Rumba 04/2017 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

Litku Klemetti palautti sivistyksen rock’n’rolliin 4 2017 9,50 €
L I P U T PA LV E L U M A K S U I N E E N A L K . C O M — A D V E N T U R E S I N W O N D E R L A N D . 70,00€ T H I R T Y S E C O N D S T O M A R S . C O M. 4 8 € / 5 4 € / 5 9 € / 6 5 € 18.2.2018 HARTWALL ARENA, HELSINKI Liput palvelumaksuineen alk
62 LEV YT 70 SARJAKUVA MOSDAL 72 HITTIK ARUSELLI SAR A CHAFAK 74 LEV YHYLLY MIK A TA ANIL A 76 KOLUMNI SALMI 78 NISSE M 80 KYSYMYS & VASTAUS TIMO K AUKOL AMPI S I S Ä LT Ö 4 / 2 017 RUMBA 5. 44 MORRISSEY Jos Morrissey saisi päättää, maailma olisi kovin erinäköinen kuin nyt. Miksi hän tekee niin. 50 ISLA JA Islajan ura on ollut täynnä täyskäännöksiä. Nyt hän on omatoimisen indierock-yhteisön arvostetuimpia nimiä. Mitä asioita maailman vanhin teini-ikäinen muuttaisi. Uudella Tarrantulla-levyllä moderni teknologia ja ikivanhat kansanlaulut elävät rinta rinnan. 8 POIMINTOJA 10 VALITUT PALSAT 18 VAPA ALLA PERTTI KURIK AN NIMIPÄIVÄT 22 DUUNISSA JONI EKMAN 26 POP-ESSEE HIPHOP 28 NOUSUSSA THE TOXICS 30 KOLUMNI REINIK AINEN 32 LITKU KLEMETTI Sanna Klemetti ei kokenut nuorempana kuuluvansa mihinkään yhteisöön. 56 VERSACE HENRIK Räppäri Versace Henrik suhtautuu musiikkiinsa kertakäyttöviihteenä ja julkaisee kappaleensa Soundcloudissa
Saatavilla 31.12.2017 asti. HELSINKI SUVILAHTI 29.6.—1.7.2018 IHSAHN MOONSORROW BEAST IN BLACK Early Crow -liput alk. www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n. 119,00 €
Tarvittavat yhteystiedot löytyvät tämän sivun vasemmalta palstalta. Otamme palautetta ja kehitysideoita vastaan yhtä lailla Läntiseltä kuin sinultakin, joko julkisesti Facebookissa tai henkilökohtaisemmin sähköpostitse tai postikortilla. Rumba ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. V uoden viimeinen Rumba lähtee painoon heti, kun raaskin päästää tämän tekstin käsistäni. Eikä mennyt kauaa, kun pajatso tyhjeni: ”Tee itse parempi.” No mehän teemme! Emme levyä, vaan lehteä. Uskon, että olemme kuitenkin oikeilla jäljillä, ja jos johonkin luotan, niin Rumban avustajiin. Mustanaamion suojeluksessa jo vuodesta 1984. Sen vuoksi uskallan pyytää palautetta leuka pystyssä. Minulle tämä on ollut toinen vuosi Rumban ruorissa. Kriitikot ovat katkeria, epäonnistuneita muusikkoja ja niin edespäin. vuosikerta Numero 672 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Niistäkin saatu palaute jää yleensä peukun tai maksimissaan twiitin mittaiseksi. Via dolorosa www.rumba.fi facebook.com/rumbafi twitter.com/rumbalehti instagram.com/rumbalehti PÄÄTOIMITTAJA Jukka Hätinen TOIMITUSSIHTEERI Mervi Vuorela ULKOASU Mikko Litmanen KANNEN KUVA Mikael Mattila TÄMÄN LEHDEN TEKIJÄT Markus Hilden, Joni Kling, Samuli Knuuti, Nisse M, Mikael Mattila, Søren Mosdal, Oskari Onninen, Markus Paajala, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Viljami Puustinen, Jean Ramsay, Santtu Reinikainen, Jose Riikonen, Hanna Räty, Susanne Salmi, Heini Strand, Jussi Toropainen, Kimmo Vanhatalo TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT Rumba / Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi rumba@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 0781-0326 34. Soundi löysi Boycottin paluulevystä hyvääkin sanottavaa, mutta ei inkontinenssisuojan lämpöinen vaarirock muuksi muutu, vaikka miltä kantilta tarkastelisi. Läntinen kyseenalaisti kirjoittajan ”mandaatin” ja totesi, ettei mikään ole muuttunut: ”Rock-maolaisuuden poterosta ei näe horisonttiin, ei vieläkään!” Läntisen Facebook-kavereiden kommentteja lukiessa bingolappu täyttyi vauhdilla. Laadukkaat artikkelit ja laajemmat kokonaisuudet löytävät toki lukijansa myös verkkosivuilla. Vaikka julkaisemme lehden artikkelit myös netissä, haluaisin kuulla mielipiteitä tästä nimenomaisesta painotuotteesta ja sitä edeltäneistä numeroista. PÄ Ä K I R J O I T U S RUMBA 7. JUKKA HÄTINEN Kirjoittaja avaa nyt oluen ja toivottaa elokuvalehti Episodin jättävälle hyvälle ystävälle Jesse Huusarille tsemppiä uusiin haasteisiin. Vaikka aika on ollut inspiroivaa ja opettavaista, omia päätöksiä ja linjoja on tullut kyseenalaistettua jatkuvasti. Jatkamme Rumban tekoa ensi vuonnakin, joten nyt olisi oiva tilaisuus kertoa mikä ärsyttää, mihin pitäisi perehtyä syvemmin, kenet olemme laiminlyöneet ja mistä aiheista olemme kirjoittaneet ihan tarpeeksi. Välillä mennään metsään, mutta analytiikkakäppyröiden valossa tämä on sitä mitä siellä halutaan: kevyempää, viihteellisempää ja vauhdikkaampaa purtavaa. Takaan, että käsittelemme palautteen kypsemmin kuin Tommi Läntinen. Myös netin puolella työskentelevänä olen tottunut siihen, että palaute on enimmäkseen välitöntä, kärkevää, henkilöön tai ammattikuntaan menevää, suoranaista haistattelua tai yhdellä voimasanalla kuitattua. Ei ihme, sillä osa internetiin tuotetusta materiaalista onkin alkukantaisiin tunteisiin vetoavaa ja silmät teelautasiksi räväyttäväksi otsikoitua
Kunpa kaikki olisi hieman helpompaa. Myös omissa kuuntelutottumuksissa. P O I M I N T O J A Voivod Rrröööaaarrr HAASTATTELIN tähän numeroon Versace Henrikiä, jota on kehuttu uuden polven Soundcloud-räppäreiden ääneksi. Lehden tekijät suosittelevat teoksia ja tapauksia. Suomiräpin tulevaisuuden ohella juttua riitti niin GG Allinista, japanilaisesta noisesta kuin Järvenpään metalcore-skenestäkin. MIKAEL MATTILA EM IL IA PE N N AN EN 8 RUMBA. Hillaa ja Inaria kuunnellessa tulee toisinaan toivoneeksi, kunpa asiat olisivat vähän eri tavalla. Tämän levyn primitiivinen kohellus toimii aina. Myös Litku Klemetti sivuaa näitä aiheita tämän lehden kansijutussa. Siihen sopii vaikkapa Voivodin varhaistuotanto, joka vastikään uusintapainettiin vinyylille. Taustalla soi Vivaldin Talvi, koska sen kiihkeä laukka on kuin ääniraita ratikasta myöhästymiselle – juuri talvella. Todellinen syy fyysisen levyn hankkimiselle taisi silti olla kiitettävän ruma kansikuva. Siinä käppäisen helvetinkoneen suusta pääsee metallin, hiphopin tai minkä tahansa adrenaliiniryöpylle perustuvan musiikkityylin autuaasta vähämielisyydestä kertova tiivistys: ”Rrröööaaarrr!” JONI KLING Hilla ja Inari -podcast One Quart Magazine OLEN viime aikoina miettinyt ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä ja identiteettejä. Kaksikko ihmettelee jutustelevaan mutta harkittuun ja terävään sävyyn milloin mitäkin milleniaaleja koskettavia aiheita työnteosta feminismiin, seksiin ja identiteetteihin. Liian hiottuun kuvioon on välillä hyvä tehdä säröä. Suosikkikohtani podcastissa on ollut, kun Körkkö kertoo yksinäisyyttä käsittelevässä jaksossa, miten aurinkoisena kevättalven päivänä juoksi ratikan perässä ja myöhästyi. Mielikuva on arkisuudessaan niin kaunis, että se suorastaan liikuttaa. Lähdin etsimään hiphopin haippikuvaston ja poseerauskultin alta henkilöä, mutta en arvannut, että provosoivan esiintymisen ja kohukeikkojen takaa löytyy monialainen ug-harrastaja, jonka paljasti viimeistään taipumus namedroppailla kuin pahinkin erikoismies. Hilla Körkön ja Inari Nikkasen podcast ei ole ehkä antanut mietinnöilleni vastauksia, mutta sen kuunteleminen on lohduttanut. Kunpa epätasa-arvoa ei olisi, kunpa hädänalaiset saisivat apua ja kunpa akateemista sivistystä arvostettaisiin
Ja jos joku asia on pysynyt miltei muuttumattomana, suomalainen media on suurimmaksi osaksi ollut kuistilla kaikki nämä vuosikymmenet. Ellei näillä ole mitään eroa, niin silloin myös Kraftwerk on musiikkia”, Helsingin Sanomissa kirjoitettiin vuonna 1977. Kone-Suomi kertoo värikkäästi ja mielenkiintoisesti näitä, aina varastohalleista metsäbileisiin, Koneistosta Ääniwalliin, ja mystisestä dj Eliot Nessistä ristiriitaiseen promoottori Jaakko Parkkariin. P O I M I N T O J A Kone-Suomi Kalle Kinnunen ”MIKÄ erottaa katuporan tärinän tai kiskojen kilkutuksen musiikista. Kone-Suomi on näkemyksellä kuratoitu läpileikkaus hahmoista, tapahtumista, tyylilajeista ja kommelluksista. Kuten alakulttuurin muissakin kentissä, kotimaisessa koneskenessä on riittänyt tee-se-itse-touhotusta, olematonta bisnesvainua, myyttisiä henkilöitä ja elämää suurempia tarinoita. Hesarin Kraftwerk-torppauksesta voi nostaa toisen sitaatin, jonka voisi helposti kuvitella olevan Weekend-festivaalia käsittelevästä mielipidekirjoituksesta: ”Ja kun tällainen korvasäryn aiheuttaja vielä menestyy niin mitta on täysi.” JUKKA HÄTINEN lippupalvelu. Elektronimusiikin saralla on ehtinyt tapahtua 40 vuodessa melko paljon, ihan täällä koto-Suomessakin
VA L I T U T PA L S AT KUVAT TOMI PALSA Mikko Joensuu • Kiasma-teatteri, Helsinki • 15.10.2017 VISUAALISTA kekseliäisyyttä tarjoiltiin isolla kauhalla, kun Mikko Joensuu ja hänen suurenmoinen yhtyeensä antoivat parastaan intiimissä teatterisalissa. Pääosassa olivat kuitenkin Mikko Joensuun kappaleet. Joonas Tikkanen loihti valoilla ja projisoinneilla maailman, johon Joensuun upottava musiikki vajotti kuin mummon suonsilmäkkeeseen. 10 RUMBA. Niitä on testattu lukemattomissa eri ympäristöissä, ja aina vaan tuntuu toimivan. Ikiaikaisia uskonkysymyksiä nykytaiteen museossa, mikäs sen parempaa. Esitystä mainostettiin termillä ”visuaalinen konsertti”, ja sellainen myös saatiin
VA L I T U T PA L S AT RUMBA 11
VA L I T U T PA L S AT 12 RUMBA
Peilistä heijastui lattiaan viritetyn ledimaton ampumaa visuaalista ilotulitusta sekä myös festivaaliyleisö ja bändin jäsenet lintuperspektiivistä katsoen. Phoenixilta en odottanut maata mullistavia elämyksiä, mutta yhtye – tai paremminkin varmaan heidän visualistinsa – onnistui lyömään ällikällä. Esillepano oli mitä nerokkain, sillä lavan takaseinän virkaa hoiti viisto peiliseinä. RUMBA 13. Popagandassa viehättää sen kompakti koko ja viihtyisä tapahtuma-alue Södermalmin kupeessa. Oli mukavaa löytää jo menetetyksi luulemani yhtye ja innostua siitä uudelleen. VA L I T U T PA L S AT Phoenix / Thomas Mars • Popaganda, Tukholma, Ruotsi • 1.9.2017 SUOMEN soittojuhlien suvi jäi osaltani hieman turhan lyhyeksi, joten päätin venyttää festarikesääni syksyn puolelle tekemällä toivioretken länsinaapuriin Popaganda-festivaalille
Vestan lauluääni on maaginen ja persoonana hän on samalla kiehtova mutta samaistuttava. Monena vuotena olen sortunut Lost in Musicissa ylisuorittamiseen ja käynyt kiireellä kuvaamassa parikymmentä keikkaa muutaman illan aikana. Biisimateriaali on vahvaa ja taustajoukot ovat kunnossa. Kuuden näkemäni keikan perusteella osaan veikata, että Vesta tulee breikkaamaan isosti ensi kesään mennessä. VA L I T U T PA L S AT Vesta • Lost in Music, Klubi, Tampere • 6.10.2017 VESTASTA on tullut vaivihkaa artisti, jonka ensi vuonna ilmestyvää debyyttilevyä odotan enemmän kuin mitään muuta lähitulevaisuuden musiikkijulkaisua. Tänä syksynä tulin järkiini ja kävin katsastamassa vain kolme keikkaa. Levyyn kohdistuvia odotuksia ei ainakaan vähennä se, että taustapiruna on hääräämässä Jori Sjöroos. 14 RUMBA. Niistä Vesta veti selkeästi pisimmän korren
VA L I T U T PA L S AT Motelli Skronkle / Hannu Raatikainen • Klubi, Tampere • 21.9.2017 AIVAN kuten taiteilija Raatikaisella tässä kuvassa, on kummallisuusmusiikin ystävillä ollut viime aikoina aihetta myhäilyyn. Kuinka ollakaan, Tampereen Klubilla oli tuttuun tapaan aika hintsusti yleisöä keskellä viikkoa, vaikka esiintymässä oli Skronklen lisäksi Pekko Käppi yhtyeineen. RUMBA 15. Onneksi paikalle vaivautuneet saivat nautittavakseen merkittäviä esityksiä kaksin kappalein. Syypää moneen hymyyn on se, että Motelli Skronkle on aktivoitunut keikkailevana ja levyttävänä yhtyeenä. Mikäli maailma olisi oikeudenmukainen paikka, Motelli Skronklen kaltaisten nerokkaitten ryhmien keikoilla tungeksisi väkeä ruuhkaksi asti
Ihmiset olivat tulleet sankoin joukoin uudenlaiselle syysfestivaalille kokemaan jotakin uutta ja ennenkokematonta. Toteutus jäi valitettavasti vähän puolitiehen. Hotelliviikonloppua mainostettiin David Lynchillekin sopivalla idyllillä, ja siihen viitekehykseen M istui erinomaisesti. Sopivasti ulkopuolisuuden tunnetta kuvaan tuo se, että otos on taltioitu konserttipaikkana toimineen ruokasalin parvekkeelta, ja ikkunasta heijastuu metsän läpi kajastavaa valoa. Erityisesti hotellin maastoon levittäytyneet metsäkonserttien kierrokset olivat kiinnostuksen kohteina. Itselleni M on tämän vuoden tärkein musiikillinen löytö, dramaattinen ja unenomainen tyylikäs yhtye. 16 RUMBA. Vuosaaren idyllinen hotelli Rantapuisto loi puitteet viihtymiselle. Eli tämä on stalkkeri-henkinen Peeping-Tomi-ruutu. Ideatasolla festivaali olikin aivan fantastinen. VA L I T U T PA L S AT M / Minja Koski • Superwood, Hotelli Rantapuisto, Helsinki • 21.10.2017 UUSI Superwood-festivaali oli ihmeellinen kokemus
With love. Discover home recording sound at its best: www.sennheiser.com/hd-200-pro 171030_HD200_225x297_Rumba_FIN.indd 1 31.10.17 10:35. At home. For those who turn the world of music on its head. Always there. HD 200 PRO Homemade. For those who turn their home into a studio. In the mix. For those getting the job done. On the road
VA PA A L L A 18 RUMBA
”Joo ei olla”, Kurikka komppaa. On vasta alkuilta, mutta pienehkö galleria on niin täynnä, että ilmankosteus ja kuumuus ovat merkittävän suuria. Miten kaverit viettävät aikaansa näin vapaa-ajalla, kun Pertti Kurikan Nimipäivät lopetti viime vuonna. Siellä kaverit saavat kertoa, millaista on ollut olla vapaalla pitkän bändirupeaman jälkeen. Mä en tykkää. ”Ei riidellä, ei nyt riidellä”, Kurikka laannuttelee. Kun PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT lopetti, Pertti Kurikalla on ollut paljon enemmän aikaa käydä kirppareilla ja Kari Aallolla paljon enemmän aikaa juoda viinaa. ”Vittu saatana”, Kari Aalto sanoo. ”Ei olla yhdessä vapaa-ajalla”, Aalto sanoo. Toki. Lienee parempi siirtyä Aallon ja Kurikan kanssa lähiravintolaan, jossa pystyy sentään kuulemaan oman äänensä. Jos menet jotain moikkaamaan, niin pitäisi moikata takaisin”, Aalto sanoo. Kävelemään ei pysty, vaan liikkuminen on tungeksintaa. Ei sitten ole kiva, jos aletaan olla nyrkit pystyssä.” Syy yhdessäolottomuuteen on ihan selvä, Kurikka sanoo: ”Kari on jossain muulla ja minä olen jossain muualla.” Eli missä. Punkkareiden vapaavuosi ” N o on täällä helvetti väkeä”, Pertti Kurikka sanoo. ”Tärkeää on se, että sovitaan. ”Voi vittu!” Aalto sadattelee, kun vessaan ei meinaa päästä, vaikka kuinka odottaa. TEKSTI JOSE RIIKONEN KUVAT MARKUS PAAJALA VA PA A L L A RUMBA 19. Meneillään on Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä kertovan kirjan ja valokuvanäyttelyn avajaiset, ja se näyttää kiinnostavan ihmisiä taajaan ja laidasta laitaan. Eivät ainakaan kahdestaan. ” N o niin, aloitetaanko tämä homma?”, Kurikka kysyy, kun istumme viimein rauhassa Punavuoren Ahvenessa. Tilanne tuntuu vaikuttavan etenkin Aallon hermoihin. ”Että ihmiset voi olla tyhmiä. Kysymys ei ole siitä, etteivätkö he tulisi keskenään toimeen, vaikka silloin tällöin heidän välilleen syttyykin pieni riita. Olemme Creatin näyttelytilassa Albertinkadulla Punavuoressa
Kumpikaan ei myönnä, että mieli olisi ollut silloin tai nytkään lainkaan haikea. ”Minullakin on kotona 50-luvun amerikkalainen auto. Ja sitten käyn Kinaporin kirpparilla. ”Käyn Itäkeskuksen kirpparilla ja Hämeentie 31 -osoitteessa olevalla kirpparilla. Hän harrastaa myös autoja ja moottoripyöriä, ja kuuluu Wheelers-nimiseen moottorikerhoon. ”Ostan Stockalta, Levykauppa Äxästä ja Keltaisesta Jäänsärkijästä kotimaisia ja ulkomaisia uutuuksia”, Kurikka sanoo. Levyjä hän ostaa myös uusina. Bänditoiminnan loppumisen myötä tätä kaikkea on saanut tehdä viime aikoina enemmän kuin aikaisemmin. ”Meillä on siellä 50-luvun autoja, 60-luvun autoja ja 70-luvun autoja – kaikennäköisiä amerikkalaisia autoja. Ja Hietsun kirpparilla, mutta se ei ole enää auki, vaan kirpputori tapahtuu aina viikonloppuisin jäähallilla. VA PA A L L A A allon suosikkiharrastuksiin kuuluvat verrattain perinteiset jutut: kavereiden näkeminen, musiikin kuuntelu ja sen sellainen. Ja minulle ei tule koskaan krapulaa, koska juon ennen nukkumaanmenoa kolmekymmentä lasillista kirkasta vettä.” – KARI AALTO Pertti Kurikka (vas.) ja Kari Aalto. Myös Kurikka on innostunut autoista. Ja cruising-autoja sekä kiihdytysautoja sekä kolmipyöräisiä ja kaksipyöräisiä englantilaisia ja amerikkalaisia moottoripyöriä, joissa on runko, keula, pakoputket ja moottori”, Aalto sanoo. Kurikan harrastuksiin kuuluu pääasiassa kirpputoreilla juokseminen. 20 RUMBA. ”Olen aikuinen mies enkä mikään lapsi enää. Ja joskus myös Malmin kirpparilla.” Kirpparilta mukaan tarttuu kaikenlaista, kuten levyjä, joita Kurikalla on tolkuton määrä. Aika paljon niitä on”, hän sanoo
Anna palaa. Laitetaanko kasetti sisään. ”Se riippuu. Iggy’sissä hiljennytään hetkeksi, kun Kurikka pitää puheen. Ja seuraavana tapaninpäivänä täytän 61. Tai kasetti?” Kurikka kysyy. Kun syö mustikkaa ja juo mustikkakeittoa, se pitää vatsan hyvällä tuulella, samoin kuin puuro ja kaikki tuollainen. huom.), ja Aallolla on blues-yhtye ja punk-yhtye, joissa hän soittaa rumpuja. Siinä on rokkia ja iskelmää ja reggaehöppänöintiä.” ”Aijaa. ”Siksi, että mustikka on hyvä marja. Että se on vähän erilaista musiikkia sitten?” ”Joo.” ”No hyvä… sori, kun minä höpötän tässä jonninjoutavaa paskaa”, Kurikka sanoo ja räjähtää nauramaan. Jos juon sitä enemmän, tulee yliannostus.” Aaltoa alkaa naurattaa. Eikö häntä huoleta, että jatkuva viinanjuonti voi saada terveyden pettämään. VA PA A L L A ”Saatiinhan me aika paljon kaikkea aikaan”, Aalto sanoo ja Kurikka nyökkäilee. Ja minulle ei tule koskaan krapulaa, koska juon ennen nukkumaanmenoa kolmekymmentä lasillista kirkasta vettä. Mutta mustikka on terveellinen ja ravitseva marja. ”Milloin se punkki-cd tulee teiltä. Mutta olen aikuinen mies enkä mikään lapsi enää. Lisäksi on vielä sooloprojekti, jossa Aalto laulaa. ”Aika nopeaan tahtiin vedän sitä vettä, haha!” M usiikkia kumpikaan ei ole hylännyt. Kurikka jatkaa avajaisten jatkoille Iggy’s-baariin, jonne suuri osa avajaisvieraista niin ikään lähtee. ”Nuorempana join paljon kaljaa, mutta päätin, että en osta enää omilla rahoillani kaljaa. Siitä saa paljon voimaa ja energiaa”, Aalto sanoo. ”Nykyään se on muuttunut vähän ruokaravintolaksi, mutta saa sieltä viinaa joka päivä”, Aalto sanoo. Haluan kiittää tässä nyt”, Kurikka sanoo. Sekä tietenkin se, että kun jengi koko ajan repi kundeja käsistä sinne ja tänne, ei ollut aikaa niille vapaa-ajan jutuille – joista eräs taitaa olla Aallon mielestä se kaikkein miellyttävin harrastus. Hän lisää: ”Mutta eikö nyt mentäisi takaisin jo sinne näyttelyyn?” A alto lähtee Kallion kautta kotiin, koska huomenna on aikainen herätys. Sen sijaan häntä miellyttävät lonkero ja siideri sekä viski. Bändin kanssa ollessa jatkuva haastattelusta toiseen juokseminen ja toimittajien samat kysymykset meinasivat kuulemma alkaa rasittaa. Ja sitten tapahtuu vaikka mitä! Jotain hauskaa! Mutta en koskaan unohda tätä bändiä, enkä haluakaan unohtaa. ”Laitetaan laitetaan. Jos joku sen kaljan tarjoaa, niin totta kai silloin sen juon”, Aalto sanoo. Aallon suosikkibaari on entinen Kallion Tauko. Anna palaa vaan!” RUMBA 21. Kurikka on kuulemma mukana esimerkiksi Popedan uudella levyllä (Popeda ei vahvistanut tietoa – toim. Juon niin paljon viinaa ja poltan niin paljon tupakkaa vapaa-ajalla, että ei ole aikaa ylimääräisiin hommiin ja juttuihin”, Aalto sanoo. ”Juon viinaa ja poltan tupakkaa. M uiden aktiviteettien lisäksi Aalto tykkää viettää aikaansa paheiden parissa. Se auttaa moneen asiaan. Ihmiset taputtavat ja osoittavat viheltäen suosiotaan. Kun hän näkee kavereita, sekin tapahtuu yleensä baarissa. Puheet on pidetty, ja nyt olisi tarkoitus laittaa Kurikan itse kasetille äänittämää musiikkia soimaan loppuillaksi. Kaljaa Aalto juo vain, jos tarjotaan. Eikä se ole punkkikasetti. Ja mustikkashotit. ”Joo, voihan se pettää. ”Täytin tapaninpäivänä 60
