10 /2 02 4 12,90 € (sis.alv) S O U N D I 1 / 2 2 4 So un dI 11 So un dI 11 SÓLSTAFIR | LITKU KLEMETTI | VIIKATE | LÄHIÖBOTOX | ILE KALLIO TEKIJÄT KERTOVAT: NÄIN TEHTIIN KERJÄLÄISTEN VALTAKUNTA S I G U R R Ó S TÄLTÄ KUULOSTAA S I G U R R Ó S S O U N D I M AT K U S T I I S L A N T I L A I S Y H T Y E E N KO T I S E U D U L L E S O U N D I M AT K U S T I I S L A N T I L A I S Y H T Y E E N KO T I S E U D U L L E
TUUSULA, KRAPIN PAJA 19.01. ESPOO, SELLOSALI 01.02. IMATRA, KULTTUURITALO VIRTA 07.02. JYVÄSKYLÄ, ILOKIVI 07.12. KEMPELE, PIRILÄ-SALI 08.02. PORI, TEATTERI 24.01. LAPPEENRANTA, NUIJAMIES 30.11. KUOPIO, MAXIM 05.12. HELSINKI, G LIVELAB 29.11. KANGASALA, KANGASALA-TALO 06.12. MIKKELI, MIKAELI WWW.VIIKATE.COM | WWW.LONGPLAYMUSIC.NET | WWW.UNIVERSALMUSIC.FI LOPPUUNMYYTY. TURKU, TEATRO 25.01. EVERYTHING HILJAINEN THAN EVERYTHING ELSE VIIKATE | HILJAINEN UUSI ALBUMI ULKONA NYT CD | LP | MC | DIGITAL HILJAINEN-KONSERTTIKIERTUE 2024-2025 2024: 22.11. KOUVOLA, TEATTERI 18.01. HYVINKÄÄ, HYVINKÄÄSALI 2025: 17.01. TAMPERE, G LIVELAB 23.11. SEINÄJOKI, KAUPUNGINTEATTERI 31.01
C O M H E L S I N K I , J Ä Ä H A L L I 7 . 2 2 5 S P E CIA L G U E S T. 1 . O F F S P R I N G
Soundi 10/2024 > 8 Pääkirjoitus 10 Tapahtuu näinä päivinä 11 Toinen kuvakulma 12 Löytöretkellä 14 Arttu Seppänen 16 Elämäni soundit: Litku Klemetti 18 Martti Luther ja muovipussi Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta 20 Sigur Rós 28 Sólstafir 30 Kansanmusiikki 2020-luvulla 34 Ile Kallio 38 Suomalaisen rockin klassikot Dingo: Kerjäläisten valtakunta 42 Viikate 46 Levyarviot 56 Jari Raaste 59 Bazook Vola Lähiöbotox 62 Jazz kiinnostaa 64 Sanoin kuvin & Elokuvat 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli K an n en k u v a: M ik ko M er il äi n en 6 SOUNDI K u v a: Sa m u el Jä rv in en 30 Kansanmusiikki 2020-luvulla K u v a: So u n d in ar k is to 34 Ile Kallio 38 Dingo K u v a: So u n d in ar k is to 16 Litku Klemetti 28 Sólstafir K u v a: K at ie M et ca lf e K u v a: P ek k a Tu o m i
vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Teillä lehden lukijoilla ei onneksi ole hätää, sillä uusi päätoimittaja Matti Riekki on paitsi ystäväni myös paras mahdollinen tyyppi tekemään monipuolista ja kovatasoista rocklehteä myös jatkossa. Minulle se on tärkeää, myös jatkossa.. Soundi on ollut sekä lehtenä että yhteisönä niin tärkeä osa elämääni ja ihan identiteettiänikin, että sen jälkeiseen aikaan sopeutuminen varmasti kestää tovin. Perinnettähän Soundilla riittää: 50 vuotta sitten Waldemar Wallenius, Timo Kanerva, Pekka Markkula ja Jussi Niemi kavereineen alkoivat kasata ensimmäistä Soundi-lehteä, joka ilmestyi tammikuussa 1975. Pääkirjoitus A-PUOLI > 8 SOUNDI facebook.com/soundilehti twitter.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti Päätoimittaja Mikko Meriläinen Ulkoasu Jaakko Kahala Jari Mattila Avustajat Asko Alanen, Henri Eerola, Antti Granlund, Ville Hartikainen, Nuutti Heiskala, Jukka Hätinen, Timo Isoaho, Jari Jokirinne, Samuel Järvinen, Timo Kanerva, Karoliina Kantola, Eero Kettunen, Jukka Kittilä, Joni Kling, Kimmo K. Me olemme kuitenkin saaneet pidettyä Soundin pystyssä. Siivosin äsken kellariani ja jumahdin penkomaan pahvilaatikoita, joissa on vuosikymmenten varrelta muutosta toiseen siirtyneitä musiikkilehtiä kuten Soundi, Rumba, Inferno, Blues News, Riffi, Big Beat, Rytmi, Sue, Ripple, Jungle, NME, Rolling Stone, Melody Maker, Mojo, Q, Uncut ja ties mitä. Koskinen, Pekka Laine, Marja Lappalainen, Hannu Linkola, Lassi Linnola, Antti Luukkanen, Antti Marttinen, Mikael Mattila, Mikko Merilinna, Kaisla Mustakartano, Jari Mäkelä, Isla Mäkinen, Sami Nissinen, Matti Nives, Tomi Nordlund, Aki Nuopponen, Pertti Ojala, Mape Ollila, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Ville Pirinen, Vilho Pirttijärvi, Hemmo Päivärinne, Juha Seitz, Arttu Seppänen, Mirko Siikaluoma, Vesa Siltanen, Artturi Siromaa, Ville Sorvali, Virpi Päivinen, Lotta Savolainen, Marko Säynekoski, Linda Söderholm, Arttu Tolonen, Jarkko Vehniäinen, Ari Väntänen Toimituksen yhteystiedot Soundi, PL 312, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi soundi@popmedia.fi Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Tilaajapalvelu 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Painopaikka Printall ISSN 0785-0891 50. Oma oloni on rakkaan työn loppumisen äärellä haikea. Se rupeama on määrätty päättyväksi osaltani – samoin kuin rutkasti pidempään kyydissä olleiden taittajien Japan ja Jaakon osalta – tähän lehteen. Seuraavina vuosina pääsin myös haastattelemaan artisteja, arvioin demoja, kuvasin keikkoja, säädin nettisivujen kanssa ja lopulta päädyin toimitukseen päivätöihin. Siitä kiitän paitsi itseäni ja kymmeniä Soundin tekijöitä (verrattoman hienoa porukkaa!) myös eritoten teitä uskollisia lukijoita, joiden toiveita olemme kuukaudesta toiseen pyrkineet täyttämään. Miika Leivo: Nääj SOUNDI 10/2024 TEHTIIN NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: Laura Marling: Patterns In Repeat Tyler The Creator: Chromakopia Bad Sauna: Kerro sille miltä susta tuntuu Christopher Owens: I Wanna Run Barefoot Through Your Hair open.spotify.com/user/soundilehti Mikko Meriläinen Päätoimittaja 2013–2024 Lehti jää pystyyn S e oli sitten siinä. Monta tuttua avustajaakin jatkaa kyydissä. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Päätoimittajana sain olla viimeiset 11 vuotta. Siinä on printtilehden tärkeä arvo: se paitsi esittelee ja käsittelee myös konkreettisesti säilöö kulttuuria. Sen koommin on ilmestynyt lähes 600 tutulta tuoksuvaa ja tuntuvaa paperilehteä. Musiikkia ihan vain musiikkina, miten virkistävä ajatus! Tuskin ketään yllättää, että printtilehden tekeminen ei ole näinä maailmanaikoina helpoin yhtälö. Muutamalla silmäyksellä pääsee näkemään, mitä juuri silloin tapahtui ja mitä siinä historian hetkessä pidettiin tärkeänä. Niiden selailu on huumaava kokemus: hetkessä imeytyy takaisin tiettyyn vuosikymmeneen, vuoteen ja kuukauteen. Toisaalta voi olla aika vapauttavaakin kuunnella uutuuslevyjä ilman, että samalla miettii, pitäisikö yrittää saada tästä haastattelu lehteen tai kuinka tätä kriittisesti arvioisi. Eikä uudistuminenkaan yleensä ole pahasta, kunhan perinnettä ei unohdeta. Melko tarkalleen 25 vuotta sitten kirjoitin ensimmäisiä levyarvioitani Soundiin, rocklehteen, jota olin lukenut koko nuoruuteni
Jatkossa satsataan enemmän myös nettisivuihin, ja yritetään haalia uu sia asiakkaita myös ulkomailta. Mitä muita hienoja muistoja nou see esiin levyyhtiön taipaleelta. Tapahtuu näinä päivinä A-PUOLI > Musiikkimaailman ajankohtaisia kuulumisia Porin taidemuseossa avautuu ensi vuoden alussa porilaisen kansallisaarteen, 1990-luvun alussa perustetun Circle-yhtyeen ainutlaatuiseen maailmaan sukeltava näyttely. Nelikymppisten kunniaksi otim me yhteyden Goofinin Pete Hako seen, Junglen Marko ”Hakki” Haka laan ja Bluelightin Mika Myyryläi seen. Erityisen hienoa oli julkaista isoja hittejä aikoinaan takoneen Jack Scottin albumi Way To Survive, joka valitettavasti jäi hä nen viimeisekseen. Hakki: – Kotimaisista Francinen Fire sekä Hard Enough ja ulkomaa laisista The Road Kingsin Rockabilly. Pete: – Järjestin myös keikkoja edellä mainituille artisteille – totta kai sekin oli hienoa. Se on selvää, että Goofinin le vykauppa ja lafka jatkavat kulkua käsi kädessä. Entä tulevaisuus. Mainitaan myös RelaxTrion kaikki julkaisut. Mika: – Juhlavuoden aikana jul kaisuja tuli varsin runsaasti ja ensi vuodellekin on suunnitelmia. silloin tällöin. Kun kakarana oli kuunnellut esimerkiksi Scottin, Mac Curtisin ja Hayden Thompso nin biisejä, niin olihan se huima jut tu päästä julkaisemaan heidän le vyjään. Pete: – Vuonna 2024 tuli harvinai sen paljon julkaisuja, mutta jatkossa mennään vähän varovaisemmin. Roots-lafkoilla komeita tasavuosia Vuonna 1984 alkunsa saivat Goofin’ Records, Jungle Records ja Bluelight Records. Myös alkuaikojen tuotannon digitalisointi on suunnit teilla. Mika: – Muita väheksymättä on sanottava, että vanhan amerikka laisen rock’n’rollin julkaiseminen on ollut mahtavaa. Mikä hienointa, kaikki nä mä omaehtoisesti toimivat, juuri musiikkiin ja rock’n’rolliin keskit tyvät levymerkit ovat edelleen aktiivisia. Hakki: – Tulevaisuudessa julkais taan jotain... Circle-näyttelyn kokoa vaan työryhmään kuuluvat Julius Jääskeläinen, Pekka Jääskeläinen, Jussi Lehtisalo, Tomi Leppänen, Mika Rättö, Antti Uusimäki ja Janne Westerlund. Myös joitain vanhempia jul kaisuja laitetaan vinyylinä ulos. Mitkä yhtiösi julkaisut nousevat mieleen merkkipaaluina. Molemmat herrat olivat isoja staro ja aikoinaan, mutta yhteistyö heidän kanssa oli mukavaa ja helppoa. Se tarkoittaa muutamaa fyysistä julkai sua per vuosi. Pete: – Lähes jokainen, ja niitä hän on tullut Goofinilta (ja Gas Re cordsilta) noin nelisensataa! Mutta toki alkuperäisten 50luvun artisti en julkaisut ovat olleet kohokohtia: esimerkiksi Jack Scottin Rave On ja Dale Hawkinsin Born In Louisiana. Soundi toteaa tähän vain, että aamen! Circle-näyttely Porin taidemuseossa 1.2.–31.8.2025. Toki paljolti fyysisten äänitteiden myynnin varassa operoivalle pienel le levymerkille ajat ovat vähintään kin haastavat. Toki työn kautta on muodos tunut myös iso kaveripiiri, ja se on mahtavaa. Esittelytekstissä Circleä kuvaillaan porilaiseksi ilmiöksi ”jonka toisteisen monumentaalinen ja veistoksellinen musiikki sekä performatiiviset live-esitykset tunnetaan maailmanlaajuisesti”. Jos joku hieno rockabilly/rootsbändi löytyy, niin pistän varmasti materiaalia ulos. TEKSTI: TIMO ISOAHO Circle-näyttely Poriin 10 SOUNDI. Alku vuodesta tulee ainakin Pääesiinty jien albumi ja kesällä Jussi Syren And The Groundbreakersin levy. Mika: – Kyllä se on aina niin sano tusti unohtumatonta, kun uusi ääni te julkaistaan. Ja olihan se ko meaa nähdä pienen japanilaiskau pungin levykaupassa omia julkai suja... Suureen näyttelyhalliin tilattu teos sisältää varta vasten sävelletyn äänimaailman, veistoksellisia elementtejä (muun muassa suuri 60-tahkoisen pentakis-dodekaedrin geometrista muotoa noudattava veistos) sekä yleisöä osallistavaa toiminnallisuutta. Miltä viime ajat ovat näyttäneet. Hienoja hetkiä olivat myös Helsingin Virgin Oilissa järjes tetyt Rockabilly Heavyweight Tour nament tapahtumat. Hakki: – Esimerkiksi muutamat varhaiset studioreissut vaikkapa Muleskinnersin ja The Stringbean sin kanssa. Kaikkiaan Bluelightiltä on tullut yli neljäsataa julkaisua, ja toivon mu kaan toiminta jatkuu vielä pitkään
ja 8.4.2025 Olavi 360° konsertit, joissa Uusivirran rinnalle nousee kolme eri orkesteria: Kamariorkesteri Avanti, UMO Helsinki Jazz Orchestra ja Suomalainen barokkiorkesteri. Syyskuu julkaisi Susisinglen 1983. – Maailmankuvamme oli tuolloinkin varsin musta, joten ”goottisynkistely” istui hyvin omaan mielenmaisemaan ja asenteeseen. – Ollaan toki jo käyty treeni kämpällä kokeilemassa, ja ihan hyvinhän soitto tuntui sujuvan. Helsingin Musiikkitalossa soi 5.4. Kuva: Jarkko Vehniäinen Toinen kuvakulma > K uv a: A l e ks an d r a Le m ke 80-luvun alkupuolella Seinä joella perustettu Syyskuu oli eräs Suomen ensimmäisistä postpunk/goottirockyhtyeistä. Sovituksia ovat olleet tekemässä Sanna Sal menkallio, Timo Hietala, Marzi Nyman, Arttu Takalo ja Tapio Viitasaari, ja konsertin johtaa kapellimestari Eero Lehtimäki. Lämpöalbumilta on jo julkaistu kappaleet Kello ja Mietin savua ja hiekkaa. Syyskuu merkitsi meille tunteiden rajua purka mista ja eskapismia, toteutet tuna äärimmäisellä punkasen teella. Hänen ja Koskisen tekstin tekometodi ei ollut tavallisimmista päästä. Toki täytyy mainita sekin, että Syyskuun nihilistinen ilmaisu sopii tähän nykyiseen maail manaikaan ja tilanteeseen oi kein hyvin! Onko luvassa muutakin toi mintaa. – Olen pitkään haaveillut mahdollisuudesta päästä omalla toiminnallani esiintyjänä ja tekijänä kaata maan pop ja klassisen musiikin välissä edelleen seisovaa, pohjimmiltaan täysin keinotekoista raja aitaa, Uusivirta toteaa tiedotteessa. Kaikista Lämpöalbumin sanoituksista vastaa toi mittajakirjailija Ronja Salmi. Olavi Uusivirta orkesteri maailmoissa K u v a: N et ta H au ta m äk i K u v a: Te ro A h o n en SOUNDI 11. Kerkko Koskinen julkaisee sooloalbumin Parhaillaan yllätyksellistä Olavin huone kiertuettaan lopet televa Olavi Uusivirta on jo ehtinyt julkistaa seuraavankin erikoiskonserttinsa. – Ensimmäinen keikka soite taan Seinäjoella joulukuun puo livälin tienoilla. – Syyskuun touhu oli kaiken kaikkiaan varsin kuluttavaa, ja melko pian levyn julkaisun jälkeen meidän tiet sitten er kanivatkin. Luvassa on siis täysin uudenlaisia tulkintoja Uusivirran tuotannosta. – Kirjoitettiin hyviä biisejä, mutta valitettavasti albumin tuotantopuoli jäi luokattomaksi. Tätä kirjoittaessa jälkimmäinen konserteista on loppuunmyyty. Syyskuu nousee tuolloin Rytmikorjaamon lavalle The 69 Eyesin kanssa, kertoo Ojajärvi. Kun rattaat saadaan nyt pyörimään, teh dään muitakin keikkoja ja kir joitetaan uutta musiikkia! TEKSTI: TIMO ISOAHO Syyskuu aktivoituu pitkästä aikaa Kesällä keikkalavoille palaavan Ultra Bran säveltäjä Kerkko Koski nen on pitkästä aikaa julkaisemassa myös sooloalbumin. Esimerkiksi keikoista ha luttiin olevan mahdollisimman raivokkaita ja tylyjä, kertoo The 69 Eyesin riveistä myöhem min tutuksi tullut basisti Arto ”Archzie” Ojajärvi. No, siihen oli tyytyminen, ja jat kettiin sitten keikkojen tekemis tä, muistelee Ojajärvi. – Instrumentaalimusiikin parissa kului paljon kauemmin mitä olin suunnitellut. – Ehdottomasti. Tammi kuussa ilmestyvä Lämpö on tuotannossaan laajalle levittäytyneen Koskisen kolmas laulettu sooloalbumi, ja edeltäjästään (Lolita, 2005) on kulunut peräti parikymmentä vuotta. Seuraavana vuonna ilmes tyi Satordebyyttialbumi. Syyskuun tarina ei kuiten kaan ole lopussa, sillä yhtye (Ojajärven ohella laulajakita risti Jyrki Kortesniemi, rumpali Ari Lahti ja saksofonisti Raimo KatajaRahko) on nyt aktivoitu massa. Kaikille tuli muita suunnitelmia eikä bändille löy tynyt enää aikaa. – Annoin Kerkolle liuskan verran täysin väli merkitöntä tekstiä, josta hän on veistänyt lopul liset sanoitukset esiin, Salmi kertoo. Nyt tein kappaleet nopeasti pelkällä pianolla ja kirjoitin mahdollisimman vahvoja melodioita, Koski nen kertoo tiedotteessa
Toisteiset elektroniset yksityiskohdat pitävät otteessaan ja muistuttavat paljon tuota maailmaa, jonka Rinneradio aikanaan minulle esitteli. Nikita Rafaelovin albumilla vierailijat ovat alalla jo pitkään loistaneita huippuartisteja tai sitten uusia innostavia tähtimuusikoita. K u v a: R eb ek k a H u o m o Nikita Rafaelov. Albumi kehittyy saumattomasti kuin hiljalleen autiomaassa surraava hiekkamyrsky. Kuultavissa on niin Adele Sauroksen, Teppo Mäkysen kuin Silva Kallionpäänkin soittoa. Valinnakseni osui klarinetti ja nimenomaan myös bassoklarinetti. V uosi oli ehkä 1996 tai 1997. Kuuntelin levyä tauotta, ja se toimi taustamusiikkina niin kotibileissä, kylmässä viimassa tallustellessa (tietysti Discmanilta kuunneltuna), kuin myös Gameboyn Donkey Kong -peliä pelatessa. En tiedostanut asioi den yhteyttä silloin, mutta nyt olen aika varma, että Rinneradio johdatteli minut klarinetin luo. Kaupunki, jonka asukkaita ei yhdistä mikään muu kuin tasaisesti sykkivä sydän. Mutta hetken päästä ilmeeni hiljalleen rentoutuu, tuntuu kuin istahtaisin 90-luvun scifi-leffojen sukellusveneen ohjaimiin. Tämä siis täysin omaa tulkintaani. Sellaisen, jonka äärellä pelata, pussata, hiiviskellä ja valvoa. Kappaleiden edetessä maailmat saavat uusia värejä. Samoihin aikoihin otin sivuinstrumentin ikuisen pianon pimputtamisen rinnalle. Meri ja sen mitä oudoimmat oliot viistävät ohi ja aika menettää merkityksensä. He tukevat kosketintaiteilijan maailmaa, jonka kauniista kudelmasta toivon ja uskonkin jonkun löytävän elämänsä levyn. Rafaelov esittelee ensin maailman, jossa on kuultavissa hiljalleen katuvalojaan sinne tänne sytyttävä pieni nukkuva kaupunki. Tällä matkalla haluan olla. Niin kuin elämässäkin usein käy: kun on hetki hengähdetty, siirrytään eteenpäin lähes rautahevosen lailla etenevien rumpujen ja hyvin muovisen, jopa liioitellusti kaiutetun pianosoundin maailmaan. Otsani menee ruttuun ja päätä kiristää. Syvän, tutkailevan ja jopa universumin äärettömiin sfääreihin kurottelevan teoksen. Näinä päivinä, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kirkasta valoa loistava kosketintaiteilija Nikita Rafaelov julkaisi toisen albuminsa Heart Does What Heart Wants. Rok oli tuolloin elämäni levy. En muista Donkey Kongin tunnusbiisejä, mutta sen muistan, että sängyltä piti nousta ja vaihtaa Islandisk-biisi, kun vuorossa oli vedenalainen maailma. Rinneradion Rok-albumi oli ilmestynyt ja vetäissyt minut täysin mukaansa instrumentaalijazzin, ambientin ja elektronisen musiikin maagiseen maailmaan. Kyseessä on albumin kolmas kappale Second Sun – ja kenenkä muunkaan kuin Tapani Rinteen kanssa. Teksti: Lotta Savolainen Uusi suomalainen musiikki elää ja voi hyvin Löytöretkellä > A-PUOLI Muuttaako syksy kaiken
”Lauseessa ovat läsnä samanaikaisesti epätoivo ja toivo. Kappaleessa niin mehiläistarhaaja, kuin koko ihmislaji ovat poissa. Toteamus ja ujo kysymys universumille ”ehkä syksy muuttaa kaiken” on ainakin omassa elämässäni toistunut useammin kuin jaksan edes laskea. Kesän lopulla tehosoitossani oli toisen debytoivan artistin Olvan esikoissingle Mehiläisille. Kyseessä on tuottaja ja musiikintekijä Emma Uusi-Kokon sooloprojekti, jonka äärellä ei kyllä ole kiire minnekään. Nyt lennä ötökkä, lennä. Kappale sai alkunsa, kun Olva kuuli radion luontoillassa perinteestä, jonka mukaan tarhamehiläisille tulee kertoa niiden tarhaajan kuolemasta. Laulun dystopia ei tunnukaan niin ahdistavalta. Olvan laulaessa ”kaikki meni niin kuin pitikin mennä” hän luo ympärilleen hyväksyvän ja turvallisen tunnelman. Tästä tulikin sun planeettas, onnea matkaan hyönteinen, onnea.” Odotan Olvan tulevia singlejä, sillä albumijulkaisuun povataan menevän vielä muutama vuosi. Vaimea piano antaa hetken päästä tilan pizzicato-viuluille, jotka soivat kuin sadepisarat ikkunassa. Kappaleen taikaa on myös sen mieletön sovitus, joka antaa tilaa soittimille esitellen jokaisen omassa uniikissa roolissaan. Melodian kuljetus sekä laulusoundin vivahteikas ja hienovarainen liike vaativat lempeästi kuuntelemaan. Ja vaikka kappaletta pohtisi, tarkkailisi, paloittelisi ja pilkkoisi osiin, niin kaiken jälkeenkin kokonaisuuden voi kuulla eheänä kauniina runona, jota ei tahdo unohtaa. Kyseessä on ihanan pehmeä kaihoisapoljentoinen laulu elämästä ja kuolemasta. ”Ja kaikki meni niin kuin kaiken pitikin mennä. Olva aloitti itse mehiläistarhaamisen kuusi vuotta sitten pölyttäjäkampanjoiden inspiroimana, mutta on sittemmin alkanut suhtautua mehiläistarhaamiseen kriittisesti. Kappaleen nimessä on varmasti kaikille jotain tuttua, ainakin kerran ajateltua. Artistin tiedotteessa kerrotaan, että Mehiläisille-kappale on osa Olvan laajempaa hyönteisaiheista projektia, johon kuuluvat lyhytelokuva Mehiläiskesä sekä parhaillaan työn alla oleva pitkä elokuva Mehiläisvuosi. Lauseessa ovat läsnä samanaikaisesti epätoivo ja toivo. Elokuva käsittelee ihmisten ja hyönteisten suhdetta sekä mehiläishoidon ristiriitaisuuksia. Turmeleva synkkyys ja pilkahdus valosta. Turmeleva synkkyys ja pilkahdus valosta.” Myrtsi Olva K u v a: A n n ik a Lu u k ko K u v a: Le ev i Ik o n en. Ehkä syksy muuttaa kaiken on Myrtsi-artistin debyyttisingle. Maailmasta, jossa meitä ei enää olekaan
Reissun jäljiltä kurkkuun kertynyt pöly huuhdotaan alas yhdellä tuopilla kantakuppilassa uusia levyjä hiplaillen. En lopeta kirjoittamista, mutta jokin siitä nuoruuden maailmasta jää nyt Soundin myötä taakse. Lehdet olivat minulle keino syventää omaa ymmärrystä sekä löytää uutta. Silti huomasin lokakuun Soundia lukiessani, että ajattelin jonkin nyt katkeavan. Se oli nimenomaan nuorelle jotain omaa: sain minulle osoitettua postia kuin aikuiset. Musiikkilehtien lukeminen oli tärkeä osa omaa musiikkikasvatusta. Tai näin olen halunnut uskotella itselleni. Kaiken voi hoitaa uimalla. Eri todellisuudet ovat entistä etäämmällä toisistaan. Onko se hyvä vai huono asia. Kaikista mahdollisuuksista huolimatta huomio kasaantuu vuodesta toiseen samoille julkai. Tällä hetkellä näemme monia vakavia esimerkkejä siitä, kun emme ajattele yhdessä. Tämä on viimeinen tekstini Soundi-lehdessä. Jeff Buckleyn ylitsevuotava paatos saa minut vaivaantuneeksi. Mutta ei löytämisen riemu ole minnekään kadonnut. Pateettinen lyriikka työntää minut kaivamaan hyllystä seuraavaksi instrumentaalimusiikkia. Olen tällä palstalla sanonut suoraan kaikista niistä asioista, jotka E n ole erityisen dramaattinen ihminen. 14 SOUNDI SOUNDI 15 Arttu Seppänen A-PUOLI > Populaarikulttuuriessee Hengenvetoja siellä, missä happi on jo loppunut suille ja nimille. On aika hassuakin, miten paljon elämästäni olen käyttänyt erilaisten äänien kuuntelemiseen ja niistä kertomiseen. Kun osoitetarrassa luki nimi, jonka tunnistin omaksi, olin yhtäkkiä kuin hitusen enemmän osa tätä maailmaa. Tiedevastaisuus on lisääntynyt, ja ihmiset uskovat löytävänsä oman totuutensa. Suomessa on edelleen laadukkaita ja monipuolisia levykauppoja. Ihanteellisena lauantai-iltapäivänä unohdun selaamaan ja kuuntelemaan läpi omituisia turkkilaisia vinyylejä, kotimaista omakustannediskoa tai itäeurooppalaista jazzia. Se pitää osittain paikkansa. Yhteisellä kielellä ajatellaan yhdessä. Lukeminen ei tarkoita kuitenkaan yksinomaan uuden löytämistä. Musiikki on intohimon alue, jossa sylki saa lentää. Heillä on kaikki muut mahdollisuudet. Isot artistit ovat entistä isompia ja pienemmät entistä pienempiä. Ehkä olen sittenkin vähän dramaattinen. Nykyteineillä ei ole enää samanlaisia mahdollisuuksia valita monista eri musiikkilehdistä – pakollinen setämaininta! – eivätkä he välttämättä tätä valintaa enää tarvitsekaan. Olen tietoisesti pitänyt Soundissa kiinni eri tyylistä kuin millä kirjoitan sanomalehtiin. Nykyään uuden musiikin löytäminen on kaikille helpompaa, mutta osittain siksi juuri vaikeaa, koska valinnan mahdollisuuksia on niin paljon. Aloitin kirjoittamisen musiikkilehtiin 20 vuotta sitten teini-ikäisenä. Eniten nautin tuhlatuista tunneista levykaupoissa. Monille rehellisyydellä tai jonkin yhteisen todellisuuden kaistaleen jakamisella ei ole edes väliä. Mehukkaiden rypäleiden kohtalona on tulla syödyksi tai kitua rusinoiden lailla. Yhtenäiskulttuuri on julistettu jo kauan sitten kuolleeksi. Soundin yleisö tietää, millaisen lehden hengeltään se saa kerran kuukaudessa. Varmaan sekä että. Tulvan keskeltä löytää yhä helmiä. Siksi lukutaidon heikentymiseen on syytä suhtautua vakavasti. Myös sanomalehtikritiikeissä täytyy näkyä tunne ja intohimo, mutta Soundin kaltaisessa musiikkilehdessä voi hakea tekstiin lennokkuutta lehden historian alun ihanteista
Taide tarkoittaa yhä vähemmän yllättävyyttä. Tässä lehdessä olen saanut toteuttaa sitä kiinnostusta.”. Mutta sieltä pystyi vielä sentään näkemään vanhaan maailmaan. Syvemmälle saatana! Oli pakko oppia tulemaan aika vähillä resursseilla toimeen. Taide on aina jotain ihmistä suurempaa. Lukijoina olette todistaneet, että sellaiset hahmot kiinnostavat. Luetaan ja kuunnellaan. 14 SOUNDI SOUNDI 15 kotimaisissa toimituksissa oli viime kesän Coldplay-juttuputken jälkeen oikein mojova krapula. Tässä lehdessä olen saanut toteuttaa sitä kiinnostusta. Pian sitä ei enää muistanut, millaista oli joskus olla pinnalla. Mutta kuopassa ei kannata sortua syömään omia arvoja. Haluan porilaista Kuusumun Profeettaa lainatakseni jäädä pois hymyilevien laivojen satamassa. Mutta sen sivuilla voi ja jopa pitää olla syväanalyysiä näistä ilmiöistä. Moni lukija haluaa yhä yllättyä. Demokratian rikkaus on mahdollisuus olla eri mieltä. Kritiikki on aina rakastamista, joskus vähän lujaakin. Usein on huvittavaa seurata, kuinka epätoivoisesti musiikkilehdistö yrittää luoda tapauksia uusista keskinkertaisista julkaisuista säilyttääkseen jo menetetyn arvonsa. Työtä tehdään sitten siellä kuopassa. Hectorin jäähyväiskeikalle ehtii aina. Näin on hyvä. Kun vanha päätoimittaja päästää nyt ruorista irti, tuntui ainoalta oikealta päätökseltä jäädä pois Mikon kanssa samassa satamassa. Se on kuvittelun alue, jonka pitää myös joskus tuntua vähän pahalta ja turvattomalta. Nostalgiset ja turvalliset stadionkeikat toistuvat settilistoineen päivästä toiseen samanlaisina muina murmeleina. Kiinnostumme, koska taiteen takana on tragedia. Tätä palstaa olen kirjoittanut seitsemän vuotta. Usein se on vain omassa navassa kieriskelyä. Ensin on kaivettu se vähän pienempi kuoppa ja menty sinne seisomaan. Pelkästään sitä sisältö ei voi kuitenkaan olla. Ääni ei maailmasta häviä. Ei oikeasti ollut, mutta uskoteltiin. Saa tulla rohkeasti juttelemaan myös jatkossa. Kaikki eivät ole teksteistäni pitäneet ja huokaisevat nyt helpotuksesta. Ei ole salaisuus, että media seuraa entistä tiukemmin, mitä juttuja klikataan ja mikä lukijoita kiinnostaa. Sosiaalinen media tuo artisteja näennäisesti lähemmäksi yleisöä. ovat mielestäni ihan perseestä. Kysymme, onko tämä kirja suoraan kirjailijan omasta elämästä. Rolling Stone tarvitsee Taylor Swiftiä pysyäk seen hengissä, eikä lehti ole edes yrittänyt peitellä sitä. Toivon, että ”Kotimainen kulttuuri on paljon muutakin kuin vain kapea kärki, joka mediassa eniten näkyy. Samalla lailla olen kirjoittanut suoraan asioista, joita rakastan. Ja uudestaan, ja uudestaan. Ajattelen kulttuurialan väheneviä resursseja usein kuopan kaivamisena. Samalla voimme unohtaa taiteen. Sitten vähän ajan päästä kuoppaa taas syvennettiin. Ajattelen yhä, että on hoopoa ajatella pitämäänsä musiikkia niin nolona, ettei siitä saisi pitää. Ei muuta kuin äyskäri käteen ja kaikki äyskäröimään, kuten Jaakko Laitinen laulaa. Taiteesta emme kysy mitään, koska olemme päättäneet sen olevan liian vaikeaa myydä yleisölle. Se julistaa toimittajansa Rob Sheffieldin kieli Swiftin perseessä levyjä klassikoiksi jo ilmestyessään. Tällä palstalla olen saanut mahdollisuuden nostaa esiin monia unohtuneita tai turhan vähälle huomiolle jääneitä nimiä. Sieltä käsin on kevyempi vilkuttaa entistä raskaampana lähtevälle laivalle. Heille voin suositella jatkossa kirjoituksiani Helsingin Sanomista, jotta verenpaine ei pääse laskemaan. Lukutaitoinen voi lukea rivien välistä. Se on hengenvetoja siellä, missä happi on jo loppunut. Näiden vuosien varrella olen usein kohdannut teitä lukijoita kuppiloissa ja tapahtumissa eri puolilla Suomea. En halua popkappaleiden olevan saarnoja, mutta minäkeskeisenä aikana henkilökohtainen ei ole automaattisesti poliittista. Jos medialta kysytään, niin taide on redusoitunut joksikin, jota tekee henkilö X, joka on tärkeä. Musiikki ja taide ylipäätään ei kuulu sille alueelle, jossa alkaa asettaa itselleen tai muille rajoituksia. Kirjoittajana minua kiinnostaa kohdistaa katse sinne, minne moni muu ei katso. Pelkästään sivustaseuraaja huokaa, että antakaa Sheffieldin tehdä jo Swift-kirjalla ne haaveilemansa eläkerahat ja säästäkää meidät muut tältä typeryydeltä. Tälle on jatkuvasti vähemmän ymmärrystä. Siellä voi olla joskus vähän yksinäistä ja kosteaa. Jokainen vetää vuorollaan kassakoneen vivusta vielä kun ehtii. Kotimainen kulttuuri on paljon muutakin kuin vain kapea kärki, joka mediassa eniten näkyy. Joten eiköhän lauleta yhdessä kuorossa: minä suojelen sinua taiteelta. Parhaimmat tekstit naamioivat itsensä olemaan jotain muuta kuin mitä pintatasolla sanotaan. Niiden kanssa kuopasta voi kiivetä pois. Musiikkilehteä ei tarvita enää siihen, että sen sivuilla kerrotaan uuden Coldplayn tai Taylor Swiftin albumin julkaisusta. Mutta rakkaudesta kriitikkokin potkii. Vaarana on, että juttujen kohteiksi ja aiheiksi valitaan hahmoja ja näkökulmia, joiden tiedetään jo entuudestaan kiinnostavan ihmisiä. Ensimmäisissä teksteissä käsittelin kantaaottavuuden häviävää roolia kotimaisessa lyriikassa sekä guilty pleasures -käsitettä. Tanssimisen sijaan mietimme, saako Fred Again tehdä elektronista tanssimusiikkia, koska hän on rikkaasta perheestä. Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että Olympiastadionin vessakaaoksen sijaan minua kiinnostaa taide. On ollut hienoa olla niin samaa kuin eri mieltä ja vääntää hetki oluen äärellä. Otan vakavasti Paten soololevyn, vaikka se olisi paska. Esseeni Suomi-kantrin ulkopuolisesta Jarno Sarjasesta on ollut yksi luetuimpia tämän lehden kolumnejani viime vuosilta. Haluan kiittää päätoimittaja Mikko Meriläistä, työtäni tukenutta Taiteen edistämiskeskusta sekä kaikkia lukijoita. Taylor Swift on ennennäkemätön tähti, omalla tavallaan upea popilmiö. Uskon, että lukijat ovat usein fiksumpia kuin ajatellaan
