Soundi 11/2024 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

11/ 20 24 12,90 € (sis.alv) SANNI > > MIKKO KARMILA > > PIXIES > > JERRY CANTRELL > > KALLE AHOLA JA PUUT ”Joskus yhden hengen kohdeyleisön sokeeraaminen riittää biisin tekemisen motiiviksi” Abs Abso oluuttinen luuttinen N No oll llapiste apiste SU OM ALAISEN ROC KIN KLA SS IK OT N Ä I N SYNTYI NEULAINE N JERKUNEN
Su 9.2.2025 Helsinki, Jäähalli, Black Box
59,90 € KLO 19.00 LIPUT ALK. HELSINKI KULTTUURITALO TO 13.3.2025 LIPUT ALK. 59,90 € PRESTIGE CHAMELEON INTERNATIONAL & GRAMOPOP PRESENT Palkittu show ja uskomaton soundi “Upea valoshow!” “Taitavat muusikot!” “Ylitti täysin odotukset!”. 69,90 € KE 2.4.2025 HELSINKI, KULTTUURITALO TO 3.4.2025 TURKU, KONSERTTITALO LA 5.4.2025 OULU, MADETOJAN SALI SU 6.4.2025 KUOPIO, MUSIIKKIKESKUS KONSERTIT KLO 19.00 TI 14.1.2025, KUOPIO , Musiikkikeskus KE 15.1.2025, TURKU , Konserttitalo TO 16.1.2025, HYVINKÄÄ , Hyvinkääsali PE 17.1.2025, OULU , Madetojan sali LA 18.1.2025, HELSINKI , Kulttuuritalo SU 19.1.2025, TRE , Tampere-talo klo 19 MA 20.1.2025, LAHTI , Sibeliustalo LOPPUUNMYYTY LOPPUUNMYYTY LIPUT ALK
06 Äänenavaus 08 Spotissa: Ville Leinonen & Valumo 10 Löytöretkellä 12 Jukka Hätinen 14 Tarkkailuluokka: Nupu 16 Soundi-haastattelu: Mikko Karmila 22 Sanni 26 Bad Sauna 28 Kalle Ahola ja Puut 30 Jerry Cantrell 32 Absoluuttinen Nollapiste 40 Minun tähteni: Pixies 44 Toimituksen vuoden levyt 48 Martti Luther ja muovipussi: Freud, Marx, Engels & Jung 50 Elämäni Soundit: Jonne von Hertzen 52 Levyarviot, pääosassa The Halo Effect 64 Jazz kiinnostaa 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli 11/2024 16 22 32 30 40 KU VA : TIM O ISO AH O KU VA : DA RR EN CR AIG KU VA : KA RI M SA HE B 5
”Juhlanumero harvoin näkyy sisällössä”, kynäili erittäin Soundihenkisen kansibändimme lyyrikko-laulaja Tommi Liimatta aikoinaan, mutta sen takaan, että nämä kekkerit tulevat sivuillamme näkymään. Paljon on ennallaan, jotain on muuttunut. Mitä tämä sitten tarkemmin meinaa, avautunee jo seuraavassa numerossa, joka ilmestyy 24. Siihen asti nätit sapatit. ” S oundi jää pystyyn”, seisoi otsikkona, kun kirjoitin alkusyksystä ensimmäisen meilini tämän lehden tekijäporukalle. Ensi vuonna tuo tuoksahdus lienee erikoisen tuju, kun alamme juhlia Soundin viisikymmenvuotista olemassaoloa – kyllä vain, viisikymmenvuotista. Samaisessa viestissä totesin rehellisesti, että olisin nähnyt mielelläni Soundia toistakymmentä vuotta päätoimittaneen Mikko Meriläisen jatkavan tehtävässään. ÄÄNENAVAUS Kendrick Lamar GNX SOUNDI 11/2024 TEHTIIN NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: 070 Shake Petrichor Sara Hallava (ilm. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Hyllyssä on siis aakkosjärjestys.” Tiivistys on sen verran onnistunut, ettei siihen ole paljon sellaista lisättävää, joka Sinua, hyvä Soundin lukija, pahemmin kiinnostaisi. Tarkoituksenani oli kertoa, että päinvastaisista huhuista huolimatta Suomen legendaarisin rockaviisi jatkuu, ja esitellä samalla sen uusi vetojuhta. On suorastaan mahtavaa päästä sukeltamaan musiikkijournalismin iloihin ja saloihin pitkästä aikaa kunnolla laajemman skaalan kautta. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Tilanne on kuitenkin tämä, ja voin kertoa, että allekirjoittaneen innosta jatko ei ainakaan jää kiinni. Oli aika, jolloin kolmekymppinen oli rockmaailmassa muumio, mutta onneksemme tuulet ovat kääntyneet eikä Soundin, tai sen uuden päätoimittajan, ikäinen toimija ole nykyisin lähelläkään balsamointia. Matti Riekki Päätoimittaja facebook.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Risto Vainio TOIMITUSASSISTENTTI Aki Nuopponen NUMERON 11/24 KIRJOITTAJAT Aho Emilia, Heiskala Nuutti, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Järvinen Samuel, Kettunen Eero, Kittilä Jukka, Koskinen Kimmo, Linkola Hannu, Muurikainen Elli, Mäkinen Isla, Nives Matti, Ollila Mape, Peltonen Niko, Pirttijärvi Vilho, Päivinen Virpi, Rajala Vilho, Savolainen Lotta, Schildt Saku, Siltanen Vesa, Siromaa Artturi, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT Soundi, PL 312, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi soundi@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 0785-0891 50. 17.1.) Pekka Pohjola Harakka Bialoipokku Michael Kiwanuka Small Changes Pystyynpä hyvinkin 6. Kirjoitin itsestäni näin: ”Jos tungen itseni pähkinänkuoreen, olen Matti, 50, pitkän linjan musiikkitoimittaja ja Inferno-lehden päällysmies viimeisen vajaan 20 vuoden ajalta. Onhan lehden tärkein sisältö kuitenkin ehdottomasti tuonnempana. Lehden henki haiskahtanee joka tapauksessa tutulta. Kuten pian näet, Soundi on edelleen Soundi. Osa kirjoittajista on vanhoja tuttuja, uusiakin esitellään. Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta mutta asunut pitkään Tampereella. tammikuuta. Lp-hyllyni ensimmäinen levy on The 13th Floor Elevatorsin debyytti, viimeinen The Zombiesin Odessey and Oraclen 30-vuotisjuhlapainos. Yleisemmin voisi todeta, että jokainen itseään kunnioittava kansakunta tarvitsee hyvin tehdyn rocklehden, ja sellaista tässä olisi edelleen tarjolla. Rakastan Pixiesiä, Type O Negativea ja The Smithsiä plus noin tuhatta muuta bändiä
Lyriikoita alan tehdä omaan tahtiini, kunhan ensin koetaan nämä ekat keikat. 25-vuotiaana kuuntelin artisteja kuten Francis Lai, Serge Gainsbourg ja Pierre Bachelet. Aiemmin laulaja on suhtautunut pyyntöihin penseästi. Yhtye aikoo keikkailla läpi vuoden 2025. – Kaikki bändiläiset olivat tehneet parikymmentä vuotta kotiläksyjä, joten soitto kuulosti tietysti paremmalta kuin koskaan. Miten Valumon treenit lähtivät toimimaan, kun bändi kokoontui treenikämpälle pitkän tauon jälkeen. Kunkin levyn soundimaailma saatiin aikoinaan sellaiseksi kuin haluttiin. Ville Leinonen & Valumo julkaisi vuosina 2000–06 neljä studiolevyä ja yhden keikkatallenteen. Paluu Valumolle Tapahtuu näinä päivinä. SPOTISSA > > TEKSTI SAKU SCHILDT KUVA RIIKKA KANTINKOSKI Ville Leinonen & Valumo nousee tammikuussa yleisön eteen yli 20 vuoden tauon jälkeen. Tai ainakin pitää olla levyllinen uutta materiaalia, jos ilkeää nousta lavalle keski-ikäisenä, Leinonen sanoo. – Jokaisella levyllä on kuitenkin useita huippubiisejä, ja Alive II -livealbumiin ei kyllästy helpolla. – Älä röökaa niin hulluna ja avaa ääni ennen kuin menet laulukoppiin. Silloin Suomessa elettiin hevibuumin nousuaikaa, ihmeteltiin The Rasmuksen menestystä maailmalla ja Anssi Kelan varhaiset hitit soivat taukoamatta radiossa. Eli taattua Valumoa. – Olin juuri se tyyppi, jonka mielestä vanhojen bändien ei pidä tehdä comebackejä, koska se on ummehtunutta. – Mitä uusiin sävellyksiin tulee, siellä on balladia, rokimpaa kamaa, akustisen harjaamista ja näppäilyä. M onen musiikkidiggarin suupielet kääntyivät 14. – En tietenkään ala dissata yhtäkään biisiä julkisesti, mutta kyllä studioon tuli joskus vietyä aika raakileita. – Tosin ainahan ei käy niin kuin haaveillaan, joten tässä sitä ollaan. Mutta onko joukossa kappaleita, jotka särähtävät nykyään korviin. Musiikkimaailmassa puhaltavat nyt aivan eri tuulet kuin Valumon aktiiviaikoina. Leinonen ei ole ollut trendien keskiössä missään vaiheessa uraansa, mutta kummassa hän kokee olevansa enemmän kotonaan: nykyajassa vai 2000-luvun alun musiikkikentällä. Valumon albumit kuulostavat tekijänsä korvissa edelleen hyviltä. marraskuuta ylöspäin, kun julkisuuteen tuli tieto, että Ville Leinonen palaa Valumoyhtyeen kanssa keikkalavoille. Entä mitä Leinonen haluaisi sanoa sille 20 vuoden takaiselle versiolle itsestään, jonka voi kuulla laulavan Valumon levyillä. Ja pitikö taas valvoa aamukuuteen. ”Kyllä se kipinä löytyi heti”, Leinonen kuvailee bändinsä paluutunnelmia. Leinonen tuumaa ja jatkaa: – Tarjoaisin myös pitsan. Kyllä se kipinä löytyi heti. Lasten myötä olen keskivertovanhempaa paremmin kehillä nykyjutuista, tai ainakin isoimmista popjutuista. 8. Valumon paluun perään on kyselty tasaisin väliajoin. Uusista levytyksistäkin on Valumo-leirissä puhuttu. Leinosesta kehkeytyi nuori pophurmuri, jonka yltiöromanttiset kappaleet ammensivat syvältä sinivalkoisesta iskelmäperinteestä. Oli vähemmän kaikkea ylimääräistä, Leinonen sanoo. Leinonen on toki julkaissut levyjä pitkälle 2010-luvulle asti, mutta Valumon kanssa hän ei ole esiintynyt pariinkymmeneen vuoteen. – En tosin seurannut mitään aikalaismusiikkia. Iskelmällisiltä poplevyiltä on jäänyt elämään esimerkiksi sellaisia sävelmiä kuin Tähtityttö, Kultahippulapsi, Tää on se ilta ja Enkeli. Nykyään on jännää löytää itselle aivan uusia klassikoita 2000-luvun alusta ja tutustua sen ajan trendeihin historian näkökulmasta. Musiikkia on itse asiassa jo syntynytkin, mutta sanoitukset Leinonen haluaa tehdä rauhassa. Lähinnä puhun nyt lyriikoista, Leinonen sanoo. Ei se ole kuitenkaan muistanut ottaa eväitä studioon. – Mainosten, kaikenlaisen hälyn ja vilkkuvalojen määrä on lisääntynyt ajan mittaan, joten siinä mielessä valitsisin 20 vuoden takaisen maailman
Yhtyeen sointi on jokseenkin viihdejazztyylinen, mutta soitossa kuuluva into, raikkaus ja valoisuus jättävät geneerisyyden ansat taakseen. Mot Furu. Kuka mä oon kun on yö on viehättävä debyytti ja kasvattaa kovasti odotuksia tulevaa kohtaan. Mellotronien, akustisten kitaroiden ja rumpujen eli aika klassisten folkpop-instrumenttien maailmassa tämä tuotannollinen elementti on osuva ja antaa persoonallisen lisämausteen hienolle, myös aika valloittavat lyriikat omaavalle biisille. Hänen lisäkseen kokoonpanossa soittavat vibrafonisti ja perkussionisti Mikko Antila, kontrabasisti Tuomo Purhonen ja rumpali Mooses Kuloniemi. Nostalgian nostattama kauhu – odottamaton tunneryöppy, jonka lukemattomat ihmiset ovat jo kokeneet PMMP:n keikoilla tai tulevat mahdollisesti kokemaan Ultra Bran ja Kentin ensivuotisissa konserteissa, jotka heittävät kuulijan tuosta vain johonkin kauan sitten elettyyn. Kappaleen aluksi hyvin perinteisen oloinen tuotanto kehittyy hiljalleen, ja upeana yksityiskohtana on loppupuolelle tuotu häive elektronista maailmaa. Tiedotteessaan Antila toteaa: ”Halusin ehdottomasti tähän kappaleeseen jousitrion soittamaan, sillä olen alunperin aloittanut musiikkipolkuni viulistina. Debyyttialbumi julkaistaan alkuvuodesta 2025. Antilan solistinen ote hyväilee mielenreunoja kuin sokerinen petite four kermayllätyksellä. Eikös tämä ollut jo käsitelty. Hyvä kysymys, monessakin suhteessa. Vakiokokoonpanon lisäksi singlellä kuullaan jousitrioa, jossa Antila itse toimii viulistina. Helmi Antila. 10. Kappaleen esittää Helmi Antila Quartet, jossa Antila itse soittaa pianoa ja laulaa. Helmi Antilan Kuka mä oon kun on yö -kappale on hurmaava sekoitus hyvin nostalgista 1960-luvun jazzsoundia ja nykyrunouden kirkkainta ihanuutta. Usein nostalgia toimii kuitenkin liimana, varsinkin musiikissa. PASTIS-yhtyeen laulaja-lauluntekijä Markus Nymalm julkaisi hetki sitten ensimmäisen soolosinglensä artistinimellä Leonheart. Selloa soittaa hänen siskonsa Alma Antila ja alttoviulua Aida Hadzajlic. Vaikken enää soita niin aktiivisesti, niin viulismi on todella iso osa minua ja musiikillista ilmaisuani.” Helmi Antilalla on nuoresta iästään huolimatta pitkä tausta klassisen musiikin parissa, ja sittemmin rakkaus rytmimusiikkiin on vienyt hänet mennessään. Ajatuksissani kappale kulkee eteenpäin ilmalaivan lailla: vakaasti ja hitaasti, näyttäen samalla kyydissä olevalle mitä kauneimpia maisemia, auringonlaskuja ja -nousujakin. Kokonaisuus avaa ajatuksille suuntia ja kuljettaa mukanaan vailla huolta. Uusi suomalainen musiikki elää ja voi hyvin. LÖYTÖRETKELLÄ > > TEKSTI LOTTA SAVOLAINEN ” M ulla tuli oikeastaan myös vähän epämukava olo siitä nostalgiaryöpystä, kakskymppisenä kun aika moni asia oli itsellä huonommin”, sanoi ystäväni yhtyeeni aika yllättävän comeback-keikan jälkeen. Keveyden ja rakkauden aika on jotain, mitä Sillat vanhan ja uuden välillä KU VA : AN NA -M AR IA VI KS TE N Leonheart. Se auttaa löytämään, taluttaa kädestä vieraamman luokse toimien kuin jonkinlaisena yhdistävänä siltana vanhan ja uuden välillä
klo 19 Lassy-Eskola: Nordic Stew Pe 24.1. Lauluissa on kuultavissa kolmen henkilön soundi, ja olen todella otettu solistien rohkeista tulkinnoista. klo 19 Knipi Pe 21.3. Mot Furun kiinnostava maailma on huomattu erityisesti Suomen rajojen ulkopuolella, ja tällä hetkellä heidän tavoitteenaan on löytää paikkansa myös kotimaan rajojen sisältä. Mot Furu. klo 19 TUULI Salin täydeltä live-elämyksiä! Sellosali, Soittoniekanaukio 1 A, Leppävaara. VINTAGEPOP-levyksi albumiaan kuvaileva laulaja-lauluntekijä Maiju Lehti on löytänyt autereisen runollisen ja herkän tavan kuvata maailmaa. Lähtö-albumin vahvinta osuutta ovat alkupuolen kappaleet Alku (intro) ja Onnelliset asiat, joissa Lehti jättää tulkinnalle ja sovitukselle paljon roolia. klo 19 Scandinavian Music Group To 24.4. Modernia otetta folkpopin äärellä löytyy myös tamperelaisen Mot Furun tuotannosta. Kappaleiden pituudet vaihtelevat reilusta minuutista viiteen. klo 19 Benack III /Toftemark Quintet (US/DK) La 22.2. klo 19 Viikate Pe 7.2. You Put the Sun into My Heart on kauniisti kerrottu, rintakehässä läikehtivä rakkauslaulu. klo 19 Merja Larivaara ja Kaihon Karavaani: Nainen – aina parhaassa iässä Pe 28.3. Kappaleeseen muodostuu todella ihana kliimaksi! Tämä röyhkeys yhdistettynä albumin alkupuolen estetiikaltaan minimalistisempiin kappaleisiin kertoo valtavan musiikillisen maailman omaavasta tekijästä, jota haluaisin kannustaa luottamaan myös siihen pelkistettyyn, valoa tihkuvaan tyyliin. Vuonna 2022 perustettu yhtye kokoaa musiikkinsa soinnille, joka muodostuu perinteisten akustisten instrumenttien ja syntikoiden sekä raakojen ja pitkällekin prosessoitujen laulujen tasapainoilusta. klo 19 Laulun takaa: Samuli Putro To 10.4. Esimerkiksi lähes pelkän toisteisen pianoriffin aloittamassa Tiesitkö-kappaleessa päästään loppua kohden jylhään tunnelmaan muiden instrumenttien hypätessä matkaan. Ke 22.1. klo 19 Sara Siipola Ke 12.3. Ne eivät tunnu samantekeviltä vaan ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Leonheart. Kokonaisuus on kokeileva ja näin ollen myös hyvin vapaan oloinen. Uskon, että Maiju Lehden maailmaan pääsemme sukeltamaan vielä useasti tulevaisuudessa. klo 19 Micke Björklöf & Blue Strip Ke 12.2. Kuin mikään ei estäisi, miten hieno lähtökohta! Erityisesti albumilta nousevat esiin kirkassoundinen popfolkkappale Limerent sekä lyhyistä biiseistä Afterseconds ja Common Sense, jotka molemmat tuntuvat kestoaan isommilta. Albumin keskivaiheilta löytyy rohkeampia sovituksia, joiden ote on erilainen. Toivonkin, että yhtyeen tuotannossa pysyy tämä rohkeus ja päättäväisyys tutkiskella karttaa otsalamput suunnattuina kohti omaa polkua. klo 19 Mr Bo & The Voodoers (SE) Pe 11.4. klo 19 Ville Leinonen & Valumo Ke 26.3. klo 19 Lämpiöklubi: Ylva Haru Ke 29.1. klo 19 Von Hertzen Brothers To 6.3. klo 19 Asa Bäänd II Ke 19.2. klo 19 Hassan Maikal + Nisa Pe 31.1. Olen iloinen, että kotimaisessa musiikissa se nostaa päätään nyt enemmän ja enemmän. klo 19 Viitasen Piia Pe 2.5. klo 19 Tommi Läntinen Ke 2.4. klo 19 Kimmo Pohjonen & Eric Echampard (FR) Pe 14.3. Tänä vuonna julkaistu albumi Watersmeet on mielestäni rohkea ulostulo, jolla bändi suorastaan perustaa jonkinlaisen uuden musiikkigenren. ihan jokainen meistä tarvitsee. klo 19 Edicti + Asla Jo To 27.2. klo 19 Olli Halonen To 17.4. ”Keveyden ja rakkauden aika on jotain, mitä ihan jokainen meistä tarvitsee.” KU VA : IRA AA LTO NE N Maiju Lehti. Akustinen kitara ja rauhallinen piano toimivat pohjana, jonka päällä keväisen kuuloinen äänimaailma antaa tilaa Maiju Lehden upealle, silloin tällöin kuiskivalle soinnille. klo 19 Janne Hurme La 15.3. klo 19 Flamencoduo Murtola & Widenius + DANTCHEV:DOMAIN Pe 14.2
Onneksi on yhä alustoja, joilla tämä kaikki on mahdollista. Tämäkään taiteenlaji ei synny tyhjiössä, vaan se kertoo meitä ympäröivästä yhteiskunnasta enemmän ja monitasoisemmin kuin haluaisimme myöntää. Eino Leinon lukemisella ja Juicen kuuntelulla ei voi mennä vikaan, mutta ainakaan minä en osaa syyttää seuraavia polvia, jos nenässä tuntuu ummehtunut tuulahdus. Mielestäni Lindholm kiteytti jotain kouriintuntuvan olennaista kertoessaan naureskellen, että hän kirjoittaisi ”minä kävelen kadulla”, kun taas Juicen kynästä tuli ”katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista”. Melo puolestaan saattaisi taltioida saman fiiliksen muotoon: ”Me ollaan niitä poikii, niit poikia niis varjois, kasvottomii kasvoi ohi vilisevis naamois, ettimässä jotain joka pakoreitin tarjois”. Siinä belfastilaiset ongelmanuoret räppäävät iiriksi juhlimisesta ja nussimisesta ajautuen identiteettipolitiikan välineeksi. Sittemmin ilmaisuni on muuttunut merkkijonoista audioksi Radio Helsingin aalloilla. Minä peräänkuulutan uteliaisuutta, avoimin mielin ja korvin uusiin asioihin heittäytymistä, vastavuoroista taidepuhetta, dialogia ja tulkintoja. En tietenkään vertaa suomen kielen asemaa pohjoisirlantilaisten taisteluun kielensä puolesta, mutta yhtä lailla nuoriso on aina pilalla tai vähintäänkin tekee kaiken väärin. Näemme vain katujengejä, jos tekstissä sanallistetaan pahaa oloa. JUKKA HÄTINEN Kneecap. Antaa kulttuurin jatkaa muovautumistaan. Sekin on yksi esimerkki musiikin ilmaisuvoiman magnitudista. Rohkeutta olla mieltä, jopa väärää. Olen kirjoittanut Soundiin muutamia täsmäiskuja suuressa arvossa pitämäni Mikko Meriläisen tilauksesta, Infernossa toimin useamman vuoden kolumnistina Matti Riekin mandaatilla ja Rumbaa päätoimitin pitkän pätkän. Vaalimista ei kuitenkaan ole väärin luettu, väärin opittu, väärä kanava ja vielä pystyvideo kaiken lisäksi! Mietin kansakuntamme kokoa katsoessani Kneecap-elokuvaa. Luemme räppiä kuin päiväkirjaa, vaikka ymmärrämme kertojahahmon kaikissa muissa tekstilajeissa. Nautin Peltosen teksteistä usein eniten, kun tulkintani käsitellystä biisistä on täysin eri. Tai pikemminkin turhautuminen siihen, miten kielestämme ollaan huolissaan. Typistämme kokonaisen kappaleen kerskakulutukseksi, jos kuulemme liian kalliista brändistä. Lienemme samaa mieltä siitä, että kieli on tärkeässä asemassa kulttuurimme ja identiteettimme muovaamisessa. Kaikki on täysin pilalla viimeistään anglismin ja lainasanan jälkeen. Halua oppia. Mieleeni palasi Olli Lindholmin vuosien takainen heitto Vain elämää -ohjelmassa. Luisumme moraalipaniikkiin, kun soidintanssi puetaan raflaavaan muotoon. Uhanalaisen kielen puolesta kampanjoivien mielestä Kneecap-yhtye käyttää kieltä ”väärin”, kunnes nuorison huomataan innostuvan ”yllättäen” enemmän räppäreiden törkyisistä aiheista kuin koulukirjojen perunanviljelyä ja paskanlapiointia vilisevistä esimerkkilauseista. Liberaalitkin tuntuvat muuttuvan impivaaralaisiksi, kun puhe kääntyy Pisatuloksiin tai nuorten poikien lukutaitoon. Nostan tässä välissä hattua Arttu Seppäselle, jonka oivaltavista ja sivistävistä kolumneista sai nauttia Soundin sivuilla numerotolkulla. Vielä vähemmän, jos ne haluavat luoda jotain omaa. Eteenpäin. Elinvoimainen kieli muovautuu, elää ajassa ja on altis vaikutteille. Takaisin kolumnien pariin minut ajoi rakkaus suomen kieleen. Eteenpäin E nsimmäinen Soundi-kolumnini lienee syytä aloittaa ytimekkäällä esittelyllä. Tästä lehdestä löytyy Niko Peltosen palsta Martti Luther ja muovipussi, jolla hän esittää omaan kokemuspohjaansa perustuen luentoja suomalaisista kappaleista. Soundi-kolumnisti 12. Siksi onkin hieman ironista, että raplyriikkaan emme osaa suhtautua vieläkään analyyttisesti tai edes pohdiskelevasti. Piskuisessa maassa miniatyyrikokoista kieltämme täytyy vaalia, sen tärkeyttä ei toivottavasti tarvitse suomeksi kirjoitettua painotuotetta kädessään pitävälle avata. Empiirisiin havaintoihini pohjaten väitän, että 2000-luvulla suomalaisessa musiikkikritiikissä on keskitytty poikkeuksellisen paljon lyriikkaan
Kneecap.
