Vuosikerta • Kannattaako vielä yrittää vai onko perheemme kirottu. Trauman ylisukupolvisesta siirtymisestä – ymmärtämisen kautta eheytymiseen lapsikeskeisen perheterapian keinoin • Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. • Mummo äitinä – lapsenlapsen sijaisvanhempana toimimisen haasteita • ”Mutsini on ihan paska mummo” – nykyvanhemmuuden kulmakiviä ja karikoita 1. Perheterapia 3/13 29
24 %) Ilmoitukset Hannele Hannukainen puh. Trauman ylisukupolvisesta siirtymisestä – ymmärtämisen kautta eheytymiseen lapsikeskeisen perheterapian keinoin ................................. (09) 4150 3663 sähköposti perheterapialehti@mielenterveysseura.fi Julkaisija Suomen Mielenterveysseura Kustantaja SMS-Tuotanto Oy 29. 47 Esseitä perheterapiasta Tekstin inho, nautinto ja hurma...................... 17 Eija Kontunen: Mummo äitinä – lapsenlapsen sijaisvanhempana toimimisen haasteita............... 37 Haastattelu Jussi Sierla, maailma perheterapeutin silmin.... 56 Suomen Mielenterveysseura Koulutuksia ja ilmoituksia.......................... 10 %) irtonumero 9 euroa (sis. alv. 3/13 29. Eira Tikkanen Kristian Wahlbeck www.mielenterveysseura.fi/perheterapia TOIMITUS JA ARKISTO Ratamestarinkatu 9 00520 Helsinki TILAUKSET, OSOITTEENMUUTOKSET JA LASKUTUS Mervi Venäläinen puh. 040 653 2895 sähköposti mervi.venalainen@mielenterveysseura.fi Ilmestyy neljänä numerona vuonna 2013 Vuosikerta 36 euroa (sis. 28 Jaana Pajunen: ”Mutsini on ihan paska mummo” – nykyvanhemmuuden kulmakiviä ja karikoita..................................................... 4 Anu-Liisa Moisio: Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle?........................................... Artikkelit Heidi Somersalo: Kannattaako vielä yrittää vai onko perheemme kirottu. 59 62 2 VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA PÄÄTOIMITTAJA TOIMITUSSIHTEERI/TAITTO Kristian Wahlbeck Aarno Laitila Heljä Meuronen TOIMITUSNEUVOSTO Jukka Aaltonen Tapio Ikonen Ritva Karila-Hietala Aarno Laitila Tuula Multasuo Tero Pulkkinen Florence Schmitt, puh. alv.10 %) Suomen Perheterapiayhdistyksen jäsenille 28 euroa) (sis. alv. vuosikerta, ISSN 0782-7210 Kirjapaino AO-PAINO, Mikkeli Ulkoasu Mainostoimisto Visuviestintä Oy Taina Ståhl. Vuosikerta Syyskuu 2013 Sisältö 3 Päätoimittajalta................................................ alv. 10 %) Kestotilaus 34 euroa (sis. 38 Suomen Pariterapiayhdistys ry:n kannanotto... Kirjoittajaohjeet......................................... joht
Mursin kohdalla ajatukset ovat liittyneet vapailla demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin syrjäyttämiseen, eristämiseen ja vastaprotestien äskettäin (14.8.) alkaneeseen tukahduttamiseen väkivaltaisesti. Aarno Laitila aarno.laitila@uef.fi 3. Mietteillä ei ole yhtä ainoaa yhteistä nimittäjää, mutta Snowdenin paljastukset yksittäisten kansalaisten sähköpostiliikenteen vakoilusta johtavat vääjäämättä miettimään yksityisyyttä ja yksityisyyden oikeutta sekä oikeutta salaisuuksiin. Näistä ilmiöistä huolimatta voi toivoa avoimuuden säilymistä jotenkin osana yhteiskuntaamme. Onhan kyse juuri yksityisyyden kunnioittamisesta, mutta kyse voi olla myös psyykkisiä voimavaroja kuluttavasta yrityksestä ylläpitää jotakin totuutta, jonka suhteen avoimuus tuntuu liian pelottavalta tai epävarmuutta herättävältä. Tuurin toteava tyyli pakottaa lukijan tällaisen pohdintaan. Snowdenin turvapaikanhakuprosessin tuloksena julkisuutta on hallinnut valtapolitiikka, eikä vuoropuhelua ole syntynyt. Ja vuoropuhelutaitoja voi opetella, vaikkei se helppoa olisikaan. Kaikki ilmiöt eivät suoraan liity perheterapiaan tai psykoterapioihin yleisemminkään, vaan enemmänkin ympäröivään maailmaan. Suhteessa yhteiskunnallisen keskustelun tavoitteeseen, dialogiin eri näkemysten välillä pyrkimisessä, emme kansakuntana pärjänneet sen paremmin kuin Yhdysvallat tai Egypti. Avoimeen yhteiskuntaan painottuneet mietteeni ovat aktivoituneet Edward Snowdeniin, Mohammed Mursiin ja omaan sisäministeriimme Päivi Räsäseen liittyen. Pääkirjoitus Avoin yhteiskunta ja kyky vuoropuheluun K uluneena kesänä kohdallani kaunokirjallisuuden maailma ja ympäröivän maailman todellisuus ovat kohdanneet yhteiskuntien ja perheiden psykologiaan liittyen. Ja vaikka perheterapia ei planeettaamme pelastaisikaan, niin onhan se kuitenkin yksi vuorovaikutustodellisuuden jäsentämistapa. Oman sisäministerimme pitämä puhe, jossa hän pohti henkilökohtaisen vakaumuksen merkitystä vaativia ratkaisuja tehtäessä, kääntyi nopeasti, median avustuksella, lähinnä henkilöön kohdistuvaksi hyökkäykseksi. Uskonnon ja politiikan sekoittuminen lainsäädäntötyössä ei jättänyt tilaa kansalliselle vuoropuhelulle. Media eivätkä median lainaamat vastaukset painottuneet juurikaan sananvapauteen, kansalaistottelemattomuuden eri puoliin, valinnanvapauteen ja vapauden mukanaan tuomaan vastuuseen, vaikka Snowdenin esimerkki oli yhteisessä käytössä. Ja millaisen osan omassa elämässä ja elämäntarinassa liki kymmenen vuoden katko ulkomaille kaapattuna lopulta saa ja miten sen kanssa elää. Olimmepa sitten Räsäsen mielipiteistä mitä mieltä tahansa. Perheterapiassa salaisuuksien rooli on kahtalai- nen. Tuuri ei yritäkään vastata kysymyksiin, joita kirja jätti omaan perheterapeutti-mieleeni. Romaanissaan Ikitie kirjailija Antti Tuuri kuvaa kotimaista oikeistoterroria muilutusten ja kyyditysten aikaan 1930-luvulla kaikkine seurauksineen. Neuvostoyhteiskunnan 30-luvun kuluessa keskushenkilön toimeen tarttuva ote ei myöskään lopulta kelpaa uudelle kotimaalle, vaan diktatuuri vie hänet valvonnanalaiseksi. Kysymys, joka miehen Neuvostoliitosta onnistuneen paon jälkeen mieleeni jäi, oli se miten isojen asioiden, menetysten ja nöyryyttämisen jälkeen ihminen voi vielä selvitä. Nyt keskusteluyhteys on lähinnä utopistinen haave yhden harvainvallan vaihduttua toiseen harvainvaltaan. Sen sijaan hän kertoo tarinana kyydityksen uhriksi joutuneesta pohjalaismiehestä, joka ei kelpaa yhteisöönsä enemmän tai vähemmän pasifistisen ajattelunsa vuoksi, ja niinpä hänet täytyy lähettää itärajan taakse
Selvitettäessä näiden vaikeita tunne-elämän tai käyttäytymisen häiriöitä omaavien lasten taustahistoriaa ilmenee usein, että heillä on jo varhain esiintynyt epäsensitiiviseen hoivaan liittyviä säätelyhäiriöitä tai kiintymyssuhteen kehityksen häiriöitä. 3/13 29. Perheen tarinaa laajennettaessa saattaa paljastua, että myös vanhemmat ovat kohdanneet lapsuudessaan vaillejäämistä tai kaltoinkohtelua. Tämän pitäisi toteutua sellaisessa kannattelevassa ilmapiirissä, johon mahtuu leikillisyyttä, hyväksyntää, uteliaisuutta ja empatiaa. Turvallisessa ja kehitystä tukevassa ympäristössä, joka tosin vaatii ryhmässä toimimi- 4. Hoitoprosessin aikana perheterapeutin tehtävänä on lisätä ymmärrystä, mutta myös toivoa. L sen taitoja, lapsi saattaa olla levoton, impulsiivinen, ailahteleva, aggressiivinenkin. Artikkelissa kuvaan traumatisoitumisen ylisukupolvisen siirtymisen mekanismeja neurobiologisesta, psykologisesta ja systeemisestä näkökulmasta käsin. Perhenäkökulma tulisi ottaa huomioon myös hoidossa. Ymmärryksen ja sitä kautta mentalisaatiokyvyn kasvaessa vanhempi voi hoitavan tahon tuella auttaa lastaan tunteiden säätelyssä. Lapsensa kanssa vastaanotolle saapuessaan vanhemmat tai sijaisvanhemmat ovat usein turhautuneita, pettyneitä ja uupuneita lapsestaan saamastaan toistuvasta kielteisestä astenpsykiatrian poliklinikoille lähetetään usein lapsia, joiden käyttäytymistä päiväkodissa tai koulussa on olosuhteisiin nähden vaikea ymmärtää. Vuosikerta Kannattaako vielä yrittää vai onko perheemme kirottu. Hoitosuunnitelman perustana on vanhempien tukeminen ymmärtämään lapsensa oireilun taustoja. Lapsen yksilöarvioinnin ohella lastenpsykiatrian poliklinikalla on tärkeää arvioida perheen dynamiikkaa ja perheenjäsenten välisten vuorovaikutussuhteiden laatua. Trauman ylisukupolvisesta siirtymisestä – ymmärtämisen kautta eheytymiseen lapsikeskeisen perheterapian keinoin Yhteistä monille lastenpsykiatrian poliklinikalle lähetteen saaneille lapsille on, että he reagoivat voimakkaasti näennäisesti pieniin sisäisiin tai ulkoisiin ärsykkeisiin. Nämä näkökulmat täydentävät toisiaan, ja ne tulisi ottaa huomioon lastenpsykiatrisessa arvioinnissa ja perheterapeuttisessa hoidossa
Jo vauvan kohdalla tämä saattaa ilmetä niin, että hän huolenpitoa ja suojaa tarvitessaan aluksi itkee paniikinomaisesti jähmettyäkseen lopulta hitaasti ympäristön ärsykkeisiin reagoivaksi, jos apu jää toistuvasti tulematta. Esimerkkejä tällaisista tilanteista ovat yksilöä kohdanneet väkivalta ja onnettomuudet tai suurempaa ihmisjoukkoa kohdanneet katastrofit, kuten sotatila, mutta myös vauvaiässä tapahtunut vaillejääminen ja hylkäämiskokemukset tai epäsensitiivinen hoiva. Vanhempien välilläkin saattaa esiintyä ristiriitaa ja erimielisyyttä perheen ja lapsen asioista. Näkökulmassani korostan, että lapsikeskeisen perheterapian menetelmiä ja elementtejä voidaan suunnitelmallisesti soveltaa lastenpsykiatrisessa erikoissairaanhoidossa. Tiedetään, että raskausaikana toisaalta äidin fyysiset sairaudet ja riskikäyttäytyminen, esimerkiksi päihteidenkäytön muodossa, ja toisaalta myös stressi ja mielenterveyshäiriöt kuormittavat lapsen varhaista kehitystä lisäämällä pienipainoisuuden ja keskosuuden mahdollisuutta samoin kuin myöhempiä syntymän jälkeisiä kehitysongelmia (Punamäki 2011). Traumatisoitumisen määritelmä Traumatisoitumisella tarkoitetaan tässä artikkelissa sellaisia mielen ja kehon reaktioita, jotka ovat syntyneet yksilön perusturvallisuutta järkyttävien tapahtumien ja tapahtumaketjujen seurauksena, vaikka henkilö ei olisi loukkaantunut fyysisesti (Rotschild 2000). Tällaiset kokemukset haittaavat kiintymyssuhdekehitystä tai jopa tekevät sen mahdottomaksi. Poliklinikalla lapsen kehitystä ja perheen historiaa käsiteltäessä käy usein ilmi, että lapsen vaikeudet ovat alkaneet jo varhaislapsuudessa erilaisina säätelyhäiriöinä ja että myös vanhemman taustasta löytyy vaillejäämistä ja kaltoinkohtelua lapsuudessa. Mo n i muotoisesta traumatisoitumisesta puhutaan, kun yksilön historiaan liittyy monenlaisia kehitystä estäviä kokemuksia. Reaktiot saattavat syntyä yksilön jouduttua hengenvaaraan tai psyykkistä eheyttä uhkaavaan tilanteeseen. Lastenpsykiatrian poliklinikalla voidaan jo arviointivaiheessa ja myöhemmin hoitoa suunniteltaessa ja toteutettaessa huomioida perheterapeuttinen näkemys yhdistettynä kehityspsykologiseen tietämykseen ja traumateoriaan. Äidin terveys ja sikiön suotuisat kohdunsisäiset kasvuolot luovat hyvän pohjan lapsen biologiselle ja psykologiselle kehitykselle. Lapsen kehitys on erittäin haavoittuvaista, jos äidin raskaudenaikainen ahdistus ja masennus jatkuvat synnytyksen jälkeen; myös isän mielenterveysongelmat lisäävät lapsen emotionaalisia ongelmia ja käytöshäiriöitä sekä suoraan että äidin mielenterveysongelmien kautta (Hall 2004; Cox & Barton 2010; O´Hara & Fisher 2010; Punamäki 2011). Artikkelit vuoksi, mutta myös biologisHeidi Somersalo ten perhesiteiLT, lastenpsykiatrian erikoislääkäri den katketessa apulaisylilääkäri osittain tai koperheterapeutti VET konaan huosHUS, Porvoon sairaalan taanoton tai lastenpsykiatrian poliklinikka adoptioprosesPorvoo sin yhteydessä. Artikkelissa tuon esiin näkökohtia siitä, miten lapsikeskeisen perheterapian keinoin voidaan auttaa vanhempia ymmärtämään oman taustansa merkitystä perheen nykytilanteessa sekä perheenjäseniä löytämään toimivat, turvalliset roolit perheen arjessa. Traumateorian mukaan yksilö, lapsi tai aikuinen, reagoi vaaratilanteessa neurobiologisesti hormonaalisin ja hermostollisin reaktioin, jotka käyttäytymisen tasolla johtavat joko puolustautumiseen, eli äärimmäiseen kiihtymistilaan, tai pakoon eli jähmettymiseen (Rotschild 2000; Suokas-Cunliffe 2006 a). palautteesta sekä kotona syntyvistä ristiriitatilanteista. Työntekijän on tärkeä ymmärtää, että varhaisen, monimuotoisen traumatisoitumisen syitä ja seurauksia voidaan tarkastella neurobiologisesta, psykologisesta tai systeemisestä viitekehyksestä käsin ja että nämä näkökulmat täydentävät toisiaan. Tällaista vaillejäämistä voi syntyä esimerkiksi vanhemman kyvyttömyyden tai sairauden 5
Hajanaisessa, epäjohdonmukaisessa ja kaltoinkohtelevassa ympäristössä lapsen kiintymyssuhteen kehitys saattaa häiriintyä niin, ettei hän kykene kehittämään vakiintunutta kiintymyssuhdemallia, vaan syntyy disorganisoitu kiintymyssuhde. Seuraavassa valotan eri kiintymysmallien kehitystä. Jos vanhempi on itse varhain traumatisoitunut, hänen lapsensa saattaa vaaratilanteessa jäädä yksin, ilman tarvitsemaansa suojelua. Turvallinen kiintymyssuhde on biologisestakin näkökulmasta kehitystä ylläpitävä voima, sillä kiintymyskäyttäytyminen – eli turvan hakeminen kiintymyksen kohteelta – aktivoituu uhkaavissa tilanteissa, jolloin lapsi tar6. Kun vanhemmat toimivat turvallisena perustana, lapsi voi riittävästi kehityttyään lähteä tutkimaan maailmaa palatakseen vanhempiensa luo turvasatamaan. Tietämys kansakunnan jakamista traumoista auttaa ymmärtämään vanhemmuuden haasteita kansallisella tasolla. 3/13 Heidi Somersalo 29. Vuosikerta vitsee suojelijaa. Suomessa esimerkiksi kieli- tai luokkaristiriidat, kansalaissodan jättämä katkeruus ja häpeä tai perheiden maailmansotien aikana kokemat menetykset vaikuttanevat edelleen suomalaisten tavassa tuntea ja reagoida. sodan ja pulakokemus- Kiintymyssuhdekehitys ja ylisukupolvinen trauma Kiintymyssuhde kuvaa lapsen suhdetta primaariin hoivaajaansa (Bowlby 1988; Broberg, Granqvist, Ivarsson & Risholm Mothander 2006; Broberg, Risholm Mothander, Granqvist & Ivarsson 2008; Schore 2010). Kiintymyssuhdemallit voidaan jakaa turvallisiin ja turvattomiin, ja turvattomat edelleen vältteleviin ja ristiriitaisiin. Vanhemman sensitiivisyys ja johdonmukaisuus sekä kyky kuulla lapsensa viestejä ja vastata niihin tai toisaalta tällaisten kykyjen puuttuminen vaikuttavat kiintymyssuhteen laatuun (Sinkkonen 2001). Näin ollen lapsen näkökulmasta katsottuna kiintymyskäyttäytyminen on loogista ja sen arviointi voi antaa observoijalle osviittaa perheen vuorovaikutuskuvioista. Lapsen tunne-elämän kehitys joko turvallisen kiintymyssuhdemallin muodostamassa turvaverkossa tai toisaalta riittämättömän huolenpidon armoilla on universaali ilmiö, jota voidaan tarkastella eri maanosien väestössä. Tämä edistää yksilön eloonjäämistä ja lajin säilymistä. Lapsen reagointia ohjaa silloin pelko. Optimaalinen kiintymyskehitys vaikuttaa suoraan keskushermostossa sosioemotionaalisia ärsykkeitä käsittelevän ja säätelevän limbisen järjestelmän sekä tunnepitoisiin ärsykkeisiin somaattisia vasteita tuottavan autonomisen hermoston kypsymiseen, mikä tukee kiihtymystä ja muita affekteja sekä kognitiota ja käyttäytymistä säätelevän järjestelmän kehittymistä lapsella (Schore 2010). Aina vanhemmat eivät kuitenkaan omista lähtökohdistaan johtuen kykene tarjoamaan lapselleen riittävää suojaa, turvallista perustaa, mikä voi johtaa turvattoman kiintymyssuhteen muodostumiseen. Lapset pyrkivät sopeuttamaan kiintymyskäyttäytymistään vanhemman suhtautumiseen voidakseen ylläpitää suhdetta vanhempaan ja välttääkseen kokemuksen siitä, että vaikeassa tilanteessa tulisivat hylätyiksi (Brisch 2002). Jo raskauden aikana äiti luo suhteen sikiövauvaansa ja isälle syntyy representaatio syntyvästä lapsesta. Välttelevästi kiinnittyneet lapset oppivat välttämään intensiivisiä tunteenpurkauksia, koska nämä todennäköisesti johtaisivat vanhemman taholta hyljeksintään, kun taas ristiriitaisesti kiinnittyneet saattavat purkaa tunteitaan intensiivisestikin huomion herättämiseksi. Masentuneilla, vetäytyvillä äideillä on usein äänekkäitä ja vaativia lapsia, kun taas agitoituneiden, tunkeilevien äitien lapset ovat useammin jännittyneitä ja vetäytyviä (Hall 2004). Disorganisoitu kiintymyskäyttäytyminen tarkoittaa vakiintuneen kiintymysstrategian puuttumista, ja tämä liittyy usein lapsen vakavaan traumatisoitumiseen ja psyykkiseen häiriintymiseen. Turvallisen, tunneperäistä vuorovaikutusta ja yhteistoiminnassa tapahtuvaa säätelyä tukevan kiintymyssuhteen muodostuminen on ensimmäisen elinvuoden keskeisin kehitystehtävä (Schore 2010). Jokinen ja Saaristo (2006) ovat kuvanneet suomalaisiin perheisiin vaikuttaneita yhteiskunnallisia muutoksia ja mainitsevat mm
Useimmiten heidän kiintymyssuhteensa on vaurioitunut ennen sijoitusta tai adoptiota. Schoren (2010) mukaan varhainen kaltoinkohtelu aiheuttaa jo vauvassa neurobiologisia muutoksia, jotka liittyvät tunteiden epästabiiliuteen, heikkoon stressinsietoon, muistihäiriöihin ja dissosiaatiohäiriöihin. Trauman ylisukupolvisesta siirtymisestä – ymmärtämisen kautta eheytymiseen lapsikeskeisen perheterapian keinoin ten merkityksen suomalaisten nykyhistoriassa. Sijoitetut ja adoptoidut lapset muodostavat erityisryhmän trauman ylisukupolvista siirtymistä pohdittaessa, koska he elävät pääosin erillään biologisista vanhemmistaan (Brodzinsky, Smith & Brodzinsky 1998; Kalland 2011; Pasanen & Pärssinen-Hentula 2011). (Suokas-Cunliffe 2006 a; Suokas-Cunliffe & van der Hart 2006). Voidaan ajatella, että esimerkiksi suomalaisten lasten pärjäämisen ja reippauden vaatimukseen ovat vaikuttaneet myös perheiden sotakokemukset (Kivimäki 2010) ja että välttelevän kiintymysmallin kautta on vältytty sotakokemusten kohtaamiselta tunnetasolla. Tutkimuksessa havaittiin tällaisessa tilanteessa viiden kuukauden ikäisen vauvan EEG:ssä muutoksia. On observoitu, että äidin vaipuminen dissosiatiiviseen tilaan aktivoi vauvassa pelkoreaktion. Uhkaavaa vauvalle on katkos yhteydessä aikuiseen. Suokas-Cunliffen (2006 b) mukaan traumatisoivassa vuorovaikutuksessa lapsi joutuu turvautumaan häntä vahingoittavaan vanhempaan. Kannattaako vielä yrittää vai onko perheemme kirottu. Kiintymyssuhteissaan vaurioitunut lapsi ei automaattisesti kykene hyödyntämään hyvää kasvuympäristöä, mikä voi johtaa pettymyksen tai epäonnistumisen tunteeseen sijais- tai adoptiovanhemmilla. Tällaiset vanhemman reaktiot ovat nykyhetkessä tarkoituksettomia, mutta ovat vasteita aiemmin elettyjen traumojen herättämiin tunnetiloihin. Vanhemman ja vauvan yhteissointuvuuden puuttuminen altistaa säätelyongelmille. Sekä sijais- että adoptiovanhemmilla voi myös olla kohtuuttomia odotuksia lapsen kehityksestä ja sopeutumisesta. Sota ei ole vaikuttanut vain sen kokeneisiin, vaan myös myöhempiin sukupolviin (Näre & Kirves 2010). Traumatisoitunut voi näennäisen normaalissa persoonallisuuden osassa olla jopa tietämätön traumoistaan, kun taas emotionaalisten osien aktivoituessa hän elää niitä uudestaan. Posttraumaattinen stressihäiriö, jossa koettuun traumaan liittyvät kokemukset saattavat takaumina nousta mieleen, edustaa nykykäsityksen mukaan dissosiaatiohäiriöiden lievempää muotoa (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2006). Rakenteellisen dissosiaation teorian mukaan traumatisoitumisen jälkeen persoona jakautuu näennäisesti normaaliin osaan ja emotionaalisiin osiin, 7. Traumatisoituneen aikuisen äkkinäiset ja voimakkaat tunnetilojen muutokset tai hyökkäävä puolustautuminen saattavat Rakenteellinen dissosiaatio Varhainen traumatisoituminen saattaa lapsilla tai aikuisilla johtaa säätelyhäiriöihin sekä persoonallisuushäiriöön (Allen, Fonagy & Bateman 2008), mutta äärimmäisessä tapauksessa myös dissosiaatiohäiriöön, joka tarkoittaa integraation eli yhteyden puuttumista muistin, identiteetin ja tietoisuuden toimintojen välillä (Rotschild 2000; Suokas-Cunliffe & van der Hart 2006). Heitä tulisi tukea ymmärtämään lapsen käyttäytymisen taustoja. joista jälkimmäiset kantavat muistot esimerkiksi lapsuuden traumoista tai turvattomuudesta sekä mielen että kehon tasolla. Lapsella on samanaikaisesti tarve kiinnittyä ja suojautua. Psykobiologista reagointia vuorovaikutukselliseen stressiin on kuvattu jo vauvoilla joko sympaattisen mekanismin välittämänä nopeana reaktiona, ylivirittyneisyytenä, tai parasympaattisen mekanismin välittämänä myöhemmin toteutuvana reagointina, dissosiaationa (Schore 2010). Tämä johtaa lapsessa kehitystä edistävien toimintarakenteiden, kuten kiintymyksen, leikin ja ympäristön tutkimisen, aktivoitumiseen nopeasti vuorotellen puolustautumiseen liittyvien rakenteiden kanssa. Traumatisoituneella vanhemmalla arjen sinänsä tavanomaisista ärsykkeistä, kuten lapsen itkusta tai illan pimenemisestä, heränneet epäadekvaatit tai epäsensitiiviset vasteet saattavat olla lapselle pelottavia, hämmentäviä ja ristiriitaisia
Hänen mukaansa perheen vuorovaikutussuhteet liittyvät valtaan ja velvollisuuksiin ja niitä säätelevät sekä henkilöt että kulttuuri. Myös päiväkodissa tai kouluympäristössä dissosioiva lapsi saatetaan opettajien ja muiden lasten taholta kokea pelottavana ja uhkaavana. Onkin tärkeää, että arvioinnin ja hoidon edetessä vanhemmat saavat informaatiota traumaan liittyvistä reaktioista. Kielteisten toimintamallien ylisukupolvista siirtymistä on välttämätöntä tarkastella myös systeemisesti. Mitä vähemmän traumatisoitunut on voinut muuttaa menneisyyden tapahtumia tietoisesti hallittaviksi, sitä suurempi on riski, että hän vahingoittaa lapsiaan samalla tavalla kuin häntä itseään on mahdollisesti lapsuudessaan vahingoitettu. Schuetzenberger mainitsee myös perhesalaisuuden, joka on aiemmassa sukupolvessa eläneen henkilön häpeällinen, esimerkiksi menetykseen tai epäoikeudenmukaisuuteen liittyvä salaisuus, eli vaiettu, käsittelemätön tapahtuma. Perheiden toimintamalleja käsitellessään Schuetzenberger (1998) mainitsee BoszormenyiNagyn (1973) esitteleminä käsitteinä lojaalisuuden, oikeudenmukaisuuden sekä velkojen ja etujen kirjanpidon. Lapsen toimintakyky saattaa vaihdella käyttäytymisen, kognitiivisen suoriutumisen ja sosiaalisen pärjäävyyden osalta. Kliinisesti dissosiatiivisia piirteitä omaava, traumatisoitunut lapsi voi olla ärtynyt ja masentunut, tai mielialoiltaan ailahteleva (Paasioksa, Erkolahti, Ilonen & Saarijärvi 2003). Lapsen huuto saattaa aktivoida vanhemman traumamuistot sillä seurauksella, että hän mentaalisesti tai fyysisesti poistuu tilanteesta jättäen lapsen yksin. Perhesysteemissä saattaa syntyä ”uhri”, ”syntipukki” tai ”potilas”, joka ottaa harteillensa perheongelmien ratkaisun. vanhemmuuden tehtävistä sosiaalisen tuen avulla, mutta joiden toimintakyky heikkenee nykyhetkeen sitovien toimien puuttuessa. Tätä salaisuutta kätkevä suru voi siirtyä vanhempien sanattomien viestien, kuten vaikenemisen tai vetäytymisen, tai odottamattomien tunnereaktioiden kautta sukupolvesta toiseen. Outo käytös, sairaus tai harhaisuus saattavat olla perhesalaisuuden ilmentymiä. Nichols toteaa, että varhaisten perheterapeuttien mukaan systeemin itsesäätely vastustaa muutosta ja pyrkii homeostaasiin. Sittemmin Nicholsin (2008) mukaan Bertalanffy on kuvannut avoimia systeemejä, jotka ovat jatkuvasti ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa. Vanhemmat saattavat joskus, ikään kuin ohimennen, mainita jonkin perhehistorian merkittävän tapahtuman, kuten lähisukulaisen itsemurhan tai vakavan psykiatrisen sairastumisen, aikaansaada vakavia ongelmia ajankohtaisissa ihmissuhteissa, myös vanhempi-lapsisuhteessa. Systeeminen näkökulma Potilaan oireilun tai toiminnan ymmärtämiseksi perheiden kanssa työskentelevän työntekijän tulisi pyrkiä ymmärtämään perheessä vallitsevia vuorovai8. Suokas-Cunliffe (2006 b) nostaa esiin, että tämä on erityisen huolestuttavaa pienten lasten traumatisoituneilla vanhemmilla, jotka päivällä selviävät mm. Joidenkin traumatisoituneiden toimintakyky vaihtelee huomattavasti päivän ja illan välillä. Tällainen systeemi pystyy muuntumaan vasteena muutoksiin ympäristössä, mikä voi luoda hoitosuunnitelman kulmakiven. Illalla ja yöllä, kun arkipäivän toiminnot eivät yhtä voimakkaasti sido nykyhetkeen, emotionaalisten traumamuistojen tunkeutuminen mieleen lisääntyy. Kliinisessä työssä oire saattaa saada ymmärrettävän merkityksen, kun perhehistorian vaiettu tapahtuma paljastuu. 3/13 Heidi Somersalo 29. Systeemiteorian mukaan kahden perheenjäsenen välille saattaa syntyä vakiintuneita asetelmia tai roolimalleja, kuten takaa-ajaja-etääntyvä, toimelias-flegmaattinen, kontrolloivakapinoiva, mutta vielä monimutkaisemman kuvion luo useamman kuin kahden perheenjäsenen keskinäinen vuorovaikutustyyli (Nichols 2008). Hänellä voi olla pelkoja, ylivirittyneisyyttä tai mielikuvien takautumia. Vuosikerta kutusmalleja, jotka usein vaikuttavat yksittäisen perheenjäsenen toimintaan. Tällainen ailahteleva käytös on vanhemmille tai sijaisvanhemmille haastavaa, varsinkin, ellei heillä ole kosketusta lapsen käyttäytymisen taustoihin
Lapsen suotuisan kehityksen toteutumiseksi tarvitaan riittävän hyvää vanhemmuutta, jonka puitteissa vanhempi on kyennyt peilaamaan lapsensa tunteita ja palauttamaan ne sekundaarisesti representoituina, eli työstettynä lapsen sietokyvylle sopivaan muotoon (Fonagy ym. Toisaalta mentalisaatiosta luopuminen jättää lapsen alttiiksi väkivallalle, koska hän ei kykene ennakoimaan vanhemman käytöstä (Larmo 2010). Asiaan tarttuminen on tärkeää, sillä se, että vanhempi sen mainitsee, voi merkitä, että siihen liittyy hänen mielessään syyllisyyttä ja ristiriitaa, johon hän toivoo selvennystä. ja ulkoinen maailma ovat yhtä. Kehityksen varhaisvaiheessa, ollessaan psyykkisen vastavuoroisuuden tilassa, lapsi olettaa, että sisäinen Lapsikeskeinen perheterapia osana lastenpsykiatrista hoitoa Lastenpsykiatrina lähtökohtanani perhettä ensi kertaa tavatessani on, että vanhemmat toivovat lapsensa parasta. Traumatisoituneella vanhemmalla kyky mentalisoida on usein puutteellinen. Kannattaako vielä yrittää vai onko perheemme kirottu. Vanhempi saattaa peilata lapsen tunteita liian tarkasti, jolloin hän esimerkiksi vastaa lapsen pelon ilmaukseen omalla pelollaan (Pajulo & Pyykkönen 2011; Fonagy ym. Epäselvästi ilmaistu salattu tapahtuma herättää helposti lapsen mielessä pelottavia mielikuvia, joiden kanssa hän jää yksin, kun taas ikätasoisesti kerrottua ahdistavaakin tapahtumaa voidaan yhdessä käsitellä. Tämä on tärkeää, jotta hän voisi hahmottaa itsensä erillisenä yksilönä. Puutteellisesti mentalisoiva vanhempi ei yleensä kykene ymmärtämään omien menneiden kokemustensa merkitystä nykyisyydessä eikä näin ollen estämään lastaan altistumasta lapsuudessaan kokemiensa traumojen seurauksille. Seuraavassa, transitionaalivaiheessa, esine, kuten unirätti, voi edustaa äidin hoivaa, ja tätä seuraavassa vaiheessa lapsi voi harjoitella kuvitteluleikin avulla erittelemään ulkoista ja sisäistä maailmaa toisistaan. Mentalisaatiokyvyn kehittymiseen liittyy lapsen kyky symbolisaatioon ja kuvitteelliseen leikkiin (Pajulo & Pyykkönen 2011). Normaalikehityksen aikana noin 4–5-vuotias lapsi voi yhdistää edellä kuvatut vaiheet toisiinsa ja ymmärtää, että sisäisen ja ulkoisen maailman välillä on yhteys, mutta että sisäinen ja ulkoinen eivät kuitenkaan ole yhtä. Haasteena hoidolle on, että vuorovaikutuksessa traumatisoituneelle lapselle tai aikuiselle toisen ihmisen mielentilan pohtiminen on liian pelottavaa. Paradoksaalisesti vanhempi saattaa joskus tehdä tällaisen paljastuksen lapsen läsnä ollessa käyttäen sanamuotoja, joista arvelee, ettei lapsi niitä ymmärrä. Jo tosiseikka, että he ammattilaisten 9. 2002). Mentalisaatiosta Mentalisaatio tarkoittaa kykyä kuvitella, mitä toiset ajattelevat, tuntevat tai uskovat, ja kykyä antaa arvoa näille ponnisteluille (Fonagy, Gergely, Jurist & Target 2002; Pajulo & Pyykkönen 2011). Puutteellisesti mentalisoiva vanhempi ei kykene pitämään lapsensa tunteita mielessään, mikä vuorostaan estää lapsen mentalisaatiokyvyn syntymistä. Mikäli lapsi ei saa muualta tukea reflektiivisen funktion syntymiseen, saattaa laiminlyöntien, kaltoinkohtelun ja väärinymmärrysten ketju jatkua seuraavaan sukupolveen (Allen, Fonagy & Bateman 2008). Lapsella mentalisaatiokyky kehittyy normaalisti 4–6 ikävuoteen mennessä. Vanhemman mentalisaatiokyvyn puuttuminen muodostaa yleensä esteen lapsen normaalille psykososiaaliselle kehitykselle. 2002). Koska traumatisoituneen vanhemman kyky mentalisoida, ja kyky luoda turvallinen kiintymyssuhde lapseensa ovat usein alentuneet, lapsi jää helposti emotionaalisesti yksin. Trauman ylisukupolvisesta siirtymisestä – ymmärtämisen kautta eheytymiseen lapsikeskeisen perheterapian keinoin todeten, etteivät tästä tapahtumasta ole kertoneet lapselle, koska ovat arvelleet tiedon voivan vahingoittaa häntä. Tämä saattaa johtaa traumatisoitumisen ylisukupolviseen jatkumiseen. Joskus käytän metaforana sananpartta ”Pienilläkin ruukuilla on korvat”. Mentalisoidessaan yksilö kykenee ymmärtämään, että ihmistä ohjaavat hänen omat ajatuksensa ja tunteensa, ja hän kykenee erottamaan omat ajatuksensa ja tunteensa toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista (Larmo 2010)
