SILTÄ KUULOSTAA APRILJAZZ.FI 02|03 JUSSI LEHTONEN BAND 16|03 JUKKA PERKO TRITONE 06|04 MANUEL DUNKEL QUARTET 20|04 KAISA’S MACHINE 04|05 NASSAUN FASAANI ORIGINAL SOKOS HOTEL TAPIOLA GARDEN KLO 1900 APRILJAZZ.FI/CLUB ROHEY CLUB FOR FIVE + CAMANÉ LAURA MVULA AMBROSE AKINMUSIRE THE BAD PLUS BOBO STENSON TRIO ARI HOENIG TRIO LAURI PORRA FLYOVER ENSEMBLE MARZI NYMAN IN LOVE WITH ESPOO BIG BAND KIRA SKOV / MARIA FAUST ILMILIEKKI QUARTET RAOUL BJÖRKENHEIM E.S.T. SYMPHONY TIN MEN & THE TELEPHONE ESTONIAN VOICES ELIFANTREE EBELI IN CONCERT TEEMU VIINIKAINEN III MIKKO INNANEN
SYMPHONY TIN MEN & THE TELEPHONE ESTONIAN VOICES ELIFANTREE EBELI IN CONCERT TEEMU VIINIKAINEN III MIKKO INNANEN. SILTÄ KUULOSTAA APRILJAZZ.FI 02|03 JUSSI LEHTONEN BAND 16|03 JUKKA PERKO TRITONE 06|04 MANUEL DUNKEL QUARTET 20|04 KAISA’S MACHINE 04|05 NASSAUN FASAANI ORIGINAL SOKOS HOTEL TAPIOLA GARDEN KLO 1900 APRILJAZZ.FI/CLUB ROHEY CLUB FOR FIVE + CAMANÉ LAURA MVULA AMBROSE AKINMUSIRE THE BAD PLUS BOBO STENSON TRIO ARI HOENIG TRIO LAURI PORRA FLYOVER ENSEMBLE MARZI NYMAN IN LOVE WITH ESPOO BIG BAND KIRA SKOV / MARIA FAUST ILMILIEKKI QUARTET RAOUL BJÖRKENHEIM E.S.T
The Sperm muistetaan etenkin kohuistaan, mutta taiteen kenttään jäi jälkiä, jotka resonoivat yhä. Yritämme ymmärtää. YRJÄNÄ 76 KOLUMNI STR AND 78 NISSE M 79 SARJAKUVA BL ACK PEIDER 80 KYSYMYS & VASTAUS STIG DOGG S I S Ä LT Ö 1/ 2 018 RUMBA 5. Mutta voiko tällä saralla enää saavuttaa muuta. SMITH 30 GETTOMASA Gettomasa on nuori jyväskyläläinen, joka takoi itsensä valokeilaan ainoastaan aidon, tinkimättömän ja rehellisen räpin avulla. 64 LEV YT 72 SOITTOLISTA A. 48 IRON MAIDEN Miksi ihmeessä Iron Maiden kiinnostaa edelleen. 58 THE SPERM Pekka Airaksisen ja Mattijuhani Koposen yhtyeen merkkiteoista alkaa olla 50 vuotta. W. 8 POIMINTOJA 10 VALITUT PALSAT 18 1+1 JULMA H ja OG ULL A-MAIJA 24 MERKKIHENKILÖ JYRKI L AIHO 27 KOLUMNI VUOREL A 28 POP-ESSEE MARK E. 42 2017 Hittejä, täydellisyyttä, meemejä ja yllätyksiä eli esseitä viime vuotta määritelleestä musiikista
VOLBEAT • THE SOUNDS • FRENCH MONTANA ASKING ALEXANDRIA • THE HUNNA • SUPERORGANISM LAURI TÄHKÄ • MOKOMA AKUSTISENA PROPHETS OF RAGE • BIFFY CLYRO • ANTTI TUISKU ARCH ENEMY • MESHUGGAH • PVRIS • NOAH CARTER ATOMIROTTA • EVELINA • VESTA + paljon lisäyksiä luvassa! #provinssi • provinssi.fi THE OFFSPRING • RUN THE JEWELS • CHEEK DISCO ENSEMBLE • BASEMENT • GETTOMASA JENNI VARTIAINEN • MOKOMA • PYHIMYS • SAMULI EDELMANN & Orkestra Suora Lähetys Kaikki lipputyypit nyt myynnissä • provinssi.fi/liput
Sana kertoo enemmän kuin tuhat sanaa E räs Rumban toimituksessakin vuosia vaikuttanut henkilö kommentoi Facebookissa jaettua artikkelia: ”Suomalaisen musiikkijournalismin perinne: musiikista kirjoittaminen on yhtä kuin sanoituksista kirjoittaminen.” Kyseisessä asiayhteydessä kommentti oli luettavissa vain ja ainoastaan tympääntyneenä vinoiluna. Miten koemme sanat ja minkälainen vastuu niiden mukana kulkee. vuosikerta Numero 673 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Kuinka arkipäiväisen kokemuksen pukeminen sanoiksi kasvaa sukupolvikokemukseksi. Hyvä artikkeli auttaa ymmärtämään artistin taidetta. PÄ Ä K I R J O I T U S RUMBA 7. Sanojen huolimattomasta käytöstä myös vaaditaan päitä vadille helpommin kuin koskaan. Miten huutomerkki oikeassa kohdassa johdattaa barrikadeille ja pahoinvointi kanavoituu voimavaraksi. Kuinka kontekstista irrotettu sana kääntyy tikariksi lausujaansa vastaan. On luonnollista punnita sanoja. Mustanaamion suojeluksessa jo vuodesta 1984. Sanojen takana seistään. Sitä, miten yksittäinen oivallus jättää jäljen puhekieleen. Tässä numerossa keskustelemme useiden artistien kanssa sanoista ja siitä, mistä ne ovat peräisin, mitä niiden taustalla on ja mihin ne johtavat. JUKKA HÄTINEN Kirjoittaja on syönyt sanojen sijaan Runebergin torttuja. Ne ovat osa yhteiskunnan muutosta. Musiikkikritiikeissä on toki toivottavaa, että lukijalle jäisi selkeä käsitys siitä, mihin kyseinen teos asemoituu länsimaisen popmusiikin perinteen janalla, millaista ääntä levyllä kuulee, minkälaisista äänilähteistä se on peräisin, mikä tekee siitä omaperäistä ja oivaltavaa vai tekeekö. Puhumattakaan siitä, että ”kaikki” musiikki on napin painalluksen päässä. Noin muuten kolmen soinnun riffit on sanallistettu puhki, genret ja mikrogenret pirstoutuneet kuin tuoppi baarin lattialle, eikä nykyisillä musiikintekotyökaluilla tarvitse kisailla äänialojen tai sorminäppäryyden saralla. Että ettekö te vieläkään kykene analysoimaan tai edes pukemaan sanoiksi säveltaidetta. Niistä ollaan valmiita avaamaan dialogi. Niillä on painoarvoa ja valtaa kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Toivotan herkullisia, haastavia ja palkitsevia hetkiä painetun sanan äärellä. Hyvä kritiikki tarjoaa näkökulmia teoksen käsittelyyn. Miten kokonainen kesä tiivistyy yhteen riviin ja miten yksi rivi tuo mieleen tietyn kesän. www.rumba.fi facebook.com/rumbafi twitter.com/rumbalehti instagram.com/rumbalehti PÄÄTOIMITTAJA Jukka Hätinen TOIMITUSSIHTEERI Mervi Vuorela ULKOASU Mikko Litmanen KANNEN KUVA Markus Paajala TÄMÄN LEHDEN TEKIJÄT Anna Brotkin, Markus Hilden, Joni Kling, Samuli Knuuti, Nisse M, Mikael Mattila, Oskari Onninen, Markus Paajala, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Susanne Salmi, Heini Strand, Petteri Tikkanen, Jussi Toropainen, Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo HARJOITTELIJA Eerika Leinonen TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT Rumba / Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi rumba@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 0781-0326 35. En nyt peräänkuuluta mitään suomirockin tuoksuista kirjallisuudentutkimusta. Rumba ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Vaan kykyä ymmärtää ja osoittaa, miten hashtag-aikakauden terävimmät kynät läpäisevät yhteiskuntaluokat. Huomaamme joidenkin sanojen merkityksen muuttuneen yhteiskunnan mukana. Niistä ollaan kiinnostuneempia kuin koskaan
Girlsin uusi levy on edelleen Meg Remyn makuuhuoneesta, mutta sälekaihtimet on käännetty auki! Utuinen auringonvalo saa vähäeleisen kokeellisen popin väreilemään pastellin sävyissä. Leo Bugariloves, oudot jazzit ja kaikki muukin oikeastaan. – HEINI STRAND Kirjallisuuspuolella olen palannut lapsuusmuistoihin ja lukenut L. M. P O I M I N T O J A U.S. ja katsokaa sen sijaan hänen pitkäaikaista aisapariaan Pamela Adlonia Better Things -sarjassa! Adlonin esittämän yh-äidin ympärillä pyörivä sarja sisältää sopivassa suhteessa raivoa ja rakkautta. Järkyttävän kovia kuolemaja nelostie-aiheisia hittejä albumi täynnä. Kaikki tietää miten hyvältä tuntuu, kun jää janoamaan lisää. – JUKKA HÄTINEN Silvana Imamin 35-minuuttinen Tavastian-keikka oli ennätyksellisen lyhyt, ja jollain oudolla tavalla juuri siksi niin upea. – ANNA BROTKIN Unohtakaa Louis C.K. – NIKO PELTONEN Olen löytänyt cd-levyt uudestaan. Mainitaan tässä vielä ihana tamperelainen divari Lukulaari, josta olen näitä löytänyt! – NIKO PELTONEN Onkohan tämä nyt perseennuolemista, mutta lehteen haastattelemani Jyrki Laihon levymerkki Karkia Mistikan julkaisut ansaitsevat maininnan. – JUSSI TOROPAINEN Graciaksen Toleka on about parasta mitä suomenkieliselle räpille on tapahtunut. Montgomeryn Annakirjoja. – ANNA BROTKIN Liian pitkään Suomessa oli vain 2000-luvun Mariska ja Sini Sabotage. Seuraavaksi voitaisi lakkauttaa termi ”naisräppäri” ja puhua räppäreistä. Kiinnostavia juttuja, esimerkkeinä räpduo Sofan ja Fullsteamin Juha Kyyrön haastattelut. Lehden tekijät ovat mieltä. – ANNA BROTKIN Autiomaa-yhtyeen kolmoslevy Kantrin viimeiset herrasmiehet on parasta Rovaniemi-Poguesia, mitä kukaan on koskaan osannut kuvitella. Nyt on Sofa, Adikia, Mercedes Bentso, AK, Yeboyah, Rauhatäti, Pyhä Lehmä... – HEINI STRAND 8 RUMBA. – JUSSI TOROPAINEN Netissä ilmestyvä musiikkimedia Nälkä on loistava lisä maamme kulttuurijournalismin kentälle
Zinepuolella ilmestyi uusi Isten ja levypuolella suomalaisen protothrashin/speedin niputtava Real Delusions – The Finnish Speed & Thrash Metal Explosion 1987-1991. – HEINI STRAND. Listan draamankaari on erinomainen, Schreiberin löydökset vielä parempia. – NIKO PELTONEN Roxanne Gayn Bad Feminist on yksi tärkeimmistä viime vuonna suomennetuista kirjoista. – MERVI VUORELA Tv-sarjoissa huomaan ajautuvani löysään aikuisviihteeseen, ja uusiseelantilainen poliisisarja Brokenwood Mysteries on just hyvää sellaista. Laiskaa ja ihanaa katsottavaa, lasi viiniä kylkeen ja se on siinä. P O I M I N T O J A Pitchforkin päätoimittajan Ryan Schreiberin What’s Good on tiistaisin päivittyvä Spotifysoittolista, jolle Schreiber kuratoi löytämisen arvoisia uutuuskappaleita kuin dj-settiin. Gay käsittelee populaarikulttuuria, kuten hiphopia, erittäin henkilökohtaisesta ja silmiä avaavasta näkökulmasta. Revi siitä, algoritmi! – OSKARI ONNINEN Alkuvuosi on tarjonnut hyvää tykittelyä raskaamman erikoismusiikin ystävälle
Thåströmin hahmon pakkoliikkeitä muistuttava havina ja saarnamiehen ulosanti ovat kiehtovassa ristiriidassa keskenään. Vuoden 2017 viimeisen kvartaalin ehdottomimman konserttitapauksen takia piti kuitenkin nöyrtyä. Olisi kiehtovaa päästä kokemaan, miten tämä Ruotsin Nick Cave tai Ismo Alanko toimisi festivaaliolosuhteissa. Edes keikkapaikka ei pystyisi pilaamaan länsinaapurin suuren runoilijan maanista messuamista. VA L I T U T PA L S AT KUVAT TOMI PALSA Thåström • The Circus, Helsinki • 15.11.2017 THE CIRCUS on harvinaisen tympeä keikkapaikka valokuvaajan vinkkelistä, sillä yleisön ja lavan välisen kuvausalueen oviaukosta ei vähänkään isokokoisempi kuvaaja mahdu sisään. 10 RUMBA. Musiikki vyörysi katsojien päälle pahaenteisenä ja Joakim Thåströmin vangitseva hahmo lateli öisiä tarinoitaan vakuuttavasti. Maagista seurattavaa aina ja joka kerta. Thåströmin konsertit ovat harvinaista herkkua, eikä vanha herra yhtyeineen pettänyt tälläkään kertaa. Normaalisti vältän paikkaa kuin ruttoa, vaikka esiintymässä olisi miten kiinnostava artisti tahansa
VA L I T U T PA L S AT RUMBA 11
VA L I T U T PA L S AT 12 RUMBA
Visuaalisesta ilmeestä vastasi tuttuun tapaan yhtyeen kitaristi Joel Melasniemi, ja kaikki näytti aivan älyttömän hyvältä. Toki konsertit myös kuulostivat ensiluokkaisen hyviltä. RUMBA 13. VA L I T U T PA L S AT Ultra Bra • Hartwall-areena, Helsinki • 16.12.2017 VIIME vuoden suureellisimman comebackin tekijästä ei ole epäselvyyttä. Parikymmentä Ultra Bra -keikkaa nähneenä voin todeta, ettei yhtye ole koskaan ennen kuulostanut läheskään yhtä komealta keikoillaan. Areenakonsertteihin oli panostettu. Valtavaa screeniä käytettiin hyödyksi monipuolisesti; välillä tausta toimi kuten staattinen taustalakana Ultra Bra -logoineen, mutta usein ruudulla nähtiin tyyliteltyjä animaatioita tai komeasti toteutettua liikkuvaa kuvaa. Kolme johtavaa kesäfestivaalia koluttuaan Ultra Bra onnistui täyttämään Hartwall-areenan kolmena iltana peräkkäin. Kuvassa näkyy illat avannut Kroketti majesteettisine videoineen. Valmiiksi jättimäistä kokoonpanoa täydensivät jouset ja lopuksi vielä jäätävän kokoinen kuorokin
Popeda juhli 40-vuotista olemassaoloaan uransa tähän asti suurimmalla omalla konsertillaan, kuinka ollakaan, areenakeikalla. Itsekin kävin areenalla viime vuoden lopulla kuvaamassa viitenä iltana reilun kuukauden aikana. 14 RUMBA. Juhlinta jatkuu tulevana kesänä myös Ratinan stadionilla. Vasta muutama vuosi takaperin pidettiin suuruudenhulluna sitä, että joku kotimainen yhtye järjestää areenakokoluokan konsertin. Itse pääsin nauttimaan konsertista erikoisvinkkelistä, koska olin paikalla Popedan virallisena kuvaajana ja sain hääräillä kamerani kanssa hyvissä asemissa koko keikan ajan. Popedan Hartwall-keikka oli naurettavan ylivoimaista rockin ilosanomaa. VA L I T U T PA L S AT Popeda / Costello Hautamäki • Hartwall-areena, Helsinki • 25.11.2017 MAAILMA muuttuu, mutta jotkut asiat pysyvät ja paranevat. 40 kappaleen urakointi ei paljon hengähdystaukoja tarjonnut, ja hyvä niin. Nykyisin Hartwall-areenalla esiintyy joku kotoinen suurnimi lähes viikottain
Konsertin toisen puoliskon avausnumerona Dementia tuntui jo vitsin pitkittämiseltä, kun puolivälissä biisiä alkoi haukotuttaa. Sillanpää joutui perumaan jälkimmäisen illan esiintymisensä jouduttuaan sairaalahoitoon jalassa olleen viheliäisen ruusun takia. VA L I T U T PA L S AT Vain elämää -konsertti / Jari Sillanpää • Hartwall-areena, Helsinki • 29.12.2017 JOULUN ja uudenvuoden välipäivien vakiopuhteeksi on muodostunut Vain elämää -konsertissa käynti. RUMBA 15. Kaikki illan tähdet olivat käyneet Vain elämää -leirillä ja -konserteissa jo kerran aiemminkin. Vain elämää -konsertti järjestettiin kahtena peräkkäisenä iltana. Viime aikoina paljon negatiivistakin huomiota saanut Jari Sillanpää on aina osannut heittäytyä, mutta siitäkin huolimatta hänen Dementia-dragshow’nsa Sannin päivänä löi ällikällä. Toisella kierroksella tähtiartistit osasivat ottaa hieman rennommalla otteella kuin ensimmäisellä kerralla. Jälkikäteen tuotakin esitystä osasi arvostaa enemmän. Nyt jo seitsemänteen tuotantokauteen ehtineen tv-ohjelman artistikattaus oli all stars -hengessä kasattu
Tukholmalainen sisarusduo on päässyt vaivihkaa kasvamaan suureksi ilmiöksi folk-kentällä. First Aid Kit on ajankohtainen tapaus paitsi tuoreen Ruins-levynsä, myös tulevan Helsingin Kulttuuritalon konserttinsa vuoksi. Paljon on tapahtunut tämän kuvan ottamisen jälkeen. VA L I T U T PA L S AT First Aid Kit • Debaser Medis, Tukholma, Ruotsi • 7.2.2010 Valittujen Palsojen uudessa retro-osiossa esitellään poimintoja kuva-arkistoistani. Sisarukset esittivät lyhyen settinsä aulabaarin nurkassa yleisön odotellessa kuumeisesti ovien avautumista varsinaiseen konserttisaliin, jossa esiintymässä oli Midlake lämppäribändeineen. RETRO 16 RUMBA. Tulevana festivaalikautena yhtye esiintyy suurten festivaalien päälava-aktina. First Aid Kitin alkupalat toimivat kuitenkin hienosti. Nykyisin First Aid Kit esiintyy luontevasti maailman tunnetuimmissa television keskusteluohjelmissa ja Nobel-tilaisuuksissa. Erityisesti Söderbergien suvereeni stemmalaulu teki vaikutuksen jo tuolloin. Tässä kuvassa Klara ja Johanna Söderberg olivat promoamassa debyyttialbumiaan nyttemmin jo toimintansa lopettaneella Debaser Medis -klubilla Tukholmassa
TEKSTI ANNA BROTKIN KUVAT EERIKA LEINONEN 18 RUMBA. 1+1 Maski päässä syvään päätyyn Jos artistit räppäisivät vain kivoista asioista, olisimme kaikki pian taskulämpimiä Ned Flanderseja. Toisen suunnan urilleen ovat valinneet JULMA H ja OG ULLA-MAIJA
En artistina keskustele yksityiselämästäni. Sohvalla vierekkäin istuu vähän epätavallinen kombinaatio: ensi kertaa toisensa tapaavat räppärit Julma H ja OG Ulla-Maija, jotka ovat molemmat valinneet esiintyä julkisuudessa artistinimillään. Miksi keksiä artistiminälle nimi eikä käyttää ajokortissa olevaa nimeään. ”Se mitä julkaisen artistina on se mitä haluan sanoa ja julkaista. Miksi räpätä maski päässä eikä omilla kasvoillaan. 1+1 K aksi spoileria heti alkuun. Tämä ei ole kovin iloinen artikkeli. Sekä OG Ulla-Maijalle että Julma H:lle päätös artistinimen käytöstä on liittynyt siihen havaintoon, ettei halua olla ihminen, joka esittelee sukkalaatikkoaan iltapäivälehdessä, vaan haluaa keskittyä musiikin tekemiseen. Ja juuri siitä olemme saapuneet puhumaan: artistihahmoista. Toisekseen tässä ei kerrota kenenkään oikeaa nimeä, eikä ole tarkoituskaan. ”Jotta saisin olla ihan rauhassa, tavallaan suojellakseni itseäni. Selittely ärsyttää. RUMBA 19. ”Aloin räpätä artistinimen kanssa, jotta tämä kaikki härdelli pysyisi mahdollisimman kaukana yksityiselämästäni”, OG Ulla-Maija sanoo. En jaksa tai halua osallistua sellaiseen”, Julma H muotoilee. Vähän huonolla menestyksellä se on kyllä toiminut, koska heti kun rupesin ilman kommandopipoa touhuamaan, niin ihmiset ovat ruvenneet tunnistamaan kadulla.” Julma H:ta ei kiinnosta juurikaan keskustella päätöksensä taustoista
Kaikki vastuu puuttuu”, Julma H sanoo. Sitten musan pitäisi olla iloista ja rallattelevaa. Tämä kyseinen kohu kääntyi minun edukseni.” 20 RUMBA. Haluaisit tehdä leffoja, mutta mainoksista saa rahaa. Ihmiset vaan purkavat mielipahaansa muihin netissä.” MASKIEN ja artistinimien lisäksi OG Ulla-Maijaa ja Julma H:ta yhdistää tekemisen omaehtoisuus, indieksi määrittely. Jotkut asiat ovat övereitä, ja jotain jää kokonaan pois”, OG Ulla-Maija kuvaa. Siksi tulee postattua lähinnä vaan jotain keikkakuvia. Julma H kritisoi nykysysteemiä, jossa radioiden soittolistojen portinvartijoina toimivat isot levy-yhtiöt ja soittolistapomot, ei suinkaan se mitä yleisö haluaa kuulla. Toinen kysymys on tietysti, että kannattaako. OG Ulla-Maija itse näkee, että homma lähti nopeasti lapasesta. Mutta me ollaan indieartisteina siellä pimeässä kulmassa, johon ei tule se julkisuus, koska kukaan ei hyödy meistä.” SEKÄ Julma H että OG Ulla-Maija ovat sitä mieltä, että taiteilija ei voi koskaan miellyttää kaikkia, eikä kannata yrittääkään. Julma H:n mielestä internet on kasvoton ja moraaliton paikka. Tai pikemminkin ”keskustelusta”. Se olisi hirveää. Sitten se kuitenkin on siinä, se ihmisten lokakaivo. ”Ihmiset ovat ihan vitun epäkunnioittavia netissä. Ja hän itse päättää, mitä paloja milloinkin haluaa itsestään yleisölle jakaa. Mieluummin niitä kuin jotain että ’tässä on vittu mun keittiö’.” Julma H:n Instagram-tilillä on sielläkin pääasiassa keikkakuvia ja promopostauksia. OG Ulla-Maija myöntää, että jatkuva somettamisen paine ahdistaa. OG Ulla-Maijalla on asiasta omakohtaista kokemusta. Siis se ihan sama musiikki. Se on ihan villi länsi. Mitä en ole. Ei ole enää mitään – meikä on tällainen vessapaperimainosmies. Se on vain eri tavalla rajattu. OG Ulla-Maija räppää hänkin omasta elämästään, mutta valikoi artistinimen kautta mistä kertoo ja millä tavalla. Viime syksynä YleX soitti artistin Makia-biisiä radiossa, mutta veti biisin pian pois soittolistalta sen lyriikoiden takia. Et saa ketään sieltä kiinni tai vastuuseen mistään. Olin paskalla, niin otin siitä kuvan. En halua, että joku sanoo minulle kuinka usein pitäisi julkaista biisejä, vaan teen siihen tahtiin kuin itse haluan. Se laiva lipui edestäni, enkä hypännyt siihen”, Julma H kuvailee. Eikä minua varmaan kiinnostaisi enää itseänikään”, OG Ulla-Maija miettii. Sellaistahan on jo radiot ja koko Suomi täynnä. OG Ulla-Maija tunnistaa tämän synkän kuvan internetissä käytävästä keskustelusta. Mutta olen sitä mieltä, että kaikkea saa sanoa taiteen nimissä. Se on sellaista väkisin vääntämistä. Jos alkaisin vaihtaa biisieni aiheita, niin en tiedä, kiinnostaisiko se ketään enää vittuakaan. En ota somea niin vakavasti, tai ota siitä paineita”, Julma H sanoo. ”Mutta olen päättänyt, että tämä pyörii tarpeeksi hyvin näinkin. ”Minulle on sanottu suoraan, että jotta pääsisin soittolistoille, niin pitäisi heittää ensinnäkin maski vittuun ja alkaa laulamaan enemmän. Onko siis kyse tästä samasta vanhasta havainnosta, että siitä taiteesta jota taiteilija itse haluaisi tehdä ei kukaan maksa rahaa, kun taas se mitä ei itse halua tehdä on juuri sitä, mistä maksettaisiin. Teen biisejä omasta elämästäni, mutta musiikissa saa mielestäni myös liioitella. Jos ajattelee liikaa kaikkia muita ihmisiä, niin ei auta kuin mennä levolle ja olla hiljaa. ”Netissä kun lukee ihmisten kommentteja, niin tulee aika nopeasti paska fiilis, ja sille ei voi mitään. 1+1 Mutta sen hän myöntää, että Julma H ei ole hahmona mikään överiksi vedetty fantasiahahmo. Sen takia minulta jää kaikki kommentit nykyään lukematta”, OG Ulla-Maija sanoo. Tietty siellä on jotain rakentaviakin juttuja, mutta enemmän niitä perusvempuloita, minkä takia menee hermot. ”No sitähän me ei tässä monopolijärjestelmässä saada tietää, että maksaisivatko ihmiset siitä”, Julma H huomauttaa ja jatkaa: ”Me ei päästä testaamaan, että kuinka suosittu OG Ulla-Maija olisi, jos se soisi radiossa. ”Tiedän, että se olisi tärkeää jos haluaa kasvattaa tätä musiikkihommaa, mutta vittu kun en jaksa joka päivä jotain kuvia laittaa. Artisti ei koe, että hänen artistiminänsä olisi itse asiassa kovinkaan kaukana hänen tosielämän minästään. Pitäisi olla hymyihminen”, Julma H sanoo. ”Minulle on tarjottu Cheekin biittejä, ja olen ollut että ei helvetissä, tähän en voi lähteä. Minut leimattiin siinä keskustelussa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja naisen raiskaamista ihannoivaksi artistiksi. Nythän se on helvetin suosittu, vaikka se ei soi radiossa, ja veikkaan että se olisi vielä suositumpi, jos se soisi radiossa. SOSIAALINEN media kannustaa artisteja jakamaan jatkuvasti maailmalle asioitaan, ei ainoastaan työstään vaan myös yksityiselämästään. Taiteellisesta vapaudesta luopuminen tarkoittaisi artistien silmissä monia kompromisseja, joiden mielekkyys on hyvin kyseenalaista. Sukkalaatikot puuttuvat. OG Ulla-Maijaakin on neuvottu siivoamaan kirosanat biiseistään sen toivossa, että paikka radioiden soittolistoilta irtoaisi helpommin. ”En kadu, että tein sen biisin. ”Minun on pakko päästä toteuttamaan itseäni jotenkin, ja musiikki on paras kanava siihen. Kaikki ei ole tarkoitettu kaikille”, Julma H lataa. ”Jos kaikki miettisivät kaikkia, niin me oltaisiin räppääviä Simpsonien flanderseja ja sanottaisiin vaan ’himskatti’. Jotain vihellys-hookkeja. Avautumisen kulttuuri on kaikkialla. Se ei suoranaisesti houkuttele keskustelemaan, kuuntelemaan ja jakamaan ajatuksiaan, vaan päinvastoin. Että tähän on tultu. Taloudellinen huorausvaihtoehto on olemassa, ja siitä voisi saada rahaa, mutta sitä ei vaan halua tehdä”, Julma H maalailee. Sillä tavalla, että siihen viereen sopisi joku rahka tai automainos. Aika monella ilmaisun alalla on tämä ihan sama keissi. Kieltämättä Julma H ei kuulosta biiseillään varsinaiselta hymyihmiseltä. ”Pitkään luin kaikki kommentit mitä tuli, mutta nykyään en. Sitten musan pitäisi olla iloista ja rallattelevaa. ”Varmaan jossain vaiheessa, kun olet tehnyt tarpeeksi monta väkinäistä pop-biisiä ja olet tuolla jossain keikalla niin mietit, että puukottaisiko sitä vaan itseään silmään. Päin kasvoja kukaan ei sano mitään. Sillä tavalla, että siihen viereen sopisi joku rahka tai automainos.” – JULMA H ”Minulle on sanottu suoraan, että jotta pääsisin soittolistoille, niin pitäisi heittää ensinnäkin maski vittuun ja alkaa laulamaan enemmän. ”Tai no kerran on ollut kuva pesukoneestani
