– 15.6.2024 HELSINKI, NORDIS sidewayshelsinki.?/liput @sidewayshel #sidewayshel Peggy Gou Jungle Bat For Lashes Frank Carter & The Rattlesnakes Fontaines D.C. ARVIO ITAVAN A KUUMI MMAT UUTUU SLEV Y T! So un dI 11 So un dI 11 M O O N S H O T S U P E R V O I M A N A V I L P I T T Ö M Y Y S ATOMIROTTA KAMELEONTIN KYMMENEN ENSIMMÄISTÄ VUOTTA. L7 Ladytron Ane Brun Alessandro Cortini · Armand Hammer · Chelsea Wolfe Derya Y?ld?r?m & Grup ?im?ek · Ismo Alanko yksin · Julie Byrne Huora · Karri Koira · KUUMAA · Lauri Haav · Oranssi Pazuzu Pariisin Kevät · pehmoaino · Royel Otis · The Armed Ursus Factory · Vesta · Yona · yunè pinku live Aaro630 · Asa · Eevil Stöö · Elsi Sloan emma & matilda · Erottaja DJ’s · F · Good Boys Iisa · Janne Westerlund · Jesse Markin · Joalin · Knife Girl Luukas Oja · M · Mikko Joensuu · Paha Vaanii Pekko Käppi & K:H:H:L · Räjäyttäjät · Rättö & Lehtisalo Tinyhawk & Bizzarro · Viitasen Piia · Virta · Yeboyah Peggy Gou Jungle Bat For Lashes Frank Carter & The Rattlesnakes Fontaines D.C. L7 Ladytron Ane Brun Alessandro Cortini · Armand Hammer · Chelsea Wolfe Derya Y?ld?r?m & Grup ?im?ek · Ismo Alanko yksin · Julie Byrne Huora · Karri Koira · KUUMAA · Lauri Haav · Oranssi Pazuzu Pariisin Kevät · pehmoaino · Royel Otis · The Armed Ursus Factory · Vesta · Yona · yunè pinku live Aaro630 · Asa · Eevil Stöö · Elsi Sloan emma & matilda · Erottaja DJ’s · F · Good Boys Iisa · Janne Westerlund · Jesse Markin · Joalin · Knife Girl Luukas Oja · M · Mikko Joensuu · Paha Vaanii Pekko Käppi & K:H:H:L · Räjäyttäjät · Rättö & Lehtisalo Tinyhawk & Bizzarro · Viitasen Piia · Virta · Yeboyah 4/ 20 24 12,90 € (sis.alv) S O U N D I 4 / 2 2 4 SAMAE KOSKINEN KNUCKLEBONE OSCAR HEIKKI SILVENNOINEN EMMA & MATILDA // LAURA SIPPOLA ELI ”PAPERBOY” REED // CROWNSHIFT // PAIN KHRUANGBIN , THE BLACK KEYS, MARK KNOPFLER, YLVA HARU, DON JOHNSON BIG BAND, YUP INSTRUMENT AL... 13
Dance Craze B LU R AY + DV D The Crow 4 K U H D & S T E E LB O O K Aliens 4 K U H D + 2 B LU R AY 23 Seconds to Eternity B LU R AY + DV D The Abyss 4 K U H D + 2 B LU R AY I Am Weekender B LU R AY Ma-pe 11-19, La 10-16 • Puh. TERVETULOA! HUOM! 67. 09 42 89 1212 Kampinkuja 2 C, 00100 Helsinki www.filmihulluleffakauppa.com METROASEMAN TYÖMAAN VUOKSI SISÄÄNKÄYNTI MYYMÄLÄÄN KAMPINTORIN PUOLELTA
Soundi 4/2024 > 6 Pääkirjoitus 8 Tapahtuu näinä päivinä 9 Toinen kuvakulma 10 Löytöretkellä 12 Tarkkailuluokka: Aston Kalmari 14 Elämäni soundit: Laura Sippola 16 Arttu Seppänen 18 Moon Shot 26 Emma & Matilda 28 Samae Koskinen 32 Atomirotta 36 Heikki Silvennoinen 42 Knucklebone Oscar 46 Levyarviot 57 Ylva Haru 60 Bazook Pain Crownshift 62 Jazz kiinnostaa 64 Sanoin kuvin & Elokuvat 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli K an n en k u v a: M ar ek Sa b o ga l 4 SOUNDI 28 Samae Koskinen K u v a: V il le M al ja K u v a: La u ra E lo K u v a: A ga ta N ig ro v sk ay a 14 Laura Sippola 60 Pain 42 Knucklebone Oscar K u v a: A le x an d er R ic h ar d so n K u v a: Ji ri n a A la n ko 26 Emma & Matilda
2 2. 6. LIPUT NYT MYYNNISSÄ! LIPPU.FI ACID ARAB °•° ALMA °•° ANTTI AUTIO ARPPA °•° BALMING TIGER °•° INFINITY SONG JESSE MARKIN °•° KINGSTON WALL KUUMAA °•° LADYHAWKE °•° LAURI HAAV LIBIANCA °•° PARIISIN KEVÄT °•° PEHMOAINO URSUS FACTORY °•° VESTA JJYLLI & KUOPPIS MUSIC OF LI NN AN PU IS TO 7.– 9
Juuri siitähän Samae laulaa Nyt on normaalia olla natsi -kappaleessaan: ”Onko pelko se joka meille laulaa/joka kertoo että mölinällä voittaa/kunhan on vain tarpeeks ilkeä.” Singlen aiheuttamat reaktiot todistivat tekstin oikeaksi, paitsi että mölinä ei voita tälläkään kertaa. Ja tietenkin, että natsit vittuun. Yksi syy sille varmasti on sosiaalinen media. Enkä nyt tosiaankaan tarkoita, että artistin on välttämätöntä ottaa näkyvästi kantaa musiikissaan – olenhan rakkauslaulujen suuri ystävä – mutta kummallisen vähän nykyajan huolestuttavat ilmiöt ympäristötuhosta hallituksen armottomasti vähempiosaisiin kohdistuviin leikkauksiin ja äärioikeiston ajatusten legitimointiin lauluissa kuuluvat. Ei Koskinen tietenkään yksin ole, sillä esimerkiksi Viitasen Piia, Vimma ja muutamat muutkin nostavat esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja sosiaalisia huolenaiheita, mutta kovin harvinaista näin suorasanainen kannanotto nykymusiikissa ja etenkään valtavirrassa on. Koskinen, Pekka Laine, Marja Lappalainen, Hannu Linkola, Lassi Linnola, Antti Luukkanen, Antti Marttinen, Mikael Mattila, Mikko Merilinna, Kaisla Mustakartano, Jari Mäkelä, Isla Mäkinen, Sami Nissinen, Matti Nives, Tomi Nordlund, Aki Nuopponen, Pertti Ojala, Mape Ollila, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Ville Pirinen, Vilho Pirttijärvi, Hemmo Päivärinne, Juha Seitz, Arttu Seppänen, Mirko Siikaluoma, Vesa Siltanen, Artturi Siromaa, Ville Sorvali, Virpi Päivinen, Lotta Savolainen, Marko Säynekoski, Linda Söderholm, Arttu Tolonen, Jarkko Vehniäinen, Ari Väntänen Toimituksen yhteystiedot Soundi, PL 312, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi soundi@popmedia.fi Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Tilaajapalvelu 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Painopaikka Printall ISSN 0785-0891 50. T.Jarva & The Dark Place: Post Festum SOUNDI 4/2024 TEHTIIN NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: Adrianne Lenker: Bright Future Gglum: Garden Dream Yard Act: Where’s My Utopia. Kukapa jaksaisi kohdata sitä mölinää ja sanallista öykkäröintiä, mitä varovaisetkin kannanotot saavat aikaan somessa, kommenttikentissä ja artistien omissa viestikanavissa. Oman musiikinkuunteluhistoriani tärkeimmät yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostavat levyt ovat tehneet esimerkiksi Marvin Gaye (What’s Going On), U2 (War), Rage Against The Machine (debyytti), Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus (Lopunajan merkit) ja D’Angelo (Black Messiah).. Onkin jotenkin hätkähdyttävää, kuinka vahvalta statementiltä ”protestilevy” kuitenkin tuntuu muun nykymusiikin kontekstissa. Rosali: Bite Down open.spotify.com/user/soundilehti Mikko Meriläinen Päätoimittaja mikko.merilainen@popmedia.fi Mölinää vastaan O n vaikea ajatella, että kukaan voisi olla pohjimmiltaan eri mieltä asioista, joista Samae Koskinen laulaa Näin unta että kaikki meni hyvin -albumillaan. Kasvotusten kun on huomattavasti rakentavampaa olla eri mieltä – ja huomattavasti vaikeampaa solvata. Kuvaavaa onkin, että Samaeta haastatellessani hän oli selvästi enemmän huolissaan netin kautta tulevista reaktioista kuin siitä, miten ihmiset ottavat hänen kantaaottavat kappaleensa vastaan keikoilla. Koskisen perussanoma on, että heikoimmassa asemassa olevista täytyy pitää huolta, kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja empatia on tärkeää. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Pääkirjoitus A-PUOLI > 6 SOUNDI facebook.com/soundilehti twitter.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti Päätoimittaja Mikko Meriläinen Ulkoasu Jaakko Kahala Jari Mattila Avustajat Asko Alanen, Henri Eerola, Antti Granlund, Ville Hartikainen, Nuutti Heiskala, Timo Isoaho, Jari Jokirinne, Samuel Järvinen, Karoliina Kantola, Eero Kettunen, Jukka Kittilä, Joni Kling, Kimmo K
Maxim, Kuopio DIZZEE RASCAL (GBR) 29.4. Klubi, Tampere 19.4. Haluatko mukaan. Klubi, Tampere THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA (SWE) + ST AURORA 16.5. Näyttää siis siltä, että Cemetery Skyline ei ole mikään yhden studioalbumin julkaiseva projekti, joka kuihtuu sitten hiljalleen pois. Toisinaan on tullut puhetta musiikin tekemisestä yhdessä, ja nyt sen aika on koittanut, kertoo Vanhala. On The Rocks, Helsinki 2.5. Cemetery Skyline ei kuulosta ollenkaan Faith No Morelta, mutta meidänkään musiikkia ei voi luokitella kovin tarkasti. Yllättävää tai sitten ei, mutta Cemetery Skyline ei soita äärimetallia – eikä oikeastaan edes metallia. Sonic Rites Festival, Ääniwalli, Helsinki POIMINTOJA TULEVIEN VIIKKOJEN ULKOMAANVIERAISTA K u v a: Sa m Ja m se n K u v a: Te ro A h o n en. Hotelli Leikari, Kotka LOUISA LYNE & DI YIDDISHE KAPELYE (SWE) 9.5. Tavastia, Helsinki EVE RISSER RED DESERT ORCHESTRA (FRA) 23.4. Raahen teatteri BENJAMIN INGROSSO (SWE) 23.4. Olympia, Tampere 17.5. On The Rocks, Helsinki 27.4. Tavastia, Helsinki 15.5. Tavastia, Helsinki GODFLESH (GBR), DISCHARGE (GBR), EYEHATEGOD (USA), MANTAR (DEU) + muita 17.–18.5. Musiikkitalo, Helsinki SYLVAIN RIFFLET (FRA) + VERNERI POHJOLA 21.4. Klubi, Tampere MATCHBOX (GBR) 8.5. Tiivistämö, Helsinki FATBOY (SWE) + PÄÄESIINTYJÄT 18.4. – Esimerkiksi Omnium Gatherum on rundannut Amorphisin kanssa, ja olenkin tutustunut Santeriin tien päällä jo aikoja sitten. – Olemme työstäneet ensimmäistä levyä hiljalleen noin neljän vuoden ajan. G Livelab, Helsinki 14.5. G Livelab, Helsinki PAPUCHO Y SU MANANA CLUB (CUB) 8.5. – Esimerkiksi Faith No Morea on vaikea asettaa mihinkään yhteen laariin... Olympia, Tampere JOSEPHINE FOSTER (USA) + JOOSE KESKITALO 6.5. G Livelab, Tampere CORRODED (SWE) + DOOM UNIT 26.4. 8 SOUNDI SOUNDI 9 Tapahtuu näinä päivinä A-PUOLI > Musiikkimaailman ajankohtaisia kuulumisia Nimikokoonpano Cemetery Skyline astelee varjoista Aikamoinen nimilista! Se tulee ensimmäisenä mieleen, kun katsoo uuden Cemetery Skyline -yhtyeen kokoonpanoa, sillä mukana ovat kitaristi Markus Vanhala, kosketinsoittaja Santeri Kallio, rumpali Vesa Ranta, basisti Victor Brandt ja laulaja Mikael Stanne. Me olemme hemmetin innoissamme, ja luvassa on lisää materiaalia, kitaristi sanoo. – Ei todellakaan. Ensisingle Violent Storm on jo kuultavissa. Muusikoiden taustoilta löytyy muun muassa Insomniumin, Omnium Gatherumin, Amorphisin, Sentencedin, Dimmu Borgirin ja Dark Tranquillityn kaltaisia nimiä. Suisto, Hämeenlinna 9.5. G Livelab, Tampere ELI ”PAPERBOY” REED (USA) 14.5. Nyt Porra hakee teoksensa esittäjiksi monenlaisia matalien taajuuksien taitajia bassolaulajista puhaltajiin ja lyömäsoittajiin sekä tietenkin sähköbasisteihin. TRUCKFIGHTERS (SWE) 18.4. Tee koesoittovideo sähkö bassolla ja toimita se Porralle 19.5. – Kaikki tämän bändin jäsenet rakastavat 80ja 90-luvun goottimusaa – niin syntikkavetoisempia juttuja kuin raskaampaa kitarakamaakin. Klubi, Tampere MESSA (ITA) + KAIRON;IRSE, POLYMOON 19.4. Tavastia, Helsinki VENDED (USA), THE GLOOM IN THE CORNER (AUS), PROFILER (GBR) 2.5. G Livelab, Tampere 7.5. Kun aloimme miettiä uutta bändiä, heidän nimensä nousivat nopeasti esiin. Utopia, Turku 19.4. – Vaikka me olemme diggailleet gootimmasta kamasta jo iäisyyden, emme ole ikinä tehneet sellaista musiikkia – mutta nyt teemme. Ääniwalli, Helsinki DOMINIC MILLER (ARG/GBR/FRA) 13.5. Kaikki hyvät bändit The Sisters Of Mercystä Type O Negativeen iskevät, luonnehtii Kallio. Telakka, Tampere METH METH (MEX) 10.5. Porran lisäksi Senaatintorin lavalle nousee Taiteiden yönä iltakymmeneltä 125 esiintyjää, joiden joukossa ovat Anssi Nykänen, Tuomo Prättälä, Ylioppilaskunnan laulajat, Itä-Helsingin musiikkiopiston kontrabasisteja sekä Awake Percussion. – Myös Vesa, Victor ja Mikael ovat vanhoja tuttuja vuosien takaa. Cemetery Skyline siis soittaa moneen suuntaan kurkottavaa melankolista, melodista ja tummaa rockia. Toisin sanoen sitä on valmisteltu erittäin huolellisesti, nyökkää Kallio. Klubi, Tampere GRAHAM BONNET BAND (GBR) + WISHING WELL 29.4. Vanhalan mieleen nousee osuva vertaus. Tavastia, Helsinki 3.5. Cemetery Skylinen debyyttialbumi, työnimeltään Scandina vian Gothic, ilmestyy syksyllä 2024. Cemetery Skyline on oikea bändi, jonka tulevaisuus näyttää pirun hyvältä! TEKSTI: TIMO ISOAHO Lauri Porra hakee jättimäistä basistiarmeijaa 35 vuotta täyttävää Taiteiden yötä vietetään Helsingissä 15.8. Möysä, Lahti MEW & THE DANISH CHAMBER ORCHESTRA (DNK) 21.4. – Muitakin keikkoja on luvassa jossain vaiheessa, mutta aikataulut ovat vielä hämärän peitossa, kertoo Vanhala. mennessä osoitteessa helsinkifestivals.fi/basso. Juhla vuoden kunniaksi säveltäjäbasisti Lauri Porralta on tilattu ”kaikkien aikojen bassoäänten kokoontuminen”, eli yli sadan bassoäänen voimin esitettävä Porran uusi sävellys Basso. Vain yhden kerran esitettävän Basso-teoksen visuaalisuudesta vastaa Joonas Tikkanen. Yhtyeen odotettu livedebyytti on puolestaan luvassa John Smith Rock Festivalilla heinäkuussa. Korjaamo, Helsinki 10.5. – ”Projekti”-sanan voi myös unohtaa ihan kokonaan
25-vuotisen uransa aikana Juurikkala on kuvannut paitsi valtavan määrän suomalaisia muusikkoja, myös monia ulkomaan tähtiä kuten Steven Tylerin ja Chester Benningtonin. – Levyllä on pohdintaa dystooppisesta, koneiden kanssa yhteen liimatusta tulevaisuudesta. – Mat ehdotti uuden kokoonpanon jäseniksi Timo Kaukolampea sekä Tomi Leppästä, ja me sitten alettiinkin rakentaa livesettiä erilaisten jamisessioiden avulla. On vaikea kuvailla uudenlaista musiikkimuotoa, mutta mielestäni kolmikko on onnistunut luomaan jotain todella uniikkia.” – Haunted Plasma on fuusio musiikillisia ja filosofisia ajatuksia, joita bändin jäsenet ja vierailijat tuovat pöytään. Muistoja ja aineistoa voi lähettää osoitteeseen jukkatlindfors@gmail.com.. Kappaleiden solisteina toimivat McNerney ja Ringa Manner (Ruusut, The Hearing, Pintandwefall). Irti – Hollywoodista Santiagon tielle -omaelämäkerta kuvaa Juurikkalan kokemuksia tähtien ja päihteiden täyttämästä elämästä kohti uudenlaista hyvinvointia. – Koko homma käynnistyi ennen Roadburn Redux 2021 -festivaalia, joka oli Hollannissa järjestettävän Roadburnin virtuaalinen ”pandemiaversio”. Krauttrippi kohtaa Bowien ulkopuolisuuden burzummaisilla riffeillä. Toimittaja ja tietokirjailija Jukka Lindfors kerää aiheesta aineistoa. 8 SOUNDI SOUNDI 9 Kuva: Jarkko Vehniäinen ja Marja Lappalainen Toinen kuvakulma > Haunted Plasma tarjoaa uusia virtauksia Kun Juho Vanhanen (Oranssi Pazuzu, Grave Pleasures), Timo Kaukolampi (K-X-P, Op:l Bastards) ja Tomi Leppänen (Circle, Aavikko, K-X-P) perustavat bändin, luvassa on melkoisella varmuudella erikoista, kiehtovaa ja omalaatuista materiaalia. – Tahdoimme mennä musiikilliseen paikkaan, jossa annetaan vapaus intuitiolle ja kokeilulle. Albumin alkupuolella kuvasto on uhkaavaa, mutta matkan varrella alkaa aueta uusia näkökulmia, ja lopussa saavutetaankin jo singulariteetti! Entä Haunted Plasman jatko. Nyt Juurikkalan värikkäästä elämäntarinasta on valmistunut kirja. K u v a: Sa m u li A la p u ra n en varten jotakin spesiaalia, kertoo Vanhanen. McNerney on sanonut muun muassa näin: ”Haunted Plasma on black metal acid housea. Svartille duunia tehnyt Mat McNerney (Hexvessel, Grave Pleasures) kysäisi hyvissä ajoin, että voitaisiinkohan keksiä tapahtumaa Tähtien kuvaajan tarina kirjaksi Soundinkin sivuilla on vuosikymmenten aikana nähty erittäin paljon Ville Juurikkalan voimakastunnelmaisia henkilökuvia artisteista. Ensin ei ollut ajatusta levyn tekemisestä, mutta aika pian albumistakin alettiin puhua. Hän kaipaa muistoja etenkin ihmisten omista tai lähipiirin folk-harrastuksista ja vähemmän tunnetuista laulajista tai lauluntekijöistä. Miten kuvailisit Haunted Plasman debyyttilevyn materiaalia. Haunted Plasma -yhtyeen debyyttialbumi I ilmestyy toukokuun lopussa, ja edellä mainitut määreet pitävät kutinsa sataprosenttisesti. Onko luvassa esiintymisiä ja uusia levytyksiä. Ne sitten kipinöivät ja kimpoilevat toisistaan muodostaen uusia värejä ja virtauksia, sanoo Vanhanen. Halusimme saada aikaan levyn, joka yhdistää meidän kaikkien uniikin kulman tehdä musiikkia – samalla vieden meitä uusien tekotapojen ja tutkimusmatkailun äärelle. Kun tehdään uutta ja uudella tavalla, pelko on aina aluksi läsnä, mutta kun antaa asioiden sulautua ja muovautua, niin sieltä löytyykin uusia voimia ja tapoja rikkoa kaavoja. – Siltä näyttää! TEKSTI: TIMO ISOAHO Kaivataan muistoja 1960-luvun folk-aallosta Onko sinulla kerrottavaa, kuvia, harvinaisia tallenteita tai muuta kiinnostavaa 1960-luvun hootenannyja folk-esiintyjistä tai tapahtumista
Toisaalta levyn monet biisit ovat aika surumielisiä, joten sopii ja kuuluu asiaan. Jonkinlainen postpunk-pop-rock tuntuu genremääritelmänä oikeimmalta. Varhaisimmat biisit ovat 2020 tehtyjä ja uusimman hioin loppuun päivää ennen äänityksiä.” Nyt vihdoin Kouvolasta ponnistavan artistin debyyttialbumin julkaisu on käsillä ja ehkä myös uusi aika hänen musiikillisessa maailmassa saa viimein alkaa. Lähellä katastrofia, mutta aina vaaran väistäen. Artistin sanojen mukaan: ”Olin äänitysten aikaan todella rikki ja hukassa itseni kanssa, sen saattaa kuulla myös levyltä. Ep:n ehdottomia helmiä ovat hienoja kuulijaa helliviä koukkuja viljelevä Kevät sekä hyvin perinteisiin rockelementteihin niin soitannallisesti kuin lyyrisesti nojaava Sama levy päällä. Valoisaa, surullista, selkeää ja älyttömän koskettavaa. Mutta yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen vuonna 2023 Harmio toikin esiin tuotannossaan jotain toisenlaista. Dänkki Briha kuulostaa kaiholta, vapauden kaipuulta ja siltä kuin meditatiivinen runonlausunta taiallaan kokoaisi yhteen kadonneet, menetetyt ja jo liian kaukana olevat. Kenelläkään ei ollut juurikaan aiempaa bändikokemusta, ja Ponin musiikki ja toimintatavat ovatkin muotoutuneet vailla ennakko-odotuksia ja juurtuneita käytäntöjä liittyen musiikin tekemiseen. Tiedotteessaan yhtye kertoo saaneensa alkunsa, kun Venla Aho muutti Rovaniemeltä Helsinkiin ja tutustui kitaransoittoharrastuksen kautta Mirja Inkiseen vuonna 2019. Vuonna 2021 julkaistu debyyttisingle Vie mut kotiin maalaili kuvan artistista, jonka musamaailma tulee pyörimään pieniä, söpöjä ja lämpimiä moderneja poptuotantoja tutkien. Laulan jokaisen sanan suoraan sydämestäni ja se on tärkeintä. Kappaleiden ääreen oli löytynyt yhtyeen sointi ja tarinankertoja, jonka lyriikassa on ihanaa ihmeteltävää ja pieniä, tarkkoja, humoristisiakin tapahtumasarjoja. 10 SOUNDI Teksti: Lotta Savolainen Uusi suomalainen musiikki elää ja voi hyvin Löytöretkellä > A-PUOLI J onkin uuden ajanjakson alkuna näyttäytyy Poni-yhtyeen ensimmäinen, nimetön ep (Minna Records). Samoin kappaleesta riippuen tuntuu, että liikutaan aluksi sumuisten, mutta kuitenkin huipulla kirkkaan ja hapekkaan musiikin sfääreissä. Olen useita kuukausia kierrellyt ja kaarrellut Armi Harmion musiikin äärellä. Aho oli kirjoittanut muutamia lauluja ja yhdessä syntyi halu koota bändi, jonka parissa ilotella, kokeilla ja löytää yhteinen musiikillinen kieli lauluaihioiden pohjalta. Tämä levy on yksi minun elämäni suurimmista saavutuksista. Kyseessä on eteläkarjalais-helsinkiläinen musiikkikollektiivi, joka Armi Harmio Dänkki Briha Poni K u v a: K aa rl o A u ti o. Poni on yhtye, jonka soundista löytyy jotain tuttua, mutta hieno tuotannollinen erityisyys kaltaisiinsa verrattuna on se, että laululle on annettu tilaa ja kakofoniaan taipuvaiset soitannalliset tavat pysyvät aisoissa. Albumin julkaisu on ottanut aikaa vuosia. Mukaan tulivat rumpali Rauna Lilja ja basisti Totta, taikaa ja rakkautta Pazilaiti ”Passu” Simayijiang
Mielenkiinnolla jään odottamaan, minkälaisen tunnereaktion heidän tuleva debyyttialbuminsa herättää. Se on samaan aikaan totta, taikaa ja rakkautta.. Kesällä on luvassa ensimmäinen pitkäsoitto. Yhtye kuvailee, että Dänkki Briha on nostalgisen kaipuun ja modernin ilmaisun synergeettinen yhteys. Tätä hänen täysin omintakeista soundiaan nostaisin vieläkin enemmän ja toisin sen lähemmäksi kuulijaa. Dänkki Brihan kappaleilla lauletaan niin suomeksi, karjalaksi kuin inkeriksi; osa sanoituksista on omaa tuotantoa, osa suoraan kansanrunousarkistosta. Taiteeseen ja kansanrunouteen intohimolla suhtautuva yhtye sulauttaa yhteen teatterillisen ilmaisun, itämerensuomalaisen kulttuuriperimän sekä ultramodernin äänimaiseman. Kuulija tempaistaan unohtumattomalle matkalle kareliaanisesta pseudotulevaisuudesta aina suomalaisen sielunmaiseman arkaaisiin syvyyksiin. Esimerkiksi Matalan mielen laulu on kuin monologiteos, jonka lopun vokaalihyminät jättävät todella pohtimaan hänen kappaleen alussa kysymäänsä kysymystä ”Millaista on sitten oi kuolema”. Laulaja-lauluntekijä ja erityisesti tulkitsija Surrealiisa (Tiina Rantanen) kuljettaa kuulijaa rakkauden, kuoleman ja kaipuun läpi maailmaan, joka on ihailtavasti täysin hänen mutta niin paljon myös kuulijan, että samaistumisen kokemus on helppo saavuttaa. Surrealiisa luottaa musiikissaan taukoihin, jotka tarjoilevat myös kuulijalle hetken pohtia kuulemaan”Laulan jokaisen sanan suoraan sydämestäni ja se on tärkeintä.” Surrealiisa sa. Laulaja Juho Liiran ilmaisun sävy pureutuu kuulijaan ja vaatii kuuntelemaan. Tällaiselle unohtumattomalle matkalle tempaa mukaansa erityisesti maaliskuussa julkaistu Mie tulen takasii, Inkeri. Tuntuu, että ymmärrän hänen ajatusmaailmaansa ja päässäni onkin pyörinyt usean päivän ep:n keskivaiheilla itselleni hitiksi noussut Sävelten kaa. Juho Liiran vokaalien, Matias Kontulan sähköviulun sekä Manu Penttilän tuotannon lopputuloksena on ainutlaatuinen maailma, jonka äärellä tuntee olevansa osa jotain suurta. Esikois-ep:llään Surrurrur Surrealiisa haaveilee maailmasta vailla pelkoa, pohtii kuolemaa ja ihmettelee, mihin suuntaan on ihmisenä menossa. Itse läheiseni hetki sitten menettäneenä huomaan takertuvani lohdullisesti ajatukseen, että toisen kanssa voi kohdata uudelleen ”sävelten kaa”. inspiroituu suomalais-inkeriläis-karjalaisesta folkloresta, myyteistä ja kaupunkikuvasta. Tähän mennessä yhtye on julkaissut muutaman singlen, jotka tuntuvat yksi toisensa perään vievän syvemmälle ja syvemmälle kohti karjalaista kipupistettä
Vuonna 2018 perustettu bändi sai alkunsa Arolan muuttaessa Lappeenrantaan, jolloin vanhat bändikuviot jäivät Kouvolaan. – Mammanpojat-albumi aika hyvin kiteyttää, että kun ollaan kuitenkin raavaita miehiä ja lauletaan näistä herkistä aiheista, niin pystyy moni muukin samankaltainen mies samaistumaan, että näistä tunteista voi oikeasti puhuakin. Toisen albumin työstäminen tapahtui rennommissa merkeissä Central Line Entertainmentin kanssa solmitun levytyssopimuksen ansiosta. – He ovat kertoneet, että heilläkin on tällaisia epävarmuuksia itseään kohtaan ja että nyt kolahtaa todella kovaa. Sittemmin Arola tajusi haluavansa soittaa rockia ja tarvitsevansa sitä varten ympärilleen muita soittajia. – Syksyllä lähdetään varmasti uutta levyä kohti, Arola paljastaa ja kertoo, että sen voi odottaa ilmestyvän kolmen vuoden sisään. – Käytännössä maksettiin 100 prosenttia levystä itse. Yhtyeen sanoituksista kaikki ovat peräisin Arolan kynästä. Siihen me pyritään, että siellä on hauskaa ja se on jotenkin porukkaa yhdistävä kokemus. – Kun pojat löytyivät, päätettiin bändin kantavan nimeä Aston Kalmari, koska se kuulostaa myös ihan bändin nimeltä, Arola kertoo. Tekeminen tapahtui paineen alla, takaraivossa soiden tieto siitä, että jokainen tunti tulee maksamaan. – Meitä on kuvailtu niin, että keikoillamme on mahdollista samaan aikaan tanssia ja itkeä. Nyt bändi kuitenkin keskittyy keikkailemaan mahdollisimman paljon. Tulevaisuuden unelmana yhtyeellä on päästä festareiden isoille lavoille. Kyseinen nimi jalostui Arolan lapsuusajan lempinimestä ”Almari Kalmari”. – Nyt soitetaan uuden levyn biisejä ekaa kertaa elävälle yleisölle, niin ehkä sellainen innostuksen ja jännityksen sekalainen fiilis on tällä hetkellä, hän kuvailee tuntemuksiaan. – Sitten kun alkoi näyttää siltä, että saadaan levytyssopimus sainattua, alettiin kaivaa demoja esiin. Siinä oli ehkä parikymmentä potentiaalista biisiä ja niistä sitten siivilöitiin sellaista samanlaista teemaa kappaleisiin ja sanoituksiin. – Sieltä tuli vähän ulkopuolista kommenttia, että mihin biiseihin hän näkisi pystyvänsä antamaan tuotantoapua ja mitkä ovat vielä niin raakoja, ettei niitä kannata lähteä työstämään. TEKSTI: EMILIA AHO facebook.com/astonkalmari ”Keikoillamme on mahdollista samaan aikaan tanssia ja itkeä.”. – Saatiin tekemiseen sellainen rauha, ja se oli muutenkin kaikin puolin ammattimaisempaa. Mammanpojat-levyn työstäminen alkoi jo vuoden 2022 aikana, josta lähtien bändin jäsenet tekivät kukin demoja valmiiksi pöytälaatikkoon. 12 SOUNDI > Tarkkailuluokka Palstalla nostetaan esiin toimituksen uusia suosikkeja. Levyn saama palautteen määrä yllätti bändin, ja mieleen ovat erityisesti jääneet kommentit 40–50-vuotiailta miehiltä. – Päätettiin, että kun tämän yhden biisin ympärille lähdetään rakentamaan levyä, niin voi tulla hyvä. – Kunhan saadaan mahdollisimman useaa ihmistä musiikillamme autettua, niin se on meidän päätavoitteemme. – Siinä vaiheessa päätin, että taiteilijanimeni olisi Aston Kalmari. Inspiraatiota teksteihin tulee niin itselle kuin kavereillekin sattuneista tapahtumista, ja niissä käsitellään usein mielenterveyteen liittyviä aiheita. Muutettuaan laulajakitaristi haaveili mies ja kitara -tyylillä keikkailusta ja musiikin tekemisestä. Energisenä livebändinä tunnetun yhtyeen toinen albumi Mammanpojat ilmestyi helmikuun lopussa ja levynjulkaisukiertue on alkamassa illan keikan myötä Kouvolan House of Rockista. A-PUOLI Aston Kalmari Raavaita miehiä ja herkkiä aiheita KUUNTELE TARKKAILULUOKKA -SOITTOLISTAA: open.spotify.com/user/soundilehti MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT : www.soundi.fi/demoefekti R ock-yhtye Aston Kalmarin laulajakitaristi Aleksi Arola odottelee hänelle soittaessani kyytiä illan keikkapaikalle. Levyn keskeisimmäksi biisiksi muodostui nimikkokappale Mammanpojat, jossa käsitellään poikiin ja nuoriin miehiin kohdistuvia paineita olla vahvoja. Parinkymmenen kappaleen joukosta kymmenen albumille päätyvän biisin valikoiminen ei ollut homma helpoimmasta päästä. Yhtyeen esikoisalbumi, Ajatusten ampiaispesä, julkaistiin keväällä 2020 omakustanteena. Ainakin me annetaan bändinä lavalla kaikkemme, viimeistä hikipisaraa myöden. Uudelle levylle tuottajaksi tuli työssään kokenut Jyrki Tuovinen, joka on tuottanut muun muassa Apulannan albumeja. Silloin tuottajasta oli suuri apu. Parhaillaan levyjulkkarikiertueen loppusuoraa vetävän bändin tulevaisuuden kuvioissa näkyy jo uusien biisien työstämistä. Muusikoiden.netin Wantedpals talle jätetyn bändihaun kautta mukaan tulivat kitaristi Samuli Pellikka, basisti Ville Vuorio ja rumpali Markus Tuhkalainen. Tärkeintä kuitenkin on tuoda kuulijoiden elämään helpotusta. – Olemme kokeneet, että kun laulamme niistä, on se kuin terapiaa meille itsellemme, Arola kuvailee
12.–14.7.2024 • JOENSUU KESÄN PARHAAN VIIKONLOPUN SOUNDTRACK PMMP / CHASE & STATUS LIVE UK ELECTRIC CALLBOY DE / TOM ODELL UK HEILUNG DE/DK/NO / KUUMAA / PALAYE ROYALE US VIAGRA BOYS SE / CIAN DUCROT IE / DON HUONOT / IBE IMMINENCE SE / HALOO HELSINKI! / SANNI / SEXMANE AAVIKKO / ASA / BEE / BEHM / BENJAMIN / BLIND CHANNEL BUSINESS CITY / COSTEE / COSTI / DUMB BUOYS FISHING CLUB UK EGE ZULU & ORCHESTRE / EMMA & MATILDA / EVELINA GOLDIELOCKS / HOTWAX UK / HUGO / HUORA / IDESTROY UK JJYLLI & KUOPPIS – MUSIC OF KINGSTON WALL / KAIJA KOO LAURI HAAV / LAURI TÄHKÄ / LYYTI / MIRELLA / MOKOMA PARIISIN KEVÄT / PEHMOAINO / SAIMAA / SAMULI PUTRO TERVEET KÄDET / TUULI / VIIVI + LISÄÄ TULOSSA! OT A ILO SA ARIROCKIN VIR AL LIN EN SO ITTO LIST A HAL TU UN ! •