Tavoitteena on ilman ennakkoluuloja tai salailua selvittää oireilun merkityksiä ja taustoja, hakea uusia näkökulmia. Koska vanhemmat kokevat usein syyllisyyttä ja oman taustansa takia herkästi puolustautuvat uhkaaviksi kokemissaan tilanteissa, tulisi heille haastatteluvaiheessa selittää, miksi nykyhetkestä katsottuna melko kaukaistenkin tapahtumien käsitteleminen on perusteltua. Tämä saattaa johtaa lapsen syyllistämiseen ja ei-tarkoituksenmukaiseen rankaisemiseen. Optimaalisessa tapauksessa vanhemmat kokevat tilanteensa selvittelyn helpottavana, ja oman häpeän väistyessä heillä vapautuu energiaa nykyperheen roolien jäsentämiseen ja selkiyttämi10. Yhteistyön pitää toteutua vanhempien ja lapsen hyväksynnän puitteissa yhteisen asian edistämiseksi. Vaikka joskus vanhemmat mielenterveysongelmien, päihteidenkäytön tai muun syyn takia eivät kykene tuettunakaan näkemään lapsensa etua, jolloin tarvitaankin lastensuojelun interventiota, he kykenevät useimmiten työskentelemään perheensä tilanteen kohentamiseksi. Korjaavan kokemuksen edellytyksenä on ymmärrys, johon liittyy myös kyky reflektoida mennyttä ja sen merkitystä nykyisyyteen sekä tulevaan. Perheterapeutilla tulisi aina olla valmius työskennellä myös lapsen verkoston kanssa, josta päiväkoti tai koulu, mutta ajoittain myös sosiaaliviranomaiset, muodostavat olennaisen osan. Ohjaavina kysymyksinä ovat ”miksi” ja ”miten”, joista jälkimmäisessä piilee jo muutoksen mahdollisuuskin. Vakavasti traumatisoituneiden, yleensä kiintymyskehityksessään häiriintyneiden potilaiden terapeuttisen hoidon tulisi kohdistua niihin varhaisiin puolustusmekanismeihin, jotka estävät vastavuoroisessa suhteessa tapahtuvaa säätelyä. Yhteisen ymmärryksen rakentamiseksi on välttämätöntä selvittää riittävän tarkkaan lapsen ja vanhempien taustahistoriaa. Myös lapsen on oltava tietoinen tehdystä suunnitelmasta – onhan hän lastenpsykiatrian poliklinikalla nimetty potilas. Hän on siis keskiössä, mutta ei syytettynä tai häpeäpilkkuna, vaan tärkeänä henkilönä, joka on tuonut perheensä avun piiriin. Lastenpsykiatrian poliklinikan työntekijöiden ja perheenjäsenten nykyistä ja tulevaa yhteistoimintaa ja tehtävää lapselle selittäessäni käytän usein ”salapoliisin” tai mieluummin ”etsivän” metaforaa. Tämän tulisi tapahtua rauhallisessa, riittävän tukevassa ja hyväksyvässä ympäristössä vanhempia haastattelemalla. Olen kliinisessä työssäni havainnut, että opettajat saattavat nähdä monimuotoisesti traumatisoituneen lapsen ongelman käytöshäiriönä, jota lapsi pystyy tietoisesti säätelemään. Jos trauman syntymisen mekanismi on ylisukupolvinen, saattaa lapsen joutuminen syntipukiksi herättää vanhemmissa sellaisia omasta taustasta kumpuavia defenssejä, jotka estävät heitä toimimasta lapsensa puolestapuhujana ja etujen valvojana. 3/13 Heidi Somersalo 29. Päiväkodin ja koulun henkilöstöä tai lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä tai perhetyöntekijöitä tulisi edukaation ja konkreettisten neuvojen kautta tukea ymmärtämään ja auttamaan lasta sekä oivaltamaan perheen kanssa tehtävän yhteistyön merkitystä. Perheterapeutin on tärkeä ottaa kantaa ainakin seuraaviin kysymyksiin: kanssa pohtivat keinoja pulmien ratkaisemiseen, on mahdollisuus muutokseen. Mikäli kyseessä on lapsiperhe, jossa sekä vanhempi että lapsi tai lapset ovat traumatisoituneita, perheterapeutin tulisi perheen kanssa toteutuvassa vuorovaikutustilanteessa auttaa vanhempaa huomaamaan lapsen vaikea tilanne ja tukea häntä sekä ymmärtämään että kannattelemaan sitä. Työskentelytapa on kiintymyssuhteeseen fokusoivan perheterapian periaatteita noudattava (Hughes 2007). Ovathan he usein kokeneet toivottomuutta roolissaan vanhempina ja suurta huolta lapsensa tulevaisuudesta. Koska lapsen oireet voivat olla varsin monimuotoisia, on kaikkien lastenpsykiatristen potilaiden kohdalla riittävän syvällisen perhe anamneesin ottaminen tärkeää. Vuosikerta seen. Avoimuus, rehellisyys ja molemminpuolinen arvostus ovat tärkeä edellytys toimivan työliiton luomiseksi, ja edellytys sille, että kipeidenkin kokemusten merkitystä päästään tarkastelemaan. Vanhempien kanssa työskentelyn tavoitteena on perheterapeuttisin keinoin tukea vanhempaa ymmärtämään kielteisten toimintamallien ylisukupolvisen siirtymisen mekanismeja sekä motivoida ja auttaa häntä katkaisemaan tämä kierre
Fonagy ym. Oman kliinisen työni kautta näen tärkeänä, että isän merkitys vauvaperheessä tunnistetaan alusta asti sekä puolisona että lapseensa suhdetta rakentavana isänä. Perheterapiassa muutosta vauvaperheen vuorovaikutussuhteisiin aletaan työstää sanoitettaessa ja muokattaessa tunteiden säätelyä. Tavoitteena on yhteisen ymmärryksen löytäminen ja sitä kautta tien avautuminen muutokseen. Vakavan dissosiaatiohäiriön omaavan vanhemman riittävän tiivis terapeuttinen tuki on tärkeää, sillä siitä huolimatta, että vanhemmalla on normaalisti toimivia puolia, hänen reaktioidensa ennakoimattomuus vaarantaa lapsen kiintymyssuhteen ja mentalisaatiokyvyn kehityksen. Traumaattisten tapahtumien yhteydessä lapset, joiden vanhemmat pysyivät melko rauhallisina, traumatisoituivat vähemmän (Pretorius 2010). Hän kuvaa työskentelyn keskeisenä piirteenä reflektiivisyyden; perhe reflektoi vastaanottamaansa hoitoa, hoitotiimit toistensa toimintaa ja hoitohenkilökunta perheen tilannetta. Työskentely vanhemman mentalisaatiokyvyn arvioimiseksi ja tukemiseksi on keskeistä lasten psykoterapiassa (Verheugt-Pleiter, Zevalkink & Schmeets 2008). Traumafokusoidussakaan perheterapiassa ei tulisi unohtaa isän roolia (Andolfi, Claudio & Nichilo 1989; Sinkkonen 2011). Traumatisoituneiden vauvaperheiden perheterapian tulisi fokusoida nykyhetkeen. Vaikka vanhemmat yleensä kasvattavat lapsiaan samaan tapaan kuin heidät kasvatettiin, olennaista ei ole vanhempien lapsuudenkokemusten laatu, vaan vanhempien tapa ajatella ja puhua ajankohtaisiin kokemuksiin liittyen. Sekä tyttöjen että poikien normatiivisessä kehityksessä isän aktiivinen läsnäolo on tärkeää (Sinkkonen 2011). Kliininen kokemus on osoittanut, että äiti on usein tässä vaiheessa herkistynyt ja valmis ottamaan vastaan tukea. Tällaista asennetta hoitava henkilö lastenpsykiatrian poliklinikalla voi ylläpitää jo arviointivaiheessa. Tämä on sopusoinnussa dissosiaatioteorian kanssa siinä, että nimenomaan tiedostamattomat traumat, joiden vaikutuksia nykyhetkessä vanhempi ei kykene hallitsemaan, aiheuttavat vanhemman ja lapsen suhteelle riskin. Esiintyykö perheessä kaltoinkohtelua, johon on tarpeen puuttua lastensuojelullisin keinoin, vai liittyykö vanhempien omaan kehitykseen vaillejäämistä ja traumatisoitumista, joka on heikentänyt heidän kykyään toimia vanhempina ja jota voidaan hoitaa perheterapeuttisesti. Perheterapeuttisessa koulutusseminaarissa Andolfi (2011) toi esiin perheterapiassa erityisesti fokusoivansa poissaoleviin perheenjäseniin, 11. (2002) esittävät, että vakavissa psyykkisissä häiriöissä mentalisaatiokyky on osittain tai lähes kokonaan puutteellinen, mikä tuo perheterapiaan haasteita, koska puutteellisesti mentalisoiva vanhempi ei mahdollisesti kykene erottamaan sisäistä todellisuutta ulkoisesta. Woodheadin (2010) mukaan äitiä ja vauvaa tulisi tarkastella systeeminä, ja hoidon kohteena on heidän välisensä suhde. Perheterapeutin tulisi pitää mielessä vanhemman tunteet ja kokemukset, kannatella niitä ja tätä kautta pyrkiä tarjoamaan vanhemmalle korjaava kokemus. Lastenpsykiatrisesta näkökulmasta on toivottavaa, että hoidolliset interventiot voitaisiin aloittaa mahdollisimman varhain, jo äidin raskauden aikana tai lapsen vauvavaiheessa. Trauman ylisukupolvisesta siirtymisestä – ymmärtämisen kautta eheytymiseen lapsikeskeisen perheterapian keinoin Mikä on syynä epäonnistuneelle kiintymyskehitykselle. Myös ei-sanallista viestintää hyödynnetään eleiden, rytmin, äänensävyjen ja kehontuntemusten kautta tavoitteena tukea lapsen ja vanhemman turvallisuuden kokemusta. Myönteisessä tilanteessa vanhemmat voivat suojata lapsiaan traumojen kielteisiltä seuraamuksilta. Tämä koskee myös traumatisoituneiden perheiden kanssa tehtävää perheterapiaa. Lisäksi pyritään jäsentämään hyviä ja rankkoja vuorovaikutussuhteeseen liittyviä muistoja tunnistamalla vuorovaikutussuhteen osa-alueita. Andolfi nostaa esiin perhesiteisiin liittyvät kolmiosuhteet, jotka voivat ulottua nykyperheestä myös vanhempien lähtöperheisiin. Tammisen (2001) mukaan Tampereen yliopistollisen sairaalan lastenpsykiatrian klinikan perheosastolla perheen vuorovaikutusta tutkitaan, tuetaan ja hoidetaan vuorovaikutuksen kautta sekä käyttäytymisen että mielikuvien tasolla. Kannattaako vielä yrittää vai onko perheemme kirottu
Andolfi totesi, että perheterapeutin tehtävänä on uusien kolmiosuhteiden luominen ja yhteensitominen. Brischin (2002) mukaan systeemisessä perheterapiassa työskentelyn kohteena ovat ensisijaisesti perheenjäsenten väliset näkymättömät siteet ja lojaalisuudet. Oiretta hän ei kuitenkaan näe perheen pääasiallisena ongelmana, vaan porttina, jonka kautta perhe tuli terapiaan (Andolfi 2011). Elementteinä terapiassa Andolfi käyttää mm. Vuosikerta esimerkiksi isään. Terapeutin tehtävänä on luoda olosuhteet sellaisiksi, että ne tukevat eheytymistä. Lapsen näkökulmasta vanhemman odottamaton reaktio voi lisätä lapsen pelkoa ja estää turvallisen kiintymyssuhteen rakentumista. Terapeutti tukee vanhempaa luomaan omaa toimintaansa varten PLACE-asenteen. Kriisissä jokaisen perheenjäsenen kiintymyskäyttäytyminen aktivoituu paljastaen kyseisten perheenjäsenten kiintymyskäyttäytymisten yhteiskuvion. Riittävän hyvässä vanhemman ja lapsen vuorovaikutussuhteessa vanhempi auttaa lasta säätelemään tätä tunnetta. Mitä enemmän terapeutti kykenee sitomaan ja avaamaan, strukturoimaan ja uudelleen luomaan siteitä, sitä enemmän perheenjäsenet ja myös terapeutti voivat kokeilla uusia tapoja olla ja toimia vuorovaikutussuhteissa. Terapiatilanteessa terapeutin pitäisi toimia reflektoivasti. Vanhemman omat varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat siihen, kykeneekö hän suhtautumaan lapseensa ja reagoimaan lapsensa viesteihin sensitiivisesti. Aiemmin kuvattujen piirteiden lisäksi tähän kuuluu myös rakkaus (love). 12. Vuorovaikutteisessa kehityspsykoterapiassa on tärkeää turvallisen perustan ja tukikohdan tarjoaminen sekä vanhemmalle että lapselle, jotta mahdollistetaan menneiden ja nykyisten ihmissuhteiden tutkiminen. Terapiatilanteessa Andolfi lähestyy yleensä ensin vaikeimmin oireilevaa jäsentä ja keskustelee hänen kanssaan perheen edessä. provokaatiota ja leikillisyyttä. (1989) korostavat, että terapeutin tulisi olla valmis ottamaan riskejä ja että hänen tulisi tehdä nopeita havaintoja ja päätöksiä sekä toimia aktiivisesti. Jos vanhemmalla itsellään on traumaattinen tausta, lapsen käyttäytyminen, esimerkiksi itku tai kiukuttelu, voi nostaa vanhemman mieleen traumamuistoja ja laukaista hänen puolustusmekanisminsa. Lapsen parentifikaatio, eli lapsi-vanhempisuhteen muuttuminen käänteiseksi, viittaa vanhemman tapaan käyttää lasta turvallisena perustana. Parantavia kokemuksia syntyy, kun terapiassa vältetään häpeää synnyttäviä kokemuksia ja suhteessa ilmenevät säröt korjataan. Hughesin mukaan tällaisessa tapauksessa vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia tulisi aloittaa traumatisoituneen vanhemman kanssa työskentelemällä. Hughesin (2007) mukaan kaltoinkohtelua ja laiminlyöntiä kokenut lapsi kokee voimakasta häpeää. Hän korostaa, että provokaatioon tulisi liittyä tukeva elementti, jonka kautta perheenjäsenet kokevat, että perheterapeutti on heidän puolellaan. Perheen käsikirjoituksen käsite kuvaa tilannetta, jossa perheessä annetaan ja vastaanotetaan apua ja tukea. Terapeutin ja perheenjäsenten välisen kiintymysprosessin vahvistamiseksi Byng-Hall (1991) ehdottaa intensiivistä perheterapian aloitusvaihetta, eli että perhettä alussa tulisi tavata viikoittain ja että ensikäynnin pituuden tulisi olla vähintään kaksi tuntia. Andolfi ym. Mikäli vanhemman tausta on traumaattinen, eikä hän ole saanut hoitoa, joka voisi lisätä hänen omaa ymmärrystään reaktioihinsa, seurauksena saattaa olla, ettei hän kykene tukemaan lastaan riittävästi. Seurauksena lapsen tarve saada huolenpitoa ei tule tyydytettyä. 3/13 Heidi Somersalo 29. Hughesin kehittämä vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia perustuu kiintymyssuhdeteoriaan (Hughes 2007; Mroz & Rubin 2008). Vuorovaikutteisen kehityspsykoterapian perustana on PACE (playful, accepting, curious, empathic) -asenteen luominen, eli terapeutin tulisi olla leikkisä, hyväksyvä, utelias ja empaattinen. Näin tuetaan myös vanhemman mentalisaatiokykyä suhteessa lapseensa (Hughes 2007). Hänelle tulisi selittää psykoterapiamenetelmän vaiheita ja auttaa häntä tunnistamaan ja ymmärtämään omia tunnereaktioitaan. Tärkeää on tunnepohjaisen yhteistyösuhteen ylläpitäminen terapeutin ja lapsen, vanhemman ja lapsen sekä terapeutin ja vanhemman välillä
Perheterapeuttisesti suuntautuneen lastenpsykiatrisen hoidon yhtenä tavoitteena on auttaa vanhempaa tulemaan 13. Neuropsykiatrisesti oireileva lapsi, jolla mahdollisesti on autistisia piirteitä, hyötyy konkreettisesta lähestymistavasta, kun taas neuroottistasoisesti oireileva, perusturvallisuuden omaava lapsi saattaa pystyä pohdiskelevampaan työskentelyyn. Porvoon sairaalan lastenpsykiatrisen poliklinikalla työskentelyn tavoitteena on perheen tilanteen ymmärtäminen, jotta lapsen oireen merkitys perheenjäsenten vuorovaikutuskuviossa selkiytyisi. Työliittoa luotaessa pyritään ottamaan huomioon lapsen neurobiologinen rakenne, psykososiaalisen kehityksen vaihe sekä perheessä vallitsevat vuorovaikutuskuviot. Kannattaako vielä yrittää vai onko perheemme kirottu. Porvoon sairaalan lastenpsykiatrisen poliklinikan vauvaperhetyöryhmä antaa neuvolan terveydenhoitajille konsultaatioapua, ja tarvittaessa raskaana oleva nainen voi tulla vauvaperhetyöryhmän potilaaksi. Kehityspsykologisesti tuen järjestäminen mahdollisimman varhain on suotavaa lapsen normaalin kasvun ja kehityksen mahdollistamiseksi. Sekä psykologisesta että biologisesta näkökulmasta ihminen on kokonaisuus, ja sisäisistä tai ulkoisista ärsykkeistä heränneisiin tunnereaktioihin liittyy hermoston välittämiä neurofysiologisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat käyttäytymiseen. Näissä tilanteissa perheille pyritään antamaan aikaa miettiä hoitosuosituksia ja katkokset vuorovaikutuksessa perheen kanssa pyritään korjaamaan pohtimalla yhdessä tilannetta eri näkökulmista. Työskentelytapoja arvioidaan ja kehitetään. Yksilön, esimerkiksi vanhemman, vasteet ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, mutta myös systeemiset tekijät vaikuttavat hänen vuorovaikutussuhteidensa laatuun. Hoitosuunnitelma laaditaan kerätyn tiedon sekä vakiintuneen lastenpsykiatrisen ja psykologisen tietämyksen pohjalta. Vaikeimmin traumatisoituneiden perheiden kohdalla suunnitelma luodaan toistaiseksi ja päivitetään vähintään kerran lukukaudessa pidettävissä hoitoneuvotteluissa. Trauman ylisukupolvisesta siirtymisestä – ymmärtämisen kautta eheytymiseen lapsikeskeisen perheterapian keinoin Lapsikeskeisen perheterapeuttisen näkökulman huomioonottaminen Porvoon sairaalan lastenpsykiatrian poliklinikalla Tähän hoidon vaiheeseen tulisi varata riittävästi aikaa, sillä joskus lapsen vaikeuksista keskusteleminen voi herättää sekä lapsessa että hänen vanhemmissaan defensiivisiä reaktioita, kuten kieltämistä, tai häpeää, joiden purkaminen vaatii useita tapaamisia. Porvoon sairaalan lastenpsykiatrian poliklinikalla on tietoisesti lisätty potilaiden arvioinnin monimuotoisuutta siten, että yksilöarvioinnin lisäksi pyritään aina huomioimaan myös perhenäkökulma. Mikäli tässä vaiheessa vanhempien motivaatio muutokseen on olemassa, ovat lähtökohdat työskentelylle hyvät. Myös vanhempien ahdistuksen aste, mahdolliset ennakkoluulot lastenpsykiatrista arviointia kohtaan sekä kyky mentalisaatioon huomioidaan. Myös isä pyritään ottamaan mukaan työskentelyyn. Hoitosuunnitelman pohjana on kuitenkin aina kunkin perheen ajankohtainen tarve. Jos hoitosuosituksena on perheterapia, suunnitelma luodaan perhekohtaisesti sisällön, frekvenssin ja istuntojen keston osalta. Pyritään kehittämään lapsen toimintakykyä heikentävään ja perheen vuorovaikutusta häiritsevään ongelmaan fokusoivaa työotetta ja ajassa rajattuja työskentelyjaksoja siten, että myöhemmät intervallijaksot ovat mahdollisia, mikäli lapsen oireilu uusiutuu. Keskustelun aikana vanhemmassa heräävät tunteet saattavat olla jopa niin voimakkaita, että hoitosuhteen jatkuminen vaarantuu. Työskentely luodaan avoimeksi siten, että lapselle ja vanhemmille kerrotaan arvioinnin tuloksista ja ehdotetaan hoidolle tavoitteita. Tämänkaltaisen ennaltaehkäisevän tuen tarjoamiseksi äitiyshuollon toiminta on tärkeää. ADHD-piirteinen lapsi saattaa ennemmin hyötyä 60 minuuttia kuin 90 minuuttia kestävästä istunnosta ja toiminnallisesta työskentelyotteesta. Pohdintaa Traumatisoitumisen ylisukupolvinen siirtyminen on ymmärrettävissä useiden teorioiden kautta. Lapset ovat mukana työskentelyssä, mutta vanhemmat saatetaan kutsua sovittuihin tapaamisiin kahden kesken
Vuosikerta tietoisemmaksi vuorovaikutusta säätelevistä tekijöistä. (2008). & Risholm Mothander, P. Falköping: Natur och kultur. Treating Attachment Disorders. Tarvitaan vilpittömyyttä, uskallusta ja uteliaisuutta, sekä perheiden että perheterapeuttien taholta, jotta sukupolvien ketjusta voidaan löytää ne voimavarat, jotka vievät perheen kehitystä eteenpäin. (1988). Perheterapeutin tehtävänä on tuoda ymmärrystä, mutta myös toivoa. Vaativan erityistason lapsikeskeisen perheterapian koulutusseminaarissa Roomassa. Lähtökohtaisesti vanhemmat ovat hakemassa lapselleen apua, mutta saattavat hoitotahon ehdotukset kuultuaan perääntyä oman ahdistuksensa herättyä. On välttämätöntä, että lastenpsykiatrian poliklinikan työntekijä on kontaktissaan vanhempiin suora ja vilpitön, sillä juuri kokemus tällaisesta vuorovaikutuksesta saattaa vanhemmilta puuttua. & Nichilo, M. Anknytningsteori. Bowlby, J. Boszormenyi-Nagy, I. Families & the Therapeutic Story. Aina vanhempi ei ole ymmärrystä ja mentalisaatiokykyä lisäävään työskentelyyn valmis. New York: Harper & Row. Hän saattaa vähätellä lapsensa ja perheensä vaikeuksia ja kyseenalaistaa hoitavan tahon ponnisteluja. The Myth of Atlas. Mentalizing in Clinical Practice. Vaikuttaisiko avoimempi vuorovaikutus perheessä perheenjäsenten tilanteeseen ja mitä tällainen vuorovaikutus konkreettisesti merkitsisi. Reflektoidessani otsikossa esitettyä kysymystä siitä, ovatko ylisukupolvisen trauman kuormittamat perheet kirottuja, päädyn kieltävään vastaukseen. (1973). Betydelsen av nära känslomässiga relationer. Ajan antaminen, rinnalla pysyminen ja seuranta saattavat mahdollistaa myöhemmin aktiivisemman työskentelyn. Perhehistoriaa tarkasteltaessa on löydettävissä myös voimavaroja, jotka tosin saattavat uinua häpeän kahleissa. & Bateman, A. New York: Brunner/Mazel Inc. & Ivarsson, T. 14. & Spark, M. Andolfi, M. Arlington: American Psychiatric Publishing. Falköping: Natur och kultur. Tillämpningar av anknytningsteorin. (2006). Nämä voimavarat toisaalta mahdollistavat sen, että kipeitä, kehitystä estäviä kokemuksia ei tarvitse kätkeä, vaan niitä voidaan kannattelevassa, terapeuttisessa ympäristössä työstää perheen yhteiseksi hyväksi. Broberg, A., Granqvist, P., Ivarsson, T. Lontoo: Basic Books. W. A Secure Base: Clinical Applications of Attachment Theory. (2011). Menneiden ja nykyisten traumojen työstäminen vaatii yleensä paljon yksilön psyykkistä energiaa ja saattaa rasittaa myös perhesysteemiä. Brisch, K.H. Jos vanhempi haluaa keskeyttää hoidon, tulisi työntekijän arvioida, onko vanhemmuus ajankohtaisesti riittävän tukevaa, jotta vanhempi itse voi myöhemmin arvioida mahdollista optimaalista hoitoon tulon ajankohtaa, vai tarvitaanko perheeseen myös lastensuojelun tukea. Invisible Loyalties: Reciprocity in intergenerational family therapy. New York: The Guilford Press. Anknytning i praktiken. Kokemukseni mukaan tällaisessa tapauksessa on tärkeä kuunnella vanhempaa, mutta toisaalta palata kysymykseen hoitoon tulon syistä. Mitä lapsi tietoisesti ja tiedostamattaan oireellaan viestittää ja miten vanhempi voisi tukea lapsen viestintää. Vanhemmille tulisi korostaa nimenomaan lastensuojelun tukevaa, rinnalla kulkevaa, auttavaa roolia, jonka ohella myöhempi lastenpsykiatrinen, perheterapeuttisesti orientoitunut, ymmärrystä lisäävä interventio on mahdollinen. G., Fonagy, P. Broberg, A., Risholm Mothander, P., Granqvist, P. de (1989). Andolfi, M., Claudio, A. Millä tavalla lapsen ja perheen elämä ja toiminta muuttuisivat, jos lapsen oireilu helpottuisi. 3/13 Heidi Somersalo 29. (2008). Heidi Somersalo 050 363 9244 heidi.somersalo@hus.fi LÄHTEET Allen, J. (2002). Suullinen tiedonanto
Mentalisaatiokyky varhaisessa vanhemmuudessa. & Target, M. Kivimäki, V. (1998). Psychopathological states in the father and their impact on parenting. Suomen Lääkärilehti 58, 3649-3654. (2010). Kirves & J. (2010). Näre, J. Teoksessa J. Byng-Hall, J. (2010). Stevenson-Hinde & P. Teoksessa S. & Barton, J. A bridge between infant and adult psychiatry, 217-227. Hughes, D. & Pyykkönen, N. (2011). Pretorius, I-M. Parkes, J. Pajulo, M. Kalland (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, 217-236. Developmental and Clinical Issues. (2008). Trauman ylisukupolvisesta siirtymisestä – ymmärtämisen kautta eheytymiseen lapsikeskeisen perheterapian keinoin Larmo, A. Tyano, M. Porvoo: WSOY. & Steele, K. & Saaristo, K. Kalland (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, 71-94. Teoksessa J. Pasanen, K. Teoksessa C. Lapsuus sodan keskellä. R. Suomalainen yhteiskunta. Siltala (toim.) Sodan kasvattamat, 12-30. & Saarijärvi, S. O’Hara, M. A bridge between infant and adult psychiatry, 231-240. Norton & Company, Inc. Webster & M. Cox, J. B. Teoksessa J. Marris (toim.) Attachment Across the Life Cycle, 199-215. (2006) The Haunted Self. B. Tyano, M. Norton. 15. W. Adoptiolapsen ja hänen vanhempiensa vuorovaikutuksen tukeminen. Teoksessa S. & Fisher, S. (2011). (2002). Näre, S. D. Becker-Weidman & D. Jokinen, K. New York: W. S. Duodecim 126, 616-622. (2010). Helsinki: WSOYpro OY. (2004). Lontoo: Tavistock. W. (1991). Sinkkonen & M. Herrman & J. Distressed Parents and their Families, 22-49. (2008). Kalland (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, 207-216. Tampere: PT-kustannus. P. & Rubin, P. Vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia käytännössä. (2003). M., Smith, D. The Application of Attachment Theory to Understanding and Treatment in Family Therapy. Concepts and Methods. Genetic and environmental contributors to the intergenerational transmission of trauma and Brodzinsky, D. Helsinki: WSOYpro OY. Dissosiatiivinen oireilu tavallista psykiatrisessa hoidossa olevilla lapsilla. Helsinki: WSOYpro OY. & Brodzinsky, A. Seeman (toim.) Parental Psychiatric Disorder. Cornwall: John Wiley & Sons. & Pärssinen-Hentula, M. Herrman & J. M. Mentalisaatio – kyky pitää mieli mielessä. Sinkkonen & M. Sodan rampauttama vanhemmuus. Porvoo: WSOY. (2006). New York: Other Press. Kannattaako vielä yrittää vai onko perheemme kirottu. Cornwall: John Wiley & Sons. Keren, H. (2011). Cambridge: Cambridge University Press. (2010). W. Lontoo: SAGE Publications. Children’s Adjustment to Adoption. Keren, H. Hall, A. Porvoo: WSOY. Sinkkonen & M. Näre, J. Teoksessa A. Göpfert, J. Kalland, M. V. Maternal postnatal mental disorder: how does it affect the young child. Cox (toim.) Parenthood and Mental Health. & Kirves, J. Mroz, J. W. Vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia traumaperäisen kiintymyshäiriön hoidossa, 107-149. (2010). Teoksessa M. Cox (toim.) Parenthood and Mental Health. Nichols, M. Parental psychiatric disorder and the developing child. A. Varhaislapsuuden tunnesuhteet ja sijoitettu lapsi. Family Therapy. Teoksessa S. Teoksessa S. Hart van der, O., Nijenhuis, E. Attachment Focused Family Therapy. (2007). New York: Pearson Education, Inc. Shell (toim.) Auta lasta kiintymään. Paasioksa, A., Erkolahti, R., Ilonen, T. Fonagy, P., Gergely, G., Jurist, E. Kirves & J. Affect Regulation, Mentalization and the Development of the Self. New York: W. Siltala (toim.) Sodan kasvattamat, 186-213
Helsinki: WSOY. N. disorganized attachment relationships. (2001). Suokas-Cunliffe, A. Teoksessa J. Kiintymyssuhdehäiriöiden yhteydet psykopatologiaan. (2011). & Schmeets, M. Teoksessa J. (2006). Poikkeavat kiintymyssuhteet. Relational trauma and the developing right brain: The neurobiology of broken attachment bonds. Teoksessa T. Dissosiaatiohäiriö – varhaisen, jatkuvan 16. Yleislääkäri 21, 19-23. Punamäki, R. Psychoanalytic and Neuropsychological Contributions to Parent-Infant Psychotherapy, 19-47. (2010). Trauma – omaan elämäntarinaan yhdistymätön mielen loinen. E., Zevalkink, J. Suokas-Cunliffe, A. M. New York: Routledge. Baradon (toim.) Relational Trauma in Infancy. Sinkkonen. Helsinki: WSOYpro OY. Schore, A. Mentalizing in Child Therapy. New York: Routledge. Lapsen ja isän varhainen suhde. Helsinki: WSOY. (2010). Kalland (toim.) Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen, 146-173. Tamminen, T. Baradon (toim.) Relational Trauma in Infancy. (2000). Duodecim 122, 2001-2007. Yleislääkäri 21, 9-14. Lontoo: Routledge. Vuosikerta traumatisoitumisen pitkäaikaisseuraamus. W. Sinkkonen, J. The Ancestor Syndrome. Helsinki: WSOYpro OY. The Body Remembers. Vanhemmuuteen siirtyminen: raskausajan ja ensimmäisen vuoden kiintymyssuhteet. J. Lontoo: Karnac Books. & Hart van der, O. Teoksessa J. (2006 b). & M. Teoksessa T. Sinkkonen, J. Woodhead, J. Sinkkonen & M. Psychoanalytic and Neuropsychological Contributions to Parent-Infant Psychotherapy, 6-18. Sinkkonen & M. 3/13 Heidi Somersalo 29. Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa. (2006 a). New York: Routledge. Suokas-Cunliffe, A. Trauma in the crucible of the parent-infant relationship: The baby’s experience. The Psychophysiology of Trauma and Trauma Treatment. (2001). (2008). (1998). Psychoanalytic and Neuropsychological Contributions to Parent-Infant Psychotherapy, 48-61. Schuetzenberger, A. Teoksessa J. (2011). Teoksessa T. Kalland (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, 115-124. Sinkkonen & M. Baradon (toim.) Relational Trauma in Infancy. Verheugt-Pleiter, J. Kalland (toim.) Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen, 234-249. G. Norton & Company. Kalland (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, 95-114. Rotschild, B. New York: W
