Soundi 02/2025 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

. . . . . . . . ?. . ?. . 2/ 20 25 13,90 € (sis.alv) THE HELLACOPTERS > > LALA SALAMA > > MARKO HIETALA > > KO:MI > > DREAM THEATER ?. . . . . . . . . . . . . . . . . .
PARHAAT KUULOKKEET, JOIHIN SINULLA ON VARAA w w w .v alc o.?
KUOPIOROCK.FI
LIPUT ALK. TAMPERE, TAMPERETALO PE 26.9. TURKU, KONSERTTITALO KLO 19.00, LIPUT ALK. 49,90 € LOPPUUNMYYTY. OULU, MADETOJAN SALI LA 27.9. 69,90 € KE 2.4.2025 HELSINKI, KULTTUURITALO TO 3.4.2025 TURKU, KONSERTTITALO LA 5.4.2025 OULU, MADETOJAN SALI SU 6.4.2025 KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS KONSERTIT KLO 19.00 LOPPUUNMYYTY KE 30.4. HYVINKÄÄ, HYVINKÄÄSALI SU 28.9. TAMPERE, TAMPERETALO KE 24.9
06 Äänenavaus 08 Spotissa: Wilman paluu 10 Löytöretkellä 12 Jukka Hätinen 14 Tarkkailuluokka: Nelosolut 16 Soundi 50: Sex Pistols 22 Soundi-haastattelu: Hannu Leidén 28 The Hellacopters 30 Marko Hietala 34 Lala Salama 36 Dream Theater 38 Anssi Kela 44 Martti Luther ja muovipussi: Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo 46 Elämäni Soundit: Sanna Komi 48 Levyarviot, pääosassa The Weeknd 64 Jazz kiinnostaa 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli 2/2025 22 28 34 30 38 KU VA : TIM O ISO AH O KU VA : TIM O ISO AH O KU VA : VU OK KO SA LO KU VA : PE R KR IS TI AN SE N KU VA : NO RA NI EM IN EN 5
Tiesin myös, että yhtyeen uusi Hallava-albumi oli kivunnut fyysisten levyjen myyntilistan kärkeen. Itselleni tällainen mieluisa käänne lävähti naamalle helmikuun ensimmäisenä päivänä Sara-yhtyeen konsertissa Tampereen Olympiassa. facebook.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Vuokko Salo TOIMITUSASSISTENTTI Aki Nuopponen NUMERON 2/25 KIRJOITTAJAT Eerola Henri, Heiskala Nuutti, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Kettunen Eero, Koskinen Kimmo, Linkola Hannu, Muurikainen Elli, Mäkinen Isla, Nives Matti, Nordlund Tomi, Ollila Marko, Peltonen Niko, Päivinen Virpi, Savolainen Lotta, Siltanen Vesa, Siromaa Artturi, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT soundi@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Huom! Vastaanotamme arviolevyjä vain digitaalisesti osoitteessa soundiarviot@popmedia.fi. 21.3.) Ela Minus Día P laneetallamme tupataan alleviivaamaan rivakkaa menestystä, sitä kun joku on noussut kuuluisuuteen ”komeetan lailla”. Moinen sai kauhean hyvälle mielelle paitsi saralaisten myös yleisesti hyvän musiikin puolesta. Puhutaan ”vanhoista sotaratsuista” ja ”veteraaneista”, jotka vain ovat ja tekevät sitä, mitä ovat aina tehneet. Tuli fiilis, että vuodesta 1995 toiminutta, aina laatua tarjonnutta bändiä kohdeltiin viimein sen arvon mukaisesti. Näin on myös musiikkimaailmassa. Toisinaan pitkänkin historian omaavat artistit saattavat kuitenkin saada nostetta aivan uudella tavalla, eikä moiseen tarvita välttämättä edes suoratoistosarjan ääniraidan ja/tai kiinalaisen somealustan apuja. Saralle tilanne on hieno ennen muuta siksi, että kolmekymppinen bändi on elämänsä kunnossa ja kykenevä nauttimaan nosteesta ja sen suomista mahdollisuuksista täysin siemauksin. Tupa kuitenkin pullisteli selittämättömän innostunutta pöhinää, ja päätellen siitä, että raisuimman vastaanoton saivat Saran parin viime albumin kappaleet, bändi on ihan oikeasti naarannut aimo joukon uutta yleisöä. Tilanne ei voi johtaa kuin entistä parempiin asioihin – ja nämä sanat kirjoitti kaveri, joka harvoin uskaltaa odottaa tulevaisuudelta muuta kuin tuhoa ja tulimyrskyjä. Mitä klassisin esimerkki nopeista nousuista on tämänkertainen Soundi 50 -bändimme Sex Pistols, jota nyt jo edesmennyt Mikko Montonen pääsi punkpöhinävuonna 1977 mutkien kautta haastattelemaan – aikamoisin tuloksin, kuten sivulta 16 alkaen selviää. Jotain vain loksahtaa kohdilleen. Kuolevaisbändeillä mittava ura muuttuu tietyllä tapaa itsestäänselvyydeksi. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Väsymättömiä puurtajia, jotka saavat vihdoin ja viimein sen mitä ansaitsevat, nostetaan korokkeelle harvemmin. ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 0785-0891 51. Ilostutti, että näin ylipäänsä voi vielä käydä. Silti en ollut varautunut täyden Olympian hurmoshenkeen. Kyse ei ollut yhtä suuresta pamauksesta kuin numeron 11/24 Pixies-juttuni tilanteessa, jossa nuoriso tuntui aivan yhtäkkiä, ruoja tietää mistä syystä, löytäneen bändin Prahan-keikalle. Matti Riekki päätoimittaja He kutsuivat luokseen 6. Pitkään tehtyä työtäkin toki arvostetaan, mutta yleensä miedommin sanankääntein – ellei kyseessä sitten ole Beatles tai Rollarit, joille voi jakaa Grammyjä vielä hautaankin. ÄÄNENAVAUS Good Boys Hittaa SOUNDI 2/2025 TEHTIIN NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: Rioghan Kept Freckle Freckle Lala Salama Miltähän me näytettäis yhdessä (ilm. Olin toki kuullut, että muutamalla tätä ennen heitetyllä keikalla oli ollut hyvä meininki. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista
– Paluukeikoilla on ollut niitä, jotka ovat käyneet Wilman keikoilla jo ysärillä, mutta myös uusia tyyppejä. W ilman toinen albumi Claudius (1993) on suomalaisen shoegazen ja dreampopin klassikko. Biisi nimeltä Kalifornia ilmestyy helmikuun viimeisenä päivänä. Kalifornia ei ilmeisesti ole ainoa uusi Wilma-biisi. Millaisia aikeita teillä on tulevien julkaisujen suhteen. Mistä nousi ajatus julkaista Claudius vinyylinä juuri nyt. 8. Tulevat esiintymiset Turussa, Tampereella ja Helsingissä ovat Claudius-teemakeikkoja. Meillä ei ollut mitään kynnystä lähteä tekemään uutta biisiä, me ollaan kuitenkin tehty musaa yhdessä kauan. Mitä Wilma merkitsee teille. Millaisia kokemuksia Wilman viime aikojen keikat ovat olleet. Wilman ensimmäinen elinkaari ylsi 1990-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Painatuskulujen kattamiseksi käynnistetyn joukkorahoituskampanjan onnistuminen varmisti projektin toteutumisen. – Aleksi Kinnunen ehdotti meille sitä ja erikoiskeikkaa. – Me soitetaan vinyylijulkaisun kunniaksi Claudius kokonaisuudessaan vahvistetulla kokoonpanolla. Millaista oli mennä treenikselle ja ryhtyä taas Wilmaksi. Iso kiitos kaikille mesenaateille! Wilma julkaisee myös uuden singlen. Tällaiset arviot kannattaa kuitenkin jättää muille. – Soundimaailmaltaan biisi kuulostaa minusta ihan Wilmalta, tietenkin vähän päivitettynä. – Kun Claudius julkaistiin, jotkut ihmettelivät, miksi teimme niin erilaisen levyn hyvän vastaanoton saaneen debyytin [Pölyä kuusta, 1992] perään. Yhtye tuntuu olevan edelleen tärkeä monille. Meillä oli Hansin [Andersson, kitara] kanssa sitä tehdessämme vahva visio, miltä haluaisimme albumin kuulostavan. – Ajatuksena on ollut vain, että olisi tosi kivaa julkaista uutta musaa. Ihan viime aikoinakin meiltä on kyselty, saakohan levyä enää mistään. Kirsikaksi kakun päälle saatiin kiippareihin ja toiseen lauluun Mia Keurulainen. Tartuimme ehdotukseen heti. Uskon, että me tullaan julkaisemaan lisääkin biisejä, mutta suunnitelmat ovat vielä ilmassa. Vuosien varrella Claudius on kuitenkin osoittanut elinvoimansa. Anna Kuoppamäki, mitä ajatuksia ja muistoja tuo levy sinussa herättää. SPOTISSA > > TEKSTI ARI VÄNTÄNEN Wilman Claudius-albumista on tehty vinyylipainos, ja striimipalveluihin ilmestyy pian bändin uusi single. – Kun ajatus paluusta syntyi, me sovittiin Markon [Nyberg, basso] ja Anssin [Sopanen, rummut] kanssa, että kokeillaan, miltä yhdessä soittaminen tuntuu. Miltä Kalifornia kuulostaa vanhaan Wilmaan verrattuna. Miltä tuntui tehdä uutta musiikkia Wilmalle. Me ollaan onnellisia, että on voitu koskettaa ihmisiä meidän musan kautta. Soitatteko muutakin. Me on oltu todella fiiliksissä niiden tunnelmasta. No, se oli heti tosi hauskaa. – Kalifornian tekeminen oli tosi inspiroivaa ja hauskaa. – Claudius on meille itsellemme tärkeä albumi. Juuri halu soittaa livenä yhdessä ja kokea maaginen vuorovaikutus ihmisten kanssa oli syynä paluuseen. Toista kitaraa tulee soittamaan Teppo Meriläinen. Itselleni Wilma on rakkauslapsi, jossa yhdistyvät monet elämän tasot. Ihmeellisesti ne biisit vain nousivat jostain muistin syövereistä. On mahdotonta pukea kaikkea sitä sanoiksi. Se syntyi aika nopeasti ensimmäisen levyn jälkeen. Lisäksi soitetaan muita biisejä, tietenkin myös uusi Kalifornia. Wilma-biisin äänittäminen näin pitkän tauon jälkeen tuntui kyllä erityiseltä. Uuden ja vanhan välissä Tapahtuu näinä päivinä. – Hienoja. Laulaja Anna Kuoppamäki kertoo, että lavoille palannut yhtye on tärkeä yleisölleen ja jäsenilleen. Vanhojen biisien soittaminen keikoilla on tuntunut hauskalta ja luontevalta. Itse me katsotaan tätä liian läheltä
Tässä ollaan klassikon äärellä. Hataralla on biisiensä kehittelyssä tutkiskeleva ja jotenkin salaperäinen ote. Tuotannossa ollaan varovaisempia ja luotetaan suurimmaksi osaksi hyvin perinteisiin rakenteisiin. Pirkolan ääni on tuotu lähemmäksi kuulijaa ja yleinen äänikuva on rauhoittunut, mutta biisissä on aiempaan tuotantoon verrattuna enemmän luonnetta. Silkkitie toteuttaa jo totuttua kaavaa, mutta sen äärettömän koskettava lauluosuus tuntuu niin soundiltaan kuin sanoitukseltaan kehossa pitkään. Bändille hyvin ominaista ja suorastaan kaavamaista on tuoda laulu vain hetkeksi käymään. Notkeaa suomirockpoppia, tarttuvia poljentoja ja hive10. Mielessä pyörivät tuulen mukana etenevät aavikkopallot, hiekan keskeltä löytyvät synkät baarit, David Lynchin tunnelmat ja jonkinlainen yksinäisyys. Kappaleet eivät ole kuitenkaan älyttömän pitkiä, ja siksi vilkkaankin mielen saa kuuntelemaan ne ajatuksella loppuun. Eteerisyys hakee vielä muotoaan. Suomi-iskelmäsoundia pehmeään syntikkapoppiin yhdistävän yhtyeen muodostavat Piia Pirkola, Markus Jokinen, Lauri Muhonen, Roni Hyvönen, Waldemar Suurkari ja Iida Hietamäki. Yhtyeen viime vuoden puolella julkaistu albumi Katuvalot on kuvaelma elämästä Jyväskylässä sekä normeista irti pyristelemisestä ja kasvusta. Uusi suomalainen musiikki elää ja voi hyvin. Miten pieni oivallinen tuotannollinen elementti voi tehdä kappaleesta lähes vastustamattoman. Hyvin pitkälle instrumentaalibändiksi lukeutuva Hatara on virkistävä esimerkki yhtyeestä, jonka biiseissä sanoituksella on vain pieni mutta mielestäni sitäkin tärkeämpi rooli. Tässä tapauksessa debyyttialbumi on ehkä vielä yhtyeellekin enemmän kimppu tähän asti tehtyjä biisejä. VUONNA 2023 perustettu jyväskyläläinen Sumukuu kuvailee tiedotteessaan olevansa bändi, joka tahtoo tuoda Suomen indieskeneen eteeristä poprockia. Tammikuussa yhtye julkaisi mielestäni tähän mennessä eheimmän singlensä. Laulaja Pirkolan soundi on toteava ja soi samalla kauniisti matalammin taajuuksin. Miten voimakas saattaakaan olla pieni tarina hetkestä, jota ei laulun sanoiksi edes uskoisi saavan puettavan. Tunnelma muuttuu heti toisessa biisissä, jossa esitellään yhtyeen bluessoundinen kitara, basso ja rummut -pohja. Hatara julkaisi viime vuonna yhtyeen nimeä kantavan ep:n, jonka myötä bändin sarjakuvamaiseen maailmaan saattoi tutustua tarkemmin. Laulut hengityksestä tai vaikka siitä, miltä pehmeä kosketus tuntuu. mutta itselleni turhan etäisen oloinen nimi-intro. Albumin aloittaa aika rohkeasti hyvin pohdiskeleva, Eläviä nyansseja, virkistävää jumitusta, riemukasta leikkisyyttä KU VA : LA SS I SA RL OS Hatara. Sumukuusta paistaa silti suuri potentiaali, joka aukesi enemmän kukkaansa tammikuussa julkaistun Myrskytuuletkappaleen myötä. Ehkä jopa avaruudellisuus, jossa välimatka menettää merkityksensä. Biisissä on eksistentiaalista tutkiskelua, mutta toisaalta kyse voi olla myös sattumanvaraisen ajatuksenvirran luomasta improvisaatiosta. LÖYTÖRETKELLÄ > > TEKSTI LOTTA SAVOLAINEN T änään mielessäni on sanojen merkitys. Heidän ehdoton vahvuutensa on siinä, että yhtye luottaa soiton voimaan ja antaa nyanssien elää. Yleisesti albumin kappaleissa on paljon samankaltaisuutta ja niiden yksittäiset luonteet meinaavat jäävät piiloon. Myrskytuulten säkeistössä makustellaan sanojen samankaltaisuudella, ja kertosäkeen toisteinen ”aina aina aina” on hieno oivallus ja koukku, joka jättää janon kuunnella biisi vielä kerran. Kiteyttäen sanoisin, että Hatara on virkistävää jumitusmusaa rakkaudesta
IHMEELLISET, ihastuttavat artistit tuovat iloa, väriä ja valoa! Valitettavan harvoin kotimaamme tuotteliaista tekijöistä kuitenkaan löytyy kiinnostavia keveyden luojia. Nyt kuitenkin ollaan sellaisen äärellä. Ne tanssittavat ja tuovat ajatuksiin tilaa. Kaikkiaan 11 biisiä sisältävä albumi on ällistyttävän eheä ja sen kaikilla kappaleilla on oma kiinnostava taikansa. Keveys ei tunnu jostain syystä sopivan mielenmaisemaamme. KU VA : AN NI RA NT AN EN KU VA : JO ON A KY RÖ Eesa. Debyyttialbuminsa julkaissut Eesa tekee tarkkoja sanoituksia ja suorastaan ihailtavaa sanojen glooriaa, jossa enemmän todella on enemmän. Biisit ovat tarttuvia ja keveitä, mutta eivät samantekeviä. Eesalla on jotenkin naivistinen presenssi, mutta tarkka kynä ja hyvin tunnistettava soundi. Sumukuu. nen haikeita mutta toiveikkaita tunnelmia. On todella ihanaa voida todeta näin viisi vuotta myöhemmin, että onnistuin tavoitteessani ja olen saanut luotua rakkauslevyn mitä moninaisimmista rakkausaiheista!” Albumin kultakimpaleita ovat kokonaisuuden aloittava, todella mahtavan kertosäkeen omaava Rakkaus voittaa, Taylor Swiftin puolison näkökulmaa kuvaileva Popstara sekä ”tämän ajan Leevi and the Leavings” -tyylinen Avokado. Rakkaus ei oo vastaus on kokoelma kappaleita, noh, rakkaudesta monin eri näkökulmin.. Suomalaisessa popmusiikissa tummat sävyt, surut ja melankolia ovat edelleen valtavirtaa. Tiedotteessaan hän kertookin: ”Kun aloitin artistiurani vuonna 2020, minusta oli hauska idea tehdä ensimmäinen ’aikakauteni’ musiikkia pelkästään aiheista klassisimmasta eli rakkaudesta. Itsenäisenä artistina toimiva Eesa on löytänyt äänensä, ja toivon, että tämä riemu ja viehättävä leikkisyys säilyvät hänen mukanaan jatkossakin
Tuokko kertoi asuneensa Berliinissä 1970-luvun alussa ja päätyneensä Tangerine Dreamin keikalle tyttärensä kanssa. Lyhyen ja pirskahtelevan jutustelun jälkeen tein absoluuttisen aukottoman päätelmän: krautrockille taaperoiässä altistuminen ei pilaa ihmistaimea, päinvastoin! Jos keikkapaikat, levykaupat ja taidegalleriat ovat osa elämääsi, niistä kannattaa tehdä arkinen osa jälkikasvusikin elämää. Tiedätkö mikä se on?” viereeni ilmestynyt taitelija Kirsti Tuokko kysyi. Kasvatusneuvoja O lisi pitänyt pakata vaihtohousut. Läpinäkyvään pleksilevyyn maalatussa teoksessa kirkkaanpunaisen ja kiiltävänmustan kontrasti suorastaan hyökkäsi silmille. Tuntuu, että hän ehti kokea useamman ihmiselämän verran jo ennen debyyttialbuminsa julkaisua. Vaaleankelmeä hahmo tuijotti nenänvarttaan pitkin. On keinotekoisempaa yrittää rajata niitä erillisiksi osaalueiksi. Teini-ikäinen Neneh ehti olla tapahtumien ytimessä niin post-punkin nousussa, hiphopin kultaisissa vuosissa kuin klubikulttuurien muovautumisessa Atlantin kummallakin puolen. Teos oli saanut inspiraationsa kyseisestä kosmisesta saksalaisbändistä. JUKKA HÄTINEN Tangerine Dream. Entuudestaan itselleni tuntematon lonkeron marinoima pariskunta tuli herkistyneessä tilassa juttusille. Seisoin teatterin aulassa vaaleansinisissä farkuissa ja yritin piilotella tummansiniseksi kastunutta etumustani. Tuon jälkeen päälleni ei ole kustu, nolot tilanteet ovat vain muuttaneet muotoaan. Koti löytyi toisinaan Tukholmasta, Lontoosta tai New Yorkista ja aika usein tien päältä ympäri Eurooppaa erinäisten jazzretkujen seurasta. Kuva oli kuin jostain surrealistisen rinnakkaisulottuvuuden muotilehdestä. Neneh Cherryn kohdalla tämä on ymmärrettävää: hänen äitinsä oli kuvataiteilija Moki Cherry ja isänsä – joskaan ei biologinen – jazzmuusikko Don Cherry. Hevisaurus-musikaalin loppu oli niin jännä, että vaipoista eroon opetellut seuralainen pyysi päästä syliin. He kertoivat, etteivät olleet osanneet edes ajatella mahdollisuutta tuoda lastaan konserttiin. ”Sen nimi on Tangerine Dream. ”Hän ei näe Kissiä koskaan!” bändin logoihin verhoutunut isä parahti lopuksi silmäkulmat kosteina. Se on vain elämää! Syksyllä sain tämänkaltaisesta elämästä yhden anekdootin muistojeni arkistoon. Useimmista vastaavista kirjoista poiketen lapsuutta ja nuoruutta käsittelevä osuus oli miltei sen mielenkiintoisinta antia, ja sille uhrataankin teoksesta leijonanosa. Ainakin itse olen päässyt nauttimaan viiltävästä analyysista ja yllättävistä perspektiiveistä vaikkapa hiphopin ja free jazzin tai abstraktin kuvataiteen äärellä. Mitä vanhemmaksi jälkikasvu kasvaa, sitä taidokkaammin se repii itse kuvittelemani cooliuden kulissit maan tasalle. Tiedostan olevani etuoikeutettu, kun olen voinut viedä lapsiani lukuisille festivaaleille, käyttää heitä jäähallikonserteissa ja ikärajattomilla klubikeikoilla. Teos ei ole kuitenkaan pelkkää anekdoottivyörytystä. Neneh reflektoi lapsuuttaan suhteessa omaan vanhemmuuteensa ja latoo pöydälle myös niitä kiusallisia ja surullisia puolia. Ja sitten show vasta jännäksi muuttuikin. Ja kuinka ollakaan, mainittu tytär löysi mukaan keskusteluumme. Tiesin toki yhtyeen, mistä puhkesi ikimuistoinen keskustelu. Sen katse oli vaikeasti tulkittava sekoitus tunteita, joita en nyt erittele tähän, koska ne todennäköisesti peilasivat omiani. Neneh järkeilee kirjassaan fraasia arkisemmaksi: taide ja musiikki ovat elämää siinä missä saman pöydän ääreen syömään kokoontuminenkin. Tämä tarina palasi mieleeni, kun luin Neneh Cherryn tuoreen muistelmateoksen A Thousand Threads (joka toivottavasti myös suomennetaan). Soundi-kolumnisti 12. Lohduttelin, että juuri Kissin olleessa kyseessä en olisi yhtään varma. Olin pysähtynyt ihailemaan erästä teosta taidegalleriassa. Moki Cherryn motto oli: lava on koti, koti on lava. Minulle se on ollut kuitenkin niin itsestään selvä asia, että häkellyin taannoisesta kohtaamisesta Kissin jäähyväiskeikalla. Kun lämmin tunne levisi reisiäni pitkin, tajusin tehneeni virheen napatessani mukaan varabyysat vain juniorille
– Kaikki ripottelevat kappaleisiin omat mausteensa. Hän toimi meille mentorina. Kappaleet kuvastavat, mitä kaikkea ”pahan maailman” kirjoon mahtuu. Petterssonin mukaan levyn jokainen biisi on oma tarinansa. – Levy oli alun perin tarkoitus julkaista jonkun levy-yhtiön kautta Makin avulla. – Kolmannelta Naiselta on otettu vaikutteita suomen kielen käytöstä ja lyriikasta sekä kitarariffeihin ja poljentoon, Foo Fightersilta sen sijaan energiaa ja kitaran rytmillistä yhteistyötä rumpujen ja basson kanssa. – Levyllä on kappale, jossa pitkä parisuhde, omakotitalo ja yhMaakuntien kautta teinen koira lähtevät alta. Kerroin, ettei meillä ole vielä omaa olutta ja käskin jättämään käden pystyyn, jos meidän kanssa haluaa tehdä sellaisen. Yhteistyötä on viritelty jyväskyläläisen Panimoyhtiö X:n kanssa. – Olemme nähneet, miten kaikki maakuntien baareissa, ravintoloissa ja bileissä syttyvät sille musiikille. Covereilla aloittanut yhtye kuitenkin huomasi, että pinnan alla kytee. Pahan maailman puolestaan tuotti nuoren polven ääniammattilainen Joel Lindfors. Yhteistyö jäi kuitenkin valitettavan lyhyeksi, Petterson viittaa Kolehmaisen kuolemaan kesällä 2024. Yleisö tuntee biisit, laulaa ja tanssii mukana, yhtyeen laulaja Timi Pettersson kertoo. Kaikki yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet levylle jotain, mutta pääasiassa sävellykset ovat Petterssonin, hänen isoveljensä Samun tai kitaristi Daniel Kuhmoisen käsialaa. Ensimmäisen vuoden Nelosolut keikkaili coverbändinä mutta alkoi nopeasti ujuttaa settiin myös omaa tuotantoaan. Se pitää soundimme rikkaana. Sen pääasiallisiksi vaikuttajiksi Pettersson nimeää paitsi Kolmannen Naisen ja Eppu Normaalin myös Foo Fightersin. Heidän lisäkseen yhtyeessä soittavat rumpali Lassi Huittinen ja basisti Sami Perttunen. Sillä tiellä olemme oikeastaan edelleen. TARKKAILULUOKKA > > TEKSTI ARTTURI SIROMAA N elosolut syntyi aikaan, jolloin suomirock ei ollut erityisen suosittua. Lähipiiristä on löytynyt myös apua miksaamiseen ja kaluston hankintaan. – Kaverimme järkkäsi ennen koronaa bileet, joita varten panimme pystyyn bändin. Bändillä ei ole tiettyä kaavaa kirjoittaa biisejä, vaan ideoita pallotellaan yhdessä. Toisen albuminsa tiimoilta yhtye viritteli yhteistyötä Maki Kolehmaisen kanssa, mutta lopulta Paha maailma julkaistiin omakustanteena. Albumi myös nitoo yhteen tämänhetkistä elämäämme. – Olimme esiintymässä OlutSatama-festivaaleilla ja kysyin yleisöltä spontaanisti, että kuka omistaa pienpanimon. Yhtyeet ovat jo lapsuudesta tuttuja. Loppu onkin sitten historiaa. – Olemme tottuneet liikkumaan ja kasvaneet sen ympärille. Vaikka osa ryhmästä vaikuttaa nykyään Helsingissä ja Pettersson asui jonkin aikaa Ruotsissakin, bändi treenaa viikoittain Jyväskylässä. Ilmeiseen tarpeeseen viisi vuotta sitten syntyneen yhtyeen jäsenistö oli ”basistia vaille tuttuja koulusta”. 14. Yhtyeen taustajoukoissa ja perheenjäsenissä on bändeissä vaikuttaneita henkilöitä. Ensimmäinen Nelosolut-levy Pyyppöläntie äänitettiin treenikämpällä. Ei ole yllätys, että yhtye on lanseeraamassa myös omaa olutta. Helmikuun lopussa toisen albuminsa julkaiseva yhtye kanavoi suomirockia jenkkimaustein. Keikkailulla saa katettua matkakuluja, Petterson sanoo. Keikka meni hyvin ja jäimme heti koukkuun. Jyväskyläläinen Nelosolut luottaa perinteisen soundin voimaan. Niin ikään perheyhteyksien kautta Pettersson pääsi luopumaan komppikitaristin roolistaan, kun toiseksi kitaristiksi löytyi Daniel Kuhmosen serkkupoika Lukas. ”Levyllä on kappale, jossa pitkä parisuhde, omakotitalo ja yhteinen koira lähtevät alta.” MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT: WWW.SOUNDI.FI/DEMOEFEKTI Tulevaisuuden tekijöitä
Täysin uudet etuasteet 69dB gainillä toimivat kaikkien mikkien kanssa. Parannellut valorenkaat säätimen ympärillä. Uudistettu Easy Start -työkalu ja laajennettu Hitmaker Expansion -softapaketti. ”Levyllä on kappale, jossa pitkä parisuhde, omakotitalo ja yhteinen koira lähtevät alta.” Musacorner Oy | Näsilinnankatu 22, 33210 Tampere | info@musacorner.fi | 050-3659509 | verkkokauppa@musacorner.fi Valtava 120dB dynamiikka RedNet -konverttereilla. Uusi kuulokevahvistin tarjoaa parhaan Scarlett -kuuntelun. Auto Gain ja Clip Safe -toiminnot. Paranneltu Air Mode tuo lisää fjongaa. Scarlett 4th Gen -sarja laajentui: 16i6, 18i16 & 18i20. Vielä mukavammat ja laadukkaammat kuulokkeet studiopaketeissa
Paul on oolrait, Rottenista en tiedä», Steve lataa, ja hän sekä Sid ryhtyvät veistämään runsaan naurun säestyksellä mitä rajuimpia juttuja bändikaveriensa kohtalosta. Tietysti jätkillä on syytä käyttäytyä kunnolla, jos haluavat levyjänsä kauppoihin ja päästä keikoille soittamaan. . ?. . Vaikka tunnen päivälehtien paisuttelevan tyylin, en voi väittää, ettenkö olisi ollut pikkuisen kipsissä tavatessani Sidin. PISTOOLIEN USKOTTAVUUS TALLELLA Mutta jotain sentään tapahtui. . Bändin keulakuvan ja koko englantilaisen punk-liikkeen esikuvaksi kohonneen Johnny Rottenin kimppuun hyökättiin erään pubin ulkopuolella Pohjois-Lontoossa. . . »Ihmisten kimppuun käydään kadulla tosta vaan. Mutta voiko pitää paikkansa tieto, jonka mukaan sairaalan kipusisko kieltäytyi ompelemasta Rottenin haavoja umpeen, ennen kuin poliisi oli paikalla suojelemassa häntä »kamalalta punkilta». Paljon paskaa vähästä. Systeemi iskee takaisin! M iltä tuntuu olla 50-miljoonaisen raivostuneen kansakunnan vihollinen n:o 1. . HAASTATTELU »SYRJÄISESSÄ PAIKASSA» Molemmat pojat hakattiin viikonvaihteessa, ja seuraavan viikon alkuun minulle sovittu Pistolsien haastattelu peruuntui automaattisesti, koska kaverit oman turvallisuutensa takia yritettiin pitää näkymättömissä. . . »Joo, hyvin pyyhkii. Voisi tietysti sanoa, että kukin saa mitä haluaa, mutta ei se aivan niin ole. Seuraavana iltapäivänä puolestaan hakattiin rumpali Paul Cook maanalaisen asemalla kaupungin länsipuolella. Väittämät, että Johnny Rotten liikkuu ainoastaan ainoastaan henkivartijan suojelemana jäivät kertaheitolla omaan arvoonsa. . Saman miehen Pistols arvio on puolestaan numeron 11/77 peruja. Jos tämä ei olisi fasistinen maa, levyjämme soitettaisiin, vai mitä. Täällä on paljon ihmisiä, jotka ovat peloissaan.» Sex Pistols on tosiaan joutunut suorastaan järjestelmällisen ajojahdin kohteeksi, ja osansa saavat myös muut punkeiksi tunnistettavat kulkijat. . . Tai että viranomaiset kieltäytyivät soittamasta ambulanssia vertavaluvalle Cookille, ja kehottivat häntä käyttämään nurkan takana ollutta puhelinkioskia. . . . . Punkit eivät sitä vastoin ole lainkaan halukkaita moisiin taistoihin, joiden yleiskaava on ikävän yhdenmukainen. . . »Jos joku hyökkää minun kimppuuni kadulla, juoksen yksinkertaisesti pois», heittää Sid, jolla on maine hieman toisenlaisten otteiden miehenä. Voipa hyvinkin olla totta. . Onhan se jännää.» Vaan ei aina hauskaa, kun on henki pelissä. Kun Sid alkuvuodesta liittyi Pistooleihin, hänen suurimmaksi ansiokseen mainittiin turpiin antaminen NME:n Nick Kentille. »Luuletko että olen tulossa kaljuksi?» Sid ?. Niin normaaleiksi että tämän tajuttuaan oli oikeastaan vaikea keksiä mitään kysyttävää. . Lukuisten puhelinsoittojen ja sinnikkäiden vakuuttelujen tuloksena Glitterbest, Pistoolien toimisto, lupasi »syrjäiseen paikkaan» haastattelun vielä vahingoittumattomien bändin jäsenten, kitaristi Steve Jonesin ja basisti Sid Viciousin kanssa. Paul Cook taas sai pienempien vammojen lisäksi rautarististä takaraivoonsa, mistä seurauksena kymmenkunta tikkiä. 16. . Sensaationälkäiset lehdet ennättivät aluksi leimaamaan koko punk-ilmiön väkivaltaiseksi, mutta kun tänään terät välkehtivät ja nyrkit heiluvat, asialla ovat tyypit, jotka – nyt jo valitettavan kirjaimellisesti – haluavat tappaa punkit. »Sun ei pitäisi kulkea tuon näköisenä. Eikä voi sanoa mitään. Samassa rytäkässä joutuivat sairaalakäsittelyyn myös Pistolsien tuottaja Chris Thomas sekä studiopomo Bill Price. Ensisijaisesti tämän kaiken takana on neljä 20-vuotiasta kaveria, jotka tunnetaan yhteisesti nimellä Sex Pistols. Mä olen varmaan seuraava», Steve jatkaa ja yrittää naurahtaa huonolla menestyksellä. Rottenin toivotaan olevan pahasti hakattu, mutta samalla arvellaan hänen kehittäneen itse suurimman osan stoorista. Steve ja myös paikalla ollut Glitterbestin kaveri purskahtavat nauruun Sidin kommentin jälkeen. »Nykyisin ei voi tehdä mitään. »Hienolta!» vastaavat yhteen ääneen Sex Pistolsien Steve Jones ja Sid Vicious. . Ollessani kesäkuun lopussa Lontoossa hakattiin vuorokauden sisään kaksi Sex Pistolsien jäsentä, eivätkä he olleet ainoita. . Eihän sitä koskaan tiedä... Englanti on tosiaan leimahtanut aivan hulluksi, ja Lontoo itsessään on vielä turvattomampi paikka. . Aluksi sopii tiedustella Johnin ja Paulin hyvinvointia. . Valitettavasti Steven varoitus tuli myöhään, mutta se on jo toinen juttu. . Kuitenkin Steve ja Sid paljastuivat aivan tavallisiksi ikäisikseen kavereiksi. Asialla olivat varttuneet, liki 30-vuotiaat teddy-boyt, jotka brylcreemiä tukkaansa iskien vannovat vanhan rokin nimeen ja ovat ottaneet punkit vastustajikseen. Mikko Montosen kirjoittama alku peräinen artikkeli julkaistiin Soundin numerossa 8/77. »Sidiä ja mua ei ole vielä hakattu tällä viikolla. . Molempien päälle käytiin yksinomaan sen takia, että heidät tunnistettiin Pistolseiksi, ilman että he provosoivat tappelua. »Ei mitään väliä... Pääsääntöisesti Pistols ei tänä vuonna etenkään sekavien levy-yhtiöasioiden takia ole haastatteluja antanut, joten epäilemättä saatoin olla tyytyväinen saadessani tavata edes puolet bändistä toisen puolikkaan ollessa viikon »ulkonaliikkumiskiellossa». Tedit vielä hakkaavat sut», toteaa Steve Jones heti alkajaisiksi istuutuessani häntä vastapäätä räkäisessä kuppilassa. Monipäinen ted-joukko liikkuu jenginä ja tunnistaa lyhyestä tukasta, hakaneuloista ja vastaavasta yksinäisen tai korkeintaan pari punkia – ja sitten kimppuun vaan. . Englannista on tullut fasistinen maa», Sid Vicious valittaa. .
