6 ja talvi. Suomen Ma tkailij ay hdisty ksen kuva-arkisto.. Edellisen sivun kuva P äijänteeltä, talvikuva Kainuusta
Mutta jokapäiväinen kokemus opettaa meille murheellisen .selvästi. Alkuperäisellä kehitysasteella elävän kansan keskuudessa ei luonnon säilymiseen hävitykseltä ja sen kauneusarvojen suojaamiseen kiinnitetä huomiota. Niin säälimättömässä taisteluasenteessa kuin alkukantainen ihminen onkin ympäröivään luontoon, hänen edellytyksensä sen voittamiseen ja tuhoamiseen ovat kuitenkin paljon vähäisemmät kuin 7. Tuntuu siltä, kuin ihmisessä kaiken kulttuurin keskelläkin eläisi alitajuntaisena alkuihminen, joka näkee ympäröivässä luonnossa vain saalistuskentän._ Tarvitaan perusteellista kasvatusta, ennen kuin luonnon esineille ja eli~ille sinänsä opitaan antamaan arvoa ja tunnustamaan niiden olemisen oikeus. NIILO SÖYRINKI. Sielläkin, missä esimerkiksi talojen päädyt ja ikkunalaudat koristetaan leikkauksin sekä aseet ja työkalut kaiverruksin, jotka saattavat todistaa hyvinkin pitkälle kehittyneestä esteettisestä aistista, jätetään jo asuntojen lähin ympäristö enemmän tai vähemmän täydellisesti oman onnensa nojaan. Lu~nnonsuojelu kansallisena kulttuuri::: tehtävänä. Metsän ja veden antimia käytetään hyväksi kaikilla mahdollisilla tavoilla, ajat-telem::.itta että ihmisellä olisi joitakin velvollisuuksiakin luontoa kohtaan. Hänen harrastuksensa on myös vielä niin yksipuolisesti kiintynyt elämän aineellisten pulmien ratkaisemiseen, ettei siinä jää sijaa luonnon kauneusarvojen tajuamiselle. On täysin ymmärrettävissä, että alhaisella kehitystasolla oleva ihminen, jonka elämä monesti on ankaraa taistelua luonnonvoimia ja metsän petoja vastaan, käsittää luonnon vastustajakseen, joka on nujerrettava sääliä tuntematta. Eipä edes osata varjella luontoa ymmärtämättömältä ryöstöverotukselta, vaan usein hävitetään jopa arvokas riistakin saaliinhimoisessa pyydystysinnossa suorastaan sukupuuttoon, ihmiselle itselleenkin korvaamattomaksi tappioksi, puhumattakaan, että pyrittäisiin tavalla tai toisella säästämään ja hoivaaman sellaisia eliöitä tai luonnon esineitä, joista ei ihmiselle ole välitöntä hyötyä. ett~ korkeallakin sivistysasteella luonnon yksinvaltiaana herrana elävän kansan keskuudessa niin usein osataan antaa varsin vähän arvoa sekä elollisen että elottoman luonnon suojaamiselle ja maiseman kauneusnäkökohdille
Mutta toiselta puolen on kulttuurin syventyessä entistä selvemmin huomattu, että alkuperäisen luonnon täydellinen häviäminen on korvaamaton menetys myös ihmiselle itselleen ja hänen luomalleen kulttuurille. Pohjois-Amerikassa, jossa laajat, arvokkaat metsäalueet on perusteellisesti tuhottu ja valtavina laumoina eläneet eläimet, niinkuin biisoni ja muuttokyyhkynen, enemmän tai vähemmän täydellisesti hävitetty. Vähitellen tämä 1 u on no ns u o j e 1 u 1 i i k e sitten on kehittynyt yleismaailmalliseksi kulttuurivirtaukseksi, joka on saanyt yhä uusia innostu · neita kannattajia ja on laajentunut käsittämään yhä useampia toimintamuotoja. Tämän tosiasian havaitseminen on nostanut ensinnä vanhoissa sivistysmaissa sekä muualla, missä luonto pahimmin on joutunut kärsimään, voimakkaan toiminnan elollisen ja elottoman luonnon suojaamisen puolesta. Juuri jälkimmäisen taholta uhkaakin luontoa perinpohjainen hävitys, ellei hän itse ajoissa ryhdy tarmokkaisiin vastatoimenpiteisiin. Asutuksen jatkuvasti taajentuessa ja levittäytyessä yhä uusille alueille, on ristiriita luonnon oikeuksien ja ihmisen edun välillä käynyt yhä jyrkemmäksi. paremmilla välineillä ja työtavoilla varustetun kulttuuri-ihmisen, jonka vaikutus ulottuu kauaksi hänen asuinsijansa välittömän ympäristön ulkopuolelle aina maapallomme vaikeapääsyisimpiin•seutuihin saakka. Järjestetyn luonnonsuojelun välttämättömyys luontoon ko~distuvan hävityksen vastapainona tajuttiin aluksi johtavien luonnontutkijoiden ja kulttuurihenkilöiden piirissä, missä kaukonäköisesti huomattiin jatkuvan kehityksen ennen pitkää uhkaavan tuholla viimeisiäkin alkuperäisen maiseman rippeitä sekä monia varsinkin tieteen kannalta korvaamattomia elollisen ja elottoman luonnon esineitä. Räikeimmät esimerkit kulttuuri-ihmisen ilmestymisen tuhoisista seurauksista löydämme sellaisilta seuduilta, joissa enemmän tai vähemmän koskematon maisema on nopeasti joutunut voimakkaan taloudellista hyötyä tavoittelevan toiminnan vaikutuspiiriin, niinkuin esim. Luonnonsuojelutoiminta saikin tästä syystä alkuvaiheessaan enemmän tai vähemmän akateemisen sävyn: korostettiin ennen kaikkea alkuperäisen luonnon säilyttämistä tieteellisen tutkimuksen tarpeiksi, mutta samalla painostettiin myös luonnonsuojelun suurta sivistyksel8. Mutta sielläkin, missä kehitys on tapahtunut hitaammin, seuraukset ovat monesti olleet kaikkea muuta kuin ilahduttavia, vaikkakaan eivät yhtä selvästi havaittavia, koska ne ovat jakaantuneet useiden sukupolvien osalle siitä on jo oman maamme kohdalta runsaasti esimerkkejä
Vapaan luonnonsuojelun alalla taas tehdään voimakasta valistusja opetustyötä suuren yleisön keskuudessa mm. Vuosisatamme alussa luonnonsuojelumme periaatteita hah-moteltaessa uskottiin asian meillä tulevan parhaiten hoidetuksi vapaan yhdistystoiminnan puitteissa, niinkuin kokemukset eräiltä muiltakin aloilta olivat osoittaneet, mutta kun yhdistyksen perusta-· minen siirtyi vuosikymmeniä eteenpäin, ennättikin virallinen luonnonsuojelu edelle, ja niin olimme jo saaneet luonnonsuojelulakimme, luonnonsuojelunvalvojamme ja ensimmäiset luonnonja kansallispuistommekin, ennen kuin yhdistyksemme näki päivänvalon. Se ei siis suinkaan syntynyt liian varhain, ja virallisen toimintamme alkutaipaleella saadut kokemukset ovat myös selvästi osoittaneet, että luonnonsuojelulla tulee olemaan melko kivinen pelto raivattavanaan, ellei aatteen merkitystä ensin tajuta laajoissa kansalaispiireissä. Virallinen luonnonsuojelu on Keski-Euroopan maissa jo varsin pitkälle organisoitua, niinpä on Saksassa valtakunnan yhteisen keskusviraston lisäksi jokaisessa osavaltiossa oma erikoiselimensä luonnonsuojelun eri aloja edustavine toimihenkilöineen ja tieteellisine asiantuntijoineen. Meidän maassamme on sekä virallinen että vapaa luonnonsuojelutyö Keski-Eurooppaan verraten vasta alkuasteellaan, vaikka molemmilla tällä hetkellä jo onkin tilillään joukko kauniita saavutuksia. Edellinen tapahtuu valtiovallan toimesta, nojautuen erityiseen luonnonsuojelulainsäädäntöön; jälkimmäinen taas vetoaa kansalaisten vapaaseen harrastukseen, kooten heidät luonnonsuojeluyhdistysten piiriin yhteisiä pyrkimyksiään ajamaan. kauniisti kuvitettuj_en julkaisujen, opaskirjasten, esitelmätilaisuuksien ja retkeilyjen avulla. erityinen baijerilainen yhdistys on jo hyvän aikaa virkeästi toiminut. Käytännöllinen luonnonsuojelutyö on vanhoissa sivistysmaissa vakiintunut kulkemaan kahta eri tietä: virallista ja vapaaehtoista. Pääasiallisena syynä meillä luonnonsuojelupyrkimysten osaksi tulleeseen usein sangen viileään suhtautumiseen on mainittu sifä, että ne ovat suuntautuneet lähinnä tieteellisiin ja akateemisiin pää9. Keskieurooppalaisen luonnonsuojelun eniten harrastetuista kohteista on mainittava alppikasvien ja -eläinten suojelu, jota varten mm. listä merkitystä. Yhdistykset ovat myös perustaneet omia luonnonsuojelualueitaan ostamalla hävitysuhan alaisia säilyttämisen arvoisia alueita. Pian luonnonsuojelutoiminta suurissa kulttuurimaissa kuitenkin laajeni akateemisista piireistä kaikkiin kansankerroksiin ja ammattialoihin kehittyen todelliseksi jokamiehen sivistysharras· tukseksi
Samoin on laita muiden jääkauden ja sen jälkeisen ajan muisto · merkkien, niinkuin harjumaisemiemme, siirtolohkareittemme ja jään tasoittamien silokallioiden. Ne ovat tieteelle korvaamattomia asia10. Meidän tarvitsee vain ottaa esimerkiksi maamme jääkauden jälke, sen luonnonhistoriallisen kehityksen tutkiminen, joka perustuu lähinnä soittemme turvekerrostumissa säilyneisiin todistuskappaleisiin. Pääasia on, että työtä-jatkettaessa löydetään juuri ne perusteet j::, muodot, jotka parhaiten vastaavat meidän kansamme kehitystasoa ja oikealla tavalla vetoavat sen älyyn ja tunteeseen. Vaikka tämän valistustyön tärkeimpiin tehtäviin kuuluukin tuon syvälle syöpyneen ennakkoluulon poistaminen, että luonnonsuojelu palvelisi lähinnä vain tutkijoiden ja tieteen tarkoitusperid eikä kuuluisi tavallisen kansalaisen harrastuspiiriin, emme suinkaan voi välttää korostamasta sen korvaamatonta merkitystä tiet e e 11 is e 11 e t u t k imu ks e 11 e. Tarvitaan ennen kaikkea voimakasta valistustyötä niin sivistyneistömme kuin kansan syvien rivienkin keskuudessa, ennen kuin luonnonsuojelun monipuolinen tehtävä ja sen käytännöllinen ja esteettinen merkitys juurtuvat kansamme yleiseen tietoisuuteen ja tulevat sen jokapäi-väisen toiminnan ohjeeksi. Erityisesti juuri meidän maassamme on tämä muistettava ja tehtävä se selväksi jokaiselle kansalaiselle. Tarvittavien tutki-· muskohteiden säästämisellä joutumasta hävitetyiksi voitetaan tässä siis ehkäpä vain vähäisen taloudellisen hyödyn kustannuksella -· ensiluokkaisia sivistyksellisiä ja kansallisia arvoja, joiden merkitys ei ole aineellisilla mitoilla määrättävissä ja jotka voivat vaikuttaa ratkaisevasti koko kansallisen olemassaolomme kehitykseen. määriin, ennen kaikkea tutkimuksen kannalta tärkeiden luonnonalueiden ja luonnonmuistomerkkien rauhoittamiseen, joiden merkitystä ei suuren yleisön eikä edes vieraiden tieteenalojen edustajien keskuudessa ole aina selvästi ymmärretty. Tämän seikan ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, ettei luonnonsuojelu meilläkin jo lähitulevaisuudessa pääsisi yhtäläiseen kansansuosioon kuin Keski-Euroopassakin, sillä niinhän oli laita sielläkin asian ollessa alkuvaiheessaan. Näiden isänmaamme menneitten vaiheitten selvittely kuuluu tieteellisen tutkimuksemme keskeisiin tehtäviin, ja meidän on pidettävä huoli siitä, että aineistoa säilytetään mahdollisimman runsaasti myös tuleville tutkijapolville, jotka voivat parempiE:n työm enetelmien avulla ja tähänastisia saavutuksia hyväkseen käyttäen päästä yhä arvokkaampiin tuloksiin ja siten lisätä suomalaisen tieteen mainetta kansainväliselläkin kilpakentällä
kirjoja, joiden hävittäminen ei ilman painavaa syytä saa tulla kysymykseen. Toiselta puolen meidän pohjoisella maallamme taas on omat erikoisuutensa, joita ei ehkä muualla ole yhtä runsaasti tarjolla tieteellistä havainnontekoa varten ja joiden ominaisuuksien selvittelyllä me voimme tuoda arvokkaan omintakeisen lisän ihmiskunnan yhteiseen tietopääomaan. Maassa, jossa luonnon esineillä on niin paljon kerrottavaa menneistä vaiheista kuin meillä, pitää jokaisen kansalaisen tuntea niitä kohtaan siinä määrin arvonantoa, ettei esimerkiksi mannerjään kauaksi emokalliostaan siirtämää komeata rapakivilohkaretta, josta on tullut sekä paikkakuntalaisten ·että ohikulkijoiden tuttava, jonakin päivänä yksinkertaisesti murskata maantiesoraksi, niinkuin vielä viime aikoina on tapahtunut miltei pääkaupungin liepeillä. Meidän elollinen luontomme on paljon köyhempi kuin suotuisammissa ilmastosuhteissa sijaitsevien maiden; sen takia meidän on säästettävä se mahdollisimman täysilukuisena tutkijoittemme tarpeiksi. Kulttuurin edistyessä ja metsän joutuessa yhä välittömäm min ihmisen toiminnan kohteeksi, sen kasvipeitteessä kuitenkin saattaa tapahtua hyvinkin jyrkkiä muutoksia, jotka voivat tehdä alkuperäisen metsätyypin tuntemisen suorastaan mahdottomaksi, ellei meillä ole käytettävissämme riittävää jatkuvan tieteellisen havainnonteon alaista vertailuaineistoa. Niinpä metsiemm., hoito ja käyttö perustuu niiden aluskasvillisuuden nojalla erotettuihin metsätyyppeihin. Ajatelkaamme vain, kuinka paljon työtä ja varoja esimerkiksi Saksassa on uhrattu metsien alkuperäisen kasvipeitteen kokoomuksen selvillesaamiseen ja kuinka kiitollisia 11. Elollisen luontommekaan tutkimuksessa emme koskaan voi varmuudella ennakolta sanoa, milloin tutkimuksen tuloksista on välitöntä tai välillistä käytännöllistä hyötyäkin. Emme myöskään tiedä, koska ne voivat ohjata meitä taloudelliseenkin hyvinvointiin siitä on Outokummun aarteen löytöön johtanut siirtolohkare paljonpuhuvana todistuskappaleena. Tieteellinen tutkimuksemme tarvitsee päämääriään varten myö;; kasvija eläinkuntaamme kaikkine lajeineen, muotoineen ja eloyhteisöineen. Tätä varten tarvitaan siis runsas määrä eri metsätyyppejä ja metsän käsittelyasteita edustavia suojeluja tutkimusalueita maamme eri osissa. Näiden mahdollisimman monipuolinen tuntemus on sen vuoksi koko taloudellisen hyvinvointimme kulmakivenä. Ne pääomat, jotka niissä näennäisesti jäävät seisomaan käyttämättöminä, kasvavat moninkertaisen koron koko valtakuntamme metsäomaisuuden tehostuneessa hoidossa ja käytössä
Puhuvimman esimerkin luonnonsuojelun tärkeydestä myös käytännön kannalta tarjonnee Neuvostoliitto, jossa ei ole liikoja välitetty puhtaasti sivistyksellisten arvojen vaalimisesta, mutta missä kuitenkin on perustettu laajoja luonnonsuojelualueita valtakunnan eri osiin tieteellisen tutkimuksen tarpeiksi. Suomalaisen korvenraivaajakansan juro ja karu perusluonne on ymmärrettävissä ainoastaan sen maiseman valossa, johon esi-isämme ovat kaskensa kaataneet ja peltonsa muokanneet. Jokainen kansa on pitkäaikaisen kehityksen tulos, ja sen sekä henkinen että ruumiillinen olemus ovat saaneet omat erikoispiirteensä taistelussa olemassaolosta ympäröivää luontoa vastaan. Ilman niitä ovat myös ne esi-isiemme aseet ja työvälineet, joita niin suurella innolla on talletettu kokoelmiin, vain irrallisia museoesi12. Alkuperäisen luontomme esineiden ja erilaisten maisematyyppien säilyttämistä mahdollisimman monipuolisin näyttein tulevienkin sukupolvien varalle puoltavat vielä painavat y 1 ei se t k u 1 tt u u r i n ä k ö kohdat, joita emme sivistysvaltiossa voi ilman muuta sivuuttaa. Päästäksemme täysin perille jonkin kansan erikoislaadusta meidän on sen vuoksi tunnettava myöskin ne olosuhteet, joissa se on aikaisemmin elänyt. Tällä hetkellä tämä asia on vielä meille verrattain läheinen, mutta ei ehkä samalla tavalla vierasmaalaiselle, joka tutustuu vain maamm0 viljelysseutuihin, ja jos ajattelemme kehityksen jatkuvan nykyist:i vauhtiaan esimerkiksi sata vuotta, ei suomalaisella itselläänkään ole enää oikeata käsitystä siitä ympäristöstä, joka on hänen sisimmän olemuksensa muovannut. siellä oltaisiin, jos voitaisiin enemmän kuin nykyään on laita käyttää luonnontilassa säilyneitä metsiä metsänhoidollisen toiminnan perustana. Mutta edellä olevakin riittänee jo osoittamaan, ettei kysymys luonnonsuojelualueista ja tieteellisestä luonnonsuojelusta yleensäkään ole suinkaan asia, jonka seuraukset rajoittuisivat vain tutkijoiden ja erikoisharrastajien ahtaaseen piiriin, vaan että me voimme yksinkertaisilla tosiasioilla osoittaa jokaiselle kansalaiselle sen suuren yleisvaltakunnallisen merkityksen. Voisimme jatkaa esimerkkejä ja puhua vaikkapa luonnonsuojelualueiden merkityksestä riistanhoitomme järjestelylle. Ymmärtääksemme kansamme luonteen ja tapojen kehityksen nykyiselle kulttuuriasteelle saakka tarvitsemme siis pysyvästi suojattuja näytteitä isänmaamme alkuperäisestä luonnosta, sekä Etelä-Suomen vehmaista lehdoista ja lihavista lehtokorvista että pohjolan karuista erämaista jänkineen ja kiveliöineen
Tekeehän karhu tosin vahinkoakin, mutta sen se varmaan moninkertaisesti korvaa jo ulkomaisen 13. Talviunestaan herätettynä puolikasvuinen mesikämmen hämmennyksissään ja outoa meteliä pelästyen lähti vastarintaa yrittämättä täyttä laukkaa pakoon koirat kintereillään, mutta harvakasvuisessa, valoisassa metsässä se pian kaatui selkään ammuttuna. Meidän on opittava katselemaan pienintäkin eläintä ja kasvia samalla ihailulla ja arvonannolla kuin hymyilevää järvimaisemaa tai majesteetillisena kohoavaa tunturia, sillä ne ovat kaikki ainutlaatuisia, pitkäaikaisen kehityksen tuloksena syntyneitä luonnon mestarinkäden tuotteita. Kumoamattomat tieteelliset ja käytännölliset, historialliset ja esteettiset tosiasiat puhuvat siis luontomme esineiden ja maisemien suojaamisen puolesta. On korvaamaton vahinko esimerkiksi maalaustaiteellemme, jos sen täytyy Kalevalan ja Kantelettaren luontoa kuvatessaan turvautua pelkkään mielikuvitukseen, tai runou•dellemme, jos suomalainen salomaisema ei enää ole sille välittö·· mänä voiman ja tunteen antajana. Suuri, vahvasti aseistettu seurue oli pääkaupungista saakka koirat ja filmaajat mukanaan kokoontunut karhun makuupaikan ympärille. Niinkö vähän kunnioitusta meillä tosiaan tunnetaan eläintemme kuninkaan ja monien kansantarinoittemme sankarin viimeisiä jälkeläisiä kohtaan, että tällaista tapausta esitetään kuin mitäkin urotyötä suurelle yleisölle. Osoituksena siitä, kuinka vähän meillä vielä osataan antaa arvoa luontomme erikoislaatuisimmillekin edustajille, haluan tässä mainita vain erään lyhytelokuvan, · jota esitettiin muutamia vuosia sitten teattereissamme. Alkuperäisen luontomme säilyttäminen on välttämätöntä myös siksi, että ainoastaan sen pohjalta voimme täysin ymmärtää muinaista kansanrunouttamme ja muita esi-isiemme hengentuotteita, joiden tapahtumien näyttämönä se on ollut. Se muodostaa myöc; ehtymättömän aiheiden ja innoituksen lähteen kansalliselle taiteellemme nyt ja vastaisuudessa. Siinä kuvattiin nykyaikaista karhunkaatoa Lapin talvisessa metsässä. E et i 11 i $ e s t i ajatellen meillä taas ei ole oikeutta hävittää ilman välttämätöntä tarvetta mitään luonnon esinettä, eläintä eikä kasvia, vaikka se näyttäisikin ihmisen kannalta yhdentekevältä. Sillä samoin kuin me vaadimme elintilaa pienille kansoille tai vähäväkisille yksilöille, joiden olemassaoloa voimakkaammat uhkaavat, samoin meidän on tehtävä oikeutta ihmisen armoilla eläville alkuperäisen luonnon edustajille. neitä, joiden käytöstä ja merkityksestä tulevat polvet eivät saa mitään omakohtaista käsitystä
Ja jos meillä sitten tosiaan on vaarallisen suuri karhukanta, jota on pakko vähentää, annettakoon se todellisten karhunkaatajien suoritettavaksi, älköönkä siitä tehtäkö sirkushuvia sensationnälkäisille ihmisille. Kuinka perusteellinen ero kahden kansakunnan välillä tässä suhteessa saattaa olla, siitä ovat monet matkailijat kertoneet esimerkiksi entiseltä Venäjän ja Saksan väliseltä rajalta. Sitä mukaa kuin kulttuuri valtaa yhä uusia alueita, kun perustetaan tehdasyhdyskuntia, raivataan viljelyksiä, ulotetaan järjestetty metsänhoito syrjäisimmillekin salomaille, rakennetaan maanteitä ja puhelinlinjoja, siirtyy vastuu maiseman kauneudesta ihmisen kannettavaksi. Hänen tahdostaan ja kauneudentajustaan riippuu, millaisiksi isänmaamme äidinkasvojen piirteet kullakin paikkakunnalla muodostuvat. Niin paljon kuin meillä vielä onkin jäljellä suhteellisen koskematonta luonnonmaisemaa esimerkiksi Keski-Eurooppaan verrattuna, saamme kuitenkin lähteä kaikkein kaukaisimmille seuduille, jos tahdomme löytää kokonaan ihmistoiminnan vaikutukselta säilyneen maiseman. kimykset varmaan saavuttavat voimakasta vastakaikua laajoissa kansalaispiireissä sielläkin, missä ei tieteellisen luonnonsuojelun päämääriä ehkä ole täysin ymmärretty. Voimme sanoa, että samoin kuin yksityisen kansalaisen ulkoasu heijastaa hänen sivistystasoaan ja koko olemustaan, samoin maisemasta on tullut kansan kulttuuritason kuvastin. Jokainen entisen itärajamme ylittänyt on myös kokenut sen masentavan muutoksen, joka tapah14. Ja varsinaisilla asutusseuduilla maisem~n kohtalo ja sen kauneusarvojen hoito on kokonaan ihmisen armoilla. Venäjän puolella maisema oli kokonaan oman onnensa nojaan jätetty, metsät hävitettyjä, kylät harmaita ja ränsistyneitä; Saksan puolella taas avautui kuin taikasauvan kosketuksesta hymyilevä kulttuurimaisema hyvinhoidettuine metsineen ja viljelyksineen sekä kauniisti rakennettuine ja istutuksilla koristettuine kylineen. Olemme tähän saakka käsitelleet ainoastaan asioita, jotka kuuluvat luonnonsuojelun alkuperäiseen työohjelmaan, sen pyrkiessä lähinnä säilyttämään luontoa ja sen esineitä tuleville sukupolville Mutta luonnonsuojelu on sittemmin liittänyt toimintapiiriinsä myös toisen työalan, joka suurissa sivistysmaissa on tullut ainakin yhtä tärkeäksi kuin edellinenkin: maisema n hoidon. Siinä avautuu meidänkin luonnonsuojelullemme uusi suuri tehtävä, jonka pyr. Siinä on odottamassa työkenttä, joka kutsuu jokaista isänmaamme kauniin luonnon ystävää ja ihailijaa toimintaan suuren kansallisen ohjelman puolesta . . matkailumme mainostajana
