. . Vuosikerta . ”Ei hössöä eikä hörhöä” – Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa 1. Perheterapia 3/14 30.
10 %) Kestotilaus 34 euroa (sis.alv. Vuosikerta Syyskuu 2014 Sisältö Päätoimittajalta …………………………… 3 Artikkelit Anne Frimodig: ”Ei hössöä eikä hörhöä” Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa ……………………………… 4 Iija den Herder: Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa …… 18 Virve Hakala, Sini Jalava, Juha Holma: Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa …………………………… 33 Anni Rantanen, Jenna Bunda, Juha Holma: Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa … 47 Esseita perheterapiasta Tämä ei ole essee Ukrainasta tai Lähi-idästä. Eikä sodan jalkoihin jääneistä perheistä. ……………………………………… 61 Haastattelu Karl-Erik Wahlbergin haastattelu: Kiinnostus ja utelias asenne ovat olleet tärkeitä kliinikon ja tutkijan työssä ………… 64 Tapahtumia Suomen Mielenterveysseura Koulutuskeskus ..........69 Kirjoittajaohjeet …………………………… 70 2 VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA PÄÄTOIMITTAJA TOIMITUSSIHTEERI/TAITTO Kristian Wahlbeck Aarno Laitila Heljä Meuronen TOIMITUSNEUVOSTO Jukka Aaltonen Tapio Ikonen, puhj. 24 %) Digilehti 24 euroa (sis. 3/14 3/14 30. Eihän. 24 %) ILMOITUKSET Sirpa Väänänen puh. Vuosikerta 30. 10 %) Suomen Perheterapiayhdistyksen jäsenille 28 euroa (sis. alv. alv. joht. vuosikerta, ISSN 0782-7210 KIRJAPAINO AO-PAINO, Mikkeli ULKOASU Mainostoimisto Visuviestintä Oy Taina Ståhl. 040 647 6996 sähköposti perheterapialehti@mielenterveysseura.fi JULKAISIJA Suomen Mielenterveysseura KUSTANTAJA SMS-Tuotanto Oy 30. 040 653 2895 sähköposti mervi.venalainen@mielenterveysseura.fi Ilmestyy neljänä numerona vuonna 2014 Vuosikerta 36 euroa (sis. Päivi Kangas Ritva Karila-Hietala Aarno Laitila Tuula Multasuo Jorma Piha Tero Pulkkinen Eira Tikkanen Kristian Wahlbeck www.mielenterveysseura.?/perheterapia TOIMITUS JA ARKISTO Ratamestarinkatu 9, 00520 Helsinki TILAUKSET, OSOITTEENMUUTOKSET JA LASKUTUS Mervi Venäläinen puh. alv. 10 %) Irtonumero 9 euroa (sis. alv
Hoito toteutuu vakioituneena osana julkista palvelua, ja heillä on selkeä yhteistyösuhde Suomessa aiemmista väkivallan koulutuskontakteista tutun Alternativ til Vold (ATV) -klinikan kanssa. Molempien romaanien teemana on hyvin potentiaalisesti marginalisoitumiseen tuomittu ihminen, joka löytää elämäänsä toimijuuden ja toimii sitten sen mukaisesti. Linköpingin yliopiston lasten- ja nuorisopsykiatrian professori Carl Göran Svedin piti puhuttelevan puheenvuoron lasten ja nuorten seksuaalisen riiston kokemuksista, jotka joko alkoivat nettivuorovaikutuksesta tai keskittyivät kokonaan siihen. järjestetään omaa hoitoa tukevia yksilökäyntejä tai mahdollisuus ryhmäinterventioon, jos väkivallan laatu ei perustele pariterapeuttista interventiota. Lapset ja nuoret toivovat ennen muuta tuomitsematonta, malttinsa säilyttävää kiinnostumista ja kysymistä uudestaan ja uudestaan. Myös ATV ohjaa päinvastaisissa tilanteissa heille pareja hoitoon. Hoidon poissulkukriteerit heidän määritteleminään olivat varsin lähellä sitä, mitä Arlene Vetere ja Jan Cooper ovat omassa kirjassaan viime vuosikymmenellä esittäneet. Paikalla oli osanottajia kaikista viidestä Pohjoismaasta, mutta kokonaisosallistujamäärä jäi huolestuttavan pieneksi ollen lopulta 330 osallistujaa. Tästä on luonnollisesti oma huolensa järjestävälle organisaatiolle. Pohjoismainen perheterapiakongressi toteutui Turussa elokuun puolivälissä. Pääkirjoitus Turku 2014 10. Norjalaiset Dimitrij Samoilow ja Jon Middelborg taas kävivät workshopissaan lävitse kokemuksiaan parisuhdeväkivallan pariterapeuttisesta hoidosta Oslossa. Osuvana esimerkkinä Svedin kertoi, kuinka 12-vuotias tyttö laittaessaan sosiaalisen median sivustolle nimimerkikseen Babyblond 12 saa alle kahdessa minuutissa 250 vastausta aikuisilta miehiltä. Tällaista ovat oman kokemukseni mukaan ruotsalaisen Jonas Jonassonin kaksi romaania: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sekä Lukutaidoton joka osasi laskea. Suosittelen lämpimästi. Svedinin lähtökohdissa korostuivat normaalikehitykseen kuuluvien kontaktin ja tunnustuksen hakemisen sekä seksuaalisuuden haltuunottamisyritysten rooli ja merkitys sen kannalta, että nuorta ei pidä lähestyä vain uhrinäkökulmasta, vaan tunnistaa hänet itsenään. Kutsuluentojen ulkopuolisen valinnan kipuilun jälkeen mietittävää ja pohdittavaa puheenvuorojen aikana ja etenkin jälkeenpäin tuli niin interventioista, hoitomalleista, teoriasta, koulutusmenetelmistä kuin tutkimuksestakin. Nuori tai lapsi ei välttämättä tunnista omaan käyttäytymiseensä liittyviä riskiulottuvuuksia. Julkinen palvelu toteuttaa palvelua siten, että Samoilow ja Middelborg ovat käynnistäjinä, työpareina ja työnohjaajina, eikä työ ole pelkästään leimaantunut heidän tehtäväkseen. Mielenkiintoisiksi ja jännitteisiksi nämä Svedinin esityksessä mainitut löydökset kääntyivät viimeistään siinä vaiheessa, kun hän listasi valkokankaalle kohtia, joita tutkitut lapset ja nuoret ovat esittäneet toiveiksi läheisille aikuisille. Sisällön ja vuorovaikutuksen kannalta tuo pieneksi jäänyt osallistujamäärä ei kuitenkaan ollut tappioksi tai merkinnyt automaattisesti kielteistä. Yhteistyössä mm. Teema ei välttämättä ole kenellekään helppo lähestyä, mutta jos aikuinen ei siihen kykene, niin todennäköisempää on, että nuori tai lapsi pitää kokemuksensa, toiveensa, ajatuksensa ja pelkonsa omana tietonaan kuin lähtee niitä oma-aloitteisesti purkamaan tai jakamaan. Jälkikirjoitus Kesän ollessa vielä muistissa, vaikka jo pysyvästi menneisyydessä, haluan vielä kesään sopivalla tavalla mainostaa ajattelemisen aiheita antavaa, mutta kesän kepeyteen sopivaa luettavaa. Heidän hoitoperiaatteensa ja -käytäntönsä olivat selkeästi sekä kliinisesti että tutkimuksellisesti perusteltuja siten, että väkivallan laatuun, määrään, tilannesidonnaisuuteen ja toistuvuuteen sekä turvallisuuden järjestämiseen hoidon aikana kiinnitetään erityistä huomiota. Aarno Laitila aarno.laitila@uef.fi 3
Koska lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevissa riidoissa sovinnon löytäminen on tärkeää, asetti oikeusministeriö tammikuussa 2010 työryhmän selvittämään asiantuntija-avustajan käytön kokeilemista huolto-oikeudenkäynneissä. Vuosikerta ”Ei hössöä eikä hörhöä” Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa Oikeusministeriön tavoitteena on parantaa lapsen asemaa oikeusprosessissa. Kyselyaineiston pohjalta saadut tulokset viittaavat siihen, että asiantuntija-avustajan käyttäminen on tuonut kaivattua lisäarvoa ja parantanut lapsen asemaa oikeusprosessissa, mitä myös kokeilulla alun perin lähdettiin hakemaan. Huomioitavaa on, että Suomen kokeilu on ollut erilainen Norjan malliin nähden. Tuomioistuinsovittelulain (SovL 5§) mukaan sovittelijana toimii asiaa käsittelevän tuomioistuimen tuomari. Idea asiantuntija-avustajan käytöstä on tullut Norjasta, jossa menettely on muuttunut lakisääteiseksi vuosia sitten. Suomen mallissa avustajina voivat olla kokenut psykologi, sosiaalityöntekijä tai lastenpsykiatri. Mukaan lähtivät Espoon, Helsingin, Oulun ja Pohjois-Karjalan käräjäoikeudet. Tämän johdosta eduskuntaan lähetettiin hallituksen esitys tarvittaviksi lakimuutoksiksi marraskuussa 2013. Tämä erityistason perheterapiakoulutuksen lopputyöhön perustuva artikkelini liittyy työhöni Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa, jossa toimin tuomarin työparina huolto- ja tapaamisriitojen sovittelussa. 4. 3/14 30. Kokeilun toimivuuden myötä se laajentui syksyllä 2012 seitsemään uuteen käräjäoikeuteen (Kanta-Häme, Pohjanmaa, Keski-Suomi, Etelä-Karjala, Lappi ja Kemi-Tornio). Tässä artikkelissa kuvataan asiantuntijuutta käsitteenä ja pohditaan asiantuntija-avustajan roolia sovittelussa. Toukokuussa 2014 sovittelu muuttui valtakunnalliseksi laajentuen kaikkiin käräjäoikeuksiin kokeilusta saatujen hyötyjen ja positiivisten palautteiden johdosta. Tammikuussa 2011 aloitettiin kokeilu neljässä eri käräjäoikeudessa. Tarvittaessa asiantuntemuksen turvaamiseksi tai sovittelun edistämiseksi sovittelija voi osapuolten suostumuksella käyttää avustajaa. Avainsanat: avioero, huoltoriitojen sovittelu, asiantuntijuus ja lapsen etu
Eduksi katsottiin perheneuvolatyön tai lastenpsykiatrian tuntemus sekä perheterapiaosaaminen. Asiantuntijuutta käyn läpi tarkemmin itselleni luontevamman sosiaalityön asiantuntijuuden kautta. 5. Koska erityistason perheterapiaopintoni sijoittuivat vuosille 2010–2013, oli näiden vuosien aikana mielenkiintoista tarkastella asiantuntija-avustajan roolia erityisesti perheterapian kannalta. Tämä tukee oikeusministeriön näkemystä siinä, että asiantuntija-avustajan tehtävänä on valvoa lapsen etua sovittelussa sekä tuoda lapsen etu esille sekä sovittelijalle että lapsen vanhemmille. Erityisesti aikaisemman työskentelyn eroperheiden kanssa katsottiin tuovan myönteis- O ikeusministeriön mietinnössä (64/2012, 21) kuvattiin odotuksia, joita tulevalla asiantuntija-avustajalla toivottiin olevan liittyen huolto- ja tapaamisriitojen ratkaisuihin oikeuslaitoksessa. Tavoitteena on pyrkiä nostamaan esille lapsen kokemusmaailmaa vanhempien erosta ja eroon liittyvistä haasteista lapsen näkökulmasta siten, että vanhemmat pohtivat istunnossa esille nousseita asioita lapsen etu huomioon ottaen. Myös aikuispsykiatriaan, päihde-, kriisi- ja traumatyöhön tai perheväkivaltaan liittyvä työkokemus sekä aiempi kokemus sovittelijana toimimisesta nähtiin sovittelulle eduksi. (OM 61/2010.) Tässä artikkelissa tarkastellaan sitä, miten neljän pilottiryhmän käräjäoikeuden tuomarit ja asiantuntija-avustajat ovat kokeneet asiantuntija-avustajan käytön lapsen huolto-oikeudenkäynnissä. Sovittelu ei saa olla myöskään terapiaa, mutta asiantuntija-avustajan monipuolisella koulutustaustalla – myös terapiataustalla – on nähty olevan etua sovittelussa. Kysely antoi suuntaa siitä, mitä asiantuntijuudesta yleisesti ajatellaan. Vastauksissa nousi esille asiantuntija-avustajan erikoistumiskoulutuksen, mutta myös työkokemuksen merkitys olennaisena tekijänä asiantuntijuuden määrittelyssä. Kirjallisuuden pohjalta asiantuntijuuden määritteleminen on haasteellista, sillä siihen vaikuttavat eri aikakausien suuntaukset, mutta myös ihmisten omat subjektiiviset kokemukset. Artikkelit Johdanto Käytännön kokemukseen pohjautuvan aineiston olen saanut laatimani kyselyn Anne Frimodig YTM pohjalta, jonka toteutin vuososiaalityöntekijä denvaihteessa 2012–2013. Työni alussa kuvaan asiantuntija-avusteista tuomioistuinsovittelua käytännössä. Näitä toiveita olivat kehityspsykologian tuntemus sekä ammatillinen tieto ja ymmärrys perheen vuorovaikutussuhteiden häiriöistä ja niiden vaikutuksista lapsen kehitykseen ja vanhemmuuteen. Siten perheterapiakoulutus ja perheterapeuttisen työn pohdinta liittyvät olennaisesti myös oman terapeuttisen asiantuntijuuteni kehittymiseen. Perheen käsitettä ja perheterapiaa työnä määrittelen lyhyesti kirjallisuuden avulla. Otsikko ”Ei hössöä eikä hörhöä” viittaa siihen, mitä sovittelu ei saa olla. Asiantuntija-avustajan tehtävänä on auttaa vanhempia saavuttamaan keskinäinen keskusteluyhteys. Tarkoituksena tässä työssä ei ole verrata sosiaalityöntekijöiden ja psykologien asiantuntijuutta, joka on heidän omassa perustyössään erilaista. Lisäksi tarkastelen asiantuntijuutta myös kirjallisuuden kautta, erityisesti sosiaalityön asiantuntijuutta pohtien. Etsin vastausta kysymyksiin: missä asioissa asiantuntijan työpanos on edistänyt sovittelua ja millaisin keinoin asiantuntija-avustajan käyttö on edistänyt sovinnon saavuttamista. Lisäksi toivottiin työskentelykokemusta eroperheiden kanssa. Tietoisesti olen jättänyt pois myös tuomareiden ja lakimiesavustajien asiantuntijuuden pohdinnan. Lisäksi pohdin asiantuntijuuden elementtejä ja kuvaan lyhyesti sovittelua avioerotilanteessa. Lisäksi tarkoituksena on pohtia, miten asiantuntijuus ymmärretään yleisellä tasolla, mutta myös, miten se ymmärretään lapsen huolto-oikeudenkäynnissä. perheterapeutti Kyselyn?tarkoituksena on saaJoensuun kaupunki da selville asiantuntija-avusOutokummun tajan asiantuntijuuteen vaiperheneuvola kuttavat tekijät tuomareiden ja avustajien määritelmänä
Vuosikerta tä lisäarvoa sovittelulle. Sovitteluistuntoon varataan aikaa yksi päivä. Näitä ajatuksia ja toiveita on mahdollista kirjata sovittelun aikana myös fläppitaululle. Yhteinen tavoitteemme sovittelussa on ollut löytää lapsen etu. Aloitusvaiheessa tuomarin ja asiantuntija-avustajan alustuspuheenvuorojen jälkeen kuullaan molempia vanhempia ja mahdollisesti asianajajia. Sovittelun taustalla on Suomessa vuonna 2006 voimaan astunut laki riita-asioiden sovittelusta yleisissä tuomioistuimissa (Laki tuomioistuinsovittelusta 663/2005; ks. Vanhemmat voivat sopia asian keskenään sosiaalitoimistossa myös kokeilusopimuksen aikana, jolloin uutta tapaamista ei tarvita. Tuomioistuinsovittelu on luonteeltaan sovittelevaa, vaihtoehtoja ja ratkaisuja etsivää, mikä huomioi molempien osapuolten toiveet ja intressit, joten sitä voidaan ensisijaisesti pitää fasilitatiivisena sovitteluna (Ervasti 2012). Päivän aikana pidetään taukoja, myös erillisneuvottelut osapuolten ja/tai asianajajien kanssa ovat mahdollisia. Tähän mahdolliseen oikeudenkäyntiin on sovittelussa jo mukana ollut sovitteleva tuomari esteellinen. myös Aaltonen 2009, 337–345). Jokaisella vaiheella on oma tehtävänsä, ja ne perustuvat aina edelliseen vaiheeseen. Sovittelu voi missä tahansa sovittelun vaiheessa siirtyä myös normaaliin oikeudenkäyntiin. 3/14 Anne Frimodig 30. Sovittelu on aina luottamuksellista, eikä siitä tehdä erillisiä muistiinpanoja tai kirjauksia. Sovittelussa ovat mukana molemmat vanhemmat ja mahdollisesti heidän asianajajansa, mutta sovitteluun voi osallistua myös ilman asianajajia. Sovittelussa ei pyritä voittaja–häviäjä-asetelman luomiseen, vaan molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun lapsen etu huomioiden. Nykyään perheen määrittely on haasteellisempaa perherakenteiden monimuotoisuuden vuoksi. Kokeilusopimuksen pituus vaihtelee, mutta suositeltavaa on, ettei aika ylittäisi kuutta kuukautta. Entisaikaan perheeseen laskettiin kuuluvaksi myös edellinen sukupolvi, joka ehkä myös asui samassa taloudessa. Selvittely- ja neuvotteluvaiheessa työskentelyn keskiössä ovat lapset ja heidän vanhempansa riidan ratkaisijoina. Pääsääntöisesti käytäntönä on, ettei lapsia sovitteluistuntoon kutsuta. Itse sovittelutyöskentely noudattaa sovittua rakennetta, minkä noudattaminen on olennainen osa tuomioistuinsovittelua. Tuomioistuimen puolesta sovitteluun osallistuvat sovitteleva tuomari ja asiantuntija-avustaja. Sovittelussa on mahdollista saada aikaan lopullinen sovinto tai määräaikainen kokeilusopimus. Kokeilusopimuksen jälkeen asianomaiset tapaavat uudestaan, jolloin tarkistetaan lopullisen sopimisen mahdollisuus. Asiantuntija-avusteinen tuomioistuinsovittelu käytännössä Suomessa asiantuntija-avusteista sovittelua on toteutettu tuomioistuinsovittelussa eikä oikeudenkäynnissä, kuten alkuperäisessä Norjan mallissa tehtiin. Erikoistuminen on lisännyt asiantuntija-avustajan käytännön taitoja, jotka näkyvät muun muassa kyselytekniikoiden käyttämisenä. Vanhempia kannustetaan keskustelemaan ja sopimaan asioista keskenään, siten vanhempien ajatuksille ja toiveille varataan runsaasti aikaa. Siten perheterapeuttiselta kannalta katsottuna perheen kanssa työskentely – myös terapiatyön osaaminen – tukee työtä käräjäoikeudessa. Mikä perhe. Huoltajuutta ja/tai tapaamisoikeutta pohtiessamme lapsen edun esille saaminen on ollut viime kädessä yhteistyötä. Sovitteluistunnon rakenne jakautuu aloitusvaiheeseen, selvittelyvaiheeseen, neuvotteluvaiheeseen ja päätösvaiheeseen. Asiantuntijaavusteisessa tuomioistuinsovittelussa asiakkaat ovat avo- tai avioliitosta eronneita vanhempia, joilla on 6. Yhteistyöhön ovat osallistuneet tuomarin, asiantuntija-avustajan ja asianajajien ohella luonnollisesti itse lapsen vanhemmat. Kun puhutaan perheestä, kuvautuvat usein mieliimme äiti, isä ja kaksi lasta. Vaikka sovittelu ei ole terapiaa, terapeuttinen osaaminen mahdollistaa tähän yhteistyöhön hyvät edellytykset sillä tuomioistuinsovittelu tarjoaa avoimen vuorovaikutuksen, jossa on tilaa myös kiperille asioille
Aaltonen (2006, 2) kuvaa, kuinka Anderson ym. Myös Sevón & Notko (2008, 13) näkevät, että ihmiset elävät siten monia perhesuhteita samanaikaisesti, esimerkiksi äitinä, tyttärenä, puolisona ja ex-puolisona. Laitilan (2005, 56–58) mukaan asiantuntijaksi kehittymisen kuva on pitkälti edelleen perinteinen noviisista ekspertiksi – linja, joka käsitteellistää ja kuvaa lähinnä yksilöllistä edistymistä aloittelijan asemasta eteenpäin. (1986) toteavat, että perheterapian kannalta usein sopivammaksi on muodostunut määritelmä, jonka mukaan perheeksi käsitetään ensisijaisesti vuorovaikutusyksikkö, jota yhdistää samasta ongelmasta tai asiasta puhuminen. Laitila (2005) viittaa asiantuntijuuden tutkijoihin (Beck ym.; Engström, Eräsaari, Giddens, Hakkarainen ym.; Tynjälä), jotka ovat hyvin monista tieteellisistä lähtökohdista tuottaneet useita erilaisia käsitteitä ja uusia määrittelyjä asiantuntijuudelle ja asiantuntijalle. Aaltonen (2006, 2) toteaa, että perheterapiassa perheen määrittely on osoittautunut ongelmalliseksi. Yhteistä näille määrittelyille on korostaa luopumista yhtenäisestä käsitteestä tai tavasta nähdä asiantuntijuus pelkästään yksilön ominaisuutena, taitona ja taitavuutena. Ammatillisuus ja asiantuntijuus tarvitsevat syntyäkseen omakohtaista, ja sovittelutyössä myös yhteistä pohdintaa siitä, mitä sovittelussa tapahtui ja miten siinä itse toimi. 2000-luvun suomalaiset elävät perhesuhteiden verkostoissa, jotka ovat ylisukupolvisia ja monikerroksisia. Myös erilaiset uudet perhemuodot, kuten homoseksuaaliset perheet, ovat perheterapian kohteena riippumatta siitä, mikä niiden juridinen asema yhteiskunnassa on. Sipilä 2011, 17–38). seen perustuvaa tietoa sekä Ruohotien (2006, 106) mukaan kykyä hyödyntää tietämystään ja toimia muuttuvien tilanteiden vaatimusten mukaisesti yhteisön jäsenenä. Mielestäni edelliseen näkemykseen on ollut helppo yhtyä myös asiantuntija-avusteisessa tuomioistuinsovittelussa. Ruohotien (2006, 106) mukaan asiantuntijuuteen liitetään yksilön kyky oppia jatkuvasti uutta myös käsitteellisesti sekä taito uudistaa toimintaansa oman ammattialansa tietäjänä ja taitajana. Ero on voinut astua voimaan äskettäin tai se on voinut tapahtua jo vuosia aiemmin, mutta asiasta ei ole päästy sopuun. Laitila (2005) on pohtinut asiantuntijuuden käsitteen kehittymistä sekä asiantuntijatoiminnan tutkimisen historiaa ja nykytilaa. Puolisolla tai molemmilla heistä on voinut olla myös lapsi tai lapsia edellisestä suhteesta. Ketolan ja Kokkosen (1993, 41) mukaan ammattilainen on asiantuntija, jolta odotetaan kokemukseen ja alan tutkimuk7. Vaikka molemmilla sovitteluun osallistuvilla työntekijöillä on omat osaamisen erityisalueensa, on asiantuntijuus tullut kokeilun aikana yhä enemmän yhteiseen käyttöön yhteisen reflektion ansiosta. Reflektion käsite ja ammatil- Harkinta ja reflektio asiantuntijuuden elementtinä Asiantuntijuuden käsitteellinen määrittely on haasteellista (ks. Asiantuntijuutta kuvataan usein sekä yksilön omana asiantuntijuutena, mutta myös yhteisön jaettuna asiantuntijuutena. Hänen mukaansa perheterapia näyttäytyy tarkastelun lävitse toimintana, joka on ko-evolutionäärisessä, myötäkehityksellisessä suhteessa yhteiskuntatieteisiin ja asiantuntijatutkimukseen. Hänen mukaansa tavanomaiset ydinperheen määritelmät, joita esimerkiksi rekisteri-, vero- tai sosiaaliviranomaiset käyttävät, eivät usein sovellu perheterapiaperheeseen. Tämä yhteisesti jaettu asiantuntijuus on hyödyttänyt sovittelevaa työparia, mutta erityisesti siitä ovat hyötyneet sovitteluun osallistuneet vanhemmat. Noviisista asiantuntijaksi kasvaminen näkyy ajattelun ja toimintavalmiuksien kehittymisenä, mutta myös itsereflektion hyödyntämisenä ja persoonallisuuden kasvuna (Ruohotie 2006, 106–107). Siten asiantuntijuutta voidaan tarkastella yksilö- ja yhteisötasolla olevien tekijöiden valossa. Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa yksi tai useampi yhteinen lapsi. Uusissa määritelmissä asiantuntijuus näyttäytyy vuorovaikutteisena, verkostoituvana, tietoa tuottavana ja uutta luovana. Lisäksi kyseessä on voinut olla uusperhe, jolla on yhteinen lapsi tai lapsia
Vain näillä edellytyksillä avioerolapsilla on hyvä ennuste terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin suhteen. Heidän on tunnettava myös sovitteluprosessin vaiheet ja sisältö sekä lapsen kehityspsykologiset ja perheen elämänkaaren vaiheet. 3/14 Anne Frimodig 30. Tällöin lapset voivat olla varmoja siitä, että heidän molemmat vanhempansa ovat jatkossakin tärkeä osa heidän elämäänsä ja ovat saata8. Eropäätöksen jälkeen keskitytään pohtimaan, kuinka vanhemmat tulkitsevat lastensa senhetkistä käyttäytymistä ja kuinka he auttavat lapsiaan ilmaisemaan suruaan ja tuskaansa. (Saarnio 1993, 91.) Sipilän (2011, 144) mukaan sosiaalityön asiantuntijuudessa korostuu erityisesti taito toimia neutraalina asiantuntijana, mikä merkitsee kykyä toimia rinnallakulki jana ja kumppanina, joka tulkitsee ja jäsentää asioita tietämyksensä ja asiakkaan antaman tiedon valossa, mutta ei tee päätöksiä tai ratkaise asioita asiakkaan puolesta. Liittyminen ei ole tekniikka, vaan se on ensisijaisesti työntekijän asenne tehdä työtä, johon vaikuttavat työntekijän persoonallisuus ja se, että vanhemmille annetaan tilaa kertoa omat huolensa tapaamis- ja huoltoneuvottelussa heitä tilanteestaan syyllistämättä. (Kaslow; viitattu Aaltonen & Rinne 1999, 136.) Antikainen on pohtinut asiantuntijuutta lastenvalvojan viranomaistyönä. Mielestäni Antikaisen pohdinnan taustalla voidaan nähdä Minuchinin ja Fishmanin (1981, 28–29) ajatus liittymisen merkityksestä. Tämä ajatus perustuu näkemykseen, jonka mukaan yksilön taidot perustuvat pitkään kokemukseen, kovaan työhön ja työpaikan luoman kulttuurin ominaisuuksiin, jotka voivat joko edistää tai ehkäistä ammatillisuuden kehittymistä. Sovittelijoiden täytyy tuntea käyttäytymisen dynamiikka ja perhelainsäädäntö sekä olla taitavia valmentajia, jotka ohjaavat aviopareja tekemään tasapuolisia ja järkeviä sopimuksia. Antikaisen (2004, 87) mukaan sosiaalityöntekijä ei ole huolissaan sopimuksen toimimisesta arjessa, kun vanhemmat kykenevät neuvottelemaan keskenään asiakaskäynnillä. Käsittääkseni tässä näkemyksessä reflektio ja molemmat tietämyksen tasot voivat olla läsnä eritasoisina. Hänen mukaansa sovittelijoiden ja terapeuttien on pyrittävä säilyttämään objektiivisuutensa ja neutraaliutensa, vaikka he samalla tiedostavat asiakkaiden kokemat emotionaaliset kärsimykset. Kaslow on pohtinut avioerolasten vanhempien sovittelun ja avioeroterapian vaikutusta vanhempien huoltajuuden laatuun. On välttämätöntä, että sovittelijat ja terapeutit tuntevat avioeron psykodynamiikan, sen emotionaaliset vaiheet ja siihen liittyvän tuskan. Kaikkien näiden linen refleksiivisyys voidaan määritellä usealla tavalla (Karvinen 1996, 3, 57; Järvinen 1990, 11–15). Sekä terapeutti että sovittelija voivat korostaa vanhempien käyttäytymisen syvää vaikutusta lapsiin ja sitä, kuinka lasten sopeutuminen erotilanteeseen on verrannollinen vanhemman sopeutumiseen. Antikaisen mukaan on tärkeä käsittää, että myös intuitiivisen ymmärryksen tuoma tieto on erittäin arvokasta huolto- ja tapaamisoikeusneuvottelussa, koska se auttaa ikään kuin ennakoimaan tulevaa ja siten myös ehkäisemään tilanteen kärjistymistä. Sovittelu avioerotilanteessa Tässä kappaleessa tarkastelen sovittelua avioerotilanteessa. Myös sosiaalityöntekijä voi toimistotyökontekstissa liittyä perheeseen ja tulla osaksi perhesysteemiä tunnistaessaan perheen vuorovaikutustaidot. Kyse ei ole edellisessä kappaleessa kuvatusta asiantuntija-avusteisesta tuomioistuinsovittelusta, eikä sovittelijana ole tuomari. Kokenut ammattilainen ei tee ratkaisuja aina tietoisesti ja analyyttisesti, vaan ajattelu etenee intuition eli välittömän tietämisen varassa. Wallerstein ja Kelly (1980) ovat tuoneet esille, että sovittelijan kannattaa käyttää sovittelussa systeemistä perhenäkökulmaa huoltajuuskeskustelussa, kuten terapeutit tekevät terapiassa. Vuosikerta villa ja rakastavat heitä edelleen. (Kaslow; viitattu Aaltonen & Rinne 1999, 131.) Pariskunnan halukkuus ja kyky kohdata ja neuvotella asioista vaikuttavat siihen, kuinka nopeasti entisestä puolisosta päästään irti. Sovittelu avioerotilanteessa muodostuu juridisten, taloudellisten, yhteisvanhemmuuden ja emotionaalisten asioiden käsittelystä
Vastausten perusteella voi todeta, että sovittelujen määrissä on eri käräjäoikeuksissa hyvin paljon hajontaa. Viisi on työskennellyt tai työskentelee lastenvalvojana ja kolme on tehnyt tai tekee olosuhdeselvityksiä. Eroon liittyvät normaalit ja luonnolliset tunnereaktiot otetaan puheeksi sovittelussa: sovittelija ei tukahduta tunteita eikä voimista niitä. Useimmat työskentelevät tai ovat työskennelleet perheneuvolassa, jonka vuoksi heillä on paljon kokemusta eroperheistä. Sosiaalityöntekijöitä kokeiluyksikössä on yhdeksän ja psykologeja kuusi, joista suurimmalla osalla on Oikeusministeriön (25/2013, 50) loppuraportin mukaan psykoterapeutin, useimmiten perheterapeutin koulutus. Erikseen en erotellut toisistaan psykologien ja sosiaalityöntekijöiden vastauksia, joiden perustyössä asiantuntijuus voidaan nähdä erilaiseksi. Sovittelukokemusta kyselyyn vastanneilla tuomarisovittelijoilla oli 8–38 sovittelua. Sovittelussa nämä ammattiryhmät on katsottu yhtenäiseksi ryhmäksi, eikä ammattiryhmien vertailu tämän työn puitteissa ole perusteltua. 9. (Kaslow; viitattu Aaltonen & Rinne 1999, 129.) Työn lähtökohdat Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää asiantuntijuutta käsitteenä ja sitä, miten tuomarit ja asiantuntijaavustajat ovat kokeneet asiantuntija-avustajan roolin huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa. Toisaalta tarkoitus oli, että vastaaja kuvaa asiantuntijuutta sen hetken kokemuksensa perusteella. 3) Millaisin keinoin asiantuntija-avustajan työpanos on edistänyt sovinnon saavuttamista. Lähetin kyselyn neljään alkuperäiseen kokeiluyksikköön, joissa tuomareita on 21. Tässä vaiheessa sovittelija voi antaa puolisoille palautetta heidän psyykkisestä mukautumiskyvystään. Kahdeksalla on kasvatus- ja perheneuvonnan erikoistumiskoulutus. (Kaslow; viitattu Aaltonen & Rinne 1999, 136.) Yhdessä laadittu sovittelusopimus luo pohjan yhteisten asioiden hoitamiselle jatkossakin. Vähäisen vastausmäärän vuoksi uusin kyselyn tammikuussa 2013. Työni tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten määrittelet asiantuntija-avustajan asiantuntijuuden. Heidän mukaansa sisältöanalyysi on tekstianalyysiä, sillä siinä erotetaan mer- tuntemusta tarvitaan toimivien sopimusten aikaansaamiseksi. Kyseessä oli Pattonin (1991, 94) mainitsema käytännön ongelmien tutkiminen laadullisin keinoin. Kiinnostukseni aihepiiriin virisi käytännön kokemuksestani eli työstäni asiantuntija-avustajana käräjäoikeudessa. Tosin lopullista määrää ei aina pystytty kertomaan, sillä osassa sovitteluista on pidetty useita sovitteluistuntoja, eivätkä nämä olleet vastauksissa mukana. Vastauksia kyselyyn tuli yhteensä 14, mikä on 37 lähetetystä kyselystä noin 38 prosenttia. Tässä työssä käytännön ongelmia lähestyttiin lähettämällä kyselylomake tuomareille ja asiantuntija-avustajille. Tuomareiden vastauksia oli kuusi ja asiantuntija-avustajien kahdeksan. Suoritin kyselyn joulukuussa 2012. Ensimmäinen kysymys asiantuntijuudesta osoittautui joillekin vastaajille hankalaksi siten, että kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Siten ”henkilökohtaiset intohimoni” vaikuttivat aiheen valintaan. Asiantuntija-avustajille oli kertynyt sovittelukokemusta 9–90 sovittelusta, joista yhden vastaajan osalta sovittelukokemusta oli peräti 80–90 sovittelusta. Vastauksia sain 17 sivua, joita tarkastelin Tuomen ja Sarajärven (2004, 93, 105–106) mukaisesti sisältöanalyysin keinoin. Luvan kyselyyn sain oikeusministeriöstä, ja kyselylomake on saatavilla minulta pyydettäessä. Kyselylomakkeen kysymykset olivat vapaasti vastattavissa, vaikkakin ohjasivat jossain määrin vastaamaan kohdennetummin. Toisen ja kolmannen kysymyksen samankaltaisuus hämmensi muutamia vastaajia, siitä huolimatta vastauksissa oli havaittavissa sisällöllisiä eroja. 2) Missä asioissa asiantuntija-avustajan työpanos on edistänyt sovittelua. Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa Neljä on työskennellyt perheasioiden sovittelijana ja kuusi täytäntöönpanosovittelijana
3/14 Anne Frimodig 30. Asiantuntijuus määriteltiin muun muassa seuraavasti: ”…asiantuntijan tulee kyetä nimenomaan kokemuksensa perusteella arvioimaan kyseisessä asiassa esiin tulevaa seikastoa ja sen merkitystä paitsi suhteessa teoreettiseen tutkimustietoon myös suhteessa siihen, mitä tosielämässä tapahtuu ja ilmenee.” (a) ”…että on tietoa ja kokemusta lasten kehityksestä ja tarpeista, parisuhteesta, ihmisen käyttäytymisestä, erityisesti kommunikaatiosta ja taitoa auttaa vanhempia näkemään tilannetta lasten ja myös toisen osapuolen kannalta ja auttaa keskustelussa ja kysymyksin vanhempia pääsemään sovintoon, jos se on mahdollista.” (a) Pääsääntöisesti saatujen vastausten perusteella asiantuntijuutta määriteltiin usein koulutuksen ja työkokemuksen kautta saavutetuksi arjen asiantuntijuudeksi. (…) …se, mitä arkipuheessa pidämme asiantuntijuutena, ei useinkaan ole sitä. Tavallisessa kielenkäytössä asiantuntijana pidetään jokaista, jolla on esimerkiksi koulutuksensa tai työkokemuksensa perusteella ´tavallista´ ihmistä enemmän tietoa joltain erityisalalta. Erikseen voidaan sitten pohtia, mitä tarkoittaa asiantuntijuus sovittelussa. Silloin kysymys muuttuu vielä vaikeammaksi, sillä meillä on toistaiseksi vielä aika hatara käsitys siitä, mitä sovittelu on, mitä taitoja se edellyttää ja millaista asiantuntijuutta tarvitaan ja voidaan käyttää sovittelussa. Tuomareiden ja asiantuntija-avustajien vastauksissa nousi esille kolme tekijää, joiden kautta asiantuntijuuden määrittelemistä lähestyttiin. Vuosikerta kityksiä tekstistä. Olen poiminut aineistosta kattavimmat vastaukset kursivoiden ne muusta tekstistä, jotta lukija voi tarkastella tulosten ja niistä muodostettujen johtopäätösten luotettavuutta ”Erityiskoulutuksen saanut henkilö, joka on oman työnsä kautta saanut riittävän kokemuksen ja eri tyisasiantuntemuksen lisäkoulutuksen kautta lapsen ja vanhempien välisiin ongelmiin. 10. opiskellun tiedon rinnalla iso merkitys sovelletulla tiedolla eli osaamisella, mikä on koko työssä oppimisemme sampo, nyt uutena tehtävänä tuoda siitä osaamisesta käyttökelpoista sovellettavaa sovitteluun juridisella kentällä.” (a) Kyselyn mukaan asiantuntija-avustajan asiantuntijuuden määrittäminen on haasteellista, sillä se muodostuu monen eri tekijän summasta. En siis oikeastaan osaa vastata sinulle, mitä on asiantuntijuus. Asiantuntijan käsite on länsimaissa, myös meillä, kärsinyt aika pahan inflaation. Asiantuntijuuden määritelmää pidettiin yhdessä vastauksessa siinä määrin hankalana, ettei vastaaja kokenut pystyvänsä määrittämään sitä ollenkaan. Tuntee lapsen iän mukaisen kehityksen.” (t) Näkemys asiantuntija-avustajan asiantuntijuudesta ”Substanssiasiantuntemus; kehityspsykologia, josta paitsi normaalikehityksen kulku niin myös kehityksen riskit ja ilmenemistavat/ehkäisymahdollisuudet (…), kiintymyssuhteen rakentuminen ja ylläpito, separaation merkitys eri ikävaiheessa, trauman ilmeneminen, perhepsykologinen asiantuntijatieto; vuorovaikutus, systeemisyys, toimintahäiriöt, näitä vielä erikseen parisuhteen muodostumisen vaiheet ja kommunikointi, sitten vielä psykopatologia eli vanhemman mielenterveyden häiriöt ja niiden vaikutus lapseen, ns. ”Asiantuntijuus on tieteellinen käsite. Se ei ole samaa asiantuntijuutta, mitä sosiaalityöntekijät, psykologit ja tuomarit hyödyntävät perustyössään. Ensimmäisenä tekijänä nähtiin erityiskoulutuksen kautta saavutettu tieto kyseisestä aihepiiristä. Ja kuitenkin se käytännössä pohjautuu siihen asiantuntijuuteen, jonka olemme hankkineet oman koulutuksemme ja työkokemuksemme kautta.” (t) Toisena tekijänä vastauksissa tuli esille se, että pelkästään erikoistuminen ei takaa riittävää asiantuntijuutta, vaan siihen liittyy myös arkityön kautta saavutettu osaaminen ja ymmärrys siitä, mitä perheille kuuluu