1+1 Julma H (vas.) ja OG Ulla-Maija. RUMBA 21
Mutta auta armias jos siellä olisi OG Ulla-Maija räppäämässä suomeksi kyrvästään.” Julma H muistuttaa, että monesti ihminen kuuntelee biisin biittiä tai sanaa sieltä tai täältä, eivätkä kaikki mieti sen syvällisemmin kappaleen moraalia. Ihminen voi katsoa elokuvaa vaikka siinä tapahtuisi mitä kauheuksia – tosielämässä ja elokuvissa pahat ihmiset kun tappavat viattomia. Sitten kun räppärillä on tasaista, niin ketään ei enää kiinnosta”, Julma H sanoo. ”Ja varmaan jollekin Matti Vanhaselle tekee hyvää, jos se pääsee purkamaan pahoja fiiliksiään jossain ääneen. Miksi ei olisi ok, jos Matti Vanhanen puhuisi tv-haastattelussa naisten sukupuolielimistä kuten OG Ulla-Maija biisissään. ”Se ei ole taidetta. Jos Julma H ja OG Ulla-Maija ennustavat omaa tulevaisuuttaan, miltä siellä näyttää. ”Eihän kaikki selviä ongelmistaan tai pääse köyhyydestä”, Julma H muistuttaa. Sen lisäksi rajoja asettaa lainsäädäntö ja moraalinen, ympäröivän yhteisön paine. Poliitikotkin saavat jutella mitä haluavat kaveriporukan saunaillassa. Silloin taide edustaisi vain jotain outoa illuusiota täydellisestä haavemaailmasta, jossa ei ole epätasa-arvoa, rasismia tai vihaa. räppää kolme säkeistöä sen kyrvästä. Siitä millainen sen kyrpä on ja miten se panee sillä. Yksilön omat moraalin rajat eivät nekään harvemmin ole kiveen hakattuja, vaan muuttuvat ajan kanssa. Mutta koska se oli englanniksi, niin ketään ei kiinnosta vittuakaan mitä siinä sanotaan. 1+1 MOLEMPIA artisteja yhdistää näkemys siitä, että maailmassa on aika moni asia huonosti. Tämä biisi tuli keskellä päivää, soittolistalta. On kuuntelijan päätös, mitä haluaa kuunnella ja mitä ei. Julma H:n mielestä taiteilijalla on ilmaisun vapaus, oli mielipide kuinka kuvottava tahansa. Painostava hiljaisuus laskeutuu, kunnes Julma H avaa suunsa. Matti Vanhasen kohdalla se tarkoittaisi, että hän on tosissaan sen kanssa”, OG Ulla-Maija sanoo. Julma H uskoo, että jokainen rajoittaa itse omia sanomisiaan sopivaksi katsomallaan tavalla. ”Joo, sama. Julma H huomauttaa, että keskustelussa on myös paljon kaksinaismoralismia. Ja itse asiassa molempien urat ovat myöhemmin menneetkin päin vittua, kun niillä ei ole enää kriisejä. Toinen kysymys on tietysti, että kannattaako.” – OG ULLA-MAIJA 22 RUMBA. Maailma on täynnä julmuutta ja olisi outoa, jos taide olisi puhdistettu kaikesta pahuudesta. Pysyvätkö he synkissä aiheissaan ja radioiden karsastamassa kiroilussa, vai laimenevatko he artisteiksi, joiden musiikki soi rahkamainoksissa. Ihmisissä on paljon vihaa ja pahuutta, ja taide on yksi kanava tuoda sitä ulos. Englanninkieliseltä musiikilta ei vaadita samoja asioita kuin suomenkieliseltä. ”Kuuntelin joskus vuosi sitten YleX:ää, ja siellä soi The Notorious B.I.G:n ja Ja Rulen biisi Old Thing Back. MUTTA miksi taiteilijalla on eri vapaus kuin muilla. Siksi tuntuisi falskilta räpätä vain siitä, miten on hyvät bileet, kiva meininki, kivoja ihmisiä ja kivoja ajatuksia, tasa-arvo ja hyvinvointi. ”Mä en näe niin kauas.” OG Ulla-Maija nyökkää. ”50 Cent ja Ice Cube olivat alkutuotannossaan tyyliin tappamassa ihmisiä ja nyt molemmat ovat sellaisia tv-showmiehiä. Siinä Notorious B.I.G. Onko tällainen kehitys siis väistämätöntä. En osaa kyllä yhtään sanoa.” ”Olen sitä mieltä, että kaikkea saa sanoa taiteen nimissä. Laimeneeko kaikki ennen pitkää. Ottaa sitten vähän uuniperunaa ja rauhoittuu”, Julma H sanoo. Ihmisiä kiinnostavat kaikki live-onnettomuustilanteet. Vastaus on lyhyt ja synkkä. Artisteihin verrattuna vaikkapa presidentillä ei ole tätä vapautta. Julma H huomauttaa, että veronmaksajat maksavat poliitikkojen palkan ja heiltä on oikeus odottaa tiettyä korrektiutta julkisessa keskustelussa. Kuulija voi itse päättää, millaista musiikkia haluaa kuunnella ja missä omat rajat menevät, mutta sensurointia Julma H ja OG Ulla-Maija eivät kannata
129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 pv alk. 159 € (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 119 € TURBOVIP-LIPUT (K-18) VIP 3pv alk. 109 € 3 pv alk. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) IHSAHN MOONSORROW LEPROUS SANTA CRUZ BEAST IN BLACK TRIBULATION SHIRAZ LANE STICK TO YOUR GUNS THE CHARM THE FURY MANTAR ONI GALACTIC EMPIRE CRIMFALL. HELSINKI SUVILAHTI 29.6.—1.7.2018 www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n NORMAALIHINTAISET LIPUT 1 pv alk. 259 € VIP 1pv alk. 69 € 3 pv alk. 79 € , 2 pv alk
”Toivottomuuden tunteita tulee jatkuvalla syötöllä, että miten sitä jaksaa ja viitsii. Välillä hän joutuu uhraamaan itseään enemmän kuin tahtoisi, mutta korvaukseksi kaikesta työstä on ainakin vielä toistaiseksi riittänyt se, että Laiho saa tehdä mitä itse haluaa. Karkia Mistika -levy-yhtiö aloitti toimintansa puolivahingossa vuonna 2002 Laihon vielä soittaessa Circlessä ja Kuusumun Profeetassa. ”Jos tätä toimintaa nyt jotenkin täytyy kuvailla, niin sekä Karkia Mistika että Validi Karkia ovat laadukkaan, marginaalisen ja eklektisen musiikin kanavia”, Laiho summaa. Hän vaikuttaa hämmentyneeltä ja eksyneeltä ison kahvimukinsa kanssa, mutta rentoutuu tajuttuaan olevansa ajoissa ja oikeassa paikassa. Päinvastoin: monesti tulee takkiin. Tästä on tultu pitkälle, ja Karkia Mistika on olemassaolonsa aikana kasvanut merkittäväksi tekijäksi Suomen ja miksei maailmankin vaihtoehtomusiikin kentällä. Ei siinä tullut ajateltua, että jatkaisin tätä vielä viidentoista vuoden kuluttuakin. Mutta mikä potkii on se, että jatkuvasti löytyy ihan mieletöntä matskua mitä julkaista. Levy-yhtiöllä ei ole varsinaista linjaa, vaan se noudattaa ainoan työntekijänsä mieltymyksiä. Esimerkiksi Circlessä ja Kuusumun Profeetassa aikoinaan soittanut kitaristi tarjoaa levy-yhtiönsä ja klubinsa kautta laadukasta, marginaalista ja eklektistä musiikkia ja saa parhaat tuntemuksensa siitä, kun voi tarjota hienoja musiikillisia kokemuksia muillekin. Rahoittaakseen toimintaa ja tullakseen toimeen Laiho tekee erinäisiä hanttihommia. TEKSTI JUSSI TOROPAINEN KUVAT EERIKA LEINONEN T örmään porilaiseen Jyrki Laihoon Helsingin Kampissa haastattelupaikan ulkopuolella. Nykyään vielä enemmän. Ihan hillittömän siistejä mahdollisuuksia julkaista ihan mielettömien, mahtavien artistien loistavia äänityksiä.” Karkia Mistika ja Validi Karkia ovat viime vuosina kulkeneet yhä enemmän käsi kädessä, täydentäen toinen toistaan. Ajatus oli, että olisi makeaa perustaa oma labeli, kun olen ihaillut ja keräillyt niin paljon musiikkia, soittanut ja päässyt tekemään levyjä”, Laiho sanoo. Moni klubilla esiintynyt yhtye on levyttänyt tai levyttää lähitulevaisuudessa Karkia Mistikalle. ”Tämä homma on tavallaan vapautta liikkua eri genreissä ja taidealueilla. Levyllä soittavat Laihon itsensä lisäksi hänen veljensä Jere ja biisinikkari Mikko Grönlund. M E R K K I H E N K I L Ö Porilaista linjattomuutta JYRKI LAIHO on pienlevy-yhtiö Karkia Mistikan ja sen sisarklubin Validi Karkian perustaja, toimitusjohtaja, taiteellinen johtaja ja ainut työntekijä. Musiikki on melankolista, jopa Loven kaltaista poppia. Joudun esimerkiksi maksamaan artistien palkkoja ja matkakuluja”, Laiho sanoo. KOSKA asumme Suomessa ja markkinat ovat rajalliset varsinkin kokeellisemmalle musiikille, ei Jyrki Laiho suuresta työpanoksestaan huolimatta pääse leiville levy-yhtönsä ja klubinsa pyörittämisestä. 24 RUMBA. Aluksi introvertiltä vaikuttava Laiho paljastuu haastattelun kuluessa maanläheiseksi musadiggariksi, joka laittaa musiikin kaiken edelle. ”Single äänitettiin kotonani piharakennuksessa, kerrostalon pihassa olevassa vanhassa talonmiehen kämpässä, jossa pystyi metelöimään”, Laiho sanoo. Hänen suurimman intohimonsa ilmenemismuoto muuttui pikkuhiljaa soitosta, musiikin tekemisestä ja varsinkin keikkailusta musiikin julkaisutoimintaan ja liveklubin pyörittämiseen. Vaikka Validi Karkia -klubeille on pääsymaksut ja toiminta saa pientä tukea musiikin edistämissäätiöltä sekä vuosittain pienen summan rahaa Porin kaupungilta, se ei riitä. ”Olin pitkään haaveillut, että jotain voisi julkaista. ”Periaatteessa joudun koko ajan laittamaan omasta pussistani rahaa toimintaan pitääkseni sen tietyn tasoisena. Karkia Mistikan ensimmäinen julkaisu oli porilaisen Baby Sweetcornin seiskatuumainen single Small Hour Drama (2002). En ole rajoittunut julkaisemaan pelkästään jazzia ja free jazzia, vaikka sen määrä onkin dominoiva tällä hetkellä.” Yhteen boksiin jämähtäminen ei vaivaa myöskään Laihon Porissa pyörittämää, juuri seitsemän vuotta täyttänyttä Validi Karkia -klubia
M E R K K I H E N K I L Ö RUMBA 25
Hän on soittanut Validi Karkia -klubilla kymmenen kertaa ja julkaissut eri projektiensa äänitteitä Karkia Mistikalla kuusi kertaa. Tehtiin myös yksi livelevy, joitain pikkulevyjä ja kokoelmabiisejä”, Laiho sanoo. Tähän päälle tulevat vielä Pharaoh Overlordin livelevy ja bändit Baby Sweetcorn, Hotguitars ja Stalwart. MUSIIKILLISELTA historialtaan Jyrki Laiho on lähes yhtä monipuolinen kuin pyörittämänsä klubi ja levy-yhtiö. Aktiivisen soittouransa Jyrki Laiho jätti vähitellen. Oletin, että tälle levylle olisi ollut enemmän kiinnostusta ulkomailla, mutta olen myynyt sitä lähinnä Suomeen.” K ARKIA MISTIK A 26 RUMBA. Laiho on soittanut myös Canlegenda Damo Suzukin improvisaatiopohjaisessa taustabändissä kahdella Suomen-keikalla vuonna 2002 ja tehnyt improlevyn Verden ja Otto Donnerin kanssa. Suurin muutos oli Circlessä lopettaminen, jonka syyksi Laiho sanoo, ettei hänellä ollut keikkaelämään vaadittavaa sosiaalisuutta. Jossain vaiheessa tuli sitten tehtyä niitä valintoja, että jään pois keikoilta.” KARKIA Mistikan tulevista julkaisuista Jyrki Laiho nostaa esiin livelevyn Captain Beefheartin vanhalta kitaristilta Gary Lucasilta. Aikasemmin ajattelin, että kukaan ei halua, että tällainen lafka julkaisee tällaista musiikkia, mutta tässä sitä ollaan. Tulossa on myös ensimmäinen vinyylipainos Leo Bugarilovesin alun perin cd:nä julkaistusta Help!-levystä (2004). Hän aloitti soittohommat klassisella kitaralla, mutta ajautui nuoruuden jazz-innostuksensa myötä sähkökitaran pariin. Erikoishuomion arvoista tässä on se, että rummuissa on Billy Higgins, 50-luvulta asti soittanut merkkimies. Levy äänitettiin Porissa Validi Karkian Kahdessadas kerta -juhlaklubilla. Näin on käynyt esimerkiksi Faarao Pirttikankaalle. Se äänitettiin Faustin Hans-Joachim Irmlerin johdolla hänen studiollaan Saksassa. ”Olen myös aina ollut jännittäjätyyppi, joten lavalla oleminen ei koskaan ollut luontevaa, vaikka se parhaimmillaan olikin tosi nautinnollista. Klubikevätkin näyttää lupaavalta. Faaraon jutuista uskaltaa yleensä ottaa vähän isompiakin painoksia. M E R K K I H E N K I L Ö ”Toivottomuuden tunteita tulee jatkuvalla syötöllä, että miten sitä jaksaa ja viitsii. Mutta mikä potkii on se, että jatkuvasti löytyy ihan mieletöntä matskua mitä julkaista.” – JYRKI LAIHO OMA SUOSIKKI New Garden Orchestra: Le Depart (2012) ”Ensimmäinen jazz-levy, jonka julkaisin Pentti Dassumin Nekorekordsin kanssa. ”Sinä aikana tehtiin viisi albumia, joista yksi on Alotus (2002). Autossa istumiseen tympääntyi, ja usein Laihosta tuntui, että hän oli jo nähnyt kiertue-elämän eri puolet. Karkia Mistika oli jo julkaissut The Leo Bugarilovesin Feelings-albumin (2011) ennen kuin Äijälä ensimmäistä kertaa esiintyi Validi Karkia -klubilla, mutta sittemmin hän on käynyt hämmentämässä Porin kulttuurielämää seitsemän kertaa neljän eri projektinsa kanssa. Paljon on tullut myös hyviä arvioita ja sijoituksia lehtien loppuvuoden best of -listoilla.” OHI NUKUTTU David Ornette Cherry: Ensemble For Improvisors (2015) ”Periaatteessa kaikki levyt ansaitsisivat enemmän huomiota! Tällä levyllä kuullaan legendaarisen jazz-miehen Don Cherryn pojan levytetyt sessiot. Jos tuntemattomampia bändejä ei lasketa, Laiho aloitti muusikonuransa liittymällä Ektroverdeen, jonka muita jäseniä olivat muun muassa Jussi Lehtisalo ja Mika Rättö. Jazz-muusikoksi Laiho ei tosin ikinä ole kehdannut itseään kutsua. Toinen hyvä esimerkki on Läjä Äijälä. Äijälän eri projektien julkaisujakin on kertynyt Karkia Mistikan katalogiin jo kunnioitettavat seitsemän kappaletta. Ne saavat aika maksimaalisesti soittoa siinä marginaalisessa kentässä, jossa operoivat. Levy tuli alun perin vuonna 1999, ja vuonna 2015 tuli mahdollisuus julkaista se vinyylillä. Levy sai viiden tähden arviot Rumbassa, Soundissa ja Desibeli.netissä.” HUOMIOSSA PAISTATELLUT Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset: Papyloonin Barbecue (2016) ”Tähän kategoriaan voisi nostaa myös Faaraon ja Talmud Beachin viimevuotisen yhteislevyn. Circlessä soittaessaan Laiho liittyi niin ikään porilaismuusikoista koostuvaan, Mika Rätön johtamaan Kuusumun Profeettaan, jossa hän oli mukana vuoteen 2005 asti. Sitä kautta hän päätyi Circleen, jossa soitti omien sanojensa mukaan ”sen hyvän aikakauden” eli vuodet 1998–2002. Levy oli käännekohta Karkia Mistikan suunnassa
Punkkarit eivät ihannoineet tietämättömyyttä vaan lauloivat väkivallasta ja päihdeongelmasta. En ollut paikalla. ”Vittu! Perkele! Pöytä tänne näin!”, Remu mesosi äänimiehille, jotka eivät saaneet hänen laulumonitoriaan toimimaan. Hurriganes, pahansisuinen Remu etunenässään, oli perustamisestaan lähtien koulukiusaajien musiikkia. Kiukku ei laantunut edes monitorin vaihduttua uuteen. Hurriganesin kohdalla voi – ja tietysti pitääkin – kysyä, missä määrin bändi on vastuussa kuulijoistaan. Hurriganesin sisällöllinen onttous asettui erityisen räikeään valoon punkin rantauduttua Suomeen 70-luvun lopulla. Keikka oli käsittämätön monella tapaa, enkä nyt puhu liekkipaitojen määrästä yhdellä lavalla. Lause palautui mieleeni tammikuussa, kun Hurriganesin pomo Remu Aaltonen täytti 70 vuotta ja soitti viimeisen keikkansa Helsingin jäähallissa. RUMBA 27. Toiset bändit kuitenkin hyödyntävät kukoistuskautensa luomalla musiikin lisäksi jotain suurempaa. Voiko Ganesia syyttää siitä, että se vetää puoleensa nyrkeillään puhuvia juntteja. Se on tietysti normaalia, sillä lähes kaikki rockbändit tekevät parhaat levynsä uransa alussa ja menettävät sitten teränsä. Bändi ei yrittänytkään ottaa etäisyyttä 50-luvun diinarien ja maakuntajunttien koviskulttuuriin, vaan julisti aivottomuuden ilosanomaa pseudoenglanninkielisiä lyriikoita myöten. Ne ovat samankaltaisia myytinomaisia käsitteitä kuin suomalainen sisu tai talvisodan henki – asioita, joista puhutaan merkityssisältöjä liioitellen ja epäjohdonmukaisuuksia peitellen. Mutta entä jos rock’n’roll tekee kuulijastaan idiootin. Entä voiko bändiä täysin vapauttaakaan syytteistä, jos sen keulahahmo hoitaa asioitaan esimerkiksi uhkaamalla festivaalijärjestäjää pistoolilla. ”Vittu nää vaan kuvaa tuolla saatana, mammanpojat, vittu pankaa tutti suuhun saatana!” Taustalla yleisö höhötti kuin kovisrinki mammanpojan ympärillä – olihan puhujana meidän Remu, kova jätkä, legenda. Syytä olisi ollut jo aiemmin – vaikkapa elokuussa 2017, kun Remu & The Hurriganes soitti surullisenkuuluisan keikan Kallio Block Partyssa Helsingissä. Sen sijaan olen tyytyväinen, että kivikautinen kehäraakki saatiin vihdoin saatettua haudan lepoon. Onhan se hauskaa, aivan kuten kännääminen ja rock’n’roll ovat parhaimmillaan hauskoja aktiviteetteja. Hurriganes ja Remu ovat suomalaisia instituutioita, joita ei kritisoida. Jopa linnatuomioista on kirjoitettu ihastuneesti hymistellen, sillä kyllähän koviksen nyt linnassa kuuluu istua. Bändin pulssissa on jotain alkukantaista, järjen sammuttavaa luolamieskiimaa, joka saa niskan nykimään ja pupillit laajenemaan. Puhun Remusta, joka muistutti rumpusettinsä takana syöttötuoliin kahlittua isoa vauvaa. MERVI VUORELA Kirjoittaja on Rumban toimitussihteeri. Sen sijaan Remu löysi uuden vihollisen, tällä kertaa yleisöstä. Remua asia ei ole koskaan kiinnostanut. Ei ole tarvinnutkaan, sillä media on suhtautunut hänen raivoamiseensa ja törttöilyihinsä hyväntahtoisella naureskelulla. Hurriganes toimi päinvastoin: se loi jotain alhaisempaa. Viesti teille kovikset Hurriganes ei yrittänytkään ottaa etäisyyttä 50-luvun diinarien ja maakuntajunttien koviskulttuuriin, vaan julisti aivottomuuden ilosanomaa pseudoenglanninkielisiä lyriikoita myöten. Kuten yksi 60-luvulla syntynyt kaverini muisteli, Hurriganesista diggasivat pääasiassa isot pojat, jotka hakkasivat koulun takapihalla pienempiään ja antoivat näille lumipesuja. Samalla he muodostivat alakulttuurin, jossa miehen ei tarvinnut olla macho eikä naisen feminiininen kaunotar. Hurriganesin musiikillinen kultakausi oli bändin olemassaoloon nähden lyhyt, noin vuodet 1973– 1976 ja 1980. Ja kun metsään huudettiin, metsä myös vastasi. Ei liene sattumaa, että Hurriganesin musiikki toimii parhaiten kännissä tai huumeissa – siis aivosolujen tehdessä kuolemaa. V U O R E L A KO LU M N I ” R ock’n’roll must not turn you into an idiot”, The Who -yhtyeen Pete Townshend tokaisi muinoin, ehkä joskus paleoliittisella aikakaudella
Lopulta todella oli vain Mark E. Sanoitusten semiotiikasta ja sisäpiiritiedosta muodostuu ensyklopedinen valikoima moniselitteistä poplyriikkaa, mutta kevytkäyttäjälle Smithin tekstien viehätys on yksinkertaisesti sanojen rakastamisessa ja estetisoinnissa: paljon konsonantteja, lyhenteitä ja teräviä, vaikeasti toisiinsa sointuvia tavuja. Ikään kuin Smith olisi tietoisesti valinnut koruttomalle äänelleen mahdollisimman kömpelöitä foneettisia yhdistelmiä, joita sylkeä ulos kaljan ja amfetamiinin soseuttamina ysköksinä. Napoleon-kompleksiset wannabe-diktaattorit varmaan harjoittelevat peilin edessä päivästä toiseen vastaavaa puheen pitämistä. Hänen väitetty provokatiivisuutensa oli lopulta verrattain kilttiä: samaa ilmaisun karkeutta kuin kovakouraisella linotypialla ladotuissa, välimerkkejä koriste-elementteinä hyödyntävissä tukkuliikkeiden mainoksissa, joiden leikkelyä levynkansikollaaseiksi Smith 1980-luvulla harrasti. TEKSTI JONI KLING P O P E S S E E E n ole enää pitkään aikaan jaksanut kuunnella jokaista uutta The Fallin levyä. Fallin leimallisesti kirjallinen luonne ja ”älykköys” on lopulta apinan sanakirjanluentaa ja sivujen repimistä. Michael Clarken balettiryhmän soundtrackiksi kirjoitettu I Am Kurious Oranj 28 RUMBA. Pelkkä ajatus bändin levyjen olemassaolosta ilahduttaa, sillä viimeisinä vuosinaan Fall pelkistyi itsensä ideaksi – aivan kuin laulaja Mark E. Videoklippi paljastaa, kuinka paljon Smithissä on oraattoria, poliittista puhujaa. Juuri se on Fallissa ihanaa. Millaisen perinnön hän jätti jälkeensä. Smithin toteamus siitä, kuinka reilut kuusikymmentä jäsentä erotettuaankin hän yksin on Fall. Älyllinen Smith oli siten kuin keskiluokkainen mies yleensä on: äänekkäästi itseään esille tuova päällehuutaja, viimeisen sanan vaatija ja kaiken itseään kompleksisemman arvon elitisminä kieltävä. MITÄ Smith lopulta yritti sanoillaan ilmaista. Yhtyeen nimenkin historia käy parodiasta: se nimettiin Albert Camus’n mukaan The Strangeriksi, mutta nimestä päätettiin sittemmin luopua. Hän lukee litaniaa paperinivaskasta – peräisin jostain ehtymättömästä pöytälaatikosta – ja varmaankin kuulee kuulokkeista bändinsä soiton. Smith oli kyläidiootti, joka ilmestyi huutamaan kesken messun. Nuku hyvin, Big New Prinz Englantilaisen THE FALL -yhtyeen laulaja ja ainut pysyvä jäsen MARK E. SMITH kuoli tammikuussa 60-vuotiaana. The Annotated Fall -sivuston keskustelut pureutuvat yksittäisten sanojen kirjoitusasun vaihteluihin tietyn Fall-kappaleen sisällä tai yrittävät tulkita laihan lagerin ja paksun kansankielen paikoin käsittämätöntä sekoitusta. Paras kuvitus Smithin kaikesta irrallisuudesta on pätkä BBC:n dokumenttia viimeisistä John Peel -sessioista, joissa Smith känisee yksin äänityskopissa luurit päässä. Sen jälkeen bändi nimettiin Camus’n mukaan The Falliksi. Yhtä hyvin siellä voisi olla hiljaisuutta, sillä laulutaidoton Smith kuuntelee vain itseään, keskittyneenä omaan lausuntaansa ja johonkin merkilliseen kaavaan, jonka mukaan tietyt sanat on painotettava. 2000-luvulla niitä on ilmestynyt vuoden tai kahden välein, ja suurin osa kuulostaa aina samalta kuin edellinen. Smith -niminen kumileimasin, joka jätti jälkensä vain siirtyäkseen kirjoittamaan lisää solipsistista soopaa. ”Pidän lainausmerkeistä siellä, missä niitä ei tarvita”, Smithillä oli tapana sanoa
