan siten, että tutkimus tuli keskeisimmäksi osaksi työssäni. Tässä tutkimuksessa laitetaan terapeutit ja asiakkaat samaan asemaan sillä tavalla, että heille tehdään samanlaiset tutkimukset. Uskoisin, että sen rooli on tulevaisuudessa paljon suurempi kuin tänä päivänä. Tarkoitan tällä lähinnä strategisen perheterapian keskeistä hahmoa Jay Hayle’ä, joka joissakin puheenvuoroissaan ironisoi tutkimuksen roolia ja mahdolliJaakko Seikkulan haastattelua 53 52 PeTe_042016_20161122_.indd 53 22.11.2016 15.17. JS: Ehkä meidänkin pitäisi alkaa laajemmin puhua systeemisestä ja perheterapiasta yhdessä… se laajentaa hieman enemmän kaikkiin systeemeihin, ja sitten se kertoo enemmän relationaalisesta näkökulmasta siten, että koko ajan mietitään suhdekokonaisuutta
Ettei tarvitse niin paljon pyrkiä sanalliseen selitykseen ja sanalliseen ymmärrykseen. Tuloksellisuustutkimuksen sanottiin olevan konservatiivista. Mutta en ajattele niiden olevan erillisiä, toisistaan erillisiä kehittämisalueita, vaan saman työn osaa. Ruumiissamme kokemamme tunnepohjaiset aistimukset tavoittavat sellaista ongelmakokemusta, joka aikaisemmin on jäänyt tavoittamatta, kun on ollut se vaade, että ongelmat pitää pystyä pukemaan sanoiksi. Toisaalta joku Minuchinin työryhmä ylläpiti vahvaa tutkimusorientaatiota köyhien perheiden ja psykosomaattisten ilmiöiden kanssa työskennellessään. l Aarno Laitila 55 54 PeTe_042016_20161122_.indd 54 22.11.2016 15.17. Sillä tavalla ne ovat samaa toiminta-aluetta. Perheterapia 4/16 suuksia. Se on common factors -ajatuksen viemistä äärimmilleen. Miten Sinä näet pariterapian ja perheterapian suhteen yhtäältä omassa ajattelussasi ja toisaalta kotimaisen palvelujärjestelmän kannalta. Perheterapiassa on ollut vallitsevana kielellinen käänne, joka fokusoi paljon siihen, miten todellisuus rakentuu kielessä, siis puhutussa kielessä. Pikkuhiljaa kuitenkin alettiin hyväksyä kvalitatiivista tutkimusta. Relationaalinen mieli -ajatus rakentui siihen, että me puhumme toisillemme jo ruumiin toiminnoilla ja hermostollisella toiminnalla. Dialogisuus näkyy sitten esimerkiksi verkostotyössä siten, että se antaa tilaa niin medikaaliselle kuin terapeuttisellekin ajattelutavalla samassa tilanteessa osana menossa olevaa prosessia. JS: Noita havaintoja itsekin tein ja miten se alkoi elämään tässä perheterapeuttisessa keskustelussa Suomessakin. Vieläkin oli kuitenkin kovasti varovaisuutta siihen, miten terapioidemme tuloksia voitaisiin mitata. JS: Parija perheterapia kummatkin perustuvat samanlaiseen tietopohjaan ja samanlaiseen koulutusajatukseen, jossa lähdetään siitä, että psyykkinen todellisuus rakentuu suhteisiin. Niinpä ajatus siitä, että kaikkia tarkastellaan tasavertaisesti, niin terapeutteja kuin asiakkaita ja otetaan myös ruumiin viestit huomioon, on hyvin luontevaa. Ja siihen liittyy tietysti relationaalisuus -sanakin. AL: Miten näet tuon kertomasi liittyvän viimeisten parinkymmenen vuoden aikana psykoterapiatutkimuksessa korostuneeseen psykoterapioiden yhteisten tekijöiden näkökulmaan eli tähän common factors -ajatukseen. Päällimmäinen fokus, siis ei pelkästään, mutta päällimmäinen on se, miten vastaan ja miten minulle vastataan ja miten terapeuttien ja asiakkaiden välinen