9/ 20 24 12,90 € (sis.alv) MUSIIKKI KERTOO ENEMMÄN KUIN TUHAT SANAA S O U N D I 9 / 2 2 4 CEMETERY SKYLINE JOUNI HYNYNEN ENSIFERUM NEVALA MEDEIA OPETH ARPPA So un dI 11 So un dI 11 S W A L L O W T H E S U N SWALLOW THE SUN AMYL AND THE SNIFFERS OPTIMISTINEN KULMA DYSTOPIAAN AMYL AND THE SNIFFERS OPTIMISTINEN KULMA DYSTOPIAAN SU OM AL AI SEN ROCKIN KLA SSIK OT NÄIN SYNT YI
Soundi 9/2024 > 6 Pääkirjoitus 8 Tapahtuu näinä päivinä 9 Toinen kuvakulma 10 Löytöretkellä 12 Tarkkailuluokka: Hattara 14 Arttu Seppänen 16 Elämäni soundit: Jouni Hynynen 18 Martti Luther ja muovipussi: Leevi And The Leavings 20 Swallow The Sun 26 Arppa 30 Amyl And The Sniffers 32 Nevala 34 Opeth 39 Medeia 42 Suomalaisen rockin klassikot: The 69 Eyes: Devils 46 Levyarviot 56 Joose Keskitalo 58 Bazook Cemetery Skyline Ensiferum 62 Jazz kiinnostaa 64 Sanoin kuvin & Elokuvat 66 Viimeinen sana & Etsi Genen kieli K an n en k u v a: Ju ss i R at il ai n en 4 SOUNDI 30 Amyl And The Sniffers K u v a: Z ac B ay ly 42 The 69 Eyes K u v a: Te rh i Y li m äi n en 34 Opeth K u v a: A n d re P o zu si s 26 Arppa 39 Medeia K u v a: V al tt er i La h ik ai n en K u v a: P et te ri La ak so
TAMPERE-TALO, TAMPERE 03.11. SATAMA AREENA, KOTKA 15.11. KULTTUURITALO KORUNDI, ROVANIEMI LOPPUUNMYYTY 24.10. PORIN TEATTERI, PORI LOPPUUNMYYTY 05.11. SIGYN-SALI, TURKU 01.11. MUSIIKKITALO, TORNIO 25.10. MAXIM, KUOPIO 07.11. MUSIIKKITALO, HELSINKI. HOUSE OF OLAF, SAVONLINNA 08.11. FULLSTEAM ESITTÄÄ ISMO ALANKO YKSIN 23.10. TEATTERI PROVINSSI, SALO 02.11. MUSIIKKITALO, HELSINKI 17.11. SIBELIUSTALO, LAHTI 31.10. OULUN TEATTERI, OULU LOPPUUNMYYTY 26.10. HÄMEENLINNAN TEATTERI, HÄMEENLINNA 06.11. KARELIA-SALI, IMATRA 17.11. TAMPERE-TALO, TAMPERE 02.11
Avuksi tuli tämän ajan arvostetuimpiin musiikintekijöihin lukeutuva Adrianne Lenker, joka ihastui Zimmermanin musiikkiin ja päätyi kutsumaan hänet Big Thief -yhtyeensä kiertueelle. Paitsi vanha viisaus. Olen hurahtanut jokseenkin täydellisesti Tucker Zimmermanin juuri julkaistuun Dance Of Love -albumiin, josta on aika lailla mahdotonta löytää mitään modernia tai nuorekasta. Ville-Veikko Airaniemi: Calico SOUNDI 9/2024 SYNTYI NÄIDEN LEVYJEN SOIDESSA: Litku Klemetti: Funny Girl Hattara: Ehkä me huomenna nähdään Arppa: Muovipussi kummittelee Cindy Lee: Diamond Jubilee open.spotify.com/user/soundilehti Mikko Meriläinen Päätoimittaja mikko.merilainen@popmedia.fi Uutta ja vanhaa taikaa T ätä kirjoittaessani olen seikkaillut pari iltaa Tampereen Lost In Music -kaupunkifestivaaleilla katsoen kaikenlaisia juuri tässä maailman ajassa kiinnostavia suomalaisia artisteja. Koskinen, Pekka Laine, Marja Lappalainen, Hannu Linkola, Lassi Linnola, Antti Luukkanen, Antti Marttinen, Mikael Mattila, Mikko Merilinna, Kaisla Mustakartano, Jari Mäkelä, Isla Mäkinen, Sami Nissinen, Matti Nives, Tomi Nordlund, Aki Nuopponen, Pertti Ojala, Mape Ollila, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Ville Pirinen, Vilho Pirttijärvi, Hemmo Päivärinne, Juha Seitz, Arttu Seppänen, Mirko Siikaluoma, Vesa Siltanen, Artturi Siromaa, Ville Sorvali, Virpi Päivinen, Lotta Savolainen, Marko Säynekoski, Linda Söderholm, Arttu Tolonen, Jarkko Vehniäinen, Ari Väntänen Toimituksen yhteystiedot Soundi, PL 312, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi soundi@popmedia.fi Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi Tilaajapalvelu 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Painopaikka Printall ISSN 0785-0891 50. Soundi ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Dance Of Love -albumilla yhtyeenä ja tuottajana toimii Big Thief, ja Lenker myös laulaa levyllä Zimmermanin kanssa. Levyn tuotti Tony Visconti ja sitä ylisti muun muassa David Bowie. Nuorten helsinkiläistyyppien rockyhtye ammentaa virkistävän suoraan puolen vuosisadan takaisesta brittirockista tyylikästä pukeutumista ja huuliharpistia myöten. Suosittelen kuuntelemaan rinnakkain Tucker Zimmermanin debyyttiä ja uutuutta. Hän on kotoisin Kaliforniasta mutta on asustellut jo kauan Belgiassa. Huoma sin ajattelevani vähintään yhtä paljon Dr. Liitto on kertakaikkisen täydellinen. Vaikka levyjen artisteilla on ikäeroa 56 vuotta, hämmästyttävän samalta he kuulostavat.. Siitä huolimatta Zimmerman jäi unohduksiin, vaikka hän julkaisikin levyjä myös seuraavina vuosikymmeninä. Lopulta he onneksi päätyivät tekemään yhdessä myös musiikkia. Erinomainen keikka äärimmäisen tiukaksi ja viihdyttäväksi hioutuneelta bändiltä. Zimmerman julkaisi Ten Songs -debyyttinsä vuonna 1968. Zimmerman on levyn kiistaton tähti, jota Big Thiefin lämmin, rento ja orgaaninen soitto tukee saumattomasti. Kaikesta uudesta ja kiehtovasta huolimatta huomasin nimittäin jatkuvasti ajattelevani (ja aina kotiin päästyäni myös kuuntelevani) kuitenkin jotain ihan muuta. Mieleen jäi esimerkiksi määrätietoisesti kansainvälistä uraa rakentavan Us-yhtyeen keikka. Siihen sen viehätys osittain perustuukin. Tucker Zimmerman on 83-vuotias laulaja-lauluntekijä. Feelgoodia kuin Arctic Monkeysia. Pääkirjoitus A-PUOLI > 6 SOUNDI facebook.com/soundilehti twitter.com/soundilehti www.soundi.fi instagram.com/soundilehti Päätoimittaja Mikko Meriläinen Ulkoasu Jaakko Kahala Jari Mattila Avustajat Asko Alanen, Henri Eerola, Antti Granlund, Ville Hartikainen, Nuutti Heiskala, Jukka Hätinen, Timo Isoaho, Jari Jokirinne, Samuel Järvinen, Karoliina Kantola, Eero Kettunen, Jukka Kittilä, Joni Kling, Kimmo K. Mikään ei ole innostavampaa kuin nuori energia. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Molemmat ovat täynnä hienoja lauluja ja lämmintä viisautta. Nyt hän on onneksi vihdoin saamassa ansaitsemaansa huomioita
– Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Stefan Glau mann miksasi aikoinaan myös alkuperäisen Bimbon! Arctis pääsee loppuvuodesta näyttämään kyntensä myös ulko maisille metallifaneille, kun yhtye lähtee mittavalle Euroopankier tueelle Apocalyptican kanssa. ilmestyvä Calico on tunnelmallinen ja melodinen instrumentaalialbumi, jolla Airaniemen lisäksi soittavat rumpali Okko Saastamoinen ja basisti Oskari Siirtola. Sitten päätimmekin perustaa kokonaan uuden jutun – Arctisin, kertoo Björn The Captain. K u v a: H ar ri Lu o st ar in en K u v a: Te ro A h o n en. – Halusimme luoda jotain, mikä rikkoisi perinteisen metallin rajo ja ja yhdistäisi siihen elementtejä esimerkiksi popista ja elokuvamu siikista. Arctis on astellut kirkkaisiin spotteihin vas ta kuluvan syksyn aikana, mutta pietarsaarelaisyhtyeen juuret ulot tuvat jo vuosien taakse. Taitei lijanimet eivät kuitenkaan ole pel kästään tarinallisia hahmoja – ne heijastavat myös meidän henkilö kohtaisia luonteenpiirteitämme. Levyltä löytyy myös singlenä julkaistu Lambretta lainabiisi Bimbo. Kun itse palasimme biisin äärelle, tajusim me taas sen energisyyden ja tart tuvuuden. Elämämme täällä pohjoisessa, jossa talvet ovat synkkiä ja kesät täynnä va loa, on vaikuttanut merkittävästi musiikkimme kontrasteihin – siel lä on valoa ja pimeyttä, keveyttä ja raskautta. Olemme treenan neet todella ahkerasti, sillä halu amme tuoda Arctisin visuaalisen maailman näyttävästi lavalle. Arctisin jäsenillä on vähintään kin komealta kalskahtavat taitei lijanimet: Björn The Captain, Alva, Michael The Magician, Mats The Rambler ja Mika The Sage. – Hahmot ja taiteilijanimet ovat merkittävä osa Arctiskokonai suutta ja auttavat meitä ilmaise maan yhtyeen visuaalista ja tari nallista puolta. – Bimbo oli aikoinaan valtava hitti, mutta se tuntuu vähän unoh tuneen vuosien saatossa. Keikkapaikan ensimmäisten esiintyjien luulisi vetävän porukkaa hyvin paikalle, sillä loppuvuoden aikana esiintymään saapuvat muun muassa The 69 Eyes, Klamydia, Stam1na, Erika Vikman, Blind Channel ja Haloo Helsinki. – Kyllä! Elämme jännittäviä aikoja ja olemme tietysti todella innoissamme. Päätimme sitten tart tua kappaleeseen ja tuoda siihen oman twistimme. Me myös tunnemme vahvaa vetoa pohjoisen mystiik kaan ja luonnonvoimiin, ja tämä näkyy sekä musiikissamme että visuaalisessa ilmeessä. Mukaan tuli myös futuris tisia sävyjä. – Arctis syntyi vuonna 2017, mutta jo silloin takana oli vaihe rikas matka. Meillä oli nimittäin aiemmin toinen bändi, mutta kun sitten teimme uusia biisejä tuot taja Jimmy Westerlundin kanssa, yhtyeen soundi alkoi kehittyä koh ti jotain uutta ja erityistä. esiintymässä ovat Portion Boys ja Popeda. Versio onnistui hyvin, ja Bimbo istuu täydellisesti kokonaisuuteen tuoden albumille mukaan myös uudenlaista vivah detta. Muun muassa Rammsteinin kanssa työskennelleen Stefan Glaumannin miksaama debyytti albumi Arctis ilmestyy marras kuun alussa. Tavoitteena on tehdä keikoista kokemuksia, jotka jäävät yleisön mieleen vahvasti! TEKSTI: TIMO ISOAHO Arctis nousee parrasvaloihin Hämeenlinnaan uusi keikkapaikka Onnea hämeenlinnalaisille! Kaupunkiin on ilmestynyt uusi, peräti tuhat henkeä vetävä keikkapaikka Painohalli. Meille oli alusta asti tärkeää, ettemme olisi pelkäs tään perinteinen metallibändi, vaan loisimme kokonaisen maail man, johon yleisö voi uppoutua. Kitaristi Ville-Veikko Airaniemi julkaisee soololevyn Kaikki Arpan keikoilla käyneet ovat takuulla ihastuneet yhtyeen kitaristin Ville-Veikko Airaniemen mielikuvitukselliseen ja taitavaan soittoon. Painohallin ensimmäisenä viikonloppuna 15.–16.11. 1.11. 8 SOUNDI SOUNDI 9 Tapahtuu näinä päivinä A-PUOLI > Musiikkimaailman ajankohtaisia kuulumisia Suomalaiselle metallikentälle on ilmestynyt uusi nimi. Nimensä mukaisesti venue sijaitsee Hämeen Sanomien entisessä painohallissa Kantolanpuiston läheisyydessä. Nyt Airaniemeä kuullaan erilaisessa yhteydessä, sillä hän on julkaisemassa ensimmäistä sooloalbumiaan. Hahmojen avulla voimme tuoda esityksiimme enemmän syvyyttä ja tehdä lavakokemuksistamme ta rinallisia ja moniulotteisia
– Teurastajan julkaisusta on tullut kuluneeksi kaksikym mentä vuotta, ja päätettiin juh listaa tasalukua uudella ver siolla. – Musiikillisesti Reset tarjoaa melko hyvän läpileikkauksen kaikesta siitä, mitä me ollaan aiemmin tehty. Sen kunniaksi on luvassa isot pirskeet Tampereen Tavara-asemalla 23.–24.5.2025. Jo aiemmin tehtyjä aihioitakin katsottiin, mutta kun uusia idiksiä alkoi sitten tulla, ne ajoivat ohi. Yhtyeen urasta kerto va En tahdo unohtaa koskaan kirja on julkaistu, ja Resetalbu milta löytyy eräs erikoisveto: vanhasta Teurastajahitistä tehty saksankielinen versio Schlachter. 8 SOUNDI SOUNDI 9 Kuva: Jarkko Vehniäinen ja Marja Lappalainen Toinen kuvakulma > Maineikas suomalainen punklevy-yhtiö Combat Rock Industry täyttää ensi vuonna 25 vuotta. Endstandin edellisestä keikasta onkin vierähtänyt 15 vuotta, eikä Manifesto Jukeboxiakaan viime vuosina ole pahemmin keikoilla nähty. – Ollaan joskus heitetty visi oita ”maailmanlopun bändistä”. – Resetin kivijalkaa ei kuiten kaan ole rakennettu vanhojen ideoiden päälle. Endstand juhlistaa levy-yhtiönsä tasavuosia Turmion Kätilöiltä vanhoja ja uusia maailmanlopun tunnelmia Kuopiolainen discometalli yhtye Turmion Kätilöt ei ole liiemmin maannut laakereillaan. Ollaan varmaan löydetty vielä piirun tai kahden verran uutta uskallusta omaan tekemiseen. – Ainakin se on kovempi! Kyllä, omaa rimaa on nostettu kerta kerralta, ja Reset on mei dän paras levy tähän mennes sä. Mukana on isoja kontrasteja: melodisista diskotunnelmista mennään aika raskaaseen jyräyk seen. – Ei ole. – Meillä on paljon materiaalia varastossa, joten uusien levy jen tekeminen ei ole sinänsä mikään ongelma, sanoo laulaja Petja ”MC Raaka Pee” Turunen. Meillä on ihan va paat kädet. Miten kuvailisit Resetiä suh teessa vanhempiin levyihin. Juhlaa vietetään parhaan mahdollisen musiikin voimin, sillä esiintymässä ovat yhtiön bändikatraan helmet Endstand, Manifesto Jukebox, Wasted sekä Abduktio. Uuden levyn julkaisijana toimii maineikas metallilafka Nuclear Blast Records. Ahkerasti keikkailevan yhtyeen edellinen studiolevy Omen X ilmestyi viime vuonna, mutta jo nyt on luvassa seuraaja: Resetalbumi ilmestyy loka kuun lopulla. Onko Saksan suunnalta kyselty esi merkiksi englanninkielisen albumin perään. Itse asiassa mitä enemmän tämä meidän toimin ta kansainvälistyy, sitä vahvem min tulee fiilis, että sanoitetaan kappaleet äidinkielellä. Uusia sävyjä ja vivahteita unohtamatta. Suomen kieli on meille erittäin tärkeä ja leimallinen juttu. Syksyllä 2024 Kätilöiden kat seet kääntyvät myös vanhoihin aikoihin. Harvinaista ja vilkkaasti sujuneesta lipunmyynnistä päätellen myös odotettua herkkua luvassa. Toki sovitusta ja luon nollisesti sanoitusta on muu tettu hyvinkin paljon. Toki tämä on myös mielek kään toiminnan perusta ja jopa eräänlainen elinehto: koko ajan opitaan lisää ja samalla onnis tutaan tekemään parempaa materiaalia, Turunen nyökkää. Abduktion tarina päättyi traagisesti kitaristi Jukka ”Zuge” Laajakallion kuolemaan vuonna 2011. TEKSTI: TIMO ISOAHO K u v a: W il le N au k k ar in en. Turmion Kätilöt voisi olla se yhtye, joka soittaa viimeisen soinnun tässä maailmassa. Osa materiaalista on myös kieroutuneempaa kuin koskaan ennen, ja esimerkiksi lauluosuuksissa voi olla hyvin kin rajua huutoa ja melodista tekemistä – samaan aikaan. Illan yhtyeistä Wasted on ainoa, joka on jatkanut aktiivisesti toimintaansa aina näihin päiviin saakka. Jos katsotaan puolestaan eteenpäin, niin mikä on Tur mion Kätilöiden suurin tavoite
Pian julkaistava debyyttialbumi alkaa hyvin vaikuttavalla Minne meni linnut -teoksella, jonka tiukka ja kirkas mutta sävyltään jopa hätää enteilevä pianoriffi pureutuu heti syvälle kuulijaan viestien, että tämä levy ei tule olemaan samantekevä. Paikkaan, jossa voi rauhassa pohtia liikkuvien pilvien esiin nostamia merkityksiä ja merkityksettömyyksiä. Viisitoistaminuuttinen kokonaisuus vaivuttaa ajatusten sopukoihin ja tuo mieleeni jopa jonkinlaisen uusmodernin runoteoksen. Yhtyeen instrumentaalimusiikki ammentaa vaikutteita jazzista, progemusiikista, suomalaisesta kansanmusiikista ja popista. 10 SOUNDI Teksti: Lotta Savolainen Uusi suomalainen musiikki elää ja voi hyvin Löytöretkellä > A-PUOLI Lisää ääniä, jotka kommentoivat J oskus ja oikeastaan nykyään ihanan usein eteen sattuu artisteja, jotka ottavat kuulijat käsivarsilleen. Carla Aakren debyytti-ep Again, Right Away julkaistiin omakustanteisesti vuonna 2021. Ystävyyden avulla voit löytää jotain, mitä haluat vaalia, jopa vaikeina hetkinä.” Carla Aakren debyyttialbumia odotetaan ilmestyväksi vuonna 2025. Tähän keskusteluun yhtyy myös PIIP (Pienet ihmiset isot puut), joka on säveltäjä ja saksofonisti Laura Helanderin johtama, luonnosta inspiraationsa ammentava yhtye. Olen pohtinut artistien ja yleisestikin taiteen voimaa vaikuttaa tai olla osa yhteiskunnassa käytävää keskustelua. Kiinnostavasti kuitenkin vähintään viimeiset viisi vuotta ovat laajentaneet näkökulmia runsaasti, ja näkyville nousee enemmän ja enemmän maailmantilaa ja moniäänisempää ihmisyyttä käsitteleviä artisteja ja yhtyeitä. Kun instrumentaalimusiikki kommentoi ilmastoahdistusta, saa keskittyvä kuulija tilaisuuden pohtia ja reflektoida rauhassa myös omia tunK u v a: Lu d w ig St rö tz Carla Aakre Keikat Suomessa: 19.3.2025 TAVASTIA, Helsinki 20.3.2025 OLYMPIA, Tampere 21.3.2025 LUTAKKO, Jyväskylä 22.3.2025 MÖYSÄ, Lahti Liput myynnissä nyt! Uusi albumi NORDIC GOTHIC nyt kaupoissa ja suoratoistopalveluissa www.CENTURYMEDIA.com. Kuunnellessani kappaletta en voi olla miettimättä miten tärkeää on, että tämän ajan uudet tekijät keskustelevat musiikissaan myös jonkin nostalgisen, kauempaa haetun soundin kanssa. Helanderin sävellykset ovat samanaikaisesti raikkaita ja raskaita. Albumin päättävä Jos puut puhuisivat on surullinen pianoetydi, joka on sijoitettu myös äänimaailmallisesti metsän keskelle. Yhtye kuuntelee ja antaa tilaa toisilleen. Ep on lämmin ja hyvin minimalistinen indie folk -kokonaisuus, joka tuolloin jo kieli tahdikkaan ja hienovaraisen estetiikan omaavasta tekijästä. Vaikuttavat soolot jäävät ajatuksiin pyörimään pidemmäksikin aikaa. Nyt syksyllä Kieku Recordsin kautta julkaistu single Watercolour soi heti alkutahdeiltaan kuin pahuudesta vapaa uuden maailman alku. Kappaleen rakenne ei toista totuttua kaavaa, se etenee ja pohtii, on laulu ystävyydelle. Musiikin osa on tuntunut olevan viimeiset parikymmentä vuotta varsin vähäinen. Teemat pureutuvat kuulijaan, mutta kappaleiden sovitukset ja Aapo Lankisen erinomainen miksaus tekevät kuuntelukokemuksesta kiinnostavan. Tämä on tietysti selitettävissä popmusiikin ylivoimalla ja biisien yksinkertaistamisen ihannoinnilla. Kappalettaan Carla Aakre pohtii tiedotteessa seuraavasti: ”Joinain hetkinä elämässä tarvitset ystävän muistuttamaan ympärillä olevasta kauneudesta. Helander käsittelee sävellyksissään ilmastoahdistusta, luonnon monimuotoisuuden vähenemisen aiheuttamaa surua ja rakkautta luontoon. Kappaleeseen on taltioitu hienosti vankkojen ja suojaavien havupuiden läsnäolo. Kotimaisella kentällä olen ihaillut muun muassa Sepikan, Vimma-yhtyeen, Elsi Sloanin, Bämän ja Viitasen Piian ääntä kommentoida yhteiskuntaamme ja muun muassa koko maapalloamme koskevaa ilmastokriisiä. Mutta kuinka kauan. Se jättää kuulijan jopa toivottomuuden äärelle. He tuovat tähän päivään jotain uudestaan elettäväksi ja samalla ovat myös yleisölle ehkä helpommin sisäistettävissä. Jokin aistittava korkeus ja suojaava elementti ovat läsnä. He huuhtovat jon kun aluillaan olleen huolen mennessään ja oma mieli alkaa vaipua kuin lehmusten alla roikkuvan riippu keinun syleilyyn. PIIP-yhteen musiikin eri elementtejä vaivattomasti yhdistävä maailma pitää mielenkiintoa yllä, ja sen vaihtelevat sävyt antavat myös tilan levähtää
Fibi asettuu tämän kolmikon jatkoksi täysin luontevasti. Inspiraationsa artisti kertoo löytävänsä muun muassa Gracie Abramsilta, Clairolta ja Delaney Baileylta. Tämä jo sinänsä on yksi tärkeistä arvoista, jonka albumi välittää. Mahtavan hieno a-puoli Onnellinen on nopeasta tempostaan huolimatta pohtiva ja lämmin. Kappaleen K u v a: M el an ie B an gu ra Fibi ”Kappaleeseen on taltioitu hienosti vankkojen ja suojaavien havupuiden läsnäolo.” PIIP tuotanto hyvin utuinen ja tenholtaan kuin jonkinlainen ajatuksia kirkastava tuokiolaulu. Kappaleessa on sydäntä koskettavia lyriikoita: ”Jonkun kasvot mun mielestä haalistuu, joo se tuntuu” ja ”Älä jää mun ajatuksiin, heitän paljon pois, kun sanon niin, mut mä näen vaan, kun oltiin iloisia ja se sattuu”. nelmiaan teeman ääreltä. Keikat Suomessa: 19.3.2025 TAVASTIA, Helsinki 20.3.2025 OLYMPIA, Tampere 21.3.2025 LUTAKKO, Jyväskylä 22.3.2025 MÖYSÄ, Lahti Liput myynnissä nyt! Uusi albumi NORDIC GOTHIC nyt kaupoissa ja suoratoistopalveluissa www.CENTURYMEDIA.com. Tuplasingle Onnelli nen / Heinäkuu julkaistiin loppu kesästä. Toinen on ehkä se, että musiikin voima on joskus sanojen voimaa vaikuttavampi. Hän on omalla tuotannollaan ja persoonallisella soundillaan jopa kiinnostavampi kuin kansainväliset aikalaisensa. Nyt Fibin musiikin kantavana voimana on oikeastaan aika ihastuttava voimattomuus. Fibi eli Fiona Krüger on helsinkiläinen indie pop -artisti, jonka artistiuran alkutahdit vuonna 2017 ovat nähneet muun muassa The Voice Of Finlandin finaalin, jossa hän sijoittui vasta 16-vuotiaana neljänneksi
”Ainut tavoite on, että itse nautin musiikin tekemisestä. Yhtyeen musiikkia hyvin kuvaava nimi Hattara oli hänen keksimänsä. – Halutaan tehdä musaa, kirjoittaa biisejä ja tuoda niitä ihmisten kuunneltaviksi. Fyysisen albumin ensisijaiseksi formaatiksi valikoitui kasetti. Silti taustalla kyti into päästä julkaisemaan ja keikkailemaan. Bändin esikoisalbumi Ehkä me nähdään huomenna julkaistiin elokuun puolivälissä. – Kun puhumme tästä musiikista unipoppina, niin varmasti sellainen unikuvasto, uni ja valveillaolo sekä siihen liittyvä vastakohtaisuus selkeästi inspiroi, Mikael kertoo. – Välillä tulee valmiita biisejä, joissa kaikki on mietitty melkein loppuun asti ja sitten ne silotellaan meidän neljän näköiseksi. Haave omasta pitkäsoitosta heräsi vuosi sitten syksyllä. Albumin valmistumisen jälkeen bändi on ehtinyt valmistella jo uutta musiikkia. Julkaisu päätettiin tasaisen jatkuvuuden vuoksi asettaa vasta elokuulle. – Vaikka takki oli tavallaan tyhjä ja etäisyys tekee hyvää, niin musiikilla on iso rooli meidän kaikkien elämässä, hän lisää. Vastuu yhtyeen biisien tuottamisesta on jakautunut tasaisesti kaikille jäsenille. Tavoitteista kysyttäessä vastaa Mikael niiden liittyvän bändillä luovuuteen. – Minä ikään kuin tarvitsen jotain konkreettista, johon tarttua, kun taas Miikka kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta, Saara lisää. – Mielestäni levyssämme, mukaan lukien visuaalinen estetiikka, on semmoista 2000-luvun alun ihanaa glitteriä ja tarroja, niin ajattelin, että cd sopii siihen teemaan. – Tässä varmaan ainakin puolisen vuotta katsellaan vähän erilaisia suunnitelmia, Miikka vihjailee. Mun on ainakin henkilökohtaisesti vaikea lisätä siihen mitään muuta. Bändin jäsenten tavat kirjoittaa eroavat jokseenkin toisistaan. – Mielestäni yksi hyvä tavoite on se, että perhepainotteisena bändinä pystytään vielä viidenkin vuoden päästä olemaan samassa huoneessa, Miikka naurahtaa. Nopeasti sujunutta prosessia auttoi tuottajaksi löytynyt Ilkka Puolakka. Siitä ei kuitenkaan alkuun oltu yksimielisiä. Äänitykset jatkuivat tasaisesti kesäkuuhun saakka, jolloin koko albumi saatiin valmiiksi. – He tykkäsivät meidän musiikistamme ja päättivät tehdä kasetista viidenkymmenen kappaleen erikois painoksen, jossa on semmoinen glitterinen kasetti, Saara kertoo. – Huomattavasti enemmän tässä saa nähdä toisiaan kuin muita perheenjäseniä, Miikka toteaa. Vuonna 2022 perustetun nelihenkisen bändin kitaristi Miikka Paananen ja basisti Mikael Paananen ovat veljeksiä, ja mukana ovat myös molempien parhaat ystävät Juho-Perttu Markkanen ja Saara Oravuo. – Ei haluttu antaa Miikkan päättää nimestä, niin piti hieman keskustella siitä, Saara paljastaa. Hän toi mukanaan omia visioitaan ja asetti aikatauluja, joiden myötä pakka pysyi koossa. Suomessa omakustanteena julkaistu albumi pääsi myös Amerikan markkinoille Tennesseen Knoxvillessä toimivan Gezellig Recordsin kautta. – Siihen tuli sellaista etäisyyttä, mikä oli tietyllä tapaa ihan hyvä juttu, Mikael toteaa. TEKSTI: EMILIA AHO. A-PUOLI Hattara Pehmeitä lauluja unimaailmasta KUUNTELE TARKKAILULUOKKA -SOITTOLISTAA: open.spotify.com/user/soundilehti MUISTA MYÖS JOKA TOINEN VIIKKO JULKAISTAVAT DEMOARVIOT : www.soundi.fi/demoefekti H elsinkiläinen unipop-yhtye Hattara on perheja ystävyyssuhteiden ympärille muodostunut bändi, joka tarjoilee katkeransuloisia ja haikeita kappaleita kitarapainotteisesti. 12 SOUNDI > Tarkkailuluokka Palstalla nostetaan esiin toimituksen uusia suosikkeja. – On Saaran kanssa vitsailtu, että hän on vähän autofiktiivinen kirjoittaja, jolla pitää olla oma stoori ja mulla taas biisi syntyy palasista, joita kohtaan elämän varrella, Miikka kertoo. – Hyvässä hengessä kuitenkin loppujen lopuksi tuo bändin nimi on päätetty. Ensimmäinen studioviikonloppu pidettiin maaliskuussa. – Biisejä alkaa olla sellaisessa rakenteessa, että päästään liikkumaan eteenpäin niiden suhteen, Miikka paljastaa. Yleisiä teemoja ovat ikävä ja ulkopuolisuus, mutta ideoita ammennetaan myös unista. Saaran toiveesta levy julkaistiin myös cd:nä. Muulla ei ole merkitystä.” – Osaa albumille päätyneistä biiseistä on työstetty jo ennen tätä projektia, mutta varsinainen levyntekoprosessi alkoi vasta tänä vuonna. Toisinaan lähdetään työstämään jostain todella pienestä, mutta kaikki ollaan kyllä biisienteossa monissa vaiheissa mukana, Mikael kertoo. Studioon yhtye ei kuitenkaan aio kiirehtiä
Joillekin artisteille on täytynyt vuosien varrella sanoa, että jos ei kiinnosta, niin meidän ei ole pakko tehdä tätä haastattelua. Pienet artistit ja bändit tarjoavat ilman muuta itseään mielellään haastatteluun. Myös itselleni kaikista edellä mainituista syistä kynnys haastatteluiden tekemiseen on noussut. Hän yritti vakuuttaa, että ei olisi kuulemma osallistunut tai puuttunut haastatteluun millään lailla. Uskon taiteesta puhumiseen ja siitä kirjoittamisen arvoon, mutta löysä lätinä levyn ympärillä on jo kuultu ja nähty. Jos olisin suostunut ehtoihin, se olisi ollut taas uusi polkaisu alaspäin kulttuurijournalismille. Totesin, että jos hän ei aio osallistua haastatteluun, niin sitten hänen ei varmaan tosiaan tarvitse sinne siinä tapauksessa tullakaan. Tämä johtaa siihen, että haastattelut painottuvat entistä enemmän nimiin, jotka ovat hyvin tunnettuja jo entuudestaan. Teen usein paljon mieluummin kritiikkiä ja analyysiä taiteesta kaikessa rauhassa oman työpöydän ääressä. Haastattelut ajoitetaan jaksoon, kun artistilla on jokin uusi tuote myytävänä. Samaan aikaan some on myös alusta kohuille. Se olisi tapahtunut sähköpostitse ja kaikki kysymykset olisi pitänyt toimittaa ennakkoon. Vuosi vuodelta on freelancerin kannalta hankalampi perustella pienempiä, kokeellisempia ja obskuureja artisteja juttujen aiheiksi. H iljattain minulle tarjottiin mahdollisuutta haastatella isoa bändiä, joka antaa haastatteluja hyvin vähän jos ollenkaan. Asiasta ei voinut innostua liikaa, sillä nykyään tietää, että tällaisesta tarjouksesta on vielä hyvin pitkä matka haastattelun toteutumiseen. Samalla se oli valitettavan kuvaava skenaario siitä, mihin haastattelut ovat menossa. Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että kiinnostavia artistija bändihaastatteluja on yhä harvemmin. Ei olisi voinut edes tietää, vastasiko yhtye kysymyksiin itse. Haastattelujen tarjoaminen liittyy yhä enemmän keikkoihin ja kiertueisiin. Siitä johtuen yhtyeen lausunnot saattaisi vat hyvin levitä maailmalle jopa suomalaisesta lehdestä. Kyllähän tämä mahdollisuus siis kiinnosti eikä vähiten siksi, että yhtyeen jäsenet soittivat myös yhdessä maailman tunnetuimmista rockbändeistä, joka sattui olemaan myös nuoruuteni suosikki, ja jonka tulevaisuus on jatkuvan spekulaation alla. Usein artisti istuu haluttoman ja vaivaantuneen oloisena levy-yhtiönsä neuvotteluhuoneessa. Usean sähköpostiviestin ja odottelun jälkeen piti lopulta päättää, että näihin yhtyeen asettamiin ehtoihin ei voi suostua. Ehtojen huonontaminen ja journalistisista periaatteista tinkiminen laskee rimaa kerta kerralta. Artisti voi sosiaalisen median kautta olla turvallisesti yhteydessä oman yleisön kanssa. Toinen äärilaita on haastattelut, jotka levy-yhtiö syöttää medialle human interest -näkökulmalla, koska uskoo sen menevän läpi parhaiten. Tietty osa muutoksesta on luontevaa ja tarpeellistakin. Monikaan median kanssa toimiva ihminen ei ymmärrä sen perusperiaatteita. Mutta se harvoin sopii puolestaan mediaan ja sen ansaintalogiikkaan. Haastattelun järjestäminen oli lopulta silkkaa ajanhukkaa kaikkien kannalta. Jos olisi suostunut, niin seuraavalla kerralla ehdot olisivat saattaneet olla vielä huonommat. Erästäkin suomalaista artistia haastatellessa jouduin kieltämään agentin tulon haastattelutilaan. 14 SOUNDI SOUNDI PB Arttu Seppänen A-PUOLI > Populaarikulttuuriessee Harva uskaltaa enää sanoa yhtään mitään Yhtiöiden edustajat myös usein haluavat tunkea itse haastatteluun mukaan vahtimaan ja vaikuttamaan. Levyyhtiöt miettivät riskienja julkisuuden hallintaa. On myös niin, että jos ei ole mitään sanottavaa, silloin on myös ihan okei olla hiljaa. Kun kaikilla on paremmat mahdollisuudet sanoa kaikkea, harva uskaltaa sanoa yhtään mitään. Olen sitä mieltä, että lukijoita pitää nimenomaan yllättää ja heille pitää tarjota sisältöä kulttuurin monilta eri tasoilta sekä aiheita, joista he eivät tienneet olevansa kiinnostuneita. Tällöin taide on sivuseikka, pääaihe taiteilijan mielenterveys. Aidolle dialogille saati jatkokysymyksille ei olisi ollut mahdollisuutta. Miten sen ison bändin haastattelun kävi. En muista viime ajoilta haastatteluja, joiden aikana haastateltava ei olisi jossain vaiheessa sanonut tai vihjannut, että ei halua sanoa tätä tai puhua tästä aiheesta, koska hänen sanomisistaan saattaisi syntyä kohu. Sivistystehtävä! Mutta kaikki ovat hieman entistä varovaisempia. ”Lukijoita pitää yllättää ja heille pitää tarjota sisältöä kulttuurin monilta eri tasoilta.”. En tosin ole varma, miten se olisi enää mahdollista. Artistien ja bändien ei tarvitse enää olla promoamassa levyjä, koska niillä vain harva ansaitsee mitään