Toinen oli Gloria Gaynoria ja toinen Virve Rostia. Kun laitoin Wigwamit soimaan ensi kertaa, aivoni lensivät takaseinään; niin siisti maailma avautui. Näitä ovat mm. Virve opetti minut rakastamaan rokkia ja iskelmää sekä laulamaan korkealta ja kovaa. PEKAN JA MINUN YHTEINEN SUOSIKKI Pink Floyd Piper At The Gates Of Dawn – Olemme molemmat nuorina hörhöinä fanittaneet Pink Floydin ensimmäistä. Musiikin opiskelu tieteenä ei varsinaisesti laajentanut horisonttiani, vaan teorioiden sijasta kiinnostuin musiikin sosiologiasta ja taiteen filosofiasta. Elämäni soundit Teksti: Asko Alanen A-PUOLI > Litku Klemetti NUORUUDEN PROGEVAIHEEN ALBUMI Wigwam Being – Löysin progen 15-vuotiaana Kuhmon kirjastosta. Kaikesta sellaisesta musiikista, jossa kuulee intohimoa ja elämän tarkoitusta. Sami tutustutti Se-yhtyeeseen ja coveroimme Kun valot sammuu -biisiä jo ennen kuin soitimme Yarin kanssa Se-musiikkia ympäri Suomea. Neil Young edustaa minulle popja rock-musiikin ydintä. Litkua inspiroi myös Barbra Streisand, josta tuli ”oman elämänsä Fanny Brice”, musikaalin nimikkotähtenä niin teatterissa kuin valkokankaallakin. Jukka Nousiaisen Ei enää kylmää eikä pimeää -levyä pidän yhtenä isoimmista Suomi-klassikoista. Kahdeksas albumi Funny Girl lainaa nimensä musikaalikomediasta, joka kertoo viime vuosisadan alkupuolen valovoimaisen komediennen ja laulajan Fanny Bricen urasta. ALBUMI, JOKA MUUTTI MUSIIKILLISEN SUUNNAN Räjäyttäjät Räjäyttäjät! – Ihailin Jukka Nousiaista jo aiemmin, mutta Räjäyttäjät räjäyttivät tajuntani joskus 2012, ja innostuin rock-musiikista samalla tavoin kuin progesta nuorena. Virve Rosti 20 suosikkia – Sain 7-vuotiaana ensimmäiset cd:ni joululahjoiksi. S anna Klemetin alter ego on vakiintunut hänen yhtyeensä nimeksi, mutta laulut ovat edelleen henkilöityneet tekijäänsä. Funny Girl on täynnä raikkaita, vetovoimaisia popmelodioita, mutta sanoituksissa on myös hyvin harkittua ja mietteliäämpää syvyyttä. Olin jo pitkään valmistellut tavallaan hauskaa albumia Litkun Euroviisut, mutta lopulta hyllytin sen ja aloin viime syksynä tehdä tarttuvampia popkappaleita. Edellistalvena tekemäni Mä rakastan sun exää toimi avainbiisinä muutokseen. – Jos edellisellä levyllä päästin melankolisemman tunnevoimani tulvehtimaan, nyt päästin pophenkisen musiikillisen leikillisyyteni vapaaksi. Neil Young, Joni Mitchell ja Nick Drake. Opin, että musiikissa ei ole sääntöjä ja proge on aina in. ALBUMI, JOKA LIITTYY OPINTOIHIN ORIVEDEN OPISTOLLA Betty Davis They Say I’m Different – Oriveden opistolla löysin itsestäni esiintyjän ja annoinkin palaa suodattamatta. 16 SOUNDI Neil Young Decade – On artisteja ja levyjä joita olen kuunnellut vuosikymmeniä. Betty Davis inspiroi heittäytymiseen räkäisellä funkillaan. Elämänvaiheeseen kuului kaikkea sellaista surkeaa, mitä on monella itseään hakevalla parikymppisellä. Monipuolisesta musanteosta sekä bändeistäni. Kuuntelin hänen toista albumiaan paljon asuessani yksiössäni Jyväskylässä. Nyt kun sävellysvaihe on taas päällä, muhimassa on kaksikin uutta albumiideaa, futuristinen levytys ja garage-tyylinen bändilevy. – Tylsintä kaikessa olisi tehdä pastissia jostain 70-luvun progesta tai punkista. Ihan kaikkea voi tehdä ilman mitään sääntöjä, niin kuin progekokeilut opettivat. Jotain, joka tuntuu samalla tavalla kodilta kuin aamukahvi. ALBUMI, JOSSA PALAAN VARHAISVUOSIINI KUHMOSSA ALBUMI, JOHON PALAAN AINA UUDESTAAN ALBUMI, JOTA KUUNTELIMME LITKU KLEMETTI -YHTYEEN ALKUAIKOINA Se Pahaa unta – Litkujen alun pari vuotta olivat täynnä ärhäkkää rokkia, epävireistä sähköbalalaikkaa, hauskoja tekstejä ja 80-luvun uutta aaltoa. Molemmat tietysti ihan omaehtoisia. – Se on sellaista draamakomediaa, mikä on myös paras elokuvalaji, Litku määrittelee. – Olen aina ollut kiinnostunut musiikista niin ilmiöinä kuin melodioina, harmonioina, soundeina ja sanoituksinakin. “Funny Girlin” tavoin Litku kokee hahmonsa syntyvän lavalla, kun hän improvisoi keikkojen kulkua ja viihdyttää yleisöä pienillä yllätyksillä ja iloilla. Olen saanut heittäytymisellä paljon anteeksi asioita, jotka eivät ole niin hyvin hallussa. Saatiin apuraha suunnitteluun, että kierretään Suomea pelkillä seuraintaloilla. Itsehän halusin naimisiin Syd Barrettin kanssa, mutta onneksi löysin Pekan, jonka kanssa jokainen päivä on psykedeliaa ja leikkiä. ALBUMI, JOKA TUO MIELEEN VAIKEITA MUISTOJA Joose Keskitalo Kaupungit puristuvat puristimissa – Joose Keskitalo on myös kulkenut mukanani ikuisuuden. Keikkapuolella luvassa on Maakuntailmiö-kiertue Jukka Nousiaisen bändin kanssa keväällä. K u v a: Sa k ar i P ii p p o. Näin säveltämisestä tuli myös juttuni
Scarlett 4th Gen -sarja laajentuu: 16i6, 18i16 & 18i20 Maahantuonti: Studiotec Oy |Kuusiniementie 20, 02710 Espoo | 020 7512 300 | info@studiotec.fi Valtava 120dB dynamiikka RedNet -konverttereilla. Uudistettu Easy Start -työkalu ja laajennettu Hitmaker Expansion -softapaketti. Uusi kuulokevahvistin tarjoaa parhaan Scarlett -kuuntelun. Paranneltu Air Mode tuo lisää fjongaa. Parannellut valorenkaat säätimen ympärillä. Parannellut valorenkaat säätimen ympärillä. Vielä mukavammat ja laadukkaammat kuulokkeet studiopaketeissa. Vielä mukavammat ja laadukkaammat kuulokkeet studiopaketeissa. Paranneltu Air Mode tuo lisää fjongaa. Uudistettu Easy Start -työkalu ja laajennettu Hitmaker Expansion -softapaketti. Uusi kuulokevahvistin tarjoaa parhaan Scarlett -kuuntelun. Täysin uudet etuasteet 69dB gainillä toimivat kaikkien mikkien kanssa. Täysin uudet etuasteet 69dB gainillä toimivat kaikkien mikkien kanssa. Scarlett 4th Gen -sarja laajentuu: 16i6, 18i16 & 18i20. Auto Gain ja Clip Safe -toiminnot. Auto Gain ja Clip Safe -toiminnot. Maahantuonti: Studiotec Oy |Kuusiniementie 20, 02710 Espoo | 020 7512 300 | info@studiotec.fi Valtava 120dB dynamiikka RedNet -konverttereilla
Primitiivisyyden puusta tietysti, sarkasmilla säestettynä.”. Mistä puusta Suomi putosi. Eittämättä kappale sai kin lisäresonanssia laman alettua. Se iski niin täsmällisesti ajanhetkeen ja esimerkiksi Radiomafian aloittamiseen, että ainakin Epe Helenius on jaksanut vuosi kymmenestä toiseen valittaa liiallisen radiosoiton syöneen levyn myyntiä. Kun Suomi putos puusta on aina ollut ja on edelleen aika häkellyttävän kova musiikillistekstuaalinen suoritus. On menty nyt viisi vuotta ja tul laan menemään jatkossakin. Muu ten muusikot haalittiin kappale kerrallaan, ja levyä äänitet tiinkin siellä täällä. Kun Suomi putos puusta syntyi Siekkareiden loppuvaihei den yhteistyökumppaninakin toimineen Riku Mattilan ohja uksessa. Sehän ilmestyi 1990luvun alussa, ja otsikko tuntuu tukevan tulkintaa. Kun Suomi puotos puusta on Ismo Alan gon ensimmäisen soololevyn avaus ja nimikappale. Muuan läheiseni ehdotti otsikkoa Martti Luther ja muovipussi. Ismo Alanko fanius on meitä muun ohessa yhdistänyt, ja tajusin kult tuurihistoriallisen pointin heti, joten sillä mentiin. Juntit alkoivat päästä käsiksi moderneihin mukavuuksiin, ehkä jopa liikkua maanpinnalla nelin jaloin. Rakennemuutos, ei mitään kevyttä hommaa. Jotain siinä menettää, luita voi murtua tai ajatus rakennelmia. Hän halusi laululähtöistä musiikkia, jossa jokainen yksittäinen kappale voitaisiin tarvittaessa toteuttaa eri para metreillä. Tätä prosessia kuvataan perusteellisesti Hannu Linkolan Soundiin vuonna 2020 tekemässä klassikkoalbumi jutussa. Yhtye oli vii meisimpien vuosien aikana hakenut linjaa usein aika onnistuneestikin, mutta Ismo halusi silti jotain muuta. Puusta pudonneista. Nimibiisissä sovittajana toimi Ahti Marjaaho. Martti Luther ja muovipussi A-PUOLI > Teksti: Niko Peltonen ”Mistä puusta Suomi putosi. Jos Alanko joskus osallistuisi Vain elämäähän, kinuaisi kuka tahansa mahdollisuutta esittää sen. Puuceessä asioin nista oltiin edetty väritelkkariin. Vaikka kansikuva ei olekaan sieltä, kuvastaa se biisin ja levyn mielenmaisemaa täydellisesti. Vuonna 1990 Sielun Veljet oli teoriassa yhä olemassa, mutta käytännössä Alanko oli jättämässä sen taakseen. Ulkoistin asian Facebookiin. Mutta niinhän yhteis kunnatkin ovat. Eittämättä merkittävän rock hahmon merkittävimpiä teoksia. Suomalaisuutta todella määrittäviä biisejä on kuitenkin aika vähän. Nimibiisin tapauksessa Lopen kunnassa Hämeessä, Suomen epämääräisellä kuraisella maaseudulla. Alanko kertookin Linkolan haastattelussa kuunnelleensa uimahallin saunassa äijien juttuja ja pei lanneensa niitä nimenomaan myöhäis nousukauden absurdiin tunnelmaan. Finlandia, Ryysyranta, Pohjois-Karjala. Palsta tarvitsi vielä nimen. A loittelin tätä palstaa kesällä 2019 samoin kuin Soundiin kirjoittamis takin. Konsepti oli selvä: kirjoittaisin hienoista suomenkielisistä biiseistä. Voittoja, tappioita, kauneutta, rumuutta. Primitiivi syyden puusta tietysti, sarkasmilla säes tettynä. Niitä biisejä, joiden kautta suomalaisuutta on koetettu määritellä. Ja Ahti Marjaahon upea sovitus, jossa sahaaminen ja pöllien hakkaaminen luuppaa kirkollisen urkumelodian taustalla ja kertoo tarinaa työlle omistautuneista ja työhön kuolleista ihmisistä. Monet ovat vuosien saatossa ajatelleet, että Kun Suomi putos puusta on lamabiisi. 18 SOUNDI SOUNDI PB Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta (1990) Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa Luita murtavan rakennemuutoksen laulu Mutta sen ilmestyessä kesällä 1990 olisi pitänyt olla todellinen talousviisas ennustaakseen laman. Todellisuutta. Samalla se on osoittautunut täysin ajattomaksi laulu kirjabiisiksi. Tuolloin eläkeikäisten ihmisten maailma varsinkin maaseudulla oli muuttunut häkellyttävällä tavalla. Mutta puusta putoaminen sattuukin yleensä. ”Suo, kuokka ja Jussi / Martti Luther ja muovipussi.” Se on ikoninen säepari, vaikka jostain näkökulmasta se voi olla vähän hölmökin
Islannin ainutlaatuinen luonto ja muusta maailmasta eristäytynyt sijanti on läsnä myös Sigur Rósin musiikissa. 20 SOUNDI SOUNDI 21 Teksti: Aki Nuopponen MUSIIKKIA MANNERLAATTOJEN VÄLISTÄ Seesteistä ja jylhää, mystistä ja maanläheistä, avaraa ja dramaattista. Soundi matkusti Islantiin ja kertasi perustajajäsen Georg ”Goggi” Hólmin kanssa pian Suomeenkin saapuvan yhtyeen 30-vuotisen tarinan. Kuvassa on saaren Länsivuonojen katvessa sijaitseva pieni Flateyrin kylä, joka on sivussa pääkaupunki Reykjavikin sykkeestä, mutta Islannissa etäisyydet ovat suhteellisen pieniä ja kaikki tuntevat toisensa.. Islannin ainutlaatuisia maisemia kuvaavat samat adjektiivit kuin maan epätodennäköisintä menestystarinaa Sigur Rósia
marraskuuta. Sigur Rós soittaa syksyn aikana maailman monella laidalla konsertteja sinfoniaorkesterin kanssa. Nyt yhtye oli kasvokkain koko historiansa kanssa ja päätti soittaa paljon kappaleita, joita se ei ole koskaan saanut toimimaan konserteissa. – Oudointa kiertueessa on, että miksemme ole tehneet tätä jo aiemmin, to teaa basisti, multi-instrumentalisti ja Sigur Rósin alkuperäisjäseniin kuuluva Hólm hymyillen. Luulen, että tavoitteenamme on aina ollut ikuistaa musiikkiimme sitä, millaista on elää mannerlaattojen välissä, keskellä tulivuoria ja epävakaiden merten ympäröimänä. Viime vuonna Sigur Rós julkaisi ensimmäisen albuminsa 10 vuoteen. – Jo ennen kuin Sigur Rós oli edes kaukainen unelma, minä ja Ágúst (Ævar Gunnarsson, rummut 1994–1999) olimme yhdessä erilaisissa rock’n’roll-bändeissä 80-luvulta 90-luvun alkuun. 20 SOUNDI SOUNDI 21 eorg ”Goggi” Hólm istuu keskellä Kjarvalsstaðir-museon vilkasta kahvilaa. Pienet islantilaiset piirit Sigur Rós oli jo alkutaipaleeltaan lähtien kaikkea muuta kuin tavallinen bändi, joka soittaa tavallisilla bändisoittimilla tavallisia bändikappaleita ja jossa jokaisella jäsenellä on tasan oma tonttinsa sekä säveltäessä, studiossa että lavalla. – Älä ymmärrä väärin. Juuri siksi Hólm on valmis avaamaan yhtyeen tarinaa enemmän. Suomessakin niitä nähdään kaksi: Helsingin Musiikkitalossa 24. – Koko kesä oli pelkkää sadetta, ja ihan pian kaikki on kuukausitolkulla yhtä räntäsadetta vaakasuunnassa, joten minun ei varmasti tarvitse selittää sitä, miksi kävelin tännekin sateenvarjo kädessäni, Hólm naurahtaa. Hólm muistelee lämmöllä sitä taivalta, joka johti hänet osaksi tällaista kokoonpanoa perinteisen bändin sijaan. Sitä se olikin. – Joskus ajattelimme jopa niin, ettemme halua tehdä konsertteja orkesterin kanssa, koska se on liian itsestään selvää. Basisti lisää, ettei tällainen konserttisarja olisi voinut tapahtua koskaan aiemmin. On syyskuu, ja Reykjavikissä on vietetty juuri poikkeuksellisen aurinkoista viikkoa. Täällä auringon pilkahdusta vaalitaan ihmeenä. ”Islantilaisuutta kuvaillaan usein aika karujen muotokielien kautta, vaikka syvällä sisimmässämme olemme pienistäkin asioista todella suuria onnentunteita nauttiva kansa.” MUSIIKKIA MANNERLAATTOJEN VÄLISTÄ K u v a: M ik ko M er il äi n en. Se mielenmaisema kiehtoo ihmisiä ympäri maailman. Oli aika, jolloin halusimme itse piiloutua syvälle musiikkimme sisälle ja mennä aina vaihtoehtoisia teitä, mutta nyt koimme vihdoin, että voimme olla myös täysin auki. Rakastan Islantia. marraskuuta ja Tampere-talossa 25. Mielikuva Sigur Rósista jotenkin etäisenä yhtyeenä hälvenee, kun Hólm huokuu ironista itsetietoisuutta ja läsnä oloa. Yhtye ymmärtää nyt omaa itseään ja islantilaisuuttaan paremmin kuin aiemmin. Kuulostaako nuorten jääräpäiden ehdottomuudelta. Siitähän meidän musiikkimmekin koostuu
Silti haluamme pitää kiinni myös islantilaisuudestamme ja vaalia tätä luontoa, joka meitä päivittäin ympäröi. Sitä tosin tapahtui toisinkin päin, kun Hafssól kuulosti levyltä siltä kuin se olisi soitettu merenpohjassa mutta livenä 12-minuuttinen kappale sai paljon perinteisemmän muodon. Saatoimme keksiä, että koska ulkona sataa, miksipä emme äänittäisi ikkunalaudoille osuvien pisaroiden ääniä. Kokeilu jatkoi vielä keikoillakin. Saamme joka päivä inspiraatiota jäätiköistä ja kauniista erämaista, mutta yhtä lailla jatkuvasta epävakaudesta, kun yksikin maanjäristys voisi tuhota kaiken. Siltä omalta heimoltamme, joka täällä pohjoisessa elää. Sitten käy timme siihen neljä tuntia. Kokeellista riskinottoa Muistellessaan varhaista Sigur Rósia Hólm ei meinaa ensin ottaa yhtyeelle kunniaa siitä, miten kokeellista musiikkia se teki jo jäseniensä ollessa vasta parikymppisiä. Hän toi hyvää tasapainoa meidän mistään mitään ymmärtämättömälle kokeilunhalulle. – Kaikkien islantilaisten itseilmaisuun kuuluu halu olla osa isompaa maailmaa, vaikka olemmekin täällä eristyksissä. Se tiesi luoneensa jotain ainutlaatuista. – Minä, Jónsi (Birgisson) ja Ágúst yritimme tehdä aika raskasta musiikkia ja päädyimme tekemään ihan muuta samasta syystä kuin miksi me soitamme monia eri instrumentteja – emme tienneet yhtään mitä olimme teke mässä. Levy muuttui lukemattomia kertoja. Ágætis byrjun (1999) oli läpimurtoalbumi, jonka suhteen Hólm ”Hetken minusta tuntui kuin olisimme olleet ennemmin liikemiehiä kuin muusikoita.”. Varhaisina vuosina Sigur Rósin tulevaisuudessa muodostavia jäseniä yhdistivät myös The Smashing Pumpkinsin Siamese Dream (1993), ja ihan ensimmäiset yhtyeen kappaleetkin kumarsivat tuohon suuntaan. Me otamme vaikutteita muualta, mutta haluamme kuulostaa islantilaisilta. Hienointa oli, että monia artisteja ja bändejä yhdisti se, että ne tekivät erittäin islantilaista ja erittäin tunnistettavaa musiikkia, Hólm muistelee. – Siispä teimme kaikkea, mitä ikinä halusimmekin. – Von-debyyttimme (1997) oli äärimmäisen kokeellinen albumi. Kjartan (Sveinsson, yhtyeessä 1998–2013 ja taas 2022 eteenpäin) oli meistä ensimmäinen, joka oikeasti opiskeli musiikkia, halusi miettiä huolella orkesterisovituksia ja sellaista. – Suurin ansiomme taisi olla se, että irtaannuimme aika nopeasti kaikesta muusta musiikista ja uskalsimme jotenkin olla miettimättä sitä, miten muut bändit tekevät asioita ja miten asioita kuuluisi tehdä, Hólm summaa lopulta. Islantilaisen musiikin kontrastit yltävät tänäkin päivänä mustimmasta black metalista kokeellisimpaan elektroniseen musiikkiin. He pyysivät meitä mukaan ja seuraavana päivänä kiinnitimme jo julisteitä ympäri Reykjavikiä. Islanti ja varsinkin Reykjavik ovat vielä pienempiä, joten ei ole kummallista, että 90-luvulla musiikkipiirit siellä olivat tiiviit. – Taisimme hämmentää yleisöä vähän tahallaankin. Samoissa iltamissa saattoi olla rock-, punkja metallibändejä ihan laidasta laitaan. – Saattoi käydä niin, että soitimme treeniksellä, joku pöllähti paikalle ja kertoi, että he ja muutama muu bändi olivat päättäneet soittaa jossain läheisessä paikassa. – Voin tietysti puhua vain omasta puolestani, mutta olin 80-luvulla ihan hullu Iron Maiden -fani ja sitä myöten kulutin osani deathja black metalista, eivätkä bändit Obituarysta Darkthroneen olleet minulle vieraita, Hólm sanoo. Se ei ollut luonnollista meille, joten päätimme alkaa kulkea ihan toisenlaista musiikkia kohti. 22 SOUNDI SOUNDI 23 22 SOUNDI – Aika varhaisessa vaiheessa minulle ja muille islantilaisille kavereilleni tuli selväksi, että vaikka ehkä jopa halusimme tehdä sellaista rockia kuin esikuvamme, olimme kuitenkin islantilaisia, eivätkä tietynlaiset soundimaailmat olleet meidän verissämme. Kappaleet kuulostivat livenä täysin erilaiselta verrattuna studioversioihin. Jos Hólmilta kysytään, hän löytää äärilaidoista jotain yhteistä. Tähän tasapainoon Sigur Rós perustuu. Jopa maan Euroviisu-edustajia myöten. – Tietysti bändit kuten My Bloody Valentine vaikuttivat suoremmin varhaiseen Sigur Rósiin, mutta nautin todella paljon siitä, että marinoin itseäni kaikenlaisella musiikilla jo ennen kuin tiesimme, mitä haluamme itse tehdä. Pienen maan hyvä puoli oli se, että tape tradingin luvattuna aikana musiikki levisi Islannissa ja varsinkin Reykjavikissä nopealla tahdilla. Suomi on todella pieni maa, jossa lähes kaikki musiikin parissa työskentelevät tuntevat toisensa. Tuo katkeransuloinen ristiriita kuuluu musiikissamme, Hólm pohtii. Hän hymyilee, että joukko vain heittäytyi virran vietäväksi. Toiseen albumiin mennessä yhtye oli itsevarma. Myös Sigur Rósin jäsenet kävivät läpi monenlaisia kausia ennen kuin tekivät omaa musiikkiaan. – Muistan sen taianomaisena aikana, jolloin bändejä oli paljon ja yhteisöllisyys oli tiivistä. Äänitimme sitä yöaikaan studiossa kuukausitolkulla ja musiikkia oli tehty vuosia
2000-luvun taitteessa moni oli sitä mieltä, että jos luulee tietävänsä mitään musiikista, Sigur Rós on tunnettava. Tuotanto sanoi meille, että eräs aika pitkä kappaleemme pitäisi lyhentää kolmeen minuuttiin. – Olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pidän meitä onnekkaina. Vastaus oli olankohautus, ja sitten soitimme koko pitkän kappaleen. Kahta päivää myöhemmin saimme sähköpostin, jossa udeltiin haluaisimmeko olla mukana Simpsonit-jaksossa, enkä meinannut uskoa sitäkään. Tarjosimme ihmisille jotain erilaista. 22 SOUNDI SOUNDI 23 sanoo yhtyeen tunteneen koko kehoissaan sävellystensä voiman. Olisimme ehkä suostuneet esiintymään vain itsenämme, mutta kun kuulimme musiikista, emme edes miettineet. Yhtä monelle kaikki islantilaisten tekemiset olivat tekotaiteellista roskaa. – Olimme hävyttömän kunnianhimoisia alusta alkaen, koska koimme löytäneemme niin omalaatuisen soundin, joka oli meille kuin hengellinen kokemus, ettemme kerta kaikkiaan halunneet tehdä sen kanssa kompromisseja. Me olemme uskoneet niin kovasti musiikkiimme ja pitäneet omaehtoisuudestamme niin kovasti kiinni, että jotenkin se teki vaikutuksen kuulijoihin. Saimme tehdä kokonaisen ääniraidan The Saga Of Carl -jaksoon, mikä oli tietenkin jotain vielä parempaa. Maailmanlaajuisesti albumia on myyty tähän päivään mennessä arviolta puoli miljoonaa kopiota. Hólm naurahtaa ja sanoo, että kyse on jonkinlaisesta huijarisyndroomasta ja yhtye arveli aina, että he ”jäävät kiinni” minä hetkenä vain. Hän valoi meihin uskoa, että musiikissamme on sitä jotakin ja rohkaisi meitä olemaan suoristelematta tai pehmittelemättä sitä lainkaan. – Olen ylpeä siitä, että olemme saaneet olla islantilaisen musiikin ja kulttuurin lähettiläitä tällä tavalla, varsinkin kun asiat ovat tapahtuneet meidän ehdoillamme. – Se oli hauska hetki. UNDERGROUNDIA VALTAVIRRASSA K u v at : R ac h el D ee b. – Luulimme hetken, että pääsemme äänivieraiksi, mutta sitten todelliset mittasuhteet paljastuivat. Se olisi uskomaton teko miltä tahansa islantilaiselta yhtyeeltä, mutta pitää muistaa, että Sigur Rós soitti jo tässä vaiheessa islanninkielistä, pääosin instrumentaalista ja kaikkea muuta kuin hittikaavaan rakennettua postrockia. Kuvasimme tuon kohtauksen kahden Amerikan kiertueen välissä, joten ajoitus oli sikälikin puolellamme. Sigur Rós on yhä undergroundmusiikkia, jostain vain sattui tulemaan valtavirtaa. Edesmennyt tuottajamme Ken Thomas sanoi aina, että omalaatuista musiikkia julkaistakseen on siedettävä paljon epäilyksiä ja lämmiteltävä kuulijaa kaikessa rauhassa. Pelasimme upporikasta ja rutiköyhää. Me vain teimme juuri sitä mitä halusimme. Vielä Von-albumilla Sigur Rós soitti triona, mutta massiiviseen suosioon yhtyeen nostaneella kakkoslevyllä soitti melko iso orkesteri. Silti me sanoimme heti, että ei, emme lyhennä kappaletta. Olemme kysyneet itseltämme lukemattomia kertoja, miten tämä on mahdollista. Kaikki muuttuu vakavaksi Pian kaikilla oli jokin mielipide Sigur Rósista. Riski kannatti. – Tarkoituksemme ei ollut ikinä raivostuttaa ketään, vaan tämä tapahtui ennemmin juuri sen takia, että me uskoimme musiikkiimme niin kovasti, KUTEN TODETTUA, Sigur Rós on islantilainen, islanniksi laulava ja pitkiä, pääosin instrumentaalisia postrockja dreampop-kappaleita soittava yhtye. Bändi olisi voinut valita paljon helpomman tien jo uransa varhaisissa vaiheissa. Me emme osanneet yliajatella luomuksiamme. Sitä ei voi ikinä väheksyä. Se oli uskomaton kokemus. Tämä on jokaisen muusikon unelma. 10-minuuttiset islanninkieliset kappaleemme ovat levittäytyneet niin laajasti pitkin maailmaa, että saamme keikkatarjouksia kaikkialta. Ágætis byrjunia myytiin yksin Islannissa 10 000 kappaletta julkaisuvuonna. Uuteen elämäntapaansa totutteleva bändi osasi jopa puolitahattomasti ärsyttää kuulijakuntaansa. – Kun meille soitettiin, haluaisimmeko esiintyä Game Of Thronesissa, pidin sitä pilapuheluna. Meinasimme kieltäytyä aikoinaan eräästäkin Late Night -ohjelman vierailusta, koska meidän olisi pitänyt typistää kappaleemme muutamaan minuuttiin. Rakastan sitä sarjaa. – En pidä mitään tätä itsestäänselvyytenä. – Nyt kun luettelet näitä kaikkia tekosiamme, ne tuntuvat vieläkin uskomattomammilta asioilta, Hólm naurahtaa. Ohjelman tarjoama näkyvyys oli niin suuri, että olisi ollut hullua jättää se hyödyntämättä. Hólm muistelee, että Sigur Rósin debyytti myi julkaisuvuotenaan ehkä 300 levyä. Sigúr Ros on soittanut lähes kaikissa Amerikan suurimmissa talk show -ohjelmissa, se nähtiin Game Of Thrones -sarjan kuuluisassa Kuningas Joffreyn hääjaksossa ja yhtye pääsi jopa säveltämään kokonaisen jakson musiikit Simpsonit-sarjaan. – Uskokaa pois. – Kuvausten jälkeen joimme kahvikupposia ja naureskelimme, että nyt enää Simpsonit taitavat uupua, niin olemme tehneet kaikki epätodennäköisimmät asiat, mitä voisimme tehdä amerikkalaisessa tv:ssä. Vielä hauskempaa on se, millaisia mahdollisuuksia yhtye on saanut varsinkin Yhdysvalloissa. Se kutsui itseään olankohautuksin kollektiiviksi tai antibändiksi, mikä sai tietenkin bändin vihaajat entistä enemmän varpailleen. – Musiikki on omituinen konsepti. Siihen peilaten sadat tuhannet kuulijat ja maailmankiertueet ovat uskomattomia saavutuksia. Mutta kyse on muustakin. Kun saimme kuulla, mitä jaksossa tulee tapahtumaan ja miten käänteentekevä kohtaus se tulisi olemaan, olin ihan ällikällä lyöty
Sigur Rósille tapahtui jopa liian paljon ja liian nopeasti. Pienessä kotimaassaan kaikki halusivat hyötyä siitä, tämä muodosti jännitteitä myös Sigur Rósin sisällä ja kun kuvioissa alkoi liikkua rahaa, todellisia ystäviä oli vaikea tunnistaa. – Hankalinta on ollut perin inhimillinen asia eli se, ettemme aina kyenneet nauttimaan asioista silloin, kun ne tapahtuivat. – Muistan, kun istuimme yhdessä samassa huoneessa ja totesimme, että Sigur Rós on tulevaisuutemme. Tämä saa Hólmin pohtimaan musiikkia laajemminkin. Olimme pitkään olleet dynaaminen trio, olimme selvinneet monista asioista yhdessä ja kesti kauan keksiä Sigur Rós uudelleen. – Teimme kiertueita, kiertueita ja kiertueita kolmen vuoden ajan, ja koko ( )-albumi kirjoitettiin tien päällä. Yritimme silti kovasti keskittyä uuteen musiikkiin, vaikka tiesimme, että se tulisi todennäköisesti johtamaan taas siihen, että olisimme pian pari kolme vuotta tien päällä. Se oli aika selvä vastareaktio kaikelle tapahtuneelle ja kokemallemme. Tästä eteenpäin islantilaisia vasta vietiinkiin. – Me emme osanneet kohdata saamaamme huomiota mitenkään, joten käännyimme sisäänpäin ja sulkeuduimme aika pitkäksi aikaa, mikä osoittautuikin hyväksi asiaksi musiikkimme kannalta. Sen takia soitimme niitä kappaleita ikuisuuden ennen kuin edes äänitimme ne, mikä tietysti kuului levyllä, Hólm sanoo. kun saimme Átta-albumin (2023) valmiiksi, joku tuli sanomaan minulle, että tämä on muuten ensimmäinen levynne kymmeneen vuoteen ja usko tai älä, en meinannut millään uskoa sitä todeksi, Hólm nauraa. Kiireellä unelmien läpi Selvitäkseen julkisuudessa Sigur Rós -trio teki 2000-luvun alussa tietoisen päätöksen olla selittelemättä luomuksiaan liikaa. Yhtäkkiä kaikki oli todella innostavaa ja jännittävää, mutta samalla yksinkertaiset ajat olivat nopeasti takanapäin. Soitimme paljon keikkoja ja rakastimme sitä sydämiemme pohjasta, mutta kaikki se muu pyöritys ventovieraiden ihmisten kanssa... Meillä kävi aikamoinen tuuri. – Ehkä asioiden pitikin mennä näin. Se vain katosi maailmasta. Osa siitä musiikista oli oikein hyvää, osa ei niinkään. Meiltä saattoi jäädä albumi, ehkä jopa kaksi julkaisematta kaikkien noiden vuosien aikana, mutta heti kun Kjartan liittyi takaisin, kaikki alkoi hahmottua kenties kirkkaammin kuin koskaan. – Se on hauska juttu... Äänitimme ( )-albumin varmaan kolme kertaa ennen kuin kelpuutimme lopputuleman. Hän sanoo, että jopa Sigur Rósin sisällä sen jäsenet kokivat monet yhtyeen kappaleet ihan eri tavalla ja jokaisella kuulijalla oli ihan oma tulkintansa heidän kappaleistaan. – On hurjaa ajatella, miten nopeasti meidät, viattomat islantilaiset pojat kaukaa pohjoisesta, tempaistiin maailmalle. En tiedä, näkeekö se albumi ikinä päivänvaloa. – Kävimme aika pitkän oikeustaistelun, koska muutaman vuoden ajan meitä syytettiin erittäin raskaista veropetoksista täällä Islannissa. Meiltä odotettiin suurin piirtein universumin mullistavaa levyä, mutta me kaikki kärsimme vain koti-ikävästä. Röyhkeinä nuorina emme tietenkään antaneet tuon häiritä, vaan puskimme täysillä eteenpäin. – Olen miettinyt mennyttä kymmentä vuotta aika paljon ihan viime aikoina ja tullut siihen tulokseen, että me taisimme elää 2000-luvulla kymmenessä vuodessa niin paljon asioita, että se vastaisi normaalin ihmisen elämässä 20 tai 30 vuotta. Se oli hieman liikaa. Joka paikkaan ja koko ajan. – Hetken minusta tuntui kuin olisimme olleet ennemmin liikemiehiä kuin muusikoita. – Aloimme kirjoittaa musiikkia ilman rumpalia ja huomasimme, että kun teimme näitä virtaavia kappaleita parin, kolmen vuoden aikana, aloimme reagoida meille tyypillisellä tavalla maailman tapahtumiin, Hólm kuvailee.. Pysähtymisen aika Sigur Rósista ei voi keskustella yhtyeen jäsenen kanssa ihmettelemättä ääneen, mitä oikein tapahtui vuosien 2013–2023 välillä. Kaikki tuntuu yhdeltä ja samalta, todella suurelta massalta, jossa saimme luoda ja kiertää kokonaisen ihmiselämän edestä, Hólm hymähtää. – Oikeastaan olimme tehneet albumin jo tuota ennen. Todennäköisesti ei. Elämässäni on tapahtunut monia asioita, joita olen fiilistellyt vasta jälkikäteen, että voi hemmetti, minä olen ollut tuollakin ja tehnyt tämänkin. – Vauhti oli niin kovaa, että totta puhuakseni en edes muista noista vuosista ihan liikaa. Teos on kansiaan myöten kirkas, toiveikas ja euforisia tunnelmia nostatteleva kokonaisuus, joka tuntuu olevan silkkaa kliimaksia. Bändin ympärille muodostui mystinen aura, kun oikein kukaan ei tiennyt, mistä tämä musiikki on syntynyt. Kaikella on tietenkin kääntöpuolensa. Irtisanouduimme työpaikoistamme, ihmissuhteitakin joutui karille ja uhrasimme kaiken tämän tulevaisuuden eteen. Sillä ei kuulla nimeksikään rumpuja tai perkussioita. 24 SOUNDI SOUNDI 25 että se vaikutti ihan taatusti ylimieliseltä monien silmissä, Hólm arvelee. Suosion kasvu muutti yhtyeen epäileväiseksi. Sigur Rós saavutti megaluokan mittasuhteet niin varhain, että jo kolmas albumi ( ) (2002) sai yhtyeen natisemaan liitoksistaan, vaikka läpimurrosta oli aikaa vasta ihan muutama vuosi. Nautintoa hetkessä Viime vuonna ilmestynyt Átta on erilainen Sigur Rós -albumi. – Studiossa olimme jo lähes kyllästyneitä noihin kappaleisiin. – Olimme tavallaan loppuun ajettuja jo ennen kuin olimme oikeastaan edes aloittaneet. Vuosikymmenen ajan Sigur Rósin taival tuntuikin voittokululta: Lehdistö tiputteli viiden tähden arvioita, levyt valittiin vuoden albumien joukkoon isoimmissakin medioissa ja mikä tärkeintä, monenkirjava yleisö rakasti yhtyeen musiikkia. Menimme palaverista toiseen ja oli ihan lähellä, ettemme olisi vieraantuneet omasta musiikistamme. Aika nopeasti kävi selväksi, että Sigur Rós on yhtä kuin minä ja Jónsi. Se ei tuntunut oikealta. – Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, seuraavaksi syytettynä oli ahdistelutapauksiin liittyen Orri (Páll Dýrason, rummut 1999–2018). Jätimme jopa kappaleet nimeämättä ja eihän levyllä ole oikeastaan varsinaista nimeäkään. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Hólmin ilme muuttuu lempeän hymyilevästä ärsyyntyneeksi, ennen kuin hän päätään pudistellen hymyilee taas ja kertoo, että pitkälle tauolle oli muitakin, rasittavia ulkomusiikillisia syitä. Islantilaisten levytystauko venyi peräti kymmeneen vuoteen juuri kun yhtye oli suositumpi kuin ikinä. Kaiken päälle Jónsi Birgisson asuu tätä nykyä Los Angelesissa, ja kuten kaikki tietävät, vuosikymmenen taitetta varjosti vielä poikkeusaika, mikä ei varsinaisesti helpottanut luovuutta ja yhteydenpitoa kahden vanhan bänditoverin välillä. Ágætis byrjunin kohdalla asiat muuttuivat niin vakaviksi niin nopeasti, että muistan sen ajan yhtä aikaa todella suurella hymyllä, mutta myös todella uuvuttavana ja haastavana ajanjaksona, joka oli hajottaa koko bändin. Sigur Rós oli pitkään eräänlainen pikaparatiisi, jossa kiirehdimme unelmiemme läpi. – Kerroin aiemmin musiikin tekemisestä, joka oli melkein kuin hengailua ja kaikessa rauhassa kaiken mahdollisen kokeilemista. – Aika pian meidät alettiin ottaa avosylin vastaan yhteen suuntaan, mutta samalla monet vanhat tutut käänsivät meille selkänsä. Hólm ei ole unohtanut niitä hetkiä, kun hän meni missä tahansa kaupungissa levykauppaan ja joka paikka oli tapetoitu bändin kakkoslevyn julisteilla. Seuraavat 10 vuotta pitivät mainitun kolmannen albumin ohella neljä muutakin levytystä ja lukemattomia kiertueita, jotka ylsivät maailman kaikille laidoille. Vaikka tiesimme olevamme syyttömiä niihin asioihin, prosessi tappoi luovuutemme pitkäksi aikaa
