., s·uoME·N LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS V .U O S I K I R J A 1 9 5
»Se on ainoalaatuinen ei vain meidän maassamme, vaan koko Po'hjo,lassa. »kansairuvälisesti tunnettujen vi'llieiläinten lkuvaaJien saavutusten veroinen.~ (Uusi Suomi.) Jo 2. O!soni, Nya Argus.) 2., uudisitettu painos. 98 syiväipainokuvaa. 1000 mlk. Se on kerta kaikkiaan uusi 'Maamme kirja' tieteellinen, monipuolinen, arvokas lukuja kuvalkiria koko lkansrulle, vanhoille ja nuo,riille.» (Leht. Sid. Yrjö Kokko: LAULUJOUTSEN Ul tima Thu l e n li ntu Laulujoutsenen, runon ia uskomusten linnun, ympäriJile kutoutuu Ko!kon uuden kie 1 htovan LapitHeolksen tarina, jos a on eräret!ken jä 1 nnitys<tä ia luonnon mystiiikkaa. painos. B. 700 mk. J Loistoteoksia Suomen luonnosta Reino Kalliola: SUOMEN KAUNIS LUONTO Harva viime vuosien tietokirja on tU!llut !kansallemme niin raklkaaiksi kuin :tämä suuri, teos upeasti lkwvitettu ja lenndklkaasti lkirjoi1ettu kuvaus Suomen luoonosta ja sen kehityksestä. ~-------W S OY------·. Uskallan ennustaa, että sii,tä tulee suorastaan klassillinen. 460 suurta sivua, yli 300 syivä,painokuvaa. ttuha,t! 343 siv. 25. 550 mlk, sid
vuosikerta) HELSINKI. SUOMEN LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYKSEN VUOSIKIRJA 1950 (9
TOIMITUS: V. ERKAMO REINO KALLIOLA PEITSA MIKOLA H e 1 s i n k i 1 9 5 0, Raitti u s kan s a n Kirjapaino Oy.
. . Uudet luonnonja kansallispuistot, s. . . . . . . . . Toim.joht. . 13. . . . . . . . Luonnonsuojeluopetusta korkeakouluihin , s. . . 94. . . . . 15. . . . 10. . . . . . . . . . . VILJ O K."CJALA , s. . . . . . . 9 Prof. . . . 68 Metsästys ja luonnonsuojelu. . . . . . . VIRKKALA: Suomussalmen sydänmailta . Tutkimuksia ja uusia löytöjä 89 Flora F ennica 19491950, s. 37 VALTER KELTIKANGAS: Joutsenen elinpiiristä ja nykyhetken joutsenkysymyksestämme . . Tieteenja kulttuurialojen edustajien lausuntoj a . . 81 VEIKKO HEIKJNHEl:lrn: Havaintoja lintujen pesäpöntöistä ja pönttölinnuista . . . . . . . . . . . . Luonnonsuojelun työmaalta . . . 14. . . . . . . . . . RISTO SARVAS: Koivu suomalaisena metsäpuuna ·.· . . . YRJ Ö SOINI, s. . . . . . 96. . . 28 TOI\·o RAUTAVAARA: Sienten osuus Suomen luonnossa . . . . . . . . . . 89. . . 5 Ajatuksia luonnonja kansallispui&toj en merkitykse tä. . 12. . . . . . . . . YRJÖ YLÄNNE, s. . . KusTAA VILKUXA , s. 86 Suomen kasvisto ja eläimistö. . . . . . . . . . . . . . . . AARNE LAITAKAn, s. . . . . . Luonnonsuojelualueittemme tutkimus, s. . . YRJÖ lr,vESSALO, s. . Otteita valtion luonnonsuoj elunvalVOJan lausunno ta, joka koskee metsästyslakikomitea.n ehdotusta (1949) uudeksi metsästyslaiksi . . . . . . . . 9. . . Luonnonsuojelu ja kan sa. . 10. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Prof. . . F auna F ennica 19481950, s. 96 . . Prof. . . . . . 94 Uusia luonnonsuojelualueita ja rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä, s. . . . . . . . . . . . . . . 62 K. . . . . . . . ILMARI VÄLIKANGAS, s. . . . . . . . . . 17 PA AVO SuoMALAINEK: Nisäkkäittemme talvehtimisesta . . . . . . 49 UuNio SAA LAS: Laho puissa ja kannoissa elävistä hyönteisistä . . . SIS ALLYS Sivu Alkusanat . . . . . . . . . . . . . . . . Prof. . . . . . . . . . . . Prof. 91. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . Maist. . 96
Kalela: Suuri metsäkirja, I osa: Metsänhoito, V. 109. 102 Erkki K. ............. .... Suomen Luonnonsuoj eluyhdistyksen toiminnasta v. . E-MO, s. Kv,, s. koulunopettajat, s. 99. 98. 102. 98. 101. K-LA, s. Luonnonsuojeluja riistanhoitotyötä Urjalassa, s. 103. 1949, PEITSA MIKOLA ........ . Kirjallisuutta ................................. . ] 00. ... . Luonnonsuojelu ja asemakaavoitus, s. Skärgårdsboken, R. ............ ERKAMO, s. 104. 110. 107. . .......... 97. Muita luonnon ystävän kirjoj a, V. Uunio Saalas: Suomen metsähyönteiset, J. Björn Ursing: Svenska växter i text cch bild, R. Luonnonsuojelu ja Luonto-Liitto, s. Helsingin seudun luonnonsuojelu, s. 97. . KLA , s. E-:110. 102. Eric Hulten: Atlas över växternas utbrcdning i Norden, V. .... Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen sihteeri, s. ... s. Historialliset muistomerkit ja luonnonsuojelu, s
Luonnon suuressa luentosalissa. Mutta olemme vielä kaukana siitä, että jokainen suomalainen osaisi oikealla tavalla rakastaa ja kunnioittaa kotiseudun ja isänmaan luontoa. S e työ, jota viime vuosina on tehty luonnonsuojelun päämäärien juurruttamiseksi kansaamme, on antanut kauniita tuloksia. R. 5. Luonnonsuojeluyhdistyksen pääkaupungin ylei ölle järjestämiltä kursseilta. Siihen voidaan päästä vain järjestelmällisellä kasvatus toimi n n a 11 a. Valok. S. K-la
Myös oppikoulu on liitettävä mukaan samaan rintamaan. Heistä lähinnä juuri on kasvatettava luonnonsuojeluvalistustoirninnan tukimiehistö. Tämä vaatimus on otettava huomioon myös luonnonhistorian opettajien yliopistollisessa valmennuksessa. Opettajien ohella ovat erityisen tärkeässä asemassa ne henkilöt, jotka käytännössä vastaavat luontomme ja maisemakuvamme säi6. Seminaareissa on tätä varten riittävästi perehdytettävä tulevia opettajia juuri kotiseudun luonnon tuntemiseen ja luonnonsuojelun eri aihepiireihin. Myös nykyiset opettajat olisi jatko-opetuksella koulutettava innostuneiksi luonnonrakkauden ja luonnonsuoj elun kylvömiehiksi. Tätä synnynnäistä harrastusta ymmärtäväisesti ohjaamalla saadaan lasten mieli pysyvästi kiintymään kotiseudun luontoon, niin että he vielä aikuisiksi vartuttuaankin haluavat palata sen pariin. Älköön enää tehtäkö opettajista kirjanoppineita, joille elävä, vapaa luonto on vieras ja hämäännyttävä maailma. Samalla voidaan lapsille heidän ikäkaudelleen sopivassa muodossa opettaa myös luonnonsuojelun periaatteet kukkien ja puiden säästämisestä aina lintujen ja muiden eläinten suojelemiseen saakka. Tällaisen opetuksen toteuttaminen edellyttää tietysti, että opettajisto on myös siihen valmennettu. Toivottavasti pian saadaan aikaan opettajiston luonnonsuojelutyö koko maassa. Lasten suuri kiinnostus luontoon, sen kukkiin ja puihin, lintuihin ja perhosiin ja muihin niin eläviin kuin elottomiin esineisiin antaakin siihen erinomaisen tilaisuuden. Pääkaupungissa on tässä suhteessa päästy jo hyvä askel eteenpäin ja maaseudullakin on tehty yksityisiä kiitettäviä aloitteita. Tämä kasvatustyö on aloitettava jo Yarhaisessa lapsuudessa, ensimmäisistä kouluvuosista lähtien. Se antaisi opetukselle todella elävän hengen ja sisällön. Kotiseudun luonnon rakkauden ja sen suojelemisen pitäisi tulla punaiseksi langaksi koko kotiseutuopetuksessa. Ei riitä, että tuleva sivistyneistömme saa oppikoulussa vain teoreettista luonnontieteellistä tietopääomaa, vaan siihen on juurrutettava myös rakkaus isänmaan luontoon ja tietoisuus sen säilyttämisen ja suojelemisen velvoituksesta
Vasta silloin aletaan luonnon uojelun periaatteita toteuttaa maas amme laajassa mittakaavassa. Luonnonsuojelun sisällyttäminen kouluja kansalaiskasvatukseen on tämän hetken luonnonsuojeluvalistustoimintamme tärkein päämäärä. Näin voi käydä vastakin, ellei pidetä huolta siitä, että metsäja maatalousmiehet, asemakaavojen ja teiden suunnitt elijat, asutusja kunnallisviranomaiset, riistanhoitajat, sanomalehtimiehet ja muut vastaavassa asemassa olevat saavat riittävän luonnonsuojelukoulutuksen. 7. lymisestä ja kehityk estä tai kansalaisten yleisen mielipiteen muokkaamisesta. Niilo Söyrinki. Näihin saakka on tässä suhteessa tapahtunut paljon erehdyksiä ja laiminlyöntejä pelkästään tietämättömyyden tai välinpitämättömyyden takia. Heistä ensi sijassa riippuu, millä tavoin luonnonsuojelun periaatteita toteutetaan taloudellisen toiminnan yhteydessä
Luonnonja kansallispuistokomitean jäseniä Pyhähäkin ehdotettuun kansallispuistoon tutustumassa Saarijärvellä 1950. 183?.. Kla. Niissä vaellat ikään k uin meren pohjalla, muuttumattomassa, yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, ja kuulet vain korkealla r,ääsi päällä tuulen humisevan kuusien tai pilvenkol'knisten honkain latvoissr..» 8 J. R. »Ei mikään , oi valtavammin vaikuttaa matkustajan mieleen kuin noiden äärettömien sydänmaan metsien syvyys. Valok. Runebergin kuvauksesta Saarijärveltä v. L
Snornen Akatemian iäsen, professori Yriö Ilvessalo: Suomalainen metsäti e d e on lähtenyt alkuperäisestä, koskemattomasta luonnosta. K aavamaiset menetelmät, joihin ulkomaiset esikuvat johtivat, havaittiin vuosikymmenien yritysten jälkeen metsiimme soveltumattomiksi. Metsätieteemme pohjan muodostava metsätyyppioppi on näet syntynyt luonnonmetsissä tehdyistä havainnoista, ja luonnonmetsät ovat muutenkin osoittautuneet tutkimukselle välttämättömäksi ja hedelmälliseksi lähtökohdaksi. Luonnonmukainen metsänhoito on uusi iskusana. Käytännöllisen metsätalouden ydin, metsänhoito, etsii myöskin pohjaa luonnonmetsistä, siitä, mitenkä metsä luonnössa syntyy, kehittyy ja jälleen uudistuu. 9. S:mrella huolella ja vaivalla valmist ettu suunnitelma on valmiina, se on toteutettava. Tieteen:: ja kulttuurialojen edustajien lausuntoja. Näin sekä metsätiede että metsänhoito tarvitsevat jatkuvasti ihmiskädeltä rauhassa olevia luonnonmetsiä, joissa luonto antaa rikasta opetustaan. Ajatuksia luonnon= ja kansallispuistojen merkityksestä. Tällaisten metsien säilyminen voidaan parhaiten taata luonnonja kansallispuistoissa, joita on perustettava maan kailckiin osiin erilaisia olosuhteita edustamaan. On tarkkailtava luontoa, obttava siitä oppia ja perustettava metsänhoito sen osoittamalle koetellulle pohjalle. Niihin vertaillen voidaan varmalla pohjalla jatkaa tutkimuksia monella tavalla käsitellyissä nykymetsissä
käärimällä kallion pinnan sammalkerroksen rullalle, kuten maton lattialta, nähdäheen kallion pinnan, mutta havainnot tehtyään hän kiertää maton takaisin. Tuollaiset luonnon kulutuksen kiirehtijät rikkovat luonnon työtä, ikuista luonnon järjestystä vastaan ja kaikki luonnoton on tuomittavaa,. Näissä olosul1teissa hänestä usein kehittyy luontoa ymmärtävä ja luontoa rakastava ihminen. Nämä t ehtävät koskevat yhtähyvin alkuperäistä kuin 10. Metsätieteellisen tutkimuslciiloksen metsä.biologian professori V ilio J{ ui ala: Kasvimaa n tiet e e 11 i s en tutkimuksen pyrkimyksenä on selvittää, miten kasvilajit ovat maapallolla levinneet, millaisille paikoille niistä kukin sijoittuu sekä millaista kasvipeite eli kasvillisuus on kokoonpanoltaan eri seuduissa ja erilaisissa olosuhteissa, ja tehdä nämä ilmiöt syyperäisesti ymmärrettäviksi. Milloin taas luonto itse pudottaa, vaikka kymmenennen osan Saanatunturista Kilpisjärven maantielle ei se suututa geologia, vaan päin vastoin hän silloin ihaillen tutustuu tapaukseen ja sen avulla syventää tietojaan kallioitten madaltumisesta ja laaksojen täyttymisestä. Joku kallionlaella vuosituhansia uhmannut vierinkivi on kyläkunnan poikien yhteisillä voimilla saatu vierimään laaksoon, ehkä vuosikymmentuhansia ennen kuin luonto sen olisi vierittänyt. Hän iskee kallion kulmasta myös näytteen reppuunsa, mutta tuollaiEen pienen haavan luonto parantaa näkymättömäksi hyvin pian, eikä muutama lapionpisto maaperäänkään jätä haavaa, joka ei nopeasti umpeutuisi, ainakin geologin aikamittakaavaa käyttäen, jossa tuhat vuotta en ylen lyhyt aika ja jossa usein mitataan aikaa jopa sadoin miljoonin vuosin, geologin riklomukset korjautuvat ylen nopeasti. Mutta geologi on myös tavallinen, lyhyen hetken maanpinnalla elävä ihminen, jota suututtaa ja harmittaa varsinkin geologiseen luontoon sattunut luonnon järjetön raiskaus. Kauniin silokallion uurteet on joku pilannut hakkaamalla siihen sydämen kuvan ja parit nimikirjaimet. Geologisen tutkimit,Slaitoksen iohtaia, pro/essori Aarne Laitakari: G e o 1 o g i joutuu tutkiessaan jonkin alueen kalliotai maaperää keräämään havaintoja laajoilta alueilta, hän joutuu kulkemaan asuttuja seutuja, mutta paljon myös metsiä ja muita >>erämaita>>. Kansallispuistot ovat luontoa rakastavalle geologille ihanaa tutkimusmaastoa, mutta luonnonpuistot ovat tutkijalle vielä tärkeämpiä, sillä väärentämätön nykyisyys on entisyyden tutkijalle avam. Työssään hän tosin pakosta jout uu rikkomaan koskematonta luontoa, esim
J os kuitenkin haluttaisiin tietää, millaiset rauhoitustoimenpiteet olisivat erikoisen kiireellisiä, voitaisiin mainita ainakin seuraavat. Tästä johtuen kasvia voidaan yleensäkin ymmärtää ja selittää vain tarkastamalla sitä alkupuäisessä luontaisu:rn ympäristössään ja niiden kasviyhdyskuntien jäsenenä, joihin se kuuluu. lettcsuct, lehtokalliot ja rikaslajiset vesistöt rantoineen. 11. Niitä rauhoitettaessa olisi .aina myöskin kasvupaikka ja siinä esiintyvä muu kasvillisuus rauhoitettava. Samalla kun kasvien esiintymät ovat vaellustai leviämi~bistoriallisen kehityksen tuloksia, ovat kasvit itse kehityksen, n.s. 2. 1. Tavailisten laj ien raja-esiintymät esim. evoluution, tuloksia. Kaikki harvinaisten lajien esiintymät. Niin sattumanvaraiselta ja oikulliselta kuin lrnsvirn leviäminen ja esiintyminen luonnossa ensi silmäyksellä näyttääkin, voidaan siinä kuitenkin aina todeta myös säännönmukaisuuksia, sekä yleislaatuisia että lajille luonteenomaisia. alaisina, joten monesti on varsin vaikeata muodostaa itselleen oikeata käsitystä tavallistenkin maiden alkuperäisestä kasvipeitteEStä ilman rauhoitusalueita. Näytteet tavallisista kasviyhdyskunnista, sillä nekin ovat jo kaikkialla kulttuurivaikutusten, kuten metsänhakkuiden, ojitusten, laiduntamisen jne. Varsinkin harvinaiset kasvilajit ja kasviyhdyskunnat ovat jo Suomenkin viljelysseuduista siinä määrin tulleet hävitetyiksi, että tiedot niistä tulevat valitettavasti jäämään melko vaillinaisiksi. Kasvit ovat kehittyneet luontaisilla kasvupaikoilla ja luontaisissa kasviyhdyskunnissa, niiden on täytynyt ottaa hucmioon ympäristönsä asettamat vaatimukset rakenteessaan ja toimintamuodoissaan. Kasvimaantieteellinen tutkimus ei siis lakkaa, vaikka alkuperäinen kasvillfsuus häviäisikin; mahdollisuudet saada päteviä syyperäisiä selityksiä sen sijaan silloin häviäisivät. Nämä pääsevät ilmenEmään ja ne saatetaan todeta vain jos riittävä määrä lajin luonnonvaraisia esiintymiä on tutkittaviksi tarjona. ihmisen toiminnan vaikutuksesta muuttunutta kasvimaailmaa. 3. Näytteet harvinaisista kasviybdyskunnista, joita meidän oloissamme ovat kasvirikkaat lehdot, ns. 4. niiden pohjoisja etelärajoilla. Mitä emmmän luonnonja kansallispuistoja voidaan perustaa ja muulla tavalla alkuperäistä luontoa suojella, sitä kiitollisempia kasvimaantieteilijät ovat. Rauhoitus samoin kuin edellä. Ylläsanotusta voidaan ilman muuta päätellä, että syysuhteiden selvitykseen syventyvälle kasvimaantieteelliselle tutkimul<Sdle on alkup eräisen luonnon säilyttäminen mitä tähdellisin edellytys
Eläinmaailman varsinaisen tutkijan kannalta taas on selvää, että etenkin täydellisesti rauhoitetut luonnonpuistot tarjoavat mitä monipuolisimpi:t mahdollisuuksia. Kun maan kulttuurija elinkeinoelämää pyritään edistämään, on luonnonsuojelun merkitys siinä arvioitava paljon suuremmaksi kuin maassamme yleisesti tehdään. Helsingin yliopiston eläintieteellisen laitoksen esimies, professori Ilmari Välikangas: Rikas ja vaihteleva e 1 ä i nm a a i 1 m a rehevässä lehdossa tai jylhässä salossa, vesillä ja mailla, kaikkialla, sehän ennen muuta viehättää vaeltajan silmää ja korvaa, suo hänelle ·virkistystä ja syvää tyydytystä. riistaym. Siten rauhoitetut luonnonja kansallispuistot mielestäni ehkä juuri eläinmaailmansa välityksellä kaikkein tehokkaimmin kasvattavat suurta yleisöä luontoa rakastamaan, luovat maahamme vähitellen mahtavan >>kansalaisarmeijan>>, jolle luonnonsuojelun aate ei enää ole vain teoreettinen käsite, vaan elävä todellisuus. jättää suojelua vaille. Kunkin luonnonpuiston omassa piirissä avautuvista, suorastaan lukemattomista tutkimustehtävistä haluan erityisesti mainita sen valtavan probleemiryhmän, jonka selvittämisen ensimmäisenä edellytyksenä on tutkimusmahdollisuuksien jatkuvaisuus. Tarkoitan yksityisten eläinlajien ja ryhmien, lopulta mitä erilaisimpien eloyhteiEöjen vaiheiden seuraamista vuodesta vuoteen ja niiden monimutkaisten riippuvaisuussuhteiden selvittelemistä ilmastollisten ja monien muiden ympäristötekijäin jatkuvasti vaihdellessa. meillä on kulttuuriaarre, jota ei ole viisasta eikä soveliasta hävittää ja. 12. Se houkuttelee jokaisen ajattelevan ihmisen havaintojen tekoon ja terästää hänen silmänsä huomaamaan yhä uusia kiinnostavia piirteitä ja ihmeellisyyksiä ympäröivässä luonnossa. Kasvimaantiede ei aseta luonnonsuojeluvaatimusta vam omien teoreettistieteellisten tarkoitusperiensä vuoksi, vaan se luo perustan myöskin monille muille sekä pelkästään teoreettisluontoisille että elinkeinoelämän tarpeita palveleville tieteille. Vertailu luonnontilassa säilyvän laajan alueen ja vuosikymmenien kuluessa v!ljelyksen : a asutuksen vaikutuksesta yhä enemmän m:.J.Uttuvan ympäri3töseudun välillä on jo sinänsä myös eläimistöön nähden mitä kiintoisin tutkimusaihe. Täten hänestä vähitellen voi kehittyä kaikkea elämää ymmärtävä ja sitä suojeleva luonnon ystävä, jopa entistä parempi ihminen. Tähän ryhmään kuuluvista kysymyksistä on meillä viime aikoina ollut suuren harrastuksen kohteena mm. Luonnossa
Tuollaisella alueella voisi mm. H elsingin yliopistmy, kansatieteen professori K ustaa Vilkuna: K ansat i et e e 11 i ne n tutkimuksemme on yhä suuremmassa määrin pyrkinyt osoittamaan, mikä ensiarvoinen merkitys ympäröivällä luonnolla on useiden kansanomaisten kulttuuri-ilmiöiden paikallisen Erikoislaadun muodostumiselle. . kaskenpolttoa. maantieteellinen, mikroklimatologinen, geologismineraloginen ja kasvitieteellinen selvitys luonnonpuistosta tai sen tutkittavasta osasta olisi mitä tärkEin pohja -eläintieteelliselle tutkimustyölle. Tiedämme, miten vakituisesti asutut rintamaat pysyivät kauan ahdasalaisina, mutta miten samaan aikaan eränautinta ulottui uskomattoman laajoille alueille. Kuten tunnettua, on t arkoitus_ perustaa mahdollisimman moneen luonnonpuistoon tai sen välittömään läheisyyteen oma, vaikkapa vaatimatonkin ja alueen rauhaa häiritsemätön tutkimusasema, joten tutkimustyön jatkuvaisuuden mahdollisuus olisi turvattu. Niinpä mm. erät aloudella vuosituhannet erittäin tärkeä asema. Tällöin kävisi myös yhteistyö toisiaan tarvitsevien ja tukevien eri tieteiden välillä helpoksi. Olisi mitä tärkeintä voida säilyttää joitakin tyypillisiä lihavia havumetsäaloja t äysin koskematt omina, jotta tutkijat ja opiskelij at saisivat realistisen käsityksen sii tä, millainen oli se neitseellinen metsäryteikkö, jonne karjalainen ja savolainen kaskitalonpoika tunkeutui alistaessaan t ätä maata viljelykselle. Näin asian laita on lähinnä siksi, että Suomessa· on koko elinkeinoelämässä ollut ns. Sitrn Suomen vanhin historia kutoutuu mitä läheisimmin luontoon, mistä ta as johtuu, että tutkija ei saa aiheestaan kunnon otc.tta perehtymättä luontoon, niin alkuperäiseen ja koskemattomaan kuin mahdollista . Näillä kaukonautinta-alueillaan eränkävijät pyrkivät säilyttämään luonnon mitä tarkimmin koskemattomana, vieläpä he mukauttivat pyydyksensä, kulkuneuvonsa ja asumuksenrn niin lähelle luontoa ja luonnon vaatimuksia kuin mahdollista. Tämä ei koske vain metsästystä ja kalastusta, vaan myös esim. -eläinten runsauden vaihteluissa ilmenevä jakrnllisuus ja sen Eyyt. Suomessa on vastaus moneen kysymykseen luettavissa suoraan luonnosta, eikä jostakin yleisestä kehityssarjasta, kuten usein on tahdottu kamarista katsellen tai pelkkiin museokokoelmiin nojautuen kuvitella. Kansatiet eilijän sydäntä viiltää näky, miten sähkölaitoksen v01ma13. ymmärtää kaikkien niiden hienojen menet elmien merkityksen, joilla tuore maa saatiin paloksi ja kelvolliseksi viljan siemenelle