Askeltensa rytmittämänä hän alkaa usein kehitellä päässään melodianpätkiä ja sanoitusaihioita. Punkrockin, suomirockin ja hardrockin lisäksi hän on viime aikoina innostunut aor:stä. Häneltä on tullut ”vain” kaksi pitkäsoittoa: Joni Ekman & Koira -yhtyeen lp sekä viime kuussa ilmestynyt kolmas soololevy Uneton Tampereella. Hitaammin, vähemmän, pehmeämmin Tamperelainen JONI EKMAN on vasta 26-vuotias, mutta on julkaissut jo yli 50 äänitettä. Treenikselle tai kotiin päästyään Ekman jalostaa ideat eteenpäin, jättää ne hautumaan tai äänittää saman tien. Tällä metodilla on syntynyt useita kappaleita. Sillä nopeudella lönkyttelee esimerkiksi ZZ Topin hardrock-hitti Gimme All Your Lovin’. TEKSTI MERVI VUORELA KUVAT MARKUS PAAJALA E täisyys Tampereen Hämeenpuistosta Kalevaan on parisen kilometriä. 22 RUMBA. Häneltä ilmestyi myös seiskatuumainen Juice Normaalin kanssa. Ekman suunnitteli, että olisi äänitellyt kasetteja pitkin vuotta ja julkaissut ne kaikki kerralla tammikuussa 2018. Italian kielessä tempomerkintää 120 bpm kutsutaan nimellä moderato, kohtalaisesti. Keskipituiselta mieheltä matkan taittamiseen kuluu noin 2700 askelta. Näin ei tosin pitänyt käydä. Se on musiikkia, joka syntyy kävelylenkeillä. Se tekee noin 120 askelta minuutissa. Joni Ekman kävelee paljon. Tähän mennessä 26-vuotiaan rokkarin diskografiaan on kertynyt jo 51 tai 52 virallista julkaisua. D U U N I S S A Joni Ekman Lepakkomiehen takahuoneessa. Viime vuonna Ekmanilta ilmestyi 13 kasettia jytärockia, punkrockia, poprockia, reggaeta, countrya, glamrockia, suomirockia ja Kari Peitsamo -covereita. Suurin osa niistä on tullut ulos Ekmanin oman Fuck Records -levymerkin kautta. Kasettien lisäksi Ekman sai valmiiksi Koiran Näköinen Nainen -lp:n ja toisen soolo-lp:nsä Ikuisesti Rock’n’Roll. Tänä vuonna Ekman on ollut laiska paska. ”Mutta kyllä minä nykyään sanoisin, että laatu korvaa määrän”, Ekman toteaa. Hämeenpuistossa asuva Joni Ekman tykkää kävellä treenikämpälleen Kalevaan ja sieltä takaisin. Ehkä siksi hän myös levyttää paljon
D U U N I S S A RUMBA 23
Veri alkoi kuitenkin vetää Tampereelle jo vuosi opiskeluiden aloittamisen jälkeen. Se pisti hänen biisintekorutiininsa uusiksi. Se on ehkä yksi juttu, minkä takia en enää nykyisin tee niin paljoa biisejä”, Ekman tuumaa. ”Kun herään, menen ensimmäiseksi koneelle. Sen jälkeen hän on soittanut muun muassa autotallipunkia The Achtungsissa ja uuden aallon suomirockia Lähtevissä kaukojunissa. Vuoden 2013 tienoilla Ekman päätti kokeilla, miten levyjen tekeminen onnistuisi yksin. Sitten alan miettiä, tarvitseeko siellä suihkussa käydäkään, ja jatkan tietokoneella istumista selkä notkolla. Seuraavaksi hän kokeili catering-alaa Forssassa. Somerolla vuonna 1991 syntynyt Ekman ei käy töissä ja lopetti koulutkin jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Aluksi Ekman yritti opiskella pintakäsittelyalaa ammattikoulussa. ”Kyllä minä nykyään sanoisin, että laatu korvaa määrän.” – JONI EKMAN 24 RUMBA. Syntyi lo-fi-punk-projekti Koiran Näköinen Nainen, jossa Ekman soittaa itse kaikki instrumentit. Sitten yhtäkkiä huomaan, että kello on viisi, enkä ole vieläkään käynyt suihkussa. D U U N I S S A V uonna 2013 Joni Ekman sai äidiltään joululahjaksi tietokoneen. Ensimmäisen levytyksensä Ekman teki vuonna 2008 opeteltuaan ensin kitaransoiton alkeet tabulatuureista. Tietokoneaddiktiosta huolimatta rock’n’rollin säveltäminen, sanoittaminen ja soittaminen muodostavat Ekmanin arjen perustan. Sittemmin Ekman on levyttänyt paljon yksikseen ja yrittänyt panostaa soololevyillään laatuun. Hän kesti siellä joululomaan asti
”Usein tulee sitä ’kun oot poissa / mul on vaikeuksia perusasioissa’ -osastoa. Juuri tällaista kevyttä ja ujoa kitarointia haluan. Se vaan lähtee niin luontevasti. Jos tekee vaikka reggaeta, ei sen tarvitse olla niin hyvää, kun en minä osaa tehdä semmoista muutenkaan. ”Yhden biisin tein samalta istumalta, kun kuulin Gerry Raffertyn kappaleen Right Down the Line. Se on tavallaan syy miksi teen. Ajattelin, että vittu tämä on kova. 128 bpm. Ekman suhtautuu biisintekemiseen joko itsekriittisesti tai löysin rantein riippuen projektin luonteesta. Joku kirjailija taisi joskus hakeutua suljetulle osastolle, että saisi kirjoitettua kirjansa loppuun. Kunhan vaan saan Jussin hillittyä rumpujen takana, niin hyvä tulee. Lisää on tulossa, sillä Ekmanilla on vireillä aor-bändi Joni Ekman & Siivet. Painotan sille aina, että hitaammin, vähemmän.” Arvaatteko, millä tempolla Right Down the Line kulkee. Viimevuotisilla kaseteillaan hän esimerkiksi testasi itseään ja yleisöään. Ehkä eniten häiritsee tuolla uudella levyllä se, että suurin osa biiseistä alkaa sanalla ’mä’. ”Ne kassut tuli tehtyä aika liukuhihnalta. ”Jos joskus teen videon, sen täytyy olla sellainen”, Ekman sanoo. Siitä, kuinka hän on altistanut itsensä jollekin hirveänä pitämälleen asialle, tajunnut sen estetiikan ja alkanut nauttia siitä ihan täysillä. Kokeilen juttuja, ja joskus se toimii ja joskus ei.” Kun Ekman tekee biisejä, hän sulkeutuu kotiinsa eikä halua nähdä ketään viikkoon. Hän on myös kuunnellut entisistä Yön ja Popedan jäsenistä koostuvan Jay Lewis Gangin Liekki-biisiä ja katsonut sen musiikkivideon hieman liian monta kertaa. En halua olla sellainen artisti, joka heittää sanoituksissa juttuja, joihin ihmiset kiinnittävät huomiota.” Ekmanin mukaan hänen soololevyjensä sanoituksissa ei ole mitään selitettävää, vaan tekstit ovat ”perus-rakkauslauluhorinaa”. Viime aikoina Ekman on päässyt sisään esimerkiksi Eppu Normaalin Aku ja köyhät pojat(1983) ja Studio Etana -levyihin (1993). Kitaraakin meinaan aina laittaa lujemmalle, mutta sitten yritän malttaa. Tein esimerkiksi Kevyt linja -nimellä parit Leevi & the Leavings -henkiset jumputukset, ja tuntui, että monet tykkäsivät siitä. ”Kun soitan rumpuraitoja, saatan aloittaa hitaasti, mutta sitten alan huomaamattani kiilaamaan ja tempo nousee. Kiinnitän nykyään enemmän huomiota myös biisien aiheisiin, etteivät ne olisi niin raflaavia. Jos toteutus on vähän sinnepäin, se voi toimia yllättävällä tavalla. Se on aihealue, johon Ekman sanoo takertuvansa nykyään liikaakin. Siinä soittavat hänen lisäkseen Jussi Numminen (rummut), Antti Karjalainen (kitara) ja Tuomas Virtanen (basso). Ja kun alkaa kirjoittaa, yhtäkkiä paperilla lukee taas ’sua kaipaan’. Sitten on vaan että vittu.” E kman puhuu paljon niin sanotusta ”hyvästä huonosta” taiteesta. Tai ainakin hän yrittää soittaa. Biisissä täytyy pitää jännite.” Uneton Tampereella -lp:llä Ekmanin aor-fanitus on jo kuultavissa. Voisi toimia itsellekin ihan hyvin.” V iime keväästä lähtien Joni Ekman on kuunnellut oikeastaan vaan Eppu Normaalia, Thin Lizzya ja Bostonia. RUMBA 25. ”Jos joku pistää vaikka tekstarin ja luet sen, ajatus päässä murenee ja olet että vittu, koko idea katosi. D U U N I S S A ”Esimerkiksi uusimmalla lp:llä on muutama biisi, joiden säkeistöjä olen pyöritellyt kolme vuotta. Ekmanin sielunmaisema onkin alkanut muistuttaa 60-vuotiasta aikuisrokkaria, ja hän sanoo soittavansa nykyään hitaammin ja pehmeämmin
Lamarin nostaa muiden yläpuolelle kuitenkin yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Viime vuosikymmenen kuluessa täydellisen kappaleen ideaali kulutettiin hiljalleen loppuun eri genreissä: Arctic Monkeysin I Bet You Look Good on a Dancefloor (2006) oli täydellistä indierockia, Lady Gagan Bad Romance (2009) täydellistä poppia ja Usherin Yeah (2004) täydellistä bile-r&b:tä. Heidän lisäkseen kärjessä on popin suuntaan kumartava Post Malone, jonka 21 Savagen kanssa tekemä jättihitti Rockstar kiteyttää hiphop-artistien statuksen tänä päivänä: he ovat areenatason rocktähtiä. Esikoisalbumillaan The Slim Shady LP (1999) Eminem tai hänen alter egonsa tappoi lapsensa äidin (Kim), ihannoi huumeita (My Hiphop kiinnostaa juuri nyt ennen kaikkea siksi, että se kertoo yhä arkielämästä ja yhteiskunnasta toisin kuin rock ja pop, jotka on kiillotettu säihkyväksi jo aikoja sitten. Kiinnostavin musiikki ei aina ole kivaa. Heidät haastaa yhtäältä veteraanien sukupolvi, kuten kehutun 4:44-albumin julkaissut Jay-Z ja Eminem, ja toisaalta uudet tulokkaat, kuten Lil Uzi Vert, Cardi B, Xxxtentacion, Logic ja 21 Savage. Damn on yli puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen yhä Suomen virallisella albumilistalla yllettyään parhaimmillaan kolmanneksi. Esimerkiksi Damn-albumilla hän räppää poliisien väkivallasta mustia kohtaan ja vihaa avoimesti Donald Trumpia. TEKSTI MARKUS HILDEN P O P E S S E E M uistan termin ”täydellinen popkappale”, jota käytettiin paljon etenkin silloin, kun elektroninen popmusiikki oli pinnalla: Britney Spearsin Toxic (2003) oli täydellinen popkappale, samoin Kylie Minoguen Can’t Get You Out of My Head (2001). The Eminem Show -albumin (2002) ’Till I Collapse -kappaletta ei koskaan julkaistu virallisena singlenä, mutta silti sillä on 343 miljoonaa kuuntelua Spotifyssa – tuplasti enemmän kuin esimerkiksi yhdelläkään Foo Fightersin kappaleella ja enemmän kuin yhdelläkään Michael Jacksonin kappaleella. Täydellisestä rockhitistä kävisi esimerkiksi The Killersin Somebody Told Me (2004). H iphop kiinnostaa juuri nyt ennen kaikkea siksi, että se kertoo yhä arkielämästä ja yhteiskunnasta toisin kuin rock ja pop, jotka on kiillotettu säihkyväksi jo aikoja sitten. Eminem aloitti 1990-luvun lopulla ja on jo nyt kasvattanut kokonaisen sukupolven hiphop-artisteja ja musiikkifaneja. Hitot täydellisyydestä! Populaarimusiikin kiinnostavimmat uudet äänet tulevat tällä hetkellä HIPHOPIN puolelta, Markus Hilden kirjoittaa pop-esseessään. Lamar ei ole taitavin räppäri, mutta ilman muuta empaattisin ja vaikutusvaltaisin. Heistä suurin on kiistämättä Kendrick Lamar. Eminem. Fear-kappale kertoo nimensä mukaisesti pelosta, ja siinä Lamar esittää pelon lapsen, nuoren ja aikuisen suulla osoittaakseen, että me kaikki pelkäämme jotain. Se kertoo Eminemin hyvyydestä, mutta ennen kaikkea siitä, millaisen aseman hiphop on musiikkityylinä saavuttanut vuosien saatossa. 26 RUMBA. Sekä Humbleettä DNA-hitit rakentuvat tiukan yksinkertaisen gangstarap-hokeman ympärille, ja Loyaltyn kujeilevan kertosäkeen esittää henkilö, joka pyydetään mukaan aina, kun halutaan saada radiohitti poptai r&b-genreissä: Rihanna. Rockissa uutisointi keskittyy siihen, miten mukava mies Dave Grohl on, miten kivaa Arctic Monkeysilla oli studiossa tai miten monella yksityiskoneella Bono lensi pelastamaan maailmaa. Teoston ja Musiikkituottajat ry:n lokakuussa julkaistun tutkimuksen mukaan Eminem on 16–24-vuotiaiden suomalaisten mielestä mieluisin ja henkilökohtaisesti tärkein musiikintekijä. Ei ole lainkaan yllättävää, että populaarimusiikin kiinnostavimmat uudet äänet ovat jo vuosia tulleet hiphopin puolelta: Kendrick Lamar, Drake, The Weeknd, Future ja Kanye West. T ätä kirjoitettaessa Suomen Spotifyn top sadassa on yhdeksän yhdysvaltalaista rap-artistia (ja muiden vierailijoina aika monta lisää). Lamar on älykköräppäri, mutta hänen suosionsa perustuu ennen kaikkea musiikin oivaltavaan helppouteen. Biisi onnistuu resonoimaan aivan erityislaatuisesti. Hänen Euroopan-kiertueensa areenakeikat myytiin loppuun minuuteissa. Damn-albumi (2017) ja ennen kaikkea sen iso hitti Humble ovat nostaneet Lamarin tähteyden Euroopassa aivan uudelle tasolle. Mitä tehdä täydellisen jälkeen. Stanin tarinankerrontaa ihastellaan yhä, samoin Without Men flow’ta ja Rap Godin hengästyttävää sanankäyttöä (101 sanaa 16 sekunnissa)
Koska olet esimerkiksi viimeksi altistunut Limp Bizkitille, Nellylle tai Creedille. 0600 10 800 1,98€ / min. 0600 10 800 1,98€ / min. + pvm. Siitä ”täydellisestä popkappaleesta” huolimatta. Myös esimerkiksi Britney Spears tuntuu jääneen ikuisesti taiteilemaan lipsynkkaamisen, huulileikkausten ja nyt kolmekymppisten faniensa teinifantasioiden limboon, jossa fanikannan muutosvastarinta on kovempaa kuin artistin halu kehittyä musiikintekijänä. Kun nyt tarkastellaan muuta vuosituhannen vaihteen populaarimusiikkia, voi sen sanoa olleen jopa ärsyttävän pinnallista (mikä ei tarkoita samaa kuin huono). PALVELUMAKSUN) KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET SOLISTIT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM JOE LYNN TURNER (RAINBOW, DEEP PURPLE) TARJA TURUNEN Kendrick Lamar.. En voisi kuvitellakaan vasta 36-vuotiaan Britney Spearsin enää inspiroivan ainuttakaan nuorta aloittamaan musiikintekoa. Djbooth-julkaisu kieltäytyi arvioimasta 17-levyä, koska ei halua tukea hiphopin misogyniaa. 0600 10 800 1,98€ / min. + pvm. 0600 10 800 1,98€ / min. Kaikessa kaoottisuudessaankin Onfroy tarjoaa nuorille yhden kanavan purkaa omaa pahaa oloaan, koska hän on niin rehellinen ja sanoo, että elämä on paskaa. Tänä vuonna emo-rapin kauhukakaraksi nimitetyn Jahseh Onfroyn eli Xxxtentacionin erinomaisen 17-albumin kappaleet kestävät pisimmilläänkin alle kolme minuuttia ja kertovat muun muassa itsemurhasta ja masennuksesta. + pvm. 0600 10 800 1,98€ / min. + pvm. Se oli kuin kauhuelokuvasta. Bad Vibes Forever -indiemerkin alla julkaistu 17 ylsi Suomen listan neloseksi alkusyksystä. + pvm. E minem, Xxxtentacion ja Kendrick Lamar ovat erinomaisia esimerkkejä siitä, miten autenttisuus, tarinankerronta ja oma ääni ovat merkittäviä tekijöitä suosion luomisessa. 39,90 EUR (SIS. Monien sen ajan supertähtien kuunteleminen on nykyisin vaikeaa. lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu LIPUT ALK. Onfroy on antisankarisukupolven – eli sukupolven, joka hakee samaistumispintaa nimenomaan popkulttuurin pahiksista – ongelmanuori. 44-vuotiaan Eminemin voin. Fault) ja kuljetti Kimin ruumista lapsensa kanssa (’97 Bonnie and Clyde). 0600 10 800 1,98€ / min. Hiphop on hänelle pakokeino, ja kappaleissaan hän kertoo avoimesti ongelmistaan – toisin kuin esimerkiksi The Weeknd ja Future, jotka joko ovat kieltäytyneet puhumasta huumeongelmistaan tai glorifioineet niitä. Onfroy nousi suosioon istuessaan vankilassa tuomiota raskaana olleen tyttöystävänsä pahoinpitelystä. + pvm
• PERUSTETTU: Helsingissä 2013 • JÄSENET: Jens Hortling (laulu), Ilkka Luttinen (kitara), Juha Laine (kitara), Riku Korhonen (rummut) ja Ari-Pekka Heinola (basso). Maunulatalo, Helsinki • SANOTTUA: ”Nämä kitarasärön voimasta tärisevät rakkauslaulut ovat halkeilevan asfaltin peittämille kaduille, loppunsa edessä säriseville hehkulampuille tahmaisten lattioiden baareissa ja keikoilla hikoillessa levinneiden silmärajausten kantajille.” – Kiira Koskinen, Jylkkäri • www.facebook.com/ herearethetoxics N O U S U S S A FAKTA Ilkka Luttinen (vas.), Jens Hortling ja Juha Laine. 28 RUMBA. • TULEVAT KEIKAT: 18.11
Haluttiin siis jättää turha analysointi pois ja säilyttää musiikissa sekä hyvässä että pahassa se tietynlainen räyhähenki.” Biisien sävellyksestä pääosin vastaava Luttinen sanoo, että albumista tuli hurjiksi äityneistä studiosessioista huolimatta lopulta oikeastaan pop-levy. Myöhemmin samana vuonna Hortling ja Luttinen etsivät bändiinsä uutta kitaristia, ja yhteinen tuttava keksi ehdottaa Lainetta, jonka tiesi kaipaavan rytmimusiikin soittamisen vastapainoksi ”räminää”, jonka parista oli omankin soittouransa aloittanut. ”Hauskinta ja oikeastaan pääasia on se, että levy oli joka tapauksessa jotain ihan muuta kuin mitä lähdettiin tekemään”, Laine summaa. T he Valkyriansista tuttu kitaravirtuoosi Laine näki Toxicsin ensimmäistä kertaa Tavastialla The Sonicsin lämppärinä vuonna 2015 ja innostui bändin primitiivisyydestä. Toxics muodostui alun perin kahdesta kitaristista ja laulaja-rumpalista. TEKSTI HANNA RÄTY KUVA MARKUS PAAJALA J ens Hortlingin (laulu), Ilkka Luttisen (kitara) ja Juha Laineen (kitara) mukaan Suomi ei ole garage-maa. Hortling teki kappaleiden sanoitukset yhteistyössä tuottaja Lauri Elorannan kanssa vasta pohjien nauhoittamisen jälkeen. Kappaleet ovat lyhyitä ja niistä puuttuu opitusta formaatista tuttu toisteisuus ja kertosäkeet. Silti Laine myöntää, että toisinaan on ollut hankala päästää käsistä omaan korvaan demolta kuulostavaa materiaalia. ”Halusin päästä jälleen lähemmäs sellaista kitaransoittoa, josta nuorena uutta opetellessa ja oppiessa tunsi ylpeyttä. Sitä piti kyllä opetella myös uudelleen, mikä vaati jäbiltä pitkää pinnaa”, Laine sanoo. ”Seuraavaksi saatetaan tehdä country-levy.” ”Garagessa kaikki on sallittua – ne tyhmimmätkin jutut.” – ILKKA LUTTINEN N O U S U S S A RUMBA 29. Se tarkoittaa lisää tempoa, säröä ja rytmillisesti enemmän hällä väliä -asennetta.” Laineelle Toxicsin viehätys perustui alusta alkaen paitsi hiomattomuuteen, myös poikkeavaan kappaleen muotokieleen – tai itse asiassa muodottomuuteen. ”Toxics on kaikkea muuta. Kun Juha teki jonkun hienon riffin, me sanottiin, että se pitää vielä laittaa meidän bändin filtterin läpi. ”Usein musasta toisaalta tulee sen valmiiksi saamisen jälkeen jonkinlaista suorittamista”, hän miettii. ”Me ollaan garage-yhtyeeksi jo lähes big band”, Laine heittää. Vuonna 2013 perustetun Toxicsin ensimmäisestä kasettijulkaisusta on nyt kolmisen vuotta. Haettiin levylle ehkä sellaista kollektiivista taantumista, että voitaisiin soittaa kuten joskus 18-vuotiaana. Se räyhää, rytisee, kasvaa ja kolisee.” D ebyyttialbuminsa äänityksiinkin Toxics meni poikkeuksellisen avoimin mielin: koko levyn kaari elettiin läpi vain puolessa vuodessa uusien biisien tekemisestä lähtien. Sitä saatiin välillä Juhalle muistuttaa”, Luttinen sanoo ja jatkaa: ”Juha on niin hyvä muusikko, että puhuttiin hänelle alkuun Toxics-filtteristä. Nyt kokoonpano on kasvanut basisti Ari-Pekka Heinolalla ja rumpali Riku Korhosella. ”Biisit eivät etene valtavirtapopista tutun kaavan mukaan. Toxics on paluu siihen vapauden tunteeseen, mistä oma soittaminen alun perin kumpusi. ”Toxicsin musiikkia on aina tehty näillä samoilla periaatteilla, vaikka kaikki muu muuttuukin koko ajan”, Hortling sanoo. Paukkuvaa, paisuvaa poppia THE TOXICS on toisinaan lähes performanssiksi lipsahtavan eläimellinen livebändi ja tiukaksi treenattu garagerock-kokoonpano, jossa ainoa muuttumaton asia on muutos. Kuulija jää vähän kysymysmerkiksi, mikä on mielestäni makeeta. Toki hyvässä musiikissa pitää aina olla joku jippo, mutta ei sen tarvitse olla aina sama tyyleineen ja kestoineen”, Laine sanoo. ”Garagessa kaikki on sallittua – ne tyhmimmätkin jutut. ”Minulla on ollut piilevä poppiperversio, jota en enää tällä uusimmalla julkaisulla säästellyt yhtään. ”Kun biisi oli sanoitettu, ruvettiin laulamaan ottoa sisään ilman kummempia harjoitteluja”, Hortling kuvailee. ”Laulut on siis laulettu ensimmäistä kertaa siten, miten ne kuulee levyltä. Vuosiin on mahtunut miehistönvaihdoksia ja -lisäyksiä, kymppituumainen ep sekä kuluvan vuoden kesällä ilmestynyt nimetön debyyttialbumi. Hortling on näin vapautettu mikrofonin varteen, mikä on tuonut ennestäänkin rajuihin keikkoihin lisää vaaran tuntua. Ei ole kivaa kahlita itseään liikaan cooliuteen tai vain yhteen tyylisuuntaan”, Luttinen sanoo. Siksi The Toxicskin on ollut enemmän esillä Etelä-Euroopassa kuin kotikulmillaan, ja julkaisijoina on varhaisesta vaiheesta saakka toiminut myös ranskalaisia levy-yhtiöitä
”Jari Sillanpää kärysi huumeratista!”, kirkuivat otsikot. (Kuvitelkaa lööppi ”HALLUSSA vaarallista KARPALOLONKEROA”.) Minulla on teille vihje: ei olisi. Tauski saa pahoinpidellä vaimojaan mielin määrin ilman, että kukaan alkaa kauhistella viinan vaikutusta kotiväkivallan määrään ja kansan mielenterveyteen. Toisin kuin Iso-Britanniassa, missä niin kutsuttujen viihdehuumeiden käyttö on julkisehko osa nuorisoja klubikulttuuria, ja Yhdysvalloissa, missä julkkikset presidenttejä myöten käyttävät pössyttelykokemuksiaan hassunhauskojen anekdoottien raakamateriaalina vieraillessaan Jimmy Fallonin tai Conan O’Brienin tv-ohjelmassa, koto-Suomessa lähes mitä tahansa (laitonta) huumausainetta on pidetty PAHANA. Kommentoijien närkästys ja ”huoli” ei kuitenkaan koskenut autoilua. Kaikki ymmärtävät, että autoilu heikentyneessä tilassa on perseestä. Talvisodassa ”höökipulveriksi” kutsutun amfetamiinin voimin taistelleella Suomen armeijalla on kuulemma nollatoleranssi huumeiden käyttöä kohtaan. Ei siis ehkä ihme, että Seiska spekuloi tuoreeltaan ”hyvinkin järisyttävillä seurauksilla” Sillanpään uralle: tv-pomot asettaisivat Siltsun boikottiin viihdeohjelmissaan ja yhteistyökumppanit paiskaisivat hänet pihalle. Tai edes se, että joku oli nimeämässä meemissään Kallion piritoria Jari Sillanpään aukioksi. Mitä tulee Sillanpään vapaa-ajan harrastuksiin noin muuten: jarrua kiitos. Se johtuu siitä, että alkoholi on suomalaisille pyhempi asia kuin uskonto. Olisiko yksikään iltapäivälehti kiljunut hysteerisenä fanien kauhistuksesta. M oni turautti cold brew -pienpaahtimoluomukahvinsa puhelimensa näytölle selatessaan syyskuun kolmantenatoista päivänä some-syötettään. Hu-hu-huumetta Olisiko yksikään musiikkitoimittaja muuttunut alkoholin haittavaikutuksista valistavaksi työryhmäraportiksi, jos Sillanpää olisi pienen metamfetamiiniannoksen sijaan jäänyt poliisin rysään vaikkapa kolmen keskiolutpullon pöhnässä. Hesarin aihetta koskeva juttu kuulosti vähän ministerivaliokunnan viralliselta huumausainelausunnolta: ”Vaikka huumeiden käyttö on tutkimusten mukaan yleistynyt Suomessa [...] niin huumeiden käyttö on Suomessa edelleen laitonta.” ”Huumausaineet vaarantavat käyttäjän terveyden, ja niiden kauppa edistää monenlaista rikollisuutta.” Suomalaisissa muusikkoja bändijutuissa on perinteisesti kirjoitettu artistien kännisekoiluista usein ja paljon ja asenteella, jota ei voi kohtuudella kuvailla sanalla ”kohtuullinen”. Seuraavana päivänä Iltalehti touhotti lööpissään: ”HALLUSSA vaarallista KRISTALLIHUUMETTA”. Olisiko yksikään musiikkitoimittaja muuttunut alkoholin haittavaikutuksista valistavaksi työryhmäraportiksi, jos Sillanpää olisi – ainakin omien sanojensa mukaan – pienen metamfetamiiniannoksen sijaan jäänyt poliisin rysään vaikkapa kolmen keskiolutpullon pöhnässä. Jos 52-vuotias, homofobisen Suomen kaapissa vuosia hikoillut kansantaiteilija ei ole ansainnut oikeutta porhaltaa tiistaisen Helsingin illassa kuuppa hienoisesti mutkalla, niin johan nyt on kumma. KO L U M N I R E I N I K A I N E N SANTTU REINIKAINEN Kirjoittaja on keski-ikäisehkö helsinkiläismiesoletettu, jonka huumausaineet ovat halpa suodatinkahvi ja NBA-koripallo. Häh. Se peruutti Sillanpään esiintymisen Suomi 100 -hulinaan liittyvässä Kaartin soittokunnan Pro Patria -konsertissa. Jälkeenpäin puhutaan siitä, kuinka hurjia seikkailuja vainaja, tuo ensiluokkainen veijari, oli sooseissa kokenut. Toiset suomalaislaulajat puolestaan voivat kirjaimellisesti juoda itsensä hengiltä ilman moraalipaniikkia. Puolustusvoimat ehti ensin. 30 RUMBA. Myös Helsingin Sanomien musiikkitoimitus tiesi Sillanpään ”huume-epäilyn järkyttäneen faneja syvästi”. Se koski huumeita. Se on arpapeliä muiden ihmisten hengillä, jota ei muuksi muuta se, että Yhdysvaltain liikenneturvallisuusviraston mukaan alhainen annos amfetamiinia voi jopa parantaa ajokykyä