”Suuri haave on, että se, mitä itse luo, voisi olla vaikuttavaa ja tärkeää jonkun toisen elämässä.” MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT: WWW.SOUNDI.FI/DEMOEFEKTI Toimituksen uudet suosikit esittelyssä. – Olisi ihanaa, jos jotkut vetäisivät yläasteen päättäreissä meidän biisejä, tai niitä olisi jossain laulukirjassa painettuna, Liljeblad päättää. TARKKAILULUOKKA > > TEKSTI EMILIA AHO KUVA JEREMY BENGTS P oprock-yhtye Nupu sai alkunsa kahden Paramore-fanin heittäessä Pridejatkoilla ilmoille yhtäaikaisen kysymyksen: ”Mitä jos perustettaisiin bändi?” Kysymyksen takana olivat ystävykset Venla Lankinen ja Axel Liljeblad. Bändi pääsi kesällä esiintymään Jyväskylän Suomipopfestivaalille voitettuaan Teoston ja Nelosen Uudet soundit -kisan. Nyt kesät on pelottavia ja ahdistavia, kun jokainen niistä on edellistä kuumempi. – Tällä hetkellä meillä on tosi hyvä olla omakustanteisena. Vaikka Petromelankolia julkaistiin vasta tänä syksynä, kappale on ollut olemassa bändin alkuajoista lähtien. Veljen pyytäminen bändiin oli siskolle vaikea ja jännittävä tehtävä. Omakustannetoiminnan myötä yhtyeelle on tärkeää keikkailla. Lankinen oli päätynyt katsomaan kyseisen kappaleen musiikkivideota etsiessään inspiraatiota kesäbiisiä varten. – Ihanaa, että meillä on viimeinkin yhteinen projekti! Ollaan molemmat tehty musiikkia ihan lapsesta asti ja olen ihan hirveästi katsonut häntä muusikkona ylöspäin. – Aiemmin on saatu kirjoittaa iloisia kesäbiisejä ja olla maailma auki. Kaksikko oli jo fiilistellyt aikansa yhdessä samantyyppistä musiikkia. – Sitten mua alkoi vituttaa ihan äärettömästi, hän sanoo. – Olen aina ihaillut häntä soittajana ja pitänyt tosi taitavana. – Päätettiin, että pistetään se ulos sitten, kun on hyvä hetki. – Suuri haave on, että se, mitä itse luo, voisi olla yhtä vaikuttavaa ja tärkeää jonkun toisen elämässä. Kevään mittaan bändiin liittyivät kosketinsoittaja-kitaristi Aukusti Arjas, rumpali Aaro Ruohonen ja basisti Aapo Lankinen, Venlan veli. – Ne ovat olleet meillä alusta asti haaveena, ja niille varmasti tullaan tähtäämään kunnes ne saavutetaan, Liljeblad naurahtaa. – Toki se on meille henkilökohtaisestikin valtavan tärkeää, Lankinen lisää. Bändin perustamispäätös syntyi 2020, ja seuraavan vuoden alussa tehtiin ensimmäisiä demoja. Levytyssopimukseen bändillä ei ole hoppua. Nupu – Suuntana isommat lavat Lokakuun alussa yhtye nähtiin myös Tampereella Lost in Music -festivaalilla. Lokakuun alussa ilmestynyt Petromelankolia-sinkku sai kipinän ärsyyntymisestä Dannyn Kesäkatu-hittiin. Tuli raivo päälle siitä, miksei me saada nauttia kesistä. Näen, että sillä on valtava merkitys kasvun kannalta, Liljeblad toteaa. Lankinen toivoo, että bändin kappaleet muodostuisivat kuulijoille yhtä tärkeiksi kuin tiettyjen yhtyeiden biisit hänelle. – Tuntuu, että meillä on keikkojen ja liven kautta vahva väylä saada uusia kuulijoita. Muun bändin painostamana hän kysyi lopulta veljeään mukaan ja tämä suostui. Sinkut on kuitenkin jaeltu Warner Musicin ADA-yhtiön kautta. Pystytään julkaisemaan sellaisella tahdilla kuin itse halutaan, kokeilemaan juttuja ja etsimään soundiamme julkaisujen kautta, Lankinen kuvailee. Isot festarilavat ovatkin bändin tulevaisuuden tavoite. – Ollaan soitettu sitä pitkään keikoilla. Liljeblad toimii bändissä vastaavan tuottajan roolissa, ja kehittelyssä ovat mukana myös Arjas sekä Lankisen sisaruksista Aapo. Vuonna 2022 ilmestynyt albumi oli omakustanne, kuten sen jälkeen ilmestyneet kaksi singleäkin. Se on ollut alusta alkaen sellainen fan favourite, Liljeblad kertoo. Venla puolestaan hoitaa tekstittämisen ja melodiat. Mietin, että mitä se nyt tällaiseen haluaisi lähteä mukaan, Lankinen naurahtaa. 14. – Meillä on paljon biisejä varastossa, ja niitä on tarkoitus julkaista tasaisesti, Liljeblad vihjaisee. Kun yhtye valikoi Valheet, tupakka ja reivit -debyyttialbumilleen tulevia kappaleita, toinen biisi vei Petromelankolian paikan, sillä se sopi paremmin levyn kaareen. Teimme aika paljon uusia juttuja sille tänä syksynä ennen julkaisua, Liljeblad paljastaa
– Toki. Matka jatkui Keravalle vain pari vuotta myöhemmin. Mitä muutakaan voisi miettiä äänialan ammattilaisesta, joka on työskennellyt useiden nimekkäiden yhtyeiden – Kotiteollisuuden, Nightwishin, Stratovariuksen, Radiopuhelimien ja niin edelleen – kanssa jo vuosikymmenten ajan. Kuusikymppisiä alkuvuodesta 2024 juhlineen Karmilan ansioluettelon ”satunnaisempia työsuhteita” -kohdassa on vieläkin ahtaampaa. Millaista olisi suomalainen populaarimusiikki ilman Mikko Karmilaa. Millaista Keravalla oli kasvaa. Suomalaisen – ja miksei kansainvälisenkin – rockmusiikin onneksi Karmilan vaikutusvaltainen ura jatkuu edelleen. Siellä tuli asuttua 90-luvun loppupuolelle. Sitten päädyin Tuusulan kautta takaisin Helsinkiin. Vandalismia ja nujakoita riitti. Siellä oli vahva musiikkiskene, ja itse tietysti diggasin siitä. Olisivatko suomalaiset bändit lyöneet vuosituhannen vaihteessa läpi niin isosti ilman häntä. – Aika nastaa. Livemiksaajan hommiakin kokeillut (”kun ikä alkaa kakkosella, niitä duuneja jaksaa vielä tehdä”) Karmila on itsekin muusikko, mutta 2000-luvun puolella itseoppinut ääniteknikko on viihtynyt studion penkillä lähinnä muita nauhoittaen ja miksaten. Millaisten mutkien kautta perheenne päätyi Keravalle. – Vanhempani erosivat ja muutettiin mutsin kanssa Helsinkiin 1968 tai 1969. Myös punk tuli kuvioihin suunnilleen samoihin aikoihin, eivätkä tötterötukat ja punkkarit tykänneet toisistaan. SOUNDI-HAASTATTELU > > TEKSTI TIMO ISOAHO Mikko Karmila: Kysymyksiä ja vastauksia. 70-luvun lopulla perustettu Teddy & the Tigers tuli Keravalta, ja sen suosion myötä paikkakunnalle muodostui todella vahva rockabillyskene. 16. Tosin Keravalla tilanne oli hieman epäsuhtainen, ”KAIKEN MAAILMAN HANURI PARTIOT SOITTELIVAT, ETTÄ PITÄISI TEHDÄ LEVYÄ. Minusta tuli myös ylioppilas, vaikka musaa lukuun ottamatta kouluaineet eivät juuri kiinnostaneet. – Yhdeksänkymmentäluvulla hyvä meininki katosi. Myös koulu sujui ihan hyvin. Yhtäkkiä monet jutut olivat päin helvettiä, mikä näkyi esimerkiksi nuorison pahoinvointina. Iski lama, minkä huomasi karusti vähän joka asiassa. Kysymykset ovat suuria, mutta niitä ei voi olla esittämättä. ” B ändien luottomies” saattaa olla hieman kulunut termi, mutta Mikko Karmilan kohdalla se tulee mieleen ensimmäisenä. Keravalla oli toki ollut nujakoita aiemminkin. Nykyään tekemisen tahti on takavuosia huomattavasti rauhallisempi, mutta uran päätepiste ei häämötä vielä. Synnyit Lohjalla helmikuussa 1964. SILLOIN OLI TEHTÄVÄ PIENTÄ KARSINTAA!” Yli kolmesataa albumia ääniteknikon urallaan työstänyt Mikko Karmila tunnetaan erityisesti raskaan rockin kokoonpanojen luottomiehenä, mutta se on vain osa totuutta
KU VA : TIM O ISO AH O 17
Mihin leiriin itse kuuluit. – Teddy & the Tigersin ansiosta Keravalla oli pian ihan hirveä määrä musikantteja, ja me soiteltiin toistemme kanssa ristiin rastiin. Tai sitten vähän kaikkiin. Päästä vetää purkitettiin treenikämpällä livenä, ja se on ensimmäinen vinyylille asti päätynyt nauhoitukseni. Ja sitten kun varhaiset punkbändit – Sex Pistols, Ramones ja The Clash – tulivat, niin nehän kolahtivat myös. Ei mennyt kauankaan, kun sinusta tuli Keravan ja lähiseutujen bändien luottoäänittäjä. Muitakaan alan kouluja en ole käynyt, joten ääniteknikon taidot ovat karttuneet tekemisen myötä. – Soittohommat alkoivat vuonna 1975, kun pääsin kokeilemaan kaverini kitaraa. Palataanpa vielä 1960-luvulle. Armeijassa vuonna 1984. – Isäpuoleni oli toimittajana Ylellä, ja hänellä oli duunin puolesta haastattelunauhuri. Hevareita ei vielä ollut, pitkätukat tulivat kuvioihin vasta 80-luvulla. Olin varmaan kolmevuotias, mutta olin yrittänyt laulaa biisin mukana. Samana vuonna tein ekoja nauhoituksiani, jotka ovat edelleen tallella. – Suurin osa keravalaisista tyypeistä halusi tietysti soittaa rockabillyä, mutta eivät onneksi ihan kaikki. AU KE AM AN KU VA T: KA RM IL AN KO TI AL BU MI 18. – Yritin muuten kahdesti päästä Ylelle äänitarkkailijan koulutukseen, mutta en päässyt kummallakaan kerralla sisään. sillä kaupungissa oli ehkä yksi punkkari sataa rockabillyhahmoa vastaan. Taustalla The Beatlesin Revolver. Pienlehteä julkaisi Maho Neitsyt -yhtyeen laulaja Petri ”Pexi” Valapuro. Innostuit musiikista hyvin pienenä. Ensimmäisen julkisen keikan soitin alkuvuodesta 1979. – Vuonna 1982 Etuala pääsi levylle, sillä Päästä vetää -biisimme päätyi Pultti-ep:lle, joka oli samannimisen fanzinen mukana tullut seiskatuumainen. Kuva on otettu Orrengrundin saarella. – Kun pääsin lukiosta, Keravan työkkäri yritti rekrytä minua vartijaksi paikalliseen nuorisovankilaan, mutta se ei oikein napannut. Vähän myöhemmin sain Revolveralbumin, ja se oli hyvin pitkään ainoa levyni. – En varsinaisesti mihinkään. Se oli koulun tapahtuma, ja meidän ryhmällä ei ollut edes nimeä. – Ilahduin kuulemma ihan hirveästi, kun kuulin radiosta The Beatlesin Yellow Submarinen. Vuonna 1983 se Tascamin laite maksoi maltaita. Mentiin vaan johonkin mestaan ja alettiin skulata jollain porukalla. Kävi myös tuuri, sillä meidän naapurissa asui yksi kaupungin kovimmista rockabillykundeista, ja se piti huolta, ettei minulle tultu ryppyilemään. Olit silloin 11-vuotias. Helsingin rautatieasemalla sijainneen ravintolan tiskaajan Mikko äänittää Road Crew -yhtyeen Street Corner -albumia Finnvoxin B-studiolla 1992. Mistä sait rahaa sen hankkimiseen. 70-luvun puolella kuvioihin tulivat esimerkiksi Queen, Emerson, Lake & Palmer, Ted Nugent ja Led Zeppelin. Miten bänditouhut alkoivat. – Se ei ollut ihme, sillä sain hommattua neliraiturin kaikenlaisten sanelumankkkojen ja kasettidekkien jälkeen. Millaisilla laitteilla operoit. Feelgood ja yhtyeen pari ensimmäistä levyä [Down by the Jetty, 1974, ja Malpractice, 1975] innostivat minua aloittelevana kitaristina erityisellä tavalla. "Ei mitään hajua, mitä tuossa tapahtuu!" Äidin olkapäillä 1967. Dr. Ensimmäinen varsinainen bändini, kesällä 1979 perustettu Etuala, soittikin sitten punkahtavaa kamaa. Sain toisinaan lainata vehjettä musajuttujen purkittamista varten. Sillä kerralla instrumenttinani oli basso
Koomista ja noloahan se oli, mutta sitten vedettiin puolikkaalla. Itä-Saksan vetoja olen miksannut myöhemminkin, mutta Stonen keikkatahti oli tietysti ihan toisenlainen. Ja voi se olla vieläkin. Erään kerran sain yhdeltä bändiltä viinapullon, ja laskin päässäni, että tästähän tulee tuntipalkaksi kokonaiset neljä markkaa. Jälkikäteen parasta oli tietysti se, että opin ihan hirveästi musan nauhoittamisesta. – En muista, että meitä olisi sen kummemmin jännittänyt tai hermostuttanut. Joutsenniemen Janne tokaisi, että Ossi Runne ja Rasvatut peräreiät. Melkein joka viikonloppu tehtiin kaksi tai kolme keikkaa, ja esimerkiksi Pohjanmaalla käytiin ihan älyttömän usein. Siihen loppui myös sinun varsinainen urasi livemiksaajana. Tästä huolimatta studiossa syntyi hyvin ajatonta jälkeä. Jostain kumman syystä tuollaiset hommat sitten jäivät. Stonen aktiivikausi päättyi 1991. Jos menet katsomaan rockbändiä ja niiden miksaaja on vanhempi harmaaparta, niin eiköhän sieltä kovalla volyymilla tulla päälle. Maakuntien tanssilavat olivat legendaarisia. Lähdit myös Stonen livemiksaajaksi. Kohta jotkut järkkärit tulivat ratsaamaan takahuoneen, ettei me vaan oltu viety sinne viinaa. Bändi kehittyi huimalla vauhdilla, ja vuonna 1987 ilmestynyt demo – olisiko se ollut neljäs. Vaurio saattoi tulla jo Stonen aikoina, sillä luukutin silloin ihan riittävän lujaa. Paikalla oli ehkä kaksikymmentätuhatta ihmistä, ja järkkäri tuli sitten kertomaan ilmoitusluonteisen asian: toinen puoli PA:sta ei toimi. – Noin 15-vuotiaat sällit tulivat kysymään, voisinko äänittää niiden biisit. Kökötät kylmässä keikkabussissa kymmenen tuntia ja lopulta päästään johonkin peräpöpelikköön. Keravalainen Stone tuli kuvioihin vuonna 1985. Kerran bändi osallistui nuorten tanssikilpailuun teoksella Ydinlintu. Pistin liksat säästöön ja ostin neliraiturin. No, järkkärit veivät moisen kapistuksen pois. parhaan kykymme mukaan. – Livehommissa surkeinta oli matkustaminen. – oli jo kova juttu. Oma kuuloni on pysynyt suhteellisen hyvänä, joskin vasemman korvan yläpää on vähän tippunut. Mentiin vaan nauhoittamaan tutut biisit aiempaa parempaan paikkaan. Stone sai levytyssopimuksen Megamanialta, ja yhtyeen nimeä kantanut debyytti ilmestyi 1988. – Kiireisimpänä vuonna Stonella taisi olla sata esiintymistä. Muutenhan olisin tehnyt paskaa duunia.” 19. Meinasi tosiaan olla liian hauskaa. Sitten saapuikin virkavalta ja keskeytti keikan. paikka nähtävästi kiinnosti enemmän, sillä olin siellä lopulta puolisen vuotta. – Joo. Janne tietysti provosoitui ja yllytti jengiä kiipeämään lauteille. Stonen levyjen soundit voisivat olla vieläkin paremmat, mutta niinhän se aina menee: asiat voisivat olla hienomminkin. Tarinan mukaan Peer Günt vei erään tanssilavan backstagelle kahvinkeittimen, ettei siellä olisi ihan niin ankeaa. Ekan demon aikoihin Stone oli jonkinlainen köyhän miehen Iron Maiden, mutta Metallican vaikutuksesta tyyli muuttui rankemmaksi. – Waltarin Kärtsy kysyi minua niin monesti, että lopulta suostuin. Bändin kundit olivat noin 18-vuotiaita ja sinäkin olit alle 25-vuotias itseoppinut miksaaja. Studioteknikon työ on terveellisempää myös korville. Eihän Itä-Saksa ole virallisesti lopettanut. 1990-luvun vaihteessa alkoi tapahtua toden teolla. Se oli hauskaa touhua... Bändillä oli ideoita vaikka muille jakaa, ja niitä sitten toteutettiin... Purkitin sitten kaikenlaisia nauhoja vaikka millä mitalla, ja joskus sain jopa liksaakin. Sen jälkeen roudataan ja ajetaan taas iäisyyksiä. Stonen ohella teit muun muassa Waltarin ja Kolmannen Naisen levyjä. – Niinpä. Oli myös tuuria, sillä päästiin MTV:n kovatasoiselle studiolle ja äänittäjäksi tuli kokenut Jari Laasanen. – Kerran mentiin Mietaan Nuorisoseurantalolle, ja paikalliset tulivat vittuilemaan, että mitäs pitkätukkia täällä on. Sikäläisiä isäntiä ei naurattanut. Kun bändi nappasi levy1980-luvun taitteessa toimineen Etuala-yhtyeen treenit Karmiloiden olohuoneessa. Itä-Saksahan oli keravalaisten tuttujen Hiili Hiilesmaan ja Jade Soikkelin ”taideprojekti”, joka teki performanssihenkisten keikkojen lisäksi muun muassa underground-elokuvia. Samalla ne ilmoittivat, että poliisit tulevat paikalle, jos yleisön edustajia nousee lavalle. Sitten odotetaan ankeassa takahuoneessa, että saadaan toteuttaa mahtava rock’n’roll-spektaakkeli. – Stonen biisit olivat hyviä ja ovat kestäneet aikaa sitäkin kautta. ”Jos bändi ja sen taustalla ollut levy-yhtiö tahtoi tietynlaisen soundin, sellaista oli sitten tehtävä. – Viron puolella käytiin myös, soitettiin Laululavalla ainakin pariin otteeseen. Sitten ne kysyivät, että mikähän liimalettien bändin nimi on. – Tascamin ansiosta äänityshommat nousivat eri tasolle, sillä nyt pystyttiin tekemään pohjaraitojen päälle esimerkiksi lauluja ja sooloja
Voi jumalauta, se oli kahdenkymmenenseitsemän tunnin sessio! Montako levyä olet tehnyt Radiopuhelimien kanssa. Viron herrojen aikataulut olivat suurpiirteisiä, sillä jos studiopäivän piti alkaa vaikka kello kymmenen, he tulivat paikalle ehkä puolenpäivän maissa. Oltiin Oulussa tekemässä levyä ja mentiin yhtenä iltana baariin. Hyvää ja kaunista nousi tosiaan Suomen listan kärkeen ja myi kultaa. – Homma käynnistyi, kun silloinen elämänkumppanini Aino Roivainen oli tehnyt biisejä, jotka piti saada taltioitua. En oikein tykännyt biiseistä ja kieltäydyin kunniasta. Yhteistyö alkoi, kun miksasin K.O.-levyn [1990], vaikka kansissa lukeekin Riku Mattilan nimi. Siinä kävi niin, että albumin kannet oli jo painettu, mutta bändi ei ollutkaan täysin tyytyväinen miksaukseen. Nauhoitit ja miksasit virolaisen punkyhtyeen J.M.K.E:n Külmale maale -klassikon syksyllä 1989. Olin mukana kolmen levyn [Yours Sincerely, 1991, Moon Cakes, 1993, ja Golden Days, 1994] ajan, mutta jättäydyin pois ajanpuutteen vuoksi. Myöhemminhän siitä tuli helvetin hyvä bändi, mutta eivät ole sen koommin kyselleet. Ongelmana oli, ettei Moon Cakesin konseptissa ollut kitaristille kovin paljon soitettavaa. ”Mikko, sulla on levy ykkösenä.” Olin hetken ihan ihmeissäni, että mikä ihmeen levy. Joku heidän sikäläinen muusikkokaverinsa kertoi kuunnelleensa radiota, josta oli tullut Radiopuhelimia. – En liiemmin ajatellut asiaa. Monta. Se kysyi duunaisinko ryhmän singlen ja albumin. – Stonen keikkamyyjä Tapio ”Nassi” Nousiainen myi myös Damn the Bandiä. Kalenterissani oli viikon verran tyhjää ja lupasin hoitaa homman. Muistan elävästi, kun katsoin kelloa studiosta lopulta lähtiessäni. Riku tiedusteli minulta, miksaisinko lätyn uudelleen – yhtyeeltä kysymättä. Silloin oli tehtävä pientä karsintaa! Onko minkään session skippaaminen kaduttanut jälkikäteen. Kohta kaiken maailman hanuripartiot soittelivat, että pitäisi tehdä levyä. Näihin vuosiin mahtui myös Moon Cakes -yhtye. Millaista Don Huonojen kanssa työskenteleminen oli. Stonen kanssa tuskassa 2014. – Stupido Recordsin Joose Berglund pyysi tekemään. Villu Tamme ja kumppanit tulivat Helsinkiin, ja nauhoitettiin biisit Lepakossa. Kaverit olivat tykänneet kuulemastaan ja pyysivät minut tekemään Hyvää ja kaunista -albumin [1990]. Vastaavaa ei ole tapahtunut sen koommin. tyssopimuksen Roadrunner Recordsilta ennen Torcha!-albumia, sain 25 000 markkaa liksaa jo ennen studiosessioiden alkamista. Mutta hauska sessiohan se ehdottomasti oli. Alkoiko tuolloin selvitä, että tätähän voisi tehdä vaikka työkseen. Kukapa muukaan sen olisi nauhoittanut ja miksannut ellet sinä. Hieman myöhemmin lähdettiin katsomaan heitä Tavastialle, ja Riku esitteli minut takahuoneessa bändille: ”Niin joo, tässä on muuten se kaveri, joka miksasi teidän levyn.” – Radiopuhelimiin liittyy myös paras saamani kehu. Homma sujui ongelmitta. Mikko miksasi.. – Ensimmäisenä tulee mieleen, että tein Donkkareiden kanssa pisimmän studiopäivän ikinä. – Egotrippi halusi tehdä debyyttinsä kanssani joskus 90-luvun puolivälissä. Periaatteessa minä siis vain taltioin sen, mitä jätkillä oli tarjottavana. Duunattiin Kameleontti-levyn [1993] taustalauluja, ja niitä olikin sitten melko väkevä määrä. Mentiin ravintola Bottan kellariin ja nauhoitettiin biisit kasiraiturilla. – Yhteistyö Kolmannen Naisen kanssa sai alkusysäyksen, kun annoin Hanhiniemen Paulille erään oman nauhoitukseni. Nightwish-sessioissa Lontoossa. – En muista. En tiennyt hiphopista mitään, mutta bändin tyypeillä oli oma juttu ja soundi hallussa. Ne ovat ehdottomia tyyppejä, mutta hyvin on tultu toimeen. Niin koruttomalta kuin se kuulostaakin, tein vain levyjä, kun pyydettiin! – Kolmannen Naisen menestyksen myötä yhteistyöpyyntöjä alkoi tulla ihan eri tahtiin, sillä Hyvää ja kaunista löysi tiensä aika moniin paikkoihin. Tämä tyyppi oli ajatellut, että laitteen täytyy olla rikki, sillä eihän tällaista soundia voi tehdä KU VA T: TI MO IS OA HO Sama vuosi. Osa jutuista oli aika haastavia eikä mennyt ihan ykkösellä purkkiin. Sessioiden jälkeen olin studiossa Stonen kanssa ja Megamanian Atte Blom tuli käväisemään. Biisit oli sävelletty pianolla ja olivat muutenkin täynnä harmonioita ja muuta. Damn the Band julkaisi vuonna 1991 Suomen ensimmäisen englanninkielisen hiphopalbumin
– Teknologian kehitys on sekä helpottanut että vaikeuttanut tekemistä. – Aloitetaan siitä, että Kari oli vielä silloin suhteellisen järjissään! Taistelujen tiellä -levyn [2004] sessiot olivat Karin tyyliin hyvin nopeat. Mentiin paikan päälle, eka studiopäivä alkoi kymmeneltä. Mitä ajattelet tekoälystä musiikintekijänä. Toki sekin oli kaltaiselleni Beatles-fanille aika kova juttu. Susirajalla oli kaikkiaan vähän raskas sessio, mutta saapa nyt nähdä, miten ajatukset muuttuvat ajan myötä. Alexi alkoi huutaa pokerinaamalla, ja ihmettelin siinä, että eiväthän nämä lyriikat kuulosta lainkaan samoilta. – Seuraavan Dark Passion Play -albumin [2007] kuoroja orkesteriosuudet purkitettiin Lontoon Abbey Roadilla. Kari halusi määrätä tahdin! Monipuolisuudesta huolimatta metallibändit ovat työllistäneet sinua eniten. – Once-albumin [2004] sessioita on hankala ohittaa. Pitää vaan katsella vähän aiempaa tarkemmin, kenen kanssa! 14. Aika monet käyttävät samoja plugareita, minkä takia laulajat kuulostavat hyvin samanlaisilta. Vuonna 1997 Stratovarius julkaisi ison läpimurtolevynsä Visionsin ja halusi tehdä livelevyn seuraavalla Euroopan-kiertueella. Olet tehnyt Kotiteollisuuden kanssa viitisentoista albumia, mutta Jouni Hynysen mukaan aiemmin syksyllä ilmestynyt Susirajalla jää yhteistyönne viimeiseksi hedelmäksi. Mitä muistat 2000-luvun alkupuolesta. Tuomas totesi, ettei hinnalla ole väliä. – Taisin sanoa bändille, etten ehkä tee heidän kanssaan enää levyjä. Tasan sillä kellonlyömällä kapellimestari rykäisi homman käyntiin ja sellainen viisikymmentä muusikkoa alkoi soittaa nuoteista Pipin sovittamia juttuja. Ja ylipäänsä, jos bändi ja sen taustalla ollut levy-yhtiö tahtoi tietynlaisen soundin, sellaista oli sitten tehtävä. Jos ei ollut, jouduin jättämään väliin. Kun menin nauhoittamaan Milanonja Ateenan-keikat, niin kyllähän siinä suu aukesi ihmetyksestä. Alexi [Laiho] lauloi jotakin biisiä, ja pyysin sitten tuplaamaan tiettyjä rivejä. Esimerkkinä voi mainita vaikka sen, että nykyiset tietokoneet kykenevät pyörittämään käsittämättömän raitamäärän, mutta eihän se satojen raitojen miksaaminen ole mitään kovin helppoa. – Bändin kanssa työskentely oli erittäin hienoa, siellä on paljon unohtumattomia hetkiä. – Nimenomaan Spinen suunnalta tuli todella paljon miksattavaa, mutta ei hommia silti liikaa ollut. Teltassa oli lopulta niin kuuma, että kattoon tiivistynyt kosteus alkoi tippua jengin niskaan. Muutenhan olisin tehnyt paskaa duunia. Se ammattitaidon määrä oli jotain aivan käsittämätöntä. Levyllähän on myös Antti Lehtisen rummut ja Jukka Puurulan bassot, mutta ne on purkitettu myöhemmin. Biisin ydin pitäisi kuitenkin saada esiin... – No, jos samantyyliset bändit soittivat samantyylistä musaa samanlaisilla kamoilla ja halusivat tietynlaisen soundin, niin totta kai albumit kuulostivat toisiltaan. kukaan. Teenpä Kotiteollisuutta jatkossa tai en, niin levyjä duunaan edelleenkin. – Pip työsti Oncen orkestraatiot ja ne nauhoitettiin Lontoon Phoenix-studiolla. No, se radio ei todellakaan ollut rikki! Millaista oli työskennellä toisen ehdottoman kaverin eli Kari Peitsamon kanssa. Mies vaan karjui menemään jotain! Entä Nightwish-levytykset. Siihen taisi mennä muutama tunti. Yksikään soittaja ei tietenkään ollut nähnyt niitä nuotteja koskaan aiemmin, mutta he soittivat saman tien täydellisesti. Olet kokenut vuosikymmenten mittaan aikamoisen kaaren. Jos joku työtarjous tuli, katsoin kalenteria. Eräs hauska juttu oli, kun tehtiin Are You Dead Yet. Bändin edellisillä levyillä oli kuultu orkesteriosuuksia, mutta ne eivät olleet ihan viimeisen päälle. Artisti karautti paikalle Dodgellaan, laitettiin mikit paikalleen ja Kari veti kitaraja lauluosuudet reiluun pariinkymmeneen biisiin. – En ole kuullut vielä yhtään hyvää AI:n tekemää biisiä. Milanon-keikka soitettiin isossa teltassa, ja paikan päällä oli tuhansia ihmisiä, joiden fanaattinen intoilu oli ihan omaa luokkaansa. Mitä ajattelet studiotekniikan muutoksesta. No, tietysti siitä, ettei Alexilla ollut mitään lyriikoita. Ilmoitin sitten Holopaisen Tuomakselle, että Nightwishin orkestraatiot voitaisiin tehdä paljon aiempaa paremmin, mutta se tulee kalliiksi. Ja kyllä minä pidin joskus lomiakin... Se ei välttämättä ole pelkästään hyvä juttu. Että nyt muuten suomibändiä viedään ja kovaa... Yhteistyö Stratovariuksen kanssa alkoi Dreamspace-albumin myötä vuonna 1994. Children of Bodomin, Nightwishin ja muiden menestyksen ansiosta sinusta tuli Spinefarm-levy-yhtiön luottomies ja teit ison määrän albumeja. Otetaan vielä pari sanaa eräästä yhtyeestä. Kokonaisuus soundasi joltain Disney-leffan soundtrackiltä. marraskuuta 2024 Mikko Karmilan koti, Helsinki ”Nykyiset tietokoneet kykenevät pyörittämään käsittämättömän raitamäärän, mutta eihän se satojen raitojen miksaaminen ole mitään kovin helppoa.”. Käytännössä siellä siis satoi! Mitä Children of Bodomin kanssa tekemistäsi sessioista nousee mieleen. -albumia itäisessä Helsingissä keväällä 2005. Katsotaan joskus uudelleen. – Se oli hauskaa touhua. Ja jos palataan taas vaihteeksi Beatlesiin, niin ne tekivät aika kovaa jälkeä neljällä raidalla! – Nykymusassa pistää korvaan erityisesti laulun prosessointi. Ainakin muistaakseni! Tuolloin alettiin puhua myös ”Mikko Karmila -soundista” tai ”Finnvox-soundista”. Jos tilaa oli, tein homman. Kysyin artistil ta, että mistä tässä oikein on kysymys. No, olin muissa yhteyksissä tutustunut brittiläisen muusikko-säveltäjäsovittajan Pip Williamsin aikaansaannoksiin, ja hänen duuninsa kuulosti todella hyvältä