Uudempi riistantutkimus ei kuitenkaan voi varauksetta hyväksyä laajojen rauhoitusalueiden muodostamista. Parkanon alue, kun hirvemm_e viimeksi oli sukupuuttoon häviämässä, ja useissa pitäjissä on onnistuttu parantamaan picnriistakantaa julistamalla sen osalta määrättyjä pienempiä alueita joksikin aikaa rauhoitetuiksi. Ilman laajoja luonnonpuistoja Suomen museolaitos ja kulttuuri>>muistomerkit ovat lahoava rakennus ilman kivij alkaa. Ainoa rauhoittava vastatoimenpide kansatieteilijän näkökulmas·ta on muodostaa luonnonpuistoja ja sillä t avoin säilyttää edes jokin kohta luonnonvaraisena, ja näin sekä jatkaa että laventaa toimintaa kulttuurimuistomerkkien ja museoesineiden säilyttämiseksi ja hoitamiseksi. Niilläkin samoin kuin ympäröivillä rauhoittama.ttomilla alueilla tapahtuu riistan sekä petojen ja petolintujen 14. Menetys tuntuu sitäkin suuremmalta, kun on saattanut huomata, miten jokaisen kosken kalastus ja nautinta on ratkaistu aina omalla veden voiman, pohjan ja asutuksen huorr:. ioon ott avalla nerokkaalla t avalla. Vain harvat osaavat nauttia siinä määrin koskemattoman luonnon näkemisestä ja siellä samoilemisesta kuin juuri erämies, ja tämän nautinnon kaipuu ajaa rintamaiden metsästäjän aina tilaisuuden tullen kaukaisiinkin erämaihin, missä hän tietää toiveensa toteutuvan. M etsästys ja l(alastus>>-lehden toimittaja, maisteri Y rjö Ylänne: Metsästyksen kannalta on ilolla tervehdittävä luonnonja kansallispuistojen perustamista. pato tasoittaa kosken, miten ikivanhan lohipadon paikka ja merkkikivet, hukkuvat veteen , miten kappale vuosituhantista perinnettä katkeaa ikuii,iksi ajoiksi. Alkuperäiseen, koskemattomaan ~uomen luontoon kuuluu myöskin runsas eläinkanta, varsinkin riistaeläimistä rikas; se elävöittää luontoa talvellakin, jolloin maisemakuvasta melkein kaikki muu elollinen toiminta puuttuu. Luonnonja kansallispuistot toimivat myöskin eläimistöön nähden rauhoit usalueina. Tällaisena vara-aittana toimi esim. Sillä metEä ilman metsän elämää, eläimistöä, on hänen mielestään kuollut, sieluton. Lohi ei voi enää omin voimin noust a K emieikä Oulujokeen . Vuoksen, Kymen ja Kokemäenjoen koskikalastamot kuuluvat jo menneisyyteen. Riistanhoidon kannalta on tällaisilla alueilla ollut tietyissä tapauksissa huomattava merkitys, ne kun toimivat riistan vara-aittoina, joista suotuisten olosuhteiden sattuessa sitä leviää riistaköyhään ympäristöön. Riistaa toivoo erämies tapaavansa joka askeleellaan, ei suinkaan yksinomaan sitä saalistaakseen, vaa.n myös sen näkemisestä iloitakseen
Teppo Larnpio on osoittanut, että riistan huippuvuosina rauhoitusalueiden vaikutus saattaa olla suorastaan haitallinen. Kaiken rauhoituksen, niin metsästyksen kalastuksen kuin luennonkin onnistumisen edellytyksenä on, että annettuja määräyksiä noudat etaan. Esimerkki on räikeä, mutta eräänlaatuisille· matkailijoille kuvaava . Tällä ei tarkoiteta. On sellaisia, joista tekisi mieli sanoa, etteivät he näe mitään. Ja jos viimeksimainituille vahinkoja tapahtuu, on varauduttava siihen, että ne voidaan t äydestä arvosta asianomaisille korvata. Luonnonja kansallispuistoja on näin ollen hoidettava niin, etteivät ne ole vahingoksi ympäröiville metsästysalueille eikä paikkakunnan asukkaiden kotieläimille. Se taas vaa tii runsaasti varoja, kun ovat kysymyksessä niinkin suuret alueet, kuin nyt suunnitellut luonnonja kansallispuistot. Tällaisesta oikeudest a ovat urheilukalastaj at, varsinkin kalastelevat ulkolaiset turistit valmiita maksamaan huomattavia summia. 15. Ravinnon käydessä riittämättömäksi suojelualueen ylitiheälle kannalle tämä usein pursuu ympäristöön ja toimii tautien levittäjänä. Niin kauan kuin kansa ei käsitä tällaisten rauhoitusten merkitystä, niinkuin ikävä kyllä meillä on vielä asianlaita, on ainoa keino päämäärään pääsemiseksi tehokas vartiointi. Heille riittää, että he ovat päässeet irtautumaan arkityöstään, tai sitten he ei:'ät ole >>heränneet>> havaitsemaan uusia ympäristöjään. Cookin maaihpankl:ulun matkatoimiston opas Wagner kertoo muistelmissaan sisarusparista, jolrn kierrettyään koko Euroopan ei tiennyt olivatko he käyneet Roomassa, kunnes. hänen käyttämiään kulkuneuvoja, sillä ne on pian lueteltu, ei myöskään hänen t apaansa majoittua yöksi tai hankkia ravintonsa, vaan sitä, mihin hän haluaa matkallaan tutustua ja mitä hän sen kestäessä näkee. Toisaalta voi rauhoitusalueelle pesiytyä suuressa määrin riistalle tuhoisia ja paikkakunnan asukkaille vahingollisia petoeläimiä. Jotkut ovat liikkeellä vain tämän liikkeellä olemisen vuoksi. Suomen Matlcailijayhdistyksen toiminnanjohtaja, maisteri Yrjö Soini: Jokainen ihminen matkailee omalla tavallaan . jaksottaista vaihtelua, esiintyypä se niillä vielä jyrkempänä kuin muualla, koska sitä ei metsästys ole säännöstelemässä. Osaksi voitaisiin t arvittavia varoja saada sallimalla näillä alueilla tarkan valvonnan alaisena uudemman riistantutkimuksen periaatteiden mukainen säännöstelevä metsästys sekä määrätyiEsä vesissä urheilukalastus. toinen heistä muisti tämän kaupungin siitä, että siellä saatiin niin erinomaista omenamarmelaatia. Maist
Mutta matkailun laajennuttua sellaiseksi todelliseksi kansanliikkeeksi, minä me sen nykyään tunnemme, sen tavoitteet ovat lisääntyneet ja se on tullut sekä rikkaammakEi että antavammaksi. Huvi ja hyöty yhdistetään. Niitä on näissä puitteissa mahdoton luetella, sillä luonto on harrastamisen kouteena niin valtava alue, että sen piirissä jokainen löytää cman mielenkiintcma tavoitteen. Tavallinenkin matkailija on olematta mikään tieteenharjoittaja, nykyään perin kiinnostunut mm. On jollakrn: ta oin huvittavaa todeta matkailustakin saatujen kokemusten kautta, että ihmisen mahtavista otteista huolimatta luonto edelleenkin on hänen maailmansa ylivoimainen valtatekijä. Kuka tämän rajan ylitti ja asetti itselleen muitakin kohteita, oli miltei poikkeuksetta tiedemies. Nykyaikainen matkailija palaa halusta tutustua kulttuurin saavutuksiin, mutta hän ei voi nähdä niitä muuten kuin luonnon muodostamaa taustaa vasban ja tistä syystä hänen mi~Lmkiintonsa luontoa kohtaan myöskin lisääntyy. vieraan pail{kakunnan ihmisistä ja näiden aikaansaannoksista . Valtaosa kulkee silmät avoimina tehden jatkuvasti huomioita, mutta, niinkuin sanottu, jokainen eri tavalla, kukin t arkaten sellaista, mikä sivm a joko hänen ammattiaan tai muuta harrastuspiiriään. Mutta yhteisenä piirteenä matkailijoiden keskuudesrn litääntyneestä halusta tutustua luontoon on huomattava esimerkiksi kasvava into lähteä erämaaretkille sekä se ymmärtämys, mitä nykyään jo yleisesti osoitetaan kansallispuistoja ja luonnonsuojelualueita kohtaan. Edelläolevan nojalla voisi ehkä päätellä, että maisEmakausi matkailussa on loppunut ja että maat, meret, mantereet ovat menettäneet merkityksensä sen sielullisina t ekijöinä, ennen kaikkea houkuttimina. Näin ei ole laita. Käytännöllinen matkailutyö saa tästä päivittäin todisteita. Itsestään on selvää, että kiihkein kaipuu luontoon on niillä, jotka elävät säännöllisissä oloissaan siellä, mistä luonto on suurimmalta osalta hävitetty, eli siis taajaväkisten yhdyskuntien ja ennen kaikkea kaupunkirn asukkailla. Tämäntapaiset vaeltajat ovat kuitenkin mitättömänä vähemmittönä. 16. Ennen vanhaan, silloin kun matkailusta ruvettiin puhumaan omana käsitteenä, tähän kuului pääasiallisesti vain maisEmien ihail€mista ja luonnonihmeisiin tutustumista. Ihmisen ailrnansaannokset ja koskematon luonto ovat nykyisen matkailun voimakkaimmat ja käsikädessä esiintyvät kiihokkeet. Nykyisen turistin >>työmaa>> on siten huikeasti avartunut
Koivu suomalaisena metsäpuuna. Omassa maassamme on koskematonta luontoa enää kovin vähän jäljellä, mutta se vähä mikä on, samoin kuin myös ne harvalukuiset kuvaukset, joita on käytettävissä Siperian aarniometsistä, viittaavat siihen, että ennen kuin ihmisen vaikutus varsinaisesti alkoi tuntua metsissämme, koivun osuus niissä oli suhteellisen vähäinen. On vaikea saada edes summittaista käsitystä siitä, miten paljon koivua on metsissämme kasvanut siihen aikaan, kun metsät vielä olivat luonnontilaisia. Puhtaita koivikoita lienee kasvanut vain joissakin korpinotkelmissa ja laajempien soiden reunamilla sekä kulon verrattain hiljan polttamilla tuoreilla tai suorastaan vesiperäisillä alueilla. kahta karttaa toisiinsa, joista 17. Kun kaskista lisäksi tuon tuostakin levisi kuloja ympäröiviin metsiin, kaskiviljelyksen vaikutus metsiin on välillisesti tuntunut vielä paljon laajemmalla alueella. vuosien 1700 ja 1850 välisenä aikana oli maamme eteläpuoliskossa, varsinkin sen itäosissa, kaskettuja maita yli puolet kasvullisten metsämaiden kokonais. On voitu osoittaa, että esim. Siitä huolimatta, että maan asukasluku oli hyvin pieni, esim. On mielenkiintoista verrata esim. Tämä johtui siitä, että viljan kasvattaminen tapahtui pääasiassa kaskea polttamalla. Kaskeamisen yleisyyttä ja yleensä tulen syvällekäypää vaikutusta metsiimme varsinkin 1700 ja 1800-luvuilla on tässä syytä korostaa sen vuoksi, että kaskeaminen on erittäin voimakkaasti edistänyt koivun leviämistä. K oivua on totuttu pitämään erityisesti suomalaisena metsäpuuna. Sitä mukaa kuin kiinteä asutus levisi erämaihin, alkoi myös kulttuurin vaikutus tuntua metsissä. alasta. Risto Sarvas. 400 000 henkeä, kulttuurin vaikutus metsiin oli erittäin voimakas. Tämä johtuu siitä, ettei muissa Pohjoismaissa ole ja tuskin on missään muuallakaan niin paljon taloudellisesti arvokkaita koivikoita kuin meidän maassamme. 1700-luvun alussa vain n. Koivun asemassa suomalaisena metsäpuuna on kuitenkin aikojen kuluessa tapahtunut suuria muutoksia
Se saa kiittää kaskiviljelystä vielä nykyisinkin runsaasta mäarästään, mutta joutuu nyt, kun kaskiviljelyksestä on lopullisesti luovuttu, vähitellen jättämään kuuselle takaisin suuren osan siltä tulen avulla valtaamistaan alueista. Tosin vieläkin sattuu vuosittain runsaasti kuloja, ja poutakesinä ne voi·.rat saavuttaa melkoisen laajuudenkin, mutta yleensä ne sammutetaan melkein alkuunsa. Metsät joutuivat nyt voimakkaiden hakkuiden kohteeksi. Koivu on meille suomalaisille kuitenkin rakas puu. Mutta myös hakkuiden jälki tuntuu koivikoissamme. k.m 3 teollisuuden raakapuuksi. vuosina 1923-38 hakattiin koivua vuosittain keskimäärin n. Se on myös erittäin arvokas puulaji, jonka olennainen väheneminen pahasti järkyttäisi metsätalouttamme. Kun koivu erinomaisen hyvin soveltuu polttopuuksi, se on jo tästä syystä joutunut voimakkaiden hakkuiden kohteeksi. toinen esittää kaskiviljelyksen yleisyyttä maassamme viime vuosisadan alkupuoliskolla ja toinen koivuvaltaisten metsien nykyistä levinneisyyttä. 1938 Suomen eteläpuoliskossa 7,6 milj. Monin paikoin Länsi-Suomessa, missä koivua luonnostaan tavataan niukasti, metsät on haravoitu koko lailla tyhjiksi koivustå juuri polttopuuhakkuissa. Varsinaiseksi arvopuuksi koivu kohosi vasta sen jälkeen, kun vaneriteollisuus alkoi käyttää sitä raaka-aineenaan. Kun kaskiksi valittiin ensi kädessä tuoreita metsämaita ja vasta niiden käydessä vähiin kuivempia, kaskeaminen on kohdistunut juuri koivun uudistumiseen ja kasvulle hyvin soveltuviin maihin. Useissa kohdissa nämä kartat ovat aivan yllättävässä määrässä, jopa pikkupiirteitä myöten yhdenmukaiset. Tällä hetkellä koivu näyttää olevan metsissämme väistyvä puulaji. Vuodesta 1912 lähtien, jolloin ensimmäinen vaneritehdas perustettiin maahamme, onkin vuosittain hakattu yhä kasvavat määrät koivua tämän teollisuuden tarpeisii11. Nähtävästi myös metsiemme hoitaminen monessa kohdin vaikeutuisi, jos ne muuttuisivat kutakuinkin puhtaiksi havumetsiksi kuten 18. Näin on vajaassa vuosisadassa tultu äärimmäisyydestä toiseen: kaskiviljelyksen aikakautena tulen vaikutus näkyi kaikkialla, nyt se on pienempi kuin koskaan ennen metsissämme. Metsiemme valtavaan pääosaan ei niillä enää ole mainittavaa vaikutusta. Nimenomaan koivun kannalta tapahtunutta muutosta arvosteltaessa on pantava merkille, että tulen valta on metsissämme käytännöllisesti katsoen kokonaan loppunut. 0,8 milj. k.m 3 vuodessa) verrattuna ei tämä määrä vielä ole huolestuttavan suuri, mutta kun se on kerätty poimimalla metsiemme parhaat koivut, sen vaikutus jäljelle jäävän koivun laadulliseen kokoonpanoon on hyvinkin tuntuva. Samanaikaisesti kuin metsiemme _metsätaloudellinen hyväksikäyttäminen viime vuosisadan puolivälissä varsinaisesti pääsi vauhtiin, kaskiviljelys · alkoi puun kohonneen arvon vuoksi suuresti vähentyä ja on tällä vuosisadalla miltei kokonaan loppunut. Esim. Koivikoittemme laajuuteen ja niiden kasvuun (v
19·. »Rauduskoivu on hieskoivua komeampi ja usein riippaoksaisena sitä sirompikin, minkä vuoksi koivua koristepuuksi istutettaessa.. kannattaisi puulajiin kiinnittää enemmän huomiota kuin tähän mennessä.>> Rauduskoivu Kalvolan Patamosta. tse asiassa jo monin paikoin on tapahtunutkin. Valok. Mitä on siis tehtävä koivun, hyväksi, miten me pelastamme koivun 1 Käsittääkseni meidän on ensiksikin opittava kunnolla tuntemaan koivumme, lisäksi meidän on opittava oikein hoitamaan koivuamme ja opittava myös huolehtimaan sen uudistamisesta. Reino Kalliola 1934
Yksinkertaisesti siitä syystä, että kunnon saunavastaa ei tule joka koivusta, vaan ainoastaan rauduskoivusta. Täysikasvuisissa puissa tarjoaa lehti parhaat tuntcmerkit. Rauduskoi20. J a tällaisessa kaaoksessa koivukysymys meillä tosiasiallisesti on ollut ainakin toistakymmentä vuotta. .. Hieskoivun kohdalla voitaisiin siis ajatella muotovaihtelun kaventamista jakamalla se alalajeiliin. Tämä ruotsalaisen apteekkarin GUN.NARSSONin kehittämä ajatus johtaa tietysti lajikysymyksen kohdalla täydelliseen kaaokseen. Tästä syystä nyt puheena olevilla tuntomerkeillä, :niin hyviii kuin ne muutoin ovatkin, on melkoisen rajoitettu käyttömahdollisuus. coriacea. V errucosa merkitsee nystyistä ja viittaa siihen, että rauduskoivulla nuorien puiden kasvaimet ovat nystyisiä, pubescens taas merkitsee karvaista ja viittaa nuorien hieskoivujen karvaisiin oksiin. Tässä tulemmekin erääseen ydinkysymykseen: mitä puumaisia koivulajeja kasvaa maassamme1 HlITOSEN kasviossa niitä on lueteltu neljä, paitsi tavallista rauduskoivua, Betula verrocosaa ja tavallista hieskoivua, B. GuNNARSSONin B etula concinnalle ja B. Useimmat luonnossa tapaamamme koivut olisivat näiden neljän koivulajin risteytymiä, jopa moninkertaisiakin hybridejä. Viime kymmenkunnan vuoden kuluessa on päästy selville siitä, että edellä mainittu käsitys eri koi vulajien herkästä risteytymisestä on täysin tuulesta temmattuja että itse asiassa meillä on vain kaksi koivulajia, jo vanhastaan kansamme toisistaan erottamat rauduskoivu ja hieskoivu. Hieskoivun lehdet ovat liian pehmeitä. On kylläkin heti sanottava, että me suomalaiset yleensä tunnemme koivun paremmin kuin monet muut kansat. Varmin tuntomerkki on epäilemättä näiden koivulajien tieteelliseen nimeen sisällytetty. Täysikasvuisten puiden versot ovat kuitenkin sekä raudusettä hieskoivulla jokseenkin samanlaisia, kaljuja ja nystyttömiä. Kysyttäneen nyt, miten nämä kaksi koivulajiamme, >>rauduksem> ja thieksem>, varmimmin erottaa toisistaan. Jälkimmäinen, hieskoivu, sitä vastoin on kieltämättä varsin monimuotoinen. Näistä on edellinen, rauduskoivu, yhtä hyvä ja kiinteä laji kuin monet muutkin sellaisiksi aina LINNEn ajoista tunnetut. ·vasta sen jälkeen, kun todettiin, että raudusja hieskoivulla on erilainen kromosomiluku, rauduskoivulla kasvullisissa soluissa 28 ja hieskoivulla 56 kromosoomia, ja näin tavoitettiin kiistaton menetelmä näiden kahden koivulajin ja Illl.den risteytymien erottamiseksi toisistaan, ohjautui koivujen lajikysymys taas täsmällisemmille raiteille. coriaceallekin löytyisi täten sopiva paikka koivulajien systeemissä; edellinen saisi eräänlaisen eteläisen maantieteellisen alalajin (rodun) aseman ja jälkimmäinen vastaavasti pohjoisen. concinna ja niittykoivu B. pubescensia, mainitaan lehtokoivu, B. Lisäksi lähdetään siitä ajatuksesta, että nämä neljä lajia luonnossa harvoin esiintyvät puhtaina
Lehden hammastus on tavallisesti selvästi toissahainen, so. Kaunista, mallikelpoisesti hoidettua vanerikoivikkoa Keuruun Autionsaarella. Sylven 1946. 21. vun lehdet ovat kaljuja, lujaa, sitkeätä solukkoa (juuri siitä syystä niistä tulee hyviä vastoja). Hieskoivun lehdet ovat pehmeämpisolukkoisia, tavallisesti jonkin verran karvaisia. Valok. Lavan muoto on kolmiomainen, kärki on pitkä ja kapeasuippuinen. Lehtilavan muoto vaihtelee paljon, tavallisimmin se on soikea, ja kärkisuippu puuttuu. harvassa ispja hampaita, joiden kupeissa pienempiä. Tämä 4050-vuotinen rauduskoivikko on noussut entiselle kaskialalle, niin kuin niin monet hyvälaatuiset koivumetsämme. N
Käsitykset siitä, kumpi koivulajeistamme on hieno-oksaisempi, näyttävät olevan jossakin määrin eriäviä. Taloudellisista eroista on epäilemättä tärkein se, että rauduskoivu on hieskoivua nopeampikasvuinen ja saavuttaa täysi-ikäisenä huomattavasti suuremmat mittasuhteet kuin hieskoivu. Nähtävästi rauduskoivu on myös hieskoivua pitempi-ikäinen puulaji. Sen jälkeen; kun on käynyt selväksi, että puumaiset koivumme voidaan jakaa kahteen lajiin, jotka luonnossa pysyvät erillään, so. Mitä ensinnäkin tulee ekologisiin eroihin, niin ehkä silmäänpistävin on se, että soilla ja soistuvilla mailla kasvava koivu on jokseenkin järjestään hieskoivua. Keväällä lehtien puhkeamisen aikaan raudusja hieskoivu erottuvat jo kauaksi toisistaan sen vuoksi, että rauduskoivu puhkeaa lehteen noin viikkoa aikaisemmin kuin hieskoivu. Kun nyt rauduskoivu ilmeisestikin on hieskoivua arvokkaampi puulaji, on koivua kasvatettaessa ja uudistettaessa tietysti paikallaan suosia juuri sitä. Ehkä tässä suhteessa lopulta ei ole suuriakaan eroja. keskimäärin vuotta ja hehtaaria koh22. Nuorien lehtien värissäkin on eroa: rauduskoivun lehdet ovat harmahtavan vihreitä tai myös antosyani-nimisen väriaineen johdosta punertavia, hieskoivup lehdet ovat puhtaan vihreitä tai kellertävän vihreitä. Tässä mielessä järeäksi varttuva rauduskoivu siis selvästi tarjoaa paremmat mahdollisuudet hyvälaatuisen puuraaka-aineen kasvattamiselle kuin pienempikokoiseksi jäävä hieskoivu. Niinpä kujakoivut ovat miltei aina hieskoivua, jonka taimia on nähtävästi helpommin löydettävissä kuin rauduskoivun, siitä huolimatta, että rauduskoivu tähän tarkoitukseen sopisi paljon paremmin. Koivun tuottama puumäärä esim. koivua koristepuuksi istutettaessa kannattaisi puulajiin kiinnittää enemmän huomiota kuin tähän mennessä. Tyypillisimmät lehdet löytyvät täysikasvaneista koivuista puun alaoksien keskipaikkeilta; oksien kärjissä ja varsinkin puun latvan huipussa lehdet voivat olla melkoisesti erilaisia ja harhaanjohtaviakin. Mielenkiintoinen ero on myös siinä, että rauduskoivu käy pohjoista kohti mentäessä vähemmän merkitseväksi, ja hieskoivu yleistyy. On kuitenkin huomattava, että mitä järeämmäksi puu kasvatetaan, sitä täydellisemmin tapahtuu oksista puhdistuminen, sitä paksummalti saadaan oksatonta pintapuuta ja sitä pienempi on aina huonolaatuisen latvimmaisen pölkyn osuus puun kokonaismäärästä. Syksyllä hieskoivu useimmiten kellastuu ennen rauduskoivua. eivät risteydy, ja jotka useimmissa tapauksissa voidaan myös varmasti erottaa toisistaan,nousee kysymys, onko näillä koivulajeilla myös metsänhoidollisesti merkittäviä eroja. Rauduskoivu on myös hieskoivua komeampi ja usein riippaoksaisena sitä sirompikin, minkä vuoksi esim