Mutta meillä itsellämmekin on vielä paljon työtä maisemanhoidon alalla, jos haluamme käydä ensi luokan kulttuurikansasta. Edelliseenkin ryhmään kuuluvissa taloissa saatetaan sitten suurella vaivalla yrittää istuttaa muualta tuotuja tai peräti vierasmaalaisia koristepuita viihdytystä antamaan, mutta tässä, niinkuin monessa muussakin, on kotimainen ja alkuperäinen parasta. luonto ihmisen palvelukseen; päinvastoin hyvin hoidettu ja alkuperäiselle luonnolle sopivalla tavalla oikeutta tekevä kulttuurimaisema, jossa metsät, vedet ja viljelykset vuorottelevat, sisältää eloisuutensa ja monipuolisemman vaihtelunsa ansiosta kauneusarvoja, joita emme koskemattomasta maisemasta ehkä löydäkään ja jotka ainakin usein ovat helpommin tajuttavia tavallisillekin kansalaisille. tuu kylämaisemassa karjalaisten heimoveljiemme asuma-alueelle tultaessa, todistaen siitä taloudellisesta ja sivistyksellisestä alennus-tilasta, jossa he ovat saaneet elää vieraan sortovallan ikeessä. Erityisesti on maiseman kauneusnäkökohtia muistettava maanteitä ja rautateitä rakennettaessa ja puhelinlinjoja vedettäessä, jotka usein ovat kulttuurin ensimmäisiä sanansaattajia seutukunnalla. Sillä kulttuurin ei suinkaan välttämättä tarvitse hävittää maiseman kauneusarvoja, vaikka vali-tettavan usein niin tapahtuukin, kun niistä piittaamatta alistetaar. Maaseutua ei ole sen paremmin kuin kaupunkiakaan lupa pilata tyylin tai värin puolesta sinne sopimattomilla rakennustuotteilla. Maisemanhoito on aloitettava jokaisen talon ja mökin pihamaalta ja jokaisen uutisasutuksen perustamisesta. Niinpä näemme syrjäseuduillamme usein uutisasutuksia. Päämääränä olkoon suomalaisen kulttuurimaiseman luominen, maiseman, jossa luontomme alkuperäinen kauneus ja ihmisen rakentamat tekomuodot yhtyvät sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, korostaen ja täydentäen toistensa vaikutusta. Kauneusnäkökohtien soveltaminen ei monesti vaadi edes lisäkustannuksia, kun maiseman luonnollisia edellytyksiä sopivasti käytetään hyväksi pikemminkin päinvastoin. joiden ympärist~stä metsä on niin tarkkaan hävitetty, että rakennukset törröttäv'ät paljaina auringon polttaman nummen keskellä, kun taas vieressä saattaa olla talo, jonka pihamaalle on alun perin jätetty kauneimmat puut silmän iloksi. Omistajan varallisuussuhteet eivät tässä siis usein vaikutakaan rp-tkaisevasti, vaan pienen mökin pihamaa saattaa olla ·paljon huolellisemmin hoidettu kuin rikkaan talon. Tässi:i tarvitaan sekä hallinnollisten elimien että jokaisen kansalaisen apua. Sen vaatimukset on otettava huomioon sekä rakennusten suunnittelussa ja sijoittamisessa että ympäristön järjestämisessä. 15
Voimme vastata myöntävästi, sillä jo tähänastiset kokemuksemme luonnonsuojelumme työmaalta ovat osoittaneet, että kansassamme elää voimakas luonnonsuojeluharrast1:1,s, joka tarvitsee vain ymmärtäväistä rohkaisua ja ohjausta. Ja kuinka moni kaunis pihapuu onkaan kaadettu tai edesvastuuttomasti silvottu puhelinlinjojen takia. Kiintymys kotiseudun maisemaan yhdistää sen pojat ja tyttäret entistä lujemmin kotikontuun ja antaa heille intoa seuraamaan työssään edellisiä polvia, jotka ovat heille tämän kauniin maan muokanneet. Olemme siis oikeutettuja vaatimaan riittävää taloudellista tukea yleisistä varoista myös sellaiselle koko kansakunnan kannalta niin tärkeälle sivistystoimin· nalle kuin luonnonsuojelu eri työaloineen on. Vierasmaalaiselle taas hyvin hoidettu kulttuurimaisemamme antaa vakuuttavan kuvan kansamme elinkelpoisuudesta ja sivistystahdosta. * Meillä on siis laaja ja suuriin kansallisiin päämääriin johtava tehtävä sekä varsinaisen luonnonsuojelun· että maisemanhoidon alalla. Entä onko sitten olemassa käytännöllisiä mahdollisuuksia sen to-teuttamiseksi. Toimintamme on tähän mennessä ollut verrattain vaatimatonta sekä varojen että voimien käytön suhteen niin vapaan kuin virallisenkin luonnonsuojelumme työsaralla. Tämä onkin ymmärrettävää, kun muistamme, että se on saanut alkunsa akateemisista piireistä, joissa yleensäkin on totuttu tulemaan toimeen niukoilla määrärahoilla. Kuinka monesti onkaan maisema yleisten teittemme varsilla auttamattomasti pilattu välittömästi tien viereen kaivetulla sorakuopalla, joka olisi aivan hyvin voitu sijoittaa hieman syrjemmällekin. Näyttää miltei siltä, ettei maalaiskyliemme tienvarsia kannata yrittääkään koristaa puuistutuksilla, ennenkuin puhelin on korvattu langattomalla. Mutta viime aikoina ovat olosuhteet melkoisesti muuttuneet. 16. Onhan meillä jo kulttuurityön aineellista tukemista varten erityisiä järjestöjäkin vakinaisine henkilökuntineen. Sitä mukaa kuin kansamme oppH ymmärtämään ja pitämään arvossa kotoista suomalaista maisemaamme ja sen omalaatuista kauneutta, oppii se myös entistä syvemmin kunnioittamaan ja rakastamaan kotiseutuaan ja koko isänmaataan. Mutta asia on myös uhrausten arvoinen, sillä sen vaikutukset ulottuvat syvälle koko yhteiskunnalliseen elämäämme. Kulttuurimaisemamme kauneusarvojen vaaliminen edellyttää koko kansan esteettisen kasvatuksen tehostamista
V a p a a n 1 u o n n o· n s u o j e 1 u t y ö n alalla on yhdistyksemme toiminnan laajentaminen ja kehittäminen tärkeimpänä tehtävanamme. avulla. Tällaista retkeä voitaisiin jo talvikautena valmistella luentosarjalla, jossa osanottajille annettaisiin tarpeelliset ennakkotiedot retkeilyn kohteesta. Sitä varten sen on paitsi tätä vuosikirjaansa m_ahdollisuuksien mukaan julkaistava muitakin ohjeja valistu~kirjasia luonnonsuojelun eri aloilta sekä innostettava myös yksityisiä jäseniään kirjoittamaan luonnonsuojeluaiheisia artikkeleita esimerkiksi päiväja aikakauslehtiin. Tärkeitä ovat myös esitelmätilaisuudet sekä retkeilyt, joilla voidaan tutustua kotiseuc:l.un luon}oon, sen kasveihin ja eläimiin, rauhoitettuihin puihin ja muihin luonnonmuistomerkkeihin sekä myös kotiseutuhistoriallisiin nähtävyyk~iin. Samoin voitaisiin järjestää esimerkiksi kasvien ja lintujen tuntemuskursseja, joihin ke· sän aikana liittyisi retkeilyjä; yhtenä vuonna harrastettaisiin vaikkapa metsäkasveja, toisena suokasveja jne. Matkailuja retkeilyjärjes· töjen, metsästyksen harrastajien, kotiseutuyhdistysten ym. Olojen taas vakiinnuttua voidaan ohjelmaan ottaa pitempiäkin retkeilyjä ehkäpä Lappiin saakka kesälomien aikana. Vapaan luonnonsuojelutyön laajentuessa on myöskin valtiovallan toimesta tapahtuvaa v i r a 11 i s ta 1 u on no ns u o j e 1 u a tehostettava. Tällä hetkellä koko laajan maamme luonnonsuojeluasioiden hoito on yhden ainoan miehen, valtion luonn~msuojelunvalvojan huolena, jonka virkanimitys osoittaa, että hänen tehtäväkseen ,on 17. sivistysjärjestöjen kanssa on niinikään pyrittävä yhteistoimintaan. Sen ohjelmaan kuuluu ennen kaikkea luonnonsuojeluharrastuksen ja -tietouden levittäminen kaikkiin kansankerroksiin. Toiminnan keskuspaikkana tulisi tietysti olemaan pääkaupunki, mutta jäsenmäärän lisääntyessä on maaseutukaupunkeihin ja ehkäpä kauppaloihinkin perustettava alaosastoja tai kerhoja, jotka voimiensa mukaan toteuttavat samaa ohjelmaa ja joihin pidetään yhteyttä esitelmävierailujen ym. Luonnonsuojelupäivien ja -näyttelyiden avulla taas voitaisiin levittää luonnonsuojelutietoutta suuren yleisön keskuuteen. Tällaiset kurssit saattaisivat kerätä kiitollisen joukon luonnon harrastajia, joilla ei ole ollut tilaisuutta haluamiensa tietojen hankkimiseen koulunkäynnin avulla; heistä saataisiin varmaan myös innostuneimpia luonnonsuojelutyön kenttämiehiä. Yhdistyksen taloudellinen asema on luotava niin vankaksi, että se hätätilassa pystyy pelastamaan arvokkaita luonnonmuistomerkkejä niitä muuten uhkaavalta hävitykseltä lunastamalla ne haltuunsa
Sen teh18. Luonnonsuojelumme keskusviraston alaisina toimivat kunnalliset luonnonsuojeluasiamiehet; myös lääninhallituksiin olisi saatava luonnonsuojelu edustetuksi. Yhteyttä asiamiehiin voitaisiin pitää yllä virallisen uutislehden avulla, joka lähetettäisiin myös luonnonsuojelun hyväksi työskenteleville laitoksille ja järjestöille niiden pysyttämiseksi ajan tasalla. lähinnä ajateltu luonnonmuistomerkkien rauhoitusta ja luonnonsuojelualueiden hoitoa. Vakinaisen henkilökuntansa lisäksi keskusviraston on saatava käyttää tarpeellista asiantuntija-apua sellaisia tehtäviä kuin luonnonsuojelualueittemme tieteellisen tutkimuksen suunnittelua ja järjestämistä sekä uusien rauhoitusalueitten pe..: rustamista varten. Sen tehtäviin kuuluisi silloin myös luonnonsuojeluopetuksen ja -päivien järjestäminen maamme kouluihin ja muihin oppilaitoksiin, luonnonsuojeluaiheisten opetuselokuvien laatiminen jne: Luonnonsuojelun ja maisemanhoidon läheinen suhde maaja metsätalouteemme sekä asutustoimintaan taas puoltaisivat niiden hallinnon pysyttämistä maatalousministeriön alaisuudessa, jolloin myös ehkä olisi sopivinta sijoittaa samaan virastoon metsästyksen ja riistanhoidon valvonta, koska molemmilla aloilla on paljon yhteisiä tehtäviä ja kosketuskohtia. Erittäin tärkeätä myös on, että maaja metsätaloudellisiin oppilaitoksiin, sekä alempiin että korkeampiin, saadaan luonnonsuojeluja maisemanhoito-opetusta, sillä juuri niistähän lähtevät ne miehet, jotka voivat välittömimmin levittää valistusta maalaisväestömme keskuuteen. Keskusviraston yhteyteen _voitaisiin ajoissa ryhtyä suunnittelemaan myös luonnonsuojelumuseota . Joka tapauksessa luonnonsuojeluhallinnon on toimittava läheisessä yhteydessä maamme pääelinkeinojen sekä asutustoiminnan johdon kanssa. Jos aiomme päästä johtavien kulttuurivaltioiden tasolle luonnonsuojeluasiassa, on virallista henkilökuntaa ehdottomasti lisättävä. Sen toimesta voitaisiin ehkä huolehtia myös sekä tieteen että käytännön kannalta tärkeästä kasvija eläinlajiemme levinneisyyden selvittämisestä ja kartoituksesta, joka tieteellisissä laitoksissamme on jäänyt pääasiassa henkilökohtaisen harrastuksen varaan; samalla saataisiin myös tarvittavat tiedot alueellisia ja paikallisia rauhoitustoimenpiteitä varten. Kun otetaan huomioon luonnonsuojelun asema tär· keänä kansallisena kasvatusja kulttuuritekijänä sekä toiselta puolen sen läheinen suhde tieteelliseen tutkimukseen, tuntuisi olevan paikallaan, että luonnonsuojelu järjestettäisiin perustamalla opetusministeriön yhteyteen erityinen virasto luonnonsuojeluasioita varten. sekä opetustarkoituksia että suurta yleisöä silmälläpitäen
jelma edessään. 19. Sen toteuttaminen saattaa tuntua vähemmän ajankohtaiselta tällä hetkellä, jolloin ihmiskäden ja luonnon kauneimpia töitä arvelematta hävitetään. Mutta sodan jälkeinen voimakkaan taloudellisen kehityksen ja jälleenrakentamisen kausi voi muodostua vieläkin tuhoisammaksi sekä alkuper.äisen luontomme säilyneille aarteille että suomalaisen kulttuurimaiseman kauneusarvoille, ellemme ole ajoissa varautuneet ottamaan niitä huomioon. Reino Kalliola. täviin kuuluu vielä yhteyksien hoitaminen ulkomaid~n vastaaviin elimiin sekä maamme edustaminen kansainvälisissä luonnonsuojelutilaisu uksissa. Luonnonsuojelullamme on siis runsas ja monipuolinen työöh. Erämaan syvyyksiä. Porajärveltä valok
Rehbinderin toimesta oE nimittäin 1840-luvulla mainitulla paikalla oleva louhikkoinen niemi vankityönä tasattu ja varustettu kaunein puuistutuksin. Kun Hämeenlinnan maalaiskunnan Luhtialan kylässä olevien Karlbergin, Katajiston ja Metsänkylän tilojen omistaja, eversti Hugo Standertskjöld viime vuosisadan vaihteessa ryhtyi kahdella ensiksimainitulla tilallaan suurisuuntaisiin puistojärjestelyihin, lienee hän saanut suunnitelmilleen virikettä mm. OLLI HEIKINHEIMO. Nämä syyt eivät ole sovellettavissa Aulangon luonnonsuojelualueeseen. Sen perustamiselle . Valok.: Veljekset Karhumäki. Aulangon kansallispuisto. Hämeen läänin maaherran 0. on päinvastoin ollut pääasiallisena aiheena alueella suoritettu kulttuurityö, alueen muuttaminen alkuperäisestä poikkeavaksi. Koskemattoman luonnontilan jatkuvaa säilymistä rauhoitussäännöksillä yleensä pyritään turvaamaan. Näiden muutosten laajuudesta ja perusteellisuudesta esitetään seuraavassa eräitä ääriviivoja. 15 ha käsittävä tunnettu Hämeenlinnan Kaupunginpuisto, "Parkki". Luonnonsuojelualueiden perustamisen edellytyksenä on useimmiten alueiden mahdollisimman täydellinen alkuperäisyys ja luonnonvaraisuus. C. siitä työstä, jonka tuloksena oli ollut Vanajaveden vastakkaisella puolella oleva n. Uuden yrityksen tuli kuitenkin saada paljon valtavammat mittasuhteet 20
Mielenkiintoinen on kuusaman (sekä Lonicera xylosteumin että L. 100 ha ja Aulangon hotellia ja Katajiston kartanon rakennuksia ympäröivään puistoon n. Edelliselle alueelle rakennettiin n . Lähellä järven rantaa olevalle suurehkolle pengermälle pystytettiin Stigellin vuolukivestä veistämä karhuryhmä vuoren seinämään louhittuun luolaan. Luonnonsuojelualueen metsämaastakin on nähtävästi yli puolet tällä tavalla "lannoitettu". Vuoren rinteeseen tehtiin järvelle johtavat portaat, joihin liittyy useita näköalaterasseja kivipenkkeineen ja -pöy· tineen. 14 km hyviä teitä ja kaivettiin kaksi täysin keinotekoista järveä, Joutsenlampi ja Metsälampi, joiden yhteinen pinta-ala on 4.2 ha ja syvyys 1.5-2.5 m . Koristepensaiden käyttö sitä vastoin oli hyvin säästeliästä. Myöskin alueen kasvistossa ja kasvillisuudessa tapahtui näiden järjestelytöiden aikana ja niiden jälkeen huomattavia muutoksia. Lampien ja Aulangon-järven rannoille rakennettiin huvimajoja j;=t alueen länsiosaan valtavan kiviröykkiön päälle ns. 60 ha. ja niin se ulotettiin 160 ha käsittävälle alueelle, josta nykyiseen luonnonsuojelualueeseen kuuluu n. Joutsenlampeen rajoittuvalle Pukinmäelle tehtiin laajoja aitauksia useille ulkomaisille hirvieläimille ja lintulajeille sekä niiden talvehtimishuone ja eläinten hoitajan asunto. Varsinaisiin puistoalueisiin istutettiin jaloja lehtipuita, pääasial• lisesti niinipuuta, vaahteraa ja tammea sekä ulkomaisista havupuista lehtikuusta, pihtakuusta ja sembramäntyä. Tälle vuorelle rakennettiin myös v. Lampien paikalta saatu maa, määrältään n. coerulean) esiintyminen 21. 1906 valmistunut komea ja kallis graniittinen näkötorni, jonka korkeus on 33 m ja huippu n. 100 000 m 3 eli 200 000 hevoskuormaa, levitettiin parinkymmenen senttimetrin vahvuisena kerroksena metsiin ja varsinaisiin puistoalueisiin, jotka tulivat kä~ sittämään kaikkiaan n . Onnentemppeli sekä maantien laitaan suurista graniittilohkareista muinaislinnan rauniot torneineen, holveineen ja kiertoportaineen. Alueen alkuperäisyyttä vähentää myös se, että painanteita täytettiin louhitulla kivellä, jonka peitteeksi vedätettiin kerros maata, mutatai kivennäismaata, miten kulloinkin sattui. Kiviä louhittaessa ja rinteitä tasattaessa hävisivät valitettavasti myös alueella tavatut jääkauden jälkeiset tyypilliset rantamuodostumat vain vaivoin havaittaviksi, ja saman kohtalon alaisiksi joutuivat myös Aulangon vuorella olleen pakanuudenaikaisen linnan jätteet. 17.5 ha. Suurimpiakaan töitä ja vaikeuksia ei kierretty eikä kustannuksia kysytty. 100 m läheisen Aulangon järven pintaa korkeammalle. Harvinaisempia olivat okakuusi, balsamikuusi ja douglaskuusi
Kun kaupungin toimesta pian tämän jälkeen hakkautettiin Karlbergin tilalta sahapuita osittain harkitsemattomasti, pääasiallisesti poimimalla suurimpia puita, eräät Hämeenlinnan kaupungin edustajat ryhtyivät yksityisesti peuvottelemaan opetusministeriön kanssa Aulangon puistoalueen saattamisesta luonnonsuojelualueeksi. Sen metsähallitus on vahvistanut seuraavana vuonna. 1931 metsänhoitaja T. Tämän ministeriön määrääminä fil. nyt alueella luonnonvaraisena. Hämeen läänin maaherran päätös luonnonsuojelualueeksi julistamisesta on annettu heinäkuun 4. Uusoksa. Sen mukaan alueella on kielletty kaikenlainen metsän raiskaus ja vahingoittaminen, maan otto ja käyttö viljelykseen sekä maan ja kivien siirteleminen ja louhiminen, eläinten laiduntaminen, eläinten ja kasvien (myös kuolleiden kasvinosien) sekä kivennäisten vahingoittaminen ja niihin kuuluvien esineiden kokoaminen, kaikenlainen avotulen pito sekä yleisten kokousten pito metsässä. p:nä 1928. 22. ·1926. p:nä 1930 sopimus, jonka pääkohdat ovat seuraavat: Jos Hämeenlinnan kaupungin omistama Aulangon puisto julistetaan luonnonsuojelualueeksi, Suomen valtio sitoutuu suorittamaan alueen hoitoon ja vartiointiin sekä siellä olevien teiden, rakennusten ja laitteiden kuntoonpanemiseen ja ylläpitämiseen 70 000 mk vuodessa. Puiston valvonta ja hoito uskotaan hoitokunnalle, johon kuuluu kaksi henkilöä, toinen valtion, toinen kaupungin valitsemana. tohtori Antti Ta~ttu ja metsänhoitaja Jalmari Honkasalo toimittivat alueella tarkastuksen sekä laativat sen perusteella ehdotuksen vastaisen luonnonsuojelualueen rajoista, rauhoitusmääräyksistä, hoitokustannuksista ja valtion osallistumisesta näihin kustannuksiin. Rancken. Tähän lausuntoon perustuen ja eduskunnan myönnettyä tarpeelliset varat valtion ja Hämeenlinnan kaupungin kesken tehtiin toukokuun 22. p :nä 1930. Metsänhoitosuunnitelman luonnonsuojelualueelle on laatinut v. Mainittujen asiantuntijain lausunto on päivätty lokakuun 1. Karlbergin ja Katajiston tilat joutuivat oston kautta Hämeenlinnan kaupungille v. Edellämainittuun hoitokuntaan on valtion edustajana kuulunut vuodesta 1930 tämän kirjoittaja sekä kaupungin edustajina kaupunginjohtajat Kusti Laurela ja V. Myös metsissä olevia aukkokohtia täytettiin edellämainituilla puulajeilla, etenkin havupuilla, ja teitten varsiin perustettiin kujanteita sekä havuettä lehtipuista. Luonnonsuojelualuetta varten vahvistetun metsänhoitosuunnitelman edellyttämät leimaukset suoritetaan metsätieteellisen tutkimuslaitoksen toimesta
Metsien hoidosta sanotaan mm.: »Metsän puuntuottokyvyn taloudellisen käytön tulee olla sopusoinnussa kauneudellisten näkökohtien ja maisemanhoidon kanssa. Suuressa ja maastosuhteiltaan hyvin vaihtelevassa Aulangon luonnonsuojelualueessa on tärkeätä, että myöskin metsiköitä ja kasvillisuutta hoidetaan yleensä niin, että maisemakuvaan saadaan vastaavaa vaihtelua. Valok. . Metsänhoitaja Ranckenin suunnitelma on mielenkiintoinen ja alallaan uraauurtava asiakirja. Sellaisen vaihtelun saavuttamista tulevat myös edistämään vastaiset metsän uudistamistyöt, sillä hyväkasvuiset, nuoret puuryhmät tuovat maisemaan uusia piirteitä, värejä ja valosuhteita.» Yleensä on pyrittävä uudistamaan metsät luontaisesti; vain välttämättömissä tapauksissa on käytettävä istutusta tai kylvöä ja silloinkin on etusija annettava ko23. Kun siinä aluksi on käsitelty luonnonsuojelualueen tiekysymys, ryhdytään antamaan ohjeita alueen vastaisesta hoidosta, erikseen maaperän ja puuston hoidosta, metsien uudistamisesta, varsinaisista kulttuuripuistoista ja rakennuksista. puiston hoitoon tulee myös sisällyttää uudistuskysymys. Heikinheimo. Lisäksi on huomattava, että maisemankauneus on tehtävä kestäväksi, ts. Metsiköiden hoidon tulee muodostua yksityiskohtaiseksi yksilöhoidoksi, joka pyrkii luomaan luonnollisia tai paremmin sanoen luonnonmukaisia terveitä, hyväkasvuisia metsiköitä, puuryhmiä ja yksityisiä puita, jotka ovat sellaisessa suhteessa toisiinsa ja kasvupaikan maastoon, että voi syntyä esteettisesti miellyttäviä maisemia. Joutsenlampi
Tätä tuottolaskelmaa tehtäessä on pinta-alaksi otettu luonnonsuojelualueen koko maa-ala, siis myös varsinaiset puistot. Tosin aluetta v. 250 mk vuotta ja hehtaaria kohden eli jotakuinkin sellainen, miksi tuotto vastaavana aikana varsinaisissa talousmetsissä on samantapaisissa olosuhteissa kohonnut. Nyt kun yli 10 vuotta on kulunut edelläselostetun suunnitelma.n laatimisesta, on mielenkiintoista todeta, miten oikeaan osuneita annetut ohjeet ovat olleet. Metsien puuvarasto on taas hehtaarilla keskimäärin 1 72 m 3 kuorellista puuta. Myös varsinaista metsäkasvillisuutta on rikastutettu siirtämällä 24. sacharum, A. ginnala) sekä lukuisilla kukkivilla pensailla ja köynnöskasveilla (mm. 3.8 m 3 kuorellista puuta, mikä on jotakuinkin sama kuin metsien nykyinen kasvu. 1938 kohdannut pyörremyrsky, joka kaatoi n. istutusten toimittamisessa on kartettava. Yleisenä havaintona on kuitenkin mainittava, että näin laajalla puistoalueella on pyrittävä lisäämään istutusten tehoa käyttämällä riittävän suuria määriä samaa lajia paikassaan. Jokaiselle varsinaiselle puistoalueelle on laadittu yksityiskohtainen hoitosuunnitelma luetteloineen niistä puu-, pensasja ruohokasveista, joita alueille lähinnä olisi istutettava. Vastaava hakkausmäärä on n. Väririkkautta on pyritty lisäämään useilla vaahteralajeilla (mm. Puistometsien tuoton kannalta on merkillepantavaa, että nettotulo alueella suoritetuista hakkuista on viime 11 vuoden aikana ollut keskimäärin n. Useista pensaista on käytetty hyvinkin monta lajia. 700 isoa puuta, vuosien 1939-41 pakkaset sekä sotaajan työvaikeudet ovat aiheuttaneet poikkeamista alkuperäisistä suunnitelmista, mutta ne eivät ole kuitenkaan millään tavalla järkyttäneet yleisiä suuntaviivoja. timaisille puulajeille. Tuloksena suoritetuista hakkuista on puiston hoidon kannalta mainittava, että ennen huomaamattomina olleet tienvarsikujanteet on vapautettu, jotenkin puhtaat mäntyja koivumetsiköt on saatu lisäämään vaihtelua metsissä ja kituvien, pilalle hakattujen kuusikoiden tilalle on perustettu mm. negundo, A. nuoria visakoivikoita. Amelanchier, Ampelopsis, Aronia, Berberis, Celastrus, Cercidiphyllum, Cotoneaster, Azalea, Cornus, Crataegus, Eleagnus, Evonymus, Hydrangea, Lonicera, Mahonia, Malus, Philadelphus, Prunus, Rhododendron, Rosa, Sorbaria, Spiraea, Viburnum, Syringa). Laajemph metsiköitä ja ryhmiä on muodostettu eräistä ulkomaisista puulajeista, kuten douglaskuusesta, omorikakuusesta ja valkokuusesta. Ohjeita annetaan myös lampiin hankittavasta vesikasvillisuudesta. Acer rubrum, A. "Kaikkea kaavamaisuutta ja jäykkyyttä mm
