alv 10 %) Irtonumero 9 € (sis. 040 6791 501 perheterapialehti@mielenterveysseura.fi Julkaisija: Suomen Mielenterveysseura Kustantaja: SMS-Tuotanto Oy 31. alv 24 %) Ilmoitukset: Sirpa Väänänen, p. vuosikerta, ISSN 0782-7210 Kirjapaino: Forssa Print Painosmäärä: 2 200 kpl Ulkoasu: Bond Taitto: Pirta Mikkola Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsenlehti. 040 653 2895 mervi.venalainen@mielenterveysseura.fi Perheterapia-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Ohjeet kirjoittajille: www.mielenterveysseura.fi/perheterapia PeTe_032015_20150831 .indd 2 31.8.2015 19.00. alv 10 %) Suomen Perheterapiayhdistyksen jäsenille 28 € (sis. 3 2 Perheterapia 3/15 | 31. alv 24 %) Digilehden vuosikerta 24 € (sis. alv 10 %) Kestotilaus 34 € (sis. Vuosikerta 36 € (sis. vuosikerta | Syyskuu 2015 Vastaava päätoimittaja: Kristian Wahlbeck Päätoimittaja: Aarno Laitila Toimitussihteeri: Janne Kurki Toimitusneuvosto: Jukka Aaltonen Tapio Ikonen, puheenjohtaja Päivi Kangas Ritva Karila-Hietala Janne Kurki Aarno Laitila Helena Niskanen Jorma Piha Tero Pulkkinen Eira Tikkanen Kristian Wahlbeck www.mielenterveysseura.fi/perheterapia Toimitus ja arkisto: Ratamestarinkatu 9, 00520 HELSINKI Tilaukset, osoitteenmuutokset ja laskutus: Mervi Venäläinen, p
3 2 Pääkirjoitus Connecting people Aarno Laitila ............................................................................................................... 6 Vanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa näkökulmia kiintymyssuhdekeskeisestä ja mentalisaatioteoriaan pohjaavasta perheterapiasta Riikka Simonaho ........................................................................................................18 Perheterapiaa lastensuojelun rajapinnassa Jaana Kivistö ...............................................................................................................32 Esseitä perheterapiasta Erillisyyden puuttuminen perheessä Sirkka Halme ............................................................................................................. 5 Artikkelit Lapsettomat äitipuolet Laura Mannila ............................................................................................................ 43 Kadonnutta aikaa etsimässä, uutena löydetty aika Jukka Aaltonen ............................................................................................................47 Kirja-arvostelu ”Tarvitseeko joka paikkaan päästä?” Katja Dindar ...............................................................................................................50 SISÄLLYS PeTe_032015_20150831 .indd 3 31.8.2015 18.59
PeTe_032015_20150831 .indd 4 31.8.2015 19.00. 5 4 Mistä tiedämme ymmärtävämme vaimeat viestit, tavoittavamme noitten vielä idullaan olevien ilmaisujen eri sävyt, halun puhua ja vaieta yhtä aikaa
Päähenkilön elämässä nämä hänen kanssaan loppukohtauksessa olleet ihmiset olivat olleet jo aiemminkin, mutta välissä oli tapahtunut laadullinen muutos. Enempää siitä ei juuri voinut päätellä, koska sitä ei todellakaan voinut tietää. Mistä tiedämme ymmärtävämme vaimeat viestit, tavoittavamme noitten vielä idullaan olevien ilmaisujen eri sävyt, halun puhua ja vaieta yhtä aikaa. Vai olisiko mahdollista ottaa joltakin mukaan lupautuneelta myös tekstiin liittyvä kokemuspuheenvuoro, tekstin katkelma tai vaikka vain kommentti mukaan tekstiin. Jokainen tutkimusluvan antanut potilas terveydenhuollossa tai asiakas sosiaalihuollon palveluista tekee ison ratkaisun antaessaan luvan käyttää jotakin itseään koskevaa tapahtumaa hoidossa tai selvittelyn keinoa tekemään näkyväksi työn eri puolia, haasteita ja onnistumisia. On kuitenkin näky ihmisistä, joita yhdistää jokin, elokuvan kohtauksessa yhteinen istumaja katselupaikka…, ehkä jokin, mitä voi kutsua termillä yhteisöllisyys. Tämä pyyntö tai kysymys tuntuu tätä kirjoittaessani hieman oudolta, sillä niin paljon sanatarkkoja sitaatteja perheenjäseniltä on sisältynyt lehden artikkeleihin. 5 4 Pääkirjoitus Connecting people Veikko Aaltosen elokuvan Tuhlaajapoika (1992) loppukohtauksessa joukko ihmisiä istuu katolla ja katsoo horisonttiin – ilmeistä päätellen johonkin, minkä pitäisi saada myös elokuvan katsoja tajuamaan, että tulevaisuus on siellä. Ja kuitenkin hoitokeskustelujen, verkostokokousten tai perheterapiatapaamisten aikana lausutut puheenvuorot ovat muuta kuin kokemusnäkökulman mukaan tuomista osaksi näistä kokemuksista kirjoitettua tutkimusraporttia, artikkelijulkaisua tai perheterapiakoulutuksen opinnäytetyötä. Tällä tuolilla voin olla kuitenkin tällä tavalla aktiivinen ja miettiä kokemusasiantuntijuuden ulottuvuuksia. Onko tuo luvan antaminen tai sen kysyminen kaikki, mitä perheterapian kaltaista avoimuuden kulttuuria viljelevä terapeuttiyhteisö pystyy tarjoamaan. l Aarno Laitila aarno.laitila@uef.fi PeTe_032015_20150831 .indd 5 31.8.2015 18.59. Se sai minut pohtimaan edelleen sitä, miten ulkopuolelta määriteltyinä muutoksen kriteerit voivat olla kovin toiset kuin vaikeutensa kanssa kamppailevan ihmisen itsensä näkökulmasta. He olivat lopussa eri tavalla yhdessä siten, että päähenkilö itse ei enää ollut yksin. Tämä on pyörinyt mielessäni toistuvasti ja olen yrittänyt siirtää sitä toistuvasti tulevaisuuteen. Jokin noitten ihmisten olemuksessa, ilmeissä ja ruumiinkielessä kertoo, että asiat ovat paremmin kuin vielä vähän aiemmin. Eläköitynyt entinen työkaverini siteerasi yhteiskuntapolitiikan emerita-lehtori Raija Julkusta kysymällä: ”Kuulemmeko vaimeat viestit?” Yhteiskuntapolitiikan tutkijan sanomana tuo kysymys voi viitata varsin moniin asioihin huono-osaisuuden tunnistamisesta lastensuojelun asiakasperheiden pahoinvointiin, työttömän kamppailusta oman arvokkuuden kokemuksen säilyttämisestä politiikan suuntien päätöksiin vaikuttaviin signaaleihin, mutta itselleni se tulee toistuvasti mieleen psykoterapiaan liittyvänä, jos toki usein myös organisaatioiden kehittymiseen (ja etenkin kehittymättömyyteen) liittyvänä. Jyväskylän yliopiston Psykoterapian opetusja tutkimusklinikan järjestämillä vuosittaisilla Psykoterapiatutkimuksen päivillä emeritusprofessori Jukka Aaltonen on nostanut esiin kysymystä kokemusasiantuntijuudesta kotimaisessa psykoterapiatutkimuksessa ja kysynyt myöhemmin sitä, miten se saataisiin osaksi myös Perheterapia-lehden julkaisupolitiikkaa. Kun näin itse aikoinani Tuhlaajapoika-elokuvan, tavoitin itseni miettimästä, mikä vakuuttaa minut itseni siitä, että asiat ovat Hannu Kiviojan esittämän päähenkilön elämässä muuttuneet, ja muuttuneet riittävästi. Sanoja ei ole, eikä suurta tarinaa oivalluksesta eikä muutoksesta, joka määrittäisi alleviivaten hiljaisen näyn puhutuksi todellisuudeksi
Siinä mielessä termi ”lapseton äitipuoli” kuvaa tilanteen kahtalaisuutta: olla yhtä aikaa biologisesti lapseton ja uusperheen sosiaalinen vanhempi. Suurin osa tutkimuksista ei tee eroa lapsettomien äitipuolien ja myös biologisia lapsia omaavien äitipuolien välillä. Avainsanat: uusperhe, lapsettomuus, äitipuoli Laura Mannila, psykoterapeutti, työnohjaaja, uusperheneuvoja, yksityinen ammatinharjoittaja, lauramarjaanamannila@gmail.com Perheterapia 3/15 PeTe_032015_20150831 .indd 6 31.8.2015 18.59. Elämä uusperheessä on lapsiperheen elämää. Uusperheneuvojakoulutuksen aikana kiinnostuin erityisesti äitipuolen roolista uusperheessä. Se viittaa yhtäaikaisesti ihmiseen, joka on joko omasta tahdostaan tai vastoin omaa tahtoaan lapseton, että ihmiseen, joka elää uusperheen sosiaalisena vanhempana. Toisaalta äitipuolen, jolla ei ole biologisia lapsia, on jollakin tapaa ratkaistava suhteensa myös lapsettomuuteen. 7 6 Lapsettomat äitipuolet JOHDANTO Opiskelin viime vuonna uusperheneuvojaksi. Lapsettomien äitipuolien erityiskysymykset rajautuivat tutkimusaiheekseni. Kun lähdin etsimään tietoa lapsettomista äitipuolista, törmäsin siihen, että suomenkielisessä uusperhekirjallisuudessa esimerkkitarinoiden uusperheiden äitipuolet ovat useimmiten myös biologisia äitejä. Lukiessani kirjallisuutta äitipuolista ymmärsin, että äitipuolen rooli on erilainen siitä riippuen, onko tällä myös omia lapsia vai ei. Tämän artikkelin pohjana on uusperheneuvojakoulutuksen lopputyötutkielmani. Tutkielma perustuu seitsemän lapsettoman äitipuolen haastatteluun sekä aihetta käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Lapsettomien äitipuolien ääni loistaa poissaolollaan. Oletettavaa kuitenkin on, että lapsettomat äitipuolet kohtaavat toisenlaisia Lapseton äitipuoli on määritelmänä ristiriitainen ja hämmentävä. Minulla oli myös oma kiinnostus asiaan, koska elän itsekin uusperheessä. Käsittelen tutkielmassa seuraavia aiheita: lapsettomaan äitipuoleen liittyvät myytit ja rooliristiriidat, uusperheelliseksi tuleminen, äitipuolen paikka uusperheessä, vapaaehtoinen tai tahaton lapsettomuus, suhde lapsipuoliin, parisuhde, suhde toiseen biologiseen vanhempaan, uusperheen vaikeat vaiheet ja ilot sekä toiseus osana identiteettiä. Olen ammatiltani psykoterapeutti ja törmään työssäni melko usein uusperhekysymyksiin
Osa eli avioliitossa, osa avoliitossa. Haastattelemieni äitipuolien uusperheet olivat eri vaiheissa. Minulla oli tietty haastattelurunko, jonka kävin läpi kaikkien kanssa. Jokainen tapaaminen kesti puolestatoista kahteen tuntiin. Tällä työlläni pyrin tuomaan esiin lapsettomien äitipuolien äänen. Nämä vastakkaiset odotukset saattavat asettaa äitipuolen lähes mahdottomaan tilanteeseen. Muutamasta uusperheestä lapset tai osa lapsista oli jo itsenäistynyt ja muuttanut omilleen. PeTe_032015_20150831 .indd 7 31.8.2015 18.59. Tutkimukset osoittavat, että uusvanhemmaksi tuleminen on merkittävä stressitekijä. Haastattelin kutakin henkilöä yhden kerran. Yhteisiä lapsia on vajaa kolmannes ja isän lapsia noin kymmenen prosenttia. Lapset lasketaan kuuluviksi vain siihen perheeseen, jossa he ovat kirjoilla. Perinteisien sukupuolirooliodotusten pohjalta naisten odotetaan huolehtivan lastenja kodinhoidosta enemmän kuin miesten. DeSio (2008) viittaa Colemanin, Ganongin ja Cablen (1996) tutkimukseen, jonka mukaan muiden ihmisten käsitykset siitä, miten eri perheenjäsenten odotetaan reagoivan tietyissä tilanteissa, vaihtelevat äitipuolien kohdalla kaikkein eniten. Äitipuolet ovat stressaantuneempia kuin isäpuolet (DeSio 2008). Äitipuolien odotetaan ottavan aktiivisesti osaa lasten arkeen ja kasvatukseen. Heidän odotetaan myös pitävän enemmän etäisyyttä lapsiin kuin biologisten vanhempien (DeSio 2008). Joidenkin lapsipuolet asuivat virallisesti toisen biologisen vanhempansa kanssa ja viettivät osan ajasta äitipuolien perheessä. Lapsettomat äitipuolet ovat vähemmistö. Jotkut olivat olleet olemassa vasta pari vuotta, toiset pitkälti toistakymmentä vuotta. 7 6 kysymyksiä ja stressitekijöitä kuin äitipuolet, joilla on myös omia lapsia joko aiemmasta liitosta tai uusliitosta (Craig 2008). Tilastokeskus määrittelee uusperheen ”perheeksi, jossa on vähintään yksi alle 18-vuotias vain toisen puolison lapsi”. Heidän rooliaan on kuvattu kenties kaikkein haastavimmaksi uusperheen rooleista, koska siihen liittyy niin paljon myyttejä ja ristiriitaisia odotuksia. Toisilla asumisjärjestely oli vuoroasuminen. Tämän lisäksi annoin keskustelun harhautua niihin teemoihin, jotka nousivat luontaisesti esille kussakin haastattelussa. Uusperhetiedon määrä ja tarve ylipäätään on lisääntynyt viime vuosikymmeninä uusperheiden yleistyessä. Äitipuoliin kohdistuu ristiriitaisempia oletuksia ja vähemmän ohjaavia normeja kuin biologisiin vanhempiin tai isäpuoliin. Joidenkin äitipuolien kohdalla osa perheen lapsista asui äitipuolen ja tämän puolison kodissa, toiset taas toisen biologisen vanhempansa kanssa. En löytänyt juuri mitään suomenkielistä kirjallisuutta lapsettomista äitipuolista. Löysin seitsemän naista, jotka olivat halukkaita tulemaan haastateltavikseni ja joiden kanssa saimme haastatteluajan toteutumaan. Toisaalta heillä ei ole huoltajuuteen liittyviä oikeuksia. Lapsettomat äitipuolet MYYTTEJÄ JA ROOLIRISTIRIITOJA Äitipuolet ovat ainakin tilastollisesti uusperheiden sisäinen vähemmistö. Koska suurin osa uusperheistä on heteroperheitä, tämä tarkoittaa, että suurin osa uusperheen sosiaalisista vanhemmista on joko isäpuolia tai äitipuolia, joilla on myös omia lapsia. Näin ollen äitipuolilta puuttuu yhteiskunnallinen paikka ja ohjenuorat siitä, mitä heiltä odotetaan. Käytännössä kuitenkin uusperhedynamiikka ja uusperheen kysymykset koskettavat myös kaikkia niitä perheitä, joissa lapset asuvat vuoroasumisperiaatteella, vaikka ovat kirjoilla vain toisella vanhemmalla, sekä myös niitä perheitä, joissa lapset ovat etälapsia tai jo 18 vuotta täyttäneitä. 60 %) uusperheiden lapsista on perheen äidin lapsia. Lapsettomat äitipuolet ovat vähemmistöryhmä perheiden ja uusperheidenkin sisällä, mutta jos huomioidaan myös nämä kaikki tilastoimattomat uusperheet, kasvaa myös lapsettomien äitipuolien määrä paljon suuremmaksi. Kuusi äitipuolta oli heteroliitoissa lapsipuoltensa isien kanssa, yksi homoseksuaalisessa liitossa lapsipuolensa äidin kanssa. Päädyin etsimään haastateltavikseni lapsettomia äitipuolia. Heistä kirjoittamiselle näytti siis olevan tarve. Iältään haastattelemani naiset olivat haastattelun ajankohtana 35–55 -vuotiaita. Muita ulkoisia ehtoja en asettanut sille, mikä täyttää lapsettoman äitipuolen määritelmän, vaan laskin ryhmään kuuluvaksi kaikki ne naiset, jotka itsensä sellaiseksi identifioivat. Kaikki haastattelemani naiset elivät uusperheessä ja olivat siinä äitipuolen roolissa. Yhdelläkään ei ollut biologisia lapsia eikä adoptiotai sijaislapsia aiemmasta elämästä. Tilastokeskuksen perhetilaston (2012) mukaan suurin osa (n. Joidenkin lapsipuolet elivät kokoaikaisesti heidän kanssaan. Vaikka uusperheet yleistyvät koko ajan, yhteiskunnan käytännöt ja lainsäädäntö perustuvat edelleen ydinperhemalliin. Näen tärkeänä, että uusperheiden kaikki osapuolet saavat äänensä kuuluviin. Käytännön tilanne ei aivan vastaa tilastoja
Biologisen äitiyden idealisointi vaikuttaa tähän. ”ITSEKÄS NAINEN” JA ”PAHA ÄITIPUOLI” Lapsettomat naiset ja äitipuolet ovat kaksi naisryhmää, jotka kokevat itseensä kohdistuvan sosiaalisen stigman. Lapseton äitipuoli kantaa siis kaksoisstigmaa. Lapsettomiin äitipuoliin liitetään negatiivisia ominaisuuksia, kuten kiinnostumattomuus lapsista, epäonnistuminen parisuhteessa ja ei-perhekeskeisyys (DeSio 2008). Tämän myytin vaikutuksen alaisena monet äitipuolet taistelevat sen todellisuuden kanssa, että he eivät rakasta lapsipuoliaan välittömästi. Moni äitipuoli kokee, että jos hän asettaa rajoja tai vaatii lapsilta jotakin, hän saa ilkeän äitipuolen leiman. Lapsettomat äitipuolet kokevat joutuvansa lunastamaan paikkaansa sosiaalisissa tilanteissa. Biologisia äitejä pidetään epäitsekkäinä, rakastavina ja arvostettavina. Jos äiti nähdään automaattisesti parhaana kasvattajana lapselle, on biologisen isän ja äitipuolen uusperhe lähtökohtaisesti altavastaaja-asemassa (DeSio 2008). Äitipuoleuteen on yhdistetty kautta aikojen negatiivisia myyttejä ja merkityksiä. Samanlainen toiminta biologisen äidin tai isän taholta taas on normaalia vanhemmuutta. Asiantuntijat suosittelevatkin, että äitipuolet keskittyisivät enemmän hyvän parisuhteen rakentamiseen ja itsestään huolehtimiseen (DeSio 2008). Äidit nähdään myös usein ensisijaisina lasten edun kannalta verrattuna isiin ja äitipuoliin. Äitipuoliin vaikuttaa myös myytti välittömästä rakkaudesta, jonka mukaan naisen tulisi sulautua välittömästi uusperheeseen ja omaksua perinteinen äidillinen rooli. PeTe_032015_20150831 .indd 8 31.8.2015 18.59. Tästä syystä osa äitipuolista salaa perhestatuksensa. Toisaalta haastattelemani äitipuolet kertoivat myös kokevansa, että uusperheellisyys on nostanut heidän sosiaalista statustaan. DeSion (2008) mukaan vastoin myyttiä, että äitipuolet ovat kovasydämisiä ja itsekkäitä, suuri osa heidän stressistään syntyy siitä, että he ovat liiankin epäitsekkäitä ja pehmeäsydämisiä. Jane Bartlettin (1995) mukaan käsitykset lapsettomista naisista jakautuvat kahteen päästereotypiaan: ”surullinen vanhapiika” tai ”neuroottinen uranainen”. He saattavat luoda itselleen niin kovia paineita vanhemmuudesta, että heistä tulee kireitä, varautuneita ja uupuneita. Etenkin uusperheen alkuvaiheissa äitipuolet kokevat painetta ansaita lapsipuoltensa hyväksyntä ja päätyvät keskittymään liikaa lasten onnelliseksi tekemiseen ja liian vähän omaan hyvinvointiinsa ja parisuhteeseensa. Uusperheisiin liittyvistä myyteistä kirjoittaPerheterapia 3/15 Laura Mannila neet Kaisa Raittila ja Päivi Sutinen (2008) kuvaavat myyttien äitipuolia tunkeutujina, osaamattomina ja ulkopuolisina. 9 8 Äitipuolet etsivät enemmän informaatiota uusperheestä ja vanhemmuudesta kuin isäpuolet. Ganongin ja Colemanin (1997) tutkimuksen mukaan äitipuoliin liitetään ylipäätään vähemmän positiivisia ominaisuuksia kuin naisiin yleensä ja heidät arvioidaan negatiivisemmin kuin biologiset äidit. Heidän on varottava todentamasta kylmän uranaisen tai piittaamattoman, miehen huomiota ja omaisuutta tavoittelevan syöjättären ”kirousta”. Biologisille vanhemmille monenlaiset tunteet ja hermojen menettäminenkin on hyväksyttävämpää. Ilkeän äitipuolen ja itsekeskeisen lapsettoman naisen myytit saattavat varjostaa lapsettomia äitipuolia. He tuntevat syyllisyyttä, kieltävät todelliset tunteensa ja yrittävät pakottaa suhteensa lapsipuoliin läheiseksi sen sijaan, että antaisivat sen kehittyä omalla rytmillään. Lapsettomiin naisiin liitetään itsekkyyden, turhamaisuuden ja ei-hoivaavuuden leimoja. Niin aikuiset kuin lapsetkin tietävät, että saduissa äitipuolet ovat pahoja. Välittömän rakkauden myyttiin liittyy usein yritys tehdä uusperheestä ydinperheen kaltainen, mikä on epärealistinen tavoite (DeSio 2008). Vaikka monet haastattelemistani äitipuolista tuntuivat olevan tietoisia siitä, että välitön rakkaus on mahdottomuus ja että uusvanhemman ei tarvitse olla samassa roolissa kuin biologisen vanhemman, he kamppailivat silti riittämättömyyden ja syyllisyyden kanssa. He toteavat, että yhteiskunta odottaa toisaalta äitipuolen hoitavan tehtävänsä uusperheen naispuolisena aikuisena, mutta toisaalta hänet pakotetaan perheen reunamille muistuttamalla, ettei hänestä ole tätä tehtävää täyttämään. Lapsettomat äitipuolet, kuten muutkin lapsettomat naiset, kokevat myös enemmän yhteiskunnallista ulkopuolisuutta. Jos äitipuoli kaipaa omaa tilaa, tai hänen hermonsa kiristyvät lapsen kanssa, hän kokee välittömästi syyllisyyttä. Yhteiskunta ja yhteiskunnalliset instituutiot syrjivät lapsettomia naisia
Elizabeth Craigin (2008) mukaan stressiä on enemmän, jos roolimuutokset etenevät normaalista tai luonnollisesta poikkeavassa järjestyksessä. Koska biologinen vanhempi lapsineen edustaa määrällistä enemmistöä ja koska lasten tarpeet on usein pakko asettaa etusijalle, joutuu lapseton äitipuoli luopumaan monella tavalla siitä, mihin on itse tottunut. Haastattelemani äitipuolet puhuivat oman tilan menettämisestä. Naisten odotetaan astuvan ensisijaisen huolenpitäjän rooliin. Tämä luonnollisesta perheen muodostumisesta poikkeava järjestys lisää roolien omaksumiseen liittyviä paineita (DeSio 2008). 9 8 Lapsettomat äitipuolet Ollessaan mukana lasten harrastuksissa tai perhetuttavien seurassa he saattavat toisaalta kokea mielihyvää ja ylpeyttä voidessaan olla osa lapsiperheiden yhteisöä. Aina joku tarvitsee, on tehtävää ja puuhaa. Sosiaalisen vanhemman rooli ei ole aina toivottu rooli. Useat päällekkäiset roolit voivat lisätä niiden omaksumisen vaativuutta ja koettua ristiriitaa (DeSio 2008). Tässäkin kohdassa lapsettomat äitipuolet joutuvat usein luopumaan itselleen tärkeistä ja tutuista asumista määrittävistä tekijöistä ja joustamaan puolison lasten edun vuoksi. On PeTe_032015_20150831 .indd 9 31.8.2015 18.59. Lapseton äitipuoli saattaa olla lapseton omasta tahdostaan. DeSio (2008) tarkastelee uusperheen äitipuoleksi tulemista rooliteorian kautta. Sen vuoksi äitipuoleus ei ole heille täysin uusi rooli. Uusperheessä mukaan tulee myös monimutkaisempi sukuyhteisö, johon liittyminen lisää uusien roolien määrää (Craig 2008). Toisaalta he kokevat olonsa uhatuksi ja pelkäävät tulevansa kohdelluksi jollakin tapaa alempiarvoisina kuin biologiset vanhemmat. Myös parisuhteen kahdenkeskeinen aika on usein kortilla. Naiset mainitsivat tärkeänä tukena myös toiset uusperheet, jos sellaisia löytyi suvusta tai ystäväpiiristä. Roolilla hän viittaa sosiaaliseen asemaan, jonka ihminen valitsee tai johon hän joutuu. Yksi suurimmista kysymyksistä on asumisen ratkaiseminen. Haastattelemistani äitipuolista ne, jotka olivat vapaaehtoisesti lapsettomia, kuvasivat joutuneensa suuren elämänmullistuksen eteen tullessaan uusperheellisiksi. Jokaiseen rooliin liittyy myös rooliodotuksia. Oma aika on harvemmin enää omaa. DeSion (2008) mukaan lapsettoman äitipuolen rooli on roolien omaksumisen järjestyksen kannalta haastavin. ÄITIPUOLEN PAIKKA UUSPERHEESSÄ Monet vanhempipuolet kokevat ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä etenkin uusperheen alkuvaiheissa. Lapsettomalle naiselle uusperheelliseksi tuleminen tarkoittaa totaalista elämänmuutosta. Toisaalta osa haastattelemistani äitipuolista kuvaa uutta sukuyhteisöä sopeutumista helpottavanakin tekijänä. Tämä näyttää tapahtuvan riippumatta siitä, miten äitipuoli mieltää roolinsa sosiaalisena vanhempana, ja millaisena hän kokee suhteensa lapsipuoliinsa (Browning & Artelt 2012). Äitipuolet, joilla on ennestään omia lapsia, ovat omaksuneet vanhemman roolin jo aiemmin elämässään. Niin aikuisilta kuin lapsiltakin vaaditaan paljon sopeutumiskykyä. Haastattelemieni äitipuolien tarinoista nousivat vahvasti esiin myös käytännön kysymykset, joita uusperheelliseksi tuleminen toi tullessaan. Lapsettomalla äitipuolella ei myöskään ole välttämättä mitään kokemusta lasten kanssa elämisestä. Hänestä tulee yhtäaikaisesti puoliso ja sosiaalinen vanhempi. Tällöin puolison perheellisyyteen sopeutuminen voi olla suorastaan kriisi. UUSPERHEELLISEKSI TULEMINEN Uusperheen alkuvaiheet ovat kaikille uusperheen jäsenille haastavaa aikaa. Browningin ja Arteltin (2012) mukaan äitipuolet ovat alttiita stressille ja konflikteille niiden odotusten vuoksi, joita kohdistuu heihin naisina. DeSio viittaa Gooden (1960) rooliteoriaan todetessaan, että roolit ovat merkittäviä itsen määrittämisen lähteitä. Sen sijaan lapseton äitipuoli omaksuu kerralla kaksi roolia. Uusperheessä ei onnistu, jos haluaisi viettää koko illan rauhassa kirjaa lukien. Äitipuolien odotetaan olevan tiiviimmin tekemisissä lapsipuoliensa kanssa kuin isäpuolien. Siirtymä yksineläjästä perheelliseksi ilman kahdenkeskeistä seurustelua tai yhteistä harkintaa perheen perustamisesta on melkoinen elämänmullistus. Tähän ratkaisuun vaikuttaa vahvasti lasten toisen kodin ja koulun sijainti. Meteliä ja meininkiä riittää. Muutetaanko yhteen parisuhteen jommankumman osapuolen aiempaan asuntoon vai hankitaanko kokonaan uusi asunto. Onnistuminen tai epäonnistuminen roolien täyttämisessä voi olla merkittävä stressin lähde
