Soundi 03/2025 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

. . . . . ?. . . . . . . . . . . . . . . . KARJALAINEN > > JOLLY JUMPERS > > BOB MOULD > > HAVUKRUUNU > > GOOD BOYS 3/ 20 25 ?. . . ?. 13,90 € (sis.alv) J. . . . . .
12 th –14 th JUNE TURKU 2025
JOENSUU, CARELIA-SALI TO 11.9. TAMPERE, TAMPERE-TALO TO 18.9. TURKU, KONSERTTITALO SU 21.9. OULU, MADETOJAN SALI SU 14.9.KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS MA 15.9. YLIVIESKA, AKUSTIIKKA PE 19.9. TÄMÄ UNIIKKI TUNNELMA ON ITSE KOEATTAVA! Liput alkaen 59,90 € KE 10.9. HELSINKI, KULTTUURITALO KONSERTIT 19.00. LAHTI, SIBELIUSTALO LA 20.9. KOE MAAILMAN PARASTA ELOKUVAMUSIIKKIA LIVENÄ! MM. JYVÄSKYLÄ, PAVILJONKI TI 16.9. PORI, PROMENADISALI LA 13.9. PIRATES OF THE CARIBBEAN INTERSTELLAR • THE LION KING INCEPTION • GLADIATOR THE DA VINCI CODE • KUNG FU PANDA SHERLOCK HOLMES SUUREN LA CHAPELLE SAUVAGE -ORKESTERIN SOITTAESSA TUNNETTUJEN ELOKUVIEN MUSIIKKIA VOIT NAUTTIA NIIDEN KOHTAUKSISTA SUURILTA SCREENEILTÄ. MIKKELI, MIKAELI PE 12.9. HYVINKÄÄ, HYVINKÄÄSALI KE 17.9
LAHTI, SIBELIUSTALO LA 20.9. JYVÄSKYLÄ, PAVILJONKI TI 16.9. 06 Äänenavaus 08 Spotissa: Luna Kills läpimurron partaalla 10 Löytöretkellä 12 Jukka Hätinen 14 Tarkkailuluokka: The Dedes 16 Soundi 50: Kate Bush 20 Soundi-haastattelu: Erja Lyytinen 26 Jolly Jumpers 28 Bob Mould 32 Havukruunu 36 Good Boys 40 J . TURKU, KONSERTTITALO SU 21.9. PIRATES OF THE CARIBBEAN INTERSTELLAR • THE LION KING INCEPTION • GLADIATOR THE DA VINCI CODE • KUNG FU PANDA SHERLOCK HOLMES SUUREN LA CHAPELLE SAUVAGE -ORKESTERIN SOITTAESSA TUNNETTUJEN ELOKUVIEN MUSIIKKIA VOIT NAUTTIA NIIDEN KOHTAUKSISTA SUURILTA SCREENEILTÄ. TAMPERE, TAMPERE-TALO TO 18.9. YLIVIESKA, AKUSTIIKKA PE 19.9. Karjalainen 46 Martti Luther ja muovipussi: Kuusumun Profeetta 48 Elämäni Soundit: Mr. HYVINKÄÄ, HYVINKÄÄSALI KE 17.9. HELSINKI, KULTTUURITALO KONSERTIT 19.00 5. OULU, MADETOJAN SALI SU 14.9.KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS MA 15.9. JOENSUU, CARELIA-SALI TO 11.9. PORI, PROMENADISALI LA 13.9. Lordi 50 Levyarviot, pääosassa Anssi Kela 62 Kirja-arviot 64 Jazz kiinnostaa 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli 3/2025 20 26 32 28 40 KU VA : VIL LE JU UR IKK AL A KU VA : TE RO AH ON EN KU VA : JO LL Y JU MP ER S KU VA : HE ID I KO SE NI US KOE MAAILMAN PARASTA ELOKUVAMUSIIKKIA LIVENÄ! MM. TÄMÄ UNIIKKI TUNNELMA ON ITSE KOEATTAVA! Liput alkaen 59,90 € KE 10.9. MIKKELI, MIKAELI PE 12.9
Matti Riekki päätoimittaja Kate the Great 6. Tekstissä kuvataan artistin persoonaa ja imagoa menneille ajoille tyypillisin sanankääntein, joista osa ei läpäisisi nykyseulaa, mutta lopputulemana on kirkas kuva vahvatahtoisesta ja omapäisestä taiteilijasta. ÄÄNENAVAUS Luna Kills Deathmatch (ilm. Otin Dougieen yhteyttä 50-vuotissarjaamme suunniteltujen arkistojuttujen merkeissä, ja mies äityi pudottelemaan hieman nimiä ja tilanteita, joissa näitä nimiä on haastateltu. Kappale on saanut totutusti vahvojen tunteiden valtaan, mutta nykyisin sen kuunteleminen on likipitäen raastava kokemus. Teemat ovat 45 vuoden takaa, mutta eivät voisi olla ajankohtaisempia. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Army Dreamers on koskettava kertomus sodassa kuolleesta pojasta ja äidistä tämän arkun äärellä. Promootion alla olleelta albumilta nostetaan esiin lähinnä sadunomaiset elementit, mutta sen vakava puoli jää syystä tai toisesta paitsioon. Leonard Cohen, Jeff Beck, Led Zeppelin, U2, Lou Reed & John Cale, Mick Jagger & Keith Richards, Roxy Music, Dire Straits, The Ramones, Tom Waits, James Brown… Ystävystymistä yhden ja toisen kanssa, erikoistilanteita. Lukisin. Kaunis finaali Breathing puolestaan käsittelee ydinsodan pelkoa. 11.4.) John Glacier Like a Ribbon R eilun neljännesvuosisadan mittaiselle musatoimittelijan uralleni mahtuu useita unohtumattomia hetkiä artistien seurassa – mainittakoon nyt vaikkapa seikkailut Iron Maidenin kera David Gilmourin entisessä kartanossa, erinäiset tapaamiset Peter Steelen kanssa tai istuminen Ozzy Osbournen vieressä tämän ennakkokuuntelutilaisuudessa totaalisen tärykalvot puhkovassa metelissä. Kaikenlaista. Minulle Never for Everin avainosuus on aina ollut levyn kaksi viimeistä raitaa. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Jos saan toivoa, valitsisin inhorealismin sijaan menolipun lohdulliseen satumaahan. 4.4.) SOUNDI 3/2025 TEHTIIN NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: Jolly Jumpers Rural Slang FKA Twigs Eusexua Messa The Spin (ilm. Silti meilinvaihtoni Soundin entisen kirjoittajan Douglas ”Dougie” Gordonin kanssa sai haukkomaan henkeä. Erityisen suurena kulttuurihistoriallisena mainetekona pidän kuitenkin sitä, että Dougie jututti vuonna 1980 Kate Bushia – suomalaiseen rocklehteen! Myöhempinä vuosinaan haastatteluista liki tyystin kieltäytynyt artisti näyttäytyy mielessäni lähinnä satuolentona, ja ajatus, että katsoisin joskus tätä upeaa taiteilijaa – kirjoissani ehkäpä kaikkien aikojen laulaja-lauluntekijää – silmästä silmään, on kerrassaan… etten sanoisi jopa kauhistuttava. facebook.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti qob.uz/soundiparasta PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Ville Juurikkala TOIMITUSASSISTENTTI Aki Nuopponen NUMERON 3/25 KIRJOITTAJAT Aho Emilia, Eerola Henri, Heiskala Nuutti, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Järvinen Samuel, Kantola Karoliina, Keränen Toni, Kettunen Eero, Kittilä Jukka, Koskinen Kimmo, Laine Pekka, Linkola Hannu, Muurikainen Elli, Nives Matti, Nordlund Tomi, Ollila Marko, Peltonen Niko, Päivinen Virpi, Rajala Vilho, Savolainen Lotta, Siltanen Vesa, Sorvali Iikka, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT soundi@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Huom! Vastaanotamme arviolevyjä vain digitaalisesti osoitteessa soundiarviot@popmedia.fi. Tästä lehdestä löytyvän haastattelun aikoihin 22-vuotias Bush julkaisi kolmannen albuminsa Never for Everin. ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 0785-0891 51. Pari kuukautta sitten Bush antoi harvinaisen haastattelun, jossa hän vihjaili uutta musiikkia olevan tuloillaan ensi kerran sitten vuoden 2011. Voimme vain arvailla, miten paljon nykyisellä maailmantilanteella on osuutta luovuuden heräämiseen. Ilmoitinkin Dougielle, että hänen pitäisi koota haastatteluistaan ja kokemuksistaan kirja
Hän vastaa biisien tekemisestä yhdessä kitaristi Samuli Paasinevan kanssa, kirjoittaa kappaleisiin kaikki tekstit ja hoitaa myös visuaalisen ilmeen. En oikein tiedä, mikä siinä esitystavassa ja laulufraseerauksessa vetosi, mutta jokin siinä kiehtoi. R avistelevaa, raivokasta, leikkisää ja näkemyksellistä. Laulaja Lotta Ruutiainen kertoo, että Luna Kills suhtautuu tekemisiinsä erittäin kunnianhimoisesti, ja se totisesti välittyy. Musavideot on sentään ulkoistettu, mutta olen mä niitäkin joskus editoinut. Luna Killsissä Ruutiainen on löytänyt paitsi lopullisesti oman identiteettinsä myös temmellyskentän, jossa käyttää kaikkia vahvuuksiaan. Bändin debyytti Deathmatch on myrskyvaroitus, joka ei kalpene vähääkään kansainvälisille verrokeilleen. – Ei mulla ollut mitään hajua, miten se vibrato lauluun muodostetaan. Luna Killsin tekstit katselevat maailmaa terävästi ja käsittelevät vaikeita asioita suorasanaisesti ja älykkäästi. Kunnianhimon kypsät hedelmät Tapahtuu näinä päivinä. Myös Amy Winehouse teki ison vaikutuksen, siinä oli sekä glamouria että tosi rouhea soundi. Huhtikuun alussa ilmestyvä Deathmatch iskee ilmat pihalle. Joskus aiemmin on ollut keskusteluja, joissa meitä on haluttu muuttaa suuntaan, johon me ei haluta mennä. – Meillä on ollut vähän kilpaurheilijamainen tapa lähestyä tätä hommaa. Juuri siksi olen kirjoittanut alusta lähtien kaikki tekstit itse. Tällaista elementtiä ei tule tämän tyylin musiikissa usein vastaan. – Mun on pakko voida tuntea tekstit, jotta mä pystyn tulkitsemaan niitä. Bändi jopa tuottaa musiikkinsa itse. Vaikka en sitten tiedä, onko se hyvä asia, että on tullut niin paljon tekstiä omasta elämästä. Me uskotaan siihen musiikkiin mitä me tehdään ja halutaan että se tuntuu omalta. Kun Ruutiainen aloitti lauluopinnot Kuopion konservatoriossa, hän luonnollisestikin jäljitteli laulajia, joita oli kuunnellut. – Minä teen kansitaiteen, merkkaprintit ja aika paljon muutakin visuaalista työtä. Sanottava tulee harvinaisen selväksi. – Varsinkin nuorempana tykkäsin hirveästi kuunnella jazzstandardeja, tyyliin Ella Fitzgeraldia, Nina Simonea, Sarah Vaughania ja Frank Sinatraa. Se vaati tosi paljon opettelua, ja siitä tuli sitten aika iso kulmakivi mun laulutapaani. Se on mulle iso osa esiintymistä ja äänenkäyttöä, että mä tiedän mistä laulan. – Tämä liittyy vahvasti siihen, että me uskotaan omaan tekemiseemme. Ruutiaisella on jazzlaulutaustaa ja sen peruina äänessään suorastaan magneettinen jazzvibrato. Luna Kills on erinomainen esimerkki yhtyeestä, jossa taiteellinen taso ja bisnesajattelu lyövät kättä hedelmällisellä tavalla. On suoranainen ihme, jollei Luna Kills keikkaile pian pitkin Eurooppaa ja muutakin maailmaa. Bändi on löytänyt hyvät taustavoimat ja hoitanut oman ruutunsa niin hyvin kuin on ikinä pystynyt. Vaivoja säästelemätön, uutta oppiva ja kunnianhimoinen asenne kantaa nyt hedelmää. Yksi kantava elementti Luna Killsissä on Ruutiaisen laulusoundi, joka hellii ja porautuu sitten väkivaltaisesti korvahermoon. Visuaalisuus on iso osa brändin luomista. Ruutiaiselle on tärkeää, että hän laulaa todellisista tunteista. Se ei tarkoita, etteikö itse musiikki olisi meille kaikkein tärkein asia, mutta olemme halunneet oppia kaikesta lisää ja tehdä asiat entistä paremmin. Laulaja Lotta Ruutiainen haluaa pitää langat tiukasti bändin omissa käsissä. SPOTISSA > > TEKSTI VILHO RAJALA KUVA GUILTY VISUALS & LUCY ALIENNE VISUALS Kuopiolaislähtöinen Luna Kills tekee vahvaa taidetta tästä ajasta. Aidosti kansainvälisen tason laadukasta modernia metallia. 8
KARJALAINEN • JENNI VARTIAINEN KAIJA KOO • MIRELLA • NOVA TWINS UK PETE & BAS UK • SEXMANE • TURISTI AARO630 • AHTI • ANTTI AUTIO • AVERAGEKIDLUKE BATTLESNAKE AU • BEE • BENJAMIN • EDICTI EGE ZULU • GOOD BOYS • GRANDE MAHOGANY HUGO • JAAKKO KULTA • KORELON • LINDA LYTTÄ & TOHTORI GETTO • MARISKA • MICHAEL MONROE NYRKKITAPPELU • OLGA • SARA • SARA BEE • SENYA SWALLOW THE SUN • VESTERINEN YHTYEINEEN VON HERTZEN BROTHERS + LISÄÄ TULOSSA! HANKI LIPPUSI: TICKETMASTER.FI. 18.–20.7.2025 • JOENSUU KAIKKI LIPPUTYYPIT MYYNNISSÄ NYT! SHABOOZEY US • THE HU MN ALEX WARREN US • ABREU • APULANTA ARTEMAS UK • CASKETS UK • ENDSTAND GASELLIT • HALOO HELSINKI! J
Hieman taustaa. Se on hyvä linja, ja toivon hänen ja tuottaja Jarmo Huhtan seuraavan sitä myös tulevalla albumilla. Lehtola toimii solistina yhtyeissä Captain Cougar ja Twile, joten sooloura ei ole hänelle uusi alku vaan pikemminkin kiinnostava suunta. Lyriikat ovat omakohtaisia ja vahvasti kerronnallisia kuvauksia unen ja valveen rajamailta. Tammikuun lopussa julkaistu debyyttialbumi Kannattelen on oivallinen, suorastaan ihana tapahtumasarjojen rykelmä, jossa artisti vaikuttaa laulamiensa asioiden kera aidolta, herkältä ja hauskalta. Lehtola on myös kuvataiteilija, ja sekin tuntuu kuuluvan musiikin läpi. Kappaleet herättävät mielessä kuvallisia tarinoita. Toisteinen ja pelkistetty tuotanto kokoaa kappaleeseen valoa ja toivoa. JOSTAIN tuolta astuu esiin Ulla Lintulampi, artistinimeltään Ullalintulampi. Mitä se voisi olla ja miten se juuri tässä biisissä ilmenee. Tiedotteessa hän kertoo, että tänä vuonna julkaistavalla debyyttialbumilla tullaan kuulemaan elektronis-akustista popmusiikkia, joka ottaa vaikutteita muun muassa spoken wordista ja jazzista. On tavoitettu jotain omanlaista ja juuri siksi kiinnostavaa. Päässäni vilisevät nopeutetut mustavalkoiset videot Helsingistä, joissa ihmiset etenevät määrätietoisina uuden rakentaminen täydessä käynnissä. LÖYTÖRETKELLÄ > > TEKSTI LOTTA SAVOLAINEN L aura Lehtola luo lasinkirkasta omaäänistä musiikkia. Uusi suomalainen musiikki elää ja voi hyvin. Yleisesti Lehtolan musiikissa luotetaan siihen, että vähemmän on enemmän. Kaikki tuntuu olevan jotenkin järjestyksessä. Lehtola on julkaissut kolmen vuoden aikana kolme singleä, joiden tematiikka on hyvin päiväkirjamaista, raakaa ja surullista. Sovituksissa käytetään pelkistetysti instrumentteja, joiden soundimaailma on kuiva ja toteava. Lehtolan musiikki soi lähellä kuulijaa, ja tilan tuntu on kaikissa kappaleissa lähes huoneenomainen. Stadieksotiikkaa ja vetovoimaista magneettisuutta KU VA : SA KA RI PI IP PO Laura Lehtola. Lehtolan laulu tuo vanhahkoon maisemaan lämpimämmän sävyn ja ripauksen sitä ihmeellistä eksotiikkaa, jossa yksilöllä onkin ihan oma salattu surunsa. Lähinnä vaskipuhaltimista, Rhodesista ja rummuista muodostettu kombo tuntuu hyvältä, yhtä aikaa vanhalta ja uudelta. Mutta siitä stadieksotiikasta. Tiedotteessa Ullalintulammen kuvaillaan innostuvan ilmassa kelluvasta pölystä ja runoudesta kaupunkien eri kolkissa. Hänen uusin singlensä Vieraita katuja sai päähäni pyörimään itsekeksityn termin – stadieksotiikka. 10. Vieraita katuja on kaunis kuvaelma jännityksestä, ihmettelystä ja muutoksesta
Hänen aiheensa ovat yksityisiä, mutta niihin pääsee mukaan. Yhtye on tuottoisa, sillä neljätoista kappaletta sisältävä debyytti And She Caught a Glimpse of the Ocean julkaistiin vain vuosi sitten. Artistin kuva tarkentuu kuulijalle kuuntelujen myötä. Klara LaFleurin yleissoundissa kuuluu leikkisyys ja debyyttialbumi kimpoilee moneen suuntaan. Huiskon lisäksi bändissä soittavat Oskari Niemi (rummut), Melik Turunen (basso) ja Joonas Pihala (kitara). Corals-kappaleen puolestaan huipentaa sen loppuosan keskitempoinen tuplabasari rykelmä. SOUNDI-SOITTOLISTAT: qob.uz/soundiparasta qob.uz/soundiloytoretkella PA RA ST A JU UR I NY T LÖ YT ÖRE TK EL LÄ 11. Yhteisiä kipupisteitä ja huumorin aiheitakin löytyy. Erityismaininnan ansaitsevat Yllykekoneen vetovoimainen magneettisuus, Homelaulun minimalistinen surrealismi ja Alan hommiin -kappaleen oivaltava kokonaisuus – se sijoittuu mielikuvissani lempipaikkaani, jos ei sohvannurkan syleilyyn, niin ainakin sen läheisyyteen. Samalla se on ensipuraisu bändin tänä vuonna julkaistavalta toiselta albumilta. Helmikuussa julkaistu Flame Girl on dreampopin ja vaihtoehtorockin sopukoissa vakuuttavasti soiva single. Ullalintulampi. Ullalintulampi on lyyrikkona virkistävän omanlainen. Oululaislähtöinen Ullalintulampi ja tuottaja Mikko Kanniala (Neiti Olga, Sepikka, Rohkeat Kuvat) ovat jonkin todella hienon äärellä. Kappaleiden tuotanto on onnistunutta, ja siitäkin paistaa välittömyys. Tämän taidon on sisäistänyt uuden polven indieyhtyeeksi itseään kutsuva Klara LaFleur. Levyllä on niin vaikutteita vuosikymmenten takaa kuin hauska hipaisu hyvin persoonallista modernia lähestymistä, josta seitsemäs raita Feather tuotannollisine ratkaisuineen on hyvä esimerkki. Ja tämähän on toivottavasti vasta alkua! HITAIDEN kappaleiden grooven ylläpitäminen on yllättävän vaikea, joskus jopa mahdoton tehtävä. KU VA : KA TA RIIN A NIK KIL Ä Albumi heräilee kuulijan mukana hiljalleen ja päästää hänet kuuntelukerta kerralta lähemmäksi. Miten ylläpitää notkeaa tunnelmaa ilman, että koko homma leviää käsiin. Yhtyeen solistin Miikka Huiskon ote on lempeä ja soljuu loistavan yhtyeen sylissä. Klara LaFleur. Kyse on hyvin pienistä nyansseista, tarkkuudesta ja toisaalta sen tarkkuuden huomaamattomuudesta
JUKKA HÄTINEN Soundi-kolumnisti KU VA : PIX AB AY 12. tammikuuta klo 19.27. Levysoitintakaan ei ole ollut sitten 80-luvun.” Tässä korvensi kaksi seikkaa: Puhumme artistista, joka on tehnyt päätöksen julkaista albuminsa myös vinyyliformaatissa, mutta ei ole henkilökohtaisesti kiinnostunut fyysisistä levyistä. ”Sinkkujen hinnat pyörivät normaalisti 2–5 euron kieppeillä. Yllä olevassa kappaleessa kuvattu osa minua tulistui Anssi Kelalle tammikuussa. Sinkkulaarit ja -boksit ovat usein hieman hankalasti saavutettavissa, ja nopeasti oman mukavuusalueen ohi menemisen jälkeen sinkkuja on arvioitava tuntemattoman esittäjän nimen, biisin otsikon, julkaisuvuoden ja julkaisijan perusteella. Kuva itsessään oli harmiton mutta tekstin kanssa paritettuna myrkkyä. Ja Anssi Kelakin ostaa käytettyjä sinkkuja, joista ei enää rojalti ropise! Tärkeä vinyyli silti on. ”Tämä kipinä syttyi yllättäen, sillä en ole ostellut levyjä ainakaan kymmeneen vuoteen, eikä vinyyli formaattina ole ihmeemmin kiinnostanut. Ruotsalaislähtöinen suoratoistopalvelu toimii päinvastoin ja valuttaa vesihanan lailla musiikkia, kunnes se on vain ei-hiljaisuutta. Harvinaisuuksista saa tietysti pulittaa, mutta en minä ole kiinnostunut sellaisesta keräilystä.” Soittimekseen hän oli hankkinut mahdollisimman edullisen kannettavan, jonka ”äänenlaadussa ei totisesti ole hurraamista”. Mietin myös jonkinlaista viileyden ja uskottavuuden mittaria. Myyntiennätyksiä tehtailevat juuri ne samat taylorswiftit ja billieeilishit, jotka myös striimaavat eniten. Kela lisäsi sosiaaliseen mediaan valokuvan levysoittimesta ja jokusesta seiskatuumaisesta levystä torstaina 9. Olkoot akselit vaikkapa käytettyä rahaa ja aikaa, omistautuneisuutta ja suoranaista mielipuolisuutta, kaikki muu on jotain muuta – ja todennäköisesti vähemmän. Seiskatuuma on toiseksi paras formaatti. Nyt kun sain tämän vuodatuksen sisältäni, en ole enää lainkaan kiivastunut Kelalle. On pohdittava hintaa ja tehtävä radikaaleja päätöksiä joko ostaa sokkona, kuunnella kaupan soittimella (eli nähdä lisää vaivaa) tai siirtyä kylmästi sinkkupötkössä eteenpäin. Soivaan kappaleeseen on keskityttävä, koska se soi nyt ja loppuu kohta. Vaikka otsikot kertovat joka vuosi ”vinyylibuumista”, suoratoistopalveluista saatavilla roposilla kitkuttelevan artistin pelastajaksi vinyylistä ei ole. Lisäksi levyaddiktin sairaus nosti päätään jonain kummallisena reviirinsuojelun tunteena. Seiska on myös niin epämoderni ja zeitgeistin vastainen formaatti kuin mahdollista. Postuumisti monet tapaukset hämmästyttävät, kuten vaikkapa tällä hetkellä kuuntelemani ohiolaisbändi Switholdin ainokainen, hidas ja likainen psykefunkpläjäys Slow Burner 50 vuoden takaa. Pahemmaksi muuttui. Kuinka palkitsevaa se onkaan, kun ennalta tuntematon bängeri löytyy sopuhintaan! Mitä tulee vielä Anssi Kelan kuvaan, valtaosa siinä näkyvistä singleistä on todella hyviä. Pääni menee mutkalle tässä post-ironian ja uusvilpittömyyden aallokossa. Ne myös jossain määrin demokratisoivat formaattia: minimalistinen design ohjaa huomion teoksen nimeen ja itse musiikkiin. Voisin kirjoittaa levykauppojen elämänlaatua kohottavista vaikutuksista sivutolkulla empiirisiä havaintoja, mutta keskitytään aiheeseen: seiskatuumien pläräys on todellinen kuninkuuslaji. Oikeastaan kiitän inspiraatiosta, Anssi Kela. Sillä pidetään pystyssä kivijalkalevy kauppoja, joita ilman tuskin voisimme kutsua itseämme sivistyneiksi, tai edes ihmisiksi. Kaiken kukkuraksi Kela tekee kardinaalierheen toteamalla kommenteissa ostavansa vain kansitaiteella verhoiltuja sinkkuja ja jättävänsä geneerisissä paperitaskuissa olevat muille. Halpislaarin sinkkuja muovisella matkasoittimella. Kelan mukaan paras puoli harrastuksessa on seiskatuumaisten edullisuus. Minkälaista levynörtteilyä tämä oikein on. Hautasin ajatuksen, kun hiffasin lähipiiristä löytyvän ihmisiä, jotka onnistuvat kertomaan yhdellä katseella, kuinka subjektiivinen tuo määre on, ihan sama minkälaista krautrockin Graalin maljaa tai brittipsykedelian helmeä levyhyllystä vilauttaakaan. Kolmen minuutin musiikkinäytteen kuuntelun eteen on nähtävä miltei kohtuuton määrä vaivaa. ”Innostuin loppuvuodesta ostelemaan vanhoja vinyylisinkkuja”, Kela aloitti saatteen. Mihin näin kova bändi katosi, ja miksi. Tulevat tänne ja ostavat levymme, joista vielä hetki sitten eivät olleet tippaakaan kiinnostuneita. Visuaalisesti viehättävintä seiskoissa ovat tietenkin levymerkkien labelit ja graafisin elementein varustetut kuoret. Seiskatuuma on musiikkiteollisuuden armottomuudesta muistuttava formaatti – monesta yhtyeestä jäi maailmaan vain yksi single. Maxisingle on tietenkin paras, mutta siitä toisella kertaa. Sinkkuja N örtteilyn nelikentän akselien määrittelyn voisi aloittaa sijoittamalla Anssi Kelan Ritari Ässä -auton oikeaan ylänurkkaan
Nyt käydään läpi kaikkea suurta, mikä pitää päästää räminällä ulos, Stenfors toteaa. The Dedes sopi täydellisesti. ”Tällä hetkellä ei ole aikaa rakkauslauluille.” MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT: WWW.SOUNDI.FI/DEMOEFEKTI Tulevaisuuden tekijöitä. – Kun saatiin se valmiiksi, ajateltiin heti, että tässä on jotain, mikä kuulostaa meiltä, yhtyeen biisintekijä ja toinen laulaja Laura Lepistö muistelee. – Laura on sellainen kiehuva ja kupliva keitto. Alusta saakka tuotannossa on kuitenkin kuultu särökitaraa. Tunteita ulos räminällä ja säröllä Rock tuli kuvioihin, kun mainittu kitaristi Ester Sevilem alkoi kirjoittaa kappaleita. Se ei ole estänyt synnyttämästä provokatiivisia biisejä heistä. Bändin jäsenten musiikkimaku yltää rockista jazziin, ja yhteistä suuntaa jouduttiin pähkäilemään hetki. – Se on mielestäni parasta. Sen yhden hahmon nimi oli DeDe, Stenfors taustoittaa. Sivumennen mainittakoon, että kyseinen ”faija” on kitaristi Jan Stenfors, joka tunnettiin Hanoi Rocks -aikoinaan nimellä Nasty Suicide. Stenfors toivoo, että yhtye pääsisi heittämään keikkaa isoissa tapahtumissa ja festareilla. TARKKAILULUOKKA > > TEKSTI EMILIA AHO T he Dedes -rockbändi koostuu viidestä nuoresta helsinkiläisnaisesta, jotka käsittelevät räminällä ikäluokkaansa koskevia aiheita ja teemoja. Ensimmäinen sinkku Pretty Mind saatiin ulos jo saman vuoden elokuussa. 14. The Dedesin kappaleet kertovat aiheista ja tunteista, jotka niiden tekohetkellä hallitsevat elämää ja mieltä. Hempeilyyn The Dedes ei taivu. – Meidän kitaristi tekee jonkin verran sanoituksia. Bändiin kuuluvat myös rumpali Evie Kautonen ja basisti Vilma Hautaluoma. Yleensä sävellän hänen kanssaan niin, että tulen puolivälissä projektia mukaan, Lepistö kertoo. – Odotan vaan, että ihmiset näkevät meitä lisää livenä, koska tiedän, että meille olisi paljon ottajia. – Meistä kahdesta mä olen ehkä enemmän se, joka voisi olla studiossa 24/7, Lepistö naurahtaa. Uutta musiikkiakin on tulossa, mutta millaista ja millä aikataululla, jää mysteeriksi. – Se ei todellakaan ollut heti rock, mutta sitten kun se tuli, tuntui siltä, että se on meidän juttu, Stenfors kertoo. Tykkään livemeiningistä, ja palaute on silloin välitöntä, Stenfors sanoo. – Meillä ei ollut vielä nimeä ja puhuimme biisistä lyhenteellä DD, Lepistö kertoo. The Dedesin ensimmäisen sinkun säveltänyt Lepistö on kuunnellut eniten ”indietä sekä vaihtoehtoista ja progressiivista musiikkia”. Nimen saanut bändi hommasi kesällä 2022 treenikämpän, minkä myötä innostus musiikin tekemiseen heräsi tosissaan. – Tällä hetkellä ei ole aikaa rakkauslauluille. Yhtye sai alkunsa kansalaisopiston lauluopinnoista, joiden myötä toisilleen tuntemattomat naiset päätyivät samaan ryhmään työstämään biisiä. – Viime silauksissa on vielä tehtävää, Stenfors päättää. – Olin suuri Moderni perhe -sarjan fani. Nuorten naisten rockbändi The Dedes tekee provokatiivisia biisejä miehistä. Sieltä tulee hirveästi ideoita, Stenfors kuvailee. – Ne eivät ole tositarinoita, mutta perustuvat tilanteisiin, mitä ollaan koettu tai nähty, Stenfors kertoo. Yhtyeen sisällä ei ole tarkkaa työnjakoa biisien tekemisen suhteen. Kyseistä kappaletta bändi ei enää suostu soittamaan, mutta jälki siitä kulkee mukana yhtyeen nimen muodossa. Eräällä ruokiksella bändin toinen laulaja Jasmin Stenfors oli pohtinut, että nimen täytyy olla simppeli. Bändi on päässyt puskemaan tuntemuksiaan ulos myös keikkailun merkeissä. – Mun faija tuli joskus meidän kitaristin luo ja sanoi: ”Laitetaas sulle vähän säröä”, Stenfors kertoo. The Dedesin rockista voi löytää vaikutteita ainakin popista ja grungesta. Kaikki saavat toteuttaa omia ideoitaan. Kaksikko kertoo suurimman osan yhtyeen kuulijoista olevan miehiä
