SUOME·N LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS VUOSIKIRJA 1949
SUOMEN LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYKSEN VUOSIKIRJA 1949 (8. vuosikirja) HELSINKI
TOIMITUS: REINO KALLIOLA JA NIILO SOYRINKI H c Isin k i 194 9, Raittius kansa n Kirjapaino Oy.
. . Kivirikko: Suomen Linnut II, N. . . . . . . . . . . . . . . . . . S., s. . . . . . . . . . . . . . 99 Suomen Luonnonsuojeluyhdistyk en toiminnasta v. . 95. . . . 94. . . . I. . . J .-s., s. . . Helander: Suomen metsätalouden historia, R. . . . Lintuhavaintoja Maakrunnin luonnonsuojelualueelta . Pääkaupungin luonnonsuojelu, J. . . . . . . . . . 86 Luonnonsuojelun työmaalta . 46 EINARI MERIKALLIO: Joutsenen pesiminen Suomessa ennen ja nyt . . . 98. . . . . . E. . . KLA, s. . Sorjonen: Eräretkeilyn opas, R. . 1948, PEITSA MIKOLA 102. . . . . . . . . . . . LEINO: Tie ja luonto . . Suo~iteltavaa tietokirjallisuutta , ~101. . . . . 99. . . . KLA, s. Alpo Halttu: Linnun lennon arvoitus, N. . . . . . . . 9 A. . . . . . . . . S., s. . . E . . . Havaintoja inihaukasta ja suopöllöstä . A. . . . . T. . 101. . . . . . . . 53 VEIKKO SALKIO: Kevät Perämeren ulkosaarella. . Metsästyslain uudistaminen, s. . . . Kasvit ja eläimet maita valloittamassa, R. . . . . . . . 71 ARvo TEITTINEN: Kaksi suomaiden petolintua . . . . . . 100. . . . . . . . . . . 98. . 100. . . Luonnonsuojelukurssi kansakoulunopettajille, s. . . . . Luonnonsuojelua kansakouluopetukseen, s. . . . . . . . . . . . . . 98. . . . SIS A LLYS Luonnontieteellisten keskusseurain kirjelmä valtioneuvostolle Sivu 5 ÅARNO KALELA: Mistä ja milloin Suomi on saanut kasviston a1 Eräitä ääriviivoja. . . . . . . . . . . Kirjaili uutta K. . . . . 94 Uusia luonnonsuojelualueita ja rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä, s. . . . . . Uudet luonnonja kansallispuistot, s. . . . . . . . . 96. . . . 97. . . . . . . . . . . 79 PEITSA MrKOLJ~: Kevolla . . . . . . . . . . . Arvi Ulvinen: Luonnonkasvien parissa, R. . . Maaseudun kasvojen kaunistaminen, s. . . . . . . . . . . . . Benj. . . . . Kansainvälinen luonnon uojelukongressi Amerikassa, s. . 101. . . KLA, s. . . . . . . . . . . KLA, s. . 101. 31 J AAKKO JALAS: Harjujen ja harjukasvien puolesta . . . . . . . 96. . . . . .
Lisäksi on Porkkalan kansallispuisto jäänyt vuokra-alueelle. Valtio neuvostolle. 1938 perustetuista kymmenestä luonnonsuojelualueesta on viisi Hiisjärven, Kutsan, Pääskyspahdan ja Pummangin luonnonpuistot sekä H einäsaarien kansallispuisto joutunut rajojemme ulkopuolelle. V altionmaille v. Jäljellä on vain neljä luonnonsuojelualuetta, nimittäin Pisavaaran ja. Viime sotaa seuranneen rauhanteon alueluovutukset tuntuvat erittäin raskaina myös luonnonsuojelutoiminnassamme. 5. Mallan luonnonpuistot sekä Pallas-Ounastunturin ja Pyhätun~ turin kansallispuistot
Näiden menetysten korvaamiseksi sekä luonnonja kansallispuistokysymyksen ratkaisemiseksi sen koko laajuudessa, myös maan eteläpuoliskon osalta, jossa tämä asia jäi v. Tällaisia alueita t,ulisi olla maan eri osissa, niin että kaikki luontomme päätyypit merensaaristosta tuntureille tulisivat niissä edustetuiksi. 1938 vielä käytännöllisesti katsoen kokonaan avoimeksi, koska silloin perustetut suojelualueet käsittivät jotakuinkin yksinomaan Peräpohjolan ja Lapin luontoa, luonnontieteilijämme ovat ryhtyneet tutkimaan mahdollisuuksia uusien luonnonsuojelualueiden aikaansaamiseksi valtionmaille. Tämän suunnitelman pyytävät sen laatimiseen osallistu_neet tieteelliset seurat ja sitä kannattamaan asettuneet Suomalainen Tiedeakatemi'.a, Suomen Tiedeseura ja N ordenskiöld-Samfundet i Finland nyt kunnioittavimmin saattaa Valtioneuvoston tietoon ja esittää toivomuksen, että Valtioneuvosto sen pohjalla valmistuttaisi Eduskunnalle annettavan lakiesityksen uusien luonnonja kansallispuistojen perustamisesta valtionmaille. 1945 komitean, jonka tehtäväksi tuli etsiä alueet, jotka täyttäisivät luonnonsuojelualueille asetettavat tieteelliset vaatimukset ja samalla sijaitsisivat niin, etteivät ne vaikeuttaisi talouselämän kehitystä eikä asutussuunnitelmien toteuttamista. Kuten suunnitelman pe}usteluissa esitetään, ei l'l,l,onnonsuojelualuekysymyksen käsittely enää voi sallia viivyttelyä. Aloitteen teki Suomen Metsätieteellinen Seura, jonka piirissä kansallisja luonnonpuistojen suuren yleisen tieteellisen ja kulttuurimerkityksen lisäksi tunnetaan luonnonsuojelualueiden ratkaiseva merkitys erityisesti metsätieteemme ja sen kautta myös metsätaloutemme kehitykselle. Tehtyään asiassa alustavan ehdotuksen mainittu komitea asettui yhteyteen muiden luonnontieteellisten keskusseurojemme kanssa ja laati sitten niiltä saamiensa lausuntojen ja maastossa varta vasten suoritettujen tutkimusten perusteella lopullisen ehdotuksen uusiksi luonnonja kansallispuistoiksi. Meillä on vielä tällä hetkellä mahdollisuus saada asiassa aikaan sekä tieteellisesti tyydyttävä että taloudelliseltakin kannalta täysin hyväksyttävä koko. Mainittu seura valitsi v
Kotilainen Aarno Kalela Suomen Geologinen Seura Ahti Simonen Mauno Härme Suomen Hyönteistieteellinen Seura U unio Saalas Esko Kangas Suomen Lintutieteellinen Yhdisty s Pontus Palmgren Paavo V oipio , Suomen Luonnonsuojeluyhdisty s Viljo K ujala Peitsa Mikola ., 7. Edellytyksenä on kuitenkin, että myös viimeksimainittu tehtävä hoidetaan ajoissa laaditun suunnitelman mukaan. Pinta-alaltaan vieläkin suuressa maassamme on riittävästi tilaa sekä talouselämän ja asutuksen laajentamiselle että luonnonsuojelun ja sen yhteydessä alkuperäisen luonnon säilyttämistä edellyttävän monipuolisen tutkimustyön toteuttamiselle. nai,sratkaisu, mutta on vain ajan kysymys, milloin tämä tilaisuus on jo ohitse, jos talouselämämme kehitys tapahtuu luonnonsuojelunäkökoh<lat sivuuttaen. Helsingissä, tammikuun 21 päivänä 1949. Societas pro Fauna et Flora Fenn ica Alvar Palmgren Lars von Haartman Suomalainen Eläinja Kas vitie teellinen Seur.a Vanamo Mauno J
. Kalela Suomalainen T iedeaka t emi a Yrjö Ilvessalo Emil Öhman Suomen T iedeseu ra Otto Hjalmar Granfelt Harrv Federley N ordenskiöld-samfundet i Finland Th. H. 8 '. Brenner Erik Palnnen Kirjelmässä mainittu suunnitelma uusiksi luonnonja kansallispuistoiksi on kokonaisuudessaan julkaistu Suomen Luonnossa 1948 . Suomen Maant ieteel li ne n Seura T. Järvi Risto Jurva Suomen M etsätie t eel lin en Seura Paavo Aro Erkki K
Lapinvuokko (Drya.s octopetala). Reino Kalliola. Eräitä ääriviivoja. Valok. J okaisen luonnonystävän mielenkiinto herää hänen löytäessään kasvin, jota ei ennen ole retkillään nähnyt. Aarno Kalela. Mistä ja milloin ovat kuusi ja mänty tulleet Suomeen, mistä mustikka ja puolukka, mistä niittyleinikki ja päivänkakkara, mistä ne monen monet muut kasvit, jotka olemme jokaisella retkellämme tavanneeU Eihän ole suinkaan itsestään selvää, että ne ovat. Mistä ja milloin Suomi on saanut kasvistonsa. Jos käy selville, ettei sitä tavatakaan missään muualla lähitienoilla, mielessä vilahtaa kysymys, mistä se on tuolle paikalle tullut, milloin ja miten. Mutta ei vain harvinaisilla kasveilla ole historiansa, vaan jokaisella yleiselläkin
niin yleisiä ja että ne kasvavat siellä, missä olemme tottuneet lapsesta saakka ne näkemään. Niin antoisaksi ja hedelmälliseksi kuin subfossiilitutkimus onkin osoittautunut, on sillä myös rajoituksensa. Näitä kasviston vaelluksia selvittävällä tutkimuksella on käytettävissään kaksi eri tietä. Se kasvipeite, joka tänä päivänä verhoaa maatamme, on siis geologisesti katsoen aivan nuori. Eteemme 'avautuu kokonainen ongelmien sarja, joiden ratkaisu kiehtoo sekä tiedemiestä että maallikkoa. Myöhemmin on päähuomio ehkä liiankin yksipuolisesti kohdistunut mikroskooppisen pieniin siitepölyhiukkasiin ja niiden ohella myös piikuorisiin leviin. Kaikki täällä aikaisemmin eläneet organismit, niin kasvit kuin eläimet, olivat hävinneet. subfossiilit. Mitä enemmän näytteitä eri osista maata on tutkittu, sitä tarkemmin voidaan selvittää yksittäisten lajien leviämishistoria. Ensiksikin tutkimus valitsee lähtökohdakseen erilaisissa veteen tai soihin kerrostunei_ssa maalajeissa säilyneet kasvinjätteet, ns. Joskus on jokaisen niistäkin täytynyt saapua, levitä ja yleistyä. Ensimmäisenä kiinnekohtana vastausta etsittäessä on tieto siitä, että mannerjäätikkö vielä kymmenisen tuhatta vuotta sitten mahtavan paksuna kerrostumana peitti koko Suomen. Ottamalla edelleen huomioon sen, mitä tiedämme eri lajien ilmastollisista vaatimuksista, on samalla saatu valaistusta tärkeään kysymykseen jääkauden jälkeisistä ilmastonvaihteluista. Mistä ja milloin Suomi on saanut kasvistonsa. Mitä sitten tiedämme maamme kasvilajien entisyydestä, niiden saapumisen ja leviämisen historiasta. Aikaisemmin tyydyttiin selvittämään vain näissä maakerrostumissa esiintyviä juuren-, varrenja lehdenkappaleita, hedelmiä, siemeniä ynnä muita jo paljain silmin nähtäviä kasvinjätteitä (makrofossiileja). Puiden ja pensaiden pöly voidaan tosin useimmiten määrittää ainakin suvulleen, toisinaan lajilleenkin, varpujen ja ruohovartisten kasvien suhteen on sen sijaan toistaiseksi vain harvoin päästy heimoa pitem10. Makrofossiileina säilyy maakerrostumissa jätteitä pääasiassa vain tietyistä vesija suokasveista ja monen kasvin siitepölykin tuhoutuu nopeasti maahan jouduttuaan. Jos makrofossiilienkin määrittäminen saattaa olla hankalaa, ovat vaikeudet siitepölyjen kohdalla yleensä vielä suuremmat. Sen muodostavat kasvilajit, jotka eräitä poikkeuksia lukuunottamatta tosin ovat syntyneet jo ennen viimeistä jääkautta, mutta jotka ovat nykyisille kasvinsijoilleen Suomessa saapuneet eri suunnilta vasta viimeisten vuosituhansien kuluessa. Kun tällaisia kasvinjätteitä sisältävä, tietylle paikalle syntynyt kerrostumasarja useimmissa tapauksissa on geologisesti ajoitettavissa, voidaan sitä tutkimalla saada käsitys kasvipeitteessä kerrostumasarjan edustaman ajanjakson kuluessa tapahtuneista muutoksista. Jääkausi oli sammuttanut kaiken elämän
Vaellushistoriallisesti kiintoisimman ryhmän muodostavat kuitenkin ne lajit, joiden levinneisyyttä emme voi selittää nykyisten olosuhteiden avulla. Ottamalla huomioon, mitä tiedämme Fennoskandian viimeisistä geologisista vaiheista ja ilmaston.vaihteluista , voimme riittävää varovaisuutta noudattaen näiden lajien nykylevinneisyyttä tutkimalla saada paljonkin lisävalaistusta maamme kasviston vaellushistoriaan. Ne saattavat olla nuoria tulokkaita, joiden vaellus on vielä aivan kesken. Viimeisen jääkauden aikaisen mannerjäätikön itäreuna kulki, jäätikön ollessa laajimmillaan, Vienanmeren suusalmen kohdalta ja Arkangelin itäpuolitse aluksi suoraan etelään Vologdan kaupungin tienoille kääntyäkseen sieltä lounaaseen ja vihdoin suoraan länteen. Onneksi on olemassa toinenkin menetelmä, jota tutkimus voi käyttää rinnan edellä selostetun kanssa ja sen täydennyksenä. Käyttökelpoi~empia ovat jo lajit, jotka täällä kasvavat ilmastollisella raja-alueellaan ja joiden lähinnä tästä aiheutuva eteläinen, pohjoinen, läntinen tai itäinen nykylevinneisyys jo sellaisenaan antaa viitteen ainakin niiden saapumissuunnasta. J ään reunan alkaessa peräytyä kohti Skandinavian tunturiseilännettä vapautuivat Inkeri ja Aunus jo hyvin varhain ja peräytymisen jatkue·ssa paljastui jäätöntä kuivaa maata kasvillisuuden käyttöön myös Karjalan kannaksella, Maanselän vedenjakajaalueella Laatokasta Sallaan sekä Kuolan rannikkoseuduilla, ennen pitkää :myös laajalti Kuolassa, Suomen Lapissa ja Pohjois-Norjassa, osaksi Ruot11. Pääosa niistä on epäilemättä kuitenkin lajeja, joille ilmasto on jääkauden jälkeen ollut suotuisa kenties vain yhtenä tai parina ja ehkä silloinkin vain lyhyeksi jääneenä kautena. Luoteisin osa Venäjää sekä PohjoisSaksa jäivät niin olle'n jäätiköitymisalueen piiriin. mälle. Nämä lajit, joiden ilmastollisia vaatimuksia maamme hyvin vastaa, eivät tarjoa paljonkaan aineistoa kasvistomme . Näiden lajien nykyinen levinneisyys on ikäänkuin paikoilleen jähmettynyt ja kuvastaa vielä tänä päivänä niitä olosuhteita -esimerkiksi meren ja maan jakautumista -, jotka noina kaukaisina, lajille suotuisina ilmastokausina vallitsivat. Lukuisat lajit ovat, käytettävissään olleen ajan suhteellisesta lyhyydestä huolimatta, levinneet melkein kautta koko Suomen, vaikka ne maaperällisistä ja kilpailutekijöistä aiheutuen ehkä ovatkin toisissa osissa maata yleisempiä kuin toisissa ja saattavat joiltakin seuduilta kokonaan puuttuakin. Suotuisien ajanjaksojen välillä ja niiden jälkeen laji on saattanut hävitä laajoilta aloilta, joten sen hallussa ke~ran ollut levinneisyysalue on pirstoutunut erillisiksi ja erikokoisiski saarekkeiksi. Tämän menetelmän lähtökohtana on kasvilajien nykyinen levinneisyys. vaellushistorian selvittelylle. Kaiken kaikkiaan on todettava, että subfossiilitutkimuksen antama kuva maamme kasviston vaellushistoriasta on ja tulee aina olemaankin sekä puutteellinen että yksipuolinen
R antaviivan jatkuvasti siirtyessä länttä ja et elää kohti sai Suomenniemi vähitellen nykyiset ääripiirteensä (kartat 1-4). Kautta koko myöhäisjääkauden ilmasto oli itäisessä Fennoskandiassa 12. J äätikön peräytymisvaiheen aikana ja vielä sen jälkeenkin olivat suuret osat ltä-Fennoskandiaa veden peitossa. Myöhäisjääkauden loppupuolella syntyneissä kerrostumissa tavataan verraten säännöllisesti jonkin verran jalojen lehtipuidenkin (jalavan, lehmuksen, pähkinäpensaan ym.) siitepölyä. Maan kohotessa vetäytyi meri pois Vienan ja PohjoisAunuksen alankosehduilta ja sama ilmiö toistui Maanselän länsipuolellakin. J äätikkö peräytyi aluksi hitaasti ja sen alta paljastuvan maan valtasi aukea ja harvapuinen tundra. Kr.) jolloin jäätiköitä oli enää vain Ruotsissa ja Norjassa ja jolloin suurin osa Suomennientä jo oli kuivaa maata ilmasto näyttä~ kesiensä puolesta ltä-Fennoskandian kaakkoisja itäosissa olleen nykyiseen verrattavaa ellei edullisempaa. Viimeistään myöhäisjääkauden vaihtuessa jääkauden jälkeiseksi ajaksi (noin v. 680() e. Entiset saaret sulautuivat mantereeseen ja yhä uusia nousi Itämeren sylistä. sinkin koillisosissa. Tästä ovat todisteena mm. Aunuksessa ja Kainuussa, ehkäpä pohjoisempanakin sijainneiden salmien kautta ovat molemmat meret aluksi olleet suorassa yhteydessä keskenään. Pöly on saattänut kulkeutua aikaisemmin paljastuneilta alueilta, etelästä tai kaakosta, mutta tuskin kovin kaukaa. Kun jäätikön itäreuna oli saavuttanut maamme, ilmasto olikin ilmeisesti jo siksi edullinen, ett ei ainakaan mitään leveätä tundravyöhykettä enää päässyt syntymään, vaan koivumetsä seurasi, aluksi harvana ja kitukasvu,isena, miltei v~littömästi peräytyvän mannerjäätikön kintereillä. Vasta tämän jälkeen vapautui varsma.men Suomenniemi (kartat 1-3). Näitä puita ei ehkä kuitenkaan vielä silloin ole kasvanut Suomen metsissä. Jo varhain on metsiin koivun rinnalle ilmestynyt mäntyä, kuusta ja leppääkin. Niinkauan kuin jäätikkö vielä oli laaja, pääsi lämpötilan kohoaminen sen läheisyydessä vain heikkona tuntumaan ja ilmeni lähinnä kesien lämpiämisenä. Vienanmeri ja Itämeri ulottuivat Maanselälle saakka, joka kapeana kannaksena yhdisti Lapin ja Kuolan Pohjois-Venäjään. ne tundrakasvien makrofossiilijätteet, joita on senaikaisissa kerrostumissa tavattu vielä Etelä-Ruotsissa, Inkerissä, Karjalan Kannaksella ja Inarissa: napamaiden paju (8alix polaris), lapinvuokko (Dryas octopetala) ym., mutta sen sijaan ei enää lähempänä jäätiköityneen alueen keskustaa. Yhtä ratkaiseva osuus kuin edellä esitetyillä seikoilla on kasvien vaellusmahdollisuuksiin ollut ilmastolla ja siinä tapahtuneilla muutoksilla. Perimmäisenä syynä jääkauden alkamiseen on epäilemättä ollut koko maapallon piirissä tuntunut lämpötilan aleneminen, sen päättyminen taas on olh:it ensi sijassa seuraus vastaavasta lämpötilan noususta
Ne ovat parhaasta päästä lehtojen, lehtokorpien, lettomaisten soiden ja lihavien tulvamaiden kasveja. J okin laji on käyttänyt kaikkia näitä teitä, toiset vain yhtä tai paria niistä. Mutta niinpä ei ilmastokaan ole missään jääkauden jälkeisessä vaiheessa ollut niiden leviämiselle läheskään yhtä suotuisa kuin mainittuna ajan jaksona. Useimmat taigalajit vaativat ravintorikasta kasvualustaa. Kesät olivat lämpimiä, talvet kylmiä, kevät ja syksy lyhyitä ja sat eenmäärä yleensä verraten alhainen. Itämeren silloisilla rannikoilla ja niitä reunaavissa saaristoissa, lähellä sulavaa mannerjäätikköä ja jäämeren hengessä oli ilmasto varmaankin koleampaa ja myös merellisempääkuin munalla silloisessa Itä-F ennoskandiassa ja mantereisinta se lienee ollut Aunuksessa. Tärkeimmät >>portit>> näyttävät sijainneen Sallan-Kuusamon alueella pohjoisessa ja Salmin-Vieljärven tienoilla et elässä. Pohjoisessa pysähtyivät useat lajit jo Itä-Kuolaan, toiset ennättivät Pohjois Vienaan, osa levisi ve9-enjakajan ylitettyään Suomen Lappiin, Peräpohjolaan, jopa Kainuuseen ja eräät jatkoivat vaellustaan aina Norrbotteniin ja Ruotsin Lappiin asti. Itä-Fennoskandian aikaisimmin jäistä vapautuneisiin itäja pohjoisMiin keskittyy tämän mantereisen ajan muistona rikas kasvistonaines, jota voimme sanoa taigalajistoksi (kartta 5). Olosuhteet lienevät vastanneet Pohjois-Venäjällä ajoittain ehkä Siperiassa nykyisin vallitsevia. Syvärin vartta ja Laatokan rantoja seuraten ovat eräät lajit kiertäneet tämän esteen. Muutamat lajit näyttävät vaeltaneen Kannanlahdesta poikki Kuolan niemimaan ja edenneen J äämeren rannik14. Myöhemmin lienee uutta aluevaltausta tapahtunut vain vähäisessä määrässä. Näyttää siltä, että nämä taigalajit jo myöhäisjääkautena, monet jopa sen alkupuoliskolla, saavuttivat Itä-Fennosli:andiassa sen esiintymäalueen, mikä niillä tänäkin päivänä on. Ne saapuivat eri teitä: pitkin Karjalan kannasta; yli Syvärin tai Äänisjärven poh joispuolitse Aunukseen ja sieltä osaksi pohjoiseen, Vienaan, osaksi länteen, kohti Laatokan rantamaita; poikki Vienanmeren ja J äämeren välisen kapean salmen joka ajoittain lienee ollut ummessa Kuolan et elärannikolle-ja edelleen Pohjois-Vienaan. Siksi muodostui se leveä vedenjakaja tienoo, joka Inarin Lapista lähelle Syväriä ulottuvana karukkona erottaa Vienanmereen ja Itämereen laskevat vesistöt toisistaan, niille vaikeasti ylitettäväksi vaellusesteeksi. J os merkitsemme kartalle taigalajien nykyiset esiintymät Itä-F ennoskandiassa, voimme osapuilleen hahmot ella niiden muinaiset vaellusreitit. Alueellisia eroja oli epäilemättä olemassa. Sen edust ajien päälevinneis_yyssattuu nimittäin Pohjois-Venäjän ja Siperian havumetsävyöhykkeeseen taigaan -ja ulottuu siellä useimmissa tapauksissa t undran rajalta pohjoisessa lehtometsien tai idempänä arojen rajalle etelässä. huomattavan mantereista
J os tämä päätelmä on oikea, 'olemme saaneet lisätodisteen siitä, että kesien on kyseisillä alueilla täytynyt myöhäisjääkauden päättyessä olla vähintäinkin yhtä suotuisia kuin nykyisin. koa aina Petsamoon ja Itä-Ruijaan saakka ja edelleen jokivarsia pitkin sisämaahan. Ne nimittäin puuttuvat Skandinaviasta kokonaan tai kasvavat vain Ruotsin eteläisimmissä osissa, vaikka Keski-Euroopassa ovatkin levinneet kauas länteen. seuraillen ulottavat esiintymänsä kauas taigametsien sydämeen, myöhäisjääkaudella ovat edenneet itäiseen F ennoskandiaan, eräät verraten kauaskin pohjoiseen ja länteen (kartta. Mannerjäätikön laajimman levinneisyyden aikana ovat arot Keski-Euroopassa ja Länsi-Venäjällä olleet levinneitä ja jäätikön alkaessa peräytyä ne ovat voittaneet vieläkin enemmän alaa. Useat niistä ovat Pohjanlahden pohjoisesta kiertäen tai Itämeren et eläpuolitse tai molempia näitä teitä käyttäen levinneet Ruotsiin, jopa Norjaan saakka . 7). Emme tiedä onko Itä-Fennoskandian kaakkoisosissa edes myöhäisjääkauden alussa ollut aroja, mutta varmana voinemme pitää, että arojen vyöhyke silloin on ollut lähempänä näitä alueita kuin koskaan myöhemmin. Verrattuna ensiksi mainittuihin edustavat ne yleensä vähemmän kylmänkes ävää ja samalla ilmeisesti myös merellisille olosuhteille vähemmän arkaa kasvistonainesta. Eräiden verraten korkeata kesälämpöä vaativien kasvien hajaesiintymiä Itä-Fennoskandian kaakkoisosissa on vaikea selittää muuten kuin olettamalla niiden saapuneen näille alueille jo myöhäisjääkauden lopulla (kartta 7 se!.). Kaakossa löysi t aigalajisto Aunuksen viljavilla mailla suotuisia kasvinsijoja, mutta Seesjärveltä pohjoiseen alkaville Sisä-Vienan salomaille kykeni vain jokunen laji etenemään ja Laatokan Karjalankin saavuttivat vain muutamat harvat. Aluksi lienee aukea niittyaro ja myöhemmin harvapuinen metsäaro rajoittunut jäätikköä reunaavaan tundraan. Ei sen vuoksi ihmetytä, että eräät arojen ja aronreunusmetsien lajit, jotka Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa vielä nykyisinkin sopivia kasvupaikkoja kallioita, lämpimiä harjunrinteitä, jokitörmiä ja kesäkuivia tulvamaita ym. Pohjoista kohti on arojen osuus niiden valtakaudellakin ilmeisesti vähentynyt ja jäätikön peräytymisen jatkuessa ovat olosuhteet käyneet niiden esiintymiselle yhä epäsuotuisammiksi. Karjalan kannaksella katkesi taigalajien vaellus jo nykyisen Vuoksen varsilla. Monet ovat maaperällisestikin vaatimattomampia. Sen sijaan, että edellä puheena olleiden lajien eteneminen siis kaikessa pääasiassa lienee pysähtynyt jo myöhäisjääkauden keskivaiheilla, jolloin kuivaa maata oli vain Itä-Fennoskandian itäja pohjoisosissa, näyttävät eräät toiset, samoja teitä saapuneet taigalajiston edustajat jatkaneen vaellustaan myöhäisjääkauden loppuun saakka, jolloin huomattava osa Suomennientäkin jo oli noussut merestä (kartta 6). 15
fennica), isokukkainen lehtiarbo (Moehringia lateriflora), punainen konnanmarja (Actaea erythrocarpa) , Kemin ängelmä ('l'halictrum kemense), Tataarian kumina (Conioseliurn vaginatu.m), tubolatva (Cenolophium Fischei·i), harvakukkainen lemmikki (Myosotis sparsiflora), Siperian nauhus (Ligularia sibirica); 2. 16 Kartta 5. Tiedot sinikuusaman (Lonicera coerulea) levinneisyydestä Itä-Fennoskandiassa. sibirica), Siperia.n lillukka (Rubus humulifolius), Siperian keitto (Crevis 8ibirica). vain koillisesta saapuneita lajeja: ruskahtava niittyvilla (Eriophorum russeolum), t alvikkilehtinen paju (Salix pyrolifolia), Kuolan piooni (Paeonia anornala), Siperian nätkin (Hedy.mrum alpinum), itäinen ajuruoho (Thymus serpyllum ssp. palustris v. Vaellushistoriallisesti samaan rvhmään kuuluvat meillä mm. seuraavat, me;elliselle ilmastolle vähemmän arat kasvit: varukseton kattara (Bromus inermis), kolmiheteinen paju (Salix triandra), pulska neilikka (Dianthus suverbus), konnan tatar (Polygonum bistorta), rohtopunaluppu (Sanguisorba officinalis), Britannian hirvenjuuri (lnula britannica), tuhkaruoho (Senecio integrifolius). tanaiins:s), Siperian asteri (Aster sibiricus), Kuolan ruttojuuri (Petasites laevigatus), lehtojen peltovilla (Senecio nemorensis ssp. Kartta 6. virescens), Gmelinin paju (Salix Gmelini), ' Suomen hierakka (Rumex pseudonatronatus), pari tähtimömuotoa (Stella,ria hebecalyx ja S. Muita taigalajeja, jotka näyttävät jatkaneen leviämistään Itä-Fennoskandiassa myöhäisjääkauden loppuun, ovat mm. seuraavat: 1. Tervolan -Kuusamon-Kannanlahden tienoille levinneitä: Virginian noidanlukko ((Botrychium virginianum), hoikka rölli (Agrostis clavata), Vienan sara (Carex atherodes), neidonkenkä (Calypso bulbosa), Suomen lumme. Jacquinianus); 3. Muita jo myöhäisjääkauden keskivaiheilla nykyisen esiintymäalueensa Itä-Fennoskandiassa saavuttaneita taigalajeja ovat mm. Sinikuusama (Lonicera coerulea). vain kaakosta saapuneita lajeja: Siperian kaura (Trisetum sibiricum), koripaju (Salix viminalis), korkea kukonkannus (Delphinium elatum) , Siperian humala (Clematis alpina ssp. sekä koillisesta että kaakosta saapuneita lajeja: Siperian lehtikuusi (Larix sibirica), itäinen villivehnä (Agropyron fibrosum), pärskäjuuri ( Veratrum album ssp. Karjalan ruusu (Rosa acicularis). seuraavat: 1. Tiedot Karjalan ruusun (Rosa acicularis) levinneisyydestä Itä-Fennoskandiassa. Oulun-Suomussalmen linjan eteläpuolelle jääviä: hajuheinä (Cinna latifolia), lehtosorsimo (Glyceria lithuanica); 2
Jäämeren esikko (Primula fimnarchica). 17. latifalia) esiintymisestä Itä-Fennoskandiassa. Kartta 7. lucidum), tuoksukirveli (Ghaeraph11llum aramaticum), robtopähkämö (Stachys officinalis). pseudafrigida), tunturiailakki (Melandryum angustiflarum), Ponoin leinikki (Ranunculus Pallasii), lapinlitu (Eutrema Edicardsii), *Jääm eren hanbikki (Patentilla Egedii), tummakukkainen nätkin (Hedysarnm hedysaraides), *nelilehtinen vesikuusi (Hippuris tetraphylla), Siperian ruohoneilikka (Armeria scabra ssp. Tiedot sormilehtisen kylmänkukan (Pulsatilla patens ssp. Kartta 8. Etelä-Hämeeseen saakka levinnyt: jalkasara (Garex pedifarmis ssp. Tiedot Jäämeren esikon (Primula finmarchica) levinneisyydestä PobjoisFennoskandiassa. Muita arojen ja aronreunusmetsien lajeja ovat mm. rhizades); 3. Muita idästä saapuneita tundraja tunturikasveja ovat mm.: Lapin bilpi (Arctagra.stis latifalia), lauhakastikka (Galama.grastis deschampsiaides), *rönsyilevä sorsimo (Pu.ccinellia phryganades), *Pohjolan sorsimo (Arctaphila fulva), pyöreälehtinen paju (Salix ratundifalia), Kuolan hierakka (Rwnex arcticus), itäinen ahosuolaneinä (R. Lappiin ja Kuolaan saakka levinneitä: kolmiomainen hiirenporras (Athyrium crenatum), kelluva keiholehti (Sagittaria natans), korpinurmikka (Paa remota), otasara (Garex rhyncaphysa), laakso-orvokki ( Viala Selkirkii), kolmikukkainen matara (Galium tr-iflarum). seuraavat: 1. Vain kaakossa tavattavia: jäykkälehtinen laukka (Allium strictum), Siperian pitkäpalko (Arabis bareal·is), Siperian banbikki (Patentilla strigasa), m<ikiorvokki (Viala callina), isokukkainen ampiaisyrtti (Dracacephalus Ruyschiana); 2. latifolia). graminifalius), Jäämeren tähtimö (Stellaria humifusa), Kuolan härkki ( Gerastium Regelii), itäinen tunturiarho (Arenaria ciliata ssp. sekä kaakosta että koillisesta saapuneita ja kauas pohjoiseen levinneitä: Tataarian kohokki (Silene tatarica), mustamarjainen tuhkapensas (Gataneaster melanacarpa). sibirica), täbtikatkero (L01nataganium ratatum), karvainen sinilatva (Palemanium bareale), tunturilemmikki (M11asatis silvatica ssp. alpestris), sudeettikuusio (Pedicularis Sormilehtinen kylmänkukka (Pulsatilla patens ssp. (Nymphaea tetragana); 3. Myöbäisjääkauden lopulla ovat kenties saapuneet myös seuraavat Itä-Fennoskandian kaakkoiskulmalla tavattavat lajit, jotka puuttuvat Skandinaviasta kokonaan tai esiintyvät vain Etelä-Ruotsissa: taponlehti (Asarum europaeum), akileijaängelmä (Thalictrum aquilegifalium), kapealebtinen ängelmä ('l.'
