2 2017 9,50 € N O A H K I N Globaalin taiteilijasukupolven ääni
1 2 3 4 1 2 3 4
1 2 3 4 1 2 3 4
Pyyhimme pölyt Radioheadin läpimurtolevyltä merkkipäivän kunniaksi. 56 TEKNO Tahtilajissa 4/4 tamppaava rytmi, päästä varpaisiin mustissa tanssiva hahmo, jätesäkit ikkunoissa ja kello ties mitä. 8 POIMINTOJA 10 VALITUT PALSAT 18 VAPA ALLA HUOR A 22 DUUNISSA AIVOVUOTO 26 POP-ESSEE MOUNT EERIE 28 NOUSUSSA K YNNET 30 KOLUMNI RIIKONEN 32 NOAH KIN Post-internet-aikakauden taiteilijoita on turha yrittää lokeroida. 42 THURSTON MOORE Sonic Youth oli cool bändi ja Thurston Moore pirun cool sälli. Ota mieluummin hyvä asento ja tutustu tuotteliaaseen 22-vuotiaaseen. 50 RADIOHEAD 20 vuotta sitten koko indiemaailma kuulosti OK Computerilta. Tervetuloa teknomessuun! 62 LEV YT 70 SARJAKUVA NISSINEN 72 HITTIK ARUSELLI AMANDA HARKIMO 74 LEV YHYLLY PYK ÄRI 76 KOLUMNI VUOREL A 78 NISSE M 80 KYSYMYS & VASTAUS HÄTÄ-MIIKK A S I S Ä LT Ö 2 / 2 017 RUMBA 5. Vieläkö Suomeen saapuva vaihtoehtorockhujoppi on cool
2017 VIIMEISET LIPUT NYT MYYNNISSÄ! R O C K F E S T . GUANO APES I INFECTED MUSHROOM LIVE DIABLO I KOTITEOLLISUUS I MICHAEL MONROE MUSTA PAAVI I PAIN I PEER GÜNT I STAM1NA TURMION KÄTILÖT I ROYAL REPUBLIC (SWE) (GER) (USA) VANTAA, 9.-10.6. F I 85% LOPPUUNMYYTY #SEEKTHRILL
Toiseksi, hän on ajankohtainen nyt. Tämä kertoo karua kieltä siitä, kuinka kaavoihin kangistuneita olemme tietyissä asioissa. Mustanaamion suojeluksessa jo vuodesta 1984. JUKKA HÄTINEN Kirjoittaja kuuntelee Youtubesta Jaakko Vanhalaa ja odottaa albumikokonaisuutta. Vaikka Noah Kin on omien sanojensa mukaan julkaisemassa albuminkin joskus, sitä on päätoimittajan lenkkareissa turha odotella kahdesta syystä. Otan haasteen vastaan: Suosittelen teitä tutustumaan Noah Kinin musiikkiin ja ajatuksiin. Osaako joku nimetä edes yhden Evelinan deep cutin. Yksittäiset musiikkivideolla täydennetyt kappaleet ovat kokonaistaideteoksia, joissa riittää sulateltavaa. Onko kukaan koskaan kuunnellut edm-pitkäsoittoa alusta loppuun. ” A haa, milloin häneltä on tulossa uusi levy?”, oli tyypillisin reaktio kertoessani kollegoille tai ystäville Noah Kinin komeilevan seuraavan Rumban kannessa. Rumba ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Odottaako kukaan Alman albumia enemmän kuin seuraavaa sinkkua. Ja koska teemme musiikkilehteä, todettakoon hänen soundinsa olevan omaperäistä, monitasoista ja uutta. Ensinnäkin artisti fiilistelee nykytrendin mukaisia yllätysjulkaisuja (Beyoncé, Frank Ocean), jollaiseen varautuminen printtilehteä tehdessä on melko haasteellista. Hän ei todennäköisesti tule koskaan myymään Olympiastadionia loppuun, mutta toivottavasti inspiroi seuraavaa sukupolvea taiteen tekoon ja puhaltaa meihin vanhempiin edes muutaman kipinän siitä palosta, millä hän suhtautuu tekemisiinsä ja häntä ympäröivään maailmaan. On vaan aika päivittää ne ajankohtaisuuden mittarit. Mittareita virittämässä www.rumba.fi facebook.com/rumbafi twitter.com/rumbalehti instagram.com/rumbalehti PÄÄTOIMITTAJA Jukka Hätinen TOIMITUSSIHTEERI Mervi Vuorela ULKOASU Mikko Litmanen KANNEN KUVA Markus Paajala TÄMÄN LEHDEN TEKIJÄT Mari Hautamäki, Otso Karhu, Joni Kling, Samuli Knuuti, Joonas Kuisma, Nisse M, Mikael Mattila, Jyrki Nissinen, Oskari Onninen, Markus Paajala, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Jose Riikonen, Hanna Räty, Susanne Salmi, Heini Strand, Kimmo Vanhatalo TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT Rumba / Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi rumba@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 0781-0326 34. ”Kriitikoiden merkitys taiteen suosittelijoina on yhä pienempi”, kirjoittaa Kimmo Vanhatalo varsin totuudenmukaisesti artikkelissaan Thurston Mooresta. Kun kultaja platinalevytkin myönnetään käytännössä singlebiisien striimausten perusteella, levykokonaisuus tuntuu entistä muinaisemmalta konseptilta, kirjanmerkiltä artistin uralla. Mutta jos nielisin viitatun väitteen pureksimatta, olisi sama lyödä hanskat naulaan. PÄ Ä K I R J O I T U S RUMBA 7. Osaltaan tästä syystä kirjoitamme myös niistä asioista, jotka tunnemme kuin omat taskumme, kuten juhlavuottaan viettävästä albumikokonaisuudesta nimeltä OK Computer: emme suosittelijoina, vaan uutta perspektiiviä tarjoavina. vuosikerta Numero 670 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Vaikka kulutustottumuksemme musiikin suhteen muuttuvat vuosi vuodelta biisija soittolistapainotteisemmiksi, albumia pidetään yhä myyttisenä ajankohtaisuuden mittarina. Noah Kin on hektisen post-internet-maailman artistiuden perikuva: kannanottoja kaihtamaton nuori taiteilija ja sukupolvensa äänitorvi, jota ei rajoita formaattiajattelu ja jonka tekemisen lonkerot etsivät väsymättömästi uusia kohteita kiertyä ympäri
Tai sitten voit tehdä kuten minä: juhlistaa suurta pyöräkilpailua pyöräyttämällä itsellesi ja lähimmäisillesi kolmen ruokalajin aterian ja kaatumalla sängyn pohjalle ihailemaan maisemia ruokaja prosecco-koomassa. Kaiken tämän lisäksi antelias ja vuolas albumi sisältää osuvimman ja surullisimman säeparin ikinä jätetyksi tulemisesta: ”I’m sure there’d be other fish in the sea / But I don’t want fishes and you don’t want me.” SAMULI KNUUTI RO BE RT CA LI N / UN SP LA SH .C O M /@ VE LO BA R_ PL US 8 RUMBA. Edellisen magnum opuksensa 69 Love Songsin (1999) jälkeen Merritt on kuulostanut levyillään hajamieliseltä ja ikävystyneeltä, mutta näköjään kyse on ollut vain siitä, etteivät yhden albumin projektit enää tyydytä hänen kunnianhimoaan. Grand tourien katsominen sopii jokaiseen hetkeen. Lehden tekijät suosittelevat teoksia ja tapauksia. Siitä huolimatta hän on kirjoittanut nyt 50 laulua omasta elämästään, yhden per vuosi, 5 cd:lle ja kahden ja puolen tunnin mittaan levytettynä. Se helpottaa jurottamista sisätiloissa, kun esimiehesi on Nizzassa lomailemassa. P O I M I N T O J A Eurosport Pyöräilyn grand tourit SUOSITTELEN lukijoille maantiepyöräilyn kesän suurten etappikilpailujen, grand tourien seuraamista. Koska lähetykset alkavat iltapäivällä, ehdit ensin heittämään aamulenkin tai parantelemaan krapulaa. Anna Eurosportin selostajan Peter Selinin kuvailla kuulokkeisiisi, miten ihastuttava sää Etelä-Ranskassa on. Jos joudut kököttämään töissä avokonttorissa, laita pyöräily pyörimään välilehdelle. JOONAS KUISMA The Magnetic Fields 50 Song Memoir ”OLEN vähiten omaelämäkerrallisin ihminen, jonka ikinä tapaat”, Stephin Merritt sanoo tämän albumin yli satasivuisen kansivihkosen aluksi. 50 Song Memoirilla Merritt on taas energinen ja motivoitunut, kun hän loikkii vuodesta ja musiikkigenrestä toiseen, ’83 Foxx and I -kappaleen syntikkapopista ’02 Be True to Your Barin juomalauluun ja ’01 Have You Seen It in the Snow’n Bacharach-pastissista ’68 A Cat Called Dionysusin lastenloruiluun. Itse olen viettänyt niiden parissa yli 10 edellistä suvea. Jos vietät kesälomaa, tarjoavat tourit vieläkin parempia vaihtoehtoja. Vaan ei hätää! Ranskan ympäriajo, Tour de France, poljetaan heinäkuun alusta alkaen ja Espanjan vastaava, Vuelta a España, elo-syyskuussa. Italian ympäriajo, Giro d’Italia, on lehden ilmestyessä juuri päättymässä
19.7. Merkittävimpiä hetkiä ja ylenkatsottuja aarteita listattiin. 12.7. Luonnehdin tuoreeltaan keskellä talvea ilmestyneen albumin jäälauttojen verkkaisuudella etenevää ambientmaista ja haikeaa äänimaisemaa soundtrackiksi lumisateen katselulle. 5.7. Uutinen kouraisi syvältä kuin Vainion levyiltä löytyvät bassotaajuudet. 23.8. Kukaan ei ole kiistänyt Vainion vaikutusvaltaa kokeellisen musiikin saralla, mutta sen syvyys valkeni monelle toden teolla vasta nyt. Surullinen viesti levisi nopeasti ympäri internetin kutistaman maailman. 28.6. 30.8. toukokuuta Konstellaation soidessa. telakkakatu 8 00150 helsinki LIPUT ENNAKKOON ALK. Tämä teksti on kirjoitettu 10. Yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista suomalaisartisteista on poissa. 11€ | K18 WWW.TICKETMASTER.FI | WWW.ELMU.FI Kesäiltojen keskiviikkoterapiaa! 7.6. 21.6. JUKKA HÄTINEN. Ulkona sataa lunta. 2.8. kesakuu ruudolf & karri koira + ros samae koskinen + iida niini iisa + m drifters collective + green light district elokuu heinakuu julma h + jxo elias gould + antti autio eva & manu ursus factory gaala matti johannes koivu anna puu yona + aivovuoto P O I M I N T O J A Ø Konstellaatio MIKA Vainio menehtyi traagisessa onnettomuudessa huhtikuussa 53 vuoden ikäisenä. Sitten sosiaalisessa mediassa kiersi arkistoista kaivettuja linkkejä livekeikkoihin ja klassisia videopätkiä, kuten Björk haastattelemassa Vainiota 1997. Seuraavassa aallossa alkoi ilmestyä nekrologeja ja oppaita Vainion mittavan katalogin saloihin. 14.6. Kokeellisen äänitaiteen nuoremmat taitajat Sunn O))):sta Helmin kautta Holly Herndoniin twiittailivat kunnioitustaan edesmennyttä kohtaan. Pan Sonic, Gagarin-Kombinaatti, Philus, kollaboraatiot artistien kuten Alan Vegan tai Keiji Hainon kanssa... 26.7. Se noteerattiin eri kielillä lehdissä ja julkaisuissa, joilla on edes etäisesti intressejä kirjoittaa vaihtoehtoisesta musiikista. Vainion yhdeksi viimeisistä julkaisuista jäi Ø-aliaksella levytetty Konstellaatio (2014)
VA L I T U T PA L S AT KUVAT TOMI PALSA 10 RUMBA
Elviksestä oli tuttuun tapaan moneksi. Harvan esiintyjän soolokeikat ovat anniltaan yhtä vivahteikkaita kuin hänen. RUMBA 11. Lopulta kuvaaminen oli sallittua kolmen ensimmäisen biisin ajan, ja kuvat nappasin kätevästi omalta istumapaikaltani. Costelloa saisi kuvata ainoastaan yhden kappaleen ajan salin takaosasta, miksauskopin vierestä. VA L I T U T PA L S AT Elvis Costello • Finlandia-talo, Helsinki • 20.2.2017 OLIN jo vähällä jättää suuren suosikkiartistini Elvis Costellon esiintymisen väliin, koska ennakkoasetelmat valokuvaamiseen olisivat ankeat
VA L I T U T PA L S AT 12 RUMBA
Paluu keikkalavoille tapahtui puolitoista vuotta myöhemmin suuren maailman tyyliin rytinällä. Kaksi loppuunmyytyä iltaa Tallinnassa sijaitsevassa kymmenentuhannen hengen paikassa oli ideana niin hullu, että pitihän keikat käydä katsastamassa paikan päällä. VA L I T U T PA L S AT Haloo Helsinki! • Saku Suurhall, Tallinna, Viro • 24.3.2017 HALOO Helsinki! jäi näyttävästi pitkälle keikkatauolle heittämällä konsertin Hartwall-areenalla syksyllä 2015. Valoa, pommeja ja kuvauksellisia tilanteita riitti, ja valokuvaaminen keikoilla oli suurta nautintoa. RUMBA 13
Putro taustajoukkoineen taikoi kahtena iltana peräkkäin Olympiaan suuria kokemuksia niukan tyylikkäistä lähtökohdista. Kaikkea hyvää ja paljon toivon myös hienolle artistille nimeltään Samuli Putro. Paikassa esiintyneet yhtyeet kehuvat fasiliteetteja kilpaa, ja yleisökin on löytänyt tiensä tähän prameaan keikkasaliin, joten paikalle on helppo toivoa pitkää ikää. 14 RUMBA. VA L I T U T PA L S AT Samuli Putro • Olympia-kortteli, Tampere • 30.3.2017 UUSI tulokas Olympia-kortteli on rikastuttanut Tampereen konserttitarjontaa reilun puolen vuoden ajan
Esiintymispaikkana kirkko toimi oudon hyvin ja löi illan konsertin tunnelmalle poikkeuksellisen leiman. Varsinkin kun Westerlund ei ole käsittääkseni mitenkään uskovainen mies, vaikka Jeesus seikkaileekin There's a Passage -albumin teksteissä. RUMBA 15. VA L I T U T PA L S AT Janne Westerlund • Temppeliaukion kirkko, Helsinki • 24.2.2017 JANNE Westerlund on yksi suomalaisen vaihtoehtorockin legendaarisimmista erikoismiehistä. Ihan keneltä tahansa ei luonnistuisi levyjulkkarikeikan soittaminen Temppeliaukion kirkon kaltaisessa ikonisessa paikassa
VR puki Helsingin rautatieaseman ikonisille patsaille Kiss-maskit, ja tempaus ylitti uutiskynnyksen laajalti. 16 RUMBA. VA L I T U T PA L S AT Paul Stanley / Kiss • Hartwall-areena, Helsinki • 4.5.2017 VUONNA 2017 tapahtui kummia. Vastavuoroisesti Paul Stanley mielisteli maatamme kieli ruskeana käytännössä jokaisessa välispiikissään. Pienen hetken Kiss oli paitsi sinivalkoinen, myös ajankohtainen. Yleensähän Kissin keikoilla kielitemput ovat olleet Gene Simmonsin heiniä, mutta kuten kuvasta näkyy, luonnistuuhan se kielen ulkoiluttaminen Pauliltakin
L ötjösellä on nyt neitsyys menossa. Lötjönen istuu saunassa yksin. Se on juuri buukattu erinäisille festivaaleille ja esimerkiksi Tavastialle. En ole ikinä ajatellut, että olisin laulaja. HUORA-yhtyeen laulajan Anni Lötjösen on pakko päästä joskus yksin ja alasti pimeään, kuumaan ja kosteaan huoneeseen pesemään sielu ja ruumis. Lötjönen luo kasvoilleen ilmeen, joka on samalla pelokas, hämmästynyt ja innokas. Hän antaa lihaksien rentoutua ja ajatusten virrata. Kun alkaa tulla liian kuuma, Lötjönen pulahtaa veteen. Lapsena kuorossa se vitun opettaja sanoi, että en osaa laulaa, ja se ajatus on ollut tuolla päässä siitä lähtien.” Tyhmää. Sauna on pimeähkö paikka, jossa on ehkä vain yksi ikkuna. Joo, tämä on ensimmäinen tällainen!” 2013 perustettu Huora-yhtye on kovassa nosteessa. Kyllä Lötjönen osaa laulaa. Riisuttu nainen J os Taivas on olemassa ja jos Anni Lötjösellä on sinne aikanaan asiaa, se on Lötjöselle suurin piirtein tällainen paikka: On järvi tai lampi jossain luonnon keskellä. On jännää, ja kivaa, ja pelottavaa.” Onneksi on sauna, jossa nämäkin asiat asettuvat mittasuhteisiin. Ei ole sellaista identiteettiä. ”Se on niin kokonaisvaltainen kokemus”, hän sanoo. Saunassa voi vaan olla ja unohtaa. Kun hän nousee lammesta, hän ihmettelee, miten hyvältä ilma tuoksuu ja miten ihanalta kuulostaa, kun puiden lehdet havisevat tuulessa. Hänellä on pullollinen hyvää, kylmää olutta kädessään. Tämä on Lötjösen ensimmäinen niin sanottu kunnollinen haastattelu. Kiuas sihisee, ja tuli paukkuu pesässä. ”Istuimme Soundin kanssa yhden teen ajaksi alas, mutta tässä ilmeisesti kysellään ihan minun omista asioistani. Miltä se tuntuu, kun bändi on ollut kasassa vasta pari vuotta. ”Nyt 34-vuotiaana sitä jo tietää kaikki tunnevammansa ja pelkonsa ja häpeänsä, ja niitä kaikkia joutuu nyt käsittelemään tässä bändihommassa. Hahahaa! Kaikki tapahtuu niin nopeasti. Lötjösellä on, jos ei nyt unohdettavaa, niin ainakin asioita, joita ei jaksa jatkuvasti miettiä. Joka ilta saunan lämmittää joku ihana tyyppi, koska rakkaudella lämmitetty sauna tuntuu paremmalta kuin itse lämmitetty. Veden vieressä on puulämmitteinen sauna. ”Saatko tämän ilmeen kirjoitettua. TEKSTI JOSE RIIKONEN KUVAT MARKUS PAAJALA VA PA A L L A 18 RUMBA. Huora-punkyhtyeen laulaja Anni Lötjönen on intohimoinen saunoja
VA PA A L L A RUMBA 19
”Kutsun itseni usein kavereille saunaan, ja paras saunanlämmittäjäkaverini on Niina. Sellaisia asioita tulee usein tehtyä, kun on nauttinut päihdyttäviä aineita. Siellä on jotenkin rehellinen, ja rehellisyys on kuitenkin kovinta valuuttaa, mitä on.” Saunaa voisikin käyttää mitä parhaimmalla tavalla esimerkiksi maailmanparannustyössä, koska saunassa kaikenlaiset solmut voisivat avautua ja erilaiset kuplat puhjeta keskinäiseksi yhteisymmärrykseksi. Puhuminenhan on kaiken A ja O. ”Joo, sauna on ihan parasta huumetta!”, Lötjönen innostuu. Raha-automaattiyhdistys rahoitti Lötjösen toimintaa. Jonkun vinkkelin se laittaa tuolla päässä eri lailla. Siis oikeasti. Mutta eipähän muilla ollut sanomista. Saunassa on jotain samaa kuin luonnossa, josta Lötjönen myös tykkää paljon. No en osaa.” Siksi saunassakin on parasta olla yksin. Ennen söin vaan ruokaa, mutta sitten kun alettiin jauhaa näistä vitun hiilareista, niin se meni jotenkin otsalohkoon ja flippasin.” Sitten nostettiin punttia ja käytiin lenkillä. Siellä voi funtsia asioita rauhassa. Mutta voisin mennä saunaan puhumaan järkeä vaikka Teuvo Hakkaraiselle. Lötjösellä on siellä omia offroad-reittejä, joilla hän mielellään eksyy pikkuisen. Saunaa voisi tällä tavalla verrata psykedeelisiin huumeisiin. Apua jos joudun nyt tilille näistä sanoista! Hahahaa!” ”Olet siinä alastomana ja hikisenä, et mitenkään laittautuneena, ja sitten puhut paljon avoimemmin kuin normaalisti. On niin paljon kaikenlaista paskaa ollut, mutta ei ole taipunut sen paskan alle.” Esimerkiksi sanfranciscolainen dokumentaristi, kirjailija, valokuvaaja ja saunaintoilija Mikkel Aaland on sanonut, että saunassa on jotain hengellistä. ”Lähtökohtaisesti en haluaisi mennä saunaan sellaisen ihmisen kanssa, josta en pidä. VA PA A L L A L ötjösen suosikkipaikka maailmassa on ”ukin sauna”. Hän toimi kymmenen vuotta erityisnuorten ohjaajana. ”Ei vittu, nyt Teuvo kuitenkin pyytää minut saunaan. Sana kerrallaan maailma muuttuu.” Yhtäkkiä Lötjönen kavahtaa vähän. Piti olla laiha. Lötjönen tarvitsee yksinäisyyttä etenkin nyt, kun on vähän kaikenlaista: bändihommat ja vaikkapa se, että hän asuu kimppakämpässä. Kun empaattisena ihmisenä auttaa ahdistuneita ongelmanuoria kymmenen vuotta, se alkaa käydä sielun päälle. ”Tämä on sitten ihan vitun noloa, mutta minä halailen siellä puita. Niinan sauna lämpiää usein sunnuntaina tai maanantaina, hahahaa!” V aikka Lötjönen on yksinsaunomisen fani, kavereidenkin kanssa on kivaa saunoa, koska silloin jutut menevät usein syvemmälle tasolle. ”Ja sitten näytin ihan perseeltä. Katson, ettei ketään ole ympärillä näkemässä ja halailen niitä.” Metsässä aistit lepäävät, ja sama homma on saunan kanssa. Se oli tätä monta vuotta. ”Siellä puhdistuvat sielu ja ruumis. Hän seikkailee kotikaupungissaan Tampereella mieluiten Kaupin metsässä. Tikulta, jonka päässä oli pallo. Nyt on ollut rauhallista.” K aikkien tämäntyyppisten juttujen vuoksi sauna on ollut ja on edelleen tärkeä. Olet siinä alastomana ja hikisenä, et mitenkään laittautuneena, ja sitten puhut paljon avoimemmin kuin normaalisti. Esimerkiksi nuoria, jotka viiltelevät itseään tai haluavat tehdä itsemurhan. L ötjönen on jäänyt hiljattain työttömäksi. Olin puoli vuotta Etelä-Amerikassa ja asuin dormeissa, ja ajattelin, että osaan sen jälkeen asua kimppakämpässä. Tykkäsin siitä hommasta ihan vitusti, mutta se on tosi raskasta.” Lötjönen puhuu myötätuntouupumuksesta. ”Se oli klassinen ämmien pimahdus – se, miten naiset näkevät itsensä peilistä. ”Se on jännä juttu. ”Se oli sellainen aivopieru. Että Teuvo, kerropas nyt, mikä on tämä juttu, millainen lapsuus oli. ”Käytännössä minulle soitettiin vaikka sellaisia puheluita, että tämä nuori viiltelee nyt itseään, voisitko jutella sen kanssa. Se on aika pitkälti sellainen paikka, joka alussa kuvailtiin Lötjösen taivaaksi. Jonkun vinkkelin se laittaa tuolla päässä eri lailla.” – ANNI LÖTJÖNEN 20 RUMBA. Niin ikään sauna auttaa esimerkiksi silloin, kun on itse tehnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Aalandin mukaan saunassa kokee yhteyden jonkin suuremman kanssa. Lötjönen on itsekin ollut omalla tavallaan ongelmanuori. Hän kärsi monen muun nuoren tapaan muun muassa ulkonäköpaineista. En ole koskaan ollut ulkonäkökeskeinen, mutta ympäristön paineet siinä vaikuttivat
VA PA A L L A RUMBA 21
D U U N I S S A 22 RUMBA
Kehoa puhdistavaa jurnuttelua Kuten rap-kokoonpanot yleensä, AIVOVUOTO henkilöityy sen keulana räppäävään Jodarokiin eli Matti Salmiseen. TEKSTI HANNA RÄTY KUVAT MARKUS PAAJALA H iphop-yhtye Aivovuodon kotoisa studio on jaettu kahtia: kahvittelupuoli on nimeltään Mummola ja studiotila Töi. Mäkiset ovat veljeksiä ja tiivis työpari, joka on tehnyt yhdessä musiikkia jo yli kymmenen vuotta. Tummanpuhuva ja kryptinen Aivovuoto ei ole aivan perinteistä hiphopia. Tässä haastattelussa mikrofoni annetaan heille. Vähintään yhtä suuressa roolissa bändin synkeässä mutta sympaattisessa musiikissa ovat tuottajat K.V.N ja Lobo eli Mio ja Visa Mäkinen. ”Kun Matti on sitä mieltä, että meidän biitti on hyvä, hän sulattaa sen sellaisenaan. Jotta Aivovuoto kuulostaisi juuri siltä kuin se kuulostaa, veljekset miettivät ja tekevät kappaleiden kaikki työvaiheet yhdessä. ”Me ollaan tehty musaa monien artistien kanssa, mutta Aivovuodolla se on aina ollut juuri sellaista kuin me itse halutaan. Mäkiset eivät halua toisintaa jo useaan kertaan tehtyä, vaan musiikin pitää kuulostaa ennen kaikkea omalta. Mutta koska Matti kehtaa, siitä tulee vitun kova!” Todellisuudessa Mäkiset soittavat kaikki tekemänsä biitit ensimmäisenä Salmiselle, joten kukaan muu ei välttämättä saa tilaisuuttakaan kehdata. ”Välillä kun ollaan tehty joku aika outokin biitti, ollaan naureskeltu, että Matti on ainoa joka siihen haluaa räpätä!”, Mio heittää, ja Visa täydentää: ”Välillä tosiaan tulee sellaisia fiiliksiä, että kukaan muu ei kehtaisi. D U U N I S S A RUMBA 23. Ensimmäisen sohvalla mc Jodarok kirjoittaa bändin lyriikat ja jälkimmäisessä tuottajakaksikko K.V.N & Lobo eli Mio ja Visa Mäkinen luovat musiikilla yhteistä visiota vastaavaa maailmaa. Meidän näkemykset kohtaavat kyllä poikkeuksellisen hyvin”, Visa jatkaa. Muutaman vuoden vanhempi Visa aloitti ensin, ja pikkuveli Mio seurasi pian perässä. Meillä kolmella on niin samanlaiset visiot, ettei ole tarvinnut tehdä kompromisseja”, Mio kertoo. Aivovuodon tapauksessa se voi tosin tarkoittaa melkein mitä vaan