Rentoutunut äänensävy ja naurunpyrskähdykset Katen taholta ilmaisevat, että minut on hyväksytty. Kate satuilee edelleenkin menninkäisistä, keijuista ja muista lastenkamariaiheista. . Laulut saavat lempeän kohtelun Kate Bushin korkealta, hypnoottisesti leijuvalta ääneltä. »Se on minua itseäni, ei niinkään heijastumaa musiikkibisneksestä. Meidän tulisi tajuta, että kaikilla meillä on huonoja päiviä, me olemme mustasukkaisia ja meihin sattuu. 16. Jokainen on epävarma ja haavoittuvainen. . Se on poppia vahvimmillaan. Ajattelin, että Kate on vilpitön ja suora ihminen, älykäskin. Kaikkihan ovat innostuneet selviytymään jutuista, joista on pakko selvitä. . Ei ole mitään syytä kieltää sitä. . Tuo ääni ei koskaan haasta, se tyynnyttää. . . . . Hänen kuvittelukykynsä on niin laaja, että todellisuus ja fantasia sekoittuvat keskenään. . Hänen pähkinänruskeat silmänsä vetoavat minuun heti tavatessamme. Hänen imagensa on suunniteltu itsevarmaksi ja hiukan röyhkeäksi. Mutta kun katson sitä uudelleen niin miksi ei... Kate Bushin kolmas albumi on nimeltään »Never For Ever». . Yritän joka hetki tuoda tätä heikompaa osaa itsestäni esiin ja silti yleisö näkee vain julkisivun. Laulujen jokainen ajatus lähtee dekadentista elämäntyylistä eikä ole kosketuksessa jokapäiväiseen hullunmyllyyn. . hahmot ovat hiukan satumaisia. . Ulkopuolelta kaikki näyttää menevän hyvin, mutta ihmisten sisin onkin piilossa. Ennemminkin yritän välttää sen esilletuomista.» Silti »Never For Ever» -levyn kansitaide viittaa vahvasti lastenlauluperinteeseen... Hän tuo mieleen tikkunekun, joulun takkatulen ääressä, satuhahmot. »Ihanaa että sanot noin! Minä olen nähnyt sen vain kaoottisen anarkistisena kantena, jossa erimuotoiset oliot ryntäilevät sinne tänne. . Tuo nauru tuntuu muutenkin olevan hänen viihtyvyytensä mitta, ja silloin tällöin haastattelu elävöityy viehättävästä kikatuksesta. Laulut ovat entisestäänkin tyylikkäämpiä, mutta rockia vain nimeksi. . Kate Bush on kaunis. . . ?. . Disneymaiset sävelmät tipsuttelevat kukkapuutarhojen läpi ja hurmaavat hahmot kohtaavat toisensa lastenlaulujen maastossa. Jokaisessa meistä on lapsi ja minussa kai tavallista voimakkaampana. Onko lapsenomainen viattomuus harkittu ele. . . En todellakaan ollut varma, että se näkyisi esiintymislavalla tai haastatteluissa, mutta tätä asiaa minun on mahdoton tarkastella puolueettomasti. Viatonta seksiä satumaassa When, when I am a man I will be an astronaut and find Peter Pan 2nd star in the right Straight on till morning. . . Kuitenkin ihmiset jatkuvasti vitsailevat toisten epävarmuudelle sen sijaan, että yrittäisivät auttaa.» ?. Kun lisänä on vielä aseistariisuva hymy, en voi muuta kuin omaksua ystävällisen asenteen haastateltavaani. Luulen, että ei ole kovin terveellistä korostaa viattomuutta harkitusti. Ne lapsekkaat fantasiat ja mystiset satuainekset, jotka löytyvät hänen lauluistaan merkitsevät monille hänen ihailijoilleen sisäistä hyvänolon tunnetta ja varmuutta tässä muuten niin julmassa maailmassa. . . . . . Sen terapeuttinen arvo on mitattavissa kullalla. HAASTATTELU DOUGIE GORDON Alkuperäinen artikkeli julkaistiin Soundin numerossa 10/80. »Ei suinkaan. Ne ovat lumoavat. . Kuinka ihmeessä hän sitten välttämättä haluaa esittää lauluja, jotka ovat niin eskapistisia. . K ate Bush on äärimmäisen viattomuuden henkilöitymä. Olen niin täynnä monikasvoisia tuntemuksia.» Kate Bushin musiikki on täynnä tunnearvoja vihjaten, että hän ha luaa paljastaa menneisyytensä. . Se on kokoelma taidokkaita lauluja ja samalla Katen hienoin saavutus. Hän ei kiinnitä huomiota inhimilliseen kärsimykseen – paitsi läheisten ihmisten pikku harmeihin
On kysymys tunnelmasta, joka välitetään kuuntelijalle. Kate on täysin tietoinen tästä ja myöntää sen olevan piinallista. Tuskin osaisit vastata siihen kysymykseen itsekään, se on todella vaikeaa.» »Yritän jatkuvasti tehdä Kate Bushista sen mitä hän, persoonana, haluaa olla ja tehdä. Tunnen vieraantuneisuutta. Ne ovat kuin unia, joista kerron ystäville.» Entä mitä on musiikin takana. Minun on pakko hyväksyä myös siihen sisältyvä sähläys. Millainen Kate Bush on yksityiselämässään. Rockbisnes vaatii sitä tunnetulta tähdeltä. Levyllä pystyn edes hiukan väläyttämään todellista minääni. »Päin vastoin, ne paljastavat. »Minun sosiaalinen tilanteeni on jatkuvaa kamppailua kommunikaatiosta. Eivät he ole kiinnostuneita muusta kuin siitä mitä minä heille edustan – pop-tähtenä.» Sosiaalisen kanssakäymisen täytyy olla raskasta ja masentavaakin kun sitä harrastaa ympäri vuorokauden. Ihmiset eivät halua keskustella Kate Bushin kanssa. Tanssikuviot ovat siirtyneet hänen musiikkiinsa. Ja päästäkseni huonoista fiiliksistä uppoudun työhöni.» ONKO TANSSIMINEN SYNTIÄ. Ne tuovat oman lisänsä esiintymisiin mutta toisaalta asettavat melkoisen. Siitä huolimatta laulut eivät paljasta todellista Kate Bushia. »Siihen minun on vaikea sanoa mitään, sillä en tiedä mitä minä olen. Pyrin poistamaan vihanpurkaukseni ja tarpeettomat haluni.» »Ihmisten välillä on jatkuva taistelu», hän kiihtyy omasta mielipiteestään. Arvaan mitä he tahtoisivat sanoa, mutta eivät uskalla jne.» »Minun elämäni on yhtä kuin työni. Laulut jotka tein esimerkiksi kolme vuotta sitten eivät enää toimisi, koska olen kasvanut henkisesti noista päivistä. Hänen silmänsä loistavat. Kate on 22-vuotias. Kuusitoistavuotiaana hän peri mukavan summan rahaa, jonka ansiosta hän saattoi tehdä kaiken oman päänsä mukaan. Mutta uuden levyn laulut eivät ole omakohtaisia. »Jos ihmiset olisivatkin yhtä halukkaita rentoutuneeseen keskusteluun kuin sinä niin kaikki olisi OK, mutta kun joudun tilanteeseen, jossa kohtaan huoneellisen vieraita tyyppejä kummallisia juttuja tapahtuu tajunnassani. Olen usein ajatellut, että voisin nimetä laulut sen päivämäärän mukaan jolloin olen ne tehnyt. Taustanaan hänellä on keskiluokkainen kasvatus ja peruskoulu. Leonard Cohenin laulut kertovat niin paljon niiden tekijästä, eikä se haittaa, vaikka ne eivät olisikaan tosia, sillä laulun todellinen tarkoitus paljastuu muutamasta rivistä. Lauluni käsittelevät aiheita, joista olen sillä hetkellä kiinnostunut. Kate esitteli itsensä suurelle maailmalle tanssijana. Ne ovat kuin päiväkirja
Mitä oikein voin tehdä. Se on fantastista koska, kuten 99 % naisista, minä epäilen itseäni siinä suhteessa. Ei minulle tule eroottisia fiiliksiä jos katselen omaa videonauhaani, joskin ymmärrän toisten päinvastaiset tuntemukset...» »Seksi on osa minua. Samoin se toimii seksuaalisena tai epäseksuaalisena välineenä.» »Minä analysoin tanssiliikkeeni nimenomaan tanssijana, enkä sitä paitsi näe itseäni seksikkäänä. Laulussa esiintyvä nainen on melko ”streitti” ja rakastaa aviomiestään, jota esittää funky basso. Tanssiminenhan on sitä, että käyttää vartaloaan tunteiden ja informaation välittäjänä. Olen imarreltu siitä, että yleisö näkee minut seksikkäänä. Sen videoesitys kertoo kummallisen tarinan vaimosta ja rakastajattaresta, jotka asettavat ansoja aviomiehen rakkaudelle. Kuinka pitkälle voin mennä taiteellisessa mielessä näyttämällä pikkuisen tissiä. »Hyväksyn sen mitä sanot, mutta toisaalta en voi antaa mielipiteesi vaikuttaa taiteelliseen kehitykseeni. Typerää peliä! Päätimme vain kuvata tilanteen vilauttelemalla paljon paljasta pintaa ja vetämällä homman överiksi.» Tuollaiset viittaukset seksiin haittaavat muuten harmitonta pop-laulua. Kate näyttelee kumpaakin naista. Laulu vaatii sitä, ja silti ihmisten mieleen jää vain pepun heilutus tai väläys rinnoistani... Kuitenkin hyväksyn kritiikkisi ja olen samaa mieltä kanssasi. »Se on pelkkää teatteria. Koska Kate on vähintäänkin hyvin rakentunut nainen, ei mielikuvitukselle jää varaa erehtyä siitä mitä tämä leopardinnahkaisiin bikineihin pukeutunut nainen tarkoittaa. Kertosäkeessä esiintyy naisen sisäinen minä, joka haluaa testata miestä. Jotta miespuolinen yleisö saisi haluamansa on tanssiteatterin ja seksi-show’n välinen ero pidettävä hiuksenhienona. Ihmiset muistavat seksisymbolit, mutta unohtavat laulun sanoman. Sitä ei kannata kieltää, ei se auta.» 18. Onko se sinun mielestäsi huoraamista?» Totta kai. Kohtauksessa jossa rakastajatar houkuttelee miestä synnintekoon tanssiliikehdintä vahvasti alleviivaa suorasukaisen seksin väkivaltaisuutta. painon Katen tapaisen naisen harteille. Laulu kertoo kahdesta typerästä ihmisestä, jotka ovat epäluuloisia toisen tunteista. Minulla on seksuaalista energiaa joka tulee esiin myös lauluissani. Ja Babooshka on se nainen, joka tekee kaikkensa saadakseen miehen omakseen. Tästä on hyvänä esimerkkinä ykköshitti »Babooshka». »Totta, se on ongelma. Mutta vaikka pukeutuisin säkkiin, minua pidettäisiin seksikkäänä. Onko minun tykkänään lopetettava tanssiminen. Naiset ovat tarrautuneita omaan seksuaalisuuteensa
Minua kiinnostaa suuresti edes yrittää asettua vanhempieni asemaan ja tarkastella, miltä heistä tuntui, kun perhe muuttui, lapset varttuivat, kapinoivat heitä vastaan, eivätkö vanhemmat muuta halunneet kuin jättää vähän ovea auki, jotta he voisivat katsoa ihmistä, jossa on jotain heistä itsestään.» Mutta katsoo Kate Bush »Never For Ever» -albumilla myös tulevaisuuteen. Hieman outona, mutta yhtä kaikki vetoavana se antaa täydellisen kuvan Kate Bushista ja hänen lapsuudestaan. Kate on samaa mieltä... Ihmiset kyselevät mitä shampoota käytän tai mistä ostan pukuni. That’s cool.» NYT TAI EI KOSKAAN Keskustelu kääntyi uuteen älppäriin ja väistämättä vertailuun ensialbumin (»The Kick Inside»), kakkosalbumin (»Lionheart») ja sen välillä. »Ehdottomasti. »Halusin siinä laulussa oikeastaan sanoa vain, että me olemme kaikki vanhempiemme kaltaisia. Se on pirun vaikeaa. Kate Bush on yltänyt pieneen mestariteokseen, jos sanoitukselliset puutteet voi antaa anteeksi. Se saa minut tekemään juttuja, joista yllätyn itsekin. Yksi yritys siis paljastaa tahra kiiltävässä haarniskassaan. Olin hyvin yllättynyt sen saamasta suosiosta. Se on rasittavaa.» Mutta mitä muuta sinä voisit odottaakaan. Meillä on heidän geeninsä ja tapansa – puremme kynsiämme ja kaikkea sellaista. Kate Bush on yhteistä omaisuutta… »Tiedän, tiedän. ”Never For Ever” on tätä päivää. Musiikkibisnes on paskaa. Se on tulkinta Walt Disneyn teemoista, jotka pureutuvat syvälle perheen sisäisiin suhteisiin. Koko albumia innoitti tietokonesyntesoija, joka syöttää tavalliset äänet tietokoneeseen, mikä taas muuttaa ne musiikiksi. Olin juuri palannut Japanin kiertueelta, menin kahdeksi viikoksi studioon ja sitten tukka suorana Amerikkaan ja Australiaan.» »Olen oppinut läksyni. Katelle ominaiset äännähdykset, huokaukset ja ulvahdukset löytyvät toki yhä levyltä ja liittävät sen aiempiin levyihin. Täytyy omata sokeaa luottamusta ja silti olla koko ajan varuillaan. Olen kuule hurjan innoissani siitä.» »Never For Ever» on viihdytysarvoltaan vankkaa valuuttaa. Tiedän että se hämmästyttää sinua, mutta tässä leikissä on pysyttävä optimistisena, muuten se nielaisee sinut ja sinä päädyt sätkyukoksi. Se heijastelee minua ja sitä, mihin nyt olen menossa. Mainitsen, että »Lionheart» oli selvä pettymys. Mutta koska siinä liikuu rutkasti rahaa, sen varjopuolet ovat voimakkaat. Minun on yritettävä tulla toimeen tuon tosiasian kanssa.» »Minä olen niin ristiriitainen. »Olen enemmän kuin innostunut. »Se sisältää liiaksi kaoottisia fiiliksiä. »Tulevaisuudessa yritän kehittää vartalostani jotain enemmän tehdä siitä taiteen itsessään.» ROCKBISNES ON PASKAA Huolimatta väärinkäsityksistä ja rockbisneksen paineesta Kate on yhä innoissaan musiikista. Se on täynnään yllätyksiä – kerrassaan virkistävää alalla, jossa uutta taitajaa saa etsiä kauan, pienet mestariteokset ovat harvassa eikä suuria oikeastaan ollenkaan. »Musiikki on ideoiden elävöittämistä. Minä olen kuin jokin väärinkäytetty kone. Mutta jos minua käytetään, niin myös minä osaan käyttää bisnestä. Minä haluan pitää itselläni täydellisen kontrollin, tahdon päättää omasta taiteestani, sen kaikista osastoista – myös omasta ruumiistani.». Hän näkee sen taidemuotona. Sillä jos kestät hivenen höperön fantasian, ihastut tähän albumiin varmasti. Olin liian väsynyt sen levyttämisen aikana. Otetaan esimerkiksi tiedotusvälineet. Ehkä parhaiten albumi kiteytyy piisissä »All We Ever Look For», johon on vahvasti vaikuttanut Peter Gabriel. Levyllä on sekä pehmeitä sävyjä että rempseää varieteemeinkiä – hunajaiset singlepiisit luovat kontrastia kypsille rockeille. Ja minulle se oli ihan kuin olisi löytänyt puuttuvan renkaan ketjussa, joka yhdistää äänen ja toteutuksen.» Tämä »puuttuvan renkaan löytäminen» on tapahtunut myös siinä, kun hän etsii menneisyyttään... Mutta mitä menneistä. Levy on tärkein artikkeli joka minulla on tarjottavana! Sitä ei saa unohtaa. Minä taistelen jatkuvasti jonkin puolesta. Jos musiikki hyväksyttäisiinkin samalla tavalla kuin putkimiehen hommat kaikki olisi OK, mutta tiedotusvälineet tekevät siitä jotain muuta. Ja kun me tulemme isiksi ja äideiksi, olemme aivan samanlaisia, etsimme itseämme omissa lapsissamme.» »Tätä olen ajatellut yhä enemmän sen jälkeen kun muutin kotoa. Siinä Kate saavuttaa hienon, melodisen lopputuloksen. Musiikki on työtä siinä missä mikä muu tahansa. Kuitenkin tämä levy merkitsee Katen kypsymistä taiteilijana. Sen laulut olivat sinänsä hyviä, mutta ne eivät saavuttaneet tavoittelemaani täyteläisyyttä. Itse asiassa Gabriel on vaikuttanut koko albumiin tuomalla mukaan koneen, josta hän kertoi viime kuun Soundissa
Kop kop. Tietokone oheislaitteineen. Lainasin kirjastosta tabulatuureja ja hevijuttujen soittaminen oli jännittävää. Vanhempani diggasivat Tarotista ja näin itsekin bändin livenä varmaan 12-vuotiaana. Mainittakoon samal”OLISIKO MINULLA OLLUT HELPOMPAA, JOS OLISIN SYNTYNYT MIEHEKSI. Ahaa, tuolla on oikea ovi. Hiekoitusmurska narisee kenkien alla. Kun kupit ovat täynnä maukasta juomaa, juttutuokio voi alkaa. NO, ASIOISSA ON PUOLENSA, JOTEN EHKÄ TÄMÄ ON ’BLUES MIINUS NOLLA’!” Uudella vuosituhannella alati vauhtiaan kiihdyttänyt Erja Lyytinen tunnetaan laajalti bluesin kuningattarena, mutta se ei ole ollut koko totuus pitkään aikaan – jos koskaan. Erilaisia kitaroita siellä ja tuolla. Soitin Hietalan Markolle, että onnistuisikohan akustinen keikka. Portaat alas, ja vilkaisu viihtyisästi kalustettuun tilaan kertoo kaiken. E telä-Helsingissä paistaa lopputalven aurinko. Uudella Smell the Roses -albumilla kitaristilaulaja palaa nuoruutensa musiikillisiin maisemiin. Se oli ihan superinspiroiva iltama. Porttikongista sisään ja vilkaisu ympärille. Marko, veljensä Sakari ja Tuple Salmela tulivat paikalle, mikä oli tietenkin ihan mieletöntä. – Mieleen tulee esimerkiksi Dream Theaterin keikka viime marraskuulta. 20. Toki myös Yngwie Malmsteenin juttuja piti harjoitella! – Myös oman kylän pojat olivat kovia. Jokunen artistin urasta kertova Blueskuningatarkirja. – Olen kuunnellut aina monenlaista musaa, mutta kun aloin soittaa kitaraa, Black Sabbath ja monet muut raskaat bändit olivat tärkeitä. Pöydällä taas on kannullinen juuri keitettyä Erja Lyytisen nimikkoteetä. Mikä on viime aikojen väkevin musiikillinen kokemuksesi – tavalla tai toisella. Ei mene kuin hetki, kun Erja Lyytinen vääntää lukon auki. Kuuntelin yhtyettä aika kovalla antaumuksella jo joskus 16-vuotiaana, joten odotukset keikan suhteen olivat korkealla. Paljon myöhemmin, kun äitini täytti 70, järjestin hänelle yllätyksen. Siis Tarot. John Petrucci ja kumppanit soittivat kolme tuntia eikä kysyttävää jäänyt. SOUNDI-HAASTATTELU > > TEKSTI TIMO ISOAHO Erja Lyytinen: Kysymyksiä ja vastauksia. Ja olihan se ihan tajuttoman kova. Ei jää epäselväksi missä ollaan: muusikon – menestyneen sellaisen – työhuoneella. Oliko raskas musiikki lähimpänä sydäntäsi ennen kuin hurahdit kunnolla esimerkiksi bluesiin. Monenlaisia palkintopystejä
KU VA : VIL LE JU UR IKK AL A 21
Sähkökitaraa soittava teiniikäinen tyttö ei ollut tuolloin ihan tyypillisin näky. Olihan se mieletöntä päästä soittamaan vakituisesti livenä niin nuorena. Vanhempasi kasasivat oman bändinsä uudelleen. Millaista oli lähteä keikoille heidän kanssaan. On mahtavaa, että meidän perheen Tarot-tarina jatkuu! Pysytäänpä Kuopiossa, mutta siirrytään 1970-luvun lopulle. KUVA: ERJA LYYTISEN KOTIALBUMI 22. Ei ollut paineita mihinkään suuntaan, sain soittaa tai olla soittamatta. Mistä itseluottamuksesi kumpuaa. – Jo aikoinaan ajatuksena oli, että en aio nyplätä akkaria varovaisesti, vaan haluan toimia soolokitaristina. Kyse ei siis silloinkaan ollut siitä, että olisin mennyt lavalle ihmettelemään, että mitähän täällä tehdään. Kehityin nopeasti, mihin esimerkiksi aiemmin opitulla sorminäppäryydellä oli varmasti vaikutuksensa. Vanhemmillani oli vakiopesti Lekkeri-ravintolassa, jossa esiinnyttiin perjantaisin ja lauantaisin. Oli mustaksi värjätty krepattu fleda ja teiniikä alkamassa. Tykkäsin juoksemisesta ja aloin käydä Hippo-kisoissa viisivuotiaana. Nyt taakse on jäänyt jo useampi vuosikymmen, eikä palo ole kadonnut mihinkään – melkein päinvastoin. – Aloin soittaa viulua seitsenvuotiaana. Mutta kuten kerroin, olin ollut poikien kanssa tekemisissä jo pienestä, eikä sukupuolella ollut minulle mitään isoa merkitystä. Tai tyttöpoika. – Niin, eihän meidän huudeilla ollut silloin nuoria mimmisoittajia, jätkien kenttähän se oli. Tosin Mauno Ahosena. Isäni taisi todeta, että osaan soittaa riittävän hyvin ja pyysi minut mukaan. Olin aika kiltti, mutta myös vähän rasavilli. – Tuon ajan keikoilla soitin soolobiisinä Samba Pa Tin. En toki ollut vielä mikään kummoinen kitaristi, mutta tapanani oli treenata biisit kuntoon, eli osasin soittaa sovitut jutut. – Ensinnäkin pitää korostaa sitä, että meidän perheen ilmapiiri oli aivan ihana. Siis sellainen, että vanhemmat soittivat ja kotona oli rumpusetti, kitara, basso ja vahvarit. Me asuttiin metsän vieressä ja metsästä tuli minulle maaginen paikka. – Olin silloin viisitoista. – Kun lopetin, olin vähän aikaa kokonaan soittamatta, mutta kitara kiehtoi. Isäni oli ostanut Ibanezin sähkiksen, jolla sitten aloitin. Millainen lapsi olit. Esikuvat olivat aika lähellä! – Itse en muista mitään väheksyviä naureskeluja, mutta ehkä sellaistakin oli. Ja ennen kaikkea hommaan täytyy olla mieletöntä paloa. Isä on kertonut, että lauleskelin ihan järkeviä melodioita hänen soittonsa päälle jo pikkulapsena. – Sellainen poikatyttö. No, asioissa on puolensa, joten ehkä tämä on ”blues miinus nolla”! On selvää, ettet ole koskaan pyydellyt touhujasi anteeksi. – Olin kolmetoista. On aika hupaisaa ajatella, että jos urheilusta olisi urjennut oikea ura, olisin jäänyt niistä hommista eläkkeelle jo ajat sitten. – Vielä yksi juttu Tarotista: kun bändi kesällä 2023 palasi, olin katsomassa ulkoilmakonserttia lasteni kanssa. Kohdallesi osui klassikko: musiikki pelasti sinut urheilulta. – Minulta on luonnollisesti kysytty vuosien mittaan ainakin miljoona kertaa, miltä tuntuu soittaa kitaraa, joka on ”miehinen soitin”. Silloin ei välttämättä käynyt mielessä, että jonakin päivänä esiintyisin Carlos Santanan kanssa! Millaista palautetta sait. Olisiko minulla ollut helpompaa, jos olisin syntynyt mieheksi. Oliko selvää, että minusta tulee ammattimuusikko, kun kasvuympäristö oli tuollainen. Kirmasin poluilla heti kun omat jalat kantoivat. la, että kun isäni täytti tasavuosia, yllätysvieraana esiintyi Heikki Silvennoinen. Viulumaikkani oli virolainen vanhan liiton tyyppi, jonka vaatimustaso oli kova. Minulla oli kaksi veljeä, ja kiipeilin heidän ja muiden poikien kanssa puihin jo ihan pentuna. Ei se selvää ollut. Isäsi soitti kitaraa ja äitisi bassoa. Heillä oli tanssilavoja kiertänyt bändi jo 1960-luvulla. Mutta niin... Puhumattakaan siitä, että oma äitini oli basistilaulaja ja tasa-arvoinen muusikko isäni rinnalla. Sieltä minut bongattiin urheiluseuraan, ja harrastin muutaman vuoden ajan pikaja viestijuoksua. Kun siihen yhdistettiin hyväntuulinen savolaisuus, kaBlue Goo -bändi keikalla vuonna 1997. Molemmat lauloivat. No, ihan hemmetin siistiltähän se tuntuu, sillä rakastan kitaran soittamista. Miten kitara tuli kuvioihin. Lisäksi olin täysin tottunut siihen, että naiset soittavat yhtä lailla kuin miehetkin, sillä olin jo nähnyt livenä esimerkiksi Honey B & T-Bonesin. Ensin en ollut järin innoissani, mutta pian soittaminen alkoikin maistua. Kun sitten väänsin itkua soittotunnilla, alkoi tulla fiilis, että tämä on tässä. Totta kai minun oli helppo aloittaa, mutta jos musasta haluaa ammatin, hyvin monen asian täytyy loksahtaa kohdalleen. Lopulta viulu pysyi matkassa 13-vuotiaaksi ja saatoin soittaa vielä loppuaikoinakin neljä tuntia päivässä. Jos vähän karrikoidaan, niin oliko sinulla edes vaihtoehtoja. – Kyllähän siinä niin taisi käydä! Minulla oli taipumusta musikaalisuuteen