Anu-Liisa Moisio LT, lastenpsykiatrian erikoislääkäri perhepsykoterapeutti VET Mehiläinen/Kuntapalvelut Sairaala Peippo Hyvinkää Sijaishuollossa asuvista lapsista ja nuorista huomattava osa oireilee psyykkisesti ja tarvitsee psykiatrisia palveluita joko perustasolla tai erikoissairaanhoidossa. Ammattilaiset joutuvat toimimaan lainsäädännön ja palvelurakenteiden määrittämissä puitteissa. Olisiko näillä kentillä tilaa perheterapialle. Yleisesti tunnustetaan, että ongelmat eivät ratkea ainoastaan resursseja lisäämällä, vaan toimin- Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään, sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen: metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat. Avainsanat: lastensuojelu, perheterapia, sijaishuolto K eskustelu lastensuojelun toimintaresursseista ja vaativan työn haasteista on noussut viime vuosina näkyvästi esille myös julkisuudessa, ja ehkä etenkin niiden epätasainen jakautuminen omassa yhteiskunnassamme. Sellaisella suomalaisella on aina kaveri, koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen. Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään, ei mikään paitsi kuolema ja poliisi. Tässä vaativan erityistason lapsikeskeisen perheterapiakoulutuksen lopputyöhön perustuvassa artikkelissa haen perheen viitekehyksestä käsin ajatuksellisia yhteyksiä lastensuojelun ja psykiatrisen arkityön välille. Järkyttävät perhesurmat ja julkisilla paikoilla ammuskelut ovat tunkeutuneet olohuoneisiin ja kahvipöytäkeskusteluihin. Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy, tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy kun toinen heittää kiukaalle vettä. Meneillään olevassa sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistuksessa haetaan järkevän rahoituspohjan lisäksi perinteisten sektorirajojen madaltumista, tiiviimpää yhteistyötä ja yhteistä ymmärrystä. Oma perhe säilyy lapsen mielessä merkityksellisenä silloinkin, kun hän ei voi asua sen kanssa. Sosiaalitoimen ja psykiatrian ammattilaisten silmin mediassa näkyvät jäävuorien huiput; pinnan alla muhivat syrjäytymisen, aggression ja palvelujärjestelmän sujumattomuuden suuret jäiset massat. Lapsi ei voi tulla autetuksi ilman aikuisia. Jorma Etto 17. Lasten oireilun juuret ovat usein monimutkaisia, pirstaleinen tieto niistä hajallaan ja ammatillisia toimijoita paljon. Artikkelit Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. Lapsen etu, läheiset ihmissuhteet, kiintymys ja turvallisuus ovat avainkysymyksiä silloin, kun sijoituksen kautta toivotaan lapselle löytyvän parempi mahdollisuus täysipainoiseen elämään
Miten tehdään näkyviksi ja kuuluviksi ylisukupolviset tarinat. Koska olen koulutukseltani lastenpsykiatri, halusin oppia ymmärtämään, miten yhteistyökumppanini lastensuojelu määrittelee omat toimintansa lähtökohdat. Lapsen sosiaalityöntekijä arvioi säännöllisesti, onko oman kodin elämänolosuhteissa tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka mahdollistavat lapsen palaamisen perheeseensä, ja onko kotiutuminen lapsen edun mukaista. Halusin sosiaalityön kirjallisuuden kautta saada käsityksen lastensuojelun ”viitekehyksestä”: mikä ohjaa sosiaalityöntekijöiden näkemystä lapsen edusta. Vuosikerta Viimeisten parin vuosikymmenen ajan on lastensuojelutyössä korostettu lapsen osallisuuden merkitystä. Hahmotan sijaishuollossa asuvan lapsen tai nuoren vähintään kahden kodin lapseksi, samalla tavalla kuin heitä ovat esimerkiksi eroperheiden lapset. 3/13 Anu-Liisa Moisio 29. Perhepsykoterapeutti tarkastelee yksilöä aina osana perhettä – systeemiä, jossa tunteet kytkeytyvät olennaisesti läheisissä suhteissa olemiseen. Esimerkiksi Tuija Eronen toteaa, että tunteiden sosiologinen tarkastelu kytkeytyy pikemminkin yhteisöllisen kulttuurin merkityksiin kuin yksilönkehitykseen (Eronen 2012). Palautteena on usein vanhempien tyytymättömyys. Lastensuojelun verkostoissa halutaan aidosti kuulla lapsen, vanhempien ja sisaruksien ääni. Mitä oikein pitäisi tehdä toisin. Olen työskennellyt yli kymmenen vuotta lastenpsykiatrina sekä erikoissairaanhoidossa että perheneuvoloissa. Suomessa sijaishuolto on lähtökohtaisesti väliaikainen tilanne. Miten aikuistuva nuori sen jälkeen liittyy takaisin omaan perheeseensä ja sukuunsa. Meneillään olevan sote-uudistuk- nassa pitää päästä sektorirajat paremmin ylittävään yhteistyöhön. Kysyn, olisiko lastensuojelun toimintarakenteissa tilaa perheterapialle. Kunnissa on tehty lastensuojelun avohuollon tukitoimena perhetyötä ns. Tunteiden käsittelyyn perustuva tuki lasten ja nuorten kasvulle vaikuttaa siis olevan sektoroitunut terveydenhuoltoon. ”Tapaustarinan” jälkeen käyn sen valossa lyhyesti läpi lastenpsykiatriassa 2000-luvulla keskeiseksi työvälineeksi muodostunutta kiintymyssuhdeteoriaa sekä joitakin näkökulmia perheeseen. Vai liittyykö lainkaan. Voisimmeko perhepsykoterapeutteina terveydenhuollon ja sosiaalisektorin rajapinnalla hahmottaa kokonaisuuksia jollakin yhteisellä tavalla toisin. Psykoterapeuteiksi koulutetaan Suomessa paljon muitakin kuin terveydenhuollon ammattilaisia, kuten sosionomeja, sosiaalityöntekijöitä ja teologeja. Seuraavassa esittämäni ”tapaustarina” on kuviteltu kooste lastenpsykiatrisen tutkimuksen ja hoitopolun alkamisesta. Mielenterveyspalveluiden ja lastensuojelun asiakkaat kokevat usein, että he eivät tule kohdatuiksi, kuulluiksi ja oikealla tavalla autetuiksi. Mutta mitä tunteita ja merkityksiä sisältyy perheenjäsenten välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Jälkihuoltoon ovat lain mukaan oikeutettuja kaikki lapset, joiden sijoitus ilman vanhempaa on kestänyt yli puoli vuotta. Lapsen edun kiteytyminen pelkästään kirjallisuuteen perehtymällä osoittautui visaiseksi, joten päädyin jäsentämään kysymystä omista arkikokemuksistani käsin. 2008 uudistettu lastensuojelulaki korostaa varhaista puuttumista, lapsen omaan elinympäristöön annettavaa avohuollon tukea, sekä sijaishuollossa perhekeskeisyyttä ja yhteydenpitoa oman biologisen läheisverkoston kanssa. Päädyin aiheeseen monien käytännön kokemusteni kautta. Millaiset sosiaaliset tukiverkostot hän saa. tihkuvan auttamisen ajatuksella (Hurtig 2003). Hyvästä tarkoituksesta huolimatta jokin ei siis toimi. Tässä lapsikeskeisen perheterapian vaativan erityistason koulutuksen lopputyöhön perustuvassa artikkelissani esitän yhden näkökulman perheiden kanssa työskentelyyn. Heidän lapsilleen toivomansa avun sijasta perhetyöntekijä kohdistaakin huomionsa vanhempiin, jotka kokevat tulevansa syyllistetyiksi lastensa vaikeuksista. Sijaishuolto päättyy viimeistään nuoren täyttäessä 18 vuotta. Nykyinen v. 18. Opin, että sosiaalityön viitekehykseen ei kuulu asiakkaiden psykologinen ”ymmärtäminen”. Ajatuksena on, että lasta tuetaan parhaiten vanhempien saaman tuen kautta. Luin melkoisen määrän suomalaista lastensuojelua käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimusraportteja
Maija otettiin äidin ryyppyreissulta kiireellisesti huostaan. Seija oli silloin tietämättään taas raskaana. Askartelu on hänestä mukavaa, ja piirtäminen, mutta Maija ei kauan jaksa keskittyä samaan puuhaan. Kotona hän pitää satujen kuuntelemisesta ja muumivideoiden katselusta. Isä kuoli väkivaltaisesti kolme vuotta sitten, eikä äiti halua, että siitä pojille kerrotaan ennen kuin nämä itse kysyvät. Ei Janne ihan kokonaan ilman viinaa pystynyt olemaan ja riitaakin siitä tuli, mutta sosiaalityöntekijöiden valvonnassa arki pysyi jotenkuten raiteillaan. Maija ei osaa oikein toimia omin päin, vaan odottaa aikuiselta neuvoa. Maija on asunut nyt uudessa sijaisperheessään melkein vuoden. Hän päätti muuttaa Jannen kanssa yhteen, mutta asetti ehdoksi, että myös Jannen piti lopettaa juominen. Tytön synnytyk- Kuviteltu tapaustarina Maija on viisivuotias, keskimmäinen äitinsä viidestä lapsesta. Sitten perheen äidillä todettiin vakava sairaus. Piirustuksiin syntyy useimmiten aurinko tai pieniä ötököitä. Maijan äiti käytti alkoholia Maijan raskauden aikana, mutta FAS-piirteitä Maijalla ei ole. Seijan elämä muuttui, kun hän tapasi nykyisen miehensä Jannen samasta porukasta, josta Maija otettiin huostaan. Uudet sijaisvanhemmat miettivät huolestuneina, miten Maija mahtaa ensi vuonna pärjätä eskarissa. Ensimmäistä kertaa Seija sinnitteli raskausajan ilman alkoholia. Jannen mielessä alkoi pyöriä muistoja omista lastenkotivuosista, tuli painajaisiakin. Toisten lasten seurassa leikkipuistossa tai seurakunnan kerhossa Maija seurailee muiden leikkejä, mutta ei vaikuta haluavan mennä mukaan. Maija pääsi heti kriisitukiperheeseen, ja jo muutaman viikon kuluttua löytyi pitkäaikainen sijaisperhe. Äiti ei saanut aikoinaan ala-asteikäisille pojille rajoja, ja lastensuojelu puuttui tilanteeseen. Pride-valmennuksen aikana toive vahvistui, ja he olivat onnellisia kun saivat huolehdittavakseen Maijan. Tavallista arkikieltä hän puhuu selvästi ja ymmärtää muiden jutut, mutta ei juuri kerro omia asioitaan. Hän oli äidin mukana, kun porukassa syntyi rähinää ja naapuri soitti poliisit. vainen ja ujo. Lisäksi heitä vaivaa tunne, että Maijaan on vaikea saada yhteyttä. Maijan kaksi teini-ikäistä velipuolta asuvat laitoksessa kaukana kotoa. Vanhemmat olivat eronneet, isän ja veljesten yhteydenpito oli vähäistä. Aivan erityisesti Maija pitää perhosen piirtämisestä. Seija mietti tilannetta pari viikkoa. Psykiatrian ja lastensuojelun välisen rajapinnan ylittäminen lapsen edun toteutumisessa on usein tarpeen, ja perheterapian viitekehys tarjoaa tähän mielestäni kiinnostavan mahdollisuuden. He eivät oikein tiedä, mitä tyttö ajattelee, mistä hän pitää ja mistä ei. Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. Janne oli rakastunut Seijaan eikä halunnut, että hänen ensimmäinen oma lapsensa päätyisi lastensuojelun käsiin. Maijan sijaisperheessä oli kolme omaa lasta, vanhin ammattikoulussa, keskimmäinen ala-asteella ja nuorin eskarilainen. Vanhemmat ovat havainnoineet uteliaina ja opinhaluisina Maijan kasvua ja kehitystä. Janne pääsi oppisopimuskoulutukseen, ja kunnalta saatiin vuokra-asunto. Hän on äärimmäisen kiltti. Suhteessa uusiin sijaisvanhempiin Maija on varo19. Maija on yhden yön hedelmä, ja äiti on hänen yksinhuoltajansa. Hän oppii uusia asioita hitaasti, mutta oppii kuitenkin. Sisarussarjassa isiä on kolme. Kun Seija kertoi tulevasta lapsesta Jannelle, tämä päätti ryhdistäytyä: joko Seijan viinankäyttö loppuu tai raskaus keskeytetään. sen kiemuraisuus osoittaa, että vuosikymmenien aikana muodostuneita julkisen toiminnan sektorirakenteita ei ole helppo purkaa. Maijaa pelottaa olla yksin, ja hän takertuu kotona olevaan sijaisäitiinsä. Maija syö vähän, nukkuu katkonaisesti, parahtaa itkemään jos häntä joudutaan torumaan. Raskaiden hoitojen vuoksi he luopuivat Maijasta, jolle onneksi löytyi melko pian uusi perhe. Tämän perheen vanhemmat ovat kokeneet vuosia kestäneet tuloksettomat lapsettomuushoidot, ja sijaislapsesta huolehtiminen tuli ajatuksiin vaihtoehdoksi. Sijaisäidillä ja Maijan omalla äidillä Seijalla on hyvät välit. Perhe toimi myös tukiperheenä kerran kuukaudessa kehitysvammaiselle nuorelle
He saavat tukea perheneuvolasta, jossa psykologi on tavannut ja tutkinut Maijaa. Lastensuojelusta perhetyöntekijä käy kerran viikossa, ja Seijan oma äiti auttaa lähes päivittäin. Sijaisäiti hämmentyi eikä tiennyt, mitä olisi Maijan kysymykseen vastannut. Vauva on nyt 3 kk:n ikäinen, isompi tyttö käy päiväkodissa. Ensitapaaminen verkostoneuvotteluna, johon kutsutaan sijaisvanhemmat, biologinen äiti ja sijoituksesta vastaava sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijän kautta järjestyi paikka perhekuntoutukseen. Maijan sairauskertomukseen poliklinikan lastenpsykiatri sanelee seuraavasti: ”Maijasta tullut lähete perheneuvolasta. Perheneuvolassa päätettiin tehdä Maijasta lähete lastenpsykiatrian poliklinikalle tarkempia tutkimuksia ja terapiaa varten. Janne ei ole heidän isänsä, mutta saa kuitenkin neuvoa mopohommissa. Se oli hänen elämänsä paras hetki. On havaittu, että kun emotionaalisesti riittävän hyvä äiti kykenee asettumaan samalle ”aaltopituudelle” lapsensa kanssa, havaitsemaan vauvan viestejä ja reagoimaan lapsen tarpeiden mukaisesti, tukee se lapsen normaalia kehitystä. Tapaa äitiään joka kolmas viikonloppu, jolloin myös vanhemmat veljet kotona. Matkaa on melkein sata kilometriä, ja perheiden vaihto tapahtuu sovitusti puolivälissä olevalla huoltoasemalla. Olkoon nyt mummi, vaikka Seija ei unohda, miten hänen ollessa lapsi äiti suuttui pienimmästäkin, sulki komeroon ja antoi selkään. Yösyötöt ja vaipanvaihdot jaettiin, että molemmat saisivat nukkua. Psykodynaaminen kehitysteoria tarkastelee lapsen kehitystä varhaisen hoivasuhteen ja lapsen eri iässä kohtaamien psykologisten kehitystehtävien kautta. Mahdollisesti kiintymyssuhdehäiriö. Kerran hän kysyi sijaisäidiltä, miksi pikkusiskot saavat asua äidin kanssa. Seija ei nykyään jaksa riidellä äitinsä kanssa niin kuin nuorena. Äidin luota palattuaan Maija on aina pari päivää levoton ja muuttuu sen jälkeen taas vakavaksi. Lastensuojelun asiakassuunnitelman mukaisesti Maija tapaa omaa perhettään joka kolmas viikonloppu. Sijaisvanhemmat arvelevat, että äidin luona Maija saa liian helposti periksi, ja nukkumaan mennään myöhään. Kuormittunut tai kiireinen hoivaaja ei aina huomaa tai ymmärrä oikein lapsen viestejä. Psykologi pohti palautteessaan, mahtoiko Maija piirtäessään kuvitella itselleen perheen, kun se ei ollut näköinen. Ovatko he ottaneet liian ison tehtävän. Tapaamiset ovat toteutuneet lähes aina niin kuin on sovittu. Yhteydet vanhoihin ryyppykavereihin ovat katkenneet. Maijaa ei onneksi tarvitse komentaa. Sijaisvanhemmilla huolta lapsen vetäytyvyydestä, tunneilmaisun niukkuudesta, sosiaalisista ryhmätaidoista. Murrosikäiset pojat pelaavat yömyöhään, roikkuvat YouTubessa ja Facebookissa. Vuosikerta sessä Janne oli mukana. Jatkossa Theraplay-hoito?” Yksilöpsykologiasta kiintymyssuhteeseen, ydinperheestä verkostoperheeseen Kehityspsykologinen lähestymistapa Suomalaisen lasten- ja nuorisopsykiatrian kehitykseen on vahvasti vaikuttanut psykodynaaminen yksilöterapeuttinen perinne. Kun Seija huomasi olevansa uudelleen raskaana, molemmat hakeutuivat AA:han. Palavereissa on puhuttu reilusti ja avoimesti, että kaikki viisi lasta samaan aikaan kotona on melkoista rumbaa. Poliklinikalta työpariksi mukaan psykologi ja sosiaalityöntekijä. Se on niin kiltti. Työdiagnooseina Z61.X Perhesuhteiden muutos lapsuudessa, kielteiset elämänkokemukset. Alustavana suunnitelmana polikliininen lapsen yksilötutkimus ja perhetutkimus. Hän 20. Biologisella äidillä päihdetausta, yhteensä viisi lasta, joista kolme vanhinta sijoitettu. Viisivuotias tyttö, huostaanotettu, nyt järjestyksessä toisessa sijaisperheessä. Perhekuvaan Maija piirsi äidin, isän, kolme lasta ja koiran. 3/13 Anu-Liisa Moisio 29. Seija ei ollut imettänyt muitakaan lapsiaan, jotenkin ajatus vauvan riippuvuudesta ahdisti. He uhmaavat äitiään ja mankuvat pizzaa. Sijaisvanhemmat tuntevat itsensä neuvottomiksi ja riittämättömiksi. Seija alkoi pelätä, että ei jaksa hoitaa vauvaa ja että hän retkahtaa
Varhaislapsuuden aikana kiintymyssuhde vakiintuu ”työmalliksi”, jonka mukaisesti lapsi jatkossakin asettuu suhteeseen toisten ihmisten kanssa. Lapsen käyttäytymisestä tutkija päättelee, millainen strategia lapsella on käytössä, kun hoivaaja taas palaa lapsensa luo. Normaali kehitys häiriytyy, ja lapsi alkaa ilmentää oireita, joiden hoitoon hän mahdollisesti myöhemmin tarvitsee psykoterapiaa (Brummer & Enckell 2005). Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. Vanhemmat ja lapsen verkosto turhautuvat avun odottamiseen, siihen pitkään aikaan, joka kuluu tutkimuksesta hoidon käynnistymiseen. Tunnetasolle ulottuvassa ihmisten välisessä kohtaamisessa mielessä rakentuu uusia ajatuksen ja tunteen – neurobiologian kielellä hermorataliitosten – yhteyksiä. Psykoterapian muotoja (yksilö-, perhe- tai ryhmäterapiat, toiminnalliset ja luovat terapiat) ja viitekehyksiä (psykodynaaminen, kognitiivis-behavioraalinen, ratkaisukeskeinen jne.) on lukuisia, ja ne toteutetaan usein ostopalveluna. Kiintymyssuhdemalleja on kuvattu kolme päätyyppiä (Sinkkonen & Kalland 2001): 1) Turvallinen kiintymyssuhde rakentuu lapselle, joka ensimmäisen ikävuotensa aikana on oppinut luottamaan häntä sensitiivisesti hoivaavaan aikuiseen. Psykologiseen tutkimustyöhön ja kliiniseen käyttöön kehitetyissä kiintymyssuhteen laadun arviointimenetelmissä lapselle aiheutetaan stressitila, kun tuttu turva-aikuinen saamansa ohjeen mukaisesti poistuu huoneesta ilman lasta. Lapsi uskaltautuu tutkimaan maailmaa ja viestii omista tunnetiloistaan olettaen, että hoivaaja reagoi niihin asianmukaisesti. Kiintymyssuhdeteoriaksi nimetty ajattelu kuvaa, miten varhaiset vuorovaikutuskokemukset muokkaavat lapsen – ja myöhemmin aikuisen – selviytymisstrategioita. Kiintymyssuhteen rakentumisessa vauvan ja hoivaajan välille on kaksi aktiivisesti toimivaa osapuolta. Arkisesti sanottuna turvallinen kiintymyssuhde on lapsen luottavainen 21. On sanottu, että viitekehyksestä riippumatta psyko- terapeutin tärkein työväline on ymmärtävä kuuntelu, asiakkaan aito kohtaaminen. Julkisen sektorin lastenpsykiatriset voimavarat on usein keskitetty psyykkisesti oireilevien lasten tutkimuksiin, hoidon tarpeen arvioon ja verkostotyöhön. Miten näitä kohtaamiskokemuksia saataisiin palvelujärjestelmässämme syntymään lisää. Varhainen vuorovaikutus muokkaa kehittyvän vauvan keskushermostoa ja hermoliitosverkostojen rakentumista (Pihko 2012). Synnytyksen jälkeen masentunut äiti ei ehkä jaksa jutella vauvalle eikä tule aktiivisesti vahvistaneeksi lapsen kielellistä kehitystä. Lapsi kiinnittyy hoivaajaansa, joka rakastaa ja kiintyy lapseen. Jotkut hoivaajat purkavat suojattomaan ja aikuisesta riippuvaiseen lapseensa omia aggressiivisia tunteitaan, jotka voivat olla tilanteisiin nähden suhteettoman voimakkaita. Lasten psykoterapian saatavuudesta en löytänyt valtakunnallista tilastotietoa. Nämä psyykkisen kaltoinkohtelun riskitilanteet tulisi tunnistaa mahdollisimman nopeasti ja puuttua lapsen kannalta sietämättömään tilanteeseen. Emotionaalisesti niukassa, turvattomassa tai ristiriitaisessa hoivaympäristössä kasvavan lapsen itsesäätelyn ja sosiaalisen vuorovaikutuksen taidot kapeutuvat. saattaa sijoittaa vauvaan omia tunteitaan, tulkita väärin, laiminlyödä tai olla välinpitämätön. Kokemukseni on, että monilla paikkakunnilla tarkoituksenmukaisinta terapiaa voi joutua odottamaan pitkäänkin, koska terapiapalveluiden tuottajia on harvassa. Tarvitaan siis varsinaista psykoterapiaa ”arkisempia” hoidollisia interventio- ja hoitomuotoja. Tai äiti voi reagoida myönteisesti lapseensa vain, kun tämä on iloinen ja tyytyväinen, mutta kääntää huomionsa muualle, kun vauva viestittää pahaa oloaan kitisemällä tai itkemällä. Kiintymyssuhdemalli aktivoituu, kun lapsi kokee psyykkistä stressiä, esimerkiksi kun hän joutuu eroon turva-aikuisesta tai pelko valtaa mielen. Kiintymyssuhdeteoriasta Brittiläinen psykoanalyytikko John Bowlby halusi ymmärtää, miten ihmiset hakevat läheisyyttä ja turvaa toisistaan kuvitellun tai todellisen vaaran hetkellä
Vanhempi saattaa osoittaa suurta rakkautta antamalla tämän toisen hoidettavaksi silloin, kun ei itse siihen syystä tai toisesta riittävästi kykene. Ennen 1700-lukua perhekäsitettä ei sen nykyisessä merkityksessä ollut oikein olemassakaan. Vuosikerta via tekijöitä että riskitekijöitä. Nämä lapset eivät hae aikuiselta apua, vaan pyrkivät välttämään omien tarpeidensa esiin tuomista. Kiintymyssuhdeteoria rantautui 2000-luvun kuluessa lastensuojelunkin kieleen, erityisesti vauvaperheiden perhetyöhön ja kuntoutukseen. Ulkoisesti he saattavat vaikuttaa ns. Lapsella on voinut olla vaihtuvia hoitajia niin, että kiintymyssuhdetta ei ole muodostunut oikein kenenkään kanssa. Samalla voidaan havainnoida vanhemman omaa kiintymysmallia ja työstää hänen kokemuksiaan ja muistojaan omasta saamastaan hoivasta. Kiintymyssuhteen ymmärtämiseen pohjautuvista terapiamuodoista Suomessa tunnetuimpia lienevät vuorovaikutteinen leikkiterapia Theraplay (Jernberg & Booth 2003) sekä lastensuojelun kentälläkin sijaa saanut DDP (Dyadic Developmental Psychoterapy) (Becker-Weidman & Shell 2008). hyvin pärjääviltä lapsilta. 2) Välttelevästi turvattomasti kiintyneiden lasten hoivaaja ei ensimmäisen ikävuoden aikana ole toiminut sensitiivisesti lapsen tarpeita huomioiden. kokemus aikuisesta, joka auttaa ja pitää huolta. Lapsi on oppinut, että sisäisen hädän hetkellä hoivaaja ei ole käytettävissä. 3/13 Anu-Liisa Moisio 29. Vaikeasti traumatisoituneelle sijaislapselle voi uuden kiintymyssuhteen rakentuminen olla lähes mahdotonta. Sisäistynyttä vakautta ja turvallisuuden tunnetta ihminen tarvitsee hallitakseen ja säädelläkseen keskushermostossaan virittyviä voimakkaita aggression, pelon tai koetun uhan tunteita. Varhaisen vuorovaikutuksen terapiassa vanhempaa opetetaan havaitsemaan lapsen vuorovaikutusaloitteet ja reagoimaan niihin sopivalla tavalla. Sukupolvien ketju on läsnä. Pahimmillaan jokainen arkinen tilanne on kaaos. Kiintymyssuhdeteoreetikot korostavat, että kiintymyssuhde ja vanhemman rakkaus lapseen ovat kaksi eri asiaa (Sinkkonen & Kalland 2001). siitä, johtaako kiintymyssuhdeteorian ja etenkin pienten lasten haavoittuvuuden korostaminen joskus liian pitkiin vanhemmuuden tukemisen prosesseihin, eli käytännössä huostaanottojen pitkittymiseen ja viivästymiseen (Hurtig 2003; Eronen 2012). Hoivaaja-aikuisen oma kiintymyssuhdemalli vaikuttaa tapaan, jolla hän huolehtii lapsesta. Tavoitteena on, että traumatisoitunut ja perusluottamuksessaan vaurioitunut lapsi saa terapiassa korjaavia vuorovaikutuskokemuksia, jotka vahvistavat turvallista kiintymysmallia. Lapselle ei ole valikoitunut minkäänlaista sisäisesti johdonmukaista keinoa säädellä omaa stressiään tai tulkita ympäristön vuorovaikutusmalleja. Kiintymyssuhdeteoria on muokannut hoitokäytäntöjä erityisesti pienten lasten psykiatriassa. Kehityksellisenä mallina teoria huomioi muutkin tekijät lapsen elämässä kuin varhaisen hoivasuhteen: kasvuympäristössä on aina sekä kehitystä suojaa- Ydinperheestä verkostoperheeseen Kun Sigmund Freud yli sata vuotta sitten alkoi tutkia wieniläisten alitajuntaa, olivat aika ja kulttuuri Euroopassa toisenlaisia kuin nykyään. 3) Ristiriitaisesti tai kaoottisesti turvattoman kiintymyssuhdemallin omaavat lapset ovat varttuneet ensimmäisen ikävuotensa epäjohdonmukaisesti ja arvaamattomasti toimivan hoivaajan kanssa. Mitä nuorempana kaltoinkohdeltu tai laiminlyöty lapsi on sijoitettu tai adoptoitu, sitä enemmän uusi turvallinen kiintymyssuhde voi korjata menetettyä luottamusta aikuiseen. On hyvä muistaa, että lapsi kiinnittyy myös häntä laiminlyövään tai kaltoinkohtelevaan aikuiseen, koska on tästä riippuvainen. Psykoanalyysin, kehityspsykologian ja psykoterapian perustukset valettiin keskiluokkaisessa porvarillisessa ydinperheessä, joka perustui avioliittoon. Joskus iältään vanhempi sisarus perheessä on voinut omaksua huolenpitäjän roolin suhteessa nuorempaan. Kuitenkin perhe on aina ollut sosiaalisena rakenteena monimuotoinen. ”Ko22. Kritiikkiäkin on esitetty mm
Lastensuojelun lähtökohtana on siis aina lapsen etu. Lastensuojelutyöllä on Suomessa oma patriarkaalinen historiansa (Pulma 2004). Miten lapsi pitää yhteyttä tärkeäksi muodostuneeseen uussisarukseen, jos uusperhekin hajoaa. Toisaalla on oma biologinen perhe, ja toisaalla arjen sijaisperhe tai laitoksen työntekijät ja kasvukumppanit. Ydinperheessä asumisen sijaan nämä lapset sukkuloivat erilaisten biologisten ja sosiaalisten siteiden muodostamissa perheverkostoissa (Ritala-Koskinen 2001). Lasten ja nuorten sekä perheiden hyvinvointia edistämään kunta on velvollinen järjestämään ennalta ehkäisevää tukea silloinkin, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana. Sijoitetun lapsen perhesuhteisiin liittyy vaikeita tunteita ja muistoja; on häpeää, pelkoa, ahdistuneisuutta ja koettua turvattomuutta. Valtakunnallisilla järjestöillä (esim. Sijoituksen aikana lapsen ja hänen perheensä tai sukunsa yhteydenpitoa tuetaan ottaen huomioon lapsen etu. Lapsi ja perhe sijaishuollossa Lastensuojelun perusteista Lastensuojelun käsikirja (www.sosiaaliportti.fi) on kattava tietolähde lastensuojelun eettisistä ja juridisista perusteista sekä lastensuojelutyön prosessien kulusta. Sijaishuollossa asuvan lapsen perhe on sekin jakautunut moneen paikkaan. Niihin sisältyy paljon tunteita, jotka määrittelevät yksilön sosiaalisen verkoston rakennetta ja toimintaa. Perhesuhteet säätelevät myös seksuaalisuutta, joka on aina huonosti totellut lakeja ja vallanpitäjiä. Uusperheitä syntyi ennenkin, kun talon emäntä tai isäntä kuoli ja leski avioitui uudelleen. Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset ry) oli merkittävä vaikutus jo silloin. Työn keskeisimmät arvot pohjautuvat Suomen perustuslakiin ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sekä niiden taustalla oleviin ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia korostaviin kansainvälisesti hyväksyttyihin arvoihin”. Se käynnistyi sijaishuoltona turvaamaan maaseutuyhteiskunnan köyhälistölasten elämänoloja ennen kaikkea rikollisuuden ennaltaehkäisynä. Sinkkukin on aikuisena yhä isänsä ja äitinsä lapsi. Voiko isän uudesta tyttöystävästä tykätä, kun tietää, että äiti ei siitä tykkää. Kiintymyssuhteiden kannalta perherakenteet voivat olla hauraita. Biologian kautta ihmisten välille muodostuu vahvoja sidoksia. Lastensuojelun eettiset periaatteet ovat sopusoinnussa kansainvälisten ihmisoikeusperiaatteiden ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kanssa. Aina biologiset vanhemmat eivät pysty sitoutumaan lapsensa tapaamisiin, jolloin yhteydenpito toteutuu muulla tavoin tai joku muu lapseen sitoutunut sukulainen pitää yllä kontaktia. Lisääntyneiden parisuhde-erojen seurauksena on muodostunut joukko lapsia, joiden perhe asuu hajallaan ainakin kahdessa eri kodissa. titalous” sisälsi usein niin biologiset sukulaiset kuin palkollisetkin. On siis entisaikojen suurperheitä, kehittyvien maiden laajennettuja perheitä, teollistuneen ajan synnyttämiä ydinperheitä, yksinhuoltajaperheitä ja nykyajan sateenkaariperheitä. Lastensuojelulakiin (www.finlex.fi) on kirjattu, mitä lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu sen asiakkaille on: lastensuojelutarpeen selvityksen ja asiakassuunnitelman tekemistä sekä avohuollon tukitoimien järjestämistä. Suomessa 1950- ja 60-lukujen suuret yhteiskuntamurrokset, yksilö-, perhe- ja vammaisten oi23. Käsikirjan mukaan ”Lastensuojelu on aina arvosidonnaista, koska sen tehtävänä on ennen kaikkea olla lapsen puolella ja lasta varten. Ennalta ehkäisevän tuen toimijoihin laki sisällyttää esimerkiksi opetustoimen, nuorisotyön, päivähoidon, äitiys- ja lastenneuvolan sekä muun sosiaali- ja terveydenhuollon. Miten tulee isäpuoli-ikävän kanssa toimeen avoeronneen yksinhuoltajaäidin ala-asteikäinen poika, jolta kontakti omaan biologiseen isään puuttuu. Lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua ovat myös lapsen kiireellinen sijoitus, huostaanotto sekä niihin liittyvät sijaishuolto ja jälkihuolto. Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. 1920- ja 30-luvuilla Suomessa ”yhteiskunnan etua” tulkittiin myös kristillisestä näkökulmasta. Lapselle tärkeiden sisarussuhteiden merkitystä ei lastensuojelun käytännöissä aina osata ottaa huomioon