K u v a: La u ra E lo (Aural) VIIMEISIN ISO ELÄMYS JONKUN LEVYN PARISSA Yebba Live At Electric Lady – Todella vahvan vaikutuksen teki Yebba live-levyllään. Ihmiselämän ristiriitaisuudet tarjoavat loputtomasti laulun aiheita. Lauluntekijätohtori opettaa ja oppii aktiivisesti uusia näkökulmia myös omintakeisella musiikillaan. Ehkä Ten Summoner’s Tales on levynä sellainen, jonka myötä kävi selväksi, että laulunkirjoitus on juttuni. On usein itsellenikin yllätys millä tavalla aiheet musiikillisesti ilmenevät. Aural tuntui oikealta. Kuullessani levyn vasket, jouset ja Yonan läsnäolevan äänen, heräsin todella syvästä unesta. 14 SOUNDI Paul Simon Still Crazy After All These Years – Simonilla on monta levyä, jota voisin soittaa koska vain ja tuntea välittömästi, mistä lauluissa on kyse. Kirjoitin myös ensimmäistä kertaa tajunnanvirtatekniikalla. Duran Duranin Rio kolahti niin, että ostin uutena sen kasetin. – Valois-keikat teen Tuki-yhtyeen kanssa, joka on ollut kasassa lähes 20 vuotta. Jos joku albumi nousee ylitse muiden, on se Still Crazy After All These Years. Myös albumin nimi Valois on muutakin kuin Harry Potterin valaisuloitsu visakoivusta tehdyllä taikasauvalla, jolla kirkastetaan hakattujen metsien, saastuneen ilmakehän ja ahdinkoon ajettujen elämien synkistämää Deprepolis-maailmaa. Loitsu valaisee koko albumin monijakoisen mielentilan erosta lohdullisuuteen, sekä musiikilliset sävyt ylimaallisen kauniista säröilevän karkeisiin soitantoihin. Sumuinen tai betoninen nordic noir -estetiikka läpileikkasi lähes kaikki Valois-levyn kappaleet. Kanssani soittavat Peter Engberg, Tuure Koski ja Kepa Kettunen. Aina kun kesä alkaa näyttäytyä, kaivan tämän esiin ja elän levyn alusta loppuun. Käsittelen levyllä myös sitä mielettömyyttä, joka maapallolla vallitsee. OMAKSI SUOSIKIKSI NOUSSUT PIANISTIN ALBUMI Bill Evans You Must Believe In Spring – Ajattelin aina, ettei ole mitään toista albumia, joka kimmeltäisi kuin valo veden pinnalla. – Tämä kertoo siitä intuitiivisuudesta, jolla ratkaisun tein. Tavallaan Court And Spark on vielä parempi, mutta tähän levyyn kytkeytyy vahvempia muistoja. Tällä levyllä haluan muistuttaa valosta, joka loistaa. Sitä ennen Laurilan Arska äänitti meille kasetteja, koska hänellä oli stereolaitteet. Häneltä voi ottaa minkä tahansa kappaleen biisinteon oppikirjaesimerkiksi. KUUNTELUSSA VALOIS-ALBUMIN KAPPALEITA KIRJOITTAESSA Yona Uni johon herään – Olin pitkällä depislomalla. Yhtyeemme soi todella hyvin. VALOIS-ALBUMIN TUOTANNOLLISET REFERENSSIT Blake Mills Jelly Road – Levyt, joihin Matias Kiiverin kanssa palasimme aina uudelleen Valoisalbumin sessioissa olivat Blake Millsin Jelly Road ja Mutable Set. Elämäni soundit Teksti: Asko Alanen A-PUOLI > Laura Sippola LEVY, JOKA KYTKEYTYY MUUSIKOKSI JA LAULUNTEKIJÄKSI RYHTYMISEEN Sting Ten Summoner’s Tales – Tosi vaikea määrittää, koska olin lauluntekijä jo ennen kuin aloin kuunnella musiikkia systemaattisesti. Sen edessä vain on juuri nyt kaikenlaista verhoa. Kun kuulee livenä meidän shufflen, ymmärtää, kuinka tikissä bändi on, Aural nauraa. V alois-albumillaan Laura Sippola omaksui taiteilijanimen Aural, jossa yhdistyvät kuulijan auditiivinen elämys sekä artistin oma äänellinen, musiikillinen aura. Se resonoi suorastaan fysiologisesti. Kun hiljattain kuuntelin Mikko Joensuun Long Ark -levyä totesin, että sekin kimmeltää. LEVY, JOKA TUO MIELEEN VARHAISVUODET LAPUALLA LAULUNTEKIJÄ, JOKA ON KESKEINEN LAULUNTEON OPETUSTYÖSSÄ ALBUMI, JOKA ON KESTÄNYT KUUNTELUA KAUTTA VUOSIEN Joni Mitchell The Hissing On Summer Lawns – Levy on selkeästi vuodenaikasidonnainen. – En edes muista mistä Aural-nimi tuli, Laura Sippola pohtii. Olen oppinut luottamaan häikäilemättömämmin vaistoihini ja sisältä nouseviin impulsseihin. – Valon aura on levyn olennainen teema. – Aloimme levynteon kahdestaan tuottaja Matias Kiiverin kanssa vuonna 2021. Tajusin kuuntelevani pitkästä aikaa musiikkia ilman, että vaistomaisesti pohdin, miten kukin kappale oli tehty.. Markus Perttulan kanssa duetoitu Kuin kotiin lienee vanhin levyn biiseistä. Tosin Valoisin laulunteko alkoi heti Intermezzon (2018) jälkeen. Kuuntelu oli alitajuisesti vaikuttanut. Se todella pysäytti, suorastaan naulitsi minut. Paljon myös kuuntelimme Radioheadia. Ihminen voi tuntea äärimmäistä helpotusta ja samalla pohjatonta luopumisen surua päästäessään jostakin irti. Dingo Kerjäläisten valtakunta – Tarinat ja maisemat, joita nuori Neumann onnistui lauluihinsa kirjoittamaan todella ruokkivat musiikillista mielikuvitustani. Syyskuu-biisin Making of -videota tehdessäni tajusin sointujen olevan Yonan Irti-biisistä. Kun Intermezzolla halusin joka laululle selvän tarinan, hainkin sen jälkeen laulunkirjoitustapaa, jossa kappaleilla olisi mahdollisimman paljon ilmaa
Sellainen on geneerinen räppärin avainkokemus: ryysyistä rikkauksiin, luokkanousua kehiin. Näin uhoaa Tuuttiskin kertosäkeessä, ainakin melkein: ”Olin arkkitehti, raadoin otsa hies / lähes rehti rakennustyömies”. Yksi Kultaisen linnan hauskimpia, mutta ehkä myös olennaisin rivi on tämä: ”Laboratoriossa kultaan kyllästyneet alkemistit tekee tyhmäinkivellä kullasta tinaa.” Ikiaikainen moraliteetti: kun on kaikkea, ei ole enää mitään. V uonna 2016 Suomen albumilistan ykköseksi saattoi vielä päästä niin sanotulla perinteisellä räppityylillä. Vaivojen ja vastusten tuloksena on tämä mieletön kompleksi, kultainen linna, mutta onko se sittenkin vain kullattu tai peräti ulkokullattu. Nykyään ExTuuttiz-aliaksella toimiva artisti ei suorastaan räjäyttänyt striimauslistoja, mutta asiallisia räppilevyjä vielä ostettiinkin, eikä Tuuttimörön kuulijakunta kai sentään pelkästään meistä keski-ikäisistä koostunut. Se on myös sikäli yleispätevä, ettei ole kahdeksassa vuodessa vanhentunut lainkaan. Se löytyy amerikkalaisesta, suomalaisesta ja ihan kaikenlaisesta räpistä niin tiuhaan, että on tyhjentynyt kaikesta kiinnostavuudesta. Kultainen linna on harvinaisen ovela tämän alagenren edustaja, ja ihan pelkästään Tuuttimörön sanavaraston ja riimien mielikuvituksellisuuden puolesta klassikko. Biisi on täyttä säilänä viiltävää läppää ja samalla uskomattoman osuva ”räppipelin” kommentaari – oman aikansa perspektiivistä, mutta tässä pienessä maassa menestysretoriikka ei tunnu tyylien vaihtuessakaan juuri muuttuvan. Siinä onnistui esimerkiksi Tuuttimörkönimellä esiintynyt Aaro Teikari toisella albumillaan Kromihammas. Taitaapa biisi sisältää ohimenevän tökkäyksen myös vuotta vanhemman suomirapteoksen suuntaan. Siitä on tullut niin sanottu meemi. ”Astu modernistiseen buduaariin / istu viktoriaaniseen baariin.” Kultaisen linnan rakentajalla on varaa kuittailla pseudohistoriallisille merkkihahmoille: ”Ja vaikka Nooa saattaa olla Tuuttista prosentin tunnetumpi, raksamiehenä arkkipelle.” Midaskin on jäänyt kultageimin kakkoseksi. Mutta kyllä levyllä ja Tuuttiksen tuotannossa yksi selvä kruununjalokivikin on. Tuuttimörkö taitaa omalla nokkelalla tavallaan pyrkiä sanomaan kuulijalle, että materian, niin sanotun bling-blingin, arvo on katoavaista laatua ja sen haaliminen on oikeastaan hyvinkin typerää puuhaa. Jos teki musiikkia nimellä Tuuttimörkö, saattoi tietysti olettaakin saavansa ristikseen hiisaavan jumittajan imagon. Eikä sellaiselle voi oikein tehdä muuta järkevää kuin purkaa se osiinsa. Mutta Kromihampaalla Teikarin musiikki ja räpit ovat jo aika kaukana sellaisesta. Sittemmin itse kukin on edennyt hyvin erilaisiin suuntiin. ”Goottilainen sisäänkäynti vie käytävään, jonka renessanssiMartti Luther ja muovipussi A-PUOLI > Teksti: Niko Peltonen ”Tässä pienessä maassa menestysretoriikka ei tunnu tyylien vaihtuessakaan juuri muuttuvan.”. PB SOUNDI SOUNDI 15 Tuuttimörkö: Kultainen linna (2016) Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa Turistikierros ulkokullatussa linnassa holvit käyn kultaamaan / Se on metallina sopivasti näyttävää, mielekästä katseltavaa matkalla multaan maan.” Historiallis-mytologiset viitteet ja arkkitehtoniset aikakaudet vilahtelevat iloisena sekamelskana räppärin kuvaillessa linnansa ihmeitä. Kultainen linna on siis metafora, mutta Tuuttimörkö herkuttelee rakentamalla riimeissään sellaisen konkreettisesti. Uransa alkuaikoina Tuuttimörkö assosioitui Eevil Stöön ja DJ Kridlokkin kanssa samaan poltteluräpin skeneen. Singlenä julkaistu Kultainen linna on niin kova lokalisoitu gangstahassuttelu, ettei samalle tasolle taida yltää kuin Hannibalin & Sopan Monte Carlo (2005). Yksinkertaisesti mukavaa kuuntelumusaa, oli sitten polteltu tai ei. ”Mä rakensin tän paskan päälle kultaisen linnan.” Siinä Tuuttiksen avainrivi. Ja tämän sanomanhan voi laajentaa koskemaan muutakin kuin rap-kulttuuria. ”Ei ruotsalaista arkkitehtuuria katella, se on förbi / vaan yytsitään nyt tätä linnaa” viitannee Paperi T:n hittiin Resnais, Beefheart ja Aalto. Levy on hauskan old school -sanailun ja Daisy Age -räpistä sekä vanhasta g-funkista ammentavan soundin merkkiteos. ”Räppigeimissä”, varsinkin Suomessa, on tärkeää mainostaa menestyksen tulleen kovalla duunilla. Hiphopiin kuuluu ”skenen tilan” loputon analysointi, yleensä kriittinen sellainen
Eri asia on se, kuinka paljon heidän sanomisilleen annetaan painoa. Tosiasiassa genrerajat ovat paukkuneet jo vuosikymmeniä ja räjähtäneet palasiksi viimeistään jo 2010-luvulla. Mutta kuten Beyoncé itse sanoi ennen levyn julkaisua: tämä ei ole kantrialbumi vaan Beyoncéalbumi. Kaipaan popmusiikkiin enemmän leikkiä, aitoa iloa. Ku va : B l ai r C al dw el l ”Kaikki ratkaisut levyllä on harkittu puhki ja selitetty kuuntelijalle auki. Kritiikin alueella olisi hyvä kuitenkin löytää muitakin tasoja kuin ne ilmeisimmät pintatasot, jotka tyrkytetään markkinointiteksteinä ja valmiina tulkintoina. Hyperpolitisoituneen kulttuurikeskustelun ja ennätyksellisten huonojen kritiikkipalkkioiden aikana kirjoittaja selviää paljon helpommalla, kun lähtee mukaan leikkiin ja myötäilee. Päivä päivältä olen entistä kiinnostuneempi siitä, että ihmiset näyttävät mitä he haluavat tehdä ja mitä he ovat vapaita tekemään. Aina löytyy ihmisiä, jotka sanovat räpin menettäneen merkityksensä sen noustua popmusiikin kärkeen ja aidon räpin olevan jotain, mitä tehtiin 1990-luvulla. Kuuntelijaa kuljetetaan kappaleesta toiseen liki holhoavasti, ettei genrerajojen ylitys vain jäisi keneltäkään huomaamatta. Ennen Ya Ya -kappaletta hän alustaa, kuinka seuraava kappale venyttää genrerajoja ja tämä tekee kappaleesta uniikin kuuntelukokemuksen. Vanhan liiton kantritekijä Linda Martell puhuu genrerajoista kahdessa eri insertissä. Levy ennakoi sen kappalemateriaalissa ja tekoprosessissa jo kaikkea mahdollista ajalle tyypillistä kritiikkiä, johon liittyy esimerkiksi omien etuoikeuksien tunnistaminen. Tällä hetkellä hän rakentaa tarkoin harkittujen albumien sarjaa ja pitää huolta siitä, että hänen perintönsä jää historian oikealle puolelle. Ketään ei estetä ylittämästä genrerajoja. Tai kuin asian ääneen sanominen tekisi siitä enemmän totta. Beyoncé antaa krediittiä kantritekijöille siksi, että ennen kaikkea se hyödyttää häntä itseään. Tässä ajassa keskustelu on usein niin rautalangasta vääntämistä, ettei ole sinänsä ihme, että myös Cowboy Carter tekee niin. Cowboy Carter on syntynyt lopulta varsin turvallisista lähtokohdista, vaikka ennakkomarkkinoinnissa Beyoncé on asemoinut levyä teokseksi, joka käy vastarintaan. Kaipaan pop musiikkiin enemmän leikkiä, aitoa iloa.”. Cowboy Carterin parhaimmat hetket ovat todella hyviä. Pitchforkin arviossa hieman kierrellen todettiin, että levyllä lauletaan tärkeistä aiheista, mutta biisit voisivat olla parempia. Beyoncé teki sen mitä supertähden pitää: kantrivaikutteinen Cowboy Carter on kevään albumitapaus, josta riittää keskusteltavaa. Kaikki ratkaisut levyllä on harkittu puhki ja selitetty kuuntelijalle auki. Levyn pohjavireessä on amerikkalaisen kantrin yhteys mustien ihmisoikeuksiin ja niiden polkemiseen. Sen sijaan, että he keskittyvät selittämään siitä. Jos spektaakkelin verhon riisuu edestä, niin uskooko kukaan, että Beyoncélla olisi yhtään mitään esteitä tehdä täysin sitä, mitä häntä huvittaa. Muut tekijät ovat välineitä isommassa Beyoncé-narratiivissa. Itselleni isoin ongelma on se, että levyltä puuttuu intuitiivisuus. Vanha sääntö ei ole ollut voimassa enää vähään aikaan. Beyoncén ansiot muusikkona ja poptähtenä ovat kiistattomat. Yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä medioissa Beyoncéa kehuttiin vuolaasti genrerajojen ylittämisestä ja historiallisten kaarien ymmärtämisestä. Tuoreeltaan ilmestyneissä Cowboy Carter -arvioissa korostui levyn temaattinen konteksti. Cowboy Carter on juuri sellainen levy, jota moni juuri nyt haluaa rakastaa: se on ison luokan poppia, jossa on myös väkevä poliittinen ulottuvuus. Cowboy Carterin käsitys kantrista tuntuu olevan suunnattu sellaiselle yleisölle, joka ei tiedä kantrista mitään mutta jolla on ennakkoluuloja senkin edestä. Jokaisen genren fanijoukoissa on taantumuksellisia voimia. Hän on viihdeja musiikkiteollisuuden korkeimmalla huipulla, ei sen uhri. 16 SOUNDI SOUNDI PB Arttu Seppänen A-PUOLI > Populaarikulttuuriessee Beyoncé ja pop musiikin suurin uhri Kantrin sisälläkin rajoja on venytelty jo vuosikymmeniä. Tekniseltä kantilta Cowboy Carter on laulun puolesta monipuolisin Beyoncé-albumi ja sisältää joitain hänen parhaita laulusuorituksiaan, kuten Daughterin oopperaosuuden. Tätä korostetaan levyllä useaan otteeseen. Levyn vastarinta koskee esimerkiksi genrerajoja. Siksi Beyoncé muistaa antaa krediittiä Linda Martellille, Willie Nelsonille, Dolly Partonille sekä mustille nykykantrin tekijöille, jotka saavat lisää näkyvyyttä popin kuningattaren avustuksella. Pohjalla on myös voimaantuminen ja sisuuntuminen siitä, että Beyoncén kokemuksen mukaan häntä ei kelpuutettu kantripiireihin, kun hän esiintyi vuonna 2016 kantrigaalassa. Mikäs siinä, se on fiksua ja myös ihan ansaittua. Kukapa ei näiden teemojen rinnalla seisoisi. N äytä, älä selitä
BIISI KUNIN GAS ON. Teksti: Aki Nuopponen 18 SOUNDI Nyt kun Moon Shot on toisen albuminsa kynnyksellä, on selvää, ettei kyseessä ole mikään projektiluonteinen juttu. Entisten bändien meriitit eivät enää paina, vaan lupaukset on lunastettava tämänhetkisillä ansioilla
– Kyllähän uusi alku kuumotti ja jopa pelotti ihan alussa, Jussi myöntää viisi vuotta Moon Shotin perustamisen jälkeen. S uperbändi on käsite, jolla on yhtä aikaa kutkuttavasti puoleensavetävä sekä hieman leimaava kalskahdus. SOUNDI 19 MOON SHOT on nelikko, jonka jäsenillä on aiempien bändiensä Lapkon, Disco Ensemblen ja Children Of Bodomin myötä kokemusta levyttävästä bändi elämästä yhteensä yli 100 vuotta. Nyt asiasta saattaa olla helpompaa puhua, kun debyytti on jo kaukana takana ja kiertueitakin on tehty Keski-Eurooppaa myöten. Tässä nelikossa riittää kokemusta ja osaamista yli genrejen ja aikakausien. Ei siis ole outoa, että sellaiseksi luokiteltavissa olevat bändit jättävät useimmiten viljelemättä moisia titteleitä itse. Jos noin olisi käynyt, niin en voi yhtään väittää, etteikö se olisi kirpaissut. Miltä käsite ”superbändi” tuntuu nyt toisen levyn kynnyksellä, Ville Malja ja Jussi Ylikoski. – Mitä jos tämä floppaa. Moon Shot on kuitenkin kokoonpano, jonka kohdalla tätä sanaparia on mahdotonta vältellä. Mitä jos jengi sivuuttaa heti ensimmäiset singlet olankohautuksella. Siitä pitävät huolen Disco Ensemblesta tutut Jussi Ylikoski ja Mikko Hakila, Lapkon riveissä laulanut Ville Malja sekä Children Of Bodomissa maailmaa nähnyt Henkka Seppälä. Ryhmän kakkosalbumi The Power osoittaa, että kaiken eletyn historian yhdistyessä nykyhetkeen syntyy yhtä aikaa keskittyneen määrätietoista ja nälkäistä rockia. K u v a: M ar ek Sa b o ga l. Mitä jos menneisyys kääntyy meitä vastaan. Jännittävää tässä on yhä se, että debyytti meni vielä vähän vanhojen bändien bensojen höyryillä, mutta nekään höyryt ei riitä ikuisesti
Niin hyvässä kuin pahassa! Se on aika eri asia kuin se, etten tuntenut Henkkaa juurikaan ennen tätä bändiä. Tällaista uhmaa ei kovin usein suomalaisilta näe. Sekä Ville että Jussi käyttävät sanaa ”pokka” kuvaillessaan sitä asennetta, jolla ulkomaille on lähdettävä. Nyt uskalletaan jo olla vähän takki auki oman jutun suhteen. Vuorovaikutus ihan joka suuntaan tämän bändin jengiä, taustavoimia ja yleisöä kohtaan on ihan erilaista kuin joskus nuorempana. Moon Shot keskittyy panostamaan ydinosaamiseensa: soittamaan välittömiä keikkoja ja ”napsimaan kuuntelijoita yksi kerrallaan” jopa lämppärikiertueilta, kuten kaksikko nyt Saksan keikkoja muistellessaan asian muotoilee. – Samaan aikaan suomalaisuus ja se että me kuitenkin kaikkein uhmakkaimmillaankin vedetään vähän takaisinpäin... Moon Shotia auttaa tietenkin bändin jäsenten taustat, mutta työtä on tehtävä rohkeasti uuden bändin kanssa. Kun me tehdään promoa Saksaan, siinä on oltava tosi itsevarma asian suhteen ja ikään kuin ”myytävä” se oma juttunsa heille. Toivottavasti viisastuneena. ”Saksassa kyllä digataan Suomesta, eli sitä suomalaisen musan vetovoimaa ei ole mitään syytä lähteä vähättelemään.”. – Me ollaan pyritty siihen, että keskitytään olemaan vuorovaikutuksessa monien kuulijoiden kanssa, olipa ne keikoilla pääesiintyjän takia tai olipa ne vaikka meitä ihmetteleviä Lapko-, Discotai Bodom-Henkka-faneja, Jussi hymyilee. Tämä on yksi sellaisista asioista, mitä en todellakaan osannut 25-vuotiaana kelata, laulaja myöntää. Liian usein näkee, että ulkomaat jätetään kokeilematta ikään kuin maitojunalla kotiin palaamisen pelossa, tai omia tuotoksia esitellään maailmalle liiankin anteeksipyydellen. Väitän, että kun ymmärtää, mitä mahdollisuuksia tuossa kontrastissa on, voi saada monet artistit ja bändit lähtemään tuonne maailmalle just sopivasti takki vähän auki, Jussi summaa. Jokainen kokoonpano on uniikki yhdistelmä. Tässä kohtaa ei voi olla vetämättä esille vanhaa kunnon vertausta siitä, että bändit ovat kuin avioliittoja. Takki sopivasti auki MOON SHOT on lähtenyt viemään musiikkiaan rohkeasti maailmalle ja varsinkin Keski-Eurooppaan yhteistyökumppaninsa Reaper Entertainmentin kanssa. Nyt olemme niiden biisien varassa mitä olemme Moon Shotille tehneet. Sen sijaan ihan päinvastainen oman musan tietoinen väheksyminen saattaa johtaa pahimmillaan siihen, ettei siitä innostu muutkaan. – Parhaiten toimii se klisee, että tällaisista hiljaisista, ujoista ja kilteistä pohjoisen melankolisesti salaperäisistä ihmisistä kuoriutuukin jotain ihan muuta. Kaikkea ei voi eikä edes pidä yrittää tehdä itse, koska joka puolella ympärillä tapahtuu asioita, jotka on tehtävä huolella. Nyt on selvää, ettei tämä ole kenellekään meistä projektiluontoinen juttu. Kaikki bändit ja artistit eivät tee näin. – Eikä se pitkäaikainen tunteminen haittaa tässä ollenkaan, Jussi naurahtaa tämän jälkeen ja kertoo tarkoittavansa tällä sitä, että hän ja myöhemmin kanssaan Disco Ensemblen perustanut Mikko Hakila ovat tunteneet kakkosluokalta asti. – Toki mun on myönnettävä, että näissä tilanteissa on pakko heittää vähän filmiä päälle. – Nyt ne sulkeet unohtuu. 20 SOUNDI SOUNDI 21 20 SOUNDI Helsingissä Sanomatalon kahvilassa istuvat Jussi ja Ville vaihtavat katseita ja molemmat pyörittelevät sitä, että monia ensimmäisen levyn jälkeisiä festarikeikkojakin saatettiin buukata pitkälti jäsenten vanhojen bändien ansiosta. Kun siellä luovan työn lautasessa on just meidän kaikkien lusikat, on se keitoskin ihan erilaista kuin muissa bändeissä. Uudet singlet soivat tälläkin hetkellä Saksan radioissa. Moon Shotin kohdalla tosin kyse onkin jo siitä, että yhdestä liitosta on tullut ero ja uusi on solmittu. Se on myös osa tätä meidän suomalaisuuden eksotiikkaa, joten onhan tämä vähän tasapainoilua, Ville miettii. – Jos sä oot nähnyt johonkin juttuun ihan törkeästi vaivaa, niin saathan sä olla ylpeä siitä, Ville naurahtaa ja lisää, että ei se tyytyväisyys omiin luomuksiin vie pois sitä, ettet voisi olla samaan aikaan myös nöyrä ja vilpitön. Meidänkin on pitänyt opetella tuo. Some ja miten nuoriso käyttäytyy on aiheuttanut sen, että kaiken negatiivisimman öyhötyksen vastapainoksi myös hehkuttelu on entistä estottomampaa ja sen näkee nuorissa muusikoissakin. – Onhan se intensiivinen luomistyön yhdessä tekeminen tietty erilaista. Ihan kuin tällä välillä ei olisi mitään vaihtoehtoa millä sävyllä toimia. Kokemuksen syvä ääni Ville luonnehtii, että yksi tärkeimmistä asioista on ollut ymmärtää bändin ympärillä olevan tiimin tärkeys. – Olen siis tiennyt jo sieltä asti mitä tuleman pitää. – Keskieurooppalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että siellä ”digataan digata” ja näyttää se suoraan, eli jos sä menet sinne vähättelemään, että tämä nyt on tämmöistä ja tästä saa tykätä vaan salaa, lähtökohta on ankea, Ville jatkaa. Nyt meidän on vain valjastettava kokemuksemme tulevaan. – Nyt toisen levyn myötä ei enää merkitse niin paljon, mitä siellä meidän nimien perässä sulkujen sisällä lukee, Ville hymähtää ja komppaa bänditoveriaan menemällä jopa niin pitkälle, että toinen levy on vieläkin kuumottavampi. – Silti mä väitän, että suomalaiset on vähän muuttuneet tässä asiassa sitten 2000-luvun alun. – Me Lapkot ja Discot ollaan vieläpä tehty niin paljon asioita yhdessä niissä ”edellisissä liitoissa”, että ei tässä Moon Shot -liitossa ole oikein mikään päässyt enää yllättämään, kun tyypit on ihan oikeasti tuntenut jo pitkään, Ville nauraa. Toki sä voit voit ryssiä tilanteen, jos et uskalla heittää mukaan vähän tervettä röyhkeyttä. Esille nousee Soundin edellisen numeron kannen vallannut Blind Channel, joka lähti valloittamaan maailmaa euroviisukappaleellaan kirjaimellisesti keskisormet pystyssä. – Se on ollut meille suomalaisille jonkinlainen kansanvitsaus, Jussi sanoo aiheen noustessa esille. Se, että kun porukka tulee paitatiskille juttelemaan meille, niin me ei ollakaan siinä heti vähättelemässä keikkaa, että ”ei se nyt niin hyvä ollut.” Suomessa tähän kaikkeen suhtaudutaan usein liiankin mustavalkoisesti: Joko muusikko on nöyrä ja vaatimaton tai vaihtoehtoisesti täysi itserakas kusipää. – Sen kyllä näkee, kun jengi yleisössä alkaa lämmetä ja siihen voi reagoida aidolla vuorovaikutuksella. – Me halutaan, että jokaiselle meidän yhteistyökumppanille tulee sellainen olo, että me halutaan tehdä hommia just heidän kanssaan. Kitaristin mukaan tässä bändissä todellakin tehdään silloin kun tehdään, koska kaikki ovat samalla aallolla. Henkan kanssa taas oli hauskaa huomata ihan hetkessä, miten se suuntaa energiansa bänditouhuissa ja miten samalle aallolle me päästiin tosi nopeasti kaiken tekemisen suhteen. Nyökkäilevä Jussi hyppää mukaan laulajan juttuun ja hehkuttaa sitä, millainen työmoraali Moon Shotissa vallitsee. – Tekemällä noin sä viet jengiltä sen ilon digata. Kaikkia moonshotilaisia yhdistää ennen kaikkea se, että vuodet ovat saaneet heidät luottamaan vaistoonsa ja siihen, että suora vilpittömyys on usein se suunta, mihin musiikissakin kannattaa tähdätä mitään peittelemättä. – Oon huomannut, että Saksassa kyllä digataan Suomesta, eli sitä suomalaisen musan vetovoimaa ei ole mitään syytä lähteä vähättelemään
20 SOUNDI SOUNDI 21 Työmoraali yhdistää Moon Shotin muusikoita, olivat he tunteneet sitten vasta tästä bändistä lähtien tai kakkosluokalta asti. K u v a: M ar ek Sa b o ga l
Molemmat sanovat, että myös treenismuotoisessa biisinteossa on puolensa ja varsinkin nuorena jokainen bändissä haluaa tulla kuulluksi eli saada omaa panostaan kuuluviin kappaleissa, mutta se ei ole ainoa hyvä tapa tekemiselle. Se kulkee bän din ja yleisön välillä molempiin suuntiin ja sitä kannattaa käyttää hyväkseen. Me lietsotaan toisiamme koko ajan, koska me tiedetään, että toisella on vielä se 10 prosenttia lisää annettavana biisille. Me nostetaan yhteistä rimaa vuorotellen, eikä ”ihan hyvä” riitä meille, koska nämä biisit ansaitsevat ihan täyden panostuksen molemmilta. K u v a: M ar ek Sa b o ga l. – Kyllä mä muistan ne jankutukset, että tuohon ja tuohon ei kosketa, tuossa mä voin tulla vastaan jos sä tulet tässä vastaan, mutta muutaman kerran kaikkien miellyttäessä kaikkia unohtui se, onko se biisi paskaa, Ville nauraa. Malli on nyt sellainen, että energia suunnataan suoraan ytimeen: biiseihin. – Mä tiedän, että tämä kuulostaa ärsyttävältä, mutta väitän että vilpittömyys on tämän päivän rock-musiikissa eräänlainen supervoima siksi, että moni biisi tätä nykyä on liian monen kompromissin lopputulema, Ville sanoo. Se on niin intensiivistä. – Biisi on tämän bändin kuningas, Ville jatkaa heti perään ja hykertelee kertoessaan siitä, että Moon Shotissa kenenkään egot eivät mene sävellettävän kappaleen edelle missään kohtaa. Tässä kohdassa tulee mainituksi ensimmäistä kertaa albumin nimi The Power, joka voi tarkoittaa myös supervoimaa. – Täytyy kyllä sanoa, että tässä istuu kaksi sellaista tyyppiä, jotka uskoo jopa luovassa työssä työpäivään, eli ei näitä Moon Shotin jäsenet ovat oppineet vuoro vaikutuksen merki tyksen. Jopa Moon Shotin pressitiedotteen riveiltä ja niiden väleistä voi lukea, että ihmisten pitäisi lakata romantisoimasta ajatusta siitä, että kaikki hyvä rock tehdään ainoastaan nuoruuden vimmassa ja kiimassa ja ikään kuin vahingossa. Henkinen pääoma on ollut valtava, mutta rahallinen ei niinkään, koska me osataan skipata ne asiat, jotka eivät ole tärkeitä, Jussi toteaa. – Tämä näkyy siinä, että kumpaakaan meidän levyistä ei ole tehty mitenkään isolla budjetilla. Ja vielä 10 prosenttia lisää. Kyse on kemiasta, joka on ollut olemassa aina ja joka vain odotti sitä hetkeä, jolloin se kaikki kanavoituisi yhdessä sävelletyksi musiikiksi. – Jos vertaan The Power -levyä siihen, mitä oon tehnyt vaikka 25-vuotiaana, huomaan että me osataan ottaa meidän omasta substanssista paljon enemmän tehoja irti ja tekeminen on niin optimoitua, Jussi lisää tähän välittömästi. Luova toinen todellisuus Ville kuvailee yhteistyötään Jussin kanssa eräänlaiseksi toiseksi todellisuudeksi. – Tämä tekee meidän luovasta duunista myös raskasta. Toisen levyn myötä prosessista on hälvennyt kaikki ylimääräinen säätö ja kaiken hyväksyttäminen kaikilla tahoilla
Ja se oli vaikuttunut siitä, että me oikeasti mietitään jopa biisien sävellajia laulujen mukaan. Levy ei edusta yksitotisesti tiettyä rock-tyyliä tai vaikkapa vanhaa liittoa tai modernia tuotantoa. – Sitten taas Jussi voi kokea jotkin omat juttunsa ärsyttäviksi maneereiksi, mutta mulle ne taas on Jussin signaturejuttuja. Just jotain kertsiä pitää muokata niin kauan, että tulee sellainen ”Se on siinä!” -fiilis, että tämä tulee muuten toimimaan lujaa. Jopa vielä tärkeämpää on se, että törkeän koukuttava melodia on maltettu pitää simppelinä, eikä sitä ole kuorrutettu. Keinosta riippumatta keskiössä on aina melodia. Moon Shot -biisejä ole tehty rennosti leirinuotion äärellä vaan niiden kanssa on ihan oikeasti tehty duunia, Jussi sanoo. Sitten tiedän, että oon jäljillä. – Me ollaan tehty sellaista kiteyttämistä, joka tekee tästä levystä tavallaan ”amerikkalaisemman” kuin moni muu Suomessa tuotettu albumi on. – Me molemmat tiedetään, kun löydetään se tyyli, jolla mä saan homman osumaan mun äänen rekisteriin ja kun se homma alkaa tuntua oikealta, ja sitten me todellakin mennään ihan täysillä sitä ideaa kohti, Ville hymyilee. – Mä metsästän aina biisiin sitä tiettyä tunnetta. – Jos miettii Moon Shotin kertosäettä, niin joskus saan Villeltä ihan valmiin vedon melkein heti, mutta aina välillä ne ensimmäiset palaset vaativat työstöä, työstöä ja työstöä, eli me ei tyydytä ihan kovin helposti, Jussi kertoo. Iskevät rock-kappaleet, check. Ne voivat olla asia, joihin jopa muusikko itse voi kyllästyä biisinteossa. Niiden kanssa mä oon kasvanut Disco Ensembleä kuunnellessani ja musta on vaan helvetin makeaa, kun olenkin nyt mukana siinä bussissa, joka kulkee näitä tunnistettavia Jussi-juttuja kohti ja jotka toimii sairaan hyvin. – David Bottrill, joka tuotti levyn laulut, ihmetteli moneen kertaan, että miten nämä kertsit osuu näin napakasti joka kerta. En halua päästää irti biisistä, kun se tuntuu siltä että se on ”Ihan jees”, vaan mun pitää innostua siitä, että ”Nyt on muuten vitun hyvä!”. The Power onkin paikoin todella, todella ison kuuloinen ja moderni albumi, toisinaan luomusti rock, se soi paljon pelkillä bändisoittimilla ja paikoin elektronisemmin. Se veti nöyräksi, koska siinä on kaveri joka on tuottanut sellaisia juttuja, joita en kehtaa mainita, kun alkaa punastuttaa ja ujostuttaa. Innostuneesti uusista Moon Shot -kappaleista puhuva Jussi katsoo Villeä kohti ja palaa laulajan aiemmin mainitsemaan sanontaan ”Biisi on kuningas.” Kitaristi korostaa juuri luovan pallottelun tärkeyttä Villen kanssa. Vieressä istuva Jussi näyttää mietteliäältä ja päätyy pohtimaan sitä, että hieman nuorempana hänellä saattoi olla aika, jolloin juuri tällaisista tunnistettavista tyylikeinoista halusi vähän pyristellä irti. Henkalla ja Mikolla on se kokemus ja varmuus, että he uskaltavat antaa vastuuta mulle ja Villelle. Jussi täsmentää että hän puhuu ”vastuun hajauttamisesta” ja sanoo olevansa otettu siitä, että Henkka ja Mikko antavat Moon Shot -biisintekijöiden puuhailla sävellysten kanssa aikansa, ennen kuin tuovat omaa panostaan mukaan. – Jokin kertosäkeeseen lähtö, tietynlainen rumpufilli, pieni tauko ennen kertsiä tai mikä vain tuollainen juttu ei määrittele sitä, onko biisi hyvä vai huono. Rajoittamattomuus, check. Botrillin tuotantokatalogista löytyy muun muassa King Crimsonin ja Toolin levyjä. Moon Shot tekee paljon asioita oikein tiukkojen sävellystensä ytimessä kert”Vilpittömyys on tämän päivän rock-musiikissa eräänlainen supervoima siksi, että moni biisi tätä nykyä on liian monen kompromissin lopputulema.”. – Biisinteko on asia, jonka toivoin bändihistoriassani menevän niin, että siinä saa pitää enemmän lankoja käsiinsä, mutten koskaan oikein kehdannut vaatia sitä. Ironista asiassa on se, että toisinpäin asia saattaisi olla mulle aika kova pala, hah hah! Kohti vahvuuksia ja maneereita Kun Moon Shot -kaksikko puhuu The Power -albumista, kuvailujen seassa viljellään sanaa ”hybridi”, eikä tämä kuulosta oudolta. – Musta tuntuu että keskittyneimmät bändit on kuitenkin sellaisia, joissa on yksi tai kaksi sellaista tyyppiä, jotka vievät sitä luovaa visiota johonkin tiettyyn suuntaan varsinkin aluksi, Ville lisää. ”En mä voi taas tehdä tähän tällaista sovitusta” -ajatus voi mennä jopa vaiston edelle. Tämä ajatus saa kaksikon miettimään sitä, milloin maneerit ovat suuri vahvuus ja milloin ehkäpä pieni heikkous. – Ne on sellaisia juttuja, jotka välillä hihityttää ja välillä vituttaa ihan suunnattomasti, Ville hekottelee. Tässä on sellaista Rick Rubin -filosofiaa, jossa tuottajakin on pistänyt bändin ihan oikeasti töihin, ekat ideat eivät todellakaan kelpaa sellaisenaan ja tekijöistä todellakin otetaan kaikki irti. Vahvan kokemuksen kääntöpuolelta löytyvät tietenkin maneerit. – Uskaltaisin sanoa, että albumi on modernimpi tuotannoltaan kuin mitä moni sitä kuunnellessaan ajattelee, Ville paljastaa ja sanoo että levyllä on käytetty aina biisien ehdoilla sopivinta tuotantoratkaisua. Mutta jos biisin pihvi on hyvä, sun maneeri voi tehdä siitä vielä paremman! Irti ajasta, läsnä hetkessä Kokemus, check. Sekä Lapkon Freedom (2015)
