@R_P_M @REIGNING_PHOENIX_MUSIC @REIGNINGPHOENIXMUSICOFFICIAL SHOP.REIGNINGPHOENIXMUSIC.COM THE MASTERS OF HORROR GLAM HARD ROCK RETURN WITH AN 80S ACTION MOVIE SOUNDTRACK VIBE! OUT 21.03. BUNDLES, VINYL, DIGIPAK CD, JEWELCASE CD, DIGITAL LORDI SOUNDI FI 1:1 225x297 mm + 3mm bleed .indd 1 LORDI SOUNDI FI 1:1 225x297 mm + 3mm bleed .indd 1 19.02.25 13:35 19.02.25 13:35
KUOPIOROCK.FI
06 Äänenavaus 08 Spotissa: Tom Waits kääntyi suomeksi 10 Löytöretkellä 12 Jukka Hätinen 14 Tarkkailuluokka: Sina Viola 16 Soundi 50: U2 20 Soundi-haastattelu: Janne Tamminen 26 The Moontwins 28 Mariska 32 Räjäyttäjät 34 Arch Enemy 38 Ghost 44 Martti Luther ja muovipussi: Dingo 46 Elämäni Soundit: Tuomo & Markus 48 Levyarviot, pääosassa Bon Iver 64 Jazz kiinnostaa 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli 4/2025 20 26 34 28 38 KU VA : JAN NE TA MM ISE N KO TIA LB UM I KU VA : DO RIT SA LU SK IJ KU VA : MIK AE L ER IKS SO N/ M IN DU ST RIE S KU VA : VI LL E MA LJ A KU VA : KA TJ A KU HL 5
Muistan tämän, sillä arvioin mainitun teoksen tuoreeltaan hiljan edesmenneeseen Inferno-lehteen. Oli koukut pöllitty sitten Abbalta tai Van Haleniltä ja kokonaisuus kuin viekkaan tekoälyn bittiaivoista peräisin, mitä väliä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen miettinyt Ghostin soidessa tammikuun 1978 iltaa Winterland Ballroomissa San Franciscossa; Johnny Rottenia lausumassa mikrofoniin ikonisia sanojaan ”Ever get the feeling you’ve been cheated?” Sex Pistolsin ensimmäisen ja viimeisen Yhdysvaltain-keikan päätteeksi. Vuoden 2025 korvin Opus Eponymous tuntuu harjoitelmalta, varsinkin jos tuntee Ghostin myöhemmät vaiheet ja kasvun koko kansan yhtyeeksi. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. facebook.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti qob.uz/soundiparasta PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Mikael Eriksson/M Industries TOIMITUSASSISTENTTI Aki Nuopponen NUMERON 4/25 KIRJOITTAJAT Aho Emilia, Eerola Henri, Heiskala Nuutti, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Järvinen Samuel, Kantola Karoliina, Keränen Toni, Koskinen Kimmo, Laine Pekka, Linkola Hannu, Muurikainen Elli, Mäkinen Isla, Nives Matti, Ollila Marko, Peltonen Niko, Päivinen Virpi, Savolainen Lotta, Siltanen Vesa, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT soundi@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Huom! Vastaanotamme arviolevyjä vain digitaalisesti osoitteessa soundiarviot@popmedia.fi. Toki jos haluaa, voi aina miettiä, josko taustalla on sittenkin suurempi suunnitelma. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Mikki tippui ja koko alkuperäisen bändin taru oli siinä. Mainitsin lyhykäisessä arviossani Mercyful Faten ja Blue Öyster Cultin, ja samat nimet ryömivät mieleen edelleen Opus Eponymousia soitellessa. Cathedral-laulaja Lee Dorrianin Rise Above -lafkan julkaisema albumi ei tehnyt minuun alkuun mitenkään järisyttävää vaikutusta. Jatkossa luonnehdin muun muassa, että ”bändi kuulostaa jotenkin feikiltä”. Sittemmin Ghostin soinnillinen skaala on laventunut roimasti, mutta yksi asia on tasan samoin: on vaikea tietää, miten bändiin lopulta suhtautuisi. Soundi on puleeraamaton ja koko paketti uomiaan hakeva, mutta parhaimmillaan – etenkin yhä koko yhtyeen kovimpiin suorituksiin lukeutuvan Elizabethin soidessa – tehot ovat kovia. Jostain syystä muistan senkin, etten saanut ketään muuta tarttumaan kyseiseen levyyn. Jotain tällaista lienen kuutioinut vajaat 15 vuotta sitten, miksipä muuten olisin päättänyt arvioni seuraaviin sanoihin: ”Jospa nyky-Saatana hyökkääkin pumpulista?” Matti Riekki päätoimittaja Kummittelee 6. Pohtia, minkälaisen musiikin kautta vihulainen pääsisi ihmiskunnan kimppuun helpoiten – ehkäpä vastaus ei olekaan sirkkelisoundein soiva black metal, jota vain alaan vihkiytyneet jaksavat kuunnella. ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 0785-0891 51. Minussa on pahasti yliajattelijan vikaa, ja yksinkertainen totuushan on, että jos homma toimii, antaa soittaa. Imagonsa puolesta Ghost ei ole enempää eikä vähempää kuin uudelle vuosituhannelle taidolla päivitetty Kiss – bändin teemat vain ovat muutaman asteen ”rajummat” – eikä sitä ole tarpeen analysoida sen kummemmin. Vuoden 2011 arvioni alkaa sanoilla ”No nyt on ristiriitainen meininki”. Välissä on neljä toinen toistaan paremmin menestynyttä ja isommalla rahalla tehtyä albumia, mutta bändin uutuus Skeletá pohdituttaa aivan debyytin lailla. Entä jos Ghost onkin se toimijoista truein. ÄÄNENAVAUS Mayah Delilah The Long Way Round SOUNDI 4/2025 TEHTIIN NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: In the Woods… Otra Pyry Peltonen 43440 Perfume Genius Glory The Snake Always Bites Back K ansibändimme Ghostin debyytin Opus Eponymousin ilmestymisestä tulee kuluneeksi syksyllä 15 vuotta
– Olin vuonna 1977 vasta 14-vuotias. SPOTISSA > > TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA PASI RYTKÖNEN Daniela & Downtown Train Bandin Hra Waitsin jalanjäljillä on ensimmäinen suomalainen Tom Waits -tribuuttilevy. Frendejä ja kollegoita oli kyllä paikalla. Käännösbiisihankkeisiin tarvitaan teosten oikeuksien omistajan lupa. Tavoistaan poiketen hän myönsi käännösoikeudet mielellään. Se on tehty itsensä Tomin siunauksella. Vuonna 1999 näin Waitsin Tukholman Cirkuksessa, ja se oli unohtumaton elämys. Hold On eli Pidä tuo toivo on kuin nuoren Muska Babitzinin soundia, ja Big in Japan -biisissä laulu on voimakasta ja hyvin läsnäolevaa. Daniela Fogelholm on herkkä, sielukas ja vahva tulkitsija. Samaan aikaan miehen musiikissa on jotakin muuttumatonta. Pale Saarinen löysi Waitsin musiikin kymmenen vuotta myöhemmin Frank’s Wild Years -albumilta. Laitoin mukaan myös säveltämäni Matti Pellonpää – Boheemi elää / Bohemian Eyes -soundtrackin. Halusin messiin pari Nina Hagen -kiljahdusta, ja ne tulivat heti! Kun kuuntelee Tom Waitsin tuotantoa, vaikkapa Closing Time -debyyttiä ja viimeisintä Bad as Me -levyä (2011), hänen huomaa tehneen urallaan hyvin monenlaista soundia. Hanuristi Saarisen ohella levyllä esiintyvät laulaja Daniela Fogelholm, rumpali-perkussionisti Kepa Kettunen, basisti Jari Heino, kitaristi Jarkka Rissanen ja kosketinsoittaja Harri Taittonen. Uniikin kameleontin lauluja Tapahtuu näinä päivinä. Levyn tuottaja ja bändin harmonikansoittaja Pale Saarinen muistelee idean syntyneen Jimi Hendrix -tribuuttia eli Pale and the Roots of Love -yhtyeen Personal Contact -levyä tehdessä. Päällesoitot tietenkin erikseen. Useimmat Waits-tribuutin biisit lauletaan suomeksi, jotkin englanniksi ja yksi ruotsiksi. Daniela & Downtown Train Bandin albumi Hra Waitsin jalanjäljillä koostuu bändin versioimista Tom Waits -kappaleista. – Pyysin Jarkko Martikaista tekemään suomenkieliset tekstit biiseihin Temptation ja Hold On, koska tiesin hänet Waitsdiggariksi. – Lähetin Tomille kirjeen, jossa oli Martikaisen demo sekä suomenkielisten sanojen englanninkieliset käännökset. Myönteinen vastaus tuli kustannusyhtiön kautta. Waits on bluespohjainen, herkkä ja uniikki kameleontti. Waits tietää Pellonpään Jim Jarmuschin Night on Earthin ja Aki Kaurismäen leffojen kautta. Minulla on Waitsin kotiosoite, jonka sain hyvältä ystävältäni, edesmenneeltä Jussi Niemeltä. Mukana on myös vierailevia tähtiä. Kappaleet ovat peräisin albumeilta Closing Time (1973), Swordfishtrombones (1983), Rain Dogs (1985), Frank’s Wild Years (1987) ja Mule Variations (1999). – Waits on meille yhteinen nimittäjä, joten studiossa oli tunnelma katossa. Kun Saarinen valitsi versioitavat biisit, hänen tavoitteenaan oli saada mukaan mahdollisimman paljon Waitsin musiikin eri tasoja. E ikö sinulla ole mahdollisuutta kokea suosikkiartistiasi livenä. Testaa laadukasta tribuuttia! Kun sellainen on tehty sydämellä, siitä eivät pidot juuri parane. Bändisoitot on soitettu niin kuin keikalla eli sataprosenttisina ottoina. Tässä tapauksessa omistaja on itse herra Waits. Hän oli saanut sen vuonna 1992 haastatellessaan Waitsiä Soundiin, Pale Saarinen kertoo. – Studiossa käytettiin ison rootsbändin lähestymistapaa, haitaria, kosketinsoittimia, kitaraa, groove-rumpumeininkiä. Waits kiitteli Saarisen lähettämää kirjettä sekä Martikaisen sanoituksia, joista oli pitänyt kovasti. Mukana oli herra Waitsin käsin kirjoittama kirje. Bone Machinella (1992) ja Bad As Me’llä kuuluu Captain Beefheartin henki. – Siinä on bluesia, pianoballadeja, juurevaa kitarointia ja tietty sekin, että kun Kathleen Brennan tuli kehiin, hän ja Waits alkoivat kirjoittaa tekstit kimpassa. Kahdesta instrumentaalista Pomona on Saarisen oma sävellys. 8. Tom Waits on konsertoinut Suomessa vain kerran, Helsingin Tavastialla vuonna 1977
HANKI LIPPUSI: TICKETMASTER.FI
Kappaleet hengittävät, ja niistä jokainen on kuin uusi salaperäinen maailma. Erityisen noston ja väkevän kokemuksen löydän kappaleista Kun kaikki seisahtuu, Lupaan ja Hiljalleen. Uusi suomalainen musiikki elää ja voi hyvin. Raskaita aikoja vähän herkemmälle kokijalle. jotka karsivat pateettisuuden ja suruun usein yhdistettävän lamaannuksen lähes täysin pois. Tässä muutama oiva vaihtoehto tämänkaltaiseen tilanteeseen. Viba-nimen takaa löytyy kiinnostavaa artistin uraa tekevä Virva Immonen, jota on voinut 10. Artistin maailma on tällä albumilla surun sävyttämä, mutta suru ei ole päällimmäisin tunne, joka itselleni välittyy. Valojen vaihtumisen voimakkuus on erityisen koettelevaa maailman näyttäytyessä epävakaana ja jopa mielenvikaisena. Kuulokkeet korville ja ne kaikki laulut, joita ei ole ehtinyt kuunnella, soimaan. LÖYTÖRETKELLÄ > > TEKSTI LOTTA SAVOLAINEN V alon räjähdysmäinen lisääntyminen saattaa aiheuttaa nurinkurisesti pakonomaista tarvetta levätä, miettiä ihmeellisyyksiä ja toteuttaa yllättävän pitkiä kävelylenkkejä. Biisit ovat keskenään erilaisia, mutta jokainen niistä naulitsee, enkä voi saati halua liikahtaa. Kerronnassa on jotain satumaista ja sovituksissa kulmia ja vivahteita, Musiikkia aurinkoiselle puistopenkille KU VA : SE VE RI UU SI TA LO Viba. Lääkkeeksi voisi ajatella sen, että on käännyttävä sisäänpäin ja avattava väylä lauluille, horisonteille ja vieressä kulkeville hengenheimolaisille. ALKUVUONNA julkaistiin jazzin ja vaihtoehtoisen popin varjeltu salaisuus, laulaja-lauluntekijä Viban toinen albumi Harso. Kehot, ihot ja ajatukset hakevat taas tapaa olla jossain muualla kuin ikuisen pimeyden ja kylmyyden valtakunnassa. Kaulaliinaa vähän tiukemmalle ja takinkauluksia ylöspäin. Hieno hetki voisi syntyä vaikka niin, että istahtaa puistonpenkille auringon kirkkaassa valossa, vielä vähän liian kylmän tuulen vihmoessa poskia. Se herättelee kuulijaa mukaan progressiivisen runouden maailmaan
11. Kiitän näistä muistutuksista. Ja vaikka kaiken luulee jo olevan täydellistä, Peltonen löytää uuden kulman tai sävyn kuulijan seuratessa lumoutuneena mukana. Tällaisesta ratkaisusta paistaa artistin vapaus ja rohkeus rikkoa sovinnaista kaavaa. Vaikka soundillinen ja lyyrinen ote heijastaa muistijälkiä menneestä, Rajaniemen maailma on raikas ja hänen ihastuttava äänensä rentouttaa pilkahdellen mielessä auringonsäteiden lailla. KU VA : EE VI VA LA ND ER KU VA : VI LM A NO RO KO RP I seurata myös Virva Quintetissä sekä lauluvetoisen indie-elektrobändin Norman jäsenenä. Onni Rajaniemi. Suosittelen tutustumaan tietysti koko albumiin. Kappale, jota kuuntelen uudestaan ja uudestaan. Artistin laajan kokemuksen ja vahvuuden eri musiikkityylien äärellä kuulee hänen tulkinnastaan, joka vihjailee elämänmittaisesta laulajuudesta. Tällä hetkellä Immonen kuuluu Mikko Sarvanne Garden -yhtyeeseen. LOPUKSI sananen folkista ja psykedeliasta. Kappale jättää pohtimaan, miten löytää yhteys, ja kuinka säilyttää rakkaus toisia kohtaan yhteyden mahdollisesti löydyttyä. Niin kuin tunteita ei voi tai kannata kahlita, musiikissakin on kiinnostavaa tuoda koko laidallinen koettavaksi saman tien. Pidän tekijän ajatuksesta tuoda kaikki esiin heti. Lapset-kappaleessa mietityttää selvittämätön ihmisyyden mysteeri. Juuri ennen albumia Peltonen julkaisi singlenä sen järisyttävimmän biisin, Griefin. Ja huh, minkälaista materiaalia häneltä syntyykään. Se saattaa tarvita aikaa mutta sopii moniin tilanteisiin. Onni Rajaniemen tuplasingle Lapset/Löytöretki on kuin aikahyppy kymmenten vuosien taakse. Sen sointi ei ole pieni, vaikka se kokoaa voimakkuutensa välillä pienieleisistä instrumenttisovituksistaan. Kädenjälkensä taiteelliseen tuotantoon on painanut myös äänittäjämiksaaja Kaj Mäki-Ullakko. Maaliskuun lopussa julkaistu debyyttialbumi 43440 on oodi Pylkönmäelle, joka oli ennen Saarijärveen liittymistään Suomen köyhimpiä kuntia. Kahdella sanalla: tunnelma ja täyttymys. Olkoon se hänessä ainiaan. Singlen toinen puoli Löytöretki tuntuu suovan jonkinlaisen armahduksen tiukan pohdiskelun jälkeen. Viban hienosti soivan bändin jäseniä ovat basisti Oskari Siirtola, kosketinsoittaja Juho Valjakka ja rumpali Okko Saastamoinen. Ja nyt kirjoitan pienen ylistyksen tälle kappaleelle. Se viehättää. Onni Rajamäki valmistelee tänä vuonna julkaistavaa neljättä albumiaan. Grief on herkkä mutta äärimmäinen. Grief tuntuu täydelliseltä lopukkeelta, sellaiselta, joka yleensä ilmaantuu kappaleissa liian myöhään Pyry Peltonen. SOUNDI-SOITTOLISTAT: qob.uz/soundiparasta qob.uz/soundiloytoretkella PA RA ST A JU UR I NY T LÖ YT ÖRE TK EL LÄ ja jää liian vähäksi aikaa. Tässä tapauksessa asia on toisin: hienosti vellova valtamerimäinen sovitus vyöryy ja antaa kaikkensa. Tiedotetta mukaillen 43440 on ”kitaravetoinen instrumentaalialbumi, jonka tarkoitus on antaa jokaiselle kuulijalleen pieni muistutus elämän eri skaalojen tunnetiloista”. Eteenpäin napakasti pyrkivä kertosäe, keveys ja valo luovat toivon uudesta ajasta. THE HOLY -yhtyeen lopetettua yhtyeen kitaristi Pyry Peltonen aloitti soolouran. Kaikkinensa hieno sanoitus, jonka merkitys muuttuu kuuntelukertojen myötä. Maailman tulkitseminen lapsen näkökulmasta luo valoisasta otteestaan huolimatta surullisen tunnelman
Moderni teknologia ratkoo ongelmia, joiden olemassaolosta emme vielä hetki sitten tienneet. Yhä useampi luottaa palvelun suosituksiin ja panee soimaan työskentelyn taustalle istuvaa musiikkia tehdessään töitä, salitreeniä buustaavaa musaa irrottaessaan hikeä, relaamiseen auttavaa musiikkia pitkän päivän jälkeen ja unenlaatua parantavaa musiikkia mennessään vaakatasoon. En ole optimistinen, että tilanne muuttuisi merkittävästi paremmaksi palvelua vaihtamalla. Saatavilla olevan tiedon määrä pitää huolen, että ymmärrämme esimerkiksi alustatalouteen, sosiaaliseen mediaan tai tekoälyyn liittyviä eettisiä ongelmia vähintäänkin yleisellä tasolla. Liz Pelly kronikoi ansiokkaasti ja huolestuttavasti ruotsalaisen suoratoistojätin muodonmuutoksia ja paisumista teoksessaan Mood Machine: The Rise of Spotify and the Cost of the Perfect Playlist. Kun Spotify oli päästetty asemaan, jossa se tuntuu korvaamattomalta, looginen askel oli alkaa neuvotella artistien kanssa rojaltien määrästä. Nykyaikana altistumme jatkuvasti enemmän harmaan sävyjä sisältäville arvovalinnoille. Yhtälöstä puuttuu vielä tekoäly, joka toimii kaikessa dystooppisessa generatiivisuudessaan kuin vesihana: se voi varmasti jo säveltää playnapin painalluksella hajutonta, mautonta ja väritöntä musiikkia, jonka suurin ansio on, ettei se ole hiljaisuutta. Sen sijaan ottaisin askeleen taaksepäin ja kyseenalaistaisin koko mallia, jossa alakulttuurien mikrokosmosten artistit ovat pakotettuja pelaamaan samaa peliä valtavirtaisimman popin suurten koneistojen kanssa. Niiden takaa paljastui muutamia yhtiöitä, jotka myivät ”funktionaalista” musiikkia jo valmiiksi matalammalla rojaltisuhteella. Ja ei muuta kuin ruuvia kireämmälle. Sitten se muutti alan ansaintalogiikan. Lainausmerkit, koska tämä suosio ei realisoidu T-paitojen tai pääsylippujen myynniksi eikä yhteiskuvien kyselyksi. Tunteista riisuttu ja ärsykkeistä karsittu musiikki solahtaa tapettisoittolistoille ja voi kellottaa hurjia striimilukemia. Lainausmerkit, koska tässä yhteydessä tarkoitetaan huomaamattomuutta, joka sulautuu osaksi tapettia eikä maksa Spotifylle niin paljon. Voimme yhä kuunnella valitsemiamme artisteja, mutta ainakin omissa päänsisäisissä dystooppisissa hourekuvissani suunta on, että kuukausimaksumme valuvat entistä korostetummin aivan muihin taskuihin. Hana P avel Tahkovuoren ja Benjamin Pitkäsen Rakkaat eläimet, joita syömme -tietokirja dokumentoi valaisevasti ja sanallistaa irvokkaasti eläintuotantoon liittyviä ongelmallisuuksia. Tämän jälkeen Spotify alkoi peukaloida koko taiteenalaa. Vaan miksipä sitä, todennäköisin muutos kun on saada syyllistettyä omat faninsa. Lopetin teoksen lukemisen kesken ilman omantunnontuskia, koska olin jo hyvän aikaa sitten tehnyt päätöksen luopua eläinperäisestä ravinnosta. Spotify alkoi tarkkailla soittolistojensa hyötysuhdetta: miksi maksaa enemmän, kun voi maksaa vähemmän. Aina silloin tällöin joku artisti nurisee korvausten vähäisyydestä, mutta minkäänlaista kollektiivista liikehdintää ei ole tapahtunut. Minulle kyse oli hyvin binäärisestä eettisestä kysymyksestä, mutta senkin vatvomiseen meni vuosia. Koin aiheen hankaluuden omakohtaisesti viitisen vuotta sitten, kun yritin saada kotimaisia artisteja puhumaan siitä omilla nimillään. Ensin se muutti musiikin kulutustavat. Vaikka sinä ja minä kuuntelisimme Spotifysta itse etsimiämme levyjä, kuuntelun trendi on päinvastainen. Artistien ei tietenkään ole pakko noudattaa vinkkejä, joilla saa ”suosiota” alustalla. Tekisi mieli sanoa, että teos on äärimmäisen ajankohtainen, mutta kyynikko minussa kirjoittaa, että se on auttamattomasti myöhässä. Spotifyn vaikutus kulttuuriin on ollut järisyttävä. JUKKA HÄTINEN Soundi-kolumnisti 12. Rojaltiosuuksista tinkineiden artistien rinnalle nostettiin niin sanottuja haamuartisteja. Seuraavaksi vuorossa oli historian manipulointi. Olen vain surullinen, mille tolalle olemme päästäneet taiteen arvostuksen. Silti käytämme niitä, koska koemme hyötyvämme niistä. Suomi on markkina-alueena niin miniatyyrinen, että roolimme on olla suurempien pelurien armoilla, kuten muutaman vuoden takainen Universalin ja Tiktokin lisensointivääntö osoitti. Prosenttiosuudesta tinkimisen vastineeksi lupaillaan slotteja suosituilta soittolistoilta. Yhtiö palveli musiikkifaneja, kunnes ymmärsi kalibroida fokuksen ihmisiin, jotka vain kaipaavat äänitapettia arkeen. Ja niihin liittyviin kysymyksiin on vain vaikeita ja moniulotteisia vastauksia. En väitä vastaan. Spotify uudelleenjärjesteli viidesosan työntekijöistään kilometritehtaalle ja teki, kas kummaa, historiansa ensimmäisen voitollisen tilikauden. Sadat artistit, joille kirjoitettiin keinotekoinen taustatarina, nousivat suosituille soittolistoille. Lainausmerkit aivan kaikkeen. Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa loppuvuodesta ja Euroopassa nyt keväällä. Nykyisen korvausmallin puolustajien yleisin argumentti tuntuu olevan, että ne artistit, jotka eivät tienaa nyt, eivät tienaisi millään muullakaan mallilla. Digitaalisuus olisi ajanut fyysisten levyjen ohi ilman Spotifytakin, eikä striimikohtaisen korvauksen suuruus tai pienuus ole se hermostuttavin kysymys – enää. Fiiliksemme on myös, että musiikin suoratoistopalvelut – Spotify etunenässä – eivät ole reiluja
– Rakastan tehdä kokonaisuuksia, ja vain odotan, että pääsen tekemään paljon musiikkia. Myös HIM ja sen nokkamies Ville Valo ovat täyttäneet luovuudenlähdettä lapsuudesta saakka. Teksteihin hän kertoo saavansa inspiraatiota omasta elämästään. – En tiedä, onko mulla joku katkaisija päässäni jotenkin vinksallaan, mutta mun on aina ollut todella helppoa kertoa vaikeista kokemuksistani ja avata sisäistä maailmaani muille. – He ovat inspiroivia tekijöitä nimenomaan tekstin puolesta. Sina Violan haaveena on julkaista musiikkiuransa aikana mahdollisimman monta levyä. TARKKAILULUOKKA > > TEKSTI EMILIA AHO > > KUVA JOHANNA HOLVIKALLIO M usikaalisesta perheestä tuleva Sina Viola aloitti pianonsoiton kuusivuotiaana. 14. Innoitusta tulee myös muusta taiteesta ja sen tekijöistä. Vaikutteita hän on saanut muun muassa Antti Autiolta, Ellinooralta, Vestalta ja Lyytiltä. – En ajattele niin, että nyt siinä syynätään mun asioitani, vaikka tietenkin biisit ovat kirjoittamiani ja tulevat omasta elämästäni. Omakustanteisella julkaisulla hän käsittelee elämänsä jaksoa, jolloin oli takertunut myrkylliseen ihmissuhteeseen. Sina Violan debyytti-ep Nuoruuden vuodenaika ilmestyi 11. Musiikin tekemisen lisäksi artisti rakastaa esittää kappaleitaan yleisölle. Sina Violan kappaleissa ovat suuressa roolissa melankoliset mutta romanttiset aiheet ja soundit. Me tehtiin hänen studiollaan mulle paljon demoja. – Mulla on aina ollut vahvat tunteet, jotka ajavat kirjoittamistani ja tekemistäni. Sina Viola kokee, että kun kappaleet pääsevät kuulijoiden korville, he ottavat ne osaksi omaa tarinaansa. – Olen tehnyt lauluja ensimmäisen kerran kolmannella luokalla. Heidän kanssaan on upeaa viedä tätä juttua eteenpäin. Vaikka biisit pohjautuvat omaan rankkaan elämänvaiheeseen, häntä ei pelota päästää kappaleita muiden kuultavaksi. – Haluan tuoda kokemuksiani esille, että joku muu, joka on kokenut samanlaisia asioita, saisi Surullisia duureja musiikistani voimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. – Goottiestetiikka ja romanttismelankolinen maailma iskee ja inspiroi minua valtavasti. Väänäsen lisäksi projektin käynnistämisessä auttoi tuottaja Lauri Hongisto. Ep:n tekoa hän kuvailee terapeuttiseksi mutta raskaaksi prosessiksi. Lisäksi hänen unelmanaan on päästä tekemään yhteistyötä ihailemiensa artistien kanssa. Sina Viola -projekti käynnistyi kuusi vuotta sitten Lammaskallion Audio -studion Valtteri Väänäsen kanssa. ”Goottiestetiikka ja romanttis-melankolinen maailma iskee ja inspiroi minua valtavasti.” MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT: WWW.SOUNDI.FI/DEMOEFEKTI Tulevaisuuden tekijöitä. Innostus periytyi laulavalta ja kitaroivalta isältä. Tulevalta albumilta on odotettavissa rakkauslauluja, "surullisia duureja" unohtamatta. huhtikuuta. Levylle ei ole asetettu tarkkaa julkaisuaikataulua, mutta osa biiseistä on jo valmiina. Tulevaisuudessa häämöttää pikkuhiljaa valmistuvan debyyttialbumin ilmestyminen. Se on voima, jota tuon musassani aika paljon ulos. – Vaikka musiikissani on paljon raskaita ja synkkiä aiheita, sieltä löytyy myös romantiikkaa, rakkautta ja valoa. – He ovat sairaan upeita ja taitavia. – Hänestä oli valtavasti apua uran aloittamisessa. Vakavammin aloin kirjoittaa biisejä lukion jälkeen, hän kertoo. Se on todella inspiroiva tila. – Esiintyminen on todella iso osa sitä, miksi teen musiikkia. Sina Viola luo romanttis-melankolista popmusiikkia omaan elämäänsä pohjaten. – Jos saisin tehdä joskus yhteisbiisin Antti Aution kanssa, se olisi aivan mahtavaa, hän naurahtaa. Keikoilla on mukana bändi, johon kuuluu Sina Violan lisäksi neljä henkilöä
For fans of In Flames, At the Gates and Dark Tranquillity. PEACEVILLE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. For fans of Russian Circles, V.I.C. BLACK LION RECORDS METEMPSYCHOSIS S/T A must for fans of authentic, old-school metal with a personal touch! The band members have collaborated with Thyrfing, Raise Hell, Mystic Prophecy, Sins of Omission, and Siedenburgen, which has cemented their influence on the metal scene. BLACK LODGE RECORDS CANCER INVERTED WORLD The long-awaited seventh studio album of masterful death metal savagery from the genre legends. King Garcia creates instrumental, cinematic music that evokes red dawn skies. BLACK LODGE RECORDS KING GARCIA HAMELIN A brilliant Greek prog quartet. BEHÖLDER IN THE TEMPLE OF THE TYRANT Prepare for a journey into the shadowed realms of epic Doom Metal with In The Temple Of The Tyrant. and Mogwai. VICISOLUM PRODUCTIONS LIK NECRO Standing loud and proud of so many imitators, Necro is the musical equivalent of a classic shock-horror movie that’’s drenched in blood and gore and packed with over-the-top extremities METAL BLADE RECORDS THERMALITY BEFORE I GET TO REST Official re-release of Thermality’’s debut album! It all began with ”Before I Get To Rest”, the start of the band’’s incredible journey. For fans of Candlemass, Momento Mori and Solitude Aeturnus