Äitipuoli on vahvasti perinteisessä perheenäidin roolissa. Lapsettomat äitipuolet kokevat vielä enemmän ulkopuolisuutta uusperheen sisällä kuin äitipuolet, joilla on myös omia lapsia. PeTe_032015_20150831 .indd 10 31.8.2015 18.59. Naiset kuvasivat helpottavana sitä, että he olivat oppineet vetäytymään tarvittaessa sivummalle. Minna Murtorinne-Lahtinen (2013) nimeää kolme äitipuolityyppiä, joista kukin edustaa omanlaistaan ratkaisua perheen roolijaossa. Toiminnanjohtaja-äitipuolet taas elävät yleensä perheessä, jossa on koulutai teini-ikäisiä lapsia. Etenkin väsyneenä toiminnanjohtajan rooli on kuitenkin myös raskas. He eivät jaa biologisen vanhemmuuden kokemusta kumppaninsa kanssa. Näistä ensimmäinen, ”satelliittiäidin” rajoittama äitipuoli elää perheessä, jossa miehen entinen puoliso hallitsee. Muutamat haastattelemistani äitipuolista tunnistivat toiminnanjohtajan roolin. Äitipuolen ja lasten välille kehittyy luottamuksellinen tunnesuhde. He kokevat usein olevansa isää tiukempia kasvattajia ja näin ollen rajojen asettajia ja arjen askareiden valvojia. Heillä ei myöskään ole biologista sidettä yhteenkään uusperheen lapseen. Hän on ulkopuolinen myös siitä yhteisestä vanhemmuudesta, jonka puoliso jakaa entisen puolisonsa kanssa. Muutamat äitipuolet kertoivat, että osallistuisivat mielellään enemmänkin esimerkiksi lapsen koulunkäyntiä koskeviin asioihin, mutta biologinen äiti ei salli sitä. Äitipuolikeskeisessä uusperheessä äitipuoli on perheen tunnejohtaja ja/tai toiminnanjohtaja (Murtorinne-Lahtinen 2013). Uusperheessä uusvanhemmalla ei ole mahdollisuutta kasvaa vanhemmaksi perheen kanssa ja tutustua lapsiin alusta asti. Tämä ratkaisu tuo äitipuolelle lisää valtaa ja hallinnan tunnetta perheessä, mikä taas vähentää ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunnetta. Äitipuoli joutuu astumaan sisään jo perustettuun perheeseen, jossa mahdollisesti surraan vielä menetettyä vanhempaa tai työstetään eroa (Browning & Artelt 2012). Erityisen kipeää ulkopuolisuus voi olla äitipuolelle, jonka puoliso on leski. Tällöin myös äitipuolen ja lasten välille saattaa syntyä hankalia mustasukkaisuuksia isän huomiosta. Tiimivanhemmuusperheissä sosiaalisen vanhemman ja biologisen vanhemman roolit eivät eroa toisistaan jyrkästi. Äitipuoli ei löydä paikkaansa vanhempana uusperheessä ja puolisona miehensä rinnalla. Molemmat ovat perheen aikuisia ja vanhempia (Murtorinne-Lahtinen 2013). Joissakin uusperheissä vahva parisuhde on keskeisin avain äitipuolen paikan löytymiseen. Joitakin sen kaltaisia elementtejä kuitenkin tuli esille. 11 10 Perheterapia 3/15 Laura Mannila luonnollista, että uusvanhemmat kokevat itsensä ulkopuolisiksi tullessaan pudotetuksi perheeseen, jonka jäsenillä on keskenään biologiset sidokset sekä aiemmin luodut rutiinit ja rituaalit. Puolisolla ja hänen lapsillaan on omat muistonsa ja oma menneisyytensä, josta äitipuoli on ulkopuolinen. Haastattelemistani lapsettomista äitipuolista kukaan ei kuvannut tilannettaan ensisijaisesti satelliittiäidin rajoittamaksi uusperhetilanteeksi. Edesmennyt vaimo ja äiti saattaa elää voimakkaasti perheen muistoissa. Yksi naisista kuvasi, miten organisointiroolin ottaminen oli keino saada paikkansa perheessä. Heidän roolinsa perheessä koskien kasvatusta ja huoltajuutta on usein rajattu (DeSio 2008). Myös yhteiset säännöt ja yhteen hiileen puhaltaminen kasvatuskysymyksissä helpottivat äitipuolen oloa. Ulkopuolisuus herättää herkästi hylätyksi tulemisen ja mustasukkaisuuden tunteita. Äiti saattaa myös yrittää vieraannuttaa isää lapsistaan. Näissä perheissä biologinen vanhempi ja sosiaalinen vanhempi lähtevät toimimaan tiiminä, joka johtaa perhettä yhdessä. Äitimyytti, jonka mukaan biologisen äidin hoiva on aina lapselle parasta, vallitsee. Uusi puoliso ei voi ottaa osaa muun perheen suruun, vaan jää myös siitä ulkopuoliseksi. Biologisten vanhempien välit ovat usein riitaisat. Tämän paikka saattaa jäädä toisella tavalla pyhäksi kuin eroperheessä. Toiset lunastavat paikkansa perheessä ryhtymällä perheen toiminnanjohtajiksi. Tunnejohtaja-äitipuolien perheissä lapset ovat usein pieniä ja asuvat samassa taloudessa äitipuolensa kanssa. Tiimivanhemmuusperheissä puolisot kokevat saavansa toisiltaan tukea perheen haastavissa vaiheissa. Heistä tulee kodin pomoja, jotka koordinoivat arkea ja pitävät kodin kasassa. Toiset hyväksyvät paikkansa hiukan syrjässä ja osaavat myös nauttia sen suomasta vapaudesta. Toisaalta entisten puolisoiden välit voivat olla myös niin tiiviit, että äitipuoli kokee itsensä ulkopuoliseksi ja epäilee, onko eroa koskaan oikeastaan tapahtunutkaan. Aluksi ulkopuolisuus oli niin räikeää. Satelliittiäiti ei hyväksy äitipuolta kasvattajaksi ja saattaa mustamaalata tätä lapsille. Äitipuolen ja etenkin lapsettoman äitipuolen paikka uusperheessä on usein epäselvä uusperheen alkuvaiheissa. Ulkopuolisuutensa äitipuolet ratkaisevat kukin omalla tavallaan
Tällöin asian jatkuva ihmettely saattaa herättää ärtymystä ja puolustautumista: eikö lapsettomuutta saisi valita. Puolisoiden välinen vanhemmuuden tiimityö lisää parisuhdetyytyväisyyttä ja onnea. Nainen saattaa olla lapseton vastoin tahtoaan. Naiset määrittävät itsensä tai tulevat määritetyksi muiden taholta sen mukaan, ovatko he naimisissa (tai avoliitossa), ja onko heillä lapsia. Murtorinne-Lahtisen (2013) määrittämien äitipuolityyppien lisäksi haastattelemieni äitipuolien tarinoissa tuli esiin myös neljäs äitipuolen paikkaa luonnehtiva ratkaisu. Monen haastattelemani äitipuolen kohdalla lapsettomuus näyttäytyi monen tekijän summana ja elämäntilanteeseen kytkeytyvänä ratkaisuna. Lapsettomat äitipuolet voivat olla lapsettomia monesta syystä. Äitipuolen paikka puolisonsa rinnalla vaimona ja toisena aikuisena on selkeä, jolloin myöskään lasten ja äitipuolen ei tarvitse kilpailla keskenään ”ykköspaikasta”. Äitipuoli on tasavertaisena aikuisena puolisonsa rinnalla, mutta pysyttelee etäämmällä lasten kasvatuksesta ja hoidosta. Kun yhteistyö toimii, ja aikuiset tukevat toisiaan, kaikki osapuolet hyötyvät. Molemmat kokevat itsensä täysivaltaisiksi, tasavertaisiksi perheen jäseniksi ja aikuisiksi. Nainen saattaa olla omasta tahdostaan lapseton, eikä toivo koskaan saavansa biologisia lapsia. Naisten odotetaan haluavan äitiyttä (DeSio 2008). Lapsettomuutensa valinneet naiset eivät välttämättä halua identifioitua uusperheessä vanhemman rooliin (DeSio 2008). Parhaimmillaan toinen biologinen vanhempi, kuten myös muut sukulaiset ja läheiset aikuiset, ovat osa ”kasvatustiimiä”. Näissä uusperheissä lapsettomalla äitipuolella on enemmän tilaa ja aikaa keskittyä työhönsä, harrastuksiinsa ja muihin asioihin, jotka ovat määrittäneet hänen elämäänsä ennen uusperheen syntyäkin. Uusperheiden kanssa työskennelleet Krähenbühl, Jellouschek, Kohaus-Jellouschek ja Weber (1986) ovatkin esittäneet, että uusperheissä toimisi parhaiten roolijako, jossa biologinen vanhempi sukupuolesta riippumatta ottaa päävastuun kasvatuksesta, ja uusvanhempi toimii enemmänkin supportiivisessa roolissa. Hän voi olla fysiologisista syistä kykenemätön saamaan lapsia tai hän saattaa olla liian vanha tulemaan raskaaksi uusperheen syntyessä. Mies saattaa olla kykenemätön saamaan lisää lapsia. Koska äitiys tai vanhemmuus ei ole koskaan PeTe_032015_20150831 .indd 11 31.8.2015 18.59. Hän voi olla myös haluton hankkimaan lisää lapsia uudessa liitossaan. Mikä tahansa tahdosta riippumattoman lapsettomuuden syy onkin, on lapsettomuus äitipuolelle usein kipeä kysymys, johon hän toivoisi muilta hienotunteista suhtautumista. Uusperheen äitipuoli saattaa olla vastoin tahtoaan lapseton myös miehestään johtuvista syistä. VAPAAEHTOINEN TAI TAHATON LAPSETTOMUUS Useampi haastattelemistani lapsettomista äitipuolista oli kohdannut tilanteen, jossa häneltä oli kysytty: ”Koska te hankitte yhteisiä lapsia?” tai ”Miksi teillä ei ole yhteisiä lapsia?” Monelle lapsettomalle äitipuolelle lapsettomuutta ihmettelevät kysymykset tuntuvat vaikeilta ja loukkaavilta. Uusperheen toisen aikuisen rooli ja lapsettoman naisen rooli voivat olla myös sulassa sovussa. Hän kuvasi viihtyvänsä hyvin lasten kanssa ja viettävänsä näiden kanssa myös kahdenkeskeistä aikaa. 11 10 Lapsettomat äitipuolet Myös ongelmat suhteessa lasten toiseen biologiseen vanhempaan kohdataan yhdessä. Jako vapaaehtoisesti tai tahattomasti lapsettomiin ei ole useinkaan yksiselitteinen. Toisinaan taas lapsipuolet näyttäytyivät lahjana, mahdollisuutena elää vanhemmuus uusperheen kautta. Harvemmin keneltäkään kysytään kysymystä toisinpäin: ”Miksi sinä olet halunnut lapsia?” tai ”Miksi te halusitte vielä yhteisiäkin lapsia?” Lapsettomuus on yhteiskunnassamme hyvin latautunut aihe erityisesti naisille. Tässä ratkaisussa uusperheen biologinen vanhempi ottaa päävastuun lapsista. Äitiys on naisille yhteiskunnallinen normi, josta poikkeaminen vaatii selityksiä. Ne lapsettomat äitipuolet, jotka ovat omasta tahdostaan valinneet lapsettomuuden ennen uusperheeseen tuloaan, voivat kokea ristiriitaa itse valitun lapsettomuuden ja uusvanhemman rooliin liittyvien äidillisyyden odotusten välillä. Parhaimmillaan tämä ratkaisu on tietoinen ja selkeä. Heteroliittoon perustuvissa uusperheissä tämä ratkaisu tarkoittaa äitimyytin murtamista ja isän asettumista keskiöön. Kasvatusvastuun hän koki kuitenkin olevan miehellään. Lapsilla ja aikuisilla on omat paikkansa. Yksi haastattelemistani naisista nimesi roolinsa perheessä ”tasapainoiseksi aikuiseksi”. Vastoin omaa tahtoaan tai elämäntilanteesta johtuvista syistä lapsettomien äitipuolien tarinoissa oli läsnä jonkinlainen luopuminen ja suru. Joissakin tapauksissa uuslasten läsnäolo vahvisti surua
Tästä näkökulmasta ei ole vaikea ymmärtää, että ”tunkeutuja” herättää lapsessa usein monenlaisia, ristiriitaisia ja vihamielisiäkin tunteita. Lapset tulevat puolison mukana, halusi äitipuoli sitä tai ei. Uusperheessä on aina läsnä myös menneisyys. Monesta kertomuksesta käy kuitenkin ilmi, että lapsettomat äitipuolet ovat tietoisia siitä, etteivät tunne lasta kohtaan samanlaista rakkautta kuin kuvittelevat biologisten vanhempien tuntevan. Äitipuolilla varhainen fyysinen yhteys lapseen ja oksitosiinin kiintymistä tukeva vaikutus puuttuvat. Tätä selitetään sillä, että lasten vain vieraillessa äitipuolella ei ole riittävästi aikaa kehittää ratkaisuja pulmatilanteisiin ja suhteessa ilmeneviin ongelmiin, sekä sen kautta, että ero lapsettomien ja ”lapsellisten” jaksojen välillä on suurin silloin kun lapset vain vierailevat. Yhteiset kiinnostuksen kohteet, kuten lemmikki tai harrastus näyttivät helpottavan tutustumista. Haastattelemani äitipuolet tuntuivat tekevän työtä myös aluksi hankalilta tuntuvien suhteiden luomiseksi ja keksivätkin siihen luovia ratkaisuja. Fantasia biologisten vanhempien palaamisesta yhteen tulee haastetuksi, ja siitä on luovuttava. Kaikkien haastattelemieni äitipuolien suhde uuslapsiinsa kuvautuu tärkeänä ja merkityksellisenä. Biologisen äidin kiintymistä tukee kuitenkin sen hormonaalinen pohja. Etenkin jo isompien lasten äitipuolet mainitsevat myös fyysisen läheisyyden puuttumisen. Myöskään äitipuoli ei valitse lapsiaan. Äitipuolen näkökulmasta taas lapsi tai lapset kantavat mukanaan uuden kumppanin vanhaa perhettä. Biologisessakaan vanhempi–lapsi -suhteessa kiintymys ei toki synny aina automaattisesti tai ongelmitta. Nuorempien lasten kohdalla suhteesta tulee todennäköisemmin vanhempi-lapsi -suhteen kaltainen. Tällöin äitipuoli asettuu enemmänkin perheen toisen aikuisen paikalle tai muodostaa isoihin lapsiin ystävyyden kaltaisen suhteen. Vaikka lapsettomat äitipuolet toteuttavat usein sekä vanhemmuusroolia että ammatillista roolia, näillä rooleilla on heille erilainen merkitys, erilainen palkitsevuus ja erilainen painoarvo itseymmärryksen kannalta kuin biologisille äideille. Tämä näkemys ei saanut vahvistusta haastattelemieni äitipuolten kertomuksista. Tämä ei tapahdu lapsen tahdosta, vaan lapsi joutuu sopeutumaan tilanteeseen, jota hän ei ole itse valinnut (Broberg 2010). He putoavat keskelle perhettä, jonka jäsenillä on jo omat vakiintuneet suhteensa. Lapsen biologiset vanhemmat saavat mahdollisuuden kasvaa vanhemmuuteen ja kiintymyssuhteeseen vauvan kanssa. Niin äitipuolen kuin lapsenkin persoona vaikuttaa siihen, miten suhde lähtee käyntiin. 13 12 Perheterapia 3/15 Laura Mannila ollut osa hänen identiteettiään, hän koki olevansa jokseenkin vapaa äitiyteen tai äitipuoleuteen liittyvistä myyteistä ja odotuksista. Teini-ikäinen taas ei kaipaa uutta vanhempaa, koska on muutenkin irrottautumassa lapsuuden perheestään. Uusvanhemmuus onkin kiintymyssuhteen kannalta biologista vanhemmuutta monimutkaisempi prosessi. Tämä realiteetti herättää tunteita kaikissa osapuolissa. Kosketuksessa ja hoivatilanteissa erittyvä oksitosiini vahvistaa kiintymisen tunteita. DeSion (2008) mukaan lapsettomat äitipuolet, joiden perheissä uuslapset asuvat vain osan aikaa, kokevat enemmän stressiä kuin ne äitipuolet, joiden perheessä lapset asuvat pääasiallisesti. Lapselle uusi perheenjäsen todentaa alkuperäisen perheen menetyksen. DeSion (2008) mukaan lapsettomat äitipuolet määrittävät itsensä vähemmän vanhemmuuden kautta kuin äitipuolet, joilla on myös biologisia lapsia. Jos lapsia on useampi, äitipuoli saattaa kokea suhteen luomisen johonkin lapseen helpompana tai vaikeampana kuin toiseen. Jotkut äitipuolet kokivat pikemminkin positiivisena vuoroasumisen, joka mahdollistaa sekä koko perheen yhteistä aikaa että parin kahdenkeskeistä aikaa. SUHDE LAPSIPUOLIIN Lapselle, joka on jo olemassa uusperheen syntyessä, perheen uusi aikuinen on kolmas, joka tunkeutuu lapsen ja biologisen vanhemman muodostamaan perheeseen. Lapsen ikä vaikuttaa siihen, millaiseksi uusvanhemman rooli hänen elämässään muodostuu. Lapsettomat äitipuolet antavat useammin enemmän painoa ammatilliselle roolilleen, mikä voi myös nostaa heidän itsetuntoaan. Synnytys ja imetys käynnistävät oksitosiinin tuotannon (MäkiMattila & Tuomisto 2007). Lapsen ja äidin fyysinen yhteys – tai oikeammin ykseys – raskausvaiheessa helpottaa kiintymyssuhteen syntymistä biologisessa vanhemmuudessa. Myös lapsella on jo oma kiintyPeTe_032015_20150831 .indd 12 31.8.2015 18.59. Myös isät ovat nykyään usein alusta asti tiiviisti mukana vauvan odotuksessa, synnytyksessä ja alkutaipaleella. Haastattelemani äitipuolet kuvasivat lapsiin tutustumista pääosin positiivisena ja mutkattomana prosessina
Uusparisuhteita tutkineen Kontkasen (2012) mukaan uusperheiden miehet ovat keskimäärin tyytyväisempiä parisuhteeseensa kuin uusparien naiset. Toisaalta selkeäksi muodostunut paikka puolison lasten elämässä on parisuhdetyytyväisyyden edellytys. Uusvanhemmuus ja parisuhde ovat tiiviisti toisiinsa kytkeytyneitä ja molemminpuolisessa vuorovaikutussuhteessa. DeSion (2008) tutkimuksessa parisuhdetyytyväisyys oli sen sijaan korkeampi niillä äitipuolilla, joilla oli myös biologisia lapsia. Yhtäältä vahva parisuhde auttaa luomaan hyvät suhteet lapsipuoliin. Tilanne on epätasapainoinen, koska heillä ei ole elatusvelvollisuutta yhtäkään lasta kohtaan, mutta silti heidän odotetaan osallistuvan myös lapsipuolten kuluihin (DeSio 2008). Kontkasen (2012) mukaan taloudellisen ja sosiaalisen vastuun ottaminen ei-yhteisen lapsen elämästä lisää parisuhdetyytyväisyyttä ja ilmentää parisuhteen toimivuutta. Uusperheessä on alusta asti mukana kolmas tai useampia osapuolia. Koska heillä on vaurautta, he kokevat myös enemmän taloudellisia vaatimuksia perhettään kohtaan. DeSion (2008) tutkimuksessa lapsettomien äitipuolien koulutustaso ja työllisyysaste oli korkeampi kuin niiden äitipuolien, joilla oli myös omia lapsia. Toisilla taas oli puolisonsa kanssa selkeä sopimus siitä, kuka mistäkin vastaa. Uusparisuhteessa kolmas on aina läsnä. Osa heistä piti luonnollisena osallistua myös lapsipuoliensa kuluihin. Sen sijaan lapsettomille äitipuolille vanhemmuusrooli tulee sekundäärisenä roolina sen seurauksena, että he ovat valinneet puolison, jolla on lapsia. Murtorinne-Lahtisen (2013) mukaan uusperheen miesten ja naisten tyytyväisyys parisuhteeseen riippuu pitkälti siitä, miten lastenhoidon, kotitöiden ja päätösvallan jako toteutuu. Äitipuolet, joilla on myös omia lapsia, ovat joka tapauksessa sitoutuneet ja sopeutuneet rooliinsa vanhempina. Tutkimusten mukaan lapsettomat äitipuolet kokevat äitipuolen roolin vangitsevampana kuin äitipuolet, joilla on myös omia lapsia (DeSio 2008). Nämä tekijät heikensivät parisuhdetyytyväisyyttä. Suomalaisissa uusperheissä kotityöt jaetaan tasaisemmin kuin ydinperheissä, ja uusparit ovat PeTe_032015_20150831 .indd 13 31.8.2015 18.59. Toiseksi äitipuolien perheissä miehen entisen perheen vaikutus näytti tunkeutuvan erityisen voimakkaasti uusperheen arkeen, mikä muodosti oman haasteensa uusparisuhteelle. Kun äitipuolien perheiden isät ovat aktiivisessa roolissa lastenhoidossa, parisuhde kukoistaa. Lapsettomalla äitipuolella ei ole ehkä mitään kokemusta siitä, miten lasten kanssa ollaan. Kun ei ole ollut alusta asti mukana täysin tarvitsevan vauvan kehityksessä, ei ole helppo hypätä kesken matkan mukaan ja asettaa lapsen tarpeita omiensa edelle. Yksi tekijä oli, että äitipuolien perheissä tapahtui lukkiutumista negatiiviseen vuorovaikutuskierteeseen enemmän kuin muissa perhetyypeissä. Lapsettomat äitipuolet kokivat äitipuolen roolin vangitsevampana kuin äiti-äitipuolet ja he myös kokivat enemmän ulkopuolisuuden tunnetta. Juuri yhteisen varhaisen kiintymyssuhteen puuttumisesta johtuen lapsettomat äitipuolet saattavat kokea lapsen tarpeisiin vastaamisen vaikeaksi. Kolmas osapuoli voi olla lapsi, työ, sairaus, alkoholismi tai mikä tahansa muu tekijä, joka vie huomiota pois parisuhteesta ja puolisosta. Tämän vuoksi lapsettomat äitipuolet olivat taloudellisesti itsenäisempiä. Silti naisilta ylipäätään odotetaan vastuunottoa lapsista ja perheestä, ja he myös itse ottavat sitä miehiä enemmän (Mäki-Mattila & Tuomisto 2007). Kontkasen (2012) mukaan parisuhdetyytyväisyyden kannalta ei ole merkitystä, onko molemmilla puolisoilla biologisia lapsia vai ei. Haastattelemani äitipuolet eivät tuntuneet kuitenkaan kokevan taloudellista stressiä tai epäoikeudenmukaisuutta. Äitipuolien taloudellinen tilanne saattaa vaikuttaa siihen, kuinka vangitsevana tai rajoittavana he äitipuolen roolinsa kokevat. Broberg (2010) viittaa Jallinojaan (2000), jonka mukaan aina, kun parisuhteeseen tulee mukaan joku kolmas tai ”vieras” osapuoli, puolisot pakotetaan ainakin jonkin verran kauemmaksi toisistaan. Tämän ajatellaan johtuvan äitipuolen monimutkaisemmasta asemasta uusperheessä. 13 12 Lapsettomat äitipuolet myssuhdetyylinsä ja vuorovaikutushistoriansa, johon äitipuoli ei ole osallinen. Taloudellisen tilanteen vakaus ei kuitenkaan vähentänyt taloudellista stressiä. LAPSETTOMAT ÄITIPUOLET JA PARISUHDE Uusparisuhteessa parisuhteen muodostuminen alkaa aivan eri lähtökohdasta kuin kahden lapsettoman aikuisen parisuhteessa. Kontkasen tutkimuksessa esiin nousi joitakin erityisesti äitipuolien perheitä luonnehtivia tekijöitä
Äitipuolet ja etenkin lapsettomat äitipuolet saattavat puolestaan kokea katkeruutta joutuessaan hoitamaan toisen naisen lapsia. Hyvät neuvottelutaidot auttavat ratkaisemaan ristiriitoja ja sopimaan yhteisistä pelisäännöistä. Katkeruutta lisää, jos biologinen äiti ei anna tunnustusta vaan ilmaisee tyytymättömyyttä äitipuolen tapaan hoitaa asioita (Raittila ja Sutinen 2008). Kasvatuksellisien ristiriitojen ei tarvitse kuitenkaan koitua uusparisuhteen kohtaloksi. MielenPeTe_032015_20150831 .indd 14 31.8.2015 18.59. Sen sijaan kasvatuksellisista näkemyksistä uusperheissä riidellään enemmän kuin ydinperheissä (Kontkanen 2012). Parisuhteen kummaltakin osapuolelta vaaditaan sitoutumishalua sekä tahtoa kuunnella ja yrittää ymmärtää myös toisen osapuolen kokemusta. Heteroparisuhteeseen perustuvissa uusperheissä tämä on biologinen äiti. Mikäli lasten biologisella äidillä oli mielenterveystai päihdeongelmia, heijastui se vahvasti myös äitipuolen arkeen. Haastattelemistani seitsemästä äitipuolesta neljällä ei ollut mitään yhteyttä lasten biologiseen äitiin. Siihen ei kuitenkaan ollut edellytyksiä. Monet haastattelemistani äitipuolista kuvasivatkin omassa perheessään juuri tällaista tilannetta. Malisen ja Larkelan (2011) mukaan onnellisen parisuhteen salaisuus ei ole vaikeuksien ja ongelmien puute, vaan se, että vuorovaikutusta voidaan jatkaa erimielisyyksistä huolimatta. Vastoin tahtoaan lapsettomat äitipuolet saattavat kokea suhteen lapsen biologiseen äitiin erityisen vaikeana. Martinin (2009) mukaan kasvatukselliset erimielisyydet korostuvat usein biologisen isän ja lapsettoman äitipuolen parisuhteessa. Pelko yhteyden menettämisestä lapsiin saattaa ajaa etenkin eronneet isät miellyttämään lapsiaan. Miehet hyväksyvät kuitenkin enemmän kasvatusvastuuta, mikäli lapsi on biologinen. Ei ole lainkaan harvinaista, että lasten biologinen äiti ei hyväksy äitipuolta lasten elämään ja pyrkii horjuttamaan uusperheen kasvurauhaa ja tasapainoa. SUHDE LASTEN TOISEEN BIOLOgISEEN VANHEMPAAN Uusperheen äitipuolet ovat aina tavalla tai toisella suhteessa myös lapsen toiseen biologiseen vanhempaan. Äitiydessä on ylivoimaa, joka jyrää usein uusperheenkin tontille. Raittilan ja Sutisen (2008) mukaan uuden ja vanhan perheen välistä valtataistelua käyvät nimenomaan naiset keskenään. Omista tunteista, tarpeista ja ajatuksista puhuminen lisää läheisyyttä ja yhteisyyttä. Lasten biologiset äidit käyttäytyivät tavalla, joka vaikeutti huomattavassa määrin äitipuolien paikkaa uusperheessä. 15 14 Perheterapia 3/15 Laura Mannila taloudellisesti itsenäisempiä kuin ydinperheiden parit (Broberg 2010). Toimivassa parisuhteessa puolisot ratkovat kasvatukselliset erimielisyytensä kaksin ja puhaltavat yhteen hiileen lasten ollessa läsnä (Murtorinne-Lahtinen 2013). Kontkasen (2012) mukaan naiset kantavat enemmän kasvatusvastuuta sekä ydinperheissä että uusperheissä. Nämä voidaan nähdä suhdetta tukevina tekijöinä. Näin ollen biologisen isän ja äitipuolen parisuhteessa voisi olettaa kasvatusvastuun jakautuvan tasapuolisemmin molemmille. Biologinen äiti ei halunnut tavata äitipuolta eikä kommunikoida millään tapaa. DeSion (2008) mukaan lapsettoman äitipuolen voi olla vaikeaa tulla toimeen lasten biologisen äidin kanssa, koska hän ei jaa biologisen äidin roolia ja statusta tämän kanssa. Riitatilanteet muodostuvat, kun biologisen vanhemman kenties tarpeettoman sallivat ja uusvanhemman tiukkarajaiset kasvatusnäkemykset polarisoituvat ja törmäävät toisiinsa. Myös kahden naisen parisuhteessa vastuunjako saattaa olla tasapuolisempaa, koska sukupuolirooleista johtuvaa epätasapainoa ei ole. Ilmiö tuleekin erittäin vahvasti esille haastattelemieni äitipuolien tarinoissa. Toimivan uusparisuhteen kulmakivenä on puolisoiden välinen luottamus ja kunnioitus. Hänen mukaansa eronneet vanhemmat ovat usein syyllisyyden tunteidensa vuoksi alttiita lipsumaan rajojen asettamisesta. Uusperhe rakentuu parisuhteen varaan, ja näin ollen parisuhteen toimivuus on kestävän uusperheen edellytys. Vain yksi ainoa haastattelemistani lapsettomista äitipuolista kuvasi suhdettaan lapsen toiseen biologiseen vanhempaan toimivana. Uusvanhemmille on Martinin mukaan tyypillisempää sen sijaan tiukempi suhtautuminen rajoihin. Etenkin lapsettomien uusvanhempien kohdalla tottumattomuus lapsiperhe-elämään saattaa johtaa liiankin tiukkoihin vaatimuksiin esimerkiksi kodin siisteydessä. Äitipuolet kokivat olevansa halukkaita jonkinlaiseen yhteistyöhön. Samalla kun he surevat omaa lapsettomuuttaan, saattavat he kokea kateutta ja katkeruutta lasten biologista äitiä kohtaan, tämä kun on saanut jakaa vanhemmuuden äitipuolen nykyisen puolison kanssa
Biologinen vanhempi kokee olevansa puolisonsa, lastensa ja mahdollisesti vielä ex-puolisonsa välisessä ristitulessa. Symbioosi ja sopeutuminen jäävät taakse. Äidit puuttuvat uusperheen asioihin enemmän. Eriytyminen tapahtuu riitojen ja kaaoksen kautta. Alun symbioosivaihe ja idealisoidut haavekuvat ovat luotuja rikkoutumaan. Tällöin myös heidän haaveensa ehjästä perheestä kohdistuvat vastasyntyneeseen uusperheeseen. Voidaan puhua tiedostamisvaiheesta (Papernow 1984). Eron tai entisen puolisonsa menetyksen kokenut biologinen vanhempi haluaa korvata rikkoutuneen perheensä ja hyvittää lapsilleen näiden kokeman tuskan (Raittila & Sutinen 2008). Jos täysrähinästä päästään toimintavaiheeseen, uusparin aikuiset alkavat toimia yhteistyössä. Useimmiten lapseton äitipuoli on ensimmäinen, joka tulee piinallisen tietoiseksi muutoksen tarpeesta. Uusvanhempi taas kyseenalaistaa niitä ja haluaa rakentaa jotakin aivan uutta. 15 14 Lapsettomat äitipuolet kiintoista on, että tämä äitipuoli eli liitossa lapsen biologisen äidin kanssa. Haastattelemani äitipuolen kohdalla osuutensa oli kenties silläkin, että toinen biologinen vanhempi oli tässä tapauksessa siis isä. Kun juridiset linjat eivät suojaa, ja vanhemmuuskysymykset eivät ratkea ydinperhenormien mukaisesti, syntyy enemmän neuvotteluun perustuvaa vanhemmuutta. Aikuiset ovat vastarakastuneita ja haluavat uskoa kaikkien tulevan onnellisiksi, sopeutuvan toisiinsa ja rakastavan toinen toistaan. Hän on uusperheessä eniten ulkopuolella ja tyytymättömin tilanteeseen. Joidenkin haastattelemieni äitipuolien tarinoista käy ilmi, että toisinaan lapset voivat ottaa uuden vanhemman hyvinkin hanakasti vastaan. Tässä vaiheessa tulee usein tarpeelliseksi hakea ulkopuolista apua terapiasta, vertaistuesta tai uusperhekirjallisuudesta (Papernow 1984; Larkela 2014; Hirvonen 2014). On myös yleistä, ettei miehen entinen puoliso, yleisimmin siis lasten äiti, hyväksy entisen miehensä nykyistä suhdetta (Kontkanen 2012). Uusvanhempi saattaakin leimautua ”riidankylväjäksi”, mutta itse asiassa hänellä on tärkeä rooli ydinperheestä lähtöisin olevien vanhojen struktuurien kyseenalaistajana ja uuden perheen omien käytäntöjen etsimisen käynnistäjänä. Perhe voi olla myös muuttuva suhteiden verkko, jota sekä lapset että aikuiset rakentavat aktiivisen neuvottelun ja määrittelyn kautta. He neuvottelevat, etsivät aktiivisesti ratkaisuja PeTe_032015_20150831 .indd 15 31.8.2015 18.59. Lapset puolestaan saattavat tässä vaiheessa vielä toivoa vanhempiensa palaavan yhteen, eivätkä välttämättä toivota äitipuolta avosylin tervetulleeksi. Uusparisuhteen aikuiset alkavat eriytyä toisistaan, ja kummankin osapuolen oma yksilöllinen kokemus vahvistuu. Tuskallisiakin tunteita aletaan tuntea, tunnistaa ja nimetä. TÄYSRÄHINÄN KAUTTA KOHTI UUSPERHEEN ILOJA Uusperheen syntyessä kaikilla osapuolilla on omat kuvitelmansa ja haaveensa. Kun tiedostamisvaihe etenee liikkeellepanovaiheeksi, kukin perheenjäsen alkaa ilmaista voimakkaammin omia tarpeitaan ja halujaan. Lapset käyttävät hyväkseen uusperheen aikuisten välisiä erimielisyyksiä. Tässäkin vaiheessa lapseton äitipuoli on vaatimassa usein kaikkein aktiivisimmin muutoksia, uusia sopimuksia ja sääntöjä. Ritala-Koskinen nostaa esiin sen, että myös lapsi itse määrittelee aktiivisesti omaa perhettään, ja tässä määrittelyssä yhdistyvät perhesuhteiden biologiset, juridiset, sosiaaliset ja psykologiset ulottuvuudet. Moringin mukaan kyse voi olla siitä, että sateenkaariperheet ovat tottuneet ”neuvottelun eetokseen”. Isät ovat erotilanteissa haavoittuvaisemmassa asemassa kuin äidit (Raittila & Sutinen 2008). Perhesuhteiden neuvoteltavuudesta puhuu myös Aino Ritala-Koskinen (2001) väitöskirjassaan. Kasvatukselliset erimielisyydet kuten muutkin uusparisuhteen ristiriidat kärjistyvät tyypillisimmin vaiheessa, jossa uusperhe on ollut olemassa muutaman vuoden. He voivat kohdistaa äitipuoleen kohtuuttomiakin odotuksia, joita tämä ei pysty täyttämään. Vanhan perheen käytännöt ja tavat ovat biologiselle vanhemmalle itsestäänselvyyksiä. Lapselle perhe ei rajaudu välttämättä saman katon alla elävien ihmisten joukoksi. Lapseton äitipuoli haluaa voittaa lasten luottamuksen ja lunastaa paikkansa uusperheessä. Jos perheeseen suhtaudutaan muuttuvana ja neuvoteltavana suhdeverkkona biologisten suhteiden määräävyyden sijaan, voidaan löytää kenties helpommin tahtoa ja valmiutta yhteistyöhön lapsen toisen kodin vanhempien kanssa. Tässä vaiheessa riitely on tärkeää, jotta muutos voi tapahtua ja kukin perheenjäsen löytää oman paikkansa uusperheessä. Moringin (2014) mukaan tällaisia tilanteita on enemmänkin sateenkaariperheissä. Uusperheteorioissa puhutaankin ”täysrähinästä” (Larkela 2014)