John asuu yhä vanhempiensa luona, ja Paul bunkkaa muiden tavoin missä sattuu. »Miten niin et tiedä?» »Mitä oikein kysyit?» »Luuletko hänen menettävän...» Älytessäni vastanneeni oikeaan kysymykseen äännähdän tyytyväisenä »joo joo», ja samassa Sidin nyrkki matkaa kohti naamaani ja pysähtyy naurunremahduksen myötä lähituntumaan. Parhaillaan remontteerattiin yläkerran huonetta parempaan kuntoon, mutta ainakin Steve on asunut pitempään kämpällä, jonka mukavuudet rajoittuvat kylmään veteen. Kundin nimi oli John, ja lisänimekseen hän sai Rotten. Myös Sid löysi sieltä haastattelun aikana vaihtokalsarit, vaikka totesikin parhaillaan majailevansa jonkinlaisessa matkustajakodissa. Levytyssopimuksen ennakkoina Pistols on saanut jo puolisentoista miljoonaa markkaa, mutta nämä rahat eivät näy bändin elintavoissa tai asumisessa. »Paksunahkainen kaveri», Steve hihittää. »Vältimme pubeja soittopaikkoina, mutta noin kuuden kuukauden jälkeen esiinnyimme Nashville-pubissa, 17. Se kasvoi työväenluokasta protestiksi mammuttitautiin tukehtumassa olleille rocktähdille, jotka olivat vieraantuneet yleisöstään ja joille rahat pulittava kuulijakunta oli vain välttämätön paha, jolle silloin täytyi turvalliselta etäisyydeltä näyttäytyä. kysyy. Bändiltä kuitenkin puuttui laulusolisti. Sex Pistols aloitti keikkailun vuoden 1976 alussa eli puolitoista vuotta sitten, jolloin se oli vielä ainutlaatuisempi ilmiö kuin tänään. Helsingissä on tuttua kuultavaa bändien valitukset kehnoista harjoitustiloista, mutta ne ovat useimmiten luksusluokkaa verrattuna Pistoolien rotankoloon, joka on ollut bändillä vuoden päivät muutaman punnan viikkovuokralla. Siitä se lähti. Eräänä lauantaiiltapäivänä, kun he totuttuun tapaan hengailivat managerinsa Malcolm McLarenin Sex-nimisessä vaateliikkeessä Chelsean Kings Roadilla, jätkät havaitsivat jukeboksiin nojailemassa tyypin, josta voisi vaikka tulla laulaja. Pistols oli näet ensimmäinen Lontoon punk-bändeistä, ja sen esiintymiset olivat aivan muuta kuin mihin yleisö oli tottunut, ja tämän reaktiot olivat alusta lähtien voimakkaita niin vastaan kuin yhä useammin puolestakin. Ja tulihan hänestä. McLaren palasi Lontooseen, pyöritti Sex-myymäläänsä ja ryhtyi Seksipyssyjen manageriksi, ja vaikka hän ei alunperin mikään liikenero ollutkaan, hänen bändinsä on tullut vähintäänkin kuuluisaksi. Ei Ritziä, Grand Hotelia tai maakartanoita tälle bändille! LÄHTÖISIN VARATTOMISTA SLUMMEISTA Ensimmäinen Sex Pistolsien syntymään johtanut ydin muodostui Lontoossa vuonna 1973. Ehkä suuni jäi hieman ammolleen, sillä Steve ehdottaa paluuta parinkymmenen metrin päähän Pistolsien harjoituskämppään tai »studioon» kuten he sitä nimittävät. Astuessani baarin ovesta sisään Sid iskee sisuksiinsa ranskalaisia ynnä paistettua munaa. »No, ensin meillä ei ollut faneja, koska kukaan ei ollut nähnyt mitään meidän kaltaistamme, kaikki kuuntelivat Pink Floydia ja kumppaneita. Ärsytimme tätä porukkaa ja herätimme paljon pahaa verta, mutta mitä enemmän keikkailimme sitä useammat nuoret innostuivat siitä mitä teimme – he eivät halunneet kuunnella Pink Floydia tai jotain sellaista», Steve muistelee. Sex toimii edelleenkin Kings Roadilla myyden punkkamaa ja etenkin Pistols-tuotteita, vaikka onkin turhan »hieno» liike minun makuuni. Hieman hämmästyin raivattuani ensin tieni vanhan talon takapihalle, jonka kellarista kahdessa kerroksessa löytyneet muutama neliö osoittautuivat Pistolsien harjoituskämpäksi ja patjoista, vaatteista sun muusta päätellen myös ainakin osittaiseksi asuinpaikaksi. »Uskotko hänen olevan kaljuuntumassa?» Steve jatkaa innokkaana. Toissa talvena eli vuoden 1975 lopulla kitaristi Steve Jones, basisti Glen Matlock ja rumpali Paul Cook olivat jo yhdessä, ja soittaminen oli heille tärkeintä. Näitä tapauksia on tänäänkin aivan liikaa, mutta rockin pelastukseksi meillä on pitkästä aikaa muutakin. Tässä välissä pari sanaa Malcolm McLarenista, joka edelleen on Pistoolien manageri. »Oletko sitä mieltä?» »Emmä tiedä», kuuluu kommenttini loppuosa. »Samaa ei olisi moni uskaltanut väittää», Sid nauraa. »Joo...» murahdan alkajaisiksi. Vastaavassa tehtävässä hän otti ensi askelensa New York Dollsien kanssa, mutta tämä bändi, joka aikoinaan oli Pistoolien suuri esikuva, rakoili jo tuolloin pahasti ja hajosi pian
Kaikki luulivat Rottenin kiroilleen, mutta hän ei sanonut mitään. »Me ei tehty mitään. josta meidät kiellettiinkin, koska siellä ei pidetty tyylistämme. Levy-yhtiön tehtävänä on myydä levyjä eikä kieltää esimerkiksi ikkunoiden hajottaminen. »Virginillä ei ole samanlaisia vastuita muille yhtiöille kuin A&M:llä. »Niin, ei meidän päätämme sitä ennen vaadittu pölkylle. Soitimme siellä, kunnes teimme sopimuksen EMI:n kanssa. »Joo, etenkin ’Search ja Destroy’. Mutta ei sillä väliä – se oli heidän tyylinsä, ja he olisivat pitäneet sitä yllä jos olisimme päässeet heidän leipiinsä.» Itse asiassa koko A&M-jupakka tuli esiin äskeisiä kommentteja edeltäneen jutustelun takia. Sinähän et nähnyt sitä vaan luit pelkästään lehdistä. Malcolm maksaa.»Ei, ääh.» »Ja ne uhkasivat sioilla.» »Eivät ne poliisia perääsi aja.» Siis jotakin muutakin tuhoutui kuin ikkuna, mutta todelliset syyt sopimuksen purkamiseen eivät vieläkään ole tulleet päivänvaloon. »Kuka hän on. Se sen teki. »Se oli tosi hassua. »EMME PILAILLEET JA SAIMME POTKUT» Tapahtumat A&M-sopimuksen ympärillä jäivät hämäriksi, ja kysyin, mitä A&M:ssä oikein tapahtui. Uuden singlemme kakkospuolella on versiomme Stoogesien kappaleesta ’No Fun’, ja sen soundi on samanlainen kuin ’Search & Destroylla’. En tiennyt siitä ennakkoon ja avasin television vain nähdäkseni mitä sieltä tulee», nauraa Sid joka ei vielä tuolloin ollut Pistoolien riveissä. »Aivan. »En ollut uskoa silmiäni kun näin ohjelman. »Love. LISTOJEN YKKÖSEKSI PANNASTA HUOLIMATTA Kaikille Englannin uusille bändeille Sex Pistols on ollut esikuva ja käynnistäjä, josta on sopinut ottaa mallia. Miten niin?» Liikkui kaikenlaisia tarinoita siitä, kun kävitte A&M:ssä ja... Toukokuussa Sex Pistols teki viimein kolmannen levytyssopimuksen, nyt Virginin kanssa. Rottenilla oli yhteenottoja yleisön kanssa ja sana kiersi. Meidät tunnetaan paremmin kuin useimmat bändit, joista pidetään enemmän. Pääsimme etusivuille vasta kun kirosimme telkkarissa. Meille hän varmasti nauroi.» Ja siitä lähtien olette olleet maineikkaita. Pakko siinä oli olla muutakin», Steve jatkaa. »Joo, kun me olimme EMI:llä, he olivat peloissaan tästä kaikesta, mutta nyt kun se on saanut tuulta alleen, he ratsastavat mukana», Steve kummastelee. Ja sitten meistä tuli kuuluisia.» KUULUISA MUTTA VIHATTU BÄNDI Itse asiassa viime vuoden lokakuussa EMI:n kanssa tehty sopimus ei vielä tuonut Sex Pistolsia kaiken kansan tietoisuuteen. Ai niin, Iggy Stoogen kitaristi, juu. »Me vain olimme kännissä ja juhlimme sopimuksen syntyä. »A&M vaatii että minun on maksettava TV jonka hajotin», Sid huokasi. Minulla on kuitenkin oma tyylini. Minäkin olen hiljaa. Vain se takia että joku kiroilee telkkarissa! Äijä todennäköisesti kiroilee itsekin. Hän oli vain helvetin hermostunut. Sid on jo jonkin aikaa näpläillyt bassoaan, ja bassokuviot voimistuvat. Ne alkoivat tarjota meille viinaa aamukymmeneltä, joten iltapäivällä olimme ympäri kännissä. Emme me ole Ramonesia kopsailleet, vaan keikkailimme paljon ennen kuin edes kuulimme heitä. Siitä vastasi joulukuun alussa TV-ohjelma, jonka myötä päivälehdet ryhtyivät kirjoittamaan bändistä ja punkeista yleensä suurimmin mahdollisin otsikoin. »Joo, pidän melkoisesti ensimmäisestä albumista, en niinkään toisesta – se on kesympi, eivätkä piisit ole yhtä hyviä. Lujaa soittaminen on ollut minulle melodiaa tärkeämpää.» Kun ajatellaan klassisen rajuja kitarasoundeja kohoaa ensimmäisenä päähän »Raw Powerin» ykköspuoli. Maaliskuussa bändi sai toisen levytyssopimuksen, nyt A&M:n kanssa. Sainko häneltä vaikutteita. Mitään ei oikeastaan tapahtunut. Siitä enemmän kuin kenestäkään tietystä kitaristista. Meillä on huono maine syyttä. Hänen teeveetä katsellut lapsensa järkyttyi varmasti pahemmin television hajottamisesta kuin meistä. Steve ei ole kuulevinaan vaan silmäilee minulta saamaansa saman päivän NME:tä, jossa »God Save the Queen» on valittu alkuvuoden parhaaksi singleksi. Joidenkin mielestä kaikki tosin kuulostaa samalta.» Kuunneltaessa Steven kitarointia tulee edellisestä polvesta mieleen vain yksi nimi: James Williamson. Niin kuin peace and love. Lähinnä olen vain pitänyt kitaran äänestä – kovaäänisen kitaran. Lehdissä se näytti hirveän vakavalta jutulta, mutta sitä se ei ollut. Se ei ole samanlainen osa järjestelmää kuin edelliset yhtiöt tai niin iso, joten voimme tehdä enemmän juttujamme ilman että joudumme vaikeuksiin. Ja edelleen olemme etusivuilla joka pirun päivä», Steve manailee. Yleisössä syntyi tappelu, ja Rotten syöksyi siihen mukaan. Sitten aloimme soittaa 100 Clubissa Oxford Streetillä suunnilleen joka viikko, ja suosiomme kasvoi jatkuvasti yhä useampien nuorten innostuessa hommastamme. Hassua että EMI nyt julkaisee punklevyjä kuten »Roxy»-albumin. »Virgin ymmärtää mitä me teemme ja edustamme. Ihan totta!» Soundin sivuilla on alkuvuodesta käsitelty laajemmin Pistolsien ensimmäistä ja ainoata esiintymistä Englannin televisiossa, kuten myös bändin tammikuussa EMI:ltä saamia potkuja, joten ei niistä enempää tässä yhteydessä. En. Tsekataan tähän väliin jotakin Pistolsien omista suosikeista. Virgin on erilainen: tarvitsee vain sanoa mitä tekee, ja sillä selvä», Steve kehuu. Me ollaan oikeastaan kilttejä poikia. Stoogesien omalla versiolla soundi ei ole sellainen, mutta James Williamson ei ollutkaan vielä silloin heidän kitaristinsa.» »Kevään kiertueella Bowien kanssa Iggy oli silkkaa roskaa», Sid heittää. Pieni ikkuna – suunnilleen tulitikkuaskin kokoinen – hajosi», Sid sanoo. Kolme päivää myöhemmin A&M purki sopimuksen, ja Pistols sai ennakkomaksuina 75 000 puntaa. On kuitenkin käynyt niin oudosti, että muutamaa viime viikkoa lukuunottamatta Pistooleilta ei ollut levyjä kaupoissa toisin kuin kaikilla muilla, vaikka se aloitti koko jutun. »Joo, meistä ei pidetä mutta meidät tunnetaan. Niin, ei sellaista rahaa heitetä menemään yhden ikkunan takia. Ei se ollut se syy. Ehkä porukka muiden levy-yhtiöiden katutasossa oli oolrait, mutta heidän oli kuitenkin kysyttävä yläkerran mielipidettä aikoessaan tehdä jotakin. »Niin. Eivätkä potkut voineet johtua ikkunan hajottamisesta. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Yhdellä kaverilla on video siitä ja olen nähnyt sen viitisen kertaa, enkä voi olla nauramatta joka kerta kun näen sen», Steve puistelee päätään. Mutta kun heille selvisi ettemme pilailleet, meidät heitettiin ulos», Steve jatkaa. Se ei ole sellainen ’iso arvostettu yhtiö’», Sid sanoo. Siinä täytyi olla muutakin, mutta mutta emme koskaan saaneet totuutta selville. Hyvä! Virgin on okei. »Ei mitään. Kohteliaan lehtimiestavan mukaan tässä vaiheessa pitäisi siirtyä vähemmän tulenarkaan aiheeseen, joten arvannette seuraavan kysymykseni: MITÄ TAPAHTUI A&M:SSÄ. »Joo.» Tai pikemminkin pahamaineisia. »Et kai aio tehdä sitä?» Steve kysyi ihmeissään. Muut eivät sitä tajunneet, vaan tekivät sopimukset, koska olimme heidän kannaltaan jonkinlaisia kummajaisia tai pellejä. Ja joka tapauksessa emme kuulosta lainkaan samalta. Muistan lukeneeni Steven diggaavan kovasti Ramonesia – kuten me kaikki. Lopulta Steve tiedustelee mitä kysyin. Singlejäkin on jo kaupoissa peräti kaksi – näin jopa Suomessa, jossa Virginiä ja Pistolseja edustaa Love. Uskomatonta. »Ei. »Joo, mutta se ei oikeastaan ollut kenenkään vika, vaan johtui vain siitä 18. Luulen että Johnny Thunderilta jos keneltäkään. Se on naurettavaa. Se oli tosiaan hassua. Mitä muuta voi odottaa. Daily Mirror kertoi ohjelman jälkeisenä päivänä etusivullaan keskiikäisestä miehestä, joka oli raivostunut Pistolseista niin, että potkaisi väriteeveen ruudun sisään
Sitä vastoin kyllä tiedetään sen hypänneen listoilla suoraan seitsemänneksi oltuaan vasta viikon kaupoissa! Ja »God Save the Queen» on edelleen Top 30:ssa sekin. Varmaa on, että »Pretty Vacantia» ei kuulla paljon radiossa, vaikka se ei tekstillään käykään kuningattaren kimppuun. Aivan kuin hän olisi soittanut soolokitaraa», Sid lisää tehostaen sanojaan nopeilla bassokuvioilla. Englantilaiset eivät pysty pyyhkäisemään Pistolseja pois maan kamaralta, vaikka miten yrittäisivät. Levy on täydellisessä soittokiellossa radiossa ja televisiossa, ja tämä koskee sekä valtakunnallisia että paikallisia kanavia ja niin BBC:tä kuin kaupallistakin puolta, joka myös kielsi levyn tai yleensä Sex Pistolsien mainostamisen. Ihmiset tiesivät silti meidän aloittaneen koko touhun. Sen näki siitä, että levymme nousi listoilla suoraan yhdeksänneksitoista eikä vastaavaa ole tapahtunut aikoihin. »God Save the Queenin» ilmestyminen viimein touko-kesäkuun vaihteessa nostatti Englannissa ennen näkemättömän kieltojen myrskyn, mitä vain vauhditti kuningattaren 25-vuotisen valtakauden hopeajuhlallisuuksien osuminen samaan aikaan. Hän halusi meistä tulevan uusi Beatles: kaunista ja kesyä. Niin, mutta eivät kotiäidit sitä kuitenkaan ostaisi. Kaikesta huolimatta se nousi listojen ykköseksi, ja tässä kannattaa muistaa mm. Ja se on taas useimmille liikaa. »Joo, mutta jos se nousee listoilla, eikä sitä voi vieläkään kuulla, jengi vimmastuu, koska he haluavat kuulla sen», Steve valittaa. Jos ei halua kuulla sitä radiossa, ei tarvitse muuta kuin kääntää radio päältä pois. Häntä ei kaivata, mutta ei hänen soittoaan koskaan voinut kuullakaan», Steve tuhahtaa. Pannat saattoivat olla hyväksikin levyn kannalta, koska ainoa tapa kuulla levy on ostaa se. »Se on pitkä tarina. BBC:lle listat kokoavan BRMB:n julistaneen Virginin myymäläketjun pannaan. Siihenastisen huippunsa Pistolseihin Englannissa kohdistuva ajojahti saavutti kesäkuussa kuningattaren 19. Hämmennystä on herättänyt helmikuussa Pistolseista potkut saaneen Glen Matlockin nimen esiintyminen »God Save the Queenin» etiketissä Sid Viciousin asemesta. Hän oli mukana bändissä kun teimme piisin. Juttuhan on, että monet haluavat kuulla sen, mutta heillä ei ole mahdollisuutta.» Suomessa »God Save the Queen» ei sentään ole täydellisessä kiellossa, vaan on soinut meillä radiossa ainakin kaksi kertaa, mistä kiitokset Jake Nymanille ja Pertti Rousille, joista edellinen pystyisi halutessaan pyörittämään sitä paljon useamminkin. »Eivät, mutta eivät kaikki ole saatanan kotiemoja. Vihaan sitä jätkää. Parissa viikossa »God Save the Queenia» myytiin Englannissa hopealevyyn vaadittavat neljännesmiljoona kappaletta. POLIISITKIN PISTOOLIEN KIMPPUUN Tätä kirjoitettaessa ei ole vielä kunnolla tiedossa, millaisia pannoja Pistolsien upouusi neljävitonen »Pretty Vacant» on saanut niskaansa. Hän oli siis kirjoittamassa laulua, mutta ei soita levyllä. Sounds-lehden kirjapainotyöntekijät sensuroivat levyä koskenutta ilmoitusta. Parlamentin jäsenet hyökkäsivät bändin kimppuun (sanallisesti siis), monet suuret levykauppaketjut eivät ottaneet sinkkua myyntiin, panimoyhdistys kielsi sen jukebokseistaan ja uutistoimisto AP julisti Pistolseja koskevat uutiset pannaan. että saimme potkut kahdelta levyyhtiöltä. Jos suurin osa englantilaisista saisi tahtonsa lävitse, »God Save the Queenia» ei olisi olemassa ja vielä vähemmän koko Sex Pistolseja. Eikä sitä soitettu radiossa tai televisiossa, vaan se oli täydellisessä pannassa, mutta se nousi silti ykköseksi», Steve kertoo ylpeänä. On myös paljon nuoria. Se on vain räkäistä, häikäilemätöntä, aggressiivista, anarkistista, energistä, kompromissitonta Sex Pistolsia parhaimmillaan. »Muistan joskus kuunnelleeni hänen bassonsoittoaan keikoilla: se oli aivan älytöntä
ALBUMI TULEE SYYSKUUSSA Entä sitten kauan kaivattu, jo kesäkuuksi odotettu Pistolsien ensimmäinen iso kiekko, alustavasti nimellä »Another Load of Bollocks from the Sex Pistols» ristitty – milloin se ilmestyy. Ja lupaa ei heru Pistolseille. Se oli tosi hauskaa», kommentoi Steve Jones kyynisesti. Hän pärjäisi ilman meitäkin. Kukaan ei anna meille vakuutusta, ja kaikki järjestäjät pelkäävät yleisömme pirstovan konserttipaikan palasiksi. »Mitä. Jeeeee..... »Eivät he uskalla tulla keikoillemme, koska niissä on niin paljon punkeja, että tedit jäävät vähemmistöön ja heille käy huonosti.» »Minä vaikka hakkaan ne bassollani», Sid lupaa. Samanlaisia kusipäitä ne ovat kaikki.» 20. ooh… (naurua). Tunnelma oli alusta lähtien leppoisa, ja kaikki vetivät reippaaseen tahtiin viinaa kameran seuratessa Pistolsien jutustelua muun porukan kanssa. »Aivan joka päivä paria viime päivää lukuunottamatta, tätä paikkaa on nyt remontteerattu. Kesäkuu toi »God Save the Queenin» ja heinäkuu »Pretty Vacantin». Sex Pistols on bändi tänään. Hyvä! Live-versio samasta piisistä on varmasti vähintään tuplasti rajumpi ja pätee »God Save the Queeniin». »En tiedä pystymmekö lähiaikoina soittamaan Lontoossa tai Englannissa. Kansakunnan syvät rivit murahtivat tyytyväisinä: saivat ansionsa mukaan. Odotamme oikeata ajankohtaa sen julkaisemiseen, koska emme tahdo kiirehtiä sen kanssa. Meitä on väitetty poliittiseksi ja sosialistiseksi bändiksi, mutta sitä me emme ole – me vain olemme oma itsemme ja haluamme soittaa rock ’n’ rollia. Elokuussa ei uutta levyä saada, mutta nyt on jo kolme singleä pyöriteltäväksi, ja niillä pärjätään syyskuuhun, joka tuo kokonaisen albumin. Annetaan tämän jutun viimeinen sana Steve Jonesille, jonka toteamus ei itse asiassa ole vastaus mihinkään kysymykseeni, vaan on tullut ulos aivan luonnostaan, ja ehkä juuri siksi kuvaa niin hyvin Pistolseja: »Me emme välitä politiikasta, emmekä ole koskaan välittäneet. Me olemme vain taustabändi. Meillä on televisiossa nähty vain playback-otos »Anarchysta», mutta kyllä sekin herätti kauhistusta ja inhoa. Kun tästä ei löytynyt yksimielisyyttä, poliisit alkoivat patukoin pahoinpidellä matkustajia eikä nyrkiniskujakaan säästelty. Ja siitä ei voi valittaa. Kun tedit hyökkäävät Pistolsien kimppuun, näiden ei kannata odottaa poliisilta apua. Pistolsien viimeinen piisi oli nimeltään pahaenteisesti »Problems». Jännitys tiivistyy Pistolsien alkaessa soittaa, ja mikä pidättelemättömän hurja bändi se onkaan lavalla ja nimenomaan yleisön edessä. Poliisit ovat nousseet veneeseen, ja valitettavan tosi ikävä näytelmä alkaa. Yritämme koko ajan saada uusia lauluja aikaiseksi», Steve paljastaa. Sen musiikki ja levyt kuuluvat tähän päivään tehden siitä muistettavan aivan toiseen malliin kuin 70-luvun ensimmäiset vuodet. sellaisia herkkupaloja kuin »No Feelings» (»God Saven» alkuperäinen kakkospuoli) ja »Problems» sekä koko liuta raitoja, joita minulla ei ole ollut vielä ilo kuulla. Vaikea sanoa, ei ainakaan kuuteen kuukauteen», Steve miettii. Tänä vuonna Pistols on soittanut yleisön edessä vain kolmesti: kerran amerikkalaisen televisioyhtiön kuvausryhmää varten, kerran lyhyellä varoituksella ja ilman varsinaista mainostusta ilmaiseksi innokkaimmille faneille sekä sitten tuolla pahamaineisella veneretkellä. Kirouksia. Virginillä oli veneessä kameramies mukana, ja näin itse videon illan tapahtumista, ja se oli todella tylyä katseltavaa. Janomme ja nälkämme Pistolskiekkoja kohtaan on pohjaton. »Ehkä menemmekin Ranskaan soittamaan. Esteenä ovat kaupunkineuvostot, joiden lupa tarvitaan samaan tapaan kuin meillä huvilupa poliisilta. Ikävintä on, että jälkimmäisten tapausten paisuttelu voi antaa monille tedeille ja muillekin virikettä toimia samalla tavalla. Aluksi kaikilla oli mukavaa viinan virratessa. Lisäksi on luvassa mm. Siksi emme voi soittaa täällä, emmekä saa vakuutuksiakaan. Sitten hänkin lopettaa. Pistolsien luonnossa kokemisen täyttymystä ei ole tullut osakseni. Emme ole niinkään konserttipaikkojen kuin neuvostojen pannassa. KEIKAT KIELLETTY ENGLANNISSA Pistols ei usko toistaiseksi pystyvänsä tekemään Englannissa keikkoja. 15 ihmistä päätyi poliisikamarille. Eikä meidän keikoillamme koskaan ollut väkivaltaa», Steve julistaa. Meitä on viime viikkoina oikeastaan hemmoteltu Pistolsien levyillä. Kaksi ja puoli tuntia ennen veneen vuokra-ajan päättymistä ryhtyivät poliisit yhdessä veneen omistajan kanssa häätämään porukkaa pois paatista. Pojat innostuvat tuon jatkoksi heittämään herjaa »tähdestään» eli Johnny-boysta: »Joka tapauksessa meidän on suojeltava tähteämme, jos he käyvät hänen kimppuunsa. Sitä paitsi minä kutsun kuningatarta sellaisilla nimillä kuin ’God Save the Queenilla’» tehdään. Vaikka saisimme esiintymispaikan, GLC (Greater London Council) kieltää sen heti kun sitä aletaan mainostaa. Se on maailman paras rockbändi vuonna 1977. Tämän juttutuokion jälkeen asiat ovat selvinneet siinä määrin, että Pistolsien debyyttialbumi on saanut ilmestymispäivänsä, ja se sijoittuu syyskuun alkuun. VUODEN BÄNDI 1977 Ja miksei Pistols löisi nyt levyjä ulos, kun sillä viimein on siihen mahdollisuus. Uutta materiaalia johon Steve viittasi, on ilmeisesti syntynyt tiuhaan tahtiin, ja puhutaan, että Pistolseilta tulisi vielä tänä vuonna toinenkin albumi. Keikkojen puuttumisesta huolimatta Pistols harjoittelee ahkerasti. Venejupakka oli englantilaisissa päivälehdissä vain pikkuuutinen sisäsivuilla, mutta kun Johnny ja Paul hakattiin, se oli etusivun juttu. Mukana ovat EMI:n julkaisemalta mutta nopeasti myynnistä poistetulta neljävitoselta tutut »Anarchy in the U.K.» sekä »I Wanna Be Me» mutta eri versioina. Emme halua tunkea sitä samaan aikaan singlen kanssa, odotamme mieluummin», Steve toteaa. hopeajuhlallisuuksien aikoihin, jolloin Virgin järjesti Pistoolien kunniaksi veneristeilyn Thamesilla. Silkkaa timanttia. Miksi ihmeessä emme sitten soita ulkomailla. Tähtenä oleminen on jotakin muuta.» Ja räkäiset naurut päälle. »Siinä oli naurussa piteleminen. Sen sijaan »God Save the Queen» ei tule albumille, sen saa yksinomaan sinkulana. Meidän on suojeltava Johnny Rotteniamme – mitä me tekisimme ilman häntä. Kuolen kun en saa tehdä keikkoja tässä bändissä», Sid huudahtaa, joka on tehnyt Pistolseissa vain nuo tämänvuotiset kolme keikkaa. Minä pidän tästä. Ne kieltävät keikat heti kun ne julkistetaan. En oikein halua sanoa mitään ennen kuin olen varma, mutta käsittääkseni olemme menossa sinne heinä-elokuun vaihteessa.» »Mutta täällä se se ei onnistu. Saatan yhteen menoon tuntitolkulla soittaa Pistolsien singlejä, ja samalla päässä kiertävät lavalla näkemäni videot. Se on kyllä levytetty ja valmiina, mutta emme tiedä milloin se pitäisi julkaista, koska meillä on nyt uusi single. Yhtäkkiä virta katkaistaan, ja vain Paul Cookin rummut kuuluvat kuin rumpusoolossa ikään. »Ääh... Pitkästymisen vaaraa ei ole. Työttömyysjonoissakin seisoskelevilla on nyt edes oma musiikkinsa – pari vuotta sitten ei ollut sitäkään. No, nyt tedit tulevat aiheuttamaan sitä jos saavat tietää keikoista. Lokakuun puoliväli on mainittu sen julkaisuajankohdaksi. Mutta ei se vielä mitään. Mukaan lähti bändin ja levy-yhtiön edustajien lisäksi muutama ystävä ja lehdistöväkeä. Sex Pistols ryhtyi soittamaan, mutta kesken kaiken seitsemän poliisivenettä ympäröi veneen ja pakotti sen takaisin laituriin vain koska Sex Pistols oli mukana. Puolen vuoden ajan saimme tyytyä »Anarchyyn», ja kyllä se soikin, mutta useimmat eivät saaneet edes sitä