– Musta alkoi tuntua, että haluan julkaista ne viisi kappaletta, jotka pystyin allekirjoittamaan ja joista kuuli, että ne olivat tärkeimmät biisit kokonaisuudessa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT KARIM SAHEB MUUTUN, SIIS OLEN 22. Pian hän alkoi opetella biisien tekemistä kerros kerrokselta. V oi tuntua uskomattomalta, että vahvaa suosiota nauttivan Sannin edellisestä albumista on ehtinyt vierähtää peräti viisi vuotta, mutta Trippi toden totta ilmestyi kesällä 2019. Tein tuohon aikaan biisejä ja mulla oli myös bändi, mutta muistan yhä sen fiiliksen, miten paljon samastuin Chisun tapaan tehdä asiat itse. Istuin autossa, kuulin biisin radiosta ja perään kerrottiin, että Chisu on tehnyt kappaleeseen kaiken omin päin. Sanni pakkasi laukkunsa, matkusti Berliiniin, teki uuden albuminsa alusta loppuun itse ja oppi kokemuksen aikana paljon, myös itsestään. Oli muutoksen aika. Siispä opiskelin uuden ammatin ja tein levyn yksin. – Olin varhaisteini, kun Chisun Baden-Baden [2009] julkaistiin. Pian pääsemme siihen, että levy kuulostaa ihan uudenlaiselta Sannilta, mutta sitä ennen ei voi olla tarttumatta siihen merkittävään seikkaan, että albumin säveltäjä, sanoittaja, soittaja, sovittaja, äänittäjä ja viimeistelijä on artisti itse. Kohti itsenäistä luovuutta Muutos, Sannin viides albumi, on nimetty monestakin syystä erittäin osuvasti. Melkein heti sen päätettyäni pakkasin musakamat mukaan ja lähdin yksin Berliiniin. – Kesken-ep oli ensin mun ja Alpon tekemä täysi levy, joka oli valmis alkuvuodesta 2022, mutta poikkeusaikana mussa oli tapahtunut paljon muutoksia. Biisit käsitteli aiheita, joista tunsin jo kasvaneeni yli, Sanni kertaa tapahtumia Warnerin toimiston sohvalla lokakuisena maanantaina. Sanni on aina vastannut vahvasti levyjensä kappaleista, sanoista ja soundista, mutta kolmella ensimmäisellä albumilla hänen tuottajanaan oli Hank Solo, Trippi-albumilla Jurek ja Keskenep:llä siis Alpo Nummelin. Sanni muistelee, miten nopeasti hänen uransa lähti liikkeelle Prinsessoja ja astronautteja -ensisinglen ja Sotke mut -albumin (2013) myötä, eikä hän ehtinyt keskittyä itsenäiseen tekemiseen täysin vuosiin. Pari vuotta sitten diskografia oli kuitenkin lähellä saada pitkäsoiton lisää, sillä laulaja ehti työstää kokonaisen albumin Ruusutja Pariisin Kevät -yhtyeistä tunnetun tuottajan Alpo Nummelinin kanssa. Neljän sooloalbumin jälkeen oli muutoksen aika. Päätin julkaista ep:n. – Monilla on biologinen kello muihin asioihin, ja mulla on ollut biologinen kello itsenäiseen luovuuteen, Sanni sanoo hymyillen. Sanni pääsi toteuttamaan samaa bändin kanssa ja ymmärsi, mitä mitkäkin instrumentit tekevät kappaleissa
”Uskon, että mitä yksityisempää kirjoitan, sitä yleisempää se on.” MUUTUN, SIIS OLEN 23
– Kun teen musaa, haluan oikein kaivamalla kaivaa esiin ne kiusallisimmat ajatukset, mutta kun levy on valmis, saatan havahtua yöllä ajatukseen, että voi helvetti, pitikö mun mennä sanomaan niin, Sanni kertoo. Julkaisin sen biisin silti. – Tuossa kohtaa palaan aina siihen, että vaikka kirjoitan suoraan ja olen lyriikoissani niin auki kuin vain ikinä kykenen, kuulija kuulee ne kappaleet oman tarinansa kautta. Kun käy dialogia päänsä sisällä, kritiikki omia tekemisiä kohtaan saattaa sen kuin kasvaa. En halunnut vain kokeilla sujuuko, vaan tein heti koko levyn. Oli ihanaa, kun mua ikään kuin peloteltiin, koska musta välitettiin. – Alpon kanssa tehtiin hommia tosi paljon rinnakkain ja jopa soitettiin paljon juttuja yhdessä, mikä vahvisti mun mielikuvaa siitä, että haluan tehdä itse. Kappaleesta tuli mulle itselleni levyn voimaannuttavin sävellys, koska se kertoo niin suoraan siitä 24. – Muistan yhä, kun mulle iski Berliinissä halvaannuttava pelon tunne, että mitä mä olen mukamas tekemässä täällä. Ei unohdeta, että Sanni on ollut pitkään Suomen menestyneimpiä artisteja. – Kun palasin Berliinistä, soitin Askolle [Kallonen] uusia biisejäni. Hänen kappaleitaan striimataan massiivisesti, levyt ovat suosittuja ja keikat vetävät valtavasti väkeä. Elin hetki kerrallaan, kasvoin musiikin keskellä ja tiesin, että itsenäistyn vielä. – Muistan kyllä, kun halusin julkaista Että mitähän vittua -biisin ja käytiin levy-yhtiössä isolla porukalla läpi, että olen juuri julkaissut 2080-luvulla -hitin ja ollut Vain elämää -ohjelmassa, eli olen urallani hyvässä paikassa ja voin myös pilata sen. – Tämä oli pitkä ja opettavainen prosessi, joka tulee muuten jatkumaan koko loppuelämäni. – Plus meillä oli ihan sairaan hyvä meininki ensin Henkan [Hank Solo] ja sitten Jurekin kanssa, joten mä tavallaan menin sen meiningin mukana. Siksi olenkin iloinen, ettei mun ole juuri tarvinnut käydä noita taisteluja. – Koetin kääntää sen tunteen itseironiseksi. Voin olla eräänlainen esihäpeäjä niille fiiliksille, mitä ihmiset käyvät läpi. Tiedostan, milloin omasta visiosta on pidettävä kiinni. Uskon, että mitä yksityisempää kirjoitan, sitä yleisempää se on. Oli hienoa, että Askon kaltainen iso auktoriteetti oikeasti uskoi tekemiseeni. Hän kehotti jatkamaan valitulla tiellä. Sannin mukaan levy-yhtiö on aina käynyt hänen kanssaan läpi pahimmat skenaariot, mutta yhtä lailla taustavoimat ovat valaneet häneen luottoa. Sitten niin oli vain tehtävä. Itsevarmuutta ja huijarisyndroomaa Albumin tekeminen yksin saattaa altistaa yliajattelulle, kun ei ole toista ihmistä, jonka kanssa pallotella ajatuksia kappaleista. Ne olivat ihan raakileita ja tiesin hyvin, mitä olin tekemässä, mutta Asko kuuli jo niistä vedoista, että olen oikeilla jäljillä. Muutos tapahtui hetkessä. Huijarisyndrooma meinasi puskea pintaan, joten terveellistä tai ei, tein siitä laulun nimeltä Roomaan. Muutos-levyä tehdessään Sanni sai huomata, että popkappaleita voi tehdä monella tavalla, ja jopa käytetty kieli voi ensin ihastuttaa ja aiheuttaa sitten myötähäpeää. Lähdin hommaan mulle tosi tyypillisellä tavalla eli täysillä. – Tällä alalla on tietyt portinvartijat ja äänet, joita on joskus vaikeaa haastaa. Ikävämmässä maailmassa levyyhtiö olisi saattanut haluta varmistaa menestyksen jatkon vaatimalla artistia tekemään levyn tuottajan kanssa, mutta Sanni on ansainnut itsenäisyytensä. Millaisia olivat ne yksinäisimmät ja vaikeimmat hetket, kun usko omaan tekemiseen meinasi kerta kaikkiaan loppua
– Mäkin voin tietää paljon biisintekemisestä, mutta on vähän hassua kulkea täällä ja kutsua itseään biisintekijäksi, vaikken tiedä, olenko sellainen enää tulevaisuudessa. – Oon aina ollut biiseissäni auki, mutta koen, että jossakin kohtaa uraani aloin vähän näytellä itseäni. On lukemattomia tapoja, joilla näin vahvoja melodioita sisältäviä kappaleita voisi tuottaa. Siksi albumin tuottaminen on sillä tavalla viimeinen itsenäistyminen, etten ole entiseen tapaan edes sen lähimmän ja tärkeimmän tiimin armoilla ja varassa, jonka kanssa olen työskennellyt kaikki nämä vuodet. Aikuiseksi musiikin keskellä Muutosta edeltää monivaiheinen ura, jonka mittaan Sanni on ollut koko kansakunnan huomion alla. Pahimmillaan lopputuloksena voi olla kymmeniä erilaisia demoversioita, joista yksikään ei kuulosta oikealta. – Tämän levyn kanssa kävi muutaman kerran niinkin, että tein aamusta iltaan yhtä ja samaa kappaletta tai jotain pientä osaa siihen, mutta kumitin kaiken pois päivän päätteeksi. – Kun mä teen biisin, aika nopeasti sen ympärille muodostuu jokin hahmo, miltä kappaleen tulisi kuulostaa. Laulu ei ole uusissa kappaleissa vain melodinen tai lyyrinen vaan myös soundillinen instrumentti. – Chappell Roan taisi sanoa, että mitä enemmän olet valmis laittamaan itsesi syrjään ja ikään kuin voimaan huonosti, sitä menestyneempi todennäköisesti olet. – Tämä ala ja oikeastaan koko maailma on sellainen, että pitää ajatella tosi nopeasti ”mitä seuraavaksi” tai ”mitä enemmän”. Sannin soundilta. Se oli piste, jossa Sanni-artisti ja Sanni-ihminen etääntyivät toisistaan.” 25. En kerro aiheesta mitenkään yleisluontoisesti, vaan se biisi on ihan täysin mua. – Mun suhtautuminen omaan lauluuni muuttui aika paljon tämän levyn myötä. Hän korostaa, että haluaa tuoda aiheen sopivissa asiayhteyksissä esiin mahdollisimman usein, jotta tabu rikkoutuisi ja mielenterveysasioihin kiinnitettäisiin huomiota. – Mä hyppäsin heti syvään päätyyn ja oon kasvanut tietyllä tapaa aikuiseksi tämän hässäkän keskellä. Mulle on tärkeää, että ihmiset ymmärtävät mua, ja siksi haluan osata luoda ne soundit, jotka kuulen päässäni. Sun on vaikka jonkin ison palkinnon voitettuasi tiedettävä heti, miten voit tavallaan ylittää sen. Sannin laulu soi sekä todella luomusti että oikeilla hetkillä myös todella voimakkaasti ja eri tavoin efektoidusti. vaikeimmasta hetkestä ja huijarisyndrooman tunteesta. – Kaikkein haastavinta oli se, että kun tekee paljon erilaisia biisejä ja soundeja, niin miten ne saa sopimaan samalle levylle, Sanni sanoo ja jatkaa, että levyltä jäi pois tärkeitä kappaleita, koska oikeaa muotoa ei löytynyt. Albumi kuulostaa Sannilta. Haluan nyt kertoa tarinoita enemmän oman puheen jatkeena kuin Sanni-hahmon kautta. – Se on aiheuttanut mulle myös tosi isoa pelkoa julkisuutta kohtaan. Sitten siitä tunteesta pitäisi kyetä pitämään kiinni ja löytää SE soundi, joka vahvistaa tunnetta. Se tunne, se soundi Muutos-albumin ei tarvitse soida kovin montaa minuuttia, kun saattaa huomata, ettei levyn soundimaailma ja tuotanto kuulosta keltään Sannin aiemmalta tuottajalta. Ajattelen helposti, että julkisuudessa pitää olla tosi ”oikein” ja miettiä tarkkaan mitä sanoo, ettei tule ymmärretyksi väärin. Se oli piste, jossa Sanni-artisti ja Sanni-ihminen etääntyivät toisistaan. Sanni hymyilee leveästi ja kertoo, että keksiessään joskus laululleen jonkin tarkan aiheen hän alkaa eräänlaiseksi salapoliisiksi selvittääkseen, miten muut kokevat saman aiheen. Ymmärsin, ettei meistä ihmisistä kukaan tiedä varmaksi, mitä on tekemässä tässä maailmassa tai elämässä. – Samalla oon huomannut, että mitä tahansa sanonkin, otsikosta leivotaan useimmiten sellainen, että se pönkittää jonkinlaista olemassa olevaa mielikuvaa, jota media haluaa ylläpitää. – Mulle selvisi, että ihminen saattaa olla ihan kansainvälisesti superarvostettu alansa tekijä ja kärsiä silti megaluokan huijarisyndroomasta. Joskus se on oikeasti juuri tuollaista. Ideathan voi loppua ihan milloin vain. Paine tällaisessa asemassa on mieletön. Tämä onnistuu esimerkiksi johdattelemalla porukassa keskustelua tiettyyn suuntaan. Sanni myöntääkin täysin avoimesti, että terapia on tullut tarpeeseen. Ihan sama, vaikka hän olisi juuri voittanut jonkin himmeän hienon palkinnon. ”Jossakin kohtaa uraani aloin vähän näytellä itseäni. Hän kertoo olleensa Warnerille toistakymmentä vuotta sitten kiinnittyessään ”ihan pieni natiainen”. Sanni pohtii julkista kuvaa, joka syntyy, kun tekee musiikkia omalla nimellään ja itse itselleen. – Kun katson samanikäisiä 19-vuotiaita ihmisiä nyt, ajattelen että heitä pitäisi suojella, koska he ovat niin alussa koko elämänsä kanssa, Sanni sanoo. Kun saavuttaa Suomen kokoisessa maassa tietyn tunnettuuden, kaikki luulevat tietävänsä, millainen artisti on. – On inhottava tunne huomata tehneensä biisiin ihan sairaan siistin tuotannon, josta on ylpeä, ja tajuta sitten, että eka demo oli sittenkin oikeasti paras, Sanni naurahtaa ja mainitsee Naapuri-kappaleen tällaiseksi tapaukseksi. Seuraavaksi olin kaverien luona, ja kun he kertoivat työpäivästään, niin mitä mä voin sanoa… Että kirjoitin yhden c-osan. Mulla on ollut urallani aikoja, jolloin olen voinut superhuonosti ja pistänyt hyvinvointini syrjään. Ulkomailla yksin oleminen oli terveellistä siksi, ettei kukaan muistutellut mulle kuka mä olen, enkä ollut tekemisissä sen kanssa, millainen mielikuva ihmisillä musta on. Siinä on jo se tunne. Näiden asioiden käsittely on tehnyt mulle ja musalleni hyvää. Ei mitään voi laskea millään kaavioilla tai säännöillä. Se, että terapiasta puhutaan, on Sannille tärkeä asia
Sen toteuttaminen on todella vaikeaa, eikä missään kohtaa tule valmista. – Lopputulos on usein kommunikaatiosta kiinni, Lybeck summaa. Yhtye on tietoisesti pyrkinyt parantamaan kommunikaatiota niin bändin sisällä kuin jäsenten yksityiselämässä, mikä kuuluu myös sen musiikissa. – Siitä tietää, että ne kestävät ainakin omasta mielestä aikaa. Tarkoittamani kaunis voi viitata jonkun mielestä myös melankoliseen. Esimerkiksi ”Muista, että kaikki ei vihaa sua” on seinälläni muistilappuna. Lybeck puhuu Bad Saunan kohdalla kovaäänisestä mutta kaunista musiikista. – Olemme testailleet, mitkä kappaleet toimivat, ja valikoineet niistä parhaimmat. Levyn alkupuolisko on hieman duurisempi ja loppupuoli mollisempi. Kaikkea toimintaa ajatellaan enemmän yhdessä. Musiikin kummutessa esimerkiksi 1990-luvun vaihtoehtorockista sanoitusten toiveikkuus luo Bad Saunalle ominaista kontrastia. – Mahdollisuus Tavastiasta ilmeni viime vuoden lopussa. Lyriikat lähtevät usein proosatyyppisistä teksteistä, jotka karsin kappaleisiin sopiviksi. – Mielestäni on tärkeää, että kappaleessa on jotain kaunista, vaikka olenkin fiilistellyt levynteon aikana melko synkkää musiikkia. Kolmannen levyn myötä Lybeckille on vahvistunut entisestään fiilis, että Bad Sauna on nimenomaan bändi. Pidän tärkeänä oman tunneilmaisun jatkuvaa kehittämistä. Lybeck kertoo, että jo tuolloin oli valmiina ”kansiollinen” uusia biisejä. Sen ei tosin tarvitse olla sama tunne, jota itse koen. Muutkin kappaleet loksahtelivat paikoilleen luontevasti. – Kun kirjoitin Iso tunne siitä, että ollaan tosi pieniä -biisin, tiesin heti, että siitä tulee levyn avausraita. Osa päätyi kolmannelle levylle. Levyn vahvat teemat kumpuavat myös Lybeckin uupumuksesta, joka ”Tärkeintä on, että tunne välittyy.” 26. Challenger-kappaleella laulaa Sir Liselot eli Liisa Tani, joka kuuluu yhtyeen kollektiivisiin suosikkiartisteihin. Kovaa mutta kauniisti TEKSTI ARTTURI SIROMAA KUVA NORA NIEMINEN puolelta, sillä uuden levyn kappaleita on ehditty soittaa keikoilla. Kauniilla voi olla useita merkityksiä myös surullisen suuntaan, hän avaa. Levyn lopettavan Challengerin kirjoitin parin viikon sisään tuosta. – Levyn teksteissä on paljon lauseita, joita haluaisin toisinaan kuulla itselleni sanottavan. Edellinen Bad Sauna -levy Potslojo julkaistiin vuonna 2022. U usi Kerro sille, miltä susta tuntuu lienee vahvasti tunnelevy. Aika fiilispohjalta on menty. Potslojon kappaleita ei ollut soitettu koronan vuoksi livenä ennen studioon menoa. Hän on musiikinkirjoittajana tuottelias ja demoja syntyy paljon. – Kommunikaatio on sillä hyvin olennainen teema. Huomaan, että meidän on välillä vaikeaa soittaa tiettyjä vanhempia biisejä, joista meidät ehkä tunnetaan parhaiten. Aihepiiristä on ammentunut levylle myös temaattisesti. Tärkeintä on, että tunne välittyy. Tällä kertaa tuntumaa ja palautetta on saatu myös treenikämpän ulkoon saanut pohtimaan elämää uudella tavalla. – Musiikilliset vaikutteet ovat helposti havaittavissa, mutta sanoitukset tuntuvat omilta tuotoksilta. – Levyllä ei taida olla yhtään biisiä, jossa ei puhuttaisi tunteista, Bad Saunan kitaristilaulaja ja pääasiallinen biisintekijä Felix Lybeck vahvistaa. Studio oli tuolloin vasta varattu tammikuulle. – Bändin kanssa fiilistelemme sitten yhdessä, mitkä ovat muidenkin mielestä hyviä. Bad Sauna -kappaleet rakentuvat pääasiassa Lybeckin demojen pohjalta. Bad Saunan kolmas levy julkaistiin marraskuun puolivälissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Helsingin Tavastia varattiin levyn julkistamispaikaksi jo ennen kuin sille oli äänitetty nuottiakaan. Levyillä on sävellyksiä myös basisti Santeri Hytöseltä ja kitaristi Sakari Kumpulalta. Olimme toki jo päättäneet, mitkä biisit studiossa tehdään. Lybeckin mukaan koko yhtye (johon kuuluu mainittujen lisäksi rumpali Aliisa Keränen) on pyrkinyt tietoisesti parantamaan ulosantiaan ja kommunikaatiota niin bändin sisällä kuin yksityiselämässään. Itsensä kehittäminen ja ponnistelu kuuluvat levyn sanoituksissa lohdullisesta näkökulmasta
LOHDUN NOSTATTAJAT TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA HELI BARCK 28. Kalle Ahola & Puut -yhtyeen debyyttilevy on kunnianosoitus Aholan edesmenneelle puolisolle. Yhtyeen avoin ilmapiiri on luonut ketjureaktioita, joita on pitänyt välillä myös hillitä
Yllätys oli sekin, että Ahola palasi asiaan heti seuraavana päivänä. Samoin on orgaaninen bändisoitto. Halmkrona yllättyi, kun Ahola innostui oitis. Aholalle Loistava sateenkaari on kiteytys siitä, missä yhtye on nyt ja minne se on matkalla. Ahola vaikuttui Chydeniuksen ja Wahlströmin vuorovaikutteisen avarakatseisesta sovitustyöstä, josta komppi rakentui. Tanssi tyttö tanssi taas on pelkästään kohottava tuokiokuva, puhtaasti kauneutta. Edellisessä yhtyeessäni olisi jurotettu pari kuukautta, Halmkrona virnistää – eikä avaa CMX:n tilannetta enempää. – Levyä ei ole tarkoitettu suruni kuvaukseksi, vaan kunnianosoitukseksi puolisolleni. – Pelkäsin, että biisistä tulisi suomipoppia termin negatiivisessa merkityksessä, liian tavanomaista. – Just taannoin tein koko levystä 16-sekuntisen julkaisun, joka biisistä on runsaan sekunnin pätkä, Halmkrona vastaa. Sosiaalinen media on siis hallussa. – Olen pyrkinyt pysymään avoimena, luokittelematta kundeja salamannopeasti, päästäkseni tutustumaan heihin kokonaisvaltaisesti. Niin voisi syntyä musiikkia, joka luo kohottavan, kauniin kokemuksen. – Yhteissoittomme on tosi luontevaa, se kuulostaa osin jopa jamittelulta – jos se ei ole sulle, Janne, kielletty sana. Täysin intuitiivisesti ne syntyvät, rajallisilla taidoillani, mikään tekninen kitaristi kun en ole. Loistava sateenkaari oli puolisoni lempparibiisi, Ahola kertoo. Eikös Rush ole myös jamitellut joskus. – Tajusin mielleyhtymän heti riffin tehtyäni ja väänsin soundia hieman Loven suuntaan, Halmkrona naurahtaa. Siihen, miten Tanssi tyttö tanssi sai komppinsa. Miksi kuvittelisin, että yhdet aivot olisivat fiksummat kuin neljät. Nämä ovat lauluja Anulle, asioita joita lähetän tuonpuoleiseen. Mutta vahvasti sen henkinen riffistä muotoutui. Uskon meidän onnistuneen luomaan treenikämpälle inspiroivan ilmapiirin, jossa jokainen voi ehdottaa ideoitaan ja nostaa esiin vaikeitakin asioita. Chydeniuksen kilometrit tuottajana nousivat tärkeiksi näissä keskusteluissa. – Soitamme CMX:n vanhalla treenikämpällä. Don Huonot on toiminut vuodesta 2014 kausittaisesti eikä ole levyttänyt kuin muutaman singlen sitten vuoden 2002 Don Huonot -albumin. Jouko Lehtolan RockFinlandia-valokuvakirjan julkistustilaisuudessa Janne Halmkrona ehdotti Kalle Aholalle, että heidän pitäisi perustaa bändi. Jokainen idea on arvokas. – Elohopeaa voisi olla Loven kolmas single Revolutionin tilalla. Aholalle oli tärkeää koota ympärilleen muusikot, jotka ymmärtävät henkilökohtaisten biisien arvon ja kestävät myös niiden sisältämän surun. Voisitkin, Janne, ajaa Elohopeaa-riffiä Tiktoktilillemme koko ajan, Ahola ehdottaa. CMX ei koskaan, Halmkrona kuittaa. Hän kokee sovituksen murtavan hienosti kappaleen rakennetta. Vaikka onhan riffissä puolen sävelaskeleen hyppy, jota Billy Duffy ei uskaltaisi ottaa, se saattaisi olla liian progressiivinen hänelle. Joskus ketjureaktioita täytyy hillitä. – On ne saattaneet, joo. Tilanne laukesi dramaattisella tavalla, ja onneksi laukesi, sillä se oli opettavaista. ”Tiedä sitten, miltä näyttää painettuna, kun 52-vuotias rockmuusikko sanoo biisinsä kuulostavan tuoreelta, mutta tuoreelta Tanssi tyttö tanssi kuulostaa.” 29. – Viimeinen biisi Tuulennostattaja on rukous, useinhan kappaleet ovat mulle rukouksia. Mutta kun kolme muuta sanoo, että edellinen oli parempi, on purtava hammasta ja uskottava – vaikka ei ihan uskoisikaan, Halmkrona toteaa. Soololevyjä Aholalle on kertynyt seitsemän, mutta ne ovat syntyneet ”muukalaislegioonatyyppisesti”, huippumuusikoiden nopeina projekteina. Edellinen oli parempi Kun Halmkrona loi Elohopeaa-biisin riffin, hän ei tarkoituksella kanavoinut The Cultia. Vaikka se ei olisi biisin kaipaama vastaus, se johtaa ketjureaktiona johonkin joka on, Ahola sanoo. Suoraan empatiakeskukseen Kalle Ahola & Puut -debyytti Meri josta elän kumpuaa Aholan puolison menehtymisestä neljä vuotta sitten. Lehtolan Rock-Finlandiaan artistihaastatteluja tehdessään Ahola ehti jo herkistyä ajatukselle, että olisi hienoa olla jälleen bändin jäsen. Laulaja-kitaristi Aholan ja kitaristi Halmkronan kanssa Kalle Ahola & Puut -yhtyeen muodostavat Emma-palkittuna tuottajanakin tunnettu basisti Kalle Chydenius ja Halmkronan CMX-toveri, rumpali Olli-Matti Wahlström. Palaamme biisinteon ketjureaktioihin. Itselleni lohdullista on, että ystävät ovat löytäneet kappaleista lohtua, vaikka toki jotkut biisit ovat heille vaikeita, koska ne tuovat mieleen Anun. Halmkrona korostaa, että hänen kitarasovituksensa pyrkivät kunnioittamaan biisejä, eivät alleviivaamaan teksteissä jo sanottua. Muuten se jää helposti vain ideaksi. Sitten löysimme kompin, joka markkeeraa aaltoilua, rantaa, tanssimisen iloa. Muu bändi joutui vetoamaan Halmkronaan muutaman kerran, ettei tämä enää muuttaisi biisien kitarasovituksia, ne kun olivat muiden mielestä jo mestarillisia. – Ne kitarajutut, jotka olen valinnut ja biiseihin tarjonnut, ovat koskettaneet itseäni. Tiedä sitten, miltä näyttää painettuna, kun 52-vuotias rockmuusikko sanoo biisinsä kuulostavan tuoreelta, mutta tuoreelta Tanssi tyttö tanssi kuulostaa, Ahola sanoo. Pitkä kokemus yhden yhtyeen ryhmädynamiikasta voi säteillä myös uuteen kokoonpanoon. H yvään ideaan kannattaa tarttua heti. – Sävelsin vuosikymmen sitten pöytälaatikkoon albumillisen Waltarin runoja. – Ainahan itselle uusin juttu on se paras. Ennen ekaa keikkaamme oli tilanne, jossa menin vahingossa vanhaan rooliini, käyttäydyin kuten olisin käyttäytynyt CMX-yhteisössä. Loistavan sateenkaaren teksti on Mika Waltarin runo vuodelta 1929. Puolessa vuodessa ideasta muotoutui täysimittainen yhtye. Hämmennyin siitä, miten lohdullinen avausbiisistä Meri josta elän tuli. Biisejä sovittaessa jotkin soinnut vain osuvat empatiakeskukseen. On tärkeää, että popbiisi kestää kuuntelua, että siinä on jotain progressiivista