Hex Enduction Hourin (1982) aikoihin Fall sai aikaan pari ajankuvaklassikkoa teollisen Britannian vieraantuneesta, ylityylitellystä protestistäänestä. gradia.fi Astetta enemmän. ja 20.5. Mark E. Hänen alemmuudentuntonsa yläluokan edessä peittosi ainoastaan hänen ylemmyydentuntonsa työväenluokkaa kohtaan. Smithissä parasta oli, että hän pystyi muuttumaan siksi karikatyyriksi, joka halusi olla. Sekin on jotain. 1990-luvulla tulivat suotta vähätellyt, rujojen, anonyymien konesoundien levyt, jotka olivat kuin Psychic TV:n ja Primal Screamin välinen jatkojohdon pätkä. Murjottaminen saattoi olla rakennettu imago – ja rakennettu imago puolestaan aidointa, mitä hänellä oli. Hae musiikkialan perustutkintoon (muusikko). MUSIIKILLISESTI Fall oli aina rutinoituneesti outo. Smith oli luovuttaja, joka tajusi lopulta, että hän voi olla vain Fall. Pitkälti siksi, että Markille tuo kaikki edusti syvempää emotionaalista taistelukenttää hänen omien epävarmuuksiensa suhteen. Mutta näiden risteykseen mahtui myös yhtyeen aliarvostetuinta musiikkia tuottanut jakso, johon sisältyi kaupallinen flirtti ja fanipohjan sabotaasi. Tarinan siitä, kuinka ihminen vaikuttaa olevan onnellisimmillaan, kun hän oppii lopulta päästämään irti konfliktihakuisuudesta ja nauramaan tyhmälle vitsille. Sen ympärille haluaisi rakentaa tarinan yllättäen ilmaa siipiensä alle saavasta bändistä, kompromisseista ja pettymyksestä. Kitaristi-lauluntekijä Brix Smith Start toi Falliin amerikkalaisen grooven ja hittipotentiaalin, joka jäi hyödyntämättä. Smith hymyilee kameralle. Brix ei ollut ainoastaan unohdettu elinvoima ja Smithin ohella tärkein biisinkirjoittaja Fallin historiassa. Hit the Northin videolla on harvinainen, ehkä ainoa todistettu, sekunnin mittainen hetki, kun Mark E. Kuin Wire Chairs Missingin (1978) aikaan tai Gang of Four energisimmillään, kaikkien merkkien viitatessa Public Image Ltd -tyyppiseen hitaaseen hiipumiseen. Ehkä Smith oli lopulta eniten elementissään, kun hän ”esitti” outsideria. Ehkä Mark E. Mark E. Mutta jos tuo narratiivi perustuu roolille, joka ei ole luonteva, se ei tule kestämään. Smith oli lopulta eniten elementissään, kun hän ”esitti” outsideria. (1988) opetti, ettei Smith lopulta kyennyt Lou Reedin tai Iggy Popin tavoin minglaamaan intelligentsian kanssa kadulta tuotuna koristeena. LOOSEN MUSAOF Joka toinen sunnuntai klo 18.00 Visapaivat: 11.2., 25.2., 11.3., 25.3., 8.4., 22.4., 6.5. Vapaa paasy! : : Bar Loose • Annankatu 21 • www.barloose.com B A R V IS A : : : OPISKELE MUUSIKOKSI JYVÄSKYLÄSSÄ! Yhteishaku 20.2.–13.3.2018, opintopolku.fi. Fallissa parasta oli, että se oli jo valmiiksi kaikki ne bändit, jotka myöhemmin halusivat olla Fall. Vasta tarpeeksi etabloituneita rakenteita kohdatessaan Smith otti tuopin käteensä ja alkoi ölistä. Aluksi se oli kömpelöhkö, venkoilussaan ei niin kovin kiinnostava postpunk-ryhmä. Hän loi yhtyeelle yleisökosketuksen, joka perustui uskallukseen laskea suojaukset hetkeksi. Kuva vaikeasta ihmisestä on rakastettavampi kuin vaikean yhtyeen musiikki Lisäksi Smith on kirjoittanut ainoat tuntemani jalkapalloaiheiset kappaleet, joihin ei-jalkapallofanikin voi samaistua. Vain kivipesty taustakangas tekstittäjälleen. Vilpittömästi ja ilman itsetietoista virnistystä. Murjottaminen saattoi olla rakennettu imago – ja rakennettu imago puolestaan aidointa, mitä hänellä oli. Viimeisinä vuosinaan Smith olisi saattanut muuttua toisen oman luokkansa nousulle sokean valkoisen brittimiehen, Morrisseyn tavoin sietämättömäksi vihapuheautomaatiksi, jolle viimeinen yritys provosoida on kääntyä itseään heikompia vastaan. Hän voi sylkeä suustaan omaa automaatiotaan ja muuttua omaksi karikatyyrikseen: pilvelle huutavaksi ja nyrkkiään puivaksi vanhaksi mieheksi. Myöhempi northern rockabilly on ajoittain yhtä tympeää kuin The Smithsin farkkurokki: ei huonoa, saati loistavaa. Se oli itsesuojelullista halpahallikamaa
Junnut tuijottaa”, hän sanoo. Enemmän kiinnostaisi rivitalonpätkä lähellä lapsuuden kotitaloa. Kerta ei ollut ensimmäinen. Kävellessämme kauppakeskuksen ovia kohti taustalla soi Summer of '69, ja Lehikoinen jatkaa: ”En mä tiedä, mitä pitäisi sanoa, kun joku huutaa mulle kadulla, että ’Gettomasaaa!’.” Lehikoinen on elänyt täällä Jyväskylässä koko ikänsä, eikä ole lähdössä pois. ”Shh. Autossa Lehikoinen laittaa soimaan Jay-Z:n Where I’m From -kappaleen vanhasta iPodista ja lähtee liukastelemaan pääkallojäisiä katuja pitkin sinne, mistä on kotoisin. ”Lähimpänä sydäntäni on oikein grimy ysäri-Nyki, tiäksä, tämä”, hän sanoo ja käskee kuunnella flow’ta. TEKSTI OSKARI ONNINEN KUVAT OSKARI ONNINEN, MARKUS PAAJALA (AVAUSKUVA) K ohtaus suomalaisesta räppielämästä: olemme juuri ostamassa Prismasta pattereita, kun 24-vuotias Aleksi Lehikoinen hiljentää äänensä ja kopauttaa olkapäähän. Mercedes odottaa kauppakeskuksen parkkipaikalla. ”Ei semmoista kuule mun mielestä enää tänä päivänä.” 30 RUMBA. Helsinki on ”nähty”, vaikkei hän ole asunutkaan siellä. G E T T O M A S A Mä oon suomenmestari GETTOMASA ei tiedä, missä hän olisi nyt, ellei hän olisi päättänyt 17-vuotiaana, että hänestä tulee räpin suomenmestari
G E T T O M A S A RUMBA 31
Ikkunattomilla seinillä on akustointilevyjä, suuri Kanadan lippu ja yksi kultalevy. Arvaa mitä, ne on ilmaisia, ja sä saat siitä vielä rahaa. Halusin olla kuin ne.” Lehikoinen oli kouluvuodet räppipää. ”En ole ollut missään gettofantasiassa, mutta olen asunut talossa, jossa meillä oli aina yksi huone liian vähän. ”Tuossa näkyy iso näyteikkuna keskellä kaikkea. Täällä systeemi antaa sulle tosi kivoja juttuja.” Silti Aleksi Lehikoisen elämälle antoi suunnan räppi. Toisten tyylit vaihtuivat, Lehikoisen ei. Siitä hän on halunnut pysyä erossa. Suomen sosiaalista maisemaa, joka saa räpin lisäksi äänen lähinnä Arto Salmisen romaaneissa. ”Mä selvitin Tupacin koko biografian, kaikki biiffit, kaikkien niiden äijien diskografian, joka ikisen pienen seikan. Niistä hän ei puhu yhtään. Tekisi mieli hymähtää suomalaiselle räppi-idyllille, mutta Lehikoinen tuntee kyllä turvaverkon reiätkin. Siksi Kortepohjan blokkimainen ylioppilaskyläkompleksi kääntyy hänen suussaan ”projektiksi”. ”Suomessa sulla on mahdollisuus käydä mitkä tahansa koulut. Olen siitä nyt tosi kiitollinen.” Lähiöelämää, ehkä, mutta niin suomalaisista lähtökohdista, että ”raffiudesta” tai ”getosta” puhuminen naurattaa Lehikoista. ”Se varmaan pelkäsi, että lähden siihen syrjäytymishommaan”, Lehikoinen sanoo. 17-vuotiaana Lehikoinen tajusi, että haluaa itsekin räpätä. Se tiesi, että jos Aleksi pyörii tuolla pitkin Kortepohjaa kaikki illat, niin seuraako siitä mitään hyvää”, Lehikoinen sanoo. Lehikoinen asuu nyt kahden kaverinsa kanssa paritalonpuolikkaassa lapsiperheiden seassa. Perisuomalaisella tavalla. Opiskelijoita täällä lähinnä asui. Täällä systeemi antaa sulle tosi kivoja juttuja.” – GETTOMASA 32 RUMBA. Sen on maksanut levy-yhtiö PME, jolle Lehikoinen päätyi levyttämään muutama vuosi sitten. Piti vain olla maali, mihin pyrkiä. Sä tulet toimeen ja saat katon pään päälle tekemättä yhtään mitään. Me tehtiin musaa aamusta iltaan koko hiihtoloma.” Lähes suoraan vaalean talon edessä on punainen varastorakennus, jonka luo Lehikoinen, Laukkanen ja pari muuta kaveria lähtivät vanhempia karkuun treenaamaan freestyleä – pakkasiakin uhmaten. Koko ajan löytyi uutta opeteltavaa. Viereen jää 1970-lukulainen suomalainen kerrostalo, jossa Lehikoinen on kasvanut duunaritaustaisen äitinsä ja siskonsa kanssa. Ennen siinä oli Rentukka. Yhden kapean kadun varrella on vaalea omakotitalo. Muu puhe on paksua, kulmikasta, mutta anglismien täyttämää keskisuomea. ”Se kuulostaa kliseiseltä ja tyhmältä. ”Äidillä oli kokemusta siitä, miten pojat hölmöilevät. Ei systeemi. Paikallaan oleminen on ollut hänelle aina hankalaa. Sä tulet toimeen ja saat katon pään päälle tekemättä yhtään mitään. ”Kun koiranulkoiluttajia meni ohi, räpättiin niiden koirista”, Lehikoinen sanoo. Hän kulki Kortepohjan suurimmissa housuissa ja oli kiinnostunut musiikista, josta muut eivät välittäneet. Lukio jäi aikanaan kesken, mutta painoviestinnän ammattitutkinnon hän teki neljässä vuodessa loppuun äidin mieliksi. Lehikoinen on hyvinvointivaltion kasvatti, eikä siksi välitä varsinaisesta rataräpistä tai pahoinvointivaltioromantiikasta. Tuolla mäellä on Kortemäki, suburb, tiiäksä. Mä olen nörtti, mitä tulee räppäreiden elämään, aatteisiin, kaikkeen”, Lehikoinen sanoo. Arvaa mitä, ne on ilmaisia, ja sä saat siitä vielä rahaa. Se asettuu suoraan samaan arkirealistiseen jatkumoon Avaimen Markus-klassikon kanssa. Talossa asui Robert Laukkanen, kaverinkaveri ja entinen hevibändin rumpali. Se on edelleen mun harrastus. Klassikkomesta, jossa KPC:llä oli monta hyvää iltaa”, Lehikoinen viittaa hänen ja kahden muun Jyväskylä-räppärin Aren ja Rekamin levy-yhtiöön. Mutta alettuaan kirjoittaa riimejä Lehikoinen oli kuullut, että Laukkanen teki nykyään räppibiittejä. Pojan päivät kuluivat ”projektien” muodostaman DDR-kylän välissä pyörillä ja skeiteillä pyöriessä. KAUPUNGIN toiselta laidalta löytyy vielä yksi uneliaampi omakotitaloalue. Kaikki tarpeellinen Lehikoisen isän päihdeongelmista ja huoltajuusriidoista kerrotaan Pelkuri-kappaleessa. Ne ei-eronneet perheet. Yläkertaan on rakennettu studio. Nurkassa mikki, toisessa päässä iso kulmasohva ja sen yläpuolella pieni koripallokori, johon Lehikoinen heittelee palloa koko haastattelun ajan. Alakerrassa kämppis katsoo televisiosta Tommy Cashin uutta musiikkivideota. Elämä oli muuttunut vuosituhannen vaihteessa, kun vanhempi serkku oli antanut lahjaksi Eminemin Marshall Mathers LP:n ja sanonut sen olevan kova juttu. ”Kuuntelin, että ne ovat aika hyviä. Lehikoinen on syntyisin Kanadasta ja kuunnellut räppiä koko ikänsä. Vaikka sekin on vain New York”, Lehikoinen sanoo. Hän päätti, että hänestä tulee vielä räpin suomenmestari. ”Kun sä kerrot oikeita juttuja itse, sä pystyt tekemään kaikkein vahvimman siteen kuuntelijaan”, Lehikoinen perustelee. ”Ei kenelläkään kaverilla ollut yhtä kova kuri kuin meillä. Siinä vaiheessa kun mä menin New Yorkiin, tajusin miten hyvin asiat täällä ovat. Napsterin ja internetin myötä Lehikoiselle aukesi uusi maailma lopullisesti. G E T T O M A S A VIIDENTOISTA minuutin ajomatkan päässä kauppakeskuksesta ja muutama kilometri Jyväskylän keskustasta sijaitsee Kortepohja. ”Suomessa sulla on mahdollisuus käydä mitkä tahansa koulut. LEHIKOINEN ajaa mersun Kortepohjan vieressä sijaitsevaan Mäki-Mattiin, joka ei ole mikään Bronx vaan unelias, hieman porvarillinen omakotitaloalue. Se on Lehikoiselle huumoriräppiä. Soitin sille, menin sinne ja sitten jostain tuli vaan, että freestailataan näihin
G E T T O M A S A RUMBA 33
G E T T O M A S A 34 RUMBA
Olin räpännyt puolitoista vuotta. Ei ne jaksa hikoilla viikkoa saadakseen tuntia nautintoa. G E T T O M A S A Niin, mikä on mennyt vikaan. Siksi hänellä on hyvin tarkka käsitys, mitä saa tehdä ja mitä ei. Enää piti saada Lehikoinen uskomaan, että PME oli mukana tosissaan. Enkä mäkään ollut siellä kisoissa mikään hyvä. Yhdessä tehty kappale ilmestyi vuoden 2016 Chosen One -levyllä. Ei vittu Tupac soita mitään kitaraa.” – GETTOMASA RUMBA 35. ”On flow, riimit, äänenkäyttö, ulosanti, läpät, sanavarasto, biisiaiheet. ”Niiden kisojen taso ei ole mikään hullun hyvä. Dre tai Eazy-E, mutta ei niitä mainita silloin kun puhutaan kaikkien aikojen kovimmista mc:istä.” ”Kukaan opettaja ei ollut koskaan kiinnostunut, onko mulla musiikillisia lahjoja vai ei. Niissä puhutaan lukuja tekstitaitojen merkityksestä rap-lyriikan avulla. ”Se kynnys on liikaa. Hän ei juuri halua mainostaa tekemisiään, eikä todellakaan mennyt skeneilemään Arelle ja VilleGallelle. Mitä Suomi tekee väärin. ”Ei saisi olla kynnyksiä, että oppimisesta tulee hauskaa sitten, kun sä tajuat tämän, tämän ja tämän asian”, Salusjärvi sanoo. Hän halusi raivata tiensä huipulle musiikki edellä. Hän haluaa olla kaikissa paras. ”Siihen mulla ei ole vastausta”, Lehikoinen aloittaa. Yhtäkkiä hänellä oli ammatti. ”Tietäisikin nämä asiat. VilleGalle soitti DJPP:lle ja varasi studion. En laula, anna femma sitten.” ”Kuinka ironista se on, että nyt mä olen varmaan ainut äijä koko koulussa, joka elää musiikintekemisellä.” LEHIKOISELLA kävi tuuri, kun hän huomasi olevansa lahjakas räppäämään, eikä koulussakaan joutunut siitä paitsioon. On paljon yhden tempun poneja. Kun saadaan nuoret niitä kiinnostavalle alueelle, on helpompi miettiä lauseenvastikkeita ja pilkkuja.” Lehikoisen kokemus ei rajoittunut kalvosulkeisiin, vaan kaikkeen, mikä tuntui velvollisuudelta. PME oli juuri kiinnittänyt Tippa-T:n, ja VilleGalle ajatteli Gettomasan aitopäisyyden olevan sille sopiva vastapaino. Mä tiedän vain, että en pitänyt koulusta yhtään. Tehdä niin hyviä kappaleita, että muuttuu kiinnostavaksi. Sitten mä soitin vielä Davon paikalle. ”Ei kukaan puhunut selän takana, että mä olisin joku pelle, joka koettaa räppää.” Sen sijaan pian paikallinen konkari Are tuli kehumaan nuorisotalokeikan jälkeen. Pitää tehdä ihmisten ehdoilla se asia. ”Mä olen edelleen tässä psykoosissa, että mc kirjoittaa itse omat riiminsä, ja se on tärkeä juttu. Pari viikkoa myöhemmin Lehikoisen puhelin soi kesken koulupäivän. Yhtäkkiä unelmasta oli tullut totta. Meidän etu on ollut, että ne tietävät kuka Mikko on ja arvostavat sitä. Se, kuinka moneen juttuun taivut. Aitoutta on sekin, että tekstit pitää tehdä itse. Sen julkaisi PME. Ai laulukoe, pitäisi laulaa jotain Anssi Kelaa. Siellä touhuavat ne samat jätkät, jotka Are kävi hoitamassa jo 10 vuotta sitten. Ei vittu Tupac soita mitään kitaraa. ”Mutta vein sen studiolle. Ne olivat vaan, että soita Summer of '69, tässä kitara. Lehikoiselle räppi on tie, totuus ja elämä. Sinne tuli Gracias ja Tippa. Lehikoinen oli jo sopinut julkaisevansa seuraavankin levynsä kotikaupungin KPC-yhtiön kautta, mutta VilleGalle oli tullut juttelemaan saman vuoden Blockfesteillä, Snoop Doggin keikalla. Hän on toimittaja ja kriitikko, joka on kiertänyt yhdessä Notkean rotan Mikko Sarjasen kanssa suomalaisia ammattikouluja ja vetänyt Sanat haltuun -työpajoja. ”Mä sanoin Allulle, että onko räppejä. Se oli siinä mielessä perinteinen suomalainen räppidebyytti, että Gettomasa teki hyvin selväksi, mitä mieltä on musiikkibisneksestä, ”klubihittipaskasta” ja Uniikin flow’sta. Vittu mua vituttaa koulu, tiiäkkö. Ei sillä tietenkään heti ollut, kun se on tottunut viilaamaan niitä aina vähän enemmän kuin muut”, VilleGalle kertoo puhelimessa. Pahimpia olivat musiikkitunnit. ”En ymmärrä, miten koulu pystyi kokonaan syömään multa innon opiskella musiikkia. Mä halusin näyttää, että jos sä tulet PME:lle, niin kaikki on mahdollista ja mä haluan jeesata sua”, VilleGalle sanoo. Jos olisin saanut Aren vastaan, olisin saanut varmaan dunkkuun.” Vuonna 2014 ilmestyi Gettomasan debyyttilevy, Robert Laukkasen alias Ruubenin kotikadun mukaan nimetty Vellamo LP. Siitä lähtien Lehikoinen on ajanut viikonloput autollaan, ensin Opelilla ja nyt Mercedeksellä pitkin Suomea keikoille. VilleGalle soitti ja pyysi Helsinkiin. Välissä siteerattiin Wu-Tangia ja Biggietä ja heitettiin piikkejä Ruudolfille, Cheekille, kenelle vain. Salusjärvestä on selvää, että koulumenestyksessä näkyy kausaliteetti siihen, ettei räppiä pidetä hyväksyttävänä kielellisenä lahjakkuutena. Sitten meni kaksi minuuttia, olin zonessa ja havahduin 15 minuutin päästä.” Tällainen kokemus ei rajoitu vain Lehikoisen kaveripiiriin. Tunnit oli mulle tuskaa. Ne olivat vaan, että soita Summer of '69, tässä kitara. On historiassa ollut tyyppejä, jotka eivät ole tehneet niin, esimerkiksi Dr. Päätin, että nyt luen tai keskityn tunnilla, läpsin poskia. Kukaan opettaja ei ollut koskaan kiinnostunut, onko mulla musiikillisia lahjoja vai ei. Ainakin jos uskotaan Aleksis Salusjärveä. Ja se ilme, kun se tajusi, että ei jumalauta, nyt tämä Galis on tosissaan. Gettomasa on hänelle kuin Sims-hahmo: räppäri, jolla on erilaisia mittaroitavia ominaisuuksia. Pian sen jälkeen, vuonna 2012 Gettomasa voitti räpin suomenmestaruuden. ALEKSI Lehikoinen sanoo, että hän on aina tarvinnut ulkopuolisia maaleja, oli kyseessä sitten jalkapalloharrastus tai räppi. Jay-Z on äijä, joka pystyy kaikkeen.” Lehikoinen puhuu ”räpin tieteestä” ja siitä kuinka Nasin Illmatic (1994) on on hänelle Raamattu
”Jos mä olisin haukkunut jengiä mulkuiksi, käytäisiinkö me tätä keskustelua, koska mä pidän maskuliinisuutta jotenkin heikkona. Asenne käy selväksi: Gettomasa on enemmän kuin suomenmestari. Ja massi niistä. Nyt ei ole mitään uutta valmista soitettavaksi. Nuorempi oli tehnyt vanhemmalle selväksi, kuka on todellinen suomenmestari. Yksi äijä tulee, että täkädätäkädätäkädä-hey, jäkädäjäkädäjäkädä-hey. Mun koko pointti oli, että mä vittuilen teille kaikille, mutta kukaan ei tule sanomaan siitä mulle mitään tai räppäämään siitä mitään, koska kaikki tietävät, että sä et halua pudottaa mun nimeä”, Lehikoinen sanoo. En mäkään nyt tarttuisi, jos jostain tulisi joku muksu, joka vittuilee jotain. Soundcloud-räppiä se ei ole. ”Tuli olo, että tässä on katto, miten hyvin Suomessa voi pärjätä tämäntyyppisellä musiikilla. Mutta se on jotain, mitä se ei todennäköisesti halua.” Pudotettiin Gettomasan nimi silti. ”Haluuksä kiittää, että sait lämpätä mua. Mestaruusvyö oli vaihdettu. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä. Sen jälkeen tulee sata jätkää, että tämä on tämä hotti flow. Tahoilta, joita hän ei olisi odottanut ja joita ei bättläämällä voiteta. Viime aikoina hän on yhä useammin päätynyt vain selaamaan Youtubea. Lisäksi biisissä huomautellaan Supremen vaatteilla ostetusta haipista ja nettibiiffeistä, joiden jälkeen artistit eivät uskalla kuin katsella toisiaan etäältä klubin nurkista. Sun piti tulla sun omalla tyylillä”, hän sanoo. ”Muiden tyyppien kopioiminen oli ei, ei, ei. Jos Lehikoinen puhuu muuten studiossaan maailmanomistajan elkein, nyt hän heittäytyy suorastaan nöyräksi. Sitten ne ottavat sen, ja kuulostavat ihan samalta. Draken paras levy hänen mielestään on If You’re Reading This It's Too Late (2015). Lehikoisen mieltymys vanhaan räppiin liittyy siihen, että 1990-luvulla oltiin taitavampia ja koko kulttuuri oli puristisempi. ”Ei mua oikeastaan kiinnosta, mitä muut ihmiset ajattelevat, koska omatuntoni on puhdas. Kun Lössi ilmestyi, Radio Helsingin juontaja Renaz Ebrahimi ja räppärit Adikia ja Mon-Sala kiinnittivät huomion sen lauseeseen ”sun lössi on vaginoit”. Ruuben sanoi parhaiten: jos sä olet harmaalla alueella, sä olet lähimpänä totuutta.” LEHIKOINEN herää aamuisin niin, että on viimeistään yhdeltätoista ulkona kotoa, salilla tai syömässä. Siis se, jolla ei todellakaan ole dancehallia tai Rihanna-vierailuja. Biiffeihin se on johtanut vain kerran. ”Mutta jos joku tarttuu ja mä kelaan, että se on tarpeeksi iso kala, niin voidaan me tuoda biiffit takaisin Suomeen. Miljoona.” Suomessa monet ”multiriimiräppärit” vekslaavat sanajärjestyksiä miten sattuu saadakseen laininsa rimmaamaan. Mä olen kasvanut katsomalla South Parkia ja Dave Chappellea ja oppinut, että kaikesta saa heittää juttua. Olin harmissani, mutta aloin miettiä, että mitä sitten, vaikka katto nousisi ja keikat lisääntyisivät. Jos joku haluaa vääntää siitä väkisin teorioillaan läppää, niin siinähän vääntävät. DJ Kridlokkin UG-solo (2011) sentään ”keksi Memphisin ennen kuin siitä tuli cool”. Ruudolf yritti tulla lavalle näyttämään valokuvaa takaoven kautta sisään pyrkineistä Gettomasan kavereista. Kuppini musta on kädessäni”, Lehikoinen sanoo. Naisvihamielistä, he arvioivat. Lehikoinen joutui selittelemään. Kuinka monta uutta biisiä sä olet kuullut tuolla flow’lla. Samoin Kendrick Lamarin viime vuoden Damn.-levyltä hän sanoo singlebiisien olevan huonoimpia – ”niin kliseeltä kuin se kuulostaakin”. ”Mä vittuilin aika monelle äijälle siinä biisissä, mutta Rudy oli ainoa, joka tarttui. Mutta tuon kaltainen ajattelu ei aja tasa-arvoa millään tavalla eteenpäin”, Lehikoinen selittää. ”Olihan se keskisormi kaikille. Esimerkiksi Cheek kertoo elämäkerrassaan yhdeksi suurimmista saavutuksistaan sen, että sai koko biisin rimmaamaan samalla multiriimillä. Hän palaa iltapäivisin studiolle kirjoittamaan tekstejä. Ymmärrän, että jengi ajaa takaa sitä, että se on väärä sana. Hän sanoo olleensa viisi päivää huonona, keskustelleensa lukuisten ystävien kanssa, kyseenalaistaneensa maailmankuvaansa, mutta lopulta todenneen keskustelun toisarvoiseksi. ”Nyt kaikki käyttävät samaa flow’ta. Ei se ole pois kenenkään tasa-arvosta”, hän sanoo. Hän sanoo, että kappaleet pysyvät pitkään työpöydällä ja valmistuvat joukkona, kun on tarve. HELMIKUUSSA ilmestyi Kanye Westin ja Jay-Z:n Clique-kappaletta muistuttava Lössi-biisi, joka on Gettomasan statement sille, että suomalaiset räppärit ovat omineet tökeröt amerikkalaislainaukset. Samoin Kemmurun Kehumatta paras (2006) ja Ruudolfin Doupeimmat jumala seivaa (2004) saavat Lehikoiselta ymmärrystä, mutta muuten Gettomasan asema on ollut nostaa itsensä jalustalle, josta voi tuomita kanssaräppärit kadotukseen. Oli lapsellista asettua Rudyn yläpuolelle, koska se on kingi, mutta jengi innostui siitä biisistä.” Lopulta Gettomasa ja Ruudolf olivat samana iltana keikalla Henry’s Pubissa. Haluuksä tulla ottamaan selfien mun kanssa?”, Gettomasa oli iskenyt. G E T T O M A S A ”Nykyaikanakin on sama juttu, että voidaanko me puhua Drakesta parhaana mc:nä, kun me tiedetään, ettei se ole kirjoittanut itse niitä juttuja” Lehikoinen sanoo. Vellamo LP:n Kuolleet presidentit -kappaleessa kritisoidaan suomalaisräppäreitä ahneudesta ja viitataan Ruudolfiin, aiempaan suomenmestariin. ”Mä mietin, mikä tässä on se totuus. ”Ihan kuin Yoda puhuisi. Tuoreista tekijöistä Nipsey Hussle on kova juttu. Ja joku kuuluisuus.” ”Mun koko pointti oli, että mä vittuilen teille kaikille, mutta kukaan ei tule sanomaan siitä mulle mitään tai räppäämään siitä mitään, koska kaikki tietävät, että sä et halua pudottaa mun nimeä.” – GETTOMASA 36 RUMBA
G E T T O M A S A RUMBA 37
Mutta entä sitten, jos mä tekisin paremman. Levydiili ja sama tavoite uudelleen, check. Jos tekee sata keikkaa, kiertää viikonloput mersulla mikkeleiden onneloissa, huomaa väistämättä, että moni on saapunut paikalle ihan muista syistä kuin pakottavasta rakkaudesta hiphopiin. Ensin kritisoidaan yhteiskuntaa tai levy-yhtiötä. Lopulta heittäydytään joko moguliksi tai tullaan uskoon. Siitä, että vanhat ystävät on hylätty. Lehikoinen on 24-vuotias, julkaissut kaksi albumia ja yhden ep:n, klassikoita toki ainakin hänen omissa puheissaan, mutta eikö rimaa voi nostaa. En puhu vaan räpistä, vaan elämästä ylipäätään.” Lehikoinen suhtautuu musiikkiinsa niin vakavasti, että hän vaatii sitä yleisöltäänkin. Cheek meni Kämpin peilisaliin tiedottamaan lopettamisestaan silloin, kun koki pelanneensa suomiräpin läpi ja saaneensa tarpeeksi rahaa ja Emmoja lopettaakseen. Ehtiikö tässä kokea jotain muutakin kuin faijautua ja herätä siihen, että hups, 10 vuotta meni siinä. Lössi nousi Spotifyn yhdeksänneksi, mikä on kova saavutus kappaleelta, jossa ei ole käytännössä lainkaan pop-elementtejä. Hiffaatsä mitä mä meinaan?” Eikö riitä, että tekisi entistä parempia levyjä. Läpimurtoa seuraa bängerit, juhliminen ja sitten vaihe, jolloin tehdään biisejä siitä, kuinka ollaan pahoillaan kaikesta. Mä haluan kokea asioita. Siitä, että ollaan oltu kusipää. Bollingerin makuinen elämä ei kiinnosta häntä. G E T T O M A S A ”Mä voin viikot tehdä biisejä ja viikonloppuna ajaa autolla johonkin. ”Kyllä mä varmaan pystyisin. Ne oli kaikista helmimmät reissut, mitä oli koko vuonna.” YLEENSÄ suomalaisen räppärin uran kaari on samanlainen. Viime kesänä julkaistu 17-ep hyppäsi Chosen Onen 1990-lukuräpistä 2010-luvulle. Siksi viime vuoden parhaat kokemukset olivat paljon yksinkertaisempia asioita. Parantaa ”Sims-hahmon” ominaisuuksia. Tehdään hitti, jolla lyödään läpi. Olen koko elämäni halunnut sinne. Aleksi Lehikoinen on vähän samankaltaisessa tilanteessa: nyt niin moni unelma on jo ruksittu, että pitäisi keksiä mitä seuraavaksi. Menen kohti sitä tavoitetta, että haluan näyttää kaikille, mitä on hiphop”, Lehikoinen sanoo. Mä tekisin räppiä ilman ulkopuolisia maaleja ihan varmasti, mutta nyt musta tuntuu, että tämä seikkailu on seikkailtu. Räpin SM, check. Chosen Onen kannessa Lehikoinen poseeraa kyllä Jim Beam -pullo 13.-15.7.2018 JOENSUU Liput: 1 pv 79 € \ 2 pv 109 € \ 3 pv 139 € Ennakko: Lippu.fi \ Tiketti \ ilosaarirock.fi/liput CHEEK \ NIGHTWISH US Action Bronson US \ Gogol Bordello US Behemoth PL \ Night Lovell CA \ Zeal & Ardor US Lewis Capaldi UK \ Amorphis \ Apulanta CMX & Joensuun kaupunginorkesteri Stam1na \ Gasellit \ Von Hertzen Brothers Beast In Black \ Juha Tapio \ Pyhimys K-X-P \ Kube & Eevil Stöö \ Ruudolf \ Vesta Olavi Uusivirta \ Vilma Alina + more ”Mä tekisin räppiä ilman ulkopuolisia maaleja ihan varmasti, mutta nyt musta tuntuu, että tämä seikkailu on seikkailtu. Välitavotteita ehti olla. Miten mun arki muuttuisi mihinkään. Klassikkoalbumi, check. ”Mä kävin kaksi kertaa Nykissä. Mä olen aina ollut määrätietoinen, mutta en nyt vain tiedä, mitä haluaisin tehdä. ”Syljin ihan vitun nälässä! Mulla meni ääni, kun nauhoitin sitä. Hiffaatsä mitä mä meinaan?” – GETTOMASA 38 RUMBA