Meitä varoiteltiin, ettei sinne saa mennä. Oliko perheellänne taipumusta musikaalisuuteen. Tultiin kavereiden kanssa koulun jälkeen meille ja alettiin musisoida. – Ei ollenkaan. Se oli mun ensimmäinen live-esiintyminen, ja taisin muuten unohtaa sanat jo silloin! Perheenne muutti Vantaan Viertolaan, kun olit noin viiden vanha. ”Paremmin se tänne mahtuu kuin himaan!” Leidénin tunnetuin bändi Havana Black ei ole noussut lavalle kymmeneen vuoteen, mutta yhtye ei tunnu vaipuvan unholaan. Kovimmat kiireet tosin jäivät 1990-luvulle. Jos hänelle annettiin soitin, seuraavana päivänä hän sai siitä irti jo suhteellisen järkeviä ääniä. – Esimerkiksi CCR:n Willy and the Poor Boys ja Black Sabbathin ”’OLISINPA TEHNYT NIIN’ -AJATTELUMALLI EI OLE IKINÄ OLLUT JUTTUNI. Rummut tehtiin tyhjistä kurkkupurkeista. Naapurustossa oli vanhoja junavaunuja, joissa asusteli romaneja. Yhdellä seinustalla komeilee Leidénin omistama piano. Remu tuli toki minullekin tutuksi vähän myöhemmin. Musiikki taisi kiehtoa sinua jo nuorena. EIHÄN TÄSSÄ OLISI MUUTA EHTINYT TEHDÄKÄÄN KUIN KATUA.” Juuri kirjan aiheeksi päätyneen Havana Blackin keulilla lähelle maailmanmainetta noussut Hannu Leidén hyppäsi musiikin ihmeelliseen maailmaan noin kolmevuotiaana. 22. Muusikko asuu muutaman kulman takana, ja Linna on yksi hänen olohuoneistaan. Mitkä levyt tekivät sinuun vahvimman vaikutuksen. Paitsi papallani, joka oli kunnon pelimanni. – Vietin kesäni Nauvon saaristossa, missä meillä on edelleen mökki. SOUNDI-HAASTATTELU > > TEKSTI TIMO ISOAHO Hannu Leidén: Kysymyksiä ja vastauksia. – Sain kitaran ollessani kahdeksan. Olin varmaan kolmen vanha, kun pappani nosti minut pöydälle ja pyysi laulamaan jotain juomalauluja. Vähän myöhemmin meille tuli piano. Sittemmin on kulunut yli kuusi vuosikymmentä, mutta laulaminen, soittaminen, äänittäminen ja tuottaminen kiehtovat edelleen. O vi käy. Olin kuitenkin niin pieni, ettei se kauheasti haitannut. Myöhemmin selvisi, että esimerkiksi Remun isä Otto Aaltonen asui siellä. – Turussa asuttiin keskustassa, mutta Viertola oli lähiötä. Hymyilevä Leidén ottaa kehut vastaan tyynesti, vaikka aikoinaan hän olisi kysynyt mielessään: ”Vittuileekohan tuo?” Synnyit Turussa 1960. Nytkään muusikko ei ehdi edes baaritiskille asti, kun eräs ravintolan asiakas tulee hehkuttamaan näkemiään Havana Blackin keikkoja. Hannu Leidén astuu sisään Suomenlinnan viihtyisän Linna Barin tunnelmaan
KU VA : TIM O ISO AH O 23
Aikoinaan kävi tuuri, sillä olin hakenut perheelleni asuntoa ja minulla oli kouluikäinen poika. – Seuraavaksi sovittiin työehdoista: ”Aamuisin siivoat. Junalla, pummilla. – Turistikohteessa asumisessa on kaikenlaisia puolia. Punkkarit olivat sentään lähempänä meitä kuin fiftarit! – Vuonna 1980 tehtiin Cycle of Life -albumi, jonka materiaali nauhoitettiin kahdessa päivässä. Ei vetänyt. Kun kuulin Deep Purplea, se oli ihan mieletöntä kamaa. Yhden kerran studioHavana Blacks vuonna 1986: Kari ”Paku” Pakkanen, Hannu ”Guts” Leidén, Risto ”Rehti” Hankala ja Markku ”Crazy” Heiskanen. Päästiin keikkailemaan jonkun verran. Pyöräilin Paville ja ryömin rakennuksen alta sisään. Aluksi teit paljon hommia punk yhtyeiden kanssa. Päivän istut tuossa ja teet mitä käsketään. David Miles Huberin Modern Recording Techniques -teos oli hyvinkin tärkeä. – Kyllä. Vastasin tulevani takaisin niin monena aamuna, että hän ottaa minut sisään. Näit myös Queenin ja AC/DC:n Helsingin Kulttuuritalolla 1970-luvulla. Jos ei ensimmäinen. – Saippuahommat saivat pian jäädä, sillä halusin duuniin studioon. Kimmo rakensi esimerkiksi skittapedaaleita itse, kun Suomesta ei löytynyt sopivia. Olin neljätoista, kun huomasin jostain, että Kalevalalla oli esiintyminen Pavin lavalla ItäHakkilassa. Joku suomalaislehti kirjoitti AC/DC:n keikan jälkeen, että bändi veti playbackinä. Suomenlinnan kouluun kaivattiin silloin oppilaita, ja se oli yksi syistä, että pääsimme muuttamaan. Niin teinkin, ja ehkä viikon päästä Juha tuumasi, että sinähän olet sitkeä kaveri. Paranoid. Muistan edelleen, että siellä oli ihan helvetisti hämähäkinseittejä. – Kesällä 1975 äkkäsin, että Wishbone Ash esiintyy Ruisrockissa. Vanhemmat eivät antaneet rahaa pääsylippuun, mutta keikalle oli päästävä. Status Quo ja Nazareth olivat kovia. Kolmantena miksattiin, ja miksaaja ehti sammua parikin kertaa työpäivän aikana. Olikin sitten hemmetin hienoa, kun pääsin näkemään bändin Saarijärvellä kesällä 1976. Kun tehtiin Honey B & T-Bonesin My Babe -maksisinkkua, studiossa tapahtui vesivahinko. Menin koputtelemaan ja kerroin oven avanneelle Juha Heiniselle – en tietenkään tuntenut häntä silloin – tulleeni duuniin, ilman palkkaa tietysti. Silloin ei tietenkään ollut mitään heavy metal -skeneä, mutta soitettiin esimerkiksi Sehr Schnellin kanssa. Asun puolisoni kanssa ekassa kerroksessa, ja kun kesäaamuna availee verhoja kalsarit jalassa, ikkunan takana saattaa olla porukka aasialaisia matkailijoita kameroidensa kanssa. Hommana oli katsoa, että saippuapalat etenevät liukuhihnalla suorassa linjassa. Ja sitten aletaan katsoa äänityshommia.” Sitten aloit nauhoittaa bändejä. KUVA: PETRI ANTTONEN 13kesäinen Hannu kitaroi kotonaan Tikkurilassa. Mutta näinpähän Kalevalan, se oli komeaa. Olen asunut Suomenlinnassa muutamassa eri osoitteessa 80-luvulta asti. Saarellehan ei pysty muuttamaan tuosta vain. Juha tuumasi, ettei se käy päinsä ja käski painua hiiteen. Se oli aikamoista pioneeritouhua. Suomenlinnan seutu tuli sinulle tutuksi jo armeija-aikana. Lattialla oli paskaista vettä ja karmea haju, mutta hommat saatiin silläkin kerralla tehtyä. Mentiin katsomaan, ja muusikko makasi soittohuoneessa sammuneena. Sillä onkin sitten ollut iso merkitys elämässäsi. Siellä ei soitettu, siellä nussittiin. Oli ehtinyt kiskaista lonkerot tauluun aika nopeasti. KUVA: HANNU LEIDÉNIN ALBUMI KUVA: HANNU LEIDÉNIN ALBUMI 24. Wishbone Ash oli hyvä, mutta Rory Gallagher oli kovempi. Samana vuonna menin armeijaan ja Sarcofagus jäi omalta kohdaltani historiaan. Niin kovia, että mietin kummankin keikan aikana, kannattaakohan rokkitouhuja edes yrittää, kun nämä kaverit vetävät tällä tasolla. – Myös Judas Priestin Sad Wings of Destiny iski lujaa. – Kitaristi Kimmo Kuusniemi pyysi minut bändin laulajaksi... Koko aikana et sano sanaakaan. Kolmen kuukauden jälkeen mietitään kuvioita uudestaan.” Kun koeaika oli täynnä, Juha tuli studiolle parin kassin kanssa ja sanoi: ”Hannu, nyt juodaan kaljaa. En harmitellut asiaa sen kummemmin, sillä bändi ei tuntunut ihan omalta jutulta. – Ne olivat ihan uskomattomia kokemuksia. Lähdin salaa Turkuun. Hienoa toimintaa! Siitä päästäänkin Sarcofagusiin, joka oli yksi Suomen ensimmäisistä heavy rock -yhtyeistä. Anguksella oli langaton kitarasysteemi, mutta eihän Suomessa ollut sellaisesta kuultu. – Punkbändeistä Varaus-yhtyeen kanssa tein muutamankin session. Toisella kerralla erään toisen rumpalin piti aloittaa soittaminen, mutta mitään ei kuulunut. Siinähän sitten ihmettelevät näkymiä! Mitä teit armeijan jälkeen. – Myös keikat alkoivat kiinnostaa. varmaan 1977. – Menin saippuatehtaaseen kolmivuoroduuniin. Kun Rob Halford nosti käsiään sivuille, hihojen alle muodostui sellaisia lepakkokuvioita. Tekemistä ei siis juuri ollut, joten luin samalla studiotyöskentelystä kertovia opuksia. Puhelinluettelosta selvisi, että Hiekkaharjussa on Tacca-niminen studio. – Yhden kerran jokin ryhmä tuli studioon ja rumpuhuoneesta alkoi kuulua erikoisia ääniä. Iltaisin kasaat piuhat sun muuta
Kun 1985 koitti, Varauksen laulaja-kitaristi Timppa kantoi studiolle Metallican Ride the Lightningin: ”Hannu, tämä on uutta punkkia, nyt tehdään tällaista!” Yhtyeen nimeksi tuli Vendetta, jolle tehtiin Search in the Darkness -ep. Sitten kuulin taas vaihteeksi Derek and the Dominosin Laylan ja tajusin saman tien, että tuossahan se on. KUVA: RISTO HANKALAN ALBUMI 25. Olet ollut mukana muissakin yhtyeissä ja kokoonpanoissa, mutta pääbändisi Havana Blackin toistaiseksi viimeinen studioalbumi Growings Wings ilmestyi vuonna 1993. Varhaisissa bändeissä oli minua parempia soittajia, mutta jotenkin oli päästävä mukaan. Ranteen keskihermo sen sijaan meni paskaksi, ja lääkäri totesi myöhemmin, ettei sinusta tule enää kitaristia. Treenasin sitten ihan saatanasti. Aikoinaan soitit myös kitaraa. – Käsi meni paskaksi 90-luvun alkupuolella. "Meidät majoitettiin viiden tähden hotelleihin ja sanottiin, että heittäkää vaikka telkkareita ikkunasta, jos tulee tylsää. Ei tullutkaan. Hommassa pitää olla tunnetta, menoa ja meininkiä. Jos laulan jollakin levyllä, saattaa mennä pari vuotta ennen kuin pystyn kuuntelemaan sitä. – Se ei ollut aikomuksena tai tavoitteena. Millaisia aikoja silloin elettiin. Pitää vähän totutella. – Olin ehkä 16-vuotias, kun aloin laulaa suosikkibändien messissä. Se oli Suomen ensimmäinen speed/thrashjulkaisu. Eihän tässä olisi muuta ehtinyt tehdäkään kuin katua. Kuunneltiin aamusta iltaan jotain Van der Graaf Generatoria ja touhu oli aika sisäänpäin kääntynyttä. Siitä olisi voinut saada hyvän ja vakaan ammatin, mutta ”olisinpa tehnyt niin” -ajattelumalli ei ole ikinä ollut juttuni. Kuinka paha paikka se oli. Vastasin, että idea on ihan hyvä, mutta jonkun pitäisi opettaa ensin minut laulamaan. Lähinnä sitä miettii, että vittuileekohan tuo. – Vaikutin muun muassa popimpaa kamaa soittaneessa Leroyyhtyeessä ja progressiivisempaan juttuun keskittyneessä Chapter Onessa. Otin siis kiinni viimeisestä oljenkorjesta. Monien mielestä olet aika perkeleen kova solisti. Tavastian lauteilla keväällä 1987. Kovillehan se otti, kun oma ääni kuulosti niin paskalta, mutta lopettaminen ei tullut kysymykseen. Matka jatkuu, ja koen edelleen oppivani uusia juttuja laulajana. Solistin paikka oli usein auki, kun muut eivät osanneet tai kehdanneet laulaa. Havana Black ei ole koskaan virallisesti hajonnut tai lopettanut, mutta 90-luvulla vanhakantaisemman hard rockin kysyntä hiipui. Istuin nuotion ääressä ja otin kädellä tukea selkäni takaa. Hah hah! Jos olen rehellinen, ääneni kuulostaa edelleen omiin korviin ihan paskalta, vaikka osaankin jo jotain ja siedän ääntäni aiempaa paremmin. Lisäsärö oli vain plussaa. No, Varauksen jätkät olivat sitä mieltä, että tämähän on saatanan hyvä. Homma vaan hiipui. Jos se olisi osunut valtimoon, tuskinpa istuisin tässä. Sormissa ei ole riittävästi tuntoa, enkä oikeastaan pysty soittamaan. Paku oli Remun serkku, eikä sillä ollut omia rumpuja. Ei voi oikein törkätä päälle pedaalia ja vaihtaa soundia! – Joskus minua kysyttiin Sibelius-Akatemiaan laulunopettajaksi. Onko asioilla yhteys. Ikävin seuraus oli se, että riffien kirjoittamisesta tuli aika lailla mahdotonta, eikä biisejä olekaan sittemmin syntynyt entiseen malliin. – Koska olen suomalainen, kehuihin on vähän vaikea suhtautua. Ei heitetty, sillä ymmärrettiin sen verran, että kaikki vähennetään meidän mahdollista liksoista." KUVA: PETRI ANTTONEN Stravinski Brothers managerifirman toimistossa Los Angelesissa kasarin taitteessa. kamat olivat vähän oudommat ja kävi niin, että soundeihin tuli säröä hemmetisti aiottua enemmän. Miten sinusta tuli laulaja. – Havana Blackin kokoonpano vakiintui muutamaksi vuodeksi, kun rumpaliksi tuli Kari ”Paku” Pakkanen. Kun esimerkiksi teknikoiden palkka pitäisi maksaa omasta pussista, homma menee aika hankalaksi. Siirrytäänpä sitten mikrofonin toiselle puolelle. Mitä sille tapahtui. – Käteni rikkoutumisella oli toki vaikutuksensa, mutta pääsyy levytysuran päättymiseen löytyy grungesta. Oltiin tehty bändin kanssa pitkään hommia tietyllä tasolla, ja sitten ei enää saatukaan keikoista tarpeeksi liksaa. Laulaminen on osa sinua ja niin eri juttu kuin vaikkapa kitaran soittaminen. Samalla hajosi jotain pulloja ja iso lasisoiro meni ranteesta läpi. – En ollut koskaan hyvä kitaristi, joten ei se nyt niin kauheaa ollut. Eivät sitten palkanneet sinne. Siitä alkoi uudenlainen rockura. Samalla nauhoitin omaa laulamistani ja kuuntelin lopputulosta. Havana Black sai alkunsa 1984 – joskin nimellä Havana Blacks
Seuraavalla kerralla etsittiin asianajaja, kolmannella tilitoimisto ja niin edelleen. Kohta Paku tuli takaisin lehmänkellon kanssa! Aluksi keikat esimerkiksi Tavastialla olivat tiukassa, mutta sitten rockpyhätönkin ovet alkoivat avautua. Kaiken kaikkiaan Havana Black on nähty Tavastialla nelisenkymmentä kertaa. Paikan pomo Juhani Merimaa tuumasi ekan keikan aikoihin, että passaisiko niin, että maksan esiintymisestä viisisataa markkaa. Ei heitetty, sillä ymmärrettiin sen verran, että kaikki vähennetään meidän mahdollista liksoista. Se oli kusipää. Ne olivat nastoja tyyppejä, paitsi Axl Rose. Meiltä sitä ei kysytty. HB vuonna 2007: Hannun takana (vasemmalta lukien) Markku Heiskanen, Mikko Kierikki, Petri Majuri ja Tuomo Väänänen. Aikaerosta johtuen mies pirautti keskellä yötä ja luulin koko hommaa huonoksi vitsiksi. Siinä vaiheessa Juhani tuumasi, että meidän pitää katsoa sopparia uudelleen! – Reissuja oli moneen lähtöön, ja yhden kerran käytiin Neuvostoliitossa. Mimmi käveli lavalle, heilutti kättään ja ihmiset kyselivät, että miten sinä pysyt noin laihana. Seuraavaksi käsissä oli ykkösluokan liput ja lähdettiin Losiin. Remu lainasi sille pannuja aika usein. Eihän se tullut toimeen edes omien bändikavereiden kanssa. Eihän se voinut, sillä levyyhtiö oli pakottanut Schenkerin tiettyyn muottiin. Meidät majoitettiin viiden tähden hotelleihin ja sanottiin, että heittäkää vaikka telkkareita ikkunasta, jos tulee tylsää. Ekalla reissulla tehtiin levydiili ja tultiin takaisin Suomeen. Niven tuumasi, että jos bändi lähtee klubeihin, sitä hommaa saa tehdä ikuisesti. – Kun laskeuduttiin, siellä oli limusiinit vastassa. Steven Adler oli välillä turhan kuutamolla ja meidän sen ajan rumpali Jussi Tegelman jeesasi Gunnareita, kun niiden piti treenata. Jälkimmäisen Appetite for Destruction oli jo noussut megaluokan albumiksi. Kun sitten tultiin joltain Amerikan-reissulta ja soitettiin taas Tavastialla, liksa oli yli 50 000 markkaa. Mentiin sitten viikoksi Sotšiin ja soitettiin muutama keikka amfiteatterissa Alla Pugatšovan PA-laitteilla. Te soititte ensimmäisenä, sitten lauteille astui McAuley Schenker Group ja lopuksi oli päänimi Great Whiten vuoro. – Me ei saatu tehdä klubikeikkoja Losin alueella tai muuallakaan. Mies kuunteli nauhoja autossaan ja heitti niitä ikkunasta pihalle sitä mukaa, kun ne osoittautuivat paskoiksi. Juhani lisäsi, että tehdään diili: saatte jokaisesta Tavastian-vedosta tuplatun liksan eli seuraavasta keikasta tonnin ja niin edelleen. Millainen paketti tämä oli. Neuvostoliiton lisäksi keikkailitte jo 1980-luvulla eri puolilla Eurooppaa, yhtenä harvoista suomalaisyhtyeistä. Kun me sitten treenattiin omassa kämpässä, seinän takana oli tyyppejä kuuntelemassa riffejä ja pöllimässä niitä itselleen. Oltiin Georgiassa Savannahin kaupungissa ja rundi oli noin puolivälissä. ”Jätkät, veditte helvetin hyvän keikan, mutta valitettavasti kiertue on ohi”, ne tuumivat. Oltiin innostuttu Mountainin Corky Laingin soittamista lehmänkellokompeista ja meillekin piti saada sellaisia. Tuumasin sille, että miksi et sitten soita. ”Jack Russell lähtee nyt Betty Fordin klinikalle ja pysyy siellä niin kauan, että pysyy tolpillaan.” Se siitä. KUVA: GENE KIRKLAND KUVA: PROMOARKISTO. Ihmettelin, että miten niin vähän. Tuumasin sitten, että buukkaa meille lentoliput, niin tullaan juttelemaan. Mittava USA:n-kiertue alkoi talvella 1990. Jos oli diili, oli jo suuri stara. – Saksalaisella musiikkimogulilla Lothar Meinerzhagenilla oli tapana kerätä iso nivaska täkäläisten bändien julkaisuja ja esitellä niitä jenkkiläistyneelle managerille Alan Nivenille. Ihan normaalia amerikantouhua. Sitten alettin kelvata Tavastiallekin. Tottahan se oli, sillä Losin alueella oli kuulemma 13 000 bändiä, joista vajaalla sadalla oli jonkinlainen levytyssopimus. Se veti vuorotellen kokkelia ja konjakkia ja siltä lähti ääni. – Käytiin muutamankin kerran illallisella Guns N’ Rosesin tyyppien kanssa ja meillä oli treenikämppä samassa kompleksissa. Lopulta Nivenin käsiin oli jäänyt "Saunomassa" hotellin Palacen sviitissä Helsingissä lokakuussa 1989. Sitten se marssi viereiselle pellolle. – Niven otti yhteyttä keväällä 1989. Kuinka kuvio rakentui. Oltiin sitten keikalla itäisessä Suomessa, ja Paku huusi yhtäkkiä, että auto seis. Tapahtumien päänimenä oli Miss Neuvostoliitto. – Vuonna 1987 tehtiin versio Fleetwood Macin Oh Wellistä, ja se alkoi soida Radio Cityn taajuuksilla. Sitten alkoi pyöriä isompi pyörä, sillä USA:sta osoitettiin kiinnostusta. Manageriosasto oli lentänyt Losista paikan päälle. Alan Niven toimi Great Whiten ja Guns N’ Rosesin managerina. Jonkun isokenkäisen tyypin tytär oli todennut isälleen, että Havana Black pitäisi saada mestoille. – Kiertue sujui aika hyvin, mutta sitten Great Whiten laulajalla Jack Russellilla alkoi mennä liian kovaa. – Michael Schenker tuli kertomaan, että haluaisi soittaa samantyylistä musaa kuin me. Kun se soitti uudelleen paremmalla ajalla, juttukin alkoi kuulostaa vähän paremmalta. Okei, tehdään niin. Pitää siis päästä suoraan isommalle levelille. meidän Euroopassa jo julkaistu Indian Warrior -albumi
Managerin mukaan sopparin ansiosta tulisi noin dollari per myyty albumi. Haaveena on saada kasaan kokonainen levy. Nämä alkoivat olla ihan viimeisiä pisaroita. Sitä duunattiin parinkymmenen päivän ajan ja homman päätteeksi studiosta löytyi sata tyhjää kossupulloa. Se oli pitkälti yli kaksimetrinen tummaihoinen kaveri, jolle ei vittuiltu. – Soitettiin Majurin viisikymppisillä Helsingin Virgin Oilissa syyskuussa 2015. Havana Blackin toiminta puolestaan jatkui ainakin vuoteen 2015. Se oli kusipää.". Mikä oli Seawolfin legendaarisin sessio. Kun kului kuukausia, alkoi tulla fiilis, että helvettiäkö me täällä istutaan tyhjänpanttina. Niven toi paperit eteen ja vedettiin nimmarit alle. No, meidän levyjä kaupattiin USA:ssa satojatuhansia kopioita, ja myöhemmin alettiin tietysti kysellä rahojen perään. Niven yritti suostutella, että jää tänne ja hommataan sinulle bändi. – Kun aikoinaan mentiin Amerikkaan, meille perustettiin Hoo Publishing -kustannusyhtiö. Ne olivat nastoja tyyppejä, paitsi Axl Rose. Lisäksi käsillä on yhtyeen uraan pureutuva kirja, Tapani Baggen tekemä Havana Black: Ukkoskansan soturit. Nythän olisi sopiva ajankohta palata estradeille, kun edellisestä konsertista on vierähtänyt kymmenen vuotta. Muut jätkät lähtivät Suomeen, mutta minua ei ensin päästetty pois. Minun kiireeni ja kaikenlaiset unelmat rocktähteydestä jäivät 90-luvulle! 1. Pahimmillaan se taisi olla viisituhatta euroa kuussa. Tuumasin, että asiasta voidaan keskustella sen jälkeen, kun oma perheeni lennätetään sinne. Homma kasvoi vuosien mittaan, ja lopulta meillä oli käytössä 250 neliötä. Äänityshommia en ole kuitenkaan lopettanut missään vaiheessa, vaan olen tehnyt freepohjalta hommia eri paikoissa, ja toki myös himasta käsin. Kun meidän lamput hehkuivat hetken aikaa ja lanta alkoi kuumentua, haju oli kieltämättä aikamoinen! – Intiaanit diggasivat meistä, koska me oltiin pohjoisesta. – Lapinlahden Lintujen Iso muna -albumin tekeminen oli melkoista. Millaisia suunnitelmia sinulla on noin muuten. Mutta levykin tehtiin. Yhdessä paikassa oli ollut rodeotapahtuma edellisiltana ja kaikki hevosenpaskat oli lakaistu lavan alle. Diggaan tällaisesta iisistä kamasta, vaikkei se ole rockia nähnytkään. – Perustettiin Seawolf-studio muun muassa Petri Majurin kanssa. Siinä meni nekin tulot. Ajatuksena on duunata viimeinen testamentti -tyyppinen hard rock -levy vanhan Whitesnaken ja kumppanien hengessä. Ei ole toisaalta hajottukaan, eli never say never. helmikuuta 2025 Linna Bar, Suomenlinna, Helsinki "Käytiin muutamankin kerran illallisella Guns N’ Rosesin tyyppien kanssa ja meillä oli treenikämppä samassa kompleksissa. – Myöhemmin meidän piti lähteä Kaukoitään Guns N’ Rosesin kanssa. Kaikkiaan olen ollut työstämässä noin 350 äänitettä. Lisäksi reservaattien päälliköt tunsivat saamelaiskulttuurin edistäjän Nils-Aslak Valkeapään, ne olivat tutustuneet siihen kaikenlaisissa konferensseissa. Se tuntui hienolta. Olenkin sanonut nuorille bändeille, että ottakaa itsellenne kaikki mahdolliset ennakot, mitä vaan saatte nyhdettyä! Kun sitten palasit Suomeen, keskityit studiohommiin. Lähdin Suomeen. – Jossain vaiheessa meidän oli pakko luopua Seawolfista, sillä kulut kasvoivat liian suuriksi ja oli velkojakin. Se oli äärimmäisen ikävä takaisku. Soitin tilitoimistoon, josta todettiin, että manageri on kieltänyt antamasta mitään tietoja. Siinä taisi käydä niin, että allekirjoitettiin firman paperit, mutta ne eivät ikinä liikahtaneet managerin pöydältä eteenpäin. Luvassa oli pitkä rundi, kiertuepaidatkin oli painettu. Ajatuksena oli, että saadaan rahaa kustannusfirman kautta, jos mistään muualta ei saada. Sitten kävi niin, että Axl Rosen naapuri oli tullut valittamaan metelistä, minkä jälkeen Axl oli lyönyt tyyppiä viinipullolla. Tuumasin entistä painokkaammin, että lähden vittuun. Esiinnyttiin monta kertaa esimerkiksi mestoissa, joissa järjestettiin rodeoita. Mutta eipä aikaakaan, kun jenkkiseikkailu alkoi tulla tiensä päähän… – Levy-yhtiö vaihtui eivätkä mitkään asiat tuntuneet etenevän kunnolla. Se toimi Suomenlinnassa muutamassa eri osoitteessa 90-luvun puolivälistä eteenpäin. Puolet pohjista on valmiina, mutta mitään hoppua ei ole. – Toki teen edelleen myös rokimpia juttuja. Lopulta sain haluamani ja tuumasin, että moido. Sen jälkeen ei ole esiinnytty kertaakaan. – Lopulta linnoittauduin majapaikkaani ja sanoin, että olen täällä niin kauan, että käsissä on passi ja lentoliput. Tapani haastatteli minua Alpo Hakala -opukseen [Teddy, Aikka ja Alpo – Alpo Hakalan musiikki ja elämä 1957–2021], ja samalla tuli puhetta Havana Black -kirjasta. Steven Adler oli välillä turhan kuutamolla ja meidän sen ajan rumpali Jussi Tegelman jeesasi Gunnareita, kun niiden piti treenata. Selkkauksen ja pidätyksen seurauksena rundi peruuntui kokonaan. – Olin jo pienenä kiinnostunut inkkarihommista. Eikä todellakaan jauhettu paskaa niin kuin jenkit. Ehkä intiaanit pitivät meitäkin jonkinlaisina shamaaneina ja hyväksyivät joukkoonsa. Olin kämpällä varmaan viikon, ja koko sen ajan touhuja vahti Axl Rosen henkivartija. Soititte Amerikassa myös intiaanireservaateissa. – Viime aikoina olen levyttänyt rakkauslauluja, ja esimerkiksi biisi Autumn Leaves on kuultavissa suoratoistopalveluissa. Kävi esimerkiksi niin, että yhtäkkiä paikan vuokra nousi ihan helvetisti. – Kirja on ollut mielessä pitkään. Tehtiin sitten aiheesta biisejä ja Niven hommasi keikkoja reservaateista. Passini oli managerin toimistolla ja niin edelleen. Sitten alkoi tulla vaikeuksia. Tapani teki teoksen suhteen kovan duunin ja mukana on kymmenien eri ihmisten tarinoita. Tässä sitä ollaan. Se ei käynyt päinsä, vaan Niven alkoi esitellä jotain Playboyn katalogia, että valitse sieltä uusi vaimo