Brightenilla soi runsas akustinen kitara, I Want Bloodilla on pääosassa raskas ilmaisu. – Olen kieltämättä ollut onnekas, koska yleensä he ovat sanoneet! Minusta on mahtavaa, että I Want Blood kuulostaa bändilevyltä, vaikka sillä on paljon eri soittajia. Brighten-ryhmästä levyllä vaikuttavat esimerkiksi Guns N’ Roses -basisti Duff McKagan ja rumpali Gil Sharone, jolla on posketon CV aina Marilyn Mansonista The Dillinger Escape Planiin. Alice in Chains -johtajan tuore sooloalbumi I Want Blood on jälleen häkellyttävän laadukasta jälkeä. – Halusin tehdä Brightenille seuraajan nopeasti, ja olen todella ylpeä siitä, että levyt ovat niin erilaisia! Minähän en koskaan päätä etukäteen, millaisen levyn aion tehdä. VERTA S yvyyttä, tasoja ja laatua. 30. – Prosessi on kyllä hyvin samanlainen. Tuottaja Joe Barresin rooli oli vahva, mutta Cantrellin mukaan jokaisella osallistujalla oli suuri merkitys lopputuloksen kannalta. Siitä alkaa hahmottua runko, joka kallistuu sitten jompaankumpaan suuntaan, tai niiden väliin. Siihen nähden on älytöntä ajatella, ettei Cantrell alun perin tullut tunnetuksi laulajana vaan Alice in Chainsin kitaristina, joka lauloi vähän stemmoja. Olen tehnyt musiikkia työkseni 37 vuotta, ja siitä kuusi vuotta olen tainnut käyttää tähän omaan juttuuni. Cantrell laulaa peittelemättä omalla äänellään, jossa on syvyyttä ja tunnetta enemmän kuin kotitarpeiksi. Ja minähän soitin jo Duffin levyllä. Saatan tehdä pari akustista biisiä tai sitten pari raskasta biisiä. Aivan kuten akustisvoittoinen Boggy Depot -soolodebyytti (1998) ja sitä seurannut ruhjovan raskas Degradation Trip (2002), myös kaksi jälkimmäistä levyä muodostavat tietynlaisen parivaljakon. Tämähän toimii molempiin suuntiin: jos vaikka Lola Colette tai Greg Puciato [joista kumpikin laulaa albumilla taustoja] soittavat minulle, olen varmasti käytettävissä. – Kaikki toivat levylle oman persoonansa ja lahjakkuutensa kohottaen lopputulosta. On PAKKIIN TEKSTI VILHO RAJALA KUVA DARREN CRAIG aika esoteerinenkin juttu, miksi toiset biisit herättävät fiiliksiä ja toiset eivät, ja nehän voivat myös vaihtaa paikkaa matkan varrella. Kaikki tämä omalla, erittäin tunnistettavalla äänellä. – Minulle musiikissa ja elämässä on kyse ennen kaikkea fiiliksestä. Jerry Cantrell todistaa uudella I Want Blood -albumilla jälleen kykenevänsä kirjoittamaan magneettista ja puhuttelevaa, moni-ilmeistä raskasta rockia. Ensimmäiset biisit lähtevät usein viemään omalla painollaan prosessia tiettyyn suuntaan. Oma roolini on ehkä hiukan vapaampi soololevyllä, mutta vain hiukan. Onko niin, että kun Jerry Cantrell soittaa, kuka tahansa sanoo kyllä. – Olen ollut koko urani osa aika siistiä bändiä nimeltä Alice in Chains. Molemmissa tarvitaan paljon ihmisiä, ja jokainen heistä on tärkeä. Cantrell korostaa fiilistelevänsä luomistyössään paljon. Musiikki näyttää tien I Want Bloodin tekijätiimi on yhdistelmä Brightenin ja Degradation Tripin soittoporukoita. Monta tarinaa Varsin energisen oloinen Cantrell korostaa, että seikkailu ja leikkiminen on hänelle edelleen musiikin tekemisessä tärkeää. Uudella vuosituhannella Cantrellin musiikillinen sormenjälki ja persoona on sen kuin vahvistunut, mikä kuuluu sekä soolotuotannossa että Alice in Chainsin levyillä. Jerry Cantrell elää 58-vuotiaana vahvaa luovaa kautta. Mukana ovat muun muassa nykyinen Metallica-basisti Robert Trujillo ja Faith No More -rumpali Mike Bordin, jotka soittivat Degradation Tripillä. Cantrell korostaa työryhmän merkitystä lopputuloksen kannalta, mutta onko merkitys erilainen Alice in Chains -levyä ja sooloalbumia tehdessä. On kulunut vain kolme vuotta Brighten-levystä, joka jatkoi Cantrellin soolouraa 18 vuoden tauon jälkeen. Hän muistuttaa, että englanniksi soittamista tarkoittava verbi ”play” merkitsee myös leikkimistä. Sekä duurissa kulkevia balladeja, murskaavan raskaita riffejä että valtavasti kaikkea siltä väliltä. – Luulen salaisuuden olevan siinä, että minä vain seuraan polkua, jolle musiikki minut vie
Meillä oli joitain samoja suosikkibändejä, mutta myös kokonaan omat juttumme. – Se ei tarkoita työskentelyä tai suorittamista. Palataan vielä Cantrellin musiikilliseen sormenjälkeen. Totta kai siihen liittyy paljon kovaa työtä ja sitoutumista, mutta sitä suuremmalla syyllä hauskuudesta on tärkeää pitää kiinni. Tai ei silläkään ole väliä, olennaista on, että oma tulkinta laajenee. Mutta eihän musiikkini ole vain yhdenlaista, minusta Brighten ja I Want Blood ovat siitä loistava esimerkki. Ehkä niistä tajuaa paremmin, mitä tekijät ovat ajaneet takaa. Cantrell korostaa, että tämän perinnön ja kappaleiden laululinjojen vuoksi Alice in Chainsissä on pakko olla kaksi vahvaa ääntä. – Se oli alun perin juttu, jonka minä ja Layne kehitimme yhdessä. – Minusta on mahtavaa palata suosikkikirjoihini ja -leffoihini vuosien jälkeen ja huomata, miten eri tavalla ne aukeavat. – Minulla on edelleen hyvin inspiroitunut olo, ja hyvä, jos se kuuluu musiikissa! Brightenin jälkeen rundasimme aika ekstensiivisesti ja minulle tuli olo, että haluan tehdä tätä pian lisää. Ai niin Cantrell, se synkkä jätkä, hah hah. Pidimme paljon harmonioista ja bändeistä, joissa oli useampi kuin yksi laulaja. Sitten kun se on olemassa, stemmojen tekeminen tulee aika itsestään. Cantrell huomauttaa ilkikurisuuden hengessä, että vaikka synkkyys on kiistatta läsnä myös I Want Bloodilla, levyllä on muutakin. Bändin alkuperäinen laulaja Layne Staley kuoli kovien huumeiden riuduttamana vuonna 2002, mutta bändi palasi vuonna 2006 solistinaan William DuVall. I Want Bloodin jälkeen Cantrell lähtee kiertueelle ja saapuu Eurooppaankin vuonna 2025. Cantrell jatkaa rennon itsevarmaan sävyyn, että hyvä kirja tai elokuva tarjoaa useita näkökulmia ja kertoo montaa tarinaa limittäin. Ehkä se on hauskaa vain omasta mielestäni! Liidiä ja stemmaa Alice in Chainsin toistaiseksi uusin albumi Rainier Fog ilmestyi vuonna 2018. Cantrell nauttii siitä, että soolona kiertäminen on hieman erilaista kuin bändin kanssa. – Minusta musiikissani on aina myös huumoria, mutta kukaan ei koskaan tunnu huomaavan sitä. Cantrellin musiikki on monen mielikuvissa synkkää ja masentavaa. – Bändi vaatii sen, että kumpikin voi sekä liidata biisin että toimia yhdessä. Minusta on aina ollut siistiä, että bändissä voi olla kolmekin tyyppiä, jotka voivat laulaa liidiä. ”Minulle musiikissa ja elämässä on kyse ennen kaikkea fiiliksestä.” VERTA PAKKIIN 31. Henkilöt eivät ole yksiselitteisiä vaan ristiriitaisia ja moniulotteisia. Kun otetaan huomioon kaikkien kolmen tuotoksen todella korkea laatu, tahti on kuuttakymppiä lähestyvälle artistille varsin kova. – Ihmiset rakastavat lyödä leimoja, sillä tavalla ihmismieli toimii. Haluaisin ajatella, että myös musiikissani on tämä piirre. Sen jälkeen Cantrell on julkaissut kaksi soololevyä. – Olen keskellä lavaa, ja se on erilaista kuin olla lavan sivussa. Yksi merkittävä osa sitä ovat persoonalliset lauluharmoniat, joita sekä Alice in Chainsin tuotanto että Cantrellin soololevyt ovat pullollaan. Tämän pitäisi olla hauskaa ja vähän ilkikurista touhua. Ei vain ihan hyvä vaan vitun hyvä, sellainen joka kantaa kappaletta koko ajan. Tämä on terveellistä vaihtelua, näkee vähän erilaisia keikkapaikkoja ja pääsee työskentelemään eri ihmisten kanssa. Ajattelimme, että tapauksessamme yksi plus yksi on kolme. Ja kun olen nyt tehnyt musiikkia työkseni 37 vuotta, kannan tätä lauluharmoniaestetiikkaa mukanani kaikkialle minne menenkin. Sitten kun he laulavat yhdessä, äänestä tulee paljon isompi. Hän suhtautuu leimaan ymmärtäväisesti, mutta totuuden nimessä hänen taiteensa on varsin moni-ilmeistä. Stemmojen tekeminen ei ole sinänsä vaikeaa. Tietenkin pääbändini vie eniten aikaa, mutta nyt on ollut mahdollisuus keskittyä sooloiluun. – Paljon vaikeampaa on löytää liidilaululinja, joka on vitun hyvä
Musiikillisesti kunnianhimoinen bändi tahtoi kehittyä ja tulla otetuksi vakavasti. Kitaristi Aki Lääkkölä, rumpali Tomi Krutsin ja pari muuta poikaa olivat jo aiemmin jutelleet yhtyeen perustamisesta. Ensialbumi oli kolmen vuoden kehityksen tulos, joka avasi omaperäisen progebändin eteen uusia maailmoja. Absoluuttinen Nollapiste oli vuoden finalisteista ensimmäinen, joka pääsi levyttämään: joulukuussa 1993 yhtye kiinnitettiin Kimmo Pekarin Vinylmanialle. Bändihommista kiinnostuneita tyyppejä löytyi nopeasti. Kaikki kappaleet eivät olleet suurteoksia, eikä sana ”täytebiisi” jäänyt lausumatta vielä studiossakaan. Musiikkia KUPLASTA Kiertueella Etelä-Suomessa lokakuussa 1994. Se oli Nollapisteen ohjelma: tehdään sitä, mitä muut eivät hoksaa tehdä. Me tiedettiin pystyvämme täyttämään se, kunhan vain saadaan kunnon työkalut. Tomi Krutsin sanoo bändin kehittyneen ensimmäisen kolmen vuotensa aikana ”järjettömästi”. Yhtä kuvaussession otosta käytettiin Rumba-lehden mainoksessa. Monessa muussa paikassa kyllä huomasin bändikavereiden olevan oikeassa, että ei biisi kestäkään venyttämistä, Liimatta muistelee. Yksi Jerkusen vanhimmista ja tarttuvimmista kappaleista on Rarmos Ybrehtar, joka valmistui vuonna 1992. Minusta se oli hieno biisi, jonka väleissä oli hyviä mällejä nokkahuilua ja Jukka Gustavson -tyyppisiä sointupurskeita. Kaikki saatavilla ollut aika vietettiin treenikämpällä. Tai Abballa, Liimatta pohtii. Vuosina 1992–1993 Nollapiste teki kolme demoa, joita etenkin Soundin pitkäaikainen demokriitikko, Hiljaiset Levyt -yhtiön Jukka Junttila piti todella kiinnostavina. Stimuloivaa musiikkia Kun Absoluuttinen Nollapiste oli soittanut Ei ilmestynyt -ep:n julkaisukeikat, se tunsi tarvetta muuttua. Siitä kääntyi risteys Neulaiseen Jerkuseen. Painavampaa progetyyppistä tavaraa. Tai Queenillä. Kesäkuussa saatiin valmiiksi Valtani viimeisen päivän sävellys. – Mitä me tekisimme ilman b-puolen kolmansia biisejä. Me oltiin tiivis kaveriporukka, ja bändissä oleminen oli yhdessä olemisen muoto. – Niissä oli meininkiä, jollaisesta me oltiin haaveiltu. Basisti Aake Oksala liittyi siihen marraskuussa 1991, ja ensimmäinen keikka oli kolme kuukautta myöhemmin. Ja biisit olivat aina tuoreita, jokaiselle keikallekin tehtiin uudet. – Meitä vaivasi se, että meitä pidetään suloisina ja höpsöinä pikkujätkinä, Liimatta sanoo. Harvalla bändillä kokoelmalevy on paras. – Meistä tuntui, että Nollapisteen kaltaista bändiä ei ollut. Ensi-ep Ei ilmestynyt julkaistiin maaliskuussa 1994. Kukaan muu ei tehnyt sellaista musiikkia. Kuljettu matka oli lyhyt ajassa mutta pitkä taiteessa. KU VA : MA NK I PE NT TI NE N P arhaat bändit syntyvät, kun oikeat ihmiset löytävät toisensa. Pimeässä vietetty aika minuuteissa viimeisteltiin maaliskuussa. Liimatan persoonallisten biisien ympärille hahmottui bändi nimeltä Absoluuttinen Nollapiste. – Me treenattiin ihan älyttömästi. Ehkä Creedencellä on. Neulaisen Jerkusen nauhoituksiin oli varattu yhden heinäkuisen viikon verran studioaikaa. Toukokuussa valmistuivat Kivoja kansioita, Neulainen Jerkunen ja Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu. ”Nämähän on vanhoja, kerran jo keikalla vedetty, tehdään uusia!” Laulaja ja useimpien laulujen tekijä Liimatta muistelee, että Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet olivat nuoria ja epävarmoja, mutta myös hyvin itsetietoisia. Kun yläkoululainen Tommi Liimatta muutti Pietarsaaresta Rovaniemelle vuonna 1990, hän ryhtyi hakemaan soittokavereita. Slogan kuului: ”Ulos kaapista 1994.” TEKSTI ARI VÄNTÄNEN SU OM ALAISEN ROC KIN KLA SS IK OT N Ä I N SYNTYI NEULAINE N JERKUNEN 32. – Meistä tuntui, että ep oli pilipalipoppia ja että lp:llä pitää ryhdistäytyä tekemään sellaista musiikkia, jota me kuunneltiin. En suostunut lyhentämään sitä. Sen jälkeen bändi ryhtyi valmistautumaan debyyttialbuminsa äänittämiseen. Stimuloivaa musaa. Ensimmäinen teosmaisempi kappale Syöt sen minkä jaksat oli valmistunut tammikuussa. Yleisesti ottaen kehnommat kappaleet ovat kuitenkin aliarvostettuja, koska niillä on paikkansa kokonaisuuden osina ja parhaiden piirteiden korostajina. Kun omalaatuinen ja taitava rovaniemeläisyhtye osallistui vuoden 1993 Rock SM -kilpailuun ja sijoittui viidenneksi, sitä ymmärrettiin jo pitää silmällä. Me huomattiin Nollapisteen mentävä reikä ja sen takana alue, jota yksikään bändi ei täyttänyt. Laatikkohevonen oli meidän paskin biisi, mutta siinä on kokonaisuuden kannalta tarpeellista sävyä. Kolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt Neulainen Jerkunen oli Absoluuttisen Nollapisteen pitkän ja kunnianarvoisan uran alkusoitto. Tosin Akin mielestä Valtani viimeinen päivä oli tylsä, samaa neljää pianosointua minuuttikaupalla
KU VA : MA NK I PE NT TI NE N ”Meistä tuntui, että Nollapisteen kaltaista bändiä ei ollut. Kukaan muu ei tehnyt sellaista musiikkia.” Musiikkia KUPLASTA 33
Jerkusen lyhyimmät, jopa vain kymmenen sekunnin mittaiset kappaleet ovat oma lukunsa. Tylyimmillään peräkkäiset osat olivat kuin eri kappaleista. – Se on omistus Nollapisteen Syd Barrettille eli bändin ensimmäiselle basistille Matti Kettuselle. Ei pidä mennä siitä, mistä oletetaan mentävän. Ei me oltu soitettu sitä sen jälkeen. Ilmeiset ratkaisut vituttivat meitä raskaasti. – Ideana oli, että biisin osasta toiseen siirtyminen olisi kuin astumista eriväriseen huoneeseen. Biiseissä ei ollut Yesin Tales of the Topographic Oceansin tyylisiä pitkityksiä, vaan suurin osa oli popbiisin mittaisia. Takalaittomien määrä ja taajuus menee introsta, mutta muutaman sekunnin punkrypistys Polki polveen katsos kiloheederle kaufen sai ihmettelemään, mitä virkaa sillä oli ja miksi se oli pysynyt mukana vuodesta 1991. Toisaalta meitä ärsyttivät myös bändit, jotka tekivät asioita oudosti, Liimatta sanoo. Tuo ajatus toteutui paremmin vasta myöhemmillä levyillä, mutta se oli kuitenkin olemassa jo Jerkusella, Liimatta kertoo. 34. Voi olla, että se keksittiin äänittää vasta studiossa. – Keijo, joka siinä mainitaan, oli meidän tuttu, joka rakasti soittaa sovinnaista musaa. KU VA : RIS TO VA IN IO Absoluuttinen Nollapiste debyyttinsä äänitysviikolla Tampereella: Aki Lääkkölä, Aake Otsala, Tomi Krutsin ja Tommi Liimatta. Jos sanoituksissa oli jyrkkiä leikkauksia, niitä oli myös sävellyksissä. Nollapisteestäkin sai heti kiinni. Syöt sen minkä jaksat -kappaleen kertosäe on irvailua itsestään selville musiikillisille ratkaisuille. Keikoilla se venyi aika pitkäksi, kun väliosa liitettiin impron taustaksi, Liimatta sanoo. Hyvä biisi oli sellainen, jonka haluaa kuulla heti uudelleen. Hän huomauttaa, että ei itse kuunnellut ”kummallista musiikkia” vaan Deep Purplea, Abbaa ja Jackson Brownea. Sitten me kuitenkin yhtäkkiä huomattiin, että se onkin ihan ok ja pantiin se levylle. Kuulija piti yllättää, sillä kuulija rakastaa yllätyksiä, vaikka ei sitä itse tietäisi ja vaikka olisi aiemmin kuunnellut vain Yötä. Tunnelmissa käväistään, niitä ei jauheta puhki. – Me ei nauhoitettu sitä demolle, koska se ei tuntunut Nollapisteen biisiltä. Se oli Beatles-ajattelua: ei saa olla yhtään tylsää hetkeä. – Tykkäsin musiikista, josta sai heti kiinni. Se on hänen biisinsä, jonka hän vain sattui rymistelemään vuonna 1991
Aloin harrastaa lyriikoissa vastaavaa. Hassuista kappaleista hauskin ja hämärin on Siibu diibu daps dimli damlix, jossa on mukana tuiki tuntemattomien ruotsinsuomalaisten muusikoiden radiohaastattelu. Siitä, miten John Travoltan fani opettelee tanssityylin ja menee ostamaan levyn ja samanlaiset vaatteet kuin idolillaan. Liimatalle taas sanoittamisessa ei ollut välttämättä kyse viestimisestä. Me levytettiin biisi, joka aidosti toteutti tuon idean, Liimatta sanoo. Tein koko ajan jyrkkiä leikkauksia. – Mitä tamburiiniraita tarkoittaa The Beatlesin We Can Work It Outissa. Liimatan iässä koulu oli suuri osa sitä. Näin sanat kirjassa allekkain ja tuumin, että no vittu, nämähän on hyviä nämä random-sanat. Virikkeitä tuli ympäröivästä maailmasta. – Joku Teemu Eskelisen [josta tuli myöhemmin bändin jäsen] sukulainen tai tuttu soitti pohjoisruotsalaisessa yhtyeessä. 35. Tarinahan vain parani, kun jotkut kuvittelivat, että Nollapisteen jätkät puhuvat niin tyhymiä juttuja paksulla ruotsinsuomella, Liimatta nauraa. Sitä kummasteltiin, tulkittiin, ihailtiin ja halveksittiin. – Lue tarina, osta puku, opi tanssin sanoitus tuli populaarikulttuuritutkimuksesta, jota luin lukion kirjastoluokassa. Burroughsin cut up -tekniikka, josta en ollut vielä silloin kuullut. Yhtä mieltä oltiin vain siitä, että moista ei ollut ennen kuultu. Samaan biisiin liittyy Tasavallan Presidentin 17 sekunnin mittainen The Day the Bird of Paradise Looked Down Through Crack in the Cloud and Shed a Tear. Teemulla oli kasetilla heidän radiohaastattelunsa. – En voinut laulaa rakkaudesta, koska en ollut koskaan kokenut sitä. Liimatta kertoo, että sanoittajana yksi hänen tärkeimmistä vaikuttajistaan oli MTV. Monille lyriikan laatu on yhtä kuin sen ymmärrettävyys. Neulaisen Jerkusen sanoituksia ei voinut ammentaa elämänkokemuksesta, koska sellaista ei ollut. Eikä kukaan bändistä olisi mihinkään – Kirjoitin nuottivihkoon biisien luurankomaiset nuotit, joista näki yhdellä silmäyksellä tahdit, soinnut, ehkä riffit, kitaramelodiat, sanat täsmällisesti rytmitettyinä sekä rakenteen. Se vaikutti sanoittamiseeni. – Olin lukenut, että sen nimen lausumiseen menee enemmän aikaa kuin biisi kestää. – Jaa, nimibiisin laulumelodian innoittaja on näemmä Neil Youngin Down by the River. – Kasiluokan kevät 1991 oli ainoa aika, jolloin seurasin aikalaismusiikkia. Kävi ilmi, että hän sekoitti Nollapisteen Zen Caféhen. Se vie sitä eteenpäin. Näyttämö vaihtui ja herkkupaloja tuli peräkkäin. Joskus yhden hengen kohdeyleisön sokeeraaminen riittää biisin tekemisen motiiviksi. Siinä puhuttiin diggailukulttuurista kulutuskulttuurina. Yksi Liimatan motiiveista kehittyä sanoittajana oli bändikavereiden tasolle nouseminen. – Ajattelin, että bändi soittaa hyvin, mutta minä en osaa laulaa, mutta jospa kiinnostavat sanoitukset olisivat verrannollisia Aaken, Akin ja Tomin tekemisiin. Se oli maailman sattumanvaraisuuden sellaisenaan ottamista. Katselin aamulla ennen kouluun lähtöä Music Televisionia ja ajattelin, että nyt olen normaali kasiluokkalainen. Myöhemmin joku kriitikko luuli, että me puhutaan siinä itse. – Jo Nukahtaa-murre-tosiasia-demon [1993] nimi tuli ruotsin kirjan sanastosta. Niissä vaihtui kuva koko ajan. Eihän se pidä paikkaansa. Pantiin siitä pätkiä levylle, jotta Teemu järkyttyisi. Tomi lauloi sen rumpujen takaa, Liimatta muistelee. Ei välilauseita vaan kiteytyksiä. Me kuunneltiin sitä automatkalla Rovaniemeltä Tampereelle. En tavannut nuotintaa laulumelodiaa, koska muistin sen kumminkin, Tommi Liimatta kertoo. Tavutin ja rytmitin hyvin tarkkaan kaiken, mitä kirjoitin. Kirjoitin mielestäni hyvän lauseen ja sen perään toisen. Intron sointukuvio puolestaan syntyi tuijottamalla Black & White -levykauppias Ari Huttusen kuvaa Vinylmania Magazinessa. Teksti oli meille myös instrumentti. Kiinnitin huomiota musiikkivideoiden leikkauksiin. Heikki Salo tuli kerran kysymään, että ”mikä se on se teidän biisi, jonka tekstissä on huono rytmitys?” Vastasin, että ei meillä ole sellaista. Sanoituksesta tuli perkussiivinen elementti, joka loi biisiin omaa synkooppiaan. Jyrkkiä leikkauksia Neulaisen Jerkusen ilmestyessä Tommi Liimatan lyriikka sai paljon huomiota. Samanlaista kuin William S