Vastaukset voidaan jakaa neljään eri teemaan. Tasavertainen parityöskentely, ongelmien ja sovittelukeinojen pohtiminen työparin 11. Tuomari ja myös asianajajat toimivat suoraviivaisemmin ja hakevat välillä (liiankin) nopeita ratkaisuja.” (t) Asiantuntija-avustajan työpanoksen merkityksestä Kysymys, missä asioissa asiantuntija-avustajan työpanos on edistänyt sovittelua, osoittautui mielenkiintoiseksi. Toisaalta nähtiin myös se, että avustajan työpanosta on vaikea määritellä erikseen omaksi alueekseen, sillä työ on yhteistyötä, johon vaikuttaa myös asiantuntija-avustajien erilaiset persoonallisuudet. ”Asiantuntija-avustajien työpanos on täysin keskeinen siinä, että kaikki sovittelun osapuolet, mukaan lukien sovittelijatuomari, muistavat keskittyä konfliktin ratkaisemiseen nimenomaan lapsen kannalta järkevällä tavalla.” (t) ”Asiantuntija-avustajana olen voinut edistää sovitte- ”Työparityöskentely on avannut täysin uusia keinoja tuomioistuinsovitteluun. Tämän ymmärrys lisää perheen vuorovaikutusasiantuntijuutta.” (a) ”On ainakin joskus saanut vanhemmat vielä haluamaan keskustelemisen ja neuvottelemisen jatkamista, vaikka tilanne on jo tuntunut jumiutuneelta.” (t) ”Kokemukseni mukaan asiantuntija-avustaja osaa myös jarruttaa ja hidastaa oikeissa paikoissa ja pysähtyä pohtimaan jotain esiin noussutta kysymystä, joka sitten osoittautuukin keskeiseksi. Erityisesti asiantuntija-avustajan merkitys on korostunut silloin, kun tilanne vaikuttaa jumiintuneelta. Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa ”Laaja-alaista eri osa-tekijöiden huomioimista (lapsen sosiaalinen ja psyykkinen kehitys, elämäntapahtumien vaikutus ja vuorovaikutussuhteiden laadun vaikutus…” (a) lua lapsen edun esille nostamisessa, lapsen ´äänen´ eli tarpeiden ymmärtämisessä. Luulen, että tuomarit toimivat rationaalisemmin ja asiapainotteisemmin.” (t) ”…asiantuntijuuteen liittäisin ymmärryksen ja tietämyksen, miten perheen vuorovaikutustekijät ovat yhteydessä laajemmin ja välittömästi perheen ulkopuolella vaikuttaviin tekijöihin (muutamina esimerkkeinä työttömyys, päihdeongelma ilmiönä ja sen hoito, lastensuojelun palvelut, eroperheiden muut palvelut). Asiantuntijat osaavat kysyä oikeita kysymyksiä, kun avataan riidan emotionaalisia taustatekijöitä. ”Lisäksi asiantuntijalla on taito ja kyky kohdata moniongelmaisia vanhempia ja saada heihin järkiperäinen keskustelukontakti.” (t) ”...panos on näkynyt eniten asian taustoja purettaessa ja osapuolten kipukohtia kartoitettaessa. Olennaisin tehtävä asiantuntija-avustajalla oli se, että hän tuo esille lapsen edun. Työparityön merkitys nousi esille lähes kaikissa tuomareiden vastauksissa. ”Asiantuntijuuteen liittyy samalla (opittu) kyky kohdata ihmisiä, kuunnella heitä ja vastaanottaa heidän sanomansa. Asiantuntijuus on riippumaton elementti prosessissa.” (t) Vanhempien taustojen selvittäjänä ja keskusteluun kannustajana asiantuntija-avustajan merkitys nähtiin myös tärkeänä. Tietyssä mielessä koen olevani lapsen ´asianajaja´.” (a) ”Asiantuntija-avustaja on tuonut tarvittaessa tietoa lapsen kehityksestä ja iänmukaisista tarpeista sekä vanhemmille että sovittelijalle (asianajajille), mikä on auttanut arvioimaan lapsen etua ja tekemään lapsen edun mukaisia ratkaisuja.” (a) Kolmantena asiantuntijuutta määrittävänä tekijänä vastauksissa nousi esille asiantuntija-avustajan vuorovaikutustaidot
Kysymyksen tekee hankalaksi myös se, että asiantuntija-avustajan panosta on vaikea erottaa omaksi, erilliseksi saarekkeekseen, sillä itse olen kokenut, että kun työskennellään yhdessä työparina, jokainen vaihe jaetaan ja tehdään yhdessä…” (t) ”Erilaisten kyselytekniikoiden avulla tuomalla esille erilaisia vaihtoehtoja avaamalla uusia polkuja eli vaihtamalla näkökulmaa asiassa, käyttämällä fläppitaulua, ehdottamalla taukoja, tekemällä yhteenvetoa, käyttämällä kaikkia mahdollisia keinoja mitä voi olla olemassa loukkaamatta ketään, asettumalla kenenkään puolelle tai ketään vastaan. kanssa, ovat avanneet tuomioistuinsovitteluun aivan uusia mahdollisuuksia.” (t) ”…panos riippuu suuresti myös työparina työskentelevästä tuomarista. ja puhuminen siitä, miten tarkkaan lapset näitä saattavat seurata.” (a) ”Lapsen näkökulman herättely: suorin ja hypoteettisin sekä retorisin kysymyksin, kuvakortein, myös lasta koskevien valokuvien avulla. Erittäin hyvä keino ulkoistaa vanhempien tunnelmia ja saada esiin heidän hämmennystään ja pelkojaan. Vuosikerta kysymysten esittäminen ja erilaiset apuvälineet. Myös roolinoton kautta ”jos olisin lapsenne...” (a) ”Uskon, että meikäläisten ansiosta on tehty enenevästi tilaa lapsen aseman tutkailuun syvällisemmin ja yksilöllisemmin... Nämä jaottelin kolmeen eri teemaan, joista ensimmäisenä ovat 12. Tuo luottamusta herättävällä tavalla esille lapsen näkemyksen erohetkellä ja mikä olisi lapselle parasta kussakin erilaisessa erossa.” (t) Kysymykseen, millaisin keinoin asiantuntija-avustajan työpanos on edistänyt sovinnon saavuttamista, vaikutti olevan edellisiä kysymyksiä helpompi vastata. Huomion kiinnittäminen vanhempien keskinäiseen kommunikointiin, ilmeisiin, eleisiin, äänenpainoihin ym. (t) Asiantuntija-avustajat nostivat vastauksissa esille joitakin yksittäisiä tekijöitä, joita voisi kuvata erityistilanteiden yksilölliseksi pohtimiseksi, kuten lapsen ja vanhempien tapaamisten sujuvuus ja psyykkisen sairauden merkitys jne. Pelkästään kysymällä ei olisi onnistunut niin hyvin.” (t) ”…kiinnittäminen tilanteisiin, joissa lapsi vaihdetaan vanhemmalta toiselle; miten tilanteen voisi hoitaa niin, että lapsi/lapset voisi/voisivat kokea sen mahdollisimman vähän stressaavana. ”…on käyttänyt kortteja, joista vanhempien piti etsiä muutama kortti, joiden tunnetila vastasi heidän tunnetilaansa ja muutama kortti, joiden he ajattelivat vastaavan lapsensa tunnetilaa. ” …asiantuntijan antama pieni info (psykoedukaatio) voi antaa tärkeää tietoa, joka voi auttaa vanhempia pohtimaan asiaa enemmän lapsen näkökulmasta.” (a) ”Siltaa on kyetty rakentamaan myös sille, mikä on riitelyn, psyykkisen sairauden ja perheväkivallan yhteys paitsi yleisesti niin myös tapauskohtaisesti kunkin lapsen hyvinvointiin...” (a) ”Informoiva keskustelu siitä, mikä on lapsen etu yleensä ja mahdollisesti erityisesti käsillä olevassa tapauksessa...” (t) Asiantuntija-avustajan keinot sovittelussa ”Tuomarilla objektiivisen tiedon siitä mikä on parasta kunkin ikäisen lapsen kannalta erotilanteessa ja kuinka lapsi kokee eron eri vaiheet. Nämä nousivat esille tasapuolisesti molempien ryhmien vastauksissa. Eli tapauskohtaisesti avataan tilannetta rohkeammin ja pikkupiirteisemmin, ja aika ajoin tavoitetaan parempi kuva lapsen tilanteesta.” (a) Vanhemmille annettava psykoedukaatio eli tiedon jakaminen nousi esille niin ikään molempien ammattikuntien vastauksissa. 3/14 Anne Frimodig 30. Keinovalikoimaa lueteltiin runsaasti
Kokeiluun osallistuvilta asiantuntija-avustajilta odotettiin perhe-, pari- tai kehityspsykologian asiantuntemusta sekä työskentelykokemusta eroperheiden kanssa. Kun asiantuntija on rohkeasti ottanut tämän aseman käyttöönsä ja tuonut esille selkeitä kannanottoja ja vaihtoehtoja lapsen näkökulmasta tarkastellen, se on antanut vanhemmille uusia ajatuksia ja keinoja ratkaista konflikti. Mitä enemmän kokemusta sovittelusta olen saanut, sitä enemmän arvostan asiantuntijoiden kykyä sanoa kipeitäkin asioita suoraan vanhemmille kiertelemättä ja kaartelematta. Launis (1997, 122–123) on esittänyt vastakkaisen näkemyksen asiantuntijuuden ja erikoistumisen merkityksestä kyseenalaistaen työntekijän kykyä ymmärtää ihmisen arkielämää tämän erikoistuessa liian pitkälle. Hyvänä on pidetty asiantuntija-avustajan tapaa nostaa esille lapsen edun mukaisia ratkaisuja tapauskohtaisemmin tekemällä tarkentavia kysymyksiä vanhemmille muun muassa siitä, miten he esimerkiksi aikovat konkreettisesti ratkaista olemassa olevan ongelman. Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa Asiantuntija-avustajan ratkaisukeskeisyys tuli esille keinona lähinnä asiantuntija-avustajien vastauksissa. Tulosten perusteella voin todeta, ettei asiantuntijuus muodostu yksin mistään näistä tekijöistä. Erityisesti työskentelyn eroperheiden kanssa nähtiin lisäävän ymmärrystä perheen arkeen. Pätevyysvaatimukseksi lakiin on esitetty psykologin, lastenpsykiatrin tai sosiaalityöntekijän peruskoulutusta. Asiantuntijuutta määriteltiin usein erityiskoulutuksen kautta saaduksi ammatilliseksi osaamiseksi. Kolmantena tekijänä nähtiin asiantuntija-avustajan vuorovaikutustaitojen määrittävän asiantuntijuutta. Suurimmaksi osaksi huoltoriidat nähdään laadultaan vaikeiksi, mikä vaatii pitkälle koulutettuja asiantuntija-avustajia, joilla on kokemusta työskentelystä eroperheiden kanssa. Mielestäni perheterapiaan erikoistuminen on lisännyt omaa osaamistani myös arjen asiantuntijuudessa, sillä teoreettinen tieto on mahdollistanut syvällisemmän ymmärtämisen perhe-elämässä esiintyvistä sekä pinnalla että piilossa olevista ilmiöistä. ominaista ja juuri Sipilän (2011, 144) kuvaamaa neutraalia asiantuntijuutta. Kyselyssäni asiantuntijuutta kuvattiin pääsääntöisesti erityiskoulutuksen ja työkokemuksen kautta saavutetuksi asiantuntijuudeksi. Kyselyssä en tiedustellut, mitä erityiskoulutusta vastaaja pitäisi sovittelun kannalta hyödyllisenä. Vastauksissa viitattiin kuitenkin terapiakoulutuksen tuomaan lisäarvoon. Tärkein tehtävä asiantuntija-avustajalla oli se, että hän pyrkii tuomaan esille lapsen edun. Asiantuntija-avustajan työpanoksen merkityksen arvioiminen osoittautui haasteelliseksi kysymykseksi. Myös monet kokeiluun osallistuneet asiantuntijat katsoivat voineensa sovittelussa hyödyntää terapiakoulutustaan ja terapeuttina hankkimaansa työkokemusta (OM 25/2013, 51). Asiantuntijuus vaikuttaa olevan monien eri tekijöiden summa, johon liittyy harkintaa, reflektiota ja hiljaista tietoa, jonka on nähty olevan erityisesti sosiaalityön asiantuntijuudelle 13. Ehkä tähän liittyy asiantuntija-avustajien taito ta- ”Asiantuntija nauttii asemansa ja koulutuksensa perusteella jo lähtökohtaisesti erityistä luottamusta osapuolten ja asianajajien taholta. ” (t) ”…keino tukea sovittelua, on jäsentää ongelman asettelua ja auttaa vanhempia pohtimaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja ja niiden seurauksia ja merkityksiä lapsen ja myös vanhempien itsensä kannalta.” (a) ”… vuorovaikutusosaaminen, kantaa ottamattomuus, johon toisaalta liittää kysymyksiä lapsen ääntä esillä pitäen, ymmärryksen tuominen osapuolille, tasapuolisuuteen pyrkiminen, fokuksessa pitäytyminen ja ratkaisukeskeisyys.” (a) Yhteenveto ja pohdinta Tämän tutkimuksen aikana vahvistui ajatus siitä, että asiantuntijuuden kattava määritteleminen on haasteellista ja miltei mahdotonta. Oikeusministeriön (25/2013, 124) loppuraportissa todetaan, että kokeilu on vahvistanut pätevien asiantuntijoiden saamisen olevan olennaista sovittelun onnistumisen kannalta
Yhtä lailla kolmantena esille noussut asiantuntija-avustajan ratkaisukeskeisyys voidaan nähdä työhön olennaisesti kuuluvana elementtinä. Tämä vanhempien oman toiminnan tunnistaminen on tunnusomaista Milanon työryhmän pohjalle rakentuneessa systeemisessä mallissa (ks. Kuten aikaisemmin totesin, kysymykseen on mahdotonta vastata täysin tyhjentävästi. Sovittelussa lapsen edun selvittelyyn liittyvät olennaisena osana myös vanhempien taustojen selvitteleminen ja heidän kannustamisensa keskusteluun. Tämä voidaan nähdä psykologin ja sosiaalityöntekijän perustyöhön kuuluvana asiana, mutta sen merkitystä vanhemmille ei voi koskaan vähätellä. Toisena keinona nähtiin asiantuntija-avustajan vanhemmille antama psykoedukaatio, esimerkiksi lapsen kehityksen eri vaiheista. Perheterapiakoulutukseni on ollut oppimismatka terapeuttiseen maailmaan, joten on syytä tarkastella myös sitä, mitä olen oppinut matkani varrella. Erityisesti esille nousi asiantuntija-avustajien taito esittää kysymyksiä ja käyttää erilaisia apuvälineitä, kuten fläppitaulua ja kortteja tai pitää taukoja, joiden käyttäminen on luonnollisestikin tuomareille ollut vieraampaa. Etsin edelleen vastausta siihen, mitä on asiantuntijuus ja erityisesti, mitä se on asiantuntija-avusteisessa tuomioistuinsovittelussa. Asiantuntija-avusteisessa tuomioistuinsovittelussa työskentelyn keskiössä on aina lapsen etu, jota etsitään yhdessä vanhempien kanssa, vanhemmille suunnattujen kysymysten avulla. Mutta asiantuntijuuteen tarvitaan myös taitoa ohjata vanhempia ymmärtämään oma toimintansa. Mielestäni tämä tehtävä – kuten myös monet muut edellä mainitut tehtävät – kuuluvat olennaisesti myös tuomari-sovittelijan työhön, eikä niitä voi yksin asiantuntija-avustajan tehtäväksi nimetä, sillä sovittelu on asiantuntija-avustajan ja tuomari-sovittelijan yhteistyötä. Terapiakoulutuksen saanut terapeutti käyttää työssään usein erilaisia kysymystekniikoita, joiden avulla pyritään nostamaan esille perhe-elämään ja lapseen liittyviä tärkeitä asioita hienovaraisesti ja asiakkaan yksilöllisyyttä kunnioittaen. Goldenberg & Goldenberg 2008, 288–290). Kyselyn perusteella erityisesti tuomarit kokivat työparin merkityksen tärkeänä ja työparin kanssa tehtävän työn ainutlaatuisena tapana tehdä työtä tuomioistuimessa. Antikainen (2007, 99–102) on kuitenkin havainnut, ettei lapsen edun näkeminen toimistotilanteessa tapahtuvissa huolto- ja tapaamissopimuspalveluissa ole hävinnyt. Vuosikerta Terapiakoulutuksen tuoma lisäarvo sovittelulle voittaa perheen arjesta arkisia, mutta tärkeitä arjen erityistilanteita, joissa lapsen etu konkretisoituu. Tähän asiantuntijuuteen tarvitaan tietoa myös lapsen kehityksen eri vaiheista ja ymmärrystä ainakin jossain määrin lapsen tulevaisuudesta, jotta lapsen edun kysymyksiä on mahdollista hahmottaa. Tarkastelen tässä kappaleessa vain muutamia kyselyssä esille nousseita asioita pohtien niitä koulutuksessa saamani tiedon valossa. Kysymys, millaisin keinoin asiantuntija-avustajan työpanos on edistänyt sovinnon saavuttamista, tuotti useita vastauksia. Jotta vanhemmat voivat tunnistaa omia toimin14. Edelliseen viitaten mielestäni sovittelussa asiantuntijuus voisi näkyä siinä, että asiantuntijaavustaja ymmärtää ja kykenee tiedostamaan oman toimintansa vaikutuksen sovittelussa mukana oleviin vanhempiin sekä ymmärtää samalla perhe-elämään liittyvät systeemit ja niiden merkityksen lapsen arkeen. Nämä asiat ovat usein juuri niitä, joiden avulla lapsen arki saadaan sujumaan. Hänen mukaansa lapsen etu -diskurssissa korostui lapsen kokonaisvaltainen huomiointi sosiaalityöntekijän puheessa. Näiden kysymysten avulla työntekijä voi havaita ehkä vanhemmille itselleen tiedostamattomia toimintamalleja, joita työskentelyssä voidaan yhdessä tarkastella. 3/14 Anne Frimodig 30. Mielestäni lapsen edun esiin nostaminen vanhempien puheesta on ollut haastavaa, sillä lapsen etu voi hukkua vanhempien riitaan. Siksi lähestyn kysymystä käytännön sovittelutyön kautta
Jotta toimintatapojen tarkastelu on mahdollista, tarvitaan siihen usein myös hypoteeseja. Liittyminen, jota voisin kuvata myös syvälliseksi vuorovaikutusosaamiseksi, voidaan nähdä sovittelutyössä keskeiseksi asiaksi, jotta istunto voisi muodostua vanhemmille riittävän luottamukselliseksi kohtaamiseksi, jossa lapsen edun kysymyksiä voidaan tarkastella avoimesti. Työntekijän tulee tunnistaa perheessä hallitsevia teemoja, joita hän seuraa tehden havaintoja vanhempien vuorovaikutuksesta. Usein hypo- Sovittelutyön haasteet terapiatyön elementtien kautta tarkasteltuna Asiantuntija-avusteinen tuomioistuinsovittelu on työnä haasteellista. Hypoteesien avulla on mahdollista pysähtyä hetkeksi keskustelemaan muun muassa eroon liittyvistä asioista ja palata hetkeksi eron vaiheisiin, mutta johdattaen keskustelua kuitenkin pian nykyisyyteen ja lapsen asioihin sekä siihen, mitä asioita sovittelussa tulisi käsitellä, jotta tilanne korjaantuisi. Terapiatyössä hypoteesien käyttö on suotavaa, vaikka niissä on vaarana, että niihin ”rakastuu”. myös Selvini P alazzoli, Boscolo, Cecchin & Prata 1980, 3–8). Jos vanhempien keskinäiset välit – niin perheterapiassa kuin sovittelussakin – ovat huonot, on asioiden rajaaminen ja olennaiseen keskittyminen tärkeää. Kuten edellä jo totesin, Goldenbergin ja Goldenbergin (2008, 296–301) mukaan vanhemmat voivat alkaa nähdä itsensä ja toisensa perhesysteemissä ja löytää samalla uusia vaihtoehtoisia ajattelu- ja toimintatapoja. Perheterapian merkittävät vaikuttajat, Minuchin ja Fishman (1981, 28–29), ovat todenneet, että terapeutti voi onnistua muutoksen aikaansaamisessa vain, jos hän onnistuu liittymään perheenjäseniin ja tunnistaa perheen rakenteen. Työntekijän tulee siten olla valmis muuttamaan myös omaa esiymmärrystään tilanteesta (ks. 1981; viitattu Sierla 1999, 250.) Mielestäni asiantuntija-avusteisessa tuomioistuinsovittelussa voidaan nähdä tapahtuvan myös edellä kuvatun kaltaista liittymistä. Näitä tekniikoita olivat muun muassa empaattinen uteliaisuus, kyseenalaistaminen ja ihmekysymykset. Mielestäni kyseiset vaihtoehdot ovat käyttökelpoisia myös sovittelussa. Jotta hypoteesien käyttö olisi mahdollista, tarvitaan siihen kysymistä. Työ on haasteellista erityisesti silloin, jos vanhem15. (Minuchin ym. Hän tarkkailee vuorovaikutusta tehden havaintoja siitä, mikä on perheessä sallittua ja avointa, mikä taas suljettua ja kiellettyä. Liittymiseen kuuluu se, että terapeutti tunnistaa perheen vuorovaikutuskuviot ja tulee siten osaksi perhesysteemiä. Esimerkiksi ratkaisukeskeiseen lähestymistapaan ovat Berg ja Miller kehittäneet ihmekysymyksen, josta on muodostunut monien terapeuttien hyväksi kokema kysymystekniikka. Haasteellisuus nousee tilanteesta, jossa tulisi löytää lapsen etu ja lapsen paras. (Rossi 1980; viitattu Berg & Miller 1994, 155–157.) tamallejaan, vaaditaan työntekijältä taitoa ”liittyä” perheeseen. Tarkastelen tässä lähemmin hypoteesien (oletusten) käyttöä systeemisessä mallissa. Liittyminen ei ole tekniikka, vaan se on ensisijaisesti työntekijän asenne tehdä työtään. Vaikka liittyminen ei ole tekniikka, sen takana voidaan nähdä tietoinen tapa toimia, ja tämän avulla terapiassa – mutta myös sovittelussa – on mahdollista tavoitella sovintoa. Sovittelussa ”rakastuminen” johtaisi asiantuntijaavustajan ”sokeutumiseen”, jolloin asiakkaan todellinen kuuleminen voisi jäädä tavoittamatta. Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa teesit ohjaavat työskentelyä ja toimivat työskentelyn apuna perheen ongelmien määrittelyssä. Sovitteluistunnossa työntekijät voivat tarkastella omia hypoteesejään liittäen ne perheensysteemiin. Kyselyssäni asiantuntija-avustajat luettelivat tekniikoita, joita terapiatyössä käytetään yleisesti. Ihmekysymys on de Shazerin (1985) kehittämä muunnos Milton Ericksonin ”kristallipallo-menetelmästä”, jossa herätellään vanhempia pohtimaan tätä hetkeä, mutta myös tulevaisuutta. Se voidaan havaita asiantuntija-avustajan pyrkimyksenä kohdata vanhemmat sovitteluistunnossa tasapuolisesti ja ratkaisukeskeisesti tulemalla samalla osaksi perhesysteemiä, vaikka vanhemmat edustavatkin nyt eronneina kahta erilaista perhesysteemiä
Vaikka sovittelussa lapsen kuulemista ei katsota lapsen parhaaksi, jään välillä kuitenkin pohtimaan, mitähän lapsi itse tilanteestaan sanoisi. mat ovat tasavertaisia keskenään, mutta eivät suostu joustamaan yhtään omista vaatimuksistaan. (2013). Antikainen, M. Vanhemmat tulevat sovitteluistuntoon oletuksenaan, että asia ratkeaa johonkin suuntaan. (2006). Antikainen, M. Perheterapia psykoterapian muotona. Perheterapian määritelmä. Koulutuksen tehtävänä on opettaa tekniikoita, joiden olennainen sisältö tulisi ensin hallita ja sitten unohtaa. Aaltonen, J. (2004). [www-dokumentti]: <URL: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto> Noudettu 31.7.2013. Mikä perheessä on ollut toimivaa ja miten vanhemmat voisivat tätä toimivaa puolta vahvistaa eron jälkeenkin. Foucaultilainen diskurssianalyysi. Tavoitteena on päästä tekniikan yläpuolelle, sillä vain sellainen henkilö, joka on hallinnut tekniikan ja sitten ponnistellut sen unohtamiseksi, voi tulla todella hyväksi terapeutiksi. Erilaisten tekniikoiden opettelu on tämän pilottihankkeen aikana vaatinut paljon työtä, niin Anne Frimodig 050 415 6990 anne.frimodig@jns.fi LÄHTEET Aaltonen, A.-K. Lapsioikeus ja lapsen oikeus tuomioistuimessa. Lapsen tulevaisuutta on aina vaikea ennakoida. terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto> Noudettu 11.8.2013. Perheterapia. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto. (2007). [www-dokumentti]: <URL: http://www. terveysportti.fi/ > Noudettu 27.6.2006. Lohduttavaa on kuitenkin se, mitä Minuchin on korostanut tekniikoiden merkityksestä. Jotta yhteinen näkemys syntyisi, on vanhempien kertomusta kuunneltava tarkasti ja pyrittävä hahmottamaan yhdessä vanhempien kanssa lapsen edun kannalta tärkeitä asioita. Kuopion yliopiston julkaisuja E: Yhteiskuntatieteet 148. Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalveluissa. On kuitenkin luotettava itseensä ja siihen, että havaitsee lapsen parhaan vanhempien puheesta, mutta luotettava on myös lapsen vanhempiin ja nähtävä heidät lapsensa parhaina asiantuntijoina. (Sierla 1999, 256.) Tämän kolmen sovittelukokemusvuoden pohjalta uskallan väittää, ettei työ käräjäoikeudessa ole missään määrin ”hössöä eikä hörhöä”, eikä sitä ole myöskään työ perheterapeuttina. Vuosikerta perheterapiakoulutuksessa kuin oikeusministeriön koulutuksissa. 3/14 Anne Frimodig 30. Terapeuttisia kysymyksiä on voinut käyttää hyväksi, mutta työn luonteen ja konteksti huomioon ottaen niiden syvällisempi käyttäminen on ollut mahdotonta, mikä on täysin ymmärrettävää. Aaltonen, J. Aaltonen, J. (2009). Silti koskaan ei voi olla täysin varma siitä, mikä on juuri tälle lapselle parasta. Haasteelliseksi olen kokenut sovittelutyössä myös sen, että välillä kaipaisin enemmän tietoa perheen tilanteesta ja heidän keskinäisestä systeemistään, erityisesti ennen eroa. Terapeuttiset kysymykset voisivat avata tilannetta syvällisemmälle ymmärrykselle, tosin siinä on myös vaarana, että asiakas asetetaan tilanteeseen, johon hän ei ole vielä valmis. [www-dokumentti]. (2009). Helsinki: Edita Prima Oy. Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos, lisensiaattitutkimus. 16. Näistä asioista sopiminen on myös onnistuneen sovittelun tavoite. On pohdittava myös sitä, ohjaako oma esiymmärrys tilannetta niin, että kuvittelee asiat toisin, jolloin ei huomaa lapsen edun kannalta olennaisia asioita. Perheterapiat. Kun perheterapissa tavataan koko perhettä, voidaan perheen vuorovaikutusta tutkimalla saada paljon lisäinformaatiota siitä, millaiset suhteet lapsella on vanhempiinsa. Hänen mukaansa tekniikat eivät yksin takaa terapeuttisen työskentelyn tehokkuutta. <URL: http://www. Sovittelussa tärkeintä onkin saada aikaan molempia osapuolia edes osittain tyydyttävä sopimus siitä, miten lapsen asuminen, huolto- ja/tai tapaamisasiat ja ehkä elatuskin ratkaistaan
Reflektiivisen ajattelun kehittyminen opettajakoulutuksen aikana. B. Aaltonen & R. (1993). Helsinki: Kirjayhtymä. Perhesuhteiden omalakisuus. Ervasti, K. Sosiaalityön ammatillisuus modernista professionaalisuudesta reflektiiviseen asiantuntijuuteen. Sosiaalityön käytäntöjen yksilöllinen kehittyminen. De Shazer. Alkoholiongelmien ratkaisukeskeinen hoito. Rinne (2000). (1994). Aaltonen & R. Laitila, A. Artikkelissa F. Koulutuksen tutkimuslaitos, 122–123. Sevón, E. Saarnio, (1993). Family Therapy Techniques. Tampere: Vastapaino. Teoksessa J. Itä-Suomen yliopisto. (1995). Teoksessa J. Teoksessa A. Qualitative Evaliation and Research Metholds. Aaltonen, & R. Berliner, D. Asiantuntija-avusteinen tuomioistuinsovittelukoulutus. Launis, K. Oikeusministeriö 25/2013. Saarnio, P. Family Process, 19, 3–12. (2008). S. (1981). (1999). Rinne (toim.) Perhe terapiassa – vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, 246–256. Noviisista ekspertiksi. Karvinen, S. Asiantuntija-avustajan asiantuntijuus ja asiantuntija-avustajan tuoma lisäarvo käräjäoikeuden huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa Asiantuntija-avusteista huoltoriitojen sovittelua koskeva kokeilu käräjäoikeuksissa 1.1.2011– 31.12.2013. Tuomioistuinsovittelu. Fribourg, Switzerland. Rinne (toim.) Perhe terapiassa. Janus 1(1), 89–98. (1999). Kirjonen, P. Characteristics of Experts in the Pedagogical Domain. Artikkelissa: P. Suomen Mielenterveysseuran Koulutuskeskus, Jyväskylä: Gummerus. Janus 1 (1), 89–98. Oikeusministeriö 61/2010. (1988). 17. & Notko, M. Sipilä, A. Jyväskylän yliopisto: Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen julkaisusarja A: Tutkimuksia 35. Hypothesizing — Circularity — Neutrality: Three Guidelines for the Conductor of the Session. Jyväskylän yliopisto. Ratkaisevat erot. Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. & Fishman, C. Remes & A. (2005). (2006). Paper Presented at the International Symposium: Research on Effective and Responsibly Teaching. Berg, I. Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, 121. Surviving the Breakup: How children and parents cope with divorce. (2011). Järvinen, A. & Kelly, J. Perhe terapiassa. Ruohotie, P. & Miller, S. Sovittelu ja avioeroterapia parantavat huoltajuuden laatua. (1997). (1980). Vantaa: Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura, 106–122. Kaslow, F. Helsinki. Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, 120 – 136. Sevón & M. Loppuraportti. New York. Basic Books. Kaslow: Sovittelu ja avioeroterapia parantavat huoltajuuden laatua. Suomen Mielenterveysseuran Koulutuskeskus, Jyväskylä: Gummerus. S. Noviisista ekspertiksi. Ketola, T. Eteläpelto & J. Perheterapia -lehti 21 (2), 56–65. Keuruu: Otava. Suomen Mielenterveysseuran Koulutuskeskus, Jyväskylä: Gummerus. & Kokkonen, T. Tampere: Gaudeamus Helsinki University Press/Palmenia, 12–26. Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Sosiaalityön käytäntöjen yksilöllinen kehittyminen. Asiantuntija-avustajan käyttö huoltoriitojen sovittelussa. Kuopion yliopiston julkaisuja E: Yhteiskuntatieteet 34. Sierla, J. Notko (toim.) Perhesuhteet puntarissa. Teoksessa J. Eteläpelto (toim.) Muuttuva asiantuntijuus. Teoksessa E. Lontoo: Sage Publications. Minuchin, S. Sosiaalialan työn lähtökohtia. (2012). (1980). Minkä sortin asiantuntija. Patton, M. Cambridge: Harvard University Press. Wallerstein, J. Ihmeitä tapahtuu. Luento. & Prata, G. Palazzoli Selvini, M., Boscolo, L., Cecchin, G. Moniammatillisuus ja rajojen ylitykset asiantuntijatyössä. (1991). Salvador Minuchin ja struktuaalinen perheterapia. (1993). Teoksessa J. (1990). Onnismaa (toim.) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. (1996). Metakognitiiviset taidot ja ammatillinen kasvu asiantuntijakoulutuksessa
Kun vanhemmat pääsivät nimestä yhteisymmärrykseen, isä sai lapsensa syliin S ” ano sinä!” pyytää tuskastunut nuori isä helteisessä työhuoneessani. Tuomarin työparia kutsutaan huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa asiantuntija-avustajaksi, ja asiantuntijaavustajan keskeisimmäksi tehtäväksi on määritelty lapsen edun valvominen. Vuosikerta Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa Vuosittain noin 30 000 lasta kokee Suomessa vanhempiensa avioeron. * Tunnistetiedot on muutettu. Avainsanat: avioero, huoltoriitojen tuomioistuinsovittelu, lapsen etu, lapsen kanssa keskusteleminen. Oikeusministeriö aloitti vuonna 2011 huoltoriitojen tuomioistuinsovittelun, jossa tuomarin työparina huoltoriitoja sovittelee lapsipsykologiaan erikoistunut psykologi tai sosiaalityöntekijä. 90 % vanhemmista sopii lasten asioista keskenään ja vahvistaa sopimuksen sosiaalitoimistossa. Viime vuosina huoltoriidat tuntuvat laajentuneen molempiin ääripäihin. Johdanto Aloittaessani perheneuvolapsykologin työt reilut 15 vuotta sitten huoltoriidat koskivat, ainakin muistini mukaan, alakouluikäisiä lapsia. Nuorin asiakkaani on ollut viiden viikon ikäinen vauva, jolle vanhemmat olivat perheneuvolassa sopimassa nimeä. Vanhempien puhevälit ovat katkenneet ennen Maxin* syntymää, eikä vanhemmilla ole kokemusta lapsista, saati tapaamissopimuksen tekemisestä. Artikkelin kirjoittamisessa tavoitteena on ollut ymmärtää lapsen edun käsitettä ja yrittää löytää sellaisia keinoja, jotka auttavat perheiden kanssa tehtävässä erotyöskentelyssä niin tuomioistuinsovittelussa kuin perheneuvolassakin. Jos vanhemmat eivät pääse sopuun lastensa asioista eron yhteydessä, saattavat he ajautua huoltoriitaan. Suomessa käsitellään 1 800–2 000 huoltoriitaa käräjäoikeudessa joka vuosi. On kesälomien aika, juuri ketään muita ei ole töissä ja nyt minulta pyydetään kannanottoa siihen, kuinka kolmen kuukauden ikäisen Maxin tapaamissopimus kannattaisi järjestää. Kun vanhemmat eroavat, heidän tulee sopia lastensa huollosta, tapaamisista, asumisesta ja elatuksesta. Tässä artikkelissa tarkastellaan avioeroa lapsen näkökulmasta, esitellään huoltoriitojen tuomioistuinsovittelua ja pohditaan lapsen etua avioerossa. Lapsen kannalta vanhempien huoltoriita on vakava asia, joka haittaa hänen suhdettaan toiseen tai molempiin vanhempiin. 3/14 30. 18