– Se miten tämä levy lähtee käyntiin, on eräänlainen statement, Ville toteaa ja tällä hän viittaa siihen, ettei Moon Shot kiirehdi lauluosuuksiin, kuten monissa nykyhiteissä tunnutaan tekevän kuulijoiden keskittymiskyvyn kaventuessa. Ironista kyllä, Moon Shot on ehkä osittain vanhan koulukunnan bändi, mutta se saattaa tarjota tällaisilla instrumentaalisilla ilotteluilla ja fiilistelyillä juuri sitä, mitä nykyaikana musiikilta vaaditaan: täydellisiä Tiktok-hetkiä! – Meillehän on toitotettu, että meidän pitäisi aktivoitua Tiktokissa, joten voisivatko nämä toimia. Sitten tajusin, että eihän kukaan taida enää käyttää soittoääniä puhelimissaan... – Ride Faster on hyvä esimerkki kappaleesta, josta mä innostuin tosi paljon, mulla oli iso läjä ideoita miten saada sen jujut toimimaan parhaiten ja kokeilin kaikenlaisia juttuja. ”Jos biisin pihvi on hyvä, sun maneeri voi tehdä siitä vielä paremman.” Jos on päämäärä tärkeä Moon Shotille, niin ei sovi unohtaa myöskään matkaa sinne päästäkseen. Ville tarttuu kitaristin ajatusvirtaan ihan toisesta kulmasta ja sanoo arvostavansa paljon sitä, miten todella nuoret sosiaalisen median ja Youtuben keskellä kasvaneet muusikot luovat kappaleita, mutta näkee siinä myös ristiriitoja. Lopputulema on se, että vaikka Moon Shot soundaa isolta, biisien perimmäisimmät ideat ovat lopulta aika simppeleitä. Sellaista ei vain synny biisileireillä. Tuo on oikeastaan ihan eri homma ja ala kuin se mitä itse tekee. K u v a: M ar ek Sa b o ga l. Bändillä on malttia viipyillä jopa tiiviiden rock-biisien sisällä. Kaksikko innostuu arvuuttelemaan, miksi nämä mahdolliset ”Tiktok-hetket” voisivat toimia sellaisina. Se matka, jonka käyt siellä Hiacessa matkustaessasi, kun kuuntelet bändikavereitten juttuja ja luotte sitä kemiaa. Se saattaa elää lauluissa, laulujen antaessa tilaa se jatkaa eloaan kitaroissa tai vaikka koskettimissa, ja se yhteispeli toimii. Siinä meinasi mullekin käydä niin, että olisin tasoitellut sitä melodian häikäilemättömintä tarttuvuutta ihan itse, kunnes palasinkin takaisinpäin ja annoin innostaneen idean viedä. Ja nauttineet siitä. 24 SOUNDI SOUNDI PB seissä ja koukuissa, mutta usein mainittu kokemus kuuluu myös muussa. Paljon kokeneet kehäketut ovat saavuttaneet tähänastisen menestyksensä keikkailemalla ahkerasti. – Uskoisin, että yksi Moon Shotin signature-asia on se, että melodia elää punaisena lankana läpi biisin. Jussi nauraa. – Se, että me oikein alleviivataan kertsiä tai melodiaa, on ehkä vähän vanhanaikaista siinä mielessä, että nykyään musasta koitetaan välillä tehdä jopa vähän ”epämusaa” välttelemällä kliseitä tai törkeimpiä koukkuja, Jussi sanoo. Ensimmäisessä kappaleessa me annetaan instrumentaalisuudelle tilaa 45 sekuntia ennen kuin laulu edes alkaa. Monesta kappaleesta löytyy väliosa, jossa keskitytään revittelemään, moshaamaan, joraamaan tai nostamaan sytkärit tai kännyköiden lamput kohti areenan kattoa. – Siitä tuntuu jäävän pois kokonaan se matka. – Juttelin just yhden musa-alan ihmisen kanssa siitä, että nykyään musahommiin tulee sellaisia nuoria biisintekijöitä, jotka parikymppisenä ikään kuin ”pelaa nopeasti läpi sen pelin”, jonka tavoitteena on täydellinen menestysbiisi. Kaikki kunnia heille, mutta tykkään itse tästä pitkästä matkasta, joka me ollaan tehty. – Mä olen ehtinyt miettiä lähinnä sitä, että hei, tällä levyllä saattaisi olla muutama pätkä, jotka sopisivat kännyköiden soittoääniksi
– Oli se vähän kiireinen, Emma myöntää nauraen, kun kysyn kuluneen kymmenen kuukauden tapahtumista. Yöunet ovatkin Emman mukaan kaksikolle hyvin tärkeät. Matildan mukaan kyseinen vaihe koettiin kolme vuotta sitten, kun bändi perustettiin. Keikkasuosio yllättää Emma ja Matilda ovat silminnähden innoissaan kevätkiertueestaan, joka alkoi maaliskuussa lupaavasti kahdella lisäkeikalla Helsingin G Livelabissa. – Onneksi sitä on syntynyt, että ei ole tarvinnut pakolla vääntää. Ne ovat niin toisistaan eroavia juttuja, että on jotenkin erilaista jännitystä niissä kaikissa, Matilda kuvailee. – Nyt kun sanot nuo kaikki ääneen, niin on kyllä ollut ihan sikana kaikkea, Emma pohtii nauraen. – Musta tuntuu, että meillä ei ole yhtään sellaista grindauksen ihannointia, että ”nyt samoilla silmillä vaan joka päivä, ei ikinä pidetä vapaapäiviä!”, Emma naurahtaa. Reilun kuukauden sisään yhtye on musiikinteon ja julkaisun lisäksi esiintynyt myös Emma-gaalan tulokaspotpurissa, sijoittunut kolmanneksi YleX läpimurto 2024 -listauksessa ja aloittanut kevätkiertueen, jonka keikoista suurin osa on ennakkoon loppuunmyytyjä. – Ei silloinkaan ajateltu, että grindataan ihan hulluna. Haastattelua tehdessämme keikkoja on takana neljä. – Kaikista noista mitä luettelit, on tietyllä tapaa ollut eri fiilis. Niistä jokainen on kaksikon mukaan sujunut hyvin. – Tultiin yöllä Turusta keikalta, ja ennen kuin tulit, oltiin tuossa sohvalla puoli tuntia vaan silmät kiinni. Emman ja Matildan keikkakokoonpano koostuu kahdesta soittajasta sekä KAHLEISTA VAPAA FOLK-DUO Makuuhuone-folkia ja modernia soundeja lämpimään popiinsa sekoittava Emma & Matilda kertaa Soundin haastattelussa hengästyttävän nopeasti edenneen uransa alkuvaiheita ja visioivat tulevaa. Emman mukaan heidän kappaleitaan on ollut joka viikko digiputkessa, jonne ne pitää laittaa pari viikkoa ennen julkaisua suoratoistopalveluita varten. Kokoonpanon ensimmäinen ep Siellä on kaikki niin ihanaa ilmestyi viime vuoden toukokuussa, ja nyt, alle vuoden sisään, on valmiiksi saatettu maaliskuussa julkaistu Toinen vuosi -ep. Ja sitten uuteen nousuun, Emma paljastaa. Me oltiin niin innoissamme, että nukuttiin silloin tosi vähän ja tehtiin vaan biisejä todella paljon. – Me rakastetaan hyviä yöunia ja toimitaan paremmin, jos ei olla ihan poikki. Kaksikko on saanut tehdä ja julkaista uutta musiikkia kovalla tahdilla. Emma & Matilda -duon syntytarina sai alkunsa Tampereen ilmaisutaidon lukiossa, kun samoista asioista kiinnostuneet Emma Johansson ja Matilda Malkamäki tutustuivat. K u v a: A le x an d er R ic h ar d so n. – Ihmiset ovat sanoneet, että tykkäävät, ja meillä on ollut hauskaa bändin kanssa. Sittemmin asiat ovat edenneet nopeasti ja oman musiikin ilmaisukeinot laventuneet. – Me ollaan naurun kautta käsitelty tätä asiaa, Matilda komppaa vieressä. – Siellä oli yhteensä kolme loppuunmyytyä keikkaa, ja sitten Turussa oli ensimmäinen Helsingin ulkopuolinen, Matilda kertoo hymyillen kiertueen alusta. Molemmat kuitenkin vakuuttavat, että lepäämiseen saadaan järjestettyä riittävästi aikaa, eikä liiallisuuksiin viety huhkiminen kuulu heidän työtapoihinsa. 26 SOUNDI SOUNDI 27 Teksti: Emilia Aho E mma Johanssonin ja Matilda Malka mäen muodostamalla Emma & Matilda -duolla on takanaan tapahtumarikas vuosi. Valoisasti ja innokkaasti viimeaikojen tapahtumistaan kertovasta kaksikosta ei ilman heidän omaa paljastustaan huomaisi, että väsymys meinaa hitusen painaa
– Se oli vähän sellaista tahmeaa ja jotenkin piti vähän käynnistellä, että alkoi tulla mitään hyviä idiksiä, Emma kertoo. Haaveena on kuitenkin aina ollut ja tulee olemaan se, että musiikkia voi tehdä pitkään ja työkseen. Tulevaisuudessa duolla häämöttää vielä yhden kappaleen julkaisu ennen haipakkaa festarikesä sekä uusien biisien tekoa. Sekin oli kivaa, mutta vei paljon energiaa, Matilda kertoo. – Ehkä siinäkin näkyy se tekijälähtöisyys, että ei ole esimerkiksi unelmaa huomiosta tai siitä, että oltaisiin iso artisti Suomessa, vaan siitä, että päästään tekemään musaa, Emma jatkaa. Siksi me ollaan aina ihan suu auki, kun nähdään, että biisi trendaa tai ihmiset laulaa keikoilla mukana, Emma hymyilee. Albumia kohti Demoja kaksi vuotta sitten lähettäneet Emma ja Matilda eivät olisi sanojensa mukaan osanneet odottaa uraltaan mitään, mitä sen parissa tähän mennessä on tapahtunut. – Silloin meillä oli tosi erilaisia kokoonpanoja. Herkkää ja rauhallista musiikkia tekevä duo on huomannut keikoilla vallitsevan fiiliksen vaihtelevan eri paikkakuntien välillä. Tärkeimpänä esille nousee valtava kiinnostus ja halu kirjoittaa lauluja. – Silloin kukaan ei odottanut meiltä mitään, kun eivät he edes tienneet, että me teemme musaa. Kokeilut eivät kuitenkaan olleet järin totisia. Vaikka Emman ja Matildan biisit ovat trendanneet Tiktokissa ja nousseet Suomen Spotifyn Top 50 -listalle, ei folk-duo osannut odottaa, että keikoille olisi tungosta loppuunmyymiseen asti. – On todella ihanaa, että voi olla noin erilaisia keikkoja ja niillä molemmilla on yhtä ihanaa esiintyä, Matilda komppaa. Molemmat kertovat silminnähden innoissaan, kuinka hienolta albumin tekeminen jo ennakkoon tuntuu. Maaliskuussa ilmestynyt Toinen vuosi -ep ei valmistunut yhtä nopeasti kuin ensimmäinen, vaan sen kappaleita kirjoitettiin vuoden kuluessa siellä täällä. Sitten vielä ennen keikkaakin miettii, että ei sinne varmaan tule ketään ja lavalla vielä ihmetellään, kuinka paljon siellä on ihmisiä, Matilda kuvailee. Sillä tavalla on käynyt myös hyvä tuuri, että me ollaan usein samoista asioista silleen ”toi on hyvä juttu” ja ne samat asiat tuntuvat meissä molemmissa, Emma kertoo. Ei jälkihinkkausta Emma & Matilda solmi levytyssopimuksen Warner Musicin kanssa vuoden 2022 lopulla. Kaksikko ei koe, että heille olisi asetettu paineita toisen ep:n työstämiseen, mutta ensimmäisen julkaisun jälkeen uusien kappaleiden kirjoittaminen meinasi alkuun sakata. – Joku muu tekijä on jossain haastattelussa sanonutkin, että kun on tehnyt vaikka ep:n, niin katsoo jo tavallaan sitä seuraavaa juttua. Kaikki on toiminut hyvin, ja voi vaan nauttia olostaan, Emma myötäilee. – Me saatiin olla paljon studiolla ja sitten tehtiin kaikkea muutakin kuin bedroom folkia, ihan vaan koska se oli kivaa. Vakituinen bändi on tehnyt keikkailusta selvästi helpompaa edellisvuoteen nähden. Teoksen kappaleista monet olivat valmiina jo ennen sainausta ja loput syntyivät melko nopeasti kahden eri kirjoitusmatkan aikana. Siellä on kaikki niin ihanaa -niminen ep julkaistiin vuoden 2023 toukokuussa. Lisäksi he olivat koko lukion ajan hyviä ystäviä ja pitivät samanlaisesta musiikista. Seuraavana tavoitteena kaksikolla on albumin tekeminen, johon aikaa on haaveissa varata hitusen enemmän kuin mitä ep:ihin on ollut käytettävissä. – Se on hauskaa, että vaikka näkee lippujen menneen ja siinä tulee sellainen ensimmäinen ”onpa siistiä” -hetki, niin ei sitä kuitenkaan tajua. Se olisi todella outoa, jos et tykkäisi, Matilda toteaa Emmalle. – Kaikki sen yli on ihanaa ja plussaa. – Se tekee usein hyvää aivoille, Emma komppaa. Sitten taas Turussa oli kunnon yhteislaulujuhlaa, Emma kertoo keikkakokemuksista. Sähköpostiin kilahteli useam pia vastauksia ja kutsuja tapaamisiin. Kaksikko alkoi myös itse tehdä bedroom folkiksi kuvailemaansa musiikkia, koska Emman sanoin ”se tuntuu kaikista eniten ja on sellainen musiikin kotisatama”. – En edes muista, mitä me ollaan sanottu vaikka meidän unelmiksi pari vuotta sitten, Matilda myöntää. – Ollaan käyty keskusteluja, että siihen tarvitaan ehkä vähän enemmän kuin puoli vuotta, Emma tokaisee nauraen. – Aika suoraan biisit valmistuu kokonaisuudessaan, Matilda toteaa ja kertoo, että biisileireillä ollaan joskus saatettu jättää kappale muutamaksi päiväksi tekeytymään, jonka jälkeen sen pariin ollaan palattu ja tehty tarvittavat muutokset saman viikon aikana. Myös Emma on sitä mieltä, että ensimmäisen teko oli suoraviivaisempaa ja selkeämpää. Kun duo aloitti kirjoittamisen yhdessä, he kokeilivat Matildan mukaan paljon erilaisia genrejä. – Se on mielestäni hauska juttu, että niistä kolmesta demobiisistä, mitä me lähetettiin, kaksi tuli ekalle ep:lle. Toiveissa olisi lähteä vähän pois Suomesta, Matilda valottaa kaksikon suunnitelmia. – Se on aika vapauttavaa, että kun esiteltiin jo yhdellä ep:llä meitä aika hyvin, niin pystyi nyt vähän lähteä siitä eri maailmoihin, Matilda kuvailee. – Helsingissä oli jopa aika hauras tunnelma. Ajan kuluessa kirjoittaminen alkoi luistaa uudelleen ja tuntui, että nyt on mahdollisuus laajentaa musiikillisesti uusiin soundeihin. – Siellä aika nopeasti löysi ne samanhenkiset tyypit, Matilda taustoittaa ja kertoo, että koululla tuli vietettyä paljon aikaa musiikkia harrastaen. – Haluttaisiin huhtikuussa mennä tekemään levyä jonnekin. Ihmiset eivät sanoneet mitään ja olivat superkeskit tyneitä. – On tosi inspiroitunut olo, Matilda myhäilee. – Nyt ei ole mitään ylimääräistä säätöä. 26 SOUNDI SOUNDI 27 ”On pitänyt oppia uudelleen, että miten mun vuosi menee.” omasta miksaajasta. Kaksikko uskoo päätyneensä tekemään yhdessä musiikkia monen tekijän summana. Ylitse muiden nousee ruotsalainen folk-duo First Aid Kit, jonka kappaleita Emma ja Matilda esittivät alkuaikoinaan. Ne on vaan ne biisit, mitä meistä luonnostaan tulee ulos. Sitten on pitänyt vähän oppia uudelleen, että miten mun vuosi menee, Matilda sanoo. Molemmat olivat kiinnostuneita musiikista, jonka myötä he päätyivät samaan porukkaan. – Mä en muista, että oltaisiin ikinä käyty sellaista keskustelua, että aletaan tehdä tällaista musaa. Kaksikko kertoo, että heidän kappaleiden tekoprosessiin ei kuulu hirveästi ”jälkihinkkausta”. Kun on itse jo fiilistellyt sitä julkaistavaa tuotosta jonkin aikaa, niin ajattelee jo sitä levyä ja miettii että mitähän siinä on ja millaisia biisejä, Emma pohtii.. – On tullut mukaan kaikkia ihania asioita kuten keikat, mutta ne vievät myös hirveästi energiaa ja aikaa. Lopulta sopimus kirjoitettiin elokuussa Warnerin kanssa. – Mietittiin, että jos lähetetään tuonne ja se haluaa meidän kanssa diilin, niin ehkä nyt kannattaa kokeilla vähän jotain muutakin, Emma muistelee. Samalla hän kuitenkin tunnustaa, että toinen ep oli prosessina hankalampi. – Jos joltain artistilta tulee uusi biisi ja mä oon vaikka tykännyt siitä hirveästi, niin oon aika varma, että säkin tykkäät siitä. Ennen sitä kaksikko oli miettinyt demojen lähettämistä ja asiaa alettiin työstää kunnolla, kun keväällä eräs taho pyysi niitä heiltä. Folkissa on kotisatama Emma ja Matilda tutustuivat alkujaan Tampereen ilmaisutaidon lukiossa
Sellainen on kiinnostavampaa. Paha olo kanavoitui vahvasti kantaaottavaksi Mä näin unta että kaikki meni hyvin -albumiksi. – Ensin kirjoitin pelkästään biisien otsikoita, ja aluksi siellä oli kaikenlaista henkilöön menevää ja ankeaa, mutta siivosin niitä sieltä pois. Albumin pohjana on siis akustinen studiolive, mutta niiden päälle on rakennettu paikoin täyteläisiäkin sovituksia jousineen. Mutta kyllä mä tässäkin muutaman biisin jätin niin, ettei äänessä ole kuin meikäläinen. Ja niin tapahtui. 28 SOUNDI SOUNDI 29 Teksti: Mikko Meriläinen Pois omista saappaista Syksyllä 2023 Samae Koskisen suunta muuttui. K u v a: V il le M al ja. Nopea ja spontaani ote ulottui studioon saakka. Levyn tuottajana ja kosketinsoittajana toimi Antti Vuorenmaa. Koskinen uhosi äänittäjä Väinö Karjalaiselle tallentavansa kaik kien biisien pohjat studiossa livenä soittaen ja laulaen vain yhden studiopäivän aikana. Onko liian myöhäistä enää kääntää kelkkaa, pohtii Samae Koskinen empatiakyvyttömyyden ja ahneuden aikaa. Puhdasverinen folklevy ei ollut missään vaiheessa suunnitelmanakaan. joku voisi sanoa jopa että kontrollifriikki. Tekeillä oli jälleen yksi sooloalbumi kahdeksan edellisen jatkoksi, mutta äkkiä laulaja-lauluntekijä tunsi pakottavaa tarvetta tehdä väliin jotain aiempaa suorempaa ja äkäisempää. M itta tuli täyteen. Nyt mä päästin irti semmoisesta opitusta ajatuksesta, että kaikki virheet pitää häivyttää. Sillä Sami ”Samae” Koskinen tarkoittaa monia nyky-yhteiskunnan ahdistavia piirteitä nettikeskusteluissa vellovasta vihasta hallituksen vähäosaisiin kohdistuviin leikkauksiin sekä kulttuurin arvostuksen romahtamiseen. – Mä tykkään (Nick Draken) Pink Moonista mutta vielä enemmän tykkään Five Leaves Leftistä, koska siinä on kaikenlaista pientä harmoniajuttua. Päädyin lopulta tekemään juuri nämä levylle tulleet kappaleet. – Mä olen aina ollut semmoinen..
– Mietin tässä, että mitä kaikkea ne pystyy muka ottamaan pois, sehän on sellaista fanta siaa osittain. Mulle oli omien vanhempieni kokemusten kautta täysin selvää, että lukio pitää käydä mutta sitten sä meet töihin. – Mulla on ollut semmoinen olo, että tietty sivistymättömyys alkaa olla hyve nykyään. Mikä on ihan älytön juttu. – Mutta kun ei meillä ole. Entä uhriutuminen. Tuntuu, että se on tässä ajassa tosi kaukainen ajatus. Koski nen kiertää ammattinsa puolesta paljon Suomea ja tapaa keikoillaan paljon hyvin erilaisia ihmisiä. – Katse kääntyy sinne hallituksen leik kauksiin, Koskinen tarkentaa. Se on se, mikä interne tissä hämärtyy. Onkin jotenkin kieroutunut ajatus, että Koskinen joutuu enemmän jännittä mään sitä, minkälaisen reaktion hänen kappaleensa aiheuttavat netissä kas vottoman massan keskuudessa kuin keikalla elävien ihmisten edessä. Kirjoittamastaan pois otettavien lis tasta Koskinen nostaa erityisesti esiin sivistyksen. Se on syy, miksi tein tämän biisin. Sanon nyt siis suoraan, että me ollaan luokkayhteiskunta. Haluatko, että sanon perussuomalaiset ääneen. Ei me olla luokkayhteiskunta kappale avautuu sarkasmin kautta: ”Ei me olla luokkayhteiskunta/ ei vieläkään/on kaikilla kädessä aivan samat kortit/ kun pelaat ne väärin joudut risuja keräämään.” – Sarkasmi on vähän laiska tapa käsi tellä asioita, mutta tehty mikä tehty. Koskinen painottaa, että hän ei halua antaa levyllään vastauksia mihinkään, vaan kommentoi tunnelmia, joita on ympärillään aistinut. Ja ihan sellainen peruskou lutasonkin sivistys riittäisi. Ja vielä omalla nimellä ja naamalla. Missä kohtaa ihminen pystyy kirjoittamaan toiveen siitä, että toinen delaa. Siis se. – Vaikka niillä olisi täysin eri arvot, nii den kanssa pystyy keskustelemaan. Kappale alkaa menneiden haikailulla: ”Synnyin maailmaan/jossa jokaisella oli oma arvo/jossa pidettiin toisista huolta/eikä ketään raahattu saunan taa.” Ei kai ennenkään maailma ihan noin täydellinen ollut. Mutta on kertojan ajatuksissa kaiku pohjaa hänen omiinsakin. – Ymmärrän tosi hyvin, että ihmisillä on paha olla. no, eikös se ole sitä kun vihelletään koi rapilliin ja yritetään vaientaa mölinällä jengiä, joka on mahdollisesti eri mieltä tai joista koetaan, etteivät edusta samo ja arvoja. – Mä oon syntynyt seitkytkahdeksen. – Tässä kaikessa on kyse varmaan siitä, että kun sä et näe sitä tyyppiä edessäsi, sä muodostat siitä päässäsi vihollisen, jolle on helppo toivoa pelkkää pahaa ja myös sanoa se. Mutta sellaisenahan se näyttäy tyy, että te ette ymmärrä miten paljon se vaikuttaa elämään, jos on yhtäkkiä puo let vähemmän massia kuussa. – Aika pitkälti vallalla on individualis tinen maailmankatsomus ja että näh dään vain oma itsensä, oma status ja oma tilipussi. 28 SOUNDI SOUNDI 29 ”Empatia ei voi olla vasemmistolaisten etuoikeus.” E nsimmäisenä singlenä levyltä jul kaistiin raflaavimmin nimetty raita Nyt on normaalia olla natsi: ”Nyt on normaalia olla natsi/ keskittyä geeniperimään/vihaan turvautua/pelotella, uhriutua/ se on sitä natsin elämää.” – Vihaan turvautuminen ja pelottelu... Että aina syy löytyy muualta kuin peilistä. N ykyajan ahdistavimpia ilmiöitä on nettikeskustelujen polarisoitunut ja kärjistynyt keskustelukulttuu ri, mihin Koskinen kohdistaa katseensa kappaleessa Kommentoin: ”Mä tiedän kuka teki ja kuka taas ei/kuinka naiset pilas maailman ja kaiken vei/Olen syyttäjä, tuomari, teloittaja/ kaikki samassa paketissa.” – Se on todella ahdistavaa, ja siksi mä tämän tein. Koskinen kertoo, että hänenkin tutta vapiiristään löytyy ihminen, jonka mie lestä työttömät pitäisi laittaa metsään risuja keräämään. M e otetaan se sulta pois kappa leessa Samae Koskinen laulaa: ”Leffaliput ja keikat/ uutiset joihin vois uskoo/teatteri ja ooppera/ehkä kirjallisuus/ me otetaan se sulta pois.” Kuka ne meiltä ottaa pois. – Ei todellakaan ollut, mutta tässä bii sissä oli, Koskinen tarkentaa ja sanoo, että on käyttänyt ennenkin nostalgiaa kappaleissaan vaikka ihmiset ovat käsit täneet sen yleensä väärin. Mutta halusin aloittaa tämän sellai sesta sinisilmäisyydestä, sellainen han tämän kappaleen kertoja on muu tenkin. Silloin siitä saa nopean tyy dytyksen kun sanoo jollekin, että sulla menee vielä huonommin kuin mulla. Päättäjien suuntaan osoitellaan myös levyn musiikillisesti ehkä iskevimmällä kappaleella Miten Netflix perutaan: ”Miten perua Netflix, miten perua HBO/se on tosi vaikeeta jos ei niitä edes oo/ Kuka säästämään pystyy/ kun ei palkasta mitään jää.” – Se on tosi kiukkuinen kappale, kun siinä lauletaan että päättäjät päättää asioista, joista eivät tiedä mitään. Koulutuskin periytyy, esimerkiksi mä kuulin sanan yliopisto ekan kerran vasta opon tunnilla lukiossa. Sivistystä mä toivoisin takaisin maailmaan. – No hei, mitä sinä haluat että sanon. Pys tytään toteamaan, että ollaan eri mieltä jostain ilman, että oltaisiin toistemme kurkussa kiinni. Sehän on ihan sikahyvä neuvo, mutta nytkin jos miettii monia KD:n (kristillisdemokraat tien) juttuja, niin nehän on ihan kipeitä. Omalle kohdalle osu nut materiaalinen menestys voi saada kuvittelemaan, että kaikilla olisi mahdol lisuus samaan. Jos miettii tiettyjä arvoja, joita mä sain koulussa, tai vaikka ihan kristillisyyttä jossa opetettiin, että kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Se on ihan kamalaa. – Eikös se ole oikeistopopulistien ja lasten tapa saada huomiota ja mahdolli sesti sympatiaa. – On selvää, että mä saan tästä levystä vasemmistolaisen tai kommunistin mai neen, mutta ei mun mielestä empatia voi olla vasemmistolaisten etuoikeus. Ja siksi mä tein tämän tällai seksi viiden pennin calypsoksi, Koskinen nauraa. – On oikeasti ihmisiä, joiden viesti on se, että osa meistä kuuluisi uuniin. – Nostalgia on vaarallinen tapa aloit taa biisi. Ja muutenkin pohjoismainen sosiaali demokratia, missä oikeasti ajatuksena on se, että jos sulla ei mene lujaa niin sä silti pysyt jotenkin kyydissä. Mullakin on käynyt ihan älytön tsägä, vaikka toki se on vaatinut työtäkin, että olen saanut tehdä ammatikseni musaa koko aikuis ikäni. tivaa Koskinen. Vaikka kyllähän moni siellä tietää mitä on teke mässä
Semmoinen, missä olisi vähän toivoa. Kappaleen viimeiseksi sanaksi Samae on asettanut oman, oikean nimensä: ”Luudin näitä katuja päivin öin/ nimeni on Sami.” – Se oli täysin intuitiivinen juttu. ”Mä näin unta, että yhtäkkii oli kivaa/jokainen sai olla sitä mitä on [...] Oli turvaa, lämpöö sekä leipää/mitä muuta sitä tarvitsee.” On erikoinen veto nostaa albumin nimeksi kokonaisuutta ehkä vähiten kuvaava lause. Haluanko mä sitä, mitä mitä moni tuntuu haluavan, esimerkiksi että ura huipentuu Olympiasta dionille. – Mutta se olisi tehnyt tästä liian huumorivetoisen. Albumin tavallaan alastomin, joskin lähes huomaamaton kohta löytyy Seppokappaleesta. Ympärillä kuitenkin koko ajan kaiken pitäisi kasvaa, mutta monet asiat elämässä ei ole niin kuin pörssiyritys ja moni asia on semmoinen, että kasvun tavoittelu luo vain onnettomuutta ja huonoa meininkiä. – Ja ollaanko me kaikki jo liemessä. Laulun kertoja on kadunlakaisija, joka tarkkailee ohikulkevia ihmisiä ja miettii, kuinka he pärjäävät. Levyn ”kustannustoimittajana” toimineen Jarkko Martikaisen ansiosta levylle tuli kuitenkin edes yksi toivoa antava kappale. Mä näin unta että kaikki meni hyvin -albumi on sanomaltaan välillä vihainenkin, mutta pitkälti Samae Koskisen lempeän ulosannin ja kauniiden sovitusten ansiosta kokonaisuus tuntuu kuitenkin lempeältä. Että jokainen miettisi, miten oma käytös vaikuttaa muihin, varsinkin jos olet valtaasemassa. – Tämä kappale onkin ehkä ainoa, missä mä kerron mistä kaikki johtuu ja mikä olisi ratkaisu asioihin. A lbumi alkaa kappaleella Myöhässä, jossa todetaan, ettei ihmisellä ole enää muuta arvoa kuin välinearvo jos sitäkään, ja kritisoidaan loputtoman kasvun ihannetta: ”Kaikki jatkaa kasvuaan/ ikuisesti aina vaan/me ollaan myöhässä.” – Mä olen artistinakin joutunut tosi paljon miettimään sitä, että mitkä mun tavoitteet on. Mä näin unta -kappaleen jälkeen tulee vielä albumin viimeinen laulu Ja lopuksi tärkeimmät asiat, jonka tekstissä toistellaan vain yhtä ainoaa sanaa: ”Minä.” – Se alleviivaa sitä, mitä mä tässä kaikessa peräänkuulutan, eli empatiaa. Olenko mä itse liemessä sen takia, että olen tavoitellut asioita, joita en oikeasti halua. Mutta mä tein tän biisin, koska mulla on frendejä, jotka ovat hävinneet lukemaan persukommentteja ja he elävät maailmassa, joka on tosi synkkä. Onko liian myöhäistä kääntää kelkkaa, ja mennäänkö me kansakuntana suoraan päin seinää. Tämä nykyinen pehmentää levyn melko tukevaa viestiä ja saa kuulijan odottamaan, että vielä sieltä tulee biisi, joka ei ole niin hirveä kuin muut. Sen jälkeen tein nimibiisin Mä näin unta. Mä tiedän, että en halua. Jarkko sanoi, että tämä on parasta mitä olen tehnyt pitkään aikaan, mutta kannusti kuitenkin tekemään yhden kappaleen, joka olisi kuin Imagine. 30 SOUNDI SOUNDI PB että mietit, miltä tuosta toisesta tyypistä mahdollisesti tuntuu. – Hyvä, jos se jää vähän avoimeksi. – Soitin nämä kappaleet Martikaisen Jarkolle, joka on ollut tietyllä tapaa kustannustoimittajana tässä projektissa, jota mä kutsun pöydän pyyhkimiseksi ja itseni uudelleen luomiseksi. Samalla he säteilevät ympärilleen sitä samaa. Samae Koskisen uusin levy antaa lempeistä sovituksistaan huoli matta lohduttoman kuvan nykyihmisen luonteesta. Toisaalta levyn ydinolemus on melko lohduton. He eivät jaksa pitää itsestään henkisesti huolta, ja kaikkeen suhtaudutaan tosi kyynisesti. K u v a: V il le M al ja. Ja se on siis. Ja joka kerta kun esitän sen livenä, tuntuu että naamiot on nyt riisuttu. Ja tuntuu siltä, että tämä huoli on meidän kaikkien yhteinen. Paitsi jos ajattelee, että paino on sanalla ”uni” eikä kaikki todellakaan ole oikeasti hyvin. Onhan se minä, minä, minä -asenne nähtävissä tosi monessa yhteydessä nykyään. Mun viesti on, että vaikka ympärillä olisi mitä tahansa, niin silti pystyy elämään ja näkemään ihmisyyden ja nauttimaan hyvistä hetkistä. – Se, että astuisi hetkeksi aikaa omista saappaista veke eikä olisi niin itsekeskeinen. Kappaleen viesti kiteytyy tehokkaaseen riviin: ”Vaikka housut ois kuinka täynnä paskaa/sen saa sieltä pois/me selvitään siis tästäkin.” – Levyn työnimi oli Isäs oli solidaari nen, Koskinen nauraa