Toinen koivun kasvattamisen erikoinen piirre on se, että siinä on kiire. Kuten yleensä .lienee tunnettua, hieno-oksaisin ja laadullisesti paras puu tavallisesti kasvaa tiheissä, mutta samalla suhteellisen hidaskasvuisissa metsiköissä. den laskettuna on pienempi kuin havupuiden, männyn ja kuusen. syystä koivun kasvattaminen on taloudellisesti' kannattavaa vain, inilloin se . 5-6 m:n korkeudelle 23. tähtää laadullisesti ensiluokkaisen puun tuottamiseen. Tästä . Nyt mainittuja kahta perusnäkökohtaa ei käytännössä ole aivan helppo sovittaa yhteen. Valok. Kuvamme ei ole mistään omenapuutarhasta, vaan vanhasta visakoivumetsiköstä Lammin Ormajärven rantaharjulla. Samalla kuin kasvua kiirehditään, vaarannetaan siis helposti laatu. Tämän vuoksi joudutaan koivun kohdalla eräänlaiseen sovitteluratkaisuun: koivu kasvatetaan nuorena melkoisen tiheinä metsikköinä, kunnes runko on karsiutunut n. Kun koivu on suhteel, lisen lyhytikäinen puu, niin ellei kasvattamisessa pidetä kiirettä, puu he] ~ posti vanhenee yli-ikäiseksi, ennen kuin se saavuttaa taloudellisesti halutuimman koon. Reino Kalliola 1949
Perussyynä koivun uudistumisvaikeuksiin on ilmeisestikin pähkylän ja sen sisältämän siemenen pienuus. Kuitenkin on sanottava, että pääosa koivustamme kasvaa juuri sekapuuna ja näyttääpä koivu juuri sekapuuna kehittyvän paremman laatuiseksikin kuin puhtaina koivikkoina kasvaessaan. Kiitos siemenen ko'on yksi puu jaksaa tuottaa niitä jopa satoja miljoonia ja pienuutensa ansiosta siemenet myöt leviävät kohtalaisen hyvin. 4 % männyn vastaavasta arvosta. Ja vastaavasti näkyy esim. 10 vuoden väliajoin toistuvissa harvennuksissa. yhden männyn siemenen vararavintomäärä painaa n. 3-4 m:n etäisyyksille toisistaan eli hehtaarin alalle n. Merkitseminen voi tapahtua esim. · Harventaminen tapahtuu parhaiten siten, että nuoressa koivikossa merkitään n. painamalla maalipensselillä pieni musta täplä runkoon n. 1,3 m:n korkeudelle. Ja kuitenkin on niin, että koivu on metsiä hoidettaessa puulajeistamme vaikein uudistaa. ojien kupeissa tai muissa sopivan kosteissa paikoisc,a vielä samana syksynä tai viimeistään seuraavana keväänä pieniä koivun taimia miltei yhtenäisenä vihreänä peitteenä. Vararavinto on ainoa voimanlähde, jonka avulla sirkkataimi varmistaa elämisensä ensi edellytykset. Onhan jokainen luonnon ystävä, joka tarkkaavaisena on katsellut ympärilleen, nähnyt miten koivun siementä Joinakin vuosina kylväytyy kerrassaan suunnattomat määrät peittäen polut ja kujat. Mutta niinpä viimeisten harvennusten pitääkin olla erittäin voimakkaita. Tietysti tästä pienuudesta on hyötyäkin. Tämä käy havainnollisesti ilmi, kun verrataan esim. pihamaille tai pellon ojiin kiusaksi asti. Verrattain runsaan vararavinnon turvin männyn sirkkataimi 24. 3,8 mg, painaa yhden koivunsiemenen vararavintomäärä vain n. oksista, ja vasta sen jälkeen ryhdytään voimakkaisiin harvennuksiin. kerta kaikkiaan tunneta mitään varmaa uudistamistapaa, jota käyttäen tuoreille kangasmaille (mustikkatyypin ja käenkaali-mustikkatyypin kankaille) eli koivun kasvatukseen parhaiten soveltuville metsämaille entisiin kaskiin nousseet koivikot voitaisiin luontaisesti uudi8taa jälleen koivikoiksi. Siemenen vararavinnolla on kuitenkin suuri, suorastaan ratkaiseva merkitys siemenestä kehittyvän pienen sirkkataimen elämässä. Kun esim. Itse asiassa ei esim. Saattanee tuntua omituiselta, että tosissaan voidaan väittää koivun uudistumisen tuottavan vaikeuksia. 0,15 mg eli n. männyn ja koivun sirkkataimen kehitystä luonnossa. Siemenen pienuudesta näet johtuu, että sen sisältämä vararavintomäärä on vastaavasti vähäinen. 500-700 elinvoimaista ja hyvälaatuista puuta ja että muita puita sitten asteittain poistetaan n. Mutta täytynee sanoa, että nämä edu~ on ostettu kalliisti. Eivätkä suuretkaan koivuntaimet suinkaan ole harvinaisia; niitä usein nousee esim. useiden puulajien muodostamissa metsissä, kasvattaminen on vaikeampaa. Sekametsissä, so
Yliopiston metsänhoitotiet. pystyy tunkemaan sirkkajuurensa meikäläisiä metsämaita miltei kaikkialla peittävän humuksen tai ainakin sen helposti kuivuvan pintaosan lävitse kosteussuhteiltaan suotuisampiin kerroksiin. Useimmat koivikot ovat syntyneet tulenmaalle ja tulta käyttää nykyinenkin metsätalous apunaan koivua uudistettaessa. laitoksen kuva-arkisto. Koivun sirkkajuuri sitä vastoin jää vararavinnon vähyyden tähden lyhyeksi, minkä vuoksi koko taimi helposti kuivuu ja kuolee. Niinpä nähdäänkin aivan yleisesti, että koivun taimia nousee vain sellaisiin maaston kohtiin, missä itämisalusta on jatkuvasti kosteussuhteiltaan kohtalaisen suotuisa. Punkaharju. Tällaisia ovat metsissämme 2 •
Paluuta entiseen ei siis ole! Kuten edellä jo on mainittu; eivät metsänuudistusmenetelmät, joita nykyään suositellaan metsissämme käytettäviksi, tarjoa mahdollisuuksia puhtaiden koivikoiden hankkimiseen kangasmaille. Varsinkin yksityismetsissä, mutta myös valtion ja yhtiöiden metsissä, ovat ns. Edellä sanotusta selviää myös, minkä vuoksi kaskiviljelys on niin teliokkaasti edistänyt koivun uudistumista. Viljan kasvatuksen jälkeen maan taimettumiskunto oli laajoilla yhtenäisillä aloilla koivun kannalta ihanteellinen. 10 000 samalla alalla, ymmärretään, miten tavattoman suurista määristä on kysymys. harsintahakkuut varsin laajassa mitassa käytännössä. Koivun sirkkataimen pienuudesta johtuu myös, että sen kehittymisen mahdollisuudet ovat suuressa määrässä sääsuhteista riippuvia. Kaskea poltettaessa kaadettiin aina suhteellisen paljon puuta maahan tämähän oli riittävän tuhkalannoituksen saamiseksi viljan kasvattamisen perusedellytys ; tulella oli tästä syystä runsaasti ruokaa maan pinnan välittömässä läheisyydessä, ja näin syntyneessä kovassa kuumuudessa muuten vaikeasti palava humus tuhoutui >>karia myöten>>. Soille ja lievästikin soistuneille maille sitä vastoin koivua saadaan erittäin helposti. Niinpä HEIKlNHEIMO, joka on julkaissut laajan tutkimuksen kaskiviljelyksen vaikutuksesta Suomen metsiin, onkin voinut laskea jopa yli 2 milj. Kulotuksen jälkeen koivua on •todella saatu uudistusaloille kohtalaisen paljon, muttei läheskään niin paljon kuin entisille kaskiviljelysaloille. ennen muuta kosteat painanteet ja suorastaan soistuneet metsämaat, mutta myös sellaiset kohdat soistumattomilla metsämailla, joissa humuspeite on syystä tai toisesta rikkoutunut ja joko itse kivennäismaa tai ainakin humuksen pohjimmainen kerros esillä. Ikään26 •. koivun tainta hehtaarin alalta. Nykyään käytännössä olevilla hakkuutavoilla on toisenkinlainen vaikutus koivuun. Maanpinnan muokkaus oli siis, joskin maatalouden näkökulmasta pinnallinen, metsätalouden kannalta arvosteltuna erinomaisen tehokas. Lisäksi maa sahralla kynnettiin ja karhilla äestettiin. Kun muistetaan, että kauniin koivikon syntymiseen tarvittaisiin vain n. Metsätaloudessa tällainen toimenpide tunnetaan maan pinnan kulottamisen nimellä. Nähtävästi juuri tästä johtuu se oikullisuus ja arvaamattomuus, mikä muiden vaikeuksien lisäksi on ominaista koivun uudistumiselle. Näyttää siis siltä, että tulevaisuudessa puhtaat koivikot yhä enemmän väistyvät kovilta kankailta vesiperäisille maille ja saamm.e ensiksi mainituilla yhä enenevässä määrässä tyytyä kasvattamaan koivua vain sekapuuna muiden puulajien kanssa. Kaskialoille nousseet kauniit koivikot ovat ymmärrettävästi houkutelleet käyttämään tulta apuna koivua uudistettaessa. Tehokkaan kaskeen verrattavan polton perusedellytyksenä näet on, että puulla ei ole mitään arvoa
Tällaiset hakkuut, jotka sivumennen sanoen ammattikunnan taholta monistakin syistä ovat saaneet varsin ankaran arvostelun; kohdistuvat tietysti paljon voimakkaampina nopeakasvuiseen ja isokokoiseksi varttuvaan rauduskoivuun kuin hidaskasvuisempaan ja pienikokoisempaan hieskoivuun. Kaikissa pohjoisissa maissa sitä on totuttu pitämään puulajeista viehkeimpänä. Tällaisten hakkuiden tuloksena nähdään hieskoivun monin paikoin yleistyneen siinä määrin, ettei arvokkaampaa rauduskoivua ole enää edes riittävästi uudistusaloj a siementämään. Koivu kuuluu erottamattomasti suomalaiseen maisemakuvaan. Sellaisena se hyvin· pukee Suomi-neitoa. Tuskin voimme sille mitään, että edessä olevien vuosikymmenien aikana koivun määrä metsistämme vähenee, mutta käytännössä tämän ei suinkaan tarvitse merkitä sitä, että koivu häviäisi maisemistamme. kuin perusajatuksena näissä hakkuissa on, että hakataan metsästä suurimmat, >>kypsät>> puut pois ja lihotetaan pienemmistä uusia niiden tilalle. Koivulle tulee jäämään yllin kyllin sopivia kasvupaikkoja maiseman näkyvimmille kohdille. 27
Lämpötaloutensa puolesta eläinkunta jaetaan kahteen suureen toisist aan melko jyrkästi eroavaan ryhmään: vaihtolämpöisiin ja tasalämpöisiin eli, kuten t avallisessa puheessa usein sanotaan, kylmäverisiin ja lämminverisiin eläimiin. Bertil Haglund. N isäkkäittemme talvehtimisesta. Paavo Suomalainen. elintoiminnat hidastuvat, ja se vaipuu ns. talven tullen alentuessa vastaavasti pienenee, eläimen . k y 1 mä n28. S yksyn vaihtuessa talveksi tapahtuu luonnossamme mielenkiintoinen ilmiösarja: kasvija eläinkunta varustautuvat talvea vastaanottamaan. Metsän kuningas on juuri herännyt ja etsiskelee lumet~ tomilta pälviltä muurahaispesiä, pikkujyrsijöitä tai jotakin kasvin juurakkoa kovaan nälkäänsä. Pohjolan luonnon suuret vuotuiset ilmastonvaihtelut ja niiden aiheuttamat muutokset kasvimaailmassa aikaansaavat tietenkin eläintenkin elämässä. Eläinkunnalle kesän ja talven vaihtelu on ennen kaikkea lämpötalouskysymys. Vaihtolämpöisillä eläimillä, joita ovat kaikki eläimet lintuja ja nisäkkäitä lukuunottamatta, ei yleensä ole kykyä säätää ruumiinlämpöään, joten tämä ympäristön lämpötilan esim. Valok. suuria muutoksia ja luovat eläimille aivan uudet toimeentulonmahdollisuudet. On huhtikuu
Tähän 29. PohjoisAmerikassa sen sijaan elää pari lepakkolajia, jotka suorittavat pitkiä vuodenaikaisia vaelluksia. Niille talvikausi on täten pääasiassa ravintokysymys, kysymys siitä, saavatko ne t alvisilta oleilupaikoiltaart hankituksi sen kalorimäärän, joka tarvitaan vakiosuuruisen ruumiinlämmön ylläpitämiseen. Tiettyjen lintujen ja nisäkkäiden onnistuukin ylläpitää kautta talven ruumiinlämpönsä vakiosuuruisena. Eihän edes niiden levinneisyydestäkään riistanisäkkäitä lukuunottamatta olla vielä selvillä. h o r r o k s e en eläen kylmänkontassa kevääseen saakka. Paitsi riittävää polttoainemäärää tasalämpöisyys edellyttää luonnollisesti myös hyviä lämmöneristäjiä. o r r o ks e ks i. lumihyönteisten. Oman ryhmänsä muodostavat ne nisäkkäämme, joiden talvinen energiankulutus supistuu mahdollisimman vähiin ja jotka v<tipuvat talvenajaksi erityiseen horrostilaan, jota nimitetään ta l v i b. Tällä lailla talvehtii suurin osa eläimistämme, esim. Toisten sen sijaan täytyy ravintoa saadakseen suorittaa enemmän tai vähemmän pitkiä vaelluksia. Tällaisia ovat yleensä kaikki kautta vuoden samalla paikalla asustavat eläimet. Vanhoissa käsikirjoissa ja kirjoituksissa on väitetty, että myös _pohjolan lepakot muuttaisivat talveksiKeskiEurooppaan. Tasalämpöisten eli lämminveristen eläinten, lintujen ja nisäkkäiden, on kyettävä pitämään ruumiinlämpönsä kautta elämän tietyn suuruisena. Tällaisina toimivat paksu ihonalainen rasvakerros, höyhenten ja karvojen väliin jäävä ilmakerros, jonka _paksuutta eläin vielä voi suurentaa pörröttämällä höyhenistönsä ja turkkinsa, kesäturkkia paksumpi talviturkki jne. Rengastuskokeet ovat päinvastoin osoittaneet, että lepakot ovat hyvin kiinteästi tietyllä seudulla asustavia eläimiä, jotka eivät missään tapauksessa muuta. Aivan erityisesti tämä koskee monien nisäkkäittemme talvehtimista. useimmat hyönteiset, sammakkoeläimet, matelijat jne. Niitä on tavattu talvehtimassa myös napapiirin pohjoispuolella, mikä myös osoittaa, että ne eivät suorita sellaisia vaelluksia kuin muuttolinnut. Jokainen eläintieteilijä ja tieteellinen harrastelija, joka koettaa perehtyä nisäkkäisiimme, huomaa hämmästyksekseen, kuinka vähän niistä itse asiassa vielä tiedetään. J a todelliset kotimaiset tutkimukset ja havainnot monien nisäkkäittemme elintavoista ovat valitettavan vähäiset. Eräiden lintujen, muuttolintujen, taas on pakko kokonaan väistyä talven tieltä. Vain aniharvojen eläinten elämänoptimi sattuu kylmäksi vuodenajaksi, kuten erilaisten lumella esiintyvien lumikirppujen ym. Tämä ei ole aivan helppoa, sillä lintujen ja nisäkkäiden ruumiinlämpö on pyöristettynä keskimäärin 40 astetta. Viimeaikaiset tutkimukset, joita on Ruotsissa suorittanut Olof Ryberg, eivät kuitenkaan anna mitään tukea tälle olettamukselle. 30--40 asteen pakkasessa niiden ruumiinlämpö on täten 70-80 astetta ympäristön lämpötilaa korkeampi
Syksyllä siili etsii itselleen jonkin suojaisen kolon talvipesäksi. Talvihorrokseen vaipunut siili on siis, niin nisäkäs kuin onkin, tietyissä rajoissa vaihtolämpöinen eläin. Pelkkää tarua ovat kertomukset siitä, kuinka siili kieriskelisi kuivuneissa le)idissä, jotka tarttuisivat sen piikkeihin ja jotka se sitten ravistelisi piikeistään pesäänsä. ryhmään kuuluvat nisäkkäistämme siili ja lepakot sekä kaksi jyrsijälajia: harvinainen kyyttöselkäinen koivuhiiri, Sicista betulina, ja vieläkin harvinaisempi ta.mmibiiri, Eliomys quercinus, jonka esiintymin~n nyky-Suomessa on hyvin epävarmaa, sillä siitä on vain muutama jb aika vanha tieto Heinolan seudulta. Siilin t alvihorroskausi kestää Helsingin seudussa noin 7 kuukautta, mutta tänä aikana eläin aina aika ajoin herää. Jos kylmä-ärsyke on tarpeeksi voimakas, niin lämmönmuodostuminen voi olla niin suuri, että ruumiinlämpö alkaa nousta ja eläin herää. Täten siili on vuodesta vain noin 1 ½ kuukautta hereillä ja toiminnassa, 10 ¼ kuukautta se viettää talvihorroksen ja unen merkillisessä maailmassa. Siili kantaa ·pesänvuorausaineet yksinkertaisesti suussaan. Ympäristön lämpötilan alentuessa jäätymäpisteen alapuolelle eläimen lämmönsäätelykoneisto alkaa nimittäin jälleen toimia, joten ruumiinlämpö ei alene tietyn rajan alapuolelle. Se vuoraa kolon lehdillä ja heinillä. Tämä on mahdollista sen vuoksi, että ruumiinnesteet ovat mietoja suolaliuoksia, jotka eivät, kuten puhdas vesi, jäädy vielä O asteessa. Jos ympäristön lämpötila vaihtelee, niin eläimen ruumiinlämpökin vastaavasti muuttuu. Siilissä tämä raja on noin + 2 astetta. Lepakoista sen sijaan on mitattu vähän O astetta alempia ruumiinlämpötiloja. Todellisen vaihtolämpöisen eläimen ruumiinlämpö seuraa täydellisesti ympäristön lämpötilan vaihteluita. Tämä nisäkkään tasalämpöisyyden muuttuminen vaihtolämpöisyydeksi onkin talvihorroksen fysiologian tyypillisin erikoispiirre. Talvihorrokseen vaipunut siili makaa aina enemmän tai vähemmän palloutuneena, raajat ruumiin suojaan vedettyinä, siten pienentäen lämmönhäviötä ruumiista. Mutta vaikka siilin talvihorroskausi kestääkin noin 7 kuukautta, ei tämä >>uni>> vielä riitä sille jäljellä olevaksi osaksi vuotta, sillä viitenä kesäkuukautenakin siili nukkuu vuorokautista unta noin 18 tuntia vuorokaudessa. Näistä siilin talvihorros on parhaiten selvitetty, joten minun sallittaneen kertoa siitä eräitä piirteitä. Talvihorros ei ole koskaan täysin yhtäjaksoista. Jos mittaamme siilin ruumiinlämmön talvihorroksen aikana, toteamme hämmästykseksemme, että se on jokseenkin ympäristön lämpötilan suuruinen. Ankarina talvina siilien kestokyky joutuukin kovalle koetukselle ja niitä paleltuu runsaasti kuoliaaksi. Näinhän 30. Talvihorrokseen vaipuneen nisäkkään ruumiinlämpö seuraa niitä kuitenkin vain tietyissä rajoissa
Kuten unessa niin talvihorroksessakin kaikki korkeampi hermostontoiminta on täysin lamassa. Sen sydän sykkii hereillä noin 190 kertaa minuutissa, mutta talvihorroksessa noin 20 kertaa minuutissa. Valok. • Hirven jäljet helmikuun hohtavalla hangella. U. Vasta parina viime vuonna kanta jälleen on osoittanut elpymisen merkkejä. Alhaisen ruumiinlämmön takia eläimen aineenvaihdunta, hengitys ja verenkiertoelimistön toiminta ovat talvihorroksessa kovasti heikentyneet. Talvihorroksen aikana siili ei nauti ravintoa, vaan kuluttaa ruumiiseen varastoituneita aineita. Rahko. kävi meillä 1940-luvun alkupuolen ankarina talvina, jolloin 1930-luvun lämpöka~della voimistunut siilikanta monin paikoin melkein tyystin tuhoutui. Siili esim. Täten eläin voi talvihorroksen aikana laihtua jopa 31. hengittää hereillä ollessaan noin 40-50 kertaa minuutissa, talvihorroksessa 1-5 kertaa
Mikä sitten on ero talviunen ja talvihorroksen välillä 1 Talvjhorrokseen vaipunut nisäkäs on, kuten edellisestä lienee selvinnyt, tietyissä rajoissa vaihtolämpöinen eläin. Tietomme siitä ovat kuitenkin suhteellisen niukat. Niinpä eräs Ruotsissa mitattu maapesä oli lattiapinta-alaltaan 1 X 1,5 m. Päältä sen tavallisesti peittää luonnonkatos, joksi kelpaavat esim. Itse pesän alustaksi karhu kantaa sammalta, lehtiä, kanervanvarpuja, kuu32. Jo aikaisin ennen talven tuloa karhu valmistautuu talviunta nukkumaan. puolet painostaan. Mutta se varastoikin syksyllä ennen talvihorroskauden alkamista ruumiiseensa suuren rasvamäärän sekä runsaasti A-vitamiinia. Pesä on rakenteeltaan hyvin vaihteleva ja voi sijaita melkein millaisessa·maastossa hyvänsä. Tällaisia ovat karhu ja metsäsika eli mäyrä. Tosin senkin ruumiinlämpö alenee lepotilan johdosta muutaman asteen, mutta mitään suurempia vaihteluita siinä ei tapahdu. Pääasia on aina ollut pesässä nukkuvan riistan surmaaminen tai poikasten eläteiksi pyydystäminen. Suuret muurahaispei:ät tuntuvat myös olevan karhun mieluisia pesäpaikkoja. Toisinaan karhu taas itse kaivaa maapesän, jonka aukko on ahdas ja sisus uuninmuotoinen. Tulkoon tässä mainittua, että siilin talvihorros saadaan aikaan kesälläkin siten, että ruiskutetaan eläimiin insuliinia, samaa hormonia, jonka puute aiheuttaa sokeritaudin, ja pannaan eläin kylmään ympäristöön, esim. jääkaappiin. Talviunta nukkuva nisäkäs sen sijaan pysyy jatkuvasti tasalämpöisenä. Tähän on luonnolliset syynsä. Eläimiä ei voi tai on vaikea tutkia laboratorioissa, ja esim. Useimmiten se kuitenkin on tiheässä metsässä, tiheän nuoren rikeikön ¼:eskellä. Ulkonaisista syistä on ulkoilman lämpötilan alentuminen syksyllä tärkeimpiä. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista tarkemmin ryhtyä pohtimaan niitä syitä, jotka aiheuttavat eläimen vaipumisen talvihorrokseen, eikä niitä fysiologisia tapahtumia, jotka ovat horrostilalle ominaisia. Mutta jo sitä ennen on eläimen hermostollisessa viretilassa ja hormoneja erittävien umpirauhasten eritystoiminnassa tapahtunut muutoksia, jotka tekevät mahdolliseksi valveillaolotilan muuttumisen horrostilaksi. Sen korkeus oli 75 -cm, sisääntuloaukon korkeus 42 cm. Karhun talviuni on tietenkin aina herättänyt mielenkiintoa. Keon sisältö tietenkin poistetaan. Se valitsee sopivan pesäpaikan ja lihottaa itsensä. Ulkona luonnossa taas karhun talviseen elämään onkiinnitetty vähän huomiota. Ruotsissa on oltu tekevinään huomio, että nämä usein kaivettaisiin pohjoisrinteisiin. ruumiinlämmönmittaukset ovat eläintarhoissakin teknillisesti v~ikeat suorittaa tai suorastaan hengenvaaralliset. kaatuneen puun juuret tai alasriippuvat oksat. Toisen mielenkiintoisen nisäkkäidenryhmän muodostavat ne eläimet, jotka eivät vaivu talvihorrokseen, vaan sitä paljon herkempään ta 1 v iu ne en. Nimenomaan tiineet naaraat näytt ävät kaivavan maapesiä