vihreä raunioinen (Asplenium viride), tunturien kiviyrtti (Woodsia alpina), tunturinurmikka (Poa alpina), alppisara (Oarex norvegica), tunturihärkki (Oerastium alpinum), Siperian kynsimö (Draba cinerea), lumirikko (Saxifraga nivalis), mätäsrikko (S. ·, _), ' \. paleacea), merikohokki (Silene maritima), merinätkelmä (Lathyrus maritimits). Samaa tietä lienevät vaeltaneet eräät taigakasvitkin (AgropiJron fibrosum, Rumex pseudonatronatus, Moehringia lateriflora) ja niihin läheisesti liittyvät lajit (esin1. laxa), mustanruskea piippo (Luzula sudetica), Lapin nokkonen ( Urtica gracilis), Pohjolan tähtimö (Stellaria calycantha), pari poimulehtilajia (Alchemilla Wichurae, A. 18 sudetica), kiehkurakuusio (P. Kartta 10. 10 Tunturien sinivalvatti (Lactuca alpina). Tiedot tunturien sinivalvatin (Lactuca alpina) levinneisyydestä PohjoisF ennoskandiassa. Mackenziei), merisara (0. Pohjois-Norjan ja Pohjois-Ruotsin tunturiseuduilla on laji yleinen. sara (0. Dianthus superbus) samoinkuin tietyt merelliselle ilmastolle vähemmän arat merenrantakasvit: ruokopuntarpää (Alopecurus ventricosus), vesihilpi (Oatabrosa aquatica), somersara (Oarex glareosa), Norjan sara (0. Jäämeren esikon tavoin ovat edellä tähdellä merkityt lajit myöhäisjääkautisia salmia seuraillen levinneet Vienanmeren rannoiltaltämeren piiriin ja etenevää rantaviivaa seuraten sililyneet sen pohjoisosissa meidän päiviimme asti. Muita samantapaisen itäfennoskandisen levinneisyyden omaavia tunturilajeja ovat mm. glomerulans), pensaskanerva (Myricaria germanica), kellomainen sinilatva (Polemomium acutiflorum).. groenlandica), kallio-sirkunjyvä (Hackelia deflexa). Tiedot sinertävän nurmikan (Poa glauca) levinneisyydestä Itä-Fennoskandiassa. .,1,'-' 1 9 Sinertävä nurmikka (Poa glauca). harmaa sara (Oarex adelostoma), vaalea. Kartta 9. livida), veltto sara (0. l":,~-+, ]•' f '-,, . Äänisen rantojen vastaavista jäännöskasveista on osa tundralajeja: edellä ympyrällä merkittyjen lisäksi idän pitkäpalko (Oardaminopsis petraea), osa merenrantamuotoja: rantavehnä (Elymus arenariits), merinätkelmä (Lathyrus maritimus). verticillata), kastilja (Oastilleja pallida), Kuolan virmajuuri (Valeriana capitata), *tunturimaruna (Artemisia borealis). Muita ilmeisesti orjan pohjoisja luoteisrannikon jäättömillä alueilla talvehtineita ja sieltä Lappiin, Pohjoisjopa Keski-Suomeen vaeltaneita lajejll,, joiden pääesiintyminen on metsävyöhykkeessä, ovat mm
Parin viime vuosikymmenen tutkimuksen tuloksena on tietoomme tullut yhä enemmän sellaisia kasvilajeja, joiden nykyistä levinneisyyttä ei kyetä selittämään muuten kuin olettamalla niiden säilyneen, >>talvehtineen>> yli jääkauden näissä pakopaikoissa. Toiselta puolelta on Pohjois-Fennoskandiaan vaeltanut tunturija tundralajeja myös idästä, Kaninin niemimaalta ja Vienanmeren itärannikolta päin. Makrofossiililöydöt antavat vajavaisia tietoja eräiden tällaisten lajien vaelluksista, mutta useimpien tulosuunnasta ja tuloajasta em.me ainakaan toistaiseksi voi mitään todisteita esittää. Ne ovat sen vuoksi ilmeisesti edenneet leveänä rintamana, tarvitsematta edellä mainittujen lajien tavoin noudattaa kapeita vaellusreittejä. Tätä väitettä ei ilmeisestikään voi laajentaa koko Fennoskandiaa koskevaksi. Sitä mukaa kuin Pohjois-Fennoskandian valtamerirannikko vapautui jääpeitteestään, >>talvehtijat» alkoivat laajentaa esiintymäaluettaan eri suuntiin. Idästä ja kaakosta on Itä-Fennoskandiaan varmasti jo myöhäisjääkautena saapunut huomattava, ehkäpä pääosakin havumetsävyöhykkeemme metsien, soiden, vesien ja niiden rantojen tavallisista lajeista. Olemme edellä tarkastaneet olosuhteita yhä pienemmäksi kutistuvan mannerjäätikön eteliija itäpuolella. Pääosa näistä kasviston ja. 19. Minkälainen oli sitten tilanne sen pohjoisja länsilaidoilla, valtameren äärellä 1 Esityksen alussa mainittiin jääkauden sammuttaneen Suomesta kaiken elämän. Niille sopivia, keskinkertaisia tai karuja kasvupaikkoja on ollut tadona yllin kyllin. On myös käynyt yhä ilmeisemmäksi, etteivät >>talvehtijat>> ole olleet vain kylmänkestäviä tundraja tunturilajeja, vaan että joukossa on ollut myös lämpimämmille ilmastoalueille ominaisia muotoja. Niiden vaellusta on varmaankin suuresti helpottanut se seikka, että maakannas myöhäisjääkauden alussa ilmeisesti yhdisti Kuolan Pohjois-Venäjän mantereeseen. Norjan rannikkoseuduilla, Lofotenissa ja Tromsön tienoilla sekä paikoitellen myös etelässä, ainakin Mören rannikolla, ehkäpä Sisä-Kuolassakin on ollut jäättömiä alueita, joissa elämä sykki kylmimpänä jääkautenakin. Tätä tietä, siis pohjoisesta ja lännestä käsin on Suomen Lappi varmaan saanut pääosan tunturilajistoaan. Osa refugioista taas on kohonnut vuorenhuippuina, nunatakkeina, jäämassojen keskeltä. eläimistön pakopailrnista, refugioista, lienee sijainnut niin matalalla, että ne nykyisin ovat valtameren peitossa, vaikka jääkaudella meren pinnan ollessa nykyistä huomattavasti alempana olivatkin kuivaa maata. Ovatpa eräät tutkijat arvelleet tunturikoivunkin kyenneen kasvamaan refugioissa. Tässä vaeltajajoukossa on ollut monia mantereisen ilmaston muotoja, joiden eteneminen myöhemmin hidastui ja jotka siten pysähtyivät mikä minnekin Kuolan pohjoisrannikolle tai sisämaan tuntureille, eräitten päästessä kauemmas länteen, Petsamon alueelle ja Ruijaan asti (kartta 8)
Ancylusa jan alkupuoli, ns. Retugioissa on ilmeisesti talvehtinut myös taigalajeja, jotka siten ovat levinneet Itä-Fennoskandiaan paitsi idästä myös luoteesta (kartta 11). Useimmilla lajeilla ovat molemmat vaellusrintamat sulaneet yhteen, mutta eräillä ne ovat vielä tänä päivänä leveän tyhjiön toisistaan erottamia. Samanlainen kahden tulosuunnan aiheuttama, kaikessa pääasiassa jo myöhäisjääkautena hahmoittunut pohjois-itäinen levinneisyys on myös useilla varsinaisia taigalajeja väljemmän ilmastollisen vaihteluvaran omaavilla lajeilla (kartta 11 sel.). Sallan ja Kuusamon rotkolaaksojen rikas tunturiflora, samoin eräiden tunturilajien erillisesiintymät Maanselän äärillä, Järvi-Suomessa ja Laatokan Karjalassa saakka (kartta 9). • t Lännestä, refugioista ja idästä, Pohjois-Venäjältä saapuneiden tundraja tunturikasvien yhteensulautunut joukko jatkoi vaellustaan Suomen Lapista Kuusamoon, Kainuuseen, Pohjois-Vienaan ja vieläkin etelämmäksi. Viimeksi mainitun alueen ja erikoisesti Aunuksen tunturikasviesiintymät voivat kuitenkin eräissä tapauksissa olla myös rippeitä siitä kylmänkestävästä tundraja metsätundralajistosta, joka näiden alueiden paljastuessa seurasi peräytyvän mannerjäätikön kintereillä. Eräät itäisistä, mantereista ilmastoa suosivista tundralajeista ovat myöhäisjääkauden alkupuolella levinneet Maanselän poikki ulottuneita salmia pitkin Vienanmeren rannoilta Itämeren puolelle ja etenevää rantaviivaa seuraten säilyneet jäännöskasveina Pohjanlahden perukassa meidän päiviimme. Samaa tietä ovat vaeltaneet jotkut taigaja merenrantakasvitkin ja vastaavanlaisen vaelluksen tuloksia lienevät myös tietyt Äänisjärven rantojen jäännöskasviesiintymät (kartta 8). J äännösesiintymiä, reliktejä, tästä vaelluksesta on mm. Vienanmeren ja Jäämeren välinen salmikin oli kenties uudelleen tukossa. Eräitä 20. Ennen kaikkea Itämeren, mutta myös Vienanmeren äärellä säil1ivät olosuhteet varmaan pitkälle myöhäisjääkauteen suotuisina tälle lajistolle. Itämeri oli muuttunut laajaksi sisäjärveksi Ancylus-järveksi -, en samoinkuin Pohjanmeren eteläosa oli laajalti kuivana maana. orjan rannikkorefugioista on Suomen puolelle tunturikasvien ohella vaeltanut myös lajeja, joiden pääesiintyminen sattuu koivu-, jopa havumetsävyöhykkeeseen (kartta 10). boreaalikausi, lienee vielä ollut suhteellisen viileä, aluksi kenties jopa kylmempi kuin myöhäisjääkauden loppuvaihe. Mannerjäätikön peräydyttyä Skandinavian tuntureille ja sen jäännösten vähitellen sulaessa siellä, muuttui myös ilmasto. Miltei puhtaat mäntykankaat peittivät suurimman osan maatamme ja kauden lopulla ne valtasivat koivumetsiltä alaa jo Lapin pohjoisimmissakin osissa. Talvet kävivät leudommiksi ja ilmasto sai muutenkin lämpösuhteittensa puolesta merellisemmän luonteen, mutta oli todennäköisesti vieläkin niukkasateisempaa kuin aikaisemmin. Useat niistä ovat edenneet Keski-Suomen pohjoisosiin, eräät vieläkin etelämmäksi
longifolia) levinneisyydestä Itä-Fennoskandiassa. borealis), Lapin leinikki (R. Samalla tavoin selittyvä pohjois-itäinen levinneisyys onitä-Fennoskandiassa mm. tenuiflora), nuolipaju (Salix hastata), itäinen niittyleinikki (Ranunculus acer ssp. hastata ovat Itä-Karjalasta levinneet Laatokan Karjalaan, Carex heleonastes ja Lactuca sibirica pääosaan Järvi-Suomea. myös seuraavilla, varsinaisia taigalajeja laajemman yleislevinneisyyden omaavilla lajeilla: tunturitähkiö (Phleum commutatum), töppypäinen niittyvilla (Eriophorum Scheuchzeri), myrttipaju (Salix myrsinites), lettorikko (Saxifraga hirculus), tunturilääte (Saussurea alpina). Suomen puolella kasvaa Carex capitata vain Kainuuseen, Saussurea alpina vain Perä-Pohjolaan saakka etelässä, Ranunculus acer ssp. Salix m11rsinites ja S. vain kaakossa tavattavia: sinertävä tupsupää (Koeleria glauca), iso tupsu pää (K. Muita todennäköisimmin boreaalikaudella maahamme vaeltaneita lajeja ovat mm.: 1. longifolia). Esimerkkinä taigalajista, jonka molemmat vaellusrintamatluoteinen ja itäinen eivät ole yhtyneet, mainittakoon ukonhattu (Aconitum septentrionale). Tiedot Siperian saarn (Carex media) levinneisyydestä Itäja PohjoisF ennoskandiassa. heinä (Hierocloi!° australis), hietikkonata Pitkälehtinen kurho (Carlina vulgaris ssp. Muita taigalajeja, joiden Pohjois-Venäjältä ja Norjan rannikon jäättömiltä alueilta edenneet vaellusrintamat ovat sulaneet yht een, ovat mm.: Lapin vehnä (Agropyron mutabile), himmeätähkäinen niittyvilla (Eriophorum brachyantherum), luppisara (Carex capitata), vaivaissara (C. Kartta 12. Tiedot pitkälehtisen kurhon (Carlina vulgaris ssp. polonica), matala ojasorsimo (Glyceria plicata), komea sorsimo (Glyceria maxima), juurehtiva kaisla (Scirpus radicans), mykerösara (Carex cyperoides), merihierakka (Rumex maritimus), ahojen kylmänkukka (Pulsatilla pratensis), iso pukinjuuri (Pimpinella magna), rustohampainen kärsärnö (Achillea cartilaginea), kaaliohdake (Cirsium oleraceum); 2. Useimmat näistä lajeista ovat suuren vedenjakajan länsipuolella levinneet Lapista Keski-Suomen pohjoisosiin ja sen itäpuolella Kuolasta Aunukseen, Ranunculus lapponicus ja Epilobium davuricum kuitenkin vain Pohjois-Vienaan saakka. Eteläja Keski-Suomen läntisiinkin osiin levinneitä: eteläinen maarianSiperian sara (Carex media). borealis esiintyy vain Taka-Lapissa. 21 j. Kartta ll. lapponicus), daurilainen horsma (Epilobium davuricum), Pohjolan ruttojuuri (Petasites frigidus), Siperian sinivalvatti (Lactuca sibirica)
ja vesipähkinä (Trapa natans). Muita meille ilmeisesti ainakin pääasiassa jääkauden jälkeisenä lämpökautena saapuneita, mannerilmastoakin sietäviä lehtometsävyöhykkeen lajeja ovat mm. Kartta 13. rantahierakka ( Rumex hydrolapathum). Lajeja, jotka sittemmin ovat kokonaan maasta hävinneet, ovat esim. vain kaakossa tai etelä-kaakossa tavattavia: hukkariisi (Leersia oryzoides), lehtonata (Festuca gigantea), metsäja ojasara (Oarex silvatica, 0. ( 13 Saarni (Fraxinus excelsior). Kartta 14. seuraavat: 1. Pähkinäpensaan (Oorylus avellana), rantayrtin ( Lycopus europaeus), uposkarvalehden (Oeratophyllum demersum) ja notkean näkinruohon ( Najas flexilis) nykyinen (tiheä viivoitus) ja lämp5kautinen (tiheä + harva viivoitus) levinneisyys. acutiformis), mykerövihvilä (Juncus capitatus), pari vatukkalajia (Rubus nessensis, R. Tiedot saamen (Fraxinus excelsior) levinneisyydestä Itä-Fennoskandiassa. plicatus), keltapeippi (Lamium galeobdolon); 2. 22 (Festuca polesica), natapiuru (Scolochloa arundinacea), itäinen verijuuri (Agrimonia pilosa), komea vesirikko (Elatine alsinastrum), leveälehtinen sorsanputki (Sium latifolium), varputalvikki (Ohimaphila umbellata), hirvenkello (Oampanula cervicaria), nurmikaunokki (Oentaurea phrygia), kankeakarvainen maitiainen (Leontodon hispidus), keltanokitkerö (Picris hieracioides); 3. eteläinen karvalehti (Oeratophyllum submersum) . Lappiin ja Kuolaan (tai vain jompaankumpaan) saakka levinneitä: sahalehti (Stratiotes aloides), kangassara (Oarex ericetorum), hietaneilikka (Dianthus arenarius), kangasraunikki (Gypsophila fastigiata), hietaorvokki ( Viola rupestris), keltatalvikki (Pyrola chlorantha), Pohjolan nukki (Androsaces septentrionale). maan eteläisimmissä osissa tai ainakin kaakossa ja lounaassa tavattavia: rantasara (Oarex riparia), monikukkainen kielo (Polygonatum multiflorum), tammi (Quercus robur), hammasjuuri (Oardamine bulbifera), sikoangervo (Filipendula vulgaris), haavayrtti (Sanicula europaea), monivuotinen sinijuuri (Mercurialis perennis); 3. Peräpohjolaan, osittain Kuusamoonkin saakka levinneitä: ahdekastikka ( Oalamagrostis arundinacea), lehdekäs tatar (Polygonum foliosum), litteämykeröinen rusokki (Bidens radiatus); 4. Muit.a lajeja, joiden jätteitä lämp5kauden kerrostumista on tavattu kaukaa niiden nykyisen levinneisyysalueen pohjoispuolelta, on mm. vain lounaassa tavattavia: veltto aroluste (Brachypodium silvaticum), litteä kaisla (Scirpus compressus), pari saralajia (Oarex remota,
seJ;angulare, S. vL-; ' : ~""f"'-'---'c-+--r~ ,c-fc-/, J~~; Yleinen käen minttu (Satureja vulgaris). ~ 0\'L.i_ j~ 1 • • ~: ,A~ '; ,, -~1 t ~,-~ ''l~'"\~11 ) .JJY .~ \ ,., ..;. curvisepala), nätkelmävirna (Vicia lath)froide.'J), kivikko-kurjenpolvi (Geranium columbinitm), vuorikuisma (Hypericum montanum), luhtakatkero (Gentiana uliginosa), lehtotakiainen (Arctium vulgare). Kartta 16. seuraavat: l. vineale, A. inlermedia), pari orapihlajaa (0rataegus monogynus, 0. r.7 ,,.,"' \ ' ' ~....:::-1.:s ff·<'~· ,, -, ---.. rupestre), tuoksuva verijuuri (Agrimonia odorata), Suomen ja Ruotsin pihlaja (Sorbus hybrida, S. 0. Hartmani), miekkalehtinen ja punavalkku (0ephalanthera longifolia, 0. Muita meille ilmeisesti ainakin piiäasiassa jääkauden jälkeisenä lämpökautena saapun~ita lehtometsävyöhykkeen läntisiä lajeja ovat mm. K artta 15. montana, 0. \ 16 'Q ,-,. 23. Tiedot marjakuusen (Taxus baccata) levinneisyydestä Itä-Fennoskandiassa. ursinum), seljantuoksuinen kämmekkä (0rchis sambucina), mukulaleinikki (Ranunculus bulbo.qus). I I •. r" ),~T ; .'·~ )::::_ ' \ ,/·) . -' ,.___,.. .'r , >'<,· 'T' , (. Tiedot yleisen käenmintun (Satureja vulgaris) levinneisyydestä ItäF ennoskandiassa. rubra), vallikynsimö (Draba muralis), oratuomi (Prunus spinosa), sinivatukka (Rubus caesi1ts), suikertava hanhikki (Potentilla reptans), pari ruusulajia (Rosa tomentosa, R. ripsihelmikkä (Melica ciliata), lehtokattara (Bromus B enekenii) , karvamansikka (Fragaria viridis), peuranjuuri (Seseli libanotis), karvasputki (Laserpitium latifolium), käärmeenpistonyrtti (0ynanchum vincetoxicum), värimaratti (Asperv,la tinctoria). Muita lajeja, jotka kaakosta ja eteläkaakosta käsin ilmeisesti ovat levinneet maahamme jo boreaalikaudella, mutta lounaisrannikolle ja -saaristoon vasta lämpökaudella ovat mm. Eteläisiä, mantereisluontoisia lajeja, jotka vasta lämpökaudella ovat kyenneet leviämään Ruotsista tai Virosta käsin LounaisSuomeen, ovat mm. seuraavat (eräillä ovat vaellusrintamat vieläkin erillisiä, toisilla ne ovat sulaneet yhteen): karvainen sara (0arex hirta), kankea aroluste (Brachypodium pinMarjakuusi (Taxus baccata). Tanskan kuirimo (0ochlearia dan·ica), eräät maksaruohot (Sedum album, S. canina) ja kurjenpolvea (Geranium sanguineum, G. , . lucidum), karvainen kuisma (Hypericum montanum), saksankatko (Torilis japonica), orapaatsama (Rhamnits cathartica). distans), ketopiippo (Luzitla campestris), eräät laukkalajit (Allium scorodoprasum, A . kaakossa ja lounaassa tavattavia: kivikkomatara (Galium saxatile); 3. vain kaakossa tavattavia: pehmeä mesiheinä (Holcus mollis), lehtoluhtakaali (0ardamine impatiens); 2. vain lounaassa tavattavia: varhainen käärJiölauha (Aira praecox), pari saralajia (0arex extensa, 0
cristatum), varsankello (Campanula trachelium), ukonkello (Campanula latifolia), punalatva (Eupatorium cannobinum), matala sikojuuri (Scorzonera humilis). Kartta 17. 24 natum), leveälehtinen neidonvaippa (Helleborine latifolia), maarian verijuuri (Agrimonia eupatoria), vuoriapila (Trifolium montanum), metsänätkelmä (Lathyrus silvestris), suokurjenpolvi (Geranium palustre), rantaorvokki ( Viola persicifolia,) lehto-orvokki ( V. '' -f ~-.... Hostiana), miehen kämmekkä (Orchis mascufas), tahmea härkki (Cerastium glutinosum), merihaarikko (Sagina maritima), mu1wla-rikko (Srixifraga granttlato.), metsäluhtakaali (Oardamine fleX'Uosa), karheakarvainen pitkäpalko (Arabis hirsuta), pehmeäkarvainen nmsu (Rosa villosa), hento silmäruoho (Euphrasia micrantha). diversicolor, C. ., .. 1 J ·'·'--;'1 ' .<'' .. Muita lauhkean, merellisen ilmaston lajeja, jotka Skandinaviassa esiintyvät lehtometsävyöhykkeen pohjoispuolella ja jotka meille ilmeisesti ovat saapuneet pääasiassa lämpökauden kuluessa, ovat mm.: 1. sekä kaakosso. vain lounaassa tai etelä-lounaassa esiintyviä: kampasaniainen (Blechnum spicant), sinilupikka (Sesleria coerulea), nurmikaura (Avena pratensis), joukko saralajeja (Carex pulicaris, C. "•r'i. Tiedot taikinamarjapensaan (Ribes alpinum) levinneisyydestä Itä-Fennoskandiassa. '~ f ,, -~· 17 Tuhkapensas (Cotoneaster integerrimus). Tiedot tavallisen tuhkapensaan (Cctoneaster integerrimus) levinneisyydestä Itä -Fennoskandiassa. Muita merellisiä lajeja, joiden nykyinen, selvästi lounainen levinneisyysalue lienee hahmoittunut vasta parina viimeisenä vuosituhantena ovat mm. mirabilis), ahopella.va (Linum catharticum), katkera linnunruoho (Polygala amara), kevätesikko (Primula veris), metsämeframi (Origanum vulgare), kenttäkäenminttu (Satureja acinos), tähkätädyke ( Veronica spicata), lehtomaitikka (Melampyrum nemorosum), tähkämaitikka (M. että lounaassa tavattavia tai kautta eteläisimmän Suomen levinneitä: keltalehdokki (Platanthera chlorantha), nahkealehtinen ruusu (Rosa coriifolia), ruohoneilikka (Armeria maritima), 3. 18 Taikinamarjapensas (Ribes alpinum). rento h:ina (Sieglingia decumbens), vfrnasara (Oarex pilulifera), keväthatikka (Spergula vernalis), kevät· kynsimö (Erophila verna), yksivuotinen maksaruoho (Sedum annuum), syyläinen linnunherne (Lathyrus montanus), ketokatkero (Gentianella campestris), metsien peltovilla (8enecio silvaticus).. caryophyllea, C. Kartta 18. vain kaakossa tavattavia: harittavalehtinen vihvilä (.Tuncus squar·rosus); 2. _.<, )~ ..
Monet suosivat aurinkoisia, puoliavoimia harjunja kallionrinteitä tai aukeita hietikoita, toiset kuivia tai hikeviä lehtomaita, useat m~talia vesiä ja vesijättörantoja, eräät ohutturpeisia lettoja tai lettomaisia soita. Ancylus-kauden loppupuolella tapahtui ilmastossa jälleen muutos. Alkoi vaihe, joka tunnetaan jääkauden jälkeisen lämpökauden nimellä. Taigalajiston pohjoisilla vaellusteillä on tämän mukaisesti ollut vain toisarvoinen merkitys. jalopuita kynäja vuorijalavaa, pähkinäpensasta, lehmusta, ehkäpä vaahteraakinon kasv·anut ainakin Eteläja Keski-Suomessa, mutta niiden osuus metsien puulajistossa on ilmeisesti ollut hyvin pieni. PohjoisEuroopassa se oli sekä boreaalikautta että myös nykyaikaa lämpimämpi, merellisempi ja kosteampi. Tanskan salmien kautta oli jälleen välitön yhteys Itämerestä valtamereen, jonka pinta jäämassojen lopullisesti sulattua oli korkeimmillaan. Pääasiassa ovat tulokkaat saapuneet kaakosta, pitkin Äänisjärven ja Laatokan sekä Laatokan ja Suomenlahden välisiä kannaksia. Se lajista·; jonka saapumisen maahamme voimme ainakin pääasiassa olettaa tapahtuneen boreaalikaudella, käsittää kasvupaikkavaatimuksiltaan erilaisia muotoja. Kuusi, jonka asema jo myöhäisjääkauden lopulla oli heikentynyt, näyttää maan sisäosissakin menettäneen miltei kokonaan merkityksensä. Jäämeren rannilrnlla kutistuivat koivuja tundravyöhykkeet entistä kapeammiksi ja monet Lapin siihen asti paljaslakiset tunturit muuttui25. Aikaisemmin maassamme jo kasvaneiden jalopuulajien lisäksi kotiutui lämpökaudella tammi ja ilmeisesti myös saarni EteläSuomeen. Useimmilla kyseisistä lajeista on vielä tänä päivänä esiintymisensä painopiste kaakossa tai itä-kaakossa ja laajimmallekin levinneet ovat Suomen-ja varsinkin Pohjanlahden rannikkoseuduilla harvinaisia tai puuttuvat niistä kokonaan. Lämpökautena nykyistä Länsija Keski-Eurooppaa luonnehtiva ja Venäjällä taigaj~ arovyöhykkeen väliin kiilautuva lehtometsävyöhyke laajeni voimakkaasti pohjoista kohti ja ulottui idässä yli Uralin. Boreaaliaikana lienee ensi kerran tapahtunut jossain määrin vaellusta myös yli meren Inkeristä ja Virosta Suomenlahden pohjoisrannikon keskija itäosiin. Siitepölytutkimukset osoittavat, että lehtometsien jalot lehtipuut meilläkin levisivät nykyistä kauemmaksi pohjoiseen ja yleistyivät nopeasti männyn, koivun, lepän sekä idässä ja kaakossa kuusen rinnalla huomionarvoisiksi osakkaiksi metsiemme puulajistossa. Kaikki nämä ilmaston piirteet saavuttivat huippunsa Itämeren historiassa An('ylus-vaihetta seuranneen Litorina-vaiheen alkupuolella. Mäntyvaltaisten metsien vyöhyke siirtyi Pohjois-Suomeen ja Lappiin. Useimmat näistä boreaaliajan tulokkaista (kartta 12) ovat enemmän tai vähemmän selvästi eteläisluontoisia ja ryhmän tyypillisimpien edustajien nykyisen esiintymisen painopiste on Keski-Euroopan itäosissa, Etelä-Skandinaviassa sekä Euroopan Venäjän keskiosissa
Niillä on myös ollut suuri mahdollisuus saavuttaa laaja levinneisyys maassamme. Jälkimmäisen ryhmän lajeista on valtaosa tullut Lounais-Suomeen etelästä tai lännestä tai molemmilta suunnilta, vain jokin harva on kyennyt käyttämään itäisiä vaellusteitä. Monissa tapauksissa on kuitenkin miltei mahdotonta ratkaista, mitkä maamme selvästi eteläisluontoisista kasveista kenties ovat saapuneet jo boreaaliaikana, mitkä vasta lämpökaudella. Edellisen ryhmän lajeista ovat useat saapuneet meille kaikkia edellä mainittuja vaellusteitä, toiset sen sijaan syystä tai toisesta vain jotakin tai joitakin niistä noudattaen. Monet laajan ilmastollisen vaihteluvaran ja sen mukaisesti myös laajan yleislevinneisyyden omaavat eteläiset lajit, jotka Itä-Fennoskandian kaakkois26. On aivan ilmeistä, että nimenomaan eteläisen Suomen kasvisto tässä vaiheessa suuresti rikastui. Nimenomaan sellaisten lajien vaellus, jotka viihtyvät sekä verraten mantereisissa että verraten merellisissä olosuhteissa, on ilmeisesti jatkunut kautta kumma'nkin ajanjakson. vat metsäpeittoisiksi vaaroiksi. Litorinameri peitti alkuvaiheissaan huomattavan osan Upplannin, Luoteis-Viron ja Lounais-Suomen nykyistä rannikkoa sekä pääosan niiden edustalla ja välissä levittäytyvää laajaa saaristoa. Osa lehtometsävyöhykkeen lajeista kasvaa nykyisin kautta koko vyöhykkeen kauas Venäjälle (kartta 14), osa taas on selvästi läntisiä, esiintyen vielä Baltian maissa, Puolassa, osa Länsi-Venäjälläkin, mutta puuttuen tyystin tai miltei tyystin idempää (kartta 15). Aluksi ne epäilemättä saapuivat etupäässä pitkin Karjalan kannasta ja osittain myös yli Suomenlahden, jokin harva ehkä Laatokan itäja koillispuolitsekin. kasvupaikoille ominaisista lajeista. Ilmeisinä lämpökauden tulokkaina meillä voinemme pitää ainakin pääosaa Euroopan lehtometsävyöhykkeelle sen metsille, soille, kallioille ym. Soistuminen, jota jo myöhäisjääkautena jossain määrin oli tapahtunut, mutta joka boreaaliaikana miltei täysin pysähtyi, pääsi nyt täyteen vauhtiin. Onpa joukossa sellaisiakin, joita maassamme ei nykyisin missään kasva. Lämpökauden turvekerrostumista on tavattu monien eteläisten suoja vesikasvien makrofossiilijätteitä kaukaa niiden nykyisen levinneisyysalueen ulkopuolelta (kartta 13). Lämpökaudella saapuneisiin lajeihin kuuluu edelleen kokonainen joukko verraten alhaiseen kesälämpöön tyytyviä merellisen ilmaston kasveja, jotka Skandinaviassa tai ainakin Norjassa esiintyvät kaukana lehtometsävyöhykkeen ulkopuolella, mutta meillä rajoittuvat samoille alueille pääasiassa lounaaseen kuin varsinaiset lehtovyöhykkeen lajit (kartta 17). Sitä mukaa kun nämä alueet kohosivat merenpinnan yläpuolelle, suuntautui ilmeisesti yhä voimistuva lehtometsävyöhykkeen lajiston vaellus etelästä, Virosta ja lännestä, Ruotsista, maamme lounaisosiin
Eräiden maaperällisesti vaatimattomien pohjoisten lajien merkittävä yleisyys Pohjanja Suomenlahden nykyisillä rannikkoseuduilla on ilmeisesti seuraus ilmaston kylmennyttyä pohjoisesta käsin tapahtuneesta vaelluksesta 27. Onpa näiden tulokkaiden joukossa eräitä lämpimän, mantereisenkin ilmaston kasveja, jotka eivät kaakosta käsin ole kyenneet maahamme vaeltamaan (kartta 14 sel.). Samanaikaisesti häviävät tai ainakin harvinaistuvat lämpöäsuosivien vesija suokasvien makrofossiilijätteet. Taigametsiä, siinä mielessä kuin niitä mannerjäätikön peräytymisen aikaan maassamme oli, ei ole syntynyt, mutta jossain määrin ovat olosuhteet taigalajiston kannalta viime vuosituhansina sekä boreaaliettä varsinkin lämpökauteen verrattuina parantuneet. Jäämeren rannikolla on tundra jälleen levittäytynyt laajemmalle ja tuntureilla on metsänraja laskenut. jyrkästi ja lopullisesti heiketä. Lehtometsät ovat menettäneet suuren -osan lämpökautena valtaamastaan alasta havupuuvaltaisille kangasmetsille, joissa mänty ja kuusi taistelivat ylivallasta. Turvekerrostumissa ilmentää tapahtunutta muutosta kuusen siitepölyn voimakas nousu ja jalopuiden pölyn yhtä voimakas vähentyminen. 1000 paikkeilla e. osiin ilmeisesti saapuivat jo boreaaliaikana, levisivät Lounais-Suomeen vasta lämpökaudella Ruotsista tai Virosta (kartta 16). Ei sen vuoksi ole ihme, että useat tämän kasvistonaineksen merelliselle ilmastolle vähemmän arat edustajat ovat jälleen osoittaneet aktiivisuutta kyeten leviämään Ancylusja Litorina-aikoina merestä nousseille alueille ja nimenomaan vielä nuoremmille maille (kartta 19) Joidenkin taigalajien kohdalla näyttää tämä uusi aluevaltaus olleen siksi tehokasta, että niiden nykyisessä levinneisyyskuvassa enää vain heikkona tuntuu esiintymien harvinaisuus Suomenja Pohjanlahden rannikoilla Sisä-Suomeen verrattuna. Soistuminen on edelleenkin ol~,ut voimakasta, ainakin ajoittain jopa voimakkaampaa kuin lämpökautena. Kr. Boreaaliajan valoisia, aurinkoisia ja kuivia kasvupaikkoja suosivalle lajistolle tiesi jo lämpökausi sulkeutuneiden, varjoisien metsien suuresti yleistyessä ja voimakkaan soistumisen alkaessa elinehtojen ja leviämismahdollisuuksien huonontumista ja vielä epäedullisimmiksi muuttuivat olo.suhteet niille lämpökauden jälkeen kuusen tunkiessa voitokkaasti kangasmaille ja soistumisen jatkuessa entisestäänkin voimistuneena. Litorina-ajan lopulla alkaa lämpökausi vähitellen ja noin v. Kylmimmillään lienee ilmasto -ollut pari vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua, mistä pitäen se jälleen on parantunut. Kuusen voimakas yleistyminen koko maassa osoittanee, paitsi ilmaston kylmenemistä myös sen muuttumista lämpösuhteiltaan mantereisemmaksi sekä edelleen sitä, että sateenmäärä on ollut ja edelleenkin on tuntuvasti suurempi kuin boreaalikautena ja myös suurempi kuin myöshäisjääkautena
On tosin totta, että kyseistä lajistoa tavataan jopa yleisesti aivan matalalla sijaitsevilla mailla, mikä osoittaa, että se on kyennyt leviämään lämpökauden jälkeisinäkin vuosituhansina. Lämpökautena kauas pohjoiseen edennyt eteläinen kasvistonaines on kuten siitepölyja makrofossiilitutkimukset osoittavat joutunut ilmaston kylmennyttyä peräytymään takaisin etelään päin. Lounais-Suomeen Ruotsista ja Virost a lämpökaudella saapunut et eläinen lajisto ansaitsee tässä yhteydessä erikoista huomiota. Se mikä edellä mainituilta lajeilta on jäänyt saavuttamatta, on sen sijaan onnistunut eräille toisille, yhdessä niiden kanssa vaeltaneille lajeille (kartta 18). Kyseisten vaellusteiden Litorina-ajan lopulla varsinaisesti auetessa oli lämpökausi, kuten muistamme, jo heikkenemässä ja jo tuhatkunta vuotta ennen ajanlaskumme alkua tapahtui ratkaiseva ilmaston huonontuminen. Toiset yhtä kylmänkestävät, kalkkiasuosivat lajit, joilla on vanha pohjois-itäinen levinneisyysalue ltä-F ennoskandiassa, ovat vanhoilta kasvinsijoiltaan Keski-Ruotsissa, osittain ehkä Virostakin käsin vaeltaneet Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen saariston nuorille maille; eräät vähemmän vaateliaat samaa tietä saapuneet kasvit ovat levinneet paljon pitemmällekin Suomenja Pohjanlahden rannikoita pitkin (kartta 19 sel. Lounais-Suomen rannikkoseuduille. Tässä lieneekin tärkein jos kohta ei suinkaan ainoa syy siihen, että niin monien tällaisten lajien vaellus katkesi jo saaristoalueelle, toisten pysähtyessä. Tässä ei kuitenkaan yleensä liene kysymys varsinaisesti uusista aluevaltauksista, vaan ainoastaan lyhytmatkaisesta levinnästä aikaisemmilta, ylempänä sijainneilta kasvinsijoilta maankohoamisen kautta jatkuvasti paljastuneille· nuorille maille. Nekin ovat yleislevinneisyydeltään läntisiä kasveja, mutta tyytyvät alhaisempaan kesälämpötilaan eivätkä ole yhtä arkoja mantereiselle ilmastolle. (kartta 20). ). Useimmat niistä ovatkin saapuneet maahamme myös yli Suomenlahden itäosien, eräät jopa pitkin Karjalan kannasta. Se vaikutti varmaankin erikoisen epäedullisesti nimenomaan sellaisiin lajeihin, jotka vaativat joko korkeata kesälämpöä (alueelle vaeltaneet mantereiset lajit) tai leutoja ja pitkiä keväitä ja syksyjä (Skandinaviassa kauas pohjoiseen levinneet merelliset lajit) tai molempia (läntiset lehtometsävyöhykkeen kasvit). Myös jotkut Pohjanlahden perukan vanhoista arktisista ja pohjoisista merenrantakasveista näyttävät samoin kyenneen laajentamaan esiintymäaluettaan etelää kohti (kartta 20 sel.). Kaikilla niillä jäi siten todella tehokkaan leviämisen kausi ilmeisesti varsin lyhyeksi. Niiden kauas manner28. Monien lajien aikaisemmin yht enäinen levinneisyysalue on ilmeisesti tällöin pirstoutunut saarekkeiksi ja pohjoisrajoille on jäänyt reliktinluontoisia erillisesiintymiä. Niitähän on juuri tällaisessa saaristossa syntynyt poikkeuksellisen laajassa mitassa
, • -+) 1 ' ~ / ' Nuijasara (Carex Buxbaumii). Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa laj i on yleinen. Vaellushistoriallisesti samaan ryhmään kuuluvat meillä lisäksi esim. 29. Vastaavanlaisia erillisesiintymiä rannikoittemme nuorilla mailla on useilla kartan 6 selityksessä mainituilla taigalajeilla. Huomattakoon erikoisesti nuijasaran esiintymät Pohjois-Itämeren saaristoalueella. Taigalajeja, joiden lämpökauden jälkeinen leviäminen ilmeisesti on ollut vielä tehokkaampaa kuin nuijasaralla, ovat mm. • ,j ~) . -.)~ \ 19 ''(S)l."::; . Vastaavanlaisen myöhäisen vaelluksen tuloksena lienevät kartan 8 selityksessä mainitut arktiset merenrantakasvit Potentilla Egedii ja Hippuris tetraphylla laajentaneet esiintymäaluettaan Pohjanlahden perukasta kauas etelään. scirpoides), suomähkä (Selaginella selaginoides), hiussara (0arex capillaris), tavallinen yökönlehti (Pinguicula vulgaris) . i J\ •~ /ilf<', f # l.._,.).; \ . Toinen pohjoinen ja samalla merellinen laji, joka lämpökauden jälkeen näyttää voimakkaasti levinneen pitkin merenrarmikoitamme on ruohokannukka (0ornus suecica). ---e Y'•/ :){V " ) rl • -5 -{ ,\ J \. \-. Tiedot vesisaran (0arex aquatilis) levinneisyydestä Itä-Fennoskandiassa. Tiedot nuijasaran (Carex Buxhaumii) levinneisyydestä Pohjoisja ItäF ennoskandiassa. Lämpökaudella eteneminen lienee ollut pysähdyksissä, mutta sen jälkeen laji näyttää jälleen kyenneen laajentamaan esiintymäaluettaan. K artta 20. ,1,\ ,'].{-_. globularis), rimpivihvilä (Juncus stygius), juolukkapaju (Salix myrtilloides), pitkälehtinen tähtimö (Stellaria longifolia), korpiorvokki ( Viola epipsila), K aadon valtikka (Pedicularis sceptrum-carolinum) sekä maan lounaisosasta puuttuva, mutta muualla rannikollekin levinnyt vaivero (0hamaedaphne calycnlata). punaailakki (Melandryum rubrum), kankea ukonnauris (Erysim~im hieraciifolium) ja pitkälehtinen tädyke (Veronica longifolia). Tänne la ji on levinnyt vanhoista keskuksistaan Ruotsin EteläJorrlannista ja Viron mantereelta. -. myös seuraavilla pohjoisilla lajeilla erillinen lounainen esiintymäsaareke kaukana niiden päälevinneisyysalueesta maan pohjoisja itäosissa: kirjava ja hento korte (Equisetum variegatwrn, E. Tämä taigalajistoon luettava kasvi on ilmeisesti tehokkaasti levinnyt myöhäisjääkautena ja osittain vielä boreaaliajalla. 20 1 . Samaa tietä saapuneena on harmaa kynsimö (Draba incana) levinnyt Lounais-Suomesta pitkin merenrannikoita sekä pohjoiseen että itään. ..-~ . Kartta 19. loliacea, 0. .... 1 •J'--se'-"• ~ -•Vesisara (Carex aquatilis). hento, lusteja pallosara (0arex disperma, 0. Samanlaisen myöhäisen vaelluksen tuloksena on mm. .