Ajattelin, että kokeilun avulla pystyisimme vahvistamaan vanhempien vanhemmuutta ja antamaan lapselle vapautuksen aikuisille kuuluvasta vastuusta. Käsitteen määrittelyssä käytän apunani sekä kirjallisuutta että tuomioistuinsovitteluun osallistuvien työntekijöiden määritelmiä lapsen edusta. Pian kokeilun alettua työntekijöiden parissa alkoi kuitenkin nousta yhä vahvemmin esiin kysymys lapsen kanssa keskustelemisen merkityksestä. Täytyy sanoa, että joskus tekisi todella mieli sanoakin. Noin 90 % eroavista vanhemmista sopii lastensa asioista keskenään ja vahvistaa sopimuksen sosiaalitoimistossa. Lapsiasioita koskevien asioiden vuotuinen kokonaismäärä on jatkuvasti lisääntynyt käräjäoikeuksissa. Tässä perheterapiakoulutuksen lopputyöhöni perustuvassa artikkelissa tarkastelen lapsen edun käsitettä ja pohdin lapsen etua huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa. Mikä merkitys keskustelemisella on. Vain kymmenesosa kaikista huolto- ja tapaamisasioista käsitellään käräjäoikeuksissa. Pitääkö lasta kuulla tai kuunnella. Tilastokeskuksen mukaan joka viides suomalainen lapsi kokee vanhempiensa avioeron ennen täysi-ikäistymistään. Vanhemmat jatkavat tapaamissopimuksista riitelemistä, vaikka nuori elää jo itsenäistä elämää eikä edes välitä vanhempiensa tekemistä sopimuksista. Lisäksi pohdin lapsen Huoltoriita lapsen näkökulmasta Suomessa solmitaan noin 30 000 avioliittoa ja avioeroon päätyy noin 10 500–13 000 avioliittoa vuodessa. Lopulta kysymyksekseni alkoi muodostua myös se, mikä on vastuuni asiantuntija-avustajana. Tämän menetelmän avulla voisimme tarjota vanhemmille aidon mahdollisuuden sopia itse lastensa huollosta, tapaamisesta ja asumisesta siten, että sopimus olisi myös täytäntöönpanokelpoinen. (Aaltonen 2013, 16; Karttunen 2010, 25; Valkama & Litmala 2006, 92.) Valkama ja Litmala (2006, 82–83) ovat tutkineet käräjäoikeuksiin tulevia huoltoriitoja. Mutta kuinka sitä oikeasti osaisi ulkopuolisena sanoa, mikä on kunkin perheen kannalta paras ratkaisu. Tätä tarkastelua jäsennän strukturaalisen perheterapian käsittein. (Suomen virallinen tilasto 2013.) Suomalainen huoltoriita Eroavien vanhempien tulee sopia lapsensa huollosta, asumisesta, tapaamisista ja elatuksesta. Eroperheistä noin 150 000 on äidin ja lasten muodostamia perheitä ja 30 000 isän ja lasten. Onko lapsen etu siis se, että vanhemmat ottavat vastuun sopimuksesta vai se, että lapsi tulee kuulluksi asiassaan. Oikeusministeriön mietinnössä asiantuntija-avustajan tehtäväksi on määritelty lapsen edun valvominen huoltoriitasovittelussa. Ei varmasti kuinkaan. Määrällisesti tämä tarkoittaa 3 600 lapsen huoltoa ja tapaamista koskevaa asiaa vuodessa, mutta näistäkin vain noin 1 800–2 000 tapausta ovat riitaisia. Artikkelit edun toteutumista tuomioistuinsovitteluissa silloin, kun Iija den Herder lapsen kanssa kesPsL, psykologi kustellaan tai kun Liperin perheneuvola sopimus on vanYlämylly hempien keskenään tekemä. Tutkimuksen mukaan valtaosassa huoltoriitatapauksia vanhemmat ovat olleet avioliitossa. Kuka lapsen kanssa keskustelee. Isän ja lasten muodostamien perheiden määrä on lisääntynyt viime vuosikymmeninä hieman. Huoltoriidan 19. Toinen ääripää tuntuu olevan 17-vuotiaiden aikuistuvien nuorten tilanne. Keksiä sellainen ratkaisu, joka lopettaisi riidan ja antaisi lapselle vapauden elää ja säilyttää suhteensa kumpaankin vanhempaansa. Näissäkin tilanteissa pyyntö ”Sano sinä!” tuntuu olevan melko yleinen. – ensimmäistä kertaa elämässään. Siksi oikeusministeriön aloittama asiantuntija-avusteinen huoltoriitojen tuomioistuinsovittelu tuntui tulevan kuin vastauksena pohdintoihini. Kasvu ennakoi myös riitaisten tapausten lisääntymistä. Peilaan tarkastelua myös omaan arkityöhöni perheneuvolassa
Suomalaisista huoltoriidoista 9 % on patologisoituneita riitoja, joissa vanhempien riitely on niin pitkäaikaista ja sovittamatonta, että se on johtanut jatkuviin oikeudenkäynteihin. Salo (2009) tutki väitöskirjassaan vanhempien parisuhdeongelmien vaikutusta lasten psyykkiseen hyvinvointiin. Tulosten mukaan vanhempien parisuhdeongelmat olivat merkittävästi yhteydessä lasten tunne-elämän ongelmiin, käyttäytymisongelmiin, ylivilkkauteen, kognitiivisen tason laskuun ja kaveripulmiin. Niissä vanhemman tai vanhempien kyky toimia lapsen huoltajana on alentunut jonkin psykososiaalisen ongelman, esimerkiksi mielenter veys- tai päihdeongelman seurauksena. (Valkama & Litmala 2006, 92–94.) Valkaman ja Litmalan (2006, 83) tutkimuksen mukaan vanhempien psykososiaaliset ongelmat olivat patologisissa huoltoriidoissa yleisiä. Vuosikerta kohteena olevat lapset olivat useimmiten kouluiässä, ja riidan aihe liittyi yhtä usein lapsen huoltoon kuin tapaamisoikeuteen. Kun vanhempien parisuhdevaikeudet jatkuivat yli kaksi vuotta, lasten oireiden määrä moninkertaistui kaikilla edellä mainituilla osa-alueilla. Seitsemässä jutussa kymmenestä asian oli laittanut vireille muualla asuva isä. Puolet huoltoriidoista oli tasapeliriitoja, joissa kumpikin vanhempi on yhtä vahva huoltajaehdokas. Lapselle on tärkeää, että vanhempien yhteistyö eron aikana ja sen jälkeen tukee lasta, eikä lapsen tarvitse pelätä menettävänsä jompaakumpaa vanhempaansa tai lähisukulaisiaan. Joskus lapset kertovat olevansa helpottuneita erosta, koska jatkuva riitely on loppunut. Tulosta selitetään sillä, että omien ongelmiensa vuoksi vanhemmat ovat kasvatusmenetelmissään aiempaa epävakaampia ja heidän kykynsä läsnäoloon ja sensitiivisyyteen vähenee vaikeassa elämäntilanteessa. (Aaltonen 2009, 21–22.) Näyttää siltä, että huoltoriidan pitkittyminen ja komplisoituminen on tyypillisintä silloin, kun kyseessä on tuore avioero, jonka jälkeen kumpikin vanhempi vaatii käräjäoikeuden päätöksellä lapsen yksinhuoltajuutta itselleen. Sovintoon päätyminen on Valkaman ja Litmalan (2006, 93) mukaan ollut helpompaa silloin, kun vanhempien riidan aihe on liittynyt vain yhteen lasta koskevaan asiaan. 3/14 Iija den Herder 30. Psykososiaalisia riitoja oli puolestaan 41 %. Tunnettu tosiasia on kuitenkin se, että huolimatta eroa edeltäneistä seikoista, lapset toivovat vanhempiensa vielä palavaan yhteen ja elävän yhdessä, ilman riitoja. Peräti seitsemässä tapauksessa kymmenestä perheeseen oli kohdistettu lastensuojelutoimia, joista noin puolessa lastensuojelutoimenpiteenä oli ollut lasten huostaanotto. Tutkimuksessa vähiten pulmia oli lapsilla, joilla vanhempien erosta oli jo aikaa, eivätkä he enää eläneet parisuhdeongelmien keskellä. Auvinen (2006) on tutkinut väitöskirjassaan sosiaalitoimen tekemiä olosuhdeselvityksiä huoltoriidoista ja todennut, että huoltoriidat jakautuvat taustasyidensä perusteella kolmeen tyyppiin: tasapeliriitoihin, psykososiaalisiin riitoihin ja patologisiin riitoihin. myös Wallerstein 2007, xxxi-xxxii.) Salo (2009, 118) päättelee, että vanhempien avioero ei niinkään selitä lapsilla eron jälkeen ilmeneviä ongelmia, vaan ongelmat ovat seurausta eroa edeltävistä riidoista vanhempien välillä. Karttunen (2010, 76) kirjoittaa väitöskirjassaan, että tutkimusten perusteella voidaan määritellä kolme seikkaa, jotka vaikuttavat siihen, kuinka lapsi selviytyy vanhempiensa avioerosta. Toisekseen lapsen on saatava riittävästi tietoa tulevasta erosta ja hänen on saatava käsitellä tunteitaan avoimesti. Avioero lapsen kokemana Lapselle vanhempien avioero on rankka tapahtuma ja usein lapset kertovat pelänneensä tai aavistaneensa avioeron tulevan. Kolmas lapselle tärkeä 20. Tapaamisoikeus näyttää selvitysten mukaan toteutuvan parhaiten, kun päätös perustuu vanhempien yhteisymmärrykseen ja sovintoon. Jutun päättyminen sopuratkaisuun on todennäköisempää tapauksissa, joissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta päätetään ensimmäistä kertaa. (Salo 2009, 115–117; ks. Vaikeimmat oireet olivat lapsilla, jotka olivat eron jälkeen muuttaneet riiteleviin uusperheisiin
(Aaltonen 2013, 62–63.) Mikäli vanhemmat päätyvät sovintoon tai osasovintoon, tuomari vahvistaa sopimuksen kirjallisesti. Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa asia on mahdollisuus säilyttää myönteinen mielikuva kummastakin vanhemmastaan. (Aaltonen 2013, 13.) Huoltoriitojen tuomioistuinsovittelu tarkoittaa huoltoriitojen sovittelua käräjäoikeudessa. (Aaltonen 2013, 2.) Sovitteluistuntoon varataan aikaa yksi päivä. sa. Yksi keskeinen tulos oli lasten kaipuu yhteyteen isän kanssa. Hänen tutkimuksensa tarkasteli aikuisia, jotka ovat kokeneet vanhempiensa avioeron lapsuudessaan. (Aaltonen 2013, 46.) Lakimiesavustajat ovat keskeisessä roolissa silloin, kun sovinnon yksityiskohtia hiotaan. Sovittelu poikkeaa tavallisesta oikeusistunnosta merkittävästi siinä, että vanhemmat itse keskustelevat sovittavana olevista asioista ja pyrkivät aktiivisesti sovintoon. Aikuisen perspektiivistä tutkittavat kuvailivat, että huoltoriidan aikana heitä ei kohdeltu lapsina vaan heiltä odotettiin ikätasoon nähden liian suurta kestokykyä. Erona aiemmin mainittuun Makkosen (2009) tutkimukseen, Hokkanen (2005, 103–105) kirjoittaa väitöskirjassaan, että vaikka monilla lapsilla on pitkäaikaisia ongelmia vanhempiensa avioeron jälkeen ja nuorilla aikuisilla on tuskaisia muistoja vanhempiensa avioerosta, näistä tuntemuksista ei välttämättä seuraa ongelmia myöhemmin omassa parisuhteessa. Asiantuntija-avustaja on käräjäoikeuden alueella toimiva psykologi tai sosiaalityöntekijä. Mikäli vanhemmat haluavat, sopimus voidaan tehdä ensimmäisessä tapaamisessa myös määräaikaiseksi. Silloin puhutaan kokeilusopimuksesta, joka tarkastetaan Huoltoriitojen tuomioistuinsovittelu Euroopan unionissa laadittiin vuonna 2010 toimintasuunnitelma, jonka tavoitteena on edistää lapsen oikeuksia käytännössä, esimerkiksi oikeusprosessis21. Vanhempien väliset riidat tuntuivat lapsena pahalta, perheen hajoaminen ahdisti ja suretti ja lapsilla oli tunne, että he olisivat vanhempiensa pelinappuloita. Sopimus on täytäntöönpanokelpoinen. Keskimäärin istunnot kestävät noin 3–6 tuntia. Sovittelu on mahdollista vain, jos kumpikin vanhempi suostuu siihen. Kokeilussa oli alun perin mukana neljä käräjäoikeutta: Espoo, Helsinki, Oulu ja Pohjois-Karjala. Toinen keskeinen tulos oli, että tutkittavista lähes kaikki kuvasivat aikuisuudessaan vaikeutta uskoa parisuhteen kestävyyteen ja luottaa toisiin ihmisiin. Hokkasen mukaan vanhempien ero voi jopa suojata myöhemmin, jos lapsi ottaa opikseen vanhempiensa avioliitosta ja erosta ja pyrkii itse aikuisena välttämään näkemiään haitallisia toimintatapoja. Vanhemmat voivat itse tai lakimiesavustajansa välityksellä hakea suoraan sovittelua lapsensa asiaan tai tuomari voi ehdottaa sovittelua käräjäoikeuteen tulleen oikeudenkäyntihakemuksen perusteella. Vanhemmilla on mahdollisuus keskustella lakimiesavustajansa kanssa kahden kesken aina halutessaan. (Aaltonen 2013, 37.) Istunnossa ovat mukana vanhemmat, tuomari, asiantuntija-avustaja ja mahdollisesti vanhempien lakimiesavustajat. Työryhmän esittämä kaksivuotinen kokeilu huoltoriitojen tuomioistuinsovitteluista alkoi 2011. Tällä hetkellä kaikkialla Euroopassa on pyrkimys kehittää sovittelumenetelmiä huoltoriitaoikeudenkäynnille. Tuomari ja asiantuntija-avustaja auttavat keskustelun kulkua oman alansa erityistietämykseen pohjautuvin kysymyksin. (Aaltonen 2013, 18.) Suomen oikeusministeriö asetti tammikuussa 2010 työryhmän selvittämään asiantuntija-avustajan käyttöä huoltooikeudenkäynneissä. Soviteltavana asiana voi olla lapsen huolto, asuminen, tapaaminen ja/tai elatus. Väyrysen (2008, 33–34) lisensiaattitutkimuksessa lapsena huoltoriidan kokeneet aikuiset totesivat, että vaikeimmat tilanteet olivat ne, joissa vanhemmat kysyivät suoraan kumman vanhemman luona lapset haluavat asua. Yhteys isään katkesi yleensä isän kadotessa lapsensa elämästä tai äidin karkottaessa isät lastensa elämästä, esimerkiksi estämällä tapaamiset. Makkonen (2009, 190) toteaa puolestaan, että se, miten lasten ja vanhempien suhteet eron jälkeen rakentuvat, on keskeinen haaste vanhemmille
(Aaltonen 2013, 20.) Kolmantena tavoitteena huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa on niihin liittyvän työtaakan keventäminen niin sosiaalitoimistoissa kuin tuomioistuimissakin (Aaltonen 2013, 13). Sovittelun toisena tavoitteena on lapsen edun mukaisen kestävän sovinnon saavuttaminen siten, että vanhemmat yhdessä löytäisivät ratkaisun, jossa on huomioitu sekä lapsen etu että kummankin vanhemman toiveita. Huoltoriitojen tuomioistuinsovittelun tavoitteena on huoltoriitojen nopea käsittely. Oikeudelliselle argumentaatiolle tämä tilanne ei ole vieras, vaan samaa argumenttia voidaan käyttää johdonmukaisesti joko puoltamaan myönteistä tai sil22. Vuosikerta Kokeiluun osallistuneet vanhemmat ovat olleet pääsääntöisesti tyytyväisiä sovitteluun. Mikäli sovittelua on pyydetty suoralla hakemuksella, työskentely raukeaa vanhemman keskeytykseen. Osasovinnossa riita saattoi jäädä esimerkiksi huoltajuudesta tai elatuksesta, mutta esimerkiksi tapaamisista vanhemmat pääsivät sovintoon. Oletuksena on, että vanhempien on helpompi sitoutua itse sopimaansa ratkaisuun kuin tuomarin tekemään ratkaisuun. Kokeilun tärkeänä etuna on pidetty sitä, että tuomarin ja asiantuntija-avustajan yhteistyöllä vanhempien käyttöön on saatu kahden ammattiryhmän erityisosaaminen. (Aaltonen 2013, 33.) Lopuissa tapauksissa sovintoon ei päädytty; osa keskeytyi ja osa siirtyi takaisin tavalliseen oikeudenkäyntiin. Sovittelussa pyritään myös auttamaan vanhempien välistä vuorovaikutusta, jotta se heijastuisi myönteisesti lapsen arkielämään. (Aaltonen 2013, 123.) Lapsen etua sovittelun on uskottu edistävän siten, että vanhempien keskinäinen sopimus vähentää riitaisuutta lapsen kasvuympäristössä ja tuo siten vakautta lapsen elämään. Koska lapsen edun käsite on avoin, sen avulla on mahdollista perustella samassakin tapauksessa kahta tai useampaa toisilleen vastakkaista lopputulosta. Rädyn (2012, 13) sanoin lapsen etu ei käsitteenä sinänsä ilmaise mitään, vaikka siihen viitataan monissa lapsen asemaa koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa ja kansallisessa lainsäädännössä. (Aaltonen 2013, 103–104.) Yhteiskunnan kannalta kokeilulla on saavutettu inhimillisten tulosten lisäksi myös taloudellista hyötyä. muutaman kuukauden kuluttua. Sovintoon päätyneiden tapausten määrä vastaa kansainvälisten sovittelututkimusten tuloksia. Vanhempien sitoutuminen ratkaisuun lisää vakautta lapsen elämässä ja mahdollistaa lapselle suhteiden säilymisen kumpaankin vanhempaan paremmin kuin riitaisessa oikeudenkäynnissä, jossa tuomari antaa päätöksen. Mikäli sovittelu on alkanut normaalilla oikeudenkäyntihakemuksella, palaa asia tavalliseen oikeusprosessiin. Kangas (2006, 20) kirjoittaa, että lapsen edusta on muodostunut sekä lainvalmistelua ohjaava yleisperiaate, oikeusratkaisuja ohjaava erityisnormi että lasta koskevien ratkaisujen punnintakriteeri. (Aaltonen 2013, 118–119.) Koska kokeilun tulokset ovat olleet sekä perheiden että yhteiskunnan kannalta hyviä, jatkoi ja laajensi oikeusministeriö kokeilua huhtikuun 2014 loppuun asti. Tavoitteena on, että sovitteluun pääsee kuudessa viikossa, kun normaalin oikeusmenettelyn mukainen huoltoriita kestää Suomessa keskimäärin kahdeksan kuukautta, pääkaupunkiseudulla jopa 11 kuukautta. Tuomareiden ja asiantuntijaavustajien käsityksiä lapsen edusta Huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa asiantuntija-avustajan tärkeimmäksi tehtäväksi on nimetty lapsen edun valvominen. Toisessa istunnossa vanhemmat voivat joko vahvistaa, muuttaa tai purkaa aiemmin tehdyn sopimuksen. Valtiolle tulevat kustannukset huoltoriidoissa pienenivät merkittävästi huoltoriitojen tuomioistuinsovittelulla, samoin pieneni merkittävästi huoltoriitoihin käytetty työaika niin tuomioistuimissa kuin sosiaalitoimistoissakin. Laki huoltoriitojen tuomioistuinsovittelusta tuli voimaan 1.5.2014, ja työskentely on nyt käytössä koko Suomessa. Sovitteluun osallistuminen on vanhemmille aina vapaaehtoista, ja he voivat keskeyttää sovittelun niin halutessaan. Kokeilun aikana mukana olleista tapauksista 62 % päätyi kokonaissovintoon ja 15 % osasovintoon. 3/14 Iija den Herder 30
Kun käsitettä on määritelty lapsen näkökulmasta, on pohdittu asioita, jotka ovat lapselle tärkeitä. Tällöin eroteltavaksi tulevat ne seikat, jotka vaarantavat tai haittaavat lapsen hyvinvointia, hoitoa tai kasvatusta. Sopimuksen 3. Lain mukaan lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimenpidevaihtoehdot ja ratkaisut turvaavat lapselle Kuten yllä nähdään, lapsen etu saa sisältönsä riippuen lapsen iästä, kehitystasosta sekä siitä elämäntilanteesta, jossa lapsi juuri sillä hetkellä elää. le vastakkaista lopputulosta. Niistä useimmissa mainittiin jollakin tavalla käsitteen määrittelemisen vaikeus. ”Tärkeää, että lapsella on lupa ilmaista ja käydä läpi usein ristiriitaisia ja vaikeita tunteitaan ja mahdollisuus saada apua niiden kanssa selviytymiseen.” ”Voi luontevasti (...) molemmissa kodeissa puhua asioistaan silloin, kun ne tulevat mieleen tarvitsematta miettiä, mitä voi missäkin puhua ja pelätä toisen vanhemman reaktiota.” Lapsen etua voidaan arvioida myös negatiivisten tunnusmerkistöjen avulla eli arvioimalla sitä, mikä ei ainakaan ole lapsen edun mukaista. Lopulta sain kuitenkin 13 käsitettä pohtivaa vastausta. Lapsen oikeuksien sopimus ei kuitenkaan määrittele sitä, mitä lapsen etuun kuuluu, vaikka siihen sisältyykin vahva velvoite lapsen edun huomioimiseen. Kun tarkastellaan, mitä lastensuojelulain 4§:ssä (Lastensuojelulaki 2007) sanotaan, voidaan todeta lain olevan hyvin kattava, mutta jättävän tilaa yksilölliselle pohdinnalle. (Räty 2012, 15–16.) Tuomioistuinsovittelijoi- 1) tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet 2) mahdollisuuden saada ymmärtämystä ja hellyyttä sekä iän ja kehitystason mukaisen valvonnan ja huolenpidon 3) taipumuksia ja toivomuksia vastaavan koulutuksen 23. artiklan mukaan lapsen etu on huomioitava ensisijaisesti kaikkien viranomaisten päätöksenteossa (Aaltonen 2013, 65; Räty 2012, 12). Koska sovitteluissa joudun asiantuntija-avustajana arvioimaan lapsen etua, mutta en löytänyt sille selvää määritelmää, pyysin touko-kesäkuussa 2011 huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa mukana olevia 32 tuomaria ja asiantuntija-avustajaa määrittelemään lapsen edun käsitettä. Vaikka käsite on väljä, ajatellaan oikeuslaitoksessa käsitteestä olleen hyötyä: se on auttanut koko lainsäädäntöä muuttumaan aiempaa lapsikeskeisemmäksi. Sain lukuisia viestejä siitä, että pyyntöni on mahdoton, koska lapsen edun käsitettä ei voi määritellä. Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa 4) turvallisen kasvuympäristön ja ruumiillisen sekä henkisen koskemattomuuden 5) itsenäistymisen ja kasvamisen vastuullisuuteen 6) mahdollisuuden osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan sekä 7) kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen taustan huomioimisen. ”Siihen voi vaikuttaa lapsen yksilölliset tarpeet, ikä, kehitysvaihe, terveydentila, perhetilanne jne.” ”elää turvallista lapsen elämää molempiin vanhempiin ja sisaruksiin yhteyden säilyttäen…” Kasvuympäristön vaikutusta lapsen etuun on pohdittu siltä kannalta, kuinka se pystyy tukemaan lasta. Lapsikeskeinen tai lapsilähtöinen arviointi perustuu lapsen näkökulmaan, perhekeskeisessä arvioinnissa lähdetään toisaalta vanhempien oikeuksista ja toisaalta velvollisuuksista toteuttaa lapsen etua. Eräs tuomari vastasi lapsen edun määrittelyyn, että ”laki sen sanoo, en ala sitä tähän nyt toistamaan”. (Räty 2012, 13.) Työntekijöiden vastauksissa lapsen edun tunnusmerkkejä on pohdittu sekä lapsen että vanhempien näkökulmasta. Pyyntöni käsitteen määrittelystä kohtasi suurta vastustusta, erityisesti tuomareiden taholta. Näin totesivat myös useat tuomioistuinsovittelussa työtä tekevät: ”lapsen etu riippuu ihan siitä, minkä ikäinen hän on, missä asuu, mitä harrastaa, miten arki sujuu.” Lapsen etua arvioitaessa arvio voi perustua joko lapsi- tai perhekeskeiseen arvioon. ”Oli muuten hyvä kysymys, mutta en valitettavasti pysty lyhyttä ja nasevaa määritelmää esittämään.” Lapsen etua tarkasteltaessa nousee käsitteen määrittelyssä usein ensimmäiseksi perusteeksi YK:n lapsen oikeuksien sopimus
3/14 Iija den Herder 30. huonolta. Koska nämä kysymykset ovat mielessäni olleet lapsen etuun liittyviä keskeisiä kysymyksiä koko tuomioistuintyöskentelyn ajan, päädyin jäsentämään lapsen edun tarkasteluani strukturaalisilla käsitteillä. Vuosikerta den ajatuksissa tämä sai seuraavanlaisia muotoja: ”Ei puhuta tai muuten viestitä (ilmein, elein, äänenpainoin) pahaa toisesta osapuolesta.” ”Lapsen ei pidä joutua vanhempien riidan myrskynsilmään.” Yhteenvetona voidaan siis todeta, että viranomaisille lapsen edun valvomiseen tulee velvoite sekä lapsen oikeuksien sopimuksesta että lastensuojelulaista. Käsityksemme lapsen edusta oli muuttunut. Näin ollen saman lapsen etu voi olla erilainen esimerkiksi eri ikävaiheissa. Tuomarin sanoin meistä oli tullut lapsen kanssa keskusteltuamme lapsen asianajajia. Tämä kysymys ei jätä minua rauhaan. Onko lapsen etu tulla kuulluksi vai säästyä siltä. Strukturaalisen perheterapian käsitteen loi Salvador Minuchin 1960-luvulla. Kun keskustelun jälkeen palasimme vanhempien luokse, vanhemmat ilmoittivat päätyneensä keskinäiseen sopimukseen, eikä heillä ollut enää tarvetta kuulla, mitä olimme lapsen kanssa keskustelleet. Hän oli avoin, puhelias, asioita selvästi ilmaiseva ja tilannettaan kovasti pohtinut nuori. Olen ollut mukana huoltoriitojen tuomioistuinsovitteluissa tammikuusta 2011 lähtien. Millainen on vanhempien välinen yhteistyö. Strukturaalinen perheterapia korostaa nimensä mukaisesti perheen rakennetta ja sen merkitystä (Alasuutari 2000, 6). Kuka toteuttaa päätökset. Hänen mukaansa tällaisia tilanteita syntyy, jos lasta ei ole haastateltu. Jäsennän tätä tarkastelua strukturaalisen perheterapian käsitteillä. Lapsi vai vanhemmat. Lapsen etuun liittyvät sekä hänen psyykkinen että fyysinen hyvinvointinsa ja lapsen suojelu. Strukturaalisen perheterapian neljä peruspilaria Kaksi näkökulmaa lapsen edun määrittelystä huoltoriidassa Alasuutari (2000, 8) kirjoittaa Perheterapia-lehden artikkelissaan, että strukturaalisessa perheterapiassa tärkeitä kysymyksiä ovat esimerkiksi: Miten valta perheessä jakautuu. Lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota niin lapsen omaan tilanteeseen kuin hänen kasvuympäristöönsäkin. Ensimmäinen näkökulma on, että vanhemmat päättävät keskenään lapsen huollosta ja asumisesta, ja toisena näkökulmana, että lapsella on oikeus tulla kuulluksi omassa asiassaan. Keskustelun jälkeen vanhempien tekemä sopimus tuntui kuitenkin 24. Käsitettä ei voida sinänsä määritellä, koska lapsen etu on pohdittava kussakin tapauksessa yksilöllisesti huomioiden esimerkiksi lapsen ikä, perhetilanne ja elämäntilanne. Kuka päättää ja mistä. Ennen lapsen kanssa keskustelua olisimme pitäneet vanhempien tekemää sopimusta lapsen edun mukaisena. Pyyntö lapsen kanssa keskustelemisesta tuli vanhemmilta. Tarkastelun lähtökohtina ovat huoltoriitojen tuomioistuinsovittelun käytännöt sekä siitä kirjoitetut asiakirjat. Seuraavassa tarkastelen lapsen etua kahdesta eri näkökulmasta. Lapsi oli lähellä täysi-ikäisyyttä ja oli itse ilmaissut halukkuutensa keskusteluun. Vain yhdessä tapauksessa olen ollut tuomarin työparina keskustelemassa lapsen kanssa. Tarkastelen strukturaalisista elementeistä alasysteemin ja rajojen käsitteitä sekä terapiamenetelmistä toimimaan panemista (enactment) ja rajojen vahvistamista. Perheen struktuuri on tarpeen perheen olennaisten tehtävien suorittamiseksi: samanaikaisesti yksilöitymisen tukemiseksi ja me-tunteen tarjoamiseksi. Hänellä oli selvä toive asumisjärjestelystä, ja hän osasi kertoa perustelut toiveelleen. Nämä neljä kohtaa olen nimennyt tässä työssäni peruspilareiksi. Hyvin toimivassa perheessä aviopuolisoiden välinen suhde on toiminnallisesti ja hierarkkisesti ensisijainen ja siinä on selvästi kaksi sukupolvea. Ongelmi- Karttunen (2010, 61) kirjoittaa, että vanhempien huoltoriidasta voi joskus syntyä kompromissi, josta saadaan lainvoimainen sopimus, mutta jossa lapsen etua ei välttämättä katsota. Kuka siis edun määrittelee
(Alasuutari 2000, 6.) Minuchin on todennut, että mikäli vanhemman ja lapsen välinen suhde on liian tiivis tai liian etäinen, se aiheuttaa perheelle ongelmia. Tekniikassa on Minuchinin mukaan kyse ennen kaikkea siitä, että perheen ongelmat tulevat näkyviin elävän vuorovaikutuksen kautta. Menetelmän etuina ovat nonverbaalisuus, selkeys ja intensiivisyys. (Sierla 2009, 253–254.) Seuraavassa tarkastelen näiden neljän peruspilarin avulla huoltoriitojen tuomioistuinsovittelua. Rajojen vahvistamista voidaan toteuttaa terapiatilanteessa esimerkiksi tilajärjestelyillä siten, että tuolien paikkaa siirtämällä muutetaan perheenjäsenten keskinäisiä etäisyyksiä. Tuomioistuinsovittelu ei ole terapiaa, kuten ei perheasioiden sovittelukaan, vaikka sillä on samantyyppisiä tavoitteita perheiden hyvinvoinnin kannalta. Terapeutti voi vaatia 25. Teorian mukaan perheenjäsenillä on usein sitkeä taipumus kohdistaa vuorovaikutuksensa yhä uudelleen terapeuttiin silloin, kun heidät laitetaan puhumaan toisilleen. Vanhemmat asetetaan sovittelussa tilanteeseen, jossa he joutuvat, joskus vuosienkin puhumattomuuden jälkeen, keskustelemaan lastensa asioista keskenään. en ajatellaan johtuvan huonosti jäsentyneistä rakenteista. Lasten alasysteemi liittyy sisaruuteen, jossa opetellaan vertaissuhteissa toimimista. Vanhemmuuden alasysteemi liittyy lapsista huolehtimiseen ja auktoriteetin käyttöön. (Sierla 2009, 248.) Strukturaalinen perheterapia keskittyy nykyisyyteen. Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa uusiin oivalluksiin ja sitä kautta uusiin rakenteisiin. Tyypillisesti näin käy Minuchinin mukaan silloin, kun lapsi tulee vanhempiensa riitojen väliin. Kun rajat ovat selkeät, mutta joustavat, perheessä vallitsee riittävä eriytyneisyys ja riittävä kommunikaatio eri alasysteemien ja perheenjäsenten välillä. Ne määrittävät perheen alasysteemejä ja sitä, kuka alasysteemiin kuuluu tai millaista viestintää alasysteemin sisällä tai ryhmän ulkopuolisten kanssa on. Enactment voidaan suomentaa toimimaan panemisen tekniikaksi, jossa asiakkaita pyydetään keskustelemaan keskenään perheen ongelmatilanteesta tai demonstroimaan jokin ongelmatilanne tässä ja nyt. (Dallos & Draper 2000, 39.) Ääripäissään perheen rajat voivat olla epäselvät ja häilyvät tai hyvin jäykät. Keskeisimmät alasysteemit perheissä ovat puoliso-, vanhemmuus- ja sisarusrakenne. (Alasuutari 2000, 8; Goldenberg & Goldenberg 2008, 254–255; Sierla 2009, 251–252.) Rajojen vahvistaminen on tyypillisesti tarpeellista tilanteissa, joissa kahden perheenjäsenen huonosti toimivaa vuorovaikutusta ylläpitää kolmannen perheenjäsenen asettuminen esimerkiksi riidan uudeksi kohteeksi, liittolaiseksi tai tuomariksi. Toki näin käy sovittelussakin, mutta tärkeänä tavoitteena on enactment-tekniikan eduksi mainittu mahdollisuus kokeilla uudenlaista toimintaa konkreettisessa tilanteessa. Jokainen perheenjäsen kuuluu useampaan alasysteemiin. Terapian tavoitteena on auttaa perhettä löytämään sopiva joustavuuden taso. Terapiamenetelmistä olen valinnut tähän kaksi: enactmentin ja rajojen vahvistamisen. (Alasuutari 2000, 6; Piha 1999, 16; Sierla 2009, 247.) Alasysteemi-käsite kuuluu strukturaalisen perheterapian peruskäsitteisiin. Tavallinen alasysteemi perheessä on kahden perheenjäsenen muodostama dyadi. (Alasuutari 2000, 6; Sierla 2009, 248.) Toinen tärkeä käsite strukturaalisessa terapiassa ovat rajat. Kun perheen rakenne terapian avulla muuttuu, oire menettää merkityksensä perheen tasapainon säilyttäjänä. Rajojen on oltava selkeät eri alasystee mien välillä. Ajatuksena on, että todellinen toiminta terapiatilanteessa johtaa Vanhempien tekemä sopimus ja strukturaaliset peruspilarit Huoltoriitojen tuomioistuinsovittelu perustuu ikään kuin kokonaan toimimaan panemisen tekniikan varaan. Tekniikka tarjoaa perheelle mahdollisuuden uudenlaiseen, terapeutin ohjaamaan vuorovaikutukseen. Jos liittoumat lasten ja vanhempien välillä ylittävät sukupolvirajat, on ne suunnattu jotain toista perheenjäsentä vastaan. Tässä tekniikassa on Minuchinin mukaan kyse ennen kaikkea siitä, että perheen ongelmat tulevat näkyviin elävän vuorovaikutuksen kautta
(Dallos & Draper 2000, 129.) Yhtenä menetelmänä vanhempien alasysteemin rajojen selkeyttämiseen Minuchin mainitsee tilajärjestelyn. Kertomisessa on tavoitteena, että lapsi saa viestin siitä, että ”me vanhemmat olemme yhdessä sopineet….” Minuchilaisen tavoitteen mukaan kyse on siis vanhemmuuden alaryhmärajan vahvistamisesta suhteessa lasten alaryhmään. (Sierla 2009, 246–256.) Tuomioistuinsovittelussa lapset eivät ole mukana. 3/14 Iija den Herder 30. Minuchin tuo kirjoituksissaan esiin perheterapian terapiana, johon myös lapset kuuluvat. (Sierla 2009, 250.) Tuomioistuinsovittelussa puheenjohtajuus on määrätty tuomarille. Tullessaan käräjäsaliin vanhemmat monesti hätkähtävät tätä pyyntöä. Hänen ohjeensa on, että ongelmaa käsiteltäisiin tuolloin vain vanhempien kanssa ja vanhempia autettaisiin ratkaisemaan ongelma keskenään. Hän aloittaa ja lopettaa sovittelun ja jakaa tarvittaessa puheenvuoroja. Vuosikerta ta. Vanhemmuuden alasysteemillä tulee olla riittävä auktoriteetti. Perheterapeutin tulee strukturaalisessa työskentelytavassa saavuttaa alusta alkaen jonkinlainen johtajuuden asema ja haastaa perheen totuttuja ajattelutapoja ja sääntöjä. Pyrkimyksenä on myös osoittaa lapselle, että vanhemmat ovat kykeneviä yhdessä tekemään sopimuksia lapsen asioista. (Sierla 2008, 254.) Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa huoltoriitojen tuomioistuinsovitteluun tulevat vanhemmat pyydetään istumaan vierekkäin. Keskustelun tavoitteina ovat myös lapsen tuominen näkyväksi vanhemmille, vanhempien ajatusten suuntaaminen lapseen ja lapsen hyvinvointiin sekä vanhempien ja lapsen välisen kommunikaation edistäminen. Tehtävät voidaan antaa joko terapiatilanteen aikana tai kotitehtäväksi. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että sovittelun edetessä vanhemmat alkavat kääntää tuolejaan toisiaan kohtaan ja keskustelu muuttuu enemmän heidän välisekseen. Tästä erosta huolimatta sovittelussa on paljon strukturaaliseen työskentelyyn liittyviä elementtejä ja työskentelyn periaatteet sopivat yhteen strukturaalisen teorian periaatteiden kanssa, erityisesti vanhempien alasysteemin vahvistamisen näkökulmasta. Yhtenä strukturaalisen perheterapian keskeisenä menetelmänä käytetään tehtävien antamista. Tavoitteeksi määritellään myös se, että saatava lisätieto voi auttaa sovittelijoita edistämään vanhempien välistä sovintoa. Erityisen tärkeää tämä on lasten kasvatukseen liittyen. Strukturaalisen terapian mukaan perheessä on oltava toimiva alasysteemi, joka pystyy tekemään päätöksiä. ihmisiä keskustelemaan keskenään tai käyttää muita menetelmiä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Aamupäivän keskustelu kiertää ikään kuin työparin kautta, mutta lounaan jälkeen vanhemmat alkavat keskustella keskenään. (Sierla 2008, 254–255.) Sovittelussa tyypillinen kotitehtävä on, että vanhemmat tai toinen vanhemmista kertoo lapselle vanhempien tekemästä sopimukses- Lapsen kanssa keskusteleminen Huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa lapsen kanssa käytävän keskustelun tavoitteina ovat sovittelun edistäminen lisäämällä vanhempien ymmärrystä lapsen tilanteesta, voinnista ja lapsen arkipäivästä sekä lapsen kokemusten ja elämäntilanteen avaaminen vanhemmille silloin, kun nähdään, että vanhemman kyky keskustella lapsensa kanssa tai kuunnella lasta on rajoittunut. Minuchin kirjoittaa usein siitä, että lapsen vetäminen vanhempien väliseen konfliktiin aiheuttaa haitallisen triangulaation. Lapsen kanssa käytävässä keskustelussa tavoitellaan myös tietojen antamista lapselle hänen omasta tilanteestaan, tulevaisuudestaan ja vanhempien sovintokeskustelusta sekä lapsen tilanteen helpottuminen puhumisen ja tiedon lisääntymisen myötä. Lap26. (Aaltonen 2013, 70.) Suomessa sekä lastenhuoltolaki, perustuslaki että YK:n lapsen oikeuksien sopimus määrittävät sitä, että lapsella on oikeus tulla kuulluksi tai kertoa mielipiteensä häntä itseään koskevissa asioissa. Sekä tuomarin että asiantuntija-avustajan keskeisenä tehtävänä on pitää lapsi keskustelun keskiössä. (Sierla 2008, 251–252.) Sama tilanne on ollut huomattavissa tuomioistuinsovitteluissa kautta Suomen
Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa omin sanoin. Wallerstein (2007, 203) kirjoittaa: ”Tutkimuksemme surullinen tulos oli, etteivät oikeuden määräämät tapaamiset auttaneet luomaan hyviä suhteita vanhempien ja lasten välille, kuten oli tarkoitus. (Taskinen 2001, 55–60.) Vaikka strukturaalinen perheterapia ei sinänsä kannustaisikaan lapsen kanssa keskusteluun ilman vanhempia, ovat monet kliinikot pitäneet lapsen kanssa keskustelua välttämättömänä avioeroihin ja huoltoriitoihin liittyen. Lapsista oli tuntunut pahalta myös se, että keskustelussa viranomaiset eivät olleet lasten kokemusten mukaan antaneet lapselle tukea eivätkä ottaneet vakavasti sitä, mitä lapsi kertoi. Ahdistus ei johtunut niinkään työntekijöistä, vaan siitä, etteivät vanhemmat olleet kertoneet lapselleen etukäteen, mitä tulisi tapahtumaan. Tavoite oli mitä parhain, mutta jäykät määräajat eivät ottaneet huomioon lasten toiveita tai tarpeita.” Dolton (2005, 113) mukaan lasta pitäisi aina kuunnella avioeroon liittyen. sen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on alaikäisenä oikeus myös suojeluun, ja sen mukaan joskus lapsen henkilökohtainen kuuleminen voi olla haitallista lapselle. Vaikka tuomioistuinsovittelun käytäntö poikkeaa melko paljon strukturaalisen perheterapian käytännöstä, olisi se silti tyypillinen lapsikeskeisessä perheasioiden sovittelussa, mikä onkin ollut yhtenä ohjenuorana huoltoriitojen tuomioistuinsovittelun alkuperäisessä suunnittelussa. Menetelmänä tavoitteen saavuttamiseen Minuchin käyttäisi kuitenkin perheen yhteistä keskustelua, kun taas tuomioistuinsovitteluun liittyvä keskustelu lapsen kanssa käytäisiin pääsääntöisesti pelkästään lapsen kanssa ja viesti tästä keskustelusta välitettäisiin sovitulla tavalla vanhemmille. Keskustelusta muodostetaan asialista, joka käsitellään vanhempien kanssa. Päijät-Hämeessä saatujen kokemusten mukaan lapsille on ollut tärkeää nähdä vanhemmat yhdessä keskustelemassa lapsen asioista. Asialista kirjataan lapsen Pohdinta Artikkelin kirjoittaminen on ollut matka lapsen 27. Keskustelun tavoitteena on luoda lapselle merkityksellisiä, uusia käytänteitä perheen muuttuneissa oloissa. (Aaltonen 2013, 68; LHL 4 §.) Kun tarkastellaan strukturaalisen perheterapian neljää peruspilaria ja tuomioistuinsovitteluun liittyvää keskustelua lapsen kanssa, voidaan todeta, että kummassakin tavoitteet ovat samansuuntaisia. Huoltolakiin sisältyy oletus siitä, että vanhemmat ottavat lapsen mielipiteen huomioon ja tekevät päätöksen lapsen asioista lapsen edun mukaisesti. Näin ollen lapsen suojeluntarve voi taas puolestaan kaventaa lapsen edellä mainittua osallistumisoikeutta. (Aaltonen 2013, 67; Räty 2010, 19.) Lastenhuoltolain mukaan vanhemmilla on velvollisuus keskustella lapsen kanssa aina, kun he tekevät päätöksiä lapsen hoidosta, kasvatuksesta, asuinpaikasta tai muusta sellaisesta. Päijät-Hämeen perheneuvolassa kehitetyssä lapsikeskeisessä perheasioiden sovittelussa lapselle tarjotaan mahdollisimman vapaa ja luottamuksellinen tilanne pohtia vanhempien eroa jonkun ulkopuolisen ihmisen kanssa. Lapsen kanssa on keskusteltava, jos se on lapsen ikä ja kehitystaso huomioiden mahdollista. Pyrkimyksenä on esimerkiksi lapsen yksilöllisyyden vahvistaminen sekä vanhempien ja lasten alasysteemin välisten rajojen selkiyttäminen. Edellisiin tutkimuksiin nähden vastakkainen tulos on Väyrysen (2008, 34) lisensiaattitutkimuksessa, jonka mukaan huoltoriitaan kuuluvat viranomaisten tutkimustilanteet aiheuttivat lapselle usein ahdistusta. Isompien lasten kohdalla Dolton mukaan olisi kuitenkin tärkeää ottaa huomioon lapsen mielipide ja toivomukset silloin, jos lapsella on vapaa ja harkittu tahto asua jommankumman vanhemman luona. Keskustelut ovat lisänneet lapsen turvallisuuden tunnetta ja kokemusta siitä, että vanhemmat välittävät ja huolehtivat lapsista edelleen. Ristiriitatilanteissa kuuleminen ratkaistaan lapsen edun kokonaisharkinnalla. Se ei kuitenkaan tarkoita hänen mukaansa sitä, että tarvitsisi tehdä niin kuin lapsi pyytää
Kun vanhemmat tulevat huoltoriitojen tuomioistuinsovitteluun, on täysin mahdollista, että lapset tietävät vanhempiensa välisestä riidasta, mutta ovat tietämättömiä siitä, kuinka heidän oma elämänsä etenee. Tämä on se oppi, jonka haluaisin ottaa entistä vahvemmin osaksi myös omaa perheneuvolatyöskentelyäni. Olen pyrkinyt peilaamaan oppimaani myös perheneuvolatyöhön ja löytämään uusia näkökulmia eroperheiden kanssa työskentelemiseen. Päijät-Hämeen perheneuvolan mallin mukainen lapsiystävällinen sovittelu tarjoaa lapselle yleisesti tärkeäksi katsotun avun ymmärtää perheen tilannetta, saada selvyyttä sopimuksiin ja paikan puhua omista tunteista. Ajattelenkin niin, että vaikka tuomioistuinsovittelussa pysyisin edelleen pääsääntöisesti siinä, että vanhemmat tuntevat lapsensa ja lapsen edun sopimuksia tehdessään, perheneuvolatyössäni voisin ottaa mallia lapsikeskeisestä perheasiainsovittelusta ja pyrkiä muuttamaan sovittelukäytäntöämme enemmän lapsiystävällisen perheasiainsovittelun suuntaiseksi. Tämä osa työskentelystä on tuntunut aina tärkeältä, mutta kirjoittaessani ymmärrykseni asian tärkeydestä korostui. Vuosikerta joka auttaisi heitä puhumaan lapsille lasten asioiden järjestelemisestä, vanhempien tekemästä huolto-, asumis- ja/tai tapaamissopimuksesta sekä auttaa vanhempia sopimaan pelisääntöjä keskinäiseen viestintäänsä. 3/14 Iija den Herder 30. Mielestäni tämä malli antaa ammattilaisille mahdollisuuden tarkastaa, kuka lapsista mahdollisesti tarvitsisi terapeuttisempaa, pidempiaikaistakin tukea pulmissaan ja mahdollistaisi lapselle avun saamisen. Lastenhuoltolain 14 §:n mukaan lapsi ei ole asianosainen lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevassa oikeudenkäynnissä, eikä siten myöskään osapuoli huoltoriidan tuomioistuinsovittelussa (Aaltonen 2013, 65). Joskus vanhemmat eivät kerro mitään, joskus he taas kertovat lapsen näkökulmasta liikaa. Kun vanhempien keskinäinen riitely on niin pitkällä, että lasten huoltoriitaa puidaan tuomioistuinsovittelussa, lapsella on käsitykseni mukaan muodostunut liian paljon traumaattisia kokemuksia, jotta yksi tai kaksi tapaamista tuomioistuintyöskentelyn aikana pystyisi häntä auttamaan. Minun onkin helppoa yhtyä huoltoriitojen tuomioistuinsovittelun loppuraportin (2013), Lastensuojelun keskusliiton (2013) ja Karttusen (2010) näkemyksiin siitä, että ensisijaista olisi varmistaa kunnalliset, hyvät palvelut huoltoriitojen sovitteluun. edun käsitteeseen ja pohdintaa siitä, kuinka lapsen etu voisi parhaiten toteutua huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa. Mäenpää ja Poutiainen (2009, 100–101) totesivat omassa tutkimuksessaan, että lasten oletetaan tyytyvän siihen tietoon, mitä vanhemmat heille erostaan kertovat. Vaikka huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa ei ole lainkaan kyse lapsen laittamisesta ratkaisijan asemaan, pelkään, että lapsi voisi sen niin kuitenkin ymmärtää. Tutkijoiden mielestä vanhempien pitäisi pitää ohjenuoranaan erosta kerrottaessa sitä, millainen ja miten esitetty tieto auttaisi lasta sopeutumaan tilanteeseen parhaiten. Olen pyrkinyt löytämään vastauksen siihen, kuinka asiantuntija-avustajan pitäisi toimia, jotta lapsen etu tulisi varmistetuksi. Yhtenä tuomioistuinsovittelun tavoitteena on antaa vanhemmille sellaista psykoedukaatiota, 28. Ajatuksia huoltoriitojen sovitteluun Tutkimuskirjallisuuden perusteella tulee vahva näkemys siitä, että lapselle hankalinta on se, jos hän ei tunnista vanhempiensa eron uhkaa, ero tulee yllätyksenä, eivätkä vanhemmat kerro lapselle, kuinka hänen asiansa tullaan järjestämään. Tämä lain kohta ja artikkelin kirjoittaminen ovat vahvistaneet Minuchinin ajattelua näkemyksessäni: on tärkeää vahvistaa vanhempien alasysteemiä suhteessa lasten alasysteemiin. Osaltaan näkemykseeni ovat vaikuttaneet perheneuvolassa tavatut lapset, jotka ovat olleet huoltoriidoista erittäin ahdistuneita ja toivoneet, että kukaan ei ikinä kysyisi heidän toivettaan riidan ratkaisemisesta. Tunnustan, että olen alun perin ajatellut, että tuomioistuinsovittelu on nimenomaan vanhempien foorumi ja sillä säästetään lapsen osallisuus huoltoriidan ratkaisemiselta
Huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa tällainen on vain teoreettinen mahdollisuus, koska sovitteluun ei pääsääntöisesti oteta väkivaltaisia tilanteita, vaan ne menevät oikeudenkäyntiin. Arkityössäni kuitenkin ajattelen niin, että lapsen oma kertomus ja lapsen oma kokemus väkivallasta pitää tulla kuulluksi ja huomioon otetuksi, kun tapaamissopimuksia mietitään. Erityisen tärkeänä pidän lapsen kanssa keskustelemista, jos lapsi on pelännyt toista vanhempaansa. Poikkeuksena pitäisin sitä, että lapsen kanssa keskusteltaisiin silloin, kun keskustelulla pystyttäisiin mahdollisesti edistämään sovintoa siten, ettei pitkää oikeuskäsittelyä ja olosuhdeselvitystä tarvittaisi. Keskustelulle on sijansa myös silloin, kun se tuo vanhemmille ymmärrystä lapsen tilanteeseen ja auttaa vanhempia lapsen kannalta hyvään sovintoon. Olennainen ero näiden kahden työmuodon välillä on lapsen edun näkökulmasta mielestäni se, että huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa lasta voidaan tavata pääsääntöisesti vain yhden kerran, kun kuntatyöskentely mahdollistaa tarvittaessa useamman tapaamisen ja asian prosessoimisen lapsentahtisesti. Silloin lapsen omalle kokemukselle pitää antaa oikeus tulla kuulluksi hänen itsenä ilmaisemalla tavalla. Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus tulla myös suojelluksi haitallisilta asioilta. Yhteenvetona toteaisin, että lapsen kanssa keskustelemiselle ja lapsen kuulemiselle on paikkansa huoltoriidoissa, mutta en pidä sitä itseisarvona tuomioistuinsovitteluissa. Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa vän toimivuuden kannalta. Lapsen kanssa keskusteleminen on tärkeää silloin, kun keskustelun avulla voidaan jäsentää lapselle itselleen hänen elämäntilannettaan ja tulevaisuuttaan. 29. Avioerolasten kohdalla myös tavoitteet tilanteen jäsentämisestä ja lapsen tulevaisuuden uskon turvaamisessa ovat perusteltuja. Jos keskustelua puolestaan perustellaan sillä, että se auttaisi vanhempia suuntaamaan ajatuksiaan paremmin lapsen hyvinvointiin tai auttaisi lasten ja vanhempien kommunikointia, en pidä lapsen kanssa keskustelemista tuomioistuinsovittelussa oikeana foorumina näiden tavoitteiden edistämiseen. Arkityössäni ajattelen, että lapsella pitää aina olla mahdollisuus kahdenkeskiseen keskusteluun, jos lapsi sitä toivoo. Ajattelen niin, että huoltoriitojen tuomioistuinsovittelussa lapsen etu on se, että vanhemmat yhdessä etsivät lapsen edun mukaisen ratkaisun, apunaan tuomari, asiantuntija-avustaja ja lakimiesavustajat. Jos lapsen kanssa keskusteleminen auttaisi vanhempia sovintoon, olisi se mielestäni lapsen edun mukaista. Vanhem pien keskinäinen sopiminen huoltoriidasta vahvistaa myös vanhemmuuden alasysteemiä, mikä on tärkeää vanhemmuuden ja lasten alasysteemien hy- Oppia omaan arkityöhön Milloin sitten lapsen kanssa tulisi keskustella. Kun lapsen etua arvioidaan lapsen kanssa keskustelun näkökulmasta, on punnittava kokonaisuudessaan lapsen etua. Huoltoriitaoikeudenkäynnin keskivertoaika, kahdeksan kuukautta, on tosi pitkä aika, jos lapsi on tietoinen vanhempiensa välisestä riitelystä – kuten yleensä on. Sanomattakin on selvää, että tuolloin myös etenemistahti ja tapaamisten laajeneminen on portaittaista ja lapsen tahdissa etenevää. Perustelen keskustelemisen tärkeyttä sillä, että käräjäoikeuden normaaliin prosessiin palaaminen aloittaa usein olosuhdeselvityksen tekemisen. Nämä ovat tärkeät asiat lapsen kannalta, mutta mielestäni lyhyttä lapsen kanssa käytävää keskustelua tärkeämpää olisi ohjata lapsi ja vanhemmat kunnallisen avun piiriin, jotta perheen kanssa aloitetulle työskentelylle olisi jatkuvuutta. Uskon, että perheterapeuttinen näkökulma olisi lapsen edun kannalta näissä tilanteissa tärkeämpi kuin yksittäinen keskustelu tuomioistuimessa. Rohkenen tehdä päätelmän, että lapsen kanssa keskustelu tuomioistuinsovittelussa ei sinänsä edistä lapsen edun toteutumista, mutta lapsen kanssa keskusteleminen olisi perusteltua silloin, kun se edistäisi vanhempien keskinäistä sovintoa tuomalla heille lisäymmärrystä lapsen tilanteeseen. Kuntatasolla tehtävässä työskentelyssä sen sijaan ajattelen, että lapsen kanssa keskustelu olisi tärkeää eroperheiden kanssa työskenneltäessä
Se on sitä edelleen. Se voisi jatkossa korvata mielestäni hyvin lapsen edun käsitteen. Harmittelin myös sitä, että asiantuntija-avustajat välttelivät määrittelyä, vaikka lastensuojelulaki on monen asiantuntija-avustajan työn lähtökohta. Vuosikerta Palataan vielä alussa esitettyyn nuoren isän vetoomukseen: ”Sano sinä”! Olenko oppinut kirjoittamisprosessin aikana jotakin sellaista, että voisin sanoa isälle suoran vastauksen. 3/14 Iija den Herder 30. Maxhan on vasta 3 kuukautta vanha. Laittaisin siis vanhemmat yhdessä pohtimaan sitä, mikä olisi lapselle parasta. Outoa oli myös se, että minä en suurpiirteisenä ihmisenä sietänyt käsitteen epäselvyyttä, vaikka työssään tarkat tuomarit pystyivät tämän epäselvyyden kanssa elämään. Olen alkanut ymmärtää käsitteen tärkeyden, vaikka se on määritelmältään avoin. Muistelen joskus lukeneeni, että Suomessa on kymmeniä lain kohtia, joissa mainitaan lapsen etu. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että vanhassa on vara parempi: lapsen paras on hyvä ja ymmärrettävä käsite. Ajatukseni on se, että minä en voi sitä edelleenkään tietää. Kun siis vanhemmat alkavat keskustella keskenään lapsen parhaasta, tehtäväni on osallistua aktiivisesti sekä psykoedukaation että kysymysteknisin keinoin ja auttaa heitä löytämään Maxin paras. Toimimaan panemisessa tärkeää on se, että kun vuorovaikutus siirtyy uusille alueille, terapeutin pitää olla aktiivinen ja tukeva. Ajan kuluessa sietokykyni – toivottavasti myös ymmärrykseni – on lisääntynyt. Käsite on mielestäni ymmärrettävämpi. Hämmästelin sitä, että tuomarit, jotka tuomioistuimissa ratkaisevat huoltoriitoja lapsen edun mukaan, eivät halua määritellä kyseistä käsitettä. Tuntuu hämmentävältä, että operoimme ihmisten oikeuksiin liittyvissä asioissa, niin tuomioistuimissa kuin lastensuojelussakin käsitteellä, jos- Iija den Herder 0400 956 396 iija.denherder@liperi.fi 30. Lapsen edun käsitteestä Viimeisenä pohdintana nostan esiin käsitteen lapsen etu. Olen lukenut käsitteestä paljon, ymmärrän sen moniulotteisuuden ja tilannesidonnaisuuden aiempaa paremmin, mutta en edelleenkään väitä, että lapsen edun käsitteen määrittely olisi minulla hyvin hallussa. Pohdin kuitenkin edelleen sitä, kuinka asiakasvanhemmat perheneuvolassa ja tuomioistuinsovittelussa ymmärtävät käsitteen. Sopimuksia pitää hänen kasvunsa ja kehityksensä myötä muuttaa vielä monia, monia kertoja. ta ei ole selkeää, yhdenmukaista määritelmää. Minuchin sanoo, että joskus on tärkeää panna asiakkaat toimimaan terapiatilanteessa siten, kuin terapeutti näkee tärkeäksi. Yhtä hämmentävää on, että samalla lapsen edun käsitteellä voidaan perustella järkevästi jopa täysin vastakkaisiakin näkemyksiä, kuten huoltoriidoissa on tavallista. Toiveenani on, että toimimaan paneminen auttaisi vanhempia löytämään vuorovaikutustavan, joka myöhemmin voisi auttaa heitä uusien, lapsen edun mukaisten sopimusten tekemisessä. Keväällä 2011 minulle oli suuri pettymys se, että huoltoriitojen tuomioistuinsovittelun työntekijät eivät olleet halukkaita määrittelemään lapsen etua. Mielestäni tärkeintä on se, että kyseisen käsitteen avulla Suomen lainsäädäntö on viime vuosikymmenien aikana muuttunut aikaisempaa lapsilähtöisemmäksi (Kangas 2006, 20). Mitä voisin tehdä, kun vanhemmat ovat pitkästä aikaa saman pöydän ääressä. Käsite oli minulle haastava, kun aloitin työskentelyni asiantuntija-avustajana. Missään ei kuitenkaan määritellä käsitteen sisältöä. Tunnen teorioita lapsen kasvusta ja kehityksestä, tuon ne vanhempien tietoon, mutta vanhemmat itse tuntevat lapsensa temperamentin, tarpeet ja rytmin ja tietävät sen, mitä Max tässä elämän tilanteessaan tarvitsee. Keväällä 2011 olleessa Lapsioikeuden seminaarissa perheoikeuden professori Urpo Kangas totesi, että ennen lapsen edun käsitettä Suomessa oli käytössä käsite lapsen paras
(2007). & Angelio, I. Eron lapset aikuisena. Perheterapia, 2, 4-16. Teoksessa E. Bookwell Oy. (1999). Lausunnot. Lastensuojelun keskusliitto. Perheterapia ja vanhemmuus – Suomen Mielenterveysseura, Gummerus. Käytäntö ja Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys. (2005). (2010). Pölkki (toim.) Dolto, F. Goldenberg, H. Jyväskylä 256. (2009). Lapsen etu huoltoriitojen sovittelussa LÄHTEET Mäenpää, M. Almqvist (toim.) Lasten ja nuorisopsykiatria, s. 80–103. Kääriäinen, J. (2006). Perheet Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Mietintöjä ja lausuntoja 25/2013. Pölkki (toim.) Ero, Therapeia-säätiö, Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä: Alasuutari, M. [viitattu 16.11.2013] Opas sosiaalitoimelle. soveltaminen. Teoksessa A. perh/index.html Helsinki: Yliopistopaino. Oppaita 46. Perheterapeuttinen prosessi. 18.6.2013. P. Jyväskylä: Suomen Mielenterveysseura, Gummerus. Aikuisten kertomukset lapsena Wallerstein J., Lewis, J. Loppuraportti. kannatettavia. Aaltonen & R. Nuorten aikuisten kertomuksia lapsena koetusta vanhempien avioerosta ja Aaltonen, A.-K. Kääriäinen, J. Suomen virallinen tilasto (SVT) (2013). & Draper, R. Belmont: Thomson Brooks/Cole. (2006). terapiassa. Säännös- Valkama, E. 246– Yhteishuoltajavanhemmuus arjen kokemuksena. Aaltonen, A-K. Lapsioikeus ja lapsen oikeus siitä kuulemisesta. eroavat. perheterapia. 224. Vaajakoski: A. Stakes. Kääriäinen, J. Saarijärvi: Saantitapa: www.finlex.fi. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Tampere: Tampere University Press. (2009). Kun vanhemmat Ero, vanhemmuus ja tukeminen, s. Lastensuojelulaki. Family Sierla, J. 104–122. (2006). Neuvo-projekti. Vanhempien parisuhdeongelmien Family Therapy. Räsänen, I. Teoksessa Avioeron perintö. Rinne (toim.) Perhe Hokkanen, T. Tamminen & Auvinen, M. (2001). vanhemmuus ja tukeminen, s.174-193. Systemic Theory and Practice. Helsinki: Eveil-Kustannus. 1.1.2011-31.12.2013. [viitattu: 16.11.2013]. Piha, J. Lapsikeskeinen perheterapia. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarja nro 272. Helsinki: Edita Prima Oy. Äitinä ja isänä ero jälkeen. Gummerus Kirjapaino oy. Moilanen, T. Väyrynen, K. (2008). Open Univeristy Press. Makkonen, A. Helsinki: Hakapaino Oy. Saantitapa: http://tilastokeskus.fi/til/ Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. (2012). Acta Universitatis Tamperensis 1546. sosiaalitoimi selvittäjänä, sovittelijana, asiantuntijana. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Karttunen, R. Dallos, R. Hämäläinen & tuomioistuimissa. (2000). (2009). lisensiaattitutkimus. psykologian laitos. Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, s. (2008). Studies in Education, Psychology and Social Research 267. Helsinki: Hakapaino Oy. (2013). koestusta vanhempien erosta selviytymisestä. ISSN=1798-3215. Pölkki (toim.) Ero, vanhemmuus ja tukeminen, s. Hämäläinen & P. Lastensuojelulaki 13.4.2007/417. Lasten huoltoriidat ehdotukset asiantuntija-avusteisesta huoltoriitojen sovittelusta käräjäoikeuksissa. Oikeusministeriön Teoksessa J. (2005). 31. julkaisu. Huoltoriidat tuomioistuimessa: F. Helsinki: Tilastokeskus Kangas, U. Lastensuojelun keskusliitto. huoltoriitojen sovittelua koskeva kokeilu käräjäoikeuksissa Piha, J. & Blakeslee, S. Rinne (toim.) Perhe terapiassa. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, s. (2009). Salvador Minuchin ja strukturaalinen Therapy. An Overwiev. & Litmala, M. [verkkojulkaisu]. Asiantuntija-avusteista Helsinki: Hakapaino Oy. (1999). Teoksessa J. Psykologian ammatillinen tapaamisriidoissa. Räty, T. strukturaalisesta postmoderniin näkökulmaan. Isän ja äidin välissä. An Introduction to Salo, S. (2013). Teoksessa A. Aaltonen & R. Lapsen tuska huoltoriidassa – Lapsen kuulemisen psykologien kehys huolto- ja elämää vanhempien välissä. Helsinki: Hakapaino Oy. (2000). & Poutiainen, S. (2000). 153–156. Perhe- ja perintöoikeuden alkeet. Philadelphia: yhteys lasten käyttäytymisongelmiin ja psyykkiseen oireiluun. Porvoo: Edita Publishing Oy. & Goldenberg, I. Lapsen etu erotilanteessa. 14–20. Taskinen, S. Hämäläinen & P
Aineistomme koostui puheotteista, jotka kerättiin seitsemän parin nauhoitetuista asiakaskäynneistä. Vanhemmat katsoivat toimineensa hyvin vanhempana vähennettyään väkivaltaa ja lisätessään lasten turvallisuutta. Lisäksi he antoivat ohjeita, neuvoja ja psykoedukaatiota. Yhteinen arki koettiin hyvänä vanhemmuutena, samoin kuin myönteiset muutokset lapsissa ja puolisossa. Riittämätöntä vanhemmuutta rakentui, kun vanhemmat puhuivat väkivallasta ja lasten turvattomuudesta, omista kielteisistä lapsuuden kasvatuskokemuksistaan sekä omasta toiminnastaan lasten pahoinvoinnin aiheuttajana. Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaisia asioita parisuhdeväkivallan pariterapiassa katsotaan kuuluvan vanhemmuuteen. Terapeutit nostivat väkivaltaa aktiivisesti esille mitätöimättä väkivaltahistorian osuutta vanhemmuudesta puhuttaessa. Terapeutit puolestaan tuottivat hyvää vanhemmuutta huomioimalla väkivallan vähenemisen ja edelleen sen seuraukset. Avainsanat: pariterapia, lähisuhdeväkivalta, hyvä vanhemmuus, riittämätön vanhemmuus. Aikuinen voi kuvitella joidenkin asioiden olevan lapsille kuulumattomia ja 32. He antoivat riittämättömään vanhemmuuteen liittyen myös psykoedukaatiota. Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseen tarkoitetussa pariterapiassa puhutaan lapsista ja vanhemmuudesta ja millaista vanhemmuutta rakennetaan vanhempien ja terapeuttien puheessa. Tutkimusmenetelmänä käytimme sisällönanalyysiä. Vanhemman vastuuseen kuuluu kantaa tekojensa seuraukset ja pystyä pyytämään V anhemmuuden tutkimuksella on pitkät perinteet (Aunola 2005), ja sitä voidaan lähestyä eri näkökulmista tutkimalla vanhemmuustyylejä, kasvatusta, kasvatuskäytäntöjä tai vanhemmuuteen liittyviä uskomuksia (Kivijärvi, Rönkä & Hyväluoma 2009). Vuosikerta Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa Perheväkivalta on ilmiö, joka vaikuttaa koko perheeseen. Tutkimus on osa Jyväskylän yliopiston Psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikan Pariterapia parisuhdeväkivallan ehkäisemisen keinona -tutkimusta. He pyysivät vanhempia asettumaan, tai asettuivat itse, lapsen asemaan. 3/14 30. (Hyvä) vanhemmuus koostuu erilaisista asioista: huolenpidosta, kasvattamisesta ja vastuusta (Kuronen 2003). Pariterapiassa vanhemmille rakentui hyvää ja riittämätöntä vanhemmuutta sekä vanhempien että terapeuttien puheessa. Vanhemmuus näin ollen ajatella, etteivät ne myöskään kuulu vanhemmuuteen (Valkonen 2006). Pariterapia tarjoaa ympäristön, jossa vanhemmuudesta ja lapsista voidaan keskustella, kun taustalla on väkivaltaa
Lasten tunne-elämän kehityksen kannalta on tärkeää, että lähellä on pysyvä ja luotettava aikuinen. Levendoskyn ja Graham-Bermannin (2001) mukaan väkivalta vaikuttaa käytökseen vanhempana (lämpimyys, lapsikeskeisyys, kontrolli) naisen psykologisen toiminnan kautta. Hyvän vanhemmuuden vastakohtana voidaan nähdä riittämätön vanhemmuus. Mäkelän ja Samuelssonin (2009) mukaan pahoinpidelty äiti ei pysty suojaamaan lapsiaan. Se ilmenee lapsen perustarpeiden laiminlyöntinä, lapsen torjuntana ja hylkäämisenä sekä kyvyttömyytenä turvata lapsen hoitoa, sen ennustettavuutta ja jatkuvuutta. Lapset pitivät tärkeänä konkreettista huolenpitoa. Äidin psykologinen hyvinvointi vaikutti suoraan lapseen, vaikka äiti olisikin onnistunut ylläpitämään käytöstään vanhempana. Letourneaun ym. Parisuhdevaikeudet vaikuttavat lasten psyykkiseen hyvinvointiin, koska ne muuttavat vanhemmuutta ja sen laatua. Koto33. Lapsen torjunnalla tarkoitetaan huomioinnin, hyväksynnän ja rakkauden kieltämistä. Äidin masennus, PTSD, ahdistus ja unettomuus olivat yhteydessä heikkoon vanhemmuuteen. Artikkelit virheitään anteeksi lapselta. Myös nöyryyttäminen, liiallinen ankaruus ja kurittaminen sekä väkivalta kuvaavat lapsen torjumista. Kyrönlampi-Kylmänen (2010) toteaa, että (hyvän) vanhemmuuden ytimenä voidaan pitää lasten hyvinvoinnin asettamista vanhempien omien tarpeiden edelle. Aiempi tutkimus väkivallan vaikutuksista vanhemmuuteen keskittyy pitkälti kuvaamaan väkivallan vaikutuksia äitiyteen. Lapsille merkitsi erityisen paljon aika, jota vanhemmat heille antoivat. Heidän mielestään vanhempien tulee elää ihmisiksi: ei käyttää päihteitä, ei riidellä eikä erota, ja jos eroaa, tulee pitää yhteyttä lapseen ja tulla toimeen myös toisen vanhemman kanssa. Kyvyttömyys turvata hoitoa voi näkyä päivittäisissä rutiineissa, kodin perheyhteisössä tai kiintymyssuhteiden syntymisessä. Virve Hakala PsM, psykologian laitos Jyväskylän yliopisto Sini Jalava PsM, psykologian laitos Jyväskylän yliopisto Juha Holma PsT, lehtori psykologian laitos Jyväskylän yliopisto Perheväkivallan vaikutukset vanhemmuuteen Lapsen hyvinvointi riippuu pääasiassa hänestä huolehtivien aikuisten hyvinvoinnista (Eskonen 2005). Vanhempien energiaa voivat kuluttaa heidän omassa elämässään kohtaamat ongelmat, kuten alkoholismi, avioero, mielenterveysongelmat tai muut perhettä koettelevat asiat (Kristeri 1999). Valkosen (2006) tutkimuksessa lasten mielestä hyvän vanhemman tehtäviin kuuluivat lapsesta huolehtiminen ja rajojen asettaminen. Hyvää vanhemmuutta on tutkittu myös lasten ja nuorten näkökulmasta. Hyvänä vanhempana toimimiseen ei lasten mukaan kuulunut liika ankaruus, muttei myöskään hemmottelu. Arjessa lasten hyvinvoinnista huolehtiminen näkyy vanhemman tehtävänä huolehtia perustarpeista: levosta, ravinnosta ja puhtaudesta. Myös Innasen (2001) tutkimuksessa lukioikäiset nuoret kertoivat, miten tärkeitä tavalliset ja arkiset hetket vanhempien kanssa olivat. Hyvä vanhempi osaa asettaa rajat lapsen lisäksi myös itselleen (Valkonen 2006). Adcockin (1985) mukaan riittämättömyys vanhempana näkyy eri tavoin. Hyvä vanhempi kykenee myös asettumaan lapsen asemaan sekä vastaanottamaan ja sietämään lapsen kielteisiäkin tunnereaktioita (Marttunen 2005). Edellä mainitut ongelmat voivat viedä vanhemmilta niin paljon aikaa ja energiaa, etteivät he enää jaksa olla lapsilleen läsnä tai pysty vastaamaan riittävästi lastensa tarpeisiin. Perheväkivalta ennusti voimakkaasti äidin heikkoa vanhemmuutta (Levendosky & Graham-Bermann 2001; Letourneau, Fedick & Willms 2007). (2007) pitkittäistutkimuksen tulokset osoittivat, että väkivallan uhreiksi joutuneet äidit kompensoivat käytöstään olemalla huomaavaisempia ja herkempiä lapsiaan kohtaan kuin äidit, joilla ei ollut väkivaltataustaa
Terapeuttien lähtökohdat lapsista puhumiselle pariterapiakontekstissa olivat useimmiten erilaiset kuin vanhemmilla (Salo 2011). Kurrin ja Wahlströmin (2000) mukaan auttamistyössä kohdataan tilanteita, joissa asiakkaan valinnat ja hänen toimintansa perustelut saattavat olla ristiriidassa työntekijän ”hyvää elämää” ja toivottuja ratkaisuja koskevien käsitysten kanssa. Lapset ja vanhemmuus saattavat kuitenkin olla hankalia puheenaiheita sekä terapeuteille että vanhemmille. Keskusteluissa on vaarana ajautua Byng-Hallin (1995) mukaan oikeussaliasetelmaan, jossa vanhemmat yrittävät saada terapeutin tuomariksi ja arvostelemaan vääräksi toisen osapuolen toimintaa puolisona ja vanhempana. Salon mukaan pariterapiassa on haasteellista puhua lapsista ja vanhemmuudesta sekä löytää sellaisia keskustelupolkuja, jotka eivät tulisi esteeksi avun saamisella ja vastaanottamiselle puolisoissa heräävien syyllisyydentunteiden vuoksi. Vaikka vanhempien voimavarojen ja toimijuuden tukeminen on terapiassa tärkeää, niin tämä ei saa kuitenkaan ilmetä siten, että terapeutti suhtautuu myönteisesti väärinkäytökseen, vahingolliseen kasvatustapaan tai käyttäytymismalliin. Itsesyytökset olivat avoimia kommentteja, mutta puolisoa syyttäviä kommentteja py34. 3/14 Virve Hakala, Sini Jalava, Juha Holma 30. Asiakkaiden toimintaa vanhempina olisi siis tärkeä määritellä tavalla tai toisella positiivisesti. Vanhempien puheessa ilmeni myös kompetenssipuhetta, jossa vanhemmat kuvasivat itseään kyvykkäinä ja pätevinä lastensa kasvattajina. Uhrina ollut vanhempi menettää uskottavuutensa lasten turvana ja suojelijana. Salon (2011) mukaan parisuhdevaikeuksien keskellä olevien vanhempien oli vaikea ymmärtää lasten hätää, vaikka nämä oirehtisivat vakavastikin. Terapeutin tulee asennoitua mahdollisimman neutraalisti vanhemmuuteen, koska terapeutin suhtautuminen välittyy vuorovaikutuksessa. Hänen mukaansa vanhemmuudesta puhuttaessa on tasapainoteltava siten, ettei terapeuttinen ote muutu vanhempien kasvattamiseksi parempaan vanhemmuuteen. Riitelevät vanhemmat eivät myöskään pysty näkemään tilannetta lasten silmin – ainakaan riidan hetkellä. Mäntylä-Karppinen toi esiin lisäksi itsesyytöspuheen, jossa vanhemmat totesivat syyllisyytensä esimerkiksi lasten oireiluun. Tärkeimmäksi seikaksi Byng-Hall nostaa vanhempien tekemän tulkinnan siitä, millainen terapeutin asenne on: jos terapeutin asennetta ei arvioida positiiviseksi, vanhemmat tulkitsevat sen kritiikiksi. Salon (2011) mukaan vanhempien aloitteet lapsista puhumiselle sisälsivät lähes aina parisuhdetta koskevia tarkoitusperiä. Lasta käytettiin myös edustamaan puolisoa pyrkien näin epäsuorasti syyttämään tai vastuuttamaan puolisoa parisuhteen ongelmista. Jos vanhemmat kokevat terapeutin tuomitsevaksi, on todennäköistä, ettei keskustelu ole avuksi. Näissä tilanteissa erilaisia näkemyksiä ei aseteta niin kutsuttuun moraali- Lapsista ja vanhemmuudesta puhuminen pariterapiassa Pariterapiassa käyvistä pareista osa on vanhempia; heillä on joko yhteisiä lapsia tai lapsia edellisistä suhteista. Tällaiset puheenvuorot voitiin tulkita yritykseksi vaikuttaa toiseen osapuoleen ja keinoksi viedä eteenpäin omia pyrkimyksiä ja toiveita parisuhteessa. Vuosikerta na oleminen on jo itsessään pelottavaa ja turvatonta, koska väkivalta kietoutuu moniin arkipäiväisiin asioihin ja on läsnä eri tilanteissa sekä tekoina että puheina. Vanhemmat saattoivat käyttää pariterapiakeskusteluissa lasta edustamaan itseään joko suorasti tai epäsuorasti. rittiin peittelemään ja häivyttämään retorisin keinoin. Vanhempien on vaikea saada etäisyyttä tunteisiinsa ja suhteeseensa niin, että lasten todellinen näkökulma tulisi esiin. Terapeuttien yleisin syy ottaa lapset puheeksi oli heille herännyt huoli lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan. Myös Mäntylä-Karppisen (1997) mukaan vanhempien yleisin tapa puhua lapsista oli edustajuuspuhe, jossa vanhemmat käyttivät lasta edustamaan itseään. Vaikka vanhemmat näennäisesti ottivat lapset ja lasten hyvinvoinnin oma-aloitteisesti puheeksi, liukui keskustelun painopiste lähes aina parisuhdedynamiikan kysymyksiin