Luonnossa karhun ruokahalu syyskesästä on myös hyvä, joten eläin ennen talviunta on hyvin rasvainen. Suurimmillaan ruokahalu on elokuun puolivälistä syyskuun loppuun. Saman 33. Pesän lähellä kasvavien kuusien katkotut oksat ilm,1isevat helposti pesän läheisyyden. Sen jälkeen ruokahalu heikkenee ja loppuu loka-marraskuun vaihteessa. Mutta onpa kirjallisuudessa tietoja myös karhuista, jotka ovat vaipuneet talviuneen melkein ilman mitään suojaavaa katosta, vain talven tuoma lumivaippa peittonaan. Havupuurajan yläpuolella tuntureilla kalliorotkot ja -luolat sekä suurten kivilohkareiden alustat ovat luonteenomaisia pesäpaikkoja. Valok. Tauno V Mäki. Tästä on mennyt näätä. Nuoret karhut ovat kuitenkin Korkeasaaressa liikkeellä ja syömässä usein läpi talven. Asiantuntijoiden tietojen mukaan eläimen mahalaukku ja suolista ovat ennen talviunen alkamista aina tyhjät. senhavuja ym. Korkeasaaren eläintarhan karhut alkavat varustautua talvea vastaan. ottamaan jo noin heinäkuun puolivälissä. Tavalliset päiväannokset eivät enää riitä, vaan niitä on suurennettava
Parhaita todisteita on se, että naaraskarhu synnyttää talviunensa aikana tammikuun lopussa ta helmikuun alussa. siilin talvihorroksessa, vain muutaman asteen asteen yläpuolella, ei synnyttäminen olisi mahdollista . Kirjallisuudessa on maininta, että Venäjällä olisi suoritettu karhunpennuista ruumiinlämmön mittauksia tah ipesässä luonnossa ja todettu, että ruumiinlämpö on jokseenkin sama kuin hereilläkin. Tavallisimmin poikasia on kaksi, usein kolme, joskus jopa neljä. Mielenkiintoinen on Korkeasaaressa ja muissa eläintarhoissa tehty havainto, että karhu vaipuu sitä varhaisemmin syksyllä talviuneen, mitä tehokkaammin sitä on syötetty unta edeltäneinä kuukausina. Mis. Samaa todistavat eräät muutkin seikat. Jos karhun ruumiinlämpö olisi talviunessa, kuten esim. Mikäli naaras taas ei ole tiine, niin se nukkuu yhdessä edellisen kesän poikastensa kanssa. Ne syntyvät hyvin pieninä, noin 20-25 cm:n pituisina. ä määrin on perää väitteissä, että karhu ennen pesään menoa nousee pystyyn puunrunkoja vastaan voidakseen pal'enunin päkistää ulosteensa tai syö ulostavia kasvinosia, ei ole tiedossani. Tavallisesti karhu asettuu makuulle hieman ennen lumen tuloa. Arvatenkin suoliston sisällön hidas hajoaminen aiheuttaa myrkytyksiä. J a kuten edellä mainittiin, karhun ruokahalu ainakin Korkeasaaressa on ennen pesään kömpimistä huono. Kun karhujen ravinto parani talvella 1947-48, niin uni tuli jälleen pitemmäksi ja syvemmäksi. Karhun talviuni kestää lumentulosta huhtikuun puoliväliin. Usein se sitä ennen kertoman mukaan tassuttelee tietyt eksytysmutkat harhauttaakseen vainoojan jäljiltään. Karhut olivat t avallista laihempia ja nukkumaan meno lykkäytyi viikko viikolta lähes läpi talven. J os siilit vaipuvat talvihorrokseen mahalaukun ja suolen sisältäessä ruokaa ja ravintosulaa, niin ne usein pian kuolevat. Tämä ilmeni Korkeasaaressa hyvin selvästi kuluneina ravintopulan vuosina 1940-45, jolloin karhuille ei voitu syöttää puhtaista kaurajauhoista keitettyä puuroa, vaan jatkoksi täytyi lisätä heinänjätteitä, lehdeksiä ym. 34. olen todennut omissa t utkimuksissani siilistä. Korkeasaaressa on todettu, että karhun päivittäinen valveillaoloaika loppusyksystä vähitellen lyhenee, joten talviunen alkaminen tapahtuu tavallaan vähitellen. Pesässään makaavasta karhusta Qn hyvin vähän tutkimuksia tai luotettavia havaintoja olemassa. Yksinkertaisin tapa suolen tyhjentämiseen on tietenkin paasto. Karhun kiima-aika on keväällä, noin kuukauden kuluttua sen jälkeen, kun se on lähtenyt liikkeelle talvipesästä. Korkeasaaressa sellaista ei ole havaittu tapahtuvan, ja muutenkin on tällaisiin tietoihin suhtauduttava hyvin epäillen. Näin tapahtui sekä erittäin kylminä (1940--42) että lämpiminä (1943--45) sotatalvina, joten unen lyhyyden syy ei voinut olla ilmastollinen. Jos naaraskarhu talvehtimaan ryhtyessään on tiine, niin se nukkuu kuten koiraskin yksin
Ne eivät myöskään ensimmii,isinä päivinä talviunesta herättyään syö mitään, vaan ruokahalu pala~tuu vasta vähitellen. Toisinaan tarvitaan kuitenkin hyvin kovakourainen herätys, ennen kuin karhu lähtee pesästä liikkeelle. p. Korkeasaaressa tehdyt havainnot osoittavat, että karhun herääminen keväällä tapahtuu vähitellen. Esim. Mutta karhun uni saattaa olla katkeilevaa. Karhun talviuni on aluksi hyvin herkkää, mutta voimistuu keskitalvella ja herkistyy taas keväällä. Aktiviteetti kasvaa päivä päivältä, mutta karhut ovat muutaman päivän unenpöpperöisiä. Valok. Samoin se usein pelästyy metsästäjiä tai koiria ja havahtuu liikkeelle. 1947. Vanha kansa sen sijaan tiesi kertoa, että karhu käänsi vain kerran talvessa pesässä kylkeään. Peri35. Käsitys kyljen kääntämisestä ei kuitenkaan ole oikea. , talven puolivälissä. Onpa tiedossa, että erämetsien vilkasliikenteinen tukkitie on kulkenut aivan karhunpesän yli karhun silti lähternättä liikkeelle. Reino Kalliola. Siihen saakka syksystä asti eläintä sai nimittää ka~huksi, mutta jos sitä siitä hetkestä karirnksi haastoi, niin jo oli villissä kesällä karhu. P0hjois-Karjalassa tämän väitettiin tapahtuvan Matin päivänä, helmik. Tämä on sitäkin ihmeellisempää, kun karhun tiineysaika on harvinaisen pitkä, noin 7 kuukautta. 3. Urjala, Kivijärvi, 16. Pifaamin pesäkeon kylki paljast uu kevätauringossa aikaisin, varsinkin kun lämpöä huokuu myös sisältä päin. se voi lähteä liikkeelle ja etsiä uuden majapaikan. 24. Vesikelillä esim. Pitkästä paastosta huolimatta ne säilyvät luonnossakin aika rasvaisina. Entä sitten se pihka.tappi, joka perimä~iedon mukaan muodostuu talviu:1.en aikana karhun peräsuoleen1 Tappi sinne tosiaankin muodostuu. 1. Kuten jo mainitsin, karhunpennut syntyvät hyvin pieninä
Mutta vain poikkeustapauksissa sen on tällöin todettu pistävän jotakin suuhunsa. 36. Luonnossa on myös suoritettu ruumiinlämmönmittauksia metsäsioista, jotka on houkuteltu talvehtimaan tekopesiin. Tämä eritys on ravinnonotosta riippumatonta. Yhdessä nämä sitten kovettuvat tuoksi kuuluisaksi tapiksi. Sen talviuni on vieläkin herkempää kuin karhun. Yleensä mahdollisuutemme seurata nisäkkäittemme elämää luonnossa ovat aika vähäiset. talvihorroksessa olevan siilin peräs uoleen. Ja ~un lumi keväällä sulaa, paljastuu sen alta usein: hämmästyttävä käytävien sokkelo kertoen pikkujyrsijöittemme ja päästäistemme talvisista retkistä suojaavan lumipeitteen alla. Muille nisäkkäillemme talvi sen sijaan on ensi sijassa ravintokysymys. Poikkeuksen muodostaa vain orava, joka on päiväeläin. Olen edellä kiinnittänyt huomion vain niihin nisäkkäisiimme, joille talventulo merkitsee siirtymistä aivan toisenlaiseen fysiologiseen elämäntyyppiin kuin kesäinen. Toinen nis-äkkäämme, joka vaipuu selvään talviuneen, on metsäsika eli mäyrä. Tällä kertaa emme kuitenkaan voi tarkemmin ryhtyä tarkastelemaan, miten eri nisäkäslajimme ravintonsa henkensä pitimeksi hankkivat. Mutta kun talven lumivaippa on kattanut maan ja peittänyt metsän pehmoiseen vaippaansa, avautuu samalla luettavaksemme luonnonkirjan hohtavan valkoinen lehti. Ja näitä ovat, kuten jo mainittu, kaikki ne, jotka talveksi vaipuvat talvihorrokseen tai talviuneen. Täten sappea erittyy nälänkin aikana. mätiedon mukaan tämä ta,ppi olisi v~iraravintotiiviste, joka tekisi karhun pitkän paaston mahdolliseksi. Suojasäällä eläin helposti herää ja vaeltelee pitkiä matkoja lumella. Tällöin on todettu, että ne kautta talven pysyvät tasalämpöisinä. Tappi sisältää osittain viimeisen aterian tähteistä muodostuneita ulosteita. Osa siitä imeytyy suolen seinämän läpi takaisin ruumiiseen, mutta osa kulkeutuu peräsuoleen, jossa siihen viilä sekoittuu suolen seinämästä irtaantunutta kudosta. Kuten jo edellä totesimme, karhun suolisto on talviunen alkaessa tyhjä ja pesässä karhu ei syö, vaan kuluttaa vararavintovarastojaan, lähinnä rasvaa. Sen puhtaaseen pintaan painuneet jäljet kertovat luonnonharrastajalle kiintoisia tarinoita nisäkkäistämme, joiden elämää meidän muuten on vaikea päästä läheltä seuraamaan. Mutta karhun, kuten muidenkin nisäkkäiden, maksa erittää jatkuvasti sappea. Tämä johtuu siitä, että useimmat niistä ovat tyypillisiä yöeläimiä. Mutta pääosa siitä on muodostunut aivan muusta aineesta. Keväällä eläimen herätessä ja alkaessa liikkua se putoaa pois. Täten kuolleelta näyttävä talvinen maisema onkin luonnon valkoinen muistikirja sille, joka nisäkkäitämme haluaa lähestyä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Se ei kuitenkaan ole mikään karhun erikoisuus, vaan aivan samanlainen tappi muodostuu samasta syystä myös esim
Tässä ei ole ihmettelemistä, kun eivät varsinaiset luonnon tutkijatkaan yleensä tunne sieniä. Samoilta mailta saattoi yhdellä tarkastuskäynnillä löytää parisataakin sienilajia. Esim. Usein mennään syksyisin peninkulmien päähän sieneen sellaisiin metsiin, joissa tiedetään kasvavan määrättyä sienilajia. Näkyy olevan niin, että luonnossa yleensä huomata~nkin vain ne sienilajit, jotka tunnetaan. T avallinen kansalainen ajattelee sieniä pääasiassa niiden syötävyyden tai myrkyllisyyden kannalta. Toivo Rautavaara. Sienten osuus Suomen luonnossa. henkilöistä, joiden odotettiin >>virkansa puolesta>> tuntevan sieniä, osasi mainita havaintoalueeltaan vain muutaman sienilajin. Siten jää myös huomaamatta niiden osuus luonnos37. Jyväskylästä lähtee syyssunnuntaisin oikein erityisiä marjaja sienijunia Pönttövuoren maastoon, missä Qn runsaasti haaparouskua. Kun takavuosina keräsin tietoja tärkeimpien sienilajien levinneisyydestä ja kasvupaikkatyypeistä, ilmeni, että suurin osa opettajista, kotitalousneuvojista ym. Monet selittävät, että he mielellään keräisivät niitä enemmänkin, mutta lähettyvillä ei ole oikein hyviä >>sienimetsiä>>. Keltavahvcro (Cantharellus cibarius). Nykyisin kai vajaa puolet, puutteen vuosina lähes 2/3 kansasta syö sieniä, tosin vain muutamia lajeja
Tämä rohkea· väite vaatinee hiukan perustelua. Yhtä varmasti taas esim. samme. Kumma kyllä Suomi on sitten parin miespolven ajan kokonaan laiminlyönyt tämän biologian haaran. Tosin ne helposti jäävät huomiotta, koska kasvavat maanpinnan alapuolella ja vain joskus, ei edes joka vuosi, työntävät itiöemiään näkyviin. Jos riittävän monilta tyypillisiltä koealoilta merkitään muutaman vuoden ajan muistiin niillä havaitut sienilajit, niin saadaan tieteellisesti pätevä vahvistus sille sienestäjäin kokemukselle, että useimmat sienilajit valilrnivat hyvin tarkoin kasvupaikkansa. Niinpä luonnontutkimuksemme suursaavutus ja pohja, CAjANDERin luoma ja lukuisien muiden tutkijain kehittelemä metsätyyppijärjestelmä perustuu kunkin kasvupaikkatyypin vakinaisiin ja vallitseviin ruohoja varpukasveihin, sammaliin, jäkäliin, pensaisiin jå puihin, mutta sieniä ei siinä ole lairi.}rnan otettu huomioon. Vihreät kasvit rakentavat orgaanista ainetta epäorgaanisesta, sienet hajoittavat karikkeina ja juurenjäännöksinä kertyvät orgaaniset jätteet muuttaen ne mullaksi, humukseksi. Alkukesän vaalea kaulussieni (Pholiota praecox) tai syyskesän nurminahikas (Marasmius oreades) eivät vahingossakaan mene metsään, vaan kasvavat vain tienvierillä ja kedoilla. tavallinen kangasrousku_ (Lactarius rufus) pysyttelee metsässä, kuivalla tai soistuneella kankaalla. Eloyhteisön elämä on jatkuvaa rakentamista ja hajoittamista, jotka toiminnat pitävät toisensa sopivassa tasapainossa. _ (Tämä maanpäällinen itiöemä on juuri se sienen osa, jota tavallisesti sanotaan >>sieneksi>>.) Siitä huolimatta voidaan väittää, että sienet ovat kussakin kasviyhdyskunnassa ja kunkin kasvupaikan eloyhteisössä yhtä luonteenomainen ja tärkeä tekijä kuin muut kasvit yhteensä. Karvalaukkua (Lactarius torminosus) on turha etsiä muualta kuin koivunsekaisista kangasmetsistä, ja keltavalmuskaa (Tricholoma equestre) on yhtä mahdotonta löytää muualta kuin hifkkapohjaisesta männiköstä. Tämä sienten ja korkeampien kasvien kohtalonyhteys on oikeastaan keksitty Suomessa: venäläinen prof. Sinivalmuska (Tricholoma nudum) tai härmämalikka (Olitocybe nebularis) ovat esimerkkejä sienistä, jotka suostuvat kasvamaan vain kalkkipitoisessa paikassa, joskaan kalkkia ei välttämättä tarvitse olla 38. Hän ei tullut heti julkaisseeksi havaintojaan, ja sen vuoksi saksalainen FRANK 1885 ehti edelle ja sai keksijän kunnian, vaikka hänen havaintonsa olivat paljon suppeampia. VoRONIN löysi 1883 Uudellakirkolla sienijuuria useilta puulajeilta, pajuja pähkinäpensailta, vieläpä ruohokasveiltakin. Vasta viime vuosina on MIKOLA siihen syventynyt ja KIVENHEIMO niinikään tehnyt huomiotaherättäviä havaintoja todetessaan sienijuuria useimmilla metsiemme ruohokasveillakin. Sienet toimivat siis kasvikunnan >>ruoansulatuselimistönä>>, joka lisäksi suorastaan ravitsee korkeampia kasveja sienijuurten (mykorritsain) avulla
Puolukkatyypin kankailla (VT) on korkeampia kasveja 58 lajia ja puun39. Niille sopivaa ja kuuluvaa työtä on etupäässä sellainen karikkeen hajoittaminen humukseksi, jota eläimet (kastemadot, hyönt eistoukat, hyppyhäntäiset ym.) eivät suorita. Seurauksena tästä havaitaan, että erilaisilla kasvupaikoilla on kullakin omat tyypilliset sienilajinsa, joiden lukumäärä ja lajivalikoima on varsin erilainen sen mukaan, millaisia elinehtoja kasvupaikka tarjoaa. Kanervatyypin (CT) metsissä on korkeampia kasveja 28 lajia, karikkeen määrä suurempi ja sienilajien lukumäärä jo 32. puusienet sekä pienet loisja maaienet). '2'2 7 Sienien {pisteet) ja kor•· 2lo ,ei keampien kasvien (aal·•' 2 00 • tojuovat) lajiluku eri .i metsätyypeissä. Tämä ilmenee hyvin kauniisti tarkasteltaessa sienilajien esiintymistä eri metsätyypeissä, varsinkin kun verrataan sitä korkeampien kasvien esiintymiseen niissä. Muiden kasvupaikkojen sienilajiston runsaus näyttää suuresti riippuvan siitä, miten paljon työtä sienille on tarjolla. ~ 20 9 001 il CLT CT VT MT O M T O T itse maaperässä, vaan runsas kalkkipitoisen karikkeen määrä saattaa tyydyttää niiden vaatimukset. Oheinen t aulukko esittää tällaisen vertailun tuloksia . Kaikkein tärkein elinehto sienille näyttää olevan happi, ja sen vuoksi vetisissä paikoissa, ainakin seisovassa vedessä on vain hyvin harvoja sienilajeja. Kaikkein karuimmassa metsätyY}Jissä, jäkäläkankailla (ClT) on korkeampia kasveja ja sieniä kumpaisiakin vain 9 lajia (kun sienistä otetaan huomioon vain helposti havaittavat, maassa kasvavat, kookkaat, satoa muodostavat lajit ja sivuutetaan käävät ym. i• 180 191 •16-3 le i 160 !~ 1'>0 •' ·•, 120 10 5 107 ''"-·' 97 ~1 00 ,7 86 • 1 ~,, J • 160 • ~I 140 26 ~1 • 1 •
Lajit 40. ~astemadot taas huolehtivat karikkeen hautaamisesta maahan ja myös syövät sitä huomattavia määriä. kasvu jo kohtalaisen hyvä, minkä johdosta kariketta kertyy huomattavasti . Siirryttäessä vielä rehevämpiin metsätyyppeihin korkeampien kasvien lajiluku jatkuvasti lisääntyy, mutta sensijaan sienten lajiluku vähenee. Selity~senä on ensinnäkin runsas karikkeenmuodostus ja toiseksi vahva, vallitseva seinäsammalkerros, jonka suojassa sienillä on hyvä olla. Niinpä jo käenkaali-mustikkatyypissä (OMT), missä korkeampia ka veja on 105 lajia, sienilajien lukumäärä on vain 165. kärpästoukat ja lukemattomat pikkuruiset hyppyhäntäieet ym. kasvien juuriston yhteyteen sienijuurien muodostajina. Niinpä VT-kank_ailla onkin sienilajeja jo 97, paljon enemmän kuin putkilokasvilajeja. Helposti havaitaan sienet niin herkiksi indikaattorieli ilmaisijakasveiksi, että on otettava huomioon vielä yksityiskohtaisemmin kasvupaikkojen ominaisuudet. Käenkaalityypin lehdossa (OT) on sienilajien lukumäärä enää 100, ja vielä pienemmäksi se jää lehtipuuvaltaisissa lehdoissa, joissa on runsas ruohokasvivalikoima pohjakerroksessa. Niinpä, kun äsken totesimme mustikkatyypin metsistä löydetyn 227 sienilajia (jolloin mitättömän pieniä ja harvinaisuuksia ei ollenkaan ole otettu lukuun), itse asiassa näistä lajeista vain 123 on tavattu mäntyvaltaisilla MT-kankailla ja ainoastaan 110 lehtipuuvaltaisilla MT-kankailla. Niiden paksu, muhea multakerros on tosin täynnään sienirihmastoa, mutta se on suurelta osalta maahomeita ja sädesieniä ja vain vähemmässä määrässä >>lakkisieniä>>; viimeksimainitut pääsevät sitä paitsi harvoin muodostamaan niin eheätä huovastoa, että kykenisivät synnyttämään itiöemiä. Lehtomullan runsas eläimistö, Smaraym. Jo paljain silmin erottaa niiden vaaleat, keltaiset, harmahtav::rt tai tummat huovastot karikeja juurakkoturvekerroksessa ja kivennäismaan rajassa,· missä ne myös hakeutuvat puiden ym. Useimmat sienilajit haluavat olla yhdessä tietyn puulajin ·kanssa tietyssä metsätyypissä tietynlaisella maaperällä. Vain verrattain harvat sienilajit, kuten herkkutatti (Boletus edulis) ja punainen kärpässieni (Amanita muscaria) suostuvat kasvamaan sekä havuettä lehtipuiden seurassa. Niinpä sienistö riippuu suuresti puulajista. Seinäsammalet (Hylocomium) kasvavat vuosittain karikekerroksen yli ja peittävät sen haihtumista estävällä suojakerroksella, joten sienet voivat sitä rauhassa syödä. Metsätyyppijaotus on kuitenkin liian karkea sienten esiintymist.ä tutkittaessa. MT-kuusikoissa on tälle metsätyypille tunnusomaisten lajien lukumäärä 196. kaikesta päättäen syövät hyvällä halulla sienihyyfejä. Mustikkatyypin metsissä (MT) on korkeampia kasveja 86 lajia, mutta sienien lajilukumäärä on noussut yli 2' ¼-kertaiseksi, 227 lajiin
Jos halutaan CAJANDERin metsätyyppien pohjalla luokitella sienilajiemme kasvupaikkatyyppejä, on metsätyyppijärjestelmää kehitettävä pitemmälle 41. tiheissä mustikkatyypin metsissä on toisenlainen sienistö kuin harvoissa. ovat osittain samoja, niin että yhteiseksi lajiluvuksi tulee mainittu 227, joista yleisiksi katsottavia on 132 ja 95 harvemmin tavattavia. Niinpä esim. Lisäksi sienet tarkoin ottavat huomioon myös metsän tilan. Mutta niillä on ennen kaikkea suuri tehtävä luonnon omassa taloudes a. Polun varsille ilmestyy uusia lajeja, puhumattakaan hakamaista, joilla on jo aivan _oma sienistönsä. Ja miten kauniita ja muodoiltaan vaihtelevia ne voivat olla! Kuvassa eräs malikkalaji (Glitocybe gilva). Ihmisen ja karjan jäljet metsässä aiheuttavat heti näkyviä muutoksia sienistössä. Tavallinen kansalainen ajattelee sieniä paaas1assa niiden syötävyyden tai myrkyllisyyden kannalta. Kantoihin kasvaa omat kantosienensä, ja jos metsä hakataan, koko entinen sienistö häviää kuin tailrniskusta ja uusi, tosin paljon köyhempi ja >>huonompi>> sienilajisto ilmestyy parissa vuodessa tilalle