13.-15.7.2018 JOENSUU Liput: 1 pv 79 € \ 2 pv 109 € \ 3 pv 139 € Ennakko: Lippu.fi \ Tiketti \ ilosaarirock.fi/liput CHEEK \ NIGHTWISH US Action Bronson US \ Gogol Bordello US Behemoth PL \ Night Lovell CA \ Zeal & Ardor US Lewis Capaldi UK \ Amorphis \ Apulanta CMX & Joensuun kaupunginorkesteri Stam1na \ Gasellit \ Von Hertzen Brothers Beast In Black \ Juha Tapio \ Pyhimys K-X-P \ Kube & Eevil Stöö \ Ruudolf \ Vesta Olavi Uusivirta \ Vilma Alina + more
Vappuna ja uutenavuotena, jolloin on pakko. LEHIKOINEN on itse puhunut tekevänsä reality-räppiä: on siinä kyse sitten hyvinvointivaltion rosoisista pinnoista tai tavallisen parikymppisen jyväskyläläisen, räpistä kiinnostuneen jäbän tavallisesta elämästä. Siellä mä istuisin PME:n pöydässä, ja muut olisivat ihan bilemeiningeissä. Oon himassa kavereideni kanssa.” Seuraavaksi pitäisi lähteä Emma-gaalaan, mutta automatka Jyväskylästä on pitkä – ”ellen mä voita”. ”Mä hengaan mun omassa kuplassa. Mä vaan teen ne sanoiksi”, Lehikoinen sanoo. Musiikki ei ole enää samaistuttavaa. Sen, että jo Chosen Onen ysäriräpistä eteneminen oli jollekin itsensä myymistä. Mä en biletä. Kortepohjan ja määrätietoisuutensa. ”Siinä ei ole juksattu missään kohdassa sekuntiakaan. ”Meinaatko, että mä lähtisin Helsinkiin leikkimään jotain Hollywoodia?”, Lehikoinen kysyy. Sen, että vihasi koulua ja kaikkea, mikä pitäisi tehdä velvollisuudesta. Mä kerron näistä jutuista, jotka te jo tiedätte. Hän on teoriassa Lehikoisen A&R, mutta sanoo haluavansa pikemminkin mahdollistaa visioita ja antaa selkänojaa sekä tukea silloin, kun sitä tarvitsee. ”Se on se voima, mihin mä uskon musiikissani. ”Mä tiedän, mitä siinä kävisi. ”Jos mä menen keikalle, mä heitän sen, otan pakolliset kuvat ja menen nukkumaan. Hän on käynyt kappaleissaan läpi samat asiat kuin tässä haastattelussa. Yhteiskunnallista hänen räppinsa ei ole, mutta toisaalta henkilökohtainen on poliittista, eikä Lehikoinen ole kokemuksineen yksin. Se on täysin aitoa toi homma, ja se on niin vitun priimaa”, VilleGalle arvioi suojattiaan. Nyt hän vielä elää suunnilleen tavallista parikymppisen elämää, mitä nyt ajaa viikonloput keikoilla ympäri Suomen. Lehikoisen aitous on ollut niin yksinkertaista, että hän on katsonut lähelle ja kertonut, mitä näkee ja kokee. Oman elämänsä. Gettomasan elämän. ”Mielenkiintoinen kela.” ”Jos mä menen keikalle, mä heitän sen, otan pakolliset kuvat ja menen nukkumaan. Tai ylipäänsä sitä, että Lehikoisen elämästä tulee sellaista, että Gettomasa ei ole enää tukihenkilö niille, jotka ovat häntä tähän asti tarvinneet. Mä en biletä. Se on feikkiä.” – GETTOMASA 40 RUMBA. En ole päässyt siihen seurapiirijuttuun ineen. ”En mä oo ikinä ajatellut tota, mutta mielenkiintoinen kela”, Lehikoinen sanoo. G E T T O M A S A kädessään, mutta sanoo olleensa humalassa viime vuonna kaksi kertaa. Niin. Elämä muuttuu sellaiseksi, että enää ei ajeta poikakommuunista lounaalle kauppakeskuksen sushibuffetiin. Se on feikkiä”, Lehikoinen sanoo. Tavallisuus haihtuu. Mutta mitä seuraa siitä, jos hänestä tulee vielä nykyistä suositumpi. Että arki ei enää ole samaistuttavaa. Sitten mä menisin hotellille nukkumaan.” Lopulta hän kuitenkin meni gaalaan ja jopa jatkoille – VilleGalle yllytti ja Jare hankki puvun – mutta yhtään punaisen maton kuvaa ei hänen Instagramissaan tai Facebookissaan nähty. En ole päässyt siihen seurapiirijuttuun ineen. Siksi hänelläkään ei ole mitään puolivuotissuunnitelmaa tai tulevaisuudennäkyä siitä, miten Gettomasan ura etenee
L a 21.7.2018 TAMMISAARI, STALL RSPARKEN Portit auki klo 15.00. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Liput kuluineen alkaen: kenttä 69,50 €, priority ( K-18 v.) 89,50€. 010 841 4185. VIP-paketit Menolipusta: vip@menolippu.fi / Puh. Pe 20.7.2018 HAMINA, Bastioni Portit auki klo 17.30. Liput kuluineen alkaen: kenttä 69,50 €, numeroimaton istumakatsomo 79,50 €.. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min
oli suvereeni haltuunotto ja Popkorni kirkkaalta taivaalta jyrähtänyt ilmoitus koskemattomuudesta. Seuraavan esseekokoelman on tarkoitus tarjota näkökulmia siihen, mistä ja miksi vuosi 2017 tullaan muistamaan popmusiikin saralla. Jossain rinnakkaistodellisuudessa, missä mustavalko-tv ei esitä Vain elämää -allstars-kausia, Spotifyn algoritmit eivät määritä korvamatoja ja Anatude on pääruoka kuumimmassa katuruokakeittiössä, soi Juna Kainuuseen. Jotkut uskoivat vielä upeisiin albumikokonaisuuksiin, ja niistä puhuttaessa muistettiin artistin lisäksi ylistää tuottaja Jack Antonoffia. Popmaailman painavimmat näytöt tulivat räppirintamalta: DAMN. Punapäinen britti kilkutteli karibialaisrytmit kovalevylle ja lauloi Shape of Yousta vielä suuremman kappaleen. 2 1 7 Albumeita ja antiteesejä TOIMITTANUT JUKKA HÄTINEN K oko vuoden mittainen biisi Despacito soi tauotta radioissa ja sai jokaisen biisinikkarin uskomaan olevansa kotoisin Latinalaisesta Amerikasta. BR AN D AN W AL TE R 42 RUMBA
Hän on yhä nuori, hädin tuskin parikymppinen, ja saanut lyhyessä ajassa paljon: rahaa, julkisuutta, kirjanpitäjän, liikaa julkkiskavereita ja ison talon Aucklandista. Biisi on minulle vieras enkä halua kuunnella sitä. 2 1 7 Melodrama on teemalevy, joka pyörii kotibileiden ja niiden jälkipyykin ympärillä. Lorde on sanonut, ettei Melodraman ensimmäinen kappale Green Light viittaa The Great Gatsbyyn vaan liikennevaloihin, mutta F. On lokakuu ja Tukholmassa sataa vettä, mutta kesällä julkaistu kakkosalbumi Melodrama lämmittää yhä. Lorde on tehnyt täydellisen levyn, mutta esiintyjänä hän on vielä raakile. Haluaisin huutaa lavalle: älä pelkää! ANTON VANHA-MAJAMAA Lorde Melodrama REPUBLIC RUMBA 43. Melodrama kertoo kesästä, johon on helppo hukkua ja ihastuksesta, johon on helppo hukkua. Lordelle näyttää käyvän samoin, vaikka ei pitäisi. Sen jälkeen on tapahtunut. Hän laulaa näitä lauluja itselleen, vaikka ympärillä olisi sata kaveria. Näin täällä viimeksi Nicki Minajin viisi vuotta sitten ja kiusaannuin tajutessani, että häneltä loppuivat biisit kesken. Se on viisas ja kypsä, ja kuuntelen sitä melkein päivittäin. Lavalla on oikea parikymppinen, joka tuntuu jumalaisista tanssiliikkeistään ja hypertrendikkäistä housupuvuistaan huolimatta pelkäävän, että hänen introvertti poppinsa jääkin liian yksityiseksi. Kun Lorde avaa suunsa kappaleiden välissä, hän on taas Ella Yelich-O’Connor: hermostunut nuori nainen, joka ajautuu pitkiin, pateettisiin puheenvuoroihin siitä, miten kiitollinen hän on ja miten hän kokee yhteyttä meihin kaikkiin. Niin tehdessäni kuvittelen tutustuvani uusiseelantilaiseen Ella Marija Lani Yelich-O’Connoriin paremmin. Se on hedonismia yhdistettynä haikeuteen; isoja tiloja, joissa kertojan ääni hukkuu tyhjyyteen. Hedonismia ja haikeutta A nnexet on keikkapaikka, johon isot popparit tulevat osoittamaan, etteivät he ole vielä valtavia. Siksi tuntuu epäreilulta, että Tukholmassa Lorde tuhlaa aikaa lainaversioon The 1975:n kappaleesta Somebody Else. Muistelen ensimmäiseltä levyltä löytyvää Tennis Courtia, jolla 16-vuotias Lorde laulaa siitä, kuinka hän astuu pian ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. On huomionarvoista, että uusissa musiikkivideoissaan Lorde on aina yksin. Melodraman kaikki 11 kappaletta ovat vuoden 2017 parhaimmistoa, ja tulen palaamaan niihin vielä vuosien jälkeen. Se tuntuu vilpittömältä, vaikka sitä on ollut viimeistelemässä muusikoiden, tuottajien ja pr-ihmisten armada. Melodrama on hämmentävän rehellinen ja tarkkakatseinen siihen nähden, että Lorde on kirjoittanut levyn kappaleet teininä. Silti Tukholmaan ensimmäistä kertaa saapunut Lorde vaikuttaa lavalla nuorelta ja epävarmalta. Juuri tämä on Lorden tärkein saavutus: tehdä muodikasta ja huippuunsa tuotettua musiikkia, joka avaa samalla spontaanisti portin artistiin itseensä. Scott Fitzgeraldin romaani hiipii mieleen pitkin albumia. Kertoja on sama kuin Pure Heroinella (2013), mutta neljä vuotta vanhempana. Yleisön edessä omaa esiintymistä ei voi tuottaa eikä kuratoida. Ei ole filttereitä, ei tuottaja Jack Antonoffia, ei ohjaajaa, joka leikkaisi ajoissa seuraavaan kuvaan. Tarve korostaa itsepäisesti kollektiivisen kokemuksen hienoutta, vaikka 3500 hengen yleisö syö jo valmiiksi kädestä. Haluan Writer in the Darkin, joka jää nyt kokonaan esittämättä. Tämä on Lorden suurin vajavaisuus ja sairaus, josta monet hänen aikalaisistaan kärsivät: tarve alleviivata oman taiteensa merkitystä silloin, kun musiikin pitäisi antaa puhua puolestaan. Kesä ja rakkaus ovat niin lähellä, että vaatii taitoa saada siitä irti jotain näin oikeaa. Hän on julkaissut kaksi levyä, jotka tunnen kuin omat taskuni ja jotka ovat täynnä täydellistä popmusiikkia. Melodrama on teemalevy, joka pyörii kotibileiden ja niiden jälkipyykin ympärillä
Emma-gaalassa palkittavaksikin se sopii – kriitikoiden valinta -kategoriassa, totta kai. Heiltä on lainattu kitarat ja kompit, ja heidän seikkailuistaan kirjoitetaan tekstejä, joissa kaupunkien valot kutsuvat kuin Pelle Miljoonaa ikään. Vastaeronneelle se kaikki oli silkkaa hunajaa. Osapuolten välistä ikäeroa tuskin huomasi kukaan. Se on riittävän mainstreamiä Ruisrockiin mutta tarpeeksi uugeetä pienille klubeille. Yhtäkkiä sen tiesivät kaikki: jos ystävän sydän särkyi, hänelle piti lähettää Spotify-linkki Litku Klemetin ensimmäisen soololevyn nimibiisiin. Paljon kiinnostavampaa oli se, kuinka hänen musiikistaan sekosi äkkiä puoli Suomea. Merkillepantavinta ei kuitenkaan ollut se, kuinka nokkelaa lyriikkaa Sanna Klemetti kirjoitti, eikä sekään, miten taidokkaasti hän yhdisteli korneja Finnhits-tunnelmia ehtaan rokkenrolliin. Se on merkillepantavaa ajassa, jossa rock tuntuu nähneen parhaat päivänsä eikä kitaramusiikki liiemmin kiinnosta ketään. Kun maaseudusta tuli cool V uonna 2017 kannatti potea sydänsuruja. Vuoden viimeisen Rumban haastattelussa Sanna Klemetti kertoi, mitä musiikki hänelle ensisijaisesti tarkoittaa: karnevaalia, leikkiä, performanssia. Sellaista ei olisi voinut syntyä ilman tarkkasilmäistä pikkukaupunkielämän havainnointia ja viime vuosikymmenten kulttuurihistorian tuntemusta – siis juuri sitä sivistystä, jonka tärkeyttä Klemetti muistaa haastatteluissaan peräänkuuluttaa. Nyt pato on kuitenkin murrettu, uusi universumi on syntynyt, ja tulevaisuudelta voi odottaa ihan mitä vain. Litkun musiikki on älykästä mutta helposti lähestyttävää, taiteellista mutta vastustamattoman tarttuvaa. Ilmiönä Litku Klemetti on vähän kuin PMMP parhaina päivinään: häneen hurahtavat niin musiikkinörtit kuin massatkin. SUSANNE SALMI Litku Klemetti Juna Kainuuseen LUOVA RECORDS EE VA LI ET O N EN 44 RUMBA. Siinä missä muut eturivin suomalaismuusikot keskittyvät liki inhorealistiseen somearjen kuvaamiseen, Klemetti seikkailee kaikessa rauhassa omassa, hienoisen psykedeelisessä universumissaan. Niin kävi kesällä jopa Helsingin Torikortteleissa, jossa tavanomaisina iltoina keskitytään lähinnä muotipönöttämään sievästi samppanjalasi kädessä. Se onnistuu esimerkiksi nostamaan maaseudun profiilia tavalla, josta keskustapuolue voi vain haaveilla. Kuvaan sopii sekin, että vuoden varrella Klemetti yhtyeineen päätyi keikkailemaan vaihtoehtorockin legendan Yarin kanssa. Juna Kainuuseen -levyn vinksahtanut maailma tuntuu sotivan kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. 2 1 7 Ilmiönä Litku Klemetti on vähän kuin PMMP parhaina päivinään: häneen hurahtavat niin musiikkinörtit kuin massatkin. Aikamatkailun lomassa Klemetti jakelee niin ikään yllättäviä kädenojennuksia vanhempiensa ikäluokalle. Niillä hiki lentää, vesipullo kaatuu solistin päähän, eturivissä humalaiset uhoavat ja jäykempikin kuulija tanssii. Klemetin sanoituksissa kehittyvien maakuntien Suomi on yhtäkkiä cool ja rokkitähtenä 70-luvun Kainuussa on kadehdittavan hyvä olla. Lyriikoissa laitettiin pato paskaksi, annettiin kaiken romahtaa ja vielä viime sekunneilla manattiin entinen rakastettu matkalle Lahteen, maamme tunnetusti ankeimpaan kaupunkiin. Vaikka Juna Kainuuseen on sellaisenaankin merkkiteos, ei siitä puhuttaessa voi sivuuttaa Litkun keikkoja. Sattui nimittäin niin onnellisesti, että murheita helpottamaan oli juuri sävelletty täydellinen kappale
Ennuste piti kutinsa. Silti ilman meemittämistä levynkansi ja siten myös levy eivät varmastikaan olisi saaneet samanlaista huomiota – ja se ratkaisee. Totta kai. Silti Damnin viraaliarvo oli arvattavissa. on viime vuoden paras esimerkki siitä, miten musiikkimarkkinointi tulee jatkossa pyörimään yhä enemmän meemien ympärillä. Kun Kendrick Lamar räppäsi tuoreinta DAMN.-albumiaan edeltäneellä HUMBLE.-sinkulla ”my left stroke went viral”, tuntui hän tietävän jo itsekin luovansa ilmiöitä, vaikka sitten vasemmalla kädellä. Se on pinnalta katsoen Lamarin tuotannosta selkein ja virtaviivaisin albumi, joka sisältää neljätoista suhteellisen selkeää kappaletta. Kendrick Lamar tietää, ettei onnistunutta meemiä tehdä väkisin: se vain syntyy. Tietenkin. Tyhmää ja absurdia. Liiat rönsyt on karsittu niin sävellyksistä, kannesta kuin nimistäkin. MIKAEL MATTILA Kendrick Lamar DAMN. AFTERMATH CH RI ST IA N SA N JO SE RUMBA 45. E räs ystäväni suunnitteli hiljattain paitaa, jossa lukisi ”SAAKELI.” tai ”PANNAHINEN.”. Lopputuloksena Lamar pokkasi kolmannen Billboard-paalupaikkansa ja rikkoi ylivoimaisesti omat myyntiennätyksensä. Kiitos, internet. Ei ollut väliä, oliko siltä kuullut nuottiakaan. Damn on ilman muuta erinomainen levy. Nettimeemit ovat tästä viimeisin esimerkki, minkä Damnin suosio havainnollistaa. 2 1 7 DAMN. Tietenkään popmusiikin toisintaminen meemeillä ei ole uutta. Albumin kansi poiki liudan artikkeleita, joissa listattiin parhaita meemitoisintoja. Siksi niihin on helppo tarttua. Kansi ja kappaleiden nimet ovat kuin hashtageja tai muutaman sekunnin Snapchat-tarinoita: ne on räätälöity minimalistiseen viestintään mieltyneelle somesukupolvelle. Kuvaavaa on, että levynkantta alettiin raastaa heti sen julkistuksen jälkeen. Miksei näinkin olisi. Toistaiseksi vain kaikki siihen liittyvä touhuaminen vanhojen levynkansien tärvelemisestä dadaistisen ”meemiräpin” tekemiseen ovat olleet ensisijaisesti epäkaupallista hupia. Kun levy ilmestyi, tiesi koko internet sen olemassaolosta. Nerokasta. Netissä epäiltiin, että kuva kirkuvan tekstin alla tympääntyneenä poseeraavasta Lamarista oli luotu juuri lakonista reaktiomeemiaskartelua varten. Jo valmiiksi huomiotaherättävään kanteen oli kulmiensa alta pälyilevän Lamarin sijasta photoshopattu hahmoja Simpsoneista takavuosien showpainijaan Ron Simmonsiin tai Hessu Hopoon. Niistä on tullut rahanarvoista bisnestä, joiden avulla yritykset yrittävät somen huomiotaloudessa kalastella klikkejä nuorilta seuraajiltaan. Meemit on kesytetty niiden omassa lajissaan. ”Valtavirran” yksi ominaispiirre lienee sen taipumus löytää keinot alakulttuurien muuttamiseen rahaksi. Tämä houkutteli tietenkin yhä enemmän yleisöä kohun ääreen, ja viraalikierre kasvoi kasvamistaan. MEEMI . Näiden tunnetut lausahdukset oli sovitettu tavalla tai toisella albumin otsikkoon. Jokainen popmusiikkia edes kursorisesti viime vuonna seurannut tietänee, mihin humoristinen paitaideointi viittaa. Riitti, että meni Instagramiin tai Twitteriin, ja törmäsi hetkessä anonyymin meemikoneiston tehtailemiin, lukemattomiin variaatioihin sen kannesta. Olisi huolimatonta väittää, etteikö meemityksellä olisi ollut positiivista vaikutusta menestykseen. Tämän lisäksi se on viime vuoden paras esimerkki siitä, miten musiikkimarkkinointi tulee jatkossa pyörimään yhä enemmän meemien ympärillä. Kuten kaikki mediapelin mestarit, myös Lamar vain heitti syötin yleisölle ja katsoi, kun taika tapahtui
JVG sai sen näyttämään siltä, että kaikki on puhtaasti heidän PME-levy-yhtiönsä masterplan. Nöyränä siinä ei ole pysytty, eikä ole tarvinnutkaan. OSKARI ONNINEN JVG Popkorni PME AN D RE I KI PA H TI 46 RUMBA. Oikeastaan jo aivan käsien ulottuvissa. Jos JVG joskus sanoo pitävänsä tauon, haluan uskoa sen olevan pidempi kuin nykyiset puolitoistavuotiset, joita rummutetaan spektaakkeleina. Draken More Life (2017) on kuunneltu, mutta yksi JVG-levy lisää tämä on. Mutta uskon ja toivon, että he tietävät, että räppikentällä kaikki on voitettu, mestaruusvyöt määritelty ja Cheekin excel ruksittu valmiiksi. Siksi on fiksumpaa huudella isommilleen musiikkibisneksen puolella. Popmusiikin suuressa maailmassa on koko ajan yritetty tehdä kaikkea uutta ja suurta hashtag #digitalist. 2 1 7 Popkorni on antiteesi jämähtäneelle artistibrändäykselle, identtisille albumisykleille ja tyhjälle markkinointipuheelle. Nyt tehtiin beyoncét ja draket ja kaikki meni, kuten pitikin. Sille, kuinka riittävän suosittu artisti alkaa väistämättä toimia urallaan kuin riittävän suosittu artisti. Elokuussa julkaistulla Popkornilla Jaren ja VilleGallen vitsit ovat ehkä väsyneempiä, mutta räpit parempia ja sujuvampia kuin kertaakaan. Stadikan voisi myydä tuosta vain, ehkä kaksikin, mutta ehkä sen peruskorjauksen valmistumista odotellessa JVG keksii jotain omaperäisempää. Taas Pete Parkkonen saa laulaa sen yhden vähän haikeamman biisin. ”Visio meidän uusimpaan levyyn lähti siitä, kun mä huomasin edelliskesänä, että kaikki artistit valitti väsymystä ja sitä, kuinka raskasta on. Suomessa markkinointitrendien seuraaminen on johtanut niin usein viraalikampanjapyristelyihin ja kuolleina syntyneisiin hashtageihin, että tradenomikin näkee silmillään markkinoinnin menneen vikaan. Popkorni on antiteesi jämähtäneelle artistibrändäykselle, identtisille albumisykleille ja tyhjälle markkinointipuheelle. Seitsemässä vuodessa yhtye ei ole tehnyt yhtään kauttaaltaan erinomaista levyä, mutta julkaissut kappaleita ylijäämättömän hittikokoelman verran, mikä on paljon kovempi saavutus. JVG teki levyn salassa kesäkiertueen kuluessa ja ripusti yllättäen mainoksen Forumin seinään, pudotti parhaan levynsä Spotifyhin ja vielä muutama kuukausi myöhemmin julkaisi sen parhaan kappaleen Popkornin irtosinglenä. Voitolla yöhönkin on väännetty puujalkaiseksi Tappiolla tappiin -hokemaksi. Älä jätä roikkuu ja Popkorni ovat roikkuneet (heh) Spotify-kärjessä vuorotellen läpi syksyn ja talven. Onneksi se kaikki on toissijaista. Mulle tuli sellainen fiilis, että eihän jengi tee edes musaa enää! Tekevät yhden biisin puoleen vuoteen, mikä on mun mielestä se suurin stressi, keikathan on vaan hauskaa”, VilleGalle sanoi syksyllä Rapport-mediassa julkaistussa haastattelussa. Samaan aikaan on kiistatonta, että JVG:kin haluaa näyttää. Todiste siitä, että myös suomalaisen popin valtavirrassa voi tehdä ihan mitä haluaa, kun vain uskaltaa, osaa ja tietää mitä tekee. En ole varma. Niin on mikä tahansa muukin. Tämän kaiken ravistelu oli kai levyn tarkoituskin – ja paljon oleellisempaa kuin ”klassinen albumikokonaisuus”. On vain annettu tekojen puhua. Siistimpää kuin stadikan myyminen O vatkohan Jare ja VilleGalle ymmärtäneet, että vanhan ajan klassikkoalbumikokonaisuus on jotain, mitä JVG:n ei koskaan tarvitse tavoitella. En tiedä. Paitsi voisi se olla kiva kuriositeetti ja vanity project, mutta siinä se. Mutta näin haluan uskoa. Jos VilleGallesta on povattu Suomen Jay-Z:tä, supertähtimogulia ja mogulisupertähteä, se piste on joka päivä lähempänä. Siellä vallankumouksia on vielä tekemättä. Popkorni on painavin statement, joka suomalaisessa popkentässä on nähty aikoihin
Mutta toisaalta, muun muassa The Ringerin julistaman poptimismin murroksen jälkeen tarvitaan taas maalitauluja. 2 1 7 Sheeranin tavallisuus hämmentää pop-elitistejä, jotka ovat tottuneet siihen, että oikeat poptähdet ovat neroja kummajaisia eivätkä lähikuppilan peruskultturelleja vakiovieraita. Dividen kuunteleminen on kuin lottoamista: onnistumisten vastapainoksi kulman takana vaanii aina katastrofi. Hän on taidehistorioitsijan poika, lahjakas biisintekijä ja perillä poptrendeistä niistä välittämättä. On osoitettava, että ”cooliuden” poissulkeva ominaisuus löydetään hänestä väkisin, vaikka tatuoinneista. Sheeran ei suinkaan tee noin huonoa musiikkia, joten syy arvosanoille on syvemmällä: hänen nykymaailman kompleksisuuteen peilaten liian suoraviivaisessa ja laiskassa maailmankatsomuksessaan, jossa musiikkikin koostuu pelkästään perusasioista. Kun Vulture-sivusto tekee jutun, jossa luetellaan Ed Sheeranin tatuoinnit, koska ne nyt vain ovat rumia ja ne ovat Sheeranin, voi sanoa, että johonkin hermoon on osuttu. Esimerkiksi heidän seurassaan Sheeran on aito ”guilty pleasure”, mikä saattaa itse asiassa olla tällä hetkellä mitä suurin kohteliaisuus. Teoriani on, että nimenomaan tämä Sheeranin tavallisuus hämmentää pop-elitistejä, jotka ovat tottuneet siihen, että oikeat tähdet ovat neroja kummajaisia eivätkä lähikuppilan peruskultturelleja vakiovieraita. MARKUS HILDEN Ed Sheeran ÷ ASYLUM/ATLANTIC BE N W AT TS RUMBA 47. Sheeran kuitenkin tekee musiikkia hittipopin lainalaisuuksien mukaan ja vieläpä hyvin. Ihmisenä Sheeranin lähtökohdat ovat pop-elitistin näkökulmasta hyvät. Pitchfork antoi levylle arvosanan 2,8/10, Drowned in Sound 3/10, The Guardian 2/5 ja Consequence of Sound C-. Aikana, jolloin popparit miettivät, kannattaako julkaista albumeita, lähes kaikki Dividen kappaleet ovat keränneet Spotifyssa vähintään sata miljoonaa kuuntelua. Sheeran tuskin on ajatellut sitä nimetessään levyään, joka on jatkoa albumeille + ja x (Multiply) ja kertoo kaksijakoisuudesta musiikillisesti ja temaattisesti. Mutta tärkeintä on tämä: akustisen kitaran päälle serenadeja laulava Sheeran on vaikeinta musiikkia, mitä pop-elitisti voi nyt kuvitella. Justin Bieber on jo tunnustettu puolineroksi, ja Ariana Grande on erinomaisesti onnistuneen One Love Manchester -hyväntekeväisyyskonserttinsa ansiosta lähes uusi Bob Geldof. Pop-elitistin paras vihollinen E d Sheeranin viimevuotinen ÷ (Divide) on nimensä mukaisesti jakanut kansan: moni ei siedä Sheerania, vielä useampi rakastaa häntä. Erinomaisten hetkien (Shape of You, Perfect, Castle on the Hill) seassa kuullaan helposti skipattavia kappaleita (How Would You Feel, Supermarket Flowers). Kun on ensin vihattu, voi vain voittaa. Mutta hänen musiikkinsa on liian tavallista. Sheeran reppureissaa Aasiassa, kuuntelee Van Morrisonia, silittelee kissojaan ja katsoo Fresh Prince of Bel Airia ja luontodokumentteja. Divide on ollut menestys nimenomaan albumina. Pop-elitisti saattaa naureskella hänen sanoituksilleen, mutta hittien suurkuluttajan mielestä esimerkiksi Perfect-hitin kertosäe ”When you said you looked a mess / I whispered underneath my breath / But you heard it / Darling, you look perfect tonight” on romanttista lyriikkaa samalla tavalla kuin Bridget Jonesin ja Mark Darcyn ensisuudelma on romanttista kirjallisuutta