Epäonnistumisen on aiheuttanut usein veden liiallinen syvyys sekä lammikoissa elävät vesilinnut ja ravut, jotka ovat repineet kasvien juurakot istutuspaikoistaan. Aulangon kansallispuistossa ei voida nauttia koskemattoman erämaan tenhovoimasta, mutta sitä enemmän luonnon ja kulttuurin kauniista yhteistyöstä. alueelle sieltä puuttuvia kotimaisia ruohokasveja. Varsinaisten puisto-osien hoidon mahdollisuuksia rajoittaa myös käytettävissä olevien rahavarojen suhteellinen pienuus. Sen sijaan ovat eloa lam· mikoille antaneet lukuisat vesilinnut, etenkin syksyisin, jolloin villisorsatkin ovat niihin kokoontuneet. Puistometsät antavat myös alueen hoidolle omat pulmansa, mutta samalla myös mielenkiintonsa. lumpeita) siitä huolimatta, että istutukset on toimitettu voimakkaaseen kompostiin. Tältä osaltaan Aulangon luonnonsuojelualue on osoittanut, että Suomessa voidaan edullisissa oloissa verraten laajojakin metsäalueita pitää ja käsitellä puistometsinä aiheuttamatta metsän omistajalle ainakaan sanottavia taloudellisia uhrauksia. Pohjoismaisen luonnon tuttuja kauneuspiirteitä on täällä hellävaroen edelleen kehitetty ja niiden kehyksiin on onnistuttu siirtämään jotakin eteläisempien leveysasteiden yltäkylläisestä rikkaudesta. Useimmat rikkomukset koskevat kuitenkin kukkasten ja marjojen poimintaa, mikä, kuten edellisestä selviää, on alueella kielletty. Varsinaisiin puistoihin on hankittu myös monivuotisia kukkakasveja, pienemmässä määrin myös sipulikasveja ja kivikkoryhmiä. Aulangon luonnonsuojelualuetta voitaneen pitää vaikeimmin hoidettavana luonnonsuojelualueena Suomessa. Sellaisena sillä on oma paikkansa ja tehtävänsä maamme luonnonsuojelualueiden joukossa. Suurimmat pettymykset on aiheuttanut yritys hankkia tekolampiin vesikasveja (mm. Luonnonsuojelualueeksi muodostettuna ja jatkuvasti hoidettuna entisestä Karlbergistä on tullut todellinen kansallispuisto, jonka nähtävyydet koko maa tuntee omikseen ja jota ulkomaisetkin matkailijat kilvan kiittelevät. Eversti Standertskjöld on Aulangon puistossa jättänyt jälkimaailmalle meidän oloissamme ainutlaatuisen perinnön. Sen sijainti kaupungin liepeellä ja matkailijahotellin äärellä lisää niitä moninaisia mahdollisuuksia, joilla aluetta koskevia rauhoitussäännöksiä voidaan rikkoa. 25
Yleensä ne jättävät luonnonsuhteet kokonaan kuvaamatta, niitä on vain harvoilta alueilta ja ennen kaikkea niiden ikä on tavallisesti liian vähäinen. Suomme luonnontutkijain arkistona. Ne voivat olla kirjoitetut kielillä, joita nykyisin ei enää puhuta, ja niissä on voitu käyttää kirjainmerkkejä, jotka ovat nyky · ajalle vieraat. Reino Kalliola. Luonnontutkijoilla on kuitenkin onneksi omat arkistonsa, ja niistä tärkeimpiä ovat suot. Valok. LEO AARIO. 26. Me haluamme saada tietoja myöskin niiltä ajoilta, jolloin ihminen ei vielä ole tutkittavalla paikalla asunut. Näistä asiakirjoista on kuitenkin vähän apua, kun on kyseessä muinaisten luonnonolojen selvittäminen. Häädetkeitaalta Parkanossa. Kun historiantutkija selvittelee muinaisten aikojen oloja ja tapahtumia, hän pyrkii ennen kaikkea käyttämään vanhoja asiakir•joja. Ne selvitetään kuitenkin vaikeuksista huolimatta ja niistä saadaan kaivattuja tietoja
Se on kertomus, jonka suo meille auliimmin antaa. Soilla on kyky säilyttää siihen joutuneita kasvinosia ja muita esineitä tuhansia vuosia. Paikka on siis mer en paettua muuttunut järveksi tai lammeksi. Jos huuhdomme happokäsittelyn jälkeen soiden pohjakerroksista otettua turvetta, löydämme tavallisesti lukuisten kasvien siemeniä, jotka ovat säilyneet paremmin kuin kasvien muut osat. Nekin suot, jotka ovat alun perin syntyneet järvien ja lampien kasvaessa umpeen, ovat myöhemmin levinneet myös kuivalle maalle. Kun tutkimme sitä mikroskoopilla, löydämme mm. Alotamme tutkimuksemme luonnon arkistossa tavallisesta eteläsuomalaisesta rahkasuosta koettaen selvittää, mitä sillä on kerrottavana. Tämä tietää sitä, että paikka on muuttunut ensin saranevaksi ja sen jälkeen puita kasvavaksi korveksi. Se on muuttunut kon c€ikoksi tai ruovikoksi. Ruokoturpeen päällä on kerros, jonka alaosat ovat muodostuneet miltei yksinomaan sarantähteistä, mutta jonka yläosissa on yhä enemmän m yös puuainesta. Myöhemmin on rahkasammal saanut täydellisen ylivallan, niin että ylempänä on jokseenkin puhdasta turvepehkuturvetta. Huomaamme siis suon ensinnä kertoneen meille oma n h i st o r i a n s a. Saven päällä tapaamme liejua, jossa siinäkin on piikuorisia leviä, mutta ainakin yläosassa vain sellaisia, jotka viihtyvät ainoastaan makeassa vedessä. pienen pieniä piikuorisia leviä, samanlaisia, joita nykyisin tavataan vain meressä. Soiden arkistot sisältävät oman historiansa ohella runsaasti tietoja myös muusta luonnosta. Saraja korpiturve vuorostaan rajoittuu ylempänä kantokerrokseen, jätteeseen metsästä, joka on tuhoutunut suon uudelleen vettyessä. Suon kehitys on siten päässyt nykyasteelle ja suon pinta on saanut nykyisen karun asunsa. Joko suokairalla otetuista näytteistä tai suohon kaivetusta kuopasta näemme, että sen pohjalla on savea. Paikalla on siis ennen ollut meri joka nykyisin on monien kilometrien tai penikulmien päässä. Tämä kertomus voi olla erilainen eri soilla. Sen päällä oleva niittyvillaja rahkasammalturve osoittaa metsän ensin muuttuneen niittyvillarämeeksi. Ne kaikki eivät ole entistä merenpohjaa, eivät edes entisiä järviä tai lampia, vaan huomattava osa niistä on saanut alkunsa metsämaan soistumisesta. Liejun ylimmissä osissa ja sen päällä koh• taamme kortteen ja järviruo'on jätteitä, jotka osoittavat järven tai lammen kasvaneen umpeen. Jos onni on myötäinen, 27. Niiden kertomus on osaksi niin selvää, että jokainen voisi sitä ymmärtää, mutta useimmiten tarvitaan erikoistunut tutkija soidenkin hieroglyfejä tulkitsemaan
Jokainen meistä tuntee sen keltaisen pölyn, joka keväisin pöllähtää koivun tai lepän norkoista, kun niitä hiukankin koskettaa Myös kuusi ja mänty sirottelevat tuulen kuljetettavaksi valtaiset siitepölymäärät. Voimme tavata esim. Niitä löydetään soista tavan takaa. tunnettavaa. Suoarkiston käyttömahdollisuudet eivät pysähdy vielä tähänkään. Eikä sillä hyvä! Jos turpeessa tai savessa on niukasti siitepölyä, voidaan tutkimusta haittaava savitai turveaines kemiallisilla aineilla liuottaa pois, jolloin pääasiassa vain siitepölyhiukkaset jäävät jäljelle. Ne ovat yleensä säilyneet sellaisissakin turpeissa, joissa kaikki muut kasvintähteet ovat lahonneet niin pitkälle, ettei mikroskoopillakaan voida erottaa mitään kasvinosaksi. Seudun m e t s ä t ovat kirjoittaneet niihin kuvauksen kehityksestään omia hieroglyfejään käyttäen. Vanhimmat _tällaisista esineistä ovat yli 8 000 vuoden ikäinen Antreasta löydetty verkko ja Heinolan pitäjän Viikinäisistä löydetty pulkan jalas. On kuitenkin todettu, että siitepölyhiukkaset itse asiassa ovat kasvinosista kaikkein vastustuskykyisimmät. Ne ovat peräisin ajalta, jolloin maamme oli niin kylmä, ettei metsäkään menestynyt. vesipähkinän sarvekkaita pähkinöitä, joita esi-isämme kivikaudella söivät, mutta joiden lähimmät nykyiset kasvupaikat ovat Keski-Euroopassa. Suo on osannut tallettaa todisteita myöskin etäisemmän ympäristönsä asioista. Tai tapaamme tammenterhoja ja pähkinäpensaan pähkinöitä kaukaa niiden nykyisen esiintymisalueen pohjoispuolelta. Niiden muoto ja tekotapa selvittävät meille silloisen ihmisen elintapoja ja kehitystasoa. Savea liuotettaessa käytetään fluorivetyhappoa, joka liuottaa useimmat metallit ja jopa lasinkin. Tämä on tapahtunut siitepölyn avulla. voimme tavata sielt~ osia kasveista, joita ei enää tavata lähitienoillakaan. Usein on vedenpinta kevätkesällä ylt'yleensä keltaisten siitepölymassojen peitossa. Toiselta puolen voidaan EteläSuomestakin löytää lapinvuokon tai napapajun lehtiä. Siitepölyhiukkaset ovat niin pieniä ja hentoja, ettei yksityisiä rakeita voi erottaa paljain silmin, joten luulisi niiden ennättävän perin pohjin tuhoutua, ennen kuin ne ehtivät riittävän syvälle soiden suojaavaan peitteeseen. Tunnettua on myös, että suot ovat uskollisesti säilyttäneet veneet ja muut ihmisten tekemät esineet, jotka ovat sinne hautautuneet. Siitepölyhiukkaset säi28. Ennen tämä laji on kasvanut Siilinjärvellä asti Kuopion pohjoispuolella, joten ilmaston on silloin täytynyt olla nykyistä paljon lämpimämpi. Ne ovat ensimmäiset merkit ihmisasutuksesta Etelä-Suomessa
Kun jokainen metsän puu kylvää siitepölynsä tuulen kuljetettavaksi, tulee eri siitepölylaatuja myös soihin ja järviin suur:milleen kunkin puulajin yleisyyttä vastaavissa suhteissa. Eri seuduilla tämä kehitys on osoittautunut hiukan erilaiseksi, mutta eräät yhteiset pääpiirteet ovat useimmiten helposti havaittavissa. Etelä-Suomen metsät olivat täten vähitellen kehittyneet lehtomaisiksi. Näin on päästy nykyhetkeen metsien kehityksessä. Turvetta taas käsitellään useiden myrkkyjen sekoituksella, joka liuottaa sammalet, sarat ja puuaineksenkin, mutta pienet, hennot siitepölyhiukkaset säilyvät ja tulevat vain milteipä entistäänkin kauniimmiksi. Kun metsien kehitys on pääpiirteissään samanlainen suurilla alueilla, täytyy kehityksen johtua ilmastollisista syistä. Vähitellen metsät ovat käyneet yhtenäisemmiksi, mutta ovat pysyneet kauan koivuvaltaisina, kunnes mänty yht'äkkiä on ottanut ylivallan ja maamma on joutunut lappalaistyyppisten mäntymetsien valtaan kuusen ja lepän hävitessä miltei tyystin. lyvät kuitenkin kauniina niinkin ankaran pitelyn jälkeen. Järvien pohjaan laskeutuu lietettä ja sen mukana puiden siitepölyä, soiden turvekerros kasvaa ja kuhunkin kerrokseen metsä kylvää siitepölynsä kirjoittaen siten historiansa soihin. Sitten seurasi jälleen havupuiden valtakausi, lehmus, jalava ja pähkinäpensas hävisivät suurimmaksi osaksi, koivun ja lepän määrä väheni ja kuusesta ja männystä tuli melkein yksinvaltiaita. Lehtipuut olivat vallalla ja niiden joukossa oli koivun ja lepän ohella runsaasti myös jaloja lehtipuita. Siten hän voi seurata metsän kehitystä tutkimalla suokerroksia pohjasta pintaan päin. Suontutkija tuntee eri puiden siitepölyt. Soiden avulla tiedämme nyt, että maassamme on ollut jääkauden jälkeen ensinnä metsätön vaihe. Hän laskee, montako prosenttia kussakin turvekerroksessa on kunkin puulajin siitepölyä. Siten saamme soiden avulla selville myös jääkauden jälkeisen 'i 1 m a s t o n k e h it y ks en. Sen jälkeen on tullut hajanaisia koivikkoja, joiden joukossa on siellä täällä ollut myös mäntyä, kuusta ja harmaaleppää. Vähitellen koivu ja leppä jälleen lisääntyivät, sekaan tuli tervaleppää ja hiukan jalavaa ja pähkinäpensasta sekä lopulta myös lehmusta. Aluksi on ollut kylmä tundrailmasto, jolloin metsä · ei ole menestyny·t, sittemmin on ilmasto vähitellen parantunut, niin että ensin on voinut saapua metsänrajaseudun koivumetsä, sitten lappalainen mäntymetsä, edelleen Etelä-Suomea vastaavat metsät ja lopulta myös sellaiset lehtimetsät, joita nykyisin on Etelä-Ruotsic:;sa 29. Tämä on juuri se aika, jolloin esi-isämme söivät vesipähkinöitä ja jolloin tammimetsikköjä oli Pohjanmaalla asti
5 000 v. Täten on yksityisistä tapauksista vähitellen kertynyt siksi suuri aineisto, että metsien ja ilmaston kehityksen tärkeimpien vaiheiden ajankohta voidaan nykyisin ilmoittaa tavallisen ajanlaskumme mukaan. Kun esim. Sen jälkeen on ilmasto jälleen tullut koleammaksi aiheuttaen kuusivaltaisten metsien kauden. 1 000 v. Kun tämä ikäasteikko on valmistunut, on sitä voitu käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. ja Keski-Euroopassa. · Toisinaan taas saattaa soista löydettyjen esineiden joukossa olla sellaisia, joiden ikä voidaan historian avulla likimain määrittää. Siitepölyistä katsotaan, mihin metsien kehitysvaiheeseen kerros kuuluu, ja sen jälkeen tiedetään kaikissa soissa kaukana sisämaassakin tämän metsävaiheen ja sitä vastaavien turvekerrosten ikä vuosissa. Metsien ja ilmaston kehitys tarjoavat vuorostaan lähtökohdan soiden turvekerroksien iän määräämiseen. Kun tietyt kehityskaudet ovat eri osissa maatamme samanaikaiset, voidaan useimmiten turpeen siitepölystöä tutkimalla selvittää, mitkä kerrokset eri soissa ovat syntyneet samanaikaisesti. e. Tiedämme nyt, että metsätön vaihe oli n. Jos paikalla on meren rannalle syntynyt suo, voidaan määrittää tarkasti sen kerroksen ikä, jossa suolaisen veden piikuoriset levät vaihtuvat makeanveden lajeihin. Tai mieluummin otetaan kokonainen turvesarja pinnasta pohjaan ja merkitään siihen löydetyn esineen 30. Lämmin lehtometsien kausi alkoi n . 6 500 v. Kr., ja pian sen jälkeen alkoi koivuvaltaisten metsien kausi. e. Lappalaistyyppisten mäntymetsien valtaantulo Lounais-Suomessa tapahtui n . e. Joskus voidaan suokerroksen ikä määrätä muutamien kymmenien tai satojen vuosien tarkkuudella. Tämän kerroksen ikä tulee silloin myöskin kiinnekohdaksi myöhempiä ikätutkimuksia varten. Myöhemmin on tapahtunut pienempiä vaihteluita sekä parempaan että huonompaan päin. 8 000 v. Kun löydetään muinaisesine, jonka ikä on saatava selville, raaputetaan esineestä turvetta, liejua tai savea ja lähetetään tutkittavaksi. 5 000 vuotta ennen Kristusta. Näiden tärkeimpien kiinnekohtien välillä on useita pienempiä kehityserikoisuuksia, joiden ikä myös tunnetaan ja joiden avulla yksityisten sorakerrosten iänmääräys saadaan tarkemmaksi. Kr. Kr. Meidän ei enää tarvitse tyytyä määrittelemään, että esim. jokin kerros on peräisin ajalta, jolloin lehmus yleistyi Etelä-Suomessa, vaan voimme lyhyesti sanoa, että kerros on syntynyt n . maankohoamisen nopeus tunnetaan, voidaan laskea, milloin jokin tietty paikka on vapautunut merestä. ja päättyi n
Siitepölyn ·avulla on todettu eri kerrosten ikä ja siten saatu tietää merenpinnan mui(:, s c:, QJ 1 ..._, .._ .., ,. Lumialan mukaan. Meren kohotessa ovat rantasuot joutuneet veden alle ja turpeen päälle on kerrostunut liejua. Meren poistuttua on taas turpeen kasvu voinut jatkua. paikka. Vasemmassa reunassa on sovituilla merkinnöillä ilmaistu suon kerrallinen rakenne: alinna savihiesuja, keskellä sara-rahkaja ylinnä niittyvilla-saraja niittyvilla-rahkaturvetta. Näemme esim., että kummassakin on suon P,intakerroksissa runsaasti kuusta, joka sitten syvemmällä yht'äkkiä loppuu. Jos suontutkija haluaa selvittää, jatkuuko jollakin paikalla metsämaan soistuminen vain onko se jo pysähtynyt, hän saattaa ottaa suon reunaosista pohjalta turvetta ja katsoa, milloin paikka on soistunut. Nämä kohdat vastaavat toisiaan, kuten samanikäisyyttä (tässä tapauksessa n. puulajeilla on kullakin oma pystylohkonsa, jonka leveys ilmaisee siitepölyn suhteellisen määrän ja vaihtelee sen mukaan suon eri syvyyksissä. V . Vasemmanpuoleinen diagramma on Savosta (Töri-inniitynsuo Siilinjärvellä), oikeanpuoleinen Etelä-Pohjanmaalta (Riitasuo, Alavus). 31. c:, c:,._ 11. fOOOeKr-,o ;o JO ,o JO 60 10 80 ~o 100,; <> 11 <:: l'.1 1 tl'.hl:1--t+--+--t-----'~i'i Tällaisia ovat suontutkijan siitepölydiagrammat ja näin niitä rinnastetaan. Muita kiinnekohtia käyttämällä voidaan diagrammojen rinnastusta samaan tapaan jatkaa. Kuusella, männyllä, koivulla ym. Täten saadaan tarkempi ja varmempi iänmääräys. Meren pinta on aikojen kuluessa välillä kohonnut, välillä laskenut. 1.000 v. . Tämä kaikki on jättänyt merkkejä soihin. Erittäin suuren merkityksen soiden iänmääräykset ovat saaneet meren j a j ä r v i en kehity s t ä tutkittaessa. e.Kr.) osoittavat katkoviivat näyttävät
Näitä tietoja ei saada mistä suosta hyvänsä, vaan ne on kerätty pala palalta tuhansia soita tutkimalla. Edellä oleva suppea esitys kykenee antamaan vain heikon kuvan siitä tietojen aarteistosta, jonka suot ovat meille antaneet, mutta jo tästäkin ilmenevät luonnon arkiston moninaiset käyttömahdollisuudet. Vaikkakin lukuisiin tutkimuksiin kelpaavat verrattain pahoinkin hävitetyt suot, joiden turvekerros on tärkeimmissä kohdissa vielä häiriytymätön, on kuitenkin välttämätöntä, että käytettävissä on myös runsaasti täysin koskemattomiakin soita. Muualla Suomessa ei asian laita ole yhtä huonosti, mutta toisinaan voidaan sielläkin kohdata vaikeuksia, kun tietyltä alueelta tarvitaan joukko täysin luonnontilaisia soita. Kun sitten tapaa viljelyksen pahoin runteleman turve-esiintymän, josta näkee ainoastaan, että se olisi alkuperäisessä asussaan kyennyt antamaan meille tarvitsemamme tiedot, tulee väkisinkin mieleen paradoksi kulttuurista luonnontieteellisen tutkimuksen vihollisena. Kyseisenä muinaisena ajankohtana syntynyt rantaviiva ei siis ole enää vaakasuorassa, vaan usein huomattavastikin kallistunut myöhemmän kehityksen kuluessa, mutta suot ilmoittavat silti oikein paikkojen iän eri seuduilla. Esim. naiset vaihtelut. Kun maankohoamisen nopeus on eri osissa maatamme erilainen, ovat samanaikaisesti merenrantaan syntyneet kerrokset useinkin eri seuduilla eri korkeuksilla merenpinnasta. Myöskin maamme lukuisilla järvillä on kullakin omat kehitysvaiheensa. Nämä molemmat ovat 32. Pahinta on, että nämä vaikeudet todennäköisesti piankin kasvavat soiden käytön nopeasti tehostuessa. Samaa voidaan sanoa suokasvillisuuden tutkimuksesta. Ne ovat kuroutuneet irti merestä, ne ovat muuttaneet lasku-uomiaan, niiden vedenpinta on maankallistumisen vuoksi paikoin laskenut, paikoin noussut. sellaista taloudellisesti tärkeätä ilmiötä kuin nykyistä soistumista voidaan menestyksellä tutkia v.a_in luonnontilassa olevalla alueella. Kuitenkin saa Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa monesti etsimällä etsiä käyttökelpoista suota. Tietysti tarvitaan lukemattomia soita, mutta nimenomaan Suomessa ei niistä luulisi olevan puutetta. Monen järven kehityshistoria on täten tullut tunnetuksi. Monesti löydämme niistä vain ennestään tuttuja asioita, toiset suot taas kertovat vähäpätöisistä pikkuseikoista, mutta tutkimalla suon toisensa jälkeen saamme lopulta vastauksen kysymykseemme. Vielä nyt tapaamme vedenalaisia kantokerroksia ja uponneita soita, jotka kertovat meille näistä tapahtumista
Mitä saderikkaampi seutu on, sitä korkeammiksi ja kuperammiksi kohosuot voivat kasvaa. geologisesti tärkeitä, sillä soistumistavat ja suotyypit ovat riippuvaisia tietyistä ilmastotyypeistä. Esimerkkinä siitä, miten yksityiskohtaisiin tuloksiin tässä suhteessa voidaan päästä, mainittakoon ns. Reino ·Kalliola. Tutkimusme?etelmien tulevaisuudessa parantuessa lisääntyvät varmasti myös soiden käyttömahdollisuudet tutkimuskohteina. kohosoiden käyttö sateenmäärän mittarina. Niittyvillasuota. Tässä suhteessa meillä on edessä vielä laaja työmaa. Kohosoissa suonkeskus on korkeammalla kuin ·ympäristö, joten sinne voi päästä vettä vain sateena. Meidän on siis huolehdittava siitä, että luonnonarkisto jää tuleville tutkijapolville käyttökelpoisessa kunnossa. Valok. Kutakin vuotuista sateenmäärän arvoa vastaa tietty kohosoiden maksimikuperuus. 33. Onneksi on soita maassamme siksi runsaasti, että niistä voidaan ilman mainittavaa taloudellista uhrausta säilyttää hyvinkin edustava valikoima kokonaan luonnontilassa. Edellä esitetyt suotutkimusten tulokset on saatu pääasiassa kahden viimeisen vuosikymmenen kuluessa, ja tämä tieteen ala on parastaikaa ripeästi kehittymässä. Tällä hetkellä saattaa vielä riittää se, ettei soita hävitetä ilman pakottavaa syytä seuduilta, joissa ne ovat harvinaisia, mutta lähimmässä tulevaisuudessa on tietysti pyrittävä yhtenäisen suunnitelman mukaisiin suojelutoimenpiteisiin. Jotta turvekerroksien avulla voitaisiin tehdä johtopäätöksiä muinaisista ilmastollisista oloista, täytyy nykyisten koskemattomien suotyyppien suhde nykyisiin ilmastoalueisiin olla selvillä. Kun tarkoin tutkimuksin selvitetään kohosuon pinnan muoto jonakin ajankohtana, voidaan tehdä johtopäätöksiä sateenmäärästä jopa tuhansia vuosia sitten
Mutta kaikki tuo on tuntunut olevan niin toivottoman kaukana, kymmenien ja satojen rautatiekilometrien takana, maassa, joka ei kaupunkia tunne. V . Lähimpänä lienevät Nuuksion metsät Pohjois-Espoossa, mutta sinnekin on sentään n . Kuvat kirjoittajan ottamia.. J ok~i~en meistä helsinkiläisistä on varmaan joskus tuntenut vastustamatonta halua päästä pois kaupungin hyörinästä ja hälinästä luonnon suureen rauhaan. Säilynyttä luontoa Helsingin liepeillä. Mutta jos osaa tyytyä vähempään, yhteen, pariin maisemakuvaan, lähiön luomaan luonnontunnelmaan, ja osaa asettua niin, ettei muistakaan olevansa suurkaupungin liepeillä, kykenee varmasti täälläkin vielä monin paikoin saavuttamaan aidon luonnontunnun, vieläpä rahtusen erämaatunnelmaakin. ERKAMO. Kysynpä heti alkuun: kuka tietää, että Helsingin asemalta 9-10 km:n päässä on alue, joka 1.5 km:n säteellä piirtäen on täysin asumaton, käsittäen pääasiassa metsää ja metsän keskeisiä viljelyksiä. Ajatuksissamme on kenties risteillyt mielikuvia sydänmaan maisemista, louhuisista vaaroista, päilyvistä metsälammista, autioista nevoista asumattoman erämaan jylhän vie-hättävistä näyistä. Kolmen, osittain neljän km:n pituisella ja yli kahden km:n levyisellä maakaistaleella on täällä ainoastaan yksi maalaistalo, sekin aivan kaistan laidassa, eikä alueen läpi kulje yhtäkään kunnollista, ajoneuvoilla kuljettavaa tietä! Tällainen aarnio on suoraan kaupungin pohjoispuolella Pakilan kylän ja koillissuuntaan virtaavan Vantaan välissä. Vaikkakin alue on suurimmalta osaltaan verraten tasaista maata ja metsä suhteellisen nuorta, voin vakuuttaa, että jo täällä saattaa vaatimaton retkeilijä päästä aitoon erämaatunnelmaan, Niin syvä on salo, ettei sinne voimakkainkaan hälyääni junan kanna, niin aitoerämaiset sen asujaimet mm. laulurastaita, tiltaltteja ja punarintoja lukuii;da pareja että tuntee todellakin samoavansa korven keskellä. Ja niinhän asia oikeastaan onkin. Seutuja, joissa päiväkausia saa kulkea aidon erämaatunnelman vallassa alkuperäisen, väärentämättömän luonnon keskellä, ei ole aivan pääkaupungin porstuassa. 25 km