suhde toteutuu vastaamisen tapahtumassa. AL: Kaksi viimeistä tutkimushankettasi on liittynyt pariterapiaan. AL: Osaatko arvioida tai oletko halukas tässä vaiheessa jo arvioimaan, mitä Relationaalinen mieli -hanke, jota johdat, tulee jättämään jälkeensä keskeisenä pariterapiaa ajatellen – ja mahdollisesti myös perheterapiaa ajatellen. Sanottiin tutkimuksen objektivoivan asiakkaat ja kuinka heidän äänensä ei kuulu siinä. Tämän ajatuksen tuleminen terapian kenttään on jo vaikuttanut paljon. On tietysti hyvä hankkia erityistä tietämystä, missä nyt itse kukin liikkuukaan. Esimerkiksi luottamalla siihen, että terapiatilanteessa syntyvät aistimukset ovat sellaisia, jonka varaan terapeuttista työtä voi rakentaa. Nythän me esimerkiksi tutkimme sitä, miten sellainen aistimus, johon liittyy vaikkapa surun tai kivun kokemus, tulee osaksi terapeuttista työtä. Ihan samoin kuin vaikka perheterapiassa voi olla hyvä hankkia erityistä tietämystä vaikkapa syömishäiriöiden hoidosta, niin samalla tavalla voi perheterapeutin olla hyvä hankkia erityistä tietämystä pariterapiassa. Se on sen terapeuttisen toiminnan tavoite. Koska aistimukset ja niihin vastaaminen on hyvin parantavaa. Toivon tietysti, että se tuottaa konkreettisesti sellaista tietoa, jota terapeutti voi käyttää omassa toiminnassaan. Dialogisessa ajattelussa käy niin, että suhde nousee tärkeimmäksi. Itselleni tämä on jollakin tavalla helppoa liittyen siihen, että keskeistä minulle on ollut dialoginen orientaatio. Eikös dialogisuus juuri ole sitä. JS: Eikös se ole sitä. Esimerkiksi 90 -luvun alussa oli voimakasta tutkimuksen vastaisuutta ja pilantekoa. JS: Jaa, tuota… osin se on jättänytkin jo sen ruumiillisen puolen tärkeyden ajatuksen
UUDELLEEN KOSKETETTU ÄITI Olimme Pariisissa. Joka tapauksessa rakennuksen hahmottaminen koskettaa jotain sellaista, jota on vaikea hahmottaa. Kummallisinta on, että nämä elämykset ovat harmonisia: missään ei ole häiritsevää ristiriitaa; rakennus on siis kuva tai elämys eräänlaisesta rauhantilan terveydestä; kuitenkin sellaisesta, joka elävöittää mielikuvitusta, ajattelua ja ajattelematonta. Seuraavaa oltiin vasta valmistelemassa eikä sitä päässyt katsomaan; oli mahdollista keskittyä tai eläytyä pelkästään tähän Frank Gehryn suunnittelemaan ja kalliita ylellisyysesineitä valmistavan Louis Vuittonin säätiön rahoittamaan ihmeelliseen rakennukseen. Esseitä perheterapiasta: Lämmitetty kaide Jukka Aaltonen , LKT, perheterapian emeritusprofessori, psykoanalyytikko, Turku, jukka.aaltonen@jyu.fi Perheterapia 4/16 55 54 PeTe_042016_20161122_.indd 55 22.11.2016 15.17. Miten joku arkkitehti onkaan voinut suunnitella äidin käden. Onneksemme, näin voi sanoa, museossa ei ollut tällä hetkellä mitään taidenäyttelyä. Gehryn rakennus kuvaa myös sellaista tiedostamatonta, joka ei ole konfliktikeskeistä. Kipuamme vaimon kanssa toiseen kerrokseen: kaiteessa on jotain kummallista. Kävelen itseni sisällä ja samalla näen itseni ulkopuolelle ja kävellessäni ulkopuolella olen samalla itseni sisällä; kaikki tämä samassa rakennuksessa. Elämys muistuttaa sellaista haltioitumista, josta on käytetty nimitystä Stendhalin syndrooma. Rakennus on sillä tavalla erikoinen, että siitä on hyvin vaikea tai jopa mahdotonta