Valintakriteerinä oli myös se, että lasten tuli asua pariskunnan kanssa samassa taloudessa, ainakin osa-aikaisesti. Se, että kaikki terapiaan osallistuvat (vanhemmat ja terapeutit) tiedostavat taustalla olevan väkivallan, voi muodostaa pariterapiasta erityisen jännitteisen. Tämän tutkimuksen aineisto koostui vanhemmuutta ja lapsia käsittelevistä puheotteista, jotka kerättiin seitsemän parin terapiaistunnoista. Tyypillisimmin lapsuudesta siirtyviä tapoja olivat lapsiin tukeutuminen parisuhdeongelmissa sekä pyrkimykset liittoutua tai käyttää lasta apuna parisuhdemäärittelyissä (Salo 2011). Byng-Hallin (1995) mukaan tähän vaikuttaa se, että arvioinnin kohteeksi nousevien vuorovaikutusmallien voidaan katsoa olevan peräisin omilta vanhemmilta, ja siksi vanhempien on helpompi käsitellä mahdollisia syyllisyydentunteita. 1) Miten hyvä ja riittämätön vanhemmuus rakentuvat vanhempien ja terapeuttien puheessa lähisuhdeväkivallan hoitoon tarkoitetussa pariterapiassa. Tämänkaltaisissa tilanteissa on hienovaraisesti neuvoteltava siitä, mitkä kannanotot ja teot ovat keskustelijoiden mielestä arvostettavia ja oikeutettuja ja mitä tekoja taas pidetään epäsuotuisina tai tuomittavina. Tutkimus toteutetaan monikeskustutkimuksena, jossa mukana on kahdeksan eri tutkimuskeskusta. Kasvatuskokemuksista puhuttaessa keskustelun pääpaino pysyi lapsissa liukumatta parisuhdemäärittelyihin (Balaguer, Dunn & Levitt 2000). Salon (2011) tutkimuksen mukaan monet asiakkaista tiesivät toistavansa vanhempiensa toimintatapoja, mutta eivät olleet ennen terapiaa pystyneet muuttamaan niitä. Tutkimusaineisto ja -menetelmät Aineisto Tutkimuksen aineisto on kerätty Jyväskylän yliopiston Psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikan Pariterapia parisuhdeväkivallan ehkäisemisen keinona -tutkimuksessa. Keskustelemalla omista kasvatuskokemuksista vanhemmat tunnistivat myös lapsuudestaan peräisin olevia käyttäytymismalleja ja oivalsivat niiden vaikutusmekanismit. Emme pyri löytämään vastausta siihen, millaisia vanhempia aineistomme tutkittavat todellisuudessa ovat, vaan kes35. Tutkimukseemme valikoituivat parit, joilla oli joko yhteisiä lapsia tai lapsia edellisistä suhteista. Tutkimukseen kerätään aineistoa paritapaamisista, joissa yhteydenoton syynä on ollut parisuhdeväkivalta tai väkivaltaa on ilmennyt pariterapian aikana, joka on alkanut muusta syystä. Salo korosti myös syyllisyydentunteiden lievittymistä, kun osan vastuusta omasta käyttäytymisestä sai siirtää edelliselle sukupolvelle. 2) Miten vanhemmuudesta puhutaan, kun asiakkaan toiminta on ristiriidassa hyvän vanhemmuuden käsitysten kanssa, ja miten lapsen näkökulma nousee esiin vanhempien parisuhdevaikeuksien keskeltä. Tutkimuksemme tarkoituksena on vastata seuraaviin tutkimuskysymyksiin: seen järjestykseen julkilausutusti, vaan mieluummin ne kätketään monimuotoisesti puheenvuoroihin ja sanontatapoihin sekä sanavalintoihin sisäistettynä. Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa kitymme tarkastelemaan, millaista vanhemmuutta heidän terapiassa tuotetussa puheessaan rakentuu. Tutkimukseemme valikoituneiden parien istuntojen määrä vaihteli kah- Tutkimuskysymykset Tutkimuksemme tarkoituksena on selvittää, miten vanhemmuus rakentuu vanhempien ja terapeuttien puheessa pariterapia-kontekstissa, jossa asiakkaiden taustalla on parisuhdeväkivaltaa. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda näkyväksi parisuhdeväkivallan käsittelyn erityispiirteitä pariterapiakontekstissa (Holma, Laitila ja Seikkula 2009). Tutkimuksemme aineisto sisälsi nauhoitetut asiakaskäynnit, joissa oli parin lisäksi läsnä useimmiten kaksi työntekijää. Pariterapiaistunnot kestivät keskimääräisesti puolitoista tuntia. Yksi tapa puhua vanhemmuudesta on keskustella siitä vanhempien omien kasvatuskokemuksien kautta
Hyvä vanhemmuus oli asiakkaiden ja terapeuttien määrittelemä myönteinen ja toimiva vanhemmuus. Puheotteista ilmenee, onko puhuja nainen (N), mies (M) vai terapeutti (T1, T2). kimuksessa muodostimme ensin pääluokat ja vasta sen jälkeen niiden alle alaluokkia. Aloitimme analysoinnin katsomalla satunnaisessa järjestyksessä valitsemiemme parien terapia istuntoja, yhden parin terapiaprosessin kerrallaan. Riittämättömään vanhemmuuteen luokiteltiin vanhempien tai terapeuttien puheet vanhemmuudesta, jossa oli korjattavaa tai johon ei oltu tyytyväisiä. Kaiken kaikkiaan katsoimme 67 istuntoa. Nämä puheosuudet muodostivat tutkimuksemme aineiston. 3/14 Virve Hakala, Sini Jalava, Juha Holma 30. Alaluokat muodostuivat sen perusteella, millaisia aihealueita puheenvuorot käsittelivät. Vuosikerta den ja kolmenkymmenenkahden istunnon välillä. N: Eikä me sitte jätetä, Miehen toinen sisko on semmonen, että se on kova ottaa viinaa, niin me ei jätetä ei jätetä Poikaa sinne yöksi Vanhemmat kertoivat, että olivat omalla toiminnal36. Kaikki valikoidut puheosuudet ryhmiteltiin yhtäläisyyksien ja erojen perusteella luokkiin. Tutkimuksemme analyysia voidaan pitää aineistolähtöisenä, koska aiempaa tutkimusta pariterapiassa tuotetusta vanhemmuuspuheesta ei ole ja hyvän ja riittämättömän vanhemmuuden kriteerit nousivat puhujien määrittämistä onnistumisistaan tai epäonnistumisistaan vanhempina. Erisnimet on korvattu sanoilla Nainen, Mies, Tytär ja Poika. Olemme pyrkineet siihen, että puheotteet ovat mahdollisimman kuvaavia. Tekstin poisjättöä olemme kuvanneet … -merkinnällä ja lisäystä kaarisuluin. M: Eikä me haluta sille (pojalle), näyttääkkää sitä ryyppytouhua, mitä mä oon nähnyt pienestä pitäen .... Sisällönanalyysi voidaan jaotella aineistolähtöiseen, teoriasidonnaiseen ja teorialähtöiseen analyysiin riippuen siitä, mikä on tutkijan suhde teoriaan (Eskola 2007). Seuraavaksi aineisto klusteroitiin eli ryhmiteltiin (Tuomi & Sarajärvi 2009). Tässä analyysin pelkistämisvaiheessa informaation määrää supistetaan karsimalla aineistosta pois tutkimuskysymyksen kannalta epäolennaiset asiat. Aineisto luokiteltiin tutkimuskysymysten mukaisesti kahteen pääluokkaan: hyvä ja riittämätön vanhemmuus. Analyysimenetelmä Käytimme tutkimusmenetelmänä sisällönanalyysia. Tutkimuksemme analysointi on seurannut pääpiirteittäin Tuomen ja Sarajärven (2009) esittelemää, yhdysvaltalaiseen tutkimusperinteeseen pohjautuvaa, sisällönanalyysimallia. Lisäksi ryhmittelimme puheenvuorot sen perusteella, kuka tätä kuvaa rakensi: vanhemmat vai terapeutit, ja oliko vanhempien tuottama puhe spontaania vai ei-spontaania eli terapeuttien aloitteeseen vastaavaa puhetta. Onnistumisiksi katsottiin siis tapahtumia, jotka olivat myönteisiä verrattuna aikaisempaan aikaan. Hyvän vanhemmuuden rakentuminen vanhempien puheessa Väkivallan välttäminen ja turvallisuuden tuottaminen Hyväksi vanhemmuudeksi määrittyi vanhempien puheessa tapahtumat, joissa oli onnistuttu välttämään väkivaltaa, riitelyä tai alkoholinkäyttöä lasten läsnä ollessa. Aineistolähtöisessä analyysissä analyysiyksiköt eivät ole ennalta määriteltyjä, vaan ne ohjautuvat tutkimuskysymyksen asettelun kautta. Tätä abstrahointi- eli käsitteellistämisvaihetta pidetään sisällönanalyysin viimeisenä vaiheena, mutta tässä tut- Tulokset Tulokset on luokiteltu sen mukaan, kuuluvatko ne hyvän vai riittämättömän vanhemmuuden luokkaan ja oliko ne tuotettu vanhempien vai terapeuttien aloitteesta (Taulukko 1). Tuloksia on havainnollistettu puheotteilla, jotka on kursivoitu. Poimimme ne puheosuudet, joissa puhuttiin vanhemmuudesta ja lapsista
Hyvän ja riittämättömän vanhemmuuden rakentumisen alaluokat vanhempien ja terapeuttien puheessa. Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa RIITTÄMÄTTÖMÄN VANHEMMUUDEN RAKENTUMINEN HYVÄN VANHEMMUUDEN RAKENTUMINEN l väkivallan välttäminen ja l turvallisuuden tuottaminen VANHEMPIEN PUHE l yhteinen arki väkivalta ja lasten turvattomuus l oman toiminnan ja lapsen pahoinvoinnin yhteys l muutokset lapsessa l l muutokset puolisossa oman lapsuuden kielteisten kasvatuskokemusten liittäminen omaan vanhemmuuteen l puolison ja lasten syyttäminen l väkivallan väheneminen l väkivalta l lapsen asemaan ja sen seurausten TERAPEUTTIEN PUHE huomioiminen asettuminen l ohjeet ja neuvot l l psykoedukaatio psykoedukaatio TAULUKKO 1. 37
N: Se tuntu musta itestä hyvältä, että mä on pystynyt asettaan sen rajan ... N: Mmm, on tehty paljo semmosia ihania asioita Tyttären kanssa ja se on kauhean tärkeää. Vanhemmat kertoivat myönteisenä kokemuksena olevansa rehellisiä ja avoimia lapsia kohtaan. T: Jos Tytär olis täällä ja Tyttäreltä kysyttäis, millaiset vanhemmat hänellä on, niin mitä hän sanos, mitä kuvittelette, jos mä kysyisin Tyttäreltä millaiset sun vanhemmat on. ... Käytännössä tämä tarkoitti myös kielteisten asioiden, esimerkiksi alkoholiongelmien, kertomisesta todenmukaisesti lapsille. Tällainen näkökulman vaihtaminen tapahtui aina terapeuttien aloitteesta. Yhteinen arki Asiakkaiden väkivaltaiset kokemukset heijastuivat siihen, että usein arkea kuvattiin epävarmaksi ja raskaaksi. Useimmiten äidit kehuivat isää vähentyneestä väkivallasta lapsia kohtaan. He kertoivat esimerkiksi henkisen väkivallan vähenemisestä lapsia kohtaan ja lasten olevan rennompia, avoimempia ja rohkeampia kotona verrattuna aiempaan, jolloin kotiolot olivat lapsille turvattomammat väkivallan ja alkoholin takia. Vanhemmat kertoivat perheen yhteisistä tavoista viettää vapaa-aikaa myös kodin ulkopuolella: harrastuksista, retkistä ja matkoista. N: Sit huomaa niinku, jos me ruvetaan suullisesti käymään jotain soppaa keskenämme, niin Tyttärestäkin on tullu sellanen että ”hei nyt ihan rauhassa” et se us- Vanhempien onnistumispuhe oli pääasiassa spon38. M: Kyllä se varmaan isästä vois sanoa, että isä on hassu N: Mun täytyy niinku pystyä vastaamaan, ottamaan vastaan se lasten paha olo Muutokset puolisossa Myös puolison onnistumiset vanhempana saivat arvostusta. T: Onko tätä henkistä väkivaltaa kohdistunut muihin ku Naiseen, lapsiin tai muihin. M: Kyl niistä on tullut rohkeampia kotona siis niinku olemaan oma ittensä laan onnistuneet lisäämään lapsen turvallisuudentunnetta. N: mun mielestä lapsiin Miehen suhtautuminen on muuttunut ihan totaalisesti, se on niinku semmosta tasaista T: Mitä te kumpikin aattelette, että minkälaisista asioista himassa tytöt tietää tai huomaa, että ei ole väkivallan uhkaa. Muutokset lapsessa Myönteisenä vanhemmuuden kokemuksena he kertoivat, miten paremmaksi muuttuneet kotiolot olivat vaikuttaneet myönteisesti lapsiin. Kyl Tytär vois sanoo, et sil on kivat (vanhemmat), tehään asioita vanhempien kans yhessä, ehkä joku semmonen huumorikin. Vuosikerta kaltaa tulla siihen väliin ihan silleen ... Näin esimerkiksi kotona yhdessä vietetty aika sai erityisen myönteisen sävyn vanhempien puheessa. 3/14 Virve Hakala, Sini Jalava, Juha Holma 30. mitä ei sit kyl mun mielest ennen niinku... musta tuntu, et pystyin tarjoamaan Tyttärelle sen turvan ja Tyttärellä oli turvallista Vanhemmuuden myönteiseksi kokemukseksi ja onnistumiseksi nähtiin myös puhe, jossa vanhemmat asettuivat lapsen asemaan ja kuvasivat omia käsityksiään siitä, mitä myönteisiä ajatuksia ja tunteita vanhempien toiminta lapsessa herättää. Lisäksi vanhemmat kertoivat halustaan ottaa vastaan lasten vaikeitakin tunteita, kuten alla oleva puheote havainnollistaa. M: No on ennen, ihan samalla lailla eläneet siinä samassa tilanteessa, vaikka mulla omasta mielestäni on erinomaisen hyvät välit lapsiin, kumpaankin käsittääkseni, mutta tota noinnin se mun pimeä puoleni, kyllä he tietää mitä se tarkoittaa ..
Seuraava puheote havainnollistaa vanhempien torjuvaa reaktiota terapeuttien kehuihin. Lisäksi terapeutit antoivat vanhemmille positiivista palautetta arkirutiinien sujumisesta ja lasten kanssa vietetystä ajasta. Hyvän vanhemmuuden rakentuminen terapeuttien puheessa Väkivallan väheneminen ja sen seurausten huomioiminen Terapeutit rakensivat vanhemmille hyvää vanhemmuutta korostamalla vanhempien onnistumisia verrattuna aikaisempaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Riittämättömän vanhemmuuden rakentuminen vanhempien puheessa Väkivalta ja lasten turvattomuus Vanhemmat puhuivat riittämättömyydestä vanhempana liittyen alkoholin liikakäyttöön, riitelyyn ja väkivaltaan. Epäonnistumisiksi katsottiin väkivalta puolisoa kohtaan lasten läsnä ollessa tai väkivalta lapsia kohtaan, jotka pahimmillaan vaaransivat T: Siihen (tyttären kysymykseen juomisesta) on niinku nätisti vastattu M: Kyl siit monesti tulee paha mieli itelle N: Niin itselle silleen niinku ei yhtään luoteta, se on niinku tosi tosi ikävää 39. Näin terapeutit tarjosivat vanhemmille onnistumisen kokemuksia, jotta vanhemmat myös itse huomaisivat toimineensa oikein. T: Oisko mahdollista ainaki semmonen jonkinlainen sisäinen puhe, se voi auttaa sellaisessa tilanteessa, kun alkaa niinku pannu keittään. Asiakkaiden väkivaltainen tausta näkyi terapeuttien tavassa korostaa lasten turvallisuudentunteiden merkitystä. Parin lauseen verran sellasta, et hetkinen, mä oon nyt tässä, mun lapseni huutaa, mikä mun hommani vanhempana on. Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa Ohjeet ja neuvot Ohjeiden ja neuvojen avulla terapeutit antoivat vanhemmille keinoja toimia hyvän vanhemmuuden mukaisesti, sillä tapaamisissa ilmeni usein epäkohtia vanhempien toiminnassa. Alla olevassa puheotteessa psykoedukaatio ilmenee terapeutin huomioina lasten kehitysvaiheista ja siitä, miten lapsille tulisi puhua väkivallasta. taania, mutta paikoin myös terapeuttien aloitteeseen vastaavaa. Tavallisimmin psykoedukaatio liittyi kasvatustapoihin ja lapsen kehitysvaiheisiin. M: Hmmmm T1:Eiks se oo semmonen, mist vois itteensä kunnioittaa. Ohjeet ja neuvot olivat konkreettisia: vanhemmille tarjottiin muun muassa selkeitä ohjeita haastavista tilanteista selviytymiseen. Et miten mun kannattais nyt toimia tässä tilanteessa ... T2:Vois antaa vähän kiitosta ittelleen T1: Niin, mun mielestä se on hienoa! T: Yks semmonen niinku varmaan eri ikävaiheissa, eri kehitysvaiheissa, tää asia (väkivalta) näyttäytyy eri tavalla ja että tietysti puhuakkin niinku eri ikäsille eri tavalla, se voi olla että tätä asiaa voi niinku puhua, tätä ei tartte väistää, sitä ei tartte pistää piiloon Myönteisen kuvan vastaanottaminen oli kuitenkin vanhemmille hankalaa, mikä näkyi siten, että kehujen jälkeen vanhemmat käänsivät usein puheenaiheen kokonaan toisaalle tai takaisin kielteisiin asioihin. Terapeuttien aloitteellisuutta oli erityisesti silloin, kun puheenaiheet olivat vanhemmille rankempia ja käsittelivät esimerkiksi väkivaltaa tai alkoholinkäyttöä. Et se voi jo auttaa, et sanoo ittelle, et nyt toi käyttäyty tol tavalla, et huh huh, se kyllä hermostuttaa mua. T1: Mut eiks se ole hienoa, jos te pystytte suhtautumaan (tyttären) kysymykseen kunnioittavasti. Pääasiassa sellaisten parien kohdalla, joilla onnistumispuhetta ei ilmennyt spontaanisti, terapeutit tekivät paljon aloitteita, joilla he pyrkivät korostamaan vanhempien onnistumisia. Psykoedukaatio Terapeutit rakensivat hyvää vanhemmuutta myös tarjoamalla psykoedukaatiota, jolla tarkoitetaan tiedon välittämistä
3/14 Virve Hakala, Sini Jalava, Juha Holma 30. Näkökulman vaihtaminen Oman lapsuuden kielteisten kasvatuskokemusten liittäminen omaan vanhemmuuteen Oma vanhemmuus nähtiin riittämättömänä, kun vanhemmat liittivät lapsuutensa huonoja kasvatuskokemuksia omaan vanhemmuuteensa. Mitä sä toivoisit, et sulle tehään. M: En mä osaa sanoa T: Luuletsä et susta tuntuis hyvältä ne keinot, mitä sä oot nyt käyttäny. Niin mikä sulla vois niinku auttaa siihen, auttasko se, että iso hahmo tulee ja laittaa käden suulle. Tuntuisko susta hyvälle, niinkö sä toivoisit, että sulle tehtäis. Terapeuttien aloitteiden avulla vanhemmat kykenivät havaitsemaan tilanteet, joissa lapsen kehitys on ollut vaarassa. Mä vaan ajattelin, et mikä tunne niinku sulle tulee. Nappaan sen syliin, että se ei pysty liikkuun mihinkään T: Jos oisit se tytär, silleeks sä ajattelet. T: Jos tapahtuis tosiaan jotain kummallista, että sun tytär oiski sinä ja sä oisit tytär, pystytsä asettuu siihen asemaan, et sä oot aika paljo pienempi. Epäonnistumisen kokemuksiin liittyen vanhemmat kertoivat myös negatiivisista tunteistaan, kuten ahdistuksesta, syyllisyydestä ja häpeästä. M: Että jätä rauhaan, niin mä jätin rauhaan, sit se rauhottu T: Toivoisit sä itte, että sut jätettäis rauhaan. M: Jos mul on iso raivo. M: Eeen mä välttämättä, sit monesti se on, toissapäivänä… N: Mitä sä ite toivoisit (huutamalla). M: Pystyn T: Joo, ja sä katot niinku itsees ja sit sulle tulee semmonen ääretön raivo, mitä sä et hallitse. N: Kyl sieltä tulee jotenki, se on kai se juominen, mä yhdistän ne siihen, sieltä tulee itku ja raivo Lapsen asemaan asettumalla vanhemmille tarjoutui mahdollisuus nähdä ja ymmärtää oman toimintansa ja lapsen pahoinvoinnin välinen yhteys. Tämä vaikeus asettua lapsen asemaan näkyi esimerkiksi vanhempien tavassa vastata lapsellisella äänellä (konkreettisesti lapsen ääntä mukaillen) ja vitsaillen, ottamatta lapsen näkökulmaa vakavasti. Vanhemmat puhuivat lasten pahoinvoinnista ja oireilusta kuvaamalla lasten suoria reaktioita esimerkiksi väkivaltatilanteisiin. Keskustelun keskittyessä kielteisiin asioihin, kuten väkivaltaan ja alkoholinkäyttöön, vanhempien oli selvästi vaikea puhua lapsen näkökulmasta. Lapsen asemaan asettuminen vaati aina terapeuttien aloitetta. Toisaalta vanhemmat kertoivat myös pidemmän aikavälin oirehtimisesta. Tässä ei ole mitään arvotusta. Oman toiminnan ja lapsen pahoinvoinnin välinen yhteys Kun vanhemmat kykenivät näkemään oman toimintansa yhteyden lasten pahoinvointiin, he katsoivat sen riittämättömäksi vanhemmuudeksi. Lapsuuden kokemuksista puhuttaessa vanhemmat kertoivat ko40. vaati terapeutin toistuvia aloitteita, tässä tapauksessa jopa puoliso pyrki selventämään terapeutin pyyntöä näkökulman vaihtoon. Sä oisit aika suunnattomassa tilassa. Seuraava puheote havainnollistaa, kuinka hankala miehen oli asettua tyttärensä asemaan puhuttaessa kotona tapahtuvasta väkivallasta. M: En tiiä M: Kyllä se hävettää, että Tytär on odottanut kotiin ja lähdin vain juomaan… tulee semmosta itseinhoa Vanhempien puheessa epäonnistumisen kokemukset ilmenivät spontaanisti, mutta myös terapeuttien aloitteita tarvittiin. Vuosikerta lasten turvallisen kehityksen. T: Selittääkö hän (Tytär) yhtään itse, mistä se (raivoaminen) voi johtua, onko kysytty. T: Sul ois iso raivo, sä oisit aika pieni, siin vieressä ois iso ihminen auttamassa, ajattele niinku et sä oisit sun tytär M: Niinku mä oon mont kertaa tehny myöski, et mä oon napannu kiinni, se ei pysty liikkuun ja mä halaan sitä
Vanhempien syyttävää puhetta kohdistui myös lapsiin. Alla olevassa puheotteessa äiti syyttää lasta puhumalla siitä, kuinka hän oli omassa lapsuudessaan käyttäytynyt lastaan paremmin, huonoista olosuhteista huolimatta. Puolisoa syytettiin myös kasvatusvastuun laiminlyönnistä sekä puuttuvasta arvostuksesta omaa perhettä kohtaan. Vanhempien syyttävä puhe oli spontaania. Naiset tuottivat syyttävää puhetta huomattavasti enemmän kuin miehet. Terapeuttien esille tuomat asiat olivat vahvasti yhteydessä väkivaltaan eli nostivat keskusteluun rankkojakin ku- Syytöksiä käytettiin myös puolustamaan itseä; niillä perusteltiin omia toimintatapoja ja pyrittiin osoit41. Nainen sanoo et sinä olet lapsen hylkääjä ja huono isä Vanhemmat puhuivat myös siitä, miten lapsuudenkodin mallit olivat siirtyneet vanhemmuuden lisäksi omaan parisuhteeseen. Yleisimmin syytökset liittyivät puolison alkoholinkäyttöön ja väkivaltaisuuteen. Erimielisyyksiä syntyi myös siitä, miten ottaa lapset huomioon kotona. Tällainen puhe oli sekä spontaania että terapeuttien aloitteeseen vastaavaa. Puolison esittämät syytökset koettiin henkilökohtaisina ja loukkaavina, kuten alla olevassa puheotteessa käy ilmi. Vanhemmat eivät ottaneet syytöksissä huomioon, miten heidän oma toimintansa vanhempina vaikutti lasten käyttäytymiseen. N: Iso juttu on huomata itekin, mitä vanhempien mallia me ollaan tässä parisuhteessa toistettu M: Vaikka sitä on mielessään vannonut että tuollaiseksi en ryhdy, isäukko toilaili tuolla M: Nainen sanoo minulle, jotain joka syvästi loukkaa minua, koska hän osaa sen... Syytökset olivat suoria, niitä ei peitelty tai pehmennetty. Syytökset liittyivät esimerkiksi vanhempien välillä eriäviin kasvatustapoihin ja -käytäntöihin. Tällä tavoin terapeutit muistuttivat vanhempia heidän tehtävistään isänä ja äitinä – vanhempina. keneensa omien vanhempiensa väkivaltaa ja alkoholinkäyttöä ja ymmärsivät toistavansa samoja asioita omia lapsiaan kohtaan, vaikka eivät halunneetkaan sitä. Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa tamaan ne oikeiksi. M: Hemmetti ei täs näin pitänyt käydä niinku, mä olen aina ollut sitä (fyysistä väkivaltaa) hyvin paljon vastaan ja tota, mun oma isä on niinku ollut väkivaltainen äitiä kohtaan, mä en, musta ei pitäny tulla semmosta Kielteisistä kasvatuskokemuksista puhuttiin avoimemmin ja enemmän kuin myönteisistä kokemuksista. N: Siis mä en oo ikinä, vaikka mun isä on ollut tosi paha alkoholisti, mä en ikinä oo käyttäytynyt perheessä niin miten (Tytär) tekee, en ikinä Puolison ja lasten syyttäminen Vanhemmat kohdistavat vanhemmuuteen liittyviä syytöksiä myös puolisoonsa ja lapsiin. Riittämättömän vanhemmuuden rakentuminen terapeuttien puheessa Väkivalta Terapeutit nostivat esiin epäkohtia vanhempien toiminnassa, jotka liittyivät lapsiin ja kasvatukseen, ja tuottivat näin riittämätöntä vanhemmuutta. en mä rupee sun syyteltäväks sillai, koska sä itte teet ihan samaa, yks päivä mä yritin olla tällanen, että mä en aio keskustella tästä asiasta, sä sanoit, et ihan sama, onhan toi Poika kuullu kaiken muunki. N: Niin mut sillon siinä ei ole välttämättä niit lapsia vieressä ja kuuntelemassa, ku sä et ajattele ollenkaan sitä, ei mitään tilannetajua, toiset huutaa ja itkee M: ...sä voit katella tossakin asiassa kyl ihan itsekkin peiliis... Lapsia syytettiin huonosta käytöksestä: riehumisesta, huutamisesta ja tavaroiden rikkomisesta
Terapeutit kuvasivat väkivaltaisia tilanteita avoimesti ja suorasanaisesti. Tällä tavalla terapeutit havainnollistivat lapsen mahdollisia tunteita ja ajatuksia vanhemmille, puhuen itse ”lapsen suulla”. Lisäksi terapeuttien tuomitsemattomuus kävi ilmi heidän tavoistaan pehmentää puheenvuoroja, kuten alla oleva puheote havainnollistaa. T1: Lapsilta on kuitenki se luottamus teitä kohtaan viety jollain tasolla tai te olette vieneet, miten päin vaan, miten sen saa sit niinku rakennettua ... T2: Ne tapahtumat ja ne teot, mitä teillä on tehty ja sanottu, niin ne on syöny sitä luottamusta, mutta eihän ne niinku oo syöny teitä ihmisinä, niinku et teissä ei oo luottoa T: Kokemuksellisesti mä ajattelin, et jos tän ikäinen lapsi ei hallitse itseensä niin, mikä se on se tapa millä tavalla ruvetaan opettaan sitä hallintaa. mä en kestä, mä haen rauhottavan, niin mitä sä ajattelisit ittestäs. Vuosikerta vauksia väkivaltatilanteista, jotka olivat vaarantaneet lasten kehitystä. He kysyivät esimerkiksi lasten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista sekä vanhempien kasvatustavoista. Sehän kertoo myöskin siitä, et sillä hetkellä ei itte hallitse omia tunteitaan. ... Pohdinta Pariterapiassa rakentui sekä hyvää että riittämätöntä vanhemmuutta. Sitä mä niinku mietin, et mitä se laps vois tarvita että sen ois helpompi hallita itteensä. Vanhemmat rakensivat hyvää vanhemmuutta itselleen kertoessaan, ettei väkivaltaa, alkoholinkäyttöä tai riitelyä ollut enää esiintynyt. 3/14 Virve Hakala, Sini Jalava, Juha Holma 30. T: Jos mä oisin lapsi, niin ajattelisinks mä että oon huono tai mä oon sietämätön tai mä oon ihan mahoton, kukaan ei jaksa mua. Toisaalta he kuitenkin painottivat, ettei heidän tarkoituksenaan ollut tuomita tai arvostella vanhempia. Lapsen asemaan asettautuminen Terapeutit rakensivat vanhemmille riittämätöntä vanhemmuutta tuomalla lapsen näkökulmaa esiin. Alla olevassa puheotteessa terapeutti pyytää isää asettumaan jommankumman tyttärensä asemaan tilanteessa, jossa isä on lastensa kuullen sanonut tarvitsevansa rauhoittavia lääkkeitä, jotta kestäisi heitä. Nämä kuvaukset olivat sävyltään kielteisiä, ja niiden kautta vanhemmille rakentui riittämätöntä vanhemmuutta, kuten alla oleva puheote havainnollistaa. Psykoedukaatio Riittämätöntä vanhemmuutta rakentui myös silloin, kun terapeutit tarjosivat vanhemmille psykoedukaatiota eli viittasivat esimerkiksi tietoon vanhempien tehtävistä kasvattajina ja lasten kehitysvaiheista. Terapeutit pyysivät vanhempia asettumaan lapsen asemaan ja kertomaan, mitä lapsi ajattelisi, esimerkiksi tilanteissa, joissa vanhemmat olivat käyttäneet alkoholia tai olleet väkivaltaisia. Terapeutit nostivat epäkohtia esiin suorien kommenttien lisäksi myös esittämällä kysymyksiä. Hyvä vanhemmuus näyttäytyi vanhempien puheessa myös lasten huomioimisena, yhdessä vietettynä aikana kotona ja kodin ulkopuolella, pyrkimyksenä tarjota lapsille turvallisuudentunteita ja toisaalta ky- T: Jos sä oisit Tytär tai Tytär, joka raivoo ja mä oisin sinä, ja sit täs ois se tilanne päällä ja mä sanoisin nyt 42. Millä sen hajallaan olevan lapsen tunteen vois niinku ottaa vastaan, mikä on sen vanhemmuuden tehtävä. Sillä että me itte hermostutaan, laitetaan käsi suun eteen. T: Siinä oli kuitenkin sitä raskauden aikanaki potkimista vatsaan M: Se hävettää kyllä tosi, tosi paljon Toinen tapa käyttää lapsen näkökulman esiin tuomista, olivat terapeuttien puheenvuorot, jossa he itse asettuivat lapsen asemaan
Vaikka moraalista ei puhuta ääneen, se kuitenkin vaikuttaa taustalla (Kurri & Wahlström 2000). Esimerkiksi Byng-Hall (1995) korosti terapeuttien neutraalia ja jopa passiivista roolia pariterapiatilanteissa puhuttaessa lapsista ja vanhemmuudesta. Terapeuttien aktiivisuus poikkeaa aiemmasta käsityksestä terapeutin roolista terapiatilanteissa. Myös Salo (2011) on korostanut, ettei terapiatilanne saisi liukua vanhempien kasvattamiseksi tai valistukseksi lapsista ja vanhemmuudesta puhuttaessa. Neutraalia ja syyllistämistä välttävää suhtautumista voi pitää ongelmallisena, koska ilman työntekijän selkeästi tuomitsevaa kantaa väkivallan tekijä voi epä- kynä vastaanottaa lasten kielteisiäkin tunteita. Lisäksi terapeutit pyrkivät ohjaamaan parempaan vanhemmuuteen antamalla konkreettisia neuvoja ja ohjeita vanhempana toimimiseen, sekä tarjoamalla psykoedukaatiota. Väkivaltaan erikoistuneissa paritapaamiskäytännöissä onkin painotettu väkivallan seurausten esille tuomista ja vanhemmuudesta puhumisen tärkeyttä (Cooper & Vetere 2005). Oma riittämätön vanhemmuus havaittiin myös lasten oireiden tai käyttäytymisen kautta. Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa maan, mikäli terapeutit puheellaan osoittavat esimerkiksi vanhempien tuomitsemista. Syy terapeuttien aktiivisuudelle puuttua riittämättömään vanhemmuuteen voi olla asiakkaiden väkivaltatausta, joka luo terapeuteille poikkeavat lähtökohdat toimia pariterapiatilanteessa. Hän varoitteli tilanteen ajautumisesta oikeussaliasetel43. Adcock 1985). Psykoedukaatio koski esimerkiksi turvallisuudentunteen merkitystä lapselle. Kuronen 2003; Marttunen 2005; Valkonen 2006; Innanen 2001) havaittuihin käsityksiin siitä, millaista hyvä vanhemmuus on. Tieto lähisuhdeväkivallan yleisyydestä ja seurauksista on lisääntynyt, ja siihen puuttumisen on katsottu olevan tärkeää myös terapiassa. Toisaalta tutkimuksessamme terapeutit joissain tilanteissa pehmensivät näitä epäkohtia esille nostavia puheenvuorojaan. Syy terapeuttien rohkeampaan riittämättömän vanhemmuuden esille tuomiseen voi olla kulttuurissa ja yhteiskunnassa tapahtuneissa muutoksissa viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Väkivaltataustan myötä moraalikysymykset nousevat väistämättä osaksi terapiaa: terapeutit tuntevat moraalista velvollisuutta puuttua vanhempien väkivaltaisuuteen. Heidän käsityksensä hyvästä vanhemmuudesta ei siis poikennut aikaisemmissa tutkimuksissa (esim. Epäkohtien osoittamisessa terapeutit toivat esiin huolen lasten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Sen sijaan Keskinen (2005) havaitsi, että terapeuteilla oli tapana käyttää vastuuttavaa puhetta liittyen äitiyteen ja isyyteen. Myös terapeuttien tapa sanoa suoraan, ettei heidän tarkoituksenaan ole tuomita vanhempia, voidaan tulkita terapeuttien pyrkimykseksi välttää ajautuminen Byng-Hallin kuvaamaan oikeussaliasetelmaan. Terapeutit rakensivat vanhemmille hyvää vanhemmuutta korostamalla, että nämä olivat välttäneet väkivaltaa, riitelyä tai alkoholinkäyttöä. Myös toista vanhempaa syytettiin vanhempana samoin perustein. Pehmentäminen voi johtua siitä, että pariterapiatilanteessa terapeuttien tulisi määritellä vanhempien puhe edes jossain määrin positiivisesti (Byng-Hall 1995). Terapeutit pyrkivät saamaan vanhemmat ymmärtämään tilanteet lapsen silmin, he pyysivät suoraan vanhempia asettumaan lapsen asemaan tai miettimään omia lapsuuden kokemuksiaan. Riittämättömäksi vanhemmuudeksi näyttäytyi vanhempien puhe, jossa kuvattiin riitelemistä ja alkoholinkäyttöä lasten nähden sekä lasten kokemaa väkivaltaa. Terapeutit ottivat esiin myös epäkohtia vanhemmuudessa, erityisesti väkivallan, ja osoittivat riittämättömän vanhemmuuden vanhemmille. Terapeutit käyttivät myös psykoedukaatiota tukemaan omia havaintojaan ja mielipiteitään. Samoin asettumalla lapsen asemaan ja omien lapsuuden kokemusten kautta he pystyivät tavoittamaan oman riittämättömän vanhemmuutensa. He siis tunnistivat riittämättömäksi vanhemmuudeksi samoja asioita kuin muut vanhemmat aiemmissa tutkimuksissa (esim. Vastuuttavaksi puheeksi meidän tutkimuksessamme voidaan nähdä terapeuttien pyrkimykset herätellä vanhempia huomaamaan omat epäkohtansa vanhempana toimimisessa