I R O N M A I D E N Rautaneitsyen lapset IRON MAIDEN on kiehtonut Suomessa isiä ja poikia kohta jo 40 vuotta. Samuli Knuuti yrittää ymmärtää miksi. TEKSTI SAMULI KNUUTI 48 RUMBA
Sitten se tulee uudestaan maahan tänä päivänä. Varmaan jokin virus on vallannut maailman.” Näin pohtii Joonas Konstigin Perkele-romaanissa (2015) Anna Pakkala, kansainvälisesti menestyksekkään Total War -hevibändin keulahahmon Kris Liedesin vaimo. Näkee miltä ihmiset nyt näyttävät, minkälaista taidetta he tekevät, minkälaista viihdettä käyttävät, miltä Lego-ukot nykyään näyttää. KAIKISSA heviyhtyeissä on jotakin surullisen suomalaista, mutta Iron Maidenissa on aina ollut jotakin erityisen suomalaista. Mitähän marsilainen luulee että tässä välissä on tapahtunut. Vaikka hiusmetallin katsotaan jostakin vinkkelistä olleen maailmalle muuttaneesta Hanoi Rocksista lähtöisin, silti täällä on aina osattu enemmän samastua miehiin, joille täishampoo on ainoa hiusvalmiste, jota he voisivat uskottavasti markkinoida. Vaikka Iron Maiden perustettiin jo vuonna 1975, sen pinnalle pääsy osui vuosikymmenen lopulle, jolloin Sounds-musiikkilehti nosti sen erikoisnumerossaan RUMBA 49. Jotakin kammottavaa on tapahtunut. Ensinnäkin: Itä-Lontoon Leytonista valtaosin kotoisin olleen yhtyeen miehiä ei ole koskaan ulkonäöllä pilattu. Virus, johon Anna viittaa, on tietenkin rock, heavy metal, ja koko sen mukanaan tuoma kulttuuri: saatanallisen metelin, simuloidun pahuuden, sovinistisen tyhmyyden ja sovelletun rumuuden smörgåsbord, jolta me kaikki Helsingin olympialaisten jälkeen syntyneet olemme hakeneet omannäköisen lautasellisemme. Ja aika monella lautasella on iso kauhallinen Iron Maidenia: heviyhtyettä, joka kaikkien suurien bändien lailla on luonut ympärilleen oman ilmastonsa. I R O N M A I D E N ” M arsilainen käy maapallolla, sanotaan että vuonna 1950, ja tarkkailee ihmisiä, lukee niiden lehtiä
I R O N M A I D E N 50 RUMBA
Se on teurastanut televisiopastoreita, ollut työllistettynä yhtä aikaa haudankaivajana ja viikatemiehenä, hengaillut epäluonteenomaisesti Who Framed Roger Rabbit -leffan (1988) Jessica Rabbitin kanssa ja niin edelleen. Akronyymihirviö (suoranainen lyhenne-Eddie) tarkoittaa ”brittiläisen hevin uutta aaltoa”, ja sillä tarkoitettiin punkin vanavedessä rannalle huuhtoutuneita uusia metallibändejä. Eddie on myös esiintynyt pakkopaitaan pyydystettynä mielisairaalavankina, metallisiipisenä käristämässä Ikarosia liekinheittimellä ja kyborgina dystoppisessa tulevaisuudessa. Itseoppineen piirtäjän Derek Riggsin luoma hahmo oli alun perin luotu punkbändin levynkantta varten, mutta päätyi piirrosluonnosten hylkiöpinoon, josta Iron Maidenin manageri Rod Smallwood sen bongasi. RUMBA 51. Melkein kaikki tämä tapahtui ennen 90-lukua, jolloin yhtye alkoi tilata Eddie-aiheisia kansikuvia myös muilta taiteilijoilta kuin omaan luomukseensa jo hieman leipääntyneeltä Riggsiltä. Kuten kaikki kunnon historioitsijat, Iron Maidenin miehet ovat moralisteja sisimmässään. Koska pelkkä musiikki harvoin rockmusiikissa riittää, Iron Maidenin liki vahingossa tapahtunut neronleimaus oli ottaa ensimmäisestä singlestä alkaen kansiinsa Eddie-hirviö. Vaikka Iron Maiden, Def Leppard, Samson ja monta unohdettua nimeä palauttivat musiikkiinsa punkia edeltävän raskaan rockin soundeja, he silti tekivät sen vailla 70-luvun pöhöä ja usein tee se itse -asenteella, usein omat levynsä itse julkaisten ja markkinoiden. Eddie muistuttaa ehkä ulkonäöltään zombia, mutta se on toimenkuvaltaan ja edesottamuksiltaan osoittautunut paljon muuntautumiskykyisemmäksi hahmoksi. He seulovat historian kauheuksia löytääkseen toisaalta varoittavia esimerkkejä ja toisaalta palkitsevia kertomuksia siitä, kuinka usein loppujen lopuksi hyvä voittaa ja urheat palkitaan. Vuosien varrella Eddie on Iron Maidenin sinkkujen ja albumien kansissa muun muassa heilutellut veistä Margaret Thatcherin ruumiin yllä, sivaltanut samuraimiekalla tuolloisen laulajan Paul Di’Annon pään irti (tämä kansi tosin nopeasti syrjäytettiin, sillä yhtye aikoi oikeastikin laulajastaan eroon), vedellyt Saatanan naruja kuin marionettia, jahdannut sielunvihollista tomahawkin kanssa ja poseerannut egyptiläisenä faaraona. Nämä olivat yhtä aikaa vastaisku punkille, mutta myös loogista jatkumoa sille. I R O N M A I D E N ketterästi nimetyn NWOBHM-aallon harjalle
I R O N M A I D E N 52 RUMBA
Samalla Eddie vakuutti tietämättään Iron Maidenin ikääntymiseltä, sillä siinä missä poliittinen korrektius on tehnyt Kissin kaltaisista aikalaisista sovinismissaan parhaimmillaankin koomista ja useimmiten likaisten vanhojen setien ahdistelurockia, Iron Maiden ei moista historian tuomiota joudu kokemaan. He ovat tehneet englannin, musiikin ja äidinkielen esitelmiä osoittaakseen, että näillä nuhruisilla miehillä on mielissään muutakin, kuin että minkä kulman takana seuraava tuoppi odottaa. Yhtyeen koko levytetty RUMBA 53. Kuten kaikki kunnon historioitsijat, Iron Maidenin miehet siis ovat moralisteja sisimmässään. I R O N M A I D E N Iron Maidenin jäsenet ovat tyyppejä, joille tekisi mieli ostaa tuopillinen kädenlämpöistä olutta lähipubissa. Lukeneisuus ja kekseliäisyys on myös aina näkynyt yhtyeen teksteissä. Samalla kun raskas rock on musiikkina keski-ikäistynyt ja sen kuulijat oheisuhreina, Iron Maidenista on tullut samanlainen isien ja poikien yhteinen projekti kuin pienoismallien kasaaminen aikoinaan. He seulovat historian kauheuksia löytääkseen toisaalta varoittavia esimerkkejä ja toisaalta palkitsevia kertomuksia siitä, kuinka usein loppujen lopuksi hyvä voittaa ja urheat palkitaan. Siinä missä joku Gene Simmons, tuo raskaan rockin kroonisesti kiimainen kääpiö-Trump, oli kykenemätön kirjoittamaan lauluja muista asioista kuin tilija kalupussistaan, päälaulunkirjoittajaa Steve Harrisia ja muita Maiden-miehiä kiehtoi enemmän toinen maailmansota, maailmanhistoria ja kaunokirjallisuus – kunhan niissä kaikissa mahdollisimman moni heitti henkensä. Aivan kuin he olisivat sadan miljoonan albumin levymyynnistään huolimatta epäonnistuneet olemaan kauhistuttavia ihmisiä. Eddie teki Iron Maidenista yhtä aikaa ikuisen ja iättömän sekä tarjosi lavashow’lle jatkuvuutta, sillä hirviölle saattoi aina keksiä uusia asioita tehtäväksi. 14-minuuttinen Rime of the Ancient Mariner (1984) taas ottaa paitsi nimensä myös teemansa Samuel Taylor Coleridgen vuoden 1797 pitkästä runosta, jonka sanomana on, että meidän pitäisi rakastaa kaikkia luojan luomia olentoja. Esimerkiksi Paschendale (2003) kertoo nimensä mukaisesti kyseisestä ensimmäisen maailmansodan taistelusta, kun taas Montségur (2003) miellyttää kovasti niitä, joiden mielestä vuoden 1244 linnapiirityksestä ja vääräuskoisten polttamisesta ei ole kirjoitettu tarpeeksi lauluja. Yhdistämällä huonoa kauhua ja hyvää scifiä – kaikkien hevarien vakiolukemistoa – Eddie seikkaili myös turvallisen ei-seksuaalisissa ympäristöissä, mikä teki murrosikäisille pojille yhtyeen maailmasta turvallisen. Siksi Iron Maiden on myös kautta aikojen ollut yhtyeitä, joilla teini-ikäiset pojat ovat yrittäneet tehdä vaikutusta yläasteen opettajiinsa
I R O N M A I D E N PO P M ED IA N AR KI ST O 54 RUMBA
tuotanto onkin valtava bensiininkatkuinen ja hienhajuinen miesluola, jonne naisilla ei ole tulemista muuta kuin voileipiä tuomaan (joskin naisia näkyy nykyisin kuvioissa enemmän, varsinkin keikoilla – toim. Yhtyeelle tavaramerkiksi muodostuneen laukkaavan bassosoittotekniikan luonut Harris esiintyy kautta Maiden-historiikkien mukavana miehenä, vaikka ovet hänen ympärillään ovat jonkin verran käyneetkin. Kunnon rock-kliseen lailla hän kääntyi kristinuskoon vuonna 1997, ja harkitsee tuoreimmissa haastatteluissa vakavasti viinasta luopumista. HERKÄSSÄ iässä kasvava teini voi muodostaa monenlaisia mielikuvitussuhteita ihailemiinsa muusikkoihin. Kiinnostavampaa on kuitenkin, että Adrian Smith innokkaana kalastajana tapasi ottaa matoja mukaan kiertueille, ja pönötti Angler’s Mail -kalastuslehden kannessa syksyllä 2009. On yhtyeitä, joiden jäsenet yllyttävät säilyttämään heihin etäisyyden, nostamaan heidät jalustalle. huom.). Yhdessä vuonna 1978 Maideniin liittyneen kitaristi David Murrayn kanssa Smith on vastannut metallihistorian vaikuttavimpiin kuuluvasta kitaratulituskaksikosta – yhtyeen rakastamaan sotahistoriaan vertaamalla he ovat Hawker Hurricane -hävittäjäpari, joilla Taistelu Britanniasta voitettiin vuonna 1940. Iron Maidenin muusikkosakki on aina pelannut toiselle joukkueelle: he ovat tyyppejä, joille tekisi mieli ostaa tuopillinen kädenlämpöistä olutta lähipubissa. Yhtyeen perustaja, pääasiallinen laulunkirjoittaja ja basisti Steve Harris on ollut ainoa pysyvä jäsen vuodesta 1975 tähän päivään saakka. 80-luvun lopulla Melody. Heitä arvostaa, koska ei uskalla tavata heitä syystä tai toisesta. 80-luvun alusta loppuun ja vuosituhannen alusta bändissä soittanut kitaristi Adrian Smith vastasi kultakautena yhtyeen lyhyemmistä ja ”kaupallisemmista” kappaleista vastapainona Harrisin historiallisille ja koukeroisille säveleepoksille. Nicko McBrain on taas proverbiaalinen peto rumpaliksi: mies, joka murtuneine nenineen ja bailaustapoineen on se tarpeellinen ainesosa kaaosta, jollaisen jokainen rockyhtye tarvitsee. Noin teoriassa hän edustaakin klassista luovaa megalomaania kaiken sturm und drangin takana, mutta on aivan kuin hän olisi unohtanut olla mulkku kaiken huseeraamisensa takana. I R O N M A I D E N Iron Maidenin musiikillinen, temaattinen ja tempauksellinen skaala saa useimmat bändit näyttämään siltä mitä ne ovatkin: pieniä ja pikkumaisia. Aivan kuin he olisivat sadan miljoonan albumin levymyynnistään huolimatta epäonnistuneet olemaan kauhistuttavia ihmisiä – mikä useimmilta rockmuusikoilta onnistuu ongelmitta ja luontevasti
Hän on myös oluen panija, jonka suunnittelema Trooper-olut on Robinsons Brewery -panimon menestyksekkäin vientituote. Tavanomaisten päihdeongelmien lisäksi hän erikoistui pyörtymisten lavastamiseen takahuoneisiin silloin, kun hän ei halunnut esiintyä. Iron Maidenin musiikillinen, temaattinen ja tempauksellinen skaala saakin useimmat bändit näyttämään siltä mitä ne ovatkin: pieniä ja pikkumaisia. Ainoastaan intohimo laantuu. Keisarillista aikakautta seuraa aina hengissäpysymistaisteluiden aikakaudet. Hän on harrastanut myös miekkailua lähellä kilpatasoa, mikä selittänee lajista kertovat kappaleet Iron Maidenin levyillä. (2017) Dickinson kertoo myös soittamisesta keskellä sotaa Sarajevossa sekä kurkkusyövän peittoamisesta. Keisarillinen ajanjakso alkaa yllättäen, vailla ennakkovaroitusta, ja päättyy yhtä lailla äkillisesti. I R O N M A I D E N Maker -lehden satiiripalsta Talk Talk Talk julkaisi fiktiivistä Nicko McBrainin päiväkirjaa, jossa hänet esitettiin yksinäisenä ja onnettomana skolastikkona räyhäävän metallibändin riveissä. Ja koska rock on perusluonteeltaan infantiili taidemuoto, sen rakastajien maut harvoin kehittyvät vuosirenkaiden kerääntymisen myötä. Toinen ja ehkä Maidenille vaarallisempi haastaja oli thrash metal ja sen johdannaiset: Metallica, Slayer ja muut entistä nopeammin ja vihaisemmin soittavat yhtyeet sekä Panteran ja Sepulturan kaltaiset katumetalliyhtyeet, joille kovista oloista kotoisin oleminen oli jotakin ihan muuta kuin vain 60–70-lukujen mustavalkotelevisio-Englannin ankeus. Niinpä Iron Maidenin ydinfanikunta onkin aina koostunut miehistä, jotka ovat syntyneet vuosien 1970–1975 välillä. Tämän vuoksi niin suuri osa yhtyeistä tekee parhaat levynsä 25–30-vuotiaina, eikä mikään tunnu kuulijasta enää koskaan niin ihanalta ja tuoreelta kuin musiikki, johon hän rakastui 15-vuotiaana. radiojuontajana ja tehnyt Discovery Channelille tv-sarjaa ilmailun historiasta. Heille kaikille Maidenin keisarillinen kausi osui yksiin sen ajanjakson kanssa, jolloin he itse löysivät rockin. Omaelämäkerrassaan What Does This Button Do. Seuraavan vuosikymmenen alussa koko raskaan rockin ilmiöksi muodostui varsinkin Yhdysvalloissa grunge, joka nosti henkilökohtaisuuden ja mielenterveysongelmat keskipisteeseen tavalla, joka sai Iron Maidenin suosiman 56 RUMBA. Jos Steve Harrisissa ruumiillistuu Iron Maidenin musiikillinen eetos ja virtaviivaisuus, Bruce Dickinson toi bändiin renessanssi-ihmisen ihanteen. Tämän lisäksi hän on toiminut BBC:n RO SS H AL FI N Iron Maiden vuonna 1988. Nicko McBrainin epätodennäköisen lentoharrastuksen innoittamana Dickinson on hankkinut itselleen liikennelentäjän lupakirjan ja on lentänyt yhtyeen keikkakamoja kantaneita lentokoneita kiertueilla, myös jumbojettiä. Iron Maidenissa ja sen jäsenten kaikissa eri projekteissa ottaa hahmon ajatus, että vapaassa maailmassa ihminen pystyy tekemään mitä hyvänsä: yhtä aikaa esiintymään stadioneilla ja lentämään matkustajakonetta. ”Hän onnistui aina pyörtymään tuolille tai matkalaukulle – ei koskaan naamalleen.” Di’Annon tilalle astui ”ilmahälytyssireeniksi” kutsuttu Bruce Dickinson, jonka oopperamainen tenori uursi uraa power metalin johtavana laulutyylinä. Ensimmäinen laulaja Paul Di’Anno erotettiin yhtyeestä vuonna 1981 epäluotettavuuden takia. Iron Maidenin musiikkia on luonnehdittu metalliksi, joka ottaa vaikutteita yhtä lailla perinteisestä heavy metalista kuin speed metalista ja suodattaa ne sinfonisen kokonaisnäkemyksen läpi, kovaa ja korkealta laulettuna. Tuon ajanjakson sisällä he julkaisivat viisi keskimäärin parhaimpina pidettyä albumiaan: The Number of the Beast (1982), Piece of Mind (1983), Power s lave (1984), Somewhere in Time (1986) ja Seventh Son of a Seventh Son (1988), valloittivat Yhdysvallat, tekivät mammuttikiertueita (kuten Powerslavea seuranneen 193 keikan rysäyksen) ja päättivät aikakauden metallifestivaali Doningtonin pääesiintyjänä soittamalla 107 000 ihmiselle. Maidenin johtaman aikakauden haastajaksi nousi 80-luvun lopussa yhdysvaltalainen sukkahousuhevi: Poisonin ja Skid Row’n kaltaiset yhtyeet, jotka toivottivat valtakuntaansa tervetulleiksi myös tytöt, toki mieluummin bändäreinä mutta vastentahtoisesti myös kuulijoina. 4,25 oktaavin äänialaa ei kykene ylläpitämään, jos vetää spiidiä ja viinaa yön halki, joten Dickinson on etsinyt potkunsa vapaa-aikanaan muilta suunnilta. ”Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään pyörtyvän niin mukavasti kuin Paulin”, Steve Harris muistelee Mick Wallin kirjassa Iron Maiden: Run to the Hills (1998). Iron Maidenilla tuo ajanjakso sijoittuu suurin piirtein vuosiin 1982–1988. Kiertueväsymyksen ja avioeroahdistuksen lääkkeeksi hän on kirjoittanut kaksi skatologista veijarisatiiria The Adventures of Lord Iffy Boatrace (1990) ja The Missionary Position (1992). JOKAISELLA suurella yhtyeellä on oma keisarillinen aikakautensa – se ajanjakso, jolloin he tuntuvat tekevän kaiken oikein. Kaikki nämä miehet voisi laittaa töihin katsastuskonttoriin sellaisenaan, eikä kukaan autoaan hyväksyttäessään huomaisi mitään kummallista
I R O N M A I D E N kauhuja shokkikuvaston näyttämään keskenkasvuiselta ja vanhanaikaiselta. Kyltissä luki: ”Bruce, will you marry my mom?”. Mutta kuten Christopher Nolanin elokuva Dunkirk (2017) osoitti, ne vanhat hävittäjät lentävät yhä komeasti ja kylvävät tarvittaessa tuhoa. ja 29. Siksi viimeinen sana onkin osuvaa antaa Nicko McBrainille, joka kulttuurilehdessä The Drummer’s Journal vertaa yhtyeen uraa vuoristorataan, jollaisen hän haluaisi rakennuttaa. Se oli hemmoteltujen valkoisten poikien itsekeskeistä ja rumaa treffiraiskausrockia, joka soundillisesti hyödynsi myös Prodigyn kaltaisten kovasoundisten konebändien uhoa ja hiphopin sosiopaattista kovanaamaisuutta. ”Soitat kivasti, mitäs sä työksesi teet?” ESITTÄVIEN TAITEILIJOIDEN JA ÄÄNITTEIDEN TUOTTAJIEN TEKIJÄNOIKEUSJÄRJESTÖ Gramex popmedia puolisivua vaaka B.indd 1 2.1.2018 14.51.07 vanhemmilleen. Musiikki on työtä. Sitten ihmiset kääntyisivät toistensa puoleen, että ’kouraisitko juuri persettäni?’.” Iron Maiden esiintyy Helsingissä Hartwall-areenalla 28. Korvaukset ovat palkkaa työstä ja yrittämisestä. Ja kun rockmusiikissa tarpeeksi kauan pysyy paikoillaan, huomaa lopulta muuttuneensa maamerkiksi: ei ehkä kartan keskipisteeksi mutta elementiksi, jonka siirtäminen paikaltaan on yhtä vaikeata kuin jos yrittäisi syrjäyttää Altain vuoriston. Jos Gramexia ei olisi, aika moni muusikko ja tuottaja joutuisi vastaamaan tuohon typerään kysymykseen esimerkiksi, että en mitään tai että siivoilen vessoja. Siksi Gramex on kerännyt jo 50 vuotta tekijänoikeuskorvaukset muusikoille ja tuottajille. Dickinson ei voinut olla näkemättä kylttiä, ja varmasti ajatteli, että tähän on tultu: nuori polvi arvostaa heitä yhä, mutta itsensä sijasta nuoret haluavat naittaa heidät Gramex_1-1s_ilmoitus_225x297mm_popmedia.indd 1 9.1.2017 14:48:18 Sattuu olemaan niin, että tässä maassa on tuhansia muusikoita ja tuottajia, jotka tekevät musiikkihommia ihan työkseen. Grungea seurasi 90-luvun lopulla nu-metal: kaikkien edellisten kausien poikima sekasikiö. Ja kuten mistä tahansa työstä, niistäkin kuuluu saada korvaus. ”Tekisin siitä todella pelottavan, paljon pimeitä kulmia ja ylläreitä. Ja kun niin on, kotimaista musiikkia syntyy huomennakin. Kaikesta tästä Iron Maiden otti osumaa, etenkin kun Bruce Dickinson jätti yhtyeen vuosiksi 1994–1999 etsiäkseen uusia henkilökohtaisia haasteita soolouralta, BBC:n sotareportterina ja lentäjänä. Heidän ikäluokkansa bändi operoi aina kahdella taajuudella: se yhtä aikaa kuratoi omaa menneisyyttään ja yrittää välissä luoda jotakin uutta, mikä ei kalpenisi liian ilmeisesti menneille saavutuksille. Mutta koska Iron Maiden oli tehnyt pohjatyönsä käännytyksessä hyvin ja koska se ei Blaze Bayley laulajanaan menettänyt näkyvistään alkuperäistä missiotaan, se pysyi huipulla tuulisessakin ilmastossa. Muutakin kuin kaksi tuoppia. toukokuuta.. Ja sitten tulisi sormi, Eddien sormi, joka menisi perseeseesi. Tekisin meidän vuoristoradastamme sellaisen. Näin tekee varmasti myös Iron Maiden toukokuussa 2018 Tallinnasta alkavalla Legacy of the Beast -kiertueellaan, joka yhtä aikaa markkinoi yhtyeen viime vuonna lanseeraamaa mobiilipeliä ja lupaa sukelluksen bändin historiaan. KUN Bruce Dickinson kävi Suomessa markkinoimassa omaelämäkertaansa itsenäisyyspäivän alla 2017, Akateemisen Kirjakaupan ikkunoiden takana tv-haastatteluun tunki kyltillään innokas teinityttö. Veteraanirockyhtye alkaa olla jo museoesine samalla tavalla kuin Dickinsonin ihailemat RAF:n lentokoneet toisen maailmansodan ajalta. Tai siis ei sinne sisälle – muotoilin asian tosi huonosti – enemmän vain kouraisisi lempeästi. Muistatko, kun lapsena kummitusjunassa oli sysimustaa, feikkihämähäkinverkkoja kaikkialla, ja sitten yhtäkkiä jokin osuu kasvoihisi
Niiden kanssa ehdittiin olla raastuvassakin. Neljä Spermasiantuntijaa kertoo Rumballe suhteestaan yhtyeeseen. TEKSTI MIKAEL MATTILA K un taide ylittää valtakunnallisen uutiskynnyksen, on syynä usein skandaali. T H E S P E R M Vainotut avantgardistit 1960–70-lukujen taitteessa muutaman vuoden toiminut avantgardeyhtye THE SPERM jätti jälkensä kotimaiseen ja kansainväliseen kokeellisen musiikin kenttään. Spermin perintö on kuitenkin ensisijaisesti taiteellisessa tuotannossa. Pekka Airaksisen ja Mattijuhani Koposen perustama yhtye tunnettiin paitsi erikoisesta musiikistaan, myös hämminkiä aiheuttaneista esityksistään. Sillä kerätään myyntiä, mainetta ja klikkejä, ja raivostutetaan kansa, internet ja päättäjät. Se on aihe, jonka avulla on helppoa vedota jonkinlaiseen alimpaan yhteiseen nimittäjään. Spermin, ja etenkin runoilijana aloittaneen Mattijuhani Koposen sekä yhtyeelle videoprojekioita tehneen Peter Widénin rikoksia olivat silkka taiteen varjolla tapahtunut nakuilu ja muu ruumiillinen vapautuneisuus. The Sperm lienee yhtye, jonka monet tuntevat juuri ”skandaaleistaan”. Widén sai istua kaksi kuukautta, Koponen kokonaiset kahdeksan. Toinen tuomioon johtanut tempaus oli YK:n päivänä esitetty strippausmonologi. Tuomiot lienevät ankarimpia, mitä kenellekään suomalaiselle on pelkästä taiteesta langetettu. Moinen maine on tietenkin paitsi taakka, myös matalaotsainen typistys. Tuskin on yksikään toinen suomalainen taideryhmä ollut samalla tavoin viranomaisten hampaissa kuin Sperm – siitäkin huolimatta, ettei sen toiminta tappanut yhtään kissaa tai liannut yhtään kättä ihmisulosteella, näin Teemu Mäkeen tai Jumalan teatteriin viitaten. Sen musiikki on paljolti improvisatorista ja 58 RUMBA. Kohahduttaneista esityksistä muistettaneen erityisesti Vanhalla ylioppilastalolla tapahtunut niin sanottu ”flyygeliakti”, jossa Koponen ja hänen naispuolinen vastanäyttelijänsä esittivät flyygelin päällä simuloidun yhdynnän ihonvärisiin trikoisiin pukeutuneina. Kiinnostavaa skandaaleissa ovat kuitenkin niiden aiheuttamat sanktiot. Mutta se kohuista