Vuoden 2012 alussa tullut lastensuojelulain muutos asettaa perhehoidon ensisijaiseksi vaihtoehdoksi laitoshuoltoon nähden. Osa paikallisista projekteista vakiintuu pysyväksi toiminnaksi ja yleistettävissä oleviksi työkäytännöiksi, osa ei. 2000-luvun aikana ei kodin ulkopuolelle asumaan sijoitettujen lasten ja nuorten vuosittaista määrää olla saatu kääntymään laskuun, vaikka v. Tänä päivänä laitossijoitukseen päätyy etenkin vaikeahoitoisia lapsia ja nuoria, joiden perhehoito todennäköisesti epäonnistuisi. Lastensuojelulain mukaan lapsen sijoituspaikkaa valittaessa tulee ottaa huomioon yksilöllinen hoidon tarve. ”Edestakaisin-elämä” on epävarmuudessaan rankkaa sekä lapselle että perheelle. Huostaanotetuista lapsista puolet (n. 2011 lastensuojelun avohuollon asiakkaina Suomessa noin 81 500 lasta. 2008 lastensuojelulain uudistukselta toivottiin työn painopisteen siirtyvän ennaltaehkäisevään työhön. ammatillisia perhekoteja, joissa työntekijät (sijaisvanhemmat) asuvat laitoksen yhteydessä. Nopeat yhteiskunnan muutokset haastavat perinteistä palvelujärjestelmää, jonka kehittämistyötä tehdään usein projektien muodossa. Yleisimmät syyt huostaanottoihin ovat vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat sekä nuorilla kehitystä vaarantava häiriökäyttäytyminen, asosiaalisuus ja päihteet. Sijaishuollon palveluista yli 70 % tuotetaan yksityisinä palveluina, joiden tuottajien kanssa kunnat solmivat ostosopimuksen. 400 lasta) sukulais- tai läheisperheisiin (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2012). Suuri osa sijoituksista on lyhytaikaisia, alle vuoden tai 1–2 vuotta kestäviä. Sijaishoidon laatu vaihtelee, eikä tarkoituksenmukaisin sijaishoitopaikka aina löydy maantieteellisesti läheltä. Kun moni perhe asuu työn perässä kaukana luontaisesta verkostostaan, koettiin 2000-luvun alussa lasten ja nuorten psyykkisen pahoinvoinnin lisääntyminen. tilojen järjestelyssä. seurauksena ”piilossa” olleen lastensuojelutarpeen esiintulo vai ehkä viranomaiskäytäntöjä ohjaavan normatiivisuuden tiukentuminen. Suhteellisesti eniten huostassa oli täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia 16–17-vuotiaita nuoria. Laitoksissakin pyritään kodinomaisuuteen mm. Kotiapu ja koulupsykologi- ja kuraattoripalvelut supistettiin kunnissa minimiin. 3/13 Anu-Liisa Moisio 29. Jotkut lapset kokevat useita lyhyitä sijoituksia ja kotiutuksia ennen kuin huostaanoton kautta päädytään pitkäaikaiseen sijoitukseen. Perhehoidon ja laitoshoidon välimaastoon on kasvanut joukko ns. Kasvua edelliseen vuoteen oli 3 %. Kenen vastuulle jää lapsen sijoituksen jälkeen työskentely bio- Sijaishuollosta ja huostaanotoista tilastojen valossa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaiseman tilaston mukaan oli v. Vuosikerta keuksien esiintulo, sekä 1970- ja 80-luvulla tapahtuneet sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteelliset uudistukset veivät lastensuojelua patriarkaalisesta huostaanottokeskeisyydestä kohti avohuoltoa ja tarpeenmukaisen tuen arviointia. Vaikeahoitoisimmille lapsille ja nuorille on luotu ns. On pohdittu, onko kasvavien sijoituslukujen taustalla lasten ja perheiden hädän määrän todellinen lisääntyminen, tehostuneen ilmoitusvelvoitteen 24. Tavoitteena on, että tiivis omahoitajasuhde voi korvata sijoitetulta lapselta ja nuorelta puuttuvaa kokemusta turvallisesta ja luotettavasta aikuisesta. 9 % (n. 8 900) oli sijoitettu perhehoitoon, ja heistä vain n. 1990-luvun laman säästöt purivat rajusti edellisellä vuosikymmenellä rakennettuihin lapsiperheiden tukijärjestelmiin. Kun rahoitus päättyy, projektiin kertynyt tietotaito pahimmillaan katoaa ja asiakas huomaa taas kerran työntekijöiden vaihtuneen. Lapsen läheisverkosto tulee kartoittaa ja sukulaissijoituksen mahdollisuutta puntaroida. Huostaanotto merkitsee viranomaisten puuttumista perheeseen tavalla, joka muuttaa lapsen ja hänen perheensä välisiä suhteita (Eronen 2012; Hämäläinen 2012). Kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna 17 409 alle 18-vuotiasta lasta tai nuorta, heistä 10 535 huostaanotettuina. intensiivihoidon laitoksia, joissa yhdistyy lastensuojelun osaaminen ja psykiatrinen asiantuntijuus (Valkonen & Pasanen 2012)
Jotkut yhdistykset tarjoavat huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien vertaistukitoimintaa. Raportin mukaan vanhempien oman tukiverkoston (aikuissosiaalityö, päihdetyö, mielenterveyspalvelut, työtoiminta) ja lapsen sijoituksesta vastaavan sosiaalityöntekijän välinen yhteistyö jäi vanhemman vastuulle, ja valitettavan harvoin toteutui (Pitkänen 2011). Käytännössä sijaisperheet joutuvat aina kohtaamaan sen, miten lapsi jäsentää kahden kodin suhteita. Rinnakkainen vanhemmuus ei ole psyykkisesti helppoa. Sukulaiskotiin sijoitetut lapset kokivat vähemmän vierautta, mutta ikävöivät yhtä paljon mahdollisuutta asua oman perheensä kanssa. 2000 kaksi kolmesta kunnasta ilmoitti, että heillä ei ole riittävästi tarjolla tukea biologisille vanhemmille (Kujala 2003). Lastensuojelutoimien piirissä olevilla lapsilla on ikäryhmään nähden enemmän psykiatrista oireilua, ja osa heistä pääsee psykiatristen palveluiden piiriin. Näissä työmuodoissa rakennetaan lapsen kanssa hänen elämäntarinaansa, etsitään juuria ja vahvistetaan omaa identiteettiä. Suhteet biologisiin perheenjäseniin – erityisesti äitiin ja sisaruksiin – olivat merkittäviä ja jäivät sijaisperhesuhteiden varjoon (Hämäläinen 2012). Väitöskirjatyössään tutkija Kati Hämäläinen haastatteli 20 sijaisperheessä asuvaa alakouluikäistä lasta niistä merkityksistä, joita he antoivat kodille ja perhesuhteille. logisen perheen kanssa. Suuri osa sosiaalityöntekijän työstä keskittyi yhteistyösuhteen luomiseen vanhemman kanssa. Työskentelyssä on vahva narratiivinen pohjavire. Yksiselitteistä vastausta ei ole. Joissakin vanhemmissa lapsen huostaanoton aiheuttama kriisi on aktivoinut omaan kuntoutumiseen. Esko Varilon kehittämä Menneisyysmatkailu, Miina Savolaisen voimaannuttavan valokuvan moneen kertaan palkittu projekti ”Maailman ihanin tyttö” tai Stakesin Elämäkertaketju-hanke (Bardy & Känkänen 2005). Tutkija Miia Pitkänen on haastatellut biologisia vanhempia huostaanoton prosessista. Sijoitetun lapsen psykiatrisen arvioinnin ja hoidon suunnittelun haaste on usein se, että lapsen varhaisesta kehityksestä ja koetusta elämästä ennen sijoitusta on niukasti tietoa. Lapsen huostaanotto ja sijoittaminen asumaan kodin ulkopuolelle on vahva sosiaaliviranomaisen tekemä interventio perheeseen. Huostaanotettujen lasten biologisten perheenjäsenten kokemukset lapsen sijaisasumisesta ovat niin ikään katveessa. Toisaalta SOS-lapsikylän tutkimuksessa v. Raportista ilmenee, että huostassa oleva lapsi on läsnä vanhemman mielessä ja he kantavat lapsistaan huolta, vaikka nämä eivät asu kotona. Vanhemmat saattavat Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. Kokemukset vertaisryhmätoiminnasta kertovat, että biologiset vanhemmat tarvitsevat tukea selviytyäkseen lapsen menettämisen kriisistä ja siihen liittyvistä vaikeista tunteista pystyäkseen järjestämään oman elämänsä uudelleen ja löytämään uuden roolin rinnakkaisvanhempana sekä suhteessa lapseen että sijaishuoltajiin (Kujala 2003). Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. ”Että näkisin paljon enemmän äitiä ja iskää ja siskoja ja veljeä” Lastensuojelutyön tutkimuksessa havahduttiin 1990-luvulla siihen, että lastensuojelulasten rikkonainen elämänpolku ja omat kokemukset jäävät aikuisten puheen ja määrittelyiden katveeseen. Lastensuojelutyötä alettiin määritellä lapsilähtöiseksi ja hakea erilaisia tapoja lisätä lapsen äänen kuuluvuutta. Jos biologista vanhempaa tai muuta lap25. Sijoitettujen lasten biologisia perhesuhteita on Suomessa tutkittu vain vähän. kokea vaikeaksi vastaanottaa apua sosiaalityöntekijältä, joka on tehnyt lapsen sijoituspäätöksen. Tutkimuksessa ilmeni, että vaikka sijaisperheissä asuvat lapset kokivat sijaiskodin olevan turvallisempi kuin aikaisempi koti, he kokivat myös vierautta ja erilaisuuden tunnetta pitkänkin sijoituksen aikana. Esimerkkejä tällaisista kehittämisprojekteista ovat mm
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen ei ole kunnissa resursseja, eikä vanhemman yksilöllinen kuntouttava tuki välttämättä mitenkään kytkeydy lapsen tai nuoren psykiatriseen seurantaan ja hoitoon. 3/13 Anu-Liisa Moisio 29. Löytyisikö uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmässämme sille lisää tilaa. Perheiden omat jaetut kokemukset, tarinat ja myytit kasvavat juuriksi, joita sijaishuolto pahimmillaan – onneksi ei suinkaan aina! – katkoo. Terapeuttinen ja turvallinen ammatillinen kohtaaminen lähtee itsen ja toisen kunnioittamisesta. Lastenpsykiatrina pohdin usein, miten vähän perheterapeuttinen näkökulma nousee esiin lastensuojelun ja lastenpsykiatrisen käytännön verkostotyössä edes silloin, kun kaikki uskomme toimivamme perhekeskeisesti. Jälkihuoltovelvoite on kirjattu lastensuojelulakiin myös avohuollon tukitoimena tapahtuneen sijoituksen päättymisen jälkeen, jos sijoitus on kestänyt yhtäjaksoisesti vähintään puoli vuotta ja kohdistunut lapseen yksin (www.sosiaaliportti.fi). Jälkihuollon prosessissa myös perhesuhteet integroituvat uudelleen. Kuka tuntuu läheiseltä, kuka etäiseltä. Yksilön voimakkaimmat tunnesidokset liittyvät läheissuhteisiin, ja tunteet puolestaan vaikuttavat käyttäytymiseen ja yksilöiden väliseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Perheterapian ydintä on hahmottaa yksilö osana perhettään, kahdenvälistä suhdetta laajemmassa vuorovaikutussysteemissä. Anu-Liisa Moisio 050 543 1256 anu-liisa.moisio@mehilainen.fi 26. Perheterapiassa ollaan kiinnostuneita myös aiempien sukupolvien vai- kutuksesta. Laki edellyttää, että sosiaalityöntekijä perustelee toimenpiteensä aina lapsen ja perheen tilanteesta havainnoitujen tapahtumien ja tosiasioiden kautta. Kun lapset ovat mukana perheterapiassa, rehellisyys, mielikuvitus, leikit tai konkreettinen yhdessä tekeminen auttavat heitä tuomaan omat ajatuksensa julki. Millaista elämä oli, kun äiti ja isä olivat lapsia. Kysyttäessä lapset sisällyttävät omiin läheisverkostoihinsa myös enoja, serkkuja, mummeja, kavereita, jopa lemmikkieläimiä. Sijaishuollossa asuvien lasten arkiympäristö rakentuu kahden kodin merkityksille. Mitä tiedetään isovanhempien elämästä. Työskennellessään terapeutti luo turvallisen ilmapiirin, jossa avataan vaikeita ja ahdistavia muistoja. Vuosikerta sen läheisesti tuntevaa sukulaista ei ole mahdollista haastatella, voi lapsen kehitystarina määrittyä lähinnä sosiaali- ja terveydenhuollon dokumenttien kautta. Suomessa laillistetuista psykoterapeuteista suurin osa on perhepsykoterapeutteja, ja heitä työskentelee niin sosiaali- ja terveystoimessa kuin kirkonkin piirissä. Sekä sijaishuollossa asuvat lapset että heidän vanhempansa ovat haastattelututkimuksissa kertoneet merkityksellisyydestä, joka biologisiin sidoksiin sisältyy. Häpeä, syyllisyys ja viha risteilevät rakkauden, huolen ja kaipauksen lomassa. Kuka on luotettava, ketä on syytä varoa. On ”oma” ja on sijaiskoti. Minkälainen suhde sisaruksilla on keskenään. Lastensuojelulaki velvoittaa sosiaalitoimea huolehtimaan lapsesta ja itsenäistyvästä nuoresta jälkihuoltona sijaishuollon päättymisen jälkeen, eli kun nuori on täyttänyt 18 vuotta. Sijoitus muuttaa aina myös perheenjäsenten ja sukulaisten keskinäisiä suhteita. Joidenkin sukulaisten väliset suhteet voivat lähentyä, joidenkin välillä ne jopa katkeavat sijoituksen vuoksi. Sitäkö Jorma Etto tunnetussa runossaan kuvaa. On joskus sanottu, että meille suomalaisille välttelevästi turvaton kiintymyssuhde on kulttuurinen normi, se tavallinen malli. Perhesuhteisiin liittyvät tunteet ja merkitykset ovat siitä sivussa. Pahimmillaan lapsi ja hänen perheensä näyttäytyvät asiantuntijoiden ja viranomaisten erilaisten toimenpiteiden kohteena, jossa oma toimijuus on muodostunut ongelmatarinaksi
Sinkkonen, J. Tampere: Tampere University Press. (2011). Lasta suojelemassa: etnografia lasten paikan rakentumisesta lastensuojelun perhetyön käytännöissä. (2003). Hämäläinen, K. Helsinki: Väestöliitto, väestöntutkimuslaitos. Teoksessa A. Helsinki: Socca ja Heikki Waris instituutti. Ritala-Koskinen, A. Eronen, T. (2004). Perhehoitoon sijoitettujen lasten antamat merkitykset kodilleen ja perhesuhteilleen. (2012). Jaetun vanhemmuuden mahdollisuudet. Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. Vuorovaikutusterapian käsikirja. & Enckell, H. Nuorten kokemuksia Helsingin Diakonissalaitoksen intensiivihoidosta. Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. Helsinki: Tammi. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. Auta lasta kiintymään. Kujala, V. (2012). Tulkintoja lapsen uusperhesuhteista. & Känkänen, P. (2005). (2008). Hujala (toim.) Lastensuojelu tänään. & Booth, P. Pihko, H. Söderholm & S. Juva: WSOY. (2003). Jernberg, A. & Pasanen, T. Hurtig, J. Kivitie-Kallio (toim.) Lapsen kaltoinkohtelu. Pitkänen, M. & Shell, D. Sijoitettujen lasten vanhempien ryhmätoiminnan opas. Vantaa: WSOY. Jyväskylä: Psykologien kustannus. Lastenkoti osana elämäntarinaa – narratiivinen tutkimus lastenkodissa asuneiden kertomuksista. Puonti , T. (toim.) (2001). Theraplay. Kaltoinkohtelun vaikutus kehittyviin aivoihin. Helsinki: Väestöliitto, väestöntutkimuslaitos. Tampere: PT-kustannus. Yhteiskuntapolitiikka 77, 302-309 LÄHTEET Bardy, M. & Kalland, M. Vastuun paikka! – vanhempien tukeminen lapsen huostaanotossa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2012). Becker-Weidman, A. B. Omat ja muiden tarinat: ihmisyyttä vaalimassa. Lastensuojelun kehityslinjoja. www.thl.fi Valkonen, M. Lasten ja nuorten psykoterapia. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. (2012). (2005). (2001). Vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia traumaperäisen kiintymyshäiriön hoidossa. M. Tilastoraportti 26/2012. Helsinki: Sininauhaliitto. (2003). Saarnio & A. (2012). Mikä on lapsen perhe. Pulma, P. Teoksessa A. www.finlex.fi www.sosiaaliportti.fi 27. Helsinki: Stakes. Lastensuojelu 2011. Brummer, M
Kuitenkin epävirallisesti mummot ja papat ovat kautta aikain osallistuneet lastenlastensa hoitoon ja kasvatukseen ja olleet lastensa tukena isovanhempina tai jopa tarjonneet lapsenlapselleen pysyvän kodin. Monesti lapsen kiintymys isovanhempiin on voinut muodostua vakaammaksi kuin konsanaan omiin vanhempiin. Sijaishuoltopaikan valinnassa on tärkeää kiinnittää huomiota sijoitettavan lapsen hoidon ja huolenpidon tarpeisiin. 3/13 29. Vuosikerta Mummo äitinä – lapsenlapsen sijaisvanhempana toimimisen haasteita Lastenpsykiatrian poliklinikalla työskennellessäni olen tavannut paljon sijaisvanhempia ja sijaishoidossa olevia lapsia. Sijaisperheessä, jossa lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavat aikuiset asuvat hänen kanssaan, mahdollisuudet pysyviin kiintymyssuhteisiin ovat paremmat kuin laitosympäristössä (Räty 2010; Kalland 2011). Tämä artikkeli perustuu em. On ollut vaihe, jolloin sijaisperheeksi etsittiin pääasiassa muita kuin sukulaisperheitä. Kun lapselta puuttuu pysyvä, turvallinen kiintymyssuhde aikuiseen, hänen tarpeisiinsa pystytään todennäköisesti parhaiten vastaamaan perhehoidossa (Räty 2010). Kansainvälisesti sukulaissijaisvanhemmuuteen liittyy usein heikko sosio-ekonominen asema ja vähäinen tuki sosiaalitoimen taholta. Myös lapsen luonnollisesta sukulaisverkostosta etsitään mahdollista sijaisperhettä. 28. Sijaisvanhemmiksi tarjoutuvien isovanhempien motivaation arveltiin voivan perustua syyllisyyden tunteisiin ja sitoutumisen lapsen kokoaikaiseen hoitoon voivan olla tästä syystä heikko (Mikkola & Helminen 1994). Sijaisvanhempina voivat toimia myös lapsen biologiset sukulaiset, esimerkiksi lapsen isovanhemmat. Haastattelin neljää isovanhempaa ja täydensin vielä haastatteluin saamiani tietoja kysymällä sijoittavan tahon eli lastensuojelun sosiaalityöntekijän näkemyksiä aiheesta. lopputyöhöni. K un perheeseen kohdistetut lastensuojelulliset tukitoimet, esimerkiksi perhetyö, osoittautuvat riittämättömiksi, joudutaan turvautumaan lapsen sijoittamiseen kodin ulkopuolelle. Valitessani aihetta lopputyöhöni lapsikeskeisen perheterapian VET-koulutuksessa kiinnostuin miettimään, millaisia erityispiirteitä liittyy isovanhempien toimimiseen sijaisvanhempina. Sijaisvanhemmiksi ryhtyvien isovanhempien ikä on usein korkeampi kuin muiden sijaisvanhempien, mikä on mietityttänyt sijoittavaa tahoa (Geen 2004; Laisi 2004). Tutkimustietoa sukulaissijaisvanhemmuudesta ja sijaisvanhempana toimivista isovanhemmista on toistaiseksi vain vähän, mutta joidenkin tutkimustulosten mukaan useilta peräkkäisiltä sijoituksilta on sukulaissijoituksen avulla vältytty (Kalland 2011). Suomessa tällaista eroa sukulaissijaisvanhempien ja muiden sijaisvanhempien välillä ei yhtä lailla ilmene (Koisti-Auer 2008)
Eihän me niitä muuanne voitu ajatella antaa.” ”Olisiko sitä toiminut toisin, jos olis arvannut, että vielä viiden vuoden päästä lapset ovat meillä. Osalla sijoitus on edelleen kuukausien – jopa vuosien – jälkeen epävirallinen. Sijaisvanhemmuus on aina haasteellista, mutta lapsenlapsen sijaisvanhempana toimimisessa on vielä omat erityishaasteensa (Geen 2004; Baker & Silverstein 2008; Thomas, Sperry & Yarbrough 2000). Haastattelemieni isovanhempien osalta lapsenlapsien sijoittaminen heidän luokseen on tapahtunut äkillisesti kiireellisen sijoitustarpeen ilmetessä, ja ne ovat olleet valmistelemattomia. Isovanhempien lisäksi pyysin pitkään lastensuojelun parissa työskennellyttä sosiaalityöntekijää kertomaan ajatuksiaan isovanhempien toimimisesta sijaisvanhempana. ja yhtä pappaa, vapaamuotoisessa, kliinisessä haastatEija Kontunen telutilanteessa heiYM, psykologi, psykoterapeutti dän kokemuksisEtelä-Savon sairaanhoitopiiri taan. Omassa lopputyössäni halusin kartoittaa niitä erityiskysymyksiä, joita sukulaisuus ja kaksoisrooli vanhempana ja isovanhempana tuovat mukanaan. Artikkelit Kun sijoitustarve tulee esille, lastensuojelun sosiaalityöntekijät pitävät monesti matalan kynnyksen sijoitusta jo entuudestaan lapselle tuttuun isovanhempien kotiin luontevana. Vanhemman sukupolven kasvatusperiaatteet ja -kulttuuri voivat poiketa nuoremman polven vastaavista. Sijoitettujen lastenlasten ikä vaihteli 2 vuodesta 11 vuoteen. Tärkeää olisi, että sijoitusta todellakin valmisteltaisiin ja että isovanhemmilla olisi aikaa pohtia sijaisvanhemmuuden mukanaan tuomia haasteita. Sitten jouduttiin välillä hakemaan viikollakin, kun ne ryyppäs… Sitten ei arvannut oikein viedä edes lapsia takas… Lopullisesti – tai siis toistaiseksi – lapset jäi meille, kun ei ne kotonakaan enää voineet olla ja sijaiskotia etsittiin. Ei me kyllä osattu ajatella, mikä kaikki muuttuu, kun lapset jää kokonaan meille…” Sijaisvanhempana toimimisen erityispiirteet haastateltujen isovanhempien kokemana Tuttuus, tunteet ja toivo Haastattelin syksyn 2011 aikana neljää sijaisvanhempana toimivaa isovanhempaa, kolmea mummoa Itsekin isovanhempiensa luona asunut, Laurea-ammattikorkeakoulusta valmistunut ja sukulaissijais- 29. Oma ikä ja terveyshuolet voivat asettaa rajansa jaksamiselle. Kirjaamiset lastenpsykiatrian poliklinikka tein manuaalisesMikkeli ti istuntojen aikana, jotka kestivät puolestatoista tunnista kahteen tuntiin. ”Olihan ne lapset olleet meillä aina viikonloppuisin, kun ne vanhemmat halus olla kavereiden kanssa. Yön yli mietittiin. Luulenpa, että samoin ois toimittu. Isovanhemmat kokevat roolimuutoksen siirtyessään viikonloppu- ja loma-ajan hoivaajan roolistaan kokopäiväiseksi vanhemmaksi. Vuoden 2008 alusta voimaan tullut uusi lastensuojelulaki (32§, 417/2007) jopa velvoittaa kartoittamaan ensin lapsen lähipiirin ja luontaisen verkoston mahdollisen sijaiskodin löytämiseksi (Räty 2010). Omassa vanhemmuudessa on voinut olla pulmia, jotka ovat voineet olla vaikuttamassa oman lapsen kykyyn kasvaa vastuulliseksi vanhemmaksi. Isovanhemmilla voi olla pettymyksiä ja selvittelemättömiä syyllisyyden tunteita suhteessa oman lapsen elämänkulkuun ja ongelmiin. Isovanhemmat joutuvat kohtaamaan lapsensa rinnakkaiskasvattajana ristivetoineen ja ongelmineen. Isovanhemmat itsekin voivat tarjoutua huolehtimaan lapsesta. Työssäkäyvillä, moniin kodin ulkopuolisiin rientoihin osallistuvilla isovanhemmilla rooleja on monia, ja ajankäyttö täytyy suunnitella uudelleen
Vuosikerta vanhemmuudesta lopputyönsä tehnyt Nina Laisi (2004) kiteyttää osuvasti sukulaissijaisvanhemmuuden kolmeen sanaan: tuttuus, tunteet ja toivo. Tärkeää turvallisen kiintymyssuhteen luominen on siksi, että jokainen lapsi kasvaa ja kehittyy suhteessa toiseen ihmiseen, rakkaudesta, ihailusta, hoivasta ja huolenpidosta. Välillä on kyllä rankkaa, mutta on se vaan niin rakas!” Rakkauden ja hellyyden lisäksi isovanhemmilla voi toisaalta olla muitakin voimakkaita tunteita, jotka liittyvät nimenomaan heidän erityiseen asemaansa lapsenlapsensa sijaisvanhempana. Traumatisoituneilla lapsilla turvallisen kiintymyssuhteen luominen voi olla vaikeaa, olipa sijaisvanhempana kuinka sensitiivinen ja korjaavaan kiintymyssuhteeseen pyrkivä aikuinen tahansa. Heillä voi olla pettymyksen – tai jopa vihan – tunteita liittyen lapseensa, joka ei kykene riittävään vanhemmuuteen ja on vaarantanut heidän pienen lapsenlapsensa hyvinvoinnin. Joskus lapsen ja sijaisvanhemman suhteesta kuitenkin puuttuvat lämpö ja molemminpuolinen kiintymys. Voi, mitä nämä pienet ovatkaan joutuneet kokemaan! Osaako heitä joku auttaa. Mut ei se ehkä vaan osannu olla äiti.” ”Äitinsä väitti, ettei koskaan jättänyt tyttöä yksin. Osaanko nyt toimia oikein. Onko ketään, joka osaisi neuvoa. Hänellä voi myös olla kaunaa omista lapsuudenkokemuksistaan. Tunteet Olen työssäni lastenpsykiatrian poliklinikalla kohdannut monia sijaisvanhempia ja ammatillisten perhekotien vanhempia, jotka ovat sijoitettuja lapsia kasvattaessaan johdonmukaisia ja lasten kehitystason ja tarpeet huomioivia. Theraplay-hoidolla (Jernberg & Booth 2003) ja DDP-menetelmällä (Hughes 2006; Becker-Weidman & Shell 2008) voidaan kiintymyssuhdetta pyrkiä synnyttämään ja korjaamaan. ”Tytär, lapsen äiti, ei tiennyt, mitä lapsi tarkoitti, kun osoitti häntä ja kaappia. ”Nyt hoidan lapsenlapsiani, olen heille äiti. Vanhempi voi olla kateellinen lapselleen, joka saa isovanhemmilta huomiota. Ei se muistanut, minä muistin, olinhan hoitanut lasta sen sadat kerrat ja hakenut kaapista juuri sen tietyn lautasen, josta se halusi syödä.” ”Ei sitä voi oikein käsittää, miten tässä näin kävi. Nuorempana se oli ihan kiltti ja jopa ujo, nyt on röyhkeä, ei välitä. ”Sydäntä kouraisee, mitä olenkaan tehnyt tai jättänyt tekemättä, kun lapseni ei ole kasvanut vanhemmaksi! Miksi en osannut hakea apua, kun tyttö oli nuori ja kulki kylillä humalassa.” Oma syyllisyys voi saada aikaan halun hyvittää mahdolliset omat virheet tai laiminlyönnit ryhtymällä lapsenlapsen sijaisvanhemmaksi. välillä väsyttääkin. Pienen puolesta oon vihanen. Tuttuus Isovanhempien luokse sijoitettavat lapset ovat tuttuja tavallisesti jo syntymästä asti, eikä sijaisvanhemmilla ole sellaisia tietoaukkoja lapsen historiasta kuin voi olla muilla sijaisvanhemmilla. Toisaalta tehtävä tuo mukanaan huolen siitä, osaako toimia toisin kuin aiemmin. Ei se haittaa, vaikka 30. Miten jaksan, jos pienin onkin kroonisesti sairas?” Myös sijoitetun lapsen biologisella vanhemmalla saattavat tunteet olla mukana enemmän silloin, kun sijaisvanhempina ovat hänen omat vanhempansa. Isovanhemmilla tunnesuhde lapseen on yleensä jo valmiina. 3/13 Eija Kontunen 29. Oli jättänyt, monta kertaa, ei vaan itse muistanut tai halunnut muistaa.” Isovanhemmat voivat kokea myös syyllisyyttä ja häpeääkin siitä, etteivät ole osanneet auttaa lastaan kasvamaan vastuulliseksi vanhemmaksi. Minun piti se hänelle sanoa. ”Miten se taapero olikin niin hellyttävä, kun se kulki minun perässä ja veti helmasta
Myös isovanhemmilla voi olla sijoituksen päättymiseen liittyvää toiveikkuutta. ”Oli se tyttö viimeeksi ihan selvin päin, kun soitti. Silloin viittasin kintaalla varoittelijoille. Tajusin just, että sitä aikaa ei ehkä ehdi tulla koskaan!” Rooliristiriita: mummo vai äiti Kaikkien neljän haastattelemani isovanhemman puheissa esille nousi rooliristiriita, jonka he kukin olivat kokeneet. Luulevat, että nämä syövät aina karkkia ja suklaamuroja, vaikka niitä on vain silloin, kun nämä etäällä asuvat lapsenlapset tulevat käymään.” ”Tyttö valittaa, ettei hän aikoinaan saanut kaikkea, mitä pyysi. Kyllä sukulaiset ihmetteli, kun otettiin lapset. He voivat uskoa biologisen vanhemman toipumiseen ja seuraavat viitteitä edistymisestä hyvinkin toiveikkaina, vaikka toivo ei olisikaan aina niin realistinen. Isovanhempi on lapsensa kanssa sopimassa lapsenlapsen asioista, mikä ei aina ole helppoa juuri näiden muutosten vuoksi. Yhtenä tausta-ajatuksena voi olla, että hänen on helpompaa saada lapsensa takaisin luokseen ja sijoitus tulee päättymään nopeammin. Mummo äitinä – lapsenlapsen sijaisvanhempana toimimisen haasteita aina mummolassa. Ihan kuin olis kateellinen omalle lapselleen.” Toivo Vanhemman voi olla helpompi hyväksyä lapsensa sijoittaminen kodin ulkopuolelle, kun omat vanhemmat ryhtyvät sijaisvanhemmiksi. Kertoi olevansa katkasussa. Nyt kyllä ymmärrän, mitä ne tarkotti!” Sukupolvirajan ylitys ”Mun mummous on pilalla! Lastenlasten kuuluisi saada asua kotona ja käydä mummolassa! Haluaisin hoivata ja helliä, niin kuin mummot tekee. Yhteydenpidon voidaan myös ajatella olevan helpompaa ja mutkattomampaa. ”Oma nuorin lapsi ei enää olekaan kuopus. Surettaa, kun hän joutui ykskaks ihan eri asemaan enkä minä enää jaksa ja ehdi olla hänelle se hoivaava äiti.” ”Kun esittelin itseni yhdelle vieraalle Pekan läsnä ollessa ja sanoin, että olen Pekan mummo, Pekka katsoi minua ihmeissään ja sanoi, älä äiti höpötä!” Ikäkysymys Rooliristiriidan ohella isovanhempia mietitytti, että he mummoina ja vaareina olivat pienten lastenlasten vanhemmiksi jo vanhoja. Aina toivoo, että jos se nyt olis oppinu.” Sijaisvanhempana toimivien isovanhempien kokemat haasteet ”On kuin Teletapeissa, uudestaan! Miten jaksan elää kaikki lasten ikävaiheet uudelleen – ja haluaisin jo elää vaihetta, jossa olisi jo aikaa itselle. Oma terveys oli saattanut alkaa reistailla, ja eliniän riittävyys ajatellen lastenlasten kasvamista aikuisuuteen ja omillaan toimeentuleviksi huoletti. Mutta ei, minä käsken ja komennan! Lapset tuntevat vain äkäsen mummon!” Kun mummo toimii äitinä, hän kohtaa rooliristiriidan yhteydessä ja siihen liittyen myös sen, että kasvatuskulttuuri on muuttunut, samoin kieli ja tavat. Illalla en jaksa muuta kuin nukkua. ”Myös lapset toimivat toisin kuin mummolassa, ovat kotonansa – ei vieraskoreutta – ei myöskään juhlaa!” ”Toiset lapsenlapset kadehtivat, kun nämä saavat olla 31. Oman levon, harrastusten ja vapaa-ajan tarve tuli myös joissain kommenteissa esille. Yhteistä näkemystä voi olla vaikea tavoittaa. Erityisesti hämmennys mummon ja äidin roolin välillä tuli esille silloin, kun omat nuorimmat lapset olivat vielä asumassa kotona yhdessä sijoitettujen lastenlasten kanssa. On omat harrastukset jääny. ”Aika väsynyt olen