MäntyläKarppinen (1997) nimeää tämän puhetavan edustajuuspuheeksi, jossa vanhempi tuo omat mielipiteensä esiin asettumalla lapsen asemaan, jolloin puheen subjekti siirtyy pois vanhemmasta. Kun väkivaltaa käsitellään vanhempien omien kasvatuskokemusten kautta, vanhemmilla on mahdollisuus säilyttää kasvonsa. Lapsiin kohdistuvat syytökset voivat kertoa myös siitä, että vanhempien on vaikea nähdä lapsen käyttäytymistä suhteessa omaan toimintaansa. Salon (2011) mukaan pariterapiakeskusteluissa lasta käytetään usein edustamaan vanhempaa itseään. Vanhempien halu säilyttää illuusio itsestään hyvinä vanhempina selittää osaltaan heidän kyvyttömyyttään nähdä oman toimintansa ja lasten pahoinvoinnin välistä yhteyttä. Byng-Hall 1995; Salo 2011). Kestämättömät syyllisyydentunteet voivat estää vanhempia näkemästä lastensa käyttäytymistä oireiluna kodin olosuhteisiin. Mäkelä ja Samuelsson (2009) ovat havainneet, että riitelevät vanhemmat eivät pysty näkemään tilannetta lasten silmin. Syyllisyydentunteet heijastuvat myös vanhempien puheessa, kun he kertoivat omista kasvatuskokemuksistaan ja ymmärsivät nyt toistavansa näitä kokemuksia omille lapsilleen. Toinen vanhemmista kertoi toisen onnistumisista erityisesti lapsiin kohdistuvan väkivallan vähenemisenä. Toisaalta myös toisen epäonnistumisista ei epäröity puhua. Aiemmissa tutkimuksissa työntekijöiden on todettu kokevan lastensuojeluun liittyvän ilmoitusvelvollisuuden ongelmana, koska se vaarantaa yhteistyösuhteen (Juntunen & Holma 2011). Myös Salo (2011) oli tehnyt samankaltaisen havainnon, mutta on huomioitava, että hänen tutkimuksessaan parien taustalla ei ollut väkivaltaa. Vanhempien syytökset lapsia kohtaan saattavat johtua siitä, että väkivaltaisessa perheessä lasten odotetaan usein olevan hiljaa ja häiritsemättä (Eskonen 2005). Vaikka vanhemmat eivät puhuneet syyllisyydestä konkreettisesti, he kuvasivat häpeän ja katumuksen tunteita, jotka tulkintamme mukaan kertoivat taustalla olevista syyllisyydentunteista. Omassa tutkimuksessamme terapeuttien puuttumattomuuden voidaan ajatella olevan harkittua. Lasten näkökulman ja turvallisuuden ja sitä kautta vanhemmuuden on todettu olevan työntekijöille mahdollisuus luopua neutraaliudesta (Juntunen & Holma 2011). Mäntylä-Karppisen (1997) tutkimuksessa vanhemmat pyrkivät nimenomaan peittelemään ja häivyttämään puolisoon kohdistuvia syytöksiä, kun taas Salon (2011) tutkimuksessa vanhemmat käyttivät lapsista puhumista suoraan ja epäsuoraan syyttämiseen. Vanhempien oli esimerkiksi vaikea asettautua lapsen asemaan: ajatella, mitä lapsi tuntee ja ajattelee väkivaltaisessa tilanteessa. Myös Salo (2011) esittää, että parisuhdeongelmista kärsivien vanhempien on hankala ymmärtää lastensa oireilua. Vanhemmuuden epäonnistumisista on helpompi puhua, kun vastuun omasta käyttäytymisestä voi osittain siirtää omille vanhemmille (esim. Vaikka pääasiallisesti terapeutit näyttäytyivät aktiivisina ja tarttuivat rohkeasti epäkohtiin, välillä he kuitenkin jättivät puuttumatta vanhempien puheeseen esimerkiksi lasten huonosta kohtelusta. Syyllisyydentunteet saattoivat olla myös syy sille, miksi vanhempien oli hyvin vaikea ottaa vastaan terapeuttien kehuja tai positiivista palautetta liittyen vanhempana toimimiseen. Naiset tuottivat tällaista syyttävää puhetta huomattavasti miehiä enemmän, mikä voi johtua siitä, että pääasiassa miehet olivat olleet väkivallan tekijöinä ja naiset ja lapset väkivallan kohteina aineistossa. Vuosikerta suorasti tulkita tekonsa hyväksytyksi (Antikainen 1999). Vanhempien lähtökohtana puhua lapsista tuntui olevan pyrkimys vaikuttaa parisuhteeseen. Antamalla vanhemmille tilaa puhua vapaasti, ja tarttumatta jokaiseen epäkohtaan, terapeutit pyrkivät pitämään yllä yhteistyösuhdetta. Tämä näkyi esimerkiksi vanhempien tavasta puhua ”lapsen suulla” syyttäen toista vanhempaa. 3/14 Virve Hakala, Sini Jalava, Juha Holma 30. Tarve kasvojen säilyttämi44. Syytökset olivat pääosin vanhempien suoria kommentteja, eikä niitä peitelty tai pehmennetty. Paritapaamisessa molempien vanhempien läsnäolo mahdollistaa myös hyvän vanhemmuuden rakentamisen toiselle vanhemmalle. Jotkut vanhemmista syyttivät lapsia huonosta käytöksestä ottamatta huomioon lasten kokemuksia väkivallasta
Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa (s. Kasvatus ja vanhemmuus. (2005). Tutkimuksen traditiot ja haasteet. Pariterapia parisuhdeväkivallan ehkäisemisen keinona. Vanhemmuuden rakentuminen pariterapiassa LÄHTEET selle koetaan tavallisimmin silloin, kun ihmiset ovat kyvyttömiä myöntämään omia virheitään kokematta nöyryytystä (Covelman & Covelman 1993). (2007). Samanlainen terapeuttien aktiivisuus on huomattu parisuhdeväkivaltaa tehneiden miesten ryhmissä (Nevala-Jaakonmaa & Holma 2010; Veteläinen, Grönholm & Holma 2013). Johtopäätökset Kun pariterapiaan on hakeuduttu parisuhdeväkivallan takia, terapeutit näyttävät terapiassa luopuvan perinteisestä neutraliteetista erityisesti, kun kyseessä on huoli lapsista ja parisuhdeväkivallan seurauksista lapsille. Jyväskylä: PS-Kustannus. Antikainen, J. New York: The Guilford Press. Psykologia 40, 356–369. Rewriting family scripts: Improvisation and systems change. Assessing parenting: The Context. Terapeutit nostivat väkivaltaa aktiivisesti esille mitätöimättä väkivaltahistorian osuutta vanhemmuudesta puhuttaessa. (1995). Covelman, K. painos (s. Domestic violence and family safety. Tampere: Tampere University Press. Byng-Hall, J. Aaltonen & R. Laadullisen tutkimuksen analyysi vaihe vaiheelta. (2009). (1999). & Covelman, S. White (toim.) Good enough parenting (s. Laadullisen tutkimuksen juhannustaiat. Aunola, K. The Family Journal: Counseling and Therapy for Couples and Families 8, 236–244. Aaltola & R. Teoksessa J. W. Riittämättömän vanhemmuuden esiin nostaminen voi tapahtua ilman, että se katkaisee hoitosuhteen; se voi toimia motivoivana tekijänä muutokselle, kun asiakkaat itse huomaavat epäkohdat ja uskovat pystyvänsä muuttamaan käyttäytymistään. Jyväskylä: Gummerus. 133–157). Eskonen, I. & Seikkula, J. Adcock & R. Teoksessa M. Virve Hakala 044 278 6987 virve.h.hakala@student.jyu.fi Sini Jalava 050 326 4956 sini.a.jalava@student.jyu.fi Juha Holma 040 805 3488 juha.m.holma@jyu.fi 45. & Vetere, A. Saving face: A neglected dynamic in couples and family therapy. Jyväskylän yliopisto. The Family Journal 1, 331–336 Eskola, J. Cooper, J. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin, 2. Valli (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. London: British Agencies for adoption and fostering. Teoksessa J. Rinne (toim.) Perhe terapiassa. 13–24). (1985). Holma, J., Laitila, A. & Levitt, M. (2005). Tämä on vastausta kritiikkiin, joka on kohdistunut pariterapiaa kohtaan parisuhdeväkivallan hoidossa (ks. (1993). Juntunen & Holma 2011). The Genogram: From diagnostics to mutual collaboration. Lontoo: Whurr Publishers. Balaguer, A., Dunn, M. (2005). Adcock, M. (2000). Perheväkivallan perhekeskeinen hoito. Suomen Mielenterveysseuran Koulutuskeskus. Tutkimussuunnitelma. 194–230). Hyvän vanhemmuuden esille tuominen vähentää epäkohtien osoittamiseen liittyviä syyllisyydentunteita ja luo toivoa, mikä on kaikille terapioille tyypillistä. Perheväkivalta lasten kertomana: Miten ja mitä lapset kertovat terapeuttisissa ryhmissä perheväkivallasta
Journal of Family Violence 16, 171–192. & Holma, J. (2013). J. (2011). & Wahlström, J. Lämsä (toim.) Perhe-elämän paletti. Kyrönlampi-Kylmänen, T. 103–120). (2001). (2003). Isyydestä puhumisen tavat lähisuhdeväkivaltaan syyllistyneiden miesten ryhmämuotoisessa hoidossa. (2006). Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Mothering and domestic violence: A longitudinal analysis. (2007). (1999). Millainen on hyvä äiti tai isä. (2009). Moraalin vuorovaikutuksellinen rakentaminen perheväkivaltakeskustelussa. Rönkä, K. Tampere: Vastapaino. Tutkimuksia sosiaali- ja terapiatyön arjesta (s. Espoo. (2005). (2001). Jyväskylä: PS-kustannus. (2011). Teoksessa A. Keskinen, S. Levendosky, A. Parenting in battered women: The effects of domestic violence on women and their children. & Hyväluoma, J. Jokinen & E. Kivijärvi, S., Rönkä, A. Jyväskylä: Jyväskylä University Press. Letourneau, N.N., Fedick, C.C. (2009). Teoksessa A. Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Journal of Family Violence 22, 649–659. Malinen & T. painos (s. & Graham-Bermann, S. (2005). Suoninen (toim.) Auttamistyö keskusteluna. Vanhempana ja puolisona vaihtelevassa arjessa (s. LIKES Research Center for Sport and Health Sciences. Nevala-Jaakonmaa, S. Vanhemmuusidentiteetin konstruoituminen perheasiainsovittelukeskusteluissa. Kuronen, M. Veteläinen, A., Grönholm, H. Kurri, K. A. Perheterapia 27 (4), 5–17. Tuomi, J. Innanen, M. Viides- ja kuudesluokkalaisten lasten vanhemmuuskäsitykset. Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Helsinki: Karas-Sana. 3/14 Virve Hakala, Sini Jalava, Juha Holma 30. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä, 2. Pariterapian soveltaminen lähisuhdeväkivallan hoidossa. Kaksi tutkimusnäkökulmaa. Vanhemmuuden arviointi vauvojen ja pienten lasten suojelussa. Näe minut. Jyväskylä: Jyväskylä University Press. & Holma, J. (2009). A. & Sarajärvi, A. 167–188). (2010). SAGE Open. (2010). Vanhemmuus arjessa: neuvottelua, hässäköitä ja hassuttelua. Helsinki: Gaudeamus. & Willms, J. Kansanterveys 9, 4–5. Helsinki: Tammi. Jyväskylä: Jyväskylä University Press. Parisuhdeongelmat ja lasten psyykkinen hyvinvointi. Vuosikerta Mäntylä-Karppinen, P. Valkonen, L. Eronnut perhe. Forsberg & R. Perheterapia 3(10), 22–39. Kristeri, I. Tampere: Tampere University Press. (1997). Discussions of Fatherhood in Male Batterer Treatment Group. Teoksessa H. (2000). Riittävän hyvä vanhemmuus. Helsinki: Kirjapaja. Isyys ja äitiys nuorten kertomana: lukiolaisten tyttöjen ja poikien kirjoituksia. Valas-raportti. & Samuelsson, M. Kehysanalyysi työntekijöiden näkökulmasta. Salo, S. Juntunen, J. Mäkelä, S. 47–68). Lapsen hyvä arki. 46. & Holma, J. Marttunen, M
Mikäli puolisoilla ei ole yhteneväistä näkemystä, tulisi harkita parisuhdeväkivallan hoitoa muilla terapeuttisilla interventioilla. Aineisto koostui yhteensä viiden pariskunnan videoiduista ensimmäisistä pariterapiaistunnoista. Tutkimuksen tulokset antavat viitteitä puolisoiden näkemysten yhteneväisyyden merkityksestä parisuhdeväkivallan hoidon tuloksellisuudessa. Niillä pariskunnilla, joilla näkemykset olivat yhteneväisiä, oli terapia myös tuloksellista. Pariterapia parisuhdeväkivallan hoidossa ei ole kiistaton hoitomuoto, ja sen soveltumista ja tuloksellisuutta parisuhdeväkivallan hoidossa tulee tutkia lisää. Tutkimuksen tulosten perusteella puolisot puhuvat fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, väkivallan syistä, parisuhteessa ilmenevästä pelosta ja terapian tavoitteista. Näistä teemoista puolisoilta löytyy sekä yhteisiä että eriäviä näkemyksiä. Lisäksi tutkimme, ovatko puolisoiden näkemykset parisuhteesta ja väkivallasta yhteneväiset ja onko näkemysten yhteneväisyydellä merkitystä hoitotuloksen kannalta. Fyysisestä väkivallasta puolisoilla oli samankaltaisemmat näkemykset kuin parisuhteessa ilmenevästä henkisestä väkivallasta, josta käytiin enemmän neuvottelua. Tuloksellisuus määriteltiin puolisoiden puheen perusteella väkivallan loppumisena parisuhteessa. Avainsanat: parisuhdeväkivalta, pariterapia, tuloksellisuus, laadullinen tutkimus. Artikkelit Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa Anni Rantanen PsK, psykologian laitos Jyväskylän yliopisto Jenna Bunda PsM, psykologian laitos Jyväskylän yliopisto Juha Holma PsT, lehtori psykologian laitos Jyväskylän yliopisto Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä pariterapiaan parisuhdeväkivallan vuoksi hakeutuneet puolisot puhuvat parisuhteesta ja väkivallasta ensimmäisellä pariterapiaistunnolla. 47
Lisäksi asiakkaan kyvyttömyys työskennellä terapiasuhteessa, äärimmäiset näkemykset/arvot (esimerkiksi naisia kohtaan) sekä johdonmukaisuuden puutteet sanallisten kuvausten ja kirjallisten raporttien välillä eivät tue pariterapian käyttöä (Cooper & Vetere 2005). Pariterapiassa suhdekuvioiden tutkiminen ei merkitse väki- P ariterapian käyttöä parisuhdeväkivallan hoidossa on perusteltu monella seikalla. Toinen syy pariterapian puoltamiseksi on puolisoiden riitojen ja erimielisyyksien vaikutus parisuhdeväkivaltaan. Pariterapian on katsottu edistävän miehen valta-asetelmaa ja tekevän väkivallasta näkymättömän (Kaufman 1992). Koska uhrin ja väkivallantekijän suhdetta leimaa vallan epätasapainoinen jakautuminen, on vaarana, että sama vinoutunut valtasuhde jatkuu edelleen terapiassa. Vastakohtana tälle on intiimi terrori, jossa väkivaltaan liittyy kiinteästi puolison kontrollointia. Usein pariskunnat myös toteavat, että heillä on halu päästä eroon väkivallasta, ei parisuhteesta sinänsä. Pariterapian systeemiteoreettiseen lähestymistapaan kohdistettua kritiikkiä on kuitenkin pidetty yksinkertaistavana ja vanhentuneena (McCollum & Stith 2008; Stith ym. Puolisot kohtaavat arkielämän pulmia liittyen vanhemmuuteen, kodinhoitoon ja työhön. Jäppinen ja Ewalds (2003) katsovat pariterapian olevan sopimaton hoitomuoto, mikäli 48. Vuosikerta Pariterapia parisuhdeväkivallan hoidossa suhteessa ilmenevä väkivalta on ollut vakavaa. Tilannesidonnainen väkivalta on väkivaltaa, johon ei liity parisuhdeväkivallalle tyypillistä puolison kontrollointia (Johnson 1995). Toisaalta pariterapiaistuntoja on kritisoitu siitä, ettei uhri voi kertoa parisuhteen väkivaltaongelmasta. Naisen alistuessa miehensä edessä on riskinä väkivaltapuheen häviäminen pariterapiassa (Kaufman 1992). Pariterapiaa on kritisoitu valheellisen turvallisuudentunteen luomisesta uhrille (Stith, McCollum, & Rosen 2011). 2011). Pariterapian soveltumiselle parisuhdeväkivallan hoitoon on esitetty useita kontraindikaatioita. Myös muutosmotivaation puute, tämänhetkinen päihdeongelma, muiden syyttäminen väkivallasta, kyvyttömyys nähdä oma vastuu ihmissuhteissa sekä empatian puute eivät tue pariterapiaa hoitomuotona (Cooper & Vetere 2005; Jäppinen & Ewalds 2003). Koska riitojen ja erimielisyyden määrän nousu on yhteydessä lisääntyneeseen lievään ja vakavaan väkivaltaan (Pan, Neidig & O’Leary 1994), on McCollumin ja Stithin (2008) mukaan aiheellista nostaa esiin parin välinen vuorovaikutus. Systeeminen pariterapia parisuhdeväkivallan hoito- ja ehkäisymuotona on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. Alkuvaiheessa uhrin ja tekijän hoito erikseen onkin usein välttämätöntä (Jäppinen & Ewalds 2003), pariterapian ollessa jopa vaarallinen hoitomuoto. Yksilötapaamisissa voi aviollisen epäsovun huomiointi olla riittämätöntä. Kun mies myöntyy pariterapiaistuntoihin, voi nainen uskaltautua kertomaan parisuhteen tilasta siten, että istunnot johtavat kasvaneeseen väkivallan vaaraan myöhemmin kotona. Tämä saattaa johtaa naisten kokemukseen siitä, ettei heitä ole ymmärretty eikä heidän äänensä ole tullut kuulluksi, mikä on tullut ilmi suomalaisissakin parisuhdeväkivallan pariterapiatutkimuksissa (esim. 3/14 Anni Rantanen, Jenna Bunda, Juha Holma 30. Hänen on siis valittava joko puolisonsa suututtamisen tai terapeutille valehtelemisen väliltä (Gutsche & Murray 1991). Kolmanneksi McCollum ja Stith (2008) nostavat esiin pariterapian hyödyllisyyden tarkasteltaessa ilmiöitä käytännön terapiatyön kannalta. Husso 1996). Mikäli parisuhdeväkivaltaa hoidetaan yksilökäyntien avulla, voi naisen käyttämä aggressio jäädä pimentoon, mikä on erityisesti tilannesidonnaisen väkivallan lopettamisessa ongelmallista (McCollum & Stith 2008). Nämä kaikki toimivat konfliktien lähteinä, jolloin pariterapia voisi lieventää ongelmia ja estää niiden eskaloitumisen väkivallaksi. Jos naisen tilannesidonnaiseen väkivallan käyttöön ei puututa, ei pystytä myöskään lopettamaan miehen väkivallan käyttöä, koska puolison väkivallan käyttö on riippuvainen toisen puolison teoista
Puolisoiden näkemykset parisuhdeväkivallasta Miesten ja naisten käsityksiä väkivallasta on tarkasteltu useissa tutkimuksissa erillään toisistaan. Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa tuloksellisuudelle ei ole väkivallan pariterapiatutkimuksessa käsitelty. Stithin ym. (2003) tekemä tutkimuskatsaus kuudesta kokeellisesta tutkimuksesta osoitti, ettei naisten turvallisuus vaarannu todennäköisemmin pariterapiahoidoissa verrattuna ohjelmiin, joissa miehiä hoidetaan yksin tai ryhmissä. Jäppinen ja Ewalds ovat arvioineet pariterapian hyväksi hoitomuodoksi väkivaltatapauksissa edellyttäen, että terapian ehdot turvallisuuden takaamiseksi täyttyvät. vallan selittämistä niiden avulla. Jo- Mikäli pariterapialle asetetut reunaehdot täyttyvät, voi se olla suositeltava hoitomuoto parisuhdeväkivaltaan. Nyqvistin (2001) haas- hannson ja Tutty (1998) esittivät tutkimuksensa perusteella, että pariterapia on tuloksellista etenkin pariskunnilla, joilla väkivaltaa ei terapian aikana ole ja joilla on toiveena pysyä yhdessä. Väkivallan riskiarviota voidaan tehdä tapaus- ja istuntokohtaisesti, jolloin pyritään varmistamaan uhrin turvallisuus. O’Leary, Heyman ja Neidig (1999) havaitsivat kuitenkin, että etenkin miesten parisuhdetyytyväisyys lisääntyi pariterapiassa enemmän verrattuna miesten ryhmäterapiaan. Jotta pariterapia voidaan aloittaa, terapeuttien tulee olla varmistuneita yhdessä puhumisen turvallisuudesta ja miehen on täytynyt tehdä uskottava lupaus väkivallasta pidättäytymisestä (Antikainen 1999). Puolisoiden välille voidaan myös ajatella muodostuvan pariterapeuttista työskentelyä edesauttava allianssi, joka edistää parempaa hoitotulosta (Friedlander, Escudero, Heatherington & Diamond 2011). Olipa hoitomalli mikä tahansa, perheväkivallan hoidossa on tärkeää korostaa kummankin osapuolen vastuuta omista teoistaan (Antikainen 1999). Väkivallan kohteeksi joutuneen puolisolla on mahdollista voimaantua pariterapian aikana (Cooper & Vetere 2005). Useissa pariterapiaa ja sukupuolispesifejä hoitomuotoja vertailevissa tutkimuksissa ei ole havaittu eroa tuloksellisuudessa. Vastuu väkivallasta säilyy aina tekijällä. Puolisoiden välinen yhteistyö ja näkemysten yhteneväisyys voivat vahvistaa asiakkaiden ja terapeuttien välille muodostuvaa allianssia ja siten välillisesti ennustaa parempaa hoitotulosta. Eroja voi olla myös siinä, mikä nähdään väkivaltana, tai siinä, kenen nähdään olevan syyllinen väkivaltaan. Vahva allianssi asiakkaiden ja terapeuttien välillä ennustaa parempaa hoitotulosta. Tutkimus osoitti myös, että tarkoin suunnitellut pariterapiat olivat vähintään yhtä tehokkaita kuin ainoastaan miehiin kohdistuvat terapiat, kun pariterapiaan osallistuneet parit oli huolellisesti valikoitu. Tätä kuvataan allianssina. Yhteistyö ja avoimuus puolisoiden välille voivat rakentua nimenomaan pariterapeuttisessa työskentelyssä. On kuitenkin muistettava, että hoidon kohteena on aina mies, ei nainen tai parisuhde, vaikka hoitomuotona olisikin pariterapia. ohjelman pohjalta kehittäneet, ovat muun muassa seuraavat: puolisoiden täysi-ikäisyys, puolisoiden vapaa-ehtoisuus osallistua parien hoito-ohjelmaan, kummankin osapuolen yritys lopettaa väkivalta ja parantaa parisuhdetta. George 2001). Pariterapiaprosessi voi myös auttaa puolisoita keskittymään enemmän parisuhteeseen eikä vain itseensä (Allen & St. Holman (2005) mukaan naisen ja miehen, eli uhrin ja tekijän, välinen näkemysero väkivallasta, sen vaarallisuudesta ja yksittäisten väkivallan tilanteiden kulusta voi olla suuri. Tavoitteiden asettamisen, siteiden muodostumisen sekä yksimielisyyden terapian toimenpiteistä on kuitenkin havaittu vaikuttavan hoitotulokseen (Sprenkle, Davis & Lebow 2009). Joissain tapauksissa pariterapia on hyvä auttamiskeino, eikä väkivallan kohteen turvallisuus terapian vuoksi vaarannu, mikäli käytetään tiukkoja seulontakriteereitä (Bogard 1999; Cooper & Vetere 2005; Holma 2005). Pariterapiassa käytettäviä periaatteita, joita Jäppinen ja Ewalds (2003) ovat Stithin ym. Yhteisten tavoitteiden merkitystä terapian 49
Puolison kokema pelko ei heidän mielestään ole suhteessa koettuun väkivaltatilanteeseen. 3) Onko puolisoiden näkemysten yhteneväisyydellä pariterapian alussa merkitystä hoitotuloksen kannalta. Puolisoiden näkemyksiä puheenaiheista pyrittiin myös vertaamaan toisiinsa, jolloin tuotiin esille käsitysten samanlaisuutta ja eroavaisuutta. Miehillä on kuitenkin vaikeuksia tunnistaa tätä pelkoa. Vastuu väkivallasta on miesten mielestä vähemmän tekijän ja enemmän uhrin syytä. Tutkimme, onko puolisoiden näkemysten yhteneväisyydellä pariterapian alussa vaikutusta terapian tuloksellisuuteen. Myös Holman (2009) raportoimat tutkimustulokset viittaavat miesten vaikeuksiin tunnistaa toimintaansa väkivallaksi. Myös miesten ja naisten käsitykset siitä, kuka on syyllinen väkivaltaan, ovat tutkimuksissa toistuvasti erilaiset. Naisten kuvauksissa sen sijaan väkivalta eri muodoissaan oli koko ajan läsnä. Naisilla vastaavaa epäsuhtaa ei kuitenkaan ilmennyt, vaan naiset tunnistivat väkivallan miehiä helpommin ja osasivat kuvata sitä myös avoimilla kysymyksillä mitattuna. Tämä on havaittu parisuhdeväkivaltaa kohdanneiden miesten ja naisten kokemuksia sekä yleisesti että pariskunnittain tarkasteltaessa (Holma 2009). Tarkat tutkimuskysymykset olivat seuraavat: 1) Mitä ensimmäisellä pariterapiaistunnolla puhutaan parisuhteesta ja väkivallasta. Puhetta tutkittiin myös pariterapian tuloksellisuuden kannalta. Miehet syyttävät uhria parisuhdeväkivallasta todennäköisemmin kuin naiset (Bryant & Spencer 2003) ja jakavat vastuuta väkivallasta uhrille (Witten 2005). Tutkimuksen tarkoitus on saada tietoja pariterapian käytöstä parisuhdeväkivallan hoidossa eri toimipisteissä: mitä keinoja parisuhdeväkivallan kohtaamiseen käytetään ja miten hyödyllisiä nämä keinot 50. Tutkimusaineisto ja menetelmät Aineisto Tutkimuksen aineisto on osa Pariterapia parisuhdeväkivallan ehkäisemisen keinona -tutkimusta (Holma, Laitila & Seikkula 2009). Monet väkivaltaisessa parisuhteessa elävät naiset tuntevat pelkoa väkivaltaa ja sen uhkaa kohtaan (Husso 2003; Nyqvist 2001). Vuosikerta tattelututkimuksessa miehet määrittelivät omaa väkivaltaisuuttaan kapeasti kumppaniin suoraan kohdistuneena fyysisenä väkivaltana. 2) Olivatko puolisoiden näkemykset parisuhteesta ja väkivallasta yhteneväiset terapian alkaessa. Väkivallan myöntäminen on monille miehille vaikeaa (Flinck & Paavilainen 2008). 3/14 Anni Rantanen, Jenna Bunda, Juha Holma 30. Miehet myös raportoivat tavallisesti naisia vähemmän väkivaltaa. Mies ei esimerkiksi ymmärrä, miten hänen käyttämänsä verbaalinen aggressio saa naisen pelkäämään. Naiset raportoivat väkivaltaa ja kontrolloivaa käytöstä esiintyvän enemmän ja useammin kuin miehet. Tulosten mukaan miehet raportoivat enemmän väkivaltaa kyselylomakkeilla kuin avoimilla kysymyksillä mitattuna. Fyysinen väkivalta oli seurausta tilannetekijöistä ja irrallaan parisuhteen yleisestä vuorovaikutuksesta. Väkivaltaa täytyi pelätä tai ottaa se huomioon eri tilanteissa. Esimerkiksi seinään lyöminen tai esineiden rikkominen saatettiin kokea jopa väkivallan hallintana. Miehet eivät tulkitse muita kuin fyysisen väkivallan muotoja väkivallaksi, ja heillä on pyrkimys ymmärtää ja lieventää väkivallan merkitystä suhteessa. Tutkimuskysymykset Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella pariterapian ensimmäisten ja viimeisten istuntojen puhetta parisuhteesta, sen ongelmista ja väkivallasta. Nyqvistin (2001) tutkimuksen mukaan naisille on tyypillistä pelko miehen aggression yhteydessä. Väkivaltaisille miehille on tyypillistä kieltää väkivaltainen käytös. Omaa käytöstä piti tarkkailla, ettei olisi provosoinut miestä väkivaltaan. Myös Dobash, Dobash, Cavanagh ja Lewis (2000) havaitsivat tutkimuksessaan, että miehet eivät useinkaan tunnista tai tunnusta, että heidän kontrolloiva ja uhkaava käytöksensä on ongelmallista tai pelottavaa
Litteroinnin jälkeen pelkistimme aineistoa tiivistämällä litteroitua puhetta erillisiksi kuvauksiksi. Teemoja muodostettaessa pyrimme pelkistämään havainnot Alasuutarin (2001) mukaisesti Tulokset Löysimme puheesta kolme eri pääteemaa, jotka olivat väkivalta, vallankäyttö ja pelko. Lähtökohtana oli aineistolähtöisyys, jolloin tutkimusta ei ohjaa valmis teoria (McLeod 2011; Metsämuuronen 2006). Tarkastelimme, kuinka näistä teemoista puhutaan ensimmäisellä pariterapiaistunnolla, käydäänkö aiheista neuvottelua tai riitelyä ja kuinka paljon toisen käsityksiä ja näkemyksiä tuetaan. Yksittäisen pariterapiaistunnon kesto oli puolitoista tuntia. Kunkin teeman kohdalla vastaamme myös toiseen tutkimuskysymykseen tutkimalla, ovatko puolisoiden näkemykset näistä teemoista yhteneväiset. Tässä tutkimuksessa aineisto rajautui viiden pariterapiaan osallistuneen pariskunnan videoituihin ensimmäisiin ja viimeisiin pariterapiaistuntoihin. ”mahdollisimman suppeaksi havaintojen joukoksi”. Pariterapian tuloksellisuutta tutkittiin tarkastelemalla pariskuntien puhetta viimeisessä istunnossa. Katsoimme aineiston läpi ilman taustaolettamuksia ja etsimme puolisoiden puhetta parisuhteesta ja väkivallasta osana parisuhdetta. Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa ovat väkivallan vähenemisen ja loppumisen kannalta. Tarkastelemme, miten puolisot keskustelevat teemoista, tuleeko niistä riitoja vai ovatko puolisot samaa mieltä. Analyysin toisessa vaiheessa tarkastelimme aineistoa pariskunnittain. Aineistomme koostui yhteensä yhdeksästä istunnosta ja aineistoa kertyi yhteensä noin kolmetoista tuntia. Pariskuntien ensimmäisen terapiaistunnon puhetta tutkittiin tiivistävien kuvausten avulla ja näiden pohjalta muodostettiin alustavia teemaluokkia. Parien tutkimus51. Litteroitua tekstiä luettiin läpi useita kertoja, jotta aineistosta saattoi muodostaa kokonaiskuvan. Mikäli tietty puheenaihe nousi merkittävästi esille yhden tai kahden pariskunnan puheessa, muodostimme siitä itsenäisen teeman. Lopuksi tarkastelimme, oliko ensimmäisellä pariterapiaistunnolla havaittavissa olevien näkemysten yhteneväisyys yhteydessä terapian tuloksellisuuteen. Yhdeltä pariskunnalta oli mukana ainoastaan ensimmäinen pariterapiaistunto, sillä viimeisimmät käynnit olivat tämän pariskunnan kohdalla yksilökäyntejä. Tätä vaihetta voidaan kuvata myös tutkijan ”herkistymisenä”, joka edellyttää oman aineiston perinpohjaista tuntemista (Syrjälä, Ahonen, Syrjäläinen & Saari 1994). Lopussa vertaamme pariskunnittain pyrkien vastaamaan kolmanteen tutkimuskysymykseen puolisoiden näkemysten yhteneväisyydestä ja hoitotuloksen yhteydestä. Vertailimme puolisoiden näkemyksiä keskeisistä keskustelunaiheista, joita olivat analyysin ensimmäisessä vaiheessa muodostamamme teemat. Parisuhteen tilasta puhuttaessa siihen liittyi myös kysymys, kuka on vastuussa muutoksesta. Tarvittaessa sisällytimme teemoihin myös alaluokkia. Pariterapiakäyntien määrä vaihteli kahdesta yhteisestä istunnosta (minkä jälkeen terapia muuttui yksilökäynneiksi) yli kolmeenkymmeneen terapiakäyntiin. Teemojen koot vaihtelivat: osaan teemoista sisältyi puhetta kaikilta pariskunnilta, osaan sisältyi puhetta vain muutamalta pariskunnalta. Vain väkivaltaan ja parisuhteeseen liittyvä puhe sisällytettiin aineistoon. Toisella katselukerralla teimme sanatarkan litteroinnin tutkimusongelman kannalta oleelliseksi katsomastamme puheesta. Aineistonäytteiden alussa on merkintöinä istunnon numero ja kellonaika. Tutkimuksen toteuttaminen ja tutkimusmenetelmät Analyysin ensimmäisessä vaiheessa tarkastelimme ensimmäisissä istunnoissa tuotettua puhetta. Tuloksellisuus määriteltiin puheena väkivallan loppumisesta tai vähenemisestä, parisuhteen tilan paranemisesta tai ongelmapuheen puuttumisena
Se on semmosta kokonaisvaltaista niinku semmosta, vallankäyttöä ja mitätöintiä ja semmosta – siinä ei 52. Fyysisestä väkivallasta keskusteltaessa puolisoiden puhe oli toisiaan täydentävää ja kertomukset ja kuvaukset väkivallan tapahtumista olivat pääosin yhdenmukaisia. Naiset kuvasivat puolison heihin kohdistamaa fyysistä väkivaltaa seuraavilla ilmauksilla: lyömistä, potkimista, tönimistä, käsiksi käymistä ja päälle käymistä, fyysistä estämistä ja huonekalujen heittelyä. Miehet määrittelivät henkisen väkivallan pahan olon purkamiseksi, pelon aiheuttamiseksi ja uhkaavaksi käyttäytymiseksi. Fyysisestä väkivallasta puhuttiin kaikkien näiden neljän parin kohdalla ensimmäisellä pariterapiaistunnolla. Miehet eivät kiistäneet käyttäneensä fyysistä väkivaltaa, sen määrää tai yksittäisiä väkivaltatilanteita. Keskustelussa nainen kuvaa kokemustaan henkisestä väkivallasta. Osassa pariskuntia puolisot kävivät keskustelua tavallisista riidoista ja väittelyistä, joissa ei ollut uhkaavuutta tai väkivallan pelkoa, ja molemmat puolisot tunnistivat eron tällaisten tilanteiden ja väkivaltaan johtavien tilanteiden välillä. Seuraavassa esimerkissä kuitenkin molemmat puolisot osallistuvat henkisen väkivallan määrittelyyn. 3/14 Anni Rantanen, Jenna Bunda, Juha Holma 30. … – saman puhujan puheenvuoro jatkuu vielä tekstinäytteen jälkeen tai on alkanut jo ennen sitä [teksti] – tutkijan omia huomioita T – terapeutti M – mies N – nainen. Väkivalta Aineistomme viidestä pariskunnasta neljällä oli esiintynyt fyysistä väkivaltaa. Puolisot saattoivat kuvata kokemaansa henkistä väkivaltaa ilman, että toinen puoliso täydensi kertomusta. Miehen käyttämästä fyysisestä väkivallasta saattoi kertoa niin mies kuin nainenkin. Yhden parin kohdalla, terapeutin pyytäessä kertomaan viimeisimmästä uhkaavasta tilanteesta, oli puolisoilla osittain eri näkökulmia tapahtumien kulusta. Miehet kuvasivat käyttämäänsä henkistä väkivaltaa yleisemmällä tasolla. Kertomukset naisen väkivaltaisuudesta olivat puolisoiden kesken yhdenmukaiset. Nainen toi oman väkivaltaisuutensa itse esiin jo ensimmäisellä pariterapiaistunnolla, ja myöhemmin mies täydensi kertomusta. Naisten puheesta ei noussut vastaavaa määrittelyä miesten kuvaamalle naisten käyttämälle henkiselle väkivallalle. Nainen ei kiistänyt puolisonsa kuvausta hänen väkivaltaisuudestaan. Tavallisempaa oli kuitenkin, että henkisen väkivallan määritelmät olivat puolisoiden kesken jossain määrin erilaiset. Hän määrittelee siihen liittyviä asioita. Tämä näkyi siten, että puolisot keskeyttivät toistensa puhetta ja korjasivat toisen kertomusta vastaamaan omaa käsitystään tapahtumien kulusta. Yhdessä viidestä pariskunnasta fyysinen väkivalta oli ollut molemminpuolista. Myös mies tunnistaa naisen kuvauksen henkisenä väkivaltana. Miehet saattoivat myös puhua naisten ylimielisyydestä, tavasta olla huomioimatta miestä tai sanallisesta loukkaamisesta henkisenä väkivaltana. Henkisen väkivallan määrittelystä ei yleensä käyty vastavuoroista keskustelua. N: Se on vaikee sanoo, se ei oo sitä tilan kutistumista. Naiset kuvasivat puolisoidensa käyttävän monia erilaisia henkisen väkivallan muotoja. I, 1:22:11 T: … koetko sä että sun tila kutistuu. Naisten esiintuomia henkisen väkivallan muotoja olivat naisen menojen ja tekemisten kontrollointi, vallankäyttö, fyysisellä väkivallalla uhkaaminen, naisen vähättely ja mitätöinti. Litteroinneissa on käytetty seuraavia symboleja: Kaikilla viidellä pariskunnalla esiintyi henkistä väkivaltaa, ja tämä nousi teemaksi kaikkien pariskuntien ensimmäisellä pariterapiaistunnolla. Vuosikerta numerot on poistettu tunnistamisen estämiseksi. Asiakkaiden anonymiteetistä huolehdittiin muuttamalla nimet ja muut tunnistamisen mahdollistavat tiedot. Istunnoilla puhuttiin henkisen väkivallan määritelmästä, toistuvuudesta ja käyttäjästä, eivätkä puolisoiden kertomukset henkisestä väkivallasta olleet aina yhdenmukaisia