Seitsemän vuoden takuun lisäksi jokainen yksilö ajetaan 100 tunnin kestotestin läpi tehtaalla, jotta saisit varmasti toimivan työkalun seuraavaksi vuosikymmeneksi. Keveydestään huolimatta EON700 -sarja tarjoaa reilusti potkua, tasaisen toiston koko yleisölle ja erinomaisen selkeyden millä tahansa voimakkuustasolla. POWER BLUETOOTH 5.0 P o w e r S o u n d K y | J o k i o i s t e n t i e 9 9 3 , 3 1 4 1 S o m e r o | p u h . 2 7 4 8 3 9 3 2 | p o w e r s o u n d . Bluetooth 5.0 -striimaus, 3-kanavainen mikseri, taustavalaistu näyttö, dbx DriveRack -ominaisuudet ja JBL Pro Connect App takaavat, että sinulla on käytössäsi paras työväline tilanteessa kuin tilanteessa. Aito JBL-soundi 7 vuoden takuulla 75 vuoden kokemus ja valtava määrä insinööritaidonnäytteitä paketissa, jota sinun on mahdollisimman helppo ja mukava käyttää. Olisiko sinunkin aika päivittää soundisi JBL EON700 -laatuun. INTUITIVE LCD DISPLAY ADVANCED JBL ACOUSTICS PRO CONNECT APP CONTROL MAX. f i
Eli minulla lienee Suomen suurin kokoelma Adamin Antseja ja sooloja. Biisejä on valmiiksi treenattuina, että voi vaihtaa lennosta, jos jokin ei tunnu toimivan. Elämäni soundit Teksti: Asko Alanen A-PUOLI > Jouni Hynynen ENSIMMÄINEN ITSE OSTAMANI VINYYLI Adam Ant Friend Or Foe – Aiemmin sain jouluna jonkun Paul Oxleyn ja Kissin Lick It Upin, mutta eivät ne lähteneet. – Sanoituksista tuli karuinta kommenttia. Kun ennen studiossa roiskittiin pohjia ja keksittiin heti niihin jotain, nykyään tietää tsekata kalenteria, hakea biisinteon virettä ja aloittaa se kitaran rämpytys. KAUASKANTOISIN LEVYLÖYTÖ KAAKONKULMAN BÄNDIPIIRISTÄ YUP Huuda harkiten – Kaveri soitti tämän minulle, ja miulta räjähti pää. Goottimusan pioneereja olivat Bowien Berliini-trilogia ja Killing Joken eka. Pink Floydin The Wall soi ja kuulosti taivaalliselta. Näistä kumpuaa mieltymykseni rytmiin ja rumpuihin. Vittuilu on välittämistä ja hieno juttu. En tiedä mitään tavuista tai että rivien pitäisi olla samanmittaisia. 16 SOUNDI The Beatles Abbey Road – Onhan noita: Zeppelin III, Bowiet 1969–1981, Pistolsin Bollocks, Dead Kennedysin In God We Trust, Gunnarien Appetite, kaikki Siekkarit ja Eput, Alice In Chainsin Dirt, Faith No Moren King For A Day, Killing Joken Pandemonium, Siouxien Mantaray. Yleisöä ei ajatella, kun tehdään, mikä itestä tuntuu mukavalta. ODOTTAMATTOMIN SUOSIKKILEVYNI Duran Duran Duran Duran – Tätä jouduin kuuntelemaan salaa, koska muuten olisin saanut kavereilta turpaan. Hyllystä löytyy kaikki bändin levyt, vinyylija jopa cd-sinkut. Himassa tulee kelattua juttuja, ennen kuin uskaltaa jätkille tarjota. Vielä treenataan uudet biisit kuosiinsa, ja vanhojen biisien setti uusiksi. Jos Nine Inch Nails on industrialia, kyllä sekin menee ihan kivuttomasti. Paljon hyvää läppää riitti. Kävin katsomassa bändiä vuosi sitten New Yorkissa, ja kun Friends Of Mine pärähti soimaan, tuli itku. Sanat saa olla ronskimpia ja sellaisia, joita sanoittamisen mentorit ei suosittelisi. Stray Cats Stray Cats – Silloin hävisi farkkutakeista hihat, selkään ilmestyi itse piirretyt ”Strei käts” -selkäliput ja kavereiden kanssa kylillä huudatettiin kasettimankkaa. Selväsanaisissa biiseissä tärkeintä on rytmi. Vaikka itse intoilis, et eiks täs nyt oo jotain. Tien päällä nollattiin telkkarin tunnelässytykset ja uutta matskuakin kehkeytyi. Kesäliksoilla ostin soittimen, mutta kalliin The Wallin sijasta ostin Kuka teki huorin -levyn, joka jo oli vinyylinä. Kertyi joku parikyt biisiä, joista valkkailtiin, missä tuntuis olevan järkeä. Toimet siirrettiin syksykiertueen yli. Aikaa ne eivät ole kestäneet, mutta kuuntelen nostalgiamielessä. Tämä lähti, ja hirtti myös vähän kiinni. Ei tarvitse, jos musa on sitä runnomista. Treenattiin paljon, katottiin mitä heittää pois ja mitä kokeilla. Tietää, että tulee välitön palaute, jos jokin on ihan paskaa. Kynnys on vanhemmiten noussut. Jos Siekkari-levyistä saisi cd-remasterien boksin, mie ostaisin! (Kotiteollisuus) K u v a: Sa m i P ar k k in en. Mutta kyllä Scary Monsters on parhaita levyjä, mitä koskaan on tehty. KOTITEOLLISUUDEN TYYLILAJIN JALOSTUSTA INNOITTANUT ALBUMI White Zombie Astro-Creep: 2000 – Minä ja Sinkkonen kuuntelimme tätä kovasti, kun Aamen-levyä treenattiin joskus 1997. – Herranen aika, ei missään nimessä, Jouni puuskahtaa. – Paneuduin oman bändin soundeihin ja soittoon. Toukokuulla syntyi jo äänityksiä, mutta kokonaisuus oli hakusessa. – Alkuun tuli ihan huttua, mutta äänittelin silti, mistä itse innostuin. On muuten erittäin kova levy vieläkin. – Viikon päästä kiertueelle. Mutta kuitenkin Abbey Road, sitä ei pilaa edes Maxwell’s Silver Hammer. Ei ole. Hirtti vähän kiinni. Elämänsä soundeja kasatessa Jouni kuittaa jo, antoiko Vain elämää -visiitti virikettä tutustua jonkun kollegan levyyn. Miulla on Suomen ehkä suurin kokoelma bändin levyjä. S yksyllä 2022 tuottaja Mikko Karmila soitti Jouni Hynyselle ja uhkasi, että jos Kotiteollisuus haluaa vielä tehdä yhdessä levyn, keväällä pitäisi aloittaa. Näillä mennään joulukuun puoliväliin asti, taitaa olla joka viikonloppu varattu. On aktiivisessa kuuntelussa yhä. Sen voi aistia aika hyvin esimerkiksi Routa ei lopu -biisin rumpusovituksesta. LEVY, JOKA TUO MIELEEN LAPPEENRANNAN VARHAISVUOTENI PARHAITEN KUUNTELUA KESTÄNYT ALBUMI KOTITEOLLISUUDEN SUHDE INDUSTRIAALISEEN ROCKIIN David Bowie Scary Monsters (And Super Creeps) – Goottirock on vähän kuin industrialin esiaste, eikö. Jouni tiesi paineiden kasautuvan, kun keväällä odotti Vain elämää -sarjan musaja emootiomyllerrys lokakuulle asti. JA SITTEN ENSIMMÄINEN CD Sielun Veljet Kuka teki huorin – Kaverin cd-soitinta kävin ihmettelemässä
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 79€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 79€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) PIKKUJOULUT! 2.11.2024 LIPUT ALKAEN: 39,50€ EXTRA LARGE MUSIC & NUMMIROCK ESITTÄÄ: PIKIKUJA 16, 61800 KAUHAJOKI LUONNONVOIMIEN JA METALLIMUSIIKIN YHTEENTÖRMÄYKSESSÄ JÄRISEE MAA JA KUOHUU VERI, SYTYTTÄEN SIELUT LIEKKEIHIN KESKELLÄ SUOMEN KAUNEINTA SUVEA KAUHAJOEN NUMMIJÄRVELLÄ. VUODEN 2024 METALLIFESTARI! -KAAOSZINE
Pohjois-Karjalakin on vain kuva elämänmuodosta, jota kuvatulle päähenkilölle ei todellisuudessa ole tarjolla. Gösta oli aika lukenut jätkä. W ikipediasta löytyy kaikenlaisia outoja faktoja ja faktoideja, mutta pari kärkipäähän kuuluvaa voi tavata Leevi-klassikkoa Pohjois-Karjala käsittelevästä artikkelista. Perjantai-levyä tehtäessä yhtye oli menettänyt rumpalinsa ja teki pitkälti tästä syystä akustisvoittoisen folk-levyn. Biisin ilmestyessä Perjantai 14. Se vähä, mikä hänestä tiedetään, ei synnytä käsitystä mökki-ihmisestä, vaikka verkkarihousut sinänsä kuvaan sopivatkin. Lisäksi jo Sundqvistin eläessä, kun hänelle vuonna 1996 myönnettiin Juha Vainio -sanoittajapalkinto, viitattiin perusteluissa pohjoiskarjalaiseen taustaan. Komeita, jylhiä Kolin maisemia toki myös. Göstan kohdalla rooliin kirjoittamisen takaa on vaikea erottaa todellisia tunteita, vaikka luulisin kenen tahansa lauluntekijän niitä lauluihinsa laittavankin. Vaihtaa farkut verkkarihousuun, juoda kaljaa auringonnousuun. Siitä, että joka aamu täytyy herätä tähän samaan paskaan. Pintatasollahan ikivihreä kertoo suomalaisen miehen ikuisesta kaipuusta ei niinkään fyysiseen paikkaan kuin olotilaan, jossa voisi vain olla. 18 SOUNDI SOUNDI PB Leevi & The Leavings: Pohjois-Karjala (1986) Suomalaisia poplauluja kulttuurihistorian valossa Espoolainen fantasia vapaudesta lainkaan. Sen voinemme olettaa, ettei PohjoisKarjalassa puhu Gösta Sundqvist. Siinä nimittäin kerrotaan, että kun vuonna 2005 Espoon kaupunginvaltuustossa ehdotettiin Gösta Sundqvistille patsasta, kaupungin kulttuurijohtaja vastusti hanketta sillä perusteella, että Göstahan oli syntynyt Pohjois-Karjalassa ja asunut Punavuoressa. Käyttäkäämme tätä klassikkobiisiä siis esimerkkinä siitä, miten musiikki voi muovata mielikuvia. Kannaksenkarjalainen Unto Seppänen muuten esitteli jokseenkin samanlaisen kuvitelman romaanissaan Ilohuoneet vuonna 1932. Se oli suomipopin outolintu: ei keikkaillut, harrasti varhaisesta asti syntikkakokeiluja. Kun kertoja haaveilee nimenomaan Pohjois-Karjalasta, luen rivien väliin paljon göstamaista vittuilua. Kaihoisa elektroiskelmä on oikeastaan kuin ovelampaa Kake Randelinia. Lopputulos on yksi bändin kestävimmistä kokonaisuuksista, mutta Pohjois-Karjala ei perinteisesti ajatellen kuuluisi sille Martti Luther ja muovipussi A-PUOLI > Teksti: Niko Peltonen ”Kaihoisa elektroiskelmä on oikeastaan kuin ovelampaa Kake Randelinia.”. Pohjois-Karjala ei maakuntana ole Suomen vetovoimaisimpia eikä ollut sitä 80-luvullakaan. Sitä paitsi biisin kertoja näyttää joutuneen elämässään aika huonolle hapelle. Ja fantasiahan Pohjois-Karjala onkin. Kukapa meistä ei, heikkona hetkenään. Liekö tuntenut teoksen. Vapautua arkisen elämän sosiaalisista ja taloudellisista kahleista. Eteläkarjalaisuuteen liittyy mielikuva joviaalista Antero Rokasta, mutta pohjoiskarjalaisuus on synkkää kaskipeltojen parissa ahertamista ja Koskenkorvaa pullon suusta. Leavings eli jonkinlaista etsikkoaikaa oikeastaan koko ensimmäisen vuosikymmenensä. päivä -albumilla hän oli alle kolmekymppinen nouseva tähti. Ei Gösta ole kovin usein erityisen lempeä hahmoilleen. Kukapa ei siihen voisi samaistua. Tosiasiassa Gösta Sundqvist oli umpiespoolainen eikä hänellä ollut PohjoisKarjalan kanssa yhtään mitään tekemistä. Idealisoidusta elämästä, jossa olisi vain kaljanjuontia, saunan lämmittämistä ja kesä. Kertojan sateenkaari päättyy nakkikioskille, elatusmaksut hän haaveilee kuittaavansa lottokupongilla. Avioliitto näkyy päättyneen ja viinakin ehkä maistuvan. Todellinen läpimurto koitti vuoden 1988 Häntä koipien välissä -albumilla, ja Pohjois-Karjalasta tuli klassikko sitten vähitellen, vaikka lienee se jäänyt monen Rockradion ja orastaneiden paikalliskanavien kuulijoiden mieleen jo tuoreeltaan. Häntähän tavataan pitää empaattisena suomalaisuuden kuvaajana, ja vaikkei se mielestäni ole aivan väärä tulkinta, niin kyllä se päivittämistä vaatii. Gösta Sundqvistiltä Pohjois-Karjala onkin ilkikurinen metafora. Se tunnettiin lähinnä muuttotappioista ja seutukunnan miesten varhaisista sydänkohtauskuolemista, joita Pekka Puskan vetämällä Pohjois-Karjala-projektilla koetettiin vähentää. Paino sanalla nouseva, sillä levy ei ollut vielä myyntimenestys
Teksti: Aki Nuopponen –E n ole lainkaan varma, istuisinko tässä juuri nyt, jos sitä kirjaa ei olisi vielä tehty, Juha Raivio miettii heti ensimmäisenä, kun hän alkaa keskustella yhtyeestään ja sitä myöten myös omasta itsestään. 20 SOUNDI K u v a: Ju ss i R at il ai n en. Sysimusta itsetuhoinen epätoivo on muuttunut kirkkaammaksi elämän alhojen hyväksymiseksi, kun Swallow The Sunin metalli soi kuulaammin kuin koskaan. Kipu oli niin kova ja se ikuistui niin katkeransuloiseen muotoon musiikiksi, ettei säveltäjä-kitaristi voinut kuvitellakaan sellaista vaihtoehtoa, että hän olisi kaiken lisäksi puhunut elämänsä musertavimmista kokemuksista haastatteluissa. Tämän vuoden alussa julkaistu Matti Riekin kirjoittama Swallow The Sun -kirja vangitsi samojen kansien väliin koko yhtyeen ja näin ollen myös valtaosan Raivion itsensä kokemista asioista monen vuosikymmenen ajalta. – Pelkäsin että jos teen haastatteluja, joudun olemaan todella töykeä vaikkapa jollekin nuorelle saksalaisen pienen webzinen toimittajalle, joka ei ymmärrä olla kysymättä liian kipeistä asioista, Raivio summaa nyt lempeästi hymyillen syitä sille, miksei hän tehnyt liki kahdeksaan vuoteen juuri yhtään haastattelua, ja kertoi sitten kirjassa lähes kaiken. Tätä ennen Raivio oli kirjoittanut monta albumia elämänsä rakkauden Aleah Stanbridgen (1976–2016) kuolemasta. Sydänverellään säveltävä Juha Raivio on vuosien haastatteluista kieltäytymisen jälkeen valmis kertomaan, mikä sai hänet astumaan Shining-albumilla ulos pimeydestä. Kokemus oli Raiviolle juuri sitä, mitä sen pitikin olla: puhdistava välitilinpäätös, jonka tekemisen jälkeen hän saattoi perustellusti jättää osan elämänsä vaikeimmista taakoista jos ei taakseen, niin ainakin keskustelujen ulkopuolelle. Hän kuvailee huomanneensa kirjaa tehdessä, että kivuliaimmatkin menneet asiat ovat yhä läsnä hänen elämässään kuin ne olisivat tapahtuneet eilen, mutta samalla hän on ymmärtänyt, että pystyy vihdoin puhumaan kokemastaan
Kaiken sen, millaista oli palata takaisin sinne alkupisteeseen. Se on rakkaudesta tehty. Ne tunnetilat olivat niin hirvittävän myrkyllisiä, että jos olisin tehnyt vielä toisen Moonflowersin, olisin ollut varmasti pian valmistelemassa hirttoköyttä. Musiikkini on se asia, jonka kautta joku voi ehkä ymmärtää hieman, mitä olen kokenut. – Nyt olen kuitenkin saavuttanut myös eräänlaisen välitilan, jolle ei ole olemassa nimeä. Alkuvuodesta ilmestynyt Swallow The Sun -kirja auttoi Juha Raiviota käsittelemään elämänsä raskaat ajat. Sillä hetkellä asiat olivat menossa suuntaan, että ehkä tämä elämä voi tästä vielä jatkuakin, Raivio kertaa tuotantoaan. KIVULIAAN AITOA MUSIIKKIA Kun Moonflowers-albumin (2021) kiertue päättyi, Raivio pohti itsekseen pientä toivetta tulevan musiikkinsa suhteen. Välitilinpäätökselle oli tilausta, sillä korona-aika vei kitaristisäveltäjän jälleen syviin vesiin. Raivion kaltaiselle muusikolle hänen jokainen albuminsa on symbolinen tallenne siitä, millainen ihminen hän on SOUNDI 21 ”PUUKOTAN ITSEÄNI SYDÄMEEN JOKAISELLA KEIKALLAMME, JA OLEN HYVÄKSYNYT SEN, ETTÄ ASIA ON NOIN VASTAISUUDESSAKIN.” K u v a: Ju ss i R at il ai n en. – Olen aina halunnut antaa musiikin puhua puolestaan, koska sitä kautta pystyn ilmaisemaan asioita tavoilla, joihin ei riittäisi mikään määrä sanoja. Kun kuulette sen, ymmärrätte ehkä mitä minä tarkoitan. – When A Shadow Is Forced Into The Light (2019) on albumi, jota rakastan. Sen seuraamukset kuulette Moonflowersilla. Se mitä tarkoitan, kuuluu Shiningalbumilla erilaisena Swallow The Sun -musiikkina. Usean vuoden ajan Raivio teki surutyötä musiikkinsa kautta ja tämä prosessi levittäytyi Swallow The Sunin ohella myös Hallatar-, Trees Of Eternityja Aleah-albumien työstämiseen. – Sitten korona tapahtui. Hän ajatteli, että olisi ehkä ihan terveellistä, jos tulevista sävellyksistä syntyisi jotain erilaista kuin mitä Swallow The Sunin musiikki on ollut jo muutaman albumin verran. Se tie olisi tappanut minut ensin sisältä ja sitten ulkoa
Toisaalta kädet osoittavat sitä, että me soitamme yhä tätä musiikkia ihan omilla käsillämme tänä tekoälyn luvattuna aikana. – Mikään vähempi ei riittänyt. Hän voi tunnistaa itsensä vanhoilta albumeilta, mutta samalla ne tuntuvat myös etäisiltä. – Kiertueet ovat minulle yhtä aikaa sekä täydellinen taivas että pahin helvetti, hän myöntää. Musiikki ei ole fiktiota. Siispä teen jatkossakin musiikkia juuri tällä tavalla. Näillä minun melodioillani voisi tehdä monenlaista musiikkia, jopa useampia ihmisiä kiinnostavaa, mutta mitä tahansa muuttamalla nämä levyt eivät olisi aitoja. Luulen, että aitoudella on iso osa tässä asiassa. Ihminen voi jäädä sinne turvalliseen kohtuun, koska pelkää että sen ulkopuolella ei tunnekaan enää mitään ja on vain turtunut kaikkeen. Raivio halusi ottaa askeleen kauemmaksi pimeydestä, ja hänen onnekseen syntynyt musiikki oli kirkkaampaa. – Vasta kun näin valmiin kansikuvan, hahmotin että siinähän on myös kaksi joutsenta. Jopa niitä sydäntäsärkevimpiä sävellyksiäni. Yksi muusikko tekee näin tehdäkseen musiikistaan kaupallisempaa ja taatakseen toimeentulonsa. Ei ainakaan minun musiikkini. Ihminen saattaa ruokkia surua tai ahdistusta, koska taustalla vaanii pelko tuntemattomasta. Raivio kertoo olevansa melko varma siitä, etteivät läheskään kaikki yhtyeet tai artistit oikeastaan tee ihan täsmälleen sellaista musiikkia kuin he oikeasti haluaisivat. Eron tekee se, että siellä murheessa kylpemisen sijaan tunnelma on tavallaan toiveikas. – Se on todella outo tuntemus, kun kuulija saattaa olla hetken aikaa ikään kuin pettynyt siihen, jos muusikolla menee vähän paremmin, eikä syntynyt musiikki olekaan sitä mustinta mahdollista. Kun näitä mustimpia tunteita oli vuodatettu niin paljon, että ne alkoivat ruokkia itseään, tarvittiin Shiningin kaltainen albumi. Shiningilla hyväksytään se sisäinen suru, melankolia ja ahdistus osaksi itseä ja syleillään sitä, että ihminen kykenee tuntemaan näin voimakkaita tuntemuksia. – Näillä kansilla on monta merkitystä. Muusikon kohdalla tämä voi tarkoittaa myös sitä, että hän kokee jopa velvoitetta kirjoittaa samaistuttavaa musiikkia, joka usein on kietoutunut juurikin ihmismielen synkempiin puoliin. – Nytkin kun kerron näistä asioista, tunnen sydämessäni sen ihan tietynlaisen tuskallisen viillon, joka ei vain hellitä. – Surustakin voi tulla turvallinen kuin kohtu ja jossain vaiheessa sieltä on vain päästävä ulos. Mutkia suoristellaan ja särmiä hiotaan monesta eri syystä. Eli vaikka Shining on kirkkaita kansiaan myöten ennemmin melankolisen toteava kuin toivoton, suru on aina läsnä. Swallow The Sun on oikeaa ihmiselämää. TAITEEN SUURI HINTA Voimakkaimmat tunteet voivat olla sellaisia, joihin ihminen jää jopa alitajuisesti pitkäksi aikaa ajelehtimaan, jotta tuntisi edes jotain. Eivät asiat ihmiselämässä toimi niin. Raivion mukaan tämä tarkoittaa sitä, ettei hän voi oikeasti päättää, millaista albumia hän on seuraavaksi tekemässä. – Opin tätä erittäin paljon Aleahilta, kun teimme Trees Of Eternityn albumia, Raivio sanoo hymyillen ja jatkaa sitten, että vaikka moni luuli hänen olleen musiikillinen mentori vaimolleen, asiat menivät oikeastaan ihan päinvastoin. – Sitä se tulee olemaan jatkossakin, koska me tulemme aina soittamaan vanhoja Swallow The Sun -kappaleita. – Suurta osaa julkaistavasta musiikista mietitään aika tarkkaankin, mutta minä en kykene tekemään sitä. Tuota ajatusta olen aina kantanut mukanani, mutta Aleah teki periaatteestani vielä vahvemman. Swallow The Sun on todella underground-musiikkia, minkä takia onkin pienimuotoinen ihme, että tämä on resonoinut näinkin monen ihmisen kohdalla kuin on. Raiviolle taas juuri peittelemätön itsereflektio on ainoa tie luovuudelle. – Aleah valoi minuun ymmärrystä ja uskallusta ammentaa musiikkiini sydäntäni ja sisintäni jopa vielä enemmän kuin aiemmin. Siksipä me olemme tässä missä olemme. Se on kirkas ja valkoinen, eli jotain täysin päinvastaista verrattuna Moonflowers-albumin sysimustiin kansiin, joiden keskiöksi Raivio oli vieläpä maalannut kuun omalla verellään. – Tämä musiikki ei vain ole mitään saippuaoopperaa. Shining on Raivion mukaan sikäli sukua Hope-albumille (2006), että molemmat ovat soidessaan raskaita kokemuksia, mutta kun albumit loppuvat, olo ei ole tuhoutunut vaan oudosti jopa eheytynyt. Hän kuvailee albumia eräänlaiseksi läpsäisyksi avokämmenellä omalle poskelleen. Niissä kansissa toinen joutsenista tippuu kuolemaansa, nyt Shiningin kannessa molemmat joutsenet ovat elossa. 22 SOUNDI SOUNDI 23 22 SOUNDI ollut levyn musiikkia tehdessään. – Kun Swallow The Sun joskus loppuu, haluan pystyä katsomaan taaksepäin jokaista albumiamme ja ajatella, että se on aitoa musiikkia. Onni ei ole asia, jota ihmiset etsivät musiikista. Kuulijat eivät aina tiedä, mistä kaikesta kappaleeni oikeasti kertovat, mutta niistä välittyvä tunne on täysin totta. Musiikki ottaa juuri sellaisen muodon kuin on tarpeen. Kyse on siitä, että hyväksyy ne tunteet osaksi loppuelämäänsä. Miettiessään tätä kaikkea symboliikkaa ääneen, Raivio pudistelee yhtäkkiä päätään ja huokaisee jopa hieman naurahtaen itselleen sanoessaan, ettei hän taida varsinaisesti päästää itseään helpolla musiikissaan. – Vaikka kirjoittaisin millaista musiikkia ja suunnittelisin millaisen tahansa visuaalisen ilmeen sille, kaikki tapahtunut on silti osa minua. Kolmas ei ehkä pysty kohtaamaan niitä kaikkein raaim pia ja voimakkaimpia tunteita, joita hän kokee. Aleah halusi, että jokainen ääni, nuotti ja henkäys tulee oikeasta paikasta ja se on aitoa, koska jos joku myöhemmin kritisoi levyä, niin hän voi tunnistaa itsekin, jos sieltä albumilta ihan oikeasti uupui se jokin. Jossain alitajunnassa joku saattaa jopa toivoa taiteilijalle sitä synkintä mahdollista loppua, josta syntyisi myös kaikkein suurinta mahdollista taidetta. – Musiikissa elää melankolian epäjumala, jonka uskotaan johtavan kaikkein vaikuttavimpaan taiteeseen, Raivio sanoo. Jopa albumin kansi lähes kirjaimellisesti säihkyy. Ne tunteet ovat yhtä aitoja kuin kaikki säveltämäni musiikki. Intuitio on aina läsnä Swallow The Sunin sävellyksissä. – Siellä kohdussa ainakin tietää täsmälleen, minkä tunteiden kanssa on tekemisissä ja ylipäänsä tuntee voimakkaasti jotain. Mutta toisaalta kannen kädet symbolisoivat myös logomme yökköstä. Sieltä. Aleah oli sellainen, että vaikka Trees Of Eternityn albumin musiikki oli valmiina jo vuosia ja rohkaisin häntä laulamaan, Aleah ei kerta kaikkiaan laulanut, vaan sanoi että hän kyllä tuntee sen hetken, kun oikea henki on läsnä. – Minussa on 0,0 prosenttia sellaista ajattelua, että millaista musiikkia kannattaisi tehdä, jotta tämä vaikkapa myisi hieman enemmän tai jotta se tavoittaisi useampia ihmisiä, ja olen varmaan vähän typeräkin ihminen sen takia. On tärkeää ymmärtää Shiningistakin, ettei se ole albumi, jolla kaikki tapahtunut on jotenkin jätetty taakse. – Shining ei ole sanoituksellisesti tai musiikillisesti mikään vaivaton kokemus tai helppo albumi. Puukotan itseäni sydämeen jokaisella keikallamme, ja olen hyväksynyt sen, että asia on noin vastaisuudessakin. Se oli aika taianomainen juttu, koska kaikki asiaan paneutuneet tietävät, miten joutsenet liittyvät Hallataryhtyeeni albumiin. Siksi on hyvä muistaa, että niihin vuodatettu sydänveri on ihan oikeaa sydänverta. – Jossain vaiheessa sisäinen luova liekkini alkoi olla niin musta, että se tunnetila alkoi johtaa ikään kuin tietoisesti itsetuhoiseen suuntaan, enkä ole sellainen ihminen lainkaan, vaan oikeastaan ihan päinvastaista tyyppiä. Toinen ei tohdi antaa itsensä ja elämänsä kuulua läpinäkyvästi taiteessaan. Tarvittiin muutosta, jotta hän pääsee pois ”pehmeästä ja pimeästä surusta”, jossa oli liian tuttua ja turvallista olla, vaikka siellä oli paha olla
Danin tekemä soundi haastoi paitsi meitä bändinä, niin se haastaa taatusti myös kuulijoita. Vaikka mielikuva kärsivästä taiteilijasta onkin ikiaikainen myytti, ei musiikin tarvitse silti aina vetää tekijänsä elämää kohti pimeyttä. Uutta kulmaa, jonka kautta lähestyä musiikkia. – Kappaleisiin Dan ei niin paljon koskenut kuin erittäin merkittävillä nyanssitasoilla, mutta kaikki muu, mitä hän teki olikin sitten niin merkittävää, että lopullinen albumi on kuin ihan eri maailmasta verrattuna tekemiini demoihin. Tulevasta ei voi tietää kukaan. Tavoitteeni ei ollut se, että Dan tekisi näistä kirjoittamistani melodioista ja kappaleista popbiisejä tai että yhtäkkiä Mikko (Kotamäki) laulaisikin vain puhtaasti. Sellaisella musiikilla on vain valtavan suuri hinta, joka meinasi tässä välissä kasvaa liiankin isoksi. – Ainoa vaatimukseni oli, että jos ikinä teemme jonkun ulkopuolisen tuottajan kanssa hommia, niin sen pitää olla täysin sellainen, joka ei lähtökohtaisesti ymmär rä tästä meidän maailmasta mitään, Raivio toteaa. 22 SOUNDI SOUNDI 23 on pelottavaa lähteä ulos kaikkien outojen ja vieraiden tunteiden luo. Lancaster kertoo tämän artikkelin kainalojutussa, että albumin musiikki pysyi 99-prosenttisesti koskemattomana. ”SURUSTAKIN VOI TULLA TURVALLINEN KUIN KOHTU JA JOSSAIN VAIHEESSA SIELTÄ ON VAIN PÄÄSTÄVÄ ULOS.” K u v a: Ju ss i R at il ai n en. – Singlekappale Innocence Long Forgotten oli tällainen tapaus, jossa se säkeistön melodia ja samoin kertosäkeen melodia olivat niin keskeisessä roolisSwallow The Sunin musiikissa elää melankolia. Se on todella ristiriitainen tunnetila. Ulkomaisessa tuottajassa ei olisi sinänsä mitään ihmeellistä, mutta Lancasterin cv:sta löytyy sellaisia yhtyeitä kuin Muse, Bring Me The Horizon ja Enter Shikari. Moni metallituottaja lilluu siinä turvallisuudessa. Halusin nähdä mitä tapahtuu, kun Dan tulee takavasemmalta ja tuo oman näkemyksensä tähän musiikkiin ihan ulkopuolisin korvin. Tämä levy ei olisi ikinä voinut toimia näin vaikkapa Moonflowersin tai minkään muunkaan levymme tuotannolla. Moni saattoikin hieraista epäuskoisena silmiään, kun Swallow The Sun kertoi äänittävänsä uuden albuminsa Dan Lancasterin kanssa Englannissa. – Rakastan tehdä todella mustaa musiikkia ja sitä riipivää suurta tunnetta, jonka kokee kun sitä musiikkia syntyy. – Ihan varmasti joku tutumpi tuottaja olisi tehnyt soundia, joka olisi ollut varmempi ja tutumman kuuloinen. Tätä ajatusta ei jätetty puolitiehen. – Dan on enemmän poptuottaja ja poplaulaja. IRTIOTTOJA TURVALLISUUDESTA Raivio ja koko Swallow The Sun kaipasivat siis irtiottoa menneestä. Halusin, että joku tulee tuollaisen asetuksen sijaan ravistelemaan meitä ja suorastaan mäsäyttää turpaan, että herätys, tämän asian voi tehdä näinkin. – Meillä oli muutamia vaihtoehtoja tuottajiksi, mutta Danin nimi nousi esiin managementimme kautta. – Jos tuottaja on liian lähellä tällaista musiikkia, häneen on ohjelmoituna tietynlaisia turvallisia asetuksia, miten tällaista musiikkia ”pitäisi” tehdä. Itse asiassa minulle pisti kaikkein eniten silmään se, että Dan oli aiemmin tehnyt Musea ja se oli tarpeeksi erilaisesta maailmasta. Kohtuvertaus nousee taas esille, kun Raivio hymähtää, että yhtye tarvitsi eräänlaisen kätilön repäisemään heidät pois mukavuusalueiltaan, koska tuotannolliset ratkaisut tuovat sen viimeisen silauksen Swallow The Sun tunnetiloihin. – Tarkastelimme paljon sellaisia yksityiskohtia, että voisiko tässä tempo olla vähän nopeampi tai päinvastoin hitaampi, voisiko tämä melodia soida vielä hetken pidempään ja jos kappaleella on jokin tietty terä, miten sitä teroittaisi lisää. Kaikkein tärkeintä oli Raivion mukaan se, että kun Shiningin kappaleet kerta kaikkiaan tuntuivat erilaiselta, ei niitä pitänyt lähteä pilaamaan niillä samoilla doom/death-soundeilla, jollaisilla on tehty satoja levyjä ympäri maailmaa. Tietämättä mitään tuottajan arviosta Raivio puolestaan arvailee sävellyksien pysyneen noin 95-prosenttisesti samana kuin alkuperäisillä demoilla. En voi silti sanoa, etten ikinä joutuisi palaamaan sinne mustuuteen