Käsillä on toinen uusi albumi, Overdriver, eikä meno ole ainakaan hidastumassa. Kirjoitan usein vain satunnaisia sanoja, jotka eivät käy järkeen. Kappaleen sanoituksissa on paljon samaa kuin Bruce Springsteenin Dancing in the Darkissa. Overdriver kuulostaa enemmän Eyes of Oblivionilta kuin sitä edeltäviltä levyiltä, eikä vain siksi, että mainitut ovat ajallisesti lähimpänä toisiaan. Joskus näistä siansaksalyriikoista saattaa tulla jotain järkevää ja ne päätyvät pienellä käsittelyllä levylle. En voi ottaa kunniaa jostakin, mitä en ole tehnyt. Hellacoptersin soundi on muuttunut jokaisella levyllä ainakin hitusen. Vielä suurempi muutos on se, että kitaristi Dregen loistaa kuvissa ja videoissa poissaolollaan. Mies ei soita levyllä lainkaan, eikä häntä ole nähty keikoilla aikoihin. Dregen on tervetullut palaamaan bändiin jahka on taas täydessä pelikunnossa. Vertasin sanoituksia ja mietin, että voi helvetti, tämä oli sellainen biisi, johon olin luullut kirjoittaneeni omiani. Meidän oli tarkoitus äänittää tämä albumi jo saman vuoden syksyllä, mutta lykkäsimme sitä toivoen, että hänen kätensä tulisi kuntoon. Lääkärien mielestä tilanne näyttää jo paremmalta, mutta täydellinen parantuminen voi viedä pitkään. Mietin että sanat ovat aika hyvät, joten niitä ei tarvitse muuttaa. Jos The Hellacoptersin paluu ei jäänyt yhden albumin ihmeeksi. Nyt single oli jo ilmestynyt, kun Springsteen-yhteys kävi ilmi. Käsi ei toimi vieläkään normaalisti. Sitä paitsi tämä olisi tribuutiksikin aivan ylilyönti, sillä ensimmäinen säkeistö on käytännössä identtinen. – Kun teen kappaleen, sanoitukset tulevat aina viimeisenä. – Tajusin sen vasta jonkin Youtubekommentin nähtyäni. Bändin päällikkö, laulaja-kitaristi Nicke Andersson kertoo, että ajatus toisesta levystä kypsyi jo silloin, kun Eyes of Oblivion oli vasta tekeillä. Kun esittelen demon jätkille, tarvitsen jotain mitä laulaa, jotta he kuulevat laulumelodian. – Yritän kirjoittaa musiikkia niin paljon kuin vain ehdin, joten minulla on aina tukku biisejä valmiina. Overdriverissa on paljon samaa kuin edeltäjässään, mutta selkeitä eroavaisuuksiakin löytyy. No, niin ei käynyt. Toisinaan googlaan jotain Bob Dylanin lyriikoita ja laulan niitä biisin päälle. Hän esitteli minulle demojaan ja tuumasin, että nuo kaksi ovat ihan selkeästi Hellacopters-materiaalia. Kaikki on kuulijan korvassa, ja juuri se on musiikin rikkaus, Andersson sanoo. Ehkä kaikki eivät ole niin hyviä, mutta ainakin valinnanvaraa riittää. – Sen sijaan, että olisimme ottaneet jonkun ulkopuolisen hoitamaan homman, päätimme pitää langat omissa käsissämme. Onko se jonkinlainen tribuutti. Pianisti Anders ”Boba Fett” Lindström soitti levyn rytmikitarat. Missä action on. Jos olen käyttänyt demolla jonkun toisen artistin tekstiä, kirjoitan sanat kokonaan uudestaan. Tällä kertaa levylle päätyi myös kaksi Dolfin biisiä eli (I Don’t Wanna Be) Just a Memory ja Faraway Looks. – Soundia on hyvin vaikea pukea sanoiksi, vaikka puhuisimme samaa kieltä. Basisti Dolf de Borst kiinnitettiin yhtyeen viralliseksi jäseneksi vasta Eyes of Oblivionin viimeistelyvaiheessa, joten Andersson soitti levyn basso-osuudet. Vaikka kuuntelisimme täysin samaa kitaraa, me kumpikin miettisimme kahta täysin eri asiaa, sillä kuuntelutapamme ja referenssimme ovat erilaisia. Albumin pohjat nauhoitettiin lopulta viime vuoden huhtikuussa. Ensin bändi vietti yhdeksän päivää studiossa keskellä ei-mitään, minkä jälkeen viimeiset osuudet äänitettiin Anderssonin omalla studiolla. – Aion olla nyt täysin rehellinen, sillä en halua tehdä tästä isompaa juttua kuin se on. – Dregen mursi kaksi vasemman kätensä sormea kesällä 2023. NUPIT KAAKKOON TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA PER KRISTIANSEN 28. T he Hellacoptersin vuonna 2016 käynnistynyt comeback materialisoitui Eyes of Oblivion -albumiksi keväällä 2022. Ehkä joidenkin hälytyskellojen olisi pitänyt soida! – Minulla on pari Springsteenin levyä, mutta en edes kuuntele hänen musiikkiaan kovin paljon. Overdriverin äänityksiin Dolf pääsi mukaan. – Meidän oli siis äänitettävä levy ilman Dregeniä. Nämä kaksi levyä kuulostavat soundillisesti siltä, miltä olisin ehkä halunnut kaikkien levyjemme kuulostavan. Nykyään tiedän, millaisen soundin haluan. Paluulevyn ilmestyessä takana oli kolmisenkymmentä keikkaa, ja sittemmin niitä on soitettu tuplaten sen verran. Overdriverin ensimmäinen single, marraskuussa julkaistu Leave a Mark on vähän erikoinen tapaus. Samalla tavalla toimittiin myös bändin kolmannella albumilla Grande Rockilla vuonna 1999. – Aloin opetella studiotyöskentelyä ja perustin oman studion sen jälkeen, kun bändi hajosi vuonna 2008. Olen tosi iloinen, että biisit päätyivät levylle. Aluksi minun täytyy selittää, miten kirjoitan biisejä, Andersson alkaa avata. Tammikuun lopussa ilmestynyt Overdriver jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä, mutta kyse ei ole pelkästä toisinnosta. Tietysti se harmittaa, mutta emme voi jäädä odottelemaan loputtomiin, sillä emme ole enää nelikymppisiä. Aiomme ehdottomasti korjata asian. Se on niin tunteellinen asia. – Tämä on tosi traaginen juttu, Andersson huokaa
Sitten voi vain toivoa, että joku muukin tykkää. Minulla on jo uusia biisejä mielessäni, mutta ne saavat odottaa vielä hetken. – Olimme kuulemma myyneet itsemme, sillä levy oli niin suosittu ja kiillotettu. – Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. 2020-luvun Hellacoptersia on moitittu muun muassa siitä, että se on popmaista, siitä puuttuu takavuosien action ja se kuulostaa liikaa Anderssonin toiselta bändiltä Imperial State Electriciltä. En. Jos homma alkaa maistua ”Minulla on paljon mielipiteitä. Olemme puhuneet, että tekisimme vielä yhden albumin, jolla olisi semmoista kamaa, joka ei missään nimessä sovi Hellacoptersille. Kiillotettu! No, mikä tahansa kuulostaa kiillotetulta, jos sitä vertaa debyyttiimme. Eikä heidän tarvitse kuunnella näitä uusia levyjä. – Jatkamme niin pitkään kuin se tuntuu hyvältä. Laukoisinko niitä ikinä internetissä. Tulevaisuutta Nicke ei ole juurikaan miettinyt. Minulla kun on miljoona muutakin projektia, joita haluan työstää ennen sitä. Nicke muistaa yhä, millaista kritiikkiä Hellacopters sai, kun kakkoslevy Payin’ the Dues ilmestyi vuonna 1997. Se biisi on tehty samalla kaavalla kuin viimeisin singlemme Do You Feel Normal! – Minusta näitä kommentteja kirjoittelevat ekspertit eivät vain ymmärrä. Tiedän, että By the Grace of God [2002] on monien suosikki tuotannostamme – ehkä minunkin. Noin muuten en kutsuisi levyä lainkaan kiillotetuksi. Näistä projekteista yhden, edellä mainitun Imperial State Electricin, kohtalo on hieman epäselvä. Elämme päivä kerrallaan. Minä laulan ja soitan kitaraa kummassakin bändissä. Kaukaisia katseita Overdriverin ilmestymispäivänä tuli kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun yhtye soitti ensimmäisen keikkansa. – Panimme bändin aikoinaan jäihin, kun kitaristimme meni leikkaukseen. – Minulla on paljon mielipiteitä. Laukoisinko niitä ikinä internetissä. Nykyinen soundi ei ole kaikkien mieleen. Levyllä on esimerkiksi kappale Carry Me Home, joka on käytännössä poppia. teemme vielä tulevaisuudessa levyjä, todennäköisesti myös ne tulevat kuulostamaan tällaiselta soundin ja tuotannon osalta. Samoihin aikoihin sekä Hellacoptersilla että toisella yhtyeelläni Luciferilla alkoi olla enemmän ja enemmän keikkoja. Nykyisin ihmiset ajattelevat, että heidän täytyy avata suunsa, koska heillä on siihen mahdollisuus. En. Kuullaanko bändistä vielä joskus. – Kannattaa pysähtyä miettimään, miksi Imperial State Electric kuulostaa hieman Hellacoptersilta. Sanoin niin Hellacoptersin paluusta, mutta tässä sitä ollaan. Vain sillä on merkitystä, että minä itse tykkään niiden biiseistä. puulta tai ihmiset eivät halua enää tulla keikoillemme, on varmaan aika panna pillit pussiin. – Joidenkin mielestä emme olleet mistään kotoisin ennen High Visibilityä [2000]. Nykyisin ihmiset ajattelevat, että heidän täytyy avata suunsa, koska heillä on siihen mahdollisuus.” 29. Asioiden ei ollut tarkoitus mennä näin – niin vain tapahtui. Ehkä on siis sallittua tulla toisiin aatoksiin. Ehkä siksi, että minä olen kirjoittanut biisit kummallekin bändille
Kun aikoinaan tehtiin ekoja railakkaita klubivetoja aikamoisessa hutikassa, ei ihan mietitty areenakonsertteja, Hietala naurahtaa. TEKSTI TIMO ISOAHO 30. Tarja nyökkäsi saman tien, ja lopputulos, biisi Left on Mars, löytyy uudelta Roses from the Deep -sooloalbumiltani. Neljä vuotta myöhemmin elämä hymyilee ja Hietala on artistina kiireisempi kuin ehkä koskaan. Marko Hietala istuu hotellihuoneessaan kaikessa rauhassa, eikä hänellä ole juuri nyt kiire mihinkään. Kovasti diggaillut jengi nauroi ja kyynelehti samaan aikaan – kukin liikuttui omalla tavallaan! – Ei mennyt aikaakaan, kun tiedustelin puolestani Tarjalta, kiinnostaisiko häntä tulla mukaan eräälle uudelle kappaleelleni. Onneksi asioilla on joskus tapana korjaantua. Tajusin heti, että hitto soikoon, tästä voi tulla pirun kivaa! Tuliko. Tänä iltana ollaan raskaaseen ilmiasuun puettujen joululaulujen äärellä. Kun esitettiin Phantom of the Opera, eturivin fanien reaktioiden näkeminen oli suorastaan koskettavaa. – Jos joku on elämän rikkaus, niin tärkeät ihmissuhteet. Ja hyvä niin, sillä Raskasta Joulua on parhaiden kavereiden jokavuotiset kokoontumisajot. Muutaman tunnin päästä tilanne on toinen. – Onhan se todella hurjaa, että ollaan Raskasta Joulua -rundilla jo 20. Sitten koitti kesä 2023, ja meidän kummankin bändit oli buukattu samalle sveitsiläiselle festivaalille. Silloin Hietala tekee taas kerran sitä, minkä parhaiten osaa: viihdyttää maksavia asiakkaita estradilta käsin. Kun Tarja sitten kysäisi minua lavalle duettokaverikseen, vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. – Mutta koska rock’n’roll-bisnes on arvaamatonta, tässä sitä ollaan eikä loppua näy. Kun synkissä vesissä sukellelleen Marko Hietalan ja Nightwishin tiet erosivat, kertoimet eivät povanneet ensin mainitulle hyvää. POHJOISEN KAPINALLINEN H ämeenlinnassa satelee hiljalleen lunta. Tuolloin hän nimittäin nousi estradille entisen Nightwish-kollegan Tarja Turusen kanssa ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen. – Tuntui älyttömän hienolta esiintyä Tarjan kanssa joulukuussa 2017, mutta silloin ei tapahtunut sen kummempaa. Aika tarkkaan seitsemän vuotta taaksepäin Hämeenlinnassa elettiin Marko Hietalan nykyisen uran ja erityisesti kiertueiden kannalta varsin merkittäviä hetkiä. Hyvä kaveruus on asia, jota ei pitäisi mennä pilaamaan, ja onneksi Tarja on taas läheinen ystäväni, Hietala sanoo. kertaa, ja touhu tuntuu edelleen kasvavan vuodesta toiseen. Jos myydään siinä sivussa joitakin tuhansia pääsylippuja ja tuotetaan jengille hyviä fiiliksiä, niin mikäpä sen mukavampaa. – Todellakin. Jouluun on enää muutama päivä ja kello kuudentoista hujakoilla on jo säkkipimeää
Alkuperäinen kappale on punkkareiden vittuilua hevimiehille, ja teema sopi minulle mahtavasti. Myöhemmin mentiin illalliselle ja biisit alkoivat soida. En ole puhunut näistä jutuista Tarjan kanssa sen syvemmin, mutta kaikki on mahdollista, sillä tapanani on katsoa joka aamu, onko Schrödingerin kissa vielä hengissä laatikossaan. Homma toimi komeasti. 31. Kontrasti oli mieletön, ja sitä henkistä krapulaa piti vähän sulatella. Puheosuuksista vastaa Wheel-yhtyeen James Lascelles. Niin, mahdollista, joskaan ei kovin todennäköistä, Hietala toteaa. Mennään toisin sanoen Jannen [Tolsa, koskettimet] studiolle ja lyödään ideoita pöydälle. Nythän on niin, että vaikka olen ollut muusikon uralla jo hetken aikaa, tykkään edelleen erityisen paljon uusista haasteista. Nyt täytyy sanoa, että Roope oli skoutannut aika hyvin, mitä meikäläisen elämässä on tapahtunut ja tehnyt sitten ihan hitosti tekstiä. – On toki. Oli tehty soinnutuksia uusiksi, oli isoa orkkaa ja synamassaa. – Suurin osa biisien raakaideoista tuli minulta, eikä mitään musiikillisia rajoituksia todellakaan ollut. Onneksi viime vuonna homma osui, sillä minua kiinnosti oikeasti tietää, millainen kokemus Vain elämää on. Duettokaverisi JP Leppäluoto on myös mies paikallaan. Meninpä mihin hyvänsä, moni alkoi vilkuilla, että tuohan on se Marko! Millainen kokemus Vain elämää ylipäänsä oli. – Omista kiireistä johtuen ulkoistin sovitushommaa aika paljon kitaristituttavilleni Korhosen Erkalle ja Wäinölän Tuomakselle, mutta annoin toki selkeitä ohjeita ja referenssejä. Sehän on tosiaan juhlavuosi! Hietala hoksaa. – Suomeksi kirjoittaminen ei ollut mikään itsetarkoitus, mutta joskus ”Vain elämää oli ehdottomasti parempi kokemus kuin uskalsin odottaa. Millainen tarina Tammikuu-biisiin liittyy. Ideana oli, että tehdään sovitustyö luonnollisesti niin viimeisen päälle kuin pystytään, mutta biisikohtaisesti kieli saa myös olla vahvasti poskessa. – Paljon muutakin on toki kysytty. Esimerkiksi sitä, josko tekisin Tarjan kanssa pelkästään Nightwishin materiaaliin keskittyvän kiertueen. Jos homma toimii, pannaan uutta Tarot-musaa pihalle jossain vaiheessa. – Kun työstettäväksi otettiin Costello Hautamäen vanhan Sensuuriyhtyeen biisi Raskas rock, se oli ihan mahtavaa. – Vaikka iso osa lähtöideoista onkin minun kynästäni, levyn tekemisestä ei olisi tullut yhtään mitään ilman Tuomas Wäinölää. Saatiin homma maaliin oikein komeasti. Esimerkiksi Two Soldiersin teksti on Tuomaksen käsialaa. – Iltan versio Nemosta oli hemmetin hieno. Myös yhteisen bändin kasaamista on pyydetty. Sitten oli maskeerausta, haastatteluja ja lounastamista. Voidaan esimerkiksi laulaa duettoja ja lähteä omien bändiemme kanssa tien päälle, mutta jättää monet muut ideat rauhaan. Mutta ei sentään... – Päivät olivat todella intensiivisiä. Hyvin näkyvä sellainen. Millaisia ajatuksia oman päiväsi näkemykset herättivät. – Jos taas mennään teksti edellä, niin aika monethan närkästyivät Roope Salmisen Wings of Darkness -vedosta. Kun Spede [Tarot-rumpali Pecu Cinnari] oli vielä keskuudessamme, meillä oli jo otsikkokin seuraavalle levylle: Future Dead Ahead. Tultiin oikein hyvin toimeen. Millaista muiden artistien biisien sovittaminen oli. Koko ajan tapahtui jotain. Television voima on kova. En tässä vaiheessa uskalla sanoa, milloin nousemme lavalle seuraavan kerran, mutta yksi juttu on vahvasti mielessä: kun ensi kesä koittaa ja satutaan Kuopioon yhtä aikaa, katsotaan vähän uusia juttuja. Unimatti tuli myöhään, ja varhain aamusta alkoi sama ruljanssi. – Parin edellisen kesän keikat ovat olleet hienoja. Hän tuotti albumin ja työsti paljon riffejä, melodioita ja muita musiikillisia juttuja. Oli se sitten tuuria tai ei, mutta meidän porukassa oli mainio tunnelma. – Minua kysyttiin mukaan joskus aiemminkin, mutta silloin aikataulut eivät natsanneet. Kunnon hulluttelua Vaikka Marko Hietala on nähty aiemmin esimerkiksi Masked Singer -ohjelmassa – siinä toki valepuvussa –, Vain elämää oli hänelle yksi mainituista haasteista. Sellainen tuntuu liian halvalta ajatukselta. Tarttuvia biisejä pullollaan oleva Roses from the Deep on rouheasti groovaava classic rock -albumi, joka kurottelee ydinalueeltaan niin progressiivisiin kuin moniin muihinkin suuntiin. – Hemmetti, en olekaan ajatellut, että yhtyeen nimi vaihtui [Purgatorysta] Tarotiksi 1985. Täydennämme toistemme ideoita todella hyvin: itse en keksisi Tuomakselta tulevia juttuja ja päinvastoin. Oli se sitten tuuria tai ei, mutta meidän porukassa oli mainio tunnelma. Menin Helsinkiin ja hotellihuoneessani oli ihan hiljaista. Enkä tietenkään edes yritä kieltää sitä, että tiesin ohjelman tarjoavan korvaamattoman laajaa promootiota uudelle soololevylleni. Kun minuuttiaikataulu reilun viikon jälkeen päättyi kuin seinään, olo oli kieltämättä melkoisen pöllämystynyt. Niin, ja kirjoittihan hän myös sanoituksia. Totta kai jengi on ollut haltioissaan, kun me on vedetty viime aikojen yhteisillä rundeilla esimerkiksi Dead to The World, mutta jossakin se hyvän maun raja kuitenkin menee. Vuodesta toiseen. – Ehdottomasti parempi kuin uskalsin odottaa. Tultiin oikein hyvin toimeen.” KU VA : EV A CU EN CA Tarja ja Marko, entiset Nightwishäänet. Ymmärrän toki, että Roopen lainit menivät täysin satunnaisemman kuulijan ohi, mutta itse huvituin monista lohkaisuista! Wings of Darknessin myötä aasinsillalle hypäten: mitä kuuluu nelikymppiselle Tarotille. Saapa nähdä, käytetäänkö sitä vielä joskus! Ei rajoituksia Uusi Tarot-albumi olisi toki aikamoinen juttu, mutta niin on Marko Hietalan tuore levykin. Onko sinulta ja Tarjalta jo kyselty yhteistä albumia. – Olen profiloitunut aiemmin aika vankasti raskaamman rockin puolelle, mutta jo muutaman Vain elämää -jakson jälkeen alkoi tuntua, että nyt pihtiputaanmummotkin tunnistavat. Tehtiin siitä hitaan doomahtava versio. Jos aihio vaikutti hyvältä, sitä alettiin työstää eteenpäin – niin yksinkertaista se todellakin oli, Hietala sanoo. – Minusta tuntuu, että olen löytänyt Tarjan kanssa aika hyvän tekemisen tavan. Ja sitten kun valmisteltiin versiota Hanna Pakarisen Mörkö Mainio -kappaleesta, uuden sovituksen lähtökohtana oli ”Dream Theater kohtaa Vesa-Matti Loirin esittämän Brontosauruksen yön”. Se oli kunnon hulluttelua. – Minä ja JP ollaan näitä kuvitteellisia sotilaita, ja tarinassa mennään Yhdysvaltain sisällissodan melskeisiin. Se on hieno kappale. Herättiin aikaisin ja kamerat lähtivät pyörimään saman tien
Itse kuulen sävellyksessä myös Iron Maidenin varhaisaikojen räväkkää punkhenkeä! Oletko sinä Rebel of the North -biisin pohjoisen kapinallinen. Oli pakko punnita, pystynkö mukautumaan Nightwish-maailman vaatimuksiin. Se oli kulminaatiopiste. Hietalat muuttivat Espanjaan, minkä hän kertoo olleen hyvä ratkaisu. Miten vaaralliselta ja kiehtovalta se kuulostikaan. Minkä tahansa ratkaisun teenkin, se on helvetin huono jonkun osapuolen mielestä. – Varmaan joo – ainakin johonkin pisteeseen asti, Hietala nauraa. – Mutta vaikka monenlaista on jäänyt taakse, muistan edelleen elävästi yhdeksänvuotiaan Markon, joka törmäsi Black Sabbathin Master of Reality -albumiin ensimmäisen kerran. Tunsin päivä päivältä yhä selvemmin, että voimat loppuvat. – Ihan ensin täytyy alleviivata, että seison täysin Nightwishurani aikaisten albumien takana. Kaikki hyvin. Kun ilmoitin päätöksestäni, Nightwish-leirissä oltiin tietty ärtyneitä. Onneksi bändi ei kuitenkaan lopettanut. 32. Perkele, nyt se jättää tämän paatin. Tuomas Holopainen oli todennut aiemmin, että jos joku poistuu Nightwishin silloisesta inkarnaatiosta, se on sitten siinä. Ymmärsin toki heidän reaktionsa. En olisi todellakaan halunnut sitäkin painolastia kannettavakseni! Nyt Nightwish porskuttaa tahollaan ja sinä olet kiireisempi kuin kenties koskaan. Olin siis ajautunut pakottavaan ja pelottavaan tilanteeseen, jossa minun oli pakko lähteä isosta kansainvälisestä yhtyeestä, vaikka esimerkiksi musiikillisesti en olisi halunnutkaan. Minun oli pakko jättää kaikki taakseni, perhettä toki lukuun ottamatta. Tajusin nopeasti, etten pysty. – Onneksi hän jaksoi uskoa, että se parempi kaveri tulee vielä esiin... Olen syntynyt tammikuussa ja tarina alkaa suhteellisen omakohtaisesti, mutta sitten hahmo muuttuu kuvitteellisemmaksi. – Musiikillisesti Tammikuu on aika reipas tapaus. Hietala jatkaa, että hänen vaimonsa näki tuolloin ”todella synkän Markon”. – Mainitsemasi ajat olivat kuitenkin hyvin ilottomia. Voimat loppuvat Palataan Nightwishiin. – Sitten korona alkoi vähän väistyä ja alettiin saada päivämääriä striimikeikoista ja muista. Olen pirun ylpeä, että tehtiin Holopaisen Tuomaksen johdolla älyttömän kovia juttuja ja noustiin isoksi nimeksi välittämättä mistään valtavirran säännöistä.” KU VA T: TI MO IS OA HO Marko Epsanjassa. Tilanne oli todella ristiriitainen. Pandemia-aikana mieli musteni ja musteni, ja lopulta olin pahemmassa henkisessä syöverissä kuin koskaan aiemmin. Tavallaan siis kaduin ratkaisuani saman tien, mutta vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut. Yritin siirtää nämä ajatukset syrjään väkisin ja mennä eteenpäin hampaat irvessä. Se näytti tien, ja sillä kuljetaan loppuun asti! ”Seison täysin Nightwish-urani aikaisten albumien takana. Joskus yritin purkautua bändikavereille, mutta oikeiden sanojen löytäminen oli vaikeaa ja muiden oli varmasti vaikea ymmärtää niitä. mieleen tulee sanoitusidea, joka täytyy toteuttaa äidinkielellä. Olo oli käsittämättömän karmea. Olin tuittupää, toisinaan jopa pelottava tapaus. Silloin aloin oikeasti parantua ja nousta rotkon pohjalta. Hyvältä tuntuu, Hietala sanoo hymyillen. – Seuraavaksi sain ADHD-diagnoosin ja siihen sopivan lääkityksen. – Tiedän. Jos muistelet nyt alkuvuotta 2021 ja lähtöpäätöstäsi bändistä, millaisia ajatuksia mieleesi nousee. Olen pirun ylpeä, että tehtiin Holopaisen Tuomaksen johdolla älyttömän kovia juttuja ja noustiin isoksi nimeksi välittämättä mistään valtavirran säännöistä. Kiertuetta kiertueen perään, ja kaikenlaista muutakin touhua. – Kuluva vuosi näyttää aikamoiselta. Ja kaiken aikaa tuntui, että vajoan yhä syvempään pimeyteen. Hän oli ehkä ratkaiseva ihminen siinä mielessä, että olen ylipäänsä elossa tänä päivänä
MILTÄHÄN ME KUULOSTETTAIS YHDESSÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA NORA NIEMINEN 34. Iloisen naurunremakan jälkeen laulaja-kitaristi jatkaa, että bändin alkua hidasti pandemia. Into ei jäänyt EteläUusi rockbändi, joka ei ole Tiktokissa ja luottaa tiukasti perinteisen tekemisen, keikkailun ja yhdessä soittamisen voimaan. Sen vuoksi oli vaikea tutustua uusiin ihmisiin Amerikkaan, vaan Suomeen palatessa piti perustaa bändi. Kyllä vain, sellaisiakin on. – Mun taustat on sellaiset, että suurin osa musatutuista on peräisin Pop & Jazz Konservatoriosta. aisivat tulla tiistai-iltana Leppävaaraan kaljapaikalla keikalle. Sieltä ei oikein meinannut löytyä tyyppejä, jotka haluK un Rosa Jules alkoi luonnostella ensimmäisiä Lala Salama -biisejä, lahtelaistaustainen muusikko asui vielä Buenos Airesissa ja soitti all female -rokkibändissä. Kysykää vaikka Lala Salamalta
Me ollaan kasvatettu meidän yleisöä keikkailemalla, voitettu ihmisiä puolellemme yksi kerrallaan, ja nyt siellä alkaa näkyä muitakin kuin omat kymmenen lähintä kaveria. Nykyhetkessä bändisoitto alkaa olla jo poikkeava tapa tehdä musiikkia. Liikaa bändi ei ole kuitenkaan halunnut kappaleitaan nyplätä, vaan kappale on valmis ”sitten kun se on valmis”. – En tosin ole ehkä paras esimerkki klasariviulistista. En ollut edes tehnyt biisin demoa shoegaze-tyyliin, ja se ote syntyi vasta, kun oltiin äänittämässä siihen kitaroita, Rosa kertoo. Ei mikään somebändi! Nyt jutulla oleva kaksikko Rosa ja Santeri pitää vahvasti DIY-hengestä. Oon kokenut heittäytymisen ja irrottelun aina tärkeäksi, oli soitettava musa ihan mitä tahansa. Biisi on valmis kun se on valmis! Lala Salaman maaliskuussa ilmestyvän debyyttilevyn nimi on Miltähän me näytettäis yhdessä. Mitä soitatkaan, revittele! Rosa Jules on kokeillut monia tapoja tehdä musiikkia, ja Lala Salaman lisäksi hän soittaa Markus Krunegårdin ja Nelli Milanin yhtyeissä. Mukana on niin tiukkaa triosoittoa kuin minimalistisempaa tunnelmointia, ja kas, hetkessä vedelläänkin shoegazen äärellä. – Siellä mä soittelen kitarasooloa selälläni, biisit saattaa venyä, hypin yleisöön ja pidän hauskaa. – Minähän en edes tiedä, mitä SITTEN kuuluisi tehdä, JOS jostain mun bändin biisistä tulisikin vahingossa hitti, Bad Saunassakin soittava Santeri nauraa ja lisää, että onneksi moisia ei todennäköisesti tarvitse miettiä. Jos se tuntui oikealta, siihen suuntaan myös mentiin ja pistettiin homma purkkiin, Rosa sanoo. Rumpuihin löytyi Aliisa Keränen, ja hetken hakemisen jälkeen asiat vain osuivat yksiin. Se pitää hommassa valloillaan just niitä energioita, mitä mä musasta aina haen ja hain jo sillon, kun soitin vielä viulua. Rosa kertoo tykästyneensä bändisoiton ohella runsaiden kaikujen ja säröjen käyttöön. Lala Salama -singlet ovat päätyneet pikkuhiljaa muutamalle radiokanavalle ja samalla on saatu joitakin festarikeikkoja, mutta bändi on pitänyt tiukasti kiinni omaehtoisesta tekemisestään. Pelkät kappaleiden tunnelmat vastaavat omalla tavallaan epäsuoraan kysymykseen, sillä sävellykset yltävät suuresta ilosta syvään melankoliaan. – Liven ei todellakaan tarvitse olla sama kuin levy, Rosa toteaa ja lisää, että levylle päätyi kokeilujen myötä paljon kaikenlaista, kun taas livenä Lala Salama pysyttelee revittelevänä triona. Olin kysynyt Jannikalta jo etukäteen, olisiko sinne tulossa tyyppejä, joita kiinnostaisi tällainen bändihomma. Haluan tehdä asiat sillä tavalla kuin vaikkapa Joose Keskitalo, Risto tai Pöllöt-yhtye, eli nauttia musasta itsestään enkä miettiä ulkomusiikillisuuksia, Santeri summaa. – Kun tehtiin kitaroita, niitä ei äänitetty moneen kertaan, vaan jos siinä hetkessä löytyi joku makea idea, sitä kokeiltiin. – Siitä tuli lopulta eräänlainen rakkauslevy, vaikken mitenkään päättänyt niin. Ja miksi ei pitäisi. Kaksikko nauraa, kun kysyn, miten paljon levyllä kuultavat kappaleet elävät keikoilla. – Täytyy sanoa, että levyn soundille antoi paljon suuntaa sen eka sinkku Summer Love. Santerin mukaan indieyhtyeenä Lala Salamalla oli mahdollisuus tehdä levyä kaikessa rauhassa ja kaikenlaista kokeillen, ei isossa studiossa kello vaativasti seinällä tikittäen. Santeri pisti vähän My Bloody Valentinea soimaan, ja biisistähän tulikin hiton hyvä. – Meillä ei ollut valmista pakettia, kun alettiin nauhottamaan, vaan annettiin tilaa luovuudelle ja kokeilemiselle. – No nehän elää! Ei olla varmaan soitettu yhtäkään biisiä kahta kertaa samalla tavalla, Santeri hekottelee. Eräs mun tuttu, Jannika, järjestää festaria Karkkilassa ja pyysi mua soittamaan soolohommallani. Tekoälykin alkaa tunkea tekojalkaansa musiikillisten ovien väleihin. – Meidän elämän aikana kaikki teknologia, jolla musaa voi tehdä, on mennyt hirveän kovaa tahtia eteenpäin. Santerin kanssa oli kuitenkin niin kiva soittaa, että placeholderista tulikin meidän basisti. – Mua puhuttelee suomalaisessa indiemusiikissa se, miten omannäköistä musaa monet tyypit tekevät, välittämättä yhtään siitä, mitä valtavirta haluaa. ”Me ollaan kasvatettu meidän yleisöä keikkailemalla, voitettu ihmisiä puolellemme yksi kerrallaan, ja nyt siellä alkaa näkyä muitakin kuin omat kymmenen lähintä kaveria.” 35. Tämän levyn myötä joukkoon löytyi sopivalla tavalla myös herkkyyttä ja sanoihin syntyi monipuolinen punainen lanka. Siitä, että musiikista kuulee, että sitä soittavat oikeat ihmiset omalla otteellaan. Eli soitin viululla rockia ja myöhemmin kansanmusaa ja muuta. – En mieti ikinä kirjoittaessani, että tästä tulee hittibiisi. – Kyllä mä ihan alun perin lähdin hakemaan naiskokoonpanoa, koska halusin jatkaa sellaisen mimmimusan tekemistä. Häneltä löytyy taustaa myös viulistina. ylipäätään, varsinkin oman kuplan ulkopuolelta. – Siellä oli aamuneljältä jamit, joissa soitin banjoa. Hieman samaan tapaan myös tekstit saivat yhtenäisen luonteensa vasta ajan kanssa, levyn edistyessä. – Santeri sanoi, että nyt kokeillaan sellaista shoegaze-liidiä. – Kun opiskelee viulua ja klasaria, siinä voi olla aluksi paljon tietynlaista kurinalaisuutta, että asiat tehdään siten kuin on ennalta sovittu, mutta pidemmälle mentäessä sekin muuttuu tunteiden välittämiseksi, Rosa sanoo. Rosa tosin myöntää, että ajatus bändistä oli aluksi hieman erilainen. Päinvastoin kelailen, ettei tällaisella sähkökitaramusalla varmasti pääse jollain mittarilla pitkälle, mutta kun itse diggaan tästä, Rosa sanoo. – Musta on ollut kivaa, ettei Lala Salamalla ole Tiktokia. Niin kiinnosti. Itse kaipaan älypuhelimen ja netin keskelle sitä, että menee vaan keikalle eikä räplää mitään, Rosa sanoo. – Joskus tulee fiilis, onko sanoitus vähän gringeä tai pitäisikö biisin olla parempi, mutta usein sitä huomaa, että suurin tunne välittyy just tämän musan ja sanojen yhdistelmän kautta. Sama filosofia näkyy ja kuuluu Lala Salaman esiintymissä. En oikeastaan tiennyt, mitä se tarkoittaa, koska en ole koskaan kuunnellut shoegazeä. Mekin tehdään just sellaista surinaa, joka sattuu meihin itseemme kolahtamaan. – Olin jotenkin vihaisempi, kun tein varhaisimpia Lala Salama -kappaleita. – Sitten kävi ihana sattuma. Biiseissä ja teksteissä kuuluu elämän turbulenssi, joka lähestulkoon kirjoittaa itse itseään, vaikkei sitä edes haluaisi. Teininä viulua soittaessanikin vaan riehuin ja moshasin menemään ja kokeilin kaikenlaista. Sitä saattaisi kuulemma kiinnostaa rämistely. Me ei olla oltu oikein muutenkaan aktiivisia somessa, koska mua vähän ahdistaa ajatus sen käyttämisestä. Kaksikko toteaa, ettei ole mikään itsestäänselvyys, että tällaisella periaatteella pääsee pisteeseen, jossa saa tehdä levyjä ja keikkoja, saati että käteenkin jäisi jotain. Jannika tokaisi siinä yks kaks, että tuolla on tällainen Santeri [Hytönen], juttele sen kanssa. – Kaiken pitää lähteä omasta innosta päästä tekemään musiikkia