Debyytti Horror ’15 kuului viime vuoden tulokaslevyjen valioliigaan. Mieti sitä!” ”Et tähän malliin, pitää siis välttää sitä lussua ja avata se korkki kunnolla. Lapsena Beatlesin ainoa nero biisi oli musta Lucy in the sky with diamonds, muut oli lussua. Päivityksellä on yli 300 tykkäystä, mikä on aika mukavasti sellaiselle somesivulle, joka pyörii todennäköisesti pyhällä hengellä. L I T K U K L E M E T T I LITKU KLEMETTI on filosofian maisteri, lauluntekijä ja Suomen tämän hetken suurin indierocktähti. Tämän perusteella on syytä olettaa, että Litku Klemetistä on nyt tullut tähti. Kyllä mää uskon että voi pysyä terävänä.” ”Esim. ”Yllättäen”, hän kirjoittaa. Algoritmi kun harvemmin nostaa virtaan sellaisia päivityksiä, joihin ei ole rahalla satsattu. Hänestä tärkeintä maailmassa on sivistys, tutkiminen ja mielikuvitus. Kuhmolainen kuvittelija 32 RUMBA. Päivitykseen hän on liittänyt katkelman muistiinpanoistaan. TEKSTI JA KUVAT MIKAEL MATTILA S anna Klemetti on päivittänyt artistiminänsä Litku Klemetin Facebook-profiilia maanantaina 16. Ei vain siitä, minkälaisesta musiikista hän pitää, vaan myös siitä, minkälaisessa asemassa hän tällä hetkellä on. Pitää varoa että homma löpsähtää. Niissä lukee seuraavaa: ”Pittää siis olla helvetin timanttia kaikki. Tai ainakin tuntuisi hassulta ajatella Sanna Klemetin klikkailevan Facebookin mainostusvaihtoehtoja noin spontaanin purkauksen jälkeen. Oletuksen perusteena ovat vaikkapa isohkoilla festarilavoilla vietetty kesä, Tuntematon numero -yhtyeen kiitelty kiertue kotimaisen vaihtoehtomusiikin legendan Yarin taustabändinä ja viimeisimpänä vaikkapa Suomen Rock-klubien Liiton myöntämä Tankki täyteen -tunnustuspalkinto – joka tietää lisää keikkoja. Zappan We’re only in it for the money -levyä ihailin teininä, se kertoo jotain. lokakuuta 2017 kello 16.01. Rohkeet siveltimenvedot.” Se, että Sanna Klemetti kirjoittaa näin innostuneesti ja tiputtelee tuollaisia referenssejä, kertoo jotain. Hän hihkuu tehneensä viikossa levyllisen biisejä. Tykkääjiä Litku Klemetin Facebook-sivulla on lähemmäs 7000. Suosiosta huolimatta hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja haluaisi keskittyä taas alakulttuuripuuhailuun. Emma-gaala ja vuoden parhaat levyt -listat ovat tammikuussa ilmestyneelle Juna Kainuuseen -kakkosalbumille vasta edessäpäin
L I T K U K L E M E T T I RUMBA 33
L I T K U K L E M E T T I 34 RUMBA
Töitä tuli liikaa, ja jostakin piti joustaa. Kuppila on puolillaan kokoustavia opiskelijoita ja läppärinsä kanssa istuvia puuhaajia. ”Olen aina ollut vähän sellainen kouluhikari”, hän naurahtaa kuin kaikki saavutuksiaan toppuuttelevat ihmiset. Klemetti ehtii hädin tuskin tilata teetään, kun hän jo törmää pariin tuttuunsa. ”Halusin oppia soittamaan! En oikein keksinyt muuta keinoa kuin lähteä opiskelemaan. Se kuulostaa uupuneen keikkamuusikon purkaukselta. Klemetti muutti Jyväskylään vuonna 2007. Ja tietty kaiken voi murskatakin, jos haluaa! Minä nyt yritän vain tehdä... Kai minä Jyväskyläänkin tulin siksi, koska olen hengaillut täällä nuorempana. ”Älä tule tänä yönä, mä aion nukkuu”, Klemetti laulaa tuoreella sinkullaan Yöt on unta varten. Sitten kun päätin aloittaa ne jatko-opinnot, niin yhtäkkiä tulikin hirveästi keikkoja! Kävin sitten musajuttujen ohella seminaareissa punastelemassa, mutta ei siitä mitään tullut.” Kokonaan Klemetti ei ole väitöskirjahaaveita haudannut. Ne ovat kiinnostaneet Klemettiä ensisijaisesti siksi, koska hän on kokenut olleensa niistä aina ulkona. Ehkä vielä joskus – ja ehkä toiseen yliopistoon, kuten Helsinkiin. N yt Klemetti on ollut kuukauden keikkatauolla. ”Olen aina ollut hirveän kiinnostunut... Sitten rokkiura lähtikin nousuun. taiteilusta! Pienenä maailman siistein biisi oli Kate Bushin Wuthering Heights. Konservatoriolla oli vaikeaa, koska halusin tehdä asiat omalla tavallani. Jatko-opinnot saivat jäädä. Terassilla muutama vanhempi herrasmies toimittaa vakiopäivystäjien virkaa. Hetken aikaa Klemetti teki myös jatko-opintoja. Hän on kertonut, miten jo Kuhmossa yritti kuulua porukoihin esimerkiksi harrastamalla larppausta, mutta sekin tuntui teennäiseltä. Ensin hän opiskeli sitä Jyväskylän konservatoriolla. ”Tai olen halunnut aina heittäytyä asioihin, tehdä ne kunnolla.” Akateemisen uran suhteen tämä asenne kostautui. ”Maisteroitumisen jälkeen päätin puolen vuoden ajan keskittyä musiikin tekemiseen. Se toinen, eli Vakiopaine, aukeaa vasta neljältä. Kuten elämässä yleensä, asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan. Lokakuu on tehnyt poikkeuksen: se päästää auringon kellastamaan syksyistä Seminaarinmäkeä entisestään ja tekemään ilmasta kuulaamman kuin päiväkausiin. Kuhmo on aika pieni paikka, eikä tehnyt mieli lähteä kovin isoon kaupunkiin.” Konservatorio oli Klemetille tukala yhteisö. ”Jyväskylän musiikkitieteen laitoksella ei oikein ole sellaista esteettistä tutkimustraditiota. Äänensävy on helpottunut. Koska kello on vasta yksi, päädyimme valitsemaan lauluntekijän kotikaupungin kahdesta kulttuurikapakasta tämän. Konservatorion jälkeen tie vei Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitokselle, mistä hän valmistui ihanneajassa. Hänen taipaleensa rokkisankariksi voidaan katsoa alkaneen suunnilleen silloin – sikäli kun se on mitään selkeää linjaa noudattanut. Väitöskirjan aihekin oli valmiina: miten musiikin visuaalisuus, kuten levynkannet tai bändien promokuvat, vaikuttavat kuuntelijan kokemukseen. Varmasti monet kärsivät tuollaisissa yhteisöissä.” K lemetti puhuu paljon yhteisöistä ja niiden muodostumisesta. jotain.” – SANNA KLEMETTI L I T K U K L E M E T T I RUMBA 35. Jouduin aika kasvokkain työttömän elämän kanssa. Ammattimuusikoita kouluttava laitos ei erityisemmin kannustanut oman musiikin tekemiseen. Viime yönä Klemetti on sentään saanut unta niin makeasti, että hän on nukkunut pommiin. Enemmän siellä keskitytään psykologiseen ja kokemukselliseen puoleen.” M utta niin, ne yhteisöt. Istumme ravintola Ylä-Ruthissa Jyväskylän yliopiston kupeessa. Hän on kiinnostunut niistä niin paljon, että käsitteli niitä vuonna 2015 valmistuneessa gradussaan. ”On ollut virkistävää viettää vaihteeksi viikonloppuja Jyväskylässäkin”, hän tokaisee kaksi päivää somepäivityksensä jälkeen. Mutta enhän minä ole koskaan tuntenut ketään! Aina on jäänyt sellainen fiilis, että olen niin ulkopuolinen kaikesta.” ”Alakulttuurihääriminen on jatkuvaa taiteilua hyväksyttyjen sääntöjen, estetiikan ja oman rohkeuden välillä. Ilmankos hänelle on jäänyt aikaa inspiroitua ja innostua. Oli kauhea tekemisen uho, mutta sitten mitään ei tapahtunutkaan! Tämän päälle sain vielä Kelalta karenssin. ”Olen silti pienestä asti ihaillut kaikenlaisia alakulttuuriskenejä ja kuvitellut, miten siistiä olisi tuntea tyyppejä. Musiikkia Kuhmossa kasvanut ja koulunsa lukioon asti käynyt taiteilija tuli tänne kuitenkin tekemään. Tätini asuu täällä
Sitten näin Jukan Räjäyttäjät-bändin, ja tajusin, että juuri tuollaista säpinää ja fiilistä myös omilla keikoillani pitää olla!” Klemetti ei ollut ainut Räjäyttäjistä innostunut. ”Ei. Pohdimme, miksi näin on. Silti rokkibändit tuottivat livenä pettymyksen. Tosin tekemisenkin pitää olla tietynlaista ja täyttää tietyt esteettiset kriteerit. Tuntuu, että tällä hetkellä kokonainen musiikintekijöiden sukupolvi haluaa kuvitella. Tuntuu, että tällä hetkellä kokonainen musiikintekijöiden sukupolvi haluaa kuvitella. Nuokin bändit, joissa soitan, ovat vain ystäväpiiriäni. Sekä Klemetin että Nousiaisen urakehitykset ovat olleet samansuuntaisia: he ovat molemmat saapuneet Jyväskylään pieneltä paikkakunnalta – Jukka Nastolasta – ja luoneet maineensa täällä. Olen surkea näyttelijä, mutta kaikki leikkiminen onnistuu tosi hyvin!” L eikin ja performanssin lisäksi Sanna Klemetti osaa kuvitella. Hetkinen, miten voit väittää tuollaista. Hänestä musiikki on nimenomaan karnevaalia, leikkiä ja performanssia. Sitä aluetta, jossa vieras voima vapauttaa kontrollifriikin kontrollistaan. Samalla Räjäyttäjät vei rokkenrollin metatasolle ja performanssitaiteeksi, joka laittoi lainausmerkit sanan ”rock” ympärille. Kansojen syville riveille on haluttu myydä retroa jo iät ja ajat – sehän on selvä. Mutta en minä niistä tiedä mitään! Ehkä tällä tavalla ajateltuna tuo Vakiopaineen porukka, johon varmaan itse kuulun, on oma skenensä.” Klemetti on havainnut, että yhteisön luottamuksen voi lunastaa tekemällä. He ovat myös nousseet kotimaisen popmedian lemmikeiksi, kuin vuorotellen. Klemetti puhuu musiikillisesta sivistyksestä. Tähän lopputulokseen hän päätyi tutkittuaan gradussaan jyväskyläläisen alakulttuuriyhdistys Hear ry:n toimintaa. Tämän Sanna Klemettikin huomauttaa: ”Tiesin kuitenkin, että Jukka on sivistynyt taiteilija, ja että hän lähestyi musiikkiaan karnevalismin näkökulmasta.” Klemetti kanavoi saman karnevalismin myös omaan musiikkinsa. ”Koko retro vähän yököttää, siitä tulee mieleen joku bilebändi”, hän puuskahtaa sivulauseessa. Hänellä on aina ollut halu ymmärtää ympäristöään ja maailmaansa: Leikin ja performanssin lisäksi Sanna Klemetti osaa kuvitella. ”Kai ne minun teinilarppaamiseni ajoivat ihan samaa asiaa kuin keikkailu nykyään. Tämän lisäksi he ovat epäilemättä saavuttaneet erityisaseman omissa piireissään. Retro on hänestä epäonnistunutta, koska sitä tekevät ihmiset, jotka eivät ymmärrä käsittelemäänsä kulttuuria. ”Jyväskylässä tai Tampereella, tai muissakin Suomen alakulttuuripiireissä se suhtautuminen on selvästi muuttunut niistä ajoista, kun olin vielä ’nobody’.” Ettei vain johtuisi siitä, että nyt kaikki haluavatkin olla rokkarin kavereita. Miksi Klemetin ikäiset muusikot haluavat tutkia popkulttuurin menneisyyden kerrostumia. Raaka, puhdas energia puuttui. Kaikki oli liian hyvin tehtyä. Termin soveltaminen Klemetin musiikkiin tuntuu kuitenkin yksinomaan kornilta. Yhteisöihin muodostuu aina hierarkioita ja kirjoittamattomia sääntöjä, joita noudattamalla voi hankkia sosiaalista pääomaa. Bändin holtiton spektaakkeli, jossa vaatteet vähenivät ja eritteet virtasivat, oli julkea hikisten kalsareiden läimäys päin kaikkien sellaisten kasvoja, jotka väittivät, että rockista oli vaara ja vimma kadonnut. Se on heimoajattelua: olen heidän silmissään lunastanut nyt paikkani samassa veneessä.” O lemme keskustelussamme maininneet muutamaan otteeseen muuan Jukka Nousiaisen. Molemmilla on myös mieltymys vanhahtavaan estetiikkaan, kirppisvaatteisiin ja hylättyihin iskelmälevyihin. Vaikea ajatella, että se on jokin skene. Tämä ei ole sattumaa. Sinähän olet Jyväskylän skenen kovin nimi! Kun Tuntemattoman numeron Päivä päivältä vähemmän -kasetin julkaisua juhlitaan parin korttelin päässä Vakiopaineessa, tulee tupa olemaan ääriään myöten täynnä! ”Noh, ensinnäkin, minusta Jyväskylässä ei oikein ole mitään skeneä. Jukka Nousiainen on vaikuttanut myös siihen, että Litku Klemetti ylipäätään syntyi. L I T K U K L E M E T T I 36 RUMBA. Tietty Jyväskylässä on kaikenlaisia piirejä: Lutakossa on omat punkbändit ja sitten Kortepohjassa on räppäreitä, kuten vaikka Are. Koen pikemminkin, että nyt he ajattelevät, että ’tuokin on tekijätyyppi’. Ja tietty kaiken voi murskatakin, jos haluaa! Minä nyt yritän vain tehdä... Molemmat ovat opiskelleet musiikkitiedettä, joskaan Nousiainen ei koskaan valmistunut. ”Muutama vuosi sitten minulla oli hirveä halu ruveta vain ’rokkaamaan’. Hän on puhunut Litkusta alter egonaan, joka riehuu lavalla kuin tyynen pinnan alta iskevä hirviö. ”Alakulttuurihääriminen on jatkuvaa taiteilua hyväksyttyjen sääntöjen, estetiikan ja oman rohkeuden välillä. jotain.” Omakohtaisesti Klemetti on huomannut skenedynamiikan siinä, miten häneen itseensä on suhtauduttu
L I T K U K L E M E T T I RUMBA 37
L I T K U K L E M E T T I 38 RUMBA
Sitten hän jatkaa vielä innostuneemmalla äänensävyllä: ”Huumaannuttavinta tässä underground-häärimisessä on se vapauden tunne – ajatus, että voi oikeastaan tehdä ihan mitä vaan. Signaalit laajasta maailmasta tulevat Jyväskylää kauempaa. En tainnut edes kuunnella Pinkiä vielä pitkään aikaan, mutta innostuin hirveästi tuosta ’kuvittelemisesta’!” ”Minulla oli siihen aikaan sellainen folkbändi kuin Sateenkaarina. Sen Klemettikin on havainnut. Halusin, että se soittaisi kuviteltua folkia tai kansanmusiikkia!” Lauseensa lopussa Klemetti muuttaa ääntään dramaattiseksi kähinäksi, kuin korostaakseen takavuosien bändinsä luonnetta. tutkia, mitä joskus on tehty ja miten nykytilanteeseen on päädytty. Siksi Finnhitsien, progen ja lo-fi-estetiikan ihailu ei tarkoita, että Klemetti haikailisi menneisyyteen. Siinä ei vielä puhuttu tuosta hypnagogiasta, mutta hänen musiikkiaan kutsuttiin ’kuvitelluksi rockiksi’. Sillä tarkoitetaan uutta popmusiikkia, jonka tyylillinen ominaispiirre on eräänlainen kuviteltu nostalgia – kuin tarkoituksellisen analogikohinan läpi suodatettu vaihtoehtotodellisuus. Halu iskostui häneen, kun hän liittyi gradussakin mainitun Hear ry:n toimintaan Jyväskylä-aikojensa alussa. Päinvastoin: musiikkia on kiva tehdä juuri tähän maailmanaikaan, koska sen kenttä on laajempi ja toimintatavat moninaisempia kuin koskaan ennen. Puheeksi tulee kansainvälisessä musiikkimediassa vuosikymmenen vaihteessa syntynyt termi ”hypnagoginen pop”. Tyylillisen yhteyden kolmikon välillä löytää äkkiä, ja helpostipa sen ulottaa myös Litku Klemetin visioihin. Termiin on saattanut törmätä ainakin Ariel Pinkin, James Ferraron tai John Mausin musiikin yhteydessä. ”Sellainen tutkimuksellinen ote”, akateemikko sanoo. ”Vuosia sitten luin lyhyen lehtiartikkelin Ariel Pinkistä. Sanalla hypnagogia puolestaan tarkoitetaan tilaa unen ja valveen välilä. Kaikki on vain sellaista ihanaa mössöä, ja voin perustaa vaikka death metal -bändin!” ”Huumaannuttavinta tässä undergroundhäärimisessä on se vapauden tunne – ajatus, että voi oikeastaan tehdä ihan mitä vaan! Kaikki on vain sellaista ihanaa mössöä, ja voin perustaa vaikka death metal -bändin!” – SANNA KLEMETTI L I T K U K L E M E T T I RUMBA 39
Poukkoilemme paitsi keskustenlunaiheista, myös taiteilijan innostuksista toiseen. Ne ovat kaikki tyylillisiä vastakohtia keskenään: Jesufåglar oli lyyristä progea, Sateenkaarina psykedeelistä folkia. D eath metal -bändi on toistaiseksi jäänyt kuvitelmaksi. Tuntematon Numero oli kuitenkin ensimmäinen, jonka selkeäksi keulahahmoksi Klemetti uskaltautui. Sitä tuskin olisi ilman aiemmissa bändeissä tehtyä kehittelyä – niin sanottua taiteellisen linjan hakemista. Osaako taiteilija sanoa, miksi suosiota tuli vasta nyt. Siinä voi mennä montakin vuotta.” Kehittely kuulostaa hyvältä. Pikkuhiljaa sekin on tosin joutunut luovuttamaan symbolinsa postmodernin popkulttuurin lavealle askartelupöydälle. Tuntuu silti osuvalta, että Klemetti mainitsee juuri tuollaisen esimerkin. Ei käynyt mielessäkään, että lähtisimme Suomen-kiertueelle! Mutta arvelen, että suuremman suosion saavuttaminen vaatii myös bändiltä sen, että se tekee tietoisen päätöksen keskittyä vain musiikkiinsa.” Kaikkien aiempien bändien aikaan Klemetti on vielä ollut täysipäiväinen opiskelija. Kuulostaa siltä kuin Klemetti olisi vain päättänyt, että nyt hänestä tulee stara. Ja kun sitä vanhaa on niin vietävän paljon. Siis sellaisesta aika paskasta, b-luokan iskelmästä, kuten Tarjasta & Tahdikkaista. Tuntemattoman numeron aikaan ja soolouran urjettua Klemetillä ei ollut elämässään muuta kuin musiikki, jollei sitä väitöskirjaa lasketa. Siinä voi mennä montakin vuotta.” – SANNA KLEMETTI L I T K U K L E M E T T I 40 RUMBA. Parhaana esimerkkinä tästä on varmaankin se, kun eräs tunnettu metallilogojen suunnittelija teki perinnetietoisen logon myös Rihannalle. Englanniksi laulava Zorse on säröisempää ja kraut-vaikutteisempaa, ja ”metapunkia” soittava Mäsä on silkka nollausprojekti. Klemetistä moinen ajatus on osoitus sivistymättömyydestä. Ihan… suomalaiselta! Litku Klemetin hahmossa piristää myös se, että se on samalla tavalla uudelleenkuviteltavissa kuin kaikki muukin taiteilijan maailmassa. Tämä haastattelukin on välillä tuntunut kirpputorikierrokselta Sanna Klemetin pään sisään. Menneisyys on hänestä vastakulttuuria, ja siitä ammentava musiikki vastalause ”liberaalikapitalistiselle ajattelulle, jonka mukaan vain kaikki uusi on hyväksyttävää”. Klemetti vertaa musiikillista työskentelytapaansa kirpputorien koluamiseen: miksi hankkia väkisin jotakin uutta, kun kaikesta vanhastakin voi innostua. Jos kaikki on silkkaa estetiikkaa ja vapaasti muokattavissa, mitä väliä, jos silkka visuaalinen kuvasto houkuttaa jossakin bändissä. J esufåglar, Sateenkaarina, Zorse, Mäsä, Tuntematon numero. Tarkoitus oli tehdä niin kauheita biisejä kuin pystyn! Leikin, millaista musiikkia olisin tehnyt, jos olisin ”Totta kai tähän vaaditaan varmasti jotain lahjakkuutta, ja ennen kaikkea esteettistä kehittelyä ja miettimistä. Metallimusiikki on epäilemättä yksi alakulttuuri, johon on muodostunut vahva, suorastaan läpäisemätön esteettinen säännöstö, jota se suojelee hartaasti. Työn tekemisen korostaminen taas tuo mieleen Rähinä Recordsin kansikuvapojat, jos oikein haluaa härnätä. ”No en minä nyt oikeasti usko sellaiseen ajatteluun… Siis siihen, että jos painaa kovasti töitä, niin automaattisesti menestyy”, Klemetti naurahtaa. Nyt hän voi rokkikuningattarena syöksyä balalaikkoineen yleisöjen sekaan ja laulaa tarinoita, joissa tähteys joutuu ristiriitaan arkisten kommellusten kuten ihmissuhteiden tai Kelan karenssien kanssa. ”Totta kai tähän vaaditaan varmasti jotain lahjakkuutta, ja ennen kaikkea esteettistä kehittelyä ja miettimistä. Erilaiset musiikkigenret, kulttuuri-ilmiöt ja jopa tuotemerkit tai vaatebrändit muuntuvat yhä enemmän merkeiksi, joita sovelletaan ja muokataan mielivaltaisesti sen sijaan, että niitä noudatettaisiin sellaisinaan. ”Aika pitkäänhän tämäkin oli sellaista puuhastelua. Ensin Klemetti julistaa haluavansa tehdä enemmän progea, mutta sitten vannookin säröisen kitarapunkin nimeen. Tällainen ajatus palautuu myös Klemetin väitöskirjaideaan. Hypnagogia-poppareiden halu luoda unenomaista nostalgiaa on vain yksi osanen suuressa ”mössössä”. Esimerkiksi männäviikolla syntyneen levyn kappaleissa Litku on taas hieman erilainen: ”Nuo biisit syntyivät, kun innostuin iskelmästä. Vasta sillä tapahtui myös Klemetin suosiollinen läpimurto. Siinä lista bändeistä, joissa Sanna Klemetti on vaikuttanut, taiteillut ja kuvitellut. Hän itse haluaa olla sivistynyt, eikä sellaiseksi tulla ilman ymmärrystä menneestä. Se, mikä tekee Litku Klemetistä niin karismaattisen hahmon ja hänen musiikistaan niin hyvää, on varmuus ja luontevuus. Hänestä tällaiset kommentoijat eivät alkuunkaan ymmärrä, mistä tällaisessa taiteessa on kyse. Sehän kuulostaa suorastaan samaistuttavalta. Silti Klemettiä sapettaa törmätä keskusteluun, jossa hänen tai hänen aikalaistensa musiikki teilataan ”ironisena” tai ”tahallaan huononnettuna”
L I T K U K L E M E T T I RUMBA 41