Sitä ennen sen levyn joutuu tavallaan ”kuuntelemaan hyväksi”, eli sen eteen on pitänyt nähdä jopa vaivaa, mutta se on ollut kasvattavaa. – Joskus mollit tarvitsevat duureja ys täväkseen ja joskus on vain kuunneltava vaikkapa Hurtsia, joka aikoinaan iski mi nuun ihan täysillä sellaisella positiivisel la melankoliallaan, joka oli aika erilaista kuin kivireen vetäminen. Siksi kuunte lenkin myös täydelliseksi tuotettua pop pia, kuten vaikka Dua Lipaa. – Noita minulla tallessa olevia kappa leita tehdessäni huomasin, että hitto, ne ovat ihan silkkaa Swallow The Sun tun netta siitä huolimatta, ettei niiden muo tokielessä kuulla säröä tai metallisuutta, Raivio kuvailee innostuneesti. ”JOSKUS MOLLIT TARVITSEVAT DUUREJA YSTÄVÄKSEEN.” Juha Raivio ymmärtää fanina, että suosikkibän deillä on paine säi lyä muuttumatto mina. Siihen minä pyrin itse ja sitä minä kunnioitan myös muiden musiikissa. Oikean ilmai sutavan löytyminen on ollut aina kiinni tunteesta. – Toinen oli Paradise Lostin Host (2000), joka on törkeän hyvä albumi. – Minähän tulisin hulluksi, jos kuun telisin vain Venomin ensimmäistä de moa, vaikka erittäin epäkaupallisel le metallille onkin aikansa ja paikkansa. 24 SOUNDI SOUNDI 25 sa kaikessa, että oikeanlaisilla soundeilla ne saivat vain lisää tilaa ja voimaa. Hieman enemmän Swallow The Sunin kanssa samaan henkeen kuuluvista yhty eistä esiin nousee ensin My Dying Bride. Itse hän ei ole kuitenkaan jäänyt ajatuksen vangiksi. Elämä ei voi olla vain sitä. Tai sit ten käy kuten Shiningilla, jolla se oikea tunne yksinkertaisesti vaati tällaista tuotantoa, johon ei metallituottajat ky kenisi, joten menin epäröimättä siihen suuntaan. – Yksi ikisuosikkejani on tietenkin Rush, jonka kohdalla on käynyt monta kertaa niin, että uutta albumia kuunnel lessa on jo voivotellut, että eih, mitä tä mä tällainen on ja miksei tämä kuulosta kaan Moving Picturesilta (1981). – Aloin jopa miettiä, että pitäisikö vielä joskus tehdä ihan Swallow The Su nin rautalankalevy. – Olen sen verran vanha jo, ettei mi nua kiinnosta se, mitä tämän musiikin pitäisi olla. Sekin toimi minulle ihan täysillä, mutta minä kasvankin sen verran jäkälää, että minulla kaikki lähtee sieltä Stray Catsista ja Duran Duranista, enkä ole nuorena hyökännyt heti jyrkkään metalliin. Swallow The Sunin koko tuotanto osoittaa, että yhtyeen soundi venyy lä hestulkoon heleimmästä iskelmästä jyr kimpään funeral doomiin. TUNTEEN EHDOILLA Swallow The Sunin melodiat todella kin taipuisivat moneksi, ja tämä kuuluu kaikkialla Shiningalbumin varrella. Minä hän en edes ymmärrä sitä, miten joku voi kuunnella pelkästään metallia. Tärkeintä on, että haluttu tunne välittyy. Sitten sain kuulla, että mui den mielestä se olikin ihan paska levy, Raivio naurahtaa ja sanoo, ettei kukaan vakuuttunut, kun hän hehkutteli levyn kuulostavan siltä kuin My Dying Bride te kisi Massive Attackia. Taustalla on myös se, että hän on aina kuun nellut musiikkia monipuolisesti. – Kuukausi sen jälkeen se levy saattaa kin kuulostaa ihan saatanan hyvältä ja pi an albumi jo opettaa pitämään ihan eri laisesta musiikista ja tunteesta, jollaista Rush ei olisi voinut sillä vanhalla tyylil lään tehdä. Nuo kolme kappa letta syntyivät ilman mitään puskemis ta, siis tosi helposti, joten eihän sitä tie dä vaikka meiltä tulisi joku päivä vielä ihan erilainen albumi. K u v a: Ju ss i R at il ai n en 24 SOUNDI. Sitä on pitänyt uskaltaa seu rata siihen asti, kun albumin lopullista muotoa ja soundia hiotaan studiossa, et tei se oikea tunne vain katoaisi. – Kun he julkaisivat 34.788%...Completen (1998), yllätyin täysin siitä suunnan muutoksesta, mutta se oli rakkautta ensi kuulemalla. – Songs From The Northilla (2015) kuullaan Before The Summer Dies, joka on ihan Agentsia ja sitten toisaalta trip lan kolmannella levyllä mennään syvim missä funeral doomin syövereissä, ja se välimatka on aika suuri, Raivio summaa. Niin kauan kuin STShenki on läsnä, ei minulla ole mi tään rajoituksia. Täydellisiä kappaleita, täydellisiä melodioita, täy dellistä tuotantoa. Raivio kertoo säveltäneensä myös kolme kokonaista kappaletta, jotka ei vät olleet edes mallia Agents, vaan me nivät aina 60luvulle ja johonkin Roy Orbison tyyliseen rautalankamaiseen iskelmätunnelmointiin saakka. Tällainen lähestymistapa ei ole kos kaan kiinnostanut Raiviota, vaikka hän myöntää itsekin tulleensa haastetuk si suosikkibändiensä toimesta, kun nä mä ovat julkaisseet jotain ihan odotta matonta. Erilaisella aatemaailmalla Swallow The Sun olisi voinut ihan hyvin tehdä vaikka kymmenen The Morning Never Came albumia (2003) peräkkäin ja osa kuulijoista olisi varmasti ollut tyytyväi nen tasaisuuteen ja turvallisuuteen. Joskus kappaleet vaativat sen sisäänpäin kääntyneimmän ja luo taantyöntävimmän tuotannon
Raivio halusi saada uutta näkökulmaa musiikkiinsa, ja Lancaster taas tiesi heti, mihin asioihin keskittyä. – Minä kasvoin kuunnellen paljon alternativea kuten Linkin Parkia ja Incubusta ja vaikka olenkin myöhemmin paneutunut yhä enemmän raskaampaan metalliin, se ei ole koskaan aiemmin yltänyt doomiin tai deathiin, Lancaster kertoo. – Äänitimme osan albumista asunnossa Itä-Lontoossa, minulla ei ole minkäänlaista kosketusta suomalaiseen metalliskeneen ja pystyin keskittymään vain siihen, mikä minusta on jokaisen kappaleen oleellisin ydin. – Tartuin ensimmäisenä Moon flowers-albumiin, mutta sitten menin katsomaan Reddit-äänestyksistä, mitkä albumit olivat pidetyimpiä yhtyeen historiassa. Lopuksi Lancaster sanoo yllättyneensä itsekin tunnelmasta, joka ääni tyksissä vallitsi. – Juha on hyvin tarkka musiikkinsa suhteen ja minusta tuntuu, että sävellykset pysyivät 99-prosenttisesti samanlaisina kuin alkuperäiset demoversiot, enkä nähnyt mitään syytä edes yrittää kajota yhtyeen oleellisimpaan sydämeen. Tuottaja tilattiin herättämään yhtye siihen, että asiat voi tehdä myös eri tavalla. – Nykyään kuuntelen aika laajasti moderneja bändejä, jotka soivat amerikkalaisissa rockradioissa, tai sitten keskityn vielä tuotetumpaan popmusiikkiin. – Suomalaisilla on tietynlainen maine hiljaisina, etäisinä ja jopa kylminä ihmisinä, joihin on vaikea luoda kunnon yhteyttä, mutta meillä oli todella hauskaa ja vaikka musiikki oli synkkää, sitä äänitettiin monien naurujen kera.. Itsekin laulajana ja taustalaulajana monenlaisessa musiikissa toiminut tuottaja halusi keskittyä ihan erityisesti Mikko Kotamäen lauluihin ja vielä tarkemmin sanottuna viemään hänen puhtaita laulujaan seuraavalle tasolle. – Yritin kyllä muutaman kerran ehdottaa tempojen nostamista, mutta fanit ovat varmasti tyytyväisiä kun kerron, että tällaiset vääräuskoiset näkemykset ammuttiin kohteliaasti alas ja keskityinkin terävöittämään yksityiskohtia. SOUNDI 25 Englantilaisilla mausteilla – Toisekseen olen niin valmiin soundin ystävä, etteivät kärsimättömät korvani oikein kestä huonosoundisia demoja, joten en halunnut turruttaa itseäni Swallow The Sunin musiikille kuunnellen kappaleita kotikutoisilla soundeilla. Puhtaan tuottajatyön sijaan Lancaster kokee, että kaikkein tärkeintä koko Shining-albumin äänityksissä oli ennemmin se mielentila, jonka Swallow The Sun tavoitti työskennellessään totutusta poikkeavassa ympäristössä. Lancaster kuvailee keskinäisen kunnioituksen hänen ja Juha Raivion välille syntyneen ilman sen kummempaa sopimista. kappaleille oman, mutta silti yhtenäisen soundin. Heti kun Swallow The Sun otti yhteyttä Lancasteriin, tämä alkoi tutustua entuudesta vieraan yhtyeen musiikkiin. – Koin olevani vahvimmillani laulujen melodisuuden ja koskettimien sovittamisen kanssa, mikä kuvastaa aika hyvin sitä, ettei Swallow The Sun kaivannut tuottajaa ihan perinteisessä mielessä, vaan hieman brittiläistä maustamista. Se oli hyvä tapa saada pieni mutta kattava ote bändin tekemisistä. – En halunnut vain luoda jonkinlaista yhtä soundia, jonka läpi koko albumi ajettaisiin, vaan tunnustelin Juhan säveltämien kappaleiden tunnelmaa ja rakensimme sen myötä Dan Lancaster tilattiin uuden Swallow The Sun -albumin tuottajaksi ravistelemaan bändiä, ettei se vahingossakaan sortuisi itsestäänselvyyksiin tuotantoratkaisuissa. Jos en millään keksi mitä kuunnella, päädyn yleensä John Mayeriin. 24 SOUNDI SOUNDI 25 K u v a: Ju ss i R at il ai n en BRITTILÄINEN TUOTTAJA, säveltäjä ja artisti Dan Lancaster ei ole kaikkein todennäköisin yhteistyökumppani työskentelemään jäyhien suomalaisten doom/death-muusikoiden kanssa. Niin vain tämä kolminkertainen Grammy-ehdokas äänitti ja viimeisteli Shining-albumin Swallow The Sunin kanssa. Tässä vaiheessa tulee esille tuottajan tapa toimia itselleen uuden musiikin suhteen: hän ei ahminut Swallow The Sunin levytyksiä alusta loppuun, vaan halusi säilyttää ennemmin eräänlaiset tuoreet korvat jopa äänityksiin saakka – Minulla on tapana kuunnella demot vain yhden kerran, luottaa siihen tunteeseen, joka niistä ensivaikutelmana syntyy ja lähteä sitten rohkeasti suuntaamaan tuota tunnetta kohti koko studiosessioiden ajan, Lancaster sanoo
K u v a: A n d re P o zu si s. 26 SOUNDI Teksti: Artturi Siromaa Arppa ja bändi, jonka kanssa kaikki onnistuu. 26 SOUNDI BÄNDIHALI AINA ENNEN KEIKKAA Arppa on noussut koko kansan artistiksi, ja nelipäinen yhtye on hitsautunut erittäin tiiviiksi yhteisöksi. Keikkojen ikäjakauma on ollut todella lavea. Neljäs Arppa-levy Muovipussi kummittelee julkaistiin juuri. Yhtyeellä on olennainen merkitys Aaro Airolan ideoiden jatkojalostamisessa
Muovipussi kummittelee on äänitetty Karjalaisen ja Pekka Nisun Kvark-studiolla Helsingin Vallilassa tämän vuoden tammikuussa. Hän saa taltioitua oleellisen, Saastamoinen sanoo. Studiossa levyn pohjia äänitettiin kaksi kokonaista päivää. Vakiokokoonpanon keikkojen ohella Airola ja Airaniemi tekevät myös duokeikkoja. Arpan musiikin eri tasot vetoavat moniin eri kansanosiin. Arpan keikat perustuvat pitkälti improvisaatioon, joten tarkkaan sovitettu konsertti orkesterin kanssa oli myös bändille erilainen kokemus. – Kun porukalla vietetään paljon aikaa, toisen ideoihin on helppo tarttua ja jatkaa. Kekseliäisyydelle on tarvetta myös silloin, kun erilaiset keikkapaikat vaativat tietynlaisia keikkoja. Niissä pysyy mielenkiintoisuus, Airola sanoo. – Toisaalta oli hauskaa kokeilla myös soittamista suoraan nuoteista, jolloin improvisaatiolle ei ole kovin paljon tilaa. Tämä on näkynyt etenkin ikärajattomilla keikoilla. – Harjoittelimme orkesterin kanssa kaksi päivää ennen konserttia. SOUNDI 27. Väinö tuntee studion ja laitteiston todella hyvin, eikä aikaa mene epäolennaisuuksiin, Airola sanoo. Kämppiksen muuttokuormasta löytyi trumpetti, jolla aloin treenata. Kanteen on kirjattu musiikkia työstämässä olleet henkilöt. Tavastian ilmaiskeikalla skaala oli mieletön. Toisaalta konserttisaleihin on löytänyt tyypillistä festaritai klubikeikkaa varttuneempaa kuulijaa. Myös sovitukset olivat Pellisen käsialaa. Airola kuitenkin tunnustaa, ettei jaksa kuunnella ketään trumpetistia levytolkulla. – Ei suosio ainakaan ole vähentynyt, Airola summaa. Tekemisen tahti on kuitenkin muuttunut aikaisemmista levyistä. Joskus soitetaan bändin kanssa täysin akustisesti. Airola hyödyntää yhtyeen osaamista omien ideoidensa jatkojalostamona. – Levy on kiva projekti, sillä se tulee valmiiksi. Samalla yhteistyö on syventynyt sekä bändin että tuottaja Väinö Karjalaisen kanssa. Tuottajan korvat tekevät myös paljon äänitysvaiheessa. Suosion myötä myös yleisön koko on kasvanut. – Ihan kaikkea ei tarvitse enää selittää bändille. Olen soittanut trumpettia nyt suunnilleen vuoden päivät, Airola kertoo. Inspiraatiota soittoon on ammennettu muun muassa Miles Davisin, Ilkka Arolan ja Verneri Pohjolan levyiltä ja keikoilta. Airolan mukaan Muovipussi kummittelee tehtiin huomattavasti tiukemmalla aikataululla. Muovipussi kummittelee -levyn kansi on Arpan levyistä ensimmäinen, joka on kuvitettu valokuvalla. TRUMPETTI SAA HYVÄLLE TUULELLE Arpan keikoilla on kuultu viime aikoina enenevässä määrin trumpettia Airolan soittamana. Nyt riittää, kun minä, Väinö ja V-V (Ville-Veikko Airaniemi) kävelemme Vallilan nepalilaiseen syömään. Välillä osuu ja välillä ei, Airola kertoo. Karjalaisen rooli tuottajana on iso. SOUNDI 27 A rpan kesä on ollut kiireinen. Keikkojen runsas määrä näkyi myös Kvarkilla. Arpasta eli Aaro Airolasta tuntuu hyvältä, että on bändi, jonka kanssa lähes mikä vain onnistuu. Tyypillinen esimerkki on, että joku pyytää pieneen paikkaan keikalle hieman kevennetysti. – Milesin levyt ovat monipuolisimmasta päästä. – Huomasin tulevani aina hyvälle tuulelle kuullessani jonkun soittavan trumpettia. – Väinö saa ainakin minun soittimeni kuulostamaan myös äänitteillä siltä, miten rumpuja soitan. – Kappaleita sovitettiin vielä studiossa äänitysprosessin yhteydessä aika paljon, Airola kertoo. Yksi vähemmän valmiista oli Johtotähti, josta bändille alun perin esiteltiin sanat, soinnut ja melodia. Siitä jo tietää, että Arppa on tekemässä levyä, Airola summaa. Levynteon aikana Airola on itse kuunnellut paljon yhdysvaltalaista soulmusiikkia sekä hiphopja r&b-artisteja, kuten Mac Milleriä ja Kendrick Lamaria. – Ajattelen, että niissä on paljon samaa. Levyformaattiin itsessään ei liity Airolan kohdalla erityistä rakkautta. – Näiden kanssa voi soittaa lähes missä vain. – Eri ikäisiä on käynyt aina keikoilla, mutta ehkä sekin on vielä laajentunut suosion myötä. Arppa toki ohjaa, onko suunta oikea, Airaniemi summaa. Airolan mukaan siihen liittyy Blue Note -referenssi. Konserttia johti kapellimestari Mikko Pellinen. – Kvarkilla tekeminen on erittäin sujuvaa. Kummastakin pyrittiin tekemään mahdollisimman hyvä, Airola pohtii. Mikkien käyttö studiossa on yksi Arppa-soundia määrittävistä tekijöistä. Eräs mieleenpainuvimmista hetkistä kesällä oli konsertti Keskipohjanmaan Kamariorkesterin kanssa Kokkolassa. Itse äänitys ja yhteistyö sujui jouhevasti, eikä työ studiossa polkenut paikallaan missään vaiheessa. Osaa levyn kappaleista on soitettu jo viime syksyn keikoilla. Esikoinen Laavalamppuja julkaistiin vuonna 2020. – Kyllähän se oli lappujen tuijottelua pitkälti, Saastamoinen sanoo. Mikko on käynyt katsomassa meidän keikkojamme ja teki suuren työn sovituksissa, rumpali Okko Saastamoinen kertoo. Muovipussi kummittelee on Arpan neljäs kokopitkä levy. – Kappaletta eteenpäin vievä kitarariffi syntyi omista ja yhteisistä musiikillisista vaikuttajista. Kappaleesta pääsee nopeasti jyvälle, kun samassa tilassa sitä pohtii viisi ihmistä. Että ei ehkä koko bändiä, Airola kertoo. Taittokin on tehty samalla tyylillä. Eri kokoonpanoilla kappaleista kuoriutuu aina uusia puolia, mikä viehättää artistia. Kymmenien keikkojen oheen on mahtunut uuden Muovipussi kummittelee -levyn viimeistelyä. Kamariorkesteri on parikymmenpäinen jousiorkesteri. – Kun sovitusta pyöritellään vielä studiossa, on hyvä, että paikalla on ulkopuoliset korvat ja hyviä ideoita, basisti Eero Seppä sanoo. Tuottajan nimi löytyy painettuna albumin etukannesta samasta rivistä muusikoiden kanssa. Uutukaisella ja Valerialla mikkejä käytettiin säästeliäästi, kun taas Kinovalon alla (2021) on Saastamoisen mukaan levyistä hifimpi kuin muut. Siinä mielessä keikka oli hyvin erilainen, kitaristi VilleVeikko Airaniemi jatkaa. Joku saattoi olla siellä vauvan kanssa, Saastamoinen kertoo. Sovittamisen osalta asioita saadaan studiossa aika nopeastikin maaliin, Airaniemi kuvailee. ENEMMÄN TAI VÄHEMMÄN VALMISTA Airola tuo kappaleet bändille enemmän tai vähemmän valmiina. Se on soundi, josta olen haaveillut
Hyvää keikkaa on aina kiva kuunnella, Seppä hehkuttaa. Tämä johtuu ainakin osin täydestä kalenterista bändin ympärillä esimerkiksi keikkojen parissa. Erityisesti mieleen on jäänyt viimeisimpänä nähty Lord Est. Improvisaatiolle on tilaa rutkasti. 28 SOUNDI SOUNDI PB 28 SOUNDI Uuden levyn kappaleet ovat hieman aikaisempia lyhyem piä. Hän on julkaissut oman OK:KOkvartettinsa kanssa kolme levyä. Kovan keikkatahdin vuoksi yhteisoloa kertyy myös auton penkillä matkustaessa. ”Riittää, kun me kävellään Vallilan nepalilaiseen syömään. Kesän aikana keikkareissuilla on soinut reggaeta, kuten Jukka Poikaa ja Bob Marleyta, sekä Donny Hatha wayn kaltaista soulia. Se on mielestäni aina hyvä jut tu. Muistan Pengerkadunasunnos tani, kun muovipussi rapisi itsekseen eteisessä. KITARISTIN VAPAAT KÄDET Marraskuun alussa ensimmäisen sooloalbuminsa julkai seva VilleVeikko Airaniemi toteaa, että kitaristi saa Arpan yhtyeessä tehdä lähes mitä vain. – On ollut hienoa nähdä hyviä keikkoja yhdessä bändin kanssa. Matkustaessa on myös hyvää aikaa tehdä omiaan, Saastamoinen kertoo. Airola kertoo, että levystä piti alun perin tulla Hannu LP. Ehkä joskus, kun on enemmän aikaa, syntyy pidempiä, Airola kertoo. – Saa soittaa niin kuin soittaa. Airolan mukaan Seppä tuo yhtyeeseen sen enempää määrittelemättä paljon kaikkea hyvää. VV:n olen tuntenut pisimpään. Se näkyy myös yleisön ikä skaalassa. Olen myös miettinyt paljon sitä, miten studios ta siirretään kitaraosuuksia livetilanteeseen. Eero Seppä liittyi yhtyeeseen Valerialevyn jälkeen. Siitä jo tietää, että Arppa on tekemässä levyä.” Neljänteen levyyn mennessä Arpan suosio on vain suu rentunut. – Jokainen käyttää vapaaaikansa ymmärrettävästikin johonkin bändin ulkopuoliseen varsinkin nyt, kun maalis kuusta asti keikkoja on ollut todella paljon. Muovipussista tuli tosi hyvä. Ennen lavalle menoa yleensä halataan ja toivotetaan kollegoille hyvää keikkaa. Bändi usein saunoo yhdessä, mutta monesti jäsenet vetäytyvät tekemään kuka mitäkin. Roudaus ja soundcheck tehdään ripeästi. – En ole kerennyt kirjoittamaan enempää. Jokaisella soittimella on paljon tilaa. Sosiaa linen akku on kovilla. – Kappale on kirjoitettu samasta näkökulmasta kuin Paha meno Pengerkadulla. Uudella levyllä tuota miettimistä ei tosin ollut kovin paljoa. Muut ovat olleet kappaleiden liveottoja. Näin on ollut esimerkiksi Kinovalolla, Airaniemi kertoo. Aikaisem milla levyillä olen saattanut soittaa useamman raidan, jol loin on täytynyt miettiä, mikä on kaikista olennaisinta. Siitä tuli idea kummittelevasta muovipussista, Airola kertoo. Kitaristi muistelee soittaneensa yhden päällek käisäänityksen koko levylle. Okko Saastamoisen tausta on niin ikään jazzmusiikissa. Saastamoinen, Seppä ja Airaniemi soittavat lisäksi jazzia, soulia ja surfmusiikkia yhdistelevässä Anaconda Shark yhtyeessä. – Totta kai kappaleet lähtevät elämään livenä. AKTIIVISTA PORUKKAA Vaikka keikkoja on paljon, mitään erityistä rituaalia yhtyeel lä ei ole ennen lavalle nousemista. Yhtyeeseen on ollut erittäin helppo hypätä kyytiin, Seppä kertoo. – Pidin Ykspihlajassa (Airolan perheen kotipaikka Kokko lassa) nimeämisjuhlat, joissa soitin levyn koeyleisölle. – Kaikki ovat kerenneet kaikille keikoille. K u v a: A n d re P o zu si s. Levylle tavoitettiin jotain, mitä en aluksi tullut ajatelleeksi. – Olen aina ollut keikoilla ja soittanut bassoa. Se ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä levyn kannessa. Aikatauluhaasteita ei ole ollut, sillä kaikki kerto vat priorisoivansa aikaansa Arpan yhtyeeseen luonnostaan. Se on liittynyt paljon kitarakamoihin. Tamperelaisen Sepän tausta on jazzmusiikissa. Kappaleet päätetään kollektiivisesti. Sen suhteen ei ole ollut haasteita, Airola kertoo. Olen jotain säveltänytkin, mutta energiaa ei ole juuri ollut. Muutama ehdotti nimeksi Muovipussi kummittelee, ja siitä jäi itsellenikin hyvä fiilis. – Meillä on ollut yksi keikka tänä vuonna. JVG täräytti Ruisrockissa myös aika maukkaasti. Mutta miten se muovipussi oikein voi kummitella. Autossa ehtii toisaalta fiilistellä monenlaista musiikkia yhdessä
Su 9.2.2025 Helsinki, Jäähalli, Black Box
Kaikki sanovat, että asiat tulevat menemään päin helvettiä, mutta K u v a: Jo h n A n gu s St ew ar t. Albumilla käsitellään monenlaisia nyky aikaa leimaavia ongelmia. Yhtye käsittelee musiikissaan todellisuutta kuin synkkänä sarjakuvaversiona. – Seison vain mikin edessä ja katson, mitä tapahtuu, Amy Taylor havainnollis taa prosessia. Osa on valmiiksi kirjoitettua, mutta ajatuksillani on myös runsaasti tilaa liikkua tekstejä tehdessäni. – Toisinaan Amyn sanoitukset synty vät sen perusteella, millaista musiikkia olemme demottaneet, kitaristi Martens lisää. – Levy kertoo siitä, että maailma on päin persettä. Australialaisen punk rock -yhtyeen Amyl And The Sniffersin uusi Cartoon Darkness -albumi pureutuu maailman pahuuksiin. OPTIMISMIA PESSIMISTISESSÄ MAAILMASSA Laulaja antaa usein kommentteja bän dikolmikon sävellyksistä, mutta soittajat eivät puutu sanoituspuoleen juuri miten kään. – Joskus improvisoin, kirjoitan sanat muistiin ja parantelen niitä yhä uudel leen, kunnes ne sopivat. 30 SOUNDI Teksti: Samuel Järvinen C artoon Darknessin kappalemate riaali syntyi spontaanin jamitte lun pohjalta. Bändin soittajat Declan Martens (kitara), Gus Romer (basso) ja Bryce Wilson (rummut) kokoontuivat samaan tilaan kokeilemaan riffiideoitaan, jonka jälkeen myös laulaja Amy Taylor liittyi mukaan kuuntelemaan aikaansaannoksia. Tekstien merkityksetkin aukeavat heille vasta siinä vaiheessa, kun he kuu levat Amyn kertovan niiden sisällöstä haastatteluissa. Taylorin tehtävä yhtyeessä on keksiä raakademojen pohjalta laulettavaa kai ken päälle
– Kaikki, mitä joutuu tekemään toistuvasti, vaatii veronsa. – Olen aina sanonut, että jos bändissä ei ole kyse hauskanpidosta, niin siinä pitää olla kyse rahasta, Martens jatkaa. Amy Taylor kuvailee, ettei häneltä vaadi kummoisiakaan temppuja saada itseään keikkafiilikseen. Ilmeisesti myös muita päihteitä mahtui mukaan. Australialaiset tunnetaan suurina olu en ystävinä, ja Martens muistaakin suo malaisbändin olleen yhtä innoissaan juo misesta kuin hän. – Yritämme löytää pimeyden joukosta valon. – Ihmiset vihaavat, kun artistit tekevät inhimillisiä asioita. ”Musiikki on loistava paikka kohdata ihmisiä ja tuntea olonsa eläväksi.”. Hän innostuu kommentoimaan aihet ta pitkän kaavan mukaan. He olivat eri tasolla kuin Australias sa, missä käytetään kokaiinia, Martens valaisee. Mikä saa porukan pysymään kasassa vielä seuraavat kymmenen vuotta. – Yritin lähestyä aihetta lapsenomai sesti ja piirtää siitä jotain sarjakuvamais ta. – Mutta siitä huolimatta en myöskään halua antaa ihmisille lupaa tai kannustaa heitä katsomaan pois dystooppisesta maailmasta, johon tunnumme olevan ajautumassa, Taylor sanoo. – Minulla ei ole elämässäni mitään muuta, joten pidän tästä kiinni henkeni edestä, Romer veistelee. Menin heidän kanssaan jatkoil le, jossa minua vaadittiin jäämään vielä myöhemmäksi, mutta kello oli jo kuusi aamulla ja minun piti ehtiä lentokonee seen, Martens kertoo. Fanit tulevat ahkerasti tervehtimään paita kojulle, mutta toisinaan kanssakäymi nen on vähän liiankin innokasta. – Kokemukseni mukaan kaikki alalla tekevät nelinkertaisesti töitä, ovat ali resursoituja ja uupuneita yrittäessään tarjota faneille parasta laatua, koska ta loudelliset olosuhteet ovat muuttuneet suoratoiston myötä, ja vähemmän ihmi siä käy keikoilla kuin ennen pandemiaa. Toisina kertoina taas olen niin innoissani keikasta, että tavallaan hukun siihen ja mietin vain bändin tyyppejä, basisti Romer valaisee omia kokemuksiaan. Ongelma tii vistyy siihen, että ihmiset ovat tottuneet kuluttamaan viihdettä ilmaiseksi eivätkä hahmota, kuinka paljon työtä ja panos tusta sen tekeminen vaatii. Tulevaisuus on synkkä ja tuntematon, eikä mitään voi luvata varmaksi. Meidän musiikkimme on niin hauskaa, että nautin sen esittämisestä. Mutta kaikesta huolimatta tämä on haus ka tapa elää ja tienata elantonsa, rumpali Wilson pohtii. Mutta tavallaan jou dut olemaan läsnä ihan eri tavalla kuin sellainen ihminen, joka tekee perustoi mistotyötä. – Toivottavasti saamme tulevaisuu dessa puristettua irti muutaman paluu kiertueen. Poliittisia kannanottoja ja sosiaalista valveutuneisuuttakin enemmän kuunte lijat vaativat kuitenkin muusikoilta jo tain ihan muuta; heidän aikaansa ja huo miotansa. Yhtäkkiä olet tilanteessa, jossa ihmiset odottavat sinulta erilaisia kannanottoja ja toivovat sinun olevan jotain sellaista, mitä et edes välttämättä todella ole, Martens avautuu. – Lukuisat eri konserttipaikat ja festi vaalit ovat yksinkertaisesti kuolleet Australiassa. – En tarvitse siihen erityistä virittäy tymistä. Fanien huomionjano ei kuitenkaan sammu pelkästään sosiaalisessa medias sa, vaan se näkyy myös keikoilla. Sosiaalinen media on mahdol listanut sen, että fanit voivat lähettää suosikkibändeilleen viestejä milloin tahansa ja missä tahansa. – Pidän siitä, mitä Chappell Roan teki asettaessaan rajoja, Taylor sanoo ja viit taa siihen, kuinka poptähti Roan avau tui Instagramtilillään, ettei hän ole fa nien omaisuutta ja että hänelläkin on oi keus itse asettamiinsa rajoihin ja yksityi syyteen. Joskus he joskus jopa koskettelevat Amya, mikä ei ole aina asiallista, vaan todella töykeää ja ärsyttävää, Martens harmittelee. Tutustuin johonkin pai kalliseen bändiin, jonka nimeä en nyt muista. L uonnollisesti koronapandemia ja tämänhetkinen maailmantalouden tilanne ovat vaikuttaneet kiertävän bändin arkeen monella tapaa. – Soitimme Suomessa joillakin festi vaaleilla ja tapasimme myös Devon tyy pit (Flow 2023). Musiikki ja kiertäminen ovat parhaimmillaan eskapismia, mutta toisinaan tunnettuna muusikkona oleminen aihe uttaa omia haasteitaan. B ändille keikkailu tarjoaa jon kin verran pakoa tuosta synkästä todellisuudesta. Amy Taylor painottaa, että haluaa ih misten pitävän albumin äärellä hauskaa. – Joskus kelaan keikalla päässäni asioita omasta elämästäni, enkä pysty ottamaan yleisöön kontaktia. Vaikka maailma näyttääkin karikatyy rimaisen synkältä, ei bändi ole aikeissa lopettaa toimintaansa vähään aikaan. SOUNDI 31 emme voi tietää sitä vielä varmaksi, kos ka kyse on tulevaisuudesta, yhtyeen basisti Romer summaa albumin sisällön. – Muistan heidän myös polttaneen pil veä. Kaiken tekoälyn, teknologisen kehi tyksen, sosiaalisen median vaikutusten, poliittisen kaaoksen lisääntymisen, kan sanmurhien, sotien ja inhimillisen väsy myksen keskelläkin on tärkeää pysyä läsnä ja säilyttää toivo, Taylor sanoo. Ihmiset eivät ole enää pa lanneet samaan tapaan sisätiloista viet tämään iltaa. Voimme hajota ja sitten taas palata takaisin, Romer lisää. Palataan vielä takaisin albumin otsik koon, sillä se tuntuu kiteyttävän Amy Taylorin ajatukset nykyajasta. – Albumin nimi Cartoon Darkness tu lee siitä tunteesta, että tulevaisuus ajaa suoraan kohti mahdollista ilmastokaaos ta. Ja minulla on paljon energiaa, jonka pää tän käyttää esiintymiseen. Mutta se on kaikki vain karikatyyriä, koska tulevaisuus ei kos kaan näytä siltä, mitä kuvittelemme, jatkaa puolestaan Martens. Australia laisyhtye on kiertänyt ympäri maailmaa, ja myös Suomesta löytyy uskollinen fani kunta. Inspiroidun, kun ihmi set tekevät jotain uutta ja muuttavat val litsevaa olotilaa millä tahansa tavalla, Taylor lisää. Amyl And The Sniffers kuitenkin selvisi koet telemuksista pelkillä pintanaarmuilla. Hän kuitenkin painottaa, että vaikka musiikkiteollisuus olisikin vaikeuksis sa, ei itse musiikkia ja sen tekemistä voi tappaa mikään. – Ajattelen, että elämme yksinäisyy den epidemian keskellä, ja musiikki on loistava paikka kohdata ihmisiä ja tuntea olonsa eläväksi. – Ihmiset toisinaan ylittävät rajoja. Kaikesta huolimatta yhtye haluaa kui tenkin antaa faneilleen aina parasta. – On todella hienoa päästä soittamaan keikka tuhansien ihmisten edessä. V aikka vuonna 2016 perustettu Amyl And The Sniffers on suhteellisen nuori bändi, ovat he ehtineet saada mainetta maailmanlaajuisesti. Tämä tarkoittaa albumien ohella myös villejä konsertteja, joissa soittajista revi tään kaikki irti niin fyysisesti kuin hen kisestikin. Me olemme kuitenkin ol leet melko onnekkaita, kun ottaa huomi oon sen, että moni australialaisbändi ei kykene kiertämään muualla maailmassa, Wilson harmittelee. Samaa ei voi sanoa heidän kotimaansa Australian rockskenestä. Vaivun ikään kuin transsiin, jossa tuijotan vain omaa vahvistintani. – En usko, että musiikkiteollisuus on kuolemassa, mutta huonossa hapessa se on, Taylor pohtii. Ei kannata surra sitä, mitä meillä on nyt vain siksi, että sitä ei ehkä ole myö hemmin. – Meillä tulee myös olemaan holo grammibasisti, Martens päättää. Siinä kokee ole vansa rocktähti. Yritämme löytää optimismia pes simistisessä maailmassa. Jatkuvassa keikkailussa on kuitenkin myös omat haasteensa. Esiintymislavan ja yleisön välillä voi pahimmillaan tuntua olevan tuhat kilometriä. He haluavat meidän olevan robotteja. Toisto ei välttämättä tule luontaisesti. Päinvastoin Taylor kokee musiikin ja keikkojen olevan tärkeämpiä kuin koskaan. Sen lisäksi, että keikkailu on soittajille fyysisesti raskasta, saattaa yleisöön olla vaikeaa saada jos kus kontaktia