Huhumylly oli toki lähtenyt jauhamaan jo aiemmin, sillä siviilissä kavereina pysyneiden Portnoyn ja Petruccin ammatilliset välit olivat lämmenneet mukavasti jo 2020. Se taas on hyvinkin erikoista, että yleisön puolella matemaattisia musiikkitouhuja seurailee mies, jonka jokainen paikalle saapunut diggari tunnistaa: Dream Theaterista vuonna 2010 kohun saattelemana poistunut Mike Portnoy on tullut katsomaan vanhan yhtyeensä keikkaa. Tässä ei ole mitään uutta, sillä yhtyeen työnkuvaan sattuu kuulumaan keikkojen soittaminen. ARMOTONTA JÄNNITYSTÄ, KYLMIÄ VÄREITÄ TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA MARK MARYANOVICH 36. Kun tieto keikkavisiitistä leviää, Dream Theaterin fanien mielessä on vain yksi ajatus. O n maaliskuu 2022 ja mutkikkaan metallin pioneeri Dream Theater esiintyy New Yorkin Beacon Theatressa. Tuolloin Portnoy oli soittanut rummut Petruccin Terminal Progemetallilegenda Dream Theaterin fanien maailma järkkyi pahemman kerran viitisentoista vuotta sitten. Nyt juna jyskyttää taas raiteillaan, sillä yhtyeestä tuolloin lähtenyt rumpali Mike Portnoy on palannut kotiin ja käsillä on bändin kuudestoista studioalbumi Parasomnia. ”After 36 years, I finally got to see my 1st DT show last night”, Portnoy päivittää myöhemmin – ja julkaisee samalla kaverikuvia takahuoneen puolelta. Voisiko Portnoy – yhtyeen takavuosien pomo kitaristi John Petruccin ohella – palata ryhmän vahvuuteen
Ensimmäinen yhdessä kirjoittamanne uusi kappale oli Night Terror. Kolmikko, tietenkin Jordanilla täydennettynä, tuntui ymmärtävän toistensa musiikillista kieltä pienimpiäkin häivähdyksiä ja sävyjä myöten. – Ensin olin hyvin hämmentynyt, mutta ei mennyt aikaakaan, kun tulin siihen tulokseen, että totta hemmetissä haluan nähdä vanhan ystäväni ja musiikillisen veriveljeni. Siellä on Miken huikea rumpufilli, klassisia Petrucci-riffejä ja niin edelleen. Se kertoo lahjomatonta kieltään juuri tämän Dream Theater -kokoonpanon kemiasta. Kun keikka oli lopulta onnistuneesti ohi, olimme aivan hemmetin helpottuneita! Sittemmin taakse on jäänyt kolmisenkymmentä konserttia. Mikä voisi olla hienompaa, kun puhutaan rockin soittamisesta. vaivatonta.” 37. Tämän kynnyksen yli astuminen ei ollut ihan itsestään selvää, sillä 2010-luvulla kaksikon välille mahtui kaikenlaista sanailua. Bändi perustettiin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta nyt tuntuu, että mehän olemme pikkuhiljaa vasta pääsemässä vauhtiin! ”Ottamatta mitään pois edel lisiltä levyiltämme, kyllähän uuden Parasomnian tekeminen oli käsittämättömän... Hän kertoi Miken tulevan paikalle. – Ottamatta mitään pois edellisiltä levyiltämme, kyllähän uuden Parasomnian tekeminen oli käsittämättömän... Vastausta ei tarvinnut miettiä kauheasti, Mike Portnoy kertoo puhelimessa. Sen jälkeen rundaamme lisää. Velocity -sooloalbumille, ja myöhemmin hänestä tuli myös Petruccin soolobändin liverumpali. – Kun saimme Night Terrorin ensimmäisen version valmiiksi, teimme siitä raakanauhoituksen. Se kestää parikymmentä minuuttia, ja kuten arvata saattaa, sävellyksessä tapahtuu vähän kaikenlaista. Vaikka 2020-luvun alkupuolella oli poreillut lupaavasti, Beacon Theatren iltama onnistui nostattamaan bändin diggarikunnan kollektiiviseen selkäpiihin kylmiä väreitä oikein kunnolla. Kaikki tuntuivat lentävän perseelleen, sillä kappale oli jo demovaiheessa niin pirskatin hyvä, Portnoy kertoo. Tuolloin yhtye aloitti mittavan Euroopan-kiertueen, ensimmäisen Mike Portnoyn kanssa noin viiteentoista vuoteen. Rundin aloituskeikka on aina haastava, sillä harjoittelu on harjoittelua ja tositoimet asia erikseen. Halasimme lämpimästi ja juttelimme varsin pitkään kaikenlaisista asioista. vaivatonta. Syynä oli se, että Portnoy ja laulaja James LaBrie tapasivat ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen. It was perfect.” – Olin Beaconin backstagellä alkuillasta, kun sain Johnilta yllättäen viestin. – Pelkästään se, miten Night Terror alkaa... Ja arvaapa mitä. – Kierrämme tämän vuoden loppupuolelle asti. Hänellä oli ihan asiaakin: Dream Theaterin rumpalin paikka olisi minun, jos kiinnostusta löytyy. Tai siltä se ainakin tuntui. Kun he jatkoivat yhdessä talvella 2024 pitkän breikin jälkeen, heidän työskentelynsä seuraaminen oli aivan mieletöntä. Yksi eniten kulmakarvoja nostattaneista tapauksista oli Portnoyn lausahdus Liquid Tension Experimentistä: ”It was like Dream Theater without annoying vocals. Mutta jos olen ihan rehellinen, kyllähän jossain mielen perukoilla alkoi kuplia yhä vahvemmin ajatus, että voisimme palata yhteen. Sitten alamme tehdä uutta albumia. Mutta kyllähän kiertueen piti edetä ehkä viikon verran ennen kuin kykenin oikeasti nauttimaan soittamisesta. Minua taisi hieman jännittää, mutta jää – jos sellaista edes oli – suli väliltämme välittömästi. – Päätimme aloittaa haastavimmasta paikasta – sieltä, missä on eniten mediaa ja niin edelleen – eli Lontoon O2areenalta. Kun sitten nousimme lavalle Lontoossa, näky oli odotetun kaltainen: tuhannet kamerat kuvasivat ja kaikki seurasivat touhujamme suurennuslasilla. Otin sen mukaan, kun menin käymään perheeni luona sävellysprosessin välipäivinä, ja soitin biisin läheisilleni ja muutamille muille tutuille. – Soitimme konsertin ja Mike tuli sovitusti backstagelle. – Kokoonnuimme ensimmäistä kertaa saman katon alle helmikuussa 2024 ja aloitimme saman tien uuden studioalbumin valmistelemisen. Pienen huokaisun jälkeen laulaja jatkaa. Itse asiassa aloimme olla parhaassa iskussa suunnilleen siinä vaiheessa, kun rundi saapui Suomeen! James LaBrien muistot ovat samansuuntaisia. Ehkä pidempäänkin. Käsittämättömän vaivatonta Lokakuun 2023 lopulla odotettu uutinen saapui: Dream Theaterin perustajajäsen palaa kotiin kolmentoista vuoden jälkeen, ja ansiokkaasti yhtyettä tuona aikana tahdittanut Mike Mangini saa etsiä uuden työpaikan. Tai oikeastaan se oli kauhistuttava... – Jos mietin Parasomnian muita avainbiisejä, en voi olla nostamatta esiin The Shadow Man Incident -päätösnumeroa. Se oli hyvin hämmentävää: aivan kuin olisimme alkaneet valmistella Black Clouds & Silver Linings -albumin [2009] seuraajaa ilman minkäänlaista taukoa! James LaBrie on samoilla linjoilla. – Mike Portnoy, John Petrucci ja basisti John Myung aloittivat musisoimisen vuonna 1985. Armoton jännitys ja muut väkevät tunteet olivat ihan omassa luokassaan, Portnoy puistelee päätään. Vaikka olimme treenanneet erittäin huolellisesti, olin silti kuin tulisilla hiilillä pitkään ennen iltamaa. Eikä toki unohdeta Portnoyn, Petruccin, Dream Theater -kosketinsoittaja Jordan Rudessin ja Tony Levinin Liquid Tension Experiment -projektin kolmatta levyä, joka ilmestyi keväällä 2021. – Tilanne oli erittäin jännittävä. Olen todella iloinen, että Parasomnia loppuu tällaiseen järkäleeseen! Väkeviä tunteita Studio-olosuhteissa tasapainon saman tien löytäneen uusvanhan Dream Theaterin varsinainen tulikoe osui viime lokakuuhun. Äläkä käsitä väärin: paiskimme nytkin hommia selkä vääränä, mutta kaikki palaset loksahtivat kohdilleen saman tien. Sitten he soittivat yhdessä neljännesvuosisadan, tuhansien ja taas tuhansien tuntien ajan. Lisää on luvassa, ja paljon, jos naurunrämäkkään haastattelun päättävää rumpalia on uskominen. – Onneksi Lontoon-konsertti sujui hyvin emmekä koomailleet mitenkään isommin. Selässäni kulkee nytkin kylmiä väreitä, kun muistelen tuota keskustelua. Kappaletta rakennetaan tuttuun Dream Theater -tyyliin. Välillämme ollut ilma todellakin puhdistui, ja se tuntui aivan hemmetin hienolta. Pitkän linjan fanit pystyvät löytämään kappaleesta monia juttuja, joista tulee mieleen vanhan liiton Dream Theater, LaBrie kehuu. – Vielä tuolloin emme puhuneet sanallakaan mistään reunion-jutuista. – John pirautti minulle kesäkuussa 2023. Rakastan pitkiä, eeppisiä ja polveilevia kappaleita, sillä niiden soittaminen on vuodesta toiseen selittämättömän hienoa. Kun ryhdyimme soittamaan ja säveltämään, minusta tuntui vahvasti siltä kuin en olisi ollut päivääkään pois. John lisäsi: ”Onko sinulle okei, jos hän tulee moikkaamaan meitä keikan jälkeen?” Äänessä on Soundille Kanadan-kodistaan pirauttava James LaBrie. Oliko tämän jälkeen selvää, että Mike Portnoyn ja Dream Theaterin polut yhdistyvät jälleen
Mulla se on mennyt päinvastoin. Kelan kahdeksas sooloalbumi, maaliskuun alkupuolella julkaistava Kaikki tiet joita kuljin, saapuu maailmaan tältä pohjalta. Mutta ei se mitään, emmehän ole täällä leikkimässä vaan tekemässä haastattelua. Laulujen kirjoittaminen on muuttunut aina vain vaikeammaksi. Mutta mitä erilainen suhtautuminen biisien tekemiseen tarkoittaa. Levyn tekemisen uskoisi olevan kokeneelle biisinikkarille helppo homma. Olen omastakin mielestäni tehnyt paljon hyviä kappaleita. E llei olisi pakko, en poistuisi Anssi Kelan kellarista koskaan. Jopa niin hankalaksi, että siitä on alkanut hävitä ilo. Ensimmäiseksi hän kertoo muuttaneensa suhtautumistaan biisien tekemiseen. Se on vuosia kestäneen sisäisen prosessin tulos. Eli musiikkia kyllä syntyy, mutta tekstittämisestä kiikastaa. Kelan kellari on inspiroiva siinäkin puuhassa, sillä mies mustissaan kirjoittaa lauluja ja tuottaa musiikkiaan juuri tässä hurmaavassa huoneessa. Jotkut puhuvat, että ”tein tänään biisin ja toissa päivänä kaksi ja huomenna teen lisää”. Verrattuna moniin kollegoihin en kuitenkaan ole luontainen biisinkirjoittaja. Anssi Kela on tullut siihen tulokseen, että lauluntekijän työn dogmat on tehty rikottaviksi eikä hänen tarvitse todistaa enää kenellekään yhtään mitään. Nopeasti tulleet biisit on laskettavissa toisen käden sormilla. – Siis onhan mulla paljon näyttöjä sillä rintamalla. Mulle biisin tekeminen on pitkä prosessi, joka kestää viikkoja tai kuukausia. Mulla ei ole sellaista hanaa. Aloin miettiä, miten haluan jatkossa toimia. Kuulostaa kieltämättä hankalalta. Mutta kun Anssi tarjoaa mukillisen teetä ja alkaa avautua, käy ilmi, että näin ei suinkaan ole. Sitä hän surukseni säilyttää jossain muualla. Olen aina iloinen lopputuloksesta, mutta prosessi on liian vaikea. Lyriikan tekemisessä tuntuu tulleen seinä vastaan. Jossain vaiheessa myönsin itselleni, etten ole kauhean hyvä kirjoittamaan biisejä. Voin päästää itseni helpommalla ja olla itselleni armollisempi. Melodiapuoli on ollut mulle aina tosi paljon helpompi osa-alue. – Pari vuotta sitten tein kunnon lomareissun ja pääsin irtautumaan laulujen tekemisestä. Silloin se kirkastui: olen jo näyttöni antanut eikä mun tarvitse todistaa enää mitään. Todellako. Liittyykö se johonkin tiettyyn osaan kappaleen kirjoittamista, kuten melodian säveltämiseen tai sanoittamiseen. Mikä on muuttunut. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT VUOKKO SALO 38. Ajatus siitä, että ottaisin vastaan apua, alkoi kiehtoa. Vain Ritari Ässän auton replika puuttuu. Nyt Kela on äänittänyt ensimmäisen albuminsa seitsemään vuoteen. – Nimenomaan sanoittamiseen. – Luulisi, että kun on tehnyt biisejä pitkään, se muuttuisi helpommaksi ja siihen tulisi rutiinia. Siinäpä hulvaton heitto hittejä ja klassikoita kirjoittaneen laulaja-lauluntekijän suusta. Siellä on paljon kivoja asioita, kuten oikeita ja miniatyyrikitaroita, läppäri, hyvät kaiuttimet, monenlaista Star Wars -kamaa figuureista flipperiin, Anthraxin Among the Living -ukkeli, kokoelma Allan Thompsonin ja Roberto Rastapopoulosin kaltaisia Tintin sivuhahmoja, Batmobilen pienoismalli sekä laatikollinen seiskatuumaisia sinkkuja, joita voi soitella kannettavalla levysoittimella
”Aiemmin ajattelin, että ei tartte auttaa, että tämä pitää tehdä itse, että tässä sitä seistään menneiden lauluntekijöiden harteilla ja toimitaan sen mukaisesti. Miksi kaikki pitäisi tehdä itse?” 39. Mutta mihin se perustuu
40
Se sai laiskistumaan ja vaikutti asenteeseen. Keikoilla oli yhtäkkiä taas paljon yleisöä ja meininki parempi kuin vuosiin. Joskus tuntuu epäreilulta, että tekee hommia hiki päässä ja silti artisteja painaa oikealta ja vasemmalta ohi parhaille festarisloteille. Olen huomannut, että se heijastuu bändistä yleisöön ja tarttuu ihmisiin. Taitaa olla niin, että artistin työssä ei voi koskaan laskea sen varaan, että nyt ollaan pitävällä pohjalla. Tällainen artesaaniasenne edustaa musiikkiteollisen co-write-kulttuurin vastakohtaa. Mieleni teki sanoa Nipalle, että älä syytä itseäsi, sillä menestys ei ole kenenkään käsissä. Sen sijaan katsoin peiliin. Mulla oli suuria puutteita vuorovaikutuksen luomisessa yleisöön. Mutta huonojen aikojen kohdalla opin kaikkein eniten itsestäni tekijänä, artistina ja ihmisenä. Kaikki keikat myytiin automaattisesti loppuun. – Ei se alamäki hauskalta tuntunut, Kela sanoo. Olen itsekin saanut kokea pari kertaa, että hypeä ei voi ohjailla. Mulla ei kuitenkaan tullut mieleen alkaa syytellä ketään. Sen lopussa säälin Neumannin hahmoa, joka oli Dingon hajottua masentunut ja sekaisin. – Jokainen artisti käy urallaan läpi aaltoliikettä, mutta omassa tapauksessani pyllymäki oli jyrkkä, koska korkein piikki oli niin ylhäällä. Artisti tekee musiikkia ja esittää sitä, ja sitten siitä joko tulee suosittua tai ei tule. Mieleen tulee Bruce Springsteen ja hänen vastustamaton The E Street Bandinsä. Skarppaamisen varaa oli paljon. Olin tehnyt paljon duunia musan eteen, mutta suosion eteen en oikeastaan mitään. Kun katsoo jotain vanhoja livepätkiä, huomaa, että minusta on kuoriutunut aika erilainen artisti. Moinen itsetsemppailu on kuitenkin pelkkää jälkiviisautta, joka ei lohduta yhtään tilanteessa, jossa menettää kaiken. – Aloin miettiä, kenen kanssa voisin kirjoittaa, ja löysin hyviä tekijöitä. Yksi tehtiin Vilkkumaan Maijan kanssa. Enää en todellakaan pidä itsestään selvinä asioita, joita Nummelan aikaan pidin. – Omalla kohdallani tekemisen ilo on ihan eri tasolla kuin se oli joskus. Olet kirjoittanut muutakin kuin lyriikkaa, kuten romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa (2008). ”Nyt olen mielestäni tehnyt kaiken oikein ja panostanut tähän niin paljon kuin rahkeita riittää. Naistenlehdet ottivat yhteyttä ja halusivat tehdä isoja henkilöhaastatteluja. Se oli se vaikein hetki. Brucen keikat huokuvat puhdasta iloa, ja sellainen vetää puoleensa. Kun lähdin kiertueelle, keikkoja oli vain kuusi tai seitsemän, ja esimerkiksi Tampereella yleisössä oli vain pari-kolmekymmentä tyyppiä. Aiemmin ajattelin, että ei tartte auttaa, että tämä pitää tehdä itse, että tässä sitä seistään menneiden lauluntekijöiden harteilla ja toimitaan sen mukaisesti. Yleisön hymyilevät suut ovat joskus jännässä kontrastissa sen kanssa, että laulan vaikka itsemurhasta. Sellaiseen luksukseen ei ole ollut varaa. Mutta musiikkifanina sen ymmärtää. – Mulla se liittyi keikkoihin. Koska Nummela oli järjetön menestys, tietyt jutut tulivat automaattisesti, annettuina. Single olisi voinut valaa liekkeihin yhtä hyvin vettä kuin bensaa, sillä Kelan soundi ei ollut entisellään. Valoista varjoon ja takaisin Pekka ja Susi -bändissä ysärin alkupuolella alalle tulleen Anssi Kelan soolouran ensimmäinen vaihe kesti koko nollavuosikymmenen. – Aloin miettiä, millaista energiaa haluan välittää. Uusi biisi räjäytti pankin, mutta lanka oli palanut jo jonkin aikaa ennen sitä. Kirjoitin kerran, että Anssi Kelan neljäs levy Aukio (2009) edusti ”rohkeutta aallonpohjassa”. Suhde yleisöön rakentui uudelleen keikka keikalta. – Aistin jo ennen sen sinkun ilmestymistä, että ihmiset alkavat kiinnostua tekemisistäni uudelleen. Ilmeisesti asia ei kuitenkaan ole ihan niin. Kävin alkuvuodesta katsomassa Mari Rantasilan Levoton tuhkimo -elokuvan. Siitä käynnistyi hidas prosessi, jossa loin itseni uudestaan. Nyt huomaan, että lopputulos tuntuu ihan yhtä omalta. Vuosikymmenen myydyimmän albumin perään tehdyt Suuria kuvioita (2003) ja Rakkaus on murhaa (2005) tuottivat hittejä ja erilaisia jalometallilevyjä, mutta myyntilukuja katsoen tie lähti viemään alaspäin. Siksi suurin osa ihmisistä ei tullut keikalleni toista kertaa. Pelkäsin kyllä, että biisissä ei enää kuulu oma ääneni, jos teen sen jonkun toisen kanssa. Jos taas kävisi niin, että uusi musa ja keikat eivät yhtäkkiä kiinnostaisikaan ketään, olisin kyllä kysymysmerkkinä. Pohjakosketusten paras puoli on, että niiden jälkeen voi mennä vain ylöspäin. – Tiedostin jo sitä tehdessäni, että konseptialbumi ei tule olemaan suuri kaupallinen menestys. Mäkin saatan innostua valtavasti jostain artistista, mutta parin vuoden päästä se ei enää kiinnostakaan. Springsteen on toki tehnyt paljon klassikkolauluja, mutta hänen konserteissaan ei voi olla huomaamatta, miten suuri merkitys mahtavalla livemeiningillä ja loistavalla yhtyeellä on hänen suosiossaan. Piti opetella luomaan keikoista elämyksiä, jotka liikuttavat ihmisiä ja saavat haluamaan lisää. Tuo muutamia tuhansia kappaleita myynyt teos oli teema-albumi, jolla ei miellytetty ketään vaan tehtiin ihan mitä huvitti. – No, nyt olen mielestäni tehnyt kaiken oikein ja panostanut tähän niin paljon kuin rahkeita riittää. Mariskan kanssa me ollaan tehty kolmea biisiä ja Kaisa Korhosen kanssa muutamaa. Osaan arvostaa ulinoitani kuuntelemaan saapuvia ihmisiä ihan eri tavalla kuin ennen. Kysyin itseltäni, olenko hoitanut hommani niin hyvin kuin mahdollista. Silloin piti oikeasti pysähtyä perimmäisten kysymysten äärelle. Oliko se jollain tapaa helpompaa kuin sanoittaminen. – Onhan menestyksessä myös asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan. – Se on se laulaja-lauluntekijän dogma. Miten reagoit siihen. Siitä huolimatta tiedostan, että olen ihan hyvä kirjoittaja, joka osaa ilmaista itseään. Miksi kaikki pitäisi tehdä itse. Lauluntekijä vertautuu käsityöläiseen, jonka luomuksissa kaikki on peräisin hänestä, häntä itseään. Totesin, että en. On aika paljon vaadittu, että kuulija kuuntelisi levyn alusta loppuun tarinaa seuraten. Silloin ajattelin, että oho, tää voi oikeasti olla tässä. Levoton tyttö julkaistiin keskellä tuota tilannetta. Voi tehdä parhaansa, mutta suuren yleisön kiinnostus kohdistuu silti muualle. – Siinä olisi ollut inhimillistä ja helppoa alkaa etsiä syyllisiä ympäriltään – tyyliin, että onko promottu riittävästi, onko bändi vääränlainen ja onko keikkoja myyty niin kuin piti. – Kaikki kirjoittaminen on mulle hidasta. Tervetuloa takaisin Kun Anssi Kela sulkeutui suuren yleisön suosioon uudelleen vuonna 2013, taustalla soi hitti nimeltä Levoton tyttö. Se vaikuttaa isolta askeleelta. Jos taas kävisi niin, että uusi musa ja keikat eivät yhtäkkiä kiinnostaisikaan ketään, olisin kyllä kysymysmerkkinä.” 41. Maallikon on vaikea ymmärtää, mitä tuollaisessa kohdassa muka voisi tehdä. Triplaplatinaa myynyt debyytti Nummela (2001) nosti hänet kaikkein korkeimmalle huipulle. Mihinpä muuallekaan, kun taivaankansi tuli jo vastaan. Jos vertaa, miten olin lavalla ennen ja miten olen nyt, siinä on kaksi ihan eri tyyppiä. Jos teen somepostauksen, se on melkeinpä työpäivän homma. Mua kiinnostaisi kirjoittaa jotain ihan pidemmän kaavan kautta, mutta se edellyttäisi sapattivuoden pitämistä, biisien tekemisen ja keikkailun keskeyttämistä ja kirjoittamiseen täysin keskittymistä. Mutta mihin se perustuu