Niistä kokoamme koneella oman rumpusettimme. Mäkiset kuuntelevat tuntitolkulla muiden tekemää musiikkia ja miettivät, olisiko siitä materiaaliksi omaan. ”Me ollaan kerätty vuosien varrella itsellemme rumpusoundikirjastoa”, Visa jatkaa. He kertovat olevansa kranttuja sämplejen suhteen, mutta keskenään aina samaa mieltä. Aivovuodon uusimmalla, aiempia elektronisemmalla Dötöx-albumilla suuressa roolissa ovat myös erilaiset kosketinsoittimet. Lähtökohtaisesti sämplättäväksi kelpaa minkä tahansa genren musiikki, mutta vain veljekset tietävät, kun se oikea osuu kohdalle. 24 RUMBA. ”Sen jälkeen me ollaan kyllä yritetty vähän päästä siitä!”, Mio puolustautuu. ”Joku sanoi, että Mäkiset laittavat aina sellaisen tietynlaisen synarytmin biitteihinsä”, Visa nauraa kaksikon maneereille. Myös eri rumpukoneiden soundikirjastot ovat käytössä.” Sämpläämisen lisäksi musiikillisesti monipuoliset Mäkiset soittavat itse lähes kaikki kappaleidensa kitarat ja bassolinjat. Kyseessä on instrumentaalilevy, jolle Mäkiset sämpläsivät dialogia vanhoista gangsterileffoista. ”Pääsääntöisesti nekin äänet on otettu muiden valmiista biiseistä – jostain toisesta kappaleesta bassorumpu, toisesta virveli ja niin edelleen. Toista ei tarvitse koskaan vakuutella tai ylipuhua. Käsittelemme ääntä paljon hidastamalla, nopeuttamalla ja uudelleen järjestelemällä”, Mio kuvailee. Leffamaailma on kulkenut mukana jo veljesten ensimmäiseltä yhteiseltä albumilta saakka. ”Biiseistämme ei välttämättä edes niinkään tunnista, mistä mikäkin on sämplätty, koska pyrimme saamaan kappaleisiin vaihtelua pelkän toistuvan loopin sijaan. Yksi Aivovuodon musiikin suurimmista innoittajista on vanha elokuvamusiikki. D U U N I S S A A ivovuodon kappaleet lähtevät tavallisimmin rakentumaan sämplestä
D U U N I S S A ”Albumin pyrkimys on positiiviseen ajatteluun ja kokonaisvaltaiseen hyvään, mutta toinen asia on, kuuluuko se siinä”, Mio mietii. He vastaavat myös esimerkiksi SMC Lähiörottien ”Albumin pyrkimys on positiiviseen ajatteluun ja kokonaisvaltaiseen hyvään, mutta toinen asia on, kuuluuko se siinä.” – MIO MÄKINEN ”Vaikka meillä on käytännössä kaikki maailman äänet käsillämme, kierrätämme levystä toiseen tiettyjä samoja, hyväksi havaittuja basso-, rumpuja synasoundeja”, Visa kertoo. ”Osaltaan juuri se tekee meidän soundista tunnistettavan. Rehellisyyden nimissä tämä on ollut kaikin tavoin aika vaikea levy”, Visa sanoo. ”Kunnon jurnuttelubiitti ja Matti puhumassa rakkaudesta – se ristiriita on itse asiassa varmaan aika olennainen osa sitä, miksi Aivovuoto on juuri Aivovuotoa.” RUMBA 25. M äkiset tekevät musiikkia myös muiden kuin Jodarokin kanssa. ”Monesti käy niin, että tekstisisällön ja musiikin fiiliksen välillä on mielestäni räikeä ristiriita, mutta se on vain siistiä”, Visa miettii. ”Me tehdään oikeastaan pelkästään levykokonaisuuksia. Sen ensimmäinen single Odotin että ilmestyi jo vuosi sitten, ja oli silloinkin ollut äänitettynä jo puolisen vuotta. Nimi on väännös kehoa puhdistavasta detoxista, ja kyseessä todella on hyvinvointiteemainen kokonaisuus – tietysti ”aivovuodottain” käsiteltynä. Mäkisten luoman biitin tunnelma saattaa olla hyvinkin päinvastainen kuin Salmisen siihen tekemä sanoitus. He halusivat uudistaa bändin soundia seuraavalle levylle, mikä osoittautui työlääksi ratkaisuksi. Nimestä huolimatta kyseessä ei ainakaan ole mikään hyvinvoinnin ohjekirja!” Mäkiset kertovat, etteivät ole koskaan tehneet oman bändin levyä yhtä kauan kuin Dötöxiä. ”Levy tarjoilee yhteiskunnallisia teemoja ja aiheita, mutta kulmaa ei haluta pureskella kuulijalle valmiiksi. Aktiivisimmillaan levyntekoprosessi oli viime talvena, jolloin veljekset istuivat studiolla useana iltana viikossa. ”Toki sitä sitten vielä muokataan laulujen mukaan, mutta lopullinen soundi on aina meidän käsissämme”, Mio summaa. ”Olemme vuosikausia etsineet inspiraatiota samantyyppisistä lähteistä, mutta nyt piti kuunnella sellaista kamaa, mihin emme olleet aiemmin juurikaan perehtyneet. K.V.N & Lobo eivät kuitenkaan toimi kuten useimmat rap-tuottajat. Silti veljeksistä ei koskaan tunnu, että lyriikat menisivät hutiin heidän visiostaan tai veisivät kappaletta väärään suuntaan. He miksaavat itse kaiken musiikkinsa ja suostuvat lähettämään artistille vain valmiin stereoraidan. Kyllähän rockbänditkin suosivat aina tiettyjä kitaroita ja vahvistimia!” A ivovuoto on juuri saanut valmiiksi Dötöx-nimeä kantavan albumin. molempien levyjen biiteistä ja ovat tehneet yhteistyötä Gasellien kanssa. Kun me ruvetaan tekemään biittejä, meillä on jo joku projekti, mihin niitä tarvitaan”, Mio kertoo. Mäkiset myöntävät, etteivät myöskään halua antaa biisimateriaaliaan muiden sorkittavaksi. Viimeisin levy syntyi Yonalle. A ivovuodon kappaleet tunnistaa heti Aivovuodoksi, vaikka on vaikea osoittaa miksi. ”Hiphop-puolella tehdään paljon kollaboita ajatuksella ’pitäiskö tehdä jotain ton tai ton kanssa’, mutta me haluamme sitoutua kulloiseenkin projektiin ja miettiä kokonaisuuden artistin kanssa loppuun asti”, Visa jatkaa. He eivät tee biittejä pöytälaatikkoon ja mieti sitten, kenelle niitä voisi tarjota. Ne eivät välttämättä ole keskenään kovinkaan samanlaisia, mutta nyrjähtänyt henki kantaa biisistä toiseen
Toki vaikkapa Bowien tai Cohenin kuolemat ovat olleet juhlavia ja harkittuja silauksia pitkälle uralle ja elämälle, mutta silti luonnolliset ja lääketieteelliset poismenot ovat arkistaneet kuolemamyyttiä. En ollut ainoa näin ajatellut: luin samansuuntaisia reaktioita paitsi omasta tuttavapiiristäni, myös muualta internetistä. Oli hurjaa, että tämän vuoden alussa Phil ilmoitti ”palaavansa maailmaan”, eli keikkailuun ja levyttämiseen. Siksi hän on tuntunut ihmisenäkin läheiseltä. ” D eath is real / Someone’s there and then they’re not / And it’s not for singing about / It’s not for making into art / When real death enters the house, all poetry is dumb / When I walk into the room where you were / And look into the emptiness instead / All fails.” Levyn alku on yksiselitteisen tyly. Hänen miehensä, Mount Eerie -nimellä musiikkia tekevä Phil Elverum toi Castréen syöpäsairauden julkisuuteen viime kesän alussa, kun hän aloitti sairaanhoitokulujen kattamiseksi joukkorahoituskampanjan. Se mitä oli tapahtunut, oli jotakin niin suurta, että jopa taide tuntui merkityksettömältä sen rinnalla. Teko on surullisuudestaan huolimatta tarpeellinen. E räs rapistunut ruumis oli tosin nuorempi. Yhdeksi viime aikojen huomionarvoisimmista popkuolemista nousi muusikko-kuvataiteilija Geneviève Castréen poismeno vain 35 vuoden ikäisenä. Kuolema on ollut popissa itsestäänselvä sarjakuvamainen trooppi ja myyntiartikkeli, ja tämän toteaminen ei varmastikaan ole kenellekään yllätys. Viimeinen asia, mitä kukaan tässä tilanteessa odotti, oli uusi Mount Eerie -albumi. Niin paljon kuin Elverum onkin Mount Eerien tai sitä edeltäneen The Microphones -projektin yhteydessä käsitellyt ihmisen pienuutta ja kuolevaisuutta valtavassa universumissa, eivät mitkään metaforat selitä sitä, miltä oikeasti tuntuu, kun maailman tärkein ihminen kuihtuu viereltä pois. Tästä huolimatta Phil tekee palveluksen, kun hän avaa surunsa meidän kaikkien kuultavaksi viimeistä yksityiskohtaa myöten. Liian suurta laulettavaksi Popmusiikin yksi suurimpia myyttejä on kuolema. Valtavan epäreilu tragedia tuntui myös henkilökohtaisella tasolla. Viime vuosina kuoleman luonne on kuitenkin muuttunut, ja ehkä parempi niin. Yhä useammat edesmenneet starat eivät ole olleet täysillä elänyttä nuorisoa vaan rapistuneita, loppuun ajettuja ruumiita. Eivätkä ne voikaan selittää: kokemus on liian intiimi ja kipeä. Kaikki halusivat Philin vain saavan perheensä jaloilleen. Myötäelo oli liikuttavaa. TEKSTI MIKAEL MATTILA P O P E S S E E K uolema on rakkauden ohella maailman kulunein laulunaihe. Yhtenä syynä on ollut popin kiihtynyt makaaberi sukupolvenvaihdos. Satoihin tuhansiin dollareihin kasvanut lahjoituspotti ei kuitenkaan pelastanut, vaan myöhemmin heinäkuussa Elverum menetti vaimonsa ja puolitoistavuotiaan tyttärensä äidin. Kuolema kiehtoo niin kauan, kunnes se tapahtuu silmiemme edessä. Hän tekee kuolemasta arkisen ja konkreettisen. Kävi varsin nopeasti ilmi, mistä tuoreella A Crow Looked at Me -albumilla on kysymys. Mikään ei ole niin perinteistä kuin moottoripyörällä kaasuttava luuranko, itsetuhoinen mustahuuli tai 27-vuotiaana sekavissa olosuhteissa kuollut rockikoni. Philin, jonka musiikkia tunnen Genevièven taidetta paremmin, laulujen hahmon pienuudessa ja keskeneräisyydessä on jotakin hyvin samaistuttavaa. JA CO B M CK IN LE Y 26 RUMBA. Silloin haluaisimme vain kääntää katseemme pois. MOUNT EERIEN uusimmalla levyllä piloille romantisoitu aihe palautetaan puistattavan arkiseksi
Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni-sarja on nimensä mukainen yhden miehen kiirastuli hänen itsensä ja menneisyytensä kanssa, ja Kozelek on viime levyillään piirtänyt persoonaansa millimetripaperille niin hyvässä kuin pahassa. Sen oivaltaminen tekee A Crow Looked at Me -albumista niin tärkeän. Harva kuolemaa ruotiva poplevy menee päiväkirjamaisuudessaan näin pitkälle. Ennen kaikkea kuolema on kuitenkin poissaoloa ja hiljaisuutta. Phil pakottaa meidät tunnistamaan hänen kanssaan jokaisen jäljen, mitä hänen rakkaansa poismeno jättää. Tämä musertava konkretia tekee kuolemasta hyvinkin todellisen ja totaalisen. Silti tuntuu itsestäänselvältä, että Elverum on maininnut yhdeksi vaikuttajakseen norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin ja toiseksi Sun Kil Moon -lauluntekijän Mark Kozelekin. Joku voisi niputtaa nämä levyt ja kirjat osaksi niin sanottua ”uusvilpittömyyden” aaltoa ja mies-auteurien emotionaalista emansipaatiota. Se on niin suuri asia, että siitä pitää laulaa. P O P E S S E E Levyllä kuolema ilmenee vilisevinä päivämäärinä ja ahdistavina kuvauksina siitä, miten haimasyöpä riuduttaa rakkaan. Kuolema kiehtoo niin kauan, kunnes se tapahtuu silmiemme edessä. Lisääkin vastaavia teoksia löytyy. Nick Caven viimevuotista Skeleton Treetä varjostaa hänen poikansa Arthurin tapaturmaisen kuoleman aiheuttama suru. Tai järjestää vaikka kuunteluiltoja ja tribuuttikonsertteja kuolleiden artistien kunniaksi. Tehdä mitä tahansa, millä voi osoittaa olevansa itse elossa. Tuttu ääni ei enää laula verannalla, ja ulko-oven sulkeekin lokakuinen tuuli. Kun hän ei voi enää kertoa vaimolleen rakastavansa tätä, huutaa hän sen mieluummin koko maailmalle. Vaikka kuolema saattaakin joskus voittaa, elämä säilyy silti. T untuu hassulta etsiä A Crow Looked at Me -albumille verrokkeja. Hammasharja jää vaille käyttäjää, koska tämä on siirtynyt hymyilemään jääkaapin oven valokuviin. Parivuotias tytär kysyy, onko äiti nyt uimassa, ja tuhkat mereen silotellut isä vastaa, että on. Tai havainnoida ihmisiä kassajonossa, nähdä taivasta halkova korppi ja haistaa metsäpalosta tuleva savu. Molemmat ovat viime vuosina tehneet hyperrealistista ja omaelämäkerrallista taidetta. Nyt kaiken ollessa toisin on hänkin tietoisesti siirtynyt toiseen ääripäähän. Ilmeisesti monilla miehillä on nyt itsestään paljon sanottavaa, kun siihen on lupa. P hil Elverum myöntää myös olevansa poikkeuksellisen avoimena. Sufjan Stevens taas etsi tuoreimmalla Carrie & Lowell -albumilla kuollutta äitiään. Patoumien murtuminen on kuulemma tuntunut hyvältä. Se on kaikessa naiiviudessaan herttainen syy tehdä musiikkia ja julkaista levyjä. Ennen Genevièven kuolemaa he olivat pitäneet perhe-elämänsä visusti henkilökohtaisena. Silloin haluaisimme vain kääntää katseemme pois.. Vaikuttavampaa memento mori -kehotusta on vaikea keksiä. Tämän kauneuden Elverumkin näkee kaiken surun läpi
• PERUSTETTU: Helsingissä 2015 • JÄSENET: Teemu Tanner (laulu ja kitara), Hilla Kohtamäki (rummut), Johannes Leppänen (kitara), Sampo Seppänen (kitara), Tuuli Sirkeinen (basso). After the tenth listen to Ella I figured I needed to track this guy down.” – Tim Scott, Vice (2017) • www.facebook.com/kynnetband N O U S U S S A FAKTA 28 RUMBA. • TULEVAT KEIKAT: Lämmittelee Royal Truxia Tavastialla 3.8. • SANOTTUA: ”Simple, dumb, and super catchy it could have come off Jay Reatard’s Blood Visions album
”Paljon on vielä tekemätöntä taidetta. Toivon Kynsille pitkää ikää. Jaamme muutenkin bändin hommia, mikä on hyvä, koska en ole järin järjestelmällinen”, hän kertoo. Primitiivistä lo-fi rockia soittava Kynnet on kuin Tannerin sooloprojekti. Ei minulle mikään ole niin pyhää.” T anner lupailee uutta Kynnet-levyä jo alkusyksyksi. Fuck Rekordsin Joni Ekman kuuli bändistä ja tarjoutui julkaisemaan kasetin. Kynnet syntyi näistä viimeisellä, vuonna 2015. ”Kynnet sisältää vain peruselintoiminnot.” I dea tee-se-itse-projektista oli hautonut jo pitkään. Bändissä pitää olla demokratia, vaikka tavara tulisi omasta kynästä. Ensimmäinen albumi on lähes valmis. ”Pakenin putkiremonttia eksäni kanssa hänen vanhempiensa taloon. ”No nyt on suunnitteilla konsertti, mihin kootaan Ringa Mannerin kanssa lista meidän lempieläinvideoista, jotka sitten säestetään livemusalla. Perisyntini on tehdä musaa, joka mielletään kulmikkaana, ehkä vaikeana, mutta rosot ovat vuosien aikana tasoittuneet”, Tanner kertoo haastattelupöydässä. TEKSTI OTSO KARHU KUVA MARKUS PAAJALA T eemu Tanner, 31, vaikuttaa yhdeksässätoista eri bändissä. Tannerin lähipiirissä palapeliin on onneksi totuttu. Mutta toisin kuin sooloprojekteilla joskus on tapana, Tanner ei täytä musiikkia kaikilla muissa bändeissä hyllytetyillä ideoillaan – päinvastoin. Sooloprojektissa selkäytimestä purkaminen toiminee hänelle stressinlievittäjänä siinä missä kynsien pureskelukin. Kaksi ensimmäistä kasettia niputtava lp ...taas ne menee poks! julkaistiin maaliskuussa, ja se ehti kiinnittää jo muun muassa Vice-lehden huomion. Nyt, henkilökohtaisimmassa projektissaan KYNNET, hän on riisunut musiikkinsa täysin ja tekee kaiken itse. Tanner purkitti ...taas ne Kynnet -ep:n yhteensä parissa päivässä. ”Kaikilla on useampia proggiksia, kouluja, graduja, töitä, perhettä, vaikka mitä. ”Mahtavaa suunnitella kaikenlaista. Niin kauan, kun siitä lähteestä kumpuaa ammennettavaa, niin annetaan palaa”, Tanner sanoo. Nimikin on jo keksitty: Manner X Tanner.” ”Sitä tuntee niin paljon hyviä ja osaavia tyyppejä, että voi itse olla se haaveileva tunari.” – TEEMU TANNER N O U S U S S A RUMBA 29. ”Tärkeintä oli saada itsestäni ydin ulos ja tehdä se kaikista yksinkertaisin popkappale. Hän ei ole hyvä muistiinpanolaitteiden kanssa, joten kappaleet hautoivat päässä epämääräisinä viboina ja puskivat äänitysvaiheessa ulos kuin selkäytimestä. ”Samoin nimi, se vain tuli mieleen. Hyvä pitää kynnet lyhyinä ja simppeleinä, kuten tämä musakin. Toivottavasti ehtii elämänsä aikana tehdä niistä suurimman osan.” Kynsien ohella Tanner jatkaa bändiprojektisuharointiaan. Kyllä vaikutuksen kuulee jo nyt keikoilla. Kalenterin avulla pysyn järjissäni.” Kaiken järjestelyn keskellä Tanner vaikuttaa olevan itse zen. Siellä minulla oli hyvät äänitysmahdollisuudet, kasiraituri ja luppoaikaa”, Tanner kertoo. Nyt Kynsillä on livebändi ja kalenteri täynnä keikkaa. Nyt Tannerilla on yhtye, jossa hän tekee ensi kertaa kaiken alusta alkaen itse. ”Vaikka soitamme biisit kuin levyllä, musasta keskustellaan, ja jokainen saa ottaa reviirinsä haltuun. ”En onneksi ole enää puritaani. Himassa en kirjoita yhtään. Tannerin bändien määrään nähden julkaisutahti tuntuu kaistapäiseltä, etenkin hänen väittäessään itseään epäsäntilliseksi. Kynsien pureskelua Teemu Tanneria on väitetty kulmikkaan musiikin tekijäksi. Sen voi aloittaa sopiva nimi, tyylilaji, kokoonpano tai otollinen tilanne. Kun Kynnet vielä aikoo ravata keikoilla koko kevään ja kesän, missä välissä sävellys-sovitustyö ehtii tapahtua. Pieni venklaus kuuluu asiaan. Minulla on paha tapa pureskella kynsiä ihan tottumuksesta. En edes omista kynsisaksia.” Yhdeksäntoista eri bändiprojektia kielii siitä, että bändi voi syntyä lähes miten vain. Sitä tuntee niin paljon hyviä ja osaavia tyyppejä, että voi itse olla se haaveileva tunari.” Aikaa kuitenkin kuluu, ja aikataulut muiden bändien kanssa pitää sovittaa. Kynnet on riisutumpi, raaempi ja luisevampi kuin esimerkiksi Hopeajärven tai Tekstareiden musiikki. Seuraava levy olisi tarkoitus äänittää jo kesällä, mutta tällä kertaa nykyisen livebändin kanssa. Nuorempana olin ehdottomampi, mutta nyt siitä on vapautunut. Mitä kaikkea muusikko haluaisi vielä tehdä. Tanner halusi yksinkertaisia, tunnepitoisia hetken lauluja, ”kolmekymppisen miehen uikutusta”. Nyt kun on muita jäseniä, saamme ideat heti tuoreeltaan käyttöön ja työstöön. Multi-instrumentalisti on antanut äänensä, soittonsa tai sävellyksensä muun muassa Hopeajärvelle, Teksti-TV 666:lle, Love Sportille, Dwnstrs:lle ja The Munchiesille. ”Luotan siihen, että päässäni muhii perustavanlaatunen möykky, josta pystyn tarvittaessa lusikoimaan asiaa kun menen treenikselle
Musiikkijournalismin ikuinen debatti siitä, mikä on musiikkijournalismin rooli, kulminoitui hyvin keväällä. Esimerkiksi politiikan saralla on helppoa perustella kriittinen henkilöjuttu yhteiskunnallisella merkityksellä: haastateltavalle tulee paha mieli ja huonoa julkisuutta kriittisestä jutusta, mutta se ei haittaa, koska on yhteiskunnallisesti merkittävää kertoa siitä poliitikosta ne huonotkin puolet. KO L U M N I R I I KO N E N JOSE RIIKONEN Kirjoittaja on ihan tosi vittumainen vain, jos on ihan pakko. Joutuu mustille listoille eikä pääsee enää levy-yhtiön pikkujouluihin. Jos ei voida luottaa siihen, että journalismi – jopa musiikkijournalismi – on aina ja absoluuttisesti mahdollisimman riippumatonta ja totuudenmukaista, koko hommalta menee matto alta. Sehän on vaan musiikkia. Musiikkitoimittajan työ on viedä eteenpäin mahdollisimman totuudenmukaista sanomaa. Musiikkitoimittajan työ ei ole viedä eteenpäin musiikin ilosanomaa, jos siihen ei ole aihetta (tosin on paljon niitäkin toimittajia, jotka tätä tekevät). Artistit suuttuvat, managerit suuttuvat. Miksi aina vaan ammutaan alas yritteliäs musiikkitoimittaja. Hauskaa kirjoittaa tämä asia näinpäin. On se, koska kyse on musiikkijournalismista, ei musiikkiviennistä tai musiikkimainonnasta. Ei, emme me ole. Totuudenmukaisuus taas on joskus ihan tosi vittumaisen oloista. Hän perusteli asiaa sillä, että kaikkihan me – toimittajat, fanit, levy-yhtiöt ja artistit – olemme samassa veneessä viemässä eteenpäin musiikin ilosanomaa. Yleensähän edellä mainittuja asioita nimittäin ilmaisevat artistit, fanit ja levy-yhtiöt. Tilanne on sillä lailla ongelmallinen, että musiikkitoimittaja on käytännössä aina musiikkifani. Kun kriittinen artikkeli ilmestyy ja artistille tulee paha mieli ja pahimmassa tapauksessa artistin levy-yhtiö lopettaa yhteistyön median ja toimittajan kanssa ja fanitkin raivostuvat, onko se sen arvoista, että kerrottiin totuus. Kun omasta mielestään on kirjoittanut hyvän jutun, siitä suututaan. On toki niitäkin, jotka ovat vain katkeria besserwissereitä ja ihan tosi vittumaisia tyyppejä, mutta he ovat paljon harvemmassa kuin moni luulee. 30 RUMBA. Haukutaan epäonnistuneeksi muusikoksi, joka ei itse osaa mitään. Fanit, artistit ja levy-yhtiöväki vimmastuivat, koska heidän mielestään Onninen oli ihan tosi vittumainen, katkera ja vahingoniloinen perusmusiikkitoimittaja. Mutta miten merkittävää on kertoa artistista sellaisia asioita, joita hän ei haluaisi julkisuuteen. Moni kirjoittaja on itsekin artisti tai harrastelija-artisti ja tietää, miten kovan työn takana on tehdä musiikkia ja miten pahalta tuntuu, kun joku sitten lyttää oman hengentuotteensa. Ongelmia musiikkitoimittajalla on myös silloin, kun kirjoittaa vaikkapa kriittistä henkilöjuttua artistista. Miksei voi olla kannustava ilmapiiri. Miksi Suomessa aina on tällainen alaspolkemisen kulttuuri. M usiikista ja sen ilmiöistä kirjoittaminen on Suomessa ihan mahdotonta. Kaikki vaan lyttäävät koko ajan. Muutama vuosi sitten eräs levy-yhtiössä artistien uraa edistävä ihminen pyrki liennyttämään kirjoittamani artikkelin sävyä. Siksi siteeraan mielessäni Bull Mentulaa aina, kun näen ammattitaidolla tehdyn musiikkiartikkelin, jonka tiedän vaikuttavan jonkun mielestä ihan tosi vittumaiselta: ”Ei voi muuta sanoo kuin hattua nostaa.” Vittumaisuus ammattitaitona Musiikkitoimittajan työ ei ole viedä eteenpäin musiikin ilosanomaa, jos siihen ei ole aihetta. Oskari Onninen kirjoitti ansiokkaan analyysin Sara ”kielinainen” Forsbergin artistiurasta – tai lähinnä siitä, kuinka urasta ei ole tähän mennessä tullut oikein mitään. Esimerkiksi Henri Salonen eli Hank Solo kirjoitti: ”Tässä maassa edelleen systemaattisesti harrastetaan valtavaa kollektiivista itsesabotaasia, joka pitää huolen siitä, ettei me saada luotua kansainvälisyyteen kannustavaa kulttuuria niin kauan, kunnes ymmärretään, ettei se negatiivisuus ja pessimismi auta ketään.” Tällainen kommentointi perustuu joskus siihen, että monella musiikkialan toimijalla on harhainen käsitys musiikkijournalismista. Sitä joutuu punnitsemaan asioita
Voi unohtaa jalkatilan ja rentouttavan löhöilyn salin pimeydessä. Katse etsii kuudetta riviä. N O A H K I N NOAH KIN räppää, tuottaa musiikkia, tekee videoita ja nykyään myös näyttelee. Lipunmyyntisovellus näyttää vihreiden penkkien täyttämää, tyhjää salia. Käy klassisesti. POST -INTERNETTAITEILIJA 32 RUMBA. Missä kantaaottava 22-vuotias on viiden vuoden päästä. Takki kainaloon ja istumaan mummojen keskelle. Vain keskimmäinen paikka on vapaana. Monipuolisuutensa ja tuotteliaisuutensa kautta hän yhdistyy siihen globaaliin taiteilijasukupolveen, jonka teoksia on nähtävillä esimerkiksi Kiasman Ars17-näyttelyssä. Kun saapuu saliin, eläkeläisseurue on valloittanut sen yläosan. Paras mahdollinen istuin katsoa 10. Kuudes rivi, keskimmäinen paikka. TEKSTI JOONAS KUISMA KUVAT MARKUS PAAJALA E lokuvalippu Kinopalatsin pikkusaliin on ostettu hyvissä ajoin. maaliskuuta 2017 ensi-iltansa saanut kotimainen Saattokeikka-elokuva
N O A H K I N RUMBA 33