Valtani viimeisen päivän sanoituksesta huomaa parissakin eri mielessä, että sen kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Minä vain toin esiin, että ihmisen päässä on sellaistakin. Se oli helppo kannanotto sen ikäiselle, ei tarvinnut ymmärtää politiikasta mitään. Nuoret miehet katselivat ympärilleen vaikuttuneina. niin vaivaannuttavaan suostunutkaan. Siellä oli mustat seinät. Absoluuttisen Nollapisteen ensialbumin äänittäjäksi oli pestattu pitkän linjan studiomies Jani Viitanen, joka soitti kitaraa Yössä. Studio kuin avaruus Harasoo sijaitsi Tampereella noin sadan metrin päässä Viinikan Teboililta. Toisinaan taas sanat tulivat annettuina. Häpeä on hyvä olla olemassa. Heillä oli hyvin vähän studiokokemusta. Somekielellä siinä sanottaisiin, että ”jätän tän vaan tähän”. Ehdokkaat-biisin tekstin Liimatta kokosi vaalimainosten iskulauseista. Olen aina halunnut kirjoittaa arjesta. Jos Nollapiste soitti varhaisella keikalla Vesurillahakkaajan tangon, niin ei se sitä kyllä enää toiste esittänyt tai demolle pannut. Koska me ei tajuttu mistään mitään, meitä opettaessaan studiojermu hahmotti hommat toisin. Tarkkaamosta pääsi yläkerran sosiaalitiloihin, missä oli flipperi, jääkaappi ja sohva ja missä me nukuttiin patjoilla lattialla, Krutsin muistaa. Täytyy vain kirjoittaa uudestaan niin monta kertaa, että hävettää mahdollisimman vähän. Tekstien tekeminen ei aina ollut helppoa. Harasoossa oli 24 raitaa ja pelit ja systeemit ja efektit räkissä. Jani sanoi myöhemmin, että se auttoi häntä ymmärtämään studiosysteemejä uudella tavalla. Viitasen ehdotuksesta biisien pohjat soitettiin bändinä, treenikämppäasetelmassa. – Studio oli vanhassa saunarakennuksessa, Viitanen asui samassa pihapiirissä. Liimattakaan ei ole välttynyt niiltä tunteilta.. – Ne kun pani peräkkäin, näki, että paljon on luvattu. – Viitanen huomasi heti, että nämä jätkät eivät ole ikinä tehneet levyjä, ja että meille pitää selittää kaikki alusta alkaen. Se estää päästämästä itsestään ulos ihan mitä tahansa. Arki on absurdia, koska se on ennakoimatonta. Monilla luovilla ihmisillä asioiden tekemistä estää häpeäkynnys eli pelko naurunalaiseksi joutumisesta tai huonon maineen saamisesta. ”Costin saunaksi” kutsutun studion omisti Popedan kitaristi Costello Hautamäki. Jerkusellekin kirjoitin arjesta. Nollapiste oli tehnyt kolmannen demonsa ja Ei ilmestynyt -ep:n Rovaniemellä Studioalassa, mutta siinäpä se. ”Ideana oli, että biisin osasta toiseen siirtyminen olisi kuin astumista eriväriseen huoneeseen.” – Oli sitä varsinkin alkuvuosina. Viitanen varmaan totesi, että aivan, on tämä studio ihmeellinen laite, Krutsin nauraa. – Studioala oli enemmän humppastudio. Tuntui kuin olisi avaruuteen mennyt, Liimatta sanoo. Jotkut fantasiat ja Sodankylän kastanja töppäilyt sun muut kielikuvat olivat kotoisin unista, mutta unifantasioita on kaikilla. Se sopi hyvin harjoittelemaan tottuneelle yhtyeelle
Siitä me oltiin kyllä vähän, että ”paha homma – jokainen isku on samanlainen”, Liimatta sanoo. Krutsin soitti siihen suuja reisirumpuja, ja Viitanen sämpläsi luupiksi pätkän Frank Zappan Help, I’m a Rock -biisistä. Seuraavana päivänä äänitettiin Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu, Lue tarina, osta puku, opi tanssi ja levyn nimikappale. ”Tää on hauska juttu, mutta onko tää liian hauska?” Me ei jääty jauhamaan kokeiluja, koska studioaikaa oli vain viikko ja biisejä aikamoinen liuta. Avautuvan oven ääni kuulosti hyvältä, joten se jätettiin levylle, Liimatta muistelee. – Kukaan ei kommentoinut mun laulamista, ja itse en tykännyt yhtään siitä miltä kuulostin, Liimatta muistelee. Äänitysten lopuksi me kuunneltiin kaikki läpi ja mietittiin, että pitäisiköhän Tomin soittaa vielä suklaamunapilliä tuohon yhteen kohtaan. Myös sattuma sai vaikuttaa lopputulokseen. – Neulainen Jerkunen -biisissä keksin, että minähän voin kiekaista yhden kohdan vähän kuin M. Kukin meistä skitsoili studiossa vuorollaan, koska kaikki kuului paljon selkeämmin kuin koskaan ennen. Toisaalta minä ja Aake oltiin soitettu vasta niin vähän aikaa, että kelpo suoritus se oli. Neulainen Jerkunen ilmestyi 22. – Mullahan on se rumpalien tauti, että mielestäni biisi pitää vetää aina kokonaisella otolla. – Se on muuten väärän mallinen levynkanneksi. Numminen. – Me äänitettiin Pimeässä vietetty aika minuuteissa -biisiin Tomin linkkuveitsen kotelon tarrakankaan rutinaa, kun Kimmo Pekari tuli sisään. Jerkusen muovikanteen oli kirjattu bändin ja levyn nimi hienosti kultakirjaimilla. Liimatta muistaa bändin tehneen tehokasta päivätyötä. Arviotähtiä, ei rocktähtiä Kun Neulainen Jerkunen oli äänitetty, bändi jäi odottamaan julkaisua. – Mietin, että tätä ei saa julkaista, kuulostaa huonolta, miksi en laulanut tuota uudestaan, kuulostan typerältä, olen huono, bändin heikoin lenkki. Enää se ei mennyt niin, että jos jollain sattuu olemaan suu soittaessa vapaana, niin sieltä sen melodian on tultava, Krutsin sanoo. Viitasella oli niin paljon ideoita soundeihin ja tietoa eri vaihtoehdoista, että me merkittiin hänet osatuottajaksi, vaikka Jani itse ei pitänyt itseään tuottajana. – Studioalassa oli kyllä jo vähän hahmottunut, että jaa, siis Akin kitararaidan voikin laittaa mukaan vasta kun kaikki muu on soitettu. Äänityksissä Viitanen otti skitsoilujen kohdalla tuottajan roolin ja huomautti, että ihmiset tässä soittavat, eivät koneet. lokakuuta 1994, cd:nä. – Silloin ei ajateltu, että ilmestyyköhän tämä joskus vinyylinä, Liimatta naurahtaa. Niin me tehdään studiossa edelleenkin, Krutsin sanoo. Sessioiden alussa bändi ei vielä täysin oivaltanut, mikä kaikki studiossa on mahdollista. A. Jerkusen studioprosessin aikana avautui entisestään, että studiossa voi ihan oikeasti miettiä ja kokeilla asioita. Siihen kuoppaan me sitten tupsahdettiin cd:mme kanssa. Siibu diibussa oli vankka biitti. – Kehitys oli valtavaa. – Me löydettiin järjettömästi mahdollisuuksia, Krutsin jatkaa. Mikäpä oli värkätessä, kun formaatin rajat eivät tulleet heti vastaan. Seuraudet, Baude, Polki polveen katsos kiloheederle kaufen ja Siibu diibu daps dimli damlix äänitettiin, ja jo ennestään valmis Takalaittomien määrä ja taajuus vain siirrettiin dat-nauhalle. Ensimmäisenä päivänä saatiin talteen Hallitsevien piirien vaatimukset, Ääniaallot tappaa syövän ja Laatikkohevonen. Tein sen lukion kakkosen syksyllä, Liimatta muistelee. – Kuviksenopettajalle piti osoittaa, että teen tunnilla muutakin kuin – Se oli siihen aikaan ihan tavallinen tapa äänittää. Albumista tuli paljon enemmän kuin mitä me oltiin ajateltu. Vasta siinä vaiheessa sessiota siis tuli mieleen, että minähän voin muutella ääntäni. Oli myös lama eivätkä ihmiset ostaneet paljoa levyjä. – Yksi ihmeellinen juttu oli konerumpu-lehmänkello, jota Viitanen napsutteli. – Sama tauti oli vielä Muovi antaa periksi -levyllä [1995]. Viidentenä studiopäivänä äänitettiin Matkustajakoti Lintukoto, Kivoja kansioita ja Valtani viimeinen päivä. Varsinainen kansikuva oli Liimatan maalaus. – Ei me ihan yhtä paljon innostuttu kuin Apulanta ekalla levyllään, että soitetaan syntetisaattoreita, kun niitä kerran on, mutta oli siinä tasapainoilua. Vinylmania ei julkaissut nimestään huolimatta muita vinyylejä kuin yhden Charliesin sinkun. Tunnelmat olivat välillä tyytyväisiä, välillä epävarmoja. – Jerkusen aikaan me oltiin vielä raakileita soittajina. – Anttila oli lakannut ostamasta edellisenä vuonna vinyyliä, ja kuten Kimmo Pekari kirjoitti Vinylmanialehdessä, Suomessa oli suhteessa yhtä vähän cd-soittimia kuin Puolassa. Oli mahdotonta tietää, mitä ulkopuoliset siitä sanoisivat. Niin kova, että koko Suomi pysähtyy. Mietin studion jälkeen, että olisi voinut olla parempi soittaa jotkut rummut vielä kerran uudelleen. – Se oli hankala vuosi, Liimatta sanoo. Kun Liimatta sai elokuussa kuultavakseen Jerkusen miksaukset, hänen tunteensa olivat ristiriitaiset. Oli piinallisen pitkä aika odottaa julkaisua heinäkuusta lokakuulle. Studioteknologia oli uhka ja mahdollisuus.. Että… Eihän tämä ole kuin neljän tähden levy. Se oli vasta alkusoittoa sille, miten kukin meistä myöhemmin soitti ja miten Nollapiste soitti yhdessä. Bändien persoonallinen juttu tulee juuri siitä, että soittajilla on näkemys, miten soiton pitäisi mennä, mutta he eivät kuitenkaan ihan pääse siihen, Krutsin sanoo. Koska Neulainen Jerkunen on cd-ajan julkaisu, sillä on 17 biisiä ja 64 ja puoli minuuttia musiikkia. Kuudes pyhitettiin lyhyiden laulujen taltioinnille. Treenikämpällä olin vain yrittänyt karjua itseni kuuluviin bändin alta
Me ajateltiin Karppasen kanssa, että Nollapisteessä oli potentiaalia. Debyyttialbumi kuitenkin avasi Absoluuttisen Nollapisteen eteen uuden maailman, joka tuntui vieraalta. Se järjesti levymessuja, teki omaa lehteä ja julkaisi muutamia levyjä. Me koettiin Soundi läheisemmäksi kuin Rumba. Originaali on mulla edelleen. IHME SEKOILUA, HYVÄLLÄ TAVALLA Neulainen Jerkunen julkaistiin Vinylmanialevymerkillä. – Jossain luki, että bändi soitti hyvin, mutta ei niin hyvin, että kannattaisi matkia YUP:tä ja CMX:ää. – Meidän juttu oli todella kuplautunut. Se tarkoitti, että kaikki muu touhu loppui. – PERUSTIN 1980-luvun lopulla Tampereelle Swamp Music -levykaupan, joka toimii siellä edelleen eri omistuksessa. Neulainen Jerkunen sisälsi liian erikoista musiikkia valtavirtaan eikä myynyt paljon. – Tykkäsin Nollapisteen jäsenistä hirveästi. – Vastaanotto kiinnosti älyttömästi, Krutsin myöntää. Yhtiön perustaja Kimmo Pekari kertoo, mitä vuonna 1994 tapahtui. Maan suurissa rocklehdissä Neulainen Jerkunen sai suitsutusta. Meidän kuplassamme se oli luontevaa musiikkia. Kun tajusin sen, valitsin siihen saman fontinkin. ”Mietin hiljaa mielessäni, että miten rocktähteys voi olla jonkun mielestä tavoiteltava tila.” KU VA : SU ON NA KO NO NE N Jyrock Jyväskylän Ilokivessä hieman ennen Jerkusen äänityksiä. Me pidettiin sitä ihan oikeana ja omana, mutta ainakin minä ajattelin siihen aikaan, että ei sillä ole mitään tekemistä rokkitouhun kanssa. Aallon Rytmiorkesteriin, Liimatta sanoo. Yhtä hyvin meitä olisi voinut verrata A. Kun Soundissa sitten tuli Antti Marttiselta neljä pojoa, ihmettelin että mitä, eikö tämä olekaan viiden tähden levy. Musan tekeminen ja kaikki siihen liittyvä oli vain hauskaa. – Viitanen sanoi studiossa, että ”ootte te ihme jätkiä, ei yhtään viinaakaan studiossa. Molemmille oli ok, että bändi levyttää Vinylmanialle. Love Recordsin toiminta oli heistä parasta ikinä ja he halusivat tehdä samantyyppisiä juttuja. Se vähän häiritsikin mua. Muistan, kun naureskelin, että on tää ihme sekoilua, mutta hyvällä tavalla. – Yhteistyö Nollapisteen kanssa ei jatkunut pitkään, koska Vinylmanian tukkukauppapuoli myytiin vuonna 1995 Ruotsiin ja menin töihin samaiselle ruotsalaiselle firmalle. Tommi oli kyllä tutustuttanut minut haastavampaan taiteeseen, mutta ei meidän ollut tarkoitus tehdä mitään kummallista. Muistan jutelleeni asiasta herrasmieshengessä myös Poko Rekordsin Epe Heleniuksen ja Hiljaisten Levyjen Jukka Junttilan kanssa. Toin maahan levyjä ja diilasin niitä muille levykauppiaille, eli tein ikään kuin tukkukauppaa. Kun kuulin Nollapistettä, viehätyin siitä, että se ei pudonnut mihinkään lokeroon. Se oli erikoista, koska mehän toimittiin aivan eri sarjassa kuin ne. – Kun Markku Halme antoi Rumbassa viisi tähteä, Kimmo Pekari silitti minun ja Akin tukkaa ja sanoi, että nyt pitää varoa, ettei pojille mene pissi päähän, Liimatta muistelee. – Me juteltiin Karppasen kanssa, että eiköhän kustanneta yhdessä bändille levy. Myöhemmin mulle valkeni, että jotkut halusivat nähdä meidän bändin ja jopa kannattivat meitä fanaattisesti. – Mietin, että viisi tähteä on ihan oikein meille, hyvä startti. CMX:llä ja YUP:lla oli punktausta, meillä ei todellakaan ollut. "Tuona keikkapäivänä kuulimme Kurt Cobainin kuolemasta." 38. Siihen aikaan musiikin maailma oli hyvin lokeroitunut. He olivat asiansa suhteen positiivisen ja hauskan vakavamielisiä, ja hyvin tarkkoja yksityiskohdista, joilla ei minusta ollut mitään merkitystä. Niihin aikoihin Megamania osti Neulaisen Jerkusen masterin, ja Nollapiste alkoi levyttää heille. Neulainen Jerkunen oli niitä levyjä, joista kriitikot tykkäävät ja joita suuri yleisö ei ymmärrä. Tyylillisesti se on velkaa Pekka Strengin Kesämaan kannelle. Tukkukauppapuoli sai nimekseen Vinylmania. – Oli melkein yhtä mahtavaa saada Pekarilta nippu arvosteluja kuin laatikko levyjä. nukun. – Mulla oli toimisto samassa rakennuksessa kuin Jouko Karppasella, jolla oli yksi Suomen tärkeimmistä ohjelmatoimistoista. – Toisin kuin Charliesin albumin uudelleenjulkaisu, Neulaisen Jerkusen kustantaminen ei ollut pelkkä kulttuuriteko. Vinylmania alkoi sen spin-offina. Ei ilmestynyt -ep:n ensipainoksen käsinmaalatut kannet olivat yksi sellainen. Me vain haettiin ja seikkailtiin. Se oli huvittavan hullu sekoitus kaikkea mahdollista. Jotkut arvostelut olivat ihmetteleviä eivätkä mitenkään mairittelevia. Jouko oli bongannut Absoluuttisen Nollapisteen Rockin SM -kisoissa. Neulainen Jerkunen oli niin epätavallinen levy, että sen arvattiin herättävän huomiota. Myydä sitä ei voi, koska joudun skannaamaan sen yhä uudelleen uusintapainoksiin. Oli hämmentävää kuulla, että meidän musiikki oli outoa. Eli se ei myynyt paljon. Kun Yöltä tuli eka sinkku, me kaikki oltiin, että jes, nyt me ollaan rokkitähtiä!” Mietin hiljaa mielessäni, että miten rocktähteys voi olla jonkun mielestä tavoiteltava tila, Krutsin sanoo. Vaikka olen kaupallinen ihminen, en ole koskaan tajunnut, millainen musiikki myy ja millainen ei
McGuinness 12.5. HELSINKI Tavastia TICKETS AT WWW.MIRACLEOFSOUND.ROCKS/TOUR. 2025 TOUR Special guest: Colm R
Yle oli esittänyt Pixies-keikan typistettynä, joten ”tapetreidasin” kokonaisen BBC-taltioinnin myöhemmin. Vaikutti siltä kuin Francis ja Deal eivät olisi yksinkertaisesti mahtuneet samalle estradille. Ja sen jälkeisen, aivan tolkuttoman krapulan. Vuonna 2016 Kim Deal oli poissa, mutta tilalle kiinnitetty A Perfect Circle -basisti Paz Lechantin vaikutti hyvältä KEIJUPÖLY JOKA EI IRRONNUT rekrytoinnilta. Pixiesin kolmas Suomen-keikka (toinen soitettiin edellisenä iltana) oli mahtava – siitäkin huolimatta, että basistilaulajan paikalla nähtiin jälleen uusi hahmo, edeltäjänsä varsin epäselvissä olosuhteissa korvannut Band of Skulls -soittaja Emma Richardson. Siinä he olivat, liidikitaristi Joey Santiago vasemmassa reunassa, laulaja-kitaristi-bändijohtaja Black ”Frank Black” Francis keskellä, basisti-laulaja Kim Deal oikealla ja rumpali David Lovering taustalla. ”Lämmittelijän” paikka ei ollut sattumaa, nimesihän Kurt Cobain Pixiesin harjoittaman ensin hivellään, sitten isketään pajavasaralla -tyypin biisinrakennusmetodin vaikuttaneen Nirvanaan ja sen Smells Like Teen Spirit -hitin syntymään elimellisesti. Rockiin ei tarvita muuta. ”Ei perkele mikä meno!” sain todeta tunteroisen mittaan moneen otteeseen. Samaisen vuoden marraskuussa löysin itseni pönöttämästä Prahan Forum Karlín -keikkapaikasta miedoin odotuksin. Suurin ero edelliskertaan löytyi yleisöstä: siinä missä 2016 paikalla oli hillunut lähinnä ikäisiäni Pixiesiin ”jo aikoinaan” rakastuneita, nyt huomionarvoinen osa kuulijoista oli parikymppisiä. Y leisradio on kyennyt joskus todellisiin kulttuuritekoihin. Toinen biisi Debaser alkoi tarraavalla bassokuviolla, ja pian sen tuottaja – oletettavasti naisihminen – oli äänessäkin varvistellen vangitsevasti laulumikin takana. Kesän 1992 Ruisrockissa, kun oli ensin tavattu liitutaululta Pearl Jamin peruneen ja todistettu muun muassa Teenage Fanclubin ja Violent Femmesin keikat, Pixies raikasi PA:sta hetki ennen Nirvanan odotettua vetoa. Juuri kun olin ehtinyt kiintyä Paziin… OLEN kuvaillut suhdettani Pixiesiin siten, että bändi on pirtaani jopa liian hyvä. Liidikitara soi epävireessä, vaan mitä väliä. Vajaata vuotta aiemmin taltioitu keikka starttasi Rock Music -kappaleella, jossa oli kaikki. Olin siis möyrynnyt vuosien mittaan ties minkälaisissa moshpiteissä, mutta vaadittiin nörttibändi Pixies, jotta luitani saatiin hajalle! En osaa sanoa tänäkään päivänä, mistä tässä nuorisoinvaasiossa oli kyse, mutta kuluvan vuoden elokuussa Suomen Helsingin Kulttuuritalolla yleisön naavapitoisuus tuntui normalisoituneen. Rumpalin kiharaista päätä koristivat mikrofoniluurit, mikä oli ilmeisen vakava tyylivirhe jo ysärin alussa. Jotain puuttui, kemia loisti poissaolollaan. Se ei kuitenkaan muuta tosiseikkaa, etten muista konsertista muuta kuin giganttisen harmituksen. Tällä kertaa Pixies veivasi melkoisen megalomaanisen setin, yhteensä nelisenkymmentä biisiä, mutta meno kantoi kautta linjan. Sama bändi, sama venue. Sitä en muista pakottamallakaan, oliko kyseessä vuoden 1989 Doolittle vai alkuperäisen bändin finaaliteokseksi jäänyt Trompe le Monde, mutta jompikumpi kuitenkin. Yhtyeen toinen reunionin jälkeinen albumi Head Carrier tuntui puolestaan selvältä parannukselta enemmän Frank Black -soololta kuin Pixies-levyltä vaikuttaneesta Indie Cindystä (2014). Mahdoton muistaa, mutta lopputulos oli joka tapauksessa sama: totaalinen hullaantuminen. Pixies ei soi huushollissani P i x i e s "Pixiesin monimuotoisessa mutta aina taatun omanlaisessaan musiikissa asuu jotain, joka saa virtapiirini säkenöimään." MINUN TÄHTENI > > TEKSTI MATTI RIEKKI Palstallinen parhautta. Lavalla ollut yhtye ei ollut lainkaan samoilla tolpilla kuin Brixtonissa vuonna 1991. Bändillä oli takanaan jo kolmisenkymmentä reunion-rundin keikkaa Yhdysvalloissa ja Euroopassa, ja on toki mahdollista, että kysymys oli vain väsymyksestä. Sointukierto tarttui, soolokitara silpoi ihanasti ja ylikasvaneen vauvan oloinen laulaja rääkyi keuhkonsa fotopittiin. Ei haitannut. Cobain kuoli vajaat pari vuotta myöhemmin. KESÄKUUSSA 2004 olin Ruotsin Hultsfredin festareilla optimaalisella etäisyydellä lavasta, kun paluun tehneet sankarini astelivat sille. Väittäisin, että kyse oli Trompe le Monden tarjonnasta, mutta en pistä pollaani pantiksi. Vai menikö tämä kuitenkin toisin päin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuuntelen yhtyettä vain harvoin – se nimittäin imee niin mukaansa, ettei millään muulla ympärillä ole mitään väliä. Haalin käsiini myös yhtyeen kaikki levyt, ja Oulun Diskeristä löytyi jopa valkoinen pitkähihainen paita Doolittle-aiheella. Kun mekkala sitten alkoi, valtava alkuinnostus kääntyi jo muutaman biisin myötä hyytäväksi pettymykseksi. Niistä itselleni suorastaan vallankumouksellinen oli amerikkalaisyhtye Pixiesin Brixton Academyn -konsertin esittäminen valtakunnantelevision ykköskanavalla keskellä kirkasta iltapäivää toinen huhtikuuta 1992. Mutta niin vain poistuin lainastosta kaivatun levyaarteen kanssa. 40. Vaan Pixiespä olikin hemmetin hyvä! Ja kuulin Rock Musicin livenä! Rituaali toistui kuusi vuotta myöhemmin. Tuo kankkunen kesti kaksitoista vuotta. Tv-tuokion jälkipoltoissa tie vei tuolloiselle musiikinlöytötorille, kirjastoon. Brixtonissa rajujen sisäisten jännitteiden vallassa soittanut Pixies oli jo ehtinyt hajota. Näin digivuoren laelta muistellessa on sangen arvostettavaa, että Raahen kaltaisen pikkukaupungin kirjaston musiikkiosaston valikoimissa ylipäänsä oli vuonna 1992 tuoretta ulkomaista rockmusiikkia sisältäviä cd-levyjä, saati kummallista bostonilaista vaihtoehtorockia. Ehdin epäillä happamasti jonkin bändin biiseistä breikanneen Tiktokissa, mutta nuorisopa lauloi mukana joka ikisen biisin – ja runnoi siinä samalla minulta kylkiluun. Löysinkö cd:n ensin ja näin Brixtonin-keikan vasta sitten
KU VA : TO NY BA RR AT T 41
Francisin värikäs sanoitustaide on vielä oma lukunsa. The Night the Zombies Camen sointi on tuntuvasti seesteisempi ja tuhnumpi kuin aikoinaan, eikä albumin särömäärä tai Black Francisin ääntely kaada hintelintäkään bändin diggaria. Kontekstista irrotettuina kryptisissä teksteissä ei vaikuta olevan paljonkaan tolkkua, mutta Pixiesin musiikin sekaan Francisin höyryily istuu täydellisesti. Mikä Pixiesistä tekee niin hyvän. Kahden minuutin ja kuuden sekunnin kuluttua starttaa… Rock Music. Pixiesin kahdeksannen albumin nostaminen aloituspakettiin on hieman uskalias liike, mutta mielestäni on tarpeen osoittaa, ettei yhtyeen taival suinkaan päättynyt 1990-luvun alkuun myöskään levytetyn musiikin kontekstissa. Vaikka vanhojen tehokkaiksi havaittujen metkujen lämmittelyn vaikutelmalta ei voi välttyä, tunne ei ole niin vallitseva, että se tahraisi albumista nauttimista liiaksi. Painakaa stoppia! Huh… Mutta. Sitä ennen on kuitenkin kuunneltava Rock Music. KOKEILE NÄITÄ 42. ”Arkisetkin” huomiot tuntuvat David Lynchin elokuvista, eivät elävästä elämästä naaratuilta. Asiantilaa saa ja pitää kritisoida, etenkin kun livenä yhtyeessä piisaa yhä raisua energiaa. Tai kokeillaanpa. Hetkonen. Jollain levyllä niitä on enemmän, toisella vähemmän, mutta kumminkin. Bossanova-cd tulille. Bossanovalla kuulee useimmat Pixiesin vaikutteista Hüsker Düsta ja Stoogesista Beach Boysiin ja Carsiin, kitararäimeestä surf-rullailun kautta heleänkaikuisiin poprock-tunnelmiin. Tämän levyn ansiota on, että Kurt Cobain halusi Steve Albinin yhtyeen viimeiseksi jääneen In Utero -albumin (1993) tuottajaksi. Kysymys on vaikea, jopa mahdoton, vastaus kun koostuu etupäässä henkimaailman asioista. Brixton Academyn -keikka vyöryy mieleeni, Black Francis alkaa rääkyä… ”Your mouth’s a mile away!” Ei saatana, ei tule mitään. The Guardian -lehti kuvaili kahden tähden arviossaan sen annin olevan kuin ”kaiun kaikua menneistä loiston päivistä”. Antaisin levylle Soundi-asteikolla kolme tähteä. Eikä diggailuni muuten jää klassikkolevyihin. Ja silti en mahda sille mitään, että tämäkin levy aiheuttaa minulle omanlaistaan mielihyvää. BOSSANOVA (1990) Jos Pixies on täysin outo tai vain David Fincherin Fight Club -elokuvan (1999) boostaaman Where Is My Mind -biisin verran tuttu tapaus, Bossanova on hyvä lähtöviiva aloittaa yhtyeeseen tutustuminen. Ymmärrän mielipiteen täysin, ja sen voi halutessaan ulottaa koskemaan koko uuden vuosituhannen Pixiesin tuotantoa. Enkä voisi kirjoittaa tätäkään tekstiä sen kohdetta kuunnellen. DOGGEREL (2022) Kuten päätekstissä julistan, myöhempien aikojen Pixiesissäkin on puolensa, ja Doggerel on yhtyeen uudella vuosituhannella tehdyistä levyistä (joista useimmat on tuottanut englantilainen Tom Dalgety) toistaiseksi paras. Suosittelen siis suomaan myös yhtyeen ”jälkeisille” mahdollisuuden. Kulta-ajan Pixies: David Lovering (rummut), Black Francis (kitara ja laulu), Kim Deal (basso ja laulu) ja Joey Santiago (kitara). Oli kyse sitten Santiagon epäkonventionaalisen arvaamattomasta kitaroinnista, Dealin selittämättömällä tavalla vatsaa kutittavasta bassottelusta, Loveringin näennäisen yksinkertaisesta mutta pienistä nyansseista taidetta tekevästä rumpaloinnista tai Francisin kokonaisvaltaisesta epämääräisen muodon hallinnasta, kaikki Pixiesissä huutaa, että toista vastaavaa ei ole. On vain yksinkertaisesti niin, että oli soittimessa sitten yhtyeen romuluisempi alkupään tuotanto (Come on Pilgrim -ep, Surfer Rosa) tai tuotannollisesti sofistikoituneempi osasto (Doolittle, Bossanova, Trompe le Monde), Pixiesin monimuotoisessa mutta aina taatun omanlaisessaan musiikissa asuu jotain, joka saa virtapiirini säkenöimään. taustalla. Rockpiireissä on tavallista pälyillä Pixiesin myöhemmän tulemisen synnyttämiä äänitteitä pitkää nenänvartta pitkin, mutta niistäkin jokaisella on hetkensä. Se huitelee lähinnä sisäja ulkoavaruuksissa jalat harvoin maahan laskien. Pixiesin uusin albumi ilmestyi lokakuussa ja tottelee nimeä The Night the Zombies Came. Doggerelin räime ei ole likikään niin sakeaa kuin aikoinaan, rääky ei karsi korvia päästä eikä lyriikoissakaan sekoilla yhtyeen alkuaikojen malliin, mutta bändin tunnistaa sekunnissa. SURFER ROSA (1988) Vaikka englantilaista Gil Nortonia voidaan pitää Pixiesin hovituottajana, vuonna 1986 perustetun bändin debyytin soundimaailmasta on vastuussa toukokuussa 2024 kuollut amerikkalaislegenda Steve Albini. Surfer Rosa sisältää useita yhtyeen tunnetuimmista kappaleista, myös sen Where Is My Mindin, ja peli on alusta alkaen selvä: Bone Machine ja Break My Body on viiden minuutin mittainen avausbiisikaksikko, joka hakee kitarapitoisen vaihtoehtorockin piirissä vertaistaan. Se taitaa olla maailman paras biisi. Ja siltä se myös kuulostaa. Instrumentaalinen Cecilia Ann alkaa pedata tietä nirvanaan. Bändin kolmas levy on ikään kuin sekoitus kahta aiempaa: yhtäältä monet sen biiseistä ovat melukkaita ja rujoja kuin debyytti Surfer Rosalla ikään, toisaalta sen tuotanto on vielä läpimurtolevy Doolittleäkin huolitellumpaa. Aivan kuten edeltävän vuoden esikois-ep:llä Come on Pilgrimillä, Pixies soi raa’asti, rosoisesti ja aggressiivisesti, sanalla sanoen punkisti