Minua kutsuttiin koulussa Hullu-Sannaksi, niin levyn nimi voisi olla Hullu-Sannan lauluja!” M ennyt keikkakesä on ollut kaikesta suosiosta huolimatta rankka. ”Tuntui lopulta tärkeämmältä keskittyä omiin juttuihin. Loppuviikosta äänitellään tulevaa levyä. Vakiopaine aukeaa vartin päästä. Senkin myötä hän haluaa edistää alakulttuurityötä. ”Kaikkea voi tehdä”, siinä lukee. Yarin ja hänen Se-yhtyeensä keski-ikäiset fanit saivat kuulla vanhat klassikot, mutta tutustua samalla uuteen nuorisobändiin. L I T K U K L E M E T T I 42 RUMBA. ”Siellä on paljon nuoria ihmisiä, jotka ovat olleet täpinöissään, kun ovat päässeet käsiksi tällaiseen punk-henkiseen tekemiseen. Lokakuun hailakka aurinko hivelee iltapäiväliikenteeseen varautuvaa Jyväskylää. nuorena jäänyt Kuhmoon. Ilman tätä kohtaamista monet tuskin tietäisivät Litku Klemetistä tänäkään päivänä. Kuva saa äkkiä toistasataa tykkäystä. Pian tulee kiire. Illemmalla avaan Instagramin. ”Ajattelin, että voisin hyödyntää tämän saamani näkyvyyden vaikka näin! Ohjelmassa voitaisiin esitellä sellaisia alakulttuuri-ilmiöitä ja toimijoita, jotka ansaitsevat tekemisilleen paljon enemmän huomiota.” Eikä tässäkään vielä kaikki. Seuraavaksi pitäisi lähteä kuvaamaan musiikkivideota. Tämän takia myös hieno yhteistyö kanssajyväskyläläisen Yarin kanssa meni toistaiseksi hyllylle. Hänet pyydettiin yhdessä jouhikkomestari Pekko Käpin kanssa Sibelius-Akatemian Folk Big Bandin ja Global Orchestran yhteisprojektiin solistiksi. Varttuneempi rock-väki kun toisinaan lämpenee uudelle musiikille hitaasti. Olen silti todella ylpeä siitä, että teimme edes sen, mitä voimme.” Yari-yhteistyössä oli parasta se, että se toi kaksi musiikillista sukupuolvea yhteen myös yleisössä. Huomaan käyttäjän litkuklemetti ladanneen hetki sitten otoksen musiikkivideon kuvauksista. Kiinnitän huomion hänen profiilinsa esittelytekstin. Hän suunnittelee päivän aikataulua lakoniseen, arkiseen sävyyn. Ja sitten he pääsevät vielä Tavastialle keikalle – se on ollut heille tosi uutta ja jännittävää!” K lemetin puhelin on soinut jo muutamaan otteeseen. Siinä häntä esittävä hahmo seisoo karvalakki päässä ja balalaikka kaulassa vihreän kankaan edessä. Tällaiseen näkyvyyden edistämiseen Klemettikin haluaa satsata. Ujo ja herkkä, omissa oloissaan viihtyvä taiteilija meinasi palaa loppuun, ja omasta mielestään hän alisuoritti kesän viimeiset soitot. Hyvästelen Seminaarinkadulla auton kyytiin rientävän taiteilijan ja astelen viereiseen divariin ihmettelemään menneiden aikojen popkulttuurikerrostumia. Nyt Klemetti on sotkeutunut myös nykykansanmusiikkiin. Hän hehkuttaa suunnitteilla olevaa alakulttuurikeskusteluohjelmaa, jonka aisaparina tulee toimimaan Vhs-klubistaan tuttu tamperelainen Kalevi Suopursu
Ovet klo 18.00. 010 841 4185. 39,50€. VIP-paketit kuluineen alkaen 149€ +alv24% (184,76€) L I P U N M Y Y N T I : w w w. 69,50 € / 79,50€. 39,50 €. Liput kuluineen alk. Liput kuluineen alk. HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00. SPECIAL VIP-paketit kuluineen alkaen 119 € +alv24% (147,56€) Ke 29.11.2017 TAMPERE, Olympia Liput kuluineen alk. 39,50 €. Ke 18.10.2017 HELSINKI, The CIRCUS Ovet klo 19.00. La 30.9.2017 TAMPERE, Pakkahuone Klo 19.00. Liput kuluineen alkaen 54,50 €. 44,50 €. TURKU, GONG Liput kuluineen alk. alk. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. TO 30.11. Liput kuluineen alk. Ovet klo 18.00. 15V.-JUHLAKONSERTTI HELSINGISSÄ MUKANA MYÖS To 9.11.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Su 12.11.2017 TAMPERE, Tampere-talo Ma 13.11.2017 TURKU, Logomo Klo 19.00. Liput kuluineen alk. 38,50 €. Ma 5.3.2018 HELSINKI, Finlandia-talo Klo 19.00. 49,50€ KE 29.11. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. & HIS POWER BAND HECTOR 70v. HELSINKI, KULTTUURITALO Liput kuluineen alk. + Special Guests PAVE MAIJANEN, ERJA LYYTINEN, JUKKA GUSTAVSON, EERO RAITTINEN, INA FORSMAN TAMPEREELLA lisäksi TOKELA Pe 29.9
Saman toki voisi sanoa lähes jokaisesta poptähdestä ikinä, mutta tämä ei ole Morrisseyta haitannut. Harva muu artisti on niin systemaattisesti ja tietoisesti työstänyt omaa universumiaan, jyrkästi moraalista ja sääntöjen ohjailemaa maailmankaikkeuttaan, jossa jokainen teko, arvo ja oletus liittyy peruuttamattomasti kaikkiin muihin. 1980-luvulla hän julisti, kuinka irvokasta on, että joku astelee 6000 puntaa maksaneessa mekossa tervehtimään kansaa, jolla on vaikeuksia saada kerätyksi rahat ruokaan. Valtio ja sen palvelijat Morrisseyn tekemisiä tarkemmin seuranneet ovat saattaneet huomata, ettei hän juurikaan välitä monarkiasta. M O R R I S S E Y Morrisseyn maailma Mistä johtuu MORRISSEYN inho kuninkaallisia kohtaan. Jo 1980-luvulla The Smithsin Nowhere Fast(1985) ja The Queen Is Dead -kappaleet (1986) näyttivät takapuolta kuningattarelle. 44 RUMBA. Mutta toisaalta: jokainen Morrisseyn albumi on definitiivinen läpileikkaus Morrisseyn maailmasta. Miksi hän karsastaa oikeuslaitosta, poliisia, demokratiaa ja globalisaatiota. TEKSTI SAMULI KNUUTI M orrisseyn laajan tuotannon moniin kummajaisiin kuuluu helmikuussa 1995 ilmestynyt World of Morrissey -albumi, joka on sekalainen kokoelma albumiraitoja, liveotoksia, b-puolia ja singlejä. World of Morrissey ei siis ollut definitiivinen läpileikkaus Steven Patrickin maailmasta. On aika katsoa, mistä aineksista se koostuu. Se oli Manchesterin suuren miehen kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten ”world of” -julkaisuille, jotka tarjosivat uteliaalle edullisesti hinnoitellun läpileikkauksen artistin tuotannosta. Juuri ilmestyneen Low in High School -levyn kannen ”Axe the monarchy” -teksti mieltään osoittavan pikkupojan kyltissä on toinen hienovarainen osoitus siitä, etteivät herran mielipiteet ole 30 vuodessa juuri muuttuneet. Ja ennen kaikkea: miksi olemme valmiit antamaan Morrisseylle anteeksi melkein mitä tahansa. Mistä oikein johtuu Morrisseyn liki patologinen inho kuninkaallisia kohtaan. Tätä kirjoitettaessa kohua nostatti fanien keskuudessa valokuva, jossa Morrissey poseerasi liki 1500 dollaria maksaneessa Alexander McQueenin villapaidassa, vieläpä oikean eläimen villasta tehdyssä. Miksi hän vihaa ihmiskuntaa mutta rakastaa yksilöitä. Morrissey ei niinkään luo musiikkia kuin rakentaa mandalaa mosaiikinpalanen kerrallaan
M O R R I S S E Y RUMBA 45
M O R R I S S E Y SA M RA YN ER 46 RUMBA
Morrissey on siis epäilemättä anarkisti, mitä tukee hänen syvä inhonsa elämäämme ohjailevia auktoriteetteja kohtaan. Siksi häntä ei ajanut Englannista maailmalle raha, maine eikä maailman digitalisoituminen vaan hävitty oikeusjuttu. Sitten maailma muuttui, mutta Morrissey pohjimmiltaan ei. Teachers Are Afraid of the Pupils (1995) kuvaa koulumaailmaa oppilaiden ja näiden vanhempien uhkaileman opettajan näkökulmasta: ”To be a finished would be a relief”, uupunut opettaja voihkii äänellä, joka voisi yhtä hyvin olla Morrisseyn oma. Sen kertoja ei niinkään syleile Pariisia ihmisineen vaan pelkästään sen rakennuksia: kiveä, betonia ja arkkitehtuuria – lihallisemmat ja siksi oikukkaammat ihmiset kun ovat jälleen kerran tuottaneet Morrisseylle pettymyksen. ”En selvinnyt hengissä koulusta”, Morrissey totesi niinkin myöhään kuin 2004. Tämä on helposti hahmotettavissa kosmopoliitin miljonäärin asenteeksi. Yhtään paremmin eivät Morrisseyn suosion tavoittelussa pärjää poliisit, kuten kappaleen Who Will Protect Us from the Police. Ja tietenkin – mikä on kaikista rikoksista pahin kuviteltavissa oleva – Morrisseyta sapettaa, että Yhdysvallat antoi maailmalle hampurilaisen. Yksinäisyyden maantiede Smithsin aikana Morrisseyn maailma rajoittui Englantiin, ja vieläpä nostalgiasävytteiseen kuvaan menneestä Englannista; tuohon myyttiseen maitoisen teen, sähkökatkojen ja Morrissey on epäilemättä anarkisti, mitä tukee hänen syvä inhonsa elämäämme ohjailevia auktoriteetteja kohtaan. Tämä ilmeni jo Smithsin kappaleessa Headmaster Ritual (1985), jossa hän esitti manchesterilaiset koulut kafkamaisina rangaistussiirtoloina. Tämä tappio poiki tähän mennessä 21 vuotta ihmiskunnan historian sitkeintä ja visvaisinta katkeruutta, kuin limaa maailman saastaisimmasta ontelosta, noin 47 sivun jakson Morrisseyn Autobiographyssa ja kappaleen Trouble Will Come in the End, joka jouduttiin poistamaan Maladjusted-levyn (1997) brittipainoksesta uusien oikeusjuttujen pelossa. Sellaisen, jonka ei koskaan tarvitse pelätä Los Angelesin kartanonsa joutuvan vieraan maan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. (2017) nimestä voi päätellä. Oikeuslaitosta Morrissey karsasti jo vuonna 1994, jolloin hän lauloi ”I bear more grudges than lonely high court judges”. Miehen 2000-luvun tuotanto onkin täynnä viittauksia vieraisiin maihin. mustavalkotelevisioiden maailmaan, jonka vain suhteellisen vaikeasti saatavilla oleva popmusiikki auttoi räjähtämään väreiksi. On toki Morrissey kirjoittanut toisenlaisiakin lauluja ”ulkomaista”. World Peace Is None of Your Business -albumin (2014) nimiraidalla hän julisti ”each time you vote, you support the process”. Uuden albumin kappaleella I Bury the Living Morrissey ottaa viattomuuttaan vakuuttelevan sotilaan hahmon – vaikka ilman sotilaita ei olisi sotaa, Morrissey järkeilee biisin ei kovin syvälle piilotetussa piilotekstissä. Tässä universumissa suurin mahdollinen seikkailu oli muutto Lontooseen, mikä joka tapauksessa johti epävarmuuteen (London, 1987) ja pahimmillaan turmioon (Half a Person, 1987). Jotta hänen ei tarvitsisi maksaa Mike Joycelle korvauksia Smiths-vuosien maksamattomista palkkioista, Morrissey tuomitsi itsensä maanpakolaisuuteen viedäkseen omaisuutensa alipalkatun rumpalin ulottumattomiin. Albumilla kappaletta tasapainottaa All the Lazy Dykes, ulkopuolisen ihaileva oodi Santa Monica Boulevardin lesbokapakoille ja -kahviloille. Viime vuonna hän toisti saman ajatuksen yllyttämällä amerikkalaisia olemaan äänestämättä kumpaakaan ehdokasta. Yhä vain etäämmälle on Morrissey ajautunut ikuisella matkallaan rakkautta etsiessään. Kypsällä iällä hän on tosin myös tajunnut, ettei systeemi ole herkkua siinä työskenteleville aikuisillekaan. Kun albumi You Are the Quarry (2004) ilmestyi, Morrissey oli asunut jo seitsemän vuotta Los Angelesissa. Kuten jo tämän levyttämättömän kappaleen nimi kertoo: People Are the Same Everywhere (live-debyytti 2011). Aikana, jolloin poptähdet kiipeilivät toistensa ylitse keksiäkseen bändeilleen mahtipontisia nimiä (kuten Orchestral Manoeuvres in the Dark) ja kuvatakseen musiikkivideoita eksoottisissa maissa, tämä oli suurinta mahdollista kapinallisuutta. Todelliseksi inhoksi suhde kääntyi kuitenkin vasta vuonna 1996, jolloin Morrissey hävisi oikeusjuttunsa Mike Joycea ja Andy Rourkea vastaan. Siksi levy alkaakin julkeasti kappaleella America Is Not the World, jolla hän hyökkää Yhdysvaltojen ulkopolitikkaa vastaan ja protestoi sen yritystä tehdä koko maailmasta kulttuurisen siirtomaansa. Ja siitä nimenomaan on näissä lauluissa kyse: kun hän laulaa Scandinavialla (2014) ”Stab me in your own time in Scandinavia” ja Mexicolla (2004) ”In Mexico I lay on the grass and I cried my heart out”, kappaleet eivät oikeastaan kerro mitään Skandinaviasta tai Meksikosta vaan ainoastaan ihmisten petollisuudesta ja systeemin julmuudesta, jotka maiseman kauneutta vasten heijastuvat entistä julmempina ja lohduttomampina. You Are the Quarrya seurannut The Ringleader of the Tormentors (2006) oli ylistyslaulu Roomalle, kun taas Years of Refusal (2009) sisälsi kappaleen I’m Throwing My Arms Around Paris. Valtion suurimpia syntejä on ihmisten lähettäminen sotaan, mutta syyttömiä eivät ole sotilaatkaan. Mitä taas mediaan tulee… Journalists Who Lie (1990) tyhjentää teeman varsin hyvin. RUMBA 47. Smithsin kotiseutuhenkisyyttä korostivat levynkansien mustavalkokuvat menneiden vuosikymmenten esoteerisista englantilaistähdistä ja tietenkin yhtyeen nimen arkisuus. Kappale kertoo Venezuelasta, mutta jo sitä ennen Morrisseyn tuotanto on täynnä viittauksia virkavaltaan, joka sortaa vain kiusaamisen ilosta tai suojellakseen korruptoitunutta eliittiä. M O R R I S S E Y Toki myös demokratiassa on omat ongelmansa Morrisseyn maailmassa
Näin haluan uskoa. Ja siksi minäkin olen valmis antamaan Morrisseylle anteeksi mitä tahansa. Satan Rejected My Soul (1997), I Have Forgiven Jesus (2004) ja There Is a Place in Hell for Me and My Friends (1991) ovat kaikki eräänlaisia stand-up-rutiineja, joiden punchline tulee ilmi jo nimessä. Sen hän esitti jo vuonna 1983 kappaleella Accept Yourself, joka ilmestyi This Charming Man -singlen b-puolella. Eikä taivaisiin kannata katsoa, sillä ne pysyvät tyhjänä. ”Koska aiot hyväksyä itsesi?” hän kysyi, ja vaikka itse kappaletta pidetään varsin vähäisenä Smithsin tuotannossa, sen sanoma puhutteli jo tuolloin yhtyeen fanikuntaa. Ihmiset, eläimet ja jumalat Morrisseyn tuotannon suuri paradoksi on se, että hän yhtä aikaa inhoaa ihmiskuntaa ja rakastaa yksilöitä. Tai kenelle muulle miesartistille voisi tulla edes mieleen ryhtyä viimeisillään raskaana olevaksi naiseksi, kuten Morrissey teki kappaleella Pregnant for the Last Time (1991). Näistä seikoista kukin voi vetää omat johtopäätöksensä. Tässäkin kirjoituksessa apuna on ollut Simon Goddardin korvaamaton teos Mozipedia (vuoden 2009 laitos). Mutta myös sellainen elefantti huoneessa, ettei sitä voi kokonaan ohittaa. Siksi nuorta Morrisseyta oli ja on helppo rakastaa. Mutta onko Morrissey rasisti. Juuri tällaisista vinjetinomaisista pienoisnovelleista löytyy Morrisseyn taiteen arvokkain ydin. ”Elämä on sikolätti”, hän julisti yksitoista vuotta sitten. Misantropia on yhtä aikaa koodattu syvälle Morrisseyn tuotantoon ja maalattu julkisivuun. Diili on selvä: jos rakastatte tätä Manchesterin miestä, kutsukaa hänet keikalle ja palvokaa häntä. Nämä asiat tulevat selviksi hänen tuotannostaan: a) Morrissey ei pidä kauheasti ihmisistä minään yksilöä laajempana yksikkönä, b) hän rakastaa vieraita kulttuureja, c) hän inhoaa globalisaatiota ja siitä johtuvaa kulttuurien sekoittumista. Hienoimmillaan Morrissey on osannut käsitellä sivullisuutta ja ulkopuolisuutta paremmin kuin kukaan popmusiikissa. Voisiko kukaan Suomessa tai muuallakaan kirjoittaa edes vitsinä sen nimistä kappaletta kuin Olet sydämeni valittu, läski. Siksi Meat Is Murder (1985), siksi Bullfighter Dies (2014) ja siksi alituinen puhe eläinten oikeuksien ja eläimien puolesta. Joskus tosin tuntuu siltä, kuin Morrissey rakastaisi enemmän ihmisten tuomitsemista kuin itse aatetta; tästä kielivät myös hänen useat epäjohdonmukaisuutensa, kuten vaikkapa jogurtin syöminen viime vuosiin asti. Toisin kuin ihmisiä, eläimiä Morrissey on aina rakastanut pyyteettömästi. Israel-kappaleella hän puolestaan väittää Maan olevan vain mielisairaala, vankisellien kennosto. Kun keskikohta on jo tyyni – Morrisseyn ja Englannin romanssi on jo paljon kuolleempi kuin kuningatar koskaan tulee olemaan – aallot puskevat itseään yhä kauemmaksi, pienempinä kuin syntykohdassaan, mutta eivät yhtään vähemmän merkityksellisinä. Kysymys on niin suuri, ettei siihen voi tässä yhteydessä puuttua. On. Mutta 58-vuotiasta miljonääriä on vaikeampi, etenkin sellaista joka käyttäytyy kuin maailman vanhin teini-ikäinen – ja jonka verrokkina oleva nuoren Morrisseyn hahmo on omalla tavallaan ikuinen ja iätön. Kautta tuotantonsa Morrissey on käyttänyt uskontoa ja Jumalaa vain lavasteena ja vitsin koukkuna. Kaikki ne laulut Thatcherin laittamisesta giljotiiniin, tyttöystävistä koomassa, puskissa väijyvistä lapsentappajista, itsemurhaan koulun portaikoissa heittäytyneistä opiskelijatytöistä… Ehkäpä ne ovat vain ikkunasomistusta tämän totuuden ympärillä, sillä ne osoittavat, että maailma ei tosiaan ole hellä ja kiltti paikka. Kukaan muu kuin Morrissey ei olisi kirjoittanut sellaista laulua kuin November Spawned a Monster (1990), jossa yhteiskunnan projisoima alentuvaisuus rinnastuu vaikeasti vammaisen tytön (pelkkä ”kelvottomien raajojen teline”) unelmaan päästä jokin päivä valitsemaan ja ostamaan itselleen vaatteita. Toki Amerikan kavaluus näkyy täälläkin: ”The ground weeps oil”, Morrissey runoilee samalla kuin soimaa jenkkejä, jotka puhuvat liian kovalla äänellä ja hymyilevät liian monilla hampailla. Säkeet, kuten ”And if the lights were out / Could you even bear / To kiss her full on the mouth” rikkovat kerralla kokonaisen tabupatteriston. Morrisseyn maailmankuva on siis laajentunut kuin renkaat vedessä, johon on heitetty kivi. Smithsin tuotanto, joka tehtiin pyörremyrskynomaisesti viiden vuoden aikana, rakentuu juuri tämän tyypin tavalle havainnoida maailmaa. Tai kirjoittaa laulu omasta maineestaan liikoja luulevasta rikollisesta (Last of the Famous International Playboys, 1989). Useammin siteerattuna sama ajatus on I Know It’s Overin (1986) säkeessä ”It takes guts to be gentle and kind”. Vastapalveluksena hän omistaa laulun teille ja maallenne, paikalle jonka paratiisillisuutta pilaavat vain muut ihmiset ja muualta tunkeutuvat vaikutteet. Eikä tällöin ole ollut kyse mistään glamoröösistä ja seksikkäästä syrjään jättäytymisestä, kuten Sueden lauluissa, Morrisseyta ei ajanut Englannista maailmalle raha, maine eikä maailman digitalisoituminen vaan hävitty oikeusjuttu. Istanbul (2014) kertoo isästä etsimässä homopoikaansa kaupungin alamaailmasta, kun taas uudella albumilla The Girl in Tel Aviv Who Wouldn’t Kneel (2017) ja Israel (2017) yrittävät ymmärtää sitä mikä on ymmärtämättömissä, Lähi-itää siis. M O R R I S S E Y jossa useimmiten kauniit nuoret ihmiset romantisoivat sitä, etteivät he saa porvarillisesta elämästä kiinni samalla tavalla kuin ikätoverinsa. Eikä sitä havaitse hänen avoimen omakohtaisista ja henkeäsalpaavan katkerista vuodatuksistaan. Se ei löydy hänen myöhäisvuosien poliittisista (anti)oivalluksistaan. Mutta onko Morrisseylla mitään positiivista sanomaa. 48 RUMBA. Mitään ei koskaan löydä, Morrissey lauloi, kun ei avaa silmiään. Nuori Morrissey oli kiinnostava ja kiehtova hahmo, harvinaisen komea nuori mies, joka silti väitti olevansa rakastamattomissa. Tai pahamaineisen irlantilaisen Mountjoy-vankilan vangista 1800-luvulla (Mountjoy, 2014)
Myös ihmisenä Islajasta on hieman vaikea saada otetta. Istumme pienessä huoneessa Rumban toimituksessa. Silti hän jää haastattelun loputtua juttelemaan ja kertomaan lisää uudesta levystään. Hän saattaa suhtautua nihkeästi uransa alkuaikojen muisteluun ja hetken päästä kertoa, kuinka hauskaa hänestä on lukea vanhoja juttuja itsestään. Lehden kannessa Islaja poseeraa pastellinvärisissä vaatteissa ja ”vanhojentanssikampauksessa”. Islajaa on vaikea määritellä. Itsevarmalta kuulostavaa julistusta saattaa seurata ”ehkä, en minä tiedä”. I S L A J A Karvainen autotunehämähäkki ISLAJA on tehnyt omaehtoista musiikkiaan jo yli kolmetoista vuotta. Sellainen kuin Merja Kokkonen hänen sillä hetkellä haluaa olevan. Jutussa Jean Ramsay kirjoittaa, kuinka Islajan ”mustiinpukeutuva goottimainen hahmo” on vaihtunut kauniiksi, vaaleaksi ja tyylikkäästi pukeutuvaksi naiseksi. Islaja ei vaikuta varsinaisesti vastahakoiselta vastaamaan kysymyksiini, mutta ei välttämättä tunnu olevan myöskään innoissaan albuminsa promotoimisesta. Hän voi vastata vitsiin vakavissaan ja vakavaan kysymykseen vitsillä. Uuden Tarrantulla-levynsä myötä hän kuitenkin aikoo muuttaa tyyliään. Tällä kertaa hän on kuitenkin uhmannut urheasti talven ensimmäistä lumimyrskyä, joka on vaihtunut aamunkoitteessa vaakatasossa piiskaavaan räntäsateeseen. Islaja, oikealta nimeltään Merja Kokkonen, on mustissa vaatteissaan käpertynyt tuoliinsa. Siispä tällä kertaa Islaja saapuu paikalle tuon jutun vastakohtana. Tämä kuvaa Islajaa hyvin. Hänen ympärillään leijuu saippuakuplia. Minkälainen artisti hän on. Islajan asuvalinta viittaa hänen edelliseen esiintymiseensä Rumbassa, kansikuvajuttuun vuodelta 2010. Hän saattaa olla peräkkäisissä lauseissa vuoroin huvittunut ja vakava, saavutuksiaan vähättelevä ja ylpeä, korkealentoinen ja arkipäiväinen, avoin ja arvoituksellinen. 50 RUMBA. Hänen urallaan ja musiikissaan on riittänyt täyskäännöksiä: akustisesta elektroniseen, suomen kielestä englantiin, lo-fi-folkista melkeinpä poppiin. Elämäntapataiteilijasta on tulossa jämpti musiikkityöläinen. TEKSTI KIMMO VANHATALO KUVAT MARKUS PAAJALA ” M inun oli pakko laittaa tänään päälle goottikolttu!” Islaja nauraa. Hän on joutunut jo kerran perumaan haastattelun vatsataudin takia, eikä vieläkään näytä kovin hyvinvoivalta
I S L A J A RUMBA 51