– Yhtenä iltana Helsingissä tapasin italialaissyntyisen blueskitaristin Davide Florenon, ja meistä tuli myöhemmin pariskunta. Millainen suhde sinulla on tekstittämiseen. Bluesin melankolia kolahti, joten aloin tutkia sitä maailmaa. Nuoruusajan herkässä vaiheessa oli tiettyjä haasteita ja koin musan tekemisen hyvänä terapiamuotona ja eskapismina. Napattiin paikka Storyvillen vakkaribändinä ja saatiin pian levytyssopimus Bluelight Recordsilta. Keväällä 2003 sain puolestaan stipendin Los Angelesin Musician’s Institute of Technologyyn ja menin sinne muutamaksi kuukaudeksi. Se oli tärkeä vuosi. Jos nainen soittaa nykyään näyttävästi sähkökitaraa, siinä ei ole mitään ihmeellistä, mutta aiemmin kummastelua sai kuulla paljonkin. Kaikki on mahdollista. Kuten sanoit, myös ulkomaat kiehtoivat. Kerroin jossain välispiikissä olevani kaksosten äiti, ja keikan jälkeen paikallinen parikymppinen nainen tuli juttelemaan. – Aika pian lukion jälkeen tuli fiilis, että jonnekin on päästävä. Se oli taas yksi hyvä kokemus. Mutta kyllähän sieltä kuulee sen pohjan, jonka päälle olen rakentanut myöhemmin omaa musiikillista taloani. Pidätkö ajatuksesta, että olet roolimalli monille. Hänen mielestään oli uskomattoman hienoa, että olen äiti ja kierrän silti maailman äärissä soittamassa musiikkia. Dave’s Specialin ensimmäinen levy Attention! ilmestyi 2002. – Tulee mieleen yksi juttu ekalta blueskeikalta Kuopiosta, kun joku tyyppi oli positiivisesti yllättynyt soitostani. – Lasikatoista puheen ollen: en ole ottamassa mitään pois Nita Straussilta ja muilta hienoilta soittajilta, mutta kyllähän kenttä on muuttunut rajusti 2000-luvun aikana. ”Minulta on luonnollisesti kysytty vuosien mittaan ainakin miljoona kertaa, miltä tuntuu soittaa kitaraa, joka on ’miehinen soitin’. Kierrettiin Suomen tanssilavoja, ja solisteina toimivat esimerkiksi Anna Eriksson ja Arja Koriseva. Että hemmetti, mimmin kitarastahan tulee oikeita ääniä. Milloin tummansiniset sävelet uivat sydämesi. Sitten se kehui minua tyyliin ”perkele, ämmähän venyttää!”. Ehkä niistä ajoista on päästy vähän eteenpäin! Olet rikkonut matkalla aika monta lasikattoa. – Levy tehtiin bändin ehdoilla, ja se on nätisti sanottuna monipuolinen sillisalaatti. Asiat eivät tietenkään ole niin yksioikoisia, mutta se on lähtökohta. Se oli debyyttisi albumimitassa. On iso kunnia-asia, jos joku on saanut inspiraatiota tekemisistäni ja tienraivauk sestani. Johtoajatukseni oli jo 90-luvulla, että teen englanninkielistä musaa ja soitan sähkökitaraa – enkä tule jäämään pelkästään Suomeen. Toisin sanoen saavuin tienristeykseen ja bluesin suunta kiehtoi. KUVA: KUVA: HERTTA HYNNINEN 23. Millaisia ajatuksia teos nostattaa mieleesi. Siis se, että pystyin omin voimin venyttämään kieliä eikä touhu ollut pelkkää sointusoittoa, oli hänelle vaikuttavaa. Olin siellä vuoden ja treenasin todella monipuolisesti. Ja tulihan meistä myös bändikavereita Dave’s Special Featuring Erja Lyytinen -kokoonpanossa. Niihin aikoihin tapahtui kaikenlaista muutakin: tehtiin esimerkiksi MTV3:lle mittava Kulkuri ja kaunottaret -ohjelmasarja. Esimerkiksi se, kun soitettiin Intiassa keväällä 2016, on jäänyt elävästi mieleen. Se oli huikeaa, opin paljon niin soittamisesta kuin sanoittamisestakin. No, ihan hemmetin siistiltähän se tuntuu, sillä rakastan kitaran soittamista.” KUVA: BO STRANDEN Jammailua Michael Jacksonin luottokitaristina tunnetun Jennifer Battenin kanssa Helsingin Kulttuuritalolla 2019. – Palasin Suomeen vuonna 1998, jolloin minusta tuli Sibelius-Akatemian ensimmäinen sähkökitaraa pääaineena opiskellut nainen. sassa alkoi olla aika hyvä ”oottakeehan vaan, kyllä täältä pesee!” -mentaliteetti. Omalla kohdallani tärkein juttu on ollut, etten ole antanut vähättelyjen ja ihmettelyjen vaikuttaa tekemisiini – ainakaan negatiivisesti. Niin, jostain se vaan kumpusi. – Lukion loppuaikoina. – Vauhtia riitti, sillä lähdin taas opiskelemaan, tällä kertaa Kööpenhaminaan, missä sain opetusta Bob Dylanin bändissä aikoinaan soittaneelta Billy Crossilta. Lähdin sitten opiskelemaan Malmön Musikhögskolaniin. – Ehdottomasti. Siellä oli minua kovempia muusikoita ja soitin paljon heidän kanssaan. Olen vahvasti tunnetyyppi, välillä olen syvissä vesissä ja sitten taas euforian huipulla. Sinut tunnetaan erityisesti blueskitaristina. Tuumasin hänelle, että unelmat ovat saavutettavissa, kunhan et luovuta. Miten päädyit opiskelemaan Ruotsiin
Kun on heidän kanssaan rundilla, säätämisen määrä on uskomatonta. Tämäkin on hieman paradoksaalista, sillä keikkailuun liittyy älytön määrä kaikkea vähemmän kivaa. Mutta sillä hetkellä, kun konsertti alkaa, kaikki huolet unohtuvat. Silloin tehtiin enimmäkseen Suomen-keikkoja mutta käytiin esimerkiksi Ruotsissakin. Ja sitten kun ilta koittaa, pitäisi olla parhaimmillaan... Kun on firma pyöritettävänä ja palkkalistoilla muitakin ihmisiä, aiemmin opitusta järjestelmällisyydestä on ollut paljon iloa. Byron Bay Blues Festival, Australia, 2024. En mieti enää muutenkaan niin paljon, mitä muut ajattelevat tekemisistäni. Onhan se klisee, mutta hienot hetket lavalla korvaavat kaiken ikävän. Jos jaotellaan karkeasti, niin koulussa soitetaan paljon muiden opettamia juttuja, mutta se oma äänikin täytyisi löytää jotenkin. Kun keikkailee vaikkapa sadan esiintymisen Hard Rock Hell -festarin myöntämän Angel of Rock -pystin kanssa. Piti vähän nipistää itseään, että nyt on päästy... ”Se on tuossa ihan kulman takana”, kuului leveällä etelän murteella. – Vaikka olen laulanut pienestä pitäen ja instrumentit tulivat kuvioihin myöhemmin, niin kyllähän minä identifioin itseni enemmän kitaristiksi. Onhan se hieman paradoksaalista, mutta pitäisi oppia pois siitä aiemmin opitusta. Heti eka albumi oli hyppy syvään päähän – tai ainakin Yhdysvaltain syvään etelään. Vuonna 2013 sait kaksoset, ja lapset lähtivät mukaasi tien päälle jo varhain. – Clarksdalessä mentiin yhteen ravintolaan. Ensin ei nukuta kunnolla, ja seuraavaksi pitää ajaa kymmenen tuntia paikasta toiseen flunssan kourissa. Eipä siellä Mississippin pelloillakaan ole aikoinaan maisterin papereilla skulattu. Kun itse tykkää, se riittää vallan hyvin. Kysyin tarjoilijalta, että missähän se Robert Johnsonin kuuluisa risteys mahtaa olla. Ajatukseen voi vaikuttaa sekin, että treenaan soittamista edelleen ahkerasti, kun taas laulaminen on enemmän fiilispohjaista. Tulee nytkin kylmät väreet, kun muistelen niitä hetkiä. – Tutustuin levy-yhtiön kippariin Thomas Rufiin, kun hän oli käymässä Helsingissä. Miten laulaminen ja soittaminen muuten assosioituvat ajatuksissasi. Yksi syy on se, että se on niin erilaista kuin soittaminen. Koulutuksesta on kuitenkin ollut hyötyä monissa asioissa, sillä hommaani kuuluu paljon muutakin kuin soittamista. Jos mietin tekstittäjän polkuani, rohkeutta on tullut vuosien mittaan aika paljon. – Soittamisen suhteen tilanne on vähän toinen. – Tykkään siitä. – Musa on ennen kaikkea emootiota, ja on selvää, että voisin soittaa vähemmälläkin koulutuksella. Thomas nimittäin lähetti minut, Aynsley Listerin ja Ian Parkerin Amerikkaan levyttämään. – Ihan käsittämätöntä – en suosittele! Jos saa kaksoset, himassakin on haipakkaa. On sanomattakin selvää, että lasten tarpeet menevät kaiken muun edelle. Olet käynyt paljon kouluja. Mikä on hommasi väkevin suola tänä päivänä. Oppiiko bluesin soittamista sellaisen penkillä. ”En tiennytkään, että osaat laulaa noin hyvin” -palaute on tullut tutuksi. Monet muutkin pitävät minua kitaristina ja kaikki muu tulee usein yllätyksenä. Mitä silloin tapahtui. mestoille. Kohdallani oma juttu ja soundi on löytynyt ennen kaikkea kiertämällä. Samalla myös levyn nimi lyheni, siitä tuli Pilgrimage – Mississippi to Memphis. Ja niinhän siinä kävi, että sain diilin. Millaista se oli. Kansainvälinen urasi otti ison askeleen, kun sinut kiinnitettiin saksalaiselle Ruf Recordsille vuonna 2005. Se kertonee aikakaudesta eniten, että muistikuvani ovat hyvin hämäriä! – Älä silti käsitä väärin: olen hyvin onnellinen, että sain silloin lapsia. Mentiin katsomaan, ja siellä oli kitarat ristissä bluesin syntypaikan merkiksi. – Esiintymiset. Koen nykyään niin, että uskallan kertoa asioista turhia kiertelemättä. Ideana oli nauhoittaa materiaalia bluesin syntymailla Clarksdalessä, Memphisissä ja New Orleansissa, mutta viimeksi mainittu jäi pois, kun hurrikaani Katrina tuhosi seutuja vähän ennen reissua. Oli vaan puskettava kaiken läpi. Näistä ajoista on nyt parikymmentä vuotta, ja urasi varrelle on mahtunut vaikka mitä. Pojat olivat silloin puolivuotiaita, ja siellä minä vaihtelin vaippoja Sprinterin sisuksissa – ja kohta noustiin rokkitähtinä lavalle. Olin usein suunnattoman väsynyt, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Olisin ihan hyvin voinut tehdä vain omaa uraa ja skidit KUVA: JASON ROSEWARNE KUVA: ERJA LYYTISEN KOTIALBUMI. ”Carlos otti kädestä kiinni ja sanoi: ’You illuminate me!’ Mietin siinä, että hetkinen, minä siis ’valaisen’ Carlos Santanaa.” vuosivauhdilla, niin kyllähän se sysää kummasti omaan suuntaan
– Uuden levyn tekovaiheessa kysyin itseltäni, mikä olisi kiehtovinta juuri nyt. Santana-yhtye perustettiin 1966 ja Carlos Santana on 77-vuotias. Keikan jälkeen Carlos ja hänen managerinsa tulivat juttelemaan. Kun takana on pitkä ura epävarmuuksineen, tunnustusten saaminen on hirveän hienoa. Olen tehnyt pitkiä vaelluksia ja tien päällä on tullut nähtyä mahtavia mestoja. Carlos otti kädestä kiinni ja sanoi: ”You illuminate me!” Mietin siinä, että hetkinen, minä siis ”valaisen” Carlos Santanaa. olisivat jääneet tekemättä. helmikuuta 2025 Erja Lyytisen työhuone, Helsinki Stolen Hearts -levyn tuottaneen Chris Kimseyn kanssa vuonna 2016. Ei liene ihan sattumaa, että sait seuraavana vuonna European Blues Awards -tapahtumassa parhaan kitaristin pystin. Tajusin haluavani palata juurille, erityisesti hard rockin pariin. – Jos sille nuorelle kuopiolaiselle olisi sanottu aikoinaan, että jonain päivänä sinut palkitaan kansainvälisessä gaalassa, hän ei olisi välttämättä uskonut... Ja hard rockia. Mainitut siniset sävelet ovat edelleen mukana, mutta levy on kaukana vanhan koulukunnan bluesista. Ja sitten kun seuraava aamu valkenee, voi jatkaa treenaamista! Uusi albumisi Smell the Roses ilmestyy maaliskuun lopulla. En ole aikeissa lopettaa, joten miksipä ei. – Kun rakastuin aikoinaan bluesiin, operoin sen parissa pitkään ja profiloiduin samalla bluesartistiksi. Toki myös se, että sain tehdä albumia miksaaja-tuottaja Chris Kimseyn kanssa, oli mieletöntä. B. Miltä palkintojen saaminen tuntuu. Mutta kyllähän hartaudella työstetty Stolen Hearts [2016] on yksi avainteoksista. "Sinä valaiset minua!" Carlos Santana totesi Erjalle Helsingissä kesällä 2018. Mistä inspiroiduit sanoittajana. 20. – Sitten oli luvassa toinen yllätys, sillä manageri tuli uudestaan juttusille: ”Carlos pyysi kysymään, haluaisitko tulla soittamaan lavalle?” Ja niin siinä kävi, että nousin 20 000 fanin eteen jammailemaan Carlos Santanan ja hänen bändinsä kanssa. Silti menneisiin vuosiin mahtuu paljon muutakin: jazzia, fuusioprogea, poppia, americanaa ja niin edelleen. Kun hyvästelimme, fiilis oli melko kohdallaan. Stoney Creek on mystinen murhastoori vaellusreissun varrelta... – Musa on verissä ja rakastan näitä touhuja syvästi. Toki pitkän linjan fanit löytävät levyltä vanhoja tuttuja sävyjä, mutta kokonaisuutena Smell the Roses on hyvinkin uudenlaista Erja Lyytistä. – Se oli huimaa. – Kaikenlaisia levyjä on pian parikymmentä, ja ne ovat paikoin hyvinkin erilaisia. En tuntenut biisejä sen kummemmin, mutta kun pistin kaiken vuosien aikana oppimani peliin, pysyin mukana ihan hyvin. Palataanpa aiemmin mainittuun Santanaan. Hänen uransa varrelta löytyy The Rolling Stonesin, Led Zeppelinin ja B. Olen koukussa ja esiintyminen on minulle parasta huumetta. Vai onko. – Kuten kerroin, tykkäsin liikkua lapsena metsässä. Myös Dragonfly on eräänlainen haikkausbiisi. Aiotko itse soittaa vielä kasikymppisenä, jos taivaankappaleet osuvat kohdilleen. Norjassa on ihan uskomattomia paikkoja, kuten Preikestolen ja Himmeltindan. Kingin kaltaisia tekijöitä. Kun saa pystin, voi hyvillä mielin taputtaa itseään selkään ja ottaa pari taputusta muiltakin. Sitten hän pyysi minut takahuoneeseen, juttelimme lisää ja kuuntelimme musaa. Kaikkiin liittyy hienoja muistoja. – Levyllä on muun muassa luonnosta innoittuneita kappaleita. KUVA: TINA KORHONEN KUVA: MAPE OLLILA. Siitä tuli henkilökohtainen levy, joka tuntui koskettavan jengiä uudella tavalla. Tämä voi olla vaikea kysymys, mutta mikä omista albumeistasi näyttäytyy jälkikäteen tärkeimpänä. Se jäi pitkäksi ajaksi sivuosaan kiireiden takia, mutta viime vuosina olen palannut luonnon äärelle. Esimerkiksi Wings to Fly kertoo nimensä mukaisesti vapaana liihottelusta, mutta samalla siinä muistutetaan, miten pieniä me olemme. Soitin oman bändini kanssa alkuillasta, ja Carlos Santana oli seurannut touhujamme. Onneksi niin ei käynyt. Muistelisitko erästä kesäistä päivää Helsingin Kaisaniemessä 2018
Niin kävi kesällä 2021, kun Petri Hannus lähti viettämään iltaa Kintauden nuorisoseurantalolle. – Jossain vaiheessa iltaa me mentiin käymään tanssipaikan nurkan takana. T oisinaan elämä lyö arvaamatta. – Mulla todettiin kalloja aivovamma. Seuralaiset käsittivät, että nyt sattui pahasti. Joka tapauksessa kaaduin selälleni ja löin takaraivoni niin että lähti taju, Hannus kertoo. Pian kävi ilmi, ettei hän selvinnyt säikähdyksellä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA JOLLY JUMPERS 26. Jostain syystä mä kaaduin siellä. En muista varsinkaan ekasta Tundra-americanan hallitsija Jolly Jumpers palaa albumilla nimeltä Rural Slang. Ikävä kyllä ilta sai odottamattoman käänteen, joka melkein koitui Jolly Jumpersin laulaja-kitaristin kohtaloksi. Sille on tultu pitkää ja mutkikasta tietä pitkin, sairaalan kautta. Joku hälytti apua. Hannus kiidätettiin sairaalaan. Syy ei koskaan selvinnyt – ehkä maassa oli jotakin, vaikka liukas kivi. Siellä järjestettiin tanssit, joiden eläväinen tunnelma tuntui mukavalta hiljaisten koronakuukausien jälkeen
Keksin, että Jolly Jumpers voisi tulla, ja pöljät ideathan ovat monesti hyviä. – Soitettiin Jolly Jumpersin biisejä. Jotkut nykysoittajat ovat syntyneet 1990-luvulla tai jopa 2000-luvulla. – Pettusville Alabamalla oli keikka Porissa, ja me haluttiin sinne joku lämppäriksi. Tämä tapahtui 2018. On huimaavaa miettiä, että bändi voisi viettää sen ilmestyessä 45-vuotisjuhlaansa. Toipuminen eteni hiljalleen. Hän sanoi, että ”ohhoh, onpas jännä ajatus” ja pyysi pari päivää miettimisaikaa. Mutta aikansa sitäkin. – Me vitsaillaan aina ”piirteistä”, tyyliin ”hyvä biisi, mutta siinä on liikaa nuorisomusiikin piirteitä”. Yksi biisi ei päässyt levylle, koska siinä oli liikaa Jolly Jumpersin piirteitä. Biisien toimivuus ratkesi viimeistään silloin, kun Pirkola ja Leuanniemi palasivat kuvaan. Syntyi kappale nimeltä Mockingbird. On täysin merkityksetöntä, onko edellisestä levystä seitsemäntoista vuotta, seitsemän vuotta vai seitsemän päivää. Garagerockspesialisti Jürgen Hendlmeierin tuottama Rural Slang on Jolly Jumpersin yhdeksäs albumi. Sormet toimivat, pää ei. – Sen nimi oli… Somebody’s Knocking. Mockingbird on syntytarinansa kautta Rural Slang -albumin avainlaulu. Aika ei merkkaa tässä samaa kuin muuten. – Otin kitaran käteen. Niin ne vuodet hurahtaa! – Neljästään soittaminen tuntui luontevalta ja helpolta. Myöhemmin samana vuonna Hannuksen valtasi erikoinen tunne, että jokin koputtaa. – Pääsin pois sairaalasta, mutta mulla on aika vähän muistikuvia siitä loppukesästä. Jolly Jumpersin toiminta loppui, mutta yhtyeen arkkua ei haluttu naulata umpeen. Tekeillä oli neljäs tai viides Keski-Euroopan-kiertue, kun jäbät ilmoittivat, etteivät haluakaan lähteä. Jotkin uudet biisit kuulostivat siltä kuin niitä olisi soitettu 20 vuotta. Pettusville Alabama ehti hajota ennen mainittua keikkaa, mutta Jolly Jumpers soitti Porissa silti. viikosta sen jälkeen juuri mitään. Kyllä kai se jostakin kertoo. Tai onko Lemmy rohissut treeneissä, että ”muuten helvetin hyvä, mutta kuulostaa liikaa Motörheadiltä”. Perkutarallaa, mikä ettei Vuonna 2009 Jolly Jumpersin tarina näytti päättyvän. Jukka kävi soittamassa keikoilla muutaman biisin meidän kanssa. Hannus tutustui indiemuusikko Jukka Nousiaiseen ja perusti tämän kanssa Pettusville Alabaman, bändin, joka petasi tietämättään Jolly Jumpersin paluuta. Sen muistan hatarasti, että jossain vaiheessa pääsin liikkumaan rollaattorin avulla. Ja että edellisestä levystä Fantom Zonesta on vierähtänyt 17 vuotta. Vuosikymmenten varrella Jolly Jumpers on ollut enimmäkseen trio ja välillä kvartetti, mutta kolmen kitaran bändi se ei ole ollut. Kirjoitin sanat äkkiä muistiin, etten unohtaisi niitä. Jukan soittotyyli sekä musamaku ja -tietämys sopivat Jolly Jumpersiin. Niistä ideoista syntyi nippu biisejä, jotka sopivat tyylillisesti yhteen ja kuulostavat Jolly Jumpersilta, Hannus sanoo. Tuntui, että olen taas uuden äärellä. En vain kyennyt siihen enää. Siinä vaiheessa rupesin jo melkein uskomaan outoihin juttuihin. Tajusin heti, että se on hyvä biisi. Sitä on hyvin vaikea selittää tai itsekään ymmärtää. Käytiin Mika Ronkaisen Freetime Machos -leffan tiimoilta keikalla Amsterdamissa ja jopa New Yorkissa. Ajatus oli Keijon, Markon ja Jukan mielestä jännä. Jos hän tarttui kitaraan, hänet valtasi paha, oksettava olo. Soitin Judelle, että liitypäs taas Jolly Jumpersiin. Ja Jukkahan soittaa välillä myös koskettimia. Ihmiset ovat myöhemmin kertoneet, että minusta näki, että mulla ei mene kauhean hyvin. Tuntui samalta kuin silloin, kun Jude tuli bändiin, Hannus sanoo viitaten kitaristi Arimatti Jutilaan, joka soitti Jolly Jumpersissa alun perin vuosina 2004–2009. – Kun me kaikki soitettiin yhdessä, se oli taas niitä loksahtamisen hetkiä, jolloin kaikki on hyvin luontevaa. Niihin aikoihin, kun Mockingbird tuli koputtelemaan, Petri Hannus löysi kirpparilta Mark Laneganin levyn. Olen nimittäin alkanut katsella ihan innoissani Suomen huutokauppakeisaria. – Muutama vuosi oli mennyt touhutessa enemmän kuin koskaan ennen. Bändi on ollut koko ajan jollain lailla olemassa ja vahvasti osa elämää. Vielä silloinkaan en pystynyt tekemään uusia biisejä. – Olen aina tykännyt kitaroista ja siitä, että niitä riittää. Mutta ei vuosien kulumista mieti. Ja Jyväskylän Jyrockissa. Pohjois-Pohjanmaan Tyrnävällä perustettu bändi oli kolmekymppistensä kynnyksellä, kun se yllättäen hajosi. – Jolly Jumpers teki ensimmäisen keikan onnettomuuden jälkeen vuonna 2022. Mitä enemmän niitä on, sitä vähemmän kukin soittaa. – Olen tyytyväinen, että Jolly Jumpers tekee edelleen mitä tahtoo ja sen taika on säilynyt. Vähän sen jälkeen kuulin uutisen, että Lanegan oli kuollut. – Kaikilla oli ehdotuksia uusiksi kappaleiksi, ja me soiteltiin viikonlopun ajan Jukan luona. Se oli hankala paikka miehelle, jonka elämässä musiikilla on ollut iso rooli. – Aavistin etukäteen, miltä se kuulostaisi. Oma soundi on hyvä asia, mutta silläkin on rajansa. Keikkoja rupesi tulemaan, ihmiset tykkäsivät ja me tykättiin. Kysyin, mitä Marko ja Keijo [Pirkola, rummut] tuumivat, ja nehän sanoivat, että perkutarallaa, mikä ettei. Tie levyn julkaisuun olisi kuitenkin ollut tarpeeksi pitkä ja monimutkainen ilman Hannuksen tapaturmaakin. Se tulee televisiosta kello 13. Parin viikon päästä Hannus todettiin tarpeeksi hyväkuntoiseksi pärjäämään omillaan. Petri Hannus kertoo yllättyvänsä aina, kun joku tunnistaa hänet tai tietää yhtyeen nimeltä Jolly Jumpers. Kun Mockingbird tuli ja muitakin uusia biisejä alkoi syntyä, Hannus sai taas pöljän idean: Jutila pitäisi pyytää takaisin bändiin. – Se oli niin mukavaa, että me jatkettiin kolmestaan Markon ja Keijon kanssa. Jolly Jumpersin tarinalle olennaista oli, että soittaminen ja musiikin kuunteleminen oli Hannukselle pitkään vaikeaa. – Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että me soitettiin Lepakossa 1980-puolivälissä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että musa pitäisi tukkia kitaroilla. Suutuin siitä vähän ja arvelin, että antaa sitten olla, Hannus muistelee. Bändimylly teki niistä Jolly Jumpersia. Jossain vaiheessa ehdotin, että eikö olisi järkevintä liittyä bändiin, ja Jukka teki niin. Sitten tuli vastaus: ”Okei, katsotaan, mitä tapahtuu.” Jolly Jumpersin piirteitä Rural Slangin tekeminen alkoi kolmen kitaristin yhteissessiolla. Mieleen tuli heti melodia ja fraasi ”keep on knocking, mockingbird”. Aikuiset miehet eivät katkoneet välejään. Hannus, Jutila ja Nousiainen kokoontuivat tapailemaan uutta musiikkia. En tiedä, onko Ramones koskaan jutellut, että ”perhana, tulipa hyvä biisi, mutta kuulostaa ihan Ramonesilta”. ”On täysin merkityksetöntä, onko edellisestä levystä seitsemäntoista vuotta, seitsemän vuotta vai seitsemän päivää.” 27. Syntyi uusi bändi nimeltä Laitasaaren Keisari, jossa Hannuksen kanssa soittivat Jolly Jumpersin basisti Marko Leuanniemi ja Radiopuhelinten rumpali Jyrki Raatikainen. Mutta kyllä se on jättänyt jälkensä. Päinvastoin. Ja mitä siihen aivovammaan tulee, niin eihän sitä minusta enää kuule eikä näe
28
Tie yksinkertaistamiseen oli lopulta yksinkertainen. On hän muutaman kerran ehtinyt tehdäkin. Se ei ole sattumaa, sillä Mould luonnehtii uuden levynsä tekoprosessia ominaissoundinsa kirkastamiseksi. Mould kokee uuden levyn poplataukseltaan samansukuiseksi kuin Hüsker Dün Flip Your Wig (1985), Sugarin Copper Blue (1992) ja soololevynsä Silver Age (2012). Mies ja sähkökitara -formaatissa simppelit biisit ovat vahvoilla. Hiomistyöhön ajoi maailmantilanne. Vuoden 2020 alkajaisiksi Mould sai edellisen levynsä Blue Heartsin valmiiksi. Here We Go Crazy kurkottaa Mouldin ominaissoundiin riisutuin ratkaisuin. E ivät nämä ole säkeistöjä. Rakenna elämä, raivaa tie 29. – Biisissä on minulle ominaisia popelementtejä. Here We Go Crazy avautuu parhaillaan myös tekijälleen, kun hän syventyy haastattelu toisensa jälkeen siihen, millaisen levyn tulikaan tehneeksi. Here We Go Crazy on Hüsker Düja Sugar-yhtyeissä meritoituneen 64-vuotiaan amerikkalaisen 15. Kuuden vuoden takaisella Sunshine Rockilla ne olivat vahvasti mukana. Nämä ovat kertosäkeitä! Tuon havainnon Bob Mould teki työstäessään kappaletta, joka sai nimekseen When Your Heart Is Broken. Mould nauraa. Mould jatkoi biisien tekemistä, mutta oli epävarma työnsä laadusta. Uudelta Here We Go Crazy -albumilta löytyvä biisi kurottaa tekijänsä mukaan rakenteeltaan 1950-luvun popin suuntaan. – Levyn puolivälin tummat sävyt muistuttavat minua myös kakkossoolostani Black Sheets of Rainistä. Kuinkahan monta kertaa voin vielä tehdä näin. TEKSTI JUKKA KITTILÄ Jos Bob Mouldin uudelle levylle käy kuten hänen ydinosaamistaan edustaville albumeille yleensä, se tulee kestämään aikaa. Otin keikkasettiin myös biisejä, joita minulle oli kertynyt Blue Heartsin jälkeen. Albumin soinnista tunnistaa sen tekijän. Here We Go Crazy alkoi saada hahmoaan vuonna 2022 jälleen jatkuneen soolokeikkailun myötä. – Koskettimilla, jousilla ynnä muulla – koristeilla, kuten niitä kutsun – on paikkansa. – Tuumasin, että okei, tämä simppeli popkama näyttää toimivan, väännetäänpä lisää sellaista. soololevy. – Nousin lavalle yksin sähkökitara seuranani. Biisin on oltava suora, ytimekäs, että ihmiset nappaavat siitä kiinni ensi kuulemalta, Mould sanoo. Tarttuva melodia ja heleät popkitarat yhdistyvät tummasävyiseen tarinaan. Neljän vuosikymmenen takaiset Hüsker Dü -levyt Mould muistaa käännekohtana, jolloin yhtye ymmärsi, mitä ei halunnut olla. Lost or Stolen -biisin riisuttu akustinen ote taas tuo mieleeni Hüsker Dülle kirjoittamani Too Far Downin. Tällä kertaa koin, että pärjään kitaralla, bassolla, rummuilla ja laululla – sekä satunnaisella Minimoogilla. Pari kuukautta myöhemmin hän huomasi olevansa – kuten niin moni meistä – vailla työtä, kiitos viruspandemian