Tätä ilmaisu vaati Sigur Rósin suurimman tuotannon. Emme edes miettineet, voiko kaikkea sitä oikeasti sovittaa yhteen. Tästä levystä olisi voitu tehdä monia erilaisia, todella erikuuloisia versioita. Elämän myönteisimmistä tunteista kirjoittaminen ei ole ihan niin yleistä musiikissa kuin voisi kuvitella. Islantilaisuutta kuvaillaan usein aika karujen muoto kielien kautta, vaikka syvällä sisimmässämme olemme pienistäkin asioista todella suuria onnentunteita nauttiva kansa. Átta jättää päällimmäiseksi tunnetilaksi täyttymyksen mutta muistuttaa myös asioista, joista ihminen on etääntynyt. Löysimme jälleen sen kokeilemisen riemun, johon tämä bändi alun alkujaan perustuikin. – Sitten sisäistin jotain vielä tärkeämpää: Saavutimme Sigur Rósin kanssa todella paljon todella nuorina, mutta vasta nyt olen saavuttanut rauhan itseni ja musiikkimme kanssa. – Abbey Roadilla kappaleet elivät yhä. – Mekin olemme kirjoittaneet paljon sellaista musiikkia, joka on kiinni perinteisissä draaman kaarissa ja perin inhimillisessä ajatuksessa, että elämässäkin on jatkuvasti pyrittävä jonkinlaiseen päämäärään tai päätepisteeseen. Harvinaisen viipyilevä tunnelma on jotain sellaista, mikä ei Hólmin mukaan ollut helppoa sävellettävää. K u v a: R ac h el D ee b. Miettikääpä, miten paljon enemmän on kirjoitettu erokappaleita rakkauslauluihin verrattuna. Oli hetkiä, kun halusimme jättää lopullisista versioista pois bändisoittimet kokonaan ja antaa orkesterille täyden tilan. Jo Áttan alussa kuullaan yli 7-minuuttinen Blóðberg, joka antaa koko kestonsa ajan ymmärtää, että pian tapahtuu jotain vielä isompaa, ja sitä ei tapahdukaan. Ymmärsin tämän itsekin, kun kuuntelin albumin ollessani koirieni kanssa keskellä luontoa. Kutsuimme levyä leikkisästi carpe diem -albumiksi. Sigur Rósin tapauksessa elämänmyönteisyys ei tarkoita sitä, että se sulkisi pois tunnekirjon kääntöpuolia. – Minusta ihminen on ajautunut tilaan, jossa yliajattelu, kateus ja elämän muiden elämiin vertailu on aiheuttanut sen, ettemme oikein osaa olla onnellisia siitä, mitä elämässämme jo on, koska haluamme vain lisää ja lisää ja lisää. – Áttalla on monta kappaletta, jotka unohtavat tuon ajatuksen. – Átta on islantilaisimman kuuloinen albumi, jonka olemme ikinä säveltäneet. ”Suurin ansiomme taisi olla se, että irtaannuimme aika nopeasti kaikesta muusta musiikista.” Tänä syksynä Sigur Rós kiertää esittämässä musiikkiaan sinfoniaorkesterin kera. Ne keskittyvät aidosti hetkeen. Hólm sanoo, että juuri tällaisissa hetkissä piilee osa albumin taianomaisuutta. 26 SOUNDI SOUNDI PB – Me emme halunneet kirjoittaa synkkää musiikkia synkkään maailmaan tai mustiin mielentiloihin. Keskittyä hetkeen. Ihan kuin se olisi ollut koko matkani tarkoitus. Halusimme kirjoittaa musiikkia, jolla ei tarvitse edes olla suoranaista muotoa tai perinteistä rakennetta, kunhan se ilmentää mielummin kaikkea hyvää ja rakastettavaa mitä meissä ihmisissä on, eikä kaikkia synkimpiä puoliamme. Suomessa he soittavat Vantaan Viihdeorkesterin kanssa marraskuun lopussa Helsingin Musiikkitalolla sekä Tampere-talossa. Tai miten usein musiikki keskittyy genrestä riippumatta melankoliaan tai vaikka aggressioon ja käsittelee ihmisen pimeimpiä syövereitä. Se, jos mikä on helpommin sanottu kuin tehty. – Teimme kappaleisiin kerroksia toisensa perään saavuttaaksemme sen voimaannuttavimman mahdollisen tunnelman, johon kaikilla näillä hartailla melodioilla pyrimme. Hólmin kasvoille leviää jälleen valtava hymy, kun hän kertoo siitä, miten yhtye sai äänittää levylle kokonaisia orkestereita legendaarisella Abbey Road -studiolla Englannissa. Vaikkapa syvään onnentunteeseen tai mielihyvään miettimättä, mitä tapahtuu seuraavaksi tai miten voisi tuntea vielä enemmän
Että hetkinen, tämähän on ihan helvetin tyypillinen ja idioottimainen metalliriffi. Tästä huolimatta Hin Helga Kvöl on kuitenkin ihan oma lukunsa islantilaisyhtyeen diskografiassa. niin ”epämetallisia”. Sólstafirin uusi albumi flirttailee bändin metallimenneisyyden kanssa. Kun jättää black metal -henkisten riffien kirjoittamisen karkeasti ottaen viideksitoista vuodeksi, niin sen jälkeen niistä on taas helppo innostua. – Minulta on kysytty viime vuosina satoja kertoja, miksi Sólstafirin muutamat edelliset levytykset ovat olleet... Kompromisseja tai suuria suunnanmuutoksia ei kannata kuitenkaan odottaa. – Nyt ajatukseni ovat selvästi jollain tavalla muuttuneet. Ihan mikä tahansa biisi se ei sitten ollutkaan, sillä Hin Helga Kvölin raivokas tunnelma tarttui tiukasti kiinni ja raahasi kuulijan jonnekin parinkymmenen vuoden taakse. 28 SOUNDI SOUNDI 29 Islanninhevonen hirnuu kuolemaa Pian tasavuosia täyttävä Sólstafir kuulostaa kahdeksannella studioalbumillaan omalta ihanan omituiselta itseltään. Seuraavaksi me purskahdimme nauramaan, että vanhoista kehäraakeista näyttää edelleen lähtevän varsin raikasta meteliä! Hin Helga Kvöl toki vastaa myös vanhojen fanien huutoihin. Onkohan minulla viidenkympin kriisi. Aloin jossain vaiheessa sävellyssavottaa miettiä, että miltähän tuntuisi pitkästä aikaa kirjoittaa Pale Riderin tyylinen kappale. Minusta tuntui vuosien ajan hyvin vahvasti siltä, että me aliarvioisimme sekä itseämme että kuulijoitamme, jos yrittäisimme epätoivoisesti vääntää jotain Goddess Of The Agesia (2009) uudelleen ja uudelleen, puuskahtaa Tryggvason. Tai ehkä kyse on vain siitä, etten välitä muiden mielipiteistä enää senkään vertaa mitä joskus aiemmin! LYHYEMPIÄ MONUMENTTEJA Jos olet vanhemman ja metallisemman Sólstafirin fani, tässä vaiheessa täytynee hieman toppuutella. Voimmeko todellakin tehdä jotain tällaista 2020-luvulla. Syyt ovat ihan selviä: emme ole halunneet toistaa itseämme tai kirjoittaa väkisin jotain muka rankkoja heviriffejä. Mutta heti seuraavaksi tajusin, että onpa idea tavanomainen tai sitten ei, niin minä pidän siitä aivan tolkuttomasti. Teksti: Timo Isoaho K esäkuun puolivälissä sähköpostiin kilahti tiedonanto vuonna 1995 Reykjavikissä perustetun Sólstafirin uudesta kappaleesta. – Kun Hin Helga Kvöl alkoi myöhemmin valmistua, tuijotimme toisiamme ihmeissämme. K u v a: K at ie M et ca lf e. Hin Helga Kvöl -albumi ei nimittäin ole mikään Masterpiece Of Bitternessin (2005) tai Köldin toisinto – ei sinne päinkään. – Kun aloin hahmotella Hin Helga Kvölin nopeaa ja aggressiivista pääteemaa, olin ensin kahden vaiheilla. Biisitkin ovat lyhentyneet. – Hin Helga Kvöl, josta tuli myös uuden albumin nimikkobiisi, sai alkunsa täysin tietoisesti. Ja jos joku ei satu heti muistamaan, niin Pale Rider oli osa vuonna 2009 ilmestynyttä Köld-albumia, sanoo kitaristi-laulaja Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason
– Jos muuten jotkut Kumlin bassotunnelmat tuovat mieleen Guns N’ Rosesin, se ei ole sattumaa. No, toivottavasti hän lukee suomalaisia rocklehtiä. Itse asiassa minulla on nykyään varsin kaksijakoinen suhtautuminen keikkailuun ja kiertueisiin. Usein jopa helvetin hauskaa. Silloin päätin tarkistaa elämäntyyliäni. – Salumessa on hieman Pink Floyd -vaikutteinen raukea tunnelmapala, joten se saikin vähän venyä, Tryggvason hymähtää. Sólstafir-levyjen ei-niin-iloiset sanoitusteemat saavat siis jatkoa. – Sólstafir tulee toki kuulostamaan täysin itseltään tasan niin kauan kuin minä vastaan lauluosuuksista, mutta Hin Helga Kvöl on omissa korvissani silti hyvinkin erikoinen Sólstafir-albumi, huomauttaa Tryggvason. – Itse asiassa eräs hänen rakkaista harrastuksistaan on Jaloviinan juominen ja Soundin lukeminen. Emme ole koskaan soittaneet Tuskassa! Pidätkö edelleen kiertämisestä takavuosien malliin. Jos tarkastellaan biisilistaa, tavoitteenne näyttää toteutuneen. Minulla on myös hyvä siviiliduuni. Jos kykenemme tiivistämään asiamme maksimissaan viiden minuutin mittaiseksi biisiksi, olen hemmetin tyytyväinen. – Saksofonia on kuultu raskaiden bändien levyillä ennenkin, mutta kyllähän se jakaa mielipiteet edelleenkin hyvin tehokkaasti, naurahtaa Tryggvason. – Itse asiassa juhlakeikan voisi soittaa Tuska-festivaalilla, sillä Suomi on ollut meille erityinen maa jo parin vuosi kymmenen ajan. Ei tästä ole kuin jokunen viikko, kun taas yksi ystävistäni lähti tutkimaan Valhallan juhlasaleja. – Ja jos tien päällä joskus harmittaa vaikka se, kun lento on tunnin myöhässä, yritän pitää mielessä, että saan elää unelmaani. Minun ja Svabbin (basisti Svavar Austmann) Duff McKagan -fanitus on nimittäin aika kovalla tasolla! Saksofoni toimii eräänlaisena laulajana Kumlissa, mutta biisistä löytyy myös joitakin lyriikoita. Kun on tottunut rakentelemaan ja kehittelemään tunnelmaa 4–5 minuutin verran ennen kuin kappale edes toden teolla alkaa, suoraan sävellyksen ytimeen hyppääminen tuntuu hieman oudolta. Niistähän minä kirjoitan. – En. Pysytäänpä kuitenkin Hin Helga Kvölin äärellä. – En ole. Mistä ne kertovat. – Kuolemasta. Useimmiten yhtä aikaa. Ei sen parempaa fiilistä juuri olekaan. Sitten hän kuoli. Levyn kappaleista vain Salumessa kellottaa yli seitsemän minuuttia. Ja lopulta muutkin olivat samaa mieltä. Jumalauta sentään. – Niinpä! Ehkäpä tämä islanninhevonen potkaisee takaisin oikein kunnolla ja kirjoitamme vain kolme 20-minuuttista kappaletta. Olin varma visiostani, joten pidin pääni loppuun asti, ja Kumlista tulikin sitten todella komea lopetusbiisi. Alkoholin ja huumeiden liikakäyttö. Nykyään hän on 74-vuotias vanhan liiton herra, eikä hän tietenkään puhu tai pukahda vuosikymmenien takaisista vastoinkäymisistä. Jos olisimme taas kerran tehneet yli kymmenen minuutin mittaisia monumentteja, mihin ne olisivat mahtuneet tulevien keikkojen ja kiertueiden liveseteissä. Kuml on tarina siitä, kun jättiläinen meni nukkumaan. Aloin jossain vaiheessa kehitellä biisiä omin päin, ja tein paljon kokeiluja esimerkiksi vokaaliosuuksien suhteen. Hän myös sattui näyttämään viikingin ja kreikkalaisen jumalan ruumiillistumalta. – Kun nuorena hurjimuksena ryyppäsin ja käytin kamaa, kaikenlainen toilailu oli useimmiten hauskaa. Syy on varsin käytännöllinen. On siis parempi nauttia niin kauan kuin se on mahdollista!. Sitten minun täytyi kertoa niistä. En mene yksityiskohtiin, mutta hän joutui kokemaan ikäviä juttuja ollessaan pikkupoika. – Kappaleen päämelodia ja jonkinlainen raakademo on ollut olemassa jo pitkään. Se ei ole ollenkaan niin helppoa kuin voisi kuvitella... ”Addi, mitä helvettiä?” -kysymyksiä kuului aika monelta suunnalta. – Tällä kerralla tietoisena tavoitteena oli kirjoittaa aiempaa lyhyempiä kappaleita. Ehkä teemme jonkun ”30 vuotta mahdollisimman epäkaupallista musiikkia” -spesiaalikeikan, mutta tämäkin on ihan pelkkää arvailua, sanoo Tryggvason. Hänellä oli kaksi pientä lasta. – Emme ole mikään vuosijuhlabändi. Niin kuin moni muukin uuden albumin sanoitus, nyökkää Tryggvason. Mutta sitten kun pääsemme perille vaikkapa Melbourneen, Mexico Cityyn tai Helsinkiin ja saamme nousta talon täyttäneiden fanien eteen, niin onhan se aivan uskomattoman hienoa. Joo, aurinkoisia juttuja, huokaa Tryggvason. Suorastaan jättiläinen. – Sanoitus taas liittyy isääni. – Kuolema, masennus, epätoivo ja ahdistus. Saapa sitten nähdä, millaiset tuulet Sólstafir-maailmassa puhaltelevat, kun seuraavan levyn tekemisen aika koittaa. – Eräs hyvä ystäväni oli todella iso kaveri. Mitä vanhemmaksi elän, sen surullisemmaksi ja vihaisemmaksi tulen, kun kavereita kaatuu viheliäisten addiktioiden ja muiden perkeleiden takia. 28 SOUNDI SOUNDI 29 Islanninhevonen hirnuu kuolemaa ”Juhlakeikan voisi soittaa Tuskafestivaalilla. Unelma on myös hauras: se voi olla ohi yhdessä sekunnissa. – Kun vihjaisin bändin muille jätkille, että levy päättyy monta minuuttia kestävään saksofonitunnelmointiin, he olivat todella epäileväisiä. – En oikein muista, yritimmekö nuorina poikina jollain tavalla todistella, että kykenemme vääntämään komealta kalskahtavia vartin mittaisia teoksia, mutta tänä päivänä ajatukseni ovat varsin toisenlaiset. Ja niinhän siinä kävi, että lopullisessa versiossa on todella monta lauluraitaa päällekkäin. Esimerkiksi delay-pedaali ja kaikulaitteet porottivat kuumina. Jos soitamme tänä päivänä 75-minuuttisen pääesiintyjäkeikan, biisilistassa saattaa silti olla vain kuusi tai seitsemän biisiä. Mutta ensin meidät pitäisi buukata sinne.” Vanhan liiton rujommat sävyt ovat loppujen lopuksi varsin pieni osa Hin Helga Kvöl -kokonaisuutta. Sitten eräänä päivänä vähän yli kymmenen vuotta sitten tajusin, että hauskuus oli kadonnut jonnekin, ja tilalle oli tullut jotain aivan muuta. Sólstafir ei sen sijaan ole lähdössä minnekään (paitsi kiertueelle), vaikka yhtyeen mittariin räpsähtää ensi vuonna luku kolmekymmentä. Mutta ensin meidät pitäisi buukata sinne. – Valitettavasti osa ystävistäni ei ole päätynyt samoille linjoille. Tämä johtuu siitä, että tykkään kovasti kotona olemisesta tyttäreni kanssa. Oletko vihjaissut hänelle, että Salumessa kannattaisi kuunnella. Kun suuntaan näissä tunnelmissa kohti Keflavikin lentokenttää ja edessä on taas yksi keikkarupeama, niin lähdön hetki tuntuu joskus aika raskaalta. On ihan oikeasti pirun tympeää, että joudumme jättämään setistä pois niin paljon mahtavaa materiaalia. Ehkä asia tulee joskus selväksi. Hah hah! PAREMPI NAUTTIA Jos Hin Helga Kvöl alkaa raivoisalla metallimyrskyllä, levyn toisella laidalla purjehditaan aivan toisissa tuulissa. Usko tai älä..
Suomalaisen kansanmusiikkikulttuurin rikasta perintöä ja monimuotoista, joskin haastavaa nykyisyyttä kokoontuivat Soundin pyynnöstä pohtimaan Pekko Käppi, Aili Järvelä ja Anne-Mari Kivimäki. 30 SOUNDI SOUNDI 31 Teksti ja kuvat: Samuel Järvinen T ampereen Kehräsaari on täynnä tunnelmaa, ja sen ympäristö on kotipaikka rikkaalle kulttuurille. Kehräsaaresta löytyy myös kokeellisen kansanmusiikin organisaation Folk Extremen pop up -tila, jonka ovesta astun sisään kysymään, mitä kansanmusii kille kuuluu. Jokainen keskustelijoista on kansanmuusikoita mutta heistä jokaisella on myös hyvin oma tyylinsä ja tapansa tehdä taidetta. Näin Kivimäki päätyi ihan eri maailmaan, ja into haitarin soittamiseen sytMitä kansanmusiikille kuuluu ja miltä se kuulostaa 2020-luvulla. Kansanmusiikki ei ole pelkkää viululla jenkan sahaamista, vaan siihen mahtuu hyvin paljon nyansseja. – Se ohjelmisto oli puuduttavan tylsää, vaikka halusinkin soittaa viisirivistä haitaria. Musiikkiliikkeen alakerrassa soittotunneilla käyminen ja Metsäkukkia-kappaleen ainainen jauhaminen oli viedä nuoresta muusikosta kaiken innon. Aili Järvelä, Anne-Mari Kivimäki ja Pekko Käppi ovat tulleet kansanmusiikin pariin omanlaisiaan teitä ja sitä kautta tuoneet kaikki erilaisen panostuksensa sen kehitykseen. kansanmusiikki Elävä ja eteenpäin mene vä. Pekko Käpin musiikissa kuullaan paljon esimerkiksi rockvaikutteita, Aili Järvelän popmusiikissa kansanmusiikki saattaa toisinaan olla vain vivahde ja AnneMari Kivimäki on sykähdyttänyt etnoteknollaan. Pian Kivimäen täti ilmoitti hänet Suomen Kansanmusiikkiliiton valtakunnalliselle kansanmusiikkileirille, missä opettajana toimi haitaria instrumenttina uudistanut Kimmo Pohjonen. Ennen kuin Kivimäki löysi oman uniikin tyylinsä, oli hän aikeissa lopettaa soittamisen kokonaan. Kuinka perinteen jatkajat asemoituvat osaksi tämän päivän kulttuuriympäristöä. Haastatteluun ovat saapuneet soolourastaan ja K:H:H:L-yhtyeestä tuttu jouhikonsoittaja Pekko Käppi, muun muassa Suistamon Sähkössä ja omassa Ensemblessään vaikuttava haitaristi Anne-Mari Kivimäki sekä esimerkiksi soolouransa sekä Bergå Folk Projectin parissa operoiva viulisti Aili Järvelä. – Ajattelin 13-vuotiaana, että nyt tuo haitari saa lentää nurkkaan, Kivimäki muistelee
Kolmikielinen kitarankorvike astui muusikon elämään erään turkulaisen soitinrakentajan kautta. Kolmikosta jokaisella on parhaillaan työn alla kaikkea musiikista erilaisiin taidenäyttelyihin ja opinnäytetöihin. Kolmikko on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kansanmusiikin suosiota ei voi mitata digitaalisilla ykkösillä ja nollilla, vaan kuuntelijat näyttävät arvostuksensa ostamalla levyjä ja tulemalla keikoille. Järvelä pohtii, että kansanmusiikki voisi näkyä esimerkiksi Kansallismuseon kaltaisissa paikoissa, joissa myös turisteja käy erittäin paljon tutustumassa suomalaiseen kulttuuriin. No varmaan siksi, että meillä ei ole sitä! Musiikin ja yleisesti kulttuurialan piirissä töitä tekevät ovat puhuneet erityisesti koronapandemian jälkeen lisääntyneistä taloudellisista vaikeuksista. Kiireiset muusikot pyrkivät edistämään kansanmusiikin tilaa kukin omilla tavoillaan. Ei ihme vaan työtä Kansanmusiikin puuttuminen isoilta festivaaleilta, radiosta ja mediasta aiheuttaa kaikissa kolmessa muusikossa surua. – Mitä muuta ihmisestä voisi näillä opettajilla tulla, Kivimäki naurahtaa. On vaan työtä, jolla on satavuotiset juuret.”. Käppi kertoo esimerkiksi huomanneensa ja kuulleensa, että monilla keikkapaikoilla on maksuvaikeuksia. – Se on melkein jopa niin, että Suomesta on vaikeampaa saada keikkaa kansanmusiikilla, Kivimäki huokaisee. Järvelä kertoo törmänneensä siihen, että ennen kuin artisti buukataan keikalle, käyvät promoottorit ja ohjelmavastaavat katsomassa muusikon striimauslukuja esimerkiksi Spotifysta. Vaikka hänellä onkin aina ollut uteliaisuus etsiä uutta, kokee hän silti kansanmusiikin omaksi kodikseen. Sen takia uusia esiintyjiä kiinnitetään esiintymään entistä varovaisemmin. – Olen joskus miettinyt huumorilla, että paljonkohan maksaisi, jos ostaisi Ruisrockin tai vastaavan ison festivaalin päälavalta parhaan esiintymisslotin. – Kansanmuusikoilla on valtava ainee ton kulttuuriperintö, jota kannamme mukanamme, Kivimäki toteaa. Kamu esiin ja kuuluviin Keskustelu kolmikon kanssa kääntyi hyvin nopeasti rahaan, mutta siitä puhe mistä puute, kuten Järvelä esimerkillään vahvistaa: – Tuttavani seurusteli taloudellisesti hyvin pärjäävän ihmisen kanssa, joka kysyi häneltä, että miksi te muusikot puhutte niin paljon rahasta. Järvelä näkee kuitenkin myös toisen puolen siinä, että kansanmusiikkia nostettaisiin enemmän esille mediassa. Suomalainen kulttuuri on arvokasta ja rikasta, mutta siitä huolimatta kansanmuusikot eivät juuri näy osana laajempaa kulttuurikontekstiamme. Mutta ei ole mitään ihmettä. Tukien ja menojen leikkausten aikakautena moni saattaisi kysyä, että voiko kansanmusiikki ylipäätään selvitä hengissä ilman tukia ja apurahoja. Oma historia ja oman maan kaunis ja vanha kulttuuri tuntuu jäävän hyvin vähälle huomiolle nykyaikana. Totta, Bergå Folk Projectin ja monen muun kansanmusiikin parissa toimivan taiteilijan striimausluvut eivät varmasti luo promoottoreille luottamusta siitä, että artisti on kyllin suosittu vetämään maksavia asiakkaita. – Jos miettii esimerkiksi Ruotsin itsenäisyyspäivän juhlia, niin siellä on kuningasperhe kansallispuvuissa ja nyckelharpat (avainviulut) soivat, Järvelä hymähtää. – Ei voi, Järvelä naurahtaa, vaikka ilme muuttuukin vakavaksi hyvin pian. – Kun perustimme aikanaan vieläkin toiminnassa olevan Rahvaanmusiikin kerhon Tampereen Telakalle, niin siinä oli ajatuksena, että kansanmusiikki muo dostuisi normaaliksi urbaanin yhteisön toiminnaksi. Sen lisäksi, että musiikin pitäisi soida autoradiosta, pitäisi sen soida jo kotona ja koulussa. – Jos kansanmusiikki on Muumilaakso, niin minä olen sitten ehkä Nuuskamuikkunen, koska olen kokenut tarvetta lähteä myös kauemmas katsomaan, että mitä tuolta muualta löytyy, Järvelä kuvailee. Mietin, että Suomessakin on pakko olla jotakin vastaavaa, ja niin olikin, Käppi muistelee. Teininä vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa käynyt Pekko Käppi rakastui kansanmusiikkivaikutteita hyödyntäneeseen Grateful Deadiin, jonka kautta folkmusiikki tuli rockrunopojan elämään. Aili Järvelän tarina on siitä erilainen kuin Kivimäellä ja Käpillä, että hän on syntynyt kansanmusiikin pariin ja kasvanut sen ympäröimänä. Siitä huolimatta, että kansanmusiikin pariin löytää edelleen suuri määrä innokasta yleisöä eri ikäpolvista, eivät perinnemusiikin eri muotojen parissa työtään tekevät yhtyeet ja artistit näytä komeilevan isojen festivaalien esiintyjien joukossa. – Tuo mallihan ei toimi kansanmusiikissa ollenkaan, Kivimäki huokaisee muiden nyökytellessä. – Sen aikaisen tiedon mukaan jouhikosta sai viisi tai kuusi ääntä helposti, ja ajattelin sen olevan minulle tarpeeksi, Käppi toteaa. – Ei voida toisaalta heittää kansanmusiikkia päin ihmisten naamaa, että siinä on nyt kansanmusiikkia, ala tykkäämään! Mielestäni kaikki pohjaa kokemukseen, kontekstiin ja musiikkisuhteeseen. Nykyään Etno-Emma jaetaan samassa tilaisuudessa ja tilassa, mutta se harvoin päätyy televisioon. Esimerkiksi presidentti kutsuu kan”Puhutaan paljon Kaustisen ihmeestä. 30 SOUNDI SOUNDI 31 tyi uudella tavalla. Järvelä heittää keskustelussa pienen provokaation toteamalla, että suomalainen kansanmusiikki on suositumpaa ulkomailla kuin Suomessa. Voisi laittaa rahoituskampanjan pystyyn, Käppi naurahtaa. Pian tämän jälkeen hän päätyi Helsinkiin Maria Kalaniemen oppiin Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen. – Sieltä niitä kansanmusiikkilevyjä varmasti ostettaisiin. Suomesta poiketen esimerkiksi Virossa ja Ruotsissa kansanmusiikki näkyy paljon enemmän esimerkiksi valtiollisissa juhlamenoissa. Pekko Käppi nostaa keskustelussa esimerkin toimivasta yrityksestä tehdä kansanmusiikista näkyvämpää osaa arkea. Väite ei varsinaisesti herätä vastustusta. Myös kansanmusiikkipiireissä tunnistetaan ongelma, ja tämänhetkinen kulttuuripoliittinen tilanne aiheuttaa huolta tulevaisuudesta. – Se johtuu mediasta, koska eihän kansanmusiikki soi radiossa tai näy televisiossa. Jotta kansanmusiikkia voitaisiin juurruttaa osaksi ihmisten arkea, niin sen pitäisi olla jo arjessa läsnä. – Ei toimi, meillä esimerkiksi BFP:n kanssa on jotain vähän päälle sata kuuntelijaa kuukaudessa Spotifyssa, Järvelä paljastaa. Ennen kuin jouhikko astui Käpin elämään, sai hän siskonsa poikaystävältä munniharpun. Viro taas on keskustelijoiden mukaan vielä ihan toisella tasolla; kansanmusiikki näkyy ja kuuluu televisiossa ja radiossa. Kukaan ei tiedä siitä mitään, Kivimäki toteaa ja muistelee heti perään, kuinka useana vuonna Emma-gaalassa jaettiin niin kutsututtu ”eteis-Emma” eri tilassa ennen tv-lähetystä. – Sitä kautta kiinnostuin suomalaisesta kansanmusiikista
– Osa pelimanneista vihasi meitä, koska meillä oli niin vahva se Sibelius Akatemian leima. – Näppärit on varmaan helposti lä hestyttävä ja valtakunnallisesti kaikki alle lonkeronsa ulottanut ilmiö, Kivi mäki vastaa. Mutta ei ole mitään ihmettä. Näppärit tavoit tavat tuhansia ihmisiä, ja kursseja pide tään ympäri Suomea, Järvelä kertoo tii vistetyssä kuvauksessa isänsä pedago giikasta. Mikäli kansanmu siikista kiinnostunut haluaa lähteä soit tamaan tietynlaista perinnemusiikkia Suomessa, täytyykö hänen olla synty nyt osaksi juuri sitä kyseistä kulttuuria ja paikkakuntaa. Omat piirit eivät kuitenkaan ahdas mielisyydestä ainakaan enää kärsi.. – Instrumentin haltuun ottamisen rinnalla opetellaan oman paikkakun nan perinnemusiikkia. Järvelän kertoma tarina kuitenkin nostaa keskustelijoilta huomautuksen ”Kaikki saavat tulla kansanmusiikin alle, ja sen saa itse määritellä.” Suomalaisen kansan musiikin menestys tarina elää vahvemmin ulkomailla. Näppäripedagogiikka on kansan musiikkilähtöinen musiikkikasvatus filosofia, jonka Järvelän isä kehitti. – Hän oli miespuolinen opettaja, enkä minä ollut naisena ehkä kaikista vaka vastiotettavimmasta päästä hänen sil missään, Järvelä huokaisee. Pois puhdasoppisuudesta Tämänhetkisessä zeitgeistissa ja dis kurssissa nousee esille usein kulttuuri sen omimisen käsite. Se sai alkunsa Mauno Järvelän paluu muuttaessa Helsingistä Kaustiselle. Samalla käytiin juuri tätä keskustelua, mutta vastaukseksi annettiin vihreää valoa, Järvelä sanoo. Kotimaas saan kansanmusiikki on paradoksaalisesti keskittynyt vain omien pariin, kuten Kaustisen menestyksekkäälle festi vaalille. Miten sitten nuoret löytävät kansan musiikin pariin, mikäli striimiluvut jää vät yleisömäärään suhteutettuna pie niksi. Hän oli tuonut mukanaan nuotteja Suomesta soitettavaksi opettajien bändissä, mutta vastaukseksi hän oli saanut vain, että suomalaista kansanmusiikkia ei voi näil lä soittimilla soittaa. Meillä oli (Näppäreillä) yksi saamenkielinen kappale ohjelmistos sa, johon pyysimme ääntämisohjeet. – Olisiko ollut Rahvaanmusiikin ker hon viisivuotisjuhlat tai jotain vastaa vaa, niin joku yritti yleisöstä käydä repi mässä lavalta sähkökitaran pois, koska ei sillä muka saanut soittaa, Kivimäki jatkaa. 32 SOUNDI 32 SOUNDI sanmuusikoita vieraaksi, ja heitä koh taan osoitetaan kunnioitusta. Viro myös lähetti vuoden 2024 Euro viisuihin kansanmusiikkia esittävän Puuluupin yhdessä hip hop ryhmä 5Miinustin kanssa. Kaikesta huolimatta Järvelä näkee kansanmusiikin suosion olleen vuo sien varrella noususuhdanteista. On vain työtä, jolla on satavuotiset juuret. Kaustisella järjestettävä kansanmusiikkifestivaali onkin hyvä esimerkki folk musiikin vetovoimasta, sil lä paikalle eksyy hyvin mo nenlaista yleisöä joka vuosi – myös paljon nuoria. – Puhutaan paljon Kaustisen ihmeestä. Silloin oli vielä jo takin vastustusta, kun olimme innok kaita ja nuoria kaikissa pelimannita pahtumissa, Kivimäki kertoo nuorten tekemän kansanmusiikin kohtaamasta vastustamisesta. Modernia kansanmusiikkia esittävä Vilma Jää oli kertonut sosiaalisessa mediassa aiem min tänä vuonna hakeneensa mukaan UMKkilpailuun, mutta hän ei järjestä jien mukaan ”istunut vuoden 2025 konseptiin”. Kansanmusiikkipiirit ovat muuttu neet vuosien saatossa entistä avoi memmiksi, mutta menneisyydessä on ollut läsnä myös tiettyä portinvar tijamentaliteettia, erityisesti 1990 luvulla, jolloin Kivimäki perusti en simmäisen oman kansanmusiikkiyh tyeensä. – Kaustisen festareilla en esi merkiksi tunne enää läheskään kaikkia nimeltä, hän naurah taa. Järvelä taas muistelee aikaa, jolloin oli vaihtooppilaana Palestiinassa. Kaustisen menestyksen ympärillä käyty keskustelu kuitenkin myös väsyttää Jär velää. Edellisen kerran Suomi lähetti kansanmusiikkia eri mai den omaa musiikkiperintöä usein esit televään Euroviisuihin vuonna 2010 Kuunkuiskaajien muodossa. – Ihmisiä otetaan avoimin mielin mukaan