”Mitä!?”, toinen vastaa. ”Saattokeikka onkin alusta loppuun perinteikästä kaavaa noudattava tie-elokuva. Totuus löytyy jostain näkökulmien välistä. Veikko ja Kamal voivat löytää toisensa ja tunnustaa ihmisyytensä vastavuoroisesti. ”Kalakeittoa! Käykö!?”. Panu Vauhkonen esittää kummassakin samaa roolia: väkivaltaista rasistia. Sitten Kamal tapaa eläkeläis-Veikon (Heikki Nousiainen), joka polttaa paljon tupakkaa ja haukkuu pihapiirin nuoria rasistisesti. Noah Kin esittää ensimmäisessä näyttelijäntyössään Kamal-nimistä maahanmuuttajanuorta. Kamal asuu Mellunmäessä äitinsä ja isäpuolensa kanssa. Se on yleiskuva muutenkin, että kaikki tummaihoiset ovat somaleja ja muslimeja.” – NOAH KIN N O A H K I N tutun ja turvallisen kuvan. No, jatketaan silti. Kaurismäen näkemys aiheeseen on hyvin negatiivinen: suomalaiset ovat ja pysyvät rasisteina. Kyseenalainen Veikko haluaa lähteä mökille juhannuksenviettoon ja värvää isolla rahalla alaikäisen Kamalin kuskikseen. Nyt alkuperäinenkin kysymyksen vastaanottaja pääsee kärryille: ”Jaa! Juu! Jos siinä ei ole ruotoja!”. Jos on Kinopalatsin elokuvakokemus tyypillinen eläkeläisyleisöineen, niin yhtä perinteinen suomalaiselokuva on Saattokeikkakin. Kankaalle ilmestyy muusikko Noah Kin, 22, joka esittää debyyttiroolis… ”Mässynmässynmässyn.” Joku syö takana kettukarkkeja suu auki. Se antaa rasismista ja homofobiasta ”Suomalaisissa elokuvissa afrikkalaistaustainen henkilö on tosi usein somali. Luultavasti he ajavat niin hitaasti siksi, että Kamalilla, jonka coming of age -tarina elokuva on, ei ole korttia. Saattokeikkaa on kiinnostavaa verrata samana keväänä julkaistuun Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen -elokuvaan. Kamal pöllii isäpuolensa auton. 34 RUMBA. Toisessakin päässä riviä havahdutaan: ”Mitä sinä kysyit?!”. Seuraava pysähdys on homohäät. Hän säästää lehtiä jakamalla rahaa lentolippuihin, jotta pääsisi tapaamaan biologista isäänsä Nairobiin. Kumpikin elokuva kuvaa ilmapiiriä, joka Suomessa on valinnut Syyrian sodan ja sitä seuranneen pakolaistilanteen aikana. Tässä vaiheessa Suomen mainosalan ylpeydet on onneksi facepalmattu läpi, ja elokuva alkaa. Jostain syystä suoraan takana istuva rouva huutaa rivinsä toiseen päähän. Ja niin edelleen. Näkökulma on positiivinen, loppu onnellinen. ”Kun te tulette käymään! Niin! Käykö teille ruoaksi kalakeitto!?”, hän kajauttelee syvien sisäänhengitysten lomassa. Se tarjoaa uutta näkökulmaa kuluneeseen formaattiin vain suvaitsevaisuutta painottavalla teemallaan”, Episodin Jani Koivistolainen toteaa arviossaan. Alkaa perinteinen road movie, jonka aikana kaksikko ajaa Mellunmäestä läpi yön päätyäkseen kahden tunnin ajomatkan päähän Pirkanmaalle. Maasta voi vain paeta
Keskuksen piirissä toimi Helsinki Freedom Records, joka oli vuonna 2009 julkaissut esimerkiksi Mikael Gabrielin esikoislevyn 5 miljoonaa muuta. Kaurismäki-viittaukset ovat pysyneet hänen kintereillään toisessakin näyttelijäntyössä – Espoo Cinén fantastisessa mainoksessa, jossa ryhmä suomalaistaiteilijoita uusintaa Calamari Unionin alkukohtauksen. Rahoituspäätöstä piti odottaa pitkään, sillä muut projektit kiilasivat Kinin epäkaupallisen N O A H K I N RUMBA 35. Mitä ajattelen, tunnen tai teen”, Noah muistelee. Kin suostui. Teininä hän vetäytyi taiteen maailmaan, pois sisäpihoilta. ”Jengi alkoi dokata ja polttaa. Monessa kohtauksessa muut pelavat fudista yhdessä, ja Kamal on mieluummin himassa.” Siinä suhteessa Kamal muistuttaa Noah Kiniä itseään. ”Siinä alleviivataan, että se ei ole somali”, Kin sanoo. Perhe muutti Suomeen, Helsingin Malmille, kun Noah oli yhdeksän kuukauden ikäinen. ”Koin voivani olla himassa ja perehtyä musan tekemiseen. Hän ymmärsi, että ainoa asia, joka erotti malmilaislapsen videon räppäreistä oli se, että he tekivät taidetta, hän ei. ”Se vain asuu siellä pihalla eikä ole varsinaisesti niiden ystävä. ”Rupesin perehtymään ja tajusin, että tämä jäbä on arvostetuimpia koko skenessä tällä hetkellä. Käyttää aikani siihen ja katsoa leffoja.” Kin alkoi tehdä musiikkia jo 12-vuotiaana. Minua se ei vaan kiinnostanut”, hän kertoo. Hän pyysi nuorta poikaa soittamaan biisejään. Kun Kin suostui ohjaaja Samuli Valkaman näyttelijäksi Saattokeikkaan, hän halusi tehdä hahmon kautta selväksi kaksi asiaa. Kin syntyi Oslossa suomalaiselle äidille ja nigerialaiselle isälle. Kin kirjoitti ensimmäisen biisinsä, joka oli ”ihan liibalaabaa”. ”Pikkuhiljaa mun suhde taiteen tekemiseen syveni ja syveni.” Vuonna 2008, 14-vuotiaana, Kin lähti nuorten mediakeskus Hattutehtaalle lyhytelokuvakurssille. S euraavana päivänä Noah Kin on edessäni ilmielävänä, haastateltavana Pop Median toimistolla. Mutta pää oli avattu, monessakin mielessä. Luulin vaan, että se on joku tyyppi, joka jeesaa siellä”, Kin muistelee. ”Suomalaisissa elokuvissa afrikkalaistaustainen henkilö on tosi usein somali. Kamalin juuret ovat Keniassa. Kun Kuoppala kuuli, että Kin tekee musiikkia, hän otti tämän siipiensä suojaan. ”En edes tiennyt kuka Pyhimys oli. Muistinsa mukaan hän katsoi rap-videoita MTV:ltä tai ehkä netistä. Oikeaa tekstiä arvostavat ihmiset arvostavat sitä.” Kaksikko päätti hakea rahoitusta Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskukselta levyttääkseen Kinin musiikkia. Se on yleiskuva muutenkin, että kaikki tummaihoiset ovat somaleja ja muslimeja.” Toinen Kinin vaatima, käsikirjoituksessa huomioitu asia oli, ettei Kamal kuulunut kotinsa sisäpihalla notkuvaan maahanmuuttajajengiin. ”Havahduin siihen, että voin kirjoittaa biiseihin mitä vaan. Yksi kurssin vetäjistä oli Mikko Kuoppala eli räppäri Pyhimys
Häh, miten se edes tiesi, että olen olemassa”, Kin hämmästelee. Noah Kin on ei-valkoinen. En frontilla, että olen kovin räppäri, mitä tästä maasta löytyy.” Vuonna 2012 Kuoppalan ja Monspin Keijo Kiiskisen perustama Överdog-lafka julkaisi ensimmäisenä julkaisunaan artistin toisen, 9fngrs-pitkäsoiton. Kun Vaasan kaupunginteatteri tarjosi hänelle talvella roolia Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaanin sovituksessa, Kin kieltäytyi. Hän esiintyi paljon ulkomailla, esimerkiksi erilaisilla showcase-festareilla Brittien The Great Escapesta Saksan Reeperbahn Festivaliin ja Itävallan Waves Viennaan. Ja jos hommaa miettii tuotteena, en näyttänyt suomalaiselta.” S uomalaiselta näyttäminen saa keskustelun kääntymään uudelleen Saattokeikkaan ja Kamal-hahmoon. Tervetuloa tähän päivään.” 36 RUMBA. Alitajunnassa stereotypiat alkavat ruksuttaa. Artisti jakoi kuvakaappauksia Blockfest-festivaalin perustajan Kalle Kallosen julkisista Facebook-kommenteista. Kin kertoo esimerkin levytysuransa alusta. Kamal puolestaan kiukuttelee äidilleen, isäpuolelleen, Veikolle ja poliisille. Jos tekisin pahaa, olisin taas maahanmuuttajataustainen räppäri. En ole tiedostavana ihmisenä edes asunut missään muualla”, hän kertoo. Hän olisi näytellyt sierraleonelaista huumekauppiasta. Käytöstään ei enää voi selittää ulkoisilla tekijöillä. ”Se on tärkeä, hieno ja pelokas vaihe nuoren ihmisen elämässä. Hyvät asiat otetaan suomalaisen puolelle, huonot asiat maahanmuuttajan puolelle. ”Ekaa kertaa pitkästä aikaa oli manageable-kokoinen artisti, joka oli kasvamassa. Sen jälkeen Kin on julkaissut The Void -ep:n (2015) ja sinkkuja. Mutta itse olen käynyt koulut täällä. Pari viikkoa ennen haastattelua hän on tehnyt niin myös julkisesti. Ehkäpä Kin lähti näyttelijänuralle, koska samaistui niin voimakkaasti maahanmuuttajataustaiseen henkilöhahmoon. Minä en tue mitään instituutiota tai brändiä, joka kannustaa vihaan ja sortoon ketään kohtaan missään tilanteessa. Sitä jatkui monta vuotta, kunnes minulta tuli biisi, jonka ensisoitto oli jenkkien Entertainment Weekly -lehdessä”, hän muistelee. Ei voi noin vain ottaa ja häipyä Nairobiin. Se on virhepäätelmä. Kin on saanut kokea ahtaat määritelmät henkilökohtaisesti lukemattomia kertoja. Jos saavutan jotain merkittävää maailmalla, olen suomalaisräppäri tai -näyttelijä tai -taiteilija.” Kin puhuu kaksoisstandardeista ja rasismista paljon, nopeatempoisesti ja intohimoisesti. Erityisen mielivaltaisesti muotteihin ihmisiä työntää media, joka myös luo ja ylläpitää niitä konteksteja, joissa ihmisiä käsittelee. Se, mitä hahmo edusti, olisi määritelty ennalta. Ne liittyivät Tukholman terrori-iskuun ja sisälsivät rasistisia termejä, joilla nimiteltiin Lähi-idästä tulevia ihmisiä. ”Silloin olin mediassa maahanmuuttajataustainen räppäri. Samalla Noah Kinistä tuli suomalaisen musiikkiviennin lempilapsi. Hänen edellinen albuminsa, Now You See, tuli ulos Cocoalta 2014. On outoa, että olen papereissa maahanmuuttaja.” Kinistä asia pitäisi aktiivisesti muuttaa. Auktoriteeteille piti äksyillä, koulu ei kiinnostanut”, Kin kertoo. Kin otettiin erinomaisesti vastaan. Identiteetit ja tarinat ovat jatkuvassa muutoksessa ja koostuvat lukemattomista osista. Jos tekisin pahaa, olisin taas maahanmuuttajataustainen räppäri. ”Minulla oli yläasteen ja lukion välissä kova äksyilyvaihe päällä. Ymmärtää, ettei ihmisen tarinaa määritä yksinomaan etnisyys, uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen. tuotannon edelle. ”Sen jälkeen Iltalehti uutisoi minusta suomalaisräppärinä. Tarina siitä, ettei tämä ole Suomesta vaan muualta. Samaistumisen perustana olivat yleisinhimilliset piirteet. Kin kyllä tunnisti Kamalissa oman 15-vuotiaan itsensä, mutta se ei liittynyt millään tapaa hänen etnisyyteensä. Kaikki, mitä haluamme tietää, on sormenpäittemme ulottuvilla. ”Faijani on Nigeriasta, eikä puhu kovin hyvin suomea, vaikkakin tarvittaessa. ”Oli tosi kreisiä nähdä, että joku Tommy Lindgren oli postannut kuvan siitä, että se oli ostanut sen levyn. Kin julkaisi kuvakaappaukset Facebook-seinällään saatetekstin kera: ”Hyvä Blockfest, me elämme informaation kulta-ajalla. Pystyttiin olla, että tämä edustaa nyt Suomea”, Kin selittää. ”Kaikki se aika, mikä on ollut ennen Suomea, on yhdentekevää. Kaikki ovat väärässä. Kun puhutaan niistä hirveistä asioista, jotka ovat tapahtuneet viime aikoina, puhumme organisoidusta ryhmästä yksilöitä, emme kokonaisesta uskonnosta, kansasta tai etnisyydestä. Sillä aikaa Kuoppala tutustutti suojattiaan suomirapskenen muihin tekijöihin. Kun rahoitus lopulta myönnettiin ja kahdessa päivässä taltioitu ensilevy No Matter the Season julkaistiin vuonna 2011, tutustumisesta oli ollut hyötyä. Rasismi ei ole ok, ei koskaan ollut, eikä tule olemaan. Vasta silloin Kin kuunteli heidän musiikkiaan. ”Uutta oli, etten kuulostanut suomalaiselta. Et voi syyttää siitä isovanhempiasi, et asuinpaikkaasi. ”Mutta olin tehnyt ensin taustaduunin tutustumalla ihmisiin ja olemalla aito. Lopulta hän ymmärtää, että teoilla on seurauksia. Kamalin hahmo on ei-valkoinen. Jos saavutan jotain merkittävää maailmalla, olen suomalaisräppäri tai -näyttelijä tai -taiteilija.” – NOAH KIN N O A H K I N Kin huomauttaa, miten laiskaa on antaa maahanmuuttajataustaiselle henkilölle vain yksinkertainen taustatarina. Havahtua siihen, että pitää itse alkaa päättää omista asioistaan.” ”Hyvät asiat otetaan suomalaisen puolelle, huonot asiat maahanmuuttajan puolelle. Kun ei tiedä paremmin, voi syyttää vain itseään välinpitämättömyydestä.” ”Koska järjestät Suomen suurinta hiphop-festivaalia, SINUN pitäisi tietää paremmin
N O A H K I N RUMBA 37
N O A H K I N 38 RUMBA
Sitten tuli transformersit ja indianajonesit”, Kin hehkuttaa. Näin kuuluu tehdä! Kaikki muut ovat ongelma, jotka istuvat dösässä ja katsovat vierestä.” A ihe vaihtuu hiljalleen, sillä tämän haastattelun ei pitänyt käsitellä ihonväriä tai rasismia. Singlet ja video tuovat esteettisesti mieleen näyttelyn, joka on nähtävissä nykytaiteen museo Kiasmassa tänä keväänä: Ars17:n. Näyttelee Nymphomaniacissa ja American Honeyssa.” LaBeoufin taiteilijanpolku on jotain, mitä Kin haluaisi itsekin saavuttaa. Kummassakin biisissä säkenöi ja säksättää klubeille sopiva elektroninen tausta, club punk tai bangerdrone, joka kuulostaa siltä informaation kulta-ajalta, johon Kin yllä siteeratussa Facebook-päivityksessäänkin viittaa. Hän ei halua räppärin leimaa vaan ylittää genreja formaattirajat. Nostalgiassa puolestaan on artistin mukaan kyse kulttuurin muutoksesta, lainaamisesta ja vanhasta kiinnipitämisestä. Erityisesti häntä kiinnostaa performanssin ja installaation yhdistävä teos, josta vastaavat Nastja Säde Rönkkö, Luke Turner ja Shia LaBeouf. Ars täyttää kaikki museon viisi kerrosta pääasiallisesti videoinstallaatioilla, joiden tekijöitä ovat uuden taiteilijasukupolven kärkinimet. Kiasman neloskerrokseen on pystytetty neljäs mökki, jossa videoyhteys pyörii tauotta. Me tiedämme, että Kallosen käyttämä retoriikka on käytännössä ja hiphopin kontekstissa tarkoittanut sitä, että ’sä oot ok koska osaat performoida afrikkalaisamerikkalaista, mutta muut mamut ei’.” Kallonen oli aiemmin selitellyt tapahtunutta Rumballe esimerkiksi huomauttamalla, että hänen työtoverinsa on maahanmuuttajataustainen. Me tiedämme, että ’mulla on ei-valkoisia frendejä’ on tarkoittanut hiphop-kontekstissa usein tokenismia, eksotisointia, orientalisointia ja naiseuden kontekstissa hyperseksualisointia ja seksuaalista häirintää/väkivaltaa. ”LaBeouf on lempihahmojani maailmassa. Ei kukaan enää miellä sitä jäbänä Transformersista vaan se on jäbä, joka tulee paperipussi päässä Oscareihin. Sen tyylikkäällä videolla Kin tukehtuu muovipussiin etelähelsinkiläisessä jugend-huoneistossa. Ei niin, että teen nyt hiphop-taustan, josta tulee hiphop.mp3-biisi. Hän halusi vain, ettei väärintekemisestä vaieta. Sekin ärsyttää häntä. Fyysisen ja digitaalisen todellisuuden rajat hälvenevät. Hiphop vain sattui olemaan se, mikä 12-vuotiaana eniten kolahti ja mistä kaikki alkoi. Kukaan ei myöntänyt, että jokaisella on ennakkoluuloja, kuten tämän jutun oletus siitä, että maahanmuuttajataustainen näyttelijä samaistuu maahanmuuttajataustaiseen hahmoon rodullistetun kokemuksen kautta. Hän ei halunnut Kalloselle potkuja. Postauksesta nousi iso haloo. Haastattelussa piti olla kyse siitä, miten tuottelias ja monipuolinen taiteilija vasta 22-vuotias Noah Kin on. Kiniäkin ärsytti. Kin ei näyttelyä ole vielä ehtinyt näkemään, vaikka mieli olisi tehnyt. Mayhem sävellettiin Antti Jokisen syrjäytynyttä lähiönuorisoa kuvaavaan elokuvaan Pahan kukat, ja se käsittelee elokuvan tavoin Kinin sukupolven ongelmia. Hito Steyerlin Factory of the Sun (2015) yhdistää ihanan kummallisesti bilemusiikin, tanssin ja kerronnalliset elementit. Kolmikko viettää kuukauden eristäytyneenä kolmessa eri mökissä Lapissa. Lopulta en tiedä mitä se on, mutta se on jotain uutta, joka tulee aidosti pääni sisältä.” – NOAH KIN RUMBA 39. Kirjailija Koko Hubara kirjoitti Facebookiin Kallosen puolivillaisen anteeksipyynnön jälkeen: ”Meitä väsyttää Kallosen käyttämä väkivaltainen retoriikka. Ei ihmisiä yleisesti ottaen voi syrjiä maailmassa. Minulle formaatti on melkein yhdentekevä ja projektikohtainen.” Monipuolisuus ja formaatin yhdentekevyys ovat toinen asia, joka yhdistää Kinin Arsin taiteilijoihin. Erityisesti se, että keskustelussa vastakkain asetettiin hänet ja Kallonen. Hän haluaa vaikuttaa poikkitaiteellisesti. Osa vaati Kalloselle potkuja. Kinin itselleen tekemät, tuoreimmat kaksi singleä ovat nimeltään Mayhem ja Nostalgia. ”Haluaisin, että jossain vaiheessa jengi ei enää maindaa siitä, mitä on tehty aiemmin vaan siitä, mitä nyt tehdään. Sitten älyttömän hienoja performanssitaidejuttuja. Ed Atkinsin kolmiosaisessa Ribbons-teoksessa (2014) tunnelma on ahdistavan absurdi. Kuten Suomen tulehtuneessa keskusteluja huutoilmapiirissä aina käy, debatista muodostui hedelmätön. N O A H K I N ”Kaikki tieto korruptoituu päässä ja sulautuu yhteen. Onneksi onnistuneitakin puheenvuoroja käytettiin. Hyökkäsin ideologiaa eli rasismia vastaan. Minulla on tarve luoda, käsitellä asioita ja puuttua siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Liian vähän, jos mitään, opittiin. Kaikkialla on näyttöjä, vr-laseja, liikettä ja välkettä. Tosi mageeta, että se on tehnyt kaikennäköistä, aloittanut jostain Paahde-roolista. Joidenkin mielestä Kinin rakentava palaute oli suvakkimädätystä, poliittista hyperkorrektiutta. Huutaa Donald Trumpille pitkin katuja. He työskentelevät sulavasti mitä erilaisimmilla medioilla ja välineillä: videolla, äänellä, peleillä, tekniikalla tai tekstillä. 3D-animoitu mies kaataa itselleen loputtomasti viinaa, ja irti leikattu pää pomppii päättymättömästi alas portaita. Intermedialisuus ja tekninen liukuvuus kuuluvat olennaisesti 2010-luvun taiteilijuuteen. Osa lupasi boikotoida Blockfestiä. ”Sitten se otettiin tekemään artsuja indiehommia, joissa se on päässyt kukoistamaan oikeasti näyttelijänä. Me ollaan nähty, mihin se johtaa.” Moni kehui Kiniä rohkeudesta. Kin tunnustautuu näyttelijäja performanssitaiteilija LaBeoufin faniksi. ”Jos dösässä joku syrjii jotain, ei Hesarissa pidä olla seuraavana päivänä, että tämä sankari pelasti bussissa naisen tai maahanmuuttajataustaisen. ”You gotta keep up, I can’t slow down so you gotta keep up”, kuten Kin räppää The Void -kappaleellaan. Hyvä teko ei voi olla julkisuustemppu. ”Ei ollut kyse siitä, että hyökkäsin henkilökohtaisesti sitä [Kallosta] vastaan. Tuotan, teen visuaalisia juttuja ja nyt näyttelen. Reija Meriläisen Survivor (2017) antaa katsojan pelata Kiasmaan sijoittuvaa tietokonepeliä Selviytyjät-tv-sarjan hengessä. Keskittyminen on vaikeaa, ähky vaivaa. Siitä, mihin hän asemoituu kotimaisella ja kansainvälisellä taidekentällä. Heidän ainoa yhteytensä ulkomaailmaan on videopuhelu, jonka kautta he voivat kommunikoida Arsissa vierailevien kanssa
Kun kuulet soundia, näet videon tai toisinpäin. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että hän laulaa englannin kielellä. Kokonaisuuden äänittäminen kiinnostaa häntä silti yhä. Edustan sukupolveni kantaaottavuutta. Siitä huolimatta Kin on jo soittanut dj-keikan Berliinin kuuluisalla Watergate-klubilla. Ars17:n teemana on post-internet, monen vierastama sateenvarjokäsite, jolla kuvataan internetin keksimisen jälkeen luotua taidetta. Jossain vaiheessa rupeat tekemään jotain ja huomaat, ettei se olekaan pelkästään räppiä, grimea, klasaria tai neoklasaria vaan morfaantunutta sen kaiken tiedon kautta”, Kin avaa prosessiaan. Keskittyykö hän tekemään musiikkia Exploited Bodyna tai tuottamaan. Jääkö räppääminen. N O A H K I N 40 RUMBA. Taide ei kuitenkaan ole sidottua mihinkään tiettyyn välineeseen tai tyyliin”, Kiasman verkkosivut selittävät. Kolmas yhdistävä tekijä on tematiikka. ”Sitä en myöskään ole tehnyt. ”Kaikki tieto korruptoituu päässä ja sulautuu yhteen. ”2000-luvulla syntynyt käsite viittaa tapaan, jolla internet on tullut osaksi elämäämme. Samalla hän korostaa, ettei ole poliittinen vaan kantaaottava artisti. Kin tuntuu puhuvan globaalin, ei lokaalin sukupolven suulla. Pystytään keksimään sellainen systeemi meille epäonnekkaille ihmisille, jotka ei synestesian lahjaa pääse kokemaan.” Kun Noah Kin poistuu haastattelusta vetämään pyörittämäänsä Slumdance-klubia Kaikuun, jää jäljelle tunne, että hänen teoksiaan nähdään vielä jonain päivänä heijastettuna Kiasman seinille. Lopulta en tiedä mitä se on, mutta se on jotain uutta, joka tulee aidosti pääni sisältä.” Internet on vaikuttanut myös julkaisupolitiikkaan. Jatkuuko näytteleminen. Me voidaan kyseenalaistaa asiat, jotka ei ole totta, koska me tiedetään faktat niiden taustalla.” M issä 22-vuotias nuori taiteilija on viiden vuoden päästä. Artisti on viehättynyt Frank Oceanin, Draken ja Beyoncén yllätysalbumeista, mutta itse hän ei enää fyysisiä levyjä aio julkaista. ”What you gon be when you grown up, like what you gon be?”, kuten hän laulaa Do That -biisillään. ”Netin hienous on, että siellä on ikuinen pyörre matskua. Koska ihmiset kuuntelevat mitä hän sanoo, on hänellä vastuu arvomaailmasta, jota välittää eteenpäin. Post-internet-taiteen teokset voivat lainata vaikkapa mainosten tai pelien estetiikkaa. toukokuuta, mutta Kinin edellisestä pitkästä albumista on jo kolme vuotta. Sen taiteen saa nautittavaksi ilman, että tarvitsisi jatkaa maailman muoviylikuormitusta pönkittääkseen egoaan. Ars17:ssä post-internet manifestoituu muun muassa siinä, että näyttely on levinnyt verkkoon, osoitteeseen arsplus.kiasma.fi. Kin on saanut vaikutteensa lukemattomista, ympäri maailmaa löydetyistä striimeistä ja latauksista, jotka olisivat vaatineet vanhassa maailmassa vuosien laarinkauhomisen. Hän tuntuu olevan kiinni vain yksittäisillä säikeillä siinä kotimaisessa artistikentässä, jossa muusikoita nostetaan sukupolvensa ääneksi siksi, että he ovat kuunnelleet lapsena Ultra Brata automatkoilla. Yhdistetään kaksi eri aistia. ”Ekologisista syistä. Osa niistä tehdään suoraan verkkoon. Internet määrittää myös sitä, miten Kin verkostoituu, tekee ja saa töitä. Sitten se teki grimesta oman versionsa. Sekä Mayhemettä Nostalgia-kappaleet tai hänen Töölön Ketterä -yhtyeelle tuottamansa biisit ovat voineet syntyä vain viimeisten vuosien aikana. Siinä pisteessä medialla tai formaatilla ei enää ole väliä. ”Viiden vuoden päästä ollaan varmaan jo keksitty, miten audio ja visuaalinen oikeasti yhdistyvät ilman, että ne ovat kaksi toisistaan irrallista konseptia. Ei niin, että teen nyt ”Edustan sukupolveni kantaaottavuutta. Noah Kinin tekemä ja tuottama musiikki on korostuneesti post-internet-ajan musiikkia. Soittamaan Berghainissa. Sinkkujen sarjaa jatkava Savage julkaistiin 19. Hän puhuu mielellään sukupolvensa isoista, globaaleista ongelmista: ilmastonmuutoksesta ja epäpätevistä päättäjistä. Voi vaikka katsoa puhelimesta visuaalisen teoksen, joka vastaa kansiformaattia”, Kin visioi. Ehkä siitä, että hän muistuttaa estetiikan ja isojen teemojensa kautta Ars17:n taiteilijoista. Samalla tavalla Töölön Ketterä, jonka mc Matti 8 oli Kinin luokkakaveri lukiossa, löysi brittiläisen grimen Youtubesta, esimerkiksi Skeptan musiikkivideoista ja Lord of the Mics -pätkistä. Viime vuosikymmeninä internet, tietoverkot ja ylipäätään digitaalisuus ovat muuttaneet kulttuuriamme: tapaamme katsoa ja kuluttaa kuvia, etsiä tietoa, ilmaista itseämme ja olla yhteydessä toisiin ihmisiin. ”Haluan päästä pisteeseen, jossa olen tutkinut taiteita ja maailmaa niin paljon, että voin tehdä mitä haluan”, Kin sanoo. Me voidaan kyseenalaistaa asiat, jotka ei ole totta, koska me tiedetään faktat niiden taustalla.” – NOAH KIN hiphop-taustan, josta tulee hiphop.mp3-biisi. Hänen uusimman dj-projektinsa Exploited Bodyn musiikkia on kuultavissa vain kokoelmalla Soundcloudissa