”Sehän on väärinkirjoitettu. On kiva, että jos nimen laittaa hakukoneeseen, sieltä tulee vain se asia, eikä mitään muuta.” Ja kolmas: ”Ehkä myös levyn kansi inspiroi minua. Idea oli vähän sama kuin Islajassa. Joitain levyn kappaleita hän hioi pitkään, eivätkä ne tahtoneet millään valmistua. Suomalais-saksalaisessa omistuksessa olevassa berliiniläisessä Kaiku-studiossa yhdessä apulaistuottaja Jonas Verwijnenin kanssa kappaleet lopulta saivat muotonsa yllättävän helposti. Vähän tuollainen karvainen.” Karvainen levy siis. Jos sitä kuuntelee rinnakkain sellaisten Islaja-levyjen, kuten vuoden 2005 Palaa aurinkoon kanssa, on vaikea uskoa, että kyseessä on sama artisti. J oulukuussa ilmestyy Islajan kuudes levy (tai seitsemäs, jos lasketaan mukaan livelevy Blaze Mountain Recordings), Svartin julkaisema Tarrantulla. ”Karvainen levy joo.” ”Olen huomannut, että minulla on ollut tällainen jännittävä hämähäkkiteema mukana elämässä jostain syystä jo tosi kauan.” – ISLAJA I S L A J A Levyn tekoprosessia Islaja kuvailee monivaiheiseksi. ”Olen huomannut, että minulla on ollut tällainen jännittävä hämähäkkiteema mukana elämässä jostain syystä jo tosi kauan”, Islaja vastaa aluksi. ”Tein niihin uudet laulut ja lisäilin jotain osia”, hän kertoo. Islajan ääntä on useassa kappaleessa manipuloitu autotunella lähes tunnistamattomaksi. Kuvaavasti saankin kolme eri vastausta, kun kysyn, mistä Tarrantullan nimi tulee. Levy on kuin jokin uusista ja vanhoista palasista rakennettu eriskummallinen, pihisevä ja puhiseva kone. Soitimme livenä, ei muuta kuin rec päälle ja kappaleet suoraan sisään. Vanhimmat Tarrantullan kappaleista ovat kolme vuotta vanhoja, viimeisimmät hän teki kovalla kiireellä viime kesänä, kun paljastui, että levy oli liian lyhyt. Ei paljon mitään päällekkäisäänityksiä.” Levyllä on myös Islajan sanoin ”vanhoja hylkyjä” eli materiaalia monen vuoden takaa, joka ei ollut päätynyt mihinkään. Se on liikkuva ja joka suuntaan kurotteleva. Sitten nimelle löytyy myös arkipäiväisempi selitys. Lopulta piti vain mennä studioon ja tehdä jotain. Äärettömän hauskaa verrattuna siihen tuskaiseen yksinpuurtamiseen, jollaista osan levyn biiseistä tekeminen oli. 52 RUMBA. Se on hämmentävä kokonaisuus, jossa Fever Rayta muistuttavat englanninkieliset elektroniset kappaleet ja tanssittavat rytmit asustelevat vieri vieren suomenkielisten kansanlaulujen kanssa. ”Se oli nopea ja helppo prosessi
Mielestäni uudelleenversiointi oli oikeutettua. ”Olen coveroinut itseäni”, Islaja kertoo. Artisti tekee, mitä haluaa!” Englanti sopii Islajan mukaan paremmin yhteen monella Tarrantullan kappaleella kuultavan autotunen kanssa. Tai no, minähän tässä päätän, kun olen ainoa pomo tässä yhtiössä!” Sitä paitsi lopulta kaikki uudet kappaleet ovat Islajan mukaan omalla tavallaan versioita vanhoista kappaleista. Oli kiinnostavaa palata siihen omaan katalogiin ja valita sieltä jotain, mikä voisi saada uuden elämän. Osa Tarrantullan kappaleista on englanniksi, osa suomeksi. Ei sillä ole merkitystä, millä kielellä laulan. Ne ovat jotakin, jonka voisi kuulla radiosta, mutta myös jotenkin vääristyneitä.” Lauluääntään muokkaamalla Islaja voi ottaa useita rooleja ja ikään kuin häivyttää itseään. ”Kappaleisiin voi tuoda lisää kummallisia olentoja. Kaikki kappaleet, jotka tein, ovat levyllä”, Islaja kuittaa. Miksipä ei. ”Silloin kolme vuotta sitten tein kappaleita jostain syystä englanniksi. ”No nämä nyt olivat ainoat biisit, joita minulla oli. Ken tietää miksi. On se kuitenkin ihan mahdollista, että levyllä on kappaleita monella kielellä. He ajattelevat, että tämä on suomalaista kansanmusiikkia.” I slaja on asunut jo pitkään Berliinissä. ”Joku sanoi minulle, että uusi levyni on modernia kansanmusiikkia. ”Tämä on nyt sellainen Suomi 100 -keskustelu!” Islaja nauraa. K uten arvata saattaa, näin erilaisista lähteistä syntyneellä levyllä ei ole yhtä kantavaa teemaa. Levy kuulostaa ei-suomalaisen korvaan kummalliselta. Onko perspektiivi muuttunut. Ne eroavat jo tallennetuista versioista radikaalisti. ”Tajusin, miten tarpeetonta se on. He ajattelevat, että tämä on suomalaista kansanmusiikkia.” – ISLAJA I S L A J A Lisäksi Tarrantullalta löytyy hänen vanhoja kappaleitaan uusina versioina. Varmaan se silloin tuntui hyvältä ajatukselta.” Nyt suunta on takaisin suomen kieleen. Suomi on lopulta kuitenkin luontevampi. Levy kuulostaa ei-suomalaisen korvaan kummalliselta. ”Se on tavallaan viittaus popmaailmaan, mutta niissä kappaleissa on myös jotain kummallista. ”Kaikilla muusikoillahan on vain ne kolme biisiä, joita he toistavat eri versioina ja variaatioina”, hän nauraa. Ei Suomessa tulisi tuollaisissa kokoontumisissa käytyä, mutta on se jännä, että sinne Kalevala-luennolle menee yllättävän mielellään.” RUMBA 53. Vanhasta suomalaisesta kansanlaulusta Emosein hän teki version jo 2004 ilmestyneelle debyytilleen Meritie (nimellä Emoa ikävä), Sadetta löytyy nimellä Sateen tullessa Palaa aurinkoon -levyltä ja Robot Arm Skeleton Walk -nimisenä Islajan vuonna 2014 julkaistulta levyltä Suu. Voi olla kyborgi, ihminen, mies, nainen, lapsi ja kaikkea siltä väliltä.” Tarrantullalla autotunen kaltainen moderni teknologia ja ikivanhat kansanlaulut elävät rinta rinnan. Minkälainen hänen suhteensa on Suomeen ja suomalaisuuteen. ”Uudet versiot ovat sellaisia, jollaisiksi ne ovat livenä soitettaessa muokkautuneet. ”Berliinissä on tosi aktiivinen Suomi-instituutti ja Suomen suurlähetystöllä on koko ajan jotain tapahtumia. Uuden ja vanhan rinnastaminen onkin Islajasta kiinnostavaa. ”Joku sanoi minulle, että uusi levyni on modernia kansanmusiikkia. Englanninkieliset kappaleet ovat jäänne Suu-levyn ajoista, jolloin Islaja vaihtoi kieltä
”Kyllä me sille joskus nauroimme. Jutussa kerrotaan, että hän ei suostu sen kuvauksissa menemään ”lähellekään yhtään puuta tai edes oksaa”. Hän esiintyi Thurston Mooren kuratoimalla All Tomorrow’s Parties -festivaalilla vuonna 2006 ja lämmitteli Animal Collectivea Euroopan-kiertueella vuonna 2007. Levy sai hyviä arvosteluita, mutta metsäfolkista intoilleet Pitchfork ja The Wire olivat nihkeinä. Miltä nuo ajat tuntuvat Islajasta nyt. Se helpottaa kommunikaatiota. Nyt hän vaikuttaa olevan menneisyytensä kanssa sinut. Sellaisten artistien, kuten Lau Naun, Kemiallisten ystävien ja Paavoharjun rinnalla Islaja sai huomiota The Wiren ja Pitchforkin kaltaisissa julkaisuissa. Oli se varmaan aika sellaista metsäläistä todellisten suurkaupunkien näkökulmasta.” Vielä Rumban haastattelussa vuonna 2010 Islaja kapinoi sitä vastaan, että hänet niputettiin metsäfolk-genreen. Sen soundi oli elektronisempi ja selkeämpi, jopa popimpi kuin hänen aiemmilla levyillään. ”Ehkä ulkopuolelta tuleva määrittely oli ahdistavaa ja ärsyttävää. Ehkä se alkoi olla vähän ahdistava lokero.” V uonna 2010 julkaistu Keraaminen pää oli Islajan uran käännekohta. Tässä vaan jotain vingutellaan, pistetään kasettimankka nauhoittamaan ja sitten joku julkaisee sen Amerikassa. Hän kertoo, että Suomeen suhtautuu samalla sekä ulkopuolisena että kiinnostuneena siitä, minkälainen Suomi on. ”En ilmeisesti halunnut tulla liitetyksi siihen”, Islaja nauraa. Toki nyt ymmärrän sen, että sellaisen käsitteen avulla on helpompi tehdä asioita ihmisille selväksi. Rec päälle ja sitten vaan kilistellään!” – ISLAJA I S L A J A 54 RUMBA. Eksoottinen outolintu ei halunnutkaan pysyä eksoottisena ja outona. Muistot tuntuvat kaukaisemmilta. ”Kaikille, jotka ovat vähän kauemmin pois täältä, käy varmasti niin.” Islajan uran alussa hänen suomalaisuutensa oli eksoottista ja kiehtovaa. ”Tosi kaukaisilta. Ulkomaiset musiikkilehdet kiinnostuivat enimmäkseen Fonal-levy-yhtiölle levyttävistä, folk-pohjaista kokeellista musiikkia tekevistä artisteista. Tuosta vaan. Puhuttiin metsäfolkista
Kun otamme puheeksi Suu-levyn, hän kuitenkin tunnustaa, ettei tämä ole aivan totta. Se oli ihanaa. Toiseksi, ja tämä on vain oma mielikuvani, luulen, että Sami (Sänpäkkilä, Fonalin johtaja) mieluiten julkaisee suomeksi laulettua musiikkia, jos kyseessä on suomalainen artisti. ”Jos levy tehdään isolla rahalla studiossa, ei sinne voi mennä tuolla lailla räpeltämään.” Ajasta Fonalilla Islajalla on lämpimiä muistoja. Siellä ei ole mitään kodin hälyä tai huomiota vievää.” Yhtenä syynä muutokseen on Islajan yksivuotias lapsi. En oikein tiedä itsekään, mitä ajatella siitä.” Islajalle hänen levyihinsä liittyy aina vahvasti jokin tietty paikka. ”Se oli sellainen kolaus. ”Periaatteessa mihin tahansa saattoi mennä ja siellä oli aina kotimajoitus. Silloin tuli mieleen, että ei tässä ole mitään kiinnostavaa kenellekään, eikä minulle itsellenikään.” Pelastus tuli saksalaisen Gudrun Gutin muodossa. Meritie muistuttaa Tampereesta, Palaa aurinkoon Glasgow’sta. Islajan mukaan syitä on kaksi. Silloin tajusin, että olin Fonal-artistina ollut ihanassa ja kotoisassa paikassa, ystävien keskellä.” Islajasta tuntui, ettei kukaan ollut kiinnostunut hänen levystään. Se oli mukavaa.” Suosio tuli nopeasti, samanaikaisesti sekä Islajalle että hänen ystävilleen. En elä levyjä varten, vaan ne syntyvät tarpeesta dokumentoida ja pistää merkille asioita.” Islaja kertoo, ettei ajattele musiikkia tehdessään potentiaalista yleisöä, vaan tekee sitä itselleen. Gudrun oli haltioitunut, kuinka hyvä levy Suu oli. T avallaan Tarrantulla tuntuu eräänlaiselta suursiivoukselta, kaappien tyhjennykseltä ennen Islajan uran seuraavaa vaihetta. En edes lähettänyt levyä muualle”, Islaja kertoo. ”Onhan se todella kummallista musiikkia. Tajusin, että vaikka tekee musiikkia itselleen, ei se pelkästään riitä. Menen sinne aina aamuisin, en tosin varmaan kovin pirteänä, ja sitten teen musaa. ”Ensimmäisillä levyillä on dokumentoitu, kuinka opettelin äänittämään ja yritin ymmärtää, mikä on oma ääneni, miten soittimia soitetaan. ”Toisaalta ei sekään haittaa. Arvosteluja ja lehtijuttuja oli paljon. ”Se, mitä itse pidän todellisena saavutuksena on, että elän sellaista elämää kuin haluan. Tarvitsee ymmärtäjiä ja kannustajia tosi paljon.” Vuonna 2014 julkaistu albumi meni Suomessa monelta ohi, mutta Saksassa se sai Islajan mukaan paljon huomiota. Silloin syntyy varmasti erilaista jälkeä. Hyvät tyypit tykkäävät. ”Se on mennyt siinä elämän ohessa. Niillä on kuultavissa kehittyminen ja oppiminen, kasvaminen artistiksi. Löysät pois!” Kun kyselen Islajalta tulevaisuudesta ja siitä, mitä hän vielä haluaisi saavuttaa, hän selvästi ärsyyntyy. Tuosta vaan. Se on enemmän kuin monet koskaan saavuttavat elämässään. Minulle jäi sellainen mielikuva, että Sami ei oikein tykännyt Suu-levystä.” Islaja jatkaa yhä yhteistyötä Monika Enterprisen kanssa, mutta Tarrantullan julkaisee Svart. Islaja pääsi hänen pelkkiä naisartistien levyjä julkaisevalle Monika Enterprise -levy-yhtiölleen. ”Tämä on joku tällainen eläkeläishaastattelu!” Yritän selittää, että hän on kuitenkin saavuttanut jo paljon: julkaissut kiitettyjä levyjä, kiertänyt maailmaa, tehnyt yhteistyötä tunnettujen artistien kanssa. En hae valtavaa kiinnostusta. Kaikki tekivät yhdessä musiikkia. Sen jälkeen ”ketään” ei ole Islajan mukaan hirveästi kiinnostanut. Noihin aikoihin liittyi myös vahva yhteisöllisyys. Tulevaisuudessa minulla tulee olemaan työajat, joista ei voi hirveästi luistaa. ”Olenko saavuttanut paljon. Odotan sitä innolla. Islajalla oli tuolloin vuonna 2013 vaikeuksia löytää levylle julkaisijaa. ”Ensinnäkin Fonal julkaisee koko ajan vähemmän ja vähemmän musiikkia. Rec päälle ja sitten vaan kilistellään!” Suosio tuntui tietysti hyvältä ja ihmeelliseltä, mutta siihen myös tottui. Se jämptiys on uutta. Oman elämäni elämisessä.” Islajan Tarrantulla ilmestyy 8.12. ”Olin huomannut sivusilmällä, että Svart julkaisee kaikenlaista kiinnostavaa. M usiikkiuraansa Islajan tuntuu olevan vaikea nähdä ”urana”. Onko suosio ja levyjen tekeminen saavutuksen mittapuu?”, Islaja kysyy. Ihmiset kohtasivat ihmisiä ihmisinä. Oudolta Islajan varhaiset levyt kuulostavat myös hänestä itsestään. ”Hän on Saksassa sellainen hahmo. ”Lapsen syntymä on muuttanut kaiken. ”Luulen, että Saksa on vähän sellainen itseriittoinen maa. En pysty kuuntelemaan vanhoja levyjäni tai biisejäni ilman tätä muistoja kuvavirtaa.” Islaja kertoo näkevänsä levyillään selvän ja johdonmukaisen kehityskaaren. ”Niihin liittyvät myös ihmiset ja ihmissuhteet. Hän ei ehkä pitänyt hirveästi kielenvaihdoksestani. Siinä olen ainakin toistaiseksi menestynyt. Siitä eteenpäin kuuluvat uudet soitinhankinnat ja se, kuinka opiskelen äänittämään vähän paremmin. Artisteja karsittiin paljon. Saksassa Suu oli Islajan mittapuulla menestys.” Mihin sitten yhteistyö Fonalin kanssa loppui. ”Levy-yhtiöt eivät halunneet julkaista mitään. Yövyttiin fanien luona, eikä jossain anonyymeissä hotellihuoneissa. Hän kertoo, että haluaisi tehdä seuraavan levyn aivan eri tavalla kuin on tähän asti musiikkiaan tehnyt. Entinen Länsi-Berliinin punkkari ja musiikkipioneeri. Isompien levy-yhtiöiden kanssa se olisi ollut mahdotonta. Tuolloin se tuntui luonnolliselta, mutta myös hauskalta. Se vapaus, mikä on ollut, että tekee milloin tekee, jos tekee, se on poissa. Se riittää niille, että levy huomioidaan siellä. I S L A J A RUMBA 55. Rahvas ei ymmärrä”, Islaja sanoo nauraen. ”Alan vuokrata Kaiku-studiolta omaa huonetta. Mieleen tulevat innostus ja onni: olo, että on tullut kotiin. Radiossa olin monta kertaa ja tuli paljon keikkaa. Vastauksissa kyselyihini sanottiin, että ’emme voi ottaa uusia artisteja, kun menee niin huonosti’. Tässä vaan jotain vingutellaan, pistetään kasettimankka nauhoittamaan ja sitten joku julkaisee sen Amerikassa. Minusta se oli hieno levy, mutta aloin epäillä sitä itsekin. Erityisesti juuri siksi, että se saisi huomiota myös Suomessa ja Saksan ulkopuolella. ”Kyllä me sille joskus nauroimme. Yleensä sitä kehityskaarta ei voida tai haluta noin dokumentoida.” Fonalin tunnelma mahdollisti tällaisen oppimisen tekemällä. Ihmeellistä, että tuollainen epämusiikki saavutti niin suuren suosion. Olen vähän tällainen elämäntapataiteilija siinä mielessä
V E R S A C E H E N R I K 56 RUMBA
V ersace Henrik ei näe omassa tuotannossaan paljoakaan yhtymäkohtia jenkkiskenen emotionaaliseen taakkaan. Sen muotokieli on internetin viemäreiden overflow’ta ja digitaalista kuonaa, ja lopputulos uppoaa kuin roskaruoka milleniaaleihin. Se on mahdollistanut oman äänen suodattamattoman ja ketterän levittämisen, mutta nyt myös omakustanteet aitona näkyvyyden keinona. Vaikka musiikkia tuotettaisiinkin DIY-periaatteella, ei se pysy enää pienen piirin juttuna. Toisaalta myös Lil B:n ja Yung Leanin tyyppisellä outsider-sekoilulla on ollut osansa syntyprosessissa. Sen sijaan julkaisupolitiikka ja sen viraalius toimii kaikkialla samalla logiikalla. V E R S A C E H E N R I K Digitaalista DIY-kuonaa milleniaaleille VERSACE HENRIK on punkkari, teologi, meemi ja Soundcloudin hypetetyin räppäri. Räpin ei tarvitse olla sellaista vuodatusta”, Henrik toteaa. Samalla ilmaisuun on tuotu uusi kompressoitu emootion taso, jossa vieraantuneisuus ja sosiaaliset ongelmat ovat siirtyneet yhteiskunnallisista yksilötasolle, poliittisesta introspektioon. En tekisi räppiä, jos haluaisin tehdä totista musaa. Yhä useamman nykyräppärin tavoin Henrikillä ei ole levytyssopimusta, eikä aikomusta solmia sellaista. ”Yritän aina pitää positiivisuuden mukana. Aiemmalla Hoodkvlt-mixtapella (2017) halusin välittää tietyn tunnelman, mutta se on ehkä totisin juttu mitä olen tehnyt. Versace Henrikin kaltaisista vaihtoehtoräppäreistä on tullut julkisia salaisuuksia, joita eturivin nimet kuten Tippa-T ja Eevil Stöö hehkuttavat. Soundcloud-räp käsitteenä periytyy Yhdysvalloista ja nojautuu A$AP Rockyn ja Clams Casinon kaltaisiin 2010-luvun alun jumitusräp-artisteihin. Ideaalitasolla Soundcloud-räp sanoutuu irti ei ainoastaan majorvaan myös pienlafkoista. Se löytyy ainoastaan suoratoistopalvelu Soundcloudista. Mistä genrenimikkeen saaneessa Soundcloud-räpissä on oikein kyse. En halua pitää päiväkirjaa tai kertoa musalla itsestäni. Paitsi että tuore materiaali on välittömästi lanseerattavissa kuluttajille, tekijöillä on rajapinta, jossa seurata yleisön reaktioita ja solmia itsenäisesti verkostoja artistien, tuottajien ja promootion kanssa. Täytyy tiedostaa, että tekee nyt Soundcloud-räppiä, ja RUMBA 57. Soundcloud ei ole jäänyt ponnahduslaudaksi tulevalle uralle, vaan tietoiseksi valinnaksi musiikillisen omaehtoisuuden varmistamiseksi. Tarjouksista huolimatta hän julkaisee kaiken materiaalinsa edelleen ilmaisella alustalla. Tavallaan Soundcloud tarjoaa sen, mitä niin sanottu Mikseri-räppi kymmenen vuotta aikaisemmin. Niin sanotun Soundcloud-räpin myötä kulttiartistin käsite tuntuu mittakaavaltaan vanhentuneelta. Jos räp aikoinaan on pelannut liioitellulla egon korostamisella, on tilalle tullut egon hauraus: White Boy Problems. TEKSTI JONI KLING KUVAT JA KUVANKÄSITTELY MARKUS PAAJALA 2 1-vuotias räppäri Versace Henrik on juuri julkaissut uuden mixtapensa Marblesummer. Soundcloud-räp genrenimikkeenä on kuitenkin vasta hiljattain muodostunut kuvaamaan näistä lähteistä ammentavaa uutta, anarkistista sukupolvea meemiräppäreitä, jotka ovat nousseet ilman levy-yhtiöiden tukea. ”Mikseri-räpin soundi oli hirveä! Kymmenen vuoden päästä Soundcloud-jutut tulevat kuulostamaan hirveiltä
Soundcloud-taustaista jenkkiräppäriä Lil Peepiä ei yhtäkkiä verratakaan edellisen sukupolven gangstatai bileräppäreihin, vaan leimataan masentuneeksi Xanor-sukupolven Kurt Cobainiksi. Pitäisi tietää täysin mitä tekee. Yhdysvalloissa nimekkäimmät viraaliräppärit kuten Playboi Carti ovat ratkaisseet asian yksinkertaisesti siirtymällä isoille levy-yhtiöille. Henrik on myös pyrkinyt ammentamaan tästä omassa live-esiintymisessään. Eikä siellä ole mahdollisuuksia konnektoitua, se kulttuuri on vain Cloudissa. Julkaisin kaksi viikkoa sitten Kuben kanssa uuden biisin. Jos julkaisisin Spotifyssa koko tuotantoni, eikä se saisi 20 tonnia heti, niin näyttäisin vaan tyhmältä”, Henrik arvelee. Hän näyttää enemmänkin hyvin toimeentulevalta teologian opiskelijalta keskiuusimaalaisesta pikkukaupungista. Uudet tekijät jaksavat sukupolvi toisensa jälkeen kiinnostua samasta ilmiöstä. Soundcloud-tili, mikrofoni ja (musiikinteko-ohjelma) FL Studio, naputat raidat vaan suoraan ja ei mitään miettimistä”, summaa Versace Henrik biisiensä syntyprosessia. Jos se alusta lähtisi kokonaan, se olisi kotimaiselle räpille ja junnuräpille tosi huono juttu.” Soundcloudin tuloksessa sen mukaan nimetty genre ei kuitenkaan näy. Kaikkia ei välttämättä koskaan löydetä, mutta sieltä nousee ukkoja. Tällä hetkellä olen lowlife siten, että minulla on 19 neliön kämppä, jossa ei ole suihkua”, Henrik nauraa. Vaikutteiltaan hiphop tuntuu yhtäkkiä valkoisemmalta kuin koskaan. Jenkkiräppäreiden kohdalla kelkka kääntyy jo. ”Onhan se hienoa, että keikalla voi olla moshpit, eikä vaan tyypit laiskasti kädet ilmassa, kalja kourassa. Jatkuvasti olemassaolostaan kamppailevan alustan tilanne on epävarma: sitä ei ole onnistuttu kaupallistamaan maksullisten suoratoistopalveluiden volyymillä, eikä ug-artistien profiileissa tapahtuvaa – ja olennaisen tärkeää – satunnaissurffailua sekä pitkän linjan vakaata käyttäjäpohjaa voi noin vain sovittaa yhteen, ennen kuin suurten palveluntarjoajien käyttäjäprofilointi aidosti monipuolistuu. Kun yhtymäkohtia tuntuu löytyvän tuotettua valtavirran hiphopia enemmän sen tieltä väistyneiden genrejen, vanhan punkin, metallin ja emon kanssa, herää etenkin yhdysvaltalaisten Soundcloud-räppäreiden kohdalla epäilys suurten ikäluokkien entisen teinikapinan valumaefektistä osaksi hiphopin eetosta. Perus läppäbiisi. Mutta se on tulossa takaisin. Mixtape-kulttuurissa demomaisuus on uusi normi. ”Spotify on niin vaikea alusta, ja monethan sinne tähtäävät, mutta se vaatii enemmän. Etenkin ruohonjuuritason aloittelijoille välitön palaute ja kosketuspinta kuulijoihin on tärkeää. Juuri ilmestyneen debyyttialbuminsa kannessa floridalainen Smokepurpp puolestaan makaa ruumisarkussa vierellään viskipullo. Ei meillä skenessä kukaan vielä oikein ole sekoillut huolella punkkityyliin. Täytyy tiedostaa, että tekee nyt Soundcloud-räppiä, ja se tulee olemaan niin väsynyttä, ettei voi kestää.” – VERSACE HENRIK 58 RUMBA. Mietin, että vittu miten tyhmä laini, ja kirjoitan ylös. Kuvasto ei ole peräisin hiphopin kunniakäsityksen ja elokuvamaisen estetisoinnin maailmasta, vaan vanhan provokatiivisen rockmusiikin ankeasta nihilismistä. Kansi on tribuutti GG Allinille. En ole mitenkään psykologisoinut sitä, että miksi haluaisin olla jotenkin lowlife. Soundcloudin tyyppisessä palvelussa kuuntelumäärät ja fanien osallistaminen ovat oleellista palautetta artistille, jonka näkyvyyttä kaupallisten suoratoistopalveluiden soittolistavääristymä ei palvele. Käytännön tasolla esimerkiksi Spotify on kuitenkin liian jäykkä, eikä skaalaudu ug-suosion kanssa. H iphopin murros ei rajoitu pelkästään musiikin levittämisen ja jakelun muutoksiin. ”Kai se on se, että on aina elänyt niin keskiluokkaista elämää, että kaipaa epäjärjestystä ja jotain shokeeraavaa. Spotifyssa se olisi floppi. Näkyy selvästi, että on tulossa thrashia, corea, vanhaa punkia…” T ästä kaikesta puhuessaan pöydän takana istuva Versace Henrik näyttää tyypiltä, jota ei välttämättä ensimmäisenä tapaisi punk-keikalta: sliipattu olemus, kauluspaita ja laadukas, omaa designia oleva merch-neulepusero. Se [punk] elää taas, suositun musan kautta. Versace Henrik näkee itsensä siinä etuoikeutetussa asemassa, jossa voisi potentiaalisesti vielä nousta valtavirtatietoisuuteen, mutta tilanne ei ole kaikille yhtä optimaalinen: ”Voisin laittaa biisit Spotifyhin, mutta jos ei ole aikaisempaa pohjaa, niin ei kannata. Mitä hän onkin. Versace Henrik sanoo tunnistavansa etenkin punkin uuden nousun hiphop-piireissä. Onko Soundcloud-räpin muotokielestä tullut vain uusi väline keskiluokkaisen pop-angstin vanhojen traumojen propagoinnille. V E R S A C E H E N R I K ”Kymmenen vuoden päästä Soundcloud-jutut tulevat kuulostamaan hirveiltä. Tuli aika hyvät 13 000 kuuntelua Cloudissa. DIY-estetiikka ja teknisten rajoitteiden kääntäminen eduksi juontaa juurensa paitsi hiphopin ensimmäisiin pioneereihin, myös saman ajan punkja avantgarde-skeneen, joiden kanssa nykyräppärit jakavat paljon henkistä maaperää. Uusi sukupolvi on myös löytänyt oman estetiikkansa vapaasti kehittyvän skenen suodattamattomuudesta ja spontaaniudesta. se tulee olemaan niin väsynyttä, ettei voi kestää. Rivien välistä sinne on jopa tunkua. ”Kävelen kadulla ja mieleen tulee laini. Minä luulen pystyväni vielä tässä vaiheessa näkemään sen läpi, mutta kohta pitää tehdä jotain muuta.” Versace Henrik uskoo, että valtavirran jakelu ei ole Soundcloud-räppäreille instituutio, joka pyrittäisiin syrjäyttämään tai jota ohjelmallisesti halveksuttaisiin