T H E S P E R M M ER I VE N N AM O Sperm-festivaali Kulttuuritalolla 1968, Pirjo Jääskeläinen. RUMBA 59
Kiinnostavaa Spermissä on sen dynamiikka pramean Koposen ja hiljaisemman, ääneen keskittyneen Airaksisen välillä. Olimme kyllä kiinnostuneita toistemme musiikista! Olin tuntenut Pekan jo ennen Spermiä, ja hän soitti urkuja kahdessa kappaleessa minun toisella levylläni 1966. ER IK U D D ST RÖ M T H E S P E R M 60 RUMBA. Bändin seikkailut efektoitujen äänten ja nauhakollaasien sekä poikkitaiteellisten live-esitysten maailmassa on rinnastettu yhtäällä 1900-luvun kokeelliseen taidemusiikkiin kuten Karlheinz Stockhauseniin tai Iánnis Xenákisiin, toisaalla amerikkalaisvaikutteiseen Fluxusja happening-kulttuuriin. Hän on erikoistunut myös buddhalaisuuteen ja meditaatioon. M. Svart julkaisee maaliskuun alussa Spermin tuotannon yksissä kansissa nimellä The 50th Erection. hauraan abstraktia, mutta toisaalta meluisaa ja raivokasta. Pekka Airaksinen oli Spermin ensisijainen säveltäjä. Spermin musiikki oli sen verran poikkeuksellista, että Pekka Gronow ja minä päätimme heti julkaista Eteenpäin!-levymerkillämme Spermin ensimmäisen ep:n nimeltä The 3rd Erection tammikuussa 1968. Minä olin Nalle Puh Big Band -nimisen melujazzorkesterin rumpali. Esitys ei tosin ollut undergroundia, vaan pikemminkin kyseessä oli sen ajan happening, nykykielellä performanssi. Spermin lisäksi tilaisuudessa esiintyivät esimerkiksi turkulaiset runoilijat Markku Into ja Jarkko Laine. Jos debyytti-ep The 3rd Erectionin (1968) etäisesti rock-kappaleita muistuttavat rimpuilut ovat jonkinlaista esipunkia, on ainokaiseksi albumiksi jäänyt Shh! (1970) jo meditatiivisempaa ääntä, ollen kollaasi yksinäisiä kitarakaikuja, rahisevaa melua ja saksofonin hätähuutoja. Spermin jälkeen Mattijuhani Koponen ja Pekka Airaksinen ovat jatkaneet taiteen tekemistä. Koponen on kunnostautunut etenkin runoilijana ja kuvataiteilijana. Vaikka kävinkin Marjaniemen piharakennuksella kuuntelemassa hänen musiikkiaan, en löydä omasta tuolloisesta musiikistani yhteisiä piirteitä. Sen kunniaksi Rumba otti yhteyttä neljään Sperm-asiantuntijaan, ja kyseli heidän näkemyksiään bändistä. Kohuista huolimatta Sperm oli myös kriitikoiden suosiossa, ja keräsi kiitosta jopa Helsingin Sanomissa asti. A. Muutamaa vuotta myöhemmin olin kehitellyt Pekka Airaksinen ja Peter Widén. Airaksinen on jatkanut musiikintekoa näihin päiviin asti ja julkaissut kymmeniä levyjä. Numminen Yhtyeen aikalainen ja ystävä ”Kuulin Spermin musiikkia Sperm-nimen alla ensimmäisen kerran 12.12.1967 Vanhan ylioppilastalon underground-konsertissa. Legendaariseen arvoon nousi myös bändin ”studio”: Airaksisen vanhempien pihamökki Helsingin Marjaniemessä. Koponen kirjoitti provokatiivisia runoja, joita hän keikoilla resitoi vaatteitaan vähentäen, samalla kun Airaksinen puuhaili kitaran, efektien ja nauhurin kanssa useimmiten yleisöltä piilossa. Skandaalit syntyivätkin silloin, kun toiminnasta sai tietää iltapäivälehtien kaltainen laajempi yleisö, joka ei tietenkään ymmärtänyt, mistä yhtyeen edesottamuksissa oli kyse. Sen poikkeavuus ja edelläkävijyys osattiin siis tunnistaa, kunhan se vain asetettiin oikeaan kontekstiinsa
Musiikki on minimalistista, mutta samalla niin ovelasti tehtyä, että siinä riittää nyansseja. Spermistä oli kirjassa pieni artikkeli. ER IK U D D ST RÖ M T H E S P E R M RUMBA 61. Myös tähän Sperm-esitykseen kuului paljon muuta, esimerkiksi Airaksisen musiikkia. Nykyään samanlaisia hätkähdyttävyyksiä näkee suurten teattereiden lavoilla, ja katsojat käsittävät ne oikein, taiteeksi. Yhtyeen levyjähän ei saanut mistään! Olin joko lukiossa tai yhdeksännellä luokalla, kun Digeliuksen Emu Lehtinen myi Shh!-albumia liikkeessään. Spermin musiikillinen teho perustuu siihen, että se on sisäänpäinkääntynyttä olematta tunkkaista ja hämärää ”John Cage kysyi aikoinaan vähän zeniläisesti, että kumpi on musikaalisempaa: kun rekka ajaa musiikkiopiston ohi, vaiko se, kun rekka ajaa tehtaan ohi. Esimerkiksi jo tuohon aikaan Svenska Teaternin lavalla esitettiin Hair-musikaalia, jossa loppupuolen kohtauksessa kaikki näyttelijät ovat alastomina lavalla. Yksi tällainen oli kannanotto Asematunnelin lapsien asemasta runona, jonka Mattijuhani esitti alastomana Natsalla, eli ruotsinkielisellä Uudenmaan osakunnalla YK:n päivänä 24. Ala-asteen musiikintunneilla olin kuullut Karlheiz Stockhausenia, ja ymmärsin, että Spermissä oli kyse vähän samanlaisesta toiminnasta. Minusta hänet ja Peter Widén tuomittiin nimenomaan varoittavina esimerkkeinä. Niin ikään meidän Suomen Talvisota -ryhmämme. Pekan kanssa satumme aina silloin tällöin samoihin tapahtumiin. Mattijuhania en ole tavannut pitkään aikaan. Hänen viestiään ei ymmärretty. Albumin äänimaisena on siinä mielessä merkityksellinen, ettei se oikein tyhjene. Minä olin yksi niistä, jotka puolustivat hänen taidettaan oikeudenkäyntien kuulusteluissa. Veljelläni oli suomalaisen rockin ensyklopedia, johon oli aakkosjärjestyksessä listattu merkittäviä yhtyeitä. Spermin musiikki oli yksi osa ryhmittymän kokonaisuutta. Sähkökvartetti-nimisen laitteiston, ja sen elektronimusiikki oli aivan erilaista kuin Airaksisen Spermille säveltämä. lokakuuta 1968. Minusta Spermin ja Pekka Airaksisen musiikki kysyy samaa.” – PERTTU HÄKKINEN Pekka Airaksinen, Hannu Oravisto, Markus Heikkerö ja Antero Helander. Viimeksi näin kävi, kun olimme kumpikin Tiedekeskus Heurekassa elektronisen musiikinlaitekehittäjän, Erkki Kurenniemen muistoksi järjestetyssä seminaarissa viime syksynä.” Perttu Häkkinen Toimittaja, muusikko ja Pekka Airaksisen oppilas ”Sperm taisi tulla tietoisuuteeni jo lapsena. Siksi hän joutui rangaistuksi. Päähuomion vei Mattijuhani Koponen provokatiivisilla esiintymisillään. Suomen Talvisota ja Sperm esiintyivät silloin tällöin yhteisissä happeningeissa, etupäässä juuri Vanhalla ylioppilastalolla ja Natsalla. Spermin ’törkeydet’ eivät olleet yleisönsä mielestä rivoja, vaan viesti ymmärrettiin taiteeseen kuuluvana elementtinä. Täysin ulkopuoliset ihmiset, jotka näkivät esitysten valokuvia lehdissä, ilmiantoivat Mattijuhanin kokeellisuudet poliisille, joka tulkitsi ne omalla tavallaan
Siitä puuttuu alleviivaava hurmahenkisyys. Tabut ovat aika vähissä: kyllähän jo renessanssiajan koomikko François Rabelais tai kirjailija Markiisi de Sade pyörittelivät samoja aiheita kuin modernit provokaattorit. En myöskään tiedä, onko vastaavalle toiminalle nykyään edes tarvetta. O. olematta hippimäistä! Spermin meininki jaksaa puhutella, koska vaikka se onkin aikansa tuote, on se samalla ajastaan armeliaasti sivussa. T H E S P E R M 62 RUMBA. Yhtyettä voisi verrata saksalaiseen Caniin: se on Spermin tavoin heijastellut omaa aikaansa, muttei naiivisti. Mallander, Jarkko Laine ja Peter Widén. Jos Spermin jäsenistöä ja siinä avustaneita tekijöitä ajattelee, niin ehkä kuvataiteilijana aloittanut Markus Heikkerö jatkoi myöhemminkin samantyylisellä linjalla liittyessään Sleepy Sleepersiin. Siinä missä 60-luvulla ”On oikeastaan aivan absurdia, että noin kummallista taidetta esittänyt yhtye paistatteli sanomalehtien uutissivuilla enemmän kuin oikeastaan mikään muu kotimainen bändi. Sanoisin sitä rehelliseksi vieraantumiseksi, ja sellainen on mielestäni aika ajatonta! En usko, että taiteella pystyy nykyään järkyttämään samalla tavalla kuin Sperm. Tämä oli toki skandalöösin maineen seurausta.” – JUKKA LINDFORS ER IK U D D ST RÖ M Seppo Vesterinen, Terhi Panula, J. En oikein pidä ideologisesta musiikista muutenkaan
Varmasti siksi myös taidemusiikin kriitikot arvostivat sitä. Pitää myös muistaa, ettei kyseessä ollut itsetarkoituksellinen skandaalihakuisuus, vaan siinä oli selkeä kytkös 60-luvun vapaamielisen kulttuuriradikalismin teemoihin, kuten antiautoritaarisuuteen ja seksuaaliseen vapautumiseen. Siellä olemme musisoineet satunnaisilla porukoilla vuosien saatossa. Spermillä oli tinkimätön ja ehdoton asenne. Spermissä on kiinnostavaa se, miten yhtyeen musiikki tehtiin kaukana kaikista ryppyotsaisemmista taidemusiikin instituutioista, vaikka se kuuluukin tyylillisesti samaan perinteeseen. Varmasti siksi myös taidemusiikin kriitikot arvostivat sitä.” – TOMMI KERÄNEN T H E S P E R M RUMBA 63. Sitten löysin Shh!-albumin Töölön kirjastosta, ja taisin kopioida sen itselleni. Koska Spermiä ei samalla tapaa laskettu taiteeksi kuin instituutioiden suojissa tehdyt produktiot, oli Koposen pyllyily helposti tuomittavissa silkaksi säädyttömyydeksi. John Cage kysyi aikoinaan vähän zeniläisesti, että kumpi on musikaalisempaa: kun rekka ajaa musiikkiopiston ohi, vaiko se, kun rekka ajaa tehtaan ohi. Jälkikäteen ajateltuna Spermin touhu oli monella tapaa pioneerityötä niin musiikin kuin performanssin puolella. Minusta Spermin taide kysyy pohjimmiltaan, mikä musiikin tarkoitus oikeastaan on. Minusta Spermin ja Pekka Airaksisen musiikki kysyy samaa. Voi olla, että yksi syy kohuihin oli juuri se, että Sperm toimi korkeataiteen ja populaarikulttuurin rajamaastossa. ”Spermissä on kiinnostavaa se, miten yhtyeen musiikki tehtiin kaukana kaikista ryppyotsaisemmista taidemusiikin instituutioista, vaikka se kuuluukin tyylillisesti samaan perinteeseen. Koponenhan vastusti yhteiskunnan normeja myös henkilökohtaisella tasolla. Törmäsin Pekka Airaksiseen ensimmäistä kertaa kokeellisen musiikin festarin Avannon yhteydessä 2000-luvun alussa, ja olen siitä lähtien ollut hänen kanssaan tekemisissä silloin tällöin. Bändistä kirjoitettiin paljolti myös lehdissä, vaikka aluksi se esiintyikin varsin pienille yleisöille. taisteltiin konservatismia vastaan, niin nykyään itse konservatismi on muuttunut vaaralliseksi. Julkisuuden ansiosta Kuoleman puutarhan esitys veti Vanhan ylioppilastalon tupaten täyteen! On oikeastaan aivan absurdia, että noin kummallista taidetta esittänyt yhtye paistatteli sanomalehtien uutissivuilla enemmän kuin oikeastaan mikään muu kotimainen bändi. Performanssipuolella esitykset kytkeytyivät monitaiteelliseen happening-perinteeseen. Airaksinenhan yritti yhdistää nykymusiikin avantgardea, kokeilevaa jazzia ja sitä, mitä Airaksinen on hienosti kutsunut äänen vallankumoukseksi rockissa. Jollain kaverillani taisi myös olla Shh!-albumi. Vaikka itse teenkin aika erilaista musiikkia, niin Spermin ja Pekka Airaksisen työ on tuonut valtavasti inspiraatiota, kuten suuri osa muustakin tuon ajan suomalaisesta undergroundista. Pekkahan järjestää kokeellisen musiikin festivaalia retriittikeskus Samjessa, Satakunnan Siikaisissa. Tietenkin nuorta ihmistä viehätti silloin kaikki outo. Myös Sperm löytyy tältä listalta. On hienoa, miten nuoremman polven kokeelliset muusikot ovat ottaneet Pekan suunnannäyttäjäkseen. Olen oppinut Pekalta erityisesti sen, ettei elämässä ole kiire mihinkään!” Sperm 50th Erection -boksi ilmestyy 2.3.2018. Onko sen tarkoitus viihdyttää, tuoda nautintoa vaiko opettaa. Toisaalta panemalla itsensä alttiiksi he olivat osaltaan myös muuttamassa Suomen moraalista ilmapiiriä vapaammaksi. Hän on hiljainen, omissa oloissaan menevä taitelija. Tämä ulottuvuus kiehtoo minua henkilökohtaisesti ehkä enemmän kuin musiikin saama skandaalihuomio. Se on merkittävää, koska listasta on muodostunut avantgarde-konossöörien keskuudessa tärkeä ’tsekkaa ainakin nämä’ -tyyppinen johdatus. Ne asiat, jotka kultuuriradikaali sukupolvi halusi, ovat käytännössä jo toteutuneet. Kiellettiinhän esimerkiksi Soulset-yhtyettäkin samoihin aikoihin jopa esiintymästä Kulttuuritalolla paljain ylävartaloin kehomaalissa. Yhtyeen ympärillä ollut mystiikka oli varmaankin se, mikä sai minut kiinnostumaan koko touhusta, ja tietenkin levynörtteilyn kannalta Spermin julkaisut ovat tärkeitä teoksia. Nämä ovat kuitenkin tekoja, jotka nykyään kuitattaisiin maininnalla jossain Seiska-lehden Oho!-palstalla. Tässä suhteessa Spermin performanssit olivat toki rajuja. Vaikka Sperm varmasti tiesi, että heidän taiteensa herättäisi kohua, on uskomatonta, miten kovan kurinpalautuksen Koponen ja Widén saivat yhteiskunnalta. Tämä oli toki skandalöösin maineen seurausta. Nimi taisi tulla vastaan (Jukka Lindforsin ja Markku Salon toimittamassa) Ensimmäinen aalto – Helsingin underground -kirjassa. Tommi Keränen Melumuusikko ”Taisin kuulla Spermiä ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun lopulla. Toisaalta sen ajan yhtenäiskulttuurissa mikä tahansa poikkeava, joskin nykyään olankohautuksella ohitettava tempaus saattoi herättää valtavaa huomiota. Olen Pekalta oppinut, että taiteessa ja elämässä on tärkeämpää kiinnittää huomiota ulkomaailman sijasta sisäiseen maailmaan.” Jukka Lindfors Toimittaja, kirjoittanut The 50th Erectioniin Sperm-historiikin ”Olin paikalla, kun Sperm esitti underground-oopperansa Kuoleman puutarha vuonna 1970. En muista siitä muuta kuin sekavan haahuilun ja oudon elektronimusiikin. Onhan koko aikakaudessa oma mystiikkansa, kun tietää, miten harvinaisia monet julkaisut ovat. On myös kiinnostavaa, että Sperm herätti huomiota ulkomaillakin: brittiläinen avantgardenimi Nurse with Wound julkaisi debyyttialbuminsa yhteydessä pitkän listan, jolle yhtyeen ydin Steven Stapleton nimesi liudan vaikuttajiaan. Levy noteerattiin jo tuolloin harvinaisuudeksi, joten sitä ei saanut lainaan
Suden hetki on klassinen päätösbiisi, jossa lankoja solmitaan yhteen ja nähdään tunnelin päässä valoa: pitää vain muistuttaa itseään oikeasti tärkeistä asioista, kohtuuden tärkeydestä, ja tarttua pienesti omiin niskavilloihin. Heidän singlensä ovat olleet keskimäärin niin kovatasoisia ja ajassa kiinni olevia, että menestys oli lopulta vain oikeus ja kohtuus. Joitakin yksittäisiä viittauksia ulkopuolisuuden tunteisiin niin sanotussa popmaailmassa löytyy, ja jotenkin kuvaava biisi on Illmane, jossa tuskaillaan tappiin vedettyjen luottokorttien ja liian kalliiksi mitoitetun elämäntyylin kanssa ja yritetään hustlata ilmaisia hyödykkeitä. Gasellien albumimitassa hieman epätasainen tuotanto on ylipäätään tuntunut kuvaavan tällaista nuoren, hieman ulkopuolisen urbaanin aikuisen kokemusmaailmaa paremmin kuin juuri kenenkään muun suomalaisen populaarimusiikin nykyisen toimijan. Levyn ensimmäinen biisi on nimeltään Välitila, ja sellaisesta Yksin kotona 17 tuntuu kokonaisuutenakin kertovan. Tuotannollisesti mennään vähäeleisillä linjoilla. Ennen pitkää tietysti, tavalla tai toisella. Mutta mitä pidempään välitilaa jatkuu, sitä vaikeampi siitä on päästä pois. Viiden minuutin kävelyn päässä oli kantabaari, josta löytyi aina tuttuja. Siinä luetellaan asioita, jotka ovat pilalla, ”pelkkää paskaa tilalla”. Tai jo esikoislevyn Hiki-biisi, jonka kuvaus laiskasta dokailusta helteellä tyhjensi sen nimenomaisen aiheen mallikelpoisesti. Kun 26 neliötä kivitalossa alkoivat tuntua liian ahtailta, veivät askeleeni sinne. Niitähän löytyy, mutta olisiko pilalla olevien asioiden luokitteleminen myös näkökulmavalinta. Myös Gasellien biiseissä on ollut paljonkin kuvauksia vastaavista elämäntilanteista. Menestys Suomessa on tietysti suhteellista. Tämä tulkinta on ilmeisenä rivien välissä. Biiseissä on kyllä koukkuja, mutta ne eivät ole Gasellien tyylisiä kertosäekoukkuja, vaan meno on ”puhtaammin räppiä”, jos nyt noin typerää ilmausta julkeaa käyttää. Levyn kokonaisuutena varsin apeaa yleistunnelmaa liudentaa kuiva huumori, joka tulee esiin varsinkin kovasti naurattavassa Pilalla-biisissä. Hengenvaarallinen: 0–1,9 Kehno: 2,0–4,9 Keskinkertainen: 5,0–6,9 Hyvä: 7,0–8,9 Klassikko: 9,0–10 L E V Y T DJ Ibusal Yksin kotona 17 SKORPIONI 7,8 64 RUMBA. Tein silpputöitä, kirjoitin vapaa-aikana ja turhauduin. Todennäköisemmin Ibusalin kertoja noteeraa vaikkapa lipun puolitangossa vastapäisessä talossa ja toteaa kyynisesti jonkun perikuntaa odottavan jättipotin kalliolaisen omistuasunnon muodossa. Miksi tänään pitäisi toimia jotenkin toisin kuin eilen, helpompihan on noudattaa tuttua kaavaa. Voihan toki olla, että tätä materiaalia on hiottu jo ennen läpimurtoa. Noita vuosia leimasi myös epämääräinen ihmissuhde-elämä – enkä nyt viittaa mihinkään kiehtovaan sekoiluun ja seikkailemiseen, vaan tarpeettomilta tuntuvien tilapäissuhteiden ja silkan yksinäisyyden välillä ajelehtimiseen. Vietin baarissa usein hienoja iltoja, mutta vielä useammin turhauduin parin tunnin päästä menoon sielläkin, kaiken ikuiselta tuntuneeseen toistuvuuteen. -hitin myötä uudelle suosiotasolle, mitä olin itse odotellut jo useamman vuoden. Todennäköisemmin Ibusalin kertoja noteeraa vaikkapa lipun puolitangossa vastapäisessä talossa ja toteaa kyynisesti jonkun perikuntaa odottavan jättipotin kalliolaisen omistuasunnon muodossa. Gasellit-yhtyeestä tutun DJ Ibusalin uuden soololevyn kuunteleminen tuo väistämättä mieleen nuo ajat. Hän kuvaa näkökulmahenkilönsä ulkoisia olosuhteita, eikä ainakaan lähde mihinkään intertekstihässäkkään. Ibusalin lakoninen ilmaisutyyli tuo mieleen Kridlokkin ja Jodarokin tapaisia tekijöitä, ja ensin mainittu levyllä vieraileekin (minusta kylläkin enemmän Khid-roolissaan, vaikka Kridlokkiksi kreditoidaankin). Itseeni iski taannoin lujaa esimerkiksi Mahtuuko kyytiin. Ainakaan Yksin kotona 17 ei ole mitään menestyjän tilitystä. Taustat toimivat kautta linjan varsin hyvin, mutta jättäytyvät suosiolla nimenomaan taustoiksi. Kai se on varsin realistinen suomalaisen popskenen kuva. Välitilan mieltää joksikin, jonka täytyy päättyä ennen pitkää, mutta päättyykö se, ellei asian eteen tee mitään. Yksin kotona 17 ei ole iso statement. Kymmenen biisiä, 32 minuuttia. -single, joka piirsi näköalattoman aikakauden kuvaa lähiönäkökulmasta. Loputonta itseanalyysia ei ole. NIKO PELTONEN Musiikkia välitiloihin Loputonta itseanalyysia ei ole. Vaikka Yksin kotona 17 ei ole varsinainen mestariteos, se on ilman muuta tärkeä dokumentti yhden sukupolven elämänkokemuksesta – sellainen klassinen pieni suuri levy. Ibusal on kertojana paljon selvemmin katutasolla, sanoo asiat suoraan. Tällaiset havainnot ovat levyn todentuntuisimpia, eikä niitä tarvitse oikeastaan sen kummemmin avata: ajatus jää roikkumaan turhautuneena ilmaan, irtohuomiona joka ei muuta mitään eikä kirvoita kuin hymähdyksen. Vaatiihan se onneakin, eikä itsekurikaan ole ihmisen synnynnäinen ominaisuus, ainakaan jokaisen ihmisen. Useimmat tässä kuvatut tilanteet ja fiilikset vaikuttavat hyvin tutuilta. VUOSINA 2009–2015 asuin Helsingin Harjussa Vaasankadun lähinurkilla hieman rapistuneessa yksiössä. Ei puhuta varsinaisesti syrjäytyneistä ihmisistä, mutta kuitenkin sellaisista, joille mukana roikkuminen on haaste. Gasellit nousi viimevuotisen Veli-levynsä ja Muistanks mä väärin. Minulle kaupiteltiin tätä levyä myös Paperi T -kulmalla, minkä tavallaan ymmärrän, mutta esitän myös varauksen. Avarammille aloille on mahdollista päästä. Siitä tulee rutiinia
L E V Y T RUMBA 65
Always Ascendingin parhaat hetket palauttavatkin mieleen FFS:n. Sen jälkeen kaikilla noilla bändeillä on ollut vaikeaa, myös Franz Ferdinandilla. Franz Ferdinandin alkuaikoina kolmekymppiset muusikot teeskentelivät olevansa vuosikymmentä nuorempia ja sanoivat vain tekevänsä musiikkia, jota tytöt voisivat tanssia. Päällisin puolin yhtyeen viides albumi jatkaakin siitä mihin edeltäjänsä jäi. Nämä kaksi kappaletta ja kolmas ennakkolohkaisu Feel the Love Go paljastavat yhtyeen Akilleen kantapään: tarttuvat melodiat ja koukut Franz Ferdinandilta kyllä luonnistuvat, mutta tekninen taitavuus vain alleviivaa sanottavan puutetta. Vuonna 2015 Franz Ferdinand lyöttäytyi yhteen Sparksin kanssa nimellä FFS yhden albumin ajaksi, joka oli parasta, mitä kumpikaan yhtye oli tehnyt vuosikymmeneen. ”The Academy Award for the good time goes to you”, Alex Kapranos laulaa kuin Sinatra ja kuulostaa kerrankin vilpittömältä. Päätöskappale Slow Don’t Kill Me taas on aavemainen soihtu-western, jolla Nick McCarthyn korvanneen kitaristin Dino Bardot’n kitarat pääsevät eturiviin. Nykyään tytöt tanssivat ihan toisten, paljon nuorempien artistien tekemää musiikkia, joten jo viittäkymppiä lähestyvän Alex Kapranosin kavereineen toivoisi tunnistavan tosiasian ja ensi kerralla tekevän kokonaisen levyllisen musiikkia, jota sedät voisivat kuunnella. Yhtyeen edellinen levy Right Thoughts, Right Words, Right Action (2013) yritti kaikin voimin osoittaa nimeään oikeaksi, mutta vaikka toimet olisivat olleet oikeita, aika ja paikka niille oli ihan väärä. Näin on käynyt Franz Ferdinandille, joka on ihmisten mielikuvissa juuttunut vuosiin 2004–2005 kuin esihistoriallinen hyönteinen meripihkaan. Yhtye ei tarjoa meille mitään mihin uskoa, mitä kannattaa, mitä muistaa. Levyn keskivaiheille piilotetut The Academy Award ja Lois Lane voisivat jo nimiltään olla Sparksin kappaleita, kun Franz Ferdinand pudottaa tempoa, katkaisee konebiitin, lisää tunnelmaa ja lataa kierrettä teksteihin. Always Ascending osoittaa, että ainekset ja lahjat siihen ovat olemassa. L E V Y T JOS onnistuu ruumiillistamaan yhden aikakauden, vaarana on jäädä loppuiäkseen sen vangiksi. Franz Ferdinand Always Ascending DOMINO 6,9 66 RUMBA. Nimija avauskappaleen discorock vakuuttelee meille, että Franz Ferdinand on yhä nousukiidossa, vaikka biisi tyytyykin epätoivoisesti sinkoilemaan pitkin kiitorataa. SAMULI KNUUTI Potentiaalista setämusiikkia D AV ID ED W AR D S Nykyään tytöt tanssivat ihan toisten, paljon nuorempien artistien tekemää musiikkia, joten jo viittäkymppiä lähestyvän Alex Kapranosin kavereineen toivoisi tunnistavan tosiasian ja ensi kerralla tekevän kokonaisen levyllisen musiikkia, jota sedät voisivat kuunnella. Kun skottien poptajun yhdisti Maelin veljesten konseptuaalisiin teksteihin, Franz Ferdinandin musiikki sai sisältöä ja Sparksin musiikkiin palasi kiinnostus koukkuihin ja kertosäkeisiin. Paljon parempaa ei voi sanoa kakkoskappaleesta Lazy Boy, joka liittyy pitkään sarjaan laiskasti kirjoitettuja ylistyslauluja laiskuudelle. Tuolloin skottiyhtyeen kaksi ensimmäistä levyä Franz Ferdinand (2004) ja You Could Have It So Much Better (2005) loivat pohjan kaupallisen britti-indien kultakaudelle, joka nosti pinnalle muun muassa Bloc Partyn, Editorsin, Kaiser Chiefsin ja Razorlightin sekä anglofiilit jenkkibändit The Bravery ja The Killers. Mutta jos uskaltautuu samoamaan keulakappaleiden ohi, Cassius-mies Philippe Zdarin tuottama Always Ascending paljastaa toisenlaista karvaa