Monia muitakin lehtolajeja tapaamme: kuusamaa, heisipuuta, sinivuokkoa, koiran vehnää, isokukkaista tähtimöä (Stellaria holostea), metsäpähkämöä (Stachys silvaticus), vieläpä konnanmarjaa (Actaea spicata) ja rohtoimikkääkin (Pulmonaria). Joen pohjoisella rannalla on pienehkö, pakkastalvista pahoin kärsinyt pähkinälehto, jonka katveesta tuon tuostakin helähtää punavarpusen soinnukas huilu. Todellinen löytö olikin mielestämme tämä paikka. Mutta on ilonaiheita muitakin. Värikkäinä loistavat rinteeltä vastaan monilukuiset metsäkurjenpolven kukat, joita rannikon asukas ei monesti näe, vilkuttavat lehtotähtimön valkeat tähdet, huojuu lehtotesman korsien monipäinen joukko. Ja se, joka on lähtenyt alkuperäisen tuntuisia luonnon aarnioita Helsingin ääriltä etsimään, joutuu lisäksi iloisesti yllättymään tämän alueen halki kuljettuaan. Tämä toivomus ei liene mahdoton, kun tietää, että jokivarsi ainakin kauniimmalta rannalta on Helsingin kaupungin maata. Reheväkasvuisella, kostealla, runsaan lehtosammalikon peittämällä savikkorinteellä ja kevätpurojen siihen uurtamissa ojanteissa tämä rikaslajinen lehtokasvillisuuus levitteleikse. Kauniine jokivarren maisemineen koski on yli 0.5· km pitkä ja kiintoisine kasveineen se ansaitsisi tulla yleisemminkin tunnetuksi ja vaikkapa tavalla tai toisella suojatuksikin. Vantaan Pitkäkoski siinä ryöppyää katsojan silmien iloksi. renkin virran rantamalla ja jonka kohina kuuluu metsään yllättävän kauas. Hän oli luullut, että kaikki Helsingin seudun joet ovat hitaasti, matelevasti virtaavia vesiä kauttaaltaan viljellyin rannoin, mutta suureksi ilokseen hän nyt yht'äkkiä toteaakin seisovansa komeana kuohuvan kosken partaalla, kosken, jonka katsojan puoleinen ranta syöksyy veteen muhkein, jyrkin rintein kuin suuVantaan Pitkäkoski. Eikä täällä ole savisia peltoja tunnelmaa rikkomassa, vaan molemmilla rannoilla kasvaa metsää, eteläisellä harvinaisen kaunista kuusikkoa. 35
Paljon lähempääkin hän löytää jonkin maiseman, jonkin luonnonnäkymän, josta vaatimaton retkeilijä saattaa suorastaan ihastua. Sisämaa-alueellakin on vielä alkuperäisiltä vaikuttavia maisemakohtia. Enemmän tai vähemmän tavallisina ja usein runsaina esiintyvät täällä mm. Se on länsiosassaan kanervarämettä tai kanervoittuvaa isovarpuista rämettä, paikka paikoin myöskin runsaan vaivaiskoivun luonnehtimaa tyyppiä. Kun suolla taivaltaja saattaa kesäisenä 36. Vain metsän takaa etelässä kohoava Ilmalan radiomasto ja suon pohjoisreunaa seuraava puhelinkaapelilinja häiritsevät jonkin verran luonnontuntua. Samantapaisia räme-neva-yhdistymiä kuin Pasilansuo, on verraten lähellä Helsinkiä muitakin: Haagassa, Kilossa, Malmin seudulla sekä Puotinkylän pohjoispuolella, mutta säännöllisesti ne ovat suurimmalta osaltaån ojitettuja ja useilta nostetaan turvepehkua. Lauttasaaren osittain vielä luonnontilaisilta etelärannoilta avautuvat ovat kerrassaan suurenmoisia. jonakin kauniina kesäpäivänä Haagan linjan raitiovaunuun ja kävelköön sen päätepaikasta vajaan kilometrin verran takaisin Turun radan vartta, niin jopa osui sellaisen maiseman laitaan. suoleväkkö, raate ja rihmasara. Kiintoisimpia niistä on Mellunkylän länsipuolella leviävä laajahko, runsaan kilometrin pituinen Mustikkasuo. Mutta ei säilyneen luonnon etsijän tarvitse Helsingistä mennå näinkään kauas. Pasilan suo leviää siinä laajahkona retkeilijäin silmien eteen, ja kun jonkin kymmenen metriä astuu ratalinjasta poispäin, koilliseen, aivan unohtaa olevansa Helsingin kaupunkialueen laidalla. Suota on tosin aikoinaan ojitettu ja vilkasliikenteinen rautatie sen vierellä tuo tietenkin mukanaan vieraita vaikutuksia, mutta ihmeen alkuperäiseltä moni kohta siellä vielä näyttää. kanerva, vaivaiskoivu vain 2.5 km:n päässä merestä Puotinkylän lahdesta laskettuna! suokukka, karpalo, variksenmarja, suomuurain, jota tavataan myös Pasilan suolla, juolukka, suopursu, tupasvilla .jne., nevamaisilla kohdilla ja kuljuissa lisäksi mm. Tämän suon parhaiten säilynyt lounainen laide on ehkä suurimmalta osaltaan kanervarämettä matalakasvuisine vaivaismäntyineen, mutta siellä täällä aukeaa myös pienehkö nevaselkä runsaine tupasvilla-kasvustoineen ja lyhytvartisine suokukan varpuineen. Mutta yht'äkkiä saattaa sitten kalliole~kkauksen kätköstä porhaltaa esiin juna, joka tietenkin juuri tällä kohdalla viheltää korvia särkevästi. Sopivasti asettuen voi täälläkin 4.5 km:n päässä Helsingin asemalta katsella lähes joka suuntaan näkemättä liiemmälti kulttuurin häiritseviä merkkejä. Nouskoonpa lukija esim. En tarkoita nyt merinäköaloja, joista mm
Saniaislehdot ja lehtokorvet eivät myöskään ole aivan harvinaisia. 37. iltapäivänä tavata varvikossa teeripoikueen, havaita itärannan kelolatvaisissa männyissä varpushaukan saalistansa tähyilemässä ja kuulla hämärtyvässä illassa eri puolilta laulurastaan, tuon aina ihastuttavan korven linnun, kaikuvan laulannan, silloin taas unohtuu mielestä kokonaan kulttuurin ja suurkaupungin läheisyys. Joskin erilaisia karuja kasvillisuustyyppejä onkin suhteellisen hyvin säilyneinä vielä verraten yleisesti Helsingin liepeillä, ovat lehtoisammat tyypit varsin harvinaisia ja esiintyvät säännöllises. Kiintoisimmista Otaniemen 1 Muuan helsinkiläinen ammattikalastaja ja -metsästäjä sellaisiakin on vielä pääkaupungissamme kertoi ampuneensa talvella 1942-43 Otaniemen metsistä 40 oravaa, mikä sekin todistanee seudun metsien säilyneisyydestä. Yleisimmät isot saniaiset ovat niissä sorea hiirenporras ja metsän alvejuuri sekä leveälehtinen alvejuuri (Dryopteris austriaca), mutta esim. Pasilan suo. ti vain sangen suppeilla aloilla. Sellaisia on esim. kaikille tutussa Seurasaaressa. eri paikoissa Otanientä joka sivumennen sanoen kauniine metsineen on muutenkin hyvin säilynyt 1 , Pasilan suon takaisella metsäalueella, Degerössä eri puolilla saarta, Kulosaaressa, Puotinkylässä ym. Tervaleppärantalehtoja tai niiden sirpaleita tapaa sentään nykyisinkin vielä lähes kaikkialla kaupungin ympäristön rannoilla, esim. Kulosaaressa ja Puotinkylässä tapaa myös komeaa kotkansiipeä (Struthiopteris)
Parhaimmista Helsingin seudun lehtometsistä, Corylus-lehdoista, lienee tunnetuin Tammiston kaunis pähkinämetsä Helsingin pitäjän kirkon lähettyvillä. Laajoilla aloilla vuoren jäkäläisellä laella ei harvaa puustoa lukuunottamatta kasvanut muita korkeampia kasveja kuin ka· nervaa (runs.), ahdelauhaa (joks. euanthemus Markl.) Dalsvikin lehtojen reunamilt:a. rosea-yksilöitä muoto, jota meiltä ei aikaisemmin ole ilmoitettu. Hyvin kehittynyttä alkuperäistä kalliokasvillisuutta ei Helsingin lähiympäristöstä, varsinkaan mantereen puolelta, tahdo hakemallakaan löytää, vaikka seutu on täynnänsä korkeita kukkuloita ja kalliomäkiä. Syynä tähän on se, että useimmat isohkoista mäistä ovat kuuluneet maailmansodanaikaiseen Helsingin _puolustusjärjestelmään ja silloin ampumahautayms. Muista mainittakoon keto-orvokki (joks. Pähkinäpensaikkoja on mm. rakennelmien vuoksi joutuneet suuresti »kulttuurin» runtelemiksi. runs.) ja ahosuolaheinää (hyvin runs.) sekä variksenmarjaa (niuk.) ja puolukkaa (niuk.). Samantapaisia lehtoja on muuallakin siellä täällä, vaikkakin ne ovat vain pienialaisia. Tammelundissa (lienevät tänä päivänä jo suurim-· malta osalta tuhotut), Viikin latokartanon aukean itälaidassa, Pasilassa, Espoon Dalsvikin seudulla ym. Toisenlainen oli näky Helsingin pitäjän Kaarelan Kuparivuorella (matkaa edelliseltä n. Ahosuolaheinää 38. Hauskimmista lajeista on jäänyt mieleeni lehto-orvokki (Viola mirabilis) ja metsävirvilä (Vicia silvatica) Viikistä, rohtoimikkä ja Mnium undulatum-sammal Tammelundista sekä ihastuttava, suurikukkainen kevätleinikki (Ranunculus auricomus ssp. Toinen, kukkula »43 m» Espoon Kokinkylässä, oli niin karu ja vähälajinen, että oikein kummastutti. Viime kesältä on erityisesti jäänyt mieleeni kaksi sangen hyvin säilynyttä kalliota, jotka lähekkäisinä päivinä nähtyinä herättivät huomiota kasvillisuutensa räikeän erilaisuuden vuoksi. 11 km). runs.), leveälehtinen maksaruoho, siro hiirenporras, roht?tädyke, kiviyrtti, kissankäpälä, kalliokielo, kultapiisku ja keväthatikka (Spergula vernalis). Mutta heti tuon puolustusvyöhykkeen ulkopuolelta sellaisia kyllä tapaa. Kallio oli kirjavanaan erilaisia kasveja, joista ehkä runsain oli paikalla käydessäni parhaillaan kukkiva mäkitervakko, joukossa lukuisia kauniin vaaleita f. lajeista mainittakoon runsaasti esiintyvä velholehti (Circaea) sekä tesmayrtti (Adoxa) ja linnunsilmä (Chrysosplenium), Degeröstä pitkätähkäinen sara (Carex elongata) ja korpiorvokki (Viola epipsila) sekä Kulosaaresta runsas häpykannus (Impatiens noli-tangere) ja lehtotesma
Ajan kuluessa käy yhä vaikeammaksi löytää kaupungin ympäristön luonnosta sen todella alkuperäisiä piirteitä. Kaunista kalliokasvillisuutta emäksistä kallioperää on Helsingin s~udulla monin paikoin muuallakin, mm. Vain sopivia, vielä luonnontilaisia kohtia ajoissa rauhoittamalla on mahdollisuus säilyttää tuleviinkin aikoihin kuva siitä, millaista pääkaupungin seudun luonto on ollut alkuperäisessä asus-saan. Tällaisten luonnonsuojeluun otettavien alueiden osoittaminen vaatii kuitenkin yksityiskohtaisia tutkimuksia. niinipuuta ja lehto-orvokkia). Syy kasvillisuuden erilaisuuteen on tietenkin etsittävissä kallioperän eroavaisuudesta; se oli edellisessä tapauksessa karua graniittia, jälkimmäisessä taas ilmeisesti jonkin verran kalkkipitoista gneissiä, mikä emäksisyys on hieman kauempana samassa kalliojaksossa maallikonkin selvästi nähtävissä (paikalla kasvaa mm. oli tällä kalliolla paljon niukemmin kuin edellisellä. Kulttuuri moninaisine vaikutuksineen tunkeutuu kaikkialle, ja usein juuri tavalla tai toisella erikoiset ja parhaiten säilyneet luonnonkohdat joutuvat sen jalkoihin. Degerössä ja Dalsvikin lähistössä. Niitä suorittamaan on viipymättä ryhdyttävä! 39 ,.. ' Olemme edellisessä koettaneet antaa vähäisiä viitteitä pääkaupunkimme lähistöllä vielä tavattavasta verrattain hyvin säilyneestä luonnosta erilaisine tyyppeineen. Kuten jo huomautimme, ovat monet näistä alkuperäisen luonnon jäännöksistä jo kokonaan häviämässä
K A U N I S Aunuksen kasvillisuuden suurimpana erikoisuutena ovat rehevät, kukikkaat (PoLygonum bistorta, Eri ophorum iatifoLium ym.) lettosuot. Valok. Muut tämän aukeaman kuvat Niilo Söyringin ottamia. Metsälampi lähellä Vuottovaaran la kea. A U N U S. Reino Kalliola. Porajärvi. Kotkatjärvi
Tähän ryhmään kuuluvat ennen kaikkea eräät metsähyönteiset, jotka viihtyäkseen tarvitsevat koskematonta aarniometsää jättiläispuineen ja pystyyn jääneine tai kumoon kaatuneine kuolleine puunrunkoineen. Ne ovat siis hävinne~t suuresta osasta muinaista levinneisyysaluettaan, joko kuolleet kerrassaan sukupuuttoon tai ylen harvinaisina löytäneet viimeisen turvapaikan jossakin niistä harvoista suojelualueista, joissa luonto on meidän päiviimme asti säilynyt pääpiirteissään koskemattomana. moneen hyönteislajiin; joka satakunta vuotta sitten eli maassamme sangen yleisenä, mutta joka meidän päivinämme on niin harvinainen, että tuskin yksikään hyönteistieteilijä on sitä luonnossa nähnyt. Viljelyksen levitessä ja metsän joutuessR teollisuuden käyttöön näiden hyönteisten elintila supistui yhä ahtaammaksi ja niiden olemassaolo kävi uhanalaiseksi, sillä useimmat niistä ovat siihen määrin erikoistuneet aarniometsän elinehtoihin, että ne eivät ole voineet mukautua uusiin, muuttuneisiin oloihin. Ne edustavat erästä hyvin vanhaa eläinmaantieteellistä ainesta, joka on elänyt maamme muinaisissa aarnioisissa havuja sekametsissä. Havaintoja Pyhähäkin luonnonpuistosta. Kuolleet kelot seisovat täällä pystyssä kuten Lapin tai Kuu~amon metsissä ja kaatuneet puunrungot lojuvat ristiin rastiin sammalikossa. Eräät näistä lajeista ovatkin luultavasti jo kuolleet meillä sukupuuttoon. Pyhähäkin luonto on suurin piirtein koskematonta. ROLF KROGERUS. Suomalaisen aarniometsän hyönteisiä. En käy tässä selostamaan sen erilaatuisia kasviyhdyskuntia, tyydyn vain mainitsemaan, että täällä on rinnakkain monenlaisia tyyppejä, vankkaa män-tymetsää, synkkää kuusikkoa; korpia, rämeitä ja nevoja, eräässä nurkassa hiukan lehtoma:istakin kasvillisuutta. Täällä tapaamme todellisia puujättiläisiä, joukossa yli · 400:kin vuotta vanhoja yksilöitä, ja metsä on 42. Kun tarkastelemme viime vuosisadan alkupuoliskolla kerättyjä hyönteiskokoelmia tai kun tutustumme tämän ajan biologisiin retkeilykuvauksiin ja muihin kirjoituksiin, kiintyy huomiomme helposti . Alue on noin 4 km pitkä ja 3 km leveä. Eräs tällainen suojelualue on Pyhähäkin luonnonpuisto Saarijärvellä, kirkonkylästä 20 km koilliseen Viitasaareen vievän maantien varrella
Reino Kalliola. Puuta tarkastellessamme teimme kiintoisan havainnon. Vaeltaessamme mäntyjä kasvavassa suurmetsässä tapasimme noin 26 m pitkän, puoleksi kuivuneen männyn, jonka myrsky talvella oli taittanut. Tyvipuoli oli vielä pystyssä 8 m korkeana, muu osa rungosta maassa kumollaan. Pyhähäkin juhlavaa hongikkoa. monin paikoin melkein läpipääsemättömän tiheätä. Maantien läntinen puoli on etupäässä mäntymetsää, itäosat taas kuusimetsää ja korpea. Niiden kovakuoriaisten joukossa, jotka elivät 43. Valok. Olen äskettäin pariin kertaan käynyt tutustumassa tämän luonnonpuiston hyönteismaailmaan ja tällöin todennut, että täällä vielä elää sangen vankkana vanha lajiaines, joka muualta on joko kuollut sukupuuttoon tai käynyt erittäin harvinaiseksi. Erikoisen tärkeä seikka on, että koko alue on korkeata vedenjakajaseutua, jota vesi ei koskaan ole peittänyt; se on siis luonnonhistoriallises~i katsoen hyvin vanhaa maata
lps longicollista tapasimme toisestakin äsken kuolleesta jättläismännystä. Näiden mäntyjen kuoriaiseläimistö oli muuten harvinaisen runsas. Pyhähäkin laajat, synkät kuusimetsät ja korvet ovat myöskin monen harvinaisen hyönteisen asuinpaikkoja. Nähtävästi kumpikin edustaa hyvin vanhaa, maassamme häviämässä olevaa hyönteisryhmää. Jälkimmäistä lajia ei tähän mennessä ole ennen tavattu koko Fennoskandiassa. Erikoisesti kiinnitimme huomiota erääseen alueen itäosassa olevaan tiheään kuusimetsään, jonka hyönteiseläimistö on aito »siperialainen». Myös näissä puissa elää kiintoisa hyönteiseläimistö, jonka useat lajit ovat selvästi riippuvai44. tämän kuivuvan puun kuoressa ja kuoren alla, oli myöskin kaksi maastamme ennen tapaamatonta kaarnakuoriaista, Ips (Orthotomicus) longicollis ja Carphoborus minimus, joista edellinen asusti rungon tyven paksussa kaarnassa, jälkimmäinen taas latvapuolen oksissa. Kuolleista männynrungoista tapasin edelleen komeat sarvijäärät Tragosoma depsariumin ja Monochamus Rosenmiillerin, jotka kumpikin ovat riippuvaiset jättiläisrungoista. Tämä laji ei ole suorastaan kuusesta riippuvainen toukka syö maassa kasvavia ruohokasveja mutta nähtävästi kylläkin tiheistä, synkistä kuusi-aarniometsistä. Täältä löysimme idän kiiltokehrääjänkin (Callimorpha Menetriesi), kauniin kirjavan perhosen, joka on keksitty ja kuvattu Länsi-Siperiasta ja jota tähän mennessä on meillä tavattu vain pari yksilöä Itä-Suomesta. Paikotellen tapaamme Pyhähäkin luonnonpuistossa myös lehtipuita, varsinkin vanhoja raitoja ja koivuja. Runsaana tätä lajia tavataan nykyään ainoastaan Gotska Sandön-saarella Itämeressä sikäläisissä aarniometsän luontoisissa männiköissä. Näistä mäntykuoriaisista mainitsen vielä aarniometsälajien luontoisina lyh ytsiipisen Pentanota Meuselin (selitetty Siperiasta), Platysoma oblongumin sekä sarvijäärän Acinthocinus griseus. Yhdestä ainoasta puusta tavattiin 46 eri lajia, mikä luku osoittaa, miten paljon rikkaampi hyönteisfauna täällä on kuin tavallisessa talousmetsässä. Muista »siperialaisista» Py~ähäkin kuusihyönteisistä mainittakoon erittäin harvinaiset erilaisniveliset kovakuoriaiset Pytho kolvensis, Pytho abieticola ja Zilora elongata, nuijasarvinen Calitys scabra sekä lehtisarvinen Ceruchus chrysomelinus. Näistä varsinkin edellinen on mielenkiintoinen, koska se kos·· kemattomista, jättiläisrunkoisista männiköistä riippuvaisena ilmeisesti on kuolemaisillaan sukupuuttoon leviämisalueeltaan Euroopassa. Kaikki nämä lajit sekä useat muut harvinaisuudet elivät maahan kaatuneissa ja kuolleissa kuusenrungoissa
45 ,. Niiden järjestelmällinen tutkiminen tulee vastaisuudessa epäilemättä selvittämään ja valaisemaan monta eliömaantieteellistä ja ekologista ongelmaa. Edelläoleva valikoima Pyhähäkin aarniometsän hyönteislajistosta puhuu selvää kieltään. Se osoittaa, miten erinomaisen kiintoisia ja kiitollisia kohteita luonnonsuojelualueemme ja luonnonpuistomme ovat myöskin hyönteistieteelliselle tutkimukselle. Idän kiiltokehrääjä. Säilytettäköön ne edelleenkin luontomme koskemattomina helminä, sillä emme liioittele väittäessämme, että ne ovat meidän tieteelliselle tutkimuksellemme aivan välttämättömiä. Erikoisen harvinainen hyönteinen, josta koko maailmasta tunnetaan vain joitakin yksilöitä ja joka ilmeisesti on sukupuuttoon kuoleva vanha laji, on raidoissa elävä harmaan ja keltaisen kirjava sarvijäärä Xylotrechus pantherinus. set tämäntapaisista aarniometsistä. Van).ioista lahonneista koivuista taasen tapasin toisen harvinaisuuden, suuren sysimustan erilaisnivelisen kuoriaisen Upis ceramboides
LAURI SIIVONEN. Ensimmäiset tilhen pesät löydettiin kesällä 1856 Suomesta, Kittilän Kyrönkylästä ja Muoniosta. Nämä sijaitsevat järvien ja jokien rannoilla, korkeintaan 50 m vedestä, josta tilhet näyttävät olevan hyvin riippuvaisia. syyt linnun jaksottaisiin vaelluksiin ja pesimisalueen siirtymiseen. Finnilä ensimmäiset seikkaperäiset ja lukuisiin omiin havaintoihin perustuvat kuvaukset tilhen pesimisestä sekä kesäisistä elintavoista ja ravinnosta. Kun tilhet saapuvat keväällä kaukaiseen pohjolaan, on maa vielä lumen peitossa ja järvet jäässä. Tilhen monessa suhteessa merkillinen ja hyvin erikoinen elämän kulku on suurin piirtein selvitetty juuri meidän maassamme. Oli saatu selville vain, että lintu asustaa kesäisin harvinaisena kaukana pohjoisessa ja mm. Pesälöydöt ovat englantilaisen luonnontutkijan J. Ja missä on nämä tutkimukset tehtävä, jollei juuri meidän maassamme! Suomi on tilhitutkimuksen klassillinen maa, täällä löydettiin ensimmäiset tilhen pesät, jotka tulivat tieteelle tunnetuiksi.» Nyt on tämä Finnilän perinnökseen jättämä toivomus toteutunut, sillä äskettäin on meillä saatu valaistusta myöskin näihin kysymyksiin. · Kesä lähenee lähenemistään, ja toukokuun lopussa tilhet vihdoin siirtyvät pesimispaikoilleen. Linnut eivät heti ryhdy pesimispuuhiin; pari kolme viikkoa ne ensin vaeltavat sinne tänne pienissä, 6-8 :n yksilön parvissa. Tilhi lintumaailmamme levoton vaeltaja. Vasta silloin, kun nämäkin kysymykset on ratkaistu, olemme saaneet täydellisesti selville tämän merkillisen linnun elintavat. Lapin perukoilla. Wolleyn nimissä. Se oli askarruttanut monia tutkijoita ja ollut virikkeenä useille tutkimusmatkoille, mutta tulokset olivat jääneet laihoiksi. Pesäpai46. Finnilä päättää erään kuvauksensa seuraavasti: »Paljon omituisuuksia tilhen elämässä on vielä selvittämättä, esim. V. Finnilä kertoo tilhen kesäisestä elämästä seuraavaan tapaan. Tilhestä on tullut kansallisen lintututkimuksemme tärkeimpiä kohteita. Sittemmin on löydetty lukuisia tilhen pesiä, useimmat meidän maastamme. Siihen saakka oli tilhen kesäinen elämä ollut tieteelle tuntematonta. 1914 julkaisi vapaussodassa kaatunut nuori luonnontutkijamme ja suuri Lapin ihailija C
Poikaset kuoriutuvat juhannuksen maissa ja jättävät pesänsä pari kolme viikkoa myöhemmin. Kun saapuu pesän lähettyville, kuulee tai näkee ensin linnun istuvan korkean puun latvassa. Pesässä on kesäkuun alussa useimmiten viisi siniharmaata, mustatäpläistä munaa. Mutta jo viiden minuutin perästä lintu on jälleen pesässään. Pelkonsa se ilmaisee pitkällä vihellyksellä. Silloin se pyrähtää pesästään ja lentää surunvoittoisesti äännellen läheiseen puuhun. Tilhen pesä, löydetty Sodankylästä Luirojoen rannalta 15. Tilhet ovat pesimispaikoillaan hyvin liikkuvia. kaksi valitaan tavallisesti jäkäläkangas, jolla kasvaa korkeita mäntyjä ja joitakin kuusia tai lievästi soistunut kuusimetsä, jossa suomuurain, suopursu, puolukka ja sammalet muodostavat pääasiallisen pohjakasvillisuuden. Jos menee puun luokse, lentää lintu pois, mutta palaa muutaman minuutin kuluttua takaisin. Kerran Finnilä joutui valokuvaamista varten ottamaan pesän 47. Se sijaitsee 2.5-4 m maasta, joko oksalla tai harvemmin vasten runkoa. Pesä on kuusessa, joskus männyssä. Carl Finnilä. Sitä on hyvin vaikea löytää, sillä se on tehty suurimmaksi osaksi jäkäläisistä kuusen oksista, naavasta ja sammalesta ja tavallisesti sijoitettu siten, että jokin sen yläpuolella riippuva naavapeitteinen oksa suojaa sitä. Valok. Hautova lintu jättää pesänsä vasta silloin, kun siihen on miltei koskettanut. 61913