sanoa, missä sen sisätila alkaa ja missä sisätila päättyy ja ulkopuoli alkaa; molemmat keskustelevat keskenään tai rajat itse asiassa liukenevat toisiinsa. Matkan ainoa tarkoitus oli Louis Vuittonin uuden taidemuseon näkeminen Boulognen puistossa. Mutta ennen kaikkea tämä rakennus tuo mieleeni sellaisen kuvan itsestä, selfistä, tiedostamaton mukaan luettuna, tavalla, johon sanallinen kuvaus ei ole mielessäni koskaan yltänyt. Ehkä kyse ei sittenkään ole depersonalisaatiohäiriöstä vaan sanattomasta oivalluksesta. Se tuntuu ikään kuin tutulta; ja sitten: kaide on lämmitetty: äiti, äidin käsi. Rakennusta on sanallisesti lähes mahdoton kuvata, se ulottuu ikään kuin sellaiseen ulottuvuuteen, jossa ”ajattelu koskettaa ajattelematonta ja jäsentyy siihen” käyttääkseni – ehkä väärinkin – Michel Foucaultin (1961) sanoja
Ja Gárdosin kirjaan viitaten: kuinka monta on jäänyt vaille tukea. Tuberkuloosin kohdalla tämä on todettu hyvinkin selvästi: keuhkotaudin ennuste parani vuosia ennen PAS-lääkityksen keksimistä eikä lääkitys aiheuttanut kuin pienen tilastollisen hyppäyksen parempaan suuntaan. Kuinka monta herkkää mutta piiloon jäänyttä rakastumista on heidän välillään tapahtunut, tai voisi tapahtua. Heidän poikansa Péter kirjoitti tämän lämpimän kirjan, jonka hän on myös myöhemmin ohjannut elokuvaksi. Näin tuskin koskaan tapahtuu, jos joku perheessä sairastuu diabetekseen. PEITELTY RAKKAUS JA AUTETTAVIEN JA AUTTAJIEN VÄLINEN SISÄLLISSOTA Olen lukenut unkarilaisen Péter Gárdosin (2016) kirjan 117 kirjettä. Kirja on kaikkea muuta kuin takavuosien, sinänsä tietysti tärkeät ja koskettavat, keskitysleirien kauheuteen keskittyvät romaanit. Hänen ja toisessa kuntouttamisleirissä olevan Lilin välille syntyy kaikesta viranomaisten penseydestä, byrokratiasta ja kuoleman ennustamisesta huolimatta lämmin rakkaus. Sairaus antoi tulevaa kuolemaa jankuttavien ruotsalaislääkärien mielestä hänelle vain muutaman kuukauden elinajan. Se on erikoinen ja erityinen, Belsenin keskitysleiriltä selviytyneen Miklosin ja Lilin rakkauskertomus: onnellisesti päättyvä. Miten kirjan lukeminen liittyy Pariisin kokemukseen äidin kädestä. Searlesin käsitettä ei kuitenkaan pidä suomentaa ”epähumaaniksi” tai ”epäinhimilliseksi” vaan ihmisen välittömäksi fyysiseksi ympäristöksi. Hänen tiellään on kuitenkin keuhkotuberkuloosi, johon ei vielä heti sodan jälkeen ollut saatavana lääkitystä. Muiden keskitysleiriltä täpärästi pelastuneitten unkarilaisten mukana heidät on lähetetty Ruotsiin kuntoutumaan; sodan päättymisestä on kulunut vain muutamia viikkoja. Se tulee erityisesti näkyviin skitsofreniapotilaitten kohdalla: muuttumisprosessin, tai paranemisprosessin, näkee usein ensimmäiseksi siinä, miten välitön fyysinen ympäristö koskettaa uudella tavalla häntä itseään ja miten hän kokee uudella tavalla itsensä ja välittömän ympäristönsä rajan – ei yhtä kohtalokkaasti tai epämääräisesti kuin aikaisemmin. Paremmat elämän olosuhteet ja toivo vaikuttivat enemmän kuin lääkkeet (Karlsson ja Aaltonen, 1987). Kirja kuvaa ennen kaikkea, miten toivo ja elämän halu parantavat. Jukka Aaltonen 57 56 PeTe_042016_20161122_.indd 56 22.11.2016 15.17. Mutta se ei myöskään ole kaunisteleva kuvaus ruotsalaisten