Kummassakin versiossa olennaista on muusikoiden tapa vaihdella rooleja kappalekohtaisesti, aina yhteistä tunnetilaa vaalien. – Monesti kun laulaa itse leadia, niin ei oikein osaa sanoa onko tää nyt tykkiveto. Väinö Karjalaisen äänittämän albumin avainkappaleena soi funkaava Honky Tonk, joka piipahtaa debyytin maisemissa, mutta luo samalla uudenlaisen mielleympäristön. Koko uusi albumi perustuu seitsenhenkisen kollektiivin ominaissoundiin. – Tämä rakentuu jotenkin niin, että me voitaisiin periaatteessa olla yks tyyppi, mutta meitä onkin neljä, muotoilee Inberg. Jälkiäänityssessioissa puolivahingossa syntynyttä Frank-kappaletta lukuun ottamatta levyllä soittaa rumpali Riku Sonkkasen, kitaristi Kalle Outilan ja laulaja Adeola Ikuesanin vahvistama kokoonpano. Mut sitten kun sä kuuntelet muita, niin sä vain ihmettelet, että terve mitä versioita. Tänä syksynä tunnekirjossa väreilee myös ylpeys. Tässä vaiheessa palkinnoksi riittää mahdollisuus nähdä uusia paikkoja ja tutkia, miten musiikki missäkin soi. Pari vuotta työstetty kakkoslevy Take Me To The Honky Tonk on valmis, ja nelikko iloitsee paitsi lopputuloksesta myös tekotavasta. Toisella levyllä kuvasto laajenee. Toisinaan Nevala palaa kuitenkin perusmuotoonsa, rumpukoneen tukemaksi kvartetiksi. He järjestivät huoneistossa juhlia, soittivat bileiden housebändinä ja konseptoivat musiikkiaan. – Onneksi meillä on edellytykset, matskut ja intoa siihen. 32 SOUNDI SOUNDI PB Teksti: Hannu Linkola –M e halutaan, että jengi näkee meidät livenä; että tuu tsiigaan, kyl sä sit hiffaat. Ensimmäinen yhteinen sävel löytyi Yhdysvalloista: moottoriteiden, aavikoiden ja myyttien keskeltä. – Ja tietysti tarkoitus on myös tehdä lisää lauluja, Bentley lisää. Se on kokonaiskatsaus Nevalaan ja yhdessä tekemiseen, meidän yhteiseen ympäristöön. Siinä tulee hauskaa perspektiiviä, kun voi kuunnella eri korvin niitä biisejä. – Se pieni spotlight kiertää siellä ja jokainen pääsee vuorollaan fiilistelemään eri juttuja. – Kun ykköslevy tavallaan koottiin demojen päälle, niin tässä oli vanhanaikaisempi systeemi: me tehtiin biisit yhdessä, treenattiin ne bändin kanssa, mentiin studiolle ja äänitettiin. Nevalan Take Me To The Honky Tonk -albumi matkaa ajassa 1970-luvun suuntaan. Neljä on yksi Tasavertaisten laulajalauluntekijöiden yhtye Nevala ammentaa yhä yhdysvaltalaisista myyteistä, mutta juuri ilmestyneellä toisella albumillaan aiempaa laajemmalla visiolla. Ne oli tuntien sessioita, joissa syntyi kaikki ideat. – Me kaikki katsottiin tahoillamme The Beatlesin Get Back -dokumentti (2021) ja otettiin siitä vaikutteita, hahmottelee Bentley uutukaisen taustaa. Kulloisenkin lead-laulajan taustalla muut pyrkivät varmistamaan soitollaan, stemmoillaan ja myötäelollaan, että keulahahmolla on tukenaan paras mahdollinen versio Nevalasta. – Toka levy avaa ovet sille, mitä me todella ollaan. Väljän temaattisesta fiktiosta siirrytään nyt hienovaraisempiin viitteisiin – ehkä myös aavistuksen konkreettisemmin 1970-luvulle, iskuetäisyyden päähän John Lennonin soololevyistä ja Eaglesin kulta-ajasta. Emil Inbergin sanoissa on painoa. Neljän helsinkiläisen laulaja-lauluntekijän (Inberg, Oliver Bentley, Ossian Stadigh, Sakari Soukka) yhteensulautumana syntyneen Nevalan esiintymisistä välittyy ainutlaatuinen onni, jota sävyttävät niin kuvitelmamaiset unelmat kuin niitä terävöittävä yhteisöllisyyskin. Nevalan juuret ovat etelähelsinkiläisessä asunnossa, jonka Inberg, Bentley, Stadigh ja Soukka valjastivat kommuunikseen viitisen vuotta sitten. ”Katsottiin The Beatlesin Get Back -dokumentti ja otettiin siitä vaikutteita.” K u v a: K al le O u ti la. Toistaiseksi yhtyeen hurmos on koettu lähinnä Helsingissä ja lähialueilla, joissa Nevala on haalinut kuulijakuntaa hitaasti mutta varmasti. Levy syntyi yhdessä ideoiden ja improvisoiden. Tuttavapiiristä kootun täydennyskaartin panos on ydinnelikon mukaan erottamaton osa Nevalaa. – Tässä tuli uudella tavalla se yhdessä tekeminen ja hulluttelu, ihan biisin kirjoituksesta alkaen, täydentää Inberg. Vuonna 2022 ilmestyneellä Wastelands, Nevala -esikoisella hurmannut tunnelmantaju on ennallaan, mutta nyt yhtye tarkastelee sen luomia mahdollisuuksia entistäkin vapautuneemmin. Sen jälkeen aloimme takoa sitä patsasta esille. – Ekalla levyllä me tultiin tähän maailmaan, summaa Inberg. Ainahan se on niin että kun jotain saa valmiiksi niin on jo seuraavassa kiinni. Toisen levynsä siivittämänä bändi toivoo pääsevänsä muuallekin. – Suurin osa tehtiin niin, että oltiin jossain stugalla, Olppa löi härskin rumpubiitin taustalle ja sitten improvisoimme
Tilaa Pelaaja PELAAJA.FI/TILAA Pelaaja
34 SOUNDI Ö R I N Ä N P A L U U K u v a: Te rh i Y li m äi n en. The Last Will And Testament on eräänlainen kolmannen periodin alkupiste. 34 SOUNDI SOUNDI 35 Teksti: Timo Isoaho Opethin musiikillinen tutkimusmatka jakautuu karkeasti ottaen kahteen: alkuvuosien progressiivisen death metalin hallitsemaan kauteen ja myöhempään örinättömään progekauteen
Miten autotallissa oleva Rolls-Royce jaetaan. Eikö se ole vähän kummallista. Tämä on aaltoliikettä. Åkerfeldtin pohdintoja on helppo ymmärtää. Kun kuolinpesän antimia käydään läpi lapsien – tai oletettujen lapsien – kanssa, paljastuu toinen toistaan kummallisempia asioita, hymähtää Åkerfeldt. – Olen tietenkin erittäin kova Jethro Tull -diggari. Jos akustishenkistä Damnation-levyä (2003) ei oteta laskuihin, vuonna 2011 ilmestynyt Heritage oli ensimmäinen Opeth-albumi, jolla ei kuultu Åkerfeldtin tunnusomaista death metal -tulkintaa. – Se tuntui järisyttävän Opeth-universumia aikamoisella tavalla, ja palaute – ainakin se, mitä minun korviini asti kantautui – oli melkein liikuttavaa: ”Elämä on ihanaa, Opeth on taas death metalia” ja niin edelleen. Eräänä päivänä heidän rikas isänsä kuolee, ja isosta perinnöstä aletaan keskustella. – Tarinaan tuli lopulta niin paljon vivahteita ja mutkia, että tajusin tarvitsevani monia erilaisia kertojan ääniä – myös sen jykevän death metal -kertojan. Onko minun örinälauluni todella niin tärkeä Opethelementti, että sen mukana me elämme tai kuolemme. Millainen hetki se oli, kun päätit nostaa örinälaulun taas valikoimaan. Lopputulos on traaginen, ja ennen niin rakkaat ja läheiset ihmiset alkavat vihata toisiaan – vain ja ainoastaan rahan takia. Hänen puheäänensä kuulosti todella vakuuttavalta ja juuri sopivan aristokraattiselta. – Kun valmistelimme aikoinaan Heritagea, varhaiset biisiaihiot alkoivat kuulostaa sellaisilta, ettei death metal -laulutyyli sopinut niihin lainkaan. Onko kyse jonkinlaisesta jääräpäisyydestä: kävi miten kävi, näillä eväillä mennään hampaat irvessä hautaan asti. Ian tiedusteli jossain vaiheessa, että soittaisinkohan minä vähän SOUNDI 35 Opethin The Last Will And Testament on konseptialbumi, jonka inspiraationa Mikael Åkerfeldtille toimi menestyssarja Succession. Arvostan tietenkin pitkäaikaisten fanien mielipidettä, mutta kyllähän tällainen on myös aavistuksen... Uusien biisien kirjoitusurakka alkoi kesällä 2023. Ajatellaanpa vaikka jotain 63ja 67-vuotiaita hyvin toimeen tulevia sisaruksia. – Päätös syntyi hiljalleen. Onko faneilta tuleva paine niin kova, ettei yhtye uskalla laittaa edes varvasta oman boksin ulkopuolelle. Kun demolaulut kuulostivat hyviltä omissa korvissani, päätökseni alkoi olla selvä. Jotakin on ilmeisesti tapahtunut viime vuosina, sillä nyt Jethro Tullin taustavoimat ilmoittivat saman tien, että Anderson lähtee mielellään mukaan, kertoo Åkerfeldt. – Nyt death metal -tulkinta on taas vaihteeksi vahvasti esillä, mutta esimerkiksi akustisia kitaroita kuullaan hyvinkin hillitysti. – Kun julkaisimme ensimmäisen singlen uudelta The Last Will And Testament -albumilta, kuulijoille paljastui, että mukana on taas death metal -laulua – ensimmäistä kertaa sitten Watershedlevyn (2008) jos puhutaan studio-olosuhteista, avaa Opethin laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt. K u v a: Te rh i Y li m äi n en. Kaikki kunnia heille hyvästä valinnasta musiikkityylin suhteen, mutta henkilökohtaisesti en ymmärrä, miten joku bändi jaksaa tehdä vuosikymmenestä toiseen saman levyn – toki karrikoidusti sanottuna. – Aloin kehitellä tarinaa katsottuani mainion Succession-sarjan. En vielä tässä vaiheessa kertonut ajatuksistani muille yhtyeen jäsenil le, sillä päätin ensin kokeilla juttuja omin päin. Useimmille tulee Ian Andersonista mieleen Jethro Tullin klassiset huiluosuudet. häiritsevää. Se oli monille järkytys. Kun sain muutamia varhaisia juttuja läjään, mieleen alkoi tulla ajatuksia: hetkinen, tämä kohta saattaisi soundata vaikuttavalta, jos siinä olisi death metal -laulua. Lojaalit Opeth-diggarit eivät ole missään vaiheessa hylänneet bändiä – esimerkiksi vuonna 2014 julkaistu Pale Communion -albumi nousi Suomen virallisen listan paalupaikalle – mutta fanit eivät ole myöskään unohtaneet kysyä kerta toisensa jälkeen: ”Milloin Mikael örisee taas?” No nyt örisee. Kummallisia asioita Sanoitusten puolesta The Last Will And Testament on konseptialbumi, jonka biisistä toiseen etenevä tarina sijoittuu dekadenttiin aikakauteen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Jos olisin örissyt Heritagen vanhahtavasta progesta ja klassisesta rockista vaikuttuneen materiaalin päälle, se olisi ollut melko koomista. Haaveilin Ian Andersonin kutsumisesta Opeth-maailmaan jo Heritagen aikoihin, mutta silloin en saanut häneltä minkäänlaista vastausta. – Kun Ian lähetti ensimmäiset tiedostot, ihoni meni kananlihalle. – Niinpä... Laulutyyli on minulle vain yksi instrumentti muiden joukossa, eikä örinää tarvita joka puolella. 34 SOUNDI SOUNDI 35 M arraskuussa ilmestyvä The Last Will And Testament yhdistelee taitavasti ruotsalaisen metallipioneeri Opethin yli kolmen vuosikymmenen aikana kypsyneitä vahvuuksia, mutta samalla äänimaailmaan on luikerrellut entistäkin enemmän pahaenteistä kieroutuneisuutta, raikasta arvoituksellisuutta ja tarttuvaa koukeroisuutta. Ei niinkään hänen puheäänensä. Eräs kertojan ääni kuuluu melkoisen nimekkäälle vierailijalle. Kun juttua kuljetetaan eteenpäin tuhdilla örinäsoundilla, se tuo tiettyihin käänteisiin aikamoista vaikuttavuutta, Åkerfeldt naurahtaa. – Ajatellaanpa jotain pitkäikäistä yhtyettä, joka soittaa vaikkapa Accept-vaikutteista heavy metalia. Se pisti todella miettimään esimerkiksi rahan loputonta mahtia. Pitääkö se sahata kahtia. – Tarinan keskiössä on jo tuonpuoleiseen siirtynyt patriarkka, jonka perintöä aletaan jakaa. Ja kuten joku saattaa muistaa, akustiset ovat toisinaan olleet jopa hallitsevia elementtejä meidän biiseissä
Vielä yksi asia liittyen konseptiin: onko tarinassa mukana minkäänlaista omakohtaisuutta. – Materiaalin valmisteleminen oli melko erikoista touhua. En ole uhrannut tälle mahdollisuudelle ajatustakaan, enkä aio vähään aikaan uhratakaan. Albumin tarina on saanut vaikutteita Successionista, mutta voisiko The Last Will And Testamentin tarinasta syntyä oma tv-sarja. – Vaikka olenkin erittäin tyytyväinen The Last Will And Testamentin konseptiin, en oikein usko, että tarina on tarpeeksi omaperäinen tv-yhtiöiden silmissä. Onko jatkoa luvassa. Ja tässä vaiheessahan pitää tietenkin muistaa, että minulla on kaksi tytärtä... Fiktiotahan se on. Kun aloin valmistella biisejä, mielessä oli pari isoa ajatusta. Kun sain käsiin masteroidun levyn ja kuuntelin sitä, mietin monta kertaa ihmeissäni, että miten ja milloin tästä biisistä tuli juuri tällainen. Millainen oli The Last Will And Testamentin sävellysprosessi. Mutta toki maailmassa tapahtuu erikoisia asioita, joten jäädään odottamaan. Johtuuko tämä eräänlainen muistamattomuus iästä. huiluakin teidän levylle. Se tuntui hämmentävältä ja vähän pelottavaltakin. En yksinkertaisesti kyennyt hahmottamaan levyn tekemisen isoa kuvaa. Pohdin esimer”Ajatukseni oli, että tehdäänpä tällä kerralla vähän lyhyempiä biisejä, mutta tinkimättä ideoiden määrästä.” K u v a: Te rh i Y li m äi n en. Toisin sanoen oma sukuni ei ole koskaan ollut ihan niin varakas, että meidän olisi pitänyt pohtia kartanon tai Rolls-Roycen kohtaloa, Åkerfeldt nauraa. Olin keskittänyt kaiken huomioni hänen puheosuuksiinsa, ja minä suorastaan säpsähdin tämän kysymyksen äärellä. Ei kuitenkaan sanojen negatiivisessa merkityksessä. Seuraavaksi kuuntelin varhaisia kappaleaihioita ”sillä korvalla”, ja sieltä löytyikin pari kohtaa, joihin huilumelodiat sopivat loistavasti. – En tiedä. Tai ainakin luulen niin, Åkerfeldt sanoo pienen tuumaustauon jälkeen. Hämmentävää ja pelottavaa Hypätäänpä seuraavaksi enemmän musiikin puolelle. Tappelevatkohan he arvokkaimmista esineistäni – siis jostain kummallisista progelevyistä – verissä päin, kun minut jonain päivänä laitetaan maan multiin. Minähän kuitenkin täytin viime keväänä viisikymmentä! Kun kuuntelee The Last Will And Testamentin myrskyisiä kappaleita, mieleen nousee termejä kuten kärsimätön, rauhaton ja levoton. Käännetäänpä sitten eräs asia toisin päin. – Eipä juuri. – En nimittäin muista säveltämisestä paljoakaan. Kun levy loppuu, tarina jää ikään kuin avoimeksi. – Tiedän täsmälleen, mitä tarkoitat. ”Joo, totta kai”, vastasin niin nopeasti kuin pystyin. – En ole päässyt rikastumaan muusikkona, mutta toki taskunpohjalle on jäänyt jotain vuosien varrella
– Yksikään biisi ei ole varsinainen sunnuntaiajelu vaan siellä on aikamoinen määrä miinoja. En toisin sanoen tahdo törmätä ”voi, olisinpa soittanut tuonkin paremmin” -ajatuksiin vuosien päästä. No, maltoin mieleni ja treenasin sinnikkäästi taas pari viikkoa, ja hiljalleen palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Mutta koska Mikaelilla on biisinkirjoittajana kokonaisnäkemys, haluaisin ehdottomasti kunnioittaa hänen visioitaan. No, en sitten polvistunut kaan vaan valitsin hieman seikkailul lisemman lähestymistavan. – Sessio oli unohtumaton kokemus, ja pystyimme syventymään levyn tekemiseen ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä. Mutta olen jo oppinut sen, että haluan saavuttaa nauhoitustilanteessa sataprosenttisen tyytyväisyyden. Vapaa muotoinen ”laitetaanpa tähän biisin kohtaan tällainen osa ja tuohon tuol lainen” metodi tuntui todella vapaut tavalta. Itse en ollut ihan samaa mieltä. – Mikael oli tosiaan sitä mieltä, että soitin studiossa sen verran hyvin, että kaikista biiseistä olisi riittänyt yksi otto. Uuden Opeth-albumin nauhoitukset tapahtuivat maineikkaan Rockfieldstudion (Queen, Black Sabbath, Judas Priest) uumenissa Walesissa. Purkitin omat osuuteni samassa tilassa, jossa on aiemmin nauhoitettu esimerkiksi Rushin A Farewell To Kings sekä Queenin klassikoita!. Oli tietenkin todella palkitsevaa tajuta, että sain lopulta haltuun itselleni ehkä haastavimman biisin koskaan! Niin, sait materiaalin haltuun ihan hyvin... Tuli saman tien selväksi, että levystä tulee poikkeuksellinen. – Mitä tulee omaan soittooni, tiedostan kyllä sen, että olen joissain asioissa jopa ärsyttävän nipo. Jos vään nän asian rautalangasta, niin aiemmin meillä saattoi olla 14minuuttinen kap pale, mutta nyt ”sama biisi” voi kestää K u v a: Ti m o Is o ah o WA LTT ER I VÄ YR YN EN : T he Last Will And Testament on ensimmäinen Opeth-albumi, jonka rumpalina toimii Waltteri Väyrynen. Vaati todella monta kuuntelukertaa saavuttaa edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä rumpuosastolla tapahtuu. – Mikael on varmaan maailman paras rumpali, joka ei varsinaisesti soita rumpuja! Olin todella vaikuttunut sovituksista, sillä kaikki rumpujutut oli mietitty loppuun asti pieniä yksityiskohtia myöten. – Mitä tulee esimerkiksi kärsimättö myyteen... Ja Rockfieldin legendaarisuutta saattoi tietenkin vain yrittää ymmärtää... – Sitten Mikaelilta tuli lisää demoja, ja mieleen hiipi ajatus: miten ihmeessä pystyn soittamaan tällaista kamaa. Toisinaan iski epätoivo ja meinasin ilmoittaa Mikaelille, että nyt tuli seinä vastaan. Suomalaismuusikon soitto on kautta linjan huikeaa, ja Opeth-kippari Mikael Åkerfeld olisikin kelpuuttanut jokaisen Väyrysen ykkösoton suoraan levylle. Mutta ehkä kappale §5 vaati silti eniten treenaamista. Alkuperäiset rumpuosuudet ovat Mikael Åkerfeldtin käsialaa, mutta Väyrynen sai luvan muuttaa sovituksia oman mielen mukaan. Tämähän on ”Tiktokajan Opethalbumi”. seitsemän minuuttia. Kyseessä oli biisi §7. Eräs ajatukseni oli ni mittäin se, että tehdäänpä tällä kerral la vähän lyhyempiä biisejä, mutta tin kimättä ideoiden määrästä. Totta kai luotin täysin Mikaelin näkemykseen ja oli helpottavaa kuulla, että hän oli tyytyväinen. Monet ideat olivat myös todella uniikkeja, eikä ”varsinainen rumpali” tulisi välttämättä edes ajatelleeksi sellaisia. – Muistan hyvin ensireaktioni, kun Mikael lähetti ensimmäisen demon. Tuli todella kylmiä väreitä, kun täynnä informaatiota ollut biisi kuulosti niin jännittävältä ja jopa mielipuoliselta. Ei mikään ihme, että The Last Will And Testament saat taa kuulostaa paikoin vähän levotto malta! ”Yksikään biisi ei ole varsinainen sunnuntaiajelu!” kiksi sitä, että miksi minun pitäisi polvistua perinteisten biisirakentei den äärellä. No, aloin treenata biisejä käytännössä osa kerrallaan, ja opeteltavaa sitten riittikin. Lopuksi valittiin sitten se paras. Tiesin kuitenkin itse, että pystyn soittamaan biisit vielä paremmalla energialla ja tarkemmalla tatsilla, ja tämän vuoksi jokaisesta kappaleesta taltioitiin muutama otto. Mitkä uudet biisit olivat kaikista haastavimpia. Biisissä on tuhoton määrä yksityiskohtia ja dynamiikka liikkuu koko ajan nollan ja sadan välillä. Toki siellä oli kohtia, joiden soittamiseen olisi tarvinnut kolme kättä, mutta ratkaisin nämä pulmat esimerkiksi niin, että vedin ”kolmannen käden nuotin” vaikka vasemmalla jalalla. – Mikael ilmoitti, että demot ovat vain ohjenuoria, ja komppeja ja muita juttuja saa muuttaa mielin määrin
Yh tyeen komea elinkaari tulee pää tökseen 29.11. Orkesterin ydin on pysynyt ennal laan omakustanteisesta Quantum Holo caust: World Domination esikoisalbu mista (2006) lähtien. Pyörre (aik. ”LIIKAA HULLUJA YHDESSÄ BÄNDISSÄ”. K u v a: V al tt er i La h ik ai n en Vaikka Medeia onkin lajinsa kärkinimiä Suomessa, on bändin jäseniltä ollut tietoinen päätös olla jättäytymättä elämässään vain sen tuoman nosteen varaan. Ylevää, mutta potentiaalisesti vahingol lista. Terävää teknistä death metalia veistävä tamperelainen Medeia saavutti merkkipaalun pari vuotta sitten. Päätöksen myö tä intohimosta ei tullut ammattia, vaan suhde musiikkiin ja sen tekemiseen pysyi puhtaana, tavallaan jopa pyhänä. 22 vuotta, viisi albumia, neljä ep-levyä, nippu sinkkuja ja satoja esiintymisiä ympäri Eurooppaa. Kauaskantoisen linjanvedon kohdalla Peltolan väline oli vuosina 1999–2006 toiminut Killpretty, jonka tyyli hioutui vaihtoehtorockin, hardcoren ja numeta lin kolmiossa huippuunsa albumilla The Art Of Letting Go. SOUNDI 39 Teksti: Petri Silas K un yhtye täyttää kaksikymmen tä, alkaa sen jäsenten ikä tyypil lisesti nelosella. Loppuvuodesta viimeisen keikkansa soittavassa Medeiassa on aina uskottu huolelliseen ja pitkäjänteiseen ahertamiseen. Äärimetallin veto ja pitovoima ulot tuvat yhä säveltämisestä esiintymiseen. Biisintekoon verrattuna erilaista, mutta tunnelataukseltaan vastaavaa nautin toa ovat tuottaneet ne hetket, jolloin Peltola on saanut nousta lavalle ja soit taa yhdessä rumpali Janne Putkisaaren, basisti Samuli Kuusisen, kosketinsoit taja Laura Pyörteen, kitaristi Pekko Mörön, laulaja Frans Aallon ja Medeian aiempien jäsenten kanssa luomaansa materiaalia yleisölle. – Päätin jo varhain hankkia pätevät paperit ja elannon muualta. – Jos tässä keskiiän kynnyksellä nyt täytyy tai saa vähän reflektoida, pitää ainakin muistaa lämmöllä sitä vuosi kymmenten takaista harvinaista selvä näköisyyttä, ettei musiikista ole toi meentuloksi, toteaa yhtyeen perustaja ja liideri, kitaristi ja biisintekijä Samuli Peltola. Paatuneimpia elämäntapaintiaaneja lukuun ottamatta elämässä on siis vastuuta jo muustakin kuin treenikämpän avai mista. Dzia dulewicz) ja laulaja Keijo Niinimaa deby toivat kahta vuotta myöhemmäl lä Medeiaep:llä, Mörö kaapattiin kave ribändi Pofonyn riveistä kolmosalbumi Abandon Allille (2011) ja Manning The Helm ep esitteli mikrofonin kanssa yhä reuhtovan Aallon 2015. Tampereen Olympiaklu billa, jolloin Medeia soittaa jäähyväis keikkansa
Peltola nimittää Medeian toistaiseksi aktiivisinta aikaa puolivakavissaan Niinimaan valtakaudeksi. Kiekko sai hyvät arvostelut ja nousi Suomen fyysisten albumien myyntilistan vitoseksi. Se on kiirastuli, joka kestää aina viikkokausia kerrallaan, Peltola kuvailee. S aranakohta osuu keulahahmon vaihtumiseen. Kun ihmiset ovat pari-kolmikymppisiä, touhua sävyttää tietty nälkä. – Kakkosalbumimme Cult (2008) ja sitä seurannut Abandon All olivat projekteina sellaisia, että tuotantoa tapahtui paljon muuallakin kuin minun kotistudiollani. Yksi pahimmista sudenkuopista piilee siinä, että sisällöllinen ja tuotannollinen vastuu uhkaavat kasautua yksille harteille. Soundi 2/2013). Kun Peltolalta seuraavan kerran saatiin musiikkia, oli kehys jotain aivan muuta. – Nyt kun kissa kerran nostettiin pöydälle, havaitsen vähän ihmeissäni, ettemme tosiaan ole hyödyntäneet kertaakaan ulkopuolisten mielipiteitä. – Ulkomusiikillisen häsäämisen määrä väheni huomattavasti Keijon lähdön myötä. Peltola paljastaa, että alun perin tähtäimessä oli yhtyeen kuudes pitkäsoitto.. – Frans elää hetkessä, ja koen sekä lavalla että studiossa häneen syvällistä yhteyttä. Kuvitteelliseen päiväkirjaan tarkoitetut ajatukset eivät aina sovellu yleiseen jakeluun. Promootiohenkisenä kaverina hän omaksui Medeiassakin luonnettaan osuvasti peilaavan roolin. – Ehkä tässä on siis vähän varkain tullut lunastettua lupa seisahtaa ja tähyillä taustapeiliin. – Yli kaksi vuosikymmentä enemmän tai vähemmän samaa juttua enemmän tai vähemmän samalla porukalla kuulostaa kieltämättä juhlavalta. Tietyt piirteemme sopivat yhteen kuin palapelissä. Vaikka verkkaisempi julkaisutempo ja periodiluonteinen toiminta miellyttää Peltolaa sitä enemmän mitä enemmän tiimalasissa valuu hiekkaa, hän tunnistaa mallin riskit. Jako ei mene ajallisesti ihan fifty-fifty, mutta erotan Medeian historiasta kaksi selkeästi erillistä ja erilaista periodia. – Keijo oli bändiin liittyessään levittänyt grindcoren ilosanomaa Rotten Soundin kanssa ties kuinka kauan ja kehittänyt ulkomaille asti ulottuvan laajan verkoston. Massiivisten kokonaisuuksien hallinnointi kuluttaa aivojen prosessoritehoa tuntuvasti, ja jos kuormitus syö kapasiteettia liiaksi, alkaa oireilu. Sirkuit Preiker avasi kalloporantarkan näkymän pelottavaan paikkaan. – Jos itse vertauduin firman toimitusjohtajaan, oli Keke väsymätön ja aggressiivinen myyntitykki, joka nosti bändin profiilia merkittävästi. M edeia siis lopettaa syksyn myötä taivalluksensa, mutta julkaisee vielä sitä ennen ärhäkän Mother Of Lies -ep:n. Olen kiitollinen, etteivät häiriöni päässeet tuhoamaan sitä yhtä ja ainoaa kutsumusta, joka minulla on elämässäni ollut. – Kun tilanne kriisiytyi koronaepidemian riehuessa, syöksykierrettä vierestä seurannut vaimoni ohjasi minut ammattiavun piiriin. Vastuun jakaminen ei ole koskaan käynyt luonnostaan, mutta Medeian johtaja kiistää olevansa ohjaksia viimeiseen saakka puristava despootti. Medeian viimeiseksi jäävä albumi, alkuvuodesta 2019 ilmestynyt Xenosis, oli teemaltaan dystooppinen luomiskertomus, jonka jopa legendaarinen luonnonsuojelija Pentti Linkola olisi saattanut allekirjoittaa. Kahden kahjon pääsy samalle aaltopituudelle on taianomainen tapahtuma. Bändiin panostetaan ja se on monille kaikki kaikessa. Tietojärjestelmäosaamisen trade nomi (YAMK) Peltola oli koonnut aiheesta Google Driveen mittavan paketin taustadataa. Aktiivisuuden himmautumisella oli hyvät ja huonot puolensa. Pahimmasta piinasta selvittyä aloin parantaa itseäni tekemällä musiikkia. Keijon lähdettyä keikkailun ulkopuolinen yhdessä tekeminen väheni melkoisesti. Toistaiseksi jatkuvaa Aallon aikakautta on määrittänyt tahdin tietoinen hidastaminen, joka kumpuaa lähinnä halusta panostaa sisältöön syvemmin. Perverssi faabeli näytti ihmiset maapalloa kansoittavina hyönteisinä. Harjaannuin kuitenkin syöttämään Medeian kappaleisiin henkilökohtaisiakin ajatuksia, ja Sirkuit Preikerin kanssa löin takalaittoman. – Olen ollut koko aikuisikäni pakkooireinen ja kiertänyt lavoja viimeksi kuluneet kymmenen vuotta vaikean ahdistushäiriön kourissa. Biisit tulivat nyt iholle eri teholla kuin ennen, sillä esityskieli oli suomi. Teimme kolme albumia sekä ep:n ja vedimme niin paljon keikkaa että sekosin laskuissa. Olen nähnyt psyykeni pohjan ja rimpuillut takaisin toimintakykyisten joukkoon. ”Rakkaudesta lajiin” -mentaliteetista tuli vallitseva olotila, murehtii Peltola. I sot teemat ja holistinen tapa tehdä musiikkia edellyttävät kokonaisvaltaista ajatustyötä, minkä seurauksena ideoiden puolustaminen voi kasvaa lähes kunniakysymykseksi. – Nyt portti on auki ja sanoitukseni sisältävät myös asioita, joista en voisi puhua edes lähimmilleni. Kyseessä oli terapiaprojekti sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Sirkuit Preiker -ep vyöryi kolme vuotta myöhemmin päälle kuin vikasietotilasta vapaaksi hakkeroitu elektroninen kuolemanmyrsky. Sain Surunsyöjä-sinkulle mu kaan vanhan ystäväni Ilkka Laitalan Nicolesta, ja alun perin ei-keikkailevaksi määritelty projekti kävi yllättäen muutaman kerran esiintymässäkin vaihtelevin kokoonpanoin. – Olin vielä Abandon Allin aikoihin tarkka siitä, millaisia lyriikoita kirjoitan. ”Keken reign” saattaa näyttäytyä ainakin tunnettuudella mitaten Medeian huippuaikana, mutta siinä missä elämä Fransin kanssa on satunnaisempaa, tarjoaa se myös aina täyttä taidetta, Peltola summaa. Kouriintuntuva esimerkki paneutumisesta saatiin Peltolan avatessa näillä sivuilla työskentelymetodejaan kitaristikollega Markus Vanhalan kanssa (ks. Medeian tuolloin kurantti levy oli Abandon All, jonka inspiraationa palveli Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän ensimmäinen osa Helvetti. Ihan lajissa kuin lajissa, Peltola pohtii. Enkä taida kamalasti liioitella, jos sanon Suomen keikkayleisöjen triplaantuneen Keijon tultua mukaan. Niinpä mielen asioista puhuminen tuntuu nyt merkitykselliseltä