Lähtö tapahtuu syysja lokakuun vaihteessa. vaeltavat rauhattomina pihlajasta pihlajaan, ensiksi kaukana pohjoisessa, mutta sitä mukaa kuin pihlajat tyhjentyvät, yhä etelämpänä. Etenkin variksenmarjat ovat silloin haluttuja. Pian ne nousevat kuitenkin puiden keskiosiin lennellen puusta puuhun hienosti v~eltäen. Näiden varpujen talvehtineet marjat ovatkin keväisin ja alkukesästä tilhen herkkua. Pesästä lähdettyään poikaset oleskelevat ensiksi maassa sekä matalissa pensaissa ja puissa. Tilhelle ominainen vaeltamisen pakko saavuttaa vähitellen äärimmäisen rajansa. Sillä välin, kun hän haki muutaman kymmenen metrin päästä kameransa, laskeutuivat emot maahan pesälle ja ruokkivat poikasiaan. Matka jatkuu nopeasti, ja pian syksyn »ensimmäinen tilhiaalto» on vierinyt miltei huomaamatta etelään. Kuten jo edellä sanoimme, maa on vielä siihen aikaan, jolloin tilhet saapuvat Lapin suuriin havumetsiin, lumen peitossa; ainoastaan vaarojen rinteillä on lumettomia pälviä, missä variksenmarja, sianpuolukat ja puolukka muodostavat pääasiallisen kasvillisuuden. Suurin osa tilhistä jää tavallisesti kuitenkin pohjolaan. Myöhemmin kesällä tilhet siirtyvät takaisin marjaravinnon käyttöön. Näitä pieniä siivekkäitä tilhet sieppaavat ilmasta suoraan suuhunsa samalla tavalla kuin kaikille tutut siepot eli paarmalinnut. Ne lähtevät joka syksy muuttomatkalle etelään aivan samaan tapaan kuin muutkin muuttolintumme. Parvien näin suurentuessa tyhjenevät eteen sattuvat pihlajat yhä no48. Raskaina riippuvat pihlajien oksat ovat sammuttaneet niiden muuttovietin. Samanaikaisesti pikku parvet yhtyvät toisiinsa. Muutamilla tilhillä se purkautuu normaalisena muuttona. alas pu_usta. Kun valokuva oli otettu ja pesä asetettu entiselle paikalleen, jatkoivat emot poikasten ruokkimista, aivan kuin ei mitään olisi· tapahtunut, vaikka Finnilä seisoi vain kymmenkunnan metrin päässä. Tällaiset tilht. Mutta kesäkuun puolivälissä ilmestyvät Lapin kävijälle tutut sääskien ja iltakorentojen loppumattomat laumat. Vähän myöhemmin ne liittyvät pieniksi parviksi ja vaeltavat eri puolilla kotiseutuaan. Keskija Etelä-Suomen ne ylittävät pieninä parvina lokakuun aikana. Se ilmenee kuitenkin eri yksilöissä ja eri vuosina eri tavalla. Pesässä oli pieniä poikasia. Kesä on näin vierähtänyt syksyyn. Tilhen kesäinen ravinto ansaitsee niinikään selvityksen. Nämä tilhet eivät pysähdy pihlajanmarjamaille; korkeintaan ne sammuttavat vain pahinta nälkäänsä
häviävät marjat pihlajista käden käänteessä.» Valok. Mutta jos marjoja on ollut Pohjoisja Keski-Suomessa run49. Vauhti kiihtyy. Tilhimassat kulkevat levottomalla kiireellä puusta puuhun, seudulta seudulle. Parvet kasvavat. Keskija Etelä-Suomeen saapuu yht'äkkiä valtavia tilhiparvia. peammin. Tämän »toisen tilhiaallon» tempo vaihtelee kuitenkin melkoisesti eri vuosina. Kaikkialla, missä ne viivähtävät, häviävät marjat pihlajista käden käänteessä. Satoja, jopa tuhatkuntakin lintua voi laskea yhdestä parvesta. » ... Arvi Kotilainen. Se kulkee Etelä-Suomen yli tavallisesti vuoden vaihteessa. Ja yhtä nopeasti kuin parvet saapuivat, yhtä nopeasti ne taas jonakin päivänä katoavat
Jos marjoja on taas ollut niukasti, siirtyy suurin osa tilhiämme jo melko pian etelän marjarikkaille maille, mm. Seuraavana kesänä myöhästyy myöskin tilhen kevätmuutto, joka tapahtuu tavallisesti miltei huomaamatta maalisja huhtikuussa. Pihlajanmarjatkaan eivät kykene näinä syksyinä sammuttamaan lintujen muuttoviettiä. Pako on hillitön. Se ei ole tiettävästi kuitenkaan kertaakaan onnistunut, vaan linnut ovat myöhemmin hävinneet. Ovathan tilhen joka kymmenes vuosi tapahtuvat massavaellukset selvimpiä juuri näissä maissa. Mutta Keski-Eurooppaan tilhet saapuvat silloin harvinaisen aikaisin ja suunnattomina parvina. Näinä talvina ei meillä yleensä tapaa ainoatakaan tilheä, vaikka pihlajanmarj9ja olisikin runsaasti. Viimeisimmät näistä vuosista ovat olleet 1883, 1891, 1903, 1913, (1923), 1931 ja 1942. On tutkittu aina 1600-luvulta lähtien tehtyjä havaintoja tällaisista ajoittain tapahtuneista valtavista tilhivaelluksista, on suoritettu laajoja tiedusteluita suurimpien vaellustalvien aikana jne. Voivatpa muutamat linnut jäädä tällöin pesimäänkin näille kaukaisille talvehtimisseuduilleen. Ne syövät silloin katajan ja koristepensaiden marjoja ja muita hedelmiä. Joka kymmenes vuosi muuttavat tilhet harvinaisen aikaisin, usein jo syyskuussa. Mutta tällaisinakin vuosina jää pieniä parvia maahamme. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole päästy lopulliseen ratkaisuun, vaan nämä tutkijat ovat omalla tahollaan tulleet samaan tulokseen, johon Finnilä päätyi 50. Seurauksena tästä hillittömästä paosta ja normaalia pitemmästä talvisesta vaelluksesta on, että suurin osa tilhikantaa tuhoutuu matkan varrella. Tilhet valtaa ihmeellinen levottomuus., väistämätön pakko päästä mahdollisimman nopeasti pois pohjoiselta synnyinseudultaan. Se on askarruttanut tutkijoiden mieliä jo kauan aikaa. Kelpaavatpa niille tällöin lintulaudankin antimet. Se purkautuu vastustamattomalla voimalla jokaisessa yksilössä. Näin se ei tapahdu kuitenkaan aina. Saksaan ja Unkariin, jossa kymmenet erilaiset marjalajit saavat korvata lajin parhaan talvisen herkun, tavallisen pihlajanmarjan. Mistä tämä säännöllisesti joka kymmenes vuosi toistuva »häiriö» tilhen elämän kulussa johtuu. saasti, voi vaellus pysähtyä jo sinne. Tällainen on tilhien vaellus tavallisina syksyinä. Valtavina massoina ne törmäävät yli marjarikkaiden maiden. Erikoisesti kysymys on askarruttanut unkarilaisia ja saksalaisia. Ne ulottavat vaelluksensa myös tavallista pitemmälle, aina Algeriaan, Irlantiin ja Islantiin saakka
Jos vertaa näitä vuosia edellämainittuihin massavaellusvuosiin, ei voi olla hämmästymättä molempien selvää rinnakkaisuutta: suuret massavaellukset ja niistä johtuneet tilhettömät talvemme seuraavat välittömästi niitä edeltäneen kesän ainutlaatuisen runsasta tilhikantaa. Tästä on seurauksena, että se alkaa muutaman vuoden perästä myöskin pesiä yhä laajemmalla alueella, mm. riistaköyhien ja runsasriistaisten vuosien alinomainen vaihtelu. Syyn tilhen joka kymmenes vuosi tapahtuvaan vaellukseen, johon päinvastoin kuin kaikkina muina vuosina koko tilhikanta osallistuu ja jolloin pihlajanmarjatkaan eivät kykene sammuttamaan herännyttä vaellusviettiä, täytynee siis olla jollakin tavalla syy-yhteydessä välittömästi sitä ennen tapahtuneeseen voimakkaaseen tilhikannan kasvuun. 51. Jos meillä tarkastaa lähemmin tilhen kesäistä esiintymistä, huomaa siinä eräänlaista jaksoisuutta. Meille on tuttua mm. Silloin tapaa meillä tilhiä tuskin Lapin etäisimmissäkään sopukoissa. Mutta kesä kesältä tilhi yleistyy. Tilhen lisääntyminen ja pesimisalueen laajentuminen saavuttavat kuitenkin aanrajansa. 188183, 1891-93, 1900-03, 1913, (1923), 1930-31 ja 1942. Tiedetään ainoastaan, että samanlainen ja samanaikainen elämän rytmi on laajalle levinnyt ilmiö niin eläinkuin kasvimaailmassakin. Viimeksi on tällaisia erittäin runsastilhisiä kesiä ollut v. Pohjanmaalla ja paikka paikoin muuallakin Suomessa aina Laatokkaa ja Suomenlahtea myöten. Vain harvat tilhistämme palaavat tältä matkaltaan takaisin. Tilhen valtavaa massavaellusta seuraava kesä on yleensä miltei tilhetön. aikoinaan meillä: tilhen vaellusten syy-yhteydet voidaan selvittää vain maassa, jossa tilhi myöskin pesii ja jossa nämä vaellukset saavat alkunsa. Esiintyminen on joka tapauksessa rajoittunut tilhen varsinaiselle pesimisalueelle, Lappiin ja Raja-Karjalaan. Se on kysymys, johon ei pystytä vielä va,rmuudella vastaamaan. Mutta tämä ei selitä vielä sitä, miksi tilhikannan kasvu saavuttaa tällaisen äärimmäisen rajansa juuri joka kymmenes vuosi. Tämä tapahtuu sinä kesänä, jota seuraavana syksynä hillitön pako vie tilhemme kohti tuntematonta
VELI RÄSÄNEN. Joka tapauksessa tämä kaakkoisten hiekkarantojemme komea, 6 m:n korkeuden saavuttava piiskaoksainen ja sirolehtinen paju on hauska nähtävyys, jota luonnontutkija aina tavatessaan pysähtyy ihailemaan. Maamme kaakkoiskolkassa, Karjalan kannaksen Suomenlahden puoleisella rannikolla samaten kuin Laatokan rannikoillakin, tava-taan harvinaisena omituinen, vanhempana puumaiseksi kasvava paju, huurrepaju (Salix acutifolia), jonka elinehdot ja kasvutapa ovat aivan erikoiset. Kasviin olin ehtinyt tutustua jo Kurkijoella Vätikän 52. Mutta hiekkakylpyä harrastavalle turistille samoin kuin rantaan veneensä laskevalle kalastajalle huurrepajukin on vain tavallinen paju, jonka vettä lähimpänä kasvavana puuna voi empimättä hakata kahvipuiksi tai muuten turmella. Nimensä kasvi on saanut siitä, että sen vuosikasvaimet erittävät pinnalleen sinertävän valkean vahapeitteen, kuten sen lähisukulainen härmäpajukin (Salix daphnoides), jonka alalajina tätä pajua varhemmin on pidetty. 92), mutta itse olen nähnyt vain 6 m korkeita yksilöitä, samalla kun niiden vahvuus on ollut 15 sm läpimitaten. Huurrepajun kasvutapa ei ole niin puumainen kuin raidan ja haavan, vaan varsi on ikäänkuin pensaan ja puun välimuoto. Härmäpajua on Suomessa vain viljeltynä, mutta huurrepaju on kaakkoisilla esiintymispaikoillaan täysin luonnonvarainen, vaikka lajilta aluksi tahdottiinkin riistää sen luonnonvarainen esiintymisarvo Terijoen Kuokkalassa, Metsäpirtin Taipaleessa ja Valamossa kasvaessaan. Vielä vuosisatamme alussa (Hjelt: 1902, s. 91) huurrepajua oli tunnetuilla, harvalukuisilla kasvupaikoillaan runsaasti, mutta nykyisin sen esiintymät ovat varsinkin Laatokan puolella perin vähäisiä. Huurrepajun sanotaan meillä saavuttavan jopa 10 m:n korkeuden (Hjelt: 1902, s. Huurrepajun (Salix acutifolia) luonnonvarainen esiintyminen Suomessa. Vahapeitettä syntyy keväällä kukinnan aikana oksille niin voimakkaasti, että kun sen pyyhkii pois, niin muutaman tunnin perästä ovat oksat jälleen kokonaan vahapeitteisiä. Kesällä 1925 lähdin varta vasten etsimään huurrepajua Laatokan tunnetuilta löytöpaikoilta ja samalla, jos mahdollista, löytämään uusia paikkoja niiltä hietikoilta, jotka ovat Käkisalmen ja Metsäpirtin välimailla
Jokaisen rantahietikon kohdalla poikkesin huurrepajua etsimään ja laajimmalla hietikolla Käkisalmen Vuohensalon kylässä lainasin veneen, jolla rannikkoa pitkin soutaen tarkkailin kysymykseen tulevat paikat. Onhan tunnettua, että pajut voivat haivenellisten siementensä avulla levitä pitkienkin matkojen päähän. Apein mielin katselin sukunsa »viimeistä mohikaania». Missään paikassa Taipaleessa ei lehtori Laulajainen tiennyt huurrepajua enää kasvavan, ja varhemminkin (1914, s. Ehkäpä tuonkin !kolkan taimen emo taisi olla Venäjän puoleisella Laatokan rannikolla. Jossakin luulin jo keksineeni huurrepajun, mutta paikalle saavuttuani muuttuivatkin pehkot aina toisiksi, tavallisiksi lajeiksi. hietikoilla, joilta lajin ovat aikaisemmin tavanneet E. Laatokan rantahietikoiden erikoistuntija lehtori Amalia Laulajainen oli onnekseni kotona Taipaleen kylään saavuttuani. Sortanlahdesta oli aikomukseni käydä Konevitsassakin sen tunnetuita huurrepajun kasvupaikkoja tarkkailemassa, mutta en onnistunut saamaan kyllin mukavaa kyytiä sillä kertaa saarella käyntiin. Lukuunottamatta Vernitsan ja Lohijoen väliä Pyhäjärvellä tie oli erinomaista pyöräiltäväksi. Näin ollen matkasin edelleen Metsäpirttiin. Kuvitteluni komeista, varttuneista huurrepajuista noilla lukuisilla rantahietikoilla Käkisalmen ja Metsäpirtin välillä supistuivatkin tuohon ainoaan »reliktiin» tai ehkäpä paremmin sanoen uuteen tulokkaaseen, sillä yhtä hyvin voi pienen siemenestä syntyneen taimen selittää tulokkaaksi kuin entisten paikalla olleiden puiden jäännökseksi. Siellähän huurrepajulla on kasvupaikkoja loppumattomiin. 213) hän oli havainnut, että koko suorittamallani matkaosuudella oli huurrepaju »harvoilla paikoilla esiintynyt». Juslin (1878?) ja V. Missä ovat ne Taipaleenkylän runsaat huurrepajut, joista Hjeltin Conspectuksessakin mainitaan. Jääskeläinen (1907). Kun maantie Käkisalmesta Metsäpirtin Taipaleenkylään kulkee pitkin Laatokan rantaa, tein retkeni polkupyörällä. Monia mielestäni huurrepajulle sopivia kasvinsijoja löysin varsinkin Lohijoen seuduilta, mutta valtavat tukkien ja pöllien kuoriläjät hietikoilla puhuivat kulttuurin hävittävästä vaikutuksesta, joten en nähnyt rippeitäkään etsi· mästäni pajusta ennen kuin Metsäpirtissä !kolkan hietikolla. Kaikki näytti aavalla hietikolla hyvin lohduttomalta, kunnes kilometrikaupalla kuljettuamme kohtasimme noin metrin korkuisen huurrepajun siementaimen. 53. Hänen suosiollisella avullaan pääsin Taipaleen joen yli !kolkan hietikolle
Vasta kesällä 1938 sain tilaisuuden matkustaa Konevitsaan luostarinjohtaja Mawrikyn ystävällisestä kutsusta. Siellä oli var54. Sahlbergin (Hjelt: 1902, s. Ensinmainitussa paikassa oli kahdessa eri kohdassa noin 150 m päässä toisistaan yli 20 runkoa, suurimpien yksilöiden ollessa 6 m korkeita ja 15 sm läpimitaten. kesällä 1924 Veli Räsänen. Kesällä 1925 tapasin huurrepajua vain Kurkijoen Vätikässä, Käkisalmen Haminanhiekalla ja Metsäpirtin Ikolkassa. R. Huurrepajulla on omituinen tapa kasvaa ryhmittäin kuten viinimarjapensas. Samankokoisia puita oli Käkisalmen Haminanhietikoillakin 12 ryhmää, joista valokuvassa näkyy 2 ryhmää. Ylivuotisia siementaimia en nähnyt missään muualla kuin tuon ainoan Metsäpirtissä, joka sekin oli jo 3-4 vuoden vanha. Valok. Vähän suurikokoisemman pajukon tapasin itärannan Valkeahiekalta. Pettymykseni oli täälläkin suuri, sillä länsirannan hietikkoniemeltä tapasin vain parista paikasta tiheän, yhden metrin korkeat ja samoin yhden neliömetrin laajuiset huurrepajuvesakot, jotka mahdollisesti olivat syntyneet kasvullisesti hiekkaan hautautuneista isompien pajujen jäännöksistä. Huurrepajuja Haminanhietikolla Käkisalmessa. Uteliaana kävin J. 91) aikoinaan löytämiä huurrepajuja uudelleen etsimään
1931 (Linkola: 1932, s. Havaintojeni mukaan on Vätikän huurrepajujen paristakymmenestä yksilöstä noin puolet ollut kumpaakin sukupuolta. Pyhäjär· ven Riiskasta lienee kasvi hävinnyt sen tien, koska sitä ei ole enää myöhemmin sieltä tavattu. Huuskosen v. 55. Huurrepajun luonnonvarainen levinneisyys maassamme. Viljeltyinä olisi nähty taas pelkkiä hedepuita. Vaikka lähettyvillä on toisia pajulajeja, varsinkin Salix phylicifoliaa, niin koskaan en ole tavannut risteytymiä, joissa olisi ollut · tämän pajun »verta». 117) Salmin Manssilasta Sudenojanhietikolta tapaaman uuden huurrepajun kasvupaikan ja kun maisteri Antero Pankakoski on varmentanut Valamon epävarmana pidetyn (Hjelt: s. Suomenlahden rannalla huurrepajua on paikka paikoin Venäjän rajalta Uudenkirkon Vammelsuuhun asti, ja näyttää paju viihtyvän si-ellä kuta kuinkin hyvin, osaksi huviloiden suojakkinakin. 921 kasvupaikan, niin onkin tullut luetelluksi kaikki Laatokan Suomen puoleiselta rannikolta tunnetut huurrepajun kasvupaikat. Itse olen joutunut kasvia tarkastamaan 17 vuoden ajan Kurkijoen Vätikässä eri aikoihin vuodesta. Hjeltin Conspectuksen mukaan (II, s. Pehko oli aivan petäjämetsän reunassa ja yhtä korkealla Laatokan pinnasta · kuin Kurkijoen ja Käkisalmen huurrepajukotkin. Kukkiminen on sattunut touko-kesäkuun vaihteessa. Siis aivan nuorta kasvua oli tämäkin esiintymä. 263, 275) väit-· tää olevan meillä vallitsevana muotona kasvin luonnonvaraisillakin kasvupaikoilla. Huurrepaju tuntuu olevan kaukaisempaa sukua meikäläisille pajuille, kun siitä ei ole tavattu hybridejä muuallakaan meilfä, lukuunottamatta Sali:>.: daphnoides X acutifoliaa, jonka Hiitonen (1933, s. Kun otamme vielä huomioon tohtori Arvi J. I sien korkeus noin 3 m, mutta vahvuutta niillä oli vain 2-3 sm. Valkeahieta on yli 0.5 km:n pituinen, avoin hiekkasärkkä, mutta vain yhdestä paikasta sieltäkin tapasin huurrepajua. 92) huurrepaju esiintyy meillä museonäytteistä päättäen pelkkänä emikasvina tai martoina yksilöinä. Oli Salix daphnoideksen osuus huurrepajumme »veressä» mikä tahansa, sen·vain voin sanoa, että siementaimet Vätikässä ovat aivan emojensa kaltaisia
Konevitsan Valkeahiekalla on huurrepajun kasvupaikalla Itämeren vihvilääkin (Juncus balticus), mutta tämä taas näkyy vaativan enemmän pohjavettä, joten sekään ei jaksa kavuta hietikolla niin korkealle kuin huurrepaju. 117) taitaa pajun ja Itämeren vihvilän suhde olla samanlainen. Sen siementaimet »kuivuvat» säännönmukaisesti noissa paikoin. Huurrepajun kasvupaikoilla Salmissa (Linkola: 1932, s. kiiltolehtinen paju (Salix phylicifolia). Kun huurrepajut kuvatuilla kasvupaikoillaan kuolevat toinen toisensa jälkeen ja kun uusia ei pääse syntymään entisten tilalle, niin pian laji on Kurkijoen Vätikässä eräässä maamme ihanimmista hiekkakylpypaikoista samoin kuin Käkisalmen Harninanhiedalla kuollut sukupuuttoon. Konevitsan länsihietikolla huurrepaju on saanut seuralaisekseen pari tuttua kasvia, jotka lienevät sen uskollisia seuralaisia Etelä-Venäjän ja Siperian aroillakin. Se ei menesty alavilla, vetisillä rannoilla kuten esim. Hiekkakastikka, hietikkonata (Festuca polesica) ja rantavehnä (Elymus) tuntuvat parhaiten seurailevan harvalukuisina kasvustoina huurrepajua. Lähetin kimpun taimia Helsingin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaankin istutettaviksi, ja siellä on yksi jälkeläinen edustamassa tätä satoamutta Vätikästä ovat sen aikuiset taimet tyystin hävinneet. Toisesta, Sammalsaaren kasvupaikasta Vätikässä, paju on jo kokonaan hävinnyt ja Kojonsaaren puolei56. Toinen on puistikoihin runsaasti istutettu ja villiintynyt poppeli (Populus balsamifera), joka hietikolla, osaksi maata myöten ryömien, valtaa varmasti uusia asuinsijoja. Vain korkeimmilla särkillä, jotka näyttävät hyvinkin kuivaluontoisilta, löytää kasvi pysyvän kasvusijan. Sama on asian laita Käkisalmen Haminanhiedalla, toisessa Laatokan huomattavammassa lajin kasvupaikassa, jossa olen 3-4 kertaa pistäytynyt. Vuoden 1924 tulvakesän jälkeen ilmestyi Vätikkään tuhansia huurrepajun siementaimia vedestä paljastuvalle hietikolle. Huurepajulla on aivan erikoiset vaatimukset kasvupaikkaansa valitessaan. Siemen· taimilla on hyvin suuri luontainen kuolevaisuusprosentti ja kun lampaat ja hiekkakylpyjä ottavat ihmiset eivät lainkaan sääli jotenkuten talvehtineita taimia, niin huurrepajukanta ei ole täällä päässyt lainkaan uudistumaan tarkkailemieni viimeisten 15 vuoden aikana. Toinen on myöskin villiintynyt puistokarkulainen: siperialainen hernepensas (Caragana arborescens), joka viihtyy rantahietikolla silmiin pistävän hyvin. Kurkijoen, Käkisalmen ja Terijoen huurrepajukot ovat 1.5-3 m korkeilla (veden pinnasta lukien) hiekkatöyräillä, joilla muu kasvillisuus on hyvin heikkoa
K 1. Fl. Elisenvaaran Yhteiskoulun vuosikertomus 1937-1938, s. Koponen 1915, V. F. Erkamo 1937); Uusikirkko : Vammelsuu (0. Lindberg 1894), Konevitsa (V. Terra, s. A. H j e 1 t, H ja 1 m a r, 1902 : Conspectus Florae Fennicae. Räsänen 1924, 1936); S a 1 m i: Manssila (Arvi J . S. Kujala 1922, Olavi Cajander 1929) ; Kurki joki: Vätikkä (Viljo Jääskeläinen 1907, V. Fenn. Vaikka Kojon saari on liki 3 km pitkä ja sen ulkorannat miltei pelkkiä hiekkasärkkiä, niin muualla ei huurrepajua ole näkynyt edes siementaiminakaan. Rä sä nen, V e 1 i, 1924: Havaintoja korkean tulvaveden vaikutuksesta kasvillisuuteen Laatokan r antamilla. 113-120. 189-214. Gröndahl 1903, 1904); MetsäPirtti: Taipale (Appelberg?); P y h ä j ä r v i: Riiska (H. J . Luonnon Ystävä, s. 47-50. 145-148. sella särkällä Hiidenvuoren alla on enaa vain 4-5 raihnaista pajua hengissä. Te r i j o k i: Kuokkala (A. KirjaUisuutta: Hiitonen, I 1 m a r i, 1933: Suomen kasvio, Helsinki. Acta Soc. Käki s a 1 m i: (W. Nylander?, Möller?, J . Linko 1 a, K., 1932 : Kaksi kasvistollista retkeilyä Salmissa. XXI, 1. 1938: Kurkijoen ja Hiitolan pitäjien kasviharvinaisuuksista. Luon. Huuskonen 1931). La u 1 a j aine n, A m a 1 i a, 1914: Lentohiekkasärkkämuodostuksista Laatokan rannikolla Venäjän rajan ja Käkisalmen välillä. Helsingin yliopiston kasvitieteellisen museon kokoelmissa on huurrepajusta valtiollisen Suomen alueelta seuraavat näytteet: I k. Laji on siis sangen harvalukuinen kaikilla Laatokan kasvupaikoillaan, joten on jo kiireinen aika pela:staa kasvi lopulliselta tuholta. Malmberg 1866, T'. 57. Hannikainen 1912), Käkösenpää (Lars Fagerström 1933), Ollila (Lars Fagerström 1934, V. Räsänen 1938). W. non Ystävä, s
Oli kirkas, tyyni kesäkuun ilta. Etualalla levisi kellertävä, kinoksina kumpuileva hiekka jolle kolea alkukesä ei ollut houkutellut vielä ainoatakaan kylpijää. Ja vihdoin tuona viimeisenä rauhan kesänä 1939 sain kauemmin tarkastella itse eläintä Yyterin merikylpylän hiekalla. Jokin vuosi myöhemmin osoitettiin minulle sen pesäkolo Pornaisissa suurten, sammaloituneitten kivien alla synkässä metsäseudussa. Taustalla lepäsi rannaton meri, jonka mainingeilla kellui sadottain vesilintuja, etupäässä tukkanarskuja. Aiheen tähän antoivat mäyrän ensin Ruotsissa, sittemmin Suomessakin havaitut tihutyöt kanaloissa. Silmänräpäys vielä, ja se ojentautui hurjaan pakoon poispäin pitkin hiekkaa, joka pölysi pilvenä sen perässä. Sain kauan katsella sitä menoa, joka oli kuin mitäkin kilpa-auton huristusta Floridan rannalla. Heti selvisi minulle, että mäyrähän siinä viilletti. Vähän mäyrästä, metsiemme salaperäisestä erakosta. Jos jotakin . Älkä.ämme kuitenkaan kiihtykö ilman muuta ilmiantajien kanssa huutamaan: tappakaa!, vaan lähestykäämme tätä salaperäistä metsäneläjää ennakkoluulottomasti ja mikseipä myötätunnolla heikommalle puolelle joutunutta kohtaan. Tämän kirjoittaja ei voi omilla havainnoillansa paljoakaan tutustuttaa lukijaa mäyrään, siksi vähäiset ne ovat. Silloin liikahti lähidyynien välissä ison porsaan kokoinen harmaa otus. puhuttiin, koski se mäyräkantamme harvenemisen pelkoa ja mahdollista rauhoittamisen tarvetta. Viimein hävisi se näkyvistä monen sadan metrin päässä 58. Nousin korkeille valleille metsänlaidassa. Niin harvoja luonnonvaraisia imettäväislajeja kuin meillä tava taankin, on eräs niistä, mäyrä eli metsäsika, merkillisen hyvin välttänyt suuremman huomion. Olin kokenut jo kaikenlaista linnustollisesti mielenkiintoista kuten meriharakoiden kisailua ja sepelhanhien muuttoa. Epäilemättä tämä johtuu pääasiassa · tuon otuksen piileskelevästä elämäntavasta, osittain myöskin sen vähäisestä merkityksestä ihmisen taloudessa. . Keväällä 1930 ajaessamme Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen retkeilyllä Äyräpäänjärven rantaan vilahti tien poikki aivan editsemme metsäsika. Mutta aivan hiljattain on otus joutunut met-sästäjiemme ja siipikarjanhoitajiemme silmätikuksi kielteisessä mielessä. HYTÖNEN