Nimi on neutraali ja se sisältää kaiken.» Kitarassa on ilkeä, jopa saatanallinen soundi, erityisesti kappaleessa »Another Time Another Place». Larry: rumpali. HAMPURILAISIA JA KAFKAA Syytökset siitä, että U2 pyrkii korostamaan seksuaalista lähestymistapaa todellakin olivat keskustelumme yhtenä teemana. Kansikuva NME:ssä saa nykyään ihmeitä aikaan... Suurin osa piiseistä sisältää melankolista charmia, joka tuodaan esiin tietyllä sointuvalinnalla.» Laulujen sanat ovat salaperäisiä ja joskus myös liian älykkäitä ja hienovaraisia. Adam on nähnyt kaiken jo 14-vuotiaana, eikä välitä tuumaakaan elämästä. Molemmat välittävät Wigwamin henkistä levottomuutta parhaimmillaan. . Esimerkiksi käy vaikkapa »Into the Heart of the Child», jossa Edgen kitara dominoi hienovaraisin sävyin. Siinä U2, ryhmä vanhoja koulukavereita ja briljantti musiikkiyhtye, joka sekoittaa urbaaniin rockiin hitusen maalaisilmaa. Bono: »Nimi on kansainvälinen ja helposti ymmärrettävä. Sen sisältämä seksuaalisuus on muiden keksintöä.» Tapasimme Marquee-klubin takahuoneessa Lontoon Sohossa. Bono kiirehtii puolustamaan bändin kantaa asiasta: »Kuva on täydellinen imago nuoruudesta. En epäröinyt hetkeäkään nimetessäni sen kuluneen vuoden parhaaksi levyksi. Sanoitusten kirjoittaminen vie minulta pirun pitkän ajan. . Jos halutaan vertailukohtia »Boy»-albumille, niin ensimmäisenä tulee mieleen Wigwamin »Dark Album», jolla Pekka Rechardt sai aikaan kaksi mestariteosta: »The Item Is a Totem» ja »Vegetable Rumble». . Minullehan se sopi. . U2 nimittäin soittaa musiikkia, joka ei mahdu Irlannin traditionaalisen popin raameihin. 16. Boomtown Rats tai Stiff Little Fingers saattavat toimia maan pulssina, mutta U2 tavoitteleekin synnyinmaansa kauneutta. HAASTATTELU DOUGIE GORDON Alkuperäinen artikkeli ilmestyi Soundin numerossa 3/1981. Edgen kitara tekee juuri sen. Riittää kun välittää itsestään rehellisen fiiliksen yleisölle. U2 on albumillaan hylännyt rockin perinteisen röyhkeyden, eivätkä tavanomaiset rock-kiemurat ole nekään tarpeen. Mutta se on paljon monimuotoisempi kuin pelkästään kelttiläinen ilmentymä. . Yhtye survoi Wardour Streetiä eteenpäin tönien toisiaan kuin pikkupojat. . Edge: »Albumi on sekoitus hyviä ja huonoja tunnelmia. Koko tilanne tuntui kafkamaiselta ja sen surrealistisuus häiritsevältä. Fiilis on irtonainen ja pehmeä. Edge vaikuttaa vakavalta, introvertilta, mutta luja?. . Adam: basisti. Edge: kitaristi. . . . Tuhansien kädenpuristusten ja selkään hakkaamisten jälkeen saavuimme Larryn mielikkiraflaan MacDonaldsin hampurilaisräkälään. Hetken päästä muodostui melkoinen tungos kun ihmiset tunnistivat Bonon ja yrittivät koskettaa häntä. Tunnettuahan on, että tunteensa kätkevät varustavat maailman romantiikalla. . Heidän käsityksensä Ajasta ja Paikasta poistaa kiireen tunnun. U2 antaa kuulijalle aikaa hengittää. Useimmat lauluista ovat avoimia tulkinnalle. Ensin tulee U2 U2 U2 U 2 on lähtökohdaltaan irlantilainen yhtye. Räkälän henkilökunta silmäili ryhmäämme epäluuloisen näköisenä. . . . Larry halusi, että menisimme jonnekin syömään ja samalla puhuisimme. . Bono pohtii jokaista kysymystä tarkkaan. . Bono: »Olen samaa mieltä. . Näin he puhuivat: Bändin nimi on moniselitteinen ja taipuisa. . Tyyliltään hän muistuttaa Mick Jaggeria tämän nuoruuden päivinä. Laulut saattavat olla hiukan hämäriä. Menköön tai olkoon menemättä on hänen mottonsa. Sen täytyy olla yksi kovimmista esikoisälppäreistä kautta aikojen. Mutta U2 oli kuin kotonaan. Useimmat lauluntekijät kirjoittavat lauluja pikemminkin heitä miellyttävistä aiheista kuin sellaisista joista he tuntevat voimakkaasti. . . On vaalimisen arvoinen taito tuoda julki tunnelmia kitaralla ilman että sortuu jytäsoundeihin. Se on tarkoitettu seisomaan omilla jaloillaan. »Boy» lyö kilpailijansa kevyesti. . . OPTIMISTINEN TULEVAISUUS Bonon kampaus on tyylikkään nukkamainen. . Heidän levynsä kannessa on kuvattuna alaston pikkupoika. Siitä kehittyvä harmonia bändin ja kuulijan välillä on U2:n mielestä tarpeeksi. . . Kuten orgaanisessa kliimaksissa bändin musiikki jättää sinut leijumaan ajattomuuteen. U2 tekee juttunsa samalla tavalla. Yhtyeen hartaimmat pyrkimykset kulminoituvat heidän esikoisalbumissaan »Boy». Jos niiden älyllistä elementtiä korostetaan, väärintulkinnan mahdollisuudet ovat erittäin suuret. tahtoiselta. Iiik! En uskaltanut ajatellakaan kuinka kehittäisin sivistyneen keskustelutuokion tilauksiaan huutelevien ihmisten sekamelskassa. Sen perusteella on vaikea sijoittaa bändiä johonkin kategoriaan, kuten punkkiin tai power poppiin. Se on vaarallinen tilanne yhtyeelle, joka on matkalla vapauteen. Bono Vox: vokalisti, piisien tekijä, bändin nokkamies. . U2 koostuu neljästä jäsenestä. Ainakin siihen asti, kunnes tajusin missä aioimme syödä. Yhtye myös uskoo, että ei suinkaan ole tarpeen olla originelli ollakseen erilainen. . . Uusintajulkaisun tekstiä ei ole editoitu. ?. Larry on poikamainen ja hirvittävän innoissaan. Siinä U2. . Ne pitävät sisällään tummasävyistä romantiikkaa, joka osuu sekä päähän että sydämeen
Jos ihmiset ovat tarpeeksi kiinnostuneita U2:sta niin silloin he hyväksyvät tämän prosessin. Se puhuu puolestaan koska se on optimistinen. Kuitenkin tämä on tietyssä ristiriidassa sen pessimismin kanssa joka paljastuu muutamista lauluista albumia kotosalla kuunnellessa. Jätän vihjeitä ajatuksistani joka puolelle albumia, esimerkkinä ”Twilight”. tarinoiden kertomisesta, siitä tässä on kysymys.» U2:n lavaolemus luo myönteisen ja optimistisen ilmapiirin. Tämä levy on alku. Tiesin vasta myöhemmin että se kertoi minusta itsestäni. Laulut tosiaankin vaativat aikaa mennäkseen perille. Tämä heijastuu ihmisten reaktioissa. Sinun ei tarvitse hyväksyä tietynlaista elämäntapaa. Tottakai tekstini ovat avoimia tulkinnoille. Vanhus haluaa ilmeisestikin uudestaan itselleen sen potentiaalin joka lapsella selvästi on. Albumiin kätkeytyvä teema on: Katso itseäsi. Larry: »Levy sisältää tosiaankin jokusia valituksia laulujen muodossa, mutta kuitenkin tulkitsemme ne lavalla uskomattoman elivoimaisesti. Kaipa se heijastelee maailmantilanteen epävakaisuutta. Sen avulla pyrimme tutkimaan itseämme tehdäksemme tilaa pyrkimyksillemme löytää vastauksia.» »”Shadows and Tall Trees” on ”Boyn” viimeinen kappale. Me yhtyeenä yritämme kiskoa itsemme ylös tästä tämänhetkisestä sotkusta. Analysoi yhteiskunnan suhteita. Ne eivät ole välittömiä. Laulu on mielikuva nuoruudesta, siitä ajasta joka jää valon ja pimeyden, poikuuden ja miehuuden väliin. Laulussa on kohta jossa lapsi tapaa vanhan miehen, jonka silmät ovat suljetut mutta jotka kuitenkin heijastavat pelkoa. Ajattele elämää äläkä hyväksy mitään itsestäänselvää.» Bono: »Me jätämme vastaukset avoimiksi, emme tarjoa ratkaisuja. Siinä maalaamme kuvan elämäntilanteesta jossa kasvoimme. Lapsi pitää sisällään paljon enemmän kuin vanhus: toinen on tulevaisuuden toive, toinen kuolema. En tiedä Glasgow’sta, mutta Dublinissa perheenemännillä on tapana sanoa: ”Tiedän, tiedän.” Sillä tunnetila ja sitten havaitsen ymmärtäväni sen merkityksen. Tilanne on masentava ja silti jotkut yksilöt haluavat murtautua siitä ulos ja olla positiivisia. Pidän
Kun kehityn ihmisenä toivon pystyväni esittämään elämänkamppailun sillä tavoin, että voin tarjota ratkaisumalleja. Meidän mielestämme se on varsinaista alkuasukaskäyttäytymistä. Olemme pelkästään oma itsemme ja sehän on huippukapinallista.» Edge: »Bändi on ollut koossa kolmisen vuotta. Se masentaa. He palaavat ja Adam suostuu lähtemään klubin takahuoneeseen lepäämään. Yli koko mahtavan näyteikkunan levittäytyi U2:n »Boy»-albumin kansia. Katso heitä nyt...» Bono: »Emme ole olemassa pelkän imagon vuoksi, emme tarvitse sitä. Jo pelkästään se, että kun katsot itseäsi peilistä toteat ettet olekaan yhtä komea kuin ihmiset telkkarissa edellisenä iltana. Ne eivät tiedä mihin sijoittaisivat meidät.» Larry: »U2 ei ole tärkeä vain siksi, että edustamme uusia ideoita. Hyvältä se tietysti tuntuu, mutta ei se meitä imaise, kuten on tapahtunut niin monelle bändille. Nimittäin yksilön painostus. U2 vastustaa sitä, että ihmiset käyttävät make upia ja seuraavat mitä tahansa muotia. he osoittavat olevansa samaa mieltä mistä sitten puhutaankin. Olisi tekopyhää tehdä piisi Irlannin kysymyksestä pelkän tekemisen vuoksi.» Larry: »Sitä paitsi me tulemme Irlannin eteläosasta, joten me emme ole vaikeuksien keskipisteessä. Siten emme myöskään pue yllemme punkunivormua tai esiinny intellektuelleina. Se on kapinallista, mutta samalla laskelmoitua. Olemme selviytyneet.» Kävelimme Oxford Streetiä pitkin kun äkkiä tulimme Lontoon suurimman levykaupan, Virgin Megastoren kohdalle. Kysäisin miltä heistä tuntui tuon näyn edessä. Edge: »Olemme kestäviä. Se pitäisi unohtaa.» »U2 on vaikea pala lehdistölle johtuen siitä, miten tuomme itseämme esiin ja vastustamme tekopyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Hän tuntee itsensä huonovointiseksi ja vetäytyy vessaan Edgen kanssa. Emme ole nousseet liian nopeasti. Miksi. Laulu on tulevan elämän juhlintaa. Se on tietysti väärin, mutta näin on asia.» Bono: »On olemassa paljon vakavampiakin ongelmia kuin autojen räjäyttely. Suurin osa lauluista pyrkii ujuttamaan kuluttajalle tietynlaista arvoja. Ja kuitenkin kieltäydytte käsittelemästä Pohjois-Irlantia. Heidän esiintymisensä on määrä alkaa puolentoista tunnin kuluttua. Aloitimme samoihin aikoihin Sex Pistolsin kanssa, mutta emme palanneet villi-ihmisasteelle. Soittaessamme revimme musiikin sisuksistamme. Bono: »Niistä asioista emme kerro mitään. Haluamme pitää persoonallisuutemme ja identiteettimme omanamme. Eivät he tosiasiassa tiedä, ja siinä on tilanteen ironia. Sehän nyt on täysin negatiivinen asenne.» »Elämä on sitä mitä meille päivittäin tapahtuu eikä suinkaan jokin mahtava romanssi joka päätyy kaikkien osapuolien onneen.» Bono: »Siksi tekstit ovat niin tärkeitä. Siinä yksi syy miksi edelleen pysymme Dublinissa. Emme vie juttua överiksi. U2 tulee pysymään itsenäisenä.» Larry: »Toinen puoli minua näkee U2:n levykaupassa ja pitää sitä fantastisena, mutta kysyy myös, miksi emme ole listaykkösiä. Siksi monet ihmiset ovat varuillaan meidän suhteemme.» Yritän udella heidän henkilökohtaisesta taustastaan, kiinnostuksen kohteista, poliittisista mielipiteistä. Joten se siis suhtautuu OPTIMISTISESTI tulevaisuuteen.» Edge: »Monet ihmiset panevat halusta matalaksi meidän huolemme siitä mitä tapahtuu tavalliselle ihmiselle. Mutta minun tekstini ovat niin tarkkoja ja teräviä, että ne saattavat vaikuttaa alaspäin katsovilta. Sopiva määrä salaperäisyyttä on hyvä säilyttää.» »Pääasiassa olemme elävä ja aggressiivinen kokoonpano. Minun täytyy itse ensin kokeilla ennen kuin voin opettaa muita.» Adam muuttuu pikkuhiljaa vaaleanvihreäksi. MUOTI VS. Yhteiskunta pakottaa perheenemäntien enemmistön palvelijan asemaan. Ja toinen puoli yrittää säilyttää egon oikeassa paikassa! Luulen pahimman viholliseni olevan sen mikä on edessäpäin ja sen minne asti päästämme itsemme.» 18. Pohjois-Irlanti ei lukeudu näihin. Mutta juuri nyt en ole sataprosenttisen varma tunteistani ja vakaumuksestani. Erityisesti lehtimiehet hymähtävät tällaisille asenteille ja sanovat, etteivät nuoret kuitenkaan tiedä mitä he haluavat. Me myös julkistamme elämisen huonoja puolia.» Bono: »Albumin pointti on saada ihmiset ajattelemaan tulevaisuuttaan. Ehkä tytöt eivät pidä minusta kun en edusta täydellistä miesyksilöä...» »Me emme ole osa Lontoon vakiintunutta rock-järjestelmää, vaan olemme säilyttäneet dublinilaisen itsenäisyytemme. Siksi meillä on kannessa nuoren pojan kuva.» Levy tuo julki irlantilaisia käsityksiä asioista. Me jatkamme... Elämä nähdään ikkunasta käsin. Olen esimerkiksi varma että Clash aloitti hyvin tarkoituksin. Larry: »Minä ainakin haluan pysytellä aiheesta erossa.» Bono: »Luonnollisesti minun täytyy tehdä lauluja aiheista, jotka ovat päällimmäisenä mielessäni. Nuo arvot sitten edustavat status quota. Ihmiset vieraannutetaan ympäristöstään. Viimeinen laulu sanoo, että jotkut puolet elämästä voidaan läpäistä menestyksekkäästi. PERSOONALLISUUS Bono: »Yritän kohdata tämänhetkisen tilanteen. Joskus minusta silti tuntuu kuin haluaisin painaa pääni pensaaseen
h o n k a l a , k o t k a 1 0.-12 . 7. 2 02 5
Suomalaista juroutta minusta ei sitten juuri löydykään. Millainen olit pikkupoikana. Muusikko, musatoimittaja, levykauppias, levy-yhtiötyyppi, promoottori, kiertuemanageri... Peruskoulun jälkeen menin ravintolakouluun ja valmistuin sieltä työttömäksi. Oliko sinulla mitään toiveammattia. Hauskinta oli, että koulussa näki kavereita – ja pystyin kopioimaan läksyt välitunnilla heidän kirjoistaan. – Sellainen vilkas, utelias ja levoton vilpertti. Sijainti on loistava. – Viihdyn Riihimäellä hyvin, ja tiedän kaupungin hyvät ja huonommat puolet. Päästäisiinkö näillä liikkeelle. – Koulunkäynti ei pahemmin kiinnostanut. Kantahämäläisen pikkukaupungin tunnelma ei ole hirveästi ahdistanut. – Isoveljeni harrasti punttiennostelua ja lisäksi Riihimäellä asui virolaislähtöinen bodari Olev ”OLIN AJATELLUT, ETTÄ OIKEASSA BÄNDISSÄ SOITTAMINEN ON TAITAVAMPIEN JA ULJAAMPIEN RITARIEN HOMMAA, MUTTA NIIN VAIN MEKIN SAIMME HOMMAN PYÖRIMÄÄN.” Kun puhutaan populaarimusiikista, Janne Tammista kokeneempaa ja monipuolisempaa ammattilaista on vaikea löytää. – Vuosituhannen vaihteessa asuin puolisoni kanssa jonkin aikaa Turussa. Kauppakeskus Majakan kuntosalikin on aivan vieressä, mutta sen käyttöaste jäi lopulta vähälle – suurista haaveista huolimatta. Halusin kokea kaikenlaisia asioita jo pienenä, ja se luonteenpiirre on edelleen tallella. Helsinki ja Tampere ovat tunnin päässä ja Lahti on vieläkin lähempänä. 20. Mietittiin sinne jäämistä ja myös Helsinkiin muuttamista, mutta palattiin kuitenkin Riihimäelle. Täytät loppuvuodesta viisikymmentä ja olet asunut Riihimäellä pyöreästi 45 vuotta. R iihimäen ydinkeskustassa sijaitsevan Kahvila Mokkakuun viihtyisässä kulmapöydässä on sopivasti tilaa. SOUNDI-HAASTATTELU > > TEKSTI TIMO ISOAHO Janne Tamminen: Kysymyksiä ja vastauksia. Tuskin ehdin istahtaa alas Janne Tammista vastapäätä, kun eteeni jo kiikutetaan tuoksuvaa kauralattea. Vaikka Tamminen on käynyt työnsä puolesta maailman toisella laidalla, vain muutaman kivenheiton päästä löytyy useita hänelle tärkeitä paikkoja: Euthanausean ja Endstandin entiset treenikämpät, vanha keikkapaikka Monttu, Riihimäen Levyn ja Kasetin entiset tilat ja niin edelleen. Haastattelupaikka on mitä sopivin
KU VA : NIK I SO UK KIO 21
Sen jälkeen aloin etsiä rankempaa ja rankempaa musaa. Kun yläaste eteni, touhu alkoi mennä rankempaan suuntaan, ja muistan olleeni kännissä jopa koulussa. Oma kaljoittelusi loppui kuin seinään vuonna 1995. Seuraavaksi törmäsin helsinkiläisiin straight edge -tyyppeihin, joilla näytti olevan hirveän hauskaa selvinpäin. Sitten kun black metal alkoi vallata alaa, joistakin hahmoista tuli ihan ”saatanan true” ja he julistivat vihaavansa kaikkea. Huomasin löytäneeni uuden musiikillisen kodin ja kaveripiirin. – Julkaistiin kahden biisin vinyylisingle vuonna 1991 ja soitettiin keikkoja undergroundtapahtumissa eri puolilla Suomea. Kun kevät 1995 koitti, päätin itsekin olla kesän juomatta. Jos minulla oli vaikka kymmenen kaljaa, ne menivät ihan hirveällä tahdilla, enkä välttämättä muistanut loppuillasta mitään. – 90-luvun taitteessa grindcoren ja death metalin kyllästämä underground-skene alkoi avautua tosissaan. Silloin ne tuntuivat hyvin pienen piirin kokoontumisilta, joihin mentiin juomaan olutta ja tapaamaan kavereita. Miten se tapahtui. – Olin ehkä kymmenvuotias, kun kuulin kaverin luona Ride the Lightning -levyn. Seuraavana vuonna loppui kaljanjuonti. Lähdin messiin ja kaltaiseni pitkätukka otettiin vastaan lämpimästi. – Treenasimme todella intensiivisesti. KUVA: JANNE TAMMISEN KOTIALBUMI KUVA: JUHANA TUOMINEN 1994. Halusin soittaa rumpuja, mutta Marko Jokinen oli rumpalina niin paljon parempi, että aloin huutaa. Kaiken lisäksi ryyppäämiseni oli ihan holtitonta. Et ole myöskään syönyt lihaa 1990-luvun puolivälin jälkeen. – Samoihin aikoihin edesmennyt ystäväni Henkka Furu alkoi käydä punkkikeikoilla. – Kun raittiudestani tulee puhe, useimmat tuumivat, että mahtava homma. – Johtuu se sitten iästä tai jostain muusta, mutta nykyään katson asioita ymmärtäväisemmin. Varmaan joo, mutta jokainen tyylillään. Mutta onhan se silti huvittavaa, miten paha kirosana veganismi on monille... Ja jos aletaan puhua vaikkapa lihansyönnin rajoittamisesta, tunteet ylikuumentuvat saman tien. – Veljeni suosikkeja olivat Hurriganes, Stray Cats, Matchbox ja Crazy Cavan. – Nyt tilanne on toinen, mutta eihän silloin ajatellut, että tällaiset keikat ovat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä. Myös Riihimäellä järjestettiin keikkoja, ja legendaarisin tapahtuma oli tietenkin Darkthronen tähdittämä iltama urheilutalolla keväällä 1991. En ole itse asiassa käynyt salilla kovin usein koko elämäni aikana. Maskinaamaiset Darkthrone-kielisoittajat seurasivat rumpali Fenrizin touhuja, sillä he eivät nähtävästi muistaneet kappaleita kunnolla. Veganismi ja eläinten oikeudet olivat todella tärkeitä ja tunteenpalo vahva. Ostelin innolla demoja ja fanzineja ja vaihtelin kasetteja. Esimerkiksi Sepulturan Beneath the Remains ja Entombedin Left Hand Path iskivät täysillä. 22. Ehkä hyvä niin, sillä veljeni joi itsensä hengiltä muutama vuosi sitten. Tämä on minulle hyvä vaihtoehto, mutta en ala jeesustelemaan tai neuvomaan ketään – varsinkaan nykyään. Olin tottunut siihen, että hevityypit ovat kivoja ja naurua riittää. Uuden ja rankan musiikillisen maailman aukeaminen oli huikeaa. Muistan joskus haaveilleeni, että minustakin tulee kehonrakentaja, mutta niin ei käynyt. – Ryyppyhommat alkoivat 13-vuotiaana, ja pian niistä tuli osa jokaista viikonloppua. 1990-luvun alkupuolella perustit kaveriesi kanssa thrash/death metal -yhtye Euthanausean. Millaisia muistoja siitä nousee mieleesi. Kohta soitettiin tennismailoilla Kissin biisejä ja leikittiin rokkitähtiä. Miten lopetuspäätös syntyi. Aika pian löysin myös Kissin, joka iski voimalla. Se oli totuus, ja kaikkien muidenkin olisi pitänyt ajatella samoin. – Olin toki sitä mieltä, että kaikkien pitäisi toimia niin kuin minä. – Kun täytin 18, saatoin juoda neljä tai viisikin kertaa viikossa. Olet kertonut, että Metallica räjäytti pankin lopullisesti. Tajuan senkin, että muutokset tapahtuvat hitaasti – jos niitä tapahtuu ikinä. En ollut törmännyt sellaiseen kamaan aiemmin, ja vaikutus oli järisyttävä. Se asetus jäi päälle pysyvästi. Keikkana se ei ollut häävi, mutta on mukavaa päästä sanomaan, että olen nähnyt Darkthronen livenä. Paikalla oli ehkä parisataa katsojaa, eikä se näyttänyt kovin kummoiselta määrältä isossa salissa. Miten musiikki alkoi löytää paikkaa elämässäsi. Luureissa luultavasti Hurriganes, Stray Cats, Matchbox tai Crazy Cavan. Ennen Euthanauseaa olin ajatellut, että oikeassa bändissä soittaminen on taitavampien ja uljaampien ritarien hommaa, mutta niin vain mekin saimme homman pyörimään. Metallican äänimaisema oli kylmä ja pelottava, mutta samalla se kiehtoi. En kokenut sitä nihilististä ilmapiiriä omakseni. – Siinä kävi niin, että kiinnostukseni metallijuttuja kohtaan alkoi laimentua 90-luvun edetessä. Annus, joka voitti maailmanmestaruudenkin. Niiden musassa oli outoa voimaa ja energiaa, mikä kosketti sisimpääni. Esimerkiksi Raahessa esiinnyttiin Sentencedin kanssa. Silloin mielipiteesi taisivat olla tiukempia. Jälkikäteen katsottuna touhussa ei ollut mitään tolkkua
Miksi bändi lopetti talvella 2008. Millainen kokemus se oli. Ikimuistoisin taisi olla Lemmyn haastis helsinkiläisessä hotellissa. – Endstandin aktiivikausi kesti lopulta kaksitoista vuotta. Jengi tuntui viihtyvän. Ilmaa välissä. Eräänä päivänä Jani kuskasi myytäviä levyjä maineikkaaseen Oskun Divariin, ja siinä selvisi, että Osku on lopettamassa hommiaan. Ja tehneet jopa isoja muutoksia. – Minun oli pitkään vaikea suhtautua niihin, sillä en ollut tyytyväinen omiin suorituksiini. Alkuvuodesta 2008 mietittiin porukalla, olisiko se sitten siinä. – Olihan se aikamoista. Endstandin keikat olivat alusta asti energisiä, intensiivisiä ja viihdyttäviä. Vallattujen talojen ikivanhat patjat ja huoltoasemien pihojen puskat tulivat tutuiksi. Se oli ihan mahtava parin viikon mittainen seikkailu. – Tehtiin Sparkin jälkeen keikkoja Suomessa ja muualla. – Combat Rockin levykauppa perustettiin 2003. Ja niinhän se olikin. Sen jälkeen meitä kysyttiin soittamaan sinne ja tuonne. Veganismista ei ole mitään muuta kuin hyötyä ihmisille, eläimille ja koko maapallolle, mutta asian ymmärtäminen tuntuu olevan aika vaikeaa. – Homma lähti liikkeelle rivakasti. Autoon ahdettiin kuusi tyyppiä ja jotain soittokamoja. Samalla kävi tietysti niin, että me myytiin joidenkin ”tosipunkkareiden” mielestä itsemme ja periaatteemme... Monen bändin loppu ei ole järin kaunista katseltavaa, mutta me lopetettiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Jännitti aivan saatanasti, sillä olin kuullut, että herra Kilmister saattaa olla joskus melko hankala hahmo. 23. Kuinka monta kertaa Endstand esiintyi ensimmäisen aktiivikautensa aikana. Me alettiin sitten pyörittää omaa kauppaa samoissa tiloissa. Meillä oli hirveä palo matkustaa ympäriinsä ja soittaa joka puolella. Niin”Halusin kokea kaikenlaisia asioita jo pienenä, ja se luonteenpiirre on edelleen tallella. Sitten kutsuttiin ruotsalainen Outlast Suomeen ja soitettiin heidän kanssaan kolme keikkaa – Endstandin ensimmäiset siis. Sinun ja Manifesto Jukeboxin Jani Koskisen levy-yhtiö Combat Rock Industry sai puolestaan alkunsa vuonna 2000. On ollut hienoa kuulla, että jotkut ovat alkaneet miettiä elintapojaan spiikkieni takia. Että tämä voisi olla hyvä hetki vetäytyä sivuun. Onneksi me saatiin lainattua Henkan äidin Ford Sierraa ja päästiin tien päälle. Millainen oli bändin alkutaival. Seuraavana vuonna loppui kaljanjuonti. Haastattelin artisteja laidasta laitaan, aina Sugababesistä Slayeriin. Meillä oli hyvät kontaktiverkostot myös ulkomaille, ja homma lähti liikkeelle hienosti. Nykyään ajattelen levyistä lempeämmin ja pidän eniten viimeiseksi jääneestä Sparkista [2007]. Endstand Lahden Kasisalilla 1997. Mikä Endstand-albumi on lähimpänä sydäntäsi. Soitettiin joka päivä ja biisejä syntyi hyvällä tahdilla. – Kitaristi Mika ja rumpali Jani olivat alkaneet soittaa ”Rage Against the Machine kohtaa Refusedin” -kamaa, ja seuraavaksi minä ja basisti Joel liityttiin messiin. Kun asiaa puntaroitiin lisää, alettiin tajuta, että Endstand on saavuttanut sarallaan kaiken. – Keikkoja oli yli kuusisataa, mistä yli puolet tehtiin ulkomailla. Kun päästiin esiintymisten makuun, se oli menoa. – Kun 2000-luku eteni, meidän toiminta kasvoi ja siitä tuli hyvinkin näkyvää. Punk/hardcore-yhtye Endstand perustettiin vuonna 1996. Ison yleisön silmissä meidän paras levy taitaa olla Never Fall into Silence [2002]. Meidän piti käyttää Riihimäen Palloseuran vanhaa pakettiautoa, mutta kahta päivää ennen lähtöä suunnitelma kuivui kasaan. Kun tultiin joulukuussa kotiin, rumpali Pekka ilmoitti, ettei ehdi enää panostaa bändiin entiseen malliin. Ei otettu stressiä mistään ja nukuttiin missä nukuttiin. – Olen puhunut näistä aiheista myös Endstandin keikoilla. – Oltiin laitettu tahoillamme pihalle joitain pikkulevyjä ja alettiin miettiä, että meidän kannattaisi yhdistää voimat. Ensimmäiseksi julkaistiin Wastedin ja Manifesto Jukeboxin albumit sekä Endstandin ep. En kokenut olevani studiossa parhaimmillani ja rentous puuttui. 1994. Suomalaista juroutta minusta ei sitten juuri löydykään.” KUVA: JANNE TAMMISEN KOTIALBUMI KUVA: JENNI RÄIKKÖNEN Levymogulit Tamminen ja Koskinen matkalla Amerikkaan. – Jo eka Euroopan-kiertue kertoi, millaista touhu tulee olemaan. Palataanpa vuosituhannen vaihteeseen. Onneksi Lemmyllä oli hyvä päivä ja haastattelusta jäi hienot muistot. Loppuaikoina oltiin jo ihan kohtalaisen iso nimi Keski-Euroopassa ja vedettiin porukkaa yhtä paljon kuin samantyyliset jenkkibändit. Kaiken muun ohella ehdit työskennellä MoonTV:llä vuosina 2001–2003