Tämä jako marginalisoi kaikki toisenlaiset äidit – joita Downe kutsuu hauskasti termillä ”other-mothers” (Downe 2001). Uusperhe näyttäytyikin monelle lapsettomalle äitipuolelle arvokkaana oppimisen paikkana. Parisuhde ratkaisee sen, miten uusperhe toimii. Olen yrittänyt keksiä termejä, jotka eivät perustuisi vajavuuteen tai negaatioon. He nauttivat arkisesta perhe-elämästä ja yhteisistä lomista. Asiat rullaavat omalla painollaan. Vaikeiden vaiheiden läpikäyminen on vahvistanut luottamusta uusperheen kykyyn selviytyä yhdessä kriisienkin läpi (Hirvonen 2014; Larkela 2014; Papernow 1984). Kriisejä ja konflikteja saattaa ajoittain tulla, mutta ne pystytään ratkaisemaan nopeammin ja loppuun asti. Muiden naisten pääsy äitiyden alueelle on tiukasti rajattu. On vaikea esitellä itsensä ylpeänä ja omanarvontuntoisena lapsettomana äitipuolena. Osa haastattelemistani äitipuolista mainitsi ilon aiheena myös sen, että he pääsivät osallisiksi lasten elämän tärkeistä päivistä. Äitipuolet olivat kiitollisia myös saamastaan ammattiavusta, vertaistuesta ja tiedosta. Äitiyden normi pitää sisällään raskauden, synnytyksen ja geneettisen siteen. Sanat ”lapseton” ja ”äitipuoli” viittaavat kumpikin vajavuuteen: lasten puutteeseen, äitiyden puolinaisuuteen. Miltei kaikki haastattelemani äitipuolet kuvasivat jonkinlaista ylpeyttä vanhemmuudesta. Vaikka riitoja ja erimielisyyksiä saattaa edelleen tulla, niitä luonnehtii tuoreus ja kyky viedä tilanteet ehyeen loppuun. 17 16 ongelmatilanteisiin ja tekevät sopimuksia. Uusperhesyklin viimeisessä niin kutsutussa ratkaisuvaiheessa koko uusperheen identiteetti on selkiytynyt. Myös lapseton äitipuoli kokee löytäneensä paikkansa, eikä joudu enää taistelemaan siitä. Toisilla taas tämä puoli perhe-elämästä oli varsin rajoitettua, koska lapsen toinen biologinen vanhempi ei hyväksynyt äitipuolen olemassaoloa lapsen elämässä. Vaikka lapsettomien äitipuolien elämässä on kehitysvaiheensa ja usein suuretkin haasteensa suhteessa kaikkiin uusperheen osapuoliin, kaikki haastattelemani naiset olivat sitoutuneet uusperheeseen. Suhteet perheenjäsenten välillä ovat vakiintuneet. Downen (2001) mukaan biologisen äitiyden ylivertainen asema näkyy siinä, miten kaikki muut äitiyden muodot on määriteltävä lisämäärein: isoäidit, adoptioäidit, sijaisäidit ja äitipuolet. Kontaktivaiheessa kaikkien uusperheen jäsenten välille on syntynyt ihmissuhde (Papernow 1984). Onnea äitipuolille toi myös mahdollisuus vaikuttaa lapsipuolten elämään sekä jakaa näille jotakin omasta osaamisestaan ja persoonastaan. Useimmat äitipuolet kokivat myönteisenä, jos voivat osallistua esimerkiksi lapsen koulun juhliin. Perheterapia 3/15 Laura Mannila PeTe_032015_20150831 .indd 16 31.8.2015 18.59. Sanoissa on valtaa, ja ylläpidämme myyttejä myös sanavalinnoillamme. Kun päästään uusperheen kehityksen myöhempiin vaiheisiin, ollaan jo voiton puolella. Rakkaudellinen parisuhde näyttäytyi suurimpana kantavana voimana. Parisuhteessa voidaan puhua rakkaudesta, johon on päästy alun rakastumisen ja sen jälkeen tapahtuneen eriytymisvaiheen jälkeen. Lapset saattavat ensin vastustaa muutoksia ja sääntöjä, joita aikuiset asettavat nyt yhdessä. En ole toistaiseksi onnistunut siinä. Ne auttavat oman paikan löytämisessä ja tukevat vaikeimpien paikkojen yli. ”OTHER-MOTHERS” – TOISEUS OSANA IDENTITEETTIÄ Lapsettomien äitipuolien rooli on moniselitteinen ja määrittämätön. Olisikin tärkeää voida löytää ilmaisuja, jotka vahvistaisivat uusperheellisten naisten asemaa ja identiteettiä. Parisuhteessa aiemmin ilmenneet polarisaatiot väistyvät. Perheen aikuiset toimivat yhteisenä rintamana, ja lapset saavat olla lasten paikalla (Hirvonen 2014; Larkela 2014). Elämä on selkeästi helpompaa kuin syklin alkuvaiheissa. Äitipuolet tunsivat ylpeyttä sekä uuslastensa kehityksestä että omasta kasvamisestaan vanhempina. Parisuhteessa oli voitu puhua vaikeistakin asioista, ja siihen oli voitu turvautua hankalina hetkinä. Pamela J. Varsin moni haastattelemistani äitipuolista mainitsikin juuri yhteiset lomat tärkeinä uusperhettä yhdistävinä tilanteina. Kun biologinen äitiys nähdään lähtötasona kaiken äitiyden tarkastelulle, siitä tulee normi. Puolisot pystyvät toimimaan yhdessä ”samalla puolella” vastakkainasetteluiden sijaan. Vaikeistakin asioista pystytään puhumaan turvallisessa ilmapiirissä. Uusvanhemmuuden kautta he olivat kohdanneet itsessään sellaisia puolia, jotka olisivat muutoin jääneet vieraiksi. Viime kädessä kaikki palautuu parisuhteeseen. Äitipuolien on helppo löytää uusperheen elämästä ilon ja onnen aiheita. Lisäksi apua on vertaistuesta, uusperhekirjallisuudesta ja uusperheneuvonnassa käymisestä
(2000). (2014). Washington: American Psychological Association. & Artelt, E. Teoksessa S. Goode, W. Päiväkodin, koulun ja harrastusten lomakkeissa on tila vain kahden vanhemman tiedoille. Tämä herätti mielenkiintoista pohdintaa siitä, miten lapsettomat äitipuolet voisivat vähemmistönä ajaa omia oikeuksiaan. Moni haastattelemistani naisista näki uusperheen toiseuden voimavarana myös lapsille. Mikä on lapsen perhe. Will you be mother. Journal of the Association for Research on Mothering, 3, 27-40. Boston: Houghton Mifflin Harcourt. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja, D 38. Krähenbühl, V., Jellouschek, H., Kohaus-Jellouschek, M. He asettuvat määrittelemättömälle välialueelle – vanhemmuuden ja ei-vanhemmuuden välimaastoon. Reflections On Becoming An ”Other-Mother”. Raittila, K. Turku: Luentodiat / Uusperheneuvojakoulutus, Malinen, V. Tilastokeskus perhetilastot 2012 Lapsettomat äitipuolet PeTe_032015_20150831 .indd 17 31.8.2015 18.59. (2001). Kontkanen, A. Tässä piilee myös mahdollisuuksia. & Coleman, M. (2010). University of Oklahoma. Opinnäytetyö. J. Lahden ammattikorkeakoulu. l LÄHTEET Bartlett, J. Stepmonster. New York: NY University press. Murtorinne-Lahtinen, M. (2001). Ritala-Koskinen, A. Luento ja diat. Family Relations, 33, 355–364. H. Helsinki: WSOY. Monimuotoiset perheet. Uusperheet: Rakenne, kehitys, terapia. The Stepfamily Cycle: An Experiential Model of Stepfamily Development. Ganong, L. A comparison of childless stepmothers and stepmothers with children: the significance of role salience and role strain in marital and psychological wellbeing. Adoptioäitien äidiksi kasvaminen. Martin, W. Larkela, P. Elämää uusperheessä. ja Kalland, M. (2007). Helsinki: Sosiaalihallituksen julkaisuja 10/1986. Väestöliiton nettisivut. Ajatus monivanhemmuudesta poikkeaa normista ja näyttäytyy uhkaavana. New to site and needing advice: A content analysis examining role strain and social support in an online support group for childless stepmothers. (1996). (2008). A new look at why real stepmothers think, feel and act the way we do. Turku: Uusperheneuvojakoulutus. Hirvonen, H. & Cable S.M. Downe, P. Journal of Divorce & Remarriage, 26, 25-48. Helsinki: Väestöliitto. (2011). Helsinki: Väestöliitto. – Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Uusparisuhteen onnellisuuden ja eroaikeiden tekijät. 17 16 Muutaman haastattelemani lapsettoman äitipuolen kertomuksissa tulikin esille se, miten he kokevat roolinsa lapsettomana äitipuolena vähemmistössä elämiseksi. American Sociological Review, 25, 24-27. R. Broberg, M. Hyvä paha äitipuoli. Helsinki: Väestöliitto. Uusperheen arjessa. Haastatteluissa tuli esiin emansipatorinen näkökulma. ja Tuomisto, J. Browning, S. (2012). Taskinen (toim.) Perhe ja ammattiauttaja, s. Uusperhekin käy läpi erilaiset kehitysvaiheet. Pro gradu -tutkielma. Women who choose to say no. (1984). & Sutinen, P. (1960). Uusperheen voimavarat ja lasten hyvinvointi. Coleman, M., Ganong L.H. Jallinoja, R. Huonetta vai sukua. (2014). Helsinki: Otava. A theory of role strain. How society views stepfamilies. (2014). DeSio, A. http://pqdtopen.proquest.com, noudettu 26.4.2015. (2008). Helsinki: Kirjapaja, Mäki-Mattila, A. Moring, A. A 10-step clinical approach. Lapsettomat äitipuolet haastavat äitiyttä ja perhekäsitystä jo pelkällä olemassaolollaan. L. J. (1986). Stepfamily therapy. Lähtökohtaisesti lapsella voi olla vain yksi äiti ja yksi isä. (2009). Stepping on Maternal Ground. Kulttuurissamme vanhemmuuden rajat ovat kapeat. Lapsettomilla äitipuolilla on mahdollisuus määritellä naiseutensa omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. (2013). Itä-Suomen yliopisto. Parisuhde – uusperheen ydin. Vähemmistöidentiteettiin liittyy pelko torjutuksi tulemisesta ja siihen liittyvästä häpeästä. (1997). Marriage & Family Review, 12, 85-106. Perceptions of stepparents: an examination of the incomplete institutionalization and social stigma hypotheses. Kun ei itse edusta normia, joutuu myös ravistelemaan liian ahtaita käsityksiä. Papernow, P. 87–101. & Weber, R. Useampi äitipuoli käytti termiä ”tulla kaapista” kertoessaan kokemuksista, joissa he olivat paljastanut julkisesti olevansa lapsettomia äitipuolia. & Larkela, P. Jos sinne lisää kolmannen tai neljännen vanhemman tiedot, tulee väistämättä tietoiseksi siitä, että rikkoo normia. Buffalo: Umi Dissertation Publishing ProQuest LLC. Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. (2008). Parhaimmillaan se synnyttää suvaitsevaisuutta, joka siirtyy lapsille. (2012). Craig, E. Sinkkonen, J. Helsinki: Kirjapaja. (1995). Perheen aika. (2005)
Avainsanat: Perhepeili, perhe, vuorovaikutus, kriisi, kriisityö, perhetyö. Perhepeilin avulla tutkitaan vaikeissa elämäntilanteissa olevien perheiden voimavaroja, vahvuuksia ja vaikeuksia sekä tuetaan perheen toimintakykyä. Työmenetelmän kehittämisessä on hyödynnetty lisäksi Suomen Mielenterveysseurassa kerääntynyttä tietoa ja kokemuksia kriisityöstä. Perheterapia 3/15 PeTe_032015_20150831 .indd 18 31.8.2015 18.59. Tavanomaista on myös se, että esimerkiksi rajoitustilanteissa sekä lapsen että vanhempien tunteet kohoavat nopeasti säätelemättömään tilaan, lapsi saa raivarin, johon vanhempi reagoi suuttumisella, tyypillisimmin huutamalla sekä joissain tapauksissa kovaotteisella jäähylle raahaamisella taikka kuritusväkivallalla. Vanhempien toistuvat kokemukset, etteivät he yrityksistään huolimatta onnistu lapsensa ohjaamisessa, lisäävät heidän tunPerhepeili on kriisityön menetelmä, joka on kehitetty tilanteisiin, joissa on tarkoituksenmukaista yksilölähtöisen kriisityön ohessa tavata perheitä tai pareja. Tätä vuorovaikutusta, jota leimaa toistuva kielteinen reagoiminen toiseen, vihamielisyys ja itsensä puolustaminen, on kuvattu negatiivisen vuorovaikutuksen kehänä, jossa sekä lapsen että vanhempien kielteinen toiminta lisää vastaavaa käyttäytymistä toisessa. Perhepeili tarjoaa rakenteen työskennellä koko perheen kanssa kriisityön kontekstissa. Suomen Mielenterveysseuran kehittämä menetelmä on Bentovimin ja Bingley Millerin (2006) strukturoidusta perhearviointimenetelmästä edelleen kehitetty terapeuttinen sovellus, jota voi kuvata mallija asiakaslähtöiseksi. 19 18 Vanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa – näkökulmia kiintymyssuhdekeskeisestä ja mentalisaatioteoriaan pohjaavasta perheterapiasta Riikka Simonaho, psykologi (PsM), et-perheterapeutti, Tietotaito group Oy Suomi, Kuopion toimisto, riikka.l.simonaho@gmail.com JOHDANTO Perheneuvolatyöskentelyn alkaessa kotitilanne saattaa olla kärjistynyt siihen, että vanhempien ja lapsen suhde on toistuvaa tahtojen taistelua. Lapsi uhmaa, ja vanhempien toiminnassa korostuu lapsen käyttäytymisen seuraaminen ja kontrolloiminen sekä erilaisten rangaistusten asettaminen
Turvallisesti kiintyneet lapset ovat johdonmukaisina toistuvien kokemustensa pohjalta oppineet, että tunteiden näyttäminen johtaa kiintymyskohteen myötätuntoiseen lähestymiseen, saatavilla oloon tunteiden yhteissäätelyssä ja tästä seuraavaan rauhoittumiseen. Vanhempien ja lapsen onnistunut tunteiden yhteissäätely liittyy osaksi lapsen kehittyvää tunteiden itsesäätelyä ja resilienssiä (Dallos & Vetere 2009; Sinkkonen 2004). TURVALLINEN KIINTYMYSSUHDE Bowlbyn kiintymyssuhdeteoria tarjoaa mallin lapsen säätelytaitojen kehittymisestä vuorovaikutuksessa vanhempiensa kanssa. Tässä artikkelissa esitellään laajimmin Hughesin (2007; 2011b) kiintymyssuhdekeskeistä perheterapiaa, joka on tullut tunnetuksi eritoten sijaisja adoptioperheille suunnattuna DDP-terapiana (Dyadic Developmental Psychoterapy®). Kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta perheen tehtävänä on mahdollistaa sekä jäsentensä yksilöllinen kehitys että koko perheen toimivuus. Tavoitteena on myös tunnesäätelyn ja reflektointikyvyn vahvistaminen (ensisijaisesti vanhempien kyky asettua lapsen säätelyavuksi) sekä vanhempien ja lapsen välisen suhteen ja keskinäisen luottamuksen vahvistaminen. Nämä rinnakkaiset tehtävät toteutuvat optimaalisesti, kun vanhemmat toimivat turvallisena perustana, josta käsin kukin perheenjäsen voi alkaa muodostaa koherenttia omaelämänkerrallista nar”Kiintymystyyli kuvaa yksilön tapaa turvautua toisiin stressaavissa tilanteissa.” Vanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa PeTe_032015_20150831 .indd 19 31.8.2015 18.59. Näiden kysymysten ja tarpeiden pohjalta tutustuin kiintymyssuhdeteoriaan ja mentalisaatioteoriaan pohjaaviin perheterapiamalleihin. Työskentelyn fokuksessa on vanhemman ja lapsen suhteen vahvistaminen, turvallisuuden tunteen lisääminen sekä pyrkimys ja halu nähdä lapsen käyttäytymisen taustalla oleviin ajatuksiin ja tunteisiin. Nämä muodostavat sisäisen työskentelymallin, joka jaetaan turvalliseen ja turvattomiin kiintymystyyleihin. Terapian tavoitteet asettuvat seuraavaksi esiteltävien keskeisten käsitteiden mukaisiksi. Mentalisaatioteoriaan pohjautuva perhetapiasovellus MBF-T täydentää artikkelissa eritoten tunnesäätelyn ja käyttäytymisen reflektoimisen elementtejä. Turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsen reflektiivisen kyvyn eli kyvyn tunnistaa ja olla tietoinen omasta ja toisten sisäisestä maailmasta on todettu kehittyvän vahvemmaksi kuin turvattomissa kiintymyssuhteissa (Hughes 2011b). Sisäinen työskentelymalli käsittää sekä deklaratiivista tietoa eli uskomuksia toisten hyväntahtoisuudesta ja luotettavuudesta että proseduraalista tietoa eli halukuutta ilmaista tunteita, hakea toisilta apua niiden säätelyyn ja käsityksiä omista tunteidensäätelykyvyistä. Lapsi puolestaan kokee vanhempiensa epäjohdonmukaisen ja jopa pelottavan toiminnan hämmentävänä ja turvattomana, mikä lisää lapsen impulsiivisuutta ja uhmakkuutta. Kiintymystyyli kuvaa yksilön tapaa turvautua toisiin stressaavissa tilanteissa. (Lajunen & Laakso 2011) Erityistason perheterapiakoulutukseni opinnäytetyössä, johon tämä artikkeli pohjautuu, tutustuin työskentelymalleihin, joissa vanhemmuuden ohjaamisessa pyritään pääsemään käyttäytymisen tasolta ”pintaa syvemmälle”. Lapsen haastavan käyttäytymisen kysymyksissä on usein keskeisenä vanhempien kyky asettua lapsen säätelyavuksi ja säilyttää omat tunteensa riittävän säädellyllä tasolla. He ovat oppineet, että voivat selviytyä tunteidensa kanssa yksinkin, mutta toisiin tukeutuminen vahvistaa selviytymistä. Vuorovaikutuskokemustensa kautta lapsi sisäistää kiintymyskohteensa ja suhteensa heihin sekä tähän suhteeseen liittyviä tunteita ja representaation itsestään tässä suhteessa. Nämä kokemukset tukevat kompetenssin tunteen, itsesäätelyn ja autonomisuuden kehittymistä. Lapsen minäkäsitys alkaa muodostua negatiiviseksi, mikä voi lisätä eitoivottua käytöstä. Negatiivinen kehä ylläpitää vanhempien epäonnistumisen, avuttomuuden ja keinottomuuden kokemusta. (Midgley & Troup 2013) Terapiamallien tavoitteena on perheen kommunikoinnin ja yhteistyön vahvistaminen sen kautta, että perheenjäseniä autetaan tunnistamaan ja ymmärtämään omia ja toisten käyttäytymisen taustalla olevia ajatuksia, tunteita ja pyrkimyksiä sekä ilmaisemaan näitä toisilleen. 19 18 nevaltaista, epäjohdonmukaista ja impulsiivista sekä kontrolloivaa ja rankaisevaa käyttäytymistään
Muutos vuorovaikutussuhteissa voi lähteä liikkeelle sen ymmärtämisestä, että tilanteesta on erilaisia, mutta tasavertaisia kokemuksia, mikä vähentää tarvetta jäykille oikein/väärin-uskomuksille sekä defensiivisyydelle, jolla pyritään suojautumaan itseen kohdistuvalta kritiikiltä. INTERSUBJEKTIIVISUUS Intersubjektiivisuusteoria käsitteellistää, kuinka lapsi oppii itsestään, perheestään sekä laajemmasta yhteisöstä ja kulttuurista vanhempiensa kanssa jakamien vastavuoroisten kokemusten kautta. Vastavuoroisen jakamisen kautta nykyisille ja menneille kokemuksille voidaan alkaa muodostaa uudenlaisia merkityksiä. Vanhempien kokemukseen vanhemmuudestaan vaikuttaa merkittävästi se, millaisena he hahmottavat oman vaikutuksensa lapseensa. Terapeutin tehtävänä istunnoisPerheterapia 3/15 Riikka Simonaho PeTe_032015_20150831 .indd 20 31.8.2015 18.59. Jaettuun tunnetilaan virittyminen mahdollistaa turvallisuuden tunnetta ja reflektointia vahvistavan tunteiden yhteissäätelyn ja antaa kokemuksen ymmärretyksi tulemisesta. Hughes jäsentää tällaista vastavuoroista vuorovaikutusta intersubjektiivisuuden käsitteellä, joka on hänen ajattelussaan merkittävässä osassa (Hughes 2007; 2011b). Kiintymyskeskeisessä perheterapiassa terapeutin tavoitteena on tutustua perheenjäsenten sisäiseen maailmaan miellyttävällä ja turvallisella tavalla, sekä luoda ja ylläpitää intersubjektiivisia kokemuksia kunkin perheenjäsenen kanssa ja tukea perheenjäseniä muodostaman vastaavia kokemuksia keskenään. Turvallisesti kiintyneessä perheessä suhteet ovat muodostuneet sellaisiksi, että niissä voidaan ilmaista ja säädellä yhdessä kaikenlaisia tunteita sekä muodostaa yhdessä monipuolisia merkityksiä kokemuksille (Dallos & Vetere 2009; Diamond 2005; Hughes 2007). Turvallisesti kiintyneessä perheessä yhdistyvät onnistuneesti yksilön tarpeet sekä läheisiin suhteisiin että autonomisuuteen. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa kiintymyssuhde käsitetään stressaaviin tilanteisiin liittyvän turvallisuuden ja avun hakemista laajemmin. 21 20 ratiiviaan. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa terapeutti suuntautuu perheenjäsenten kokemuksiin intersubjektiivisesti liittyen heidän kokemuksiinsa ja jakaen sen, mitä perheenjäsenten kokemukset hänessä herättävät. Jotta yksilöt ovat intersubjektiivisesti läsnä toisilleen, heidän tulee haluta samoja asioita yhteiseltä ajaltaan. Vastaavasti lapsi kokee vanhempansa myönteisesti. Tämä käsitys kiintymyssuhteesta pohjautuu esim. Turvallisesti kiintyneissä perheissä vanhemmat korjaavat aktiivisesti kiintymyssuhteessa väistämättä (esimerkiksi lapsen rajoittaminen ja erossa oleminen) tapahtuvia katkoksia ja palauttavat lapsen turvallisuuden tunteen (Hughes 2007). Kiintymyskeskeisessä perheterapiassa korostetaan, että perheenjäsenillä pitäisi olla aidosti myönteinen vaikutus terapeuttiin, jotta hän voisi tunnistaa heidän kompetenssejaan syvemmin. Sternin näkemyksiin vauvasta vuorovaikutukseen ja yhteyteen pyrkivänä olentona (Lehtovuori 2012) sekä Trevarthenin käsitteellistyksiin siitä, että lapsen ja vanhemman yhteensoinnuttautunut vuorovaikutus, jossa jaetaan vastavuoroisesti monenlaisia kokemuksia, on keskeistä lapsen kehitykselle (Hughes 2011a). Lapsen käsitys itsestään muodostuu niissä kokemuksissa, millainen vaikutus hänellä on vanhempiinsa. (Hughes 2007; 2011b) Toisena intersubjektiivisuuden ominaisuutena on jaettu mielenkiinnon kohde, huomion keskittyminen samaan tekemiseen tai sisältöön. Terapeutti virittäytyy jaettuun tunnetilaan eritoten nonverbaalin viestinnän kautta, mitä kuvataan myöhemmin. Intersubjektiivisuus määritellään kommunikaatioksi, jossa vähintään kaksi subjektia jakaa yhteisen kokemuksen siten, että osapuolet ovat avoimia sekä olemaan vaikutettavana että vaikuttamaan. (Hughes 2007; 2011b) Kolmas intersubjektiivisuuden piirre on yhtenevä, toisiaan täydentävä pyrkimys ja tavoite. Vanhempien liittyessä lapsen iloon ja innokkuuteen tai ilmaistessa lapsestaan kokemaansa ylpeyttä lapsi kokee vanhempiensa kokemukset aitoina reaktioina häneen. (Hughes 2007; 2011b) Intersubjektiivisuus muodostuu kolmesta tekijästä, joista ensimmäisenä on samanlaiseen tunnetilaan virittäytyminen ja liittyminen. Terapeuttisessa kontekstissa keskeisenä tavoitteena on saavuttaa ymmärrystä siitä, että perheenjäsenillä on usein erilaiset kokemukset ja merkityksenannot samasta tilanteesta, minkä edistämiseksi on vaikuttavinta, kun erilaiset kokemukset jaetaan pyrkimättä muuttamaan toisen kokemusta. Vanhempien keskinäinen suhde on puolestaan heidän turvallisuutensa lähde. Lapsen turvallisuuden tunne pohjautuu vanhempien kykyyn olla emotionaalisesti hänen käytettävissään sekä suojella häntä. Nämä merkitykset liittyvät hänen kehittyvään omaelämänkerralliseen narratiiviinsa
Mentalisaatio auttaa ymmärtämään ja ennustamaan toisten toimintaa. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa nähdään, että terapeutin pyrkimys ymmärtää perheenjäsenten sisäistä maailmaa ja lisätä perhesuhteiden läheisyyttä koetaan helpommin hyväksyttäväksi ja toimivampaa yhteistyösuhdetta rakentavaksi kuin jos terapeutin ensisijaisena tavoitteena on ongelmallisen käyttäytymisen muuttaminen. Perhesuhteissa mentalisoimisen heikkeneminen ilmenee tilanteissa, joissa ei pystytä huomioimaan, ajattelemaan ja ymmärtämään omia ja toisten ajatuksia, tunteita ja motiiveja. Se on kognitiivis-emotionaalinen prosessi ja kykyä kokea omia ja toisten tunteita joutumatta niiden valtaan taikka torjumatta niitä. Nuoruusiässä abstraktin ajattelun kehittymisen myötä myös mentalisaatiokyky tulee moniulotteisemmaksi. Mentalisaatioteorian viitekehyksessä on esitetty, että kaiken psykoterapian tavoitteeVanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa PeTe_032015_20150831 .indd 21 31.8.2015 18.59. Turvallinen kiintymyssuhde vahvistaa mentalisaatiokyvyn kehittymistä. Mentalisaatiokyvyn kehittyminen pohjautuu varhaisiin vuorovaikutussuhteisiin, ja se saavutetaan leikki-iän aikana, nykytiedon mukaan 4,5–6 -vuotiaaksi mennessä. Mentalisaatioteriaan pohjaavassa MBF-T mallissa terapian tavoitteina on tukea vanhempien kykyä mentalisoida lastensa käytöstä myös stressaavissa ja intensiivisiä tunteita sisältävissä tilanteissa. (Hughes 2007; 2011b) Intersubjektiivisuuden elementtien voidaan nähdä asettuvan varsin lähelle Bordinin (1979) kuvaamia kolmea terapeuttista allianssia määrittävää tekijää. Terapeutin pyrkimykset ovat merkittäviä sen kannalta, asettuuko perhe intersubjektiivisuuteen hänen kanssaan. (Midgley & Troup 2013) TERAPEUTIN ROOLI Terapeutin ensimmäisenä ja keskeisimpänä tehtävänä on muodostaa kaikkiin perheenjäseniin turvallinen suhde, josta käsin tutkitaan ja muodostetaan uudenlaisia merkityksiä yhdessä. Tällaisessa tilanteessa toisten toiminta vaikuttaa käsittämättömältä, jolloin sitä pyritään kontrolloimaan tai muuttamaan. Kaikista tunnepitoisempia ja lähimpiä kiintymyssuhteita edustava perhe on konteksti, jossa mentalisaatiokyky heikkenee tai jopa menetetään usein. Bordin näkee allianssin tunnesuhteena, jossa emotionaalinen side, luottamus ja kiintymys ovat merkittäviä sisäisten kokemusten tutkimisen mahdollistamiseksi. (Larmo 2010; Midgley & Troup 2013; http://mbtf.tiddlyspace.com/) Mentalisaatiokyky ei ole vakiona pysyvä ominaisuus. Muut allianssia määrittävät tekijät ovat yksimielisyys tavoitteista sekä yksimielisyys terapeuttisista toimenpiteistä tavoitteiden saavuttamiseksi. Terapiasuhteessa emotionaalinen kommunikaatio asiakkaan ja terapeutin välillä on siis ratkaisevaa (Hughes 2007). 21 20 sa on ylläpitää hetkiä, joissa hän ja perheenjäsenet ovat avoimia toistensa kokemusten ymmärtämiselle ilman arvostelua ja torjuntaa. Vuorovaikutukseen tulee pakottamista, turhautuneisuutta, ahdistuneisuutta ja jopa pelottavasti toimimista. (Bordin, 1979; Emmerling ja Whelton 2009) MENTALISAATIO Mentalisaatio kuvaa kykyä pitää mielessä oma ja toisen mieli (Larmo 2010). Sen kautta tiedostetaan ja ymmärretään, että jokaisen mielensisältö on erilainen, ja että mielen sisäinen todellisuus on erillinen ulkoisesta todellisuudesta. Se määritellään mielensisäisenä prosessina, jossa käyttäytymisen tulkitaan pohjautuvan tavoitteellisiin mielentiloihin, kuten tarpeisiin, toiveisiin, tunteisiin, uskomuksiin, ajatuksiin ja intentioihin. Mentalisoiminen kohdistuu sekä omaan että toisten toimintaan, ja se on automaattista (implisiittistä) sekä tietoista (eksplisiittistä). Myös mentalisaatiokyky on todettu muokkaantuvaksi ja kehittyväksi. Mentalisoiminen on sekä kyky reflektoida itseään että pyrkimys ymmärtää toisten toimintaa mielen käsittein. Se on mukana tunteiden säätelyssä ja toimii suodattimena sisäisen tilan ja ulkoisen käyttäytymisen välillä. Heikentynyt kosketus omiin tunteisiin vaikeuttaa niiden säätelemistä ja voi johtaa impulsiiviseen toimintaan. Terapia nähdään kokemuksellisena prosessina, jossa terapiasuhde on hyvin merkittävä osa interventiota tarjotessaan kokemuksen emotionaalisesti yhteensoinnutetusta tavasta olla suhteessa. (Dallos 2006; Diamond, Siqueland & Diamond 2003; Hughes 2007) Bowlby esitti teoriassaan näkemyksen sisäisten työskentelymallien muokkaantuvuudesta, missä keskeisenä tekijänä ovat kokemukset siitä, mitä kukin tuntee toista kohtaan. Voimakas tunnetila tai liian korkea vireystila, stressi ja kiintymystarpeiden aktivoituminen heikentävät mentalisoimista