Jone Nikula “ “ W W W . Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa. N U M M I R O C K . Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista. F I. Ja juuri siksi niin pirun hauskaa
T H U R S T O N M O O R E CO RR IN E D AY 42 RUMBA
He olivat cooleja. Mikä on popissa coolia ja kuinka sen voi hukata. Kuvan yllä luki teksti Sonic Youth. Suosikkibändejäni olivat The Smashing Pumpkins, Nirvana ja Pearl Jam. Coolius onkin populaarimusiikissa jotain, joka on vaikea saavuttaa, mutta helppo menettää. He näyttivät jengiltä. Ääni (oletettavasti jotain rajua) ja nuoruus. Musiikinopettajani suosikkien Kate Bushin ja Maggie Reillyn vieressä oli kuva kiehtovan näköisestä yhtyeestä. T H U R S T O N M O O R E Kool Thing Sonic Youth ja THURSTON MOORE ovat olleet indierock-cooliuden perikuvia 1980-luvun alusta lähtien. Kuuntelin vaihtoehtorockia ja grungea, enkä voinut käsittää, miksi kitaraan ei laitettaisi niin paljon säröä kuin mahdollista. Siinä oli neljä värikkäisiin vaatteisiin pukeutunutta henkilöä. Hieman myöhemmin löysin itsekin sellaisen rockmusiikin, jota ei kuullut vanhempieni Beatles-levyiltä. En ollut koskaan kuullutkaan sen nimisestä yhtyeestä, mutta jokin kuvassa kiehtoi. Heillä oli kaikilla aurinkolasit. RUMBA 43. Varmaa oli, että nämä ihmiset olivat mahdollisimman kaukana nokialaisesta musiikkiluokasta, kuoroharjoituksista ja Tahroja paperilla -yhteislaulusta. TEKSTI KIMMO VANHATALO Y läasteella kouluni musiikkiluokan seinään oli kiinnitetty muutamia kuvia laulajista ja bändeistä
T H U R S T O N M O O R E D AV E M AR KE Y 44 RUMBA
Coolius sopii mainiosti populaarimusiikkiin – onhan pop usein narsistista, hedonistista, ironista ja kapinallista. Kuten Mike Vuolo kirjoittaa Slate-lehden artikkelissaan The Birth of Cool, entistä vaikeampaa coolin määrittelystä tekee se, että on coolia sanoa olevansa epä-cool. Hardcorepunkkarin tai black metal -kirkujan raivo voi olla coolia. ”Takes a teen age riot to get me out of bed” on coolia, Wingsin Give Ireland Back to the Irish ei niinkään. Harva suorasanaisen kantaa ottava tai poliittinen yhtye säilyy coolina pitkään. Määrittely-yrityksistä tuleekin usein mieleen Louis Armstrongin sanomaksi kerrottu lausahdus: ”Jos sinun pitää kysyä mitä jazz on, et saa koskaan tietää.” Dick Pountain ja David Robins määrittelevät kirjassaan Cool Rules: Anatomy of an Attitude cooliuden asenteeksi tai persoonallisuustyypiksi, jossa yhdistyvät narsismi, ironinen etääntyminen ja hedonismi. Yhteiskunnallisen kantaa ottavuuden kanssa pitää olla erityisen varovainen, jos haluaa olla cool. Silti se ei saa näkyä liian selvästi. Popissa ei voi olla täysin ironinenkaan. Harva kuitenkaan pitää Juice Leskisen rappioalkoholismia tai Creedin Scott Stappin paranoidia sekoilua coolina. Sen täytyy olla epämääräisen kapinallista ja vihjailevaa. Thorsten Botz-Bornstein kuvaa Philosophy Now -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan What Does It Mean to Be Cool. Céline Dionin ylitunteellinen melodramaattisuus taas ei. Olin lukenut jostain, että yhtye oli vaihtoehtorockin edelläkävijä ja Nirvanan Kurt Cobainin suosikki. Kapinan kohteen täytyy olla jotakin, jota pidetään tarpeettomana, vääränä tai alistavana. Hän ei yrittänyt liikaa, toisin kuin vaikka 1980-luvun popyhtyeet, kuten A Flock of Seagulls tai Thompson Twins. Se oli kuulaan melodinen ja laukkasi tasaisen varmalla rytmillä. Ironinen etääntyminen puolestaan merkitsee tunteiden piilottamista niiden vastakohdilla. Kappale oli kaukana grungen rujosta löntystelystä. Coolin pitää olla kapinallista, mutta ”rajoitetulla tavalla”. Hänen mukaansa cool henkilö pysyy lähellä todellista elämää, mutta ei imeydy sen mukaan. Thompsonin tai Billie Holidayn coolius. Niinpä cool henkilö reagoi pelottavaan tilanteeseen ikävystyneesti ja loukkaukseen huvittuneisuudella. Levy oli jotain aivan muuta kuin olin odottanut. Hedonismi voi olla ikuisesti coolia, kuten vaikkapa The Velvet Undergroundin laulut huumeista tai sadomasokismista. He soittivat maailman cooleimmassa bändissä ja näyttivät coolilta yhdessä. On coolia kapinoida koulua ja opettajia, mutta ei vaikkapa vanhainkodin muistisairaita potilaita vastaan. Coolin popartistin tai rokkarin pitää tasapainoilla taitavasti emotionaalisen avoimuuden ja viileän etäisyyden välillä. Elvis Presley näytti siltä, että hän heräsi aamulla tukka täydellisesti kondiksessa. 2000-luvun emo-yhtyeiden tai 1990-luvun grungebändien ahdistuneisuus taas ylittää helposti rajan teini-ikäiseen ylitunteellisuuteen ja siten nolouteen. täytyy olla jotakin kapinoinnin arvoista. Narsismi on poptähteyden edellytys. Samalla kapinan kohteen RUMBA 45. Harva kuitenkaan pitää Juice Leskisen rappioalkoholismia tai Creedin Scott Stappin paranoidia sekoilua coolina. Hedonismin täytyy pysyä oikealla viileyden tasolla ja tapahtua nuorena ja kauniina. ”It better work out / I hope it works out my way / ’Cause it’s getting kind of quiet in my city’s head / Takes a teenage riot to get me out of bed right now.” Sonic Youthista tuli minulle cooliuden perikuva, johon halusin pyrkiä. Hedonismilla Pountain ja Robins tarkoittavat sekä kevyempää mielihyvän tavoittelua että synkempää itsetuhoista hedonismia, jolle perustuu sellaisten hahmojen kuten Hunter S. cooliutta ristiriitojen kautta. Kun hän murjoi kitaraansa otsatukka silmillä, hän näytti siltä, miltä minäkin halusin näyttää soittaessani kitaraa. Toisin kuin Kurt Cobain, Smashing Pumpkinsin Billy Corgan tai Pearl Jamin Eddie Vedder, Sonic Youthin laulajat eivät huutaneet raivoaan tai vaikeroineet surujaan. Moore vaikutti nörtähtävältä, mutta samalla itsevarmalta. He tuntuivat yksiköltä, joka yhdessä tiesi jotain, mitä tavalliset kuolevaiset eivät voineet tavoittaa. Moore ja Sonic Youthin basisti-laulaja Kim Gordon olivat vaihtoehtorockin coolein pari. Hän lainaa Caleb Warrenin ja Margaret C. E n varmasti ollut ainoa teini-ikäinen, joka kiinnostui jostakin bändistä, koska se oli cool. Kokonaan uusi taso cooliuden määrittelyyn tulee, kun jotain ilmiötä tai asiaa pidetään coolina ironisesti. Artisteista pidetään, koska he ovat cooleja, ja bändejä perustetaan, koska halutaan olla cool. Laulaja Thurston Moore tavoitti teini-ikäisen turhautumisen ja raivon, mutta myös viileyden panssarin, jonka taakse epävarmuus piti piilottaa. Ei ole coolia olla liian omalaatuinen, mutta ei myöskään kulkea joukon mukana. Narsismilla Pountain ja Robins tarkoittavat liioiteltua itsensä ihailua ja tunnetta, että maailma pyörii oman navan ympärillä. Varmaa on, että jos joku väittää olevansa cool, hän ei sitä ole. Kun Joy Division rypee angstissa ja synkkyydessä, se on coolia. Popissa coolius on kuitenkin täynnä kirjoittamattomia sääntöjä ja ristiriitoja. Tunteellisuus ja tunteiden näyttäminen ovat tärkeä osa musiikkia. Coolin henkilön pitää näyttää siltä, että hän ei koskaan voisi menettää itsensä tai tilanteen kontrollia. Ostin levykaupasta Sonic Youthin levyn Daydream Nation (1988). Hän ei koskaan yrittänyt liikaa. Campbellin tutkimusta määritellessään coolin henkilön ”sopivalla tavalla autonomiseksi”. Hedonismi voi olla ikuisesti coolia, kuten vaikkapa The Velvet Undergroundin laulut huumeista tai sadomasokismista. Levyn ensimmäisen kappaleen nimi oli Teen Age Riot. Puhumattakaan siitä, kun post-ironian hengessä ironisesti coolista tulee aidosti coolia. Se oli kyllä meluisa ja raivokas, mutta myös… cool. Moorella oli aina coolin bändin paita. Erityisesti halusin olla yhtyeen kitaristi-laulaja Thurston Moore. Vuonna 2014 The Atlantic -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan Toward a Universal Theory of ’Cool’ Derek Thompson nostaa esiin etenkin kapinallisuuden cooliuden tärkeänä ominaisuutena. T H U R S T O N M O O R E Pian törmäsin uudelleen Sonic Youthiin. Toisinaan coolin ja epä-coolin ero on hiuksenhieno. Coolius on aina ollut olennainen osa populaarimusiikkia. Coolia on kuitenkin ollut perinteisesti vaikea määritellä
Sonic Youth leijaili parhaimmillaan sellaisilla cooliuden asteilla, että se tuntui lähes yliluonnolliselta. Kaikkein cooleimpia hahmoja skenessä olivat ne, jotka tiesivät obskuurien bändien ensimmäiset demot tai kävivät yhtyeiden keikoilla räkäisissä kellareissa, kun kukaan muu ei vielä ollut kuullut niistä. Kirpputoreilta ja levykauppojen halpalaareista kaivettiin unohdettuja levyaarteita. Samanlaisen kulttuurisen pääoman, esimerkiksi musiikkimaun jakaminen toisten kanssa luo yhteisen identiteetin ja ryhmähenkeä. Karen Carpenterin elämä oli menestyksen taustalla traaginen. Jos et tiedä tai omista oikeita asioita, et pääse mukaan ryhmään. Sonic Youthin kappaleissa ei ruikutettu tai kieritty itsesäälissä, ei himoittu tai haluttu epätoivoisesti eikä kärsitty suuruudenhulluista visioista. Kulttuurisella pääomalla Bourdieu tarkoitti kokoelmaa symbolisia elementtejä, kuten kykyjä, makua, vaatteita, materiaalista omaisuutta ja saavutuksia, jotka ihminen hankkii kuulumalla tiettyyn sosiaaliseen luokkaan. Kulttuurisen pääoman perusteella ihmisiä voidaan myös syrjiä. Sen jäsenet eivät sekoilleet tai mokailleet. Juustoiset 1970-luvun viihdemusiikkilevyt tai unohdetut 1960-luvun psykedeliaoutoudet saivat oikeissa käsissä uuden arvon ja cooliuden auran. Sosiologi Pierre Bourdieu kehitti teorian kulttuurisesta pääomasta 1970-luvun alussa. Samanlaisen kulttuurisen pääoman, esimerkiksi musiikkimaun jakaminen toisten kanssa luo yhteisen identiteetin ja ryhmähenkeä. He näyttivät aina hyvältä, ja heidän musiikkinsa raivokkuus oli kontrolloitua ja tyylikästä. T H U R S T O N M O O R E 46 RUMBA. Kulttuurinen pääoma oli tärkeä tekijä punkin jälkeisessä vaihtoehtorockissa ja sen ympärille rakentuneessa kulttuurissa. Hän kuoli vuonna 1983 vain 32-vuotiaana anoreksian aiheuttamaan sydänvaivaan. Kulttuurisen pääoman perusteella ihmisiä voidaan myös syrjiä. Hänen mukaansa pääoma muodosti sosiaalisen elämän perustan ja määritti ihmisen aseman sosiaalisessa järjestyksessä. P opulaarikulttuurissa yksi cooliuden määre on oikeanlaisen kulttuurisen pääoman hankkiminen. Sonic Youth ja etenkin Thurston Moore vaikuttivat henkilöiltä, jotka olivat varmasti nähneet kaikki coolit elokuvat, omistivat kaikki coolit levyt, tiesivät kaiken coolista taiteesta ja tietysti tunsivat kaikki coolit ihmiset. Jos et tiedä tai omista oikeita asioita, et pääse mukaan ryhmään. Se oli musiikkia, joka oli tehty nautittavaksi identtisten lähiötalojen olohuoneissa beigenvärisissä laiskanlinnoissa. Carpenters oli 1970-luvun alussa valtavaa suosiota nauttinut Karen ja Richard Carpenterin muodostama duo, jonka musiikki oli monesti kaunista, mutta myös laimeaa ja äärimmäisen valkoista aikuispoppia. Hän kärsi huonosta itsetunnosta, äitinsä väheksynnästä ja anoreksiasta. Hyvä esimerkki tästä oli tapa, jolla Sonic Youth teki Carpentersista coolin. Sonic Youth kuitenkin löysi coolin synkkyyden Carpentersin sydämestä. Karen oli taitava rumpali, mutta sai soittaa rumpuja yhtyeensä levytyksillä vain harvoin
T H U R S T O N M O O R E RUMBA 47
Thurston Mooren uusimman soololevyn Rock n Roll Consciousness kappaleella Smoke of Dreams hän laulaa unista ja aaveista. Populaarikulttuurin kuluttamisessa ehkä, mutta ei varmasti jokapäiväisessä elämässä tai etenkään ihmissuhteissa. 48 RUMBA. Internetissä on masentavan helppo nähdä, kuinka epäomaperäisiä omat kulttuurivalinnat tai kulutustottumukset ovat. Raymond Pettibon, Lydia Lunch, Gerhard Richter, Crime, Harry Crews, Denis Johnson, Spike Jonze, Chuck D ja Philip K. Kirjaa lukiessa tunsin sääliä sekä Moorea että Gordonia kohtaan. Yhtäkkiä kaikki metsästävät Pokémoneja tai muokkaavat selfieitään Faceappilla. Heikkous teki hänestä helpommin lähestyttävän ja samaistuttavan, mutta auttamatta myös vähemmän coolin. Aikana, jolloin faktojen tarkistaminen netistä ei ollut mahdollista, coolius syntyi epämääräisyydestä ja mielikuvituksen täyttämistä aukoista. Se tuntuu sielunmessulta kadonneelle New Yorkille ja menneelle elämälle: ”Holding hands on the subway / And the smoking spirits, they will take you in / They wait for you in the shadow / New York City is everything / Seen the ghost dance healers.” Smoke of Dreams on surullinen ja kaunis kappale. Moore oli haksahtanut nuoreen naiseen. Siellä hän soittaa onnellisena rumpuja ja hengailee kuolleiden rocktähtien Janis Joplinin, Elviksen ja Dennis Wilsonin kanssa. Hetkessä näihin ilmiöihin myös kyllästytään. Niiden kautta saattoi löytää musiikkia ja taidetta korkeakulttuurista matalaan. Kun Thurston Moore kertoi huhtikuun alussa Guardianin haastattelussa, että hän fanittaa Adelea ja ylisti Solangen A Seat at the Table -levyä (2016), jota on kuunnellut parikymppisen tyttärensä kanssa, hän vaikutti setämäiseltä. Yhtäkkiä etenkään Moore ei vaikuttanut kovin coolilta. Indierockissa oikea yhtye saattoi olla kuuntelijalleen kuraattori, joka johdatti coolin taiteen pariin. Moore ei kuitenkaan voinut lopettaa suhdetta useista lupauksista huolimatta. Dick ovat vain joitain esimerkkejä. Populaarikulttuurin palaset säilyivät muistoissa ja kirpputoreilla. Se oli ikivanha tarina inhimillisestä heikkoudesta, petoksesta, vanhenemisesta ja kuolemanpelosta. Sonic Youth vihjaili, mutta ei selittänyt. Se oli ollut Carpentersin käsittelyssä kaunis, mutta myös duolle epätavallisen särmikäs kappale. Vanhat elokuvat tai levyt saattoivat olla enemmän symboleja kuin todellisia objekteja, koska harva oli nähnyt tai kuullut niitä. Ironinen etäisyys oli kuroutunut umpeen. Tahti on hämmentävän nopea. Coolein on se, joka löytää ja myös hylkää ilmiön ensimmäisenä. Yhtäkkiä indierockfanit olivat kuin avioerolapsia, jotka eivät voineet uskoa tapahtunutta todeksi. Hän oli keski-iän kriisissään aivan tavallinen viisikymppinen mies himojensa ja pelkojensa armoilla. C oolius on vaikea saavuttaa, mutta helppo menettää. Etsiessään vielä kerran nuoruuden lähdettä ja rakkauden kiihkoa hän hajotti avioliittonsa, perheensä ja bändinsä. Hän oli keski-iän kriisissään aivan tavallinen viisikymppinen mies himojensa ja pelkojensa armoilla. Ennen pitkää useimmat tulevat huomaamaan, että ystävät tai elämänvalinnat kannattaa tehdä muulla periaatteella kuin sillä, ovatko ne cooleja. Yhtäkkiä Thurston Moore ei vaikuttanut kovin coolilta. 1980–1990-luvuilla tahti oli paljon hitaampi. Lopulta cooliuden perikuvakin joutuu kohtaamaan sen totuuden, että vanheneminen on harvoin coolia. Yhtyeen fanit olivat järkyttyneitä. T H U R S T O N M O O R E Sonic Youthin kappaleessa Tunic (Song for Karen) laulaja Kim Gordon kuvittelee Karenin taivaaseen. Kun Thurston Moore poseerasi EVOL-levyn (1986) sisäkannessa sitarin kanssa keskellä vanhoista kauhuelokuvista napattuja kuvia tai kun Sonic Youth viittasi Death Valley ’69 -kappaleella Charles Mansoniin ja hippiliikkeen pimeään puoleen, he käsittelivät historiaa, joka oli usein kuuntelijalle vain epämääräisesti tuttu. Pienten piirien ja alakulttuurien salaseurojen sijaan kulttuurimme on täynnä ilmiöitä, jotka tavoittavat nopeasti suuren määrän ihmisiä. Sitä kuunnellessa ei tule mietittyä, onko se cool. Kriitikoiden merkitys taiteen suosittelijoina on yhä pienempi. Tuntui siltä, että Moore yritti epätoivoisesti olla mukana nuorten jutuissa. Cooliuden traagisuus on lopulta siinä, että se on niin katoavaista. Harvinaisinkin levy tai elokuva on saatavilla parilla hiiren klikkauksella, Netflixin tai HBO:n kaltaisissa tilausvideopalveluissa kaikki katsovat samoja sarjoja, muoti tavoittaa kaikki lähes yhtä nopeasti. Menneisyyden palasista rakentui kokonaisuus, joka oli sekä tuttu että outo. Ne olivat kaukana coolista. Vertaisverkkojen, Youtuben ja Spotifyn aikana kulttuurisen pääoman merkitys on pienentynyt. Gordon ja Moore olivat vaikuttaneet täydelliseltä parilta ja heidän liittonsa indierockin järkkymättömältä peruskiveltä. Tulisiko cooliutta sitten tavoitella. Ehkä Thurston Moore on löytänyt haavoittuvuudessaan jotain uudella tavalla hienoa. Superstar uhkui 1970-luvun rockunelman pimeää puolta: fanin pakkomielteistä halua kokea pieni osa tähden säihkeestä ja ihaillun rocktähden kokaiininkylmää kyynisyyttä. Heikkous teki hänestä helpommin lähestyttävän ja samaistuttavan, mutta auttamatta myös vähemmän coolin. Gordon tiesi suhteesta ja antoi miehelleen monta uutta mahdollisuutta. Trendejä on vaikea luoda, niiden perässä on helpompi juosta. Samalla myös Sonic Youth lopetti toimintansa. Vuonna 2011 Thurston Moore ja Kim Gordon erosivat 27 vuoden avioliiton jälkeen. Cool on nuoruutta, röyhkeyttä ja kauneutta. The Thurston Moore Group esiintyy Sideways-festivaalilla Helsingissä 9.6. Heidän tarinansa oli niin arkipäiväinen. Lehtien tai nettisivujen on yhä vaikeampi tutustuttaa lukijoitaan uusiin ilmiöihin, koska vain tutut asiat, joilla on varmasti faneja ja seuraajia, saavat tykkäyksiä ja klikkauksia. 2015 ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Girl in a Band Kim Gordon avasi eron syitä. Sonic Youth myös teki version Carpentersin levyttämästä Leon Russellin ja Bonnie Bramlettin kirjoittamasta kappaleesta Superstar, joka kertoo rocktähteen rakastuneesta bändäristä. Tämän päivän cool ei ole sitä välttämättä huomenna. Sonic Youthin levyt ja kappaleet olivat täynnä tällaisia viitteitä
Pitkän kiitoslistan perässä teksti ”we hope you are ok. Stanley Donwoodin kansitaide, joka tuo mieleen mielisairaalapotilaiden taidetyöt; kirjoituskonefontilla painetut lauluntekstit, joissa on tahallisia lyöntivirheitä, xxxx-rivistöjä ja satunnaisia numerosarjoja. Se oli liukunut hyllyssä muiden Radiohead-albumien taakse, näkymättömiin, paljastaen siten ettei sitä ole vähään aikaan kuunneltu. TEKSTI SAMULI KNUUTI T äytyy myöntää, että albumin paikallistaminen kesti hetken. Pitch forknettilehti otti jo maaliskuussa varaslähdön julkaisemalla sarjan artikkeleita, joissa se toisaalta julisti OK Computerin tappaneen klassisen rocklevyn pelastaakseen sen ja toisaalta ennustaneen tismalleen Trumpin hallitseman nykyisen digitaalisen infernon. Sillä kyllä albumista on jo ehditty kirjoittaakin. Siellä ne artikkelit ovat verkossa, käykää lukemassa ne jos huvittaa. Kriitikko Barry Walters jopa muistelee, miltä tarkalleen tuntui arvioida OK Computer Spin-lehteen albumin ilmestyessä – aivan kuin kyseessä olisi ollut kuukävelyyn verrattava saavutus, julkea askel ilmanalaan, jollaiseen yksikään ihminen ei aikaisemmin ollut mennyt. R A D I O H E A D Sika häkissä, antibioottikuurilla RADIOHEADIN klassikkoalbumi OK COMPUTER täyttää tasavuosia kesäkuussa. Kun uutta sanottavaa on vaikea löytää, on syytä kuunnella. Ja jos ne eivät 50 RUMBA. Sinä ehkä saatat olla 20 vuotta vanhempi kuin albumin ilmestymispäivänä, mutta juhlakappale ei ole ikääntynyt päivääkään. Siksi 20-vuotissynttäreiden kunniaksi se on kaivettava esille ihan esineenä ja laitettava soittimeen. Kansivihkon ujuttaminen ulos muovikotelosta: kuinka arkaainen ele. Kyllä, OK Computer oli ja on edelleen kokonaistaideteos. thankyou (sic) for listening”
R A D I O H E A D RUMBA 51