Ja Salkkarit ei ole mikään lastenohjelma! Ja facebookissa pitäs lapsen saada olla äitinsä kaveri. ”Humalassa ja aineissa se soittaa. Se sano, että on muotia – joo – ei meillä, sanoin.” ”Jutta tulee aina, kun tarvitsee rahaa – olen sitä antanutkin – vieras kasvattaja ei edes joutuisi rahapyyntöjen kohteeksi!” Meidän suku – ”Tyttö aina odottaa äitiä. He kokivat yhteydenpidon rajaamisen erittäin haasteellisena. Yritän sit tyttöä lohduttaa.” toisen vanhemman suku Suhteet lapsen toisen vanhemman sukuun ja toisiin isovanhempiin voivat olla katkenneet kokonaan tai ne voivat olla monin tavoin jännitteiset. Enhän minäkään ole, miten sitä sit valvois!” ”En minä voinu kyllä antaa lapsen laittaa päälle sitä äitinsä ostamaa t-paitaa. Taustalla on voinut olla sijoituksen alkaminen bio32. Lapsuudenkotiin tulon estäminen on vanhemman heikosta voinnista huolimatta tuntunut vaikealta. Hänen kanssaan voidaan sopia aina välillä, että pikkumies menee viikonlopuksi hänen luokseen. Kyllä ne sukulaiset välillä ihmettelee, että kummaa porukkaa!” Yhteydenpito lapsen ja biologisen vanhemman välillä Sijaisvanhempana toimiva isovanhempi on myös biologisen vanhemman äiti tai isä. Ei mul oo sydäntä kieltää. Välillä näytti, että vanhempi taantuu ja toimii itse kuin lapsi eikä olekaan lapsensa seurassa kuin aikuinen. Parhaimmillaan toiset isovanhemmat voivat olla tukena ja tarjota esimerkiksi viikonlopun mittaisia hengähdystaukoja sijaisvanhemmille. ”Tämän pienimmän toinen mummo ymmärtää meidän vapaa-ajan tarpeen ja samalla huolehtii myös pikkuisen oikeudesta toiseenkin sukuun. En haluis antaa puhelinta tytölle, mut ku se haluu puhua. ”Olen nyt oman lapseni lapsen äiti! Jotenkin kummallista, että tytär sanoo, miten minun pitää antaa lapsen katsoa Salkkareita ja antaa lapsen valvoa viikonloppuna myöhään! En kyllä anna – ei se tytärkään saanut valvoa. Sanoo jonkun sanan ja lähtee sitten kavereiden kanssa ja tulee yöllä nukkumaan. 3/13 Eija Kontunen 29. Haastateltuja isovanhempia mietitytti, voiko lapsen vanhempi tulla lapsuudenkotiinsa, milloin vain haluaa. Onhan se kuitenkin sen äiti.” Vaitiolovelvollisuus Haastattelussa tuli esille myös pohdintaa siitä, miten sijoitetusta lapsesta voi puhua ulkopuolisille. Isovanhemmat miettivät myös, että biologinen vanhempi oli lapsuudenkodissaan, vanhempiensa luona itsekin lapsi. Tai mistä mä tiedän, millanen se on muualla. En mä osaa. Hän joutuu punnitsemaan, mitä ja miten kertoo lapsesta ja biologisesta vanhemmasta. Sijaisvanhemmaksi ryhtynyt isovanhempi ei etukäteen tullut ajatelleeksi, että sijaisvanhemmuus tuo mukanaan myös uudenlaisia sääntöjä avoimuudelle. Puhunko mä mummona, ihan avoimesti vai olenko hiljaa sijaislapsen ja sen vanhemman voinnista. Olkapäät oli paljaana, pienellä tytöllä. Miten mä sille sanon, et huomaa lapses. Aina se pettyy, kun äiti ei jaksa sen kanssa. Vuosikerta vaikutuksen alainen. Se jotenkin taantuu itekin lapseks. Auttaahan sekin, vaikka toiset jäävätkin kotiin.” ”Suku kyselee lapsenlapsesta ja äidistä. Sijaisvanhempina toimivat isovanhemmat ovat itse olleet mukana lapsen suhdeverkossa omine kokemuksineen, tunteineen ja asenteineen. Yhteydenpito voi olla vaikeaa molemmin puolin. Joskus vanhempi on saattanut olla huonossa kunnossa psyykkisesti, humalassa tai huumausaineiden Sijoituksen epävirallisuus Tilanteissa, joissa sijoituksesta ei ollut sovittu virallisesti, moni asia oli jäänyt roikkumaan ja epäselväksi
Sijoitukseen ja lapsen asioihin liittyvien suunnitelmien teko osoittautui tällaisissa tilanteissa vaikeaksi. Nopeasti syntynyt päätös lapsen ottamisesta perheeseen ja sijaisvanhemmaksi ryhtymisestä onkin johtanut pidempiaikaiseen ongelmaan. Heiltä kysyttiin myös, millaista tukea he olisivat tarvinneet, kun ryhtyivät sijaisvanhemmiksi. Myös ammattiapu koettiin yhdeksi keinoksi saada etenkin ymmärrystä lapsen oirehdintaan. Eräs isovanhemmista toi esille nimenomaan isovanhempien erityishaasteet ja tarpeen keskustella toisten samassa tilanteessa olevien isovanhempien kanssa. Sijoituksen kestoa ja pysyvyyttä ei sopimuksen puuttuessa pystynyt takaamaan. Riittävä taloudellinen tuki nostettiin myös keskeiseksi tukevaksi tekijäksi. Koin itteni ulkopuoliseksi sijaisvanhempien vertaisryhmässä. Kokenut sosiaalityöntekijä pohti, mikä osuus lapseen liittyvistä kuluista voidaan katsoa isovanhemmuuteen kuuluvaksi lapsen huomioinniksi ja tukemiseksi ja mikä osa on korvausta sijaisvanhemmuudesta. Olin neuvoton ja hädissäni lapsen puolesta. ”Olisin varsinkin alussa tarvinnut ammattikasvattajan tai terapeutin apua, kun lapsi vaan heijasi, ei tullut syliin, ei kiinnittänyt katsetta mihinkään ja säikkyi ääniä. Silloin on oltava jaksava.” ”Voi, kun olis joskus viikonloppu ihan vaan kaksistaan miehen kanssa! Jospa toiset isovanhemmat aktivoituis! Mutta ne on jotenkin sitä mieltä, että hoitakoot nuo, kun korvauksenkin saavat. Myös rahallisten korvausten saaminen ontui tällöin. Lapsi on kokenut kaikenlaista, kun tarvitsee sijoituksen. Haastatellut isovanhemmat ja sosiaalityöntekijä toivat esille näkökohtia siitä, milloin isovanhemmat eivät heidän mielestään sopineet sijaisvanhemmiksi. ”Jos ei ole vanhemman suostumusta toteuttaa sijaisvanhemmuutta, silloin se laittaa koko ajan kapuloita rattaisiin.” ”Ei ole sama asia olla sijaisvanhempana vieraalle lapselle. Tarvittaisiin virallista organisoitumista ja selkeitä sopimuksia. En yhtään tiennyt, teenkö oikein ja mitä teen.” Milloin isovanhemmat eivät sovi sijaisvanhemmiksi. Kukaan haastatelluista ei vielä ollut osallistunut sijaisvanhempina toimivien isovanhempien vertaisryhmään, mutta he olivat todella kiinnostuneita pääsemään toimintaan mukaan. Taloudellisen tuen osalta isovanhemman rooli antaa oman mausteensa korvausten mietintään. ”Jos ei osaa ajatella lapsen etua eikä asettua lapsen asemaan, silloin ei sovi sijaisvanhemmaksi.” Mikä auttaa jaksamaan. Haastattelussa kysyttiin, mistä sijaisvanhempina toimivat isovanhemmat ammentavat voimia. Mummo äitinä – lapsenlapsen sijaisvanhempana toimimisen haasteita logisen vanhemman ja isovanhemman keskinäisellä epävirallisella sopimuksella lapsen väliaikaisesta asumisesta mummolassa. Uskalsivat purkaa sydäntään kovasa- ”Pitäisi olla jonkin verran hyvä taloudellinen asema, ettei ihan kaikkea tarvitse tukina saada. Myös oma aika ja loma ilman huolta lapsista koettiin tärkeäksi. Tärkeäksi nähtiin virallinen selvyys ja päätös sijoituksesta. ”Jos isovanhempi on huonossa kunnossa, hän ei jaksa pienen lapsen hoitoa. Kateutta se on, mutta tietäisivätpä, mitä kadehtivat!” ”Kovin vanha ei saa olla, tarkemmin en osaa sanoa.” ”Jos suhde omaan lapseen, tämän sijaislapsen vanhempaan, on hankala, ei ole helppoa olla sijaisvanhempana. Osalla isovanhemmista oma aika oli vielä vain unelmaa. Eikä saa olla itsellä alkoholi- tai mielenterveysongelmia.” 33. Niin jos perheen ja suvun ongelmat on ihan selvittämättä.” Vertaistuki nousi toivelistalla korkealle
Pesäpuu ry:llä on ohjattuja kasvuryhmiä sijaisvanhemmille (Kaskela & Välivaara 2010), ja yhdistys on suunnannut toimintaa myös sukulaissijaisvanhemmille. Kalland (2011) toteaa artikkelissaan, että tieteellistä tutkimusta sukulaissijoituksista on niukasti, mutta joidenkin tutkimustulosten mukaan sukulaissijoitukset ovat pysyvämpiä, eli useilta peräkkäisiltä sijoituksilta on vältytty ja lasten kokonaiskehitys on edennyt yleensä hyvin. Ennen sijaisvanhemmiksi ryhtymistä isovanhempia on syytä haastatella tarkasti ja herkällä korvalla, jotta mahdolliset riskitekijät tulisivat esille ja erityishaasteisiin olisi jo etukäteen mahdollista varautua. Ehkä se oli heille tarpeen ja helpotti. He halusivat välittää kokemuksensa eteenpäin niille, jotka olivat kiinnostuneita ja joille heidän kokemuksistaan olisi hyötyä ja tukea. ”Parhaimmillaan lapsi kokee, että omista pidetään huolta, suku ei hylkää.” ”Juuret säilyvät. Haastatelluilla isovanhemmilla oma vertaisryhmä olikin toivelistalla korkealla. Yllätyin isovanhempien valmiudesta osallistua haastatteluun ja asettua puhumaan tilanteestaan avoimesti. Lapset itse ovat näiden tutkimusten mukaan tuoneet esille viihtyvänsä sijaisperheessä ja toivovat sen jäävän pysyväksi kodiksi. Kyllä lapsi saa ihan luonnostaan tietoa omasta suvusta, ei tarvitse etsiä, kun se tieto on jo siinä!” ”Lapsi saa kokonaisen kuvan itsestään ja suvusta, saa tietää, kuka on.” ”Kyllä se on täällä sydämessä se tunne, joka välittyy lapselle, että sie olet meijän oma!” Yhteenvetoa ja pohdintaa Kaikkia haastateltuja isovanhempia yhdisti vahva tunnesuhde hoitamiinsa lapsiin. Sijaisvanhemmuuteen valmentavaan PRIDE-koulutukseen, ja nimenomaan sukulaissijaisvanhemmille suunnattuun koulutukseen osallistuminen on suositeltavaa. He olivat samanaikaisesti sekä isovanhempia että vanhempia. Haastateltujen isovanhempien luokse lapset oli kuitenkin sijoitettu äkillisesti, joten valmistautumisaikaa ei juuri ollut. Myös Perhehoitoliitolla on Isovanhempien voimakursseja (Perhehoito 2/2012), joista haastatellutkin isovanhemmat voivat löytää vertaistukea. Ja sitä ne kanssa ei voineet oikeesti ymmärtää, että mulla on tunteita lapsen äitiä kohtaan. Huolista ja haasteista puhumisen lisäksi he kokivat, että heillä on myös paljon vahvuuksia ja jotain, mitä vierailla sijaisvanhemmilla ei ole lapselle annettavana. He kokevat yhteenkuuluvuutta per- Mummo äitinä parhaimmillaan Haastatellut isovanhemmat pohtivat omaa sijaisvanhemmuuttaan hyvin syvällisesti ja avoimesti, myös kipeistä tunteistaan ja riittämättömyydestään, itseään säästämättä. Eivät he ymmärtäneet, että mulla oli syyllisyydentunteita omasta pieleen menneestä kasvatuksesta. Tavallisesti sisarukset on sijoitettu yhdessä sukulaisperheeseen. Kun34. Sijaisvanhemmille tarkoitetussa vertaisryhmässä äidin ja mummon roolin päällekkäisyys toi osallistuneelle haastatellulle tunteen, ettei hän pystynyt jakamaan muiden sijaisvanhempien tilannetta, eivätkä toiset puolestaan ymmärtäneet hänen asemaansa. Lapset koettiin omaan sukuun kuuluviksi ja osaksi omaa perhettä. Mä suren ja itken. Ja toivon…” kin isovanhemman kokemukset olivat omanlaisiaan ja yksilöllisiä, mutta yhteistä kaikille oli kokemus oman roolin erityisyydestä. Vuosikerta naisesti sijaislapsen vanhemmasta puhuessaan. Koska sijaisvanhempana toimivien isovanhempien tilanne on erityinen omine haasteineen, he tarvitsevat myös oman erityisen vertaisryhmän. Esimerkiksi perhehoitajien alueyhdistykset ovat järjestäneet joillain paikkakunnilla sijaisvanhempien vertaisryhmiä, vastaavaa toimintaa on myös sukulaissijaisvanhemmille. Se on mun lapsi. 3/13 Eija Kontunen 29
A. Eija Kontunen 044 379 0688 eija.kontunen@esshp.fi Journal of Intergenerational Relationships, 285-304. & Silverstein, M. Helsinki: Kirjapaja. Haastatellut isovanhemmat toivat itse esille, että kaikki isovanhemmat eivät sovi sijaisvanhemmiksi omien pulmiensa, elämäntilanteensa tai lapsen vanhempaan solmussa olevien suhteiden vuoksi. Mummo äitinä – lapsenlapsen sijaisvanhempana toimimisen haasteita Kierrät hiussuortuvaa sormen ympärillä pää kallellaan katseesi etsii yhteyttä samalla ilmeettömin silmin et katso mihinkään heeseen ja tuntevat saavansa rakkautta (Conway & Hutson 2007; Geen 2004). 35. Hän ajattelee kolmen vuoden jälkeen, että ei hänen täydellisyyttä tarvitse tavoitella, hyvää vanhemmuutta vain. Sukulaissijaisvanhemmuus ei estä eikä poista lapsen traumapohjaisia psyykkisiä ongelmia. niin pieneltä, särkyvältä näytät edes syliini nostaa myöhemmin illalla kun piirrän ääriviivojasi sormenpäälläni ja silitän leuan alle pesää tunnistat äidin tuoksun ja tyynnyt hiuksillasi lepää perhosen värit Marja Kaskela (2009) LÄHTEET Arkimies, K. (2008). Marja Kaskela (2009) on koonnut sijaisvanhempien tuntoja ja tarinoita kirjaksi, jossa kauniisti tulee esille se olennainen, mitä lapsi tarvitsee: aito tunnesuhde hoitavaan aikuiseen. Baker, L. Kirjassa Terveisiä sijaisperheestä! (Arkimies 2008) Helena-mummu koki mullistavan elämänmuutoksen ryhtyessään lapsenlapsensa sijaisvanhemmaksi. Helena-mummu ja haastattelemani mummot jakavat saman kiintymyksen ja hellyyden lapsenlapsiaan kohtaan kuin sydämellään työtä tekevät sijaisvanhemmatkin sijoitettua lasta kohtaan parhaimmillaan. Kuitenkin kiintymys lapsenlasta kohtaan oli niin suuri, ettei katumus ja ajatus sijaisvanhemmuudesta luopumisesta ollut tullut mieleen. On myös tutkimuksia, joiden mukaan isovanhempien, aivan kuten muidenkin sukulaisten kasvattamilla lapsilla on psyykkisten ongelmien riski (Smith & Palmieri 2007). (toim.) (2008). Depressive Symptoms Among Grandparents Raising Grandchildren: The Impact of Participation in Multiple Roles. Kumman puolella, lapsen vai äidin. Teoksessa Terveisiä sijaisperheestä! 125–141. Aina välillä kaiho entistä isovanhemman elämää kohtaan yllätti. Vapaa-aikaa oli niukasti jos ollenkaan, harrastaa ei juuri ehtinyt. Kaikki he tunnistivat joutuneensa asettamaan asiat uuteen tärkeysjärjestykseen elämässään, eikä se aina tuntunut miellyttävältä. Yhtä lailla sukulaissijaisvanhemmat kuin muutkin sijaisvanhemmat tarvitsevat vertaistuen lisäksi ammatillista tukea lapsen psyykkisen oirehdinnan vuoksi. Hän kokee elävänsä aiempaa syvempää elämää, olevansa aito ja juuri se Helena, joksi hänen pitikin tulla
Social Policy. Children. Opas- ja käsikirjat 2/2010. Kalland, M. Helsinki: Pesäpuu ry. Laisi, N. herättäminen syvästi vaurioituneissa lapsissa. (2012). Grandparents as Parents: Research Jernberg, A. Ihan iholla. (2004). Child Psychiatry and Human Development 31, 3-22. Jyväskylä: Pesäpuu ry. L. Smith, G. (toim.) Vantaa: Laurea-ammattikorkeakoulu. (2006). (toim.) (2008). Tampere: PT-kustannus. Varhaislapsuuden tunnesuhteet ja sijoitettu lapsi. & Booth, P. Lastensuojelulaki. A. The Evolution of Kinship Helsinki: Edita Prima Oy. (2007). Jyvaskylä: Psykologien Kustannus Oy. B. Rakkauden Children Raised by Custodial Grandparents. Is Kinship Care Good for Kids. (2004). Sukulaisista sijaisvanhempia – Sosiaalityöntekijöiden 36. L., Sperry, L. (toim.) (2009). (2003). kiintymyshäiriöiden hoidossa. (2011). Findings and Policy Recommendations. Becker-Weidman, A. S. (2010). Nurminen, K-M. Tutkimuksia 1/2008. Kohdakkain. Vuorovaikutusterapian käsikirja. Käytäntö ja soveltaminen. 3/13 Eija Kontunen 29. Psychiatric Services 58, 1303-1310. kehityspsykoterapia traumaperäisten Lastensuojelu. Sinkkonen & M. Geen, B. Voimakurssilla Tampere : PT-kustannus. Care Policy and Practice. Opinnäytetyö. & Shell, D. (2010). Sukulaissijaisvanhemmuuden profiili. Sijaisvanhempien tuntoja ja tarinoita. M. Teoksessa J. Auta lasta kiintymään. (2007). Theraplay. Helsinki: Pesäpuu ry. (2008). Kaskela, M. Vuorovaikutteinen Mikkola, J. Tie traumasta tervehtymiseen. Räty, T. Washington, D.C: Center for Law and Perhehoito 2, 15. Kalland (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, 207-216. (1994). & Välivaara, C. C. Vuosikerta näkökulmia sukulaissijoituksiin. Helsinki: WSOY. Opas sijaisvanhempien kasvuryhmien ohjaajille. Thomas, J. kohtaavat erilaiset isovanhemmat. Risk of Psychological Difficulties Among Hughes, D.A. Kaskela, M. (2000). Koisti-Auer, A. Helsinki: Legisactio Oy/Karelactio. & Yarbrough, M. The Future of Children 14,130-49. & Helminen, M. Conway, T. & Hutson, R. Sukulaissijaisvanhemmuus. & Palmieri, P
Mitä nuoret vanhemmat ja toisaalta isovanhemmat odottavat toisiltaan. Useimmille isovanhemmuus on elämän onnellinen jatkumo ja iloinen jälkiruoka, mutta siihen 37. I sovanhemmuuteni ollessa nupullaan tapasin pariskunnan, jonka tarinasta otsikon lause on poimittu. Lapsen emotionaalisesti läheiseksi kokema isovanhempi on puolestaan selkeä suojatekijä lapsen tunne-elämän pulmia vastaan. Tätä taustaa vasten ylisukupolvisten suhteiden vaalimisella ja hoitamisella on vankka sijansa perheterapiassa. Artikkelit ”Mutsini on ihan paska mummo” – Jaana Pajunen sh, perhepsykoterapeutti VET asiakaspalvelujohtaja Helsingin Diakonissalaitos nykyisovanhemmuuden kulmakiviä ja karikoita Isovanhemmuus on muuttunut viime vuosikymmeninä. Sukupolvien välillä on aina ollut ristiriitoja, jotka hiertävät suhteita ja vaikeuttavat yhteydenpitoa. Useimmille se on elämän iloinen jälkiruoka – joillekin taas eri syistä suuri kipukohta. Isovanhemmuus voidaan nähdä myös siihen saakka elettyjen ihmissuhteiden peilinä, joka antaa mahdollisuuden tehdä sovintoa menneisyyden kanssa ja korvata, korjata tai eheyttää suhteita, jos sellaiseen on tarvetta syntynyt. Nuorenparin kertomus toimi kuin tanssiinkutsu ja sytytti uteliaisuuden kipinän: mitä kuuluukaan tämän hetken isovanhemmille, minkälaisia haasteita ja tunnelmia isovanhemmuuteen liittyy. He puhuivat pettymyksestään perheen mummoon, jonka elämässä työ, alkoholi ja vaihtuvat miessuhteet olivat ajaneet sekä äitiyden että isovanhemmuuden edelle. Perheiden monimuotoisuus, jokaisen sukupolven elämäntilanne, yhä vaativampi työmaailma, asenteemme ja odotuksemme vaikuttavat, millaisena isovanhemmuus koetaan. Varhaisen vuorovaikutuksen lisääntyneen tutkimuksen myötä tiedämme, että vanhemmilla, joilla on turvallinen kiintymyssuhde omiin vanhempiinsa, on parempi mentalisaatioja reflektiokyky suhteessa omaan lapseensa. Nykyiset suuret ikäluokat elävät entistä pidempään, terveempinä ja toimeliaampina kuin edeltäjänsä; isovanhemmuuskin voi siis olla vuosikymmenten mittainen, muuttuva rooli. Perheterapeutin kannattaakin perheiden kanssa työskennellessään kartoittaa ja pitää mielessä isovanhemmat mahdollisina yhteistyökumppaneina. Kirjoitukseni tavoite on koota ja valottaa tämän päivän tietoa isovanhemmuudesta, siihen liittyvistä haasteista ja voimavaroista
Kaikkien ikä voi tuntua ihan väärältä. Onpa uutinen odotettu, yllätys, mieluinen tai epämieluisa, tieto ensimmäisen lapsenlapsen odotuksesta käynnistää muutoksen myös tulevissa isovanhemmissa. Vastavuoroisessa, hedelmällisessä suhteessa lastenlasten kannalta isovanhemmuuden kulta-aikaa lienee se, jolloin terveyttä vielä riittää, mutta työelämä ei enää sido ja vie voimia. Isovanhemmaksi syntyminen Biologinen isovanhemmuus on jotain, mikä annetaan, eikä sitä voi ottaa silloin kun itselle sopii. Eri sukupolvien odotusten kohtaamattomuudet aiheuttavat pettymyksiä. Toisaalta työurien jatkuminen pidempään, aktiivinen harrastaminen tai esimerkiksi eläkepäiviksi etelään muutto kiinnostavat monia isovanhempia enemmän kuin lapsenlapsille omistautuminen. Mielikuvat harmaahapsisesta, sukkia kutovasta keinutuolimummosta pullantuoksuisessa pirtissä ovat saaneet väistyä yhä dynaamisempien isovanhempien vallatessa tilaa. Millaiset seikat hiertävät tai aiheuttavat ristiriitoja. Voisi myös väittää, että vanhemmuus on elinikäinen ja muuttuva prosessi, joka elää ja ainakin perheterapeuttisen viitekehyksen mukaan vaikuttaa jälkeläisiin vielä pitkälle ohi kuolemankin. Kaikki edellä mainittu liittynee myös isovanhemman rooliin, vaikka elementtien painotukset muuttuvatkin vanhemmuuden kypsyessä isovanhemmuudeksi. Lapsesi voi olla teinivanhempi tai nykykeinoilla miltei 50-vuotias ensisynnyttäjä. Riippuvaisuuteen suostuminen, sitoutuminen, hoiva, kiintymyksen tunteet, tuki, kannustus ja kannattelu, lapsen suojelu, rajojen asettaminen, läsnäolo, ohjaus ja vastavuoroinen oppiminen kuuluvat vanhemmuuteen (Göpfert, Webster & Nelki 2009). Vaikka isovanhempi päättäisikin yrittää korjata kurssia, nuori aikuinen voi olla niin katkera omasta lapsuudestaan, ettei kykene sallimaan edes omille lapsilleen parempaa kuin on itse saanut. 3/13 Jaana Pajunen 29. Vuosikerta voi liittyä myös vaikeita tunteita ja asioita. kyvystä asettaa lapsen tarpeet omiensa edelle ja vastata niihin riittävästi, sensitiivisesti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti. Suhteiden toimivuuden eteen kannattaa siis työskennellä. Isovanhemmuus eri ikäkausina on erilaista, se muuttuu sekä oman ikääntymisen että lastenlasten kasvun myötä. Erityisen merkityksellisiä ovat tulevan äidin omat hoivakokemukset ja hänen suhteensa omaan äitiinsä. Lapsen emotionaalisesti läheisen suhteen isovanhempiin on todettu suojaavan lasta tunne-elämän ongelmilta ja antavan paremmat valmiudet sosiaaliseen elämään (Griggs, Attar-Schwarz, Buchanan & Tan 2010). Kaikilla osapuolilla saattaa olla mielenterveys- tai päihdeongelmia, jotka rajoittavat kanssakäymistä tai keikauttavat roolit päälaelleen. 38. Toimiva isovanhemmuus on suuri voimavara kaikille sukupolville, ja eliniän pidetessä yhä useammalle se on vuosikymmenten mittainen rupeama. Riittävän hyvästä vanhemmuudesta on ollut ajan saatossa ja kulttuureista riippuen monenlaisia määritelmiä, mutta nykyisen länsimaisen käsityksen mukaan yhteistä niille lienee elementit mm. Nuoret perheet kokevat olevansa kovilla työelämän paineissa tai työttöminä – apu olisi tarpeen. Ajoitukseen ei voi vaikuttaa, olitpa iältäsi alle 40 tai 80. Huonot kokemukset omista vanhemmista, heidän vanhemmistaan, käsittelemättömyydet elämän varrelta tai riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteet omassa vanhemmuudessa saattavat estää isovanhemmuuden kokemista nautittavana. Tuleva lapsenlapsi on taas puolestaan aina sidoksissa siihen, millaiset välit vanhemmilla on isovanhempiin. Entä edellinen sukupolvi jälkeläisiltään. Mitä nuoret vanhemmat odottavat vanhemmiltaan isovanhempina. Perheiden monimuotoisuus on laajentanut niin vanhemmuuden kuin isovanhemmuudenkin käsitettä: molemmista voidaan puhua ainakin biologisena, sosiaalisena, juridisena tai emotionaalisena siteenä (Malinen & Larkela 2011). Siksi ammattilaistenkin kannattaa paneutua aiheeseen. On todettu, että äideillä ja isillä, joilla on turvallinen kiintymyssuhde omiin vanhempiinsa, on parempi mentalisaatio- ja reflektiokyky suhteessa vauvaansa, mikä ennustaa myös lapsen tulevaa kiintymyssuhdetta vanhempiinsa (Allen, Fonagy & Bateman 2008)
Mikäli neuvolassa huomataan nuoren äidin erityinen tuen tarve, voitaisiinko neuvola-, valmennustai perheterapiakäynnille pyytää mukaan tulevia isoäitejä jakamaan kokemuksiaan tai vaikkapa perustaa yhteisiä mielikuvamatkailuryhmiä tuleville vanhemmille ja isovanhemmille. Kehen sukupolvien ketjussa haluaisi samastua, millaiseksi isovanhemmaksi tulla. Mitä haluaisi tehdä samoin, mitä toisin. Stern on kuvannut äitiyttä peruuttamattomana mielentilana, johon astutaan vähitellen (Kalland 2001). Vanhoja neuvolakortteja ja Lapsuuden Kultaisia kirjoja kaivellaan, valokuvia vauva-ajoilta katsellaan. Sanotaan, että suuret ikäluokat ovat ensimmäinen rock- ja nuorisokulttuurin elänyt ikäpolvi, joka ei osaa eikä välitä vanheta ja kieltäytyy vanhenemasta, joskus myös isovanhemmuudestaan. Mitä toivoisin jälkipolvien muistavan itsestäni. ”Mutsini on ihan paska mummo” – nykyvanhemmuuden kulmakiviä ja karikoita onko ensi kertaa vanhemmuuteen ja isovanhemmuuteen valmistautuvan mielikuvatyöskentelyssä paljonkaan eroa. Roolit mummona ja vaarina ovat uusia, kuten isyys ja äitiys, tosin ilman päävastuuta lapsen kasvattamisesta; niissä on ehkä erilaista keveyttä ja valinnanvapautta kuin vanhemmuudessa. Samaan aikaan kun isovanhempi muistelee ja maistelee uutta asemaansa sukupolvien ketjussa, tuleva vanhempi kiinnostuu omista varhaisvaiheistaan. Mieli kääntyy luontevasti omien isovanhempien muisteluun, omien vanhempien tapaan olla isovanhempia. Isovanhemmalla on enemmän elämänkokemusta, mihin liittää ja minkä kautta peilailla tulevaa. Vaikka jokainen odotus on omanlaisensa, raskaus ja synnytys yhdistävät niitä läpikäyneitä naisia. Voitaisiinko niitä soveltaa myös työskentelyyn isovanhempien kanssa. Se voikin synnyttää ikäkriisin, jossa mummot alkavat elää ja käyttäytyä kuin viimeistä päivää, ehkä pukeutuakin kuin nuoriso. Yleensä aikaa sopeutua isovanhemmuuden ajatukseen on vähintään muutama kuukausi. Yhä useammat isovanhemmatkin eroavat ja pariutuvat uudelleen. Niin vanhemmat kuin isovanhemmatkin etsivät kuvista tuttuja piirteitä. Ne ovat sellaisia elämän merkkipaaluja, että tulevien mummien on helpohkoa solahtaa omiin odotusaikoihinsa ja tunnelmiinsa, vaikka ne olisivat kovin erilaisia kuin äidin ja niistä olisi vierähtänyt vuosikymmeniä. Parhaimmillaan jaetut hetket lähentävät ja lisäävät molemminpuolista ymmärrystä, sukupolvet alkavat nähdä itseään ja toisiaan uudesta näkökulmasta. Raskausajan mielikuvatyöskentelyä edistäviä menetelmiä on viime aikoina kehitetty menestyksekkäästi myös Suomessa (Pajulo & Pyykkönen 2011). Isovanhemmuus on aina myös muistutus omasta iästä ja elämän rajallisuudesta. Kuinka ammattilaiset voisivat tukea tätä prosessia työssään. Nykyään ultraäänitutkimuksista mukaan saatavat kuvat ja videot tekevät mielikuvat vauvasta entistä elävämmiksi – sukupuolikin tiedetään usein etukäteen. Adoptioprosesseissa tapahtumien kulku on erilainen, mutta odotus voinee olla silti yhteinen, jaettu matka. Suomessa 22 % isovanhemmista asui erillään vuonna 2005 (Fågel, Rotkirch & Söderling 2010). Korvissani kuulen esikoisen hoitoa opetelleen poikani kysymyksen: ”Miten ihmeessä äiti pärjäsit meidän kaikkien viiden kanssa?” Raskauden fyysistä osuutta väheksymättä, Ikäkriisi ja sekavat suhteet Aina isovanhemmuuteen kasvaminen ei suju näin auvoisasti. Ansaituksi koettu tunne vapaudesta, ura, harrastukset, ystävät ja usein myös omien vanhempien hoito kilpailevat lastenlapsiin käytetystä ajasta. Mielenkiintoista olisikin tutkia, kuinka paljon sisäinen vuoropuhelu tulevilla isovanhemmilla on samankaltaista kuin odottavilla vanhemmilla vanhemmuuteen liittyen. Jos nuorten vanhempien odotuksena on aina lapsenvahdiksi valmis mummi, saattaa syntyä jännitteitä siitä, että mummi viihtyykin paremmin parinhaussa ”baanalla” tai priorisoi ajan ottamista uudelle suhteelle. Entä millaisia tunnelmia seuraa, kun isoisäikäinen ryhtyy uudelleen pesänrakennuspuuhiin ja saa ehkä vauvoja yhtä aikaa 39. Miksi toivoisi tulevan kutsutuksi, mitkä nimitykset suvussa ovat vapaana. Voisiko ajatella, että isovanhemmuus on kerran synnyttyään samalla lailla peruuttamaton mielentila
Sekä kotona juominen että humalajuominen ovat lisääntyneet (THL, 2009). 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan isovanhemmat tuottivat 60 % kaikesta maan lastenhoidosta (Griggs ym. Isoäidin oma lapsiluku näyttäisikin vaikuttavan mummien haluun hoitaa jälkeläisiään: mitä enemmän naisella on biologisia lapsia, sitä vähemmän hän kokee velvollisuudekseen hoitaa lapsenlapsiaan. Ikääntyminen jo sinänsä heikentää alkoholin sietokykyä, ja yhteisvaikutukset lääkkeiden kanssa lisäävät haittavaiku40. Elääkö tämä ajatus myös isovanhemmuudessa. Nimitetäänkö häntä siitä huolimatta mummiksi. Vuosikerta lastensa kuin vaippaikäisten vauvojen kanssa. Ennen 1/10 osa joi viikoittain, nyt 1/3 (30–49 v). Onkin oletettavaa, että tulevaisuudessa nuorten, entistä osallistuvampien isien sukupolvi tuo muutoksen tähänkin. Lisäksi tiedämme vanhusten käyttävän paljon keskushermostoon vaikuttavia kipu-, uni-, mieliala- ja rauhoittavia lääkkeitä (Viljanen 2010). Perheen ainokaisen ympärillä hyörii usein kuusi aikuista täyttämässä lapsen pienimpiäkin toiveita ja vaatimuksia, mistä seuraa omat haasteensa lapsen kehityksen kannalta. 2010). Isovanhemmuus on myös vahvasti kulttuurisidonnaista. Englannissa v. Suomalaisessa yhteiskunnassa, missä viime vuosikymmeninä on voimakkaasti tuettu kodin ulkopuolista lasten päivähoitoa, isovanhemmat eivät ole yhtä sidoksissa lastenlastensa päivittäiseen hoivaan kuin monissa muissa maissa, missä päivähoitojärjestelmä tarkoittaa käytännössä mummoja. Eniten raittiita oli parhaassa mummoiässä 50–69-vuotiaissa. Ikääntyneiden alkoholin suurkuluttajien määrän ennustetaan kasvavan. Kilpailu isovanhempien keskinäisestä ”arvokkuudesta” onkin yksi nuortenparien nimeämä ristiriitojen aiheuttaja. Nuorten naisten yhä varhaisempi päihteidenkäyttö ja toisaalta vanhenevien naisten kasvavat alkoholiongelmat ajavat lastenlasten tarpeiden ohi. Lastenlasten kannalta aikuisten erot ja uusperheiden muodostukset saattavat tuoda tullessaan tilanteen, jossa perheen lähipiirissä on kahdeksankin isovanhempaa. Niin Suomessa kuin muualla side äidinäitiin näyttäisi olevan usein läheisin isovanhemmuussuhde. Puhutaan ”curlingvanhemmista”, jotka tasoittelevat lapsensa tietä siten, että vastoinkäymiset ja pettymykset ovat minimoidut. 3/13 Jaana Pajunen 29. Tarkoittaako se paljon turvallisia aikuisia lasten kasvua ja kehitystä tukemassa vai kilpailua, kateutta ja mustasukkaisuutta siitä, kuka on paras mummo. Silti valtaosa, 75 % suomalaisista mummoista, hoitaa lapsenlapsiaan säännöllisesti vähintään kahdesti kuukaudessa. Ehkä isoisienkin on edelleen luontevampaa olla hiukan isompien, puuhiin mukaan otettavien lasten- Päihteet ja mielenterveys isovanhemmuuden haastajina Naisten alkoholinkäyttö on kuusinkertaistunut viimeisen 40 vuoden aikana. Mummipuoli saattaa olla lapseton ja samanikäinen kuin tulevan isoisän lapset. lastensa kanssa. On myös ajateltu, että isyys syntyy toiminnan, äitiys olemisen kautta (Malinen & Larkela 2011). Periaatteena voi tällöin olla ”olen hoitanut omani, hoitakaa te omanne”. Tuolloin naiset joivat 12 % alkoholista, nyt 26 %. Äidin on ehkä helpompi kääntyä avuntarpeessaan ja kysymyksissään oman äitinsä kuin anoppinsa puoleen. Kiinassa yhden lapsen politiikan seurauksena ilmiö on tuttu ja sen tuomat ongelmat tunnistettu. Hyvin rakennetusta päivähoitojärjestelmästämme huolimatta suomalaistenkin isovanhempien antama hoitoapu lapsen tai vanhemman sairastuessa, harrastuskuljetuksissa ja esimerkiksi koulujen loma-aikoina on kansantaloudellisesti merkittävää (Danielsbacka 2010). Voihan olla vaikeaa löytää oma paikkansa ja asemansa mummosarjassa, jossa ikäeroakin saattaa olla vuosikymmeniä. Nuoruuttaan 1960–1970-luvun taitteessa eläneet ovat tottuneempia runsaampaan alkoholin- ja muiden päihteiden käyttöön kuin aiemmat sukupolvet, eikä ole syytä olettaa heidän muuttavan elintapojaan ikääntymisen myötä (Aalto & Holopainen 2008). Mielenkiintoista on, että isoisät tuntevat enemmän velvollisuutta auttaa lastenlastensa hoidossa, mutta käytännössä näin tapahtuu huomattavasti vähemmän. Entä curling-isovanhemmat ja sitä kautta ylihemmotellut lapsenlapset