auttamiskyvystä, päinvastoin: kuvaus sotaa kokemattomien nuivasta ahdasmielisyydestä. Perheterapia 4/16 INHIMILLINEN YMPÄRISTÖ JA PSYKOOSI Searlesin (1960) kirjassa Nonhuman Environment in Normal Development and Schizophrenia. Miklosin väkevä tulevaisuudenusko paransi tuberkuloosin. Lehtinen, V. esim. Psykoosipotilaalle ja hänen läheisilleen sairastuminen ilmenee usein syvänä pelkona hauraan itsen – ja sen välittömän ympäristön – menettämisestä hoidon komplikaationa. Siinä keskeistä on, että itse, self, jatkuu ihmisen ulkopuolelle, hänen välittömään fyysiseen ympäristöönsä. Miksi psykoosiin sairastuneitten on usein vaikea myöntyä lääkehoitoon tai miksi potilaitten perheet ”sietävät” niin kauan psykoosiin sairastunutta kotiympäristössä kuin sietävät, ainakin useita viikkoja ja kuukausia, jopa vuosia. Pelko on usein aiheellinen, koska hoito uhkaa juuri sitä rakennelmaa, joka jatkuu välittömästi itsen ulkopuolelle ja sieltä sisäpuolelle, ja on juuri sen takia osa itseä samalla tavalla kuin Vuittonin museon lämmin kaide: osa non-human environmenttia mutta kuitenkin osa human environmenttia. Saman tuloksen olemme saaneet myös skitsofrenian hoidossa: potilaan ja hänen välittömän vuorovaikutuskenttänsä muuttuviin tarpeisiin sopeutuva hoitojärjestelmä johtaa olennaisesti vähäisempään psykiatrisen lääkityksen tarpeeseen ja joissakin tapauksissa myös lääkityksen tarpeettomuuteen (ks. Vähän yli 20-vuotias Miklos kirjoittaa 117 rakkauskirjettä tuntemattomille, Ruotsiin evakuoiduille unkarilaistytöille; hän toivoo löytävänsä tällä tavalla vaimon itsellensä. Tämän takia tai oikeastaan ymmärtämättömästi tähän vedoten lääkärit tekivät myös kaikkensa estääkseen Miklosin palavan tulevaisuudensuunnitelman. ym., 2000; Aaltonen, Seikkula ja Lehtinen, K., 2011). Tämä etäinen kaunis kirja herättää kuitenkin ajankohtaisemman kysymyksen: voisiko jotain samanlaista tapahtua – tai tapahtuuko – Suomeen tulleitten pakolaisten kesken
Lämmitetty kaide Yhdysvaltalainen psykologi Abraham Maslow (1908–1970) julkaisi niin sanotun tarveteorian 1943, siis edellisen suuren sodanaikaisen ja sodanjälkeisen kansainvaelluksen aikoihin. Péter Gárdosin lisäksi edelleen ajankohtainen on Marguerite Durasin kirja Tuska. Mutta milloin ja millä tavalla voitaisiin helpottaa yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita, jotka Maslowin tarvehierarkiassa tulevat tosin vasta myöhemmin turvallisuuden tarpeitten toteutumisen jälkeen. Kun kuulee ja lukee perheitten yhdistämiseen liittyvistä ongelmista ja usein lähes ylittämättömästä byrokratiasta, ei voi olla ajattelematta, että maailma tekee kaikkensa rakkauden torjumiseksi. Hän unohti tai oikeastaan torjui tekstin mielestään vuosikymmeniksi, ja teos julkaistiin vasta vuonna 1985. Ehkä Maslow ei ollutkaan aivan oikeassa tarvehierarkiassaan. TULEVAISUUDEN KOLONISOINTI TRAUMALLA Voi ainakin kysyä, kulkeeko myös meiltä piilossa, pakosta kätkettynä, juuri tällä hetkellä myös tällaista, kopeaa, tuimaa ja ynseää nyky-Suomea. Miten naiivisti sanottu verrattuna lehdistössä kuvattujen tappeluitten ja kyräilyn kuvailemiseen. Se kuvaa, miten hän 1944 odotti miehensä Robert Antelmen palaavan samalta Belsenin leiriltä kuin Péterin isä Miklos. Marguerite Durasin ja