Ainakin keikkailun markkinoimisen näkökulmasta pitkäsoitot ovat toistaiseksi tärkeitä, mutta lähes saman funktion täyttävät myös lyhyemmät äänitteet. Itseäni ainakin. Xenosisin jälkeinen Alternative Death -sinkku käsitteli egon kuolemaa (kanadansaksalaisen elämänvalmentaja) Eckhart Tollen tekstien pohjalta. Mother Of Liesille tehty Hostile Entity puhuu osin samoista asioista. Itseä on vaikea analysoida ikään kuin ulkoa käsin, mutta tietty herkkyys ilmeisesti täydentää ristiriidan, josta kokonaisuus muodostuu. Noin puolella bändistä on puoliso ja lapsia, puolella taas yhteenlaskettuna puolen tusinaa diagnoosia. Itse kuulun molempiin leireihin. – Sirkuit Preikerin kanssa menen syvimpään päätyyn joko filosofisesti tai toksisesti. Kolikon privaatti kääntöpuoli ei näytä yhtä eheältä. Medeian matkan varrella tapahtunut kehitys taas näkyy hyvin siinä, miten nuoruuden ihmisviha ja uho ovat tehneet asteittain tietä vähän valaistuneemmalle tai ainakin kypsemmälle puheelle. Kaikkien sisäisten sekoilujen läpikäymiseen vaadittaisiin yhden artikkelin asemesta kokonainen lehti. demonistani, jonka nimi on teema. K u v a: V al tt er i La h ik ai n en. – Tässä rykäyksessä saatiin valmiiksi neljä raitaa. Peltolan itsetutkiskelua ovat muutaman viime vuoden ajan säestäneet muun muassa intialaisfilosofi Jiddu Krishnamurtin kirjoitukset. Lisäksi koneellani on viisi enemmän tai vähemmän keskeneräistä tykkibiisiä. – Meillä on liikaa hulluja yhdessä bändissä. Eikä jako mene keskeltä halki. Siviilissä olen järjestelmäasiantuntija, perheenisä ja urheiluvalmentaja, joka hoitaa kaikki tonttinsa skarpisti. – Tunnistin porukan kollektiivisessa tietoisuudessa tietyt merkit, jotka ennakoivat aina sitä, että prosessi venyy, Peltola perustelee vain ep-mittaista julkaisua. On sitä paitsi kai lähes luonnonlaki, että kahelien kommellukset kiinnostavat ihmisiä. – On sitten ihan oma keskustelunsa, millaiseksi perinteisen lp-formaatin merkitys lähivuosina muuttuu. Ei todellakaan. Siinä missä Sirkuit Preiker näyttäytyy pidäkkeettömän ilmaisun väylänä, on Medeiasta tullut etsiskelevän pohdinnan väline. Ja minun... Esiinty mishetkessä olen peloton, mikä on takuuvarmasti elämäni ironisin totuus. ”Esiintymishetkessä olen peloton, mikä on takuuvarmasti elämäni ironisin totuus.” Mother Of Lies -ep:n myötä Medeia jättää jäähyväiset. Peltola jatkaa yhtyeensä ”psykologisesta velkataakasta” kevein äänenpainoin, vaikka aihe on kuolemanvakava. Viimeinen keikka soi marraskuun lopussa Tampereen Olympiassa. Albumikokonaisuudet vaativat meiltä niin paljon energiaa ja työtunteja, ettei ruuti nyt riittänyt enempään
Laulaja Jyrki ”Jyrki 69” Linnankivi, kitaristi Pasi ”Bazie” Moilanen ja äänittäjä-miksaaja-tuottaja Hiili Hiilesmaa kokoontuivat viimeksi mainitun studiolle Hämeenlinnaan muistelemaan The 69 Eyesin seitsemäs albumi Devils julkaistiin loppuvuodesta 2004. Vankkureille hyppäsi myös Ville Valon kaltaisia nimekkäitä vierailijoita. Taustalla vaikutti monikansallinen levy-yhtiö ja bändin kanssa materiaalia valmisteli kaksi nimekästä suomalaistuottajaa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt The 69 Eyesille, ja yhtyeen seuraavana tavoitteena oli saada jalansijaa Yhdysvalloissa – maailman kirkkaimmissa populaarikulttuurin valokeiloissa. Pitkän linjan helsinkiläisyhtye juhlistaa levyn parikymppisiä kuluvan syksyn aikana, ja luvassa on Devils-teemaisia spesiaalikeikkoja sekä vinyyliuudelleenjulkaisu. Artikkelisarjassa tekijät kertovat merkittävän albumin syntytarinan Suomalaisen rockin klassikot > Teksti: Timo Isoaho 42 SOUNDI JYRKI ”69” LINNANKIVI LAULU, SANOITUS PASI ”BAZIE” MOILANEN KITARA, SÄVELLYS HIILI HIILESMAA TUOTANTO, ÄÄNITYS, MIKSAUS K un uusi vuosituhat alkoi rullata toden teolla eteenpäin, The 69 Eyes onnistui lyömään ison vaihteen silmään. PÄÄOSISSA K u v a: P et te ri La ak so. HIMin, Nightwishin ja Children Of Bodomin vanavedessä suomalaiselle raskaalle rockille oli yhtäkkiä valtavasti kysyntää muilla mailla, ja tummasävyiset Blessed Be (2000) sekä Paris Kills (2002) -albumit veivät nälkäisen stadilaisviisikon mittaville Euroopan-kiertueille. On siis tullut aika keskustella pirunmoisen albumin syntyhetkistä yhtyeen Jyrki Linnankiven ja Pasi Moilasen sekä tuottaja Hiili Hiilesmaan kanssa. Kun The 69 Eyes alkoi tehdä Devilspitkäsoittoa, yhtään kiveä ei jätetty kääntämättä. Ja katso: The 69 Eyes onnistui kuin onnistuikin tavoitteessaan, ja USA:n kivi kovien markkinoiden portit alkoivat narahdella auki
Pasi: – Kuten aina, aiheita ammen nettiin tietysti myös popkulttuurista. Materiaalia syntyi kin hyvällä tahdilla ja pian käsissä oli paljon uusia aihioita. Aikoi naan sieltä vietiin porukkaa pakkotyö hön USA:han, ja orjien esittämästä musasta sekä lauluista kehittyi myö hemmin esimerkiksi blues. Käytiin kahdestaan esimerkiksi Wienissä, ja päädyttiin tietysti sikäläi selle goottiklubille. Kun katselin sitä vaikuttavaa näkyä, mieleen nousi ”merirosvomelo dioita”, ja hyräilin ne saman tien talteen. Sinne yhtye päätyikin kiertueelle pari vuotta levyn julkaisun jälkeen. – Mentiin tietysti fiilistelemään myös Berliiniin, jossa me oltiin oltu ekan kerran keikalla jo 1991. Läh dettiin ihan tietoisesti pois tutuista ku vioista ja ajateltiin, että löydetään sitä kautta tuoreita ideoita. Beninissä on vahvat voodoope rinteet ja Hevioso on sikäläinen ukko sen jumala. Käsissä oli hyvin erilaisia kappaleita, mutta se ei ollut mikään itsetarkoitus. Tällaiset jututhan sopivat The 69 Eyesille loistavasti. Kappale loppuu ääni maisemaan, joka kuvastaa Deanin hengen aikoinaan vaatinutta auto onnettomuutta. Olin saanut kotistudioni siihen kuntoon, että pystyin tekemään demoja omin päin. Ensin piti vaan saada kova levy ka saan! PÄÄOSISSA Devils-albumilla The 69 Eyes tähtäsi häpeilemättä Amerikkaan. Kaiken kaikkiaan taidettiin demotella parikymmentä bii siä lauluosuuksia myöten. Berliinin skene, josta aiemmin olivat ammentaneet esi merkiksi David Bowie, Nick Cave ja Iggy Pop, oli tietysti todella kiehtova. Jimmyn taustalla oli James Dean, kun taas Only You Can Save Me oli Johnny Cash osastoa. – Itse vierailin myös Afrikassa. Kun Devilsin työstäminen sitten alkoi, ilmoi tin muille bändin jätkille ihan pokkana, että nyt tehdään sellainen kiekko, joka vie meidät Amerikkaan. Eri tyisesti HIM ja Nightwish olivat nou semassa todella isoiksi nimiksi. Välillä tein trip pejä yksin, toisinaan reissasin Pasin kanssa. – Meidän itseluottamus oli tapissa, ja ainakin minusta tuntui siltä, että ”Saksa on nyt nähty”. Me itse asiassa haaveiltiin loppuun asti, että oltaisiin saatu Hagen mukaan Devilsille, mutta se ei valitetta vasti onnistunut. Jyrki: – Asuin tuolloin Lauttasaaressa, ja meren yllä möllöttänyt elokuun kuu oli yhtenä iltana ihan järjettömän iso. Pasi: – Biisien tekemisessä oli tuo reita tuulia. Nauhoitin näitä juttuja mu kana olleella laitteella. Jyrki: – Uutta oli sekin, että käytiin etsimässä inspiraatiota ulkomailta. – Benininreissun kaikuja päätyi eni ten kappaleisiin Sister Of Charity ja Hevioso. Loppu jen lopuksi kappaleesta muovautui kun non The Doors hen kistä häröilyä! Pasi: – Lost Boysin ensimmäinen demoversio taas oli käsissä jo keväällä 2003, ja soitettiin sitä samana kesänä livenäkin. Myöhemmin siihen tuli pie niä muutoksia, ja esimerkiksi kerto säettä muokattiin iskevämmäksi. Sitten kävi niin, että tutustuin Be ninissä muutamiin paikallisiin rumpa leihin. Jyrki: – Johnny Cashin American Recordings levyt olivat kovinta ikinä, ja tehtiin sitten oma sävellys niiden hengessä. Pasi: – Useimmiten meidän musiikilli set aihiot tulevat minulta tai toiselta ki taristilta Timolta (Pitkänen). Tällä levyllä kaikki biisiideat olivat alun perin minul ta, tosin August Moon oli poikkeus, sillä se sai alkunsa Jyrkin ideasta. Mahdollisuudet olivat kenties isompaankin breikkaamiseen, jos bisneskuviot olisivat menneet toisin. Keskiaikaisen ra kennuksen hämärässä kellarissa alkoi kin tulla idiksiä. Isoja kuoroja, kantria, gospel henkeä ja niin edelleen. Jyrki: – Olin ihan varma, että Lost Boy sista tulee hitti. Esittelin heille meidän uusia de moja ja jäbät soittivat siihen päälle omia rytmejään. Itä Berliinissä varttunut Nina Hagen taas oli mahtavinta, mitä kaupungista oli ikinä tullut. J yrki: – Täkäläisestä musiikista – erityisesti raskaammasta musasta – oli tullut 2000luvun alkupuolel la kuuma juttu KeskiEuroopassa. Me haluttiin asettaa ta voitteiden rima uusiin korkeuksiin. Ja Jimmystä puheen ollen... SOUNDI 43 ”JOHNNYN STUDIO SIJAITSI HELSINGIN YTIMESSÄ, JA SEN AJAN KUUMIN YÖKERHO LOST & FOUND OLI IHAN LÄHELLÄ. Myös me oltiin päästy hyvään vauhtiin, ja plakka rissa oli Euroopanrundeja esi merkiksi Paradise Lostin kanssa. Paris Kills oli myös noussut saksalaisille top 40 listoille. Olin siis ek synyt aika kovien juttujen alkulähteil le... Olin neljä viikkoa Beninissä Villa Karo kult tuurikeskuksessa keväällä 2004. K u v a: P et te ri La ak so. JOS LÄHDETTIIN LOSTARIIN, IKINÄ EI TIEDETTY, KENEN KANSSA TULLAAN STUDIOLLE JATKOILLE.” suomalaisen rockin kaanonissa vuo sien saatossa korkealle nousseen Devils opuksen vaiherikkaita syntyhetkiä. Sattui vaan syntymään kaikenlaisia biisejä, kuten toki muulloinkin. Että juuri se saattaa olla se biisi, joka vie meidät ison meren yli
K u v a: Ti m o Is o ah o. – Hiili (Hiilesmaa) oli vanha tuttu jo vuosien takaa. Isossa kuvassa jako meni niin, että nauhoitettiin instrumentit Hiilen kanssa HIP-studiolla, kun taas Johnny teki laulut, synat ja orkestraatiot omalla Underground Studios -pajallaan. Hiili: – Itse taas muistan erään hetken Lepakosta 90-luvulta. Jos lähdettiin Lostariin, ikinä ei tiedetty, kenen kanssa tullaan studiolle jatkoille. kuin yö ja päivä. Homma eteni suunnilleen niin että minä nauhoitin instrumentteja Pasin, Jussin, Timon ja Archzien (basisti Arto Ojajärvi) kanssa päivällä, kun taas Jyrki ja Johnny työskentelivät yöllä. Kun studiopäivä oli pulkassa, laitettiin Johnnylle kamaa. Vieläpä sellainen, joka vastaisi koko projektin aikatauluista ja muista isoista kaarista. Jyrki: – Sitten tuli ajatus, että viritetään meidän ”tuotantokoneisto” huippuun. Se oli kiinnostava juoma kiehtovan historiansa takia, ja tekihän se hyvää myös äänelle. P asi: – Varsinaiset nauhoitukset alkoivat keväällä 2004. Siis oikea absintti, jota sai vain parista Euroopan maasta. Purkitettiin biisit kahdessa sessiossa, ja pidettiin välissä pieni tauko. Ammattilaiset ymmärsivät tämän, eikä siinä sen kummempia kiukuteltu. Että pidetään Johnny edelleen kyydissä, mutta kevennetään vähän hänen taakkaa, ja otetaan messiin joku toinen kivikova ammattilainen. Aloin sitten bäkkärillä riisua pitkiä kalsareitani, ja samalla Jussi (rumpali Jussi ”69” Vuori) marssi paikalle nahkahousuissa, eikä sillä tainnut olla alushousuja ollenkaan. Tämän jälkeen en itsekään lähtenyt soittohommiin pitkissä kalsareissa. Sitten alkaa tulla napa kymppejä. Erään kerran se lauloi taustoja Beneath The Blueen. Suomalaisen rockin klassikot > J yrki: – Oltiin tehty edelliset studiolevyt tiiviissä yhteistyössä Johnny Lee Michaelsin kanssa. Sitten Johnny lähetti minulle omia juttujaan, ja sehän olikin sitten ihan pirun mielenkiintoista tsekata, että mitä toisessa studiossa on saatu aikaan. Niin, ja valmisteli esimerkiksi orkestraatiot. Että tässä olisi lopulliset pannut, bassot ja skebat, duunatkaa siihen päälle laulut. Hiili: – Myös aikataulujen osalta homma olivat... Pakkasta oli tietenkin kolmekymmentä. Se soitti kosketinosuudet sekä äänitti, miksasi ja tuotti kaikki biisit. Lost Boysiin taas tehtiin cowritea ruotsalaisten Jimmy Wahlsteenin ja Patrik Jonssonin kanssa. 44 SOUNDI Hiili: – Oltiin tekemässä ison budjetin juttua, ja tavoitteena oli saada aikaiseksi helvetin hyvä albumi. Se pisti musan soimaan, ja Claude painoi stoppia lauluosuuden alkaessa: ”Vittu mitä paskaa! Hevijuntit mokasivat tämänkin biisin!” Kyseessä oli tietysti HIMin Wicked Game. Pasi: – Oli myös fiilis, että Johnnylla oli ollut liikaakin duunia Paris Killsin kanssa. Hiili: – Beneath The Blue oli jossain vaiheessa ehdolla levyn ekaksi sinkuksi, mutta sitten kun saatiin Lost Boys ja muutamia muita biisejä valmiiksi, ne alkoivat mennä ohi oikealta ja vasemmalta. – Instrumenttien nauhoitus oli hauskaa ja innovatiivista. Mietittiin, että tuo jätkähän tekee suunnilleen kovinta jälkeä maapallolla, ja mekin voitaisiin napata osa siitä tähtipölystä! Hiili: – The 69 Eyes oli julkaissut pari mainiosti menestynyttä levyä, ja kun bändi sitten kysäisi minua messiin seuraavan albumin tuotantotiimiin, olin hyvinkin otettu. Jyrki: – Johnnyn studio sijaitsi Helsingin sykkivässä ytimessä, ja sen ajan kuumin yökerho Lost & Found oli ihan lähellä. Koska olen itsekin rumpali, tehtiin Jussin kanssa paljon kokeiluja soundien kanssa. Testattiin erilaisia rumpuja ja mikitettiin suunnilleen ikkunoita. Minulla ja Smackin Claudella oli kohtalaisen raju Fellow Reptiles -rockbändi jo 90-luvun puolivälissä, ja Hiili toimi sen rumpalina ja tuottajana. Aika usein käy juuri näin: kun levyn tekeminen etenee ja esimerkiksi sovitukset tarkentuvat, sihti napsahtaa ihan kohdalleen. Ja kun nautittiin hieman absinttia, yleensä tuli myös uusia ideoita! ”RAINBOW BAR & GRILLISSÄ PAIKALLINEN ROKKIJENGI TULI SAMAN TIEN JUHLIMAAN, ETTÄ TEHÄN OLETTE THE 69 EYESIN JÄTKIÄ.” 2000-luvun puoliväliin mennessä The 69 Eyes oli tehnyt jo pitkän uran, joka vielä Devilsin myötä koki uuden nousun seuraavaan kokoluokkaan. – Esimerkiksi absintti oli silloin kova juttu. Ville Valon kämppä taas oli samassa talossa kuin Johnnyn paja, ja Ville tulikin välillä mestoille. Esimerkiksi Feel Berliniin saatiin synaja soundi-ideoita vaasalaisen Firevision-duon Mikko Tammiselta ja Arttu Peljolta. Jyrki: – Kun tultiin 2000-luvulle, Hiili oli noussut ihan huimiin sfääreihin. Paris Killsistä oli tullut aika synavoittoinen albumi, ja nyt haluttiin vähän kitaravetoisempaa kamaa. Muistan elävästi, kun Hiili esitteli tuolloin erään tekemänsä nauhoituksen... – Kombinaatio toimi yllättävänkin hienosti. Se oli ollut tekemässä esimerkiksi HIMin, Sentencedin ja Apocalyptican levyjä. Myös kielisoittimien kanssa päästiin valloilleen, ja testailtiin erilaisia pedaaleja ja efektejä. Parin muunkin biisin taustalle päätyi joitakin ulkopuolisia ideasampoja. Pasi: – Myös joidenkin biisien suhteen hyödynnettiin samantyylistä ”viritetään homma huippuun” -ajatusmaailmaa. Soitin silloin keravalaisessa Road Crew -yhtyeessä, ja oltiin The 69 Eyesin kanssa kimppakeikalla. Tehtiin ensin kokeiluhengessä kaksi tai kolme biisiä, ja homma tuntui toimivan. Pasi: – Ehkä Johnny ensin hieman kohotteli kulmakarvojaan toisen tuottajan tullessa mukaan, mutta asiasta ei onneksi syntynyt kummempia ristiriitoja
Jenkkiläisen Sire Recordsin erittäin vaikutusvaltainen pomo oli ilmoittanut haluavansa kiinnittää The 69 Eyesin, mutta EMI:n edustajat olivat ilmoittaneet, ettei se valitettavasti onnistu. Devils 3:51 (Bazie, Jyrki 69) 2. Pasi: – Iso unelma tuli todeksi vuonna 2006, kun tehtiin ensimmäinen iso USA:n-kiertue. J yrki: – Devils ilmestyi lokakuussa 2004, ja arvostelut olivat varsin kehuvia. K u v a: P et te ri La ak so. August Moon 3:37 (Bazie, Jyrki 69) 8. Jyrki: – Näihin aikoihin meille olisi voinut tapahtua paljon isompiakin asioita. Feel Berlin 4:08 (Archzie, Bazie, Jyrki 69) 3. Kierros päättyi loppuunmyytyyn keikkaan Whisky A Go Go -klassikkopaikassa, ja siitähän julkaistiin myöhemmin myös Hollywood Kills – Live At The Whisky A Go Go -tallennekin. Hiili: – Se oli kieltämättä melko villiä aikaa. Päätettiin nimittäin juhlistaa valmista levyä, ja heräsin sitten jossain vaiheessa siihen, kun Jyrki nauroi vieressä, ja yritti syöttää minulle mezcal con gusano -juoman seassa ollutta matoa. – Kuultiin Steinin kiinnostuksesta vasta vuosia myöhemmin, mutta kyllähän tätä voi jossitella. Beneath The Blue 3:12 (Bazie, Jyrki 69) 9. Toki samalla voi kysyä näinkin: oltaisiinko me enää edes hengissä, jos jenkkimarkkinat olisivat auenneet kunnolla. EMI antoi ison budjetin Devilsin tekemiseen, ja siellä oli hyviä tyyppejä duunissa: muun muassa Gabi Hakanen, Sami Häikiö ja Wemppa Koivumäki. Jyrki: – Ennen kuin Devilsin keikat alkoivat, minä ja Pasi lähdettiin vähän haistelemaan tunnelmia. Ja jos se ei olisi ollut katsomassa meidän perään, ei olisi välttämättä saatu levyä valmiiksi aikataulun puitteissa. Hevioso 4:12 (Bazie, Jyrki 69) 11. Only You Can Save Me 3:34 (Bazie, Jyrki 69) Jyrki 69: laulu Bazie: kitara, taustalaulu Archzie: basso Timo-Timo: kitara Jussi 69: rummut Tuotanto: Hiili Hiilesmaa ja Johnny Lee Michaels Miksaus: Hiili Hiilesmaa ja Juha Heininen Äänitys: Hiili Hiilesmaa, Juha Heininen, Johnny Lee Michaels ja Risto Hemmi Masterointi: Thomas Eberger / Cutting Room Äänitys: HIP Studios, Helsinki Underground Studios ja Finnvox A&R: Gabi Hakanen Vierailijat: Janne Ahvenainen, Manna Borg, Johanna Försti, Jasse Salonen, Kimmo Härmä, Outi Iljin, Katariina Junnila, Markus Kahila, Bjarki Kaikumo, Alfa Kaza, Kati Kiraly, Mauri Kuokkanen, Jay Lewis, Max Lilja, Anne Lumiaho, Mariko Pajalahti, Ville Pusa, Jaakko Rajamäki, Christa Rehnvall, Susanna Suortanen, Istvan Szalay, Tidjân, Ville Valo. Devilsillä The 69 Eyes ei ujostellut ottaa apua vastaan myös muilta biisinkirjoittajilta. Christina Death 4:02 (Bazie, Jyrki 69) 10. Hiili: – Kun saatiin albumi valmiiksi, absintti kieltämättä otti hetkeksi vallan. Sister Of Charity 5:04 (Bazie, Jyrki 69) 5. Olin itsekin välillä uppoamassa suohon, mutta sitten piti ottaa itseä niskasta kiinni. Se oli älyttömän hyvä juttu. Jimmy 3:10 (Bazie, Jyrki 69) 7. Wahlsteen, Jyrki 69, Kurt 49) 6. Nothing On You 4:10 (Bazie, Jyrki 69) 4. Lost Boys 3:23 (Bazie, J. Jyrki: – Hiili oli projektin vastuuhenkilö. Pasi: – Albumin julkaisijana toimi uusi yhteistyökumppani, sillä meidän aiemmat kiekot julkaissut Poko Rekords oli myyty monikansalliselle EMI:lle. THE 69 EYES: DEVILS (25.9.2004, EMI Finland) 1. Levy nousi suoraan Suomeen listaykköseksi, ja se myi myöhemmin platinaa. Että bändillä on jo jenkkidiili. Mentiin ensin New Yorkiin, ja jatkettiin sieltä Los Angelesiin. Todettiin, että se onkin hyvä kysymys! – Se aiemmin ääneen lausuttu ”tällä levyllä bändi menee Amerikkaan” -tavoite alkoi oikeasti toteutua vähän myöhemmin, sillä sikäläinen 456 Entertainment -lafka julkaisi Devilsin vuonna 2005. Rainbow Bar & Grillissä paiSOUNDI 45 kallinen rokkijengi tuli saman tien juhlimaan, että tehän olette The 69 Eyesin jätkiä. Seuraavaksi ne ihmettelivät, että miksi te ette rundaa täällä. Jos meidät olisi tuolloin kiinnitetty Sirelle, homma olisi voinut lähteä hyvinkin railakkaalle laukalle. Onneksi Hiili – hullu musiikillinen tiede mies ja Suomen Rick Rubin – piti homman näpeissä. Tuottajia levyllä oli kaksi ja vierailijoita runsaslukuinen porukka. Suomen EMI:n edustajia oli nimittäin ollut Midemin kuuluisilla musamessuilla, ja Seymour Stein oli tullut juttusille
Debyyttiäkin selvemmin tämä oli kuultu yhtyeen salamavauhdilla tehdyllä Giddy Up -ep:llä (2016). PERTTI OJALA HHHH K u v a: Z ac B ay ly. Loppuaan kohti Cartoon Darknessin biiseihin ilmaantuu yhä uusia elementtejä. Punk-purkaus It’s Mine muistuttaa suoruudesssaan jopa Fulham Fallout -albumillaan (1978) yksinkertaisuuden uuteen potenssiin nostaneesta The Lurkersista. Kyynisesti ajateltuna Taylorin lauluun voisi jopa suhtautua kuin itseironen Styrene aikoinaan itseensä, ”I am a cliché”. Comfort To Me (2021) jatkoi punk rockista nauttimista, mutta myös sen tiukimpien kahleiden rikkomista. Cartoon Darknessilla ilmaisun laventaminen yltää entistäkin rikkaammalle tasolle. Cartoon Darkness syntyi Foo Fightersin studiolla Los Angelesissa yhteistyössä Nick Caven luottotuottajaksi profiloituneen Nick Launayn kanssa. Bailing On Me ottaa rennosti lievästi Blondien hengessä ja jopa vihellellen. Kitaristi Dec Martens tuo biiseihin kiihkeyttä ja sinetöi nasevalla soitollaan Cartoon Darknessin intensiiviseksi rocklevyksi. Kun rock ja blues keksitään aika ajoin uudelleen, niin sinänsä harmillisen huumeviittauksellisesti nimetyn kvartetin missiona tuntui olevan punkin ja vahvasti punk-henkisen rock’n’rollin uudelleensynnyttäminen. Tiny Bikinillä Taylor pohtii tyttöjen roolin kapeutta ottamalla käyttöön barbiemaisesti keimailevan äänensä. Ärhäkimmillään Taylorin tulkinnassa on samaa vimmaa kuin muinaisen X-Ray Spexin Poly StyAmyl And The Sniffers Cartoon Darkness Rough Trade renen otteissa. Annettuaan Jerkin’illä poikaystävälleen täyslaidallisen Amy Taylor on Chewing Gumin laulun ja puheen välimaastossa kiinni suhteessa kuin purukumi. Ja vaikka Taylor välillä onkin vihainen, niin Comfort To Men Securityn sanat lienevät sittenkin lähempänä totuutta: ”I’m not looking for trouble, I’m looking for love”. Cartoon Darknessilla Amyl And The Sniffers on monestakin syystä huolissaan siitä, mihin piittaamattomuus on maailmaamme viemässä. Amyl And The Sniffersin asteikolla balladista käyvä Big Dreams uskoo unelmoinnin tärkeyteen myös taloudellisesti ankeina aikoina. Omana itsenä olemisen rajoittamista vastustava U Should Not Be Doing That ja tyttöjen itsetuntoa kohottava Me And The Girls hyödyntävät räppiä ja jälkimmäinen myös discoa. Levyarviot > Toimittanut: Antti Luukkanen 46 SOUNDI ”Riiviömäinen ulosanti tuntuu krooniseksi pitkittyneeltä kiukunpuuskalta.” A ustralialaisbändi Amyl And The Sniffersin nimetön ensialbumi oli yksi vuoden 2019 valopilkuista. Tämä kuuluu Amyl And The Sniffersin entistäkin vapautuneempana ja vivahteikkaampana soittona ja Amy Taylorin laulun yhä laajentuneena nyanssikkuutena. Kaiken keskellä on mentävä kohti tuntematonta ja laulettava myös ihmissuhteista ja ehkä jopa rakkaudesta. Amyl And The Sniffersin kirkkain ja samalla räikein valttikortti on laulajansa Amy Taylor, jonka paikoin riiviömäinen ulosanti tuntuu krooniseksi pitkittyneeltä kiukunpuuskalta. Politiikan päätä sekoittavasta vaikutuksesta kumpuavaa Doing In Me Headiä ja Pigsiä yhdistää biiseihin uineet ripaukset The Damnedin New Rose -klassikkoa. Ilmastokriisi, kehno politiikka ja tekoäly murentavat luottoa tulevaisuuteen ja teknologia ja some tekevät parhaansa pitääkseen aikuisilta näyttävät ihmiset lapsen tasolla
Edellinen levy Mestarin kynsi (2020) on bändin magnum opus, jonka seuraajaa on odotettu suurella mielenkiinnolla. Roskiin Swallow The Sun Shining Century Media Suomalainen melankolisen metallin airut Swallow The Sun on uuden levynsä kohdalla varsin merkittävän muutoksen äärellä, vaikka aluksi siihen ei osaa edes kiinnittää kunnolla huomiota. Aiemmin Swallow The Sunin eteerisyys on näyttäytynyt usvaisena, varsin salaperäisen tuntuisena leijuntana surujen soilla. MARKO SÄYNEKOSKI HHHH K u v a: Ju ss i R at il ai n en K u v a: R ai n er P aa n an en Oranssi Pazuzu Muuntautuja Nuclear Blast Oranssi Pazuzu on 17 vuoden olemassaolonsa aikana toiminut yhtenä Suomen monipuolisimmista ja innovatiivisimmista metalliyhtyeistä. Noise-vaikutteet ovat ottaneet vallan, ja lopputulos kuulostaa Björkiltä väkivaltaisen punkbändin korruptoimana. Kauhuelokuvan ja modernin pohjoismaisen klassisen musiikin välillä tasapainottelema piano on ottanut tilaa syntetisaattorimatoilta, ja pitkät painajaistripit ovat muuttuneet nopeammiksi välähdyksiksi; kuin musiikillisiksi lyhytelokuviksi. Ainoastaan Ikikäärme lähentelee kestoltaan kymmentä minuuttia, ja se lieneekin levyn tyypillisin Pazuzu-kappale. Albumi kuulostaa edeltäjäänsä orgaanisemmalta ja likaisemmalta. Kauas on astuttu aikaisemmasta lovecraftiaanisesta kosmisesta kauhusta, jota Mestarin kynsi tarjoili. Swallow The Sunin perimmäinen ajatus lienee pyrkiä pois tuhoavista ajatusmalleista ja asettaa päämääräksi omaan hyvinvointiin tähtäävä henkinen tasapaino, mutta haasteita riittää, sillä bändin mielestä melankolia voi helposti muuttua yksilön omaksi jumalaksi. Levy jäänee askelkiveksi kohti seuraavaa seikkailua. Yhtyeen historiaa tunteville albumin pohdintojen syyt on helppo ymmärtää, mutta tällä albumilla bändi pystyy tasoittamaan tietä heillekin, jotka vasta aloittavat taivaltaan kohti Swallow The Sunin puhdistavaa elämysmaailmaa. Uudistuneen esillepanon myötä yhtyeen musiikista on helppo löytää myös lohdullista kauneutta, jonka etsiminen on aiemmilla albumeilla vaatinut enemmän työtä. Nimittäin uuden levyn tuottajan Dan Lancasterin rooli kasvaa yllättävän suureksi. Sydämeen ???. Ja tämän kaiken tuloksena yhtye ei yhtäkkiä kuulostakaan niin murheelliselta kuin alunperin olisi voinut olettaa. Riisutumpi ja likaisempi äänimaailma eivät pääse täysiin oikeuksiinsa, ja Muuntautuja tuntuu pelästyvän siivilleen hyppäämistä. Valitettavasti albumi ei täysin tunnu saavuttavan sitä rimaa, jonka yhtye on itselleen asettanut. SAMUEL JÄRVINEN HHH. Bioalkemisti on häijy mörisevän basson ajama kappale, joka räjähtää ekstaattiseen kiihkoon, ja nimikkokappale on juuri sitä trip hopin ja metallin fuusiota, jota levyltä aluksi toivoin. Soittimeen ??. Muuntautujalta on paljon hyvää. Muuntautujalla yhtye on positiivisena yllätyksenä jatkanut trip hop -vaikutteiden jalostamista eteenpäin, mutta sooninen massa on vähentynyt huomattavasti. Swallow The Sunin viitoittama linja säilyy, ja yhtye kykenee edelleen saattamaan murheellisen epätoivon syvimmille lähteille. Swallow The Sun käsittelee ihmisenä olemisen problematiikkaa sekä hyvän ja pahan kaksintaistelua yksilön näkökulmasta. SOUNDI 47 ????. Lancaster on tuottanut muun muassa Bring Me The Horizonia ja Musea, joten häntä on aluksi vähän vaikea kuvitella Juha Raivion johtaman joukkion yhteistyökumppaniksi, mutta lopulta hänen valintansa osoittautuu oivalliseksi. Divariin . Lancaster ei ole lähtenyt puuttumaan itse sävellyksiin. Levynsä aloitusraidan otsikossa yhtye toteaa ”viattomuus oli pitkään unohduksissa” ja heti perään kakkosraidalla miettii, ”mitä minusta on tullut”. Kappaleiden pituudet ovat tipahtaneet alas, jolloin bändille ominainen hypnoottisuus ja ideoiden mutatoituminen ovat siirtyneet syrjään. Levyhyllyyn ?. Toivoisi, että levy olisi rohkeammin astunut uuteen suuntaan ja hyödyntänyt lyhyempiä kappalemittoja. Swallow The Sun tarjoilee kompleksisia näkemyksiä ja haasteellisia tarttumapintoja. Tämä dualismiin pohjautuva ajatusmalli löytää väylänsä kohti lapsenomaista viattomuutta ja mielen puhtautta. Näin Swallow The Sun porautuu tajuntaan täsmällisemmin tavoittaen juuri ne oikeat synapsit, joilla käsitellään synkkiä ajatuksia. Uudella levyllä pyyhitään sumuiset harsot pois, mikä on kirkastanut bändin ilmaisua ja tuonut yksittäiset instrumentit lähemmäs. Tässä kohtaa tuottajan panos astuu esiin. Kappaleet kuten Voitelu ja Hautatuuli tuntuvat vuosien takaisten ideoiden toistolta, ja Vierivä usva on turha Stranger Things -traileriaihio