Aivan oikein: niin varjoisilla kujilla kuin kirkkaammissa valoissakin kotonaan oleva Atomirotta. 32 SOUNDI Mikä on musiikillinen kameleontti, joka on onnistunut luomaan viihdyttävän, omaehtoisen ja raja-aidattoman reviirin suomalaiselle populaarimusiikin kentälle menneen kymmenen vuoden aikana. 32 SOUNDI SOUNDI 33 Teksti: Timo Isoaho Rane Raitsikan ja Mikko Sarjasen kanssa Atomirotan trion täydentää Jykä Pajulaakson korvannut, jo ennestään yhtyeen lähipiiriin kuulunut Juuso Kallioinen (oik.). LÄHIÖIDEN MARIACHI-BÄNDI
Kitaristi pitää pienen tauon. – Kyse oli siitä, että Losissa kerättiin koko ajan fyrkkaa jollekin tyypille tai taholle. Tehdään mieluummin meidän kuuloista musaa ja käydään skulaamassa elävälle Atomiarmeijalle. – Kun mentiin joitakin vuosia sitten palaveriin Univer sal Musicille, lafkan A&R Mikko ”Pyhimys” Kuoppala sanoi: ”Musakentälta löytyy paljon juttuja, joiden kivijalka on olematon, mutta sen päällä oleva kupla on iso. Ensisinkusta ja ystävänpäivänä 2014 soitetusta debyyt tikeikasta alkaneen Atomirotan tarina on huikea. Kannelmäen Britannia Pubissa taas vedettiin vii meisenä iltana ennen kuin se suljettiin ostarin purkami sen vuoksi. – Kun juteltiin vielä vähän lisää, Kuoppala tuli itsekin siihen tulokseen, ettei Atomirotan kannata tulla Universalille. Teillä taas on helvetin jykevä kivi jalka ja hyvin pieni kupla”, muistelee Raitsikka. Kolme amigoa il mestyy pöydän viereen ja alkaa veivata, naurahtaa Rait sikka. Niin me oltaisiin toki tehty, vaikka Pyhi mys olisi halunnutkin sainata meidät. Siellä oli erikoista energiaa ilmassa. – Kaikki ymmärtää, että pubeista ei tuu samanlaista rahaa kuin isoista konserttisaleista, jo ihan senkin takia ettei niihin mahdu yhtä paljon jengiä. Heitin monta kertaa Mikolle, että voisikohan Atomi duu nata tällaisen biisin. Jengi roikkuu suunnilleen katosta, ja meinin ki on aivan infernaalinen, kuvailee Raitsikka. PURKKIIN YKKÖSELLÄ Atomirotalla riittää kaikenlaisia keikkoja ja muuta puu haa jatkossakin. Yhtye on nimittäin esiintynyt lukuisia kertoja esimerkiksi vankiloissa ja päihdehoitokeskuk sissa. Katselin ih meissäni, että tällä yhtyeellä on helvetisti keikkoja ym päri kaupunkia, Raitsikka nauraa. Ne kysymykset oli ihan turhia, sillä Mikko vastasi joka ikinen kerta, että ilman muuta! Kun levyn varsinainen kasaaminen sitten alkoi, käsissä oli viitisenkymmentä alustavaa juttua. Raitsikan (Harri Jäntti) ja laulaja Mikko Sarjasen lisäksi Atomirotassa soittaa nykyään kosketinsoittaja ja ohjelmoija Juuso Kallioinen, joka korvasi vuosi sitten Jyrki ”Jykä Pajulaakso” Pajusen. – Ollaan kieltäydytty kohteliaasti kaikista tällaisista jutuista. Vaik ka järjestämällä vähävaraisten lasten joululahjakeräyk siä. No, Wayne Kramer, The Black Crowesin Marc Ford ja muut tutut järkkäsivät benefithomman, ja illan päätteeksi kouraani lyötiin iso ruskea paperipussi. Atomirotan perustajakolmik koon kuulunut Pajulaakso siirtyi sulassa sovussa sivuun keskittyäkseen perheelämään. Plakkarissa on toki viisi ansiokasta studioalbumia, mutta vähintään yhtä tärkeää on se, että bändi on tehnyt valtavan määrän pohjatyötä siellä missä pitääkin: kaiken laisten ihmisten parissa. "Yritetään pitää homma maanläheisenä ja aitona, eikä todellakaan paisutella kuplaa väärällä tavalla.". – Keikka Hämeenlinnan naisvankilassa ei unohdu. Pointti on siinä, että pikkumestoissa soittaminen on ihan saatanan kivaa ja intiimiä. Oikeasti niistä hetkistä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta, sillä Aurinkoon ilmestyi keväällä 2014. Yritetään pitää homma maanläheisenä ja aitona, eikä todellakaan paisu teta kuplaa väärällä tavalla. – Kirjoitin pandemiaaikana ison pinon biisiaihioita. Kallioinen on ”Atomilei rissä visuaalisella puolella alusta asti jeesannut hyvä fren di”, jolle yhtyeen toimintafilosofia oli ennestään tuttu. Kun esi merkiksi meidän toimittajaystävä Perttu Häkkinen me nehtyi, soitettiin tukikonsertti ja annettiin tuotot lyhen tämättömänä Pertun perheelle, Raitsikka sanoo. – Onhan meille tultu puhumaan, että jos astutte meidän taloon, niin arsenaalista löytyy kymmenen radioasemaa, muutama telkkari ja kolmekymmentä festaria. Ollaankin joskus hymähdelty, että Atomirotta on eräänlainen lähiöiden mariachibändi. Esimerkiksi kun muutin Lo siin vuonna 1989, ja asuin Kaliforniassa, luulin jon kin aikaa, että ”Benefit” on joku bändi. Että hoida homma kuntoon. Että raa paiskaa nimet paperiin, ja laitetaan homma isommaksi, kertoo kitaristi Rane Raitsikka. Kuplasta puheen ollen: otetaanpa vielä yksi tarina mah dollisten yhteistyökumppaneiden maailmasta. Hän huomautti ta junneensa, että meidän pitää jatkaa oman jutun tekemistä, koska ”se näyttää sujuvan helvetin hyvin”. Oli punkia, rockia, SOUNDI 33 A ika rientää atomikellossa. – Suomessa omista hyväntekeväisyysjutuista pu huminen nähdään helposti itsensä selkään taput teluna, mihin meidän bändillä todellakaan ei oo tarvetta. Ei meillä ole pienintäkään kiinnostusta mennä johonkin kokkiohjelmiin hakemaan huomiota bändille. 32 SOUNDI SOUNDI 33 – Lähiökeikkailu on aina ollut erittäin iso osa Atomi rotan DNA:ta. Frendejä ei jätetty siellä pulaan, ja me halutaan tuoda samanlaista juttua Suomeen. Niillä keikoilla on usein tuntunut, että niin kuntoutujat kuin työntekijätkin ovat olleet pienen viihteen tarpeessa, muistelee Sarjanen. Kyse on siitä, että koitetaan rakentaa jee saamisen ja hyvän tekemisen kulttuuria ja tehdä sitä esimerkin kautta. Yksi oli joutunut autoonnet tomuuteen ja toinen oli saanut syövän, ja sitten frendit jeesasivat parhaansa mukaan. Me voi daan skulata Provinssin päälavalla ja suorittaa seuraavana iltana musiikillinen kommandoisku johonkin kulmakup pilaan. Kun Britannia sitten avattiin uudessa lokaa tiossa, soitettiin tietysti avajaisissa, hymyilee Sarjanen. Eihän siitä tunnu ole van kuin muutama hetki, kun Atomirotan de byyttisingle Aurinkoon soi tiuhaan tahtiin radio aalloilla. – Niin sanotut jeesauskeikat on oma lukunsa. HYVÄÄ ESIMERKKIÄ Miten Atomirotan ”jykevä kivijalka” sitten on muovautu nut. Mullekin tuli erään kerran yksi lakijuttu, ja piti saada maksettua tietyt jutut veke nopeasti. Nämä monisävyisen populaarimusiikin erikoislähettiläät ovat rakentaneet sitä kuuluisaa omaa juttua pieteetillä ja kiireh timättä, eivätkä oikotiet onneen ole saaneet heitä hyppää mään väärältä tuntuneisiin rotanpyöriin. Mehän soitettiin eka keikka Roihuvuoren Hard Rock Housessa, ja sen jälkeen ollaan vedetty siellä varmaan kaksikymmentä kertaa. Atomirotta voi vetää keikan melkein missä vaan. Ihan vaan siksi, koska me voidaan ja halutaan. Isojen festivaalien estradeilta on pitkä matka maakun taräkälöiden nurkkauksiin, mutta tämäkään skaala ei riitä Atomirotalle. Myös päihdemestat on hevejä juttuja. – Eräs homman jujuista on siinä, ettei meidän tarvitse mennä paikalle keikkadösän ja viiden teknikon kanssa. Sitten hän jatkaa. Tupa on ollut aina tu kossa. Siitä pitää osaltaan huolen uusi studio albumi F.E.M.M.A
– Aistin heti bändin alkumetreillä sen, ettei tässä jutussa ole mitään rajoja vaan voidaan mennä ihan mihin vaan. Kun tsiigasin jonkun The Song Remains The Same -leffan, fiilis oli sellainen, että eihän tuollaiset kitarajutut ole edes mahdollisia. – Onpa meidän kappale millainen tahansa, siellä on aina se tuttu soundi, svengi ja fiilis. Entä miltä Atomirotan tulevaisuus näyttää. – Jos laskee yhteen teksteistä ja Atomi-levyiltä yleensäkin löytyvät tyypit, niin niitähän on kymmeniä. Vähän myöhemmin Jyri teki ehdotuksen, että mitkä kappaleet voitaisiin ottaa lopulliselle levylle, Sarjanen lisää. Seuraavaa levyä ei todellakaan tarvitse odottaa neljää vuotta, sillä meillä on jo nyt uutta, hyvinkin pitkälle vietyä materiaalia, kertoo Raitsikka. – Mutta olin kieltämättä epäileväinenkin. F.E.M.M.A on tuttuun tyyliin erittäin monimuotoinen kokonaisuus. – Uudella levyllä on esimerkiksi kappale Rankkurit ja Atomikoira. Siellä on porukka, joka tapaa toisensa kerran tai pari vuodessa, ja he sitten käyvät läpi elämän iloja ja suruja. 34 SOUNDI SOUNDI PB 34 SOUNDI räppiä, bluesia, soulia, dubia ja vaikka mitä, kertoo Raitsikka. Diggaan heidän meiningistä, ja halusin tehdä siitä biisin, nyökkää Raitsikka. Sitten päätettiinkin ottaa biisin alkuosan bassot ja rummut suoraan tekemästäni himademosta – kunnes sitten tämän dub-vaikutteisen kappaleen loppupuolella kehiin lävähtää taas isompaa bändisoundia, kertoo Raitsikka. Se on tehty kahdesta täysin erilaisesta aihiosta. – Seuraavaksi tehdään tietysti paljon keikkoja, ja Atomijuna jyskyttää niin klubeilla kuin festareillakin. Pellellä oli aikoinaan surullinen tarina nimeltään Gabriel, ja Syyntakeeton on vähän samantyylinen juttu. Minä ja Mikko ei missään nimessä kelattu biisiä kärkikahinoihin, mutta Jyri heitti saman tien, että Kake tulee ilman muuta levylle! nauraa Raitsikka. Seuraavaksi eteen lyötiin The Ramones, ja sen äärelle tuli päinvastainen fiilis. Jaloissa pyöri epämääräinen, mutta potentiaalin ja mahdollisuuksien täyttämä pallo, kuvailee Sarjanen. – Ja katsokaa nyt, mihin on tultu: uuden levyn avaavassa Taivaanrantaan-biisissä Mikko vetää falsetissa. Kun saatiin nivottua aihiot yhteen, fiilis oli sellainen, että tämähän on ihan törkeän kova, hehkuttaa Raitsikka. EI RAJOJA Palataanpa sitten vielä Atomirotan kymmenen vuoden mittaisen matkan äärelle. Oma lukunsa ovat Atomirotan biisit, joissa tyyli muuttuu radikaalisti kesken matkan. – Syyntakeeton kävi läpi aikamoisen kaaren. Sitten siitä tehtiin iso versio rummuilla ja kaikilla mausteilla. Se oli aluksi akkarilla vedetty leirinuotiojuttu. – IVja F.E.M.M.A-levyjen väli venähti aika pitkäksi. Että kyllähän tuollaista pystyy duunaamaan itsekin. Vastasin tietysti, että mä en osaa laulaa. Millaisia ajatuksia nousee mieleen, kun katselette reissun käänteitä. – Kun me aloitettiin, jutussa oli todella hedelmällinen kutina. Kun vaan tekee, niin kyllä siinä oppii! – Ihan samanlainen juttu kävi aikoinaan omalla kohdalla. Että anna mennä vaan! Kitaristia naurattaa. – Toisenlaisilla valinnoilla albumikokonaisuudesta olisi tietysti tullut ihan erilainen. Tietynlainen skeba, laulut ja groove tekevät meidän jutun, lisää Raitsikka. F.E.M.M.A:n sanoitusten henkilökavalkadi on melkoinen. Rane ei hellittänyt vaan huomautti, että jokainen osaa kiekua. Meille tulee mieleen joku tarina kunkin omasta tai oman lähipiirin elämästä, ja sitten katsotaan kimpassa, että saisiko siitä Atomin maailmaan ja filosofiaan sopivan jutun, kertoo Sarjanen. – Esimerkiksi Nostetaan maljaa kertoo erästä tutusta mimmistä. Tekstistä löytyy hienon jäbän elämänkaari koulun kelloista kirkon kelloihin. – Tässä vaiheessa äänittäjä-tuottaja Jyri Riikonen, jonka kanssa ollaan tehty duunia toisesta levystä alkaen, alkoi tsekata alustavia biisi-ideoita. Kun mietittiin levylle tulevaa materiaalia, Jyri heitti erään kerran, että duunataan näistä kahdesta aihiosta yksi. Atomin loputon mahdollisuuksien kirjo tuntui helvetin kiehtovalta, sanoo Raitsikka. Esimerkiksi joku Lentäjä Kake oli tässä alkuvaiheessa hyvin raaka juttu, jonka alustavan idiksen olin mumissut talteen jonakin yönä. Ja ihan missä vaan! Atomirotta on koto naan niin pienten kuppiloiden nurkka lavoilla kuin isoilla kin estradeilla. Sitten Rane tuumasi, että nyt sä työnnät sen kuminenän perseeseen ja alat laulaa. K u v a: M ii k ae l A rk im o. Niin tehtiin, ja Rankkurit ja Atomikoira alkaa räkärockilla, mutta sitten siitä tulee diskobiisi. – Kerrottakoon myös se, että meidän perheen Ninjakoira veti omat osuutensa purkkiin ykkösellä! Iloluonteisesta Rankkureista on aikamoinen matka moneen muuhun uuden albumin biisiin – esimerkiksi melankolisissa tunnelmissa soljuvaan Syyntakeeton-biisin. Yhtä hyvin luonnistuvat myös tukikeikat ja esiintymiset vaikka vankilassa. – Sanoitus kertoo arpisen tositarinan tutusta kaverista. Kaikki kunnia punkia ja katurockia kohtaan, mutta mä haluan soittaa paljon muutakin. Notkea Rotta -yhtyeen aiemmissa touhuissa oli ollut kuminenää ja incognito-meininkiä – ja lähiöräppiä. Tekeepä Atomirotta mitä tahansa niin se tuntuu kuulostavan vain ja ainoastaan itseltään. – Jengiltä kuulee paljon sitä, että uusi biisi ehti rullata viisi sekuntia, ja sitten sitä jo hiffasi, että tämähän on Atomia, sanoo Sarjanen. Me ei tosin laitettu nimeä otsikkoon
Meemeistä hänen naamansa tunnistavat hekin, jotka eivät edes tiedä, mikä on meemi. Toi saalta, olen kyllä ylpeäkin monesta ju tusta. Mitä helvettiä, olenko mä tämmöistäkin tehnyt. Progestartista huolimatta Silvennoi sen lempilapsi on yhä blues. Pystymetsäukkeli muistelee ”Mulla ei ole ollut näyttelemisen tai soittamisen suhteen minkäänlaista suunnitelmaa. Kustantaja on sen verran suuri, että kirjalle voi oikeasti saada näkyvyyt tä. Sinulle myönnettiin hiljattain tai teilijaeläke. – Enhän mä muistanut puoliakaan näistä asioista. Sil vennoinen alettiin tuntea koomikkona, vaikka musiikkia on syntynyt enemmän tai vähemmän joka vuosikymmenellä hupailujen jälkeenkin. Viime aikoina hänet on voinut nähdä esimerkiksi Kontio & Parmas -sarjassa, ja viime syksynä ilmestyi sooloalbumi Kaiho. Heikki Silvennoinen on omien sanojensa mukaan pienten porukoiden joukkuepelaaja. Viime ajat Silvennoinen on käyttänyt muisteluun, sillä tässä kuussa ilmestyy Tommi Saarelan kirjoittama elämäkerta Heikki Silvennoinen – Nousut ja laskut. Ratkaiseva juttu siinä oli, että Tammi innostui asiasta. – Aluksi olin vähän vastaan sitä, mutta sitten Saarelan Tommi pumppas mua, että sellainen pitää tehdä. Olen itseoppinut soittaja ja itseoppinut pelleilijä. 36 SOUNDI Teksti: Antti Luukkanen K ohta 70 vuotta täyttävä mies parkkeeraa autonsa Tampe reen keskustassa musiikki liikkeen eteen. Viimeisin levy syntyi tästä vapaudesta ja välinpitämättömyydestä muiden mahdollisia odotuksia kohtaan. Tämmöinen pölvästi mä olen ollut. Mä olen tällainen pysty metsäukkeli. Menneitä ja vähän nykyisiäkin asioita Kangasalan Clapton pui Soundille rau halliseen tahtiin sanojaan pudotellen. Vaikka puolik Heikki Silvennoinen malttaa vähentää korkeintaan keikkatöitään. Tiesin myös, että Tommi on hyvä kir joittaja ja tekee älyttömästi taustatyötä. – Olen sitä aika monta kertaa anonut ja nyt se sitten napsahti. Sittemmin on soitet tu vähän kaikenlaisissa kokoonpanoissa, kunnes Kummeli muutti suunnan. Kunhan olosuhteet ovat kunnossa, hän viihtyy omalla paikallaan soittamassa juuri sitä, mitä haluaa. Kaupan nimi on sama kuin tapaamiseen saapuvan miehen huumorisarjan yksi sketseistä. Tavallaan oli ihan hauskaakin penkoa historiaa, bändimuistoja ja kaik kia. Edelläkävi jä hän oli ensimmäisessä levyttäneessä bändissään, progeyhtye Tabula Rasassa 1970luvun alussa. Miehen kasvot ovat tulleet tutuiksi televisiosta ja valkokankaalta 90luvulta lähtien. 70-vuotispäivien kunniaksi ilmestyy nyt myös elämäkerta.. Nyt kun kaikki tekemisesi nostettiin esille, niin suhtauduitko elämäsi tapah tumiin enemmän ylpeydellä vai vähä tellen. Taaksepäin katsotaan tuoreessa elämäkerrassa. – Varsinkin töihini olen yrittänyt suh tautua nöyrästi. Ei siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla nöyrä asenne. Olen vetänyt ihan randomilla.” Miten suhtauduit ajatukseen elämä kerran julkaisemisesta. Kun ruvettiin puhumaan, niin muistin kyllä mistä on kysymys. Heikki Silvennoisen ura on vahvasti musiikin kautta rakennettu. Mutta oikeastaan hän on muusikko
SOUNDI 37 K u v a: Sa b ri n a B q ai n
Se on se lähtökohta, jota mä arvostan soittajassa. – En ole koskaan ollut suurten vaan pienten porukoiden joukkuepelaaja.. Myös keikkojen laatu ratkaisee. Ne jää mieleen. Kun mielenkiintoinen asia tulee eteen, niin sitä mä olen ruvennut tekemään. Jokainen satanen soittajalle on. – Kyllä mä koen olevani bändin jäsen. Ne ajat on on neksi menneet. K u v a: So u n d in ar k is to Catwalkissa Silvennoinen pääsi toteuttamaan itseään kitaristina omien mielty mystensä mukaan. K u v a: So u n d in ar k is to kään diktaattori, että pitää tehdä näin ja näin. – No, sehän tässä hassua onkin, että mulla ei ole ollut näyttelemisen tai soit tamisen suhteen minkäänlaista suunni telmaa. Suomalaiset alkaa kuitenkin kello yksi yöllä olemaan jo aika hyvässä kunnossa. Se on demokraattisen yhteisön perusta. Yhteiset keikat tai jopa yksittäiset sketsit. – Sellainen samankaltaisuus musiikin rakastamisessa. – Ei mitään suurempia juttuja. En osaa ajatella isompana möykky nä. Tuntuu, että monilla tekemistä riittää eläköitymi sen jälkeen lähes entiseen malliin. Minkälaista musiikkia diggaa. 38 SOUNDI SOUNDI 39 38 SOUNDI kaan mä vain sain, mutta silti. 1980-luvulla kaksi albumia tehneen bändin muut jäsenet olivat basisti Mikko Löytty ja rumpali Matti Takala. Olet tehnyt elämässäsi paljon niin musiikin kuin viihteenkin saralla. Ne on kon sertteja ja kunnon keikkoja. Ehkä enemmänkin, jos on ollut joku hyvä keikka. Jossain vaiheessa suo raan sanottuna kyllästyttikin soittaa, kun se tuntui niin turhalta. Toinen on veljeys. Olet julkaissut musiikkia bändiesi, kuten Tabula Rasan, Catwalkin ja Q.Stonen kanssa, mutta myös seitse män studiosoololevyä omissa nimis säsi. Yhteistyö yhtyeen laulaja Heikki Vihisen kanssa on jatkunut näihin päiviin saakka. En osaa olla sellainen stara. Yhdessä haettu niihin oikea näkökulma. Olen omasta mielestäni soitta nut hyvin, on ollut hyvä päivä, yleisö ja bändi. Mikä kulloisestakin soittoporukas ta tekee mukavan ja millaisia ominai suuksia arvostat kanssamuusikoissa. Mi ten asiasta toiseen on edetty, sattumal ta vai johdonmukaisesti suunnitellen. Ja tässä iässä, kun ei enää jaksa, eikä ole haluakaan keikoille niin kuin ennen, niin se on kuitenkin ihan hyvä lisä. Olen vetänyt ihan randomilla. Se yhteen hiileen puhaltaminen on tär keää. Kyllä se on jonkinlainen kunnianosoitus, kiitos tekemisistä. Jokainen meistä on aina melkein kaikissa bän deissä liidannut omat biisinsä. Bändin ulkopuolella kaikilla on täysin oma elämänsä. Enkä missään nimessä halua olla mi K u v a: So u n d in ar k is to Suomalainen proge saattoi ulkopuolisten silmissä olla vakavaa hommaa, mutta Tabula Rasassa sattui etenkin keikkareissuilla niin paljon kommelluksia, että niistä Silvennoinen on tehnyt huumoria vuosikymmeniä myöhemmin. Yleensä se on ollut joku bändi. Koetko olevasi mieluummin itse näinen artisti kuin osa bändiä. Kun tehdään, py ritään tekemään yhdessä ja että kaikki olisivat tyytyväisiä sen pienen yhteisön sisällä. – Olen vähentänyt ja vähennän. Tietysti huumorin taju. Ei mulle ratkaise niinkään sellai nen yksittäinen taito, vaikka mun bän deissä on aina ollut taitavia muusikoita. Ne on jäänyt mieleen kivoimpi na. Suhtaudutko johonkin tiettyyn työ hösi erityisellä lämmöllä. Kun siihen voi luottaa, että homma toimii, niin ei mul la ole siihen enää mitään sanottavaa. Tyk kään, että rumpalilla on sananvalta rumpuihin, basistilla bassoon ja kaikilla on oma valtakuntansa. Se läh tee yleensä siitä biisintekijästä. Joku saavu tus tai projekti, joka olisi erityisellä yl peydellä jäänyt mieleen. Ei missään klubissa kello yksi yöllä. Vai jäävätkö taiteilijat koskaan var sinaisesti eläkkeelle. Välillä se on onnistunut, välillä on mennyt vähän huonommin. Tyritään yhdessä tai onnistutaan yhdessä. Olen kaikissa bändeissäni kokenut sellaista veljeyttä
– Pyrin suhtautumaan ennakkoluulottomasti. Staili pysyi, vaikka me oltiin progebändi. Enemmän ratkaisee se fiilis, mikä siitä tyypistä tulee. Vähän aiemmin aggressiivisten raggareiden vihollisia oli olleet hämyt ja hipit, joiden joukkoon itse taisit kuulua. Diggasit kuitenkin jo tuolloin vähän jytäävämpää kamaa. Mulla on ollut hirveästi Pelaan sitä omaa soolokitaralaitaa siellä oikealla ja yritän hoitaa sen tontin. Miten ajauduit soittamaan progea. Jostain syystä en ollut koskaan myötämielinen, vaan pistin vastaan oikein kunnolla. Se ei kauaa kestänyt, mutta just sen kaksi levyä. Bändi vaan ajautui siihen progem. Millainen elämänfilosofiasi on. Olet aloittanut soittamisen nuorena aikana, jolloin popmuusikkoa ei varsinaisesti pidetty kunniallisena ammattina. Tykkäsin siitä niin paljon, ja meillä oli sellainen innokas pieni piiri. Kun olin Kangasalan kunnalla töissä, niin olihan siellä äijiä, jotka ei tykännyt siitä, että mulla oli pitkä tukka. – Ne raggarit aina kiusasi meitä ja kävi kimppuun tansseissa. En ole erityisemmin koskaan pitänyt siitä porukasta, joka on muita hakkaamassa. Kun ne sai sen lopputuloksen kasaan, niin siinä oli joku järki, vaikka kaikki oli epävireessä, kitarat kiersi ja rumpali oli sammunut. Ei pidä katsoa pelkkää soittotaitoa, vaan myös sitä, millainen fiilis siitä tulee. Olet tallentanut merkittävissä määrin etenkin tamperelaisten punkbändien historiaa äänittämällä heidän julkaisujaan. Mähän en koskaan soittanut kitaraa mitenkään progesti. (Matti) Takalahan oli semmoinen, joka edusti hyvin konkreettisesti sitä rumpuvirtuositeettia. Olin aika innoissani siitä siihen aikaan. – Olin kova HendrixCreamja Peter Green -fani. K u v a: So u n d in ar k is to K u v a: So u n d in ar k is to paan kamaan. Millaisiin kulttuurien kohtaamisiin ajauduttiin esimerkiksi tuon ajan hardcorepunkin edustajien kanssa. Se niiden touhu oli huvittavaa. Kuuntelin sitä, mutta soitin progea. – Se oli yksi semmoinen varjohaave, joka väijyi siellä taustalla, että olisi kivaa tehdä tämän tyyppistä musaa. Soitin niin kuin Steve Howe, blues rock -tyyliin. Oliko uravalinnasta muun maailman kanssa hankausta. Aloin kuunnella Little Featia ja kaikkea funkia, Etelän musaa. Varsinaisen rockmusan soittaminen koitti ilmeisesti vasta nopeaan tahtiin kaksi albumia tehneessä Catwalkissa 1980-luvun puolivälissä. Heikki Silvennoiselle, Timo Kahilaiselle ja muille hassuttelijoille se toi suursuosion absurdissa mittakaavassa. Jostain syystä tykkäsin niistä. Me vain soitettiin välittämättä muista. Mutta ei mitään sellaista hankausta ollut ammatin tai harrastamisen suhteen. Sain olla puhdas soolokitaristi. Se oli omalla tavallaan hyvinkin sitä, mitä halusin tehdä. Skinit hakkasi niitä, ja kun ne tuli studiolle, niin aina joku oli pelti kiinni. Kukaan ei osannut virittää. Me ihmiset ollaan niin inhimillisiä, että meillä on ne omat kulttuuriset perinteet, joihin on totuttu. 38 SOUNDI SOUNDI 39 ”Olen itseoppinut soittaja ja itseoppinut pelleilijä. Mä en ollut ihan se heikoin ihminen. Tai ehkä mä vaan en kuunnellut sellaista. Ei sellaista tukkaa saanut olla siihen aikaan kellään. Sama koskee ihan meidän heimoja. Ne uhkas leikata sen. Ollaan oikeasti sen homman takana. Ja onhan sielläkin raskaampia aineksia, mutta ne on siellä vähän toisissa raameissa. Nehän teki levynsä kolmessa tunnissa. Mennään vaan, mutta turpaan tulee. Ei siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla nöyrä asenne.” Kummeli oli 1990-luvun suomalainen huumori-ilmiö, jonka tiesivät kaikki. Pitää olla joku hullu mies, elukka. – Niitä tuli tehtyä kymmeniä. En pidä kiusaajista. – En ainakaan päästänyt sitä koskaan ihon alle, jos on ollut jotain. Nelikymppisenä Silvennoinen osasi ottaa julkisuuden vastaan paremmin, mitä se olisi nuorempana kenties onnistunut. Sitten tuli Led Zeppelin ja Jethro Tull ja tämmöiset. Mulle on ihan sama, mistä maasta joku tulee, kuka hän on ja minkä värinen. Olet ollut muutaman vuoden studiotyöläisenä 1980-luvulla, jolloin toimit aluksi etenkin äänittäjänä. Päätettiin, että tehdään vähän vaikeampia. Se oli omalla tavallaan avartavaa. Teknisesti ne ei osanneet oikein mitään, mutta fiilis oli ihan mieletön. En oikein tiedä, mistä se tuli, että ruvettiin tekemään omia biisejä. – Vaikka en niistä kaikista bändeistä ollutkaan innoissani, niin se fiilis on ratkaissut. Tulit tunnetuksi progeyhtye Tabula Rasan kitaristina 1970-luvun alussa. – Ja Q.Stone heti sen jälkeen lunasti oikeastaan ensimmäisen kerran sen, mitä olin aina haaveillut. Tunsitko olevasi punkkareiden kanssa samalla puolella. Catwalk osittain lunastikin sen. Se toi näkökulmaa. Oikeaa rockblues-poppia. Taustalla oli koko ajan tunne siitä rhythm’n’bluesista. Ja mikä oli mulle aina tärkeää, että rumpalin pitää olla hyvä
pohjalaisia roudareita, se on ihan oma rotunsa. – Ehkä sellainen toive, että kaiken ton moskan keskellä sitäkin musaa olisi soitettu. Helpottiko se suosion kanssa elämistä. Kai mulla jonkinlainen persoonallinen tatsi on sitten ollut, vaikka en ole itse sitä niin kuullut tai ymmärtänyt. Ei se ollut kuitenkaan mun juttu, että äänitän vaan. Silloin äänitettiin ne punkitkin. Saatan joskus jälkeenpäin ajatella, että käyttäydyinköhän tyhmästi, mutta se on inhimillistä. Sekin on taito. Harvemmin kukaan pyysi soittamaan mitään muuta. Ei se aina onnistu ihan viimeisen päälle, mutta se on mun yritys. Mutta SF Bluesin ydinkolmikon muodostavat Dave Lindholm, Heikki Silvennoinen ja Pepe Ahlqvist. Entä olisiko studiomuusikkous kiinnostanut. Ja vähän hämmentävää. – Olin JJ:llä äänittäjänä muutaman vuoden kun Juuso (Nordlund) ja Juke (Aronen) osti sen. – Suosio toi paljon absurdiutta. Se oikein hykerteli, kun se tiesi, että taas oli jotain mennyt kumminkin paskaksi. Jostain keikkamatkalta kun on ajanut, niin on saattanut kuulla tsägällä. Olit jo nelikymppinen suurimman Kummeli-menestyksen tullessa 1994. Kirka meni itsekseen omaan autoonsa, meillä oli poliisisaattue, järkkäreitä ja hirveä määrä faneja pyörimässä joka puolella. Musiikkipiirit taisi olla ehtymätön lähde, kun siirryit tekemään huumoria. Sen takia ruvettiin tekemään niitä sketsejä, kun muistin niin paljon niitä tarinoita. Semmoiseen mä suostuin, mutta en mä ihan kaikkea huttua ruvennut tekemään. Rockhan on suomalaisten iänikuinen murheenkryyni. K u v a: H ar ri H in k k a. Kun mentiin maanantaina palauttamaan Tampereen musiikkiin vahvistinta, Yrjö (Sundqvistin nimi oli Yrjö Mikael) oli jo valmiina siellä, että mitäs nyt tapahtui. Yhä keikkoja tekevään porukkaan kuuluu nykyään myös Jukka Gustavson. – Mua huvitti aina siinä se, että kun vähiten osaa odottaa sitä Teosto-menestystä, niin sitten se tulee. Se oli kivaa, mutta taas tuli voima, joka veti mua johonkin suuntaan. Olisiko studiotyö kiinnostanut ihan urana vai oletko kokenut itsesi ensisijaisesti muusikoksi. – Kitarasooloissa on ainakin hyvin pitkälle se mun oma tyyli. Olet kuitenkin tehnyt lukuisia vierailuja etenkin tuttaviesi levyille. Meitä nauratti hirveästi se, että miten tämä voi olla mahdollista. Olit siis yhdessä elämäsi vaiheessa paljon studiossa. Olen ollut mukana kuitenkin monissa sellaisissa bändeissä, mitkä olisi ansainnut sen soiton. Ja Tabula Rasassa meille tapahtui kaikkea. Ja sitten kun se oli rokkibiisi. Anekdootti on kiertänyt julkisuudessa aikai semminkin, ja olet suhtautunut asiaan tyynesti. Oliko jotain tiettyä, mitä näiltä vierailuilta tilattiin. – Ehkä mä olisin seonnut enemmän, jos olisin ollut nuorempi. Tavallaan se on viehättävääkin. Itse olen savolainen, se on ihan oma rotunsa. Sekin on ihan erilaista. Mutta se kuului siihen moskaan, ei se sen biisin arvoa nostanut. – Näin olen ainakin yrittänyt elää. Haetaan sitä Claptonin ja mun miksausta. Huvitti se tilanne. Siinä oli omat hienot piirteensä, mutta se oli myös raskasta. Siinä tuli mukana kuitenkin tuottaminen ja se kiinnosti mua enemmän kuin äänittäminen. Q.Stone varmaan siihen aikaan. Enemmän tuijotin sitä, onko tämä hyvää musaa. Tuossa tilanteessa se oli absurdia ja huvittavaa. Ei mua häiritse se erilaisuus. – Soitin kyllä ihmisten levyille paljonkin kaikkea, komppeja, sooloja, lauloin taustoja aika paljonkin. Keikkareissut oli aina murheenkryynejä. Mitä mä kuulen mun musaa soitettavan, niin se on yöllä kolmen aikaan Radio Suomessa. Se konkretisoitui hyvin siinä, kun oltiin Kaivopuiston konsertissa. Alalla oli Mika Sundqvistin kaltaisia lyömättömiä tarinaniskijöitä ja etenkin aloitteleville bändeille sattui ja tapahtui. Huumoria olen tehnyt hämäläisten kanssa. Olet pitkän linjan muusikko, jonka suurimmat Teosto-tulot ovat kertyneet Kummeli-alias Matti Näsän Juman kauta juu nääs päivää -kappaleesta. Mutta ensinnäkin olen tosi huono lukemaan lappuja, en olisi pystynyt tekemään tosta noin prima vistana sitä ja tota. En olisi osannut ottaa sitä vastaan. Jos me kaikki oltaisiin samanlaisia, niin tämähän olisi tylsää. – Mulla on ollut sellainen taipumus, että kaikki jutut jää päähän. Eikö tosiaan missään vaiheessa tullut tunne, että olisit halunnut suurmenestyksen tulevan ”oikealla musiikilla”