Robert Anselmin avioliitto päättyi eroon muutaman kuukauden kuluttua sodan loppumisesta. Saattaa olla, että ainakin toisinaan, mahdollisesti usein, traumaan keskittyminen peittää oudolla tavalla, ”kolonisoi”, toisenlaisen tulevaisuuteen ja elämään suuntautuvan sisäisen ja ulkoisen pyrkimyksen. Margaret Duras kysyy, mistä pulpahtavat nämä ihmiset, tämä kopea, tuima, aina halveksiva sävy, liittyi se sitten raivostumiseen, ylimielisyyteen tai ystävällisyyteen. Tämä sinänsä vä57 56 PeTe_042016_20161122_.indd 57 22.11.2016 15.17. Voi ehkä sanoa, että ympäristö – erityisesti ihmiset – muuttuivat sekä Gárdosin vanhempien että Durasin kohdalla elottomaksi ja siinä mielessä epähumaaneiksi, sellaisiksi, jota Searles ei tarkoittanut ihmisen selfin normaalina ulottuvuutena. Mutta heidän erossaan oli jotain samanlaista kuin Miklosin ja Lilin rakkaudessa: Miklosin ja Lilin kohdalla yhteen tuleminen ja Margueriten ja Robertin kohdalla yhdessä eroaminen; kummassakin tapauksessa ympäristöltä kätkeytyvänä rakkauden muunnelmana. Ranskan virkailijat suhtautuvat miestään odottavaan Margueriteen yhtä ynseästi kuin ruotsalaiset Miklosin ja Lilin yhteydenottoihin. Gárdosin todella eläneet kirjailijan vanhemmat, joita hän kirjassaan kuvaa, löysivät pakolaisina toisensa sellaisessa vaiheessa, jolloin ei oikeastaan mikään heidän perustarpeistaan ollut tyydytetty ja kuolema keskitysleirin jälkeisiin vaikeisiin sairauksiin edelleen uhkasi. Mutta Mikloksella oli elämä itsessään vaikeasta fyysisestä sairaudestaan huolimatta; sitä tämä uusi sisällissota ei tuhonnut; Durasin kohdalla sama sota ponnisteli piilossa vuosikymmeniä päästäkseen näkyviin. Kysymys saattaa kuulostaa naiivilta, imelältä tai luotaantyöntävältä kaiken muun heidän kokemansa kurjuutensa jälkeen. Mutta kun Miklos intohimoisesti pyrkii löytämään kenet tahansa Ruotsiin pelastetun unkarilaistytön mennäkseen tämän kanssa naimisiin, Margaret Duras odottaa miestään palaavaksi, tietämättä onko tämä selvinnyt hengissä ja tuntee itsessään, että miehen mahdollinen ”kuolema on minussa”. Sikäli kuin minä olen voinut – varsin vaillinaisesti – seurata, Suomen pakolaiskeskustelussa ja kotouttamisessa on enemmänkin puhuttu hengissä pysymisestä, asunnoista, työpaikoista, turvallisuudesta: kaikesta sellaisesta, joka sinänsä on tärkeää ihmisen perustarpeitten toteutumisen kannalta. Pidetäänkö huomaamatta yllä juuri sellaista erityistä sisällissotaa, jonka kuvaamista olen edellä yrittänyt tavoittaa. Gárdosin vanhemmat osoittivat, että yhteenkuuluvuus ja rakkaus ovat ensimmäisiä tarpeita, sellaisia joka ohittavat esimerkiksi fyysisen terveyden lääketieteellisen hoidon, koska yhteenkuuluvuuden ja rakkauden salliminen on terveyden hoitoa; usein sekä välttämätöntä että riittävää. Se asetelma, joka sekä Gárdosin että Durasin kirjoista syntyy, on myös vastakkainen totutulle traumanäkemykselle. Kaikesta ontosta sotaretoriikasta huolimatta rakkaus ei kuulunut sodan tunteisiin, mutta ei myöskään sodan jälkeisiin tunteisiin: sota näytti jatkuvan sodan jälkeen, nyt vain auttajien ja autettavien välisenä empatiakuiluna, eräänlaisena kummallisena sisällissotana