Mould luonnehtii aavikkoa taiteilijalle mahdollisuuksia tarjoavaksi avoimeksi kankaaksi. – Eli olkaa niin hyvät, sen kuin matkaatte nyt. Valosaastetta ei ole juuri lainkaan, öisin on kuin valtavassa planetaariossa. Majoitimme kaupunkiimme keikalle saapuvat bändit, ja he majoittivat meidät, kun keikkailimme heidän kulmillaan. Nyt, 46 vuotta Hüsker Dün perustamisen jälkeen, voi sanoa, ettei pyrkimys jäänyt puolitiehen. Sen avaava nimibiisi on uskomattoman nerokas avaus levykokonaisuudelle. Tänä vuonna samaan ikään yltävät New Day Rising ja Flip Your Wig. Ainakaan se aika ei ole nyt! Maiseman luoja Here We Go Crazy -biisin päätyminen paitsi uuden levyn nimikappaleeksi myös sen avaajaksi oli Mouldille keskeinen käänne kokonaisuuden hahmottamisessa. En osaa sanoa, onko kaikki aavikolla viettämäni aika jotenkin erityisesti inspiroinut minua, mutta nautin siitä ympäristönä. – Sitten Rykodisc antoi Sugarille kaiken haluamamme vapauden. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. – Kaltaiselleni kaupunkien kasvatille, täyteen ahdetuissa ympäristöissä tilasta kamppailemaan tottuneelle, aavikko ja sen päättymätön horisontti on jotain aivan muuta. Myös Here We Go Crazy luo levylle soonisen ja temaattisen maiseman, rakentaa omanlaisensa ajan ja paikan tunnun ja nostaa tekstillään esiin ikonisia elementtejä, lippuja ja satelliitteja. Vahvan maiseman tarjoaa myös kappaleen musiikkivideo. Zen Arcadesta muotoutui konseptialbumi, rikkinäisestä kodista pakenevan nuoren miehen kovaonninen odysseia. Lumi on toki kaunista, mutta loskaisista kävelykaduista en niin välitä. – Myös Candy Apple Grey [1986] on toki hieno levy – I Don’t Want to Know If You Are Lonely ja Sorry Somehow ovat Grantin parhaat biisit, Too Far Down ja Hardly Getting Over It taas viihtyvät keikkasetissäni yhä. – Me kolme olimme monien ikäistemme tavoin musiikkia rakastavia, levykaupoissa työskenteleviä jätkiä, jotka alkoivat tehdä biisejä ja löysivät lopulta oman soundinsa. Kaiken epävarmuuden ja pimeyden jälkeen kolme viimeistä biisiä on toiveikas viimeinen näytös. Elä elämä jonka haluat Hüsker Dün Zen Arcade juhli viime vuonna nelikymppisiään. Iholle aavikkohengailu on kyllä ankaraa. New Day Rising oli siirtymävaihe, jolla Mould ja Grant ottivat enemmän vastuuta tuotannosta. Opiskelijaradiot, paikalliset musiikkilehdet ja fanzinet olivat skenen ja elämäntavan rakentumisessa tärkeässä roolissa. – Your Side on hieno epilogi levylle. – Tällaisilla ydinosaamistani edustavilla levyillä on tapana kestää aikaa. Etelä-Kalifornian aavikolla kuvatun videon mustavalkoinen visuaalisuus tukee musiikin ydinelementteihin riisuttua sovitusta. Kookosvoiteesta on tullut uusi paras ystäväni. ”The storm is coming closer / is it time to head for shelter” Mould laulaa viimeistä edeltävässä kappaleessa Thread So Thin. – Suomalaisena pystyt varmasti samastumaan tekstin kokemukseen siitä, miten pitkä talvi voikaan olla. Odotuksia oli myös Mouldin kehutut ensimmäiset soololevyt Workbookin (1989) ja Black Sheets of Rainin (1990) julkaisseella Virginillä. Mould kokee Hüsker Dün olleen yksi keskeisistä yhtyeistä itsenäisen vaihtoehtorockverkoston rakentumisessa. Me vain keskityimme tekemään uutta musiikkia ja pysyttelemään hengissä. Itse luomassamme skenessä kaikki tarjosivat apua toisilleen. Yhteistyö Mergen kanssa Silver Agesta Blue Heartsiin oli hieno viiden levyn suora sekä taiteellisesti että talou dellisesti. Levyn päätteeksi päädytään sinne parhaimpaan suojaan, rakkaan vierelle. Vuosi 1991 ei todellakaan häämöttänyt tien päässä vuonna 1984. Hän kokee avausraidan samanlaiseksi portiksi albumiin kuin Sunshine Rockin käynnistävän nimibiisin. Bändi ikään kuin raivasi ja huolsi tiet, kunnes ne olivat 1990-luvun koittaessa valmiit kaikkien matkattaviksi. Mould kuvailee noiden levyjen aikoja hulluiksi vuosiksi, joiden mittaan sekä hänelle että bänditovereilleen Grant Hartille (1961–2017) ja Greg Nortonille hahmottui yhä selkeämmin, mitä he ei”Enpä tiedä, koittaako koskaan aika, jolloin keksin itseni uudelleen. Pitkään musiikkia tehneiden artistien odotetaan vievän elämänsä ehtoopuolella ilmaisuaan hienostuneemmaksi, mutta enpä tiedä, koittaako koskaan aika, jolloin keksin itseni uudelleen. – Yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni on The Beatlesin Sgt. – Fur Mink Augursin ytimessä on kokemus talven loputtomuudesta, mutta myös se, että vaikka meillä olisi kuinka selkeä kuva siitä, mihin haluamme tiemme vievän, joskus löydämme itsemme ihmettelemästä, miksi päädyimme sinne minne päädyimme. Flip Your Wig, Mouldin popsensibiliteetin ensimmäinen kiteytymä, on tekijälleen Hüsker Dün luovuuden huipentuma. Ainakaan se aika ei ole nyt!” vät halunneet olla: taas yksi leimallisen poliittinen hardcorebändi, joka huutaa taukoamatta vallanpitäjille. Toisen sorttinen ilmasto valtaa keskustelun, kun Mould kertoo levyn tummanpuhuvan vaiheen käynnistävästä Fur Mink Augurs -kappaleesta. Alla kytivät Warner-vuosilta tutut paineet. Musiikki on ollut Bob Mouldille nuoruuden punkvuosista saakka keino rakentaa juuri sellainen elämä, jollaista hän haluaa elää. Huomasin Berliinissä viettämäni kolmen ja puolen vuoden aikana, että teillä Euroopassa piisaa enemmän pimeyttä kuin meillä. 30. Sittemmin minulle on kertynyt paljon hyviä kokemuksia indieyhtiöistä. Warehouse: Songs and Storieskin [1987] on mainio, mutta vaikka nämä kaksi levyä julkaissut Warner kohteli meitä hyvin, kaiken hyvän alla kytivät ison koneiston odotukset. Kun Copper Blue [1992] alkoi saada laajempaa huomiota, tajusin, että tällaista momentumia Warner ja Virgin toivoivat
32
Tiivistämön ilmanalassa tuntuu olevan 1990-luvun alkupuolelle vievää mustan metallin mystiikkaa. Luonto hoitaa Aina Havukruunun asiat eivät ole olleet tällä mallilla. Tuolloin yksi Stefan suurimmista innoittajista oli Bathory – ja on toki edelleen. Tavastland on julkaistu aiemmin samana päivänä, mutta moni yleisössä näyttää osaavan levyn sanoitukset ulkoa alusta loppuun. Ottakaa tai jättäkää, Stefa sanoo. Helsingin Tiivistämön perjantai-illan ohjelmassa on entisiä Ranger-jäseniä sisältävän Emissaryn keikan lisäksi Havukruunun uuden Tavastland-albumin julkaisukonsertti. – Omasta hommasta metelöiminen ei ole ikinä ollut meidän juttu, emmekä tule jatkossakaan tyrkyttämään itseämme mihinkään sen ihmeemmin. Oli se tarkoitus tai ei, saavutus on joka tapauksessa hyvä näinä läpinäkyvyyden aikoina. Kaikenlaiset skenesäännöt lähinnä huvittavat. Kun näin Blood Fire Death -albumin aikaisen mystisen metsäisen bändikuvan, mielenkiintoni heräsi toden teolla, Stefa kertoo. – Bathoryhan oli Thomas ”Quorthon” Forsbergin oma soolojuttu eikä mikään oikea bändi. – Älä silti käsitä väärin: rakastin ja rakastan maaseutua ja luontoa. Se ei ole kumma, sillä Havukruunun pitkä setti koostuu paitsi Tavastlandista myös muutamasta vanhemmasta iskusävelmästä. On ihan varmaa, että tätä juttua tehdään omaehtoisesti loppuun asti. Eikä loppuunmyyty-ilmoituksiakaan ole ripustettu oville aiemmin kovin usein. Minulle metallimusiikki edustaa nimenomaan vapautta tehdä asioita sataprosenttisesti oman mieleen mukaan. Kun vaikkapa varhainen Immortal on soittanut aikoinaan ensimmäisiä Bergeninkeikkojaan, vuonojen reunamilla on varmasti virrannut samankaltaista tummaa energiaa. Se ei ole ihme, sillä miekkojaan pitkään teroittaneen erkyläläisyhtyeen Tavastland-albumi on yksi vuoden metallitapauksista. Pian alkavaan puolitoistatuntiseen mahtuu siis isku ja nuotti jos toinenkin. – Ensimmäisenä kolahti Judas Priest, mutta seuraavaksi iski Bathory. Klassisen heavyn juuristoja pakanallisiin black metal -rihmastoihin yhdistävän Havukruunun suosio nousee kohisten. Se hoitaa minua. Nyrkit puivat ilmaa ja niskat saavat kyytiä. R akennuksen ovella roikkuu loppuunmyyty-kyltti, ja tunnelma porttien takana on sen mukainen: tiivis, riehakas ja intensiivinen. Tunnelma on kohdallaan myös takahuoneen puolella, joskin pientä hermostuneisuuttakin taitaa olla ilmassa. Ajatus oli käänteentekevä, sillä asuin maaseudulla Riihimäen lähellä eikä soittokavereita ollut liiaksi asti. Emissary on jo lauteilla ja tuvan lähes ääriään myöten täyttäneen yleisön fiilis näyttää olevan kovassa nousussa. Mieleni suorastaan räjähti, kun tajusin Quorthonin tekevän hommia yksikseen. Se on meidänkin ohjenuoramme: Havukruunu ei noudata tai tottele minkään skenen pyhiä tai epäpyhiä sääntöjä. Ehkä minäkin pystyisin siihen. – Soitetaan koko Tavastland ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran kokonaisuudessaan, laulaja-kitaristi Stefa sanoo. Kun olen metsässä ja muut ihmiset ovat vain ikävä muisto jostain toisesta ulottuvuudesta, aistini terävöityvät ja kuulen ajatukseni paremmin. Uutta levyä on kehuttu monelta suunnalta ja vissiin myytykin aika hyvin. Hurmos on vahva sana, mutta laimeammat termit eivät riitä, kun seuraa tiukasti soittavan ja väkevästi esiintyvän Havukruunun – jossa vaikuttavat myös basisti Humö, kitaristi Henkka ja rumpali Kostajainen – ja yleisön välillä väreilevää yhteyttä. Kun bändin hapuileva toiminta joskus vuosituhannen alkupuolella starttasi, kyseessä oli Stefan yhden miehen projekti, joka puuhasteli omaksi ilokseen. Mikä voisi olla hienompaa. – Onhan tässä kieltämättä vähän hämmentynyt fiilis, sillä bändiä viedään nyt aika kovaa. – Quorthon loi täysin omat sääntönsä ja teki hyvin monenlaista musiikkia juuriaan ja peruskiviään unohtamatta. Jatkossa niitä tullaan näkemään tihenevään tahtiin, ainakin jos Tiivistämön-keikan vihjeisiin on uskominen. Sittemmin varsinaiseksi bändiksi kasvanutta Havukruunua on aina ympäröinyt arvoituksellinen ja salamyhkäinen aura – aivan kuin Bathorya aikoinaan. OMAEHTOISESTI LOPPUUN ASTI TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA HEIDI KOSENIUS 33
suhteellisen ylpeänä. Kehitys oli ripeää, sillä viiden vuoden takainen Uinuos syömein sota oli julkaisuvuotensa parhaita metallilevyjä. No, en tarkalleen tiedä, mutta Havukruunun käsissä tuo kombinaatio soundaa Tavastlandin kaltaiselta. Kun jätkät antoivat ehdotuksia ja haastoivat ihan kunnolla, se kiistämättä paransi lopputulosta. vanhaan aikaan. Jos Havukruunun äärelle löytää vasta tänä päivänä, tilanne on hyvinkin ilahduttava. – Silloin Havukruunu oli jo varsinainen bändi, ja muiden jäsenten panos oli hyvinkin oleellinen. Paria uutta biisiä taidettiin katsoa koko bändin kesken, Stefa toteaa. Aikoinaan oli vahva ajatus, ettei Havukruunu heitä yhtään keikkaa, mutta tehdäänpä nyt niin, että soitetaan vielä ainakin muutaman kerran! 34. Nykyään tuijotamme pieniä ruutujamme kerrostalojen kopperoissa sähkövalon loisteessa ja pelkäämme ja ahdistumme enemmän kuin koskaan. Jos olisin yrittänyt tehdä Uinuos syömein sodan yksin, siitä ei olisi missään nimessä tullut nykyisen kaltaista! Vanhaan aikaan Svart Recordsin julkaisema Tavastland todistaa taas kerran, että Havukruunu kykenee kuulostamaan erilaiselta, omaehtoiselta ja raikkaalta, vaikka luottaakin tuttuihin perustuksiinsa. – Vuonna 2015 julkaistu Rautaa ja tulta -ep oli ensimmäinen julkaisu, jonka takana pystyin seisomaan... Voisin alleviivata, että Havukruunun kollektiivisen ajattelun mukaan me emme kuulu tähän aikaan ja maailmaan. De Miseriis Fennorumin ja oikeastaan koko levyn viesti on: jättäkää tämä nykypaska taaksenne ja palatkaa aitojen asioiden äärelle – edes hetkeksi! Miltä Havukruunun tulevaisuus näyttää. – Ihminen on elänyt vuosisatoja metsässä, harmonisesti ja symbioosissa. Lisäksi minua ovat inspiroineet esimerkiksi suomalainen puhumattomuuden kulttuuri ja vahvat ulkopuolisuuden tunteet. Tavastland saattaa olla bändin tähänastisen uran väkevin teos, mutta Erkylän raitin varrelle kätketyistä jäätyneistä hautakummuista löytyy monta muutakin omaehtoisen metallin synkkää helmeä. – Lähetin jätkille musiikillisia ideoita, sovitusjuttuja ja niin edelleen, ja he sitten kommentoivat niitä tiiviiseen tahtiin. Jos kappaleessa pohditaan vaikkapa järjestäytyneen uskonnon asemaa nykyisessä yhteiskunnassa, aiheeseen saatetaan pureutua loikkaamalla satojen vuosien taakse – esimerkiksi vuoteen 1237, jolloin Hämeessä noustiin kapinaan kirkkoa vastaan ja pappeja juoksutettiin puiden ympäri. – Jos minulla oli kirjoitusvaiheessa jokin muita kirkkaampi johtoajatus, se oli ehdottomasti tämä: miltähän mahtaisi kuulostaa, jos Judas Priest ”Jättäkää tämä nykypaska taaksenne ja palatkaa aitojen asioiden äärelle – edes hetkeksi!” soittaisi Bathorya. – Tavastlandin tekemisestä jäi niin hyvä tunnelma, että eiköhän meiltä ainakin yksi albumi vielä tule. Kyseessä ei ole konseptilevy, mutta sen teksteistä löytyy tiettyjä yhdistäviä elementtejä. – Yksi levyn avainbiiseistä on Havukruunu ja talvenvarjo. Jos jo edellinen Havukruunualbumi oli kokonaisen yhtyeen teos, Tavast land on sitä vielä vahvemmin. – Emme treenanneet ennen nauhoituksia yhdessä juuri ollenkaan. Halusin albumin lähtevän liikkeelle erittäin raskain askelin, ja niin tapahtuikin. Silloin oli päällä yllättävänkin kova into ja julkaisimme kolme albumia [Havulinnaan, 2015, Kelle surut soi, 2017, ja Uinuos syömein sota, 2020] viiden vuoden sisällä. Lopulta kävi niin, että sain muilta paljon aiempaa enemmän apua ja huomasin jopa kaivanneeni sitä. Sitten teimme sopimuksen saksalaisen Naturmacht Productionsin kanssa ja aloimme värkätä ensimmäistä pitkäsoittoa. Levyn avaavan Kuolematon laulunhenki -biisin painavat riffit eivät nekään ole sattumaa. Kappale syntyi jo aikaa sitten ja oli vahvasti mielessä, kun hahmottelin albumin isoja suuntaviivoja. – Lähdetään siitä, että pyrin aina sijoittamaan tarinat johonkin... De Miseriis Fennorum -päätösbiisissä käsitellään luonnosta vieraantumista. Sanoituksiltaan Tavastland pysyttelee löyhien raamien sisällä. Käytän myös paljon vanhahtavia vertausja kielikuvia
h o n k a l a , k o t k a 10.-12 .7. 2 02 5
Slangia ja itse keksittyjä sanoja on viljelty tekstiin ahkerasti. Uusia biisejä joutui miettimään paljon enemmän kuin vanhempia, Jutila lisää. E nergisistä livevedoistaan tunnettu räpviisikko Good Boys aloittaa Hittaa-levynsä julkkarikiertueen rytinällä. Lupaus ei pidä, vaan meno yltyy villiksi. Bändiin kuuluvat Jutilan lisäksi Leo Minkkinen (MC Vatkain), Roy Kaarla (Sensei Cook), Lauri Lindh (Hew Lorry) ja Miro von Konow (Akuutti M). Mitä hupsumpi se nimi tai sana on, sitä hauskempi riimi voi olla, von Konow sanoo. – Mulla taas tuli sisäinen hurraus, kun räppäsi träpähtäviin biitteihin, Kaarla heittää perään. Minkkisen mukaan sanoitukset, flow’t ja äänet haluttiin hioa tarkasti. Hauskuus ei ole aina helppo laji. Positiivisesta asenteestaan tunnetulla bändillä oli kehitysehdotuksia suomiräpkentälle. – Se on hassu tunne, kun on ihan loppu, vituttaa, on huono ilma huoneessa, bändikaverit ärsyttää ja pitää yrittää keksiä jotain tosi hauskaa, von Konow kuvailee. Loppuunmyydyn keikan yleisö räppää Jutilan laineja sanasta sanaan tämän roikkuessa yhdestä Telakan paksuista hirsipylväistä. Good Boys menee tyhmäksi Good Boysin teksteissä vilisevät popkulttuuriviittaukset lisäävät sanoitusten huumoriarvoa – krapulaisen maanantain olotilan vertaaminen Karvisen habitukseen on samaan aikaan absurdi ja osuva vertaus. Palautteen antamisessa auttaa se, että bändin jäsenet ovat hyviä ystäviä. Pomppii ja poukkoilee TEKSTI IIKKA SORVALI 36. – Ja joku sanoo, että ”ei käy!”, Lindh sanoo ja naurahtaa. Bändi täyttää tänä vuonna kahdeksan. Good Boysin musiikki ei ole raptorimaista huumoriräppiä, mutta bändillä on paljon absurdeja ja hauskoja sanoituksia. – Meillä on tämä suomen kieli, mutta sitten meillä on koko maailman erisnimet, joista löytyy loputon määrä kummallisia riimiaihioita. ¥oung Oatl¥ eli Kosmo Jutila työntyy tamperelaisen kulttuuriravintolan matalalta lavalta yleisöön. – Pitkästä aikaa treenattiin keikkaa varten, ja se meni aika lailla yhtä hyvin kuin harjoituksissa, Lindh sanoo. Ensimmäisen levyn julkaisusta tulee syksyllä seitsemän vuotta. Flow’t ovat monimutkaisempia ja nopeampia, ja levyllä on vähemmän perinteistä boom bap -tyyliä, josta bändi tuli tunnetuksi ensimmäisillä julkaisuillaan. Vieraskielisten erisnimien käyttämisellä on myös käytännöllinen syy: ne tuovat kirjoittamiseen lisää mahdollisuuksia. Sinä aikana levylle alkoi muodostua omanlaisensa maailma. Se oli ihan äimänkäkenä, Lindh sanoo. Bändi työsti uutta levyään tiiviisti noin puolen vuoden ajan. – Mun mutsi laittaa tosi iloista viestiä, jos sen työkaverilla on ollut hyvät jutut, mutta meillä on aina bestikset messissä. Myös sanoituksiin muodostui uudenlaista tyyliä. Välispiikissä muut bändiläiset kommentoivat, että Jutila on luvannut olla huutamatta, koska hänen äänensä ei ole aivan kunnossa. Historian muistelu saa bändin jäsenet vertailemaan omaa matkaansa muihin. Oliko The Beatles yhdessä kymmenen vuotta. Keikan jälkeen jäsenet ovat tyytyväisiä suoritukseensa. Kun levyn deadline lähestyi, myös paineet kasautuivat. Uutta haastetta Hittaa on teknisempi kuin Good Boysin aiempi tuotanto. – Siinä huomasi olevansa kuolevainen ihminen. – Tuntui, että nyt piti opetella uusi rytmisoitin. Se on ihan uskomaton työsuhde-etu, Minkkinen kuvailee. Good Boysin lyriikkaa on vaikea kuvailla tyhjentävästi, mutta ainakin sanat leikkisä, abstrakti, pomppiva ja pohtiva kuvaavat sitä. Inspiraatiota uuteen flow-painotteiseen tyyliin piti hakea Suomen ulkopuolelta. – Kohta vedän johnlennonit ja teen jonkun sänkyprotestin, Kaarla vitsailee. – Puhuttiin Krison kanssa, että me sanotaan mielipiteemme toisillemme suoraan. Siinä oli kiroilua äänittäessä, Jutila kertoo. Usein on vaikeaa tunnistaa, milloin ollaan tosissaan ja milloin ei. – Tietynlaista tematiikkaa tuli vahingossa sinne tänne, ja se vahvistui ajan kanssa, von Konow kuvailee. Viisikko kiritti toisiaan levynteon aikana enemmän kuin aiempia levyjä tehdessään. ”Jos me tuotetaan jollekin onnellinen olo 47 minuutiksi, kun se kuuntelee Hittaaalbumin, niin kyllä sitten voi taputtaa itseään selkään” Itähelsinkiläinen Good Boys julkaisi hiljattain neljännen levynsä ja istui Soundin haastatteluun julkkarikiertueen ensimmäisen keikan jälkeen. Bändin mukaan vaikutteina toimivat esimerkiksi That Mexican OT:n, RXKNephew’n ja Christ Dillingerin kaltaiset internetissä kasvaneet ja Soundcloud-räpistä ponnistaneet tekijät
– Ei sen jälkeen tee mieli kuunnella musaa, jossa vielä muistutetaan, että kaikki on menossa päin helvettiä, Jutila sanoo. – Jos me tuotetaan jollekin onnellinen olo 47 minuutiksi, kun se kuuntelee Hittaa-albumin, niin kyllä sitten voi taputtaa itseään selkään, von Konow lisää. Se vaan rimmaa ihan hyvin, hän sanoo. – Työn kannalta tulee kuunneltua aika paljon uuden sukupolven suomiräppiä. En välttämättä fiilaa sen tekijöitä niin paljon, mutta osaan arvostaa niitä räppäreinä, sitä että ne on löytäneet oman jutun, von Konow kuvailee. Jutilan mukaan opinnoista, somesta ja uutisista tulee helposti olo, että maailma on loppumassa. Onko näinä aikoina vaikeaa pysyä toiveikkaana. Sitten mä vaan sanoin sen kolmesti, Kaarla toteaa. Minkkinen vertaa versessä luodun riimikuvion rikkovia laineja tapaan, jolla Stepa kirjoittaa musiikkiaan. Keskustelu alkaa sovittelevasti. Kun MC Vatkain räppäsi lavalla, että bändi on tullut jäädäkseen, se oli helppo uskoa. – Jodarok kommentoi, ettei se osannut arvata yhtään riimiä etukäteen, Lindh kertoo. Soittavat välillä, että kävisitte useammin, Minkkinen heittää. Yhtenä päivänä mulla vaan välähti aivoissa, että kun sieltä tulee just se sana, mitä ei saisi rimmata, se on ihan nerokasta. – Samppa ja Joda on vähän niin kuin vanhemmat. Hän opiskelee antropologiaa Helsingin yliopistossa. Esiintyminen oli hyvällä tavalla poukkoilevaa, teknisesti taitavaa ja sopivan teatraalista. – Suomessa ei ole hirveesti juttuja, jotka rimmaisi Dwayne the Rockin kanssa. Good Boysin musiikin yllätyksellisyys huomattiin myös heidän levy-yhtiössään. Dödstil hoitaa bisneksen ja bändi musiikin. Myös itseään perfektionistiksi kuvailevalla Minkkisellä on aiheesta sanottavaa. Kysymys, mitä mieltä bändin jäsenet ovat suomiräpistä, saa ilmeet pohtiviksi. Bändin suhde levy-yhtiöön on rento. Kuunneltuaan bändikavereidensa pohdintoja Jutila huikkaa vitsaillen, että Good Boys on sen sijaan aito räppibändi, koska hän ja Minkkinen tutustuivat breikkitunneilla ja graffiteja maalatessa. ”En oo hehtoja boollannu pottiin” ei tarkota yhtään mitään. Dödstiliä Lahti-Sampan eli Samppa Laineen kanssa pyörittävä Jodarok eli Matti Salminen kehui bändiä levynteon aikana. Se laittaa ensimmäisen riimin minkä keksii. Minkkinen kuvailee tilannetta niin, että jos menestyy ensisijaisesti sosiaalisen median hahmona, voi tehdä jonkin aikaa aivan minkälaista musiikkia tahansa ja ihmiset kuuntelevat sitä. Ainakin Tampereen-keikalla bändi onnistui tavoitteessaan. Uusimman levyn tuotti Lindh, miksauksen ja masteroinnin hoiti Kaarla. Hyvyyttä maailmaan Vaikka aina ei voi pysyä positiivisena, Good Boysin musiikki on enimmäkseen iloista ja kannustavaa. – Massive respect menee kaikille kollegoille, jotka jaksavat yrittää, ja tietenkin kaikille, jotka tekee musaa, Minkkinen toteaa. Toisaalta kikkailun kanssa voi päätyä myös umpikujaan. Jutila taas huomauttaa, että aina ei voi olla täydellinen. – Jos Stepa lukee tätä niin sori, mutta en pitkään tajunnut sen uutta musaa. – On mullakin tuolla levyllä fillerilaineja. – En kuule sellaista, että haluttaisiin kunnianhimoisesti uudistaa räppiä. Joku huokaisee ”shieeet”. – Ne hahmot päätyy putoamaan aika nopeasti, koska yleisö unohtaa niiden kiinnostavuuden, jos ne ei tee hyvää musaa, Minkkinen sanoo. 37. Von Konow taas pohtii, että nykyään on vaikea tietää, kuinka paljon räppärit oikeasti tykkäävät räpin tekemisestä ja miten paljon kyse on halusta menestyä. Bändi käyttää ajoittain tietoisesti yllättävän yksinkertaisia riimejä. Yleisön energia ei tuntunut mahtuvan Telakan hirsirungon sisälle ja hymyjä näkyi huomattavasti enemmän kuin useimmilla räppikeikoilla. Useampaa bändin jäsentä tuntuu vaivaavan, että monilla nuorilla räppäreillä musiikintekemisen keskiössä ei ole hiphopkulttuuri vaan menestyminen ja brändi. Lisää kunnianhimoa Vaikka Good Boys on kuvaillut itseään ”Fennoskandian ensimmäiseksi täysin hyvyyskeskeiseksi bändiksi”, sen meininki ei ole aina ”sunshine and rainbows”, kuten Kaarla asian ilmaisee
klo 21.00 Korjaamo LÄNSI-AFRIKAN RYTMEJÄ, FUNKIA JA SOULIA! HELSINKI-COTONOU ENSEMBLE FEAT. 2025 STINGIN PITKÄAIKAINEN LUOTTOKITARISTI DOMINIC MILLER Ke 23.4. klo 18.30 Sellosali VIRTUOOTTINEN KOSKETINSOITTAJA ANOMALIE Ke 23.4. klo 18.00 Tapiolasali MONINKERTAINEN GRAMMY-EHDOKAS LAKECIA BENJAMIN Ke 23.4. NASIBO La 26.4. XANTONE BLACQ EBELI IN CONCERT. NASIBO MÄENSIVU–BERLINER–MCCABE–WIENING POETIC WAYS FLORIAN ARBENZ CONVERSATION JOONAS HAAVISTO & MIKA KALLIO & EMO ENSEMBLE KANNASTE4 TEEMU VIINIKAINEN ELECTRICK TOOMAS KESKI-SÄNTTI QUARTET X//K FEAT. klo 18.00 Louhisali RICKY-TICK BIG BAND & TAPIOLA SINFONIETTA MIGUEL POVEDA LAKECIA BENJAMIN DOMINIC MILLER BILL LAURANCE & MICHAEL LEAGUE ANOMALIE KENNEDY ADMINISTRATION MICHAEL DEASE & ESPOO BIG BAND HELSINKI-COTONOU ENSEMBLE FEAT. klo 21.00 Korjaamo NEW YORKIN KUUMIN SOUL–GROOVE–JAZZ –YHTYE KENNEDY ADMINISTRATION To 24.4. TUTUSTU KOKO OHJELMAAN apriljazz.fi JA HANKI LIPUT lippu.fi ESPOO & HELSINKI 22.–26.4. klo 19.00 Sellosali SNARKY PUPPYSTA TUTTU PARIVALJAKKO BILL LAURANCE & MICHAEL LEAGUE Pe 25.4
2025 STINGIN PITKÄAIKAINEN LUOTTOKITARISTI DOMINIC MILLER Ke 23.4. klo 19.00 Sellosali SNARKY PUPPYSTA TUTTU PARIVALJAKKO BILL LAURANCE & MICHAEL LEAGUE Pe 25.4. TUTUSTU KOKO OHJELMAAN apriljazz.fi JA HANKI LIPUT lippu.fi ESPOO & HELSINKI 22.–26.4. klo 18.00 Louhisali RICKY-TICK BIG BAND & TAPIOLA SINFONIETTA MIGUEL POVEDA LAKECIA BENJAMIN DOMINIC MILLER BILL LAURANCE & MICHAEL LEAGUE ANOMALIE KENNEDY ADMINISTRATION MICHAEL DEASE & ESPOO BIG BAND HELSINKI-COTONOU ENSEMBLE FEAT. klo 21.00 Korjaamo NEW YORKIN KUUMIN SOUL–GROOVE–JAZZ –YHTYE KENNEDY ADMINISTRATION To 24.4. NASIBO La 26.4. NASIBO MÄENSIVU–BERLINER–MCCABE–WIENING POETIC WAYS FLORIAN ARBENZ CONVERSATION JOONAS HAAVISTO & MIKA KALLIO & EMO ENSEMBLE KANNASTE4 TEEMU VIINIKAINEN ELECTRICK TOOMAS KESKI-SÄNTTI QUARTET X//K FEAT. XANTONE BLACQ EBELI IN CONCERT. klo 18.00 Tapiolasali MONINKERTAINEN GRAMMY-EHDOKAS LAKECIA BENJAMIN Ke 23.4. klo 18.30 Sellosali VIRTUOOTTINEN KOSKETINSOITTAJA ANOMALIE Ke 23.4. klo 21.00 Korjaamo LÄNSI-AFRIKAN RYTMEJÄ, FUNKIA JA SOULIA! HELSINKI-COTONOU ENSEMBLE FEAT