Tuntiessaan perheen terapeutti voi valita todennäköisimmin perheelle sopivia työskentelytapoja, jotka auttavat terapeuttia säilyttämään toimijuuden kokemustaan. MBF-T mallissa syyttävien ja riitelevien keskustelujen keskeyttäminen perheterapioille erityisenä yhteisenä tekijänä on keskeinen terapiatekniikka (Sprenkle, Davis & Lebov 2009). Hän etsii negatiivisten merkitysten alle jääneitä tunteita, kuten kaipuuta yhteyteen, läheisyyteen, menettämisen pelkoa. Perheen oireelle antamat merkitykset ovat usein negatiivisia. Bowlby katsoi terapeutin ensisijaiseksi rooliksi asiakkaan hyväksymisen ja kunnioittamisen juuri sellaisena kuin tämä on. Terapeutin päästessä keskustelemaan perheenjäsenten kanssa näistä teemoista perheen kehitys voi lähteä liikkeelle. Pysäyttämisellään ja puheellaan terapeutti pyrkii säätelemään liian virittynyttä tunnetilaa, jotta ajattelulle avautuisi tilaa. Tässä prosessissa merkittävää on hyväksynnän ja ymmärryksen viestittämisen lisäksi keskustelut siitä, kuinka perhe on kokenut hoitoon tulemisen, ja työskentelyn sisällön ja tavoitteiden ja näiden perusteluiden avoin kuvaaminen. (Hughes 2007) NONVERBAALIN VIESTINNÄN MERKITYS Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa perheenjäsenten nonverbaalin viestinnän ja kehollisten reaktioiden havainnoimisella on keskeinen hoidollinen merkitys. Terapeutti pysäyttää tilanteen ja lähtee tutkimaan perheenjäsenillä olleita ajatuksia ja tunteita. Terapeutin asenteessa, jota kuvataan tarkemmin myöhemmin, erityisesti uteliaalla otteella on suuri merkitys uudenlaisten merkitysten muokkaamiseksi. Nonverbaali kommunikaatio edustaa emotionaalista viestintää sekä terapeutin ja perheenjäsenten välillä että perheenjäsenten kesken. Hän rohkaisee asiakasta tutkimaan ajatustensa, tunteidensa ja käyttäytymisensä maailmaa nykyhetkessä ja menneisyydessä (Hughes 2007). Terapeutin tehtävänä on luoda ympäristö, jossa uudenlaisia merkityksiä voidaan muodostaa. Turvallisuudesta huolehtimisen lisäksi vanhemmat havainnoivat vauvaa innostuneesti ja positiivisesti sekä tutkailevat aktiivisesti vauvan subjektiivisuutta, ei vain ulkoista käyttäytymistä, antaen merkityksiä vauvan sisäiselle maailmalle. Negatiivisen merkityksenannon vuoksi vanhemmat ovat herkkiä kokemaan arvostelua ja tuomituksi tulemista, ja lapsella voi elää käsitys perheen joutumisesta hoitoon hänen takiaan. Syyttelevien keskustelujen keskeyttäminen on perusteltua myös, koska ne eivät tarjoa perheelle terapeuttisessa prosessissa tarvittavaa uudenlaista vuorovaikutusta (Midgley & Troup 2013). Terapeutti ottaa näissä tilanteissa johdon, jottei terapiasta muodostuisi turvatonta mielikuvaa. 23 22 na on mentalisaatiokyvyn vahvistaminen (Larmo 2011). Perheenjäsenten nonverbaaleja ilmaisuja seuratessaan terapeutti saa tietoa tilanteeseen liittyvistä tunteista. Terapeutti suhtautuu asiakkaaseen vaikeuksiin joutuneena kanssaihmisenä, jonka hyvinvointia hän pyrkii edistämään. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa katsotaan, että terapeutin syvä ja monipuolinen perhesysteemin sekä perheenjäsenten yksilöllinen tunteminen auttavat ylläpitämään sisäisen turvallisuuden tunnetta. Näiden tekijöiden vuoksi terapeutin rooli turvallisuuden tunteen muodostamisessa korostuu erityisesti työskentelyn alussa. Terapeutin eleillä, ilmeillä ja äänenpainolla on puolestaan keskeinen osa terapiasuhteen turvallisuuden ylläpitämisessä sekä Perheterapia 3/15 Riikka Simonaho PeTe_032015_20150831 .indd 22 31.8.2015 18.59. (Hughes 2007; Dallos & Vetere 2009) TURVALLISUUDESTA HUOLEHTIMINEN Hoitoon hakeutumisvaiheessa perheenjäsenet liittävät usein sekä toistensa että omaan toimintaansa negatiivisia merkityksiä, ja toisten motiiveita arvioidaan herkästi negatiivisemmiksi kuin ne ovat. Mikäli terapeutti kokee säätelemättömiä tunteita, hänen turvallisuuden tunteensa vähenee, mikä voi heikentää terapiaprosessin reflektoimista. (Hughes 2007) Turvallisuudesta huolehtimiseksi terapeutin on tarpeen mukaan selkeästikin ohjattava ja keskeytettävä keskustelu esimerkiksi, jos ongelmasta puhuminen johtaa syyttelyyn, puolustautumiseen ja riitelyyn. Vastaavalla tavalla terapeutti huolehtii riittävästä turvallisuudesta ja etsii aktiivisesti käyttäytymisen tai oireiden taustalla olevia merkityksiä. Terapeutin oma sisäinen turvallisuuden tunne on osa turvallisuudesta huolehtimista. Kiintymyskeskeisessä perheterapiassa terapiasuhteen metaforana toimii vauvan ja vanhemman hyvä vuorovaikutus
Tunteeseen virittyminen viestii hyväksymistä ja empaattista kohtaamista sekä terapeutin valmiutta ottaa vastaan kaikenlaiset ajatukset ja tunteet (Hughes 2007). Nonverbaalilla viestinnällä on erityisen merkittävä rooli perheenjäsenten kertoessa vaikeita ja häpeän tunnetta herättäviä kokemuksia. Ilmaisun intensiteettiin ja rytmiin liittyminen auttaa terapeuttia säätelemään perheenjäsenten tunteita sekä viestittämään kokemuksellisesti vakuuttavasti, että ymmärtää heitä. (Hughes 2007) Myös MBF-T -mallissa leikillisyydellä on keskeinen osa. Terapeutin tulisi sensitiivisen aktiivisesti herätellä leikillisyyttä. Sen kautta tunnerepertuaaria voidaan päästä laajentamaan: leikillisestä tunnetilasta on usein helpompaa siirtyä surun ja haavoittuvuuden tunteisiin. Terapeutin ei pitäisi muuttaa ääntään taikka ilmeitään vakavammaksi. Mikäli perheenjäsen vastustaa vaikeasta asiasta keskustelemisesta, keskustellaan tästä vastustuksesta uteliaasti ja hyväksyen. Leikillinen asenne mahdollistaa vaikeiden tunteiden kokemisen vain yhtenä osana perheen vuorovaikutussuhteita. Hughes painottaa, että terapeutin nonverbaliikan pitää ilmaista hyväksyntää ja empatiaa. Mallissa on aktiviteetteja, joissa voidaan pysähtyä tutkimaan tilanteita ja perheenjäsenten niissä kokemia ajatuksia ja tunteita leikillisin keinoin (vaikkapa mind scan, jossa lapsi kirjoittaa pään kuvaan, mitä ”näkee” esimerkiksi isänsä ajattelevan ja kokevan, sekä ”sydänlääkäri”, jossa lapsi käy stetoskoopilla kuuntelemassa, mitä toisten sydän sanoo). Hughes katsoo, että perheenjäsenten kehon havainnoiminen auttaa terapeuttia pysymään heidän kokemuksissaan ja kytkeytymään tähän hetkeen. Leikillisyys on turvallinen tapa tarkastella tärkeitä teemoja, koska vaikka leikissä onkin sydän ja mieli mukana, siinä ollaan leikisti, ei-oikeasti, jotain. (Hughes 2007) Leikillisyyden kautta terapeutti viestii toiveikkuutta, kiinnostusta, arvostusta ja sitoutumista perheen kanssa työskentelyyn. Mallissa korostetaan leikillisyyden merkitystä erityisesti perheissä, joissa sitä ilmenee spontaanisti vähän. Parhaimmillaan leikillisyys voi opettaa perheelle uudenlaista tapaa olla yhdessä. Leikillisyys on harvoin mahdollista ja soveliasta hoidon alussa, ja sen herääminen nähdään merkkinä hoidon vaikuttavuudesta. Kehollisuuden huomioiminen tukee dialogin kokemuksellisena pysymistä ja estää ajautumista liian yleiselle tai abstraktille tasolle. Terapiasuhteen turvallisuus mahdollistaa monipuolisen tutkimisen ilman asiakasta rajoittavaa pelkoa arvioiduksi tai tuomituksi tulemisesta. (Midgley & Troup 2013) TERAPEUTIN ASENNE Kiintymyskeskeisessä perheterapiassa terapeutin tapaa olla suhteessa ja käydä keskusteluja perheenjäsenten kanssa kuvataan neljän toisiinsa limittyvän asennoitumistavan kautta, jotka ovat leikillisyys (playfullnes), hyväksyntä (acceptance), uteliaisuus (curiosity) ja empatia (empathy) eli pace-asenne. Se tarjoaa kokemuksille erilaisen tarkasteluperspektiivin ja turvallisen tavan ottaa etäisyyttä ja ulkoistaa ongelmaa. Terapeutti säilyttää rennon, rauhallisen, avoimen ja kiinnostusta viestivän ilmaisun ja osoittaa myötätuntoa asiakkaalleen. 23 22 Vanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa tutkimisen laajentamisessa. Perheenjäsenten nonverbaaliin ilmaisuun liittyminen on emotionaalista virittäytymistä heidän kokemuksiinsa. Turvallisuuden tunne ja hyPeTe_032015_20150831 .indd 23 31.8.2015 18.59. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa painotetaan, että terapeuttisessa prosessissa täytyy negatiivisten tunnekokemusten käsittelyn rinnalla olla myös positiivisia. Mikäli verbaali ja nonverbaali kommunikaatio eivät ole yhteneviä, ero huomioidaan ja sitä pyritään ymmärtämään, ja usein tämä tukee perheenjäsentä pääsemään kosketuksiin tunnereaktioidensa kanssa (Hughes 2007; Midgley & Troup 2013). Leikillisyys tuo tarvittavia taukoja, kepeyttä ja vapautuneisuutta intensiivisiin kokemuksiin. Terapeutti nostaa keskusteluun havaintonsa ja kokemuksensa perheenjäsenten kehollisista viesteistä ja rohkaisee ilmaisemaan ”pinnan alla” olevaa ajatusta tai tunnetta myös kielellisesti. Mallissa suositellaan eteenpäin perheenjäseniä kohti kallistunutta istuma-asentoa (tuolin reunalla istumista), sillä se viestii kiinnostuneisuutta ja uteliaisuutta. Tunteiden pysyessä riittävän säädeltyinä kokemusten uudelleen kokeminen ja reflektoiminen tulevat mahdolliseksi. Keskeisessä roolissa ovat myös ”mentalisoivat kädet” eli selkeä kämmenten ylöspäin nostaminen tunneintensiteetiltään liiallisen keskustelun pysäyttämiseksi ja reflektoimisen aloittamiseksi. (Asen & Fonagy 2012; Midgley & Troup 2013) Kiintymyssuhdenäkökulmasta hyväksyntä lisää turvallisuutta ja luottamusta. (Hughes 2007; 2011b) MBF-T -mallissa terapeutin nonverbaali viestintä on olennainen osa terapiakeskusteluja
Suhtautumista lapsen kokemukseen empaattisella eläytyvyydellä pidetään osana autonomisuuden kehittymistä. Terapeutti ohjaa aktiivisesti vanhempia osoittamaan empatiaa lastansa ja tämän kokemuksia kohtaan. Kokemus terapeutin empatiasta auttaa perhettä pysähtymään ja pysymään teemoissa, joiden tutkiminen herättävät intensiivisiä tunteita. Terapeutti hyväksyy ehdoitta asiakkaiden sisäisen maailman, muttei mitä tahansa käytöstä. Dialogeissa on aina mukana affektiivista, emotionaalista sekä reflektiivistä, kognitiivista komponenttia koherentin tarinan muodostumiseksi. Empatia puolestaan auttaa ymmärtämään kokemusta syvemmin. (Hughes 2007) Uteliaisuuden ja empatian katsotaan yhdistävän kognition ja affektin. Vanhempia ohjataan siihen, että rajoitustilanteissa lapsi pystyy todennäköisesti parhaiten muodostamaan samanlaisen merkityksen tilanteesta, kun hän kokee tulleensa vanhempiensa hyväksymäksi ja ymmärtämäksi. Mallissa uteliaisuudella ja ei-tietämisen positiolla pyritään ikään kuin alleviivaamaan, että kaikilla on erilliset mielensä, joiden tarkasta sisällöstä voi saada tietoa vain kysymällä. Uteliaan ja empaattisen asenteen kautta terapeutti pyrkii myös tukemaan jokaisen perheenjäsenen itsereflektiivisen kyvyn vahvistumista. Mallissa terapeutin ymmällä olo, ”kärryiltä tippuminen”, kytkeytyy terapian keskeisiin tekniikoihin. A/rdialogien tarkoituksena on luoda konteksti, jossa perheenjäsenet saavat kokemuksia intersubjektiivisesta kommunikaatiosta. Utelias asenne korostaa, ettei terapeutti voi tietää perheenjäsenten subjektiivisia kokemuksia tilanteista, ennen kuin niitä on tutkailtu keskustelussa. Vaikka rajoitustilanteissa ajauduttaisiinkin riitaan, lapsi pystyy luottamaan vanhempiensa motiivien myönteisyyteen. Hyväksynnän ilmaisemisessa terapeutin nonverbaalilla viestinnällä on keskeinen merkitys, kuten aiemmin on kuvattu. Affektiivinen elementti on merkityksellinen, jotta narratiivi herää henkiin, kaikki pääsevät kytkeytymään tunnetasolla tarinaan, ja kunkin perheenjäsen yksilölliset kokemukset pääsevät esille. 25 24 väksynnän kokeminen viestittävät asiakkaalle, että suhde säilyy konflikteista ja erilaisista näkökulmista huolimatta. (Hughes 2007) MBF-T -mallissa empatia on keskeinen tapa asennoitua kaikkeen, mitä perheenjäsenet tuovat esille. (Midgley & Troup 2013; http://mbtf.tiddlyspace.com/) Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa pace-asenteen tarkoituksena on paitsi perheenjäsenten hyväksyvä, utelias ja tuomitsematon kohtaaminen, myös ohjata vanhempia suuntautumaan lapsiinsa vastaavalla tavalla. (Hughes 2007) AFFEKTIIVIS-REFLEKTIIVISET DIALOgIT Pace-asenteen rinnalla affektiivis-reflektiivinen (a/r) dialogi on kiintymyssuhdekeskeisen perheterapian ydintä. (Hughes 2011b) Tyypillisesti affektiivinen komponentti on ensisijaisena dialogien alussa. Terapeutin empaattinen asenne tukee asiakasta suhtautumaan myös itseensä aiempaa empaattisemmin ja hyväksyvämmin. Terapeutti on aktiivinen ja kantaa vastuuta siitä, että keskustelujen teemat pysyvät sellaisina, joissa kaikki perheenjäsenet ovat mukana intersubjektiivisesti. Terapeutti huolehtii, ettei lapsen käytöksestä keskusteltaessa ajauduta luennoivaan ja opettavaan tyyliin. Hyväksynnän kautta päästään tarkastelemaan käyttäytymisen taustalla vaikuttavia mielensisältöjä. Samoin verbaali ja nonverbaali kommunikaatio ovat rinnakkaisesti mukana. Terapeutti puhuu rennolla tarinankerronnallisella tyylillä, ja puhe on intonaatioltaan vaihtelevaa sekä eläväistä. Uteliaisuuden kautta rakentuva aiempaa laajempi ymmärrys lisää terapeutin kokemaa empatiaa asiakasta kohtaan. Terapeutti voi oman tunneilmaisunsa intensiteettiä lisäämällä elävöittää tarinaa, mikäli perheenjäsenet tarvitsevat tukea ”Terapeutin empaattinen asenne tukee asiakasta suhtautumaan myös itseensä aiempaa empaattisemmin ja hyväksyvämmin.” Perheterapia 3/15 Riikka Simonaho PeTe_032015_20150831 .indd 24 31.8.2015 18.59. Samoin vanhemmat voivat nähdä lapsen käytöksen osana laajempaa kontekstia, ei pelkästään uhmakkuutena tai tottelemattomuutena. Perheenjäsenten keskinäinen empatia lisääntyy heidän alkaessa ymmärtää syvemmin toistensa ajatuksia, tunteita ja motiiveja
Mikäli perheenjäsen on haluton keskustelemaan terapeutin aloittamasta teemasta, tätä tarkastellaan pace-asenteella. 25 24 päästäkseen kosketuksiin tunteidensa kanssa. (Hughes 2011b) A/r-dialogeissa terapeutti liittää pace-asenteella perheenjäsen kertomia asioita heidän väliseen suhteeseensa, jolloin käyttäytymisen ja suhteen välisiä yhteyksiä päästään tarkastelemaan. Vaikeita, perheenjäsenissä stressiä herättäviä tilanteita lähdetään tarkastelemaan viestien, että perheenjäseniin halutaan tutustua paremmin ja ymmärtää heidän kokemuksiaan syvemmin. Hän nostaa myös esille huomionsa nonverbaalin ja verbaalin viestinnän vastaamattomuudesta, ja mikäli perheenjäsen ei ilmaise kokemukseen liittyviä tunteitaan lainkaan, terapeutti voi johdatella perheenjäsentä affektiiviseen komponenttiin kuvaamalla hänessä itsessään heränneitä tunteita. Perheenjäsenten ollessa valmiita ja halukkaita terapeutti seuraa keskustelussa heidän aloittamiaan teemoja. Terapeutti seuraa tarkkaavaisesti perheenjäsenen nonverbaalia viestintää, ja mikäli siinä ilmenee merkkejä esimerkiksi ahdistuneisuudesta, terapeutti lopettaa puhumisensa ja nostaa tutkimisen kohteeksi tämän nonverbaalin viestin. (Hughes 2011b) Tilanteissa, joissa lapsen tai vanhempien on hyvin vaikeaa kuvata sisäisiä kokemuksiaan ja reflektoida, tai perheenjäsen ilmaisee haluttomuuttaan osallistua keskusteluun, terapeutti voi puhua hänen puolestaan kyseisen perheenjäsenen luvalla. Terapeutin ja perheenjäsenten aloitteellisuutta a/r-dialogeissa voidaan kuvata seuraa-johda-seuraa -orientaationa. Toisaalta terapeutti voi liittyä perheen aloittamaan keskusteluun huolehtien intersubjetiivisuudesta ja pace-asenteesta. Siirtyminen affektiivisesta komponentista reflektiiviseen on keskeistä uusien merkitysten muodostamiseksi. Tästä esiin nousevien teemojen ja kokemusten myötä terapeutti ottaa vuorostaan johdon syventääkseen jonkin teeman tarkastelemista, liittääkseen teemoja aiemmista keskusteluista tai johtaakseen keskustelua uusille alueille. (Hughes 2011b) Reflektiivinen komponentti välittyy erityisesti terapeutin uteliaassa asenteessa. Puolesta puhumisen tavoitteena on antaa kokemus ymmärretyksi tulemisesta, vahvistaa perheenjäsenten reflektiokykyä sekä parantaa perheen kykyä kommunikoida siten, että sisäisten kokemusten jakaminen on mahdollista. Jotta tällainen siirtymä etenisi mahdollisimman luontevasti, terapeutin on huolehdittava nonverbaalin viestinnän uteliaisuudesta ja hyväksynnästä sekä siitä, että puhe säilyy eloisana. Perheenjäsenen puolesta puhumalla terapeutti voi liittää nykyhetken aiemmin esillä olleita teemoja vahvistaen perheen ja perheenjäsenten narratiivien koherenssia. Terapeutti ilmaisee selkeästi, että hän arvailee perheenjäsenen kokemusta, sitä, mitä tämä mahdollisesti haluaisi sanoa, tai miksi tämä vetäytyi keskustelusta. Uteliaalla asenteella terapeutti pyrkii pääsemään syvemmälle käyttäytymisen tai oireiden taustalla oleviin kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin ja tätä kautta rikastamaan perheenjäsenten välistä toistensa tuntemista ja empaattista suhtautumista toisiinsa. Terapeutti ohjaa perheenjäsentä keskeyttämään tai korjaamaan, mikäli hän on väärässä. Puhuessaan lapsesta myönteiseen sävyyn ja tuodessaan esille lapsen pyrkimyksiä päästä tunnetasolla vanhempiensa lähelle, terapeutti tarjoaa vanhemmille mahdollisuuden kokea lapsi lapsen kokemuksen kautta. Kiintymyssuhteen turvallisuuden vahvistamiseksi terapeutti nostaa keskusteluun tilanteita, joissa käyttäytymisen tai ongelman taustalla on turvatVanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa PeTe_032015_20150831 .indd 25 31.8.2015 18.59. (Huges 2011b) Tyypillisesti keskustelut alkavat kevyistä, helpoista teemoista, ja luontevan keskustelunkulun kautta terapeutti ohjaa fokusta perheen kannalta merkittäviä teemoja kohti. Reflektiivisyydessä fokus on tilanteisiin liittyneissä ajatuksissa, tunteissa, motiiveissa, uskomuksissa ja toiveissa, sisäisessä maailmassa, jota käyttäytyminen heijastelee. (Hughes 2011 b) A/r-dialogeissa intersubjektiivinen prosessi on tärkeintä, joten keskustelujen sisällöt voivat liittyä mihin tahansa arkipäiväisiin tilanteisiin. Terapeutti seuraa, kuinka perheenjäsenet vastaavat hänen aloitteisiinsa verbaalin ja nonverbaalin kommunikaation tasolla ja sovittaa toimintaansa niiden mukaisesti. Vastaavalla tavalla terapeutti estää liian nopeasti alkavat lohduttavat puheenvuorot esimerkiksi, jos lapsi kuvaa kokemustaan huonoudesta, ymmärretyksi tulemisen kokemuksen varmistamiseksi. Reflektiivistä komponenttia syventää se, ettei tilanteisiin liitetä arviointia. Terapeutti huolehtii myös siitä, ettei dialogeissa edetä liian nopeasti käyttäytymisen tason ongelmanratkaisuun, vaan tätä keskustelua käydään vasta sitten, kun tilanteeseen liittyviä sisäisiä kokemuksia on ymmärretty monipuolisesti ja syvästi
VANHEMPIEN KANSSA TYÖSKENTELEMINEN Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa työskentely alkaa aina vanhempien tapaamisilla; lapset tulevat mukaan työskentelyyn myöhemmin. Myös tässä mallissa painotetaan, että sirkulaarisessa prosessissa tulee olla mukana sekä emotionaalista että affektiivista elementtiä. Aloitusvaiheessa painottuu vanhempien empaattinen ymmärtäminen ja hyväksymisen sekä arvostuksen ja kunnioituksen osoittaminen heidän vanhemmuudelleen. Äiti kyyneltyi ja puhui, ettei ollut tullut ajatelleeksikaan, että samasta tilanteesta voi olla niin erilaiset kokemukset. Tiinan luvalla kerroin nämä asiat äidille, joka yllättyi selvästi siitä, ettei Tiinan toiminnan taustalla ollut mitään erityisempää motiivia (oli todella nähtävissä äidin silmien syttyminen). Isä tunnisti heti, että perheen kuormittavassa tilanteessa vanhemmat odottavat esikoiseltaan Ruusulta ison tytön käytöstä, eikä tämä ole saanut juurikaan vanhempien huomiota. Äidille arkinen tilanne, jossa Tiina ei ollut tuonut hänen pyytämäänsä tavaraa, oli ollut merkki epäonnistumisesta kasvattajana. Esimerkiksi 7-vuotiaan Tiinan äiti näki toistuvasti Tiinan tottelemattomuudessa merkin hänen omasta epäonnistumisestaan äitinä. 27 26 tomuuden kokemusta. Tiinan mukaan äiti oli tämän jälkeen mököttänyt koko aamun, mikä oli hänestä hämmentävää. Keskusteluun nousi kaksi tilannetta, joiden epäreiluudesta Ruusu puhui jatkuvasti vanhemmilleen (isä oli ostanut itselleen enemmän karkkeja kuin Ruusulle, ja vanhemmat menivät konserttiin). Terapeutti seuraa myös tarkkaavaisesti ajatuksia, tunteita ja toiveita, joiden käsittelemistä pyritään välttelemään, ja nostaa esille havaintojaan ja kokemuksiaan, että joistakin teemoista keskusteleminen vaikuttaa ”kielletyltä”. Olin keskustellut tästä tilanteesta ensin Tiinan kanssa yksin, ja hän toi esille, ettei vain jaksanut eikä viitsinyt hakea äidin pyytämää tavaraa. Mentalisaatioteoria tarjoaa mallin jäsentää tilanteita, joissa vanhempien tulkinnat lapsen käyttäytymisestä ovat hyvin negatiivisia sekä tilanteita, joissa vanhemman on vaikea erottaa omaa ja lapsen kokemusmaailmaa toisistaan. Kiitin Ruusua rohkeudesta kertoa kokemuksensa ja isää siitä, että tämä pystyi antamaan tilaa Ruusun kokemukselle pyrkimättä selittämään vanhempien toimintaa. Esimerkkinä tästä voisi olla keskustelunpätkä isän ja 8-vuotiaan Ruusun välillä. Terapeutti asettuu kiintymyskohteeksi vanhemmille tukeakseen heidän kykyään toimia kiintymyskohteena lapsilleen (terapiassa). Isä toi hyvin turhautuneena esille Ruusun mankuvan jatkuvasti jonkin tavaran ostamista ja valittavan epäreilua kohtelua. Kummankin oli vaikeaa asettua vain kuuntelemaan toista, koska toisen sanat herättivät heti puolustautumista tai syyttelemistä. (Midgley & Troup 2013; http://mbtf.tiddlyspace. Terapeutti huomioi tilanteita, joissa kiintymystarve on jäänyt ilmaisematta tai vastaamatta ja joissa kokemuksiin tai käyttäytymiseen liittyy hylätyksi tulemisen pelkoa, samoin kuin tilanteita, joissa on ollut vaikeuksia reflektoida omaa tai toisten sisäistä maailmaa, säädellä tunteita tai hylätyksi tulemisen pelkoa (psykologinen tai fyysinen), tai kiintymyssuhteen katkos on jäänyt korjaamatta. Mallin fokuksessa on sen tarkasteleminen, miten perheenjäsenet kuvittelevat toistensa kokevan ja ajattelevan erilaisista tilanteista. Pian tämän jälkeen Ruusu siirtyi istumaan isän kainaloon, ja isä silitteli hänen hiuksiaan. Isän mukaan näitä ei saanut loppumaan muulla tavoin kuin jäähylle laittamalla, mitä Ruusu vastusti voimakkaasti. Todettiin myös yhteisesti, että tilanteet kotona menevät vastaavaksi päällepuhuvaksi väittelyksi. Ohjasin kumpaakin vuorotellen kuuntelemaan eritoten nonverbaalein elein sekä ilmaisten empatiaa kuuntelemaan asettumisen vaikeudelle. (Hughes 2011a) MBF-T pohjautuu pitkälti sirkulaaristen kysymysten kautta etenevään prosessiin tavoitteessaan auttaa perheenjäseniä tutustumaan ja tunnistamaan toistensa sisäistä maailmaa. Kun kummatkin olivat kuunnelleet toistensa keskustelua kanssani, Ruusu sanoi, ettei hän haluaisi kasvaa isoksi. Yhteisesti sovittiin, että haastattelen ensin Ruusua ja sitten isää kummankin omista ajatuksista ja tunteista näihin tapahtumiin liittyen sekä kummankin ajatuksia siitä, mikä toisen toimintaa on ohjannut. com/) Omassa työssäni olen tämän tyyppisen keskustelun kautta päässyt todistamaan sitä, kuinka lapsi ja vanhempi pääsevät lähelle toisiaan, vaikka käynnin alussa heidän keskinäinen puheensa on saattanut olla hyvin syyttelevää ja sävyltään ärtynyttä. Terapeutti kommunikoi selkeästi näkevänsä vanhemPerheterapia 3/15 Riikka Simonaho PeTe_032015_20150831 .indd 26 31.8.2015 18.59. Puhuin heille siitä, kuinka hyvältä minusta tuntui nähdä heidän päässeen toisiaan lähelle