HIITOSEN (1933), latinalaisten osalta eräin poikkeuksin N. ERKAMO . HYLANDERin (1941) nimistcä . Kirjoituksessa on suomalaisten kasvinnimien osalta noudatettu T. Toiset ovat jääneet kasvistamme pysyväisiksi jäseniksi ja levinneet laajalle. oli muuttunut kiinteäksi, alkoi ihmisen vaikutus kasvipeitteessä merkittävänä tuntua. Kulttuuri on monin tavoin muutellut kasvis,tomme kokoonpanoa. Vasta keskiajalla laajeni asutus näistä keskuksista siihen asti koskemattomil).a säilyneisiin erämaihin. Suomen lounaisiin osiin ulottuva levinneisyysalue on ilmeisesti saanut nykyisen laajuutensa kaikessa pääasiassa vasta parin viimeisen vuosituhannen aikana. LINKOLA ja kartat on laatinut maist. Niiden vaellushistorian tarkastelu ei kuitenkaan enää kuulu tämän kirjoituksen puitteisiin. keskittyen silloin ja vielä paljon myöhemminkin 'pääasiassa eräisiin harvoihin, erikoisen viljaviksi tunnettuihin seutuihin: Ahvenanmaalle, Lounais-Suomen rannikolle, Pirkkalan tienoille, Laatokan luoteisrannikoille ja Vuoksen laaksoon. Moni kasvi on menettänyt suuren, ehkä suurimmankin osan alku'peräisiä esiintymiään, jokin on hävinnyt kokonaan, toisille kuten esim. Näihin kuuluvat monet niittyjemme ja piennartemme kauniskukkaisimmista kasveista ja pääosa peltojemme rikkaruohoista. 30. museon arkistossa säilytettävästä karttakokoelma8ta. Kartat 11 ja 19 ovat kirjoittajan laatimia, kartat 1----4 ja 13 ovat M SAURAMOn juJkaisusta (1940), kartta 9 I. Litorina-kauden jälkeisen ilmaston huononemisen aikana häviävät kaikki merkit ihmisestä ja uusi kiinteä asutus syntyi vasta ensimmäisinä vuosisatoina j. Vanhimmat merkit ihmisestä ulottuvat tosin ajassa taaksepäin aina Ancylus-ajan alkupuoliskolle, mutta vasta sitten, kun asutus maanviljelyksen ja karjanhoidon varassa toisella vuosituhannella e. Kirjoitusta varten on niitä täydennetty huomioonottaen viime vuosien lisät. Kr. Suuri osa .näistä kulttuuritulokkaista on ollut luonteeltaan satunnaisia; säilynyt vain vuoden tai pari ja hävinnyt sitten jäljettömiin. Kartoitustyön pani alulle prof K. HIITOSEN (1944) ja kartta 10 MAGNUS FRIESin (1949) mukaan. monille boreaaliajan tulokkaille kulttuuri taas on luonut paljon uusia suptuisia kasvupaikkoja. Ihmisen kintereillä on maahan saapunut ja saapuu jatkuvasti myös paljo11 uusia kasvilajeja. Pääosa levinneisyyskartoista on Helsingin Yliopiston kasvitieteellisen . Kr. v. Kullakin kulttuurimuodolla ja kulttuurivaiheella on ollut omat tulokaslajinsa. Edellä lyhyesti hahmoteltu kuva Suomen kasviston vaellushistorian ääriviivoista jäisi vaillinaiseksi, ellemme lopuksi muutamalla sanalla koskettelisi kulttuurin osuutta maamme kasviston rikastuttajana
Ne vaatimukset, joita hevosliikenne asetti tielle, olivat senlaatuisia, että tie pystyi noudattelemaan luonnon omia muotoja, kiertelemään esteitä, nousemaan ja laskemaan viiltelemättä pahasti maaemon pintaa. E. Tie ja luonto. Tosin joku maanmittari innostui ajamaan kilometrikaupalla viivasuoraa tienlinjaa (kuva 1), mutta tie oli kapeata ja sopivan huonosti hoidettuna tie vesottui ja tuli siten ikäänkuin vielä lähemmäksi luontoa. Kun uusi aikakausi moottoriajoneuvoineen murtautui esiin ja vauhdin vuosisata todella alkoi, oli ensimmäinen yleiseen tietoisuuteen tullut mielikuva se, että autotien tuli olla mahdollisimman suora. Tuntien apukemoJensa ja voimiensa vähyyden ei hän kuitenkaan ole pyrkinyt mestaroimaan luonnon suuren arkkitehdin työtä. 31. E r~_rnaan ~~ukas on_var~_aan k~sittänyt l~onnon vihollis~kseen sill?in'. Niinpä hänen raadantansa tulos pian sulautui luonnon kanssa sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, varsinkin kun hänen käyttämänsä rakennusaineet olivat lähiympäristöstä saatuja luonnon omia tuotteita. Tie kautta korven kulkee, erämetsän, louhikon, suon, tie uurrettu ammoin väkikuokin, hartiavoimin kiviä sortavin kantoja kääntävin Severi Nuorm,aa. Tällä luonnonmukaisella tasolla on tien rakentamistapa pysytellyt vielä tämän vuosisadan alkuneljänneksen. Tällaiset pitkät suorat linjat eivät ole luonnonmukaisia, sillä luonto suosii moninaisuutta, vaihtelua muodoissaan. A . kun han on siihen ensrmmå1sen tien uran raivannut. Leino. Tekniikalla ei noihin aikoihin ollut paljon sanomista tienrakennusalalla
Onneksi taloudellisuuden vaatimus ulottuu myös ja vielä suuremmassa määrässä itse rakennustyöhön ja siten meidän monimäkisessä maassamme kyllä uudellekin autotielle syntyy mutkia, joiden tarkoituksena on vähentää rakennuskustannuksia. On myös tapauksia, jolloin tie on väistänyt jotain luonnonsuojelun kannalta mielenkiintoista maastokohtaa. Tämä oli ensi näkemältä luonnollinen seuraus uuden ajoneuvon silmiinpistävimmästä ominaisuudesta, nopeudesta. 32. Varsinkin järvialueilla kartta usein antaa aavistaa, että tien lähistöllä on järviä, mubta tienvarsilepikko estää parahiksi niitä näkymästä. Nämä näkökohdat eivät suinkaan ole vieraita tien suunnittelijallekaan, joka joutuu usein liikkumaan koskemattoman luonnon parissa ja jolla on herkkä silmä näkemään luonnon alkuperäistä kauneutta. Mutta oli seikka, joka pakoitti pyrkimään mahdollisimman suoriin teihin, ja se oli vanha totuus, että suora viiva on lyhin tie kahden pisteen välillä. Se on näköala-aukkojen ja -linjojen puhkaiseminen tienvierimetsiin. Tieteknikoille selvisi kuitenkin vähitellen, ettei tien linjasuoruus ollut mikään ehdoton vaatimus liikenteen nopeutta silmällä pidettäessä. Samoin Helsingin-Porvoon uudella tielä suoritettiin tielinjan siirto erään mielenkiintoisen luonnontuotteen, ns. J oka tapauksessa maanteillä kulkijan silmää ja mieltä ne ilahduttavat ja tarjoavat tervetullutta vaihtelua usein yksitoikkoisiin näkymiin. Mutta kerta kerran perästä hän havaitsee, että tiellä on omat lakinsa, jotka eivät aina suinkaan ole samat kuin luonnonkauneuden ja luonnonsuojelun vaabimukset joskin hyvin usein kylläkin. Tiedossani on ainakin yksi tapaus, jolloin kaunis maisema on ratkaissut asian pitemmän tien hyväksi: Kallaveden yli johtava tie Kuopion kaupungin alueella. Esimerkiksi Pitkänlahden-Hiltulanlahden tienparannuksella Kuopion maalaiskunnassa noudatettiin maanomistajan toivomusta siirtämällä tielinjaa kymmenkunta metriä, jotta muistorikas kallio saatiin säilymään. Topeliuksen kiven säästämiseksi. Näissä maisema-asioissa on eräs seikka, johon tienrakentaja ei voi puuttua, mutta joka olisi saatava kotiseutunsa kulttuuria harrastavien asiaksi. Luonnonihailijan tielle asettamat vaatimukset koskevat ensi sijassa maisemia ja näk~aloja. Eri asia on, onko tästä aina iloa maanomistajalle ja luonnonsuojelulle. Lievät kaarrokset olivat jopa suotaviakin. Asialla oli siis taloudellinen taustansa ja kun köyhässä maassa taloudellisuus ja luonnonsuojelu joutuvat puntariin, niin arvaa sanomattakin, kumpi painaa enemmän. Tällaiset maisema-aukot joita ei saa tehdä liian jyrkkäreunaisiksi, vaan niin että ne pehmeäpiirteisinä sulautuvat muuhun maisemaan houkuttelevat retkeilijöitä ehkä pysähtymään paikkakunnalla ja lähemmin tutustumaan seutuun (kuva 2)
Nykyinen tienrakennustapa teknillisine vaatimuksineen kouraisee usein ~yvään maan sisään kasaten saaliinsa maanpinnalle vähemmän esteettisiin tiepenkereisiin. Kuva 1. A.E.L. 1934). Meikäläisessä pikkunyppyläisessä maastossa liikenneturvallisuuden edellyttämä hyvä näkyvyys pakottaa leikkaamaan 33. Rakennusvaiheessa joutuu tienrakentaja vaikean tehtävän eteen, jos hän asettaa päämääräkseen luonnon alkuperäisen kauneuden ja koskemattomuuden säilyttämisen. Lapinsalon entinen maantie Kiuruvedellä pnnen korjausta (v. · Valok
Näiden kieltämättä häiritsevien kauneusvirheiden lieventämiseksi on ehdotettu erilaisia keinoja: leikkauspinnan tasoittaminen, t erävien linjojen pyöristäminen, sopivien pensasym. Kuva 2. Täst ä on erinomaisena esimerkkinä Punkaharjun uusi maantie. Tiet yö voidaan kyllä suorittaa niinkin, et tei se t arpeettomasti aiheuta vahinkoa, jos asiaan erikoisesti syvennytään. istutusten järjestäminen. Vanhasta tiestä nimittäin pintasora tavallisesti kuoritaan pois, jolloin jälki on usein erittäin epäsiistin näköinen. Punkaharjulla on käytetty runsaasti tällaisia tehokeinoja maisemien avaamiseksi tiel~ä kulkijoiden nähtäväksi. Lisäksi rakentaja käyttää usein tilaisuutta hyväkseen ottamalla leikkauksesta tarvitsemaansa rakennusainetta enemmänkin. Myös virallisella t aholla on asiaan kiinnitetty huomiota. Näköalalinja Punkaharjult,a Tuuna.an salmelle päin. Sama koskee myös tien oikaisemisen kautta sivuun jäävän tienpohjan siistimistä. Leikkauksessa paljastuu sitäpaitsi usein kallio, johon syntyy kapea jyrkkäseinäinen haava. Tie ja vesirakennushallituksen arkisto. Silloin kun Punkaharjun vanhan tien levittämistä alettiin puuhat a, oli paljon niitä, joiden mielestä harju luonnonuähtävyytenä menettäisi merkityksensä, jos sille rakennettaisiin uudenaikai34. mäenharjat ja täyttämään laaksokohdat. Tieja vesirakennushallitus on määrännyt, että tientekoaineen ottopaikkojen siistimiseen tien välittömässä läheisyydessä on tietyön päätyttyä kiinnitettävä asianmukaista huomiota
Tietöitä teettävät ja maan kaivua harjoittavat kuitenkin muutkin kuin valtio ja näihin rakentajiin ei viranomaisilla ole vaikutusvaltaa, ellei työssä käytetä valtion varoja . Punkaha rjulla käytett iin erä issä paikoissa tukimuureja loivan tieluiskan asemest,i metsän säästämiseksi. Silloisen Savon piirin piiri-insinöörin William Forssin viisaan ja ymmärtäväisen johdon alaisena saatiin aikaan hedelmällinen yhteistyö luonnonsuoj eluviranomaisten, metsätiet eellisen tutkimuslaitoksen ja tieviranomaisten kesken. Eivät ole niinkään harvalukuisia ne asutuskeskukset, joissa hyvinkin edustavalla paikalla sijaitsee kaikenlaista ' törkyä täynnä oleva sorakuoppa. Tähän ei kuitenkaan haluttu erinäisistä syistä mennä ja päätettiin siis rakentaa harjulla oleva maantie uudelleen pääasiassa entiselle pohjalle. Tvb:n arkisto. Tämä tiealueen leveys aiheutuu pait,si 35. Esitettiinpä suunnitelmia, joiden mukaan autotie olisi viety kokonaan pois harjun laelta. Kun tehdään uutta tietä tai vanhaa levitetään, ihmettelee moni nykyaikaisen tien suurta tilantarvetta. nen maantie. Kuva 3. Tämän yhteistoiminnan tuloksena luotiin suunnitelma, joka saii kaikkien asianosaisten hyväksymisen ja toteutettuna oli omiaan vain korostamaan Punkaharjua luonnonnähtävyytenä
Matala ja kapea harju on kokonaan jäänyt levitetyn tien alle. Kuva 4. Tvh:n arkisto. Tavallinen ratkaisu on ampua kivet hajalle ja siirtää ne sivuun tien vierialueelle. entistä leveämmästä tienpinnasta, myös siitä, että on varattava tilaa tulevaisuuden vielä suuremmalle liikenteelle. Rakennusvaiheessa voi tällainen maisemakuja näyttää usein toivottoman rumaltakin (kuva 5) ja saattaa se rumaksi jäädäkin, jos varojen puutteessa on tyydyttävä suorittamaan vain kaikkein välttämättömimmät työt, kuten monella paikallisluontoisella tiellä valitettavasti on laita. Tässä Punkaharjun maisemassa tie pyrkii saamaan liian hallitsevan aseman. Kuvassa 6 tielinja puskee jäkälien maalauksellisesti koristamaan louhikkoon, joka luonnontutkijalle on varmaan mielenkiintoinen jääkauden tuote. Lisäksi sivuojat ovat leveämmät kuin entisajan >>raviojat» ja tien vierille on varattava tilaa pari metriä >>vierialueeksi». Suuresta leveydestä on seurauksena, että tie näyttää halkaisevan maiseman kahtia. Tie on tällöin ikäänkuin oma, kylläkin siisti, mutta yli äyräittensä paisunut teknillinen ylhäisyys, jota ympäröivä maisema saa luvan koristaa. Tienrakentaja kuitenkin ihmettelee, mihin kivet pannaan. J os kivet jäkäläin peittäminä edustavatkin omalaatuisia kauneusarvoja tai muodostavat mielenkiintoisen luonnonilmiön, eivät ne hajaUe ammuttuina ja
Va.Jok. Moreenimaat pengertäytteiksi, savet pintasoran sitomiseen, hiekan ja sammalen routaeristyksiin, kivet murskattuina . tiepinnan rakennusaineiksi, vesakot ja nuoret puut soille penkereiden pohjaksi jne. nurin käännettyinä enää ainakaan luonnonkauneutta lisää. L. Tämän määräyksen seurauksena saattoi jokin luonnonnähtävyytenä huomionarvoinen puu tai puukuja saada kaatotuomion, mutta se pelasti myös monet kuusiaidat samalta kohtalolta tien kunnossapitäjien 37. Tietekniikka pyrkii kyllä käyttämään kaikki maasta irroitetut aineet hyväkseen. Heinäveden asemalle johtava puolival mis mflant ie. Määräys oli, että yleisen tien varrelta oli puut ja pensaat hakattava pois tietyltä leveydeltä ja tälle alueen~· ulottuvat oksat karsittava, ellei puita tai pensaita ennen lain voimaantulemista ole istutettu tai erityiseen hoitoon otettu tai ellei se viranoma inen, jonka toimesta tie rakennetaan tai kunnossa pidetään, siitä poikkeusta myönnä. A. E. kohdat peittää suojaavalla sammalella ja muulla kasvillisuudella. Tarkka hyväksikäyttö edellyttää kuitenkin, että aineet kuljetetaan sinne, missä niistä on puute ja että kivien murskaaminen kannattaa. Kestää kauan, ennenkuin luonto tällaiset Kuva 5. Silloin kun nykyistä v:n 1927 tielakia ja myös aikaisempaa v:lta 1918 peräisin olevaa lakia ryhdyttiin toteuttamaan, oli tien vierialueen rniv~us tärkeä, mutta usein kiistanalainen toimenpide. Ellei tähän ole taloudellisia edellytyksiä, on suuri kiusaus kasata tavara tien vierialueille. Kylätiet jäävät helposti tälle asteelle. Tien vierialueiden siistiminen sinne rakennusaikana kerääntyvistä erilaisista kivija maajätteistä on lähinnä kuljetuskysymys ja siten myös rahakysymys
Kun ymmärretään tarkoitus, voidaan järkevää harkintaa käyttäen jokin luonnonnähtävyys pelastaa tuholta. Vanhoja t eitä levitettäessä ja uusia rakennettaessa teknilliset määräykset pitävät kiinni yhä edelleen siitä, että tien vierialue on raivattava, joskin alkuperäinen tarkoitus, joka oli tien pinnan kuivattaminen tuulen ja auringon avulla, on menettänyt merkityksensä. 38. Ei ole aina syytä luottaa paikallisen työnjohdon usein teknillisten määräysten aiheuttamaan kaavamaiseen näkemykseen asiassa. kohdan jäykkä tulkinta on toisinaan voinut johtaa valitettavaan luonnonnähtävyyksien hävittämiseen, joista olisi voitu välttyä, jos asianomaiset maanornistajat tai luonnonsuojelun harrastajat olisivat ymmärtäneet ajoissa ja tarpeellisella ponnella puuttua asiaan 1. Valok. Nykyään päinvastoin pyritään kost eus säilyttämään tien pinnassa kouruuntumisen ja pölyämisen estämiseksi. Sorsakosk1m-Jäppilän väliseltä tienrakennukselta. Kuva 6. Tällainen tienvierikasvillisuus oli hoidettuna luonnollisesti silmälle kaunis, mutta se rajoitti myös usein vapaata näkyvyyttä. 0. Jääskeläinen. Tilalle on tullut puhelinlinjojen tilantarve, ja kaarteiden sisäpuolella näkyvyyden lisääminen. On surkea näky, kun lankoj en tiellä olevasta puusta on toisen puolen oksat karsittu melkein latvaa 1 ) On syytä pyytää valtion luonnonsuojelunvalvojan toimenpidettä asiassa. Tielain k.o. Mainitsin edellä puhelinlangat tien vieressä. harmiksi
A E.L. Tällaisessa tapauksessa on ilmeistä, että ylemmältä taholta ei ole annettu ohjeita menettelytavoista, vaan työntekijät ovat toimineet oman ahtaan harkintakykynsä mukaan. Tässä muistuu mieleeni eräs tosijuttu kolmekymmenluvun alkupuolelta. 39. Kukkiva rikkaruohoreunus (koiranputki ym.) yrittää ikäänkuin korvata ne kauneuden menetykset, jotka kulttuurimaisemalle aiheutuvat johtopylväistä ja liikennemerkeistä. Eikö olisi parempi kaataa puu kuin silpoa se epämuotoiseksi. Valok. Tilattiin siis juolavehnän siementä, ja varmuuden vuoksi alan suurliikkeestä. Kuva 7. Kasvillisuus teiden varsilla voi kuitenkin olla myös senlaatuista, että sen hävittämisestä voisi vaikka maksaa palkkion. Sitäpaitsi löyhä pengertäyte, hiekka, pyrki vierimään alas luiskasta. Täytyi keksiä keino, jolla hiekka sidottaisiin ja joku hoksasi, että juolavehnä on sellainen ruoho, joka viihtyy laihassakin maassa ja leviää nopeasti. Oli rakennettu korkea silta verrattain matalaan maastoon ja nousupenkereitten korkeat luiskat eli kaltaat loistivat paljauttaan. Vähäliikenteisillä teillä pyrkivät pientareet valtaamaan alaa jopa itse tien pinnasta ja varsinkin juolavehnä on monen tiemestarin jos maanviljelijänkin silmissä harmillinen rikkaruoho. Olen nähnyt, että lehtikuusirivi maantien varrella on pilattu, jopa katkaisemalla jonkin puun latvakin lankojen korkeudelta poikki (Leppä virran Paukarlahdessa). myöten tai tuuheaan oksastoon puhkaistu laaja aukko. No tieto annettiin, ja penger jäi ilman suojaavaa kasvillisuutta . Arvattavasti tilaus herätti melkoista hämmästystä, mutta liikkeestä ilmoitettiin kuitenkin kohteliaasti, että valitettavasti emme pysty jne., mutta olisimme uteliaat vastaisia tarpeita silmälläpitäen tietämään, mihin tarkoitukseen siementä tarvitaan
Kuva 8. Varsinkin uusien teiden pientareet ja muu liikuteltu maa on erittäin altista rikkaruohojen kasvualuetta. Tienvarsimaisemien rumuus ei kuitenkaan useimmiten niinkään paljon johdu tiestä kuin tienvarsiasutuksesta. Syntyy tien välit40 ,,. Vanha holvisilta Parkumäen tiellä Kerimäellä. Pölyn sitomiseen käytetty kalsiumkloridi on metsätieteellisen tutkimuslaitoksen tekemien kokeiden mukaan suuremmissa erissä käytettynä kasvillisuutta vahingoittavaa, mutta ei se maantieltä pääse leviämään laajemmalle alueelle, joten käytännössä ei liene havaittu sillä olevan tässä suhteessa mitään vahingollisia vaikutuksia. Kun uusi tie valmistuu, niin ei kestä kauan, ennenkuin tienvieripalstat saavat uusia omistajia. Valok. Paljaitten tieluiskien ja ojaluiskien peittämiseksi käytetään usein teknillisistä syistä turveverhousta (kuva 12). Aina ei piennarkasvillisuus muodosta niin kaunista pitsikoristetta tien reunaan kuin kuvassa 7, ja sekin kauneus on katoavaista, sillä rikkaruohojen leviämisen estämiseksi läheisille viljelyksille on tullut määräys ylhäältä, että kasvillisuus on ennen tuleentumista niitettävä. Lienee myös totta, että maantiepöly jatkuvasti lannoittaa tien vierialueita ja voi tämä hedelmöittävä, joskin kiusallinen ja kasvillisuutta rumentava ilmiö ulottaa vaikutuksensa aina sadan metrin päähän tiestä. A.E.L. Luonnonkauneuden säilyttämisen kannalta olisi toivottavaa, että tällainen verhous voitaisiin aina suorittaa sen aiheuttamista kustannuksista huolimatta. Uusasiallinen kaide ei oikein sovi tyyliin. Käytännössä on kuitenkin usein vaikea löytää sopivia turpeenottopaikkoja. Varsinkin moreenialueilla on ruokamullasta kova puute
Varsinkin tienhaarat ovat hyvin haluttuja tonttipaikkoja. Toivottavasti tänä vuonna Yoimaan tuleva laki rakentamisesta maaseudulla saa tässä kohdasl3a parannuksen aikaan. Koivu siis kumoon ja pökkelöt pesään. Tvh:n arkisto. tömään läheisyyteen ikäänkuin maantiepölyä uhmaten pahaisia mökkejä, jotka 'oman pään' mukaan rakennettuina eivät ainakaan arkkitehtuurillaan mieltä ylennä. Kuva 9. Tekotavaltaan ne sitäpaitsi juoruavat kaiken kunnollisen materiaalin puuttumisesta. Erään pikkutilallisen riihen edessä oli komea koivu, joka hallitsi maisemaa ja peitti ruman riihen näkymästä maantielle. Luonnonsuojelulaki kieltää mainostaulujen asettamisen tienvarsille, mutta koska saada"an sulku rumalle rakentamiselle maaseudulla ja esikaupunkialueilla1 Ei kannata puhua luonnonkauneudesta ja luonnonsuojelusta ihmisille, joilla oman ympäristönsä kauneuden ymmärtämiseen ei ole mitään luontaisia lahjoja. Luovejoen silta, Ilomantsi. Riihi jäi yksin törröttämään maantienkulkijain ylösrakennukseksi. Muistuu jälleen mieleen tositapaus sodan ajalta, jolloin polttopuusta oh puutetta jopa maaseud.ullakin. Silloin kun tie joutuu ylittämään vesistön, voi helposti syntyä rakenteita, jotka huonosti sopeutuvat maisemaan. Eikä ollut pelkoa liiasta tulistumisesta, olihan polttopuu sopivan tuoretta. Tulipa sitten taas kerran riihen lämmitysaika ja isäntä huomasi, että siinäpä oli polttopuuta juuri riihen ku lmalla. J os ylitys tapahtuu lautalla, on tällainen lossipaikka, jos se pidetään siistinä, virkistävä nähtävyys ja tervetullut 41
Samoin käy vielä nopeammassa tahdissa vanhan kansan hirsiarkkusilloille, jotka maallemme 42. Pyhtään kirkonkylän silta. Maassamme on jäljellä vielä joitakin vanhoja kiviholvisiltoja (kuva 8), joiden tekotapa ja iän niille antama patina takaavat niille luonnon ystävän hyväksymisen. r Kn va JO. Sillan, varsinkin jos siinä on pitkiä jänteitä, sopeuttaminen maisemaan on vaikeampaa. Tvh:n arkisto. Tvh:n arkisto lepohetki yksitoikkoisen maantiematkan jälkeen. Kuva ll . Tiikkajansalmen entinen silta, joka sotiemme aikana räjäytettiin. Kun niiden kestävyys on usein epämääräinen, joutuvat ne kuitenkin vähitellen luovuttamaan tehtävänsä uuden ajan luomuksille
Vanhat kiviholvisilla t olisi syytä pelastaa, sillä ne ovat eräänlaisia työn muistomerkkejä. Tvh:n arkisto. Kuva 13. Turveverhous tekee siistin vaikutuksen, mutta silta on maisemaan vähemmän sopivaa mal!ia. luontaisen hirsirakennustekniikan edustajina usem hyvin sopeutuvat ympäristöönsä. Kuva 12. Kortesalmen silta ja tiepenger, Kangasniemi. Espoonlahden silta. Usein vanha silta jää sivuun uutta rakennettaessa ja silloin olisi sillanrakentajien yritettävä voittaa kiusaus käyttää vanhan sillan kiviä 43. Tvh:n arkisto
Kuva 14. Ovatko sitten uuden ajan siltatyypit kyllin arvokkaita ottamaan kantaakseen vanhojen siltojen perinnön'/ Tiellä kulkeva, joka tavaHisesti näkee vain vakiomalliset kaiteet (kuva 9), ei kiinnitä huomiota sillan· sopeutuvaisuuteen. Lounaisrannikon pyöreäkallioisille saaristoväylille sopii hyvin betoniholvisilta (kuva 14). uud(;)n rakentamiseen. Seudun asukkaille, jotka näkevät sillan sivukuvankin, asia voi olla läheisempi. Tvh:n arkisto. Jos vielä maisemakuvaan liittyy arvokkaita rakent eita, vanha kirkko ynnä muuta, on sillan ulkonäköön kiinnitettävä erityistä huomiota (kuva 10). Matalametsäisillä ranniHoalueilla on matalarakenteinen betonipalkki (kuva 13) ilmeisesti onnistunut, varsinkin jos siinä on hiukan kaarevia viivoja. J os paikalliset asianharrastajat tai luonnonsuojeluviranomaiset ottaisivat asian omakseen , voisi toimenpiteellä olla onnistumisen mahdollisuudet . Ehkä paras esimerkki tästä on Pulkkilansalmen silta, josta avautuu unohtumaton näköala Päijänteelle. Näyttää siltä, että jos sillan konstruktio on kaaren muotoinen (kuva 11) se paremmin sopeutuu luontoon kuin levoton, sanoisinko liian teknillinen ristikkosiltakaideansas (kuva 12). * 4.4. Naantalinsalmen silta. Tällaiset sillat, joissa ajorata on ylhäällä, ovat samalla suurenmoisia näköalapaikkoja
Erämaantie on tämän pioneerihengen symbooli. Se on raivattu vähin voimin ja vähin varoin korpeen, mutta se ei ole aina kaunis. Kaikkein yleisimmin ja helpoimmin omaksuttavissa olevat maisemat ja luonnonnähtävyydet ovat ne, joille tiet johtavat ja tie muodostaa usein oleellisen osan tästä maisemasta. 45. Uusi tieliikennetekniikka on tehnyt mahdolliseksi koko kansalle päästä nauttimaan siitä yhteisestä omaisuudesta, jonka luonto muodostaa. Sitä suurempi syy on huolehtia siitä, että tie kaikkine rakenteineen sopeutuu luontoon. Harva asutus ei jaksa ylläpitää korkeatasoista tiekulttuuria, joka edellyttää tiheitä asutustiivistymiä ja tiettyjä taloudellisia edellytyksiä. Tällöin ei ole varaa kiinnittää huomiota viimeisteltyyn työhön, vaan tärkeintä on päästä perille. Harvaanasutussa maassa on pyrittävä pitkien taipaleiden takaakin saamaan edes jonkinlainen tieyhteys asutuskeskuksiin ja silloin on taloudellisista syistä tyydyttävä usein vähimmäisvaatimukset täyttäviin suorituksiin. Yleisvaikutelmana suomalaisesta tiestä voisi lausua, että sitä hallitsee eräänlainen pioneerihenki. Mutta paljon voitetaan, jos ymmärtämys luonnonsuojelua kohtaan ja kotiseudunrakkaus voitaisiin saada niin yleiseksi, ettei ehdoin tahdoin hävitetä niitä arvoja, jotka luonto on ihmisen viihtyisyydeksi luonut
Tulee vastaan suo, laaja räme. Valok. Tammela. J ostain kaakon suunnalta se saa alkunsa suomalainen harju -, Salpausselkien laveilta deltatasanteilta. Harju alenee, katoaakin rämemättäiden alle, mutta kohottautuu jälleen esiin matalina perättäisinä, jäkälämännikköisinä valanteina kohotakseen kovan maan tnntumassa jäi46. Veljekset Karhumäki. .Jaakko Jalas. Kaukotanharju. Kilometrikaupalla se jatkuu maiseman sulkevana harjanteena, toisinaan hiukan mataloituen loiventuvin rintein, toisinaan taas milloin ainekseksi on sattunut karkea somero tai kivikko -· korkeana ja jyrkkärinteisenä teräharjana. Harjujen ja harjukasvien puolesta . Puristuneena kapeaksi selänteeksi se suuntaa luoteeseen, ei aivan viivasuoraan, vaan somasti mutkitellen. Sen ympärillä leviävät hedelmälliset savikot tai loivasti viettävät hiekkakankaat alkavat sen juurelta : >>mäki aleni, ja he tulivat nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja kuihtuvat ruohonpiipat vaihetelleu peittivät kumisevan maan>>, niinlmin >>Seitsemässä veljeksessä>> kuvataan
sordida) ja 47. leen entisiin mittoihinsa. Keväällä taas lumi sulaa näiltä rinteiltä aikaisin, kasvillisuus menettää luontaisen talvisen suojansa, aloittaa kasvukaut ensa tavallista aikaisemmin ja jää samalla alttiiksi yöpakkasille, pureville, kuivattaville kevättuulille ja isoille vuorokautisille lämmönvaihteluille. Toisinaan harju pistäikse sorminiemenä kauaksi selälle uiden sitten vastarannalle valtavan, mutkaselkäisen vesikäärmeen tavoin milloin aaltoihin sukeltaen, milloin kaitaisina saarina pinnalle kohoten. Sieltä vaelsi pari koreata hernekasvia, keulankärki (Oxytropis campestris ss_p. Tullaan järvelle. Pian se sentään taasen löytää tiensä, rauhoittuu ja jatkaå matkaansa mahtavan tyyneen tapaansa leveässä laaksossa kallioist en mäkien välissä . . Joskus harju tulee levottomaksi, ikäänkuin se etsisi sijaansa maastossa. Helposti kuitenkin metsä ja aluskasvillisuus jäävät jyrkillä rinteillä aukkoisiksi, jolloin varjostus paikoin on aivan olematonta. Näitä kilpailullisesti heikkoja lajeja kuuluu kasvistoomme koko joukko, osaksi melkoisina harvinaisuuksina. Yleensä ne ovat meille itse asiassa vieraan, et eläisemmän ja mantereisemman ilmaston kasveja, joille olosuhteet täällä niiden levinneisyysalueiden äärimmäisillä rajoilla vain erikoistapauksissa muodostuvat otollisiksi. Ensimmäiset erikoisuutensa harjumme saivat pohjoisesta. Auringon säteily, mikä osuu rinteelle ainakin aika ajoin aivan kohtisuoraan, aiheuttaa maan pinnassa kesällä meidän leveysasteillamme poikkeuksellisen korkeita lämpötiloja samalla vastaavasti alentaen ilman suhteellista kosteutta. Tällaiset olosuhteet eivät ole otolliset metsän tavallisen yhtenäisen aluskasvillisuuden kehittymiselle. Kanerva ei viihdy eikä seinäsammalikkokaan jaksa kehittyä kivennäismaata yhtenäisenä patjana verhoavaksi. * Harjun päivänpuoleinen rinne on hongikkoa kasvavanakin valoisa, valoisampi kuin yht ä tiheä metsä t asamaalla. Tämä on suomalainen harju, muinaisen mannerjään merkillinen aikaansaannos, Pohjolan maisemien kaunistus. Mahtavimmillaan se punkaharjuna ylitetään. . Kasvipeite jää siis helposti pysyvästi aukkoiseksi, syntyy vapaata kasvutilaa sellaisten kasvilajien levittäytyä, jotka eivät tavallisissa oloissa pysty metsästä itselleen kasvinsijaa valtaamaan. Se laajenee suppilokuoppaiseksi nummeksi, jakautuu rinnakkaisiksi selänteiksi synnyttäen maisemistamme erikoisimpia ja kauneimpia monine pienine hiekkarantaisine lampineen ja nevasilmäkkeineen harjukuoppien pohjalla. Ne ovat vaeltaneet maahamme jääkauden jälkeen eri aikakausina kukin omien ilmastollist en vaatimust ensa mukaisesti ja usean lajin levinneisyys osottaa vielä tänäkin päivänä selvästi, että ne juuri harjuistamme ovat tavanneet itselleen sopivia vaellusteitä