En välitä, mitä musta ajatellaan. Nämä biisit sattui olemaan kaihoisia. Se on kaihoisa levy, jossa on paljon sellaisia tekstejäkin. Sellaistakin olen tehnyt, missä otetaan täysin se murregenre pois ja puhutaan tavallisesti. Ei se pysty sitä sanomaan tai muuten ilmaisemaan, mutta se, mitä se näkee, on se kaiho. Kuvailen sitä usein, että suomalainen mies istuu rannalla nuotiolla ja katsoo järvenselälle. ”Mulla on ollut sellainen taipumus, että kaikki jutut jää päähän. Olet ainakin takavuosina tuottajana toimiessasi ollut työssäsi hyvinkin sukkela. Se on mun näköinen levy. Musiikki-intoilukin tuo loppumattomasti bongailtavaa kaikkine viittauksine näyttelijöiden siviilielämään.. Mulla ei ole mukana mitään kaupallisia arvoja. Päätettiin poikien kanssa, että tehdään nyt tällaista. Sekin on taito. – Olen käynyt vierailemassa eri leffoissa. Vähän jännittikin, pystyykö tavallista juttua näyttelemään. Siinä on kaihoa. Mä teen tämmöistä musaa. Se on aina dokumentti siitä hetkestä. – Bluesista lähtevä perustunne on melankoliasta ja kaihosta. Teen sellaisen, jonka tietynlainen kuulijakunta jaksaa kuunnella. Viimeisin oma levysi Kaiho ilmestyi viime syksynä. Ja kun olen omassa studiossani sitä tehnyt, niin tällainen laiskajaakko ei jaksa mennä sen seinän toiselle puolelle. Tätä albumia työstettiin kuitenkin lähes kahdeksan vuotta. Ja sellainen välinpitämättömyys. Kontio ja Parmas vaatii ihan oikeaa näyttelemistä, mutta siitähän sinulla on ollut kokemusta tässä välissä. Levyn nimeä ei ehkä ensimmäisenä sinuun liittäisi. Ei mun tarvi kysyä lupaa, teenkö tällaista vai teenkö toisenlaista. Kaverille ei jätetä -sarjassa olin yhden jakson. En oikein edes ymmärrä, miten sitä aikaa siihen niin paljon menikin. Levyn ydin löytyy useamman kuuntelukerran jälkeen. – Siinä oli paljon muuta työtä, joka saattoi viedä puolikin vuotta. Kyllä se on mussa aina elänyt. Sitten olen tehnyt sarjoissakin jotakin. Ei sen tarvitse sen kummemmin edustaa mitään vanhaa eikä tulevaa. – Se on ihan mun rakentama hahmo, mutta lyödään vaan kahva pohjaan, että saadaan vähän fjongaa siihen hommaan. – On sekin yksi syy. Kumpi sarjan luojista, sinä vai Heikki Vihinen on kirjoittanut näyttelemästäsi Otso Kontiosta vanhan kyynisen jäärän, jonka luonteenpiirteet tuntuvat yhteydessäsi jotenkin tutuilta... Tuoreempi sarjasi Kontio & Parmas on sekin saavuttanut suosiota, vaikka se onkin toteutettu draamanäyttelemisen keinoin. Ehkä toisenkin kerran. Sen takia ruvettiin tekemään niitä sketsejä, kun muistin niin paljon niitä tarinoita.” K u v a: Sa b ri n a B q ai n hyvin mä pystyin elämään sen kanssa ehkä sen iänkin takia. Oliko studiolevyn julkaisussa pitkän tauon jälkeen myös ajatus, että haluat muistuttaa olevasi ensisijaisesti muusikko. – Tiesin, etten tee kaupallisesti mitään suurvoittoa
Se oli ihan hirveetä. Hänen lapsuudenkodissaan oli vain muutamia kasiraitakasetteja, kuten Simon & Garfunkelia ja Hiski Salomaata, eikä niitä juuri kuunneltu. Siihen aikaan oli vaikea löytää K u v a: A tt e M äl äs k ä. Soittaja on Boomhauer-yhtyeen laulaja-kitaristi Saku Krappala. Omaa levyä ei häneltä ole hetkeen ilmestynytkään. Nuoren kitaristin ensimmäiset yhtyeet olivat koulussa kyhättyjä viritelmiä, joita ei oikein edes voinut bändeiksi sanoa. – Vastasin, että ”Okei, mä tulen.” Tämä tapahtui kauan sitten, mutta se kertoo huomattavan paljon Knucklebone Oscarista ja hänen urastaan. Sama pätee hänen siviiliminäänsä Oskari Martimoon, mutta ei onneksi ihan aina. Jos oikein huolella etsii, suvusta löytyy myös kansanmusiikkipelimanneja ja yksi kansainvälisesti arvostettu barokkimuusikko, mutta ei se mitään merkitse. Valaistuminen tapahtui vasta vuosia myöhemmin, kun teini-ikäinen Oskari Mies faktan ja fiktion välistä Knucklebone Oscar eli Oskari Martimo on tehnyt pitkän uran astumalla uudesta ovesta sisään heti suljettuaan edellisen takanaan. En tykännyt yhtään. – Isosysteri kuunteli jotain kasarihittejä, Martimo muistelee. Hän elää hetkessä ja reagoi nopeasti. Siinä vaiheessa soittotuntipohja auttoi pääsemään musaan sisälle. – Musta musa, blues ja skittajutut iskivät tosi kovaa. Aaro Oskari Martimo (s. – Sieltä kuului: ”Lähde Norjaan soittamaan bassoa! Me tarvitaan äkkiä tuuraaja! Lento lähtee parin tunnin päästä!” Knucklebone Oscar muistelee työhuoneessaan Helsingin Käpylässä. Sain ekan sähkökitaran ja styrkkarin systerin silloisen puolison veljeltä, joka soitti bändissä nimeltä Pienet Miehet. Siksi keikkailu on hänelle studiotyöskentelyä luontevampaa. Uudella Uncle Knuckle -albumilla vanha kunnon Rysty-setä tekee sen rohkeammin kuin koskaan. – Ne biisit eivät kiinnostaneet mua enkä osannut soittaa niitä. Aloin käydä pianoja kitaratunneilla vain siksi, että mutsista oli ihana ajatus, että Osku osaisi soittaa jotakin. 42 SOUNDI SOUNDI 43 Teksti: Ari Väntänen V arhain eräänä aamuna puhelin soi. Spontaani ote elämään on sisäsyntyistä, ei vapaan kasvatuksen tulosta. En varsinaisesti kieltäytynyt kuuntelemasta ajankohtaista musaa, mutta en ymmärtänyt sitä. Knucklebone Oscar herää pirinään, haparoi luurin käteensä, sanoo pöpperöisen haloon ja kuulee tutun äänen. Nyt siellä on kuitenkin piipahdettu uuden albumin tallentamista varten. Se oli todellinen herääminen, jonka jälkeen musa alkoi oikeasti kiinnostaa. Ne saattoivat tapailla Scorpionsia tai Iron Maidenia ja heti perään Kolmatta Naista, koska kaikilla soittajilla oli erilainen musiikkimaku. Matkallaan hän on kartoittanut afroamerikkalaista musiikkiperimää laajasti ja kunnioittaen, mutta uskaltanut myös haastaa sen käytäntöjä esiintyjänä ja muusikkona. Oskari Martimo elää hetkessä. 1972) ei varttunut boheemien pesässä vaan ihan tavallisessa porvarillisessa helsinkiläisperheessä. Hänen isänsä on insinööri ja äiti varatuomari. Tämä mies ei järkeile tai suunnittele. kuuli BB Kingiä, Buddy Guyta ja Jimi Hendrixiä. – Sillä oli jotain vinyylejä, Laura Branigania ja Bruce Springsteeniä
Myös Hitmen jäi historiaan. Kun panee itsensä likoon ja menee rajoille, se toimii. Mutta mulla oli ollut vain kaksi haavetta: päästä keikalle ja tehdä levy. Keikkamestoja oli paljon, siihen aikaan pystyi tekemään parin viikon klubikiertueita. Kuuluisaa vaaran tuntua Ajan mittaan samanhenkisiä ihmisiä löytyi. Bändi oli päättänyt painaa adrenaliinipiikin bluesin sydämeen, ja se toimi. Meidän ilmai suvoima ja energia ja vuorovaikutus puri jengiin musiikkimausta riippumatta. Muutaman intensiivisen vuoden jälkeen Knucklebone Oscarin ensimmäisen levyttäneen kokoonpanon tie päättyi. Musan piti nousta sieltä, mistä Muddy Waters oli tullut. Siitä tuli rutiinia: ”no niin, kantakaa se kuvaputkitelkkari tänne, niin mä mäiskin sitä.” Yleisö tiesi odottaa tiettyjä juttuja ja oli kai tyytyväinen, kun show oli mitä oli. Ja huolella toteutuivatkin. Porsastelu kävi kalliiksi ja hirveä morkkis tuli. Esiintyminen oli arvaamatonta, kaoottista, aika saatanan railakasta toimintaa. Ja kun oli kaksi liidaavaa solistia, bändistä tuli kaksipäinen kotka. – Esiintyminen oli itseään ruokkiva hirviö. Meidän levy Back From The Jungle (2008) oli makee sekoitus bluesia ja garagea. This Is Knucklebone Oscar & His Hitmen! ilmestyi vuonna 1996. – Olin upseerikokelaana, kun tapasin Jaakko Mansikkamäen eli TelamiinaJaskan, joka oli sellainen kuriton rockabillykitaristi. Blues ei ollut silloinkaan mitään nuorisomusaa vaan villatakkimiesten musiikkia. Me perustettiin bändi, johon tuli rumpaliksi S. Mä suhtauduin siihen nuoren miehen puris tisella intohimolla. Me soitettiin sata, joskus jopa 150 keikkaa vuodessa, ja saatiin paljon huomiota rajulla show’lla. Seuraava bändi oli Circus Knucklebone, jonka Martimo perusti Stringbeansista tutun Sami Roineen kanssa. Se meni liian kauas bluesista, joka on mun coreasia, eivätkä soittajat olleet samasta puusta. Tällä kertaa otsikkona oli simppelisti Knucklebone Oscar. K u v a: P er tt i Ja rl a. – Se tehtiin hirveän nopeasti. – Me ajettiin livemeininkiä koko ajan pidemmälle, pantiin aina vähän enemmän peliin. Me tehtiin yksi levy, Songs From My Heart (2001), ja vielä enemmän keikkoja kuin edellisellä bändillä. Helsinkiläisestä Fennica Records -levykaupasta tuli Martimolle tärkeä paikka. Villiä apinamiestä ei haluttu toista kertaa pelaamaan ananaksella pesistä tai kolhimaan parkettia. Aamulla piha ikkunan alla oli kuin kaatopaikka teeveineen ja sohvakalusteineen. Sellaisesta on ollut mulle paljon harmia. Knucklebone Oscar & His Hitmen soitti ensimmäisen keikkansa vuonna 1993. Keikkamyyjä Ben Pennanen otti asiakseen laajentaa yhtyeen Helsinki-keskeistä maailmankuvaa buukkaamalla sille esiintymisiä eri puolille Suomea ja Tallinnaankin. Se vitutti mua monta vuotta ja vähän vieläkin. – Niko Votkin, Janne Valppu, Tommi Ollikainen ja minä oltiin helvetin hyvä kvartetti. – Meidän gumbo ei solahtanut mihinkään genreen. Jopa Stevie Ray Vaughan oli aluksi liian teksasrokkia mulle. Sellainen on musiikillisesti mielenkiintoista mutta kaupallisesti hankalaa. Mua itseäni se ei haittaa, mutta se vaikuttaa keikkailuun. Bändi oli huomiota herättävä ilmestys hillityssä bluesskenessä. Martimo naurahtaa tuon ajan olleen ”aika rapeeta sekoilua”. Loppujen lopuksi bändi jäi tyhjiöön ja kaikki halusivat tehdä jotain muuta. Molemmat toteutuivat hetkessä. – Ikävä kyllä se juttu ei oikein koskaan lähtenyt toimimaan. Katsoin häntä ylöspäin, Martimo muistelee. Martimon alter egon riivattu lavakäyttäytyminen pani miettimään, oliko bluesmiehen ja paholaisen välisissä sielukaupoissa mennyt jotakin pahemman kerran pieleen. Ajattelin olevani vähintään yhtä paljon viihdyttäjä kuin soittaja. Nelikko esiintyi aluksi bluestapahtumissa, mutta sitten musiikki kehittyi rajummaksi ja rouheammaksi. Mulla on varmaan vieläkin porttikieltoja eri keikkapaikkoihin. Me oltiin jo melkein hiivitty ulko-ovelle asti, kun respasta kuului: ”Pojat, tulkaas tänne vähän juttelemaan.” Vieläkin naama punoittaa muistellessa. – Useimmat alan bändit soittivat rauhallisesti, mutta meissä oli vanhan rhythm and bluesin ja rock’n’rollin riehakkuutta, sitä kuuluisaa vaaran tuntua. Itseään ruokkiva hirviö Uusi visio avautui heti, kun edellinen hiipui. – Musassa oli erilaisia sävyjä ja svengejä, mutta se ei ollut mikään yhteen kasvaneiden luonnonlasten ryhmä. Ennen pitkää ne tulivat vastaan. Maine kasvoi pääkaupunkiseudulla, ja 1990-luvun puolivälissä Bluelight Recordsin Mika Myyryläinen ehdotti levyn tekemistä. – Honey oli aina tosi auttavainen ja esitteli mulle skittoja ja musaa. 42 SOUNDI SOUNDI 43 ”Aamulla piha ikkunan alla oli kuin kaatopaikka teeveineen ja sohva kalusteineen.” samanhenkisiä soittokavereita. Pete Loukalan, Juha Litmasen ja Sami Niemisen kanssa perustettu bändi oli edellistä ammattitaitoisempi ja monipuolisempi. – Klassisin klisee oli hotellihuoneen tuhoaminen. Aluksi sitä tehtiin täysin fiiliksen vallassa, mutta sitten niitä juttuja alkoi toistaa tietoisesti. Monet tapahtumat ovat musatyylien suhteen niin puristisia, etten sovi esiintyjien joukkoon. Hulluuden aika oli ohi, kun Oscar ei enää saanut omasta riehumisestaan mitään irti. Kun sirkus lakkasi kiertämästä, Martimo kasasi taas uuden bändin. Uusiutunut Hitmen etsi rajoja myös esiintyessään. Siellä työskennellyt musiikkikirjoittaja ja muusikko Honey Aaltonen (1960–2022) oli hänelle merkittävä henkilö. Me ei puhuttu samaa kieltä musan tekemisessä. Olin tosi pettynyt soundeihin, joita pidin liian moderneina. – Me liikuttiin kahdella henkilöautolla. Sitä oli yhä hankalampaa lokeroida bluesiksi, garageksi, action rockiksi, psychobillyksi tai yhtään miksikään. Martimo haali ympärilleen uuden porukan, jossa vanhoista ajoista muistutti enää Telamiina-Jaska. Yhtye teki venäläiselle firmalle levyn nimeltä It’s A Psychoblues Freakshow! (2006). Lavalla sahattiin kitaroita, ja joskus terä osui käteen niin että veri lensi, ja me soitettiin toistemme olkapäillä soittamassa ja yleisön seassa. – Meillä oli oma homma hallussa, mutta me ei osattu uudistua. Mulle se oli hukassa olemista ja etsikkoaikaa. Isaksson ja basistiksi A-Rapa Antti Mykrä. Ensimmäinen kunnon bändi sai alkunsa varsin epätodennäköisessä ympäristössä, armeijassa. Seinän takana majaillut lapsiperhe oli joutunut vaihtamaan huonetta, eivätkä festarin muut bändit saaneet liksaansa ennen kuin asia oli selvitetty
– Mulla on ollut kaiken aikaa kaksi ammattia. – Me rundattiin Saksassa tosi paljon usean vuoden ajan, yritettiin oikein tosissaan, kohkattiin, viihdytettiin ja saavutettiin kulttimainetta. Levyt ovat vähän niin kuin pakollisia käyntikortteja. Me tehtiin siltä pohjalta Judge Meets The King -ep (2018), Believe It Or Not -albumi (2022) ja konserttisalikiertue päälle. Knucklebone Oscar on tehnyt pitkästä aikaa oman levyn. 44 SOUNDI SOUNDI PB 44 SOUNDI Toisaalta Martimon fokus ei ollut enää kotimaisissa niche-tapahtumissa. Vuonna 2012 ensi-iltaan tullut Oskari Pastilan elokuva Knucklebonehead otti lähtökohdakseen tämän kaksijakoisuuden. Meillä oli hullu rock’n’roll-show, mutta ei mitään sliipparispedeilyä vaan hyvää musaa ja soittamista. Sinä aikana musiikkibisnes on muuttunut täysin. Hahmo nimeltä Knucklebone Oscar on osittain Oskari Martimo, osittain mielikuvituksen tuotetta. – Kaikki lähti siitä, kun me tavattiin Handen kanssa Weird Antiques -liikkeessä ja huomattiin diggaavamme samantyyppistä musaa, myös gospelia. Niihin aikoihin Olavi Paananen järkkäsi meille pitkän rundin Kiinaan, ja Pastila lähti mukaan kuvaamaan. Toisaalta en tiedä, mitä olisin voinut tehdä eri tavalla. Siinä vaiheessa Martimolla oli jo uusi rauta tulessa. Oskari Martimon mielestä viivan alle jää kohtalainen tulos. Bluesmiehellä on puolellaan se etu, ettei hän voi koskaan olla liian vanha, eikä Knucklebone Oscar muutenkaan taida totella fysiikan lakeja. Paluu juurille Knucklebone Oscarin musiikillinen ympyrä sulkeutui, kun hän kyllästyi garagen jyystämiseen ja meni sinne, mistä kaikki oli alkanut. Esimerkiksi tavaroiden tuhoaminen ei enää kuulu kuvioon. Knucklebonehead on puoleksi fiktiota, puoleksi faktaa. Me kierrettiin Kiinassa 14 keikan verran. – Me perustettiin Mikanderin Jukan ja Kumpulaisen Riston kanssa White Knuckles Trio. Knucklebone Oscar tahtoo edelleen viihdyttää, mutta eri tavalla kuin ennen. Silti on ollut raskaitakin aikoja. – Leffan ideana oli ristiveto perheellistymisen ja tuhoamisvimman välillä. Martimo sanoo, että Uncle Knuckle -albumin vastaanotto jännittää. Martimo ei kuitenkaan koe jääneensä alan mullistusten riepoteltavaksi. Olen kunnianhimoinen tyyppi, jota tyytymättömyys ajaa toimimaan. Olen tehnyt työkseni AV-alan juttuja, kuten äänisuunnittelua, videokuvausta ja muuta. Suomi on pieni maa tällaiselle musalle. Nykyään mieluummin korjaan kamoja kuin rikon niitä. – En mä enää tee sellaista… paitsi ehkä läpällä joskus. Viisikymppisenä musan tekeminen on hyvin erilaista kuin kaksikymppisenä. Musiikista on tullut tuloja, mutta olen myös valmistunut Taikin Media Labista maisteriksi. Bändi vastasi KeskiEuroopan kutsuun. Keskittyminen on nykyään enemmän sovituksissa ja groo vessa. En ole koskaan hirveästi edes digannut levyjen tekemisestä. – Olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta olisi tää voinut paremminkin mennä. Kyseessä on tavallista bändilevyä erikoisempi julkaisu. Viiden vuoden jälkeen White Knuckles Trio loppui. – Esimerkiksi striimaus ei ole vaikuttanut meikäläisen tekemisiin mitenkään. Me puhuttiin paljon Berliiniin muuttamisesta, mutta me ei koskaan tehty sitä. Sen eka levy Got It Bad (2015) oli kova blueshitti. Keikat ovat nyt enemmän musiikkia. K u v a: A tt e M äl äs k ä. Back From The Jungle ilmestyi Saksassa Rookie Recordsin kautta, ja Knucklebone Oscar löysi sieltä managementin ja ohjelmatoimiston. Levyn nimi on Uncle Knuckle, mutta se voisi olla yhtä hyvin Lost & Found. Enää me ei soiteta niin saatanan lujaa, ja nyt keskitytään sovituksiin ja grooveen. Siitä, kun Knucklebone Oscar & His Hitmenin ensimmäinen inkarnaatio alkoi puhuttaa blueskansaa, on noin kolmekymmentä vuotta. – Ne olivat mielettömiä mutta raskaita aikoja. Jossain vaiheessa Eero Raittinen tuli solistiksi keikoille. Hän palasi perinteisemmän bluesin pariin, aikaan ennen rock’n’rollia. – Sillä on bändisoittoa, samplejuttuja, livesoittoa ja niiden erilaisia hybridejä. Eli kaikki on edelleen mahdollista. Sillä lailla uuden musan ilmestymiseen ei menisi aina miljoonaa vuotta. Ehkä olisi pitänyt suunnata ulkomaille vielä tomerammin. Monta muutakin fiittaajaa on: Tuomo Prättälä, Molly Moonstone, Tuure Kilpeläinen, Ina Forsman, Eero Raittinen, Marjo Leinonen ja Hande Nurmio. Osa biiseistä on vanhoja, makeita juttuja, jotka kaivoin pöytälaatikosta ja tein viimeinkin valmiiksi. The King Of Helsinki -levyn (2016) aikaan me vielä kierrettiin Saksassa, mutta sitten se kaari tuli päätökseensä. On se niinkin, mutta jatkuva Suomen ja Saksan välillä matkustaminen oli työlästä. Se oli mieletön, mielenkiintoinen ja absurdi elämys. Tai Friends & Family, koska mun poika laulaa yhdellä biisillä. – Joo, todellakin! ”Puhuttiin paljon Berliiniin muuttamisesta, mutta me ei koskaan tehty sitä.” Moni muistaa Knuckle bone Oscarin villinä lavaesiintyjänä, mutta tätä nykyä mies ottaa keikoilla rauhallisem min. On pitänyt pinnistellä eteenpäin ja tehdä vitusti duunia. Tämä nykyaikainen sinkkujulkaisuhomma voisi sopia mulle. Uncle Knuckle on eräänlainen välitilinpäätös sille, mitä Knucklebone Oscar on saanut aikaan kolmen vuosikymmenen varrella. 22-Pistepirkon Asko Keränen huomautti kerran, että ei keikkailu itsessään ole raskasta, vaan kyse on siitä, miten raskaaksi sen itselleen tekee. Spontaanin ja villin Knucklebone Oscarin onneksi Oskari Martimossa on aina ollut myös järkevä puoli, joka kykenee harkitsemaan päätöksiään. Satunnainen kohtaaminen Tuomari Nurmion kanssa oli johdattanut hänet hurmahenkisen gospelin pariin. Näinä vuosina kiertuemeininki oli jälleen ”aika rapeeta” myös lavan ulkopuolella. Me kierrettiin sillä kokoonpanolla Suomea ja käytiin Baltiassa, Jenkeissä ja ties missä. Sillä kokoonpanolla tehtiin livelevy Live At Suisto (2019). Studiotyöskentely on epäluontevaa mulle ehkä sen vuoksi, että olen luonteeltani hetkessä eläjä. Me tehtiin Rookielle toinenkin levy, roisisoundinen Welcome To Trash Vegas (2010), ja keikkailtiin helvetisti
En osaa määrittää, missä kohtaa oma musiikkini alkoi välittää samankaltaisia tunteita. Yhdysvaltalaisen populaarimusiikin kehityksen kannalta tärkeänä tekijänä Reed nostaa esiin gospelmusiikille tyypilliset laulajakvartetit, jotka rikastuttivat lauluharmonioita. – Minuun vetosi musiikin välittämä vahva tunnelataus. Omaa uraa bostonilaislähtöiselle artistille on kertynyt jo parisen kymmentä vuotta. Etenkin gospelmusiikkia hän pitää ylenkatsottuna. Reed työskentelee parhaillaan uuden levyn parissa, joka koostuu tällä kertaa täysin artistin omista sävellyksistä. Reedin viimeinen julkaisu Hits And Misses ilmestyi viime vuonna. Levyltä löytyy myös soul-väännos Steely Danin hitistä Do It Again sekä country-legenda Merle Haggardin Workin’ Man Bluesista. Haluan tuoda esiin musiikkia, joka on saattanut jäädä monilta huomaamatta. – Uudet asiat, joita tuon soulja gospelmusiikkiin, liittyvät biisinkirjoitukseen. – Olen tyytyväinen levyihini ja saavutuksiini. Reedin kohdalla näin ei kuitenkaan ole. Se kaikki välittyy myös musiikkiini. Yleisön edessä soittaminen joka ilta selkeyttää näkökulmaa siitä, mikä toimii ja mikä ei. Tänä keväänä ja kesänä teen enemmän keikkoja kuin pitkään aikaan, Reed kertoo Soundille videoyhteyden kautta New Yorkista. Lauluntekijä pyrkii löytämään perinteiseen musiikkiin uusia tulokulmia. Motörheadia ja Steely Daniakin coveroinut Reed saapuu kahdelle Suomen-keikalle toukokuussa. Harrellin, Jerron ”Blind Boy” Paxtonin ja Anthony ”Big A” Sherrodin. – Vuosi on alkanut hyvin. Hiphop-musiikin sample-kulttuuri on toiminut porttina soulin pariin monelle 41-vuotiaan Eli ”Paperboy” Reedin sukupolvesta. Hän mainitsee yhdeksi käänteentekeväksi levytykseksi Sam Cooken Live At The Harlem Square Club, 1963 albumin. Reed on levyttänyt aiemmin kokonaisen albumillisen Haggardin kappaleita. Haluan, että musiikkini erilaisuus pysäyttää kuulijan, kun hän kuulee kappaleeni ensi kertaa vaikkapa Spotifyn soittolistalta. Americana-musiikin suosio on ollut jälleen kasvussa, ja uusi sukupolvi artisteja on saanut jalansijaa genren sisällä. Tapahtumapaikkana toimi tuolloin Järvenpään Puistoblues. – Uskon, että kiertueella oleminen saa luovuuden jälleen rullaamaan. Sen on määrä tulla ensi vuoden alussa. Söin myös erinomaista savukalaa, hän muistelee. – Valvoimme koko yön, sillä aurinko ei koskaan laskenut. Hän kasvoi soulja gospelmusiikin parissa. Muutamiksi uuden sukupolven suosikeikseen hän mainitsee D.K. Se on kokoelma lainakappaleita ja Reedin omia sävellyksiä, jotka eivät ole kuitenkaan päätyneet täyspitkälle levylle saakka. ”Haluan tuoda esiin musiikkia, joka on saattanut jäädä monilta huomaamatta.” Teksti: Artturi Siromaa B ostonilaislähtöinen Eli ”Paperboy” Reed on hengittänyt soulja gospelmusiikkia koko elämänsä. Tapani esittää ja äänittää musiikkia ovat kuitenkin perinteisiä. – Pidän merkittävänä sitä, että on tullut lisää loistavia nuoria tummaihoisia country-, soulja bluesartisteja ja miten heidät on otettu osaksi americana-yhteisöä. K u v a: R o b er to C h am o rr o SOUNDI 45. Uutta ja vanhaa Eli ”Paperboy” Reed jakaa rakastamaansa vanhan afroamerikkalaisen musiikin ilosanomaa yleisölleen. – Pidän siitä, miltä 1950-, 1960ja 1970-lukujen levytykset kuulostavat. Kuuntelen paljon erilaista musiikkia. Yksi lauluntekijän inspiraationlähteistä on ollut Ralph ”Soul” Jacksonin versiointi Cream-klassikosta Sun shine Of Your Love. Se oli hyvin tunteikasta minulle. Reed pitää tärkeänä, että artisti tuntee juurensa ja vaikuttajansa. Lista suosikeistani on pitkä. Yksittäisiä merkittäviä gospelmuusikoita ei historiassa ole nostettu hänen mukaansa kovin paljon esiin. Asiat alkavat viimein palautua normaaliksi koronan jälkeen. Uskon, että ne kuulostavat itseltäni, vaikka vaikutteet nousevatkin vahvasti tietynlaisesta musiikista. Se oli todella hauskaa. Vanha afroamerikkalainen musiikki on säilyttänyt vetovoimansa tähän päivään saakka. Lainakappaleissa on mukana soulartistille varsin epätyypillisiä valintoja, joista ehkä erikoisin on Motörheadin Ace Of Spades. Etenkin gospelmusiikkia hän pitää ylenkatsottuna. Edellisen kerran Reed esiintyi Suomessa vuonna 2012. Reed tunnustaa, että klassikkokappaleiden versioinneissa on vaara mennä hyvin pieleen, mutta pitää omia tekeleitään varsin itsevarmasti loistavina. Paperboy Reed esiintyy toukokuussa Helsingissä Tavastialla ja Tampereella Tullikamarin Klubilla. – Kun täytin 40, soitimme koko albumin kannesta kanteen livenä
Bändin pyrkimyksenä ei ole vilkuilla levottomasti uusia musiikin tekemisen metodeja etsien. Trio on kuin yksinkertaisuuteen perustuva keittiö. Perustuuko Houstonista, Texasista kotoisin olevan Khruangbintrion rautaisuus kaurismäkeläiseen toiston ja omalla mukavuusalueella haahuilun metodiin. Rumpali Johnsonin kompeissa on pelottavaa imuvoimaa ja iskuissa spirituaalista tehoa. PEKKA LAINE HHHH K u v a: D av id B la ck "Virvelirummun lyönnit tuntuvat räsähtäviltä kosmisilta viesteiltä.". Khruangbin näyttää viidennellä albumillaan, mitä turhan pois raivaaminen käytännössä edellyttää toimiakseen. Kun jaksaa hieroa, syntyy A La Sala tai Kuolleet lehdet. Kylmäpäisen karsimisen jälkeen musiikkiin jäävät elementit joutuvat todella tiukkaan syyniin. Speerin mehukkaimmat kitarakuljetukset ovat häpeämättömän sentimentaalisia muistutuksia siitä, että kunnon musiikin pitää aina vähän itkettää. Jopa yksittäiset virvelirummun lyönnit tuntuvat räsähtäviltä kosmisilta viesteiltä samaan tapaan kuin 1970luvun klassisilla dub-levyillä. Raaka-aineiden laadun suhteen ei voi oikoa yhtään. Sekä Kaurismäki että Khruangbin edustavat taiteessaan jääräpäistä viihtymistä itse rakennetussa esteettisessä maailmassa, jossa paahdetaan loputonta jatkotutkimusta ja hinkataan vivahteita kondikseen. Mark Speer, Rita Lee Ochoa ja DJ Johnson muodostavat soitannollisesti erikoiskolmikon, jonka telepaattinen yhteispeli on vangittu täydellisesti A La Sala -albumin levollisesti hengittävään kehikkoon. Jokainen säie kuuluu ja maistuu, eikä mihinkään pääse piiloon. Rita Lee on pelisilmältään korkeimman asteen operaattori ja karismapäällikkö. Speer ja Johnson ovat virtuooseja, jotka pitävät taitonsa kurissa. Ideana on luottaa omaan identiteettiin bändinä ja tutkia mitä itsevalituilla työkaluilla ja tyylillisillä palikoilla voi saada aikaan. Yhtye on kitaristi Mark Speerin suulla ilmoittanut toimivansa juuri näin. Hänen huokailulaulunsa ja tyynen uhmakkaat bassokuvionsa tuovat Khruangbinin musiikkiin inhimillisen lämmön, läsnäolon ja ovelan mystisen taajuuden. Soundillisesti lähes naurettavan kova A La Sala ei ole kuriositeetti tai pinnallinen tyylileikki etnisillä vaikutteilla, vaan oppitunti kurinalaisen trippailun ja värikylläisen minimalismin voimasta. Ilmaisunsa kihisevän sensuelliin kuosiin viimeistelleen ryhmän leijailevaa ja rakeista sointia kuunnellessa on helppo ymmärtää, miksi juuri Khruangbin on instrumentaalimusiikin loistava majakka ja globaalin pop-perinnön kanssa leikittelevän skenen kärkinimi. Khruangbin A La Sala Dead Oceans Levyarviot > Toimittanut: Antti Luukkanen 46 SOUNDI O S amalla kun A La Sala -albumin hallusinaatiofunk laukaisee helteisellä pehmeydellään mielihyvän aallot liplattamaan, huomaan ajattelevani Aki Kaurismäkeä. Lavalla peruukkiin piiloutuva kitaristi Mark Speer on melodiavastaava ja soundiltaan kaupungin coolein maalailija. A La Sala on sävellyksellisesti sävykäs ja koskettava levy, johon latinomaailmasta ammennettu melankolia ja paatos tuo lisäsyvyyttä. Bändin aasialais-afrikkalais-eteläamerikkalais-psykedeelis-dubahtava-kvasi-trooppinen funk-keitos on sulateltu ja prosessoitu riittävän pitkälle omaksi ilmaisuksi. Mukaan valittujen yksityiskohtien tulee olla juuri niitä, joissa piilee olennainen
Hitto miten tätä onkin ollut ikävä. Kridlokk-musiikin magia rakentuu kaiken hiphopin peruspilareille: räpille ja taustoille. Mielikuvamaailman toinen osa on lähiö, joka tuntuu Kridlokkin kuvaamana dystooppiselta, mutta autiolta paikalta: päänsisäiseltä paikalta. Levy päättyy monipolviseen rapsodiaan Hankasalmen puskaradio, jonka elokuvallisessa päämelodiassa Tikanmäen kotiseutuproge soi vahvimmin. SOUNDI 47 ????. Jumittavissa taustoissa on tilan tuntua ja mielettömästi puolihuomaamattomia yksityiskohtia ja oivaltavia sampleja. Viime vuosina hän on pitänyt jonkinmoista taukoa, ja Hai on ensimmäinen albumityyppinen julkaisu sitten Paperi T:n kanssa tehdyn HBD RIP:n (2020). Sittemmin Martikainen leppoistui säyseäksi satusedäksi. Yhdistettyinä synkkäsävyiseen, monotoniseen resitointiin ne tuottavat hypnoottisen vaikutelman. Ja meri ja sen pintansa alle kätkemät vaaralliset asiathan levyllä ovatkin jonkinlainen teema. Kaikki tietävät, että YUP:n paluu klassisessa kokoonpanossaan olisi suurempi tapaus. Sävellys korostaa Valtteri Tynkkysen roolia. Taustojen ja flow’n täydellisestä yhteispelistä, mielettömistä assosiaatioketjuista, populaarikulttuuriviitteistä ja täysin omaperäisistä kelailuista rakentuu kestokuuntelussa yksi suomiräpin parhaita kokonaisuuksia koskaan. Kridlokk ei ole menestyksellään juhliva gangsta, vaan vaikuttaa todellisuudessa, siellä, missä ”kädet haisee viiden sentin kolikoilta”. Pillastuneen toteemin ja Presto Ma Non Troppon rivakat länkkärijolkotukset tuovat mieleen Tinyhawk & Bizzarron sarjakuvakitaroinnin. Se on ihan tervettäkin. Väliosan koominen klenkkaus kuulostaa ruotsalaiselta progehanuristilta Lars Hollmerilta. NIKO PELTONEN HHHHH YUP Instrumental Opus 1 Kaskelotti Kun instrumentaali-YUP:n ensisingle Rähinää, höyheniä ilmestyi, koin kotiinpaluun tunnetta. Se voisi olla miltä tahansa levyltä Yövieraista eteenpäin: vähän heviriffiä ja lapsekasta tonttuhumppaa, kuulas akustinen väliosa ja melodiat, jotka kasvavat ulos sävellajeistaan kuin ruohonkorsi asfaltista. Niistä Laanto onnistuu kerran toisensa jälkeen rakentamaan saumattoman kokonaisuuden. Levyhyllyyn ?. Ilman toista jokin jää vajaaksi. Soittimeen ??. Bändi päästelee 15 vuoden paineita. Roskiin DJ Kridlokk Hai PME Kristo Laanto on suomirapin tärkeimpiä auteureja, toimi sitten Khidtai DJ Kridlokk -nimen alla. Ja nyt Opus 1:llä Tynkkysen biisit kaahaavat joka suuntaan. Sydämeen ???. ”Jossain kaukana kaikuu FM-radiost hätäsignaalei, DJ Kridlokkin biisei / Mee sinne.” Suosittelen tottelemaan tätä komentoa. MIKAEL MATTILA HHH K u v a: Si lj a V ii ta la K u v a: Se b as ti an H ie m an n. Khidinä hän on itsetutkistelevampi, DJ Kridlokkina hän leikittelee gangstakuvastolla, mutta samasta paikasta se kaikki tulee, ja tunnistettava flow ja soundi säilyvät. Silti levyn äärellä muistaa, että YUP:n ainutlaatuisuus syntyi kahden sielunmaiseman tasapainosta. Ensinmainitun b-osa on herkullisen klassista Tynkkystä, jälkimmäisessä on uljas teema mutta liiaksi irvistelevät variaatiot. Avausraita Ketjureaktio on rasittavaa naamanvääntelyä, jossa Petri Tiainen soittaa dorkan synamelodian dorkalla soundilla. Hänellä on yksi koko nykyisen suomalaisen populaarimusiikin omaperäisimpiä ääniä, ja Hailla se on parhaassa terässään. Lopputulos sekä ilahduttaa että vituttaa. Laannolla ei varsinaisesti ole ollut tarvetta muuttaa tyyliään. Äkkivääryys jatkui lähinnä Jussi ja Antti Hyyrysen Wöyhissä vaihtelevin lopputuloksin. Älä mene känniselle Tallinnanristeilylle, saatat kuolla. Metaforassa Kridlokk itse on se hai: muinainen, yksinäinen ja vaarallinen toinen, joka valmistautuu hyökkäykseen kaikkea pinnan päällä olevaa turhaketta vastaan. Häntä levyn lukuohjeessa mainittu Anssi Tikanmäkikin ehkä lainaili. Hain teksteihin ja äänimaisemiin voi upota. Muut osat sinkoilevat ties mihin mandoliinilla maustettuun scifiheviin – tarkoituksena mukailla keskisuomalaisen pikkukaupungin Facebook-ryhmän meininkiä. Kykloopit kuusimetsässä on vastakohta: hengittävä sävellys, jossa piano heläjää nätisti. Samalla ymmärtää, miksi Martikainen skippasi tämän kattauksen: eroa vakavamielistyvän soolotuotannon ja Opus 1:n tykittelyn välillä on kuin harjanvarrella ja painepesurilla. Divariin . Voihan se sellaistakin olla. Toki Jarkko Martikainen teki usean YUP:n suoraviivaisista hiteistä, mutta Tynkkynen loi paljolti sen arkkitehtuurin, jonka myötä tietosanakirjassa on “äkkiväärän” kohdalla YUP:n kuva