117 kirjettä. Lääkintäetiikan vaikeudesta. Modernity and self identity. (1966, suom. (2011). Searles, H.F. Helsinki: Otava. Eräs ihmistieteiden antologia. Giddens, A. & Syvälahti, E. Psychosis, 3, (3): 179 – 189. New York: IUP. (1987). Helsinki: Gaudeamus. 2010). (1960). (1985, suom. Mutta nyt palaan takaisin alkuun: miten taata pakolaisille lämmitetty kaide. Foucault, M. & Aaltonen, J. Tuska. 59 58 PeTe_042016_20161122_.indd 58 22.11.2016 15.17. 1987). Perheterapia 4/16 Jukka Aaltonen hättelemättä traumoja ja niiden merkitystä ihmisen elämässä. The incidence of non-affective psychosis and prodromal states. The comprehensive Open-Dialogue Approach in Western Lapland: I. Cambridge: Polity. Duras, M. Helsinki: Siltala. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 24, 256-258. Sanat ja asiat. l TAUSTAKIRJALLISUUTTA Aaltonen, J., Seikkula, J. (2016). The Nonhuman Environment In Normal Development and Schizophrenia. Lehtinen, V., Aaltonen, J., Koffert, T., Räkköläinen,V. Two-year outcome in first-episode psychosis treated according to an integrated model. (1991). European Psychiatry, 15, 312-320. Karlsson, H. Gárdos, P. (2000). & Lehtinen, K
Tarkoitus ei ole paljastaa vaan pikemmin luoda uutta kokemusta suhteessa olosta. Giulio Casare Zavattini, Barbara Bianchini, Marina Capello, Laura Dallanegra, Maria Adelaide Lupinacci, Fabio Monguzzi & Lidia Vitalini (2015). Nyt olisi vihdoin mahdollisuus perehtyä psykoanalyyttisiin käsitteisiin ja ymmärrykseen pariterapian ja parisuhteen mutkikkaassa kontekstissa. Tulisiko kirja jollain lailla Kirja-arvio: Psykoanalyyttistä keskustelua pariterapiassa Katja Kurri PsT, integratiivinen kouluttajapsykoterapeutti (VET), privaattipraktiikka Talking with Couples: Psychoanalytic Psychotherapy of the Couple Relationship. Nimi loi odotuksen siitä, että psykoanalyytikon ja pariskunnan yhteistoiminta tulisi olemaan kirjan fokuksessa. Perheterapia 4/16 59 58 PeTe_042016_20161122_.indd 59 22.11.2016 15.17. Tartuin italialaisen psykoanalyytikkoryhmän “Talking with Couples” -teokseen kiinnostuneena. Miten pariskunnat oppivat (tai eivät opi) ne erityiset merkitykset, joita sanoilla ja teoilla on kummallekin. Kirjoittajat sijoittavat kirjansa sekä objektisuhdekoulukunnan että uuden relationaalisen psykoanalyysin kehykseen. The Harris Meltzer Trust: Karnac Books. 138 s. Kirjan alkaessa myönteinen odotus kasvaa. He käyvät lyhyesti läpi epistemologisen siirtymän realistisesta naiivista näkemyksestä, että olisi saavutettavissa objektiivista havainnoijasta riippumatonta tietoa – relationaaliseen, kontekstissa syntyvään ja luotuun tietoon. Kirjoittajat viittaavat Kernbergiin ja korostavat edustamansa paripsykoanalyysin olevan muuta kuin dekonstruktiota. Ensimmäisessä luvussa Laura Dalanegra kuvaa kauniisti, että parisuhteessa sisäinen maailma ja ulkoinen todellisuus risteävät erityisen kompleksisella tavalla. Tästä ei voi olla eri mieltä. Mitä ja miten pariskunnat ymmärtävät toistensa sanoista ja tunteista, miten yhteisymmärrys syntyy, miten pitkään se pysyy, milloin maailma koetaan samoin vai koetaanko