Vaikka Helsingistä ei löydy varsinaista vakituista kansanmusiikkiin keskittyvää klubia, ei se ole keskustelijoiden mielestä kaikista olennaisinta. – Pitää mennä Tampereelle, Käppi hymähtää. Määrittely on hankalaa, mutta Pekko Käppi onnistuu esittämään näkemyksensä. Olen aina ajatellut sen niin päin, että mahtavaa, tervetuloa vaan. Mutta minulle siihen liittyy oman historian rihmoja, joiden kautta pääsee mielikuvituksessaan taaksepäin. – Mieluummin toimintaa kuin seiniä, Järvelä toteaa.. Jos Kaustisen festivaalia ei lasketa, niin minne kansanmusiikista kiinnostuneen kannattaisi mennä etsimään keikkoja. Siinä, missä muualla maailmassa naiset saavat ehkä välillä käydä laulamassa miesten hoitaessa soittamisen, on Suomessa valtava määrä naispuolisia kansanmuusikoita. Kun kysyn Helsingin kansanmusiikkitarjonnasta, saan tyhjentävän vastauksen. Hullua ja rohkeaa Keskustelussa puhutaan jatkuvasti kansanmusiikista, mutta kyseinen käsite ei välttämättä tarkoita kaikille samaa. Raha ja tilat ovat tärkeitä, mutta kaiken ytimessä on halu vaalia arvokasta ja rikasta kotimaista musiikkiperintöä. Kansanmusiikki pysyy elossa silloin, kun ihmiset rohkeasti kuuntelevat sitä, käyvät keikoilla ja tarttuvat omaan instrumenttiinsa – oli se mikä tahansa – soittaakseen kansanmusiikkia. On olemassa karjalankielistä räppiä, folk metalia, haitariteknoa ja jouhikkorockia. – Siihen liittyy todella paljon tunteita ja käsitteistöä. – Ulkomailla suomalaiset kansanmuusikot tunnetaan hulluina, rohkeina ja erikoisina musiikin esittäjinä, jotka yllättävät yleisön ja tarjoavat omaperäistä ja armottoman svengaavaa, muusta tarjonnasta poikkeavaa musiikkia, Kivimäki kertoo kannustaen Soundin lukijoita menemään kansanmusiikkikeikoille. Millä tavalla kansanmusiikista kiinnostunut voi sitten lähteä tutustumaan aiheeseen. Siitä pystyy myös ammentamaan jatkuvasti jotain uutta. Kaikki kolme ovat samaa mieltä siitä, että kansanmusiikkia on vaikeaa määritellä. – Onhan esimerkiksi Paleface ollut ehdolla Emma-gaalassa kansanmusiikin alla ja voittanut sen. Kaikkien on helppo löytää kansanmusiikkia vaikkapa Spotifysta – tosin jostain kumman syystä kansanmusiikilla ei ole Spotifyssa Suomessa virallista kuratoitua soittolistaa, jonka kaikki keskustelijoista kokevat ongelmalliseksi. Kansanmusiikki sisältää monia eri merkityksiä, ja sen alle mahtuu hyvin monenlaista musiikkia. Nordic Dance Helsinki taas tarjoaa kaikille avoimia tilaisuuksia tutustua kansantanssiin, ja myös erilaiset minifestivaalit sekä Perinnearkkuklubi tarjoavat kansanmusiikkia kuulijoille. Esimerkiksi Helsingin G Livelab, Savoy, Korjaamo ja Malmitalo järjestävät kansanmusiikkikonsertteja. Onneksi tarjontaa kuitenkin löytyy myös Helsingistä. siitä, että Suomessa kansanmusiikki on poikkeuksellisen tasa-arvoista. Kaikki saavat tulla kansanmusiikin alle, ja sen saa itse määritellä, Kivimäki sanoo. Se ei kuitenkaan ole pelkästään huono asia. – Meillä se ei ole ihmeellistä, että nainen soittaa kontrabassoa tai haitaria, Kivimäki summaa
– Ekan kerran puhelin soi itsenäisyyspäivän aikaan -71. He eivät vain ymmärrä Remun juttuja. Sehän puhuu metaforaa, vertauskuvilla, koko ajan. Lehden mukaan ”Ilen perusvaatetukseen kuuluu luonnollisesti muutama farmariasu mukavine t-paitoineen ja cowboy-saappaineen”. Kallio soitti Remu Aaltosen ja Cisse Häkkisen (1951–1990) kanssa jo 16-vuotiaana yhtyeen ensimetreillä 1971–72 ja uudestaan 1975– 79, kun Albert Järvisen (1950–1991) kitaroima Roadrunner (1974) oli nostanut Ganesin Suomen kiistattomaksi ykkösbändiksi. Kun Black Devils -yhtyeen rumpali-laulaja JP Kakkola soitti 2016 ja kysyi, nousisiko Kallio yhtyeen kanssa lavalle veivaamaan Hurriganesia, Kallio tavalliseen tapaansa kieltäytyi. Se oli varmasti palkitseva koke mus. Tämä tarttui tarjoukseen – ja keikan jälkeen puhelimeen, kertoakseen Kalliolle, että olisi kannattanut suostua. 34 SOUNDI SOUNDI 35 Teksti: Jukka Kittilä Ile Kallion kitarasta halutaan kuulla yhä Hurriganes-riffejä. 34 SOUNDI P ii rr o k se t: R au n i P al o n en K u v a: P as i R y tk ö n en. – Kun menin 19-vuotiaana Hurriganesiin toista kertaa, proge oli Suomessa pyhää. ”Tääl on Remu moi, sä kuulemma soitat skittaa.” Remu on katujen kasvatti, mä taas keskiluokkaisesta himasta. Kuulija miettii edellistä lausetta, kun tulee jo seuraava. Mutta meillä synkkasi heti. Se oli turhauttavaa, joten toukokuussa -72 lähdin. Kun Kakkola kokeili uudelleen keväällä 2017, vastasi Kallio saaneensa niin hyvän lausunnon, ettei enää kieltäydy. Pisimmän yhteistyönsä Kallio on tehnyt puolisonsa Kaija Kärkisen kanssa, toistakymmentä albumia runsaassa kolmessa vuosikymmenessä. Sitten tuli vastaan yhtye, joka on Ganes-läksynsä lukenut. Pitkään hän kieltäytyi kunniasta kategorisesti. Silloin menit tosiaan jo toista miseen Ganesiin. Vuotta myöhemmin aloin nähdä kotikulmillani Kallion Karhupuistossa jengillä farkkurotseja, joihin ne oli itse kirjoittaneet ”Hurriganes”. He ovat ottaneet tyylilajin haltuun. Kakkola lähestyi Hurriganesissa 1981–83 kitaroinutta Janne Louhivuorta. Viimeinen visiitti kesti vuoden. Kallio nauroi läpi ensimmäisen keikan soundcheckin: Black Devils veti Hurriganesia just niin kuin pitää. – Keikat ovat silkkaa iloa. ”Siitä alkoi niin järkyttävä hulabaloo, ettei tosikaan” 1970-luvulla suosiosta kertoi pääsy Apu-lehden paperi nukeksi. Ihmiset on puhuneet, että Remu sitä ja Remu tätä, että onpa vittumainen jätkä. Sanoin, että vetäkää Hurriganes-kompit paremmin, niin kuuntelen, mitä teillä on sanottavaa. Ile Kallio sai kunnian vuonna 1976. Ymmärsin Remua heti. Ja taitavasti! Olen nähnyt pankkimiesten hiljenevän, kun Remu tuuttaa metaforaa. Soittihan hän Hurriganesissa, kun bändi oli kovimmassa iskussa. Kuuntelin progeakin, mutta enemmän Johnny Winteria ja tämmöisiä. Viime vuosikymmenellä juurevasti veivasi Ile Kallio Big Rock Band. Mutta eihän mulla ollut koulupoikana muskeleita pärjätä siinä, tehdäänkö jokin juttu näin vai noin. Ile Kallio ehti 1970ja 1980-luvuilla musisoida soolona sekä veljensä Pera Kallion kanssa The Dogs -yh tyeessä. Mutta te ette vedä. Frendit kysyivät, miten voin soittaa Remun ja Cissen kanssa, ”eihän ne osaa soittaa”. K un Hurriganesin tie päättyi 1984, Ilkka ”Ile” Kallio jätti bändin taakseen kolmatta kertaa
Tajusin, että se ykkösbändi on nyt tässä. Varmasti olosuhteet vaikuttivat rosoisuuteen. Musta piti tulla arkkitehti. Sanoin, että uusiin bändeihin en halua. Mutta uskottava se oli, kun Remu sanoi, että tästä tulee hyvä.” Ile Kallio (keskellä) oli Remun ja Cissen luottomies, sillä kitaristi palasi Hurriganesiin aina, kun Remu häntä pyysi. tunut yhteen huoneeseen, kaikkien piti soittaa eri kopperoissa. Vastasin, että siinähän tuo kitara vielä roikkuu. Äiti oli Ateneumin käynyt kuvaamataidon opettaja, meillä oli koti täynnä taidekirjoja. Cisse soitti selkeitä, yksinkertaisia asioita, mutta lyömättömällä taimilla. Palasit bändiin Roadrunnerin jälkeen. Studio oli sen ajan mittapuulla huippu, mutta eihän sillä ole väliä, jos äänittäjä ei tiedä, mitä tekee. Pekka Nurmikallio esitteli meille pieniä kellarikopperoita. Kun lähdimme, sanoin Remulle, ettet voi olla tosissasi. Bändi on kuin omenakori, eikä Ganesin korissa ollut yhtään huonoa omenaa. Puhelin soi taas toukokuussa -75. – Se oli uusin levy, kun vedettiin helmikuussa -77 eka keikkamme Ruotsissa. Nurmikallio tiesi, mitä teki. Mutta uskottava se oli, kun Remu sanoi, että tästä tulee hyvä. Tänä päivänä Kallio soittaa Ganesia toisen Hurriganes-kitaristin Janne Louhivuoren kanssa Black Devils -yhtyeen riveissä. Mä kävin tuohon aikaan postissa puolipäivätöissä ja lukiota iltaoppikoulussa. – Remu kertoi, että nyt on löytynyt studio Lahdesta. Sanoin Remulle, että mietin kaksi päivää. Kaiken muun voi fiksata, mutta rumpalin ja basistin on hengitettävä samaa rytmiä. Se on ihan oikein, kunnia kuuluu tekijöille. Remu kysyi, vieläkö soitan. – Cisse oli Remulle todella tärkeä jäbä. Eikös Hot Wheels ole menestynein Ganes-albumi Ruotsissa. Mutta jos Roadrunnerilla oli nupit kympissä, olisi ne pitänyt panna nyt yhteentoista. Tein päätöksen muutamassa tunnissa, mutta venttasin ne kaksi päivää. Ei kevyempi ote levymyyntiä haitannut. Hot Wheelsillä on hieno garagesoundi. Roadrunnerin äänittänyt Leif Måses ymmärsi Ganesin soundia ja filosofiaa. Eihän se soolo ole mun vaikuttavimpia esityksiä! Mutta tärkeämpi onkin fiilis, jonka kuulija saa. Sieltä tuli soitto, että pitäisi saada esittelykeikka Tukholmaan, vajaa tuhat henkeä vetävään Jarla Teaterniin. Eihän bändi mah”Siitä alkoi niin järkyttävä hulabaloo, ettei tosikaan” ”Sanoin Remulle, ettet voi olla tosissasi. – Olin vain iloinen, että jätkien asia osuu. Microvox olikin kerrostalon kellarissa. Remu oli vähän aikaa hiljaa ja myönsi, että kitaristia kaipasi Ganes. Äänitimme Crazy Daysin Marcus Music -studiossa Tukholmassa vain muutama kuukausi liittymiseni jälkeen, liian nopeasti. Cisse oli todella hauska mies, enkä muista, että hän yhtään kertaa olisi haistattanut kenellekään paskat ja tarkoittanut sitä. Muiden piti seurata mustavalkoisista pikkumonotoreista, mitä Remu tekee. En välitä kritiikistä, ei se vaikuta mun tekemisiin. 2006 me törmättiin Kaijan kanssa linnan bileissä Kjell Westöön. Sai kuulemma todella hyvät tekijänoikeustulot stygestä. – My Only Onen tehnyt Jim & The Beatmakersin Raul Wikström soitti Cisselle, joka lauloi versiomme, ja kiitti kovasti. Ensimmäisen kerran riveihin tullessaan kepittäjä oli vasta nuori poika, myöhemmin jo näkemyksellinen muusikko. Remu kertoi, että yksi bändi kaipaisi kitaristia. Tarkkaamossa Nurmikalliolla oli vain kaksi Revox-kaksiraitanauhuria. En ollut soittanut itseäni sisään siihen juttuun. Miten koet Crazy Daysin (1975) vaimeamman vastaanoton. Kun rupesin soittamaan kymmenvuotiaana, päätin, että musta tulee Suomen ykkösbändin kitaristi. Hän pysäytti mut ja kertoi, kuinka My Only Onen kitarasoolo oli elämässään ratkaiseva asia, sai hänet soittamaan kitaraa. Hot Weels käänsi 1976 nupit haluttuun yhteentoista. Kipinä arkkitehtuuriin jäi Le Corbusierin mielikuvituksellisista rakennuksista, joita selasin lumoutuneena. 34 SOUNDI SOUNDI 35 SOUNDI 35 Mietitkö silloin, että voisit yhä olla osa tuota bändiä. Okei, luulen – huom, luulen – että Remu halusi tehdä aavistuksen popimpaa kamaa. Crazy Daysin äänittänyt studion omistaja Marcus Österdahl ei. – Onhan Roadrunner yksi suomalaisen rockin peruskivistä. Tämähän oli esiK u v a: H en ri k Sc h ü tt. My Only One nousi yhdeksi suurimmista hiteistänne. Miten kiteyttäisit Cissen merkityksen Hurriganesille
En laulanut. Noiden vuosien levyistä tykkään enemmän Seven Days, Seven Nightsista (1983). Remu oli ajassa kiinni. Status Quoa kuuntelevaan jengiin meidän juttu olisi uponnut pomminvarmasti. Mä olin Kultsalla katsomassa ne kaikki vuodesta -68, Led Zeppelinin eturivistä -70. Meille oli sovittu 30 keikan rundi Status Quon lämppärinä. Pave oli ainutlaatuinen musiikkimies, hakee vertaistaan tämän maan kevyen musan historiassa. – Hangerilla soitti Beaver Aittooja, keikoilla Tomi Parkkonen. Mitä ajattelet tuosta illasta nyt. Siitä alkoi niin järkyttävä hulabaloo, ettei tosikaan. Käsi ei hajonnut, mutta soitto katkesi. Ekan keikan jälkeen Johansson hihitteli hysteerisesti, ettei muista nähneensä vastaavaa, ja kysyi, miten jaksamme toisen keikan. Käsittääkseni Rick Parfitt ja Francis Rossi olivat kuunnelleet Hot Wheelsiä ja Roadrunneria huolissaan, miettineet ollaanko me liian hyviä lämppäriksi. Jompi kumpi kirjoitti, että Stokiksessa vierailleen Jerry Lee Lewisin olisi pitänyt olla katsomassa, kuinka rock’n’rollia soitetaan tänä päivänä. Aloitettiin keikka Good Morning Little Schoolgirlillä ja liu’uin stagen etureunalle, hyvä et ten nenälleni. Yhdellä keikalla Remu pyöräytti mikkiständiään, jossa oli painava limppujalka. Teddy & The Tigers nousi meitä suositummaksi rockabillyllaan – aika kesyllä semmoisella – ja diinarit valtasi pääkaupunkiseudun. Tämä yö -biisi on mun pastissi No Ile Kallio on julkais sut uransa aikana myös neljä soolo levyä. Hurry gamesista (1984) ei ensin pitä nyt tulla albumi vaan video. – Tajusin, että mun pitää laulaa omalla kielelläni, jos aion kertoa tarinoitani. Get Out -soolon (1980) biisi Like A Lady toimii todella hyvin. Vuonna 1986 laulukieli vaihtui suomeen. Limppu osui mua käteen. – No, meidän Tukholman keikan liput tuli myyntiin ja samana päivänä soitettiin, onnistuuko toinenkin keikka, kun ekan liput myytiin kolmessa tunnissa. Näin Brucen ja The E Street Bandin Born In The U.S.A. ”Stokiksessa vierailleen Jerry Lee Lewisin olisi pitänyt olla katsomassa, kuinka rock’n’rollia soitetaan.” K u v a: Se p p o H ag fo rs historiallista aikaa, ennen internetiä, joten me ihmeteltiin, mitä siellä Ruotsissa tapahtuu. Sopimus purkautui, koska katsottiin, ettei meihin voi luottaa. Parin ekan vuoden jälkeen tolkuton tahti vähän kesyyntyi. Ekan kerran, kun oltiin yhdessä lavalla, vedettiin Tavastialla Wonderful Tonightia. Pave katkaisi biisin tyynen rauhallisesti ja sanoi, että jos meinaat laulaa, laula oikein. Dagens Nyheter ja Expressen kehui keikat taivaisiin. Mutta on mahdoton tilanne olla rumpali bändissä, kun Remu laulajana kuulee miten rummut pitäisi soittaa, ja palaute on julmettua metaforaa. Keikkaa järkkäsi Thomas Johansson, joka toi Ema Telstarin kautta Skandinaviaan kaikki ne bändit, jotka Antti Einiö toi Suomeen. – On niillä muutama oikein hyvä osuma. Me rikottiin yleisöennätyksiä folkparkenista toiseen. Levyyhtiön tyyppi kertoi, että me ollaan livenä erittäin okei, muttei niin hyviä kuin levyllä. MTV:n myötä jengi ”kuunteli” videoita. Jätit Ganesin 1979. Remu vastasi funtsineensa, että sitten voisikin laittaa pillit eri pussiin. Keik kaahan teillä silti riitti. – Kun tulin bändiin toista kertaa, keikkoja oli tautisesti, monesti keskiviikosta sunnuntaihin. Kaikista biiseistä tehtiinkin videot. – Kun Janne lähti, lupasin palata vuodeksi, for old times’ sake. Tsugu Wayn (1977) aikaan levymyyntinne alkoi hieman hiipua. Vaikuttihan siihen myös -78 alkanut diinari-ilmiö, jonka Suosikki masinoi. – Tunnustin rikoksen avoimesti. Taitava jazzmies otti jutun haltuun todella hyvin. Ei valehdellut. Remu soitti sinulle kolmannen kerran 1983. Se ilta toi meille Ruotsiin kolmen viikon kesärundin. Päätöstäsi enteili jo syksyn 1977 Lontoon keikka, jota ei ollutkaan, koska Remu ja Cisse jättivät sen väliin. Matkattiin Ruotsiin latautuneissa maaottelutunnelmissa. Mikä sai vaihtamaan Tänä yönä -soololevylläsi 1986 laulukielen suomeen. Sanaa järisyttävä käytetään liikaa, mutta järisyttävää se oli. Jaksettiinhan me. -kiertueella Ullevilla -85. Hän oli umpirehellinen. Millaista oli soittaa Ganesissa, kun Remu ei ollut rumpujen takana?. Bäkkärille ei kuulunut pihaustakaan, mutta roudarimme Helge tuli leveä hymy naamallaan kertomaan, että sali on täynnä ja jengi laulaa. – Jos joku on jäänyt harmittamaan, niin tuo. Iso vaikutus tähän oli Bruce Springsteenillä. Soundcheckissä päätin laulaa biisin stemmaa, kun lavalla kaksi laulumikkiä oli. Mikä on suhteesi soololevyihisi nyt. Me oltiin livenä vielä parempia. Se kuuluu. Ei tällainen albumijätkä ymmärtänyt. Hangerin (1978) aikaan Remu oli terveysongelmiensa vuoksi hetken ”vain” solisti. Siinä oli mestariluokan taustalaulajat, Pave Maijanen ja Maarit, molemmat todella hyviä ystäviäni. Keikalle olivat tulossa Melody Maker ja New Musical Express
Me tutustuttiin ja huomattiin, että meillä on paljon yhteistä musamaussa. Audiovox, sittemmin AXR, oli eka yhtiö, joka puhui musasta eikä imagosta! Ile Vainio sanoi, että olisi ilo ja kunnia julkaista näin helvetin hyvää musaa. sin soittaa kyseiselle toimittajalle, että kiitos, tuo on yksi parhaista kehuista, mitä olen elämässäni saanut. Janne on hauska mies ja edelleen erittäin pätevä kitaristi. – Janne ja mä ehdotettiin biisejä, mutta niin ehdotti jätkätkin. Hän ihmetteli, miksemme koskaan levyttäneet näin hemmetin hyvää biisiä. Soundissa arvosteltiin -79 Ganesin Shorai Shorai -single viikko sen jälkeen, kun uutisoitiin, että lähden bändistä. Ne sovitti hurja fonisti Syrjäsen Panu. Ganes nauhoitti suuren osan keikoista ja jopa soundcheckeistä, ja jostain JP sai yhden soundcheck-nauhan käsiinsä. Sieltä löytyy biisi, jota Ganes ei levyttänyt. Se oli kova bändi ja Patrik on sangen hyvä laulaja, hänen kaltaisiaan on Suomessa aina ollut vähän. 18. Kaija lähti, ja Suomen finaalin voitto tuli. Tänä päivänä poistaisin yhden biisin, muuten Sade on todella onnistunut. Kuuli sentään yhteyden. Janne ja Devils vetää puoli tuntia, sitten on mun puolituntiseni vuoro Devilsin kanssa. Ilmoitin, etten halua kuulla jazzääniä, vaikka jazzia arvostan, koska tämä on rockbändi. Lopuksi vedetään yhdessä viisi tai kuusi stygeä. Laatikossa oli satoja kasetteja. Sade oli listalla kärkikymmenikön tuntumassa, sitten myynti hyytyi. Pariskunnaksi muodostuneen duon suurin menestys koitti neljä vuotta myöhemmin Sade-albumilla. Vuotta myöhemmin julkaistu Lupaus myi myös todella hyvin. Tehtiin bändikeikkaa ja biisejä. Pelastus oli Matkakuviamusaohjelma, jonka teimme Lanzarotella nelistään ohjaaja Riitta Souranderin ja kuvaaja Henkka Finerin kanssa, Tjäreborgin ja Sinebrychoffin sponssaamana. – 90-luvun alussa sain faksina laulutekstin mainosmusaduunien kautta tutuksi tulleelta Jukka Välimaalta. Ei mennyt kuin viikko, kun tuttu kuvaussihteeri soitti, onnitteli finaalipaikasta ja sanoi, että haluavat demon laulajan mukaan. – Onhan sitä myyty 70 000 kappaletta. Kaijan kanssa saavutitte isomman suosion 1995 toisella levyllänne Sade. – Rumpali Okko Laru soitti, että tarjoa kahvit, hän tulee laulaja Patrik Erikssonin kanssa käymään. – Todella hauskaa. Täysi kuu taitaa olla yhä meidän eniten radios sa soitettu kappale.. Joku kriitikko mainitsi asiasta sarkastisesti. – Vein c-kasettimme pahvilaatikkoon Ylen aulaan, kymmenisen minuuttia ennen deadlinea eli ihan ajoissa. Arvostelija kehui, että johan lähti Ganes toimimaan, kun Albert tarttui kitaraan. Millaista on jakaa lava Ganesia soittaen. Tunsin myös Kaijan mainosmusatöistä ja diggailin hänen soundiaan – niin kuin diggailen yhä! Sain hänet laulamaan biisin demon. Sekin lienee osoitus Black Devilsin omistautumisesta. Etenkin eka levy Shook Up! (2015) on tiukkaa kamaa. Tänään nouset lavalle Janne Louhivuoren ja Black Devilsin kanssa. No, vajaa puoli tuntia myöhemmin Hullu yö -biisi oli valmis. Hän ehdotti, että osallistuSurrenderista. lokakuuta 2024 Ile Kallion ja Kaija Kärkisen koti, Espoo Ile Kallion ja Kaija Kärkisen yhteistyö alkoi Euroviisu-karsinnoista vuonna 1991. Hei, pakitan kritiikkiin, joka ilahdutti. Eihän tuollaiseen olisi nykyään mitään saumaa! Levy nousi takaisin kymmenennen sijan tienoille ja pysyi siellä hyvän aikaa. Olen jo osuuteni äänittänyt tulevalle albumille. K u v a: R ii tt a So u ra n d er K u v a: Ta n u K al li o taan Euroviisuihin -91. Sehän on yhä myydyin levynne. Panu teki työtä käskettyä. En tekisi näitä keikkoja ellen tykkäisi niistä. Uudella Get Ready! -levyllä ver sioitte vähemmän tunnettuja Ganesbiisejä. Keväällä -94 kiersin demon kanssa levy-yhtiöitä. Sehän oli mun mielestä suurilta osin huvittava maailma, ja on yhä. Mähän sillä singlellä soitan! MeinaEikös Ile Kallio Big Rock Band saanut myös alkunsa puhelinsoitosta. Sain puhuttua Maikkarin näyttämään ohjelman, kahteen kertaan. He kertoivat, että mun pitää pistää bändi pystyyn ja siinä pitää olla torvet. Nyt sekin on levytetty
D an Tigerstedt katsoi ulos studion ikkunasta ja näki laumoi ttain nuoria tyttöjä. Siitä huolimatta hysteeriset fanit tiesivät aina tasan tarkkaan, missä Dingo milloinkin oli. Studio sijaitsi Helsingin Pitäjänmäessä omassa rakenNEUMANN LAULU, SÄVELLYKSET JA SANOITUKSET PÄÄOSISSA JONTTU VIRTA KITARA DAN TIGERSTEDT ÄÄNITYS JA MIKSAUS K u v at : A ri V än tä n en. Oli lokakuu 1984, eikä sosiaalista mediaa keksittäisi vielä aikoihin. Juuri nyt Suomen suosituin rockbändi oli Takomolla tekemässä singleä äänittäjä–miksaaja Tigerstedtin ja tuottaja Pave Maijasen kanssa. Soundin pyynnöstä laulaja-lauluntekijä Neumann, kitaristi Jonttu Virta ja äänittäjä–miksaaja Dan Tigerstedt istuivat alas muistelemaan Dingo-huuman kuumia vuosia ja suomalaisen rockin kiistattoman klassikkoalbumin tekemistä. Massiiviseksi menestykseksi nousseen pitkäsoiton tekeminen alkoi 40 vuotta sitten levyn ensimmäisen singlen Autiotalon äänityksistä. Jotkut heistä istuivat hänen autonsa päällä. Artikkelisarjassa tekijät kertovat merkittävän albumin syntytarinan Suomalaisen rockin klassikot > Teksti: Ari Väntänen 38 SOUNDI DINGO KERJÄLÄISTEN VALTAKUNTA KERJÄLÄISTEN VALTAKUNTA KERJÄLÄISTEN VALTAKUNTA Dingon toinen albumi Kerjäläisten valtakunta ilmestyi keväällä 1985
Jonttu: – Danu pani nauhan pyö rimään, ja vedin treenioton alkuun. Jonttu: – Autiotalo oli ainoa Kerjäläisten valtakunnan biisi, jota me soitettiin livenä ennen levyn ilmestymistä. SOUNDI 39 nuksessaan. Kuultuaan biisit Pave kirjoitti kirjaansa, että ”hyvällä maulla toteutettuna tämä levy tulee lyömään kaikki ennätykset”. Päivän tai pari kestäneistä sessioista kitaristin mieleen jäi erityisesti soolon äänittämisen. Oli karjalan piirakoita ja lihapullia ja karjalanpaistia. Demoista albumiksi Seuraava askel Kerjäläisten valtakunta albumin teossa oli simppeli demo kasetti, jonka Neumann lähetti Pave Maijaselle. Laitoin kasetin mukaan viestin, jossa luki, että tässä on nippu sotalaulu ja. Pavella oli musta kirja, jota se käytti vuosikymmeniä. Sitä oli jo soitettu keikoilla ja yleisö oli ottanut biisin omakseen. Kun soitto ja laulu oli saatu talteen, alettiin kehitellä tunnelmaa. Dingo sovitti ja treenasi Kerjäläisten valtakunnan kappaleet Porin Pinomäes sä Keijo Q:n eli Quupan kotona. Dan: – Me mietittiin Paven kanssa, millaisia ääniä autiotalossa voisi kuulua. Quupan äiti piti meistä hyvää huolta. Dan: – Me käytiin äänitysten aikana syömässä jossain ravintolassa, ja ihmi set alkoivat parveilla meidän pöydän ympärillä ja ojennella papereita nimma reita varten. Rumpali ei antanut sen haitata. Autiotalo / Nimeni on Dingo julkaistiin marraskuussa 1984. Tuu len viemää ja Nahkatakkinen tyttö ovat biiseistä vanhimmat. Neumann: – Ne kaksi mä sävelsin ja sanoitin 1981 tai 1982. Myös Dingon läpimurtole vy, sata tuhatta myynyt debyyttialbumi Nimeni on Dingo (1984) oli tehty lähes samalla porukalla samassa paikassa. Olin aikoinani ihan innoissani, kun pääsin duuniin sellai seen huippumestaan. Siinä oli ihan kaikenikäisiä. Keijo Q:llä oli tässä vaiheessa jalka kipsissä, koska hän oli pudonnut laval ta. Se oli mu kana vuoden 1984 Nimemme on Dingo livevideollakin, jossa sovi tus on vähän erilainen kuin myö hemmin levyllä. Tigerstedt kertoo tajunneensa Autio talosessioiden aikana, miten laajaksi Dingon suosio oli kasvanut. Dingosta tuli koko perheen bändi. Sanoin sitten, että ”pist uudestaan”, mutta Danu pyysikin kuuntelemaan sitä treeniottoa. Siitä tuli listaykkö nen ja Dingon menestynein single. Dingolla oli tapana tes tata potentiaalisia sinkkubiisejä yleisön edessä, eikä Autiotalon vastaanotto jät tänyt tulkinnanvaraa. Lainattiin mei dän miksaajalta Ossi Ruususelta pienet laulukamat sinne ja treenattiin vähän niin kuin puoliakustisesti. Dan: – Fazer satsasi Takomoon neljä miljoonaa markkaa. Dingon hoviäänittäjä Dan Tiger stedt muistelee Autiotalon tulleen valituksi singleksi, koska fanit pitivät siitä niin paljon. Naukuva kissa taas oli MarjoRiitta Kervinen, Ernosyhtyeessä aikoinaan vaikuttanut laulaja, joka sattui kävelemään studion ohi juuri oikealla hetkellä. Jonttu: – Me oltiin viikko Quupan vintillä, bändi ja Pave. Studion suunnitte li tunnettu amerikkalainen studioarkki tehti Tom Hidley. Nahkatakkinen tyttö oli alun perin reggae. Me äänitettiin niistä kelanauhurilla varhaiset versiot Laaksosen Pepen kanssa, Pepelle taivaa seen terveisiä. Laulaja ja laulujen tekijä Pertti Neu mann, kitaristi Jouni ”Jonttu” Virta, ba sisti Pertti ”Pepe” Laaksonen, kosketin soittaja VeliPekka ”Pete” Nuotio ja rumpali Juha ”Keijo Q” Seittonen olivat valinneet Apuoleksi Autiotalon. Vesipisaroiden äänet tehtiin niin, että mikitettiin vessanpönttö, ja Pave tiputteli sinne vettä läpimärästä vessa paperimytystä. Keikoilla sisään ajetun biisin äänittä minen ei tuottanut bändille ongelmia, ainoastaan tuottaja Pave Maijasen eh dottaman erikoisen triolifillin sisäistä minen otti hetken aikaa. Olin ihan ihmeissäni, että soitinko mä tuon. Saranoiden ääni äänitettiin Takomon vessan ovesta, joka narisi ihan perke leesti. Neumann: – Se oli riisuttu ja aneemi nen mies ja akkari äänitys uusista bii seistä. ”EN EPÄILLYT HETKEÄKÄÄN, ETTEIKÖ OLISI TAPAHTUMASSA JOTAKIN, MITÄ EI OLLUT AIEMMIN SUOMALAISESSA POPULAARIKULTTUURISSA TAPAHTUNUT.” K u v a: R ii p in en. Suurin osa Kerjäläisten valtakunnan kappaleista oli vuoden 1984 satoa. Danu teki siihen vielä jotain hienoja kaikukikkailuja
Nipan sandaalit voi nähdä Kerjäläisten valtakunnan etukannen kuvassa. Biisin nimi oli Kerjäläisten valtakunta. Halusin käydä siellä. Kaukokaipuu ja matkaromantiikka ovat aina olleet osa bändin ilmaisua, ja Neumann oli kiertänyt maailmaa merimiehenä ennen uraansa rocktähtenä. Neumann: – Se reissu meni just niin kuin oletinkin. Siis Suomessa. Pave halusi säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäistä ja välttää keinotekoista päälle rakentamista. Esimerkiksi Simmonsin tomit tulivat sieltä suunnalta. Lentokentällä oli vastassa valtava joukko dingomaanisia nuoria. Me saatiin upeita kuvia. Ääniklippi voisi olla peräisin marokkolaisesta minareetista ja moni luuleekin sen olevan, mutta ei se ole. Quuppa sanoi, että kyllä hän hoitaa ja opetteli polkemaan basaria vasemmalla jalalla. Olihan se aika huimaa. Dingo lensi Pohjois-Afrikkaan Pave Maijasen ja legendaarisen valokuvataiteilijan Riipisen kanssa. Bändi asui reissullaan Agadirissa ja Marrakechissa. Jonttu: – Ei ole vielä löytynyt vanhaa Gibson Marauderia Kokemäenjoesta. Meidän porukassa, johon kuului bändin lisäksi Pave ja Danu, oli hyvin luottavainen tunnelma. Olimme onnekkaita saadessamme mukaan tuottajan ja äänittäjän, jotka oivalsivat, mistä meissä K erjäläisten valtakunnan kansikuvat otettiin Marokossa. Pakkanen ei tuntunut vaikuttavan päivystysintoon mitenkään. Musiikin piti kuulostaa Dingolta, ja sen Dingo kyllä osasi. SIIHEN EI OLLUT HEILLÄ MITÄÄN SANOMISTA.” K u v a: R ii p in en. Riitti, kun korosti tiettyjä asioi ta. Tutuiksi tulivat myös syrjäiset erämaaseudut, joissa revohka kierteli kahdella pikkubussilla. En epäillyt hetkeäkään, etteikö olisi tapahtumassa jotakin, mitä ei ollut aiemmin suomalaisessa populaarikulttuurissa tapahtunut. Meidän piti odottaa autossa niin kauan, että ne lähtivät pois. Kerjäläisten valtakunta alkaa muslimien rukouskutsulla, mikä kuulosti hyvin eksoottiselta vuoden 1985 Suomessa. Jonttu: – Yhtenä iltana, kun pysähdyttiin iltahämärissä johonkin ottamaan kuvia, alkoi kuulua helvetinmoista haukuntaa. Neumann: – Se oli mun idea ja visio, mutta Danu sen toteutti jollain konstilla. Heillä oli tullut iso riita siitä, mutta 40 SOUNDI lopulta kipsi oli poistettu. Maijanen ja Tigerstedt olivat lopputuloksen kannalta hyvin tärkeitä. Ne olivat sähkörumpuja, kuusikulmaisia kovia pleksilätkiä, jotka kuuluivat sen ajan rumpusoundiin. Ennen studioon menoa Keijo Q marssi lääkärin pakeille ja ilmoitti, että jalan kipsi pitää poistaa, koska on tehtävä levy. Se helpotti ihan helvetisti työskentelyä, kun synergiaa vain pulppusi levylle. Dan Tigerstedt sanoo, että Dingon äänittäminen oli aika helppoa. Neumann: – Mulle vain tulee joskus sellaisia ideoita. Olen aina halunnut, että rockissa on näyttävyyttä. Jonttu: – Tohtori oli närkästynyt, että potilaatko täällä näistä asioista päättävät. Nipalla oli jotain sointuja ja vähän melodiaa mielessään, mutta muuten se oli ihan alkutekijöissään. Visuaalisia ärsykkeitä. Dan: – Ei mitään muistikuvaa, miten sen tein. Pienistä purkauksista huolimatta esituotantovaihe sujui mallikkaasti. Ja Quuppa hoiti hommansa hyvin. Ilmoitin levy-yhtiön tyypeille, että me mennään nyt Marokkoon ja te maksatte viulut. Dingomania yltyy Kun Kerjäläisten valtakunnan äänitykset alkoivat tammikuussa 1985, pihalla parveili vielä paljon enemmän Dingo-faneja kuin syksyn sessioiden aikaan. Jonttu: – Neumann sitten kaiveli siinä taskujaan ja löysi ryppyisen paperin, jossa oli sanoitus. Ei me Marokossa mitään äänitetty. Jonttu: – Kukaan meistä ei myöskään vieläkään tiedä, mitä siinä sanotaan. Suurta onnea se enemmänkin oli. Kun me saatiin ovet perässämme kiinni, paikalle hyökkäsi hirveä lauma villikoiria. Se oli hyvin dingomainen idea. Neumann: – Siitä tuli adrenaliinia meidän tekemiseen. VILLIKOIRIEN ARMOILLA MAROKOSSA ”ILMOITIN LEVY-YHTIÖN TYYPEILLE, ETTÄ ME MENNÄÄN NYT MAROKKOON JA TE MAKSATTE VIULUT. Aikakirjoista löytyy sellainenkin tapaus, että Jonttu heitti kitaransa jokeen, eikä sitä enää löydetty. Jonttu: – Fanien läsnäolo tuntui lähinnä kannustavalta. Dan: – Meidän piti teipata pahvia studion ikkunoihin, etteivät fanit päässeet kurkkimaan sisälle. Maijanen ei ole enää kertomassa koke muksistaan, mutta Tigerstedtillä on hyvä käsitys vanhan ystävänsä työskentelytavoista. Oudolta se Quupastakin tuntui. Mutta miksi juuri Marokossa. Rumpalin on vaikea soittaa sellaisilla, koska niissä ei ole minkäänlaista responssia. Eikä mulla ollut muuta kuin roomalaiset sandaalit. Se tuli seinien läpi studioon ja siitä tarttui levylle jotakin mystistä ja maagista. He tutustuivat toisiinsa junamatkalla armeijaan vuonna 1973 ja oppivat tuntemaan toisensa hyvin myös musiikin ammattilaisina. Dan: – Pave ei tuottajana koskaan pyrkinyt mihinkään, mihin bändien taidot eivät riittäisi. Mutta ehkä mä kuuntelin Dingon äänityksien aikaan tavallista enemmän brittimatskua, Duran Durania ja muuta. Tämä työvaihe sujui jouhevasti, mitä nyt hermot vähän välillä menivät. Siellä ne saivat tuulettua vähän aikaa. Neumann: – Danu ja Pave olivat samalla taajuudella bändin kanssa ja onneksi myös keskenään. Neumann: – Yksi kovan luokan Dingo-mies hankki sukellusvarusteet ihan sitä varten, että etsii Jontun kitaran. Neumann: – Ja skorpionit vilistivät pitkin jalkoja. Bändi palasi Suomeen kotiin mukanaan repullinen filmirullia. Jonttu: – Levyn sisäkannen kuvan Riipinen otti ulkona pimeässä ihan helvetin pitkällä valotusajalla. Mutta siltikään bändillä ei tuntunut olevan paineita niissä äänityksissä. Loppu vaiheessa Maijanen kuitenkin totesi, että albumille tarvittaisiin vielä yksi biisi. Riipinen otti Marokossa 3000 ruutua. Siihen ei ollut heillä mitään sanomista. Neumann: – Jossain vaiheessa sitä viikkoa Quuppa suuttui jostain niin, että nakkeli rumpunsa ikkunasta pihakoivuun. Me jökötettiin ilmeettöminä paikoillamme vaikka kuinka kauan, ja Pave piirsi meidän takana valokuvioita ilmaan taskulampulla. Dingo onkin yksi Suomen valokuvatuimpia yhtyeitä. Dan: – Tajusin jo aikoinaan Dingon ekan singlen äänityksissä, että bändillä oli niin valmis oma juttu, että sille ei tarvinnut etsiä soundia mistään ulkopuolelta. Se ei ole ollut ainakaan yrittämisestä kiinni. Suomalaisen rockin klassikot > Jonttu: – Pave ehdotti Quupalle, että jos soittaminen ei onnistu, hän voi pyytää Miri Miettisen tuuraamaan. Tällainen oli Dingolla lähestulkoon tapana. Opas hätääntyi, että nyt äkkiä kaikki autoon turvaan. Pave tiesi hyvin, mihin Dingo pystyy