Vallankäyttö Vallankäyttö nousi teemana esiin useamman parin keskusteluissa. Ja se on menny mun mielestä tämmösen viimesen vuoden suurin piirtein tällä syklillä. Seuraavassa on kaksi näytettä saman miehen puheesta. I, 02:30 M: Mun näkökulmasta tää meijän juttu on niinku, tää juttu mistä keskustellaan on…en mä tiedä, että oonko mä jossain vaiheessa kieroon kasvanut sitte vai mikä on niinku se lopullinen syy. Miehet eivät jakaneet naisten kokemuksia alisteisesta asemasta, vaan näkivät vallan jakautuneen joko tasapuolisesti tai niin, että nainen käytti enemmän valtaa. M: Mm N: Semmosta kokonaisvaltaista, semmoista niinku kuristamista ja mitätöintiä ja niinku tunteisiin vetoamista ja semmosta niinku M: Halveksumista Naiset saattoivat nähdä henkisen väkivallan usein toistuvana, hyvin kiinteänä osana parisuhdetta ja eräänlaisena taustavireenä. Käsitykset henkisen väkivallan käyttäjästä eivät aina olleet yhteneväisiä puolisoiden kesken. Miehet saattoivat olla samaa mieltä naisen kuvauksesta kiistämättä sitä tai myöntää käyttäneensä henkistä väkivaltaa vain jossain määrin, mutta eivät kuitenkaan niillä tavoilla kuin puoliso kuvasi. 53. I, 22:10 N: Että tota, hirveen paljon niinkun, Sepolla siis on valtaa minuun ollu, tosi paljon… ja on vieläkin. Sää tiijät [mies] varmaan, mistä mää puhun. Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa oo nyt kyse siitä, että mulla on tässä nyt vähän vähemmän tilaa ku ennen. Seuraavissa kahdessa esimerkissä nainen kuvaa parisuhteen valta-asetelmaa. I, 24:08 N: Mun mielestä meillä on ollu henkistä väkivaltaa aikasemmin jatkuvasti ja nyt niinku Lauri sano, niin ne on sellasissa sykleissä. Mutta nyt mä niinkun enemmän, vaikka pelottaakin, niin toimin niinkun jotenkin sillä tavalla ku ite aattelen. Ei minkäänlaista tarvetta niinku rajoittaa millään lailla. 1:01:22 M: Elinalla on sellanen vaikutelma, että mä yritän rajoittaa hänen niinkun liikkumistaan tai hänen, tota noin ni, vapauksiaan, Ja itellä mulla on sellanen tunne, että en varmaan. Puolisoiden näkemyksissä oli eroja siinä, kenellä katsottiin olevan enemmän valtaa parisuhteessa ja kenen katsottiin käyttävän sitä. Usein mies kiisti naisen kuvauksen hänen toiminnastaan. Miehet saattoivat olla samaa mieltä tai jättää kokonaan kommentoimatta. Naisen lisääntynyttä taipumusta tuoda esiin eriäviä mielipiteitä katsottiin naisen vallan tavoitteluna. … Nyt on ollu hyvä vaihe, et se hyvä sykli, ja näitä on ollu ennenkin, ja en uskalla siihen luottaa… Kun mä rupeen luottaa, niin sitten taas tapahtuu jotain, että se menee just niinku näin. Naisten puheessa toistui kokemus oman vallan vähyydestä parisuhteessa. Mut joka tapauksessa mä oon käyttäytynyt tässä suhteessa niinku uhkaavasti ja tota noin ni henkistä väkivaltaa jos kuvataan, niin käyttäny. Naiset kuvasivat miestä henkisen väkivallan käyttäjänä. Puheenvuorot kuvaavat sitä, kuinka mies saattoi myöntää osan henkisestä väkivallasta, mutta kieltää käyttäneensä tiettyä väkivallan muotoa, jolloin näkemys ei kohdannut naisen käsitystä henkisen väkivallan käytöstä. Ensimmäisessä puheenvuorossa mies tunnustaa suoraan käyttäneensä henkistä väkivaltaa. Nainen kertoo toimineensa viime aikoina enemmän oman tahdon mukaan, mikä on johtanut miehen kontrolloinnin lisääntymiseen. Seuraavassa esimerkissä väkivallan toistuvuutta kuvataan syklisyytenä. Toisessa näytteessä mies kuitenkin kiistää toimineensa naisen kuvaamalla tavalla, ja siten kiistää olevansa henkisen väkivallan käyttäjä
Toisaalta naisilla oli pelkoa siten, että hän ei uskaltanut ilmaista omia mielipiteitään tai nostaa esiin suhteen epäkohtia pelätessään miehen reaktioita. Puolisot kuvasivat riitoja ja yleistä negatiivista ilmapiiriä kotona. Käyttäytymisessä korostuivat varovaisuus ja oman toiminnan rajoittaminen. Ensimmäisellä pariterapiaistunnolla kaikki pariskunnat olivat sitä I, 36:30 N: … mä jossain vaiheessa sanoinkin et, et mua ärsyttää se että mä oon huomannu itessäni sellasia piirteitä että mä joudun jotenkin niinku varomaan tekemisiäni ja olemistani T: Pelkkä uhka riittää että rupee varomaan … M: Millä tavalla sä oot niinku sitte varot tai joudut niinku varomaan tekemisiäs N: Niin siis mulla on ollu sellanen tunne … tavallaan vähän sellanen olo et pitää vähän katella että millä tuulella sä oot kun sä oot tosi usein kun sä tuut töistäkin niin näkee että joku vaivaa niin sit pitää vähän olla silleen että mitäköhän niinkun nytten kun sulla 54. Pelko Naiset toivat puheessaan esille pelon osana väkivaltaista parisuhdetta. Nainen saattoi kertoa kokevansa pelkoa, mutta mies kyseenalaisti tämän eikä nähnyt toimintansa olevan pelottavaa; naisen kokemus pelosta sivuutettiin toteamalla pelon olevan turhaa. Puhuttaessa suhteen ongelmista puhuttiin myös siitä, että näiden asioiden olisi muututtava, jotta suhde voisi jatkua. Osassa pariskunnista mies tunnisti naisen pelon. Seuraavassa keskustelunäytteessä nainen tuo esiin, kuinka hän joutuu varomaan tekemisiään eikä mies tunnista tätä. Mies tunnisti aiheuttavansa omalla käytöksellään naisessa pelkoa. on tosi paljon niitä ollu että sä oot jostain keksiny jonkun asian mikä sua kalvaa mistä sä rupeet sitten räyhää niin sitä … joutuu sit olemaan. Näkemykset naisen kokemasta pelosta saattoivat olla puolisoiden välillä hyvinkin erilaiset ja siitä käytiin neuvottelua. Seuraavassa mies kuvaa, kuinka hän on tahtomattaan välinpitämätön puolison pelkoa kohtaan. Väkivalta oli huonontanut parisuhteen tilaa. 3/14 Anni Rantanen, Jenna Bunda, Juha Holma 30. Tämä näkyi naisen käyttäytymisessä välinpitämättömyytenä miestä kohtaan. N: No on se niinku pelottavaa sekin … Seppo jotenkin takertuu, mä koen että enemmän minuun ja yrittää enemmän kontrolloida. I, 37:10 T: Onkse Matti sulle kuinka tietosta kun sulla alkaa se paha olo tuolleen purkautuu että onksulla siinä vaiheessa mielessä että miten Anu siihen reagoi tai miten se tuo sen pelon hänelle M: Kyllähän se tiedossa on mutta ei siinä tilanteessa siitä välitä silleen T: Mm kun se oma olo on niin paha M: Ei sitä tietosesti taas toiselle pelkoo aiheuta mutta siinä ei vaan yksinkertasesti välitä ennää siitä toisesta siinä sitten … ei halua että toinen pelekäis mutta kyllähän mää sen tiiän … että mitä se on aiheuttanu Parisuhteen nykytila ja vastuu muutoksesta Yleisesti tämänhetkinen parisuhteen tila koettiin huonona. Miehen käytöksen kuvattiin olevan nöyrää tai riitoja välttelevää väkivaltatilanteiden jälkeen. Naiset kokivat joutuvansa tarkkailemaan miehen mielialaa ja toimimaan sen mukaan. Puolisoiden kuvauksissa parisuhteen tulevaisuudesta yhdistyivät sekä toivo että tunne muutoksen välttämättömyydestä. Joissakin pareissa nainen kuvasi väkivallan heikentäneen hänen henkistä hyvinvointiaan, minkä mies tunnisti. Vuosikerta I, 23:05 T: Mites tää on vaikuttanut nyt sitten kun sä oot ruennu toimimaan ja ajattelemaan toisin, että Sepon ajatukset ei enää vaikuta sun toimimiseen. Naiset kokivat pelkoa riitatilanteissa miehen huutaessa ja ollessa uhkaava. Mies ei kokenut aiheuttavansa pelkoa tarkoituksella, mutta ei toisaalta kykene toimimaan tilanteissa toisin
Miehen keinot henkisen väkivallan vähentämiseksi liittyivät kommunikoinnin parantamiseen, missä myös naisen katsottiin olevan osallisena. Puolisoilla oli samanlainen näkemys fyysisen ja henkisen väkivallan ilmenemisestä parisuhteessa. Näkemysten yhteneväisyyden ja terapian tuloksellisuuden tarkastelu pariskunnittain Hyvän hoitotuloksen saavutti kaksi paria ja huonon hoitotuloksen kolme paria. Mikäli puolisot toivat puheessaan esiin väkivallan loppumisen ja parisuhteen tilan muutoksen parempaan, määrittelimme terapian tulokselliseksi. Esimerkki tuloksellisesta terapiasta: Pariskunnalla oli ensimmäisellä pariterapiakäynnillä samanlaiset käsitykset tapahtuneista väkivaltatilanteista. Myös tavoitteiden asettelun yhteneväisyys yhdisti tuloksellisten terapioitten pariskuntia. Minä voisin elää vapaasti omaa elämääni ja Seppo vois niinku vapaasti elää omaa elämää. Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa mieltä, että he ovat valmiita jatkamaan suhteessa ja tekemään töitä muutoksen eteen. Puolisot kuvasivat väkivaltatilanteita yhdenmukaisesti, ja puolisoiden puhe oli toisiaan täydentävää. Molemmat puolisot katsoivat vastuun fyysisestä väkivallasta olevan miehellä. Mies saattoi kuvata, että ongelma on hänessä, ja toivoi muutosta tapahtuvan itsessään. Että tavallaan niinku vapaus. Musta siihen liittyy niinku vapaus. Terapia nähtiin tärkeänä välineenä parisuhteen parantamiseksi, ja puolisot olivat halukkaita jatkamaan paritapaamisia. Mies toivoi muutosta tapahtuvan kyvyssään kontrolloida itseään ja usein myös kyvyssään kommunikoida paremmin riitojen välttämiseksi. Mutta mä haluaisin niinku elää omaa elämääni sillä tavalla vapaasti. Seuraavassa esimerkissä nainen toivoo, että parisuhde olisi tasa-arvoinen ja nainen voisi kokea itsensä vapaaksi toimimaan elämässään haluamallaan tavalla. Mulla ei ole semmosta halua toimia niinku sillä tavalla ehoin tahoin, että mä niinku loukkaisin häntä. Terapeutin kysyessä puolisoiden tavoitteita terapian ja parisuhteen osalta molemmat nimesivät miehen mielialan tasaantumisen ja sitä kautta väkivallan loppumisen tärkeimpänä tavoitteena. Miehet toivat puheessaan esille, että ottavat vastuun fyysisen väkivallan teoistaan. Tuloksellisten terapioiden kohdalla puolisoiden näkemykset väkivallasta, parisuhteen ongelmista ja sen nykytilasta olivat yhteneväiset ensimmäisellä pariterapiaistunnolla. Mies ei kyseenalaistanut naisen kertomusta siitä, että tämä joutui varomaan olemistaan ja toimimaan miehen mielialan mukaan, vaan tunnisti olevansa uhkaava ja aiheuttavansa pelkoa. Molemmat katsoivat miehen mielialan olevan riitojen aiheuttaja. Molemmat toi- I, 34:20 N: Minä toivoisin, että meillä olis tasa-arvo. Puolisot kokivat muutoksen mahdollisena. Nainen saattoi tuoda puheessaan esille ottavansa vastuuta parisuhteesta ja sen riidoista, mutta ei henkisestä väkivallasta puolisoiden välillä. Naiset eivät syyttäneet myöskään itse itseään miehen käyttämästä väkivallasta. Molemmat puolisot toivat esiin ensimmäisellä pariterapiakäynnillä parisuhteen suureksi ongelmaksi miehen mielialan ja sen tuoman painolastin parisuhteeseen. Puolisoilla oli samanlainen käsitys niin fyysisen kuin henkisen väkivallan ilmenemisestä parisuhteessa. Naiset toivat myös esiin toiveensa kommunikoinnin paranemisesta osana riitojen ja henkisen väkivallan vähenemistä. Myös tasa-arvo parisuhteessa ja elämä ilman pelkoa nousivat esiin naisten toiveina. Miehet siirsivät vastuuta henkisestä väkivallasta naiselle. Mies saattoi myös siirtää vastuuta henkisestä väkivallasta naiselle kuvaamalla naisen käyttämää henkistä väkivaltaa. Miehet eivät syyttäneet naista omasta käyttämästään fyysisestä väkivallasta. kaisin Seppoa. Mies myös kertoi väkivallan olevan tapa purkaa pahaa oloaan. Niinkun semmosta takertumista tai semmosta niinku estelyä … ku mä en mee vieraisiin miehiin, enkä tee mitään semmosta hävytöntä … että mä niinkun louk55
Mies kertoi, että naisen tulisi muuttua. Puolisoiden puheen perusteella määrittelimme terapian tuloksettomaksi. Mies ei tunnistanut naisen kokemaa pelkoa ja koki, ettei saanut naiselta tukea muutokseen. Mies puhui yhteisen yrittämisen tärkeydestä, ja nainen oli puolestaan väsynyt tilanteeseen. Naisen puheesta käy ilmi, että henkistä väkivaltaa oli edelleen parisuhteessa, eikä tilanne ollut parantunut terapian aikana. Nainen koki miehen käyttävän parisuhteessa enemmän valtaa, mies puolestaan koki olevansa itse alistettu. Hän toivoi myös parisuhteeseen tasa-arvoa ja kontrollin loppumista. Naisella oli väkivallan takia huono olla parisuhteessa. Tuloksettomien terapioiden pariskunnilla oli toive muutoksesta parisuhteessa, mutta näkemykset väkivallasta, parisuhteen ongelmista ja sen nykytilasta olivat eriävät puolisoiden kesken. Kaikki neljä pariskuntaa, joilla oli ollut fyysistä väkivaltaa parisuhteessa, myös kertoivat tästä ensimmäisellä pariterapiaistunnolla. Puolisoiden puhe oli läpi teemojen toisiaan täydentävää ja yhdenmukaista. Tulokset eivät näin ollen tue käsitystä, jonka mukaan pariterapiaistunnoilla on riskinä väkivallan tuleminen näkymättömäksi pariterapiassa (Kaufman 1992) tai että väkivallan myöntäminen on monille miehille vaikeaa ja että heille on tyypillistä kieltää väkivaltainen käytös (Flinck & Paavilainen 2008). Mies otti vastuun käyttämästään väkivallasta, eikä tästä käyty neuvottelua istunnolla. Myös työntekijät tiesivät väkivallan näkymättömäksi tulemisen vaaran ja saattoivat vaikuttaa väkivallasta puhumiseen. Tämä saattaa johtua siitä, että tutkimuksemme miehet osallistuivat pariterapiaan, jossa keskityttiin nimenomaan väkivallan hoitoon, ja pariterapiaan pääsyn kriteerinä oli muutosmotivaatio ja kyky työskennellä terapiasuhteessa (mm. Molemmilla puolisoilla oli vahva tahto jatkaa suhteessa ja selvittää ongelmat. Miehen mielestä riitatilanteet olivat olleet yksittäisiä tapauksia. vat myös esiin kommunikaation tärkeyden parisuhteen laadun ylläpitäjänä. Cooper & Vetere 2005). Nainen kuvasi konkreettisesti väkivaltatilanteita ja pelkoaan, jota mies ei kuitenkaan tunnistanut. Tuloksellisten ja tuloksettomien terapioiden pariskuntia erotti lisäksi miesten käsitys naisen kokemasta pelosta. Miehen mukaan parisuhteen ongelmana on nainen, joka ei huomioi miestänsä riittävästi. Molemmissa tuloksellisten terapioiden pareissa mies tunnisti aiheuttavansa käyttäytymisellään pelkoa naisessa. 56. Myöskään vallankäytöstä puolisoilla ei ollut yhteistä näkemystä. Vuosikerta Esimerkki: Pariskunnan viimeisessä istunnossa puolisoiden puheesta nousi esiin turhautuminen parisuhteen tilaan. Nainen puolestaan kuvasi henkisen väkivallan olevan ”perusvire” heidän elämässään. Nainen toivoi, että terapiassa hän voisi puhua kipeistäkin asioista. Tämä tukee aikaisempia tutkimustuloksia, etteivät väkivaltaa käyttäneet miehet useinkaan tunnista tai tunnusta, että heidän kontrolloiva ja uhkaava käytöksensä on ongelmallista tai pelottavaa (Dobash ym. Henkisestä väkivallasta käytiin keskustelua ensimmäisellä terapiaistunnolla. Puolisoiden kertomukset henkisestä väkivallasta eivät olleet aina yhdenmukaisia eivätkä toisiaan täydentäviä. 3/14 Anni Rantanen, Jenna Bunda, Juha Holma 30. Nainen puolestaan koki, että hän joutui rajoittamaan omaa käytöstään miehen kontrollin vuoksi. Pariskunnalla oli hyvin samanlaiset näkemykset parisuhteen ongelmista, parisuhteessa ilmenneestä väkivallasta ja tavoitteista. Molemmat toivat esiin, että suurimman muutoksen on tapahduttava miehen käytöksessä. Sen sijaan tuloksettomien terapioiden pareissa mies ei tunnistanut naisen kokemaa pelkoa tai kyseenalaisti sen. Naisen kertoessa omista tunteistaan mies toi esiin, että naisella on valta määritellä, mitä henkinen väkivalta on. Myöskään puolisoiden tavoitteiden asettelu ei ollut yhtenäistä. Pohdinta Esimerkki tuloksettomasta terapiasta, jossa eriäviä näkemyksiä: Miehen mielestä ongelmana oli naisen ylimielisyys ja miehen huomiotta jättäminen. Puolisoiden tavoitteet terapialle olivat eriävät
Miesten puheessa henkisen väkivallan vähentäminen liittyi kommunikoinnin parantamiseen, mihin myös nainen katsottiin vastuulliseksi. Miehet ottivat puheessaan vastuun fyysisen väkivallan käytöstä. Parisuhteen tila nähtiin yleisesti huonona, ja väkivallan kerrottiin vaikuttaneen negatiivisesti parisuhteen tilaan. Tutkimuksen toisessa vaiheessa tarkastelimme puolisoiden puhetta pariskunnittain. Kun väkivalta nähdään vain yksittäisinä tapauksina, ei sen katsota olevan osa parisuhdetta. Miehet myönsivät vain osittain oman henkisen väkivallan käyttönsä eivätkä aina hyväksyneet puolison kuvausta miehen käyttämästä henkisestä väkivallasta. Dutton 1986; Hearn 1998; Nyqvist 2001). Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa 2000; Holma 2005). Miehen vastuunotto väkivallasta on usein välttelevää ja torjuvaa (esim. Keskustelua käytiin myös siitä, kenellä on vastuu väkivallasta ja siten muutoksesta. Osan miehistä oli vaikea tunnistaa naisten kuvausta pelosta osana väkivaltaista parisuhdetta. Pyrimme tarkastelemaan, ovatko puo57. On mahdollista, että kieltämällä pelon olevan osa arkea miehet vähättelevät väkivaltaa ja sen vaikutuksia parisuhteelle. Välillä vastuuta otettiin puheessa itselle ja välillä sitä siirrettiin toiselle tai vastuuta ulkoistettiin. Nyqvist (2001) kuvasikin miesten tapaa nähdä väkivalta seurauksena tilannetekijöistä ja irrallaan parisuhteen yleisestä vuorovaikutuksesta. Tutkimustulosten ero voi johtua taas pariterapiakontekstin vaikutuksesta. Miehet kokivat väkivallan episodimaisena väkivallan rikkoessa normaalin elämänkulun. Mies ei tunnistanut naisen kokemusta alistetusta asemasta. Naiset kuvasivat puolisoidensa käyttävän monia erilaisia henkisen väkivallan muotoja, kuten kontrollointia, vallankäyttöä, fyysisellä väkivallalla uhkaamista, vähättelyä ja mitätöintiä. Naiset eivät syyttäneet itseään miehen käyttämästä väkivallasta, mikä tukee enemmän esim. Pariterapiatilanteessa miehet eivät suoraan syyttäneet puolisoaan käyttämästään väkivallasta. Naisten puheessa toistui kokemus oman vallan vähyydestä parisuhteessa. Riidat olivat puolisoille vallan pelikenttiä. Tutkimuksemme miehet eivät kuitenkaan jakaneet naisten käsitystä ja kokemusta siitä, että miehillä olisi enemmän valtaa parisuhteessa. Miehet saattoivat olla samaa mieltä tai jättää kokonaan kommentoimatta naisen puhetta aiheesta. Naiset kuvasivat pelkästään miehen käyttävän henkistä väkivaltaa, mutta miehet kuvasivat myös naisen käyttävän henkistä väkivaltaa. Myös näkemyksissä henkisen väkivallan toistuvuudesta oli eroa puolisoiden välillä. Henkisen väkivallan vastuun miehet katsoivat olevan jaettu. Naiset kertoivat pelkäävänsä riitatilanteissa miehen ollessa uhkaava, kokivat joutuvansa rajoittamaan omien mielipiteiden ilmaisua, tarkkailemaan miehen mielialaa ja toimimaan sen mukaan välttääkseen riitoja ja niistä aiheutuvaa väkivaltaa. Tässä tutkimuksessamme miehet kuvasivat naisen hakeneen enemmän valtaa parisuhteessa, mikä johti lisääntyneisiin riitoihin. Ensimmäisillä istunnoilla oli jokaisen parin kohdalla puhetta terapian ja parisuhteen tavoitteista. Naisilla sen sijaan väkivalta oli jatkuvasti läsnä esimerkiksi pelon tai varautumisen muodossa. Vertasimme saman pariskunnan puolisoiden näkemyksiä ensimmäisellä istunnolla nousseista puheenaiheista. Tulosten erilaisuus aiempiin tutkimustuloksiin (Barnett, Miller-Perrin & Perrin 2011) saattaa johtua siitä, että niissä vastuunottoa on tutkittu miesten ja naisten puheesta erikseen. Puolisoa ei ole haluttu syyttää terapiatilanteessa. Cascardin ja O’Learyn (1992) kuin Barnett, Miller-Perrin & Perrinin tuloksia (2011). Tutkimuksemme miehet eroavat siis osittain Nyqvistin (2001) haastattelemista miehistä, sillä kaikki aineistomme miehet tunnistivat vähintään osittain käyttävänsä henkistä väkivaltaa. Miehet puolestaan kuvasivat henkistä väkivaltaa yleisemmällä tasolla. Naiset saattoivat nähdä henkisen väkivallan hyvin kiinteänä osana parisuhdetta ja eräänlaisena taustavireenä. Keskusteluja vaati myös se, kuka oli käyttänyt parisuhteessa henkistä väkivaltaa. Myös Nyqvistin (2001) tutkimuksen miehet toivat esiin, miten väkivaltatilanteet liittyivät suurimmalta osin riitojen yhteyteen, jolloin he menettävät maltin ja kokevat väkivallan puolisoiden keskinäisenä valtataisteluna
Kaikissa pariskunnissa, joiden terapian luokittelimme tulokselliseksi, mies tunnisti naisen kuvauksen pelosta ja ymmärsi olemuksensa olevan hyvän hoitotuloksen saavuttaneiden parien puolisot toivat esiin yhteneväisiä tavoitteita niin vä58. Puolisoiden näkemysten yhteneväisyys terapiassa voi siten helpottaa yhteistyötä sekä puolisoiden välillä että puolisoiden ja terapeuttien välillä. Näissä pareissa puolisoiden kuvaukset väkivallasta, parisuhteen tilasta ja terapian tavoitteista eivät olleet yhteneväisiä ensimmäisellä istunnolla. Vuosikerta kivallan kuin yleisemminkin parisuhteen osalta. Kunkin tuloksettoman pariterapeuttisen hoidon ensimmäisellä tapaamisella on havaittavissa pariterapialle osoitetussa kritiikissä esitettyjä pariterapian kontraindikaatioita, kuten muutosmotivaation puute, muiden syyttäminen väkivallasta, kyvyttömyys nähdä oma vastuu ihmissuhteissa sekä empatian puute (Cooper & Vetere 2005; Jäppinen & Ewalds 2003). 3/14 Anni Rantanen, Jenna Bunda, Juha Holma 30. Pariskunnan riitaisuus voi sen sijaan olla jopa esteenä allianssin syntymiselle asiakkaiden ja terapeuttien välillä. Näillä pareilla ensimmäisellä istunnolla käytiin paljon neuvottelua siitä, kuka väkivaltaa käyttää, millaista se on ja keneen tai mihin toivotaan muutosta. Vaikka läpi linjan tuloksellisten pariterapioiden puolisoiden näkemykset olivat yhteneväisemmät kuin tuloksettomien pariterapioiden puolisoiden, pelko-teema erotti nämä kaksi ryhmää kaikista selkeimmin. Yleisemmin tavoitteiden asettamisen, siteiden muodostumisen sekä yksimielisyyden terapian toimenpiteistä on kuitenkin havaittu vaikuttavan hoitotulokseen (Sprenkle ym. 2009). Hyvän hoitotuloksen pareilla tavoitteiden asettaminen terapian alussa oli yhdenmukaisempaa kuin huonon hoitotuloksen pareilla. Pariterapia oli tulokseton kolmen pariskunnan kohdalla. Tämä voi merkitä puolisoiden välisen vah- lisoiden näkemykset parisuhteessa ilmenneestä väkivallasta, parisuhteen ongelmista ja sen nykytilasta yhteneväiset vai eroavat pariterapian alussa. Yhden pariskunnan istunto oli erityisen riitaisa. Viimeiset istunnot valitsimme aineistoon mukaan voidaksemme tarkastella tuloksellisuutta. Puolisoiden välisen allianssin lisäksi merkitystä voi olla myös puolisoiden ja terapeutin välille syntyvällä allianssilla. Tuloksemme pariterapian soveltuvuudesta tukee näiltä osin aiempia tutkimustuloksia, ja näiden kontraindikaatioiden löytyminen ensimmäiseltä istunnolta oli yhteydessä huonompaan hoitotulokseen. Vertailtaessa tuloksellisten ja tuloksettomien pariterapioiden pareja keskenään on ensimmäisellä pariterapiatapaamisella löydettävissä eroavaisuuksia näiden kahden ryhmän väliltä. Mikäli istunto on kovin riitaisa, voi asiakas kokea sen olleen hyödytön eikä hoitoa edistävä allianssi asiakkaiden ja terapeuttien välille muodostu. Väkivaltaisten miesten ryhmäterapiassa miesten ja terapeutin välisen vahvan allianssin on myös havaittu olevan yhteydessä väkivaltaisuuden vähenemiseen (Brown & O’Leary 2000). Aineistomme van allianssin tärkeyttä terapian tuloksellisuuden kannalta. Näkemysten yhteneväisyyden voidaan katsoa edesauttaneen yhteistyön sujumista puolisoiden kesken. Tuloksettomien pariterapioiden pariskunnilla oli näkemyseroja siitä, mikä aiheuttaa parisuhteeseen ongelmia, kuka käyttää parisuhteessa väkivaltaa ja millaista se on ja miten väkivalta on suhteessa ilmennyt. Vahva allianssi puolisoiden ja terapeuttien välillä voi ennustaa parempaa hoitotulosta pariterapiassa. Vahvan allianssin voidaan katsoa toteutuvan kahdella eri tavalla. Yhteisten tavoitteiden ja puolisoiden välisen allianssin merkitystä terapian tuloksellisuudelle ei ole väkivallan pariterapiatutkimuksessa aiemmin käsitelty. Mikäli puolisoiden välillä on vahva alli- anssi, ennustaa se parempaa hoitotulosta. Pariterapiassa myös puolisoiden välinen allianssi edistää parempaa hoitotulosta (Friedlander, Escudero, Heatherington & Diamond 2011). Puolisot olivat samaa mieltä myös parisuhteen tilasta ja terapian tavoitteista. Pariterapia oli tuloksellinen kahden pariskunnan kohdalla, ja terapian alkaessa näiden pariskuntien puolisoilla oli yhteneväiset käsitykset väkivallan ilmenemisestä parisuhteessa
painos. Miehen saaminen tietoiseksi naisen pelon todellisuudesta voi olla merkittävä tekijä oman väkivallan vaikutusten ymmärtämiselle, mikä taas voi olla terapiassa muutosten alkuunpanija. P., Cavanagh, K. Teoksessa J. R. Battering and couples therapy: Universal screening and selection of treatment modality. (1986). L. Cascardi, M. Dobash, R. Aiemmin tässä osiossa on kuvattu, kuinka teema on toistunut aiemmissa tutkimuksissa. (2005). American Journal of Men’s Health 2, 244–53. Barnett, O. Journal of Family Violence 7, 249–259. & St. (2011). Journal of Marital and Family Therapy 25, 291–312. A. & Vetere, A. Perheväkivallan perhekeskeinen hoito. Cooper, J. Rinne (toim.), Perhe terapiassa – vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa (s. & Perrin, R. p.). & Spencer, G. (1999). 2013. Wife assaulter’s explanations for assault: The neutralization of self-punishment. & Paavilainen, E. University students’ attitudes about attributing blame in domestic violence. USA: Sage Dutton, D. Violent behavior of men in their intimate relationships, as they experience it. George, S. (2003). What couples say works in domestic violence therapy. (2008). Allen, J. Bograd, M. (2001). & Lewis, R. Laadullinen tutkimus 2.0. Canadian Journal of Behavioural Science/Revue canadienne des sciences du comportement 18, 381–390. & O’Leary, K. Changing violent men. Flinck, A. (4. Family violence across the lifespan: An introduction, 3. A. E., Dobash, R. Mies koki pelon olevan turhaa tai jopa kielsi sen olemassaolon. Journal of Family Violence 18, 369–376. Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden pariskuntien näkemyksiä parisuhteesta ja väkivallasta sekä näkemysten yhteneväisyyden merkitys pariterapian tuloksellisuudessa LÄHTEET uhkaava ja pelottava. Jyväskylä: Suomen Mielenterveysseuran koulutuskeskus. Thousand Oaks: Sage. Toisaalta näkemysten ja tavoitteiden eroavaisuus voi kertoa pariterapian jatkamisen olevan hyödytöntä tai jopa haitallista: pariterapiassa voivat tällöin toteutua juuri ne kielteiset seikat ja kokemukset, joista pariterapiaa on nimenomaan kritisoitu. Saatavissa: http://www.nova.edu/ssss/QR/QR6-3/ allen.html Antikainen, J. Domestic violence and family safety: A systemic approach to working with violence in families. Bryant, S. Kuten Antikainen (1999) sanoo, parisuhdeväkivallan interventiivisiä toimia mietittäessä on hyödyllistä pohtia, pelkääkö joku perheenjäsen toista ja kuka pelkää ketä. Viitattu 5.6. Alasuutari, P. G. A. (1999). & Mederos, F. 194–218). D. The Qualitative Report, 6(3). London: Whurr. Tampere: Vastapaino. Anni Rantanen 040 0730 078 anni.p.rantanen@student.jyu.fi Jenna Bunda 040 553 1066 jenna.bunda@gmail.com Juha Holma 040 805 3488 juha.m.holma@jyu.fi 59. D. Pelon puheeksi tuleminen terapiassa on merkittävä teema. (toim.) (2011). Katsomme tämän olleen mahdollisesti yksi terapian tuloksellisuuteen vaikuttanut tekijä. (2000). Depressive symptomatology, self-esteem, and self-blame in battered women. W., Miller-Perrin, C. Aaltonen & R. Johtopäätökset Tutkimuksemme tulosten perusteella voidaan todeta, että puolisoiden välisten näkemysten ja tavoitteiden yhtenäisyys luo pohjan tulokselliselle pariterapialle. uud. (1992). Sen sijaan jokaisessa huonon hoitotuloksen pariterapiassa miehen oli vaikea ymmärtää naisen kokevan pelkoa
Friedlander, M. Alliance in couple and family therapy. (2005). (1998). (2011). 2, 25–41. Johannson, M. painos. Effectiveness of couples treatment for spouse abuse. Lisensiaatin tutkielma. & Murray, M. Johnson, M. Helsinki: International Methelp. Stith, S. The violences of men: How men talk about and how agencies respond to men’s violence to women. (1998). (1996). L. H. (1991). Parisuhdeväkivalta: Lyötyjen aika ja tila. Holma & J. Helsinki: Ensi- ja turvakotien liitto. & Smith, D. Teoksessa J. Treatment of wife abuse: A comparison of gender-specific and conjoint approaches. M. D., Heyman, R. (2001). M. (2003). M., McCollum, E. Wahlström (toim.) Iskuryhmä: Miesten puhetta vaihtoehto väkivallalle -ryhmissä (s. III Suomalainen perheterapiakongressi Jyväskylässä 19.–21.3.2009 (s. (2011). University of Arkansas. Nyqvist, L. 2. (1999). Vuosikerta Couples treatment for interpersonal violence: A review of outcome research literature and current clinical practices. H., Davis, S. C. Syrjälä, L., Ahonen, S., Syrjäläinen, E. (1994). & Stith, S. Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Pan, H., Neidig, P. Norcross (toim.) Psychotherapy relationships that work: Evidence-based responsiveness (s. Journal of Strategic & Systemic Therapies 10(3–4), 76–91. D. Teoksessa J. A. Washington, DC: American Psychological Association. (1994). Sukupuolistuneet tavat hahmottaa väkivalta parisuhteessa ja perheessä. Jäppinen, O. & Tutty, L. London: Sage Publications. M., McCollum, E. New York: The Guilford Press. Common factors in couple and family therapy. Patriarchal terrorism and common couple violence: Two forms of violence against women. Attributions of cause, responsibility, and blame for domestic violence: An experimental investigation. Hearn, J. M. London: Sage. (2003). The overlooked foundation for effective practice. & Neidig, P. H. Helsinki: Kirjayhtymä Oy. Family Relations: An Interdisciplinary Journal of Applied Family Studies 47, 27–35. Helsinki: Yliopistopaino. (2009). Holma, J. Witte, T. Stith, S. Holma, J. Journal of Consulting and Clinical Psychology 62, 975–981. Teoksessa: R. Couples therapy for domestic violence – finding safe solutions. & O’Leary, K. Laadullisen tutkimuksen työtapoja. McLeod, J. Tampere: Vastapaino. M. Suomen Perheterapiayhdistys ry. Metsämuuronen, J. E. H. L., Escudero, V., Heatherington, L. Journal of Marital and Family Therapy 29, 407–426. Husso, M. 60. H. Perheterapia, vol. The feminist meets the cybernetician: An integrated approach to spousal violence. E. McCollum, E. Journal of Marriage & the Family 57, 283–294. Husso, M. (2011). (2009). Behavior Therapy 30, 475–505. 115–122). Lyötyjen mu(i)stelmia. (2003). Journal of Marital and Family Therapy 38, 20–40. Väkivaltainen parisuhde, asiakkuus ja muutos: Prosessinarviointi parisuhdeväkivallasta ja turvakotien selviytymistä tukevasta asiakastyöstä. An evaluation of after-treatment couples’ groups for wife abuse. Violence and Victims 23, 187–201. Systemic perspectives on intimate partner violence treatment. & Rosen, K. (2012). & Edwalds, H. & Saari, S. 25–33). Parisuhde- ja perheväkivallan turvallinen ehkäisy ja hoito. (1995). Soisalo (toim.) Mitä meille tapahtuu, perheen arjessa, perheterapeutteina, perheterapiassa. Mitta täysi – Måttet rågat. Gutsche, S. Predicting mild and severe husband-to-wife physical aggression. & Lebow, J. D. Laadullisen tutkimuksen käsikirja. Kertomuksia parisuhdeväkivallasta. & Diamond, G. painos). (2006). Qualitative research in counselling and psychotherapy (2. 3/14 Anni Rantanen, Jenna Bunda, Juha Holma 30. (2004). 154–175). Pariterapiaa väkivaltaa kokeneille pareille. Sprenkle, D. New York: Oxford University Press. (2008). E., Amanor-Boadu, Y. E. Stith, S. O’Leary, K. P