Niitä ihmeellisiä värejä.” 40. ”Mielikuvat ja tunteet ovat tärkeitä. Niitä mä tavoittelen
Sellaista dogmaa tässä ei ollut kuin Lännen-Jukalla aikoinaan, sillähän oli pannassa kaikki paitsi banjo ja laulu. Se voi olla hajanainen miete tai jokin hauska nimi, kuten tällä levyllä Jimmy Landola – mietin, että se näyttäisi hienolta helmiäiskirjaimilla otelaudassa. Ja kuten Lynch tähdensi: kun idea tulee, siihen pitää tarttua. Olin valmis lisäämään musaan erilaisia juttuja, joskaan en tiennyt etukäteen mitä. – Voi olla, että kuulijan mielikuvalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mistä olen biisin tehnyt, mutta se on silti arvokas ja sitä pitää varjella. Joskus saattaa tulla idea, jonka otan talteen puhelimella. Karjalainen on pitänyt pitkällä urallaan kiinni nykyhetkestä ja tähdännyt tulevaan. Toinen suoltaa tekstiä, ja toinen arvostelee sitä TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT TERO AHONEN J. Kirjailija Jack London on puolestaan todennut, että inspiraatiota ei pidä odotella, vaan sen perään täytyy lähteä nuijan kanssa. Suomalaista muotoiluu on nimittäin kaikessa pienimuotoisuudessaan ainakin kaukaista sukua LännenJukan meiningeille. Karjalaisen mielestä lauluntekijä voi jättää kritikoinnin muille, sillä omien tekemistensä kyseenalaistaminen ei auta eteenpäin. Hänen ilmaisunsa elää, koska muutos innoittaa häntä. Joidenkin ennustuksista huolimatta rekilauluja örisevä Lännen-Jukka ei tuhonnut Karjalaisen uraa vaan teki hänestä entistä kiinnostavamman. Idean ei tarvitse olla selkeä ja loistava visio. Katajanokan talojen yllä pilvi väistyy auringon edestä ja laskee kirkkaat säteet ikkunasta sisälle. Idea täytyy tunnistaa Ennen toteutusta ja tuotantoa tarvitaan asia, jota ilman biisiä ei voi olla. Mielikuvat ja tunteet ovat tärkeitä. En ole koskaan ollut musiikkivideoiden fani, koska omat mielikuvani biiseistä ovat niin voimakkaita. Ei kannata palata alkuruutuun vaan mennä virran mukana ja hyväksyä se, mitä on. Kun 67-vuotias lauluntekijä alkaa soittaa uuden Suomalaista muotoiluu -albuminsa nimikappaleen utuista sointukulkua, mietin, miten nopeasti vuodet kuluvat. Tuosta kiehtovasta uran kiertotiestä on noin viisitoista vuotta. – Mä en voi olla kertomatta näitä juttuja, mutta jokainen saa silti ymmärtää biisit omalla tavallaan. – Tykkään soitella kotona kitaraa ja muita instrumentteja, se on mulle päivän kiva kohta. Vaikka mukana on muitakin soittimia, musiikki on riisuttua – levyllä on vain yksi bändimäisesti toteutettu biisi. Koomikko John Cleese on sitä mieltä, että mikään ei tukahduta luovuutta yhtä tehokkaasti kuin virheen tekemisen pelko. – Ideana oli palata lähemmäs niitä aikoja, Karjalainen myöntää. Se voi olla, ja luultavasti onkin, sattuma, vahinko tai virhe. Kuten Veikko Huovinen sanoi: kun ei ole muuta tekemistä, voi istua keittiön pöydän ääressä ja keksiä nimiä. J. Niitä ihmeellisiä värejä. Samaan aikaan hän tuntuu miettivän, pitäisikö hänen sittenkään selittää niitä lainkaan. Sanotaan myös, että luominen on valitsemista. Suomalaista muotoiluu ei ole demomainen levy, mutta ehkä se on jonkinlainen alkumuoto. – Luovuuden olennaisin juttu on tunnistaa idea, kun se tulee. Ehkäpä nämäkin asiat kiertävät kehää. Eivät ne ole ikinä täydellisiä, ja jos kappaleitaan alkaa epäillä, ei pääse koskaan eteenpäin. – Minussa on kaksi tyyppiä. Karjalaisen nuijana on Fender Telecaster. Nyt hän puhuu paitsi uusista lauluistaan myös niiden syntyprosessista – luovuus onkin yksi Suomalaista muotoiluu -albumin teemoista. Sinä aikana on tapahtunut kaikenlaista alkaen paluusta sähkökitarasoundiin levyllä Et ole yksin (2013). Uskon ja toivon, että moni muukin kokee laulut sillä tavalla. – Haaveenani on ollut tehdä levy, jossa on pääosassa lauluääni ja kitara. – Ei voi alkaa miettiä, ovatko biisit riittävän hyviä. Nyt tapetilla on laulumiehen noin kahdeskymmeneskuudes studioalbumi. 41. K arjalainen ottaa kitaran syliinsä ja soittaa Mary Annin intron. Mun tapauksessani kitara saattaa olla jossain ihme vireessä tai tietokoneella sattuu jokin virhe, ja sitten se juttu vain kuulostaa hemmetin hyvältä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Idea ei ole mitään muuta kuin jokin asia, josta itse pitää. Ne värjäävät hänen kasvonsa nopeasti hehkuvan kultaisiksi, ja juuri sillä hetkellä se tuntuu pieneltä ihmeeltä. Kun Karjalainen kertoo uusista biiseistään, hän tekee sen selvästi todella mielellään. Laulumiehellä täytyy olla idea, ja niitä ei tehdä vaan saadaan. Karjalainen siteeraa elokuvaohjaaja David Lynchiä: ideaa ei voi valmistaa. Haastattelin Karjalaista edellisen kerran Lännen-Jukka-levyjen eli Amerikansuomalaisia lauluja -trilogian aikoihin. Tuotannollinen valinta on yksi Karjalaisen luovuuden ilmentymistä siinä missä itse laulutkin. Niitä mä tavoittelen
Se on valmis. On vaikea edes kuvitella, että mikään olisi eri tavalla. Kun lauluja on valmiina useampia, niiden tekeminen helpottuu. Takapenkillä vanhan Cadin -biisin sointukulku on sama kuin Carter Familyn Wildwood Flowerin. – Nimenomaan. Koska olin nähnyt edellisenä päivänä dokumentin Sinéad O’Connorista, naputin puhelimeen biisin työnimeksi Sinéadin laulu. Jotkin tekstit ovat selkeämpiä kuin toiset. Eivät ne ole ikinä täydellisiä, ja jos kappaleitaan alkaa epäillä, ei pääse koskaan eteenpäin.” 42. Kun äänitän ideoita puhelimella, niille on pakko keksiä jokin työnimi, jotta löydän ne. Sen jälkeen olen tehnyt musiikkia siellä. – Joo, siinä on dramatiikkaa ja kohtalokkuutta. Musiikki voi mennä kiertoon ja löytää sanoituksensa aikanaan. On myös ”poika varjoisalta kujalta” ja ”taivaan valkeat”, joka viittaa Remun koiravaljakko-onnettomuuteen. Laitoin biisiin remumaisia juttuja, kuten ”paremmatkin paronit” ja ”vanha gimma”, joka voisi olla Remun kuvaus sellaisesta autosta. Sanat olivat tulleet, ottaneet kappaleen haltuunsa ja sanoneet, että me ollaan tässä. Hyvä esimerkki tästä on Hullun laulu, vanha biisi albumilta J. – Joku fani kirjoitti Facebookiin, että ”Jukka, ei kiirettä uusien kappaleiden kanssa”. Luovuudelleni on tärkeää, että menen Keltaiseen taloon ja olen siellä pitkiä aikoja kerrallaan. Pelkkä demo, josta kuuli, millaisia tavuja laulu ottaa vastaan. Yhdistin siihen sen bluesjutun, että säkeistön alussa sanotaan sama asia kahteen kertaan, koska se tuntui liittyvän samaan ideaan. Siinä on omanlaistaan taikaa, että samasta sointukulusta voi kehittää lukemattomia biisejä, jotka eivät juurikaan muistuta toisiaan. Siihenhän luovien ihmisten homma ainakin osittain perustuu: ”Kato, mitä mä oon tehnyt, eiks oo aika makee biisi?” Se on tavallaan aika lapsellinen juttu. Risto Vuorimies kuvasi maailmanluokan levynkannen, jossa on ”Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää”, kuten isäni aikoinaan sanoi. Se on Perniössä sijaitseva talo, jonka perhe hankki vuonna 1989. Usein uusi juttu avautuu vasta viikon parin päästä. – Musiikillisesti se biisi syntyi, kun soittelin kitaralla perussointuja ja tulin laulaneeksi C-duurin päälle itselleni uudella sävyllä, joka miellytti mua. Aivan tyhjin käsin Keltaiseen taloon ei kannata astua. Hullun laulun sanoitus tuntui olevan pelleilyä. Jos jokin juttu ei toimi, en hylkää sitä, koska se voi toimia joskus myöhemmin. Joskus käy niin, että jokin vanha idea sopii yhteen uuden kanssa. – Se on Paul Auster -tyyppinen homma. Joskus luovuus haluaa oman tilan. – Katsoin dokkarin muotoilija Timo Sarpanevasta. Kaikki on vielä edessä. – Se lähti liikkeelle hullun kuuloisesta sävellyksestä. Esimerkiksi Kadun toisella puolella -kappaleen sanoitusidea on kymmenen vuoden takaa. Pyysin sanoittajamestari Timo Kiiskistä kirjoittamaan siihen hienoa lyriikkaa. Tai sitten joku kertoo, että tuohan on Madonnan uuden singlen b-osa. Sarpaneva alkoi käyttää sitä ”Ei voi alkaa miettiä, ovatko biisit riittävän hyviä. – Kiertueen jälkeen tuntui, että täytyy pitää vuosi rokulia keikoista ja koittaa saada aikaan uusia biisejä Keltaisessa talossa, Karjalainen muistelee. – Tuntui, etten osaa tehdä siihen oikeaa tekstiä. Silloin on päässyt pahimman yli. Ganesit ovat kuvassa takapenkillä. – Koskaan ei kannata lupailla kenellekään mitään, ei varsinkaan levy-yhtiölle. toista. Haravoin lehtiä ja mietin sitä Lynchin sanomaa, että ideaa ei voi valmistaa. Kun Väinö oli pieni, me käytiin sillä samalla valjakkoajelulla, mutta ei yritetty ohjata itse. Se on siinä työssä normaali juttu, mutta muotoilussa sitä ei ollut käytetty. Kun laulu löytää paikkansa, kukaan ei enää kyseenalaista sen pienintäkään sanaa. Uusien laulujen tulo edellyttää vapautta ja aikaa. Mietin sitä soittaessani Aku Ankkaa, joka meni tietokilpailusta niin sekaisin, että sanoi pimpelipom ja valitsi rahan sijasta palkinnoksi kolmipyörän. Multa on jo aika hyvin, jos saan kuukaudessa aikaan yhden levytyskelpoisen biisin. Ajattelin, että myös rakkaus saattaa olla asia, jota ei voi valmistaa. Dekkarikuningatar Agatha Christiekin tiesi, että luovuus nousee joutilaisuudesta, kenties jopa laiskuudesta. Karjalaisen Sinéadin laulun soidessa. Karjalainen Electric Sauna (1996). Joku näkee ikkunastaan kadun toisella puolella olevaan asuntoon, jossa on tv auki ja päällä sama kanava kuin hänellä, eli tavallaan hän näkee siellä itsensä. Arvostelijatyyppi voi kyllä kritisoida sen toisen aikaansaannoksia, mutta ilman sitä iloista heittelijää mikään ei onnistuisi. Myös levyn nimibiisi on saanut vaikutteita dokumentista. Laulun tekeminen on muotoilua Suomalaista muotoiluu -levyn sykli alkoi J. – Ne voivat olla ihan uusia tai sitten sellaisia, jotka eivät toimineet edellisellä kierroksella. Sanoitus lähtee siitä, miltä musiikki tuntuu. Kun sanat ja sävel muodostuvat yhdeksi, tapahtuu ihme. – Mulle tuli sellainen fiilis, että olisi kiva näyttää ihmisille jotain uutta. Kyseessä voisi tietenkin olla Nothing Compares 2 You, joka itse asiassa on erobiisi. Sen syksyn ja seuraavan kevään ja kesän aikana sain tehtyä kappaleita. Juuri sellainen kuin sen kuuluu olla. Sen jälkeen tuntuu mahdottomalta erottaa niitä toisistaan. – Menen sille alueelle, mietin ja maistelen, millaiset sanat voisivat olla. Vielä herkullisempaa olisi, jos elämä jäljittelisi taidetta ja joku tulevaisuuden pariskunta kohtaisi J. Se on asia, joka biisintekijän on otettava huomioon. – Löysin kerran Doris-biisin tekstin varhaisia versioita. Kappaleiden pitää olla valmiina ennen kuin voi alkaa edes puhua levyn tekemisestä. Karjalainen kehräsi biisit kokoon uusista ja vanhoista ideoista. Koskaan en kuitenkaan voi päättää, että menenpä nyt tekemään muutaman biisin. Karjalaisen musiikin mytologiassa ja käytännössä. En tiedä, tarkoittiko se, että vanhoja on kivempi kuunnella. Levyn toisen singlen Sinéadin laulun nimi on samalla tavalla kaksitasoinen kuin Olavi Uusivirran biisin Toton Africa. Hän näki lasitehtaalla, kun rautanaula työnnettiin lasimassaan. – Muistan sen hienon syyspäivän, kun Sinéadin laulun sanoitus syntyi. Me tiedetään, mitä kaikkea heille on tapahtunut kuvan ottamisen jälkeen, mutta kuvan Cisse Häkkinen, Remu Aaltonen ja Albert Järvinen eivät tiedä siitä mitään. Ehkä kuitenkin sitä, että ota iisisti ja tee rauhassa niitä biisejä. Kun soittaa avovireellä, keksii usein riffin, jonka Keith Richards teki jo. – Mutta kyllä kappaleita tehdessä joskus tulee mieleen, että onkohan tää jo joku. Sinéadin laulu on hyvä esimerkki siitä, miten pienistä asioista ideat voivat syntyä. Karjalaisen kappaleessa pariskunta kohtaa ”Sinéadin laulun” soidessa. Paikalla nimeltä Keltainen talo on tärkeä rooli J. Karjalaisen kiertueen päätyttyä Tallinnaan syyskuussa 2023. Menin talolle tässä vakaassa tarkoituksessa. Tuntui oudolta lukea niitä, kun siellä oli eri sanoja. He eivät ohjaa vanhaa amerikanrautaa, joka tietenkin symboloi Hurriganesin rock’n’rollia, eivätkä siksi välttämättä tiedä, mihin se heitä vie. Niitä ei voinut enää irrottaa sävelestä. – Ensimmäinen biisi, jonka siellä tein, oli nimeltään Keltaisessa talossa. Timo vastasi parin viikon päästä, että ei hän pysty, koska Hullun laulun teksti on niin hieno. Takapenkillä vanhan Cadin on varmaankin Hurriganesin Roadrunnerin kannen inspiroima biisi. He ovat kuvassa aina omassa ajassaan. Karjalainen viekin sinne mukanaan sävellysten ja sanoitusten aihioita. Lauluja joko syntyy tai ei synny
Pablo Picasson mukaan hyvät taiteilijat jäljentävät ja suuret taiteilijat varastavat. Täydellinen viidakkoihminen Haastattelua edeltävänä päivänä uutisissa kerrottiin, että Vesterinen Yhtyeineen oli yllättäen päättänyt tehdä levynsä studiossa. Ongelma ratkesi, kun hän ryhtyi laulamaan omassa rauhassaan. Karjalaista häiritsee omissa vanhoissa levyissään se, että hänen äänensä kuulostaa niillä kireältä ja honottavalta. – Suomalaista muotoiluu on tosi helppo soittaa kitaralla. En ole varsinaisesti mikään laulaja, ja mulla kestää pitkään löytää oikea laulutapa kuhunkin biisiin. En itse edes tiedä, mitkä soinnut siinä on, eikä sillä ole mulle mitään väliä. Mutta jos niitä sointuja analysoisi, ne huomaisi erikoisiksi. Suomalaista muotoiluu voisi kertoa pohjimmiltaan laulumiehen työstä, biisien tekemisestä. Teen edelleen paljon asioita kotona. Jutun kärkenä oli, että artistien tapa työskennellä muuttui, kun teknologia tuli ja muunsi jokaisen makuuhuoneen kotistudioksi. T. Karjalainen sanoo, että hänen tapansa työskennellä ei ole muuttunut aikoihin. Aloin laulaa huvikseni sointukulun päälle sanaa ”muotoiluu” samalla tavalla hassusti painottaen kuin Pasi Raappana lauloi joskus kauan sitten Ruisrockissa sanaa Ruissalo. Oksala ja kaikki tulivat ihmettelemään muutosta. Se ei halunnut miksata äänityksiä, joissa on liian määräävä huoneen soundi. Laulun tekeminen on muotoilua, ja nimenomaan myytäväksi tarkoitetun asian muotoilua.” omaan myytäväksi tarkoitetun asian muotoilua. Viimeisin radikaali muutos tapahtui 1990-luvun alussa ja liittyi juuri studiosta kotiin siirtymiseen. Olen aina tykännyt tehdä juttuja kotona, ja se antoi mulle laulamisen rauhan. Mainitsen tekstissä Lansetti-maljakon, Pehtoori-kahvipannun ja planetaariset laaksot, mikä viittaa Björn Weckströmin suunnittelemaan kaulakoruun, jota Star Warsin prinsessa Leia käyttää. Tämän levyn kaikki kitarat on äänitetty Keltaisessa talossa. Se on yhden sormen siirtämistä otelaudalla. – Tavallaan nostan itseni siinä suomalaiseksi muotoilijaksi. 43. Ei kuitenkaan Lännen-Jukan huoneessa, koska Väinö totesi, että ”sun mökkis kaikuu vähän liikaa”. Laulun tekeminen on muotoilua, ja nimen”Nostan tavallaan itseni suomalaiseksi muotoilijaksi. Luovassa työssä yksinkertaisuus on suhteellista ja leikistä voi syntyä jotakin vakavaa. – Hankin silloin välineet, joilla pystyin äänittämään laulua himassa. Kun soitin niitä studiolla, [maineikas tuottaja] T. – Lauluraitojen fiilis muuttui täysin. teoksissaan
Keskustellaan asioista ja pohditaan, mikä on hyvä. Kyllähän ne tietysti muuttuvat, koska bändissä on mielettömiä pelimanneja. Se oli ihan kuunneltavaa musaa jo siinä vaiheessa. Väinö katsoi mulle hyvät mikit, ja äänitin biisien pohjat ja laulut siellä. – On se varmaan, mutta me ei anneta sen häiritä. Karjalaisella on bändi, jolle laulut sovitetaan. Isän ja pojan suhde on aina omanlaisensa – onko se läsnä silloin, kun Väinö Karjalainen tuottaa J. Vasta myöhemmin huomaan aprillipäivän olevan hänen syntymäpäivänsä. – Keikoilla kuullaan uudet versiot biiseistä. Takapenkillä vanhan Cadin tulee sisältämään hienoja juttuja, Johnny Cash -kitaraa. Meillä on yhteinen historia ja yhteisiä muistoja, mutta ne eivät ole mukana musaa tehdessä. Nuorempi Karjalainen soittaa bassoa ja rumpuja Uuteen satamaan -biisillä, sillä ainoalla, jossa sellaisia kuullaan. Viime vuosina hän on ollut tekemässä myös Jiin levyjä. Mies puhuu livesoitosta niin lämpimään sävyyn, että ehkä se on hänelle kuin lahja. En tiedä mistään mitään, mä vain soitan. Olen oppinut luottamaan Väinön ammattitaitoon ja alkanut ymmärtää, millaisia juttuja hän haluaa tehdä. Tulevilla keikoilla uudet biisit eivät ole yhtä pelkistettyjä kuin levyllä. – Joskus kauan sitten jollain festarilla Yön Olli Lindholm katseli, kun me roudattiin lavalle isoja vahvistimia, Twinejä ja Bassmaneja, ja sanoi päätään pudistellen: ”Ei mitään järkee. Väinö suunnitteli ja mittaili siellä, ja sitten me hommattiin akustiikkalevyjä ja laitettiin kattoon roikkumaan niin sanottu cloud. Karjalaisten lisäksi albumilla esiintyvät kosketinsoittaja Antti Vuorenmaa ja perkussionisti Mamba Assefa. Väinö huuteli sille äänityksen aikana sointuja, mikä ilmeisesti kuuluu levylläkin. Sinéadin laulun hieno loppu on esimerkki siitä. Joskus se kuulostaa hyvältä ja joskus aika kummalliselta. Kun Karjalainen sanoo keikkojen alkavan 1. Olen musan suhteen täydellinen viidakkoihminen. huhtikuuta, hän tekee sen ohimennen mutta erikoisen painokkaasti. – Joskus me kiistellään, miten joku juttu pitäisi tehdä. Levyraadistakin tuttu Väinö Karjalainen on muusikko, tuottaja ja Kvark-studion osaomistaja. Biisit olisi voinut julkaista sellaisenaan. Yleensä ihmiset haluaisivat kuulla biisit sellaisina kuin ne ovat levyllä. Meillä on mennyt kaikki linjaan jo – Me tehtiin äänitystila toiseen huoneeseen. – Kvark-studiolla on Wurlitzerin pystypiano. Antti soitti sitä Sinéadin lauluun kuultuaan demon kerran. Väinö auttaa toteuttamaan ne ideat. Antin ensimmäisessä ja ainoassa otossa piano tulee aavistuksen myöhässä eikä sen vire ole täydellinen, mutta se kuulosti niin herkältä, että halusin säilyttää sen. Joskus meillä on musiikillisia erimielisyyksiä. Mä kuitenkin esitän kappaleita muistin varassa, en aina sen mukaan, miten levytetty versio menee.. Soitossa on samanlaista hienoa rauhaa kuin Jerry Jeff Walkerin Contrary to Ordinaryssa. Karjalaisen musiikkia
Karjalaiselle sikäli henkilökohtainen levy, että yksi sen teemoista on luovuus, käsityö. ”Järvenselkä kimmeltää, oon taas valmis lähtemään…” Siinä kohdassa olen itsekin taas Kyyveen kippari. Keltaisen talon lähellä on oikea vanha lähde, josta haen joskus vettä, mutta en tarkoita tekstissä pelkästään sitä. Me veneiltiin useampia vuorokausia putkeen. Sellaiset kuin Soundin sivuilla ja toisaalta kasvimaalla. Tein biisin niiden kunniaksi. Karjalainen sanoo pitävänsä ”kaikista vanhoista jutuista”, mutta ei pidä itseään nostalgikkona. Ne olivat kuitenkin vain bändejä, ja J. Se on hieno olotila. On jännittävää, että laulu tai muu taideteos voi saada alkunsa kauan ennen kuin se varsinaisesti tehdään, jostakin kauan sitten koetusta. Siinä on mukana mennyttä ja tulevaa, ja se on pieni esimerkki siitä, minne kynällä voi päästä. Sävellys toi Karjalaisen mieleen auringossa kimaltelevan järven, mutta yksityiskohdat avautuivat vasta myöhemmin. ”Luova aikuinen on lapsi, joka selviytyi”, sanoi kirjailija Ursula Le Guin tarkoittaen aikuistumisesta selviytymistä. Karjalaisen uusista biiseistä Kyyveen kipparit tuntuu selkeästi omaelämäkerralliselta. – Muistan, kun heräsin pienessä saaressa ”alta muovien”, kuten biisissä sanotaan. Tietenkin palstat. – Siinä vaiheessa teksti voi lähteä mihin suuntaan tahansa. J. Olin jo aiemmin keksinyt tarinoita, ja nyt pystyin kirjoittamaan ne ylös. Herätessäni tunsin maan, sateen, savun ja nuotiolla keitetyn kahvin tuoksun. Kuulin pakkien kalinaa ja miesten juttelua. Marysana tuli siitä. Laulun aihe ei ollut alusta saakka selvä. Hyvää kamaa. Kirjoitin silloin ylös, että muistikirjan lehdelle laskeutui kukkakärpänen. Koh-i-Noor kertoo, mistä tää matka on alkanut. Isä, eno ja niiden kalakaverit sanoivat itseään Kyyveen kippareiksi. – Vaikka pidän kovasti vanhasta bluesista, mulla ole musan tekemisen suhteen sellaisia ajatuksia, että sen pitäisi kuulostaa Chessin kakkosstudiossa äänitetyltä. Se tuo mieleen hemaisevan mimmin Marimekon paidassa, mutta alun perin kukkakärpänen oikoi jalkojaan anfangin päällä. Vaikka itse sanonkin, tää uusi musa on aika jees. Olen aina tehnyt uusia biisejä enkä jäänyt kiinni vanhoihin juttuihin. Laulussa voisi olla myös paljon kaikkea muuta kuin mitä siihen voi kirjoittaa. Tietenkin sen pitää mennä niin, mutta joskus siitä tulee myös surullinen fiilis. Mä vain haen uusia kappaleita vanhasta lähteestä. ”Mulla on ollut urallani mahtavia kokoonpanoja, mutta niiden takaisin tuominen ei kiinnosta mua. Isä ja eno ottivat mut useana kesänä mukaan kalaan Kyyvedelle. Teksti lähti syntymään vanhasta muistiinpanosta, jonka tein vuosia sitten ollessani Keltaisella talolla etsimässä alkurivejä LännenJukan biiseihin. – Niin se onkin. Vuosien päästä otin idean käyttöön, koska se kosketti mua ja tuntui vahvalta ja hienolta. Olin siellä ”vastuksena varmaankin”, kuten biisissä sanotaan, kun sähläsin virvelin kanssa ja uistin jäi kiinni kiviin ja kasveihin. En ole keksinyt mitään musiikkityyliä enkä paljon mitään muutakaan. Biisin luomiskertomus on mutkikkuudessaan kiinnostava. Karjalainen on edelleen olemassa. Kukkakärpänen on kiva eläin, jolla on samanlaiset raidat kuin ampiaisella. Nimi voisi viitata tunnettuun jalokiveen, mutta tässä biisissä se on kynämerkki. Sillä tavalla me saadaan lavalle kiva, luonnollinen soundi, johon pystyy reagoimaan. – Tein ensin kitarakuvion, josta tuli mieleen old time -biisi Mary in the Garden – kesäaamu ja mystinen puutarha, jossa neito liikkuu, poimii kukkia ja hoitaa puutarhaa. – Aamuihmisiä-biisissä mainitaan vanha lähde. Olen tehnyt biisejä 45 vuotta, ja se, mitä teen nyt, on mulle voitto. Oli mahtavaa, että sain olla mukana. Mitkä yhdistävät muistikirjaa ja puutarhaa. Kömmin ylös ja sain kupillisen mustaa kahvia ja ruisleivänpalan, ja järven pinnasta kuului hieno sihinä, kun sadepisarat osuivat siihen. – Faija toi mulle duunistaan puoli pakettia paperia ja mä aloin heti tehdä omaa lehteä. Oma elämänkokemus on suosittu luovuuden lähde, ja autofiktiosta on tullut jopa oma kirjallisuuden lajinsa. Ne olivat kuitenkin vain bändejä, ja J. Sitten alkaa tulla sanoja merimerkeiksi ja muodostuu tietynlainen väylä jota kulkea. – Muistan, kun me saatiin ensimmäiset lyijykynät kansakoulussa Roihuvuoressa. Levyllä on toinenkin omaelämäkerrallinen kappale, Koh-i-Noor. kymmenen vuotta.” Mutta me tehdään edelleen niin. Vanha lähde on paikka, josta ammennan lauluja. Oli mieletön tunne, kun tajusi ensimmäisen kerran, että osaa kirjoittaa. Suomalaista muotoiluu on J. Karjalainen on edelleen olemassa.”. Piirsin ja kirjoitin siihen, ja sitä oli hienoa näyttää isälle – se oli juuri sitä luovan lapsen näyttämisen halua. – Tekstissä yhdistyy ajatus neidosta puutarhassa ja kukkakärpäsestä kirjan sivulla. – Elän nykyajassa. Kirjoitin siitä lauluun kohdan trendikkäistä raidoista. Mulla on ollut urallani mahtavia kokoonpanoja, mutta niiden takaisin tuominen ei kiinnosta mua. Elämä luo lauluja Uusista kappaleista julkaistiin ensimmäisenä Mary Ann, koska Karjalaisen mielestä se antoi hyvän kuvan siitä, millainen albumi oli tulossa. Meillä ei ollut telttaa, vaan me nukuttiin maassa ja sateensuojana oli muovi. Kun soitan joka aamu kitaraa, palaan vanhalle lähteelle