Vahinko vain, että sienistöstä emme vialä kykene tekemään luotettavia havaintoja. Nämä seikat viittaavat siihen, että sienistö -0n kasviyhdyskunnissa tyypillinen ja vakinainen osa ja että sienistöä koskevat havainnot täydentävät tärkeällä tavalla luonnonkuvausta, missä tarkcituksessa se tehtäneekin. Voimme tällaista vegetatiivista sienten kasvua verrata vaikkapa mustikanvarvustoon, joka tiheässä, tuorepohjaiseEsa metsässä kasvaa ehkä hyvinkin rehevänä, mutta ei kuki eikä marjo. Niiden syntyminen taas on riippuvainen monista tekijöistä, jotka saattavat vaikuttaa siten, ettei sieniä jollakin paikalla kasva näkyviin vuosikausiin, ehkäpä ei koskaan, vaikka huovasto on jatkuvasti olemassa maassa. On erittäin kiintoisaa tässä yhteydessä panna merkille, että juuri samat seikat on lintutieteilijöiden ollut otettava metsätyyppien lisäksi huomioon tyypitellessään lintujen olinpaikkoja.. Toisinaan tämä ärsyke näyttää olevan kuivuus, toisinaan hapetus-pelkistyspotentiaalin muuttuminen, joskus myös >>haavan>> aiheuttama ravinto-olojen muutos ja toisinaan aivan suorastaan mekaaninen ärsytys (esim. Myös hyönteiset ja muu maaeläimistö näyttävät valitsevan kasvutai olinpaikkansa suuressa määrässä samojen seikkojen perusteella. Eräs kaikkein helpoimmin esille ärsytettäviä sieniämme on korvasieni (Gyromitra esculenla), joka näyttää olevan hiekkapohjaisilla mäntykankailla hyvin vakinainen, vaikka harvoin esilletuleva sieni. Mainittakoon tässä yhteydessä helppo keino, jolla useinkin saadaan selville ainakin osa metsämaassa piilevistä sienilajeista: jos kynnetään metsäturpeeseen keväällä vako tai tehdään matala ojantapainen, niin siinä tai sen kahta puolta saattaa jo syksyllä tulla esiin runsaat määrät rouskuja, seitikkejä, kärpässieniä ym. ja otettava lisäksi huomioon puula~it, metsän tiheys, ihmisen vaikutus jne. Samoin saattavat jotkut sienilajit olla kerta kaikkiaan vallitsevia tietyssä metsän kasviyhdyskunnassa, usein laajallakin alueella, ja voimme helposti havaita huovaston, kun kunttaa eli kangasturvetta kääntelemme, mutta emme kykene toteamaan, minkä sienilajin tai -lajien huovastoa se on. mustesienen saa laboratoriossa muodostamaan itiöemiä, kun neulankärjellä koskettaa puhdasviljeltyä huovastoa). Silti se saattaa olla koko metsän tyy_ppikasvi. Lisäksi on havaittavissa, että useat kukkakasvilajit, sammalet j3: saniaiset viihtyvät samassa seurassa kuin tietyt sienilajit, ei vain siksi, että ne kenties eläv_ät jonkinlaista yhdyselämää, vaan ennen kaikkea siksi, että niillä on samanlaiset vaatimukset ja että ne yhteisesti luovat itselleen tarvit,emansa elinehdot. Emme voi sanoa, kasvaako jokin sienilaji tutkimallamme paikalla vai ei, koska kykenemme määrittämään ja toteamaan niitä etupäässä vain niiden itiöemien perusteella. Tämä turpeen >>haavoittaminen>> on antanut sen ärsykkeen, minkä huovastot tarvitsevat muodostaakseen itiöemiä. 2
Tämä on tarpeetonta, sillä sieniä on joka paikassa, missä kasvillisuutta yleensä esiintyy. nudum) ja härmämalikka (Clitocybe nebularis), kaikki runsaita ja lihavia ruokasieniä. Vanhoissa lehtikarni sa ja myös havukasoissa ovat vakituisina vieraina syksyisin sinija syysvalmuskat (Tricholoma personatum, Tr. Usein puhtaasta hiekasta putkahtavat esiin mustesienet (Coprinus comatus) s uurina kimppuina. Alussa tuli jo mainituksi, että meillä tavallisesti lähdetään sieneen pitkien matkojen taakse, johonkin tunnettuun karvalaukkutai haaparousku;paikkaan. Esimerkiksi oilrna herkkusieni (Psalliotci-lajit) kasvaa usein pihoissa, puistoissa, kasvilavojen ja kompo tikasojen lähettyvillä, ainakin jos hevosenlantaa on joskuskaan käytetty tai hernsia ollut paikalla. Vanhojen pihakoivujen seuralaisina ovat usein kookkaat mustarouskut (Lactarius turpis), ja paikoin saattaa komea keltainen monivöinen seitikki (Cortinarius triumphans) kasvaa renkaana koivun ympärillä 43. Jos pihassamme on puita, ne aiheuttavat monenlaisten ienien kasvun. Vasemmalla hepotatti (Boletus scaber) ja siitä oikealle kolme ora,-ikkoa (B. 1948) ja saattaa sitten melkein hävitä pitkiksi ajoilcsi. Melkein yhtä herkullinen syötävä on valkea pelto-ukonsieni (Lepiota leucothites), joka toisinaan e'liintyy kaikeiilaisilla pelloilla lJOrkkanamaista alkaen huorriiotaherättä vän runsaana (kuten v. rufus) . Pikku kierros kotipihasta lähimetsiin lienee paikallaan valaisemaan asiaa
Eräs maamme kaikkein herkullisimpia sieniä on mustanhakas. syksyllä 1946) eniten juuri karuilla jäkäläisillä kallioilla. Onpa renkaattomasta kärpäs'3ienestä (Amanitopsis vaginata) erityinen pihaja puistomuoto (v. 44. Jos taas maaperä on hiekkaa tai moreenia ja puusto havupuita, voimme huoleti luottaa ainakin voitatin (Boletus luteus) tulevan tarjolle, ja luultavasti myös saamme iloita useista valmuskalajeista (Tricholorna). Karvalaukku tuntuu vierastavan ihmistä, mutta kärpässieni tulee mielellään pihaankin, samoinkuin maukkaimmat · tattimme: herkkueli kivitatti (Boletus edulis), lehmäneli hepotatti eli ruskea löpö (Boletits scaber) sekä melkein appelsiininvärinen oravikko (Boletus rufus). Keltavahverokin (Oantharellus cibariw) saattaa näyttäytyä. orakkaita (Hydnum, Sarcodon, Oalodon) ja usein runsaina >>mättäinä>> mainiota >>kananjalkasientä>> eli suppilovahveroa (Oantharellus tubaeformis). Kärpässieniä, malikoita ja vahakkaitakin saattaa kallioilla kasvaa .. rufus) ja haaparousku (L. fulva) . Rouskujen, tattien ja seitikkien (Oortinarius) paljouden lisäksi siellä tapaa mm. vellereus) tai u ·eat värilliset haperolajit, kuten vihertävä koivuhapero (Russula aeruginea), himmeänpunainen palterohapero (R. Mutta kaikkein vaikuttavimman kuvan sienten osuudesta Suomen luonnossa saa tietenkin suurissa metsissä ja erämaissa, missä suotuisina vuosina jo heinäkuusta alkaen, mutta huonoinakin vuosina viimeistään myöhäissyksyllä sienistä antaa laajoille aloille oman leimansa. Kauempana asutuksesta sijaitsevat kallioiset metsät, varsinkin vuorten sammalrikkaat, kosteat pohjoisrinteet kuuluvat kiintoiEimpiin sienipaikkoihin, mitä yleensä on. Kalliopohjaisia mäntymetsiä t untuu suosivan myös merkillinen hallavahakas (Hygrophorus hypotheius), joka ilmestyy metsäpoluille vasta kovien hallojen jälkeen. (Oamarophyllus caprinus), joka vain joskus esiintyy runsaasti, mutta silloin (esim. trivialis) yleensä väistävät asutusta. Nurmirousku (Lactariusflexuosus) pitää ihmisistä ja karjasta, mutta kangasrousku (L. Jos paikkamme on luonnostaan hyvämultainen, puiden juurilla saattavat kasvaa >>mullankääntäjät»: lautasenkokoinen suppilohapero (Russula delica) tai yhtä kovamaltoiset valkoja koivu.rousku (Lactariits resimus, L. Mutta sielläkin, missä tiheän asutuksen naapurina on vain karuja, kituvaa metsää kasvavia kallioita, versoo runsas sienistä luonnon ystävän iloksi. Jos vain sateita sattuu sopivasti, kallioisille mäille ilmestyy hämmästyttävä määrä rouskuja, haperoita ja tatteja, jotka tavallisesti ovat runsaimmillaan hiukan soistuneissa kuoppapaikoissa. Näitä samoja sieniä ja useita muita tapaa myös kaupunkien ja asutus-· keskuksien puistoissa ja >>kansanpuistoissa>>. Mäntykankaat ovat ehkä yleisimpiä tällaisista laajoi ta yhtenäisistä kas. Muutamia esimerkkejä näistäkin näköaloista. kymmenin lihavin yksilöin. vesca} ym
Harvinaisuutena rna.i1uttakoon vielä karuimman jäkäläkankaan omituinen, kookasta, varrellista >>maamunaa>> muistuttava hernekuukunen (Pisolithus tinctorius), joka ailrnisemmin vain pari kertaa maassamme löydettynä esiintyi syksyllä 1946 ja etenkin 1947 yllättävän runsaana. armillatus), kookkaat limaseitikit (0. villisuusalueista. Vakinaisia ovat vielä esim. Pienet, yksinäiset risalakit (lnocybe spp.) kasvavat myös kuivimpinakin kesinä. brunneus). saponaceum) ja harmaavalmuska (Tr. pienehkö harmaa kärpässienilaji Amanita porphyria sekä nummitatti (Boletus bovinus). Samoin voitatti (Boletus luteus) on toisinaan tavattoman runsas. collinitus, (). Samoin käyttäytyy herkkutatti, jonka mäntymetsämuoto (Boletus edulis f. Seitikkien suuresta suvusta on joka vuosi joitakin yleisiä ja runsaina esillä, kuten keltahelttaseitikki (Oortinarius cinnamomcus), punavyöseitikki (0. Nuijasieni (Clavaria ligula). Erittäin hyvänmakuinen kehnäsieni (Rozites caperata) esiintyy joinakin vuosina hyvin runsaana. elatior ym.), tai kahvinruskea seitikki (0. Monet lajit ovat varmoja, jokavuotisia, kuten kangasrousku (Lactarius rufus) ja notkopaikkojen lakritsarousku (L. Mäntykankaista selvästi poikkeavia sienistöltään ovat harjumetsät, joista varsinkin varjonpuoleiset rinteet saattavat olla hyvin sienirikkaita. valmuskat, joista tällaisten kasvupaikkain konstanttilajeja ovat etenkin keltavalmuska (Tricholoma equestre), purppura(Tr. Silmiin45. helvus). Niillä on vakinainen sienistönsä, ei ylen lajirikas, mut'ca kasvupaikan kuivuudesta ja karuudesta huolimatta hyvinkin runsas. pinastri) joinakin harvoina vuosina saattaa antaa valtavia satoja. Hiukan oikullisempia ovat esim. rutilans), suopa(Tr. delib'i!'tus, G. terreum)
täplähelttavalmuska (Tricholoma flavobrunneum) esiintyy joukoittain, samoinkuin kalkkiperäisillä metsämailla . Kuusien juurilla saattaa löytää usean ryhmän valkeita herkkusieniä (Psalliota abruptibulba ym.), tai neulasmatto on täynnään siroa nuijasientä (Clavaria ligula) . eclulis, B . Ilmastollisista syistä ovat järvien ja meren rantametsät samoinkuin lukemattomien pikku saariemme metsät muista poikkeavia sienistöltään. . Suuria, komeita tatteja (Boletus rufus, B . inlegra ym.) kilpailevat huomion herättämirnsioä komeiden seitikkien (Cortinarius) kanssa, joiden joukossa on mm. Sekä hyvänmaln1inen renkaaton kärpässieni (Amanitopsis vaginata) että kuolettava valkea kärpässieni (Amanita virosa) viihtyvät näissä metsissä. Kuusikkoisissa kohdissa va.1litsee toisinaan nuljaska (Gomphidius glutinosiis), toisinaan taas joukko rouskulajeja (Lactarius trivialis, delica, scrobiculatiis, glyciosmus, vietus, mitissimus jne.). ~onet kauniit b'aperot (Russula decolorans, R. vinosa, R . Vahakkaita edustaa paksussa sammalessa kasvava oliivinkirjava vahakas (Limacium olivaceo-cilbum). Valmuskoista on mainittava hyvänmakuinen viiruvalmuska (Tricholoma portentosum), malikoita edustaa Etelä-Suomessa suurina mättäinä kasvava ketunruskea Clitocybe inversa. Sienistö on näissä metsissä aivan toisen tyypp{nen kuin edellä kuvattu. ru,fus) yhdessä herkkutatin kanssa tärkeimmät. Vahverot (Cantharnllus cibcirius ja 0. tubaeformis) viihtyvät näissä metsissä, jopa musta torvisienikin (Craterellus cornucopioides). Sekä rousku-, haperoettä valmuskalaj.i:t ovat erilaisia, vieläpä kantosienetkin, joista koivunkantosieni (Pholiota mutabilis) on maailman parhaita keittosieniä. scaber, B. Siksi, että sikäläisissä metsissä tuntuu yhä vielä kaskenpolton vaikutus ja ne ovat yleensä koivurikkaita tai koivuvaltaisia. Kannoilla ja puunjuurilla kasvaa useina vuQsina >>mättäittäiu>> kahta syötävää kantosientä: mesisientä (Annillaria mellea) ja kuusilahokkaa (Hypholoma capnoides). Tateista ovat lehtipuiden liittolaiset lehmäneli hepotatti eli löpö ja oravikko (Boletus scaber, B. J a jos käymme Lapissa sieniaikaan, saamme yllät46. Miksi Savossa on karvalaukkua enemmän kuin Länsija Etelä-Suomessa. useita korean violetteja tai keltaisia lajeja. pistävimpiä lajeja ovat lampaankääpä (Polyporu ovinus) uurina valkeina >>lammaslaumoina>>, hiukan pienempi vaalea orakas (Hydnum repandum) ja jopa 30 sm läpimittainen, ryhminä kasvava suomuorakas (Sarcoclon imbricalum). atrotomentosiis). Lahon kuusen kannon lähistöllä saattaa suurena ryhmänä kasvaa komea harmaaheltta (Stropharia depilata), muuan pohjoisen havumetsävyöhykkeen erikoisuuksia. Omalaatuinen sienistönsä on myös soistuvissa metsissä, joissa ec,im. variegalns) kasvaa toisinaan ylen runsaasti. Muurahaispesissä ja risukasoissa hakkuualoilla näkee runsaana pulkkosientä (Paxillus involutus) ja suuren männynkannon tyvessä viihtyy samettijalka (P
ja nousevat tuntureille jopa puurajan yläpuolelle, missä esim. Vastakkaisia kokemuksia on taas. Tästä asiasta on paljon kiistelty. kysyttävän . Keski-Euroopassa on oltu huomaavinaan, että kysytyimmät sienet, kuten keltavahvero (Oantharellus cibarius) alkavat loppua monilta kasvupaikoiltaan. esim. Nykyisten tietojemme mukaan lienee siis ainoa luonnonsuojelutoimenpide,_ 4T. Muuan kokemus: kun useita vuosia peräkkäin poimin eräästä OMT-rinteestä silkkivalmuskat (Tricholoma columbetta) aivan kaikki ja niin nuorina, että niistä useimmat olivat vielä osaksi maan sisässä, niin ankaran pakkastalven jälkeen ne hävisivät kokonaan. tyen havaita, että sienet kasvavat siellä toisenlaisilla paikoilla kuin etelässä. Saattaa myös olla mahdollista, että joidenkin sienilajien huovasto on 1-vuotinen ja ne uudistuvat itiöiden avulla; jos sienet kerätään pois, ennenkuin ne ovat ehtineet itiöidä, laji voi hävitä paikalta sukupuuttoon. Siihen kuuluu mm_ eräs maailman tunnetuimpia ruokasieniä, pieni nu~minabikas (Ma,rasmius oreades). Lampaankääpä (Polyporns ovinus). Japanista: vaikka metsät vuosittain vuokrataan sientenkerääjille ja poimitaan aivan tyhjiksi, sienet eivät vähene. . Ja kun taas palaamme ihmisten ilmoille, älkäämme unohtako katsella tienvieriä, joilla on aivan oma sienikasvillisuutensa. Ristiriitaisien kokemuksien eräänä selityksenä saattaa olla se, että Keski-Euroopassa yleisesti kerätään kariketta metsistä ja siten riistetään sieniltä niiden luonnollinen ravinto. Selitys voisi olla se, että pakkanen tuhosi paikalla olleet sienijuuret (kuten niistä yleensä osa vuosittain kuolee) ja itiöiden puutteessa sieni hävisi. Eikö sienten keruupropaganda käy ainakin joillakin seuduilla sienikasvillisuudelle tuhoisaksi1 Eikö sieniäkin olisi suojeltava1 Näin kuulee joskus. lehmäntatti (Boletus scaber) kasvanee pitkin maata suikertavien varpujen symbionttina
On sitten eräitä harvinaisuuksia, kuten Ruissalon korallikääpä (Polyporus Jrondosus) , joka 3-4 kilon painoisena herkkumöhkäleenä joka vuosi kasvaa esiin maanalaisesta pahkastaan, tai komea kurttusieni (Sparassis crispa), jolle ei tällä hetkellä ole tiedossa. mitä sienet tarvitsevat, se, ettei niiden itiöintiä häiritä potkimalla nurin yliikäiset tai muuten kelvottomiksi katsotut sienet. yhtään varmaa kasvupaikkaa. Kohtuullisen verotuksen sienistä aina sietää. Kuvat Einar Ingelströmin teoksest3, »Svampflorat. 48. Lopuksi vain toivomus: silmät auki sienille, jotka ovat luontomme vähiten tunnettu ja tutkittu tekijä. Sellaiset saattavat kyl'lä hävitä, jos ne poistetaan kasvupaikastaan. Tuollainen kerääjä, joka vaeltaa metsässä etsien vain karvalaukkuja tai keltavahveroita, tuhoaa vallattomuudessaan kymmenet sienila;it, joiden erinomaisuutta hän ei :ymmärrä. Tämä sivi_stymätön tapa on varsinkin asutuskeskuksien ympäristössä aivan yleinen
Joutsenen elin piiristä ja nykyhetken joutsenkysymyksestämme. Valter l(eltikangas. 1934 joutsen rauhoitettiin. Einari Merikallio. S uunnilleen kolmisen vuosikymmentä on vierähtänyt siitä, kun meillä joutsenen rauhoittaminen otettiin julkisuudessa vakavasti harkittavaksi. Valok. Tämän vuosikirjan edellisessä numerossa julkaistu tri MERIKALLIOn tutkimus osoittaa kuitenkin, ettei rauhoitus ole kyennyt vahvistamaan joutsenkantaamme, pikemminkin aikanaan lausuttu ennustus sen sukupuuttoon 49. Puolisentoista vuosikymmentä on joutsen nyt ehtinyt nauttia lain suojaa. ROLF PALMGREN ennusti joutsenelle Suomessa samaa kohtaloa, mikä jo :\<auan sitten oli tullut luonnonvaraisen majavamme ja sillä hetkellä teki tuloaan viimeisten villipeurojemme osaksi: täydellistä sukupuuttoon häviämistä. Aikanaan aloite johtikin myönteiseen tulokseen, sillä v. Kantahan oli jo aikoja sitten painunut vähäiseksi. Viralliset metsästäjäpiirit antoivat toimenpiteelle kannatuksensa, mikä lankesikin luonnostaan. Tosin tällä välin pari sotaa on ehtinyt pyyhkäistä sen asuinsijojen yli, mutta sittenkin olisi ehkä oikeus odottaa jo tulosten kypsymistä, jos vertailuperusteeksi otetaan eräitä muita samanluontoisia rauhoitustoimenpiteitä. Kysymyksessä eivät olleet eivätkä vas~aisuudessakaan tule olemaan taloudelliset, vaan aatteelliset arvot, erään alkukantaiseen erämaaluontoomme kuuluvan koristuksen ja elävän muistomerkin säilyttäminen. Silloin tunnettu luonnonsuojelumies maist
Seuraavassa muutama muistelma ja havainto joutsenen aidosta, alkukantaisesta elinpiiristä, jossa ihmisen puuttuminen asioitten kulkuun on vähäistä. Selvää on, että tällaisilla yksilöillä on ollut huonoja kokemuksia aikaisemmilta pesäpaikoiltaan. linja, joka meni Petsamon yläluostarin seuduilta Hihnajärven 50. Vähintäänkin yhtä vaarallisia lienevät munapesueitten keräilyä puoliammattimaisesti harjoittavat välittäjät ja kauppiaat, joista osa saattaa vielä verhoutua ornitologian ystävän tai harrastelijan viittaan. Eräissä tapauksissa joutsenen ihmispelko on todettu niinkin voimakkaaksi, että se on hyljännyt pesueensa, jota on lähestytty, vaikka siihen ei olekaan kajottu. Aina on luonnonvarainen joutsen kyllä ollut häiriintymättömän, erämaisen rauhan symboli, mutta sitä se on ennen kaikkea tällä hetkellä, ja ken maassamme sen olinpaikan sattuu vielä tapaamaan, voi olla vakuutettu siitä, että ihmiseltä rauhoitetumpaan seutuun ei meikäläisissä erämaissa voi yleensä osua. Ne koskevat Petsamon aluetta ja sitä aikaa, jolloin lajin rauhoitus oli äskettäin astunut voimaan. Mainittu toiminta on kohdistunut tuhoisimpana juuri harvinaisimpiin lintuihimme, sillä mitä harvinaisemmaksi laji käy, sitä korkeammaksi nousevat munapesueitten >>käyvät hinnat>>. Näin siitä päätellen, että puolitoista vuosikymmentä kestänyt lain suoja ei näytä lainkaan lisänneen joutsenen luottamusta ihmiseen, pikemminkin päin vastoin, koskapa se on valinnut nyky-Suomessa viimeisiksi pakopaikoikseen kaikkein etäisimmät ja vaikeapääsyisimmät erämaan kolkat ja koskapa sen >>kulttuuripakoisuus» on vuosi vuodelta miltei vain kärjistynyt. Samaa menettelyä on täytynyt jatkua myöhemminkin. häviämisestä on nyky-Suomessa ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Perustekijänä on silti, kuten MERIKALLIO vakuuttavasti osoittaa, ollut >>luomakunnan herra>>: joutsenia on ainakin ennen rauhoitusta melko yleisesti käsitelty sen pesäpaikoilla riistalintuna, sen poikasia on pyydystetty ja munapesueita keräilty. Teoriassa asia on selitettävissä sitenkin, että ihmisestä ja hänen toimenpiteistään riippumattomat syyt esimerkiksi lajin yleinen sopeutumatta• muus nykyisiin luonnon oloihin tai luontaiset jaksottaisvaihtelut ovat olleet joutsenia vastaan. Tällöin herää itsestään kysymys, ryhdyttiinkö toimenpiteisiin ehkä liian myöhään, kannan painuttua jo liian vähiin, vai onko lain puustain jäänyt muuten tehottomaksi. • Kesällä 1936 sattui tämän kirjoittajan osalle valtakunnan metsiä arvioitaessa mm. Tuskinpa on myöskään paikallaan vierittää tästä syytä yksinomaan pyssyniekkojen tilille