Dingon toinen albumi saapui kauppoihin maaliskuussa 1985 ja lähti sieltä ihmisten soittimiin salamannopeasti. Jonttu: – Juu, ja ”vähännaikaa” piti erottaa sanoiksi ”vähän aikaa”. Kerjäläisten valtakunnan kaikki biisit ovat niin vahvoja, että levyn tekeminen on jäänyt mieleen kokonaisena sessiona. Sillä välin Helsingissä käytettiin viikko albumin miksaamiseen. 40 vuotta myöhemmin tekijät ovat tyytyväisiä Kerjäläisten valtakuntaan. Dan: – Pidin aivan sikana levyn nimibiisistä. Neumann: – Dingosta tuli osa isompaa koneistoa. Meni hetki ennen kuin me tajuttiin, että ne olivat Nipan buutsien kannukset, hän polki tahtia laulaessaan. Neumann: – Viime vuosina todella moni kollega on tullut sanomaan, että Kerjäläisten valtakunnan kokonaisuus ja äänimaailma ovat täysin omassa luokassaan. Dan: – Pave sai tuottajana bändeistä irti paljon, mutta miksaamista hän inhosi. Neumann: – Vastaavaa kysyntää ei Suomen popkulttuurissa ollut aiemmin ollut. Onhan levylle jäänyt virheitä varmasti meillä jokaisella. Valkoiset tiikerit (3.23) 2. Useimmista biiseistä levylle meni kolmas tai neljäs sataprosenttinen otto. Nahkatakkinen tyttö (3.04) 5. Tuulen viemää (4.40) 4. Siellä soittaa ihminen eikä kone. Kerjäläisten valtakunnan miksaaminen jäi siis aika pitkälle mulle. Koko hommassa oli niin paljon ennennäkemättömiä elementtejä, että kaikki olivat pyörällä päästään. Neumann: – Totuudenmukainen tarina kertoo, että Kerjäläisten valtakuntaa myytiin suoraan kuorma-autojen lavoilta. Työskentelyn nopeutta selitti se, että biiseistä tehtiin studiossa niin sanottuja sataprosenttisia ottoja. Autiotalo (4.20) B-puoli 1. Ja me oltiin huonoja sanomaan ei. Yksi lauluraita piti ottaa uusiksi, kun sieltä kuului ihmeellistä kilinää. Oli siinä onneakin, että palat loksahtelivat niin hyvin paikoilleen. Se liikkui niin nopeasti, että sitä piti lapioida ihmisille kuormurin lavalta jossain Stockmannin takapihalla. Dan: – Aika vähän me paikkailtiin mitään jälkeenpäin. Me ei olla koskaan oltu pehmopopbändi. Päivämyynnin vauhti oli aikamoinen. Mutta kuten Pave kerran sanoi, kun pyysin uutta ottoa: ”Vitut. Joitain korjauksia tehtiin siksi, että minusta oli kivaa pelata nauhurin kanssa. Huonoja sanomaan ei Kun äänitykset valmistuivat, Dingo matkusti Marokkoon ottamaan valokuvia levyn kantta varten. Kerjäläisten valtakuntaa on myyty noin 200 000 kappaletta. Miksatessa huomattiin, että Nipa lauloi ”eroittaen” eikä ”erottaen”. Pave halusi luoda mahdollisimman aitoa Dingo-tuotantoa. SOUNDI 41 Dan: – Se tarkoittaa, että koko biisi ja koko bändi äänitettiin kerralla lauluineen kaikkineen. Kulkuri ja kaunotar (3.17) 4. Silloin tehtiin nimenomaan albumikokonaisuutta. Tigerstedt heittää vertailukohdaksi Tom Dowdin tuottaman Gringos Locosin Punch Drunk -levyn, jota äänitettiin kuukausi ja miksattiin toinen. Kirjoitan (4.10) 3. Kerjäläisten valtakunta (4.29) 2. ”KOKO HOMMASSA OLI NIIN PALJON ENNENNÄKEMÄTTÖMIÄ ELEMENTTEJÄ, ETTÄ KAIKKI OLIVAT PYÖRÄLLÄ PÄÄSTÄÄN.” A-puoli 1. Livenä taas… Se oli joillekin jopa kauhistus, miten rockilta Dingo kuulosti keikoilla. Jos me sanottiin, että nyt voisi pitää vähän breikkiä, niin meille huomautettiin, että keikat on myyty kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Poistin nauhalta yhden i-kirjaimen niin, että lopputulos on ”ero-ttaen”. Valomerkki (3.41) 5. Se on kaikkien aikojen neljänneksi myydyin kotimainen albumi. Se ei ole paljon. Hämähäkkimies (3.42) Sävellykset ja sanoitukset: Neumann Sovitukset: Dingo ja Pave Maijanen Laulu: Neumann Kitara, huilu: Jonttu Basso, laulu: Pepe Koskettimet, huilu: Pete Rummut: Keijo Q Tuotanto: Pave Maijanen Äänitys ja miksaus: Dan Tigerstedt Tehty Takomo-studiolla Helsingissä tammi-helmikuussa 1985 DINGO: KERJÄLÄISTEN VALTAKUNTA (KRÄLP18, julkaistu 14.3.1985) K u v a: R ii p in en. Siinä on mielettömän hieno skittaintro. on kysymys. Kerjäläisten valtakunta nosti Dingon suosion huippuunsa hyvässä ja pahassa. Se on ehyt levy, oikea albumi. Neumann: – Me ei koskaan haaskattu kauheasti aikaa studiossa. Fanien dingomania kävi kovilla kierroksilla, ja suosion ja bisneksen paineet alkoivat uuvuttaa yhtyettä. Tärkein salainen ase oli kuitenkin valtava innostus. Rio ohoi (3.52) 3. Virheet kuuluvat soittoon.” Kerjäläisten valtakuntaa äänitettiin viikon päivät. Vaikka Dingo operoi suosion korkeimmalla portaalla, sen levytyksiä ei liiemmin hinkattu
Sitten alkoikin tapahtua. 42 SOUNDI SOUNDI 43 Teksti: Timo Isoaho ”B uukattiin KT:lle vähän studioaikaa Petraxilta. Varasin samal la pari viikkoa teidän käyttöön.” Kun Viikatteen kanssa pitkään työskennellyt Kotiteollisuus-kitaristi Miitri Aaltonen päättää puhelun, Kaarle Viikatteen otsalle kohoaa muutama pisara kylmää hikeä. Ajankohdasta huolimatta Kouvostomollin mestareiden uusin hengentuote ei tottele nimeä Marraskuun lauluja III vaan otsikkona komeilee Hiljainen. Uusi albumi Hiljainen on nimensä mukainen teos: nyt mennään vähän maltillisemmin, vähän koskettavammin – ja vähän hiljaisemmin. Hiljainen taas toimii kaiken muun ohella koruttomana todisteena siitä, että kappaleita syntyy myös pedaalien polkaisemana. Vanhojen tuttujen Ari Taimisen, Kaarle Viikatteen ja Erkka Koskisen mukana nyt myös virallisesti ovat kosketinsoittaja Päivi Federley ja rumpali Ohto Pallas. Kirveellä veistettyä Hiljainen kunnioittaa kutsumanimeään, sillä se käyskentelee eteenpäin hieman Vaikka Viikatteen kolmekymppiset lähestyvät, kokoonpanoaan kasvattaneen yhtyeen terä heiluu yhä kiitettävällä tahdilla. Kuuluisan sanonnan mukaan jokaisen uuden – siis kullekin omistajalleen uuden – kitaran mukana tulee myös biisejä. Nämä kappaleet saivat myöhemmin nimet Hiljainen, Korttitalo ja Juurettomat. Arvaapa kahdesti, ostinko pedaalin. – Astelin eräänä päivinä jyväskyläläiseen Musikantti-soitinliikkeeseen. Istahdin kaupan soittohuoneeseen, ja kokeilin Universal Audion delay-pedaalia. K u v a: K al le P y y h ti n en. Ei nimittäin mennyt kauankaan, kun olin jo taltioinut mobiililaitteeseeni kolmen uuden biisin pääteemat. Keikkabussissa istuskelevan muusikon silmissä ei enää vilisekään suomalainen kansallismaisema vaan täydellisen tyhjä nuottija sanoituspaperi. Rotsin povarit tuntuivat ihan pohjattoman tyhjiltä. Eikä pedaalin tarvitse edes olla Bossin HM-2 Heavy Metal. – Kun Miitri soitti alkysyksystä 2023, meidän edellisen Askel-albumin ilmestymisestä oli kulunut vasta puolisen vuotta – eikä taskun pohjalla todellakaan ollut yhden yhtä uutta biisiaihiota, Kaarle huokaa. KIRVEELLÄ VEISTETTYÄ DRAAMAA Viikate vuosimallia 2024 on ensi kertaa viisihenkinen myös kuvissa. – Oma fiilis oli muutenkin vahvasti sellainen, ettei minulla ole tällä hetkellä mitään annettavaa. Ei itselleni eikä kenellekään muullekaan. Mutta kuten aina ennenkin, pian tuuli jo kääntyy ja laulaja-kitaristi toteaa: ”Se on ilmeisesti käärittävä hihat ja alettava hommiin.” Mainittujen hommien – tässä tapauksessa pikemminkin kuutamourakoiden – tulos on nyt kaikkien kuultavissa, sillä Viikatteen viidestoista studioalbumi saapui niin Kymijoen kyisten peltojen kuin Kaajärven alakulotettujen rantojen äärelle samaa tahtia marrasvalojen pilkahdusten kanssa
Äitini oli 6-vuotias, kun joku naapuruston huomattavasti vanhempi ja kookkaampi poika oli esittänyt hänelle tämän kysymyksen, kertoo Kaarle. Seuraavaksi vastaan tuli armeijan raskasta kalustoa: ihan jäätävän kokoisia tankkeja ja muita murskaavia vempeleitä. Ohto – siviilissä ansioitunut muottipuuseppä – totesi viileästi: ”Se ei ollut sirkkelinterä. – Erityisesti Klovni Mortemista saattaa havaita viittauksia Lemmyn, Würzelin, Campbellin ja Gillin touhuihin. Mutta biisistä kuulemma löytyy häivähdyksiä myös sellaisista klassikoista kuin Hectorin Ei mittään (Työttömän arkiviisu) ja Armin ja Dannyn Tahdon olla sulle hellä. Tarkemmin sanoen No Sleep ‘til Hammersmith -klassikoon. Oli itse asiassa varsin hieno huomata, että materiaali nousee siiville, vaikka tehdään ja sovitetaan oma juttu hieman eri tavalla kuin ennen. – Saatiin jo hyvän aikaa sitten yhteydenotto Kouvolan Teatterilta. Mietittiin hetki ja tultiin siihen tuloksen, että kun näin kauniisti ja kohteliaasti kysytään, niin kyllähän tuota voidaan, kertoo Kaarle. Voisipa elämästä pyyhkiä pois muutaman sekunnin. – Kosketinsoittaja Päivi Federley on ollut mukana keikoilla ja albumeilla jo varsin pitkään, mutta liverumpaliksi taannoin kiinnitetylle Ohto Pallakselle Hiljainen on ensimmäinen Viikatelevytys. – Klovni Mortemin teksti taas alkoi hahmottua eräänä kesäpäivänä, kun ajelin maantiellä tivoliletkan seassa. Mutta lieneeköhän tarpeellista alle viivata, että Hiljainen ei edelleenkään ole Tiktok-ajan bilelevy. Piinaavan henkilökohtaista Jos Hiljaisen sävellykset nostavatkin välillä päätään pinnan yläpuolelle, tekstien äärellä vellotaan poikkeuksetta syvissä vesissä. – Totta kai kolkot ja ilottomat ajatukset on taas verhoiltu kaikenlaisten kielikuvien ja muiden vertausten taakse, mutta avattakoon arkkua sen verran, että monien sanoituksien lähtökohta on hyvin henkilökohtainen. – Kirveellä veistetty draaman kaari on käytännössä päinvastainen kuin yleensä. Kovilla kierroksilla Syksy 2024 näyttäytyy Viikate-miljöössä merkittävänä myös sen suhteen, että vuonna 2026 kolmekymppisiä juhlivan yhtyeen virallisissa promokuvissa patsastelee nykyään kahden tai kolmen sijaan peräti viisi henkilöä. – Sanoitus perustuu enemmän tai vähemmän tositapahtumiin. Oltiin nimittäin matkalle jonnekin, ja puhe kääntyi W.A.S.P.-yhtyeen touhuihin. – Olen toki sekoittanut tekstiin myös omia kokemuksiani nuoruusvuosien Kouvolasta: jos tietynlaisia kovisjätkiä näkyi, oli parempi pysyä poissa näköpiiristä. Kyllähän tällaisessa Philthy–Mikkey-ajatuksessa on perää, vaikka Simo itse onkin järkähtämätön Mikkey Dee -fani. Haluaako Piepponen turpaan. Suorastaan piinaavan henkilökohtainen, sanoo Kaarle. Ohto on loistava rumpali ja hieno mies, mutta kaiken mahtavuuden ohessa hän on onnistunut myös pilaamaan osan parhaista nuoruusmuistoistani... Vähän maltillisemmin, vähän koskettavammin, vähän vähem män isoihin kitaravalleihin tukeutuen. – Seuraavana kappalelistalta löytyy Tulvaniityt, jonka kitarat soivat hyvinkin heleästi. Kun Ohto Pallaksesta on nyt tehty virallinen Viikate-rumpali, eräs asia täytyy toki selvittää. Omana inspiraationa toimivat Type O Negative ja vanhempi Paradise Lost, mutta jotkut ovat kuulleet sävellyksessä myös My Dying Briden sävyjä. Se oli pyörösahanterä.” Jumalauta. Juuri näinä maailmanaikoina tällainen vastakkainasettelu tuntui niin hemmetin jyrkältä, että päässä alkoi raksuttaa yhden sanoituksen verran. Siellä sitten köröteltiin possujunien ja maailmanpyörien ympäröimänä. Eli tehdäänpä siis kokonainen Suomen-kierros tuoreilla asetuksilla. Sieltä kyseltiin, että voisikohan arvon orkesteri soittaa puoliakustisen konsertin ison salin puolella. – Jos nostetaan esiin vaikka Se kalpea nainen, niin sehän on hyvinkin raskasta tuuppausta. Ja kun kyseessä on Viikate, luvassa on tietenkin myös Motörhead-kumarruksia. Ei-niin-yllättäen sanoituksessa viitataan myös Lemmy Kilmisterin rykmenttiin. Kun uusien potrettien ottamisesta alettiin puhua, tuntui itsestään selvältä, että Päivi ja Ohto tulevat kehyksiin. Tiedän kyllä, mitä pyyhkisin! ”Nimibiisi kertoo siitä, kun kirjoittaja ei kykene puhumaan ääneen omista tunteistaan.”. Oliko patteriston takana vuosina 1996–2022 huhkinut Simo Kairistola – monille myös Simeoni Viikate – Viikatteen oma Philthy Animal Taylor ja onko Pallas puolestaan sitten Mikkey Dee. Sirkkelinterä munissa ja kaikkea. – Ennen kuin vastaan, niin täytyy todeta, että Askel-albu min rumpuosuudet yhtä kappaletta lukuun ottamatta soittanut Kalle Kukkonen lienee tässä kontekstissa Pete Gill – kyseinen herrahan vaikutti Motörheadissa vain vähän aikaa. Väärinkäsitysten välttämiseksi: Hiljainen on kaukana bilelevystä, mutta kaukana se on myös pelkästä akustisesta näppäilystä. 42 SOUNDI SOUNDI 43 rauhallisempana ja seesteisempänä kuin moni aiempi Viikate-teos. – Avausja nimibiisi kertoo siitä, kun kirjoittaja ei kykene puhumaan ääneen omista tunteistaan. Myös Hiljainen-albumin rakenne herättää huomiota. – Seuraavaksi todettiin, että vanhan V-ohjelmiston sovittaminen uusiksi yhden keikan takia on hieman... Kuka tahansa muu kertoo ajatuksista kanssaihmisten suhteen eikä se kertoma ole välttämättä kovin kaunista. – Ja kun ajateltiin asiaa vielä yhden lisäpiirun verran, päätettiin myös toteuttaa uuden levyn kappaleet samassa hengessä. – Ohtosta on muuten sanottava pari juttua. Mutta kuten joku saattaa jo arvata, tämän Maiden-klassikon nimen sovittaminen kappaleen tekstin sekaan olisi ollut hieman haastavaa. Ihasteltiin hetken aikaa, miten kova jätkä kasarin Blackie Lawless olikaan. Toisaalla korttitalot kaatuvat tai koetaan vahvoja ulkopuolisuuden tunteita. Se ei ole ihan tyypillisin otsikko yhtyeeltä, jonka tuotannon ääressä on totuttu sysiässiin, hopeisen kuun sirppeihin tai vastarannan valsseihin. ”Kumpi on kovempi pannuttaja, Mikkey vai Philthy” -aiheesta on itse asiassa kiistelty Viikatteen keikkabussissa niin kovilla kierroksilla, että joku taisi ehdottaa jo seuraavalle levikkeelle kurvaamistakin, naurahtaa Kaarle. Olisihan sinne voinut ujuttaa myös voimaorjaa, mielenpalaa tai vaikka rautanyrkkiä, mutta nyt mennään Hammersmithillä. suuruudenhullua. Hauskinta on tietenkin se, että Klovni Mortem alkoi ylipäänsä hahmottua, kun yritin tapailla Tribulationin Hour Of The Wolfia, mutta biisin soittaminen ei täysin luonnistunut. Jos ajatellaan vinyyliversiota, niin A-siivu päättyy musiikillisesti varsin kohottavaan Korttitaloon. Siitä syntyi sitten omaa tuotantoa. herättää tietenkin huomiota nimellään. Ilmavat brittipop-tunnelmat eivät ole kovinkaan kaukana. Huomautettakoon myös, että tekstissä on ihan tarkoituksella mukana komediallista klangia. – Mutta niin... En tuolloin oikeasti mennyt Hammersmith-asioille vaan kyseessä oli The Number Of The Beast. – Jos olen rehellinen, täytyy tehdä yksi paljastus. Sama juttu kakkospuolen suhteen: jos viimeisenä biisinä olisi vaikka Kuka tahansa muu, levystä jäisi ihan erilainen fiilis verrattuna Haamukirjoituksen tarjoamiin tunnelmiin
Ensisingle Alone avaa levyn Disintegrationalbumin (1989) kaltaisesti velloen. Alonen jälkeen kuultava And Nothing Is Forever tekee eron Bloodflowersiin siinä mielessä, että kun edellisellä relevantilla The Cure -levyllä paras biisi (Out Of This World) täräytettiin heti kärkeen, uutukaisen kakkoskappale pystyy pistämään vielä edeltäjäänsä paremmaksi. Ja tiedoksi ihan kaikenikäisille synkisteleville romantikoille: The Cure on kypsytellyt parhaan levynsä sitten Disintegrationin. Smith käsittelee asiaa albumin teksteissä, kuten pornographymaisella päätösraidalla Endsong: ”I’m outside in the dark / Wondering how I got so old (…) Nothing left of all I loved (…) I don’t belong”. Biiseissä kuuluu kuitenkin kaikuja Gabrelsin livevariaatioista, eikä niitä varten ole varmasti kovin tarkkaan opastettu, mihin kohtiin sormet otelaudalla asetellaan. Smith vastaa tällä kertaa kaikesta albumin materiaalista. Jos Pornographyn (1982), Disintegrationin ja The Cure Songs Of A Lost World Universal Bloodflowersin haluaa edelleen mieltää löyhäksi trilogiaksi, Songs Of A Lost World viittaa näistä teoksista jokaiseen olematta kuitenkaan kombinaatiomainen, keinotekoinen jatke bändin ehkä rakastetuimmalle tuotannolle. Levyarviot > Toimittanut: Antti Luukkanen 46 SOUNDI O len enemmän tai vähemmän fanittanut The Curea lähes 30 vuotta. Albumiraidoilla Warsong (kyllä, aika lailla Disintegrationin Lovesongin vastakohta) ja Drone: Nodrone asia käy ehkä selkeimmin ilmi. Jos entistä suuremman ulkopuolisuuden tunteen, maailmantolan ja nykyajan kommervenkkien kanssa diilaamisen päälle joutuu luopumaan aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämistään asioista, emotionaalinen taakka voi kasvaa levyltä aistittavan musertavaksi. Kiertueelta on tarttunut mukaan myös Simon Gallupin alataajuuksia hallitseva, isojen areenojen tymäkkä bassosoundi. Soundi on raskaampi kuin edellä mainitulla, mutta äänikuva ei mikään kerroksittainen möhkäle. Tuona aikana bändin kitsas julkaisupolitiikka suhteessa eri elämänvaiheissani korostuneisiin prioriteetteihin on aiheuttanut sen, että ainoastaan kerran aiemmin olen odottanut bändiltä uutta studioalbumia yhtä innokkaasti kuin nyt, muun muassa kahden hienon singlelohkaisun annettua aihetta moiseen. Maailma on erilainen paikka kuin vuonna 2008, kun The Cure julkaisi edellisen studiolevynsä 4:13 Dream. Se ensimmäinen tapaus oli ylipitkä Bloodflowers (2000), jolta parikymppinen minä ei aluksi moitteen sijaa löytänyt. Ne edustavat modernisti rockahtavampaa 1990-luvun The Curea: kitaristihan oli mukana jo Wrong Number -singlellä (1997). Itsehillintää tarvitaan, kun Songs Of A Lost Worldiin ensi kertaa tutustuu ja yhtäkkiä se onkin loppu kuin yhdessä hurmoksellisen intensiivisessä hujauksessa. Roger O’Donnellin hyväilevät kosketinmelodiat ja Reeves Gabrelsin väkevä kitarointi kruunaavat Robert Smithin erinomaisen sävellyksen, jonka hän ikinuorella äänellään koskettavasti päättää: ”Promise you’ll be with me in the end”. EERO KETTUNEN HHHH K u v a: Sa m R o ck m an. Vaikka olen itsekin aina sanonut The Curen kolahtavan parhaiten nuoreen mieleen, nämä menneen maailman laulut lohduttavat varmasti vanhempaa ikäpolvea
Alkuvuodesta julkaistu dokumenttisarja African Metal Tour teki itähelsinkiläisestä yhtyeestä tutun aiempaa useammalle metallidiggarille ja houkutteli varmasti lukuisia uusia kasvoja bändin keikoille. levyllään tavallaan uuden alun äärellä. Divariin . SOUNDI 47 ????. Elämältä kaiken saat -biisikaksikolla Lähiöbotox kulkee runollisen runnovalla otteella aivan uusia polkuja, ja tätä tutkimusmatkaa toivoisi kuulevansa enemmänkin. Toimiva ja kiinnostava albumi on oiva suoritus, vaikka se olisikin jossakin määrin ”yleisön toive” – mitä se ei virallisesti tietenkään ole. KIMMO K. Soittimeen ??. Riemukkaalla Clark-soundtrackilla (2022) musiikillista moniulotteisuuttaan kanavoinut Åkerfeldt sai pahimmat tuotantorönsynsä kitkettyä sen projektin äärelle ja metallisempi ilmaisu on nyt selkeämmin Opethin heiniä. Yhtä kaikki, Last Will And Testament on aika mainiota jatkoa yhtyeen kenties parhaalle albumille Watershedille (2008) – sille edelliselle, jossa ilmaisu oli vielä progressiivista kuolometallia. Luyeye ”Seksikäs-Suklaa” Konssin ja Hanad ”Dosdela” Hassanin sanoitukset piirtävät edelleenkin karua kuvaa lähiöiden Suomesta, jossa todellisuus on eri kuin mitä poliitikot puheissaan maalaavat. KOSKINEN HHH K u v a: Te rh i Y li m äi n en K u v a: A sl ak Ju n tt u. Näitä on ollut ennenkin, ja tällä haavaa aiheesta saadaan lähinnä uusi versio. Mutta mitä olisi sitten ollut lupa odottaa. Miehistö on uudistunut suomalaisrumpali Waltteri Väyrysellä ja – mikä odotetuinta – ydinhahmo ja kitaristi-laulaja Mikael Åkerfeldt örisee jälleen! Opeth muunsi 2000-luvulla death metalinsa raskassointiseen klassiseen progeen. Lienee Clarkistakin jäänyt kaikuja mukaan, sillä Last Will And Testamentille on siunaantunut myös tuoreita tyylillisiä ratkaisuja ainakin mausteeksi. Myös 2010-luvun retrompi meloprogekausi kuuluu silti sekin levyn pohjavireessä. Homma ei ole aina kuitenkaan niin vakavaa osoittaa ennakkoluuloille itseironisesti naurava Yalla, bro! Oman lisänsä Lähiöbotoxin kolmanteen keitokseen tuovat hyvällä maulla matkaan poimitut vierailijat. Ja kyllä, Botox on laittanut isompaa vaihdetta silmään. Levyhyllyyn ?. Erityismaininta on annettava Elämältä kaiken saat I -kappaleelle, jolla Rosluv loihtii ilmoille yhden vuoden kovimmista kertosäkeistä. Yleisö pysyi kohtuullisesti mukana, mutta rähinän dynaaminen voima tuntui olevan hiljaisesti kollektiivisen toivelistan kärjessä. Levy on kuitenkin kovatasoinen musiikillisen laadun osalta. Samalla uutukaisen äärellä – niin nautinnollista kuunneltavaa kuin se diggailijan korviin onkin – tuntuu myös pieni varman päälle pelaamisen häivähdys. Surullinen tapaus – sellaista on vapaus saa tuntemaan, että Lähiöbotox on puhkeamassa luovuutensa kukkaan. Roskiin Lähiöbotox Surullinen tapaus – sellaista on vapaus Ranka Tulevaisuus on vielä kirjoittamaton, mutta kuluvaa vuotta voi pitää monellakin tapaa käänteentekevänä Lähiöbotoxin uralle. Tämä lienee ensimmäinen kerta kuin Opeth on lähtenyt kehityksessään taaksepäin, ja linjakkaasti mutta rohkeasti uudistusmielisen yhtyeen tapauksessa moisen ottaa lievänä pettymyksenä. Dynamiikan, nyanssien sekä monimuotoisuuden käsittely on ensiluokkaista, ja tarttuvuutta, seikkailua, ja rytinääkin on yllin kyllin. Sydämeen ???. Sävellysten, sovitusten ja esityksen laadukkuus ei yllätä, ja yhtye kuulostaa komeasti itseltään. Botoxin aiempiin levyihin verrattuna Surullinen tapaus soi aiempaa modernimmin ja melodisemmin (hyvänä esimerkkinä aloitusraita Mitä jää), mutta alkuajoista tuttu crossover thrash on edelleen homman nimi. Konssi ja Hassan ovat tuoneet suomimetalliin täysin uuden maahanmuuttajien näkökulman, ja heidän sanoissaan on painokkuutta, joka on omiaan korostamaan sitä, etteivät Lähiöbotoxin tarinat ole satua vaan totisinta totta. Riffit rullaavat hengästyttävällä tahdilla, meno on positiivisesti päätöntä (Passiivinen tulovirta) ja soundit ovat juuri sopivasti kompressoitua näkkäriä, joka saa old schoolimmankin pään nyökkäilemään. Yhtyeen kolmas ja kenties vaikea albumi Surullinen tapaus – sellaista on vapaus saapuukin momentumin kannalta oivaan aikaan. Se ei aiheuta kylmänväreitä, mutta on erittäin tervetullutta myös näin ”tuttuna ja turvallisena”, metallisemman laidan Opethina. MIRKO SIIKALUOMA HHHH Opeth The Last Will And Testament Reigning Phoenix Vankan statuksensa vakiinnuttanut ruotsalaisryhmä on 14
Väliinputoajalevyksi tuomitulta Give Out But Don’t Give Upilta (1994) muistetaan ainoastaan Rocks-rollarilarppihitti, mutta aikakauden laiskemmat ja trippaavammat southern boogie -vedot jäivät paitsioon. Tulkinnat ovat välillä hauraita, mutta itseään korostamaton soitto luo biiseille sympaattiset raamit. Se tuntuu kysyvän, mitä olisi tapahtunut, jos bändin historian tärkeissä käännekohdissa olisikin toteutettu vaihtoehtoisia reittivalintoja. There For Youlla Perrett ylistää ilmeisen hyvästä syystä 56 vuotta rinnallaan pysynyttä vaimoaan, mutta levyn 20 kappaleesta löytyy myös kriiittistä äänenpainoa. Yllättäen Come Ahead pursuaa pitkästä aikaa tuhnuista outoutta. Monotonisella rytmillään Perrettin suurinta innoittajaa, The Velvet Undergroundia loisteliaan yksinkertaisesti sivuava I Wanna Go With Dignity tiivistää olennaisimman. Riot City Bluesin (2006) jälkeen bändi on leikitellyt tyylilajeilla aika maltillisesti ja rutinoituneesti. Bändi on aina värittänyt väriliiduilla rajojen yli pöhkön rellestyksen riemu edellä. ”I don’t want to overstay my welcome”. Soolouran harvat julkaisut tai The Only Onesin paluuyritykset ilman uutta musiikkia eivät kantaneet, mutta How The West Was Won -albumilla (2017) ja sitä seuranneella Humanworldillä (2019) Perrett nousi lopulta lauluntekijänä entiselle tasolleen. Toisin kuin bändin viimeisimmät studioalbumit, se ei kuulosta jälleen yhdeltä Primal Screamin Greatest Hits -kokoelmalta ilman niitä alkuperäisiä hittejä, vaan enemmän kuin unohtuneiden riviraitojen ja genrekokeilujen pariin sukeltavalta retrospektiiviltä tai valikoimalta julkaisemattomia b-ottoja. JONI KLING HHHH Peter Perrett The Cleansing Domino Puhtaan subjektiivisesti arvioiden Peter Perrettin The Only Ones ja Buzzcocksista eronneen Howard Devoton Magazine edustivat 70-luvun lopun punkin ja new waven välisen siirtymävaiheen parasta brittirockia. Primal Scream ei ehkä enää ole Skotlannin relevantein elektroindienimi, eikä yhtyeen biisikynä enää terävimmässä piirrossaan, mutta onko se sitä koskaan ollut. Survival Mode antaa hyödyllisiä ohjeita etenkin somessa sovellettaviksi: ”Can’t communicate with rage”, ”Keep that anger in it’s cage.” Osin huolestuttaviakin ajatuksia herättävän The Cleansingin pysäyttävimmän laulun Peter Perrett kohdistaa itseensä. Kuulija voi itse päättää, onko kyse turmellusta Paradise Garage -diskosta vai julkaisemattomasta 00-luvun DFA-tuotannosta. Esimerkiksi debyyttilevy Sonic Flower Groove (1987) elää lähinnä kulttimaineessa, mutta Beatles-jousitettu Heal Yourself sopisi sinne hienosti. Primal Scream Come Ahead BMG Primal Scream on tuhannen pastissin bändi. 48 SOUNDI Levyarviot > ...bändi on aina värittänyt väriliiduilla rajojen yli... The Only Onesin hajottua vuonna 1982 Perrettin uraa varjosti pitkään vakava huumeriippuvuus lukuisine terveyshuolineen. Perrettin omien poikien lisäksi The Cleansingillä ovat mukana muun muassa Johnny Marr, Fontaines D.C.:n Carlos O’Connell ja Primal Screamin Bobby Gillespie. Toki osa nuorekkuudesta karisee keneltä tahansa kahdessa vuosikymmenessä. Perrettin laulussa Lou Reedin newyorkilainen lakonisuus jalostuu etelä-lontoolaiseksi flegmaattisuudeksi. Nyt soulja gospelvaikutteisilla raidoilla Ready To Go Home ja Love Insurrection palataan tuohon aikaan todistaen että Bobby Gillespie osaa yhä tehdä jotain sopivan kahjoa. Tunnustuksellinen All That Time osoittaa syvää katumusta menetetyistä vuosista: ”All that time I thought I was having fun”, ”Just another wasted life, shit happens”, ”All that time can never be replaced, specially when your mind is erased.” PERTTI OJALA HHHH K u v a: St ev e G u ll ic k K u v a: A d am P et er Jo h n so n. Puhumattakaan Innocent Money -kappaleen diskoinfernosta, jossa Evil Heatin (2002) karikatyyrimäinen suhde tanssimusiikkiin viedään pidemmälle. Perrett ei halua yliajalle luovuuden kehäraakiksi. Tuplalevyn mittaisella The Cleansingillä 72-vuotias Peter Perrett haluaa Johnny Cashin viimeisten julkaisujen laadukkuudesta inspiroituneena jättää itsestään arvokkaan kuvan. Mitään äärettömän omintakeista sanottavaa yhtyeellä ei ole koskaan ollut, mutta se on versioinut omia vaikutteitaan aina viihdyttävästi onnistuen olemaan sekä nuorekkaan cool että historiatietoinen