”Vain elämää, ei sen enempää…” – Olin mukana myös vuonna 2021. Televisiojulkisuus tuli tutuksi myös Anssi Kela ja isot biisit -ohjelmassa, jossa tehtiin versioita kotimaisista klassikoista ja hiteistä. Kela ensiesitti kappaleen televisiossa, Uuden musiikin kilpailun suorassa lähetyksessä. ”Whitesnake-väliosa”, kommentoin yhtä kohtaa, ja Kelan huulilla vilahtaa hymy. Soundi on iso ja lämmin. Se, että levymyynti laski 2000-luvulla kuin lehmän häntä, ei ollut – Se biisi oli siinä mielessä iso riski, että se ei kuulostanut Mikan faijan BMW:ltä eikä vastannut mielikuvaa, joka ihmisillä oli minusta. En edes nuorena. Mietin, että onkohan tää nyt viimeinen naula arkkuuni, että onko Levoton tyttö biisi, joka ei kiinnosta edes niitä vähiä faneja, jotka mulla vielä oli jäljellä. Kaikki tuijottivat minua. Sitä osasi arvostaa. Se oli muuten eka kerta, kun vähän avasin yksityistä puoltani julkisesti. – Mediaan mulla on mutkaton ja selkeä suhde. – Koska Ilves onnistui hyvin, seuraava hauska ajatus oli tietenkin, että nyt kun on tehty Mikan faijan BMW uudestaan, niin pitäisikö tehdä koko Nummela. siinä olikaan. Oliko se valtava helpotus vaiko vain varmistus sen suhteen, mihin suuntaan lähdet työelämässä. Se oli ihan täynnä kuhinaa. Hyvää palautetta tuli monen päivän ajan, ja mä vähän niin kuin leijuin ilmassa. En ole koskaan tavoitellut julkisuutta tai haaveillut siitä. Että millainen biitti ja instrumentaatio ”En ole koskaan tavoitellut julkisuutta tai haaveillut siitä. Sitten me tehtiinkin neljässä vuodessa kolme kiertuetta, joiden jokainen keikka oli loppuunmyyty. – Mietin silloin, että saakohan tällaista spessujuttua myytyä ihmisille tai kiinnostaako se ketään. Mutta eihän sellaista duunia ole olemassa, jossa olisi vain hyviä puolia.”. Sen kohdalla murruin melkein kyyneliin, koska tajusin, että juuri siitä on kyse. Yhtäkkiä huomasin, että minun ja tyttäreni ympärille oli muodostunut lasten kaari. Mutta eihän sellaista duunia ole olemassa, jossa olisi vain hyviä puolia. Tätä kirjoitettaessa viimeisin iso Anssi Kela -biisi on Ääriviivoja-albumilla (2018) julkaistu Ilves. Etäisyys oli riittävän pitkä, jotta tekemisen tapa tuntui tuoreelta. Sitten yksi lapsista alkoi laulaa Vain elämää -tunnaria. – Kun kävelin pois lavalta, avasin saman tien somen nähdäkseni reagoiko jengi mitenkään. Mutta ei se sitten mennyt niin. Suositulla musiikkiohjelmalla oli voimaa nostaa artistien suosiota, ja Anssi Kela viiletti senkin aallon harjalla. Kitaroilla on paljon tilaa, mutta niin on välillä jousillakin. – Mulla oli Keravalla pienessä konserttisalissa soolokeikka, josta jäi tosi hyvä fiilis. Päätin käyttää referenssinä itseäni. Uusi 1980-lukuvaikutteinen Kelasoundi ei jäänyt yhden albumin mittaiseksi kokeiluksi. – Mulla ei ole mitään muuta ammattia. Mietin, pitäisikö tehdä kokonainen kiertue sen tyyppisissä paikoissa. Yritin kehitellä uudenlaisen keikkaelämyksen, jollaista en olisi itsekään ennen kokenut. Kun tuotin sitä, kuuntelin Mikan faijan BMW:n ensimmäistä kertaa vuosiin. Artistin olympialaiset Anssi Kelan sähköposti kilahtaa. Se oli myös omaperäinen projekti, jollaista ei ole tullut vastaan muualla. En edes nuorena. On asioita, joista puhun mielelläni ja avoimesti. Kun tekee albumia biisi kerrallaan, jokainen kappale hakee oman uomansa. Muut yhtyivät kuoroon. Pohjalta. Yhdessä biisissä laulaa hänen vanhempi tyttärensä, jolla on persoonallinen soundi. – Kun olin ekan kerran Vain elämää -ohjelmassa, menin yhdesti skidini kanssa leikkipuistoon. Sinne on ilmaantunut kolmen uuden biisin ensimmäiset miksaukset. Näytillä oleminen on tärkeä osa artistin työtä. Millainen suhde sinulla on julkisuuteen. – Muistan satojen somekommenttien joukosta yhden, jossa luki ”Anssi, tervetuloa takaisin”. Oli hirveän inspiroivaa plagioida omaa vanhaa juttua. Se on edelleen suosittu ja laadukas musiikkiohjelma, josta itsekin pidän, mutta ei enää yhtä valtava ilmiö kuin ekalla kerralla. Hän laittaa ensimmäisen soimaan, istuu alas ja kuuntelee hiljaa. Tiesin, että urani on pelastettu. – Se ei ole syy siihen, että olen alkanut tehdä tätä. Vuonna 2019 käynnistetty Mun täytyy kävellä näin -konserttisarja oli yhdenlainen tilinpäätös Kelan uralla ja ehkä elämässäkin. Tyttö istui keinussa ja minä annoin vauhtia, kun leikkipuistoon tuli iso joukko lapsia läheisestä koulusta. Sitten tehtiin Vain elämää -sarjan neljäs tuotantokausi. Sitten tuli mieleen, voisiko niillä keikoilla olla musiikin lisäksi puhetta. Olin tehnyt Anssi Kela -albumin (2013) sillä ajatuksella, että se saattaa olla viimeinen levyni, eräänlainen muistokirjoitus. Myös seuraava levy Nostalgiaa (2015) herkutteli saman aikakauden estetiikalla. Muistan keveyden tunteen. Sitten on tiettyjä yksityiselämän asioita, joista en puhu, vaikka tietynlaiset lehdet ovat joskus jopa vaatineet sitä. Jos tämä ei olisi kantanut, olisin joutunut aloittamaan ihan alusta. Sen sijaan nousikin urani toinen aalto. Uusi suosio ei tullut annettuna vaan grindaamisen ja Siperian opetusten kautta. Se puoli tuntuu välillä raskaalta. Se puoli tuntuu välillä raskaalta. Toisin kuin hitaammin syttynyt Nummela, uusi single leimahti välittömästi. Kela kutsuu sitä ”elämäkertakonsertiksi”. Levoton tyttö oli bensaa. Miten koit sen henkilökohtaisella tasolla. Sen poljento, tarina ja soundi muistuttavat varhaisia hittejäsi niin paljon, ettei se taida olla sattumaa. – Ilvestä kirjoittaessa tuli fiilis, että siinä on jotain samaa kuin Nummelassa. Lukion jälkeen en opiskellut vaan luotin hullunrohkeasti tähän hommaan. Lopputulos oli eräänlainen teatteriesitys, joka rakentui monologeista ja biiseistä
– Mä olen henkeen ja vereen kasarijäbä. Viime vuosien perusteella olisi luullut, että Anssi Kela julkaisee enää sinkkuja. Kuten aiemmin kerroit, sillä oli tärkeä rooli siinä, että nousit uudelleen urasi aallonharjalle. Se on ehkä paras levyni, mutta meni ohi suurelta yleisöltä. pelkästään Anssi Kelan ongelma. En usko, että kukaan on aivan ihmeissään sen kuullessaan, että oho, onpa aivan erilaista. Se tekee musasta tietyn kuuloista. Tekemisja tuotantometodini lyö leimansa musiikkiini. Fiilis kuitenkin on, että sen soundi eroaa liikaa äänimaailmasta, jonka olen itsekseni luonut. Albumi ei tunnu enää tässä ajassa kiinnostavan ihmisiä. Anssi Kelan studiokaiuttimien vieressä seisoo iso Darth Vader. – Samaan aikaan tiedostan, miten pölyistä se on nuorten korvissa. Sekin on vähän pölyinen ukkeli, mutta punaiset valot sen rinnassa vilkkuvat kirkkaina. – Tekijänä mua ärsyttää yksittäisiin biiseihin keskittyminen. kaudella tehdyt versiot muiden biiseistä muodostavat tavallaan laajemman kokonaisuuden, mutta muuten hän on edennyt kappale kerrallaan. – Albumia tehdessä saattaa tiedostaa, että tämä kappale ei tule ikinä soimaan radiossa. Sen soundimaailma tuntuu lämpimältä syliltä. En ole koskaan tietoisesti vannonut 1980-luvun nimeen, mutta esimerkiksi autossa jää helposti päälle radioasema, jossa soi jotain siltä vuosikymmeneltä. Miksi levyn nimi on Kaikki tiet joita kuljin. Jostain syystä siitä tulee hyvä mieli. Huomasin tuon punaisen langan vasta, kun kokosin laulut yhteen. Se on ollut hyvä tiedostaa tätä uutta levyä tehdessä. Olisin mä viime vuosinakin julkaissut albumeja, jos olisi ollut valmiita biisejä. Se vuosikymmen on musiikillinen kotini. Olen halunnut pitää jotain siitä edelleen mukana. Useissa kappa. Kun julkaisee yhden kappaleen, siihen ladataan raskaita odotuksia radiosoitosta ja striimaamisesta. Teen ja äänitän biisit miksausvalmiiksi asti itsekseni täällä kellarissa. Nummela-albumin aikaan löin läpi soundilla, jossa oli hiphop-biittejä ja nuotiokitarointia. Vain elämää -ohjelman 12. leissa on autoilua tai kulkemista. Miten kuvailisit levyä ihmiselle, joka ei ole kuullut sitä, mutta tuntee aiemman tuotantosi. Muistan, kun kuulin nuorena vanhojen äijien jauhavan kuuskytluvusta ja mietin, että nää tyypithän on ihan homeessa. Nyt 80-luvusta on paljon pidempi aika kuin silloin oli 60-luvusta. Kasarin lapsena voin hyvin ymmärtää, miksi niin tapahtuu. Nyt kun olen tehnyt lauluja uudella tavalla, olen ekaa kertaa tilanteessa, jossa mulla on enemmän materiaalia kuin albumille tarvitaan. Se yksipuolistaa musiikin tekemistä. Mutta halusin silti tehdä albumin. On varmasti erilaista kirjoittaa kappaletta albumille kuin singlejulkaisua varten. Sinulla on hieno livebändi. – Musiikki-ilmaston muuttuminen tuli kouriintuntuvaksi Ääriviivoja-levyn kohdalla. – Musassani kuuluu tietty kunnioitus juuriani kohtaan. Se on artistin olympialaiset. – Pidän albumia musiikintekijän kuninkuusluokkana. Se ei ole mikään ennalta mietitty teema, vaan pitkän ajan puitteissa tehtyihin biiseihin on tullut liikkeellä olemista. Se antaa tekijälle vapautta. – Sellainenkin ajatus on ollut, että käyttäisin bändiä levyllä. Ei näitä juttuja kannata sekoittaa. Se syntyy ihan erilaisista motiiveista ja puolustaa paikkaansa kokonaisuudessa, jossa kuuluukin olla monenlaisia biisejä. Albumi julkaistaan harvoin ja siihen ladataan kaikki, mihin sillä hetkellä pystytään. – Se on yksi biiseistä, mutta nimi liittyy myös tematiikkaan, jota on monissa biiseissä. Teknologian käynnistämä musiikkiteollisuuden murros muutti musiikin kuluttamisen tapoja ja teki singlestä taas popmusiikin perusyksikön. Sen kautta näkee kehityksen ja suunnan, johon artisti on tiettynä aikana liikkunut. Tämä kehitys jatkui vielä sittenkin, kun Kela pääsi taas pinnalle. Miksi se ei ole mukana studiotöissäsi. Myöhemmin mukaan hiipi kasarin soundimaailma, ja kun se pato on kerran avattu, turha sitä on yrittää sulkea. Ei kuitenkaan enää. Me pidettiinkin bändiäänityssessio. Moni musantekijä vannoo 60–70-lukujen nimiin, mutta mielestäni paras musa tehtiin 80-luvulla. – Se on jatkumoa sille, mitä olen viime vuosina tehnyt. Soundi hiipii automaattisesti siihen suuntaan, kun alan tehdä musiikkia
Ainala, Keskitalo ja kumppanit eivät kuitenkaan olleet tyypillisimpiä seurakuntanuoria. ”’Ei vielä’, sinä sanot, ei ole sinun vuoro / Ota itsellesi tasoittava / sillä se mitä näet, se on sinun muoto / Ja sitten on kärpästen vuoro.” Oma lukunsa on tekstissä toistuva säe ”tämä on huone 8”. Kärpäset-biisin katatonisen laskuhumalainen valssintahti kuulostaa siltä kuin sammuminen olisi edessä ihan koska tahansa. Kärpäset on siitä malliesimerkki. ”Kärpäset-biisin katatonisen lasku humalainen valssintahti kuulostaa siltä kuin sammuminen olisi edessä ihan koska tahansa.” Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo: Kärpäset (2012) 44. [ ] Kusta, paskaa, kuolemaa ja katse kirkkauteen 2000-LUVUN Suomi-indien suuriin myytteihin kuuluu Savonlinnassa sijainnut, vuosituhannen alussa jo hylätty Tuote-niminen meijeri, jonka uumenissa majaili jonkin aikaa joukko nuorisoeksentrikkoja omine lupineen. Taiteentutkimuksessa groteskilla tarkoitetaan esimerkiksi alhaisen ylevöittämistä, kusen ja paskan nostamista korkean taiteen ainesosiksi. Siitä tehtiin rujo video, jonka voimin se nousi albumin kenties tunnetuimmaksi biisiksi. Kärpäset sopii varmasti ensin mainittuun tarkoitukseen: ”’Oi herra Sebaot, armahda minua / Oi isä Abraham, armahda minua’/ Ja sitten hän sammuu, tekee lattialle tarpeensa / no sellaista on luonto / Ja sitten on kärpästen vuoro.” Siinä on juotu huonoa kiljua vähän liikaa. JOOSE Keskitalon lauluissa kuolema on aina läsnä. Mutta näin ateistina olen Keskitalon lauluja kuunnellessani ja hänen kanssaan puhuessanikin saanut käsityksen, että näissä biiseissä on kyse omalakisesta pyrkimyksestä tavoittaa kristillisyyden alkuperäiset pohjavirtaukset. Mestarillinen levy olisi ansainnut paljon enemmänkin huomiota, mutta juuri tässä vaiheessa indiepiirien eksotisoiva ensikiinnostus uskovaiseen vaihtoehtomuusikkoon oli kai laantunut. Siellä on edelleen se hirttäytynyt mies, vaanimassa kaikkea Tuotteen huuruisissa istujaisissa tapahtuvaa. Meijerillä majaili myös aloitteleva laulaja-lauluntekijä Joose Keskitalo, jolle kyseessä oli niin ikään formatiivinen kokemus. Keskitalo kertoi minulle aikoinaan, ettei ollut edes lukenut jäyhämodernisti Samuli Parosen samannimistä novellikokoelmaa. Se tekee Kärpäsistä kovin erilaisen ja jotenkin debyyttialbumin samoja teemoja sivuavia synkemmän laulun. Keskitalo laulaa kappaleen herkästi, apeasti, toteavasti. Levytysaikaan perspektiiviä Tuotteen tapahtumiin oli kertynyt jo vuosia, mikä kuulunee rivien väliin jäävässä etäisyydessä aiheeseen. KÄRPÄSET-BIISI julkaistiin vuosia myöhemmin Keskitalon Kolmas Maailmanpalo -yhtyeen viimeiseksi jääneellä Vyötä kupeesi ja tule! -levyllä (2012). Keskitalo itse totesi viime syksynä G Livelab -konserttinsa yhteydessä järjestetyssä haastattelussa härnäävänsä mielellään kristillisiä piirejä provokaatioilla ja tavanomaista musayleisöä kristillisyydellä. On kuvaavaa, että Suomen kirjastojen Kirjasampo-nettipalvelu luokittelee jälkimmäisen sekä tietokirjaksi että runokokoelmaksi. Myytit, kuten Keskitalon Luoja auta -esikoislevylle (2004) ikuistuneessa Kuolleen miehen laulussa kerrottu tarina hirttäytyneestä hahmosta, jonka meijerille tunkeutuneet nuoret löysivät, ovat olennaisia. Keskitalon ja Ainalan kuvaamana Tuotteesta on tullut rajatila, jollaisesta kenen tahansa kulttuurintutkijan luulisi kiinnostuvan. Toiminnasta tuskin tiedettäisiin mitään, ellei varsinkin Paavoharju-yhtyeen nokkahahmona sittemmin ansioitunut Lauri Ainala olisi rakentanut Tuotteen mytologiaa esimerkiksi Unien Savonlinna -dokumenttielokuvan (2010) ja kollaasimaisen Tuote-kirjan (2018) voimin. Kärpäset on ilmeisen hengellinen laulu, mutta harvalla rippileirillä sitä varmaan on laulettu. Siinä saattoi auttaa esimerkiksi kiljunjuonti. Pelastussanoma on suunnattu kaikkein selvimmin niille, jotka kaikkein vähiten uskovat olevansa sellaiseen oikeutettuja. MARTTI LUTHER JA MUOVIPUSSI > > TEKSTI NIKO PELTONEN Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa. Siis esimerkiksi juopoille kuset ja paskat housuissaan. Tulee paljon seuraavia aamuja, kunnes ei enää tule seuraavaa aamua. On yhdentekevää, mikä kerrotusta on kirjaimellisesti totta. Tuotteen jengin edesottamuksia ja niistä myöhemmin kerrottua ympäröi raskas kristillinen symboliikka. Kolmas Maailmanpalo oli silti kaikessa jähmeydessään varsinkin viimeisellä levyllään hyvinkin parosmainen bändi. Tulkintani mukaan myös hengellisissä pyrkimyksissä tavoiteltiin äärimmäisyyksiä
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI
Ammensin tutkimuksesta levyyn, ja levyn tekemisen pohjalta taas kirjoitin väitöskirjan yhteenvedon. Tulkinnanvaraa on paljon. – Väitöskirja ja albumi syntyivät limittäin ja lomittain painopisteen vaihdellessa. Inspiroiduin valtavasti, kun tajusin, että tällaistakin musiikkia voi tehdä. LEVY JOKA HERÄTTI MUSIIKILLISESTI Joni Mitchell Blue (1971) – Tosi moni naisartisti on ollut mulle merkittävä. Kuuntelin koko albumin, ja se avasi jonkin uuden ulottuvuuden siihen, miten ajattelen musiikista. Se oli tosi merkittävä ja yhteisöllinen asia alaasteella… En tosin tiedä, olisinko kuunnellut sitä, jos kaikki muut ympärillä eivät olisi tehneet samoin. TÄLLÄ HETKELLÄ TEHOSOITOSSA Yussef Dayes Black Classical Music (2023) – En yleensä soita samoja levyjä uudestaan ja uudestaan. Musiikkiani on kuvailtu usein elokuvalliseksi ja visuaaliseksi. Kypsyi ajatus, että voisin tehdä samasta aiheesta myös musiikkia. – Työskentelen yhteiskuntatieteiden tutkijana. Levyn kautta ymmärsin, että on olemassa muutakin musiikkia kuin se, joka soi Kiss FM:llä. Huutolauloimme levyä porukalla niin lujaa, että lähes ääni lähti! Albumi vie yhä sen nuoruuden vimman ja innon äärelle. Levy on täynnä käsittämättömän kauniita kappaleita. LEVY JONKA OTTAISIN MUKAAN AUTIOLLE SAARELLE Beth Gibbons & Rustin Man Out of Season (2002) – Olen kuunnellut tätä albumia puolet elämästäni, eikä se ole kulunut lainkaan. – En ole mikään aktivisti susiin tai niiden suojeluun liittyvissä kysymyksissä. Levy on 40-minuuttinen biisi, jossa toistuu sama looppi pienellä sävymuutoksella. Yritin tehdä albumista sellaisen, että se on kiinnostava myös itsenäisenä teoksena. Teimme tuottajani Lau Naun kanssa kenttä-äänityksiä, ja myös viuluja äänitettiin metsässä. LEVY JOKA AUTTAA RAUHOITTUMAAN William Basinski Cascade (2015) – Olen kärsinyt tosi paljon unettomuudesta, ja tämä auttaa siihen paremmin kuin mikään muu. Esimerkiksi kirjan teoriaosuutta vastaavan biisin kohdalla yritin miettiä, miltä kuulostaa, kun käydään teoreettista keskustelua. ELÄMÄNI SOUNDIT > > TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA HETA KOMI Sanna Komi LAPSUUSAJAN FANIHUUMA Hanson Middle of Nowhere (1997) – Hanson on ensimmäinen ja ehkä ainoa bändi, jota olen fanittanut tosi fanaattisesti. LEVY JOKA SAA AINA LIIKKEELLE Michael Nyman The Piano Concerto/MGV (1994) – Tästä saa vauhtia ja voimaa niin fyysiseen kuin henkiseen tekemiseen. Tosi hypnoottista ja maagista. En tiennyt aiheesta kauheasti ennen kuin minut otettiin kuuden maan yliopistojen yhteisprojektiin, jossa katsotaan suurpetojen suojelua ja luonnonsuojelua siltä kantilta, että se tapahtuisi kaiken muun ihmiselämän keskellä. Ne ovat yksinkertaisia ja vähäeleisiä, mutta niissä on paljon vivahteita. Yritin ammentaa monesta laarista ja luoda kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. Mua kiinnostaa kaikenlainen rajojen rikkominen ja itseni haastaminen tekemään jotain uutta ja erilaista, Komi kertoo. Levy on myös sairaan hyvää juoksumusaa! Eteenpäin vievää nykyklassista, jota kuunnellessa tuntuu kuin olisi elokuvassa. MUISTOJA ARTISTIURAN ALKUVUOSILTA PMMP Kovemmat kädet (2005) – Tämä soi aina autossa Pintandwefallin alkuaikoina, kun kiersimme ympäri Suomea. Tämä albumi avasi aikoinaan uuden maailman ja on edelleen ihana. Tammikuun lopussa ilmestynyt Belonging to Nature pohjautuu Komin väitöskirjaan, joka tutkii susien suojelun yhteiskunnallisia haasteita. Biisit tavallaan myös vastaavat väitöskirjan osuuksia. Muun muassa Pintandwefallin riveistä tuttu multi-instrumentalisti kertoo albumin syntyneen ajatuksesta yhdistää työ ja musiikki. Ennemmin tykkään kuunnella paljon kaikkea kuin vain yhtä ja samaa, mutta välillä jokin levy löytää tehosoittoon. LÄHIVUOSIEN INSPIROIVIN LEVY Anna Meredith Fibs (2019) – Kuulin levyltä yhden biisin ja pidin sitä tosi kiinnostavana. Se luo voimakkaita tunnetiloja ja tunnelmia, ja juuri niitä haluankin välittää. – Tarkkakorvainen voi kuulla levyllä luonnonääniä kuten lintuja ja metsän suhinaa. Tämä on viimeisin tosi iskevä löytö. K O:MI-nimellä sooloilevan Sanna Komin kolmas levy on konseptialbumiksikin poikkeuksellinen, ellei jopa ainutlaatuinen teos. Aloittaessani väitöskirjan tekemisen tiesin, ettei kapasiteettini riittäisi kahteen toisistaan täysin irralliseen asiaan. 46
TI 24.09.2024
Pohjimmiltaan tämä onkin ihan helvetin hauskaa musiikkia. 48. Seuraava levy Dawn FM (2022) projektoi hahmon limboon odottelemaan tunnelin päässä näkyvää, vääjäämättömästi lähestyvää valoa, joka veisi hänet mukanaan. Maailman pienimmät viulut soivat ja universumin banaaleimmat demonit jahtaavat sanoituksellisesti, kun seksi, suhteet ja päihdyttävät aineet aiheuttavat tarinamme antisankarille jälleen päänvaivaa. Eksistentiaalinen epätoivo siirtyy tunnetartuntana kuulijaan, mutta ilman samastumispintaa. Silti levy on turvonnut möhkäle, joka kurottelee puolentoista tunnin mitassaan joka suuntaan ja mahdollistaa referenssejä oikeastaan kaikkeen The Weekndin aiempaan tekemiseen. Tällä levyllä The Weekndiä ahdistaa myös julkisuus. Irtiotto auttaa kuulemaan, kuinka hauskaa Abel Tesfayella, Mike Deanilla, Daniel Lopatinilla ja kumppaneilla on ollut tätä albumia tehdessä ja soittaessa. Onko millään mitään väliä?” Kaikki on valmiiksi pureksittua ja viimeistään 22 kappaleen mittaan venytettynä tylsistyttävää. Jukka Hätinen Abel Tesfaye on tehnyt eroa The Weekndin hahmosta nyt jo viitisen vuotta. Drive kuljettaa After Hoursin nokturnaalisiin ja nostalgisiin maisemiin. Temaattisesti Hurry Up Tomorrow on antikliimaksinen tyhjyys. Tällä kertaa ei kuulla Daft Punkia vaan Justicea ( Wake Me Up) ja totta kai Giorgio Moroderia sekä Mike Deanin simuloimana ( Take Me Back to LA) että ihan itsenään ( Big Sleep). Se kuitenkin riittää ravistelemaan hetkeksi kaiken The Weekndiä ympäröivän lohduttomuuden ja synkkyyden. Dawn FM:n kylmä elektropop kuuluu Open Heartsissa, jonka kertosäe on silkkaa Depeche Modea. Kenties seuraavalla albumilla myös ”The Weeknd” uskaltaa nauraa. Tesfaye ei kuulosta enää siltä, että haluaisi häivyttää The Weekndin hahmon. LEVYARVIOT ”Kaikki on valmiiksi pureksittua ja viimeistään 22 kappaleen mittaan venytettynä tylsistyttävää. Uutena teemana mukaan ujuttautuu ikääntyminen, jota käsitellään niin kovin weekndiaanisesta perspektiivistä: kaipuuna aikaan, jolloin kroppa kesti villejä öitä paremmin. Vaikka miljardiluokan striimaajalla olisi varmasti sanottavaa, hän ei löydä kuin latteimpia mahdollisia kielikuvia, kuten ”I’m trapped inside a gilded cage”. The Weeknd koettaa jälleen onneaan korkean profiilin räppärien (Future, Playboi Carti ja Travis Scott) kanssa, mutta jokainen parituksista on vähemmän kuin osiensa summa. Cry for Me kuulostaa The Weekndin DNA:lta, joka on luikerrellut hänen synkässä r&b:ssään toistakymmentä vuotta. Onko millään mitään väliä. Hurry Up Tomorrow aiheuttaa dissonanssia yllä mainitun kanssa siksi, että musiikki on jälleen niin laadukasta, kappaleet ovat taas niin erinomaisia ja The Weeknd laulaa yhä kuin… The Weeknd. Tämä taas ei muuta sitä tosiasiaa, että Tesfaye vaikuttaa aidosti väsyneeltä The Weekndiin ja onnistuu siirtämään tunteen myös kuulijaan. The Weeknd Hurry Up Tomorrow XO ??. Michael Jackson on ollut aina läsnä, mutta nyt heti levyn avausbiisissä kuultu interpolaatio on hykerryttävällä tavalla uskomaton veto. Megahitti Blinding Lightsin sisältänyt After Hours (2020), albumin ympärille rakennettu visuaalinen maailma ja julkaisun jälkeen annetut haastattelut aloittivat The Weekndin työntämisen kohti oksasilppuria. Päinvastoin hän tuntuu roikkuvan luomansa hedonistisen porsaan ultrapinnallisissa ongelmissa kuin hänen olemassaolonsa olisi niistä kiinni. Brassifunkveto São Paolo on levyn ainoa uusi musiikillinen aluevaltaus, mutta sekin kuulostaa enemmän Anittan kuin artistin omalta biisiltä
Levy on täynnä mielettömän hyviä, monipuolisia laulajia, mutta jotenkin käsittämättömällä tavalla heistä on saatu esiin huonoimmat puolet. ????. Albumi sisältää hillityn charmanttia progressiivista folkrockia, jonka sanoituksissa liikutaan kiinnostavasti erilaisissa ajoissa ja paikoissa, pään sisällä ja korkeissa sfääreissä. Udon rinnalla laulavat muun muassa Mille Petrozza, Michael Kiske, Dee Snider ja Doro Pesch. Scandinavian Music Groupin albumeilla oltiin pitkän aikaa matkalla sinne jonnekin, minne nuoret ihmiset usein reissaavat elämää kokiessaan ja tutkaillessaan. Ne ovat tässäkin versiossa ainoat toimivat elementit. SOITTIMEEN ??. Andersonin pääosin puhelaulumainen ulosanti pitää biisimateriaalin aisoissa. Nämä laulut eivät ole kiinni ”suomipopin tässä hetkessä” tai hittisinglen metsästyksessä. Raukeus kuuluu niin Joel Melasniemen nyanssirikkaissa sävellyksissä kuin Terhi Kokkosen ihmisyydelle lempeissä lyriikoissa ja laulutulkinnoissa, joista voi aistia herkkyyden. Vaan rakkaus ja asettuminen. ROSKIIN KU VA : MIN NA HA TIN EN Ongelma ei edes ole se ajattelutapa, ettei näin legendaarista levyä saisi sorkkia. Kahden tuoreimman levyn tunnelma on hyvällä tavalla pysähtynyt. Albumin kuulaat kappaleet kuuluvat kesäiltaan, ja ihan kuten laineiden liplatus, jokainen kitaran punotun kielen raapaisukin saa aikaan kylmiä väreitä. Tältä tuntuu rakkaus. Kollaasimaisuudessaankin kappale viehättää koko kestonsa. DIVARIIN . Huilusta lähtee kuitenkin monenlaista ääntä, erityisesti järkäleellä nimeltä Drink from the Same Well, joka lopettaa levyn keskivaiheen tyhjäkäynnin. Reloaded-version kappalejärjestys on vanha tuttu, mutta biisit on äänitetty uusiksi vierailijoiden kera. Niin väsyneitä kuin perinteiset uusintajulkaisut ovatkin, tässä tapauksessa olisin mieluummin ottanut päivitetyn Balls to the Wallin, jolla vetää ihan vain Udo bändeineen. Scandinavian Music Group Rakkaani, Sony ???. Elli Muurikainen Eri esittäjiä Nouse luonto – lauluja monimuotoisuudesta Nordic Notes ???. Ongelma on se, että nämä versiot ovat aivan helvetin kammottavia. Eero Kettunen Dirkschneider Balls to the Wall Reloaded Reigning Phoenix . Bändi tutkii tässä hetkessä ympärillä olevaa elämää ja asioita, hiljaa ja hymyillen. Sen jälkeen leikin pysäyttää päätösraita Interim Sleep, jolla puhutaan kuolemasta pahaenteiseen sävyyn. ”Tätäkö on vapaus?” Kokkonen kysyy Laulumme-kappaleessa. Liekö tarkoituksellista, että Curious Ruminantin kaksikymmentä viimeistä minuuttia kuulostaa Jethro Tullin kunniakkaalta ja koskettavalta joutsenlaululta. Harvassa ovat aktit, joiden edesottamuksia on voinut seurata Soundin sivuilta koko lehden historian ajan. Curious Ruminant huipentaa aktiivisen julkaisuputken kipuamalla The Zealot Geneä (2022) ja RökFlöteä (2023) vahvemmaksi esitykseksi. studioalbumilla elossa muutakin kuin pelkkä legenda. Ian Andersonin keuhkoahtauman takaa hengittävä Jethro Tull julkaisi oikeasti hyvän levykokonaisuuden viimeksi 1980-luvulla ja todelliset klassikkonsa vielä aikaisemmin. SYDÄMEEN ???. Albumin nelikymppisiä (vähän myöhässä…?) juhlistava Balls to the Wall Reloaded on puolestaan yksi maailman hirveimmistä levyistä. Silti yhtyeestä on sen 24. Acceptin vuonna 1983 julkaisema Balls to the Wall on yksi maailman parhaista levyistä. LEVYHYLLYYN ?. Vaikka hän laulaa ihan erilaisesta vapaudesta, Rakkaani, on vastaus kysymykseen. Ei rakastuminen ja kiire. Sekin ärsyttää, että liki jokaisessa biisissä vierailija duetoi Udon kanssa vuorotellen aina säe tai muutama kerrallaan. Vapaana. Jokaisella kappaleella on painava 49. Scandinavian Music Group kirjoittaa mitä aidointa, sydämellisintä musiikkia. Albumilla Nouse luonto – lauluja monimuotoisuudesta kotimaiset kansanmuusikot jakavat rakkauden luontoa kohtaan. Rakkaani,-albumin folkahtavien akustisen kitaran näppäilyjen, pedal steel -soinnin ja lauluharmonioiden parissa ei voi kuin hymyillä. Accept-biiseihin on vaikea sovittaa – saati kuulijan hyväksyä – muuta kuin Udon ääntä. Aki Nuopponen Jethro Tull Curious Ruminant Insideout ??