Häpeän kipeydeltä suojautuakseen yksilö (erityisesti lapsi) voi myös syyttää toisia omasta käytöksestään. Terapiasuhteen turvallisuus mahdollistaa omaan vanhemmuuteen liittyvistä pettymyksen ja epäonnistumisen tunteista puhumisen, samoin kuin keskustelut surusta ja menetyksestä, jotka liittyvät siihen, ettei lapsen kasvattaminen vastannutkaan vanhempien toiveita ja kuvitelmia. Terapeutin on lykättävä lohduttamista, koska vanhempi voi herkistyneessä tilassa kokea, ettei terapeutti olekaan valmis ottamaan kaikkea vastaan, jolloin vaikeiden tunteiden työstäminen voi jäädä puolitiehen. Hän korostaa, että vanhemman kertoessa häpeää sisältäviä asioita terapeutin tahti on hidas. Turvallisessa ja luottavaisessa terapiasuhteessa vanhempien on mahdollista tunnistaa ja kertoa heillä mahdollisesti olevista negatiivisista, vaikeista tunteistaan lastaan kohtaan. (Hughes 2007; 2011b) Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa käsitellään paljon häpeän ja syyllisyyden tunteen eroja sekä vanhempien että lapsen näkökulmasta. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa katsotaan, että vaikeiden tunteiden läpikäymisen ja teVanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa Vanhempien tultua riittävästi kuulluksi terapeutin tehtävä on alkaa laajentaa heidän näkemyksiään. Hughes korostaa, että terapeutin tehtävänä on kohdata häpeän ja arvottomuuden tunteet empaattisesti, hyväksyvästi ja myötäelävästi. Häpeä mielletään syyllisyyttä kivuliaammaksi tunteeksi, koska sen tuottamilta arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksilta suojautumiseksi häpeällisiä kokemuksia ei haluta kertoa toisille. Vanhempien kyseenalaistaminen lapsen nähden vähentää vanhempien turvallisuuden tunnetta ja lisää todennäköisesti heidän ja lapsen välistä konfliktia. PeTe_032015_20150831 .indd 27 31.8.2015 19.00. (Hughes 2011b) NäkökulmieN laajeNtamiNeN – tutkimiNeN Vanhempien tultua riittävästi kuulluksi terapeutin tehtävä on alkaa laajentaa heidän näkemyksiään. Hän kokee vanhemmat hyvinä ihmisinä, jotka rakastavat lastaan ja tekevät kaikkensa tämän hyväksi. 27 26 pien sitoutuneisuuden sekä sen, että he toivovat lapselleen hyvää. Alkuvaiheessa terapeutin tehtävänä on kokea perhe-elämää vanhempien kannalta, ilman arviointia, hyväksyvästi ja uteliaasti. Yhteistyösuhteen turvallisuus lisääntyy terapeutin validoidessa vanhempien kokemuksia lapsen haasteellisuudesta. Vasta häpeän tultua terapiasuhteen turvallisuudessa hyväksytyksi, se voi muuttua syyllisyyden tunteeksi. Hughes korostaa, että vanhemmuustyöskentelyssä terapeutin on oltava valmis kohtamaan vanhempien häpeää, muutoin uudenlaisten toimintatapojen miettiminen ja käyttöönotto eivät ole mahdollisia. Hughes näkee syyllisyyden selkeästi positiivisempana tunteena, joka herättää halun korjata aiempia virheitä ja auttaa muuttamaan toimintaa. Mikäli näitä ei pystytä kohtaamaan, työskentelyyn voi muodostaa jännitteitä ja defensiivisyyttä, jotka voivat pahimmillaan muodostua työskentelyn esteiksi. (Hughes 2007) Terapeutin arvioidessa vanhempien tekevän lapsen kannalta vahingollisia päätöksiä hän puhuu siitä vain vanhempien kanssa
Tästä päästiin keskusteluun siitä, kuinka sieniretken kaltaiset miellyttävät yhteiset hetket voisivat olla tie toivottuun suuntaan. Terapeutti nostaa esille kysymyksiä vanhemmuudesta, esimerkiksi mihin vanhemmat suhtautuvat kriittisemmin omassa toiminnassaan. Miten käytöksen muutos saattaisi helpottaa lapsen ongelmaa. Samalla terapeutti viestii, että tämä voi olla avain perhe-elämän ja vanhemmuussuhteen muutokseen. Selkeämpää neuvonantoa liittyy siihen, että vanhempia ohjataan, Perheterapia 3/15 Riikka Simonaho PeTe_032015_20150831 .indd 28 31.8.2015 18.59. Kuvasin minulle herännyttä mielikuvaa ja kokemusta siitä, ettei äiti halunnut hänen ja Aaron suhteen painuvan ”lopullisesti” pakkasen puolelle, mitä äiti piti sopivana kuvauksena. Terapeutin ja vanhempien keskustelujen tarkoituksena on myös antaa kokemusta ja mallia vanhemmille siitä, kuinka he voisivat käydä samanlaisia uteliaita ja tuomitsemattomia keskusteluja lapsensa kanssa. Kirjoittajalta on saatavissa suomennettuja mallin mukaisia haastattelurunkoja sukupuun tarkastelemista varten. Tästä pääsimme äidin aloitteesta luontevasti keskusteluun siitä, ettei äiti halunnut toimia poikansa kanssa niillä tavoilla, joita uhmakkuustilanteissa toteutti (hyvin kovaääninen huutaminen, pojan retuuttaminen jäähyille). Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa sukupuusta työstetään erityisesti sitä, kuinka vanhempien lapsuusperheiden mallit ja kokemukset näyttäytyvät heidän suhteessaan lapseensa. Tätä kautta voidaan päästä kosketuksiin vanhemmuuteen liittyvien myönteisten odotusten kanssa, mikä herättää toiveikkuutta. Tavoitteena on tukea vanhempia kokemaan empatiaa lastaan kohtaan myös vaikeissa vuorovaikutustilanteissa, minkä vuoksi käyttäytymisen taustojen ymmärtäminen on tärkeää. Ongelmana perheessä oli Aaron tottelemattomuus ja uhmakkuus, joihin vanhemmat reagoivat vahvastikin kiivastuen. Näkökulman laajentamisessa keskeisintä on terapeutin jatkuva pyrkimys ymmärtää (uteliaisuus) vanhempien ja lapsien sisäistä maailmaa. Kuvasin äidin kertoman minussa herättämää iloa siitä, että tuossa tilanteessa äiti ja poika olivat olleet läheisiä toisilleen, he olivat innostuneet samasta asiasta ja heillä oli hauskaa yhdessä. (Hughes 2007) Terapeutti tutkii monipuolisin kysymyksin vanhempien käsityksiä lapsen käytöksen tai oireiden taustalla vaikuttavista ajatuksista, tunteista ja motiiveista. Malli lapsen kannalta turvallisen vanhemmuuden vahvistamiseen tulee implisiittisesti, ja eksplisiittisiä ohjeita annetaan vähän. Hän ei odota vanhempien osaavan vastata kaikkiin kysymyksiin selkeästi, tavoitteena on vanhempien ja terapeutin yhteinen avoin, utelias, ei-tietämisen positio, jolla lapsen sisäistä maailmaa pyritään tarkastelemaan. Sukupuun tarkasteleminen auttaa myös rakentamaan omannäköistä vanhemmuutta ja katkaisemaan sukupolvien ketjuja. Nämä vihjeet ja ideat liittyvät turvallisuuden tunteen lisäämiseen, tunteiden yhteissäätelyyn, fyysiseen ja psyykkiseen läheisyyteen, yhteiseen tekemiseen sekä kiintymyssuhteisiin väistämättä liittyvien katkosten korjaamiseen. (Hughes 2007) Esimerkkinä kerron keskustelusta 4-vuotiaan Aaron vanhempien kanssa. Terapeutti tukee tätä prosessia olemalla empaattinen muutostyön vaikeuksille (Hughes 2007; Dallos 2006; Dallos & Vetere 2009; Diamond, Diamond & Hogue 2007). Mitä käytöstä he haluaisivat muuttaa itsessään. Vuorovaikutuksen negatiivisuus ja yhteistoiminnan haasteet korostuivat erityisesti äidin ja Aaron välillä. Uudenlaisten näkökulmien herättelyssä terapeutti voi lähteä liikkeelle esimerkiksi käymällä läpi perheen historiaa alkaen niistä ajatuksista ja toiveista, joita vanhemmilla oli ennen lapsen syntymää. Näkökulmien laajentamisessa sukupuutyöskentely on merkittävässä osassa vanhemman reflektiokyvyn ja toimijuuden kokemuksen vahvistamisessa. Ohjasin keskustelua vanhempien toiveisiin ja ajatuksiin perhe-elämästä ennen lasten syntymää, ja näissä äiti nosti esille kiireettömän yhteisen puuhailun. Kysyin, onko mitään toivotun kaltaista yhdessä olemista ollut, ja äiti alkoi muistella hänen ja Aaron sieniretkeä, mikä kuvautui oikeastaan täydellisesti intersubjetiivisena kokemuksena. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa terapiaprosessi hahmotetaan pitkälti kokemuksellisena. 29 28 rapeutilta saadun hyväksynnän myötä vanhemmat voivat löytää uudelleen kadottamiaan ilon ja ylpeyden aiheita sekä alkaa muodostaa realistisia odotuksia ja toiveita perhe-elämän tulevaisuudelle. Sukupolvien ketjujen tarkasteleminen tarjoaa myös vanhemmille turvallista etäisyyttä tarkastella omaa toimintaansa, kun terapeutti auttaa kohtaamaan tilanteita empaattisesti (esimerkiksi kuinka vaikeaa on suhtautua lapseen empaattisesti, jos sellaisesta kohtaamisesta ei ole kokemuksia omasta lapsuudestaan). Vanhempien ohjaus nähdään enemminkin vihjeiden ja ideoiden antamisena siihen, kuinka vanhemmat säilyttävät virittäytyneisyyden (intersubjektiivisuus) lapseensa
Terapiamallissa on paljon kokemuksellisuutta; terapeutti ohjaa kysymyksillään perheenjäsenet ajattelemaan omia ja toistensa mielensisältöjä. Monissa hoitoon hakeutuvissa perheissä katkosten korjaamisen vaikeudet ovat muodostuneet ongelmalliseksi vuorovaikutukseksi ja turvattomuudeksi, koska katkokset muodostavat uhan suhteen jatkuvuudelle (Hughes 2007). (Hughes 2007) MBF-T -mallissa painottuu perheenjäsenten kanssa yhdessä ajatteleminen. (Safran & Kraus 2014) Perheterapiassa katkokset näyttäytyvät niin terapeutin ja perheenjäsenten välillä kuin perVanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa PeTe_032015_20150831 .indd 29 31.8.2015 18.59. (Midgley & Troup 2013; http://mbtf.tiddlyspace.com/) KATKOKSET JA NIIDEN KORJAAMINEN Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa käsitellään paljon kiintymyssuhteeseen luonnollisena osana kuuluvia katkoksia. Tällaisen katkoksen korjaamiseksi he suosittelevat, että terapeutti pyrkii yhdessä asiakkaan kanssa tutkimaan asiakkaan suhteessa olemiseen liittämiä pelkoja ja sisäistettyä kritiikkiä, jotka estävät negatiivisten tunteiden ilmaisemista. Ongelmalliseksi katkokset muodostuvat, jos ne jäävät toistuvasti pitkäkestoisiksi ja korjaamattomiksi. Myös mentalisaatiokyvyn kehittymisen kannalta katkokset ovat merkittäviä, sillä niiden aiheuttama hämmennys käynnistää mentalisoimisen (Midgley & Troup 2013). Rajojen asettamiset, erimielisyydet, erilaiset toiveet ja erossa oleminen aiheuttavat katkoksia, joiden korjaamisesta vanhemmat huolehtivat turvallisessa kiintymyssuhteessa. Lisäksi terapeutti auttaa asiakasta löytämään tavan ilmaista omia tarpeitaan. Tällaisen katkoksen ratkaisemisessa keskeistä on empaattinen liittyminen, jonka kautta voidaan päästä piiloon painettuihin tunteisiin, haavoittuvuuteen ja hoivan tarpeisiin. Terapiassa perhettä ohjataan aktiivisesti huomaamaan tilanteet, joissa mentalisoiminen onnistuu samoin kuin tilanteet, joissa se epäonnistuu. Konfrontoivassa muodossa näyttäytyy puolestaan vaativa, syyttävä sävy, tyytymättömyys ja vihan ilmaukset. (Safran & Kraus 2014) Safran ja Kraus jakavat allianssikatkokset vetäytyviin ja konfrontoiviin. Tämä lomake on myös saatavilla kirjoittajalta. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa voidaan vanhempien kanssa työskentelyyn käyttää itsearviointilomaketta, jossa on kysymyksiä toimintatavoista, joilla vanhempi voi lisätä lapsen turvallisuuden tunnetta. Vetäytyvässä muodossa asiakas käsittelee terapiasuhteen väärinymmärryksiä ja vaikeuksia hiljaisuuteen vetäytymisellä, niukoilla vastauksilla, puheenaiheen vaihtamisella tai liioitellulla mukautuvuudella. Allianssikatkokset aktivoivat tyypillisesti toimimattomia vuorovaikutuskaavoja, joten niiden käsitteleminen avaa terapiaprosessia edistävän mahdollisuuden. Katkokset kuuluvat lapsen itsenäistymiseen ja autonomiseksi kasvamiseen: niiden kautta lapsi saa kokemusta tunteiden itsesäätelystä ja itsenäisestä ongelmanratkaisusta, mutta myös siitä, että tilanteen vaatimusten ylittäessä hänen kapasiteettinsa hän voi luottaa saavansa apua vanhemmiltaan (Hughes 2007). Terapiasuhteen katkoksia on käsitteellistetty allianssikatkoksina, jotka voivat ilmentyä terapeutin ja asiakkaan välisessä suhteessa hienovaraisten, lähes huomaamattomien jännitteiden tai merkittävien ristiriitaisuuksien jatkumona (Safran & Kraus 2014). Safran ja Kraus kuvaavat allianssikatkoksia väistämättömänä osana terapiasuhdetta, ja ne voivat syntyä niin asiakkaan kuin terapeutinkin toiminnasta. Tavoitteena oleva perheenjäsenten, erityisesti vanhempien, mentalisaatiokyvyn vahvistaminen etenee terapeutin uteliaan ja reflektoivan työskentelyotteen kautta. 29 28 kuinka a/r-dialogien käyminen kotitilanteissa lapsen kanssa onnistuu. Allianssikatkosten neuvotteleminen ja ratkaiseminen mahdollistavat sen, että asiakas omaksuu vähitellen aiempaa toimivampia tapoja neuvotella erilaisten tarpeiden yhteensovittamisesta ja saa kokemuksia siitä, että suhteet voivat säilyä, vaikkei aina ollakaan täydellisessä sopusoinnussa. Allianssikatkosten onnistunut ratkaiseminen edistää terapeuttista muutosta sekä vahvistaa asiakkaan kuten myös terapeutin itsetuntemusta. Allianssi voidaan kiteyttää sellaiseksi suhteessa olemisen muodoksi, joka tarjoaa asiakkaalle kokemuksen siitä, kuinka neuvotella rakentavasti omien ja toisen erilaisten tarpeiden välillä (neuvottelua suhteessa olemisen ja autonomisuuden tarpeiden välillä), minkä vuoksi se on hyvin merkittävä terapeuttisen muutoksen mekanismissa. Ratkaisemattomat tai korjaamatta jääneet katkokset ovat haitallisia allianssille ja koko terapiaprosessille. Vanhempien ja lapsien välille tulee väistämättä hetkiä, jolloin ei olla läheisiä; väärinvirittäytymiset ja -ymmärtämiset kuuluvat kiintymyssuhteeseen
Nämä ilmenevät tyypillisimmin nonverbaalissa viestinnässä, vaikka toki myös kielellisesti ilmaistaan eritoten puolustavia puheenvuoroja. Terapeutti pysäyttää keskustelun ja lähtee ”kelaamaan” taaksepäin sen selvittämiseksi, millaisia ajatuksia ja tunteita perheenjäsenillä oli tilanteeseen liittyen. Puhuin aavistuksen kevennellen, että ehkä isälle tuli jopa mieleen, että nyt tuo psykologi ajattelee heillä olleen hirmuisen sotkun, jota lapsi joutui siivoamaan. Äiti nosti katseensa ja vastasi myöntävästi, johon vastasin, ettei se ollut tarkoituksenani. Hän tiesi, että Matin kannalta olisi tärkeää, että äiti osoittaisi kiinnostusta Matille tärkeisiin peleihin ja tv-ohjelmiin, mutta äiti sanoi, ettei vaan saa sitä itsestään irti. (Midgley & Troup 2013) Katkosten huomioiminen ja korjaaminen on mielestäni mielekäs tapa ottaa esille vanhemmuuskeskusteluissa useinkin eteen tuleva loukkaantuminen tai vanhemman kokemus syyllistämisestä tai oman vanhemmuuden riittämättömyydestä ja epäonnistumisesta. Terapeutin tehtävänä on tunnistaa katkos ja ottaa se hyväksyvään, empaattiseen, uteliaaseen ja, mikäli soveliasta, leikkisään käsittelyyn. Milla kuvasi erilaisia vaikeita kokemuksia vanhempiensa alkoholinkäyttöön liittyen. Isä vastasi tähän aavistuksen kiihtyneen oloisena, että väittääkö Milla, etteivät vanhemmat olleet siivonnet. Kokemukseni näiden perheterapiamallien elementtien käyttämisestä vanhemmuuden tukemisessa sekä vanhempien ja lasten kanssa työskenneltäessä ovat olleet myönteisiä. Turvallisen terapiasuhteen muodostaminen ja ylläpitäminen sekä pace-asenne, intersubjektiivisuuden käsite ja a/r-dialogien ideat kuten mentalisaatioon kuuluvat prosessit tuovat eläväksi sen, kuinka merkittävää terapiassa tapahtuvat kokemukset ovat perheen vuorovaikutuksen muutoksen kannalta. MBFT:ssä terapeutin väärinymmärrykset ovat keskeinen tekniikka sen osoittamisessa, että toista voi tulkita väärin, ja erityisesti että väärinymmärryksen selvitteleminen on mahdollista. MBF-T-mallissa terapeutti nostaa aktiivisesti esille ne kohdat keskusteluissa, joissa on erimielisyyttä taikka puolustautumisia. Milla lopetti puhumisen turhautuneen oloisena. Kokemusteni mukaan perheneuvolakontekstissa vanhemmat ovat hyvinkin valmiita tällaiseen työskentelyyn, jossa keskitytään vanhempilapsi -suhteen vahvistamiseen tutustumalla lapsen käytöksen taustalla oleviin ajatuksiin ja tunteisiin. Tällainen ote helpottaa myös toiveikkuuden ylläpitämistä. Tämän tyyppinen työskentely lähentää vanhempi-lapsi -suhdetta, ja usein lapsen käyttäytymisen taustalle hahmottuva kaipuu vanhemman lähelle herättää vanhemmissa hoivaavan ja myötätuntoiPerheterapia 3/15 Riikka Simonaho PeTe_032015_20150831 .indd 30 31.8.2015 18.59. Muistelin äidin kertoneen katsoneensa jotain sarjaa Matin kanssa ja juttelin tämän kaltaisten tilanteiden merkityksellisyydestä Matille. Puhuin äidille, että minusta näytti, että hänelle tuli hankala olo, ja kysyin, saiko sanomani hänet kokemaan syyllisyyttä. Tässä kohdin lähdin puhumaan siitä, että huomasin isän hermostuneen ja alkaneen puolustaa vanhempia varmasti omasta näkökulmastaan perutellusti. Pace-asenne sopii mielestäni erittäin hyvin lasten ja vanhempien kanssa tehtävään työskentelyyn. Hän kertoi siivonneensa alakouluikäisenä kotona paljon helpottaakseen ahdistunutta oloaan. LOPUKSI Opinnäytetyötä tehdessäni ajattelin moneen otteeseen, että kiintymyssuhdekeskeinen perheterapia ja MBF-T -malli kokoavat monia perheterapeuttisia teorioita ja keskeisiä käsitteitä minua miellyttävällä tavalla yhteen. 31 30 heenjäsenten kesken. Erimielisyydet ja väärinymmärrykset eivät ole uhka suhteen jatkuvuudelle. Terapeutin toiminta antaa perheenjäsenille kokemuksen siitä, että suhteen korjaaminen ja läheisyyden ja yhteyden palauttaminen on mahdollista. Kiintymyssuhdekeskeisessä perheterapiassa painotetaan, että terapiasuhteen turvallisuuden säilyttämiseksi ja korjaamiseksi terapeutti on ammatillisessa vastuussa niiden korjaamisesta. Tästä keskustelu pääsi jatkumaan Millan kokemusten tarkastelemisena siten, että vanhemmat pystyivät olemaan avoimina niille. Innostunut uteliasuus, eläväisyys ja sensitiivisellä tavalla toteutettu leikillisyys ja hassuttelu vievät kokemusteni mukaan ydinkysymyksiin miellyttävällä ja luontevalla tavalla. Tästä keskustelu jatkui vastavuoroisena. Jatkoin puhumalla siitä, että Milla sanoi siivoamisen olleen hänen keinonsa säädellä ahdistusta ja kysyin, mitä se vanhemmissa herätti. Esimerkiksi nuoruusikäisen Matin äidin kanssa oli keskusteltu hänen kokemastaan ristiriidasta. Äiti painoi katseensa alas samalla hieman tuhahtaen. (Hughes 2007) Esimerkkinä yllä mainitusta on keskustelu, jossa ovat mukana nuoruusikäinen Milla ja vanhemmat
New York: The Guilford Press. Teoksessa J. l LÄHTEET Asen, E. Diamond, G., Siqueland, L. Lebow (Toim.) Handbook of Clinical Family Therapy, s.17–41. Hänen ja hänen tyttärensä aiemmin erittäin konfliktialttiiseen suhteeseen, jossa äiti jäi toistuvasti alakynteen, oli alkanut tulla sujuvaa yhteistyötä, joka näkyi esimerkiksi huutamisen vähentymisenä. Attachment Narrative Therapy. & Lebow, J. (2007). Porvoo: Edita. L. (2012). Hughes, D.A. Attachment-Based Family for Depressed and Anxious Adolescents. (2003). & Fonagy, P. Psychotherapy 51, 381–387. Dallos, R & Vetere, A. & Laakso, M-L. Mentalisaatioteroria perhesuhteissa (MBF-T) koulutus Helsingissä 24.–25.10.2013, Psykologiainstituutti. (2004). Journal of Family Therapy, 34, 347–370. Eronen & P. Dallos, R. Attachment-Based Family Therapy for Depressed Adolescents: Programmatic Treatment Development. 120–143. New Jersey: John Wiley & Sons. Attachment-Focused Family Therapy. Clinical Child and Family Psychology Review, 6, 107–127. & Whelton, W.J. Hughes, D.A. Läsnä oleva psykoterapeutti – kyllin lähellä, riittävän kaukana. & Kraus, J. H., Davis, S. D. Lajunen, K. Journal of Marital and Family Therapy, 33, 177–191. Common Factors in Couple and Family Ther-apy – The Overlooked Foundation for Effective Practice. Systemic Therapy and Attachment Narratives. Mentalization Based Treatment for Families. Sprenkle, D. London: Routledge. Hughes, D.A. Integrating Narrative, Systemic and Attachment Therapies. Lääketieteellinen aikakausikirja Duodecim 126, 616–622. (200 Attachment-Based Family Therapy: Adherence and Differentiation. Lääketieteellinen aikakausikirja Duodecim 120, 1866–1873. Bordin, E.S. (2014) Alliance Ruptures, Impasses, and Enactments: A Relational Perspective. Tämän kaltaisen työskentelyn kautta on mielekästä miettiä yhdessä vanhempien kanssa hyvinkin konkreetteja ratkaisuja perheen arkipäiväisiin ongelmatilanteisiin. Psychotherapy Research, 16, 687–698. Aro & M.L. Porvoo: Niilo Mäki Instituutti. (2011b). Emmeling, M.E. Lahti-Nuuttila (Toim.) Mikä psykoterapiassa auttaa. (2011). s. (2009). Larmo, A. Kiintymyskeskeinen vanhemmuus – Toimivuutta kasvatukseen. Maidenhead: Open University Press. (2010). Lehtovuori, P. Midgley, N & Troup, C (2013). Laakso (Toim.) Taaperosta taitavaksi toimijaksi – itsesäätelytaitojen kehitys ja tukeminen. (2012). (2006). Mentalization-Based Therapeutic Intervention for Families. & Diamond, G.M. Anna Freud Centre http://mbtf.tiddlyspace Vanhemmuuden tukeminen perheneuvolassa PeTe_032015_20150831 .indd 31 31.8.2015 18.59. Attachment-Focused Family Therapy. Diamond, G.S (2005). 31 30 sen puolen. Workbook. Terapiakäynneillä oli keskusteltu erilaisista arkisista tilanteista alleviivaten sitä, että äiti tekee tyttärensä kanssa asioita, koska tämä on äidille tärkeä ja rakas, ja vastavuoroisesti tytär haluaa tehdä asioita ihanan äitinsä kanssa. New York: W.W Norton & Company. (2011a). Safran, J.D. (2009) Stages of Change and the Working Alliance in Psychotherapy. Integratiivisen lähestymistavan perusteita, s.142–170. Äidin palaute oli erityisen merkityksellistä, koska oli ollut ilmeistä (mitä oli nostettu myös keskusteluun), että tällaisten keskustelujen käyminen oli äidille vierasta, hämmentävää ja hetkittäin kiusallisuuden tunteita herättävää. New York: Norton. Diamond, G.M., Diamond, G.S., and Hogue, A. Verkkolähteet MBF-T-Core. (1979) The Generalizability of the Psychoanalytic Concept of the Working Alliance. Tampere: PT-Kustannus. Teoksessa T. Kiintymyssuhdeteoria – tutkimuslöydöksistä käytännön sovelluksiin. Teoksessa S. Psychotherapy: Theory, Research and Practice, 16, 252–261. (2009). Applictions in a Range of Clinical Settings. Ylivilkkaiden ja haastavasti käyttäytyvien lasten vanhempien ryhmämuotoinen tukeminen. Mielestäni parasta palautetta on ollut erään äidin pilke silmäkulmassa heittämä toteamus, että hän joutuu sanomaan puhumisesta olleen apua, vaikkei koskaan ollut uskonut siihen. L. Sinkkonen, J. Mentalisaatio – kyky pitää mieli mielessä
Työskentelen nuorten vastaanottoyksikössä erityissosiaalityöntekijänä. Toimin monella tapaa rajapinnassa. Työskentelen sekä sijaishuollon työntekijänä että avohuollon kontekstissa perheiden kanssa. Perhepsykoterapiakoulutukseni myötä aloin miettiä omaa työskentelytapaani ja hyödyntää asiakastapaamisissa perheterapeuttista työotetta. Keskityn nuorten kanssa työskentelyyn ja erityisesti vastaanottoyksikön kontekstiin. Käsitys lapsista ja nuorista itsenäisinä yksilöinä anTässä perheterapiakoulutuksen lopputyöhöni perustavassa artikkelissa pohdin sitä, miten perheterapia sopii lastensuojeluun. Ammatti-identiteettini sosiaalityöntekijänä on vahva, ja opiskelujen myötä aloin haastamaan sitä terapeuttisilla kysymyksillä. Olen rajoilla suhteessa moneen kontekstiin ja toimintaympäristöön. Se, miten, kuinka ja kuka tätä suojelua on järjestänyt, on vaihdellut. Myös se, miten asioita havainnoin, sai uuttaa näkökulmaa. Perheet ovat erilaisissa tilanteissa, ja heillä on monenlaisia haasteita. Yhtä ikuisia ovat tämän periaatteen toimimattomuus ja siihen liittyvät ongelmat. Näiden ongelmien vuoksi lapset ovat tarvinneet ajoittain perheen ulkopuolista suojelua, huolenpitoa, tukea ja kontrollia. 33 32 Perheterapiaa lastensuojelun rajapinnassa Jaana Kivistö, sosiaalityöntekijä, VTL ja psykoterapeutti/perheterapeutti, Helsingin kaupunki ja Hiiskahdus Oy, jaana.k@kotiportti.fi JOHDANTO Vanhempien velvollisuus huolehtia lapsistaan on ikiaikaista. Lasten suojelemisen taustalta löytyvät niin työvoimapoliittiset tarpeet kuin väestönpolitiikkaan liittyvät kysymyksetkin. Avainsanat: lastensuojelu, sijaishuolto, perheterapia, rajapinta Perheterapia 3/15 PeTe_032015_20150831 .indd 32 31.8.2015 18.59. Työskentelen siis perheiden kanssa, jotka ovat lastensuojelun asiakkaita, ja se tuo omaa rajapintaa tälle työskentelylle. Varsinaista terapeuttisempaa työskentelyä olen tehnyt niiden perheiden kanssa, joissa lapsi palasi arviointijaksolta kotiin