T aivaan täydeltä helikoptereita, kova melu, 6. Putin on tulossa juhliin. kesäkuuta lähestyy ja Normandian maihinnousun 70-vuotisjuhla. Kaikkialla iloinen meininki. Juon Leffe Tripleä ja valmistaudun tekemään kaniruokaa, ja ajattelen, ettei pitäisi syödä kuolleita eläimiä. Menneisyys rakennetaan tulevaisuutta varten tavalla, joka ei toista menneisyyttä. Tässä juhlitaan kuolleita. Kannaksen suurhyökkäys alkoi kolme päivää myöhemmin. Eikä sodan jalkoihin jääneistä perheistä. Tämä tuntuu yhä puistattavammalta. Tai oikeastaan kuolleet unohdetaan ja juhlitaan jotain muuta, joka ei ole minkään muisto vaan jotain päinvastaista: että kuolemaa ei oikeastaan ole eikä sitä ole itse asiassa edes ollut. Minä olin silloin kolmevuotias. – Ja tämä saa minut häpeillen muistelemaan, miten 1950-luvun alkupuolella menimme murhatun Kyllikki Saaren hautajaisiin kleinbussilla; sinne oli tullut väkeä ympäri Pohjanmaata ja Satakuntaa, ihmiset seisoivat hautakivillä nähdäkseen jotain paremmin, hautaistutukset tärveltyivät, hautausmaan portin pielessä myytiin höyrytettyjä nakkeja, ruumiin löytöpaikalle, keskelle korpea, oli viitoitettu polku. Kuulemme voimak61. Deauvillen rannalla on kilpapurjeveneitä laiturin täydeltä, vieressä telttoja, joissa myydään calvadosta ja venetarvikkeita. Nyt Normandian maihinnoususta on kulunut seitsemänkymmentä vuotta. Samanaikaisesti kaiken hyörinän keskellä valokuvaajat ryntäilevät sotilaitten ja kuninkaallisten keskellä; he filmaavat tapahtuvaa siten, ettei heitä itseään, filmaajia, jälkeenpäin näy: ikään kuin kaikki olisi tapahtunut ilman heitä ja oikeastaan myös ilman tulevaisuutta, koska tulevaisuudessa menneisyydestä tulisi näkymään vain osa, se osa jossa ei ole tulevaisuuden filmaajia, jotka kuitenkin olivat melkein näkyvin osa tätä menneisyyttä, ainakin häiritsevin osa sitä. Olin silloin kolme päivää vanhempi. Katselemme televisioista, kun Amerikan presidentti Obama tulee Pariisiin ja kävelee suoraan lentokoneestaan helikopteriin, joka tuo hänet tänne amerikkalaisten hautausmaalle. Eihän. Mitä tämä muisteleminen on. Tämä tuntuu puistattavalta. Televisiosta tulee maihinnousufilmiä, jossa ammutaan ihmisiä ja ilmeisesti valmistellaan voittoisaa etenemistä. Ihmisiä kuolee koko ajan. Esseitä perheterapiasta Jukka Aaltonen Jyväskylän yliopiston perheterapian professori, emeritus Tämä ei ole essee Ukrainasta tai Lähiidästä. Ja tänään Trouvillessa Belgialaissillalla iso joukko belgialaissotilaita ja joku kuningashuoneen naispuolinen edustaja vihreässä puvussaan laskivat sep- peleitä sillalle, meno oli kova ja soittokunta soitti kerta toisensa jälkeen Belgian ja Ranskan kansallislauluja
Luku on vain kolme sivua pitkä, mutta en jaksa kopioida sitä tähän muuta kuin muutaman lauseen verran. Vuosikerta kaan helikopterin äänen, kun ilmeisesti Obamaa kuljetetaan Trouvillen yli; kyse voi tietysti olla myös jostakin sotilashelikopterista, joka varmistaa hänen turvallisuutensa. Ja jatkan Hermann Brochin kirjan lukemista; olen jo viimeisessä osassa Liikemies Huguenau eli Asiallisuus 1918. Ne vaikeudet, joiden kanssa Gödicke kamppaili, eivät siis varmasti johtuneet siitä, että hän tunsi näiden persoonien elävän itsessään; vaikeus oli pikemminkin siinä että tämä persoonarivistö äkkiä loppui, että elämäkerta katkesi tietyssä kohdin ja ettei yksikään yhdistävä side yltänyt häneen, jonka piti olla tuon ketjun viimeinen lenkki, ja että hän näin ollen oli menettänyt oman olemassaolonsa jouduttuaan eroon jostakin jota hän tuskin enää saattoi nimittää omaksi elämäkseen.” Näin Broch järkyttävällä tavalla piirtää murskautuneen ihmisen elämänhistorian ongelman: yksikään side menneisyydestä ei enää yllä häneen. Kaikki muodot hajoavat, sumean epävarmuuden hämy peittää aavemaista maailmaa, ja ihminen haparoi eksyneen lapsen lailla jonkin mitättömän, hengästyneen logiikan johtolangan varassa halki unen maiseman, jota hän nimittää todellisuudeksi ja joka kumminkin on hänelle silkkaa painajaista. Ja äkkiä myös, niin ajattelen, Augustinus ei olekaan oikeassa, kun hän sanoo aikoja olevan kolme: menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Pelokas ja kaikki edeltäjänsä valittelussa ja itsesäälissä laudalta lyövä aika hukkuu vereen ja myrkkykaasuihin, konttoristien ja keinottelijoiden kansat syöksyvät piikkilankoihin, järjestynyt inhimillisyys ei estä mitään tapahtumasta vaan organisoituu Punaiseksi Ristiksi ja alkaa valmistaa proteeseja; kaupungit kuolevat nälkään ja tekevät rahaa omalla nälällään, rillipäiset opettajat johtavat hyökkäysosastoja, suurkaupunkilaiset asustavat luolissa ja koloissa, tehdastyöläiset ja muut siviilit ryömivät tiedustelupartioina, ja lopulta, kun he taas ovat onnellisesti takamaastossa, poissa rintamalta, proteesien sijasta aletaankin taas tehdä voittoa. ”Mielikuvituksellisesta tulee loogista todellisuutta, mutta todellisuus hajoaa täysin logiikanvastaisiksi harhanäyiksi. 3/14 Jukka Aaltonen 30. Menneisyys häviää. Hermann Broch kuvaa kirjassaan Unissakulkijat ensimmäisessä maailmansodassa pahasti ruhjoutuneen muurari Ludwig Gödicken ponnistelua panna historiansa avulla uudelleen kokoon itseään: ”ei, ei tuollainen persoonallisuuden pitkittäisleikkaus, jonkinlainen historiallinen halkaisu, koskaan anna tulokseksi persoonallisuuden koostumusta, sillä siinä näkyy vain biografia, ei muuta. Rauhan ääni karnevalisoi mahtipontisen sodan ja tappamisen muistelemisen, nurmikon leikkaamisesta tulee parodia sacra. Pateettisesti kauhistellen tätä aikaa kutsutaan mielipuoliseksi, pateettisesti nautiskellen sitä sanotaan suureksi, ja kumpikin mainesana perustuu tapahtumien paisutteluun käsittämättömyyteen ja epäloogisuuteen, jotka näköjään ovat ajan todellisuudelle tyypillisiä...” Ja kaiken tämän jälkeen Broch nostaa halun taiteeseen tuon kaiken yläpuolelle, tosin kysyen, miten tästä huolimatta voi ottaa, vastaan panematta, omakseen sodan ideologian ja välinpitämättömyyden muitten kärsimyksiä kohtaan. Hänen vastauksensa on, että ”yhdessä ainoassa yksilössä yhtyvät 62. En ole varma, ovatko esimerkiksi sukupuita piirtelevät tai narratiiveja konstruoivat psykoterapeutit tavoittaneet tämän silloin kun hoitoon tulee vaikeasti ahdistunut ihminen. Menneen nykyisyys häviää, kun nykyisyydessä tapahtuu murskautuminen, samoin häviää tulevan nykyisyys. Mutta sillä on erityistä ajankohtaisuutta täällä Normandiassa juuri nyt maihinnousua ja ihmisten tappamista riemuitsevan 70-vuotisjuhlan yhteydessä. Aivan erityiseksi sen tekee, että kirja on julkaistu saksaksi alun perin 1932, joten sen voi nähdä myös ankaraksi Saksan silloisen tilanteen arvosteluksi. Sen alaluku Arvojen rappio on valtava vyörytys sotaa ja tappamista vastaan. Avaamme olohuoneen ikkunan ja ääni voimistuu edelleen; ääni tuleekin takapihalta: naapurin vanha mies leikkaa ruohonleikkurillaan rauhassa nurmikkoaan
Jyväskylä: K. Tällä tavalla Broch itse asiassa nostaa mielen sisäisen halkeaman, splitin, tai rajatilapersoonallisuuden keskeiseksi. J. Mallia ja siihen liittyvää materiaalia on mahdollista hyödyntää myös työkäytössä esimerkiksi ihmissuhde-, hoiva-, hoito- ja opetusaloilla. Tunnustukset, Confessiones. 1981). Augustinus (397–400, suom. Jukka Aaltonen 050 564 9021 jukka.aaltonen@jyu.fi KIRJALLISUUTTA Broch, H. Gummerus Osakeyhtiö. A UUTT Elämänpolku oman elämänkulun työstämisen malli Ryhmätapaamisissa mietitään omaan historiaan ja eri ikäkausiin liittyviä (valo)kuvia, nostetaan esiin tärkeitä kokemuksia ja käännekohtia sekä kirjoitetaan lyhyitä tarinoita, ”kuvatekstejä”, joista keskustellaan ryhmässä ja joista ohjaaja antaa kirjallisen palautteen. Eikä sodan jalkoihin jääneistä perheistä. Tämä ei ole essee Ukrainasta tai Lähi-idästä. Unissakulkijat. Eihän. Mutta käsittääkseni hän sanoo tämän ilmiön olevan muuta kuin joittenkin harvojen persoonallisuuden patologiaa: hän näkee tämän ”normaali-ihmisten” ominaisuutena. pyöveli ja uhri”. 1988–1994). Helsinki: Tammi. Yhdestoista kirja. 63. (1930–1932, suom. Tämä ei siis ole essee Ukrainassa eikä Lähiidässä tällä hetkellä asuvista, kuolevista tai kuolleista kokonaisista perheistä, jotka eivät koskaan juhli kenenkään voittoa. Hänen mielestään ”kyse on elämän ja kokemuksen jakautumisesta, joka ulottuu paljon syvemmälle kuin yksilöiden erotteluun – se jakautuminen ulottuu yksilöön ja halkaisee hänen yhtenäisen todellisuutensa”. – Mutta, kuten Broch päättää luvun sanomalla, että siksi me kai niin kaipaammekin ’johtajaa’, jotta hän motivoisi meille tapahtumat, joita ilman häntä sanoisimme mielipuolisiksi. Eivätkä enää tarvitse perheterapiaa
Hän on ollut aktiivisesti mukana kouluttamassa perheterapeutteja Pohjois-Suomessa ja ollut perustamassa Oulun perheterapiayhdistystä sekä toiminut sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Karl-Erik on koko työuransa ajan tehnyt myös asiakastyötä. Vuosikerta Kiinnostus ja utelias asenne ovat olleet tärkeitä kliinikon ja tutkijan työssä Haastattelusarjassamme suomalaisen perheterapiakentän vaikuttajista on vuorossa dosentti Karl-Erik Wahlberg. T apasin Karl-Erik Wahlbergin tätä haastattelua varten toukokuussa, puolitoista viikkoa ennen hänen eläkkeelle siirtymistään juhlistavaa seminaaria. Tämän haastattelun vastaukset pohjautuvat tuohon tapaamiseen ja Karl-Erikin luentoon juhlaseminaarissa. Hän on toiminut yli 30 vuotta Oulun yliopistossa psykologian lehtorina ja lääketieteellisen psykologian ja perheterapian dosenttina. 64. 3/14 30. Hän on myös ansioitunut tutkija
Psykoterapiaan ja myöhemmin erityisesti perheterapiaan tutustuin opiskeluaikanani Turussa, kun hakeuduin professori Yrjö Alasen perheterapiaseminaariin. Kiinnostuin, menin mukaan ja olin ainoa opiskelijaosallistuja tässä seminaarissa; samalla tutustuin useisiin suomalaisiin keskeisiin psykoterapian vaikuttajiin. Ouluun hakeutumiseeni vaikutti erityisesti psykiatrian klinikassa meneillään ollut professori Pekka Tienarin suomalainen adoptiolapsiperhetutkimus, jonka tutkimusryhmään pääsin mukaan. Filosofian maisteriksi ja filosofian lisensiaatiksi valmistuin Turussa Åbo Akademissa. Minun vanhempani olivat taustoiltaan hyvin erilaisia. Miten innostuit aikoinaan psykologiasta. Meitä oli Erkki ja Leena Väisänen, Mikko Naarala, Paula Juolasmaa, Pirkko Pehunen ja minä, kun Oulussa aloitettiin ensimmäinen perheterapiakoulutus vuonna 1981. – Opiskeluaikana huomasin psykologian laitoksen ilmoitustaululla ilmoituksen professori Yrjö Alasen pitämästä perheterapiaseminaarista. Minulle on tärkeää laaja-alainen ja monipuolinen suhtautuminen ihmisten vaikeisiin tilanteisiin. Samanaikaisesti tein perheterapiaa, ja kokeilimme erityisesti milanolaista työskentelytapaa. Olin kiinnostunut myös yksilöterapiasta ja aluksi opiskelin Ouluun tuloni jälkeen psykodynaamista yksilöterapiaa professori Tor-Björn Hägglundin johtamassa koulutuksessa. Tässä tehtävässä olen ollut kehittämässä yhdessä psykoterapeuttikoulutuksen johtokunnan kanssa uuden psykoterapeuttiasetuksen mukaista psykoterapeuttikoulutusta Oulun yliopistossa. Halusin ja hain opiskelemaan ruotsinkieliseen yliopistoon, Åbo Akademiin, osittain perheeni suomenruotsalaisen taustan vuoksi. Äitini isä taas oli ollut punaisten puolella ja selvinnyt hengissä valkoisten vankileiriltä, osittain kuulonsa menettäneenä. Filosofian tohtoriksi väittelin tämän tutkimusryhmän keräämää aineistoa hyväksikäyttäen. Uskon näiden asioiden ja sen, miten ne ilmenivät perheessämme, vaikuttaneen ammatinvalintaani. Seuraavat koulutukset käynnistyivät Torniossa ja Kajaanissa. Haastattelu Esittelisitkö itsesi. Käsitykseni mukaan myös jo ennen syntymäämme olemassa olevat asiat vaikuttavat siihen, minkälaisen ammatin valitsemme. Tuossa koulutuksessa oli kolme kuuden hengen ryhmää. Aloitimme itse kouluttajina vuonna 1983. Viimeaikaisin merkittävin tehtäväni psykoterapian alalla on ollut toimia Oulun yliopiston psykoterapeuttikoulutuksen vastuuhenkilönä. – Kiinnostuin uskonnollisista ja psykologisista teemoista lukiovuosinani. Ammatinvalintaan vaikuttivat myös kokemukseni armeija-ajalta Oulussa sekä suvussani ilmenneet psykologiset ja vuorovaikutukselliset tavat tarkastella tapahtumia ja ilmiöitä. Valmistumiseni jälkeen tulin työhön psykologiksi Oulun yliopiston psykiatrian klinikkaan ja myöhemmin lehtoriksi Oulun yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan psykiatrian klinikkaan. Kouluttajat tulivat Suomen Mielenterveysseuran perheterapiakeskuksesta. Koulussani uskonto ja psykologia liittyivät opetuksessa toisiinsa, mutta jossain vaiheessa minulle selvisi uskonnon tarkoittaman sielun ja psyykeen ero, ja siten mielenkiintoni suuntautui psykologiaan ja erityisesti psykoterapiaan. Viimeinen tällainen koulutus päättyi vuonna 2013. Miten sinusta tuli perheterapeutti ja perheterapiakouluttaja. – Olen syntynyt Torniossa 1949, jossa suoritin ylioppilastutkinnon. Olemme tarjonneet Oulussa vuodesta 1996 lähtien ainoana suomalaisena yliopistona myös psykiatriaan ja lastenpsykiatriaan erikoistuville lääkäreille mahdollisuutta osallistua perheterapiakoulutukseen ja saada psykoterapeutin ammattinimike osana erikoistumista. Tuo oli ensimmäinen kosketukseni perheterapiaan. Isäni oli suo65. menruotsalaisesta suvusta, ja hän oli saanut nimensä kansalaissodassa valkoisten puolella taistelleen ja kaatuneen setänsä mukaan. Vuosien varrella koulutuksia on ollut useita eri paikkakunnilla, joissa olen ollut kouluttamassa ja toiminut vastaavana kouluttajana
Konsortio laati työnsä jälkeen raportin Psykoterapeuttikoulutuksen uudistaminen – moniammatilliset psykoterapian erikoistumisopinnot osaksi yliopistojen ja korkeakoulujen opintojärjestelmää. Opettajana ja kouluttajana olen pyrkinyt käytännönläheisyyteen. Pidän Jyväskylän yliopiston psykologian laitosta keskeisenä paikkana psykoterapiatutkimuksessa. 3/14 Karl-Erik Wahlberg, Helena Niskanen 30. Väittelin filosofian tohtoriksi vuonna 1994. Uusi psykoterapeutin ammattinimikettä koskeva asetus pohjautuu osittain konsortion suosituksiin. Olin aina ajatellut, että Oulu on pohjoisin kaupunki, missä haluan asua ja elää. Aika oli minulle matkustamisen rasittavuuksista huolimatta ammatillisesti kehittävä ja erittäin merkityksellinen. Hänellä oli yhteyksiä Ouluun ja täällä olleeseen professori Pekka Tienarin adoptiolapsiperhe-tutkimusryhmään. Tutkijana olen ollut utelias ja kiinnostunut kaikista löydöksistä. Olen kokenut suurta iloa sekä tutkimus- että terapiatyössä, jos ymmärrän ilmiön, tapahtuman tai asian, jonka kanssa työskentelen. Minkälaiset periaatteet ovat ohjanneet sinua tutkijana, kliinikkona ja kouluttajana. Minulle avautui mahdollisuus aloittaa tutkimustyö adoptioryhmässä tultuani Ouluun vuonna 1978. Olen aina halunnut ymmärtää perusteellisesti ilmiöitä ja tapahtumia. American Journal of Psychiatry julkaisi artikkelini tästä aiheesta, ja tätä pidän edelleen parhaana ja tärkeimpänä julkaisunani. Väitökseni jälkeen olen tehnyt tutkimusta, kirjoittanut artikkeleita ja ohjannut lääketieteen opiskelijoiden syventäviä opintoja ja väitöskirjatöitä. Jyväskylän aikana osallistuin valtakunnallisen yliopistojen välisen psykoterapeuttikoulutuskonsortion toimintaan sen toimielimen (Työrukkasen) jäsenenä. – Olin Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksella psykoterapian professorina vastuualueena yliopistoverkosto psykonetin psykologien psykoterapian erikoispsykologikoulutus. Aiheeni oli perimän ja ympäristön yhdysvaikutuksen yhteys vaikeisiin mielenterveysongelmiin. Tämän koulutuksen viitekehys on integratiivinen, ja se sopi erityisesti omiin 66. Toisin sanoen ei ole vain yhtä syytä, miksi ihmiset sairastuvat, vaan kyseessä on monitahoinen prosessi. Lähestymistapani ja koko adoptiolapsiperhetutkimuksen lähestymistapa on biopsykososiaalinen ja siten myös integratiivinen. Työskentely psykologien kanssa oli minulle uutta, olinhan opettanut lääketieteen opiskelijoita ja tehnyt tutkimustyössä yhteistyötä pääasiassa lääkäreiden kanssa. Vuosikerta Olet myös tutkija, kerrotko siitä. Tutkimustulokseni olivat sen verran mielenkiintoisia, että amerikkalaiset sanomalehdet siteerasivat artikkeliani ja myös muut tutkijat suuntasivat tutkimusta perimän ja ympäristön välisen yhdysvaikutuksen selvittämiseen. Sittemmin konsortio on jatkanut epävirallisesti toimintaansa pyrkien yhtenäistämään yliopistoille siirrettyjen psykoterapeuttikoulutusten toteuttamista. näkemyksiini tutkijana ja psykoterapeuttina. Lisäksi ohjasin Jyväskylän yliopistossa ollessani psykologian pro graduja. Osoitin, että skitsofreniaan perimän kautta altistuneen adoptiolapsen adoptiovanhempien kommunikaatiolla on yhteys adoptiolapsen ajatushäiriöihin. – Varmaan toiset voisivat kertoa tästä paremmin, mutta kyllä minulla on ollut toiveita siitä, millainen olen halunnut olla. On selvää, että kaikki lääketieteen opiskelijat eivät ole kiinnostuneet psykologiasta, mutta olen pyrkinyt tekemään lääketieteen psykologiasta sellaista, että opiskelijat jaksavat kuunnella opetusta ja saavat siitä joitakin välineitä työhönsä. – Opiskeluaikana olin mukana Yrjö Alasen tutkimusryhmässä, ja hän ohjasi graduni. Myöhemmin osoitin, että näillä on yhteys myös lapsen mielenterveyden häiriöihin. Tällöin olen vähentänyt teoreet- Toimit psykoterapian professorina Jyväskylän yliopistossa vuosina 2007–2013, minkälainen kokemus se oli. Uteliaisuus on eräs tärkeä toimintamallini. Minulla oli mahdollisuus yhteistyöhön laitoksen henkilökunnan kanssa, ja sain paljon uusia ajatuksia yleensä psykoterapiasta ja erityisesti yksilöterapian nykysuuntauksista. Ilmeisesti Tornion kylmyys ja pimeys oli opettanut varomaan pohjoisia alueita
Näkökulmat kapenevat. – Mieleeni on erityisesti jäänyt nuori nainen ja hänen äitinsä, joiden kanssa työskentelimme psykologi Taneli Tarvaisen kanssa. Väitöstilaisuudessa minulle oli merkittävää puolison ja lasten läsnäolo. Onko sinulla ollut esikuvia tai henkilöitä, jotka ovat merkittävästi vaikuttaneet työhösi. – Useampiakin, ensimmäisenä tulee mieleen isäni. Hän kutsui minua kliinikko-tutkijaksi, koska tein molempia, sekä terapiatyötä että tutkimusta. Hän ei toipunut osastohoidon aikana, ja sovimme perhetapaamisessa, että hän pääsee kotiin ja me jatkamme tytön ja äidin kanssa työskentelyä. Opin häneltä paljon. Nykyisin tietokoneiden aikana on mahdollista laskea yhteyksiä erilaisten muuttujien välille isoilla aineistoilla ja saada tuloksiksi sellaista, jonka todenperäisyyttä maalaisjärjelläkin alkaa epäillä. Tohtorin väitös on ollut tutkijan urallani merkittävä tapahtuma, vaikka sitä varjostaakin isäni yllättävä kuolema muutama päivä väitöstilaisuuden jälkeen. Niillä työskentelevät muodostavat aina pienen yhteisön, jossa kaikkien on kyettävä yhteistyöhön toistensa kanssa. Tyttö 67. Eli toivon, että kuulijani ovat ymmärtäneet, mistä puhun ja opetan. Kiinnostus ja utelias asenne ovat olleet tärkeitä kliinikon ja tutkijan työssä toipui, ja äiti pahoitteli ajoittaista yhteistyöhaluttomuuttaan ja siitä seurannutta terapian työläyttä. Ajattelen hänen välittäneen tätä asennetta myös kotona. – Yliopistoissa arvostetaan suuria rekisteritutkimuksia, aivan kuin suuri otoskoko olisi tutkimustuloksen luotettavuuden tae. Heitä saatoin katsella välillä ja ajatella, että tuolla ovat itselleni tärkeimmät asiat, kävi tässä väitöksessä nyt miten tahansa. Wynne, joka oli karismaattinen ja innostava ihminen niin tutkijana, terapeuttina kuin ystävänäkin. Minkälaisia ajatuksia sinulla on nykyisestä tilanteesta psykiatriassa, perheterapiassa ja miten näet tulevaisuuden. Tyttärellä oli syömishäiriö. Hän oli mielestäni hyvä ja demokraattinen johtaja. Ammatillinen meritoituminen olisi kohdallani voinut olla nopeampaa, jos olisin keskittynyt vain toiseen näistä. Tyttö tuli tapaamaan minua vuosia tapaamisten päätyttyä ollessaan Oulussa pyrkimässä opiskelemaan ja kertoi äitinsä pyytäneen, että käy nyt katsomassa, miten se Wahlberg pärjää. Esimerkiksi, että lentokentän lähellä asuminen johtaa sosioekonomiseen epäonnistumiseen. Merkittäviä ihmisiä ovat olleet myös Yrjö Alasen ja Pekka Tienarin ohella heidän tutkimusryhmissään tapaamani ihmiset. Hän vieraili useaan otteeseen Oulussa, ja minä kävin myös hänen luonaan Amerikassa monta kertaa. Hän toimi merikapteenina ja oli pitkiä aikoja merillä. Opiskeluaikojen merkittävä hahmo oli opettajani ja ohjaajani, professori Kirsti Lagerpetz, joka innosti minua tutkimuksen maailmaan. Psykoterapiatutkimukset eivät ole tällaisia. Huolestuttavaa nykyhetken Suomessa on, että muilla tutkimusansioilla kuin psykoterapiatutkimuksella meritoituu nopeimmin. Pekka Tienarilla oli paljon kansainvälisiä yhteistyösuhteita, ja Oulussa kävi paljon merkittäviä kansainvälisiä tutkijoita ja psykoterapeutteja, kuten Michael Wirsching ja Helm Stierlin. Tästä voi olla seurauksena, ilman korjaavia toimenpiteitä, psykoterapiatietämyksen heikentyminen tai jopa häviäminen Suomen yliopistoista. Niin teki hänkin ja luulen, että itseäni paljon tehokkaammin. Koska olen kiinnostunut nimenomaan vai- Mitkä ovat urasi huippukohtia. tisen painotuksen osuutta ja pyrkinyt kertomaan, mitä asia käytännössä tarkoittaa. Näin ei välttämättä ole, koska alun perin rekisteritiedot kerätään usein ilman selkeitä tutkimuspäämääriä ja tutkijat tekevät tulkintoja tuloksista ilman konkreettista yhteyttä tutkittaviin ihmisiin ja ilmiöihin. Urani eräs merkittävimmistä vaikuttajista oli perhetutkimuksen ja perheterapian pioneeri, professori Lyman C. Hän tuli toimeen kaikkien kanssa laivoilla. Ei arvosteta ihmisten kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Tosin nuorimmainen alkoi nukkua äitinsä sylissä pian väitöksen alun jälkeen ja tyttäreni piirteli omiaan väitöksen ajan. Rekisteritiedot ovat karkeita yleistyksiä kuvaamaan ihmisen monimuotoista elämää
käsikirjan) puh. Sairauden nimeä voidaan käyttää hyväksi esimerkiksi ulkoistamisessa, jolloin autetaan sairastunutta hallitsemaan oireita. oppaan) • Tietojen vaihto moniammatillisessa yhteistyössä 17.3.2015 (185 €) • TRE-ohjaajakoulutus - taso 1, 20.3.-6.9.2015 (1100 € + 35 $) • Ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentaja -koulutus 20 op 8.4.-29.9.2015 (2500 €, sis. Siihen ei käytetä riittävästi voimavaroja, eikä heille löydy montaa puolestapuhujaa. diabetesta sairastava on diabeetikko. Yhdessä perheterapiakoulutuksessa olen luvannut olla mukana. ja 4.2.2015 (120 €) • Perhearviointi - Perheen toimintakyvyn, voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmä 5.2., 5.3., 9.4.2015 (720 €, sis. 3/14 Karl-Erik Wahlberg, Helena Niskanen 30. – Kliinisestä työstä jään kokonaan pois. ja 20.11.2014 (520 €, sis. työkirjan + cd:n) • Psykofyysisen psykoterapian peruskoulutus 30 op 13.11.2014-6.6.2015 Kauniainen, haku syyskuussa (1200 €) • Lattiakuvat ryhmänohjauksen menetelmänä 21.1., 28.1. Kyse on ihmisistä, isistä, äideistä, tytöistä, pojista, nuorista, miehistä, naisista ja vanhemmista, jotka ovat sairastuneet. Aion kirjoittaa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, että sairastuneista ihmisistä ei käytetä ihmisarvoa loukkaavia -ikko-loppuisia ammattiin viittaavia nimityksiä. Vuosikerta keista mielenterveyden häiriöistä kärsivien potilaiden hoidosta, olen huolissani huomattuani, että skitsofreniaan sairastuneiden ihmisten hoito ei ole tarpeeksi intensiivistä. (02) 232 3302 kesayliopisto@turunkesayliopisto.fi Ilmoittautumiset ja lisätiedot kursseista www.turunkesayliopisto.fi 68. Lisäksi kuuluu olevan olemassa migreenikkoja, neuropaatikkoja, skitsofreenikkoja, neurootikkoja jne. Tällöin voidaan tuoda sairastuneen elämään hallinnan tunnetta ja sillä on vaikutusta hänen itsetunnolleen. Minkälaisia suunnitelmia sinulla on eläkepäiville ja vieläkö jatkat työtäsi. Sairaus on riesa, jonka kanssa joutuu elämään, mutta ei se ammatti ole, heillä on kyllä muita ammatteja. Tämän lisäksi olen suunnitellut tekeväni metsätöitä omistukseemme tulleissa metsissä. Nythän allergiaa sairastava henkilö on allergikko, psoriaasia sairastava on psoriaatikko, – Kiitos Karl- Erik, mukavia eläkepäiviä! Helena Niskanen sh, perheterapeutti TYÖSSÄ KEHITTYMISEN TUEKSI • Joustava mieli 2.10., 23.10. Vaikuttaa kuin mielenterveyspotilaiden ihmisarvoa ei kunnioitettaisi ja he jäävät yhteiskunnan tehokkuuspyrkimysten jalkoihin. Minulla on muutama väitöskirjatyö ohjattavana, jotka valmistunevat pian, ja muutama artikkeli on työn alla. Tällaiset termit leimaavat sairastunutta ja vaikuttavat sairastuneen itsetuntoon
Tarkemmista yksityiskohdista tiedotamme myöhemmin. Birgitta Alakare: Perheet – voimavara psykiatriassa. Esitelmiä pitävät nimeämistään aiheista: Jukka Aaltonen: Ovatko muistojemme lehdet kuolleet. Seminaarissa luodaan katsausta kotimaiseen toimintaympäristöön Perheterapia-lehden näkökulman kautta. Mukana tarkasteluissa ovat niin menneisyys, nykyisyys kuin tulevaisuuskin. Lehti juhlistaa sitä pitämällä juhlaseminaarin perjantaina 28.11.2014 klo 10–14 ja paikkana on Ostrobotnia juhlakerros, Chydeniuskabinetti, Museokatu 10, Helsinki. Juhlaseminaarin esitelmät julkaistaan vuoden viimeisessä Perheterapia-lehdessä artikkeleina. Jukka Harmainen: Erottautumisesta integraatioon – ajatuksia perheterapia kouluttamisen kehittymisestä 30 vuodessa Mette Kontio: Perheterapia tulevaisuudessa Eija-Liisa Rautiainen: Käytännön perheterapeutti terapiaa tutkimassa Juhlaseminaarin valmistelutoimikunta Aarno Laitila Eira Tikkanen Kristian Wahlbeck Ilmoittautuminen seminaariin: www.mielenterveysseura.fi/perheterapia (https://www.webropolsurveys.com/S/61B7933ACCCDAA1E.par) 69. Merkitkää aika kalenteriinne. Tapahtumia PERHETERAPIA-LEHTI 30 VUOTTA Juhlaseminaari ja juhlanumero Perheterapia-lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1985, joten meneillään on kolmaskymmenes vuosikerta
Lisäksi kirjoittajan tulee erillisellä otsikkolehdellä ilmoittaa nimensä, oppiarvonsa, ammattinimikkeensä, työpaikkansa, työ- ja kotiosoitteensa, puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa. JULKAISUOIKEUDET Lehden julkaisija Suomen Mielenterveysseura pidättää oikeuden julkaistuihin kirjoituksiin. Käsikirjoitusten tulee olla tiiviitä ja ilmaisultaan viimeisteltyjä. Kirjoitusten käyttölupia koskevissa asioissa pyydetään kääntymään vastaavan päätoimittajan puoleen.. Lehti on myös tietolähde organisaatioiden ja sosiaalisten systeemien käyttäytymisestä ja kehittämisestä kiinnostuneille. Haarakangas, K. ja nro 4 – 31.10. Lisäksi julkaistaan katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja, kongressiselosteita, keskustelua ja uutisia. (toim.) Research and Reflexity. Mielenterveys 4, 24– 28. von (1981). mennessä. Artikkelien mukaan liitetään noin 100–200 sanan pituinen tiivistelmä. Observing Systems. Kirjoittajaohjeet Perheterapia-lehti on perheterapiaa ja perhe- ja verkostokeskeistä työtä tekevien terveydenhuollon, sosiaalihuollon, opetus- ja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön työntekijöiden ammattilehti. Toward Reflexive Methodologies. Kuviot ja taulukot sijoitetaan kukin omalle paperilleen, johon merkitään myös kirjoittajan nimi ja kirjoituksen otsikko. KUVIOT JA TAULUKOT Jokainen kuvio ja taulukko numeroidaan ja otsikoidaan. LÄHDEVIITTEET Lähdeviitteiden merkitsemisessä noudatetaan American Psychological Associationin antamia ohjeita: 70 Käytetyt lähteet merkitään tekstiin ilmoittamalla tekijä ja lähteen vuosiluku suluissa, esim. J. Lähdeluettelossa lähteet (esimerkkinä kirja, kappale toimitetussa teoksessa, aikakauslehtiartikkeli) ilmoitetaan aakkosjärjestyksessä seuraavasti: Foerster, H. Teoksessa Steier, F. London: Sage. 25). Muut käsikirjoitukset Hankkeita esittelevät käsikirjoitukset ja muut käsikirjoitukset toimitetaan lehden toimitukseen sähköpostin liitetiedostoina osoitteella perheterapialehti@ mielenterveysseura.fi Tekstin muotoilu ja kirjoittajatiedot kuten yllä. Niiden suositeltava laajuus on 3 000–5 000 sanaa. Käytetyt lyhenteet tulee selventää. Lehdessä julkaistaan myös kirjoituksia terapiatyöhön liittyvistä hankkeista. Aineisto tulee toimittaa seuraavan aikataulun mukaan: nro 1 – 24.1., nro 2 – 15.4., nro 3 – 22.8. (1989). Gergen, K. M. Oikeuksien pidättäminen koskee tieteellisesti arvioituja artikkeleita. & Gergen, M. (Gergen & Gergen 1991). KÄSIKIRJOITUKSET Artikkelit Lehden artikkeliosastoon tarkoitetut käsikirjoitukset arvioidaan. (1991). Kriisiryhmä auttaa ihmisen hädässä. Käsikirjoitukset toimitetaan sähköpostin liitetiedostoina päätoimittajalle osoitteella aarno.laitila@uef.fi Teksti kirjoitetaan 2-välikkeellä (28 riviä liuskalle) ja molempiin reunoihin jätetään 3 cm:n marginaalit. (Haarakangas 1989, s. Suorat sitaatit kirjoitetaan alkuperäiskielellä, jolloin ilmoitetaan myös lähteen sivunumero, esim. Lehti julkaisee artikkeleita käytännössä ja tutkimuksin koetelluista perheterapian ja muiden psykoterapian suuntausten eri työmuodoista ja terapiatyön kehittämisen kannalta kiinnostavista uusista teoreettisista pohdinnoista. Seaside, CA: Intersystems Publications. Vasen mar- ginaali tasataan, oikea ei
71
Lehti on myös tietolähde organisaatioiden ja sosiaalisten systeemien käyttäytymisestä ja kehittämisestä kiinnostuneille.. (09) 4150 3600 www.mielenterveysseura.. Perheterapia-lehti on perheterapiaa ja perhe- ja verkostokeskeistä työtä tekevien terveydenhuollon, sosiaalihuollon, opetus- ja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön työntekijöiden ammattilehti. Lehdessä julkaistaan myös kirjoituksia terapiatyöhön liittyvistä hankkeista. Lisäksi julkaistaan katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja, kongressiselosteita ja uutisia. Suomen Mielenterveysseura KOULUTUSKESKUS Ratamestarinkatu 9 00520 Helsinki puh. Lehti julkaisee artikkeleita käytännössä ja tutkimuksin koetelluista perheterapian ja muiden psykoterapian suuntausten eri työmuodoista ja terapiatyön kehittämisen kannalta kiinnostavista uusista teoreettisista pohdinnoista