Tämän päivän yhtyeen nollakohtana voitaneen pitää Leachin paluulevyä Disarm to Descentiä (2013), joka paalutti metalcoren suunnannäyttäjät jälleen tontilleen, keksimänsä genren kunniapaikalle. Henri Eerola KU VA : TR AV IS SH IN N LEVYARVIOT 50. Vaikka laulajakysymystä märehditään edelleen sosiaalisen median foorumeilla, uusvanha solisti Jesse Leach on viihtynyt tällä kierroksellaan Killswitch Engagen keulilla kauemmin kuin nousukauden nokkamies Howard Jones. Levyn alussa tunnelma on yhtä hauras kuin elämä itse. Kasvu-yhtye suree lajien uhanalaisuutta vanhoja runotekstejä sisältävässä kappaleessaan Sammal. sanoma: vaikka luonnon rikkaus inspiroi, sen tuhoutuminen huolettaa. Sen viipyilevien ja sydänlihasta riipivien albumien rinnalla Killswitchtuotanto on näyttäytynyt turhankin tukkoisena ja mielikuvituksettomana. Levykokonaisuus on lopulta kuin kansanmusiikin Live Aid, jolla muusikot pyrkivät säilyttämään ekosysteemiä tekemisensä avulla. Virpi Päivinen Cryptosis Celestial Death Century Media ??. Lähin verokki bändin tuotannosta on hittikimara As Daylight Dies (2006). Luonnossa oleskelu kohentaa tutkitusti mielialaa ja luontoterapiaa käytetään monenlaisten vaivojen hoidossa. Aika rientää. Tälläkään kertaa ei tarvita rautalankaa jota vääntää, vaan koko maltillinen 35 minuutin kesto keskitytään esittäjän vahvuusalueisiin. Levyn tarinoissa on haltioita, kanat tanssivat polkkaa ja meri myrskyää. Kauneimmat äänikudelmat kuullaan harmonikkavelho Maria Kalaniemen teoksessa Suden tuutu, joka soi kunnianosoituksena metsien suurpedoille. Parhaat biisit ovat tuntuneet valuvan harrastesarjaan. Kimmo Pohjosen massiivinen Unelma kaivelee luonnon vapautta teknologian ja sotien alta. Samalla teokset kannustavat kuulijoita havainnoimaan oman ympäristönsä muutoksia. Niitä ovat simppelit kappalerakenteet, energiset riffit ja kerrostalonkokoiset kertosäkeet. Antti Paalasen rakkauslaulu sanoo ilkikurisesti: ”Oi keväänkö unhoittaisin, kesän tuoksuvan kukkineen.” Lauluäänessä voi kuulla kannon päällä istuvan peikon valituksen. Särmikästä teknistä thrash metalia toimittava hollantilaiskolmikko on toisella täyspitkällään entistä ilkeämpi ja samalla Killswitch Engage This Consequence Metal Blade ???. Vajaat viisi vuotta odotettu This Consequence on hyvä, jopa hellyttävässä suoraviivaisuudessaan nopeasti kiinni tarraava ja silti kuuntelua kestävä levy. Se tai seuraajansa eivät kuitenkaan ole kestäneet vertailua Leachin ja kitaristi-säveltäjä Adam Dutkiewiczin sivuprojektiin Times of Craceen
Soitannollisen taituruuden sekä biisien äärimmäisyyden ja nyanssirikkauden välinen tasapaino kuitenkin ihastuttaa ja pitää genren ystävät tarkkaavaisina kuuntelukerrasta toiseen. Levyn edetessä hymy alkaa hiljalleen hyytyä. Albumi kuulostaa osiensa summalta, ei enemmältä. DIVARIIN . Lisäksi esityskieli kadottaa yllättäen ripauksen Ternheimin persoonasta. Aki Nuopponen Mastord Lemmon lintu Inverse ??. Dynamiikka on puolitehoista, laulelmamaista, ja instrumentaatiot rakentavat harvoin omalakisia tekstuureja. Voiko tällaisella reseptillä epäonnistua. Mape Ollila Anna Ternheim Psalmer från sjunde himlen Die Rider Music/Universal ??. Cannibal Accident osoittaa, että juuri grindcore on aivan helvetillisen vaikea raskaamman musiikin laji. Paperilla kaikki näyttää täydelliseltä: Anna Ternheim julkaisee ruotsinkielisen levyn apuvoiminaan Kentin Joakim Berg ja Martin Sköld. Kärkiraitojen (Kom tillbaks, Enkelhet, Kalifornien) surumielisyys taipuu hienostuneeksi toiveikkuudeksi, eikä laadunvalvonta unohdu muuallakaan. Se on sujuvaa mutta itsestään selvää musiikkia, jonka melodiat paljastavat tekijänsä niin hyvässä kuin pahassa. LEVYHYLLYYN ?. Tuntuakseen sen pitää potkia ihan täysillä. Ne tarraavat korvaan kuin iskukoukku hauen leukapieleen. SOITTIMEEN ??. Ternheim, Berg ja Sköld osaavat toki kirjoittaa päteviä lauluja. Harras fraseeraus ei välitä omakohtaisuutta. Silti päällimmäinen tunne on pettymys. Se pitää muuten paikkansa. Disgust-levyllä grindja hardcoren sekainen meuhkaus, bändin vanhan liiton tapa sotkea paikat verellä ja suolenpätkillä sekä ottaa vähän kantaakin vanhenee kuitenkin yllättävän nopeasti. Rokkaavaa metallisävytteistä progea soittavan Mastordin kolmosalbumilla Lemmon linnulla ja ????. Psalmer från sjunde himlen on kauttaaltaan laadukas kokonaisuus, jonka jokainen nuotti on valittu ajatuksella ja säyseä melankolia juurtuu pienieleiseen popformaattiin luontevasti. Ehkä tulkinnanvara, ehkä tunteita kärjistävä ristiriita. Ulvilassakin surmataan ja soitellaan hätäkeskukseen. Vaikutelma on sama kuin Bergin Jag fortsätter glömma -soolon (2022) äärellä. virtaviivaisempi. Teknisen äärimetallin tyylin mukaisesti kappaleista ei jää pinnallisella kuuntelulla mieleen paljoakaan, vaan niiden sisäistäminen vaatii intensiivistä uppoutumista. Cannibal Accident kertoo olevansa livenä psykofyysinen kokemus. Hannu Linkola Cannibal Accident Disgust Inverse ?. Kovempia riffejä ansiokkaan meuhkaamisen kylkeen odotellessa. Disgustin vimma pitää otteessaan noin levyn puoliväliin, kunnes ajatukset alkavat harhailla. Kaksikymmentä kappaletta deathcorea, jossa liikutaan sujuvasti itseinhon kusiselta alttarilta vaimonsyöntiin ja todetaan EU:n olevan silmukka Euroopan kaulan ympärillä. Sävellykset kantavat ja levy soi kauniisti, mutta jotain jää puuttumaan. Keikkoja ei voi tietenkään olla ilman levyjä, mutta albumina Disgust ei seiso kompastelematta omilla jaloillaan. Mustan metallin lailla suriseva, hektisesti piiskaava mutta koukeroinen death thrash saa tällä kierroksella lisäarvoa entistä musikaalisemmista melodioista. Kitaristi-laulaja Laurens Houvastin luolamiesmäinen ähinä ja murahtelu ei varsinaisesti lisää kappaleiden tarttuvuutta, mutta kitaroiden ja syntikoiden puolella Celestial Deathin synkkäsävyinen ja rytmisesti armotta ruoskiva science fiction -metalli on messevää kuultavaa. SYDÄMEEN ???. Äänimaailma on päällekäyvä ja lähes elokuvallisen suurieleinen, mutta samalla täynnä koukuttavia yksityiskohtia, jotka palkitsevat keskittyneen kuuntelijan. Niin ei koskaan kävisi hikisessä grind-iltamassa. Särmää saa kuitenkin hakea. ROSKIIN. Aluksi Disgust saa virnuilemaan, kun tempot ovat lähes poikkeuksetta tapissa ja kaikki mahdolliset asiat revitään riekaleiksi. Tavallaan ei
Puoliksi sävellettyjä, todella huonoja biisejä kuorrutetaan jousilla, kuoroilla ja uutistenlukijoiden puheosuuksilla. Hüsker Dün kanssa monia 1980-luvun parhaista albumeista tehnyt Bob Mould on kunnostautunut omillaankin. Vaikka suurimmista merkkiteoksista on jo aikaa, uudempikin tuotanto on ollut varsin hyvää. Itse musiikki on niin kelvotonta, että tarinan seuraaminen jää konseptialbumin ainoaksi pointiksi. Ainoan alkuperäisjäsenensä, laulaja Katon W. Jos Blue Hearts oli äkäisempi protestilevy, Here We Go Crazylla palataan Beauty & Ruinin (2014) tapaiseen melodisempaan ilmaisuun. Jo 1960-luvun lopulla aloittanut The Residents on aina luottanut omaan visioonsa ja tehnyt täysin uniikkia musiikkia. Nuutti Heiskala LEVYARVIOT 52. Välissä yhtye ehti julkaista To Whom Bow Even the Trees -levyn vuonna 2021. Osasyy tähän on Mouldin ilmiömäinen ja täysin aliarvostettu osaaminen kitaristina. Jo nimistä voi päätellä laulukielen vaihtuneen matkalla. Tunnelma on raskas ja tumma, mutta ilmaisu on kallistunut metallisesta rokimman ja ”kevyemmän” vanhan koulukunnan progen suuntaan. Trail of Consequence -debyytillä on ikäeroa tasan kuusi vuotta. Runolliset sanat sopivat sinänsä musiikkiin eivätkä irvistytä, mutta tulkinnassa ja laulujen sovituksissa olisi parannettavaa. Musiikissakin on tapahtunut pieniä muutoksia ja paletin laajenemista. Soololevy Black Sheets of Rain (1990) ja Sugarin kanssa äänitetty Beaster (1992) olivat täysin Hüsker Dün tasoa. Pienenä miinuksena se on myös täysin kuuntelukelvoton. Sanoja joko venytetään kummallisesti ja annetaan laiska vaikutelma, tai sitten niitä töksäytetään kuin puhuen. Mould löytää harvinaisempia sointuja, joita harva soittaja käyttäisi tai edes tuntee, ja saa ne kuulostamaan vaihtoehtorock-kontekstissa täysin luontevilta. Sugarin ystäville uusi levy on varmasti tervetullut tapaus, sillä se sisältää edeltäjiään enemmän koukkuja ja tarttuvia kertsejä nimibiisistä hüskerdümaiseen Breathing Roomiin. Edellinen pitkäsoitto Immortal Legacy (2014) otti nelisenkymmentä Bob Mould Here We Go Crazy Rise ???. Tämän väitteen The Residents on nyt päättänyt yrittää todistaa vääräksi. Kappaleet soljuvat saumoitta muodostaen yhdessä ison kokonaisuuden. Mouldin sointukulut ja melodiat ovat edelleen välittömästi tunnistettavia, mutta biisit tuntuvat silti tuoreilta. Kielenvaihto tuo oman vivahteensa, muttei pelkästään positiivisessa mielessä. Vesa Siltanen The Residents Doctor Dark Cherry Red . Vanhan amerikkalaisen viisauden mukaan you can’t polish a turd. The Residentsin ansioksi on luettava, että sen unettomuudesta kärsivästä venäläisestä fyysikkonerosta Anastasia Darkista (joka on nimestään huolimatta mies) kertova konseptialbumi on hullu ja omaperäinen. Dream Theaterin vaikutus huokui esikoisella vahvana, ja maltillisia kaikuja siitä löytyy vieläkin. Mukaan on pestattu esimerkiksi Metallican S&M-albumeilta tuttu kapellimestari Edwin Outwater. Nuutti Heiskala Hirax Faster than Death Armageddon ???. Edellisestä Blue Heartsista alkaa olla viisi vuotta, mikä on Mouldin uran tähän asti pisin levytystauko. de Penan ympärillä on vaihtunut ukkoa kiivaaseen tahtiin, mutta kalifornialainen rässiryhmä ei sellaiseen pysähdy. Sekään ei kuitenkaan ole järin kiinnostava. Kokonaisuus on kuitenkin maistuvaa progea, josta riittää ammennettavaa useammallekin kuuntelukerralle. Vaikka bändin integriteettiä ja paikkaa musiikkihistoriassa on pakko kunnioittaa, musiikkikriitikot lienevät bändin lisäksi ainoat ihmiset, jotka tulevat ikinä kuuntelemaan Doctor Darkin alusta loppuun asti. Toivottavasti seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa viittä vuotta. Myös tietyt Markku Pihlajan maneerit lipsahtavat välistä ylitulkinnan puolelle. Päinvastoin, sillä tällä levyllä paahdetaan holtittomasti ilman jarruttelua
Salaperäinen henkäily ja urkusoundit tuovat mieleen 22-Pistepirkon, eikä ihme, sillä Harmony-levyä on viilattu kyseisten tyyliniekkojen Altai-studiolla. On nopeita rokkibiisejä, tunteikkaita slovareita, simppeleitä, pitkälti lyriikoiden varaan nojaavia kappaleita ja perusvarmaa keskitempoa. Nyt vain Faster than Death myllyyn ja Converset kattoon! Tami Hintikka Spiders Sharp Objects Wild Kingdom ??. Hardcoren ja crossoverin sukuinen thrash metal laukkaa ilahduttavan vapautuneen kuuloisesti. Niin sanottu rallienglanti resonoi harvoin suotuisasti härmäläisissä korvissa, vaan mitäpä jos se kuulostaakin aivan mahtavalta vaikkapa Etelä-Amerikassa. Yhdeksän menopalan Faster than Death on henkeen ja vereen old school. Reilu puolituntinen on nopeasti kuunneltu, eikä mieli muutu useammankaan toiston jälkeen. QQQQ-biisissä piehtaroidaan maailmanlopun tunnelmissa, ja levyn toisessa espanjankielisessä palassa Combatissa halu kaataa seinät kasvaa sitä mukaa, mitä lähemmäksi ne tulevat. Yhdestätoista biisistä yksikään ei ole huono tai mainittavasti toista heikompi, mutta täysosumat puuttuvat. Hypnoottisten tunnelmien luomiseen vaikuttavat Mellotron, sähköistetty sitar sekä erilaisten efektien kuten tremolon käyttö. Suomessa on tavattu hävetä vuolaasti sitä, millaisia vaikutuksia katajaisella kansallisuudellamme on englannin ääntämykseen. Kitaristin tulkitsemat Fun in the Sun ja Life Mission ovat piristävää vaihtelua, ja levyllä riittää skaalaa muutenkin. moshpit-riennoissa marinoituneen farkkuliivin tuoksuinen pikametalli. Vuonna 2012 perustettu Spiders luottaa tuttuun sekoitukseensa 1970-lukua, autotallirockia ja voimapoppia. Lähinnä henkilökohtaiseen kasvuun ja itsensä kehittämiseen keskittyvä levy vaikuttaa teemoiltaan introspektiiviseltä, mutta sen anti levittyy vaivatta myös maapallon mitalle. Odotin bändiltä enemmän. On niitä toki muitakin. Neljännellä levyllään ruotsalaisten meno on kuitenkin totuttua suoraviivaisempaa ja revittelyäkin on vähemmän. 1980-luku hönkii väkevästi. Mystisen Neon Cave -instrumentaalin lopussa kuullaan hurja Ela Minus Día Domino ???. Kepeä aloitus Sunshine Honey lennättää yli vehreän niityn, jolla kasvaa värikkäitä jättiläissieniä. Lähimmäksi osuu ensimmäinen single Rock’n’Roll Band, joka on loistava mutta ei edellä mainittujen veroinen kappale. Levyllä on varsin rikas äänimaailma. Caldas paiskoo menemään tanssipopin puolelle harppovaa elektronista biittiä entisen hardcorerumpalin varmuudella, ja tulos tarttuu kuin katupöly keuhkoon. Tässä ei nimittäin edes yritetä peittää aksenttia, ja se on vahvuus. Uusien biisien lisäksi levyllä on uudelleenluenta Hiraxin debyytin Raging Violencen (1985) Warlord’s Commandista, ja menossa on muutenkin neljänkymmenen vuoden takaista otetta. Jokusta keskitempoista demppaustuokiota lukuun ottamatta Hiraxin kuudes kokopitkä läiskii menemään vailla pidäkkeitä. Elli Muurikainen Pink Chameleons Harmony Soliti ??. Lemonadeja Draggin’ On -biisien aikana rytmi laiskistuu, bassokuviot jumittavat ja kitarat alkavat surista. Ela Minusin nasevia tekstejä kuuntelee joka tapauksessa paljon tarkemmalla korvalla kuin tällaisessa musiikissa yleensä, kenties osin sen aksentin ansiosta. Perinteisemmät hevihommat on tällä kertaa sivuutettu, ja kaiken keskiössä on LEVYARVIOT KU VA : AL VA RO AR IS Ó 54. Parhaat biisit tulee varmasti poimittua soittolistalle, mutta kokonaisuutena albumi tuskin jää soittoon. Ja sitten levy päättyy kuin sellaiseen, seinään. Matti Riekki minuuttia, mutta tällä kertaa koko komeus riuhtaistaan noin puolta ripeämmin. Biiseissä on todella hyviä aineksia, mutta se viimeinen koukku puuttuu. Muun muassa tällaisia ajatuksia pyörii mielessä kolumbialaislähtöisen Gabriela Jimeno Caldasin eli Ela Minusin toista albumia kuunnellessa. Kotimaisen Pink Chameleonsin toisella pitkäsoitolla punktyyli on vaihtunut nykyaikaistettuun 1960-luvun pop-psykedeliaan. Epämoderni soundimaailma antaa tällaiselle vanhan liiton kohkaamiselle juuri oikeanlaiset puitteet. Tällä kertaa pääsolisti Ann-Sofie Hoyles jakaa lauluvastuuta puolisolleen Johnille. Aiempien levyjen Shake Electricin tai Burning for Youn kaltaisia timantteja ei löydy lainkaan
ELÄMÄ ON RASKASTA inferno.fi SEURAA:
Niitä tukevat toisinaan koko bändin jykevät mullikuorot, jotka tuovat musiikkiin jylhää syvyyttä ja dynamiikkaa. Yhtyeen neljäs albumi Tavastland kertoo hämäläisten kapinasta kirkkoa vastaan vuonna 1237. Hän voi muistuttaa patriarkaatin ankeudesta muttei ole koskaan saarnaava. Aki Nuopponen Moonchild Sanelly Full Moon Transgressive ???. Jo Sleepless Empiren puolivälissä tietää, että tämä on taas yhden tai kahden tähden levy, tutulla Lacuna Coil -kaavalla. Mape Ollila fonisoolo, joka vaihtuu yllättäen tuulen ääniin. Tähän on yksi tietty syy: Christina Scabbia on ilmiömäinen laulaja, jonka tulkittavaksi toivoisi hyvää musiikkia. Havukruunu maistuu pihkalta ja sydänvereltä. Levyn loppua kohti mentäessä musisointi on niin happoista, että kuulija voi nähdä pyöriviä kuvioita seinillä. Big Booty on kerrasta pesiytyvä korvamato, joka laukeaa – ”big, big booty bop, bitty boop, bitty bop!” – aina kun booty mainitaan. Sanelly laulaa nussimisesta (In My Kitchen, Boom) sekä omavaltaisuudesta ja toimijuudesta (Do My Dance, Gwara Gwara), mutta myös elämänsä vaikeammista, koskettavista puolista (Falling, Mntanami). Voimakkaasti eläytyvä ja ääntään kaikkialle venyttävä nainen on vastakohta Andrea Ferrolle, jonka laulut ovat läpiluettua ja tunteetonta huudonkaltaista ilman mitään voimaa. Full Moon on LEVYARVIOT KU VA : HE ID I KO SE NI US 56. Bändin sooloprojektinaan aikoinaan aloittaneen Stefan tulkinta vaihtelee raivokkaasta karjunnasta syvällisen melankolisiin laululinjoihin. Bändin kameleonttimainen tyylivaihdos herättää hämmästystä ja ihastusta. Ne rakentavat sillan muinaisen maailman ja luonnosta vieraantuneen nykyihmisen välille. On sääli, ettei italialaisyhtye vain tunnu saavan aikaiseksi kiinnostavaa levyä. Moonchild Sanellyn mukaan Full Moon esittelee hänet läpikotaisin. Raivoa pärskyvä bläkkisvyörytys ja soinnukkaammat osuudet soivat esimerkillisessä tasapainossa. Eteläafrikkalaislaulajaa on kuultu Beyoncén ja Gorillazin biiseillä ja omiakin levyjä on tätä ennen kaksi, mutta Full Moon on etenkin eurooppalaisyleisölle ensimmäinen kunnon kosketus häneen. Christina Scabbia on yhä parasta, mitä Lacuna Coililla on tarjota. Kun Lacuna Coil julkaisee uutta musiikkia, toivon jokainen kerta hartaasti, että levykokonaisuus olisi nyt kunnossa. Lacuna Coil on yhä jumissa muovisessa modernissa metallissa. Eeppiset mutta pituuksiltaan maltilliset kappaleet ovat polveilevia ja sisältävät rauhallisempia folkhenkisiä osuuksia, joissa kaikuu metsien ja vuosisataisten perinnetarinoiden henki. Jos Scabbian ääni otettaisiin pois ja Ferro laulaisi kaiken, jäljelle ei jäisi mitään. Sleep Through -biisin mantrainen hokema ”I wanna sleep forever” saa vaipumaan unen ja valveen rajatilaan. Hausjärveläinen Havukruunu esittää pakanametallia melodisen mustan metallin keinoin. Musiikissa kohtaavat raaka suomenkielinen black metal, väkevätunnelmaiset melodiat ja mennyttä maailmaa huokuva eeppisyys. Ja millainen se onkaan! Albumin nimi voisi yhtä hyvin tulla hiestä kimmeltävästä kuutamosta tanssilattialla, sen verran tukevasti albumin aihealueet ovat perseen kiertoradalla. Resepti alkaa puuduttaa noin kolmannen kappaleen kohdalla, ja 47-minuuttinen Sleepless Empire tuntuu puolitoistatuntiselta levyltä. Pinkkien matelijoiden kokeilunhalusta ja rohkeudesta syntyy varmasti myös tulevaisuudessa ideoi ta, jotka avaavat kuulijoille uusia maisemia. Niin musiikillinen kuin temaattinen sielunsukulaisuus Moonsorrow’n kanssa on ilmeinen. Alavireinen riffi toisensa perään kappaleista yritetään saada niin rankan kuuloisia kuin mahdollista. Vuosituhannen alussa julkaistut Unleashed Memories ja Comalies odottavat yhä kelpo seuraajaa. Moonchild Sanelly saattaa olla graafisen seksuaalinen muttei ikinä vaivaannuttava. Virpi Päivinen Lacuna Coil Sleepless Empire Century Media ?. Havukruunu Tavastland Svart ???. Tavastlandin biisit eivät ole vain tarinoita, vaan matkoja ajassa ja tunteessa
@meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET
Projektin alkuaikoina soundia dominoi power metal, mutta nykyään puolet musiikista on pikemminkin hard rockia. Jukka Hätinen Avantasia Here Be Dragons Napalm ??. Matti Riekki albuminsa. Kaiserin piipussa on riittävän omanlaiset purut, joiden luulisi saavan koko pallon stonerien silmät pyörimään. Kaiser 2nd Sound Majestic Mountain ???. Biisit ovat, kuten aina, miellyttäviä kuunneltavia, vaikka hittikynä on tällä kertaa vähän tylsemmässä terässä. Yhtye roisia ja hauskaa musiikkia, jonka genrelokerointi on yhtä riemukasta kuin sen tahdissa juhliminen – Miami bassista electrofunkiin, breakbeatistä afropunkiin ja kwaitosta gqomiin. Levyn vahvin ässä on suorastaan tolkuttomalla voimalla groovaava Oversized Load, jolla Kaiser koskettelee ihanaisesti varhaisen Soundgardenin taajuuksia. Avantasia jatkaa vankasti raiteillaan tarjoten tasalaatuista melodista hard rockia ja poweria tuttuun Sammet-tyyliin. Uuden vuosituhannen Meat Loaf eli Tobias Sammetin Avantasia julkaisee jo kymmenennen LEVYARVIOT KU VA : TU NN U DO RI S OR RE. Here Be Dragonsin konsepti on tuttu: Sammet säveltää rockoopperaa, jota hänen kanssaan tähdittää laulajatähtien kaarti. Aivan kuten fanit odottavatkin. Silti albumilla lauletaan upeasti. Mape Ollila Mogwai The Bad Fire PIAS ???. Ennustan, että jokusen vuoden kuluttua eroanthem To Kill a Single Girl (Tequila) on kasvanut kulttiklassikoksi Santigoldin ja M.I.A:n hittien joukkoon. Kyuss ja Fu Manchu – mitkäpä muutkaan – kuuluvat, mutta eivät hallitse äänitilaa. The Bad Fire ei kuulosta liiaksi vuosituhannen vaihteen suvanto–mekkala-aaltoiluun pohjaavalta, patoutunutta introverttiutta instrumentaalisesti kanavoivalta epärockilta, vaikka on ilmiselvästi samalla pellolla kasvatettu. Parhaat hetket kuullaan tunteikkaan Tommy Karevikin (Kamelot), sävykkään Roy Khanin (Conception) ja ikinuoren Michael Kisken (Helloween) tulkitsemina. Kuten 1st Sound -esikoisen, myös sen pitkään odotuttaneen seuraajan pääasialliset vaikutteet puhaltavat Pohjois-Amerikan aavikoilta. Mutta niinpä vain helsinkiläinen Kaiser julkaisi vuonna 2018 debyytin, joka heitti rennon retkueen koko maailmanlaajuisen muhjugenren kärkikahinoihin. Maamme tunnetaan aivan toisenlaisista raskaan rockin alalajeista kuin stonerista. Sen kun iskee luureihin ja raapaisee bissepullosta korkin, alkavat muuten lumet sulaa. Esteittä kulkevan albumin avainsanoja ovat groove ja näennäisen helposti etenevä riffi. Here Be Dragons kuulostaa studioprojektilta, mutta näinhän on ollut jo The Mystery of Timesta (2013) asti. Lisäksi nykyinen laulajaporukka, jonka edustajista kukin tulkitsee biisinsä Sammetin rinnalla, jää piirun projektin alkuvuosien rockoopperoista, joissa solistit roolitettiin esittämään omia replojaan tarinan osina. Post-rockin suurimpiin tai ainakin kestävimpiin nimiin lukeutuvan Mogwain ura on pysynyt relevanttina sopivan muuntautumiskyvyn ansiosta. Niin nytkin, vaikka myös poweria kuullaan. Mittava päätöspala Aftershock poikkeaa letkeästä joukosta hakemalla Sleepin ja High on Firen supermurakoita sointimaisemia
Tarttuvan mahtipontinen popralli Chin Up kuulostaa testosteronipistoksen saaneelta Keaneltä. Albumikokonaisuutta alkavat määrittää myös pehmeät soft rockja folkmaisemat, jotka sopivat Fenderin palettiin yllättävän hyvin. Matkan varrella mukaan tarttuu muutakin. Näkemyksellisesti ja ennakkoluulottomasti rakentuneen ja tyylillisesti rikkaan kokonaisuuden voi leimata ehdottoman onnistuneeksi. Monisävyiseksi piirtyvä kokonaisuus paljastaa yllättävän laajan sävykirjon niin tunnelmien, soundien kuin intensiteetinkin osalta. Uudella solistilla Linnéa Vikströmillä on taustaa metallilaulajana mutta suuret saappaat täytettävänä. Laatu notkahti muotivirtausten puhurissa. Saksofonillekin annetaan tuttuun tapaan tilaa. Jo näiden neljän kappaleen huomaa nopeasti olevan aika samasta puusta veistettyjä. Biiseissä on oikein mukavasti tarttumapintaa ilman kosiskeluun äitymistä. Se ei haittaa tippaakaan, ennen kuin levyn huomaa olevan yhdentoista kappaleen mittainen ja sisältävän myös selvästi tasaisempia sävellyksiä. People Watching on tietyssä surumielisyydessäänkin voimaannuttava ja tervetulleen humaanin kuuloinen albumi. Kolmosalbumillaan Fender nyökkäilee yhtyeille, jotka nekin ovat Pomonsa kuunnelleet. Silloin yhtye kokikin uransa kauheimman mahalaskun. Ei sen vähempää, muttei toisaalta myöskään enempää. Dirty & Divine sisältää mutkatonta hyvän mielen rokkia. Kolmekymppinen lahjakkuus sai kuulla uransa alussa vertailuja Bruce Springsteeniin, muun muassa siksi, että kertoi fanittavansa tämän 1970-luvun klassikkolevyjä. Soundiin jäsenvaihdoksilla ei ole ollut vaikutusta. Jos Sam Fenderin kakkoslevy Seventeen Going Under jäi turhan turboahdetuksi indierockpläjäykseksi, nyt brittiartisti löytää ilmaisuunsa kaivattuja uusia sävyjä. Biisit itsessään eivät ole juuri keskitasoa ihmeellisempiä, mutta Vikström suorastaan puhaltaa ne henkiin. Elli Muurikainen Destruction Birth of Malice Napalm ?. DIVARIIN . Disco on palannut lähes 20 vuoden levytystauon jälkeen. Albumin kovimpiin singleihin on puristettu häikäilemättömän hyvää melodiaa ja lyriikkaa, mutta täytekappaleet saavat albumin notkahtelemaan. Viimeiseksi vedetty Accept-laina Fast as a Shark on täysi turhake, joka vain paisuttaa muutenkin pulskaa levyä. Ne tasapainottavat romanttista toiveikkuutta juuri sopivasti tosielämän karummilla sävyillä. Disco on tehnyt levyn, joka on monella tapaa muisto 2000-luvun alun cd-singleajoista. Kun ilmaisulliset keinot ovat hallussa, kappalemateriaali pääsee oikeuksiinsa sille edullisella tavalla. Sekaan on saatu muutama terävämpi riffi, ja jokunen kuvio meinaa napata mukaansa. Aki Nuopponen Thundermother Dirty & Divine AFM ??. Kypsynyt Mogwai on uusiutunut tyylikkäästi ja jännittävästi. Ruotsalaiset veivaavat yhä energistä skandija stadionrockin sekoitusta popvaikutteilla. Jotain elämää -levyn synamelodiat soivat koko ajan isommin, isommin ja vielä vähän isommin, mutta joukosta löytyy myös tummempia ja melankolisempia sävyjä. Popkappaleissa ei voisi juuri terävämpiä koukkuja olla. vaihtelee otettaan hämmästyttävän luontevaan tapaan pienin tai vähän isomminkin toteutustavan muutoksin. Kimmo K. Kaikki luulot otetaan kuitenkin pois heti avausraidalla: Vikström on vähintään edeltäjänsä veroinen, ellei jopa parempi laulaja! Hän on albumin ehdoton tähti. Edellislevy Black & Goldin (2022) jälkeen on mennyt vaihtoon joka ikinen soittaja – tietysti bändin perustajaa, kitaristi Filippa Nässiliä lukuun ottamatta. Kappaleet ovat kuitenkin liian pitkiä, eikä yksikään niistä nouse keskivertoa kummemmaksi. ROSKIIN. SYDÄMEEN ???. Kuulijan onneksi duo ei ole matkustanut ajassa eteenpäin 1980-luvulta, jonka synavetoisen popin tarttuvalla reseptillä se teki aikoinaan isoimmat hittinsä. Tomi Nordlund Disco Jotain elämää Sony ??. Sillä ei ole Sodomin raakaa rosoisuutta tai Kreatorin aggressiivisuuden ja koukuttavien melodioiden yhdistämisen taitoa. Tami Hintikka ????. Yhtyeen faneille albumin luulisi uppoavan siinä missä vanhatkin, sillä meininki on muuttunut korkeintaan parempaan suuntaan. Nyky-Destruction on kuitenkin saksalaisten thrash metal -kivijalkojen väliinputoaja. All Hell Breaks Loose (2000) palautti Schmierin kokoonpanoon ja bändin raiteilleen. Thundermother esittelee kuudennella albumillaan uudistuneen kokoonpanon. Birth of Malice on intron ja yhdentoista biisin möhkäle. Uutuusalbumin alkupuoli on pyhitetty Fenderin intohimoisen suurelle ja paatokselliselle stadionsoundille, joka välittyy niin herran lauluäänestä kuin tuotannosta. Muutamat laululla – tai ”laululla” – höystetyt kappaleet tuovat oman lisänsä, mutta pääosin tunnelma haetaan maukkaasti soitettujen melodiakulkujen avulla. Koskinen Sam Fender People Watching Polydor ???. SOITTIMEEN ??. Jotain elämää on erittäin viihdyttävä popalbumi. Esimerkiksi singlenä julkaistu nimija avausraita ei edes pyri peittelemään The War on Drugs -vaikutteitaan. LEVYHYLLYYN ?. Terävimmät popkärjistä ovat Kauniimpi ilman sua, Muualla palaa, Routainen maa ja Maailma on tehty meille. Levyn pyöräyttää mielellään kerran tai pari, mutta suurempaa jälleenkuunteluarvoa sillä ei ole. Teksteissään Fender tarinoi tavallisten ihmisten moninaisista kohtaloista. Välillä poppia on kyllä niinkin paljon, että rockia saa ihan etsiä, mutta tämä jää onneksi vain parin biisin murheeksi. Vuodesta 1983 tykitellyt germaanirässin legendabändi porskuttaa menemään keulillaan ainoa orkkisukko, laulaja-basisti Schmier, joka oli poissa vahvuudesta käytännössä koko 1990-luvun. Suoraan Doron laulukirjasta tempaistut sanoitukset eivät paranna asiaa: ”This is our lifeblood, no right nor wrong / follow the metal, forever strong.” Minuutteja raa’asti mäkeen ja löysät pois, niin Birth of Malice olisi huomattavasti iskevämpi kiekko