Kuka sanoi mitä ja miten. Kirjassa on silti paljon hyvää. Tällä kirjoittajat tarkoittavat tilaa, jossa terapeutti pyrkii pitämään parisuhteen terapian potilaana, säilömään ja reflektoimaan tilanteessa vellovia voimakkaita tunteita ja luomaan uutta kokemusta, jossa tunnesäätely onnistuu paremmin kuin aikaisemmin. Kirjan alkumetreillä tuodaan esiin itsestään selvinä perinteisten psykoanalyyttisten käsitteiden kavalkadi. Kirjoittajien paripsykoterapialle asettamaa tavoitetta voisi kuvata myös toisin sanoin – pyrkimyksenä auttaa paria “mentalisoimaan” eli ajattelemaan omaa toisesta muodostettua sisäistä mielikuvaa ja vertaamaan sitä “reaaliseen toiseen”. l Katja Kurri 61 60 PeTe_042016_20161122_.indd 60 22.11.2016 15.17. Mutta tarvitaanko siihen kaikkia niitä käsitteitä, mitä kirjoittajat käyttävät. Tämä auttaa paria ymmärtämään kummankin persoonallisia ja spesifejä ominaisuuksia. Tällainen prosessi on helppo mieltää arvokkaana paripsykoterapian metatavoitteena. Tällainen tutkiva prosessi pitää sisällään myös sen havainnoinnin, miten itse on ilmaissut itseään, miten oma sisäinen representaatio toisesta tulee ilmaistuksi ja miten se vaikuttaa toisen mielikuvaan itsestä, minkälaisia tunteita se herättää ja miten se tulee ymmärretyksi. Perusviesti tuntuu olevan, että muutosta varten ei tarvita niinkään tulkintoja vaan uusia kokemuksia, joita terapeutti voi tuottaa pysyttäytymällä niin sanotussa “couple state of mindissa”. “Talking with Couples”-kirja ei aivan anna sitä mitä se lupaa. Psykoanalyyttisen ajattelun arvo on kuitenkin ollut ja tulee olemaan voimakkaiden, välittömästä kontekstista riippumattomien emotionaalisten kokemusten ymmärtäminen. Tämä vapauttaa hämmennyksestä, jota on tuottanut ei-spesifi ja runsas epämääräinen projektiivinen identifikaatio” (s.32). Projektio, projektiivinen identifikaatio, introjektio, säiliöfunktio, kiinnittyminen ja side (bond), transferenssi, oidipuskompleksi ja holding kävelytetään estradille. Psykoanalyyttiset käsitteet luovat terapeutille ymmärrystä emotionaalisiin reaktioihin, joiden mittasuhteet tuntuvat ylittävän käsityskyvyn. Tämä tarkoittaa parille mahdollisuutta luoda niin sanottu ”couple state of mind”. Paripsykoterapian voisi siis sanoa olevan tällaisen tutkivan prosessin tavoittelemista. Lukija ei siis saa tietää, mitä kaikkea jää tällä verkolla kalastellun kuvauksen ulkopuolelle. Barbara Bianchini ja Lidia Vitalini kirjoittavat, että “terapeuttien tulee voida luoda turvaverkkoja, jotka kannattelevat paria tyhjyyden tunteessa ja kyvyttömyydessä ajatella itseään ja toisiaan. Syntyikö uutta tapaa olla suhteessa, millaista ja miten. Tapaukset tulevat käsitellyiksi terapeutin kuvauksina, jotka jäsentyvät psykoanalyyttisten käsitteiden kautta. Kirjoittajat sanovat terapian tavoitteen olevan uudenlaisen reflektiivisen tilan tavoittaminen, jossa pari voi tutkia tapaansa muodostaa käsitystä toisesta ja sitä miten he luovat yhteistä vuorovaikutuksen kenttää. Itse diskursiiviseen tutkimukseen perehtyneenä jään kaipaamaan keskustelun otteita sellaisena kuin se oli – en pelkkää terapeutin representaatiota siitä. Nämä kysymykset jäävät ilmaan, eikä lukija saa vakuuttavaa vastausta kysymyksiinsä. Toisaalta käsitteet auttavat jäsentämään kaaosta ja toisaalta ne luovat sitä. Kirjaa lukiessa tulee vahva käsitys siitä, että tämän kysymyksen kanssa kirjoittajat itsekin vielä kamppailivat. Herää kysymys, onko käsitteiden rooli sittenkin