Eivät edes kolttalappalaiset siellä liikkuneet eivätkä mainituilla latvajärvillä kalastaneet. Tämän luonteeltaan ja käytökseltään erittäin miellyttävän koltan opastaidot sen sijaan loppuivat edellä mainitusta syystä lyhyeen. Luonnollista on, että maastovaikeuksista täysin piittaamaton, vain kompassin suvereenisesti määräämä kulkusuunta vie usein paikkoihin, jotka tavallisella erämaan taipaleella ilman muuta kierretään, ja raskaalla repulla kuormitetusta vaeltajasta se pusertaa monta ylimääräistä hikipisaraa. Peninkulman verran kuljettuamme, Porjitashtunturin laiteilla satuttiin vielä paikalle, jonka >>oppaamme>> tunsi hyvin pidettyään siellä joskus menneinä aikoina ahman rautoja, mutta sinne pääsi toista helpompaa reittiä, kuin minkä kompassi meille tällä kerralla määräsi, joten nyt ohittamamme välimaasto oli jäänyt hänelle vieraaksi. Kulkusuunta luostarilta Hihnajärvelle ylitti pari Petsamonjoen latvajärvistä ja sivusi läheltä kolmatta. Sille olivat yleensä tunnusomaisia matalat ja karut koivildrnvaarat suurten jänkien keskellä. Lampia oli vähän eikä järven tapaisiakaan ollut monia, mutta ne olivat yleensä suurenpuoleisia. Tähän seutuun oli ihmisellä ainakin kesäaikaan peräti harvoin asiaa. Taivalta kertyi tältä linjaosuudelta suunnilleen seitsemän peninkulmaa ja se kuljettiin kompassin mukaan viivasuoraan,kuten näissä töissä on tapana. Viimeisenä ylitettiin Piedsjaur, jonka jälkeen >>linja>> kulki Petsamonjoen ja Luton välisellä vedenjakajalla suuren suoalueen poikki. Vain puolisen peninkulman päähän kotimökistään Oksenti tunsi maaston kulkusuuntaamme tarkasti ja yksityiskohtaisesti, mutta sen jälkeen maisema muuttui hänelle oudommaksi. äin jouduin tutustumaan seutuun, joka eränkävijöitten hylkäämänä oli autioitunut. Kyläkäräjien eli sobbarien välisen vanhan sopimuksen mukaan alue kuului Petsamonkylän kolttien eränautintaan, mutta lie olivat jo sataluvun vaihteessa lakanneet pyytämästä näin etelässä, koska saivat kalaviljansa lähempää ja vähemmällä vaivalla, mereltä sekä joen suupuolen antoisilta ja ammattikalastukseen paremmin soveltuvilta lohivesiltä. Mutta milloin onni on suopea, saattaa tällainen kulkutapa palkita sen, joka tarkkailee luontoa vastaanottavaisin mielin, jollakin harvinaisella elämyksellä yllätettäessä metsän eläjiä maastokohdissa, missä ne eivät ole varautuneet ihmistä kohtaamaan. Ja kohtalaisesti Oksenti Jeffremoff niin kuului miehen nimi kantajan tehtävistä selviytyikin, ainakin aamupäivisin. Siitä lähtien Oksentilla oli melko hämärä käsitys sukunsa pitkäaikaisesta eränautin61. Olin palkannut luostarin lähettyvillä sijaitsevasta vähäisestä Moskovan kylästä koltan kantajaksi ja oppaaksikin siinä mielessä, että hänen paikallistuntemustaan voitaisiin yhdessä ja toisessa, hankalalla erämaan taipaleella esiin tulevassa tilanteessa käyttää hyväksi. pohjoiskärkeen. Mäntyä ei enää esiintynyt metsikköinä, vaan ainoastaan yksittäisinä puina
Pyytäjän ilo muodostui kuitenkin peräti lyhytaikaiseksi, sillä yhtä ateriaa varten ei paljon tarvinnut eikä mukana kannattanut kalaa kuljettaa. Muutamassa puronvarsikoivikossa kohtasimme naarashirven kahden vasansa kanssa, ja niitten reagoinnista päätellen ne tuskin olivat sinä kesäkautena ihmistä nähneet. Oksenti oli tyypillinen esimerkki siitä, miten kosketus kulttuuriin oli vieroittanut Petsamonkylän kolttia heidän alkukantairnsta elämänpiiristään. myös lettomaisten soitten halki virtaavia puroja. nasta ja hän pysyttelikin mielellään työryhmän ja leirinuotion liepeillä. Ainakin neljässä paikassa totesin tässä puheena olevan linjaosan leikkaavan sen elinpiiriä. Ja mistäpä löytyisikään rauhallisempaa vasomispaikkaa, kuin täällä suurten aapojen sylissä. Olimme jo laajaa vedenjakaja-aapaa rämpien lähestymässä Labdshjauria eli Hihnajärveä, kuten siellä joskus kalastelevat suomalaiset uutisasukkaat järveä nimittivät, kun edellä kulkeva 52. Sää oli jatlmvasti kolea ja tuulinen, mutta se ei näyttänyt häiritsevän kalan syöntihaluja. Hirvellä oli tässä hyljätyssä seudussa todellinen eldoradonsa ja se näytti erityisesti viihtyvän tiheissä koivikoissa, jotka reunustivat mutkittelevina, hyvin kapeina ja jyrkkäreunaisina vyöhykkeinä muuten aukeitten, enimmäkseen laihahkojen, mutta monin paikoin. Huikea oli ainakin ero metsänkävijäja opastaidossa, jos vertaan häntä erääseen Suonikylän alueella asuvaan heimolaiseensa, joka myöhemmin opasti minua Vuonnijäyrin erämaissa. Teltat oli pystytetty lähelle sitä kohtaa, missä joki allcaa juoksunsa samannimisestä järvestä kohti Petsamonjokea, ja iltamyöhällä, äänten jo vaimentuessa, olin juuri ryömimässä makuupussiini, kun huomasin joutsenparin lähenevän järveltä päin Ne tulivat arviolta noin 70 metrin päähän tarkastellen ilmeisellä mielenkiinnolla heleän vihreitä telttoja, kaarsivat sitten takaisin ja uivat rauhallisin liikkein eteentyöntyvän niemen taakse. Sen veroista kalarikkautta; mikä oli ominaista parille matkan varrella ylittämällemme Petsamonjoen vähäiselle sivuhaaralle, en ollut aikaisemmin enkä ole sen jälkeenkään kokenut. Ensimmäiset joutsenet näyttäytyivät Anssem-joella. Näissä vyöhykkeissä tapasi kaikkialla jälkiä ja raakuuksia, joskus syvään tallatun polun ja joskus itse hirvenkin. Kohtaaminen oli varsin erikoislaatuinen. Viimeisen yksilön tapasin lähellä tämän matkaosan päätepistettä. Myös joutsen eli täällä rauhallista, häiriintymätöntä elämäänsä osoittaen ihmistä kohtaan pikemmin uteliaisuutta kuin pelkoa. PetS'amonjoen latvajärvillä ·näkyi joutsenia kahteenkin otteeseen, mutta etäämpää, toisella kerralla pienehkö parvi. Kaikesta päättäen puitten pilkkominen ja muut äänet olivat houkutelleet ne pesäpaikaltaan ottamaan selvää oudoista kulkijoista. Liikuimme nyt seudulla, missä koskematon erämaa, vailla ihmisen polkuja ja pilkotuksia, levittäytyi joka taholle ympärillemme
Villi joutsen ui kaula suorana ja siivet ruumista vasten puristettuina. Bertil Öhrn. Mentäessä eteenpäin pidin koko välin tarkasti silmällä paikkaa, missä se oli viimeksi näkynyt, ja kohdalle päästyäni aloin haeskella sitä. Nähtävästi myös lintu oli ehtinyt huomata meidän tulomme varsin epätavalliselta suunnalta, koska se hävisi äkkiä. Kenties joutsen olisi jäänyt löytämättä, ellen olisi etukäteen niinkin tarkoin paikallistanut sen katoamista ja ollut varma, ettei se ainakaan lentoon ollut lähtenyt. (Kyhroyjoutsen, jota meillä on vain Ahvenanmaalla ja kesylin:,una jossain puistolammikoissa, sen sijaan pitää kaulansa kaarella ja siipensä hiukan koholla.) Valok. Se liikkui aukealla suolla ja erottui tummaa pintaa vasten kuin lumiläikkä kesäisen tunturin rinteellä. kompassimies keksi suoraan kulkusuunnassa noin kilometrin etäisyydessä kookkaan joutsenen. Kun olin aikani 53. Mättitinen suo kasvoi kuitenkin tiheää, joskin matalaa Betula nana-varvikkoa, ja lintu tuntui suuresta koostaan ja räikeästä väristään huolimatta hävinneen sen joukkoon kuin >>kaste maahan>>
Hihnajärvelle myöhemmin asettuneen ammattikalastajan kertoman mukaan suoseutu järven pohjoiskärjestä vedenjakajalle päin oli keväisten muuttojoutsenten ensimmäisiä oleskelupaikkoja. Välimatkaa ei ollut kuin muutamia metrejä. Moosesjärvien lähettyvillä. Mainittakoon tässä eräs toinenkin tapaus saman >>linjan>> pohjoisemmalta, jo kuljetulta osalta, koska siihen aikaan väitettiin, ettei susi enää pesisi Petsamonkaan alueella, vaan siellä talvisaikaan näyttäytyvät yksilöt olisivat idempää kulkeutuneita. Vaikka välimatkamme lyheni jatkuvasti, ei se näyttänyt tästä lainkaan hermostuvan eikä osoittanut oireita lentoon lähtöön. Arvioimislinjan eteläisemmällä jatkolla näimme myös joutsenia, mm. Todella erämaisessa ympäristössä, missä sitä ei ole häiritty, se saattaa myös suhtautua ihmiseen pelottomasti, etten sanoisi välinpitämättömästi. Se sattui Jäämeren rantatuntureilla, Sielukkakurun jylhässä ja pystysuorassa kallioleikkauksessa. Ollessani miltei jo käsin koskettai;nassa joutseneen se kohottautui vaivattomasti suurille siivilleen ja lensi rimmen toiselle puolelle. Vietettäessä keskipäivän ruokailutaukoa kurun pohjalla kohisevan puron kaltaalla oli saatu tuokion aikaa melko läheltä (ja vielä kirkasta taustaa vasten) tarkastella sutta, joka meistä tietämättä ilmestyi suoraan yläpuolellemme kallion partaalle. • 54. Siipirikko, arvelin jo mielessäni, mutta niin ei ollut kuitenkaan asian laita. Lähestyin nyt varovasti joutsenta sen astuskellessa edelläni epätasaista ja varvikkoista suota peräti lyhyin, vääntävin askelin. Edellä kuvattu tapaus kuului juuri niihin >>yllätysmomentteihin>>, joita kesän mittaan aina joskus sattui pitkien erämaataipaleitten varrella linjaarvioinnin kiinteästä kulkusuunnasta johtuen. haravoinut varvikossa, ilmestyikin komea lintu äkkiä eteeni lähellä vähäistä suolamparetta. Siellä se jälleen tepasteli kymmenkunta metrin päässä, näköjään rauhallisena ja paikalle kiirehtineestä työryhmästä sen kummempia piittaamatta, ja sinne se jäikin meidän jatkaessa hetkeksi keskeytynyttä matkaamme. Tällaiset yksilöt eivät kyllä aivan vähistä hylkää pesäänsä tai poikasiaan. Runsaan kilometrin päässä oli vastassa laajan Hihnajärven pitkä ja terävä pohjoiskärki, mistä muonavarojen jo loputtua nälkäisinä ja soisen taipaleen uuvuttamina suunnistimme lyhintä tietä Jakolaa ja Petsamon maantietä kohti. Kokemastani päättelin, että väristään ja koostaan huolimatta luonnonvarainen joutsen osaa kyllä kätkeytymisen taidon. Siellä oli näet sulina pysyviä lähteitä, jotka tarjosivat pesimispaikoilleen palaaville linnuille ruokailumahdollisuuksia huhtikuisen jään kattaessa vielä vesipintoja muualla. Selvästi paisuneet nisät osoittivat sen naaraaksi, jolla täytyi olla parastaikaa pennut imetettävänään, ehkäpä jossakin läheisessä louhussa
Siellä tapasin metsää, joka alkukantaisessa koskemattomuudessaan toi mieleen A. Järvellä kalasteleva sääksi enempää kuin kaarteleva kotkakaan Rastimin yläpuolella eivät olleet aivan harvinaisia näkyjä. Seudun eläimistöllä oli tyypillinen erämainen leima. Se alkoi vuonomaisesta järven lahdesta ja työntyi syvänä teräväkärkisenä laaksona tunturin lomaan, joten avara paljas tunturin laki ja vesi muodostivat tehokkaan suojavyöhykkeen kuloja vastaan. Tämän tunturilaakson keskivaiheilla oli kuusien paartam.a jänkälam.pi, joutsenten vanha oleskelupaikka, vaikkakaan ei enää käytetty. Pohjoispäästään Lounasjärvi laski koskista Lounasjokea myöten Luttoon, ja Suom.en puoleisesta eteläpäästään se jatkui kapeana puroja lampireittinä pitkin Rastim-tunturin laidetta. Oli kulunut kaksi vuotta edellä kerrotuista tapahtumista, kun jälleen jouduin Petsamoon >>joutsenen maille>>, tällä kerralla Luttojoen eteläpuolelle Lounasjärvelle. joka _ aiheutui siitä, että hirvet ylittivät harjun aivan läheltä. Meikäläisillä pituusasteilla kohtaa varmaankin ani harvoin sen huipentuneempia kangasmetsien. Täällä vietin parisen viikkoa lomastani, kalastellen ja tarkkaillen koskematonta luontoa. Muuan kolmion muotoinen alue oli kuitenkin säilynyt kuloilta, eikä vain viime vuosikymmeninä, vaan ilmeisesti muutaman vuosisadankin kuluessa. Lähimpään suomalaispaikkaan Raja-Jooseppiin kertyi kahdeksan peninkulmaa vaikeakulkuista taivalta, ja kun Heikki joskus harvoin kävi noutamassa sieltä postinsa, vierähti viikko edestakaisella matkalla. Mainittu järvi sijaitsi aivan silloisen valtakunnan rajan pinnassa. Etelästä tullut m.etsänkävijä, Huhti-Heikki nimeltään, oli sen keksinyt jollakin helm.enpyyntimatkallaan, mieltynyt paikkaan ja rakentanut sinne kämpän vanhasta hyljätystä kolttien tönöstä kunnostamalla ja elellyt siellä jo moniaita vuosia yksinäisen erakon elämää kalastellen kenenkään nautintaan kuulumattomalla järvellä. kana dalaisessa eräkirjallisuudessa: kun Heikki (oman kertomansa mukaan) palasi talvisaikaan postinhakumatkaltaan 1 oli kämpän pihamaa tavallisesti täynnä 5ö. Kämppä sijaitsi ikivanhan rantaviivan kohdalle m.uodostuneella kapealla hiekkaharjulla, ja eräänä yönä heräsimm.e töminään_. Aikoinaan raivonnut suurpalo oli polttanut Lounasjärven ympäristöä laajalti ja jättänyt lohduttomat jäljet maastoon, missä nokiset kelot törröttivät pystyssä ja ristiin rastiin kaatuneet puut vaikeuttivat kulkua. Mainittakoon vielä seutua kuvaavana eräs piirre, jonka tapainen esiintyy usein esim. Laakso oli myös tuulilta suojattu, eikä siinä näkynytkään myrskytuhojen enempää kuin kulojenkaan jälkiä. K. CAJANDERin kuvaukset siperialaisesta aarniom.etsästä Lenan varrella. tasapainotiloja eli klimaksyhdyskuntia, kuten niitä nykyään nimitetään. Seutu oli vielä paljon etäämpänä liikenneväylistä, kuin mistä edellä oli puhetta, ja luonto oli myös sen mukaista
Monta perättäistä kesää pesi joutsenpari Lounasjärvellä ja tottui siinä määrin Heilckiin, että järvellä vastakkain tultaessa perin säästeliäästi kaartaen väisti venettä. Tämä >>kleptomaniaa>> poteva _veto, joka nuuskii joka pailian, pääsi nopeasti selville siitä, milloin yksinäinen erakko poistui asunnoltaan. Naapurisopu säilyikin jatkuvasti hyvänä, kunnes sitten ohi kulkevat rajavartiosotilaat ampuivat toisen joutsenista ripustaen sen merkiksi rajapaaluun. Kirjallisuudessakin mainitaan kolttien joskus käyttäneen joutsenennabkaista reppua (WALLENIUS 1934), ja lienee oletettava, että tarpeet siihen saatiin omakätisesti ammutusta linnusta. Joutsen pesi myös muualla Luton eteläpuolisella Petsamon alueella, joskin peräti harvoissa _pailcoissa. Epäilemättä oli perhekuntia, jotka antoivat joutsenen olla omassa rauhassaan tai sen _pesimistä erä.järvillään suoranaisesti suosivatkin, mahdollisesti kunnioittivat sitä myös pyhänä lintuna. ahman jälkiä. Hetken kuluttua näkyi toinen palaavan takaisin, mutta nyt etäämpänä joesta. Joki kuului pyytämättömiin erävesiin. Saamani tiedot kolttalappalaisten suhtautumisesta lajiin vailcuttivat jossakin määrii1 ristiriitaisilta. Ne saapuivat Lutolta päin ja lensivät joen juoksua seuraten kohti Lounasjärveä. Pian sain kuitenkin selville, että kysymyksessä olilcin vain peräytyminen alemmaksi vesireittiä, sillä kalastellessamme kerran Lounasjoella näimme siellä joutsenparin. Ylimenohetkellä, poilckeuksellisesta lähiperspektiivistä tarkastellen kookkaat linnut muodostivat voimakkaine, rauhallisine siiveniskuineen ja keskipäivän auringossa välkehtivine höyhenineen näyn, jonka yksityiskohdat voin vielä palauttaa mieleeni vuosien takaa. Jokirannan kätkevässä pajukossa seisten katselimme, miten ne aivan matalalta lentäen ylittivät meidät. Viitattakoon tässä edelleen >>Suenjel»-teoksessa olevaan kuvaan Kallajaurilta, jossa joutsenenluinen puhallusputki toimii 56. Kanta oli täälläkin jatkuvasti vähenemässä, eilcä rauhoitus näyttänyt suinkaan aiheuttaneen muutosta parempaan päin. Niinpä tämän kirjoittajalle osoitettiin paria keväistä väijytyspaikkaa, joista muuttojoutsenia väitettiin ammutun, ja kerrottiin myös erikoislaatuisesta koristuksesta koltta_pirtin katossa: tyhjiksi puhalletuista, rihmaan pujotetuista joutsenen munista. Asian luonteeseen kuuluu, että joutsen viihtyi 1yvin tällaisessa ympäristössä ja eli lisäksi molemminpuolisessa yhteisymmärräyksessä ihmisen kanssa, joka tässä tapauksessa sattui kuulumaan luonnonpalvojiin. Kerran oli yksi eksynyt vihakentän laitaan viritettyihin rautoihinkin. Pesäpailcka oli edellä kuvatussa kolmiolaaksossa sijaitsevalla jänkälammella. Toisaalta tiedot kertovat päinvastaistakin. Myöhemmin sain tietää, että pari pesi pienessä Lounasjoen saaressa. Siihen loppui joutsenen pesiminen Lounasjärvellä. Käsitykseni on, että uteliaisuus sai ne tässäkin tapauksessa ottamaan selvää äänistä, joita eivät lähiympäristössä olleet tottuneet kuulemaa.n
kolttien kotitekoisena lääkintävälineenä. Lajin voimakas väheneminen 1920-luvun loppupuoliskolta lähtien oli kuitenkin selvästi ja yhtäpitävästi todettavissa eri haastattelutietojen pohjalla, ja se panee epäilemään, olisivatkohan tavat entisestään muuttuneet. Mikkola 1925. Saattaa kyllä olla mahdollista, että sitä pidettiin jonkinlaisena pyhän linnun taikaesineenä, jonka hankkin1inen kuului _parantajien erikoisoikeuksiin. Joutsenen elinpiiriä. >>Suurpalo oli polttanut Lounasjärven ympäristöä laajalti ... Kenties munakauppiaitten silloinen hankintaverkosto ulottui jo näihinkin erämaihin. Tässä valinnassa joutsen joskus kohtalokkaasti erehtyykin, kun tulvavesi nousee tavallista korkeammalle. Kenties edellä mainitut esimerkit ovat muutoinkin poikkeustapauksia, kun ajatellaan kolttien asennetta joutseneen yleensä. >>. 57. * Kun joutsen pesii alkukantaisessa erämaaympäristössä, saattaa ·itä ja sen pesuetta uhata vaara petoeläinten taholta. Valok. Onkin aiheellista panna merkille, että se valitsee mielellään sellaisen pesäpaikan, jota vesi ympäröi joka taholta. Niinpä eräs Vuotson lappalainen kertoi tavanneensa Luttojoella tulvaveden varaan jääneen hyljätyn munapesueen. E
Niinpä kirjailija KOKKO, yrittäessään valokuvata joutsenta sen pesällä ja hankittuaan tätä varten tietoja pesäpaikoista, teki Enontekiöllä ja sen rajaerämaissa taivalta 1600 km asian vuoksi, mutta tapasi vain yhden samana kesänä (1948) asutun pesän ja senkin tuhoutuneena. Arviolukuihin sisältyy joitakin pesimistapauksia, jotka· niitten perustaksi esitettyjen tietolähteitten valossa vaikuttavat jonkin verran epätodennäköisiltä. 58. Niinpä Ruotsissa todettiin aikanaan tapaus, jolloin joutsenpari varsin kätevästi ja nopeasti hukutti kookkaanpuoleisen koiran, joka erehtyi yrittämään joen ylitystä niitten pesäpaikan lähettyvillä. Luvut ovat kuten niitten esittäjä korostaa luonnollisesti hyvin epävarmoja. Puolustustaktillisesti paikka, johon pääsee vain veden varassa, on joutsenelle edullinen. Tämä tarkoittanee sitä, ettei · 1) KPrran tämän kirjoittaja näki Kaisaniemen lammikossa iskuvalmiina joutsenen sen matalalla, korisevalla äänellä varoittae!'sa rannalla viittoilevaa tyttöstä, jonka liikkeet näyttivät ärsyttävän lintua. Linnun lempeän.näköiseen ulkokuoreen kätkeytyy aimo annos taistelun halua, joka tarvittaessa saattaa purkautua. MERIKALLIOn arvion mukaan niitä olisi vielä jäljellä noin 15, joista neljä paria pesisi Inarissa, kaksi paria Utsjoen, Sodankylän ja Savukosken pitäjissä kussakin sekä Enontekiöllä, Kittilässä, Sallassa, Suomussalmella ja Kuhmossa yksi pari pitäjää kohden. 1 ) * Entä missä määrin nyky-Suomi voi tarjota joutsenelle sellaista elinpiiriä Ja ennen kaikkea rauhaa, jossa se tuntee viihtyvänsä1 Kaikesta päättäen vain harvoilla alueilla, koska pesivien parien luku on niin vähäinen, kuin miksi tutkimukset sen osoittavat. Näihin kuulunevat ennen kaikkea Eno n teki ö n ja Kitti 1 ä n pitäjien osalle merkityt. Kaikkein suosituimpia pesäpaikkoja ovat rimpilampien mätässaaret, samoin pienet jänkäsaarekkeet suotai tunturilammilla ja pienillä järvillä, mutta myös kovapohjaiset saaret joessa tai suuren järven selällä kelpaavat. Esimerkkeinä jälkimmäisistä mainittakoon pesäpaikka Lounasjoen saaressa, josta edellä oli puhetta, sekä vuosikymmeniä käytetty pesäpaikka suuren Huutojärven Tshammarash-saaressa. Lieneekin paikallaan tarkastella hiukan tämän arvion perusteita. Arvelisinkin, ettei esimerkiksi ketun tai ahman, tuskinpa edes suden, ole terveellistä lähestyä uimalla joutsenten pesäsaarta, sillä omassa elementissää~ ja yhteistoiminnassa nämä kookkaat linnut ovat täysiveroisia vastustajia. MERIKALLIO puolestaan arvelee samojen pettymysten kohtaavan jokaista, joka Suomesta aikoo joutsenen pesän löytää