En tiedä, kenelle tämä levy on tehty, ja sekös minua häiritsee. Paluulevy oli eittämättä askel uuteen, popimpaan suuntaan, mutta samalla se seisoi vankasti linjassa aiemman tuotannon kanssa. Nyt on toisin. Periaatteessa kysymys on tietenkin irrelevantti. Hittikertsi kannattaa. Uutukaisesta ei voi sanoa samaa. Kahden tyylisuunnan välinen kontrasti on väistämätön ja turhauttava. Valitettavasti vain on niin, ettei avoimuus sovi kaikille. Pyhimyksen soolotuotannon hienous on aina piillyt yksityisessä ahdistavuudessa – niissä hetkissä, kun parisuhdekriisi keikauttaa maailman nurin, saa käyttämään ex-kumppanista järkyttävän rumia nimiä ja tempaisemaan ginipullon kerralla kurkusta alas. Kuvio ei aukea, vaikka saatesanojen mukaan sen on tarkoitus kuvata tärkeää henkistä kehitystä. On haettu turvaa Malminkartanon harmaalta ostarilta ja vetäydytty masentuneena kaupungin vuokrakämppään, jonka lattiat kuhisevat torakoita. Pyhimyksen edellinen sooloalbumi, vuonna 2015 ilmestynyt Pettymys päätti nelivuotisen levytystauon, jonka aluksi artisti oli jo ehtinyt ilmoittaa lopettavansa soolouransa. On kuin Pyhimys olisi päättänyt avata aistinsa maailmalle: hoksannut, että kaikki vain tuijottavat älypuhelinta ja siitähän voisi tehdä biisejä. Siihen ei näköjään ole tarvetta. Että telkusta tulee Voice of Finland, josta löytyy vierailijoita levylle. SUSANNE SALMI Ei kenenkään maalla KI RA H AG ST RÖ M Tapa poika on hankalaa kuunneltavaa, sillä se asemoituu kummallisesti Radio Loop -henkisen popin ja tutun depressioräpin välimaastoon. L E V Y T ”TEKEEKÖ Pyhimys nykyään räppiä vai poppia?”, tiedusteli ystäväni taannoin. Älylaitteita tuijottaessaan Pyhimys innostuu yhteiskunnan alennustilasta ja individualismin vaaroista, mutta kommentaari jää latteaksi. Siviilielämässään Pyhimys eli Mikko Kuoppala toimii Johanna Kustannuksen tuotantopäällikkönä. Pyhimykselle se tuskin kuitenkaan riittää. Mukana kulkee irrallisen tuntuinen tarina perhesuhteista. Ongelmaksi muodostuu kertakäyttöisyyden maku: tarvitsee tuskin matkustaa kovin kauas tulevaisuuteen, kun Jodelista räppääminen alkaa jo kuulostaa menneeltä maailmalta. Genrejen aika tuli ja meni, kiinnostavin nykymusiikki on yhtä tilkkutäkkiä ja hiphop on uusi pop, ainakin suosion määrässä mitattuna. Käytännössä asia jää kuitenkin vaivaamaan. Juuri siksi levy on niin sotkuinen kokonaisuus: ensin nimetään biisi kongolaisen diktaattorin mukaan ja räpätään depression kourissa, sitten läiskäistään päälle laskelmoidun makuinen hittikertosäe. Syntyy lyriikkaa, jossa etsitään totuutta Netflixistä ja riidellään Whatsappissa, ja iso kertosäe, jonka laulaa tv:stä tuttu Aksel Kankaanranta. On isä ja on poika, he istuvat vuorotellen toinen toisensa hartioilla, eikä kertoja oikein osaa päättää, kumman housuihin asettuisi. Lopulta hän ryhtyy tappamaan jälkimmäistä kuin Jare Tiihonen Cheekiä. Pyhimys Tapa poika JOHANNA 6,6 RUMBA 67. Tapa poika on hankalaa kuunneltavaa, sillä se asemoituu kummallisesti Radio Loop -henkisen popin ja tutun depressioräpin välimaastoon. Tällä kaikella ei tietenkään olisi mitään väliä, jos tarkoituksena olisi tehdä pelkkää tyylipuhdasta poppia, luoda nahka ja muuntautua uudeksi JVG:ksi. Neljän vuoden takaisessa Rumban haastattelussa hän totesi, että lafkaan on turha tuoda sellaista räppiä, jonka tavoite on hallita listoja. Tätä kirjoitettaessa levyn kakkossingle Jättiläinen on Spotifyssa Suomen kuunnelluin kappale
Von Hausswolff on albumiensa välissä julkaissut pari Källan-nimistä ep:tä, joilla hän on hylännyt kappalerakenteet rohkeammin. Se herättää halun lähteä kirkkomaalle heilumaan teatraalisesti ja hipelöimään sammaloituvia rautaristejä ja kivipaaseja. Uutinen hätkähdyttää, mutta ei kosketa. Se saa ajattelemaan kellastuneita valokuvia hautajaissaattueista ja vakavina kameraan katsovista kuolleista sukulaisista. Dead Magic kuulostaa liian paljon tiettyyn tyyliin jämähtämiseltä, eikä se herätä suuria tunteita, vaikka soikin parhaimmillaan komeasti. Miksi en tunne niin kuin kuuluisi tuntea. Jälki on jälleen hidasta ja painostavaa kuin doom metal ja jylhää kuin Siionin virret, mutta turhan usein sen hahmottomuus pitkästyttää kuin liian harras saarna kirkon takarivissa vastentahtoisesti napottavaa pakanaa. MIKAEL MATTILA Seinään muurattua huminaa Von Hausswolffin musiikin estetiikka viehättää. Silti levyn jälkeen tuntuu siltä, kuin kuulisi kaukaisen ja etäiseksi jääneen sukulaisen kuolleen. Ei yllättäisi, jos von Hausswolff lukisi näitä kohtaloita yökaudet liekin valossa ja suodattaisi kauheudet goottilaiseen musiikkiinsa. Ratkaisu ei ole huono, mutta toteutus vain ontuu: kappaleet eivät uskalla antautua pauhulle, eivätkä ne toisaalta tahdo myöskään pysähtyä. Levyn toinen ydinteos, 16-minuuttinen Ugly and Vengeful, osoittaa heräämisen merkkejä vasta puolivälin jälkeen. Tämä on sääli, sillä von Hausswolffin musiikin estetiikka viehättää. Senkin paisuttelu tuntuu ontolta, koska melodiat ovat köykäisiä. Tämä saa tietenkin arvelemaan, olisiko seurakuntarauhan kannalta sittenkin parempi jättää tuonpuoleinen ja kuolleet taiat rauhaan. Dead Magic lienee vähäeleisin ja niukin levy, jonka von Hausswolff on tähän mennessä tehnyt. Se herättää halun lähteä kirkkomaalle heilumaan teatraalisesti ja hipelöimään sammaloituvia rautaristejä ja kivipaaseja. Ne tuntuvat hahmotelmilta. Levyn ainut etäisesti popkappaletta muistuttava teos on Swansilta hakkaavan junnauksensa lainaava, ennakkosinglenäkin julkaistu The Mysterious Vanishing of Electra. Sinkkubiisin otsikko tuo mieleen keskiaikaiset tarinat kirkkojen ja linnojen seiniin muuratuista ihmisistä, jotka tietenkin useimmiten olivat naisia. Samalla tuntuu siltä, että von Hausswolff on vähän myös muuraamassa itseään umpeen. Sopivasti laulun videossa laulaja itse kaivetaan kuraisen pellon povesta hortoilemaan pitkin kärrytietä. Niiden musiikki tuntuu voimakkaammalta ja mystisemmältä kuin Dead Magicin välimallin ratkaisut. Dead Magic on kolmas teema tästä variaatiosta. Se on myös yksi levyn harvoja hetkiä, jolloin von Hausswolff päästää kaiken voimansa valloilleen ja ulvoo kuin räyhähenki. Von Hausswolff nousi poikkeukselliseksi artistiksi kuuden vuoden takaisella Ceremony-albumillaan. Levy päättyy kahden kappaleen mittaiseen outrohuminaan, joista vain jälkimmäinen jää mieleen kenties siksi, että siinä lauletaan. Reaktiosta seuraa syyllisyys: miksen välitä tarpeeksi. On aina vaikuttavaa, kun taide saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Anna von Hausswolff Dead Magic CITY SLANG 6,5 68 RUMBA. L E V Y T RUOTSALAINEN Anna von Hausswolff tekee musiikkia, joka kuulostaa karjankutsunnalta urkuparvelta ja haudankaivuulta routaiseen maahan. Sen järkälemäisten hautajaislaulujen ydintä oli ruotsalaisten kirkkourkujen sointi, jonka ympärille von Hauss wolff oli onnistunut sovittamaan sopivasti huminaa, jyrinää ja melodioita
Molemmat ulottuvuudet ovat läsnä lahjakkaan viisikon kolmannella albumilla. Mutta työstääkö tästä vinkkelistä musiikkia luovasti ja näkemyksellä kuin progeen ja heviin genreä taittanut CMX tai vimmainen Mana Mana, joka ei koskaan ehtinyt toistaa itseään – vai samoja aineksia loputtomasti kierrättäen, kuten uuvuttava Viikate, jonka koko diskografian kuunteleminen yhdeltä istumalta vastaa Hiiden hirven kaatamisen kaltaista urotekoa. Lasten hautausmaan pelastukseksi koituu myös se, että läpeensä goottilaisesta nimestään huolimatta se ei tee yksinomaan synkkää musiikkia. Kohokohtiin kuuluu myös Kanerva, jossa kosketinmatot täyteläistävät ja modernisoivat yhtyeen musiikin sielunmaisemaa. L E V Y T ME olemme tietenkin olleet täällä ennenkin. ”Tämä tyhjä kaupunki on vain siipensä polttanut enkeli” ei ehkä ole maailman omaperäisintä laululyriikkaa, mutta popissa useimmiten onkin kyse vain oikeiden kliseiden valitsemisesta ja niiden uskottavaksi tekemisestä. Näistä ensimmäisellä Kristiina Vaara laulaa uhmakkaasti ”Mä en haluu täältä muuttaa mihinkään vitun etelään / Mä haluun ajaa taksilla ilman turvavöitä ja polttaa tupakkaa” ja jälkimmäisellä ”Täällä mitään tapahdu / Langolieerit aikaa syö”. Missään ei ole hyvä, ei varsinkaan tässä, josta en halua mistään hinnasta lähteä. Tove-kappaleen monoliittinen ja heviin kallellaan oleva kitaravalli ei onnistu nujertamaan kappaleen eksoottista tekstiä ja Vaaran ilmeikästä laulua. Lasten hautausmaa III SVART 7,3 KA I SA AR IN EN RUMBA 69. Kouvolalainen Lasten hautausmaa jatkaa suomalaisen korpigotiikan pitkää traditiota, härmäläistä vastinetta amerikkalaisen syvän etelän rämebluesille. Vaikutelmaa vahvistaa se, että monella kappaleella laulunkirjoittaja-kitaristi Tuomo Mannonen laulaa yhteen ääneen Vaaran kanssa. Niinpä III-albumilla voikin luontevasti olla rinnakkain sellaiset kappaleet kuin Karhupuisto ja Langolieerit. Albumin pisimmässä ja kenties parhaimmassa kappaleessa Mäntymetsä on kansanlaululle ominaista kohtalokkuutta ja pakanallista uskonnollisuutta; antautumisen ja itsensä luovuttamisen kuvauksena se on pakahduttavan kaunis ja monitulkintainen kappale. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin Lasten hautausmaa tuo mieleen myös Noitalinna Huraan. III on ehtinyt saada jo ylistäviä arvosteluita, mutta vain kahdeksan kappaleen ja runsaan puolen tunnin mittainen albumi kielii yhtyeen olevan pikemminkin vasta patikkaretkensä alussa kuin jo laella. SAMULI KNUUTI Kylmä kolmas kerta Lasten hautausmaa jatkaa suomalaisen korpigotiikan pitkää traditiota, härmäläistä vastinetta amerikkalaisen syvän etelän rämebluesille. Siinä yhtä lailla tehdään fetissi pohjoisesta pimeydestä, synkkyydestä ja kylmyydestä, mutta samaan aikaan kaivataan lähtöä sieltä – ei tosin junalla tai avoautolla vaan mieluiten oman käden kautta. Jos ja kun he karistavat rinkastaan ilmeisimmiltä esikuviltaan omaksuttuja ratkaisuja ja asettavat tilalle jotain omaansa, matkan varrella löytämäänsä, albumi V tai VI voi olla jo uljasta kuultavaa. Joutavan Intron jälkeen avauskappaleella Kraatterijärvi Lasten hautausmaa flirttailee vaarallisesti Viikatteen rautalankajynkytyksen kanssa, mutta myöhemmillä kappaleilla oma tarjottava nousee paremmin pintaan
Field Music Open Here MEMPHIS INDUSTRIES 8.8 70 RUMBA. Se pyytää avaamaan oven laajemmalle maailmalle ja astumaan ulos vankiloista, jotka olemme itsellemme rakentaneet. ”And if they ask why did you come / And if they say I should go home / Send me back where I belong / Take a walk with me / I’ll show you some / So you know”, kuuluu maahanmuuttajan näkökulmaan eläytyvä Goodbye to the Country. / Me too / Do you think that proves / We need to stick together?” Jos Open Here on teksteiltään usein hämmentynyt ja synkkä, musiikiltaan se on värikäs, melodinen ja kekseliäs. Open Here tarttuu ahdistaviin aiheisiin, mutta masentamisen sijaan se inspiroi. Äänestyksen jälkeen Sunderlandista tuli brexitin symboli. Field Musicin kotipaikka on Sunderland, Koillis-Englannissa sijaitseva teollisuuskaupunki, jossa EU:sta eroa kannattanut puoli sai ensimmäisen suuren voittonsa. Levyn skaala liikkuu Share a Pillow’n glamrocktamppauksesta Time in Joyn progeiluun ja Open Heren upeaan, beatleaaniseen kamaripoppiin. Kappaleella yhtyeen johtohahmot, veljekset David ja Peter Brewis luettelevat etuoikeuksia, joita pidämme vauraissa länsimaissa liian usein itsestäänselvyyksinä: ”If you’ve ever visited another country and walked through passport control / Then count that up… / If you can go through day to day without the fear of violence / Count that up.” Vihaisen tekstinsä he ovat naittaneet tanssittavaan taidepoppiin, joka tuo mieleen 1980-luvun Peter Gabrielin risteytettynä Hall & Oatesiin. Huilun leikkisästi johdattama Time in Joy muistuttaa siitä, että mielettömyyden ja raakuuksien keskellä on tärkeää turvautua rakkauteen ja läheisten apuun: ”Couldn’t sleep last night. Toive siitä, että kanssaihmisen kokemuksen ja näkökulman voisi ymmärtää, onkin keskeisenä levyllä. Open Here -levyä tehdessään Brewisit joutuivat painimaan kysymyksen kanssa, kuinka he selittäisivät maailman mielettömiä tapahtumia lapsilleen, jos eivät itsekään kykene niitä ymmärtämään. Open Here ei keskity kuitenkaan pelkästään brexitiin, vaan esimerkiksi riehakas, Scritti Polittia muistuttava No King No Princess tarttuu ahtaisiin sukupuolirooleihin. Huilut, flyygelitorvet, viulut ja kuorolaulu maustavat kappaleita, joissa kuuluu taiteellisen, mutta tarttuvan popin ikoneita XTC:sta Steely Daniin ja 10cc:sta Princeen. Brewisin veljekset ymmärtävät, ettei vakavan aihepiirin tarvitse tarkoittaa ilotonta musiikkia ja että silloin, kun maailma näyttää synkimmät puolensa, on sallittua, jopa suositeltavaa tanssia. OLLAKSEEN kappale, joka on syntynyt brexitin aiheuttamasta ahdistuksesta, Field Musicin Open Here -levyn ensimmäinen single Count It Up kuulostaa varsin pirteältä. Se pyytää avaamaan oven laajemmalle maailmalle ja astumaan ulos vankiloista, jotka olemme itsellemme rakentaneet. ”You can play with what you want / And you can dress up how you want / And you can do the job you want / And you can do it, do it, do it, do it!” kappale kannustaa. Hiljattain David Brewis kertoi Mojo-lehdelle menettäneensä uskonsa ihmisiin brexitin jälkeisenä aamuna, eikä ihme, sillä veljeksille surullisenkuuluisa äänestys iski poikkeuksellisen lähelle. KIMMO VANHATALO Brexitin jälkipyykki L E V Y T Open Here tarttuu ahdistaviin aiheisiin, mutta masentamisen sijaan se inspiroi
Onko menestys sitä, että kappale soi radiokanavilla, kuuluisat ihmiset kehuvat ja Spotify-soitot kilahtavat laariin. Tekstin mukaan Lars Ulrich on soittanut Varvaraa radio-ohjelmassaan ja kehunut bändin ”vibaa”. Pienimpiäkin saavutuksia ja varovaisimpiakin kehuja suurennellaan lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Tai että se onnistuu provosoimaan ja yllättämään. KIMMO VANHATALO Pakkomielteenä menestys Paras rock tasapainoilee naurettavan ja nolon rajamailla ja on arvaamatonta ja rohkeaa. Kirja tulee mieleen, kun lukee kunnianhimoisten bändien saatekirjeitä ja biografioita. Musiikkia, jonka pulssi on niin hiljainen, että sen hädin tuskin havaitsee. Yli kymmenen vuotta pystyssä ollut ja kolme levyä julkaissut haminalainen Varvara ei ole kovin tunnettu nimi edes kotimaassaan, mutta sen saatekirje uhkuu sitäkin suurempaa lupausta nurkan takana odottavasta kansainvälisestä menestyksestä. Go sisältää pätevää, hyvin soitettua ja melodista voimapoppia. Nykyään kirja vaikuttaa lähinnä 2000-luvun lopun finanssikriisiä edeltävän ajan hysteerisen optimismin huipulta – välähdykseltä ajasta, jolloin todella tuntui, että riitti, kun vain uskalsi haaveilla isosti. Vai onko se sittenkin sitä, että musiikissa onnistuu ilmaisemaan jotain todellista, merkittävää tai samaistuttavaa. Varvara sen sijaan on liian keskittynyt tekemään kaiken ”oikein” ja ”hyvin”. Lopulta levy saa pohtimaan koko menestyksen konseptia. Se tasapainoilee naurettavan ja nolon rajamailla ja on arvaamatonta ja rohkeaa. Lopputuloksena on tylsiä kappaleita ja ennalta-arvattavia sovituksia. Paras rock on heittäytyvää ja mautonta. Näihin ongelmiin myös Varvara kompastuu. Yli 20 miljoonaa kappaletta myynyt teos perustuu yksinkertaiseen ajatukseen: jos uskot tarpeeksi kovasti, että jokin asia tapahtuu, se todella tapahtuu. Kuka tietää, ehkä Varvara onnistuu saavuttamaan ensimmäisenkaltaisen menestyksen. Siinä namedroppaillaan masteroijan ja kansainvälisen promootiotiimin muita asiakkaita. Varvara sen sijaan on liian keskittynyt tekemään kaiken ”oikein” ja ”hyvin”. Saatekirjeen mukaan Varvara on ”niittänyt kansainvälistä mainetta”, ”noussut yhdeksi Suomen puhutuimmista rock-lupauksista” ja ”tähtää kansainvälisesti korkealle”. Niistä tuntuu huokuvan usko siihen, että jos bändi itse uskoo kaikin voimin omaan menestykseensä, on vain ajan kysymys, koska se toden teolla tapahtuu. Yhtyeen esikuviksi mainitaan miljoonia myyneet vaihtoehtorockin suuruudet Foo Fighters, Smashing Pumpkins ja Weezer. Vaatimattomankin demobändin saate vilisee vaikuttavia onnistumisia ja suorastaan kihisee lupauksia häikäisevästä urasta. Kovassa halussa menestyä ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa. Että se löytää jonkin yhteisen inhimillisen kosketuspisteen esittäjän ja kuulijan välillä. Jälkimmäiseen sillä ei ainakaan näillä eväillä ole mahdollisuuksia. Etenkin rockissa se kuitenkin johtaa usein musiikkiin, joka on haaleaa, mielistelevää ja persoonatonta. Jos sen kehuksi kokee, Go kuulostaa toisinaan kohtuullisen paljon Foo Fightersin varhaistuotannolta. Etenkin singlebiiseissä Anxiety ja Identical on kiitettävästi koukkuja. Valitettavasti Go on myös auttamattoman tylsä levy. Varvara Go HAMINIAN SOUNDS 5,1 RUMBA 71. PE TR I PA RO N EN L E V Y T YKSI 2000-luvun tunnetuimmista self help -kirjoista on Rhonda Byrnen Salaisuus
S O I T T O L I S TA 72 RUMBA
Se näköjään vaikuttaa runokirjan myyntiin!” KV: ”Keistä nykytekstittäjistä pidät musiikin saralla?” AW: ”Loistavia sanankäyttäjiähän on, mutta onko heistä kovin moni uusia. Kasasimme Yrjänän soittolistalle tavalla tai toisella hänen uraansa ja musiikkiinsa liittyviä kappaleita. YRJÄNÄ, jonka johtama CMX julkaisi helmikuun alussa Alkuteos-albuminsa. TOIMITTANUT KIMMO VANHATALO KUVAT EERIKA LEINONEN S O I T T O L I S TA ”Kun Paperi T alkoi lausua tekstiä runona, siihen tuli se, mihin olen itsekin taiteilijana pyrkinyt. Ensimmäisen runokirjani Arcanan julkaisusta tuli juuri kuluneeksi 20 vuotta. Tein aika pitkälle biisit ja Läjä teki sanat. Viimeiset viisi vuotta on ollut vallalla hirvittävä joutavuuden estetiikka. Että yleisö sanoo: ’Nyt tulee tekotaiteellista paskaa!’.” A. Tässä oli paljon samaa kuin Terveissä käsissä, ehkä vähän enemmän Stooges-kulmalla. Kyllä populaarimusiikista ponnistavien lyyrikoiden pitää lukea toisiaan. Kiitos Läjän perinnön, omituisuus on hyvä juttu.” Lauri Porra Kohta KV: ”Tämä on Lauri Porran ja Paperi T:n yhteiskappale, joka esitettiin Helsingin juhlaviikoilla jo vuonna 2016. Silloin olin vielä enemmän Jim Morrisonin kuin Orson Wellesin näköinen. Että yleisö sanoo: ’Nyt tulee tekotaiteellista paskaa!’.” KV: ”Paperi T:ltä on julkaistu myös Post-alfa-runokirja. Silloinen laulajamme Mosse ei tullut paikalle. 15-vuotiaana, kun tapasin ensimmäistä kertaa Terveiden käsien jätkiä, Läjä oli jo vuosia sitten tehnyt ensimmäisen levytyksensä. YRJÄNÄ RUMBA 73. Lapin helvetti Takaisin helvettiin KV: ”Lapin helvetti on varmaan tuttu, eli Läjä Äijälän uusin yhtye.” AW: ”On. Oli hätkähdyttävä kokemus, että pystyi puhumaan ihmisen kanssa, joka on tehnyt levyn.” ”Tuurasin Terveiden käsien alkuperäistä kitaristia vuoden verran vuosina 1987 ja 1988. Ehkä jotain toivoa vielä on, kun hän voitti sanomalehden äänestyksen. Saimme muun muassa tietää, missä kappaleessa sukupuolitaudin vaara on ilmeinen ja kuulla runon, jossa nussitaan raatoa. Sitten minusta tehtiin bändin laulaja!” KV: ”Biisin sanoissa Lappi on sekä koti että helvetti.” AW: ”Kun Läjä muutti Helsingistä takaisin Tornioon, olin muuttoauton kuskina. Ajattelimme, että soitetaan kuitenkin, vaikka en osannut sanoja. Loppujen lopuksi sitä kirjaa myytiin enemmän kuin levyjämme siihen aikaan. Nyt se on levytetty Porran uudelle levylle Entropia.” AW: ”Kun Paperi T alkoi lausua tekstiä runona, siihen tuli se, mihin olen itsekin taiteilijana pyrkinyt. On paljon sitä, että tekstittäminen alkaa välittömästä havainnosta, joka on naaman edessä ja laajenee korkeintaan jääkaapille, sohvalle ja siihen, että ollaan menossa illalla baariin.” ”Kuullessani sellaisia sanoituksia alan pelätä, että a) kirjoittajan tunne-elämä on oikeasti tämän laajuinen tai b) joku siellä tuotantoketjussa olettaa, että ihmiset eivät halua kuunnella mitään sen mutkikkaampaa.” Väärintekemistä ja tekotaiteellista paskaa Kaikkien aikojen ensimmäisen Soittolista-palstan vieraana on A. Ne kappaleet olivat vähän tällaisia.” ”CMX:n ensimmäinen tai toinen keikka oli Torniossa puistokonsertissa vuonna 1985. Läjä suunnitteli jossain vaiheessa, että kun hän kuolee, hän haluaa, että hänet kuivataan ja laitetaan Tornion kohdalle tienviitaksi!” KV: ”Ja nythän Läjä on Vuosisadan lappilainen.” AW: ”Tuo kunnia on varmaan ollut Läjälle melkoinen yllätys. W. W. Voisi ajatella, että omituinen on jotain vaikeaa tai hankalaa. Se ei haitannut, koska Läjänkään teksteistä ei saanut mitään selvää. Itse olet kirjoittanut jo viisi runokirjaa ja viime vuonna myös esikoisromaanisi.” AW: ”Olen lukenut Post-alfan. CMX ei myynyt silloin kovin paljon levyjä