Tämä on kysymys, jonka Viiveduon debyytti pakottaa kohtaamaan. albumiksi hienon setin hänen kappaleitaan. Toisaalta levyn biisit myös tuntuvat nopeasti, melkein liukuhihnamaisesti, tehdyiltä ja välillä sanoitukset menevät “coffee, coffee, I love the coffee I love it, so I drink it every day” tasolle, kuten Ruby Quakerilla. Vanhuuden aspektit, elämisen muodot ja muistutukset kuolevaisuudesta pitävät huolen siitä, että folknostalgialla tai genren roolituksella ei ole osaa eikä arpaa omaehtoisten kappaleiden tenhossa. Supercharged alkaa vahvasti ja ensimmäiset kappaleet muistuttavat yhtyeen vanhempaa tuotantoa. Se ei ole yhtä apaattinen kuin esimerkiksi DJ Kridlokkin aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Hai, mutta sen rivit tihkuvat silti turhautumista ja halua niin sanotusti räntätä kaikesta siitä, mikä yhteiskuntaamme piinaa, oli kyseessä sitten absurdi keskustelu huumeiden käyttöhuoneiden ympärillä, algoritmit tai hukassa oleva kansallistunto. Paikoitellen Mukava paikka saisi irrotella enemmän ja murtaa patoutumat. Raskaampaa soundia tarjoilee jokseenkin hämmentävästi sanoitettu Come To Brazil. On ymmärrettävää, että Townsend on halunnut pitää itsestään parempaa huolta kuin nuorempana miehenä, mutta PowerNerdistä kuulee, ettei hän ole laittanut itseään likoon. Vertauskuvallinen Juurettomat tarjoaa taustalauluineen mahtipontisuutta ilman bändin prototyyppistä raskautta. SOUNDI 49 Viikate Hiljainen Universal Pian neljännesvuosisadan ajan levyjensä määrätietoisella poljennolla ilahduttanut Viikate esittelee Hiljainen-albumilla uusiutuneen kokoonpanonsa, ja jatkaa tyylikkäästi painavan perusilmaisunsa laventamista. Kaarle Viikatteen visiota ei olisi olemassa ilman uskottavan suomenkielisen metallin kantayhtyeenä latua avannutta Lyijykomppaniaa. Sen jälkeen Townsend on tehnyt musiikkiaan vähän löysemmin rantein. Hiljaisen nimiraidan western-soundisen rautalankakitaran ja melodian lähes surumarssinen kauneus sulautuvat Viikatteen käsissä henkisyyttä huokuvaksi fuusioksi. ASKO ALANEN HHHH DJ Ibusal Mukava paikka Skorpioni DJ Ibusal katosi musiikin parista kuudeksi vuodeksi, jonka aikana maailmassa on ehtinyt tapahtua paljon. Tietysti tämä kaikki koostuu yhä äärimetallista ja postrockista, mutta albumi albumilta Sólstafir on tuonut mukaan omaa sieluaan yhä avarammin. Se ilmentää omaa itseään omalla kielellään. DJ Ibusalilla kun tuntuu olevan paljon enemmän sanottavaa. Jazzin muotokielestä ammentava Sen jälkeen kun omistautuu jamittelusessioista syntyneiden instrumentaaliteemojen hauduttamiselle ja kasvattamiselle mentaliteetilla, joka ei korosta päämäärää, vaan itse matkaa. Monipuolisen sävykkäillä koskettimilla maustetun ja totutun alakuloisen Hiljaisen suurin tyylillinen yllätys on sittenkin kiihkeä Yö yksin suutelee, joka paljastuu lopulta myös Viikatteen uuden rumpalin, Ohto Pallaksen bravuuriksi. Sen jälkeen hän paloi loppuun, päätyi mielisairaalaan ja sai diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Adrianne Lenkerin sattumalöytö täyttää kriteerit. Hin helga kvöl rakentaa 48-minuuttisessa mitassaan Sólstafirin vangitsevimpia albumikaaria, jossa jokaisella tunnelmalla ja sävyllä on paikkansa. Proosallisen maanläheinen tematiikka saa hienovaraisen säestyksen ja tyylitajuiset melodiset ja akustiset painotukset. Harvoin islantilaisuuden kaikkia puolia on vangittu yksiin kansiin kuin Hin helga kvölillä. Soolopianoesitys Hidasta surumielistä musiikkia on minuuttinsa ajan juuri sitä. Tucker Zimmermanin vanha tuotanto johdatti Lenkerin ja koko Big Thief -yhtyeen Belgiassa pitkään asustaneen 83-vuotiaan luo. NUUTTI HEISKALA HH Sólstafir Hin helga kvöl Century Media 30 vuoden olemassaolonsa aikana Sólstafirista on kasvanut hiljalleen islantilaisten luonnonvoimien ja inhimillisyyden rujonkaunis ilmentymä. Sólstafir osoittaa kappaleilla Hun andar, Sálumessa ja lähes 7-minuuttisella saksofonisoololla levyn päättävällä Kumleepoksella olevansa runollisen henkisesti yhtä maansa armottomien luonnonvoimien kanssa, mutta yhtä lailla levyn nimikkokappale, Blakkrakki ja Nú mun ljósið deyja tuovat esille myös kieroutuneen islantilaisen virneen. Bändin yhdestoista albumi soitetaan uuden rumpalin Brandon Pertzbornin kanssa. Yksissä tuumin he levyttivät Zimmermanin kanssa 11. Vaivihkaista pohjasävelen vaihtumista, lopussa leijailevaa sydäntä riipivää teemaa – jotain, joka tönäisee kuljetun matkan hienovaraisesti uuteen perspektiiviin. Kappaleiden ei toki tarvitse olla kopioita toisistaan, mutta esimerkiksi singlenäkin julkaistu Make It All Right erottuu joukosta ehkä liikaakin. Toki Tuomas Pietikäinen on ollut kiireinen esimerkiksi Gasellien parissa, mutta räppärillä itsellään on paljon mielenkiintoisempaa sanottavaa juuri DJ Ibusalina kuin iloisessa räppipossessa. Jammailun jälkeen olisi ollut syytä kaivaa vielä syvemmältä löytääkseen sen todellisen tarinan, joka näillä kappaleilla on kerrottavanaan. Tälle musiikille ei ole enää olemassa muuta genreä kuin Sólstafir. Hitaasti polveilevaa sävellystä voi seurata silkkaa riffimetallia tai joukossa voi olla kaiken aiemmin mainitun ohella vaikka lapsikuoroa, ja jotenkin kaikki vain kuulostaa täysin Sólstafirilta. Pitkä ura on pitänyt sisällään useita listahittejä ja kokoonpanon muutoksia. Keskivaiheen kompastelusta huolimatta levy alkaa nimensä mukaisesti ja loppukin on varsin mainio. Laulutavan hiljainen hauraus on hänen oma, tehosteita kaipaamaton tulkintatapansa ja jokainen värähdys tai kuiskaus kuuluu äänimaalaukseen, tunnelataukseen sekä duettojen skaalaan. Myös muutaman kappaleen olisi voinut levyltä jättää pois kokonaisuutta vahvistamaan. Mukava paikka on kuin läpileikkaus halki kulttuurisen, poliittisen ja sosiaalisen sekavan ryteikön, joka on versonut sitten Yksin Kotona 17 (2018) -julkaisun. Svartir Sandar -albumilla (2011) laulukieleksi vaihtui islanti, Ótta (2013) toi mukanaan jousia ja pianoja ja Berdreyminn (2017) keskittyi viipyilevämpään, kansiaan myöten maalaukselliseen ilmaisuun. Hin helga kvöl on yhtä ennaltaarvaamaton ja katkeransuloinen kuin Islanti ja islantilaiset. Hyvin kauniisti soivalla ja atmosfääriltään herkällä, intiimillä lo-fi-luomutallenteella Zimmerman laulaa vaimonsa Marie Clairen ja Lenkerin kanssa avoimen tunteikkaita ja levollisia kappaleita. PERTTI OJALA HHH Tucker Zimmerman Dance Of Love 4AD Kun levytysuransa 55 vuotta sitten aloittanut folk-artisti nostetaan pitkästä aikaa esiin hänet löytäneiden neofolkkarien toimesta voi vain toivoa, että hän on todellakin myyttinen ”suuri tuntematon” mestari, joka loistaa vertaistaan hakevana lauluntekijänä. Townsendin pop metal -biisit ovat edelleen taitavasti sävellettyjä ja sovitettuja, ja moni PowerNerdin biiseistä kertoo koskettavasti synkkien aikojen taakse jättämisestä ja elämänhalusta. Sólstafir on vapaa kaikesta. Albumin kohokohtien, kuten peli-soundtrackien maailmasta ammentavan Mikään ei pysy paikallaan -vedon perusteella uskallan väittää, että se tulee vielä löytymään. SAMUEL JÄRVINEN HHH Devin Townsend PowerNerd Inside Out Devin Townsend julkaisi 90-luvun lopulla parin vuoden sisään kolme mestarillista, perfektionistista ja erittäin henkilökohtaista levyä; Strapping Young Ladin kanssa äänitetyn Cityn (1997) ja soolojulkaisut Ocean Machine: Biomech (1997) ja Infinity (1998). Huomaan silti kaipaavani tarinan päätteeksi jonkinlaista muodonmuutosta. Albumi toisensa jälkeen on ilahduttava huomata, että laulaja Dexter Hollandin persoonallinen lauluääni on pysynyt ennallaan vuosien kulumisesta huolimatta. Dance Of Love -albumin sointujen ja lyriikan virtaus soljuu rikkumattoman vakaana, sillä vanhan miehen ääni ei horju eikä petä. Bändille tuttu nopeatempoinen skeittipunk on selvästi ryhmän vahvuus, mutta levyn puolivälissä meininki pehmenee. LASSI LINNOLA HHH. PowerNerd sijoittuu johonkin puoleenväliin. Helppojen huvien aikoina beckettiläinen odotusten täyttymättömyys voi olla suoranainen hyve, ja Viive onnistuukin luomaan puhallinvetoisista teemoista miellyttäviä ja meditatiivisia kudelmia – puolivillaisen kuuloisten vokaalisuoritusten vaivaamia Origoa ja päätöskappaletta lukuun ottamatta. ISLA MÄKINEN HHH Viive Sen jälkeen kun Mustik Motel Tarvitseeko tarinalla olla päätepistettä. Lopputulos on kuitenkin ehdoton soundtrack laskuhumalaiseen eksistentialismiin, sillä poikkeuksella, että levyllä käsitellään oikeasti tärkeitä aiheita. Tulokset ovat vaihdelleet Strapping Young Ladin (2003) spontaanin vaikuttavasta metallista Ziltoid The Omniscientin (2007) pöljään huumoriin. Se kalpea nainen muistuttaa säröineen ja jykevine beateineen mistä Viikatteessa alkujaan oli kyse. Albumin kuningasraidaksi ilmoittautuu ylevän puolikansanmusiikilliseen kitarakuvioon nojautuva Klovni Mortem, jolla melodia ja päälle vyöryvänä svengaava rytmi imaisevat vastustamattomasti mukaansa. AKI NUOPPONEN HHHHH The Offspring Supercharged Concord The Offspring on kunnioitettavan neljän vuosikymmenen mittaisen uransa aikana julkaissut kymmenen albumia ja tuonut punkin osaksi valtavirtamusiikkia
Eikä ihmekään. 50 SOUNDI 50 SOUNDI K u v a: V il m a Tö y rä s Maija Vilkkumaa Lauluja musikaalista Bosslady Kaiku Kuulostaa sekä tutulta että tuoreelta. Sekä bändin soitossa että Ice-T:n raivokkaassa sylkemisessä on uutta potkua ja levy iskee edeltäjäänsä kovemmin nousten parhaimmillaan Bloodlustin tasolle. Moon Musicin kappalelistasta voi löytää sateenkaariemojin, yhteen kirjoitettuja sanarimpsuja ja isoja sekä pieniä kirjaimiakin on viljelty miten sattuu. Vaikken valitettavasti ole päässyt katsomaan musikaalia, näen sieluni silmin haikean kohtauksen kappaleen Kerro kerro kuvastin aikana. Suoraviivaiseksi rokkaamiseksi riittää tällä kertaa yhtyeen nimikkoinstrumentaali. Kyseessä on Jyväskylän Kaupunginteatterissa esitettävän Bossladymusikaaliin soundtrack, joka itse asiassa perustuu Vilkkumaan vanhempaan radiomusikaalikuunnelmaan Yle Radio Suomessa. Mukana ovat taitava bändi ja se kaunis käheä ääni. Jatkossa äärimmäinen rakkauslaulu hieman jykevöityy brassien ääneentulon myötä. Käytä voimaa puolestaan valtaa koko lavan ja herättää parven takapenkillä nuokkuvan katsojankin. Muun muassa entisten ja nykyisten The Breeders -jäsenten ja Teenage Fanclubista ja Jack Whiten The Raconteursista tuttujen ystävien kanssa tehdyllä Nobody Loves You Morella on Pixies-vaikutteiset hetkensä, mutta kovin isoa roolia Kim Deal ei niille suo. Jossain vaiheessa Coldplay astui sen rajan yli, jossa keikkojen screenit ja lasershow’t alkoivat mennä musiikin ohi. Biisit suoristelevat mutkia ja kymmenen kappaleen levy kellottaa piirua vaille puoli tuntia. Albuminsa otsikon sanomaan Deal palaa Are You Minen jousien ja kaukaisen pedal steelin haikeuttamalla hiljaisella valssilla: ”I have no mind for nothing but love.” PERTTI OJALA HHH Body Count Merciless Century Media Pitkän linjan rap metal -yhtye Body Count täräytti vuonna 2017 Bloodlust-levyn muodossa pöytään todellisen paukun, jolla räppäri/näyttelijä Ice-T purki rasismista, katuväkivallasta ja poliittisesta maailmantilanteesta kummunnutta vihaansa Slayerille syvään kumartavien raskaiden riffien päälle. Parempaa tulevaisuutta pitää vaatia ja luottaa siihen, että sorretut vielä nousevat ja paha saa palkkansa. KAROLIINA KANTOLA HHHH Kim Deal Nobody Loves You More 4AD Pixiesin basisti-laulajana aikansa parhaimmistoon rankattavaa ja oman The Breeders -yhtyeensä kanssa muuten vaan laadukasta indierockia tehnyt Kim Deal on vasta nyt julkaissut ensimmäisen oikean sooloalbuminsa. Vaikka hän ei enää teekään itsetarkoituksellisia kokeiluja tai ota enää joka julkaisulla uutta stailia haltuun, on hänen luonteva uudistumishalunsa ihailtavaa. Vaikka kaksi levyn lauluista kuultiinkin jo vuonna 2013 osana Dealin vinyylisinglesarjaa, niin Nobody Loves You More on ehjä ja samalla myös vaihtelevuudellaan yllättävä kokonaisuus. VESA SILTANEN HHH Us Underground Renaissance Krautpop! Suomalainen Us lähti alun perin oman genrensä sylttytehtaalle britteihin luomaan uraa. Levyn ensimmäiset kappaleet Aukioita ja Taisteluun kuolee tarjoavat Maija Vilkkumaan ystäville sitä, mitä he haluavatkin. Beibi, mua pelottaa on kaikin puolin ankean aikamme yksilötasolle vievä kommentaari, joka kiteyttää varmasti monen muunkin tunnot. Yksi levyn vahvimmista ja omaäänisimmistä raidoista on Us-soundia hyvin kuvastava Citroen Blues, jonka tahdissa voi kuvitella kaahaavansa täyteen pakatulla Sitikalla Sydämen asialla -tv-sarjasta tutuissa maaseutumaisemissa. Levy esittelee muutenkin ilmaisussaan herkemmän artistin. Huomio kiinnittyy enemmän Coastin karibianmerelliseen keinuntaan Blondien The Tide Is High -coverin hengessä tai Crystal Breathin ja Big Ben Beatin osittaiseen koneellisuuteen. Jollei visionäärin titteli kuulostaisi vähän turhan juustoiselta, voisi Ekmania nimittää sellaiseksi. Jokainen kappale esittelee pääsääntöisesti yhden musiikillisen näkökulman, ja pysyttelee sille uskollisena loppuun asti. Myös debyyttilevyn keskivauhti on hurja. Levyarviot > 50 SOUNDI Pink Floyd -laina Comfortably Numbilla, jolla on mukana itse David Gilmour. Kevyen hennolla äänellä laulettu nimiraita soi aluksi samettisten jousien silaamana hitaana balladina. Tavoitteena on ollut saavuttaa todellinen multimediaksi yltävä audiovisuaalinen kokemus, mutta Moon Music -albumin kohdalla alkaa kaivata niinkin yksinkertaisia asioita kuin hyviä melodioita ja kertosäkeitä. Myös lontoolainen laulunuotti on tarttunut, mutta ajoittainen ylilausuminen voi ottaa korvaan. Ahdistus tulee hyvin esiin yllättävällä dikkaampien britti-indie-yhtyeiden kautta tähän aikaan sopivaksi. Albumin musiikillinen yleisilme saattaa olla kevyt, hipahtavakin, mutta sanoma on jämäkkä. Levyn bossladyt vaativat naisten oikeuksia, yrittävät matkata Jyväskylän Lutakosta San Franciscoon ja turvautuvat tiukan paikan tullen aikidoon. Suurimman shokin Kim Deal tarjoaa heti alkajaisiksi. Kokoonpano on ennen kaikkea hurjan livebändin maineessa, eikä vähiten siksi, että viime vuosien keikkojen lukumäärä on ollut huikea. Suosittelen lämmöllä kaikille heille, jotka pitävät Maija Vilkkumaasta mutta eivät musikaaleista, ja varauksella heille, jotka pitävät musikaaleista mutta eivät Vilkkumaasta. Levyn vetää nippuun While You Danced, joka edustaa polveilevampaa Usia tempovaihdoksineen. ARTTURI SIROMAA HHHH Joni Ekman Group Joni Ekman Group Näkki-levyt Sekä näkemykselliseksi kitaristiksi että päteväksi lauluntekijäksi tiedetyn Joni Ekmanin on viime aikoina voinut bongata esimerkiksi Kristiinan kitaristina tai Rock Siltanen Groupin härskinä jytäriffittelijänä, joten nyt on korkea aika palata artistin omaan tuotantoon. Pirskahtelevat soolot lähtevät kyllä taas kuin selkärangasta. Makea fiilistelypala Kuumaa hiekkaa ei sekään sorru haihatteluun, vaan ylpeänä ilmoittaa, ettei valtaa tavoitellakseen kannata tarttua miekkaan. Sitten alkaa vähitellen kuulostaa teatterilta. Osa kappaleista onkin kuin suoraan musikaalisävellysoppikirjasta. Leimallista kappaleille on huuliharppu, joka puhaltaa komeasti. Yhtye referoi hyvällä maulla saarivaltion kultavuosikymmenten musiikkia The Beatlesin ja 2000-luvun vauhLevyarviot > 50 SOUNDI Levyarviot > ...turvautuvat tiukan paikan tullen aikidoon... Vauhtia himmataan Carry Your Bagiin, jonka mausteena on 60-luvun soul-henkeä myös Atlantin toiselta puolelta. Joni Ekman Groupin esikoinen on aikaansa peilaava teos, joka ei kaihda henkilökohtaisuuksiakaan. ANTTI LUUKKANEN HHHH Coldplay Moon Music Parlophone Coldplay on tehnyt Viva la vida -albumista (2008) lähtien jättimäisen stadionrockin juustoisuudesta oman taiteenlajinsa, eikä A Sky Full Of Starsin kaltaisten elämänsyleilyjen säveltäjistä voi olla pitämättä. Tittelit ovat vetäviä, mutta niiden takaa ei paljastu mitään, kun kaiken häm. Tuore vihanpurkaus Merciless asettuu jonnekin Bloodlustin ja Carnivoren välimaastoon. Ice-T on jälleen purkanut teksteihinsä Yhdysvaltojen poliittisen ilmapiirin ja maailmalla riehuvien sotien aiheuttamaa ahdistusta sekä väkivallalla mässäilyä. Tyylikeino osoittautuu musiikkiversioksi klikkiotsikoista. Vaikka pieni pilke silmäkulmassa välillä pilkahtaakin, paistaa Ice-T:n vihaisesta julistuksesta läpi aito raivo ja myös epätoivo siitä, miten huonosti ihmiskunnalla menee. Mitä huonommin maailma makaa, sitä väkevämpää musiikkia Body Count saa aikaan. Voimakkaat ja tarttuvat rallit kertovat naisista, jotka eivät ehkä ole täydellisiä, mutta joilla on ainakin asennetta. Kirjaimellisesti teesit paalutetaan päätösraidassa Usko huomiseen. Sama linja jatkui vuoden 2020 Carnivorella, muttei aivan yhtä säväyttävänä
Rokkaavampien biisien vastapainoksi albumilla on tervetullutta, Song For Elisa Mayn kaltaista, naisäänelle viritettyä ja jousipartiolla vahvistettua rockin ja konserttimusiikin hybridiä, joka sulautuu vastalauseitta ärhäkkäämpään materiaaliin tai popimpiin sävelmiin. Komean Lowdown (Part II) -raidalla Kiwanukan kitarointi alkaa lähennellä jopa David Gilmourin sfäärejä! Kaikki kuitenkin kulminoituu brittiartistin vilpittömään ja hauraan kauniiseen tulkintaan, joka pysäyttää biisi ja albumi toisensa jälkeen. Kerrankin täydelliseksi tarkoitettu musiikki on – täydellistä. Music Pitkän linjan classic/ hard rock -jyystäjä jatkaa hommia omana itsenään. Taustalla on antoisia synteesejä. VESA SILTANEN HH Field Music Limits Of Language Memphis Industries ”Ota hyvä asento ja nauti.” Jos levyjen kansiin kirjattaisiin käyttöohjeita, olisi Field Musicin uutukaisen saate yksinkertainen. nista, haitarista sekä Dougallin kanssa myös koskettimista. Joki on O Brother, Where Art Thou -leffasta tuttu Down In The River To Pray, Villisorsa taas paremmin On suuri sun rantasi autius -nimellä tunnettu kotoperäinen klassikko. Levyarviot > 52 SOUNDI mennyksen keskellä kappaleet ovat jääneet sivuosaan. Kaikista pienistäkin rosoisuuksista riisuttu ja hiottu tuotanto alleviivaa hengettömyyttä, vaikka onkin sinänsä genrelle ominaista. Rohkeita biisivalintoja siis, mutta Hietamäen ja osalla biiseistä säestävien muusikoiden toteutus on hienovarainen ja tyylikäs. Meno on perinnetietoista ja vankasti osaavaa tiirailua hard rockin taustapeiliin. Lähtökohdat takaavat täyteläisen kuulokuvan, tukun käänteitä sekä mittavan määrän melodiaherkkuja, jotka kompensoivat satunnaista informaatioähkyä. Kauimmas historiaan Hietamäki kurkottaa suomentaessaan englantilaisen John Dowlandin vuonna 1603 säveltämän Weep You No More, Sad Fountainsin nimellä Lähteet laaksojen. Friend Of A Phantom starttaa isolla vaihteella raskaskätisellä djent-riffittelyllä sekä In Flamesin Anders Fridénin murinalla varustetun Cannibalin merkeissä nostattaen odotukset varsin korkealle. Kokonaisuus on sävelja soitintestauksineen sangen looginen potpurri modernin rockin rajoissa. Laulujen tunteikas luovuus rohkaisee antautumaan. Alkuinnostus ei kuitenkaan kanna lähellekään levyn koko 41 minuutin mittaa vaan laskee kuin lehmän häntä jo muutaman raidan jälkeen. Duon nimiin merkitty materiaali on tuoretta, elävää ja omaperäisellä soundija sointukirjolla varustettua, sofistikoitunutta mättöä, joka ei äkkiseltään tunnu olevan velkaa Coxonin tai kumppaninsa Rose Elinor Dougallin aiemmille töille Blurin ja Pipettesin riveissä. TOMI NORDLUND HHHH K u v a: M ar co G re y. Kuulijan rooli on helppo: riittää että antaa äänten viedä. Näteistä laulumelodioista ja hieman Von Hertzen Brothersin mieleen tuovista harmonioista sekä muutamasta jonkinlaisia muistijälkiäkin aivoihin jättävästä kappaleesta – kuten Cannibal, Bleed Out ja Hollow Kid – huolimatta Friend Of A Phantom on kokonaisuutena valitettavan vaisu ja tipahtaa tylsään “ihan kiva” -lokeroon. Otsikon mukaisesti kokoava teema on kuolema. Periaatteessa melodinen ...kaikki on valmista mutta myös yllättävää, hellää ja riemastuttavaa... Field Music ammentaa Gang Of Fourin ja Talking Headsin taidepopista ja silaa jälkensä Prefab Sproutin tai jopa Steely Danin sulavuudella. David ja Peter Brewisin taide hahmottuu perinpohjaisesti mietityksi sommitelmaksi, jossa kaikki on valmista mutta myös yllättävää, hellää ja riemastuttavaa. Riskialttiita temppuja ei olla lähdetty tekemään, vaan luotu akustisena helkkyvä seesteinen kokonaisuus. Lopuksi saadaan vielä Amazing Grace suomeksi. Viimeistään jollain tavalla kantaaottavan We Pray -kappaleen (fiittaamassa Little Simz, Burna Boy, Elyanna ja Tini) kohdalla Moon Music alkaa vaikuttaa somealbumilta. Limits Of Languagen monipuolisessa soinnissa kuuluvat myös Brewisien viimevuotiset soolojulkaisut. Ehkä täyteläisyydestään huolimatta taustamusiikinomainenkin. NIKO PELTONEN HHH The Grammers Rockfield V.R. 1970-lukua henkivä Small Changes on raukeasti groovaava balladilevy, jolla Kiwanuka saa mahdutettua suuretkin tunteet pieniin eleisiin. Kappalemateriaalissa on meikäläistä kansanrunoutta ja kansainvälisiä trad-klassikoita. Tuhdit bassokuljetukset ja oivat saksofonihöystöt erottuvat topakasti ja välillä virkistävän levottomastikin edukseen. Tämä leikki todellakin jättää kylmäksi. Näin ei käynyt, vaan Kiwanuka on päätynyt tutkailevampaan ja seesteisempään lähestymistapaan, mikä on toimiva ratkaisu sekin. HANNU LINKOLA HHHH Waeve City Lights Transgressive Graham Coxonin luotsaaman Waeven toinen albumi City Lights on ensitahdeistaan ja kirpeästä kitaraintrostaan lähtien häikäisevän tehokas toivioretki sillä jättömaalla, joka on rockin kuolemaa toitottavien tahojen fantasiaa. Hietamäki tuntuu toimivan projektiluontoisesti, ja Luutarhan konsepti on versioida iänvanhoja sävelmiä ja -runoja Suomesta, Englannista ja Pohjois-Amerikasta. AKI NUOPPONEN H Vola Friend Of A Phantom Mascot Tanskalainen progressiivisia, raskaita ja utuisempia tunnelmia sekoitteleva Vola on edennyt neljänteen pitkäsoittoonsa. Waeve-duo on kuitenkin herttaisen piittaamaton rockin kuoleman ennenaikaisesta uutisoinnista. Vaikka albumi korostaa pikemminkin ylväyttä kuin paljautta, kuulostaa se koko ajan rehelliseltä, sydämelliseltä. Peterin äkkiväärä instrumentaali Blowdry Colossus lienee vapauttanut voimaa nimikappaleen ja Six Weeks, Nine Wellsin kaltaisille monumenteille, mutta levyltä välittyy myös Davidin The Soft Strugglesin melankolia. Kaiutettuja taustakuoroja, synaja jousimattoja, taiturimaista bassotyöskentelyä ja yksinkertaisen nerokkaita sähkökitarakuvioita on tarjolla nytkin. Volalla on kyllä kunnianhimoa, osaamista ja yritystä luoda jotain suurta, mutta jotenkin se ei vain saa maalailuun ja tunnelmointiin puhallettua vaadittavaa sielua ja henkeä eikä taas menevämpään riffittelyyn riittävästi tarttuvuutta. ASKO ALANEN HHHH Henna Emilia Hietamäki Luutarha Soliti Henna Emilia Hietamäki on saavuttanut indiemainetta muun muassa Cats Of Transnistrian ja oman Henna Emilia & Houreet -yhtyeensä myötä, mutta on nyttemmin keskittynyt soolouraansa. Ihan kuin sen tavoitteena ei olisi enää luoda hyviä kappaleita tai edes fiiliksiä, vaan saada ihmiset reagoimaan kuin emojin valitsemalla. Vaikutelma ei ole synkistelevä, vaan rauhoittava. Esimerkiksi hieno Turn The Hours Away on täynnä ohikiitävyyden apeaa magiaa. Coxon vastaa nyt itse kitaran ohella myös bassosta, rummuista, saksofoMichael Kiwanuka Small Changes Polydor Uudesta levystä kuultuani tuumin, mahtaako 36-vuotias laulaja-lauluntekijä lähteä kohti mahtipontista, jopa rokkaavaa soul-vyörytystä, jota hän väläytteli erinomaisella edellislevyllään Kiwanuka (2019). Small Changes ei soi yhtä alleviivaavan retro-henkisesti kuin vaikkapa esikoisalbumi Home Again (2012), vaan oikeastaan se jatkaa siitä, mihin viime levyn tunnelmapalat jäivät. Albumi tuskin isommin kasvattaa soulmiehen suosiota, mutta hänen diskografiaansa albumi tuo uuden uskottavan merkinnän. Aloituskappaleen Devil In The Eye Of Every Man etukenoinen cock rock -buugi jatkuu oikeastaan vain DNA-kakkoskipaleella, ja samassa ilmenee bändin äärimmäisen vahva Uriah Heep/Deep Purple -pohja
ELÄMÄ ON RASKASTA inferno.fi SEURAA:
Debyyttialbumi Faux Everin pitkä hiominen on kannattanut, sillä se on kiiltelevä pop-timantti. Tässä kenties piileekin yhtyeen ongelma: ilmiasu on esimerkillinen, mutta materiaali jää sen uljaudesta jälkeen. KOSKINEN HH Faux Real Faux Ever City Slang Tahoillaan 10-luvulla kiinnostavissa indierock-akteissa Natas Loves You ja Vanishing Twin vaikuttaneet ranskalais-amerikkalaiset veljekset, Elliott ja Virgile Arndt lyöttäytyivät yhteen kuusi vuotta sitten. Tällaista punkfunkin ja noiserockin fuusiota ei kovin moni ole Suomessa viime aikoina tehnyt, ja jos onkin, ei sitä ole korviini asti kulkeutunut. Mainittakoon myös lontoolainen Fat Dog, eikä vähiten vokalisti Otto Pirttiperän ansiokkaan messuamisen ansiosta. Kaksi tuoreinta hittipläjäystä, Vi är Finnjävlar ja I Wanna Be A Hipster ovat mukana myös tällä debyyttialbumilla ja vetävine iskulauseineen ne ovat myös yhtyeen tarttuvinta antia. Ihmeen mitäänsanomattomiksi paljastuvissa sävellyksissä on kummallista alakuloisuutta – jopa silloin, kun pitäisi rokata nyrkki pystyssä. Samoin kun digitaalisen rutiinikännykkäräpsimisen aikana filmimäisyys lisää kuvaan magiaa, tekee oikeanlainen karheus ja harsoisuus äänestä kiinnostavampaa. Musiikillisesti Faux Real yhdistelee muiden muassa kvasirockaavia maanmiehiään Phoenixia 10cc:n nokkeluuteen, Art Of Noisen synajippoiluun, EMF:n vauhdikkuuteen ja myöhempien aikojen Tame Impalan näennäiseen pinnallisuuteen. Tällaisenaan posahdus jää piippuun. JARI MÄKELÄ HHH. Leivo on rakentanut lauluillaan vyöhykkeen, josta näkyy suoraan keskitien lauluntekijärallatteluun. Albumi vain paranee kuunteluiden myötä. JARI MÄKELÄ HHHH Miika Leivo Nääj Valassaaret Miika Leivon mainion esikoisalbumin kappaleita kuunnellessa tulee mieleen filmille taltioidut vanhat kuvat. Miika Leivo seisoo kuitenkin esteettisen tonttirajan kiinnostavalla, itse paalutetulla puolella. Arndtin hedonistinen veljespari on visuaalisesti härski yhdistelmä 70-luvun glamrockstara Jobriathia, 80ja 90-luvun vaihteen Brosia ja 10-luvun alun Jedwardia. “Älä pilaa mun päivää / teen sen itse / Älä puhu musta pahaa / teen sen itse”. Rankempien biisien rinnalla miellyttävästi popimpi Fashion Fashion lällättelyineen osoittautuu levyn tarttuvimmaksi kipaleeksi. Bändi kyllä lehahtaa myös kiitettävään liitoon, mutta osaamisen ja genren huomioon ottaen harmillisen harvoin. KIMMO K. Soitto soi vakuuttavasti ja mehevä tuotanto on ehtaa tribuuttia menneille ajoille. Ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota Los Angelesiin asettuneen synapop/soft rock -duon tekemisiin Jaakko Eino Kalevin viimevuotisella Chaos Magic -albumilla. Avauslaulu Diy arkipäiväistää puhkijyystetyn termin ja johdattaa hauskasti totisen humoristin maailmaan. Erityisesti olen viehättynyt foniin, joka vähän hautautuu muun soundin alle. The Birthday Partyn ja Swansin vaikutteet kuultavat läpi, mutta pitää muistaa, että Drug Store Raid on tällä hetkellä vasta lupaava bändi, jolle pitää antaa mahdollisuus kasvattaa oma persoonallisuutensa. Livenä toiminee, levyltä kaipaisi enemmän substanssia ja riemua. singleä julkaistu, lauluharmonioillaan vakuuttanut Full Circle lohkaistiin jo 2022) biisin ja myöhempien aikojen Sparksia muistuttavan artpop/avantgarde-kappaleen Scratch erinomainen kooste. PEKKA LAINE HHHH Drug Store Raid Background Music For Family Arguments Kieku Soviet Hot Dog -nimellä aloittanut, sattuneesta syystä nimensä vaihtanut helsinkiläinen Drug Store Raid -kvintetti on herättänyt ansaittua pöhinää keikoilla ja useammalla digisinglellä. Tekstien vähäeleinen hauskuus tuo soppaan tervettä suhteellisuudentajua. Ärsyttävä kikkailu, camp, kitsch ja (itse-)ironia eivät istu joka pirtaan. urkurokki toimii täysin, mutta koko levyn mitassa pintapuolisesti muotovaliosta tarjonnasta alkaa varsin pian kuultaa outo ankeus ja pastissimainen sävellyksellinen onttous. Levy on kymmenen singleksi kelpaavan (kuusi Levyarviot > ...tulee mieleen filmille taltioidut vanhat kuvat... Sielläkin vilja kasvaa niin, että haukotuttaa. Jos väreiltään lievästi liudentuneet diat elämän varrelta, kaitafilmille kuvatun lomamatkan unenomainen rakeisuus tai selittämätöntä melankoliaa henkivä lapsuuden otos pitäisi pukea laulumuotoon, tämä voisi olla se soiva albumi. Helsingistä Ivaloon muuttaneen Leivon kiireettömissä lauluissa pelataan pienillä vivahteilla ja yksi ehdottoman merkittävä taso tässä hallitussa sävyjen leikissa on pääpirun ja tuottaja Pentti Amoren yhdessä luoma ovelasti hunnutettu äänimaisema. Koko 2000-luvun aktiivisena pysytelleen yhtyeen osaaminen kuuluu kyllä selvästi. Leivon lauluissa on lakonista omaäänisyyttä, joka liikkuu vapautuneesti vilpittömästä paatoksesta hirtehiseen huumoriin. Myös koskettimilta kimpoavat orkesterisämplet kiehtovat. Drug Store Raidin verrokkina toimii muinainen Hefty Load, joka ei täysin onnistunut taltioimaan livemeininkiään levylle asti