JARI MÄKELÄ HHHH K u v a: A n d re P o zu si s K u v a: P ek k a Tu o m i. Tunnelma tiivistyy soinniltaan saumattomana jatkeena Mersuja jumaloivaan Johtotähti-biisiin, jossa vellominen tuntuu jopa tärkeämmältä kuin toive déjà vun aineellistumisesta. Lauluissa on mantramaista ajatuksen toistelua, mutta sitä kompensoi luontevasti monitaitoisten muusikoiden ja soitannollisen sovituksen hienosäätö, puikoissa Väinö Karjalainen. Nuori mude ja Yöt on unta varten saivat jatko-osansa. Toiseksi viimeisenä biisinä kuullaan hyperaktiivinen Mun mutsikin bailaa rankemmin, viimeisenä Uni on kuolemisharjoitus. Järjettömän tarttuva ensimmäinen singlelohkaisu Rakastan sun exää palauttaa framille Mikko Meriläisen Soundin arviossaan aikoinaan suitsuttaman ”maagisen vibraton”, joka keikoilla joskus ylikäytettynä on muodostunut vähän kiusalliseksi. Yksi albumin nerokkaimmista raidoista Lusijaneito namedroppaa Maustetytöt, jotka kansan syviin riveihin uppoavalla tyylillään kaappasivat Litkulta virallisen indietulokkaan aseman valtavirran mielissä. Useampia levyjä julkaissut Sumuposauttaja on bändin rumpali Sami Keinänen. Albumin huippukohta on kuorointron nostattama Kavereita, Hilma, joka romcom-elokuvista poiketen kuittaa rasittavat lemmenjahkailut selvällä linjanvedolla. Sen jälkeen liikenne-elämys Vasenta kaistaa kulkee mainiosti JJ Calen viitottaman hellän svengin merkeissä. Aiempien albumiensa vahvuuksia yhdistävä Funny Girl on Litkulta niin suvereeni näyttö, ettei hänellä sen perusteella ole huolta valtaistuimensa horjumisesta. Toinen singlelohkaisu Sumun jälkeen tarjoaa nykyään muodikkaan fiittauksen Sumuposauttaja-artistilta, joka löytyi läheltä. Taiska-balladin ja nokkelan hassuttelun välillä tasapainoileva Jos olisin koira ei sijoitu aivan albumin kärkikastiin. Nimikappale ja Kis kis baby muistuttavat tyylillisesti ja riimittelyltään soolouransa määrittelemättömälle tauolle viime vuonna laittanutta Vesalaa. Heti aloitusbiisi Hyvä päivä on taitavasti soul-slovareista tutulla sähköpianon tapailulla verkkaan käynnistyvä ja tiuhaan latautuneiden säkeiden jälkeen vaivihkaa hiipuva tuokiokuvaus. Albumi päättyy hengästyttävään biisikolmikkoon, joista Seis nimeen rakkauden on nimensä mukaisesti Motown-rytmillä varustettu menopala. Arppa Muovipussi kummittelee Universal Arpan uusin albumi todistaa vastaansanomattomasti, että lukuisat minun ja musiikin ystävät sekä tuntemattomatkin kommentoijat ja rahvaankriitikot ovat lähes järjestään olleet oikeassa Aaro Airolan suvereenista tavasta rakentaa oma vaikuttavan persoonallinen lyriikan ja sointityylien kimaransa. Pöytä putsataan soitannollisesti ja sanoituksellisesti psykedeelisessä, mutta edelleen proosallisessa hämmennyksessä Muovipussi kummittelee. Arppa ei painosta muita toimintamalleihinsa, mutta vakuuttelee itselleen ja muille, kuinka osuvasti hän on lähestymistapansa löytänyt. Sävelien tahditus tanakoituu ja laulu terhentyy hupaisan vakavoituneeseen siivuun aurinkorannan ja purjehtimisen lesotuksesta – ilman häpeää, vaikka Purppurat silmissä ovatkin osa roolitusta. Se on kuitenkin yhtä iso osa Klemetin ominaissoundia kuin ne “kuningaskertosäkeet”, joten hyvä niin. Eikä muistoja tuhrita myöskään Kerran Turussa -kipaleessa, jossa notkutaan musettetyyliin ja valikoidaan, mitä mielikuvia säästetään ja mitä vihdoin raakataan. Muovipussi kummittelee -albumin vetovoiman mystiikka on sen leppoisassa arkisuudessa ja helppotajuisessa läheisyydessä jokapäiväiseen elämään, tunnesolmuihin, tärkeisiin pieniin iloihin, erikoisiin tilanteisiin ja suorastaan opettavaisen tyyniin suhtautumiseen ja ratkaisuihin. 48 SOUNDI Levyarviot > ...penetroituu jo tähänkin lihaan... ASKO ALANEN HHHH Litku Klemetti Funny Girl Is This Art! Funny Girlillä Litku Klemetti vaikuttaa vähän epävarmalta asemastaan kotimaisen indiepopin kuningattarena. Biisin vintaasi-Yamahalla soitettu sitkeä korvamato muistuttaa Popcorn-instrumentaaliklassikkoa, jonka Seidat-yhtyeen suomenkielinen sanoitettu versio oli sattumalta nimeltään Sumu. Viimeiset kappaleet kertovat kaihosta aiempiin ihmissuhteisiin ja biisit rinnastuvat Göstan Marja-Leenaan sekä Kasevan Penaan, mutta Arppa ei nyrjäytä omia haikailujaan albumin itsenäiseltä tunneskaalalta. Vaikka Klemetin koko aktiivisen artistiajan toiminut kollega on vetäytynyt kuvioista, uusia varteenotettavia nimiä on tällä vuosikymmenellä ilmaantunut pilvin pimein; mainittakoon jo useamman levyn julkaisseet Lyyti ja Funny Girlin kansikuvasta ensimmäisenä mieleen noussut ”koiratyttö” Rosita Luu. Nuoruusmuistelo Olit huumeissa avaa albumin vanhemmilta levyiltä tutuilla ja viehättäneillä Ariel Pink -viboilla
MAPE OLLILA HHHH Turmion Kätilöt Reset Nuclear Blast Yhden hitin tai vähintään yhden albumin vitsi, Kuopion industrialjyrä Turmion Kätilöt on edennyt jo yhdenteentoista albumiinsa ja julkaisee sen saksalaisen Nuclear Blastin kautta. Tämä suomenkielinen funkräppi, vai pitäisikö sanoa rennonletkeä Lappi-funk on kerrassaan toimiva konsepti! LINDA SÖDERHOLM HHHH Anna Järvinen Sex Is This Art! Yhteistyö Dungenin kanssa vei Anna Järvisen ainutlaatuisiin tunnelmiin jo hänen ensimmäisellä soololevyllään (Jag fick feeling, 2007). AKI NUOPPONEN HHHH. TOMI NORDLUND HHHH Godspeed You! Black Emperor No Title As Of 13 February 2024 28,340 Dead Constellation Godspeed You! Black Emperorin uuden levyn nimi viittaa Gazan terveysministeriön lukuihin Israelin sodan aikana kuolleista palestiinalaisista. Se iso läpilyönti One Morning Leftiltä vielä puuttuu, mutta ei olisi ihme, jos ryhmä näillä matskuilla löytäisi itsensä samoilta stageilta jättisuosioon nousseen Electric Callboyn kanssa. Kaikesta välittyy se, että jo kuuttakymppiä käyvä artisti todella nauttii juuri tällaisen musiikin tekemisestä. Mitä sitä muuta ihminen kaipaisi. Lopputuloksena on yllättävänkin sulava ja linjakas paketti. Tunnelmallinen Joan As Police Woman -albumi on kuin pehmeää pumpulia, jonka päälle voi rauhassa laskeutua maalliset murheensa hetkeksi unohtaen. Elämä on hyvää ja biiseissä on ikuinen kesä, rantabileet ja korkeajännitedisko. Miehistöään osin uusineen rykmentin nykysoundissa yhdistyvät saumattomasti kasarihardrock, männävuosina syystä tai toisesta synthwaveksi uudelleen ristitty samaisen vuosikymmenen syntsapop, retrovideopelien pilpatukset ja yhtyeelle alusta saakka leimallinen metalcoreperustus. Kolmosraita Back Again on paraatiesimerkki Wasserille ja yhtyeelleen ominaisesta tyylittelystä. Niitä tutkiessaan Järvinen kuulostaa vastarakastuneelta ja kaiken kokeneelta, haavoitetulta ja vapaalta. Hiteistä viis. Jos jotkut bändin poliittisista konsepteista tuntuvat naiiveilta ja lapsellisilta, on se sävellyksellisesti aivan eri sfääreissä. Se on muuten hyvän bändin merkki ja mahdollistaa myös takinkääntöjä suuntaan tai toiseen. Kuulun itse joukkoon, joka ei vuosikymmeniin voinut sietää Turmion Kätilöitä. Maltilliset elektroniset taustat tuovat albumikokonaisuuteen sopivaa lisäväriä. Kaikki on siis kohdallaan. Kiesiteemat toistuvatkin läpi koko levyn. Montrealin post rock -legendat kuitenkin tekevät instrumentaalimusiikkia, joten kuuntelukokemuksessa bändin poliittisuus ei liikaa korostu. Notkean raukea tunnelmapala seilaa lähellä esimerkiksi Erykah Badun aluevesiä. Tapio Viitasaaren kanssa työstetyn elektronisen Lila/Liila-levykaksikon (2022) jälkeen Sex palaa tuttuihin puitteisiin. Dungenilaiset lisäävät Järvisen kuvaelmiin eloisuutta ja kujemieltä, mutta myös fantasiaksi stilisoitua nostalgiaa. Albumilla riittää voimakkaita vaikutelmia; visuaalisia, riipaisevia, vanhahtavia, ristiriitaisia. Lemons, Limes And Orchids -uutuus jatkaa tutun laadukasta ja hötkyilemätöntä linjaa. Tarttumakelpoiset tunnejuuret ovat kuitenkin yllättävän harvassa. Menneiden vuosikymmenien estetiikkaa ei silti suinkaan ole unohdettu, sillä Nite Owls -levyllä vintage-mies on hurahtanut muun muassa surfja rautalankameininkiin. Neon Infernon rantabulevardilla Ray-Banejaan nostaen moikkaavat muun muassa retropelilohikäärmeet, Maverick, Ritari Ässä ja Olli Herman. NUUTTI HEISKALA HHH Joan As Police Woman Lemons, Limes And Orchids PIAS Jo 1990-luvulta lähtien mainetta lahjakkaana ja monipuolisena indiemuusikkona niittänyt Joan Wasser jatkaa yhä soolouraansa Joan As Police Woman -nimellä. Levyn jonkinlaisena punaisena lankana sen eläimellisestä nimestä huolimatta toimii rakkaus autoihin. Reset-albumi on periaatteessa ihan tuttua Turmion Kätilöt -jyräämistä, mutta bändin koneisto on vuosien kuluessa rasvattu jopa vielä tehokkaammin iskeväksi. Turmion Kätilöiden voimat ovat kasvaneet niin paljon, että se penetroituu jo tähänkin lihaan. Turmion Kätilöt on yhä bändi, jota rakastan vihata ja nyt myös vihaan rakastaa. Wasserin intiimin tehokas tulkinta pitää otteessaan, vaikka musiikki onkin luonteeltaan uneliasta ja introspektiivisyys määrittää tekemistä vahvasti. Amerikan länsirannikon hiphopista äänimaailmansa ammentava albumi on taidokkaasti tuotettu ja eheä G-funk-platta, jonka syntetisaattorisoundeja säestävät tahdikkaat samplet, taidokkaat skrätsäykset ja tarttuvat bassokoukut sekä huolettomat melodiat ja tietysti koko esiintyjäkaartin vaivattomasti soljuvat riimit. Kun Godspeedin kahden edellisen levyn julkaisujen yhteydessä on julkaistu listoja bändin vaatimuksista, joihin lukeutuu muun muassa vankiloiden tyhjentäminen, poliisin vallan poistaminen ja rikkaiden verottaminen, kunnes he ovat varattomia, voidaan ajatella kyseessä olevan poliittista ja aatteellista musiikkia. No Title As Of 13 February 2024 28,340 Dead ei tarjoa yllätyksiä eikä varsinaisia täysosumia, vaan jatkaa aika määrätietoisesti Luciferian Towersin (2017) ja G_d’s Pee At State’s End!in (2021) tasaisen laadukkaissa jalanjäljissä. Osapuolet kyllä katsovat samaan suuntaan, mutta esittävät näkemästään omat versionsa: Järvinen tulkintamahdollisuuksia herättelevän abstraktion, soittajat viimeistä piirtoa myöten täydellisen pastissin. Samalla albumi antoi hahmon sille joustavapintaiselle maailmalle, josta Järvinen on ammentanut myöhemmätkin laulunsa. Ryhmän yleisömäärä kasvaa koko ajan ja tämä on seurausta siitä, että myös keikat ja levyt vain paranevat. TOMI NORDLUND HHHH Megafauna Megafauna Jahti Hannibalin ja Tomigunin Funkkia kiesiin albumista on ehtinyt vierähtää 13 vuotta, mutta nyt kaksikko palaa kakkoslevyllä vahvistuksenaan Bala sekä liuta kotimaisia, pitkälti pohjoissuomalaisia vierailijoita, kuten Rosa Coste, Rauhatäti ja Talonpoika Lalli, sekä poikkeuksena sääntöön Tampereen oma Kosmiset Liskot. HANNU LINKOLA HHH One Morning Left Neon Inferno Arising Empire Tampereen One Morning Leftin hupihevisoppa sen kuin sakenee levy toisensa jälkeen. Näpsäkän ytimekkäällä albumilla McPhersonin vaikutteet tuntuvat etenevän Venturesin kautta Buddy Hollyyn sekä Elvis Costellosta muistuttavaan uuden aallon ja garage rockiin. Hauskanpitoon on hankala miettiä sopivampaa musaa, kun biisit tarttuvat tukkaan kuin purkka ja juuri sopivasti korniusmittarin neulan punaisen alueen rajalla keikkuville synasoundeille, kieli poskessa sorvatuille sanoituksille ja koko paketista pärskyvälle energisyydelle on paha laittaa vastaan. Godspeed You! Black Emperor on pysynyt yhtenä genrensä kärkinimistä jo muutaman kymmentä vuotta, koska toisin kuin moni instrumentaalia post rockia soittava yhtye, se kirjoittaa immersiivisten äänimaailmojen luomisen lisäksi oikeita biisejä. Voinee sanoa, että tästä on jo vitsi todella kaukana. Tai olisi, elleivät instrumentaatio ja tulkinta ajautuisi oudosti erilleen. Sama asia bändin häikäilemättömässä asenteessa ja törkeässä konemetallissa, joka ihastutti sen kuulijakuntaa, ärsytti monen muun tavoin minuakin aivan suunnattomasti. Kaksiminuuttinen päätösraita That’s What A Love Song Does To You on mitä ihanin, Brian Wilsonin suuntaan kumarteleva lohtulaulu, jota kuuntelisi mieluusti pidempäänkin. Hybridikammoisille se ei sovi, mutta meille muille Neon Inferno on hyvän mielen heviä parhaasta päästä. Kapeaksi puristettu tuotantojälki kohdistaa katseen tilan sijasta väreihin, joista useimmat ovat tummia. McPherson seikkailee puolituntisen aikana luontevasti eri vuosikymmenten parissa kuulostaen silti tunnistettavalta itseltään. Newyorkilaisartisti on urakoinut vuodesta 2006 lähtien laskutavasta riippuen peräti kaksitoista studioalbumia. Vaikka helmeilevä soitto ihastuttaa luovuudellaan, tuntuu se usein liian runsaalta, krumeluuriselta, Järvisen kapeamman skaalan alla. Sekään ei haittaa, että artistilla riittää paukkuja niin taidokkaan kitaroinnin kuin laulamisen saralla. SOUNDI 49 JD McPherson Nite Owls New West Näkemyksellisestä retrootteestaan tutun JD McPhersonin edellinen albumi Undivided Heart & Soul (2017) oli sen verran vakuuttava rock’n’rollja rootspläjäys, että uudellekin kokopitkälle antaa mielellään mahdollisuuden. Hidastempoinen albumi kietoutuu indiepopin, soulin ja jazzin sävyihin taitavien muusikoiden siivittämänä. Kaiken kaikkiaan meininki on mahtava. Reset on jokaisella muhkealla konebiiteillään, alkukantaisilla sanoituksillaan, kivitalon painoisilla riffeillään ja härskisti vuorottelevilla laulurytmityksillään jotain sellaista, mitä voi kyllä yrittää kuunnella rokkipoliisina kädet puuhkassa, mutta se ei vain onnistu. Muun muassa Robert Plantin ja Alison Kraussin seurassa viime aikoina kiertänyt jenkkiartisti astelee nyt jossain määrin uusiin suuntiin. Maantieteellisesti ja kielellisesti liikutaan siis koko Suomessa Mansesta pohjoiseen aina maan viimeiseen kolkkaan saakka saamelaista joikua myöten. Porukan riimittelyä ja luonnollista flow’ta on ilo kuunnella ja teksteistä löytyy paljon oivallettavaa. Riemukasta vanhan ajan tunnelmaa piisaa, ja loppuhuipennus kruunaa kokonaisuuden
Heavy Liftingin ja edeltäjänsä High Timen (1971) väliset vuodet Wayne Kramer teki musiikkiaan kohtuullisen matalalla profiililla. Ja taas assosiaatiot vievät muun ohessa Baltiaan, sillä otsikon Zverynas on Vilnan syrjäinen ja rapistunut kaupunginosa. VESA SILTANEN HHHHH. Eittämättä valikoidun yleisön musaa, mutta ihanan kannatettavaa vastahankaisuutta myös. Kolme vuotta sitten julkaistu mainio Brighten katkaisi lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen julkaisutauon laulaja-kitaristin soolorintamalla ja I Want Blood jatkaa siitä nostaen rimaa vielä entisestään. Levyarviot > 50 SOUNDI MC5 Heavy Lifting Ear Vain kolme albumia julkaisseen detroitilaisbändi MC5:n kitaristi Wayne Kramer ei ehtinyt nähdä yhtyeen paluualbumiksi sanotun Heavy Liftingin julkaisua. Cemetery Skylinen kokoonpano on hengästyttävää luettavaa ja namedroppailun juhlaa, mutta lopultahan kyseessä on ihan vain goottirock-yhtye. Albumin on tuottanut lähes kokonaan toinen legenda, A Tribe Called Questin Q-Tip, jonka kädenjälki todella kuuluu lopputuloksessa. Siinä missä Alice In Chainsin viimeisimmillä levyillä bändille ominainen synkkyys on käynyt ehkä turhankin mustaksi ja yksipuoliseksi, löytyy I Want Bloodilta paljon muitakin sävyjä ja näyttää Cantrellista monia erilaisia puolia. Kun kahdella raidalla soittava MC5:n toinen alkuperäisjäsen, rumpali Dennis Thompson kuoli hänkin kesän kynnyksellä, niin Heavy Lifting lienee bändin lopullinen testamentti. 50 SOUNDI 50 SOUNDI K u v a: D ar re n C ra ig tuottamaa levyä innostavana uutena alkuna. ”Systeemin” edelliseen Taivaan laitaa -levyyn (2021) verrattuna nyt on käsillä musiikillisesti jäsentyneempi vajaan puolen tunnin kokonaisuus, vaikka terveestä harhailusta ei ollakaan luovuttu. NIKO PELTONEN HHHH Cemetery Skyline Nordic Gothic Century Media Mikael Stanne (Dark Tranquillity, The Halo Effect), Markus Vanhala (Omnium Gatherum, Insomnium), Santeri Kallio (Amorphis), Vesa Ranta (The Abbey, ex-Sentenced) ja Victor Brandt (Dimmu Borgir). Vaikka aivan kaikki uudet biisit eivät olekaan kuninkaallisia, niin Kramerin murhaava kitarointi ja vieraiden panokset ovat sitä kautta levyn. Niiden lisäksi luvassa on lisää samankaltaista materiaalia eli 80ja 90-luvuille kumartavaa goottirockia, mutta hieman tasapaksummin. LINDA SÖDERHOLM HHHH Jerry Cantrell I Want Blood Double J Alice In Chainsin pitäessä taukoa pääjehu Jerry Cantrell on keskittynyt soolouraansa. Erityismaininta 30 Decembersissä samplatusta Wigwamin Lucky Golden Stripes And Starpose -kappaleesta. AKI NUOPPONEN HHH LL Cool J The Force Virgin The Force on hiphopikonin ensimmäinen kokopitkä albumi yhteentoista vuoteen – mies meinasi jo heittää hanskat tiskiin, mutta fanien vastarinta sai hänet muuttamaan mielensä. Ajoittaisista kökköriimeistä huolimatta LL Cool J on hyvässä räppivedossa, etenkin kun jäniksinä toimivat sellaiset suuruudet kuin Fat Joe, Rick Ross, Busta Rhymes ja Eminem. Mutta se on mielikuvahommaa. Leppäsellä on apunaan monipuolisia muusikoita, jotka saavat aikaan normaalista nykyfolkkailusta ratkaisevasti poikkeavan kokonaisuuden. Jos Brighten oli Cantrellin aiempiin töihin niin soolona kuin Alice In Chainsiin verrattuna aavistuksen kepeämpää, I Want Blood on vuorostaan aggressiivisempaa ja rockimpaa tunnistettavaa tummanpuhuvuutta ja melankoliaa unohtamatta. Voisiko albumi olla silkkaa hittiä hitin perään. Enemmän tästä tulee mieleen jokin Love Recordsin vuonna 1975 julkaisema kulttitaidelevy, joka ei ole vieläkään saanut vinyyliuusintajulkaisua. PERTTI OJALA HHH Essi Leppänen Systeemi Zverynasin talo Helmi Levyt Runoilija-lauluntekijä Essi Leppänen tuotti yhden viime vuoden positiivimmista yllätyksistä, kun Ester Nuori Leppä -aliaksella tehty ”räppilevy” Polka Memoriam ujuttautui aivokuoren alle salakavalan tehokkaasti. Ja kun mukana on vielä muun muassa Duff McKaganin, Robert Trujillon, Mike Bordinin ja tuottaja Joe Barresin kaltaisia nimiä, on vaikea mennä metsään. The Forcen (lyhenne sanoista frequencies of real creative energy) luova energia ja estetiikka ovat nostalgista, mutta uudenlaista LL Cool J:tä. Ehkä sellaisia kuullaan yhtyeen toisella albumilla. Helmikuussa äkillisesti kuollut Kramer piti MC5:stä inspiroituneiden muusikoiden tähdittämää ja muun muassa Alice Cooperin ja Lou Reedin kanssa työskennelleen Bob Ezrinin Levyarviot > 50 SOUNDI Levyarviot > ...eittämättä valikoidun yleisön musaa... Levyn temaattiset painotukset sivusivat myös Baltiaa, mikä oli omiaan herättämään kiinnostukseni. Brad Brooksin kanssa kirjoitettujen kappaleiden rinnalla Kramer uusii The Hard Stuff -albumiltaan (1995) tutun The Edge Of The Switchbladen. Muusikko huokuu edelleen elinvoimaa ja karismaa, mutta poissa ovat yltiöaggressiivuus ja liiallinen kaupallisuus. Jo ensimmäiset kuuntelut osoittavat, että singlet todellakin ovat ne albumin terävimmät kärjet. I Want Bloodissa oikeastaan kiteytyy kaikki Cantrellin vahvuudet ja osaaminen niin biisintekijänä kuin laulajana väkevästi jyräävästä Vilified-avausraidasta punkahtavan nimibiisin kautta tunnelmalliseen It Comes -päätökseen saakka. Samplepohjaiset ja jazzvaikutteiset boom bap -taustat, joita hallitsevat oudot syntetisaattorikerrostumat, efektipaletit sekä innovatiiviset rytmisekvenssit ja nelistävät rumpukompit vievät ajatukset väistämättä A Tribe Called Questin albumiin Low End Theoryyn, joskin räpit tällä albumilla ovat täysin poikkeavia. Tämä kokoonpano olisi taatusti taitanut albumikokonaisuuden, jolla tarttuvat popahtavat goottirallit olisivat saaneet vastapainokseen syvemmälle sukeltavia, viipyilevämpiä tunnelmia. Erittäin mielenkiintoinen albumi avaa meille täysin uuden puolen artistista – don’t call it a comeback. Eivätkä muutkaan kappaleet siinä välissä jää yhtään toistensa varjoon. Nyt tästä ei ole tietoakaan. Jonkinlaista taidefolkia monitaiteilija tekee Essi Leppänen Systeemin nimissä, nyt jo toisen albumin verran. Levy liikkuu päänsisäisissä maailmoissa ja pelaa modernin runon tehokeinoilla. Erityisesti kärkikolmikko Violent Storm, In Darkness ja The Coldest Heart saivat virnistelemään tyytyväisesti, kun tummat kosketinmelodiat ja Stannen puhtaat laulut sulautuivat iskevästi yhteen. Kramer ja Rage Against The Machinen Tom Morellon, Alice In Chainsin William DuVallin, Slashin, Living Colourin Vernon Reidin ja vanhan bändikaverin Don Wasin kaltaiset ystävät tykittävät täydeltä laidalta raskasta ja funkillakin maustettua korkeaenergistä rock’n’rollia. Tavoistaan poiketen LL Cool J toteuttaa lyriikoissaan myös sosiaalista kommentaaria mustana miehenä olemisesta. Ja hyvä niin. Nordic Gothic -albumin soidessa kokonaan odotukset olivatkin katossa. Cemetery Skyline alkoi vaikuttaa yhtä täydelliseltä goottirock-yhtyeeltä kuin sen miehityskin on, kun singlet näkivät yksi kerrallaan kuunvalon
@meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET
TOMI NORDLUND HHH Nevala Take Me To The Honky Tonk Omakustanne Nevalan toisella pitkäsoitolla kuullaan kaikuja countrysta ja westernistä, mutta myös Stone Rosesin ja Tame Impalan kaltaisesta indiestä. Isossa biisikatraassa yhtä lailla kotonaan ovat pienet poplaulut, laiskanpulskeasti lompsivat rockbiisit kuin pelkkien koneiden avulla toteutetut raidatkin. Hartin kestofaneille levy on varmasti mieluisa tuttavuus, ja hyvin tämä toki sopii meille muillekin vaikkapa matkanteon taustamusiikiksi. Levyduo on musiikintekoa aidoimmillaan. Käsillä on kaksi albumillista materiaalia, jotka muodostavat yhden kokonaisuuden. Ominpäin kasattu albumikaksikko on Itä-Hollola Installaatiota maanläheisempää ja sisäänpäin kääntyneempää puuhastelua, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö materiaali olisi yhtä vakavastiotettavaa. Voi suorastaan aistia, kuinka kovalla paineella jumiin jääneet sävelet ovat Niemistöstä pursunneet. Niin tälläkin kertaa. Levy jättää kuulijan kuitenkin nälkäiseksi verrattain lyhyessä kahdeksan kappaleen mitassa. Toisaalta ymmärtää, miksi ajatus houkuttaa. Poikkeuksellisen vahvan äänen takaa paljastuu silti myös pätevä laulunkirjoittaja. ARTTURI SIROMAA HHHH Ánnámáret Bálvvosbáiki Uksi Uhkaava ambientmusiikki kehittyy kerroksittain, sulautuu jouhikon ääniin ja katoaa lopuksi tyhjyyteen. Ei olla mietitty liiaksi muotoa, vaan annettu luovuuden määrittää, mitä tuleman pitää. Joku Ihanasti sanottu, levyn ehkä vähiten ikivihreä kappale, on sekin Leevi & The Leavings -tatsin ansiosta alkuperäisenä loistavaa poppia ja tässä vain vaivaannuttava turhake. You Still Got Me on kokeneen Hartin yhdestoista studioalbumi. Sen tyyliä määrittävänä yläkäsitteenä toimii keskitien americana, jonka sisällä juureva muusikko kikkailee menemään suuntaan jos toiseenkin. Seuraavia Nevalajulkaisuja odotan joka tapauksessa vesi kielellä. ...firmajuhliin sopivaa viihdehattaraa... Lisäväriä tuovat yhteensä kuusi lainavetoa. Mukana on myös useita muitakin huomattuja nimiä avustanut Lumos-jousikvartetti. En oikein osaa päättää, olisiko yksi kappale vielä sulkenut ympyrää albumikontekstissa, vai onko parempi jäädä kuola suupielessä odottamaan lisää. Nevala tarjoaa omaan korvaani parastaan rohkeammin Amerikan lännestä lainaavalla Billy Shearsilla. Luvassa on vauhdikasta folk metalia, suureellisempaa eepostelua ja hieman myös tanssiksi pistävää tarttuvuutta. Temaattisesti levyllä liikutaan erilaisissa hurmion tunnelmissa. AKI NUOPPONEN HHH Beth Hart You Still Got Me Provogue Kun Beth Hart laulaa, niin silloin kuunnellaan. Jäykkä lopputulos kuulostaa valitettavasti enemmän keskinkertaisen Leevi-musikaalin ääniraidalta kuin oivaltavalta uudelleentulkinnalta. Loistelias levy kuitenkin tyhjensi lauluntekijä Robert Niemistön biisitilin niin, että koko kiinnostus musiikintekoon katosi. Siksipä Ensiferum on rakentanut huolella Winter Storm -konseptialbumin, jota se luonnehtii lähestulkoon musikaaliksi. Reippaammin polkevampaa osastoa edustava Summer Rain on myös oikein onnistunut tekele lajissaan. Tässä tilanteessa on hyvä nostaa kunnianhimon panoksia. Neljän laulaja-lauluntekijän kokonaisuus muodostuu oman näköiseksi, ja siitä riittää ammennettavaa loputtomiin. 52-vuotiaalla amerikkalaisartistilla on massiivinen ja sopivan raspinen ääni, joka kappaleesta riippumatta valtaa tilan ja vie huomion – välillä liikaakin. Valikoima ei ole yksi yhteen suurimmat klassikot, mutta ei kovin kaukanakaan siitä. Wanna Be Big Bad Johnny Cash -kappaleen nimi ei johda harhaan: tarjolla on tietysti rouheaa kantria. Mutta suurin ongelmahan tässä on, ettei näitäkään covereita tarvita mihinkään, kun ne vain banalisoivat Sundqvistin ainutlaatuiset originaalit. Robert Niemistö Honky Tonk Jr. Winter Storm väläyttelee sitä timanttisinta laitaa pidemmissä kappaleissa Long Cold Winter Of Sorrow And Stife ja From Order To Chaos. Jos on sen kaveriksi lahjakkuutta ja tyylitajua, se yleensä riittää. Eivätkä Kosken heleät ja Saaren hieman kireät laulusuoritukset vaikutelmaa paranna. ANTTI LUUKKANEN. NIKO PELTONEN HH Ensiferum Winter Storm Metal Blade Tuskin olen ainoa, jonka korvissa ja silmissä Ensiferum syntyi uudelleen Thalassic-albumilla (2020). Levystä jää harmillisen epämääräinen vaikutelma. Suurin ongelma on kuitenkin se, että Göstan parhaat tekee näistä lauluista firmanjuhliin sopivaa viihdehattaraa. Levyarviot > 52 SOUNDI K u v a: Ir en e U rp el ai n en Minja Koski, Mikael Saari ja Lumos-kvartetti Göstan parhaat Texicalli Onhan Leevi & The Leavingsia ennenkin yritetty versioida, mutta harvoin se on hyvä idea ollut. Yhtyeen toisella levyllä ainekset löytyvät jo suureen ja mahtavaan. Nyt asialla ovat niin musiikin kuin teatterin parissa toimivat Mikael Saari sekä Minja Koski eli erinomainen artisti M. Tekijän itsensä henkiseksi verrokiksi nimeänä The Smashing Pumpkinsin ysäriklassikko Mellon Collie & The Infinite Sadness ei ole lainkaan hullumpi esiinnosto, sillä Honky Tonk Jr. Lumoksen varsin ilmeiset jousiosuudet on nekin sovitettu kevyen akustisen komppauksen päälle kaiketi ammattitaitoisesti, mutta hengettömästi. Verevän riuskasti soiva albumi kärsii silti epäsuhtaisesta kappalejärjestyksestä ja sinne tänne säntäilevästä tyylilajitelmastaan. Tuotannon puolesta musiikki on naturellia ja soittimet hienossa tasapainossa keskenään. Ensiferum on aina osannut asiansa siten, että ero perus hyvien albumien ja parhaiden tekemisten välillä on hiuksenhieno. HHHH A-list Clean HHHH Omakustanne Itä-Hollola Installaation Velipuolet-albumi (2022) todisti, että lo-fi-indiestä nouseminen astetta salonkikelpoisempaan soundiin ei tarkoita tason laskua. Yhtyeen basisti Sami Hinkka kirjoittaa parhaillaan fantasiaromaania ja tuore Ensiferum-albumi on syntynyt eräänlaisessa symbioosissa tämän kirjan kanssa. Sombreropäisestä juhlijasta kertova kappale tuo mieleen Marty Stuartin western-tuotannon. Koko levy rullaa komeasti läpi mittansa, mutta juuri nämä kappaleet saavat toivomaan, että sävellykset olisi sovitettu tuttujen rakenteiden sijaan vielä tarinamaisemmiksi ja ehkäpä useiden laulajien kera. Singlenäkin julkaistu, tarttuva Wonderful World taas lipsahtaa kasarirockin puolelle. Nyt asiat ovat jälleen paremmin, mistä osoituksena Niemistön sävelkynä on suhissut kovaan tahtiin. ja sen esiosaksi tarkoitettu A-list Clean eivät kerta-annoksenakaan tukehdu suuren yhteisen biisimäärän alle. Levyllä kuljetaan rujosta blues rockista gypsy-poljennon kautta kapakkajazziin. Suureellisiin lähtöasetelmiin verrattuna Winter Storm on kuitenkin melko tuttua Ensiferumia. Sota ei ehkä yhtä miestä kaipaa, mutta kirkasääninen synisti-laulaja Pekka Montin johti tämän joukon takaisin kohti eturintamaa