Mr. Sitten lähdettiin Tampereelle. Se oli iso loikka tuntemattomaan, ja vietin monia unettomia öitä miettien, suoriudunkohan hommasta. – HIM teki perinteisen uudenvuoden keikkansa Tavastialla 2012, ja olin kuskaamassa bändiä. Sitten tulit siihenastisen elämäsi kovimpaan paikkaan. En tietenkään halunnut olla se tyyppi, joka keskeyttää kymmenientuhansien ihmisten ilonpidon. Kun kalenteri tyhjeni keväällä 2020, se oli kaksipiippuinen juttu. Veljeni hautajaisista oli vierähtänyt vain muutamia viikkoja, ja mietin ambulanssissa, etten voi kupsahtaa tähän. cus -keikkapaikassa. Heitin manageri Seppo Vesterisen yöllä kotiin, ja hän tiedusteli kiinnostustani HIMin kiertuemanagerin paikkaan. – Ryhdyin kiertämään bändien mukana. Rotten Soundin solisti Keijo Niinimaa pyysi minut kiertuemanageriksi, ja kun ruotsalainen grind-suuruus Nasum teki maailman eri laidoille ulottuneen jäähyväiskiertueen vuonna 2012, toimin silloinkin rundimanuna. Oliko se taas yksi hyppy syvään päähän. Yhtenä päivänä tunsin oloni vähän nuutuneeksi, mutta päätin lähteä lenkille. Vastuu oli kova ja henkinen paine välillä ankara. Niinä vuosina ei ollut muutenkaan vapaa-ajan ongelmia, sillä työskentelin myös helsinkiläisessä The CirRundiluksusta Endstandin malliin. Miten päädyit HIMin kiertuemanageriksi. Kysymys tuli ihan puun takaa, mutta kun perhe näytti vihreää valoa, ilmoitin hyppääväni mukaan. Että en voi tehdä vanhemmilleni sitä, että minäkin kuolen! – Kaikki meni hyvin ja tilanne saatiin tasaantumaan, mutta se oli tiukka paikka. On KUVAT: JANNE TAMMISEN KOTIALBUMI. – Kiersin HIMin kanssa maailmaa 2012–2014. – Vuonna 2014 totesin, että minun on aika jättäytyä sivuun HIM-karusellista. Seuraavaksi menit töihin Warner Music Livelle. Photobomber HIM-kiertueella toistakymmentä vuotta sitten. Mitä aloit tehdä. – Oli loppuvuosi 2020, ja olin ollut monta kuukautta ihan iisisti. Pitääkin antaa kiitosta isoille pomoille, jotka ovat suoneet budjetit ja luottamusta kaverille, jonka taskusta löytyy tarjoilijan paperit!” pä tosiaan, julkaisemalla hcja punklevyjä! Fyysisen levymyynnin väheneminen taisi tarkoittaa taloudellisia vaikeuksia myös Combat Rockille. Vettä tuli julmetusti ja ukkosmyrskyn odotettiin nousevan stadikan päälle. Warner oli järjestämässä Cheekin stadionkonsertteja elokuulle, eikä minulla pitänyt olla isompaa osaa tai arpaa siinä touhussa, mutta katsohan vain: kesäkuussa minusta tehtiin Cheek-keikkojen päävastaava. – Olin tehnyt duunia yhteen putkeen varmaan kaksikymmentä vuotta. Jos tilanne olisi kehkeytynyt todella pahaksi, minun olisi pitänyt tehdä päätös keikan keskeyttämisestä. Siirryin muihin hommiin, ja Jani jäi pitämään kauppaa. – Joskus vuonna 2010 tuli selväksi, ettei kaupan pyörittäminen enää elätä kahta ihmistä. Perjantai meni ihan hyvin, mutta lauantaina sää oli todella surkea. Ulkomailla ravaaminen alkoi yksinkertaisesti riittää. Suoriuduin. Millä mielin muistelet sitä aikaa nyt. Lääkäri tuumasi seuraavana päivänä, että jos olisin mennyt kotisohvalle lepäämään, en olisi enää täällä. Se oli ilman riitoja tehty järkipäätös. Yhtäkkiä ei ollut kiire mihinkään, mikä oli hirveän vapauttavaa ja helpottavaa. Soitin pojalleni, että tule hakemaan minut mopoautollasi. Onneksi pilvirintama repesi kuin ihmeen kaupalla ja tapahtuma toteutui suunnitellusti. Kun tulin reissusta kotiin, keskityin niihin hommiin. – Aloitin Warnerilla keväällä 2014, jolloin työskentelin vielä myös HIMin kanssa. Ajoimme terveyskeskukseen, missä selvisi, että minulla on sydäninfarkti. Kertoisitko hieman saamastasi sydänkohtauksesta. Jonakin vuonna olimme tien päällä sata päivää. Kokemus oli huima, ja opin tietysti valtavan määrän asioita. Keijo oli silloin Nasumin laulajana vuonna 2004 menehtyneen Mieszko Talarczykin tilalla. Siitä tulikin sitten mielenkiintoinen kesä! – Olympiastadionin-keikkoja oli kaksi. Toisaalta tulevaisuus oli täysin auki, mikä tuntui vähintäänkin haasteelliselta. ”Olen buukannut aiempiin Rockfesteihin muun muassa Iron Maidenin, Danzigin, Def Leppardin ja Mötley Crüen, mikä tuntuu aika hullulta. Olit ehtinyt palata freelanceriksi, kun pandemia sulki maailman vuonna 2020. Jossain vaiheessa voimat ehtyivät totaalisesti enkä jaksanut enää edes kävellä
Ensi kesänä vastuullasi on kolmetoista isoa festivaalia, ja heti kesän alkajaisiksi on luvassa Turussa järjestettävä Rockfest. Kiinnitit Gene Simmons Bandin viime kesän Kuopiorockiin, mutta ilmeisesti keikka ei vastannut odotuksia. Millaista sen esiintyjälistan kasaaminen oli. Toisin sanoen siinä vaiheessa selvisi, että herra Simmons on tulossa Kuopioon säästöbudjetilla. – No, keikka oli luokaton. Viimeinen kysymys. – Keväällä selvisi, että Genen ryhmään kuuluu kuusi ihmistä. Siellä oli paljon vanhoja kavereita, ja tunnelma oli aivan huikea. Kaiken huipuksi välispiikit venyivät, ja loppujen lopuksi encoreosuus jäi soittamatta. Ensimmäinen iltama myytiin täyteen saman tien, ja yli tuhat ihmistä vetävän paikan lisäkeikkakin meni loppuun nopeasti. Kyselin muiden jätkien mielipiteitä, ja kaikki kääntyivät aika nopeasti paluuajatuksen kannalle. Sitten sain viestin, että kiinnostaisiko Muse. maaliskuuta 2025 Kahvila Mokkakuu, Riihimäki KUVAT: WILLE NAUKKARINEN Paluun keikoille tekevä Endstand kuvattuna kesällä 2024.. Todellakin. – Sitten buukkasin meille, Manifesto Jukeboxille, Wastedille ja Abduktiolle keikan Tampereen Tavara-asemalle toukokuulle 2025. Sitten keikkoja buukattiin muuallekin. Montako Endstand-esiintymistä on lopulta luvassa. Odotukset olivat korkealla. En kuitenkaan voi olla mainitsematta Venomia, sillä sehän on monin tavoin kovinta koskaan! 18. No, homma napsahti saman tien kohdalleen. – Toki. Miltä se tuntui. Jotenkin sitä kuvittelisi, että Genelle olisi kunnia-asia tarjota kaikkien kilometrien jälkeen hieno show, mutta siitä ei todellakaan ollut kysymys. Hänen bändinsä oli kiinnitetty ison festarin pääesiintyjäksi, mutta heidän mukanaan ei olisi edes omaa äänimiestä. Muse soittaa lauantain päänimenä, kun taas torstain ja perjantain tarjonta on raskaampaa. – Viime syksynä otsalla oli kylmää hikeä, sillä palikat eivät tahtoneet osua paikoilleen ja monien bändien hinnat tuntuivat tähtitieteellisiltä. Treenasitte ensimmäisen kerran Jyväskylässä kesällä 2024. Ajatuksena oli, että juhlistetaan samalla Combat Rockin 25-vuotista taivalta. Tajusin, miten paljon olen kaivannut näitä juttuja. myös selvää, että tällainen läheltä piti -tilanne muutti elämänasennettani – esimerkiksi niin, että jos haluan nykyään tehdä jotakin, en välttämättä jää odottelemaan huomista. Mutta jos ja kun meillä on kivaa, niin miksi emme keikkailisi myöhemminkin. – Kun asioista sovittiin, ymmärsin Genen livesetin sisältävän pari soolobiisiä sekä Kissin tunnetuimpia kappaleita. Kun Tampereen-keikat menivät täyteen, porukka alkoi kysellä, että kai te soitatte muuallakin Suomessa. Liittyykö Endstandin paluu keikkalavoille näihin ajatuksiin. Käytännössä Endstandin paluuajatus syntyi loppuvuodesta 2023, kun olin katsomassa Tryerin viimeistä keikkaa Helsingissä. Mietittiin sitten, että kun kerran treenataan biisit kuntoon, niin samallahan sitä heittää useammankin keikan. Pitääkin antaa kiitosta isoille pomoille, jotka ovat suoneet budjetit ja luottamusta kaverille, jonka taskusta löytyy tarjoilijan paperit! Palataan vielä vanhan suosikkiyhtyeesi Kissin pariin. Mitä ihmettä. – Emme ole puhuneet aiheesta. Setissä oli joitain Kissin biisejä, mutta myös turhia soolokappaleita ja Ace of Spadesin tapaisia kuluneita covereita – rumpalin laulamana. Etukäteen vaikutti siis siltä, että pimenevän lauantai-illan päätteeksi olisi luvassa hieno hittikimara. Se tuntui aika absurdilta. Fiilis oli sellainen, että tämähän on parasta ikinä. Seuraavaksi aloin pohtia, voisiko Endstandillä olla vielä jotain annettavaa. – Foo Fighters sopisi tapahtuman luonteeseen hienosti. Paikalla olivat myös Hero Dishonest ja Lighthouse Project. – Ideana oli katsoa, onko meistä vielä tähän. – Näillä näkymin yhdeksän. Kiirettä pitää joka tapauksessa, sillä olet nykyään promoottorina Nelonen Media Livellä. Jos saisit buukata kesän 2026 Rockfestiin minkä tahansa bändin, minkä kiinnittäisit. – Olen buukannut aiempiin Rockfesteihin muun muassa Iron Maidenin, Danzigin, Def Leppardin ja Mötley Crüen, mikä tuntuu aika hullulta. Aikooko Endstand pysyä aktiivisena kesän jälkeen. Olen tyytyväinen kattaukseen
Keränen soitti ensin itselleen Kimmo Pohjoselle ja kertoi ideansa uudesta duosta. Se on rytmisoitin, sointusoitin ja melodiasoitin samassa paketissa, Keränen kehuu. Silti kaikki soi ja sointuu täydellisessä harmoniassa. Projektin idea syntyi viisi vuotta sitten, kun PK Keränen alkoi miettiä haitarin ja sähkökitaran naittamista samassa projektissa. – Haitari on mielestäni fantastinen instrumentti. Tämän innoittamana Keränen lähti metsästämään haitarin taitajaa. Sellainen saatiin Leija Lautamajasta, mutta hänen löytämisensä vaati erään toisen nimekkään hanuristin apua. TEKSTI SAMUEL JÄRVINEN KUVA VILLE MALJA OMAA RUUTIA KEKSIMÄSSÄ 26. Keränen etsi Googlesta, onko soitinyhdistelmää jo hyödynnetty jossakin duossa, mutta tuloksia ei löytynyt. Kaksi eriikäistä muusikkoa, kaksi sukupolvea, kaksi sukupuolta, kaksi täysin eri soitinta. Pohjonen mainitsi Leijan, mutta Keränen kysyi ehdotuksia muualta22-Pistepirkosta tutun PK Keräsen ja kansamusiikkipiireissä tunnetun Leija Lautamajan duo The Moontwins tekee erilaisuudesta taidetta. T he Moontwins on monella tapaa mielenkiintoinen, eri maailmat kohtauttava projekti
Jos kappaleen loistoon saaminen edellyttää asioita, jotka eivät ole livesoitossa heti saavutettavissa, ilman muuta ne pitää silti tehdä, Keränen avaa omaa äänitysfilosofiaansa. PK kysyi joskus, sopisiko tähän jokin zydeco-hanurijuttu, ja vastasin, että odota kun käyn kuuntelemassa, koska en tiedä, miten sellaista soitetaan, Lautamaja nauraa. Lautamaja on Keräsen kanssa samoilla linjoilla siitä, että rahakysymys ei saa olla este soittamiselle. Hän jättää lokeroinnin mieluummin muille ja keskittyy tekemään itselleen mieluista musiikkia. – Tämä duo on sekasukupolvinen ja taustoiltaan erilainen, mutta tähtäin on täysin sama. Sitä en tiedä, riittääkö se elättämään, mutta jos olisin pohtinut tällaista 45 vuotta sitten, en istuisi tässä, Keränen sanoo. Kahdestaan pienellä soitinkombolla kiertäminen on jo itsessään paljon edullisempaa kuin bändin kanssa isolla tiimillä rundaaminen. Kokeneet soittajat osaavat ottaa toisiltaan palautetta. Tarkoituksena ei ollut luoda levystä livetilannetta vastaavaa taltiointia. – Joku sanoi joskus hienosti, että ruuti on jo keksitty, mutta voit keksiä uudelleen oman ruutisi, Keränen filosofoi. Kaikki on mahdollista, jos kappale toimii ja sävellys on hyvä. Kaksikolla ei ole paineita sen suhteen, että seuraavan hitin pitäisi olla jo tekeillä. Äänilevyn ehdoilla Vaikka The Moontwins on duo, sen debyyttialbumilta Night Timesilta löytyy melko laaja kirjo erilaisia soittimia ja soundimaailmoja. – Leija on älyttömän hyvä soittaja, ja teknisen ulottuvuuden lisäksi hän on harvinaisen herkkävireinen ja musikaalinen. Kerästä ei kiinnosta, mihin genreen The Moontwinsin musiikki luokitellaan. Albumilla käytettyjen instrumenttien joukossa on esimerkiksi useampi eri haitari, mandoliini, eri pedaaleita, sähkökitaroita, perkussioita, bassoklarinetti, rumpukone, piano ja eri syntikoita. Luksusta on Lautamajan mukaan sekin, että The Moontwins on juuri nyt unelmapaikassa – ruohonjuuritasolla, missä saa tehdä musiikillisesti ihan mitä haluaa ja vielä siten, että kaikki toimii. Sellaisessa seurassa on helppoa soittaa, Keränen kehuu. Minäkin olen tottunut siihen, että soittoani ronkitaan, ja se on hyvä, Keränen kertoo ja paljastaa olleensa muutamaankin otteeseen haitari sylissään näyttämässä Lautamajalle keksimäänsä ideaa. Kaksikko koki äänittävänsä poplevyä, josta tehdään studiossa niin hyvänkuuloinen kuin mahdollista, miettimättä sitä, miten kappaleet tuotetaan yleisön edessä. kin. Luksusta unelmapaikassa Uusi duo erikoisella soitinyhdistelmällä ja do it yourself -asenteella ei ole tämän hetken musiikkimaailmassa mikään helpoin yhtälö. Musiikillinen taustamme on yllättävän samankaltainen, Lautamaja kertoo. Lautamaja puolestaan uskoo, että projektin musiikki voi istua monen eri tyylin alle, ja vaikutteita voi hakea vaikkapa Beyoncén kappaleen bassoriffistä. ”Toisen soittajuus ei ole mikään pyhä asia, vaan voi sanoa, että mitä jos muuttaisit tuon jutun.” 27. Lautamaja arvostaa Keräsessä erityisesti tämän persoonallista tyyliä, josta tunnistaa heti, kenen kanssa oikein on soittamassa. Kumpikin tuo mukanaan omaa suosikkimusiikkiaan ja soittotaustaansa, mikä saa veden virtaamaan. Vapaamielisyys on minusta hauskaa, Keränen myötäilee. Vaikka Lautamaja on kuunnellut paljon rockia ja mainitsee nimeltä esimerkiksi System of a Downin, häntä ei sanojensa mukaan kiinnosta roots-musiikki, jonka alle The Moontwins varmasti monessa yhteydessä leimataan. Vaikka Lautamaja ja Keränen tulevat eri taustoista ja ovat näennäisesti hyvin erityyppisiä ihmisiä, kaksikko on onnistunut löytämään yhteistä. Lisäksi The Moontwins kertoo mukautuvansa ja mahtuvansa kaikenkokoisille lavoille ja todella erityylisiin tapahtumiin. Toisenlaiseen sointiin tottuneelle Lautamajalle rockin soittaminen on ollut vapauttava kokemus. – Toisen soittajuus ei ole mikään pyhä asia, vaan voi sanoa, että mitä jos muuttaisit tuon jutun. – Jos on löytänyt sellaisia soittokavereita, joiden kanssa homma toimii, se luksus pitää käyttää hyväksi. Vapaamielisyys on hauskaa Keränen toden totta arvostaa Lautamajan soittotaitoa ja musiikillista taustaa, mikä käy ilmi tavasta, jolla hän puhuu soittotoveristaan. Luonnollisesti myös kyky tehdä hyviä kappaleita on eduksi. Yhdessä uuden kokeileminen ja tekeminen tuntuu Keräsestä ja Lautamajasta luontevalta ja hyvältä juuri siksi, että he ovat niin erilaisia ihmisiä. – Uskon ehdottomasti siihen, että jos musiikki on hyvää ja vilpitöntä, aina löytyy ihmisiä, jotka pitävät siitä. – On ollut todella hienoa, että joku toisen genren ihminen näkee minut muusikkona ja instrumenttini soittimena, jolla voi soittaa mitä tahansa. – Siinä kävi klassinen juttu: kun kokeilimme soittaa yhdessä, olin jo viiden minuutin jälkeen että vau, tässä ei ole mitään ongelmaa, Keränen muistelee. Haitarin ja sähkökitaran yhdistäminen ja lokeroista viis veisaaminen kuulostaa siltä, että The Moontwinsin ytimessä on aitoa punkhenkeä. – Se on minusta todella hyvä juttu, koska se on yksi pääsyistä siihen, että aloin aikoinaan soittaa. Siinä vaiheessa, kun sama nimi oli mainittu muutamasta eri lähteestä, Keränen päätti ottaa yhteyttä kansanmusiikkiin erikoistuneeseen Lautamajaan. Se on virkistävää, ja on kiva joutua debatoimaan, koska silloin sun pitää todistaa, että ehdotuksesi on hyvä, Keränen selittää innostuneena. Hanuristi jatkaa kaksikon ymmärtäneen nopeasti, että kansanmusiikkia ja Keräsen soittamaa rockia yhdistävät korvakuulolta opetteleminen, yhteissoitto ja toisen soittamiseen reagointi. Kaksikko ei kuitenkaan menetä yöuniaan miettiessään, voiko projektilla tehdä rahaa ja päästä suurten yleisöjen eteen. Kaksikon mukaan tarkoituksena ei ole toistaa sitä, mitä joku muu on tehnyt, tai edes pyrkiä olemaan uskollinen roots-tyylille – tai millekään muulle kuin itselleen. – Minusta on ollut yllättävää, että kun PK on soitattanut minulle jotain referenssikappaleita, ne ovat olleet minulle ennestään tuttuja. Oli todella hämmentävää, miten meidän ei tarvitse edes puhua ymmärtääksemme toisiamme, Keränen myötäilee. – Niiden perus-dna on täysin sama. – Silloin kun sä olet siellä zonella, niin kuin itse sanot, kellään muulla ei ole sinne pääsyä, Lautamaja toteaa Keräsen nauraessa vieressä. Hän uskoo, että mikäli kaksikolla on mukavaa yhdessä, se välittyy myös muille ihmisille. Parivaljakko ei myöskään pelkää kommentoida toisen soittoa ja antaa ideoita. Kaksikko on samaa mieltä siitä, että egot eivät ole taistelleet, vaan tavoitteena on ollut tehdä hyvää musiikkia. – Mielestäni levyn tekeminen on oma taiteenlajinsa. – On hauskaa, että menemme siihen genreen, vaikka minulla ei ole sen vaatimaa ammattitaitoa
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT DORIT SALUTSKIJ Laulu 28. Kun poikkeusaikoina myös kotitilanteet saattoivat kärjistyä, se kuului ehkä sanoissakin kärkevyytenä tai uusina näkökulmina, Mariska miettii. – Laulaja saattaa verrata itseään tuottajaan, joka sattuu myös laulamaan, säveltämään ja sanoittamaan. Hänellä on ollut useita erilaisia bändikokoonpanoja. Sellaiset vaateet on meidän itse itsellemme luomia. M ariska ei ole koskaan kavahtanut keksiä itseään uudelleen. – Oon ollut alusta asti tekijä, joka ei pysy muuttumattomana. Se on kärjistetysti sama kuin kaupan kassa vertaisi itseään rekkakuskiin. – Se, miten tekstit syntyvät, voi vaihdella kappalekohtaisesti tosi paljon, ja riippua siitäkin, kenen kanssa niitä tekee, Mariska hymyilee ja kertoo mainitun Kelan olevan hyvä esimerkki erittäin analyyttisestä kirjoittajasta. Mariska työstää musiikkiaan juuri niin yksin tai niin monen kumppanin kanssa kuin on tarpeen. Lopputulos on tietenkin kaikki kaikessa, mutta niin bänditoveruudessa, artisti–tuottaja-yhteistyössä Mariskan sielukas pop syntyy poikkeuksetta teksti edellä, mutta aistilliset lyriikat tarvitsevat rinnalleen oikeanlaisen sävellyksen. – Mun uudellakin levyllä kokeilin kahden, ellen peräti kolmen tuottajan kanssa, ennen kuin alettiin hommiin Ilkka Wirtasen kanssa. Ilkka on mun mielestä Suomen parhaita tuottajia. – Anssi tietää mitä tekee. – Mun ydinjuttu on silti aina sama. Joskus sooloartistin voi olla hankalaa pyytää apua toiselta kirjoittajalta tai ottaa muita mukaan yhteistyöhön. Soolomusiikkiin liittyy usein se kirjoittamaton ihanne, että muusikon pitäisi tehdä kaikki itse. Ihmiset ovat varmaan vähän tottuneetkin siihen, että saatan loikata tutusta tavasta ja tyylistä johonkin ihan muuhun, ja lähden sitten tutkimaan sitä. Levyltä ehkä kuuluu tietyllä tapaa se, miten helpottavaa oli, kun sai olla hetken vapaa. Me oli tavattu jo ihan mun uran alkuaikoina. Ei suurta yleisöä kiinnosta, onko kappaletta ollut tekemässä yksi tai viisi ihmistä, jos laulajat laulavat mahdollisimman hyviä ja heille sopivia lauluja. Kirjoitussessiot olivat aika hulvattomia kokoontumisajoja, kun pääsi kerrankin näkemään ihmisiä. Hän on kirjoittanut kappaleita itsekseen ja monen eri tuottajan kanssa. – Olen huomannut, ettei itseään kannata verrata toisiin alalla oleviin ihmisiin. Aloin ideoida tekstiä, Anssi katsoi sieltä palaset, jotka kiinnostivat, jotain jäi pois ja pallottelimme paljon sitä, että teksti tuntui Anssista oikealta. Kun mihinkään ei saanut mennä ja mitään ei saanut tehdä, studiossa vietettiin pitkiä päiviä ja öitä täysin eristyksissä. Se paketti, jossa mä tarjoilen näitä asioita, voi vaihdella. – Kyllähän ne ajat näkyivät sillä levyllä käsitellyissä aiheissa. Oikeanlaista sovittamista Yhteistyökumppanien lisäksi syntyneeseen albumiin vaikuttaa se, milloin se tehdään, mihin se ajoittuu tekijänsä elämässä ja mitä kaoottisessa maailmassamme tapahtuu tekemisen hetkellä. Mäihä-albumi (2022) ilmestyi poikkeusaikojen päätyttyä, mutta sen voi laskea syntyneen niiden kuluessa. Mä olen laulunkirjoittaja ja mun genre on tekstit. Joku toinen voi olla ihan erilainen artisti ja tehdä asiat eri tavalla, mutta tulos voi olla silti hyvää, Mariska sanoo. Nytkin jo ennen keskustelumme alkua hän kyseenalaistaa tapojaan sopia ja tehdä haastatteluja. – Myös tekotapa kuului. Vastikään hän kirjoitti useamman tekstin Anssi Kelan kanssa tämän Kaikki tiet joita kuljin -albumille. Oon avoin sille, että kun jokin juttu tulee tiensä päähän, on keksittävä jotain muuta. Siinä prosessissa mukana oleminen oli opettavaista ja mielenkiintoista, koska mulle oli heti itsestään selvää, etten tule tarjoamaan mitään valmista ratkaisua. Mariskalla on kokemusta kaikenlaisista musiikin tekemisen metodeista. Mariska on artisti, joka ei ole koskaan niin sanotusti valmis. Mariska on kirjoittanut tekstejä niin itselleen, muille artisteille kuin yhteistyössä toisten tekijöiden kanssa. Laulu kuin co-writingissa piilee sama totuus: luovan kemian on kolahdettava. Ihmiset voivat olla erilaisia, mutta taiteen agendan on osuttava. Niin, ja onhan Mariska valinnut ulosannikseen kaikkea rajun räppäyksen ja riipaisevan laulun väliltä
Laulu ”Olen huomannut, ettei itseään kannata verrata toisiin alalla oleviin ihmisiin.” Laulu 29
– Ymmärsin, minkä takia tietyt asiat on tehty niin pitkään samalla tavalla. Ne tuntuvat rutistavan Mariskasta erittäin katkeransuloista sydänverta. – Mä en kuulijana tai tekijänä allekirjoita läheskään kaikkea, mitä niin sanottu peruspopmusiikki on. Rutiini ei tarkoita tässä tapauksessa tylsyyttä. Mattila kehotti Mariskaa kirjoittamaan vielä enemmän biisejä ja jatkamaan tiellä, jota oli kulkemassa. Kun Mariska kuvitteli materiaalin olevan kasassa, hän oli yhteydessä Riku Mattilaan. Mariska jatkaa, että uusi 10-albumi tehtiin toimistoaikoina ja rutinoituneemmalla rytmillä, joten se eroaa toteutustavaltaan edeltäjästään kuin yö päivästä. – Mä halusin olla teksteissä rehellinen ja seistä vertauskuvien takana. Osa yksin, osa Väinö Walleniuksen ja osa Jouni Raatikaisen kanssa. 10:lle ikuistetut kappaleet ovat jopa edellistä levyäkin herkempiä ja aistillisempia. Usein kun sovitukset alkoivat mennä johonkin epätraditionaaliseen suuntaan, me käännettiin mun pyynnöstä vaikka kuinka monta kiveä vain huomataksemme, että se kaikkein yksinkertaisin ratkaisu oli paras. Rakastan hänen suoruuttaan, tarkkanäköisyyttään ja valtavaa kokemustaan. Käytin monet tekstit Pekka Ruuskalla, jonka kanssa mulla on ollut ihan mahtava ”oppipoika-mestarisuhde”. Hän lähes sättii itseään siitä, miten kauan levyn tekemiseen meni. Mariska luotti siihen, ettei Mattila päästä häntä liian helpolla. – Sain olla Ilkan kanssa läsnä kaikissa levynteon vaiheissa. – Musta tuntuu, että musiikissa tehdään paljon perusteettomia ratkaisuja ihan sen takia, että saadaan joku juttu. 10-levylle kirjoitettiin Mariskan mukaan paljon materiaalia. Ilkka oli erittäin kärsivällinen mun kanssa ja opin todella paljon uutta. Hän ehti jo miettiä, analysoiko hän musiikkiaan liikaa ja olisiko langoista pitänyt päästää irti tuotantovaiheessa