Gen-X Copsilla Vampire Weekend heittäytyy vauhdikkaisiin takaa-ajotunnelmaan. Newyorkilaisbändi tuntui koostavan biisejään lyhyistä melodianpätkistä ja vaihtelevista rytmeistä kuin palapeliä. Parhaimmillaan The Power on hypätessään kokeilevaksi, poispäin radiohittihakuisista ratkaisuista. Tämä korostuu etenkin levyn loppupuoliskolla, joka pääsee yllättämään useampaan otteeseen. Monissa kappaleissa kitaran rooli on entistä enemmän loihtia ilmoille melodioita. Jussi Ylikosken, Ville Maljan, Henkka Seppälän ja Mikko Hakilan muodostaman Moon Shotin identiteetti on bändin toisella levyllä The Powerilla kiteytymässä entistä selvemmin omakseen. Only God Was Above Usin pääteokseksi kohoaa vakaana ja kauniin haikeana etenevä Hope, joka kasaa ylleen painavaa sovituksellista kuormaa. Ville Maljan lauluääni on löytänyt Moon Shotin tuotannossa uuden soundin, aiempaa matalammat ja viileämmät sävyt, jotka antavat painoarvoa maailman ankeaa tilaa käsitteleville sanoituksille. Classicalin melodiakulku kiertää iloisen vastustamattomana ja vahvasti klassisvaikutteinen piano ja akustinen pystybasso ilakoivat Connectin lopulta lähes tivolisiin pyörteisiin. Afrokitarat ovat kohtuullisessa ristiriidassa Neuvostoliiton muinaisen virallisen median kaimaksi nimetyn Pravdan herättämien mielikuvien kanssa. ”Deep cuteilta” tuntuva albumin loppupuolisko saa janoamaan enemmän rohkeampia ratkaisuja, koska etenkin niissä Moon Shot tuntuu löytävän oman identiteettinsä. Vielä muutama vuosi sitten Yesin sanoitukset liian monista sormista aseiden liipaisimilla olisivat saattaneet kuulostaa naiiveilta, mutta vuonna 2024 toiveet rauhasta maailmaan ovat ajankohtaisempia kuin vuosikymmeniin. Onneksi nämä asiat on sanoitettu lauluiksi. Ezra Koenigin johtama kvartetti oli debyytillään leikkisä ja myönteisellä tavalla levoton. Tässä valossa osa levyn kappaleista tuntuu pelaavan liiankin varman päälle. Only God Was Above Us on albumi, jolta löytyy kasapäin kauniita melodioita ja niin rytmistä kuin sovituksellistakin rikkautta. Moon Shot kuulostaa edelleen tunnistettavasti tekijöiltään: etenkin Ylikoski onnistuu The Powerilla kitaristina ja biisinkirjoittajana briljeeraamaan vahvuuksillaan ja löytämään palettiinsa uusia sävyjä. Dub-efektit, jouset ja puhaltimet myötäilevät The Surferin laiskaa liukua hitailla aalloilla. Laulunaiheistaan riippumatta Only God Was Above Us tuntuu huokuvan samaa positiivisuutta kuin Weezer ja The Lemon Twigs parhaimmillaan. PERTTI OJALA HHHH K u v a: D an ie l P ak o p cy k K u v a: M ar ek Sa b o ga l. Viidennellä albumillaan virallinen Vampire Weekend on typistynyt trioksi, mutta bändin pop on yhä poikkeuksellisen idearikasta ja jännittävää. Deep Hood käy puolestaan hetkittäin varsin metalliseksi, mikä on varsin virkistävä tuulahdus. Moon Shot The Power Reaper Puhuttaessa Moon Shotista ei voi edelleenkään jättää mainitsematta sitä super-etuliitteistä sanaa, mutta miksi pitäisikään. Ride Faster on eeppinen, jopa progressiiviseksi luonnehdittava kappale, jossa draama säilyy läpi odottamattomien käänteiden. Toivottavasti näistä aineksista jalostuu jotain kutkuttavaa. 48 SOUNDI Levyarviot > ...kyse ei ole taakasta vaan tavaramerkistä... Kyse ei ole taakasta, vaan tavaramerkistä. MIRKO SIIKALUOMA HHH Vampire Weekend Only God Was Above Us Columbia Vampire Weekend (2008) on yhä yksi riemastuttavimmista ensialbumeista. Vampire Weekend on kuin nuorallatanssija, joka lisää esityksensä vaikeusastetta pitämällä kaleidoskooppia silmillään. Ice Cream Piano sisältää heti albumin avauksena Vampire Weekendin kaksi puolta. Rauhallista kyynisyyspohdintaa seuraa äänekäs lopputykitys. Tästä huolimatta – tai kenties juuri siitä johtuen – The Power jättää jälkeensä saman olon kuin cliffhangeriin jäävä tv-sarjan kauden päätösjakso. Prep-School Gangstersin kitarakuvio vihjaa vanhastaan tuttuihin afrosävyihin ennen kuin jouset viimein villiintyvät. Jännitystä piisaa ja popcornit ovat paikallaan. Ja jos popmusiikin yhteydessä olisi genrepoliittisesti luvallista ja korrektia puhua progesta, niin Vampire Weekend edustaisi lajityyppiä kunniakkaimmillaan. Yllättävimpänä erityispiirteenä oli Vampire Weekendin hymyilyttävä tapa ujuttaa sovituksiinsa sekä kamarijousien barokkisuutta että kepeitä afrovaikutteita
Deeper Welliä haluaisi sanoa hyvin mielin genressään sujuvaksi ja maanläheiseksi kompromissiksi, jossa kantri elää reunaviitteenä 60-lukulaisen folkin ja kohteliaan easy listening -nykypopin välissä Norah Jonesista ja Dixie Chicksistä piirun vasemmalle. AKI NUOPPONEN HH Cedric Burnside Hill Country Love Mascot Mississippin pohjoisten vuorten country bluesista on tullut sangen väkevä käsite, jota on pitänyt kunniassa erityisesti R.L. JONI KLING HH Slowenya The Wild Inevitable Karhuvaltio Luotettavilta tahoilta kuullut lausunnot Slowenyan hyvyydestä eivät kolmannen albumin parissa tunnu ollenkaan vääriltä. Atomirotan nerokkuus piilee siinä, että se on yhtä aikaa todella terävää ja täysin junttia musiikkia, joka kaappaa mukaansa, halusi tai ei. Tyttärenpoika Cedric aloitti isoisänsä rumpalina, mutta julkaisee laulaja-kitaristina jo yhdennentoista perinteelle uskollisen albumin. Dandyjen biisikynä oli terävimmillään Capitolin vuosituhannen vaihteessa julkaisemilla levyillä, eikä bändi varsinaisesti puhjennut kukkaan ison yhtiön ikeen alta päästyään. Niihin kuuluu myös lainabiisi, negrospirituaalin sovitus You Got To Move, Mississippi Fred McDowellin tunnetuin genrehitti, jonka Rolling Stones levytti Sticky Fingersille. Tunnel 13 on murheellinen tarina sadan vuoden takaisesta tosielämän junaryöstöstä. Louise Foo on The Raveonettesista tutun Sharin Foon sisko ja yhteistyökumppani, Lisbet Fritze on puolestaan vieraillut uutterasti Anders Trentemøllerin levyillä. Jos joku hetken piti Kacey Musgravesia indieuskottavampana sinikaulussongwriterina, muistutti vierailu Luke Combsin levyllä siitä, missä pekoni kasvaa. Hyvänkuuloinen ja mainiosti sykkivä levy on lupauksia herättävää ja ehdottoman diggailtavaa musiikkia. Aina kun levy soi, terävimmät kappaleet Nostetaan maljaa, Huijari ja Kullankaivaja svengaavat mukavasti, mutta hetken päästä en muista niistä mitään. Samalla se on niin etäisyyttä ottava, kaiken hankalan kyynärän päässä pitävä levy, että sen kuunneltuaan tuntuu, kuin olisi todistanut paljon pahempaa öykkäröintiä puuttumatta asiaan. Calen tavaramerkkisestä pakottomuuudesta. ASKO ALANEN HHH. Atomi Tiedättekö sellaiset levyt, jotka aiheuttavat ihastusta, vihastusta, innostusta, tylsistymistä, liikutusta ja myötähäpeää samojen kansien välissä. SOUNDI 49 Glas Kisses Like Feathers HFN Tanskalainen Glas on duona debytantti, mutta sen taustalta löytyy kosolti kokemusta ja kontakteja. Jokaista vaikutelmaa reunustaa skandinaavinen funktionaalisuus. Harkitusti onnahtelevat parin soinnun surinapopit tarttuvat kuin syyhy; ehkäpä tehokkaimmin The Summer Of Hate. Koronan viivästyttämänä Down The Road Whereveriä (2018) seuraava One Deep River todistaa Mark Knopflerin laulukirjan pysyneen pohjimmiltaan muuttumattomana. Keventävänä tekijänä on vaihtelu akustisen kitaran ja sliden antaumuksellisen soitannan kanssa, esimerkiksi sakeasoundisessa Shake ’Em On Downissa. Hill Country Loven vahvuus on voimatekijöiden pelkistetyissä toistokuvioissa, mutta osa biiseistä on rakenteeltaan jäykempiä kuin parhaat irrottelut. This One’s Not Going To End Well huokuu hidasta pahaenteisyyttä ennen albumin nimiraidan suomaa rauhaa. Se tähtää suoraan sentrismin ja nostalgian häränsilmään. Toisaalta maininnat ovat tulleet live-esiintymisten hurmoksessa, ja senkin levystä aistii. Referenssit kertovat Glasista paljon. Kehyksiään kunnioittava kokonaisuus soljuu melkein liiankin linjakkaana. Yhteistä musiikkia Fritze ja Foo ovat tehneet kymmenisen vuotta sitten vaienneessa Giana Factoryssa. Onneksi Slowenya saa suurelta osin kappaleisiinsa myös muuta kuunneltavaa kuin äänimassan vyöryn. Vaikka havainto latistaa albumilta välittyvää bilefiilistä yhden tähden verran, on Rockmaker silti parasta Dandya sitten Welcome To The Monkey Housen (2003). Kitarajumala Slashin fiittaama I’d Like To Help You With Your Problem yllättäen myös kuulostaa Queens Of The Stone Agelta. Two Pairs Of Handsin helähtelevä kitara ja rytminen keinunta muistuttavat J.J. PERTTI OJALA HHH Kacey Musgraves Deeper Well Interscope Pohjoisamerikkalaisen perinnemusiikin syvissä riveissä on valtava vetovoima. Lasikuvussa leijuu valkoisia höyheniä. Sellainen albumi on Atomirotan viides albumi, eli kavereiden kesken F.E.M.M.A. Samalla kun musiikki huokuu planetaarista rauhaa, etsivät laulajat turvaa ja lohtua toisistaan; ihmisestä tyhjyyden keskellä. One Deep River virtaa Greg Leiszin pedal steelin haikeuttamana kuin levyn kanteen ikuistettu Knopflerin lapsuusja nuoruusmuistojen ja haaveiden kultaama Tyne-joki. Levyn biisit ovat hyviä ja bändi soittaa kelpo sykkeellä, jossa on painoa ja rullaavuutta. Ne imaisevat omansa kyllä takaisin. Kisses Like Feathers on kuulas elektroalbumi, jonka pintaa kirjovat harkitusti efektoidut dreampop-kitarat, helmimäiset koskettimet ja melankoliset laulumelodiat. Materiaalista huokuu livesoitantaan otollinen toisteinen vyöryttely, joka ei aina taivu analyyttisempaan kotikuunteluun kovin luontevasti. Scavengers Yardin sointi on tässä seurassa yllättävän karhea, minkä vastakohtana soi albumin herkin balladi Black Tie Jobs. Atomirotta on tehnyt rapin, funkin, punkin ja bluesin yhdistelmästä oman genrensä, johon on helppo antautua kellumaan ja sekunneissa voisi kuvitella viihtyvänsä bändin keikalla aurinkoisella kesäfestarilla. Taylor-Taylorin vuosien saatossa madaltunut puhelaulu korostaa tekstien kyynistynyttä ja näköalatonta maailmankuvaa. Hypnoottinen ambientjärkäle Tafelmuzik Means More When You’re Alone (2020, äänitetty 2010) vaikutti jo hautakirjoitukselta. Kappaleet eivät kulje keskenään yhtä ja samaa melodista kulkua, mutta kullakin kelaa oma iskulauseen kaltainen kiertokulkunsa mitä toistella. Rockmakerilla Dandyt uudelleensyntyvät degeneroituneena Blurin ja Viagra Boysin hybridinä. Sen sijaan se laimensi reseptiään puolivillaisilla albumeilla 10-luvun loppuun asti. Combs on millenniaali Billy Ray Cyrus ilman edesmenneen Toby Keithin uhoa. Shoegazen, doomin ja sludgenkin ristiaallokossa lilluva ulosanti vyöryy muhevasti, välistä hyvinkin raskassoutuisesti – hetkittäin mieleen tulee jopa Godflesh orgaanisimmillaan. KIMMO K. KOSKINEN HHH The Dandy Warhols Rockmaker Sunset Blvd Courtney TaylorTaylorin ja Peter Holmströmin ironinen hipsteriryhmä viettää tänä vuonna kolmekymppisiään. Nyt Deeper Well vahvistaa, että Musgravesin rooli olikin aina olla mittatilattu kantrivaimo perusarvojen puolella. on soinut viitisen kertaa, en osaa vieläkään osoittaa, miksi siinä on kaikkea yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Hill country blues on hypnoottista boogiea, jossa melodiat eivät noudata bluesin normikaavoja ja perkussioiden sekä sähköisten kitarariffien vankka rytmitys muodostaa omaperäisen, särmikkään grooven. Oli kyse sitten Taylor Swiftin third way -flirtistä tai Lana Del Reyn rivien väliin piilotetusta trad wife -viharakkaudesta, amerikkalainen valtavirta on valtavirtaisempaa ja valkoisempaa kuin aikoihin. Silti levykuuntelussa jää kaipaamaan hiukan terävämpää kappaleiden muotoilua, jota sitten lavaolosuhteissa voisi luontevasti laventaa junnaavammaksi. Hauskaksi Atomirotan tekee se, että bändi on onnistunut keräämään kohtuullisen ison kannattajakunnan, vaikka sille on vaikeaa keksiä suoranaista kohderyhmää. Kun F.E.M.M.A. Kahden päivän studiosessiona tallennettu levytys on harvinaisen välitön ja elävä tallenne. Knopflerin biisipaletista löytyy kantrija folk-sävyjen lisäksi myös tilkka kansanmelodisuutta. Siksi Atomirotta saa jatkossakin soida ihan kivasti vain festareilla. Levyn affirmatiiviset huomiot jäävät ilmaan. Johdonmukaisuus jatkuu myös soolouralla, joka on lukuisat soundtrackja kollaboraatiolevyt pois lukien ehtinyt jo kymmenenteen albumiin. Tyynenviileästi rakentuva musiikki nojaa Ladytronin ilmeettömään kauneudentajuun, mutta parhaimmillaan Fritzen ja Foon harmoniat virittävät kappaleisiin liki low’maista hartautta. Siellä ne paljastavat perimmäisen muotonsa. HANNU LINKOLA HHH Mark Knopfler One Deep River EMI Mark Knopfler oli jo Dire Straitsiä johtaessaan tyylistään tiukasti kiinni pitävä kitaristi ja lauluntekijä. JARI MÄKELÄ HHH Atomirotta F.E.M.M.A. Kiireettömän rento ja rauhallinen levy on jälleen kuin harkittu vastaisku kaikkinaiselle keskittymiskykyä rapauttavalle hektisyydelle. Onneksi rikkeettömien sävellysten ja tasapainoisten sovitusten uumenista löytyy myös levottomuutta, jota Fritze ja Foo kartoittavat koko universumi mittakaavanaan. Komeasti maalailevat laulumelodiat pelastavat useammankin kappaleen, mutta paikoitellen meno on vähän kuin mutaan juuttuneen maastoauton eestaas heijaamista. Yhdellä hetkellä Atomirotta haastaa kuulijaa letkeän kierolla sovituksella, toisessa kohdassa taas ollaan kuin humalaisen suorasanaisia, ja kaikki tämä soi tasaisesti kuin Jukka Poika ikään. Kiusallisimman korvamadon Alcohol And Cocainemarijuananicotinen sanoma on turhan tuttu Feel Good Hit Of The Summer -klassikosta. Burnsiden sukukunta jo kolmessa sukupolvessa
Tuntuu, ettei Koskinen saa itsestään irti sitä, mikä on melkein tuloillaan. Levyn tekstit ovat hämmentävän epätasaisia. Eritoten basisti Maijun soitossa riittää ihasteltavaa. Ikivihreätalbumi starttaa kappaleella Unohtumaton ilta. Tämä on Samae Koskisen yhdeksäs sooloalbumi, ja suurin osa niistä on jäänyt kirjoissani puolitiehen sellaisella tavalla, joka harmittaakin. Puheraidat eivät silti ole sitä, mitä bändiltä odotin. Levy sättii kuulijaansa alati aivan aiheesta, mutta mietin, että suoraan voisi sanoa sävykkäämminkin. Levytyskokoonpanon täydentävät levyn tuottaja Greg Kurs. Sosiaaliturvaleikkausten ja kulttuurivihamielisen politiikan kritiikki tulee sydämestä, eikä popbiisin tarvitsekaan olla analyysi. Myös henkisiä elementtejä löytyy, kuten kaikua ja heliseviä ääniä. Oivaltavia koukkuja on joka puolella ja musiikillinen näkemys on tuore. Onnistuneen MTV Unpluggedin (2020) jälkeen mies julkaisi tähän mennessä parhaan sooloalbuminsa C’mon You Know (2022). Ajoittain kömpelöistä teksteistään huolimatta Kaikki maailman kukat on viestinä maailmalle tarpeellinen, ja yhtyeen musiikilliset ideat ovat ensiluokkaisia. Laulun ja sanojen puuttuessa huomio kiinnittyy soitantoon, johon on tarttunut mukava määrä improvisaation tuntua. Ja taas toisaalta: oman ahdistuksen ja vihankin purkaminen on täysin legitiimi motiivi tehdä tällaista, vaikutti se sitten eli ei. NIKO PELTONEN HHH Liam Gallagher John Squire Liam Gallagher John Squire Warner Liam Gallagherin sooloura on ollut viime aikoina myötätuulessa. The Stone Rosesin tyylisten hitaasti rakentuvien sävellysten sijaan biisit ovat Oasis-henkisiä rock-vetoja, mutta Noel Gallagherin beatlesmaisten melodioiden sijaan Squiren psykedelisemmällä ja bluesimmalla otteella. Nämä asiat voi myös lukea sosiaalisesta mediasta. Kappaleessa Jäbät vittuun kuultava rivi “Hyvät veljet ja jäbät vittuun, äijät ei oo ansainnu mitään” on parhaita iskulauseita aikoihin. Puhaltimen vinkeä sooloilu Satumaa-tangossa tuo kokoelmalle huumoria. Kokeilut kantrirenkutuksen tai jousien säestämän kamaripopin suuntaan eivät kuitenkaan oikein natsaa, ja luontaista naivismiaan Koskinen voisi käyttää enemmänkin hauskuuttaakseen kitkerästi Nyt on normaalia olla natsi -biisin tyyliin. JARI MÄKELÄ HHH tin bassossa ja Joey Waronker rummuissa. Forgiveness Is Yours on tämän vuoden odotetuimpia julkaisuja, mutta saan heti kättelyssä naamalleni märkää rättiä avausraidalla The Archivist. VIRPI PÄIVINEN HHHH Dragsvik Kaikki maailman kukat Omakustanne Helsinkiläisyhtye Dragsvikin toista albumia kuunnellessani mietin paljon jostakin aivoihini tarrautuLevyarviot > 50 SOUNDI Levyarviot > ...levy sättii kuulijaansa alati aivan aiheesta... NUUTTI HEISKALA HHHH The Mystic Revelation Of Teppo Repo Ikivihreät Helmi Levyt The Mystic Revelation Of Teppo Repo -trio on päätynyt versioimaan levyllisen iskelmien klassikoita. Yhtyeen poliittista sanomaa kuunnellessani nyökyttelen joko hyväksyvästi, huolestuneena tai kiusaantuneena. Perustajajäsen kitaristi Saul Adamczewski on kuulemma eronnut yhtyeestä kesken albumin teon. Mukaan on valikoitunut myös vanhoja tuttuja kansanlauluja, kuten pajupillistä kertova Soittajapaimen. 1980-lukulainen syntikka-postpunk on viitekehyksenä ahdas, mutta yhtye onnistuu luovimaan sen ulkopuolelle varsin luontevasti. Tietysti vaikuttaakseen ihmisiin protestilaulujen tulisi olla populistisella tavalla hyviä. Harvassa lienevät ne taiteilijat, joita politiikan tämänhetkinen suunta ei vituttaisi. Parhaimmillaan tunnelmat vievät mielen kauas pois. Syvimmät jazzilliset sytykkeet antaa Laulu synnyinseudulle. Ja miksi ei, olihan rock-henkisemmässä Oasisissa aina stonerosesmaista psykedelistä alavirettä. Hirveimmillään kappaleessa vain referoidaan julkisen keskustelun puheenpartta vailla kiinnostavaa näkökulmaa. Juuri ilmestynyt kollaboraatio The Stone Roses -kitaristi John Squiren kanssa on vielä sitäkin parempi. Kaihoisa melodia säilyy, mutta huumaavien jazz-sävyjen ansiosta tunnelma on kaukana neuvostosävelmästä. Kuultavissa on vahvojen 70-luvun alun The Rolling Stonesin vaikutteiden lisäksi myös sävyjä muun muassa Jimi Hendrixistä ja Crosby, Stills, Nash & Youngista. Bändinä Dragsvik on loistava. Heti alkumetreiltä kuulee, kuinka luontevasti Gallagherin ja Squiren tyylit sulautuvat yhteen. Lopputuloksessa on selvää magiaa, ja sekä Gallagher että Squire kuulostavatkin levyllä erittäin inspiroituneilta. Maailmantapahtumien vaikutuksen aistii kappalevalinnoissa ja sovituksissa. Loppulevy on kuorrutettu houkuttelevalla kakofonialla ja eklektisellä erikoismusiikilla, joka aukeaa (tai ei) ajan myötä. Maniska ääntelee surkeasti viisussa Lehdetön puu. Levyarviot > 50 SOUNDI nutta ideaa, jonka mukaan tosiasioiden kohtaamisen kuuluukin tuntua epämiellyttävältä. 50 SOUNDI 50 SOUNDI K u v a: V il le M al ja Samae Koskinen Mä näin unta että kaikki meni hyvin Suomen musiikki Ensin on annettava Samae Koskiselle vilpitön tunnustus siitä, että hän on tehnyt Orpon ja Purran Suomen ensimmäisen suoran protestilevyn. Joskus sanottavan tärkeys painaa enemmän kuin musakritiikin normaalit argumentit. Näiden laulujen tunteeseen uskoo. Levy osoittaa hyvin, kuinka musiikin avulla voi luoda universaaleja sieluyhteyksiä, joihin päivänpolitiikka ei yllä. Kallavesj-laulun nyrjähtäneet sävelet toimivat kuin kuvailuina sortovuosien pelkotiloista. VILHO PIRTTIJÄRVI HHH Fat White Family Forgiveness Is Yours Domino Etelälontoolaisen Fat White Familyn jäsenten ympärille on viime vuosikymmenellä kerääntynyt yksi Britannian hedelmällisimmistä rock-skeneistä. Warmduscherin, The Moonlandingzin, Insecure Menin ja muiden rönsyjen tekemiset ovat monesti olleet emäyhtyettä kiinnostavampia, mutta Fat White Familyn kolmas albumi Serfs Up! (2019) oli täysosuma. Levyn biisit ja sanoitukset ovat John Squiren käsialaa, mutta hän on kirjoittanut ne Gallagheria varten. Bullet Of Dignity, Visions Of Pain, Religion For One, Feed The Horse ja ennen muita What’s That You Say ovat mainioita jameja skan jälkeisen The Specialsin / Fun Boy Threen sekä The Clashin Sandinistan rikkaan perinteen jatkumossa. alun perin ukrainalainen folklaulu Bandura on tuunattu hitaaksi hautajaismarssiksi. Kirjailijaksi ryhtynyt nokkamies Lias Saoudi on kiihkossaan vaikuttava, eikä varsinkaan toista spoken word -raitaa Today You Became Man voi sen Bittersweet Symphony -tyylisen videon katsomisen jälkeen väittää heikoksi
Kun menossa on puhtia, jämäkkyyttä ja svengiä, eikä riffien mukaansatempaavuuttakaan voi vähätellä, Cometh The Storm on vähintäänkin vahva teos. Uraa uurtamassa olleen bändin meno ei siis yhdeksännellä levyllä varsinaisesti uusiudu, mutta genren huomioon ottaen sävykkyyttä on mukana mukavasti. ”Remember the days we used to drive upstate / Singing indie rock songs in the car.” Antaumuksellisuus ja tunneherkkyys kantavat oman aikansa. Tekstejä tulkitaan neljällä eri kielellä: englanniksi, suomeksi, arabiaksi ja espanjaksi. Kraut-perintöä ja folk-mystiikkaa yhteen naittanut kokonaisuus tuntui merkitykselliseltä ja vaikeasti määriteltävällä tavalla raikkaalta puheenvuorolta runsaan ja usein valitettavan maneerisen neo-psykedeliatarjonnan keskellä. KIMMO K. Kunhan muuttuu sellaiseksi mukavan hailakaksi kiintymykseksi. Rytmit nakuttavat lempeästi, maisemat vaihtuvat tasaisena virtana, ja tulkinnassa on sekä vapautta että haikeutta. Nyt rummuissa on Melvinsin kakkosrumpali Coady Willis, eikä jytinä ainakaan vähentymään päin ole. Tuntuu siltä, kuin Jane Weaver olisi hionut ilmaisuaan selkeämpään ja samalla varovaisempaan suuntaan. Levy tuntuu äärimmäisen rehelliseltä. Mukana on ennätysmäärä muusikoita; tietysti kaikki yhtyeen vakkarifiitit, mutta myös useita ihan uusia tuttavuuksia. Unelmamaisemman Surrenderin (2022) jälkeen hän kurvaa hiukset hulmuten poprockin valtaväylälle ja tyrkkää autoradioonsa niin Sheryl Crow’ta, Didoa kuin Fleetwood Maciakin. Vakuuttavan määräävä ulosanti ei kenties ole esimerkki ilmaisullisesta monisyisyydestä, mutta ainakin soundissa on mukavasti iskuvoimaa. Pop on toden totta vivahdeurheilua. Mirror Mirror onnistuu jo ensimmäisistä tahdeista luomaan tunnelman, joka vetää kuuntelijan sisäänsä. Varmasti aika moni, sillä ensilevy toi Don Johnson Big Bandin kertaheitolla suuren yleisön tietoisuuteen. Mitään kovin jännittävää tuossa asumuksessa tuskin tapahtuisi. Periaatteessa ymmärrän Rogersia. ...rakkaus usein kestää vain aikansa... Suomi-hiphopin uranuurtajaryhmän uusin alkaa hullulla energialla, josta se tosin pian rauhoittuu kypsään ja taidokkaaseen nykyaikaiseen kotimaiseen vaihtoehtohiphopiin. Rogersin käsittelytavat ovat kuitenkin varsin ilmeisiä. Don Johnson Big Bandin kahdeksas studioalbumi on hullun selväjärkistä ja absoluuttisen tajunnanräjäyttävää. Sunnuntaini taustoitan kuitenkin toisenlaisilla sävelillä. Se mikä on kuihtunut, on musiikin avaruuteen kurkottava ja oudompien taajuuksien kanssa flirttaileva energia. Kappaleiden teemat ovat nordic jazzille ominaisen kuulaita, mutta ne on kasvatettu kuitenkin bluesilla lannoitetusta maaperästä asiantuntevasti. Tunnelma ei suinkaan rakennu maksimaalisella usvaverholla ja säkenöinnillä, vaan yksinkertaisten palikoiden mestarillisella hallinnalla. Aina ajankohtainen ja alati uudistuva yhtye osaa yllättää joka kerta ja nytkin positiivisesti. Komppisektion rakentama groove sähköistää koko kehon ilman, että tanssia täytyy hakata kuulijaan väkivaltaisella ylisoittamisella. Vaikka Rogers luotaa karheaksi kulunutta elämää, pelkistyvät sen merkit yllätyksettömiin perspektiiveihin, määrämittaisiin riveihin ja taitavaan mutta hermostuneeseen äänenkäyttöön. Analogisyntikoiden hypnoottiset pulputukset, lähes täydellinen salaperäinen folk-ääni ja soundillisesti moitteeton menneen maailman rekonstruktio sekä jatsikkailla että huumeisilla vivahteilla tämä kaikki on tallella. Viilausten ansiosta muodostuu mielleyhtymä tietysti Melvinsiin, mutta myös Clutchin svengailevampaan pöristelyyn – etenkin kun Piken laulussakin on mukavan primitiivistä melodisuutta. Ian Fitchukin kanssa toteutettu albumi on kiireetön ja draamasarjamainen, ehkä hieman krapulainenkin. Elämä on pysähtynyt hetkeksi jonnekin arkiviikkojen, ihmissuhteiden tai kahdenja kolmenkymmenen ikävuoden väliin. SAMUEL JÄRVINEN HHHHH Maggie Rogers Don’t Forget Me Capitol Maggie Rogers kertoo tavoitelleensa kolmannella levyllään sunnuntai-iltapäivän tuntua. Ei se välttämättä kuole. Tietyssä mielessä tavoite täyttyy. Jos tämä albumi olisi kodin sisustus musiikin muodossa, olisi kyseessä järkyttävän staili kämppä pallotuoleineen ja B&O-stereoineen. PEKKA LAINE HHH K u v a: K er tt u M al in en. Vuosikymmenten jälkeen bändillä menee edelleen todella lujaa. Särövalli rynnii ja Matt Piken komento on yhä kova. Sen jälkeen tie vie. Mukana on myös sangen harvinaista herkkua, eli Tommy Lindgrenin suomenkielisiä riimejä. Levyarviot > 52 SOUNDI Don Johnson Big Band Midnight Movement Beat Back Kuka vielä muistaa sen hippiestetiikkaan nojanneen keltaoranssin omakustanteisen debyyttialbumin kannen yli 20 vuoden takaa. Ja sehän on taas selvää, että sanoituksissa on syvyyttä ja vuosikymmeniä treenattu flow. Missä siis vika, kun melkein samoilla hyveillä operoiva musiikki ei nyt tuota lainkaan vastaavia säväreitä. Mutta kun musiikin sisällön on imaissut kertahuikalla, voi kuoret lytistää ruttuun ja heittää olan yli – käteen ei jää oikein mitään. Weaverin vuonna 2017 ilmestynyt Modern Kosmology räjäytti pään. Aiemmalle tuotannolle ominaisesti levyllä on jälleen vakuuttava vierailijakaarti. Tuo peilaus on onnistuneesti luonut kirjavan sateenkaaren, jonka alla on hyvä olla. HANNU LINKOLA HH Jane Weaver Love In Constant Spectacle Fire Kai se on niin, että rakkaus usein kestää vain aikansa. Soittajat eivät katso musiikin peiliin egoistisesti itseään ihaillen, vaan toimivat itse peileinä toisilleen. LINDA SÖDERHOLM HHHH High On Fire Cometh The Storm MNRK Heavy Pitkähkön paussin jälkeen levykantaan palaava stonersludge-core-legenda on uusinut miehistöään. KOSKINEN HHH Olli Ahvenlahti Mirror Mirror We Jazz Jazzlegenda Olli Ahvenlahden käyntikorttina toimiva räjähtävä jazzfunk on manifestoitunut harvakseltaan uusien levyjen muodossa, mutta silloin kun mestarilla on asiaa, on lopputulos aina tarkkaavaisen kuuntelemisen arvoista. Soundissa kuullaan vaikutteita räpistä funkiin, popista elektroniseen musiikkiin ja free jazzista rockiin. Näin on käynyt yksisuuntaisessa suhteessa itseni ja Jane Weaverin välillä. Näitä reittejä on kolunnut moni muukin. Love In Constant Spectacle -albumin aiheuttaman semikivan ensikolahduksen jälkeen oli pakko kuunnella rinnalla pätkä kuuden vuoden takaista täysosumaa. Yhtyeen ankarasti murjovan ja romuluisesti karvaisen perusotteen ei tarvitse pelätä kadonneen. Jokainen henkäys torvesta, jokainen kapulan isku ja jokainen soitettu sävel on tuotettu ilman tarvetta todistella mitään
PRELIMINARY LINE-UP! (Hinta sisältää leirija telttapaikan) ??