kangassara (Oarex ericetorum) ja kangasajuruoho (Thymus S erpyllum ssp. tunturikurjenherne (Astralagus alpinus ssp. latifoli_a) kasvinsijoilta. Tämän aikakauden tulokkaat olivat eteläisiä kuivan ilmaston lajeja, jotka vaativat paljon lämpöä kasvukauden aikana. Sopivia kasvupaikkoja oli tarjona runsaasti, sekä harjujen rinteillä että valoisissa kangasmetsissä niiden liepeillä. Varsin aikaisin kasvistomme niinikään rikastui parilla itäisellä, mantereisen ilmaston ja metsästeppien lajilla, jalkasaran (Oarex pediformis ssp. angustifolius). Kylmänkukan (Pulsatilla p:i,tens ssp. Jalas. arcticus) päästen etenemään aina Hämeen lounaiskolkkaan saakka, Tammelan ja Jokioisten harjuille. Olosuhteet olivat silloin niiden saapumiselle edullisemmat kuin milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin on ollut. fennica), rotu, jota ei tunneta mistään valtiollisten rajojemme ulkopuolelta. Valok. rhizodes) ja kauneimpiin kevätkukkasiimme kuuluvan sormilehtisen kylmänkukan (Pulsatilla patens ssp. Kuiva ja lämmin männyn valtakausi, Ancylus-aika, oli harjukasvien kultaaikaa. latifolia) ilmestyessä Etelä-Hämeen ja Karjalan kaunistukseksi. Pohjoista perua, vaikkakin historialtaan edellisistä eroava on myös kotoinen harjumasmalomme (Anthyllis Vulneraria ssp. Hattula, Parolanharju. Eräät niistä tulivat mukautumiskykynsä ja vaatimattomuutensa ansiosta jokseenkin yleisiksi maan et eläosissa ja pääsivät lisäksi leviämään huomattavan kauaksi pohjoiseen, esim . arenaria), 48. J . Keski-Suomeen pysähtyi monien muiden tämän aikakauden vaeltajien tapaan hietaorvokki (Viola rupestris var
Mäkikohokki (Silene nutans) kukkii. Jokioinen, Rchtijärvi. Paahteisiin aukkoihin asettuivat pikkuserkuksE.t, mäkikohokk.i (Silene nutans) ja mäkitervakko (Viscaria vu,lgaris ), edellinen valkokukkainen, iltaisin tuoksuva, jälkimmäinen punaisella värillään luokseen houkutteleva. Rehevimmille rinteille ilmestyi kuniariinir_~ tuoksuinen eteläinen maarianheinä (Hierochloe aitstralis), kankea aroli:ste (Brachypodium pinnatum) pu110i niille pehmeitä, vaalcanvehreitä mattcjaan ja katajikossa kiipeili liaanina komea metsänätkelmä (Lathyrus sil vestris). Maaperä tosin on meillä kail{kialla karumpi, mutta harjujen päivärinteillä sekin muistuttaa steppien maaperää enemmän kuin missään muualla metsissämme. J alas. Juuri harjuillamme ne ovat löytäneet olosuhteet, jotka läheisimmin muistuttavat niiden valta-alueella vallitsevia. Valok. On muitakin maininnan ansaitsevia harjukasveja, vaan riittäköön tämä. Huomattava osa harjujemme erikoisuuksista on Itä-Eurcopan aroilta ja niihin liittyvistä valoisista metsistä kotoisin. J. Toiset taasen pysähtyivät jo Etelä-Suomeen pohjoisemmaksi uskaltautumatta. Huuhtoutuminen on näillä rinteillä suhteellirnn vä49. Pari koristeellista kohokkikasvia, hietaneilikka (Dianthus arenarius) ja kangasrannikki (Gypsophil,a fastigiata) sijoittuivat erikoisvaatimustensa mukaise:;ti etupääs:,ä hienorakei1oelle hid~ka-alustalle kuuluen kuitenkin läheisesti samaan ryhmään kuin varsinaisd harjujen asukkaat. joka kuitenkin jo aikaisemmin oli keulankärjeu ja kurj enherneen seurassa 'päässyt idästä käsin Pohjois-Suomeen
Harjujenkin lajistoon tällainen merellinen kausi on päässyt vaikuttamaan, siitä on meillä Satakunnassa, Lohjanselällä ja Karjalan kannaksen mäntykankailla harvinaisena todistajana keltalieon länsieurooppalainen rotu (Lycopodium complanatum ssp. Toisaalta on esitetty olettamuksia, että eräät harjujen kasviharvinaisuudet olisivat vaateliaita lajeja, jotka osoittaisivat maaperässä piilevän ravintoaineita, joiden vaikutus ei ehkä pääse muussa kasvillisuudessa näkyviin. Niinpä ovatkin keulankärki, kurjenherne, harjumasmalo, jalkasara, sormilehtinen kylmänkukka, hietaneilikka ja kangasraunikki nykyisin harjujemme ja hietiköittemme harvinaisutlksia, joiden kohtaaminen ilahduttaa jokaista luonnon ihailijaa ja tutkijaa. * Harjut ovat aina vetäneet ihmistä puoleensa. Meikäläisessä monasti vaikeassa maastossa harjut on havaittu helppokulkuisiksi, ne ovat vesiväylien 50. Ja aukkoisimmaksi on käynyt niiden lajien levinneisyys, jotka pisimmän ajan ovat joutuneet elintilasta kamppailemaan. Etenkin varjostavan kuusen valtaanpääsy harjujen rinnemetsissä on ollut monelle esiintymälle tuhoksi. Mutta toisaalta, kun harju rehevimmillään peittyy pähkinäpensastoon ja monilukuiset heinäja ruoholajit viihtyvät sen rinteillä, silloin on varmaan harjuaineskin tavallista ravintorikkaampaa. Köyhäkin maaperä voi kasvattaa kauniita kukkia, karullakin harjulla voi esiintyä erikoisuuksia. Metsä on monin paikoin aika ajoittain kasvanut valoa ja lämpöä kaipaaville kasvilajeille turmiollisen tiheäksi. Ohamaecyparissus), joka parhaiten viihtyy ilman kosteutta pidättävän ja itsekin sitä vaativan kanervan seurassa. häistä eikä ha_panta raakahumusta synny läheskään siinä määrin kuin tavallisella metsämaalla ja harjujen varjorinteillä. llmastonvaihtelujen seurauksena harjunrinteitten kasvillisuus on moneen otteeseen muuttanut luonnettaan. oikeassa. Aikoinaan on kuitenkin myös merellisen ilmaston vaikutus ollut maassamme nykyistä selvempi. Kummankin mielipiteen esittäjät lienevät osaltaaIJ. Eniten ovat kärsineet sellaiset lajit, jotka kovin kiinteästi ovat riippuvaisia juuri tietynlaisista kasvupaikkaolosuhteista; joilta on puuttunut ekologista joustavuutta. Harjujamme on moitittu karuiksi ja kangasmetsiämme mielenkiinnottomiki,i. Harjujemme kasvilajisto on saapumisensa jälkeen joutunut kokemaan monenlaisia vaiheita. Monen harjukasvin alkuperäinen suomalainen levinneisyysalue on pahasti pirstoutunut, monet ovat leviämisteinään käyttämiltään harjunselänteiltä kokonaan .kadonneet ja voineet säilyä vain harjujen laajemmissa solmukobdissa, missä pienellä alalla on ollut paljon jyrkkiä erisuuntaisia rinteitä ja siten paremmat mahdollisuudet löytää läheisyydestä uusi sopiva kasvinsija entisen käytyä sopimattomaksi
Toiselta puolen paikoilla, mistä metsä on kokonaan hävitetty, myöhemmin kasvanut tiheä nuori metsä on voinut tuhota lajin viimeisen pienen esiintymän paikkakunnalla. Kehitys kulkee omaa latuaan, luontoa käytetään mahdollisimman paljon asujamiston yhteiseksi hyväksi, alkuperäinen luonnonmaisema muuttuu kulttuurimaisemaksi, joka sekin on parhaimmillaan kaunis sen kauneus on vain niin tuiki toisenlaista kuin ihmisenkoskemattoman luonnon. Talot ovat yhdistyneet kyliksi, kylistä parhaat kasvaneet kaupungeiksi. Esimerkiksi Kaukolan kaunista harjua Tammelassa, Tampereen Pyynikkiä ja Ahvenistoa Hämeenlinnan liepeillä on hoidettu kansanpuistojen tapaan. Monin· tavoin kulttuuri on kaikkine muotoineen ja toimintoineen joutunu harjuihimme vaikuttamaan. Tosin kansanpuistokaan ei valitettavasti aina ole tae paikan luonnontilaisena säilymisestä; tarvittaisiin myös todellisia, tutkimukselle pyhitettyjä luonnonpuistoja. Mutta moma 51. ohella aikoinaan olleet tärkeitä luontaisia kulkuteitä ja jatkuva käyttö on aikojen kuluessa laventanut monen harjupolun ensin ratastieksi, myöhemmin nykyaikaisen raskaan liikenteen valtasuoneksi. Sellaisenaan tästä ei luonnollisestikaan ole mi• tään pahaa sanottavaa. Suomen mies on aina mielellään pystyttänyt asumuks·ensa harjun lämpimälle, suojaiselle rinteelle, peltoaukean äärelle ja kirkkonsa näkyvälle paikalle hiekkaisen harjun laelle. Olemme nähdäkseni tällä hetkellä tilanteessa, jolloin olisi syytä pysähtyä hetkiseksi vakavasti harkitsemaan, mitä olisi tehtävä ja tehtävissä harjujemme luonnon hyväksi, niiden alkuperäisen kasvillisuuden ja kasvistollisten arvojen säilyttämiseksi. Voimme tosin tyytyväisinä todeta, että moniaalla taholla harjuihin ja niiden edustamiin kauneusarvoihin onkin suhtauduttu täysin luonnonsuojelun hengen ja päämäärien mukaisesti. Kulttuuri on jo miltei kaikkialla Eteläja Keski-Suomessa painanut lei• mansa harjujen kasvillisuuteen. Aivan koskematonta harjukasvillisuutta on jo kovin vaikea löytää lieneekö sitä asutuilla alueillamme enää ollenkaan 1 Usealle harjujen kasviharvinaisuudelle tämä ihmisen toiminta on ollut vain hyväksi. Olisi tutkittava ennen kuin on myöhäistä mistä ja miten ehkä vielä voitaisiin pelastaa kappale tyypillistä luonnontilaista suomalaista harjua tutkijain työmaaksi ja alkuperäisen luonnon ihailijain iloksi. Kaupungit on rautatein saatettu toistensa yhteyteen, jotka nekin mielellään on rakennettu kestävälle soraiselle alustalle harjulle tai harjun tuntumaan. Metsät ovat sen vaikutuksesta pysyneet harvoina, _aukkoja on syntynyt sekä puustoon että aluskasvillisuuteen, vapaiden kasvupaikkojen määrä on lisääntynyt ja kokonaan uusiakin kasvinsijoja ovat masmalo, keulankärki, ajuruoho ja muutkin löytäneet sorakuopista ja teiden varsilta, kasvupaikkoja jotka ovat sallineet runsaamman esiintymisen kuin koskaan luonnontilainen harjunrinne
Harjumasmalon rauhoittamisen suotavuus selvinnee, kun mainitsen että sen kokonaisyksilömäärän ilmaisemiseen maassamme ja samalla koko maailmassa tuskin tarvittanee nelinumeroista lukua. Mutta ellei tämä osoittaudu mahdolliseksi, olisi syytä pyrkiä päämäärään suojaamalla tiettyjä yksittäisiä esiintymiä ja kasvilajeja. Mutta ei keskeltä harju rumasti kat kaistiin mitäs me maisemista! Antaisivatko nämä , etsimättä mieleen t:illeet esimerkit jotain ajattelemisen aihetta asianomaisille1 Vielä tekee mieleni sanoa muutama sana erityisesti harjukasvien puolesta. Harja ei ollut tielle kyllin leveä. Älköön harjujamme turhaan turmeltako! Harjukasvit ovat karun kasvistomme arvokkaita jäseniä älköön niitä ja niiden kasvinsijoja ajattelemattomasti hävitettäkö! 52. Olisi toisesta päästä otettu tarpeen mukaan, jos ei muualla lähistöllä olisi sopivaa ollut. Se oli surullista katseltavaa, mutta välttämätön toimenpide. harju, jonka puiden välistä vedet molemmin puolin välkkyvät, on eräänlainen suomalaisen luonnonkauneuden ihanne ja mitta>> (Reino Kalliola). Niiden joukossa on useita siksi huomattavia harvinaisuuksia sekä kasvimaantieteellisesti ja kasvistonhistoriallisesti tärkeitä lajeja, että olisi korvaamaton vahinko, jos vain jokukin niistä kokonaan joutuisi harjuiltamme hävitetyksi. täysin kielteisiäkin esimerkkejä voitaisiin esittää; esimerkkejä siitä, miten toisin toimimalla olisi kustannuksia ja vaivoja lisäämättä voitu vä1ttyä kaunista ja arvokasta turmelemasta. Tällainen kohtalo on kuitenkin pelättävissa sitäkin suuremmalla syyllä, kun useat niistä ovat kauniita katsella ja tämän vuoksi helposti joutuvat poimituiksi. Sitä levennettiin vierittelemällä soraa ja törkyä reheviä rinteitä alas. Ainutlaatuinen pähkinäpensasto on kesäisin paksun harmaan pölyn peitossa. Suotavinta tietenkin olisi, että jokin sekä maisemallisesti että kasvillisuutensa ja kasvistonsa puolesta edustava eteläsuomalainen harju tai sen osa voitaisiin kokonaisuudessaan saada rauhoitetuksi. tamattomasti. Ja kor. En nyt puhu Punkaharjusta, jota i:cdan olosuhteet pilasivat. Hämeen harjujen keväinen kaunistus, sormilehtinen kylmänkukka, olisi ensimmäisten joukossa kokonaan rauhoitettava. Tarkoitan myös pientä Rehtijärven harjua, valtion maalla, pienen järven kupeessa, viljavien peltojen keskellä Jokioisten pitäjässä tunturikurjenherneen läntisintä asuinsijaa Etelä-Suomessa: lienee tarvittu sona jonnekin. Näköala laajeni, mutta lähinäkymä pilattiin aut. Monesta kohdasta se hyökkäysvaunuestein säälimättömästi katkaistiin. Tarkoitan runoin ikuistettua Hattelmalaa: valtatie on johdateltu sen kauneimman kohdan ylitse. keirµmalle kohdalle kyhättiin jonkinmoinen betoninen pönttö, ruma ja yn:.pä,:istölleen vieras tekele
Kysymyksiin ei tunnu varmaa vastausta löytyvän. Valok. joutsenen pes1m1nen Suomessa ennen Ja nyt. HuolestunEisuus on kuitenkin yleinen, eikä ihme olekaan, sillä onhan kyseessä aivan erikoisen merkittävä laji, linnustomme komein edustaja, maisemiemme ehkä kaun<:in elävöittäjä, runoilijain, kirjailijain ja säveltäjien i:rtnoittaja, lintu, jonka mm1 osuu usein vastaamme niin nykyajan kirjallisissa ja taiteellisiErn tuot53. Toiset toivottomina epäilevät lajin kokonaan hävinneen, toiset taas usk0vat Lapin ja Pohjois-Suomen laajojen soitten ja erämaitten kätköit:Eä sitä vielä melkoisen määrän löytyvän. J a jossakinhan niiden melko monien joutsenten, jotka muuttoaikaan nähdään, pitäisi pesiä, arvellaan. Einari Merikallio. Äyrii.päänjärvcltä. M ikä on joutsenen lukumäärä Suomessa, kuulee usein huolestunrrna kysyttävän. H . Hackman
JAKOB FELLMAN, Inarin ja Utsjoen kirkkoherra v. Tietoaineisto on saatu kirjallisuudestamme sekä PALMENin ja allekirjoittaneen arkistoista. ScHRADER, joka vuosina 18401850 keräili luonnontieteellistä aineistoa Lapissa, sanoo muutamien joutsenparien pesivän Patsjoen seutuvilla. Kirjalliset tiedot joutsenen levinneisyydestä ovat verraten nuoria. Täysin päinvastJicen on prof. Seuraavana vuonna (1872) ilmestynee3~ä ja A. Viimeaikaisesta kehity.3suunnasta ja paikannimistä (Joutsenlampi, -rimpi, -suo jne.) päätellen, on joutsenen levinneisyys kuitenkin ollut ennen laajempi kuin mitä tiedossamme on. GRAPEn (1804) mukaan oli laji >>harvinainen E .10ntekiössä>>. MusTONEN sanoo Paltamon pitäjän kertomuksessa v:lta 1885 joutsenen pesivän S .10mussalmella, >>mutta vielä v. 1772 lajin Kuusamon eläinluettelossaan. 1817-30, kertoo muistiinpanoissaan (Porvoo 1844) joutsenia pyydystettävän Inarissa Padarjärven seutuvilta vuosittain 1520 kpl. Vain joutsenen myöhemmin huomattu pesiminen Suomenselällä ja Maanselällä myös Suojärven eteläpuolella puuttuu olennaisesti sen antamasta yleiskuvasta. 1673 ilmestyneessä teoksessaan Lapponia joutsenesta L1,pissa. Emil Holmgrenille), kun hän sanoo lajin pesivän Suomessa vasta 20 penikulmaa Kajaanista pohjoiseen. MALMBERGin (Melan) Fauna Fennicassa on ensimmäinen nähtävästi laajempaan tietoaineistoon. ANDERS J OHAN MALMGRENin ilmoitus Skandinaviens Foglar-kirjan (1871) tekijälle (Aug. 19201944. taloutta varten. teissa 1..7lin maantieteen ja historiankin lehdiltä, eikä vähimmin kansalliseepoksemme Kalevalan sivuilta, osoittaen joutsenen kansamme sielussa vallanneen jo ammoisina aikoina huomattavan sijan. Mikä on siis totuus joutsenesta aikamme Suomessa1 Nykyinen joutsenen lukumäärä ja levinneisyys void~an ymmärtää täysin vain, kun sitä tarkastellaan lajin entiseen määrään ja levinneisyyteen verraten. NORDMANN sanoo v.1860 ilmestyneessä kirjoituksessaan >>Öber.sicht der bis jetzt in Finnland und Lappland vorgeko,nmen Vogelarten» joutsenen pesivän suurin määrin (in grosser Anzahl) Pohjois-Karjalassa, m ainitsematta sen pesimisestä pohjoisempana mitään. Erikoisesti 54. ARTHUR v. WRIGHT-PALMENin Finlands Foglar II, joka ilmestyi v. 1855 pari joutsenen pesää Salmijärvellä (Petsamon puolella1). 1600>> olleen etelämpänäkin, >>koska itse S1vonlinnassakin pitivät>>. perustuva selvitys joutsenen levinneisyydestä maassamme. Kirja antaakin melko oikean, vaikkakin ylimallrnisen. 1856 joutsen joskus pesii Hailuodossa. Esihistoriallinen levinneisyys on hämärän peitos'sa. Englantilainen WOLLEY löysi v. 1873, käsittelee joutsenen levinneisyyttä jo sangen laajalti ja yksityiskohtaisesti. kuvan siitä, sanoen lajin pesivän Lapissa, Pohjois-Suomessa ja Keski-Suomen eteläosassa (Ilomantsissa). BRUNO NYLANDERin mukaan v. Seuraavassa käymme yksityiskohtaisesti joutsenen pesimishistorian Suom essa _ läpi seuraten nykyistä pitäjäjakoa, mutta huomioon ottaen myös Suomen valtiollisen alueen v. LAGUS mainitsee v. SCHEFFER kertoo v
Minulla on arkistossani moni ta pesäpaikoista tietoja, jotka olen saanut useilta eri henkilöiltä. 1942. Yleensä joutsenta tunnuttiin säästävän, kolttien sitä jossakin määrin kunnioittaessa pyhänä lintuna. Aluemetsänhoitaja v. KuJALAn luonnonsuojelunvalvojan ominaisuudesrn Metsähallituksen avulla v. 1938 Luttojoen eteläpuolelta selville 6 pesimispaikkaa ja pitivät sitä alueen laajuuteen nähden vähänä. Aloitamme P etsamosta, joka v. Luonnonsuojelualueen (ennen H einäsaarten nyt Maakrunnin) vartija VEIKKO SALKIO, joka viime sodan ajan (1941-44) palveli sotilaana Petsamossa Luttojoella, sanoo joutsenen täällä viime vuosina huomattavasti vähentyneen, todennäköisesti myös sodan aikana, sillä kaikki sotilaat eivät halunneet tuntea rauhoitusmääräyksiä, huolimatta siitä, että asiasta sotilasjohdon taholta lähetettiin puhelinsanomakin v. 1930 järjestämä tiedustelu, samoinkuin allekirjoittaneen viime vuoden lopulla, osittain Metsähallituksen avulla suorittama kysely. He totesivat joutsenen nopean vähenemisen täällä edellisen vuosikymmenen aikana. Myös metsänhoitaja J ÄRVINEN (1948) luulee joutsenen pesivän Utsjoen hoitoalueella. KuJALAN kyselyn mukaan pesi laj i >>koko Petsamon alueella>>. Edelleen sanoo Fellman joutsenen hylkäävän pesänsä, jos menee lähelle pesää tai poikasia. Prof. V. Lappalaiset pitivät lihaa, varsinkin keväällä, hyvänmakuisena. Nähtävästi joutsen täällä, niinkuin muuallakin, vaihtaa usein pesäpaikkaansa. Petsamo oli silloin Suomen paras joutsenalue, jossa laji pesi koko alueella satunnaisesti vieläpä Kalastajasaarennolla asti. 1942 lähellä Lounatunturia. Useita kertoja hän kylläkin näki joutsenia. U ts j o k i mainitaan harvoin joutsenen pesäpaikkana, kai joutsenrikkaamman Inarin läheisyyden takia. Vuodelta 1891 on joutsenen pesye sekä VASENIUKSEN (4 munaa) että NYBERGin kokoelmassa (5 munaa). 1930 {KUJALAn tiedustelu) sanoo sen esiintyvän täällä, kuten Petsamossakin, mutta harvalukuisempana. Pasimistä hän ei itse todennut, mutta eräs partio näki poikueen v. Arvioin joutsenten määrän 10-20 pariksi. FELLMAN sanoo muutaman parin (ett och annat par) nähtävän Utsjoellakin, mutta että se useammin esiintyy Inarissa. 192144 kuului Suomelle. E dellämainittu puhelinsanoma johtui pääasiassa siitä, että Astlemin leirialueen yli lentävä joutsenpari aiheutti kovan ilmatorjuntatulen. Cabanis 1835) sanoo muutamien parien pesivän Paatsjoen seutuvilla. Itse en onni tunut etsimisestä huolimatta pesää tai poikuetta tapaamaan, vaikka muutamilla pesäpaikoillakin kävin, mutta kyllä tuoreita merkkejä joutsenista. Arvioni: 2 paria. ScHRADER (Journal von Dr. Joitakin ampumatapauksia tuli kuitenkin ilmi. KELTIKANGAS ja HARALA saivat v. Tri NYBERGin munakokoelmassa on kahden munan pesye v:lta 1925 Nälkisjaurista. Siellä pyydystettiin, kuten edellä jo mainitsin, vuosittain 15-20 joutsenta (missä määrin ne olivat poikasia ei käy ilmi). L. FELLMAN kertoo siitä suhteellisesti paljon ja sanoo Padarjärven ympäristön olevan lajin varsinaisen olinpaikan. mainittakoon prof. In ari näyttää kauan olleen ja on kai vieläkin joutsenen pääasuinpaikka nykyisessä Suomessa. Viime kesänä (1948) oleskeli pari Luomusjärven seutuvilla, pesäpaikkaa en kuitenkaan etsiskelyistäni huolimatta löytänyt. GRANIT ja PoPPIUS tapasivat (1897) joutsenen Paatsjoen 55
Kolmosjärvellä ja Suomukönkään luona (Ivalosta SO). Munat oli tietenkin otettu! V. E n o n t e k i ö n joutsenkanta näyttää olleen jo ammoisin ajoin heikko. F. Suomen Lintujen mukaan tavattiin täällä 16/5 -34 pesä, jossa oli 3 munaa. 1909) sanoo kertomusten siitä, että joutsenia Inarissa nuijittaisiin kuoliaaksi, olevan satua, samoinkuin senkin, että pojat otettaisiin kiinni, elätettäisiin yli talven ja sitten myötäisiin Norjaan. Viime havainnot joutsenesta (ei tosin pesimisestä) ovat v:lta 1947, jolloin allekirjoittanut näki 2 nuorta lintua lentävän Virtaniemestä etelään ja v:lta 1948, jolloin tri KELTIKANGAS suullisen ilmoituksensa mukaan tapasi Inarinjärvellä joutsenparin. KELTIKANGAS ja liARALA (1938) käsittelevät Inarin puolenkin joutsenkantaa, antaen täältä samanlaisen kuvan kuin Petsamostakin: Pesinyt verraten yleisenä kymmenkunta vuotta sitten myöskin Inarin puolella, missä tunn,ettuja pesäpaikkoja oli mm. Inarin kirkkoherran pojat, ylioppilaat (sittemmin lääninsihteeri ja fil. W. E. J . 20 yksilöä. Edellä jo mainitsimme GRAPEn lausunnon siitä v:lta 1804. 1936 löydetyn pesän, jossa oli 2 munaa, Sumujoen latvoilta, pienen tunturilammen jänkäsaaresta. f. 1916) päinvastoin, sanoen sen todennäköisesti pesivän havumetsärajan ulkopuolella. Eläinlääkäri-kirjailija YRJÖ KOKKO kirjoittaa (1948): >>Käytännöllisesti katsoen voinen pitää todennäköisenä, ettei 56. W. luona Keesjaurissa pesivänä ja emän kahden poikasen kera Suovviljaurissa. Munia ei silloin otettu. 1921 ilmoitti Inarin Järvenpään väki (talo järven NO-kulmassa), että joutsen ei pesi niillä seuduin ja että lähin pesäpaikka oli Norjassa >>Suomen pään>> ja Paatsjoen välisessä niemekkeessä. VAENERBERG (Tidskr. KuJALAn tiedustelu v:lta 1930 ilmoittaa yhden parin pesivän Enontekiössä. V. 1924 oli Paatsjoen Saarilrnsken lähellä tavattu poikue, jossa oli 2 lentokykyistä poikasta. Inarin ja Utsjoen aluelääkäri, tri VESA OLLILAINEN, joka on innokas lintujen harrastelija, ei kolmena oleskeluvuonnaan 1946-48 täällä ole kertaakaan edes muuttoaikana nähnyt joutsenta, mutta tiesi v. Kesällä 1946 sain muutamia tietoja joutsenen entisistä pesäpaikoista täällä. M. Seuraavana kesänä (1931) asusti metsänhoitaja A. f. WRIGHT-PALMEN (1873) sanoo olevan epävarmaa, pesiikö joutsen Enontekiöllä ollenkaan. JÄRVISEN mukaan Sotkajärvessä parvi, jossa oli n. Myös metsänhoitaja JÄRVINEN (1948) sanoo joutsenen vielä pesivän Inarissa. SuoMALAINEN sen sijaan (1909) tietää sen pesivän täällä havumetsävyöhykkeessä, kun taas MoNTELL ilmoittaa (T. Saman lähteen mukaan oli pankinjohtaja AIKIO nähnyt v. Mainittakoon, että Ivalossa asuva preparaattori KoTKANKALLIO ei tiennyt joutsenen pesimisestä mitään. NORDLING (1898) sanoo lajin rahvaan ilmoituksen mukaan pesivän (ej så sällsynt) Paatsjoen ja Tenojoen läheisyydessä suurilla soilla. Kun tiedonantaja lisää, · että laji on joittenkin poromiesten mukaan pesinyt viime vuosiin saakka jossakin Muotkatunturin järvistä, niin saa sen vaikutelman, kuin tiedonantajan tiedossa olisi vain mainittu pesimispaikka. F . Itse hän oli vain kerran tavannut pesän Luttojoella. Arvioni: 4 paria. Nyt laji on käynyt harvalukuiseksi tälläkin alueella. o. 1910 tai 1911 joutsenen, joka oli Inarinjärven pohjoispuolella ammuttu pesältään. tri) ILMARI ja Torvo ITKONEN kertoivat 1911, että joutsenia pyydystettiin siten, että asetettiin syötiksi valkoisia >>sarojen juuria>>. KuJALAn tiedustelun (1930) mukaan pesi laji Inarissa >>kuten Petsamossakin>>, mutta harvalukuisemmin. Vain kerran 30 vuoden aikana oli näin tapahtunut. J . o
joutsen enää pesi Enontekiöllä. 1943 Ruotsin puolella Muonion kirkolta parikymmentä km etelään. Ark.) kahta sen vuoden elävää poikasta myötäväksi, ja kirkkoherra AuNO tietää (1949) sen näihin aikoihin pesineen 15-20 km päässä kirkonkylästä. Munat oli otettu ja puhallettu! Pesä oli siellä ollut useana vuonna. PALMGRENinkin viime kesänä Nunnasissa saama tieto, jonka mukaan joutsen pesisi jossakin lähiseudulla, tulkittava mieluimminkin niin, että se oli täällä joskus pesinyt. Näin ollen lienee myös prof. Ark.) 2 poikasta, joista toista pidettiin Moskuvaarassa (n. V. Myös S o d a n kylä on tunnettu joutsenen pesimäpaikkana. Jo WRIGHTPALMEN sanoo sen pesivän täällä niinkuin Kittilässäkin. LINDMANin ja FINNILÄn munakokoelmissa on pesyeet täältä v:lta 1910 ja 1913, edellinen Sompiosta (Nattastunturin luota, missä viime kesänä nähtiin yksinäinen joutsen N:n palovahdin, erään riihimäkeläisen ylioppilasneitosen mukaan). 1929 retkeillessäni Kittilässä sain sen käsityksen kansan tietojen perusteella, että joutsen tuskin enää pesi koko Kittilässä. Metsänhoitaja JÄRVINEN arvelee tri Kokon mainitseman joutsenen pesän tuhon ehkäpä susien aiheuttamaksi. I. K i t t i l ä on sen sijaan ollut tunnettu joutsenen pesimäpaikka. KURKISALOn tiedonanto (Ornis Fennica 1947, n :o 1), että v. SuNDMANin mukaan (Palm. 1890 syyskuussa tarjosi eräs henkilö kirjeellisesti (Palm. 1882 pyydystettiin täällä N. Eri munakokoelmissa on munia, jotka on Kittilästä saatu seuraavilta vuosilta: 1859, 1868 ja 1897. Luulenpa, että tri Kokon pettymykset kohtaavat jokaista, joka aikoo Suomesta joutsenen pesän löytää. 1) Edellämainittujen tietojen pohjalla V. Olen kulkenut 1600 km asian vuoksi enkä ole löytänyt kuin yhden joutsenen pesän, jossa :Sinä vuonna oli pesitty.>> Muissa kymmenkunnassa tri Kokon käymässä pesäpaikassa ei ollut enää vuosikausiin pesitty. Näin tri Kokko, jonka suurena toiveena on ollut saada valokuvata joutsen pesällään ja tästä elämyksestään tietääkseni kirjoittaa uusi kaunis >>Pessi ja Illusia>>. V. NNO kirkolta) elättinä. KuJALAn tiedustelu vuodelta 1930 käy yksiin edellämainitun kanssa: >>Pesii tuskin vedenjakajan eteläpuolella.>> Kirkkoherra AuNo (1949) sen sijaan >>tarkan tiedustelun jälkeen>>, kuten hän sanoo, ilmoittaa joutsenen vielä pesivän Korsaja Kätkätunturien maastossa olevissa luhtalammissa ja pienissä järvillä. 1930-37 olisi Enoatekiöllä pesinyt n. Silloin tällöin olen saanut tietoja, että siellä pesisi joutsen, mutta tiedot ovat aina olleet erehdyttäviä. 1925 Kuolajärvillä Enontekiön rajalla. Niinpä metsänhoitaja-kirjailija JÄRVINEN (1948) pitääkin Kittilää kadotettuna alueena. V. Samat matkat olen itsekin yhtä huonoin tuloksin tehnyt. Tri Kokon mukaan pesi joutsen v. Viimeksi oli pesä löydetty v. 2 ½ pnk. 40 joutsenparia (!), tuntuu hyvin oudolta ja kaivannee tarkistusta.. Metsänhoitaja TAXELL (1948) otaksuu myös joutsenen pesimisen Enontekiöllä loppuneen. Kun ei myöhemminkään ole ilmaantunut sellaisia tietoja joutsenesta, voitanee pitää selvänä, että joutsen täältä jo hyvin varhain on pesimälintuna hävinnyt pois. Myös Muonio n kohdalta sanoo WRIGHT-PALMEN (1873) olevan epätietoista, josko joutsen siellä pesii. Siihen viitannee tri KOKON (1948) lausuntokin, että todennäköisesti se ei pesi enää Muoniossakaan ja että kukaan ei ole edes väittänyt, että joutsen täällä pesisi. Pelättävää kuitenkin on, että tieto on käsitettävä entiseksi pesimiseksi. Minä puolestani epäilisin paremminkin kaksijalkaista sutta 1)
Vittanki, Länsipohj a (Ruotsin puolella ). 58. Pesäpaikka lähempää. J outsenen pesäpaikka
59. Itse pesältä. 1914. Roseniuksen kuvasarja v . P