Jos mä kuulen itse musiikissa ja laulussa, että se toinen ihminen on ihan murtumispisteessä, se peilautuu heti myös muhun. Tämä ajatus konkretisoituu, kun Mariska arvuuttelee, mitkä kohdat 10-levyllä olivat hänelle kutkuttelevimpia. – Me käytiin Pekka Ruuskan kanssa intensiivistä tekstarinvaihtoa aiheen tiimoilta. Eihän ihminen voi kirjoittaa laulua kaikesta, mutta luoja voi antaa sellaisen ihmiselle. – Näin suoranaisia näkyjä kirjatessani jälkimmäistä. Aloin elää sitä. Keksin siihen mitä kummallisimpia ratkaisuja, ja ne olivat ihan kamalia. Laulun kuuleminen on parhaimmillaan kokovartalokokemus. Hän oli siinä subjektina, joten käänsin sen toisinpäin. Aki taasen kommentoi säkeistöjä ja pointtasi älyttömyydet tiheällä kammalla. Hän toimitti pianoraidan, josta alettiin rakentaa kokonaisuutta. Hän kuuntelee lyriikkaa tosi tarkasti, ja sitä kykyä tarvitsin tätä biisiä tehdessä. Ilkka toteutti niitä ystävällisesti, kunnes kysyi, voisiko kokeilla tekemistä itsekseen. Häpeä on monessa asiassa tärkeä tunne, mutta kirjoittaessani en sitä kaipaa. Kelasin uudelleen ja uudelleen takaisin siihen kuoleman hetkeen, jotta sain taltioitua sen. – Halusin selvittää, mistä kappale todella kertoo ja tehdä c-osan sen mukaan. Häpeä on monessa asiassa tärkeä tunne, mutta kirjoittaessani en sitä kaipaa.”. En mä osaa laulaa teknisesti täydellisesti ja kliinisti. Inhimillisiä säröjä Mariska vetoaa virnistäen ikäänsä ja sanoo, että koneet ovat ihan kivoja, mutta niiden tulee olla apuvälineitä. Kovin helpolla Mariska ei itseään päästä: Sain luojalta laulun -kappaleessa hän halusi kirjoittaa niinkin suppeasta aiheesta aiheesta kuin kaikesta. Vielä tekovaiheessa ne eivät meinanneet olla ihan omien suosikkieni joukossa, mutta kasvoin niihin sisään juuri sovitusten ansiosta. – Myös Elämä ilman sua oli kappale, johon Riku uskoi koko ajan. – Mä ja mun mies, uskomaton visionääri Koivusipilä, kuultiin että sen tunnelman pitää olla ihan tietynlainen. ”Välttelen sitä, että minua alkaisi hävettää se, mistä laulan. – Välttelen sitä, että minua alkaisi hävettää se, mistä laulan. Tulin siihen tulokseen, että suurin lohtu on lohduttomuudessa. Sen tietää viimeistään laulaessaan niitä tekstejä. Avausraita Pidän sulle paikkaa vei muutaman tunnin enemmän. – Musta tuntuu, että perinteisen sovittamisen taito on katoamassa. Miten kukaan voi kirjoittaa laulun ”kaikesta”. Levyllä on esimerkiksi hetkiä, jolloin Mariskan ääni on murtua – aivan kuin silloin, kun ihmistä alkaa itkettää kesken puhumisen. En mene kohti häpeää. Niinhän se kokeili, mikä ratkaisi ihan mielettömän herkällä tavalla koko kappaleen luonteen. Mariska kertoo Hautaa mut -kappaleen olevan yksi albumin avainbiiseistä. – Jätä mut syntyi sävellystä myöten yhdeltä istumalta. Mariska kertoo, että hänen teksteilleen tehdään yhä paljon hienosäätöä. 10 saattaa tuntua sekä sävellyksiltään että sanoiltaan synkältä. Olin valmis kolkuttelemaan niin montaa ovea kuin on tarpeen, jotta oikea sävy löytyy. Se oli tosi visuaalinen kokemus. – Mun tavassa laulaa näitä uusia kappaleita on paljon säröjä, ja mun mielestä ne on tärkeitä. Sitten sain kirjoitettua sen c-osan. Jussi Liski, upea pianisti, oli pelastus ja yksi avainhenkilöistä tässä kappaleessa. Välillä kuvailtu loksahdus tapahtuu vaivatta, ja Mariska ihmetteleekin muutamien tekstien helppoutta. – Hänellä oli kappale Tein minä luojalle laulun. Nanna sanoi, että se kertoo yksinäisyydestä. Lohtu tulee siitä tiedosta, että lopulta me kaikki, en ainoastaan minä, kuolemme. – Ruosteenpunainen kuu ja Sain luojalta laulun yllättivät itsenikin. – Ei se varmasti koskaan täysin tottele, mutta pystyn sen kanssa koko ajan paremmin yhteistyöhön. Ratkaisu löytyi äitini vanhasta tekstistä, joita hän kirjoitteli omaksi ilokseen. Suoruus voi muuttua helposti vaivaannuttavaksi – varsinkin jos suomalainen kuuntelee suomenkielistä musiikkia. Hautaa mut oli tässäkin mielessä laulu, joka haki pitkään lopullista muotoaan. Oikeastaan koko termi alkaa olla monelle tekijälle kohtuullisen vieras. Mariskalla oli poikkeuksellisena apuna Aki Roukala ja kuvataiteilija Nanna Susi. En tiennyt, miten ongelman pystyisi ratkaisemaan. Luoja pystyy antamaan kaiken. Kierrän sen. Se oli jotenkin hirveän vaikea älyllinen pähkinä purtavaksi. Kaikki vain tapahtui elokuvamaisesti silmieni edessä, ja saatoin kelata nauhaa ees ja taas. Mä halusin tehdä näihin kappaleisiin just sen verran, että se on tarpeeksi. Mitä pidemmälle albumia kuitenkin tutkiskelee ja sen pauloihin antautuu, sitä kirkkaammin sen uumenista voi löytää täysin päinvastaisen viestin. Oikeanlaista sovitusta etsittiin monen tekijän kanssa. Mietimme, miten monta kappaletta pilataan sillä, että ilmeisintä ratkaisua halutaan väistellä viimeiseen asti. Se vei mut tiloihin, joissa näin, millaista on kun kuolee. Kappale tuotetaan joko ali tai överiksi, jottei se muistuttaisi jotain jo olemassa olevaa. – Nannalla on ihmeellinen kyky nähdä ihmisen sieluun. Hänen musiikissaan on kuuluttava oikea soitto, eikä laulusoundejakaan pidä editoida prosessoimisen ilosta. Joskus oikean muodon löytyminen voi olla pienestä kiinni. muodin takia sinne mukaan. Mä olin heti, että ei helvetti, niinpäs kertookin. – Mä mietin näitä kappaleita työstäessäni paljon sitä, mitä tarkoittaa lohtu. Mariska kokee, että suomi on muuttunut sitä notkeammaksi kieleksi, mitä enemmän hän on kirjoittanut
Mutta mikä on "psykedeelinen harmaa pussi". Oma soundini siirtyi soolojulkaisuille. – Tuntui, että voimme tehdä moniulotteisempaa musiikkia. – Flossing to the Fall -12-tuumaisella en soittanut kuin hieman kitaraa yhdessä kappaleessa, Nousiainen sanoo. Se on ihan perusreppu, mutta olemme antaneet sille erilaisia merkityksiä. Reppu ja l’infra-ordinaire The Psychedelic Grey Bag on monipuolinen ja laaja-alainen levy. Uudistavan elektronisen vaiheen jälkeen tuntui raikkaalta tehdä ihan mitä vain. Olimme soittaneet samaa osastoa jo aika pitkään, basisti-laulaja Mikko Siltanen jatkaa. Lopputuloskin kuulostaa väistämättä erilaiselta. Jukka Nousiaisen, Mikko Siltasen ja Alex Reedin Räjäyttäjät on The Psychedelic Grey Bag -albumilla laulajien ja biisintekijöiden tasapainoinen trio. Bändin matka on kunnon kasvutarina, ja tie jatkuu vain. Ei meillä ole sen kummempia dogmia. – Ekat kasetit ja levyt miksasin minä, Nousiainen kertoo. – Minulla on se alkuperäinen psychedelic grey bag. Ja yhtäkkiä meillä oli kolme solistia. Alkuperäinen ajatus oli rockmusiikin rajojen räjäyttäminen, ja siitä on siirrytty eteenpäin. – Välillä se katoaa mutta löytyy taas uudestaan. Kitaristi-laulaja Jukka Nousiainen hymähtää, että onneksi ulkomusiikillinen performointi on jäänyt kymmenen vuoden taakse. Olen päästänyt siitä irti sitä mukaa kun muiden panos on lisääntynyt. – Bändin alkuajat olivat minulle raskaita lähinnä liiallisesta juomisesta johtuen. – Se tuntui luonnolliselta. Siellä on kaikenlaista, monia värejä, vähän niin kuin tällä levylläkin. – Yhdellä kappaleella Alex soitti ja lauloi kaiken. Jo vuonna 2014 kuulostimme huomattavasti siistimmältä ja ”kelvollisemmalta” kuin alussa. En osaa tehdä sellaisia kappaleita kuin Alex tai Jukka. Kaikki tekevät erilaisia kappaleita, ja se on tämän bändin hienous. – Se pitää sisällään ajatuksia, muistoja, tunteita, näkyjä ja toisaalta myös unohduksen. Me tehdään musiikkia, joka tuntuu luonnolliselta ja josta itse pidämme. Myös Mikko ja Alex tekivät keskeisiä kappaleita Räjä Elektrik Milleniumille. Hommassa pitää olla fokus. Niin on myös Psykedeelisen harmaan progeilusta rajuun Shitstormiin. Räjä Elektrik Milleniumilla (2016) Räjäyttäjät käytti sähkörumpuja sekä syntetisoituja kitaraja bassosoundeja, syntetisaattoreita ja oskillaattoreita. Tuotantotapa on muuttunut musiikin mukana. Tämän levyn on miksannut ja masteroinut Pekka Tuomi. – The Psychedelic Grey Bag on yhtä kuin ihmismieli, Siltanen sanoo. Aiemmin minä olin tehnyt kaikkien kappaleiden alkuideat, jotka sitten ”räjäytettiin” yhdessä. – Kehitys on tietoista, sillä touhuun menee paljon aikaa eikä kukaan tee sellaista pelkästään intuitiivisesti. – Räjäyttäjät voi tehdä mitä tahansa. Kaikilla on oma tyylinsä ja ne täydentävät toisiaan, Siltanen sanoo. Se ei ollut mitään hauskanpitoa, ja onneksi ne ajat ovat takanapäin. Sillä levyllä pääosa kappaleista oli Mikon. Se alkoi jo Rock’n’roll painajainen -levyllä (2014), jolla dynamiikka, tempot ja intensiteetti olivat erilaisia kuin edeltäneillä julkaisuilla. Esiintymisen muuttumiseen liittyy musiikillinen kehitys. Ja harmaatahan alkaa olla jo itse kunkin ohimoilla. III-levyllä [2019] suuntauduimme piisien ehdolla klassiseen rokkiin. – Ennen tuotanto oli osa soundia ja Jukka huolehti siitä, Reed sanoo. Kesäpoppis Pilsneripususta on pitkä matka British Aislesin surrealistiseen kielikylpyyn. – Keskeisintä oli soittaa ilman akustisten rumpujen volyymia ja atakkia, Nousiainen jatkaa. Se energia on edelleen olemassa, mutta hieman keskittyneempänä. – Silloin kuitenkin tuntui, että aloimme muuttua rockbändiksi. – En tiennyt tarkalleen mitä se oli, mutta raakaa energiaa selvästikin siirtyi. Mukaan on tullut miksaajia, jotka osaavat oikeasti miksata. Nykyisin Räjäyttäjien levyjä työstetään kauemmin kuin ennen. S e, joka näki Räjäyttäjät livenä 2010-luvun alussa, on tuskin unohtanut kokemaansa. Se tuntui minusta tylsältä, Nousiainen lisää. – Mulla oli aiemmin erittäin tarkka visio siitä, miltä halusin äänitysten kuulostavan. Muodonmuutos elektroniseksi yhtyeeksi oli käänteentekevä. – Tarvittiin irtiotto siitä maailmasta. – Alexin reppu on kuin bändimme neljäs jäsen, joka on mukana joka reissulla, Nousiainen jatkaa. Toki edelleen tapahtuu sitä, että soittaessa rockin rajat eivät riitä ja adrenaliini vaatii mekkalaa ja sotkua. Psychedelic Grey Bagiä on tehty muun muassa Tampereen JJ Studiolla, joka on tämän bändin mittapuulla aika hienostunut paikka. – Mikko keksi sen, se on täydellinen nimi albumille, Reed sanoo. Toisaalta taustalla on edelleen samanlainen itse tekemisen eetos kuin ennenkin, Siltanen sanoo. – Muistan, kun tulimme lavalta ja ajattelimme, että mitä juuri tapahtui, rumpali-laulaja Alex Reed kertoo brittipohjaisella suomellaan. Sen ajan räjäkeikoilla riitti meteliä, kaaosta, alastomuutta ja pää punaisena huutavia lavamanagereja. – Nyt hyödymme ammattilaisten korvista. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA TOMI LEPPÄNEN 32. Kyllästyminen olisi varmasti tullut vastaan jossain vaiheessa, ja kehittyminen pitää mielenkiinnon yllä. – Se muutti koko bändin totaalisesti. Yhtäkkiä sitä miettii, että mitäs siellä c-puolen toisella kolmanneksella taas tapahtuikaan
Soitimme kovaa ja nopeasti, ja nautimme tien päällä olemisesta, uusista paikoista ja keikoista, Reed sanoo. Neljäs humoraali on koko bändin soundi eli se, mitä tapahtuu, kun meidän kolmen välinen tasapaino on kohdallaan. – Se tarkoittaa uuden merkityksen löytämistä päivästä toiseen. – Minulle ”psykedeelinen harmaa” tarkoittaa sitä, että näkee arjessa jotain uutta, huomattavaa, mielenkiintoista ja kaunista, jota ei ole aiemmin huomannut, Reed toteaa. – Ehkä olemme kuin neljä humoraalia, Reed miettii. Räjäytyksen ytimessä Räjäyttäjät perustettiin vuonna 2011. En kokenut sellaista telepatiaa kuin joissain aiemmissa improvisaatioryhmissä, mutta energian välittyminen ja muuntuminen rockin kontekstissa niin vahvasti joksikin muuksi kuin perinteiseksi rockmusiikiksi oli minulle uutta. Siltasesta kyse on musiikista ja energiasta. Jos osa alkukantaisuudesta on menetetty, tilalle on tullut toisenlaisia avuja. – Musiikki ja sen välittämä energia on ollut minulle Räjäyttäjissä aina keskeisin juttu, eikä se ydin ole hävinnyt mihinkään. Reed sanoo, että bändi on kehittynyt jäsentensä mukana. – Jo ekoissa treeneissä näkyi, että käsillä on jotain ainutlaatuista. Nyt tunnen vähän enemmän velvollisuutta luoda merkitystä. Outo sana viittaa antiikin Rooman humoraalioppiin, jonka mukaan terveyden määrittää ruumiin neljän nesteen välinen tasapaino. Tuntui, että parhaimmillamme voimme venyttää rockin rajoja ja jopa räjäyttää ne. – Nyt tästä on tullut luovien ideoiden palkitseva aktuaari. Nousiaisen mielestä se jokin on kolmen hyvin erilaisen persoonan kohtaaminen musiikillisessa kanssakäymisessä. – Kun aloitimme, Räjäyttäjät oli minusta paras mahdollinen tapa juhlia. [Kirjailija ja elokuvantekijä] Georges Perec kutsui sitä sanalla l’infra-ordinaire. – Yksi on tulinen, toinen sanallinen ja kolmas melko rauhallinen tai melankolinen. Mutta niin paljon kuin Räjäyttäjät onkin muuttunut, jokin on myös pysynyt ennallaan. – Viihdyn erittäin hyvin bändeissä, joissa kaikki ovat motivoituneita ja ottavat vastuuta, ja joissa musiikki on etusijalla. Se on varmasti muuttanut muotoaan ja kehittynyt, mutta niin sen pitääkin tehdä näin pitkän ajan kuluessa. En koskaan uskonut, että pääsisin kirjoittamaan biisejä Räjäyttäjissä. Se, että harmaa voi olla psykedeelinen, on kiinnostava ajatus. ”Ehkä kaikki on todellisuudessa harmaata ja keksimämme merkitykset tuovat siihen väriä.” 33. Nousiainen päättää haastattelun kertomalla oppineensa Räjäyttäjissä paljon ryhmätyöstä ja ihmisenä olemisesta. Siitä on kulunut liki viisitoista vuotta, mikä on pitkä aika elämässä ja yhtyeelle. Olen tosi iloinen, että teemme tätä edelleen ja voimme oppia lisää. Ehkä kaikki on todellisuudessa harmaata ja keksimämme merkitykset tuovat siihen väriä
– Yksi tärkeimmistä saamistani opeista on ollut se, että kompromissiton laulaminen on tasapainoilua tiukan kurinalaisuuden ja täyden vapauden Arch Enemyn keulakuva Alissa White-Gluz tunnetaan vaikuttavasta laulustaan, räväkästä esiintymisestään ja väkevistä mielipiteistään. Metallisolistilla täytyy olla teknistä taitoa ja tarkkuutta, mutta hyvän tulkinnan pitää olla emotionaalisesti aitoa. 34. Solistin matka on loputon ja aina löytyy uutta opittavaa. Hioin tekniikkaa, rakensin kestävyyttä ja opin ymmärtämään yhä paremmin omaa instrumenttiani – ääntäni. Näytös 1: Laulaminen – Pitkälle matkalleni metallisolistina mahtuu paljon työtä, sitkeyttä ja intohimoa. Kun ryhdyin aikoinaan laulamaan, minusta pursusi reilusti raakaa energiaa, mutta se oli tietenkin vasta lähtökohta. Nykyään harvoin haastatteluja myöntävä White-Gluz teki Soundin kohdalla poikkeuksen ja avasi esiripun kuuden eri aihealueen kohdalta. Aloitin tiiviin harjoittelun sukeltaen syvälle puhtaan ja ei-niin-puhtaan tulkinnan maailmaan. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT KATJA KUHL välillä. Tervehdin sitä ilolla, sillä olen pohjattoman utelias löytämään uusia kulmia tulkintaani, hengitystekniikkaani ja niin edelleen
Toisin sanoen juon paljon vettä. En kutsu sitä taikauskoksi, mutta minulla on omia rituaaleja keikkoihin liittyen. Kun sanoitan, minulla on mahdollisuus ilmaista jotain merkityksellistä. Varsinkin pitkät kiertueet ovat rajuja koettelemuksia, sillä äänen täytyy kestää viikosta ja kuukaudesta toiseen. – Kun laulajalle tulee ikää, on ensiarvoisen tärkeää huolehtia fyysisestä ja henkisestä terveydestä. Rakastin tarinoida monimutkaisesti ja kerroksellisesti. – Olen hyvin itsekriittinen kirjoittaja. – Laajemmassa katsannossa homma menee niin, että venyttelen ensin kehon rentoutuneeksi ja teen sen jälkeen erilaisia äänija hengitysharjoituksia. Jos tekstini herättävät tunteita, provosoivat tai vaikkapa inspiroivat, olen onnistunut. Se on suuri kunnia, jota en pidä itsestäänselvyytenä. Näytös 3: Esiintyminen – Lämmittelen kurinalaisesti ja keskittyneesti ennen jokaista keikkaa. Riittävä lepo ja oikea ravinto ovat tuolloin avainasemassa. Ovatpa sanoitukseni sitten henkilökohtaisia, poliittisempia tai vaikka filosofisia, haluan niiden resonoivan syvästi ja tekevän pysyvän vaikutuksen. Sillä 35. Näytös 2: Sanoittaminen – Olen kirjoittanut tekstejä muun muassa The Agonistille ja Arch Enemylle. Minulla on selkeä rutiini, jonka tarkoituksena on varmistaa, että olen fyysisesti ja henkisesti valmis antamaan kaikkeni lavalla. Vuosien vieriessä tyylini on muuttunut raaemmaksi, suoremmaksi ja tunteikkaammaksi. Haluan jokaisen rivin olevan voimakas ja rehellinen. – Kun astun lavalle, fiilis ja huuma on sanoinkuvaamaton. Nykyään kanavoin tarinoissani enemmän reaalimaailman kamppailuja, henkilökohtaisia kokemuksia ja suodattamattomia tunteita. Ajattelen niin, että jokaisen sanan pitää palvella tarkoitustaan, välittää merkityksiä ja olla täysin linjassa musiikin kanssa. Kun adrenaliini syöksyy vereen ja yhteys fanien kanssa syntyy, kaikki ympäriltäni katoaa. Nykyään tavoittelen erityisesti selkeyttä ja vaikuttavuutta. Samalla halusin antaa kuulijalle mahdollisuuden tulkita tekstejä aivan omalla tavallaan. Etsin usein inspiraatiota filosofiasta, maalauksista ja taiteesta. Eikä unohdeta nesteytystä, joka on avainasemassa keikan onnistumisen suhteen. – Varhaisina aikoina sanoitukseni olivat abstraktimpia ja runollisempia. Tykkään esimerkiksi pukeutua esiintymisvaatteisiin tietyssä järjestyksessä
hetkellä maailmassa ei ole muuta kuin keikka ja juuri se hetki. Erityisesti se, miten kohtelemme eläimiä, on suora heijastus yhteiskuntamme tilasta ja arvoista. Se tapa, jolla hyväksikäytämme eläimiä ja luontoa, ei ole vain julma, vaan täysin kestämätön. On ironista, miten kaavoihin kangistuneita monet hevidiggarit ovat. Joinakin iltoina Arch Enemy -diggarien kohtaaminen tuntuu melkeinpä räjähdykseltä. Tunnen törmääväni äänen ja energian hyökyaaltoon. Toivon mukaan tulevat sukupolvet tulevat näkemään asian oikean laidan: kärsimys on tarpeetonta ja epäinhimillistä. Jollakin toisella kerralla intensiteetti kasvaa hitaammin syventyen kappale kappaleelta. Olipa kyseessä sukupuoli, rotu, luokka tai mikä tahansa muu tekijä, eriarvoisuus ja epätasa-arvo estävät ihmiskuntaa kehittymistä. Ajatelkaa maailman suurimpia metalibändejä: ne kaikki ovat raivanneet omat polkunsa ja luoneet omat sääntönsä. Toiset puolestaan ajattelevat, että minun pitäisi mukautua tiettyihin odotuksiin ja normeihin. Omasta mielestäni onnistuin erittäin hyvin ja kykenin luomaan jotain todella voimakasta. Jos kaikilla olisi mahdollisuus oppia, kasvaa ja ilmaista itseään vapaasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Minulle metallimusiikki edustaa kapinaa. Saan monenlaista palautetta, mutta otan sen vastaan mielelläni. Käytin ajan hyväkseni ja nauhoitin muun muassa Liars & Thievesin ja Illuminate the Pathin kertosäkeet sekä Vivre Libren kokonaisuudessaan. 36. Lavafiilis ei myöskään ole koskaan ihan samanlainen, sillä aistin eri yleisöistä erilaista energiaa. Metalli edustaa myös vapautta: kaikenlaista voi tehdä ja kokeilla. Muutos tuntuu olevan heille kirosana, mikä on minusta käsittämätöntä. Haluaisin nähdä maailman, jossa eläimiä ei kohdella hyödykkeinä ja jossa me todella kunnioitamme ympäristöä. Luovuus ja tieto ovat voimakkaita muutostyökaluja. Näytös 6: Metalli – Arvaapa mitä. – Levyn tekemisestä jäi erityisellä tavalla mieleen muutaman päivän mittainen ajanjakso. He näkevät, että teen asiat omalla tavallani ja arvostavat sen aitoutta. – Toiseksi mainitsen eriarvoisuuden. Näytös 5: Aktivismi – Maailmassa on paljon epäkohtia, mutta jos voisin todella muuttaa asioita, nostaisin esiin seuraavat ongelmat… – Ensimmäisenä tulee eläinten ja planeetan hyväksikäyttö. Näytös 4: Uusi studiolevy – Arch Enemyn Blood Dynasty -albumin luominen oli intensiivinen ja täyttymyksellinen prosessi. Vivre Libre esittelee minusta uusia puolia ja olen siitä hyvin iloinen. Onpa vuorovaikutus nopeaa tai hidasta, nautin siitä valtavasti. Vivre Libren tarina on toisenlainen, sillä kappale menee E:stä ja pystyin tulkitsemaan sen puhtaasti omia vahvuuksiani hyödyntäen. Pariin edelliseen albumiin verrattuna Blood Dynasty tuntuu vieläkin keskittyneemmältä ja anteeksipyytelemättömämmältä. Kukaan ei ollut läsnä antamassa palautetta, joten luotin omiin vaistoihini ja kokeilin monia eri tulkintavaihtoehtoja. – Nostan esiin Vivre Libren. Muutos hyödyttäisi jokaista elävää olentoa. Että minun pitäisi olla sellainen ja tuollainen, koska niin on aina ollut. Siinä on kyse sääntöjen rikkomisesta, normien kyseenalaistamisesta ja itselleen uskollisuudesta. Jokainen askel on tärkeä. Kaikilla tulisi olla oikeus samoihin mahdollisuuksiin, kunnioitukseen ja vapauteen – ilman sortoa. Edelleen lukemattomat eläimet kärsivät ja me pidämme sitä ”normaalina”. – On selvää, että nämä edellä mainitut asiat saattavat tuntua idealistisilta, mutta todellinen muutos alkaa ajatuksista ja sen jälkeisestä toiminnasta. – Pyrin elämään arvojeni mukaan, pitämään puoleni ja kehittymään jatkuvasti niin taiteilijana kuin ihmisenäkin. – Kolmantena tulee koulutuksen puute. Tuntui mahtavalta, kun kykenin keskittymään täydellisesti äänen selkeyteen, tunteiden ilmaisuun ja dynamiikan hallintaan. Miksi helvetissä. Jotkut kunnioittavat syvästi valintojani, vaikkapa veganismia ja straight edge -elämäntapaa. Haluan kulkea heidän jalanjäljissään. Valmistelimme albumia Ruotsissa ja sain viettää studiossa muutaman päivän täysin yksin. Suuri osa metallimusiikista pohjautuu drop-vireeseen, ja toisinaan se rajoittaa nuottivalintojani, koska matalat sävellajit suosivat syvempiä, miehille luonnollisia äänialoja. Halusimme hioa soundiamme entisestään ja tehdä kaikesta raskaampaa, dynaamisempaa ja emotionaalisesti raaempaa
9 . 2 2 5 HELSINKI KULTTuURITALO 37. IN PARTNERSHIP WITH L a 6
”Kun mietin mennyttä viittätoista vuotta ja kaikkia sinä aikana tapahtuneita asioita, minun täytyy joskus nipistää itseäni, että voin todeta olevani hereillä. Meininki on ollut aikamoista.” 38
Varmaa on ainoastaan se, että yksikään paikalla oleva ei kohauttele olkapäitään välinpitämättömästi. Silti Ghost on edelleen lähes tuntematon underground-nimi. Myöhemmin illalla on luvassa Paradise Lostin Draconian Times -klassikkoa juhlistava erikoiskonsertti, mutta rapean pääaterian lisäksi tarjolla on maukas alkupala. Jos puhutaan heavy metalista, Black Sabbathin pioneerityö pysyy omalla tasollaan ikuisesti, mutta perässäkin tullaan hippulat vinkuen. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MIKAEL ERIKSSON / M INDUSTRIES Kun vanhat mestarit väistyvät, tilalle nousee aina uusia. enää pelota kaikkeen mahdolliseen musiikilliseen ja ulkomusiikilliseen tottuneita raskaan musiikin ystäviä. Mutta tänä iltana selviää, ettei säväyttäminen ole mahdotonta uudella vuosituhannellakaan. Vaikka Ghostin ja yhtyeen monikasvoisen johtajan Papa Emeritusin – jonka oikeaksi nimeksi paljastui vuonna 2017 Tobias Forge – lahjakkuus tuli selväksi jo alkutaipaleella, kukaan tuskin osasi tai uskalsi ennakoida, miten syvälle tulisten pätsien syövereihin Ghostin vasemman käden polku tulisi luikertelemaan. Esiintymislavalla on Black Sabbath, joka soittaa klassisen nimikkokappaleensa ensimmäisen kerran julkisesti. Mitä helvettiä täällä tapahtuu. Mahdollisuus siihen, että jokin puskista ryömivä uusi bändi pystyisi saamaan aikaan tuoppikäden liikkeen pysäyttävän vaikutuksen, tuntuu pieneltä. On huhtikuun 2011 alku, ja yleisö on täyttänyt Lontoon kaiken nähneen, nurkistaan jo melkoisen kuluneen The Forumin. ”What is this that stands before me. Yleisön reaktiot ovat moninaiset. Outouden, okkultismin, synkkyyden ja teatraalisuuden kanssa flirttaileva heavy metal on syntynyt. Doom metalin, okkultistisen hard rockin ja popmelodioiden kumpuilevassa maastossa seikkailevan ruotsalaisyhtyeen ympärille on pesiytynyt sihinää ja kuhinaa edellisenä syksynä ilmestyneen Opus Eponymous -debyyttilevyn ansiosta. Tobias Forgen luomus Ghost on nousemassa kovalla vauhdilla myöhempien aikojen raskaan musiikin legendaksi. ”Lucifer We are here For your praise Evil One” Näyttää siltä, että kun tarttuvat, vanhan vihtahousun kanssa flirttailevat biisinosaset on aseteltu osuvasti kohdilleen, vuosikymmenet eivät tunnu missään. Eturiviin tunkeutuneiden nnen kuulemattoman synkät sävelet leikkaavat savuisen painavaa ilmaa. Kun Ghostin teatraalinen 45-minuuttinen päättyy Ritualin sulosäveliin ja mustat hahmot katoavat lavalta, ainakin allekirjoittanut on sataprosenttisen vakuuttunut: lavalta poistui juuri ryhmä, jonka tulevaisuus on jumalattoman kirkas. Yksi pelästyy, toinen hämmentyy, kolmas hymyilee ja neljäs ryntää paikalta. Puheensorina lakkaa kuin seinään, ihmiset jäävät tuijottamaan hämmentyneinä ja aika tuntuu pysähtyvän. Vielä yksi projekti Hypätään neljätoista vuotta eteenpäin. Neljä vuosikymmentä ”vuosi nollan” jälkeen kauhuelokuvista inspiroituneet tekstit ja ylinousevat kvartit eivät 39. Nimittäin mystinen ja anonyymi Ghost. Figure in black which points at me Turn around quick and start to run Find out I’m the chosen one” On vuosi 1969, ja Ozzy Osbournen pahaenteiset sanat ja Tony Iommin paholaisen intervallit tunkeutuvat Birminghamin keskustassa sijaitsevan The Crown -pubin jokaiseen soppeen. diggareiden hämmentyneiltä kasvoilta voi lukea kysymyksen: Mitä helvettiä täällä tapahtuu. Kun suitsutusastiaa verkkaisesti keinutteleva Papa Emeritus nimettömine ghouleineen astelee estradille, on ilmiselvää, että Ghost on Paradise Lostia katsomaan tulleelle yleisölle aivan outo tapaus