V E R S A C E H E N R I K RUMBA 59
V E R S A C E H E N R I K Tausta punkin ja hardcoren parissa tulee yleensä yllätyksenä niille, jotka eivät ole nähneet Versace Henrikiä livenä. Siitä tulee pieni ristiriita, kun en käyttäydy skenen mukaisesti: käytä haippikledjuja ja esiinny coolin ja poshin näköisesti. Puhuessaan siitä, kuinka Soundcloud-soundi luultavasti elää oman aikansa ja sitten katoaa, hän myös arvelee voivansa tulevaisuudessa laajentaa repertuaariaan muiden genrejen pariin. Yritän ”Kävelen kadulla ja mieleen tulee laini. Ilman rakennetta ja sääntöjä. Hän on mieluummin kokonaan ilman housuja, sen sijaan että lähtisi vertailemaan eri verkkarimerkkejä. ”En halua lähteä siihen, vaan ajattomampiin juttuihin. Henrik mainitsee kuunnelleensa tuohon aikaan muun muassa Eyehategodin, Hanatarashin, Stravinskin, Philip Glassin ja King Crimsonin musiikkia. Esoteerisuus ja pienen piirin jutut kiinnostavat. Se ei ole provosointia, vaan primitiivinen sekoilukollaasi.” Henrik arvelee, että trap-skenessä musiikkia enemmän merkitsee se, että artisti näyttää kiinnostavalta. Siitä tulee myös se ug-homma, ettei edes halua valtavirtaan. Kokemuksellisuus menee kuitenkin teknisen suorittamisen edelle. Selkeimmin ehkä Marblewinter-mixtapella: jotkut biitit ja harmoniat tulevat Glassilta. Siinä missä etenkin Soundcloud-skeneä valtavirtaisemmilla trap-keikoilla artisteilta odotetaan hillittyä poseeraamista ja vaatteilla leveilyä, Versace Henrikin keikat tunnetaan yleisöä kauhistuttavasta riehumisesta. Sen sijaan olen kolmen promillen humalassa.” V ielä ylä-asteella Henrik soitti musiikkiluokalla, mutta jättäytyi lukioon siirtyessään sivuun. ”Kun olen lavalla, niin yleensä vaan tapahtuu asioita. Useimmiten hän on enemmän tai vähemmän alasti. Samalla hän toteaa, että kun bändikavereilla oli tausta klassisessa sellossa tai pianossa, hän halusi aina rumpalina soittaa pelkkää d-beatia. Eikä ketään kiinnosta. Jengi tulee katsomaan mikä show: ei todellakaan hyvä räppishow, mutta aina hyvä performanssi. Esimerkiksi alastomuudesta on ollut paljon juttua, mutta kun soitin rumpuja punkbändeissä, kuten Jee Jee Allinissa, niin olin aina alasti ihan käytännön syistä. Fantasiakirjallisuus ja roolipelit, kaikki iso ja tuntematon kiehtoi aina”, perustelee Henrik opintojaan Helsingin yliopistossa. Eihän siinä mitään vaatteita tarvitse pitää.” Vasta siirryttyään rumpujen takaa etualalle Henrik on kokenut voivansa käyttää koko ilmaisuvoimaansa. Soundcloud-tili, mikrofoni ja FL Studio, naputat raidat vaan suoraan ja ei mitään miettimistä.” – VERSACE HENRIK 60 RUMBA. ”Nykyään haluan kuunnella kotona enää jotain, mikä ei mitenkään liity räppiin: Yle Puhetta, klassista. Yhden lukiokurssin lisäksi hänellä ei ole taustallaan lainkaan teoriapohjaa musiikista, ainoastaan bändisoittoa lukuisissa kokoonpanoissa sekä loputon määrä genrejä, joiden välillä kuuntelutottumukset ovat risteilleet. Siihen myös hiphop on oikea formaatti. Mietin, että vittu miten tyhmä laini, ja kirjoitan ylös. Klasarista tulee läpi paljon juttuja. ”Se on se, miten tykkään esiintyä. ”Kuuntelin ennen paljon noisea, ja sieltä voi tulla se performanssi. Esoterian kautta kai kiinnostus teologiaankin tuli, vaikka en ole mitenkään uskonnollinen. Nykyään keikat vedetään playbackina, koska hektinen tahti ei salli muuta. Se on performanssi eikä räppikeikka. Me soitetaan kuitenkin playbackina, kun heilutaan niin saatanan paljon, ettei siinä saa vedettyä happea. Laajaa vaikutetaustaansa vasten Versace Henrik myöntää räpmusiikin ilmaisuvoiman rajalliseksi
Yleiset asenteet ja oma riippuvuus teknologiasta myös puretaan ironisoiden musiikin trendien kautta: ”Vaporwave oli myös jakso elämässä. Mutta minä olenkin tällainen: Snapchatin pilaamat aivot. Samalla kehitys tuo alalle lyhyemmän kierron, jossa uusiutumisen tarve on jatkuva. Hän puhuu terveestä myötähäpeästä: omasta tekemisestä tulisi jäädä jokin pysyvä jälki. Konejutut ei enää kiinnosta, vaan ihmiset, sellainen uusi ihmisläheisyys. Pystyn keskittymään yhteen juttuun ehkä 15 sekuntia.”. Tällaiset rinnastukset eivät tunnu oudoilta siinä meemiytyneessä post-internet-kuvastossa, josta on muodostunut Henrikin ja muiden skenen räppäreiden tunnusomainen merkitsijä. V E R S A C E H E N R I K kopioida, mutta kun en osaa tehdä sitä, siitä tulee jotenkin twisted, oma juttunsa”, Henrik sanoo. Mutta jos se loppuu, niin sitten se loppuu.” K ysymys on lopulta siitä, haluaako hän ikuisesti olla Versace Henrik. Termin ”nörttiräp” tullessa esiin Henrik arvelee faniensa olevan niitä, joille somekanavat tarjoavat lähinnä reitin löytää uutta musiikkia iän tai vertaisryhmän puutteen vuoksi. Me kaikki käytetään silti kännykkää.” Henrik myöntää, että mielikuva ekstrovertista diginatiivista ei istu häneen täysin. Jos homma väsähtää, niin tämä oli tässä. Jos on levysoppari ja julkaistava viisi lättyä, onko se kolmen vuoden päästä enää sitä, että tekee vaan tosi wäkkejä juttuja?” Soundcloud-räpin kaltaiset ilmiöt ja Versace Henrikin tyyppiset artistit ovat laskeneet kynnystä uusille tulokkaille. Se estetiikka jäi. Sama kuin tämä räppiurani: en jaksa stressata. Ne ovat luultavasti tyyppejä, jotka viettävät aika paljon aikaa koneella, eivätkä juuri mieti mitään. Eli teen musaa lähinnä itselleni ja omannäköisilleni. Mutta ei se musa enää jaksa kiinnostaa, koska se jumittaa paikallaan. ”En ehkä haluakaan olla se tyyppi, joka on vielä 10 vuoden päästä tuolla keikoilla. Virtuaalirealiteettipaskaa, Snapchat-ääniä... Se kertakäyttöisyys on tavallaan harmi: että musiikin hyllyelämä on niin lyhyt, kun haluaisit kuitenkin tehdä taidetta. Olen vähän erakko. ”Olen miettinyt tuota ja näen, että musaani kuuntelevat itseni tyyppiset ihmiset. Ennen tietokoneet oli jees ja ihmiset perseestä, nyt päinvastoin. On kiva kun on haippia, ja on kiva tehdä biisejä ja keikkoja. Niin kauan kun toiminta pysyy matalan kynnyksen tasolla, kokonaisuus on vielä omassa hallinnassa. Cloudissa jengillä on nykyään kannessa oma kuva. ”Joku oma biisi, jonka tein kuukausi sitten, on jo nyt tosi vanha juttu. Hän viettää paljon aikaa omissa oloissaan. Suhde teknologiaan ja sosiaaliseen mediaan on kaksijakoinen: nykyisen räpja konemusiikkikulttuurin piirissä vapaat alustat ovat ihanteellisia nopeaa syötettä varten, mutta yksityishenkilönä hän ei jatkuvasti haluaisi olla jakamassa. Versace Henrik ei ole poistanut vanhoja raitojaan Soundcloud-tililtään, vaikka hänen tyylinsä on jatkuvassa muutoksessa. Tapaa, jolla nykymuusikon täytyy näkyäkseen olla jatkuvasti viraaliläsnä, hän jopa vierastaa
Mekaanisesti nykivä elektro, jota Clarkin kitara leikkaa kuin pina colada -fudgea, on kuitenkin vain noin 62 prosenttia Masseductionista. ”How can anyone have you and lose you and not lose their mind?”, Annie kysyy itseltään kysymykseen, johon jokainen joskus jätetty voi vain samastua. Vincent Masseduction LOMA VISTA 9,3 62 RUMBA. Mutta sekin on ookoo, sillä jos ei pop saisi moisia tunteita herättää, mikä sitten. 35-vuotias Annie Clark siis ohjaa paraikaa kauhuelokuvaa, hengailee David Byrnen kanssa, seurusteli huippumalli Cara Delevingnen kanssa, on esiintynyt julkisuudessa vessanpöntöksi pukeutuneena ja on uuden levynsä promokampanjalla pyytänyt, että journalistit konttaavat hänen luokseen haastatteluja varten. Kaikki täällä vain etsiäkseen nopeinta mahdollista reittiä vetäytyä musiikista vaatemerkkinsä, parfyymi-imperiuminsa tai Hollywood-uran turviin. Jos väitän kuukauden päästä muuta, iskekää minua viivoittimella sormille. Vincentin juttu on aina ollut piiloutua näkyville. Vincentin juttu on aina ollut piiloutua näkyville. Juuri tällaiset asiat tekisivät Masseductionista kovin vaikeasti kuunneltavan levyn, jos sen vain pystyisi ottamaan pois soittimesta. Dancing with Ghosts / Slow Disco taas vihloo kuin kaikki ne menetetyistä mahdollisuuksista kertovat unet, joista herää palaneen sokerin maku suussaan. Nykyään popissa on tapana, että suuret tähdet elävät ällistyttävää elämää voidakseen kuvata sitä banaalisti omaelämäkerrallisissa lauluissaan. Kotiopettajatarasussa, jos saan pyytää. Paitsi tietenkin tuntisit pienen piston, kun hän pöytänsä alta kuittiasi ottaen tunkee samalla neuloja pieneen sinua esittävään voodoo-nukkeen. Los Ageless on vuoden parhaita popsinglejä, mutta sen vänkä plastiikkakirurgialla irvaileva video ja virtaviivainen kitarakoukku eivät onnistu kätkemään alleen kertosäkeen hätähuutoa. Jo avausraita, kaikessa vähäeleisyydessään musertava Hang On Me varoittaa: ”The void is back and blinking”. SAMULI KNUUTI Eroottisten mahdollisuuksien paniikki St. Mutta silti yhä aina silloin tällöin joku kykenee tunkeutumaan aluskasvillisuudesta puidenlatvoille oksa oksalta, albumi albumilta näkemystään tarkentaen ja kynsiään hioen. ”Got a crush on tragedy”, viettelee taas giorgiomorodermaisesti säksättävä Sugarboy, kun taas Young Lover yrittää haudata paisuvan futuristidiscon alle hädän rakastetun päihderiippuvuudesta. Ja silti hänkin on joutunut jätetyksi! Masseduction on ällistyttävän artistin ällistyttävä popalbumi, joka on yhtä aikaa ainutkertainen ja universaali. Vincent eli Annie Clark on tällainen artisti. Siksi Masseduction on yhtä aikaa häikäilemättömän aistillinen ja akateeminen albumi. Masseductionin sloganistinen, melkein pornografiseksi puunattu pinta kuitenkin peittää alleen aitoa tuskaa ja kipua, ja jos albumi on näyttänyt säärtä päästäkseen eteiseen, se repii ranteensa auki asettuakseen kodiksi. Vincentin aikaisempi kappale Dear Johnny (2014). Tietenkin samalla hymyillen taltutetusti kuin ojentaisi kirjastokorttiasi. Jos sellaisia nyt enää edes on. Hengenvaarallinen: 0–1,9 Kehno: 2,0–4,9 Keskinkertainen: 5,0–6,9 Hyvä: 7,0–8,9 Klassikko: 9,0–10 L E V Y T St. Ihan jokainen maan päällä siis. Sen kuiva mutta ekspansiivinen syntsafunk ja tunnustukselliset balladit, alle kolmen minuutin laajakangasminiatyyrit, saavat 41-minuuttisen albumin vaikuttamaan yhtä aikaa sarjalta polaroideja luotijunan ikkunasta ja koko illan kestävältä vaahtokylvyltä. ”I will hold you like a weapon”, Annie varoittaa nimikappaleella, kun taas Saviorilla hän muuttaa itsensä sarjaksi fetissiobjekteja: sairaanhoitaja, ankara opettajatar, silkkiunelma, nahkatyttö. Se on ehkä vuoden paras levy. Clarkin viides albumi (kuudes, jos David Byrnen kanssa levytetty, vuoden 2012 Love This Giant lasketaan) Masseduction on nimensä mukaisesti toistaiseksi röyhkein yritys vallata listat. Clarkin sievä pokerinaama pitää, vaikka hän rakentaa sen ympärille ties minkälaista hiuslaitetta – hän voisi lähikirjastossa periä sinulta myöhästymismaksut, etkä huomaisi mitään. Runsas kolmannes siitä on pehmeitä ja tunnustuksellisia balladeja, joita Clark on viipaloinut kirjanmerkeiksi sekaan. Taustalle hän on yhdessä tuottaja Jack Antonoffin (joka on ollut mukana myös vuoden toisessa pienessä popmestariteoksessa, Lorden Melodramalla) rakentanut joukon koukkuja, jotka ovat nimensä veroisia: välillä ne tyrmäävät kuin nyrkkeilykehässä, välillä takertuvat ihon alle ja repivät, repivät. Clarkia on väsyneesti kutsuttu ”naispuoliseksi Bowieksi”, mutta enemmän hän muistuttaa Lady Gagaa, jos tämä olisi mennyt iltalukioon tankotanssioppitunnin sijasta. Tyhjyys on takaisin, se kutsuu; ja sinä ja minä, me emme tässä maailmassa kestä. Kaikki tämä tekee Masseductionista albumin, joka saa kriitikon kaipaamaan kylmää suihkua ja kuumaa kahvia. Siksi Masseduction on yhtä aikaa häikäilemättömän aistillinen ja akateeminen albumi. Vaikka Clark kujertaa pehmeän Happy Birthday, Johnnyn kuin Marilyn Kennedylle, se on silti samalle itsetuhoiselle (kenties kuvitteelliselle) ystävälle omistettu katumuselegia kuin St. Kyllä, St. ROCK on tietenkin kuollut, mutta aina välillä tuntuu, että myös pop on pelattu peli: nappulat ovat syöneet toisensa, älyköt ja nerot ovat ottaneet nopat ja siirtyneet toisille areenoille, veteraanit vetäytyneet nurkkiinsa ja jäljelle ovat jääneet vain poseeraajat, prostituoidut, pelaajat ja pelaajattaret. St
N ED D A AF SA RI L E V Y T RUMBA 63
Kuulija tulkitsee sitä intuitiivisesti heräävien tuntemusten, kuvien ja mielikuvien kautta, eli prosessi on erilainen kuin kerronnallisemmassa musiikissa. Lau Nau laulaa melko hauraasti ja usein jotenkin poissaolevasti. 64 RUMBA. Lau Nau liikkui jo taannoin niissä maisemissa erinomaisella Hem. Mielikuvani tästä levystä tulee varmasti vielä kehittymään, mutta tällä hetkellä se kuulostaa minusta uhanalaiselta idylliltä tai viimeiseltä turvapaikalta, puutarhajuhlilta ennen romahdusta, päättymässä olevalta kultakaudelta. Muutaman kuuntelun jälkeen alkaa tajuta, ettei Poseidonin tulkinta-avain löydykään aivan näin helposti. Draamaa on, mutta pinnan alla. Jotain huomattavan samankaltaista Poseidonissakin on. Laulun sujuva solahtaminen kokonaisäänimaisemaan vain tarkoittaa sitä, että on kuunneltava hieman tarkemmin. Levollinen pianonsoitto on musiikin perusta, jota täydennetään muun muassa jousilla, puhaltimilla ja Pekko Käpin jouhikolla, mutta nimenomaan täydennetään. Päätösbiisin nimi on Kun lyhdyt illalla sytytetään ne eivät sammu koskaan. Tulee kiinnittäneeksi huomiota teksteihinkin: eivät ne ole aivan abstraktia kuvien virtaa, niissä on tarttumapintaakin. Niinpä pianomelodiat alkavat kuulostaa laineiden liplatukselta, levyn seesteinen yleistunnelma assosioituu tyynenä kimmeltävään mereen, ajoittaiset tummemmat sävyt saattavat tuoda mieleen nousevan myrskyn aavistuksen... NIKO PELTONEN Tyyntä myrskyn edellä SA M I SÄ N PÄ KK IL Ä L E V Y T Lau Nau Poseidon FONAL 9,1 Poseidon kuulostaa uhanalaiselta idylliltä tai viimeiseltä turvapaikalta, puutarhajuhlilta ennen romahdusta, päättymässä olevalta kultakaudelta. Poseidonin perussävy on pehmeä, elegantin kaunis, unenomainen, välillä hieman pahaenteinen. Jossain vaiheessa tulin ajatelleeksi Poseidonia kuunnellessani A. Lau Naun tähän asti paras levy, eikä se ole vähän sanottu. S. VAIKKA Poseidon ei olekaan kovin suurelta osin instrumentaalimusiikkia, pätee siihen eräs perustavanlaatuinen ja usein juuri instrumentaalimusiikille ominainen seikka. Poseidon ei oikeastaan kilpaile muiden levyuutuuksien kanssa, vaan vaikkapa Anni Kytömäen hieman samalla tapaa huumaavan Kivitasku-romaanin. Byattin monumentaalista romaania Lasten kirja, joka kuvaa piinaavan tarkkaan ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen brittiläisen la belle époquen vain antaakseen sen sitten sortua väkivaltaisesti. Toisaalta tällaisissakin tapauksissa pyritään yleensä johdattelemaan kuulijaa ihan yksinkertaisesti levyn ja kappaleiden nimillä. Musiikille tuntuu tyypilliseltä, että se muodostaa suljetun kehän tai taikapiirin, jonka ulkopuolelle, kuulumattomiin jäävät asiat ovat yhtä tärkeitä kuin se, mitä soitetaan. Någonstans -elokuvan soundtrackilla (2015). Poseidon vie mielen ensin merellisiin maisemiin. Se tuntuu toiveelta, joka ei varmaankaan tule toteutumaan. Tärkeimpiä tänä vuonna julkaistuja taideteoksia, joihin olen tutustunut. Tästä nollapisteestä lähtee aukeamaan se maailma, jota levy minulle tulee merkitsemään. Ymmärtää, ettei yhtä selvää vastausta ole. Niin musiikillisen ilmaisun kuin herättämiensä mielikuvien puolesta Poseidon on huikea matka. Seuraa murrosvaihe, jossa levyyn perehtymisen aloittaa ikään kuin alusta selvittääkseen, mistä sitten voisi olla kyse
HEINI STRAND Tunnelma on tumma L E V Y T View Leave a Comment SONY MUSIC 8,5 Levyn sisällön on kerrottu pohjautuvan Ruohosen vaikeisiin elämänkokemuksiin, kuten työuupumukseen ja eroon. Leave a Comment poikkeaa jonkin verran Avalonin soundista, mutta ep:n tavoin myös albumi on kokonaisuutena tyylikäs ja tunnelmaltaan tumma. View’n vuonna 2015 ilmestynyt Avalon-ep oli miltei täydellinen uutta luovassa soundissaan. En ole ihan varma keinon tarpeellisuudesta, sillä niin View’n kuin vierailijoiden äänistä löytyy tarpeeksi tasoja ilmankin. Trippin’ Sober on ihan huippu sekä sanomaltaan että biisinä. View’n ilmaisusta löytyy myös melodiaa, ja välillä asiallinen lausunta tuo mieleen spoken wordin. Levyn kohokohdat erottuvat selkeästi muun seasta. Ronyan fiittaama Deeper (Bitch Leave a Comment) on myös upea kappale. Heti Trippin’ Soberin perään kuultuna se saa aikaan sen, että levyn maailmaan on helppo upota viimeistään tässä vaiheessa. Siltä osin View solahtaa mutkattomasti popmusiikin nykysoundiin. VI IV I H U U SK A RUMBA 65. Tuomo Prättälän fiittaama Pour Me Up sisältää dramaattista edm-jylinää, ja Bad Habits on omiaan hyppyyttämään keikkayleisöjä ympäri Eurooppaa. Hänen ilmaisunsa on ehkä määritelmällisesti räppiä, ja räppäriksi häntä on tavattu kutsua, mutta välillä räp tuntuu toimivan vain yhtenä ilmaisukeinona muiden joukossa. Ennen debyyttiä julkaistut musiikkivideot ovat nekin osaltaan luoneet View’n visuaalista ja musiikillista maailmaa, jossa Joonas Laaksoharjun laadukas tuotanto yhdistyy synkkiin sävyihin, joita tavataan Suomessa melankolisuudeksi kutsua. Tai ehkä vasta tässä vaiheessa, eli levyn puolivälissä. Draamankaari olisi pysynyt ehkä ehyempänä ja jännitteet paremmin yllä toisenlaisella numeroinnilla. Kappalejärjestys ei välttämättä ole levyllä kaikkein toimivin. Onneksi hän ei ole jäänyt jahkailemaan kamansa kanssa – siitäkään huolimatta, että lähes valmiin albumin sisältänyt läppäri varastettiin vuosi sitten keikkareissulla. View’n tyylikäs flow rakentuu sekä hänen äänensä rosottomuuden että tempon vaihteluiden varaan. Tietokoneavusteista äänimuuntelua, lähinnä madallusta, on käytetty ahkerasti tehokeinona. View on keikkaillut Suomen lisäksi muun muassa Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa, ja hän tekee Euroopan-kiertueen myös levynjulkaisun tiimoilta. View kuulostaa monin tavoin valmiilta. Tosin: ilmeisesti kuuntelemassani promoversiossa kappaleet ovat eri järjestyksessä kuin valmiilla levyllä. Levyn sisällön on kerrottu pohjautuvan Ruohosen vaikeisiin elämänkokemuksiin, kuten työuupumukseen ja eroon. Vientitoivosta tarvitsee View’n kohdalla tuskin enää puhua. Se esitteli View’n tuoreen tavan lähestyä esimerkiksi hiphopin kerrontakeinoja. Se näyttää popmusiikkiin elimellisesti kuuluville päihdejollotuksille keskisormea ja sekoilee vesiselvänä. Debyytti Leave a Comment näkee päivänvalon nyt, haipin ollessa huipussaan. View’n somesta saa käsityksen, että Hindenburg aloittaa levyn, ja se varmasti toimii paremmin kuin promossa aloitusbiisiksi aseteltu Do It Again. Hänen äänensä on uskomattoman särötön, selkeä ja vakaa. JUUSO Ruohosen artisti-alias View on ollut jo hetken Suomen urbaanin musiikin seuratuin uusi tekijä