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi SEURAA:
In Murmuration on juuri niin kookas ja laajakankaisena soiva kokonaisuus kuin hard rockia ja popin melodisuutta ja lauluharmonioita progressiiviseksi fuusioksi muokkaavalta ja itsevarmuutta uhkuvalta yhtyeeltä voi odottaa. Ällistyttävä laulu kattaa koko elämänkaaren. Pääpaino on vahvasti ydinkvartetissa, sen ihailtavassa yhteissoitossa ja etenkin Salon kitarassa. Kaunis lopetus ?uoivvatáldu jättää soimaan tärkeimmän instrumentin eli lauluäänen. Nimikappaleessa shakuhachi-huilu soittelee piinaavan jylinän lomaan. VIRPI PÄIVINEN HHHH Matti Salo Quartet 4 + 4 Luova Uudella levyllä Matti Salo Quartetin sointia laajentaa jousikvartetti. Jousikvartettia käytetään kiitettävän monella eri tavalla, perinteisestä melodisesta legatosta solistin tukemiseen ja rytmikkääseen, ajoittain hauskalla tavalla konesekvenssit mieleen tuovaan pizzicatoon, kuten F.Y.B:ssä. Teokset pitävät otteessaan ja niiden muassa sukelletaan tummiin vesiin. Lapsekas henkäily vaihtuu itkijänaisen valitukseen. In Murmuration pureutuu niin ihmisen kokoisiin kuin tätä suurempiin luonnon ja henkisyyden teemoihin totutun antaumuksellisesti. Yhtyeen juniori, rumpali Mila de la Garza on 14-vuotias. JARI MÄKELÄ HHH Von Hertzen Brothers In Murmuration DoingBeing Von Hertzen Brothers ei ole musiikissaan juurikaan piitannut pieni on kaunista -filosofiasta. Pisimmälle janan ECMpäähän mennään No Goodbyesissa ja sen levyn loppuun sijoitetussa toistossa. Luomu ja roso uupuvat. Debyyttialbumi Growing Up (2022) kuulosti valmiilta paketilta. Kiihkeä tempo, nasevan riffikäs kitarointi ja Mikko von Hertzenin korkeuksiin kipuava laulu maustuvat Markus Pajakkalan jazz-vivahteisella saksofonisoololla. Itämaisen makuisena kiertävä kitarakuvio kietoo huomaansa samalla kun varovasti alkanut lumimyrsky biisin edetessä yltyy. The Relapse heittää peliin koko joukon bändin ässiä. Välillä kuulostaa kuin kiukkuinen šamaani purkaisi energioitaan. Sieidi osoittautuu ihanaksi häiriömusiikiksi, joka voisi hyvin olla kotoisin Aphex Twinin levyltä. Välinumeroon, espanjankieliseen polkkaan Yo me estreso on kreditoitu vierailijaksi hanuristi ”Weird Al” Yankovic. Power pop -muotovalioiden haastavan korkealle kurkottavat laulumelodiat on korjailtu muovisiksi. Tätä käsitystä todistaa väkevästi myös yhtyeen yhdeksäs studioalbumi. Kun helatorstai juhlistaa taivaaseenastumista, niin Ascension Day nousee suoraan stadionluokkaan. Muun muassa Paramorea ja Best Coastia tuottanut (rumpali Milan ja kitaristi Lucian isä) Carlos de la Garza on viritellyt lauluraitoja liikaa. Itse tekee mieli piirtää viiva John Abercrombiesta Gabor Szaboon ja asettaa Salo johonkin siihen väliin. Tai sopivasti Fjordsissa, ottaen huomioon, että yhtiön soundia on kutsuttu joskus vuonojazziksi. Kertosäkeen kohottavuus ylentää mieltä ja luo uskoa ja toivoa tavalla, josta Coldplaykin voisi olla ylpeä. Levyarviot > ...ällistyttävä laulu kattaa koko elämänkaaren... Pianon ja laulun herkkä duetto Separation johdattaa häikäisevään Snowstormiin. Basisti Eloise Wongin ärjymiä punkralleja levyllä on kaksi: nimibiisi sekä Excuse Me. Biiseiltään albumi on lievästi kaksijakoinen parhaiden raitojen erottuessa joukosta poikkeuksellisen väkevinä. Modernien palvontamenojen jälkeen on suvantohetken aika. Artistin toisella Bálvvosbáiki-albumilla muinaisten jumalten oikut opettavat kunnioittamaan luontoa. ARTTU TOLONEN HHHH The Linda Lindas No Obligation Epitaph Kristin Kontrolia festarikeikalle säestämään vuonna 2018 kootun lapsibändin koko jäsenistö on saavuttanut teini-iän. Kitaristi Bela Salazar täytti juuri 20 vuotta. Jousikvartetti ja sen sovittaminen tavalla, joka ei missään vaiheessa tukota musiikkia vaan lipuu siitä sisään ja ulos ilmavasti nostaa levyn, joka olisi ollut ihan kivaa kuultavaa muutenkin, uudelle ja kiinnostavammalle tasolle. PERTTI OJALA HHH K u v a: V il le Ju u ri k k al a. Soittajien ikä on sivuseikka, mutta sen ansiosta The Linda Lindasin romanttinen ja kantaaottava punkpop vaikuttaa niin energiseltä ja puhdassydämiseltä. Kun pilvien haltija pullistelee Ozus-kappaleessa, voi aistia kuinka pieni ihminen onkaan luonnonvoimien edessä. Varsinkin Name One tuo mieleen Szabon sulavan ja hiukan viihteellisenkin mystisyyden. Too Many Things ja Resolution/Revolution ovat loistavia kitarapop-biisejä jo nyt. Kitaristina Salo tuntuu ammentavan vahvasti 60-luvun lopusta ja 70-luvun alkupuolelta, ja varsinkin siitä kohtaa kun rockin ja jazzin raja alkoi hämärtyä, mutta painopiste oli vielä vahvasti jazzin puolella. Kuuluu rauhoittavaa aallokon ääntä ja hypnoottista joikua. The Linda Lindasia luonnehditaan punkin tulevaisuudeksi ja jos sellaiselle on edelleen tilausta, väitteeseen on helppo yhtyä. Elektroniikan yhdistäminen kansanmusiikkiin on vaikea laji, mutta saamelaisartisti Ánnámáret todistaa, että siinä voi onnistua. Perinteistä ammentava musiikki saa aikaan syviä tunteita, joiden välittymistä elektroninen maisema tukee. Uutuus ottaa siihen verrattuna takapakkia. Kyynisyydestä tai kaksoisstandardeista ei ole tietokaan
Syli, Ihminen ja Ei kyyneltäkään erottuvat heti joukosta kappaleina, jotka olisi ihan hyvin voitu julkaista millä tahansa vuosikymmenellä 1970-luvun jälkeen. Levyn äänikuva on nykyaikainen ja tekninen, mutta musiikin pohjamuodot kumpuavat suoraan 1960ja 1970-luvuilta. Eclipse Megalomanium II Frontiers Tukholmalainen Eclipse on yksi nykyaikaisen melodisen hard rockin tasalaatuisimpia suorittajia. Niinpä koko nelikon harteille voi sälyttää sen taakan, että osa kappaleista on hartaasta yhteissoitosta huolimatta aika vaisua matskua. MAPE OLLILA HHHH The Hard Quartet The Hard Quartet Matador Koko arvion tilan voisi täyttää bändeillä ja julkaisuilla, joilla tämä kokoonkasattu kvartetti on tehnyt nimeään tunnetuksi enemmän ja vähemmän amerikkalaisissa indie-piireissä. Ne ovat suomalaisen iskelmän kivijalkaa. Cutouts on jo kolmas Thom Yorken, Jonny Greenwoodin ja rumpali Tom Skinnerin yhteinen levy, ja mikä olennaisinta, sillä soittaa kiinteä ja kommunikoiva yhtye. Kappaleita, joiden melodiasta kuka tahansa saa kiinni ja sanoituksia, jotka maalaavat niin isolla pensselillä, että kuka vain voi varmasti vähän samaistua niihin. ASKO ALANEN HHH The Crown Crown Of Thorns Metal Blade Ruotsalaismyllyttäjät palaavat tantereelle kahdestoista pitkäsoitto kainalossaan. Jäämissä ei ole kuitenkaan muistelun tai kierrätyksen makua. Hellästi helisevät popmelodiat ottavat heti alusta valtikan haltuun, mutta kitaravonkaukset jakavat toisesta biisistä alkaen kuulijoita rankemman punkin/grungen tai lepsumman bändirockin kasteihin. Tavallisimmillaan Janna ei oikein anna syytä sille, miksi koskettavan iskelmän nälässä laittaisi juuri Ihminen-albumin soimaan. Soitto ja laulu on totuttuun tapaan melodista ja energistä. Ne ovat teoksia, joilla muusikot sekä tarvitsevat että ruokkivat toisiaan. VESA SILTANEN HHH The Smile Cutouts XL Recordings Lienee korkea aika haudata mielikuva The Smilesta pelkkänä Radiohead-taustaisena projektina. Biisitärppeinä mainittakoon räjähtävä aloitus I Hunt With The Devil, maltillisemmin jyräävä Gone To Hell sekä monisävyinen The Storm That Comes. Uutuudenviehätys ei kanna ihan koko levyn mitalta, mutta parannusta edeltäjäänsä Royal Destroyeriin (2021) on silti tapahtunut joka mittapuulla. Albumin kappaleet eivät ole kokeiluja tai arkistojäämiä. Pikemminkin ne kertovat, että kaikki vuosien saatossa omaksuttu on vapaasti käytettävissä uusia synteesejä varten. Jos levy sisältäisi enemmän vielä aidommin läsnäolevia kappaleita kuten Maailma meidän jälkeen ja Rakkauslaulu, voisi kyseessä olla vieläkin kantavampi kokonaisuus kuin ihan mukavaa kulutusmusiikkia. Lopulta meno on kuitenkin tutun villiä ja hektistä, mutta iskevää ja melodista, lujasti päähän porautuvaa sorttia. Joka tapauksessa albumi on kiinnostava siirtymävaiheen dokumentti matkalla garage/grungeräminästä uuden aallon folkrockiin supergroup-voimalla. Voimme luottaa siihen, että koko bändin alkuun saattaja, kitaristi Emmett Welch (CIA) löytää 15 biisin albumilta vaihtelevat sovitukset operoida punk/grunge-biiseistä herkimpiin näppäilyraitoihin. Ihminen-albumin kahdentoista kappaleen säveltäjien joukosta löytyy Jannan itsensä ohella niin monta nimeä, että jo tämä antaa pohjavireen sille, miten täysiverinen perinteinen popahtava iskelmälevy onkaan kyseessä. Sitä se on myös tyylillisesti, kun samojen kansien välillä kuullaan sekä herkkää minimalismia että suureellisempia sovituksia. Mårtenssonin pehmeänkarhea laulu hyväilee korvaa, Magnus Henrikssonin melodinen, sopivasti rososoundinen kitarointi on pettämättömän tyylitajuista ja briljeeraa juuri sopivasti. The Smilen perusyksikkö on katkelma: tunnusteleva laululinja, sommitelmallinen rumpukomppi tai kitaran ja basson säksättävä dialogi. Toki Cutoutsilla soivat Radioheadinkin kaiut: orgaaninen Eyes & Mouth istuisi luontevasti A Moon Shaped Poolille (2016), ja Colours Fly tuo esille jotakin Kid A:n (2000) aikoihin löytynyttä. Toinen Megalomanium-nimen saanut albumi, bändin järjestyksessään yhdestoista, ei erotu aikaisemmista. Kyllähän tässä hyppysellinen tuoretta energiaa on, mutta valtavasta irtiotosta ei voida puhua. Eclipsen tapauksessa se tarkoittaa, että vaikka yhtyeen omassa kaanonissa Megalomanium II ei sisällä sen enempää jättihittejä kuin hutejakaan, kaksi kolmasosaa genren bändeistä ei pystyisi kirjoittamaan Erik Mårtenssonin veroisia biisejä edes unissaan. Vahvuutensa tarkkaan tuntevan bändin jokainen palanen hoitaa roolinsa vain ja ainoastaan biisejä palvellen. Tämä sillä varauksella, että kukin kuulija saa arvottaa oman makunsa mukaisesti kitaristin hallittua sointia, laulajien hartaita sanomisia tai tyylilajin vinksahtelevaa vaihtelua. AKI NUOPPONEN HH ...ällistyttävä laulu kattaa koko elämänkaaren.... Ainoa juttu, mikä genrensä kiintotähtiin kuuluvan Eclipsen albumeissa jatkuvasti jaksaa ihmetyttää, ovat niiden tuhnuhkot soundit, mutta eivätpä taida hard rockiin erikoistuvien lafkojen levytysbudjetit paljoa studiokamojen päivityksiä kustantaa. Menneisyys on The Smilelle tärkeä, mutta kaikkea muuta kuin pyhä. Mainostettu uudistuminen kuuluu ehkä astetta punkahtavammassa otteessa ja hyökkäävyydessä sekä terävyydessä ja pirteydessä, johon on vaikuttanut myös vireen nosto. Avantgardistisen, jazzahtavan ja progressiivisen otteen keskeltä voi halutessaan erottaa jopa beatleaanisen pop-käsityksen. Sävelmät tuntuvat samaan aikaan vanhoilta tutuilta ja tuoreilta, ja kertosäkeiden mukana hoilottelu paitsi sujuu kertakuulemalta, tapahtuu lähes huomaamatta. Yhtye sanoo tietoisesti yrittäneensä tehdä jotain tuoretta ja erilaista kahteen edelliseen pitkäsoittoonsa verrattuna. Näiden varaan kolmikko rakentaa tulkinnanvaraisia mutta koherentteja kokonaisuuksia, joilla se keskustelee innoittuneesti lähdeaineistonsa kanssa. Viesti on hersyvän röyhkeä. Voinemme kuitenkin luottaa Stephen Malkmusin (Pavement) tokaisuun, että Hard Quartet on bändi eikä pelkkä ”produktio” indiesankarien kesken. Kaikessa on eittämättä pointtinsa, olivatpa biisit ja tulkinnat tyylillisessä synkassaan yhtenäisiä eli eivät. Crown Of Thorns, jolla nimellä yhtye operoi ensimmäisillä levyillään ennen lyhentämistä nykymuotoonsa, on tehty osittain uudistuneen kokoonpanon voimin. HANNU LINKOLA HHHH Janna Ihminen Universal Edellisestä Jannaalbumista on ehtinyt kulua aikaa viitisen vuotta ja voidaan ehkä puhua pienimuotoisesta paluusta, kun viime vuonna Vain elämää -ohjelmaan osallistunut laulaja julkaisee nyt uransa viidennen kokopitkän. Uusina kasvoina mukana ovat rumpali Mikael Norén ja basisti Mattias Rasmussen, kun taas toiseksi kitaristiksi palaa viimeksi Doomsday King -levyllä (2010) soittanut Marcus Sunesson
Hymnejä kaloille -biisin aikana on pakko tanssia kädet ylhäällä. Täytyy kalastaa sieltä, mistä ei odota mitään löytävänsä. Mainitsemisen arvoisia kappaleita ovat myös melankolinen singlebiisi, menneen rakkauden parhaimpia puolia muisteleva muttei kliseissä rypevä Faded, sekä rento ja hieman itseironinen Think Twice. Luoja auta -esikoislevysi täytti tänä vuonna kaksikymmentä vuotta. Nimibiisi Kun tähdet palaavat paikoilleen päättää levyn niin koskettavalla tavalla, ettei märisemisestä tule loppua. Otin asiasta ihan tätä varten selvää ja opin, että se on kymmenisen vuotta sitten Australiassa havaittu kannibaalihämähäkki. Mistä ammennat uutta inspiraatiota laulujen tekemiseen. Mitä mieltä olet väitteestä. KAROLIINA KANTOLA HHH The Black Dahlia Murder Servitude Metal Blade The Black Dahlia Murderin lähihistoriassa on tapahtunut jotain, mitä harva bändi käy läpi: Keväällä 2022 yhtyeen laulaja Trevor Strnad menehtyi ja uuden laulajan etsimisen sijaan toinen bändin perustajajäsen Brian Eschbach siirtyi kitarasta laulajaksi ja kitaristiksi pestattiin Ryan Knight. Gynger on tuotteliaan bändin kolmas albumi, joka yhdistelee psykedeelistä funkia ja värikästä diskoa tiukkoihin tanssirytmeihin käsittämättämällä energialla. Pitkä 18 kappaleen albumi kattaa niin renttuja (Blackout Drunk), itsekritiikkiä (Nonchalant) kuin tuutulaulua (Lullaby). – Fanit merkitsevät paljon. TEKSTI: VIRPI PÄIVINEN K u v a: Ju h o Li u k ko n en. Se kuulostaa sävelletyn albumin sijaan loputtomalta improvisaatiolta afrobeatlegendojen hengessä. Memoir Of A Sparklemuffin keskittyy lähinnä ihmisten tarinoihin. Se, että albumi kestää vain 35 minuuttia, on lopulta sen suurin ansio. Olen muun muassa Suomen Morrissey. Albumilla kuullaan reggaen ja funkin rytmejä, jazzia, progea sekä mystistä folkia. Bändin ja Keskitalon liitto on maailman luontevin. Lintu lenteli kuninkaan saliin on täynnä taivaallista symboliikkaa. Amerikkalaissoundinen melodinen death metal yhdistettynä maalauksellisiin kansiin ja maailmantuskaa vuodattaviin sanoituksiin on ollut aina se bändin juttu, eikä mikään muutu edes muutoksen jälkeen. HANNU LINKOLA HHHH Flammer Dance Band Gynger Lyskestrekk Flammer Dance Band on seitsenhenkinen kokoonpano, joka koostuu pääasiallisesti norjalaisista muusikoista. Pidän kaikista Joose Keskitalon tuotoksista, mutta nyt hiljainen viisaus on saavuttanut huipun. Tunnelma on osin salaperäinen, mutta poikkeuksellisen turvallinen. Etsi uusi paikka tai palaa aiempiin. Bändin raa’assa dynaamisessa soundissa on vahvasti Joose Keskitalo & The Mystic Revelation Of Teppo Repo Tähdet palaavat paikoilleen Helmi Levyt Tuottelias Joose Keskitalo julkaisee The Mystic Revelation Of Teppo Repo -yhtyeen kanssa uuden pitkäsoiton, joka alkaa hartain pyynnöin: ”Kerro minulle mestari, kuinka löydän puhtaan laulun”. Tulevia klassikoita ovat myös Väriympyrä ja Hän on kalastaja. Jos olisin The Black Dahlia Murderin tuottaja, potkisin bändin pistämään tällaisen levyn täyteen vain todella kovia riffejä ja sotkisin mukaan myös lisää melodisuutta. – Kannatan. Vaikka Waterhousen äänestä ja kappaleiden soundimaailmasta tulee kieltämättä mieleen uudempia ja vanhempia indieartisteja aina Billie Eilishistä Alvvaysiin ja Conan Graystä The Last Dinner Partyyn, hänellä on oman näköistä annettavaa. – Musiikin tekeminen on niin kuin kalastaminen. Kun kellot helisevät ja lauletaan korkealta, voi kuvitella palatsin, jonne sanantuoja laskeutuu. VIRPI PÄIVINEN HHHHH Joose Keskitalo on palannut juuri syyskuiselta Euroopan-kiertueelta, mutta ehti parahiksi vastaamaan muutamaan kysymykseen. Nimillä ei ole niin paljon väliä. Jos kukaan ei kuuntelisi musiikkiani, sen tekeminen olisi paljon yksinäisempää. Toiveikas Jos tahdot voit muuttua kokonaan tuleksi kasvaa vähitellen urkujen pumpatessa yhä kiivaammin. Camp Firessa taipuillaan jopa Vampire Weekendin tahdissa. Osa The Black Dahlia Murderin vakaudesta perustuu taatusti siihen, ettei se ole kymmenen albumin aikana liiemmin muuttunut. Eräs henkilö sanoi, että Joose Keskitalo on Suomen Morrissey. Albumi esittelee upeiden lauluraitojen lisäksi puntaroituja sävelkulkuja ja viipyilevän melankolista kokonaissointia, joita Vienonheimo rakentaa sisäistynein elein. Jo tämä tapahtumasarja saa toivomaan, että albumi olisi hyvä. Dynamiikkaa ei ole nimeksikään. Iskevimmilläänkin levy on harras. Mitä fanit merkitsevät sinulle. Sitä luulee löytäneensä parhaimman paikan ja ajan, mutta yhtäkkiä sieltä ei tulekaan mitään. Kolme varttia tai varsinkin tunti tätä äärimmäistä purkausta olisi jo jotain todella puuduttavaa, koska puuduttavaksi bändin metalli käy jo nyt. Eerie Deer -sooloprojektia bändisointisemmaksi avartava Finally It’s Tomorrow toki tukeutuu tulkintaan, muttei ratsasta sillä. 56 SOUNDI Levyarviot > ...hiljainen viisaus on saavuttanut huipun... Servitude kärsii samasta perisynnistä kuin yhdeksän edeltäjäänsä. Kalatkin polskivat, kun niille lauletaan. Brittilaulaja-lauluntekijä Suki Waterhouse on kertonut erikoisen lajilöydöksen antaneen inspiraatiota hänen toiselle albumilleen, joka syntyi niin ikään uuden elämänvaiheen keskellä. AKI NUOPPONEN HH Eerie Deer Finally It’s Tomorrow Eine Roope Vienonheimo voisi halutessaan päästää itsensä vähällä. Ja kammottavuudessaan sparklemuffin on muuten aika kaunis ja kirjava luontokappale. Mitä musiikkia kuuntelet mieluiten ja millainen hetki on paras. Suki Waterhouse Memoir Of A Sparklemuffin Sub Pop Tiedättekö, mikä on sparklemuffin. Kappaleet etenevät huokauksina, joiden murtumapisteissä on lohdullinen tuntu siitä, että katoava hetki tekee tilaa seuraavalle. Onneksi Vienonheimo haluaa paitsi sävyttää myös kertoa. Nousevien ja hiipuvien lauseiden virrassa on voimaa, joka alistaa koskettavimmatkin melodiat sanojen ohjattaviksi. Levyltä ei löydy yhtään valjua kohtaa. Pelkistetyn selväpiirteinen folkpop painautuu pehmeästi Mark Kozelekin ja Sufjan Stevensin kylkeen, mutta avartuu liki huomaamatta myös powerpopin suuntaan. Taitoa bändiltä löytyy, mutta se päästää itsensä liian helpolla. Uniikki laulu takaa hyvän pohjan ja toimisi sellaisenaankin, mutta taitavan soitannon avulla teokset sukeltavat noustakseen taas valoon. Jokainen sointu huokuu kehystyksestään riippuen perusteellista onnea, musertavaa surua tai näitä molempia. – Kuuntelen mieluiten rauhassa, kun on tilaa kuunnella, ja silloin jotakin, johon voi uppoutua joko musiikin tai tarinan vuoksi. Se kelpaisi musiikin sisällöksi sellaisenaan. Levy päättyy jotakuinkin onnelliseen loppuun ja voimakkaaseen tunteeseen – To Love, kuinkas muutenkaan. Levy välittää kuulijastaan. Message Fieldista ja Hexehexesta tutun muusikon äänessä on luontaisen haikea, koko olevaisuutta halaava vire, joka saa laulun kuin laulun käymään sydämeen. Inspiraatio kokoonpanon musiikkiin tulee sen sijaan muilta mantereilta
Avausraita Five Dicen oopperalaulannasta ja pitkin levyä kuuluvasta nopanheitosta koostuva lyhyt kollaasi jää vaille selitystä. Mitä enemmän albumia kuuntelee, sitä enemmän se ylittää oman viitekehyksensä ja muuttuu sillaksi vanhan ja uuden välillä. MAPE OLLILA HHH 1349 The Wolf And The King Season Of Mist 1349 on jo melkein 20 vuotta toiminut traditionaalisen black metalin lipunkannattajana. Vaikutelmaa korostaa niin 1349:ssä kuin Satyriconissakin soittavan Frostin tunnistettava tyyli. Tätä joutuukin epäilemään osasyyksi levyn häiritseviin tuotantoratkaisuihin. Levyllä ei oikein ole mitään, mitä ei olisi jo aiemmilla black metal -julkaisuilla paremmin ja ajankohtaisemmin tehty. Seitsemän vuotta työstetyltä lätyltä on vuodesta 2019 lähtien julkaistu yhteensä pari miljardia striimiä keränneet kahdeksan sinkkua, joista viimeisin albumin julkaisupäivänä. Yhtyeen saumatonta jammailua sekä yksinkertaisia, tarttuvia riffejä säestävät pomppivat bassot, sekopäiset syntetisaattorisoundit, herkulliset perkussiot, leikittelevät kitarat, timmit breikit ja satunnaiset saksofonisoolot. Michael Bleun viides studioalbumi retroilee tuttuun tapaan, mutta läsnä on jotain entistä syvempää. Vielä tätäkin enemmän pääasiaa hämärtää Frank Sinatran Suddenly-elokuvan (1954) dialogien toistuva sämpläys. SOUNDI 57 ...hiljainen viisaus on saavuttanut huipun... 1349:n faneille The Wolf And The King on varmasti tervetullut uutuus, mutta on viime aikoina kiinnostavampaakin bläkkistä ja äärimetallia julkaistu. Lopulta vihattavaksi jää enää omasta peilistä tuijottava protestilaulaja. Traditionaaliset bläkkisriffit eivät koskaan mene kliseen puolelle ja hengästyttävän kaoottiset soolot ovat vaikuttavia ja aina biisiä tukevia. Harva tällä hetkellä suomeksi musiikkia tekevä uskaltaa käyttää ääntään samanlaisella tavalla kuin Bleu, ja kappaleiden sovituksissa on käytetty mielikuvitusta pelkän menneen apinoinnin sijaan. Ysäribläkkiksen faneille levy tarjoaa juuri sen mitä he haluavatkin. Bleu on yksi niistä, jotka jaksavat vuodattaa koko sielunsa taiteeseensa. Siinä mielessä albumi on kuin Marvin Gayen What’s Going On -mestariteos. Levyn parasta ja omaperäisintä antia on Archaonin kitarointi. Jäljelle jäävät tarkasti hiotut kokonaisuudet, jotka tanssittavat ja pistävät miettimään. Iskevin biisi Inferior Pathways voisi hyvin olla parinkymmenen vuoden takaiselta Satyricon-levyltä. Hate huipentaa Oberstin monensuuntaisen kriittisyyden listatessaan kaikki vihaamansa profeetat ja uskonnot ja myös nukkumisen kaltaiset arkisemmat asiat. Sumeilematta joka suunnasta kaupallisesti parhaiksi todettuja vaikutteita harovan biisikattauksen nitoo kokoon Radken kiistatta intohimoinen äänenkäyttö ja särmikäs haistakaa kaikki vee -asenne, jota alleviivaa levyllä fiittaava leegio muita tunnetusti genreaidoille pissiviä koviksia konetuliaseen nopeudella räppäävästä Tech N9nestä ja örinäihme Alex Terriblestä hiphopia ja bluesia naittavaan Jelly Rolliin. Purjehdusmatkalla kadonneesta hollantilaisesta taiteilijasta kertova Bas Jan Ader kuvastaa Conor Oberstin kiistatonta tarinanpoimintataitoa. Mikäli koskaan tarjoutuu tilaisuus mennä Flammer Dance Bandin livekonserttiin, älä ohita mahdollisuutta nähdä taianomaista keikkaa. LINDA SÖDERHOLM HHHHH Falling In Reverse Popular Monster Epitaph Rajusti mielipiteitä jakavan, milloin kenenkin kanssa riitelemällä tai muuten häiriköimällä tapetilla pysyttelevän Ronnie Radken Falling In Reverse palaa pitkästä aikaa albumikantaan. SAMUEL JÄRVINEN HHHH K u v a: K ai sa H ie ta n en. PERTTI OJALA HH Michael Bleu Futuristik Soul Nowhere Boy Levykokonaisuuksiin ja niiden sisäisiin narratiiveihin nähdään entistä vähemmän vaivaa. Kotimainen populaarimusiikki on monella tapaa hyvin homogeenistä, mutta pinnan alla jäävuori on laajempi. Soundit ovat tarkoituksellisen raa’at, tuplabasarit pauhaavat eikä syntikoita, elektronisia elementtejä, shoegaze-vaikutteita, psykedeliaa tai muutakaan ylimääräistä hapatusta ole tarjolla. Kun sinkkujen tyyli seilaa sinne tänne popista ja rapista metalcoren kautta country-vaikutteiseen altsurockiin, täyspitkää ei voi hyvällä tahdollakaan kehua koherentiksi. läsnä 1970-luku, joskin musiikki kuulostaa ajattomalta. Futuristik Soul on sinemaattis-sooninen taideteos, jonka kuunteleminen saa kysymään, miksi emme vaadi kotimaiselta musiikilta enempää. Draaman kaarta tai punaista lankaa ei Prequelin ja Papa Roachin Last Resortin uusiksi sovitetun version välisten päätyjen välistä löydy, mutta jos voi hetkeksi unohtaa Radken persoonan, Popular Monster on kaikessa kokoelmamaisuudessaankin viihdyttävä platta. Mutta vaikka 1349:n soundi on vaikuttava ja simppelit biisit hyvin sävellettyjä, muodostuu juuri liiallinen perinteisyys kuitenkin The Wolf And The Kingin ongelmaksi. NUUTTI HEISKALA HH Bright Eyes Five Dice, All Threes Dead Oceans Conor Oberstin johtama Bright Eyes on elektronisesta syrjähypähtelystään huolimatta pohjimmiltaan folkjuurinen indierockbändi, joka sanoo yhdennentoista albuminsa syntyneen nopeasti. Norjaksi “laulavan” Torbin prosessoitu ääni sekä koko bändin toistamat taustalaulut tuovat oman omituisen lisänsä sykkivään orgaaniseen soundiin, mutta tärkeintä kuitenkin on, ettei muusikoiden maagisen yhteyden luoma hypnotisoiva rytmijuna koskaan pysähdy. Kappaleaiheet ovat aikaisempaa vakavampia, mikä poistaa vintage-estetiikasta monia samassa tyylissä operoivia vaivaavan imelyyden. Miellyttävän hillitty All Threes saa laulajavieraaksi Cat Powerin ja hauraan pianovetoisella The Time I Have Leftillä sama tehtävä lankeaa The Nationalin Matt Berningerille. Tin Soldier Boy päättää ristiriitaisia tunteita herättävän Five Dice, All Threesin siihen mistä kaikki alkoi. Viidellä nopalla pelkkien kolmosten heittäminen on lopulta saavutus, mihin itse albumi ei pysty