Kahden vuoden takainen How Is It that I Should Look at the Stars verhosi Tamara Lindemanin sävellykset niukkoihin kamarisovituksiin. Annoskoko on tismalleen sopiva. Kansainvälisiä sävyjä levylle tuovat Viron etnolegenda Puuluup ja puolalais-ukrainalainen Dagadana-yhtye, jonka vierailu Muistellenbiisillä herättää toki myös Putinin sotaan liittyviä ajatuksia. Nelosolut iskee toisella levyllään debyyttiä ammattimaisemmin, mutta tiivistys tulisi vielä tarpeeseen. Musiikki kumartaa Kolmannen Naisen alkupään tuotannolle, lauluja sanoituspuoli taas Happoradion suuntaan. Yläpilviin levy ei kuitenkaan kurkota. Kuuluviin jätetyt stemmalaulut ja raa’at särökitarat tuovat persoonaa. Anne-Mari Kivimäki on kansanmusiikkikentän monialainen vaikuttaja, joka on tavoittanut ehkä laajimman yleisönsä Suistamon Sähkö -yhtyeen etnoteknolla. Kuinka monta kertaa suomirockin voi tehdä uudelleen. Ja toisin kuin niin moni muu musamerkkihenkilö, hän on alta nelikymppinen! Mitä tältä kaverilta vielä saammekaan. Niin korkeita kuin vaikkapa Neon Signsin ja Window’n holvit ovatkin, Lindemanin horrosmainen mietiskely pitää mittakaavan pienenä. Levyn keskivaiheen jälkeen fokus meinaa aavistuksen hukkua, mutta kaksi viimeistä raitaa palauttaa junan raiteilleen. Freckle soi jossain americanaviritteisen rockin ja kevytpsykedelian välimaastoissa, ja sen taiten rakennetut biisit tarttuvat tukkaan kautta linjan. Ty Segall on nykyisen musiikkimaailman suosikki-ihmisiäni, jonka asemia uusi duoviritys vain tukevoittaa. Sähkökitara ei mourua niin ahnaasti kuin Three Bellsillä, mutta muuten Freckle menisi mainiosti Segallin sooloefortista – siis ellei Maddenkin avaisi välistä makoisan möreää ääntään. Hänen tunnusomainen instrumenttinsa on pieni venäläisperäinen notka-haitari, jonka mahdollisuuksia Kivimäki on esitellyt varmasti perusteellisemmin kuin kukaan muu. Teos kertoo horjuvasta sisäisestä maailmasta mutta uskaltaa myös kosiskella. Viime vuonna hän tarjoili yhden sen kovimmista albumeista, kerrassaan herkullista psykedeliamaustettua retrorockia sisältävän Three Bellsin. Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti Ty Segall on värkännyt vuonna 2008 startanneen levytysuransa varrella järkyn läjän erilaisia indielevyjä, niin soolona kuin bändeissä. Humanhoodilla The Weather Station palaa linjakkaaseen yhtyesointiin; siihen jolla se on saavuttanut suurimman menestyksensä. Yhtye tutkii mieluummin hetkiä kuin avaruuksia. Ja mainitaan nyt Eppu Normaalikin, jonka vaikutus kuuluu etenkin tarkoissa kahden kitaran sovituksissa ja säröisessä kilvoittelussa. Sekään ei varsinaisesti haittaa, ettei levyn pyörittäminen kestä puolta tuntia kauempaa. Levy oli tyylikäs ja sisäistynyt, mutta sittenkin vain sivuhyppy. Vähintään yhtä kouraiseva on lokakuussa menehtyneen runonlaulajan Taito Hoffrénin lopuksi tulkitsema trad-teksti Ilon wirsi. Vaikutteista huolimatta musiikissa kuuluu oma ääni ja visio. Hannu Linkola Nelosolut Paha maailma Omakustanne ??. Lähestymistapa antaa levyn otsikolle helläpiirteisen kehyksen, mutta jää myös kiinni konseptuaalisuuteensa. Kaikkiaan Humanhood on taitava luomus, joka perustuu muutaman tehokkaan sävelkulun ohella improvisaatioon ja vuorovaikutukseen – jopa siinä määrin, että soiton tyyni tasapainoisuus ajaa kaiken muun edelle. Nyt Segall on matsannut pisamansa Color Green -bändissä vaikuttavan Corey Maddenin kanssa, ja tulos kuulostaa tyylin puolesta vähän kuin jatko-osalta mainitulle. Etenkin avauspuoliskolla Lindeman hyödyntää esimerkiksi Kate Bushin ja The Blue Nilen vetovoimatekijöitä, jotka osaava tuotantokieli liittää taidefolkin ajankohtaisiin standardeihin. ???. Matti Riekki Savage Lands Army of the Trees Season of Mist ??. Kasarisoundia päivitetään onnistuneesti niin sävellysten kuin tuotannonkin puolesta. Yksitotiseksi pelkistyvä tunneilmaisu sulaa kuitenkin raskaasti. The Weather Stationin äänimaailmoihin rakastuneet löytävät albumilta paljon aistittavaa. Karjala on hänen pysyvä kiinnostuksenkohteensa, ja Kotiin on teema-albumi evakkotiestä ja kotiseudun menettämisen murheesta. Levyllä on tietysti paljon tunnetta, mutta kokeellisena taiteilijana Kivimäki ei sorru ilmeisyyksiin. Jyväskyläläinen Nelosolut luottaa kotimaisen rouhean rockmusiikin perintöön ja tuo samalla kasarin suomirocksoundia 2020-luvulle. Laajan ja piireissä nimekkään avustajakaartin kanssa tehty albumi on melkeinpä hypnoottinen musiikkimatka, jonka skaala yltää haikeista trad-sävelmistä artistille tunnusomaiseen luuppaavaan haitaritranceen. Niko Peltonen The Weather Station Humanhood Fat Possum ??. Savage Lands on hyväntekeväisyysprojekti, joka syntyi halusta ja tarpeesta suojella sademetsiä LEVYARVIOT KU VA : IN KA HA NN UL A 60. Anne-Mari Kivimäki Kotiin Rockadillo ???. Suistamon Sähkössä hauskanpito yhdistyy vakavaan kulttuuriperinnön uudelleentulkintaan, mutta sooloartistina Kivimäki keskittyy jälkimmäiseen. Mustaa ja purppuraa kutoo paketin kasaan grungelle flirttailevalla, huomattavan synkällä otteella. Avauskaksikko Pienestä pitäen ja Turisti avaa saluunan ovet näyttävästi, ja muukin levy kuulostaa tuoreelta ja luontevalta. Artturi Siromaa Freckle Freckle God
Savage Landsin pääpukareina toimivat aktivisti-muusikko Sylvain Demercastel ja rumpali Dirk Verbeuren (Megadeth, Bent Sea, ex-Soilwork). Biisitärppeinä mainittakoon monisävyinen Out of Breath, aliceinchainsmäisen raskas Better Man, melodinen Visions of Life ja melankolinen No Remedy. Lewis on maininnut Apple Cores -levyn kumartavan vahvasti trumpetisti Don Cherryn perinnölle. Koskinen Edge of Paradise The Prophecy Napalm ?. www.power-sound.fi 02-7483932 LAAJA VALIKOIMA LAATUSOITTIMIA! SOITINLIIKE SOMEROLLA 61. Mape Ollila James Brandon Lewis Trio Apple Cores Anti??. Ensikuuntelun aikana tulee ajatelleeksi, että ehkä yhtye halusi säästää aikaa soittamalla saman kappaleen yhdeksän kertaa. Cherry muistetaan muun muassa yhteistyöstään fonilegenda Ornette ????. Tuotanto ja ilmiasu on jälleen setämäisen raukeaa, etäisesti vetreää ja soonisesti vähän puolivillaista. Trion leijaileva mutta jämäkkä työskentely vie kuulijan maailman eri kolkkiin ja takaisin. Legendaarisen hard rock -yhtyeen juhlakeikkajulkaisusarjan kolmas osa keskittyy kolmosalbumi Secret Treatiesiin (1974). Tekoälystä ja koneiden kapinasta voisi syntyä taitavammissa käsissä musiikkia, joka peilaisi lyriikkaa edes jollain tunnetasolla. Omaehtoisuus ja lievä kotikutoisuus on ollut Vermilia-albumien kaksiteräinen miekka. Villejä ryöpsähdyksiäkin kuullaan, mutta usein niille saadaan kontrastia seesteisen harsomaisista hetkistä. Se on joka tapauksessa varmaa, että tällä materiaalilla Vermilia-keikoista muodostuu hienoja riittejä. Projektiluonteesta huolimatta biisit ovat taiten tehtyjä, koukukkaita ja iskeviä. Tämä Joan Jettin, Panteran, Kingdom Comen ja ”elokuvallisten” syntikoiden vuoropuhelu käyttäytyy ainakin näissä korvissa kuin öljy ja vesi. Vermilia on yhä voimakkaimmillaan keikoilla, mutta nyt hänen sävellystensä voima ikuistuu vahvemmin levyllekin. On enää pieni matka siihen, että Vermilia tekee todella vahvan albumikokonaisuuden. The Prophecy tuntuu kuitenkin vain hukatulta mahdollisuudelta. Laulaja David Faganin ajoittain jopa heiveröinen ääni tuntuu säestävän minimalistista soundia, ei toisin päin. Olen haaveillut, että artisti tekisi joko vielä raaempaa ja äärimmäisempää metallia tai kasvattaisi soundiaan moonsorrowmaiseen mittaan, mutta Karsikko karsii näitä ajatuksia. Niitä ei ole veistetty vain samasta puusta, vaan ennemminkin saman puun samasta oksasta. SOITTIMEEN ??. Ilkeämpi voisi puhua sovitustaidon puutteesta. Emolevyn oivallisuudesta huolimatta sen materiaali ei pääse tässä muodossa parhaaseen teräänsä. Hollantilainen post-punk/new wave -yhtye Rats on Rafts on ottanut viimeisen neljäntoista vuoden ajan jalansijaa keskieurooppalaisen vaihtoehtomusiikin piireissä keikkailemalla ahkerasti. Ikä kuuluu, mutta kankeus on kiitettävän vähäistä ja osumatarkkuus niin nuottien kuin settilistankin suhteen korkealla tasolla. Maailman paras urkusoundi. Elementtien irtonaisuus ei haittaisi, jos The Prophecy ei olisi teemalevy. Riffit ja laulumelodiat vuorottelevat mutteivät kohtaa kunnolla tai lomitu toisiinsa. Edge of Paradise vaikuttaisi yrittävän luoda samaan aikaan sekä unohtumatonta teemaeeposta että rokkaavia suoratoistohittejä, mutta kun kappaleet eivät tempaa mukaansa, kumpikaan missio ei valitettavasti onnistu. Siinä mielessä kopla oikoo, että osa 24 biisin setistä oli ohjelmassa aiempinakin iltoina – ikoniset Godzilla ja (Don’t Fear) The Reaper kuullaan syystäkin sarjan kaikilla osilla. Brandon Lewis nähtiin Pori Jazzissa toissa kesänä, mutta mielellään miestä toivottelisi jo takaisin. Uuden sukupolven huippuihin kuuluva jazzsaksofonisti ja -säveltäjä James Brandon Lewis on edennyt 16. Oikeasti kappaleet kyllä eroavat toisistaan, mutta eivät tarpeeksi. KURZWEIL-sähköpianot ja -kosketinsoittimet. Parhaat hetket oikeastaan koko julkaisusarjasta tuntuvat osuvan myöhempien aikojen loistobiiseihin Shooting Shark ja Black Blade, joita ei kuultu kahdella aiemmalla levyllä. Kappaleissa kuten Afterworld ja The Day Before nämä osaset tuntuvat riitelevän keskenään. LEVYHYLLYYN ?. Jazzlevyksi kappaleet ovat perin lyhyitä, mikä tuo kuuntelukokemukseen poplaulumaista tvistiä, vaikka muutoin mennään leikkisän avantgardistinen häröily edellä. Karsikon vangitsevimmat kappaleet Vakat ja Veresi saavat metallija folkvaikutteet sulautumaan kiehtovasti yhteen 90-lukulaisen syntikkavetoisen black metalin kanssa. Mukaansa sille hän on saanut basisti Josh Wenerin ja rumpali Chad Taylorin. Lewisin foni käyttäytyy Apple Cores I -avausraidalla äksysti, jopa hyökkäävästi, mutta leppyy matkan mittaan tarjoilemaan myös soljuvan melodista maalailua. ROSKIIN Colemanin kanssa. SYDÄMEEN ???. Isla Mäkinen Vermilia Karsikko Omakustanne ??. Bändin näkemys naislauluhevistä rakentuu korkealta kireästi vetävän ja venytellen artikuloivan hard rock -laulajan varaan. albumiinsa. Maahantuomme näitä ja paljon muita. Jos nokkamiehen fonityöskentelyssä piisaa ihmeteltävää ja ihailtavaa, sitä riittää myös rytmiryhmän polveilevassa taituroinnissa. Livelevykolmikko on veteraaniikäiseltä yhtyeeltä kova suoritus. Kimmo K. Deep Below on kuin levy, jonka laittaa soimaan taustalle, kun eksistentiaalinen kriisi iskee. Kappaleet taipuvat helposti masentavaksi synkistelyksi, ja jos niitä yrittää piristää, lopputuloksena on nopeasti huomiota herättämätön hissimusiikki. Taustalla kytee jazzin lisäksi funk. Katso netistä WWW.POWER-SOUNDI.FI 02-7483932 LAAJA VALIKOIMA LAATUSOITTIMIA! Huippulaadukkaat BARE KNUCKLE -kitaramikit HAMMOND XK5. Tomi Nordlund Rats on Rafts Deep Below Fire ?. Mistään We Are the World -henkisestä puunhalailusta ei ole kyse, vaan sanomaa julistetaan raskaan metallin keinoin. Monet pitävät sitä bändin parhaana albumina, ja käsiteltävästä livesarjastakin tämä julkaisu taitaa olla niukasti paras. Porukan free jazzissa riittää tajunnanvirtaa kotitarpeiksi. Aki Nuopponen www.soundi.fi www.tammerpianojasoitin.fi Pinninkatu 26–28 TAMPERE (Tammelantorin laidalla) Avoinna ma-pe 10-18 la 9-15 Puh. Army of the Trees on myös toimiva kokonaisuus eikä vain nippu biisejä, eivätkä useat vierailijatkaan aiheuta sillisalaattimaisuutta. Häntä säestetään grooveja nu-metalilta haiskahtavin muskeliriffein sekä ajoittain äänimaisemaa lähes dominoivin koskettimin. Tietystä vajaatehoisuudesta huolimatta touhussa on vahva tenho, ja on hatunnoston arvoinen temppu soittaa kolme pitkää iltaa putkeen levytyskelpoisesti. Pääsolistina toimii ranskalaisen metalcoreyhtyeen Black Bomb A:n Sébastien ”Poun” Gobert, jonka kireästä äänestä tulee mieleen Mike Pattonin ja Geddy Leen sekoitus. Kolmas albumi osoittautuu hänen tähän saakka vahvimmaksi luomuksekseen. Vesa Siltanen Blue Öyster Cult 50th Anniversary 3rd Night Frontiers ??. Lo-fi on vaikea genre toteuttaa hyvin. BÖC hoitaa hommansa hyvin ja täysin kunniakkaasti, mutta pääsee leimallisen maagiseen lentoonsa vain hetkittäin. Tätä osastoa voisi hieman suitsiakin. DIVARIIN . Losangelesilaista Edge of Paradisea kuvataan elokuvalliseksi yhtyeeksi. hävittämiseltä. Mukaan on saatu vierailijoita muun muassa Arch Enemystä, Sepulturasta, Obituarysta, Heilungista ja Lord of the Lostista. Vermilia jatkaa vaellustaan pakanametallin ja pohjoisen kansanmusiikin uumeniin. 03-222 1300 Maahantuomme näitä ja paljon muita. Musiikki on vaihtoehtometallia, jossa on elementtejä grungesta, melodisesta kuolometallista, black metalista ja progesta. Valitettavasti bändin viides albumi ei juurikaan vakuuta vaan jää taustamusiikiksi. Karsikolta löytyy vielä unohdettavampia melodioita ja riffejä, joiden vuoksi kontrasti tunnelmallisimpien ja etäisimpien hetkien välillä kasvaa hieman suureksi
Alku-uransa ajan kuulijoita alavireisillä kitaroilla, äkkiväärillä tahtilajeilla ja viemärimurinalla murjonut, kohta kaksikymmenvuotias Whitechapel pani kaksi levyä sitten seuraajansa toden teolla koetukselle. Parhaimmillaan kokemus on immersiivinen, ja yhteyden katkeilukin kiehtoo. Harvoin asemansa stabiloinut artisti muuttaa musiikillista linjaansa yhtä radikaalisti, mutta niin vain The Valley (2019) soi puolet ajastaan miltei akustisesti ja puhtain lauluin. Amerikkalaisbändi Horsegirl heittäytyi Versions of Modern Performance -debyytillään (2022) myrskyjen silmiin. Äkkiväärät, impulsiivisesti möyrineet sähkökitarahurrikaanit ovat laantuneet ja kaikki kuulostaa kypsemmältä kuin aiemmin. Sumeilematon turpaanvetokin sai eri lailla voimaa alleen, kun välillä hengitettiin syvään. Uusia suuntia yhtye etsii yhä rihmamaisemmista instrumentaatioista, jotka tuottaja Cate Le Bon on laskostanut kerroksittaisiksi verkostoiksi. Torilla tavataan. Toivon mukaan kyseessä on vain hetkellinen hairahdus sydäntä riipivien hymnien parista. Arvosana on kai pakko nostaa kahteen tähteen, kun mukana on pari kohtalaista onnistumistakin, varsinkin lahtelaisen ”syntikkavelhon” Impun uudelleentulkinta aiemmasta Magazine-biisistä. Avauskierroksella hurmanneet kitarat on kesytetty pintanaarmuiksi. Suhde Ralf Hütteriin ja Florian Schneideriin kuitenkin hapantui, kun tuli riitaa siitä, kuka innovoi mitä. Kraftwerkin jylhän teosmaisuuden sijaan Flür pyrkii elektropoppiin, mutta siinä lajissa tarvitaan hyviä biisejä. Hurmaava impulsiivisuus ei ole sentään hävinnyt. Flür on myös hämmentynyt suhteessaan lajityypin eri aikakausiin ja jälki kuulostaa ihan liian usein nollaluvun väsyneeltä pastissilta. Tuplavinyylimittaisella Timesilla apuvoimina näyttäytyy merkittävä joukko eri sukupolvien konemusiikkitähtiä teknolegenda Juan Atkinsista ysärinimi U96:een. Ensimmäiset viisitoista vuotta bändin kelkassa matkanneille linjan pehmeneminen ei todennäköisesti maistunut, mutta edellisillä kokopitkillä vallinneen mestarillisen dynamiikantajun hylkääminen on hirveä sääli. Mitään päälleliimattua levyllä ei kuitenkaan ole. Alkupään tuotannon ystäville koittavat siis hunajaiset hetket, mutta omaan pirtaani tämänkaltainen takominen ei istu ollenkaan. Nyt se mittailee tyvenen ulottuvuuksia. Niko Peltonen Whitechapel Hymns in Dissonance Metal Blade ?. Typerät puheosuudet eivät paranna asioita. Horsegirl Phonetics On and On Matador ???. Horsegirl puhuttelee alitajuntaa myös järkeistettynä. Flür jaksaa kantaa elektronisen musiikin lippua vanhoilla päivilläänkin. Levyn ydinjännite pingottuu lakonisten lauluraitojen ja soinnittomiksi kuivatettujen komppilinjojen varaan. Soittajat jakavat saman tilan silloinkin, kun jurottavat nurkissaan. Syitä Hymns in Dissonancen linjanvedolle voi vain arvailla, mutta nyt hakataan taas päitä irti koko kolmen vartin ajan. Wolfgang Flürin, 77, vaiheilla leijuu legendaarisuuden aura jo siksi, että hän oli perkussionistina kaikilla Kraftwerkin klassikkolevyillä. Hannu Linkola LEVYARVIOT Kyseinen pitkäsoitto ja sitä seurannut Kin (2021) olivat molemmat napakymppejä. Lopuksi on osattava kuvitella itsensä mukaan siihen kollektiiviin, jota laulut vaivihkaa luovat. Niitä Timesilla ei ole oikeastaan lainkaan. Kehkeytyvyys on Horsegirlille edelleen tärkeämpää kuin aukottomaksi tilkitty sävellys. KU VA : RU BY FAY E 62. Henri Eerola Wolfgang Flür Times Cherry Red ?. Synteettisten soundien suurena ystävänä haluaisin tietysti levyn olevan ihanaa elektronista ekstaasia. Talvisen hyisessä Chicagossa nauhoitettu Phonetics On and On piirtyy huokoisin ääriviivoin. Ensin pitää hyväksyä estetiikka, sen jälkeen sitoutua puolinaisiin melodioihin. Kuulijalta albumi kysyy tahtoa. Valitettavasti se on kuitenkin ylipitkien biisien ylipitkä suo
Ja kaikkeahan ei tarvitse kuunnella, kunhan antaa itselleen mahdollisuuden löytää uutta. Nykyajan Suomessa säveltäjä Valtteri Laurell Pöyhönen taitaa tyylin salat ja on onnistunut innostamaan varsinkin big band -projekteillaan muitakin varhaisen jazzin historiasta. UUTUUKSIA TALVEN TAITTEESEEN ”Kaikkeahan ei tarvitse kuunnella, kunhan antaa itselleen mahdol lisuuden löytää uutta.” 64. Niinpä. Kun langasta saa jostain päästä kiinni, siitä vetämällä homma lähtee aukeamaan. Kun swing ja fuusio ovat jo kiinnostushorisontissani, onko jokin jazz vielä täysin sen ulkopuolella. Eräs lukija muuten somessa mainitsikin, että tämän palstan levyvinkkejä kuuntelemalla ”saattaa hyvinkin altistua free jazzille”. Hän lähestyy fusaria ihailtavan rakkaudellisesti ja ennakkoluulottomasti. Varhainen swing jazz oli minulle aiemmin erittäin vaikeaa lähestyttävää, samoin kasarin muovisen oloinen fuusiojazz. Innostuin swingistä hiljalleen, joskaan se ei ole vieläkään noussut suosikkisoundikseni. Swing on luonnostaan ”hot jazzia”, mutta ei keräilijöiden keskuudessa kuumaa kamaa. Kuvassa päättäväisen näköinen gorilla ajaa liian pienellä kolmipyöräisellä kameraa kohti ja olettavasti pyörän alkuperäinen haltija, nuori tyttö, juoksee kauhistuneena pakoon. Gorillan kohdalla on teksti ”FREE JAZZ” ja tytön kohdalla ”people who say they listen to all genres”. Suhtaudun uusiin soundiesteettisiin kiinnostuksenkohteisiini kuten isoon lankakerään. Onneksi Tepolta löytyy sitäkin. Silloin mieleeni tulevat jazzinkuunteluni alkuajat, jolloin koin osan musiikista olevan yksinkertaisesti ”liian vaikeaa”. En pidä jazzia parempana kuin mitään muutakaan genreä, joten ”huonoa” jazzia on subjektiivisesti ajateltuna yhtä paljon kuin muutakin kehnoa musiikkia. Tuskin moni muu tunnettu musiikkityyli saa osakseen niin paljon tunnereaktioita kuin free jazz, miten ikinä sen sitten rajaakin. Totta sekin, että jazz ei aina kiinnosta. Olen itse asiassa huomannut, että useat kuulematta paskaa -henkisesti jazziin suhtautuvat perustelevat kuuntelemattomuutensa syyt genren ääripäistä, tarttumapintanaan joko siantappo tai tyhjänpäiväiseksi mielletty ”hissijazz”. Fuusiojazzin suhteen suurin inspiraationlähteeni on ollut ystäväni ja Jazz kiinnostaa -kollegani Teppo Mäkynen. Silti alan levyjä löytyy hyllystä ihan hyvänkokoinen nippu, mikä on toki loogista, ovathan ne lähes aina halpislaarien täytettä. Swingin syövereihin minut johdattivat muutamat avainartistit, Artie Shaw, Jimmie Lunceford ja Duke Ellington etunenässä. Tutustuminen auttaa. Sanahan voi tarkoittaa muidenkin tyylilajien yhdistymistä, mutta jazzissa mieleen tulevat ensin jazzin ja rockin ja/tai jazzin ja varhaisen elektronisen musiikin yhdistelmät. Periaatteessa ei, sillä olen valmis tunnustamaan, että kaikkialta löytyy hyvää musiikkia – myös omaan kuunteluuni. Free sen sijaan on enimmäkseen kiinnostanut, ja viime vuosina kuunteluni onkin painottunut yhä enemmän siihen suuntaan. Taustalla pyöräilee gorilla. Kummeli vitsaili aikoinaan fuusiojazzareiden musiikillisesta briljanssista (”Me ei tehdä virheitä musiikissa, mutta ei myöskään elämässä”, totesivat Jussi Pattitussi ja Kikka Korea), ja kieltämättä fuusiota on leimannut mielessäni halki vuosien sekä liiallisen urheilullisuuden että epäilyttävältä haiskahtavan soundimaailman rasite. Törmään usein jazziin, jota en jaksaisi kuunnella, mutta pakko myöntää, että joskus sorrun itsekin lähestymään asiaa vähän liikaa muotokielen kautta ja sivuutan asioita soundiesteettisin perustein. JAZZ KIINNOSTAA > > TEKSTI MATTI NIVES Isaiah Collier, William Hooker, William Parker: The Ancients AGUIRRE/EREMITE Muriel Grossmann: MGQ live im King Georg, Köln POWERHOUSE Marshall Allen: New Dawn WEEK-END JAZZ KIINNOSTAA -OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14. Sen saa helposti esiin googlaamalla ”free jazz meme”. Tyypillisesti kuulijan mielessä häivähtänee jokin raju äärilaidan fonituuttaus, se vanha tuttu ”siantappofree”. Kyseessä on musiikillisen ilmaisun muotokieli, joten sanottava ratkaisee, ei se, millä tyylikeinolla ilmaistaan. Usein sunnuntaisin radiossa olen äitynyt ottamaan Tepon soittamien fuusiolevyjen nimiä muistiin. Osa niistä on päätynyt jopa Discogs-wantlistilleni, mikä on toki suurin kunnia, jonka uusi löytö voi kirjoissani saada. Jos jotain kynnyksiä pitäisi vielä ylittää, niin ehkä 1990-luvun alun digisoundeilla tehty ”perusjazz”, ”jazzjazz”, on minulle vielä liian etäistä. Entäs se fuusio sitten. Halki jazzin laajan tyylispektrin N äin kauan sitten hassun meemin, jota ajattelen yhä toisinaan
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi SEURAA:
N äin talvisin koen hämmentävää viha-rakkaussuhdetta pimeyteen. Sitä seuranneina kuukausina kuuntelin esimerkiksi Doc Coylen ja Eyal Levin toimittamia kahden tunnin vapaamuotoisia keskusteluja muusikoiden kanssa. Elämäkertakirjojen suurkuluttajana ikuinen ongelmani on, että tiedonnälkäni ei taltu keskimääräistä tunnetumpien artistien kasvutarinoilla, vaikka niitäkin löytyy kirjahyllyn verran. Saran levyjä voittivat Pekka Vainio ja Elina Hakonen. Muutama vuosi sitten isoisäni kuoli. Usein koko työpäivä tulee vietettyä erilaisten ruutujen ja keinovalojen loisteessa, ja aina aikataulu ei anna myöten mökki-irtiotolle. Simon Brew’n toimittaman Film Storiesin myötä kuuntelutottumukseni vaihtuivat käsittelemään toista elämänmittaista intohimoni kohdetta: elokuvia ja eritoten tarinoita siitä, kuinka ne syntyvät. Tällä hetkellä vaakakuppi on kuitenkin kääntynyt rakkauden puolelle. Paras hetki päivästä on ilta. Hektisessä arjessa se saattaa välillä unohtua. Myös kotimme on ihana paikka, sekin hieman syrjemmässä muiden maailmasta. Kun puolen tunnin pikapyrähdysten jälkeen vastaan tuli äärimmäisimmillään kuuden tunnin verran Kummisetää käsittelevä The Cine-Files, myönnän siirtyneeni koviin aineisiin. Pelkkä aiheen ympärillä hyöriminen ei tietenkään riitä, ja esimerkiksi nyt korvissani soiva entisen Collider-toimittajan John Rochan ja koomikko Matt Knostin The Top10 nojaa ennen kaikkea juontajien keskinäiseen kemiaan. Osan musiikkia olin kuunnellut puolet elämästäni tietämättä heistä juuri sukunimeä enempää. Oma tila ja rauha ovat minulle tärkeitä, ja olen onnellinen ollessani tilanteessa, jossa voin jopa valita, mistä eri paikoista rauhaa haen. Se vähä, mitä suosikkejani haastatellaan, on puolestaan usein pinnallista uuden albumin promootiota. Rioghan Darcy Rioghan Henri Erola Soundi Viime lehdessä kieli oli piilotettu sivulle 42. Taivaallista! Ensimmäiset pari vuotta ahmin lähes riippuvuuteen verrattavalla intensiteetillä aivan kaikki vähänkään koherentit metallitai rockohjelmat. Ainoat äänet ovat lumen narske kenkien alla sekä satunnaiset linnut ja eläimet, jos tiemme jostain syystä risteävät. Myös muissa maapallon kolkissa vierailleena olen tutkinut erilaisia pimeyksiä, ja nimenomaan Suomen talven pimeydessä ja hiljaisuudessa on jotain uskomattoman rauhoittavaa ja parantavaa. Synkkä talvi on monelle haasteellista aikaa. Pimeydestä voi kuitenkin saada maagista voimaa, jos sitä osaa etsiä. Onnittelut! ETSI GENEN KIELI! Genen kielen löytäneiden kesken arvotaan kaksi kolmen kuukauden lahjakorttia Qobuzsuoratoistopalveluun. VIIMEINEN SANA > > Soundin tekijä ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. Toisaalta keho ja mieli vaativat valoa pysyäkseen toimintakykyisinä, toisaalta liiat ärsykkeet verottavat jaksamista. Kun oivalsin maaliskuussa 2021, että on olemassa kuunneltavan median muoto, jonka kautta on mahdollista kuulla usean suosikkimusikanttini syvähaastatteluita, olin välittömästi koukussa podcasteihin. Yritän toteuttaa ”pimeysterapiaani” säännöllisesti myös kotona. Kauan eläköön materialismi. Satakuusikymmentäneljätuhatta minuuttia on määränä täysin naurettava, mutta entäpä kun vajaa satatuhatta tästä on puheohjelmia. Mainitun herrakaksikon listauksista on noussut lukuisia helmiä ja unohdettuja suosikkeja, joita ei löydy minkään valtakunnan suoratoistopalveluista. Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Sain kuitenkin isovanhemmilta käyttööni mökin, josta on tullut aivan korvaamaton turvapaikka kaiken aistitulvan keskellä. Mikä tärkeintä, viimeksi mainittu onnistui herättämään hyvän hetken talviunta nukkuneen harrastukseni: ostan jälleen fyysisiä elokuvia. Illan – tai päivän, näin alkuvuodesta – hämärtyessä on upea tunne istua koiran kanssa mökin kuistilla tai sohvalla ja vain nollata kaikki aistit hiljaisuudessa ja pimeydessä. Sinun tehtäväsi on etsiä se. S potify kertoi vuodenvaihteessa, että kuulun palvelun käyttäjien aktiivisimman puolen prosentin joukkoon. Missään ei näy ristin sielua, naapurimökit pysyvät tyhjinä kevääseen eikä tarvitse kauhistua yllättävistä kohtaamisista. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli KU VA : JO ON A KÄ YH KÖ 66. Siinä hetkessä asia tuntui tietenkin valtavan surulliselta ja elämä ajautui väkisin uusiin uomiin. Useimmat ihmiset viihtyvät mökeillään kesäaikaan, minun mökkikauteni alkaa virallisten mökkikauden päättäjäisten jälkeen