JEAN RAMSAY Heikki Hautala & Hyvät Veljet Rauha ja harmonia EKTRO/FUTURE LUNCH 9,0 Hautalan silmien läpi Suomi näyttäytyy moraalittomana erämaana, jossa jokin on perustavanlaatuisesti vinksallaan. Se riisui hyvin samalla tavalla emobändin jylyn paljastaen sen keskeltä äänen, joka paradoksaalisesti oli vielä voimakkaampi ja sihisevämpi kuin möykän ympäröimänä. Paikoitellen mielleyhtymänä herää Televisionin Tom Verlaine kaikkein hermostuneimmillaan. Hautala on monessa mielessä nyky-Suomen tarkin kuvaaja perinteisen kitarapohjaisen rockin ja punkin saralla. Siinä missä esimerkiksi Teemu Bergman on pirullisen hauska kirjoittaessaan ympäröivästä todellisuudesta, on Hautala inhorealistisuudessaan yksinomaan pirullinen. L E V Y T Seesteistä hurjuutta SOKEAN pisteen nokkamies, laulaja ja kitaristi Heikki Hautala muistetaan sapekkaista yleishumaanin yhteiskunnallisista teksteistään, jotka usein joutui tavaamaan levyn suojapussista, sillä ne jäivät paikoittain yhtyeen raivokkaan paasaamisen jalkoihin. Heikki Hautalan Rauha ja harmonia ilmestyy alkuvuodesta 2018. Heti ensimmäinen kappale tuo mieleen Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Runoilija, ei punkkari. On yhdentekevää, onko keinottelija Gogolin Tšitšikov vai prosenttisummia argumenttinsa tueksi fabuloiva Alexander Stubb: lopputulos on sama. Hautalan silmien läpi Suomi näyttäytyy moraalittomana erämaana, jossa jokin on perustavanlaatuisesti vinksallaan. Ja samanlaisena levyn nihilistinen maisema jatkuu. Tekstit ovat Hautalalle kuitenkin tärkeitä – jopa niin tärkeitä, että Sokean pisteen sanoitukset oli levyillä käännetty myös englanniksi. Kahdeksan biisin kokonaisuus on vaikuttavan vahva ja tyylikäs paketti. Tässä mielessä mielleyhtymäksi käy myös yhtyetoveri Bensiinistä, eli Sweetheart-, Circleja Plain Ride -mies Janne Westerlund, jonka hengenheimolainen Hautala monessa mielessä on. Musiikissa on elementtejä folkista, countrystä ja bluesista, mutta Hautalan menneisyys voimasointujen parissa puskee esiin levyn joka nurkasta. Monessa mielessä näistä Hautalan sooloprojekteista (etenkin edeltäjä, akustinen levy Pyövelin vaatteet, mutta myös tämä uutuus) tulee mieleen The Dronesin nokkamiehen Gareth Liddiardin soololevy Strange Tourist. Sointuja runnotaan, barré-soinnut liukuvat toisiinsa jäntevinä ja täynnä jännitettä, ja efektoimaton kitara on kaikessa seesteisyydessään silti keskipisteessä, vereslihaisena ja kytevänä. Hautalan yhteiskunnallisuus on osallistumista ja heittäytymistä, todistamista ja silminnäkijyyttä. Ei missään nimessä liian pitkä, vaan kantaa jännityksen loppuun, elegiseen ja massiviseen päätösbiisin Voimat asti. ”Paljonko sielusi maksaa / haluaisin ostaa sen”, on hätkähdyttävä lause, mutta selittyy viimeistään toisen säkeistön kautta, jolloin ”sielu” korvataan ”ruumiilla”. Prostituutio, minuuden ja itseyden myynti, ihmiset kauppatavarana ja lukuina joita voidaan pyöritellä omaksi hyödykseen, ovat kappaleen polttopisteessä. 66 RUMBA. Lääkejäämät pohjavedessä, työttömyys ja mielisairaus, turvattomuuden tuntu… Rauha ja harmonia piirtää satavuotiaan Suomen kääntöpuolen, sen mistä poliitikot eivät halua puhua. Hänen tehtävänsä on olla unohdettujen ääni
Who Built the Moon. Kuu on sielun peili. Ehkä turhan kauan kemikaalien kaidalla tiellä ollut vanha herra Gallagher ei vain osaa enää riistäytyä. ilmestyy 24.11. Kahden High Flying Birds -albumin parhaat biisit soivat hartaana Euroopan stadioneilla, vaikkakin Champagne Supernova ja Wonderwall saivat U2-yleisöiltä isoimmat aplodit. RUMBA 67. Levyn teema on kuu ja viisauden etsintä. Siellä on kyllä kiva istua ja naputella viinimukia polvea vasten. Noel Gallagherin paikka on stadioneilla. Siellä on kyllä kiva istua ja naputella viinimukia polvea vasten. Kuu on myös naiseus, elämän antaja ja kylmä tappaja. on kuin bileet, joissa ei jaksa bailata. Oliko syynä Liamin krooniset ego-ongelmat vai eikö Oasis-faneja kiinnostanut tarpeeksi, mutta ainoa näistä raunioista kunnialla selvinnyt on Noel Gallagher’s High Flying Birds. Yksikään levyn 11 biisistä ei aiheuta stadion-kokoisia aaltoja. SOUR MASH 8,4 Who Built the Moon. Tuottaja David Holmes on elokuvamusiikkimies, jonka hoivissa Gallagher intoutuu aika ajoin taidefilmistä tuttuun huumejammailuun. Biisit ovat Oasisille kelpaavaa perustavaraa, mutta tärkeintä julkaisussa oli, että Noel Gallagher tunsi pärjäävänsä yksin. Ei pakotettuna. Keulakuva Liam Gallagher koetti pysyä tähdistössä Beady Eye -nimellä, mutta pöyhkeä Oasis-spinoff lopetti kahden levyn jälkeen. Jälki on kelpoa. Noel ei rämistele sitä läpi Oasis-filtterillä, vaan uskaltaa herkistellä, laulaa hiljaa ja yltyä bailupophuudatuksiin. Lad-setä osaa dynamiikkaa. LA W RE N CE W AT SO N Noel Gallagher's High Flying Birdsin Who Built the Moon. Kolmannelta soololevyltä ei kuultu yhtään kappaletta. Nyt Noel Gallagher tekee levyjä, joita vain Oasis-fanit jaksavat kuunnella. Noel Gallagher’s High Flying Birdsin kesän 2017 U2-kiertueen lämmittelysetti oli herrasmiesmäinen tunnelmatunti. Oasis hajosi vuonna 2009. Kuunsilta on tie kuoleman maahan. on soundimatka eteenpäin, mutta askel ei ole suuri. Albumi kuulostaa Noelin kunnianosoitukselta Manchester-soundille: sovituksissa jyskää niin New Order, The Stone Roses kuin Happy Mondays. VILJAMI PUUSTINEN Lad-setä etsii viisautta Noel Gallagher’s High Flying Birds Who Built the Moon. Rummuissa on Oasisista ja Beady Eyesta tuttu Chris Sharrock ja kitarassa vanha kunnon Gem Archer. Mutta kuka on tarinan mies, joka rakensi kuun. Millaista musiikkia Noel Gallagher panttasi. L E V Y T OASIS on mahtava. Tie aarteille käy pyhän vuoren (Holy Mountain) kautta, kunnes Etsijä-Noel tajuaa, että kaiken ydin on naisen rakkaus (If Love Is the Law). on kuin bileet, joissa ei jaksa bailata. Oasis on 1990-luvun kovin rockbändi. On hienoa, että hän jaksaa sooloilla, vaikka miljoonien arvoinen Oasis-comeback odottaa tekstiviestin päässä. Onko Noel Gallagherin kohtalona idolinsa Paul Wellerin The Jamin jälkeinen elämä. Jos levyn kappaleiden nimiä ja järjestystä käytetään tarinan raameina, Noel paikantaa viisauden kulta-aarteen sielunsa Fort Knoxista. Who Built the Moon. Kakkoslevy Chasing Yesterday (2015) on lähes mestariteos. Soolona hän joutuu kulkemaan klubeja ja pikkukaupunkeja koko loppuelämänsä, ellei hän yllättäen lataa ilmoille megahittiä. Jefferson Airplanen biisistä (Elton Johnilta löytyy myös) nimensä ottaneen isoveli Gallagherin soolosysteemin vuoden 2011 debyytti oli kokeilu elää ilman siihenastista elämäntyötä. On silti mukavaa, että Noel tekee mieleistään musiikkia. Noelin panoramapsykedelia ei kuitenkaan päihdytä. Lauluja, joita tulee. Platonisen filosofian mukaan kuu on portti taivaaseen
Soundi on tutun letkeää Ilari Aution tuottamaa taustabiittiä. Kyse on siis tarttuvista, iskelmällisistä poplauluista, jotka kertovat tarinoita maailman nuhruiselta puolelta – toimikoon tämä nyt kattokäsitteenä lonkerovarkauksille, pedofilialle ja monelle muulle valonaralle aiheelle. Kun namusedän ja lahjakkaan tyttölapsen Lolita-tyylistä suhdetta perkaava Tenavatähti soi päässä ties monennettako päivää, saattaa tulla ajatelleeksi, ettei Hullu ruusu niin kovin hyvä ole. NIKO PELTONEN JOKU Roti Mafia on suomiräpin perifeeristen tekijöiden jengi. L E V Y T HULLUN ruusun yhteydessä on mainittu Leevi & the Leavings, ja ihan syystä. HEINI STRAND Hullu ruusu Hullu ruusu HELMI LEVYT 7,6 Joku Roti Mafia Joku Roti Mafia MONSP 7,0 EE TU KE VA RI N M ÄK I Antti Hermaja (vas.) ja Merita Berg 68 RUMBA. Parhaimmillaan se on kuitenkin paljon parempi: hersyvää hevosromantiikkaa tykittävä Mikael tai oudon melankolinen Opin maailman edessä luihuutta ovat helmiä. Kyllä Gösta on ilmeinen vaikuttaja niin säveliin kuin sanoihinkin. Uusi levy sisältää materiaalia jo vuodesta 2011 lähtien, minkä ansiosta sillä kuullaan myös muutama vuosi sitten menehtynyttä Edorfia. Sävelmät taas ovat korvamatoja rasittavuuteen asti. Merita Berg ja Antti Hermaja laulavat kumpikin mutkattoman arkisesti ja välillä duettona, mistä syntyy aika tutunomainen naivistinen vaikutelma. Bergin tekstit ovat kielikuviensa puolesta omaperäisiä ja hyviä, vaikka sisältö ei niin mullistavaa olekaan. Riimittelijöistä esiin nousevat etenkin Tapani Kansalainen, Stepa ja Hannibal. Come on jätkät, te pystytte parempaankin. Jopa ihana, taitava ja rakkauden sanomaa levittävä Stepa räppää Pojat poijittelee -biisissä seuraavasti: ”Jäbät juo bisseä, naiset hieroo tissejään”. Ilmeisimmät viitekehykset löytyvät Hannibalin fanittamasta funkista sekä gangstarapista (esimerkiksi Pala, Hollywood, pala!). Perinteisillä linjoilla kulkemisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta naisten esineellistäminen on aika väsynyttä kuultavaa. Välillä mieleen juolahtaa jopa Lapin muinainen gangstarap-ryhmä Anno Fallo. Vaikka biisit on kasattu pitkältä ajalta ja monien tekijöiden yhteistyönä, on kokonaisuus ilahduttavan yhtenäinen
Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 38,00 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 39,20 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 4 numeroa/12kk 38,00 DENIS Villeneuvella on musiikkia, jota tahtoisin kuulla. Tilaa Rumba! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Kylmän koneellisen pinnan alla levy hengittää pölyistä ilmaa. Albumi ei ole niinkään irtiotto Kaukolammen emoyhtyeestä K-X-P:stä vaan mikroskoopilla tarkasteltu versio siitä. Kun hän parin vuoden takaisella Carrie & Lowellilla lauloi pehmeällä äänellään haluavansa löytää taas äitinsä, me kaikki koimme syvää empatiaa ja liikutusta. Tällä kertaa referenssit ovat enemmän 2010-luvun ruumiittomassa post-internet-musiikissa kuten Oneohtrix Point Neverissä tai Holly Herndonissa, joskin sellaiset tekstinpätkät kuin ”tuuli soittaa mastoja ja köydet huokailee” ovat ilmeisiä muistoja varhaisemmasta folk-Islajasta. Ei 3D-näytöksenä vaan kuvaputkitelevisiosta katseltuna. MIKAEL MATTILA Kaukolampi 1 SVART 8,2 Sufjan Stevens The Greatest Gift Mixtape ASTHMATIC KITTY 5,7 Islaja Tarrantulla SVART 7,7. Villeneuve hyllytti sekä El-P:n että Jóhannssonin sävellykset. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Tälle kokoelmalle on vain vaikea keksiä tarkoitusta. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.rumba.fi. Islajan ilmaisun varmuus on kuitenkin aina syntynyt eräänlaisen väärintekemisen vaikutelmasta. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.rumba.fi Tilaajapalvelu puh. JUKKA HÄTINEN MUISTAKAA: Sufjan Stevens on maailman paras. Se on kuin järjestelemätön kansio, jolla on kyllä dokumentaarinen arvo, mutta joka olisi paljon hyödyllisempi esimerkiksi Carrie & Lowellin bonuslevynä kuin itsenäisenä kokonaisuutena. Sitten hän muutti Berliiniin ja vaihtoi kimakasti helisevät kanteleet midikontrollereiden suhinaan. Itse elokuvaan Villeneuve värväsi Jóhann Jóhannssonin, jonka painostavaa ambient-pauhua on kuultu muun muassa Sicario-elokuvassa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kaikki Sufjan Stevensin tekemä musiikki on. Timo Kaukolammen sooloalbumi 1 on helppo kuvitella mainittujen julkaisemattomien teosten väliin, ja suurin piirtein samaan käyttötarkoitukseen tehtynä. Elokuvassa kuullaan Hans Zimmerin Vangelis-pastissia. Kenties Stevensin seuraava albumi on pelkistetympi. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Company Flow -ajoista asti dystooppisia maailmoja kuvaillut ja klaustrofobiaa lietsonut El-P tuotti musiikkia Blade Runner 2049 -elokuvan traileria varten. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-rumba Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Elokuvallinen ja dystooppinen olkoot avainsanoina. Remix-kappaleet eivät varsinaisesti tuo lisäarvoa, jos ne ovat vielä alkuperäisempiäkin raukeampia. Nyt hän julkaisee ”mixtapen”: kokoelman remixejä, ylijäämäkappaleita ja demoja Carrie & Lowell -sessioista. Niin on nytkin, ja sen kuulee vaikkapa Tactile Materialin tai Peace Pilotin huojuvalla ITE-teknolla. Myös Emosein-runolaulu on viehättävä ja tarpeeksi outo kansanmusiikillinen kokeilu. Hienoimmin metsäisyys ja steriiliys yhdistyvät Sateen tullessa -balladin autotune-ujelluksissa. Raa’at, iPhonelle lauletut demoversiot ovat tietenkin levyn vaikuttavinta osastoa, ja niitä voisi kuunnella levyllisen. Tätä on metsäfolk päivitettynä vuoteen 2017. MIKAEL MATTILA VIIME vuosikymmenellä Merja Kokkonen teki kappaleita, jotka kuulostivat muskarin viritystuokiolta vanhan puutalon kamarissa. Se on tietenkin valtavan kaunista musiikkia. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Kuin Blade Runnerin spinoff, jossa seurataan anonyymiä replikanttia pakenemassa synkkää todellisuutta synkemmän teollisuushallin uumeniin, teknobileisiin. Yhtä abstraktia, haurasta ja rönsyilevää hänen musiikkinsa silti on
70 RUMBA. S A R J A K U VA M O S D A L facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA.
JVG:n Sara Chafak -biisillä esiintyminen oli tosi mielenkiintoinen ja hauska kokemus. Kappaleissa tykästyn tavallisesti biitteihin, omaperäisyyteen, uusiin soundeihin ja lyriikoihin. VilleGalle-skeneä ja PME-artisteja enemmän olen tykästynyt Tasoi-levy-yhtiön artisteihin, kuten Kingfish, Pastori Pike, Brando, Djangomayn ja tietysti MG. Sitten, kun sitä joskus tulee julki, en ota itseeni, jos sitä arvostellaan. Drake tai 21 Savage ovat tästä hyviä esimerkkejä. Tsiisus. Tykkään räppäreissä omasta flow’sta. Myös oman musiikkini. Kappale edustaa Look What You Made Me Don ja …Ready for Itin jälkeen hieman perinteisempää Taylor Swift -soundia. ”Kauanko tämä biisi kestää. Se oli todella tasainen. Olen kehittynyt paljon siitä. Tämä saa vanhemmatkin ihmiset hytkymään! Tässä oli vähän liikaa samaa tyyliä kuin VilleGallella. Jäin kaipaamaan omaperäisyyttä. Tulee mieleen, että olisi jollain superkiireisellä aerobic-tunnilla. Minulle on tärkeää, että biisin sanomaan voi samastua, vaikka ei itse kävisikään läpi sellaista, mistä biisissä puhutaan. Hänen päivänsä voi mennä pilalle huonon biisin takia, mutta mikä kappale saa hänet ajamaan kolarin. Tarinaan pitää kuitenkin voida mennä mukaan. Se kehittyy ja muuttuu koko ajan. Aina tulee uusia twistejä. TOIMITTANUT KIMMO VANHATALO KUVA MARKUS PAAJALA H I T T I K A R U S E L L I ”Kauanko tämä biisi kestää. Se oli nopea keissi. Laulaja voi olla taitava, mutta jos häneltä puuttuu uskottavuus ja karisma, se ei toimi. Tämä tuntui siltä kuin katsoisi ylipitkää tylsää elokuvaa. Opettaja vetää ihan sata hatussa! Kiva uptempoinen ja energinen biisi. Tykkään siitä, mitä maahanmuuttajataustaiset nuoret tuovat musiikkiskeneen. Se on sikafreesiä ja tuntuu aidolta. Se oli ensimmäisiä kosketuksia musaskeneen. Anteeksi, olen hirveän raadollinen mielipiteissäni aina, kun kyse on musiikista. Artistin pitää olla oma outo persoonansa eikä mennä johonkin muottiin.” Töölön Ketterä Renegade Master Renegade Master on grime-duo Töölön Ketterän tuorein sinkkujulkaisu. Se tuli yllättäen, ja sitten sitä oltiinkin yhtäkkiä mukana.” Vuoden viimeisen Hittikarusellin vieraana on SARA CHAFAK, Miss Suomi vuosimallia 2012. Ääh, ei tämä oikein napannut. Ei ylämäkeä, eikä alamäkeä. Hienoa, että Suomessa jengi herää ja tekee omaa juttuaan, mutta tämä skene ei ole sellaista, jota kuuntelisin. Tästä tuli hirveän levoton olo. Sitä voi vetää niin monella eri tavalla. Tänä syksynä Tilt 2.0 -peliohjelman juontajana aloittanut Chafak kuuntelee musiikkia koko ajan ja kaikkialla. Tämä teki minut jotenkin hirveän levottomaksi. Tässä biisissä ei tapahtunut mitään. Hänellä on muutama huippuhyvä biisi, mutta en muista niiden nimiä. Samalla tavalla kuin hyvä näyttelijä, hyvä biisi on uskottava. Kaivan tässä kuoppaa itselleni. Hirveä roasti! Kun minulta tulee musiikkia ulos, jengi ampuu sen heti alas. Tämä oli aika samanlaista materiaalia, jota Taylor on koko ajan tehnyt. Pieniä äänielokuvia korville Taylor Swift Gorgeous Gorgeous on kolmas single Taylor Swiftin odotetulta kuudennelta levyltä Reputation. Tykkään kyllä räpistä. Artistin mukaan kappaleella korostuu Töölön Ketterän omaehtoisuus ja oma visio. Tsiisus.” – SARA CHAFAK 2,4 5,0 72 RUMBA. ”Töölön Ketterä on vain nimenä tuttu. Tykkään kyllä ylipäänsä popista. Pidän nyansseista, ne tekevät räpistä mielenkiintoista. Olen tosi tarkka musiikin suhteen
”Kiitos (keskeyttää kappaleen ensimmäisen kertosäkeen jälkeen). Tässä ei kuitenkaan ollut sellaista koukkua, joka jäisi mieleeni ja saisi minut palaamaan tähän. Olin ensi kerran festareilla kolme vuotta sitten. Mutta minä kuuntelen yhdellä korvalla! Kun kuvasimme Selviytyjien tulevaa uutta kautta kuusi viikkoa Filippiineillä, kaikkein vaikeinta oli, kun ei ollut musiikkia. Omasta mielialastani 98 prosenttia riippuu musiikista. Hän on yksi all-time favorite. Hänellä on mieletön soundi. Haloo Helsingin kappaleet ovat kuin pieniä äänielokuvia korville. Aivoni eivät jaksaneet panostaa sen prosessoimiseen. Kävelen loungeen. Kuuntelen levykokonaisuuksia, jos levy on hyvä, kuten Frank Oceanilla tai Beyoncélla. Olen itsekin mukana Tuntematon sotilas -elokuvassa. Tykkään Ellin lyriikoista. Teknisesti taitavia laulajia on niin paljon. Suosikkiartisteja minulla on paljon. Ilmaisutaito on tärkeää, niin puheita pitäessä kuin musiikissakin. Koko päivä voi olla pilalla, jos kuuntelen kolme minuuttia kakkaa musiikkia. Asiat voi sanoa niin, ettei ketään kiinnosta, tai sitten tylsänkin asian voi sanoa niin, että jengi tahtoo kuulla lisää. Albumi on herättänyt jo etukäteen kohua kansikuvallaan ja kauhua kappaleennimillään, kuten Israel ja The Girl from Tel-Aviv Who Wouldn’t Kneel. Syyskuussa uutisoitiin, että sitä on mainostettu peräti New Yorkin Times Squarella. Menen kananlihalle, kun sanon hänen nimensäkin! Toinen suosikkini on Suvi Teräsniska. Tästä tuli mieleen biisi, jota opetetaan yläasteella, ja jota koko luokan täytyy sitten musiikkitunnilla laulaa. Saan aina kuulla huutoa siitä: ’Sara ihan oikeasti, tämä on sosiaalinen tilanne, et voi kuunnella täällä musiikkia’. Tähän verrattuna esimerkiksi Taylor Swift kuulostaa kornilta. Se olisi ollut aika piinaavaa, jos en olisi itse tykännyt siitä!” H I T T I K A R U S E L L I 8,9 2,0 9,5 2,4 RUMBA 73. Tämä vei kaikki energiat. Kappale löytyy myös yhtyeen tuoreelta Haloo Box! -cd-boksilta. Tykkään, kun Almalla lähtee noita sen omia nyansseja, koukkuja ja melodioita. Alma & French Montana Phases Phases on Suomen tämän hetken musiikillisen ykkösvientituotteen Alman ja räppäri French Montanan yhteiskappale. Tässä kappaleessa on myös hyvä koukku. Tykkään myös sellaisista itämaisista isoista nimistä, kuten Nancy Ajram ja Elissa. Tykkäsin kaikesta: Lou Began Mambo No. Se ei mene käsikirjoituksen mukaan. Musiikin pitää tulla artisteista itsestään ja luonnostaan. Joillain artisteilla on se aura. En välitä suomirockista, mutta iskelmästä tykkään. Heillä kaikki biisit ovat hyviä, eikä niistä tule, että ’äh, next’. Kuka tahansa voi opetella laulamaan teknisesti hyvin, mutta jos ei ole omaperäistä soundia, josta laulajan heti tunnistaa, se on vähän blääh. Tämä herättää tosi sekavia fiiliksiä. Tsiisus. Sen näkee, jos katsoo vaikka jenkkien Idolsia. Korvani tykkäävät! Olen todella huono käymään keikoilla. Aloin kuunnella musaa ihan skidinä. Harva pystyy siihen, että albumilla kaikki kappaleet ovat hyviä.” Morrissey I Wish You Lonely I Wish You Lonely on toinen single Mozzerin uudelta albumilta Low in High School. Soundista tuli positiivisesti mieleen myös Rauli Badding Somerjoki. Iskelmään pystyy samaistumaan, etenkin jos sen vetää niin hyvin kuin esimerkiksi Johanna Kurkela. Haloo Helsingin tekemänä melankolinen suomirock toimii. Jos biisi iskee, se vain iskee. Ei hitto, ei. Yritin kuvitella, että kävelen klubille. Näyttelen siinä venäläistä tarkka-ampujaa, joka on vangittuna ja hakattuna. Jos sanat ovat kielellä, jota en ymmärrä, yritän ottaa niistä selvää. Sielläkin olin musajengin kanssa. Meni hyräilyksi sekin kuukausi! Jengi oli, että ’Sara turpa kiinni!’” Haloo Helsinki! Tuntematon Tuntematon on Haloo Helsingin ”epävirallinen tunnussävelmä” Aku Louhimiehen uuteen Tuntematon sotilas -elokuvaan. Enemmän kuitenkin kuuntelen kappaleita. Ellillä ja Almalla se on. Kyse on siitä, miten asiat ilmaisee. En tiedä, mitä tekisin tällä biisillä. Pidän myös siitä, että Alman kappaleet ovat erilaisia. Hänellä on oma ainutlaatuinen soundinsa. Fröbelin palikat oli myös tosi in! Lapsena en pystynyt nukkumaan, jos äiti ei laittanut minulle klassista musiikkia soimaan. Minusta tuntuu, että olen tähän liian nuori. Ei toimi. Se on harvinaista. Kun asiat ilmaistaan oikealla tavalla, kiinnostaa kuulla, mitä artistilla on sanottavana. Tämä oli niin laimea, ettei minulla ole tähän edes oikein mitään kommentoitavaa. Useimmilla artisteilla on yksi, kaksi hyvää biisiä. ”Ihanaa! Yksi Ellin vahvuuksia on, että hän osaa luoda kappaleesta kokonaisuuden, johon ei kyllästy, sellaisen, jossa on alusta loppuun muuttuvia asioita. Varmaan ajaisin kolarin. Ihan sama missä olen, minulla on koko ajan napit korvissa. ”Alma on huikea mimmi, ei pelkästään artistina vaan myös persoonana. Ei, ei… Hän on yli 50-vuotias. 5:sta ja sellaisista, mitä siihen aikaan oli. Almalla on se. En tiedä olenko ihan terve, kun kuuntelen musiikkia koko ajan. Kappaleen sanomakin meni ihan ohi, koska tämä oli niin raskasta kuunneltavaa. Salille. Kuuntelen musiikkia ihan laidasta laitaan, välillä jopa kappaleen kielestä riippumatta. Autossa. Joka kerta tulee jotain uutta. Vähän niin kuin Mombasa. It’s all about the energy!” Hän Ei enää auta Muun muassa Teksti-tv 666:n ja French Filmsin jäsenistä koostuvan Hän-yhtyeen kolmas julkaisu Ei enää auta tuo mieleen Miljoonasateen klassikon Lapsuuden sankarille. Ei toimi. Se on kaunista. En tiedä, olenko surullinen vai masentunut vai iloinen tai mikä päivä tänään on. Suurimpia suosikkejani ovat Toni Braxton, Whitney Houston ja Anna Eriksson. Kotona vanhemmat kuuntelivat musiikkia koko ajan. Hän on taitava artisti. Se herättää tunteita. Sitten pystyn baunssaamaan sitä biisiä, kun tiedän suurin piirtein, mistä on kyse. Tykkään artisteissa omaperäisyydestä. Joskus voisi mennä festareille oikein kunnolla, sinne lavan eteen bailaamaan. Monet tekevät musiikkia varman päälle tai vain sen takia, että heillä on brändi, jota pitää myydä. ”Oh my god