Arvioni: 2 paria. 2 pnk. 1927 selville, että joutsen oli Pelkosenniemellä pesinyt niin kauan kuin muistettiin; pesimäpaikkoina mainittiin Luostovaara (Pelkosenniemeltä n. 1916, ei myöskään ole vanhempia kirjallisia tietoj_a joutsenen pesimisestä, mutta aivan samoin kuin Savukoskella täälläkin kävi v. Viime löytö, munallinen pesä, oli aivan edellisiltä vuosilta. Arvioni: 2 paria. Vuoden 1948 tiedustelun johdosta ilmoitti metsänhoitaja T. Kullakin kasvoi yksi tai kaksi pientä mäntyä ja yksi koivun vesa, jonka joutsen itse kansan käsityksen mukaan oli istuttanut. Viiankiaavalla, Sattasen ja Moskuvaaran kylien välillä. VAINIOn mukaan olevan joutsenen pesäpaikka, päättäen siitä, että v. 1916 löydettiin pesä, jossa oli 2 munaa, ei kovin kaukana kirkolta (Palm. itään). V. Metsänhoitaja JÄRVINEN (1948) sen sijaan pitää jo joutsenen pesimistä Sodankylässä epävarmana. RAUTAVA edellämainitun Rookkiaavan seudun olevan edelleenkin joutsenen pesäpaikan, jossa 1 tai 2 paria pesii. KuJALAn tiedustelun mukaan tilanne oli v. 1938 Joutsenaavalla kirkonkylän ja Kairalan välillä. Kitisen hoitoalueen metsänhoitaja (KuJALAn tiedustelu v:lta 1930) mainitsee myös Rookkiaavan, sanoen siellä joutsenia nähdyn. v. P e 1 k os en n i em e 1 t ä, joka myös erotettiin Sodankylästä v. 1946 täällä tavattiin emät 3 ison poikasen kera ja v. 30-40 vuotta sitten oli joutsenen pesiä tavattu runsaammin mm. 1930 tavattaisiin joutsenta enää vain muuttoaikaan. 22 km Martista pohjoiseen Kemijokeen), Tulppio ja Loitsanjärvi, molemmat Nuortijoen latvalla, joista kaikista oli poikasia otettu aljuiksi, viimeksi edellisenä kesänä Tulppiosta. 1916 erotettiin Sodankylästä, ei vanhempia kirjallisia tietoja joutsenen pesimisestä ole olemassa. 1946 oli 3 pesivää paria tavattu. 3 ½ pnk Sodankylän kirkolta pohjoiseen), että hän tiesi 3 joutsenen pesäpaikkaa, nimittäin yhden Louelammilla (n. Kesällä 1927 tänne tekemälläni retkellä ilmeni kuitenkin, että joutsen oli pitäjän vanha asukas. 1947 joutsenpari. Savu koske 1 ta, joka v. Yli-Kemin hoitoalueen metsänhoitajan ilmoituksen mukaan v. Samoin ilmoittaa metsänhoitaja VÄINÖ HYHKÖ (1949), mainiten pesäpaikkoina yllämainitun Loitsanjärven sekä sen kaakkoispuolella sijaitsevan Ainijärven, joissa v. V. 2 ½ pnk. W) sekä Sokan-, Sakkulan-, Saunaja Kilpiaavat (kai kirkolta itään). Ark.). Myös Luiron hoitoalueella näyttää yllämainitun Hanhivaaran, jossa joutsen ei enää (1948) pesine, lähellä sijaitseva Rovapää nykyisin metsänhoitaja E. 1928 kertoi tunnettu eränkävijä TORPAN PAAVO (n. 60. Opas näytteli eräällä rimpilammella kolmea mätässåarta, joilla sanoi pesiä olleen. Sen pesäpaikkoina mainittiin Kairijoen latvat (joki laskee n. Muuten sanoo sama tietolähde ylimalkaisesti joutsenen pesivän laajoilla aukeilla mailla, tavallisesti vain 1 parin, kun taas Kittilän metsänhoitaja tietää yhden parin pesivän Hanhivaarassa lähellä Lotankylää (Rookkiaavalta n. Tieto kaivannee tarkistusta, sillä metsänhoitaja JÄRVISEN mukaan (1948) joutsen vielä pesii Yli-Kemin hoitoalueella, johon Savukoski ja· Pelkosenniemi kuuluvat. 12 km NO) ja kaksi vähän pohjoisempana olevan Rookkijärven kahta puolta. 1930 sama kuin Savukosken osalta, mutta metsänhoitaja HYHKÖn mukaan on joutsen pesinyt vielä n. Näiden tietojen innoittamana teki allekirjoittanut samana kesänä retken Rookkijärvelle näkemättä kuitenkaan jälkeäkään joutsenista, vaikka useana edellisenä vuonna, viimeksi kaksi vuotta sitten, oli pesä tai poikasia löydetty
Näistä oli pesiä löydetty, usein munia otettu ja kalaretkillä syötykin, poikasia teuraaksi pyydystetty ja sulkasatoisia lintuja käsin surmattu tai poikasia ja emälintuja ammuttu, joskus pesältäkin! Kymmenkuntakin ammuttua joutsenta saattoi parhaiden pyssymiesten ansiolistalla olla. Niinpä Saukkojärven lähistöltä eräästä lammesta tavattiin poikue v. Sen sijaan Y 1 i Tornio mainitaan joutsenen pesimäseutuna. 1930 mukaan sanotaan joutsenen pesivän täällä ja v. 1927, että joutsen oli pesinyt Sallan puolella Ahvenaavalla (ehkä sama kuin edellämainittu Ahvenjärven tapaus1), Koutelolammella (vielä v. Jo WRIGHT-PALM~N (1873) samoinkuin MELAkin 1882 ilmoittaa Tornion seudun lajin pesimispaikkana ja tarkoittanee sillä ehkä Yli-Torniota, missä H. S a 11 a, josta nyt suuri osa on jäänyt rajan taakse, on varmaankin ollut Suomen parhaita joutsenseutuja. Sain tietooni suurehkon joukon joutsenen vanhempia tai uudempia pesätai poikaslöytöjä. Edellisenä kesänä oli sieltä saatu kiinni 3 poikasta. 1915 opettaja NORDLING Rovaniemeltä, mainiten pesäpaikaksi Rovaniemen rajaseudun. . K e m i j ä r v e 11 ä on joutsenen pesiminen melko hämärän peitossa. Savukoskelaiset ja pelkosenniemeläiset tiesivät v. V. Myöt Pohjois-Sallassa oleva ja nyky-Suomeen kuuluva Naruskajoen alue on tunnettu joutsenen pesälöydöistään. Nimenomaan S , vajoen reitin ja OulankaS::tvinajokien välinen suuria aa-;:: oja sisältävä alue tuntui olevan rikas joutsenmuistoistaan. Myös metsänhoitaja JÄRVINEN (1948) lukee Sallan niiden viiden hoitoalueen 61. Vakituisina pesäpaikkoina mainittiin täällä Hanhi-, Kaluja Saviaavat sekä Haukkarimpi ja muina pesimätai asuinpaikkoina Saarijärven jänkä, Joutsenrimpi, Sorsajärvi, Kortakkojärvi, Aartolampi ym. 1930 ilmoittaa lajin vielä pesivän Naruskan ja Tuntsan, joka nyt on suurimmaksi osaksi rajan takana, seutuvilla. Vain WlLLEBRANDT tietää täällä Tuutijärven luota poikasia saadun. 1948 sanoo metsänhoitaja G. 1912 . 1923) ja Joutsenaavalla, kaikki paikkoja Tenniöjärven SW-puolella. 1917 sain täällä tiedon, jonka mukaan >>vanhat joskus selkosilla munia tavanneet>>. Toinen osa tietooni tulleista pesäpaikoista on nyky-Suomen alueella. Tosin vanhempia tietoja on täältä _varsin niukasti. KuJALAn tiedustelun v. Kemiyhtiön herroille Kemijärvelle tuotiin Korjan seutuvilta pyydystettyjä poikasia noin v. SANDBERG (Sporten 1885 ja 1886) sanoo sen vuosittain pesivän mättäisissä järvissä kaukaisemmilla sydänmailla. Montakaan paria joutsenia ei varmaankaan enää täällä ollut. Samanlaisen lausunnon antoi v. WITH sen noin 30 vuotta sitten pesineen Taapaja Kienajajoen vesistöissä. R o v ani emi on myös joutsenen vanha pesimispaikka, vaikka vanhemmat kirjalliset tiedot puuttuvatkin. R. Kesän 1917 retkeilin täällä pääasiassa kirkonkylän puolisessa osassa Sallaa sekä myös Kuusamossa. KuJALAn tiedustelu v. Kaikesta huolimatta en kesällä 1917 nähnyt ainoatakaan asuttua pesää tai edes lintua, vaikka usein retkeni pesäpaikkoihin suuntasin. Ei edes FlNNlLÄ sitä tavannut. 1907 (mikä ehkä on sama tapaus kuin Savukoskella 1927 saamani tieto Naruskalla parikymmentä vuotta varhemmin kiinni saaduista joutsenen poikasista) ja Ahvenjärvestä, Pelkosenniemen rajalta saatiin ja syötiin munat kesällä 1915. Kolarista ja Turtol asta ei ole mitään varmoJa tietoja siitä, että joutsen koskaan olisi pesinyt siellä
joukkoon, joissa joutsen Lapissa vielä pesii. tapauksen jälkeen), mutta myös pitäjän itärajat. Pesimäpaikat sijaitsivat etupäässä Oulankaja Kitkajokien välisessä niemekkeessä: Isojärvi, jossa 1880-luvulla oli pesä löytynyt (kun kertojan isä vahtimisestaan huolimatta ei saanut joutsenta ammutuksi, otti hän munat), Heinälampi (pesä ollut n. 1912 saamani tiedon mukaan joutsen vuosittain pesi Tervonsuolla, likellä Kuivaniemen rajaa, ja v. tri HÄNNINEN, tuomari VALTASAARI ja metsänhoitaja CzARNECKI eivät tienneet lajin pesimisestä mitään. Metsänhoitaja A. Alussa mainitsimme jo LAGUKSEN tiedoituksen v:lta 1772. EsKo SUOMALAISEN mukaan v. 1880 saatu 4 munan pesye on HouGBERGin muna.kokoelmassa. 1948 antanut mel;säteknikko V. Ra n u a 11 e, joka vasta 1899 erotettiin mm. V:n 1930 tiedonannon hän uskoo tarkoittavan vain läpimuuttavia joutsenia. Melkein kaikki esiin tulleet tapaukset olivat viime vuosisadalta. AHon tiedoitus v:lta 1948 ei tiedä yhtään pesimistapausta viime vuosilta, mutta sanoo kyllä vanhimpien miesten muistavan joutsenen melko yleisesti pesineen nykyisenkin Kuusamon itäja koillisosien syrjii.isillä seuduilla, erikoisesti mainiten Joutsenrimmen Liikasenvaaran luona Sallan rajalla. 1917 saikin sen käsityksen, että joutsenen säännöllinen pesiminen oli loppunut. PANUMA, joka. 1930 saama ylimalkainen tieto >>tavataan>> on saattanut hänen pitämään joutsenen pesimistä täällä mahdollisena. LINDMANin mukaan (n. Myöhemminkin on (CH. VAARAMÄEN ilmoittama pesimistapaus v. 1948 ei joutsen pesi Ranualla eikä hän ole kuullut 'lrn sitä varhemmir.kaan tehn(er . 1912 Simojoelle tekemälläni retkellä mainittiin lajin pesä62. 1902), Harrisuvanto (poikaset tavattu), Sarviaapa (ennen pesinyt), tai Kitkaja Kuusinkijokien välissä: Saunalampi (vanhat poikaset tavanneet), Alempi-Raatelampi (poikaset saatu kiinni ja syöty 1860-luvulla), Saarijärvi (pesinyt ed. Joutsensuo) päätellen lintua on ennen täällä asunut. 1937 oli joutsenen poikanen ollut elättinä ja missä lajin kansa 1 miesten ilmoitusten mukaan piti vielä silloin säännöllisesti pesiä. Kuitenkin kävi tutkimusmatkoillani v. V. KEcHMAN 1910 ja OTTO WALLENIUS 1916) ilmaantunut tietoja j011tscnen pesimisestä Simossa, mutta ollen kovin ylimalkaisia, ei niistä 10i päät;tää, ovatko ne eri tapauksia. Pudasjärvestä omaksi (seura)kunnakseen, lienee ensi sijassa omistettava BRANDERin (1869) ja LINDMANin (1888) Pudasjärvellä joutsenen pesimisestä antamat lausunnot >>ett och annat par>> ja >>torde kläcka>>. Rajan taakse jääneistä pesäpaikoista mainittakoon lyhyesti vain Kuivajärven (edellämainitun Tuutijäi:ven luona) seudut ja pohjoisessa Kurtista 1 ½ pnk NNO sijaitseva Suonim järven seutu sekä Sieppijärvet pitäjän SO-kulmassa, missä prof. 1913 ja 1917 ilmi, että joutsenen entinen pesiminen oli ainakin vanhempien metsänkävijöiden tuntema. kuitenkin huomauttaa, että paikallnnuistä (esim. v. V. 1913 sen sanottiin vielä >>säännöllisesti>> pesivän Simojärven nevoilla. 1934 lienee katsottava satunnaiseksi. Samanlaiset tiedot Ranualta on v. 1888) pesi nähtävästi jokin pari (ett och annat par} Kuusamossa. K uJALAn v. Metsänhoitaja LISTEen ilmoituksen mukaan v. V. Simo n pitäjän Portimosta Tuiskukivr lon juurelta v. Myös Kuusamo on vanha ja vieläpä vanhastaån tunnettu joutsenen pesimäseutu. Joutsen lienee täällä kuitenkin jo paljon varhemmin kuin Sallassa käynyt harvinaiseksi, sillä jo tämän vuosisadan ensimmäisellä ja toisella kymmenellä monet henkilöt Kuusamossa, esim
1948 ilmoittaa aluemetsänhoitaja KALLIO ym., että samalla kulmalla pesisi joutsen jatkuvasti vuosittain, erään tiedon mukaan vieläpä kaksi paria. Nykyisestä Hyrynsalmen pitäjästä on tiedossani vain Hallan Ukon (J. 1898 pesinyt jääkärietappipaikkana kuulussa Saarijärvessä. 1920), että joutsen oli v. 1930 sanoo lajin viimeksi pesineen v. -Kun BRANDERin (1869) ja LINDMANin (1888) vanhat ylimalkaiset tiedot ovat ajalta, jolloin osa nykyistä Ranuaa ja Taivalkoski silloin kuuluivat Pudasj ä r v e en, on vaikea sanoa, missä määrin heidän myönteiset ylimalkaiset lausuntonsa joutsenen pesimisestä tarkoittavat nykyistä Pudasjärveä. A. Neljäntenä vuonna kateellinen naapuri ampui joutsenen. v. paikaksi Koitassuo Toljonjärvellä, Kokkolampi (jossa poikasia jokin vuosi varhemmin ta, attu) ja Luolajärvi (asui nytkin; ennen pesiväksi todettu). 1873) ylimalkaista lausuntoa, jonka mukaan laji pesii muutamin paikoin Tornion seudulla. Edellämainitusta syystä on myös Tai v a I koske n vanhempi joutsenhistoria epäselvä. Kahdesta poikasesta hän ampui toisen. 1906 tavattu joutsenen pesä, ja v. Tiedon mukaan on täällä poikasia kiinni saatu. T e r v o l a sta on hallussani vain yksi tieto, ajaltaan epäselvä, mutta nähtävästi vuosisadan vaihteesta. 1910) sijoittaessa pesäpaikan Tannilan kylän Viitaojan varteen, jossa joutsen hänen ilmoituksensa mukaan ainakin kerran on pesinyt. Someron sydänmailla oli pienet pojat tavattu, toisen tiedon mukaan Lauttalammissa 2 poikasta käsittävä poikue. 1922 tai 1923 Kuivasjärvellä, >>missä sillä on turvapaikka>>. Ainoa tietooni tullut (1913) tapaus on Loukusasta, jossa Tilsanlammessa oli poikue tavattu. Hän sanoo mainitun kylän läheisyydessä joutsenen kolmena kesänä peräkkäin pesineen, vaikka poikaset joka vuosi ryöstettiin teurastusta varten kasvatettaviksi. HEIKKINEN) ilmoitus (v. Missä määrin niitä pesii nyky-Hyrynsalmella, ei käy ilmi. MALMGRENin mukaan (1861) pesi joutsen vuosittain P u o 1 a n g a 11 a, sa63. MALMGRENin (1861) mainitsema, silloisessa Hyrynsalmen pitäjässä Hossassa sijaitseva pesimispaikka kuuluu nykyisin Suomus s a Ime n pitäjään. Metsänhoitaja VALVERANTA (1948) mainitsee saman ajan ja paikan lajin viimeiseksi pesimistapaukseksi ja sitä ede1liseksi pesäpaikaksi Maaninkajärven, jossa 1-2 paria oli pesinyt noin v. Ii s säkin, jonka AscHAN (Wright-Palmen 1873) mainitsee joutsenen pesä paikaksi NoRDBERGin (n. Hyry ns a Ime 11 a, johon silloin kuuluivat myös Suomussalmi, Ristijärvi ja Puolanka, pesi MALMGRENin (1861) mukaan vuosittain joitakin pareja. 1918. A 1 a torni o 1 ta ja Karu n gis ta ei joutsenen entisistäkään pesimisistä ole mitään tietoja ellei sellaisina voida pitää KNOBLOCKin (n. Kemi stäkin on olemassa vain vanha perimätieto, että laji olisi pesinyt Honkajärvessä, Kemin kaupungista noin 1 pnk itään . AIRANTEEN mukaan (1926) oli Hossan Joutsensuolla vielä noin v. Kuiva niemestä ei myöskään ole tietoja joutsenen pesimisestä, vaikka joutsen onkin kaikissa naapuripitäjissä pesinyt, niinpä. 1913 Löpölässä saamani tieto, että joutsen tavattiin Kapustalammen luona >>joka kesä>> ja että poikasiakin oli siellä kiinni saatu. KuJALAn tiedustelu v. Ainoa varma sellainen onkin sen vuoksi v
Paitsi YLANDERia (1856) sanoo myös SANDMAN (1892) joutsenen kansanmiesten tietojen mukaan jonkun kerran pesineen Hai 1 u o d os s a. Ku JALAn tiedustelun mukaan v. Seuraavana kesänä se oli lähtenyt omille teilleen, mutta kolmantena vuonna lokakuussa laskeutunut noin 10 muun joutsenen kera hänen kotipihalleen, kutsuttuna eroten muista ja tullen kasvattajansa luo. u 1 u ns a 1 o ssakin on joutsen vanhan muistitiedon mukaan (agron. A. 1892, F ågelfaunan på Karlö-julkaisusta), jossa hän sanoo joutsenen pesivän H aukiputaalla. 1909 kansanmiesten ilmoituksen mukaan. Tiedustelut 1930 ja 1948 eivät kuitenkaan tiedä enää mitään joutsenen pesimisestä. ELMGRl::Nin (Palm. Helkkulampi mainitaan täällä joutsenen muinaisena pesäpaikkana. P ELTTARI 1912) joskus pesinyt. AscHANin mukaan kertoo Wright--Palmen (1873) joutsenen pesivän harvalukuisesti (>>sparsamt») Paltamon Saarestenmäen (Saaresmäen) kylässä, joka nykyisin kuuluu Vuo 1 i j o en pitäjään. Kansanmiesten mukaan (1926) on joutsen ennen pesinyt täällä Rimpinevalla. Ark.) 1879 kertomus joutsenen pitkäaikaisesta, vuosittaisesta pesimisestä Puolangalla (Utajärven rajalla) Viitajärvessä päättyi 1876 tavanmukaisen surullisesti, siten että Viitajärven talon renki ampui pesän uroksen, jonka johdosta pesäpaikka seuraavana kesänä oli tyhjä. ArRANTEEN mukaan (1926) olisi joutsenen pitänyt vieläkin pesiä Puolangalla. Poikasia oli saatu kiinni. Pesäpaikan hän luulee todennäköisesti olleen Paltamossa. Lehtori KÄRJEN (1911) mukaan oli joutsenen poikasia saatu jokin kesä varhemmin kiinni ja saman kohtalon alaiseksi oli prof. Metsänhoitaja RF.CKAR'l' (1917) luulee joutsenen vielä v:n 1910 jälkeenkin Utajärvellä pesineen. KORHOSEN (1911) ilmoituksen mukaan joutunut poikue v. Hailuoto näyttää ennen olleen kuuluisa joutsenen kesänvietto-, mutta myös pesäpaikka, koskapa Raahen-Saloisissa (1916) ja Muhoksella (1913) asti· puhuttiin siitä. V. H auki putaan tieto on J. Vuolijoelta, Oulunjärven etelärannalta, pistää lounaiseen pitkin Suomenselän viertä joutsenen entinen pesimisalue pitkänä niemekkeenä. ILKKA, jolta kertomuksen luotettavaisuutta ym. Kertojan poika MATTI M. Li m i n g a s s a, Liminganjärvessä, joutsen pesi v . 1918 asiaa häneltä tieclustellessani ei hän tapausta kuitenkaan enää muistanut. 1930 ei joutsenta enää täällä pesivänä tavata. Oulun lähiseudun pitäjistä M u h o s, Y 1 i K i i m i n k i, K i i m i n k i, u l u j o k i, K em p e l e, T y r n ä v ä, T e m m e s, L u m i j o k i ja Siika j o k i ei joutsenen pesimisestä ole mitään tietoja, sen sijaan kyllä neijästä seuraavasta: H a uki p u d a s, H a i l u o t o, u 1 u n s a 1 o ja Li m ink a. moin AsCHANin mukaan (WrightPalmen 1893) Väyrylänkylässä. 1910 Naama.järvessä. A. U ta j ä r v e 11 ä on joutsen pesinyt vielä tämän vuosisadan alussa, päättäen useista eri lähteistä. 1911, jolloin se ammuttiin Papinjärvestä. seikkoja olen kysellyt, ilmoittaa pitävänsä kertomusta totena ja että tapahtumapaikka oli ollut P a 1 ta m o n pappila ja tapahtumavuodet 18731876. MIKKO ILKKA kertoo >>Lasten J oulussa>> tarinan joutsenen poj!lsta, jonka hän oli saanut yhdeksänvuotiaana lahjaksi. 64. Elmgren arvelee esittämänsä pesäpaikan olevan silloin Suomen eteläisimmän. Useasti se on siellä läpi kesän asunut, viimeksi v . SANDMANin (v
Näyttää siltä, että joutsenen taru Haapavedellä olisi loppunut jo ennen tämän vuosisadan alkua ja että vuonna 1915 Haapavedellä elättinä pidetyt poikaset olisi saatu Nivalan Huiskon lammista 1). Muina on mainittu Hakkarankuru (pesä noin v. 6. Pesän vieressä olivat emät viiden aivan pienen poikasen kera. 1876, Pyhännän Kuurajärvessä noin v. Kun neljä tuntia olimme turhaan odottaneet, oli meidän lähdettävä. Edellä on mainittu joutsenen pesimisestä Niv a l a n Huiskonlammilla v. Valkountuvaiset poikaset tuntuivat olevan melko avuttomia ja helppo saalis kelle vain. Lähestyessämme pakenivat emät , ensin toinen (kai uros) ja muutaman kymmenen metrin päästä toinenkin. Kykenemättä sukeltamaan ne melko hiljaista vauhtia yrittivät paeta. 1914, jolloin poikaset saatiin kiinni. Kestilässä, Törmäsenjärvessä pesi joutsen noin v. HER'rZENin taas sanotaan lopettaneen (ZIDBÄCKin mukaan v. Köyrylampi, jossa sanotaan kaksikin paria asustaneen, näyttää olleen keskeisin pesimäpaikka. Luutn . J oka tapauksessa alkoi mieltämme 1) Erään tiedon mukaan yritti joutsenpari kesällä 1947 pesiä Ainalin kylän Nevan. 1888) Köyrylammen joutsenasutuksen, josta muutkin henkilöt olivat ampuneet useasti uroksen, joskus molemmat emät. v. H aapa v e d e 1 t ä on paljon tietoja joutsenen pesimisestä Ainalin kylässä. Koululainen, sittemmin kalastuksentarkastaja SANDMAN kertoi (1918) saaneensa vanhemmiltaan selkäänsä, kun ennen v. Etempää kuului jonkin aikaa niiden ääntelyä, mutta pian sekin vaikeni. Poikasia oli usein ennen elättinä Rantosen talossa. 1906 ja Pulkkilan Kivijärvessä viimeksi v. 65. Pesäpaikka näyttää olleen laajemmaltikin tunnettu, koska kerrotaan naapuripitäjästäkin tehdyn poikasryöstöretkiä tänne. Poistuimme nevalta lähimetsään piiloon odottamaan emojen paluuta. 1850), Suojärvi, Osmanki (jossa kapt. Ennen sitä olimme nähneet kauhuksemme parin poikasen rimmellä uivan kohti muuttohaukan pesämätästä. HERTZEN oli myös ostanut pc,ikaset, jotka ennen ampumista oli otettu kiinni, läheiseltä torpparilta. Kuurajärven emät Leiviskän isäntä ketunrauhoilla pyydysti. Ihmeeksemme ei muuttohaukka kuitenkaan näyttänyt olevan niistä kiinnostunut. Kaarrelt uaan hetkisen ilmassa, emät katosivat näkyvistä. 1915. S i e v i n Pesäneva sen sijaan on ollut vielä verraten myöhään, ainakin v:een 1916 saakka, ellei säännöllinen, niin ainakin käytetty pesäpaikka. Parin kolmen metrin mittaisella seivässillalla saattoi sille päästä. perän lammella, mutta naaraslintu ammu ttiin (!). 1916 tapasin täällä rimpilammella pesän, joka sijaitsi muutaman metrin läpimittaisella mätässaarella. 18. v. 1870 oli tuonut Haapavedeltä poikasen elätiksi kotiinsa. Vuosisadan vaihteessa oli sanomalehdissä uutinen lajin pesimisestä täällä. Ensimmäisinä joutsenpitäjinä tulevat, täällä vastaan K e s t i 1 ä, P y h ä n t ä ja P u 1 k k i 1 a. ZIDBÄCKin muistiinpanojen (1889) mukaan olisi Kaijanlampi O ul a i s i s s a ollut joutsenen oleskelupail{ka, mutta oliko se myös pesäpaikka, ei selvästi käy tiedoituksesta ilmi. Korkattijärven luona pesi joutsen vielä 1860-luvulla ja pyydystettiin niitä sangoilla. Räikeänvärisinä ei niillä ollut mitään mahdollisuuksia piiloutua. GRÖNBERGin kerrotaan säännöllisen pesimisen lopettaneen ampumalla molemmat emät. Onko joutsen muulloinkin siellä pesinyt, ei ole tiedossani
Lähellä asuva talokas osasi lintua ihailla ja suojella, mutta rajavartiosotilaan kiväärin laukaukset lopettivat jout'senen tarinan täällä, kuten alueen metsänhoitajan tiedoitus v. 1911, jolloin poikasia oli täällä tavattu. 1881, L esti j ä r v en Lemmistönjärven rannalla ja HoRTLINGin mukaan myös Perho s s a. Poikasia on eräällä Reisjärven kauppiaalla ollut elättinä. painaa epäily siitä, ettei joutsen enää palannutkaan poikastensa luo ja et tä olimme tahtomattamme aiheuttaneet niiden tuhon. Varhemmin se lienee ollut aika voimakaskin, päättäen ARTHUR v. Sen sijaan itärajan pitäjissä on viime aikoihin asti kitunut, nähtävästi joutsenen laulun maan, Itä-Karjalan ylläpitämänä, heikko joutsenkanta . 1930 ilmoitti, että kaakkoisrajalla sijaitsevassa Lehmilammessa oli (aika1 ) joutsen pesinut. 1916 Ähtärissä. 1927 eräs paikkakuntalainen vastasi tiedusteluuni epäselvästi, että >>joutsen ei ole pesinyt Pesänevalla>>. Pesikö joutsen sen jälkeen Pesänevalla, ei ole tiedossani. Muuta ei joutsenen entisestä pesimisestä tiedetä P i e 1 i s j ä r v e n 66. Sotkamossa se pesi agron. 1939 pesi joutsen pohjoisempana, rajalla sijaitsevassa Elimysjärvessä, jossa metsänhoitaja KONTIO tapasi yhden poikasen emineen. K ajaanin itäpuolella ovat S o t k a m oja Kuhmo tunnettuja joutsenen pesimäpaikkoja. Savon ja Karjalan puolella on joutsen varhemmin AscHANin mukaan (Wright-Palmen 1873) jonkun kerran pesinyt Ii s a 1 me 11 a, Jyrkän ruukin seutuvilla ja ennen myös Kuopio n seutuvilla. 1916 joutsenpari ja oli laji siellä ennen pesinyt. SORSAKOSKI tunsi joutsenen entisen säännöllisen pesimisen pitäjän itäosissa ja HALLAN UKKO (1920) tiesi, että pitäjän Lammasperällä oli poikue joku vuosi varhemmin tavattu . V. Laji on kuitenkin myöhemminkin täällä pesinyt. Myös Pyh ä j ä r v en Kärsämäjärvessä, Pyhännän, Pyhäjärven ja Kärsämäen pitäjien kulmauksessa (ei kuitenkaan Kärsämäen puolella, kuten aikaisemmin erheellisesti olen maininnut) on joutsen kansanmiesten ilmoitusten (1916) mukaan jonkun kerran pesinyt. Niinpä laji on Suomen Luurankoisten (1906) mukaan pesinyt T oho1 a mm e 11 a Pisinjärven rannalla v. KuJALAn tiedustelu v. Joutsenen entisen pesimäalueen niemeke ulottuu vielä pitkälle Vaasan lääniin . Sittemmin ei joutsenen pesimisestä ole kuulunut mitään. SuoMALAINEN (1908) ilmoittaa joutsenen kuulopuheitten mukaan vielä pesivän N i 1 s iän ja R a utavaaran asumattomilla saloseuduilla. Haapajärven Juurikkanevalla tavattiin kesäk. R c i s j ä r v e n isolla Tuomikkonevalla lähellä Toholammin rajaa, tiedetään (1916) joutsenen pesineen v. 1948 ilmoittaa! V. NoRDMANin (1860) lauseesta, >>briitet in grosser Anzahh>, jonka lausunnon WRIGP.TPALM~N (1873) kuitenkin lieventää sanoen, että se ei sitä tehne kuin paikoittain. ÅSTRÖMin (1915) suullisen ilmoituksen mukaan viimeksi v:na 1903, ja 1926 ilmoitti myös metsänhoidonneuvoja J UNTUNEN parikymmentä vuotta varhemmin lajin täällä pesineen (sama tapausn. Kesäisin rajalammissa tavataan usein pesimättömiä joutsenia, joiden pesäpaikat ovat nähtävästi rajan takana. HOLLMERUS (1886) sanoo joutsenen aikaisemmin pesineen täällä. Kuhmossakin joutsen on pesinyt Hollmeruksen jälkeen. Äärimmäisenä erillisenä kärkenä on FINNILÄn ilmoittama joutsenen pesiminen v
I 1 o m a n ts i on sen sijaan sekä varhemmin että nyttemmin tunnettu joutsenen pesimäpaikka. Myös ScHULMAN totesi retkeillessään v. Kun v. Itse hän ei yrityksistään huolimatta Suojärvellä (Korpiselässä kyllä) tavannut joutsenta, mutta paljon merkkejä siitä (höyheniä). Etempänä rajalta olivat Sara.lammen (Wuottojärvestä länteen) ja Petäjäjärven pesäpaikat. Yksikään mainituista paikoista ei liene enää ollut jokavuotinen pesäpaikka, eikä yksikään niistä ole nykyisin Suomen rajan tällä puolen. in Itä-Suomen entisistä joutsenpitäjistä oli epäilemättä Suo j ä rvi. osalta. 1919 totesin saamieni tietojen mukaan joutsenen pääasutuksen olevan Torasjoen vesistössä. Hän sai myös joutsenen munia täältä. Vanhin tieto on BAcKMANin (Wright-Palmenin Finlands Foglar-teoksessa 1873), jossa joutsenen eteläisemmäksi pesimäpaikaksi Suomessa mainitaan Suojärvi. Nähtävästi joka vuosi vielä saatiin tai nähtiin munia ja poikasia, ja pesiviä pareja oli useampia. Kaikkein vanJ. 26 v. 20 v. V. Suojärven rajalla olivat Rempsinsalo, Torinsuo, R aja.lampi ja Ruovikkolampi (Yläjärven luona), itärajalla taas Retujärvi ja Kivikko-Säynäsjärvi, jota.paitsi suureen raja.järveen Megrijärveen useana vuonna ilmestyi poikueita, tiesi miltä puolen rajaa. WRIGHT-PALM~Nistä (1873) päätellen on MALMGREN itse pesimisen täällä todennut. Pesimäpaikkoina mainittiin nimet Tfodojärvi, Isoja Pieni-Kondiejä.rvi (joihin molempiin joutsen joka vuosi toi poilrnsiaan ja joissa samanakin kesänä oli nähty 2 poikuetta; 2 poikasta oli otettu kiinni ja jälleen laskettu irti), Kuulelampi (josta ennen joka vuosi munia tuotiin, mutta n. sitten viimeksi), Orusjärvi (jossa melkein vuosittain tavataan poikueita), Matka.lampi (n. 1948 tiedustelu ilmoitti joutsenen viimeksi pcsineen täällä rajajärven Kartitsajärven lähellä v. V:n 1930 tiedustelu tosin on siitä epävarma ilmoittaen yhden parin asuvan (vuosittain) rajajärvien Syvä-, Aittoja Hieta.järvien seutuvilla mahdollisesti pesien, mutta v. V. J outsen on kuitenkin tälläkin puolen pesinyt. V:n 1930 tiedustelu toi kuitenkin julki, että laji oli pesinyt sekä pitäjän pohjoisosassa Jongunjoen metsänhoitopiirissä, Shoarilammessa ja Kolmosenlammm luona, sekä eteläosassa, Koitereen hoitoalueella Ilomantsin rajalla olevalla Patvinsuolla (Ilomantsin puolella1). 1936. Kivikko-Säynäsjärvestä olivat kalamiehet syöneet munat, ja kun järvet olivat tulleet yleensä rauhattomiksi, olivat joutsenet siirtyneet' soille pesimään, sama ilmiö, joka selittänee Suomessa yleensäkin joutsenen soilla pesimisen. varhemmin oli pesästä. MALMBERGin Fauna Fennicassa 1872 on Ilomantsi ainoa tarkemmin nimetty joutsenen pesäpaikka (>>joutsen tavataan kesällä>>). 1948 eivät edellämainittujen eikä myöskään Lieksan hoitoalueen metsänhoitajat tiedä mitään joutsenen pesimisestä mainituissa paikoissa eikä yleensä koko hoitoalueillaan varhemminkaan, näyttää siltä kuin joutsenen pesiminen Pielisjärvella olisi päättynyt. 10 vuotta sitten 2 poikasta saatu), Saarijoki (jossa joutsen pesii säännöllisesti aukealla suolla, josta munat käydään suksin hakemassa), Yläjärvi, (josta n. Edellisenä kesänä oli löydetty kolme pesää, ja kiinni saatuja poikasia oli elättinä Ilomantsin Möhkössä, Kuikka.niemessä (Suojärven itärajalla) ja Valamossa asti. 1919 retkeillessäni Ilomantsissa sain selville useita lajin pesäpaikkoja, mitkä menetetyn K arjalan muistoh i, mutta myÖ.3 tarkemmin kuvan antamiseksi viimeisten pesäpaikkojen sijainnista luettelemme. 2 munaa otettu) 67. 1880 Suojärvellä joutsenen siellä pesivän
* 68. ScmJLMAN tapasi 4. V. 1930 tiedustelu saaoo lajin täällä varhemmin pesineen, mutta salametsästäjien karkoittaneen naaraat (>>fördrev bonorna>>), niin ettei joutsenta ole moneen vuoteen siellä näkynyt. Mainittakoon, että v. Kaksi pesää vain tunnettiin, toinen Vaaksausjärven luona Ilomantsin rajalla ja toinen Ko11tio(Kondie?) suolla, Kontiojärven länsipuolella. 1930 tiedustelu sanoo joutsenen pesivän säännöllisesti vaikeapääsyisissä erämaissa. Kansanmiesten tiedonantojen mukaan on myös T o h m a j ä r v e 11 ä varhemmin joutsenen poikasia saatu kiinni. 6. SAELAN (1878) mainitsee joutsenen BACKMANin mukaan pesivän Salmissa, mikä tarkoittanee Korpiselkää, koska Salmissa asuva tri Backman mainitsee Salmin lintuluettelossaan (1886) joutsenen pesimisestä vain Korpiselässä Ägläjärven kylässä. V. FINNILÄn kokoelmissa on 6 munan pesye, joka on Suojärveltä saatu 1887. 1943 tapasin Liusvaarassa Rajalammin luona eräässä suolammessa yksinäisen joutsenen. ja Luokansalo. Myös Suojärven läntisissä naapuripitäjissä Korpi se 1 ässä ja Tohmajärvellä on joutsen pesinyt. Loimolan hoitoalueen metsänhoitajakaan ei joutsenen pesimisestä tiedä mitään. Nyt kuvatun pesimäalueen ulkopuolella, kuten alussa mainittiin, oli joutsen pesinyt A n t r e a s s a Hanhilammen rannalla (Suomen Selkärankaiset 1940) ja Ä y r ä pää n j ä r v e 11 ä joskus viime vuosisadalla. 1918 olivat eräät paikkakuntalaiset ampuneet toisten kielloista välittämättä emän ja 5 huonosti lentävää poikasta. 8 km etelään. 1919 totesin, että Suojärvi ei ollutkaan joutsenen eteläisin pesimispaikka Suomen itärajalla, vaan että joutsen oli ollut kauan S a 1 m i n vakinainen asukus, pesien ikimuistoisista ajoista Perttijärvessä Känsäselästä n. Käydessäni seuraavana vuonna paikalla ei lintuja näkynyt eikä nähtävästi sen jälkeen ole siellä pesinytkään, sillä v. Useimmat metsämiehet saattoivatkin kehua kuuluvansa joutsenen ampujiin ja Salmijärven emäntäkin oli 3 kpl ampunut! Yleisesti tiedettiin Itä-Karjalan puolella, jossa lintua ei ammuttu, joutsenen >>joka järvessä>> pesivän, kuten sanottiin. Saman tietolähteen mukaan on joutsen myös pesinyt Kollassalolla, mutta ei nähtävästi viime vuosina täälläkään. Suomen Selkärankaiset (1940) lausuu mm.: >>Ehkäpä Suistamossa ja Suojärvellä Karjalan rajamailla myös on joitakin pesiä jälellä.>> Mihin otaksuma joutsenen mahdollisesta pesimisestä S u i s t a m o lla perustuu, on allekirjoittaneelle tuntematonta. V. Erään toisen lähteen mukaan oli 1880-luvulla joutsen tavattu .Paastojärvellä pesivänä. Eräs agronoomi kertoi V. Paikkakuntalaisten kertoman mukaan oli joutsen saanut täällä pesiä rauhassa, kunnes sikäläinen metsänhoitaja (!) noin 10 v. 1928, että hänen poikasena ollessaan oli Tolvajärvellä saatu poikasia kiinni ja viety elätiksi Värtsilään. Näytti siltä, että kanta oli entisajoista huomattavasti kutistunut, mikä luonnollista olikin pesäja poikasryöstöjen, mutta myös metsästyksen takia. 1880 joutsenen Koverojärvellä (Tolvajärveltä NW) ja kuuli toisen, nähtävästi sen puolison, vastaavan tämän huutoon läheiseltä suolta (hautom. varhemmin aloitti häiriönteot ja tekemällään kanootilla pyydysti kaksi poikasta