Joka tapauksessa se on lopetus. Pikemminkin Bright Future pysähtyy jaetun äärelle. Kappalekohtaisesti valikoitujen kokoonpanojen soitto etenee intuitiivisesti, tulkintaa tilanneherkästi myötäillen. Heillä on tämä musiikki. All Quiet On The Eastern Esplanade on myös erittäin hienostuneesti sovitettu ja tuotettu levy, ja joka osa-alueeltaan bändin monipuolisin sellainen. Vaikea sanoa, onko Heaven :x: Hell tapa jättää näyttävät jäähyväiset, tapa tarjota jotain jokaiselle eri genren ystävälle vai vain kaikkien korttien nostamista pöytään ennen verhojen laskeutumista. Samoin meillä. Perspektiivi ei ole kuitenkaan lohduton. Pitkien traditioiden ja ohi juoksevien äänien leikkauspisteestä löytyy yksinkertainen oivallus. Pusertaminen on toki väärä ilmaisu, sillä uutuuslevy ruhjoo menemään yhtä ihanan vaivattomasti kuin The Libertines ennenkin. The Blastersistakin tuttu Dave Alvin laulaa ja kitaroi kirjoittamansa Alan Wilson -tribuutin Blind Owl. Musiikissa voihkivat folkin ja countryn aaveet, äänityksiin on tarttunut vanhan teknologian patinaa, ja sanoituksissa risteilevät lahjomattomat muistot. Se riittää. Fito de la Parran lisäksi bändin tunnetuin muusikko lienee Conan O’Brienin talk shown housebändin johtaja Jimmy Vivino. Otsikon kirkas tulevaisuuskin tuntuu olevan jotakin, minkä ihmiskunta on kadottanut kauan sitten. Ja historiaan se taitaa ollakin jäämässä. Liittyi se asiaan tahi ei, Shiverin kultivoitunut indiedisko, Mustangsin rollarimainen letkeys, Merry Old Englandin kantaaottava mahtipontisuus, Joutsenlampea lainaavan murhaballadi Night Of The Hunterin hyytävä herkkyys ja Adrianne Lenker Bright Future 4AD Big Thiefin viimeisin albumi (Dragon New Warm Mountain I Believe In You, 2022) taivutti Adrianne Lenkerin sävellykset kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Musiikki ei ole kuitenkaan yksinäistä. Lenkerillä on nämä ystävät. Joe Bonamassa puolestaan soittaa Canned Heatin jo Future Bluesille (1970) levyttämällä mutta otsikollaan yhä ajankohtaisella So Sad (The World’s In A Tanglella). Alkuperäisiä jäseniä yhtyeessä ei enää ole, mutta rumpali Adolfo de la Parra on sentään ollut mukana vuodesta 1967. Albumille on jätetty alleviivattujakin ääninäytteitä siitä, kuinka hauskaa ja huoletonta bändillä on studiossa ollut, mutta asia käy toki ilmi itse musiikistakin. Kappaleet ovat luurankomaisia, sovitukset vihlovan pelkistettyjä, ja Philip Weinroben kanssa aseteltu tuotanto Lenkeriin itseensä kohdistettua. Levyn päättävä How The End Begins on katkeransuloinen hyvästienjättö. Mammuttimaisen yhtyelevyn jälkeen Bright Future vetää henkeä. Esimerkiksi ränttätäntät kuten Oh Shit ja Be Young vedetään villisti ja vapautuneesti. HANNU LINKOLA HHHH K u v a: G er m ai n e D u n es. Pikemminkin laulut hakeutuvat kohti hyväksynnän jälkeistä seesteisyyttä; luottamusta siihen, että nykyhetki kantaa siinä missä edellisetkin. Vaikka bändi on saanut yli 20 vuoden ajanjakson aikana puserrettua kokoon vain neljä pitkäsoittoa, Pete Doherty on yhä hengissä ja fanit tyytyväisinä tallessa, kun yhtyeen diskografia kiiltelee likivirheetöntä komeuttaan. Kun Finyl Vinylin jälkipuolen biisimateriaali jossain määrin latistuu, niin oivaksi rajapyykiksi erottuu tv-sarja Tehranin tunnusmelodiasta muokattu, persialaista eksotiikkaa ja länttä yhdistelevä East/West Boogie. Erinomainen lopetus. Loppupuolelta löytyy myös varsin messevä cover The Rolling Stonesin klassikkokappaleesta Paint It, Black. Yhtyeen historiaan Finyl Vinyl viittaa vierailijoiden tähdittämällä raidoillaan. Kappalejärjestys tarjoaa sopivaa vaihtelua tunnelmaa kohottavien, nopeatempoisten kappaleiden sekä raskaiden balladien välillä. Levyarviot > ...maistuvaa jääteetä ripauksella sitrusmehua... ISLA MÄKINEN HHHH Canned Heat Finyl Vinyl Ruf Los Angelesissa perustettu Canned Heat vihjaa boogieja bluestiensä lähestyvän loppuaan. Muilla raidoilla Lenkerin tukena on kanssamuusikoita (muun muassa Josefin Runsteen, Mat Davidson, Nick Hakim), jotka rikastavat ilmaisunsa sisään uponnutta keulahahmoa kitaroin, koskettimin, jousin ja taustalauluin. Lähes tunnin mittainen albumi koostuu kahdestakymmenestä kappaleesta, joista ensimmäinen puolikas edustaa kepeämpää pop-punkia ja jälkimmäinen raskaampaa rockia. Persoonallisten laulajiensa Alan Wilsonin ja Bob Hiten kuoltua jo vuosikymmeniä sitten Finyl Vinyliä ei voi kuunnella aitona Canned Heat -albumina vaan sinänsä kelvollisena bluesja boogielevynä. Levyn olemus kumpuaa menneestä. 60-luvun jälkipuoliskolla kulta-aikansa eläneen bändin tuoreen albumin otsikko ja lennokas avausraita One Last Boogie ovat tulkittavissa lopun enteiksi. Jos Heaven :x: Hell on bändin viimeinen levy, niin vaikuttavuutta siitä ei puutu. Sum 41 Heaven :x: Hell Rise Lähes kolmekymmentä vuotta sitten perustettu kanadalaisyhtye Sum 41 on useilla albumeillaan ja listahiteillään jättänyt jälkensä popja skeittipunkin historiaan. Levyllä on vain pari puhdasta sooloesitystä. Jos bändin puheita on uskominen, yhtyeen kahdeksas albumi on oleva myös sen viimeinen. PERTTI OJALA HH The Libertines All Quiet On The Eastern Esplanade EMI The Libertinesin tapauksessa vähemmän on enemmän ja kaikille hyvä niin
Koko levyä leimaa uskomaton maltti. Eritoten vilkas rumputyö linkittää Fragments Of The Agelessin äärimetallisemman sektorin puolelle, mutta pikemminkin alan klassikkotekijöihin. Levy rullaa pitkähköstä mitastaan huolimatta kepeästi kannesta kanteen. Räppiosuuden jälkeen siirrytään Neil Youngin Cinnamon Girlia lainailevan Live Till I Diehin, joka toimii siltana länkkäriblues Read Em And Weepille. Ohio Players on täynnä koukkuja niin rytmien kuin melodiankin puolella. Avaruudessa jännitteisyys johtuu enimmäkseen siitä, että se yrittää tappaa sinua jokaisen siellä viettämäsi hetken. Evoluutio on jatkunut ja meno on muuttunut tiukemmaksi ja äärimmäisemmäksi, eikä yhtyeen viidettä albumia meinaa tunnistaa saman bändin tuotokseksi. KIMMO K. Edelliseen Dropout Boogie (2022) -levyyn nähden ilmaisu on ronskimpaa, joka on mielestäni yhtyeelle hyvä suunta. KOSKINEN HHH Norah Jones Visions Capitol Kolmen vuoden takaisen I Dream Of Christmas -albumin joulut on nyt vietetty ja Norah Jones palaa totutuimman osaamisensa äärelle. Lasiin on kuitenkin kaadettu hieman liikaa, ja levy olisikin hyötynyt kappaleiden karsimisesta. Visions kun on ennemmin soulia kuin Jonesin totuttua popjazzia. Tässä huippuunsa viritetyssä muodossaankin Skeletal Remainsilla on rehti ja omalakinen ote. Yllätyksiin levyllä voi laskea 90-luvulta tuttujen rap-artistien Lil Noidin ja Memphis rap -pioneerin sekä Three-6-Mafian perustajajäsenen Juicy J:n vierailut. EERO KETTUNEN HHHH Peela Notbad Eclipse Musiikkiopistoskene on tuottanut maahamme paljon lupaavia projekteja ja taidokkaita soittajia, mutta liian vähän yhtenäisen tuntuisia komboja. Levyn vahvimpiin lukeutuva kappale lataa tunnelman loppulevylle, joka juurtuu yhtyeelle tutummalle ilmaisulle. Jones olisi ihan hyvin voinut tehdä vaikka puoli tusinaa Not Too Late -megamenestysalbuminsa (2007) kopioita ja tienata siinä sivussa sievoiset summat. Kuten avaruus, myös Lightyears Ahead tuntuu rajattomalta ja jännitteiseltä. AKI NUOPPONEN HHH The Black Keys Ohio Players Nonesuch / Easy Eye Sound Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn The Black Keys -duo on määrittänyt analogivahvisteisen indierockin soundimaisemaa läpi 2000-luvun. Onneksi kokemus on kuitenkin kupliva ja nautinnollinen, joten tulevaisuus lupaa hyvää Peelalle ja kotimaiselle fuusiojazzille. Visions voisi soundejaan myöten oikeasti olla 60-lukulainen albumi, eivätkä Jonesin särmikkäät tulkinnat ja sitä tukevat kuorot hälvennä ajatusta. Peelan kakkosalbumi Notbad operoi samanlaisessa maailmassa Snarky Puppyn kaltaisten yhtyeiden kanssa, mutta sovituspuoli ei ole ainakaan vielä yhtä massiivinen. SAMUEL JÄRVINEN HHH Sid Hille Contemporary Collective Lightyears Ahead We Jazz Sid Hille Contemporary Collective on jazzista ja nykymusiikista ammentava, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti elektroniikkaa pianonsa, kitaransa, sellonsa ja bassoklarinettinsa lisäksi hyödyntävä improvisoiva orkesteri. Sillä muusikkojen keskinäinen luottamus ja yhteys synnyttää ylimaallisen kauniin ja herkän hetken. Melodiat ja äänimaisemat ovat imeneet itseensä paljon internetjazzia, mutta mikään huonon resoluution pastissi ei onneksi ole kyseessä. Paitsi ettei oikeastaan palaa. Hittialbumia Visionsista ei siis saa tekemälläkään, jos joku sellaista edes kaipasi. Levy on melodisrytmillisesti maistuvaa jääteetä ripauksella sitrusmehua – huoletonta ja iloista kuunneltavaa, mutta aina välillä kielelle pirskahtaa juuri sopivasti hapokkuutta. Vaikka bändi kulkee yliampuvan viuhtomisen rajamailla, se ei silti hortoile sille miinakentälle, jossa lähes pakosta horjahtaa naurettavuuden inhaan pommiin. Omin ehdoin toteutettu vintage-vaikutteinen musiikki on toiminut omalla kaistallaan tähän asti, ja Ohio Players todistaa, ettei resepti ole vanhenemaan päin. Fever Tree palaa peruspalkkien äärelle huuliharpulla ja jalan alle menevällä groovella. Sheikkerit ja tamburiini juurruttavat elementit paikoilleen. ...maistuvaa jääteetä ripauksella sitrusmehua... muu läpeensä laadukas kappalemateriaali on ensimmäistä kertaa kreditoitu koko yhtyeen nimiin. Hillen levyllä se syntyy tavasta, jolla yhtye yhdistää minimalismia sekä dissonanssia ja sen ajoittaista purkua. Levy lähtee käyntiin tarttuvan murisevalla bassoriffillä, joka saa seurakseen tiukan kompin, jossa on jo paljon tuttua yhtyeen faneille. Ohio Players oli 1970-luvun funk/ soul -yhtye, jolle levy koko afroamerikkalaisen musiikkiperimän ohella tekee kunniaa. Jälki on asiallista, vaikka vähemmälläkin meuhtomisella asia tulisi yhtä hyvin, tai ehkä tehokkaamminkin selväksi. Tarkkaan orkestroidut puhallinosuudet sekä kekse. Vokaaliosuudet tuovat levylle paljon, oli kyseessä sitten energinen scat-laulu tai sensuellimpi tulkinta. Ysäriräppi toimii alkujärkytyksen jälkeen oikein hyvin särökitaran parina ja tuo levylle täysin uuden perspektiivin. Mukana on Yellowjacketsia, Michael Breckeriä ja myös ilahduttavaa sielukkuutta Liarin kaltaisissa kappaleissa. Myös Auerbachin mellotron luo oman leimallisen sävynsä. Vierailut toisesta musiikkimaailmasta jäävät tosin levykontekstissa hieman irrallisiksi. Jonesille ei anneta tarpeeksi kunniaa siitä, miten laaja-alaisen tuotannon hän on tehnyt. Lightyears Aheadillä kuuluu fuusiojazzin taiteellisimman laidan alkuhämärä. Sen sijaan Visions on jälleen mukava osoitus artistista, joka selvästi elää musiikkia ja haluaa yhä kokeilla. Kokonaisuudessa ei ole mitään derivatiivista, vaan aika suoratkin menneisyyteen johtavat vektorit ovat osa selkeän omaa kokonaisuutta. Kolmen vartin mittainen albumi on pieni trippi 60-luvulle ilman että tätä kaikkea sotketaan minkäänlaiseen moderniin twistiin, kuten monille menneisyyteen kurottavilla levyillä on nykyään tapana. Rytyytys on siis kova ja vimmaa riittää. ARTTU TOLONEN HHHH Skeletal Remains Fragments Of The Ageless Century Media Skeletal Remains ilahdutti erittäin muhevalla perinnekuololla kolmoslevyllään Devouring Mortalitylla (2018). Vikkelä papatus kuulostaa verrattain orgaaniselta ja geneerinen puleeraus ja ylihygieeninen jälkituotanto on ainakin saatu hyvin häivytettyä äänikuvasta ja samalla fiilistä latistamasta. Jo rakentumisen kuuleminen on hieno kokemus ja sen huipentuminen noin kolmesta minuutista eteenpäin liikuttaa. Remembering Home tuntuu avainraidalta. Helsinkiläinen Peela kuitenkin onneksi kuulostaa tiiviiltä ja hyvin yhteen soittavalta bändiltä. Monessa kohtaa kaikuu Herbie Hancockin Mwandishi-kausi ja esimerkiksi Electromagnetic Spectrum on kuin John Abercrombien levyltä, josta suurin osa kanavista on jätetty kiinni. Ei tämä tosin paljon haittaile, vaikka omaan makuun vähemmän kohellusta ja tykittelyä sisältävää kuolometallia onkin. Sen sijaan Jones on tehnyt ajattoman ja leppoisan levyn, joka on genren nimen mukaisesti sielukas. Jos asetat tämän albumin soimaan vinyyliltä ja kuuntelet soittimen neulan rapinaa Paradiseja Running-kappaleiden fiilistelyjä myöten, viihdyt taatusti
Bändin 12. studioalbumi sisältää 48 minuutin verran elinvoimaista americanaan taittuvaa klassista rockia ja punk rockia. Bändin soundissa sekoittuu monia elementtejä psykedeliasta ja hypnoottisesta, maalailevasta post-rockista sludgen painokkuuteen ja rosoon. Jos yhtyeen omaan tuotantoon vertaa, niin taustalla kuuluu niin Backspaceria (2009), Binauralia (2000) kuin hitunen Yieldiäkin (1998). Dool The Shape Of Fluidity Prophecy Vuonna 2015 perustettu alankomaalainen Dool on tehnyt tähän saakka erittäin vakuuttavaa jälkeä julkaisurintamalla. Seattlen ylpeyden edellinen levy Gigaton (2020) julkaistiin keskellä pandemiaa. No, ei se ole. Levy alkaa rytmikkäällä kilkuttelulla, johon yhdistyvät pian kielisoitin, puhallin ja viulu. VESA SILTANEN HHHH Pearl Jam Dark Matter Monkeywrench Kitaristi Mike McCready on kuvaillut Dark Matteria odotettua raskaammaksi albumiksi. Mainospuheet sivuutettua kelpaa silti todeta, että Dark Matter on mainio albumi. Paikka paikoin mielessä vilkkuvat mielikuvat elokuvallisuudesta, puhaltimien käyttö tuo välillä mieleen jazzin, välillä Pelastusarmeijan. Avausraita Scared Of Fear käy tehokkaasta areenarockista Wreckagen tarjoillessa nostattavaa folk-tunnelmaa aikuisemman Pearl Jamin tyyliin. Jos biisit ovat vielä Overtures Of Blasphemyakin raskaampia, ovat ne myös välittömämpiä. Se oli hyvistä hetkistään huolimatta puolivillainen ja jähmeä kokonaisuus. K u v a: G en e Sm ir n o v. ARTTURI SIROMAA HHHH The Muscle Shoals Sessions on pitkälti Sharleen Spiterin ja yli kuusikymmenvuotisen uran tehneen muusikko-lauluntekijä-tuottaja Spooner Oldhamin yhteinen projekti. Laulusuorituksessa ja sen miksauksessa ollaan palattu lähemmäksi sitä alkuaikojen Deiciden brutaalia soundia, jolla se aikoinaan erottui muusta Morrisound-skenestä. Laadukkaan laulukokoelman kauneusvirheeksi jää kepeä kantri-bluesjolkottelu Something Special. liäs ja ajoituksiltaan hiottu perkussioiden käyttö varmistavat levyn sangen viimeistellyn vaikutelman. Laulaja-kitaristi Raven van Dorst vetää jälleen huomion puoleensa karismaattisella tulkinnallaan ja lähes kannattelee koko levyä harteillaan. ANTTI MARTTINEN HHHH Deicide Banished By Sin Reigning Phoenix Banished By Sin on varmasti tervetullut uutuus vanhan kunnan Deicide-faneille. Levyn energinen livefiilis tuo mieleen debyyttialbumin hallitun kaaoksen. Enkä ihmettele miksi, levy on harkittu, omaleimainen ja otteessaan pitävä. Mukana on kuitenkin myös paljon melodisuutta ja myös haikeita ja ilmavia hetkiä. Ohio Players huokuu huolellisesti valittuja musikaalisia sekä tuotannollisia elementtejä luoden lajissaan varsin laadukkaan kokonaisuuden. Avauskappale Sentinelit määritteleekin levyn linjan: musiikki on vapaamuotoista ja viehättävää kansanmusiikkipohjaista irrottelua, jossa ei ole ryppyotsaisuutta. No, ei se ole raskas kuin paikoin. Muutenkin soundissa ollaan vähennetty kompressointia ja viilaamista. Ei aivan täysosuma mutta silti hieno paluun tapainen. Biisit taas ovat paria uutta lainaa lukuun ottamatta uusintaversioita aiemmista Texaslevytyksistä. Harvassa ovat ne kuusikymppiset ukot, jotka pystyvät suoltamaan sisuksistaan näin vereviä rock-levyjä. Nimibiisi ja Running ampuvat täysillä. Riikinkukkoenkelissä pääroolin ottavat urut, mutta myös viululla on oma osansa. Kitaristit Nick Polak ja Omar Iskandr onnistuvat kuitenkin myös nousemaan esiin hienojen melodiakulkujensa ja maukkaiden soolojensa kanssa, kuten kappaleissa Hymn For A Memory Lost ja Hermagorgon, joka nousee kunnolla auetakseen aikaa vaativan levyn kirkkaimmaksi helmeksi. Jos mielikuvasi maailmanmusiikista liikkuu määreiden “ylevyys” tai “hienous” tienoilla, ne voi heittää tämän levyn kohdalla romukoppaan. 56 SOUNDI Levyarviot > ...paasausta piisaa ja maneerit ovat ennallaan... Muitakin mielleyhtymiä toki löytyy, kauneus on kuulijan korvassa. Here Now, There Then (2017) oli debyytiksi enemmän kuin valmis paketti ja linja jalostui entisestään Summerland-kakkoslevylle (2020). Ote pysyy vahvana edelleen eikä kolmas pitkäsoitto The Shape Of Fluidity tuota pettymystä. Spiteri ja Oldham riisuvat vanhat Texas-biisit niin paljaiksi, että jäljelle jää lähinnä vain Spiterin soulia tihkuva ja pääosin kosketinsäesteinen laulu. TOMI NORDLUND HHHH Texas & Spooner Oldham The Muscle Shoals Sessions PIAS Wim Wendersin Paris, Texas -elokuvasta nimensä napannut glasgowlaisbändi on Southside-debyytistään (1989) alkaen tehnyt useita tyyliliikkeitä, mutta nyt käsillä on jotain tavallista radikaalimpaa. Lähinnä kansanmusiikin käsitettä liikutaan rempseässä nimiraidassa Vainu, Vara para lähettää puolestaan ratsastusmatkalle jonnekin itään. Yhtye osaa pelata dynamiikan kanssa, vaikka kokonaisuus saattaa vihkiytymättömälle korvalle tuntua raskassoutuiselta. Mistään retroilusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä Banished By Sin kuulostaa silti modernilta ja muistuttaa musiikillisesti vahvasti edeltäjäänsä Overtures Of Blasphemya (2018), joskin kaikki ruuvit ollaan väännetty vielä kireämmälle ja mutkat suoremmiksi. Herrat Eskelinen, Vuorinen ja Pirttikangas ovat tehneet mainion äänitteen, joka ei kuvia kumarra. Vaikka kuulijan kartta voi olla hukassa, se ei nautintoa haittaa. Nyt tykitellään menemään kunnon intensiteetillä. NUUTTI HEISKALA HHHH Mannequin Pussy I Got Heaven Epitaph Philadelphialaisen Mannequin Pussyn neljäs albumi on saanut kansainvälisessä mediassa kautta linjan vähintään hyviä arvioita. Ainakaan Deicide ei ole kesyyntynyt vanhetessaan. Muutamat taustalaulut tuovat mukaan oman gospel-mausteensa. PERTTI OJALA HHH Konsta, Kusti ja Faarao Vainu Helmi Levyt Kolme omalla tavallaan kansanmusiikkia käsittelevää miestä ovat yhdistäneet voimansa jo toiseen pitkäsoittoon. Vaikka nyt ei ihan funeral doomin tasolle mennä, on bändin askel raskas, tummanpuhuva ja melankolinen. Tarkkaan rakennettujen yksityiskohtien sijaan kitaristi Kevin Quirion tarjoilee tällä kertaa paljon spontaanin kuuloisia fluttereita ja dive bombeja. Halon, Summer Sonin ja I Don’t Want A Loverin kaltaiset Texas-hitit toimivat myös alastomina ja The Driftersin Save The Last Dance saa osakseen yhden kauneimmista tulkinnoistaan. Ihan hirveästi helppoa tarttumapintaa ei äärimmäisen raskaaseen levyyn sinkkubiisi Sever The Tonguen mukaansatempaavaa kertsiä lukuun ottamatta olla jätetty, mutta ei sitä Deiciden yli 30-vuotisen uran tässä vaiheessa varmasti moni kaipaakaan. Myös Vedderin läsnäolo on voimallista. Etenkin rumpali Matt Cameron ja maukkaan mureilla soundeilla kitarasankaroiva McCready ovat niin sanotusti liekeissä. Kun 60-lukulainen soul on ollut yksi Texasin innoittajista, niin muun muassa Percy Sledgen, Wilson Pickettin ja Aretha Franklinin varhaisilla hiteillä soittanut Oldham on Spiterille erityisen mieluinen kumppani. Solisti Eddie Vedder puolestaan on hehkuttanut levyä yhtyeen uran parhaaksi. The Muscle Shoals Sessions on toki merkitty Texasin ja Spooner Oldhamin nimiin, mutta yhtyeestä äänessä tuntuu olevan vain laulusolisti Sharleen Spiteri. Keuhkoissa riittää ytyä, paasausta piisaa ja maneerit ovat ennallaan hyvässä ja pahassa, muttei miehen ulosantia voi lopulta kuin arvostaa
Millainen urakka oli kokemuksena. ”Joki kyyneleitä virtaavin sai minunkin” -säe viittaa siellä virtaavaan Tejo-jokeen. Levyn suhteen asetin intentioita siitä, mitä toivoin löytäväni, ja olin auki sille, että etsimäni voi manifestoitua missä tahansa paikassa tai muodossa. Albumin keskeisiä teemoja on tuntemattoman tutkiminen. Kauniina soi myös Perhosten valtakunta. Tuulensuojaep:n (2016) ja Linnut-esikoisen (2019) loistohetkien tasolle ei päästä, mutta polku on silti kaunis. SOUNDI 57 ...paasausta piisaa ja maneerit ovat ennallaan... Minulle Portugali esiintyy tarinoina, kuvina, kokemuksina, ihmisinä, sävyinä, luontona. – Joskus pitää myös varoa, mitä toivoo. Syksyllä 2019 reissuuni lähtiessäni kuvittelin, että kirjoittelen kappaleita neljä kuukautta tuntematonta tutkien, mutta tuntematon antoi monin verroin enemmän: matkalaukkuelämä kesti kaksi vuotta ja levyprosessi kaikkine vaiheineen neljä vuotta. – Työryhmään kuuluu lisäkseni monia muita, ja jokaisella on tärkeä ja oleellinen rooli lopputuloksen kannalta. LASSI LINNOLA HHH Perhosten valtakuntaa on tehty maailman eri kolkissa, aina Lissabonista Raaheen. – Esimerkiksi Niin kuin ennen sai syntynsä valtavista aalloistaan tunnetussa Nazaressa. Kenties juuri tämän vuoksi Ylva Haru on kiehtonut jo ensikuulemasta lähtien – tai sitten syy on siinä, miten yksiselitteisen kaunista musiikkia Lotta Jääskelän artistiminä tekee. Akkareiden ja banjojen lomasta lipuvat slidekitarat ja Jääskelän tunnistettava lauluääni luovat äänimaailman, jonka parissa viihtyy väkisinkin. Kirjoitin sen myötä kyseisen kappaleen ja pyrin tuomaan tuon luontokokemuksen sovitukseen ja soundeihin. Ylva Haru Perhosten valtakunta Lotta Roots Kun joka nurkan takaa löytyy kahden markan indie folkia, tuntuu tyylitajuinen suomenkielinen americana-fiilistely suorastaan raikkaalta. Puolet kappaleista linkittyvät ajanjaksoon Portugalissa – kuuleeko tämän. Suunnitelmani lähtökohtaisesti oli kirjoittaa levyn kappaleet matkalaukkuolosuhteissa, tutkia luovaa prosessia ja toteuttaa albumi uudella tavalla. Etenin vaihe kerrallaan ja polku muotoutui sitä mukaa kuin otin askeleita. Pinnan alle toivoisi silti enemmän liikettä. Vaikka Perhosten valtakunnan haaveileva tunnelma ajoittain repsahtaa staattiseksi, on valtakunnassa silti asiat varsin hyvin. Pääsin paikallisten ystävieni avulla aistimaan 25-metriset aallot ja kokemus oli mykistävä. – Vastaavasti Surun kaupunki sijoittuu Lissaboniin. Mitä tuntemattomasta etsitään – ja mitä sieltä löytyy. Etenkin, kun Mut luotiin kulkemaan -kappale (2016) osoittaa, että rahkeita riittää myös häpeilemättömän tarttuvaan ilmaisuun. TEKSTI: LASSI LINNOLA K u v a: Sa m u el G la ss ar. Esimerkiksi miksaaminen ei kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiini. Siitä pitävät huolen hauraat Aamuyö ja Lempeillä raiteilla sekä Rauhan ja Surun kaupungin komeasti kukkivat crescendot. – Tuntemattomasta voi etsiä ja löytää mitä tahansa, ja juuri se on kiehtovaa! Tutkimusmatkani mahdollisti sen, että löysin itsestäni syvempiä kerroksia, sisälle kätkettyjä toiveita, ilmassa olevia mahdollisuuksia ja muuttuneita perspektiivejä. Olen vahvasti aistiva ja visuaalinen, ja luomistapani on moniulotteinen – pyrin tuomaan monia kerroksia ja vivahteita kappaleisiin, sovituksiin ja soundeihin. – On tietysti aina mysteeri, mitä ja miten muut kuulevat. Perhosten valtakuntaa tehdessä olet tehnyt melkoisen määrän asioita itse: tuottanut, äänittänyt ja soittanut monet instrumenteista. Kokemus oli haastava, mutta samalla myös ihana, antoisa ja vaiherikas. Kirjoitin kappaleen siellä kokemistani asioita
Sillä erolla, että tekoäly saattaisi tehdä paremman Accept-levyn. LINDA SÖDERHOLM HHH Accept Humanoid Napalm Blood Of The Nations (2010), Acceptin ensimmäinen levytys sitten vuoden 1996 ja laulaja Mark Tornillon esiinmarssi, kuulosti liian hyvältä levyltä ollakseen totta. Laulaja Aaron Stainthorpe käyttää uutuudella myös örinälaulua, joka ei istu kovin luontevasti My Dying Briden nykyisiin kappaleisiin ja pikemminkin syö sävellysten synkeää tehoa. En osaa arvioida levyn viehätysvoiman kestävyyttä, mutta kirjoitushetkellä I Got Heaven tuntuu poikkeuksellisen hyvältä levyltä. Sitä se olikin, kuten loput uuden Acceptin albumit ovat osoittaneet. Länkkäri-Beyoncé on americanan ytimessä kansitaidetta myöten. Sangen ihastuttavaa on myös se, että mukana on vintagesoundinen jatsikapakan kilkutus Doo-Eye-Doo flashbackinä vanhan bändin debyyttisinglestä. Tyylilaji on hioutunut uudessa kokoonpanossa entistäkin fiinimmäksi. Kolme vuotta sitten Too Mean To Die -albumin ilmestyessä Acceptin ainoa alkuperäisjäsen Wolf Hoffmann uhosi, että bändin parhaat albumit ovat vielä tulossa. MARKO SÄYNEKOSKI HHHH The Pull My Fingers Memoirs Of A Raccoon Hiljaiset Levyt Marko Kantola kunnostautui The Nightingales -yhtyeensä lauluntekijänä, laulajana ja multimusikanttina kaikkiaan viidellä viehättävän eksentrisellä poprock-albumilla 1990-luvun alusta uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulle asti. LINDA SÖDERHOLM HHH My Dying Bride A Mortal Binding Nuclear Blast My Dying Bride jatkaa riisutulla soundipolitiikalla. Tässä saattoi olla mukana aimo annos saksalaista virnettä, mutta Humanoid ei todellakaan ole Acceptin paras albumi. Vaan huonoimpia. ASKO ALANEN HHHH Ariana Grande Eternal Sunshine Republic Pop-laulaja Ariana Granden seitsemäs albumi Eternal Sunshine istahtaa artistin tuotantoon luontevasti hyppäämättä turhaan sivupoluille, ja se olisikin voinut ilmestyä lähes missä tahansa kohtaa Granden uraa. Tuotannon rinnalla myös A Mortal Bindingin kappaleet ovat riisutumpia ja näin ollen suoraviivaisempia kuin parilla edellisellä levyllä. Sen myötä sointiin on tullut lisää jännitettä ja jytyä. Dynamiikanvaihteluissa hissuttelusta raivareihin on enemmän vaaraa ja bändi soi tiukempana. Kansantanssit ja Texas ovat vahvassa roolissa. Miksi. Näillä riffeillä, olemattomilla melodioilla, Tornillon läpilaulannalla ja steriileillä soundeilla tuskin olisi saatu edes levytyssopimusta 80-luvulla. Levyn aihepiiri kuitenkin pyörii Granden ihmissuhteissa ja esittelee laulajan kenties hauraimmillaan mitä tulee teksteihin ja niiden aiheisiin. SAMUEL JÄRVINEN HH Moor Mother The Great Bailout AntiMonilahjakkuus Moor Motherin yhdeksäs studioalbumi on teemoiltaan raskas ja intensiivinen 43-minuuttinen vuoropuhelu, joka käsittelee ruskeiden brittien ja Yhdistyneen kuningaskunnan kolonialismin tuskallista historiaa. Silti levy kuulostaa eheältä. Ne eivät tunnu kaipaavan kummoisiakaan koristeita tehdäkseen vaikutuksen. Tämä ei kiusaa lainkaan, sillä ytimessään yhtye on edelleen puhdasoppinen lajityyppinsä edustaja parhaasta päästä. Ja vaikka doomista on kysymys, My Dying Bride on joskus soittanut hitaamminkin. Nightingalesin Kinksja Jonathan Richman -referaatit ovat edelleen kunniassaan, sillä Kantolan sävelkynä ja lauluääni myötäävät kummankin popmestarin antia itsenäisin sävytyksin ja suorastaan intiimein soundillisin ja lyyrisin rinnastuksin. Lisäksi viulun roolia on vähennetty, mutta instrumentin puhdas ja kaihoisa ääni on tehokas tunnelman luoja. 27 raidan pituinen 80-minuuttinen albumi on Beyoncé-saaga. OK!, joka on samaan aikaan räjähtävän raivokas ja kuitenkin pilke silmäkulmassa. Grande osoittaa ihailtavaa kykyä laulaa hiljaa mutta voimakkaasti, rauhallisesti mutta kontrolloidulla intensiteetillä. Albumi on hemmetin hyvin tehty ja erittäin viihdyttävä, mutta äärimmäisyyksiiin brändätty kokonaisuus kuulostaa rahastukselta ja suuremman yleisön kalastelulta. Hänen räppäämisensä on myös upeaa. Mutta jotakin on myös muuttunut. Tekstien avoimuutta ja haavoittuvuutta tukevat albumin lauluosuudet, jotka ovat hillittyjä ja elegantteja. Kuulostaako liioittelulta. Pelottava tosielämän tapahtumiin perustuva kauhukertomus brittiläisen imperiumin julmuuksista, synkästä siirtolaishistoriasta, orjuudesta ja vuosisatojen järjestelmällisestä väkivallasta ja hyväksikäytöstä on Moor Motherin keino käsitellä tätä vaiettua yhteiskunnallista traumaa. Kiinnostavinta levyssä on se, kuinka yhtye on onnistunut luomaan illuusion siitä, että puolituntisen levyn aikana voi tapahtua ihan mitä vain. Samalla bändi tulee osoittaneeksi, miten hienoja sävellykset ovat jo itsessään. Se on kutsu tiedostavaan ajatteluun ja toisen muistin aktivoimiseen afrofuturismin hengessä. VILHO PIRTTIJÄRVI HHHH Beyoncé Cowboy Carter Columbia Texasilaissyntyinen pop-musiikin superstara julkaisi kahdeksannen sooloalbuminsa, jota on tituleerattu kantrilevyksi, mutta joka on paljon enemmän. Grande irtautuu kaavasta ja laulaa melismoja sydämensä kyllyydestä, ja kappale onkin albumin valopilkku musiikillisesti muutoin niin pidättäytyneessä kokonaisuudessa. AKI NUOPPONEN H. Sisältö on yhtä hyytävää kuin konseptialbumin kansitaide: saarivaltion aamuissa kummittelevan sumun läpi tuijottavat hahmot, jotka hakevat oikeutta kokemilleen vääryyksille. The Great Bailout on tunnepitoinen ja koskettava taiteellinen ja poliittinen kannanotto. Yhdistelmät ovat juuri niin villejä, miltä ne kuulostavatkin: trap-poljentoja säestävät kantriviulut, house-biittejä seuraavat karjapaimenten huudahdukset ja vuvuzelat raikuvat folksamplejen taustoilla. Luonnollisesti tämän kokoluokan albumi on tuotettu erinomaisesti, ja Granden lauluosuudet ovat sen ehdoton johtotähti. Cowboy Carter on luotu rikkomaan myyntiennätyksiä, ja sen kaupallinen potentiaali onkin kiistämätön. Energisimmässä kappaleessa Yes, And. Eikä edes sen parhaita levyjä. Eklektinen kokonaisuus on kuitenkin myös osoitus siitä, että Queen B voi halutessaan tehdä ihan mitä vaan. Kuunnelkaa nimikkokappale ja The Reckoning. Konseptialbumin sanoitukset pyörivät ärsyttävyyten asti länkkäriteemoissa. Edellislevy Patiencen (2019) jälkeen triosta on tullut kvartetti. Se on sekava musiikillinen kokonaisuus lukuisia instrumentteja, ääniä ja kakofoniaa, joka sijoittuu jonnekin jazzin, hiphopin, spoken wordin sekä runouden välimaastoon. Juuri sitä ennen Joppe Vento tempaisee hyvin estottoman garagehevin henkisen I Don’t Speak Rich -rytistyksen bassoja kita-instrumenteillaan. Sen sijaan puhdas laulu pystyy alleviivaamaan hienosti yhtyeen välittämiä raastavia tunteita. Tarinan edetessä käydään läpi koko tunneskaala raivosta suruun ja vihasta lempeyteen. Ne ovat levyn singlejä, ja myös albumin iskevimmät kappaleet. Kappaleet nojaavat pitkälti lauluja kitaramelodioihin, joiden välinen yhteys muodostaa huikaisevan kokonaisuuden. Koska Humanoid on kuin viime aikoina paljon paheksutun tekoälyn tekemä Acceptalbumi. Humanoidilla kaikki Accept-ainekset on kaadettu lautaselle täsmälleen vakioreseptin mukaan, keitos on laitettu mikroon ja ping, kolme minuuttia myöhemmin valmiina on annos pika-Acceptia. Se muistuttaa enemmänkin kuunnelmaa kuin musiikkialbumia, mikä ei ole odottamaton veto Moor Motherilta, joka tunnetaan syrjäytyneiden, väärinymmärrettyjen ja unohdettujen puolia pitävänä artistina. Beyoncén ulosanti on omaa luokkaansa, eikä hän todella jää laulannassa kakkoseksi minkään valtakunnan kantritähdille. Erityisesti mieleen jää levyn nimiraidan pahaenteisyys, Sometimesin leikkisyys ja levyä rankimmillaan edustava OK. OK! OK. Heti ensimmäisessä kappaleessa I Won’t Destroy Your Soul poraudutaan suurenmoisen herkällä slovarimelodialla ja stemmalaululla kuulijan tunneresistoreihin, eikä ennakkosinglen Factory ilmava ja vetävästi naukuva Pauli Nurmen kitarariffi ja tarkkatahtinen kulku turmele sielukasta melodista virettä. Albumin voi laittaa soimaan minkä tahansa raidan kohdalta ja aina luvassa on täysipainoinen musaseikkailu, jolta oli varaa jättää samantasoiset kaksi singletai liveraitaa oheen. Musiikillisesti levy tuntuu kuitenkin olevan yksipuolinen ja jatkuva illan viimeinen hidas – astrologinen laskuhumala, jossa horoskooppi lupaa kuuntelijalle voimaantumista ilman musiikillista vastinetta. Uuden levyn soundit ovat samaan tapaan kirkkaat ja selkeät kuin edeltäjälläänkin ja tuo musiikin tavattoman lähelle kuin kietoakseen kuulijansa lohdulliseen ja rauhoittavaan syleilyyn. Kumpikin on kehnompi kuin Acceptin kasarilevyjen fillerit. Se on luova lähestymistapa kantrimusiikkiin ja kunnianosoitus sen historialle, lainsuojaton kokonaisuus herkkiä balladeja, kuumia vintage-soundeja, modernia r’n’b:tä, klassista rockia, hikistä honky-tonkia, trendikästä nykyräppiä, syvää bluesia, energistä baile funkia ja barokkihenkistä laulantaa. Suriseva indiepop, Weezer-kitarasoolot, pitelemätön hösselimyllytys ja valtavat kertosäkeet mahtuvat samalle levylle mainiosti. Levyarviot > 58 SOUNDI Mannequin Pussy on ensilevystään Mannequin Pussy (2014) lähtien sekoitellut hardcorea, shoegazea ja yleisvaihtoehtomusiikillisia sävyjä