– Yksikään bändeistä ei saavuttanut kovin mainittavaa menestystä. – Miellän itseni ehdottomasti kitaristiksi, ja kyselin bändiin esimerkiksi Candlemassissä laulanutta Messiah Marcolinia, mutta hän ei halunnut hypätä mukaan. 40. Olen osa tätä juttua, ja ”näinhän tämän pitikin mennä” -ajattelu tuntuu luontevalta. – Bändi on kasvanut päivä päivältä suuremmaksi ilman isoja notkahduksia, ja olen ollut toiminnan häränsilmässä ensimmäisestä päivästä alkaen. Forge halusi olla Ghostin kitaristi. – Olen työstänyt Ghostia noin viidentoista vuoden ajan kokopäiväisesti, eikä lepotaukoja ole juurikaan ollut. Kerrottakoon myös, että yksi niistä on sittemmin myyty Discogsissa lähes kahdellatuhannella eurolla. Siis Ghostin. – Kun mietin mennyttä viittätoista vuotta ja kaikkia sinä aikana tapahtuneita asioita, minun täytyy joskus nipistää itseäni, että voin todeta olevani hereillä. Tekemiseni on ollut päättäväistä ja määrätietoista – ainakin omasta mielestäni – ja tuloksia onkin tullut ilahduttavasti, Forge sanoo. Olen niin syvällä Ghostin uumenissa, että minun on mahdotonta katsoa touhua ulkopuolisen silmin. Volbeatillä saattaa olla tässä sanansa sanottavana, mutta monen mittarin lukemat kertovat lahjomattomasti siitä, että Ghost on suurin, kaunein ja suosituin 2000-luvulla perustettu raskas rockyhtye. Miljoonia striimejä, loppuunmyytyjä areenoita, jättifestarien pääesiintyjäslotteja, Grammy-palkintoja, Metallican kaltaisten kanssatoimijoiden suurta suitsutusta ja niin edelleen. Ennen kuin Ghost alkoi lyödä läpi, Tobias Forge ehti etsiä menestystä pyöreästi toisen viidentoista vuoden ajan. Se on helppo uskoa. – Sitten kävin tuumasta toimeen ja nauhoitin kolmen biisin demon loppuvuodesta 2009. Nettitietojen mukaan demon alkuperäinen kasettipainos koostui seitsemästä kopioista. Meininki on ollut aikamoista. Vaan kun laulajaa ei löytynyt, hänen piti ottaa haltuun sekin tontti. On kuitenkin toinenkin puoli. Levy, kiertue, levy, kiertue, ep, kiertue, elokuva ja niin edelleen. Se, että altistuin jo nuorena Necronomicon-kirjalle, Mötley Crüen Shout at the Devilille ja vaikka Kissin videoille, olivat varmasti syypäitä siihen, että päätin perustaa ”vielä yhden projektin”. Varhaisissa Ghost-kappaleissa tuntui kuitenkin olevan potentiaalia, joten päätin viedä hommaan maaliin itse, Forge muistelee. Sain pakit myös monelta muulta solistiehdokkaalta. Hän teki ja soitti muun muassa death metalia (Repugnant), poprockia (Subvision), vaihtoehtorockia (Magna Carta Cartel) ja glam metalia (Crashdïet)
Sävellysten lisäksi minulla oli jo aiemmin ollut aikomuksia bändin visuaalisuuden varalle. Tuntui sitä, että kaikki paikalla olleet halusivat nähdä meidät. 2010-luvun alkupuolella metallin alalajeja oli vähintään satoja, mutta me kykenimme löytämään pienen lokeromme kaikkien muiden välimaastosta. Oli ihan selvää, että uskonnollista kuvastoa, mystiikkaa ja tuonpuoleisia juttuja imagossaan hyödyntävä bändi ei voi kävellä lavalle farkuissa ja flanellipaidoissa. Tie alkoi aueta. Levy-yhtiön luomus. Olin myös hämmentynyt. Se oli todella tärkeää. No, enpä tiedä, Forge naurahtaa. Nyt nämä suunnitelmat alkoivat kasvaa eksponentiaalisesti. – Metallin pelastajat... Periaatteessa koko elämäni muuttui yhdessä yössä, vaikka en tietysti tiennytkään, millaisiin mittoihin Ghostin suosio myöhemmin nousisi. Tällaiset tietämättömät jutut hymähdyttivät, sillä Opus Eponymousin materiaali oli syntynyt sataprosenttisen aidosta ja puhtaasta halusta kirjoittaa juuri senkaltaisia kappaleita – ilman tietoa mahdollisesta julkaisijasta tai mistään muustakaan. Siellä oli iso määrä kommentteja ja kaikenlaista palautetta. Kun unelmasi alkoivat toteutua, miltä se tuntui. – Olin ihmeissäni ja iloinen. Jos velkoja oli, ne muuttuivat todella saataviksi! Mitä ajattelet tuolloin ja myöhemminkin annetuista lausunnoista, joiden mukaan Ghost pelastaa metallimusiikin. Siinä vaiheessa olin tehnyt musiikkia reilusti yli kymmenen vuotta ilman sen suurempia otsikoita. – Kun julkaisimme Opus Eponymousin, hehkutus oli kieltämättä kovaa. Sitten suhteellisen karu demonauha osui kuvaannolliseen kultasuoneen, ja yhtäkkiä sain mahdollisuuden toteuttaa unelmiani. – Kyseessä oli Hammer of Doom -sisäfestivaali Saksan Würzburgissa. – Bändin taustatarina oli toinen juttu. Halusin todistaa erityisesti sen, ettei Ghost ole mikään yhden levyn julkaiseva kummajainen, Forge naurahtaa. Kun avasin masiinan seuraavan kerran, sivu tuntui räjähtäneen. Siellä tajusin Ghostia ympäröivän usvan tiivistyvän kiihtyvällä tahdilla. Se oli siinä: Ghostin ei tarvinnut enää katsella taakse. Ghost teki levyn valmisteluvaiheessa varsin rohkean mutta kauaskantoisen ratkaisun ottamalla tuottajakseen menestyneiden popartistien kuten ” En todellakaan ajattele niin, että minäpä tässä roiskaisen ulos jonkun levyn, kyllä ne fanit ostavat sen ja diggaavat tälläkin kerralla.” 41. – Samana iltana, kun James hehkutti meitä Ruotsin kansallisen television haastattelussa, olimme konsertoimassa Roskildessa. Ei. Kolikolla oli taas kerran toinenkin puolensa. Oli hienoa, että jotain alkoi viimein tapahtua. James ei todellakaan ollut ainoa, joka näki ja kuuli meissä jotakin uutta ja tuoretta, vaikka bändi nojasikin moniin metallin traditioihin. – Asiat alkoivat edetä toden teolla vasta seuraavan vuoden maaliskuussa. – Olin tietenkin äärimmäisen onnellinen, että musiikkiurastani tuli totta. Toisaalta minulle tuli kiire. Minun – kultin epäpyhän johtajan – ja luotettujen aseenkantajieni ulkoasun pitää olla sellainen, että se näky pureutuu katsojien verkkokalvoille kerrasta! Hedelmällinen lähtökohta Vuonna 2015 ilmestynyt Meliora on Ghostin uran tärkeimpiä teoksia – ellei niistä tärkein. – Monet vähän totisemmat metallihahmot puistelivat rivakasti päitään ja tuhahtelivat, että tämän paskabändin ympärillä käyvä intoilu kuihtuu puolessa vuodessa. Tutkimattomia ovat rock’n’rollin mutkikkaat tiet, ja hemmetin hyvä niin! Ghost soitti ensimmäisen keikkansa pian Opus Eponymous -debyytin ilmestymisen jälkeen. – Jo seuraavana iltana soitimme Lontoon Camdenissä, ja keikkapaikan täyttänyt yleisö meni kokonaisuudessaan ihan pähkinöiksi. Että mikä juttu tämä nyt oikein on, Forge kertoo. Latasin demobiisit Ghostin MySpace-sivulle ja suljin tietokoneen. Osa yleisöstä oli itse asiassa aivan vauhkona, mutta vähintään yhtä moni tuntui tarkkailevan tilannetta kriittisesti. Monet levy-yhtiöt ilmoittivat olevansa kiinnostuneita yhteistyöstä. Totta kai jotkut epäilivät myös, mikä hemmetin levy-yhtiön luomus tämä maskibändi oikein on. Täytyy sanoa, että sen illan keikan fiilis oli aika hyvä. Ghostin ensimmäisistä keikoista ei mennyt kauankaan, kun James Hetfieldin kaltaiset legendat alkoivat ladella haastatteluissa raskasta hehkuttelua Forgen ja kätyriensä suuntaan. Vaikka jo Nick Raskulineczin (Foo Fighters, Rush, Evanescence) tuottama kakkoslevy Infestissumam otti väkeviä askelia kohti musiikillista valtavirtaa, Meliora (suomeksi ”Parempia asioita”) vei käytännössä kaiken uudelle tasolle
Ghostin edellinen albumi Impera ilmestyi vuonna 2022, ja sitä seurasi massiivinen maailmankiertue. Siinä vaiheessa, kun Ghostdiggarit saavat valmiin paketin ihmeteltäväkseen, se on läpäissyt hyvin, hyvin monta välivaihetta. Minun taas täytyy rakastaa jokaista Ghostin albumille päätyvää äänen puolikastakin. Kumppani auttaa siis havaitsemaan, mikä kappaleissa oikeasti on olennaista. Se vasta mahtavaa onkin! Seuraavaksi Forge kertoo esimerkin elokuvamaailman puolelta. – Jo siinä vaiheessa, kun biisinkirjoituskumppani astelee huoneeseen, omat aistini ikään kuin terävöityvät. Se ei ollut mikään ongelma – melkeinpä päinvastoin. Se on juuri sellainen levy, jonka alati kasvava Ghost-faniarmeija haluaa kuulla: tarttuva ja monipuolinen, mutta myös uusia tuulia puhaltava. – Sanomattakin on selvää, että tämä on yksinomaan loogista. En tiedä, kuulevatko fanit sitä, mutta omasta mielestäni olen nykyään takavuosia taitavampi säveltäjä. Olen käsittänyt, että uuden levyn ensimmäinen singlelohkaisu Satanized on nimenomaan vähän vanhempi kappale. Kun keskustelu kääntyy tunnistettavissa Ghost-tunnelmissa etenevän Skeletán äärelle, päällimmäiseksi mieleen nousee seuraava ajatus: perfektionistiksi tunnustautuvalla Forgella on tainnut olla paikoin hieman kiire. – Olen käsittänyt niin, että kun ruotsalaisohjaaja Ruben Östlund kehittelee uutta leffaa, hän kertoo ideoistaan joillekuille ja tulkitsee vastaanottajien reaktioita. – Ei koskaan. Vieläkin isompaa on kuitenkin luvassa: esimerkiksi tulevalla USA:n-kiertueella Ghost soittaa New Yorkin maineikkaassa Madison Square Gardenissa ensimmäisen mutta tuskin viimeisen kerran. – En todellakaan ajattele niin, että minäpä tässä roiskaisen ulos jonkun levyn, kyllä ne fanit ostavat sen ja diggaavat tälläkin kerralla. Se saattaisi olla todella kiinnostavaa. Puritaanien mielestä bändin varsinaisten jäsenten pitää tehdä biisinsä itse, piste. Okei, tämä näyttääkin olevan biisin ydin, johon ei kannata enää koskea.” Ja niin edelleen. Ei enää koskaan Uusi Skeletá on Ghostin kuudes studioalbumi. Tajuan taas yhden asian: ”Okei, näillä jutuilla ei taida olla mitään merkitystä kenellekään muulle.” Ja sitten joko jätän ne biisiin tai nappaan ne pois, Forge nauraa. Kun levyn valmisteleminen ylipäänsä alkaa, onko pöytäsi aluksi tyhjä. – Kun Impera oli työn alla, esittelin Satanizedin aihion tuottaja Klas Åhlundille. Kun työstän jotakin aihiota kumppanin kanssa, usein käy niin, että mieleeni tulee ihan puskista täysin uusia juttuja. Ja niin edelleen. Toki käsissäni on myös kaikenlaisia puolittaisia aihioita. On toki eri juttu, pitävätkö fanit uudesta levystä, mutta yhdestä asiasta he voivat olla varmoja: minä rakastan sitä! Onko levyjen tekeminen nykyisin helpompaa. Lopputulos on komeaa kuultavaa: He Is, From the Pinnacle to the Pit, Cirice ja niin edelleen. ”Okei, tämä juttu ei nähtävästi ole niin hyvä kuin luulin. – Opin viime vuonna yhden jutun: en tule enää koskaan työskentelemään samaan aikaan uuden studioalbumin ja puolitoistatuntisen elokuvan kimpussa! Ilmeisen tiukka aikataulu ei kuulu Skeletálta. Kun sitten esittelen jonkin kaavailemani aihion, saatan havaita jo toisen kasvojen ilmeistä ja kehon liikkeistä, mitkä osat kappaleesta toimivat ja mitkä taas eivät. – Perusajatukseni ja tavoitteeni on aina se, että valmistelen levykokonaisuuden, jollaista en ole vielä tehnyt. ”On tietenkin valtava kunnia päästä mukaan Black Sabbathin ja Ozzyn jäähyväisiin. Yhtäkkiä kuulen oman ideani selvemmin ja kirkkaammin – tajuan kokonaisuuden entistä paremmin. – Ainakin siinä mielessä, että olen oppinut matkan varrella jutun jos toisenkin. Tulevissa historiankirjoituksissa se saatetaan nähdä vipuvartena, joka onnistui sinkoamaan ruotsalaisyhtyeem niin sanotusti suurten joukkoon – lopullisesti ja pysyvästi. Koska emme löytäneet yhteisymmärrystä, jätin Satanizedin suosiolla laatikkoon. Ei, jokaisen Ghost-levyn täytyy päästä aika monen aidan yli ennen kuin ulkopuoliset pääsevät kuulemaan sen. Jäihän minulle taas kerran tieto siitä, Britney Spearsin, Katy Perryn ja Madonnan kanssa työskennelleen maanmiehensä Klas Åhlundin. Minun täytyy olla siellä parhaimmillani. Viime vuonna, rundin jälkilöylyjen aikaan, puolestaan julkaistiin kehuttu konserttileffa Rite Here Rite Now. – Joskus alkuperäisessä aihiossani on pieniä melodisia kieroutumia tai jotain muita yksityiskohtia. Kun kaksi tyyppiä miettii päänsä puhki, miten jostakin ideasta saisi vielä terävämmän, onnistumisen mahdollisuus on varmasti parempi kuin yksin. Ei sillä, ettei Ghost jo olisi iso bändi. Mikään muu ei riitä.” 42. Millaista kamaa alkaisi syntyä. Jos luotan huoneessa olevaan toiseen ihmiseen täydellisesti ja aistin, että kummankin puhtaana tarkoituksena on kirjoittaa parhaita mahdollisia Ghost-biisejä, lähtökohta on uskomattoman hedelmällinen, Forge toteaa. Haluan kirjoittaa biisejä, joita Ghostin repertoaarista ei vielä löydy. Se ei välttämättä ole ihan helppoa. – Jonakin päivänä haluan kuitenkin kokeilla, miltä tuntuu luoda levy täysin tyhjästä. Ehkä vieläkin merkittävämpää oli, että Åhlund alkoi varsinaisen tuottamisen ohella kirjoittaa kappaleita Forgen kanssa. Jokainen albumiprosessi on omanlaisensa, Forge sanoo. Kaikki turha on jäänyt pois ja jäljellä on vain tarvittavia ydinasioita. Totta kai levyn tekeminen on laajassa katsannossa jokainen kerta varsin samanlaista, mutta samalla se on aina tietynlainen hyppy tuntemattomaan. – Yksi co-writingin hienoimmista puolista liittyy uusiin ideoihin. Siitä en suostu tinkimään. Periaatteessa käytän ihan samaa metodia musiikin parissa. – Kun kemiat ja fiilikset kohtaavat, toisen säveltäjän kanssa kirjoittaminen on erittäin tehokasta ja tuotteliasta. Itse pidin raakileesta kovasti, mutta Klas ei oikein innostunut siitä. Kun ryhdyn tekemään uutta albumia, minulla on aina yksi tai kaksi suhteellisen valmista biisiä varastossa. Kun hän tekee kierroksen muutaman kerran, tarina on muuttunut paljon paremmaksi ja jouhevammaksi. Forge muistuttaa puheenaiheen päätteeksi, että langat ovat joka tapauksessa tiukasti hänen omissa kätösissään. – Yhteistyökumppanin ei tarvitse olla liekeissä kaikista ideoista, vaikka se on toki äärimmäisen suotavaa. Ehkä se selviää vielä joskus. Tobias Forgea moiset ummehtuneet säännöt eivät kiinnostaneet silloin, eivätkä ne kiinnosta nytkään. Ja se todella toimii. Myös mainitsemani yksityiskohdat ovat aiempaa tärkeämpiä, vaikka kukaan ei sitä kuulisikaan, Forge nauraa. Jos tekee tyhmän ratkaisun, siitä kannattaa toki ottaa oppia. Ensin minun täytyy myydä uudet biisit itselleni ja osin myös kanssasäveltäjille – kirjoitin tälläkin kerralla kappaleita Vincent Pontaren ja Salem Al Fakirin kanssa. Popmaailmassa kahden tai useamman biisintekijän cowriting on enemmän kuin tavallista, mutta raskaan musiikin piirissä se on paljon harvinaisempaa. Jossain vaiheessa mukaan tulevat miksaaja ja levy-yhtiön ihmiset. Millainen lopputulos olisi. Nämä mausteet saattavat merkitä minulle paljon, mutta kirjoituskumppanini ei välttämättä kiinnitä niihin mitään huomiota
– Arvaapa mitä. Mutta Tobias Forge – tai Ghost-liiderin uusin inkarnaatio Papa V Perpetua – paikalta sentään löytyy. Tämä aika ei näytä hyvältä, mutta valoa on näkyvissä. Jos myöhemmillä sukupolvilla tulee olemaan oma Black Sabbathinsa, aika monen fanin kohdalla bändin nimi on Ghost. Se ennustamattomuus oli älyttömän kiehtovaa, ja haluan kulkea samanlaisia polkuja. On se sitten klisee tai ei, mutta yritän nauttia tilanteesta tässä ja nyt. Tämän vuoksi päätin kirjoittaa hyvin toisenlaisista asioista. – Villa Parkin -konsertti tulee merkitsemään yhden aikakauden loppua, mikä on sinänsä surullista. Mikään muu ei riitä, Forge huokaa. Tai ainakin se kääntyy, kuten Napalm Death asian ilmaisi. En tietenkään halua Ghostin levyjen olevan liian samanlaisia ja ennalta arvattavia. Tällä kerralla mukana ei ole yhtään instrumentaalikappaletta. Nämä kaksi maailmamme johtajaa ovat jo vanhoja, ja tulemme näkemään heidän tarinansa lopun. Onko luvassa ikävä ja väkivaltainen loppu, se jää nähtäväksi. Pidän kuitenkin tiukasti huolen, etten viljele näitä juttuja liikaa. Sama koskee sanoituksia. Minulla on silti sananen tai kaksi sanottavana pallon tilasta. Me kaikki olemme Ozzyn ja kumppanien oppipoikia ja järisyttävän kovia faneja. Mietin hetken, että tämä voi olla lyhyiden hittibiisien ja suoratoiston kultakaudella typerä veto. 43. Esimerkiksi ensimmäisen säkeistön taustalla oleva rytmikäs kitarariffi tai tietyt rumpusovitukset ovat Ghostille tunnusomaisia. Miltä ruotsalaissilmin näyttää se, että suomalainen bändi edustaa kuningaskuntaanne Euroviisuissa. Mutta kun näin täytyy käydä, onneksi päätös on monumentaalinen. On selvää, että maailma muuttuu jatkuvasti. Laajemmassa katsannossa kaikki levyn kappaleet vaikuttavat koko palapeliin: jos mukana on tämä biisi, se sulkee pois tuon toisen. – On tietenkin valtava kunnia päästä mukaan Black Sabbathin ja Ozzyn jäähyväisiin. Se, että uudella levyllä ei ole instrumentaalia, on tietoinen ratkaisu. Se olisi resonoinut vahvasti juuri nyt, Forge naurahtaa. Jonakin päivänä voimme kirjoittaa jälleen instrumentaalin – tai jättää sen tekemättä. Kun katson taaksepäin, en ole ihan varma, olenko osannut arvostaa saavutuksiamme tarpeeksi. Yhtenä päivänä tämä kaikki on joka tapauksessa ohi. – Jos tutkii Satanizedia vähän tarkemmin, siitä löytyy joitakin tuttuja elementtejä. Siitä tulee varmasti hienoa, mutta kukapa tietää, toistuuko se enää koskaan. Tässä ja nyt Ihan kaikessa Ghost ei ole odottamaton: seuraavaksi luvassa on mittava maailmankiertue. – Olen katsonut Ruotsin viisufinaalin eli Melodifestivalenin monena vuonna, sillä se on biisinkirjoittajan näkökulmasta kiinnostava tapahtuma. Satanizedin mukanaolo tarkoitti sitä, ettei mukaan voinut tulla toista samanlaista kappaletta. Minun täytyy olla siellä parhaimmillani. Rockromantikon silmin asian voi nähdä niin, että Black Sabbathin ja Ozzy Osbournen vaikutusvaltainen valtikka siirtyy tuon illan aikana nuoremmille – myös Tobias Forgelle. Meidän täytyy joka tapauksessa hoitaa sielujamme sen päivän varalta, ettei heitä enää ole ja maailma kääntyy taas – parempaan suuntaan. Jos Imperan tekstit kertoivat imperiumien noususta ja tuhosta, Skeletán kappaleissa käsitellään isoja inhimillisiä tunteita: rakkautta, toivoa, vihaa, surua ja niin edelleen. Katsotaan. Minun ei siis tarvinnut miettiä albumin laajoja kaaria kenenkään muun kanssa. En todellakaan tahdo kurkottaa kuuhun ja miettiä Ghostia vuonna 2030, vaan haluan ottaa kiinni tästä hetkestä, Forge toteaa. – Jos katson asiaa suomalaisfanien silmin, niin Ghost saapuu Tampereelle toukokuussa. Haluamme tehdä siitä illasta mahdollisimman juhlavan! että seuraavalle levyllekin on tulossa hyvää materiaalia. Jo mainitun Madison Square Gardenin lisäksi Skeletour vierailee kymmenissä muissa jättihalleissa – myös Tampereen loppuunmyydyssä Nokia-areenassa. Kun Skeletán tuottajakysymys nousi taannoin pöydälle, päätin hoitaa homman itse. Kun kuuntelin aikoinaan heidän levyjään ensimmäistä kertaa, yllätyin suuresti kerran jos toisenkin. – Jos olisin halunnut olla kiinni tässä ajassa ja mullistuvassa maailmassa, olisin jatkanut Imperan linjoilla. Seurasin silti visiotani, eikä ratkaisu ole kaduttanut myöhemmin. – Vaikka rakastan AC/DC:tä syvästi, oma tekemiseni on enemmän Queenin tai Black Sabbathin tyylistä. Tänä vuonna en ehtinyt seurata lähetystä enkä siis valitettavasti kykene antamaan vastausta. Sen sijaan tämän osaan sanoa: minua tai Ghostia ei tulla koskaan näkemään Euroviisuissa! Kiertueaikataulujen vuoksi Ghostia ei tulla näkemään myöskään Black Sabbathin ja erityisesti Ozzy Osbournen jäähyväisissä loppuunmyydyllä Villa Park -stadionilla heinäkuun alussa. – Kun valmistelin Prequellea [2018], mukaan tuli kaksi lähes kuuden minuutin laulutonta kappaletta, Miasma ja Helvetesfönster. Syy oli selvä: tein sen levyn jo. – Imperan kakkososan tekeminen ei kuitenkaan tuntunut kiinnostavalta. Mitä pidemmälle Ghostin ura etenee, sitä enemmän tunnen kiitollisuutta. Paikalla tulevat olemaan kaikki Metallicasta Panteraan ja Slayeriin ja lukemattomiin muihin
Kuitenkin juuri hard rockin intensiteetillä ladattu klassikkoversio huokuu perusvireeltään sellaista inhoa ja vieraantuneisuutta, että se asettuu vaivatta Dingokrapulan kontekstiin. Laulun minäkertoja on juhannusbileissä vastentahtoisesti ja haluaisi niistä pois. Neumann värisyttää toki ääntään pakollisen haavanlehtisen verran mutta kuulostaa määrätietoisemmalta kuin koskaan. Kuvioon sopii, että Neumannilla on sanoittajanakin jotenkin tavallista tarkempi ote tavoittelemastaan aihepiiristä. Juhannustanssit ei nimittäin jää pintapuoliseksi tapahtumakuvaukseksi, vaan käsittelee keskikesän juhlaa suomalaisena myyttinä. Mirjan mielipidettä ei saada tietää. Kirjasodan sytyttäneessä teoksessa sekoillaan luonnon helmassa, kunnes tragedia iskee. Laulutaiteilija itse suuntasi kelttiläisiin fantasiamaisemiin ja niistä rennompaan puuhasteluun musabisneksen eri rooleissa – pois juhannustansseista. 1980-luvun nuorten sekoilu laajenee menneisyyteen – tanssilavojen koivunlehväntuoksuisen tangoromantiikan kautta Seitsemän veljeksen saunanpolttoon ja lopulta jonnekin esihistoriallisten rituaalien alueelle: ”Ja neitsyt kaadettu kuin vanhaan aikaan.” Samalla tämä kyyninen heitto palauttaa tekstin sinne banaaliin todellisuuteen, minne lie Yyterin rannalle. Oli ollut kusetusdiilejä ja bändin sisäisiä erimielisyyksiä. Neumann värisyttää toki ääntään pakollisen haavanlehtisen verran mutta kuulostaa määrätietoisemmalta kuin koskaan. Hänellä on tyttöystävä, Mirja, jota hän koettaa houkutella mukaansa. On sitäkin tärkeämpää, että tämä yhden luvun loppupiste on olemassa. Seuraavaan kesään mennessä tunnelmat Dingo-leirissä olivat muuttuneet hyvin happamiksi. Yhtyettä kierrätettiin helikoptereilla ympäri Suomen, festarilta festarille, kassapotentiaalin maksimoimiseksi. Yhtye alkoi olla hajoamisen partaalla, ja kesän päätteeksi loppu tulikin. Salama laati perustan modernin suomalaisen juhannuksen käsikirjoitukselle, joka on sittemmin varioitunut lukemattomiksi vastaaviksi tarinoiksi humalaisen nuorison kansoittamissa festariympäristöissä. Neumannin on täytynyt tuntea itsensä sirkuspelleksi, jonka läsnäolo tarjoaa vain tekosyyn muiden hauskanpidolle. Taustalla kuullaan pullojen kilinää, ja ”tango merellä soi” -c-osassa pistetään konkreettisesti tangoksi, hetkiseksi sentään vain. Tilanteen kohtalokkuutta lisää, että Mirjan veli vaikuttaa hukkuneen mereen lähdettyään uimaan – niinkin tärkeällä asialla kuin hakeakseen lisää kaljaa saaresta. Kun Dingo aikanaan palasi, kyse oli viihteestä ja nostalgiasta. Tavallaan Juhannustanssit oksentaa kuluneet kaksi hysterian vuotta niin perusteellisesti Neumannin systeemistä, että kappaleelle on mahdotonta kuvitella jatkoa. Kolmosalbumi Pyhä klaani oli tuomittu flopiksi, kun se myi ”vain” 80 000 kappaletta. JUHANNUSTANSSIT on Dingo-biisiksi poikkeuksellisen jämäkkä ja stadionrockmainen: kunnon rokkia eikä mitään syntikoita. Mieleni tekisi usein julistaa se bändin parhaaksi biisiksi. Dingo: Juhannustanssit (1986) 44. Rahaa tuli, mutta pää hajoaa vähemmästäkin. Lopulta muusikot eivät olleet oikein edes selvillä, missä milloinkin olivat. ”Mirja-kulta, mä voin kertoo sulle / tää show on yhtä helvettii / En mä haluu mitään koskisjuhlia / säkin haluut elää rennommin”, kertoja vakuuttaa. [ ] Poptähden jäähyväisoksennus JUHANNUKSENA 1985 Dingo-huuma oli yltynyt kuumimmilleen. Iso produktio, joka on otettu tosissaan. NIMESTÄ tulee tietysti mieleen Hannu Salaman klassikkoromaani vuodelta 1964. MARTTI LUTHER JA MUOVIPUSSI > > TEKSTI NIKO PELTONEN Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa. Ehkä ihmissuhdeasetelma rinnastuu poptähden hätähuutoon niille, jotka eivät kerta kaikkiaan anna hänen olla rauhassa. Hämmästyttävää kyllä, ennen sitä Neumann ja kumppanit ylsivät yhteen komeimmista saavutuksistaan. Ja kun sitä hauskanpitoa katsoo ulkopuolelta – tai lavalta, yläpuolelta – se alkaa näyttää kaikelta muulta. Kaiken lisäksi jäähyväissingleksi jäänyt Juhannustanssit poikkeaa ratkaisevasti kaikesta muusta Dingon hittikauden materiaalista. Mielenkiintoisesti Juhannustanssit on Dingoa vanhempi biisi: Neumannin MAC-yhtye demotti sen lähes samoilla lyriikoilla, mutta reggaenä (tästä huomiosta kiitän kollega Vilho Pirttijärveä). Ja sitä elämänmuotoahan dingolaiset saivat seurata 1980-luvun puolivälissä aitiopaikalta. The Cultin edellisvuotisesta Love-albumista voi aistia vaikutteita