Vastapainoksi tälle Rumba pyysi minua pohtimaan ja kirjoittamaan, miten OK Computer on vaikuttanut suomalaiseen rockiin. Mutta vaikka brittipop olikin valmiina halaamaan Radioheadia, sillä ei ollut aietta vastata syleilyyn. Harakirin osatekijöitä olivat Oasisin kuuntelukelvoton kokaiinisinfonia Be Here Now (1997), Blurin siirtyminen kokeellisemmille ja amerikkalaisemmille vesille, Sueden luisu heroiinipöllyyn, Pulpin liukuminen delirium-tunnelmiin This Is Hardcore -albumillaan (1998) ja ihan vain se väistämätön tosiasia, etteivät mitkään bileet voi kestää loputtomiin. Ehdin pohdinnoissani niin pitkälle, että keksin listan yhtyeistä, jotka olivat selvästi vaikuttuneet Radioheadista: Wojciech, Manboy, Treeball, Rubik, Sans Parade. Silti albumi hyötyi keväällä 1997 brittipopin nostattamasta rockin renessanssista. Uuvuin kuitenkin nopeasti. Yhtye astui menestykseen väärällä jalalla, sillä sen läpimurtohitti Creep (1992) ammensi itseinhoaan ja nopean sekä hitaan vaihtelua heijastavaa äänimaailmaansa The Kinksin ja mod-kulttuurin sijasta grungesta ja amerikkalaisesta vaihtoehtorockista. Brittipop ja ennen kaikkea Oasisin ja Blurin kisailu olivat tuoneet intiaanikesän brittiläiselle musiikkilehdistölle, johon tuolloin kuuluivat ainakin viikottaiset Melody Maker ja NME sekä kuukausittaiset Vox, Select, Q, Mojo ja Uncut. Niin vaikeaa kuin se on uskoakin, vielä keväällä 1997 Radiohead oli ainakin kotimaassaan Englannissa altavastaajan asemassa. Parempi vain laittaa levy soimaan. OK Computer oli levy joka muutti kaiken, mutta sitten kaikki muuttui taas uudelleen, ja albumin vaikutuksen seulominen sieltä ja täältä tuntuu siltä kuin yrittäisi liimata tuhanneksi pirstaleeksi hajonnutta kukkamaljakkoa takaisin kokoon. Kun työväenpuolue oli voittanut vaalit kolmisen viikkoa ennen OK Computeria, itse Noel Gallagher oli käynyt OK Computerin vainoharha, elämänpettymys ja millenniaalinen angst olivat jyrkässä ristiriidassa brittipopin jätkäkulttuurin, optimismin, seksismin ja yleisen huhhahhei-meiningin kanssa. Itse tuolloin Lontoossa asuneena muistan hyvin, kuinka Radio 1 tarttui keulasingle Paranoid Androidiin lähes samalla vimmalla kuin kahta kuukautta myöhemmin Oasisin D’You Know What I Meaniin?. Koska albumilta puuttui Creepin veroinen single, se nousi Yhdysvaltojen albumilistalla vain sijalle 88, kun taas Englannissa joukko vahvoja singlejä (Just, Cheap Plastic Trees, Street Spirit) tekivät albumista sleeper-hitin. Kun soitin imaisee cd-tarjottimen sisäänsä, se päästää äänen, joka on ihanasti vuotta 1997. OK Computerin vainoharha, elämänpettymys ja millenniaalinen angst olivat toki jyrkässä ristiriidassa brittipopin jätkäkulttuurin, optimismin, seksismin ja yleisen huhhahhei-meiningin kanssa. Brittipop onnistui siinä ihan itse. R A D I O H E A D riitä, kaivakaa esille Tim Winmanin teos Welcome to the Machine: OK Computer and the Death of the Classic Rock Album, joka ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten. A luksi kuitenkin pari sanaa siitä maailmasta, johon Radioheadin kolmas albumi syntyi. Eikä sen potentiaali valjennut heti edes sen julkaisseelle levy-yhtiölle: usein toistetun tarinan mukaan Capitol, Radioheadin levy-yhtiö Yhdysvalloissa, pudotti levyn kuultuaan myyntiennustetta kahdesta miljoonasta 500 000 kappaleeseen. Silti OK Computer onnistui tulemaan puskista. Eikä Pablo Honey (1993) todellakaan ollut mikään lupaava debyytti: sisääntulona se oli enemmän kompastuminen kynnykseen, sillä albumilla Creepiä saartoi hyvin keskinkertainen kitararock. Kakkosalbumi The Bends (1995) oli valtava loikka eteenpäin, mutta vaikka se saikin erinomaiset arvostelut, suuren yleisön ja kriitikoiden silmät olivat Blurin ja Oasisin mittelössä sekä Sueden yrityksissä paikata riveistään Bernard Butlerin kokoinen aukko. 52 RUMBA. Internet oli mediatalojen ulkopuolella jo hilaamassa purkupalloaan heilautusasentoon, mutta vielä kevätkesällä 1997 levikkipiikkiensä kärjessä olevat lehdet olivat sekä uutislähteitä että mielipidevaikuttajia. Kun ne lähes yksimielisesti julistivat Ok Computerin mestariteokseksi 10/10-arvioillaan, levy sai sellaisen lentävän lähdön, jollaista printtimedia ei enää sen koommin kyennyt millekään julkaisulle tarjoamaan. Vielä pari vuotta aikaisemmin tämä olisi ollut mahdotonta kuusi ja puoli minuuttia pitkälle proge-grunge-taiderocksekoitukselle, joka antaa palttua perinteiselle popbiisin rakenteelle koostuessaan säkeistön ja kertosäkeen sijasta peräkkäisistä, toistensa kanssa tukkanuottasillla olevista osasista. Virallisen historiankirjoituksen mukaan OK Computer oli myös yksi niitä albumeita, jotka tappoivat brittipopin, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa
Ja hyvä niin. OK Computerin yksi taiteellisesti onnistuneimmista tempuista on naittaa albumin kauneimpia melodioita sen kaikista musertavimpiin teksteihin. Sen jälkeen kaikki on ollut pelkkää paskaa. Se vain heittää vaikutteiden verkkonsa paljon Camdenia kauemmaksi: yhtä lailla Pendereckiin kuin Phil Spectoriin, Beach Boysiin kuin The Cureen (Climbing Up the Wall on silkkaa läski-Bobia). Esimerkiksi Let Down on yksi niistä kappaleista, joille Coldplay on rakentanut koko uransa: hienovaraisesti kasvava, kehämäisesti kohti taivaita kurottava melodia, joka tuo mieleen kiitoradalta nousevat lentokoneet, tuuli puhaltamassa kukkia tuuleen kuin puut olisivat menneet naimisiin, ensirakastettu hymyilemässä kameraan vanhoilla kaitafilmeillä. Levyn tuotti Nigel Godrich, joka on tuottanut myös kaikki sitä seuraavat Radiohead-albumit sekä Thom Yorken soololevyt. RUMBA 53. Siinä se. Ei ole sattumaa, että se ilmestyi lähes samoihin aikoihin kuin David Foster Wallacen mammuttiromaani Infinite Jest (1996), joka pureutui itseään kuoliaaksi viihdyttävään ihmiskuntaan yhtä vakavalla raivolla kuin OK Computer. OK Computer ei nimittäin halunnut sen enempää tai vähempää kuin kertoa, millaista oli elää vuosituhannen vaihdetta kohti suistuvassa läntisessä maailmassa. Omalla tavallaan OK Computer on teemalevy, sukua Pink Floydin 70-luvun albumiklassikoille jos joillekin. Albumin temaattinen ydin on myös sen ajallisessa keskiössä: Keskelle albumia haaksirikkoutunut Fitter Happier on enemmän runoutta kuin musiikkia, sillä alle kaksiminuuttisessa kappaleessa abstraktin neoklassisen pianomusiikin päälle sävytön tietokoneääni luettelee tasapainoisen porvarillisen elämän hyveitä: ”Regular exercise at the gym, three days a week / Getting on better with your associate employee contemporaries.” Mitä pidemmälle lista etenee, sitä kummallisemmaksi se nyrjähtää, kunnes viimeiset säkeet ovat jo silkkaa hermoromahdusta: ”No longer empty and frantic / like a cat / tied to a stick / that’s driven into frozen winter shit.” Fitter Happier on tuskin juuri kenenkään suosikkikappale albumilla, mutta minua se aina karmii, kuten sen kuuluukin. Sitä seuraava suoraviivainen rockpala Electioneering on ehkä albumin turhin kappale, mutta kokonaisuuden dramaturgia vaatii siihen paikkaan juuri sellaista kappaletta, ja siksi se siinä on. ”Such a pretty house / such a pretty garden”, Yorke vaikertaa kuin mies, joka on saanut elämältä kaikki sen suomat porvarilliset mukavuudet vain huomatakseen, etteivät ne ole minkään arvoisia. Thom Yorke suhtautui asiaan toisin, sillä kuten John Harrisin teos The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock kertoo, albumin ilmestyessä hän sanoi: ”Kun Labour pääsi valtaan, kaikki olivat mukavia toisilleen noin kolmen tunnin ajan. Silti sen tekijät tunnistavat yksittäisten kappaleiden mahdin: sen voiman, joka popsinglellä oli vielä vuonna 1997. R A D I O H E A D vierailulla pääministerin virka-asunnossa. OK Computer on vielä omalla tavallaan vanhan maailman tuotos. Kuitenkin sen sanoitus on litania eksistentialistista epätoivoa ja kaukoliikenteeseen liittyvää persoonatonta merkityksettömyyden tuntua: ”Taking off and landing / the emptiest of feelings / sentimental drivel.” Siinä missä Chris Martin myöhemmin kirjoittaa Coldplaylle lukuisia Let Downin sukulaisia, mutta tekstittää ne kuin olisi juuri nainut onnittelukorttitelinettä, Thom Yorken laulun puhuja tuntee itsensä ”hysteeriseksi ja kelvottomaksi”, kuin ”maahan murskatuksi hyönteiseksi.” Toinen loistelias esimerkki on No Surprises, vaurauden tuutulaulu, joka taittuu itsemurhaviestiksi. Neuroottisen electronican aika koittaisi Radioheadille vasta myöhemmin. Sanotaanko niin, että minua ette näe osoitteessa 10 Downing Street.” J o syntyessään OK Computer oli vanha levy, sillä pahaisen popalbumin kapeiden horisonttien sijasta se otti niskoilleen tavoitteita, joita yleensä yhdistetään korkeampiin taiteisiin, kirjallisuuteen ja teatteriin. Kun sydän on täynnä kuin kaatopaikka eivätkä mustelmat OK Computer ei halunnut sen enempää tai vähempää kuin kertoa, millaista oli elää vuosituhannen vaihdetta kohti suistuvassa läntisessä maailmassa. Ja vaikka albumin nimessä on tietokone – Yorken mukaan nimi on keksitty slogan Applelle, vastinkappale Coca-Colan 70-lukulaiselle pyrkimykselle ”opettaa koko maailma laulamaan” – sen soundi hyvin suurelta osin noudattaa klassista rockia
Toisaalta se on albumi huikeista pelastumisista, teknologian suomista mahdollisuuksista ja mielikuvituksen loikista, jotka eivät edellisten vuosisatojen asukeille olisi olleet mahdollisia. TO M SH EE N AN 54 RUMBA. Albumin ensimmäisen ja toiseksi viimeisen kappaleen väliin mahtuu myös Subterranean Homesick Alien: merkillisen idyllinen fantasia siitä, miltä tuntuisi joutua avaruusolioiden nappaamaksi. Siksi yksi albumin toistuvista motiiveista onkin tukehtuminen: se on yhtä lailla esillä Exit Musicin kertosäkeessä ”we hope that you choke” kuin No Surprisesin harvinaisen epämukavalla videolla, jolla Yorke yrittää suoriutua laulusta pää purkissa, jossa veden pinta nousee koko ajan. O K Computerin menestys marssitti vuosituhanteen vaihteessa esiin joukon bändejä, kuten Travis, Coldplay, Muse, Elbow ja Keane, jotka olivat selvästi kuunnelleet Radioheadinsä mutta jättäneet huomiotta kauhun yhtyeen kauneimpien hetkien alla. Albumin villit mielialan vaihtelut luovat vaikutelman kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, josta on omalla tavallaan tullut nykyajassa elämisen perusvire. OK Computer kun yhä – bändin omia sanoja lainaten – on albumi, joka suutelee kuulijaansa syljen kera. Ja albumista puhuttaessa yleensä unohdetaankin kolikon toinen puoli: miten riemullinen levy halutessaan osaa olla. ”I am back to save the universe”, hän julistaa tavalla, joka on vastinkappale Luckyn säkeelle ”I’m your superhero”. Niin tottunut sitä on 2000-luvun Radioheadin elektroniseen passiivis-aggressiivisuuteen, että nykyään OK Computer yllättää suoruudellaan, sielukkuudellaan ja lavealla tunneskaalallaan. Kappaleen nimi tietenkin viittaa Bob Dylanin beat-kirjallisuusoodiin Subterranean Homesick Bluesiin, eikä biisi olekaan sen vähempää kuin Radioheadin vieno yritys tehdä linnunradan mittainen road-elokuva, jossa podetaan nostalgiaa ulottuvuuteen, jossa ihminen ei ole koskaan käynyt. R A D I O H E A D enää parannu, laulun puhujan tekee mieli tarttua hiilimonoksiidiseen kädenpuristukseen. Mutta toisaalta se on myös albumi hautautumisesta ja turtumisesta, sillä kun kaikkea on liikaa, mikään ei enää tunnu miltään. ”Phew / For a minute there / I lost myself”, Yorke toteaa kuin pyntätty lakimies, joka innostuu tuulettamaan suosikkijoukkueensa voittomaalia lähipubissa niin, että tulee tyhjentäneeksi attaseasalkkunsa sisällön takkaan. Vaikka sitä onkin OK Computeria seuranneiden kuuden albumin ajan yrittänyt uskotella itselleen toista, ehkäpä Radiohead päätti heittää jotakin arvokasta menemään Kid A:n myötä. Jonkin aikaa ”radioheadmäinen” tarkoitti juuri tietynlaista melankolista ja eteerisen kaunista, salakavalan majesteettista kitarapopballadia, jonka pohjimmaisesta tunnevireestä ei koskaan voinut olla täysin varma. Ensimmäinen esimerkki on albumin ensimmäinen maistiainen, syyskuussa 1995 NME:n War Child -projektia varten nauhoitettu Lucky, joka toisaalta kuvastaa Thom Yorken lentopelkoa ja toisaalta tavoittaa sen riemun, jonka lentomatkasta selviäminen tuottaa. Kuten kaikki masennuspotilaat tietävät, ahdistavinta ei koskaan ole pimeys, vaan ylle armottomana kaartuva sininen taivas, sen suunnaton luometon silmä. Niinpä OK Computerin kuvaavin hetki tapahtuukin ehkä sen kuudennen raidan Karma Policen jälkimmäisellä puoliskolla, kun kappale vaihtaa tempoa ja Yorken ääni muuttuu syyttävästä hämmentyneeksi. OK Computer on täynnä juuri tällaisia hetkiä, jolloin Yorke unohtaa itsensä ja näyttää kuulijoille täsmälleen miltä hänestä tuntuu. Myöhemmin toki Coldplay rakastui U2-yhtyeeseen, Muse ryhtyi väsäämään suuruudenhulluja avaruusoopperoita ja Elbow löysi oman soundinsa jostakin Peter Gabrielin ja brittiläisen setärockin välistä. OK Computerin henkeäsalpaavuus johtuukin paljolti siitä, kuinka taitavasti se tasapainottelee kahden ääripään välillä. Siksi Jonny Greenwoodin kitara on Radioheadin myöhemmillä rooleilla useimmiten kuin vaihtoaitiossa, siksi Phil Selwayn rumpujen tilalla on usein elektronisia rytmejä ja siksi Yorken omatkin sanoitukset kallistuvat abstraktiin leikkaa ja liimaa -tekniikkaan. Musiikillisesti bändi on kertonut halunneensa saada kappaleen kuulostamaan samalta kuin Louis Armstrongin What a Wonderful World tai Marvin Gayen mieltäylentävä sielukkuus; biisi on alun perin soitettu nopeammin ja hidastettu albumille. Albumilla Luckyn sisarusraita on sen avauskappale Airbag, jolla Dj Shadow’n Endtroducing-levyn triphopista inspiroituneen rytmiraidan päällä Yorke iloitsee auto-onnettomuudesta selviämistä. Albumin villit mielialan vaihtelut luovat vaikutelman kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, josta on omalla tavallaan tullut nykyajassa elämisen perusvire. Siksi Kid A -albumia nauhoittaessa yhtye Yorken vaatimuksesta sukelsi elektroniikkaan: hänen mielestään muiden jäsenten pitäisi oppia ”langettamaan läsnäolonsa” albumin kappaleille soittamatta niillä. Toista kertaa Thom Yorke ei antaisi saman toistua. Kaikkien näiden ja monien muidenkin vuosituhanteen vaihteessa esille nousseiden bändien varhaisessa DNA:ssa on kuitenkin aika monta rihmaa OK Computeria. ”It’s gonna be a glorious day”, Yorke kujertaa, ääni täynnä puhdasta iloa, samalla kun musiikki hänen taustallaan muistuttaa Pink Floydia kokeilemassa stadionrockia
255 € VIP 1PV ..............ALK. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ...................................ALK. 2.7.2017 www.tuska.fi (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) 1 PV .................................ALK. 65 € 3 PV .............................ALK. 119 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. 75 € 2 PV .............................ALK. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. Kät evä sti ma aku nni sta Tus kaa n Onn ibu ssi lla ! APOCALYPTICA PLAYS METALLICA BY FOUR CELLOS DEVIN TOWNSEND PROJECT SUICIDAL TENDENCIES AMORPHIS MAYHEM TRIPTYKON TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS SOILWORK SONATA ARCTICA DIRKSCHNEIDER WINTERSUN BARONESS ELECTRIC WIZARD MOKOMA INSOMNIUM LOST SOCIETY ANNEKE VAN GIERSBERGEN’S VUUR BRUJERIA ROTTEN SOUND AVATARIUM BATTLE BEAST BROTHER FIRETRIBE JIMSONWEED IMPALED NAZARENE BARATHRUM BAPTISM ORANSSI PAZUZU TRAP THEM LIK THE RAVEN AGE KOHTI TUHOA RATFACE PEKKO KÄPPI & KHHL HUORA AMENDFOIL DEMONZTRATOR FEAR OF DOMINATION MIND RIOT SLEEP OF MONSTERS THROES OF DAWN PAARA ALABAMA KUSH. 105 € 3 PV .............................ALK. HELSINKI SUVILAHTI 30.6
Kiittäminen on TEKNOA, joka kesytettiin uudestaan undergroundista klubeille. TEKSTI JONI KLING T E K N O 56 RUMBA. Teknon loputon liike Viihtyminen Helsingin yökerhoissa on tehty helpommaksi kuin koskaan
Huolittelemattoman ja rustiikkisen pinnan alla on premium-tasoinen, hyväksi havaittua kuvastoa mukaileva venueja tuotantomalli, jonka ohjelma on toteutettu samoilla korkeilla kriteereillä kuin emoklubinsa tarjonta. Silloin ykkösolut virtasi läpi aamuyön ja pelkästään aikaa tappamaan saapunut, Rööperin ensimmäisten kaljabaarien avautumista odotteleva asiakaskunta öykkäröi leukojaan jauhaen. Tämä on uusi kohderyhmä, jolla onneksi ei ole muistikuvia Punavuoren edesmenneen Rose Gardenin ajoista. Nyt sekoilu ja örvellys ovat historiaa. Illat ovat harrastelijoille, aamut ammattilaisille. Jälkimmäistä koulukuntaa edustavat vuorotyöläiset, baarihenkilökunta ja levylaukkualan toimihenkilöt, mutta ennen kaikkea uusi klubisukupolvi, joka etsii pidempiä jatkoja ja omistautuneempaa dj-kulttuuria. Keskustan yökerhotarjonnan näivetyttyä vaihtoehtoisesta konemusiikista vastaavat yksinomaan Kaikun ja Kuudennen linjan muodostama ”bailukompleksi” Kalliossa sekä Ääniwalli Vallilan teollisuusalueella. Konemusiikin kysynnästä kertoo se, että useita vuosia pääkaupungin yöelämästä puuttuneet aamujatkot ovat palanneet kuvaan. On sen arvoista.” Yöelämä Helsingissä on vaihtunut aamuelämään. Kaikun yhteyteen avattu Stidilä-jatkoklubi henkii eräänlaista kansainvälisen käytännön mukaista puolijulkisen tilan ratkaisua, yökerhomaailman Airspace-sovellusta. Mutta kannattaa venailla. Omistautuneimmille valikoimaa täydentävät vielä underground-bileet, joita järjestetään lähes joka viikonloppu. Maalatessaan itsensä itseorganisoituviksi ja omavaraisiksi tekijöiksi ei kyse ole niinkään autenttisuuden tavoittelusta (vaikka epäkyynisesti musiikkiin suhtautuva nuoriso sitä tuskin panisi pahakseen) vaan ympäristön luomasta turvallisuuden RUMBA 57. Helsingin klubikenttä on viimein eurooppalaistunut. Pitkään vallinnut jakso, jonka aikana yksikään yökerho ei tarjonnut jatkoaikaa aamyhdeksään, on päättynyt nuoren polven entusiastien löydettyä pikkutunteihin sijoittuvan potentiaalin. T E K N O uljettuun Facebook -ryhmään alkaa kilahdella viestejä lauantaiaamuna neljältä: ”Mäkelänkadulla tänään mitään?” ”Suvilahti, no door policy.” ”Montako mahtuu?” ”Nyt jo aika täynnä. Viiden vuoden sisään Helsingin klubikenttä on kokenut myllerryksen. Yksi syy Kaikun ja Ääniwallin menestykseen on niiden taitava ug-estetiikan mallintaminen
Klubitarjonnan täysremonttiin syytä etsittäessä esiin nousee väistämättä tekno. Skeneä tuntemattomalle tämä kaikki näyttäytyy jännittävänä. Siam järjestää livepainotteisia kokeellisen elektronisen musiikin iltoja Sähkö-levymerkin hengessä. Teknon uuden tulemisen voi nähdä olevan useiden sattumien summa, mutta etenkin ug-bileiden nykysuosioon vaikuttaa myös vaihtoehtojen puute. Jos haluaa soittaa levyjä ja tahtoo estetiikkaan vaihtelua, on pakko järjestää itse bileitä”, Pulkkinen sanoo ja kehuu nuoremman teknopolven oma-aloitteisuutta. Ehkä joku Boiler Room tarjoaa monille valmiin mallin, jonka mukaan mennään, mutta sitten on vaikkapa Siamtai Mus-bileet, joissa tehdään vaihtoehtoisemmin. Vaikka klubeilla on tungosta, yöelämä on köyhtynyt. Olen joskus ollut järjestämässä bileitä, joissa ei ollut mustia jätesäkkejä ikkunoissa. 58 RUMBA. ”Olen miettinyt, että pitääkö kaikki järjestää yhden ja saman konseptin mukaan. 2010-luvulla tekno on noussut jälleen Berliinin Berghainin satametristen jonojen perässä kaikkialla läsnäolevaksi. V iimeiset kymmenen vuotta ug-bileskeneä todistanut Joonas Pulkkinen, joka tällä hetkellä operoi dj-nimellä Jackmaster of the Univörs, on soittanut omien klubiensa ohella vierailevana dj:nä muun muassa Basson taajuudella ja toiminut bilejärjestäjänä. ilmapiiristä. ”Hollannissa ja Lontoossa skene on ihan erinäköinen kuin Berliinissä, missä tekno on jotenkin ikuisesti muotia. Detroitilaisesta varastomiljööstä ammennetut esteettiset ratkaisut näkyvät edelleen hyviä bileitä attribuoivina maamerkkeinä, kun itse musiikki on lähes 40 vuoden elinkaarensa aikana ollut jatkuvassa muutoksessa. Kun klubeilta ei löydy sopivaa kosketuspintaa, se on luotava omalla porukalla. Hommat voi tehdä omalla tavallaan. Suomen ahtaissa oloissa tekno sinnitteli pitkään lähinnä Hytkyn kaltaisten harrastuneiden toimijoiden suojeluksessa, kunnes katosi klubeilta lähes täysin viime vuosikymmenen minimal-trendin laannuttua. Vaikka esimerkiksi Kaikun illoissa soi edelleen korostuneena house, ja tarjontaan kuuluu kaikkea kokeellisesta elektroniikasta italodiskoon, on tekno ilmiönä kaikkein näkyvin. Ne ovat yleisönsä tekemiä ja näköisiä paikkoja. Teknoskenessä ihannoitu Berliini-muotti on sekin yksipuolinen ja lopulta itseään toistava nimittäjä. Kontrasti kansainväliseen Boiler Room -klubikonseptiin, joka kuratoi tiukkaan esiintyjiensä T E K N O Hienoisesta insinöörileimasta kärsittyään tekno on jälleen saanut takaisin genreseksikkyytensä. Se myy tapahtumia niin hyvin, että house-dj voi käyttää sanaa buzzwordina, vaikkei koko genreen kajoaisikaan. Vaikka kyse on laajan tyylikirjon summaavasta yleiskäsitteestä, tekno assosioituu suurelle yleisölle muutamiin sitkeisiin stereotypiakliseisiin: ajatukseen kokomustiin pukeutuneista synkeistä paikallaankävelijöistä, soundien kolkkoudesta, tiukasta klubietiketistä ja erityisen vakavamielisestä genrepurismista. Hienoisesta insinöörileimasta kärsittyään tekno on jälleen saanut takaisin genreseksikkyytensä. Viitatessaan undergroundiin klubit viittaavat myös kotoisuuden tunteeseen. Kun aurinko nousi, se oli porukalle jotenkin eksoottista.” Pulkkisen mainitsemista uuden polven tapahtumajärjestäjistä Mus on itähelsinkiläinen kollektiivi, joka on pyrkinyt kehittämään bilekulttuuria genrerajoitteista vapaampaan suuntaan. Vaikka tekno kuuluu olennaisena osana Pulkkisen repertuaariin, hän näkee sen laajamittaisen suosion aiheuttaneen myös klubimaailman pelkistymistä. Tekno tuntuukin käyvän jatkuvaa neuvottelua ug-menneisyytensä ja pienen piirin toimintansa sekä saamansa kiusallisen mainstream-huomion välillä