Lapsi rakentaa kuvansa itsestään ja arvokkuudestaan suhteestaan vanhempiinsa. Lastensuojelun työskentely ja lastenlasten sijoittaminen ulkopuolisille koetaan häpeällisenä ja sitä pyritään välttämään viimeiseen saakka. Joskus viina on myös yhteinen ongelma, tai isovanhemmat uupuvat hoitaessaan päihdeongelmaisten lastensa jälkeläisiä. Sekä vanhempien että isovanhempien alkoholi- ja mielenterveysongelmat vaikeuttavat vuorovaikutussuhteita ja vaikuttavat myös aikuisten kykyyn huolehtia lapsistaan. Isovanhemmuuden muuttuminen vanhemmuudeksi muuttaa rooliasetelmaa kokonaan toisenlaiseksi suhteessa niin lapseen kuin lapsenlapseen. Onkin todettu yhtäläisyyksiä alkoholi- ja mielenterveysongelmista kärsivien vanhempien kasvatustavoissa ja niiden traumaattisista vaikutuksista lasten elämään (Velleman 2009). 2005, 2006). Vastuun ja velvollisuuden korostuessa isovanhemmuudesta katoaa iloa ja vapautta, ja tilalle tulee huolta, syyllisyyttä, kiukkua, häpeää, uupumusta ja katkeruutta. 2010); toisaalta Suomessa isovanhemmille tehdyt sijoitukset purkautuvat harvemmin kuin muut. Usein vanhemmat ovat solmussa omien tunteidensa kanssa ja pulassa, kuinka selittää asiat lapsilleen. Perheterapeuttisella työskentelyotteella voikin olla ratkaiseva merkitys ylisukupolvisten solmujen selvittelijänä, sillanrakentajana ja kaikille turvallisten kanssakäymisen tapojen etsijänä. Jos kurjat kokemukset ovat selvittämättä nuoren aikuisen kanssa, saattaa vanhemman kateuden tunteiden voimakkuus yllättää. Isovanhemmille sijoitetuilla lapsilla onkin todettu Sopivasti lähellä ja kaukana Ranskalaiset isovanhemmuustutkimuksen pioneerit ovat löytäneet erityisesti kolme aluetta, jotka aiheuttavat köydenvetoa ja paineita sukupolvien välillä: sopivan tasapainon löytyminen läheisyys–etäisyys 41. Tarvitaan apua tilanteiden sanoittamisessa. tuksia. Tiedossamme on myös monien mielenterveysongelmien ja perheväkivallan ylisukupolvinen siirtyminen (Weissman ym. Vanhemman voi olla vaikeaa antaa lapselleen parempaa kuin mitä itse on saanut. Joskus on tullut eteen, että isovanhempi on muuttanut elämänsä kurssia ja päättänyt yrittää korvata ja korjata omille lapsilleen tehdyiksi virheiksi kokemiaan asioita. Mikäli ikä ja terveys sen sallivat, näissä selvittelyissä isovanhemmat ovatkin usein ensimmäisenä vaihtoehtona. Lapsen turvallisuuden tunne syntyy kodin ihmissuhteiden ja ilmapiirin lisäksi arjen ennakoitavuudesta, johdonmukaisuudesta ja säännöllisyydestä (Pajunen 2007). ”Mutsini on ihan paska mummo” – nykyvanhemmuuden kulmakiviä ja karikoita enemmän käytöshäiriöitä kuin vieraampiin perheisiin sijoitetuilla lapsilla (Griggs ym. Ennen lapsenlapsen sijoitusta isovanhemmille olisikin tärkeää selvittää, miten voimakkaina elävät traumat liittyen oman lapsen kykenemättömyyteen toimia vanhempana, ja kartoittaa patologisten toimintatapojen periytymisen riskit (Kontunen 2012). Asioiden läpikäyminen, molemminpuolisen ymmärryksen lisääminen, anteeksipyytäminen ja -antaminen ovat avainasemassa. Kokemukseni mukaan suuri osa isovanhemmista pyrkiikin sinnittelemään ja auttamaan ongelmien kanssa painivia lastensa nuoria perheitä omien voimiensa äärirajoille. Työssäni olen törmännyt tilanteisiin, joissa päihde- tai mielenterveysongelmat ovat haitanneet jo nuorten vanhempien lapsuutta, minkä vuoksi he haluavat suojata omia lapsiaan rajoittamalla tai jopa katkaisemalla välit isovanhempiin. Kesken jääneiden asioiden työstämiseen isovanhemmuus antaakin uuden ja eheyttävän mahdollisuuden. Vuonna 2010 Suomessa oli yli 17 000 kodin ulkopuolelle sijoitettua lasta, joista 11 % sijoitettuna sukulais- ja läheisperheisiin (Kuoppala & Säkkinen, 2010). Tilanteen niin vaatiessa nykyinen lastensuojelulaki velvoittaa selvittämään ensisijaisesti lähiverkoston mahdollisuudet tuen lähteenä ja sieltä mahdollisesti löytyvät sijaisvanhemmat. Perheen turvalliset kiintymyssuhteet luovat perustan lapsen tasapainoiselle kasvulle ja kehitykselle. Lapsen kannalta tämä tarkoittaa luottamuksen syntymistä siihen, että hänen tarpeisiinsa vastataan riittävästi, häntä autetaan ja kannustetaan tilanteissa, joista hän ei tunne selviävänsä yksin, ja vanhemmat ovat hänen suojanaan tarvittaessa
Nuorten perheiden yhä aikataulutetumpi elämä töineen ja harrastuksineen lisää ehkä tunnetta, ettei42. Etäisyyden säätely on läsnä kaikissa ihmissuhteissa. Hauskuuttajat keskittyvät jakamaan vain mukavia hetkiä lastenlastensa kanssa. Työt, työttömyys ja siirtolaisuus vievät ihmisiä eri maihin ja mantereille. Mikäli lapsenlapsia on paljon, on suhde jokaiseen luotava erikseen, ja se on myös erilainen jokaisen kohdalla. Entistä useammin isovanhemmat pakkaavat -akselilla, kilpailu isovanhempien kesken asemastaan lastenlasten elämässä sekä kasvatukseen liittyvät erimielisyydet (Attias-Donfut & Segalen 2007). Isovanhemmat auttavat nuoria perheitä joko suoraan rahallisesti tai välillisesti ostamalla lapsenlapsilleen tarvittavia välineitä, matkoja tai osallistumalla harrastusten kustannuksiin. Onpa jäänyt mieleen joskus kuulemani tokaisu: ”On se kumma, että yksi äiti on pystynyt hoitamaan yksin seitsemän lasta, mutta he eivät saa hoidetuksi yhtä mummoa…” Ehkä avun antamisen sukupolvien ketjussa ajatellaan kuitenkin olevan luontevampaa ”ylhäältä alaspäin” kuin päinvastoin. monikotisuus on lisääntynyt. Tämänhetkiset isovanhemmat ovat myös vauraampia kuin koskaan, ja ns. Sama mummi tai ukki voinee olla yhdelle lapsenlapselle etäisempi kuin toiselle ja silti esimerkiksi onnistua siirtämään joitain tapoja jokaiselle lapsenlapselleen. Perheen arvojen, traditioiden ja tapojen siirtäjät ovat osallistuvia, sosiaalisia isovanhempia, jotka järjestävät mahdollisuuksia suvun kokoontua yhteen. Isovanhempien omistuksessa olevat kesämökit ja autot ovat usein myös nuorten perheiden käytössä (Fågel & Rotkirch 2010). Sopuisissa ja avoimissa vuorovaikutussuhteissa yhteistyö ja avunanto on luontevaa ja vastavuoroista: apua voidaan pyytää ja sen antamisesta voidaan myös kieltäytyä ilman, että kenenkään tarvitsee pelätä sen aiheuttavan suurempaa vaaraa suhteiden tasapainolle. Samat asiat nousevat esiin suomalaisten tutkijoiden aineistoissa (Fågel & Rotkirch 2010). Mielenkiintoista on, ettei vanhempi sukupolvi näyttäisikään odottavan vastapalvelua antamalleen avulle. Isovanhempien apu on taloudellista, kun taas nuorempi polvi auttaa vanhempiaan käytännön töissä (Haavio-Mannila ym. Tasapaino sopivan osallistumisen ja tunkeilevuuden välillä ei aina ole helppoa. Neugarten ja Weinstein (2007) ovat luokitelleet isovanhemmuutta läheisyys–etäisyys-näkökulmaan liittyen viiteen luokkaan: muodolliset, etäiset, perheen viisauden ja arvojen siirtäjät, hauskuuttajat sekä vanhemmuuden korvaavat isovanhemmat. Viimeisenä mainitut korvaavat vanhemmat ja huolehtivat pääsääntöisesti lapsenlapsistaan. Suomalaiset nuoretparit toivovat eniten apua lastenhoitoon. Pettymyksemmehän ovat usein suoria heijastumia itseen tai toisiin liittyvistä odotuksistamme (Weiser 1999), jotka varsinkin ääneen lausumattomina ovat monen pahaa mieltä tuoneen solmun taustalla. Miten olla isovanhempana ”ei liian lähellä, ei liian kaukana”. Suomalaisessa tutkimuksessa kuitenkin osoitettiin, että isovanhempien ja lastenlasten auttamissuhteet ovat kokonaisuudessaan melko vastavuoroisia. 2009). Monille perheille isovanhempien apu lasten sairastaessa, harrastuksiin kuljetuksissa, pienten koululaisten iltapäivissä tai koulujen loma-aikoina on korvaamatonta. Etäiset isovanhemmat muistavat ja ovat tekemisissä lastenlastensa kanssa lähinnä syntymä- ja juhlapyhinä. Ristiriidat liittynevät myös odotuksiin ja niissä pettymisiin. Avun antamisella ja epäämisellä ei kiristetä tai lahjota puolin eikä toisin. Voidaan varmaan myös kysyä, onko nykyajassamme jotain, mikä estää isovanhempia lausumasta ääneen toiveitaan vastavuoroisesta avusta. Vuosikerta vät isovanhemmat halua olla vaivaksi ennen kuin se on aivan välttämätöntä. He ovat auttamisessaan epäitsekkäämpiä kuin nuoremmat, vaikka ovat useimmiten antavana osapuolena. Pienenevästä maailmastamme ja globalisaatiosta seuraa, että yhä useampi lapsistamme löytää puolison maailman ääristä. Toiveet taloudellisesta tuesta ovat yleisiä ja myös toteutuvat. 3/13 Jaana Pajunen 29. Voisi kuvitella, että etenkin isovanhemmuuden kestäessä vuosikymmeniä siihen ehtisi mahtua piirteitä jokaisesta kuvaillusta tavasta. Muodolliset isovanhemmat eivät puutu lastensa rooliin kasvattajina vaan pitäytyvät lapsenlapsilleen kaukaisina henkilöinä
Monille lienee tuttu pariskunta, joka vielä 40-vuotiaana riitelee, missä, miten ja kenen kanssa joulua tai juhannusta vietetään. Nykyteknologia mahdollistaa yhteydenpidon miltei kaikkialle, mutta virtuaalinen yhteys ei tunnu korvaavan syliä, läheisyyttä ja kosketusta, jota sekä lapsenlapset että isovanhemmat kaipaavat ja antavat toisilleen. Isovanhemmuuden yksi tärkeimpiä rooleja on suvun arvojen, tapojen, tarinoiden ja perinteiden edelleen vieminen ja uusille sukupolville siirtäminen. Tästäkin syystä, mikäli haluaa ymmärtää suvun myyttejä ja tarinoita, niitä kannattaa tarkastella ainakin kolmen sukupolven näkökulmasta lähtien (Andolfi, Angelo & De Nichilo 1989). Tutkimustieto varhaisesta vuorovaikutuksesta, lapsen kasvusta, kehityksestä ja sen tarpeista on lisääntynyt huikeasti parin viime vuosikymmenen aikana. Lapsikeskeistä, populaaria kasvatusvalistusta onkin syytetty siitä, että se on huutavassa ristiriidassa yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa ja pitää yllä vanhempien epävarmuutta kasvattajina silloinkin, kun lapsi kukoistaa hyvinvoivana ja pärjäävänä (Lounavaara-Rintala 1999). Mielenkiinnolla olemme voineet lukea esim. ”Mutsini on ihan paska mummo” – nykyvanhemmuuden kulmakiviä ja karikoita laukkunsa ja liikkuvat sinne, missä olosuhteet milloinkin ovat parhaimmillaan, viettävät talven etelässä tai kevään Lapin hangilla, ollen joka tapauksessa pitkiä aikoja matkan päässä nuoren perheen arjesta. Vaikka etäisyydet erottavat, tekniikka yhdistää. Nykyvanhemmista suuri osa on hyvinkin valveutunutta ja tietoisia uusimmista virtauksista, mutta he ovat joskus tietotulvan keskellä myös hämmennyksissään, minkä mukaan toimia. Meduusamummot Perheterapian kanssa tekemisissä oleville ovat tuttuja myös sitovat, tunkeutuvat ja omistushaluiset, valtaansa väärin käyttävät isovanhemmat. Fyysisen etäisyyden ollessa suuri elävän ja lämpimän kontaktin luomiseen tarvitaan enemmän kaikkien kolmen sukupolven aktiivisuutta ja vaivannäköä kuin lähisuhteissa, joissa kanssakäymiseen syntyy luonnostaan enemmän tilaisuuksia. Yhtenä sukupolvien välille erimielisyyttä aiheuttavana teemana olivat kasvatukseen liittyvät asiat (Attias-Donfut & Segalen 2007). Onpa lapsenlapsia kaksi tai kuusitoista, pyrkimys tasapuolisuuteen on haaste kaikille isovanhemmille. Ihanne lienee, että isovanhemmat kunnioittavat vanhempien toiveita ja toimivat niiden mukaan. Mikään ei liene helpompaa kuin erimielisyyksien synnyttäminen suosimalla yhtä muiden kustannuksella, on kysymys sitten annetusta käytännön avusta, ajasta, rahasta tai muista etuisuuksista. ruutta ja katkenneita sisarus- ja sukulaisuussuhteita. Mikäli tämä ei onnistu, eivätkä isovanhempien teot ole selvästi vahingollisia lapsen kannalta, olen työssäni korostanut vanhemmille heidän oman toimintansa yhden- ja johdonmukaisuuden tärkeyttä. Myös rahalla vaikuttaminen on tehokasta. Usein tiedostamattaan ja perinteisiin vedoten isoäidit saattavatkin tehdä parhaansa estääkseen nuortaparia yksilöitymästä omaksi yksikökseen. Sen jälkeen, kun isovanhemmat ovat kasvattaneet omia lapsiaan, monet kasvatustrendit ovat tulleet ja menneet. Koneen historiikista (Simon 2009), kuinka julmasti edellinen sukupolvi saattaa kilpailuttaa seuraavaa tulevasta johtajuudesta ja aiheuttaa siten paljon katke43. Suvun kirjaamattomien, ääneen lausumattomien vastuiden, velvollisuuksien, lojaliteettien ja salaisuuksien ylläpitäjänä ja säilyttäjinä isovanhemmilla onkin suuri merkitys (Schützenberger 2011). Monille isovanhemmille on kuitenkin vaikeaa hyväksyä muutoksia asioihin, ”jotka on aina tehty näin”, vaikka perinteiden uudelleenmuokkaus saattaisi tuoda helpotusta heidänkin elämäänsä. Perheiden kanssa työskennellessä esiin tulevia aiheita ovat ainakin lahjojen antamiset, ruokailut, nukkumiset ja lasten rajoittamiset. Kuinka paljon taloudellinen tukeminen antaa oikeutta puuttua nuorenparin päätöksiin ja elämään. Nuorenparin ja perheen yhtenä kehitystehtävänä on löytää omat tapansa ja luoda traditionsa eikä juuttua liikaa kiinni lapsuudenkodin malleihin tai omiin vanhempiinsa (Tuhkasaari 1999). Isovanhemmilla on tarjottavanaan kokemusta ja perspektiiviä eikä enää yhtä suurta tarvetta kasvattaa kuin vanhemmilla
Eroprosessin viedessä vanhempien huomion ja voimat neutraalisuuteen kykenevän isovanhemman lapselle osoittama rauhallinen myötätunto, tuki ja sanoitus saattavat kannatella häntä pitkälle, olla korvaamaton turvan ja jatkuvuuden tunteen tuoja (Sinkkonen 2011). Vaikka biologinen isovanhemmuus jäisikin kokematta, sosiaalinen ja emotionaalinen isovanhemmuus ovat mahdollisia. Vanhempien soisikin ymmärtävän, kuinka suureksi avuksi isovanhemmat voivat olla lapselle etenkin erotilanteissa. Onkin kysytty, kuinka moni tietoisen lapsettomuuden valitessaan ymmärtää valitsevansa myös lapsenlapsettomuuden. Lapsen homouteen ja lesbouteen liittyvien ristiriitaisten tunteiden lisäksi vanhemmat ovat joutuneet kantamaan surun siitä tiedosta, ettei lapsenlapsia olekaan odotettavissa. Tunnetasolla he voivat olla yhtä läheisiä kuin biologiset isovanhemmat. Aihe aktivoituu lapsettomille uudelleen, sekä tahattomasti että tietoisesti, viimeistään, kun ikätoverit alkavat innoissaan kertoa isovanhemmuudestaan ja vetää esille valokuvia lapsenlapsistaan. Pienellä luovuudella ja totuttuja sektorirajoja rikkomalla voitaisiinkin tehdä paljon yksinäisten vanhusten ja lasten yhteen saattamiseksi. Usein lapsenlapsen on helpompi puhua ja jakaa murheitaan isovanhempien kuin vanhempiensa kanssa. Monissa perheissä on ”tekovaari”, ”kummi- tai varamummi”, joka on tullut lähipiiriin erojen, uudelleen pariutumisten tai muiden tär44. Tahdoton lapsettomuus lisääntyy Suomessakin – tällä hetkellä joka neljäs nainen ja 2/5 osaa miehistä on 35-vuotiaina lapsettomia. Voisi kuvitella hyödyn ja ilon olevan molemminpuolista! Kuten jo aiemmin on todettu, ainakin pieni lapsi on aina sidoksissa siihen, millaiset välit hänen vanhemmillaan on omiin vanhempiinsa. Särkyneet sydämet Yhä useammalta jää biologinen isovanhemmuus kokonaan kokematta. Tutkimusten mukaan noin yhdeksälle prosentille suomalaisista naisista lapsettomuus on tietoinen valinta (Miettinen & Rotkirch 2008). 3/13 Jaana Pajunen 29. Vaikka homoparien täyttä adoptio-oikeutta ei vielä Suomessa olekaan, nykyään on yhä yleisempää, että sateenkaariperheessäkin on lapsia, eikä se näin ollen enää ole este isovanhemmuudelle samalla tavoin kuin aiemmin. Joissakin päiväkodeissa on käytäntönä, että ikäihmiset käyvät säännöllisesti koko lapsiryhmän ukkina tai mummina lukemassa tai kertomassa tarinoita lapsille. Kovin kauan ei ole ollut edes mahdollista puhua ääneen samaa sukupuolta olevien parien lapsihaaveista. Vuosikerta keiden ihmissuhteiden kautta. Isovanhempien omien erojen on myös todettu harventavan yhteydenpitoa lapsenlapsiin. Usein kaukaisimmaksi jäävät isien isät. Syyt ovat moninaisia: raskaaksitulo ei fysiologisista tai muista terveydellisistä syistä onnistu tai ole mahdollinen, toimeentuloon, työhön tai asumiseen liittyen tilanne ei tunnu sopivalta lapsen tulla, sopivaa kumppania ei aikanaan löydy. Vanhempien erojen myötä etäännetyt isovanhemmat ovatkin varmasti särkyneiden sydänten asiantuntijoita. Olisiko mahdollista yhdistää lasten ja vanhusten päivähoitoa vaikkapa perustamalla yhteisiä ryhmiä sopivan ikäisille lapsille ja riittävän hyväkuntoisille, lapsista pitäville vanhuksille. Maailmalla isovanhemmat ovatkin perustaneet yhdistyksiä ajamaan oikeuksiaan ja edistämään lasten ja isovanhempien yhteydenpitoon liittyviä asioita (AttiasDonfut & Segalen 2007). Toistaiseksi Suomessa isovanhemmilla ei ole minkäänlaisia juridisia oikeuksia lastenlastensa tapaamisiin, mikäli vanhemmat ne syystä tai toisesta riitatilanteissa kieltävät. Samalla kun keskimääräinen lasten saamisen ikä nousee, raskaaksi tuleminen vaikeutuu (Sainio, Klemetti, Hemminki & Gissler 2010). Paikallaan oleva mummola edustaa lapselle pysyvyyttä tilanteessa, jossa lapsi joutuu totuttelemaan Lapsi ei mene pilalle tai kärsi, vaikka silloin tällöin isovanhempien luona asiat tehtäisiin toisin, kunhan arki vanhempien kanssa on turvallisen ennakoitavaa. Varttuessaan lapsenlapsi voi tietenkin olla myös itse aktiivinen yhteydenpidossaan, mutta ohi vanhempien toimiminen vaatii lapselta tai nuorelta itsenäisyyttä ja lojaliteetin murtamista
& Bateman, A. Englannissa tehdyssä tutkimuksessa haastateltiin n. Danielsbacka, M. (2007). G., Fonagy, P. Tärkein tulos kuitenkin oli, että lapsen emotionaalisesti lämpimäksi kokema suhde oli selkeä suojatekijä tunne-elämän pulmia vastaan, ja erityisen merkityksellinen yksinhuoltajaja eronneiden vanhempien lapsille. Muuttuneesta maailmasta ja ajan haasteista huolimatta hyvän isovanhemmuuden olennaisimmat peruspilarit näyttäisivät pysyneen melko samoina. Angelo, C. New York: Brunner/Mazel, Inc. Yhtenä esiin tulleena seikkana oli kiireettömyys ja yksinkertaisesti oleminen, ”being here for me” (Griggs ym. (2010). Perhe, asenteet ja auttaminen: näkökulmia perhesukupolviseen vuorovaikutukseen, pro-gradu työ. & Söderling I. Yli 85 % nuorista arvosti ja piti tärkeänä kuunnella, mitä isovanhemmilla oli heille sanottavaa. Asenteiden muutoksista huolimatta useimmat isovanhemmat ovat suurena apuna lapsilleen ja lapsenlapsilleen käytännön arjessa, samoin kuin nuoremmat polvet vastavuoroisesti edeltäjilleen. & De Nichilo, M. Grandparents – La famille à travers les générations (nouvelle édition). W. Ikääntyneiden alkoholin suurkulutuksen tunnistaminen ja hoito. 1 600 11–16-vuotiasta nuorta siitä, miten he kokivat suhteensa isovanhempiinsa. Emotionaalisesti lämpimät suhteet kannattelevat kaikkia sukupolvia etäisyyksistä riippumatta, ja yhteen sitovista tunteista suurin on vilpitön rakkaus. Lastenlapset puolestaan pitävät isovanhempiaan kiinni elämässä ja maailmanmenossa, tuovat iloa, tunnetta elämän jatkuvuudesta ja merkityksellisyydestä. Helsinki: Helsingin yliopisto. (2008). Toimivat suhteet – kaikkien ilo ja voimavara Siihen nähden, kuinka keskeisessä asemassa isovanhemmat ovat aina olleet perheiden tukijoina, aihetta on tutkittu melko vähän etenkin lasten näkökulmasta. Arlington: American Psychiatric Publishing, Inc. Fågel, S., Rotkirch, A. Kiireettömyyden kaipuu on tullut esiin suomalaisissakin kyselyissä – lapsille riittäisi yhdessä oleminen kotona ainaisen tekemisen ja menemisen sijaan. & Holopainen, A. Isovanhempien tärkeä rooli suvun perinteiden, suvun tarinoiden, kokemustiedon ja taitojen eteenpäin viejänä on ennallaan. Ajan myötä vanhemmuuden kiire ja ajanpuute näyttääkin kypsyvän isovanhemmuuden kärsivällisyydeksi ja leikiksikin – asioiksi, jotka vanhempana jäävät helposti arjen tuoksinassa jalkoihin (Ijäs 2004). (2010). Kysyttyjä aihealueita olivat: kuinka isovanhemmat ovat mukana heille tärkeissä asioissa, miten he tukevat koulunkäyntiä, jakavat huolia, auttavat tulevaisuuden suunnitelmissa, neuvovat pulmissa, rajoittavat, auttavat erottamaan oikeaa ja väärää tai antavat rahaa. Allen, J. Mentalizing in Clinical Practice. The Myth of Atlas. Lapsista 30 %:lla oli elossa kaikki neljä isovanhempaa, jotka olivat 60–70-vuotiaita ja joista 2/3 osaa asui enintään 10 mailin päässä lapsenlapsistaan. Pariisi: Odile Jakob. Attias-Donfut, C. 2010). Merkille pantavia olivat lasten kommentit mummolassa olon rentoudesta, hauskuudesta, isovanhempien paremmasta kuuntelukyvystä ja sensitiivisyydestä verrattuna vanhempiin. (2008). ”Mutsini on ihan paska mummo” – nykyvanhemmuuden kulmakiviä ja karikoita useampaan kotiin, ehkä myös vaihtuviin päivähoito-, koulu- ja kaverikuvioihin. Families & the Therapeutic Story. & Segalen, M. Farkkumummoja ja pehmovaareja. 45. Erityiseksi turvapesäksi isovanhemmat koettiin silloin, kun elämässä oli vaikeaa. Duodecim 128, 2492–1498. Helsinki: Väestöliitto. (1989). toimiessaan kaikkien sukupolvien suuri voimavara, etu ja ilo. Andolfi, M. Pieni tutkimusmatkani isovanhemmuuteen osoitti sen todella olevan paitsi taitolaji niin hyvin Jaana Pajunen 050 386 7145 jaana.pajunen@hdl.fi LÄHTEET Aalto, M
Perhe ja kasvatusihanteet. Suomen Mielenterveysseuran koulutuskeskus. Helsinki: Väestöliitto. 48-53. (2010). (2005). Koistinen (toim.) Neuvolatyön käsikirja, s. Kalland (toim.) Varhaiset Ihmissuhteet ja niiden suojeleminen, s. Kiintymyssuhdeteorian kliininen merkitys: soveltaminen erityistilanteissa. (1999). & Säkkinen, S. (2011). Simon, J. Helsinki: WSOY. The construction of parenting and its context. (2011). (2007). Helsinki: Kela. Vancouver: Photo Therapy Centre. (2009). & Weinstein, K. Children & Society 24, 200-214. Vuosikerta Griggs, J., Attar- Schwartz, S. 71-94. Webster & M. Teoksessa J. Weissman, M., Wickramaratne, P., Nomura, Y., Warner, V., Pilowsky, D. Sinkkonen & M. Miettinen, A. Jyväskylä: Kirjapaja Oy. (2001). Helsinki: WSOY. Teoksessa M. Teoksessa J. Les grand-parents neufs. (2010). Göpfert. Ijäs, K. Cambridge, UK: Cambridge University Press. & Nelki J. (2011). Pariisi: Odile Jakob. Tuhkasaari, P. Teoksessa J. Kontunen, E. , Buchanan, A., Tan, J-P. Seeman (toim.) Parental Psychiatric Disorder, s. Teoksessa M. Kiintymyssuhdenäkökulma vanhempien avo- tai avioeroon. (2009). Kalland (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, s. Weiser, J. Helsinki: Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos. ”Mummo äitinä – lapsenlapsen sijaisvanhempana toimimisen haasteita”, esitelmä Turun 4. ”They´ve always been there for me”, Grandparental involvement and child well-being. Sukupolvien ketju. Kuoppala, T. & Bruder, G. Teoksessa J. Armanto & P. Suuret ikäluokat ja sukupolvien välinen vuorovaikutus Suomessa. Sinkkonen & M. Webster, M. 3/13 Jaana Pajunen 29. (2008). Tampere: Eveil-Kustannus. Viljanen, M. Alcohol and drug problems in parents: An overview of the impact on children and implications for practice. Huhtanen, P., Hokka, P. Sinkkonen, J. 46. Göpfert, J. & Pyykkönen N. Teoksessa A. 60-62. Cambridge, UK: Cambridge University Press. (2009). & Roos, J-P. Schützenberger, A. Keuruu: Otava. Teoksessa Vuorovaikutuskuvioita, s. Teoksessa Attias-Donfut, Segalen, Grand-parents - la famille à travers les générations (nouvelle édition), s. (2009). V. Mentalisaatiokyky varhaisessa vanhemmuudessa. Sinkkonen & M. Families at high and low risk for depression. Yli 40-vuotiaan naisen raskaus, Suomen Lääkärilehti 65, 3129–3134. Pajunen, J. Archives of General Psychiatry 163, 1001-1008. Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä. Velleman, R. Göpfert, J. 62-78. Parisuhde – uusperheen ydin. (2006). suomalaisessa perheterapiakongressissa 16.3.2012. 198–233. Lastenhankinnan toiveet ja esteet. stakes.fi/tilastot/tilastotiedotteet/2011/tr29_11.pdf. Aaltonen & R. & Mäkelä P. Offspring of depressed parents: 20 years later. Perhebarometri 2008 (pdf ) . Katsauksia E 34. Neugarten, B. Tiimi 1/2010, A-klinikkasäätiö. Tilastoraportti, Lastensuojelu 2010, THL, Helsinki. Archives of General Psychiatry 62, 29- 36. www. (2007). (2011). 185-202. Psykogenealogia. Malinen, V. Seeman (toim.) Parental Psychiatric Disorder, s. & Rotkirch, A. Helsinki: Valopaino. Jyväskylä: Gummerus. & Gissler, M. V. Pajulo, M. & Verdeli, H. (1999). Milloin on lapsen aika. Sainio, S., Klemetti, R., Hemminki, E. (2004). Lounavaara-Rintala, H. Kalland, M. (2010). 173–182. (2010). & Larkela P. Phototherapy Techniques – exploring the secrets of personal snapshots and familyalbums. Weissman, M., Wickramaratne, P., Nomura, Y., Warner, V., Verdeli, H., Pilowsky, D., Grillon, C. Helsinki: WSOY. 407- 415. 104–118. (2012). Kalland (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen, s. Rinne (toim.) Perhe terapiassa, s. Hämeenlinna: Tammi. (2009). THL, Juomatapatutkimus 2008. Ikääntyminen, alkoholi ja lääkkeet. (1999). Vantaa: Vuorovaikutusprosessien tutkimuskeskus. M., Webster J. Parisuhde – toiseus ja yksilöityminen elämänprosessissa. Isovanhemmat muutosten keskellä. Käytännön näkökulmia perheväkivaltaan. Haavio-Mannila, E., Majamaa K., Tanskanen A., Hämäläinen, H., Karisto, A., Rotkirch, A
Jussi on tehnyt pitkän uran niin perheneuvolatyön, lastenpsykiatrian kuin perheterapeuttien koulutuksenkin parissa. Jussilla on ollut aina erityinen kyky erottaa oleellinen erilaisten ajassa ja tilanteissa kieppuvien ilmiöitten virrasta. Nyt voisikin olla sopiva aika katsoa taaksepäin ja muistella Jussin kanssa niin omia vaikutteita kuin perheterapian ja ympäröivän maailman muutoksia. 47. Haastattelu Jussi Sierla, maailma perheterapeutin silmin Tapio Ikonen PsL, psykoterapian erikoispsykologi perheterapeutti VET Psykologipalvelu Dialogi Kuopio Jussi Sierla lastenpsykiatri perheterapeutti VET Joensuu eläkkeellä Haastattelusarjassamme suomalaisen perheterapiakentän vaikuttajista on vuorossa joensuulainen lastenpsykiatri ja perheterapeutti Jussi Sierla. Jussi ei ole koskaan tehnyt omasta toiminnastaan isompaa numeroa, minkä vuoksi hän on ehkä jäänyt osalle lukijoista tuntemattomaksi. Jussi on jatkanut aktiivista toimintaa vielä eläkkeelle jäämisensä jälkeenkin. Kollegoitten luottamuksesta ja arvostuksesta kertoo esimerkiksi pitkäaikainen luottamustoimi Perheterapia-lehden toimitusneuvoston puheenjohtajana vuosina 1986–2009. Hänen toimintaansa on leimannut aina humaani ja ymmärtävä suhtautuminen kanssaihmisiin