Miten Stanne, Brandt ja Ranta tulivat mukaan. Kun mietin levyn musiikkia ja tekstien yleisiä teemoja, mieleen nousivat sanaparit Scandinavian Gothic ja Nordic Gothic. Juuri nyt ilmassa on nimittäin aivan erityistä jännitystä, sillä nimekäs viisikko – kollektiiviselta nimeltään Cemetery Skyline – on astumassa estradille John Smith Rock Festivalin torstai-illan viimeisenä nimenä. Vaikka aikaraudan viisarit alkavatkin lyödä pikkutunteja, laulaja Mikael Stannea, kitaristi Markus Vanhalaa, basisti Victor Brandtia, kosketinsoittaja Santeri Kalliota ja rumpali Vesa Rantaa ei väsytä. Onneksi tätä herkkua on luvassa lisää ensi maaliskuussa, kun yhtye tekee neljän keikan mittaisen Suomen-kiertueen. No, aivan älyttömän hyvin. Päätetäänpä tarina tulevien musiikkitietokilpailujen kysymykseen. – Olin täsmälleen samaa mieltä. Palataan vielä Laukaaseen, John Smithin maisemiin. – Cemetery Skylinen ei ole projekti vaan ihan oikea bändi. Mikä yhtye teki virallisen ja lukuisasti faneja paikalle keränneen nimmarisession ennen kuin se julkaisi debyyttilevynsä ja soitti ensimmäisen keikkansa. – Olemme pohjoisen synkkämielisiä kasvatteja. Saatamme asua kaupungissa, mutta olemme silti niin epäsosiaalisia, että elämämme on toivottoman yksinäistä... – Etukäteen mietitytti hieman se, että Mikael tunnetaan eritoten melodisen death metalin tulkitsijana. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen! Amorphisille ja useille muille orkestereille loistavia biisejä kirjoittanut Kallio hyppäsi saman tien Cemetery Skylinen tummasävyisille vankkureille. – Idea bändistä heitettiin ilmoille joitakin vuosia sitten. Bazook! > Teksti: Timo Isoaho 58 SOUNDI TARTTUVAA POHJOISTA MELANKOLIAA ”Halusimme laittaa yhdelle levylle kaiken sen, mitä rakastamme musiikissa ylipäänsä, ja muovata näistä aineksista kiinnostavan ja kiinteän kokonaisuuden.” K ello käy puolta yötä ja suomalainen kesäilta on jo pimentynyt. Muun muassa Amorphisin, Insomniumin, Sentencedin, Dimmu Borgirin ja Dark Tranquillityn maineikkaista riveistä tutut muusikot ovat menneiden vuosien aikana esiintyneet tuhansia kertoja, mutta yhdessä heitä ei ole aiemmin lavalla nähty. Soitettiin ensimmäistä kertaa bändinä yhdessä, kun harjoiteltiin John Smith -keikkaa varten. – Levyä valmisteltiin kaikessa rauhassa nykyteknologiaa hyväksi käyttäen, ja jokainen teki osuutensa tahoillaan. Jälkimmäinen tuntui lopulta osuvammalta, sanoo Stanne. The Sisters Of Mercy, Type O Negative ja kumppanit ovat olleet lähellä sydäntä hyvin pitkään, mutta en ole ikinä aiemmin soittanut melankolista ja melodista gootahtavaa rockia. Siinähän se, hymähtää Vanhala. – Herrat ovat vanhoja tuttuja, ja he sattuvat rakastamaan tällaista musiikkia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Hiljalleen kokoonpano alkoi kasautua. Vähän jännitti ennen ekoja treenejä, homma lähti rullaamaan mainiosti, kertoo Vanhala. Siinähän se.” K u v a: Sa m Ja m se n. Ja jos unihiekkaa olisikin silmäkulmassa, niin veressä kohiseva adrenaliini pyyhkisi ne pois viimeistä hippusta myöten. Raskaamman puoleista asiaa. Kyseessä on siis Cemetery Skylinen ensimmäinen keikka ikinä. Nimittäin sen, että olin aikoinaan puhunut musan tekemisestä Santeri Kallion kanssa... Miten puhdas laulaminen – siis koko levyn mitassa – sujuisi. Kuten arvata saattaa, Cemetery Skylinen debyyttikeikka on silkkaa ylivoimaa – biisit ovat muotovalioita goottihittejä, yhtyeen livesoundi on selkeän voimakas ja soitto rullaa komeasti. Tuolloin eräs ruotsalaisrumpali, joka jäi sittemmin pois kuvioista, ilmoitti minulle keikkabussin uumenissa: ”Meidän pitäisi perustaa vanhaa kunnon raskasta goottirockia soittava bändi”, kertoo Vanhala. Kaikki lähtivät innolla mukaan. Yhtyeen äskettäin julkaistu debyyttialbumi Nordic Gothic onkin tarttuvan musiikkinsa osalta Kallion ja Vanhalan käsialaa. Mikaelin puhdas ääni on persoonallinen ja se sopii Cemetery Skylinen biiseisin todella hyvin. Millainen tarina löytyy albumin otsikon taustalta. Tietenkin aikataulujen kanssa tulee olemaan haasteita, mutta aiomme joka tapauksessa keikkailla ja tehdä lisää levyjä, sanoo Kallio. Aivan! ”Herrat ovat vanhoja tuttuja, ja he sattuvat rakastamaan tällaista musiikkia. Kaikki lähtivät innolla mukaan. – Muistin erään tärkeän jutun
– Meidän takataskussa on aina nippu raakileita – esimerkiksi biisejä, joita ei ehditty tehdä valmiiksi edelliselle levylle – eli materiaalista ei yleensä ole pulaa, avaa Hinkka. Biisit on tehty samasta puusta. – Samalla täytyy sanoa, että tämä ”drink to forget” ei ole tietoinen Sentenced-tribuutti. Taide ei todellakaan synny tyhjästä vaan kaikki lainailevat ja lisäilevät omia mausteitaan, huomauttaa Hinkka. Toisaalta monet teemat ovat hyvin inhimillisiä ja maanläheisiä, ja siellä käsitellään ystävyyttä, rakkautta, ahneutta, kateutta ja niin edelleen. Fatherland-biisi taas tuli sinun kynästäsi. – Suunnitelma taisi lopulta tuntua vähän turhan suuruudenhullulta, mutta siitä oli hyötyä Winter Stormin suhteen: uusi levy on yhtenäisin Ensiferum-albumi tähän mennessä. Eikä varsinkaan nopeaa! – Markukselle pitää nostaa hattua aivan erityisellä tavalla. Jostain syystä melodia huusi ”punchlinea” ja kertosäkeen surullisen uhmakas tunnelma kertoi minulle välittömästi, mistä kirjan kohdasta nappaisin sanoitukset kappaleeseen. Siinä kun soitteli ja hyräili, yhtäkkiä havahtui, että ”hei, tuohan kuulosti hyvältä”. Onko Long Cold Winter Of Sorrow And Strife -kappaleesta löytyvä kohta kumarrus Sentencedin ja Nepenthen suuntaan. – Emme ole ikinä sen suuremmin peitelleet omien esikuviemme vaikutusta. Niitä alettiin sovittaa tiukemmiksi kokonaisuuksiksi, ja vähitellen palaset rupesivatkin löytämään toisensa, mutta se ei ollut ihan helppoa. Välillä niiden tunnelma tuntuu vievän mukanaan hyvinkin kauas taakse – ihan Ensiferumin alkulähteille asti. Juuri ilmestynyt uusi studioalbumi Winter Storm on erittäin väkevä näyttö Ensiferumin nykyisestä iskuvoimasta, ja bändin tavaramerkkimelodiat ovat taas kerran ensiluokkaisen tarttuvia. Millaista Winter Stormin valmisteleminen oli isossa kuvassa. Ensiferumin aikoinaan perustanut kitaristi Markus Toivonen mietti esimerkiksi yhdestä isosta biisistä koostuvan albumin tekemistä. – Opus tulee kertomaan useiden sukupolvien mittaisen tarinan maailmasta, jossa niin taikuus kuin jumalatkin ovat totta. Hän nimittäin loikkasi tämän levyn myötä ”pimeältä keskiajalta” digimaailmaan, ja hän teki himassa valtavan määrän kokeiluja melodiakulkujen, harmonioiden, sointujen ja tempojen suhteen. Kyseessä on hieno bändi ja upea biisi, joten ehkä sanat tulivat mukaan jostain alitajunnasta! ”Markukselle pitää nostaa hattua aivan erityisellä tavalla. – Myös biisin otsikko tuli saman tien. – Totta kai uusi levy on aina uusi levy, ja mukana on tuoreita tuulia, mutta olen silti samaa mieltä: kun aloimme tehdä Winter Stormia, pian tuli sellainen fiilis, että tällä kerralla messissä on kaikuja myös vanhoista ajoista, sanoo basisti Sami Hinkka. Kun Winter Stormin työstäminen aikoinaan alkoi, pöydällä oli muitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Kun kaiken päälle lyödään melkoinen annos miekan kalisteluja ja mahtavaa magiaa, niin lopputulos on sopivan eskapistinen! Janne Joutsenniemen tuottamalta ja Jens Bogrenin miksaamalta albumilta löytyy myös varsin kuuluva ”drink to forget” -lausahdus. Hän nimittäin loikkasi tämän levyn myötä ’pimeältä keskiajalta’ digimaailmaan.”. Toki tsekkasimme jutut myös treenikämpällä koko bändin voimin, mutta ihan selvää on se, että ilman Markuksen tekemää sovitustyötä Winter Storm olisi varmaan edelleen levällään. Sitten vaan idea talteen sanelimeen ja tekemään tietokoneella jonkun sortin demoa, kertoo Hinkka. – Myös Winter Stormin tekemisen alkuvaiheessa riffejä ja melodioita oli aikamoinen nivaska, ja jossain vaiheessa työpöydällä oli useampikin yli 10-minuuttinen biisi. Hypätäänpä siitä ei-kovin-yllättävälle aasinsillalle: Winter Stormin tekstit siis ovat siis yksittäisiä kohtauksia ideoimastasi fantasiakirjasta. – Se sai alkunsa tutulla tavalla: sohvalla akkari sylissä. V A N H O J A K A I K U J A , T U O R E I T A T U U L I A Bazook! > Teksti: Timo Isoaho 60 SOUNDI K u v a: V et la n a G o n ch ar o v a S uomalaisen folk metalin jämerä ikihonka Ensiferum juhlii ensi vuonna kolmekymppisiä, mutta merkkipäivien vietto aloitetaan hieman etukenossa
62 SOUNDI SOUNDI PB Jazz kiinnostaa > Tutkimusretkiä jazzin maailmaan Teksti: Matti Nives JAZZ KIINNOSTAA -RADIO-OHJELMA RADIO HELSINGISSÄ SUNNUNTAISIN KLO 12–14. Tuloksena oli lämpimästi mieleen jäänyt kohtaaminen ja outoudessaan sympaattinen poseeraus. Haastattelimme miestä Bassoradion Lauantaijatsit-ohjelmaan ystäväni Timo Lassyn kanssa. Haastattelun lopuksi oli tietenkin otettava yhteiskuva. Kansanomaisen mukaansatempaava svengi taisi olla liian viihteellistä kriitikolle. Muusikkona Golson oli mehukas svengaaja, jonka tyyli modernissa mainstream-jazzissa heijasteli Don Byasin kaltaisten varhaisten saksofonisankareiden swing-pohjaista juurevaa soittoa. Vuonna 1959 solmittu toinen avioliitto tanssija Bobbie Hurdin kanssa kesti loppuun saakka, ja isäänsä kaipaamaan jää lesken lisäksi tytär. The Terminalissa Golson on jazz-hahmona tähtiasemassa ja esittää pienen cameon itsekin. Haurun arvion mukaan Golson oli ”ei aivan jazzin suurmies, mutta melkein”. Tämä on virhe. Valokuvasta on tullut ikoninen klassikko, joka tunnetaan nykyään nimellä A Great Day In Harlem. Golsonin ensimmäisestä avioliitosta syntyneet kolme poikaa menehtyivät kaikki ennen isäänsä. Saman kohtelun sai toinenkin Golsonikivihreä Killer Joe. Vaikka levyn kuuluisin biisi Moanin’ onkin pianisti Bobby Timmonsin sävellys, vastaa Golson levyn kaikista muista originaaleista, joihin kuuluvat myös standardiasemaan myöhemmin nousseet Are You Real ja Blues March. John Coltrane vei varhaisen Golson-sävellyksen Stablematesin Miles Davisin yhtyeen repertuaariin vuonna 1955, ja jo mainittujen ikiklassikoiden ohella esimerkiksi I Remember Clifford, Whisper Not, Along Came Betty ja Are You Real ovat jazzin ytimeen juurtuneita standardeja, jotka jatkavat eloaan. Blakey katsahti nuorta visionääriä ja tuhahti: ”Marssikomppi! Oletko seonnut?” Golson ei tästä hätkähtänyt vaan taivutteli ärjyn tähtirumpalin tahtoonsa. syyskuuta 95 vuoden iässä. Toiseksi viimeinen sukupolvensa suurista Ingebrigt Håker Flaten (Exit) Knarr: Breezy Sonic Transmissions Bill Frisell / Andrew Cyrille / Kit Downes: Breaking The Shell Red Hook Alice Zawadski / Fred Thomas / Misha MullovAbbado: Za Górami ECM JAZZIA SYKSYYN: Timo Lassy, Benny Golson, Matti Nives. Fonistin Riversidelle, Argolle ja Prestigelle levyttämät soololevyt ovat äärimmäisen laadukasta aikansa modernin valtavirran jazzmusiikkia. Golson on kertonut liittyneensä vaimonsa kanssa 60-luvulla Jehovan todistajiin. Blues March esitettiin myös UMO-keikalla, ja Hesarin silloinen jazzkriitikko Jukka Hauru suhtautui penseästi kappaleeseen kutsuen sitä ”ärsyttäväksi”. Varhaisena esimerkkinä nousee esille Art Blakey & The Jazz Messengersin nimetön Blue Note -albumi (jota joskus kutsutaan nimellä Moanin’ albumilta löytyvän hittiraidan mukaisesti). Nuori Golson oli Art Blakeyn yhtyeen musiikillinen liideri ja ehdotti Blakeylle marssikomppia tekeillä olleeseen kappaleeseen. Golson oli etenkin säveltäjänä äärimmäisen arvostettu etenkin kollegoidensa keskuudessa, muttei kovin muodikas uuden aallon nimi kriitikkorintamalla. Spoilerivaroitus: Hanksin esittämä hahmo on matkalla tietystä syystä, löytääkseen Esquire-lehdessä aikanaan julkaistussa kuvassa esiintyvän muusikon, jonka nimikirjoitus olisi tarpeen. ”Let’s put our heads together!” innostui Golson. Golsonin omista soololevyistä harva nousee yksittäisenä teoksena aution saaren levylistoille, mutta usean albumin kohdalla niiden ”tavallisuus” hämää pinnallisesti arvioituna. Äärimmäisen lämmin ja helposti lähestyttävä legenda jutusteli tottuneesti uransa klassikkohetkistä, johon lukeutui Blues Marchin säveltäminen. Coltranet, milesit, rollinsit, ornettet, monkit, ellat ja monet muut kyllä muistetaan, mutta Benny Golson tuntuu ajautuvan sivuun jazz-kaanonin keskeisten tekijöiden luennasta. Tapasin Benny Golsonin vuonna 2010 hänen vieraillessaan Helsingissä UMO:n solistina. Kriitikon ylimielinen asenne ei yllätä, mutta kertoo omaa tarinaansa. Yhtye kokeili uutta kappaletta lavalla ja yleisö sekosi. Silti, kun puhutaan jazzin suurista nimistä historiallisesta perspektiivistä, nousee Golsonin nimi yllättävän harvoin keskusteluun. Yhdessä trumpetisti Art Farmerin kanssa perustettu The Jazztet on merkittävä yhtye, joka on myös hyvään sisäänheitto Benny Golsonin maailmaan. Kyse saattaa olla Golsonin roolista merkittävänä ”sivumuusikkona” ja säveltäjänä suuren oman artististatuksensa sijaan. Golson oli sekä säveltäjänä, muusikkona että yhtyejohtajana olennainen osa juurevan hard bop -tyylin kehitystä 1950ja 60-luvuilla. Nyt ainoa kuvan yhä hengissä olevista muusikoista on Sonny Rollins, 94, sillä toinen maineikas saksofonisti ja säveltäjä Benny Golson kuoli 21. M uistatko Steven Spielbergin ohjaaman ja Tom Hanksin tähdittämän elokuvan The Terminal (2004). Art Kanen vuonna 1958 ottamassa kuvassa 57 aikansa ykkösrivin jazzmuusikkoa poseeraa yhdessä talon portailla muodostaen jazzin historian ja silloisen uuden aallon visuaalisen kuka kukin on -hakemiston. ”Golson, homma toimii!” intoili Blakey ja loppu on historiaa. Helsingissä 2010 kohdattu Benny Golson oli iloinen veijari
ELÄMÄ ON RASKASTA inferno.fi SEURAA:
64 SOUNDI Sanoin kuvin > Populaarikulttuuripoimintoja ANORA (OHJ. Siksi on mahtavaa, että Bogart on saanut tällaisen pedantin, kaikilta osin laatuhistoriikista käyvän kertauksen. ??. Hänen läpimurtonsa oli vuoden 2007 Boy A, jossa näytellyt Andrew Garfield on We Live In Timen toisessa pääosassa. Mutta kansainvälisten popparien suosio kertoi siitä, että suuri joukko teinejä, stereotyyppisesti tietenkin lähinnä tyttöjä, halusi jotakin värikkäämpää ja vähemmän kaljanhuuruista. LEVAN AKIN) Ruotsiin asettunut Levan Akin säväytti And Then We Danced -elokuvallaan, jolla hän tutkiskeli georgialaisia juuriaan ja normiraameista poikkeavan seksuaalisuuden ongelmia tiukan konservatiivisessa maassa. Korkeintaan joissakin kohdissa voi kronikointi tuntua liiankin yksityiskohtaiselta, mutta toisaalta on juuri hienoa, että Bogartin kaltaisen bändin studiosessioita teknisine yksityiskohtineen käsitellään sivukaupalla. CROSSING (OHJ. Toista näyttelee aina mainio Florence Pugh. NIKO PELTONEN AKU-TUOMAS MATTILA: BOGART CO. JOHN CROWLEY) John Crowley tunnetaan rosoisen koskettavista draamoistaan kuten Brooklyn sekä sarjoista kuten True Detective ja Black Mirror. Crossing on Ruotsin kandidaatti Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaksi. Anora on outo elokuva täynnä hölmöä huumoria, mutta samalla se on erittäin surullinen tarina. Mutta naimisiin on helppo mennä – naimisissa on vaikea pysyä, kun tyrmistyneet vanhemmat lähettävät armenialaiskorstot korjaamaan tilannetta. Tai ehkä hän oppii kohtaamiltaan syrjityiltä ihmisiltä jotain, joka saa hänet miettimään uudelleen suhtautumistaan Teklaan. AINOA. Tehtyään elämäntyön opettajana kuivahkon ja tiukkanutturaisen oloinen Lia päättää etsiä kadonneen sisarentyttärensä Teklan. Dramaturgisesti tässä kerrottu tarina hahmottuu kaksijakoiseksi: toisaalta Suosikin lempilapsi kamppaili parin vuoden ajan jopa Suomen suosituimman bändin tittelistä, toisaalta himoittu ulkomaanvalloitus kaatui aina johonkin. Pienehkölle Sammakko-kustantamolle isot pisteet kunnon satsauksesta esimerkiksi runsaine värikuvineen. Katkeruutta kertomuksista ei kuitenkaan välity. ???. Kuitenkin lähinnä vain yksi suomalaisbändi pystyi iskemään tähän impulssiin, ja se oli tietysti Turun oma Bogart Co., jonka 1980-luvun mittaisen tarinan Aku-Tuomas Mattila kertoo perusteellisesti paksussa ja näyttävässä bändielämäkerrassa. TOIMITTANUT: JOUNI VIKMAN ELOKUVAT Pedantti pophistoriikki 1980 -luvun Suomessa rock hallitsi kotimaisen nuorisomusiikin markkinoita ja kriitikkojen sydämiä. Haastateltavien omat muistot on erotettu esimerkillisesti kirjailijan leipätekstistä ja lukukokemus on varsin sujuva. SEAN BAKER) Suomessa erityisesti The Florida Pro jectista tunnetun Sean Bakerin Anora voitti Cannesin Kultaisen palmun. Siinä vaiheessa realistinen kepeä draama muuttuu väkivaltaiseksi komediaksi, joka on kyllä kieltämättä hauskaa, mutta kaoottinen meno uhkaa haudata punaisen langan alleen. Takaumissa näytetään, kuinka nuori ja idealistinen Kristófer pettyy kouluunsa ja pestautuu ystäviensä hämmästykseksi tiskaajaksi pieneen japanilaisravintolaan. Baltasar Kormákur tunnetaan paremmin toiminnallisemmista jännäreistään ja draamoistaan kuten Sala kuljettaja, Everest ja Peto, mutta hän hallitsee suvereenisti myös haikean romantiikan. ??. WE LIVE IN TIME (OHJ. SAMMAKKO. Ennen kaikkea se kuitenkin tarjoaa Mikey Madisonille uraa määrittelevän roolin. TOUCH (OHJ. Johtolangat ja opportunistinen nuorukainen johdattavat hänet Istanbulin sivukaduille, joilla määrätietoinen ja jääräpäinen opettaja paljastaa itsestään uusia puolia. BALTASAR KORMÁKUR) Yksinäisyys ja elämän rajallisuuden ymmärtäminen yhdessä tärkeän laulun kanssa saavat vanhenevan islantilaisen Kristóferin miettimään menneitä. He esittävät nuoria ihmisiä, jotka kirjaimellisesti törmäävät toisiinsa ja joiden yläja alamäkiä elokuva seuraa vuosikymmenen ajan. ”Puhtaaseen” popmusiikkiin ei edelleenkään aina suhtauduta kovin vakavasti. Kun Ani saa tähtäimeen venäläisen oligarkin pojan, joka haaveilee mahdollisuudesta jäädä Yhdysvaltoihin esimerkiksi avioliiton kautta, hän näkee tilaisuutensa tulleen. YKSINÄINEN. On sillä hilkulla, onko kyseessä vain jälleen yksi romanttinen draama, mutta Nick Paynen käsikirjoitus sisältää sopivasti tummahkoa britti huumoria, ja aikajatkumoa mukavan hämäävästi rikkova rakenne nostavat sen vertaisteostensa yläpuolelle. Baker osaa kertoa hellyttäviä tarinoita mitä rosoisimmista paikoista, tällä kertaa hänen päähenkilönsä Ani yrittää raapia elantonsa kasaan eroottisena tanssijana nuhjuisella klubilla – ja tekemällä muutakin, mikäli asiakas miellyttää. Puhumaan hän on saanut kaikki oleelliset henkilöt koko bändistä alkaen. Touch on lämmin matka nuoruuden rakkauteen mutta myös sukupolvien yli kantavaan selviytymisen häpeään. Mattila taustoittaa yhtyeen haparoivat syntyvaiheet yhtä tarkkaan kuin suosion vuodetkin. Ja yhtyehän nimenomaan oli musiikkiteknologian eturintamassa suomalaisittain. Lisäksi Pugh’n ja Garfieldin välillä on mainiota kemiaa – vaikka Pugh (tietenkin) tuppaa jättämään Garfieldin sovinnaisemman hahmon varjoonsa. Vanha mies haluaa ymmärtää, mitä puoli vuosisataa aikaisemmin oikeasti tapahtui. ???. Uutuus Crossing jatkaa samalla polulla, vaikka se johtaakin Georgiasta Bosporin salmen yli Turkkiin, Istanbulin sekasortoisille kujille. Hän päättää jättää taakseen suppean perheensä ja pyörittämänsä ravintolan ja matkaa Lontooseen, jossa hän eli 1960-luvun loppupuolella
MIKKO MERILÄINEN VILLE RANTA: VIININJUOJAT WSOY S uosikki ja sitä vuosikymme niä johtanut Jyrki Hämäläinen ovat käsitteitä. Päiväkirjamaisen teoksen luke minen on lähes kiusallista, sillä Ranta tuntuu kertovan todella kur sailematta paitsi itsestään myös lähipiiristään. Nimet on muutettu, mutta yhteydet todellisuuteen pal jastuvat viimeistään itsetutkiskele vista jälkisanoista, joista muodos tuu oleellinen osa kirjan vaikutta vuutta. Kaunistelemattomuu den kautta muodostuu harvinai sen puhutteleva näkökulma liial lisen alkoholinkäytön sosiaaliseen hyväksyntään ja ongelmien hyssyt telyyn. Näennäisen vaivaton kuvitus tuntuu nivoutuvan täydellisesti kirjan synkän alkoholiteeman teeskenneltyyn huolettomuuteen. Hämäläisestä julkaistiin elämäkerta jo vuonna 2003, mutta nyt Laura Friman ja Mikko Mattlar ovat ikuistaneet Suosikkilehden tarinan. Hetkit täin kirja on luettelomaista pika kelausta tapahtuneista, eikä pääse syvemmälle niihin. Tämän huomaa niinä hetkinä, kun kirja malttaa pysähtyä hetkek si yhden asian äärelle. Sen sijaan että kirjassa olisi kerrot tu muutamalla virkkeellä ihan kai kesta, hieman syväluotaavampia kulmia olisi lukenut paljon enem män. Sa maan aikaan niin terveydellisesti kuin sosiaalisestikin haitallinen päihde sekä tavattoman luonnol linen asia. Lukijana kirjan suoruuteen on vaikea suhtautua, mutta juuri siksi teos jää niin vahvasti mieleen pyörimään. Se on äärimmäisen subjek tiiviseksi rajattu kertomus pohjois suomalaisen kulttuurilehden toimituksen ympärillä pyörivästä alkoholintäyteisestä toiminnasta. Esimerkiksi Mauri Kunnas pääsee kertomaan kirjassa Nyrok City sarjakuvista, joita hän piirsi vuosina 1975–1986. Kultaturbon puutteet eivät liity siihen, mitä se sisältää, vaan ennem min siihen, että se olisi voi nut olla vielä turbompi. 266 sivuun on vaikeaa mahdut taa 51 vuotta lehden vaiheita, ja vielä vaikeampaa on vangita kan siin nuorisokulttuurin tapahtumat 60luvulta 2010luvulle asti. Visuaalisesti kirja on tuttua Ran taa, ja siis pelkästään hyvässä. Kirja sisältää paljon asiaa ja an taa myös hyvän kuvan siitä, miten aikakauslehdet, popkulttuuri ja koko maailma on muuttunut 60 vuoden aikana. AKI NUOPPONEN LAURA FRIMAN, MIKKO MATTLAR: KULTATURBO – SUOSIKKILEHDEN TARINA JOHNNY KNIGA Turboahdettu aikamatka. Ran ta on niin rutinoitunut piirtäjä, että hän hallitsee mukahuolettoman tyylinsä suvereenisti. Karrikoidut hahmot ovat ilmeikkäitä ja toden tuntuisia, ruutujen sommittelu, liike ja rytmitys taitavaa. Kulta turbo tykittää asioita ja tapahtumia niin nopealla tahdilla, että kirjan lukeminen hengästyttää. Kirja kertaa Rannan omaa piirtäjän uraa aina kohua herättäneisiin profeetta Muhammed kuviin saakka. Kuvat olisivat jälleen kertoneet enemmän kuin tuhat sanaa. Lähes kiusallista suoruutta E tenkin meille suomalaisille suhde alkoholiin on loputto man kompleksinen aihe. Juuri tuohon dikotomiaan nojaa Ville Rannan lähes tirkistelevän omakohtainen ja pohjavireeltään synkeä sarjakuvaromaani Viinin juojat. Muitakin tasoja kirjaan mahtuu: ystävyys ja sosiaalisten suhteiden vaikeudet, ikääntymisen tuomat odotukset ja pettymykset sekä tai teen sensuuri, muun muassa. Nytkin kirjassa on paljon hauskoja ja ajatuksia he rättäviäkin otoksia lehden maail moista, mutta yllättävän vähän Suosikkilehteä. Kulta turbo olisi ansainnut paremmin ni mensä, jos kirjan koko olisi isompi ja tekstin ohella se olisi sisältänyt paljon otteita lehden kansista, ju tuista ja palstoista. Tätä nykyä lehtiin ei ihan äkkiä kirjoitettaisi keksittyjä juttuja siitä, kuinka The Beatlesin jäsen on mennyt naimisiin suoma laisen naisen kanssa, ja hyvä niin
Istuin siinä ja itkin. Kiitollisina kiidettiin sieltäkin ulos. Kesän viimeisenä iltana olin Berwaldhallenissa. Sitten on niitä erilaisia nuoria, jotka huudahtavat hiljaa sisällään, että minä en jumalauta ole kuin nuo muut ja kuuntelevat vain vanhaa musiikkia vinyyliltä. Olivat syyt mitä tahansa, on maailman ihaninta, että nuoret hamuavat todellisia asioita. ehkä yksinäisyydestä, halusta olla kaksin ja kaikesta tutusta siihen liittyvästä vaikeasta. Kuulosta oudolta, että mä tykkäisin viileästä, mutta niin se on. Kerro oikea sivunumero nettisivuillamme osoitteessa: www.soundi.fi/kilpailut/etsi-genen-kieli 66 SOUNDI Viimeinen sana > Tällä palstalla Soundin toimittaja ja vierailija kirjoittavat siitä, mistä juuri nyt pitävät. mitä outoa, ihanaa musiikkia, mitä kuvia mun päässä. Viileää syksyä teille kaikille. Sinun tehtäväsi on etsiä se. Myös Charli XCX ja Chappell Roan ovat isoja nimiä. Pus. Closernäytelmässä on neljä näyttelijää, ja se kertoo... Johan Rheborg näyttelee siinä Fredrik Schilleriä, rikasta finanssimiestä. Niin kuin silloin, kun oltiin nuoria ja kauniita. Tämähän voi olla myös silkkaa kapinaa. Viimeiset puoli vuotta ovat lyöneet minut ällikällä lukemattomia kertoja. Vau, Esa-Pekka Salonen ja Kaija Saariaho... Sekä tietenkin suursuosiosta nauttiva korealainen pop eli k-pop erikoispaketteineen ja keräilykortteineen. Se on ihan oikeasti aivan ihana levy. Näyttelijöiden välillä on magiaa, jota on turha yrittää selittää. Luulin meneväni sinne palvelemaan kaltaisteni keski-ikäisten keräilijöiden akuutteja tarpeita. HE OVAT NUORISO, he ovat tulevaisuus! Mullistin keväällä elämäni ja menin töihin levykauppaan. Pari päivää myöhemmin oltiin teatterissa. Sitä paitsi valtaosa näistä teineistä ovat muuten mielettömän huomaavaisia ja kohteliaita jopa levykaupan setää kohtaan. Ei tarvitse näyttää ihoa. Nuorisoa tulee levykauppoihin porukoissa. Voi käyttää kauniita vaatteita, kun niitä löytyy... ne äänet... Tämän lehden sivuille on kätketty Genen kieli. Ilma on viileä. Toivottavasti nähdään silloin. Okei, taas itkin. ANNA JÄRVINEN se meni suoraan sydämeen. Nämä 12–18-vuotiaat teinit ovat eläneet koko elämänsä digiaikana. Syksy. Toisin sanoen teinit innostuvat eri kulmasta ihan samoista asioista kuin edellisetkin sukupolvet. Marraskuussa tullaan suomeenkin kiertueelle Gustav Ejstesin, Reine Fisken, Johan Homegardin ja Fredrik Swahnin kanssa. Voiko levynkansi todella olla jotain muuta kuin postimerkin kokoinen kuva Spotifyssa. Olen niin kiitollinen ihmisille, jotka saa mut nauramaan. Eräänkin kerran teinityttö hihkaisi toiselle: ”Siis voi juma! Saako David Bowieta vinyylillä?!” Tästä alkaa usein levyhyllyjen tonkiminen ja matkaan lähtee Bauhausia, The Sisters Of Mercya ja The Curea tai Iron Maidenia, Venomia ja Bathorya tai FleetAKI NUOPPONEN Chappell Roan K u v a: R y an Le e C le m en s Kielen löytäneiden kesken arvotaan Soit Se Silti -levy-yhtiön uutuusjulkaisuja. Teinien levyhekumointi ei jää tähän. Ehkä Suomessakin näytetään Solsidan. Voittajan paketista löytyy vinyyliversiot albumeista Kaita Isäri Seppälä: Korpit kyselevät, Iron Country Sisters: Grace ja D.O.P.A: Vivid Dreams.. Kiva myös mainita, että Tukholman kaupunginteatterin pomo on Maria Sid. Arvatkaa miksi. Ihanaa taas soittaa koko bändin kanssa. Siksi koska teinit ostavat levyjä. Vinyyleitäkään ei osteta vain koristeiksi, vaan nuoret ovat kaivaneet isovanhempiensa soittimia naftaliinista. Voiko sanoituksia oikeasti lukea muualta kuin googlettamalla. Onnittelut! wood Macia, Queenia ja The Doorsia tai vaikkapa Alice In Chainsia, Faith No Morea ja Nirvanaa. He ovat kuunnelleet jo lastenlaulut Spotifysta. sopii mulle. IHANAA. Ostin liput jo toukokuussa, mun lempinäyttelijän Johan Rheborgin takia. Me ollaan äänitetty sitä kolme vuotta, ja lauluja aloin kirjoittaa neljä vuotta sitten. En ole moneen vuoteen ollut kuuntelemassa klassista musiikkia. Heille todellinen, käsissä hypisteltävissä oleva levy on jotain ennennäkemätöntä. Ehkä koulussa ne kaikkein suosituimmat tyypit ovat somevaikuttajia, hengaavat päivät pitkät Tiktokissa, Snapchatissa ja Insta gramissa. Pidin silmät kiinni, ja niin kuin usein tapahtuu, kun olen kulttuuritapahtumassa, josta en tiedä enkä tajua mitään, Etsi Genen kieli! > Viime lehdessä kieli oli piilotettu sivulle 35. Loppukesän kuumat päivät, jolloin haluan pukeutua syksyisesti koska lomat on ohi, mutta ilma on kuuma kuin se haluaisi voittaa syksyn tai uhmata omaa kuolemaansa on lopulta Tukholmassa muuttunut ihan normaaliksi syksyksi. Ketään tuskin yllättää, että Taylor Swiftiä hankitaan sekä cd:lla että vinyylillä. Viimeiseksi mun on mainittava kuitenkin, että mun kuudes levy – tietysti nimeltä Sex – julkaistaan nyt. Jesse Markinin ja Jaakko Aukustin lp-levyt voitti Matti Mäkinen Turusta
9/ 20 24 12,90 € (sis.alv) MUSIIKKI KERTOO ENEMMÄN KUIN TUHAT SANAA S O U N D I 9 / 2 2 4 CEMETERY SKYLINE JOUNI HYNYNEN ENSIFERUM NEVALA MEDEIA OPETH ARPPA So un dI 11 So un dI 11 S W A L L O W T H E S U N SWALLOW THE SUN AMYL AND THE SNIFFERS OPTIMISTINEN KULMA DYSTOPIAAN AMYL AND THE SNIFFERS OPTIMISTINEN KULMA DYSTOPIAAN SU OM AL AI SEN ROCKIN KLA SSIK OT NÄIN SYNT YI