18 +
Muut äänitykset tapahtuivat omalla D-Vice -studiollani, sanoo Freyberg. – Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että albumia valmisteltiin pitkään ja huolella. Raskaamman puoleista asiaa. Crownshiftin debyyttikeikka tapahtuu Helsingin Tavastialla 15. toukokuuta. – Rumpuosuudet purkitti Janne Saksa Sound Supremella. – Monipuolista se ainakin on. Tuo odotus päättyy 10. Kerropa hieman albumin tuotannosta. – Miksauksesta ja masteroinnista vastasi Rami Nykänen. Muut ovat ottaneet biisin haltuun, ja sitä on sitten viimeistelty treenikämpällä. Myös syksy tulee olemaan kiireistä aikaa Crownshiftille, nyökkää kitaristi. Crownshiftin tyyliä parhaiten kuvaavia biisejä lienevät ainakin If You Dare, A World Beyond Reach sekä albumin avausraita Stellar Halo, kitaristi sanoo. – Tommy on tuttu mies jo pitkän ajan takaa. Haluttiin nimenomaan julkaista ”self titled -albumi”. Miten Tommy Tuovinen päätyi Crownshiftin laulajaksi. Bazook! > Teksti: Timo Isoaho 60 SOUNDI K ansainväliselle metallimusiikin taistelukentälle jysähti aikamoinen pommi viime vuoden loppupuolella. Totta kai biiseistä löytyy kaikuja pohjoismaisesta melodisesta death metalista, mutta siellä on vaikutteita myös progressiivisesta rockista ja jopa popmusiikista. Lauluosuudet ja sanoitukset taas tehtiin suurelta osin levyn äänitysten aikana, Freyberg kertoo. Välillä kaahataan kunnolla sivuluisussa ja sitten tuleekin jo hitaampaa tunnelmaosastoa. Kun muistetaan, että näiden muusikoiden menneisyydestä ja nykyisyydestä löytyy Children of Bodomin, Wintersunin, Nightwishin ja Finntrollin kaltaisia nimiä, odotukset debyyttialbumin suhteen kohosivat heti pilviin. Joulukuussa tuli nimittäin julki tieto, jonka mukaan laulaja Tommy Tuovinen, kitaristi Daniel Freyberg, basisti Jukka Koskinen sekä rumpali Heikki Saari ovat perustaneet uuden Crownshift-nimisen yhtyeen. Tuskin yksikään meistä on aiemmin tehnyt näin paljon duunia yhden levyn eteen. Vaikka Northerin päivät tulivat täyteen ja lähdimme omille teille, päätimme jo tuolloin, että me teemme yhteistyötä vielä jonakin päivänä, kertoo Freyberg. Se tuntui jotenkin tyylikkäältä vedolta heti kärkeen. – Emme juuri. – Toisin sanoen Jukan ja Heikin kanssa soittamisessa on pientä historian siipien havinaa, mutta jo ihan ekoissa treeneissä mahtavinta oli se, että päästiin tekemään jotain uutta. Miltä tulevat ajat näyttävät muuten. – Crownshift on uusi ryhmä, mutta tavallaan bändin juuret yltävät 2010-luvun alkupuolelle, jolloin soitin Norther-yhtyeessä Jukan ja Heikin kanssa. – Soitamme kesän aikana niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Päinvastoin: tämä on meille kaikille pääbändi nyt ja jatkossa! K u v a: P ek k a K er än en ”Tuskin yksikään meistä on aiemmin tehnyt näin paljon duunia yhden levyn eteen.” Modernin soundin äärellä CROWNSHIFT. Halusimme hänet tämän ryhmän laulajaksi, sillä Tommyn ääni taipuu melkein mihin tahansa. Levyn nimi on Crownshift. Mietimme miksaajaa pitkään, ja päädyimme sitten Ramiin, sillä halusimme levyn kuulostavan modernilta. Entä miten biisit syntyvät. Mietittekö muita otsikoita. – Alleviivattakoon myös sitä, että vaikka Crownshiftin jäseniä nähdään muidenkin yhtyeiden riveissä, niin tämä ei ole mikään sivuprojekti. – Tähän asti on tehty niin, että minä olen väsännyt syntymässä olleesta aihiosta instrumentaalidemon. Miten kuvailisit yhtyeen materiaalia. Rami loikin albumille ison ja tuoreen soundin. toukokuuta, kun Crownshiftin nimetön ensilevy ilmestyy
heinäkuuta, ja lokakuussa on luvassa muutaman keikan mittainen Suomen-rundi. Arvaapa miksi. – Herranen aika... Siitähän tulee ihan pian kuluneeksi peräti kolmekymmentä vuotta! naurahtaa Tägtgren. No, Slippin’ Away oli ensin päätymässä Painin debyytille, mutta yhtäkkiä siitä tulikin Hypocrisyn kappale, hymähtää Tägtgren. Vuonna 2019 markkinoille saapui Lindemannin kakkoskiekko F & M ja pari vuotta myöhemmin ilmestyi Tägtgrenin pitkäaikaisen death metal -yhtyeen Hypocrisyn paluualbumi Worship. – Myös Hypocrisyn Abductedlevy (1996) liittyi läheisesti Painin alkuaikoihin. Ensin mainittu työstää parhaillaan seuraajaa Worshipille, kun taas Pain on nyt palaamassa kahdeksan vuoden mittaiselta levytystauolta. – Sebastian sävelsi Revolutionin sekä Don’t Wake The Deadin, ja nämä kappaleet laajentavat Painin musiikillista maailmaa entisestään. – Aion pitää Painin todella aktiivisena tämän ja ensi vuoden aikana. Lisäsin sitten soppaan sähkökitaroita, ja Painin musiikista tulikin yhtäkkiä industrial metalia. Molemmat orkesterit tekivät tietenkin myös pitkiä kiertueita. Poikasi Sebastian soittaa rumpuja Painin livekokoonpanossa. Tägtgren kirjoitti Lindemannin Skills In Pills -debyyttialbumin (2015) materiaalin ja nauhoitti sekä tuotti levyn Abyss-studiossaan. Miltä Painin varhaiset tuotokset kuulostavat tänä päivänä. – Painin alkuvaihe oli varsin mielenkiintoinen. – I Am on hyvin monipuolinen levy, ja Party In My Headin kaltainen bilebiisi on vain yksi osa kokonaisuudesta. Niin, jos ei muualla niin ainakin omassa päässäni. Pyysin Sebastianilta paria biisiä juuri sen vuoksi, etten halua asettaa Painille mitään rajoja! Pain saapuu Suomeen muutamankin kerran lähikuukausien aikana. Tein Party In My Headin pandemiasulkujen aikana, sillä halusin bileiden jatkuvan... Kiertueet seurasivat taas toisiaan. – Ja sitten on Hypocrisyn seuraavan levyn vuoro. No, katsotaan! ”Ajatus on nimenomaan se, että teen Painin kanssa ihan mitä huvittaa.” EI MITÄÄN RAJOJA. Tämä on minun sooloprojektini – siitähän uuden levyn nimikin tulee – eikä Painilla ole mitään tiettyä, lukkoon lyötyä tyyliä. Luvassa on paljon keikkoja siellä ja täällä, sanoo Tägtgren. Ajatus on nimenomaan se, että teen Painin kanssa ihan mitä huvittaa. – Siellä on paljon hyviä juttuja, mutta hakemistahan se oli. Vuonna 2022 oli erikoisprojektin vuoro, kun Tägtgren ja Joe Lynn Turner julkaisivat Belly Of The Beast -studioalbumin. Ja tietenkin kuulijoiden päässä! naurahtaa Tägtgren. Minulla oli ideana tehdä jonkinlaista Goa trancea, mutta en sitten osannut käyttää koskettimia tarpeeksi hyvin, joten tavoittelemani soundimaailma jäi vajaaksi. Toukokuun puolivälissä ilmestyvä I Am on jo yhdeksäs Pain-pitkäsoitto. – Uusi levy sai lentävän lähdön, sillä jo kesällä 2021 julkaistu single Party In My Head on noussut yhdeksi Painin suosituimmista kappaleista. Seuraavana vuonna ilmestyi Pain-yhtyeen studioalbumi Coming Home. Lisäksi hän kirjoitti pari biisiä uudelle albumille. Joskus lopputulos on hyvinkin metallinen, toisinaan mieleen tulee vaikkapa Depeche Mode. SOUNDI 61 K u v a: A ga ta N ig ro v sk ay a M uusikkona ja studioguruna tunnetulla Peter Tägtgrenillä ei ole ollut liiemmin vapaa-aikaa viime vuosina. Jos lähdetään liikkeelle vaikkapa kymmenen vuoden takaa, niin ensimmäisenä tulee vastaan Lindemannyhtye. Puhutaan I Am -uutuuslevystä tuota pikaa, mutta lähdetään liikkeelle vuodesta 1996. Tänä päivänä Lindemann on jo jäänyt Tägtgrenin osalta historiaan, mutta Hypocrisy ja Pain ovat edelleen täydessä iskussa. Esimerkiksi puhtaasti – tai ainakin Hypocrisya huomattavasti puhtaammin – laulaminen oli haastavaa, mutta hiljalleen homma alkoi sujua. Mutta silti vasta Dancing With The Dead (2004) ja Psalms Of Extinction (2007) olivat ensimmäisiä Painin julkaisuja, jotka onnistuivat omien tavoitteideni mukaisesti. Yhtye esiintyy Iisalmen Madfest-tapahtumassa 5. Silloin nimittäin ilmestyi Painin nimetön debyytti. Abductedille tuli esimerkiksi kappale Slippin’ Away, ja se oli hyvinkin epätyypillinen Hypocrisy-biisi. Ja sitten..
”In all beginnings... Kuvituksena on logon lisäksi mystinen pyramidimaisema. Nyt ollaan kaukana valtavirtajazzin aikalaiskuvastosta. Yhtyeen jäsen Fred Kwaku Crawley pohdiskelee kaikkialla vellovaa tarvetta kategorisoida musiikkia ja pakottaa se ennalta määrättyihin parametreihin, mutta toteaa lopuksi: ”This music will survive all of this because it is truthful. Perustajakaksikon ohella esimerkiksi saksofonisti Clifford Jordan, basisti Cecil McBee ja basisti Bill Lee (elokuvaohjaaja Spike Leen isä) tulevat vastaan melko usein läpi tuotannon. Termi ”spiritual jazz” on tullut liiankin tutuksi viime vuosina, mutta ainakin Strata-East ilmentää sitä energiaa, josta kyseinen markkinointitermi kumpuaa. Strata-East kuuluu merkittävänä tekijänä uusien indie-levymerkkien nousuun jazzissa 1960ja 70-lukujen taitteessa. a mystical, magic force, What course, what destiny... -albumit ovat keskeistä kuunneltavaa kerätessään yhteen monia merkittäviä Strata-East-muusikoita. Originaalit olivat enimmäkseen ”rareja” pienten painosten hommia, mutta onneksi moni nykymerkki on lisensoinut kadotettuja klassikoita uudelleen. In fact, our music is God’s purest breath of life – expressed each time we touch the wood and metal of our musical instruments.” Strata-East oli mystisen jazzin yhteisö Robin Fincker, Lauren Kinsella & Kit Downes: Ombres BMC Alan Braufman: Edge Of Time Valley Of Search Lisa Ullén: Heirloom Fönstret UUSIA JAZZLEVYJÄ KEVÄÄN KORVALLE. Omia suosikkejani Strata-East-katalogin syvästä päästä ovat ainakin urkuri Shirley Scottin One For Shirley, The Heath Brothersin Marchin’ On (jonka esille kaivamista suosittelen ainakin Makaya McCravenin musiikista innostuneille), Shamek Farrahin sämplättäväksi valmis First Impressions ja mystisen Ensemble Al-Salaamin The Sojourner. Monissa levymerkin albumeista on 70-luvun standardin, eli markkinointihenkisten kansitekstihehkutusten sijaan annettu sananen artistille. Kuten monen muunkin aikanaan vaatimattomilla levymyynneillä toimineen itsenäisen levy-yhtiön, myös Strata-Eastin tuotannon löytäminen nykyään levykaupoista (sopuhintaan) olisi melko mahdotonta ilman lukuisia uudelleenjulkaisuja. Näihin lukeutuvat esimerkiksi Billy Harperin Capra Black, Gil Scott-Heronin ja Brian Jacksonin Winter In America ja Clifford Jordanin Glass Bead Games. Myös vapaan jazzin semijumalhahmo Pharoah Sanders levytti StrataEastille hienon albumin Izipho Zam (My Gifts) vuonna 1973. Levyn kannet ovat mustavalkoiset, eli ”kustannustehokkaasti tuotetut”, ja kansitekstissä Tolliver ja Cowell kiittelevät vuolaasti mukaan uskaltautuneita muusikoita. Hieno yhteisöllinen alku uudelle merkille! Vaikka suuri osa Strata-Eastin julkaisuista liikkui jokseenkin tutkan alla, nousi muutama levy melko arvostettuun asemaan. determined in time.” Kyseinen teksti löytyy 1971 perustetun Strata-Eastlevymerkin mainoksesta. Toki myös Tolliverin Music Inc. It is dynamic. Suomessakin 2000-luvulla kiertäneen trumpetisti Charles Tolliverin ja pianisti Stanley Cowellin StrataEast julkaisi viitisenkymmentä levyä, jotka muodostavat levykeräilypiirien ulkopuolella yhä melko vähän tunnetun, mutta erittäin väkevän kokonaisuuden laimentamatonta 70-luvun voimajazzia. Jo lafkan logo on tietyllä tavalla toismaailmallinen, jonkinlaista laajempaa universaalia ajatusta heijasteleva. Black Jazz Recordsin tavoin Strata-Eastin taustalla olivat muusikot, jotka halusivat luoda musiikilleen uudenlaisen, kompromissista vapaan julkaisukanavan. Tämä korostaa yhteisöllisyyden vaikutelmaa ja antaa rutiinikehuja enemmän ajateltavaa. -yhtyeen levy, jolla musisoivat molemmat yhtiön perustajista. Albumi pitää sisällään voimakasta big band -jazzia, jossa on pullotettuna aimo annos energiaa, loistavaa muusikkoutta ja mystiikkaa. The Ensemble Al-Salaamin albumi käy tästä oivaksi esimerkiksi. Winter In America -levyä myytiin perimätiedon mukaan jopa 300 000 kappaletta, joten indie-status ei ollut esteenä menestykselle ainakaan siinä tapauksessa. Strata-East katalogin ensimmäinen lokimerkintä on osuvasti Tolliverin johtaman Music Inc. Itselleni Strata-Eastin levyt ovat merkittäviä paitsi väkevän musiikin ja monipuolisesti kokeellisen kansitaiteen, myös kautta linjan esille nousevan yhteisöllisyyden vuoksi. Löydän levyjä kuunnellessani ja katsellessani paljon yhtymäkohtia nykyiseen pienlevy-yhtiötoimintaan. 62 SOUNDI SOUNDI PB Jazz kiinnostaa > Tutkimusretkiä jazzin maailmaan Teksti: Matti Nives JAZZ KIINNOSTAA -RADIO-OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14
CIVIL WAR (OHJ. Se vain kiihdytti tähden syöksykierrettä, mutta elokuva ei ryve tämän pohjakosketuksessa. Se kaikki on myös hyvin tärkeää Mika Lietzenin sarjakuvaromaanin Lauralle, Sanelle, Sonjalle ja Markukselle, jotka tekevät omaa versiotaan suosikkimusiikistaan The Suffering -bändinsä kanssa ensin treeniksellä, sitten pikkukeikoilla ja lopulta studiossakin. Sitä paitsi Lietzen tarjoaa kirjassaan ytimekkään perusopetuksen aiheesta ummikollekin! Nuorten haaveet ja huolet ihmissuhdehaasteineen ovat tunnistettavia, ja isompaakin tragediaa tarinaan mahtuu. Matkan varrella he kuvaavat taisteluita toivoen saavansa määränpäässään viimeisen haastattelun istuvalta presidentiltä. Jopa silloin, kun on selvää että stuntmiestä esittävän näyttelijän tilalla on stuntmies, se korostaa elokuvan teemaa! Ryan Gosling esittää onnettomuuden vuoksi työt lopettanutta stuntmiestä, joka houkutellaan Emily Bluntin näyttelemän exänsä elokuvaan. Lienee sanomattakin selvää, että nälkäisenä tätä ei kannata lähteä katsomaan! ???. ALEX GARLAND) Yhdysvallat on sisällissodan kourissa. Talon isäntä haluaisi virallistaa suhteen, mutta nainen ei suostu, eikä edes kutsuttuna liity kokkauksistaan nauttivaan seuraan. Onnistunut kirja, jonka pieni suuri tarina aiheuttaa lämpimiä tunteita. Hän on ennen The Fall Guytä ohjannut Atomic Blonden, Deadpool 2:n, Fast & Furious -spin-offin Hobbs & Shaw ja Bullet Trainin. Kirsten Dunst loistaa kuvaajana, joka kokee epäonnistuneensa maanmiestensä varoittamisessa sodan vaaroista. Pieni joukko toimittajia ja sotakuvaajia päättää lähteä satojen kilometrien automatkalle kaaoksessa olevasta New York Citystä Washington D.C:hen. ???. Epävarmuuden lääkitseminen väärillä aineilla ja huonot parivalinnat, jotka tuntuvat enemmän läheisriippuvuudelta kuin terveiltä ihmissuhteilta, tekivät Winehousesta herkullisen maalin skandaalilehdistölle. Mutta lakoninen ilmeettömyys toki sopii hyvin tällaiseen nuorisokuvaukseen. TRAN ANH HUNG) Vuoteen 1885 sijoittuva Tie sydämeen kertoo kuuluisasta ranskalaisesta kulinaristista Dodin Bouffantista, joka yhdessä kokkinsa Eugénien kanssa loihtii uusia herkullisia ruokalajeja isännän gourmetistiystävien herkutteluiltoihin. Civil War ei ole toiminnallinen sotaseikkailu kuten sen trailerista voisi päätellä. Toki myös paljon onnea. Lietzenin tyyli on puoleensavetävän lempeä ja lämmin, aiheen ollessa synkkäkin. Liittovaltiosta irtaantuneiden tahojen joukot lähestyvät pääkaupunkia. Eugénie on työskennellyt työnantajansa keittiössä 20 vuotta, ja kaksikko on resepti-ideoinnin ohella myös pariskunta. ???. Hän halua itse määritellä suhteen rajat. ??. 64 SOUNDI Sanoin kuvin > Populaarikulttuuripoimintoja BACK TO BLACK (OHJ. Tran Anh Hung kuvaa ruoanlaittoa kuin taiteen tekemisenä – ja sellaisena ex-pariskunta Juliette Binochen ja Benoît Magimelin hahmot siihen suhtautuvatkin. Hänen Back To Black -uutuutensa kertoo toisesta brittiläisestä laulaja-lauluntekijästä, Amy Winehousesta. DAVID LEITCH) David Leitch aloitti uransa sijaisnäyttelijänä ja stuntmiehenä, joka John Wickin menestyksen myötä on siirtynyt kameran toiselle puolelle. Aluksi Marisa Abela tuntuu lähinnä toistavan Winehousen maneereita, mutta mitä pitemmälle elokuva ehtii, sitä enemmän hän sujahtaa muusikon nahkoihin ja tulkitsee vaikuttavasti useampiakin tämän haastavista hiteistä. Sen sijaan toimittajanelikko vaeltaa läpi maan, josta sota on tehnyt pelottavan ja arvaamattoman. TIE SYDÄMEEN (OHJ. TOIMITTANUT: JOUNI VIKMAN ELOKUVAT O nko death metal lähellä sydäntäsi. Joku voisi kaivata siloiteltuun kuvaukseen säröä, mutta jo näin syntyy tunne tragedian todistamisesta. Heidän kohtaamansa ammuskelu ei ole niinkään massiivista sodankäyntiä kuin lähelle iskevää laukaustenvaihtoa, jonka suunnasta ei voi olla varma. Lietzenin vahvuus on tuttu lukuisista aiemmista kirjoistaan: hän tekee selkeää ja kaunista, Hergé-koulukunnan kuvaa, jossa Turku näyttäytyy arkisen viehättävänä. Yhteistä elokuville on myös käsikirjoittaja Matt Greenhalgh. Back To Black keskittyy Winehousen läpimurtoon ja lyhyeen mutta sitäkin kirkkaampaan tähdenlentoon. Lietzen kertoo niin käsikirjoituksen kuin kuvien puolesta selväpiirteisin vedoin etenevän tarinan, johon ei ole vaikea samaistua vaikkei dödistä olisikaan itse tahkonnut. Kun leffan päätähti (Aaron TaylorJohnson) katoaa, mysteeri osoittautuu kuolettavan vaaralliseksi. MIKKO MERILÄINEN MIKA LIETZEN: DEATH METAL ZUM TEUFEL Nuoriso dödiksen pauloissa @meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET. SAM TAYLOR-JOHNSON) Vuonna 2009 Sam Taylor-Johnson ohjasi John Lennonista kertovan Nowhere Boy -elokuvan. Floridalaisen Morrisound-studion vaikutusvaltainen soundi. Gosling ja Blunt ovat mainiossa komediavedossa. The Fall Guy on komediallinen kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus stuntihmisille, ja Leitch hallitsee materiaalinsa. Tylsästi hän piirtää kaikki hahmonsa samannäköisiksi nappisilmiksi, jotka erottaa toisistaan vain hiuksista ja vaatteista, eikä heidän ilmearsenaalinsakaan järin lavea ole. THE FALL GUY (OHJ. Hän kuljettaa juonta konstailemattomasti ja antaa kuvien vetää kokonaisuutta. Obituary, Possessed, Cannibal Corpse ja etenkin Death
Nainen, elämä, vapaus on graafisesti vaikuttava ja taitavasti kirjoitettu tarinakokoelma, mutta ennen kaikkea se on ainutlaatuisen tärkeä teos, jonka lukemisen jälkeen ei ole ennallaan. Myös näkökulma liikkuu kokonaiskuvaa virkistävästi yksilön ja yhteiskunnan välillä. Optimismia tulee mukaan ihailtavan vahvojen, itsensä likoon laittavien sankareiden esimerkkien kautta. Tässäpä sellainen on, ja erinomaisen kiinnostavasti koostettuna vieläpä. Persepolis-sarjakuvista ja -animaatiosta tunnettu Marjane Satrapi on toimittanut tämän parinkymmenen iranilaisen ja eurooppalaisen sarjakuvantekijän ja käsikirjoittajan voimakkaasti puhuttelevan teoksen, joka avaa aihepiiriä kiitettävän monesta suunnasta. Ensin keskitytään Aminin tapaukseen ja sen välittömiin seurauksiin, sitten lähdetään taustoittamaan Iranin historiaa ja yhteiskuntaa sekä perehdytään Khameinein johtamaan hallintoon. Kontekstia järkyttäville tapahtumille Satrapi ei ole päästänyt kirjaan yhtään huonoa tekijää, ja taide on ensiluokkaista. S yksyllä 2022 Iranin siveyspoliisi hakkasi Mahsa Aminin kuoliaaksi. Kirjan laskee käsistään paitsi viisastuneena, hengästyneenä ja ahdistuneena myös varovaisen luottavaisena siitä, että pahuus saa vielä ansionsa mukaan. Syy: väärin sidottu huivi. Järkyttävä tapaus sai aikaan Iranissa ennen näkemättömän mielenosoitusten aallon ja feministisen vastarintaliikkeen. Tekijäjoukon heterogeenisyyden ansiosta kerrontatyylit vaihtelevat pikkutarkasta asiakerronnasta karikoituun tarinointiin ja tyylitellympään otteeseen. MIKKO MERILÄINEN MARJANE SATRAPI (TOIM.): NAINEN, ELÄMÄ, VAPAUS WSOY @meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET. Viimeiseksi katsotaan, millaista vastarintaa hirmuhallinto kohtaa, missä nyt mennään ja mitä tulevaisuudelta voi odottaa. Vaikka asiaa on paljon ja se on raskasta, pitää kirja otteessaan vaivatta. Vaikka tapaus on erittäin tuttu näilläkin pituuspiireillä, en varmasti ole ainoa joka kaipaa kokonaiskuvaa ja taustoitusta aiheesta. Kirjan sivuja lukee enimmäkseen järkyttyneenä ja vihaisena, mutta mukana on myös arjesta kumpuavaa keveyttä ja huumoria
Se on hauska ja sosiaalinen musiikkipeli, jossa arvuutellaan pelaajien valitsemia kappaleita. En pärjäisi luovan työn parissa ilman KeskiSuo men maaseutua tai ilman koiriani ja hevosia. Nau hoitin viimeisimmälle singlelleni nylonkielistä kitaraa, jonka löysin sattumalta pölyisenä studion nur kasta. Ne unelmat eivät ole samoja kuin 10 vuotta sitten. Siksi tiedän jo nyt, että nelikymppi syyteni tu lee sisältämään niin sano tun kriisin. Eläimissä ja luonnossa on jotain sellaista syvyyttä ja kauneutta, jota en kos kaan lakkaa ihmettelemästä. Kautta aikojen on puhuttu kahdenkympin kriisistä ja neljän kympin kriisistä ja vaikka keskiiän kriisistä. Taannoin tunteiden padon sai aukea maan amerikkalainen, sisarusten Rebecca ja Megan Lovellin liidaa ma yhtye Larkin Poe. He voittivatkin juuri vuoden parhaan nyky bluesin Grammyn. päätös) mukai sesti käännekohtaa, jossa yksilön tai orga nisaation tulevaisuu den suunta määräytyy paremmaksi tai huo nommaksi toimiemme mukaan.” Keskustelin tammi kuussa Lenny Kravitzin kanssa. Naisista puheen ollen, paljon on myös mietityt tänyt Teoston vastikään teettämä tutki mus tasa-arvosta musiikkialalla. Tai hämmästelyä siitä, että Eva & Manun biisit sovi tuksineen ja tuotantoineen ovat meidän molempien tekemiä. Haastattelu julkaistaan toukokuun Soundissa, mutta spoilattakoon jo nyt, että Lenny suhtautui kuusikymppisyyteensä valoisasti. Sinun tehtäväsi on etsiä se. Hän täyttää touko kuussa 60 vuotta. Ne ovat tämän hetken unelmiani. Siitä puuttui yksi kieli ja se kuulosti ihanalta! Puudeliksi nimittämäni kitara oli kuin sattuman kaupalla kyseisen biisin puuttuva palanen. Suurinta rakkautta itse ämme, ainoaa elämäämme ja samalla lähimmäisiäm me kohtaan annamme, kun olemme rehellisiä myös itsel lemme niissä asioissa, jotka tekevät meidät onnellisiksi. Tämä ei sinänsä yllätä yhtään – olen yli vuosikymmenen kestäneen urani aikana ollut lukui sissa tilanteissa se littelemässä sitä, kuinka olen myös tuottaja ja muusikko, enkä ”vain” laulaja. Palkinnon lahjoittaa Tactic.. Lyhyesti seuraa vaa: ”Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikka laisen sanan krisis (suom. Tekemisestä puheen ollen, mi nua viehättää tällä hetkellä epätäy dellisyys kaikessa mitä teen. TÄYTIN MAALISKUUSSA 39 vuotta. Elämässäni uudet kalenterivuo det, ja jopa viikontaitteet, ovat aina täynnä mahdollisuuksia. Tallilla käyn niin paljon kuin ehdin. Pyöreät ikävuodet taas saavat minut pohti maan sitä, kuka todella olen, mitä todella haluan elämältä ja mitä haluan seuraavaksi kokea. Tai 5 vuotta sitten. PME Recordsin vinyylilevypaketin voitti Pasi Ekdahl Raumalta. Sen mukaan jopa kaksi kolmesta naisesta on kohdannut musiikkialalla jon kinlaista syrjintää. Onnittelut! Olen samaa mieltä Lennyn kans sa. On ihanaa olla jäl leen iässä mitattuna uuden vuosikymme nen kynnyksellä. Monet näistä tilan teista ovat johtaneet tarkkaan tenttailuun siitä, tiedänkö varmasti mikä on AKI NUOPPONEN Etsi Genen kieli! > Viime lehdessä kieli oli piilotettu sivulle 60. Sanalla ”kriisi” on negatii vinen kalskahdus. Rocklegenda myhäili, että nyt elämä vas ta alkaa ja kaikki on mahdol lista, kun on uudella vuosi kymmenellä entistä viisaampi. Sitä ääntä ei kannata vaientaa. Se kriisi on käynnis sä jo nyt. Ja se on hieno asia. Kielen löytäneiden kesken arvotaan Tiskijukka-lautapeli. Tämä tarkoittaa sitä, että pian liikahdan sykäyksen suuntaan, jos sa unelmani odottavat. Sisimpäämme koodat tuun ”aikuisuuteen” kuuluu aloilleen asettu minen, tasaisuus, rau hallisuus ja arki. Suuria tunteita viime aikoina herätti myös Qteatterin näytelmä Uuteen nousuun – laman lasten elämä ja teot, joka kertoo ikäluokkani, 1987 syntyneiden kasvutari nan. Ei edes sillä uhalla, että se vaa tii uuden alkuräjähdyksen, jota joku irvileuka saattaa naljaillen kutsua ikäkriiseilyksi. Mutta arvatkaa mitä esimerkiksi ystävämme Wiki pedia sanoo sanasta kriisi. Heidän musiikissaan ei herkistänyt ainoas taan taito ja hyvät biisit, vaan se draivi ja mieletön naisenergia, joka heistä huokuu. Ymmär sin yhtäkkiä koulukiu saajiani ja nuoruuden vaikeita tilanteita aivan uudella tavalla. Ensiillassa hytkyin penkissä ilosta, nostal giasta ja surusta. Se väiste ly tapahtuu alitajui sesti. Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Siksi moni ei toh di enää tietyn iän jälkeen ravistella elämäänsä. EVA LOUHIVUORI kompressori tai limitteri ja mitä niillä tehdään. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli 66 SOUNDI Viimeinen sana > Tällä palstalla Soundin toimittaja ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. Väitän, että tällaisia pyöreiden vuosien aiheuttamia todella inhi millisiä itsetutkiskelun ja elämänmuutosten tai tekohtia jopa väistel lään hieman. OLEN TÄSSÄ sooloalbumiani tehdessä hakenut inspiraatiota sieltä sun täältä
TERVETULOA! HUOM! 67. Dance Craze B LU R AY + DV D The Crow 4 K U H D & S T E E LB O O K Aliens 4 K U H D + 2 B LU R AY 23 Seconds to Eternity B LU R AY + DV D The Abyss 4 K U H D + 2 B LU R AY I Am Weekender B LU R AY Ma-pe 11-19, La 10-16 • Puh. 09 42 89 1212 Kampinkuja 2 C, 00100 Helsinki www.filmihulluleffakauppa.com METROASEMAN TYÖMAAN VUOKSI SISÄÄNKÄYNTI MYYMÄLÄÄN KAMPINTORIN PUOLELTA
ARVIO ITAVAN A KUUMI MMAT UUTUU SLEV Y T! So un dI 11 So un dI 11 M O O N S H O T S U P E R V O I M A N A V I L P I T T Ö M Y Y S ATOMIROTTA KAMELEONTIN KYMMENEN ENSIMMÄISTÄ VUOTTA. – 15.6.2024 HELSINKI, NORDIS sidewayshelsinki.?/liput @sidewayshel #sidewayshel Peggy Gou Jungle Bat For Lashes Frank Carter & The Rattlesnakes Fontaines D.C. L7 Ladytron Ane Brun Alessandro Cortini · Armand Hammer · Chelsea Wolfe Derya Y?ld?r?m & Grup ?im?ek · Ismo Alanko yksin · Julie Byrne Huora · Karri Koira · KUUMAA · Lauri Haav · Oranssi Pazuzu Pariisin Kevät · pehmoaino · Royel Otis · The Armed Ursus Factory · Vesta · Yona · yunè pinku live Aaro630 · Asa · Eevil Stöö · Elsi Sloan emma & matilda · Erottaja DJ’s · F · Good Boys Iisa · Janne Westerlund · Jesse Markin · Joalin · Knife Girl Luukas Oja · M · Mikko Joensuu · Paha Vaanii Pekko Käppi & K:H:H:L · Räjäyttäjät · Rättö & Lehtisalo Tinyhawk & Bizzarro · Viitasen Piia · Virta · Yeboyah 4/ 20 24 12,90 € (sis.alv) S O U N D I 4 / 2 2 4 SAMAE KOSKINEN KNUCKLEBONE OSCAR HEIKKI SILVENNOINEN EMMA & MATILDA // LAURA SIPPOLA ELI ”PAPERBOY” REED // CROWNSHIFT // PAIN KHRUANGBIN , THE BLACK KEYS, MARK KNOPFLER, YLVA HARU, DON JOHNSON BIG BAND, YUP INSTRUMENT AL... L7 Ladytron Ane Brun Alessandro Cortini · Armand Hammer · Chelsea Wolfe Derya Y?ld?r?m & Grup ?im?ek · Ismo Alanko yksin · Julie Byrne Huora · Karri Koira · KUUMAA · Lauri Haav · Oranssi Pazuzu Pariisin Kevät · pehmoaino · Royel Otis · The Armed Ursus Factory · Vesta · Yona · yunè pinku live Aaro630 · Asa · Eevil Stöö · Elsi Sloan emma & matilda · Erottaja DJ’s · F · Good Boys Iisa · Janne Westerlund · Jesse Markin · Joalin · Knife Girl Luukas Oja · M · Mikko Joensuu · Paha Vaanii Pekko Käppi & K:H:H:L · Räjäyttäjät · Rättö & Lehtisalo Tinyhawk & Bizzarro · Viitasen Piia · Virta · Yeboyah Peggy Gou Jungle Bat For Lashes Frank Carter & The Rattlesnakes Fontaines D.C. 13