Suomen Mielenterveysseura oli käynnistänyt perheterapiakoulutuksen Suomessa, ja yhdessä kuopiolaisten kanssa innostuimme vaatimaan omaa koulutusryhmää myös Itä-Suomeen. 3/13 Tapio Ikonen, Jussi Sierla 29. Järjestimme vielä seuraavana vuonna viikon mittaisen intensiivikoulutuksen lastenpsykiatrilääkäreille, kouluttajina tällä kertaa Bentovim ja Cooklin. Koulutuksen tarve oli suuri ja kouluttajista oli pulaa, niinpä Suomen Mielenterveysseura värväsi meistä vastavalmistuneista yksin tein psykologit Anna-Liisa Haikolan ja Marjatta Eskelisen sekä minut seuraavien ryhmien kouluttajiksi. Vanhempien hoito ja ohjanta nähtiin lapsen hoitoa tukevana, sinänsä tärkeänä tekijänä. Lastenpsykiatrian professori Eila Räsänen oli asiassa erityisen aktiivinen vaikuttaja. Perheterapian kautta vuorovaikutussuhtei48. Kiinnostuin lastenpsykiatriasta lääketieteen opintojeni loppuvaiheessa 1960-luvun lopulla. Lähdinkin jo varsin alkuvaiheessa lääkärinuraani, vuonna 1974, erikoistumaan lastenpsykiatriaan Lastenlinnan sairaalaan. Päivät herättivät suurta kiinnostusta keräten poikkeuksellisen runsaan osallistujajoukon. Vuosikerta teessa lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Aloin nähdä tämän elämänpiirin – vanhemmat ja perhe mukaan luettuna – suuren merkityksen lapsen kehityksessä, elämässä, ja sairaudessakin. Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen koulutuspäivät olivat tuohon aikaan erittäin suosittuja alan ammattilaisten piirissä. Kuten jo kerroin, lapsen (ja ylipäänsä ihmisen) ongelmien ja tilanteen tarkastelu ja ymmärtäminen osana vuorovaikutussuhteita ja koko laajempaa elämäntilannetta tuntui luontevalta, oikealta ja tärkeältä. – Kerrotko jotain omasta taustastasi. Juuri tuohon aikaan, 1970-luvun lopulla, perheterapia alkoi myös Suomessa herättää kasvavaa kiinnostusta uutena hoitomuotona, mutta myös perustavaa laatua olevana uutena ajattelutapana suh- – Mitä perheterapeuttina olet pitänyt tärkeinä asioina. Sillä tiellä olen edelleen. Osastolla järjestettiin viikoittain lastenpsykiatrisia konsultaatioita, joita piti lastenpsykiatri Marja Saarelma. Tämä ristiriita askarrutti minua paljon. Tähän teemaan tarttui myös Lastenpsykiatriyhdistys kutsuen vuoden 1978 koulutuspäivilleen Lontoosta nimekkään kouluttajakolmikon, psykiatrit Arnon Bentovimin ja Alan Cooklinin sekä sosiaalityöntekijä Anne Eltonin, esittelemään perheterapiatyöskentelyä. Hoitoajat osastolla olivat pitkiä; lapsen auttamisessa keskeisessä asemassa olivat osastohoito, omahoitajasuhteet, sairaalakoulu ja tarvittaessa lisäksi yksilöpsykoterapeuttinen hoito. Koulutustarjontakin oli tuolloin paljon nykyistä niukempaa. – Erikoislääkäriksi valmistuin vuonna 1977. Osallistujia oli muistini mukaan kolmisenkymmentä – merkittävä osuus tuon ajan lastenpsykiatreista. Olin kesäsijaisena lastentautien osastolla Auroran sairaalassa Helsingissä. Kouluttajina toimivat Jorma Piha ja Ritva Saarelainen. Muutin perheineni Joensuuhun vuonna 1979. Marja Saarelman myötäelävä, oivaltava ja selkeä tapa pohtia ja avata asioita teki minuun suuren vaikutuksen. Nämä sysäykset ja englantilaiskouluttajiin tutustuminen herättivät oman aktiivisen kiinnostukseni perheterapiaa kohtaan. Nuo tilaisuudet olivat minusta tavattoman mielenkiintoisia ja silmiä avaavia: aloin nähdä lapsen sairauden, ja lapsen ylipäänsä, uudella tavalla laajemmassa elämänpiirissään. Tuolloin hoitokäytännöissä nähtiin toisaalta lapsen hoito, toisaalta vanhempien hoito ja ohjanta vielä toisistaan hyvin erillisinä, joskin rinnakkaisina osina hoidon kokonaisuutta. Vaatimuksemme tuotti tulosta, ja ensimmäinen erityistason perheterapiakoulutusryhmä eteläisen Suomen ulkopuolella toteutettiin Kuopiossa 1981–84. Yksilöpsykoterapeuttisten taitojen tärkeys vastaavasti korostui koulutusohjelmassa. Julkisesti tuotiin esiin, että vanhempia ei pidä syyllistää, mutta tosiasiallisesti ajattelutapa useinkin oli hyvin (piilo)syyllistävää. Myös sosiaalityöntekijä Helena Vapaavalta oli mukana järjestelyissä. Keskeisessä roolissa päivien ideoijana ja pääjärjestäjänä toimi lastenpsykiatri Anja Forssén. Lähdin asioista kiinnostuneena mukaan yhdistyksemme koulutustoimikuntaan koulutustapahtumia suunnittelemaan
Michael White ja David Epston työtovereineen ja seuraajineen olivat tässä oppi-isinäni ja -äiteinäni. Tässä mielessä uskon työskentelytapojeni muuttuneen jollain melko perustavalla tavalla innostuttuani narratiiviseen ajattelutapaan ja dialogisuuteen. Perheterapia on avannut uudella tavalla ymmärtämään perheen (ja laajemmin suvun) historian merkitystä ja kolmen sukupolven näkökulmaa. Erityisen merkityksellinen vaikuttaja perheterapeuttisen urani alkuvaiheessa systeemisen ajattelutavan rinnalla oli Salvador Minuchin ja strukturaalinen perheterapia. Monivuotinen koulutusyhteisön jäsenyys voimavarakeskeisen ajattelun pohjalta on ollut erittäin antoisaa ja kehittävää. Tärkeätä on ollut myös perheterapia-ajattelun syyllisyydestä vapauttava tai ainakin sitä lievittävä vaikutus. Mainitsinkin jo koko joukon tärkeitä esikuvia ja vaikuttajia. den dynamiikka alkoi avautua tarkemmin ja monimuotoisemmin. – Ketkä ja millaiset asiat ovat muovanneet sinusta sellaisen terapeutin kuin olet tänä päivänä. Vaativan erityistason terapiakoulutukseni Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa 1990-luvun alkuvuosina antoi alkusysäyksen ja loi pohjan tälle kehitykselle. Monica McGoldrick ja Florence Kaslow olivat tässä tärkeitä vaikuttajia. Strukturaalinen perheterapia, strategiset mallit ja milanolainen systeeminen terapia painottivat kaikki aika voimakkaasti terapeuttien asiantuntijuutta perheen ongelmien ymmärtämisessä ja auttamiskeinojen tietämisessä ja löytämisessä. Minuchin oli myös työskennellyt samantapaisissa työkuvioissa, kasvatusneuvoloissa ja sosiaalisesti heikommassa asemassa olevien väestöryhmien parissa, joten tämäkin oli yhdistävä tekijä. Kokemuksen myötä olen oppinut, että pelkkä sukupuun tekeminen sinänsä voi jäädä ulkokohtaiseksi ja niukaksi, kyse on myös keinojen löytämisestä sukupuun saamiseksi eläväksi. Aikaa myöten olen yhä selvemmin oivaltanut perheen ja monet muut sosiaaliset suhteet voimavaroina, joiden potentiaalia ja mahdollisuuksia vaikeuksien voittamiseen voidaan yhdessä tutkia ja etsiä. Jussi Sierla, maailma perheterapeutin silmin teen rakentamiselle annettu suuri painotus kaiken terapiatyön perustana. Narratiivisuus, dialogisuus ja voimavarakeskeisyys ovat johdattaneet minua läheisempään ja tasavertaisempaan yhteistyöhön asiakkaiden – ja varmaankin myös työtoverien – kanssa. Minuchinin hahmottelemat perheen perusrakenteet ja niihin liittyvät kysymykset hierarkiasta ovat edelleen mielestäni täysipainoisia ja hyödyllisiä apuvälineitä perheisiin tutustuessa, mutta vuorovaikutuksellisten kehien hahmottamisessa strukturaalinen ajattelu voi jäädä rajoittavan jäykäksi. Narratiivisen terapian kautta tuli vastaan voimavarakeskeinen terapia laajemminkin. Minuchinin ajattelutapa oli hyvin käytännönläheistä ja sopi sitä kautta luontevasti omaan ajatteluuni. 1990-luvun puolivälistä alkaen sosiaalisen konstruktionismin näkemykset ja narratiivinen terapia ovat vaikuttaneet voimakkaasti ja tulleet tärkeiksi perusosiksi terapeuttisessa työssäni. Uskoisin työskentelyni muuttuneen selvästi yhteistoiminnal49. Tässä olen saanut oppia ja vaikutteita erityisesti Pekka Holmilta, Jaakko Seikkulalta ja Markku Sutelalta. Tärkeätä Minuchinin työssä oli myös hoitosuh- – Miten ajattelet muuttuneesi terapeuttina vuosien varrella. Tässä tärkeitä opettajia ovat olleet Satu Stierlin ja Pekka Holm. Tähän liittyivät keskeisesti elämän hahmottaminen tarinallisena, mahdollisuus ongelmien käsittelyyn niitä ulkoistamalla ja onnistumiskertomuksien löytäminen yhdessä asiakkaiden kanssa sekä niiden vahvistaminen. Dialoginen ajattelu alkoi kiinnostaa ja tuli sitten osaksi omaa tapaa toimia yhdessä perheiden kanssa. Minuchin kutsui tätä liittymiseksi (joining). Reflektiivinen työskentely tuli myös tutummaksi, erityisesti kouluttajana toimiessa. Kun ongelmat ovat syntyneet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa erilaisin tavoin, niitä oli myös mahdollista lievittää ja poistaa sosiaalisen vuorovaikutuksen keinoin ja siihen vaikuttamalla
Uskoisin olevani nyt terapeuttina astetta positiivisempi tai ystävällismielisempi aloittaessamme yhteistyötä. Suuri huolenaiheeni on väkivaltakulttuurin vahvistuminen. Toisena asiana on tietenkin jokaisen perheenjäsenen tasapuolinen ja riittävä huomioonottaminen työskentelyssä. – Miten ympäröivän maailman muuttuminen on vaikuttanut terapeutin kohtaamiin haasteisiin. On olennaista, että löydetyt tai huomatut asiat todella ovat asiakkaille itselleen merkityksellisiä ja uutta kokemusta avaavia. Tosin haluan tähdentää, että omia voimavaroja ja hyviä puolia, ominaisuuksia, usein käsitellään turhan pinnallisesti ja ”mekaanisesti”. Ongelmia lähestyn ehkä rohkeammin ja enemmän kysyvästi, keskustelevasti, uteliaisuuden näkökulmasta kuin tietäen tai ”tietoa keräten”. Aikuisten omat tarpeet tuntuvat ohittavan lasten tarpeet joskus turhankin herkästi. Uuden teknologian ja viihdekulttuurin valta- – Mitkä ovat mielestäsi keskeisiä asioita perheterapeutiksi kasvamisessa. Samalla piilee vaara, että käytännöstä tulee yleistyvä kompromissi, jossa lasten kokemusta ei tule riittävästi otetuksi yksittäistapauksissa huomioon. Eiköhän tärkeimpiä lähtökohtia ole ymmärrys ihmisestä sosiaalisena, vuorovaikutuksellisena olentona tärkeiden ihmissuhteidensa verkostossa, vaikuttajana ja vaikutuspiirissä olijana. Vanhemmat joutuvat muutenkin tasapainoilemaan enemmän lastensa tarpeiden ja huolenpidon, hoidon vaatimusten ja toisaalta omien harrastustensa ja mielitekojensa toteuttamisen välillä. Samalla maailman todellisuudessa väkivalta on jatkuvasti vahvasti läsnä uutisissa ja otsikoissa. Miten sovitetaan vanhempien omat tarpeet ja kiinnostukset perhe-elämän kokonaisuuteen. Koska työympäristöinäni ovat olleet erityisesti perheneuvolat, ovat työssäni korostuneet lasten maailmaan ja vanhemmuuteen liittyvät kysymykset. Helm Stierlin puhui 70-luvulla ”kaikkien puolella olemisesta” (Allpart50. Avioerot ovat väistämättä yleinen ilmiö ihmisten elämässä. 3/13 Tapio Ikonen, Jussi Sierla 29. Television, elokuvien ja pelien väkivaltainen sisältö tuntuu käyvän yhä rajummaksi, ja väkivalta muuttuu näin entistä enemmän ”normaaliksi” ja viihteeksi. Kahden kodin vuoroasuminen näyttää yleistyvän, ja onkin varmaan usein toimiva ratkaisu etenkin isompien lasten kohdalla. lisemmaksi, ja uskoisin myös, että asiakkaani tunnistaisivat eroa tässä. Tähän liittyy myös lisääntynyt oivallus asiakkaiden omien voimavarojen ja kyvykkyyden löytämisestä ja sen merkityksen aidosta ymmärtämisestä. Vanhempana toimimiseen liittyvät perinteet ovat heikentyneet, ja vanhemmat joutuvat enemmän jokainen itse etsimään ja löytämään keinot toimivaan vanhemmuuteen. Työskentelyyni tulee aikaisempaa helpommin ja useammin mukaan leikkimielisyyttä, mikä mielestäni auttaa hankalampienkin asioiden lähestymistä ja käsittelyä. Riitaiset erot ja taistelu lasten asioiden ja asumisen järjestymisestä eron yhteydessä ovat edelleen vaativa haaste auttamistyössä. Miten voitaisiin sopia tarpeellisista rajoista ja rajoituksista. Tällainen työskentely saattaa olla hyvinkin vaativaa ja haasteellista. Miten voi terapeuttina olla rakentamassa vastavoimia tälle kehitykselle, olla ylläpitämässä väkivallattomuuden ihanteita ihmisten kanssakäymisessä. Teoriat, hypoteesit, tieto ja tekniikoiden osaaminen ovat toki tärkeitä ja aina tarpeen mukaan käytettävissä olevaa ”työvälineistöä”, mutta ratkaisujen ja keinojen etsiminen yhteistyössä on saanut suuremman painon. Vuosikerta van nopea kehitys tuo suuria haasteita lapsiperheiden elämään: Miten ohjata lapsia tähän maailmaan hyvällä tavalla ja sopivassa tahdissa, iänmukaiset tarpeet huomioonottaen ja turvallisesti. Perinteisestä yksilökeskeisestä ihmiskäsityksestä pitää pystyä irtautumaan, vaikka se yhtenä tulkintatapana rinnalla kulkisikin. Lupaavia kokemuksia on nyt Suomessakin saatu perheasioihin perehtyneitten terapeuttien työskentelystä kiinteässä yhteistyössä oikeusistuimien kanssa oikeusprosessin yhteydessä. Monet nuoret vanhemmat ovat tiukoilla työelämän yhä lisääntyneiden vaatimusten puristuksissa
Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että löydettävien asioiden on oltava merkityksellisiä perheenjäsenille itselleen, ei vain terapeutille. Aikuispsykiatrian piirissä monelta suunnalta kuulee biologisesti suuntautuneen psykiatrisen ajattelun ja näyttöön perustuvan lääketieteen aseman vahvistumisesta. Jos koulutusta vain on saatavilla, on siihen myös jatkuvasti tarvetta. Ajankohtaisesti olennaisempaa on psykoterapiakoulutusta koskevan uudelleenjärjestelyn onnistuminen. Ei riitä, että toteamme muodikkaasti: ”Vanhemmat ovat omien lastensa parhaita asiantuntijoita.” Toisinaan ovat, toisinaan eivät, mutta aina varmaankin potentiaalisesti voisivat olla. Tärkeänä näen myös oppimisen perheen omien voimavarojen etsimiseen ja löytämiseen, yhdessä perheen kanssa toimien. Kysymys herää, miten psykoterapeuttiset ja perheterapeuttiset lähestymistavat ja hoidolliset menetelmät tulevat tässä kehityksessä säilymään. Miten koulutuksen siirtyminen yliopistojen vastuulle tulee tapahtumaan. Myös oppiminen toimimaan eri ikäisten perheenjäsenten kanssa on tärkeätä. Terapeutin olisi hyvä säilyttää (tai uudelleen löytää) lapsenmielisyyttään, johon liittyy kykyä leikkiin, mielikuvitukseen ja iloon – kaikella tällä on käyttöä silloinkin, kun työskentelemme vain aikuisten asiakkaiden kanssa. Päinvastoin tämän tulisi monissa tilanteissa olla ensisijainen terapeuttinen työskentelytapa, johon tarpeen mukaan voi rinnalle tai jatkoksi liittää yksilöllisiä terapiamuotoja. Näitä palveluita kehitettiin Suomessa hyvin aktiivisesti erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla, ja tähän liittyi suuri koulutusinnostus. Perheterapialiikkeen voimakkain aalto näyttää kääntyneen laskuun. oma koulutusneuvoloiden järjestelmä. Tiettyä huolta liittyy kasvatus- ja perheneuvoloiden tulevaisuuteen. Yhä edelleen lapset jäävät helposti perheterapiassa liiaksi sivuun. Perheterapeutiksi oppiminen ja kasvaminen edellyttää tietenkin oikeasti perheiden tapaamista, tottumista toimimaan yhdessä useamman ihmisen kanssa, moniäänisyyden tulemista tutuksi ja luonnolliseksi. Perheterapia on saavuttanut Suomessa käytännön työn kentällä niin vahvan aseman, että se tulee nähdäkseni säilymään elinvoimaisena. Perheterapeuttisen osaamisen tarve ei kuitenkaan nähdäkseni ole lainkaan vähenemässä. Nyt keskushallinnon muutosprosessissa Stakesin toiminnan päätyttyä ei uuden Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen piirissä perheneuvoloiden erityisasemasta ja koulutuksesta ole enää vastuunkantajaa. Tuleeko yliopistoklinikoihimme uusia Yrjö Alasen kaltaisia terapeuttisen työn ymmärtäjiä ja kehittäjiä. Jussi Sierla, maailma perheterapeutin silmin lichkeit), milanolaiset korostivat neutraalisuutta ja sirkulaarisuutta. Perheneuvoloiden työntekijöiltä edellytettiin peruskouluttautumista terapeuttisen työn taitoihin, ja tähän tarkoitukseen luotiin myös Tapio Ikonen 0400 254 531 o.tapio.ikonen@gmail.com Jusi Sierla 050 413 2292 51. – Mitä perheterapialiikkeelle kuuluu. Perheterapiakoulutukselle tulisi ehdottomasti saada vakiintunut asema yliopistojen koulutusohjelmissa. Ainakin lastenpalveluissa perheterapeuttinen tai perhekeskeinen lähestymistapa on nähdäkseni saavuttanutkin vankan ja varsin pysyvänkin jalansijan. Nähtäväksi jää, mikä merkitys tällä tulee olemaan perheneuvoloiden henkilökunnan koulutustraditiolle ja -mahdollisuuksille yleisemmin tulevaisuudessa. Tässä he saattavat kuitenkin tarvita apua. Voimavaroja voi löytyä monista lähteistä, ja niiden vaikutus löydettyinä ja käyttöön saatuina on usein suuri. Myös perheterapiakoulutuksiin osallistumista suosittiin. Erikoistumiskoulutus onkin ainakin toistaiseksi päättynyt kokonaan
Niinpä päätin kuitenkin jatkaa kirjoittamista ja pohtia lähemmin erilaisten tekstien ja luokittelujen ulottuvuuksia. Vuosikerta Tekstin inho, nautinto ja hurma T ämä essee on hajanainen, tekstissä ei tunnu olevan jäntevyyttä tai nautittavuutta, hurmion tuottamisesta puhumattakaan. Pelkästään mielihyvää tuottava teksti miellyttää, tyydyttää ja liittyy lukemisen kotoiseen käytäntöön mutta kuitenkin jättää lukijan passiiviseksi, kun sen sijaan toinen tekstin muoto, nautinnon teksti saa hänet aktiiviseksi ja horjuttaa muun muassa hänen arvojensa ja muistojensa perustaa. On siis syytä jatkaa kirjoittamista. Ensin tulin vihaiseksi, sitten apeaksi, sitten ajattelin, etten enää voi kirjoittaa tällaisen seuran mihinkään lehteen mitään tekstiä. Mutta toisaalta olen haluton jatkamaan kirjoittamista. Lehtiähän julkaistaan sellaisella toiveella, että tekstit jollakin tavalla vaikuttaisivat lukijaan. Se edellä mainitsemani teksti ei ollut siis nautinnon tekstiä. Lisäksi sain yhdeltä lukijalta hyvin ystävällisen ja perusteellisen kommentin. En edes halua lukea sitä uudestaan, koska se vei minulta kirjoittamisen ilon. Kuten edellisen esseeni lopussa kirjoitin, olen halukas jatkamaan näitä kirjoitelmiani sillä hinnalla, että edes joku kommentoi niitä. Syynä on Mielenterveysseuran julkaisemassa Mielenterveys-lehdessä tänä keväänä ollut artikkeli, jossa jotenkin tarkoitushakuisesti vääristeltiin Yrjö Alasen yli 50 vuotta sitten julkaisemaa, kansainvälisesti erittäin arvossa pidettyä väitöskirjaa skitsofreniapotilaitten äideistä. He eivät voi toteuttaa elämässään sitäkään, mitä oireet eivät estäisi. Syy selviää, mutta riittääkö syyn selviäminen muuttamaan elämystä. Mutta onneksi kirjoittamisen halu säilyi. Se ei ollut nautintoa herättävää tekstiä, eikä tekstiä, joka olisi neuvonut minua eteenpäin, kuten nautittavan tekstin pitäisi; se sulki lukijan. Hänen näkemyksensä ja kokemuksensa psykoosipotilaitten elämästä ja hoidosta on vakuuttanut hänet siitä, että potilaat ovat samanlainen sosiaalisesti alistettujen luokka, josta kirjoitin. Roland Barthesin tunnetun näkemyksen mukaan teksti voi olla mielihyvää tai toisaalta hurmion tuottavaa. Ei. Tulin neuvottomaksi. Kirjeessä oli siis viitteitä siitä, että hän oli pitänyt tai jollakin tavalla nauttinut tekstistä siitä huolimatta, että sen sisältö oli surullinen. Miten voi kirjoittaa tällaisen jälkeen edes toiseen, saman yhdistyksen julkaisemaan, vaikkakin asiallisilla linjoilla pysyttelevään lehteen. Pahoitin mieleni, sellainenkin vaikutus kirjoitetulla sanalla voi olla. Niinpä en voi edes laittaa tähän yhtään sitaattia siitä kirjoituksesta tai lähdeviittausta siihen. Näin siis tapahtui tämänkin tekstin kohdalla. Ajattelin, että jos nyt jätän kirjoittamatta sen mielestäni vääristelevästi luokittelevan artikkelin takia, syyllistyn itse siihen luokitteluun, jota tuonnempana kritisoin. Ja onhan kommentteja tullut: kolmelta lukijalta toivomus, että jatkaisin kirjoittamista; kaksi heistä on lehden päätoimittajia, yksi alkuperäisen perheterapiakouluttajaryhmän jäsen 1970-luvulta. 3/13 29. Ilmeisesti, hyvä Roland, on myös tekstiä, joka karkottaa luotaan siten, etteivät eri tekstit keskustele enää toistensa kanssa sillä tavalla kuin eräs Umberto Econ Ruusun nimi -romaanin henkilö väittää niiden jopa kirjastossa keskustelevan keskenään – tai miten psykoterapeutin, potilaan ja hoitotapahtumaan osallistuvien läheisten ja hoitavan tiimin jäsenten puheet parhaassa tapauksessa keskustelevat keskenään sekä hoitotilanteessa että sen 52
Aloitan kirjoittamisen Varsovassa, kansainvälisen psykoosien hoidon ja tutkimuksen yhdistyksen (ISPS) kongressin väliajalla. Sanailussa oli jotain hersyvän mukavaa ja mielihyvää synnyttävää kaikessa näennäisessä naiiviudessaan. Hän sanoo vähän hymyillen mutta ei vitsinä, että koirien ja kissojen tapa reagoida ihmiseen on täysin erilaista: koirat sietävät mitä tahansa ja nuolevat sen jälkeen omistajan kättä; psykoosipotilas on samanlainen kuin kissa: kissaa on lähestyttävä kissan ehdoilla ja kissa asettaa itsenäisesti nämä ehdot. Yksi hänen keskeisistä ajatuksistaan oli, miten epäoikeudenmukaisesti luokittelevaa meidän psykiatrinen kulttuurimme on. Kautta historian hulluutta on luonnehdittu kahdella toisistaan poikkeavalla tavalla: luokittelevana prosessina ja toisaalta dimensionaalisena, universaalisena itsen haavoittuvaisuuden ilmentymänä. skitsofreniapotilaitten kohdalla. En toistele tässä Henry Zvi Lothanen luennosta muuta kuin yhden merkittävän lauseen: hän kysyy, missä mieli sijaitsee ja vastaa: ihmisten välillä. Samalla tämä juttelu oli täsmälleen samaa, jota sosiaalisen konstruktionismin keskeiset kehittäjät Berger ja Luckmann korostivat: arkielämän tiedon ja kokemuksen keskeisyyttä lähtökohtana laajempaan ja syvempään tietoon. Tämä vertaus ei ollut potilasta halventava, päinvastoin. Olen juuri kuunnellut Henry Zvi Lothanen nautinnollisen luennon ”How crazy is crazy: dramatology and dream psychology in treating psychosis.” Myöhemmin meillä on kongressin ohjelmassa yhteinen keskustelu. Tämä on oikeastaan sama ajatus, jonka myös Gregory Bateson usein kirjoituksissaan nautinnollisesti lehautti ilmoille. Se toi välittömästi mieleen koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan meillä olleen valkoisen kissan ja nyt vuosi sitten hankkimamme mustan kissan, jolla on valkoiset nilkkasukat ja valkoinen kauluri turkissaan. Enemmän levottomuutta herättää ajatus, että meillä kaikilla olisi potentiaalia riittävän vaikeissa olosuhteissa ulkopuolella keskusteluissa että kunkin osallistujan mielessä. Tämä nautinnollinen elämys osui tarkasti siihen, mitä olen kokenut psykoosipotilaitten psykoterapiassa ja työnohjaajana toimiessani. Esseitä perheterapiasta Stack Sullivan sanoi sen vuonna 1954 näin: Jukka Aaltonen ”Schizophrenic Jyväskylän yliopiston human beings perheterapian professori, are more human emeritus than otherwise. Edellinen pitää sisällään näkemyksen, että jotkut meistä ovat terveitä kun taas toiset ovat hulluuden vaivaamia. This includes both therapists and their patients.” Se tarkoittaa myös sitä, että ketä tahansa ihmistä on lähestyttävä hänen ehdoillaan; ja näin ei useinkaan tapahdu ns. Eilen kuuntelin tarkalla korvalla Nancy McWilliamsin luentoa, jonka otsikko oli ”More simply human: on the universality of madness”. Juuri noin, ja tässä Henry lisäksi tuli sanoneeksi asian, jota ei psykoosin kohtaamisessa useinkaan nähdä: potilaan ehdoilla tarkoittaa myös sitä, että hän asettaa itsenäisesti ehtonsa, on itsenäinen, vaikka se ulkopuolisesta saattaisi näyttää aivan muulta. Jälkimmäinen olettaa, että olemme sekä terveitä että kreisejä ja että epäsuotuisissa olosuhteissa kenestä tahansa voi tulla hullu. Skitsofrenian psykoterapian klassikko Harry 53. Esittelen valikoiden hänen luentoansa. Sitä itsenäisyyttä on syytä kunnioittaa ja nähdä, että itsenäisyys on ilmiö, joka – jo määritelmänsä mukaan – on erilaista itsenäisyyden kokemusta kuin minun itsenäisyyden kokemukseni, mutta se on perusteiltaan sama. Oikeastaan hämmästyttävän nopeasti – ja melkein ujostuttavasti kerron – miten löydämme jo ennen virallisemman keskustelun alkua yhteisen kokemuspohjan. Psykoosin luokittelut, esimerkiksi vanha ajatus ihmiseen työntyneestä demonista tai nykyinen biologisoiva ”skitsofrenia-sairaus”, ovat olleet toistuvasti houkuttelevia ehkä sen takia, koska ne pelastavat sairaan tai hänen läheisensä itsesyytöksiltä
Varsovan kongressissa oli myös pelottava esimerkki luokittelun seurauksista. – Voi lisäksi kysyä: Jos kontrolloiduissa olosuhteissa tehty diagnoosiluokit- *** Luen nautinnollisesti Knuuttilan ja Ryynäsen toimittamaa kirjaa, jonka nimikin on kutkuttava: Umberto Eco, James Joyce ja vesinokkaeläin. Oikeastaan sillä tavalla useimmiten etsiskellään sieniä metsästä, tai ainakin minä etsiskelen, ennen kuin on löytänyt oman salaisen sienipaikan: kuljeskellaan polkuja ja polkujen vierustoja, katse harhailee ja poimii milloin minkäkinlaisen tatinalun. Toinen oikeuspsykiatrinen tutkimus päätyi aivan toisenlaiseen johtopäätökseen, persoonallisuushäiriöön. Luennoitsija suosittelee tätä jälkimmäistä näkemystä. Taustana kiinnostukselleni on, että olen lukemassa myös uutta suomennosta Joycen kirjasta Ulysses. Mitä se oikein tarkoittaa. Teen itselleni ja mahdollisille lukijoilleni tunnustuksen: Minä itse asiassa etsin oikopolkuja melkein aina esimerkiksi esseissäni. Esitelmöitsijät tarkastelivat yksityiskohtaisesti lausunnon sisältöä ja päätelmiä sekä miten niihin oli tultu. Ja vaikeita kirjoja tulee luettua lopultakin useimmiten varsin pintapuolisesti, yrittäen löytää edes joitain vihjeitä tuttuudesta, johon voisi mielessään tarttua. Todellisuudessa sanat olivat juuri sellaisia englannin ja norjan kielen kombinaatioita, joita norjan – ja suomen – kielessä koko ajan muodostetaan viljalti. sellaiseen haavoittuvuuteen, joka romahduttaa kosketuksen realiteettiin. Psykiatrit olivat soveltaneet mekaanisen yksityiskohtaisesti DSM IV -diagnoosiluokituksen osioita. He näkivät tämän lausunnon vastaavan olennaisesti paremmin todellisuutta. Minäkin tulin hyvin vakuuttuneeksi. Joskus löytää hyvän sienipaikan vaikeastakin maastosta, jossa ei olettanut kasvavan sienen sientä. He olivat muun muassa ”havainneet”, että Breivik on kehittänyt skitsofreniailmiöön toisinaan kuuluvia omia privaattisanoja, neologismeja. Kirjassa sanotaan Econ sanoneen, että ”toisinaan on mahdollista luoda oikopolkuja semanttisessa universumissa vaivalloisen tarpomisen sijasta”. Etsin vinkkejä joko esseisiini tai yleensä pikkupohdintoihini kaikesta siitä, vaikkapa epämääräisesti ja vaillinaisesti luetusta kirjallisuudesta, johon törmään myös silloin kun luen jotain uutta vain pintapuolisesti. Myös muut ”oireet” olivat samalla tavalla mekaanisesti kirjattuja ilman mitään näkemystä niitten normaaliulottuvuuksista. Eco taitaa kutsua sitä laajaa ensyklopediaksi. Kuten muistetaan, ensimmäinen tutkimus päätyi skitsofrenia-diagnoosiin. Se todella onkin vähän samanlaista kuin Otavan suuren tietosanakirjan selaamista tai minkä tahansa mieleen tulevan googlettamista noin vaan, ilman sen jäsentyneempää suunnitelmaa tai ennestään tuntemattomassa sienimetsässä kuljeskelua. Ja äkkiä silmiin osuu vähäksi 54. Eräässä työpajassa esiteltiin norjalaisen joukkomurhaaja Anders Breivikin oikeuspsykiatrisia tutkimuksia. Esitelmöitsijät näkivät selkeästi jälkimmäisen perustuvan muuhun kuin mekaaniseen diagnoosiluokituksen kriteerien kirjaamiseen. 3/13 Jukka Aaltonen 29. Vuosikerta telu voi osua noin harhaan, miten onkaan psykiatrian jokapäiväisessä kliinisessä käytännössä: kuinka paljon mekaanisesta luokittelusta aiheutuu väärää, usein lopun elämää jatkuvaa leimautumista. Kunnes yleisön joukossa ollut sveitsiläinen Soteriakotien perustaja Luc Ciompi piti perusteellisen kommenttipuheenvuoron, jonka keskeinen sisältö oli itse asiassa sama kuin Nancy McWilliamsin: emme pysty luokittelemaan tätä murhaajaa varmuudella oikeastaan kumpaankaan luokkaan, kyse on enemmänkin jatkuvuusdimensiosta: hän on varmasti persoonaltaan häiriintynyt, mutta se ei sulje pois sitä, etteikö hän olisi ajoittain psykoottinen, tai: vaikka hän olisi psykoottinen, se ei sulje pois sitä, etteikö hän olisi ajoittain ei-psykoottinen; eikä kumpikaan mahdollisuus merkitse sitä, etteikö hän olisi vastuullinen teostaan. Tässä mielessä pintapuolisuus ei ole sittenkään luettava viaksi vaan juuri Econ tarkoittamassa mielessä yhteydenotoksi johonkin itseä laajempaan, vaikeasti kuvattavaan mutta jotenkin perustavantuntuisesti olemassa olevaan