Sen edustalla kaareutuu mahtava liikamaasta rakentunut valli. Pesäpaikkoja on montakin. Siellä on vanhan asutuksen ja suurisuuntaisten rakennustöiden tuntua. Joidenkin erikoismenetelmien avulla, joita · väärinkäytösten pelosta ei paljas59. metsänreunaa seurailevien kumpujen taakse. Parhaiten ehkä jatkamme näytelmää seuraamalla tuokioksi ruotsalaista luonnonkuvaajaa Carl Friesiä mäyrän pesälle. Samalla päättyi lyhyt kuvaelma mäyrän salaperäisestä elämästä. yksinäisen mäyrävanhuksen kolo, josta johtaa polk1.1 aurinkokylpypaikaksi pehmustetulle kallionpengermälle. Sitä käytetään säännöllisesti kirkkaina kesäpäivinä. Mäyrä pesällään. Päänäyttämönä on monimutkaisen talvipesän seutu. Tapahtuma-aika on vuosina 1934-35. Pääaukko on ison siirtokiven alla. Valok. Knöppel. Läksin tarpomaan sen jälkiä toivossa päätyä parhaassa tapauksessa mäyrän pesälle, mutta siinä missä_ laukka oli siirtynyt metsän kovalle kamaralle, hävisivät jäljet näkyvistä kuin taikaiskusta. 0. On joitakin yksinkertaisia kesäpesiä. Tämän jo sammaloituneen kaivannor. ulkopuolella on toinen aukko, jota kautta pesäroskat on hinattu ulos. Tapahtumapaikka on Etelä-Ruotsissa ikivanhan, louhikkoisen kuusimetsän kätkössä, jonne auringonvalo hädin tuskin pääsee pilkistämään oksien lomitse. On vielä kolmaskin aukko jossakin alempana varvikossa. On mm
Ensin uros muutamien tunnustelukäyntien jälkeen, sitten naaras kolme poikasta perässänsä. Kevätkesän illan varjojen kasvaessa · tulee perhe ulos. Mäyrä-isä lähtee öisille retkillensä. Se että mäyrä joskus tavataan ketun pesäkololla kuolleena, johtuu siitä, että kolo on kuulunut mäyrälle, joka tuntiessansa kuoleman lähestyvän on ryöminyt raikasta ilmaa haukkomaan. Ja pennut piehtaroivat sekä kisailevat keskenänsä, niinkuin vain villieläinten poikaset osaavat. Pesänomistaja on kuitenkin kuollut käytävään tai sen suulle, jolloin kettu on ottanut kolon käyttöönsä raahattuansa mäyrän jäännökset syrjään. Niin suurella lämmöllä kuin Fries mäyrää kuvaakin, hän ei kiellä sitä, että se kuten kettukin joutuu syytöspenkkiin, kun tulee puheeksi sen suhde ihmisen talouteen. Haikeana hän vertaa sivustakatsojan osaa paratiisista karkoitetun asemaan, mutta myöntää kyllä miehekkäästi ihmisen rikkomuksillansa sen ansainneen. Mikko Repolainen käyttää näinollen vain niitä koloja, jotka mäyrä joko kokonaan tai vain tilapäisesti on hyljännyt. Muutamalla myöhemmällä kerralla on koiras vaihtunut; vakituisen puolison kaukovaelluksen aikana on naaras saanut nuoren uroksen kumppaniksensa. teta, onnistui kuvaajamme ilta illalta piiloittautua aivan tämän näyttämön ääreen .ja . Emot nuuhkivat hyväilevästi toisiansa. Niitä ei ole syntynyt sinä vuonna. Kosketellessansa mäyrän ja ketun välistä suhdetta Fries toteaa, että mäyrä on tavallisesti alun perin kaivanut ketunkin pesäkolot. Pari kolme tuntia on kulunut ja näyttämö on jälleen tyhjä. Emo kerää lähettyviltä sammaltukkoja, jotka se laahaa takaperin raahautumalla pesän kätköihin. Emon perässä ei kuitenkaan seuraa poikasia. varkain katsella mäyrän perhe-elämää. Ohjelma toistuu sellaisena kerta kerralta toukokuun lopulta juhannuksen vaiheille. Pian kuitenkin erotaan erakkoluonnon mukaisesti. Pennut telmivät edelleen, kunnes tarpeeksensa saatuaan painuvat luolan uumeniin. Kansansatujen kertomukset metsäsian ja ketu.n hurjista tappeluish eivät hänen käsityksensä mukaan vastaa todellisuutta, koska mäyrä vahvempana karkoittaa heti ketun. Uros ja naaras osoittavat jälleen huomiota toisillensa. Mäyrä syö linnunmunia 60. Joskus sanotaan tapahtuneen, että kettu on saanut armon asettua asumaan käytännössä olevan mäyrän pesän johonkin soppeen. Sitten laittautuu mi:iyrä-äitikin matkoihinsa. Näyttää olevan mäyrän kiima-aika tällä kohdalla vuotta. Samantapaisesti alkaa se seuraavana vuonnakin
ja -poikasia, jopa aikuisia lintujakin, siitä ei pääse mihinkään. Siinä menee sen tien Friesin salaperäisyyden merkitys! Knöppel ohjaa »kostajat» varman ampumamatkan päähän. Metsästystilastomme, joka tosin rajoittuu 10:een viimeksi kuluneeseen vuoteen, ei osoita sellaista. Erikoisen huomion siinä saa metsäsian esiintyminen kanavarkaana. Takeena siitä, että sukupuuttoon häviäminen P~ ole pelättävissä, pitää hän kannan runsautta Ruotsissa sekä eläimen . Muutkin kyläläiset ovat kärsineet kanavahinkoja, joihin pääsyyllisenä on ollut mäyrä, joskin haukoilla ja ketuilla on myös osuutensa niissä. 61. Tämä tutkija on kerännyt laajan syytösaineiston tuota otusta vastaan. Miten lienee ensinnäkin alussamainitun vähentymisen laita. Varmasti saisi havaintoja joka kolkasta .maata, jos ryhtyisi niitä keräämään. Mutta jättäkääämme nyt Fries myönteisine käsityksinensä ja kuunnelkaamme, mitä syytöksiä hänen maanmiehellään Olof Knöppelillä on esitettävänä. Eräs Laitilassa oleskellut riistamies ilmoitti sen esiintyvän siellä täällä eri puolilla pitäjää. Näyttää siis vielä meillä mäyriä riittävän. Läheisessä Mellilän pitäjässä se on tuttu viime kesää myöten. Entä sitten meidän mäyräkysymyksemme. Pohjoisimman tiedon olen saanut Kuusamosta. Päinvastoin näyttää sen mukaan siltä, kuin aivan viime vuosina olisi tapahtunut lajin yleistymistä Oulun ja Lapin lääneissä, joissa mäyrä aikaisemmin oli satunnainen saalis. Knöppel antaa metsästäjille neuvoja mäyrän ampumiseksi pesältä. Kannaksella tuntuu olevan vahva kanta. Hän sanoo alun perin pitäneensä mäyråä riistan vihollisena, joka on pidettävä kurissa, jos mieli metsästyksen menestyä. Kuuluisan luonnontutkijan Brehmin käsitys, että mäyrä on metsänhoitaja eikä sen raiskaaja, painaa paljon tieteellisessä maailmassa. arvottomuutta saaliina. Missään nimessä kertojamme ei hyväksy sitä, että metsäsikaa aiheuttamiensa vahinkojen vuoksi vainotaan pesän ääressä. Kokeillessansa hän itse tosin oli varustettu vain kameralla. Erämiestemme kertomuksista saa sen käsityksen, että mäyrä on levinnyt tasaisesti yli maan. Porin seudun eränkävijöille se on hyvin tunnettu ja kulkee metsäsian nimellä. Sellaisia tuulahduksia läntisessä naapurimaassamme. Pääravintona ovat kuitenkin kaikenlaiset madot, toukat, hyönteiset, juuret jne. Esimerkki mainitaan mm. Råsundan kylästä Västmanlandista, missä mäyrä kesällä 1938 tunkeutui kahden maanviljelijä-veljeksen kanalaan tappaen toisesta 6, toisesta kaikki 40 rotukanaa. Hänellä itsellänsä oli aseena vain oivallinen kamera
Otuksen suun rasva-arvo tunnustetaan yleisesti. Kaikesta päättäen ei metsäsika mikään riistaeläin ole, enempää kuin varsinainen vahinkoeläinkään. Eräs tuttavani kertoo sen menettelevän, vaikka onkin kovin mustaa. Kun suuri salamyhkäisyyys mäyrän ympäriltä on poissa, käy helpommaksi päättää, tarvitseeko kanta rajoittamista vai rauhoittamista. Muita mäyrän tihutöitä ei meillä ole joutunutkaan suuremman huomion kohteeksi, joskin niitä lienee joskus sattunut. Verenhimon valtaan joutunut otus tavattiin ladon alta ja sai hengellänsä sovittaa syntinsä. Kunpa mäyrämme omaksi eduksensa eivät oppisi noille pahoille tavoille! _ Niistä kehoituksista, joita Ruotsin esimerkin mukaisesti on meillä annettu mäyrän metsästämiseen, on viitattu sen mahdolliseen ravintoarvoon. Turkista ei puhuta, mutta harjaksia sanotaan käytettäv.än koristetarkoituksiin. Se metsäsian tilille Suomessa saatu kanavarkaus, johon alussa viitattiin, tapahtui viime kesänä Laitilan kuulussa kanapitäjässä, Syttyvän kylässä, missä saaliiksi joutui 12 isoa kanaa ja joukko poikasia. Syvempi tuntemus varmaan vakiinnuttaisi myönteistä käsitystämme lajista eläinkuntamme mielenkiintoisena edustajana, samalla kun voisimme oikeudenmukaisemmin arvostella niitä vahinkoja, joita se ihmiselle joskus aiheuttaa. Miten sitten lienee mäyrän paistin laita. 62. Luonnonkuvaajiemme tulisi syventyä seuraamaan metsäsian elämäntapoja, jotta saisimme oikean käsityksen tämän lajin osuudesta luonnontaloudessa
Joka oppii luontoa tuntemaan, oppii myös sicä kunnioittamaan ja suojelemaan. Sanomalehdissä kuulutettiin, että mukaan saisi tulla kuka tahansa ja viipyä niin kauan ' kuin halusi. leivosen laulavan tai oikeammin sanottuna tiesivät kuulevansa. Sinisorsat, lapasorsat, tavit, nokikanat, taivaanvuohet, naurulokit ja monet muut vesilinnut ja kahlaajat voittivat itselleen uusia ystäviä. 1943 Suomen Luonnonsuojeluyhdistys pani toimeen ensimmäisen kevätretkensä yleisölle. Tutustuttuaan mm. 300 henkeä. Pätevien asiantuntijain sanottiin toimivan oppaina. Tähän ja seuraaviin kevään retk,iin osallistui kaikkiaan n. Niityillä tipsutteli keltavästäräkkejä, luhtarantojen yläpuolella esittelivät töyhtöhyypät lentotaituruuttaan, pilvien korkeuksissa julisti kiuru kevään riemukasta · sanomaansa ja kaukaa kuului silloin tällöin kuovin luonteenomainen luritus. Ihailtiin kallioilla kukkivaa pientä kevätkynsimöä, niityn pientareella kasvavaa käenrieskaa, lehtojen vuokkoja, kiurunkannusta ja harvinaista mukul~leinikkiä (Ranunculus ficaria), lähdepurojen linnunsilmää (Chrysosplenium), kallioseinämän juurelta tavattua tesmayrttiä (Adoxa) ja muita kevään kauniita esikoisia. ILMARI HUSTICH. Samana · päivänä kokoontui Käpylässä 50-60-henkinen joukko vaeltaakseen yli havumetsäisten kukkulain Vantaanjoen vehmaille rannoille. Juuri tämän tapaista opetusta jakamalla Luonnonsuojeluyhdistys tekee hedelmällistä työtä. Osanottajien huomiota kiinnitettiin tahdikkaasti siihen seikkaan, että meillä ei ole varaa köyhdyttää kaupunkimme lähiympäristön luontoa viemällä sen kauneimpia kasveja sylittäin kotiin 63. Kansanvaellus luontoon. Muuan vanhahko rouva pettyi muuten suuresti kiurun suhteen; hän oli kuvitellut linnun loistavan kaikissa sateenkaaren väreissä. Pääsymaksua ei ollut eikä muitakaan menoja. Mukana oli monia muita, jotka nyt ensi kerran kuulivat esim. Ihmeteltiin sitä luonnon rikkautta, mikä vielä on säilynyt näin lähellä kaupunkia. Toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina v. Onneksi meillä on vielä aivan Helsingin liepeillä kiintoisia luonnonmaiseman palasia ja on eräs maan lintuparatiiseistakin: Vanhankaupungin lahti. Tämä kaikki oli hyvin houkuttelevaa, ja pääkaupungin luonnonystävät ottivat tarjouksen innokkaasti vastaan. Samalla saatiin tutustua Etelä-Suomen tavallisimpiin metsätyyppeihin. Näillä kansanvaelluksilla nähtiin paljon ja opittiin ainakin se, ettei luonto ole vain retkeilymaastoa vaan myöskin retkeilyjen päämäärä. Nämä kukka-aarteistot eivät kuitenkaan kestä suurta verotusta. Linturetket alkoivat kiertokäynnillä Annebergin vanhassa puistossa. juuri rakenteilla olevaan peipon pesään ja kuunneltuaan hetkisen punarinnan herkkiä säveleitä retkeilijät lähtivät pienempiin ryhmiin jakaantuneina tarkastelemaan Vanhankaupunginlahden lintumaailmaa
Vain ylenmääräistä ja ajattelematonta poimimista vastaan meidän on korotettava äänemme. Toivottavaa on, että tällaisista retkeilyistä tulee yhdistyksen pysyvä toimintamuoto. Oli oikein ilo nähdä vanhojen ja nuorten, miesten ja naisten, eri yhteiskuntaluokkia edustavien henkilöiden yhdessä vaeltavan Luojar1 luonnossa, ottavan innostuneina vastaan kauniin kevään ja hetkeksi unohtavan sodan ja maailman levottomuuden. Havainnollisemmalla ja hauskemmalla tavalla emme voi yleisölle luonnonsuojelun tehtäviä esittää. tavallisen pienen kukkavihon ottamisena. Ja näytti siltä, että myös osanottajat olivat tyytyväisiä. 64. »Ihailtiin kallioilla kukkivaa pientä kevätkynsimöä .. Retkeilyjä, joita suosi loistava sää, järjestettiin kaikkiaan viisi, niistä kaksi samanaikaisesti. Toiselta puolen ei luonnonsuojelun ystävillä ole syytä suhtautua liian_ jyrkästi siihen kaupunkilaisten luonnolliseen kauneuden ja luonnon kaipuuseen, mikä ilmenee esim. », ja kuunneltiin tri Söyringin esitystä kalliokasveista yleensä. kuihtumaan.
Salo-Urpalan lehtoalueen asema luonnonpuistona aiotaan nyt vakauttaa luonnonsuojelulain nojalla. KOROJOEN LUONNONPUISTO. Monilla näistä lajeista on täällä ainoa tunnettu kasvupaikka koko seutukunnalla. Osa luonnonpuistosta on lähdepuron varteen syntynyttä saniaislehtoa ja lehtokorpea, osa käenkaali-oravanmarja-lehtoa ja eteläistä käenkaali-sinivuokkotyyppiä; lisäksi tavataan lehtomaista kangasmetsää ja pienillä al9illa karumpaakin kasvillisuutta (maist. -. Luonnontilaista lehtomaista metsäja suokasvillisuutta on EteläSuomessa tunnetusti enää varsin vähän ja valtionmailla vain nimeksi. Uusia luonnonsuojelualueita. Sen se hyvin ansaitsee. URPALAN LUONNONPUISTO VIROLAHDELLA. Lauri Toivarin tutkimusten mukaan). 6 ha, on metsähallitus varta vasten säästänyt sen poikkeuksellisen rehevän ja lajirikkaan kasvillisuuden tähden. Seutu on kaukaista Posion sydänmaata, jonne isojakokin on vasta viime vuosina ehtinyt. Toiselta puolen_ juuri viljavien alueiden rauhoittamisella on suuri merkitys tutkimukselle niiden luonnonrikkauden takia. Alueen ympäristöt paloivat laajalti sodassa kesällä 1941, mutta se itse säästyi tällöinkin kuin ihmeen kautta. Luonnonsuojelualueiden perustaminen viljaville maille tuottaa sen vuoksi ja tällaisten maiden kalleuden takia suuria vaikeuksia. · Mutta heti vihantain niittyjen reunasta nousevat jyrkät, säännöllisesti rakoilleet graniittiseinät kuin uhkaavat linnanmuurit, ja niiden takana alkaa karu, mäntykankainen erämaa. Eräs tällainen harvinainen viljava keidas, joka on säilynyt alkuperäislaatuisena ja on vielä valtionmaatakin, on Salo-Urpalan kruununpuistossa Virolahden ja Säkkijärven rajalla. Koroj_oki on Autin latva. Aluetta, jonka pinta-ala on n. Eräs Kemijoen lisäjokia on komeasta könkäästään tunnettu Auttijoki. Muusta kasvistosta mainittakoon kotkansiipi (Struthiopteris), lehtisara (Carex pseudocyperus), metsänemä (Epipogium), keltavuokko (Anemone ranunculoides), konnanmarja, ( Actaea spicata), lehto-orvokki (Viola mirabilis), linnunsilmä (Chrysosplenium), velholehti (Circaea>, häpykannus (Impatiens nolitangere), imikkä (Pulmonaria), metsäpähkämö (Stachys silvaticus), kolmikukkainen matara (Galium triflorum), tuoksumaratti ( Asperula odorata>, vuohenkaali (Lactuca). Sen tuloksia odoteltaessa ovat valtionmetsien hakkuutkin viivästy65. Jalojen lehtipuiden, lehmuksen, saarnen ja vaahteran, runsaus herättää huomiota. Aikain kuluessa on joki tuonut kurun pohjalle runsaasti lietettä, niin että sinne on voitu raivata kauniita niittyjä. Se juoksee syvässä, suoraviivaiseen kallioperän murtumaan syntyneessä rotkolaaksossa, joka on valtavimpia koko maassa
Etualalla niinipuita. Joki kiemurtelee rotkolaakson laidasta toiseen. 66 Urpalan luonnonpuisto. Korojoen kuru. Rein~ Kalliola.. Valok
Auttikönkään ympäristön on metsähallitus jo aikaisemmin erottanut luonnonsuojelualueeksi. Jungfruskär on tunnettu varsinkin harvinai-sen marjakuusen (Taxus baccata) kasvupaikkana. TIIRAKARIN LINNUNSUOJELUALUE HELSINGIN LAUTTASAARESSA. Täällä on sen vuoksi vielä isonlaisia lohkoja, joissa kirves ei ole koskaan käynyt niinkuin enää vain harvoissa paikoJssa PohjoisSuomessakin. On järeätä männikköä vuosisataisine ·petäjineen ja komeine kelohonkineen, on kituvaa, naavaista kuusta ja koivua kasvavaa, lievästi soistunutta »lehtoa», on laihoja nevoja, rämeitä ja rääseikköjä tyypillistä Peräpohjolan karua luontoa alkuperäisessä jy lhyydessään. Isojaon nyt tultua toimitetuksi järjestetään tällekin seudulle metsänhakkuita. Eteläosaan on aikoinaan pystytetty pieni mittaustorni ja itäsivua vartioi nyttemmin maihinnousukieltotaulu. Aikaisemmin tavattiin 1-2 paria karikukkoja, eräänä kesänä pikku67. Espholm taas on rikaskasvistoinen lehtoniittyalue, jollaisia viljelykseltä säästyneenä on AhvenanmaaU.aJön enää vain harvoissa paikoissa. Tiirakalliolla on tavattu pesivänä kaikkiansa 13 lintulajia. Mainittu kari, joka sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Kasinolahden kaikilta rannoilta, on kooltaan vain n. 30 km 2 laaja alue luonnonpuistoksi, joka tullaan säilyttämään täysin koskemattomana. Karin harvinaisuuksiin kuuluu jokavuotineR 6-7 parin pikkulokki-yhdyskunta länsisi·· vun matalassa saraikossa. Sen itäsivun korkea ruohikko, missä pistää silmään rhm. neet. AHVENANMAAN LUONNONSUOJELUALUEET. Sitä ennen on kuitenkin viime kesänä erotettu n. Aikaisemmin oli kalatiira valtiaana, mutta naurulokin vallatessa alan »äkkirynnäköllä» on sen pariluku alentunut useista sadoista joihinkin kymmeniin. Siihen kuuluu Korojoen kurun jylhin osa ja aimo kappale sen takaista erämaata erilaisine metsä_ja suotyyppeineen. virmajuuri, pietaryrtti, maruna ja värimorsinko, muodostaa oivallisen kätkön vesilintujen pesille. 40 X 75 m ja aivan matala. Valtalaji on v:sta 1939 lähtien naurulokki, jonka pariluku nyttemmin nousee 400-500:aan. Ahvenanmaan maakuntapäivillä on hyväksytty laki J o m a 1 a n kunnassa olevan Kastelholman kuninkaankartanoon kuuluvan Espholm-nimisen alueen ja Le m 1 a n d in saaristossa olevan Jungfruskär-nimisen saaren erottamisesta luonnonsuojelualueiksi. Kahlaajista pesii vakituisesti 1-3 punajalkavikloparia. Lauttasaaren vesilintusuojeluyhdistys (Drumsö sjöfågelskyddsförbund) teki viime vuonna aloitteen Lauttasaaren liepeellä sijaitsevan linturikkaan Tiirakarin viralliseksi rauhoittamiseksi. Kalatiirojen joukossa on todettu myös jonkin lapintiiran pesineen. Länsisivun matala saraikko samoin kuin eteläpään alaston kivikko ovat lokkien ja tiirojen mielipaikkoja. Muita puita kuin muutama matala pihlaja ja kuuse).'l vesa sekä yksi männyntaimi ei karilla kasva
Pikkukoskelolla on tähär, vuoteen asti ollut joka kesä pesänsä saman näreen juurella. 20 puuta käsittävä vuorijalavametsikkö, S a a r i j ä rv en Summasjärven kylässä iso sypressimäinen kataja ja samassa kunnassa Tarvaalan virkatalon maalla kasvava yksinäinen niinipuu sekä Hu m p p i I a n Koiviston kylässä muuan maantien varressa kasvava vanha, komea petäjä. HEINÄ VEDELLE RAUHOITETTU PUISTOMETSÄ. Suuria yhteispesyeitä on myöskin runsaasti. Muuttoaikoina vierailee Tiirakarilla ja sen vesillä muitakin lajeja. Mikkelin läänin lääninhallitus on metsäyhtiö Hackman & C:on hakemuksesta julistanut erään Heinäveden pitäjän Koskivaaran kylässä sijaitsevan n. Jo monta vuotta sitten alkoi TaHberg OY, joka omistaa Lauttasaaren kartanon maineen, rantahuviloiden asukkaiden avulla suojella Tiirakaria tungettelijoilta. Suurin pesye käsitti 28 munaa. RAUHOITETTUJA PUITA. Kari on ollut jo kauan lintututkijoiden tiedossa ja he ovat suorittaneet siellä paljon tuloksellisia rengasmerkintöjä. Viime vuosina on lajia arvioitu pesineen korkeintaan 10 paria, luultavasti naurulokkien liikalisääntymisen ansiosta. Sinisorsapari on pesinyt ainakin kahtena kesänä. tyllikin. OUi Hytönen. Niinp;;i levähtää keväisin sen kamaralla töyhtöhyyppiä, räyskä kalaste:ee sen ympärillä loppukesällä ja haahkoja kerääntyy syksyisin sen läheisyyteen. 68. 1 ha:n suuruisen tienvarsimetsikön luonnonsuojelualueeksi, jota on hoidettava kauneudellisten näkökohtien mukaisesti. 1 /s hautomattomia munaläjiä tai irtomunia, joita lajilla tavataan paljon. niinipuuta, Nok i a n Haavistolla n. Lopuksi on tavattu jokin merkki haapanan asustamisesta karilla. On toivottavaa että · alussa mainittu rauhoitusanomus pian johtaa tulokseen, sillä tuollainen pala sisäsaariston vilkasta lintuelämää pääkaupungin välittömässä läheisyydessä kaipaa varmat takeet aina uhkaavaa hävitystä vastaan. Aloitteen asiassa on tehnyt kunnan luonnonsuojeluasiamies, metsänvartija M. Kesällä 1938, jolloin pesivien parien luku arvioitiin 20-30:ksi, löydettiin karilta kaikkiaan 341 tukkanarskun munaa. Lääninhallituksille ja valtion luonnonsuojelunvalvojalle on kuntien luonnonsuojelulautakuntien ja -asiamiesten taholta jätetty useita muita hakemuksia ja ehdotuksia luonnonmuistomerkkien rauhoittamiseksi. Niitä koskevat päätökset eivät kuitenkaan vielä ole virastoissa valmistuneet. Niistä oli n. Mielonen. Yhden pikkulintulajinkin on todettu pesineen, nimittäin keltavästäräkin. Luonnonsuojelulain nojalla on virallisesti rauhoitettu S ä ä k s m ä e n Annilassa maan suurin kynäjalava ja kaksi isoa lehmusta 1. Sorsista on ensi sijalla tukkanarsku. Viime kesänä ilmestyi kaksi lapasorsaparia pesimään