Yhtye ei ole venkoillut identiteettinsä kanssa sen kummemmin kuin vaihtamalla englanninkielisestä progesta suomenkieliseen usvaan. Joku pääsee Rätön estetiikkaan sisään ja joku ei. Ei aurinko milloinkaan laske on eepos. Rakastan myös kaappi levyn pekkastrengmäistä haahuilua, mutta sellainen teksti kuin Ei aurinko milloinkaan laske ansaitsee olla sävelmänä ja sovituksena vakavan mahtipontinen. On se kysymys, se pohdinta. BIISIN hienovaraisuudessaankin eeppinen folkrock-sovitus taustalauluineen rakentaa ajatuksille jämerän perustan. Nähdäkseni se on kaksimerkityksinen ja liittyy ihmisen hybrikseen ja kuolevaisuuteen, pienuuteen suhteessa maailmankaikkeuteen. Ja vaikka en sanoisikaan, että biisi on tehty vitsin varjolla, tavallaan Rättö seivaa selustansa käyttämällä lähes teennäisen mahtipontista kieltä ja koukeroisia muotoiluja, jotka soivat korvissa komeasti. ”Kuuleeko jokin niin suuri / muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa / Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa / Tarkoittaako se keitä / vaiko kaikkea olevaa.” No ei varmaan mikään suuri kuule, siis maailmankaikkeus. Kuusumun Profeetta ei ole koskaan sopinut oikein edes suomalaiseen metsäfolkskeneen. [ ] Hymni tuhoutuvan ihmisen pienuudelle maailmankaikkeudessa MIKA Rätön johtama Kuusumun Profeetta on sekä selkeämpi että hankalampi tapaus kuin ilmeinen verrokkinsa, Pori-psykedelian toinen keskeinen nimi Circle. MARTTI LUTHER JA MUOVIPUSSI > > TEKSTI NIKO PELTONEN Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa. MITÄ tarkoittaa ”ei aurinko milloinkaan laske”, nimikkolause jolla kappale alkaa. Ei aurinko milloinkaan laske puhuu kysymyksin, mutta oikeastaan se myös vastaa niistä keskeisiin. Vai onko enemmänkin niin, että aurinko edustaa valtavaa voimaa, jonka loisteessa ihminen on kadotettu ja mitätön. Onko ihminen sukuaan jatkavana imperiumien hallitsijana se aurinko, joka ei milloinkaan laske. Se kestää lähes kuusi minuuttia ja käsittelee suurimpia ihmismielelle mahdollisia aiheita. Näillä ajatuksilla on vuosituhantinen historia, ja Rättö rohkenee viitata jopa suoraan Jeesukseen Kristukseen. Enemmänkin avainta pitänee etsiä Mika Rätön toiminnasta teatterin, elokuvan ja taiteen yleisen avantgarden parissa. ”Joku pääsee Rätön estetiikkaan sisään ja joku ei. Mutta vähän ajatuksia herättävällä tavalla. ”Onko perimmäistä totuutta /joka oikeaoppisuutta muita enemmän ylistäisi / Onko ajatuksia ja tekoja jotka pelastaisivat hairahtujat heiltä itseltään / Kuka kaiken päätyttyä voi sanoa / olleensa oikeammassa kuin muut / Koska ymmärsi himon heikkouden ikuisen syöksevän kiron / alun alkaen syntyessään.” Tämä on hyvin kristillistä kieltä. Se on rohkea lauluntekijä, joka päättää tarttua tällaiseen aiheeseen. Ja kyllä se epäilemättä osoittaa ihan kaikkea olevaa. Molemmat ovat elämäntyöbändejä, mutta Rätön ja Jussi Lehtisalon motiivit tuntuvat laaja-alaisesta yhteistyöstä huolimatta erilaisilta. Useimpiin tällaisiin kysymyksiin ei ole oikeaa vastausta. Kuusumun Profeetan jykevä klassikkobiisi yli muiden on mielestäni Ei aurinko milloinkaan laske. Onko ihminen pieni vai suuri. Vaikka Rättö on merkittävä Porinkin kuvaaja, esimerkiksi Samurai Rauni Reposaarelainen -leffassa (2016), hän on sittenkin ennen kaikkea ideoiden mies. Ihminenhän on suuruusharhan vallassa luullessaan oman jumaluskonsa muuttavan kosmisella tasolla yhtään mitään. Ja tässä on ehkä vastaus kysymykseen biisin vakavuusasteesta. Lopulta kyse on ateistin hymnistä omalle tuhoutuvalle osalleen maailmankaikkeudessa. Mielestäni vastaus tuppaa olemaan kysymys kerrallaan ikävänpuoleinen. Levyn nimi kertoo jo jotain, on siis humoristinen. Niitä herättää itse levykin, eikä tämä biisi suinkaan vähiten. Vastausta ei ole. Kappale on peräisin bändin toiselta suomenkieliseltä levyltä Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari. Itse olen enimmäkseen päässyt. Profeetan ensimmäiseen suomenkieliseen levyyn Kukin kaappiaan selässään kantaa (2001) verrattuna yhtye on omaksunut uudenlaista ryhdikkyyttä. Mika Rätön perspektiivi on kuitenkin eittämättä epäilijän. Rätön teatraalinen laulutapa pakottaa kuitenkin kysymään, onko se vain hänen tapansa ilmaista itseään vai sittenkin silmänisku. Itse olen enimmäkseen päässyt.” Kuusumun Profeetta: Ei aurinko milloinkaan laske (2003) 46. Vakavan ja näytelmällisen rajalinja on heillä kuitenkin vaikeammin määriteltävissä
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI
Kun God of Thunder lähti soimaan, maailmani räjähti lopullisesti. Uusi albumi tarkoittaa tuttuun tyyliin myös bändin ulkoasun päivittymistä. – Levyn teossa oli yksi suuri ero aiempiin nähden, eli liidilaulut äänitettiin tällä kertaa aivan ensimmäisenä. Se oli vitun kummallista, koska yleensä ne nauhoitetaan toiseksi viimeisenä. Toisaalta muille soittajille oli hyvä, kun omia osuuksia äänittäessä kuuli lopulliset laulut. Slave Raider Take the World by Storm (1986) – Tämä oli kova, ja on yhä! En voi käsittää, miten näin nerokas bändi ei saanut enempää arvostusta. – Ainoa pieni tviikkaus oli, että päätin pistää biiseihin vähän enemmän tempoa ja heavyä. Muidenkin puvuissa on pieniä nyökkäyksiä sinne päin, vaikka Koneesta nyt ei saa Amenia tekemälläkään. Valitsin kannen perusteella Destroyerin, mikä sinetöi kaiken siitä eteenpäin. – Meikäläisen laulukoutsi ja sanoituskumppani Tracy Lipp tuli käymään joulukuussa 2023 ja äänitti silloin mun laulut pois alta. Mutta en mie tiiä, tuliko sitä heavyä nyt lopulta paljoa enempää. Ei tuntunut yhtään siltä, että tässä äänitetään ihan oikeaa levyä. ARTISTI JOHON TUNNEN HENGENHEIMOLAISUUTTA Martti Servo & Napander Sydämen amiraali (2005) – Moni ajattelee, että Napander on huumorihumppaa, pelkkää Viikonloppua ja Saunaa. ELÄMÄNI SOUNDIT > > TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA MAREK SABOGAL Mr. Kun hehkutan tätä, yksi tuhannesta tietää yhtyeen. Faceless World (1990) – Tässä ei ole virheen virhettä. L ordin uusi albumi Limited Deadition julkaistaan tämän lehden ilmestymispäivänä. Se on vähän kuin Suomen AC/DC – tietää mitä saa ja se toimii aina. Se saa minussa yhä aikaan fyysisen moshausreaktion. Teos on eräänlainen sisarlevy ja siten luontevaa jatkoa edeltäjälleen Screem Writers Guildille (2023). Levyn suurpiirteisenä teemana ovat actionfiguurit ja keräilyhahmot, mutta uusiin pukuihin niistä ei haettu inspiraatiota. Siinä on oikeasti paljon enemmän. Silloin on pakko keskeyttää kaikki muu ja huutaa biisin mukana. TURHAAN SORSITTU HELMI Twisted Sister Love Is for Suckers (1987) – Tämähän oli Dee Sniderin soololevy, joka pantiin levy-yhtiön painostuksesta ulos Twisted Sisterinä. Harvan saksalaisen hevibändin levy sisältää yhtä paljon dynamiikkaa! LEVY JOKA MENEE KROPPAAN Pantera Vulgar Display of Power (1992) – KISS tai muut isot suosikit ei pistä heilumaan ja nykimään, mutta jostain syystä Pantera pistää. Lordi kertoo. Aivan vitun hienot melodiat ja biisirakenteet. Lordi LEVY JOTA ILMAN EN OLISI MINÄ KISS Destroyer (1976) – Olin yhdeksän, kun lähdimme vanhempieni kanssa Sokokselle hakemaan ensimmäistä KISSin levyä. Silloin tuntui, ettei levyllä ole yhtään huonoa biisiä. Kuuntelimme tätä uunituoreena ja katsoimme toisiamme suu auki. ENSIMMÄINEN LEVY, JOLLA EI OLLUT YHTÄÄN HUONOA BIISIÄ Alice Cooper Constrictor (1986) – Meillä oli tapana pitää kahden miehen levyraateja kaverini Peten kanssa. Silloin jatketaan vielä tällä samalla lookilla, ja sen takia varsinkin minun puvussani ja maskissani on selkeitä viittauksia ja mukaelmia niistä ajoista. Arvostan jumalattomasti sitä, miten monialaista musaa bändi tekee omassa genressään. Nikki on yksi laulajaesikuvistani, sitähän mie edelleenkin matkin. Tämähän on mulle se kaikkein luontevin musamaailma ja -genre säveltää, että on isoa kertsiä ja koukkua, Mr. Ehkä ei. Ajatus oli, että tehdäänpä nyt tarkoituksella toinen levy tämmöistä kamaa. – Sen albumin biisejä oli mukava soitella ja se tuntui kaikin puolin tosi hyvältä. MIKSI TÄMÄ EI BREIKANNUT. 48. Actionfiguureiltahan me ollaan näytetty aina, eli se ei muutu miksikään. He pystyivät sitten poimimaan sieltä joitakin juttuja ja toistamaan tai peilaamaan niitä omalla soitollaan. Soundi on jotenkin ajaton ja tosi terävä, kirkas ja viimeisen päälle mietitty. Sen myötä yhtyeen tarina olikin sitten taputeltu. – Ensi vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta The Arockalypse -albumin ilmestymisestä ja viisuseikkailuista. Nyt se meni näin ihan aikataulusyistä. Ja tietysti T. Minä tykkäsin levystä aivan saatanasti, ja tykkään edelleen. En usko. Oli kyllä hassua laulaa uudestaan omien demoskittojen ja konerumpujen päälle. Mitä minä kuulen tässä, mitä kukaan muu maailmassa ei kuule. YHTÄ HYVÄ KUIN AIKANSA ULKOMAISET Peer Günt Fire Wire (1988) – Onkohan Günt tehnyt ikinä huonoa levyä. TÄYDELLINEN ALBUMI U.D.O
Yhteistyön kautta syntyneet tekstitkin ovat kelamaisia. Kela onkin puhunut avoimesti sanoittamisen vaikeudesta. Koko albumi loistaa hekumallista irrottelevuutta, joka tarttuu kuulijaan heti. 50. Synamelodiat ovat täyteläistä hunajaa, ja tarttuvuutta riittää niin, että säkeistökin tuntuu kertosäkeeltä. Luovuuden puolesta mielikuva voi painaa joskus kaasun sijaan jarrua. Tämän myötä on helppo hypätä autoon ja hymyillä itsekseen, että sen kuski on tehnyt 24 vuotta soolouransa aloittamisen jälkeen elämänsä parhaan albumin, jonka kyydistä on suuri ilo nauttia. Kela lauloi Nummela-albumin nimikappaleessa: ” Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin.” Hänen taipaleellaan on ollut kausia tai jopa yksittäisiä kappaleita, joissa hänen alitajuntansa vaikuttaa painottaneen mainittua sanailua muotoon: ” Mun TÄYTYY kävellä NÄIN, mun TÄYTYY kävellä NÄIN.” Kaikki tiet joita kuljin -levyllä Kela tuntuu kysyvän itseltään, miksi hänen täytyisi kävellä lainkaan, kun voi ajaa motarilla sataakahtakympLEVYARVIOT ”Kela laulaa maailmanhädästä ja elämän kivuliaimmista käänteistä toivoa valaen, vakuuttaen että kaikki järjestyy.” piä, avata avoauton kuomun, antaa tukan hulmuta ja hymyillä. Joka puolella vilisee mahtavia kasarisoundeja ja -kaikuja. Nyt lyriikkayhteistyöt ovat tuoneet uuden vaihteen hänen suurimpaan vahvuuteensa, säveltämiseen. Sitten voi kurvata Mariskan, Kaisa Korhosen tai Maija Vilkkumaan pihaan ja kirjoittaa yhdessä lyriikoita. Kelan tavassa laulaa rockista iskelmään ja popista countryyn yltäviä sävellyksiä kuuluu aito heittäytyminen ja eläytyminen. 2000-luvulla starttasi Nummela-debyytistä räjähdysmäisesti virinnyt sooloura. Lauluissa kerrotaan tarinoita niin tarkkojen yksityiskohtien kautta, että kuulija voi tuntea olevansa paikalla tapahtumissa. 1990-luvulla olivat Pekka ja Susi -yhtye, Rock SM ja Karhun elämää -hitti. 2020-luvulla Kela on kokenut vielä merkityksellisemmän muutoksen, joka on näkynyt hänen ja bändinsä riemukkailla keikoilla sekä elämäkerrallisissa soolokonserteissa: totisuus on muuttunut rentoudeksi. nähtiin soolouran uusi alkuräjähdys Levoton tyttö -hitillä ja viimeiseksi tarkoitetulla nimikkolevyllä sekä tv-julkisuudella Vain elämää -ohjelmassa. Vielä merkittävämpää on, että Kela laulaa maailmanhädästä ja elämän kivuliaimmista käänteistä toivoa valaen, vakuuttaen että kaikki järjestyy. 2010-luvulla KU VA : VU OK KO SA LO Anssi Kela Kaikki tiet joita kuljin Warner ????. Hän on säveltänyt mustaan maailmaan värikästä ja innostavaa musiikkia, jota todella tarvitaan. Sellainen pikkuhiljaa tapahtuva loksahdus, joka avaa uuden luvun hänen elämässään. Kelan kappaleet soivat kirkkaan kasaristi kuin Bruce Springsteen tai Duran Duran. Aki Nuopponen Kyse on tietenkin sattumasta, mutta vaikuttaa siltä, että Anssi Kelan uran jokaiselle vuosikymmenelle mahtuu käänne. Kun nelikymmenminuuttinen albumi soi yhä uudelleen, siltä ei halua nostaa esiin yksittäisiä kappaleita, sillä ne kaikki voisivat olla singlejä. Laulaja-lauluntekijyyden kirjoittamaton ihanne on, että muusikko tekee kaiken itse
Mape Ollila Masters of Reality The Archer Mascot ??. Pekka Laine Luna Kills Deathmatch Sharptone ???. Musiikillista sukulaisuutta löytyy mainitun Velcran lisäksi muun muassa ylistetyn Spiritboxin suuntaan ja Get Mad -biisin notkeissa sooloissa jopa Polyphian jatsimetalliin. Nyt sama akti julkaisee kuudennen levynsä 16 vuotta edellisen perään. Vaikkapa Ankles on mahtava tyylinäyte siitä, miten mestari puristaa konkretiasta ja ruumiillisuudesta pakahduttavan rakkauslaulun. Viiden vuoden jälkeen levytyskantaan palaavan Witmerin uutuusalbumiin onkin ilo tutustua, sillä nyt ovat erinomaisessa kunnossa niin sävellykset, sovitukset, tuotanto kuin tulkinta. Tap n’ Go olisikin kannattanut heittää biisijoukon kärkeen. Cream-vaikutteet eivät ole enää niin pinnassa kuin alku-uralla (kakkosalbumilla jopa rumpaloi itse Ginger Baker) ja ote on totuttua kepeämpi ja verkkaisempi, mutta pohjimmiltaan meno on sitä itseään: kevyttä aavikkohiekkaa korviin heittävää bluesrockia beatlesiaanisella kuorrutteella. ????. SOITTIMEEN ??. Kun on tullut debyyttialbumin aika, jälki on kaikin puolin vakuuttavaa. LEVYHYLLYYN ?. Hiotusta tuotannosta päätellen joku muukin odottaa tältä levyltä paljon. Esimerkiksi mielenterveyshaasteisiin, sosiaalisen median aiheuttamiin riittämättömyyden tunteisiin ja muihin diginatiivisukupolven kipukohtiin näkemyksellisesti pureutuvat tekstit antavat paljon enemmän kuin pelkkä henkilökohtainen tilitys. Bändin soitto taas on yhtä tanakkaa kuin uskottavaakin. Altsurockia, nu-metalia, djenttailua ja sähköströsseleitä mainion tyylitajuisesti yhdistelevä nelikko on kehittynyt tasaisesti askel kerrallaan. Tiettyä Stevensin taikapölyä tuntuu tarttuneen koko albumiin, mikä kuuluu yleistunnelman lisäksi runsaasti annostelluissa kuoroja jousiosuuksissa. Sellainen olo menosta tuleekin – kuin kävisi vaivaantunutta keskustelua vanhan tuttavan kanssa. Nyt artisti ja tukijoukot ovat selvästi halunneet tiristää levy levyltä kypsyneestä estetiikasta enemmän tehoja. SYDÄMEEN ???. ”I wish we had something to talk about / but I’ve got nothing to say”, Goss laulaa Chicken Little -biisissä. Suvereenisti niin kliinit laulut, rytmisen säksätyksen kuin fry scream -rähinät klaaraava Lotta Ruutiainen on suomalaisen modernin metallin räjähtävin naislaulaja sitten Velcran Jessi Freyn. Witmer tietää mitä tekee. DIVARIIN . Kolme ekaa raitaa meinaa käydä tyhjää. ROSKIIN KU VA : SH ER VIN LA IN EZ ”Older and free to do as I please”, viittäkymppiä lähestyvä laulajalauluntekijä vakuuttaa samannimisessä heleänkauniissa kappaleessa, ja häntä on helppo uskoa. Vuonna 2019 perustettu kuopiolaisyhtye Luna Kills on ottamassa ensiaskeleitaan Eurooppaan. En tunnustaudu fanisedäksi, mutta odotukset legendaariselta Matador-indiemerkiltä ison korporaation artistiksi siirtynyttä Lucya kohtaan olivat kovat. Leppoisaa ikämiessarjan soittelua ilman turhan painavaa särölastia. Tomi Nordlund 51. Lucy Dacus Forever Is a Feeling Geffen ???. Vuonna 2021 ilmestynyt Home Video -albumi oli mestariteos, jonka lauluissa äly, huumori ja sielukkuus kanavoituivat poikkeukselliseen kielelliseen terävyyteen ja vahvaan melodiavainuun. Lucy Dacus on taituri sanoja pakenevien tunnevyyhtien kuvaajana. Indiefolkin ylipappi Sufjan Stevens vierailee muutamalla kappaleella ja on ottanut hommasta myös tuotantovastuuta. Taatusti aikuiseen makuun. En kuule yhtään syytä, miksei Luna Killsistä voisi tulla ajan kanssa seuraava suomalaisen metallin vientitykki. Huomattavasti vetreämpi neloskipale Mr. Konkarin musisoinnista paistavat vapautuneisuus ja rentous. Puleeratumpi soundi ei kuitenkaan muuta sitä, mikä Lucy Dacusissa on parasta: hänen musiikkinsa voima on itse kappaleissa ja niiden yksityiskohdissa. Luna Killsin melodisuus tuo kuitenkin ankaraan tamppaukseen suomalaisen pohjavireen. Vaikka Lucy Dacusista tuli indiestara supertrio Boygeniousin jäsenenä, omassa kirjanpidossani hän on modernin lauluntekijäskenen raskassarjalainen riippumatta paljon huomiota saaneesta Julian Baker– Phoebe Bridgers -kimpasta. Matti Riekki Denison Witmer Anything at All Asthmatic Kitty ???. Amerikkalainen Chris Goss tunnetaan lähinnä korkean profiilin tuotantotöistään (Kyuss, QotSA, Mark Lanegan ja niin edelleen), mutta onpa mies saanut aikaiseksi kovaa jälkeä myös muusikkona. Etenkin hallinnoimansa Masters of Realityn pari ekaa levyä kasariysärin taitteesta ovat jättäneet lämpimiä muistoja. Jo kolmisenkymmentä vuotta kuvioissa pyörineen amerikkalaisartistin Denison Witmerin akustisvetoinen folktunnelmointi on ollut aina yleismiellyttävää, mutta sen mullistavampia muistijälkiä tuotannosta ei ole jäänyt. Alun kankeuden jälkeen The Archerista saa aivan kelpo seuralaisen. Anything at All on lohdullisesti soiva folkpop-teos, josta on vaikea saada tarpeekseen. Witmer on kollegaansa maanläheisempi tapaus, mutta hänkin pystyy maalaamaan pienillä vedoilla suuria kuvia
Koskinen Lala Salama Miltähän me näytettäis yhdessä All That Plazz ??. Uskalluksesta ja tekemisen laadusta täytyykin antaa kunniamaininta. Kokonaisuus hämmentää mutta tarjoaa hienoja paloja. Hieman iskevämpiä biisejä jään kuitenkin kaipaamaan. Enimmäkseen on paljon tunnepunkimpaa, vähän kuin joku Tamara Luonto. Lala Salaman ei kannata ajatella olevansa ihan niin valmis bändi kuin miltä sen ilmiasu kuulostaa. Helsinkiläinen indietrio Lala Salama esittää debyyttialbuminsa nimessä tärkeän kysymyksen. Jolly Jumpersin yllättävä esiintyminen Jytäkesä Go-Go -festareilla kuului ehdottomasti viime Rioghan Kept Omakustanne ???. Kept on osiensa summa, jossa tapahtuu jotain mielenkiintoista koko ajan. Ihan parasta ikinähän tämä voi monelle ernulle ollakin. Musiikillinen tehokin on paikoitellen suorastaan murskaava. Kun Darcy säveltää kitaristi-synisti-tuottaja Teemu Liekkalan kanssa, hänen luovuutensa vain voimistuu. Ei tällaiselle vanhemmallekaan nihilistille mitenkään huonoa musaa. Nykyajan musiikki-ilmastossa faneja saattaa joka tapauksessa löytyä enemmän tällä lähestymistavalla kuin pelkkää melodeathiä tuuttaamalla. Lala Salaman kaksi keskeistä valttia ovat aito, ehdoton tunne ja kyky seikkailla räyhäävistä kitaroista nössöherkistelyyn ikään kuin samoilla raiteilla pysyen. Ei ole shoegazea, vaikka sointimaailma vie ajoittain siihen suuntaan ja Wilman varhaistuotanto tulee mieleen. Kept on utelias tutkimusmatka metallin ja elektronisen musiikin eri laidoille. Ei ole Belle & Sebastiania, vaikka siihenkin suuntaan Santeri Hytösen hempeästi laulama Sun viittaa. Tällaisten pohdintojen siivittäminä nuoret ihmissuhteet syntyvät, ja niistä Lala Salaman tunteellisessa altsurokissa on pitkälti kyse. Kymmenen kappaleen varrella maltetaan pysähtyä tummien tunnelmien äärelle, mutta myös dynamiikkaa löytyy roimasti. Aki Nuopponen KU VA : AA RN I VI SU AL S LEVYARVIOT 52. Monipuolisuus on hyve, jotta näin murskaavasta metallista saadaan rakennettua riittävän vaihteleva kokonaisuus. Niko Peltonen Jolly Jumpers Rural Slang If Society ????. On liian aktiivista sellaiseksi. Rioghan Darcyn äänenkäyttö on sitä luokkaa, että levyn soidessa huomaa tarkistavansa yhä uudelleen, eikö mukana tosiaan ole vieraslaulajia. Toki mielenkiinto pysyy yllä ja kuulija vireänä. Laulaja-kitaristi Rosa Jules sai pari Bad Sauna -muusikkoa innostumaan biiseistään, eikä ole yllättävää, että eräänlainen suomiemon erikoisyhtiö All That Plazz julkaisee ja hypettää. Mielleyhtymien lipuminen Amorphisista Slipknotiin ja djent-mylleryksestä black metaliin ja metalcoreen ei kuitenkaan ole kokonaiskuvalle kaikin puolin eduksi. Soundi on jyräävä ja ilmiasu viimeistelty. Kouvolan melodeath-kuusikko tekee hommansa taidolla ja maailmanluokan tyyliin. Horizon Ignited Tides Reaper ??. Polveilevat kappaleet yltävät raskaaseen djentiin ja progressiiviseen kulmikkuuteen asti, tarttuvuudesta tinkimättä. Meno on siis hyvä ja asenne kohdallaan. Laulaja Rioghan Darcyn sooloprojektiksi syntynyt Rioghan on kasvanut pikkuhiljaa täysiveriseksi bändiksi. Erinomaisesti tehty Tides on tyylillisen monipuolisuutensa vuoksi hankala arvioitava. Jokainen kappaleista on oma tyylikäs yksilönsä, ja levyltä löytyy vieläpä metallin piirissä harvinaisen monitasoisia tekstejä. Kimmo K. Ehkä niitä löytyy seuraavalta levyltä. Silti Darcy, Liekkala ja kumppanit ovat välttäneet itsetarkoituksellisen täyteen ahtamisen ansan. Toisin paikoin ote tuntuu kuitenkin lipsuvan tyylillisesti vähän omituiseen suuntaan. Darcy kuitenkin vastaa kaikesta itse ja on seireenimäisen herkkine tulkintoineen, teatraalisine venymisineen ja äärimmäisine revittelyineen kuin metallin Kate Bush konsanaan
Pop // Rock -nimiseltä kuuden biisin minialbumilta löytyy niin 1990-lukulaista unelmapoppia kuin rankempaa tykitystäkin. Mainion levyn taas tekivät. Vuosien varrella Cradle of Filthistä on muotoutunut aika tuttu ja turvallinen yhtye, ja viimeistään Darkly, Darkly, Venus Aversasta (2010) lähtien sen levyt ovat olleet musiikillisestikin liian arvattavia. Polkuharmoni puhkuu Genocide-kappaleen alussa. Jos rutiininomaisuus on rokottanut sävellysten tasoa, soitto ja soundi on saatu hiottua ajan kuluessa todella vaikuttavalle tasolle. Levy kuulostaa ajoittain siltä kuin sillä olisi haluttu tehdä kaikki mahdollinen kerralla. Wayne’ s World -biisi on omistettu nimensä mukaisesti hyvän mielen hörhöilylle. Juuri sellainen, josta hauraat outolinnut ammentavat voimaa. Välillä surffataan pää edellä punkin alagenremeressä glamrockin ja iskelmän pariin päätyen. Nick Cavelle kumartava Bad Seed nakertaa sielua psykodraaman tavoin. Toiveikas Cinnamon Tree kertoo lopuksi, mitä rakkaus on. On aika avata kuplajuoma ja panna pinkit aurinkolasit päähän, sillä Kissa on nostanut taas häntänsä pystyyn. Kvintetiksi kasvanut ryhmä toimii mainiosti yhteen ja kolmen erityylisen kitaran liitto on niin jumalainen, että alkaa itkettää. Virpi Päivinen Cradle of Filth The Screaming of the Valkyries Napalm ??. Vaikkapa Cruelty and the Beastin (1998) hälyyn verrattuna Scott Atkinsin tuottaman The Screaming of the Valkyriesin äänimaailma on aivan erinomainen. Damnation and a Dayn (2003) Babalon A.D:stä muistuttavan To Live Deliciouslyn erittäin tarttuva kertsi nostaa startissa odotuksia, mutta loppulevy kulkee vanhoja tuttuja reittejä. Katoava kesä -tarinassa minähahmo muistelee mennyttä ja lisää: ”ja mä olen yhä täällä, kai se on jotain itsepäisyyttä, en suostu irti päästämään”. Karismaattinen lauluääni ja vakaa bassottelu luovat turvallisen pohjan vaihtuville sielunmaisemille. Jos tykkäsi Existence Is Futilesta (2021) tai Cryptorianasta (2017), tässä olisi lisää sitä samaa, ehkä vieläkin paremmin tehtynä. Bändin yhdeksännellä pitkäsoitolla toiveikkaat sävyt yhdistyvät tummaan cowpunk-tyylittelyyn. Keikoillekin kannattaa mennä väijymään, sillä livenä Kissa on erityisen villi. Tilanteen mielipuolisuutta korostaa pelokas huutelu: ”Help me Jesus, here I am!” 54. Retropalaset on kasattu kuitenkin niin tyylikkäästi, ettei pieni hengästyminen haittaa. Vaikka bändin imago oli lähempänä Kissin teatraalisuutta kuin skandibläkkiksen totisuutta, sen onnistui luoda vaaran ja kapinan tunnetta muun muassa eräällä kuuluisalla bändipaidallaan. Pian koetaan kummia, sillä musiikin seasta alkaa erottua takaperoista sanailua kuin kutsuna tuonpuoleisesta. Myös bändin tehokeinot – ihanasti naukuva laulu, uljaat kitaroinnit ja sarjakuvasyntikat – jaksavat viihdyttää. Levyn musiikista sinkoilee loputtomia mielleyhtymäketjuja entisaikojen mainioihin vaihtoehtorockbändeihin. Albumikokonaisuus on täydellinen esimerkki musiikin kyvystä manata asioita esiin mielen pimeästä maailmasta. Tarinoissa biletetään, ylistetään vapautta ja pohditaan elämänmuutoksiin liittyviä haasteita. Kun Cradle of Filth ysärillä starttasi, sen sekoitus black metalia ja goottia oli aika originelli. Virpi Päivinen KU VA : GR ET EL KI VI OJ A LEVYARVIOT vuoden suurimpiin tähtihetkiin. Rural Slang on myös ensimmäinen levy, jolla bändiä vahvistaa kolmas kitaristi, Jukka Nousiainen. Nuutti Heiskala Kissa Pop // Rock Svart ???. Rural Slang on mitä aidoin, kaunein ja epäitsekkäin levy