LÄHIÖBOTOX Surullinen tapaus – sellaista on vapaus 17. ANTTI AUTIO Täällä sinua kaivataan 13. CEMETERY SKYLINE Nordic Gothic 20. SAIMAA Vol 6 10. MODEM Megalomania 09. ORANSSI PAZUZU Muuntautuja 06. PEKKA NISU Lauhanmaa KOTIMAISET 1. DJ KRIDLOKK HAI ”Taustojen ja flow’n täydellisestä yhteispelistä, mielettömistä assosiaatioketjuista, populaarikulttuuriviitteistä ja täysin omaperäisistä kelailuista rakentuu kestokuuntelussa yksi suomiräpin parhaita kokonaisuuksia koskaan.” Niko Peltonen, Soundi 3/24 TOIMITTAJAT VALITSIVAT: VUODEN 2024 PARHAAT ALBUMIT SOUNDIN 44. JOOSE KESKITALO & THE MYSTIC REVELATION OF TEPPO REPO Tähdet palaavat paikoilleen 07. SAIMAA Vol 7 14. AMURI Kun mä kotoa lähdin 12. EEVIL STÖÖ ATOG 19. KUMMA HEPPU JA LOPUNAJAN VOIDELLUT Vain tuuli tänne jää 15. Se on statementinomainen teos, joka tuskin ainakaan kutistuu lisäkuuntelussa.” Niko Peltonen, Soundi 3/24 3. MOKOMA Myrsky 2. SEPIKKA Ei koskaan rakkaudella 16. VIITASEN PIIA IHMISEN AIKA ”On vaikea nähdä, ettei Ihmisen aikaa nähtäisi jonkin sortin olennaisuutena tämän vuoden Suomi-tarjonnassa. CRYPTIC HATRED Internal Torment 18. 11. LITKU KLEMETTI FUNNY GIRL ”Aiempien albumiensa vahvuuksia yhdistävä Funny Girl on Litkulta niin suvereeni näyttö, ettei hänellä sen perusteella ole huolta valtaistuimensa horjumisesta.” Jari Mäkelä, Soundi 9/24 04. ROSITA LUU Yöeläin 08. REBEKKA HOLI Kukkaan 05
THE CURE SONGS OF A LOST WORLD ”Vaikka olen itsekin sanonut The Curen kolahtavan parhaiten nuoreen mieleen, nämä menneen maailman laulut lohduttavat varmasti vanhempaa ikäpolvea.” Eero Kettunen, Soundi 10/2024 04. 11. 2. THE LEMON TWIGS A Dream Is All We Know 18. JERRY CANTRELL I Want Blood 08. MDOU MOCTAR Funeral for Justice 13. PRIMAL SCREAM Come Ahead 15. PEARL JAM Dark Matter 16. NICK CAVE & THE BAD SEEDS White God 05. LAURA MARLING PATTERNS IN REPEAT ”Tässä maailmanhetkessä tuntuu, että tällainen intiimiys ihmisyyden ää rellä on parasta lääkettä välillä niin lamauttavaa menoa kohtaan.” Lotta Savolainen, Soundi 11/24 VUODEN 2024 PARHAAT ALBUMIT ÄÄNESTÄ SINÄKIN! OHJEET SEURAAVALLA AUKEAMALLA. SÓLSTAFIR Hin helga kvöl 20. AMYL AND THE SNIFFERS Cartoon Darkness 07. CHEMTRAILS The Joy of Sects KOTIMAISET ULKOMAISET 1. CHARLI XCX Brat 19. KAMASI WASHINGTON Fearless Movement 17. BRITTANY HOWARD What Now. BETH GIBBONS LIVES OUTGROWN ”Kaiken kaikkiaan Beth Gibbonsin debyyt tisoolo on huojentava, hellyttävä ja kunnioitettava saavutus, sillä hän ei ole koskaan ajautunut aiemman maineensa väsyttämäksi tai erakoittamaksi.” Asko Alanen, Soundi 5/24 3. FATHER JOHN MISTY Mahashmashana 09. OPETH The Last Will and Testament 10. ZEAL & ARDOR Greif 12. 45. FONTAINES D.C. Romance 06. PETER PERRETT The Cleansing 14
Nyt on sinun vuorosi kertoa totuus, hyvä lukija. OSALLISTU ÄÄNESTYKSEEN JA ARVONTAAN: www.soundi.fi/kilpail ut/best-of-2024 ÄÄNESTYSAIKAA ON 31.12.2024 ASTI. VOITTAJILLE ILMOITETAAN HENKILÖKOHTAISE STI TAMMIKUUN AIKANA. Siispä ei muuta kuin Soundin nettisivuille kaavakkeen täyttöön – samalla osallistut seuraavien festivaalien lippupakettien (2 tikettiä per voittaja) arvontaan. X 2024. SOUNDIN SUURI LUKIJAÄÄNESTYS Lehtemme kriitikot ovat mielipiteensä kuluvan vuoden parhaista albumeista ilmaisseet
X 2024
Suomen metsien tila on tänään huomattavasti katastrofaalisempi kuin 36 vuotta sitten. Mutta Koivisto-sanaleikkikin naurattaa jokaisella kuuntelukerralla. MARTTI LUTHER JA MUOVIPUSSI > > TEKSTI NIKO PELTONEN Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa. Tapaus ilmentänee osaltaan niin sanottua suomalaista erityistä luontosuhdetta, mutta kun maamme menestynein outlaw-kantriyhtye Freud, Marx, Engels & Jung suomensi Takamehtien mekatähtiä -levylleen (1988) teksasilaisen hippikantrin tähden Michael Martin Murpheyn biisin Cosmic Cowboy (1973), puhuttiin aika erilaisesta metsätyömiehestä. Preeriat valjastettiin lihakarjantuotantoon, Suomen metsistä tehtiin puupaneeleja Koiviston ajan anniskeluravintoloihin. Originaaliversion agendana oli ottaa haltuun lehmipoikakulttuuri ja omia se sukupolvelle, jolle John Wayne -hattu päässä patsastelu ei tullut luonnostaan. Tämäntyyppisessä neroudessa turvaudutaan usein myös interteksteihin. Tekstivetoinen klassikkokappale määrittyy yleensä avaussäkeidensä kautta. Nekin Myllykoskelta taittuvat, ja hän menee härskisti Aleksis Kivellä ja aikansa päivänpolitiikalla: ”Tahdon olla metsän poika, sankari jylhän kuusiston / Mutta Koiviston sankarit on sankareita äestetyn hakkuuaukion / Niin kauas kuin silmä siintää, nään järviä Business Cityineen / ja aamun Tiuri kirkkaudessa soittaa piikivikiteineen.” Ehkä kovin moni ei enää muista professori ja kokoomuspoliitikko Martti Tiuria, joka oli aikansa ilmastotyön kärkkäimpiä vastustajia, Otaniemestä käsin nähdyn teknologisen utopismin nimissä tietysti. Oikeasti tarvitaan kosminen cowboy tai mystinen metsätyömies kertomaan totuus, vaikka sitten pää tuopissa nuokkuen. Raakkujen yli ajaminen todistaa, etteivät asenteet ole juuri muuttuneet. Eivät saaneet Freukkaritkaan, vaikka olivat asialla varhain, silloin kun Vihreä liitto oli parin kansanedustajan entiteetti. Ja siinä Myllykoski on parhaimmillaan häkellyttävän hyvä. Freud, Marx, Engels & Jung: Mystinen metsätyömies (1988) [ ] Kosminen cowboy ja metsän poika S uomussalmen Hukkajoella paljastui viime elokuussa arviolta tuhansien raakkujen eli jokihelmisimpukoiden kuolema, kun metsätyökoneen kuljettaja oli ajellut raakkujoen yli ohjeiden vastaisesti. FREUKKARIEN Pekka Myllykoski on mielestäni suomenkielisen riimipohjaisen laululyriikan nokkelimpia osaajia. On vähän kohtuutonta, että esimerkiksi Juice on saanut rocksukupolven tyypeistä tällä alalla niin paljon kehuja, hän kun ei päde Myllykoskelle kuin korkeintaan miehisessä itsesäälissä. Ja sitä pideltiin ja pidellään pahoin. "On vähän kohtuutonta, että esimerkiksi Juice on saanut rocksukupolven tyypeistä tällä alalla niin paljon kehuja, hän kun ei päde Myllykoskelle kuin korkeintaan miehisessä itsesäälissä." 48. Tai melkein sanoutumista irti paskasta: ”Minä tahdon vain hirsiä vetää, kun karsia rapula on.” Pienen ihmisen vastarinta saa ja saattaa sijoittua baariinkin. Mystinen metsätyömies kertoo kuitenkin myös siitä, että on olennaista sanoa, vaikka se tarkoittaisikin vain nyrkin lyömistä kaljabaarin kalustoon. Satiiri tunnetaan ainakin jo antiikin Kreikasta. Se on vastarinnan muoto, ja on tärkeää pitää ääntä, vaikkei lopulta saisikaan aikaan muutosta. Freukkarien laulujen ilmeinen tapahtumaympäristö oli kaljabaari, mutta kantrihippejähän nämäkin jätkät muun muassa olivat. Mutta Suomessa ei ole preeriaa, Suomessa on metsää. Sen hyödylliset idiootit ovat vakuuttaneet meille muutosten tarpeellisuutta. Relevantit kilpakumppanit löytyvät lähinnä iskelmäosaston legendoista. Mystinen metsätyömies lähtee aika hyvin: ”Intiaani ties eikä kirkonmies, miten tehtiin maamme tää / Rajalinjoja vailla, ja sillä lailla se olis pitänyt säilyttää / Mutta täällä on omaa jopa joutomaa, ja sille tehdään mitä halutaan / Ne meni jakamaan jokaisen takamaan, joita sitten ahnaasti kalutaan.” Siinä on täydelliset loppusoinnut, upeat sisäkkäisriimit, väkevä yhteiskunnallinen sanoma ja hemmetin elävää kieltä muutamassa lauseessa. Vastuukysymysten selvittely jatkunee vielä pitkään, mutta hirtehishumoristisesti voinee jo todeta, että siinä oli asialla aika mystinen metsätyömies. Tässä lajissa superosaajan merkki on pystyä kuljettamaan hersyttäviä riimejä tarinan rinnalla kummankaan kärsimättä. Näiden kehityskulkujen takana on ollut ihmistä suurempi koneisto, kapitalismi. KIRPEÄ huumori on taiteilijalle yhteiskunnallisen kannanoton väline
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 79€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 79€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) VUODEN 2024 METALLIFESTARI ENSIMMÄISET KIINNITYKSET!
Nykyään olemme aika DIY-henkisiä, eli äänitämme ja editoimme biisit itse. – Albumin nimi kuvastaa isojen kottaraisparvien liikehdintää. Niistä tämä on kokonaisuutena paras. LEVY, JOTA OLEN KUUNNELLUT SEN ILMESTYMISESTÄ ASTI MASSIVE ATTACK Mezzanine (1998) – Yksi hienoimpia levyjä ikinä. Se syntyi samassa hengessä kuin bändin albumit yleensä, eli veljekset Jonne, Kie ja Mikko tekivät biisejä jokainen tahoillaan, kunnes oli aika ryhtyä tositoimiin. LEVYLÖYTÖ FESTAREILTA MOSES SUMNEY Aromanticism (2017) – Vuoden 2018 Flow’ssa päätin katsoa niin paljon bändejä kuin ehdin. The Change -biisissä taas on mukana gospelkuoro. – Meillä on ollut orkestraatioita aiemminkin, mutta ei näin massiivisessa mittakaavassa. V on Hertzen Brothersin lokakuussa ilmestynyt yhdeksäs albumi In Murmuration on huomattavasti positiivisempi ja optimistisempi kuin 2022 julkaistu edeltäjänsä. Yritämme aina mennä kauemmas edellisen levyn maailmasta, joten valitsimme nyt tietoisesti kompaktimpia ja hengittävämpiä, vähemmän järkälemäisiä kappaleita. PROGEINNOSTUKSEN HERÄTTÄNYT LEVY PEKKA POHJOLA Harakka Bialoipokku (1974) – Sibelius-lukion myötä kiinnostuin monimutkaisemmasta musasta ja tämä levy oli kovassa soitossa. Todella hieno levy. En oikein tiedä, mitä tämä on – jotain americana-folk-progea, jos sitä voi edes progeksi sanoa. TEINIVUOSIEN SUOSIKKI LED ZEPPELIN Houses of the Holy (1973) – Yläasteella tuli hippivaihe, ja Zeppelin oli mulle ”se” bändi. Miksata emme osaa, joten sitä emme tee, mutta ei tällä levyllä ole tuottajaakaan, basistilaulaja Jonne von Hertzen kertoo. ELÄMÄNI SOUNDIT > > TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA VILLE JUURIKKALA Jonne von Hertzen VARHAISTEN MUISTOJEN HERÄTTÄJÄ IRON MAIDEN Somewhere in Time (1986) – Metallica ja Iron Maiden oli kova juttu ala-asteella, mutta sen jälkeen en ole juuri heviä kuunnellut. Hän teki gospelhenkiset kuorostemmat, jotka laulettiin tuttujen naislaulajien voimin. Vanha tuttumme Pessi Levanto teki orkesterisovitukset ja äänitti ne Budapestin orkesterin kanssa etänä. Keväällä lähdemme taas Britteihin, ja Jenkeissä soitamme progressiivisen musiikin teemaristeilyllä. Emme halunneet pahoja viboja, vaikka maailma onkin pullollaan kaikenlaista scheissea. Kappale oli loppusuoralla, kun Kie ehdotti, että kokeilisimme siihen jotain erilaista. Kun viime levyn henki oli se, että kaikki on menetetty, nyt on taas hieman enemmän uskoa tulevaisuuteen. Mua ei ole ikinä innostanut progessa semmoinen soitinvirtuositeetti, vaan arvostan paljon enemmän hienoa sävellystyötä. Samoihin aikoihin ilmestyi Radioheadin OK Computer, ja kuuntelin mä sitäkin, mutta tämä iski siinä elämäntilanteessa enemmän. 50. LEVY, JOHON AINA PALAAN CROSBY, STILLS & NASH Crosby, Stills & Nash (1969) – Löysin tämän albumin joskus lukion jälkeen ja kuuntelen sitä vielä nykyäänkin tasaisin väliajoin. Mun eka keikka oli Maiden Helsingin jäähallissa tämän levyn rundilla. Siltä voi laittaa soimaan minkä vaan biisin, ja tiedän täsmälleen, miten se menee. Ei kai se paranna kenenkään fiilistä, että kaikki synkistelee. Tosi rouhea rockalbumi, jonka aloittava Hell, Part 1–3 on mieletön teos pläjäys. Sitten on keikkoja Suomessa, ja kesällä tietysti festarit. – Red Alert in the Blue Forest oli jopa teosmainen albumi, jolla oli pitkiä biisejä ja isoa pensseliä. KEIKKABUSSISSA PALJON SOINUT LEVY MOTORPSYCHO Still Life with Eggplant (2013) – Aktiivinen musiikinkuuntelu jäi nuoruusvuosille, ja nykyään kuuntelen musaa lähinnä matkustaessa. Tämä on ihan selkeä rundilevy. Levyllä ei ole yhtäkään huonoa biisiä ja se on jättänyt pysyvän vaikutuksen. Etenkin Quarrel on tajuttoman hieno biisi. Siitä tuli yksi meille uusi elementti, ja kokeilu osoittautui erittäin hyväksi. Näin järjettömän kovia keikkoja, joista ehkä suurimman vaikutuksen teki Moses Sumney! Tämä levy oli voimasoitossa pitkään festarin jälkeen. Muistan vahvasti, miten vaikuttava kokemus se oli! LEVY, JOKA SOI PALJON LAPSUUDENKODISSA QUEEN A Night at the Opera (1975) – Saimme faijalta 14 vinyylin The Complete Works -boksin ja kuuntelimme sen kaikkia levyjä todella paljon. – Ensi vuonna jatkamme keikkailua ja pyrimme tekemään kunnon levynjulkaisurundit. Kahlasin koko tuotannon läpi, ja etenkin tämä levy oli iso juttu. Mezzaninella on biisit, soundit ja kaikki kohdillaan
F-Musiikki Vantaa | Antaksentie 4, 01510 Vantaa | 010 320 7400 | f-musiikki.fi Sc he ct er C6 PR O CB Sc he ct er C6 PR O AR B Sc he ct er PT Va n N uy s Sc he ct er Re ap er -7 M ul tis ca le Sc he ct er O m en El ite -6 FR
Kaikki turha on karsittu ja koukut asetettu paikoilleen. Mikael Stanne osaa valikoida itselleen oikeat yhtyeet. Aloituskolmikko Conspire to Deceive, Detonate ja Our Channel to the Darkness kaataa välittömästi hunajaa korvakäytävään. Viimeistään ne takaavat, että nyt pysytellään kuolometallikentän pumpulinpehmoisessa päädyssä. Samalla se on DeLorean, joka kiidättää nostalgiannälkäiset siihen aikaan, kun In Flames oli vielä hyvä bändi. Levyn ”apuoli” mennään Stannen örinöiden voimalla. Tami Hintikka March of the Unheard julkaistaan 10. The Halo Effect March of the Unheard Nuclear Blast ???. Kellekään ei liene suuri yllätys, että The Halo Effect työstää musiikkia, joka ei ole järin kaukana In Flamesistä – etenkään noin 25 vuoden takaisista liekkihommista. Halolla päähän sitä, joka vanhoja kaivelee – ja nyt niitä suorastaan ruopataan. Laulujen osalta albumi jakautuu karkeasti kahteen osaan. Jo vuoden 2022 esikoislevy Days of the Lost iski takuuvarmalla melokuolollaan, mutta nyt lähtee jotenkin vielä kovemmin. tammikuuta. Parin minuutin semiinstrumentaalipalan This Curse of Silencen jakamalla loppupuoliskolla kuullaan myös myös pehmeitä puhtaita lauluja. Pääbändinsä Dark Tranquillityn rinnalle on viime vuosien kuluessa noussut mainioita ryhmiä: vanhan liiton death metalia ryskäävä Grand Cadaver, vastikään debyyttinsä julkaissut synkistelypoppoo Cemetery Skyline sekä nyt toista levyään tarjoileva The Halo Effect. KU VA : LIN DA FLO RIN 52. Niin sen kuuluu tässä pelissä ollakin. Se sisältää huolellisesti tuotettua, valtavirtaan kurkottelevaa ja korvaan tarttuvaa ruotsalaista melodeathiä. Sellaista "Wackenmetallia", jota vaikkapa maanmiesyhtyeensä Arch Enemy tekee – ja tämä siis vain positiivisena toteamuksena. Näin siitäkin huolimatta, ettei levyllä tuoda genreen kerrassaan mitään uutta. Muutamaa rivakammin taottua hetkeä lukuun ottamatta musiikki on maltillisella tempolla sujuvasti kulkevaa metallia. Tarttuvilla kuvioilla herkuttelusta meinaa saada paikoin jopa yliannostuksen, mutta silti tätä tekee mieli ahmia lisää ja lisää. Rumpali Daniel Svensson ja basisti Peter Iwers ovat kumpikin entisiä pitkän linjan flamesläisiä. Kahdentoista kappaleen mitat on pidetty aisoissa. LEVYARVIOT ”DeLorean, joka kiidättää nostalgiannälkäiset siihen aikaan, kun In Flames oli vielä hyvä bändi.” Mikäli sinulla on melodisen dödsmetallin nälkä, March of the Unheard auttaa vaivaan taatusti. Stanne lainasi ääntään yhtyeelle vuosina 1993–1994, kitaristi Niclas Engelin oli bändissä peräti kahteen eri otteeseen ja toinen kitaristi Jesper Strömblad on puolestaan sen perustajajäsen. March of the Unheard toimii monella tasolla. Kaiken päälle levy on helppoa kuunneltavaa. Yllätyksellisyyttä, vaaran tunnetta tai kesyttämätöntä aggressiivisuutta The Halo Effectin menossa ei ole milliäkään. Niin on makeaa, että. Ensinnäkin koko Halo-jengillä on jonkinlainen In Flames -yhteys. March of the Unheard on levy, jota ei erityisemmin osannut kaivata, mutta jonka ottaa tyytyväisenä vastaan. Taiten tehtyä, viimeisen päälle sovitetun sisäsiistiä metallia sen sijaan löytyy koko levyn mitalta
LEVYHYLLYYN ?. Genren isoisten toisintamisen lisäksi basaria poljetaan myös modernimmin, sillä vaikkapa Happy Deadly Ending menisi väärän rahan lailla Smash into Piecesin kappaleesta. Patterns in Repeat on jopa viiltävä levy, ja täysin sietämätön kiireeseen ja nopeaan rytmitykseen tottuneelle kuulijalle. Hän on vaikeidenkin asioiden äärellä tarkka ja hyvin selkeäsanainen. Kuumaan menestysreseptin tuunaaminen vähän painavammaksi on paperilla hyvä idea, ja positiivisesti erottuvan Muistivihkobiisin kantrifolksävyt sopivat nekin nykyiseen musiikkimaisemaan. Bad Saunan musiikki kuulostaa sellaiselta. Bändi tuntuu olevan pysyvästi melkein tekemässä läpimurtoa. Vaikka hänen sydänsuruista ja viskin vaaroista kertovat biisinsä pedal ????. Fiittaajakin on hyvin valittu, kun levyn nimikkohittiä avittaa Feuerschwanzin ja folkrockjätti d’Artagnanin laulajaheeros Ben Metzner. Pastissit osataan, sillä esimerkiksi Can’t Kill a Dead Man voisi ihan hyvin olla Sabatonin tai Powerwolfin biisi. Isoimpien biisien Spotify-soitot lasketaan sadoissa tuhansissa, eli fanejakin toki on. Sitten alkaa miettiä, että Bad Saunan keikalle on päästävä äkkiä. SYDÄMEEN ???. Levyn nimi on Kerro sille mistä susta tuntuu, ja se on muuten aika vaikeaa, kun kaikki tuntuu juuri niin sekavalta, ettei tuntojaan osaa kuvailla sanoin. DIVARIIN . Miro Palokallion ja Sape Niemelän Matka Maailman Ympäri -yhtye julkaisi yllättävän raskailla kovalevyrocksävyillä pelaavan kakkosalbuminsa koronan kynnyksellä 2020, joten melko pitkäksi on levytystauko venynyt. Mape Ollila Dwight Yoakam Brighter Days Via / Thirty Tigers ???. Bändi ei yritä olla turhan iskevä tai kirjoittaa helppoja hittejä, vaan kieroon kasvavat kappaleet kuten Seinät kaaaaatuuu, Tällä tunteella ja Challenger (oon vahvempi) keskittyvät viemään huomion muilla keinoin. Albumin instrumentaatiosovitukset soivat lähes kotikutoisen oloisina, vaikka tarkkakorvainen kuulee, että elementtejä on välillä paljonkin. Dead” Blum liidättelee melodiset biisit reilusti keskivertopowerin paremmalle puolelle, ja melodioissa on koukkuja vaikka lampaiden syödä. Nykyään puhutaan paljon aivosumusta. ROSKIIN 53. Pian huomaakin, että se hetki on ollut aika pitkä, kun levy soi kolmatta kertaa peräkkäin. Dwight Yoakam tekee helposti lähestyttävää popkantria, jota soitetaan huoltoasemilla ympäri USA:ta. SOITTIMEEN ??. Ensin se on riffejä, melodioita ja epämääräistä laulua siellä täällä. Se ilmentää myös, miten upeasti pieteetillä sovitetut jouset ja epätavanomainen kappalerakenne voivat luoda tunteen jostain hieman elämää suuremmasta. Tekstien nuorten aikuisten ihmissuhdejutut ovat sujuvaa suomea, mutta eivät sisällöllisesti oivaltavia. Biisit ovat kohtalaisen tarttuvia, mutta vain sitä. Genre on kuitenkin valtavirran poprock, joten niin on varmasti odotuksiakin. Jos musiikki voi olla samaan aikaan rennon hengailevaa ja vähän kuumottavan ahdistavaa, Bad Sauna on juuri sitä. Tässä maailmanhetkessä tuntuu, että tällainen intiimiys ihmisyyden äärellä on parasta lääkettä välillä niin lamauttavaa menoa kohtaan. Niiden ääreen naulautuu. Mutta toisin kuin yleensä, Bad Saunan lakonisen laahaava ja epätodellisen oloinen sumu tuntuu hyvältä. Felix Heldtin ruttoaikana ideoima Dominum suolistaa toista albumiaan alle vuosi debyytistä. Laura Marlingilla on taito ilmentää jokin suuri ja monisävyinen asia hyvin vähäisin elementein. Sitten on aika nostaa jalat ylös ja keskittyä Bad Saunan kanssa hetkeen. Toteutus pysyy hyvin lempeänä ja jokseenkin satumaisena. ”Zombimetalli” tarkoittaa tässä yhteydessä lordimaista naamiogimmickiä. Levyn loppupuolella kuultava nimiraita on kirjoissani jopa vallankumouksellinen katsaus ihmisyyden ytimeen. Ongelma on siinä, että yhtye on koko ajan melkein jonkin äärellä. Kuulijaa lähellä oleva laulu saa pohtimaan, toimisivatko kappaleet jopa pelkillä lauluraidoilla. Sanoitukset ovat ajatuksia vanhemmuudesta, rakkaudesta ja asioiden muuttumisesta. Laura Marling tuo lähes kosketusetäisyydelle herkkyyden ja tästä maailmasta jo ties minne kadonneen hitaan kerronnan. Toisaalta nimikkolevyn ensisingle Kerro et kaipaat mua ilmestyi jo 2021. Tämä albumi on kasvaja. Laura Marling Patterns in Repeat Chrysalis ????. Uutuuslevyllään yhtye panostaa edeltäjää ilmavampaan synteettiseen rocksoundiin, joka on hyvin 00-lukulainen. Musaltaan Dominum osuu powerin ja sinfometallin välimaastoon, vaikkei karta modernia kevytheviäkään. Matka Maailman Ympäri jatkanee siis ihan hyvänä kakkosvitjalaisena. Bad Saunan kitaroiden utuinen pörinä tuo hetkittäin mieleen Sonic Youthin tai vaikka Weezerin, mutta sen musiikissa piilee myös ihanan suomalaista pidättyväisyyttä. Niko Peltonen Dominum The Dead Don’t Die Napalm ???. Aki Nuopponen Matka Maailman Ympäri Matka maailman ympäri KHY Suomen musiikki ?. Esikoislevy Hey Living People oli lähinnä fokusoimaton kasa biisejä, jotka tuore bändi julkaisi ehkä liian pian ja sen kummempia miettimättä. Tämä on yksi vuoden levyistä! Lotta Savolainen Bad Sauna Kerro sille miltä susta tuntuu All That Plazz ???. Jo toisella yrittämällä mäjähtää tyylipuhtaasti, linjakkaasti ja osuvasti. Palokallion tuotanto on muodollisesti pätevää, mutta geneeristä. Albumi muodostaa oman universumin, johon jää mieluusti pidemmäksikin ajaksi kellumaan. Omaa kulmaa ja vaihtelua musaan tuovat kelttimelodiat ja turskisti kasarit synat. Solisti Matthias ”Dr