Myös yökerhojen on täytynyt jo oman uskottavuutensa vuoksi kyetä reagoimaan näihin ongelmiin.” T E K N O Gabberin toista tulemista voi joutua odottamaan ikuisesti. Kun konemusiikkiskenen aiemmin hajautunut keskipiste Adamsin, Erottajan, Nollan sekä lyhytikäisten YK:n ja Basementin jälkeen siirtyi Kallioon, aiempi kävijäkunta tiivistyi parin kolmen klubin asiakkaiksi. Teknokulttuurissa esimerkiksi Hytkyn bileissä tasa-arvo ja turvalliset tilat ovat olleet normi jo kymmenen viisitoista vuotta sitten. Boiler Room muistetaan tahona, joka muun muassa sensuroi videon Vengaboysia soittaneesta Grimesista. Big floor -konseptilla toteutettujen klubien myötä pelin häviäjät ovat selvillä: rap ja indie ovat joutuneet väistymään tanssilattioilta. Uusi sukupolvi on ryhmä, joka pyrkii määrätietoisesti emansipaatioon. Erityisesti teknoon assosioituu vahvasti yöelämän uusiutunut normisto, jossa toimitaan tanssimisen ja musiikin ehdoilla. Teknon räjähdysmäinen suosio saattaa olla osittain myös perspektiiviharhaa. Jos ydinkeskusten suureellisten puitteiden mukaan aikoinaan ylimitoitettu Adams näytti vajaalta hyvinäkin iltoina, ei Kaiku vaikuta tyhjältä missään olosuhteissa. Joonas Pulkkisen mielestä kaikki kehitys yökerhoympäristöjen rauhoittamiseksi musiikkivetoisemmaksi on tervetullutta. Hiphopille tilausta olisi edelleen, mutta konemusiikkikeskeisten klubien aikana sopivat venuet ovat harvassa. Hänen mielestään mitään selkeää etiketin uusiksi määrittelyä ei ole tapahtunut, mutta sanattomien sääntöjen koodisto on kehittynyt. Ne kasasivat yhteen täysin erilaisia viiteryhmiä”, Pulkkinen sanoo. Blogihouse ja elektro valtasivat alaa keskitien vaihtoehtona, ja dubstep sekä UK garage raivasivat tietä myös tulevalle tekno-revivalille. ”Se miten vaikka seksuaalivähemmistöjen asemaa on parannettu, on hienointa mitä suomalainen yhteiskunta kansana on pystynyt viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana saamaan aikaan. Aamujatkokulttuuri on osoittanut, että alkoholimyynti ei ole se, minkä ehdoilla bileet pyörivät. Kun [We Got] Beef meni, niin ei sitä enää kuule missään, vaikka miljoona kertaa kuullut ysäriräppibiisit kestävät hyvin aikaa ja sukupolvi toisensa jälkeen löytää ne. RUMBA 59. Siksi Misf*tsin ja viimeksi Guggenheimin tyyppiset klubit ovat olleet onnistuneita. ”Räppi on aina ollut stadissa suosittua. M usiikki ei ole ainoa klubeilla muutoksen kokenut tekijä. Enää keikoilla ja tietylle genrelle omistautuneilla klubeilla kuultavat musiikkityylit eivät mahdu repertuaariin saati sekoitu konemusiikin kanssa. Sub Popin julkaisuja ja Creationin shoegaze-levyjä aikoinaan kuunnellut Pulkkinen muistelee vuosina 2007–2010 toiminutta Redrumia ja etenkin sen Misf*ts-klubia viimeisenä paikkana, jossa indie ja konemusiikki toimivat rinnakkain. ”Ehkä kymmenen vuotta sitten yöelämä oli huolettomampaa, mutta suoraan sanottuna jengi oli myös ihan lärveissä”, Pulkkinen toteaa. Kyse ei ole pelkästään alakulttuuri-ilmiöstä, vaan laajemmasta arvomuutoksesta yhteiskunnassa. musiikkilinjauksia, syntyy kovan statuksen klubien coolius-edellytyksistä. Viimeisin indietä elämäntapanaan kuluttanut sukupolvi ehti nuoruudessaan altistua myös niin sanotulle idm:lle sekä Aphex Twinin ja Autechren kaltaisille college rock -fanienkin kelpuuttamille koneartisteille, joiden jättämä jälki on myöhemmin osoittautunut kitarabändejä kestävämmäksi. Lattia ei ole paikka pokailemiseen, ja kännisekoilu ei ole enää sallittavaa. Yöelämän köyhtymisellä Pulkkinen viittaa myös genrevalikoiman kapenemiseen
Psykedeelinen konemusiikki onkin kulkenut pitkän matkan, jos sen haluaa määritellä alkaneen 1970-luvun lopulla jostain Adrianmeren ranta-resorttien liepeiltä, missä dj saattoi soittaa sekaisin diskoa ja Hawkwindia. Jos teknon kohdalla onkin liioittelua puhua uskonnosta, vastaa se ainakin sopivalla intensiteetillä maallistuneeseen urbaaniin kokemukseen, jossa itsetutkiskelu ja hiljentyminen palvelevat arkielämän rytmittämisessä, mutta puhdistautumiseen tarvitaan edelleen kerran viikossa seurakunta ja pyhä toimitus. Elektro ninen musiikki on trendikästä todella keskiluokkaisessa kontekstissa.” ”Mitä on järjestys ja mitä on kontrolli. ”Jos mietitään yökerhoa näyttäytymisen tilana, sellaisena julkisuuden areenana, jossa on ihan omat sääntönsä, niin sosiaalisessa mielessä se on aina hieman vinksahtanut hierarkia, joka ei noudata mitään arkielämän logiikkaa. Sittemmin estetiikka on kuin vahingossa kotoutunut erityisesti teknon pariin. Rationaalisesti dj:n voi nähdä pelkän ammatin näkökulmasta, mutta siihen liittyy myös tietty palvonnan aspekti. Kun ei olla yökerhossa, niin miten ajatellaan. ”Make Trance Rad Again”, lukee helsinkiläisen dj-kollektiivin promolippalakissa. Välillä konemusiikkitrendien kohdalla onkin vaikeaa vetää rajoja muodin, lifestylen ja jopa uskonnon välille. Elektroninen musiikki on trendikästä todella keskiluokkaisessa kontekstissa.” – JOONAS PULKKINEN 60 RUMBA. Ne ritualistiset yhtäläisyydet ovat myös dj:n tapa hahmottaa illan kulkua: viimeiset biisit ja Agnus Dei. Kun klubikentällä on mukailtu pienten ug-piirien muotokieltä, on mallintamisen kohteena usein myös eksklusiivinen oman skenen varjelu. Halutaan kuluttaa taidetta tai syödä hyvin. Silti herää kysymys tietynlaisesta konemusiikin uushenkisyydestä. Pulkkisen mielestä se on jo jossain määrin tapahtunut. Halutaan kuluttaa taidetta tai syödä hyvin. Jossain määrin valtavirtaa ja laajoja yhteisiä nimittäjiä on kyettävä olemaan askeleen verran edellä. Se on paljon velkaa yhden ikäpolven fiksaatioon 1990-luvun alkua, konemusiikin yhden epookin ja ”toisen rakkauden kesän” huipentumia kohtaan. Päihdekielteisyys ja treenaaminen ovat vain käytännönläheinen jatke fyysisen kokemuksen maksimoinnille. Trendikästä yökerhoa määrittää, että kun väkeä tulee paljon eri taustoista ja varsinaisen viiteryhmän ja kanta-asiakkaiden ulkopuolelta, niin siitä herää kysymys, että miten voidaan seuloa niin, että kaikki pystyvät viihtymään?”, Pulkkinen pohtii. T E K N O ”Se, mikä klubeilla on musiikin ohella kiinnostavaa, on tiettyjen ihmisten homogeeniset piirteet, jotka näkyvät näyttäytymisessä ja muodissa. ”Trance on hyvä esimerkki elektronisesta musiikista, jossa noudatetaan siinä suhteessa aristoteelista draamankaarta, että siellä on nostatus ja suvanto. Sen toista tulemista voi joutua odottamaan ikuisesti. Pulkkinen allekirjoittaa skenejen tavan organisoitua houkuttelevaksi uskonnollisten vertausten tekemiseen. Trance ei varsinaisesti ole koskaan kadonnut mihinkään, vaan on teknon tavoin joko pysytellyt pienten piirien suojissa tai sulautunut osaksi isompaa kokonaisuutta. ”Se, mikä klubeilla on musiikin ohella kiinnostavaa, on tiettyjen ihmisten homogeeniset piirteet, jotka näkyvät näyttäytymisessä ja muodissa. Nykyisen kolkon, analogisen Berliini-vaikutteisen teknon kukoistuksessa sukupolvikokemus on tekijä, jota ei pidä aliarvioida. Ainakin Suomessa ostajia on edelleen. Trance liittyy osaelementtinä meilläkin valtavia yleisömassoja keräävän edm-popskenen osatekijäksi. Trancella on Suomessa myös paljon kunniakkaammat perinteet niin sanotun psykedeelisen Suomi-soundin parissa, jota vaalitaan yhä ugja metsäbileissä. Kuitenkin vasta 1990-luvun puolivälin buumi jalosti trancen profiilia tuoden sen kitscheimmät puolet esiin. Sen sijaan trancen paluuta on povattu jo pitkään. Tämäkin alakulttuuri on ollut mahdollista lantrata kaupallisempaan muotoon ja myydä eteenpäin. Israelilaisen kevyen psyketranceskenen supernimi Infected Mushroom keikkailee Suomessa lähestulkoon vuosittain. Teknoharrastajat puhuvat mielellään voimaantuvansa musiikista tai olevansa yhtä sen kanssa, jopa hurmoksesta. Kun ei olla yökerhossa, niin miten ajatellaan. Noin kolme vuotta sitten meemiksi kehittyi puolihumoristisena alkanut health goth -ilmiö. Vaikea tehtävä. Urheilukuosin merkitys tuntuu ironisen katumuodin sijaan alleviivaavan symbolista ”your body is a temple as well as a nightclub” -ajattelua. Teknoon liittyvä alagenreja soundipurismi, jota dj:t mielellään kertovat välttelevänsä, voi muuttua erottautumisen välineeksi siinä vaiheessa, kun jokainen parikymppinen kalliolainen on oletuksen mukaan identifioitavissa teknoskenettäjäksi. Nykytilanne ei ole itsestäänselviö ja sen säilyttämiseksi täytyy myös tehdä aktiivisesti töitä. Tavallaanhan se on jo tullut takaisin, mutta on siinä kyse siitäkin, miten Resident Advisorin tai Fact Magin kaltaisilla medioilla on valta määrittää konemusiikin trendejä, oli se sitten vaikka gabber tai trance.” Tässä vaiheessa klubikentällä ollaan vielä varpaillaan. Tänä kesänä yhtye saapuu Vantaan Vehkalan Rockfestiin, jonka muita pääesiintyjiä ovat Rammstein, Turmion Kätilöt ja Kotiteollisuus. Säntillisesti asetellut pikkuletit, hautausurakoitsijameikit ja päästä varpaisiin mustat Adidas-gearit ovat nykyään tuttu näky myös Helsingin yössä. Ymmärrän hyvin sen analogian messuun.” T eknonkaan voittokulku ei voi jatkua ikuisesti, vaikka se on toisaalta jo integroitunut niin vahvasti yöelämään, ettei tule olemaan kokonaan syrjäytettävissä. Se viittasi alkujaan fitness-harrastajiin, jotka treenasivat mieluummin Nine Inch Nailsin kuin listapopin tahtiin ja suosivat urheiluvaateneonin asemasta tummaa polyesteriä. Kun on pysyttävä liikkeessä kymmenestä tunnista vuorokauteen tai kahteen, suorituskyvyn optimointi muuttuu olennaiseksi osaksi bilekokemusta. Gabberia yritettiin lanseerata jo kymmenen vuotta sitten Rose Gardenissa turhaan. Psyja goatrancen myötä skeneä ilmaantuivat värittämään neonväriset kuiturastat, platformeja koristavat kiksukarvat, Alex Grey -tyyppiset dekot ja elektronis-tantrinen kuvamaailma. Perässä täytyy seurata vähemmän vaikutusvaltaisten genrejen maineenpalautus, kunhan aika on kypsä
Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 010 841 4185. 209,56€) VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Y H T E I S T Y Ö S S Ä : VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. – 5 v. j u h l a k o n s e r t t i –. (yht
Taiteilijan haaste on synnyttää oman kokemuksensa pohjalta jotain, joka tavoittaa universaaliuden, mutta voi silti olla vain hänen itsensä luomaa. Huippukohdat (Closer My God, There Used to Be a Darkness, Pearly Gates, vain kolme mahdollista nimetäkseni) nousevat omiin ylhäisiin korkeuksiinsa. Sen kappaleet ovat rakenteellisesti selkeitä, akustiselle kitaralle ja koskettimille rakentuvia, mutta näissäkin lauluissa on syvyysvaikutelmaa ja tilan tuntua paljon enemmän kuin tässä viitekehyksessä yleensä. Kolmen levyn kuunteleminen peräkkäin tuntuu valtavan hyökyaallon alle jäämiseltä tai ehkä oleilulta musiikillisen myrskyn tyynessä keskuksessa ääneksi valjastettujen tunteiden pauhatessa ympärillä. Kullakin levyllä on toki oma identiteettinsä, joka varioi samaa hukuttavaa vaikutelmaa jossain määrin eri tavoin. Tätä tyyntä tapahtumattomuutta jäsentää kahden instrumentaalisen teoksen jälkeen 19-minuuttinen, aavistuksen uhkaava The Worst in Me kuin muistutuksena siitä, että menneisyyden painokin kulkee yhä mukana. Tällaiseen määrään musiikkia mahtuu tyhjäkäyntiä, mutta Amen-trilogialla tyhjäkäyntikin on merkityksiä täynnä – aivan kuten todella paksuun romaaniin on mahduttava hengähdystaukoja, jotka luovat dynamiikan, jäsentävät kokemusta ja auttavat jaksamaan. Amen 2:lla on vielä huomattavasti vähemmän kiire mihinkään kuin ykkösellä, jonka laulujen taustalla voi aistia askelia jouduttavaa ahdistusta ja halua päästä kauemmas pois koetusta. Lopputulema on silti vapauttava. Kolme albumia, kolme itsenäistä mutta toisiinsa nivoutuvaa kokonaisuutta, reilusti yli kolme tuntia musiikkia – ainutlaatuisuus pätee jo mittasuhteisiin. Nyt on tilaa vaikkapa 23-minuuttisen päätösbiisin staattiselle ambient-vellonnalle, jonka soidessa voi vajota syvään, puhdistavaan uneen (kirjaimellisesti, testattu on). Joensuu on valinnut strategiakseen maksimalismin ja lähtöoletuksekseen sen, että mitä tahansa voi tehdä. Klassinen draamankaari edellyttäisi trilogian olevan toipumiskertomus, ja tätä oletusta tietysti tukevat kakkososan valoisammat tunnelmat, levollisen luottamuksen vire ja huikean There Used to Be a Darkness -kraut-eepoksen pimeyden poissaolon julistaminen. Kakkonen on levyistä majesteettisin ja euforisin. Joensuu tuntuu häivyttävän itsensä ja oman henkilökohtaisen kokemuksensa musiikista, joka ehkä kuvaakin osaltaan epäpersoonallista, neurooseista ja ajatuslukoista vapaata auvoisaa olotilaa. Musiikki luo oman todellisuutensa ja kietoo kuulijan siihen niin huolellisesti, ettei otollisessa tilanteessa enää tule ajatelleeksi minkään sen ulkopuolisen maailman olemassaoloa. Monin paikoin strategia on hajottaa kaikki jäänteet ”biiseistä” yhä elektronisemman äänikudoksen sekaan. Siinä laulaa ihminen, joka on selvinnyt kiirastulestaan minuutensa säilyttäen, vaikka kaikki ympärillä onkin ehkä muuttunut toisenlaiseksi kuin hän sen joskus kuvitteli. Se sisältää kauttaaltaan isoa musiikkia – sellaista, joka täyttää kirkkojen kaltaisia avaria, hiljaisia tiloja tai avoimen taivaan alla soidessaan kurkottaa tähtiin. NIKO PELTONEN Visionsa mittainen saavutus Joensuu tuntuu häivyttävän itsensä ja oman henkilökohtaisen kokemuksensa musiikista, joka ehkä kuvaakin osaltaan epäpersoonallista, neurooseista ja ajatuslukoista vapaata auvoisaa olotilaa. Hengenvaarallinen: 0–1,9 Kehno: 2,0–4,9 Keskinkertainen: 5,0–6,9 Hyvä: 7,0–8,9 Klassikko: 9,0–10 L E V Y T Mikko Joensuu Amen 1 Amen 2 Amen 3 9,4 9,6 9,2 SVART RECORDS 62 RUMBA. Amen 1 on eniten sidoksissa ”laulaja-lauluntekijäperinteeseen”. Ykkösosan aloittavat, yli seitsenminuuttiset Enjoy It While It Lasts ja Sometimes You Have to Go Far ovat järisyttävän ylevää musiikkia, ja niiden jälkeen on jo selvää, ettei tässä ole kyse tavanomaisista leirinuotiotunnelmista. Loppulauseena sanottakoon: Mikko Joensuu selvittää leikiten sen suuruudenhullun taiteilijan perushaasteen, että pitäisi kyetä visionsa mittaisiin saavutuksiin. Perustunteet ovat universaaleja ja Joensuun kokemus yksi monista. Amen 3 jatkaa tästä loogisesti. En nyt tarkoita sitä, millaisista ajatuksista ja tunteista tämä musiikki kumpuaa. Amen-trilogia ei sisällä pelkästään paljon musiikkia. Tuossa kudoksessa on vaikutteita ambientista, Tangerine Dreamin kaltaisista nimistä ja ihan silkasta new age -musiikistakin. Viimeistään Closer My God – levytrilogian ”perinteisin klassikkobiisi” – lyö kanveesiin emotionaalisella ehdottomuudellaan. Mutta niillä ei olisi väliä, tai oikeammin ne kääntyisivät itseään vastaan, ellei teosten sisältö vakuuttaisi niin syvästi. Se sisältää vain kuusi kappaletta, mutta kestää yli 70 minuuttia. Monin paikoin se kuulostaa pitkältä, raukealta ja täydelliseltä kesäpäivältä, jäännöksettömästi tässä hetkessä olemiselta, menneisyydettömältä ja tulevaisuudettomalta musiikilta. Silti: vaikka jo Amen 1 tarkastelee maailmaa jonkin ratkaisevan murroskohdan jälkeen – Joensuu itse on puhunut uskonsa kadottamisesta ja siitä aiheutuneesta masennuksesta – on se vasta tämän matkan alkupiste. Sen tekee kolmososan päättävä Pearly Gates, joka edustaa paluuta ykkösen musiikilliseen muotokieleen, mutta kaikkea koettua viisaampana ja lähes 15 minuutin mittaan paisutettuna. Eikä trilogia olisi trilogia ilman lankojen sitomista vielä kerran yhteen. TÄTÄ arvostelua ei voi aloittaa muuten kuin seuraavasti: mitään aivan sellaista kuin Mikko Joensuun Amen-trilogia ei ainakaan Suomessa ole koskaan tehty
TE RO AH O N EN L E V Y T RUMBA 63
Mutta jos se olisi yhtään helpompaa, jotain olennaista viehätyksestä katoaisi. Kun 13 vuoden odotuksen jälkeen Jennifer Herrema ja Neil Hagerty tekevät jälleen yhteistyötä, se materialisoituu elähtäneiden paluuaktien harrastamista julkaisumuodoista hyödyttömimpänä: vanhoja kappaleita lämmittelevänä, suppeana, kahdesta keikasta koostettuna livelevynä. Red Tigerista kuullaan sopivasti levällään oleva katkelma, mutta mihin loput on leikattu. ROYAL Truxin rakastaminen on aina ollut työn takana. Osa päivityksistä kuitenkin onnistuu palvelemaan originaaleja. Royal Trux on aina ollut parhaimmillaan hajottaessaan, joko laiskuuttaan tai silkkaa veemäisyyttään, rockin kuvaston osasiinsa ja vaivaantumatta sen jälkeen kokoamaan palasia uudelleen. Varhaisen kappalemateriaalin sanitoiminen uusiksi versioiksi tuntuukin joutavalta. Levyjä, jotka kuulostivat itsesabotaasilta ja täystuholta. Ihanan kelvoton raakile siis. Siis hyvissä ajoin ennen puoliväliä. 64 RUMBA. Alkunosteen jälkeen terä tylsistyy ja bändi jää lavalle junnaamaan paikallaan sopimusvelvoitetta täyttämään. Ratkaisu on hölmöydessään aivan luonteeseen käypä royaltruxmainen alisuorite. JONI KLING Kuntouttavaa työtoimintaa Royal Trux Live – Platinum Tips + Ice Cream DRAG CITY / DOMINO 6,4 L E V Y T Avauskappaleeksi strategisesti asetettu Junkie Nurse nilkuttaa sopivan raajarikkoisena veteraaniversiona, kuin korjauskelvoton ZZ Top. Platinum Tips + Ice Creamin livemateriaalia väitetään ennalta harjoittelemattomaksi, ja luultavasti valikoiman on tarkoitus toimia testialustana kiertuetta varten. Tavallaan tämäkin on osa Truxin viehätystä: täydellinen läsnäolon puute. Ne olivat kuin Brian Jonestown Massacre ilman lahjakkuutta. Sometimes rauhoittaa tahtia muistuttaen Herreman kyvystä kanavoida narkoottisia atmosfäärejä metelin seassa. Se on samaa huolimatonta hakkelusta kuin tekijöidensä asenne prominenssiin musiikkibisneksessä tai kulttibändijargoniin: hidasta mutta varmaa kivijalan rappeuttamisprosessia. Sen jälkeen vääntömomentti katoaa täysin. Se ei kuulosta hyvältä, ainoastaan muusikoiden pyrkimiseltä homeostaasiin oman muunnellun kemiansa kanssa. Siinä ei sinänsä ole mitään muuta vikaa, kuin että se on täysin ideaköyhä ja läpeensä tunkkainen. Tämä kääntyi itseään vastaan 90-luvun grungehuumassa, kun yhtyeistä epätodennäköisimmästä (lue: sopivasti oudosta) saatiin viimein leivottua kakkosdivarin MTV-nimi, ja bändi jopa julkaisi pari kuuntelukelpoista albumia. Katulääväisempi, kusenpolttama versio Primal Screamista. Kahden laissez-faire-laiskamielisyydellä tuotantoonsa suhtautuneen ex-narkomaanin tekeleeksi se on silti kelvollinen. Esso Dame kuulostaa nyt biisiltä. Sonic Youth mankelin läpi vedettynä ja lapskoussiksi keitettynä. Editoiminen ja itsesensuuri eivät istu Royal Truxin artistiprofiiliin. Royal Truxin kolme ensimmäistä levyä olivat silti täydellistä ääliöavantgardea ja likasankoestetiikkaa, jossa oli enemmän Throbbing Gristleä kuin hajottamisprosessille pohjakaavan lainannutta Stonesia. Tässä vaiheessa vaikutelma on uunista ensimmäisenä saapuva lättänä. Avauskappaleeksi strategisesti asetettu Junkie Nurse nilkuttaa sopivan raajarikkoisena veteraaniversiona, kuin korjauskelvoton ZZ Top. Bändin diskografiaan levy ei tuo mitään vaihtelua, eikä tarvitsekaan. Bändi ymmärsi genren konventioiden typeryyden, ja heidän välinpitämättömyyteensä niitä kohtaan teki Truxista alternativen ongelmalapsen
Pikaisen runkkumateriaalin katku haiskahtaa myös Black Laden Crownin kappaleista. Miksi. Kaulassaan hänellä on orjantappuraa muistuttava niittikoru ja tissiensä päällä äkäinen lepakko. Nykyisin Danzigia kopioivatkin paremmin muut kuin Danzig itse, hyvänä esimerkkinä helsinkiläinen Initiated. Danzigin tuoreen albumin kansikuva ei varsinaisesti johdata mielikuvia musiikkiin. Black Laden Crown saattaa hyvin jäädä Glennin viimeiseksi Danzig-levyksi. Jo nuoruudessaan hän kompensoi lyhyen pituuskasvunsa aiheuttamia itsetunto-ongelmia bodauksella. Kiinteä lihaksikas miesvartalo ja koko Danzigin perustan luonut machous ovat historiaa. MERVI VUORELA Danzig Black Laden Crown NUCLEAR BLAST 5,8 Keep your ass on the fucking line L E V Y T Kukaties 61-vuotias Glenn Danzig on tullut puolikuuroksi ja pakottanut miksaajaa buustaamaan lauluaan kuin narsistinen kitaristi, joka haluaa kuulla oman soittonsa kaiken muun ylitse. Glennin päivät eivät kuitenkaan ole vielä luetut. En tiedä. Se on ihan okei, sillä metallimusiikki toimii parhaiten nuorten, elinvoimaisten ihmisten käsittelyssä. Kämmenissä palavat tulenlieskat. Ratkaisu toimi varsin hyvin vuoden 2010 Deth Red Sabaoth -levyllä, mutta ei enää Black Laden Crownilla. Vuosina 1988–1994 Danzig oli suunnannäyttäjä, joka kehitti Glenn Danzigin, John Christin, Eerie Vonin ja Chuck Biscuitsin johdolla ilkeän mutta groovaavan blues metal -sapluunan. Parhaimmillaan, kuten She Rides -kappaleen musiikkivideolla, kombinaatio lähentelee jopa taidetta. LEVYN kannesta tuijottaa verinen puolialaston nainen, jonka kuppikoko sopisi Baywatchiin. 90-luvun puolivälissä bändi kadotti visionsa ja alkoi kopioida Nine Inch Nailsin kaltaisia industrial-bändejä. Yksi Black Laden Crownin vieraannuttavimmista elementeistä on sen miksaus. Vähintäänkin huvittavan rumpusoundin lisäksi laulu on nostettu niin pintaan, että se peittää alleen kaiken muun. Machoilun jälkeen herkkyys tuntuu oikealta suunnalta – etenkin kun se puoli on aina ollut osa Glenniä. Pikemminkin Simon Bisleyn maalaama kuva herättää ajatuksia kuten ”wtf?”, ”ööö” ja ”lol”. PA U L BR O W N RUMBA 65. Toivotaan, että ylävartalon panssari kestää. Vähäpukeisten naisten ja Danzigin suhteessa ei tietenkään ole mitään uutta. Nyt ”idea” on kuitenkin toteutettu tökerösti ja ajatuksia tuhlailematta, kuin toimistopöydän alle nenäliinaan ammuttu mälli. Kun lyriikat ovat vieläpä luokkaa ”keep your ass on the fucking line”, Glennin korvakäytäviin penetroituva hoilotus alkaa tuntua miltei seksuaaliselta ahdistelulta. Niin, Glenn Allen Anzalone on nyt 61-vuotias. Sävellyksissä ei ole tarpeeksi imua, ja esimerkiksi levyn pakollisella slovarilla Witching Hour on huonoin kitarasoolo, jonka olen aikoihin kuullut. Glenn on myös kertonut aikovansa julkaista levyllisen Elvis Presley -covereita. Kukaties 61-vuotias Glenn on tullut puolikuuroksi ja pakottanut miksaajaa buustaamaan lauluaan kuin narsistinen kitaristi, joka haluaa kuulla oman soittonsa kaiken muun ylitse. Herkkyys on kuitenkin vaarallinen tie ja Glenn helppo pilkan kohde. Glenn tuntuu itsekin tajunneen kuolevaisuutensa, sillä hän teki viime vuonna historiallisen sovun Jerry Onlyn kanssa ja esiintyi vanhan Misfits-bändikaverinsa rinnalla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1983. Danzig tekee kyllä kaikkensa kierrättääkseen tavaramerkkiosaamistaan, mutta toteutus jää puolitiehen ja kuulostaa paikoin jopa kömpelöltä. Vuoden 2015 Skeletons-coverlevyllä hän yllätti tekemällä aidosti uskottavan tulkinnan The Everly Brothersin slovarista Crying in the Rain. 2000-luvulla Danzig heittäytyi jälleen copycatiksi, mutta tällä kertaa apinoinnin kohteena oli se itse