Kauneuttahan ei eläimessä itsessään tietysti vo_i kieltää, mutta todellinen luonnonystä.vä, kohdatessaan tuollaisen eläimen metsissämme, näkee siinä ennen kaikkea \hmiskäden luontoa muokanneen jäljen. Onhan se aikanaan kuulunut Suomen eläimistöön. Eivätkä nämä ole suinkaan ainoat tapaukset, vaan esimerkkejä on hyvin monia eri maista. Ulkomaisten eläinten päästäminen luonnonvaraisiksi metsiimme on ristiriidassa luonnonsuojeluasian kanssa. Mutta, sanonee varmaan moni, eikö myös luonnonystävän silmissä ole kaunis metsissämme liikehtivä amerikkalainen kuusipeura tai keskieurooppalainen fasaani. Tällä teolla on ihminen siis vain hyvittänyt aikaisemmin luomakuntaa kohtaan tekemänsä rikoksen. 1943. Monessa tapauksessa ovat tällaiset laskelmat kuitenkin pahasti pettäneet. Luonnonsuojelun tarkoitushan on säilyttää alkuperäinen luonto niin koskemattomana kuin suinkin. Ja eivätkö ne sopivasti lisää m aamme niin lajiköyhää eläimistöä. Ulkomaisista eläimistä on myös vaara tulla maanvaiva uudessa kotimaassaan. Ja kun maahan tuodut eläimet ovat samalta mantereelta, vieläpä niin läheltä kuin Norjasta, on kysymyksessä epäilemättä aivan sama laji, minkä ihminen sata vuotta sitten hävitti sukupuuttoon maastamme. Kuka takaa, että kaikki maahamme tuotavat eläimet tulevat tuottamaan yksistään hyötyä, Tässä yhteydessä herää kysymys, voidaanko edes luonnonsuojelualueet säilyttää täysin kotimaisina eläimistönsä suhteen. Unohtumattoman ihana saattaa sieltä käsin katsellen olla heinäkuinen auringonlasku. Kaikillehan on tunnettua, kuinka kaniini Austraaliaan vietynä lisääntyi tavattom·asti, samoin Euroopasta Pohjois-Amerikkaan viety kotivarpunen. Sen vuoksi ja asian luonnonsuojelullisen puolen huomioon ottaen on tarkoin harkittava ja kokeiltava, ennen kuin jokin uusi eläinlaji tuodaan maahamme. Helsingin kaupunkialueen kaikkein kauneimpia näköalapaikkoja on Hietaniemen hautausmaan Sankarikumpu. ULKOMAISTEN LUONNONVARAISTEN ELÄINTEN TUONNISTA MAAHAMME. ERÄÄN HELSINKILÄISEN MAISEMAN SUOJELUSTA. Kirjoitelmia ja tiedoituksia. Tulkoon mainituksi, etten tahdo mitenkään sekoittaa tähän asiaan semmoista tapausta kuin majavan maahan tuonti. 6. Tuottanee useimmissa tapauksissa voittamattomia vaikeuksia estää ulkomailta tuotujen eläinten leviämästä myös niihin. Puolellaan taas tällä eläinten maahantuonnilla on se kansantaloudellinen etu, mikä niistä riistan ja turkistuottajina on laskettu olevan. Rintamalla 20. Mutta miksi yritämme parannella Luojan töitä tuomalla maahamme eläimiä, mitkä ovat sen luonnolle vieraita. Veikko Salkio. Silmä kantaa kauas yli tyyninä päilyvien vesien, tumma metsänranta merenulapan läntisellä äärellä luo 69
Mutta samalla sat koko tienristeys oudon ja ainakin alussa kovin alastomalta vaikuttavan ulkonäön, sillä nämä vanhat, korkeat puut olivat kuin osa paikkakunnan sielusta: ne ikäänkuin liittyivät lujin, katkeamattomilta tuntunein sitein sen oloon ja elämään. Ojat olisivat myöskin voineet kulkea puitten taitse, niinkuin ne yleisille maanteillä kulkevat monissa muissakin paikoissa, milloin joku säilyttämisen arvoinen tai istutettu puu on tietä liian lähellä. Eqessä vasemmalla .sijaitseville pienille kalliosaarille, ns. Tiedustellessamme asiaa Trossitielautakunnalta saimme kuulla, että mm. Olisi mitä toivottavinta, että rakennukset voitaisiin siirtää saarilta jotka tiettävästi ovat kaupungin omaisuutta muuanne taikka että ne kätkettäisiin tuuheaan lehvävaippaan, joka estäisi niiden pilaamasta tätä Helsingin kauneinta paikkaa. Satavuotisten kuusien ja mäntyjen täytyi täten väistyä nykyaikaisen tiekulttuurin tieltä. V. Mutta pidämme tästä huolimatta varmana, edellämainitut näkökohdat huomioonottaen, että ainakaan niitä kaikkia ei olisi tarvinnut kaataa (koska siihen kerran ei ollut mitään olennaista syytäkään), jos asiasta olisi ajoissc1 tehty selventävä anomus. 1942 otsakkeella »Laitilan ikivanhat puut kaadettu»: »Laitilan kujansuun kuuluisat, ikivanhat puut kaadettiin viime viikon lopulla Hämeenkyrön Trossiti~kunnan toimesta. erottautuvat nuo rakennukset muusta maisemasta aivan liian räikeästi. . Sitä, mikä kullekin paikkakunnalle on luonteenomaista, historiallisesti ja sivistyksellisesti arvokasta, on koetettava aina mahdollisimman paljon suojella. Hietaniemen särkille, on rakennettu eräitä asuintaloja ynnä par! suurta venevajaa. johonkin tietyöhönkin nähden 70. KOMEITA MAANTIENVARSIPUITA KAADETTU AIHEETTOMASTI HÄMEENKYRÖSSÄ. E-mo . » Jotakin on maisemassa kuitenkin sellaista, mikä häiritsee tunnelmaa. Ja sitä on myöskin ehdottomasti pide.ttävä etusijalla, sikäli kuin se käy laatuun, esim. Sopii hyvällä syyllä kysyä, oliko näiden lukuisten sukupolvien vaiheet eläneitten ja ilmeisesti ainakin osaksi istutettujen puujättiläisten katkaiseminen ehdottoman välttämätöntä. Puita ei ole kaadettu näillä mainituilla paikoillakaan, vaikka ne levittelevätkin lehviään aivan tien kupeessa minkä vuoksi siis kujansuussa oli pakko menetellä toisin ja tehdä kerta kaikkiaan puhdasta jälkeä. näiden puiden poistaminen oli pantu ehdoksi tien ottamiselle valtion huostaan. Tällaisissa tapauksissa ei ole yleensä totuttu tientekoasetusten kovin kirjaimelliseen tulkintaan, niinkuin Laitilan maantien varrellakin, jopa jo kujansuusta tuskin kivenheiton matkojen päässä, niinhyvin kirkolle kuin Tampereelle päin mentäessä, voi vaivatta panna merkille. K aatamisen syynä oli tien lopullinen kunnostaminen, lähinnä se, että tie saa säädetyn leveyden ja että sen sivuille voidaan luoda kunnolliset ojat. maisemalle tunnelmalliset kehykset, lähiön pyhyys korostaa hetken ihanuutta· »maan eestä kuolisitko tään. 6. Näkyväisyyttä ne eivät sanottavasti haitanneet. Kun luodoilla on vain vähäisen puukasvillisuutta, . Hämeenkyrön Sanomat kirjoittaa 19
Nämä puut, niinkuin sanottu, kuuluivat paikkakunnan historiaan. {Jo edelli,senä päivänä Vilppulan Elännemäellä käytäessä oli saatu kuulla luonnonsuoJelunvalvojan esitelmä luonnonsuojelusta yleensä.) Puhuja selosti luonnonpuistojamme ja suojametsäalueitamme sekä niiden merkitystä ja antoi käytännöllisiä ohjeita luonnonsuojelun periaatteiden noudattamiseksi metsien hoidon ja käytön yhteydessä, kosketellen mm. Mutta nythän tehtyä ei saa enää tekemättömäksi, joten on totuttauduttava haikeinkin mielin ajatukseen, että esim. Lopuksi kurssin joh· taja, yliopiston vt. Tilaisuuden jälkeen seuranneessa jäsenmerkinnässä liittyi 45 metsänhoidon ylioppilasta Yhdistykseen uusiksi jäseniksi. {Näistä kuusista olisi kyllä toinen tien tämän kohdan kapeuden ja näköisyyden vuoksi ollut poistettava, jos tie olisi kulkenut nykyistä suuntaa, mutta toinen niistäkään ei olisi ollut sen pahempana haittana kuin lukuisat muutkaan Hämeenkyrön-Tampereen valtatien varrella olevat puut, joihin edellä viitattiin.) Eräänlaisena lohdutuksena on kaikessa kumminkin se, että Laitilan harjulla humisee edelleen runsaasti sekä kuusta että honkaa, niinkuin lehtipuutakin, silmälle ilona ja paikkakuntansa kaunistuksena. Niitä sivuava lyhyt tiepätkä olisi helposti voitu kunnostaa kaikinpuolin nykyaikaiseksi ja käyttökelpoiseksi toisinkin tavoin. · Tämän jälkeen Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen sihteeri selosti yhdistyksen perustamisvaiheita ja päämääriä korostaen erityisesti metsämiesten painavaa osuutta seuran toiminnassa sekä kuvaten heidän mahdollisuuksiaan luonnonsuojelun edistämiseksi ja koko kansamme kasvattamiseksi ymmärtämään luonnon esineiden arvoa ja maiseman. runolliset, mielikuvitusta siivittävät kujansuun veräjänpieli-kuuset ovat poissa. Teemme kunniaa noille edesmenneille.» LUONNONSUOJELUA METSÄMIEHILLE. metsänhoitaja, maisteri Risto Sarvas puhui metsämiesten asemasta akateemisen kasvatuksen saaneina maaseudun sivistyshenkilöinä osoittaen, kuinka luonnonsuojelu on juuri sellainen kulttuuriharrastus, joki. 1943 omistettiin Yliopiston metsäharjoitteluasemalla Korkeakosken Hyytiälässä luonnonsuojelulle. Kesäkuun viimeinen aamupäivä v. Metsänhoito ;kurssin osanottajat kokoontuivat Kuivajärven jyrkän, aurinkoisen rantakallion laelle, missä valtion luonnonsuojelunvalvoja, toht. Tällaista suojelua vaatii jo kunkin paikkakunnan oma arvo. läheisesti liittyy heidän jokapäiväiseen toimintaansa ja lisää myös heidän omaa arvonantoaan metsänomistajien ja muun maalaisväestön piirissä. Tämäkin tapaus osoitti 71. Ja senvuoksi on nyt tapahtunutta »puhdistusta» pidettävä hyvin valitettavana eikä suinkaan paikkakunnalle millään tavoin mairittelevana tosiasiana. Reino Kal!iola esitelmöi luonnonsuojelusta erityisesti metsämiesten näkökannalta. puistometsien ja tienvarsimetsiköiden hoitoa, jalojen lehtipuiden ja pensaiden sekä vanhojen ja maisemallisesti arvokkaiden puuyksilöiden säilyttämistä, lintujen ja muiden eläinten suojaamista ja niiden viihtyisyyden lisäämistä sekä lähteiden merkitystä metsien kasvillisuudelle ja eläimistölle. Suorastaan käsittämätöntä on, että tehty puhdistus koski sellaisiakin puita, jotka eivät mitenkään olleet esteenä tien nykyaikaistuttamiselle, kuten Laitilasta päin tullessa vasemmalla ollutta juhlallista petäjää. kauneutta. On vaikea olla huomaamatta siinä arveluttavaa pieteetin puutetta mennyttä aikaa ja sukupolvia kohtaan
Kysymyksessä oleva lain kohta (13 § ) kuuluu nyt seuraavasti: »Maakunnan metsästyslaissa ja alempana 3. Tieteellistä tarkoitusta varten tai jos jokin r auhoitettu eläinlaji -on jollakin paikkakunnalla ylenrriäärin lisääntynyt taikka muuten osoittautunut vahingolliseksi, maakuntalautakunta voi, kuultuaan valtion luonnonsuojelunval • vojaa, myöntää poikkeuksia tässä säädetystä rauhoituksesta.» RIISTANHOIDON EDISTÄMINEN. Säätiön puheenjohtajaksi on valittu ministeri Ju ho Koivisto, sihteeriksi esittelijäneuvos Urho Miettinen. Puiston ja pihamaan samoin kuin puutarhaja marjaviljelyksen suojaamiseksi saadaan kuitenkin näissä paikoissa tai niiden välittömässä lähistös• sä tappaa naakka, rastas, kotivarpunen, palokärki, kesykyyhky sekä siili. Luettelo on näin tullut paljon lyhemmäksi ja asia muutenkin selvemmäksi. Säätiön toiminnanjohtajaksi on myöhemmin valittu fil. Uskomme, että tämä toimenpide otettaisiin suurella myötätunnolla vastaan sekä vanhempien että nuorempien metsämiesten parissa. On vain toivottavaa, että luonnonsuojeluopetus voitaisiin pikimmiten kiinteästi liittää metsänhoitajiemme koulutusohjelmaan, jotta he saisivat myös perusteellisen tiedollisen pohjan käytännöllistä toimintaansa varten. AHVENANMAAN LUONNONSUOJELULAKIA MUUTETTU. momentissa mainittuja lajeja lukuunottamatta ovat kaikki lintulajit ynnä niiden pesät ja munat pysyvästi rauhoitettuja. Opetusministeriö on vahvistanut valtion retkeilylautakuntaa sekä retkeilytoimintaa varten ohj~säännön, missä kunnallisten retkeilyelinten erääksi tehtäväksi määrätään luonnonsuojeluelinten avustaminen luonnonsuojelualueiden aikaansaamisessa. Ahvenanmaan metsästystä ja luonnonsuojelua koskevaa lainsäädäntöä uusittaessa on maakunnan luonnonsuojelulakia muutettu niin, että rauhoitettujen lintujen asemesta luetellaan vain ne lajit, joita ei ole rauhoitettu, · ja kaikki muut julistetaan rauhoitetuiksi. Säätiön tarkoituksena on hankkia riistanhoitoalueita, harjoittaa riistan ruokintaa eri menettelytavoilla kokeilen, perustaa riistatarhoja riistan lisäämiseksi, levittää elävää riistaa ja riistalintujen munia, h arjoittaa riistabiologian tutkimuksia ja kokeiluja, tutkia riistan aiheuttamia vahinkoja ja keinoja niiden estämiseksi, edistää riistanhoidon opetusta ja kasvattaa riistanhoitajia. S. RETKEILYTOIMINTA JA LUONNONSUOJELU. Säätiön riistanhoidollinen kokeilualue on suunniteltu perustettavaksi Evon valtionpuistoon. N. toht. Samalla tavalla suojattuja ovat lepakot ja siili. Sillä on edelleen se hyvä puoli, että kaikki satunnaisetkin lajit ja mahdolliset uudet lintutulokkaat, jotka tähän asti ovat jääneet määräysten ulkopuolelle, tu:evat kuulumaan rauhoituksen piiriin. Maamme riistanhoidon kaikinpuoliseksi kehittämiseksi on valtiovallan ja Suomen Yleisen Metsästäjäliiton välisin sopimuksin äskettäin perustettu Suomen Riistanhoito-Säätiö-niminen yh tymä. He ovatkin juuri se luja kantajoukko, joka välittömimmin voi toteuttaa luonnonsuojelun periaatteita omassa työssään ja samalla tehokkaasti levittää valistusta esimerkin voimalla ympäristöönsä. · 72. Lauri Siivonen. Seuraavat lintulajit eivät ole rauhoitettuja : varis, harakka, närhi, kana_ haukka, varpushaukka, huuhkaja ja lokit. siis se1västi, kuinka metsämiehemme tuntevat suurta harrastusta luonnonsuojelun pyrkimyksiä kohtaan
L. K auniissa Hytermässä, jota edelleen hoidetaan luonnonsuojelualueena, sotakamreeri H. 73. Hän kuoli heinäk. 1938 perustettiin, oli Böök heti innokkaasti mukana työtä suunnittelemassa tehden mm. Kun Suomen I,,uonnonsuojeluyhdistys v . tärkeän aloitteen kunnallisten luonnonsuojelulautakuntien perustamiseksi. SUOMEN LUONNONSUOJELU ULKOMAISESSA AIKAKAUSKIRJALLISUUDESSA. 29. Aikakauslehti »Luonnon Ystävän» toimittajana h än on vaikuttanut luonnonsuojeluaatteen yleistämiseksi ja luonnontieteellisissä seuroissamme (Societas pro Fauna et Flora Fennica ym.) hän on innokkaasti ajanut sen pyrintöjä niinhyvin metsästyslakia koskevien lausuntojen ja mietintöjen laatimisessa kuin luonnonsuojelualoitteilla. Suomen Luonto 2:ssa kerroimme kauniista lahjoituksesta, jonka nimismies, sotakamreeri Heikki Häyrynen Kerimäeltä ja hänen puolisonsa tekivät luovuttaessaan omistamansa Hytermän saaret Puruvedessä valtiolle. 17 p :nä ja kätkettiin maan poveen oman luomuksensa keskellä, pienellä erillisellä, jo h änen eläessään yksityiseksi hautausmaaksi vihityllä saarella. valittiin seuran perustavassa kokouksessa. 7 p:nä päättyi Helsingin yliopiston täysinpalvelleen eläintieteen professorin K. Böök lähes 85 vuoden ikäisenä. LUONNONSUOJELUASIAMIEHILLE VAPAAKIRJEOIKEUS. Nyt on tämän luonnonpyhätön perustaja itse poissa. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen johtokuntaan prof. Hän oli myös aikanaan eläinsuojelutyömme tunnetuimpia nimiä. M. K aipauksella mainitsemme, että vuosi 1943 on riistänyt keskuudestamme kolme luonnonsuojelutyön kunnioitettua veteraania. Valtioneuvoston vapaakirjeoikeudesta 18. Monet Hämeenlinnan kauniista puistoista ovat hänen aikaansaannoksiaan. 1932 luonnonsuojelualueeksi. on jättänyt jälkimaailmalle yhtä arvokkaan kuin harvinaisenkin perinnön. * In memoriam. 12. pnä kuoli kodissaan Padasjoen Kerttusalossa Hämeenlinnan lyseon entinen luonnonhistorian ja maantieteen lehtori A. Tämän eläimistömme tunnetun tutkijan ja ansioituneen yliopistomiehen harrastuksiin kuului myöskin luonnonsuojelun edistäminen. Th. uhrasi lähes parin vuosikymmenen työn, julistettiin Mikke:in lääninhallituksen päätöksellä v. 1942 antaman päätöksen mukaan on kuntier. Tämä kokoelma on nykyisin valtion luonnonsuojelunvalvojan arkistossa. Ansioituneena museomiehenä ja kotiseudun tutkijana sekä urheilumetsästäjiemme nestorina h änet tunnettiin laajalti koulumaailm an ulkopuolellakin. Levanderin m aallinen vaellus. Jouluk. Toukok. luonnonsuoje:uasiamiehillä ja -lautakunnilla postirahanvapaus kirjeenvaihdossa valtion luonnonsuojelunvalvojan kahssa. V:istaavanlainen saman kirjoittajan ar tikkeli on aikaisemmin julkaistu kansainvälisessä saksanja ranskankielisessä metsätaloudellisessa aikakauslehdessa »Intersylva» (1942, N:o 4). Nämä luonnonihanat saaret, joiden hoitamiseen sotakamreeri H. Muun muassa hän keräsi vuosikymmenien aikana talteen Suomessa julkaistun luonnonsuojelukirjallisuuden kiinnittäen huomiota pieniin sanomalehtiuutisiinkin. Ruotsin Luonnonsuoj eluyhdistyksen vuosikirjassa »Sveriges Natur» 1943 on tri Reino Kalliolan kirjoitus Suomen luonnonsuojelusta
Myös h aukat ovat yleisesti paljon vähentyneet, mutta ehkäpä niitä on suhteellisesti runsaammin hyvillä riistamailla, joilla tekijä on liikkunut, kuin huonoilla, joita maassamme pääasiassa on. Sen aihepiiri on siis tälläkin hetkellä sangen ajankohtainen. Huomaamme siitä kohta, että tekijä ei ole vain metsästäjä sanan tavallisessa mielessä, vaan suuri luonnon kauneuden ja sen kaikkien eläinten ystävä, joka kulkee metsässä silmät ja korvat avoinna, nauttien näkemästään ja kuulemastaan antautumatta saaliinhimon ohjattavaksiEipä siis ihme, että hänestä on tullut myös harvinaisen tarkka riistaeläinten elämäntapojen tuntija. RIISTAN SUOJELU JA KARTUTTAMINEN. Kerrotaanpa paikoin saaristostamme, että monet vesilinnut viihtyvät hyvin juuri huuhkajan asuinseuduilla, koska se pitää varikset loitolla niiden pesäpaikoilta. Kirjallisuutta. Varokaamme nyt, etteivät kohta molemmat ole h ävinneet metsistämme. Reippaasti juoksevalla tyylillä paikoin melkeinpä poikamaisen vallattomasti hän kertoo niistä monia kiintoisia yksityiskohtia. ·Teoksesta käy vakuuttavasti ilmi, että todellinen gentlemannimetsästäjå on samalla myös aktiivinen luonnonsuojelumies, joka ei halua minkään eläimen häviävän sukupuuttoon metsistämme. Kirja käsittelee syötävien riistaeläintemme: kanalintujen, sorsien, hirven ja jäniksen viihtyisyyden lisäämistä, ruokintaa, verotusta ja istutusta sekä riistan tuholaisia ja riistanhoidon järjestelyä. Kirjan alussa tarkastellaan vielä riistanhoidon merkitystä ja yleisiä edellytyksiä sekä oikean metsästäjän käyttäytymistä. Tekijä tosin esittää varsinaisesti vaarallisina vain kanaja varpushaukan, mutta jos kaikki metsänkävijät innostetaan yleiseen h aukkasotaan, tehdään siinä pian loppu koko haukkojen sukukunnasta jopa rauhoitetuistakin lajeista, koska niitä ei tarpeeksi tunneta. Sillä olihan meillä teki ennen runsaasti sekä haukkoja että riistaa. Hiljattain ilmestyi Otavan kustannuksella tunnetun mestariampujan ja riistanhoitomiehen, maj uri S. Tuntuu kuitenkin siltä, kuin tekijä yllyttäisi liian kiivaaseen taisteluun huuhkajaa ja haukkoja vastaan. Tosiasia on, että huuhkajan huuto on jo vaiennut hyvin monilla paikkakunnilla ja tämä symboolinen lintu olisi pikemminkin rauhoitettava kuin korostettava sen vahingollisuutta. Suurella tyydytyksellä onkin tervehdittävä tätä teosta, joka toivottavasti pystyy avaamaan metsästäjiemme, maanomistajiemme ja kaikkien asianharrastajien silmät huomaamaan riistakantamme surullisen tilanteen ja kannustaa heitä pikaisiin toimenpiteisiin asian auttamiseksi, ennen kuin se on liian myöhäistä. Riistakannan lisäys ilmeisesti tasoittaisi haukkakantaa ja tekisi sen aiheuttaman r iistan verotuksen vähemmän havaittavaksi. Kirjan kuvitus osoittaa, että tekijä on myös taitava eläinten valokuvaaja. 0. Lindgrenin kirjoittama »Riista n hoi taj a n käsikirja», joka ansaitsee huomiota myös luonnonsuojeluväen keskuudessa, vaikka se tietysti onkin ensi sijassa tarkoitettu metsästyksen harrastajille. Ja se olisi korvaamaton vahinko, sillä kuuluvathan haukat lintumaailmamme uljaimpiin edustajiin, joilla on jo ammoin ollut kunnioitettu sijansa 74
kulttuurikansojen heraldisina symbooleina. Uhraavathan monet luonnonkansatkin säännöllisesti osan saaliistaan metsän haltioille. jotka sen myös osaavat oikealla tavalla suorittaa. Niiden rinnalla on korostettava ihmisen omaa hävitystyötä. LU0NNONKASVIEMME KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET. Nykyisen yleisen metsästysoikeuden vallitessa riista on tuomittu häviämään, ellei kansamme kokonaisuudessaan omaksu riistanhoidon periaatteita ja noudata niitä. nisteriön kehoituksesta suorittanut tätä tarkoittavan kasvim.aailmamme kat75. Mutta tähän päästään vain pitkäaikaisen kasvatuksen tietä, ja tulos on sittenkin epävarma. Tekijä lausuukin heistä arkailematta tuomionsa, johon jokainen todellinen metsästäjä varmaan täydestä sydämestään yhtyy. Emme voi toivoa oleellista parannusta riistakannassamme niin kauan kuin metsämme vilisevät kaikenkarvaisia edesvastuuttomia pyssyniekkoja, sekä laillisella ajalla liikkuvia että salametsästäjiä, jotka ovat valmiit ampumaan viimeisenkin yksilön ajattelematta lainkaan lajin säilymistä tai haavoittuneiden eläinten kohtaloa. Sodan ja vaikeuksien jatkuessa on kiinnitetty huomiota myös luonnonvaraisten kasviemme tarjoamaan apuun. Niin, vaarallisimpia riistan tuhoajia eivät tällä hetkellä suinkaan ole haukat ja huuhkaja, vaan paljon pahempia ovat irtokoirat ja kulkukissat, joiden syntien paljastamisesta tekijä ansaitsee vilpittömän kiitoksen. Täytyyhän niillä toki olla elämisen oikeus meidänkin aikakaudellamme olkoonpa, että ne maskuliinista luonnettaan seuraten silloin tällöin verottavatkin paistin pöydästämme. Muuten olemme tyydytyksellä todenneet hänen tuomitsevan asenteensa haukkarautoihin nähden, joita jotkut metsästäjät vieläkin jatkuvasti käyttävät. Uskomme tämän olevan myös tekijän kannan asiassa. N. Johtaja Toivo Rautavaara, jolla on vanhastaan tuoremehukomitean, valtion hedelmäkomitean ym. Joka tapauksessa haukkojen vähentäminen olisi jätettävä asiantuntijoiden tehtäväksi, koska muuten sattuu liian paljon kohtalokkaita erehdyksiä. On myös otettava huomioon, että haukkojen vahingollisuuden korostaminen voi johtaa omavaltaisiin toimenpiteisiin muitakin eläimiä kohtaan, joiden uskotaan olevan vahingollisia tai joista ei ainakaan ole välitöntä hyötyä, sillä onhan kansamme vielä yleensä sangen piittaamaton tällaisten eläinten suhteen. Pula-aika opettaa tulemaan toimeen omillaan, missä se suinkin on mahdollista. Eihän järjestetyssä metsänhoidossakaan päästetä ketä tahansa omin päinsä metsään kaatamaan parhaimmat puut jälkikasvua ajattelematta. Nykyaikaista suomalaista hirvenmetsästystä kuvaavat sivut (151-153) ansaitsisivat vaikkapa tulla luetuiksi esim. Sillä eihän metsänriistakaan ole tarkoitettu yksin ihmisen syötäväksi. Toivottavasti tämä teos saa kansamme yhä yleisemmin käsittämään sen tosiasian, että parannus riistakannassamme saadaan aikaan vain järkiperäisen hoidon ja säännöstellyn verotuksen avulla. nuorisoja maamiesseurojen tilaisuuksissa. Suosittelemme »Riiistanhoitajan käsikirjaa» metsästäjille, opettajille sekä kaikille eläinmaailmamme ystäville. Parasta siis olisi, että riistan verotus jäisi vain sellaisten henkilöiden tehtäväksi. S . toiminnan yhteydessä hankittua tietoa ja kokemusta alalla, on kansanhuoltomi .