Keskimäärin Ultima Thulen biisien tempot ovat kuitenkin maltillisempia kuin levyillä, joista Tolkki parhaiten tunnetaan. Levyn parhaalla biisillä I Don’t Know How to Say Goodbyella Yokam duetoi Post Malonen kanssa. Timo Tolkki on yksi heistä. Jos meno jatkuu tällaisena, Mirellasta tulee yksi tämän maan suurimmista poptähdistä. Yksi Suomen metallimusaviennin alkuperäisistä kivijaloista on tekaissut jatkoa 30 vuotta sitten ilmestyneelle Classical Variations and Themes -soololätylle. Yoakamin tyyli on pysynyt samana ensimmäisestä albumista Guitars, Cadillacs, Etc., Etc. Sävellyksellisesti ja sovituksellisesti biisi kuulostaa siltä kuin se voisi löytyä 1960-lukulaisesta jukeboxista. Melankolisella Isä-biisillä lienee Tolkille terapeuttinen funktio, ja onpa mukana hyvityksenkin tuoksua, kun synissa häärää sekä Stratovariuksen Jens Johansson että Symfonian Mikko Härkin ja bassossa molempien exsoittaja Jari Kainulainen. Jälkimmäisessä Tolkki soittaa, kuten eräässä vuosituhannen vaihteen haastattelussa lupasi, ”niin nopeesti ettei siinä oo mitään järkee”. Tarjolla on klasaria, kansanmusaa ja kitarointia aina Edvarg Griegin Solveigin laulusta Sturmfrei-tiluinfernoon. Laulettuja kappaleita on vain neljä, joista pari hoitaa aina varma Jeff Scott Soto. Elämä koettelee, mutta jotkut ihmiset vain yksinkertaisesti ovat täynnä musiikkia. (1986) lähtien, eikä Brighter Daysilläkään tehdä isompia irtiottoja. Debyyttialbumi Kunpa oisin kertonut sisältää Tiktoksuosiosta huolimatta traditionaalista poppia, eikä kappaleiden pituuksia ole viilattu modernien trendien mukaisesti väkisin kahden minuutin pintaan. Vaikka liian itsestään selvät referenssit puskevat paikoitellen pintaan, Mirellan debyyttialbumi on miellyttävää korvakarkkia ja kenties parasta nuoren artistin poppia hetkeen. Oikeaa rumpaliahan levy toki kaipaisi. Levyllä ei sorruta liiallisiin latteuksiin, eikä sen melankolinen nuotti edusta sitä keskikaljaromantiikkaa, jota kuullaan vielä tänäkin päivänä liikaa. Mape Ollila Denigrate To the Goddess Unknown Inverse ??. Jo 1990-luvun puolella toimintansa aloittanut Denigrate ei ole pitänyt kiirettä julkaisurintamalla, sillä To the Goddess Unknown on vasta melankolista metallia louhivan yhtyeen neljäs pitkäsoitto. steel -kitaroineen edustavat viimeisen päälle perinteistä countrya, mistään pastissista ei ole kyse. Huomio oli valtavaa jo siinä kohtaa, kun artistilla oli ulkona vasta muutama kappale. Samuel Järvinen LEVYARVIOT KU VA : PA TR IK SU ND BE RG 54. Vaikkei resepti muutu, Yokam saa musiikkinsa kuulostamaan AC/DC:n tavoin aina tuoreelta. Mirella nojaa suomalaiseen melankoliaan, nuoruuden kipuiluun ja ihmissuhdeongelmiin. Levy päättyy Tolkin itsensä nätisti sanottuna hauraasti laulamaan kansanmusiikin kivirekeen Karjalan kunnailla. Ensimmäinen sinkku I’ll Pay the Price voisi yhtä hyvin olla Hillbilly Deluxelta (1987). Nuutti Heiskala Timo Tolkki Classical Variations and Themes 2 : Ultima Thule Finland Productions ??. Myös retrovibailut kappaleissa Timanttei ja Parkkis toimivat erittäin hyvin, mistä sopii kiittää levyn maltillista ja tyylikästä tuotantopuolta. Suurimmat ansiot esiintyvät albumin emotionaalisissa huipuissa kuten upeassa Painava sydän -voimaballadissa. Tekstipuoli on rehellisen ja samastuttavan tuntuista, vaikka mitään kaunokirjallisen suurta ei saavuteta. Albumi jatkaa pääosin samoilla linjoilla edeltäjänsä, vuoden 2022 Blackguardin kanssa, mutta on sävyiltään monipuolisempi ja vivahteikkaampi. Mirella on ponnahtanut todella nopeasti yhdeksi kotimaisen popin tämän hetken suosikeista ja tulevaisuuden artistilupauksista. Vaikka duetto naislaulajan kanssa olisi ollut traditionaalisempi, Malonen värisevä ääni muodostaa toimivan kontrastin Yoakamin kantrimman ilmaisun kanssa. Pääsuunta on yhä Swallow the Sunin ja vastaavien viitoittaman polun raskaassa ja melankolisessa synkistelysMirella Kunpa oisin kertonut Universal ???. Yoakamin musiikki on aina kuulostanut rehelliseltä. Brighter Days ei varmasti muuta kenenkään mielipidettä Yoakamista, mutta faneille levy tarjoaa taattua laatua
Tunnelmakuviin ja tunnustuksiin se tuo kuitenkin yllättävää herkkyyttä. Antakaa silti From Zerolle mahdollisuus. Hannu Linkola Sanni Muutos Warner ???. Levy on kypsä taidonnäyte, jolla Sanni onnistuu hyvän musiikin ohella samastuttavan ja aidosti emotionaalisen tunnelman rakentamisessa. Vuonna 1997 The Keep -nimellä perustettu vanhan liiton doom metal -bändi The Gates of Slumber vaipui kokoonpanomuutosten jälkeen horrokseen vuonna 2013. Samuel Järvinen The Gates of Slumber The Gates of Slumber Svart ??. Tämä porukka on ollut aina parhaimmillaan luottaessaan tarttuvan ja melodisen biisinkirjoituksensa ohella raskaaseen dynamiikkaan. Se on Linkin Parkia, ja sitä paitsi melko hyvää sellaista. Laulajakaksikko tulittaa kaikkien riffien, säksätyksien ja melodioiden joukkoon sekä emoa että raivoa. Bändi ei tukeudu liiaksi menneisyyteensä, muttei myöskään unohda sitä. Kun reseptiin sotketaan goottielektroa ja garage-vivahteita, päästään viimein asiaan. Nokkeluuksille alistettuna konsepti tuntuu itsetarkoitukselliselta. Retrosyntetisaattorien kutoma johtolanka kietoutuu niin Siouxsie and the Bansheesin kuin Belaborisinkin jalkoihin, mutta yhteydet jäävät silmäniskumaisiksi. Vaikka hyperpop on läsnä visuaalisella puolella ja puskee pintaan monipuolisen lauluefektoinnin, paikoittain villisti pomppivien bassojen ja värikkäiden samplejen merkeissä, se jää lopulta vain pieneksi pintavivahteeksi. Lopulta tietoinen kömpelyys jalostuu haavoittuvuudeksi, jonka kylkiäisenä varttuu vilpittömyyden häive. Kaikilla lienee mielipide siitä, voiko Linkin Park olla Linkin Park ilman vuonna 2017 menehtynyttä Chester Benningtonia. Postironisoidessaan Kari Tapion kuolemattomuutta tai tanssittaessaan Amatsonibeibiä Emilian ja Meiju Suvaksen tahdissa 20 000 Hz pyörittää tyhjäksi kulutettua kommenttiraitaa. sä, mutta välillä tempoa myös nostetaan ja riffeihin on ujutettu koukeroisuutta. Se rohkenee olla hieman alternativea, jonkin verran nu-metalia, vähän elektronisempaa rockia tai ihan vain suoraviivaisen tarttuvaa poprockia. Jyrkimpien äärilaitojen uupuminen on aluksi puute, mutta pian se osoittautuu vahvuudeksi. Iso muutos on myös se, että Sanni on tehnyt albumin alusta loppuun yksin. Kun basisti-perustajajäsen Jason McCash menehtyi vuotta myöhemmin heroiinin yliannostukseen, laulaja-kitaristi Karl Simon vannoi, että bändin tarina oli siinä. Lähimenneisyyden nuhjuiset kulttuurijäljet innoittavat keski-ikäistynyttä indiesukupolvea loputtomiin – ja siinä määrin kaavamaisesti, että Kaaosteorian alkumetreistä on vaikea innostua. To the Goddess Unknown on oikein maittavaa tunnelmallista raskastelua. Vuonna 2019 Simon kuitenkin herätti orkesterin ikiunesta keikkalavoille, ja nyt käsissä on yhtyeen kuudes pitkäsoitto, joka ilmestyy 13 vuotta edeltäjänsä The Wretchin jälkeen. Dead Shape Figuressakin vaikuttavan laulajan ohella myös muu bändi hoitaa hommansa veteraanien varmuudella. Artistin tyylin kehitys on ollut lineaarista, mutta uudella albumilla otetaan viiden vuoden takaisesta Trippi-levystä vielä yksi tyylillinen harppaus kohti tällä hetkellä kovin seksikästä ja toisaalta kulunutta hyperpop-maailmaa. Kokonaisuus on kuitenkin ehkä hieman liiankin raskassoutuinen ja kaipaisi enemmän Under Etherin kaltaista jyräystä tuomaan tasapainoa. Riffeissä on painoa ja askel on raskas, mutta triona Linkin Park From Zero Warner ??. Paikoin menossa on jotain hyvin amorphismaista, eritoten ytimekkäässä ja itämaisvivahteisessa Under Ether -kappaleessa. Laulaja-lauluntekijä Sanni on ollut yksi kotimaisen popin suosikeista jo kymmenen vuoden ajan. Mike Shinodan ja uuden äänen Emily Armstrongin yhteispeli tukee tätä ajatusta. The Emptiness Machine, Heavy Is the Crown, Two Faced ja IGYEIH lupaavat paljon, kun taas Cut the Bridge, Over Each Other ja Overflow putoavat auttamatta kyydistä. Sokerisen kuorrutteen alla on joukko erittäin hyvin rakennettuja biisejä, joista kuulee Sannin osaamisen erityisesti topline-puolella. Vesa Siltanen 20 000 Hz Kaaosteoria Alakulttuuritalo ??. Käytännössä Kaaosteoria perustuu pelkistettyihin kosketinteemoihin, jotka leikkivät päälauseiden kertomalla. Taustalla rumpukone lyö ilmeettä, ja soinnin sielu paikantuu inhimillisesti huojuviin lauluraitoihin. Homman nimenä on edelleen vanhan koulukunnan doom Saint Vitusin, The Obsessedin, Candlemassin ja muiden Black Sabbathin palvojien tyyliin. Edellislevyllä kelkkaan hypännyt solisti Galzi Kallio on jämäkkä ja osaava tekijä, jolta irtoaa sujuvasti niin puhdas laulu kuin örinä, joista jälkimmäiselle on nyt annettu enemmän sijaa. Eniten hämmentää, että levy vaikuttaa loppuvan 32 minuutin kestonsa jälkeen joka kerta kesken ja sisältää silti myös fillereitä. Aki Nuopponen LEVYARVIOT KU VA : JA ME S MI NC HI N 56. Hänellä on myös kyky synnyttää toimivia vastamelodioita ja soonisia kontrasteja. Musiikissa kuuluu paljon lattarivaikutteita ja paikoitellen moderni Balkan-pop, mutta sen ytimessä sykkii se vahva popiskelmäsydän, joka on mahdollistanut Sannin suosion kotimaassaan. Viimeiset sanat 20 000 Hz omistaa itselleen: ”Mä oon vähän outo, mut oon silti ok.” Luonnehdinta käy itsepuolustuksesta, mutta oikeuttaa harhaiskut. Onneksi nelikko pystyy muuhunkin
LEVYHYLLYYN ?. Kiistattomasti sukupolvensa kekseliäimpiin räppäreihin lukeutuva Tyler on aiemmin kätkenyt itsensä trollauksen ja provokaation savuverhoon. Cashin levyt koostuivat niin ikään vanhojen ja uudempien biisien covereista sekä muutamista uusista sävellyksistä. Aivan kuin nykyhetki olisi vienyt häneltä kyvyn eläytyä ensimmäiseenkään luomaansa ääneen. Paikoin levy toimiikin erinomaisesti, kuten Sunny Warin If It Wasn’t Brokenilla ja Keith Richardsin Robbed Blindilla. Jukka Hätinen KU VA : LU IS PA NC H PE RE Z ????. Ja myös iskeviä riffejä ja kertosäkeitä. DIVARIIN . Siis vähän kuin Saegh, Blaerah ja Seppo. Luonteva vertauskohta Last Leaf on the Treelle löytyy Johnny Cashin American Recordings -sarjasta. Soundien osalta Gates of Slumber ei ole jäänyt menneiden aikojen vangiksi, vaan tuotanto on modernin tuhti ja erotteleva, mutta samalla luomusti orgaaninen. Chromakopia on levoton ja hengästyttävä paketti, joka yltää zamrockista modulaarisyntikoihin ja r&b:stä g-funkiin. Pulputuksen, poreilun ja kohtalon omaisuuden keskellä Brandinin tulkinta on lähes ilmeetöntä, turtaa. Brandin korvaa puutteen tyylitajullaan. Jylhä Uusi musta tuntuu näkevän lajimme predestinoituna synkkiin ratkaisuihin sukupolvi toisensa jälkeen. Näin voisi referoida myös Tyler, the Creatorin viimeisimmät vuodet, ainakin musiikkinsa perusteella. Erinomainen Uusikuu kertoo henkilökohtaisista peloista hevimetallisen dramaattiseen sävyyn, ja Miestä vahvempaa on hirtehisen kitkerä ryyppäämisen analyysi. ROSKIIN 57. SYDÄMEEN ???. Hitaasti piirtyvien melodioiden hiipuessa huokausmaisiksi taustatunnelmiksi levyn varsinaiseksi anniksi jää muoto. Sanasto on klassisen hevin, mutta aiheita voi etsiä peilistä tai uutissivustoilta. ja Neil Youngin Are You Ready for the Country?. Aikuistunut musta mies tutkii perhesuhteitaan ja perheen perustamista, omia ongelmiaan, identiteettiään ja osaansa yhteiskunnassa. Jos edellinen Orjaplaneetta (2021) oli jonkinlainen scifikonseptialbumi, nyt Tyrantti liikkuu tällä pallolla ja käsittelee vähintään viitteellisesti ihmiskuntaa ikävyyksiin vieviä kipupisteitä. Esillepanoa vaivaa kuitenkin omanapaisuus. Tuntuu, ettei Tyranttiin ole suhtauduttu hevipiireissä aina kovin vakavasti, mutta toisaalta yhtyeessä vaikuttavat Nahka-Sami, Paha-Tapio ja Henkka. Nuutti Heiskala Talking Flowers Fabrications Rama Lama ??. Astrid Brandinin sooloprojektin geeniperimä on sama, mutta ympäristö toinen: viime vuosien dreampopja uuspsykedelia-aallot ovat pyyhkineet uutuusarvon mennessään. Vanhahtavat rytmiluupit nakuttelevat lämpimästi, ja syntyessään hapristuneet kosketinkerrostumat mittailevat analogiajan tilakäsityksiä hellyydellä. SOITTIMEEN ??. operoivan bändin otteessa on myös koukuttavaa, paikoin hypnoottista groovea. Kun El Perro Del Mar ja Lykke Li juurruttivat The Shangri-Lasin ja Cocteau Twinsin perintöä pohjoismaiseen indiekontekstiin 2000-luvun alkupuolella, synteesit kuulostivat tuoreilta, jännittäviltäkin. Levy sisältää enimmäkseen covereita, joita on syntynyt muun muassa Tom Waitsin ja Neil Youngin biiseistä. Silti hän haluaa osoittaa ja ohjata niitä. Vesa Siltanen Willie Nelson Last Leaf on the Tree Sony ??. ”Minulla on kaikki mistä olen koskaan haaveillut, mutta en näytä löytävän rauhaa”, siviilissäkin räiskyvä NBA-tähti Ja Morant sometti taannoin. Chromakopia on itsetutkiskelua räppiä korostustussit käsissään kuuntelevien fanien edessä. Hannu Linkola Tyrantti Ihmispyramidi Nahka-levyt ??. Chromakopia on Tylerille samaa kuin Mr. Gates of Slumber ei ole lähtenyt keksimään uutta, mutta pitkään kypsytelty nimikkolevy on onnistunut paluu ja maittaa kyllä taatusti lajityypin ystäville. Brandin hallitsee sen yksityiskohdat nautinnollisen hyvin, mutta jaetuiksi maailmoiksi musiikki ei laajene. Lisäksi mukana on uusi versio Nelsonin vuonna 1962 julkaistusta The Ghostista ja yksi uusi biisi, The Color of Sound. Nelsonin ääni ja kitaransoitto ovat miehen ikään nähden edelleen ilmiömäisen hyvää tasoa. Kolmoslevyllään NWOFHM-tägillä paiskattu yhtye kuulostaa kuitenkin siltä, että sillä on sanottavaa. Tyrantin musiikillinen työkalupakki on toki derivatiivinen, mutta Tyler, the Creator Chromakopia Columbia ???. Rick Rubinin tuottamiin American-levyihin verrattuna Nelsonin Micah-pojan kanssa tehty albumi tuntuu kuitenkin selvästi kevyemmältä julkaisulta, eikä uusi biisi The Color of Sound lukeudu Nelsonin parhaisiin. Last Leaf on the Tree on 91-vuotiaan Willie Nelsonin seitsemäskymmeneskuudes albumi, ja jo toinen tänä vuonna. Niinpä Talking Flowersilla on tarjota vähemmän löydettävää kuin edeltäjillään. Morale & the Big Steppers oli Kendrickille. Musiikillinen maasto ajelu tukee Tylerin räppejä kuin alleviivaten, että helpolla tästä ei pääse. Välillä levy menee kuitenkin liikaa easy listeningin puolelle, mistä käyvät esimerkeiksi The Flaming Lipsin Do You Realize?. Silti vakuuttava taidonnäyte legendaariselta muusikolta. Edellislevyllä vakavammat aiheet saivat jalansijaa jo ihan teemaksi asti, kun losangelesilainen räppäsi menestyksen seurauksista ja taakasta. Sinnikkäästi väreilevässä kaleidoskooppimaisuudessaan Fabrications on kuvien tanssia kylmällä pinnalla. Vierailijat, etenkin nais-mc:t, ovat kuin muistuttamassa Tylerille, että osaat olla myös hauska ja nokkela, kun reflektioräppi meinaa käydä turhan tuhdiksi
Kappaleissa otetaan kantaa niin seksuaaliseen ahdisteluun ja väkivaltaan kuin laihdutuskulttuuriin ja naisvihaan; aiheisiin, jotka ovat monille naisille arkipäivää. Aki Nuopponen Katie Gavin What a Relief Saddest Factory ??. Punkskene on aina ollut selkeästi miesvoittoinen. Tanskalais-färsaarelainen Iotunn on yksi progemetallin tämän hetken kovimmista ”julkisista salaisuuksista”. Musiikin taustalla kuuluvat vahvat tunteet, jotka välittyvät jokaisesta soinnusta. Kappalemateriaali on hyvää, eikä Katie Gavinin kyky kirjoittaa mieleen jääviä rivejä ole kadonnut mihinkään. Iotunnin polveilevat sävellykset ovatkin monumentaalisen massiivisia, mutta samalla nyanssirikkaita ja herkän melodisia. Sen jo tiedän, että niin kauan kuin maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta, kappaleiden aiheet eivät lopu kesken. Progressiivisuus piilee tässä musiikissa siinä, että nämä kappaleet kertovat kokonaisia tarinoita ja rakentavat maailmoja ilman sanojakin. Hurmoksellisen musiikin kukkuraksi yhtyeen laulajaksi on valikoitunut Jón Aldará. Englantilainen Lambrini Girls syntyikin laulaja-kitaristi Phoebe Lunnyn ja basisti Lilly Macieiran käsissä paitsi halusta tehdä musiikkia myös palavasta naisen raivosta. Isla Mäkinen täysin hallussa. Toiseen albumiinsa ehtineestä bändistä ei tiedä vielä kovin moni, mutta asia on muuttumaisillaan juuri nyt. Yhtyeelle ei voi antaa noottia oikeastaan mistään muusta kuin levyn 68 minuutin mitasta, joka on näin rikkaan ja monitasoisen albumin kohdalla tuhtia. Ahkerasti keikkaillut punkduo käyttää musiikin ohella aikaansa aktivismiin ja feminismiin. Neljännen tähden jätän pois lähinnä siksi, että sen antamiseen tarvittaisiin jokin omanlaisempi visio tai vielä vähän kovempia tykkibiisejä. Tammikuussa ilmestyvä debyyttialbumi Who Let the Dogs Out on raivokasta punkkia parhaimmillaan. Ironista kyllä heti tämän todettuani voin sanoa, etten keksi, mistä lähtisin levyä leikkelemään. Niko Peltonen Iotunn Kinship Metal Blade ???. Silti juuri Aldarán dramaattisen teatraaliset ja monialaiset laulutulkinnat nostavat kokonaisuuden taivaista jonnekin vielä ylempiin kosmoksiin. On vaikea kuvitella varhaisen Iron Maidenin ystävää, joka ei pitäisi Ihmispyramidista ainakin jonkin verran. Tämä johtuu siitä, että Kinship on todella, todella hieno albumi. Tiukkatahtinen, vihainen soundi saa voimaa Lunnyn persoonallisesta äänestä. Levyn yleisilmeessä on kuitenkin jonkinlaista LEVYARVIOT KU VA : DE RE K PE RL MA N. Lambrini Girls Who Let the Dogs Out City Slang ????. Odotan innolla, mitä bändin tulevaisuus tuo tullessaan. Kinship voisi hyvin olla vaikka instrumentaalinen levy ja silti kiinnostava. Pöytälaatikoiden siivous ja välityö pyörivät käsitteinä mielessäni kuunnellessani levyä. Mainion kalifornialaistrion Munan solistin soolodebyytin kerrotaan koostuvan kappaleista, jotka eivät soveltuneet bändin albumeille mutta ansaitsivat tulla levytetyiksi. Ei pidä käsittää väärin, näissä rääppiäisissä on aivan maistuvat tarjoilut. Gräsin kitaristiveljekset Jens ja Jesper ovat hioneet ilmai suaan pitkään ja hartaasti. Who Let the Dogs Out on eritoten debyytiksi vaikuttava albumi, jolla yhdistyvät klassinen punk ja moderni feminismi
Se esittelee Gavinin lauluntekijyyttä laajemmin kuin Munan levyillä on totuttu kuulemaan. Joa Korhosen laulu luotaa surumieltä ja melankoliaa lohdullisin tuntein mutta paikoitellen liki tunnistamattomaksi käsiteltynä. Kimmo K. Yhä kammottavammaksi käyvässä ajassa tarvitaan uskoa hyvään ja kauniiseen, vaikka heppoisuudenkin uhalla. Vaikka aloituskappale ja temaattinen johdanto Hyvästi kapteeni tuntuu saapuvan satamaan hyvin herkkänä, kehotan pitämään ensikuuntelulla äänevoimakkuuden maltillisena. Erittäin rajusti prosessoitu tuotanto on pintapuolisesti kylmä ja hengetön. What a Relief ei ole missään nimessä huono levy. Muovikukille on siis paikkansa. Sara Hallava 6162 Viihde ???. Lähestymistavassa on silti arvonsa. What a Relief on laadukas ja mukava levy kuunnella. Samalla se nostaa häneltä esiin uusia äänenkäyttötapoja. LEVYHYLLYYN ?. Ensivaikutelma ei ole helppo. SOITTIMEEN ??. Levyn avaavan I Want It Allin soidessa mietin, onko kyseessä edes sama laulaja. DIVARIIN . Silti hyökkäävä metallimörssäys voi olla jollekin liikaa. Tunteikkuuttaan korostavaa musiikkia on helppo moittia naiiviksi ja pintapuoliseksi. ROSKIIN. Tarkempi tarkastelu kuitenkin paljastaa ihmiset koneellisen pinnan alla. Se ei mullista maailmaa, mutta luultavasti se tulee esittelemään Katie Gavinin lauluja uusille yleisöille. Suuria tunteita kantavat melodiat ja soittosuoritteiden eläväisyys luovat erikoisen kontrastin kliinisen pintatason kanssa. Tammikuussa julkaistava Hallava yhdistää näitä kaikkia ja tuo vielä mukaan oikein toimivan lisätwistin. Koskinen mukavuudenhaluisuutta. Saran meno on muuntautunut ensilevyjen nu-metalista pohtivaan indierockiin ja edelleen elektronisempaan popleijailuun. SYDÄMEEN ???. Vilho Pirttijärvi Muovikukat Pimeydessä on piilossa kaikki värit omakustanne ?. Yhtyeen kyynisyyttä karttava sointi KU VA : TIIN A RO UT AM AA ????. Rohkeaksi ja haastavuudessaan erinomaiseksi paljastuva levy on tyylillisesti monipuolinen ja dynaamisesti laaja. Kohokohdiksi nousevat popkappale Aftertaste ja komea folkbiisi The Baton. Folkia, americanaa ja countrya henkivän levyn tuotanto ja tulkinnat ovat oivaltavia ja hienoja, mutta itse koen sen jotenkin henkisesti etäiseksi. Omaan korvaani lempeästi valssaavan Massaharhan ja sitä seuraavan thrash metal -riffillä jyräävän Anhedonian välinen ero on hätkähdyttävä mutta toimiva