Kaiken kaikkiaan todennäköisten ja varmojen pesimistapausten kokonair::lukua nykyhetkellä täytynee pitää pienempänä kuin 15. Parhaimmassakin tapauksessa on kysymys enintään kahdesta pari ta, miksi MERIKALLIO on Sodankyläs ·ä nykyisin pesivien joutsenten luvun lähinnä paikallisten aluemetsänhoitajien antamien tietojen pohjalla arvioinut. aivan viime vuosilta ole yleensäkään voitu virallisiin aikakirjoihin merkitä varmaa ja yksityiskohtai esti paikallistettua pesää. Joutsenparin pesiminen Inarin lounaisosassa alueella, jonka muodostaa R e p o k a i r a y m p ä r i s t ö i ne e n, on myös todennäköistä, elleivät nyt kullankaivajat ole ehtineet karkoittaa lajia sen täkäläisiltä asuinsijoilta. Kannan tulevaisuus siellä riippuu lähinnä rajavartiostojen ja paikallisten erämiesten suopeudesta asialle. J a varmaan onkin hyvä, että harvat jäljellä olevat jäävät määrittelemättä. Vakavammin on jo otettava tiedot joutsenen _pesimi estä v a 1 ta k u nn a n itä r a j a n p i n n a s s a kapeassa, mutta }Jitkähkössä vyöhykkeessä, joka alkaa Inarin puolelta ja jatkuu Sodankylän ja Savukosken pitäjistä kaistan leikaten Sallan puolelle. Hiukan kysymyksen alaiselta näyttää, tarjoaako myöskään U ts j o k i enää sellaista rauhaa, jota joutsen pesäpaikallaan vaatii. Hyvä on, jos päästään 10 pesivään pariin, sillä jos Koitilaiskairan ja Repokairan yhteiseksi 59. Toisen pesimäalueen, joka on alaltaan ja merkitykseltään edellistä paljon vähäisempi, mutta muuten kenties yhtä suotuisa, muodostaa Ko i t i1 a i s kaira Sodankylän pitäjässä. Pitäjän lounaislaidassa kulkee maantie, jota matkailijat ja retkeilijät _paljon käyttävät poiketen sen varrelta maastoon, ja Tenon varsilla liikkuu taasen suuri lohestajien parvi; kullankaivajatkin ovat jo siirtymässä Inarin Lernmenjoelta Kevojoen latvojen kautta Utsjoen.puolelle -eräitä asiaan olennaisesti vaikuttavia seikkoja mainitakseni. Esimerkil<Si Mierasjärven lappalaiset, joilta asiaa tiedustelin, eivät enää 1935 tienneet mitään lajin pesimisestä alueella. Sen rimpiaavat ovat melkoisen laajoja, ja kun ne kesäaikaan ovat monin paikoin ylipääsemättömiä tai ainakin hyvin vaikeakulkuisia,sellaisia, että siellä kävelles ä >>saa seirnaltaan vettä juoda>>, kuten muuan eränkävijä on tilannetta luonnehtinut, pitäisin joutsenen mahdollisuuksia piileskellä tällä alueella suhteellisen hyvinä. Täydennyksenä ail<aisempia vuosia koskeviin tilastotietoihin sekä jonkinlaiseksi vahvistukseksi myöhemmille mainittakoon, että metsänhoitaja LINNAMIEHEN johtama metsänarvioin1isryhmä tapasi tällä suunnalla joutsenia. Jäljellä olevat jout enparimme pesinevätkin pääasiallisesti juuri tässä vyöhykkeessä, joka on etäällä liikenneväyli tä ja jossa ihmisiä liil<kuu uhteellisen harvoin. kesällä 1936. Sen jatkona ovat Suomussalmen ja Kuhmon pitäjistä läheltä rajaa ilmoitetut pesimispaikat, mikäli tiedot näistä ovat oikeita
Paikka ei ole vallan etäällä asutuksesta eikä vaikeapääsyinenkään, mutta muuten syrjässä tavallisista kulkureiteistä. Tietysti on otettava huomioon sellainenkin mahdollisuus, että jokin pesimistapaus jää joutsenenkin osalta keksimättä tai keksitty tapaus julkisuuteen saattamatta. Nykyaikaisen mainos60. Vajaan peninkulman etäisyydellä siitä sijaitsi tosin paikkakunnan pyyntimiesten silloin tällöin tukikohtanaan käyttämä kämppä, mutta nämä eivät tienneet mitään joutsenten olemassaolosta yhtä lukuun ottamatta, joka oli metsävyöhykkeen ympäröimän pienen lammen joutsenineen sattumalta keksinyt ja pitänyt sen omana tietonaan. Nähtävästi pyyntimiehetkiiä11, vaikka alueella liikuskelivat, eivät entään joka maastonkohtaa baravoineet, ja kenties myöskin joutsenet kokemuksistaan viisastuneina pysyttelivät pesimispaikkansa lähiympäristös ä välttyen täten huomiolta. Se vaikuttaa jo miltei rohkeanpuoleiselta arviolta. Se olisi kai kiireellisimpänä keskitettävä rajavartiostoihin, kullankaivajien tukikohtiin, Sevettijärven kolttakylään sekä muihin joutsenalueittemme liepeillä sijaitseviin erämaan kyliin ja yksittäisasumuksiin. Joutsenkantamme arviossa ei tällaisten sattumien varaan voi kuitenkaan mitään rakentaa. Saanenkin tässä esimerkkinä mainita, että tiedossani on vuodelta 1946 .pesimispaikka, joka ei sisälly MERIKALLIOn tilastoon, mutta onko se mahdollisesti myöhemmin ollut käytännössä, sitä ei ole kylläkään tarkistettu. Vaikein pulma on juuri pesäpaikkojen sijainnissa, sillä ne ovat siksi etäällä asutuksesta ja liikenneväylistä, että rauhoitusmääräysten valvonta ei voi ulottua sinne ainakaan riittävän tehokkaana. On varminta käsitellä niitä vastapainona tapauksille, jolloin optimistinen havainnontekijä tulkitsee lajin tilapäisen esiintymisen pesimiseksi tai samasta parista, joka on muuttanut pesäpaikkaansa, tehdään kaksi eri ilmoitusta. Uudet luonnonsuojelualueetkaan, vaikka tulisivat kaikki ehdotetussa laajuudessa perustetuiksi, eivät sisällytä piiriinsä kuin yhden ainoan niistä pesimispaikoi ta, joita nykyhetken tilastossa voidaan pitää todennäköisinä. Sen tapaista uteliaisuutta, jota ne Petsamon erämaissa osoittivat ihmistä kohtaan, ei täällä ollut havaittavissa. Ainoaksi keinoksi jää tehokas propaganda joutsenen puolesta. osuudeksi arvioidaan 23 paria, pitäisi tällöin itäisellä rajavyöhykkeellä pesiä 78 paria. * Ken vaivautuu saatavissa olevien tilastotietojen perusteella selvittämään itselleen, miten nopeasti joutsenkantamme on huvennut ja miten vähäiseksi se on ehtinyt painua, tulee vakuuttuneeksi siitä, että lajin kohtalo on jo todella vaakalaudalla
Sieltä on ehkä ajan kypsyessä tarjolla vahvistusta meikäläiselle kannalle, sillä sopivista pesäpaikoista ei sinänsä ole maassamme puutetta, vaan ainoastaan pesimisraubasta. tuksen valokeilaan joutunut retkeily puolestaan milloin sitä harjoitetaan pelkkänä urheilutai muotiasiana houkuttelee erämaihin ja mahdollisesti joutsenalueillekin helposti lomanviettäjiä, jotka nyt puheena olevassa asiassa eivät ole tilanteen tasalla. Joutsenkysymyksemme harvoja valoisia puolia on lajin pesiminen rajojemme lähettyvillä naapurimaissa. Jos asioitten annetaan liukua entistä latuaan ja entisellä nopeudella, on meillä hyvinkin pian edessämme joutseneton kausi, joko tilapäinen tai pysyvä. Tällaisten >>maallikoiden» varalta on paikallaan, että joutsenkysymystämme valaistaan myös retkeilyä, matkailua, urheilua sekä kalastusta ja metsästystä ko kevassa aikakauslehdistössä . Myöskin rajan pinnassa Norjan puolella pesii joku harva pari, ja pitäisinkin luultavana, että viimeaikojen oletetut pesimistapaukset Enontekiöllä, Utsjoella ja osittain ehkä Inarissakin ovat olleet vain tältä suunnalta tapahtuneita tilapäisvierailuja. Niinpä tri MIKOLAn Ruotsissa saamien varsin pätevien tietojen mukaan joutsen pesii muutamilla järvillä Muonionjoen länsipuolella. Ken elää, se näkee. Erityisesti painetussa sanassa on kartettava pesien yksityiskohtaista paikallistamista, sillä siten ohjataan vain >>agentteja>> ja pesimisrauhaa muutoin häiritseviä uteliaita paikalle. Ellei tällaiselle liiketoiminnalle aseteta esteitä, valuu aatteellinenkin propaganda helposti hiekkaan. Runsainta on tietysti lajin pesiminen itärajan takana, ja ennen kaikkea sieltä on mahdollisuus saada vahvistusta joutsenkantamme rippeille, varsinkin kun osa Itä-Karjalan ja Kuollan joutsenista vielä muuttaa maamme kautta. 61. Edellä on jo huomautettu, että toiseksi pnlmakohdaksi saattaa helposti muodostua joutsenen pesäpaikkojen harvinaisuu , joka on omiaan nostamaan munapesueitten hintoja niitten laittomassa kaupassa. Asian nykyisessä vaiheessa lieneekin varminta, että kukin pitää tuntemansa pesäpaikan tarkemman sijainnin omana tietonaan. Asenteessa joutseneen täytyy kuitenkin kuten MERIKALLIO asiaa luonnehtii tapahtua >>täyskäännös>>. Yleinen päivälehdissä harjoitettu propaganda, jonka teho ulottuu laajemmalle, muodo ·taa oman työkenttän ä
Toukat, jotka munista kehittyvät, nakertavat itsellensä tien kaarnan läpi yvemmälle. Monet niistä tulevat puihin miltei heti näiden kaatumi en jälkeen, jos tämä tapahtuu sellaisena vuodenaikana, jolloin hyönteiset ylimalkaan ovat liikkeellä, tai kantoihin välittämä ti sen jälkeen, kun puut on katkaistu . Lahopuissa ja :::kannoissa elävistä hyönteisistä. koivussa, elävistä lajeista jotkut ovat tällaisia. Mutta myös monet kärsäkkäät (Ourculionidae) , sarvijäärät 1. Useat kuoren alle tunkeutuvat lajit kuuluvat kaarnakuoriai iin (Scolytidae). Mutta niiden luku ja merkitys on sittenkin koko lailla vähäisempi kuin havupuissamme elävien lajien. Ja tätä voimme pitää suurena onnena, sillä metsään jätetyt lehtipuiden lahot rungot ja kannot ovat useitten metsätalouden kannalta hyödyllisten hyönteissyöjälintujen suosituimpia pe imäpaikkoja sekä hyö62. Uunio Saalas. M etsissä o~ tav~llises_ti s1~urem~i_tai pienempi m~ärä kaatun eit~ ja_ ~ystyyn kuivuneita tai kmvuma1s1llaan olevia puita sekä kantoJa, Joissa asustaa mitä erilaisimpia hyönteisiä. Useat kysymyksessä olevista tuoreessa puussa kaarnan alla rungoissa, oksissa tai kannoissa elävistä hyönteisi tä ovat pahoja tuholaisia, jotka saattavat kun ensin ovat suuresti lisääntyneet kaatuneissa tai kituvisrn puiern taikka kannoissa ja kun tällaiset metsästä ovat loppuneet, seuraavina vuosina käydä käsiksi vallan terveisiinkin puihin ja siten aiheuttaa suurta vahinkoa. Varsinkin havupui samme kuuse, sa ja männysFä elävistä lajei ta monet ovat tällaisia vaaralli ia tuholai ia, joten mainitunlaiset tuoreet puut aina voivat, mikäli niitä jää runsaasti metsään, käydä kasvaville puille aika kohtalokkaiksi. Mitkä näistä elävät kaarnan alla ravinnokkaassa jälsikerrok essa, mitkä tunkeutuvat syvemmälle itse puuaiueernen. Sen vuoksi niiden korjaaminen metsästä hyvissä ajoin on mitä tärkein ja tehokkain metsähygieeninen toimenpide. Myös lehtipuissamme, esim. laskevat munan a kaarnan ra.Jrnibin tai varta vasten kaiv rtamiin a pieniin kuoppiin . l1apsenkakkiaiset (Oerambycidae) ym
Tällaisia on. el,ongatus). fysiologisesti vahingollisia hyönteisiä, jotka tietyissä olosuhteissa voivat aiheuttaa kasvavien puiden kuoleman, elää niissä myös runsaasti ns. Paitsi kaarnan alla kuolleissa kaatuneissa tai pystyissä puissa ja kannoissa eläviä ns. Mutta onneksi on myös olemassa kokonaisia armeijoja samoissa puissa eläviä ns. Mainitsemme ensimmäiseksi muutamia tällaisia esimerkkejä kovakuoriaisista, Eräisiin kaikkein yleisimpiin meillä lahopuussa tavattaviin hyönteisiin kuuluvat lieriökärsäkkäät: musta lieriökärsäkäs (Eremotes ater) ja karkea lieriökärsäkäs (E. teknillisesti vahingollisia hyönteisiä, jotka pilaavat puun käyttöarvoa kaivertamalla käytävänsä rungon sisustaan, joten se käy arvopuuksi esim. Tämä asiain tila ei ole niinkään ihmeteltävä, sillä kuta syvällisemmin tutkimme luontoa yleensä, sitä selvemmin huomaamme, että mitä erilaisimmilla eläimillä, samoin kuin kasveillakin, on oma tärkeä merkityksensä >>luonnon suuressa taloudessa>> ja myös välittömästi tai välillisesti ihmisen taloudes a. (E. dyllisten lepakoitten leposijoja. rakennusja sahapuuksi, jopa paperipuuksikin kelpaamattomaksi. Siten tällaiset puut u ·ei.n voivat tavallansa korvata sen vahingon, jonka ne saattavat aiheuttaa tuhohyönteisten lisääjänä. Aikaisemmin on niitä yleensä pidetty jotenkin merkityksettöminä (indifferentteinä). Näiden laji.luku ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri kuin tuoreisiin runkoihin ja kantoihin tulevien. Myöhemmin, kun puut jo ovat alkaneet hieman lahota jos ne ovat saaneet jäädä korjaamatta metsään tulee niihin taas uusia hyönteisiä. Mutta viime aikoina on alettu niihinkin kiinnittää yhä enemmän huomiota, ja tällöin on havaittu , että niillä usein on oma, ehkä hyvinkin tärkeä merkityksensä. Mitä tässä kirjoituksessa puheeksi otettaviin varsi.nai esti lahopuissa eläviin hyönteisiin tulee, on niillä ihmisen kannalta katsottuna kahdenlainen, osaksi hyödyllinen, osaksi vahingollinen merkitys. Ne ovat pieniä, vain a. hyönteisten joukos'3a suuri määrä. ekä kovakuoriaisten että pistiäisten, kaksisiipisten ym. Usein aivan sama laji on olosuhteista riippuen toisissa tapauksissa luettava hyötyeläimiin, toisissa tapauksissa tuhoeläimiin. 4 mm pitkiä, kapeita, Musta lieriökärsäkäs (Eremotea ater) ja karkea lieriökärsäkä. elongatus). 63. hyödyllisiä metsähyönteisiä, petoja ja loisia, jotka ahdistavat ja tappavat metsän tuhohyönteisiä tunkeutumalla niiden käytäviin ja syömällä niitä sekä niiden toukkia ja koteloita, jopa muniakin
Ne tulevat puuhun verraten myöhään, vasta sen jälkeen kun tämä on jo alkanut vähän lahota, ja elävät sitten siinä polvesta polveen vuosikausia sekä toukkina ja koteloina että aikuisina. On ilmeistä, että lieriökärsäkkäitä milloin ne esiintyvät metsässä vanhoissa liekopuissa tai kannoissa on pidettävä erittäin hyödyllisinä hyönteisinä, koska ne suuresti edistävät niiden murenemista ja aiheuttavat sen, että sadevesi ja lahosienet pääsevät tunkeutumaan esteettömästi niiden keskustaan. Ne suosivat pääasiallise&ti kuusta ja mäntyä, mutta voivat myös asustaa lehtipuissa, esim. tammessa. liereitä, mustan.kiiltäviä kovakuoriaisia, jotka suuresti muistuttavat kaarnakuoriaisia, mutta eroavat näistä siinä, että niillä on selvä, jos kohta aivan lyhyt, litteähkö kärsämuodostuma. erilaisnivelisiin (Heteromera) kuuluva tummanruskea, kiiltokarvainen, verraten soukka kovakuoriainen, joka ensi näkemältä hiukan muistuttaa >>seppiä>> 1. 20 vuotta aikaisemmin. 510 vuotta aikaisemmin kuin muuten, ymmärrämme helposti, millaisista taloudellisista arvoista tässä on kysymys. Mutta milloin nämä hyönteiset elävät edellämainitunlaisissa pylväissä, ne aiheuttavat sen, että nämä tavallista paljon aikaisemmin katkeavat maan tasolta. Vähitellen ne syövät puun aivan täyteen hienoja käytäviään, jotka kulkevat ristiin rastiin ja murentavat sitä niin, että se lopulta käy miltei jauhomaiseksi. rakennuksissa ne ovat hyvin yleisiä. Myös vanhojen latojen seinähirsissä ym. Muuan laji, joka elää samantapaisissa lahopuissa kuin lieriökärsäkkäät ja usein yhdessä näiden kanssa, on lahokuoriainen (Xylita laevigata). Niiden toukat ovat valkeat, jalattomat, paksuhkot, hieman luokkimaisesti käyristyneet. Olen tavannut aikuisia aitapatsaissa, jotka olivat pystytetyt n. Ja jos otamme huomioon, että näitä pylväitä usein hyönteistuhojen vuoksi täytyy uusia esim. Niitä, varsinkin mustia lieriökärsäkkäitä, tavataan hyvin usein ja toisinaan runsaslukuisina pystyissä tai kaatuneissa rungoissa ja kannoissa, mutta myös aitapatsaissa sekä puhelinja sähköjohtopylväissä, parhaasta päästä jotenkin maanpinnan tasalla. 8-9 mm pitkä, ns. elateridejä, mutta eroaa näistä helposti siinä, että sen takanilkka on 4-nivelinen eikä 5-nivelinen, että etuselän takamukset. Myös vanhojen rakennusten rappeutumisen edistäjinä lieriökärsäkkäitä on Kaunojalka (Oalopus serraticornis) ja Jahokuoriainen (Xylita laevigata), 64 pidettävä erittäin pahoina tuhohyönteisinä. Se on n. Täten ne tavallista nopeammin joutuvat >>luonnon kiertokulkuun>>
Toukka elää rungoissa, kannoissa, puhelinja sähköjohtopylväissä ym., joihin se kaivelee usein toisiinsa sotkeutuneita, tiheässä kulkevia käytäviään, ja edistää huomattavasti niiden lahoamista. punaisen kukkajäärän (Leptura rubra) toukka havupuiden rungoissa ja kannoissa, nelivöisen kukkajäärän (Strangaliaquadrifasciata) toukka Punainen kukkajäärä (Leptura rubra). Yleisyytensä vuoksi tällä kovakuoriaisella on huomattava merkitys, ja olosuhteista riippuen se on hyvin hyödyllinen tai hyvin vahingollinen. hapsenkakkiaiset (Cerambycidae). Elintavoiltaan ja merkitykseltään lahokuoriaisen kaltainen on toinen erilaisnivelinen kovakuoriainen: kaunojalka (Oalopus serraticornis). Se kuuluu epäilemättä maamme kaikkein tehokkaimpiin pylväitten >>murtajiin>>, varsinkin kun se mieluimmin tekee käytävänsä niiden tyvi.osaan, maan tasalle, siihen kohtaan, joka on verraten kostea. ovat pyöristyneet eivätkä piikkimäisesti laajentuneet, että ponnahdustaitoa ei ole ja että hyönteinen liikkuu eteenpäin ikäänkuin sysäyksittäin. Hyvin tyypillisiä lahopuissa ja -kannoissa eläviä hyönteisiä ovat myös monet sarvijäärät 1. lajit), joiden usein hyvin värikkäät, taaksepäin suippenevat aikuiset kuoriaiset mielellään oleilevat kaikenlaisissa kukissa (esim. Se on paljon isompi, 1820 mm pitkä, kapea, litteähkö, tummanruskea hyönteinen, jonka koiraalla on miltei ruumiin pituiset, sahamaiset, naaraalla puolta lyhyemmät tuntosarvet. Se on vähintään yhtä vahingollinen (toisissa tapauksissa hyödyllinen) kuin lahokuoriainen, jopa suuremman kokonsa vuoksi vahingollisempikin (tai hyödyllisempi), mutta se ei ole läheskään niin yleinen kuin tämä. Sen käytävät ovat hyvin väljät, karkeitten purujen täyttämät. Niiden paksut, kovapäiset, matta muuten pehmeät, lyhytjalkaiset toukat asustavat syvällä puun sisustassa, esim. Ison, paksuhkon, liereän, pehmeäihoisen toukan t>:tkaruumis päättyy kahteen voimakkaaseen ylöspäin kaartuneeseensarvimuodostumaan. Tällaisia ovat varsinkin lukuisat kukkajäärät (Leptitra-, Strangaliaym. Itse aikuisia kuoriaisia tapaa kuusenja männynrungoilla, kannoilla, puhelinja aitapylväillä, seinillä jne. 66. Toukka on pitkä ja kapea, liereä, valkoinen, pehmeäihoinen ja päättyy kahteen etäällä toisistaan olevaan sarvimuodostumaan, joiden välissä, keskellä takimmaista jaoketta, on omituinen, pieni, mutta syvä lovi. Sekä selkäettä vatsapuolella sillä on erikoislaatuiset, kovien keilahampaitten peittämät käsnämuodostumat. ruusuissa, sarjakukkaisten tai pihlajien kukinnoissa ym.) mettä tai siitepölyä syömässä
Toisinaan sattuu myös, että puu murtuu pesän kohdalla. Niitä on pidettävä tässä suhteessa hyödyllisinä, vaikka ne tietenkin voivat eräissä muissa suhteissa, esim. Niiden joukossa on eräitä lajeja, jotka joko aivan säännöllisesti tai tietyissä olosuhteissa tekevät puuhun pesänsä. lehtipuiden rungoissa tai kannoissa. Jälkimmäisessä tapauksessa ne ovat kaiverretut pääasiallisesti pehmeämpään kevätpuuhun, mutta kovempi syyspuu muodostaa niiden väliin ohuita seinämiä. noin 20 vuotta aikaisemmin kaadettujen mäntyjen lahoissa kannoissa ihan maan tasalla tai juurten ylimmissä osissa. Se tuottanee yleensä enemmän hyötyä kuin vahinkoa, mutta se voi todennäköisesti eräissä olosuhteissa tehdä tuhoa vioittamalla pylväitä, ratapölkkyjä yms. Pesä on laadultaan erilainen ollessaan kuolleessa ja jossain määrin lahossa tai vielä kovassa puussa. Samaa on sanottava eräistä muistakin muurahaisista, jotka useammin tai harvemmin tekevät pesänsä jo lahoamistilassa oleviin liekoihin tai kantoihin. Paitsi edellä mainittuja lajeja voisimme luetella suuren joukon muita sarvijääriä, joiden toukat ~lävät lahopuussa ja tekevät osaksi hyötyä, osaksi vahinkoa, mutta nämä riittäkööt tässä yhteydessä. Sitä vastoin olisi vielä puhuttava vähän muurahaisista lahojen runkojen ja kantojen hajoittajina. lehtikirvojen suosijoina, olla vahingollisia tai tuhohyönteisten hävittäjinä hyödyllisiä. Meillä olen tavannut sen toukkia, koteloita sekä jätteitä aikuisista kovakuoriaisista mm. Edellisessä tapauksessa kammiot ovat hyvin säännöttömiä ja voivat läpäistä useita vuosilustoja. Se on 1222 mm pitkä, jykevärakenteinen, liereä, musta, muihin sarvijääriin verrattuna harvinaisen lyhytsarvinen kovakuoriainen, joka lentelee voimakkaasti suristen mieluimmin iltapäivisin heinä-elokuun aikana entisillä hakkausaloilla, kuloalueilla tai puuvarastojen ja rakennusten lähettyvillä. Tunnetuimpia näistä on hevosmuurahainen (Oamponotus herculeanus). Teknillinen vahinko, jonka hevosmuurahainen aiheuttaa nakertamalla rungon ontoksi, on usein aika huomattava. Pääasiallisesti se ahdistaa kuusta, mutta myös mäntyä ja erilaisia lehtipuita. Ei ole ensinkään harvinaista, että tavallinen punamuurahainen (Formica rufa) laatii pesänsä lahon puunkannon ympärille ja kaivaa käytäviään ja kam66. Rakennuksissakin hyönteinen saattaa tehdä melkoista tuhoa valmistamalla pesänsä seinähirsiin, lattialautoihin yms. Sen toukka elää vanhoissa lahoissa männynkannoissa ja -rungoissa, jotka se nakertelee täyteen väljiä käytäviään. Mieluimmin tämä hyönteinen näyttää pesivän pystyihin, enimmäkseen täysin terveisiin, mutta myös tyvilahoihin puihin ja vanhoihin hirsiin, toisinaan kuitenkin osaksi-tai kokonaan maahan. Hyvin omituisen laatuinen on jymyjäärä (Spondylis buprestoides). koivun, haavan ym. Mutta jos se tekee pesänsä metsässä vanhoihin puunrunkoihin, joita ei enää käytetä mihinkään tarkoituksiin, on sen toimintaa pidettävä hyödyllisenä