RO B BA KE R AS H TO N L E V Y T Popinstituutio virkeässä keski-iässä HUHTIKUUN 12. Aika ei siis säästä ketään, ei edes Sarah Cracknelliä, jonka kehrätyn sokerin mieleen tuova ääni on koristanut Saint Etiennen musiikkia jo 27 vuoden ajan. Smithillä on tapana laittaa kaikki rimmaamaan keskenään yskähtämällä jokaisen säkeen lopuksi, Cracknell päättää jokaisen rivin vuoroin toiveikkaaseen ja vuoroin melankoliseen huokaukseen, joka tekee Saint Etiennen musiikista usein melkein sietämättömän herttaista kuunneltavaa. / Or we gonna laugh about it / one of these days?”, se nostaa ihon kananlihalle, niin kuin vain hieno popmusiikki voi. 66 RUMBA. Siinä missä The Fallin Mark E. Kun hätääntynyt Sarah purkautuu puhelimitse poikaystävälleen keskellä yötä ”Was it a crime / Are we gonna pay. Whyteleafen ja Train Drivers in Eyelinerin kaltaiset kappaleet sekoittavat 50ja 60-luvun britti-iskelmää ranskalaiseen laulelmaan ja vienoihin triphop-vaikutteisiin, kun taas liki kahdeksanminuuttinen New Arcadia on Cracknellin läpipuhuma uudisraivaajafantasia Lontoota ympäröivästä maaseudusta. SAMULI KNUUTI Saint Etienne Home Counties HEAVENLY RECORDINGS 7,8 Suurimman osan ajasta Home Counties hahmottelee Saint Etiennelle tyypilliseen tapaan popmusiikkia vaihtoehtoisesta nykyisyydestä, jossa rock ja Amerikka eivät ikinä tapahtuneet. päivä Sarah Cracknell täytti 50 vuotta. Home Countiesin 19 kappaletta ovat myöntävä vastaus tuohon aprikointiin. Mikään tällä yltäkylläisellä albumilla ei laita pelkäämään, etteikö Saint Etienne olisi ilonamme myös 2040-luvulla. Trion edellisessä levyssä, hienossa Words and Musicissa (2012), oli tilinpäätöksen makua: se oli teemalevy popin parissa varttumisesta ja vanhenemisesta. Jo albumin avausraidalla Sarah Cracknell pohti nuoremman minänsä suulla, vieläkö Marc Bolan merkitsisi hänelle yhtä paljon silloin, kun hänellä olisi aviomies ja lapsia. Singlet Magpie Eyes ja Heather ovat bändin tavaramerkiksi muodostunutta ilmeikästä elektronista poppia, mutta Out of My Mind pistää sillä saralla vieläkin paremmaksi vetämällä melkein vertoja klassiselle He’s on the Phone -hitille. Niiden puute teki Words and Musicista yhtyeelle epätyypillisen lineaarisen kuuntelukokemuksen. Suurimman osan ajasta Home Counties kuitenkin hahmottelee Saint Etiennelle tyypilliseen tapaan popmusiikkia vaihtoehtoisesta nykyisyydestä, jossa rock ja Amerikka eivät ikinä tapahtuneet. Juuri Cracknellin mukaantulo vuonna 1990 sementoi Saint Etiennestä – johon kuuluvat Cracknellin lisäksi popnörtit Bob Stanley ja Pete Wiggs – oikean yhtyeen, joka on nyt julkaissut jo yhdeksännen studioalbuminsa. Jo kappalemäärä osoittaa, että Saint Etienne on palannut vanhaan temppuunsa sirotella ”oikeiden” kappaleiden väliin hiphop-tyylisiä skittejä ja instrumentaalisia välisoittoja. Kiikkerästä bändiprojektista on kasvanut brittiläinen popinstituutio, jota Home Countiesin muutama mitäänsanomattomaksi jäävä kappale ei pysty horjuttamaan. Toisaalla Dive palailee Foxbase Alphan (1991) indie dance -hybridiin, kun taas Underneath the Apple Tree on häikäilemätön Motown-pastissi. Avauskappale Something New on perussympaattinen mutta vähän väritön kitarapopkappale jonkin uuden kaipaamisesta, mutta uuden sijasta Home Counties on pikemminkin kokoelma Saint Etiennen uran eri vaiheista. Se oli pysäyttävä uutinen – verrattavissa siihen hetkeen, kun huomasi ensimmäisen kerran, että joku Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelaaja oli syntynyt samana vuonna kuin itse
Tällainen taiteellinen Janus-kasvoisuus on ollut bändissä läsnä niin kauan kuin muistan, ja niin kuuluukin olla. Edellislevyillä Circle on tehnyt introverttiä folkia (Leviatan) ja kuulostanut krauthenkisen indiebändin demonauhoilta (Pharaoh Overlord). Runsaan kitaravallin läpi tunkevassa melodiassa on sellainen tunnelma. MIKAEL MATTILA Helppoa ja suurta Circle Terminal SOUTHERN LORD 7,5 Minulla oli lapsena Isot koneet -niminen kirja, joka esitteli kaikenlaisia massiivisia maansiirtohärveleitä. KI M M O M ET SA RA N TA L E V Y T JOS vuoden parhaita levyjä arvioitaisiin kansien perusteella, nostaisin Jussi Lehtisalon ja kumppaneiden uusimman levyn listaykköseksi. Myös mainituilta viime vuosien studiotuotoksilta puuttunut Mika Rätön patenttija rekisterihallintoon kelpaava kiekuminen on palannut soundin ytimeen. Tämä levy sopisi sen ääniraidaksi. Muutoin levy sisältää reipasta seikkailurokkia, joka etenee kuin soraa kuskaava Scania erämaassa. Terminalia on markkinoitu ”helppona Circle-levynä”. Muuten Circle ei olisi näin loputtoman mielenkiintoinen. Circlen pauhussa sairasta lasta taas kannetaan manaajalle, kohti kannessa loistavaa kolossia. Siinä on psykedeelisessä maisemassa nouseva neuvostofuturistinen betonitemppeli, joka voisi sijaita yhtä aikaa sekä Eternia-planeetalla että Vantaan laitamilla. Soolotulkinnassa ”carrying a sick child” -fraasi on kuin simbergiläinen maalaus. On totta, että bändiä intohimoisemmin seuraaville sen keikat ovat muodostuneet varsin perinteiseksi spandex-sirkukseksi, jonka uutuudenviehätys on korkeintaan siinä, miten viihdyttävä se kulloinkin onnistuu olemaan. Rättö pääsi dokumentin aiheeksi ja Lehtisalon kanssa radioon. Tämä levy sopisi sen ääniraidaksi. Hetken poissaolon jälkeen sekin kuulostaa pitkästä aikaa virkistävältä, eikä vie liikaa tilaa toisen laulajan Janne Westerlundin loputtomalta karismalta. Kun kuuntelen Terminalin nimikappaletta, kuvittelen kolossin juuri paljastuvaksi jostakin kummun takaa. Terminaalia. Tämä lienee osa sen ”helppoutta”. Levyn päättävä Sick Child on puolestaan osoitus Circlelle ominaisesta tavasta sulauttaa kiertolaisiaan itseensä: se löytyy myös Westerlundin uusimmalta soololevyltä akustisempana versiona. Terminal on melko tarkka tiivistelmä Circlen liveläsnäolosta viime vuosilta. Studiossa Circle on välillä aivan eri bändi. Onnistumisprosentti on onneksi korkea. Myös itse bändi kuulostaa siirtolohkareen kokoiselta. Sekin sisälsi tarttuvia ja helposti lavalle vietäviä rokkivetoja. Kenties kyse on juuri sellaisesta brändinhallinnasta, josta Lehtisalo teki hiljattain gradunkin. Yle nosti bändin framille tekemällä oppaan sen musiikkiin. RUMBA 67. Bändille ominaiseen haahuiluun ja ympyränkiertelyyn maltetaan jäädä korkeintaan johdannon Rakkautta al dente (miten hieno nimi!) puolivälissä. Minulla oli lapsena Isot koneet -niminen kirja, joka esitteli kaikenlaisia massiivisia maansiirtohärveleitä. Tyylillinen hajonta on ollut suurempaa studiopuolella. Kill City -kappaleella kaksikon dialogi on juuri niin komeaa kuin se Circlellä voi parhaimmillaan olla. Terminal on eräänlainen jatke vuoden 2010 Rautatielle. On oikeastaan aika sopivaa, että Circle julkaisee helpon levyn juuri nyt. Viimeksi samantapainen momentum tapahtui Rautatien aikaan. Lieneekö kolmen kitaran riffijylinää saatu koskaan taltioitua Circle-levylle näin jylhänä
Muutos on kuitenkin väistämätöntä. On kiire, juostava muita lujempaa, napattava kiinni kadonneet vuodet. Paikan ja ajan häivyttäminen oli eskapismia. Ridella on taakkanaan omat lapsensa, joilta se nyt itsensä sijaan kuulostaa: kaksi vuosikymmentä dreampopja chillwave-bändejä, joille shoegaze on pelkkä valmis ääniefekti. Silti turkulaisduo Burning Heartsin paluu tulee yllätyksenä. Etäisen 60-lukulaisena, mutta sinne liian virtaviivaisena Ride ei kotoutunut 90-luvullekaan. Erol Alkanin tuotantokin artikuloi äänivallien pop-estetisointia 2000-luvulla. Kaksi kuvallista esitystä on vanginnut idean muita ikimuistoisemmin: toinen on Riden Nowhere-levyn kansi, toisenkin varmaan arvaatte. Jokainen näistä yhtyeistä on jo nykyhetken vanki. SUSANNE SALMI SHOEGAZEN voima on aina ollut sen kyvyssä pehmentää ääriviivansa aineettomiksi, nousta höyrynä irti maallisesta gravitaatiosta ja kanavoida energiaa virtauksina ja turbulenssina. Viimeisimmästä julkaisusta on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta, eikä yhtyeen suosima unenomainen pop ole viime aikoina ollut järin hyvässä huudossa. JONI KLING Burning Hearts Battlefields SOLINA 8,2 Ride Weather Diaries WICHITA 7,0 JA N N IC A LU O TO & ED VA RD EN Q VI ST 68 RUMBA. Ensikuulemalta vaikuttaa kuin aika olisi pysähtynyt, sillä tallella ovat kaikki entuudestaan tutut elementit: Jessika Rapon eteerinen laulu, tahallisen kömpelö englannin ääntämys yhdistettynä kaukokaipuusta ammentaviin lyriikoihin ja maanisen toisteiset syntetisaattorit. Paluupuuhiin ei kuitenkaan ole ryhdytty turhaan, sillä Battlefields on ihastuttava albumi. Weather Diaries on laadukas kertaus Riden maneereista, mutta arkipakoon se ei pysty. Monet bändin aikalaisista heittivätkin kirveen kehään jo vuosia sitten. Brittipop-seuraajiin nähden se oli ajatonta realiteettien pakoa pelkän äänen ja tekstuurin maailmaan. My Bloody Valentinen, Slowdiven ja jopa Swervedriverin ja Lushin palattua ei Ride-levy 20 vuoden jälkeen yllätä. Rumpukone säksättää nyt kiivaammin kuin ennen, ja aiempia levyjä vaivannut tyhjäkäynti on siivottu pois. L E V Y T TURKU on kuin Suomen Montréal – siis paikka, josta sikiää asukaslukuun nähden häkellyttävän paljon indieyhtyeitä. Niin on hyvä
Liian paatoksellinen levy ei kuitenkaan ole, vaan läpi paistaa tuttu ja leppoisa, etuhammasraon kruunaama virne. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tilaa Rumba! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Poissa ovat polveilevat melodiat, tilalla paksut ja sisuskaluihin käyvät bassolinjat. Sattumoisin DeMarco tekee tämän 27-vuotiaana, rokkikuolemaiässä. HEINI STRAND HARVA suomalaisartisti tekee yhtä kiinnostavaa uraa kuin Mikko Pykäri. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-rumba Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tuotanto tukee lyriikoiden miltei nihilististä maailmankuvaa olemalla aiempaa riisutumpaa. Lopputuloksena on sekalainen kasa kappaleita, joiden suurin yhteinen nimittäjä on helppous: mikä tahansa niistä voitaisiin poimia radiosoittoon, eri ohjelmapaikoille vain. Kenties ilmaisunvapaus on aiheuttanut tekijälleen hienoista vauhtisokeutta, sillä punaista lankaa ei albumilta löydy. Se kuuluu asiaan, koska This Old Dog on selkeä seuraus aiemmasta. Sun ei tarvii 101 on melkein ohjeellinen muistutus meille kaikille siitä, miten olla. MIKAEL MATTILA Aivovuoto Dötöx MONSP 9,0 Pykäri Pykäri SOLINA 5,8 Mac DeMarco This Old Dog CAPTURED TRACKS 6,9. Saatesanojen mukaan levyssä on kyse ”musiikillisten fantasioiden toteuttamisesta”. Nyt ne vain vievät etusijan pippelivitseiltä ja röökinpoltolta. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Dötöx kommentoi tätä hetkeä ja sen epäkohtia olemalla osa sitä. Kolmoslevy on edeltäjiään vakavampi, mutta suoruus ja melankolia ovat olleet läsnä Macin musiikissa aina. Miten itsetietoista. Miehen ensimmäiseen soololevyyn kohdistuvat odotukset jäävät kuitenkin täyttymättä. Toki isän näköisen omakuvan pitääkin kuulostaa 1970-luvun faijarockilta. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Shine 2009 todisti, että yksinkertaisuus voi olla hyve, mutta tällä kertaa simppeliys menee liian pitkälle. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. 4 numeroa/12kk 36,00 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.rumba.fi Tilaajapalvelu puh. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 36,00 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 38,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % HYVIÄ ajankuvia on harvassa. Se on kuin Laurel Canyonin rauhaan vetäytyneen veteraanin tilinpäätös, jolla ”kaiken elänyt” lauluntekijä kuiskuttelee juttuja ikääntymisestään ja isäsuhteestaan. Levyn jälkimauksi jää katkeroituneen rockvaarin suosikkikysymys: onko albumikokonaisuus ideana viimein kohdannut loppunsa. Syyt Aivovuodon hienouteen ovat pysyneet ennallaan: K.V.N:n ja Lobon laadukas tuotanto, Jodarokin rento rap sekä näiden osiaan suurempi summa. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.rumba.fi. SUSANNE SALMI LÄTSÄPÄINEN hassuttelija muutti New Yorkista Los Angelesiin ja teki omien sanojensa mukaan harkituimman levynsä. Pykäri kuulostaa virheettömältä, muodikkaalta ja ”kansainväliseltä” – siis niin harmittomalta, ettei kuuntelukokemuksesta synny juuri muistoja. Jos Aivovuodon debyytin kovimmaksi kappaleeksi kehittyi Piilotajunnasta sylkee myrkkyy, veikkaisin tämän levyn kasvajaksi biisiä Joku muu uus sukunimi. Odotin pitkän illan -iskelmä on loistava valinta näihin sijoilleen seisahtuneisiin biiseihin. Odotin että -biisistä löytyy tosin sama sämple kuin Draama-Helmin debyytin Leprasta. Mac toteaa tämän jo avausraidalla My Old Man. Ilmeiset leffavaikutteet ovat vähissä, eikä selkeitä sämplejäkään juuri kuule. Raukea ja viimeistelty soundimaailma lienee luotu tohvelit jalassa silkkiaamutakkiin kääriytyneenä, ja kenties Viceroyn tuhkatkin varistetaan nykyään kristallikuppiin. Hän on tehtaillut liki täydellisiä levyjä Reginan ja Shine 2009:n nimissä, tuottanut Iisaa ja säveltänyt Ruger Hauerille. Havainnot, jotka yllättävät kuulijan ja saavat kääntämään katseen kohti olennaista tekevät levystä kuuntelemisen väärtin
J O H N S M I T H . BEFORE THE DAWN RECKLESS LOVE MOKOMA 2 TIMES TERROR CMX PEER GÜNT S-TOOL DYNAZTY PSYCHEWORK WOLFHEART SWALLOW THE SUN VIP ARTISTS: GRAHAM BONNET BAND ANTONY PARVIAINEN TRIO FEAT. MARCO HIETALA JA TUPLE SALMELA LIPPUKAUPPA 24/7 www.liveto.fi LIPUT MYYNNISSÄ NYT! www.satamafestival.. F I AMORPHIS TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS SONATA ARCTICA DELAIN THERAPY. S A R J A K U VA N I S S I N E N W W W . APULANTA • HALOO HELSINKI! EPPU NORMAALI • JUHA TAPIO • THE COMEDIANS ROOPE SALMINEN & KOIRAT • MENNEISYYDEN VANGIT • KAKE RANDELIN WALDO’S PEOPLE • ANTTI RAILIO • VESTERINEN YHTYEINEEN • MARTTI SERVO & NAPANDER TUTUSTU MYÖS TOISEEN FESTIVAALIIMME! S U O M E N R O C K E I N F E S T A R I PEURUNKA, LAUKAA 21.-22.7.2017 70 RUMBA
J O H N S M I T H . W W W . F I AMORPHIS TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS SONATA ARCTICA DELAIN THERAPY. APULANTA • HALOO HELSINKI! EPPU NORMAALI • JUHA TAPIO • THE COMEDIANS ROOPE SALMINEN & KOIRAT • MENNEISYYDEN VANGIT • KAKE RANDELIN WALDO’S PEOPLE • ANTTI RAILIO • VESTERINEN YHTYEINEEN • MARTTI SERVO & NAPANDER TUTUSTU MYÖS TOISEEN FESTIVAALIIMME! S U O M E N R O C K E I N F E S T A R I PEURUNKA, LAUKAA 21.-22.7.2017. MARCO HIETALA JA TUPLE SALMELA LIPPUKAUPPA 24/7 www.liveto.fi LIPUT MYYNNISSÄ NYT! www.satamafestival.. BEFORE THE DAWN RECKLESS LOVE MOKOMA 2 TIMES TERROR CMX PEER GÜNT S-TOOL DYNAZTY PSYCHEWORK WOLFHEART SWALLOW THE SUN VIP ARTISTS: GRAHAM BONNET BAND ANTONY PARVIAINEN TRIO FEAT
Varmaan tämä toimisi Hernesaaren rannassa. Bieberin mukana olo on sellainen koukku, jolla saa belieberitkin kuuntelemaan tätä. Soitan aika pitkälti yleisölle tuttuja biisejä. Justin Bieber Despacito (remix) Kun yhdistetään kaksi Latinalaisessa Amerikassa valtavan suosittua artistia, Youtubessa yli miljardi katselua saanut kappale ja Justin Bieber, niin megahittihän siitä tulee. En kuuntele paljoa naisartistien musiikkia. En laittaisi tätä kuitenkaan himassa soimaan. Tämä oli vähän taustamusiikkia. Se on kyllä hauskaa, kun miksaillaan erilaisia tyylejä. Minulta pyydetään kappaleita paljon ja tykkään kyllä soittaa toiveita. ”Olen tosi iloinen aina, kun tulee jotain uutta lattarimusaa. Tykkään siitä svengistä. Mutta tykkään kyllä myös esimerkiksi Kissistä ja kaikista näistä nykypäivän dj-tyypeistä.” Paramore Hard Times Hard Times on ensimmäinen single kesällä Ruisrockiin saapuvan Paramoren viidenneltä levyltä After Laughter. Esimerkiksi, kun Elokuu toi humppaa nykyaikaan. Tuskin tässä mitään kauhean syvällistä sanomaa oli, mutta en ymmärrä edes mitä despacito tarkoittaa. Yritin kuunnella, mikä Justin Bieberin rooli tässä oli. Oliko se sanoa se despacito. Oman musiikkimakuni mukaan en mene oikein koskaan. Minun mielestäni lattaribiisit ovat niin hirveän samantyylisiä. Minun elämääni helpottaa, kun tulee uusia sen tyylin biisejä. Ne valittavat niin usein biiseissään. Valitsen biisejä tosi paljon asiakaskunnan mukaan. Hard Times ei kuitenkaan ole kauhean menevä ajatus. En usko, että teini haluaisi kuulla tätä. Kappale edustaa samaa 1980-lukulaista poptyyliä, jota kuultiin jo yhtyeen edellisellä, nimettömällä levyllä. Soitan niin erilaisissa paikoissa: välillä juuri mummotunnelissa, mutta myös klubilla tai sitten yksityisbileissä, jossa on vaan kuusikymppisiä äijiä. En erottaisi tätä Enriquen hiteistä. Kun soitan levyjä esimerkiksi mummotunnelissa, vähän vanhemmat naiset yleensä haluavat kuulla lattaria. Snoop Dogg on ollut minulle aina sellainen suurin idoli. Hän on myös muun muassa Jokereiden peleissä soittava dj, joka tietää, mitkä kappaleet toimivat lätkämatseissa, mitkä taas mummotunnelissa. Minulle on kuitenkin tärkeää, että pystyn samaistumaan biisiin. Kun en ymmärrä sanoja, se on vaikeaa. Se tästä välittyi, vaikkei tiedä, mistä lauletaan. Diskoa, rokkia, kasaria. Enrique Iglesiasin uusien biisien myötä olen alkanut vähän tykätä lattarista. Onhan se hauskaa, että tehdään tuollaista soundia. Keikkani ovat kuitenkin aika kaupallisia.” Vuoden toisen Hittikarusellin vieraileva kriitikko AMANDA HARKIMO on Big Brotherja Viidakon tähtöset -sarjoista tuttu tosi-tv-tähti. Kuuntelen itse musiikkia tosi monipuolisesti: rockia, suomiräppiä, räppiä, edm:ää. Mitä tuo nyt oli. Kuinka armottoman kriitikon syynissä pärjäsivät lattari, ”hipsterirock” ja Verneri Pohjolan jazz. Tässä oli tosi hyvä kesäfiilis. Luis Fonsi & Daddy Yankee feat. Minulle Paramore on one hit wonder -tyylinen juttu. ”Tämä oli tosi erilainen kuin Paramore oli silloin aikoinaan. Olen ehkä vähän sellainen jukeboksi. Ihan sen takia, etten tunne sitä tyylilajia yhtään. Aika harvoin pääsee keikoille, jossa voisi soittaa vain omia suosikkeja. Kun mietin, missä soittaisin tämän, niin kyllä se olisi taas siellä mummotunnelissa ihan alkuillasta. Tämän soundit olivat niin old school. TOIMITTANUT KIMMO VANHATALO KUVA MARKUS PAAJALA H I T T I K A R U S E L L I ”Minun pitää kohta nostaa kaikkia pisteitäni, jos nämä menevät näin huonoiksi!” – AMANDA HARKIMO 4,0 2,0 72 RUMBA. Toimiiko mummotunnelissa. Ehkä siksikään en tykännyt tästä. Kiva, että se tekee yhä musaa
Se pitää yrittää vaan miksata pois niin nopeasti kuin mahdollista. Kotona porukat kuuntelivat paljon J. Tai käyttää se sitten tupakkataukona. Ensimmäinen kappale, joka minuun kolahti, oli Fool’s Gardenin Lemon Tree. Sean Paul feat. Mutta kun se siitä rauhoittui, se olikin tosi lempeää jazzia. Yleensä minua kyllä häiritsee, jos kappaleessa ei ole sanoja. Mutta kappaleessa pitää olla jotain, jonka kaikki oppivat, tyyliin ’kyllä täällä tarkenee’. Firmakeikoilla huomaan, että myös 50ja 60-vuotiaat haluavat kuulla suomiräppiä ja uutta poppia. Se on jäänyt päällimmäisenä mieleen niistä rokkiajoista.” H I T T I K A R U S E L L I 3,7 1,8 4,2 0,5 Kyllä, arvosteluasteikko on edelleen 0,0–10,0. Sen jälkeen minulla on ollut 24/7 musat kämpässä soimassa. Kerran kaverin piti käydä vessassa, eikä se saanut niitä housuja pois, koska ne olivat niin piukat. Evelinalta pitäisi ottaa se helppous. Se, kun se huuteli siellä välissä jotain. Kaipaan sellaista. Kuuntelin niitä pienenä. ”Tämä oli tällaista hipsterirockia. Jos yrittää soittaa jotain raffimpaa edm:ää, ei se kyllä toimi 50–60-vuotiaille.” Verneri Pohjola Pinch Verneri Pohjolan Pinch on näyte jazz-trumpetistin tulevalta levyltä Pekka, jolla hän versioi isänsä Pekka Pohjolan kappaleita. Riimit olivat kaikki ennalta-arvattavia. Se oli niin voimakas. Jvg:t, cheekit ja anttituiskut ovat kovassa huudossa. Ne on tehty vähän vanhemmille, mutta mukana on näitä nuoria staroja, ja niistä tulee suosittuja vanhemmankin yleisön keskuudessa. Nykyään se musiikki on aika samanlaista. Tykkään kyllä rockista. ”Tämä alkoi tosi hektisesti. En usko, että tämä mikään kesän hittibiisi voi olla. Kaikista paras lätkäbiisi on Queenin I Want It All. ”Minulle ei nyt tullut tästä kylmiä väreitä. Varmaan ne smurffitkin vaikuttivat aika paljon!” Evelina Kylmii väreitä Suomen uuden popsukupolven kärkinimen Evelinan tuorein julkaisu Kylmii väreitä tähtää selvästi kesähitiksi. Migos Body Suomeen kesällä saapuvat dancehall-veteraani Sean Paul ja rap-yhtye Migos liittyvät kesähittikisaan Bodylla, joka kuulostaa juuri siltä miltä luulisikin. Pistäisin tämän soimaan jossakin Punavuoren hipsterirokkibaarissa. Hyvässä kesähitissä pitää olla iloista menoa niin kuin Despacitossa. Tykkäsin tässä bassosta. Kesähitistä pitää saada hyvä fiilis. Mahtipontisuus oli hyvää. Kappale alkoi makeasti, ja se kohta jäi mieleen, jossa jouset tulivat mukaan. Silloin aloitin myös Jokereilla dj:nä. Mielikuvissani olin joko merenrannalla tai terassilla. Minulla on ollut hevivaihe. Muistan, kun silloin koulussa pojatkin laittoivat jalkaan sellaiset piukat housut. ”Minun pitää kohta nostaa kaikkia pisteitäni, jos nämä menevät näin huonoiksi! Huomaan, että nämä biisit, joissa yritetään hittiä, ovat aika hidastempoisia: Despacito, Evelina ja tämä myös. Biisissä ei ollut oikein kertsiä, jossa voisi laulaa mukana. Jotkut räppiosuudet olivat ihan makeita. Sen pitää olla jotain, missä voit olla mukana. Tämän tyylisiä bändejä on niin paljon, että minun olisi tosi vaikea erottaa, kenen biisi on kyseessä. Tästä jäi aika vähän mieleen. Kitarasoundit ja laulu menivät vähän sinne tänne, ja oli vaikea kuulla, mitä heillä on sanottavana. Se toimii, koska se on niin helppo. Etenkin, kun siitä tuli smurffiversio. Ehkä ne mielikuvat tulevat siitä, että tässä ei ole sanoja. Kuuntelen niitä edelleen. Ajattelin, että nipistys, indeed. Oltiin otettu vähän lattaria, vähän edm-soundia, puhutaan kesästä. Ihmiset seuraavat tosi paljon Spotifyta. Tästä oli vaikea löytää rytmiä. Kuuntelin silloin Iron Maidenia, Metallicaa ja mikä se oli se yksi ihan hirveä… Slipknot. Klassikoita pitää olla. Sanat eivät vie sinua, vaan voit mennä minne vaan. Vessassakin on omat kajarit. Evelinan biisi oli vähän liian tyhmä ja helppo. Kun porukat sanoivat, että musiikkia ei saa laittaa lujalle, aloin kuunnella sitä tosi paljon! Muutin pois himasta ja ostin äänentoistolaitteet. Ei tämä nyt kovin iskevä biisi kuitenkaan ollut. Tyhmä musiikki toimii, kunhan se ei mene liian tyhmäksi. Peleissä tasarytmi on tärkein. Oikeastaan vain Aviciin Wake Me Up tulee mieleen biisinä, jonka vähän vanhemmatkin haluavat kuulla. Se oli simppeli laulaa mukana, ja se oli ensimmäinen englanninkielinen laulu, johon pystyi menemään mukaan pikkutyttönä. Minulle ne olivat liian simppeleitä: huulet, huume, kuume. Karjalaista, Kirkaa ja Mestarit areenalla -levyä. Itse aloin tosissani kuunnella musiikkia 16-vuotiaana. Tässä haettiin ehkä vähän liikaa hittiä. Tämä käväisee siellä Suomen listalla ja sitten häippäsee. Ei tämä nyt kuitenkaan sellainen ole, että laittaisin soimaan autossa, kun ajan kotiin. Vain elämää -tyyliset ohjelmat ovat vaikuttaneet paljon. Nuoremmatkin haluavat kuulla välillä jonkun ABBA-biisin. Vanhemmatkin menevät sinne listakärkeen ja alkavat kuunnella. Tässä ei varmasti haettu mitään kesäfiilistä, mutta tuli kuitenkin fiilis, että valkkarilasi käteen ja tuollainen taustalle. Se jää ihmisille päähän. Mutta on se ihan älytöntä, että ne Sandstormit, Kalinkat ja Säkkijärven polkat toimivat parhaiten vuosi toisensa jälkeen.” At the Drive-In Hostage Stamps Hostage Stamps on kolmas single legendaarisen post-hardcore-yhtyeen At the Drive-Inin paluulevyltä Inter Alia. Se pissasi sitten koulun pihalla housuun. RUMBA 73. Tämä oli mielestäni vain sekasortoa. Porukan pitää pystyä taputtamaan mukana. Tuli sellainen fiilis, että se oli tekemällä tehty. Kun kuusi vuotta sitten aloin tehdä firmakeikkoja, en voinut ajatellakaan soittavani mitään, mitä soitan nuorille. En laittaisi soimaan mummotunnelissa, enkä kyllä lätkämatsissakaan! Dj-keikoilla käy välillä niin, että biisi jota soitan, ei toimi ollenkaan. Tämä vei minut näistä kappaleista eniten fiiliksiin. Tykkään hoilata mukana. Tämä biisi menee varmaan kesähitiksi. Evelinassa minua on aina vähän häirinnyt tuo sen nasaalisoundi. Edm on enemmän nuorten juttu. Kuuntelen yhä Metallicaa ja Volbeatia, mutta en kyllä enää Iron Maidenia tai Slipknotia. Ajattelin aluksi, että tykkään kaikesta musiikista, mutta en tykkää lattarista enkä tykkää hipsterirockista. Ne ovat jääneet tosi vahvasti mieleen