1970-luvun lopulla musiikissa tapahtui hirveästi, ja esimerkiksi This Heat, The Flying Lizards, Public Image Ltd ja Cabaret Voltaire olivat tärkeitä. N ykyään olen jokseenkin tyypillinen musiikinkuluttaja. Ostan levyjä jonkin verran, mutta en ole koskaan ollut keräilijä. Kestosuosikkini, johon tulee aina palattua, on Wire. Olimme silloin 14-vuotiaita. Uutta musiikkia löytyi myös radion ja kavereiden kautta. Joskus idea tai konsepti voi olla jopa tärkeämpi kuin itse musiikki. Vapaa-ajallaan Taanila kuuntelee muun muassa levytettyä hiljaisuutta ja Spotifyn vähiten kuunneltuja kappaleita. Oma soittoinnostukseni lähti juuri kitarapunkista, ja vuonna 1979 perustin kavereideni kanssa Swissair-nimisen yhtyeen. Meillä oli Anton Nikkilän kanssa kaksistaan myös kasettilafka, Valtavat Ihmesilmälasit Records, jolla julkaisimme omia ja muiden kasetteja vuoteen 1982 asti. Yhteistyö säveltäjien ja muusikoiden kanssa on nautinnollista.” ”Joskus idea tai konsepti voi olla jopa tärkeämpi kuin itse musiikki.” – MIKA TAANILA L E V Y H Y L LY 74 RUMBA. Esimerkiksi levypaino ei suostunut aikanaan painamaan Crassin Asylum-kappaletta kristinuskoa rienaavien lyriikoiden takia. Kun miettii henkilöhistoriaa, niin taiteen maailma on tullut tutuksi nimenomaan musiikin kautta. Koko heidän tuotantonsa on loistavaa, mutta itselleni tunnepuolelta aivan ylittämätön on kolmas albumi 154 (1979). Viimeisimpiä ostamiani levyjä ovat ruotsalaisen Klara Lewisin kaksi sooloalbumia ja brittiläisen Mica Levin score Under the Skin -elokuvaan (2014). Silloin kun ei ollut ikää käydä konserteissa, harrastimme treidausta pienten ulkomaisten kasettilabeleiden ja fanzinejen kanssa. Lewis on lähellä noisea olevaa elektronista tummaa äänikenttää, ja Levi synkkää ja ahdistavaa viulumusiikkia. Tällaisissa konseptuaalisissa projekteissa on kosmisesti räjähtävää voimaa, ja se on hyvä ilmentymä aikamme digitaalisesta melankoliasta. Vähän alle 10-vuotiaana innostuin glam rockista: Mudista, Sweetista ja Suzi Quatrosta. Ne ovat kyllä aika purkkaa, että lasketaankohan ne glamiksi. Sitä vähemmän miettii mokaako itsensä tai onko kaikki projektit niin täydellisiä. Ensimmäinen vinyylini oli X-Ray Spexin Germ Free Adolescents (1978). Se poimii Spotifysta sattumanvaraisesti kappaleita, joita on kuunneltu nolla kertaa. Musiikissa olen täysin amatööri, ja siksi se onkin niin nautinnollista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän samalta ja intuitiivisemmalta tuntuu tehdä eri taiteenmuotoja. Kuuntelen kotona ja työhuoneella vinyyleitä, cd:itä, kasetteja, Spotifyta, Soundcloudia ja Yle Radio 1:stä. Jussi Lehtisalon kanssa perustettu, improvisaatioon luottava elektronisen musiikin duo Pakasteet julkaisee debyyttikasettinsa joulukuussa. Levyllä on remasteroituna erilaisia hiljaisuuksia, joita on äänilevyhistoriassa julkaistu. Musiikkivideoideni artistit valikoituivat pitkälti siltä pohjalta, mistä eniten tykkäsin. Autiolle saarelle ottaisin mukaan milanolaisen kokeellisen musiikin levy-yhtiön Alga Marghenin kokoelman Sounds of Silence (2013), joka on viime vuosien hienoimpia julkaisuja. TEKSTI JUSSI TOROPAINEN KUVA MARKUS PAAJALA ” E n pidä itseäni kokeellisen musiikin asiantuntijana, mutta se kiinnostaa ja sitä tulee kuunneltua monenlaisissa tilanteissa. Parhaita juttuja, mihin olen tämän vuoden aikana törmännyt, on netissä oleva algoritmi Forgotify. Joku esimerkiksi osti viikkorahoillaan Devon LP:n, ja sitten se kiersi kaikilla. Vanhempien kotona ei ollut levysoitinta, mutta isobroidilla oli kasettisoitin. Toisaalta tulee hankittua levyjä, mistä tykkäsi 15–18-vuotiaana, kun vanhat kasetit ovat hävinneet. Kun biisi on kerran kuunneltu, se poistuu listalta. Konseptuaalista fiilistelyä Palkittu kokeellisen elokuvan ohjaaja ja kuvataiteilija MIKA TAANILA on palannut bänditoiminnan pariin 35 vuoden tauon jälkeen. Elokuvat teen mieluiten siten, että musiikki on valmiina mahdollisimman alkuvaiheessa projektia, koska se määrittää paljolti elokuvan tunnelman. 90-luvulla tuli tehtyä videoita Circlelle, Kauko Röyhkälle ja 22-Pistepirkolle. Protestiksi tästä yhtye korvasi sen minuutin mykällä albumiraidalla The Sound of Free Speech. On rakas joukko levyjä, joita tulee kuunneltua uudestaan ja uudestaan. Ensimmäiset musiikkiostokseni olivat viikkorahoilla ostetut Mud Rockja Mud Rock Vol II -kasetit. Sen mukana tulevat liner notesit, joissa selitetään kappaleiden historiallinen konteksti. Erityisesti pidän vähän tummemmasta soinnista. Y leisin tapani kuunnella musiikkia on laittaa aivot narikkaan ja kuunnella fiilispohjalta
L E V Y H Y L LY RUMBA 75
Human Leaguen keikalla joku sujautti sormensa shortsien lahkeesta sisään, Ruisrockista palatessa kanssamatkustajan humalaiset kädet tarrautuivat sisäreiteen kiinni. Onneksi kehitysaskeleet kulkevat hiljalleen oikeaan suuntaan. Esimerkiksi Iso-Britanniassa toimii Safe Gigs for Women -organisaatio, joka pyrkii tekemään keikkapaikoista turvallisia tiloja. Mitä vielä. Idiootit tanssilattialla Ei ihme, että lokakuussa käynnistynyt, seksuaalisen häirinnän vastainen #metookampanja keräsi lukuisia osallistujia myös musiikkipiireistä. Odotin hyviä dj-keikkoja ja huoletonta tanssimista, sain käpälöintiä ja rumia ehdotuksia. Nopeasti opin, että konserttisalit ja festarilavojen edustat ovat varsinaisia ahdistelijoiden pesiä. Laulajaa ahdisteleva manageri tai fania kouriva artisti on aina etulyöntiasemassa, sillä henkiselle auktoriteetille on vaikea pistää kampoihin. Mitä syvemmälle musiikkipiireihin uin, sitä painostavammaksi tilanne muuttui. Jos kaltaiseni harrastelijan kohtelu on tätä tasoa, voin vain kuvitella, mitä musiikkialan ammattilaiset joutuvat kokemaan. #Metoo-haaste osoitti, että alaa pyörittävillä on melkoinen työmaa kynnettävänään. 76 RUMBA. Nyt esiin tulleet syytökset ovat tietenkin vain jäävuoren huippu. Että jos noin vähästä hätkähtää, on parempi kuluttaa musiikkinsa yksin kotona. Kurjinta on, että entistä useammin asialla ovat myös omat tutut. Hiphop-tuottaja Gaslamp Killeriä puolestaan syytetään kahdesta raiskauksesta. KO LU M N I S A L M I SUSANNE SALMI Kirjoittaja on toimittaja, joka aikoo itsepäisesti jatkaa tanssimista hamaan loppuun asti. Myös indie-piireissä kuohui koko lokakuun ajan. Etunenässä kokemuksistaan kertoi Björk, jonka mukaan nimeämättä jäänyt tanskalainen elokuvaohjaaja on häirinnyt häntä lukuisia kertoja niin fyysisesti kuin verbaalisestikin. Kun esimerkiksi Chrvches-yhtyeen laulaja Lauren Mayberry vuonna 2013 The Guardianissa avautui saamistaan ahdisteluviesteistä ja raiskausuhkauksista, tuloksena oli lähinnä lisää vihapostia. Toisaalta myös esiintyvä taiteilija voi jäädä alakynteen, jos häntä häiriköidään kokonaisen keikkayleisön tai väsymättömien nettitrollien voimin. K un varhaisteininä löysin rockmusiikin, ajattelin, että rukouksiini on vastattu: tässäpä harrastus, jonka parissa saisin rauhassa olla oma itseni, sukupuoleen katsomatta. Kuten feministikirjoittaja Rebecca Traister toteaa The Cut -verkkomediassa julkaistussa analyysissaan, liittyy seksuaalinen häirintä pohjimmiltaan valta-asemien epätasapainoon. Samalla julkisuuteen ryöpsähti kokonainen ahdistelusyytösten vyyhti. Häirintä sai jatkua keskeytyksettä useita kuukausia. Maailmalla siihen liittyivät muun muassa Lady Gaga ja Sheryl Crow, Suomessa Vesala ja Chisu. Humaltunutta kourintaa ikävämmältä tuntuu nimittäin sanallinen häirintä: muusikkohaastateltavien kaksimieliset puheet, kököt bändärivitsit ja jatkuva ulkonäön kommentointi. Baari-iän koittaessa tilanne ei varsinaisesti kohentunut. Toivon mukaan kyltti käy tarpeettomaksi pian. Nähtäväksi jää, kuinka tosissaan ne tällä kertaa otetaan. Niiden herättämästä ahdistuksesta ei ystävien kesken juuri puhuttu, sillä meidät oli saatu uskomaan, että tällainen nyt vain kuuluu asiaan. Björkin kertomus on tyypillinen: tilanne sai muusikon niin ahdistuneeksi, ettei hän juuri osannut vastustella. Musiikkimaailmassa seksismi vasta rehottaakin. Se pätee myös musiikkimaailmassa. Ei siis ihme, että lokakuussa käynnistynyt, seksuaalisen häirinnän vastainen #metoo-kampanja keräsi lukuisia osallistujia myös musiikkipiireistä. Newjerseyläisyhtye Real Estate paljasti erottaneensa kitaristi Matt Mondanilen riveistään tämän käyttäydyttyä epäasiallisesti naisia kohtaan. Myös helsinkiläisen suosikkiklubini seinällä on kyltti, jossa sanoudutaan jyrkästi irti kaikenlaisesta seksuaalisesta ahdistelusta. Siispä sinä levy-yhtiöpomo, kanavapäällikkö tai suosikkiartisti, joka tätä luet: ole hyvä ja mieti kahdesti, ennen kuin seuraavan kerran katsot Sisäpiiri 2.0 -tyyppistä sekoilua sormiesi läpi tai kirjoitat kappaleisiisi seksuaalisesti arveluttavaa lyriikkaa
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Nordin kärähti talvella ensimmäisen kerran ja kesällä uudelleen kantsusta ja kokkelista. Patologinen valehtelija vai siltä näyttävä viestintästrategia, who knows. Koska tätä raapustaessa numero ei ole vieläkään ilmestynyt, palkinto annettakoon Nälkä-lehden taustalla olevalle mediavisionäärille Teppo Vapaudelle, joka nimesi julkaisulleen tasa-arvovastaavan Aino Vähä-Pesolan ja kertoi pian sen jälkeen Radio Helsingin haastattelussa, että tasa-arvovastaavan paikka on ollut purkaa hänen haastattelunauhojaan! Me too! Toinen palkinto: Vuoden comeback, jonka saa toinen noista kirjallisista poikkeuslahjoistaan tunnetuista Pas-alkuisista. N I S S E M NISSE M AWARDS Pitäähän musiikkilehdessä vuoden parhaat palkita! T ip-tap-tip-tap! On koittanut joulu ja aika palkita vuoden musikaalinen parhaimmisto. Emmekä nyt tarkoita Suomen raskauttavimmista laulunkirjoitussynneistä tuomittua Pasaa, vaan Pastori Potapoffia! Tervetuloa vain tänne lavalle Teemu. Tai siis lupasi keväällä julkaista. Adios! Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja. ”Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska”, riimittelee Elastinen Peili-singlellään ja huipentaa tekemällä lauseesta metakommentin kappaleen menestyksestä! You can’t argue with success, kuten Ameriikassa sanotaan! Jäljellä on enää yksi kategoria, suurin ja kaunein, jossa palkitaan vuoden Industry-palkintotapahtuma. Ystävyys, toveruus ja sisäpiiri! (Kunniamaininnan saa Dingo-yhtye, jonka comeback oli niin yllättävä, että yleisö unohti ostaa keikoille liput.) Liekeissä-palkinto sen sijaan jaetaan vuoden kovimmalle liekittäjälle Reino ”Drake” Nordinille, joka tehdä täräytti Suomen-ennätyksen poptähtien vuosittaisten huumetakavarikkojen osalta. Älä tällä kertaa hapeta, kiitos. Vuoden älykköräppärinä emme palkitse Palefacea, joka sentään kirjoitti kirjan, eikä silti päässyt vierailemaan Avaimen Punainen tiili -keikalle, vaan erään toisen, jolle älykköräppäriys on uusi aluevaltaus. Mennään suoraan asiaan, let’s rock! Ensimmäisenä palkittakoon Vuoden tasa-arvoteko. Perusteluissa todetaan, että Potapoffin comeback journalismin saralta Suomen tuhannelle merkittävimmälle musiikkivaikuttajalle suunnatusta Finnish Urban Media FUMista takaisin sinne mihin hän kuuluu on vuoden musiikkiteko. Ehdolle Nisse M:n asiantuntijaraati on äänestänyt Industry Awardsin, tapahtuman, jonka olemassaolo saa katukivien heittämisen näyteikkunaan näyttämään arvokkaalta. Varsinainen liekitys arjen blazingien päälle nähtiin Me Naiset -lehdessä, kun Nordin vuodatti kuin paraskin Kasmir ”raitistumisestaan”, siitä kuinka ”huumeet olivat yksinkertaisesti virhe” ja kertoi siitä, kuinka itkeskelee ajaessaan sähköautollaan. Kuunnelkaa niitä vuoden parhaita levyjä, koska kai joku nekin listaa. And the winner is: Vaaleanpunainen Nälkä! Nälkä, tuo jopa tätäkin aviisia harvemmin ilmestyvä feministinen musiikkilehti antoi kyytiä musiikkimaailman miesvaltaisuudelle ja julkaisi vähemmistöja naisnumeron. Koska tässä lehdessä ei ajanja tilanpuutteen vuoksi kerrota mitään esimerkiksi vuoden parhaista levyistä, yllekirjoittaneelle ei jää muita vaihtoehtoja kuin palkita itse ne, joille palkintoja kuuluu. www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02 78 RUMBA. Aiemmin hänet tunnettiin vain ekstaasinappimaisista hymykasvoistaan, mutta uudella singlellään hän osoittaa ällistyttävää lukeneisuutta lainaamalla sujuvasti Paperi T:n Trendiin antamaa haastattelua. Jaaaaaa voittaja on Musiikin ja median Industry Awards, tuo musiikkitapahtumista kivenkovin! Näissä kuvissa ja voitonriemuisissa tunnelmissa vanha skribenttinne toivottaa teille oikein mukavaa joulunaikaa. Tunnetusti kaikki suomalaiset popskribentit joutuvat tanssimaan Carla Ahoniuksen pillin mukaan saadakseen pro bono -voita pro bono -leivälleen, mutta toisille se ei ole itseisarvo kuten Potapoffille
www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02. Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja
Sitten tuli olo, että haluan itse olla artisti ja tehdä omaa musaa. Vuoden 2006 lopussa lopetin ryyppäämisen, ja tuntui että meni muutama vuosi siinä, että etsin tekemisen tyyliä. Sitten on tällainen Berlin school-, Klaus Schulzeja Manuel Göttschingviba , että on käytännössä kaksi biisiä, jotka on molemmat puolet.” Soololevyn lisäksi bändisikin tulivat takaisin. Samaan aikaan me tehtiin kokeellisia äänityksiä Kaapelitehtaalla. ”Tästä kaavasta tuli idea omastakin levystä. Mutta mitä sillä saa, ja onko sen vaikutus niin suuri?” Voiko ajatella koko urasi olleen tällaista hidasta kehitystä. Tein valehtelematta 60–70 demoa, niistä valitsin 10–15 ja niistä lopullisen top 5:n, joka sopi levylle.” Mistä ajatus soololevystä tuli. Samalla tavalla menin studioon neljäksi tunniksi ja tein jameja, joiden mitta oli jotain 10 ja 40 minuutin välillä. Se antaa viitekehyksen, jossa operoida, koska olen niin hidas tekemään. Siinä vaiheessa, kun olen luovassa vaiheessa, grindaan samalla tavalla kuin kirjailijat, jotka kirjoittavat kahdeksan tuntia päivässä mitä tahansa. Rehellisesti sanottuna hämmennys johtui myös burnoutista. Pitkän kaavan kautta TIMO KAUKOLAMPI julkaisee vuosien uran jälkeen ensimmäisen soololevynsä. Vedin itseni silloin niin tilttiin, kuin nuori mies voi vetää. ”Jos mietitään biisiin käytettävää aikaa, niin viisi prosenttia on intuitiota, mutta siinä viidessä prosentissa syntyy 80 prosenttia valmiista biisistä. Tyyliselleni musiikintekijälle ei ole nopeita ratkaisuja, joilla saa kyseenalaista suosiota. Me löydettiin itsemme bändinä, viidakkorumpu on soinut viisi vuotta ja on loppuunmyytyjä keikkoja. TEKSTI OSKARI ONNINEN KUVAT MARKUS PAAJALA ”Minua ei kiinnosta taistella sellaisten ihmisten musankuunteluajasta, jotka eivät ole kiinnostuneita musiikista.” – TIMO KAUKOLAMPI K Y S Y M Y S & VA S TA U S 80 RUMBA. O let tehnyt soololevyäsi vuosikaudet. Miten. Musiikki ei hirveästi kiinnostanut. ”Ne biisit on röyhkeän pitkiä! Kesto perustuu siihen, että olen pitkään mieltänyt, että teen levyt lp-formaattiin. ”Op:l Bastards osoittautui vuoden 2009 paluulevyn jälkeen sellaiseksi, että ei ollut paukkuja viedä sitä eteenpäin. Pyörin jostain vuodesta 2007 vuoteen 2012 tällaisessa hämmentyneessä mindsetissä. Tuota levyä varten aloin uudelleen treenaamaan elektronista tekemistä. Se suorastaan voisi olla pidempi. Se kuulostaa silti hyvin intuitiiviselta. Ei mitään stadioneita, mutta riittää, että 100 ihmisen keikka on loppuunmyyty. Ensimmäisen kolmen, neljän kiertueen tekemisestä en nauttinut, mutta tästä on tullut elämäntapa, jota vasta nyt on todella oppinut arvostamaan. Siinä on ollut monenlaisia lukkoja.” Levy on aika lyhyt, 40 minuuttia. Tein periaatepäätöksen, että bändit on paskaa, lopetan ne ja rupean kirjoittamaan muille biisejä. Nyt tilanne on kääntynyt oudosti. ”Vuodet 2010–2014 olivat pieniä valonpilkahduksia lukuun ottamatta ihan sietämättömiä kiertämisen kannalta, koska jengiä ei vain kiinnostanut. Sillä soi vanhan ajan analogitekno ja ambient, eikä se yritä olla mikään ”töttöröö-statement”. Voiko tällaista analogiteknoa edes tehdä muuten. Niiden piti olla raakamateriaalia muihin projekteihin, mutta kun lähetin ne Smalltown Supersoundin Joakim Hauglandille, se diggasi niistä ja K-X-P alkoi muodostua.” Onko K-X-P mennyt näinä vuosina eteenpäin. Tämä on alku, eikä tämän pidä olla sellainen, että töttöröö, tässä on uusi statement. ”Kun olin tuottanut Annieta, olin isossa tienristeyksessä. Meiltä puuttuu sellainen jonkun ison kansainvälisen indien prestige: joku XL, 4AD, Domino, tällainen
• Tehnyt Tuomo Purasen kanssa soundtrackin marraskuussa ensiiltansa saavaan Teemu Nikin Armomurhaaja-elokuvaan. FAKTA RUMBA 81. K Y S Y M Y S & VA S TA U S • Timo Kaukolampi • Syntynyt 22.2.1971 Tammisaaressa. • Tunnetaan etenkin Larry & the Lefthanded-, Op:l Bastardsja K-X-P-kokoonpanoista, joiden lisäksi lukuisia muita yhtyeitä ja projekteja. • Julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa joulukuussa. • Asuu Helsingissä
Jos panet Mika Vainion Googleen, teet kuvahaun, se on helvetin hygieeninen haku. Soololevysi 1 ei mielestäni eroa hirveästi Wolfgang Voigtin aiemmin tänä vuonna Gas-nimellä julkaisemasta Narkopopista. Tykkään siitä ihan hirveästi. Meillä ei ole megakaupunkeja, joissa urbaanit ilmiöt voisivat tapahtua. Lähtökohtaisesti en ole tehnyt puhdasta teknoa kuin Motiivi:Tuntemattomassa. Se on hyvin kulttuurisidonnainen asia, ja se muuttuu vielä vieraammaksi, kun otetaan jokin ilmiö, joka tapahtuu Atlantassa ja tehdään siitä Suomi-versio. Olen pitänyt itseäni koko ajan niin kovin ulkopuolisena. ”Voin sanoa, että Narkopop on hands down vuoden paras levy. ”En voi väittää, että tajuaisin esimerkiksi modernista räpistä mitään. Nyt nämä tällaiset paikat ovat bilelähtöisempiä, ja underground aika musalähtöistä. Tämä ei ole Lontoo, Pariisi tai Los Angeles, vaan Suomi ja kaupunki, jossa on 650 000 ihmistä.” Levylläsi on Mika Vainion muistolle omistamasi kappale. Jäikö ihmisiltä ymmärtämättä jotain Vainion taiteesta. Minua ei kiinnosta taistella sellaisten ihmisten musankuunteluajasta, jotka eivät ole kiinnostuneita musiikista.” Onko Suomessa nyt jonkinlainen teknon kulta-aika. Mietitään Sheffieldin tai Manchesterin kulta-aikoja, järjettömästi työttömyyttä, jengi on asunut kauheissa oloissa ja olleet köyhiä. Oli hirveä säätö päästä sisään, mutta olisin maksanut lipusta vaikka nelinkertaisesti, kun se levy kolahti niin. Mutta en usko, että saisin enää levyä Kompaktille matskulla, mitä nyt teen.” Mikset. En itse tosin jaksa hengata klubeilla. Se kuulostaa aika geneeriseltä. Se jopa huutaa äärimmäistä minimalismia ja kurinalaisuutta, joka olisi meikäläisen tapauksessa täysin eri. Livenä tällä kaverilla oli fucking läppäri, sellainen kahdeksankympin midikontrolleri ja videoprojisointi. ”Vaikea arvioida. Se on itsessään viesti, että sen musiikki ja taide oli niin saatanan paketissa, niin kontrolloitua ja niin puhdasta. Mutta kuten Alvar Aalto sanoi, me ollaan metsäapinoita eskimoiden maasta. Tai en tiedä, onko jossain Helsingin lähiössä nyt urbaaneja meininkejä. Kävin Gasin keikalla Pariisissa. Sanon aina, että suomalaiset eivät pysty olemaan urbaaneja. Menen lähtökohtaisesti aikaisin nukkumaan.” Katsooko nykyaikaa silti erilaisesta perspektiivistä, kun on enemmän tai vähemmän teknon kasvattama. Mutta Helsingistä en tiedä mitään. Samoin moderni r&b, joka soi radiossa. ”Ehkä se, että Mikan musiikista usein puhutaan brutaalina, vaikka se oli äärimmäisen kaunista. Sieltä löytyy mielettömiä juttuja. ”En tiedä. Ooppelit oli äärimmäisen irti kaikesta, silloin 2000-luvun taitteessa sitä kutsuttiin e lectro clashiksi. Tuntuu, että pitkään oli tyhjiö, vanhemman liiton meininkiä, Kaiku, Siltaset ja tällaiset. Samanlainen puhtaus on ollut jollain Lemmyllä.” K Y S Y M Y S & VA S TA U S 82 RUMBA. Yleensä arvostan vanhan koulukunnan meininkiä, että nyt tässä väännetään, on napit ja piuhat ja kaikki. Mutta että läppäri ja visuaali! Se oli niin kova.” Jos olet vanhaa koulukuntaa, tuntuuko, että nuoriso tekee jo jotain, mitä et yhtään tajua. Se oli transsendenttinen vitun kokemus. Julkaistiin yksi 12-tuumainen Freundinnen-labelilla, ja vuonna 2007 tehtiin yksi julkaisu Kompaktille. Jos on ollut musiikin kulta-aikoja, niin ne ovat olleet aina sietämättömiä niille, jotka ovat eläneet ne ajat läpi
MUSIC THEORIES RECORDINGS