He ovat jotenkin niin vakavia.” KV: ”Mitä mieltä olet ulkomailla breikkaamisesta?” AW: ”Meillä on ollut aina vahva sitoutuminen suomen kieleen. Porukka huomaa, että ’ollaan hengissä ja meillä oli hyvä bändi kymmenen vuotta sitten’. Nämä katalonialaiset olisivat tykänneet tosi paljon, jos olisitte laulaneet omalla kielellänne!’.” ”Meillä ei ole koskaan ollut myöskään niin valtavasti energiaa. Yksi orkesterin pitkäikäisyyden syistä on ollut, että emme juuri ikinä ole soittaneet yli 30 keikkaa vuodessa.” ”Meillä oli viime vuonna enemmän radiosoittoa kuin koskaan. Se oli ihan herttainen versio, joten ajattelimme palauttaa kohteliaisuuden.” ”Olen aina pitänyt Hyökyaaltoa hyvänä Pixies-biisinä, joka on sovitettu väärin. Oikeasti! Tanssimme tätä terassilla vappuna 30 hengen seurueella.” KV: ”Antti Tuisku on mielenkiintoinen hahmo. S O I T T O L I S TA Antti Tuisku Rahan takii AW: ”Osaan tämän biisin ulkoa. Ismo Alanko sanoi aikanaan Taiteilijaelämää-kappaleestaan, että ’hävetti niin perkeleesti tehdä niin typerä teksti’. Kaikki jäävät vain tauolle.” KV: ”Olette olleet pystyssä jo kunnioitettavat 33 vuotta. Silloin kaikki levyt, jotka sinne tulivat, kuulostivat tältä.” KV: ”Tässä on kasattu uudelleen Last Splash -levyn (1993) aikainen kokoonpano. Hän on noussut aika yhdentekevästä Idols-kisaajasta yhdeksi tämän hetken arvostetuimmista poptähdistä.” AW: ”1990-luvulla Nylon Beat teki poppia, joka ei mielistellyt ketään. Ehkä valkoinen keski-ikäinen turpea mies tekee paluun!” Von Hertzen Brothers The Arsonist AW: ”On hassua, että CMX:n levytysuran alussa veljesorkesterimme oli Radiopuhelimet. En itse ole vielä huomannut sairastuneeni minkäänlaiseen nostalgiaan.” ”Me opetimme 1990-luvulla kaikille bändeille, että ei kannata sanoa lopettavansa. Me teimme siitä sitten sen Pixies-version. Toisin sanoen se on paljon pelottavampaa kuin kirkonpolttohevi.” KV: ”Olette myös versioineet Antti Tuiskun kappaleen Hyökyaalto.” AW: ”Tuisku oli tehnyt aikanaan joululevylleen version Pelasta maailma -kappaleestamme. Olin kuunnellut aikaisemmin Hüsker Düta. Tämä on tavallaan pirun tekemä biisi – ironinen heitto saatanallisesta kulttuurista, jossa ei ole mitään sisältöä. Kun olimme soittaneet keikan, joku summasi sen niin, että: ’Jätkät, me olemme Barcelonassa. Ehkä meistä on tulossa muodikkaita. Tällä hetkellä veljesorkesterimme musiikiillisesti on luultavasti Von Hertzen Brothers.” ”Jos eläisimme 1970-lukua ja olisimme progebändejä, Von Hertzen Brothers olisi Pink Floyd ja me olisimme Genesis. Tekstien sisältöpuolesta luopuminen olisi minulle motivaationtappaja. The Breeders on tulossa kesäkuussa ensimmäistä kertaa Suomeen keikalle.” AW: ”Jos kukaan ei ole heroiineissa, se voi olla ihan hyvä keikka.” KV: ”Teillä oli 1990-luvulla Pixies-vaikutteinen vaihe.” AW: ”Toisen levymme Veljeskunnan (1991) vaiheilla olimme soittaneet hardcorea kuusi vuotta. He eivät nauraneet kenellekään, vaan nauroivat kuulijan kanssa. Harva ihminen on yli 30 vuotta samassa työpaikassa. Onko bändi ollut vaikea pitää kasassa näin kauan?” AW: ”On meillä ollut vaikeitakin vuosia, mutta eihän bändin pyörittämisen tarvitsekaan olla helppoa. Silloin aloin hilata sinne melodisempia vaikutteita. Huomasimme kuitenkin, että tätä on tehty jo niin pitkään, että on ihan turha miettiä, etteikö sitä tehtäisi vastaisuudessakin.” ”Keikoilla riittää porukkaa, ja meillä oli viime vuonna enemmän radiosoittoa kuin koskaan. Pixies oli mielestäni parempi versio siitä musiikista.” KV: ”Mitä mieltä olet reunioneista?” AW: ”Ne ovat hirveän luonnollisia. Ehkä meistä on tulossa muodikkaita. Mutta tämä on niin ironinen, että siinä itsessään on jo sisältöä. W. YRJÄNÄ 74 RUMBA. Vähän ajan päästä se oli YUP, sitten Don Huonot ja seuraavaksi Kotiteollisuus. Ehkä valkoinen keskiikäinen turpea mies tekee paluun!” A. Ja siitä tuli hittibiisi.” ”Tämäkin on eräänlainen Taiteilijaelämää. Se on mennyt läpi ihan CMX-biisinä.” The Breeders Wait in the Car AW: ”Tämä oli kuin Breeders-cover-yhtye soittamassa Breedersiä. Sen jälkeen kukaan ei ole lopettanut. Tässä on sama juttu huomattavasti vahvemmalla vaihteella: samassa paketissa Simo Salmisen Rotestilaulu ja Pornolaulu.” KV: ”Tämä on aika hysteerinen.” AW: ”Ja myös sietämätön renkutus. Kirjoitin 1990-luvulla muutaman vuoden levyarvosteluja Rytmiin. Ei minulla ole englanniksi mitään sanomista.” ”1995 olimme jossain messuilla soittamassa Espanjassa, ja olin kääntänyt settimme englanniksi
J. Meillä oli kasa synia, ja musiikki oli vähän tämäntyyppistä. Hänellä oli kevyt kosketus. Omaan korvaani särähtää, kun vaihdetaan sanan paino ensimmäiseltä tavulta. Pfizerin sininen: mahtavaa!” ”Hienoa oli myös rytmiikan käsittely tekstissä. Teksti oli hieno. Tekstimme olivat myös hyvin mukavia: ”Makasi kuollut laudallansa / Kirkkokansa vaikeroi / Tuli mies, nussi raatoa / Paheksuntaa, paheksuntaa / Ei saa häiritä ikiunta / Ei saa kuollutta raiskata / Tulee kulliin tulehdus, paleltuupi pallit.” ”Tähtiportti on juuri oikealla tavalla iljettävä. AMF perustettiin samaan aikaan kuin CMX. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Muistan, että bändikuvat olivat… kyseenalaisia! Minun korvaani tämä musiikki on ankaraa retroilua. Olisimme soittaneet sinulle vielä Kanye Westiä. Karjalainen osaa tehdä sen hyvin. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-rumba Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Se on ainoa analogia, jonka olen siihen keksinyt.” ”Ihannetapauksessa tuottajan pitäisi olla helvetin rohkea ja älykkäämpi kuin bändi yhteensä. Yhtye lienee tuttu?” AW: ”Kyllä. Sukupuolitaudin vaara on ilmeinen!” KV: ”Perttu Häkkinen on tunnettu myös esoteriaja okkultismijutuista. Sanoit 2011 Nuorgamin haastattelussa, että West tekee sen hetken tärkeintä musiikkia.” AW: ”Ai minä. Meille ulkomaille meneminen tarkoittaisi, että se olisi samanlaisia reissuja loputtomiin. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Tuottajan pitää saada ihmisistä irti asioita, joita he eivät uskaltaisi tehdä ilman hänen läsnäoloaan.” ”Tuottajilla on usein sellainen ongelma, että he ovat liian musikaalisia. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Itse yritän koskaan olla tekemättä sitä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 38,00 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 39,20 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 4 numeroa/12kk 38,00 ”Punkkiaikoina 1990-luvun alussa olimme Radiopuhelimien kanssa kiertueella Keski-Euroopassa – pakettiautoilla 18 keikkaa 25 päivässä vallatuissa taloissa. Tässä on oikeasti sitä, mitä kaiken maailman fundamentalistit ovat löytävinään popkulttuurista. Pyhimys selvisi siitä.” KV: ”Pyhimys on tehnyt myös kappaleen Arto Tuunelan kanssa, joka tuotti edellisen levynne Mesmerian. Tilaa Rumba! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Bändihän voi olla yhdessä tyhmempi kuin sen jäsenet. Pyhimys räppäsi suomeksi alleviivaamatta mitään. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.rumba.fi Tilaajapalvelu puh. Tehtäväni on tehdä asiat väärin.” Tähtiportti Ei-toivottu aines KV: ”Tämä kappale löytyy Tähtiportin viime vuonna ilmestyneeltä Superdepressio-levyltä. Itse en ole biisintekijä siksi, että olen helvetin musikaalinen, vaan siksi, että en ole. Jos menisi paremmin, pakettiauto vain vaihtuisi bussiin.” Pyhimys ft. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.rumba.fi. En ole ikinä kuunnellut Kanye Westiä! Olen varmaan vittuillut.”. Vähän kuin Radiopuhelimia koneilla.” ”Minähän olen ollut bändissä, joka on käyttänyt samaa välineistöä. Soundin haastattelussa sanoit, että olet taas ’täysipäiväinen okkultisti’.” AW: ”Kuten olin 16–25-vuotiaana. Sen nimi oli AMF eli Arbeit Macht Frei. Vesta Kynnet, kynnet KV: ”Kynnet kynnet on ensimmäinen single Pyhimyksen Tapa poika -levyltä.” AW: ”Tämä kuulosti hyvältä. Miten tuottaja vaikuttaa musiikkiin?” AW: ”Miten ohjaaja vaikuttaa teatteriesitykseen. Täysipäiväinen okkultisti ei tarkoita minulle mustan magian harrastajaa, vaan ihmistä, joka omien aistihavaintojensa ja kulttuurintutkimuksen pohjalta pohtii koko ajan olemassaolon luonnetta ja sitä, onko havaintotodellisuus muutettavissa joksikin toiseksi pelkällä tahdonvoimalla.” KV: ”Aika alkaa loppua. Toni Wirtanen ei niinkään. Pidin kappaleen sanomasta: otetaan käsite, avataan se, käännetään se, rikotaan se
Kaikki eivät kuitenkaan keskusteluun pysty tai sitä halua. KO LU M N I S T R A N D HEINI STRAND Kirjoittaja on PohjoisSuomen paras kemisti vuosimallia 2002. Katso esimerkiksi räppäri Noah Kinin ja kirjailija-toimittaja Koko Hubaran kommentit liittyen Kalle Kallosen edellä mainittuun rasistiseen möläytykseen ja sitä seuranneeseen anteeksipyyntöön. Kuten kaikilla vahvasti stereotyypitetyillä aloilla, myös suomiräpissä keskustelua käydään usein tunteella. A ijai. Jos sen ja muun seksismin kommentoiminen ei ole itse asiassa pysymistä, mikä sitten on. Ensinnäkin suomiräpin kentällä on alkanut tulla näkyviin muitakin tekijöitä kuin jo kyllästymiseen asti kuultuja valkoisia cis-heteromiehiä. Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa elokuvaansa alkuvuodesta promonnut Cheek kommentoi #metoota seuranneen keskustelun seksuaalisesta häirinnästä ja seksismistä olevan tärkeä, mutta kieltäytyi itse kommentoimasta sitä. Suomiräp on tällä hetkellä kiinnostavampaa kuin vuosikausiin. Ebrahimi on loistava esimerkki alalla lisääntyvistä taitavista keskustelunavaajista. Valitettavan monen tapa osallistua keskusteluun on olla ottamatta kantaa lainkaan, mikä näyttää olevan etenkin eturivin räppäreiden toimintatapa. Tai tarkista räppäri Gettomasan Instagram-päivitys liittyen hänen Ykkösen bägei -videonsa aiheuttamaan rasistiseen nettikommentointiin. Eikä anteeksi anneta tai kannata pyytää keskenkasvuisuuteen vedoten. 76 RUMBA. Random Lifen lisäksi tietoisuutta kentällä ovat lisänneet Inka Rantakallion ja Mikko Mäkelän luotsaama Rap Scholar -radio-ohjelma, Adikian ja Mon-Salan Matriarkaatti-podcast ja Ruskeat tytöt -media. Vuosituhannen vaihteessa alkanut suomiräpin toinen tuleminen on saavuttanut jo täysi-ikäisyyden rajapyykin, ja kentällä on osin siitä johtuen havaittavissa jonkinasteista kypsymistä. Oman lukunsa muodostivat valtakunnallisissa uutiskanavissa noteeratut huomiot suomiräpin sanoitusten seksismistä tai naispuolisten räppäreiden esiintulosta kentälle. ”Haluan pysyä haastatteluissa itse asiassa enkä olla se tyyppi, joka lyö lusikkansa joka soppaan”, Cheek sanoi. Miltei joka keskusteluun ottavat osaa ne somessa homottelevat ja huorittelevat huutelijat, mutta myös aiheellisen kommentoinnin määrä on ilahduttavasti lisääntynyt. Gettomasa osaa paitsi antaa myös ottaa vastaan kritiikkiä. Nyt suomiräp ja sen tekijät eivät voi enää juosta vanhempien helmoihin itkemään, jos joku syyttää huonosta käytöksestä, vaan vastuu täytyy ottaa omiin käsiin ja vastata kritiikkiin. Eli se tyyppi, joka rakentaa biisinsä seksistiselle heteronormatiiviselle maailmankuvalle. Cheek on kuitenkin se tyyppi, joka räppää ”lesbojen kääntyvän streiteiksi” hänen ja kollegansa vaikutuksesta. Keskustelua synnyttivät niin rasistinen Facebook-päivitys (Blockfestin Kalle Kallonen) kuin koko perheen räppäreiden seksistinen kielenkäyttö (Sisäpiiri 2.0 -kohu ja Profeettojen Yhtäccii-biisi). Suora ja perusteltu kritiikki on taitolaji. Toiseksi suomiräpistä käytävä keskustelu on vihdoinkin virkeää, kyseenalaistavaa ja monipuolista. Syyt korreloivat keskenään. Kun Gettomasaa itseään kritisoitiin tuoreen Lössi-biisin seksistisestä ilmaisusta, hän oli valmis keskustelemaan asiasta Renaz Ebrahimin haastattelussa Random Life -radio-ohjelmassa. Vaikka holtiton käytös toki jatkuu joidenkin toimesta täältä ikuisuuteen, on usealla suomiräpin tekijällä ja fanilla noussut halu herättää keskustelua genren haitallisista normeista. Suomiräp itse asiassa Suomiräp ja sen tekijät eivät voi enää juosta vanhempien helmoihin itkemään, jos joku syyttää huonosta käytöksestä, vaan vastuu täytyy ottaa omiin käsiin ja vastata kritiikkiin. Viime vuonna käytiin useita suomiräppiin liittyviä, yhteiskunnallisiksikin äityneitä debatteja. Syitä on ainakin kaksi. Tiedostavalla ja muutosta janoavalla suomiräp-fanilla on nyt hyvä olla
Fucking onkin tämänvuotisen Emma M Gaalan teema. Huh, nimittäin: sähkökitara ei ole kuollut, se on tankkaamassa baarirusketusta Mallorcalla! Reino Nordinin pitäisi esiintyä tässä välissä, mutta lähes joka kategoriassa ehdolla ollut ja murskatappiot niissä kaikissa kärsinyt doping-antautuja on vetäytynyt tuttuun tapaansa sähköautoon itkemään. Myöhemmin illalla Ellin ryövätessä räppäreiden popkornit vuoden albumin muodossa VilleGallen ilme oli niin sanotusti fucking priceless. Voimakkaimman vaikutuksen teki silti sadattelu. Heikki onkin jo tositoimissa ja löytänyt haastateltavakseen jonkun äidinkieltään välttävästi osaavan stetsonipään, joka saa Andyn ja Miken näyttämään raikkailta ilmestyksiltä – tai fucking freshiltä, kuten tämä nuorisokielellä tulisi varmaankin ilmaista. Autoista puheen ollen! Vaikka Lahden suurmäen valloittaja leiskauttaakin eläkkeelle, on Emma M Gaalan status quo säilytettävä: kriitikot ja raadit ovat väärässä, kaduille jalkautettu Team Cheek oikeassa. Jos huomisen lehdessä kerrotaan muuan ökymersun kadonneen parkkihallista, Paluu tulevaisuuteen -henkinen (siis se elokuva, jossa VilleGalle näyttelee Marty McFlyta) tempaus on onnistunut ja Cheek saapuu pokkaamaan yleisön äänestämät patsaat myös tulevina vuosina. N I S S E M R akas lukija, tervetuloa seuraamaan suoraa lähetystä suomalaisen musiikkibisneksen suurimmasta, kauneimmasta, tärkeimmästä ja tutusta sekä turvallisesta Emma M Gaalasta! Juontajana toimii edellisessä elämässään jotain kammottavaa tehnyt ja sen takia suomalaisia gaaloja mikrofoni kädessä vaeltamaan tuomittu Heikki Paasonen. Paitsi ”Warnerin muijien haippirinki”, joka oli pitänyt huolen, että he ovat gaalan parhaita ihmisiä ilmoittamalla noin kahta päivää etukäteen mustista #metoo-iltapuvuista punaisella matolla. Pulinat pois, majorit ovat puhuneet! Gaalaillan henkilödraama oli rakennettu VilleGallen ja Elli Haloon varaan. Mitä nyt tasa-arvoa on parannettu: vuoden naissolistiksi kelpuutetaan jatkossa myös miehiä. Emma M Gaalasta ensi talveen, adios niin fucking vitusti! EMMA M GAALA Lihaa ja perunaa länsimetron päässä. Nyt suljemme Heikki Paasosen arkkuunsa odottamaan ensi vuotta, jolloin jatkamme täysin samoissa merkeissä. Bawitdaba, da bang, da dang diggy diggy! 78 RUMBA. Vuoden tulokkaaksi palkittiin soolouransa aloittanut ja kiroilukielensä suomeksi vaihtanut Leo, joka muistetaan etenkin veljensä Tuure Kilpeläisen hiteistä ja hatuista. 40 vuotta ”rokannut” bändi ei kokenut aiheelliseksi muuttaa toimintatapojaan – mitä siitä, vaikka on joskus ihan erikseen pyytänyt playbackia, mutta joutunut tyytymään singbackiin, kuka näitä laskee. Hääppöisemmin ei mene niin kutsutuilla ”indie-artisteilla”: sääliehdokkuudet saaneet astridswanit ja litkuklemetit ovat toki tervetulleita gaalaan, kunhan maksavat bisneshintaiset illalliskorttinsa itse. Pitikin mainostaa sitä raitistumista! Noh, kaksi ei valehtele: Spotify-tilastot ja Reicci. Yksi ennakkoon nousseista puheenaiheista oli Popedan periaatepäätös olla esiintymättä playbackinä. Aluksi näytti siltä, että tarpeeksi vettä on ehtinyt virrata ex-rakastavaisten hulluuden highwaytä, kun kaksikko nousi taustayhtyeidensä J:n ja Helsingin kanssa lavalle esittämään otteita Kid Rockin laulukirjasta. Sen sijaan että musiikkiväki juhlisi sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta tai ottaisi yhtenäisesti kantaa ahdistelua ja häirintää vastaan, se pesee kätensä kaikesta kantaaottavuudesta ja keskittyy rehdisti kiroiluun. Manselaisen suoraselkäinen yhtye palkittiin tästä hyvästä Erikois-Emmalla, jota vastaanottaessaan Pate Mustajärvi veti punaisen maton oman statementinsa alta lipsauttamalla bändinsä olevan ”ansaitulla lomalla”. Leon kiitospuheessa viljellyt vitut sulattivat koko kansan sydämet ja inspiroivat sosiaalisten medioiden kommenttikentät täyteen yhtä värikästä kielenkäyttöä – nuorisossa todella on tulevaisuus, ja Pikku G:n paluu täten perusteltu! Laskupäämme mukaan Universal sai noin kolmestakymmenestä jaetusta pystistä vain yhden, mikä on pienoinen ihme, sillä onhan tunnustettu tosiasia, että levy-yhtiöitä on Suomessa vain kolme
B L A C K P E I D E R S A R J A K U VA RUMBA 79
”Keväämmällä tulee playlistin toinen osa, jossa kuullaan myös Edua ja Davoa. ”Moi, hyvää kuuluu, kiitos. Tein viime talvena pari trap-biisiä omaksi ilokseni. Nyt pystyn myöntämään, että Vain koiran elämää Uuden musiikin kilpailua seuranneiden hittien jälkeen koko kansan tietoisuuteen noussut Stig elvytti ”Punavuoren R. Henkilökohtainen projekti tämä oli siinäkin mielessä, että kun olen ollut mukana myös tuottamassa ja miksaamassa, niin olisihan se ollut rasittavaa kuunnella 13 biisin ajan pelkkää omaa ääntä.” Nyt julkaistiin 13 biisiä, mutta mainitsit 35 biisiä. ”Fiittihomma lähti vähän lapasesta. Kuullaanko Edun ja Davon vierailu ja muut julkaisemattomat biisit joskus. Luulin, että Stig Dogg oli jo kuollut ja kuopattu, ja tämä paluu lähti liikkeelle suunnittelemattomasti ja hallitsemattomasti. Idea oli, että kun on niin erityylisiä kappaleita träpistä reggaetoniin, niin sitä voisi ajatella soittolistana, jossa sattuu olemaan minun tekemiä biisejä. Mä en tosiaan tiedä olenko tässä haastattelussa Stig, Stig Dogg, Pasi vai kaikki samaan aikaan. Oli kiva huomata, että Stig Dogg kiinnostaa sen verran, että saa fiittejä. Moneen vuoteen ei ole viitsinyt hirveästi soittaa frendeille biisejä, kun tietää, ettei ne tykkää niistä. Aluksi ajattelin, että Edu ja Davo pitäisi saada. ”Onhan se vähän hassu juttu, mutta playlist-nimellä se nyt on. Pitkästä aikaa on ollut kiva soittaa kavereillekin näitä biisejä. On myös muodikasta kutsua sitä playlistiksi.” Toinen muodikas juttu on, että se julkaistiin yllättäen. Koira on oppinut uusia temppuja ja löytänyt tekemisen ilon uudelleen. En myöskään halunnut, että tätä markkinoidaan hirveästi, kun tämä oli suureksi osaksi kotisohvalla syntynyt henkilökohtainen projekti.” Henkilökohtaiseksi projektiksi vierailijoiden lista on pitkä: Asa, Pyhimys, Tippa-T, Eevil Stöö, Kube, Vesta ja niin edespäin. Tämä on ollut virkistävä prosessi, ja toivottavasti se paistaa läpi. M oi Stig, tai siis pitkästä aikaa musiikkia julkaissut Stig Dogg. Haluaisin, että albumi olisi eheä kokonaisuus, vaikka ei minulla ole koskaan sellaisia ollutkaan. Mutta sitten tuli JVG:n yllätysalbumi Popkorni ja Chris Brownin megapitkä levy, niin meidän ideat ehdittiin käyttää. Siellä innostuttiin ja kysyttiin, että miksei tehtäisi kokonaista albumia.” Albumia vai tarkoitatko playlistiä, kuten levy-yhtiön edustaja järjestelmällisesti minua korjasi. ”Vielä kesällä oli idea laittaa kaikki 35 syntynyttä biisiä kerralla Spotifyhin, ilman mitään ennakkovaroitusta. Asan kanssa puhuttiin jo Stig Doggin alkuaikoina, että pitäisi tehdä siivousaiheinen biisi, kun ollaan molemmat tehty siivoushommia. DJPP innostui niistä ja soitti biisejä levy-yhtiössä. Ei tulekaan pilluläppää samalla tavalla kuin nuorempana.” – STIG DOGG K Y S Y M Y S & VA S TA U S 80 RUMBA. TEKSTI JUKKA HÄTINEN KUVAT MARKUS PAAJALA ”Algoritmit muokkaantuvat vuosien varrella. Mitä kuuluu. Uudenvuoden bileissä kuunneltiin monta minun biisiä ja kaverit tanssivat niiden tahtiin, eikä kukaan lähtenyt kesken röökille, niin kuin esimerkiksi Roy Orbisonin kohdalla aikanaan. Kellyksi” kutsutun, roisimman alter egonsa STIG DOGGIN. Sekään ei ollut itsestäänselvyys
1 -julkaisusta. • Stig Doggin albumit Stig Dogg (2006) ja Stigidilaatio (2007) saivat helmikuussa seuraajan Playlist, Vol. FAK TA RUMBA 81. Tuottanut Hullu Koira -nimellä muun muassa Petokselle, Jontille ja Shakalle. K Y S Y M Y S & VA S TA U S • Pasi Siitonen, syntynyt 22.8.1978 Helsingissä. • Parodioi amerikkalaisen hiphopin ja r’n’b:n kliseitä Stig Doggina vuoteen 2011, jolloin vaihtoi nimensä Stigiksi ja alkoi tehdä ”kantriräppiä”. ”Musakilpailut on nyt nähty, mutta tietovisoissa voisi olla annettavaa.” • Kirjoittanut musiikkia muun muassa JVG:lle ja Isac Elliotille. • Oli Uuden musiikin kilpailun finaalissa 2011 ja on kilpaillut myös Syksyn sävelessä ja Tähdet, tähdet -ohjelmassa
Roy Orbison -hitin jälkeen tuli väkisin yrittämisen meininki. Vaikka yrittää unohtaa hittipaineet, niin on ne siellä takaraivossa, kun alkaa tropical house -pianosoundia pimputtaa.” Stig Doggin albumeista on jo yli 10 vuotta. Jos vanhoista biiseistä syntyy keskustelua, niin olen valmis keskustelemaan ja ottamaan vastaan kritiikkiä. Olisinhan minä voinut myös tehdä räppilevyn perheenisä-Pasin lapsiperhearjesta, mutta en ainakaan itse olisi sitä halunnut kuunnella. Ei tulekaan pilluläppää samalla tavalla kuin nuorempana.” Onko Stig Dogg sitten lakannut olemasta parodiahahmo. Jos itse pystyn muuttumaan, niin mikseivät muutkin. ”Onhan siinä jotain outoa, että YleX soittaa biisejä, joissa on naisia halventavaa läppää englanniksi. Jos näin on, niin peli on jo menetetty!” Nuoremman polven artistien sanomisia tutkitaan aika tarkasti etenkin seksismin saralla, mutta esimerkiksi MC Taakibörsta on saanut mellastaa rauhassa paluukeikkoineen. ”Hahmo se on vieläkin, mutta ei ehkä niin paljoa parodiahahmo. Olen kasvanut Pulttiboisin saamelaissketsejä katsellen, enkä aluksi ymmärtänyt, miksi niistä nousi kohu 2000-luvulla. ”Niin, ajat ovat muuttuneet. Stig Dogg pyörii yöklubeilla ja vokottelee naisia. Miehistä, naisista, seksuaalisuudesta. Numbersillakin on aktivoiduttu, ja Stig Doggin debyyttikin on nyt vihdoin tulossa Spotifyhin. Stig Dogg on aina ollut vähän urpo, moukka ja tökerö eikä mikään esikuva. Ja valveutuneempaa nuorisoa ei välttämättä kiinnosta meidän vanhusten horinat. Vaikka hyvässä uskossa on tehnyt musaa, niin tämä projekti auttoi tajuamaan, että on puristanut stagaa liikaa. Se on naurettava hahmo, johon voi projisoida omia juttujaan. Ei se Stigin uraakaan seuranneille voi tulla yllätyksenä, että roolia tässä vedetään.” Alapäähuumori ja seksistiset jutut eivät enää naurata samaan malliin kuin 10 vuotta sitten. Nuorempana oli sivummassa kaikesta ja pystyi heittämään läppää oman kaveriporukan suojista. Taakibörstan läpät ovat niin koukeroisia, että ne voivat mennä ohi. Jos ei anna ihmisille mahdollisuutta oppia ja muuttua, niin vaikea lähteä muuttamaan mitään. Haluan oppia. Stig Dogg on nimenä jo varoitus, että nyt voi tulla kamaa, joka ei sovi perheen pienimmille tai ainakaan varhaisteineille. ”Junnuilla tuntuu olevan niin hyvä medialukutaito, että on vaikea kuvitella kenenkään ottavan Stig Doggia esikuvakseen. Nykyään kun niitä näkee, niin miettii, että miten on voinut 90-luvulla olla tällaista! Ajat muuttuvat, ja itse yritän muuttua mukana. Vieläkö niiden esittämä maailmankuva kestää päivänvaloa. Huomaan itsessäni kyseenalaisia ajatusmalleja ja ennakkoluuloja, jotka ovat juurtuneet pienestä pitäen. Kyse ei ole sensuurista vaan siitä, että algoritmit muokkaantuvat vuosien varrella. Olen 39-vuotias ja olen pihalla, kun juttelen nuorten kanssa. Minua ärsyttää esimerkiksi persujen dumaaminen ja leimaaminen yhdeksi idioottikansanryhmäksi, jolle on turha yrittää edes puhua, kun eivät ne mitään tajua. Vähän pelottaa, että mitä se Puumaa mä metsästänja Roy Orbison -biisit tunteva jengi sanoo. Uusia biisejä kuunnellessa Stig Doggkin tuntuu menneen korrektimpaan suuntaan. Huumorin suhteen olen tullut herkemmäksi, enkä halua loukata mitään alistetussa asemassa olevaa ihmisryhmää. Jos sen sanoo suomeksi, niin kaikki on sormi pystyssä. Kun ikää tulee lisää, niin tulee enemmän osaksi yhteiskuntaa, esimerkiksi omien lastensa kautta. Vanha koira oppii uusia temppuja sittenkin.” K Y S Y M Y S & VA S TA U S 82 RUMBA