Reverie and interpretation, Sensing something human. 10-22. Aloin hämmästellä mielessäni ja ääneen hänen ja hänen lähisukulaistensa etunimiä: nehän olivat Tshehovin erään näytelmän henkilönimet. Heidän mielestään tällä keskustelulla ei ollut mitään tekemistä potilaan hoidon kanssa eikä Jukka Aaltonen 050 5649 021 jukka.aaltonen@jyu.fi KIRJALLISUUTTA Barthes, R. aikaa jotain, joka kiinnostaa, jää mieleen sirpaleena, ja sen jälkeen selailee eteenpäin ja pysähtyy tuokioksi taas johonkin uuteen hakusanaan. He eivät kuulleet tekstiä nautinnollisena, sellaisena, jossa oli koko ajan avautuvia mahdollisuuksia uusien nautinnollisten polkujen löytämiselle. Oliko kyse eräänlaisesta negatiivisesta harhasta, sokeudesta: he eivät ehkä nähneet, että vanha kunnon Tshehov oli tullut siihen juttelemaan meidän kanssamme ylimääräisenä palkattomana työnohjaajana. Tekstin hurma (Le plaisir du texte). Umberto Eco, James Joyce ja vesinokkaeläin. Z. Esimerkkinä hyvästä, ennalta arvaamattomasta mutta nautintoa ja hurmaa tuottavasta tekstistä on kokemukseni eräästä psykiatrisen osaston työnohjauksesta Virossa, jossa juttelin naispotilaan kanssa. London: Karnac Books. Lectures for the 18th ISPS Congress in Warsaw, August 2013, s. 22-36. (2013). More simply human: on the universality of madness. Mutta tämä ilmiö onkin sama kuin edellä kuvattu Roland Barthesin tekstin hurma – siis jotain, joka muuttaa lukijan, siis tässä tapauksessa kuuntelijan. Tämän huomaaminen tuotti suurta nautintoa minulle ja sytytti myös potilaan kertomaan erilaisista Venäjään viittaavista juuristaan, vaikka hän ei ollut ennen niitä oikeastaan huomannut. 1993). Olimme, jälkikäteen ajatellen, juuri sen jaottelun äärellä, josta Nancy McWilliams oli Varsovassa luennoinut: diagnosoiva luokittelu, tai sen odottaminen paraikaa näkyvissä olevan aivan uuden perspektiivin sijasta, ei tuo nautintoa tai uuden löytämisen hurmaa; mutta löytäminen tuottaa mukavan nautinnollisen olon myös silloin kun ollaan surullisten, vakavien ja ahdistavien asioitten kanssa tekemisissä; syntyy elävyyden kokemus, joka Ogdenin mukaan on kaiken psykoterapian keskeinen tavoite; tavoite ei ole tarkentunut oirekuvaus tai diagnoosi. Knuuttila, T. 55. Lectures for the 18th ISPS Congress in Warsaw, August 2013, s. Tekstin inho, nautinto ja hurma minun keskusteluni potilaan kanssa auttanut millään tavalla hoidossa tai hoidon suunnittelussa, koska en kysellyt mitään potilaan oireista. hänen emootionsa muuttuvat, kun hän kuuntelee potilaan tai perheen puhetta, on oletettavaa, että myös potilas ja perhe muuttuvat. (1973, suom. Ja tästä pääsee saman tien taas ei-tietämisen positioon (position of not-knowing), jota on pidetty tärkeänä sekä yksilö- että perheterapiassa. Psychoanalytic psychotherapy of psychoses and dramatology. (2013). Mutta jos ei-tietäminen onkin kokemuksena sitä, mitä Barthes tarkoittaa tekstin hurmalla, sen erityinen sisältö on ainakin terapeutin muuttuminen. (toim) (2005). (1997). Äkkiä, tätä kirjoittaessani, mieleeni juolahtaa, että psykoterapiassa korostettu, terapeutille tärkeä kyky antaa mielensä vapaasti kuljeskella potilaan tuottaman sanallisen ja ei-sanallisen materiaalin ympärillä (free floating attention), on itse asiassa sama ilmiö. Oikeastaan, niin ajattelen nyt, ei-tietämisen positio on sekin useimmiten kuvattu vain mielihyvää tuottavana, passiivisena ilmiönä; perhe itse löytää sitten muutoksen avaimet. Mutta jälkeenpäin osaston henkilökunta, joka oli seurannut keskusteluamme, oli hyvin hämmentynyttä. ja Ryynänen, M. Lohtane, H. Usein psykoterapiakirjallisuudessa vapaasti kuljeskeleva tarkkaavuus kuvataan enemmänkin passiivisena, siis samalla tavalla kuin Barthesin mielihyvää tuottava teksti. Ogden, T. Tampere: Vastapaino. Ja jos terapeutti muuttuu, ts. Helsinki: Yliopistopaino. McWilliams, N
Sen lisäksi tulee tarjota erityistaso psykoanalyyttista paripsykoterapiakoulutusta sekä integratiivista paripsykoterapiakoulutusta. Paripsykoterapian voidaan katsoa alkaneen kehittyä 1930-luvulla psykoanalyytikkojen kiinnostuttua hoidossaan olevien yksilöiden puolisoista ja parisuhteista. Yhdistyksessä on toiminut psykoanalyyttisen paripsykoterapian ja tunnekeskeisen pariterapian opintopiirit vuodesta 2007. Therapeia-säätiö ja Helsingin Psykoterapiayhdistys käynnistivät yhteistyössä Turun yliopiston kanssa 2012 Suomessa ensimmäisen psykoanalyyttisen paripsykoterapian 56. Gottmann-instituutti on tuottanut yli 30 vuotta kestäneistä pitkittäistutkimuksista tietoa parisuhteista ja niissä olevista ilmiöistä. Lontoossa Tavistock Center of Couple Relationships (TCCR) on aktiivinen psykoanalyyttisen paripsykoterapian keskus, jonka toiminnassa yhdistyvät kliininen paripsykoterapiatyö, paripsykoterapian tutkimus ja paripsykoterapian koulutusohjelmat. Perheterapian kultaiseksi ajanjaksoksi nimettynä aikana 1975–1985 pariterapia osin sulautui perheterapiaan. Nämä alajaokset ovat kehittäneet viitekehyksensä mukaista koulutustoimintaa ja kansainvälistä yhteistyötä. 3/13 29. Erityistason paripsykoterapiakoulutusta on järjestetty Suomessa vuodesta 2006. Vuosikerta Suomen Pariterapiayhdistys ry:n kannanotto paripsykoterapiakoulutusten puolesta Suomen Pariterapiayhdistys ry ilmaisee huolensa paripsykoterapiakoulutuksen asemasta ja sisällöstä suomalaisessa psykoterapiakoulutuskentässä. Vuonna 2002 perustetun Suomen Pariterapiayhdistys ry:n tarkoituksena on kehittää pariterapiaa ja pariterapeuttista työskentelyä, vahvistaa niiden asemaa ja käyttöä sekä lisätä pariterapeuttien välistä yhteistyötä. 1980-8l puolivälin jälkeen paripsykoterapian teorian ja menetelmien kehittyminen on ollut voimakasta. Itsenäinen psykoterapiamuoto se on ollut vuodesta 2009, kun ensimmäiset erityistason paripsykoterapeutit valmistuivat ja rekisteröitiin Valvirassa. Kanadassa on kehitetty kiintymyssuhdeteoriaan perustuva Emotionally Focused Couple Therapy (EFT – Tunnekeskeinen pariterapia), strukturoitu hoitomuoto. S uomessa paripsykoterapia on itsenäinen psykoterapiamuoto, eikä sitä tule sekoittaa tai sulauttaa muihin psykoterapiamuotoihin. Ruotsalainen Svenska Förening för Psykoanalytisk Parpsykoterapi tekee tiivistä yhteistyötä Tavistock-instituutin kanssa. Suomen Pariterapiayhdistys on järjestänyt EFT-koulutusta vuodesta 2007. Paripsykoterapiakoulutusta tulee järjestää muiden psykoterapiakoulutusten tavoin eri viitekehyksiin perustuvana. Systeemisen tai voimavarakeskeisen suuntauksen koulutuksena se toteutuu tällä hetkellä tarjolla olevissa pari- ja perheterapian yhdistelmäkoulutuksissa. 70–73 % pareista hyötyi hoidosta, näistä 90 % koki suhteensa selvästi parantuneen hoidon jälkeen. Suomessa paripsykoterapia on kehittynyt itsenäiseksi psykoterapiamuodoksi. Väestöliiton koulutusohjelmista on valmistunut 42 erityistason paripsykoterapeuttia, meneillään olevassa koulutusohjelmassa on 17 opiskelijaa. Suomen Pariterapiayhdistys ry painottaa eri viitekehyksiin perustuvien koulutusten saatavuuden tärkeyttä sekä tarvetta säilyttää erityistason paripsykoterapiakoulutukset erillisinä koulutusohjelminaan. Pariterapiaa on Suomessa koulutettu lähinnä vaativan erityistason perheterapiakoulutusten sisällä. Yhdysvalloissa on kehitetty objektisuhdeteoriaan perustuvaa paripsykoterapiaa. Seurantatutkimuksissa havaittiin myönteisten muutosten edelleen vahvistuneen useita vuosia hoidon päättymisen jälkeen. 1940-luvulla Tavistock Institute of Marital Studies (TIMS) Lontoossa alkoi kehittää psykoanalyyttista paripsykoterapiaa. Sen vaikutukset ovat tutkitusti tehokkaat. Vuonna 2011 ne nimettiin yhdistyksen alajaoksiksi
Psykoterapeuttisessa yhteistyösuhteessa pyritään ymmärtämään ihmisen mielensisäistä maailmaa suhteessa mielen tiedostamattomiin sisältöihin, niiden taustaan ja syntyhistoriaan. Suomalaisissa perheterapiakoulutuksissa on korostettu usean eri perheterapiamenetelmän opettamista, jotta terapeutilla olisi valmiudet kohdata erilaisista ongelmista kärsiviä perheitä sellaisella tavalla ja menetelmällä, joka kulloinkin on tarkoituksenmukainen ja joka lähestymistapa perheen on helppo ymmärtää ja hyväksyä.” Jyväskylän yliopiston tarjoama perhe- ja pariterapian psykoterapeuttikoulutus on viitekehykseltään systeeminen. Kannanotto nelivuotisen koulutuksen. Perheitä ei siis lähestytä menetelmäkeskeisesti, Psykoanalyyttinen psykoterapia on psykoanalyyttiseen teoriaan perustuvaa psyykkisten oireiden ja kärsimysten tutkimista ja hoitoa. Pariterapian peruspsykologia on osa yleisen perheterapian psykologiaa.” ”Perhe- ja pariterapian fokus on ajankohtaisen yksilöllistä psykopatologiaa ylläpitävän ja kehityksellisesti rakentavia ratkaisuja estävän vuorovaikutuksen muuttamisessa. Koulutusohjelmaan sisältyy erilaisia perhe- ja pariterapeuttisia menetelmiä, jotka voivat opetuksessa painottua eri tavoilla. Koulutuksen päätyttyä psykoanalyyttisen paripsykoterapian kouluttajakoulutuksen käyneitä on Suomessa 11. Suuntaus koulutusten järjestämisessä tällä hetkellä onkin 4-vuotisten yhdistettyjen perhe- ja pariterapian psykoterapeuttikoulutusten järjestäminen, sillä konsortiotyöryhmän näkemyksen mukaan: vaan menetelmä sopeutetaan hoitotilanteeseen sopivaksi. Koulutukseen osallistujat ovat kaikki psykoterapeutteja, osalla on erityistason paripsykoterapiapätevyys ja psykoterapiakouluttajapätevyys. Ohjelman mukaan: ”Puolisoiden parisuhde on perhesysteemin perusrakenne ja tämän vuoksi systeemikeskeinen perheterapeuttikoulutus antaa tiedot ja taidot työskennellä erilaisten perheitten kanssa (siis myös pariskuntien kanssa). Tällöin tavoitteena on muuttaa mielipahaa ja psyykkisiä oireita lisääviä ja näitä ylläpitäviä perheenjäsenten välisiä vuorovaikutussuhteita. Psykoterapiakoulutusten siirryttyä yliopistojen alaisuuteen ei erityistason paripsykoterapiakoulutusohjelmia toistaiseksi ole ollut tarjolla. Koulutuksessa on suomalaisten koulutuspsykoanalyytikoiden lisäksi mukana TCCR:n paripsykoterapiakouluttajia. Sen keskeisiä läpäiseviä teemoja ovat vuorovaikutuksellisuus ja dialogisten taitojen kehittäminen, oman toiminnan re?ektiivinen arviointi, verkostokeskeisyys, voimavarakeskeisyys ja koulutuksen välitön liittyminen opiskelijoiden työhön ja työyhteisöön. Psykoanalyyttinen paripsykoterapia on kahden yksilön ja heidän parisuhteensa hoitoa tilanteessa, jossa parisuhde on muodostunut kummankin puolison sisäisen maailman konfliktien ja 57. Erityisesti pyritään löytämään perheiden ja pariskuntien vuorovaikutuksessa olevat myönteiset voimavarat. Perheterapiassa on useita eri menetelmiä, joiden käyttöalueet vaihtelevat hoidettavan ongelman ja perheen oman näkemyksen mukaan. Lasten osallisuutta perheterapian aktiivisina osallistujina korostetaan ja lähisuhdeväkivallan ja muiden vallan väärinkäytöksien huomioimista pidetään keskeisenä.” Suomalaisen perheterapian koulutusohjelmat ovat olleet taustateorialtaan systeemisiä tai voimavarakeskeisiä. Kolmen eri kouluttajayhteisön (Dialogic, Vuorovaikutusprosessien tutkimuskeskus ja Keski-Suomen kouluttajat) toteuttaman koulutuksen koulutusohjelma on sama. Oulun perhepsykoterapeuttikoulutus 2014– 2017 koulutusesitteessä ei myöskään mainita koulutuksen viitekehystä, mutta koulutuksen lähtökohdiksi mainitaan: ”Perheterapialla tarkoitetaan terapeuttista toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan ajankohtaisiin, perheenjäsenten välisiin vuorovaikutussuhteisiin, perheenjäsenten näkemyksiin toisistaan ja toisten motiiveista sekä ongelmasta ja sen ratkaisemisesta. Helsingin yliopistossa 2014 alkavaksi suunnitellun perhepsykoterapiakoulutuksen suuntausta ei koulutusesitteessä mainita
Asiantuntevassa hoidossa parin on mahdollista tulla tietoiseksi suhteensa vaikeuksien takana olevista tekijöistä. Vuosikerta keskeneräisten kasvuhaasteiden näyttämöksi. Paripsykoterapeutin kyky ymmärtää paripsykoterapiaprosessissa olevan parin suhdetta ja asettua parin kanssa transferenssisuhteeseen edellyttää paripsykoterapeutin oman sisäisen parin tutkimista ja työstämistä psykoterapiakoulutuksen kestoisessa työnohjauksessa ja omassa psykoterapiassa. Sen solmimista ohjaa sisäistetty parisuhde, ja siinä aktivoituu varhaisissa kiintymyssuhteissa koetut ja sisäistetyt tavat olla läheisessä suhteessa merkittävän objektin kanssa. Psykoanalyyttinen paripsykoterapia perustuu ymmärrykseen kokonaisvaltaisesta teoriasta kahden yksilön persoonallisuuden kehittymisestä, sisäistettyjen objektien ja sisäistettyjen parien nykyisessä parisuhteessa herättämien ristiriitojen ja toiseen sijoittamisen prosesseista. Perhe- ja pariterapiakoulutusten yhdistäminen vahvistaa perheterapeuttien pariterapiaosaamista, mutta jäädessään ainoaksi paripsykoterapiakoulutusta tuottavaksi koulutukseksi ne kapeuttavat huolestuttavasti paripsykoterapian osaamista. Parin tiedostamaton parivalinta, heidän yhteensopivuutensa toisilleen kasvun keskeneräisten prosessien läpikäymisen mahdollistajina, jaetut tiedostamattomat uskomukset parisuhteesta, jaetut ahdistukset, suojautumiskeinot ja toiseen projisoidut itsen kielletyt puolet pyritään saamaan tietoisiksi. Paripsykoterapian eri suuntausten sisältyminen integratiivisiin koulutusohjelmiin tulee myös huomioida. Perheterapiakoulutuksilla, kuten muillakin psykoterapiakoulutuksilla, on oma erityinen vaikuttavuus- ja käyttöalueensa. 3/13 29. Parin ja paripsykoterapeutin välisen transferenssin tutkimisen ja terapeutin tulkintojen avulla parin kyky ajatella ja reflektoida itseään ja suhdettaan lisääntyy. Psykoanalyyttisen paripsykoterapiaprosessin keskeinen tavoite on tiedostamattoman tietoiseksi tekeminen. Tulevaisuudessa on huomioitava erilaisiin viitekehyksiin perustuvien koulutusohjelmien saata- vuus. Paripsykoterapiaprosessi mahdollistaa parhaimmillaan vapautumisen toiseen sijoitetuista uskomuksista ja fantasioista muodostuen kahden erillisen aikuisen yhteiseksi kasvuprosessiksi. Siten pari kykenee paremmin näkemään itsensä ja toisensa erillisinä yksilöinä, ottamaan takaisin itseensä toiseen projisoidut persoonallisuuden puolet ja parisuhde voi vähitellen alkaa toimia yhteisenä kannattelevana tekijänä kummankin puolison vaikeille tunteille. Niiden lähestymistapa parien hoitoon systeemisinä tai voimavarakeskeisinä poikkeaa kuitenkin oleellisesti psykoanalyyttisen paripsykoterapian teoriasta. Paripsykoterapian tavoite on täyttynyt kun pari on sisäistänyt parimielentilan – psyykkisen tilan, jossa kumpikin ymmärtää toisen toiseuden, oman osuutensa ja yhteisen dynamiikan parisuhteen haasteissa. Eri koulutusyhteisöjen järjestämiä vuodenkestoisia paripsykoterapian täydennyskoulutuksia psykoterapeuteille on kritisoitu. Parisuhde on ihmissuhteiden joukossa erityinen. On selvää, että yhdistetyissä perhe- ja pariterapian psykoterapeuttikoulutuksissa opiskelijoiden perehtyminen parisuhteen dynamiikkaan ja paripsykoterapiaan teorian ja työnohjauksen osalta ei voi vastata paripsykoterapiakoulutuksen laajuutta. Siten myös varhaisissa kiintymyssuhteissa tapahtuneet haavoittumiset ja kiintymyskäyttäytyminen aktivoituvat parisuhteen kriiseissä. Helsingissä 22.8.2013 Suomen Pariterapiayhdistyksen hallitus 58. Ne eivät tuota paripsykoterapiapätevyyttä, mutta sisältäessään 12–16 paripsykoterapiaan perehtyneiden psykoterapeuttien kouluttamaa teoriapäivää ne ovat olleet sisällöllisesti huomattavasti nyt tarjolla olevia yhdistelmäkoulutuksia vankempia paripsykoterapian teorian osalta. Erityistason paripsykoterapiakoulutusten järjestäminen itsenäisinä koulutusohjelmina on jatkossakin turvattava. Tarjolla olevien koulutusohjelmien teoriaosuus ja kirjallisuus paripsykoterapian osalta on niukka verrattuna paripsykoterapiakoulutuksiin. Paripsykoterapian ja sen tutkimuksen edelleen kehittyminen edellyttää koulutusohjelmien säilymistä itsenäisinä
Seminaari tulkataan suomeksi. Koulutuksessa on 3 lähiopetuspäivää ja niiden välissä arviointitehtäviä. Esitteet ja haku: www.koukes.fi • tiedustelut: info@koukes.fi, (09) 4150 3600 Kansainvälisen perheterapian asiantuntijaseminaarin 21.–??22.11.2013 Helsingissä ”Perheterapiakeskustelun dialektiikka: mitä on sanottu, mitä ei vielä ole sanottu, varauksellisuudesta ja epäröinnistä” Käytännönläheisessä työpajassa tarkastellaan terapeutin toimintaa puhumisen ja vaikenemisen, avoimuuden ja sulkeutuneisuuden, jakamisen ja ei-jakamisen, paljastamisen ja piilottamisen välisissä jännitteissä. Debriefing-istunnon ohjaajakoulutus Koulutuksen tavoitteena on osallistuvan peruskoulutuksesta riippuen, lisätä tiedollisia ja taidollisia valmiuksia toimia debriefing-toimintaan liittyvissä ohjaaja-, organisointi- ja tiedotustehtävissä. Kouluttajana Pepi Reinikainen. Suomen Mielenterveysseura Suomen Mielenterveysseuran KOULUTUSKESKUS vastaa Suomen Mielenterveysseuran maksullisesta koulutustoiminnasta. Seminaaripaikat täytetään ilmoittatumisjärjestyksessä. Opetukseen sisältyy lisäksi kirjalliset välitehtävät, yksilö- ja ryhmätyöt, kirjallisuuteen perehtymistä sekä opinnäytetyö. Kriisiavun koulutus Koulutuksen ensisijaisena tavoitteena on antaa perustietoa traumaattisista elämänkriiseistä, selviytymisestä ja auttamisesta. Kouluttajana PhD, psykologi, perheterapeutti ja perheterapiakouluttaja Peter Rober Belgiasta. Koulutus toteutuu teorian, videonäytteiden, erilaisten harjoitusten sekä koulutettavan oman työskentelyn reflektiivisenä tutkimisena ryhmässä. Perheterapia-lehden näköisversioon pääsee lehden kotisivulta: www.mielenterveysseura.fi/perheterapia 59. Näköislehden tilaajilla on pääsy myös lehden arkistossa oleviin aikaisempiin numeroihin. Peter Roberin tutkimustyö kohdistuu perheterapian käytänteisiin, perheterapian prosesseihin sekä erityisesti terapeutin ”itsen” käyttöön ja terapeutin sisäiseen keskusteluun sekä dialogiin perheterapiakeskusteluissa. Seminaarin hinta on 200 €. Koulutuksen suorittaminen antaa mahdollisuuden hakeutua psykoterapeuttikoulutukseen. Psykoterapian perusteet (30 op), Helsinki Psykoterapian perusteet –koulutus on suunniteltu täydentämään sosiaali- ja terveyden tai muun soveltuvan alan ammattihenkilöiden perustutkintoa ja lisäämään psykoterapeuttista osaamista asiakastyössä. Ilmoittautuminen www.koukes.fi -sivujen kautta/Psykoterapiakoulutus 30.09.2013 mennessä. Elämänkaarikirjoitus Kurssi kestää lukuvuoden ja lähitapaamisia (pe-la/1 x kk). Perheterapia-lehden näköislehti saatavilla Perheterapia-lehti on nyt saatavana myös maksullisena näköislehtenä. Terapeuttinen työskentely asiakkaan kotona Asiakkaan koti hoidon ja terapian ympäristönä asettaa sekä asiakkaan että työntekijän uudenlaisten haasteiden eteen. Tasavertaisen ja tehokkaan yhteistyösuhteen rakentaminen on niistä keskeisin. Kurssilla kirjoitetaan oma elämäntarina aloittaen isovanhempien ja vanhempien tarinoista. Lisätietoja: http://www.taosinstitute.net/peter-rober-phd. Perhearviointi - perheen voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmä Menetelmä on suunniteltu ammattiauttajille ja tutkijoille, jotka joutuvat tekemään arvioita perhe-elämästä ja perhesuhteista joko perheen kotona tai vastaanotoilla. Se auttaa työntekijää kohtaamaan perheen ja selvittämään, miten sen jäsenet näkevät vahvuutensa ja vaikeutensa, sekä arvioimaan perheen elämää ja sen jäsenten keskinäisiä suhteita eri näkökulmista. Opinnäytetyö on kirjallinen tuotos joka esitetään. Koulutus on ammatillista täydennyskoulutusta ja se täyttää yliopistojen psykoterapeuttikoulutuskonsortion vaatimukset Psykoterapeuttikoulutusten edellyttämistä lisäopinnoista (30 op). Tavoitteena on myös lisätä koulutettavien omia valmiuksia kohdata kriisissä olevia ihmisiä. Tiedustelut: info@koukes.fi. Koulutus sisältää kerran kuukaudessa toteutettavat kaksipäiväiset teoriaseminaarit (20 pv) ja kestää noin vuoden. Syksyllä 2014 käynnistyvä, puoli vuotta kestävä koulutus on tarkoitettu terveys- ja sosiaalialan tai muun soveltuvan alan ammattilaisille, jotka työskentelevät kodeissa ja haluavat monipuolistaa ”työkalupakkiaan”. Koulutuskeskuksen kautta seuran asiantuntija-yhteisö voi tarjota mielenterveyden edistämiseen, henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseeen sekä psykososiaaliseen auttamistyöhön ja psykoterapiaan liittyviä koulutus-, konsultaatio- ja työnohjauspalveluita. Menetelmää voi käyttää joko yksinään tai osana laajempaa arviointikehystä. Digitaalisen näköislehden voi ostaa irtonumerona tai tilata vuodeksi
Hakulomakkeet nettisivuillamme. Ilmoittautumiset ja erityisruokavaliotoiveet 15.11.2013 mennessä sähköposti: paula.aalto@arinna.fi. Vuosikerta KESKI-SUOMEN PSYKOTERAPEUTTIYHDISTYS järjestää koulutuspäivän Jyväskylässä Tietotalon Voutisalissa (Kilpisenkatu 1) 29.11.2013 kello 8.30–16.00 POJASTA MIEHEKSI kasvamisen haasteet ja mahdollisuudet Kohderyhmänä ovat psykoterapeutit, psykologit, hoitohenkilökunta ja kaikki asiasta kiinnostuneet 8.30-8.55 Ilmoittautuminen 8.55-9.00 Koulutuksen avaus, Psykoterapeutti, ryhmäpsykoterapeutti VET Maija Liisa Kovanen 9.00-10.00 Meidän isi turvaa maailmanrauhaa – pitääkö minun pitää huolta perheestä. Perheterapeutti Hannu Piispanen Rauhanturvaajaliitto 10.00-10.30 Kahvi 10.30-12.00 Isän merkitys pojan kasvulle mieheksi, Psykoanalyytikko Jorma Myllärniemi 12.00-13.00 Ruokailu 13.00-14.30 Mieheksi pääsy nuoren miehen ongelmana, Professori Juha Siltala 14.30-15.00 Kahvi ja musiikkia 15.00-16.00 Keskustelua päivän teemasta ja koulutuksen päätös Osallistumismaksu: jäsenet 180€, ei-jäsenet 210€. puh. TYÖSSÄ KEHITTYMISEN TUEKSI • Perhearviointi - Perheen toimintakyvyn, voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmä 1.10., 29.10. Kuopio 13.8.-10.10.14 (1400 €) Haku 5.5.14 mennessä. Hintaan sisältyy ohjelma, lounas ja kaksi kahvia. 3/13 29. Maksu suoritetaan 8.11.2013 mennessä tilille: FI67 840007 10493221. (02) 232 3302 kesayliopisto@turunkesayliopisto.fi Ilmoittautumiset ja lisätiedot kursseista www.turunkesayliopisto.fi 60. ja 3.12.13 (650 €) • Depressiokoulun ryhmäohjaajakoulutus 2.10.13 - 5.3.14 (650 €) • Perheen voimavarojen tukeminen 7.-8.11.13 (175 €) • TRE-stressinpurkuliikkeet - syväjännityksistä vapaaksi 13.11.13 (120 €) • Jännittäjäryhmän ryhmänohjaaja -koulutus 5.12.13 (320 €) • Tutustumismatka hengitykseen 18.1.14 (95 €) • Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena 5 op Helsinki 5.2.-25.4.14 (1400 €) Haku 1.11.13 mennessä
Yhteistyössä: kuva: 123RF Stock Photo Lisätietoja ja ilmoittautuminen: www.ratkes.fi 61. mennessä, jäsenhinta vastaavasti 270 € ja 220 €; päivähinta 170 € ja jäseniltä 150 €. osallistumismaksu sisältää kahvitarjoilut ja lounaat. Leena tammelin: tarinallisuus työelämässä Raija tiainen: Ratkaisuja työkyvyn ja työssä jatkamisen tueksi! – ratkaisukeskeisiä työvälineitä ja kokemuksia yhteistyössä työterveyshuollon kanssa tapani Rinne: 1 + 1 > 2 – tiimien kehittäminen systeemisellä coachingilla Tule innostumaan, verkostumaan ja oppimaan uutta! Hinta: 320 € mutta 270 € jos osallistumismaksu maksetaan 30.9. Ilmoittautuminen www.ratkes.fi. ONNISTUMISET ESIIN TYÖYHTEISÖISSÄ http://www.123rf.com/photo_8773907_diverse-business-people-human-resources-silhouettes-followa-team-leader.html– http://www.123rf.com/photo_8773907_diverse-business-people-human-resourratkaisukeskeisillä eväillä hyvään työelämään ces-silhouettes-follow-a-team-leader.html Ratkes ry:n syyspäivät 18.–19.11.2013 Kuntatalo, Helsinki Mukana Leena Rönkkö: Ratkespolkuja hilkka keistinen: oravanpyörässä onnellisena tapani ahola: onnistunko motivoimaan vai motivoinko onnistumaan – ratkaisukeskeinen työyhteisön kehittäminen Riitta Malkamäki: hyvinvointikertomusten purkaminen ratkaisukeskeisesti Työpajat hilkka Putkisaari: visiot näkyväksi työyhteisössä Sisko kärki: Lupa tehdä toisin – työelämän laadulla tuottavuutta Bodil Mickels ja kati kärkkäinen: Miten työnohjauksella voi tukea ja tuottaa onnistumisia
LÄHDEVIITTEET Lähdeviitteiden merkitsemisessä noudatetaan American Psychological Associationin antamia ohjeita: 62 Käytetyt lähteet merkitään tekstiin ilmoittamalla tekijä ja lähteen vuosiluku suluissa, esim. J. Niiden suositeltava laajuus on 3 000–5 000 sanaa. Haarakangas, K. Käytetyt lyhenteet tulee selventää. KUVIOT JA TAULUKOT Jokainen kuvio ja taulukko numeroidaan ja otsikoidaan. Observing Systems. Kriisiryhmä auttaa ihmisen hädässä. Kuviot ja taulukot sijoitetaan kukin omalle paperilleen, johon merkitään myös kirjoittajan nimi ja kirjoituksen otsikko. Aineisto tulee toimittaa seuraavan aikataulun mukaan: nro 1 – 1.2., nro 2 – 26.4., nro 3 – 23.8. Artikkelien mukaan liitetään noin 100–200 sanan pituinen tiivistelmä. (Haarakangas 1989, s. Vasen mar- ginaali tasataan, oikea ei. (1989). Suorat sitaatit kirjoitetaan alkuperäiskielellä, jolloin ilmoitetaan myös lähteen sivunumero, esim. Käsikirjoitusten tulee olla tiiviitä ja ilmaisultaan viimeisteltyjä. (Gergen & Gergen 1991). 25). London: Sage. Kirjoitusten käyttölupia koskevissa asioissa pyydetään kääntymään vastaavan päätoimittajan puoleen.. Gergen, K. Lisäksi kirjoittajan tulee erillisellä otsikkolehdellä ilmoittaa nimensä, oppiarvonsa, ammattinimikkeensä, työpaikkansa, työ- ja kotiosoitteensa, puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa. Teoksessa Steier, F. Muut käsikirjoitukset Hankkeita esittelevät käsikirjoitukset ja muut käsikirjoitukset toimitetaan lehden toimitukseen sähköpostin liitetiedostoina osoitteella perheterapialehti@ mielenterveysseura.fi Tekstin muotoilu ja kirjoittajatiedot kuten yllä. & Gergen, M. M. von (1981). Lehti on myös tietolähde organisaatioiden ja sosiaalisten systeemien käyttäytymisestä ja kehittämisestä kiinnostuneille. Kirjoittajaohjeet Perheterapia-lehti on perheterapiaa ja perhe- ja verkostokeskeistä työtä tekevien terveydenhuollon, sosiaalihuollon, opetus- ja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön työntekijöiden ammattilehti. Seaside, CA: Intersystems Publications. (1991). Mielenterveys 4, 24–28. KÄSIKIRJOITUKSET Artikkelit Lehden artikkeliosastoon tarkoitetut käsikirjoitukset arvioidaan. Lehti julkaisee artikkeleita käytännössä ja tutkimuksin koetelluista perheterapian ja muiden psykoterapian suuntausten eri työmuodoista ja terapiatyön kehittämisen kannalta kiinnostavista uusista teoreettisista pohdinnoista. Käsikirjoitukset toimitetaan sähköpostin liitetiedostoina päätoimittajalle osoitteella aarno.laitila@uef.fi Teksti kirjoitetaan 2-välikkeellä (28 riviä liuskalle) ja molempiin reunoihin jätetään 3 cm:n marginaalit. Lisäksi julkaistaan katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja, kongressiselosteita, keskustelua ja uutisia. Lähdeluettelossa lähteet (esimerkkinä kirja, kappale toimitetussa teoksessa, aikakauslehtiartikkeli) ilmoitetaan aakkosjärjestyksessä seuraavasti: Foerster, H. Oikeuksien pidättäminen koskee tieteellisesti arvioituja artikkeleita. (toim.) Research and Reflexity. mennessä. Lehdessä julkaistaan myös kirjoituksia terapiatyöhön liittyvistä hankkeista. ja nro 4 – 8.11. Toward Reflexive Methodologies. JULKAISUOIKEUDET Lehden julkaisija Suomen Mielenterveysseura pidättää oikeuden julkaistuihin kirjoituksiin
vahvistamo.. Apua kriiseihin kriiseihin ja ja vaikeisiin elämäntilanteisiin elämäntilanteisiin TUKEAKASVOKKAIN KASVOKKAIN TUKEA mielenterveysseura.?/ / mielenterveysseura.. kriisikeskusverkosto kriisikeskusverkosto TIETOA VERKOSTA VERKOSTA E-mielenterveys.. E-mielenterveys.. mielenterveysseura.?// vertaistukiryhmät vertaistukiryhmät TUKEA TUKEA JA JAAPUA APUA Kriisipuhelin Kriisipuhelin 010 010195 195202 202 mielenterveysseura.?/sos-kriisikeskus mielenterveysseura.?/sos-kriisikeskus. NUORILLE NUORILLE VOIMAA VOIMAA mielenterveysseura.. vahvistamo.
Lehti julkaisee artikkeleita käytännössä ja tutkimuksin koetelluista perheterapian ja muiden psykoterapian suuntausten eri työmuodoista ja terapiatyön kehittämisen kannalta kiinnostavista uusista teoreettisista pohdinnoista. Suomen Mielenterveysseura KOULUTUSKESKUS Ratamestarinkatu 9 00520 Helsinki puh. Lehti on myös tietolähde organisaatioiden ja sosiaalisten systeemien käyttäytymisestä ja kehittämisestä kiinnostuneille.. Lisäksi julkaistaan katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja, kongressiselosteita ja uutisia. (09) 4150 3600 www.mielenterveysseura.. Lehdessä julkaistaan myös kirjoituksia terapiatyöhön liittyvistä hankkeista. Perheterapia-lehti on perheterapiaa ja perhe- ja verkostokeskeistä työtä tekevien terveydenhuollon, sosiaalihuollon, opetus- ja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön työntekijöiden ammattilehti