Eero Kettunen Mötley Crüe Dr Feelgood 35th Anniversary BMG ???. Albumi huokuu toki lämpöä. Mutta vaikka levy on hyvin opportunistinen kokonaisuus, siitä on onneksi vielä matkaa Portion Boys -tyyliseen sietämättömyyteen. Nelikko haluaa tavoitella äärimmäistä sydämeenkäypyyttä silläkin riskillä, että soljuvat teemat, alleviivaavat kitaraleadit ja pistävänkapea laulu tulevat tutuiksi jo parin kappaleen jälkeen. Hyvä niin, sillä Käärijällä taustajoukkoineen on varmasti vielä paljon annettavaa, kun suurin massasuosio ja sen tuomat velvollisuudet alkavat olla taakse jäänyttä elämää. The Human Fearin on tuottanut Mark Ralph, joka edustaa Kapranosin ikäluokkaa, mutta tunnetaan enemmän Briteissä menestyvästä nykyhousesta. Yleisote jää kuitenkin harmillisen varovaiseksi. Tulkinta pysyy yksiulotteisena, ja sävelkulkujen konservatiivinen iskelmällisyys kuluttaa taikansa nopeasti loppuun. Edellisestä Always Ascendingistä tulee kuluneeksi yli kuusi vuotta. Albumin valtaisan menestyksen ymmärtää, vaikka bändi ratsastelikin jo puudelihevin auringonlaskua kohti. Tämän tästä, etenkin yksittäisissä hetkissä, Muovikukat löytää kultasuonia, joita pitkin pääsee kaipauksen pehmentämään rinnakkaistodellisuuteen. Kummalliseksi tämä on mennyt. Tietyssä mielessä se on tärkeintä. Ja kyllähän Hooked-helmiraidalla mennään jo klubiosastollekin. Franz Ferdinand The Human Fear Domino ??. Nyt ei kuitenkaan puhuta mistään metalcoresta, vaan nimenomaan veteraanien ja edelläkävijöiden tekemisille syvään kumartavasta death metalista, jossa on energiaa ja vimmaisuutta. Sellaista FF ei sentään tarjoile, mutta levyn jämerät, rytmipainotteiset soundit ovat yllättävän piristäviä. Vuonna 2020 perustettu Neckbreakker toimi tähän vuoteen asti Nakkeknækkerinä ja nähtiin sillä nimellä myös toissa kesän Tuskassa. Bändi on herättänyt death metal -piireissä sen verran hyvää pöhinää, että se sai debyyttipitkäsoittonsa taustavoimaksi suuren ja arvostetun Nuclear Blastin. Pelinavauksena Within the Viscera on kuitenkin vallan mainio, ja sen kappaleet pääsevät varmasti kunnolla oikeuksiinsa livenä. Kun albumi on striimannut ennakkoon triplaplatinaa, lienee johdonmukainen ajankohta julkaista se. Eikä mikään ihme, kyllähän nuorten tanskalaisten rymistely on vakuuttava keitos vanhan liiton kuoloa hardcorella ja moderneilla twisteillä maustettuna. Levyn linjasta selkeästi poikkeava Autiomaa taas ei ole biisinä kummoinen kuriositeetti. Cha Cha Cha on nyt todistettavasti lypsetty kuiviin ja enemmänkin. Vesa Siltanen Käärijä People’s Champion Warner ?. Biiseissä tapahtuu paljon ja käännöksiä riittää, mutta raiteiltaan juna ei suistu missään vaiheessa. Aivan koko kolmen vartin mittaa intensiteetti ei pidä otteessaan, ja solisti Christoffer Kofoedin räksytyskin puuduttaa pidemmän päälle. Hannu Linkola Neckbreakker Within the Viscera Nuclear Blast ??. Toisaalla levyllä pintaantuu sitten tiettyjen anglopoppareiden yllättävä rakkaus Balkan-musiikin emuloimiseen, mikä on vähän hölmöä, mutta tässä tapauksessa toimivaa. Nyt horisontissa siintää vaara vajota huumorimusiikin suohon. Alex Kapranos kuulostaa 52-vuotiaana maailman vanhimmalta taidekoululaiselta, mutta niin hän on toisaalta tehnyt Franz Ferdinandin vuoden 2004 debyytistä alkaen. Bändin urakaari on ollut indietodellisuuden rajat ylittävä suurmenestys verraten varttuneella iällä ja sitten aika lailla saman toistoa edistyvää keski-ikää ja hiipuvaa suosiota vasten. Maailmassa on varmasti ihmisiä, jotka ovat odottaneet koko tämän ajan uutta Franz Ferdinand -levyä, mutta kyllä heitä jo vähän tarkemmalla täikammalla saa etsiä. limatkaan, yhtye on selvästi hyvien puolella. Eivät nämä jätkät mitään junnuja olleet silloinkaan. People’s Champion alkaa metallisesti pauhaten, mutta totuus paljastuu pian. The Human Fear on positiivisesti yllättävä kokonaisuus, semminkin kun en osannut odottaa siltä juuri mitään. Maailmanlaajuisesti kaikkien aikojen tunnetuin suomenkielinen kappale Cha Cha Cha määrittelee lähes koko levyn reseptin: englanninkieliset tai mahdollisimman yksinkertaiset otsikot, turboahdettu tamppaus höystettynä paikoin kekseliäillä koukuilla ja hokemilla sekä efektoimalla väännellyt laulut. Niko Peltonen yhdistelee Pariisin Kevään kimalteita, Karkkiautomaatin kotikutoisuutta ja Kuumaan täsmämelodisuutta, mutta kasvaa myös linjanvedoksi. Klassisen Mötikkämiehistön ensimmäisen vaiheen päättänyt levy oli jo aikoinaan erittäin jytky teos. Tässä mielessä remasterointi ei olisi ollut tarpeen, mutta semmoinen tässä nyt saadaan ja hyvältä kuulostaa edelleen. Tekemisen meininki todellakin välittyy yhtyeen kaahatessa talla pohjassa sen kummempia jarruttelematta. Vaikka keinovalikoima kannattelee Muovikukkia toistaiseksi vain puoLEVYARVIOT 60. Samalla se oli musiikillisesti kiinnostavampaa ja lyyrisesti taidokkaampaa. Valtaosa Käärijän aiemmasta tuotannosta oli suodattamattomampaa ja dubstep-vaikutteisempaa. Tehokeinojaan kierrättävän ilmaisun äärellä tulee väistämättä ajatelleeksi, että usein todellinen lumo löytyy ilmeisimpien kasvupaikkojen sivusta
Mukana on 15, ja japanilaisella versiolla peräti 16 raitaa. Vaikka kuinka yrittäisi, ei voi olla vertailematta, kenellä menee erkaantumisen jälkeen paremmin. Rungoltaan Helloween-konsertit ovat kuitenkin Hansen-meddleytä, soolo-osuuksia ja jopa välispiikkejä myöten melko ennallaan. Nimikkokappale ja The Reaping ovat moneen kertaa kuultua sinfonista metallia, josta uupuu se särmä ja karisma, jota yhtyeellä oli joskus vaikka muille jakaa. Kuten häneltä voi odottaa, albumilta löytyy paljon nostalgiaa ja sellaista soundia, jonka www.soundi.fi www.tammerpianojasoitin.fi Pinninkatu 26–28 TAMPERE (Tammelantorin laidalla) Avoinna ma-pe 10-18 la 9-15 Puh. Gerrardin ylimaallinen laulu kulkee kuin meren aaltojen sointi kirkkotilassa. On julkaistu ep, tehty albumikin ja nyt mennään jo toisessa livelevyssä. Rumpukoneen tahdittama, pitkälti Rätön karisman ja polveilevan tulkinnan varassa kulkeva musisointi lienee saanut innoituksensa ranskalaisesta chansonista ja Leonard Cohenin varhaisista levyistä. Meditaatiomusiikin tiedetään lisäävän kuulijan tietoisuutta sekä ilmentävän henkistä kasvua ja sisäistä uudistumista. www.power-sound.fi 02-7483932 LAAJA VALIKOIMA LAATUSOITTIMIA! SOITINLIIKE SOMEROLLA nauttijoiden keski-ikä on varmasti päälle viidenkymmenen. Biisimateriaaliltaan ja esillepanoltaan jo vuosikymmenet sitten oivaksi todettua albumia enemmän kiinnostaa kahden ep:n laajuinen ekstramateriaali – viisi demoa ja viisi livevetoa. Ainakin ajatus vesiteemasta toimii mahtavasti. Australialaismuusikko Lisa Gerrard tunnetaan etenkin Dead Can Dance -yhtyeen toisena jäsenenä ja persoonallisena solistina, mutta häneltä on ilmestynyt vuosien saatossa myös runsaasti muita musiikillisen yhteistyön hedelmiä ja soolomateriaalia. Kun tätä nykyä katson ulos, näen useimmiten yön. Usko veden hoitavaan vaikutukseen näkyy paitsi tyylikkäässä kansikuvassa myös laulujen nimissä kuten The Sea Whisperer ja Seven Seas. Ajatustasolla Wiskarin junttiiskelmä yhdistettynä vain kerran vuodessa etäisesti toimivaan, yhteen tiettyyn juhlaan sidottuun soundiin ja aihepiiriin vaikuttaa kamalalta. Yhtä kaikki meno on reimaa. Kansitaiteena on aika siististi toteutettu versio alkuperäisestä, ja lisäsilmäiltävää tuovat tuottaja Bob Rockin lyhyet saatesanat ja muutamat arkistokuvat. Tosifanille lätty lienee pakollinen hankinta jo uuden kappaleen vuoksi. Virpi Päivinen Kansalainen Ikuisen yön kaupungissa Helmi Levyt ??. Ja jos itse levyllä on legendaarisen muhkea rumpusoundi, demoissa jytinä on jo naurettavuuden tasolla. Lähes 70 minuutin kokonaisuudessa on kaksi uutta kappaletta, uusia versioita vanhoista ja kahmalokaupalla laadultaan laidasta laitaan meneviä livetallenteita. Maahantuomme näitä ja paljon muita. On merkillepantavaa, miten hyvin Helloween-albumin raidat sekoittuvat klassikkojen joukkoon. Uutta Profeetta-levyä kaivatessa. Live at Budokan julkaistaan cdja vinyylipakettien ohella myös blu-raynä, mutta nyt käsittelyssä on vain ääniversio. Laulu ja soitto raikaavat antaumuksella. Come Tenderness -niminen kokoelma sisältää uudelleenmasteroituja lauluja albumeilta The Silver Tree ja Twilight Kingdom. Kyseessä on ihan hyvä livealbumi, joka todella kuulostaa keikkatallenteelta. Helloween liputtaa Live at Budokanin olevan täysin erilainen tallenne kuin United Alive (2019). Kokonaisuutena pläjäys on vähän kasuaalimmallekin fanille ihan antoisa. Varpunen tuulikaapissa ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen joululevy, vaan Wiskari haluaa kertoa sillä hieman totutusta poikkeavia tarinoita. Tuhannen ja yhden projektin Mika Rätön ja toisen porilaismuusikon Harri Sippolan duo esittää laulelmamusiikkia, joka ei voi olla hurmaamatta Kuusumun Profeettaan joskus ihastunutta. KURZWEIL-sähköpianot ja -kosketinsoittimet. Bändien jäsenten erot toimivat kuin parisuhteissa. Kerrassaan pakahduttava avaus Kaupunki palaa saa odottamaan jotain vielä enemmän, mutta hyvä näinkin. Michael Kisken ja Andi Derisin lauluyhteistyö soi komeammin kuin koskaan, eikä soitossakaan ole puutteita. Koko albumin kuuntelemisen ajan mielessä pyörii kuitenkin lähinnä se, ettei bändin show välity täysin ilman kuvatallennetta. Ääni on mystinen monin eri tavoin, mutta siinä ei ole mitään pelottavaa. Katso netistä WWW.POWER-SOUNDI.FI 02-7483932 LAAJA VALIKOIMA LAATUSOITTIMIA! Huippulaadukkaat BARE KNUCKLE -kitaramikit HAMMOND XK5. Yhdessä hetkessä lakaistaan kantrisointuja, ja silmänräpäyksessä meininki vaihtuu kasarisyntikoihin ja suomirockiin. 03-222 1300 Maahantuomme näitä ja paljon muita. Kuka uskoi Helloweenin kaikki aikakaudet kattavan reunionin kestävän näin pitkään. Aki Nuopponen Lisa Gerrard Come Tenderness Gerrard Records ???. Niin vain sitä on kestänyt jo seitsemän vuotta. Koskinen Delain Dance with the Devil Napalm ?. Delainin ja ex-laulajansa Charlotte Wesselsin kohdalla vastaus on selvä. Sointiasu on toinen, mutta laulajansa vuoksi nämäkin kappaleet voisi kuvitella levymarkkinoilla aivan liian pitkään hiljaa olleen bändin albumille. Lyriikat taas sitovat albumin vahvasti tutun routaiseen maaperään. Arttu Wiskarin kohdalla näistä kummallekaan ei ole tarvetta, joten näin kuluneeseen ja imelään traditioon osallistuminen on mielenkiintoista. Siinä missä Leevi and the Leavings osasi tehdä toimivia ja toisenlaisia joululauluja, Varpunen tuulikaapissa -albumin lintunen tuntuu tallautuneen jouluruuhkassa tuulihousukansan jalkoihin. Joululevyn tekeminen on vanha traditio, jolla pyritään usein pelastamaan hiipuvan artistin suosiota tai muuntamaan tästä koko kansan suosikkia. Ennen julkaisematon Get It for Free ei ole kummoinen, mutta levyn esituotantoraidat ovat asiallisia. Martijn Westerholt pitää kiinni visiostaan, mutta laulaja Diana Leahin tultua mukaan voi huomata, että Delain oli parhaimmillaan monen tekijän summa. Matti Riekki Arttu Wiskari Varpunen tuulikaapissa Warner . Levy kertoo tarinaa ”Ikuisen yön kaupungin kansalaisten traagisista kohtaloista, pienen rikkinäisen yksilön kamppailusta niin ulkoista kuin sisäistäkin pimeyttä vastaan”, minkä voi laventaa halutessaan koskemaan vaikka minkälaisia lakeuksia ja korkeuksia. Vaikka Whispers-kappale on hieno ja päivitetty soundi upea, ihmettelen hieman julkaisun motiiveja. Liverallit ovat hyvin vedettyjä, mutta idea sisällyttää 35-vuotisjulkaisulle esitykset kaukaa 2000-luvulta on vähän outo. Maailman paras urkusoundi. Mukana on myös uusi meditatiivinen teos Whispers, jonka aikana sukelletaan vedenhaltijan syleilyyn. Samuel Järvinen Helloween Live at Budokan Reigning Phoenix ??. Musiikki on hyvin näytelmällistä, eikä ole minkäänlainen yllätys, että Porissa pitäisi tätä luettaessa pyörimän Teatteri Modernin Kanuunan näytelmä Kansalaisia ikuisen yön kaupungissa. Puheet pitävät sikäli paikkansa, että paketti on napakampi ja mukana on myös bändin nimilevyn (2021) kappaleita. Päivitysversiokappale Sleepwalkers Dream ja varsinkin livetallenteet vain alleviivaavat edellä mainittua ajatusta. Levyn musiikillinen yksinkertaisuus antaa runsaasti tilaa mietiskelylle. Kimmo K. Aki Nuopponen LEVYARVIOT 62. Vaikka levyn sisältö saa hetkellisesti inhoamaan joulua, arvostan aina pyrkimyksiä tarjota alan musiikkia myös heille, joilla ei ole sitä perinteisintä joulumieltä. Helloween on malttanut jättää soittoon rosoa, ja yleisönkin pauhua kuullaan yhteislauluja myöten mukavasti, mikä korostaa bändin power metal -perinnön taikaa. En voikaan kuin palata ihmettelemään, miten Charlotte Wessels on tehnyt Delainistä lähdettyään jo kolme hyvää ja persoonallista albumia, kun taas Delain polkee paikallaan persoonattomuudessa. Dance with the Devil on jättimäinen ep, joka ei jätä käteen juuri mitään
Yleisöstä löytyi tarpeen tullen helposti esitanssija, basisti Grip pyörähteli pienperkussioiden kanssa tanssilattialla ja porukka moshasi kuin Limp Bizkitiä Woodstock ysiysissä konsanaan, tosin ilman väkivaltaa. Rajat ovat löyhiä, kuten niiden kuulukin olla, eikä kyseessä ole tieteellinen luokittelu. Löytämisen päättymätön riemu D avid Byrne kirjoittaa kirjassaan How Music Works (Todo Mundo, 2012): ”Miten voit löytää uutta ja yllättävää, jos tiedät jo mitä haluat?” Simppeli ajatus on yllättävän voimakas, kun sitä pohtii tarkemmin, ja sopii toki kaikkeen musiikin kuunteluun. Paneeleissa ollaan kohteliaita, mutta todelliset jutut kuulee Festspielhausin yläbaarin lähettyvillä. Useimmilla festivaaleilla on kuraattorin luoma yleislinjaus, jonka puitteissa ”jazz”-viitekehyksessä esitettävä musiikki liikkuu. Oùat ei ehkä vaikuta aluksi vallankumoukselliselta, mutta on sitä. Se on tapahtunut paitsi hyvällä buukkaustyöllä myös laajentamalla toimintaa erikoisprojektien suuntaan. Jazzfest Berlin juhli 60-vuotista taivaltaan ja mainosti tapausta otsikkoon sopivalla sloganilla ”Still Digging”. Tiedän, edellä mainittu kuulostaa kirjoitettuna jopa hieman naurettavalta, mutta oli suorastaan epäuskoisella tavalla inspiroivaa ja ilahduttavaa. Tämän aikaansaanutta festivaalia voi pitää onnistuneena. Tänä vuonna koettiin esimerkiksi yhteisöllisen musiikin työpajoja Moabitin kaupunginosassa koko viikon ajan. Kokonaisuus oli Don Cherryn Organic Music Societya muistuttava ”happening”, jossa koko keikkayleisö ja esiintyjät ovat yhtä. JAZZ KIINNOSTAA > > TEKSTI MATTI NIVES Sun Ra Arkestra Under the Direction of Allen Marsh: Lights on a Satellite IN + OUT Aurora Hentunen: Little Further ECLIPSE MUSIC Heli Hartikainen: Chronovariations MULTIPHONIC WORKS "Jazzissa haaste ja ihanuus on se, että aika ajoin kiistanalainen genremäärittely sulkee syliinsä paljon erilaista musiikkia." JAZZ KIINNOSTAA -OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14. Intensiivinen ”spiritual jazz” -sävytteinen vääntö toki tempaa mukaansa, mutta en osannut kuvitella, mitä kaikkea ”jazztrion” esitys voikaan pitää sisällään. Jazzissa haaste ja ihanuus on se, että aika ajoin kiistanalainen genremäärittely sulkee syliinsä paljon erilaista musiikkia, jolle usein kuitenkin määritetään yhtäläinen viitekehys. Hän on uskomaton pianisti, jonka esityksessä on nickcavemäistä riivaushenkeä ja tiivistä läsnäoloa. Paikalle oli kutsuttu kaikki elossa olevat entiset taiteelliset johtajat, jotka keskustelivat historiasta ja pohdiskelivat tulevaisuutta. Tiedän suunnilleen mitä odottaa, mutta kuten parhaissa tapahtumissa, aina voi yllättyä. Nadin Deventer on tapahtuman ensimmäinen naispuolinen taiteellinen johtaja, joka joutui haasteen otettuaan kohtaamaan keski-ikäisen äijäkabinetin vähättelyä. Soittajat vaikuttivat hieman ryytyneiltä, kuten yleisönsäkin, mutta tuloksena oli erittäin herkullinen viimeisen pisaran tiristys. En etsinyt mitään, mutta löysin niin paljon. KIINNOSTAVAA UUTTA KUUNNELTAVAA 64. Selvisi, että taiteellisilla johtajilla on ollut aika ajoin selkeitäkin erimielisyyksiä toistensa valinnoista, tyyliin onko festivaallilla aina oltava tärkeän saksalaisen levymerkin ECM:n artisteja. Toivottavasti edes osa live-energiasta löytyy sieltäkin. Jazzfestivaali on käsitteenä tästä oiva esimerkki. Festivaaleja on moneen lähtöön, ja Berliinin jazzfestivaali kuuluu suuriin institutionaalisiin toimijoihin. Tällä kertaa suurin tajunnanräjäyttäjä oli berliiniläistrio Oùat. Tyylillisesti liikuttiin aika paljon jazzin avantgardistisemmassa, vapaammassa maastossa. Pianon ääressä Sieger oli välillä kuin Monk steroideissa. Tapahtumassa keskusteltiin myös kuratointilinjauksista. Taustakoneisto voi olla yllättävänkin jäykkä. Koko show’n ytimessä oli pianisti Simon Sieger, joka oli itselleni uusi tuttavuus. Basisti Joel Gripin, rumpali Michael Grienerin ja multiinstrumentalisti Simon Siegerin muodostama kolmikko oli kairannut läpi viikon Moabitin workshop-toiminnassa, isännöinyt myöhäisillan jameja Quasimodo-klubilla ja soitti vielä koko festivaalin viimeisen keikan sunnuntai-illan päätteeksi. Byrnen mainitsema metodi toimi ja ostin myös kaikki bändillä myynnissä olleet lp:t. Neljä päivää musiikkia on muisto vain, mutta innostuneen yllätyksellisyyden muisto resonoi sekä henkisellä että fyysisellä tasolla hiljaa taustalla soivana yleisvireenä. Ehkä ei, oli erään taiteellisen johtajan valinta, mutta siitä seurasi aikoinaan myrskyä vesilasiin ja kaikenlaista kabinettipuukottelua. Itse vierailen Berliinissä joka vuosi kovin odotuksin, ja toki vain osittain Byrnen lausahdusta soveltaen. Kuratointityöstään palkittu Deventer on vuonna 2018 alkaneen pestinsä aikana hiljentänyt epäilijät nostamalla festarin Euroopan tärkeimmäksi jazztapahtumaksi. Toisinaan hän vaihtoi huiluun, jolla soitti mitä kauneinta henkistä jazzia, ja kruunasi kokonaisuuden pitkällä kurkkulauluosuudella. Kirjoitan tätä artikkelia Berliinin vuotuisen festivaalin jälkimainingeissa
Liput alkaen 69,90 €. 4.2.2025 Helsinki, Finlandia-Talo 6.2.2025 Turku, Logomo 7.2.2025 Oulu, Ouluhalli 8.2.2025 Kuopio, Kuopio-halli 9.2.2025 Tampere, Tampere-talo 10.2.2025 Jyvaskyla, Paviljonki .. .
Se käy vain ravistelevammaksi, mitä enemmän mittariin kertyy kilometrejä. Ja silti olen kiertänyt viimeisen puolen vuosikymmenen keväät ja pikkujoulusesongit Suomen ylivoimaisimman Queen-tribuuttibändin kanssa, joka juhlistaa juuri nostalgiaa. Tällaisena ahkerana skenevipeltäjänä yritin saada Unto Othersin keikalle Helsinkiin jo ekan levyn aikaan, kun bändin nimi oli vielä Idle Hands ja juuri kukaan ei tiennyt siitä mitään. VIIMEINEN SANA > > Soundin tekijä ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. Olen huomannut kaivautuvani yhä syvemmälle Queen-kaninkoloon ja alkanut löytää suosikkeja myös melkein-hiteistä: Headlong, Scandal, It’s a Hard Life ja Seven Seas of Rhye ovat vähitellen luikerrelleet luureihini. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli 66. Mutta faniksi en itseäni väittäisi. Minua kiehtovat myös pahoiksi osoittautuneiden julkkisten elämäkertadokkarit, kuten tuoreet Marilyn Mansonja Kevin Spacey -sarjat. Ainakin näin pienessä mittakaavassa kotimaan rokkiturismi roudarina on osoittautunut minulle yllättävän tärkeäksi, vaikka fyysisesti en ehkä olekaan siihen rakennettu. Roudaus, rumpujen kasaus, lavasteiden pystytys ja merkkukojun säätäminen milloin mihinkin nurkkaan – usein kaikki yhtä aikaa – on rankkaa yleensä kotikonttorissa rönöttävälle nörtille. Queenin musiikki on kuitenkin vain osa homman viehätystä. Happivajeessa unohtuvat kaikki arkiset ongelmat, ja ajan myötä huonosta huumorista ja musiikista muodostuu liima, joka pitää koossa elinikäisiä ystävyyksiä. Saan olla kiitollinen, että vaikken ole enää mikään junnu, terveys ja kunto sallivat roudaamisen. Intohimo musiikkiin ja esiintymiseen yhdistää mitä erilaisimpia ihmisiä. Lisäksi minulla on aina ollut melko nihkeä suhde nostalgiaan. Olenhan itsekin aika paha jätkä. Kirjakausi alkanee joulun välipäivinä jatkuen helmikuuhun, ja silloin en tee mitään muuta kuin luen. Siksi myös bändin mainio Unison Life -albumi on palannut soittimeen. Vaivattoman oloista ja itsevarmaa esiintymistä. Menneen haikailu ja muistojen tonkiminen ei ole juttuni. Soundin vuosikerran voitti Sohvi Korhonen. Kun Queeniä kuulee päivästä toiseen, se alkaa tehdä ihmiselle jotain. Mutta perkeleitä ja perspiraatiota tasapainottavat keikkabussin tiivis tunnelma, huonot jutut ja pierunhaju. E n ole ikinä ollut mikään erityinen Queen-fani. En kaipaa sen enempää olkatoppauksia kuin 1980-luvulle paennutta hiusrajaanikaan. Tvsarjoista The Penguin oli ihanan lohduton ja kamalan toiveikas. Olen kulttuurin kuluttajana kai jonkinlainen ahmija. Tunnen kiitollisuutta myös jokaisesta uudesta ystävästä, jonka olen näiden touhujen myötä löytänyt – aikuisena heitä ei tule vastaan yhtä helposti. Vieläpä yhdessä kunnon hyvän Green Lungin kanssa. Eniten olen kuitenkin innoissani ”Belgian Murmanskin” eli Brutus-yhtyeen aktivoitumisesta uuden sinkun muodossa. Unprocessedissa on jotain erilaista. Syksyn yllättäjä itselleni on ollut Helsingin Kuudes Linja -klubilla käynyt saksalainen Unprocessed, jonka keikka oli paras missään ikinä, tai ainakin vähään aikaan. Totta kai olen tuntenut ne isot hitit – kukapa ei. Sami ”Nahka-Sami” Silvennoinen Tyrantti Mape Ollila Soundi Viime lehdessä kieli oli piilotettu sivulle 32. Sinun tehtäväsi on etsiä se. Siitä minä nautin. Nyt tilanne on toinen ja joku osaavampi saa järjestää keikan. Arvomme kaksi kahden cd:n pakettia. Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Se bändihän on vähän kuin Amerikan The 69 Eyes, joten eiköhän sali täyty myös Suomessa. Marras-joulukuu on kailotuksen ja kaikukitaran aikaa, pienellä blastbeatillä höystettynä. Vaikka kyseessä on Refused-cover The Deadly Rhythm, kaikki tarvittavat Brutus-elementit ovat läsnä ja epätoivo valtaa mielen. Onnittelut! ETSI GENEN KIELI! Genen kielen löytäneiden kesken arvotaan Lipposen Levyn ja Kasetin julkaisemat uusinnat Absoluuttisen Nollapisteen kahdesta ekasta albumista. Ei tee mieli tehdä mitään muuta kuin tissutella ja/tai kiukutella. Who Wants to Live Forever on tosin oma lukunsa: maailman pateettisin ja samalla ehkä upein biisi. Pidän pahisten hahmokehityksestä DC:n tuotannoissa. Ehkä minäkin. U nto Others julkaisi uuden levyn ja tulee vihdoin omalle keikalleen Suomeen. Ilmiömäistä virtuositeettia, mutta myös kunnon kertosäkeitä. Saatoin myös olla hieman humalassa sillä keikalla, entäs sitte. Ironia on ilmeisesti uusi musta. Jotenkin jo luulin, että tekniikkametalli alkaa olla passé, mutta niin vain menin ja hurahdin taas uuteen bändiin. Lähinnä tyydytän himoni musiikilla, mutta pidän juuri nyt myös tv-sarjoista. Toiset on luotuja kulkemaan
Swallow the Sun MATTI RIEKKI Surun sanansaattajien suorapuheinen tarina ystävyydestä, kaiken alleen peittäneestä tuskasta, ja läpi seinien vievästä tahdonvoimasta. Melankolian mestari Miika Tenkula NEFERTITI MALATY Sentenced-kitaristin elämäkerta paljastaa legendaarisen muusikon herkemmät ja tummemmat sävyt. Vesterinen Yhtyeineen ANTTI HEIKKINEN Ensimmäinen syväluotaava teos karismaattisesta bändistä, jonka musiikki on koskettanut tuhansia. Joulun paras riffi soi näissä musakirjoissa!. Pedro JANNE FLINKKILÄ Kaikkien rakastaman viihteen monitoimimiehen vauhdikas elämäkerta on täynnä musiikin, huumorin ja television ikimuistoisia hetkiä. Tuntematon Juice Leskinen TIMO KALEVI FORSS Suomirockin suurimman sanoittajalegendan elämän huikeat tarinat ja ristiriitaisuus yllättävät yhä uudelleen