SOSIAALITYÖNTEKIJÄN PERHETERAPEUTTINEN TYÖOTE LASTENSUOJELUN KENTÄLLÄ Sosiaalityöntekijänä lastensuojelussa Lastensuojelutyöllä on pitkät perinteen maassamme. Moisio (2013) on Perheterapia-lehden artikkelissaan kysynyt samaa asiaa. Lastensuojelutyön painotuksiin vaikuttavat perheen ja valtion väliset suhteet sekä lasten tarpeiden hahmottamistavat. Työorientaatiot ovat vaihdelleet sen mukaan, onko työn lähtökohtana lapsi vai perhe, onko työskentely enemmän avovai sijaishuoltopainotteista, ja mikä on ennaltaehkäisevän ja korjaavan työn rooli. Samalla pohdin, miten tällaisessa työskentelykentässä pitäisi tai voisi terapeutin opintoja hyödyntää. Sijaishuoltoon sijoitettavista erityisesti 13–17 -vuotiaiden osuus jatkoi edelleen kasvuaan, kuten se on tehnyt viime vuosina (Tilastoraportti THL 30/2013) Nuorten kanssa työskentelyä on pyritty kehittämään, nuoruus omana ikäluokkana on nostettu keskusteluun, ja sosiaalityössä on pohdittu sitä, pitäisikö nuoret ottaa eri tavoin omaksi asiakasryhmäkseen kuin aikaisemmin. En analysoi mitään tapausta erityisesti, vaan yritän pohtia, miten perheterapeuttinen työote sopii tähän työkenttään. Asiakastyön vaativuuden lisääntyminen ja asiakasmäärien kasvu ovat omalta osaltaan vaikuttaneet siihen, että työtapoja on kehitetty ja muutettu viime vuosina, ja kehittämistyö on edelleen kesken. Artikkelissani käyn alussa läpi lastensuojelua, sen yleisiä periaatteita ja sosiaalityöntekijän työtä lastensuojelussa. Analysoin artikkelissa omia kirjauksiani, joita olen tehnyt asiakasprosesseista opiskelujeni aikana. Työskentelytavat ovat muuttuneet yhteiskunnan kehityksen, ideologioiden ja arvojen mukana (Saurama 2002, 29–35; Pulma 2004). Tässä artikkelissa pohdin, voiko lastensuojelun sijaishuollon ja avohuollon rajapinnassa työskennellä perheterapeuttina. Kysyin heiltä, miten perheterapia onnistuu lastensuojelun kontekstissa, mitä hyvää ja huonoa siinä on, ja tuleeko heille mieleen kehittämisajatuksia. Tämän jälkeen pohdin perheterapiaa lastensuojelun kentällä ja työskentelyä rajapinnalla. Hahmottamistavat yhdistyvät aikaan, paikkaan, arvoihin ja yleisiin käsityksiin hyvinvoinnista ja lapsen asemasta. Itseäni kiinnostaa tämä sama kysymys omaa työtäni tutkien. Hän on lähestynyt teemaa psykiatrin näkökulmasta ja tuonut esiin, miten perheterapiaa pitäisi käyttää monipuolisemmin. Työntekijät arvioivat työskentelyn aika”Lastensuojelutyön painotuksiin vaikuttavat perheen ja valtion väliset suhteet sekä lasten tarpeiden hahmottamistavat.” PeTe_032015_20150831 .indd 33 31.8.2015 18.59. Nämä tavat muovaavat lastensuojelun ideologioita ja edelleen asiakastyön arkea. Tästä siirryn aineistooni ja pohdin omien prosessieni kautta, miten nämä kaksi sektoria yhdistyvät omassa työssäni, mitä haasteita on tullut vastaan, mitä hyvää tässä yhdistelmässä on, ja miten omaa työtapaani voisi kehittää edelleen. Nuorille on muualla maailmassa kehitetty omia terapiamuotojaan kuten MST (multisysteeminen terapia) ja MDFT (monimuotoinen perheterapia, Ehrling 2010/4). Sijaishuollossa on nähtävissä erilaisia painotuksia sen suhteen, kannatetaanko perhehoitoa vai laitoshuoltoa, puhutaanko erityisyksiköistä tai erityisosaamisesta vai kaikille yhtäläisistä palveluista (Kivistö 2006, 9). Lastensuojelulla on pitkät perinteet maassamme, ja työtä on tehty vaihtelevasti vuosien saatossa. Perheterapian ja terapeuttisen työskentelyn muotojen laajentamista lastensuojelun puolelle pohditaan. Sen lisäksi, että analysoin omia prosessejani, tein sähköpostikyselyn muutamalle perheterapeutille, jotka työskentelevät tai ovat työskennelleet perheterapeutteina lastensuojelun kentällä. Lastensuojelun työntekijä määrittää jatkuvasti työssään sitä, mikä on lapsen kannalta normaalia tai epänormaalia lapsuutta ja vanhemmuutta. Nuorten määrä lastensuojelun asiakkaina on kasvanut koko ajan niin avohuollossa kuin myös sijaishuollossa. 33 32 Perheterapiaa lastensuojelun rajapinnassa toi alkusysäyksen lasten tarpeiden huomioimiselle (Kivistö 2006). Mitä haasteita tämä kokonaisuus tuo mukanaan, ja voiko perheterapeuttisia elementtejä hyödyntää työssä
Silloisessa laissa ei korostettu biologisten vanhempien ja perheiden yhteydenpidon tärkeyttä. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä pyrkii määrittelemään perheen ongelmat ja tukemaan heitä erilaisilla avohuollon tukitoimilla. Lasten suojeleminen työnä vaatii monipuolista osaamista. Tarkoituksena on tarjota perheille apua ja tukea sekä luoda luottamuksellinen vuorovaikutussuhde kaikkien perheenjäsenten kanssa. Terapia on mainittu ajoittain esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden yhtenä jatkokoulutuksena. Näissä käsityksissä on tapahtunut muutoksia historian varrella, eivätkä ne ole kovin yksinkertaisia tai yksiselitteisiä ylipäänsä. Lastensuojelussa tuen ja kontrollin sidos on vielä vahvempi kuin muilla sosiaalityön osa-alueilla. Sosiaalityöntekijät ovat entistä kiinnostuneempia parantamaan ja kehittämään työtapojaan, ja yhtenä vaihtoehtona Perheterapia 3/15 Jaana Kivistö PeTe_032015_20150831 .indd 34 31.8.2015 18.59. Työssä arvioidaan, mitä ja miksi tehdään, ja miten perhe saa oikeanlaisen avun. Lastensuojelulain keskeinen ajatus on lapsen etu, joka ohjaa sosiaalityöntekijän työtä ja työotetta. 1970-luvulla tarkasteltiin koko perhesysteemin toimivuutta myös sosiaalityön kentällä, ja 1980-luvulla lapsi nostettiin esiin subjektina, jolla on omia oikeuksia. Sosiaalityöntekijä joutuu venymään ammatillisuutensa ja inhimillisen olemisen ymmärtämisessä. Lastensuojelulaki määrittää vahvasti lastensuojelun sosiaalityöntekijän työskentelyä, ja tämän hetkisessä lastensuojelulaissa korostetaan perheen jälleenyhdistämistä, sijoitusten määräaikaisuutta ja lapsen osallisuutta (Hämäläinen 2010, 10–14). Perinteisesti erityisesti äidin rooli on ollut merkittävä arvioinnin kohde. Peltosen (2009) näkemyksen mukaan terapian ja lastensuojelun ero on siinä, että lastensuojelussa tarvitaan toisinaan huomattavasti direktiivisempiä tapoja tehdä työtä, kun taas terapiassa on tarkoituksena parantaa perheen vuorovaikutusta ja systeemejä sekä tarjota perheelle voimavaroja heidän omista lähtökohdistaan käsin. Kyseessä ovat hyvin herkät lasten ja vanhempien väliset suhteet ja yksityisen perhe-elämän asiat. Molemmissa on samoja elementtejä ja jopa teoriapohjaa. Sen sijaan 1950–60 -luvun taitteessa huomio kohdistui vahvasti äitisuhteeseen, sen tärkeyteen ja kannattelevuuteen. Sosiaalityön teoriassa ei ole juurikaan viitattu psykoterapiaan. Sosiaalityöntekijän ammatillisuuden haaste piileekin juuri tässä: sosiaalityöntekijän pitää puolustaa ammatillisia rajoja, toimia lain mukaan, mutta olla samanaikaisesti avoin mahdollisille uusille näkökulmille (Kääriäinen 2007, 126–127; Vornanen 2007, 15). 35 34 na sitä, mihin puututaan, milloin ja miten. Sosiaalityöntekijät työskentelevät perheiden kanssa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän työssä arvioidaan, kontrolloidaan, käytetään valtaa ja voidaan puuttua tapahtumiin. Lain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen ja erityiseen suojeluun. Lapsen etu ja käsitys perheestä ovat oleellisia kysymyksiä lastensuojelutyössä. Pekkarinen (2010) tiivistää olennaisimmat näistä käsityksistä lastensuojelun synnystä tähän päivään: 1930-luvulla epäkelvollisiksi määritellyt vanhemmat eivät saaneet edes mahdollisuutta perheen perustamiseen. Ensimmäisen lastensuojelulain suurin merkitys oli huostaanottoprosessin juridisessa vahvistamisessa. He arvioivat perhedynamiikkaa ja selvittävät perheiden taustoja. Perheterapiassa voidaan taas keskittyä enemmän perheen vuorovaikutukseen ja dynamiikkaan perheen tarjoamista lähtökohdista käsin. Sosiaalityöntekijänä työskentely on konkreettisempaa, tosiasioihin perustuvaa, ja työskentelyssä on koko ajan läsnä arviointi. Sosiaalityölle on tunnusomaista ristiriitaisuus ja siitä seuraava jatkuva reflektion välttämättömyys. Lastensuojelussa arviointi on kokoaikaisesti läsnä. Sosiaalityöntekijän ja terapeutin työssä on paljon samaa ja yhtäläistä. Ideaalitilanne on silloin, kun voidaan työskennellä yhdessä lapsen parhaaksi perheen ja viranomaisten kanssa. Arvioitavaksi tulevat perheen sisäiset suhteet ja vanhempien mahdollisuus toimia kasvattajina. Lastensuojelun sosiaalityö eroaa perheneuvolatyöstä siinä, että esimerkiksi huostaanottotilanteessa joudutaan toimimaan muun kuin vuorovaikutuksen tasolla ja tekemään konkreettisia ratkaisuja lapsen kasvuolojen turvaamiseksi. Nämä määrittelyt eivät synny tyhjästä, vaan niitä tehdään siinä ajassa ja paikassa missä työskennellään. Kontrollin ja sosialisaation, tuen ja suojelun ulottuvuudet törmäävät sosiaalityön käytännöissä jatkuvasti toisiinsa (Pekkarinen 2010, 15). Tarvittaessa sosiaalityöntekijä voi sijoittaa lapsen tai koko perheen (Räty 2007; Räty 2010). Työskentely eteneekin perheen tarpeiden mukaisesti, eikä sitä määritellä samalla tavoin ulkoa päin kuin mitä lastensuojelun sosiaalityössä. Työssä joutuu ottamaan vastaan ja kohtamaan hätää, huolta, vihaa, pettymyksiä ja myös kaikkea sellaista, mihin ei voi aina edes varautua
Monimutkaiset ongelmat eivät vaadi välttämättä mutkikkaita ratkaisuja. Perheterapiaprosessin aikana saatetaan kokeilla erilaisia lähestymistapoja (Goldenberg & Goldberg 2000; Manelius 2014). Olen huomannut, että ylipäänsä elämäntarinoiden läpi käyminen saattaa auttaa perhettä, jos elämänpoluissa on esimerkiksi paljon aukkoja, joita ei muisteta. Pienilläkin tukitoimilla voidaan saada aikaan muutoksia perhesysteemissä (Manelius 2014, 20, Piha 1999, 16). Perheterapeuttina lastensuojelussa Perheterapia on ammatillinen ja tietoinen pyrkimys ja keino tutkia, ymmärtää ja hoitaa perheen sisäisiä vuorovaikutuksen kokonaisuudessa ja yksittäisellä perheenjäsenellä esiintyviä häiriöitä ja niiden aiheuttamaa kärsimystä. Systeeminen näkökulma pyrkii ymmärtämään niitä periaatteita tai lainalaisuuksia, jotka määrittelevät perhesysteemin toimintaa. Lastensuojelussa pienikin muutos voi aiheuttaa suuren heijastusvaikutuksen. Pyrkimyksenä onkin ymmärtää ilmeneviä ongelmia osana perhesysteemiä, ja työskentelyssä huomioidaan koko perhe ja sen jäsenet (Aaltonen 2002, 142; Manelius 2014, 15). Systeemisen näkemyksen mukaan perhe on avoin systeemi, joka on vuorovaikutuksessa muiden avointen systeemien kanssa. Psykoterapian tarkoituksena on poistaa ja lieventää ongelmia sekä lisätä itsetuntemusta ja itsenäistä selviytymistä. Narratiivisessa terapiassa tärkeitä periaatteita ovat terapeutin uteliaisuus ja halu esittää kysymyksiä, joihin emme tiedä vastauksia. Strukturaalisen terapian mukaan ongelma ilmentää häiriön perheen rakenteissa, ja vaikuttamisen kohteena onkin perheen häiriintynyt rakenne. Rajat eri perheterapiamuotojen välillä ovat terapiaprosessin aikana usein liukuvat. 35 34 on yhdistellä lastensuojelua ja perheterapeuttista työotetta (Carr 2012, 56; Manelius 2014). Systeemisen perheterapian tavoitteena on muuttaa yhtä systeemin osaa, sillä tällöin muutkin osat alkavat muuttua. Perusajatus on, että yksilön kehitys kytkeytyy aina kehityksen mukana kulkevaan vuorovaikutusverkostoon sekä siinä syntyvään käyttäytymiseen ja merkitykseen (Aaltonen 2002). Juuri lastensuojelussa on iso tilaus sille, että perheiden kanssa käydään läpi perheiden tarinoita. Strukturaalinen näkemys pyrkii kuvaamaan perheen virallisen ja epävirallisen rakenteen (Piha 1999, 16). Olen itsekin hakenut erilaisia tekniikoita ja toimintatapoja useista eri suuntauksista yrittäen löytää mahdollisimman sopivan ja toimivan kulloiPerheterapiaa lastensuojelun rajapinnassa PeTe_032015_20150831 .indd 35 31.8.2015 18.59. Perhesysteemi on jotain muuta kuin pelkästään perheenjäsenten summa. Systeemisessä terapiassa tehdään ennakkoon hypoteesi perheestä aiemmin saadun informaation pohjalta. Ongelmiin suhtaudutaan ihmisestä erillisinä asioina ja nähdään, että ihmisessä on myös monia hyviä ja rohkaisevia osaalueita ja elämänkulkuja. Ihminen ei ole olemassa yksin, vaan kuuluu perherakenteeseen, jolla on vaikutus perheen jokaiseen jäseneen. Tarkoitus on kääntää negatiivinen kehä, joka on saattanut vaikuttaa perheen elämässä jo pitkään, tai jos perheessä on yksi syntipukki, pyritään muuttamaan näitä ajatuksia ja toimintamalleja. Opintomatkalla Hollannissa olen tutustunut lyhyesti MDFT:hen (monimuotoiseen perheterapiaan) ja MST:hen (multisysteemiseen terapiaan), ja olen saanut niistä vaikutteita omaan työtapaani. Perheterapia on kehittynyt vuosien saatossa, ja sen sisällä on useita eri suuntauksia. Ylipäänsä systeeminen ja strukturaalinen perheterapia liitetään lastensuojelun työkenttään. Koska perheterapiassa on erilaisia suuntauksia ja kehitysvaiheita, voi terapeutti hakea itselleen luontaisen toimintaympäristön ja terapiapohjan. Nykyiselle perheterapialle on ominaista monimuotoisuus ja moniäänisyys. Tärkeää on uuden elämäntarinan löytäminen ja sen vahvistaminen erilaisilla tekniikoilla (Morgan 2004, 10–12, White 2008). Terapian tarkoituksena on muuttaa perheen rakennetta terapiaistuntojen avulla (Manelius 2014, 21; Minunchin 1991, 2-3). Tämä tapahtuu siten, että pyritään löytämään yhdessä perheen vuorovaikutuksessa olevat myönteiset voimavarat. Se on vuorovaikutuksellinen hoitoja kuntoutusmuoto, jonka tavoitteena on auttaa ihmistä. Siinä ihmistä itseään pidetään oman elämänsä asiantuntijana. Perhekeskeisessä ajattelussa huomio kiinnitetään koko perheeseen yksittäisten perheenjäsenten ongelmien sijaan. Psykoterapia on terveydenhuollon tavoitteellista ja ammatillista toimintaa. Narratiivinen terapia on ihmistä arvostavaa ja ei-patologisoivaa. Perheterapialla pyritään tietoisesti siihen, että vuorovaikutusverkoston kuviot ja niihin liittyvät haasteet muuttuisivat. Opiskelujen edetessä olen huomannut, että itselleni luontevia suuntauksia ovat narratiivinen, systeeminen ja strukturaalinen perheterapia
RAJAPINNASSA TYÖSKENTELYÄ Varilo (1999) ym. Menetelmässä yhdistetään monia psykoterapiasuuntauksia ja terapeuttisia tekniikoita, ja siinä toimitaan samanaikaisesti useilla tasoilla. Näissä malleissa työskennellään laaja-alaisesti nuoren sosiaalisen ympäristön, koulun ja nuoren verkoston kanssa unohtamatta perheja yksilötapaamisia. MST:ssä nähdään, että jokainen järjestelmä on keskeisessä asemassa nuorten maailmassa ja jokainen järjestelmä edellyttää huomiota haettaessa muutosta nuorten ja heidän perheidensä elämänlaadun parantamiseksi. Olen työskennellyt sekä sijaishuollossa että avohuollossa. Koko prosessin ajan olen ollut rajapinnassa sosiaalityönkentällä. Maneliuksen (2014) tutkimuksessa lastensuojelussa työskentelevät sosiaalityöntekijät toivat esille, miten he toivoivat voivansa työskennellä asiakasperheidensä kanssa terapeuttisemmin. MDFT:n (monimuotoisen perheterapian) ovat kehittänet yhdysvaltalaiset Howard Liddle ja Cindy Rowe. MST oli heidän mukaan konkreettisempi tapa työstää asioista, ja MDFT syvemmälle perheiden rakenteisiin etenevä toimintatapa (Ehrling 2014, 22). Kun orientaationi on vaihdellut, on myös työtäni ohjaava lainsäädäntö vaihdellut lastensuojelulaista terveydenhuollon lakiin. MST (multisysteeminen terapia) on intensiivinen perheen ja lähiyhteisön hoito-ohjelma, joka keskittyy käsittelemään mahdollisimman laajasti ja kattavasti nuoren koko elinympäristöä. MDFT ei ole varsinaisesti psykoterapiaa, vaan erilaisten terapeuttisten lähtökohtien ja työskentelytekniikoiden kokonaisuus. Menetelmä on niin kutsuttu yhdistelmähoitomalli. Työskentely on intensiivistä, ja terapeutti on aktiivinen koko työskentelyn ajan. Hollannissa Limburgissa työntekijät olivat sitä mieltä, että nämä molemmat tavat ovat tehokkaita työskentelyssä nuorten kanssa. tuovat artikkelissaan esille, miten haastavaa on työskennellä lastensuojeluperheiden kanssa, ja miten toimimattomia monet tutut työtavat ovat. Olen siis myös ammattini suhteen ollut rajoilla, välillä sosiaalityöntekijänä ja välillä psykoterapeuttina. Monimuotoisessa perheterapiassa tavoitteena on muuttaa koko perheen arkea ja saada nuoren ongelmallinen käytös vähenemään tai jopa loppumaan kokonaan. Erityisen tärkeätä on saada syntymään luottamuksellinen ilmapiiri ja hyvä vuorovaikutus. Perheterapia 3/15 Jaana Kivistö PeTe_032015_20150831 .indd 36 31.8.2015 18.59. 37 36 sellekin perheelle. Työskentelyn aikana identiteettini on vaihtunut ja vaihdellut sosiaalityöntekijästä perheterapeutiksi. Opintojeni aikana olen työskennellyt sijaishuollossa erityissosiaalityöntekijänä. Asiakastapaamiset tapahtuvat pääasiassa asiakkaiden omassa ympäristössä. Sosiaalityötä ja lastensuojelun sosiaalityötä on viime vuosina kehitetty, ja itse työskentelyä on pohdittu. Työskentelyssä otetaan huomioon ja työskentelyyn niin nuoren vanhemmat, ystävät, koulu kuin harrastuspiirit. Työskentelyni perheiden kanssa on alkanut, kun joku perheen lapsista on sijoitettu, ja työskentelymme on jatkunut, kun lapsi on palannut kotiin. Näiden yhdistelmähoitomallien teoreettisen perustan muodostavat systeemiteoreettinen ajattelu, Bronfenbrennerin sosiaaliekologinen teoria ja kehityspsykologinen näkökulma, jota tuetaan muilla menetelmillä (Ehrling 2010). Heidän näkemyksen mukaan terapiaa voidaan hyödyntää paitsi suorassa asiakastyössä, sitä voidaan tuoda myös laitoksen rakenteisiin ja ajattelumalleihin vahvistamaan nykyisiä toimintatapoja. Viime vuosina muualla Euroopassa on tartuttu nuorten hoidossa yhdistelmähoitomalleihin, joissa työskennellään samanaikaisesti yksilö-, perheja verkostoterapeuttisesti. Lastensuojelussa on pohdittu nuorisososiaalityötä ja sitä, pitäisikö nuoret ottaa omana ryhmänään asiakkaiksi (Hipp & Kivistö 2009). Erityisesti nuorten määrä ja heidän sijoituksensa ovat jatkaneet kasvuaan. Nämä nuoret, joilla on käytösja päihdehäiriöitä ja jotka ovat usein syrjäytymisvaarassa, ovat osoittautuneet haasteeksi terapeuttiselle ja psykiatriselle työskentelylle (Ehrling 2010, 6-7). Nuorta ja hänen tilannettaan tarkastellaan sosiaaliekologisesta näkökulmasta osana laajempaa kokonaisuutta. Sähköpostikyselyyni vastanneet työntekijät olivat myös sitä mieltä, että perheterapia sopii lastensuojeluun ja sijaishuoltoon sekä itse työskentelyyn perheiden kanssa että myös tausta-ajatukseksi työntekijälle. Terapeutti on eräänlainen muutoskumppani, joka valaa uskoa kaikkiin perheenjäseniin. Yksi terapeutti vastaa koko perheen kanssa työskentelystä. Monissa yhdistelmähoidoissa tavoitteena on muuttaa koko perheen arki. Se on suunnattu nuorille, joilla on monentasoisia ongelmia. Työskentely on yksilöllistä, joustavaa ja suunnitelmallista. Lastensuojelun asiakasmäärät ovat kasvaneet jo vuosia
Tärkeätä on kiinnittää huomiota kokonaisnäkemyksen muodostamiseen (Kiuru & Metteri 2014, 186–187). Nuori voi olla mukana omien asioidensa hoitamisessa. Heidän mukaansa lastensuojeluperheiden elämää sävyttävät äkilliset erot ja eroamiset, ydinperheiden heikkoudet ja toisaalta sukujen puute. Sijoituksen aikana nuoren tilannetta arvioidaan ja jaksosta tehdään kirjallinen yhteenveto jatkosuosituksineen. Systeemiteoreettisesti tarkasteltuna raja on verkostoituneen yhteiskunnan keskeisin rakenne, sillä ilman yksiköiden välistä eroa ei olisi olemassa toisistaan erillisiä yhteiskunnallisia tehtäviä ja niiden toteuttamiseen liittyviä yksiköitä. Usein nuorella ja perheellä oli monenlaisia ongelmia. Nuoren polkuun verkostossa vaikuttaa se, miten yksiköiden rajalla luodaan kuvaa nuoren tilanteesta, mihin ongelmaan pyritään ensisijaisesti vastaamaan ja millaisilla keinoilla. Kokonaisuudessaan perheissä oli pitkään jatkuneita ongelmia ja haasteita, joihin oli haettu apua jo useammalta taholta. Sijoituksen syihin kirjattiin lähes aina nuoren ongelmat koulussa, ristiriidat kotona ja nuoren sitoutumattomuus kodin sääntöihin. Näiden syiden vuoksi perheterapia voi olla haastavaa. Sijoitusten taustalta löytyi pääasiassa näitä molempia syitä. Silloin kun nuori palaa kotiin, hänellä on pääasiassa avohuoltokontakti. TUTKIMUSAINEISTO Työpaikkani Opintojeni aikana työskentelin nuorten kriisija vastaanottoyksikössä erityissosiaalityöntekijänä. 37 36 Varilo ym. Näkisinkin, että juuri tämän takia tarvitaan entistä enemmän rajapinnalla tapahtuvaa työskentelyä. Lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian välinen raja liittyy ilmiönä yleisemmin modernin yhteiskunnan verkostoituneeseen rakenteeseen. Työskentelyssä pyritään avoimuuteen, ja tärkeää olisi, että nuori voisi luottaa työntekijöihinsä (Hipp & Kivistö 2009, 190–191). Perheterapiaa lastensuojelun rajapinnassa PeTe_032015_20150831 .indd 37 31.8.2015 18.59. Laitosarvioinnin periaatteisiin kuuluu, että nuorelle kerrotaan hänen omista oikeuksistaan ja valitusmahdollisuuksistaan. Kaikilla nuorilla oli lastensuojeluasiakkuus. Toisaalta näkisin, että juuri näiden syiden vuoksi perheet hyötyvät perheterapiasta, jonka avulla yhteistä ymmärrystä voidaan löytää ja puuttuvia aukkoja täyttää. Vaativassa työssä ajatuksia työskentelyyn voi ammentaa niin sosiaalityöstä kuin myös terapiaopinnoista. Mielenkiintoista on se, että perheen auttaminen kuuluu molemmille, mutta lastensuojelun tehtävänä on kirjoittajien mukaan tukea perhettä lähellä arkea, jolloin keinoina ovat esimerkiksi perhetyö ja taloudellinen tuki. Paljon on myös muuttunut vuosien aikana, työtapoja on kehitetty, ja myös lastensuojelun perheiden tilanteet ja perherakenteet ovat entistä moninaisempia ja monipuolisempia. Opintojeni myötä olen saanut työskennellä tässä rajasysteemissä yhdistellen alueita, jotka määritellään yhteiskunnassamme organisaatioiden taholta eri yksiköiden, eri organisaatioiden ja eri tahojen tekemäksi. Toisilla nuorilla oli myös päihteiden käyttöä ja rikollisia tekoja tai epäilyjä niistä. Perheiden elämään liittyy paljon häpeää, ja perheenjäsenten tiedoissa perheestään ja suvustaan on aukkoja. Toisinaan keskeiset ongelmat liittyivät vanhempiin ja heidän tilanteeseensa, toisinaan lapsen käytökseen. Itseäni teema alkoi kiinnostaa, koska perheterapeutin opintojen myötä työskentelen paitsi sosiaalilainsäädännön ja sosiaalityön kontekstissa myös terveydenhuollon puolella ja sen lainalaisuuksien alaisuudessa. Lastensuojelulle ja nuorisopsykiatrialle on määritelty omat toimenkuvat nuorten palveluissa, mutta niillä on myös paljon yhteistä. Kiuru ja Metteri ovat artikkelissaan ”Miten lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian välinen raja rakentuu palvelujärjestelmässä?” pohtineet, miten instituutioiden välinen raja rakentuu näiden yksiköiden välillä. Artikkelissa keskeisiä teemoja ovat työskentelyn rajat ja se, miten toisen työskentely mielletään. Suurin osa nuorista sijoitettiin osastolle kiireellisesti, mikä tarkoittaa sitä, että nuori tuli osastolle äkillisessä kriisitilanteessa. Sijoitetuista nuorista noin puolet palaa kotiin sijoituksen jälkeen, ja osa lähtee jatkosijoituspaikkaan. (1999) ovat artikkelissaan tuoneet esiin, miten vaikeaa on työskennellä ns. Nuoren oma motivaatio sijoitukseen vaihteli. Vastaanottoyksikköön sijoitetaan 13–17-vuotiaita nuoria lyhytaikaisesti. Toiset olivat sijoitusta vastaan, ja toiset halusivat apua itselleen. lastensuojeluperheiden kanssa, ja miten siihen ei ole kehitetty toimivia työskentelytapoja. Arvioinnissa pyritään siihen, että sekä ongelmat että mahdollisuudet kartoitetaan mahdollisimman laajasti. Sijoitus vastaanottoyksikössä on aina lyhytaikainen interventio, ja samalla iso puuttuminen perheen elämään
Tätä työtä teen myös sosiaalityöntekijän roolissa. Opintojeni edetessä aloin lisätä tätä orientaatiota entistä enemmän sosiaalityöntekijän rooliini. Pääasiassa asiakkaani olivat perheitä, joista oli sijoitettuna yksi lapsi laitokseemme. Tässä opinnäytetyöhöni perustuvassa artikkelissa analysoin omaa työskentelyäni nuorten vastaanottoyksikössä perheterapia-opintojeni aikana. Sovittaessa osallistun perhetapaamisiin. Sosiaalityöntekijänä en ehdi työskennellä kaikkien perheiden kanssa tiiviisti sijoituksen aikana. Omat asiakkaani olivat sellaisia, joita olin tavannut jo jakson aikana, ja työskentelyn jatkaminen oli luontevaa. Näitä käytin sekä oman työni taustalla että perheiden kanssa. Olin yksi mahdollisuus työskentelyn jatkamiselle jakson jälkeen. Pohdin sitä, onko työtapani muuttunut opiskelujen aikana, onko siihen tullut jotain uutta, sekä mitä hyvää ja huonoa työskentelyssäni oli. Pidin työtapaani ja otettani hyvin väljänä niiden perheiden kanssa, jotka olivat prosessin aikana asiakkainani. PERHETERAPIAA VAI JOTAIN MUUTA. Yritin reflektoida työhöni kuuluvia neuvotteluja ja tapaamisia hivenen eri tavoin. Tarjottu tuki vaihteli tilanteen mukaan. Tavoitteet lähtevät enemmän ongelmista kuin perheelle tärkeistä asioista. Koska pohdin omaa työskentelyäni, en kuvaa tässä työssä perheitä tarkemmin, en kysynyt heiltä palautetta enkä myöskään tiedä, mitä heille kuuluu nyt. Työskentelin perheiden kanssa yksin tai laitoksemme avotiimin työntekijän kanssa. Tarjosin perheille aikaa, yhteisiä tapaamisia ja rauhaa tehdä työtä omaan tahtiin. Opiskelujeni aikana perehdyin tietoisemmin perheiden Perheterapia 3/15 Jaana Kivistö PeTe_032015_20150831 .indd 38 31.8.2015 18.59. Työskentelyni lähtökohta oli siis erilainen niiden perheiden kanssa, joiden kanssa työskentelin perheterapiaorientaatiolla, kuin mitä toimin sosiaalityöntekijänä. En valinnut asiakkaitani minkään profiilin mukaan, vaan otin perheitä sitä mukaan kuin oma työtilanteeni sen salli. Useimmissa perheissä oli useampia lapsia. Tämän jälkeen perheiden kanssa tehtävän työskentelyn hoitavat pääasiassa omaohjaajat. Työskentelyn tavoite oli tarjota perheille tukea siinä vaiheessa, kun päätettiin, että lapsi palaa laitoksesta kotiin. Pääasiassa tapaisin perheitä jo sijoituksen aikana; olin mukana esimerkiksi tulotilanteessa ja neuvotteluissa. Vaikka perhedynamiikan tutkiminen ja perheen kartoitus ovat myös osa sosiaalityöntekijän työtä, aloin käydä perheen rakenteita ja historiaa läpi tietoisemmin. Kaikki perheet, joille työskentelyä ehdotin, lähtivät siihen. Sosiaalityöntekijän työ lähtee usein enemmän ulkoapäin, ja sitä määrittelevät erilaiset aikaraamit ja tavoitteet. Työntekijöiden kanssa kävimme kerran viikossa läpi nuorten ja heidän perheidensä tilanteita; näissä tapaamisissa aloin avata aikaisempaa enemmän perheiden taustoja perheterapeuttisella tavalla. Erityissosiaalityöntekijän tehtävään kuuluu paljon konsultointia ja sosiaalityöntekijän äänen tuomista asiakasprosesseihin. Ensimmäisillä tapaamisilla kerroin, että voimme yhdessä suunnitella tulevaa polkua ja käyttää sen verran aikaa, mikä tuntui luontevalta. Ennen ensimmäistä neuvottelua pyrin tapaamaan nuoren. Suoran asiakastyön lisäksi olen mukana osastojen raporteilla, joissa käymme läpi nuoren kuulumisia, tilannetta ja sen etenemistä. Tämän artikkelin halusin kuitenkin tehdä toisin. Työtä on mielestäni hyvä tutkia ja arvioida erityisesti asiakkaiden näkökulmasta, kuten olen aikaisemmissa tutkimuksissani tehnyt. Mahdollisuuksien mukaan olen mukana nuoren saapuessa osastolle ja tuloneuvottelussa. Kun lapsi saapuu osastolle, teemme yhdessä osaston, psykologin ja perheen kanssa suunnitelman siitä, kuka tapaa perhettä ensisijaisesti. Yhteisillä raporteilla ”kysyin toisin” ja pohdin perheiden tilanteita hivenen toisenlaisesta näkökulmasta. Pyrin tuomaan uusia ajatuksia ja tapoja toimia myös laitoksen arkeen. 39 38 Laitoksessamme erityissosiaalityöntekijän tehtävänä on hoitaa ns. Usein pohdin mistä ja kenestä puhutaan, ja minkä takia. Kun päätettiin lapsen kotiuttamisesta, kysyin perheiltä työtilanteeni sen salliessa, aloittaisimmeko työskentelyn kotiutumisen tueksi. Opintojeni myötä olin aikaisempaa enemmän mukana perhetapaamisissa sekä aloitin ns. omia asiakassuhteita perheiden kanssa. Työskentelin sekä ydinperheiden, uusperheiden että yksinhuoltajaperheiden kanssa. Kerroin myös opiskeluistani. Tämä oli itselleni erilaista, sillä siitä riippumatta, missä olen toiminut sosiaalityöntekijänä lastensuojelun kontekstissa, työ on ollut kiireistä, ja sitä on sävyttänyt ajan puute. Artikkeliani varten kävin lävitse omia kirjauksiani, joita olin tehnyt opiskelujani varten. En antanut valmista pakettia, vaan halusin edetä sopivalta tuntuvalla tavalla. asiakasvirta eli sopia nuorten tulosta ja lähdöstä osastolta. Käytin aikaisempaa enemmän sukupuuta ja elämänjanaa