Nuutti Heiskala Good Boys Hittaa Dödstil ???. ROSKIIN 55. Seitsemänkymmentäluvulta napataan röyhkeä rouheus ja kasarilta häpeilemätön melodisuus. Alien Weaponry sekoittelee nu-metalia ja vähän modernimpaa raskasta ilmaisua siirappisiin popkertosäkeisiin kuin Five Finger Death Punch ikään. Ghost Is Bornin erikoisversiolle on kerätty bonuksiksi levyn sessioissa äänitettyjä vaihtoehtoisia versioita, jotka ovat kautta linjan yllättävän hyviä. SOITTIMEEN ??. Otra Prophecy ??. DIVARIIN . Erja Lyytinen Smell the Roses Tuohi ???. Näihin elementteihin on kuitenkin otettu niin selvästi mallia Sepulturan Rootsista (1996) ja Soulflysta, että nekin päätyvät aika geneerisiksi. Varsinkin Crazy Horsen I Don’t Want to Talk About Itin mieleen tuova At Least That’s What You Said toimii. Levy sai jopa harvinaisen täyden kympin Pitchforkilta. Nuutti Heiskala Lordi Limited Deadition Reigning Phoenix ??. Muutaman kuuntelun jälkeen alkaa kuitenkin paljastua, että In the Woods... Porcupine Tree -liideri on keskittynyt viimeisimmillä soololevyillään seikkailemaan ja tekemään kokeiluja enemmän tai vähemmän elektronisten soundien ja tekstuurien parissa. Seuraavalla levyllä lienee kuitenkin aika ravistella konseptia laajemminkin. Hittaa kuulostaa samaan aikaan tutulta ja tuoreelta. Mainittuja vaivasi kuitenkin tietty ohkaisuus tai ujous. Monsterikoplan paluu ”tavallisten” albumien pariin täysin kajahtaneen ja hämmästyttävän upean seitsemän levyn Lordiversityn (2021) jälkeen on ollut toimiva mutta jokseenkin yllätyksetön. Otra ei asetu aivan samalle viivalle Puren (2016) ja Cease the Dayn (2018) kanssa, mutta In the Woods... Levyn ehdottomasti parasta antia ovat sen soundit. Aki Nuopponen Wilco A Ghost Is Born (Deluxe Edition) Nonesuch ???. Lauluun on löytynyt Beth Hartista muistuttavaa heittäytymistä, ja entistä maukkaammasta kitaroinnista voi löytää yhtymäkohtia Slashiin ja lennokkaimmillaan Jeff Beckiin. Levy ei riemastuta samaan tapaan kuin edeltäjänsä, mutta on oikein oiva kasarihevipläjäys. Lamb of Godista ja Gojirasta tutun Josh Wilburin tuottaman levyn selkeä äänimaailma päästää bändin groove metal -riffit ja takovat rummut oikeuksiinsa. Levyä rytmittävät autenttisen kuuloiset klipit Lordi-maailman tvtoimintasankarisarjoista. Smell the Roses on puolestaan täynnä ajatonta tuuttausta, joka lainailee parhaita paloja viimeisen puolen vuosisadan joka vuosikymmeneltä. Se mikä onnistui innostamaan Lordiversityllä kasuaalimpaakin kuuntelijaa – disko-Lordi esimerkiksi – on jäänyt sittemmin vähemmälle. tekee silti monella tapaa mielenkiintoisempaa ja sielukkaampaa musiikkia kuin monet 1990-luvulla aloittaneet norjalaiskollegansa. Vesa Siltanen Alien Weaponry Te R. Ei ollutkaan isompi yllätys, että levystä tuli edeltäjäänsä ”vaikeampi.” Vaikka albumilla on muun muassa 15-minuuttinen melodiaton äänikollaasi, jonka tarkoituksena on jäljitellä migreeniä, sitä on lopulta aika helppo lähestyä. Levy sisältää todellista kovaa rokkausta, hard rockia termin varsinaisessa merkityksessä. Huiman hieno kansitaide herättää toivon, että bändin kasvutarina saavuttaisi nyt kliimaksinsa. Tasapaino utuilun ja rokkaamisen välillä ei kuitenkaan ole täydellinen, ja kuvaan sinänsä sopiva tunnelmointikin lipsahtaa pidemmän päälle puuduttavaksi. Taiten laaditut biisit kumartavat syvään klassikkojen suuntaan, mutta pysyvät etäällä suorista pastisseista. Se on pienestä kiinni, mutta neljäs tähti jää niukasti saamatta. Kaivattaisiin juuri sitä rajojen venyttämistä. SYDÄMEEN ???. Punaisena lankana on perspektiivimuutos, jonka avaruuslentäjät kokevat nähdessään Maan ulkoavaruudesta. Myös bändin riffit ovat aivan liian standardinomaisia. Lamb of Godin Randy Blythen vierailu levyn pirteimmällä biisillä Taniwhalla kuitenkin alleviivaa, miten kaukana Alien Weaponryn materiaali on isommista nimistä. Yhtyeen pitäisi päästää irti pakkomielteestään ympätä jokaiseen biisiin iso kertosäe, varsinkin kun se on aina pitkälti sama. Progressiivista rockia janoavat ovat jääneet samalla kylmiksi. Toni Keränen In the Woods... The Overview koostuu kahdesta pitkästä sävelteoksesta, jotka on jaettu ”lukuihin”. Nyt palataan taas tutumman ilmaisun pariin, edellislevyiltä saatuja oppeja unohtamatta. Hauskat välipätkät eivät häiritse useammankaan kuuntelun jälkeen, mikä on aika harvinaista. Vaikka juustoiset kiipparit raikaavat ja kertsit ovat isoja, bändin jäntevästi potkiva ote luo tarpeellisen yhteyden nykypäivään. Good Boys on onnistunut nousemaan lyhyessä ajassa tuntemattomuudesta musiikkifanaatikkojen suosioon ja siitä pikkuhiljaa kohti suurempaa yleisöä. Hetkittäin voi tuntea myös David Bowien Ziggy Stardust -alter egon läsnäolon. Samplepohjaiset kappaleet leikkailevat toki souliin ja sanoitukset vihjailevat popkulttuurista siinä missä minkä tahansa muun hiphop-ryhmän levyillä. LEVYHYLLYYN ?. Sad bastard -musiikkia tuli nollaluvun puolivälissä joka tuutista. Kappalevalikoimassa on hyvä meininki ja tarttuvuuttakin yllin kyllin. Monet Otran kappaleista ovat kiehtovia inhimillisen melankolian ja pohjoisen luonnon mystiikan yhdistelmiä. Uusiseelantilaisilla ei ole tarjota oikein mitään uutta tai omaa. Omaa väriään tuovat uusiseelantilaiset vaikutteet ja paikoin käytetty maorin kieli. Kaiken kruunaa levyn vastaansanomaton sielukkuus. Onkin hämmentävää, että teemojen ja melodioiden antaessa mahdollisuuksia paljon laajemmille kaarille sävellyksiä on typistetty usein vääristä paikoista. Aiemmilta vuosilta muistamme vaikkapa Rocking Chair -kappaleen. In the Woodsin uusi aikakausi on kestänyt pian kymmenen vuotta. Niin paljon kuin vuosien 1995–1999 levyt venyttivätkin aikansa metallin rajoja, viimeisimmät neljä albumia ovat olleet kiistatta niitä vankempia kokemuksia. Edellisellä Waiting for the Daylight -levyllä (2022) oli toki You Talk Dirtyn kaltaisia jytäriffittelyjä. Teeman asettamat raamit ovat tehneet Wilsonin ilmaisulle hyvää, sillä kokonaisuus pysyy kasassa paremmin kuin parilla edeltäjällä. Seuraavaan albumiin kohdistettujen kriittisten ja kaupallisten odotusten lisäksi bändin liiderin Jeff Tweedyn huumeongelma oli karkaamassa niin pahasti käsistä, että hän suunnitteli A Ghost Is Bornista (2004) bändin viimeistä albumia. on alkanut polkea paikoillaan hieman epäedullisin tavoin. Tyylipaletti on miellyttävän levällään, mutta on huomionarvoista, että kitaristi-laulajan kymmenes studioalbumi rokkaa välillä yllättävän raskain keinoin. Napalm ?. Biisimateriaalin ja tuotantoestetiikan osalta pysytään tiukasti samalla aikakaudella, syvällä kultaisella 1980-luvulla. Luvassa on kosminen matka, johon kuuluu niin pinkfloydiaanista maalailua pitkin vedoin kuin kevyesti progemetallista revittelyäkin. Mukana on myös At Least That’s What You Saidin ja The Late Greatsin kaltaisia kauniita kappaleita. Koskinen Steven Wilson The Overview Fiction ??. Kimmo K. Sekaan on kuitenkin ripoteltu paljon Z-sukupolven aivoja kutittelevia ääniefektejä, persoonallista flow’ta ja riimittelyä, jossa ei ole menty matalimman aidan yli. Bändi tekee peruslaadukasta perusjälkeä, hyvässä ja pahassa, tällä kertaa kasarikrääsän ja -tvtuotantojen innoittamana. Kappaleet Takki, Pardon ja Video ovat levyn persoonallisimmasta päästä. Monissa hetkissä viipyisi mieluusti pidempään. Bändin kompastuskiveksi muodostuvat sävellykset. Wilcon Yankee Hotel Foxtrotin (2003) unisesti laulettu indierock osui hyvään saumaan keräten järjettömän määrän hypeä ja ylistäviä arvosteluja. Huumori on läsnä mutta ????. Smell the Rosesilla moisesta ei ole tietoakaan. Sääli, sillä parhaimmillaan noustaan todella korkeisiin sfääreihin. Erja Lyytinen aloitti uransa varsin tyylipuhtaan bluesin parissa, mutta vähitellen mukaan on alkanut tarttua vaikutteita lukuisista suunnista. Viime vuosina hard rock -maailmassa on todistettu eritoten ruotsalaisyhtyeiden loputonta tulvaa, ja hyvienkin bändien materiaalista on huokunut pakotetun moderniuden tunne
Levyn hittipotentiaalisimpiin kappaleisiin kuuluu Gb-maailma (Neliapilaa oon ettiny), joka leikittelee hieman sen kanssa, miltä hiphop-hitti voi vuonna 2025 kuulostaa. Ote on miltei kauttaaltaan etukenoinen ja tyylipaletti aika lähellä Foo Fightersin keinovalikoimaa. Tyylikirjo levittäytyy laajalle aina Money Showsin Pixiessointukulusta Emotionsin M.I.A.-kanavoinnin kautta Homen jälkipunktunnelmointiin. Like a Ribbon on mahtava albumi ja vielä mahtavampi pelinavaus, mutta sitäkin enemmän se on runsas lupaus tulevasta. Sykli on vasta aluillaan, mutta Good Boys on jo onnistunut julkaisemaan yhden vuoden parhaista hiphop-albumeista. Kypsyttely, kokemus, näkemyksellinen huolella tekeminen ja viileä näyttämisenhalu ovat synnyttäneet hienoa jälkeä. Toivottavasti maapallo pysyy kasassa John Glacierin kakkosalbumiin asti. ei liian alleviivattua, ja kolmikosta löytyy parhaimmillaan jopa Jpegmafialle ominaista mielikuvituksellisuutta. Eipä ole helsinkiläisen Ginger Evilin touhu suotta lähtemässä nousuun heti debyyttilevyllä! The Way It Burns on erittäin laadukas paketti modernia, tarttuvaa ja mehevästi rämisevää vaihtoehtorockia. Komea tuotanto ja räväkän tyylikäs soitto eivät kantaisi yksinään, ellei materiaali olisi ensiluokkaista. Mukana on kuitenkin muiltakin rockin historiankirjan sivuilta poimittuja sävyjä. Koskinen John Glacier Like a Ribbon Young ???. Matti Riekki LEVYARVIOT KU VA : JU RG A RA MO NA IT E 56. Vielä kun Ella Tepponen on vahvaääninen, energinen ja hyvin englantia lausuva laulaja, paketti on kasassa esimerkillisen tiukasti. Fiilis on vähän sama kuin ysärin Bristol-soundia ekaa kertaa kuullessa: nyt ollaan jonkin tutun mutta häkellyttävän tuoreelta vaikuttavan äärellä. Kimmo K. Nähtäväksi jää, onko se lopulta sen paras. Sen tietää jo ensimmäisen parin minuutin aikana, kun kaiutettu kitara saa seuraa lakonisesta puhelaulusta ja etäinen rumpukomppi alkaa työntää ihokarvoja hihojen läpi – nyt nimittäin lähtee. Projektin siemenet ovat itäneet The Milestonesin kielisoitinparivaljakon pöytälaatikossa jo pari vuosikymmentä. Kokonaisuus on lähes moitteeton ja kerrassaan mojova. Tapahtumia riittää, mutta John Glacierin vähäeleinen mutta paljonpuhuva räppäys on se nauha, joka solmii albumin rönsyt yhtenäiseksi, suorastaan itsestään syntyneen oloiseksi kokonaisuudeksi. Perinteiset bändisoittimet sulautuvat elektronisiin soundeihin kuin luonnostaan. Samuel Järvinen Ginger Evil The Way It Burns Frontiers ???. Lontoon undergroundpiireistä nousseen mysteeriartistin John Glacierin debyytti on lunastanut kriitikoiden kovia odotuksia melko lailla kautta linjaston, ja kerrankin kuplahypen voi allekirjoittaa miettimättä
IN PARTNERSHIP WITH L a 6 . 9 . 2 2 5 HELSINKI KULTTuURITALO
Kun melankolinen skandihevi tehdään hyvin, se osuu suoraan sieluun. Henri Eerola on, että levy loppuu ja Girlpuppyn maailmasta palattuaan oma elämä ei enää tunnukaan niin pahalta. Parhaimmillaan Obliterated Life on kuitenkin napakasti puraisevaa kaahausta, jota kuuntelee varsin mielellään. Jos The Man-Eating Treen aktivoituminen tuli monelle yllätyksenä, sitäkin yllättävämpää on, kuinka helvetillisen hyvä sen uudistuneen kokoonpanon ensiparkaisu on. Obliterated Life on goregrindaajien kolmas pitkäsoitto. Huomaan eläväni Night Versesin parissa samoja tunnemyrskyjä kuin ensi kertaa Ghost Brigadeä, Rapturea tai Marianas Restiä kuultuani. Rakennuspalikat ovat periaatteessa ne samat tuhanteen kertaan päällekkäin pinotut, mutta kun esimerkiksi These Traces ampaisee viimeiselle kolmannekselleen, huomaan haukkovani henkeäni. Vuonna 1990 musiikilliset suolistushommat aloittanut ranskalaisyhtye veteli alkuaikoinaan varhais-Carcassin viitoittamalla visvalinjalla. Tami Hintikka LEVYARVIOT KU VA : JA NI MA HK ON EN Girlpuppy Sweetness Captured Tracks . Onneksi levy kestää vain 33 minuuttia. Nimet kuten Entrails Emancipation tai Messy Flesh viestivät vielä epäterveistä ruumishuonehommista, mutta tyylillisesti 2020-luvun Putrid Offal on irronnut vanhasta Carcassja Pungent Stench -linjasta. Ihmissyöjäpuun heräämiselle löytyy onneksi muitakin perusteita kuin edesmenneen Ghost Brigaden äänen Manne Ikosen rekrytoiminen mikin varteen. Lienee osittain epätavallisen tekotavan syytä, että sovitukset ovat päätyneet niin geneerisiksi, mutta huonoista biiseistä Harvey saa syyttää vain itseään. Nuutti Heiskala Putrid Offal Obliterated Life Time to Kill ??. Levyä onkin helppo suositella kaikille kuoloisan grindcoren ystäville. Neljäntoista repäisyn albumilla tykitellään enemmän nykyNapalm Deathin ja ylipäätään modernin grindcoren kaltaista myräkkää kuin vanhojen aikojen sairauden sinfonioita. Vaikka mukaan on saatu isompia nimiä The War on Drugsin Dave Hartleysta Beach Fossilsin Tommy Davidsoniin, tuntuu ettei kukaan ole oikein tiennyt, mitä levyllä ollaan tekemässä. Sweetnessin keitos poppia ja indierockia countrysävyillä on todella tasapaksu. Siinä missä bändi liikkui varsinkin ensilevyllään liukkaasti kuin viiniköynnös, nelosalbumi on hengästyttävän jämäkkä ja päättäväisen aggressiivinen, mutta tarpeen tullen myös otteensa irrottava karhunhali. The Man-Eating Tree Night Verses Noble Demon ???. Bändi pani skalpellit formaldehydiin ysärin puolivälissä, mutta palasi kehiin vuonna 2013. Vauhtia piisaa, mutta Putrid Offalilla ei ole samanlaista koukuttavaa riffittelyä kuin vaikkapa Haemorrhagella. Painajaisunen tavoin parasta 58. Edellisellä albumillaan When I’m Alonella (2022) Harvey nojasi vahvasti kollaboraattoreihinsa, mutta Sweetnessin hän on säveltänyt kokonaan itse – vaikkei soita mitään instrumenttia. Atlantan Girlpuppy eli Rebecca Alexis Harvey tarjoaa levyllisen huonosti kirjoitettuja ja laulettuja biisejä sydänsuruista ja kusipäisistä existä. Kai tässä ollaan hakemassa samankaltaista kuuntelijakuntaa kuin Phoebe Bridgersillä tai Taylor Swiftillä, mutta vastaava ammattimaisuus puuttuu täysin. Miehistönsä puolesta bändillä oli kaikki edellytykset vetää matto jalkojen alta jo vanhoilla levyllään, mutta omissa kirjoissani eritoten yhtyeen kolmospitkä taantui mitäänsanomattomuuden kasvimaille. Obliterated Life on aggressiivinen 35-minuuttinen, joka polkaistaan käyntiin ripeällä rumpufillillä. Meno oli ihailtavan brutaalia, joskin etenkin rumpujen osalta huomattavan horjuvaa sorttia. Vajaan kymmenen vuoden tauon jälkeen alkuperäisestä miehistöstä ei ole jäljellä kuin kitaristi Janne Markus. Joka biisi kuulostaa niin sävellyksen, sanoitusten kuin sovituksenkin puolesta samalta
Levyn kuuntelun kanssa parhaiten yksiin menee kuvailu klubilla tanssimisen euforiasta, jonka vapauden ryöpyn ja jännitteen kasvun näennäinen epäsuhta saa aikaan. Ehkä tämä maailma toisaalta kaipaa myös iloisia ja harmittomia lauluja, joissa pohditaan ”miten mäkin voisin olla noin zen”. Jukka Hätinen Dallapé Go-go: Dallapé-orkesteri 100 vuotta Eclipse . Sticky lainaa Aphex Twiniltä, Drums of Death muistuttaa Sophiesta. On mahdollista, että pidemmällä kaavalla nämä laulut toimivat paremmin keikoilla. Se on yksinkertaisuudessaan kaunis ja kertoo osuvasti parisuhdekiemuroista, tai nimenomaan kiemuroiden puuttumisesta. Rytmisoitinten läsnäolo korostuu erinomaisella tavalla, ja lopussa kuultava Maja Mannilan tulkitsema Satama antaa erinomaisen laulajan lisäksi kokemuksen lempeärytmisen jännitteen kiinnostavasti ylläpitävästä yhtyeestä. Ikosen samettisen pehmeä soundi elää harmoniassa kitaran, koskettimien ja rumpujen kanssa. Vesa Siltanen Johanna & Mikko Iivanainen Surutuuli Iivana ??. Faneilla ei siis ole mitään pelättävää. Kauneimmat hetket koetaan lauluissa Hymyilevät kasvot, Soittajapaimen, Kenen unelmaa ja Vastatuuleen. Aivan hirveä, täysin vasurilla vedetty versio Tubeway Armyn Listen to the Sirensista kuvastaa hyvin laatukontrollin tasoa. Deep Cuts on harvinaisuuksista, coverversioista ja aiemmin julkaisemattomista biiseistä koostuva 26 kappaleen kokoelma. Girl Feels Good sopisi Madonnan Ray of Light -levylle. Twigsin laulu on hänen kolmannen levynsä tärkein elementti. O2 on hänen viides soololevynsä. Moving Parts on mielenkiintoinen albumi, jonka erityisvoimia ovat tekijänsä visio, soundien lempeys sekä kappaleista paistava inhimillisyys ja lämpö. Pääjehu Michael Amottin sävelkynä on jälleen kerran varsin hyvässä terässä. Kilpikonnan laulu ei ole vaikuttava loppuhuipennus vaan lässähtävä rallatus. Sisarukset Johanna ja Mikko Iivanainen ovat osoittaneet taitonsa monessa genressä ja useammalla laulukielellä. Ilmaisu on yhtä aikaa haurasta ja voimakasta, ja yhdestä äänteestä välittyvä tunteiden skaala on musertava. Sata vuotta on tietysti kunnioitettava ikä viihdeorkesterille, mutta Dallapén tapauksessa lukema on aika teoreettinen. Kaisa’s Machine on palkitun kontrabasistin ja säveltäjän Kaisa Mäensivun jazzyhtye, jonka uusi albumi on rakkaudentunnustus niin omalle kotimaalle kuin kaupungille, jossa koti nyt on. Melodisen death metalin väsymätön lipunkantaja, vuonna 1995 aloittanut Arch Enemy lyö pöytään kahdennentoista pitkäsoittonsa. Materiaalista olisi voinut koostaa pätevän kymmenen kappaleen albumin, mutta suurin osan biiseistä olisi kannattanut jättää julkaisematta. Levyn kaksi ensimmäistä raitaa tuntuvat ilmentävän jotain hyvin klassista sekä Suomesta että New Yorkista. Albumilla kuullaan kahta vierailijaa. Tykytys nostaa hien pintaan ja heittää ajatukset nopeutettuun kuvaan jo itsessään hektisestä Nykin elämänrytmistä. Saatamme olla poptimismin päätepysäkillä, kun listaan naama peruslukemilla, että ne suunnat ovat eurodance, brittiläinen klubimusa, Kate Bush ja Madonna. Grammy-ehdokas Melissa Aldana luo albumin keskivaiheilla saksofonillaan valopilkunomaisen tunnelman, joka ilmentyy mielessäni Mäensivun ajatusviivana, jonka kautta artisti pohtii omia juuriaan, jotain syvää kuuluvuuden tunnetta. Singleksi vapautettu Yksinkertaista on hyväntuulinen folkpop-teos. Vaillinaisuuden tuntu ei liity mitenkään levyn sisältöön, vaan siihen, mitä se ei sisällä. Valtavirrasta hieman vasemmalle positioitunut FKA Twigs ymmärtää. Charli XCX elää todeksi sitä, että poptähteys on mahdollista saavuttaa varsin kokeellisella musiikilla. Biiseistä tai soundista muutosta ei huomaa, sillä Blood Dynasty on tuttua Arkkivihollista. Niissä pienetkin lyriikoiden ja kitaranäppäilyjen nyanssit asettuvat orgaanisimmalla tavalla kohdilleen. On toki hyvä, että Arch Enemy pukkaa vuodesta toiseen priimaa laatutakuulla, mutta itse kaipaisin lisää persoonallisuutta. Vaikka soundi on ollut hallussa alusta asti ja viime levyjen äänimaailmoista ovat vastanneet Ross Robinsonin ja Joe Barresin kaltaiset isot nimet, Red Fangin ei ole oikein onnistunut kirjoittaa hyviä biisejä tai luoda toimivia levykokonaisuuksia. Mitä tapahtuu, kun he tekevät ensimmäistä kertaa riisutun akustisen duoalbumin. Koska kyseessä on levyllinen ylijäämäbiisejä, ei tule yllätyksenä, ettei tarjonta ole bändin terävintä kärkeä. Kymmenen kappaleen albumi tuntuu osiaan pidemmältä muttei lainkaan pitkäveteiseltä kokonaisuudelta. Levyn avaava Antidote ja alun perin Whales and Leechesin (2013) bonusversiolla julkaistu queensoftestoneagemäinen It’s Always There ovat ihan pätevää stoneria. Upea Aurinko lämmittää jousisoittimista nauttivaa musiikinkuuntelijaa. Jotain mikä erottaisi sinänsä hyvät albumit toisistaan ja antaisi niille oman ilmeen. Esimerkiksi hetkeä juuri ennen orgasmia. Luontosuhteesta kertova Surutuuli luottaa minimalistiseen ilmaisuun, jonka keskiössä ovat lyriikat. Konventioista ei tarvitse piitata, kunhan niitä ymmärtää. Juha Hostikan tätä nykyä liidaama ryhmä kun vain käyttää kunnianar59. Midnight Sun kuvastaa vastavoimaisesti jotain kaunista ja avaraa, kuin hiljalleen riehakkaaksi nousevaa juhannusjuhlaa. Kokoonpano on kokenut jälleen muutoksia, sillä parilla edellislevyllä soittaneen Jeff Loomisin tontilla toista kitaraa kurittaa nyt Joey Concepcion. Perfect Stranger on saman aikakauden 2-stepiä, Room of Fools lähentelee teknoa. Hetken mietin, että tässäkö meillä on 2020-luvun Kaj Chydenius. Vauhtia ja melodisuutta piisaa, äänimaailma on tuhti ja viilattu, muttei hengettömäksi asti, ja Alissa White-Gluz ördää, karjuu ja laulaa luikauttaa välistä puhtaasti. Mukaan on eksynyt muutama hyväkin biisi. Kuulija alkaa toivoa isompia kontrasteja, varsinkin kun Johanna Iivanainen on parhaimmillaan tarinallisissa ja dramaattisissa kappaleissa, joissa hän saa käyttää upean äänensä kaikkia värejä. Aki Nuopponen Kaisa’s Machine Moving Parts Greenleaf ???. Lahjakas ja työteliäs Osmo Ikonen on viihdyttänyt pitkään niin solistina kuin bändipuolella. Soulin lisäksi kuullaan toki muitakin tyylilajeja, tempoja ja sävelkulkuja. Vielä Eusexua ei ole hänen Bratinsä, mutta kyseessä on albumillinen popmusiikkia, joka kurkottelee suuntiin, joista tuntuu löytyvän aidosti mahdollisuuksia erottua ja olla mielenkiintoinen. Nuutti Heiskala FKA Twigs Eusexua Young ???. Oregonin Red Fangin musiikki muistuttaa tyylillisesti Georgiaskenen metallibändeistä kuten Mastodon ja Kylesa, ja onpa yhtye tehnyt kiertueitakin ensin mainitun kanssa. Levyn alkupuolisko on lähes viiden tähden biisien kimara. Levyä hallitsee tuttu soultyyli, minkä tuntee heti, kun Viivaa pitkin lähtee soimaan. Lotta Savolainen Red Fang Deep Cuts Relapse ?. Parhaimmillaan, kuten nimibiisissä, Dream Stealerissä, March of the Miscreantsissä tai The Pendulumissa, tykitys on varsin ärhäkkää ja makoisaa. Ranskalaiselta Blasphème-yhtyeeltä lainattu komea voimaballadi Vivre Libre toimii hienosti kaiken rymistelyn vastapainona. Kansien väliin mahtuu tarinoita ihmiselämän iloista ja kinoista. Twigs on jakanut haastatteluissaan useita eri versioita siitä, mitä ”eusexua” tarkoittaa. Pelkistetyt kappaleet ovat muutaman laulun mitassa erittäin lumoavia, mutta eivät kanna koko albumin kestoa. Levyn viimeiset kappaleet tuovat kalliolta kukkulalta takaisin matalammalle maanpinnalle. Sanat ja Johanna Iivanaisen herkkä ääni ovatkin näiden sävellysten kivijalka. Karoliina Kantola Arch Enemy Blood Dynasty Century Media ??. Osmo Ikonen O2 Van Gogh ??