Kla. LUONTO UUSISSA KARJALAN KUVAKIRJOISSA. 76. Luonnonkasvejamme voidaan käyttää leivän lisänä, ruoan aineksina, mausteina, kahvin ja teen korvikkeina, lääkkeinä, rehuna sekä erilaisiin teknillisiin tarkoituksiin. selmuksen. jotka ovat siksi yleisiä ja runsaita, ettei ole mitään aihetta huolestumiseen. K!a. Tämä teos ansaitsee myös tekstiosastonsa puolesta (Iivari Leiviskän maantieteellinen kuvaus ja· Viljo Jääskeläisen artikkeli Laatokasta kalavetenä) luonnonystävien huomion. Näiden kirjojen rikkailta kuvasivuilta nousee silmiemme eteen ko)rn vanha, iloinen Karjala sen maat ja maisemat, kylät ja kaupungit, vainiot ja viljelijät, tehtaat ja työmiehet, arkielämä ja juhlat. Mainittujen lajien rauhoittamista maassamme on luonnonsuojelusyistä pidettävä tärkeämpänä kuin niiden käyttämistä taloudellisiin tarkoituksiin. Kuvakertomuksissa ovat myöskin Karjalan monet tunnetut luonnonnähtävyydet ja sen kasvija eläinm aailma saaneet sijansa. R. Yleensä keräys kuitenkin kohdistuu lajeihin. Sen vuoksi toivomme teoksen uudelle painokselle, josta mainitsemamme harvinaisuudet on jätetty pois, luonnonsuojeluakin (eikä vain kirjan kansanhuollollista tehtävää) ajatellen suurta levikkiäR. Kauniit luonnonmaisemat ovat saaneet kenen tahansa valokuvaajan tarttumaan kameraan, mutta varsinaiset kasvija eläinkuvat näyttävät olevan biologiemme, ennen muita Erkki Kanervan, Antero Pankakosken ja Heikki Roivaisen käsialaa. »Laatokan maininkien» kuvastossa on kasvimaailma saanut oikein oman osastonsa, jota hallitsevat riuttavuorten harvinaisuudet ja ulkosaariston merelliset piirteet. Kustakin kasvista esitetään sen tuntomerkit ja kuva sekä keruuja käyttöohjeet. Opaskirjan tekijä huomauttaa sitä paitsi eräiden harvinaisten lajien {metsäomenapuu, rantasinappi, merikaali, varsankello, ukonkello ym.) kohdalla, ettei niihin ole syytä koskea. Parempi olisi ollut, jos nämä lajit ja eräät muutkin (niinipuu, vaahtera, jalava, saarni, tammi, oratuomi, tyrni, näsiä, kevätesikko, mukulaleinikko, luhtakaali, morsi.nko, ojatädyke, tuoksumaratti ym.) olisi jätetty kokonaan pois; eihän tämänkaltaisessa käytännön kirjassa ole mitään aihetta pyrkiä täydellisyyteen. Karjalasta, joka menetettiin ja jälleen saatiin takaisin, on julkaistu useita kauniita kuvateoksia: »Muistojen Karjala» (Pekka Kyytinen, Viljo MarttiLa, Otava 1940), »Karjala muistojen maa» (Olavi Paavolainen, Maija Suova, WSOY 1941), »Rakas entinen Karjala» (Olavi Paavolainen, Ilmari Pimiä, WSOY 1942) ja »Laatokan mainingit» (Valde Näsi Emil Ovaska, Otava 1942). (Eri asia on, että eräitä harvinaisia lajeja voitaisiin viljellä; tästä on kirjassa myös viitteitä). Käytännössä merkinnee kuitenkin enemmän asian positiivinen puoli: luonnonkasvien taloudelliset käyttömahdollisuudet johtavat luonnon tuttavuuteen ja kiintymykseen monen sellaisenkin kansalaisen, jota kauneimmatkaan kasvit sinänsä eivät saisi liikkeelle. Hyötykasvien keräys saattaa joissakin tapauksissa ylenmääräiseksi muodostuttuaan jättää rumia jälkiä luontoon ja vähentää arveluttavasti jonkin lajin kantaakin paikkakunnalla. Siellä täällä vilahtelee tavallisten kylämaisemienkin joukossa jokin erityisen kaunis metsikkö, komea jättiläiskataja tai ikivanha uhripetäjä. Tulos, joka on julkaistu kaksiosaisena kirjana »Mihin kasvi m me k e 1 p aavat» (WSOY 1942-43), on yllättävän myönteinen. Näemme Vuoksen välkkyvät vedet, Laatokan vuonot ja jylhät kalliorannat, Kannaksen kankaat ja sileät hietikot, Äyräpäänjärven lintuparatiisin, Raivolan euroopankuulun lehtikuusimetsän, rauhoitetun Pekanriutan kasviharvinaisuuksineen, Tolvajärven suuret erämaat, Hiisjärven luonnonpuiston sekä monet muut Karjalan ja koko maan luonnonystäville rakkaat tienoot
Yhdis77. Olli Heikinheimo, prof. Ole Eklund: »Glimtar från skärgårdshavet»; esitelmät valaistiin kaunein heijastuskuvin. 0. Suursodan raivaaminen entistä kiihkeämpänä sekä oman sotamme jatkuminen ovat vaikuttaneet Yhdistyksemme elämään kuluneenkin vuoden aikana. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnasta v. Siitä muodostui jälleen kevätkauden toiminnan kohokohta monipuolisine ohjelmineen. Jäseniä oli läsnä n. J. Ernst Häyren, prof. . 1943. Virallisten asioiden yhteydessä esitettiin sihteerin, rahastonhoitajan ja tilintarkastajien kertomukset. Korvenkontio ja metsäneuvos V. 100 henkeä. K. K. K. Laitakari: »Kuvia Petsamon rantatuntureilta», toht. Kalliola: »Aunuksen salomaiden kauneutta» ja toJ;it. Palmgren valittiin uudelleen. Johtokunta on kokoontunut kevätlukukaudella kolme ja syyslukukaudella kaksi kertaa. Böök ja sotakamreeri Heikki Häyrynen, jotka molemmat olivat suuria luonnon ystäviä ja alusta saakka Yhdistyksemme innokkaimpia ja toimeliaimpia jäseniä. Tärkeimpinä kysymyksinä oh käsitelty vuosikirjan julkaisemista, retkeilytoimintaa ja valtionavun saantia, joista tuonnempana kerrotaan erikseen. Toiminta on ollut suhteellisen hiljafsta, sillä työvoimia on ollut vain rajoitetusti käytettävissä, kun toimihenkilöt ovat olleet sidottuina moniin ajankohtaisiin tehtäviin. Aarno Kalela. V u ö s i k o k o u s pidettiin sunnuntaina 18. Levander ja siitä lähtien toht. Puheenjohtajana on edelleen toiminut prof. 4. Sen jäsenistä ovat keskuudestamme poistuneet lehtori A. Ne u v o t t e l u k u n t a ei poikkeuksellisen ajan vuoksi ole kokoontunut. Puheenjohtajan tervehdyssanojen jälkeen seurasi kolme esitelmää, prof. kello 14 Metsätalossa. Pontus Palmgren, maist. A. Heikinheimo ja maist. A iex . Niilo Söyrinki ja apulaissihteerinä toht. Linkolavainajan jälkeen ollut toht. J o h t o k u n t a. Th. R eino Kalliola, jotka vuosikokouksen jälkeen pidetyssä johtokunnan kokouksessa valittiin uudelleen. Sihteerinä on jatkuvasti toiminut toht. Vuosijäsenten jäsenmaksu päätettiin johtokunnan ehdotuksesta pysyttää edelleenkin 25 markan suuruisena, jotta se ei olisi kenellekään esteenä Yhdistykseen liittymiselle. Aarne Laitakari ja rahastonhoitajan a toht. Tästä huolimatta voidaan kuitenkin mielihyvällä todeta, että Yhdistyksemme on tänäkin vuonna voinut päästä kappaleen matkaa eteenpäin työsarallåan ja ryhtyä joihinkin uusiin aloitteisiinkin. Ilmari Hustich. L ihtonen. Suomalaisen Eläinja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon edustajana on vuoden alkupuolesta saakka prof. Sotakamreeri Heikki Häyryselle on Yhdistyksen nimissä l_ähetetty tunnustuskirje hänen luonnonsuojelun hyväksi tekemänsä arvokkaan lahjoituksen johdosta. V. Muista asioista mainittakoon Ayräpäänjärven kuivatushankkeen edistymisen seuraaminen. M . Johtokunnan erovuoroiset jäsenet prof. Rolf Palmgren ja rautatienkirjuri Väinö Pärnänen sekä vuosikokoukseen saakka prof. Toht. Muina jäseninä ovat koko vuoden ajan olleet prof. Levanderin tilalle toht. Lakarivainajan seuraajaksi valittiin metsäneuvos Lihtonen sekä korkean ikänsä vuoksi vapautusta pyytäneen prof. Korvenkontio. Luther, prof. Viljo Kujala, varapuheenjohtajana prof
Se oli runsaasti kuvitettu ja sisällöltään edellistä monipuolisempi, erikoisuutenaan Itä-Karjala-aiheiset artikkelit. Ruotsinkielisen laitoksen toimitustyöstä huolehtivat lehtori Börje Olsoni ja toht. Vuosikirjan piti ilmestyä vielä samana vuonna, mutta olosuhteista johtuen painatus viivästyi ja Suomen Luonto 2 tuli julkisuuteen vasta vuoden 1943 alussa. tyksen tilintarkastajiksi valittiin toht. T. Kummankin niteen koko oli sama kuin edellisellä kerralla. Esa Hyyppä ja maist. Toimittajana oli toht. Tätä vuotta varten opetusministeriölle jättämäämme 20.000 markan avustusanomukseen on nimittäin saatu vastaukseksi, että Yhdistyksemme on otettu raha-arpajaisten voittovaroista vakinaisesti osalliseksi tulevien kulttuurijärjestöjen joukkoon; tämän vuoden määräraha on 18.000 markkaa. R e t k e i l y t o i m i n t a. Tärkeimpänä saavutuksena Yhdistyksen toiminnassa on ollut vuosikirjan julkaiseminen. Hustichin aloitteesta keskusteltu retkeilyn järjestämisestä Yhdistyksen iäsenille ja suurelle yleisölle pääkaupungin ympäristöön. Niteen sisällöstä mainittakoon vielä luettelo sodassa 1941 takaisin ,saaduista, Moskovan rauhassa menetetyistä luonnonsuojelualueistamme ja uusista rauhoitetuista luonnonmuistomerkeistä sekä metsästystä ja luonnonsuojelua koskevat uutiset. KaUiola ja muina kirjoittajina Viljo Kujala, Esa Hyyppä, Niilo Söyrinki, Kurt H. Ruotsin luonnonsuojeluyhdistyksen sihteeri Nils Dahlbeck. Johtokunnan esityksestä hyväksyttiin vuosikokouksessa s ä ä n t ö j e n m u u t o s. Toinen vuosikirjamme sai julkisuudessa vielä kiittävämmät arvostelut kuin ensimmäinen, jossa osaksi nähtiin suurelle yleisölle liian vaikeatajuist:oi akateemista oppineisuutta. H. Sitä varten anottiin Opetusministeriöltä 10.000 markan suuruista avustusta, joka syyskuussa 1942 myönnettiinkin. Poikkeuksellisten 78. Kun ensimmäinen vuosikirja oli saanut erittäin myönteisen vastaanoton, ruvettiin keväällä 1942 suunnittelemaan toisen niteen painattamista. Johtokunnassa oli jo keväällä 1942 lähinnii toht. Kirjoituspalkkioita ei myöskään tälläkään kerralla voida maksaa. Hustich; kirjoittajien joukossa oli mm. momentti seuraavaksi: » Vuosijäseneksi tai vakinaiseksi jäseneksi pääsee jokainen hyvämaineinen Suomen tai ulkomaan kansalainen, rekisteröity yhdistys, säätiö tai oikeuskelpoinen yhteisö, joka haluaa edistää Yhdistyksen tarkoitusperiä.» Edellisestä johtuen muutettiin 14 §:n viimeinen momentti niinikään johtokunnan esityksestä kuulumaan seuraavasti: »Äänestyksessä on kullakin jäsenellä yksi ääni, jäsenyhdistyksellä, säätiöllä tai yhteisöllä kuitenkin kaksi. Sen turvin on ryhdytty painattamaan vuosikirjan kolmatta nidettä. Ahlquist sekä maist., metsänhoitaja Pasi Lehmusluoto. Ilahduttavinta on kuftenkin se, että myös virallisissa piireissä on alettu ymmärtää julkaisutoimintamme merkitystä. Tahvo Kontuniemi, varalle maist. Enwald, Antti Reinikainen ja K. Jotta myös ulkomaalaiset sekä kunnat ja muut vastaavat yhteisöt voisivat liittyä Yhdistyksen jäseniksi, muutettiin sääntöjen 4 §:n 1. Reinilä. Yhdistyksen jäsen voi antaa toiselle jäse-nelle valtakirjan, mutta kukin jäsen saa äänestää vain yhdellä valtakirjalla.» V u o s i k i r j a. Painatuskustannusten voimakkaan nousun johdosta summa kuitenkin valitettavasti on liian pieni, joten lisää on hankittava jäsenmaksuilla
43, jolloin n. Uusia jäseniä ilmoittautui kaikkiaan 36. Lauri Siivonen ja maist. Kujaia, toht. Siinä käsiteltiin valaisevien asemakaavapiirrosten avulla kansanpuistojen sekä urheiluja muiden ulkoilualueiden osuutta nykyisessä Helsingissä sekä suunniteEussa tulevassa Suur-Helsingissä ja verrattiin pääkaupunkiamme tässä suhteessa useihin Euroopan ja Amerikan suurkau · punkeihin. Ohjelma alkoi sihteerin lyhyellä tervehdyspuheella, jossa selostettiin Yhdistyksen toimintakohteita, erityisesti kulttuurimaiseman hoitoon liittyviä kysymyksiä. · Ohjelmassa oli vielä toht. Näissäkin tilaisuuksissa oli runsas osanottajamäärä. 2. 9. Sillä on suuri tehtävä ohjatessaan ihmisiä kaupungin kiireen ja arkisen elämän vastoinkäymisten keskeltä ulos luontoon, löytämään iloa ja virkistystä kasvien ja eläinten kauniista maailmasta. Retkeilytoiminta on liittänyt erään keskieurooppalaisen luonnonsuojelun suosituimmista työmuodoista Yhdistyksemme ohjelmaan. Arvo Koskimies sekä toht. G. Toukokuun 27. 5. Sitten seurasi kaupunginarkkitehti B. 80 osanottajaa kahteen ryll. Toukok. päivänä, jolloin tehtiin linturetkeily Vanhankaupunginlahdelle sekä kasviretkeily Käpy .. KaUioian esitys Mallan luonnonpuistosta Kiljärvellä. 60 innostunutta osanottajaa työmiehistä liikkeenjohtajiin ja päätoimittajiin saakka. mään jakautuneena tutustui Munkkiniemestä lähtien Kuusi>saaren ja Lehtisaaren kasvija eläinmaailmaan. sen monipuoliseen kasvillisuuteen sekä kauniisiin ja harvinaisiin kasvilajeihin. Samoilu keväisessä maise!Ilassa monikymmenisen luonnon harrastajain joukon mukana palautti mieleen vastaavanlaiset tilaisuudet, joihin aikoinaan olin saanut osallistua Baijerin ihanassa luonnossa muncheniläisen luonnonsuojeluväen kanssa .. Kontuniemi. Lopuksi näytettiin merikotkien ja muiden merenrannikon lintujen elämää kuvaava harvinaisen kiintoisa äänielokuva, Jonka saksalainen pro pagandakomppania oli lainannut erityisesti tätä tarkoitusta varten. Bergmanin ja E. päivänä 1943 tuli kuluneeksi viisi vuotta Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen perustamisesta. Kolmas retkeilypäivä oli 23. Retket onnistuivat yli odotusten, ja kummallakin oli n. Fabriciuksen johdolla sekä kasviretkeily Annebergin alueelle prof. Toivomme retkeilytoiminnaUe edelleenkin suurta menestystä. Häyrenin johdolla. KaiHoia ja teini Jukka Koskimies, toista taasen toht. Nämä yhdistyksemme ensimmäiset toimivuodet ovat sattuneet ihmiskunnan historian vaikei.mpaan murroskauteen, jonka vaikutukset tuntuvat jokaisen kansalaisen elämässä meidänkin maassamme. Aika, jolloin säälimättä tuhotaan niin luonnon kuin ihmisenkin rakennustyön tuotteita niiden ikään ja laatuun katsomatta ja jolloin kansakunnat 79. Joulukuun 5. päivänä tehtiin ruotsinkielinen, linturetki niinikään Vanhaankaupup.kiin yliopp. län takaisiin metsiin ja Vantaanjoen varrelle; edellistä johtivat maisterit Antti Reinikainen, oiavi Leivo ja E. Ensimmäiset retkeilyt järjestettiin sunnuntaina toukok. olojen vuoksi asia kuitenkin vielä silloin lykättiin, ja vasta keväällä 1943 sitä ryhdyttiin toteuttamaan käytännössä. Toista ryhmää johtivat prof. Nyström, jälkimmäistä maist. päivänä järjestettiin e s i t e 1 m ä t i 1 a i •suu s Metsätalossa lähinnä pääkaupungin luonnonsuojelun merkeissä. KaUioia ja Söyrinki. Erittäin kauniiden heijastuskuvien avulla yleisö sai tutustua tämän Lappimme jylhimmän ja kasvirikkaimman seudun mahtaviin tunturimaisemiin, . Brunilan esitelmä »Luonnonalueista nykyisessä ja tulevassa Helsingissä»
Rolf Krogerus: Våra urskogars insektvärld. Näin positiivista kehityst/i emme viisi vuotta sitten o:isi rohjenneet kuvitellakaan. Tarvitaan vain altista innostusta, jotta Yhdistyksemme lähiailrnina kehittyisi sellaiseksi, kaikki yhteiskuntapiirit käsittäväksi kansalais · järjestöksi, kuin sen toiminnan menestyminen vaatii. Tästä on jo tähän mennessä saatu puhuvia todistuksia. WiUebrand: Naturstudier och naturskydd i Pernå skärgård. 80. A. katkerasti taistelevat keskenään elämisen oik fudesta, ei ole suinkaa·n otollinen Yhdistyksemme kaltaisen, epäitsekkäästi kulttuuriarvojen säilyttämisen puolesta toimivan järjestön kehittymiselle. Yhdistyksemme on onnellisesti suoriutunut ensimmäisistä vuosistaan, jotka niin monille yrityksille käyvät kohtalokkaiksi. Mutta tähän emme ·suinkaan saa pysähtyä. Bertil Lemberg och E. Onpa se jo saavuttanut kauniita työtuloksiakin, joilla on pysyvä merkitys Suomen luonnonsuojelun historiassa. Holger Ahlqvist: Maren vid Borgå. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen ruotsinkielisen vuosikirjan »Finlands Natur 3» sisällys on seuraava: Börje Olsoni: Vad skola vi freda. v. RUOTSINKIELINEN VUOSIKIRJA. Tämän huomioon ottaen voimmekin tyydytyksellä arvioida tähänastisia ,saavutuksiamme. Ärla Backman: Hasselödalen i Pellinge. 1939. Tämä aloite, jota sitten käytännöllisistä syistä ryhdyttiin toteuttamaan valtion luonnonsuojelunvalvojan toimesta, on saanut odottamattoman suotuisan vastaanoton, ja tähän mennessä on yli puolessa maamme kunnista valittu erityinen luonnonsuojeluasiamies tai -lautakunta. Tämä Yhdistyksemme jäsenmäärän voimakas kasvu on pääasiassa toisen vuosikirjamme ansiota. Toisena erittäin tärkeänä saavutuksena on mainittava oman vuosikirjan ju_lkaiseminen. Nyt juuri on taas otollinen tilaisuus henkilökohtaiseen jäsenhankintaan, sillä tuskin on sitä maamme · kauniin luonnon ystävää ja harrastajaa, joka ei olisi valmis liittymään jäseneksi tutustuttuaan vuosikirjoihimme. Helsingissä joulukuun 31 päivänä 1943. Sillä vasta silloin, kun Yhdistyksellämme on jotakin näkyvää tarjottavaa jäsenilleen, se voi koota suurempia joukkoja ympärilleen. N_iistä tahtoisin erityisesti palauttaa mieliin ajatuksen kunnallisten luonnonsuojeluasiamiesten asettamisesta, joka ensi kerran esitettiin Yhdistyksemme neuvottelukunnan kokouksessa v. Ainoastaan jäsenmäärän moninkertaisella lisäämisellä saavutetaan tarvittava taloudellinen pohja sekä luodaan edellytykset koko Suomen kansan tehokkqalle kasvattamiselle kalevaisen luontomme ainutlaatuisten kulttuurija kauneusarvojen ymmärtämiseen ja säilyttämiseen. Ensimmäiseen vuosikokoukseen mennessä Yhdistykseen oli liittynyt 132 jäsentä; kaksi vuotta myöhemmin jäsenmäärä oli 162 ja tällä hetkellä se on 627. Smärre meddelanden. Se on vakuuttavasti osoittanut elinkelpoisuutensa ja viitoittanut vastaisen kehityksensä suuntaviivat. Sen avulla käy mahdolliseksi levittää ajatusta luonnon ja sen muistomerkkien säilyttämisestä ja suojaamisesta sellaisiinkin kansalaispiireihin, jotka muuten olisivat saavuttamattomissa, ja voittaa yhä uusia ystäviä ja jäseniä Yhdistykselle. Niilo Söyrinki
Reino Kalliola, rahastonhoitaja; prof. Helsinki, Väinämöisenkatu 25, puh. I. Rolf Palmgren ja kirjanpitäjä Väinö Pärnänen. (prof. Pontus Palmgren, maist. Unioninkatu 40, puh. Ernst Hävren, toht. S i h t e e r i: toht. Hustich. Apulaissihteeri: toht. Reino Kalliola, Helsinki, Metsätalo. Puh. 91 050. 61 401.. Postisiirtotili n:o 6882. Y h d i s t y 1k se n os o i t e: Helsinki, Metsätalo, Unioninkatu 40. Johto k unta: prof. Luther, prof. KOTvenkontio, prof. V. Kalliola) 61401. Alex. Aarno Kalela, toht. Kujala ja toht. A . VALTION LUONNONSUOJELUNVALVOJA: toht. Niilo Söyrinki, os. Aarne Laitakari, varapuh.joht.; toht. Viljo Ku.jala, puheenjohtaja; prof. SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS. Olli Heikinheimo, prof
40. ... Kertakaikkinen maksu 500 mk. 61401. Vuosijäsenmaksu 25 mk. Jäseneksi ilmoittautuminen postisiirtotiliä n :o 6882 käyttäen osoitteella: SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS Helsinki, Metsätalo, Unionink. Puh. Hinta 35 mk. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys Maan kailckien luonnonystävien yhteenliiltymä Suomen luonnon kauneuden ja rikkauden turvaamiseksi. Jäsenet saavat ilmaiseksi yhdistyksen vuosikirjan Suomen Luonto