Työskentely koostui ennalta sovituista tapaamista. Minulla oli sellaisia asiakasperheitä, joiden kohdalla tapasin lähinnä perheen äitiä. Yllättävää oli, että tapaamiset onnistuivat niin hyvin. Molemmissa neutraalisuutta tarvitaan, mutta sitä katsotaan hivenen eri näkökulmista. Tämä oli mielestäni iso, positiivinen asia, koska työskentelin lastensuojelussa, jossa ns. Jotta tähän päästiin, piti asiakassuhteen muodostua luottamukselliseksi ja vuorovaikutuksen hyväksi. Tapaamisia oli enimmillään 35. Mielestäni asiakastapaamiset muotoutuivat luonnollisesti prosessin aikana. Pisimmillään työskentelin perheen kanssa yli vuoden. Muutaman kerran nuori jätti tulematta tapaamiseen, mutta pääsääntöisesti myös nuorten tapaamiset onnistuivat erittäin hyvin. Kriisitapaamisia oli vain muutama, ja peruuttamattomia aikoja ei ollut. Koska kaikki perheet olivat lastensuojelussa asiakkaina, prosesseihin liittyivät tiiviisti myös neuvottelut lapsen vastuusosiaalityöntekijän kanssa. Asiakastapaamisissa pitää arvioida, onko lapsen hyvä asua oman perheen kanssa, ja miten sitä voisi tukea. Tämä johtuu mielestäni siitä, että sosiaalityöntekijän pitää toimia toisella tapaa neutraalisti kuin terapeutin. Näissä tapaamisissa tunteista puhutaan, mutta niitä käytetään vähemmän työskentelyn tukena kuin terapiassa. Opintojeni aikana ymmärsin, että vastatunteet liittyvät terveydenhuollon opintoihin, terapeuttien työhön, mutta sosiaalityön opinnoissa niitä vain sivutaan. Tässä vaiheessa ehdotin perheelle, että alkaisimme lopettaa työskentelyä. Puheluita varattujen aikojen välissä oli vähän, ja ennalta sopimattomia äkillisiä kriisiaikoja oli vain muutama. Yhden perheen kanssa työskentely lopetettiin kertaalleen, ja se jatkui myöhemmin uudelleen. Koska työskentelin lastensuojelun kentällä, ensiarvoisen tärkeää oli vuorovaikutus perheiden kanssa, luottamuksen saavuttaminen ja työskentelyn räätälöinti. En myöskään saanut kuin muutaman puhelun ja toiveen siitä, että tapaisimme toisin kuin mitä olimme sopineet. Näitä neuvotteluja oli säännöllisesti prosessin aikana. Sosiaalityöntekijänä toimin virkasuhteessa, ja on tärkeätä, että olen neutraali suhteessa kaikkiin perheenjäseniin. Yritin pohtia, mikä olisi kullekin perheelle sopivin tapa. Joissain tapauksissa tapasin esimerkiksi äitiä ja tytärtä, ja toisissa tapauksissa tapasimme hyvin monipuolisesti eri kokoonpanoin. Perheiden kanssa työskentelyn lopetin siinä vaiheessa, kun itselleni tuli tunne siitä, että olimme saavuttaneet asetetut tavoitteet, ja ajattelin, että työskentelymme ei tuo enää mitään uutta perheen vuorovaikukseen ja rakenteisiin. Opintojen aikana keskustelut vastatunteista ja niiden tuomisesta työskentelyyn olivat alussa itselleni uutta ja outoa. Mielestäni perheterapeuttinen työote sopi sekä lyhyisiin, arviointiin tähtääviin kartoituksiin että pidempiaikaisiin prosesseihin. Vastatunteilla tarkoitetaan niitä tunnereaktioita, joita autettava herättää auttajassaan. Sovitut tapaamiset sujuivat useimmiten hyvin. Aloinkin tunnistaa ja hyödyntää tunteita, joita työskentelyn aikana heräsi niin itsessäni kuin muissa. Yritin löytää hivenen erilaisia tapoja toimia. Tunteiden käsittelyyn perustuva tuki lasten ja nuorten kasvulle vaikuttaakin olevan sektoroitunut terveydenhuoltoon (Moisio 2013, 18; Söderlund 2010, 8). Ajoittain ehdotin erilaisia kokoonpanoja; toisaalta pyrin siihen, että kyse oli perheen prosessista, ja he määrittivät, keitä tapaamisiin osallistui. Kaikkien asianomaisten tulee luottaa siihen, että he saavat oikeudenmukaista ja tasapuolista kohtelua, ja että tehtävät päätökset perustuvat tosiasioihin. Pitkiä asiakkuuksia, joissa tapaamisia oli yli 10, oli kaikkiaan 8. Lapsen vastuusosiaalityöntekijän kanssa sovimme aina työskentelyn aloittamisesta ja lopettamisesta ja arvioimme työskentelyn etenemistä matkan varrella. 39 38 Perheterapiaa lastensuojelun rajapinnassa systeemeihin, kuuntelin heidän tarinoitaan ja pyrin lisäämään entisestään avointa dialogia. Tapaamiset, sisällöt ja osallistujat vaihtelivat. Prosessin alkaessa tapasin perhettä yleensä noin kerran viikossa, ja työskentelyn edetessä tapaamisia oli kahden tai kolmen viikon välein. Jos tunteiden mukaan ottaminen oli itselleni uusi alue, oli se sitä usein PeTe_032015_20150831 .indd 39 31.8.2015 18.59. Tapaamiset vaihtelivat 45 minuutista puoleentoista tuntiin. Sekä sosiaalityöntekijänä että terapeuttina neutraalisuus ovat työn lähtökohtia. hukkakäyntejä on oman työkokemukseni perusteella melko paljon. Näkisin, että terapeutin työssä neutraalisuus liittyy siihen, että voin sopia kaikkien perheenjäsenten kanssa allianssista, enkä ole kenenkään puolella työskentelyssä. Työskentelyprosessit vaihtelivat ajallisesti toisistaan. Tapaamisia oli laitoksessamme, perheen kotona tai jossain muussa kaupungin yksikössä. Minulla oli sekä pitkiä prosesseja että lyhyitä, lähinnä arvioivia tutustumisia, joista työskentely ei jatkunut minun kanssani. Lastensuojelun sosiaalityössä työskentely on usein hyvin konkreettista ja arkisista asioista rakentuvaa
Tavoitteena oli tukea lapsen paluuta kotiin. Jo se, että yksikin asia muuttui, toi perheelle uskoa tulevaan ja voimia pitää lapsi kotona. Ongelmat ovat moninaisia ja monisärmäisiä, perherakenteet muuttuvia ja monenlaisia. Omien asiakkaideni kanssa päämääränä oli, että lapsi voi palata kotiinsa. Toki tämä päämääräkin saattaa muuttua matkan varrella. Prosessit olivat monenlaisia, ja tapaamiset ja jäsenet vaihtelivat. Kun työskennellään lastensuojelun kentällä, on tärkeää käyttää erilaisia menetelmiä ja teoreettisia viitekehyksiä luovasti ja perheen lähtökohdista käsin. Tällöin työntekijän pitää kunnioittaa tätä ja pohtia, työskennelläänkö muun perheen kanssa, vai odotetaanko toista ajankohtaa. Sosiaalityön kentällä työskentelyyn syventyminen oli uutta siinä mielessä, että näiden terapeuttisten prosessien aikana mietimme työskentelyä ensisijaisesti perheestä käsin. Nämä perheet hakevat harvoin itse apua. Nuoren voi olla vaikea sitoutua työskentelyyn, vaikka häntä motivoitaisiin siihen. Toiset haluavat muutosta, mutta he eivät ymmärrä, miksi tai miten he sen tekisivät. Useat perheet haluavat epätoivoisesti muutosta, mutta prosessi tuntuu liian kivuliaalta, ja he haraavat sitä vastaan. Näillä perheillä oli usein monenlaisia ja monella tasolla olevia ongelmia. Eräs asiakkaani kiteytti pohdintani, kun mietimme, jatkammeko vielä työskentelyä. Nuoren kannalta saattoikin olla toimivampaa, että tapasin hänen äitiään, ja äidin kautta terapia ”valui” perheeseen. Koin innostavia hetkiä elämänjanan ja sukupuun parissa, kun löysimme tapaamisilla suvun tapoja toimia tai perheen rakenteista lähteviä käytäntöjä. Omista asiakkaistani lähes aina yksi perheenjäsen oli sijoitettu joko hänen omasta tahdostaan tai tahtomattaan lastensuojelulaitokseen. Monien näiden asiakkaiden sitoutuminen terapiaan on äärimmäisen vaikeaa. Niitä oli ollut läsnä jo aikaisemminkin, mutta nyt pysähdyin niiden äärelle aktiivisemmin ja otin niitä käyttöön. Tämän mahdollistamiseksi työskentelin eri kokoonpanoissa ja yritin hyödyntää sitä viitekehystä, joka auttoi meitä työskentelyssä. Ne täytyy ottaa huomioon työskentelyssä. Toiset ajattelevat muutoksen kyllä tarjoavan mukavia mahdollisuuksia, mutta se vaatisi liian kovan hinnan, jotta siihen todella jaksaisi lähteä. Kuuntelu, läsnäolo, luottamuksellinen vuorovaikutus ja toisin tekeminen olivat mielestäni suurimmat asiat, jotka löysin koulutuksen myötä. Joihinkin heistä ei tunnu saavan mitään kosketusta. Tärkeintä on, että perhe lähtee työskentelyyn kohti yhdessä sovittua päämäärää. Omassa työssäni haasteita työskentelylle toi myös se, että ainakin yksi lapsista oli murrosiässä. Kuten Varilo (1999) ym. Perheiden tilanteet vaihtelivat toisistaan, kuten myös se, mistä tilanteesta työskentely aloitettiin. Hän toivoi, että jatkamme tapaamisia, koska kuuntelin häntä. Tämä tavoite pilkottiin pienemmiksi kunkin perheen tilannetta silmälläpitäen. Heidän kanssaan työskentelemisen ja heidän terapiaan sitouttamisensa taitoja ei opeteta missään, vaan ne omaksutaan lähes aina käytännön työssä, jatkaa Hanna. Toki opin myös erilaisia teoreettisia viitekehyksiä, jotka kulkevat ajatuksissani, kun pohdin perheen tilanteita ja käytän erilaisia tekniikoita, joita olen oppinut. Tämän kokemukseni perusteella voin hyvin yhtyä Hannan (2009) ajatuksiin. En valikoinut asiakkaitani, vaan aloitin työskentelyn silloin, kun oma työtilanteeni sen salli. ovat pohtineet, näissä perheissä on paljon menetyksiä ja muuttuvia ihmissuhteita, epäluuloisuutta ja monenlaisia kokemuksia. 41 40 myös asiakkailleni, joiden kanssa opiskelimme sitä yhdessä. ”KOSKA SÄ KUUNTELET” Työni aikana pohdin, mitä tein toisin, tai löysinkö terapeutin roolia. Koska työkenttäni on lastensuojelun puolella, uskon, että työskentelymme oli jossain määrin erilaista kuin mitä ajattelin terapian olevan. Perheterapia ei toimi aina murrosikäisten ja lastensuojelussa olevien perheiden kanssa. Tavoitteet ovat usein epämääräisiä ja muuttuvia. Omaa työtapaansa pitää koko ajan analysoida, ja tärkeintä on, että terapeutti saa perheiden kiinnostuksen heräämään, ja hänen piPerheterapia 3/15 Jaana Kivistö PeTe_032015_20150831 .indd 40 31.8.2015 18.59. Pohdimme vuorovaikutuksen ongelmia perheiden näkökulmasta, ja räätälöin työskentelyä heidän ajatuksistaan käsin. Itse työskentelyyn perheet lähtivät hyvin mukaan, ja siinä oli jotain uutta meille kaikille. Toisinaan taas nuori oli hyvinkin aktiivinen ja halusi olla työskentelyssä mukana. Mielestäni ikä tuo haasteita sille, miten perhe ja nuori sitoutuvat perheterapiaan, vai voivatko he edes sitoutua. Hämmästyin siitä, miten hyvin perheet työskentelyyn lähtivät ja sitoutuivat. Tämä vei asiakkuudet syvällisemmälle tasolle. Oikea-aikaisuus nousi onnistuneen työskentelyn avainkysymykseksi
Oma usko perheiden voimavaroihin ja muutoshalukkuuteen on välttämätöntä. On myös kustannustehokasta, että tuttu työntekijä voi jatkaa perheiden kanssa siirtymävaiheessa, jossa syntyy usein katkoksia. Itse työntekijältä se vaatii paljon oma-aloitteisuutta, vuorovaikutustaitoja ja erityistä kiinnostusta perheitä ja heidän haastavia tilanteitakin kohtaan. Tämän kokemuksen perusteella uskon myös siihen, että perheterapeutin viitekehyksen voi yhdistää lastensuojelun rajapinnalle, ja toivon, että voin jatkaa työskentelyäni näin jatkossakin. Sosiaalityöntekijät ovat Maneliuksen (2014) tutkimuksessa toivoneet, että he voisivat omassa työssään työskennellä terapeuttisemmin perheitä auttaakseen. Opintojeni myötä opin sen, että on mahdollista työskennellä perheterapeuttisesti ja jopa perheterapeuttina rajasysteemissä lastensuojelun ja sijaishuollon kentällä. Sosiaalityöntekijän ja perheterapeutin työotteen voi yhdistää. Jos perhe suostuu työskentelyyn, siihen kannattaa lähteä aina mukaan. 41 40 tää kannatella ja motivoida perheitä. Toki tällöin täytyy olla aina hyvin tietoinen vallasta, jota vastuusosiaalityöntekijän työtehtävään liittyy. l Perheterapiaa lastensuojelun rajapinnassa PeTe_032015_20150831 .indd 41 31.8.2015 18.59. Haasteita on siinä, että maltan pysähtyä ja kuunnella perheitä. MDFT:stä ja MST:stä sain kannustusta omille ajatuksilleni, sekä erilaisia konkreetteja tehtäviä, joista oli apua työskentelyssä. Itse työskentelyssä pitää olla hyvin tietoinen omasta työroolistaan ja kertoa myös perheille, mistä lähtökohdista asioita käsitellään. Opintojeni myötä opin lisää, sain uusia tekniikoita työskentelyyn ja uusia ajatusmalleja. Periksi ei kannata antaa heti, vaan antaa perheille tilaa ja mahdollisuuksia. Tärkeintä oli, että saatoin keskittyä näihin prosesseihin rauhassa ja aikaa säästelemättä. Vastatunteiden ja näiden ajatusten ääneen sanominen on edelleen haastavaa, ja siihen pitää keskittyä. Laitoksen työntekijänä minulla ei ole valtaa tehdä perheiden asioissa päätöksiä, mikä on terapiatyön kannalta ensiarvoisen hyvä ja tärkeä asia. Jos olen väsynyt tai kiireinen, sosiaalityöntekijän rooli nousee kuin itsestään pintaan, ja minun pitää keskittyä siihen, missä roolissa kulloinkin olen. Pysähdyin entistä enemmän tunteiden äärelle, käytin itseäni paremmin hyödyksi ja vein asiakkaitanikin sitä kautta syvemmille vesille. Prosesseissa keskityimme entistä enemmän asiakkaiden nostamiin asioihin. Mielestäni perheterapeuttinen työ ja perheterapia sopivat hyvin tähän viitekehykseen. Silloin työskentely on lähinnä terapeuttiseen viitekehykseen perustuvaa, ja itse työssä on siitä elementtejä. Sosiaalityöntekijän työkokemuksesta on hyötyä siinä, että työkenttäni ja asiakkaat ovat tuttuja. Sain lisää ymmärrystä siihen, miten kummallakin puolella rajaa terveydenhuollossa ja lastensuojelussa toimitaan. Perheet toivat esille, miten raskasta on aloittaa alusta, ja tällä työtavalla sitä voidaan välttää joltain osin. Lastensuojelun rajapinnoilla sosiaalityöntekijällä ei ole päätösvaltaa, ja työskentely on tällöin vapaaehtoisuuteen perustuvaa ja tasa-arvoisempaa. On tärkeätä, että työntekijänä tietää, missä roolissa hän kulloinkin on ja miksi. Yhteiskunnallisesti näen, että on ensiarvoisen tärkeää, että voisimme palvella asiakasperheitä niin, että he saavat samasta paikasta ”koko paketin”. Perheterapeutit, jotka ovat työskennelleet lastensuojelussa ja sijaishuollossa antoivat positiivista palautetta siitä, miten perheterapeuttinen työskentely sopii tähän viitekehykseen. Opiskelujeni aikana aloitin matalalla kynnyksellä työskentelyn tarpeen mukaisesti ilman odotusaikoja tai työntekijöiden vaihdoksia. Perheet saivat jatkaa tutun työntekijän kanssa, eikä heidän tarvinnut aloittaa kaikkea alusta sijoituksen jälkeen. Tässä toimintaympäristössä työskentelyyn sopii mielestäni se, että välillä toimin enemmän sosiaalityöntekijänä välillä taas terapeuttisemmin. LOPUKSI Opintojen myötä kuljin rikkaan matkan ja sain paljon hyviä, mielenkiintoisia kokemuksia. Koko prosessi on tuonut itselleni lisää toimintatapoja, joista on työskentelyssä apua jatkossakin. Pyrin saamaan perheenjäsenet keskustelemaan keskenään ja löytämään heille paremmin sopivia toimintamalleja
Raitakari & E. Turku: Turun yliopisto. Pacific Grove, CA: Brooks/Cole. Helsinki: Yliopistonpaino. Vastoin vanhempien tahtoa. Pehkonen & E. Saarnio & A. Pakarinen (Toim.) Lasten hyvinvoinnin ulottuvuuksia, 11–40. Nuorisososiaalityötä päihdearviointilaitoksessa. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 56/2012. Varilo, E., Lounavaara-Rintala, H., Vuornos, P., Wahlbeck, J.-C., Varilo, L. Uusi työntekijä työpöytänsä ääressä. Ehrling, L. Teoksessa S. Bardy (Toim.) Lastensuojelun ytimissä, 39– 51. Stadilaispojat, rikokset ja lastensuojelu. (2012). Räty, T. & Goldenberg, H. Piha, J. Karttoja narratiiviseen työskentelyyn. Jyväskylä: Gummerus. Kokemuksia MDFT:n mahdollisuuksista. & Kivistö, J. Kääriäinen, A. 43 42 LÄHTEET Aaltonen, J. Perheterapia 3/15 Jaana Kivistö PeTe_032015_20150831 .indd 42 31.8.2015 18.59. Pro-gradu tutkielma. Pehkonen & E. (2000). Kiuru, K.-E. (2014). Kuopio: Kuopio University Press. Viisi tapaustutkimusta kuudelta vuosikymmeneltä. Nuorten kokemuksia lastensuojelusta ja muista viranomaispalveluista. Pekkarinen, E. Virokannas (Toim.) Nuorisotyön ja sosiaalityön jaetut kentät. Helsinki: Edita. Jyväskylä: Gummerus. Lastensuojelulaki Käytäntö ja soveltaminen. Rinne (Toim.) Perhe terapiassa. Kuopio: Kuopio University Press. (2006). Jyväskylä: Gummerus. Carr, A. Räty, T. Psykososiaalinen ja terapeuttinen työote lastensuojelussa. Manelius, M. Suomalainen perhe-elämä ja sen tukeminen, 145–158. Teoksessa M. Yhdistelmähoidot syrjäytymisvaarassa olevien nuorten hoidossa. West Sussex: John Wiley & Sons, Ltd. Perheterapia 26, 6-13. Tilastoraportti THL 30/2013. Teoksessa A. Hipp, T. Helsinki: Paintprinting. Family therapy, concepts, process and practise. Teoksessa A. Puheenvuoroja asiantuntijuudesta, käytännöistä ja kohtaamisista, 181–201. Goldenberg, I. Rinne (Toim.) Perhe terapiassa, vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, 14–19. Miten edistää myönteistä muutosta. Teoksessa A. Missä mä olisin muuten. Minuchin, S. White, M. (2004). Kotikäynnillä lastensuojeluasioissa havaintoja työstä ja tietämisestä. Aaltonen, & R. Pulma, P. Pohjola, M. Saurama, E.(2002). Vaikeat asiakkaat terapiassa. Aaltonen & R. Miten lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian välinen raja rakentuu palvelujärjestelmässä. Rönkä & U. Nuorisotutkimusverkosto. Morgan, A. Kuva ja mieli. (2009). Seppänen (Toim.) Rakenteellinen sosiaalityö, 162–190. (2002). Hanna, J. Uusi lastensuojelulaki. (2010). Jyväskylä: Gummerus. Ilola: kuva ja mieli. Tavistock Publications Limited. Teoksessa J. Ammatillinen lisensiaattitutkielma. Helsinki: Edita Prima Oy. (2014). ”Paina kaasua, kun kuulet tunnetta”. Families and family therapy. Laitinen & M. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus. Teoksessa A. Lapsikeskeinen perheterapia. 50– 56. (2010). (2010). Kinnunen (Toim.) Perhe ja vanhemmuus. (2009). Turku: Turun yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto. Perheterapia 26, 6-20. Helsinki: Edita Prima Oy. Peltonen, I. Pakarinen (Toim.) Lasten hyvinvoinnin ulottuvuuksia, 121–132. Keuruu: Ps-kustannus. & Metteri, A. Vastatunteet sijaishuollossa. Johdatus narratiiviseen terapiaan. (2007). Teoksessa J. Arviointi lastensuojelussa. (2007). (2004). Perheterapia 29, 17–27. (2009). Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Uusi työtapa nuorten monimuotoisiin ongelmiin. Puonti, T. Vornanen, R. Helsinki: Väestöliitto. (2008). (2012). (1991). Family therapy an overview. Kuopio: Unipress. F. Vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa. (1999). Olisiko sijaishuollossa tilaa perheterapialle. (2010). Söderlund, T. Lastensuojeluperhe-malli ja toiminta sekä tällaiseen perheeseen kuuluvien nuorten hoito. Limburg (2012): Tutustumiskäynti Hollanti/Mondriaan. Teoksessa A. Lastensuojelun kehityslinjoja. (2007). Perhehoitoon sijoitettujen lasten antamat merkitykset kodilleen ja perhesuhteilleen. Perheterapia ryhmäkuvissa. (2014). Kivistö, J. Ehrling, L. Moisio, A-L. Hujala (Toim.) Lastensuojelu tänään, 11-20. (2013). Hämäläinen, K. Jyväskylä: Gummerus. (1999)
Todellista suhdetta toiseen ei ole, on vain erilaisia tapoja olla yhdessä, esimerkiksi funktionaalisesti eli kummankin vanhemman hoitaessa tehtäviä, joita perhe-elämään kuuluu. Vanhempien ja perheen keskeinen tehtävä oli kasvattaa lapsista työtä tekeviä, kunnollisia kansalaisia. itsenäisyys/omaehtoisuus ja vallankäytön/alistumisen muodot siirtyvät tiedostamattomasti – jo ihastumisvaiheessa – eikä ole sattumanvaraista vaan mahdollisesti syvästi tiedostamattoman tasolla määräytynyttä, kehen ihastuu. Erillisyyden puute saa sekä etsimään läheisyyttä että johtaa valitettavasti usein toistamisen kautta samankaltaiseen suhteeseen, joka vallitsi lapsuuden vanhempien välillä. Etenkin 1900-luvun alusta 1960-luvulle vaimon/ äidin ja miehen/isän roolit olivat paljolti ulkoisesti määrättyjä ja määritettyjä silloisten arvojen mukaan. Kumppanin valinta on joskus yritys osoittaa mieltä tekemällä päinvastoin kuin vanhemmat odottavat, esimerkiksi ”valita” juuri päinvastainen seurustelukumppani ja puoliso kuin tietää vanhempiensa toivovan. Perheissä, joissa erimielisyys eli aidosti eri mieltä oleminen on kiellettyä vanhempien suhteessa, muodostuu ”suhde”, jossa ei voi tapahtua aitoa toisen kohtaamista. Lapsuuden vanhempien keskinäisen vuorovaikutussuhteen riippuvuus/tarvitsevuus vs. Siten tapa, jolla kumpikin osapuoli on kokenut lapsuuden perheessään saaneensa tilaa tai toisaalta joutuneensa toimimaan muiden odotusten ja tarpeiden täyttäjänä, värittää suhdetta sen alusta asti. Lisäksi parin yhteensopivuus merkitsee kummankin taustan samankaltaisuutta erillisyyden ja itsenäistymisen kysymyksissä. Yhdessä eläminen rakentuu tällöin usein sukupuoliroolien mukaisten tehtävien ja toiminnan Esseitä perheterapiasta: Erillisyyden puuttuminen hyvässä perheessä Sirkka Halme, psykologi, psykoterapeutti, HUS, s.k.halme@gmail.com Perheterapia 3/15 PeTe_032015_20150831 .indd 43 31.8.2015 18.59. 43 42 Perheen perustana on parisuhde, joka muodostuu kahden ihmisen omassa elämässään tuohon mennessä saavutetun erillisyyden ja olemassa olevien riippuvuuden tarpeiden pohjalta, usein myös ratkaisuna itsenäistymisyritykseen omasta lapsuuden perheestään
Kilpailu ja kateus kukoistavat: toisen itsenäisyys koetaan uhkana, mutta se on myös jotain, mitä toinen voi kadehtia. Tämä taas johtaa jatkuvaan ratkaisemattomaan tilanteeseen etäisyyden ja läheisyyden sopivan vuorottelun hakemisessa parisuhteessa. Joskus joku perheenjäsen voi ”käyttää tilannetta hyväkseen”, ja siten saatetaan vaieta kaikkia kiusaavasta asiasta, esimerkiksi yhden perheenjäsenen vallankäytöstä, alkoholismista tai irtisanoutumisesta yhteisesti jaettavista tai sovittavista käytännöistä. Yhdessä jaettuja ja myöhemmin muistelemalla jaettavia kokemuksia on kuitenkin yleensä vähän, koska ratkaisuna oman tilan ja erillisyyden puutteeseen joku tai jotkut perheenjäsenistä hakevat tilaa itselleen eli etäisyyttä toisista hoitaen yhteyden perheenjäseniin – kuten vanhempiinsa ja sisaruksiinsa – vain muodollisesti, ikään kuin velvollisuuksina. 45 44 kautta, mutta tunnetasolla parisuhde jää ohueksi ja pinnalliseksi; ajatuksia ja tunteita ei jaeta, toista ei opita syvemmin tuntemaan ja ymmärtämään. Liika läheisyys voi pian tuntua tukahduttavalta ja pakottaa hakemaan tilaa itselle hakeutumalla suhteen ulkopuolelle toimintoihin ja suhteisiin, sekä usein keskinäisen piikittelyn, ärtyneisyyden ja toisen tekemisiin puuttumisen muodossa. Koska eriytymättömässä suhteessa eläminen on tukahduttavaa, ratkaisuna on usein toisen vetäytyminen omiin oloihinsa, kuten työn tai ”harrastuksen” (kotioloissa lukeminen, tv, ristisanat, tietokoneella oleminen yms.). Keskeistä on hyväksyä se, että vaikka toisen tuntee, ei kukaan koskaan tunne toista täysin, kokonaan – jokaisella on alue, osia ja puolia, jotka eivät toteudu eivätkä tule esiin. Riitely on hyödytöntä, toisPerheterapia 3/15 Sirkka Halme PeTe_032015_20150831 .indd 44 31.8.2015 18.59. Mitä pitempään näin eletään, sitä vähemmän kummankaan sisäinen maailma (erilainen tapa ajatella, tuntea, kokea…) eli erilaisuus suhteessa toiseen tulee näkyväksi, tunnistetuksi ja hyväksytyksi. Parisuhteessa haetaan sopivaa, toimivaa yhdessä elämisen tapaa, joka perustuu siihen yhteiseen jaettuun mielikuvaan, joka on kummallakin mielessä lapsuuden kodin yhteisyydestä; se voi toteutua toiminnallisesti (yhteisenä tekemisenä), viettitasolla (seksuaalisuuden kautta) tai kiinnostusten kautta (yhdistävät kiinnostuksen kohteet ja arvot). Lapsuudenkodin malli, ilmapiiri ja tavat hakea läheisyyttä ja etäisyyttä tulevat enemmän tai vähemmän tiedostettuina esiin parisuhteessa, jossa haasteeksi tulevat myös parisuhteen eri vaiheisiin kuuluva ”oman” ajan ja tilan tarpeen vaihtelu. Perheen eriytymättömyys näkyy esimerkiksi kasvatuksessa vanhempien joko ahdistuneen foobisena tai autoritaarisena pyrkimyksenä kieltää lasten välisiin suhteisiin liittyvät kateus ja kilpailu, lasten perinnöllinen erilaisuus ja siihen liittyvät yhteenotot. Usein joku perheenjäsen vielä korostaa, miten ”ihanaa on olla yhdessä”, ja näin ylläpidetään myyttiä onnellisesta, tiiviistä perheyhteydestä. Erillisyys voi ilmetä myös suhteen sisällä jatkuvana riitelynä, joka ei kuitenkaan johda oivallukseen ja toimiviin ratkaisuihin. Paradoksaalisesti juuri tämä johtaa – usein tiedostamattomasti – siihen, että oma eriävä mielipide jää elämään vaikuttaen ilmapiiriin perheessä. Tämä peitetään usein epämääräiseen tyytymättömyyteen, jota on vaikea käsitellä yhdessä. Tällöin parisuhteen ongelmana on jatkuva läheisyyden ja etäisyyden säätelyn vaikeus. Tällaisessa perheessä voi ilmetä (ulkoisesti näkyvän näennäisen ja pinnallisen) yhteenkuuluvuuden korostamista, esimerkiksi perhetapaamisissa ja perhejuhlissa. Eriytymättömän perheen jäsenet ovat hyvin yksinäisiä, kohtaamiset ovat pinnallisia tai niin hankalia, että niissä kietoutuneisuus estää omien tarpeiden ja tunteiden tunnistamisen, saati eriävän tarpeen/tunteen ilmaisemisen. Eriytymättömissä, liian vähän tilaa antavissa parisuhteissa erillisyyttä toisesta kuitenkin haetaan: kaikenlainen pikkuasioista huomauttelu, toisen tekemisiin puuttuminen ja tyytymättömyys siitä, mitä toinen tekee itsekseen, yksin tai kodin ja yhteisen ajan ulkopuolella, hiertää parisuhdetta. Omasta ajasta, omista menoista, omista kiinnostuksista voi tulla keskinäinen kilpailu, koska kaikki, mikä on toiselle omaa, on ikään kuin toiselta pois. suojaan. Ihmiselle jää aina oma perimmäisen yksinäisyyden kokemuksensa, jakamaton tila, jossa hän on yksin itsensä kanssa. Liika etäisyys herättää yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteita, pelkoa ulkopuolisuudesta ja mustasukkaisuutta. Erillisyyden puute lapsuuden perheessä johtaa eriytymättömään parisuhteeseen. Suhteisiin normaalisti kuuluva sopivan etäisyyden ja läheisyyden vuorottelu on mahdollista vain dialogisen suhteen eli toisen erillisyyden ja erilaisuuden, kunkin tilan tarpeen, tunnustamalla ja hyväksymällä. Usein vanhemmat eivät myöskään ”uskalla” olla keskenään erimielisiä, sillä erimielisyyteen voi liittyä pelkoa siitä, ettei ole hyväksytty. Jää tunne ja kokemus, että on hyväksytty vain silloin, kun on toisen kanssa samaa mieltä, vaikka ajattelisi toisin. Näin aikuisista tulee vaikenijoita tai myötäilijöitä