JONI KLING HHHH K u v a: H el i B ar ck. Sen perinnöksi jäi Aholan vaikea paikka suomirockin kaanonin altavastaajana. Levykokonaisuus on aivan liian pitkä ja täten levyn loppuun säästellyt popvaliot kuten Always And Forever ja My Forever jäävät lapsipuolen asemaan. Sateisena syysiltana tallustamani kävelyretken aikaisen kuulokekuuntelun jälkeen pidin albumia tunnelmallisena neljän tähden levynä, melkein mestariteoksena. Yhtye nimittäin kykenee välittämään kappaleisiin lataamansa tunteen palon tyylilajissa, joka usein sortuu turhan pintapuoliseen ilmaisuun. Puut ottaa ensimmäistä kertaa todellisen revanssin historiasta. Arctis sekoittaa power metalia ja pop-vaikutteita. Arctis ei vielä pysty tekemään suurta pesäeroa genren muihin edustajiin, mutta sillä on hyvät mahdollisuudet kasvaa tehtäväänsä. Saman kaupungin Crystal Castlesiin verratusta synthwave-duosta tuli levyn julkaisun jälkeen Alfonsin sooloakti TR/ST, kun toinen jäsen Maya Postepski keskittyi Austra-projektiinsa. Tämän vuoden alussa julkaistu Pet Shop Boysin Being Boring -cover palautti TR/ST:n tutkaani. Ensin tuomitsin sen hahmottomaksi kahden tähden haahuiluksi. Ei näitä kaikkia kappaleita olisi tarvinnut julkaista. Levyn tuotanto on korkeatasoista ja tuotantoprosessiin on palkattu nimiväkeä muun muassa Rammsteinin leiristä. Arctis on saanut nopean startin uralleen, sillä levytyssopimus tehtiin kesällä, bändi kiinnitettiin Apocalyptican kiertueelle lämmittelijäksi ilman julkaisuja ja muutama päivä sitten Arctis teki lavadebyyttinsä Luxemburgissa. Vaikka levyllä on useita hienoja hetkiä, epätasaisuus, tyhjäkäynti ja hengettömyys syö kokonaisuuden tehoja. Tukkoon ahdettua levyä on vaikea kuunnella kokonaisuudessaan yhdeltä istumalta. Yhtye ei pysty kokonaan välttämään geneerisiä ratkaisuita. Tämä on levy 90-luvun nuorilta vihaisilta miehiltä, joiden ei tarvitse jäädä reunaviitteiksi, saati olla enää vihaisia. Bändi on tehnyt debyytilleen cover-version Lambrettan Bimbosta, joka määrittää aika osuvasti yhtyeen linjan. Se on aikalaisiinsa nähden tyylikkäästi ikääntynyttä musiikkia, joka ei kurkota enää eksentrisyyteen, vaan elämänkokemukseen. Arctis on visuaalinen ryhmä, jonka musiikkivideoihin on panostettu kunnolla. Maailmassa, jossa vuosikertaa kokeneempi CMX onnistui saavuttamaan kummisetästatuksen, josta Apulanta ponnisti haja-asutusalueiden listabändiksi, Egotrippi karaokesuosikiksi ja Samuli Putro koko kansan laulaja-laulunkirjoittajaksi, oli Don Huonot tähdenlento. The Shoren a-osa on Kalle Ahola & Puut Meri josta elän Puulevyt On osuvaa, että Ahola on saanut aisaparikseen Janne Halmkronan. Samalla se on paljon sydänverisempi ja syvällisempi kuin lukuisten ysäriveteraanien vuosien saatossa kerryttämät tomumajatutkielmat. TR/ST:n viides pitkäsoitto Performance on vaikeasti nieltävä pala kakkua. Kuorrutus on viety äärimmilleen, mutta Arctis välttää kliinisyyden, sillä tuotantoon on jätetty juuri tarpeellinen määrä inhimillisyyden siementä. Missä määrin voi puhua puhtaasti Sophie-julkaisusta. Arviopäivänä vaikutelmaa piti taas tarkistaa. Levy on möhkälemäinen, tunnin pötkö juuri sellaisia ääniä ja rytmejä, jotka nostivat Sophien 2010luvun merkittävimpien musiikintekijöiden joukkoon. Se ei ole täydellinen, se on jopa tavanomainen, ja siinä on sen koskettavuus. Yhtyeen ensimmäisen levyn kohdalla on helppo aistia, minkä bändissä oletetaan vetoavan. Sophien äänitysteknikkona toimineen veljen Ben Longin valmiiksi saattama kokonaisuus hämmentää. Halmkrona taas on soittanut toista viulua, mestarillista mutta silti vain toista, eräälle tekstimaestrolle. Tuotantoprosessissa on arvatenkin ollut tarpeen säätää sävellyksiä, jotka ovat toki melodisia, mutta eivät kaikilta osin aivan huippuunsa viritettyjä. Sophie Sophie Transgressive Sophien eli Sophie Xeonin (1986–2021) menehdyttyä tapaturmaisesti häneltä jäi jälkeen keskeneräinen albumi. Nightfeelingsin (Nicholas Weiss) kanssa tuotettu, upottavista synamatoista kudottu äänitapetti on taivaallisen kaunis, mutta persoonaton ja unettava. MARKO SÄYNEKOSKI HHH TR/ST Performance Dais Torontolaisen Robert Alfonsin introvertti ininä, käppänen goottielektro ja napakat biisit viehättivät TRST-debyytillä Trust (2012). Sophien viimeinen albumi tuntuu enemmän kuolinpesän tyhjennykseltä kuin artistin uran sinetöivältä muistomerkiltä. Molemmilla on paikkansa kotimaisen vaihtoehtorockin historiassa, mutta tässä hetkessä he ovat tavallaan kodittomia. Jotain kuitenkin uupuu, kun levy ei shokeeraa, kosketa ja naurata lainkaan siinä määrin kuin 2018 julkaistu mestariteos Oil Of Every Pearl’s Un-Insides. VILHO PIRTTIJÄRVI HH Arctis Arctis Napalm Pohjanmaan rannikolta on ennenkin ponnistettu raskaamman rockin tantereille, mutta vaikutteet on useammin haettu Ruotsista kuin Suomesta. Sophie lähinnä uuvuttaa. ...tulee mieleen filmille taltioidut vanhat kuvat... Alueen tuorein ylpeys Arctis ei tee tässä suhteessa suurta poikkeusta. Rivakammat säkeet ovat poikkeuksia. Alkupuolella kuultavat kokeellisemmat kappaleet tuntuvat luonnosmaisilta ja keskeneräisiltä
Jari Raasteesta on kasvanut yli kymmenen indiepiireissä ansioituneen muusikon ja taustalaulajan projekti. Byrokratia ja julkaisijan etsiminen lykkäsivät levyä tähän asti. Niin kepeää ja oikealla tavalla hauskaa retropop-kappaletta kuulee harvoin. K u v a: A n tt i A n ge ri a Jari Raaste Fresh! Minna Records / Panama / Raastepöytä Jari Raaste on suomisoulia esittävä hahmo, jonka takaa löytyy muun muassa Joose Keskitalon Kolmannessa Maailmanpalossa ja Talmud Beachissa vaikuttanut Petri Alanko. Jari Raasteen julkaisutahdin voinee sanoa olleen aika hidas. – Master valmistui keväällä 2023. Ajattelin, ettei ole kiirettä, kun ei tiedä, pääseekö keikoillekaan. En jaksaisi tehdä musaa vitsillä. – Ensimmäiset äänitykset levylle tehtiin vuonna 2019. Olin lapsena mukana karismaattisessa herätysliikkeessä, ja kaikenlainen kirkkolaulu, kielillä puhuminen ja muu sekoilu tuli tutuksi jo silloin. Fresh! on pieteetillä tehty levy, jonka sovituksia ja Alangon luontaista herutteluääntä kuuntelee nautiskellen. 56 SOUNDI Levyarviot > ...omistettu lukemisesta aiheutuvalle euforialle... Mutta parhaissa vedoissa on pumpulisen soulin ja arveluttavan funkin mallintamisessa kansainvälisen tason meininki. Kuuntelin tuolloin James Brownia, Parliamentia ja Funkadelicia. Kyselin kaikkia huippumuusikoita mukaan ja olin hämmästynyt, kun kaikki suostuivat. Toisaalta Raaste laulaa aika suomalaisittain, että häntä on ”keitetty niinku perunaa”. NIKO PELTONEN HHH Soundi tavoitti Petri Alangon kertomaan Jari Raasteesta ja esikoislevyn taustoista. – Levyä hiottiin rauhassa korona-aikana. – Suomessa sitten oli tietysti Eternal Erection, joka ei ollut suomisoulia, vaan ehtaa Amerikan funkia. Olet viitannut Jari Raasteen yhteydessä ysärin suomisouliin. – Jari Raasteen keskeisin tavoite on kuitenkin saada hymy kuulijan kasvoille ja tuottaa ihmisille iloa näinä synkkinä aikoina. En enää ajatellut, että musantekeminen on mulle ehdoton prioriteetti elämässä, vaan halusin keskittyä myös toisenlaiseen tekemiseen. Suomisoul on tässä projektissa kuitenkin aika viitteellinen määritelmä. Kohdittain jäädään ilmeisyyksien asteelle. Levyn avaavalla nimikappaleella tiukka funk-komppi ja torvija synakoristeet vievät ylelliseen kasaripaikkaan, johon yhdistyy sinisten drinkkien kaltaisia kliseitä. Siksi hän on niin fresh. Mikä on suhteesi tuohon ehkä väheksyttyyn genreen. – Ihmiset kaipaavat näitä määrittelyjä ja sitten niitä on keksittävä. – Ysärillä suomisoul tuntui itsestä vähän kömpelöltä ja epäuskottavalta. Raaste esittäytyi jo vuonna 2019 Ilmalaiva-singlellä, jonka saattoi todeta klassikoksi välittömästi. Miten projekti on elänyt matkalla kohti debyyttialbumia. Minusta suomisoul on nykynäkökulmasta jotenkin omaperäisempää musaa. TEKSTI: NIKO PELTONEN. – Mulla on rehellisesti sanottuna suomalaiset gospel-juuret. Tosin myös riiputettu kuten tomaattia. – Biiseissä on erilaisia tasoja, eikä mikään niistä tyhjene minulle huumorin astiaan. Kakkosraidalla tarjolla on spektaakkeliksi äityvä tunnelmamatka Salaiseen huoneeseen, ja jatkossa Jari Raasteen soul-trippi venyy semikiimaiseen joululauluun ja ilahduttavan hatusta revittyyn covervalintaan: Maailma palaa on suomennos muinaisesta Jolly Jumpers -helmestä Burning Land. Musiikin sanoma on ilosanoma. – Mulle taisi tulla neljänkympin kriisi, ja menin opiskelemaan rakennusrestaurointia Ikaalisiin. Vasta nyt on esikoisalbumin vuoro. Välttämätön, vaikka typerä kysymys: mikä on tämän levyn tosissaan olemisen aste
Saumat saavat olla ilman pakkelia. On kuitenkaan vaikea saada kiinni levystä, kun etäisiksi jäävistä, suuripiirteisistä teksteistä puuttuvat koukut ja konkretia. Kasaristen tyylikikkailujen jälkeen tuoreempia nostalgiafiiliksiä herättää mainio ysäripopviisu Musta vyö. Tiiviissä mitassaan albumi tuntuu ensisijaisesti yhteisen rakkaudenaiheen yhdistämän kaverilauman spontaanilta ilottelulta. Aiempien levyjen nuorekkaan ja räjähtävän energian tilalle on tullut rautainen ammattitaito. Albumin upea päätösraita Summer’s Gone voisi sävellyksenä olla ikivihreä musikaaliballadi, jonka sanoitus nyt vaan sattuu olemaan jotakin muuta kuin rakkausliplattelua. Välissä yhtye viipyy sekä unikuvissa että voimalinjoilla. Pintandfallista ja KO:MIsta tuttu Sanna Komi on omistautunut mutta huoleton vastavoima kolmen kitaran terhakalle virtapiirille. Itselleni iskee Mahashmashana-albumin kauneuden kaipuuta tihkuvien melodioiden ja sovitusten liikuttamana halu miettiä kaikkea sitä, mikä Amerikan indien palvotussa partasuussa ei ole älyllisesti virittynyttä. Aika näyttää, kipunoiko yössä leirinuotio vai taika. Toivottavasti matka kuitenkin jatkuu. Kukka on kutsunut albumiaan ”terapiataipaleensa oheistuotteeksi” ja levy tuntuu äärimmäisen henkilökohtaiselta. Viagra Boysin kanssa kimppakirjoitettu singleraita She Cleans Up antaa rennossa räyhäävyydessään virkistävää vaihtelua levyn korskealle yleissoinnille. Siksi on sydäntäsärkevää todeta, etten kuitenkaan haluaisi suositella levyä kenellekään. Vaikka aloitusbiisi Rakkauden kasino diskoilee vahvasti 80-lukulaisittain ja piiskat sivaltavat, on soundimaailma nykyajan korville armollinen. VILHO PIRTTIJÄRVI H K u v a: W ar d & K w es k in. Father John Misty Mahashmashana Bella Union Pakko myöntää, että Father John Misty onnistuu nostamaan palan kurkkuun heti kuudennen albuminsa alkutahdeilla. Tässä tasavahvassa joukossa Taikayö Camping erottuu edukseen, eikä ihme. Levy tuntuu siltä, sen tekeminen on ollut pakko ja siksi sen olemassaolo tuntuu oikeutetulta. Sävellykset ovat tasapaksuja ja levy kuulostaa halvalta ja keskeneräiseltä. Julkaisujen välillä ei ole suuriakaan eroja, eli sarjasta muodostuu eheä kokonaisuus. Goottisävytteisen lopun sinetöi nimensä mukainen jumitus Hypnoosiin. Lauluntekijänä Josh Tillman on tuomittu olemaan “Dylanin lapsi”, jonka tekstejä ruoditaan. Albumin kaikki salaisuudet eivät avaudu heti, vaan täytyy kurkistaa pintaa syvemmälle. Tuloksena on syvästi yhteistoiminnallinen ja laajaalainen uusi soundi, josta kuitenkin erottui selviä teemoja, joihin matskut jaettiin: kaaos, järjestys ja kasvu. Hän ei ole laulanut sanaakaan, mutta nimikkokappaleen pakahduttavan melodramaattinen jousiintro sanoo paljon. Sanon sen suoraan, Iris Kukka on luvattoman huono albumi. JARI MÄKELÄ HH Taikayö Camping Taikayö Camping Alakulttuuritalo Suomessa ei ole pulaa shoegazing-revivalisteista. Vastaavana tuottajana häärinyt vakiopartneri Jonathan Wilson lienee osasyyllinen siihen, että nyt surumielisesti kuvissa tapittavan artistin musiikki soi mahtipontisemmin kuin ehkä koskaan. Debytantti tuntee taustansa. PEKKA LAINE HHHH Badbadnotgood Mid Spiral XL Recordings Mid Spiral on kanadalaisen Grammy-palkitun jazz-fuusioyhtyeen kolmen ep:n kokonaisuus, joka julkaistiin digitaalisesti jo aiemmin tänä vuonna. Tillmanin sävellyksissä on häpeilemätöntä romantiikkaa ja hehkua, joka ei ole lainkaan tälle ajalle tyypillistä. Sessioita varten trio buukkasi mukaan lisämuusikoita: joukon Toronton jazz-skenen avainsoittajia sekä muita bändin läheisiä ystäviä sekä yhteistyökumppaneita. Orkestraalinen äänimaisema vaihtui elektropop-ilmaisuun debyyttiä seuranneilla kahdella ep:llä (Sodassa ja rakkaudessa, 2019 ja Fenix-lintu, 2022) ja sama linja jatkuu Risto Ylihärsilän tuottamalla uutuudella. Kaunosieluisuuden ja sanoituksellisen viiltävyyden yhdistelmässä on kantavaa voimaa, jopa lievää Randy Newmanin perintöä. Trilogiaan kuuluvat äänitykset Chaos, Order sekä Growth, joista jokainen käsittää kuusi kappaletta. Instrumentaalijazzin rajoja ylitetään edelleen, mukana on oiva valikoima tyylejä ja vaikutteita jazz-funkista jazz-rockiin sekä sambasta psykedeliaan ja pornoja soundtrack-funkiin. Bändi kuulostaa taitavammalta, kypsemmältä ja vakaammalta kuin koskaan aiemmin. Niin suuri artisti puhelaululla kuorrutettua ambientia, mutta Alfonsin pahaenteisesti känisemä kertosäe tempaa mukaansa. Painotukset vaihtelevat kappaletasolla, mutta sulavat ongelmitta yhteen. Sarkastinen ja persoonallinen lyyrikko uskonnollisine viittauksineen ja huoliteltuine kielineen ja kappas: analyysikinkerit on käynnissä. ”Kun heitin arvan mä tiesin sen, meidät on luotu yhteen”, laulaa Minkki kuulaalla äänellään. Monipuolisen albumin ytimessä on kuitenkin harjaantunut jammailu ja ehtymätön groove, joiden avulla yhtye uskaltautuu jatkuvasti eteenpäin, aina uusia ideoita toteuttaen. HANNU LINKOLA HHH Iris Kukka Iris Kukka Stupido Iris Kukan vuonna 2019 julkaistu debyytti Tunnistamaton tapaus oli muhkeaa, folksävytteistä taidepoppia. Sopivasti efektoidut kitarat soivat kauniisti ja pelkästään tyrmääviä bassolinjoja kuuntelemalla pärjäisi autiolla saarella. Muista kappaleista erottuva balladi Kirjasto on omistettu lukemisesta aiheutuvalle euforialle ja tarinan kulkua siivittävät vihlovat kitarasoolot. Eniten kysymyksiä herättävät Kukan suurpiirteiset laulusuoritteet. Vivahteikkaat tunnelmat ja niitä sävyttävät filtterit eivät täysin peitä levyn projektimaisuutta. Epävarmat ja ajoittain vireeltään huolimattomat tulkinnat eivät aivan palvele kappaleita. Kaikki on vähän sinne päin. Loppupuolella tunnelma syventyy entisestään lisääntyvän synkkyyden myötä. Verkalleen käynnistyvä, montrealilaisen Cecile Believen (Caila Thompson-Hannant) kanssa tuotettu shoegaze-sävyinen Warp lienee albumin paras biisi. Pirteä Aurinko avaa pelin kutkuttavan epäsovinnaisilla laulumelodioillaan, ja päätösraita Kaikille punoo langat nasevaksi ajankuvaksi. VIRPI PÄIVINEN HHHH Kylie Minogue Tension II Darenote Miettikääpä hetki sitä, että Can’t Get You Out Of My Head -kappaletta on striimattu pelkästään Spotifysta yli 592 000 000 kertaa. Se sekoittelee monipuolisesti vaihtoehtoisen indielaidan nuhjua, dreampopin värikarttoja ja levyhyllyjen eteerisempiä kaikuja. Taikayö Campingilla on selvästi rahkeita hylätä puolivillainen indiekehys ja haastaa oletusarvoisimmat ratkaisunsa. SOUNDI 57 ...omistettu lukemisesta aiheutuvalle euforialle... LINDA SÖDERHOLM HHHH Minkki Nyt oon zen Alakulttuuritalo Rap-artisti Dxxxa D:n keikoiltakin tuttu Minna Sihvonen eli Minkki julkaisee oman bändinsä kanssa Nyt oon zen -nimisen debyytin, jolla hurahdetaan menneiden aikojen taikaan. Taiteellis-tuotannollisena ratkaisuna lauluraitojen viimeistelemättömyys ihmetyttää. Soittajien ansiolistoilta löytyy Cats Of Transnistrian, Love Sportin ja Kynsien kaltaisia yhtyeitä, ja kerrontavastuun kantaa poikkeuksellisen ilmeikäs ääni. Levyn tekoon on osallistunut eri yhteyksistä tuttuja musiikkihahmoja, kuten Radiopuhelimet-yhtyeen Antti Annunen sekä indiehäröilyn supermies Risto Ylihärsilä
Yhtyeen toinen albumi Luut laulaa sisältää kahdeksan kiinnostavaa tarinaa, joita lujat naisäänet kertovat ja monet soittimet tahdittavat. En tiedä, onko Minoguelle pikkuhiljaa käymässä ”Madonnat”, eli musiikki ei kypsy artistin itsensä mukana. Levyarviot > ...joillekin maagista, joillekin meteliä... Tämä on joillekin maagista, joillekin meteliä. Vielä kun musiikista on siivottu pois aiemmilla levyillä esiin ponnahdellut neuroottinen poukkoilu moodista toiseen. Mistään perinteisestä death metalista Absolute Elsewherellä ei kuitenkaan ole kyse. Tuloksena on henkeäsalpaavan koskettava albumi syvällisen hiljaisuuden hetkiä ja viipyviä kysymyksiä. Sitten Tribulationin ja Jonathan Hulténin tiet erosivat ja Hultén vei mukanaan ison osan yhtyeen psykedeelistä särmää. Yanyan musiikista on alusta asti välittynyt mukavan cool röyhkeys ja pokerinaamaisuus, jolla artistin ajoittain varsin provokatiiviset ja villeillä assosiaatioilla leikkivät lyriikat tarjoillaan. Tyyli on nimittäin erehtymättömän tunnistettava – surumielistä, valistunutta lähiöfolkia Kanadan suurimmasta ja vanhimmasta julkisesta asuntohankkeesta Regent Parkista. Mitä useammin kappaleita kuuntelen, hiipii epäilys puseroon. Nilüfer Yanya on vuonna 2019 ilmestyneestä Miss Universum -esikoisestaan asti ollut hyvin myötämielisen kriittisen huomion kohteena. Muttei sillä ihanan nostalgisella tavalla kuin toivoisi. Puolen oktaavin sisällä peippailevaa toisteisuutta alusta loppuun. Onko tässä moderni, asenteeltaan härskimpi ja riitaisampi Sade. Jotain sellaista, millä täytetään kyllä klubit, vaikka bändillä oli hetken aikaa mahdollisuus murtautua paljon isommaksi. Yanyaa on ylistetty melodisesti erinomaiseksi lauluntekijäksi. Kuten Blood Incantationin läpimurtolevyllä Hidden History Of The Human Racellakin (2019), ylittävät bändin ambitiot vielä selvästi sen taidot. Näitä kaikkia teemoja hän lähestyy henkilökohtaisen linssin ja omaelämäkerrallisen tarinankerronnan kautta. Metallia Tiktok-aikakaudelle siis; jos ei nappaa, niin puolen minuutin päästä on luvassa jo jotain ihan muuta. Jottei pääsisi unohtumaan kyseessä olevan death metal -bändi, kuullaan välillä myös örinää ja tuplabasarien pauketta. Jaetaan pop karkeasti kolmeen kategoriaan: aikaansa edellä olevaan, nykyhetkessä elävään ja retroon. 58 SOUNDI Kylie Minogue on. LINDA SÖDERHOLM HHHH Nilüfer Yanya My Method Actor Ninja Tune Itsevarmuudessa on jotakin hyvin puoleensavetävää. Kiinnostavista tarinoista mainittakoon luonnon ihmeitä kuvaileva Peppi samurai paperinukke ja karavaanista kertova Taikuri. Puolihitaalla pulssilla sykkivät kappaleet rakentuvat elektronisen pohjan päälle, mutta niissä on kosolti orgaanista ainesta seassa ei vähiten solistin äänessä. Sub Rosa In Æternum sisältää pientä flirttiä bändin ydingenren ulkopuolelle, mutta kaikki levyllä kuultava tuntuu liiankin tutulta. KAROLIINA KANTOLA HHH Tribulation Sub Rosa In Æternum Century Media 2010-luvun loppupuolella ruotsalaisesta Tribulationista oli kuoriutumassa lupaava yhtye. Ettei vaan kyseessä olisi nippu Tension-sessioiden ylijäämiä. Hänen uransa on yltänyt hyvistä syistä viidelle vuosikymmenelle. AKI NUOPPONEN HH Blood Incantation Absolute Elsewhere Century Media Syntikka-ambient -levynsä Timewave Zero (2022) jälkeen Blood Incantation on taas palannut metallin pariin. Vakavahenkinen, joskin kauniin toiveikas oodi elämälle slummeissa. Emotionaalisesti laaja 12 kappaleen albumi sekoittaa genrejä ja tunnelmia sekä mestarillisesti muotoiltuja tekstejä kutomalla romaaninomaisia yksityiskohtia mieleenpainuviin kansanlauluihin. Minogue tekee juuri nyt retropoppia. Taiteilijan työn ytimessä ovat uskonnollinen hartaus – islaminuskon elinikäinen harjoittaminen – lapsuuden traumat, jengiväkivalta, sota, romanttinen läheisyys. Sitäkin pahempi ongelma on, etteivät mitkään levyn tiuhaan vaihtuvista genrekokeiluista toimi kovin hyvin itsenäisestikään. Tämä ei tee Sub Rosa In Æternumista huonoa albumia. Levy poukkoilee kraut rockista Dream Theateria jäljittelevien progeriffien kautta Tangerine Dreamin syntikoihin, ja sitten taas kasarileffatyylisten kitarasoolojen kautta Simon & Garfunkel -huiluihin, pulputtaviin teknosyntikoihin, Deafheavenin blackgazeen ja pinkfloydmaisiin laulumelodioihin. Se on vain ihan hyvää ja takuuvarmaa Tribulationia. Blood Incantationin soittajat ovat virtuoosimaisia, mutta mitkään levyn tyyleistä eivät tunnu bändille omilta, edes death metal. NUUTTI HEISKALA HH Mustafa Dunya Jagjaguwar Jostain syystä kaikki tiedotteet lanseeraavat Dunyan nuoren sudanilais-kanadalaisen Mustafan debyyttinä, vaikka herrasmieheltä on jo aiemmin kuultu hänen erinomainen esikoisteoksensa When Smoke Rises (2021). Samaa makeaa mahan täydeltä. Taikominen alkaa itse asiassa heti levyn nimeä kantavasta aloitusraidasta, joka joko houkuttelee kuuntelemaan lisää mielenkiintoisia säveliä tai sitten panee vaihtamaan toiseen genreen. Variaatiota löytyy, mutta sävellyksellisestä koherenssista on pahasti puutetta. Sen goottirock ei ollut vielä ihan täydessä terässä, mutta se lopullinen läpimurto odotti lähellä, ehkä jo seuraavan albumin kohdalla. Mitään laitaa ei viedä Sub Rosa In Æternumillakaan kovin pitkälle keskilinjasta. Sanoitukset käsittelevät monipuolisesti kaikkea maallista ja taivaallista, eikä runollisia lyriikoita voi ainakaan syyttää kliseiden käyttämisestä. Jollain tavalla Tribulationista tulee mieleen saman kotimaan Tiamat. Nilüfer Yanya on laulajana haastava tapaus. Olisi tolkuttoman siistiä, jos Tension II sisältäisi nipun kovia hittejä ihan kuin silloin joskus, mutta nyt on vaikeaa edes arvata levyn singlejä. Viime vuonna ilmestyneen ensimmäisen Tension-albumin Padam Padam ja Tension olivat vetävää dancepoppia, mutta Tension II:n keihäänkärki Lights Camera Action on sen ainoa hittipotentiaalin omaava veto. Kolmannella albumilla asenne on kiteytynyt musiikillisesti linjakkaammaksi. Tämähän ei haittaisi, jos kappaleet olisivat hyviä. Vaikka kappaleiden tempo on yleensä rauhallinen, niissä tapahtuu toisinaan vähän liikaakin: on korkeaa lauluääntä, viulua ja kitaraa, rumpuja ja muita lyömäsoittimia, jopa huuliharppua. Gangstaräppärin habituksen omaavan singer-songwriterin falsetti on hauras ja haavoittuva, tekstit vetoavat tunteisiin, kun raavas mies laulaa jokapäiväisestä arjestaan runoilijan herkkyydellä. Jos suvereenin läsnäolon pariksi olisi sävellyksellistä oivallusta pari kipollista enemmän, edessämme olisi superkiinnostava popartisti. Tension II aiheuttaa samanlaisia vaivaannuttavia tuntemuksia kuin 90-luvun ensimmäiset 3D-videopelit, eli kaikki on väärällä tavalla vanhanaikaista. AKI NUOPPONEN HHH. Tämä sai Tribulationin ottamaan askeleen takapakkia kohti tavanomaisempaa goottirockia. Samettinen klangi ja ovelasti jazz-henkinen tapa uida musiikin pinnalla tuntuvat vastustamattamalta kombinaatiolta. Ensivaikutelma on lumoava. PEKKA LAINE HHH Kielo Ilona Luut laulaa Eclipse Kansanlaulujen säveliä ja progressiivista rockia yhdistelevä Kielo Ilona on palannut noitarumpuineen taikomaan musiikkia, joka on tarpeeksi uniikkia ja kiinnostavan indietä mutta sopivan helppokulkuista ja melkein mainstreamia. He, jotka haluavat kuulla lisää, saavat muun muassa pomppia tasajalkaa reippaan Ukkosen tahdissa ja liikehtiä taiteellisesti kuin tuuli kappaleen Puut soidessa. Rohkenen olla eri mieltä. Voiko laulutulkinta oikeasti kieppua näin kapealla alueella. Muu albumi rullaa läpi kestonsa täysin vaivattomasti ja harmittomasti. Sillä erolla että Tiamat on ollut urallaan sekä huumaavan kokeileva että törkeän rokkaava, kun taas Tribulation on vain ujosti irrotteleva ja varovaisesti tarttuva. Albumi on eräänlainen goottirockin nostalgiatrippi, vaikka yhtyeen kannattaisi luoda uutta
Se oli hyvinkin spontaania toiminta, vaikka olimme sinänsä valmistelleet materiaalia melkein parin vuoden ajan! Miltä Friend Of A Phantom kuulostaa omissa korvissasi. Kun sitten myöhemmin valmistelimme Cannibalia, päätimme pyytää häntä mukaan. Kun hyppään jonkun hänen tekemänsä uuden tekstin kimppuun, tarina vie poikkeuksetta mennessään. Jos Witness-albumin jälkeen tapahtunut kiertäminen oli suunniteltua vähäisempää, nyt Vola ottaa vahingon takaisin korkojen kanssa. Olen havahtunut monta kertaa ajattelemaan, että ”hemmetti, me todellakin soitimme juuri keikan New Yorkissa, ja nyt lähdemme ajamaan kohti Bostonia, jossa esiinnyimme huomenna”... Mutta sitten nämä jutut oikeasti tapahtuvat, se tuntuu lähes surrealistiselta. – Kun olet nuori, isoista jutuista haaveileminen on helppoa: ”Eräänä päivänä me rundaamme USA:ssa, ja siitä tulee ihan mahtavaa” ja niin edelleen. Bazook! > Teksti: Timo Isoaho K ööpenhaminalainen Vola on noussut nopealla tahdilla progressiivisen metallin kansainvälisiin kärkikahinoihin. Eräs eniten huomiota keränneistä tuoreista Vola-biiseistä on Cannibal. – Sanoitukset ovat tuttuun tapaan laulaja-kitaristi Asger Mygindin käsialaa, ja minun silmissäni hänen tarinansa ovat hyvin kiehtovia. – Lopulta meille tuli kuitenkin kiire – ainahan niin käy! Kun nimittäin menimme studioon nauhoittamaan uusien biisien rumpuosuuksia, yksi kappale oli edelleen pahemman kerran työstövaiheessa. Työskentelimme aluksi tahoillamme emmekä nähneet toisiamme pitkään aikaan kasvoista kasvoihin. – Julkaisimme edellisen studioalbumimme keväällä 2021, mutta Witness-levyn julkaisun jälkeen emme päässeet kiertueelle, kertoo rumpali Adam Janzi. Tämä ”aave” voi olla vaikkapa vakava addiktio, ja kappaleen teksti sitten käsittelee aihetta tavalla tai toisella, rumpali kertoo. Jos siis aiomme tehdä juhlarundeja, niillekin löytyy tilausta! Entä mikä on Volan suurin tavoite. Kappaleen vierailijana toimii In Flamesin laulaja Anders Fridén. Juuri Suomessakin soittaneen yhtyeen rundisuunnitelmat yltävät pitkälle. Näillä hetkillä pitää melkein nipistää itseään, että monet unelmamme ovat toteutuneet! K u v a: H el i A n d re a ”Näillä hetkillä pitää melkein nipistää itseään, että monet unelmamme ovat toteutuneet!” UNELMIEN ÄÄRELLÄ VOLA. Aluksi meillä olikin pieniä käynnistysvaikeuksia, mutta kun moottorit hyrähtivät lopulta kunnolla käyntiin, materiaalia alkoi syntyä hyvällä tahdilla. – Kun keikat olivat pahimpana pandemia-aikana täysin jäissä, aloimme kirjoittaa uutta materiaalia. – Se on ollut alusta asti se vanha tuttu: haluamme julkaista hienoja levyjä ja kiertää maailmaa, hymyilee Janzi. Osa biiseistä taas runnoo eteenpäin hyvin vihaisesti ja energisesti, kun taas toisaalla on paljon toivon tuulahduksia, kuvailee Janzi. – Aiomme soittaa joka puolella uuden levyn tiimoilta! Lisäksi debyyttialbumimme viettää ensi vuonna 10-vuotisjuhlia ja bändi puolestaan juhlii parikymppisiä 2026. Lopulta teos valmistui vasta pohjaäänitysten aikana, ja purkitin omat osuuteni viimeisenä mahdollisena päivänä. Otsikossa mainittu aave on nimittäin eräänlainen yläkäsite, ja se tarkoittaa monia eri asioita. SOUNDI 59 Raskaamman puoleista asiaa. – Törmäsimme Andersiin Los Angelesissa syksyllä 2023, ja hän osoittautui varsin innokkaaksi Vola-diggariksi. Jos olemme melankolisia, olemme todella melankolisia. – Jokainen teksti on oma itsenäinen kokonaisuutensa, mutta sanoituksista löytyy myös löyhä isompi teema. Onneksi hän suostui ilomielin! Mistä uuden albumin sanoitukset kertovat. – Bändi on edelleen oma tunnistettava itsensä, mutta ääripäät ovat nyt vähän kauempana toisistaan. Yhtyeen uusi albumi Friend Of A Phantom osoittaa, ettei aiemmat osumat ole olleet mitään onnenkantamoisia
Bazook! > Teksti: Timo Isoaho 60 SOUNDI Oman jutun ytimessä botox lähiöbotox lähiö K u v a: A sl ak Ju n tt u