Vuoteen 1915 mennessä oli entisessä Suomessa näin käynyt 37 pitäjälle, joten vain 24 pitäjää enää kuului joutsenen pesimäalueeseen. Pesimätietoja v. Edellä olen selostanut joutsenen pesimishistorian Suomt~ssa. Eikä ole varPesunisraja v . Vuoteen 1930 mennessä oli edelleen 9 pitäjää kadottanut joutsenensa, joten 15 joutsenpitäjää enää oli jäljellä, ja v:n 1945 jälkeen näyttää nyky-Suomessa enää olevan 9 joutsenpitäjää, jos epävarmatkin luetaan mukaan. 19151930. Joutsenen pesimisalueen supistuminen. 1948. Inarissa. Onpa hen69. Edelleen on käynyt ilmi, että pitäjä toisensa jälkeen on menettänyt joutse 1-asutuksensa. Ne ovat U ts j o k i, I n a r i, Eno n teki ö, K i t t i 1 ä, S o d a n k y 1 ä, S a v u k o s k i, S a 11 a, S u o m u s s a 1 m i Ja Kuhmo. Nämä luvut kuvannevat myös pesivien joutsenparien lukumäärän muutosta. Pesimätietoja v . muutta edes siitä, ovatko nämäkään määrät jokavuotisia. On käynyt ilmi, että joutsen on tiettävästi pesinyt 61:ssä entisen Suomen ja 55:ssä nyky-Suomen pitäjässä. 193()-----45. Vaikka joutsen on niin kovin helposti huomattava laji, että luulisi joka pa.rin vuosittain tulevan huomatuksi, voi silti jokin pari vieläkin onnistua piiloutumaan etäisimpien soitten lampiin. • Pesimätietoja v. 1945 jälkeen. Nykyinen arvio nyky-Suomessa on 15 paria. Mainittu pariluku on tietenkin melko epävarma. Pesimisraja v. 1873. Lisäksi eivät ehkä kaikki keksityt pesimistapaukset tule julkisuuteen. on arvio 4 paria, Utsjoella, Sodankylässä ja Savukoskella 2, muissa 1
Suomen Linnut), että ne 200 yksilöön nousevat joutsenparvet, joita (esim). Edellä on myös käynyt ilmi syy joutsenen pesimisalueen pienenemiseen ja lukumäärän vähenemiseen. 1934 täysin rauhoitettiin. Prof. On vältettävä pesäpaikan ja poikastenkin lähestymistä, ainakin niinkauan kunnes joutsenet 'huomaavat', että ihminen on muuttunut ja että pesälle tai poikasten olopaikkaan palaaminen ei merkitse kuolemaa. Lajin melko runsas pesiminen Itä-Karjalassa on luullakseni varma tae uutisasutuksen onnistumisesta, samoinkuin sekin, että maamme kautta näyttää muuttavan idempänä pesiviä joutsenia, joista ehkä jokin' pari voitaisiin saada pysähtymään maassamme, joka joutsenelle t arjonnee paljon sopivia pesäpaikkoja. Kiv!RIKON arvelu (vert. Emmekö voi mitään tuon uuden asennoitumisen hyväksi t ehdä 1 Täyskäännöksellä tässä suhteessa voitaisiin ehkä joutsen pelastaa. Kesytettyjen joutsenten houkutusta voitaisiin myös yrittää. Kaikilta luontomme ystäviltä on tässä syytä kysyä, voimmeko kädet ristissä istuen katsella, kuinka luontomme ehkä suurin kaunistus täysin katoaa. Porin edustalla on tavattu, pesisivät Suomessa, ei valitettavasti pitäne paikkaansa. Tavallaan kylläkin,° vaikka voisi ehkä sanoa paremminkin kulttuurin huonosta edistymisestä. Toiselta puolen on otettava huomioon, että joutsen näyttää nykyisin vaihtavan pesäpaikkaansa, joten pesäpaikkojen lukuisuudesta voidaan helposti tehdä vääriä johtopäätöksiä joutsenen säännöllisestä pesimisestä ja joutsenparien määrästä. Asia ei lien:e paljonkaan parantunut siitä, että joutsen v. Olemme saaneet surullisen kuvan luomakunnan herrasta, ihmisestä. Itä-Karjalan esimerkki osoittaa, että ihminen ja joutsen kyllä voivat sopia yhteen. kilöitä, jotka pyrkivät sellaisia salaamaankin, peläten pesien tulevan hävitetyiksi. 70. Eikä enää auta edes, että munat, pojat ja emät saisivatkin olla koskemattomina. Mutta ihmisen on silloin otettava aivan toinen asenne joutseneen. Otaksun niiden olevan etupäässä itäisempien maitten lintuja. WRIGHT-PALMEN sanoo joutsenen t aantumisen johtuvan etupäässä kulttuurin edistymisestä
M e~_en u~osaaristo~ ovat_ aina kiinnostaneet lintuh~rrastclijoita._ Niil~ähan voi suhteellisen pieneltä alalta tavata varsm mompuohsen lmnuston ja usein vähemmän tavallisiakin iajeja. Valok. Oli aivan paikallaan, että korppi, jolla ou 71. Kookas, sysimusta lintu valkoista taustaa vasten. Alueesta on Suomen Luonto 2:ssa (1942) oikeuspormestari K. Reino Kalliola (1945). Lintuhavaintoja Maakrunnin luonnonsuojelualueelta. ähdessäni Maakrunnin ensi kerran kolme vuotta sitten, tammikuun viiman puistellessa sen erityisen kauniiseen huurreasuun verhoutunutta metsää, en voinut h u vitella sieltä siihen aikaan löytyvän montakaan siivellisten edustajaa. Veikko Salkio. Tällainen >>lintukeidas>> Perä-meren piirissä on Maakrunnin luonnonsuojelualue Iin pitäjässä Oulun ja Kemin välillä. R EINILÄn seikkaperäinen kuvaus, joten sen enempi esittely tässä yhteydessä ei ole tarpeen, vaan voin siirtyä suoraan lintuasioihin. Kevät Perämeren ulkosaarella. Pian kuitenkin ensimmäinen esittäytyi. T. Maakrunnin rantamia
72. Tapasin lisäksi piekanan, ~eltasirkun ja palokärjen. Sellaiseen olin joskus sota-ail< ana herännyt, mutta nythän pitäisi olla rauha. Kiiruhdin ottamaan asiasta tarkemmin selvää ja näin, että pilkutikkahan siellä naputteli katolla sijaitsevaa radiomastoa. systemaattisessa lintujärjeste1mässä ensi sija, sai sen myös minun Maakrunnista laatimassani luettelossa. En tosin voi esittää todisteita siitä, että min todella olisi tapahtunut, mutta päättelen siitä, että ne eivät samana vuonna pesineet ja haavikko, jossa kummanlin pesä oli sijainnut, on pieni, vain n. Saapumispäivänämme totesin, että edellämainitut ,lajit olivat jo saaneet seuraa emimmäisistä muuttolinnuista. Näiden lisäksi tapasin vielä puolisen tusinaa räkättirastaita sekä yksinäisen urpiaisen keskitalven viimaa ja pakkasta uhmaamassa. Läheisyydestä kuuluva raakunta todisti myös vähiten odotetun muuttolinnun, variksen saapuneen. Toise11.a lajina keksin metsätiaisparin, joka suvulleen ominaisella vilkkaudella hääri ruoanhakupuuhissa huurteisten koivujen oksistoissa. 1 ha:n laajuinen. Näin myös tuoreita riekon jälkiä ja apulaiseni, vartija SIMONEN onnistui kohtaamaan jälkien tekijätkin riekkoparin. Sateisilla ja tuulisilla ilmoilla se sitä vastoin antoi meidän nuklua kauemminkin, jos halusimme. Mutta pysykäämme vielä ensimmäisessä Maakrunnin keväässäni. Kerrassaan valtava ääni niin pienestä nokasta lähteneenä. Toukokuun alussa pieni päivystäjämme sitten luopui tehtävästään, nähtävästi perhehuolien rasittamana. Tikka ryhtyi sitten vakituiseksi päivystäjäksemme, suorittaen herätyksen joka ikinen aamu kauniilla säällä. Silloin oli isotikka jo kevättalvella vallannut pienemmän sukulaisensa >>kotihaavikon>>. Ensi vaikutelmathan ovat usein pysyvimpiä. Hangelle varisseet lahopuun murenet todistivat lisäksi jonkin tikkalajin olemassaolosta. J o ennen viittä kuulin unen läpi äänen, joka erehdyttävästi muistutti konepistoolisarjaa. Pian toistui sama trrrr ... Peipon tutut sävelet kuuluivat Ristikarissa 9'artijan majan pihapuista ja pulmuset haeskelivat syötävää rydiköistä. Ei ollut saarten lintumaailma kokonaan kuollutta talvellakaan, jos ko~ta luonnollisesti perin vähäistä kevääseen ja kesään verrattuna niinkuin sittemmin voin todeta aloittaessani säännöllisten havaintojen teon alueella saman vuoden huhtikuun puolivälissä. Ne, samoinkuin palokärkikin olivat kuitenkin vain tilapäiskäynnillä, joiden ainakaan toistaiseksi en ole havainneen vierailuaan uusineen. Taisi olla toinen aamu Maakrunnissa, kun saimme herätyksen varsin erikoisella tavalla. ja silloin olin jo niin valveilla, että kykenin erottamaan äänen tikan rummutukseksi. Seuraavana keväänä toistui jälleen sama herätysten sarja, mutta ei enää kolmantena
Keksin aamuvarhaisella 9-päisen parven laskeutuvan äännellen Maakrun•1in itärannalle. Täydellinen rauha on noiden arkoj en ja juhlallisten lintujen viihtymisen ensimmäinen edellytys. S. Lisää tuli lähipäivinä ja niiden äänekäs 'keskustelu' kuului nyt päivin ja öin. Totesin suurella tyydytyksellä tämä n Maakrunnin tapaisen turvapaikan tarpeellisuuden nimenomaan hanbia ajat ellen . päivä eikä sulaa vettä vielä missään näkyvissä ja pälvetkin vielä pieuiä, kun merihanhet jo saapuivat muuttomatkaltaan. -Ihminen, joka pyrkii muuttamaan koko luomakunnan omien etujensa mukaiseksi, 0'1 i,itä kohtaan voi. V. Lintujen huutoihin kuului heti vastaus parista eri paikasta saarelta. 73. Oli huhtikuun 20. Sinisorsapoikue. Läl1istöllä laaja pensasja varpukarvillisuus t arjosi suojaa niiden pesille ja myöhemmin kesällä sulkasatoisille linnuille. Valok. Siinä ta.,.koituksessa lopetimme kokonaan kuljeskelemisen Maakrunnin _pohjoisosissa. Oli siis jo aikaisemminkin saapunut hanhia.. Katselin usein kauempaa kiikarilla, kuinka ne laajalla Hanhiniityllä käyskentelivät laumoissa ruoanhakupuuhissa, kuin karja laitumella. nut aikaansaada myös pieniä hyvityksiäkin
Va\ok. Myöhemmin havaitsin sillä olevan vakiintuneen sijansa Maakrunnin pesimälintujen joukossa. 6. 74. Laskin sinisorsia vapun maissa olleen yksistään Ristikarissa varovasti arvioituna n. 1946. Eivätkä ne lukumääräisesti jääneet kovinkaan paljon sinisorsast a jälkeen, varsinkaan viimeksi mainittu. V. Vähitellen saarten lumikinokset muuttuivatkin kymmeniksi pikku lammikoiksi, jotka pian vilisivät sorsia .. llmoittipa iso-taivaanvuohikin mäkätyksellään itsensä saapuneeksi. Varsinkin sorsien iltalennon aikana oli ääntä ja vilskettä kerrakseen. Ikäänkuin kaiken taustana kuului silloin tällöin hiukan kauempaa hanhien mahtava kaklatus. l~O lintua. Niistä oli osa kauemmas pohjoisemmille pesimäseuduilleen myöhemmin matkaavia, jotka vain levähtivät täällä turvallisessa etappipaikassa. Kevään huomasi nyt todella saapuneen. Ei ollut hanhien saapumisest a paljon jäljessä sinisorsakaan ja palelevin varpain saivat niistä ensimmäisinä saapuneet tepastella pitkin saarten lumikinoksia, odotellessaan vesien aukeamista. Lisävärikkyyttä antoi juuri saapuneiden punasiipirastaiden iltakonsertti. S. Toukokuun alkupäivinä ne saivat seurakseen pieneIPmät sukulaisensa tavin ja jouhisorsan . Kaikkialla voi kuulla lentävien sorsien siipien viuhinan, niiden keväisen kiihkeän ääntelyn ja veden läiskähtelyt, kun ne lentoretkiltänsä palasivat lammikoillensa. Toukokuun kolmantena päivänä keksin yllätyksekseni niinkin eteläisen lajin kuin lehtokurpan suorittavan soidinlentoansa Ristikarissa. Uusia lintnlajeja saapui nyt joka päivä ja useita oli jo saapunut muun muassa pieni pajusirkku, jonka massamm1tto Maakrunnin kautta on todettaTylli laskeutumassa pesäänsä. Maakrunni 30
Halusin nähdä ne lähemp.ää ja lähestyin lintuja ison jättiläiskuusen (mikä kuusi muuten on Maakrunnin kalleuksia) suojassa, kun sen kohdalle pää.;;tyäni pyrähti oksien kätköstä pieni harmaa pyöreäpäinen lintu ja istui läheiseen leppään. Jo pil{kupoikana olin lukenut tarhapöllön suurista eloisista silmistä ensin ihmettelyn ja sitten pelon ilmeen minun lähestyessäni sen pesähaapaa. V. Valok. Pöllön kohtaaminen on aina jotain vähän erikoisempaa, ovathan ne perin mielenkiintoisia lintuja ja lisäksi harvoin tavattavia. vissa, mutta joka myös alueella pesivistä varpns1innuista on yleisimpiä. Maakrunni 30. 6. Vain puoliksi välinpitämättömän arvostelevan ilmeen voin lukea sen silmistä. Mutta tällä pöllölläni ei ollut pesähuolia. S. Toukokuun 5. Siinä sitä katseltiin toisiamme vajaan parin metrin välimatkalta ja sain katua katkerasti sitä, etten lähtiessäni ottanut" kameraa mukaani. 75. Lajin erilrnisuutena olen todennut koiraslintujen varhaiskeväällä laulavan parvissa. Se eli tarhapöllö. J a vaarattomaksi se näytti rauhanhäiritsijänsä lopulta päättelevän, koskapa pyrähti pian samaan piiloonsa, mistä oli tullutkin. Olentme myöhemminkin tavanneet muutamia kertoja, mutta yhtä läheiseen tuttavuuteen emme ole onnistuneet pääsemään, vaikkakin toinen meistä olisi sitä kyllä toivonut. päivänä keksin ensi kerran sellaisen toistakymmentä lintua käsittävän 'kuoron'. PilkkasiivPn pesä. 1948
Mutta sinisorsa aloitti pesällään jo viimeisen haudontaviikkonsa. Oli toukokuun 19. Pian kukahteli käkikin, ja mitäpä saarenkaan kesä ilman sitä olisi ollut. Nähtävästi haahka kaipaa enemmän oman lajinsa seuraa pesimäpaikoillaan ja nämä todennäköisesti · olivat varsinaiselta pesimäseudultaan jostakin syystä harhautuneita lintuja. Harras toiveeni, että haahkat olisivat jääneet pesimään Maakrunniin, ei toteutunut, vaikka näin ne vielä joitakin kertoja jälkeenkin päin. Tein mutkan metsään ja lähestyin lintuja onnistuen pääsemään noin 30 metrin päähän. Linnut näyttivät oudon kookkailta. Eihän tämänlaatuinen tarkkailutyö ole koskaan kyllin valmis. Kun sitten vielä kaikkein varovaisimman etelästä palaajan, tervapääskyn ääri·1iivat ilmestyivät taivaalle, oli kesä saapunut. Kymmenen vuotta aikaisemmm tohtori EINARI MERIKALLIO tapasi mainituilta luodoilta vielä 23 76. Viimeksi olivat saapuneet Maakrunnille tyypillisimmistä lajeista: tukkanarsku, lapanarsku, pilkkasiipi, punajalkaviklo, kangassirriäinen, tylli, räyskä ja kalatiira. 5. Olen tässä esittänyt katkelmia ensimmäisen kevääni lintuhavaintojen kokoamisesta Maakrunnissa. Viimeisimpinä tulokkaina olen luettelooni saanut lapinharakan, varpusen, pyrstötiaisen ja _puukiipijän. Oliko lintu, joka luomakunnan herran toimesta oli kadonnut jo vuosikymmeniä sitten koko Perämeren piiristä, nyt palannut takaisin. Ja silloin jo aikaisemmin herännyt epäilykseni osoittautui oikeaksi kysymyksessä oli todellakin haahka. _päivä ja meri oli pari vuorokautta sitten vapautunut jääpeitteestään. Vain kaksi _paria tapasin niiltä kesällä 1948 (kahtena aikaisempana vuonna en ensinkään). Viimeksi mainittu oli tosin jo 8. Näkemäni toi silmänräpäyksessä mieleeni kuvan Heinäsaarten tuhansien haahkojen parvista. Tarkkailin Ristikarin rantapajukoissa hyppeleviä sinirintoja, jotka nekin Lappiin matkallaan säännöllisesti poikkeavat Maakrunnin saarilla, kun huomioni kiintyi matkan päässä uiskentelevaan vesilintupariin. Siellä tapaamieni lintujen luettelo on jälkeenpäin vähitellen karttunut, käsittäen nykyisin 124 lajia. suorittanut hyvänä lentäjänä tiedustelumatkan pesilleen Ristikarissa, mutta palannut vielä sen jälkeen yli kahden viikon ajaksi, ties kuinka kauaksi etelään takaisin. Sen lisääntyminen on edelleen mahdollisuuksien rajoissa. Toukokuun lähestyessä loppuansa olin todennut lähes 70 lintulajia. Samoihin aikoihin saapuivat viimeisten Matti-myöhäisten joukossa vesipääsky, lehtokerttu ja haarapääsky. Harvinaisimpana tapaamistani lajeista on pidettävä pikkutiiraa, joka vieraili syyskuussa 1946. Surullinen kohtalo on juralla, joka aikaisemmin on pesinyt ehkä sadoin parein Maakrunnin luonnonsuojelualueeseen kuuluvilla Raiskan, Törön, Isokivenleton ja Kraasukan ulkoluodoilla, jotka kivilouhikkoisina ovat kuin luodut juran pesimäpaikoiksi. Mutta toivottavasti ne vielä joskus palaavat, ja silloin su.1remman joukon keni
V. Molempien jyrsijälajien yksilörunsaus korvaa kyllä lajien vähyyden. Talvisin kyllä kettu ja kärppäkin käväisevät saarilla. Räyskän pesä. · paria pesivinä. Syksyisin voi Maakrunnissa ja Ristikarissa tavata yhteensä kolmatta sataa pupujussia. Sorsien pesät he sitä vastoin olivat jättäneet rauhaan, mutta kalastajat olivat pitäneet tapanaan ryöstää myös niitä. Myös kettu ja kanahaukka osaavat auttaa 'apuharvennuksessa'. 1948. Valok. Sellaisia ovat, mitä tulee läpi vuoden tavattaviin, ainoastaan jänis ja iso-ojamyyrä. Eräs luotsi kertoi minulle, kuinka he ennen asuessaan Ulkokrunnin luotsiasemalla (lopetettiin v. Lisäksi vielä jokin sana saarten nelijalkaisistakin. Halusin puuttua luonnollisen tapahtuman kulkuun pelastaakseni jäniksen, mutta ehdin haukan paettua tuskin jussin lähelle, kun se veti viimeisen henkäyksensä. Juran kato tosin on yleistä laatua ja se on selitetty johtuneeksi sen talvehtimispaikkojen, Tanskan salmien jäätymisestä viimehi kuluneen kymmenvuotiskauden pakkastalvien aikana. Mutta myös ihmisellä näyttää olevan osuutensa tämänkin lajin vähenemiseen. 1936) keräsivät syötäväkseen juran munia ämpärikaupalla edellä mainitsemiltani kareilta. Heti meren jäädyttyä tapahtuu luonnollinen harvennus liikojen luik1.iessa mantereeseen. S. 77. Satuin kerran paikalle viimeksi mainitun iskiessä hiljattain talviasunsa saaneeseen valkeaan jänikseen. Maakrunni 30. 6
Liitän lopuksi luettelon Maakrullilissa tapaamistani linnuista, jaoiteltuna kolmeen, niiden esiintymialaatua selventävään ryhmään. Ehkä se ainakin lintuharrastelijoita kiinnostaa. Varis Urpiainen Peiwo J ärVi']J€i'fYl)O Keltasirkku Pajusirkku Kiuru M etsäkirvinen Niittykirvinen Västäräkki Harmaasieppo Kirjosieppo Pajulintu Ruokokerttu Lehto kerttu H ernekert tu ·resivinä tavatut lajit: Laulurastas Lapasorsa Punasiipirastas Tukkanarsku Kivitasku Lapanarsku Pensastasku Pilkkasiipi Leppälintu Jsokoskelo Haarapääsky Tukkakoskelo Törmäpää.sky M eriharakka Jsotikka Tylli Pikkutikka Karikukko Käenpiika Suokukko Käki Kan(lassirriäinen Tuulihaukka Liro Merihanhi Punajalkaviklo Sinisorsa Rantsipi Tavi Vesipääsky Jouhisorsa Jsokuovi 1 sotaivaanvuohi Pikku-taivaanvuohi Lehtokurwa Naurulokki Kalalokki H armaalokki Selkälokki Kalatiira Lapintiira Räyskä Suippopyrstökihu Jura Riskilä Ei pesivät, mutta vierailunsa vuosittain uusivat la: it: Korwi Räkättirastas Ampuhaukka Punatulkku Sinirinta Piekana Pikku-käpylintu Tervapääsky Kanahaukka Pulmunen Kolmivarvastikka V arpushaukka Luotokirvinen Talitiainen M etsätiainen Tilhi Harakka Kottarainen Vihreä varpunen Si']J€rian-urpiainen Varpunen Peltosirkku Hiiripöllö Tarhapöllö Suopöllö Muuttohaukka Puukiipijä Sinitiainen Pyrstötiainen Lapinharakk.a Hippiäinen T ilttaltti Pohjansirkku K ulorastas Pohjan-keltavästäräkki Koskikara 78 Kiljuhanhi Haapana T elkkä Alli Tilapäiset lajit: Räystäspääsky Palokärki Sinihaukka M erikotka M ehiläishaukka Kalasääski Joutsen Haahka Mustalintu Merimetso Kuikka Kaakkuri Mustaviklo Valkoviklo Pikkukuovi Kurki 'l.'öyhtöhyywfi Suosirriäinen Pikkusirriäinen Merilokki Pikkutiira Metso Rieklco
Pesässä oli silloin 4 munaa, joista jo 28. M aamme laajoille soille luonteenomaisimpia petolintuja ovat sinihaukka ja suopöllö, jotka monilla seuduilla ovat oikeita alaville ja aukeille maille leimaa antavia lajeja. Kumpikin on lisäksi sangen silmiin_pistävä väritykseltään, joten huomio kiintyy niihin heti, kun ne vain ilmestyvät näköpiiriin. Mutta tuollainen hetkellinen näkeminen ei kuitenkaan sano lajista sitä eikä tätä, joten toiveekseni jäi saada tavata ne joskus pesimäseudullaan. Aivan ytlättävästi kohtasin suopöllön pesimäpaikallaan ensi kerran Helsingin välittömässä läheisyydessä, Pasilan suolla, josta 26. 5. Levinneisyydeltään molemmat lajit ovat lähinnä pohjoisia, mutta sopivilla paikoin tapaa niitä etelämpänäkin, vieläpä verrattain runsaslukuisina, kuten esim. Havaintoja sinihaukasta ja suopöllöstä. suopöllöä Kokemäenjoen laaksossa. Kaksi suomaiden petolintua. En tiedä saivatko poikaset varttua rauhassa edelleen, sillä pesän sijainti aivan erään polun lähellä ja suopöllön poikasten tapa melkoisen äänekkäästi ilmaista nälkäänsä ja muita tyytymättömyyden aiheita muodostivat tavattoman vakavan vaaran. Jos ensi tapaamispaikka olikin melkeinpä poikkeuksellisen eteläinen, olivat samana vuonna Enontekiön kunnan eteläosissa tapaamani linnut ainakin 79. Niinpä ensi tutustumiseni näihin lajeihin tapahtui Helsingissä juuri muuttoaikana vuonna 1934. Tämä toive toteutuikin aavistamattoman pian. 1935 löytyi pesä pienen männynkäkkärän juurelta kanervien suojasta. Koska sekä sinihaukka että suopöllö ovat muuttolintuja, jotka muuttavat yli koko maan, saattaa näitä varmasti mieleen jääviä lintuja tavata sellaisillakin paikoin, missä ne eivät pesi. 5. Arvo Teittinen. oli kuoriutunut 4 pirteätä pöllölasta
6. Mainitun Suasjängän läpi virtailee pohjoisesta etelään Ylijoki, jonka reunamilla molemmin puolin on noin satakunta metriä leve<i., tavattoman tiheä matalahko pajukko, johon sekä sinihaukka että suopöllö ilmeisestikin olivat pesänsä kätkeneet. Molemmat vanhemmat koettivat kaikki perityt keinonsa johtaakseen kulkijan harhaan, mutta tällä kerralla turhaan. Naaraan lentokuva. Ne lentelivät aivan lähellä, välillä laskeutuen maahan siivet hieman levällään aivan kuin hiukan 80. • Näillä 'oikeilla' pesimäalueilla jäi suopöllön pesä löytämättä, mutta seuraavana vuonna, 10. Kesällä 1935 työskentelin kartoittajana Pallastunturien pohjoisosassa sekä niiden ja Ounastunturiryhmän välisellä alavammalla alueella. Kummankaan lajin pesiä tai poikueita en tavannut, mutta päätellen lintujen pitkäaikaisesta oleskelusta aivan rajoitetulla alueella sekä saaliin kannosta tiettyyn suuntaan, ne pesivätkin. Heinäkuun 25 päivästä elokuun puoleen väliin kaartelivat sekä koiras että naaras järven alavia ja etenkin pohjoisessa soisia rantoja. oikealla leveysasteella. Varmaankin poikaset odottivat ruokaa ja ahkerana oli oltava, jotta jälkeläisillä olisi kylliksi syötävää. Töiden siirtyessä vähitellen idemmäksi jouduin lähemmäksi Ounasjokea. Mainittuna päivänä tapasin nimittäin Sakkolan kirkonkylän pohjoispuolella aukeavalla laajalla suolla 4 jo pesästään kompuroimaan lähtenyttä poikasta. Siellä Pallastunturien paljaiden huippujen itäpuolella Saivojärven rannalla tapasin toisen sinihaukkapariskunnan. Sinihaukka. Täällä, tarkemmin sanottuna Suasjängällä, tapasin kesäkuun 16 päivänä suopöllön uudelleen ja sen läheisen naapurin, sinihaukan ensi kerran. 2 km pohjoisemmaksi kuin sinihaukan. Suopöllökoiras harrasteli vielä valoisina öinä soidinlentoakin antaen äänensä kiiriä kauaksi. 1936 kohtasin lajin taas harvinaisen etelässä pesivänä. Linnut kiertelivät usein päivän niin tarkkaan, että vielä puolenyön tienoissa saattoi nähdä matalalla lentävän linnun. Pesiä en yrittänytkään hakea, sillä ne olivat käsittääkseni joen vastakkaisella puolella, ja jo joen ensikertainen ylimenourakka oli kylliksi vaivalloinen: ensiksi olin hikinen ja sitten jokeen pudottuani aivan märkä, joten arvelin sen riittävän suojokien ylittämisharjoitukseksi. Usean kerran näin linnut jängällä kaartelemassa saalista tähyillen ja aina vei niiden retki takaisin pajukkoon, suopöllön n
Viimein lintu huomasi tarkastelijansa ja hieman hätääntyneesti äännellen ge-ge-ge se katosi viidakkoon. 3 m korkeudella maasta istuvan vanhan sinihaukkakoiraan, joka ei minua huomannut tähyillessään innokkaasti ojaa nähtävästi jonkin myyrän näkemisen toivossa. Tien mutkassa huomasin eräällä männyn oksalla n. Varmasti oli nytkin pesiminen kyseessä, sillä heinäkuun puoleen väliin saakka, johon asti liikuin alueella, näyttäytyi naaraskin samoilla paikoin. Kuljin suon yli johtavaa tilustietä, jonka reunaojien varsille oli noussut tiheä koivua ja mäntyä kasvava viidakko. 1945 Purmon kunnassa sijaitsevalla Kyrkotmossen-nimisellä suolla. Epäonni itse pesän tai poikasten löytämise~sä toistui vuonna 1947 ja jälleen Purmossa, tällä kertaa Tagelstarrmossen nimisellä, Koirassinihaukka. Minulla oli tilaisuus parin minuutin ajan ihailla n. Muuttajia kyllä näin melkeinpä vuosittain, milloin Helsingin lähiympäristössä, milloin rajantakaisessa Karjalassa, niin että sekä sinihaukka että suopöllö pysyivät hyvin mielessä, samoinkuin toive saada nähdä ne taas oikeilla pesimäseuduillaan. 10 m päästä vanhan sinihaukkakoiraan puhdasta ja muista petolinnuista suuresti poikkeavaa pukua, mitä ei kyllä varmastikaan unohda nähneensä. Sinihaukka ilmestyikin jälleen näköpiiriini 20. Lintu on päältä vaalean siniharmaa, alta valkeahko tai aivan va:lkea kuten yläperäkin, ainoina tummina kohtina käsisulkien mustat kärjet, jotka etenkin lennossa erottuvat hyvin, sekä niskassa oleva pieni ruskeahko täplä; kirkkaampia kohtia muodostavat korkeat, keltaiset jalat, keltaiset silmät ja vahanokka. Vaikka se onkin äärimmäise_n yksinkertainen, vaikuttaa se hienommalta kuin monen lintulajin värirunsas asu. 6. vaiva1sma kohotakseen siipiä läiskäyttäen ja tukehtuneesti haukkuen jälleen lentoon. Seuraavina päivinä yritin saada selville pesäpaikkaa, mutta kun tämä hyvälaatuinen ja harvakseltaan ojitettu räme oli ottanut tiheätä viidakkoa, en useista risteilyistäni huolimatta pesää löytänyt. Näiden perusteellisempien tapaamisten jälkeen jouduin tyytymään vain muuttohavaintoihin, sillä esimerkiksi Keski-Suomessa Keuruulla ja Koskenpäässä en kumpaakaan lajia kohdannut. Tämänkin poikueen kohtaloa epäilen synkäksi, sillä näyttäydyttyään kolmena päivänä saalistamassa, linnut yhtäkkiä katosivat kokonaan, mikä saattaa merkitä ruoan tarvitsijoiden, poikasten tuhoutumista. 81
HeiLäkuun 2 päivän jälkeen kävin monen monituisena päivänä seuraamassa suolla ja sen laidalla sijaitsevan Stipiksjön-järven rantamilla pyydysteleviä sinihaukkoja, koirasta ja naarasta. Naaraslintu. Useana päivänä saatoin kuitenkin todeta, että nämä matalalla lentävät, altapäin hopeisilta vaikuttavat linnut olcilivat alueella pysyvästi. 5. Koska molemmat linnut lentelivät ja ääntelivät hyvinkin hädissään, arvelin, että pesä tahi mahdollisesti jo poikaset olivat lähettyvillä, mutta tuollaiselta ainakin 20-25 vuoden ailrnna laiminlyödyltä ja jo sarkojen keskiosiltakin tiheän, nuoren metsän peitossa olevalta alueelta ·eivät ne ole noin vain löydettävissä, joten taas epäonnistuin etsinnässä. Savea oli otettu säännöttömästi sieltä täältä, turvetta oli luotu syrjään paikoin parikin metriä vahvoiksi kasoihi, ja siten oli syntynyt sokkeloinen yhdistelmä pienistä ja suurista lätäköistä, kannaksista, saarista ja niemistä, joita kaikkia peitti vihreä kasvillisuus, vesialueita limaska ja paikoin suursarat; turveja savialustalla taas kasvoi tiheä pajuja koivupensaikko, jonka seassa siellä täällä oli jokin isompikin puu. kin kaarsi takaisin omille alueilleen. 26. näin suopöllön eräällä Rauhio-oja nimisen puron varrella sijaitsevalla kytöheitolla. J ossakin verrattain lähellä linnui,la kuitenkin oli jälkeläisensä päätellen niiden hätäilevästä käyttäytymisestä. 82. Yritin suuntimal'la käsisuuntakehällä määritellä paikkaa, minne ne saaliinsa veivät ja saatuani mielestäni varmuuden noin puolen hehtaarin suuruisesta alueesta, tarkastelin sen eräänä päivänä läpikotaisin löytämättä sittenkään mitään. 600 m pitkällä ja 150 m leveällä savikuoppa-alueella. Kummallista kyllä suopöllöä en näinä kesinä tavannut kertaakaan, vaill ka käsittääkseni seudulla olisi ollut hyvät edellytykset muodostua viihtyisäksi ympäristöksi niillekin. Toukokuun viimeisenä päivänä osui tielleni Sosolla toinen suopöllöpariskunta , jonka pesä ilmeisesti sijaitsi eräällä n. 7 km etelään sijaitsevalla laajalla suokompleksilla. edellisestä n. Muuallakin Purmon kunnan ja sen naapurikuntien Ähtärin, Pietarsaaren maalaiskunnan ja Uudenkaarlepyyn maalaiskunnan alueella tapasin siriihaukkoja, mutta vain näistä kahdesta parista saattoi olettaa niidrn pesivi'.nkin. " levä pöllö. Pariskuntien metsästysmailla oli yhteinen raja ainakin Rauhio-ojan varrella, jossa eräänä iltana näin, kuinka sekä lännestä että idästä lähestyi matalalla lente!1. Tämä pesimä·alue sijaitsi noin 4 km edellisen pariskunnan pesimäpaikalta itään päin. Mitään riitaisuuksia ei kumminkaan puhjennut, 1(i · \ vaan ehdittyään noin 50 m etäisyydelle toisistaan, kumpiSinihaukka. Kesällä 1948 jouduin oleskelemaan Muhoksella Oulujoen varrella, ja mikä onkaan luonnollisempaa kuin tavata tässä suorikkaassa kunnassa sekä sinihaukka että suopöllö