45 44 tuvaa ja sikäli rakentavana riitelynä mahdotonta, koska se nostaisi pintaan kielletyn erilaisuuden, eriävät mieltymykset, tarpeet – ja uhkaisi siten mielikuvaa perheen ”yhteenkuuluvuudesta”. Vallan käytöstä tuleekin sanelupolitiikkaa, keskustelukin on kiellettyä. Tove Janssonin tarinassa Näkymätön lapsi kerrotaan, miten lapsi, jonka kaikkeen tekemiseen suhtaudutaan ironisesti, pienenee ja menettää lopulta kosketuksen itseensä ja myös muihin. Vanhemmathan kokevat toimivansa vain lapsensa parhaaksi huomaamatta toimivansa ja jopa ajattelevansa lapsensa puolesta. Heille saatetaan korostaa, miten he pahoittavat vanhempiensa mielen toimimalla vastoin näiden ”hyvää tarkoitusta” ja tahtoa. Perheessä voi olla ääneen sanomattomana kieltona ”omistaa” mitään omaa, mikä voi ilmetä esimerkiksi nuoren syömishäiriönä (”syömistäni tai syömättömyyttäni ei voi kukaan toinen määrätä”), psykoottisuutena (”pakona” omaan sisäiseen maailmaan), lapsen sulkeutuneisuutena tai ylikorostettuna kapinana, jolloin lapsi tai nuori tekee kaikkea, mikä on perheessä ollut kiellettyä (alkoholin tai huumeitten käyttö, rikollisuus) Ratkaisuna erillisyyden ja oman tilan saamiseen voi olla täydellinen välirikko tai etäisyyden hakeminen hakeutumalla asumaan jo pelkästään maantieteellisesti mahdollisimman kauaksi. Eriytymättömissä perheissä lapset oppivat, että omat toiveet ja tarpeet ovat joko vääriä ja kiellettyjä, tai ne herättävät lapsissa itsessäänkin ahdistusta ja syyllisyyttä. Jos perheessä vallitsee lisäksi pakonomainen ajatus, että ”vanhemmat haluavat vain lasten parasta”, heidän ”hyvyytensä” kyseenalaistaminen jo ajatuksissa voi herättää lapsessa syyllisyyden tunteita. Eriytymättömässä perheessä viestintä köyhtyy, koska todelliselle keskustelulle ja dialogille ei ole oikeutta. Toisena vaihtoehtona erilaisuus leimataan haitalliseksi asiaksi, ja siten erottuva perheenjäsen, etenkin lapsi, joutuu muiden hyljeksinnän tai painostuksen kohteeksi. Näin tapahtuu vielä voimakkaammin, jos perhe kuuluu yhteisyyttä korostavaan laajempaan yhteisöön, esimerkiksi tiiviiseen sukuun tai uskonnolliseen lahkoon. Perheen ”imu” erillisyyden kieltävään ”perhemassaan” vaikeuttaa todellisten suhteiden luomista myös perheen ulkopuolisiin. Jos dialogia, erilaisten näkemysten ja ajatusten tasavertaista esiin tuomista, yhdessä tutkimista ja pohtimista tasavertaisesti ei tapahdu, käy helposti niin, että ainoa keino ilmaista erillisyyttä on viesti ”minua et määrää”. Ulkoisesti erilaisuutta voidaan kieltää pukemalla lapset samanlaisiin vaatteisiin huomioimatta heidän ikätai luonne-erojaan ja haluaan erottua toisistaan. Samalla toinen syyllistetään siitä, että hän on uskaltanut yrittää rikkoa symbioottista ”kukaan ei voi eikä saa ajatella tai sanoa tai toimia toisin” -ajatusmallia. Suurin haaste eriytymättömälle perheelle on lasten irtaantuminen ja itsenäistyminen, koska se merkitsee eroa eli erottautumista, aluksi sanojen ja tekojen, myöhemmin fyysisenä etäisyytenä ja omien asioiden pitämisenä ominaan. Vanhemman itsekkyys voidaan naamioida tämän kaikkitietävyyteen ja kyvykkyyteen tietää ja toimia, tehdä päätöksiä muidenkin puolesta, muiden ”etuja ajatellen”. Vaihtoehtoiset tavat toimia, ehdotukset ja kokeilut sammutetaan vaikenemalla tai yksiselitteisesti kieltämällä. Perheenjäsenet kokevat sisimmässään itsensä alistetuiksi, mutta alistajan valtaa harvemmin kyseenalaistetaan. Näin aito kohtaaminen puuttuu ja eriäviä näkemyksiä ei huomioida. Erilainen lapsi leimautuu mustaksi lampaaksi tai muulla tavalla vääräksi. Dialogi merkitsisi suhdetta, jossa toinen nähdään toisena, erilaisena kuin minä. Silloin suhteessa on koko ajan kyse vallasta, siitä, kuka määrää ja kuka päättää – usein vain päätöksiä ei saada tehtyä, koska päätökset edellyttävät tasavertaista vaihtoehtojen läpikäymistä, mikä on eriytymättömissä suhteissa mahdotonta. Vihan, siis erojen ja erillisyyden käsittelyn puute johtaa siihen, että joku on aina syyllinen – syyllistä etsitään, ja silloin jonkun perheenjäsenen tehtäväksi voi tulla syyllisyyden kantaminen. Erillisyyden puutteen takana on vääristynyt Erillisyyden puuttuminen hyvässä perheessä PeTe_032015_20150831 .indd 45 31.8.2015 18.59. Vasta tullessaan aidosti nähdyksi omana itsenään, hän alkaa näkyä ja löytää lopulta oman äänensä – ja vihansa. Eriytymättömissä perheissä ei kysytä toiselta, mitä HÄN haluaa, vaan toimitaan joko hänen ohitseen, häneltä kysymättä, häntä noteeraamatta, tai ohitetaan hänen mahdollinen erilainen näkemyksensä. Eriytymättömässä perheessä kaikenlainen riitely, toisen arvostelu, kritiikki ja selkeästi erilainen tarve tai toive joko jätetään huomioimatta, tai se torpedoidaan esimerkiksi lauseilla ”näin on aina tehty” ja ”eikö tämä kelpaa sinulle”. Paradoksaalisesti näissä perheissä saatetaan korostaa epäitsekkyyttä, mutta samanaikaisesti jommankumman ja joskus molempien vanhempien itsekkyys on itsestäänselvyys
Vanhemmat haluavat tietoisella tasolla lastensa pärjäävän omassa elämässään, itsenäistyvän, mutta samalla perheen pysyvän yhdessä: lasten kumppanit, puolisot ja näiden perheet ovatkin kilpailijoita, sillä he rikkovat myytin perheestä, jossa ”kukaan ei petä eikä jätä”. Tämäkään ei välttämättä yhdistä nyt aikuisia lapsia aidosti, vaan muodostaa viimeisen taistelun vallan ja keskinäisen erilaisuuden käsittelyn kentällä, sillä vanhempien hoitamisesta pitäisi pystyä neuvottelemaan, ja heidän kuolemansa jälkeen perinnönjako nostaa usein esiin lasten kyvyttömyyden yhteistyöhön. l Teksti perustuu useisiin keskusteluihin psykoanalyytikko Terttu Sitolahden ja Matti Reinikaisen kanssa sekä lukuisiin koulutusluentoihin, joista keskeisimpänä on mainittava perheterapeutti Pirjo Tuhkasaaren luennot. Idealisoinnin tarkoitus on suojata itseä todellisilta tunteilta (ja niiden vaikutuksilta/niihin vaikuttamiselta): pettymykseltä, loukkaantumiselta, vihalta ja yksinäisyydeltä, kateudelta ja kilpailulta. Ihanteen mukaan eläminen on mahdotonta, sillä ihannesuhdetta ei ole, ei ihanneperhettä, ei ihannelapsia. Perinnönjaossa eriytymättömässä perheessä toisen omasta eriävä mielipide tulkitaan vallankäytöksi, eikä keskustelulle ole tilaa. 47 46 ihannekuva perheestä, jossa kaikki vain rakastavat toisiaan, koskaan ei riidellä eikä sanota vastaan, tai jos näin käy, se on suuri loukkaus ja seurauksena on syyllistäminen/syyllisyys. Perheessä toteutuu paradoksi: perhettä ei voi jättää, siitä ei voi kasvaa luonnollisesti irti omaan erilliseen elämään, mutta siinä ei myöskään saa olla erilainen, erillinen. Nämä tunteet ovat kuitenkin olemassa, ja niiden kohteeksi tulevatkin sitten perheen ulkopuoliset ihmiset, joihin sijoitetaan pahaa, eli juuri niitä tunteita, jotka itseltä tai perheen sisällä ovat kiellettyjä. Eriytymättömissä perheissä kasvaneita lapsia yhdistävät, heidän tahtomattaankin, lopulta vanhempien ikääntymisen tuomat haasteet ja vanhempien kuolema. Erillisyyden puuttuessa aikuisten lasten vanhemmat pyrkivät myös huolehtimisen nimissä liikaakin auttamaan aikuistuneita lapsiaan ja heidän perheitään, esimerkiksi tukemalla taloudellisesti tai tekemällä lapsensa heistä riippuvaisiksi lastenhoitoapuna tai lastenlasten kuljettajina harrastuksiin. Aikuiset lapset joutuvat palaamaan lapsuutensa ongelmiin: tilanteeseen, jossa päätöksen teko jäi yhden ihmisen vallan varaan, tai jossa päätökset jätettiin tekemättä, koska jo keskustelun aloittaminen aiheutti voimakkaan erimielisyyden, joka johti umpikujaan. Tämä kaikki puettiin ” lapsen parhaaksi”, jota vahvisti vielä se, että lapset saivat jotain, mitä vanhemmat olivat halunneet, mutta eivät olleet saaneet (opiskella, soittaa pianoa, harrastaa jalkapalloa, matkustaa). Perheterapia 3/15 Erillisyyden puuttuminen hyvässä perheessä PeTe_032015_20150831 .indd 46 31.8.2015 18.59. Aikoinaan käsittelemättömät ja kielletyt kilpailun ja kateuden, määrääjän ja alistujan roolit nousevat taas esiin. Vanhemmat voivat oman eriytymättömyytensä vuoksi pyrkiä ylläpitämään keinotekoisesti perheessä yhteenkuuluvuutta, mihin autoritaarinen kasvatus antoi aikoinaan hyvät mahdollisuudet: vanhemmat valitsivat lastensa harrastukset ja ohjasivat heitä itse arvostamiinsa asioihin. Vauvan ja äidin symbioottinen yhteys päättyy, samoin päättyy kiihkeän rakastuneisuuden vaihe suhteen alussa
Pahana se on oikeastaan diagnoosi, vähän samanlainen kuin psykoosin varhaisdiagnoosi tai suurentunut psykoosin riski, siis silloin, kun sairastuminen on oikeastaan vain pelkkä oletettu mahdollisuus, potentiaali. Hän odottaa sitä, vaikka ei sitä koskaan saisikaan, koska ei sairastu. Tällaista ihmistä voitaisiin siis nimittää potentiaalikoksi joka odottaa todellista sairastumista ja skitsofreenikon diagnoosia. En ota kirjaa mukaan; luen uudestaan muita kirjoja, kirjoitan muistiin niitten herättämiä assosiaatioita, olen siis olemassa, on kesä. 47 46 Esseitä perheterapiasta: Kadonnutta aikaa etsimässä, uutena löydetty aika Silmiin sattuu Tom Rachman-nimisen kirjailijan kirja The imperfectionists. Luulen, ettei minun tarvitse edes lukea kirjaa, otsikko riittää viemään ajatukset korkealle. Hän on kirjoittanut sen salanimellä Eva Wein. POTENTIAALIKKO Alan sen sijaan lukea Pirkko Saision kirjaa Puolimaailman nainen. Todellinen positiivinen konnotaatio tai voimavarakeskeinen tulevaisuudennäkymä. En tiedä, otanko kirjan mukaani ja luen sen, mutta sitten silmiini sattuu hätkähdyttävä otsikko: “Global warming good for ice creams”, ilmaston lämpeneminen tekee hyvää jäätelöbisnekselle. Hän on tämän jälJukka Aaltonen, LKT, perheterapian emeritusprofessori, psykoanalyytikko, Turku jukka.aaltonen@jyu.fi Perheterapia 3/15 PeTe_032015_20150831 .indd 47 31.8.2015 18.59. Minulla ei ole mitään käsitystä kirjailijasta, en ole koskaan kuullut hänestä, vaikka tämä kirja on ollut New York Timesin bestseller. Silmäilen kirjan sisällysluetteloa; siinä on sisällysluettelo, vaikka kirja on kannen mukaan romaani. Kirja ei nyt mitenkään erityiseltä tunnu, mutta heti muutaman sivun perästä on kuitenkin mielenkiintoa herättävä lause: “Olen kaksikymmentäkahdeksanvuotias. Jos joku kysyisi ammattiani,vastaisin: potentiaalikko.” Erinomainen käsite joka läikähtelee kahteen suuntaan: hyvään ja pahaan
Onko se isyyden melankolinen ulottuvuus. Siis tulevaisuus on sitä, joka rakentuu isän kautta ja sen rakentuminen on jatkuvaa ponnistelua johonkin, jota ei välttämättä tavoita koskaan, jotain joka ei ole menneisyydessä tai nykyisyydessä, mutta joka kangastelee tavoittamattomassa tulevaisuudessa. POTENTIAALIKKO ISÄÄ TAVOITTELEMASSA Äidin saavuttaa, mutta isä on ikuinen kaipaus, potentiaali: tulla hänen kaltaisekseen – vaikka se on mahdotonta. Milloin kuitenkin astumme potentiaalisuudesta tekoon, mahdollisuudesta toteutukseen, pääsemme osallisiksi todellisesta olemassaolosta. Ja toisaalta: isää ei saavuteta, mutta Jumalan äiti, Maria, saavutetaan aina; kannattaa vain mennä melkein mihin tahansa katoliseen kirkkoon: alttariveistoksena on verevä Maria, kuoleva poika jossakin sivulla, melkein näkymättömissä, isänsä hylkäämänä, kuten hän miltei viime sanoikseen sanoi. – Kun minä rakensin Kustavissa parikymmentä vuotta sitten saunaa, 24 vuotta isän kuoleman jälkeen, yritin hengästyneenä lyödä naulan lautaan kolmella vasaranlyönnillä. Sitä on itsensä toteuttaminen.” [kursiivi minun] – Ja minun assosiaationi: Tässä oikeastaan kirjailija kehittää myös isyyden ainaisen etsinnän uuteen muotoon: pyrkimykseksi potentiaalisuudesta tekoon. Vähitellen se on muuttunut omalaatuisesta, silloisesta naiivin oloisesta kirjasta johonkin muuhun muotoon, sellaiseen joka nyt koskettaa ja vie ajatuksia uuteen suuntaan. MENNEISYYS EI OLE HISTORIAA TAI ARKEOLOgIAA Potentiaalikko liittyy oletettuun tulevaisuuteen. Olen nyt lukenut Herman Hessen kirjan Narkissos ja Kultasuu uudestaan loppuun; edellisen kerran luin sen 18-vuotiaana. “ Ne sekoittuivat äidin kasvoihin. Mutta myös äidin kasvot olivat vuosien aikana hänen mielessään vähitellen muuttuneet: uhkeutuneet, syventyneet ja monipuolistuneet: ne eivät enää esittäneet hänen äitiään. Ne olivat piirteiltään ja väreiltään sulautuneet persoonattomaksi äidin kuvaksi.” Siis äiti muuttuu ilman että tavoittelisi mitään häneen liittyvää toisin kuin isän kohdalla, joka pyrkii säilymään samanlaisena: tavoittelun kohteena. Kolmella lyönnillä naula pohjaan oli isän kyky ja tapa: ei minun vaikka sitä tavoittelin. Tämänkö takia Jumala kuvataan isänä, Isä meidän, täydellisyytenä, jota tavoitellaan koska ihminen on hänen kuvansa, mutta ei ole koskaan saavutettavissa. Ja Narkissos vastaa – hän vastaa samalla myös Pirkko Saisiolle ja minulle – ”...Me ihmiset taas olemme katoavia, kehkeytyviä, mahdollisuuksia, meille ei ole olemassa täydellisyyttä, täydellistä olemassaoloa. Mutta kun Kultasuu halusi kuvata kauniin Lisbethin kasvot, ne väistyivät yhä uudelleen ja verhoutuivat hänen edestään. Samuli Paronen sanoo tämän kaiken laittamattomasti kirjassaan Kapina näin: “Ihminen elää aina montaa aikakautta yhtaikaa, ja asiat muuttuu jatkuvasti, ollaan aina vähän myöhässä todellisuudesta jotenkin, pyritään aina menneisyyteen, tekemään samoja asioita uusin ja taas uusin välinein, kulkemaan samoissa raiteissa.” Tällä tavalla mielestäni myös perheterapiassa ns. Sitä diagnoosia ei kaipaa. 49 48 keen koko ikänsä potentiaalikko – kaikkine elämää kuristavine sivuvaikutuksineen, joista yksi on, ettei hän saa itselleen yksityistä sairausvakuutusta vaikka ei koskaan sairastuisi. Ei sittenkään (ehkä) tarvitse olla kovin huolissaan, vaikka ei saa lyötyä naulaa kolmella iskulla pohjaan, mutta saavuttaa jotain muuta, enemmän tai vähemmän kuin isä, mutta saavuttaa kuitenkin. sukupuu ei kuvaa sitä, mitä sen sanotaan kuvaaPerheterapia 3/15 Jukka Aaltonen PeTe_032015_20150831 .indd 48 31.8.2015 18.59. Ja tämä jatkuu parhaimmillaan ylisukupolvisena myönteisenä läikähtelynä potentiaalisuudesta tekoon ja toisenlaiseksi muovautuvaan itseyteen. Samalla tämä tuo mieleeni myös isyyden yhteyden melankoliaan: melankoliassa kokee menettäneensä jonkun tai jotain, mutta ei tavoita sitä, mitä on menettänyt; tämä toisin päin käännettynä: tavoittelee suhteessa isäänsä jotain, mutta ei tiedä, mitä tavoittelee. ”Mutta mitä oikeastaan on itsensä toteuttaminen”, Kultasuu kysyy. Vaimoni sanoi viisaasti, ettei minun tarvitse kilpailla isävainajani, kirvesmiehen, kanssa. Tämä on koko ajan aivan muuta kuin näkemys isästä sellaisena, joka on saavuttamatonta tai ”vain” jotain vähemmän, mitä äitys on; vaikka isyyteen liittyy pojan – tai tytön – ikuinen kaipaus saavuttaa isä, siihen liittyy myös oman pyrkimyksen toteuttaminen, mikä se sitten onkaan
Suhteiden yksilöllisyys luo moninaisuutta enempi kun ihmiset sinänsä.” l LÄHTEET Bohleber, W. Trent, S., Barnes, Ph., Hall, J. Helsinki: Kirjayhtymä. ja Thomas, K.L. Hesse, H. (2015) Rescue of long-term memory after reconsolidation blockade. Mutta tämän elämyksen voi hahmottaa myös toisin: mitä vanhemmaksi tulee sitä lähempänä kokee menneisyyden, aika tiivistyy, ja hämmästyy: onko siitä kalenterin mukaan jo niin kauan, ei voi olla totta: sehän on tässä. Kunnes menneisyys on niin lähellä, ettei sitä enää ole; ulkopuoliset sanovat sitä dementiaksi. Nature Communications, 6, Article number: 7897. (2010 ) The imperfectionists. Keuruu: Otava. (2007) Remembrance, trauma and collective memory. The international journal of psycho-analysis, 88 (2) 329–352. PeTe_032015_20150831 .indd 49 31.8.2015 18.59. (1973) Kapina. Kirjallinen omakuva. “Dementikoiksi” diagnostisoitujen ihmisten kanssa vuosikymmeniä työskennellyt ystäväni on kiinnittänyt huomiotani siihen, että nämä vanhat ihmiset puhuvat useimmiten menneisyydestään käyttäen preesensiä teonsanoissaan: “Nyt vanhempani tulevat sieltä”; “Nyt hoidan lastani, joka on sairas.” Ehkä de-mentia -diagnoosi, kadotettu mieli, olisikin muutettava re-mentiaksi: uutena löydetyksi mieleksi. Siis perheterapiassa – tai missään psykoterapiassa – ei pitäisi tyytyä tarkastelemaan yleensä menneisyyttä pelkästään joittenkin vuorovaikutuskuvioitten toistumisena vaan uudestaan ja uudestaan sitä, miksi joku ei ole toistunut; mutta ei pelkästään sitäkään vaan myös, miten minun mielessäni (tai meidän mielessämme) se, mikä ensin näytti vain toistumiselta sukupolvesta toiseen onkin terapian myötä muuttunut perheenjäsenten mielessä joksikin toisenlaiseksi, mahdollisesti sellaiseksi joka ei olekaan ollut pelkästään toistumista vaan jolla on ollut myös toisenlainen sisältö, kun sitä nyt elättelee mielessään eikä pyri enää menneisyyteen. (1983) Narkissos ja Kultasuu. Nykyisyys muuttaa menneisyyttä eikä pelkästään toisinpäin: tätä ei taideta psykoterapiassa ja sen koulutuksessa riittävästi huomata. Paronen, S. Wein, E. 49 48 Kadonnutta aikaa etsimässä, uutena löydetty aika van, siis alkuperäisiä vanhempia tai muita sukulaisia ja muuttumatomana vaikuttavaa ylisukupolvisuutta. Tämän voi kuka tahansa huomata – ja vääjäämättä myös huomaa – vanhetessaan: Ajan sanotaan tuntuvan kuluvan yhä nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee. /Saisio, P. (1990) Puolimaailman nainen. London: The Dial Press. Se kuvaa, tai sitä pitäisi lähestyä sillä tavalla kuin Hessen Kultasuu: ajan myötä kaikkiin muihin ihmisen elämään kuuluvaan sulautuneena; silloin se ei itse asiassa ole enää historiaa vaan jotain muuta, ainakin nykyisyyttä. Samuli Paronen on sanonut – väärä aikamuoto, pitää olla: sanoo – tämänkin laittamattomasti: “Mun käsittääkseni täällä eivät ole kovin tarkasti jotkut tietyt ihmiset olemassa ja jotkut tietyt poissa. Rachman, T. Helsinki: Tammi
Kasvojen alaosa suojattuna hoitaja tuli huoneeseen, teki välttämättömät hoitotoimenpiteet ja poistui. Lisäksi sen iskuryhmä Rammat Pantterit on vastannut näyttävistä mielenosoituksista ja tempauksista, joilla on saatu vauhKirja-arvostelu: ”Tarvitseeko joka paikkaan päästä?” Katja Dindar, tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto Elämän kynnyksellä – Vammaisliikkeen synty Toim. Elämän kynnyksellä – Vammaisliikkeen synty -teos kuvaa elävästi 1940–60 -luvuilla syntyneiden yhdeksän vammaisen lapsen ja nuoren arkea, joka on monin paikoin paitsi haasteiden ja esteiden, myös traumaattisten kokemusten sävyttämää. Nämä ja monet muut vammaisten tasa-arvon edellytykset eivät kuitenkaan ole olleet itsestäänselvyyksiä, eivätkä ne ole sitä välttämättä tänäkään päivänä. Haasteet kun eivät pääty lapsuuteen, vaan jatkuvat esimerkiksi itsenäisen arjen ja työllistymisen tavoittelussa myöhemmin nuoruudessa ja aikuisuudessa. Vaikuttamistyössä edelläkävijänä ja merkittävänä toimijana on ollut 1970-luvulla alkunsa saanut Kynnys ry perustajansa Kalle Könkkölän innoittamana. Vaikeavammaisille on turvattu myös subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Matti Laitinen ja Heini Saraste Into Kustannus, 233 s. Lukukokemuksesta tekee erityisen koskettavan tieto siitä, että kertojina ovat kokijat itse. Lapsuuden viettäminen eristyksissä omasta perheestä, kipeiden kuntoutushoitojen kestäminen, ja koulutusoikeudesta taistelu käyvät ilmi monesta kuvauksesta. Perheterapia 3/15 Kirja-arvostelu Katja Dindar PeTe_032015_20150831 .indd 50 31.8.2015 18.59. Vammaisten henkilöiden syrjintä on lailla kielletty, ja vammaisilla on oikeus koulutukseen vammasta riippumatta. Polioon pienenä sairastunut Arja-Liisa kuvaa ensimmäistä hoitokokemustaan seuraavasti.: ”Olin täysin yksin, ja pitkän yksinäisyyden katkaisivat vain hoitajien käynnit. Monille kirjan henkilöistä aktiivinen vaikuttaminen, jopa taisteleminen, omien ja muiden vammaisten henkilöiden oikeuksien puolesta on tarjonnut tien pois yksinäisyydestä ja vahvistanut omaa identiteettiä. 51 50 Suomea voidaan pitää periaatteessa valveutuneena vammaiskysymyksissä. Kynnys on ollut aktiivinen monella tapaa: muun muassa poliittiseen toimintaan osallistumalla, kantaaottavia kirjoituksia julkaisemalla ja konsultointiapua tarjoamalla. Kotiväki ei saanut tulla vierailulle.” Kokemukset ovat jättäneet pysyvät muistot, joillekin arvet
Maailmalla valinta sai mediahuomiota ja Suomea kiiteltiin edelläkävijäksi. Valtion taloudellisella epävakaudella ja säästötarpeilla voi olla kielteisiä seurauksia vammaisten oikeuksille ja jo kertaalleen tehdyille heidän asemaansa tasa-arvoistaville päätöksille. Kynnyksen toiminta on edesauttanut merkittävällä tavalla vammaisten oikeuksien toteutumista sekä vaikuttanut yleiseen asenneilmapiiriin. 09 4150 3600 mielenterveysseura.fi/koulutukset Kirja-arvostelu: ”Tarvitseeko joka paikkaan päästä?” PeTe_032015_20150831 .indd 51 31.8.2015 18.59. Vaarana voi olla tuudittautuminen nykyhetkeen, olemassa olevien oikeuksien ja edelleen saavuttamatta jääneiden tavoitteiden puolustamisen sijasta. Ja kyllä – joka paikkaan tarvitsee päästä. Lukukokemus etäännyttää kokemusta vammaisten ihmisten ’erilaisuudesta’, ja saa lukijan arvostamaan ja vaalimaan sitä arvokasta työtä, jota Kynnyksessä on tehty vuosikymmeniä. Esteettömään ympäristöön liittyvät kysymykset ovat olleet Kynnyksen keskeisenä teemana läpi vuosien – ja ajankohtaisia ne ovat edelleen. Kynnyksestä tekee erityisen se, kuinka vammaiset ihmiset itse vastaavat sen toiminnasta. Keväällä 2015 Suomen kansa äänesti Pertti Kurikan Nimipäivät, kehitysvammaisista esiintyjistä koostuvan punkbändin, edustamaan Suomea Euroviisu-musiikkikilpailuun. Kynnys ei siten ole vielä tehnyt itseään tarpeettomaksi, vaan valppautta tarvitaan enenevässä määrin. ja 18.11.2015 Perhearviointimenetelmä (3 pv) Mikkeli 29.9., Turku 7.10., Lahti 27.10., Kuopio 19.11. Ollin, yhden teoksen kertojista, mukaan vammaisia eriarvoisesti kohteleva ja heidän liikkuvuuttaan rajoittava ”Tarvitseeko joka paikkaan päästä?” -asenne ei ole vieläkään kadonnut. ja Kajaani 21.11.2015 Psykoterapian perusteet (30 op) käynnistyy Helsingissä marraskuussa 2015 Kriisityön uudet tuulet (2 pv) Helsinki, tulossa loppuvuodesta 2015 Katso lisää: mielenterveysseura.fi/koulutukset Suomen Mielenterveys seuran Koulutuskeskus Ratamestarinkatu 9, 00520 Helsinki p. Asenteet ovat selkeästi muuttuneet niistä ajoista, jolloin kynnysläiset pääsivät sanomalehtijutun aiheeksi käymällä ravintolassa. l uutta osaamista & lisää energiaa Mind Body Bridging Vaihe 1 (3 pv) Helsinki 9. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää monella saralla. Teos tarjoaa hyvän katsauksen Suomen vammaisliikkeeseen omakohtaisten kertomusten sekä Kynnyksen historiikin kautta. 51 50 ditettua poliittista päätöksentekoa merkittävästi. 10.10. Teoksessa käydäänkin läpi Kynnyksen historiaa ja toimintaa sen alkuajoilta nykypäivään
PeTe_032015_20150831 .indd 56 31.8.2015 18.59. Lehti julkaisee artikkeleita perheterapian ja muiden psykoterapian suuntausten eri työmuodoista. Itella green Itella Posti Oy BA2 Suomen Mielenterveysseura Koulutuskeskus Ratamestarinkatu 9 00520 Helsinki (09) 4150 3600 mielenterveysseura.fi Perheterapia-lehti on terveydenja sosiaalihuollon, opetusja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön perheterapiaa sekä perheja verkostokeskeistä työtä tekevien ammattilehti. Lisäksi julkaistaan hankekuvauksia, katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja, kongressiselosteita ja uutisia. Lehti on tietolähde myös sosiaalisten järjestelmien käyttäytymisestä ja organisaatioiden kehittämisestä kiinnostuneille. Palstatilaa saavat myös kiinnostavat teoreettiset pohdinnat terapiatyön kehittämiseksi