Varsinkin bändin popeimpia videoversioita kulutin paljon. Toisaalta Avril Lavignestakin saa joitakin tuotantotasoja irti, koska niitä musiikillisia ideoita ei enää kuule missään. Sen taustalla kytee sellainen merkityksettömyys, joka on tässä ajassa vahvasti läsnä. Kun on vituttanut, olen kuunnellut esimerkiksi Limp Bizkitiä. The Embassyn Zoom Out (2005) antaa itselleni kokemuksen, kuin jossakin Counter Strike -pelissä. Kuuntelen juuri nyt sellaista musiikkia, joka on tavallaan tosi helppoa ja viatonta, mutta samalla siinä on jotakin pahasti pielessä. Se oli kuitenkin täysin kiellettyä. Albumi tuo kokemukseen eräänlaisen etäännyttävän kerroksen. Levyntekoprosessin aikana hänellä oli omien sanojensa mukaan itsetuhomoodi päällä, mutta liian vakavamielistä musiikkia hän ei kuitenkaan jaksa kuunnella. Esimerkiksi tänä aamuna kuuntelin Avril Lavignen Complicated-biisiä monta kertaa putkeen. On olemassa todella vähän sellaista musiikkia, jossa kaikki osa-alueet olisivat samaan aikaan kiinnostavia. Se oli kai jokin itsesuojeluvaisto. Isoimpia juttuja noihin aikoihin oli brittibändi KLF. Eihän kukaan periaatteessa kaipaa maailmaan yhtään enempää musiikkia. Musiikinkuuntelijana kuvailisin itseäni maistelijaksi. Jos minun pitäisi kuunnella autiolla saarella yhtä biisiä, se olisi Shakiran Chantaje. Lisäksi kuuntelussa oli Pet Shop Boys ja monia sen ajan naisartisteja, kuten Paula Abdul, Janet Jackson, Mariah Carey ja Annie Lennox. Se on aidosti retardia musaa, joka toimii samaan aikaan kahdella eri tavalla. Ne käytettiin 2000-luvun alussa loppuun. Ainoastaan oma musiikki on sellaista, jossa fyysinen muoto tuntuu hyvältä. Taidan käydä tätä nuoruuden traumaa läpi vieläkin. T avallaan tuntuu ankealta muistella omia ensimmäisiä cd-levyjä. Se auttaa vittuuntumaan, mutta samalla sitä kuuntelemalla tajuaa, kuinka hauskaa se on. Se jäi jotenkin mieleen. Vanhat levyt tuovat mieleen myös kellarin, jossa ne ovat pölyttymässä ja viemässä tilaa. Kyseisen vuoden top 100 -listalta varmasti puolet ovat sellaisia, mitä kuuntelin silloin ja kuuntelen oikeastaan edelleen. Kotona lähinnä laitettiin musiikki pois, kun sitä jossain soi. Itse on tullut joskus kikkailtua musiikin kanssa vähän liikaakin. Yläasteella muut kuuntelivat Megadethiä ja Manowaria, kun taas itseäni kiinnosti eurodance. Se toteutuu eräänlaisissa sykleissä, joista haen ajatuksia ja ideoita. Musiikinkuuntelusta kiinnostavaa tekee se, että kuuntelijan roolissa täytyy hyväksyä tietynlaista epätäydellisyyttä. Siihen kuuluu luontevuus, mikä on kuitenkin eri asia kuin itsestäänselvyys. Ehkä se perustuu siihen, että albumit, jotka olivat silloin tärkeitä, eivät ole enää yhtään tärkeitä. Musiikkimakuni suurimmaksi ensisysäykseksi luokittelen vuoden 1991 listamusiikin ja lähes kaiken, mitä MTV:llä pyöri sinä vuonna. V iime aikoina olen kuunnellut paljon yksittäisiä biisejä, Beach Housea ja hyvässä hengessä sanottuna pinnallisempaa musiikkia. Kuuntelen sitä usein, jos jokin asia jännittää tai pelottaa. On hassu juttu, miten lapsena ei välttämättä ihan ymmärrä, mistä biisissä on kyse, mutta kuitenkin aavistaa sen kertovan jostakin sellaisesta, mistä ei vielä puhuta. Popmusiikissa pidän tietynlaisesta vaivattomuudesta. Silloin fiilistelin niitä vielä salaa. Siinä voisi testata, miten kauan yhtä kappaletta oikein jaksaa. Joissakin kappaleissa kiinnostaa tuotanto, joissakin taas tunnetaso. Haluaisin, että sama kappale soisi myös omissa hautajaisissani.” ”On olemassa todella vähän sellaista musiikkia, jossa kaikki osa-alueet olisivat samaan aikaan kiinnostavia.” – MIKKO PYKÄRI L E V Y H Y L LY 74 RUMBA. Yleisesti ottaen tuntuu vapauttavalta, ettei nykyään tarvitse roikkua missään muovikappaleissa kiinni. Tuntuu, etten juuri nyt jaksa musiikin suhteen mitään liian syvällistä. Toisaalta, jos joku kysyisi minulta mitä miehekkyys on nykyään, en osaisi vastata. Ehkä sellainen pieni provosointi on lähtenyt kytemään itsessäni jo noilta ajoilta. Vaikka kuuntelen paljon kaikenlaista musiikkia, maskuliininen musiikki kuten rock on aina ollut itselleni vaikeaa. TEKSTI MARI HAUTAMÄKI KUVA MARKUS PAAJALA ” M uistan, kun kuulin radiosta ensimmäisen kerran Kikan Kiihkeät tuulet. Ne ovat pelkkiä objekteja, enkä haluaisi ajatella musiikkia sitä kautta. Myöskään perheelläni ei ole minkäänlaista musiikkitaustaa. Siinä se työ jotenkin konkretisoituu. Nuoruustraumojen äärellä Muun muassa Regina-yhtyeestä tuttu MIKKO PYKÄRI julkaisi toukokuussa ensimmäisen sooloalbuminsa
L E V Y H Y L LY RUMBA 75
En vaan saa hänen musiikistaan yhtään mitään irti. Missä olivat parikymppiset kitaristit. Voisi lopettaa kuuntelun parin biisin jälkeen ilman, että tarvitsisi jäädä jankkaamaan kaverien kanssa siitä, miksi en nyt tajua tätä musiikkia ja voisinko nyt kuunnella vielä yhden biisin ja jos nyt kuitenkin kuuntelisin vielä tämän ja tämän biisin. Lähes päivälleen 50 vuotta sitten, 22. ”Musiikiksi ei esitystä voinut kutsua. Missä oli konsertin villi hevonen – sellainen, joka Hendrixkin oli 50 vuotta sitten. Pahinta on, että en edes vihaa Jimi Hendrixiä. Entä hampaitaan plektrana käyttävät kitaristit. ”Mister Hendrix, how do you like ohukaiset?”, Anna-lehden toimittaja tiedusteli. Aina (eli joka viikko) kun joku Hendrixin ikivihreistä alkaa soida radiossa tai baarissa, ajattelen niitä teini-ikäisiä Kanye West -faneja, jotka tammikuussa 2015 ihmettelivät Twitterissä, kuka helvetti Only One -sinkulla esiintyvä Paul McCartney oikein on. Nyt tästä kaikesta on kulunut 50 vuotta. Äkkiseltään on vaikea keksiä huonompaa tapaa tehdä kunniaa Hendrixille. Myöhemmin keikan tiedotustilaisuudessa naistenlehtien toimittajat antoivat parastaan. Kaiken kaikkiaan Kulttuuritalon tribuuttikonsertissa haiskahti setämäisyys ja varman päälle pelaaminen. Apu-lehti kirjoitti, että ”Jimmie Hendrich” toi Helsinkiin ”Hullu-Henrikin hupiklubin”. Lavalle olisi voinut heittää vaikka Pekka Airaksisen, jonka Sperm-yhtye teki Suomen ensiesiintymisensä niin ikään vuonna 1967. En ymmärrä. Se asenne olisi varmasti ollut lähempänä Hendrixiä. Airaksinen oli mukana Hendrixin konsertissa, ja toisin kuin monet muut, hän aloitti kitaransoiton inspiroiduttuaan mahdottomalta tuntuvan soiton suomista mahdollisuuksista. KO LU M N I V U O R E L A MERVI VUORELA Kirjoittaja on Rumban toimitussihteeri. Voisi kuunnella hänen musiikkiaan avoimin korvin ilman piinaavaa tietoisuutta rockin historiasta. Kun kuuntelen bändin ylistettyä debyyttilevyä Are You Experienced, en tunne väristyksiä tai valaistumista vaan pelkkää uupumusta. Myös muut mediat antoivat Hendrixin kuulla kunniansa. VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ROOMESCAPE.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA. Olisi ihanaa olla epätietoinen siitä kuka Jimi Hendrix oli. Huono homma, Hendrix Olisi ihanaa olla epätietoinen siitä kuka Jimi Hendrix oli. THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS 76 RUMBA. Jimi Hendrixin musiikissa ei niinkään ollut kyse virtuoosimaisesta soitosta kuin Hendrixin yhteydestä soittimeensa. Keikka sai monen kitaristinalun lopettamaan soittamisen ja toimittajat pyörittelemään silmiään. Voisi kuunnella hänen musiikkiaan avoimin korvin ilman piinaavaa tietoisuutta rockin historiasta. Helsingin Sanomat kutsui Hendrixiä ”hulluksi” ja ”rumaksi” ”laulajapojaksi” ja ihmetteli, miksi tämä ”amerikkalainen ruutimies” tulee Suomeen. K aduilla puhutaan, että The Jimi Hend rix Experience olisi maailman parhaita bändejä. ei, en vaan halua ajatella sitä. Laulu oli sanoja, huokaisua ja huutoa. En kuule tajunnanräjäyttävää tykittelyä vaan soitingurujen jamittelua, joka todennäköisesti saisi minut räpläämään älypuhelinta, jos minulla olisi sellainen. Suosikki kertoi, että Hendrixillä on ”hormonihuulet, turpea nenä ja pähkinäsilmät”. erikoiskonsertti, jossa Hendrixin musiikkia tulkitsi liuta tunnettuja kitaristeja kuten Hasse Walli, Jukka Orma, Heikki Silvennoinen, Timo Kämäräinen, Erja Lyytinen ja Marzi Nyman. Soitto taas korviarepivää räminää ja vinkunaa […] Mene ja tiedä, mutta jos ‘Jimi Hendrix and his Experience’ on se, mitä nyt kutsutaan popiksi, niin ei voi muuta kuin valittaa”, Seura-lehdessä kirjoitettiin. Vaikka en lämpene Hendrixin biiseille, arvostan sitä primitiivistä tapaa, jolla hän käsitteli kitaraansa. Kun ajattelen Marzi Nymanin ja Erja Lyytisen kaltaisia kesyjä, keskiluokkaisia musiikkikoulujen kasvatteja soittamassa Foxy Ladyä... toukokuuta 1967, Jimi Hendrix Experience teki ainoan Suomen-konserttinsa Helsingin Kulttuuritalolla. Pääasia, että kitara palaa… Huono homma, Hendrix”, HS kirjoitti ennakkojutussaan 21.5.1967. Sen kunniaksi Kulttuuritalolla järjestettiin 22.5. ”Kukaan ei ymmärrä mitään, yleisö vain huohottaa
THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS. VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ROOMESCAPE.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA
N I S S E M Sisältö poistettu sisäpiirin lakimiesten vaatimuksesta. 78 RUMBA
alkaen Parov Stelar AUT \ Insomnium & Joensuun kaupunginorkesteri Millencolin SWE \ Snakehips UK \ Zeke USA \ Leprous NOR \ Vesala Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus \ Jenni Vartiainen Disco Ensemble \ Sonata Arctica \ JVG Poets of the Fall \ Happoradio \ Mäkki \ S-TOOL \ Reino Nordin \ MC Taakibörsta \ Pariisin Kevät \ Popeda Negatiiviset Nuoret \ Perikato \ Younghearted \ Battle Beast \ Satellite Stories \ Turmion Kätilöt \ Wasted Ewert and the Two Dragons EST \ Tuuttimörkö \ Töölön Ketterä \ Alex Mattson \ Huoratron \ ¡ Lihamyrsky y Karri Koira! Helsinki-Cotonou Ensemble \ Kube \ Vapaa Maa \ Vesta \ Ghost World \ Kauriinmetsästäjät \ Ellinoora \ Gettomasa Litku Klemetti & Tuntematon Numero \ Teflon Brothers \ J. Nyt kolme kokonaista päivää! Joensuu 14.-16.7.2017 ilosaarirock.fi Liput: 1 pv 69/79* € \ 2 pv 99/109* € \ 3 pv 129/139* € Ennakko: Lippu.fi \ Tiketti \ ilosaarirock.fi/liput *Kesähinnat 1.6. Karjalainen \ Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani Evelina \ Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet \ Oranssi Pazuzu \ Cityman \ VITOS \ The Holy \ Elias Gould
K irjoitatte Pekka Salmisen eli Gasellien Päkän kanssa Sä maksat -romaania, joka ilmestyy syksyllä. Heinekenit hävisi saatana.” – HÄTÄ-MIIKKA K Y S Y M Y S & VA S TA U S 80 RUMBA. Ruvettiin viisi vuotta sitten miettimään Pekan kanssa, että tehtäisiin kirja. Miksi. Hain eroottisiin kohtauksiin pientä vibaa. Viimeisin kirja, josta pidin oli Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia. Mutta on meilläkin Gasellit-mob, johon kuuluu meidän neljän lisäksi luottokuski-merimies Guosma, joka harvemmin ajaa autoa ja Faija, meidän henkinen johdattaja, ei biologinen. Tykkään itsekin kertoa vitsejä.” Teistä on tullut suunnilleen sitä suositumpia, mitä popimpia ja iloisempia kappaleita olette tehneet. ”Ihan viimeksi luin huumorimielessä naisten hömppäkirjoja, kun olin saunomassa vanhemmilla. Nyt hän kertoo totuuden suomiräpin jäbäkulttuurista ja kaivaa esiin vanhat biiffit Paperi T:n kanssa. ”Se oli haave jo pitkään. Siihen nähden aika moni on onnistunut vetämään herneet siitä [jäbäkulttuurista], ikään kuin ne ei itse heittäisi koskaan härskiä huumoria. Meni muutama vuosi, että uskallettiin ottaa se esiin.” Onko kirjoittaminen ollut helppoa. Se on ollut yllättävän luontevaa.” Minkä kirjan olet viimeksi lukenut. Sattumaako. Sen luin helmikuussa.” Mitä ajattelet suomiräpin jäbäkulttuurista. Meillä on sen verran kokemuksia ja toimintaa, mikä ei ehkä kaikille aukea, joista kirjoittaa. Se on ollut yksi huolenaihe kaveripiirissäkin, että kirja ei kerro välttämättä enää graffiteista, vaan on lemmenromaani. ”Etsin aika paljon samastumispintaa. Jenkit osaa tehdä sellaista, että minulla on lasi täynnä, vaimo on tässä ja se on seksikäs, sidebitch on tässä toisella puolella ja se on vielä seksikkäämpi. Vieläkin velloo myrsky. TEKSTI OSKARI ONNINEN KUVAT MARKUS PAAJALA ”Vaikka kasvoni näyttävät tyyniltä, en koskaan unohda tällaisia vakavia asioita, kuten takahuonetarjoiluja. Nykymusiikki on vielä niin posketonta, että siellä voi sanoa jotain tuollaista. Nyt me lähdettiin haastamaan, että tuodaan positiivisia juttuja, kun meille ominaisinta kenttää on yleensä itkeminen ja itsesyyttely. Ymmärrän, että jos panoja on arvosteltu, niin se menee henkilökohtaisuuksiin. ”Mä en osaa oikein suhtautua siihen. Ja on meilläkin suljettu Whatsapp-ryhmä, kuten varmasti monella muullakin. Siinä on vähän sellaista, kun elokuvissa halvaantunut ukkeli puhuu ja joku näpsäkkä neiti kirjoittaa sitä kirjaa. Sitten niiden välillä on vielä jotain outoa ajatustenvaihtoa. ”Uudella levylläkin on viiltelyosastoa, mutta on se hyväntuulisempi, mikä on hyvä, koska lähdettiin tekemään hyväntuulisempaa levyä. Olen ollut jääkiekkojengissä nuorena, niin tiedän, miten järjetöntä hommaa se on varsinkin teini-ikäisillä, jos on tuollainen sisäsiittoinen porukka. Se on se meidän sisäpiiri. Ehkä. Ehkä sen takia Gasellien ja Hätä-Miikan biisit pyörivät aika paljon ihmissuhteiden ympärillä. ”Me tehdään se niin, että toinen skrivaa ja toinen jauhaa enemmän. Vaikka meillä on ollut elämässä hyviäkin aikoja, välillä me kaivamalla kaivetaan sitä paskaa ja lähdetään siitä, että vittu tämä kuppi on tyhjä.” Mietittekö paljon sitä, että saisitte kappaleisiin samastuttavia hetkiä. Mutta se, että jos nämä äijät on kertonut vitsejä, meni vähän yli. Se on toisaalta kulunutta, ja välillä Vähän vähemmän viiltelyä Gasellit-yhtyeen HÄTÄ-MIIKKA kirjoittaa romaania graffitikulttuurista
• Yksi vuonna 2008 Oulunkylän tekojään alaparkissa perustetun Gasellit-hiphop-yhtyeen neljästä jäsenestä. • Valmistelee esikoisromaaniaan Sä maksat Gasellien Päkän eli Pekka Salmisen kanssa. • Neljäs Gasellit-levy Veli ilmestyi huhtikuussa. FAKTA RUMBA 81. Pitäisi selvittää.” • Kasvanut Savelassa, asuu Malmilla. Hätä-Miikka on julkaissut lisäksi pop-henkisemmän soololevyn Persaukinen ystäväsi vuonna 2015. K Y S Y M Y S & VA S TA U S • Hätä-Miikka eli Miikka Niiranen • Syntynyt toukokuussa 1988 Helsingissä: ”En ole varma, missä täällä
”Silloin kun mekin alettiin tekemään, oli vahvat leirit, mutta nykyään ei ole enää niin paljon kyräilyä. Onko enää leirityksiä. ”Jos joku artisti on liian kaukana itsestä, se ei välttämättä toimi samalla tavalla. Nyt on erilainen. ”Seitsemän vuotta. Nyt kun Papru on tuolla Radio Helsingin holleilla ja olen itsekin tämän haastiksen vuoksi käymässä täällä, niin kyllä se saa vähän katsella olkansa yli.” Tästä on liki kymmenen vuotta aikaa, mutta sovintoa ei ole tehty. Jengi on rentoutunut. Ja on sekin yhtymäkohta Rata-äänitteeseen, että Henkankin levy on aika rata-äänite ja pidän myös siitä.” K Y S Y M Y S & VA S TA U S 82 RUMBA. haluaa mennä sen ulkopuolelle, mutta toisaalta se on myös laulunkirjoituksen, elokuvien ja kirjallisuuden ydinainetta. Monspin artistit joi meidän viinat saatana, vaikka oltiin käytännössä kaljapalkalla siellä. Vieläkin velloo myrsky. Heinekenit hävisi saatana.” Mikä on aliarvostetuin suomalainen räppilevy. Tietenkin ennen keikkaa oli jonkin verran upotettu olutta, kun oltiin silloin villimpiä äijiä. Ei me silti olla mietitty sitä millään biisileirimeiningillä, että nyt joku kiva asia tähän biisiin, öö, jäätelö, kesä, hei Tinder ja jäätelö.” Entä onko sinulle tärkeää, että voit samastua kuulemiisi biiseihin. On tekno, gentrifikaatio ja hipit vittuun Kalliosta -buugi. Silloin tajuaa itsekin sen lapsellisuuden, jos on vain omassa porukassa. Monilla on fiilis, ettei jäädä jumittamaan, vaan tutustutaan tyyppeihin.” Toisaalta Suomessa on noin kaksi räppäriä, joilla on biiffejä. Kyllä me moikataan ja ollaan tehty musiikkia sen jälkeen, mutta vaikka kasvoni näyttävät tyyniltä, en koskaan unohda tällaisia vakavia asioita, kuten takahuonetarjoiluja. Joku joogayrittäjä.” Eikö Malarian pelko ole juuri tätä. ”On hankala sanoa, onko Jontin ja Shakan Rata-äänite kestänyt aikaa. Paperi T:n kanssa meillä on ollut pitkäikäisin biiffi. Silloin radotus oli enemmän muodissa kuin tällä hetkellä, sellainen oma Kallio-buugi. Erilaisia selkkauksia on ollut. Olen pitänyt meidän bändin vahvuutena sitä, että ei olla lähdetty rajaamaan, että me ollaan täällä ja pysykää te siellä, vaan ollaan tehty musiikkia kaikkien kanssa, jotka on tuntuneet sopivilta tai joista on tullut hyvä fiilis.” Miksi nurkkakuntaisuus katosi. ”Se on osittain sitä, että hommat on tulleet isommiksi. Ehkä semmoinen uusi Kallio-menestyjälevy voisi tulla. Itselle joo, mutta jos se tulisi tänä päivänä, miten se otettaisiin vastaan. ”No se on Kallio-breakthrough, vaikka ei joogasta puhutakaan. Sitten kun tultiin takaisin lavalta, kaapit ammotti tyhjyyttään ja siellä oli paprut ja tommishockit ja pyhimykset aivan kanttuvei menossa lavalle. Vaikuttaa sekin, millaisia tyyppejä on tullut skeneen. Silloin, kun päästiin ekoille kunnon keikoille, Ruger Hauer ja Gasellit esiintyivät Club YK:ssa. Ja joku Scandinavian Music Group on sellainen, että vittu kun näet sen hetken, mistä se biisi kertoo ja olet vähän laskujurrissa kesäfestareilla, niin alat kyynelehtiä, kun Terhi Kokkonen ja sen miesystävä ovat ajautuneet siinä umpikujaan.” Suomalaisessa räpissä oli pitkään Monsp-leiri ja Rähinä-leiri. Se voi olla raikastavaa, jos biisissä on matka johonkin ihan muuhun maailmaan, mutta jenkkiräppäreissäkin monesti ne, jotka tuovat omia haavoittuvaisuuksiaan esiin, jäävät soittolistoille. ”En tiedä, miten me ollaan noista biiffeistä pysytty etäällä
. . EDITOR S DJ SHADOW LA DY LE SH UR R CHE LSEA WOL FE HU OR AT RO N DINOSAUR JR. . . FULLSTEAM 2002 2017 15 w w w . F u l l s t e a m . RÖYKSOPP NO CEEBROLISTICS DINOSAUR JR. USA CHELSEA WOLFE USA THE RADIO DEPT. WW W.S IDE WA YSH ELS INK I.FI /LI PUT HELSINKI, TEURASTAMO 9.–10.6.2017 PERJANTAI 9.6. SWE SECTION BOYZ UK HURULA SWE THE COATHANGERS USA DEATH HAWKS DISCO ENSEMBLE FLAMING SKULL OF THE EAGLE ILPO VÄISÄNEN & JIMI TENOR: MIKA VAINIO -TRIBUUTTI HIDRIA SPACEFOLK ITÄ-HOLLOLA INSTALLAATIO JANNE LAURILA JUKKA NOUSIAINEN JV KAIRON; IRSE! KANSAKUNNAN YLPEYS KAURIINMETSÄSTÄJÄT KUBE LAKE JONS ODDARRANG PIMEYS SANNI SATELLITE STORIES THE TOXICS TUUTTIMÖRKÖ U.F.OJALA . . DJ SHADOW USA EDITORS UK THE THURSTON MOORE GROUP USA CLOUD NOTHINGS USA LADY LESHURR UK TOMMY CASH EE DEMDIKE STARE UK ACID RUNS ASTRID SWAN THE HOLY HUORATRON IISA KALEIDOBOLT KARINA KYNNET LIGHTHOUSE PROJECT LITKU KLEMETTI & TUNTEMATON NUMERO MIKKO JOENSUU: AMEN 3 RAINBOWLICKER RUUDOLF & KARRI KOIRA RÄJÄYTTÄJÄT TIPPA-T VILLA NAH WYK LAUANTAI 10.6. . f i. CEE BR OLIS TIC S DISC O ENS EM BLE TOMMY CASH KYNNET MIKKO JOENSUU AMEN:3 THE RADIO DEPT. SANNI RA INB OW LIC KER LITKU KLEMETTI HURULA VILLA NAH KUBE RÖ YK SO PP LIPUT: 2PV 95€ 1PV 65€ .