1 1 /.2 km lounaaseen sijaitsevassa mutaja savihautatiheikössä. Saatuaan jonkin peltcmyyrän tai muun pienen jyrsijän saaliikseen lensivät linnut hieman korkeammalle kohoten aina kaak koiseen suuntaan, Päijänteen suoryhmän koivulettokorpiosalle päin. Kurn.mankin lajin pyyntia.jatkin osuivat melkein yksiin. 7. Paitsi tällä Soson alueella toteamiani kahta suopöllöja yhtä sinihaukka7 parisklintaa tapasin Sosolta noin 15 km kaakkoon Kylmälän kylässä sijaitsevalta Päijänteen laajalta suoalueelta yhden pariskunnan kumpaakin lajia. Päijänteen luoteisreunalla sijaitsevan Valkolan talon laajoilla pelloilla ja suo..: viljelyksillä näkyi kesäkuun 9 päivästä lähtien joka päivä sinihaukkakoiras kiertelemässä ja hemäku:un_ alusta lähtien näyttäytyi myös naaras säännöllisesti. Etenkin iltaisin, ihmisten jo mentyä nukkumaan ilmestyivät molem mat lajit aivan talojen välittömään läheisyyteen, jopa pihamaillekin, luultavasti rottien houkuttelemina. Täällä linnut enimmin kävivät saalistamassa, kumpikin laji aivan matalalla 26 m korkeudella hyvässä kätkössä pensaikkoja puurivien välissä lentäen ja tähyillen. En tiedä, olivatko välit aina näin rauhalliset. Haeskelin usean kerran poikuetta ja vihdoin 21. kytöheitot. · 83. Molempien lajien metsästysmaat tai ainakin niiden parhaat osat näyttivät olevan Soson alueeri laajat, suurelta osaltaan hyvin heikosti hoidetut suoviljelykset ja isoalaise~ ·. Samalla rauhallisuudella, jota pöllöt keskenämä osoittivat, kohtelivat ne myös sinihaukkapariskuntaa, joka asusti jälkimmäisestä pöllöparista n. tapasin ensi kerran sinihaukan 4 poikasta, jotka olivat jo niin varttuneita ja liikkuvia, vaikka oliva:tkin vielä suurimmalta osalSinihaukkakoiras. Tuskinpa, sillä kerran näin sinihaukka, naaraan osoittavan riitaista luonnetta ja tarmokkaasti hyökkäävän alueelleen saalistamaan tulleen tuulihaukan kimppuun sen levätessä pellolle pystyyn jätetyllä heinäseipäällä. Ojien varsilla kasvoi pensaikkoa ja jopa 15 cm vahvuisia koivuja; sarkojen keskellä oli tavallisimpien heinäkasvien lisäksi karhunsammalta (Polytrichum rommune) tahi laiminlyöntivuosien lukumäärästä riippuen pensaita ja puitakin. Kun sekä sinihaukka että suopöllö vielä ovat hyvin hiljaisia lintuja, jotka eivät tarpeettomasti juuri ääntele, ei niiden_ olemassaolosta olisi mitään tiennyt, ellei niitä olisi sattunut näkemään. sillä havaintojeni mukaan suopöllö oli liikkeellä koko vuorokauden klo 11.00 ja 15.00 välistä aikaa lukuunottamatta, sinihaukan tauon ollessa taas klo 22.30 ja 03.00 välisenä aikana. Tällöin saattoi ikkunasta nähdä yht'aikaa sinihaukan vaalean koiraan tai tumman ruskean naaraan sekä mustien silmänympärystensä vuoksi edestäpäin oudon näköisen suopöllön seurailevan viljelmien ojia, joskus toisistaan vain viidenkymmenen metrin päässä
Ilmeisesti saman poikueen tapasin uudelleen 14. Myöhemmin iltapäivällä palatessani varovaisesti paikalle näin molemmat vanhat linnut ukonkorentoja pyydystelemässä lammen rantamalla. 8., jolloin poikaset olivat jo niin kehittyneet, että pystyivät lennähtämään kymmenkunta metriä. Ihmeellistä oli myös mielestäni todeta esimerkiksi se rauhallisuu , jolla keltavästäräkit sekä Karhulammen sor at ja kahlaajat suhtautuivat kumpaankin lajiin. Välittömästi todettuani poikasten lukumäärän poistuin kauemmaksi isompien koivujen suojaan, josta oli hyvä tilaisuus tarkkailla lintujen toimia. Nämä Muhoksen sinihaukat ja suopöllöt näyttivät muuten olevan ilmeisiä kulttuurin suosijoita, vain harvoin niitä tapasi muualla pyydyslennoilla kuin suoviljelyksillä, ja tulivatpa ne iltaisin aivan a umuksillekin saakka. Niiden kolmen tunnin aikana, jotka voin uhrata asialle, totesin naaraan tuoneen ruokaa kolmasti, mutta koiraan vain kerran. ¼ km lännemmäksi. Karhujärvi-nimistä suolampea ympäröivällä ruohoisella tulvanevalla sijaitsevan vanhan heinäsuovan pohja rakennelma oli nyt valittu suojapaikaksi. runsaasti. Varikset vain muodostivat tässä suhteessa 84. Korkeintaan ne päästivät jonkin varoitusäänen, mutta mistään hätäytymisestä, puhumattakaan ahdistelemi en halusta, ei näkynyt merkliäkään . Aivan yllättäen tapasin poikueen sen alta ja kun vielä emokin sattui tapauksen näkemään ja varovai,sena seuraili minua pitkälti, en saanut tilaisuutta kauemmin seurailla lintujen puuhi1:1.. Mahtoivatko poikaset vaatia suurempia ruoka-annoksia, joka tapauksessa ne ääntelivät kovasti yhtämittaa ja jo tunnin korentopyydystyksen jälkeen kumpikin vanha lintu suuntasi lentonsa viljelyksille päin palatakseen jälleen melkein peräkkäin lentäen noin kolmen neljännestunnin kuluttua saalis, pikku jyrsijä kynsissään. Ehkäpä tii.rkeimmäksi toteamani saaliseläimen, peltomyyrän esiintyminen vei ne tähän. taan untuvaisia, että olivat jo jättäneet pesänsä ja turvautuneet aitojen kulmaukseen. Tästä sinihaukkaparista noin 3 km etelään asusti aiva~ samanlaisessa koivulettoympäristössä suopöllöpariskunta, jonka metsästysalueen tärkeimpänä osana olivat, sikäli kuin saatoin todeta, suoviljelykset ns. Saaliseläimet näyttivät kaikki olevan pieniä jyrsijöitä, jotka vanhemmat ilmeisesti pyydystivät 1 ½ km:n päässä sijaitsevilta viljelyksiltä, joilla oli peltomyyriä hyvin Suopöllö. Olinpaikkaakin oli muutettu n. Se olikin mainio suojapaikka, sillä koivulettoa oli hieman ojitettu ja etenkin jännekohdat olivat tiheän koivupensaikon peitossa. Ruosteniityn seutuvilla
85. Kirjoituksen vinjettikuvassa lentävä suopöllö. 9., kummallakin kerralla naaraan, viimeisen suopöllön näyttäytyessä samoilla seuduin 20. Myös sokeat aseet vaativat uhrinsa sinihaukkoj en joukosta, niinpä 29. Ehkäpä molemmat lajit harvoin valitsevat saaliseläimekseen lintuja, tyytyen melko hitaina lentäjinä maassa liikkuviin otuksiin. Näinkin hyödyliisiksi todetut ja rauhoitetut linnut joutuvat aivan liian usein laeista piittaamattomuuden ja alkeellisenkin lintutuntemuksen puutteen vuohi surman suuhun, mikä tosiasia osaltaan selvästi osoittaa tehostetun luonnonsuojelutyön ja rauhoitusmääräyksen noudattamisen valvonnan tarpeellisuutta. Illan hämärässä siivet hieman ylöspäisessä asennossa liitelevä sinihaukkakoiras ja hoippuen lentelevä pitkäsiipinen suopöllö ovat miellyttävä näky, joka muistuu monta kerltaa jälkeenkin päin mieleen. Kaikki kuvat K alevi Raitasuon kirjasta >>Käytännön lintuopas,>. Kesän 1948 kuluessa tapasin Muhoksella niinmuodoin kaksi sinihaukkaja kolme suopöllöpariskuntaa verrattain pienellä alueella. Vaikka kumpikaan laji ei lukumääräisesti ollutkaan erinomaisen voimakkaasti edustettuna, voi niitä pitää aivan luonteenomaisina Muhokselle ja olivat ne viehättävä lisä muuten sangen yksitoikkoisissa maisemissa. 9. Sinihaukan yleisyyttä ja sen huomiota herättävyyttä kuvaa myös se, että ainakin Muhoksen väestö sen hyvin tuntee, mutta lajille hyvin turmiollisella nimellä >>jänishaukka>>. J a kuitenkin tapasin kesällä kolmen ammutun naaraan lisäksi kaksi täytettyä koirasyksilöä, joista toista ei preparaattorinkaan antamista vakuutuksista huolimatta tahdottu uskoa muuksi kuin vaaleaksi kanahaukaksi. 8. poikkeuksen, ne kyllä ajoivat kovalla melulla takaa niiden tielle osunutta lintua. ja 17. Viimeiset sinihaukat, jotka ilmeisesti ajasta, lentosuunnasta ja -korkeudesta päätellen olivat muuttavia :yksilöitä, tapasin P~lsolla 14. Naaras saa monasti surmansa kanahaukkana, mutta enpä luulisi, että vanhasta koiraasta heikkonäköisempikään erehtyy. heitti eräs naarasyksilö henkensä haukanraudoissa. On käsittämätöntä, mistä se on t uon nimen saanut, sillä en voi olettaakaan, että joku olisi joskus nähnyt sen jäniksen kimpussa, vaikka etenkin sinihaukkanaaras onkin melkoinen kooltaan. Myöhemminkin, syksymmällä lintuja luonnollisesti näkyi päivittäin eri puolilla edelleenkin, mutta kun ne silloin liikkuivat jo laajemmilla alueilla ei niiden pesimisestä voinut päätellä mitään
Joen pituus on noin 40 km. Niin olimme eräänä heinäkuun alku päivänä matkalla kohti Kevoa, missä piti kasvaa monia kasviharvinaisuuksia. Peitsa Mikola. äs~ettäin l~atim~~sa suunniteh~as~a uusiksi ·luonnonJa kansalhspmsto1ks1 on pyritty snhen, että kaikki Suomen luonnossa olennaiset ja • tyypilliset piirteet tulevat luonnonsuojelualueissa edustetuiksi, samalla kuin harvinaisia ja tieteellisesti arvokkaita luonnonmuodostumia oh sisällytetty ehdotettuihin alueisiin. Kun ensi kertaa kävin Kevolla, olin 16-vuotias koulupoika. Latvallaan se virtaa melkein ylipääsemättömässä kurussa , joka ioen keskijuoksulla levenee sen verran, että joki siellä muodostaa helminauhamaisen jonon kirkkaita järviä. Tällaiseksi maamme pobjoisiffiman kolkan edustajaksi on suunniteltu Kevon luonnonpuistoa, johon tosiaan sisältyy edustava yhdistelmä Utsjoen Lapille ominaisia tunturimaita ja soita, mutta samalla eräs maamme valtavimpia nähtävyyksiä, K evojoen suuri rotkolaakso, >>Suomen suuri kanjoni>>. L uonnontie~eellisten s~ur~jen. Olimme lähteneet matkaan edellisenä päivänä ja !epäilleet tihkusateessa joitakin tunteja Paistunturien Koivin juurella. Kevojoki laskee lounaasta Utsjoen reitin Kevojärveen. Olin kesää Utsjoella asuen opettaja Guttormin luona Outakosken koululla ja koluten Outakosken seudun kuruja ja tuntureita retkeilytoverinani tavallirnsti ASLAK GuTTORr.r, joka siihen aikaan oli oppilaana Jyväskylän seminaarissa ja nykyään isänsä jälkeen opettajana Outakoskella. Kevolla. Kurun kalliopahdat, etenkin Linkkapahta, ovat tunnettuja monien harvinaisten ka svien ·kasvupaikkoina. Alajuoksulla laakso on vähän leveämpi, mutta edelleen jyrkkäseinäinen, ja monin paikoin on kymmenien metrien korkuisia pystyjä kalliopahtoja. Kun tunturit aamu86. Kurun pohjalla kulkee harju, joka alajuoksulla esiintyy valtavina hiekkapenkereinä, mutta järvijonon kohdalla sukeltaa ·esiin pitkinä nieminä ja muodostaa järvien välisiä kynnyksiä
Oli kuin maa olisi auennut. Ja sitten toinen menee sanomaan sitä rumaksi! En silloin ymmärtänyt Aslakin ajatuksenjuoksua, mutta jälkeen päin tapausta muistellessani olen huomannut, että hän oli tavallaan oikeassa. Olen tottunut pitämään luonnon suurenmoisia aikaansaannoksia kauniina, ja tämä kuru oli kerta kaikkiaan jotakin ennen näkemätöntä, jollaisesta tuskin olin osannut kuvitellakaan. Sanattomina katselimme valtavaa rotkoa, jonka toisella puolella näytti jatkuvan samanlainen, parin metrin korkuista harvaa koivikkoa kasvava tunturilakeus, skaidi (lapink.), jollaista pitkin olimme Paistuntureilta saapuneet. Njaggaljärvi kesäyössä. Rosoiset kallioseinämät, välillä mustaa rakkaa ja siellä täällä sisukkaasti puoliaan pitävä koivupensas, pohjalla jääkylmä, koskinen JJikku joki tuntu87. puolella olivat vapautuneet pilvestä, olimme nousseet Kuivin laelle sekä laskeutuneet sieltä etelään ja nyt kuljimme Fiellugeädgejoen kurun pobjoisreunaa Kevoa kohden. Olimme Kuivilta löytäneet muutamia harvinaisia kasveja, ja sääkin oli parantunut, joten mielialamme oli korkealla ja jän 1ityksellä odotimme kuuluisaa kurua. Edessämme ollutta näkyä voidaan sanoa suurenmoiseksi, valtavaksi, jylhäksi ja ainutlaatuiseksi, mutta kaunis lienee tuskin oikeaan osunut laatusana. Jopa on ruma kuru, Aslak viin1ein katkaisi äänettömyyden. Silloin se olikin äkkiä edessämme
:Missään tapauksESsa tuo kuru ei ollut tarkoitettu ihmisten asuttavaksi, pikemminkin se toi mieleen lappalaisten tarut Staaloista. Valok. Yöstä ei tosin voi puhua, sillä olihan 88. Lopulta se onnistuikin, vaikka monta mutkaa sai tehdä ja monesta kohdasta yrittää, ennenkuin löytyi tarpeeksi loivia paikkoja. Päästäksemme joen vartta ala,;päin oli ainoa keino kiivetä kurusta takaisin skaidille. Skaidin päällys onkin helppoa kävellä, sileätä ja kivetöntä, harvaa koivikkoa, missä kurjenkanerva ja muut tunturi·,rarvut peittävät maan yhtenäisenä mattona. E1 reilla oli silloin vielä lunta ja ympärillä autio tunturimaa, kaikki tämä saattoi tehdä kolkon ja epäystävällisen vaikutuksen. Välillä on paljasta jäkälikköäkin. :Miksi ei sitä silloin voi sanoa rumaksikin 1 Ihmeteltyämme aikamme kurun valtavuutta korkealta kalliolta lähdimme tekemään sen kanssa lähempää tuttavuutta, toisin sanoen pyrkimään kurun pohjalle. Kevon JatvoiJta. Sillä kohtaa se kasvoi kaikkialla noin metrin korkuista, miltei läpipääsemätöntä pajukkoa. Mutta ei ollut kurun pohjakaan tarkoitettu ihmisten liikuttavaksi. Kama.joen, erään Kevon lisäjoen, suun seutuvilla levähdimme rankisessa puolen yön tienoissa parisen tuntia. Ei merkkiäkään näkynyt ihmisestä; vain nurin käännetty koivun kanto, jonka alta karhu oli etsinyt muurahaisia, osoitti, kuka täällä isännöi, ja riekko ilmaisi kiukkuisella naurullaan, että olimme tunkeutuneet alueelle, joka ei meille kuulunut. Kulkua vaikeuttivat vain monet syvät ja jyrkkäseinäiset rotkot, joita Kevoon laskevat tunturipurot olivat itselleen uurtaneet
Siihen, missä vesi virtaa Njaggaljärvestä pienen nivan kautta seuraavaan järveen, oli muodos89. Muut kuvat kirjoittajan . J ärveä sivuavalla jäkäläisellä kuolpunalla kasvoi harvakseen mäntyjä, mutta toisella sivulla miltei pysty hll,o näytti putoavan suoraan veteen. Ne olivat tanakoita vanhuksia, joilla oli pituutta vain 67 metriä, mutta läpimittaa toista kymmentä tuumaa ja oksatonta r~nkoa tuskin kahta metriä. menossa Utsjoen yhtäjaksoinen kaksikuukautinen kesäpäivä. rnla. Ne olivat mäntyjä, Jotka matkan päästä selvästi erottuivat vaalean vihreästä koivikosta. Kurun seinämät olivat edelleen jyrkät, mutta ei niin villin rosoiset ja alastomat kuin ylempänä. Utsjoen varrella on maamme m_äntymetsäalueesta erillinen mäntyesiintymä, joka kiiloina tunkeutuu melko kauaksi sivujokien kuruihin, Kevolla siis Kamajoen suulle saakka. Alhaalla välkkyi Njaggaljärvi, jota CARL FINNILÄ on nimittänyt Utsjoen helmeksi. Olimme jälleen taipaleella, ennenkuin EteläSuomessa oli vielä aurinkokaan noussut. Kohta näkyi hajallaan mäntyjä ylempänäkin kurun rinteillä, ja V'ielä pienen matkaa kuljettuamme tapasimme yksittäisiä mäntyjä ylhäällä skaidillakin. Siellä täällä kurun pohjalla näkyi tummia täpliä. Seuratessamme kurua Kamajoelta alaspäin avautui meille näky, joka Aslakinkin piti myöntää kauniiksi. Ei Lapissa kesällä uni pitkään maita. Kamajoen suun alapuolella alkoivat maisemat vähän muuttua. Varsinaisia metsiä on vain alempana jokivarressa, mutta uloimmat etuvartijat uskaltautuvat ylös skaideillekin
Sinne näkyi selvästi paria kilometriä alempaa Madjoen suulta Kadja-Nillan entinen asuinpaikka. nivalis), lumihanhikki (Potentilla nivea) ja kalliosirku:njyvä (Lappula deflexa). Tämä näky, järvijono ja sitä oikuttelevasti seuraava harju, syvällä kurun pobjalla, vaikutti ylhäältä katsottuna enemmän satukirjasta otetulta kuin fodellisuudelta. rivularis, Chrysosplenium tetrandrum, Ranunculus hyperboreits, Epilobium Hornemanni ym. Siellä täällä lohkareiden välissä oli jalansijan saanut jokunen koivupensas sekä viinimarjapensas (Ribes rubrum) ja tavallinen nokkonen ( Urtica dioeca). Vasta niillä tienoin, missä Linkkapahdan piti olla, laskeuduimme uudelleen kuruun. Kovassa on karjanrehukin TakaLapissa! Njagga.ljärveä seurasi lyhyiden nivojen erottamina toisia järviä, ja laakso teki näillä kohdin pari jyrkähköä polvea. Samoja kasvilajeja kuin Linkkapahdalla kasvaa kyllä monilla muillakin Kevon kalliopahduilla, mutta Linkan partaalle kaikki lajit ovat ikäänkuin kokoontuneet kasvienharrastajan ihmeteltäviksi. Linkkapahdassa on joitakin kymmeniä metrejä rosoista pystyä kallioseinämää, jonka sammaleisilla pykälillä kasvaa monia tyypillisiä kalliokasveja raoista jatkuvasti tinkuvan veden ruokkimina. Könkään alla oli pieni suvannon tapainen, ja sen alareunalla joki näytti sekä tyyneltä että matalalta. Kadja-Nilla, 90. Pistäydyimme pahdan päälläkin. Samerikkorannoilla pistävät silmään mm. lumirikko (S. Kun vahvistukseksi oli vielä keitetty väkevä kahvi, olimme valmiit tutustumaan Linkkapahdan merkillisyyksiin. Laakson länsirinne oli täällä jo huomattavasti loivem_pi, mutta sitä pystympi seinämä kohosi joen itäpuolella. Siellä kasvoi yhtenäisenä mattona matäsrikko (Saxifraya caespitosa), Poa ylauca muodosti sinertäviä mättäitä, varjoisemmiss_a koloissa kasvoi hoikkia nuokkurikkoja (Saxi/raga cernua) ja hajallaan pitkin kalliota mm. Kallion alapuolella oleva rinne oli kokonaan kuutiometrien suuruisten kivilohkareiden muodostamaa rakkaa. Siinä oli vastassamme musta kallioseinämä, Linkkapahta, matkamme päämäärä.' Pahdan juurella ryöppysi kalliokynnyksen yli Kevon suurin köngäs Linkka. Kun miltei pystyt kalliot monin paikoin nousivat suoraan järvistä, pidimme parhaana jatkaa matkaa edelleen ylhäällä skaidilla. Astrayalus alpinus, Bartschia alpina, Pedicularis lapponica, Oxyria digyna ym., lähdepaikkoja ta~s koristavat Cerastium lapponicum, V'iola biflora, Saxifraya stellaris, S. tunut pieni niemi, jossa kasvoi vihreätä saraheinästöä. Siis saappaat ja housut kainaloon, ja niin oltiin kohta toisella rannalla. Ennen pahdalle pääsyä oli vielä joki ylitettävä. Tätä muutaman n~liömetrin suuruista niittyä lappalaiset liki 20 km:n päässä sijaitsevasta ,Tomppalasta kuulemma käyvät n.iittämässä. Kurun pohjalla on toisenlainen lajisto, hyvin tyypillinen useimmille perimtnäisen Lapin kuruista
Sinä kesänä oli Utsjoella satanut hyvin paljon, ve,;i uli korkealla ja sen seurauksena oli kalan saanti kaikkialla ollut hyvin huonoa. UtRjoen tunturien vitsaus, ainaine.o. Kotiin OutakcskElle oli linnuntietä 40 kilometriä ja eväät olivat lopussa! Olimme matkaan lähtiessärrme koettaneet päästä mahdollisimman kevyin kantamuksin ja luottan~et siihen, että tottahan Kevosta jonkin harrin tai tammukan saa leivän jatkoksi. 91. tihkusadekin yllätti meidät peittäen tunturit usvaan. Luoteen ja pohjoisen puolella reunusti taivaanrantaa komea rivi Ruijan lumisia gaisoja, ylinnä toiselle kilometrille nouseva Rastegaisa. Mutta Kevo ei kerta kaikkiaan antanut mitään. Tosin ei ollut evästä repussa painamassa, mutta oli siellä kuitenkin kasvipuristin, rankinen ja jotakin muutakin painoa. Mutta silmä keksi kuitenkin pitkin matkaa kaikenlaista mielenkiintoista, mikä sai hetkeksi unohtamaan vasyniJksen. Linkan partaalla siis söimme viimeiset leivänkappaleet repun pohjalta, kahlasimme joen poikki, kiipesimme ylös kurusta ja otimme suunnan kohti lännessä kohoavaa Kuivia. Matkalla oli kierrettävä soita tai pounuj a pitkin keinoteltava niiden yli, oli kahlattava tunturipurojen poikki ja rosoista rakkaa pitkin kiivettävä Paistunturien y Ii. viimeisiä vanhan kansan pororuhtinaita, joka nuoruudernaan oli tuhatpäisine laumoirieen rymistänyt pitkin Ruijan tuntureita, oli vanhoilla päivillään ottanut nuoren emännän ja rakentanut 1.irsitalon tänne Kevon jylbään tunturi~aahan, kauaksi häiritsevistä naapureista. Neljän tai viiden peninkulman taival tiettömässä tunturimaastossa ei tyhjin vatsoin ole helppoa keskenkasvuiselle koulupojalle. Onneksi oli kahvia vielä jäljellä, sitä keittelimme ahkeraan ja huuhtelimme kuumalla kahvilla voirasiaa yhä uudelleen, samalla kuin lepuutimme likomärkiä jalkojamme. Tuossa pyrähtää pari mustavikloa lentoon jänkäpounujen välistä., tuolla viheltää kapustarinta surunvofttoisesti, valkeankirjava kiiruna lumi kurussa rääkäisee äkäisesti rauhanb'äiritsijöille, ja pulmuspari tulee oikein läheltä ihmettelemään outoja kulkijoita. Ja tietenkin pilckukuoveja, jotka luulevat tunturimaan kuuluvan vain itselleen, oli yläpuolellamme y1htenään esittämässä vastalaus_enauruaan. Mutta nyt oli jo aika miettiä paluumatkaa. Mutta näkyi seudulla muitakin merkkejä lucmakunnan herrasta. Linkan könkään sivuun oli järjestetty yksinkertainen telatie, jota pitkin Kevon kalastajat ja Njaggaljärven heinämiehet olivat vetäneet veneensä kosken obi, ja vahän könkään yläpuolella könötti rannalla yksinäinen turvekota. Muttå Kevoa ei näytetä kenellekään ilmaiseksi, kaikki näkemämme vastasi täysin matkan rasituksia, ja 1~ tuntia Linkalta lähdön jälkeen saimme oikaista väsyneet jäsenemme pehmeään vuoteeseen. Mutta Nilla oli kuollut pari vuotta sitten, paikka oli jäänyt autioksi, ja asumaton se on vielä tänäkin päivänä
Asustimme useita päiviä Kevojoen kurussa. Oli jo elokuu~ alkupuoli, sää oli pilvetön ja lämmin, ja tunturijängillä oli hilla-aika parhaimmillaan. Toisen kerran kävin Kevolla kolme vuotta sitten (1946). Linkkapahta. Tällä kertaa tulin tovereineni, joka oli ensikertalainen Lapissa, joelle idästä päin, Utsjokivarreu Leppalästä skaidin yli Paltonjärven eteläpuolitse. Sa~puessamme Kevon kurun reunalle oli ensi vaikutelma täsmälleen sama kuin toista kymmentä vuotta aikaisemmin. Osuimme sattumalta ehkä koko laakson kauneimpaan kohtaan, järvijonon keskivaiheille, ja sanattomina katselimme pitkän tovin luonnon ihmeellistä työtä. Pystytimme teltan harjukannakselle kahden järven välille ja siitä käsin retkeilimme joen vartta ylös 92. Järvi välkkyi kurun pohjalla peilityynenä, vain pikku pisteinä näkyva kaakkuripari jätti väreitä kirkkaaseen pintaan, ja uljas piekana teki kaarroksia kurun yläpuolella
kiirettäkin koetti pitää. Tällä käynnillä Kevo näytti meille parhaat puolensa. Siellä näkyi Linkka pahdan musta profiili, sen takana Kadja-Nillan autio asuinkenttä ja kauimpana taustana Rastegaisan luminen suurtunturi. Kevon järvillä näki usein kaakkureita ja isokoskeloita, ja rantamilla liikuskeli va.lkovikloja ja rantasipejä. Mäntyjä siinä mielessä, että voidaan puhua oikeasta meti,ästä, on vain yhdessä paikassa Linkan yläpuolella, mutta pitkin kurun pohjaa kasvaa harvakseen leveälatvaisia tanttaroita koivikon lomassa. Kamajoen suulle ja alaspäin Linkkapahdalle tehden tutkimuksia männyn kasvusta täällä äärimmäisillä pohjan perillä. Tunturilla pysähdyimme vielä kerran silmäämäån taaksemme K~von satumaahan. Ei edes mielikuvitus ollut pystynyt niitä puolessatoista vuosikymmenessä suurentelemaan. Missä mäntyjä oli runsaammin, siellä saattoi varmasti tavata kuukkelin ja lapintiaisen, kun taas koivikoissa asusti punasiipirastaita, järripeippoja, pajulintuja, leppä.lintuja ja sinirintoja. Jonossa tulivat, kullakin häntä hauskas~i pystyssä, vanhemmat ja 5-6 poikasta. Lopulta huomasinkin sen aiheuttajan. Viinimarjat olivat kypsiä, ja niistä saimme vaihtelua kovin kalavoittoiseen ravintoomme. Sää oli koko ajan pilvetön ja lämmin, ja joki antoi kalaakin aivan riittävästi. Saimmepa tehdä tuttavuutta kurun eläimistönkin kanssa. 93. Palasimme Kevolta takaisin skaidin yli Leppälään, tällä kertaa Paltonjärven pohjoispuolitse ja Kenesjärven kautta. Niinpä meni kahden kilometrin matkallakin kerrankaksi tuntia aikaa, vaikka. Joen vartta liikkuminen kurun pohjalla oli monin paikoin sangen hankalaa, sillä suoraan vedestä kohoavat kalliopahdat oli usein kierrettävä yläkautta, toisin sanoen kiivettävä melkein skaidille saakka ja kohta laskeuduttava taas joen rantaan. Linkkapahdalla tapasin kaikki samat tunnuskasvit kuin ensimmäisellä käynnilläni. Nyt olivat kuitenkin kaikki jo lopettaneet kukintansa. Pitkin rantakivikkoa loikki karppäperhe jokivartta alaspäin. Minut huomatessaan joukko hetkeksi pysähtyi ihmettelemään, poikaset vain ajelivat toisiaan takaa kivien lomassa, mutta koh.ta taas jatkettiin matkaa jokea aläspäin, jonossa kuin köyhän talon porsaat. Linkkapahta ja sen juurella kohiseva köngäs olivat joka suhteessa entisellään; mikäpä luonnon töitä täällä erämaassa muuttelisi. Niinpä kerran vedellessäni tammukofta erään nivan alta ilta-ateriaksi ja ajan kuluksi seuratei,sani, miten piekan~pari parhaillaan vastapäisen pahdan päällä opetti poikasilleen lentämisen jaloa taitoa, alkoi vastarannalta kuulua kummaa vikinää, joka jatkuvasti voimistui
Ks. H ämeen I. 1949. Maanomistaja: Pernajan seurakunta. 3. lääninhallituksen päiitos 18. P e rn a j a. R. Ståhle. 1949. Uudenmaan I. K o r p i 1 a h t i. lääninhallituksen päätös 30. 4. lääninhallituksen päätös 15. Maanomistaja: agron. Pappilasta laivarantaan johtavan kujan varrella kasvavat i oimmat puut (17 mäntyä, 13 kuusta, 4 koivua ja 6 tervaleppää). Muuramen pitäjän rajalla, Lautakkomäki ja Ylä-Hiirkölahti. Viisi niinipunta. Maanomistaja: rouva Anita Grönlund. 5. Lindbacka. Mu ur ame. Uudenmaan I. 1949. 12. Espoo. Korpilahti. Maanomistaja: maanvilj. Turun ja Porin I. Puronvarsilehto (vuorijalavaa, niinipuita, taikinamarjaa ym.). l 949. lääninhallituksen päätös 23. Kartanosta Halikon kirkkoon, Halikon jokeen ja Salon kauppalaan johtavat, yhteensä n. Luonnonsuojelun työmaalta. 94. Lahnus. 3. Gammelgård, Ekbacka I. Holger von Knorring. MaaJ1.omistaiat: maanvilj. Uudenmaan I. 1948. Maatalousministeriö rauhoittanut metsähallituksen esityksestä 11. M o u h i j ä r v i. J oensuu (Åminne). lääninhallituksen päätös 23. Suuri vanha tammi. Selkeeu virkatalo. 1949. 8. 26 m korkea, n. Uusia luonnonsuojelualueita ja rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä. 850 m pitki:it puukujanteet. Kalle H akola ja, Lauri Jokinen. W. 150-vuotias mänty. Halikko
K. 7. Maanomistaja: maanvilj. Suomen Luonnossa 1948 julkaistiin luonnontieteellisten keskusseurojemme suunnitelma uusiksi luonnonja kansallispuistoiksi. Hiidenkirnu. Maanomistaja: prof. Sven A. YRJÖ ILVESSALO, selosti suunnitelmaa pääministeri FAGERHOLMille, opetusministeri OITTISELLE ja maatalousministereille LEPISTÖ ja RAATIKAINEN. Neljä vanhaa ja suurta tammea. ILVESSALO, tri REINO KALLIOLA ja tri PEI'l'SA MIKOLA. 3. 3. 1. lääninhallituksen päätös 14. 1949. Arne Backström. 3. Linnustonrnojelualue. 3. Erikoismuotoinen rajakivi (>>Göta sten>>), johon liittyy kansantarinoita, ja vieressä kasvaa vanha mänty (>>Göta talh). Uudenmaan l. 1949. Gesterby, Eskos. T a m m i s a a r e n m 1 k. Norrknlla, Bisaäng. Maanomistaja: rouva Aina Sofia Aschan. Ehdotus jätettiin valtioneuvostolle 21. Uudenmaan l. Richard Fa1tin. 1949. Edvard Steffans. Gesterbyn järven ranta-alue ja siihen liittyvä 6 ha iso luonnonpuisto. 5-8). S n a p p e r t u n a. Samana päivänä oli Suomen Luonnonsuojeluyhdistys järjestänyt Metsätaloon sanomalehdistölle tiedoitustilaisuuden, jossa suunnitelmaa selostivat prof. Lähetystö, jossa kukin ehdotuksen allekirjoittaneista seuroista oli edustettuna ja jonka puheenjohtajana toimi Suomen Akatemian jäsen, prof. lääninhallituksen päätös 15. lääninhallituksen päätös 31. lääninhallituksen päätös 22. 1949 valtioneuvoston istuntosalissa pidetyssä tilaisuudessa. 1949. Maanomistaja: Sipoon kunta. Lill-Skalön saariryhmä. Maanomistajat: O/Y Fiskars A/B ja Anna Maria Varsa. Yhdeksän pientä tammimetsikköä ja lehtoalue.tta ja yksi iso tammi. Uudenmaan l. Maanomistaja: maanvilj. Asiakirjoja seurannut lähetekirjelmä on julkaistu tämän vuosikirjamme pääkirjoituksena (ks. 1949. 3. 2. S i p O 0. Hougberg. Uudenmaan 1. Böhle ja Brunkom. Maanomistaja: maanvilj. Gnllö. 95 •. Gesterby, Jufvas. 1949. 1949. Borgby, Skogs-Fransas. Uudenmaan 1. Hulubergsgrottan. Kaksi erikoismuotoista mäntyä (>>Frans-tallarna>>). Kallioluola. Uudenmaan 1. lääninhallituksen päätös 15. lääninhallituksen päätös 28. Uudet luonnon~ ja kansallispuistot. Maanomistaja: maan,1lj. 1948. Karlsson. lääninhallituksen päätös 15. R. Uudenmaan L lääninhallituksen päätös 14. 5. Pohja. Ehdotus on tämän jälkeen maatalousministeriön toimesta otettu virallisen käsittelyn alaiseksi ja kiertää parhaillaan lausuntojen saamiseksi eräissä valtion virastoissa. siv. Nickby, Svärdfeldt. Uudenmaan 1