keskeisimmin se, että ne auttavat terapeuttia säätelemään omia tunteitaan. Kirjaa voi suositella kaikille niille, jotka haluavat nähdä vaivaa luodakseen omaa psykoanalyyttisesti orientoitunutta ymmärrystään parisuhteen prosesseista. Ikävä kyllä epäilys osoittautuu todeksi. Miten tällaisella tavalla orientoitunut terapeutti vastasi keskustelun jännitteisiin. Tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä, että kirjassa ei tulla tutkimaan sitä, miten pariskunnat ja terapeutit puhuvat keskenään, vaan kertomaan, miten terapeutti vakiintuneilla psykoanalyyttisillä käsitteillä selittää sen, mitä pariskunnat puhuvat vastaanotolla. Perheterapia 4/16 valottamaan lukijaa askarruttavia kysymyksiä. Sitä arvoa tämä kirja ei millään tavalla alenna. Vaarana kuitenkin on, että sen avulla voi pönkittää jo olemassa olevaa aikaisempaa käsitystään, eikä niinkään avata ikkunaa oman työnsä reflektiiviseen ja tutkivaan otteeseen
Aaltonen Jukka Jokinen Kimmo Korhonen Merja Larivaara Pekka Sevón Eija Virkki Tuija Kuluvana vuonna Perheterapialehdessä julkaistiin lehden historian ensimmäiset vertaisarvioidut artikkelit. Vertaisarvioijina ovat toimineet vuoden 2016 aikana: Perheterapia 4/16 Perheterapia 1/2017 ilmestyy 24.2.2017 Vuori Jaana Wahlberg Karl-Erik Kiitokset kaikille lehden puolesta Aarno Laitila, päätoimittaja 61 60 PeTe_042016_20161122_.indd 61 22.11.2016 15.17
Tilaa Perheterapia-lehti Erikoishinta Perheterapiayhdistyksen jäsenille 18 € / vuosikerta Tilaukset yhdistyksen kautta anita.birstolin@perheterapiayhdistys.fi Alennettu hinta edellyttää voimassa olevaa Perheterapiayhdistyksen jäsenyyttä. Perheterapia-lehden voi tilata sähköisenä tai paperiversiona. Digilehden vuosikerta 24 € (sis. alv 10 %) . 040 653 2895 63 62 PeTe_042016_20161122_.indd 62 22.11.2016 15.17. Tilaukset: www.mielenterveysseura.fi/perheterapia tai mervi.venalainen@mielenterveysseura.fi tai p. Paperiversio 36 € /vuosikerta tai kestotilauksena 34 € /vuosi (hinnat sis. alv 24 %)
Lähetä mielipiteesi osoitteeseen: perheterapialehti@mielenterveysseura.fi 63 62 PeTe_042016_20161122_.indd 63 22.11.2016 15.17. Sen avulla voimme kehittää Perheterapia-lehdestä mahdollisimman kiinnostavan ja lukijoita puhuttelevan. Kerro mielipiteesi! Kerro meille millaisia ajatuksia Perheterapia-lehden artikkelit sinussa herättivät tai millaisia teemoja ja aiheita toivoisit lehdessä käsiteltävän. Palautteesi on tärkeää
PeTe_042016_20161122_.indd 64 22.11.2016 15.17. Itella Green Itella Posti Oy BA2 Suomen Mielenterveysseura Maistraatinportti 4 A, 7. Lehti julkaisee artikkeleita perheterapian ja muiden psykoterapian suuntausten eri työmuodoista. Lehti on tietolähde myös sosiaalisten järjestelmien käyttäytymisestä ja organisaatioiden kehittämisestä kiinnostuneille. krs 00240 Helsinki (09) 615 516 mielenterveysseura.fi Perheterapia-lehti on terveydenja sosiaalihuollon, opetusja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön perheterapiaa sekä perheja verkostokeskeistä työtä tekevien ammattilehti. Lisäksi julkaistaan hankekuvauksia, katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja, kongressiselosteita ja uutisia. Palstatilaa saavat myös kiinnostavat teoreettiset pohdinnat terapiatyön kehittämiseksi