Uudella albumilla sanoittajien kirjo on laajempi, ja sen kuulee hyvin selvästi. Roininen) väkevää tulkintaa, mutta se on vasta pintaraapaisu, sillä vierailijoita löytyy kaikkiaan kuudesta uudesta Botox-biisistä. Hanad: – Debyytin sanoituksista löytyi paljon vakavaa asiaa, mutta myös hauskoja letkautuksia ja mieleen pureutuneita onelinereita. Miltä itäisen Helsingin ”ghetot” vaikuttivat Luandan jälkeen. Samuli: – Aiemmin oli vähän sellainen fiilis, että millä äänellä sitä oikein kirjoittaisi. Että mitä hemmettiä, tämähän on ihan sairas lätty. Aika moneenkin suuntaan. Eikä tunnu globaalistikaan. Angolan pääkaupunki Luanda voi olla vaarallinen paikka varomattomalle. Jossain vaiheessa oma fiilikseni oli vähän epävarma, sillä ideoita oli pöydällä aluksi todella paljon. Harto: – Samuli hääräsi todella vahvasti kaiken tekemisen taustalla. Se olikin mielenkiintoista. uhittelevaan tyyliin. Idässä ei välttämättä (naurua)! Mennäänpä sitten uuden Surullinen tapaus – sellaista on vapaus -albumin äärelle. Ei siellä mitenkään turvaton olo kuitenkaan ollut. – Tämän jälkeen nauhoitettiin raakademoja, ja vasta sitten tehtiin lopullinen valinta sen suhteen, mitkä kappaleet tulevat albumille. Isoja taloja muureineen ja sitten loputtomia slummeja peltihökkeleineen. Tekstissä käydään läpi muun muassa masennukseen liittyviä juttuja. – Biisin alussa ja lopussa kuultavat autenttiset miekkariäänitykset kruunasivat koko homman. Samuli: – Se tehtiin ikävän ajanjakson – pandemian – aikana. Joku soittajista saattoi intoilla jostain riffistä kovastikin, mutta jos solistit eivät saaneet ideasta kiinni, sitä ei viety eteenpäin. Vikin lausahdusta lainatakseni: millainen työmaa tämä levy oli. Samuli: – Työskentelen ”siviilissä” muun muassa datahallinnan ja Excel-taulukoiden kanssa, ja vaikka aluksi aihioita oli iso määrä, homma oli koko ajan hallinnassa. Sitten jossain vaiheessa kokoonnuimme yhteen käymään ideoita läpi, ja kaikki saivat sanoa mielipiteensä. Samuli: – Jaakon ja meidän tiet erosivat keväällä 2023. Kohta selvisi, että olin nauhoittanut tiettyjä pätkiä mielenosoituksen aikana, mutta olin sittemmin unohtanut koko jutun. Samuli: – Ollaan varmaan opittu kertomaan painavista asioista muillakin sanoilla. Juho: – Elefantti ja linna -biisin nimi tulee lontoolaisesta kaupunginosasta. Sama juttu kaikkien vierailijoiden suhteen: he ovat omien juttujensa ytimissä ja tarinankerronta on äärimmäisen uskottavaa. Mutta joo, kyllähän tuloja luokkaerot näkyivät Angolassa tosi rajusti. Albumi ei sanoitusten puolesta ole ollenkaan ennalta-arvattava. Silloin ei paljon päivä paistanut. Palataan uuden levyn äärelle tuota pikaa. Hän myös kirjoitti Kapinan tekstin kokonaan. Hanad: – Once in a lifetime -homma! Kokemus oli ihan mieletön, eikä bändi edes hajonnut siihen tiiviiseen yhdessäoloon. Puolitoista vuotta myöhemmin, kun markinoille iskeytyi osuvasti nimetty kakkoslevy Itä-Metal, Lähiöbotoxin maailmassa puhalsi tuimempi ja synkempi viima. Hanad: – Tai sitten meistä on vaan tullut salonkikelpoisia. Harto: – Meidän ”kellarivitutuksen” kuulee Itä-Metalin riffeistä ja yleisestä tunnelmasta. Ennen sitä: millaisia ajatuksia nousee mieleen Itä-Metal -kakkosalbumista. Hanad: – Löysin tämän vuonna 2008 nauhoitetun äänitiedoston Hotmail-laatikostani. Biisin työnimenä oli pitkään Lopetus, ja kun sitten saatiin Inalta sanoitus, asia oli selvä: tässä on levyn vika kappale. Hanad: – No, Itä-Helsinki on ihan lintukoto noin muutenkin (naurua)... Pyydettiin häneltä joitakin laineja, sillä Turo ymmärtää Itä-Helsingin varjoisampia kulmia ihan täydellisesti. Hanad: – Esimerkiksi Lähiömaksuja Yalla, Bro! -biiseissä on ekan Botox-levyn rempseää fiilistä ja energiaa. Häneltä tulikin sitten huikeaa tavaraa varmaan parin kokonaisen biisin verran. Ekan levyn tekstit olivat minun ja Vikin käsialaa, ja tietyt sanat kuuluvat meidän... Emme ole avanneet asiaa sen kummemmin emmekä tee sitä nytkään. Hanad: – Jokaisesta biisistä löytyy väkevä sanoma, mutta useiden kertojien erilaiset tyylit ja kirjoitustavat tekevät kokonaisuudesta hyvin vaihtelevan. Että okei, tästähän on tulossa ihan helvetin hyvä. Mutta sitten kun kokonaisuus alkoi muovautua ja selkeytyä, tunnelma muuttui ihan täysin. Samulin tekstit pureutuvat yhteiskunnan erilaisiin kipukohtiin, kun taas Juho kirjoittaa paikoin myös henkilökohtaisemmista asioista. Mistä siinä on kysymys. Uudet sanoitukset ovat oma lukunsa. SOUNDI 61 R askaan musiikin uudenlaiseen roihuun sytyttänyt itähelsinkiläinen Lähiöbotox asteli esiin avarakatseisen Rikkinäinen Suomi -debyytin myötä loppukesällä 2020. Hanad: – Me tehtiin albumia pitkään. Hanad: – Otetaan esimerkiksi Lähiömaksussa vieraileva Ratface-yhtyeen MC Respektor, joka on meidän kaikkien tuttu. ItäMetalilla olikin sitten lähes yksinomaan vakavampaa ja kolkompaa asiaa. Lähiöbotox kävi taannoin myös Vikin kotimaassa Angolassa, ja tapahtumien ytimeen pääsee YLE:n tuottamassa African Metal Tour -dokumenttisarjassa. Levy kuvastaa meidän sen ajan fiiliksiä täydellisesti. Harto: – Juho toi mukanaan hienoja juttuja, ja hänen panoksensa uudelle levylle on hyvin iso. Jynkytys on aika synkkää eikä hymyä ollut suupielessä. Kyllä sitä ihmetteli, että mitähän tästä tulee. Olin tuolloin samalla luokalla Vikin kanssa, ja kyseessä on Vikin tekemä dissausbiisi meidän luokan meiningistä. Oikeasti kyseessä on paljon pidempi pätkä, mutta katsottiin, että noin puolen minuutin mittainen dissaus riittää tällä kerralla (naurua)!. Nyt Lähiöbotox (laulajat Hanad Hassan ja Luyeye ”Viki” Konssi, kitaristit Harto Haukkaluoma ja Juho Rantanen, basisti Samuli Peurala ja rumpali Lauri Ojala) astelee parhaat päivänsä nähneen ostarin rappusia kolmannen kerran. Hanad: – Jos suoraan sanotaan niin tilanne on vittu. Ne kertovat meidän kielellä maailmasta, josta minä, Viki sekä biisien vierailijat tulevat. Ja ihan parasta on tietenkin se, että meillä on todella hauskaa keskenämme. Samulilla oli tuottajana tarkka näkemys tulevasta albumista, ja hänen mielipiteensä oli järkähtämätön: tästä tulee ihan vitun kova. Satuin taannoin selailemaan puhelimeni sisältöä, ja ihmettelin sitten, että mikähän tämä nimetön audiotiedosto oikein on. On sitten toki täysin kuulijasta kiinni, millaisia ajatuksia sanoitukset herättävät. Otetaanpa Elefantti ja linnasta aasinsilta levyn fiittaajiin. Kun sitten lähdettiin matkaan, kuvausryhmän ammattimaisuus teki heti vaikutuksen. Ja myöhemmin, kun nähtiin ensimmäisiä raakavedoksia, fiilis oli jo aika juhlava. Nyt jotkut padot aukesivat, ja sitten tuli duunattua tekstejä. Onneksi löytyivät! Albumin hämmentävin kappale – tai pikemminkin välisoitto – on nimeltään Hotmail 2008. Meidän mukana kulki henkivartija, mutta siitä jäi vähän sellainen ”onko tämä ihan tarpeen” -fiilis. Samuli: – Kun puntaroitiin aikoinaan fiittaajia, Ina oli eräs varhaisimmista mieleen tulleista tyypeistä. Siitä puheen ollen: Rikkinäinen Suomi -debyytillä v-sana mainittiin melkein viisikymmentä kertaa. Asia on loppuunkäsitelty. No, vitsit sikseen, ei meinattukaan hajota! Samuli: – Olin etukäteen vähän epäileväinen dokkarin suhteen. Itä-Metalin jälkeen yhtyeen kokoonpano on muuttunut, sillä Jaakko Luomasen sijasta toista kitaraa soittaa nykyään Juho Rantanen. Tämän lisäksi myös vierailijoiden ja fiittaajien tarinoita päätyi levylle asti. Millainen reissu oli. Vai meneekö jossain päin paremmin. Harto: – Jos ekalla levyllä oli paljon vittua, niin uudella on enemmän vittuilua. Se on tärkeä rakennuspalanen Botoxin tarinassa. Sen vierailijana toimii Ina Mikkola. Toki ideana oli se, että fiittaajien pitää sopia biisiin parhaalla mahdollisella tavalla ja tuoda samalla messiin hyviä ideoita. Harto: – Tekstit loksahtivat todella hienosti kohdalleen. Iskevät tekstit ovat aiemmin olleet solistikaksikon käsialaa, mutta nyt sanoituksia ovat rustanneet toden teolla myös Juho ja Samuli. Juho: – Tuli toki selväksi, että Luandassa ei kannata eksyä vääriin paikkoihin. Hanadin ja Vikin kommenteilla oli eniten painoarvoa, sillä laulu on meidän biisien tärkein ja määrittävin elementti. Uusi albumi Surullinen tapaus – sellaista on vapaus on bändin paras, sillä se onnistuu monipuolisuudellaan yhdistämään kahden edellisen levyn parhaat puolet – uusia tuulia toki unohtamatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö levy olisi olisi hyvä. Surullinen tapaus – sellaista on vapaus päättyy rasisminvastaiseen ja ”pro miekkari” -biisiin Kapina. Heittämällä meidän paras. Harto: – Niin, kyllä Angolassa lähtee henki satavarmasti, jos tekee tarpeeksi päättömiä ratkaisuja. Kyllähän näiden tekstien silmäkulmissa on pilkettä. Jos Suomi oli rikkinäinen vuonna 2020, millainen se on nyt. ”Lähiömaksun aika / siin on vittu sitä kevätpäivän taikaa” -rivit saattavat vaikuttaa tylyiltä, mutta aivan yhtä hyvin ne voivat tuntua jopa humoristisilta. Samuli: – Oli alusta lähtien selvää, että otetaan frendejä reilusti messiin. Biisissä kuullaan Roibertsonin (Väistä!-yhtyeen laulaja T. Samuli: – Ei meininki ainakaan paremmalta tunnu. Asuin siellä taannoin, eikä Lontoo aina ollut ihan mukavin paikka vähän introvertille kaverille. Se on nimittäin oikein hyvä, ja sieltä jäi livesettiin monta kovaa biisiä. Jos mutkia suoristetaan, kyse on siitä, että solistiparivaljakko kirjoittaa tuttuun tapaan lähiöelämän iloista ja suruista, ja mukana on tarttuvia onelinereita sekä humoristisiakin sävyjä
Se on paitsi alkukipinä, myös lumivyöryn tavoin vauhtiaan kasvattava pyörre, joka imaisee mukaansa ja generoi jatkuvasti uusia kiinnostuksen kohteita. Jazzin genrekynnys vaikuttaa usein olevan hieman korkeampi kuin monissa muissa musiikin lajeissa. Tulin juuri dj-keikalta, jossa tehtävänantona oli soittaa musiikkia museon avajaisissa, ehkä parhaiten ”cocktail-party-tunnelmaksi” kuvatussa tilanteessa. Sinne ehtii myöhemminkin. Jazzin kieli alkoi pikkuhiljaa tarttua, ja kuuntelusta tuli luontevaa ja nautinnollista. Juttelen usein radio-ohjelmieni kuulijoiden ja järjestämieni tapahtumien kävijöiden kanssa. Ja oli ihan oikeaa jazzia! Reittejä itselleen uuteen musiikkiin on yhtä monia kuin kuulijoitakin, mutta mielestäni yksi ominaisuus on musaharrastuksessa ylitse muiden: uteliaisuus. Onneksi melko pian alkoi löytyä reittejä sisään ja musiikin muotokieli tuli tutummaksi. Ja sen, ettei ole mikään pakko suin päin paiskautua jonnekin avantgardeklassikoiden syvään päätyyn. Toinen hidastava tekijä oli live-elämysten puute. Sillä sitähän eri genret lopulta ovat: kuin eri kieliä, joilla saatetaan ilmaista hyvinkin samankaltaisia asioita. Uteliaisuus on parasta kiinnostusta Darius Jones: Legend Of e’Boi (The Hyper vigilant Eye) AUM Fidelity Nala Sinephro: Endlessness Warp Nikita Rafaelov: Heart Does What Heart Wants Eclipse Music UUTTA JAZZIA SYVENEVÄÄN SYKSYYN: ”Tunsin olevani korkeushyppy kilpailun ennätys rimaa tuijottava kesäteräinen yleisurheilija.”. Raja-aidat eivät yleisesti ottaen ole kovin inspiroivia kontekstista riippumatta. Mutta entä genrekynnys. Teemat kuulostivat sentään ihan lähestyttäviltä enimmäkseen. Tähän mahdollisuuteen heräsin vasta The Five Corners Quintetin nousun myötä. Uteliaisuus on ikuinen vastalääke kyynisyyttä kohtaan ja aina hyvä keskustelunavaus. Spotifysoittolista olisi ollut aivan kullanarvoinen asia, mutta toisaalta nautin kyllä kirjaston cd-hyllyjen tutkimisestakin. Muistan hyvin ajan, jolloin koin jazzin genrekynnyksen korkeaksi. Jazzmusiikissa on paljon spesifiä tietoa, historiaa, vaikutussuhteita ja ihan vain musiikillista informaatiota, joten kuulijalle tulee helposti hätäännys siitä ”ymmärtääkö” hän mitään. U sein puhutaan genrerajoista, joiden ulkopuolella valveutunut kuulija vuonna 2024 seikkailee ja joiden yli myös asiansa osaavat artistit kertovat hyppelevänsä tuon tuostakin. Jazzkiinnostus oli olemassa, mutta jazzia ympäröivä (subjektiivinen) kynnys tuntui huomattavan korkealta. Muistan selvästi, miten innoissani olin löytäessäni cd:n kirjaston hyllystä 2000-luvun taitteessa, eikä tunne ole jäätynyt nostalgiaksi. 62 SOUNDI SOUNDI PB Jazz kiinnostaa > Tutkimusretkiä jazzin maailmaan Teksti: Matti Nives JAZZ KIINNOSTAA -RADIO-OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14. Sekin voi olla ihan todellinen asia. Omaa ”opiskeluani” hidasti kaikenlaisen mentoroinnin täydellinen puute ja lisäksi se, että digiaika ei ollut vielä alkanut. Otin mukaan nipun jazzia ja toki paljon muutakin. Voisin luetella ison nipun levyjä, joista en saanut ensin mitään irti, mutta jotka lukeutuvat nyt suosikkeihini. Pidän siitä kovasti ja saan aina näistä keskusteluista uusia ajatuksia musiikin kuunteluun, samoin kun toki radiokollegoideni Teppo Mäkysen ja Ville Herralan musavalinnoista. Itselleen kannattaa olla musiikkia tutkiessa aina rehellinen, mutta johtopäätöksistä syntyneitä mielipiteitä ei ole oikeastaan koskaan pakko lukita. Erityisesti yksi jazzlevyistä nosti hymyn huulilleni ja kuulosti upealta, kenties paremmalta kuin koskaan. Tämä on hyvä asia. Se, että nauttisi jazzista kaiken muun musiikin tavoin tuntui haastavalta. Jollain oudolla tavalla en edes tullut ajatelleeksi jazzin olevan ajassa elävää musiikkia, jota olisi voinut mennä kuuntelemaan vaik kapa kotikaupunkini Jyväskylän legendaariseen Jazz Bariin. Tärpit löytyivät näilläkin keinoin, joskin hitaammin. Oikeastaan välillä tunsin olevani korkeushyppykilpailun ennätysrimaa tuijottava kesäteräinen yleisurheilija. Uteliaisuus ja kiinnostus muodostavat täydellisen parivaljakon, jonka avulla voi seikkailla minne vain. Yhtyehän suorastaan murhasi livenä. Ymmärsin, miten monenlaista jazzia voi olla. Bobby Hutchersonin The Kicker -albumilta löytyvä Bedouin on räväkän svengaava, melodisesti mystinen, kepeän ilmava ja silti iskevä bängeri. Saman voisi sanoa oikeastaan koko jazzgenren suhteen. Itsekin ajattelin näin aluksi ja koin genren suorastaan hylkivän kaltaistani satunnaiskuulijaa. Coltranen soolotkin olivat pelkkää kakofoniaa. Uteliaisuus x kiinnostus -akseli on saanut aikaan alati uusiutuvan, syvän rakkauden kappaletta kohtaan
Aluksi hän hapuili kirjallisessa ilmaisussaan. Kendrickin esittämän ”onnekkaan” voittajan ohella Woman Of The Hour kertoo muutaman muunkin naisen tarinan näiden osuttua tavalla tai toisella Rodney Alcalan (Daniel Zovatto) tielle. Mahin kohdistaa huomionsa sympaattiseen taksikuskiin ja uhmaa kyttääviä naapurei ta järjestääkseen edes ohimenevän hetken onnea viinin, hyvän ruoan ja ennen kaikkea toisen kosketuksen parissa. Kiinnostuksemme kohteet osuivat jo 1960-luvulla yhteen: blues niin mustana kuin valkoisenakin varianttina, Bob Dylan ja Jimi Hendrix. Niitä alkuaikojen tekstejä jouduttiin toimituksessa aika lailla korjailemaan, mutta vuosien mittaan taidot karttuivat. MARYAM MOGDAHAM, BEHTASH SANAEEHA) Elämä voi tiukan uskonnollisessa Iranissa olla todella hankalaa etenkin naisille. He joutuvat monen tahon silmätikuksi kielen asemaa ajavien hermostuessa provokatiivisista lyriikoista, militanttien piirien suuttuessa imago-ongelmasta ja poliisin huolestuessa militanttien aktivoitumisesta. Jussi oli intohimoinen Stones-diggari ja minä vannoutunut Beatles-fani. Piikit muuttuvat yhä haastavammiksi ja ilkeämmiksi, kunnes nuoret naiset ymmärtävät isäntänsä saaneen heidät ylittämään monta turvarajaa. Kendrick pitää kuitenkin näkökulman uhreissa ja heidän kokemuksissaan eikä elokuva järkyttävistä hetkistä huolimatta tunnu tappajan tarinalta. Makeileva pinta kätkee terävän, julman älyn ja halun manipuloida muita. RICH PEPPIATT) Trainspottingin vahvasti mutta hyvällä tavalla mieleen tuova tosipohjainen Kneecap kertoo samaa nimeä kantavan bändin syntytarinan – tämän jäsenten huomattavalla myötäavustuksella. Ei liene yllätys, että iranilaiset tekijät joutuivat matkustuskieltoon, eivätkä päässeet ensi-iltaan Berliinin elokuvajuhlille. Kun Soundin edeltäjää Musaa perustettiin 1970-luvun alussa, kysäisi Waldemar Wallenius minulta, tunnenko yhtään rocklehteen sopivaa kriitikkoa. Jussi on kirjansa ansainnut. Hän päättää vielä lähteä etsimään ihmiskontaktia, vaikka törmää varoittaviin esimerkkeihin siitä, miten pelkkä huivin huoleton käyttö voi kiinnittää virkavallan huomion. Valittu tekniikka kun on johtanut siihen, että usein muistelijat toistelevat samoja teemoja, mutta löytyy sieltä helmiäkin, kuten Seppo Pietikäisen Lontoo-muistelu. Kaksi pämppäämiseen keskittyvää irlantilaisnuorukaista päätyy tekemään iirinkielistä räppiä innokkaan musiikinopettajan yllyttämänä. Sitä voi siis kutsua dokudraamaksi, mutta ei sentään dokumentiksi, sen verran kieli poskessa ja mustalla huumorilla ryyditetty kertomus on. He kun ovat sekä kirjoittaneet tarinaa yhdessä ohjaajan kanssa, he myös esittävät siinä itseään. Nyt Jussi Niemestä (12.10.1950– 22.9.2023) on julkaistu Hoodoo Man -nimeä kantava kirja, ja eiköhän se patsashankekin ole kohta vireillä. ???. ???. Ja tämä jää minun viimeisekseni Soundissa. Hän eli syvällä musiikin sykkeessä, eikä milloinkaan tarkkaillut sitä viileästi, ulkopuolisena. TOIMITTANUT: JOUNI VIKMAN ELOKUVAT Arvostusta suvereenille sanankäyttäjälle ”K ukaan ei ole koskaan kirjoittanut kriitikosta kirjaa, eikä pystyttänyt tälle patsasta!” Tuolla virkkeellä on vuosikymmeniä pilkattu arvostelijakuntaa. Hän kuitenkin päätyi myös ohjaamaan ensimmäisen pitkän elokuvansa, joka kertoo tv:n deittiohjelmasta 1970-luvulla sarjamurhaajan treffiseurakseen valitsevasta naisesta. ??. Mainitsin heti Jussin, mutta lisäsin perään, että tietoa ja innostusta mieheltä löytyy, mutta kirjoitustaidoista en osaa sanoa mitään. Olimme Jussin kanssa ystäviä teinivuosista alkaen. Lopputulos on rennosti rullaava, vaikuttava ja tarttuvan musiikin täytteinen ilopilleri. Kendrick osoittaa myös erittäin lupaavaa visuaalista silmää ohjaajana. Käsikirjoituksellisesti elokuva hajoaa ehkä liikaakin kertoessaan erillisiä tarkinoita, jotka eivät kunnolla sulaudu johdonmukaiseksi juoneksi. Sen saavat tuta kaksi mormonien lähetyssaarnaajaa (Sophie Thatcher ja Chloe East), jotka innoissaan mahdollisuudesta saada käännytettyä uusi sielu sulkevat tietoisesti silmänsä punaisilta lipuilta. Teimme Soundissa hedelmällistä yhteistyötä vuosikymmeniä, ja musiikkijournalistina Jussi jatkoi kuolemaansa asti. ??. Sen saa tuta jo pitkään leskenä elänyt Mahin, joka ystäviensä kanssa aikaa vietettyään havahtuu siihen, miten on jo pitkään tukahduttanut itseään. ANNA KENDRICK) Alun perin Anna Kendrickin oli vain tarkoitus näytellä tositapahtumiin perustuvassa rikosdraamassa. Pieni ero löytyi kahdesta brittibändistä. Ainakin hetkeksi, sillä käänteitä riittää jatkossakin. KNEECAP (OHJ. Jo Musan toisessa numerossa ilmestyi Jussin ensimmäinen arvio. Lopulta hänestä kasvoi suvereeni sanankäyttäjä. Pieni pala kakkua on toteutettu kansainvälisenä tuotantona, jossa rahoitusta on tullut myös Ranskasta, Ruotsista ja Saksasta. Pitkällä urallani en ole tavannut toista kriitikkoa, jota muusikot – genrestä riippumatta – olisivat yhtä paljon arvostaneet. WOMAN OF THE HOUR (OHJ. Reed tuntuu aidosti kiinnostuneelta uskosta, ja tuntuu aluksi osuvan arkoihin paikkoihin kömpelöä viattomuuttaan. 64 SOUNDI Sanoin kuvin > Populaarikulttuuripoimintoja HERETIC – EPÄUSKOINEN (OHJ. SCOTT BECK, BRYAN WOODS) Hugh Grant pistää kaikki maneerinsa peliin Hiljaisen paikan käsikirjoittajien kynäilemässä ja ohjaamassa Hereticpelottelussa. Hoodoo Man on tarpeellinen, mutta hieman hajanainen haastattelukokoelma. TIMO KANERVA PETRI IHANUS, MARKUS PARTANEN, VESA TOMPURI: HOODOO MAN – JUSSI NIEMI – SYVIEN RYTMIEN SUKELTAJA AVIADOR. PIENI PALA KAKKUA (OHJ. Hänen tekstejään ei enää vuoteen ole ilmestynyt. Alkupuoliskon hiljalleen kasvava painostavuus ja sanallinen miekkailu siitä mihin ja miksi uskomme on niin toimivaa, että uhan konkretisoituminen fyysiseksi jopa hieman laskee tunnelmaa. Monet kriitikot hankkivat kannuksensa ilkeilemällä, mutta Jussi ei sille tielle milloinkaan lähtenyt. Hurmaavuuden pinnallisuus on tarkoituksellista, sillä Grantin esittämässä herra Reedissä ei ole mitään mukavaa
Liitteissä on taulukoita sekä valokuvia, joiden on tarkoitus syventää kirjan teemoja. Samalla se on kertomus ”jazzpastori” Markku Salon omasta matkasta afroamerikkalaisen musiikin sieluun. Kirjan rakenne on jaettu kolmeen pääosaan, joissa Salo käy kronologisesti läpi eri aikakausia ja musiikkityylejä orjuuden aikaisista lauluista modernin gospelin ja jazzin kautta hiphopin aikakauteen. Linjassa on jotain perinjuurin oikeaa: kirjoitetaan omista suosikkibändeistä ja -artisteista, olivat ne sitten tuntemattomia kulttibändejä tai kaikkien tuntemia kansansuosikkeja. Tämän runsaudensarven piirtämisen on täytynyt olla pitkä ja työteliäs prosessi, mutta lopputuloksena on sivuja, joita voi tutkia tuntikausia. MIKKO MERILÄINEN TUOMAS TIAINEN: JARI STENBERG SUISTUU SYVYYTEEN SUURI KURPITSA. Teoksen alussa Salo pohtii spiritualiteetin ydintä ja käsitettä sekä sen merkitystä musiikissa. Aiheet ovat kautta linjan kuin omaan makuun tehty: punk rockia, knoppitietoa ja muuta kiinnostavaa populaarikulttuuria. Kun vanha printtizinekulttuuri on nääntynyt omaan mahdottomuuteensa, tällainen väylä on elintärkeä. Myös kirjan kuvitus valaisee kerrontaa. Pienen kirjan muotoon pakatut tietopaketit eivät hurmaa näyttävällä ulkoasulla, eikä näin ole tarkoituskaan, vaan tavoitteena on levittää innostusta itse asiasta. Toivotaan siis molemmille pitkää ikää! ANTTI LUUKKANEN KIRJOITUKSIA KELLAREISTA 1–4 STILETTI 1/2024 Spirituaalinen kulma mustaan musiikkiin Kitarakonkarin muistelmat Huuruinen syöksy synkkyyteen M arkku Salon yli 500-sivuinen opus on tutkimusmatka afroamerikkalaisen musiikin syvimpään olemukseen. Tarina ei rajaudu ruutuihin, vaan tapahtumat vyöryvät sivulta sivulle hengästyttävän täynnä yksityiskohtia. Hän esittelee afroamerikkalaisten muusikoiden uskomuksia ja kokemuksia sekä tarkastelee, miten hengellisyys on ollut musiikin voimavara ja yhdistävä tekijä afroamerikkalaiselle yhteisölle puuvillapelloilta gettoihin. Opintojen myötä taidokas kitaristi päätyi vastaperustettuun Oulunkylän Pop & Jazz -musiikkiopistoon kitaransoiton opettajaksi, ja opinahjoja löytyi myöhemmin muualtakin. LINDA SÖDERHOLM MARKKU SALO: ORJALAULUISTA HIPHOPPIIN – MUSTAN MUSIIKIN SIELUA ETSIMÄSSÄ AVIADOR K aikki suomirockin historiaan paneutuneet tuntevat nimen Nono Söderberg, mutta tarinat nimen takana ovat saattaneet jäädä tuntemattomiksi. Myös teatteri on Söderbergille tuttu työympäristö. Kolmannessa osassa Salo osoittaa, että vaikka hiphop ei ole perinteisessä mielessä hengellistä, siinä on samoja piirteitä kuin negrospirituaaleissa: kamppailu ja toivo paremmasta maailmasta. Miehen laaja-alaisuus sisälsi myös jazzin ja bluesin, eikä hän iskelmääkään hyljeksinyt. Orjalauluista hiphoppiin avaa afroamerikkalaisen musiikin historiaan uuden näkökulman, joka todennäköisesti on useimmille lukijoille uusi. Uuvuttava ja ahdistava, mutta myös kiehtova, taitava ja tärkeä kirja. Jari Stenberg kulkee epätoivon alhoista maanisiin rakkaushuuruihin vauhdilla, jota lukija voi vain vierestä kauhistella ja pelätä jatkuvasti pahinta. Ympärillä olevat esineet ja laitteet tuntuvat kommentoivan tapahtumia, ja kaiuttimista tulvivat laulut yhtyvät kuoroon. Ensimmäinen osa käsittelee negrospirituaaleja, jotka toimivat sielunhoitona ja vastarinnan ilmentäjinä. Tavallaan samalla asialla on enemmän perinteisen rocklehden muotoinen Stiletti, joka on saanut kovalla rytinällä esikoisnumeronsa valmiiksi. Pidemmälle niistä on ehtinyt Kirjoituksia kellareista, joka saa markkinoille takavuosien Soundistakin tutun Jukka Junttilan johdolla vuoden loppuun mennessä neljännen numeronsa. Myös Stiletti ymmärtää kulttuurin päälle laajemminkin. Asiallisena pysyttelevä teksti sisältää välillä yllättäviäkin kevennyksiä, ja soittajille on oma viehätyksensä Söderbergin laitekuvauksissa, jotka eivät kuitenkaan varasta show’ta rivilukijoilta. Se oli ensimmäinen nuorisokulttuurin invaasio maamme musiikkikuvioihin. Sairauskertomushan tämä on. Pakkomielteisestä levyjen hamstraamisesta ja liiallisesta alkoholinkäytöstä tarina laajenee käsittelemään hauraan, ailahtelevaisen ja itseinhoon taipuvaisen mielen suistumista synkkiin syvyyksiin. Jazzin osuus korostaa erityisesti 1960-luvun muusikoiden hengellistä uudistumista. Olisipa kirjan lopussa lista kaikista niistä kymmenistä ja kymmenistä ruuduissa ”soivista” kappaleista. Päähenkilö Jari Stenberg päivittelee kauhusta riemuun vaihtelevin sananpainoin monen sivun verran, kuinka tuli tilattua netistä levyjä 600 eurolla. Paremmin nimellä Nono tunnettu Arno Söderberg on sitä ikäluokkaa, joka ehti innostua jo rautalankamusiikista, jonka pariin hän palasikin vielä vuosituhannen vaihduttua. Keikkahommien lisäksi Söderberg toimi myös sessiomuusikkona. Lupaavasti aloittaneen Manifetsin taival loppui lyhyeen, mutta onneksi sen jälkimainingeissa syntyi kaksikin uutta tulokasta. Teos tarkastelee mustan musiikin historiaa orjalauluista nykyajan hiphopiin tuoden myös esiin, miten afroamerikkalaiset ovat musiikin kautta käsitelleet uskoaan ja yhteisöllisyyttään. Fanitus saa näkyä, sillä sen kyytipojaksi on valtava määrä myös tietoa. Ahdistavaa aihepiiriä Tiainen käsittelee mustan huumorin läpäisemällä, huuruisella ja surrealistisella tyylillä, josta voi löytää yhtymäkohtia niin Jyrki Nissisen kuin Joakim Pirisenkin taiteeseen. Hienosti taitettu ja sopivan leuhkasti kirjoitettu liki satasivuinen lehti sijoittuu jonnekin ”oikean” rocklehden ja zinen välimaastoon. Ja juttujen kulma on jotain muuta kuin uuden levyn promoaminen. SOUNDI 65 Faktaa ja fanitusta N äinä aikoina tarvitaan vireää ja vaihtoehtoista musiikista kirjoittamista kenties enemmän kuin koskaan. Lisäksi Salo nostaa lukujen lopuksi esimerkkikappaleita, joita tekstin tukena suosittelee kuuntelemaan. Pian seurasi The Beatlesin valtakausi perillisineen ja sekin teki Söderbergiin vaikutuksen. Tämä kirja kertoo yllättäviäkin juttuja ja toimii myös oppituntina suomalaisen rockin taipaleeseen sen alkuhämäristä lähtien. ANTTI MARTTINEN NONO SÖDERBERG JA JAAKKO RIIHIMAA: NONO – KITARISTINA 60 VUOTTA AVIADOR T uomas Tiaisen niin sivumäärältään (376) kuin sisällöltäänkin painava sarjakuvaromaani alkaa vetoavasti. Kitaristin muisteloissa vilahtaa suomalaisen rockin tuttua nimistöä, pitkälti pääkaupunkikeskeistä, sillä sellainen lajityypin alku oli. Jazzmuusikot etsivät henkisyyttä myös islamiin ja itämaisiin uskontoihin nojaten, haluten vapautua kristinuskon ja orjuuden välisestä historiallisesta ristiriidasta. Tarinassa maailma pyörii Jari Stenbergin ympärillä, ja useimmiten kuvissa onkin vain hän ajatuksineen sekä hänen mielentilaansa kuvittavat, ahdistavasti päälle käyvät muodot. Pääpaino on kuitenkin puffata uusia nousevia nimiä. Ihan jokaista en sanoitusten perusteella tunnistanut
Väärää seuraa vastuu – ellet ole pääministeri –, sillä kädellisiltä odotetaan selkärankaa. He myös muistavat aina eritellä yksilötason valintojen merMIKKO MERILÄINEN Genen kielen löytäneiden kesken arvotaan Soundin vuosikerta. 1800–1900-lukujen taitteeseen sijoittuva ihmeellinen Mirabilis kuljettaa Suomesta Amurinmaahan ja takaisin. Anteeksipyyntö tuntuu soluissa. Anteeksipyyntö on keskustelun aloitus, ei päätös. Sitten en niitä, joita tein. Kenties lempiaiheistani tosirakkaus tai tosi huono hallitus. AnteeksiEtsi Genen kieli! > Viime lehdessä kieli oli piilotettu sivulle 37. Ainakin minun hämmennystäni ja voimattomuuttani maapalloa kohtaavien ekologisten kriisien äärellä on helpottanut ympäristötutkimusyksikkö BIOSin julkaisema podcast-sarja 12 käsitettä maailmasta, jota tekevät filosofit Tere Vadén ja Ville Lähde (jälkimmäinen on myös naapurini ja iso apu kaikissa puutarhanhoidollisissa pulmissani, joita riittää). ANNI LÖTJÖNEN Huora pyyntö on etäinen osa meitä ollakseen tärkeimpiä välineitä meille. Suomenruotsalaisen Öuran-yhtyeen debyytti Fåglan på rymmin on hurmaava, maanläheinen folk rock -albumi. Tekijät pohtivat aiheita laajasta perspektiivistä painottaen selkeästi asioiden niin ajallisesti kuin maantieteellisesti valtavaa mittakaavaa, ja osaavat nivoa tässä monikriisin ajassa tarpeellisia yhteyksiä ilmiöiden välille. Vaikka podcast pyörii ihmiskunnan kohtalonkysymysten ympärillä, ei siitä tule ahdistunut saati lannistunut olo. Anteeksipyynnön hankaluus ei ole sukupolvikysymys, se on biologinen kysymys. Vann e demdi aader. Päädyin anteeksipyyntöön. Jos voittaja on vanha tilaaja, ilmaisvuosikerta lisätään nykyisen tilausjakson loppuun.. Onneksi lplevyn sisäpussiin on kirjattu tekstit myös englanniksi. Ei ole mukavaa tehdä väärin ja jäädä kiinni siitä. Onnittelut! kitystä kokonaisuuteen, ja vakavaksi vetävien tosiasioiden lisäksi pohtivat mahdollisia ratkaisuja. Larsmo, rannikkoalue Kokkolan lounaispuolella) läntisimmän saaren kummallisella murteella. Lopetan tietenkin musiikkisuositukseen. Kuuntelin sen pari kertaa ihmetellen, kuinka ruostunut ruotsintaitoni on kun en ymmärrä sanoista juuri mitään. Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Sinun tehtäväsi on etsiä se. Mitä se muistuttaa, mitä se voisi tehdä, miksi ei. En oppinut kotona pyytämään anteeksi, en edes nuorena parisuhteissa. Yleisin syy anteeksipyytämättömyyteen on varmasti universaali: en osaa. Suomen paras nykykirjailija Anni Kytömäki onnistuu myös neljännellä romaanillaan. Lähes 700 sivun aikana päähahmoihin kiintyy niin lujasti, ja Kytömäen ilmaisuvoimainen kieli on niin vangit sevaa, ettei kirjan haluaisi loppuvan. Miksi se on meille niin vaikeaa. Puolisollani on kaksi lasta, kuulun nykyään heihin, jotka lapsettomina iltoinaan imevät vahvasti cachaçaisia caipirinhoja kotibileissä ja puhuvat lasten siitä ja tästä ja hyi vit… Pisin lapsikeskustelu käsitteli valehtelua ja kiinnijäämistä, kuinka käsittämättömän epämukavalta se tuntuu lapsesta, ja kuinka vaikeaa hänen on pyytää anteeksi valehtelun jälkeen. Opin anteeksi antamisen ja pyytämisen bändissä riitelemällä – voi tätä onnea! Nuorena pyysin anteeksi asioita, joita en tehnyt. KOSKA tämä on vihoviimeinen sanani, ajattelin käyttää tilan hyödyksi ja suoda teille hieman eksistentiaalista helpotusta. Kukin jakso käsittelee yhtä ydinteemaa (elämä, väestö, tarpeet, ruokajärjestelmä), jota Lähde ja Vadén puntaroivat asiantuntevasti ja lempeän rauhallisesti. Soit Se Silti -labelin uutuusvinyylit artisteilta D.O.P.A., Kaita Isäri Seppälä ja Iron Country Sisters voitti Heikki Siuruainen Jyväskylästä. ”Anteeksi” ei ole merkki huonoudesta, se on paremman olosi kutsu tulla peremmälle. Lapsena toistettu mekaaninen toimenpide anteeksipyyntöjen ympärillä epäonnistui tehtävässään. KIRJOITTAISINKO siitä, kuinka mikrodoussaus psilosybiineillä korjasi katastrofiajatteluun taipuvaista mieltäni. Vai siitä, kuinka ovo-laktovegetaristi ei ole kasvissyöjä, vaan eläintuotteita käyttävä sekasyöjä. Hauskasti kirjan teema nivoutuu yhdeltä laidaltaan Iida Turpeisen viime vuonna ihastuttaneeseen Elolliset-esikoiseen. ”Petteri, noin ei saa tehdä, pyydät anteeksi ennen kuin leikki jatkuu!” ei avaa Petterille, miksi niin ei saa tehdä ja miltä toisesta tuntuu, kun teet niin. Se aiheuttaa kihelmöintiä ja halua poistua paikalta, joko peiton alle, baariin tai muita syyllistävään selittelyyn. Kuten hilpeän vakavassa lapsikeskustelussa (jaiks!) kävi ilmi: elämästä ei selviä ilman anteeksipyyntöjä, ei viattomat lapsukaisetkaan. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli 66 SOUNDI Viimeinen sana > Tällä palstalla Soundin toimittaja ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. Maistele, miltä ”anteeksi” tuntuu suussa. Kansia tutkimalla syy selvisi: Öuran kirjoittaa kappaleensa kotikuntansa Luodon (ruots
67
10 /2 02 4 12,90 € (sis.alv) S O U N D I 1 / 2 2 4 So un dI 11 So un dI 11 SÓLSTAFIR | LITKU KLEMETTI | VIIKATE | LÄHIÖBOTOX | ILE KALLIO TEKIJÄT KERTOVAT: NÄIN TEHTIIN KERJÄLÄISTEN VALTAKUNTA S I G U R R Ó S TÄLTÄ KUULOSTAA S I G U R R Ó S S O U N D I M AT K U S T I I S L A N T I L A I S Y H T Y E E N KO T I S E U D U L L E S O U N D I M AT K U S T I I S L A N T I L A I S Y H T Y E E N KO T I S E U D U L L E