Toimenpiteet luonnon suojelemiseksi Helsingissä ja sen lähimmässä ympäristössä ovat tähän mennessä olleet varsin hapuilevia ja puutteellisia. Erkamo: Ehdotus Helsingin seudun luonnonsuojelunkohteiksi. Valtioneuvosto asetti joulukuun 14 päivänä 1947 komitean (varatuomari LAURI LOUEKARI, valtion metsästyksenvalvoja TAUNO V. V. muutamat julkaisun [ 1 viitteet, mitkä koruttomasti kertovat jälleen uusien suojelunarvoisten paikkojen tutkimuksia vielä suoritettaessa joutuneen tuhotuiksi tai toisiin tarkoituksiin varatuiksi. Suureksi osaksi tämä lienee seuraus siitä, ettei ole ollut täyttä käsitystä eikä yhteinäistä esitystä siitä, mitä suojeltaviksi sopivia ja minkä laatuisia suojelutoimenpiteitä kaipaavia kohteita alueella vielä on olemassa. Silkkiuikku ja nokikana ehdotetaan rinnastettaviksi muihin vesilintuihin, joita saa metsästää määräaikana. Ja tutkimusten tulokset ovat päässeet julkisuuteen mieluummin myöhään kuin liian aikaisin tätä osoittavat mm. petolintujen osalta eräitä luonnonsuojelun vaatimia muutoksia. Nämä muutokset, joista varsinkin kahlaajia koskeva merkitsee luonnonsuojelullista taka-askelta, viittaavat siihen, että komitea on _työssään pitänyt silmällä liian yksipuolisesti riistan.hoidollisia kysymyksiä ja sivuuttanut luonnonsuojelunäkökohdat. toteaa, että Helsingin seutu 96. Helsinki 1949. seuraavia nykyisin rauhoitettuja lajeja: peltovaris, naakka, sinihaukka, selkälokki, kalalokki ja naurnlokki. Tämä puute on nyt poistunut maisteri V. Tähän asti kokonaan rauhoitetut kahlaajat kuovi, suokukko, viidat, töyhtöhyyppä ja liro ehdotetaan siirrettäviksi >>metsästyskelpoistem> eläinten joukkoon! Täysin suojattomiksi komitea ehdottaa mm. • Metsästyslain uudistaminen. lintujen rauhoitussäännöksiä huomattavalla tavalla muutettaviksi. Se uudistusehdotus, että vain rauhoittamattomat eläinlajit luetellaan ja kaikki muut lajit julistetaan rauhoitetuiksi, on merkittävä tärkeäksi myönteiseksi muutokseksi. Ottaen huomioon, että kaupunki on viime aikoina osoittanut yhä uusia laajenemispyrkimyksiä ja että kaikkinainen rakennustoiminta taas on huomattavasti vilkastumassa, hänen käsittelemänsä kysymys on todella ajankohtainen. ERK.AMOn kirjoittaman laajahkon tutkielman äskettäin ilmestyttyä. MÄKI, lainsäädäntöneuvos JussI HALTIA ja maisteri MARTTI KIVILINNA) laatimaan ehdotusta uudeksi metsästyslainsäädännöksi. Julkaisunsa alussa maisteri ERKAMO mm. Pääkaupungin luonnonsuojelu. Sen vuoksi on nämä ehdotukset, jotka ovat jo ehtineet herättää luonnon ystävien ja tutkijain piirissä huolestumista, otettava vielä tarkistuksen alaisiksi, samalla kun voimassaoleviin rauhoitussäännöksiin on syytä tehdä muissakin kohdin mm. Komitea, joka äskettäin on saanut työmä valmiiksi, on puuttunut myös luonnonsuojelulakiin ja esittää mm. Tällöin tulevat rauhoitetuiksi myös kaikki ne satunnaiset lintulajit ja uutistulokkaat, jotka nykyisin ovat kaikkea lainsuojaa vailla ja kuitenkin sitä ehkä eniten kaipaavat. 39 sivua + liitekartta
Käytännöllisten toimenpiteiden suunnittelu ja toteuttaminen jätettiin toimikunnalle, jossa yli 20:lla keskusjärjestöllä, mm. Js. Suomen Luonto 4, s. V. 1944 valmistui Ahvenanmaan maakuntalautakunnan toimeksiannosta prol. Tehtyään lyhyesti selkoa aikaisemmista luonnonsuojelutoimenpiteistä tekijä mm. yleisten luonnonsuhteittensa puolesta vieläkin tarjoaa luonncinsuojelumielessä monenlaisia mahdollisuuksia, vaikka etenkin kaikissa suhteissa sopivien, laajahkojen ja samalla yhtenäisten luonnonsuojelualueiden osoittaminen ei enää ole ollut aivan yksikertaista; alueen luonnonrikkaus ei sinänsä ole erityisen suuri, mm. Vastaavista ulkomaisista suunnitelmista mainittakoon tässä RuTGER SERNANDERin ehdotus Tukholman luonnon suojelemisesta v. Koko maan kannalta on tyydytyksellä todettava, että suunnitelmallinen luonnonsuojelu on meilläkin päässyt hyvään alkuun. esittää laatimansa luonnonsuojelunkohteiden teoreettisen jaoituksen. Kokouksessa pidettiin kolme alustusta: tr1 KusTAA VILKUNA: >>Maaseudun puht.ausperinteet>>, tri EsKo AALTONEN: >>Siis imistyön lähitavoitteet>> ja tri REINO KALLIOLA: >>Luonnonsuojelun tehtävåt kylämaisemien hoidossa>>. on edustajansa.. Lukuun >>Eräitä Helsingin seudun luonnonsuojelua koskevia yleisiä näkökohtia>> olisi maan muidenkin asutuskeskusten hallintomiesten syytä tutustua. Varsinainen yksityiskohtainen selvitys alueen luonnonsuojelunkohteista on ymmärrettävästi vaatinut julkaisusta suurimman osan, kaikkiaan 25 sivua. alkuperäistä lehtokasvillisuutta on jäljellä enää vain vähänlaisesti ja luonnonkauneuden kannalta parhaat alueet ovat yleensä jo huvila-asutuksen valtaamat. Vanhoille helsinkiläisillekin siinä on varmaan paljon uutta, maisteri ERKAMO ahkera retkeilijä osottaa omaavansa varsin huomattavan paikallistuntemuksen. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksellä. Maaseudun kasvojen kaunistaminen. AL\'AR PALMGRENin ehdotus Ahvenanmaan luonnonsuojelun järjestämiseksi. J . 1935 ·ja Göteborgin seudun aluesuunnitelma v. 71.) Nyt ilmestynyt ERKAMOn tutkimus on syntynyt Helsingin ja sen ympåristön aluesuunnitelmaliiton aloitteesta. >>Hyvät helsinkiläiset>> yhtyvät varmaankin yksimielisinä toivomukseen, ettei heidän kaupunkinsa luonnon snojeln jäisi yksinomaan ehdotukseksi. 194044, jossa myös luo110onsuojelun kannalta arvokkaat alueet ja muodostumat on otettu ~uomioon. koko joukko kiintoisaa luonnontieteellistä alkuperäisaineistoa. Selvitystä täydentää hyvä kartta ja lisäksi julkaisu on runsaasti kuvitettu. (Ks. Kysymyksessä ei ole mikään kuiva luettelo, ehdotusten perusteluihin sisältyy mm. päivänä 1949 pidettiin maatalousministeriön kutsusta valtioneuvoston juhlahuoneustossa neuvottelukokous niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä maas~udun siistimiseksi ja kaunistamiseksi sekä lähestyviä olympiankisoja silmällä pitäen että muutenkin. Helmikuun 24
Kongressiin osallistui suuri määrä UNSCCUR:in jäseniä sekä lisäksi huomattava joukko luonnontieteiden opettajia ym. Kongressin pääkysymyksistä mainittakoon koko maailman käsittävän luonnonsuojelusopimuksen valmistelu, luonnonsuojelun opettaminen koko ihmiskunnalle, kiireelliset toimenpiteet häviön uhkaamien kasvija eläinlajien suojelemiseksi, kansainvälinen ;vhteistyö ekologisen tutkimuksen tehostamiseksi luonnontieteiden eri aloilla ym. luonnonsuojelun harrastajia. NIILO SöYRINKI esitelmöi luonnonsuojelun päämääristä ja merkityksestä kouluopetuksessa sekä kotiseudun luonnon opettamisesta. Kansainvälinen luonnonsuojelukongressi Amerikassa. 1 päiviksi kansainvälinen teknillinen luonnonsuojelukongressi (ITCPN) Y.K:n opetus, tiedeja sivistysjärjestön (UNESCO) ja kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUPN) toimesta. Viime talvena otettiin Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen johtokunnassa rsille kysymys luonnonsuojelun liittämisestä kansakoulun opetusohjelmaan. Luonnonsuojelukurssi kansakoulunopettajille. 98. Osanottajat olivat yksimielisiä siitä, että jo ensi kesänä pitäisi saada vähintään viikon kestävä kurssi kasvija linturetkeilyineen, koska vain siten voidaan saavuttaa elävän luonnon opettamiseen riittävät perustiedot. YRJÖ ILVESSALO. 1949 jäsenilleen luonnonsuojelukurssin, jossa prof. 6 p:nä Y.K:n tieteellinen luonnonvarojen säilyttämistä, hoitoa ja käyttöä käsittelevä kongressi (UNSCCUR). Samalla kiinnitettiin huomiota kotiseudun luonnon nykyistä perusteellisemman opetuksen ja retkeilyjen merkitykseen kansakoulun opetusohjelmassa. Tämän kongressin yhteyteen oli järjestetty elok. Asiassa päästiin kouluhallituksen kanssa neuvoteltua myönteiseen tulokseen ja prof. Retkeilyllä tutustuttiin käytännössä samoihin kysymyksiin ja verrytettiin luonnontuntemusta. Luonnonsuojelua kansakouluopetukseen. Haapamäen opettajayhdistyspiiri järjesti Virroilla 30. Yhdistyneiden kansakuntien päämajassa Lake Successissa Yhdysvalloissa pidettiin elok. VILJO KuJALA ja tri Nnr,o SöYRINKI olivat sen johdosta asiantuntijoina kuultavina kansakoulun opetussuunnitelmakomiteassa, jonka puheenjohtajana on kouluneuvos .ÅLFRED SALMELA. Komitealle esitettiin asiassa muistio, jossa ehdotettiin, että luonnonsuojelua olisi opetettava lähinnä luonnonrustorian ja kotiseutuopin yhteydessä. 17-syysk. 7. 22-syysk. Asiasta syntyi vilkas keskustelu, jossa komitean jäsenet poikkeuksetta hyväksyivät muistiossa esitetyn suunnitelman ja korostivat luonnonsuojelun periaatteiden huomioonottamisen ja kotiseudun luonnontuntemuksen merkitystä. Suomen Luonnonsuojeluyhdistystä edusti Suomen edustaja UNSCCUR:issa prof
Porvoo-Helsinki 1948. Mikä kaunis testamentti se onkaan kaikille lintujen harrastajille ja tutkijoille, jotka osaltaan jatkavat hänen harrastustaan ja levittävät sitä yhä uusille polville. Ja kukapa ei heidän joukkoonsa kuuluisi! Siksi professori Kivirikon teos onkin todellinen koko kansan kirja, jonka pitäisi kuulua jokaisen suomalaisen kodin kirjastoon. Onnellisia ovat ne, jotka ennättävät sen hanklda omakseen, ennenkuin tämäkin painos on myyty loppuun. N. Toinen osa on toimitettu samojen suuntaviivojen mukaan kuin ensimmäinenkin. K.· E. WSOY. Kirjallisuutta. Nyt ovat jotkin kuvat parikymmentä, liron kuva jopa 22 sivua ennen lajin selostusta. Tämänlaatuisessa teoksessa olisi kuvan alkuperän maininta myös aina toivottava. osan uuden painoksen ilmestyminen. Toinen, uusittu painos. 99. on kirvoittanut tyytyväisyyden huokauksen monen luonnon ystävän povesta. Tekijä itse ei tosin valitettavasti enää päässyt näkemään kirjaansa valmiina, mutta hän ennätti kuitenkin viimeisenä suurena työnään laatia sen julkaisukuntoon. S. Syväpaiuoliitteiden kokoonpano ja sijoitus olisi eräissä tapauksissa saattanut olla huo 1 ellisemmin suunniteltu. Kivirikko: Suomen linnut II. 456 sivua, 16 monivär1liitekuvaa ja 28 sivua yksiväriliitekuvia. Mutta tämä teos ei olekaan 1ain monipuolisilla asiatiedoillaan häikäisevä käsikirja linnustostarnme, vaan se on runsaan Ja viehättävän kuvituksensa ja ki..joittaJalle luonteenomaisen elävän ja erinomaisen havainnollisen kirjoitustapansa vuoksi mitä nautinnollisinta luettavaa jokaiseUe niin nuorelle kuin vanhallekin luonnon ja lintumaailman ystäville. Niin kaukaa lukija sitä tuskin huomaa etsiä., kun asiaa ei ole tekstissä mainittu. Siinä on kuvattu jäljelläolevat lintulajimme haikaroi<:Jta kanalintuihin saakka, yhteensä 150 lajia. Kuvitukseen on tässäkin osassa pantu suuri huom10; varsinkin syväpainoliitteitä on runsaasti, ja monet niistä, erityisesti tunnetun lintuvalokuvaajamme GRANUERGin työt, valokuvauksellisesti mestariteoksia. Kivirikon kokoelmien valokuvaaja sitä vastoin ei ole aina saavuttanut parasta mahdollista tulosta., vaan yk~ityiskohdat ovat monesti jääneet hämäriksi, joten kuva näyttää lattealta. Suomen lintujen 2
Kasvienkeräily on jälleen , kymmenkunta vuotta kestäneen poikkeusajan jälkeen otettu oppikoulujen ohjelmaan. Kapt. Lintujen lentotaito ja niiden usein niin vaivattoman näköinen liitely kor)fealla sinisessä ilmameressä ovat ama. Vahinko, etteivät linnut itse kykene tätä kirjaa lukemaan; niilläkin olisi siitä var.maan paJjon oppimista! N. Vasta tällä vuosisadalla ihminen on omaa linjaansa seuraten päässyt nauttimaan lentämisen hurmasta. Koululaisten ja muiden nuorten kasvienkeräilijäin ja luonnonharrastajien tarpeeksi on lehtori, fil. Mutta ihminen on vuosituhansien aikana saanut tyytyä lentämään vain hengessään ja unelmissaan, vaikka monet nerokkaat miehet aina LEONARDO DE Vrncia myöten ovat yrittäneet ratkaista lentotaidon arvoitusta -· eivät edes kotkansulat, rukousnauha ja ristinmerkki, joiden avulla muuan skotlantilainen inostarive1i uskoi maa1lisen tomumajansa ilman varaan, ole siinä auttanE;-e.,t. PorvooHelsinki 1949. Juuri tällaista opasta olemme kaivanneet, joka opettaa ymmärtämään 1intuja niiden oleellisimm:;i,n ominaisuud!;)n valossa ja osoittaa, että ne ovat puhtaasti teknillisessäkin mielessij, ainutlaatuinen havaintokohde. Lentäjäkapteeni Haltun kirja on ilmestynyt juuri sopivimpaan aikaan. WSOY. Lintujen lentoonlähdön, laukkalen.tton, liitolennon j-a muiden erilaisten lentotapojen, laskeutumisen ja lennonohjaamisen ym. Kirjan luettuamme ymmärrämme lintujen elämää aivan uudelta puolelta ja osaamme entistä paremmin antaa arvon niiden loistaville teknillisille suorituksille, joiden rinnalla ihmiskunnan lentosaavutukset ovat aloittelijan kömpelöitä yrityksiä. Siinä on samalla kertaa ornitol0gisten kenttä.havaintojen ja teknillisen ilmailun asiantuntemuksen pohjalta selvitetty lintujen rakenne ja crilaiiset. Se antaa varmaan terveellistä ajattelemisen aihetta myös niille, joille lentävän linnun pudottaminen on sykähdyttävimpiä urheilullisia nautintoja t.ai jotka näkevät aikamme loistavimpiin lentotaitureibin kuuluvissa petolinnuissa vain vahinkoeläimen, joka on aina arvelematta surmattava. 301 sivua, 185 kuvaa ja kuvaryhmää. PorvooHelsinki 1949. lentämistavat. Kirjan erikoisuudet ja pääansiot ovat sen rikkaassa kuvituksessa tekijän taidokkaat piirrokset lähes 500:sta kasvilajista! ja siinii, että kasvit rsitellään tavanomaisen heimosystemaattisen järjestyksen sijasta kasvu100. Se antaa hauskalla ja yleistajuisc.:lla tavalla kuvan ientotaidon kehityksestä ern,immäisish hiilikaudella eläneistä hyönteisistä ja jnrakauden lentoliskoista kolibriin, tervapä\iskyseen, albatross1in Ja muihin nykyisen lintumaailmamme lentotaitnreihin saakka. Kuvaus lintumaailman suorittamasta ilmanvalloituksesta. WSOY. S. 243 sivua ja 140 kuvaa. Haltun kirja on yhtä antoisaa ja viehättävää lukemista niin lentämisen kuin lintujenkin ystäville ja harrastajille. herättäneet ihmisessä ihailua, kateutta ja jäljittelemishalua. lentotaitoon liittyvien toimintojen selostus on kirjassa suoritettu valaisevien l uvien , erityisesti tekijän ansiokkaiden piirustusten avulla. tri ÅRVI ULVINEN laatinut uuden oppaan, jossa esitellään suurin osa luonnonvaraisesta puthlokasvistosta.mme Rellä yleisimmät sammalet, jäkälät, sienet ja levätkin. Alpo Halttu: Linnun lennon arvoitus. Arvi Ulvinen: Luonnonkasvien parissa
101. WSOY. PorvooHelsinki 1949. WSOY. Benj. Tekijä on kiitettävästi muistanut myös luonnonsuojelun retkeilijöille asettamat velvoitukset ja omistanut asialle erityisen luvun: >>Eräretkeilijä luonnonsuojelijana>> (osaksi Martti Tertin mukaan). A. Teos olisi kaiketi vielä voittanut, jos kuviteltujen retkien sijasta olisi kerrottu todellisista retkeilyistä. Arvi Ulvinen: Kasvit ja eläimet ·maita valloittamassa. Kla. R. Tällaisten pätevien kuvakasvioiden avulla kasvilajien nimien selville saanti on yhtä helppoa kuin hauskaakin. R. PorvooHelsinki 1949. MATTI FRANSSILA: Mikroilmasto-oppi (Otava 1949); lrvARI LEIVISKÄ: Maapallon kasvillisuus (Otava 1949); UNTO VARTIOVAARA: Mikrobiologian peruEteita I (Otava 1949). Kla. Silloin olisi ehkä tyylistäkin karissut sitä nyt pakostakin vaivaava teennäisyys ja turhan lepertelevä sävy. 55 sivu <i. 167 sivua. 548 sivl!a, 134 :;yväpainokuvaa. Matkakuvauksia: SAKARI PÄLSI: Valkeat arot (Otava 1949); VALENTIN: l\fazamorra (Otava 1949). J(la. Porvoo-Helsinki 1949. T. R. Helander: Suomen metsätalouden historia. Kla. Pieni, valaisevasti kuvitettu vihkonen, jossa opettajasetä pakinoi nuorille kuulijoille kasvien ja eläinteu leviämisestä. paikkojensa perusteella, i-iis siinä ryhmityksessä kuin ne luonnossakin tulevat retkeilijää vastaan. Sorjonen: Eräretkeilyn opas. I. Suositeltavaa tietokirjallisuutta. R. Helanderin teoksesta myös lyhyen historiikin kansallisja luonnonpuisto-ajatuksen kehityksestä ja tuloksista. Metsätalouteen sanan laajimmassa merkityksessä kuuluu myös metsäluonnon suojeleminen, ja niinpä löydämme prof. Tässä metsätaloutemme kehitystä esittelevässä suurteoksessa kiinnostavat luonnonystävää erityisesti kuvaukset vanhimmista, luontoomme ja maisemiimme paljon vaikuttaneista metsänkäyttömuodoista, kaskeamisesta ja tervanpoltosta. WSOY. Tehokkaina luonnontuntemuksen lisääjinä niitä on ilolla tervehdittävä
Pitempiä retkeilyjä on ollut Pohjois102. Ruotsinkielisiä lintukursseja johtivat prof. TENovuo, N. Osanottajia oli luentokurssilla 40 ja retkeilykurssilla 26. Kerho on vuoden aikana tehnyt 52 retkeilyä, useimmat Helsingin läheisyyteen. .Johtajina olivat prof. PONTUS PALMGREN ja tohtorit LARS v. TAHVO KoN'l'UNfäMI. 1948. VALLEALAn johdolla lintukurssi, joka käsitti viisi luentoa ja kolme retkeilyä. Kun yhdistyksen muut tulot ovat melko vähäiset, ei toiminnan huomattavaan laajentamiseen vielä ole ollut mahdollisuutta, vaan yhdistyksen pääasiallinen toimintamuoto on edelleen ollut yhteyden pitäminen jäseruinsä vuosikirjan välityksellä. Tällaisille vaikeille ajoille on ominaista, että hetken tarpeet ja taloudelliset probleemat ovat etualalla yleisessä tietoisuudessa ja kauaskantoinen aatteellinen työ, sellainen kuin luonnonsuojelu, on sysättynä taka-alalle odottamaan parempia aikoja. JÄYKKÄ, R. Opettajina toimivat alkeiskursseilla maist. OLAVI LEIVO ja tri PEI'rsA MIKOLA, jatkokurssilla leht. Niissä on ollut erilaisia lintntieteellisiä alustuksia, keskusteltu retkeilykokemuksista, esitetty tiedonantoja ja kirjallisuusselostuksia jne. Kerbon jäsenmäärä on noin 35. LEIVOn johdolla helmikuussa 1947, on kaiken vuotta toiminut erittäin pirteästi. Turussa, missä kurssien järjestelystä huolehti Turun Eläinja Kasvitieteellinen Seura, oli keväällä yksi lintujen demonstratiotilaisuus ja neljä lintuja kasviretkeilyä sekä syksyllä sieniretkeily ja -näyttely. Suomen I:uonnonsuojeluyhdistyksen toiminnasta v. Suomenkielisillä lintukursseilla oli 122 osanottajaa. Tästä huolimatta Suomen Luonnonsuojeluyhdistys on kuluneenakin vuonna pystynyt jatkamaan toimintaansa entisissä muodoissa ja laajentamaankin sitä, mikäli yhdistyksen talous on myöten antanut. Kokouksia on vuoden aikana ollnt 20. Ne oli jaettu viiteen ryhmään, joista kolme oli alkeiskurssilaisia ja kaksi jatkokurssilaisia. K. A.N'M'I REINJKAINEN. Kurssitoimintaa on yritetty laajentaa myös pääkaupungin ulkopuolelle. Kulunut vuosi oli kymmenes yhdistyksen toiminnassa. RAUTAVAARA, P. KARI sekä heidän apunaan T. SÖDERMAN ja N. Lahdessa taas järjestettiin metsänhoitaja E. Yhdistyksen 1 i n t u kerho, joka perustettiin maist. J. Jokainen ryhmä kokoontui viiteen luentotilaisuuteen ja teki kaksi linturetkeilyä pääkaupungin ympäristöön. Kummassakin paikassa oli kurssitilaisuuksissa keskimäärin 30 osanottajaa. IiAAR'l'MAN ja GöRAN BERGMAN. Kurssin johtajana oli leht. Jäsenmäärä on edelleen kasvanut, mutta jotta yhä laajemmat piirit saataisiin liittymään yhdistykseen, on jäsenmaksu pidetty hyvin alhaisena. Nämä 10 vuotta ovat kuitenkin melkein kokonaan olleet poikkeuksellista aikaa, osaksi sotaa, osaksi kamppailua sen aiheuttamissa vaikeuksissa. FRITZEN. VALLE ja tri LAURI E. Pääkaupungissa järjestettiin kevätkautena lintukursseja ja hyönteiskurssi. kokouksissa on ollut läsnä keskimäärin 21 osanottajaa. K u r s s i t o imi n ta. KALLIO, H. Hyönteiskurssilla oli 52 osanottajaa, jotka oli jaettu kahteen ryhmään
LAITAKARI ja rahastonhoitajana tri R. E. Niissä on valmisteltu vuosikokoukselle esitettävät asiat, suunniteltu kurssija retkeilytoimintaa, hoidettu yhdistyksen juoksevia asioita jne. A. Lohjanharjuun ja sen kasvillisuuteen, Lohjan keskiaikaiseen kirkkoon, kalkkilouhokseen, erilaisiin lehtoihin ja lehtokasvillisuuteen Lohjanjärven rantamilla jne. 5. A. Puheenjohtajana on ollut prof. H. ENwALD, tehtailija T. HEINÄNEN, maanviljelijä H . Erovuorossa ollut johtokunnan jäsen, prof. Kursseihin kuuluvien ja lintukerhon tekemien retkeilyjen lisäksi yhdistys t eki pääkaupungista käsin kevätretkeilyn Lohjalle toisena helluntaipäivänä, 17. BJÖRKMAN, metsänhoitaja J. Lintukerho on siis osoittautunut elinvoimaiseksi, jäsenilleen antoisaksi ja yhdistyksen tarkoitusperää edistäväksi. KARI, metsänhoitaja I. KOKKO, apteekkari A. KrvINEN, rehtori B. J. LIHTONEN, prof. A. ÅARNE LAITAKARI (Suomen Maantieteellinen Seura), metsäneuvos V. KALLIOLA. SöYRlNKl. Yyterin kuuluisille linturannoille. Retkeilyllä oli 60 osanottajaa. Kokouksen virallisista asioista mainittakoon, että jäsenmaksuksi v. PESOLA, lehtori A. KÄRKI, metsänhoitaja P. KOSKIMIES, professori M. Edellä mainittujen lisäksi kuuluivat yhdistyksen johtokuntaan tri LARS v. KALLIO, tohtori L. Vastaavanlaisia kerhoja olisi syytä perustaa muuallakin maassa ja ehkä myös muiden luonnontuntemuksen erikoisalojen merkeissä. Espooseen kolme, yksi Eestiluotoon, yksi Porvooseen, yksi Lohjalle ja kerhon pääretkeily 21-24. ÅLEX. CARPELAN, kapteeni 0. GRÖNBLOM, metsänhoitaja V. Johtokunta kutsui kokouksessaan 4-. R e t k e i 1 y t o i m i n t a. HAARTMAN, tri I. V u o s i k o k o u s j a j o h t o k u n ta. A.NDREE, konttoripäällikkö R. 1949 vahvistettiin mk 100: -. KuJALA, varapuheenjohtajana prof. Johtokunta on pitänyt neljä kokousta. Oppaana toimi tri REINO KALLIOLA. OLAVI LEIVO. T. Vuosikertomus ja tilit hyväksyttiin. LEHMUSLUOTO, metsänhoitaja J. Läsnä oli noin 200 yhdistyksen jäsentä. HusTICH, prof. Yhdistyksen vuosikokous pidettiin Helsingissä metsäviikon aikana, 4. ENBOM, kouluneuvos K. 8. 3. Lintukerhoa, on innokkaasti johtanut maist. V. Retkeilyllä tutustuttiin mm. Suomen Metsätieteellinen Seura oli valinnut prof. Tri REINO KALLIOLA piti heijastuskuvin vale istun esitelmän aiheesta >>Suomalainen maisema ja luonnonsuojelm>, ja tri GöRAN BERGMAN esitelmöi ruotsiksi Suomen saaristosta ja sen linnustosta. N euv ot te 1 u kunta. V. Lu'rHER (Societas pro Fauna et Flora Fennica), rautatienkirjuri VÄJNÖ PÄRNÄNEN ja toimitusjohtaja HEIKKI REENPÄÄ. OLSONI, professori V. NIKU, lehtori B. yhdistyksen neuvottelukuntaan seuraavat henkilöt: metsänhoitaja A. Tilintarkastajiksi valittiin maisterit LEEVI MIET'IlNEN ja TAHVO KoNTUNIEMI sekä heidän varamiehikseen maisterit HOLGER .AHLQVIST ja PASI LEHMUSLUOTO. 4. KuJALAn uudelleen edustajakseen yhdistyksen johtokuntaan. HÄ.YR~N valittiin uudelleen ja uudeksi jäseneksi tri N. E. MONTELL, toim.joht. BAUMERT, metsänhoitaja L. E. KALELA (Suomalainen Eläinja Kasvitieteellinen Seura Vanamo), tri REINO KALLIOLA, prof. PYNNÖNEN, 103. L. HöRTSÄNÄ, kirkkoherra A. Sihteerinä on toiminut allekirjoittanut ja apulaissihteerinä tri GöRAN BERGMAN. KLOCKARS, eläinlääkäri Y. KoTir,AINEN, lehtori E . KARVONEN, vuorineuvos L
Suunnitelma on kokonaisuudessaan julkaistuna v:n 1948 vuosikirjassa. REINILÄ, metsänhoitaja V. T. Toisessa alustuksessa yhdistyksen sihteeri selosti luonnontieteellisten seurojen yhteistä aloitetta uusien luonnonja kansallispuistojen perustamiseksi. SEPPÄLÄ, tohtori L. ja saapuvilla oli 15 neuvottelukunnan jäsentä. 104. Kokouksessa, jossa oli edustajia 32 maasta, edusti Suomen Luonnonsuojeluyhdistystä tri REINO KAr,LIOLA. Valtionapua saatiin 140.000: ja Opintotoiminnan Keskusliitolta kurssitoimintaa varten maaseudulla 14.840: -. Muuta toi m i n taa. Toimitustyöstä huolehtivat edelleenkin tohtorit REINO KALLIOLA ja NIILO SöYRINI{I. Ruotsinkieli en vuosikirjan toimittajana oli edelleen lehtori BÖRJE OLSONI. Se sisältää luonnonja kansallispuistosuunnitelman lisäksi mm. Yhdistyksen hallitus osallistui aktiivisesti muiden luonnontieteellisten seurojen mukana uusien luonnonja kansallispuistojen perustamista koskevan suunnitelman laatimiseen. Vuo s iki r j a. metsänhoitaja T. T a 1 o u s. J. ULVINEN, professori K. Lisäksi yhdistys painatti Ruotsista saadun lahjoituksen turvin aloitetta selostavan propagandavihkosen. SIIVONEN, maanviljelijä P. Helsingissä esitelmätilaisuuden, jossa tri R. >>Suomen Luonto>> ilmestyi vuoden lopulla 96-sivuisena. SANDSTRÖM, maisteri V. Lisäksi vuosikirja sisältää pienempiä kirjoitelmia, luonnonsuojelu-uutisia, kirjallisuusarvosteluja jne. Samalla yhdistys liittyi perustettuun kansainväliseen liittoon. kokous, jossa perustettiin kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (Union Internationale pour la Protection de la Nature). GöRA BERGMANin ja LARS FAGERSTRÖMin kirjoitukset. TIE'rÄvÄINEN, tohtori A. Metsänhoitaja PASI LEHMUSLUOTO alusti keskustelukysymyksen >>Metsäammattimieskunta ja luonnonsuojelm>, josta virisi vilkas ja antoisa keskustelu. Pääartikkelina vuosikirjassa on suunnitelma uusiksi luonnonja kansallispuistoiksi. VALLE ja toimittaja MARTTI VuoRI. HvsTICH ruotsiksi Labradorin luonnosta. Helsingissä helmikuussa 1949. RANCKEN, pormestari K. 4. Suurin kustannuserä oli vuosikirjain painatus, 269.685: -, josta kuiten1 in 159.925: oli vuoden päättyessä vielä maksamatta. Yhdistyksen jäsenmäärä oli vuoden päättyessä 4.428, joista suomenkielisiä 4.011 ja ruotsinkielisiä 417. Aloitteen jättäminen Valtioneuvostolle ja julkisuuteen saattaminen tapahtui v:n 1949 puolella. Ranskan hallituksen kutsusta pidettiin Fontainebleaussa Ranskassa 29-30. 9. Muita kirjoituksia ovat kirjoittaneet mm. JOUKO KAISILA, JUKKA LouNAMAA ja ALPI PYNNÖNEN. Neuvottelukunta oli koolla 4. Osa kurssimenoista on peitetty osanottajilta perityillä pienillä kurssimaksuilla. PErrsA MIKOLA. Tilinpäätöksen mukaan olivat yhdistyksen tulot mk 315.661: ja menot mk 502.067: -, joten tilivuosi osoitti tappiota mk 186.4-06: . 11. Jäsenmaksu oli mk 50: vuosijäseneltä, mutta kun suuri osa jäsenistä maksoi jäsenmaksunsa vasta v:n 1949 puolella, osoittaa tilinpäätös jäsenmaksutuloja vain 110.650: . KAI,LIOLA esitelmöi aiheesta >>Maisemia ja luonnonkuvia Ranskasta>> ja tri 1. Yhdistys järjesti 21
Ernst Hilyrt!n, prof. Puh. Ham Luther, kirjanpitäjä Väinö Pämömen, toim.johtaja Heikki Reenpää, prof. K Lilttonen, fil.maist. 44 80 95. Postisiirtotili n:o 6882. Helsinki, Ruusulank. Valtion luonnonsuojelunvalvoja Fil.tri Reino Kalliola, Helsinki, Metsätalo, Unioninkatu 40 A. 17 A 7, puh. Viljo Kuja'la, puheenjohtaja; prof. sihteeri: fil.tri Göran Bergman, os. 61 401. Aarne Laitakari, varapuh.joht.; fil.tri Reino Kalliola, rahastonhoitaja; fil.tri Lars oon Haartman, fil.tri 1. Hustich, prof. tri Peitsa Mikola, os. Puhelin 61401.. Sihteeri: metsätiet. Aarno Kakl,o,, metsätiet.tri V. Helsinki, Urheiluk. Ruotsinkiel. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys Johtokunta: prof. Yhdistyksen osoite: Helsinki, Metsätalo, Unionin.katu 40 A. 92 813. Niilo Söyrinki. 18 B, puh
Puh. * maksu 2000 mk. -' SUOMEN . ja samalla jäsenmaksun lähetys yksinkertaisimmin postisiirron tilillepanokortilla. LUONNONSUOJELUYHDISTYS Maan luonnonystävien yhteenliittymä Suomen luonnon kauneuden ja rikkauden turvaamiseksi. 61401 • .__ ______________ r Hinta 150 mk.. * Jäsenet saavat ilmaiseksi yhdistyksen vuosikirjan SUOMEN LUONTO • Jäseneksi ilmoittautuminen . Tilin n:o 6882 · Osoitteeksi: Suomen Luonnonsuojeluyhdistys, Helsinki, Metsätalo