– Levyn tekeminen alkoi pandemia-aikaan, kun ei voinut matkustaa. – Meidän keikat onkin immersiivisiä trippejä. MODERNIN AMERICANAN SUUNNANNÄYTTÄJÄ Wilco Sky Blue Sky (2007) Markus: – Wilco on ollut iso vaikuttaja. LEVY JOLTA VARASTIMME RUMPUKONESOUNDIN Sly and the Family Stone There’s a Riot Goin’ On (1971) Markus: – Meillä on sisarbändi Pratt & Moody. Luulen, että ihmisillä on kova tarve paeta ympäröivää todellisuutta tällä hetkellä. Oli paljon luppoaikaa, ja jotenkin aloimme säveltää instrumentaalimusaa Vernerin kanssa. Markus: – Levyllä on kaksi biisiä, jotka esitimme esiintyessämme ekan kerran kimpassa keväällä 2007. Levyllä on myös hyvinkin improvisoituja teoksia kuten Standing Rock. Ehkä se tietty raspi tulee sieltä. KOKO YHTYEELLE MERKITTÄVÄ ALBUMI Tom Waits Mule Variations (1999) Markus: – Tom Waitsin pitkäaikainen yhteistyökumppani, kitaristi Mark Ribbot, on soittanut myös meidän levyillä. Voisin kuvitella, että vastareaktiona kaikelle tekoälytapetille ihmisillä on tarve saada uniikkia substanssia, jota ei muualta saa. LEVY JOLLA ON OLLUT SUURI VAIKUTUS MUSIIKKIIMME Grateful Dead Europe ’72 (1972) Tuomo: – Olemme vetäneet Jack Straw -biisiä coverina, ja se on yksi meidän livesetin bravuureista. Tuomo: – Uskon, että Vernerikin on ottanut Tom Waitsistä inspiraatiota trumpettisoundiinsa. – Levy tehtiin perinteisellä meiningillä. Yritimme luoda musan kautta illuusion siitä, että ollaan jossain toisessa ympäristössä rapakon takana. T uomo Prättälän ja Markus Nordenstrengin kolmas albumi Music for Roads poikkeaa kaksikon aiemmasta tuotannosta kahdella tavalla: kyseessä on kokonaan instrumentaalinen teos ja ensimmäinen albumi, jolla heidän pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa, trumpetisti Verneri Pohjola, on mukana myös säveltäjänä. Heillä on ennakkoluulotonta genrejen sekoittamista ja juurevaa, mutta tarvittaessa laajallekin venyvää presentaatiota ja soittamista. Se löytyi aikoinaan faijan levyhyllystä, ja mulla on hyvin varhaisia muistikuvia tietyistä biiseistä. Kaikki tuntui tosi luonnolliselta, Markus kertoo. Meidän polku on täysi vastakohta tuohon trendiin, ja elän toivossa, että sille riittää kysyntää tulevaisuudessakin. Onhan tämä ahdistavaa aikaa, Markus miettii. Se ei edusta aivan Family Stonen maailmaa, mutta jokin yhteys amerikkalaiseen soulperinteeseen siinä on. Tuomo: – Meidän levyvalintoihin tuli vahingossa teema! Näissä on paljon americana-artisteja, jotka ovat tehneet yhteistyötä avantgardeja jazzihmisten kanssa. Nykyään asiat tehdään yhä enemmän niin, että koneelta tulee paljon asioita ja keikkakokemus pyritään toisintamaan. Tuomo: – Tällä albumilla on näyttävässä roolissa Maestro Rhytm King II -rumpukone, joka esiintyy myös uuden levymme Deep Deuce -biisissä. Kaikkea voi tapahtua ja tapahtuukin! Niissä on se tietty uniikkius, samatkin biisit kuulostaa aina hieman erilaisilta. ELÄMÄNI SOUNDIT > > TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA TERO AHONEN Tuomo & Markus LEVY JONKA TAKIA MEISTÄ TULI TUOMO & MARKUS The Band Music from Big Pink (1968) Tuomo: – Mulla on ollut pitkään läheinen suhde The Bandiin. 46. Kun meillä oli perusajatus, annoimme usein vuoron Vernerille, joka kirjoitti biisiin melodian. – Albumiin liittyy tietynlainen eskapismi ja kaukokaipuu. Olemme puhuneet yhteisen albumin tekemisestä siitä asti, kun hän alkoi soittaa kanssamme. Musisointimme yhdessä alkoi siitä. Se on ollut hienoa, eikä vähiten sen takia, miten hän soittaa Mule Variationsilla. LEVY JOKA MUISTUTTAA VERNERISTÄ Miles Davis In a Silent Way (1969) Tuomo: – Miles Davis on tietysti oleellinen referenssi meidän uuden instrumentaalilevyn suhteen. Se on Vernerin trumpettisoolon päälle rakentunut kappale, joka tehtiin ihan on the spot, Tuomo jatkaa. Moni biisi lähti liikkeelle Markuksen kitarariffistä, ja hahmottelimme yhdessä harmoniaa ja muuta. Se on aina tosi inhimillinen, lauluäänen kaltainen elementti. Koko bändi oli yhtä aikaa studiossa, ja iso osa matskusta purkitettiin samalla otolla. Grateful Dead on tärkeä esikuva siinä, että ne yhdistelee monenlaista kamaa tosi ennakkoluulottomasti. Markus: – Verneriä ja Milesia yhdistää se, ettei heidän trumpettinsa ole ikinä soundannut samalla tavalla trumpetilta ja soittimelta kuin lähes kaikilla muilla. Ikään kuin simuloidaan roadtrippiä. Markus: – Music for Roadsin biisi Highway One Loop on suora viittaus Grateful Deadin maailmaan
12 th –14 th JUNE TURKU 2025
Eikö turhanpäiväinen nappuloiden vääntely jo riittäisi, kun musiikin raaka-aineet ovat näin laadukkaita ilmankin. Sable, Fable on siis albumikokonaisuus sanan klassisessa merkityksessä. Laulut ovat sinällään jykevää tekoa, mutta oikein kasaan sommiteltuna ne ovat vielä paljon enemmän kuin yksittäisinä raitoina. Hänen äänessään on paitsi voimaa myös rikkinäisyyttä ja haavoittuvuutta. Megaläskillä biitillä lupaavasti alkava Walk Home menettää momentuminsa, kun jo aikaa sitten viheliäiseksi kliseeksi muodostunut pikkuoravalaulu kajahtaa kehiin. Viittaus vanhaan ei ole pöllömpi idea johdannoksi. 48. Viime vuonna ep-muodossa julkaistu Sable avaa levyn. Paikoin outoileva elektroniikka toimii ja torjuu mielikuvat retroilusta. Justinin soul syntyy sisältä, ei muodon kautta pinnalta. Justin Vernonin valistuneena diktatuurina toimiva Bon Iver kuulostaa kuuden vuoden tauon jälkeen albumimitassa jälkimmäisen prosessin läpikäyneeltä yhtyeeltä. Hiphop-tuottajien kehittämä chipmunk soul on rikastuttanut popin äänimaisemaa 1990-luvulta alkaen. Albumin tunnelma tiivistyy saumattomaksi, kun musiikin sekaan ui soulmaisia sävyjä ja sähköä. ”Missä olemme oikeasti hyviä?” on kelpo kysymys. Esipuhetta seuraavat seitsemän laulua ovat itse romaani, ja loppusoitto Au Revoir on epilogi. Bon Iverin ja Justin Vernonin nykyvisiossa vaikuttavinta on hieman yllättäen musiikista syntyvä pidempi dramaturginen kaari. Tätä on ensiluokkainen sinisilmäsoul vuosimallia 2025! Siellä täällä esiin putkahtelee aikamme poppia leimaavaa tarkkaavaisuushäiriöisyyttä eli suht mielivaltaisen oloista hälyääntelyä. Justin Vernonin sielukkuus ei ole menneiden tyylien larppaavaa toisintamista. Ilmassa on pidäteltyä kiihkoa, ja vähitellen rytminen energiataso nousee. Pitkälti akustinen ja hyvin harkiten kasvava materiaali vie ajatukset väkisin myyttisen statuksen saavuttaneen For Emma, Forever Ago -esikoisen suuntaan. Näin siitäkin huolimatta, että paketti on kasattu kahdesta erillisestä osasta. Ilmassa leijailee myös alan klassikoiden haamuja. Everything Is Peaceful Love -kappaleen hikisesti hiipivä rytmi ja sen yllä leijaileva harmoniakudos hipovat täydellisyyttä. Toisinaan modernia mallaava synteettinen ynähtely ja tuotantosilppu on ärsyttävää. Albumin alkukolmannes on varsin folk. Minimalistisena balladina LEVYARVIOT ”Justin Vernonin sielukkuus ei ole menneiden tyylien larppaavaa toisintamista.” alkava, mutta hurmokselliseksi gospeljazziksi taipuva Awards Season voisi olla kovakuntoisen Van Morrisonin käsialaa. Inventaario aiemmasta taiteellisesta elämästä voi tarkoittaa ideoiden loppumista tai ihan järkevää omien vahvuuksien punnitsemista. Pekka Laine Voiko artisti tai bändi palata johonkin aiempaan pisteeseen urallaan ilman, että ilmoille leviää menetetyn pelin käry. KU VA : GR AH AM TO LB ER T Bon Iver Sable, Fable Jagjaguwar ???. Jos ääntäsi matkitaan ja parodioidaan, olet artistina todella pitkällä. Pulputtavien syntikoiden seassa soiva falsetti on nykypopin hienoimpia ääniä. Taitekohtana toimii ihanasti kaiuttimista valuva Short Story, jossa Vernon lyö todellisen valttikorttinsa pöytään kunnolla
Rakastin, ja rakastan yhä, Jenni Vartiaisen kolmea ensimmäistä albumia. Levyltä löytyykin sävyjä kuin riikinkukon pyrstöstä. Vauhtia tiputetaan välillä, mutta se ei ole mistään pois. Levyt lumosivat sekä sävellyksillään että lauluillaan. Action rock on liitetty aina vahvasti Ruotsiin, ja uuden sukupolven herättyä länsinaapurista on pulpahdellut alan yhtyeitä kuin sieniä sateella. Lisäksi solisti Sami Mustosella on sellainen lauluääni, ettei samanlaista tule vastaan ihan heti. Ne soivat mystisen arkisesti tai arkisen mystisesti. Vartiaisen ääni on itsessään instrumentti. Anna sen kantaa, Monta elämää ja Villit vedet osoittautuvat Origon hienoimmiksi luomuksiksi. Jenni Vartiainen on lumoava laulaja. Kuulin yhtyeen kakkoslevyn Break Freen (2022) vuosi sitten ja mietin, miten tämä on voinut mennä minulta ohi. Biisit ovat entistä iskevämpiä – jos se on edes mahdollista! Niissä ei ole mitään turhaa, mutta mitään ei myöskään puutu. Kun samalta albumilta löytyy diskoa, Bruno Marsin kanssa tehty kappale ja Berliinin yöklubien hieltä tuoksuvia tanssilekoja, tuloksena on melkoinen sekasorto. Matkan loppumetreillä urut ujeltavat villisti ja pään täyttää maaginen yökerhofunk. Roketsin kohdalla tällaista vaaraa ei ole, sillä yhtye ei ole keitellyt soppaansa sillä tavallisimmalla reseptillä. Yhtälö ei toiminut, ja onkin yllättävää, että Origo jatkaa samaa ristiriitaisuutta. Kun Vega-kappaleen suloisesti soljuvat äänimaisemat tulevat iholle, voi ihmetellä olemassaolon ihanuutta. ROSKIIN KU VA : MIK A PA AN AN EN meitä rytmejä ja ilmavaa ambientia. Eritoten Musta kausi itämaisuuksineen ja koneineen on puolestaan hyvä osoitus siitä, ettei enemmän ole aina enemmän. Se että se elää ja toimii. Genren sudenkuoppa tahtoo olla se, että bändejä on välillä jopa vaikea erottaa toisistaan. Pilkuntarkkaa viilausta tärkeämmäksi nousee musiikin sykkiminen. Gagan uusimmalta löytyy muutama todella toimiva kappale, jotka jäävät elämään artistin katalogissa ja nostavat varmasti hänen nimeään takaisin kirkkaampien lamppujen alle. SOITTIMEEN ??. Rokets Bad Choices Svart ???. Levy kestää alle puoli tuntia, joten sehän on pakko pistää soimaan uudestaan ja uudestaan. Vaikka fuusio tyylinä ei innostaisi, tälle avarakatseiselle levylle kannattaa antaa mahdollisuus. Albumin kansikuvasta avautuu näkymä tielle keskellä ei-mitään. Ne oli tuotettu yhtä aikaa orgaanisesti ja modernisti. Juuri näissä kappaleissa Vartiaisen ääni tanssii tasavertaisesti sävelten ja tuotannon kanssa. Tiukempi tyylillinen fokus loisi vahvemman levykokonaisuuden, mutta se tuskin oli edes tavoitteena. Vuoristoisen americanan jälkeen kuullaan toiveikasta ethio-puhaltelua, peh????. Lady Gaga tunnetaan popkameleonttina, joka kykenee muuntautumaan moneen eri tyyliin. DIVARIIN . Samuel Järvinen Tuomo & Markus ja Verneri Pohjola Music for Roads Grand Pop ???. Kokonaisuus on kuitenkin turhan monipuolinen. Elli Muurikainen Jenni Vartiainen Origo Warner ?. Se oli kylmä albumi täynnä lämpimiä laulutulkintoja. Onkin outoa, miten usein Origon potentiaaliset sävellykset on ahdettu täyteen kolkon tuntuisia säksätyksiä, pulsseja ja paisutteluja, joiden seassa Vartiaisen ääni ei saa tarpeeksi tilaa. Mukana oli yhä Vartiaisen parhaita puolia, mutta samalla halu uudistua johti väkinäisiin tuotantoratkaisuihin. SYDÄMEEN ???. Vuonna 2017 perustettu helsinkiläisbändi Rokets näyttää, että kyllä meilläkin osataan. Akustisen kitaran näppäilyllä käynnistyvä Appalachian Landscape paisuu nopeasti viihteellisempään suuntaan ja kiipeää voitokkaasti huipulle. Siinä on oikeasti rockia JA rollia. Aki Nuopponen Lady Gaga Mayhem Interscope ??. LEVYHYLLYYN ?. Seitsemän vuotta sitten Monologi-albumilla kaikki oli toisin. Erityisesti Abracadabra-singlen kohdalla Mayhem kumartaa hieman vuoden 2013 aikaansa edellä olleen Artpop-albumin suuntaan, mutta Gaga ei selvästi halua jumittua vain yhteen tyyliin. Toukokuussa julkaistava Bad Choices jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla tiellä, joskin vielä leveämmin. Kolmikolle on toki luontaista saada soitto kulkemaan, mutta lopulta asenne soittamiseen ratkaisee. Bruno Marsin kanssa tehty herkkä balladi, singlenäkin julkaistu Die with a Smile, on toki kaunis, mutta erottuu levyltä kuin rekkamies catwalkilta. Albumi on täyttä toimintaa alusta loppuun, mutta erityisesti vaikutuin siitä, miten omaleimaiselta Rokets kuulostaa. Virpi Päivinen 49. Tuomo Prättälä, Markus Nordenstreng ja Verneri Pohjola ovat yhdistäneet voimansa Music for Road -levyllä, jonka fuusiojazzissa soi matkustamisen vapaus. Dualipamainen Zombieboy sopii varmasti jokaisen halloween-juhlan soittolistalle, synkkä Disease muistuttaa varhaisesta Gagasta ja Shadow of a Man voisi hyvin olla kadonnut Michael Jackson -numero. Elektronisesti surisevat ja pulputtavat äänet on yhdistetty osaksi soivaa jatkumoa. Hänen äänessään on voimaa, herkkyyttä ja aistillisuutta. Road tripin jännittävin hetki koittaa, kun Highway One Loop tarjoilee psykedeelisen jumittelun vastineeksi orgastista progejazzia
Mainio 22-Pistepirkko pani valitettavasti pillit pussiin viime vuonna, mutta onneksi laulaja-kitaristi PK Keränen jatkaa musiikin tekemistä. Tekee mieli krepata hiukset, panna jumppapuku päälle ja alkaa aerobikata. Elokuvallisen polveilevissa sävelmissä sähköviulu ja -kitara täydentävät toisiaan kiinnostavasti. Jos sen jäsenet ovat matkan varrella erehtyneet muuta luulemaan, heitä on joko lähtenyt tai lähetetty muihin haasteisiin, kun kulloinenkin musiikillinen tai imagollinen linja ei ole miellyttänyt. Pitkäikäisin kokoonpano ratkesi liitoksistaan viimeistään loppuvuodesta 2018. Mieleenpainuvia melodioitakin niihin mahtuu. Parhaimmillaan se silittää kuulijaansa. Karoliina Kantola Elvenking Reader of the Runes – Luna Reaper ??. Lupaavan alun jälkeen kymmenen biisin joukkoon mahtuu myös pieniä pettymyksiä. suomilegenda tainnut laulaa Ruosteenpunaisesta kuusta. Useimmat sävelet kulkevat kuitenkin korvakäytävää pitkin aivojen ”mikäs Ensiferum-biisi se tämä olikaan” -ruutuun ja sitten suorinta tietä unholaan. Upeita kappaleita itselleen ja muille tehneeltä Mariskalta ei ole tavallisesti kuultu kliseitä. Damna on pikemminkin helposti tunnistettava kuin varsinaisesti hyvä solisti, eikä apulaulajan varisraakunta tuo musiikkiin mitään. Albumilta kuuluu yksinäisyys, tai tarkemmin yksin oleminen. Tekninen ja ärhäkkä levy oli kaikin puolin antiteesi epätasaiselle ja mielikuvituksettomalle Catharsisille (2018). Machine Head on laulaja-kitaristi Robb Flynnin yhtye. Selkeänä punaisena lankana on kuitenkin luoda tilaa nimenomaan lauluille. Neljännesvuosisadan ikäinen hilipatifolkpowerin kiintotähti on julkaissut jo kaksitoista albumia. Surkoon suuret kalliot on mestarillinen avaus, joka esittelee lahjakkaan tekijän. Elämä ilman sua maalailee kuitenkin aika arvattavasti samuliputromaisia veteen liittyviä vertauskuvia, ja onpa joku muukin 50. Lohdun sanoja on albumi, joka ei hyppelehdi epämukavuusalueella. Ensimmäiset raidat Pidän sulle paikkaa ja Likimain antavat hyvän lupauksen tulevasta. Lopulta kaikkein tärkein lohtu onkin luultavasti ihan jotain muuta kuin sanoja. Mape Ollila Machine Head Unatøned Nuclear Blast ?. Hän rakentaa draaman kaaren lauluraitojen, kanteleen ja silloin tällöin myös jousisoitinten monisävyisyyttä annostellen. Henri Eerola The Moontwins Night Times Playground ???. Kardemimmeissäkin laulavan Maija Pokelan kappaleiden sovituksissa on tilaa, joten niitä on miellyttävä kuunnella. Lyriikan runomaisesta soinnista välittyy jonkilainen eksistentiaalinen pohdinta, hyvänä esimerkkinä Juna-kappale: ”Ajatukset, haaveet, toiveet kiihdyttävät pitkin linnunrataa." Pokelan kappaleissa on kiinnostavia, mukaansa imaisevia sävelkulkuja. Kannel soi vakuuttavasti, tarvittaessa jylhästi ja vaivatta. Lohdun sanoja todella lohduttaa ensi tahdeista lähtien. Levyn loppupuolen hauska yllätys on Finnhits-henkisesti diskopopmainen Joku kaunis päivä. Elvenkingin vaikutekirjo on kuin seisova pöytä. Mariskan kahdeksas albumi tarjoaa sitä, mitä häneltä voi odottaakin. Kymmenen kappaleen kokonaisuus kattaa kaunista ja viihdyttävää iskelmää rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Sanat ovat skandimytologian sekaista larppifantasialyriikkaa. Albumin lopettava nimibiisi jättää kuulijan ajatukseen, että aina sanat eivät riitä. Elvenking pyrkii yhä sekoittamaan Blind Guardianin keskimaapoweria Skycladin kelttiläiseen viuluviikariheviin, ehkä vähän Finntrolliinkin. Ehkä bändin pitäisi olla nirsompi, ettei lätty täyttyisi joka kerta samanlaisesta surf and turfista vain pienin variaatioin. Tämä ei toki tarkoita, että Reader of the Runes – Luna olisi huono kattaus – onhan lounasravintoloiden mättöpöydilläkin faninsa. Lotta Savolainen KU VA : KE RT TU MA LI NE N LEVYARVIOT Mariska 10 Kaiku ??. Jälkimmäisen rytmitys tuo mieleen laulajan aiemman Pahat Sudet -bändin, mikä ei ole lainkaan huono asia. Nakataan siis turkikset ylle, Braveheart-sotkut naamaan ja sarvikruunu päähän, niin päästään italialaisyhtyeen taajuudelle. Edellisalbumin voittava kaava, kunnianhimoiset sovitukset sekä aggression ja sentimentaalisuuden balanssi, on vaihtunut yksinkertaistettuihin kappalerakenteisiin, täysin irrallisilta kuulostaviin kertosäehoilotuksiin ja tavaramerkkihuiluäänen viljelyyn joka käänteessä. Kun nyt kuuntelee ilman Kie?tykaa valmistettua Unatønedia, tajuaa, että kun Flynn tekee kaiken yksin, ilman kannuksia omaavan bändikaverin kuratointia, jälki on poikkeuksetta aika hampaatonta. Ensin mainitusta huokuu Mariskan tuttu tyyli luoda tunnelmaa onnistuneella sanoituksella ja tunnistettavalla lauluäänellä. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu, Decapitated-kitaristi Wac?aw Kie?tykalla vahvistettu Øv Kingdøm and Crøwn oli yllättäen monien mielestä koherentein julkaisu sitten The Blackeningin (2007). Flynn on hajottanut ja hallinnut valtakuntaansa vaihtelevin lopputuloksin. Nyt yhteistyökumppanina on hanuristi Leija Lautamaja, Maija Pokela Lohdun sanoja Omakustanne ???. Olen nähnyt tämän leffan aiemminkin
TI 24.09.2024
Se ei tietenkään tarkoita hälläväliä-asennetta musiikkia kohtaan, vaan huolettomuutta vastaanotosta. Levy ei pitäydy puhtaassa livesoinnissa, vaan päällekkäisäänityksiä on käytetty hyvällä maulla. Toni Keränen Laurenne/Louhimo Falling Through Stars Frontiers ??. Välillä duetoidaan isolla innolla, ja hetken päästä maltetaan hieman herkistyäkin. Siitä ei pääse mihinkään, että Laurenne ja Louhimo ovat helvetinmoisia rocklaulajia ja -tulkitsijoita, joiden äänet soivat komeasti yhteen. Funkin, jazzin, progen ja hardcoren sävyistä muodostuva kudelma tuntuu sekavalta, mutta se on mietitty huolella. Place Like Home -kappaleessa lauletaan ajan ja paikan hämärtymisen aiheuttamista olotiloista: ”Oh God yes, my eyes are like Luis Bunuel movie." Välillä sanoja lausutaan itseironisesti näennäisen järjettömyyden vallassa. The Moontwinsin debyyttilevyn kappaleista paistaa välinpitämättömyys. Albumi soi sujuvasti läpi kestonsa, mikä tosin tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että mukaan olisi kaivattu vielä vähän enemmän puristusta. En tiedä, onko mahdollista, että ne absoluuttisesti parhaat biisi-ideat säästellään emobändeille, mutta Laurenne/Louhimolevynkin kohdalla on vaikeaa erottaa yhdentoista kelpo kappaleen joukosta yhtään täysin puristunutta timanttia. Netta Laurenne ja Noora Louhimo matkustavat toisella yhteislevyllään raskaan rockin maailmoissa kaukaa menneisyydestä, Rainbow’n ja Judas Priestin ajoista, vielä kauemmaksi tulevaisuuteen, ennen kuulemattomiin metalliaikoihin. Näin on käynyt useiden Frontiersin kautta julkaistujen huippulaulajien yhteislevyjen tapauksessa. Aki Nuopponen Loins Afterglow If Society ???. Tällaisenaan tarjolla on hieman ylituotettu perusmetallilevy. Tiukka soitanto dynamiikanvaihteluineen lähentelee Radiopuhelinten matemaattisen tarkkaa toteutusta. Tämä tuntuu olevan musiikkia itselle ja lähipiirille. Mainio Carpetbagger tuo huudollaan niin hurjia euforisia aistimuksia, että voi kuvitella olevansa Jesus Lizardin ja Pixiesin mielipuolisella yhteiskeikalla. Virpi Päivinen LEVYARVIOT jonka kanssa syntyy ilahduttavan omaperäistä materiaalia. Kokonaisuudesta erottuu myös bändin omaleimainen noiserockin ja punkin liitto. Levyn lopussa tunnelma rauhoitetaan hetkeksi, kunnes basso pomppii holtittomasti ja kajahtaa: "All right, let's go!" Huh huh, mikä sykkivä surrealistinen mölyrakkauspakkaus. Lyriikat tukevat soivia pyörteitä, ja niissä on lukuisia monimerkityksellisiä viitteitä. lempi hehkuu punaisena. Onkin mielenkiintoista päästä todistamaan, miten sähkökitara–jalkarumpu–haitari-pohjainen musiikki toteutetaan lavaolosuhteissa. Vielä tiukempia riffejä, vielä tarttuvampia melodioita, vielä mieleenpainuvampia kertosäkeitä ja rahtusen enemmän rohkeutta. Esimerkiksi No Sunshine Song on ihanan höpsöä villasukkapunkkia, joka vangitsee unettoman yön maagisuuden. Tosin se piiri voi kasvaa näillä näytöillä hyvinkin suureksi! Night Times on myös rakkauden musiikkia. Minimalistisista lähtökohdista syntyvässä mutta suuriin tunnelmiin kasvavassa biisikymmenikössä on vahvaa intohimoa, tarttuvuutta ja ilottelun henkeä. Kohdistuu se rakkaus sitten itse taiteeseen tai mihin ikinä, 52. Falling Through Starsilla kumpikin saa tilaa revitellä äänensä rouheimmilla ääripäillä. Loins-yhtyeen debyytin alussa kuullaan post-punk-jumitusta ja naukuvia kitarasooloja. Kaikkien ihanien mielleyhtymien lisäksi albumilta löytyy Captain Beefheart -laina. Pian soundit vääristyvät ja rytmit käyvät yhä nykivämmiksi
Kannuttaja Chris Barkensjö vetelee ylipäätään sulavasti ja tyylillä. Luulenpa, että jopa uskollisimpia faneja alkaa kyllästyttää. Love on lisää sitä samaa, samaa ja samaa. Mutta siinä missä monet mainituista ryhmistä työstävät laihaa kopsua, Lik vetelee onnistumisesta toiseen. Sen sijaan Lik osaa hyödyntää genren traditiota makoisin tuloksin. Nyt joukon todellakin toivoisi lähtevän takaisin seikkailujen maailmaan. Yhtye kuulostaa tismalleen itseltään, mutta riittävän tuoreella taval54. Ainakin itselleni niin sanotut irkkuvaikutteet ovat folk metalissa yleensä pelkkää myrkkyä, mutta Hevisaurus muokkaa niistäkin mestariteoksen. Hevisauruksesta voivat katsoa mallia monet niin sanotut vakavasti otettavat heavy metal -bänditkin. Kun näytellyt supersankarielokuvat ovat tuottaneet viime vuosina lähinnä karvaita pettymyksiä, animaatioiden puolella genre kukoistaa. Yhtyeen vuonna 1995 ilmestyneen debyytin nimi oli Back in the World of Adventures. Varhaisten levyjen riipivämmät ilmaisulliset kulmat on hiottu pois, ja yhtyeen peruskauraa ovat vahva melodisuus, ensiluokkainen tuotanto ja sopivasti jännittävät sovitukset – toki ”satanististen” sanoitusten ohella. Skeletá on kauttaaltaan melodisen heavy rockin juhlaa. Deceased puolestaan muistuttelee Entombedin kahdesta ensimmäisestä levystä – jopa rumputyöskentelyssä on kuulevinaan nickeanderssonmaista toteutustapaa. Pattajahai osoittelee viihdyttävästi Ghostin suuntaan. Roine Stoltin johtama ruotsalaisen progen hyväntuulisin ryhmä teki vuosien 1995–2009 välillä hämmentävän vahvan joukon omalaatuisia albumeita. Kymmenisen vuotta vääntänyt tukholmalaiskopla on jännä tapaus. Love on The Flower Kingsin seitsemästoista albumi, ja se kuulostaa samalta kuin useat edeltäjänsä: nuhruiselta tilkkutäkiltä bändin parhaista ajoista. Kalloween ei ole tyyliltään nimensä mukainen, mutta siitä huolimatta erittäin hyvä hevitamppaus. Bändin katu-uskottavuus on kuitenkin toissijaista, jos materiaali on laadukasta, ja sitä se Skeletálla eittämättä on. Samaan tyyliin voimametalli on ollut pääosiltaan jo pitkään ilotonta jyystämistä, mutta Hevisauruksen aikaansaannokset vain paranevat paranemistaan. Hevin on tarkoitus olla innostavaa, voimaannuttavaa ja ihan rehellisesti hauskaa. Tämä yhtye ei ole uudistamassa ruotsalaista kuolometallia tai edes venyttämässä sen rajoja. Aki Nuopponen Mary Ann Hawkins Helsinki Surf City Svart ??. Joka puolella on sävelkulkuja tai jopa yksittäisiä soundeja, jotka luovat suoria mielleyhtymiä bändin aiempiin levyihin. Ennen kuin levy on puolivälissä, on pakko tarkistaa, onko kyseessä kokoelma. Tami Hintikka The Flower Kings Love Insideout ?. Aivan yhtyeen kärkilevyn Melioran (2015) tasolle Skeletá ei yllä, mutta vahvan aloituksen, oivan johtobiisin ja majesteettisen päätöksen myötä päästään aika lähelle. Ei ole. Se on perinteenjatkaja, jonka ansiosta voimme nauttia vielä 2020-luvullakin tutun kuuloisesta mutta tuoreesta länsinaapurimme kuolometallista. Monien muiden bändien synkistellessä Flower Kings soitti seikkailullista neoprogea, jossa melankoliasta päädyttiin aina auringonpaisteeseen. Koskinen Lik Necro Metal Blade ???. Lik ei ratsasta kultakauden suurten ruotsalaiskuolettajien maineella vaan on aidosti taidokas death metal -remmi. Maailmankiertueella-uutukainen ei anna tason laskea. Hevisauruksen musiikki vertautuu hyviin Disney-animaatioihin: se toimii myös aikuisille. Love-albumilta erottuu pari valonpilkahdusta, pitkät kappaleet The Elder ja Considerations, mutta kokonaisuutena 72-minuuttinen autopilottiprogelevy saa haukottelemaan. Tämä on putkeen jo seitsemäs albumi, jolla Flower Kings tekee hiilipaperikopiota omasta soundistaan. Kuvaava esimerkki löytyy Irkkusaurusarmeija-kappaleesta. Kimmo K. Kokonaisuutena vähän piippuun jäänyttä edellislevyä Imperaa (2022) vaivanneita hassutteluja ja tsemppirokkailua on onneksi suitsittu. Esimerkiksi raivoisan rivakat, korvaan tarraavilla melodioilla maustetut War Praise ja The Stockholm Massacre edustavat melko tyylipuhdasta Dismemberlinjan tappoa. Se kyntää samaa tsiljoona kertaa käännettyä peltoa kuin kaikki Dismemberin ja Entombedin valtaisaa perintöä hyödyntävät bändit. ”Taas rokataan, koko ilta soitetaan / kun on massut aivan pallona, niin sitä jaksaa hulluna moshata.” Näin! Toni Keränen LEVYARVIOT KU VA : FR AN Z SC HE PE RS Ghost Skeletá Universal ???. Siihenhän me rakastuimme varhaisten vuosien ensikokemuksissa. Puolivälin tienoilla on pari hieman tyhjänpäiväisempää raitaa, mutta nekin tarjoavat hyvää peruslaatua. Papa V Perpetua -roolissa tällä haavaa operoiva Tobias Forge on tehnyt Ghostista areenatasoisen koko kansan suosikkiyhtyeen. Vertausta voi jatkaa pidemmällekin. la. Ghostia on ylenkatsottu ”skenessä” jo pitkään juuri suosioon johtaneiden ilmaisullisten myönnytysten vuoksi. Nyökkäys Giant Robotin muinaishitin suuntaan auttaa asettamaan helsinkiläisbändin Hevisaurus Maailmankiertueella Sony ???