Aivan kaikki levyn ikivihreistä Muistan sua Elainesta Josef Josefiin ovat parempia alkuperäisversioina, joiLEVYARVIOT KU VA : LE IP Ä. Iron Maidenkin hahmotteli jossain vuosien takaisessa haastiksessa jälkikasvun ottavan bändin vastuulleen, kun alkuperäismiehistö jää eläkkeelle. Raa’an tunteikas laulu, tuliset blastit, eeppiset pitkän kaavan maalailut, kiireetön tuplabasarirullaus, pakahduttava ja selittämätön kaihon tunne – Drudkh kouraisee sielusta, kuten aina hienoimmillaan. Sinänsä ajatus orkesterin jatkuvuudesta sukupolvesta toiseen on kiehtova. Dallapén tapauksessa ei edes tarvita kuin sopivasti perinnettä kunnioittava ohjelmisto ja kiltin konformistinen likiarvo vanhoista tyyleistä, toki moderneilla soundeilla. Niistä lumoavin on päätösraita Kvandarian, joka summaa Leivän vahvuudet samalla kun avaa uusia portteja. Harkovalaisyhtyeen kolmastoista pitkäsoitto on väkevä teos. Tami Hintikka voisaa nimeä iskelmänostalgiansa vetovoimatekijänä. Drudkh tekee suurten tunteiden musiikkia, joka kasvattaa voimaansa kuuntelu kuuntelulta. Niko Peltonen Drudkh Shadow Play Underground Activists ???. Sodan puristuksessa luotu mustunut metalli soi monipuolisena mutta yhtenäisenä. Kuuluisiko vesimiehen aikaa ja murrosvaiheen Eppu Normaalia kanavoivassa sähkövirrassa jopa lupaus tulevasta. Shadow Play on Drudkhia parhaimmillaan. Nasevat harmoniat ja sopivasti omiin suuntiinsa sojottavat kappaleet viittaavat kollektiiviseen luomistyöhön, jossa jokainen ääni on löytynyt yhteissointia kuuntelemalla. Debytantin jäsenet ovat meritoituneet Suomen Tullin ja Lokkien kaltaisissa yhtyeissä, joiden kaiut sulautuvat vivahteikkaaksi sikermäksi: polakkapuodista saa niin maakellarifolkia, Love-psykedeliaa kuin vaihtoehtoindietäkin. ”Taajuudet nostaa ylle pään / voimakentän kirkkaaseen virtaan minut kiinnittää.” Hannu Linkola den myötä mukaan saa kontekstin ja kulttuurihistorian. Ja kaukosäädinkin on hukassa. Jälki on juroimmillaankin kodikasta ja repaleisimmillaankin johdonmukaista. Leipä Auttaa jaksamaan Tulli-levyt ???. Voi vain kuvitella, millaista musiikin tekeminen ja purkittaminen Venäjän hyökkäyssodasta kärsivässä maassa mahtaa olla. Levy-yhtiö ei ole julkaissut mitään albumiin liittyviä kokoonpanotai äänitystietoja, mutta on täysi syy olettaa, että ainakin laulaja Thurios ja johtohahmo, kitaristi Roman Saenko ovat bändin miehistössä. Soittajina ja vieraina on toki rautaisia ammattilaisia, lähinnä jazzin ja iskelmäpopin kentiltä. ”Meidän bilsanmaikka on yks ihana Minna […] Se sanoo mustakin on johonkin, ehkei musta tuukaan täyspummia.” Tällainen on Leipä. Siihen on onnistuttu uuttamaan niin surumielisyyttä, nostalgista haikeutta kuin uhmakasta ryhdikkyyttäkin. Alle puolituntinen Auttaa jaksamaan on sekä looginen kokonaisuus että erilaisia kulkusuuntia tutkiva maistiainen. Kylmiä väreitä nostattavia kulkuja tarjoillaan läpi koko kuuden biisin ja 55 minuutin matkan. Sen sanat ovat vuoroin illuusiottomia, vuoroin hattaroita, ja niitä siivittää luonnonmukaisesti polveileva soitto. Hukkahetkiä levylle ei mahdu, mutta kiintopisteet erottuvat helposti. Oikeastaan vain akustinen Songs of Grief and Solitude (2006) ja Handful of Stars (2010) ovat pieniä notkahduksia vahvassa diskografiassa. Tero Vesterisellä voi olla sukuhistoriallinen oikeus vetäistä hanuristi-isoisänsä bravuuri Säkkijärven polkka, mutta me muut emme tarvitse hänen tulkintaansa mihinkään. Loppujen lopuksi tarjolla on aktiivisesti ärsyttävää musiikkia. Tämä on kuin katsoisi television lussuinta viihdemusiikkiohjelmaa. Hieman introvertti ja marginaaliin nytkähtänyt, mutta hyväntahtoinen
Valitettavasti uusi Tsunami Sea ei onnistu pitämään yllä bändin tasoa. SOITTIMEEN ??. Epica on yhdeksännen albuminsa kohdalla vihdoin tilanteessa, jossa se kuulostaa niin Epicalta, että on täysin kuulijasta kiinni, onko se ainoastaan hyvä vai myös mielenkiintoa laskeva asia. Etäisen laulun tarpeellisuus kokonaisuudessa jää itselleni kuitenkin kysymysmerkiksi. Mark Janseniin ja Simone Simonsiin henkilöityvä Epica oli pitkään yhtye, jolle sinfoninen massiivisuus, progressiivinen metallisuus ja Simonsin ääni olivat vakio, mutta tunnelmat ja teemat vaihtelivat levyjen välillä paljon. Nimestään huolimatta sitä voi suositella myös verrattain onnellisille kuuntelijoille. DIVARIIN . Hädin tuskin albumimittaan yltävän levyn kappaleet ovat yhtä paljaita kuin soundikin. Sen voi hyvin kuvitella soivan Yhdysvaltain-roadtripin soittolistalla, japanilaisen illallisen äärellä tai ihan vain pohjoisen kevättalven kävelyretkellä. ROSKIIN. Rathlin from a Distance | The Liquid Hour on täysosuma kuulijalle, jota oman olemassaolon ja äänimaisemien monikerroksisuuden havainnointi ihastuttaa. Lotta Savolainen Epica Aspiral Nuclear Blast ??. Muistan kun Spiritbox julkaisi ensimmäisen lyhytsoittonsa melkein kymmenen vuotta sitten. Niistä välittyvä suru ja lempeä ilmaisu hengittävät, ja ajan merkitys katoaa jälleen hiljalleen – meditaatio saa jatkua ja jatkua. LEVYHYLLYYN ?. Kakkoslevy The Liquid Hourissa valo alkaa kajastua läpi. Karoliina Kantola Spiritbox Tsunami Sea Rise ?. For Melancholy Brunettes (& Sad Women) on indiepopbändiksi kuvaillun ryhmän neljäs albumi. Ensimmäisen levyn Rathlin from a Distancen musiikki on kovaa, ja pienistäkin elementeistä kasvavat valtavat teokset vievät kaiken tilan ajattelulta. Kuulijalle tulee tilaa prosessoida ja levähtää. Tunnin kokonaisuuden varrella huomaa kuitenkin, että Epica alkaa olla hieman liiankin Epica. Osa niistä loppuu kuitenkin niin töksähtäen, että levyä vaivaa viimeistelemättömyyden tuntu. Korealaissyntyisen Michelle Zaunerin tähdittämä jenkkiyhtye Japanese Breakfast maistuu myös Pohjolassa. Vaikka niihin kaipaisi välistä jotain enemmän, Beverlyn laulusta tihkuva tunne tekee torsommistakin biiseistä parempia. Ikään kuin Spiritboxin kyky kirjoittaa toimivia biisejä olisi huuhtoutunut suosion aallokossa yhä kauemmas bändin itsensä yrittäessä uida vastavirtaan. Cammie Beverly House of Grief Icons Creating Evil Art ??. Aki Nuopponen ????. Levyllä kuullaan seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs osa muinoin käynnistyneestä A New Age Dawns -saagasta, vaikkei uusista ajoista ole juuri tietoa. Levy määritti modernin metalcoren soundia uudelleen ja nosti Spiritboxin yhdeksi suurimmista nuorista metallibändeistä. Taajuudet, rytmiset elementit ja niiden sisäinen toiminta keskenään pitävät mielenkiintoa yllä. SYDÄMEEN ???. Joskus pelkkä piano riittää. Toisteisten ja kylmien moduulien välistä on aistittavissa surua, ehkä vihaakin. Levyä kuunnellessa tuntee kyllä kelluvansa meressä, mutta mistään aalloista ei ole tietoakaan – saati sitten tsunamista. Nyt ainoastaan Soft Spine ja Ride the Wave onnistuvat pitämään otteessaan edes hieman. Levylle ei tarvittaisikaan miehiä häiritsemään, kuten käy kappaleessa Men in Bars, jossa featuroi näyttelijä Jeff Bridges. Gilbert) ensimmäinen soolopitkäsoitto voisi olla peräisin samoista sessioista, sillä instrumentaatioltaan erittäin riisuttu House of Grief lepää täysin laulajan sielukkaan äänen varassa. Kaikki muu kuulostaa monotoniselta sateen kohinalta valtameressä. Samuel Järvinen Yann Tiersen Rathlin from a Distance | The Liquid Hour Mute ??. Jos ei yhtä runollinen, niin ainakin melodisesti yhtä kaunis on Winter in LA. Lupaus manifestoitui joukolla huipputasokkaita singlejä sekä vuoden 2021 kiitetyllä Eternal Blue -albumilla. Progressiivista tunnelmametallia soittava Oceans of Slumber kokeili Starlight and Ash -albumillaan (2022) pelkistetympää ilmaisua ja keskittyi "southern gothiciksi" nimeämäänsä melankoliseen blues-country-americanaan. Muuten kappale on kyllä kaunis eri musiikkityylien, sointujen ja soitinten risteytys. Beverly on aina ollut harvinaisuus, kuin soultai gospel-laulaja metallibändissä, eikä hän tarvitse loistaakseen muuta kuin laveasti maalailevat syntsatapetit ja rytmipohjan. Bändissä oli jotain tuoretta ja lupaavaa. Siinä on sopivasti suloisuutta ja maagisuutta, mutta ei liikaa melankolisuutta tai sokerisuutta. On hämmentävää kuulla, miten kappale toisensa jälkeen jättää mieleen tyhjää. Zaunerin lauluääni on kieltämättä malliesimerkki indiepopbändin solistin soundista, mutta se toimii. Se kannattelee kappaleita muttei vie koko huomiota. Mape Ollila Japanese Breakfast For Melancholy Brunettes (& Sad Women) Dead Oceans ???. Jättimäisen albumin soidessa tutuilla aineksilla on pakko syventyä tavallistakin enemmän siihen, minkä tasoisia kappaleita Jansen, Simons ja muu bändi ovat tehneet. Niinhän onnistuneella meditointihetkellä on ilmeisesti tapana. Levyn lauluosuuksista vastaa Émilie Quinquis. Aspiral ei olekaan millään muotoa huono albumi – Metanoiaja Flight to Survive -kappaleilla se on jopa loistelias. Jokaisen metalliyhtyeen on tärkeää muistaa, että mikään määrä tuotantoa ja studiotaikuutta ei voi koskaan korvata hyviä sävellyksiä. Jälki kuulostaa mielettömän isolta ja komealta. Biisien parhaimmistoon kuuluu kirjaimellisesti eeppinen Orlando in Love. Soolopianokappaleet ovat yksinkertaisesti kauniita. Riipivät Rivers ja Paraffin jäävät silti takuulla toistuvaan kuunteluun. Aspiralin kohdalla tilanne on se, ettei neljä vuotta Omegan jälkeen ole muuttunut paljon mikään. Yann Tiersenin tupla-albumi tuntuu alkuun liian suurelta järkäleeltä käsittää. Kaikki parhaat Epica-ainekset ovat kasassa. Tunteet vaikuttavat kumpuavan valloillaan olevasta levottomasta maailmantilasta. Vaikka tunnelma käy eittämättä liian raskaaksi, Tiersenillä on taito sovittaa kappaleidensa osien sisään rytmivaihteluita ja kiinnostavia vivahteita. Levy tarjoaa herkkiä hetkiä ja voimakkaita vilunväristyksiä. Teksasilaisyhtyeen laulajan Cammie Beverlyn (ent
Loppupuolella paikkakuntaromanttinen mysteeriromaani muuttuu hieman yllättäen bulgakovmaiseksi keitokseksi, johon sekoittuu okkultistisia piirteitä ja kunnianhimoista tieteisfiktiota. Näiden elementtien selkeämpi esiintuominen aiemmin palvelisi tarinaa. Ehkä olisi sittenkin kannattanut kirjoittaa muistelmat. Kirjaa vaivaa pienimuotoinen tahditusongelma. Antabuskuureista, huumeista ja kahnauksista lain kanssa pidetään pienempää suuta. Romaani koostuu tavallaan kahdesta toisiinsa lomittuvasta langasta. Crazy Heiskanen kertoo nyt osasyyn siihen, miksi jutut ovat niin tarunomaisia: ”Juntunen aina juotti meidät, sen haastatteluissa saattoi tulla sanottua mitä sattui.” Eero Kettunen Samae Koskinen Aina on itketty Tammi Samae Koskisen uralla on selvästi meneillään uusi vaihe. Samuel Järvinen KIRJA-ARVIOT Tapani Bagge Havana Black – Ukkoskansan soturit Docendo 62. Mutta juuri se tekee romaanista astetta epäkiinnostavamman. Kokoonpanon vakiintumisesta ja Faceless Days -debyytistä (1987) edetään orastavaan suosioon Euroopassa. Myös kertojan vaiheet vastaavat Koskisen omia, ainakin sikäli kuin niiden julkista osaa voi tarkastella. Julkisuudessa ei ole jätetty mainitsematta, että Sepon taustalta löytyy Pekka Ruuska. Havana Blackin haastattelut suomalaisissa rocklehdissä ovat olleet toista maata verrattuna siihen, mitä bändeistä saa nykyään irti. Teoksen loppuosa, joka on paisunut lähes loppupuoliskoksi, kattaa ensin kotoutumisen Suomeen ja mainion Growing Wings -albumin (1993) ajat. Toki Tapani Baggen teoksella on muutakin arvoa. Samalla Seppo on sitä mieltä, ettei kertoja osaa oikein mitään eikä kukaan voi olla hänenlaisestaan turhakkeesta kiinnostunut. Havana Black on siivu suomalaisen rockin historiankirjoitusta ajalta, jolloin kotimaisen bändin kansainvälinen breikkaaminen oli aina kollektiiviseen häpeään asti koko kansan asia. Hän on tehnyt suuren työn työmiehen ottein, roiskeista välittämättä. Tarinan vahvuutena on sen hetkellinen sumuisuus, joka kehittyy fanfiction-henkiseen kliimaksiin – joka taas hieman laimentaa loppuvaikutelmaa. Sen jälkeen jutunjuurta riittää harvakseltaan keikkailevasta bändistä sekä Leidénin ja vaihtelevien yhtyeen jäsenten ynnä lähipiirin viritelmistä. Kertoja on saavuttanut urallaan kohtuullista menestystä, mutta Sepolle se ei riitä. Alku etenee omalla painollaan luontevasti, mutta ilman kaivattuja sidoksia ja esivalmisteluja viimeiseen näytökseen. Myös useat näkökulmat bändin touhuihin ovat tervetulleita – esimerkiksi Growing Wings -komppikaksikon etäisesti ymmärtäväisestä suhtautumisesta Leidéniin ja Heiskaseen on mielenkiintoista ja huvittavaakin lukea. Tekijälleen teos on selvästi tarpeellinen, mutta kaunokirjallisuutena Aina on itketty jättää toivomisen varaa. Minäkertoja – Koskista muistuttava lauluntekijä – lähtee purkamaan tästä päivästä käsin monenlaisten traumojen sävyttämää kasvuaan varhaislapsuudesta keski-ikään. Mutta vaikka kerrottavaa riittää, monet asiat jätetään kirjassa maininnan varaan. Ikävistä asioista rumpali Kari ”Paku” Pakkasen traaginen elämä käsitellään arvokkaasti. Toisinaan osa sanastosta ja ilmaisuista ei tunnu istuvan tarinan ajankohtaan, mutta 2000-luvun Kouvola puskee sivuilta esiin selkeänä. Vähitellen Kyllikki huomaa Kouvolassa tapahtuvan kummia, ja jäljet johtavat maan alle, salaperäisiin palvontamenoihin ja kauhistuttavan uuden teknologian lonkeroihin. Hahmot ovat kirjavia, mutta teoksen parasta antia on sen byrokratian ja teknologian kuvailu. Kirjassa Kyllikki Talvikki Mars päätyy Kouvolan Asianhoitokeskuksen arkistomestariksi salaperäisesti kadonneen edeltäjänsä tilalle. Tietty epämääräisyys tapahtumien kuvailussa on esikoiskirjailijan keskeinen keino saada Aina on itketty fiktiokategoriaan. Teoksen moniäänisyys saa myös ymmärtämään, että tarinat ovat tarinoita ja hyvät sellaiset aina totuutta parempia. Pitäisi esittää biisileirituotteita ja tähdätä listojen kärkeen. Nyt ilmestyvä Kouvola 2000 katsoo lähitulevaisuuden sijaan menneisyyteen kertoen vaihtoehtoista historiaa, joka asettaa Kouvolan keskelle vuosituhannen vaihteen merkittävää digimurrosta. Havana Blackin historia rapakontakaisten seikkailujen jälkeen ei ole monelle tuttua kauraa, joten kirjan jatkaminen 400-sivuiseksi lienee jokseenkin perusteltua. Valitettavasti tuloksena on lukukokemus, jossa ei ole hyvän romaanin vahvuuksia, vaikka se voikin toimia monelle lukijalle terapiakirjana siinä kuin tekijälleen. Eikä sovi unohtaa hienoa musiikkia. Yhtyeestä kertova kirja viihdyttääkin entisaikojen rock’n’roll-elämäntyylin mukaisten hauskojen – ja surullistenkin – tarinoiden ystäviä. Havana Black – Ukkoskansan soturit kuittaa aluksi ydinryhmän lähtökohdat pääkaupunkiseudulla ja Lappeenrannassa. Vaikka kertomuksen kulkua ja joitakin elementtejä olisi voinut vielä hioa, Kouvola 2000 tarjoaa viihdyttävää vaihtoehtohistoriaa, johon on ripoteltu lukijan iloksi pieniä pääsiäismunia. Vaikka Havana Blackin tuotanto jäi suppeaksi, parhaimmillaan kyseessä oli villi mutta yhtenäinen rockin perusasioihin luottava heimo. Hyyrysen teoksen kieli on elävää ja värikästä. Vuosien mukavuushakuisen poppailun jälkeen hän julkaisi ensin levyllisen ärhäköitä protestilauluja ja nyt monenlaisia kipupisteitä painelevan autofiktiivisen romaanin. Bändin legendaarisessa kokoonpanossa Leidén–Heiskanen–Hankala–Pakkanen oli kaikki kohdallaan, ja Hannu Leidénin ääni olisi kantanut Amerikan-markkinoilla yksinäänkin. Niko Peltonen Antti Hyyrynen Kouvola 2000 Like Parhaiten Stam1nasta tunnetun Antti Hyyrysen kiitellystä esikoisromaanista Viimeinen Atlantis on ehtinyt vierähtää viisi vuotta. Ennen tätä kirjaa Havana Blackin kertomus opittiin vanhoista Soundeista. Kirjailija Bagge ei tuo omaa ääntään esille eikä kerro edes suhteestaan Havana Blackin musiikkiin kuin parissa lauseessa. Luku Amerikka sisältää tutuinta perimätietoa ja hurjimmat tarinat yhtyeestä. Pikkuvirheiden ja ajoittaisen takkuilun kanssa pystyy kuitenkin elämään ja teoksesta nauttimaan. Suuren osan teoksesta Koskinen vain siirtyy lyhyiden lukujen puitteissa luettelomaisesti elämänvaiheesta toiseen. Sitten kuvaan astuu manipuloiva ja ilkeämielinen levy-yhtiöpomo Seppo, joka ajaa muutenkin herkillä olevan artistin luhistumisen partaalle
C O M. L I V E 2 2 5 WITH NORDIC PULSE ORCHESTRA CONDUCTED BY KRISTJAN JÄRVI FEATURING EICCA TOPPINEN CELLO HELSINKI, FINLANDIA-TALO LA 17.5.2025 T I C K E T S A T B R I G H T A N D B L A C K
Pidän ensimmäisen oton filosofiasta. Itse asiassa jopa niin korkealla, että jos toinen otto jostain syystä vaadittiin, Weinstock äänitytti sen ensimmäisen päälle. Spontaanius oli Weinstockin arvoasteikossa korkealla. Taustalla oli Milesin halu siirtyä Columbia Recordsille tilanteessa, jossa hän oli Prestigelle vielä neljä levyä velkaa. Prestige myytiin vuonna 1972 Fantasy Recordsille, jonka puolestaan osti Concord vuonna 2005. Tiettävästi yksi jos toinenkin Prestige-liksa ammuttiin hyvin nopeasti levyttävän artistin hihaan jossakin studion lähimaastossa. Tätä tärkeää roolia ylläpiti monissa keskeisissä Prestige-sessioissa legendaarinen Rudy Van Gelder. Nopean toiminnan fiiliksen ei kannata antaa hämätä: Prestige Records on loistava levymerkki, jonka katalogista löytyy maukas nippu varsinkin 1960-luvun parasta soul jazzia, siis Jazz kiinnostaa -kielellä ”kyljysjazzia”. Prestige Records aktivoitiin brändinä jälleen 2017 Jazzmeia Hornin A Social Call -levyn myötä. Tilanteet toisin sanoen elivät ja perusasioiden hoitaminen saattoi välillä jäädä, mistä saattoi aiheutua haasteita virallista dokumentaatiota vaativissa palkkatöissä. Uskoisin, että osa viehätyksestä tulee juuri labelin hieman ”ryöhnäisestä” imagosta. Yksittäinen random-syvänosto loppuun: Sonny Stitt – Primitivo Soul. Pucho & The Latin Soul Brothers teki hienoa lattarijazzia, ja ihan rehellistä bluesiakin tuli Prestigeltä iso nippu. Itselleni Prestige on ollut jo pitkään rakas levymerkki. Asialla on toki toinenkin puolensa. Ensimmäinen otto oli paras K uulin joskus jonkun toteavan, että ero Blue Noten ja Prestigen välillä oli ”kaksi levymerkin maksamaa harjoituspäivää”. Tuotanto on laaja. Gene Ammons, Willis Jackson, Don Patterson, Brother Jack McDuff ja Jimmy McGriff ovat esimerkkejä Prestigen ”hard hittereistä”. Blue Noten cd-ajan uudelleenjulkaisuissa tutuksi tulleet ”alternate takesit” eivät ole olleet Prestigellä laajasti edustettuina. JAZZ KIINNOSTAA > > TEKSTI MATTI NIVES Sun-Mi Hong Fourth Page: Meaning of a Nest EDITION Joe McPhee: I’m Just Say’n SMALLTOWN SUPERSOUND Mathias Landaeus, Nina De Heney, Kresten Osgood: Dissolving Patterns SFÄR JAZZ KIINNOSTAA -OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14. Prestige Recordsin perustaja Bob Weinstock (1928–2006) uskoi homman vesittyvän ensimmäisen oton jälkeen ja halusi muusikoiden tulevan sessioihin kylmiltään, ilman sen kummempia harkinta-aikoja. Usein soitto kuitenkin kulki, joten Prestigen käytäntö tuottaa ex tempore -nauhoituksia, joista sai vieläpä käteiskorvauksen heti mukaansa, oli omiaan ohjaamaan labelin haaviin nopeaa likviditeettiä kaipaavia muusikoita. Kaikki ei toki ollut pelkkää ränttätänttää. Weinstock perusti Prestigen vuonna 1949 vain parikymppisenä. Art Farmerin Mau Mau vuodelta 1953 on puolestaan varhainen afrokuubalaisen jazzin merkkiteos – jossa on muuten Coltranen A Love Supremesta häkellyttävästi ennakkomuistuttava melodia. Vinyyliuudelleenjulkaisuja Prestige-klassikoista tulee nykyään pihalle Universal Musicin jakelukanavien kautta muun muassa Craft Recordingsin Original Jazz Classics -sarjassa. John Coltranen ja Sonny Rollinsin ainoa tunnettu yhteislevytys on Prestige-julkaisu, samoin kuin Miles Davisin ikoninen neljän levyn sarja Cookin’, Relaxin’, Workin’ ja Steamin’. Soitin hiljattain nelituntisen dj-keikan pelkkää Prestigeä ja ymmärsin uudelleen sen katalogin syvyyden ja hienouden. Rudy kyllä hoitaa homman purkkiin! Prestigen ad hoc -viba on huhujen mukaan ollut monille muusikoille peräti elinehto. Tarinassa on vahvaa ”hold my beer” -energiaa, mutta levyistä tuli sittemmin kanonisoituja klassikoita. Albumit äänitettiin kahden päivän aikana ”ykkösellä sisään”, kuinkas muutenkaan. Mielestäni äänittäjä on studiossa vähän kuin maalivahti jääkiekkokaukalossa: hän ei tee voittomaalia, mutta antaa joukkueelle mahdollisuuden voittaa joka ilta. Tässäkin yksi Weinstock-argumentti sen puolesta, että ensimmäinen otto riittää. Dorothy Ashby levytti hienon In a Minor Groove -albumin Prestigelle, Mal Waldron ja Eric Dolphy veivät hommaa avantgarden suuntaan ja John Coltrane valutti levyuralle hunajaa Stardustin muodossa. Lausahdus on viittaus siihen, että Blue Notella oli maine hyvin harkittujen levytysten julkaisijana, Prestigellä taas ei. UUTUUKSIA JAZZIN MAAILMASTA ”Tiettävästi yksi jos toinenkin Prestige-liksa ammuttiin hyvin nopeasti levyttävän artistin hihaan jossakin studion lähimaastossa.” 64. Hän sai aikaiseksi levymerkkinsä alkuvaiheen savikiekkohittejä muun muassa King Pleasuren, salanimellä Charlie Chan esiintyneen Charlie Parkerin sekä Stan Getzin kanssa. Kuten tiedetään, monella takavuosien jazzareista oli vakavia huumeja alkoholiongelmia
Loput setistä veivataan hittejä, joita suuri osa yleisöstä on tullut kuulemaan. Se on pelottavaa, sillä saatamme huomata olevamme väärässä. Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Tämä comeback on tehty kaikkea muuta kuin rahankiilto silmissä ja hampaat irvessä. Se vaatii viisautta erottaa asioita, joihin voimme vaikuttaa, ja aitoa rohkeutta päästää irti asioista, jotka vetävät meidät pimeyteen. Olen luonnollisesti vilpittömän mielissäni myös uuden Murug-albumimme temaattisista ja musiikillisista rajauksista, joiden myötä olemme mielestäni onnistuneet jälleen kerran tuottamaan omaleimaista ja periksiantamatonta Iiwanajulma-musiikkia. Bändillä ei ole taustalakanaa ja savukonetta kummempaa rekvisiittaa tai show’ta. The Hellacopters lähti tammikuun lopussa kiertueelle, ja koska kopterismini on kuolemanvakavaa sorttia, kävin katsomassa rundin ekan pätkän kaikki yhdeksän keikkaa. Tulin juuri Saimaalta, missä minä, pieni ihminen, sain lentää sydämeni kyllyydestä varjoliitimellä pitkin rantatörmää. Havaintojen tekeminen todellisuudesta on helppoa. Toisin kuin Hellacopters vuoden 2005 albumillaan julisti, rock’n’roll ei todellakaan ole kuollut. Kaikki ylimääräinen on riisuttu pois, ja pääosassa on itse musiikki. Se on niin elossa kuin olla voi, kun bändi itse on lavalla. E lämme totuuden jälkeistä aikaa, jossa tietotulvan tuottama julkinen ja poliittinen keskustelu huokuu epäluottamusta viisauteen, kauneuteen ja hyvyyteen. Hellacopters on malliesimerkki siitä, kun vähemmän onkin enemmän. K eikoilla käyminen on missä tahansa olosuhteissa parasta mitä tiedän, mutta alkaneen vuoden aikana se on tehnyt minut erityisen onnelliseksi. En tiedä tarkkaan itsekään, mutta osa siitä liittyy yksinkertaisuuteen. Toki olen selkäja polvileikkausten jälkeen enemmän kuin mielissäni terveydestä. Kehotan kaikkia kynnelle kykeneviä tarkastamaan väitteen paikkansapitävyyden tulevana kesänä. Kaikkein ilahduttavinta on, että bändi silminnähden nauttii esiintymisestä ja yhdessä soittamisesta. Sen sijaan soittoon oli kaivettu todellisia harvinaisuuksia kuten Baby Borderline ja Sometimes I Don’t Know. Lopuksi kiitos Äidin rakkaudesta! Toivon kaikille valoa, viisautta ja rakkautta! VIIMEINEN SANA > > Soundin tekijä ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. Huh… Elämä on ihmeellinen! Kasvaminen ja kehittyminen ihmisenä vaatii hurjan määrän henkistä potentiaalia. Murug on yli 30-vuotisen ystävyytemme manifestaatio, ja albumilla eivät kuulu pelkästään voimakkaiden tunteiden abstraktiot, kuten sydämen särkymisestä johtuvan luopumisen tunnekirjo, vaan luopumisen kauneus, herkkyys ja mahdollisuus itsensä luomiseen uudestaan. Mikä yhtyeessä sitten on niin hienoa. Talviaurinko paistoi ja maakotka vinkkasi silmää vieressä. Tietysti niitä hittejäkin tuli, mutta edes The Devil Stole the Beat from the Lordin kaltaista järkälettä ei kuultu joka ilta. Se on elävän organismin luonne. Keikat ovat yksinkertaisuudessaan sitä, että jätkät soittavat rokkia aivan jumalattomalla energialla ja meiningillä. Ajassamme, jossa kiltteys ja kohteliaisuus nähdään usein hyveiden sijaan heikkouksina ja empatia korvataan kovuudella, tunnen vilpitöntä iloa arjen pienistä kauniista teoista, kuten bussikuskin hyvän huomenen toivotuksesta, ventovieraiden ihmisten aidoista hymyistä tai siitä, kun läheinen soittaa – vaikka vain lyhyesti – kysyäkseen, miten menee. Mutta olen mielissäni aina, kun uskallamme kysyä itseltämme, kuinka harhaisia havaintomme ovat. Siinä on aitoutta, joka monelta livebändiltä valitettavasti puuttuu. Kun 30-vuotias yhtye julkaisee levyn ja lähtee rundille, yleensä keikoilla soitetaan uudet singlet pakollisena pahana. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli 66. Qobuz-koodeja voittivat Tapani Koivisto, Heikki Siuruainen ja Erik Lindroth. Lavalla ei heiluta ennalta sovittujen koreografioiden mukaan, vaan lähes kaikki mahdollinen improvisoidaan. Olenkin vilpittömän mielissäni arjen kohtaamisista, joiden pyrkimyksenä on rakentaa siltoja ja ymmärrystä sielujen välille. Kaiken kaikkiaan soitossa oli 31 eri biisiä, ja yhdeksästä keikasta vain kahdella vedettiin keskenään identtinen setti. Onnittelut! ETSI GENEN KIELI! Genen kielen löytäneiden kesken arvotaan kaksi kappaletta Jolly Jumpers -yhtyeen uutta Rural Slang -cd:tä. Sinun tehtäväsi on etsiä se. Hellacopters veti uudelta, varsin hyvältä levyltään kuutta eri biisiä vaihdellen. Wille Hartonen Iiwanajulma Elli Muurikainen Soundi Viime lehdessä kieli oli piilotettu sivulle 8
KUOPIOROCK.FI
PROVINSSI.FI #PROVINSSI