Siinä missä vaikkapa Bon Jovi on kadottanut vuosien myötä surullisella tavalla voimansa ja taikuutensa, Gotthard iskee yhä tiskiin Thunder & Lightningin ja Liverpoolin kaltaisia vakuuttavia biisejä. Haastavammatkin melodiat olisivat sujuneet. . . Maailmalla riittää suosiota, mutta Suomessa yhtyettä ei taideta tuntea kovin hyvin. Vuonna 2022 perustetun kreikkalaisbändin Nightsteelin pääjehu, basisti Bill Sam, on valjastanut Priestin, Queensÿchen ja Riotin raiteita rynnivien ralliensa ääniksi genren komeettoja kuten Crimson Gloryn Travis Willsin, Tailgunnerin Craig Cairnsin ja Mentalistin Rob Lundgrenin. Stereo Crushille lainattu Drive My Car on ehdottomasti energisimpiä kuulemiani The Beatles -versiointeja. Helsinki Surf City on kirjoissani pätevää viihdettä musiikkiniiloille. . Todellisuudesta kasvatetaan fantasiamaailma, surffaaminen on metaforista toimintaa siinä missä rokkaaminenkin. Toni Keränen Nightsteel Nightsteel Cosmic Fire ??. Vaikea keksiä pahaa sanottavaa, mutta ei se oikein kosketakaan. Helsinki Surf City on muodon puolesta jäännöksettömän onnistunutta musiikkia, jossa uskalletaan puhtaasta pastissista vähän muuallekin. Stereo Crush on 1990-luvun alussa perustetun yhtyeen 14. Omien herkkupalojen lisäksi taittuvat lainat. Sveitsin lahja hard rockille jatkaa väsymätöntä taivallustaan. . . Toki näiden tyyppien kitarat ja saksofoni soivat sen verran imuisina, komppi hakkaa niin vetävänä ja kaikua on käytetty sikäli tarpeeksi, että sen paratiisirannan voi kuvitella tänne läppärin äärellekin. . . ?. . . . Cairns vetää rallinsa kuin kurko, mutta falsuihme Willsin laululinjoissa on liikaa tasapaksuja kohtia, joita äijän hitaasti syttyvä julistus vielä korostaa. . Stepalla tuntuu olevan vähän kiire räpätä Beatlesin viisaat sanat -biisin kiivaan tempon päälle, kun taas Maria Stereon laulama Rock’n’roll sydän toimii kovanaaman herkkyydessään parhaiten bändin perusmeiningin kanssa. Niitä levyllä on jopa neljä, jokaisessa oma persoonallinen vierailijansa. . . kakkoslevyn paikalleen musiikin suurella kartalla. Jenkkipoweria basistilta syntyy vaivatta, mutta laulumelodioissa pykii. Perään tuleva Lifekin on enemmän muodollisesti pätevä kuin aidosti sykähdyttävä voimaballadi. Niko Peltola Gotthard Stereo Crush Reigning Phoenix ??. . Esimerkiksi Boom Boom nostaa kierroksia bridgeen asti mutta sortuu liian yksinkertaiseen kertosäkeeseen. . Coverit ovat yleensä turhaa levyntäytettä, mutta Gotthard on aina kunnostautunut paikkaansa puolustavien lainabiisien tekijänä. . Pari biisiä kitaroi ylistetty bosnialainen Igor Paspalj – ja se todellakin kuuluu, vaikkei projektin omakaan kitaristi Jasmin M. Muun muassa laulettujen biisien pariin. Arvio on julkaistu Soundin numerossa 1/1981.. . Argentiinan vuokraukko Mau Elias taas on sitä, mitä hevilaulajien Te?. Gotthardin melodista hard rockia ei ole koskaan voinut sanoa erityisen persoonalliseksi, mutta hyvin tarttuvaa se on. . . . . Mestariteokseksi Stereo Crush ei kuitenkaan kasva. studiolevy. . . ole huono. . . . . . . Marko Haaviston Yöjuna ja Minja Kosken Ison cityn valot ovat puolestaan päteviä rokki-iskelmämukaelmia, kuin mittatilaustöitä Aki Kaurismäen seuraavaan leffaan
Levyn äänimaailmakin on luotu taitavasti. Erilaisten americana-tunnelmien kanssa flirttaillaan, ja soundi kiertää kevyesti myös shoegazen suuntaan. Albumin meriitit löytyvät tarttuvista popmelodioista, jotka ovat parhaimmillaan miellyttäviä, joskin toisinaan hivenen liian lastenlaulumaisia. Caliban on selvästi oppinut vuosien varrella riffeistä asian jos toisenkin. Maailmassa on monia valloittavia musiikkigenrejä, mutta jos niistä olisi pakko valita yksi, meikämasan viisari pysähtyisi melukkaan kitararockin kohdalle. Onneksi bonussektorillakin tapahtuu, ja käsissä on kaikilta kanteiltaan hiton hyvä esikoislevy. Mape Ollila Suzanne Vega Flying with Angels Cooking Vinyl ??. Punainen kirja saattelee kuulijansa loppua enteileviin tunnelmiin, mutta varsinaista siiville nousua tai katarsista ei tunnu tulevan. Always Bites Back on paraatiesimerkki siitä, miten pitkälle yksinkertaisen laadukkaalla biisimateriaalilla päästään. Jos Calibanin asiat ovat päällisin puolin enemmän kuin hyvällä mallilla, itse biisit eivät ole sovitustensa tasoa. Albumin puolivälin Love Thief ja järisyttävän koskettava Last Train from Mariupol nousevat levyn yksittäisiksi helmiksi. On sääli, että sama ydin ei tunnu taltioituvan studiossa. Kertosäkeissä taas kuullaan puhtaasti laulettuja isoja melodioita. Laulut ovat puhtaita ja heleitä, mutta niissä on sopivasti voimaa kantamaan tekstiä ja melodiaa. Vaikka albumin nimi ja nimikkoraita pohdituttavat edustamalla albumin heikointa antia, kokonaisuus on 56. Samuel Järvinen Caliban Back from Hell Century Media ?. Matti Riekki syvä, turvallinen ja parhaimmillaan elämää uhkuva. Lisäksi se osaa polkaista äänensärkijöitään oikeissa paikoissa. Kyseessä on Suzanne Vegan kymmenes studioalbumi, ja välimatkaa edelliseen on lähes kymmenen vuotta. Äänimaisemat näyttävät tulevan paremmin esille juuri isoista kaiuttimista ja bändin yhteiskemiasta. Pelko liikkuu uudella albumillaan maailmanlopun maisemissa. Lisämausteita on tarjolla tyylikkään säästellen käytetyissä elektronisissa elementeissä, jotka muistuttavat The Paradigm Shiftin aikaisesta Kornista. Kotimaisista tekijöistä Penniless (People of Bulgaria) käy pariin kertaan mielessä – jollain toisella todennäköisesti ei. Lotta Savolainen Pelko Punainen kirja Omakustanne ?. Säkeistöt ovat lajille tyypillisesti täynnä raskaasti junttaavia riffejä ja murinaa. Ehkä odottaisi, että Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa kommentoiva kappale veisi albumin tematiikkaa syvemmälle, mutta lopulta albumin päättää artistin muistoja pohdiskeleva Galway. Verrokkeja on oikeastaan aika hankala keksiä. Olen todistanut Pelon livenä muutamaan otteeseen, ja meininki on ollut erittäin energistä ja villiä. Säveltäjän kannattaisi ehkä fokusoitua hitaampiin biiseihin, sillä niissä hänen mainiot melodiansa pääsevät oikeuksiinsa. Musiikillisesti kappaleet tuovat mieleen post-punkiin hurahtaneen PMMP:n. Kertsit muistuttavat liiaksi toisiaan, ja joka biisissä käytetty lujaa–hiljaa–lujaa-kaava käy turhan arvattavaksi ja mielikuvituksettomaksi. Ehkä siksi – kuten myös Paspaljin virtuositeetin vuoksi – Lundgrenin laulama slovari on levyn paras veto. Soitto on todella napakkaa ja iskevää. Levyllä lupaillaan olevan sinfonisia äänimaisemia ja katarttisia äänivyöryjä, mutta allekirjoittaneen on niitä vaikea löytää. Lopulta voimme puhua yksinkertaisesti kitaroilla, bassolla, rummuilla ja laululla esitetystä rockmusiikista, joka luikertelee vaivatta niin mieleen kuin ruumiiseen, muttei helpolla niistä pois. Hieman pirstaleinen kokonaisuus on pitkän julkaisutauon vuoksi ymmärrettävä, mutta itseäni se etäännyttää eikä sido kappaleita tarpeeksi yhteen. Nuutti Heiskala LEVYARVIOT KU VA : MI IK KA NI EM EL Ä musta eli Youtubesta viidelläkybällä per biisi saa: kireä ja karismaton, mutta ajaa asiansa. Kotimaisella alan tulokkaalla The Snakellä ei ole tätä ongelmaa. Ihan ok, mutta Nightsteel hakee kirjavan laulajakaartinsa takia vielä muotoaan. Selkeitä intensiteetinvaihdoksia ei juuri löydy, oli syynä sitten tuotantotai sävellyspuoli. Flying with Angelsistä jää vapaa fiilis. Kappaleita on myös välillä hieman vaikeaa erottaa toisistaan. Kappalemateriaali on suhteellisen kevyttä, mutta tarkoin valituista kohdista löytyy rockpurskahduksia, jotka tuovat sopivaa rosoa muutoin erittäin ilmavaan kokonaisuuteen. The Snake Always Bites Back Svart ???. Till Death Do Us Part alkaa vähän trap-tyyppisellä soundilla, joka muuntuu biisin kulkiessa enemmän King 810 -tyyliseksi nu-metaliksi. Kaikki muu onkin sitten plussaa. Parhaimmillaan Vegan laulut ovat kuin pieniä kirkkaita elokuvia. Säröpedaalia valloittavampaa rockinsoittolaitetta ei ole, mutta silläkään ei tee hevon helvettiä, elleivät soitettavat kappaleet ole hyviä. Soundit ovat erittäin raskaat, mutta jokainen instrumentti erottuu selkeästi. Saksan metalcoreveteraanit ovat jauhaneet ysäriltä asti, ja tutulla reseptillä mennään Back from Hellilläkin. Biisit seilaavat rockin, popin ja countryvaikutteiden välimaastossa luoden viehättävän, bändisoittoa korostavan paketin. Kaikkinensa Flying with Angels ei kuitenkaan ole samantekevä
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 99€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI
Kaikki Einissä on minusta ihanaa. Sitten pyyhitään kyyneleet, biitti voimistuu, minimekko suoristetaan ja ollaan valmiina hehkumaan. Hänen äänensä tekee jokaisesta Gloryn nyanssista, perspektiivistä ja roolista itsenäisen taideteoksen. Ehdottomille black metal -puristeille Adam ”Nergal” Darskin johtaman ryhmän valtavirtasuosio ja tätä nykyä vahvasti death metaliin kallellaan oleva tyyli sliipattuine soundeineen on kenties liikaa. Kaiken lisäksi Ànv kestää lähes tunnin. Parhaimmillaan varsinkin viulu soi niin herkästi ja tarvittaessa intensiteetillä, että itse asiassa Eluveitien ilmaisuun kaipaisi suurempaakin perinnesoittimien roolia. Taustalla loistavat sinivalkoisen nostalginen melodiantaju ja lämpö, joka on silkkaa ajattomuutta. Jasonin kanssa vietettyyn yöhön palaavassa Capeziossa Hadreasin ote on jälleen kivulias mutta reflektoivampi. Musiikkikin on toisen sävyistä. Eini on kaikkien iskelmäperinteiden mukaisesti nimenomaan tulkitsija. ”Tehkää tilaa säärilleni.” Tätä(kin) on naiseuden voima! Toni Keränen Behemoth The Shit Ov God Nuclear Blast ??. Edellisten levyjen synteettisien aaltojen tilalla polveilee bändivetoinen taidefolk, jonka rajoja ja mahdollisuuksia Hadreas tutkailee muiden antamille syötteille omistautuen. Nyt yhtyeellä on tapana tukottaa kappaleensa Glanzmannin ärjyllä ja Fabienne Ernin puhtaalla laululla sekä raskailla melodeath-riffeillä, joiden seassa akustiset elementit yrittävät pärjätä parhaansa mukaan. Muut tekevät kappaleet, mutta tämä nainen ottaa ne omikseen – tällä haavaa turboahdettuna versiona Kaija Koosta. LEVYARVIOT Eini Mun vuosi Sony ??. Opvs Contra Natvramiin (2023) verrattuna tykittelyssä ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Chrigel Glanzmannin johtamassa bändissä on rampannut väkeä kuin hollituvassa, ja nytkin on esitellä uusi viulun ja kampiliiran taitaja Lea-Sophie Fischer. Edellisestä onkin jo kuusi vuotta. Vähempikin synteettinen ote olisi itse asiassa riittänyt, mutta hyväksyn silti tuottaja Jonas Olssonin ratkaisut. Kommunikatiivinen soitto on ensisijaisesti pohjataso, jonka varassa astraalimaiset laulumelodiat, räikeät kitarapiikit ja kimaltelevat tekstuurit vuorottelevat upeasti. Puolan pahat pojat ovat vauhdissa jälleen. Nyt se saa jatkoa. Tunnusomaista eeppisyyttä ei toki ole unohdettu, mutta pääpaino tuntuu olevan moshpitin pyörittämisessä ja suoraviivaisemmassa iskevyydessä. Kanssamuusikoiden loistaessakin levyn päähenkilö on Hardeas itse. Mun vuosi on täsmällisesti tuotettu Eini-paketti, joka pyrkii hyödyntämään kaiken sen nosteen, jota etenkin artistin Vain elämää -vierailu on viime aikoina tuottanut. Biiseissä on melodisuutta ja koukkuja kaiken vimmaisen rytyyttämisenkin keskellä. 34-vuotiaan orkesterin soitto on tiukkaa ja energistä. Alkuun on paljastettava tietty totuus: minä haluan ylistää Einiä. Laulujen maailmassa Hadreas kertoo pidättävänsä hengitystään. Vähänkään kasuaalimmalle tai avarakatseisemmalle äärimetallin ystävälle lyödään kuitenkin jälleen kerran käteen häijy ja omalla kieroutuneella tavallaan viihdyttävä paketti. Hengähdystaukoja on, muttei tähän nähden tarpeeksi. Rytmi on vahvaa, sanoituksissa on itsevarmuutta huokuvaa sanomaa ja laulua on käsitelty varsin voimakkaasti. Nyt ei ole selvästikään jätetty mitään sattuman varaan, vaan napit ovat häpeilemättömän kaakossa. Hieman ulkopuolelta tarkasteleva kriitikko toivoisi isojen visioiden Perfume Genius Glory Matador ???. Aiemmin kuvatun asetelman ääreltä avautuu reitti yhä hienosyisempiin, joskin brutaaleihin tuntemuksiin. Ruuveja on kiristelty sieltä täältä ja kohkaaminen on kauttaaltaan intensiivisempää. Klassikkona pidetyn Slanian (2008) jälkeen Eluveitie-fanit ovat saaneet taittaa peistä kunkin levyn asemasta tuotannossa. Vaikka epävarmuuden, haavoittuvuuden ja ristiriitaisten identiteettien tematiikka on tuttua, huomiot, miljööt ja henkilöt nousevat esille ainutkertaisina; aina yhtä vahvapiirteisinä ja erilaisille tulkintamahdollisuuksille avoimina. Jens Bogrenin tuotanto pitää huolen, että soundit ovat jylhässä massiivisuudessaankin erottelevat ja selkeät. Kuulijalle hän avaa kuitenkin koko elämänsä. Livetilanteet lienevät olleet mielessä jo sävellysja sovitusvaiheessa. Oletettavasti myös Ànv tulee olemaan yksille kunniakasta jatkoa diskografiaan, toisille pettymys, kolmansille jopa paluu ruotuun. Sveitsin folk metal -suuruus julkaisee yhdeksännen albuminsa. Olennainen osa levystä on kuitenkin tehty tuotantopöydän äärellä. Hannu Linkola KU VA : CO DY CR IT CH EL OE 58. Vuonna 2021 julkaistu Jason saattaa olla Perfume Geniusin eli Michael Hadreasin hienoin kappale. Jumalanpilkkaa ja saatanallista menoa on tarjolla nyt jo kolmannentoista pitkäsoiton merkeissä. Vesa Siltanen Eluveitie Ànv Nuclear Blast ?. Haluaisin olla mukana niillä etkoilla, joilla lauletaan Tyttöjen kesken -balladin herkkiä sanoja
Hornet Disaster välttelee genrerajoja ja pakenee ahtaita lokeroita. Vetovastuusta maestro ei luovu silloinkaan, kun saa taustalleen täysimittaisen bändisovituksen (Uuteen satamaan). Levyn loputtua siitä ei jää minkäänlaista muistijälkeä. Todestriebin soundi ja soitto on ihan hyvää tasoa ja Corona Tenebra tuntuu ammattimaisesti viimeistellyltä, mutta sävellyksellisesti bändi ei todellakaan loista. Ainoastaan siitä huomaa ajan kuluvan. Hannu Linkola Todestrieb Corona Tenebra Avantgarde . Sellainen se on: iso ja jytisevä. Tupaan hiipii hämärä. Thunderball ei ehkä mullista Melvinsin ulosantia, mutta se on tuplarumpuineen, elektrohöysteineen ja ihanasti jylisevine säröriffeineen erinomainen äänimaisema Osbornen riemukkaan kajahtaneelle paasaukselle. Ruotsalainen yhden henkilön yhtye äänitteli Come In -debyyttiään (2019) Iphonella. Lähinnä taustamusiikiksi sopivaa. Levyn fyysisen julkaisun ostajille on tarjolla myös bändin satanismia, teologiaa ja filosofiaa käsittelevien biisien englanninkieliset käännökset. Levyn viidestä raidasta neljä on varsinaisia biisejä, ja ne ovat oivallisia. Music Manissä hän laulaa ”take a look at me now” kuin Phil Collins konsanaan, ja Twin Sized Beds kantaa kaikuja Arctic Monkeysista. Black metalin toivoisi olevan jollain tavoin äärimmäistä, mutta Todestriebin päämäärätön blackgaze-maalailu on kohteliasta ja salonkikelpoista easy listeningiä. Rouhea ääni, syvät soundit ja laulajan karisma ilmenevät kaiutintenkin välityksellä. Ripped Apart by Hands tarjoilee herkkää korvamatoa. Hän tapailee raukeaa kuviota, jonka päälle sanat putoilevat painollaan. Angel on huolettoman ja päättymättömän festarikesän ajoralli, Green Tea Seaweed Seed puolestaan rauhaisaa ja yöllistä hiippailua, joka kääntyy rosoisesti rokkaavaksi poljennoksi. Kun kyseessä on black metal -levy, merkki on vielä huonompi. bändiltä tarkempaa fokusta. Aloitus King of Rome on iskevä kolmiminuuttinen tumppaus, kun taas muut kappaleet kiertelevät kymmenen minuutin tietämillä omalakisesti mutta ihmeen kiehtovasti. Yhdeksäntoista biisiä, tunti ja vartti. Hän on vain astunut tarinoiden virtaan ja huuhtonut sieltä kymmenen sievää hippua. Melvins on yli 40 vuotta toimineeksi yhtyeeksi hämmästyttävän viriili, mutta se onkin pitänyt itsensä vireänä tekemällä monenmoisia kokeiluja. Kahdentoista kaihoisan kappaleen levy täyttää kuitenkin melankoliakiintiön hetkeksi. Vaikka musiikki kuulostaa helpolta, toteutuksessa ei ole merkkiäkään keskeneräisyydestä. J. Karoliina Kantola Weatherday Hornet Disaster Topshelf ???. Massiiviseen töminä-, mölinäja dronetuskatalogiinsa ahkerasti lisämassaa tehtaileva vaihtoehtolegenda puksuttaa taas ominaisimmalla otteellaan. Joskus tällaiset albumit mieltyvät välitöiksi tai saumakohdiksi. On huono merkki, kun alle 30-minuuttinen albumi alkaa pitkästyttää jo kauan ennen puoltaväliään. Krakovalaisyhtyeen kaikuefekteillä täytetty, bläkkistulkintaa ja puhdasta laulua yhdistelevä äänimaailma muistuttaa paljon Alcestista. Kappaleisiin tuovat monipuolisuutta paikoin pitkät pianotai kosketinosuudet, toisinaan bassorumputahti ja joskus pelkkä kitarasäestys. Lofi-sateenvarjon alla tapahtuu paljon, ja levyn monipuolisuus aukeaa ajan kanssa. Yhdestä äänestä juontuu seuraava, ajatus johtaa toiseen. Vuonna 2023 startannutta Todestriebiä ei erota massasta juuri muu kuin puolankieliset sanoitukset. Niko Peltola J. Paljonhan tuo on, mutta kokonaisuudessa ei ole yhtään kappaletta liikaa. Natalie Price vahvistaa kokonaisuutta kappaleessa A Bigger World. Teksasilaisen Ramirezin äänessä ja kappaleissa kuuluu country, mutta on niissä paljon muutakin. Lisäkerrokset ovat harkittuja, rivit mitoissaan ja kaikki nuotit rutiinilla silattuja. Koskinen David Ramirez All the Not So Gentle Reminders Blue Corn ???. David Ramirezilla on vuosikymmenten kokemus lauluntekijänä ja esiintyjänä. Nyt kokeilu ja perinne kohtaavat oivalla tavalla. Sen jälkeen voi kuunnella vaikkapa niitä lauluja saunomisesta. Blackgaze-bändejä on alkanut ilmaantua kuin sieniä sateella. Nyt kolmatta kertaa Melvins 1983 -tittelillä julkaiseva kopla – Buzz Osborne ja alkuperäisrumpali Mike Dillard parin vierailevan elektro-operoijan kera – toimii tällaisenakin, semminkin kun Osborne lähti tekemään levystä ”bombastista”. Tuokiokuvat soljuvat lännenjukkamaisesti ruovitusta Hurriganessaagasta (Takapenkillä vanhan Cadin) kukkakärpäsen tarkkailuun (Mary Ann) ja lapsuuden järviretkiin (Kyyveen kipparit). Laulajien äänet soivat erinomaisesti yhteen haikeassa tarinassa, jossa laulaja satuttaa henkisesti toista ja samalla itseään. Karjalaisen kohdalla kyse ei ole kummastakaan. Nuutti Heiskala Melvins Thunderball Ipecac ???. Mielikuva mökin nurkassa haaveilevasta muusikosta pitää kuitenkin pintansa. Jotain jylhien alppimaisemien kaltaista selväpiirteisyyttä, jos mennään kliseisiin. Iskevyyttä on mojovasti, mikä ei ole ilmaisultaan usein hyvinkin hämmentäväksi kallistuvan yhtyeen tapauksessa varsinainen itsestäänselvyys. Hitaasti muistot, assosiaatiot ja perinteet taipuvat suomalaiseksi muotoiluksi. Näin tämän voi nähdä. Karjalainen istuu keinutuolissa kitara sylissään. Paikoin mausteeksi on lisätty kauhuelokuvien soundtrackeistä muistuttavia atonaalisia jousia. Kimmo K. Laulujen alkuperä välittyy kautta levyn sekä sieluna että johtoajatuksena. All the Not So Gentle Remindersin voi kuvitella soivan niin olohuoneessa, tunnelmallisessa musiikkibaarissa kuin automatkalla. Tällä kertaa nauhoituksiin on käytetty ihan oikeaakin mikkiä, mutta lopputulos on silti kaukana sliipatusta ja puunatusta nykysoundista – onneksi. Karjalainen Suomalaista muotoiluu Warner ??. Suomalaista muotoiluu on vähäeleisen akustinen levy, jolla Karjalainen luo tunnelmat pääsääntöisesti yksin, kerrontakykyynsä luottaen. Teemoina ovat mitkäs muutkaan kuin elämän ilot ja sydänsurut, mutta tätä lauluääntä ja näitä soittimia kuuntelisi vaikka aiheena olisi saunominen. Musiikki vaeltaa suju59
Koskettavimmin se välittyy kahteen osaan jaetussa Amerikansuomalainen rukous -teoksessa. Tunnelma on pääosin synkkä ja surullinen. Suurimman kontrastin tuo kuitenkin basisti-laulaja Will Benoitin puhdas, suorastaan heleä ulosanti ja tulkinta. Aki Nuopponen ja herkkyys yhdistyvät lyijynraskaisiin särökitaravalleihin. Kuuntelemalla biisikolmikon Come Undone, Just to Lose It All ja Million Miles Away saa hyvän käsityksen siitä, miten moneen suuntaan Balance Breach hyökkäilee – ja hallitsee kaiken mitä tekee. Mikäli molemmat puolet maistuvat, kannattaa ehdottomasti tehdä orkesterin kanssa lähempää tuttavuutta. Peruskonsepti on yhä sama: puoliakustisessa tulkinnassa yhdistellään amerikkalaista kansanmusiikkia suomalaiseen, ja Perttu Hemmingin lyriikat kertovat amerikansuomalaisten siirtolaisten elämästä eri historiallisissa vaiheissa. Näinkin raskaan musiikin ja herkän laulun yhdistelmä on melko freesiä. Siinä eteerinen kuulaus LEVYARVIOT KU VA : VI N VA LE NT IN O. Ulkopuolisten musiikkia. Tahtilajeilla ja erikoisilla rytmityksillä ei kuitenkaan ihmeemmin kikkailla. Kaikki kuulostaa Balance Breachiltä. Toisaalta sen viehätys myös laskee melko nopeasti, varsinkin kun Benoitin skaala osoittautuu pidemmän päälle melko yksipuoliseksi. Sama koskee oikeastaan koko bändiä ja yhdestä puusta veistettyä kolmatta pitkäsoittoaan. Bändin tyyliä onkin kutsuttu osuvasti doom popiksi. Elektroninen ja akustinen lyövät kättä, hauras tunnelmointi liukuu sormet verillä surinakitaroituun meteliin. Aina kun Balance Breach heittäytyy melodiseksi, tarjolla ei ole väkinäistä juustoa vaan tunnelman rakentelua yllättävilläkin tavoilla. Vastapainoksi mukana on paljon ilmavaa ja melodista kitaramaalailua. Se on suurkaupungin sivukujilla kuljeskelua. Modernit riffit kohtaavat metallin juuret, ja Aleksi Paasosen antaumuksellisissa huudoissa on rytmitys enemmän kuin kunnossa. Hornet Disaster on kaikkea tuota ja paljon muuta. Näkemyksellistä kotikutoisuutta, nerokasta vaihtoehtoisuutta. Vaikka mukana on myös rytmikkäästi keinuvia kappaleita, kuten vasti ysäri-indiestä emoon, noise popista shoegazeen. Weatherdayn toinen levy on kuin Sofia Coppolan elokuvan soundtrack. Tämän rakennelman vahvuudet eivät jää perustuksiin. Balance Breach Save Our Souls Out of Line ???. Jokaisessa kappaleessa tapahtuu jotain jännittävää. Jos olet miettinyt, ettei metallissa tapahdu enää mitään uutta, tai huokaillut, miten varsinkin ”se metalcore” kuulostaa aina samalta, anna Balance Breachin osoittaa luulosi vääriksi. Soundi on massiivinen ja kulkee rankimmillaan jonnekin djentin suuntaan. Amerikkalaisen SOMin musiikki on mielenkiintoinen sekoitus shoegazeä ja doomahtavaa raskautta. Ensimmäisellä kierroksella Save Our Souls nappaa tiukan otteen perusasioilla. Tami Hintikka SOM Let the Light In Pelagic ??. Kuuntelukertojen kasvaessa Balance Breachin irrotteluista löytyy paljon mielikuvitusta. SOM on onnistunut kaivamaan poteronsa niin keskelle raskaan ja kevyen rajaviivaa, että yhdelle se voi olla liian kepeää, toiselle taas turhan heviä. Aija Puurtisen johtama Brooklynin Satu julkaisee kolmannen levynsä. Riehakkaat sävellykset ovat täynnä energiaa, mutta sen muoto vaihtelee täysin kappaleittain. Vesa Siltanen Aija Puurtinen & Brooklynin Satu Julmat jäähyväiset Kennosto ??. Bändi ei pelkää käyttää elektronisen musiikin ja ambientin tai vaikka suoremman rockin aineksia vahvistamaan tunnelmia
Albumin nimikkokappaleen voimaannuttavat sanat kertovat, mitä ystävä kaipaa sydänsurun keskellä: kuivaa hänen kyyneleensä, muistuta hänen timanttisuudestaan ja vahvista, että se poika on narsistinen idiootti. Hieman haikeampi on Spaceship. Joey Jordisonin ja Dopen Tripp Eisenin kanssa perustettu superbändi päivitti Poolen aiemman Drag Queens from Planet 13 -yhtyeen grungemman lofi-soundin sliipatun metalliseksi. Lakonisen tyylikkäässä kappaleessa ei surkutella vaan ennemminkin nauretaan kaoottiselle nykydeittielämälle. The Prize on duon ensimmäinen kokopitkä, mutta levyn tuottaja ei ole selvästikään ensimmäistä kertaa näissä hommissa. SOITTIMEEN ??. Poprock-duo Prima Queen on piristävä esimerkki brittien ja jenkkien hyvästä yhteistyöstä. Uusi levy sijoittuu Wednesday 13 -julkaisujen kärkijoukkoon. Murderdollsin jälkeen Poole alkoi julkaista soololevyjä Wednesday 13 -nimellä. Murderdolls jopa äänitti uudelleen joitakin Poolen vanhoja Drag Queens -biisejä. Sunnuntaikuuntelijalle teema näyttäytyy lähinnä tavallista huomattavampana teatraalisuutena. Niin upea laulaja kuin Erik Grönwall H.E.A.Tin keulilla olikin, bändin alkuperäisen solistin, vuonna 2020 palanneen Kenny Leckremon, hevimpi rintaääni ja sielukkaampi laulutapa tuovat soundiin enemmän lämpöä ja syvyyttä. Yhä komeasti laulava 64-vuotias on ollut alusta asti yhtyeen pääjehu, ja hänen nimikirjaimistaan nuo turhan ikävästi kaikuvat ässätkin tulevat. SYDÄMEEN ???. ????. Muutaman tyhjänpäiväisemmän rallattelun vuoksi kyseessä ei ole ihan täysosuma, mutta silti ehkä Poolen paras levy tähän mennessä. Ajatus toistuu myös toteutuspuolella, sillä kokoonpanossa soittavat Puurtisen aviomies Esa Kuloniemi (kitara) ja poika Mooses Kuloniemi (rummut). DIVARIIN . Sen historia on värikäs ja entisten jäsenten lista huolestuttavan pitkä, mutta solisti Steve Sylvester jaksaa porskuttaa. Toni Keränen Wednesday 13 Mid Death Crisis Napalm ???. Levy pitää tiukasti otteessaan, eikä kiinnostus herpaannu lainkaan, vaikka teos kellottaa lähemmäs 50 minuuttia. The Evil Painter muistuttaa tietyllä tavalla jopa iskelmästä. Muutama muu laulu olisi ehkä sittenkin kaivannut pidemmälle vietyä tuotantoa. Laulajakitaristien soundit soivat yhteen loistavasti, ja heleät äänet tuovat mainion kontrastin toisinaan voimakkaisiin melodioihin. Toukokuussa ilmestyvä yhdestoista Death SS -albumi jatkaa italobändille ominaisten teemojen kuten okkultismin, kauhun ja mystiikan parissa. Jos palataan alkuperäiseen oletukseeni, pientä ironiaa kokemukseen tuo se, että levyn riisutuin ja akustisin kappale Miten kaunista onkaan on sen paras sävellys. Oregonin buutsit ja Soita sähköurkuja baby, niidenkin pohjavireenä on tietty melankolisuus. Poole on kehittynyt säveltäjänä jatkuvasti, ja When the Devil Commandsin ja Blood Stormin kaltaiset biisit ovat parempia kuin mikään Murderdollsin kanssa äänitetty. Kaikesta tummanpuhuvuudesta huolimatta levyllä soi siis myös lohdullisuus. Ruotsin melodisen rockin hihaässä kuulostaa taas siltä miltä pitääkin. Simppelin oloiset tekstit muuttuvat laulun myötä eläväisen kerronnallisiksi kappaleiksi. Kulttihevibändi Death SS juontaa juurensa 1970-luvun lopusta. Albumi soi vaivatta, vaikkei sen taustoihin perehtyisi syvemmin, mutta mikä tahansa hevilevy tämä ei ole. Popisti bluesahtava uutuusalbumi osoitti luulot vääriksi. Sävellyksellisesti Murderdollsin musiikki muistutti Drag Queensin modernia versiota Misfitsin ja Ramonesin melodisesta punkista. Kaitarannan tapa säveltää luomusti ei olekaan kaukana siitä, mitä Heikki Silvennoinen tai Erja Lyytinen ovat tehneet eri vuosikymmenillä. Karoliina Kantola Death SS The Entity Lucifer Rising ???. Vaikutteet tulevat ajalta, jolloin bluesia soitettiin bändivetoisesti ja soitto lähti sormista eikä studiokikkailusta. Siinäkään ei kuitenkaan maalailla runollisia vertauskuvia, vaan kerrataan yksityiskohtaisen tarkasti niitä henkisiä ja fyysisiä tunteita, joita toinen voi itsessä herättää. Kokonaisuus on eheä, terävä ja hyvällä tavalla hämmentävä. Wednesday 13 eli Joseph Michael Poole nousi suurempaan tietoisuuteen Slipknot-sivuprojekti Murderdollsin Beyond the Valley of the Murderdolls -levyllä vuonna 2002. Kahdentoista biisin kirjoon mahtuu niin perinneheavyä, poppihenkistä kertosäettä, goottirockin kanssa flirttailua kuin monenkirjavaa synapimputusta. Olen kokenut muutaman Nina Kaitarannan akustisen keikan ja kuvitellut hänen levyjensäkin sisältävän akkarimeininkiä. LEVYHYLLYYN ?. Samalla asenteella jatkaa Oats (Ain’t Gonna Beg). Elli Muurikainen Nina Kaitaranta Ullakolla Omakustanne ??. Puurtisen äärimmäisen kauniisti soivan lauluäänen johdattelemiin kappaleisiin syntyy voimakas elokuvallinen ja unenomainen sävy. Kun kuuntelette, tiedätte mitä tarkoitan. Kaitaranta tekstittää novellimaisia tarinoita tai arkisia tuokiokuvia. Ullakolla on erikoisella tavalla raikas tuulahdus. Isommille levy-yhtiöille siirtymisen myötä Murderdollsajoista jäi mukaan metallisempi soundi ja ammattimaisempi ote, joita kuullaan Mid Death Crisisillakin. Bristolista lähtöisin oleva Louise Macphail ja Chicagossa syntynyt Kristin McFadden tapasivat lauluntekokurssilla Lontoossa, ja uuden bändikaverin lisäksi kumpikin tuntuu saaneen mukaansa kurssin parhaan annin: taidon tehdä tarttuvia indiepopkappaleita. Erikoisella siksi, että tuuli puhaltaa menneisyydestä. Biisien kontrasteja olisi tosin voinut laajentaa revittelemällä enemmän lauluissa tai fiilistelemällä kitaralla runsaammin. ROSKIIN. Nuutti Heiskala Prima Queen The Prize Submarine Cat ???. Aki Nuopponen H.E.A.T Welcome to the Future Ear ????. Myös Aamu Tammelassa, Kieltäydyn juhlista ja Muutos osuvat jo nyt maaliin. Levylle on ympätty laaja-alainen konsepti, jonka keskiössä on yhtyettä aina suuresti inspiroinut Aleister Crowley. Lyriikoissa käydään läpi romanttisia, keveitä, platonisia ja vähän surullisiakin ihmissuhteita. Vaikka kappaleissa lauletaan siirtolaisuuteen liittyvästä juurettomuudesta ja kodittomuudesta, rikkaasti orkestroidussa musiikista välittyy yhteisöllisyys ja perinne
Säkkäreiden jännitettä kasvatetaan maltilla, kunnes pankki räjäytetään taas yhdellä tyrmäävällä kertsillä. Kyseinen Close oli ennen kaikkea lupaava, jostain suuresta kuiskinut levytys, ja nyt on mukava havaita, että kuiskaukset alkavat muuttua perin vahvaksi omaksi ääneksi. Bodies jatkaa edeltäjänsä tiukasta konseptista kohti vapaamuotoisempaa pakettia, mutta biisinkirjoituksesta ja tuotantopuolesta ei ole tingitty. The Spinin avaava Void Meridian on likipitäen jälkipunkkia. Energisen riffipohjaiset säkeistöt soivat tiukassa synkassa rumpujen ja basson kanssa luoden dynaamisen draivin. Siksi olikin ilo kuulla, miten vuoden 2022 albumi Heroine sekoitti pakkaa ja esitteli bändin tuotannossa aivan uudenlaisen lähestymistavan. Maanbändi Wet Legin Breeders-meno on hauskempaa. Samuel Järvinen Hotwax Hot Shock Marathon Artists ?. Jokohan seuraavalla kerralla saa iskeä täyttä tähtiriviä arvion päälle. Ysärin vaihtoehtoisen kitararockin suuntaan on jo ehditty kurkkia viime vuosina riittämiin, joten albumilla ei ole siinä(kään) mielessä mitään uutta. Vaikkapa Strange to Be Here ja Lights On ovat hyviä ja tarttuvia biisejä, jotka luovat toivoa omaleimaisemmasta tulevaisuudesta. Closelta mieleen jäivät jatsailuun heittäytyminen ja itämaiset sävelkulut, mutta nyt tyylipaletti laajenee entisestään – samalla kun levymitta napakoituu. Se ei sorru genren tämänhetkisiin kliseisiin, vaan keskittyy luomaan samaan aikaan tanssittavia, tarttuvia ja tunnelmallisia kappaleita tehtävässä onnistuen. Messa luetaan tuomiokategorian yhtyeeksi, mutta genrensä traditionaalisinta laitaa se ei edusta. Lienee mahdollista, että kyse on vain kaltaiseni naavan lukulasien takana syntyvästä mielikuvasta, mutta ankeimmillaan brittitrio Hotwaxin debyytistä tulee mieleen halpavaateliikkeen valikoimissa roikkuva Nirvana-paita. Parhaimmillaan Tallulah SimSavagen, Lola Samin ja Alfie Sayersin tuottamat sävelet ovat oikein mainioita. Welcome to the Future voi olla niistä jopa tähän asti paras. Jatkossa kuulemme lisää kasarivaikutteita, elektronisia sävyjä, silkkaa balladismia, blueshenkeä ja toki sitä yhtyeen pohjagenreäkin, mutta sotkuksi touhu ei missään vaiheessa sekoitu. Matti Riekki LEVYARVIOT KU VA : ME SS A 62. Ja aivan samoin kuin pukineen tapauksessa, on hieman hankala päättää, mitä mieltä asiasta olisi. Kumpikin muutos on hyvästä. Leckremon taiturimainen laulu ja Dave Dalonen ketterät kitarasoolot edustavat perinteistä hard rock -henkeä. Matti Riekki Synisti Jona Teen takiaismelodioita tulviva biisikattaus on genren huippua, oli kyseessä sitten superenerginen Disaster, kaihoisa Call My Name tai lähes fyysistä mielihyvää tuottavasti sykkeen kanssa synkkaava Children of the Storm. Nyt kokonaisuus on vähän kuin purkkapallo, jonka pelkää koko ajan poksahtavan naamalle. Messa The Spin Metal Blade ???. Mukana on tuttuun tapaan Deftonesvaikutteita, mutta ne on tasoiteltu kevyemmiksi kuin edellislevyllä. Messan valtteihin kuuluvat paitsi tujakka tyylitaju ja hyvä kappaleenkirjoitustaito – vaikkapa Revealin blastilla ryyditetty ironmaniaaninen riffi on puhdasta neroutta! – myös bändin solisti Sara Bianchin. Australialainen Thornhill aloitti hieman liian geneerisenä modernina metalcorebändinä, mutta sen potentiaali laulunkirjoituspuolella oli alusta asti selvää. Kappaleet kuten Only Ever You ja Crush groovaavat energisesti 2000-luvun nu-metalin tyyliin, ja singlenäkin julkaistut Silver Swarm ja Obsession esittelevät levyn tarttuvinta antia. Totesin hänestä joskus, ettei hän ole rockmaailman omaperäisimpiä ääniä mutta sopii juuri tähän bändiin täydellisesti – lausuntoa ei ole mitään syytä korjata, päinvastoin sen voisi alleviivata. Kyse on siitä, että muotokieli ajaa tietyllä tapaa sisällön edelle, mutta kun ei se muotokaan sitten oikein. Kasarisynatapetti ja taustalaulut tuovat mukaan stadionrockin täyteläisyyttä. H.E.A.T muistuttaa uransa edetessä aina vain enemmän vielä kuuluisampaa Upplands Väsbyn hard rock -pioneeria Europea – tosin korkeaoktaanisemmilla ja tasaisemmilla albumeilla. Kappalemateriaali tuntuu spontaanimmalta mutta silti tyylitellymmältä. Vaikkapa jonkun Wednesdayn tasolle nuorilla hastingsläisillä ei ole mitään asiaa. Levy on ehtinyt napsia jopa viiden tähden arvioita, mutta itse en löydä moisille mitään perustetta. Perusookoota Hot Shockia kuuntelee aivan mielellään, mutta etenkin kevyt-Hole-vaikutelma kaihertaa. Mape Ollila Thornhill Bodies UNFD ???. Italialainen Messa julkaisi kolmannen levynsä kotimaisen Svartin kautta vuonna 2022. The Spin on erittäin hyvä levy, mutta tuskin vielä Messan huippukohta. Tongues ja Nerv tarttuvat Deftonesin raskaampaan puoleen, mikä on tervetullut lisäys Thornhillin väripalettiin. Bodies on moderni metallialbumi, joka on todella helppo panna soimaan
Elektronisella pulputuksella yllättävästi alkava kappale soljui hienosti yhteen ECM-soittimen kosmisen näytönsäästäjävisun kanssa ja imeydyin suoraan musiikin syvyyksiin. Silti hänen vaikutuksensa koko genreen on kiistaton. Kunkin musiikkityylin kaanon on verrattain ohut ja nostaa framille tietyt yleisesti tunnustetut ikonit. Se tapahtui Münchenissä, Phillipsin musiikkia paljon julkaisseen ECM:n näyttelyssä vuonna 2012. Kuten ensikosketukseni Phillipsin musiikkiin osoitti, hän oli uuden etsijä, suunnannäyttäjä ja edelläkävijä. Mainituilla levyillään Barre Phillips oli keskeisesti tuomassa esiin kontrabasson ilmaisullista laajuutta jazzin saralla. Minulle Barre Phillips edustaa hyvää syytä muistaa kuunnella enemmän ja laajemmin. Loppupään albumeista suosituksen ansaitsee myös vuonna 2022 julkaistu Face à Face, duolevy unkarilaisen György Kurtág Jr:n kanssa. Itse näyttely – jonka yhteydessä muuten julkaistiin erinomainen kirja ECM – A Cultural Archaelogy, jota suosittelen kaikille aihepiiristä kiinnostuneille – oli loistava, mutta erityisvaikutuksen teki yksi tietty teos, jota en ollut kuullut aiemmin. Yhtäkkiä korviini rävähti Barre Phillipsin vuoden 1976 Mountainscapes-albumin viides raita. Barre Phillips syntyi San Franciscossa 27.10.1934 ja kuoli Las Crucesissa New Mexicon osavaltiossa 28.12.2024. Phillipsin mässy bassosoundi kerrostui päälle ja biisi alkoi rakentua todella jännään suuntaan. Onneksi on myös runsaasti barrephillipsejä – väkevää musiikkia läpi vuosikymmenten tekeviä artisteja, joiden taide on aina valmista löydettäväksi. UUTUUKSIA JAZZIN MAAILMASTA ”Barre Phillips edustaa hyvää syytä muistaa kuunnella enemmän ja laajemmin.” 64. Myöhemmin John Surmanin sopraanofoni lisäsi kuorrutteita, ja tajusin, että tässä on teos, jota tulen kuuntelemaan aina. Vuodesta 1972 alkaen hän eli uransa kiivaimman luomiskauden Ranskassa levyttäen erityisesti keskeisille eurooppalaisille freejazz-levymerkeille, kuten ECM:lle, Futuralle ja FMP:lle. Pian sen jälkeen ilmestynyt yhteisalbumi Dave Hollandin kanssa, Music from Two Basses, on puolestaan ensimmäinen kahden basistin duolevy. Toki hän soitti runsaasti myös ”tavanomaisempaa” jazzia, jos niin voi edes kirjoittaa, kun soittokumppaneina on Jimmy Giuffren, Eric Dolphyn ja Ornette Colemanin kaltaisia mestareita. Pieni palanen vapaata, tulevaisuuteen suuntautunutta elektroakustista täydellisyyttä. Barre Phillips, edelläkävijä M uistan ilmielävästi hetken, jolloin basisti-säveltäjä Barre Phillipsin musiikki pesiytyi sisimpääni. Barre Phillipsin musiikki on ainakin minulle yleensä jollain lailla ”maalauksellista”. JAZZ KIINNOSTAA > > TEKSTI MATTI NIVES KUVA SUN CHUNG / ECM RECORDS Toomas Keski-Säntti Unearth FRESH SOUND Vijay Iyer & Wadada Leo Smith: Defiant Life ECM Sophie Agnel: Song RELATIVE PITCH JAZZ KIINNOSTAA -OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14. Vuoden 1968 levytys Journal Violone on tiettävästi kaikkien aikojen ensimmäinen soolobassolevy. Journal Violonen aikalaiskuulija tuskin enää ajatteli, että jazzbasso vain ”kävelee” siellä jossain taustalla. Jos haluaa jäljittää hienon artistin urakehitystä paljaimmillaan, voi kuunnella peräkkäin Journal Violonen ja vuonna 2017 nauhoitetun ECM-albumin End to Endin, jota artisti kutsui pitkän soolobassouransa päätepisteeksi ja viimeiseksi Journal Violone -sarjan teokseksi. Phillips soittaa dynaamisesti useilla eri tekniikoilla, ja levy tuntuu kokonaisuutena hieman samalta kuin Mark Rothkon maalaukset: siihen syventyminen antaa aina lisää, kunnes muodot alkavat leijua toistensa päällä ja sisällä – ja itse asiassa kokija itsekin saattaa sulautua prosessissa mukaan teokseen. Merkittäviä ja omaperäisiä uusia avauksia, joiden resonanssi tuntuu yhä. Paikalla oli digisoittimia, joista saattoi kuunnella näyttelyn soundtrackiksi koottuja soittolistoja – ajatus, joka oli erittäin tuore ennen soittolistailun yleistymistä suoratoiston myötä. Oikeastaan näitä kaikkia esille nostettuja teoksia yhdistää jonkinlainen genrettömyys ja luontainen oman tien kulkeminen. Face à Face sisältää enemmänkin nykyklassista tai elektronista musaa kuin jazzia, ja silti Barre Phillips kuuluu keskeisenä hahmona tälle palstalle. Hän on legenda, josta moni jazzfanikaan ei ole juuri kuullut
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi SEURAA:
Fanitus, tuo ihana asia! J ulkaisimme bändini The Snaken Always Bites Back -debyyttialbumin käärmeen vuonna monen sattuman kautta. V annoutuneena euroviisufanina olin innoissani, kun sain tietää vuoden 2024 viisuissa toiseksi sijoittuneen Baby Lasagnan esiintyvän Helsingissä. Voisi sanoa, että fanitin molempia. Se nähdään hysteeristen pikkutyttöjen intona komeita poikia kohtaan. Sitten sain levätä ja olla ylpeä. Myöhemmin saattaa ymmärtää, että sillä oli tärkeä tarkoitus. Käärmeen vuosi oli meitä varten. Mutta myös bändit, joita fanitin teininä: My Chemical Romance, Twenty One Pilots ja Fall Out Boy. Baby Lasagnan keikalla hyppiminen, tanssiminen ja kirkuminen oli tärkeä muistutus: välillä on ihanaa laittaa aivot narikkaan, ravistaa kaikki jäykkyys pois ja antautua musiikille, kuluvalle hetkelle, kaikille tunteille. Albumilla on kahdeksan kappaletta, joiden kautta saan palata menneisiin vuosiin kuin lukisin vanhaa päiväkirjaa. Fanitusta katsotaan nenänvartta pitkin. Levyjulkaisua oli suunniteltu jo pitkään, mutta en voisi olla iloisempi, että kyseessä on juuri tämä vuosi. Minulle sattui tapahtumaan niin, että tapasin upeita ihmisiä, joiden kanssa rupesin tekemään musiikkia. Ja kyllä, One Direction. Onnittelut! ETSI GENEN KIELI! Genen kielen löytäneiden kesken arvotaan pari kappaletta kotimaisen Roketsin 16.5. Keikkalippu tuli ostettua heti. Minulla on tapana uskoa merkkeihin tai siihen, että asiat tapahtuvat syystä. Sitä kuinka ne johtavat johonkin ja vievät mennessään. Bändit kuten Bad Religion, Dead Kennedys, The Hives ja Ramones. Poikabändejä fanitetaan. Jolly Jumpers -cd:n voittivat Suvi Pouttu ja Mikko Nurmi. Sitten julkaisimme albumin käärmeen vuonna. Viimeiset seitsemän vuotta olen tarkastellut musiikkia ammattimaisemmin, kriittisestä näkökulmasta. VIIMEINEN SANA > > Soundin tekijä ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. Kohtaat tuttusi kadulla tai kaupassa. Kunnioitan ajatusta antaa sille jollekin periksi. Ja kirkumaan. ilmestyvää Bad Choices -vinyyliä. En meinannut saada unta ilmestymisviikolla ja nukuin ensimmäistä kertaa hyvin vasta albumin julkaisupäivänä. Fanitus on sitä, että ostaa kaikki artistin levyt ja osaa kaikki biisit ulkoa. Fanitus on keikoilla kirkumista. Lyhyen elämäni aikana lukuisat bändit ovat olleet minulle merkityksellisiä, muovanneet musiikkimakuani ja tehneet minusta tietyllä tavalla sen henkilön, joka nyt olen. Mietit tiettyä ihmistä, ja hetki myöhemmin häneltä kilahtaa viesti puhelimeesi. Elina Rahikainen The Snake Isla Mäkinen Soundi Viime lehdessä kieli oli piilotettu sivulle 12. Koko lattia oli loputon meri kirkuvia, hyppiviä ja tanssivia naisia. Samalla kun musiikista kirjoittaminen on tuonut elämääni uusia mahtavia bändejä, se on myös etäännyttänyt minua fanikulttuurista. Sinun tehtäväsi on etsiä se. Seuraava keikkani oli Black Sabbath 15-vuotiaana. Molemmat yhtyeet ovat merkittävä osa nuoruuttani. Milloin viimeksi olet kuullut keski-ikäisen parrakkaan miehen huudahtavan innoissaan ”siis mä rakastan Ozzya niiiiiiiin paljon!”. Arkisia mutta kuitenkin isoja asioita. Tähän voi varmasti moni muusikko samastua. Keikalla kirkuminen ja fanitus ei tee sinusta vakavasti otettavaa. Lyriikat kertovat tavalla tai toisella elämästäni, sen sattumista. Fanitus mielletään nuorten naisten ja tyttöjen jutuksi. Levy oli ollut valmiina pitkään ja odotti innoissaan uusia kuulijoitaan. Sattumat tuovat ihmisiä yhteen. Englanniksi näkee usein termin ”fangirl”. Odotan erilaisia sattumia, jotka kutkuttavat ja opettavat. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli 66. Se tuntuu monella tapaa oikealta. Vaikka pysyttelin aluksi sivummalla, tunnelma veti minut lopulta mukaansa hyppimään ja tanssimaan. Arvaatteko, kummasta on kyse. Sattumaltahan ihmisetkin kohtaavat ja tapaavat. Silloin ei pompittu, itketty eikä varsinkaan kiljuttu. Parhaiden kaverieni kanssa pompimme, itkimme ja kiljuimme kurkkumme kipeiksi. Keikkapäivänä Kulttuuritalolle saapuessani permanto ja erityisesti lavan edusta oli pakattu täyteen nuoria naisia. Mutta yleensä minua hävettää kertoa, että olen fanittanut toista näistä bändeistä. Ensimmäinen keikka, jolla olen koskaan ollut, oli One Direction Helsingissä ollessani 14-vuotias. Enää en halua hävetä sitä, miten jotkut artistit tuovat esiin sisäisen teinityttöni. Siltä, että kärsivällisyys palkitsi. Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Unohdit herätä ajoissa