67. Paitsi edellä mainittuja sekä lukuisia ~uita kovakuoriaisia ja muurahaisia elää metsissämme erinäisiä toisiinkin hyönteisryhmiin, kuten esim. mioitaan myös sen sisustaan. petopistiäisiin kuuluvia lajeja, jotka kaivautuvat lahopuihin ja -kantoihin, mutta niillä ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin edellä mainittuihin ryhmiin kuuluvilla hyönteisillä. Lahokannoissa asustaa myös usein pieni mustanruskea mauriainen (Lasius niger), muuan maamme yleisimpiä muurahaisia, joka sitä paitsi voi tehdä pesänsä maan sisään, kivien alle, muurinrakoihin jne, ja joka mm. rufa truncorum), tekee säännöllisesti tällä tavoin ja aiheuttaa vähitellen kannon hajoamisen sekä tekee siten huomattavaa hyötyä. Myös eräät pienet ns. Muuan punamuurahaisen läheinen sukulainen, ruskomuurahainen (Formica /usea), joka on suhteellisen hento, jotenkin yksivärisen ruskea tai mustanruskea, punertavajalkainen, tekee tosin usein pesänsä maahan, esim. pistinmuurahaiset, kuten nummimuurahainen (Tetramorium caespitosum) ja liekomuurahainen (Leptothorax acervorum) kaivertavat usein pesänsä lahopuihin ja siten edistävät niiden hajoamista ja mullaksi muuttumista. Hevosmuurahaispesän poikkileikkaus. kivien alle, mutta ehkä yhtä yleisesti lahokantoihin ja aiheuttaa tällöin samanlaista hyötyä kuin kantomuurahainen. Varsinkin muuan sen alalaji, kantomuurahainen (F. on tunnettu siitä, että se kuten monet muut muurahaiset säännöllisesti pitää vahingollisia lehtikirvoja >>lypsylehminääm> ja suojelee niitä
Nykyisin huristavat linja-autot alueen ohitse Juntusrannasta Kuusamoon, asutustiloja vilahtelee siellä täällä tämän selkosta sivuavan maantien varrella ja urheilukalastajat ja retkeilijät suunnistavat taajenevin joukoin tänne mielityötään harrastamaan ja seudun luonnonnähtävyyksiä ihailemaan. Kilometrisinä leviävät meren tyrskyjen pöydäntasaisiksi siloittamat hietikkokankaat harjujen liepeillä. Suomussalmen sydänmailta. K aukana Kainuun äärimmäisillä perukoilla, Suomussalmen, Taivalkosken ja Kuusamon rajoilla, leviää peninkulmainen, asumaton erämaa-alue, laajimpia maassamme napapiirin eteläpuolella. K. Pystyn-peloittavina ja, kallio68. Vasta sota-ajan strategiset vaatimukset toivat tämän syrjäisen seudun maantieyhteyteen muun maailman kanssa. Honkavaara Somerojärven eteläpuolella. Tunnetuimpia kiveliön näköala paikoista ja retkeilynkohteista ovat Julman Ölkyn ja Someron karurantaiset kalliojärvet. Virkkala. Jo ennen sotia yritti ihminen työntää vaikutustaan tälle alueelle paria lyhyttä, lonkeroista maantienpätkää pitkin, mutta tienteko jäi keskeneräiseksi ja kiveliö peri tässä kilvoittelussa voiton
Lukemattomien porojen surma ovat olleet nämä kalliorotkot, jotka kilometrien pituisina länsi-itä ja pohjois-etelä suunnassa halkovat maisemaa. Samantapaisia kalliorotkoja, joskaan ei Somerolle ja Ölkylle vertaansa vetäviä, on tässä kiveliössä useita muitakin. Ölkyn vanha tukkikämppä olisi vähin kustannuksin saatavissa asuttavaan kuntoon telttaa vailla olevien retkeilijöiden majapaikaksi, ja jos talvisaikaan vedettäisiin tänne pari venettä jalkaisin liikkujain käyttöön, olisi seudulla edellytykset kehittyä suosituksi retkeilyn.kohteeksi muillekin kuin lähitienoon asukkaille. Toinen käytetty, joskin lähes kolme kertaa pitempi reitti Ölkylle juontaa Taivalkosken puolelta, Suomussalmen-Kuusamon valtatieltä. perän rakenteesta johtuen, paikoin räystäälle kaartuvina kohoavat näiden järvien graniittiset kalliorannat kymmenien metrien korkeuteen, ja harvoin pääsee tuulen vire syvyydessä olevaa tummaa vedenpintaa rikkomaan. Kuusamon Iijärven Ahven.lahden perukasta lähtevä polku päättyy Ala-Ölkyn eteläpoukaman vanhalle tukkikämpälle, ellei taipaleella satu eksymään pilkattomalta polulta porojen levottomasti kaarteleville joloksille tai kalamiesten polu,1teelmille. Särmikkäitä kalliopaasia on paikoin syöksynyt veden rajaan leveäksi louhikkovyöksi, ja mitä mielikuvituksellisimpia rotkoja ja luolia, >>pirunkirkkoja>>, on syntynyt sortumaisillaan olevien kallionkielekkeiden väliin ja alle. Nykyisin on Julmalle Ölkylle ja sen ympäristöön varsin vaivaton kulku idästä, Kuusamon-Juntusrannan maantieltä, mistä helppokulkuista kangasmaastoa on sinne peninkulman verran. Näkymä tuo mieleen pienoiskokoisen Norjan vuonon, ja lukuisten kirkasvetist en hetepurojen jatkuva solina, joka kesähelteellä kulkijaa miellyttävästi virkistää, on vielä tätä mielikuvaa tehostamassa. Mutta kulttuurin kyllästämä ihminen tuntee jokapäiväisten toimintojensa vastapainoksi vaistomaista vetovoimaa tällaista villiä ja kesytöntä luontoa kohtaan, olkoonpa se sitten kuinka karua tahansa. Kuusamon Irnijärven kaakkoi69. Runsaan peninkulmaisen taipaleen taituttua, jossa huonosti porrastetut suot ja kuivat kangaspolut vaihtelevat lyhyiden soutumatkojen kanssa, pilkottaa jo Somerojärven läntinen nipukka, mistä on vielä peninkulmainen venematka jylhänkaunista Somerojärveä pitkin korkeiden rantakallioiden lomitse Ölkkyjärven eteläpäähän, Somerojoen luusuaan. Julman Ölkyn vaikeapääsyisen >>Pirunkirkon>> nimilehtiö osoittaa suvi suvelta lisääntyvää retkeilijäin määrää ja Ala-Ölkyn kalasaunan vieraskirja täyttyy kulkijoiden enemmän tai vähemmän onnistuneista tunteenpurkauksista seudun erikoislaatuisen luonnonkauneuden ylistykseksi. Liikkuminen näillä jyrkänteillä vaatii melkein alppikiipeilijän taitoa ja varovaisuutta; sopivaksi jalansijaksi katsomasi ulkonema saattaa olla hilseillyt muusta kalliosta irti, ja pahimmassa tapauksessa voit löytää itsesi mustaniskaisten ahventen valtakunnasta tai murskaantuneena teräviin lohkareisiin
jonka pohjalla vähäinen Lomapuro lorisee. Hossan talojen länsipuolella eri suuntiin kulkevat harjujaksot yhdistyvät mitä monivivahteisimmaksi maastoksi, josta säteilee etelään, itään, lounaaseen ja luoteeseen milloin yksinäisinä harjanteina, >>särkkinä>>, kulkevia, milloin leveiksi paisutuksiksi laajenevia harjujaksoja. Kuusamon Kurvisenvaaralta länttä kohti katsottaessa tämä rotko näyttäikse selvänä pykälänä, lomana, horisontin melkein tasaisessa vuvassa. Kurvisenvaaran itäpuolella jatkuu rikkonainen kalliomaasto, jonka jyrkänteet paljaina ja karuina kohoavat kymmenien metrien korkeuteen, kuten Julmalammen rannoilla. sen lahdekkeen, Vaaraperän, jylhällä etelärannalla on laajaan kalliomaastoon revennyt pari.lyhyehköä rotkoa, Maaholsi ja Kallioholsi, joiden kapea pohja ja jyrkät luiskat ovat kuin vast'ikään luotuja, jättimäisiä salaojia. Samoja linjoja pitkin toistuvat liikunnot ovat vähitellen raivanneet nämä suuret kallioperän halkeamat. Toisin paikoin rinteet ovat ohuen irtomaakerroksen peittämiä, niinkuin korkealla Rajavaaralla, jonka toistasatametrinen ~ousu jo vetää vertoja Lapin vaaroille. Alueen mielenkiintoisimpia muodostumia ovat kuitenkin lukuisat harjujaksot; nuo suomalaiseen järvimaisemaan erottamattomasti kuuluvat pitkät, kapeankiemuraiset hiekkaja soraselänteet. Joltain Somerojärven peninkulmaiselta kalliojyrkänteeltä voi saada vähäisen aavistuksen niistä valtavista luonnonvoimista, jotka ovat kiveliön vankkumattomalta näyttävään kallioperustaan repineet näitä isoja haavoja. Sarjan läntisenä päätteenä päilyy kaunis Jysmänjärvi, jonka kuulakkaan veden lävitse näkyvät aikojen kuluessa sinne sortuneet kiveliön petäjät muhkuraisia oksantynkiään yhä ojennellen. Maankuoren liikunnot ovat aikojen kuluessa järisyttäneet kovaa graniittista pohjaa, joka heikoimmista kohdista ei ole kestänyt painetta, vaan on murtunut ja särkynyt palasiksi. Selkosen eteläosassa kallioperän rotkolaaksot ovat harvinaisempia. Luoteinen harjujakso alkaa Hossanjärven itärannalta, missä rajavartiosto on löytänyt sikäläiselle kenttävartiolleen valkeiden rantahiekkojen paarta70. Mitä myöhäisempään aikaan maankuoren liikehtiminen on jatkunut, sitä vähemmän on tasoittavilla voimilla ollut tilaisuutta haavojen parantamiseen, kun taas varhemmin syntyneissä rotkoissa jyrkänteiltä alas sortuneet kalliopaadet ovat ajan mittaan loiventaneet niiden rinteitä, kuten nykyään Julman Ölkyn vesi-· rajaa paikoin kiertelevät louhikkovyöt osoittavat. Vaaraperä jatkuu itään 6080 metriä syvänä rotkona. Kartasta päätellen jatkuu sama rotkosysteemi pitkälle Neuvostoliiton puolelle. Hossanjärven itäpuolella sijaitsee sellaisissa sarja pieniä ja pitkiä, mutta kapeita järviä, useimmat Hoiluanjärvien nimisiä
man viehättävän lahdenpoukaman korkean harjujyrkänteen tyveltä. Harjun laelta et kuitenkaan löydä tavanomaista kapeaa selkää, joka kiemuraisena nauhana luikertelisi maiseman halki, vaan tasaiset mäntykankaat, muinaisen vesipeitteen siloittamia nämäkin, jatkuvat kilometrisinä pitkin Öllerinlammen jyrkkää etelärantaa, milloin kasvaen harvakseltaan yksinäisiä honganköriläitä, milloin kulon tuhojen jäljeltä täynnään nousevaa männyn taimistoa. Mutta maiseman piirteet vaihtuvat 71. Lähellä Someron sydänmaan keskustaa sijaitsee näköalapaikkana tunnettu vuonomainen Julma Ölkky. tuota 30-metristä rinnettä ylös, huomaat siinä parikin selvää pykälää, kuin parhaan ratainsinöörin suunnittelemaa vaakasuoraa rautatiepengertä, joita muinaisten vesien ärjyt ovat leikanneet harjun helposti kuluvaan kylkeen. Jos lähdet kapuamaaTJ
Mutta pian taas avautuu sataisille selille kauneudessaan viehättäviä näkymiä, Punkaharjulle vertaansa vetäviä. muodoin jatkuu harjujakso yli peninkulmaisen matkan Ölkynjärville ja Somerolle saakka. Kallioholsin läntisestä nurkasta levittäytyen Irnijärven etelärannal}a entistä mahtavammaksi ja komeammaksi selänteeksi, jonka 50-60 m korkealta, tasaiselta laelta aukeaa laaja näkymä yli Irnijärven ja sen takaisten kiveliöiden. Rauhatonta maastoa jatkuu vielä täälläkin, ja useat rinnakkaiset .selänteet tekevät seudun kuin jättimäisellä auralla kynnetyksi. harjun jyrkkien rinteiden lomitse, pitkät matkat niitä on molem.m.illa puolilla, ja väliin harjun päällys pusertuu laajahkojen järvien välissä kiemurtelevaksi kapeaniskaiseksi seläksi; terävältä harjalta vaeltaja vaivoin löytää jalansijaa kaatuneiden kelojen oksaryteikköjen lomista; yksinään tolvaavan poron polku kiertelee levottomasti rinnettä ylös ja toista alas. Pienehköjä ja suurehkoja lampia vilahtelee tuo.n tuostakin. nopeassa tahdissa. Julman Ölkyn syvä rotko tuottaa sille kuitenkin voittamattoman esteen ja vasta Ölkynpuron yläjuoksulla, missä kalliojyrkänteet Irnijärven rantamien lähestyessä ovat sulautuneet korkeampaan vaaramaastoon, putkahtaa harju uudestaan esille. Mutta kapeik?n toiselta puolelta alkaa jälleen samainen vaihteleva harjumaasto, paikoin tasaisena jäkäläja kanervanum.mena, jolla pienet kuusankapesueet utelevat yksinäiseltä kulkijalta viimeisiä kuulumisia ja vähäiset porotokat kesäisin rauhattomasti vaeltavat rämeiden kortteikkoreunojen räkkää paossa, paikoin taas aaltoilevana kumpuja kuoppamaastona, jonka jyrkillä kivikkotörmillä ja hiekkamelloilla kesähelle pusertaa hien vaeltajan ruskeaksi paahtuneelle otsalle ja lukemattomien tuulenkaatojen oksalonkerot yrittävät kampata hänen nousuväsymyksestä notkahtelevia jalkojaan. Hiekkakankaan _poikki saattaa äkkiä ulottua pienoinen rotko, jonka pohjalla kirkas kaltio valuttelee raikkaita hetevesiään, tai syvä, suppilomainen syvennys, >>pirunsilmä>>, jonka äyräältä katsottaessa rannalle sortuneet kilpikaarnaiset mäntyval'.\hukset kuvastuvat aina yhtä selvästi alati tyvenestä vedenkalvosta. Vaihtelevin . 72. Soma on silloin kulkijan hetkeksi huoahtaa kaatuneelle kelolle ihailemaan maisemaa kaukana asutuskeskusten kohusta ja hälinästä, ympärillä erämaa, jonka syvää rauhaa ei kirveen kalke riko, mutta jossa kaukaa kantautuu korviin yksinäisen tikan koputus hongan kylkeen. Järvien sataiset kapeikot katkovat harjumaaston yhtenäistä kulkua, milloin leveänä salmena tai rauhallisesti, mutta voimakkaasti vetävänä nivana; milloin taas selkosen mustat vedet vaeltavat erikoisena koskena ärjyen kohti rintamaita. Vaihtelevan muotoisena, vesien reunustamana ja katkaisemana harju lopulta jättää kiveliömme jatkaen levotonta kulkuaan ohi Taivalkosken ja Pudasjärven kirkonkylien tasoittuakseen lopulta Pohjanlahden rantamailla
Maantie halkoo milloin viivasuorana ja tasaisena laakeiden hiekkanummien yli, joilla loivat ja matalat rantavallien kaltaiset harjanteet kiertelevät, milloin se ampaisee suoaukion poikki, missä uudenaikaisen autotien rinnalla näkyy sydänmaan vanha valtasuoni, käyttämättömyyttään lahoava kruununporrastus; milloin tie taas sukeltaa hiekkaiseen maahan syöpyneen pienen joenuoman poikki tai kiipeää vähäiselle harjanteelle, joka on kuin matalan harjun laki, mutta joka tarkemmin katsottaessa onkin muodostunut peräkkäisistä lentohiekkanummista. Hoiluankallioiden louhikkoisiin jyrkänteisiin päättyy tällä kohdalla harjujaksomme kulku, mutta heti sen eteläpuolella aukeaa laaja Hoiluankangas, jonka sileät numrriet ovat nekin meren tyrskyjen tasoittamia, mutta jonka syvennyksissä päilyvät kymmenet vähäiset, enimmäkseen nimettömät erämaalammet. Toisenluontoisia ovat Hossanjärveltä alkavat harjujakson itäinen ja eteläinen jatke. Jo autosta saa jonkinlaisen käsityksen maiseman luonteesta. Lukuisten järvien välillä, joilla kaikilla ei ole edes omaa nimeään, virtailee rauhaisia nivoja tai ryöppyää vihaisia könkäitä, joista Lounakosken kuusimetrinen putous on selkosen suurimpia. Harjujakson lounainen haarautuma seurailee Hossanjärveltä alkaen kiveliömme. Harjun selän molemmin puolin leviää vaihtelevaa hiekkaista kuoppaja kumpumaastoa, joka kauempana harjusta vähitellen tasoittuu kilometrisiksi hietikkokankaiksi. Kolmanneksen yli kaksipeninkulmaisesta taipaleestaan Suomussalmen-Kuusamon valtatielle saakka seurailee harju vesistöjen keskellä, >>kalavedet kahta puolta>>. Viimeksimainitut ovatkin luonteenomaisia Hossan73. Hoiluankallioiden ahtaassa lomassa nämä hiekat leviävät tasaiseksi kentäksi, jota Vienanmeren aallot muinaisina aikoina ovat siloitelleet ulottuessaan tämän kautta vedenjakajan yli kiveliömme puolelle, Itämeren altaan piiriin. . Valkeat hietikot kiertelevät järvien rantamia, saartavat sataisia saaria ja ulottuvat polvekkeina purojen varsia kauemmas sisämaahan. Eteläisen haarakkeen hiekat ovat levinneet pitkin Hossanjoen varsia ja JuntusrannanKuusamon maantie seurailee kilometrittäin sen tasoittuneita kankaita. Kumpuilevat ja tasaiset hietikkokankaat ovat täällä vallitsevia, mutta jakso ei enää muodosta noita korkeita ja komeita, kiemuraisia harjunselkiä, jotka läntisemmissä haarakkeissa olivat tyypillisiä. etelälaitamia, Perangan vesireitin varsia. Tuon tuostakin harju oikaisee vesien poikki korkeana, jyrkkärinteisenä ja terävälakisena niemekkeenä tai sukeltautuu ve<;lenpinnan alle perättäiseksi saarijonoksi, joka kohottelee pyöreitä selkiään vedestä kuin seudun kyrmyniskaiset ahvenet. Itäisen haarauman J ysmänjärven rannalla oleva samanniminen kangas on hajonnut lukemattomiksi kummuiksi ja kuopiksi, joissa kulkija joutuu yhtenään tarpomaan jyrkkiä, louhikkoisia tai hiekkaisia rinteitä ylös ja alas
Peräti harvat kuitenkin lienevät ne samoilijat, jotka ovat aivoitelleet näiden erikoislaatuisten muodostumien syntyjä syviä. Hossanjokilaakso on, verrattuna pohjoisempana oleviin seutuihin, sen verran alavampaa maata ja ollut siten pitemmän aikaa veden peitossa, että alkuperäiset harjuselänteet ovat täällä kokonaan tasoittuneet. Lukemattomat ovat varmaan ne eränkävijät ja kalamiehet, jotka aikojen kuluessa ovat tarponeet kiveliömme hiekkaisia kankaita ja kiipeilleet sen jyrkillä harjuilla. Kiveliön laajat hietikkoalueet ovat petäjikkökankaita, joilla tavallisesti kasvaa harvakseltaan pienenpuoleista tukkimännikköä ja joilla poutailman jäkälikkö tutusti narskuu astujan jalan alla ja kanervan oksat rapisevat saappaan varsiin. Jos taas sulavesien tuomat hiekat ovat päässeet estävien jääseinämien puuttuessa leviämään laajemmalti tai jos myöhemmin paikalle levinnyt meri on siloittanut alkuperäisiä muotoja, ovat syntyneet nuo tasaiset hiekkanummet, joiden sileää jäkäläpintaa vaeltaja nautinnokseen samoilee. Harvat ovat ajatelleet vaeltaessaan kapeaa harjun selkää pitkin, että sillä paikalla joskus on ärjynyt vihainen koski tai kohissut vetävä virta, jonka mukana on kulkeutunut valtaisia ·hiekkaja soramääriä; ja missä hyIl?,yilevät järvimaisemat aukeavat harjun kahta puolta, on aikoinaan maannut vahva jääpeite, osana koko maatamme muinoin peittäne_estä mannerjäätiköstä. Luppo-oksaiset petäjät saattavat tulla satojenkin vuosien vanhoiksi, ennenkuin tuulen tuiverrus murtaa lahonsyömän ytimen ja mäntyvanhus sortuu maahan antaakseen tilaa nousevalle polvelle. Missä jään pirstaleita on hautautunut sulavesien tuomaan soraan ja hiekkaan, on myöhemmin syntynyt jään paikalla sulettua vastaava kuoppa, jollaisessa useat selkosen vähäisistä harjulammista päilyvät. Äärimmäinen karuus on kasvullisuuteen lyönyt kaikkialla leimansa. Jäätikön ruvetessa häviämään ovat sulavasta jäästä lähtöisin olevat vedet kuljettaneet alustan hiekkaista tai kivistä ainesta mukanaan, lajitelleet ja pyöristäneet sitä sekä kerrostaneet sen lopuksi jään reunalla oleviin avorailoihin tai sen alla sijaitseviin tunneleihin, jolloin sivuna ollut jää esti ainesta leviämästä laajemmalti. Tuuli on sittemmin ottanut muokatakseen näitä veden alta paljastuneita hietikoita. Pystykelokkoa tapaa tuon tuostakin, eikä täällä kukaan ole korjaamassa pois tuulenkaatoja, joiden pintajuurten irtikiskoma sammalpeite on hyvänä tuulensuojana teeriperheiden kylpiessä. Missä maapohja on hienoa hietaa, saattaa 74. Monin paikoin jokivarressa jatkuvat kilometriset lentohiekkavallit, joilla tuuli vieläkin pöläyttelee hienoa hiekkaa kulkijan silmille. jokivarren hietikkoalueille. Maantien itäpuolella lentohiekkavallit sijoittuvat isoiksi, 2-3 km pituisiksi kaarroiksi, joita läntiset tuulet ovat aikoinaan tupruttaneet aukean meren ulapan kaltaalle, missä merivirrat ja aaltojen tyrskyt ovat jo kasanneet rantamille hiekkaisia valleja
tavata todellista aarniometsää, jonka korkeiden lakkapääpetäjien latvuksissa tuuli jatkuvasti suhisee ulottumatta koskaan maanpinnalle saakka; metsän ainoana aluskasvillisuutena on pehmeä sammalmatto, missä kulkija voi somasti lepuuttaa väsähtäneitä jalkojaan. Kuivia kan• 75. Hongikko on vallalla, paitsi harjujen bietikkomailla, myös kalliopohjaisilla vaaroilla, ja vain bikevimmillä rinteillä ja vesiperäisten notkelmien liepeillä pohjolaa solakka kuusi muodostaa vähäisiä metsiköitä. Jyrkkinä ja karuina, paikoin räystäälle kaartuvilla kohoavat Julman Ölkyn kalliorannat kymmeniä metrejä järven mustanpuhuvan vedenpinnan yläpuolelle. Komeimmat aarnipetäjät kasvavat kuitenkin vaarojen rinnemailla ja harjujen selänteillä, missä ne vuosisatoja uhmaavat kiveliön metsien suurinta tuhoojaa, kuloa, kohottaen muhkuraisten oksien kannattaman latvuksensa kierteelle kasvaneen vartevan runkonsa varassa parinkymmenen metrin korkeuteen
Tasaiset hietikkonummet hohtavat valkeaa jäkäläpeittoa, jota kanervan tummanvihreät laikut kirjovat, mutta pääosassa kiveliön vaaraisia rinteitä vallitsevat mustikan ja puolukan tutut piirteet. Mutta pohjolan soilla, juuri niillä kaikkein karuimmilla, joilla muu väriloisto ei silmää ilahduta, kasvaa eräs arvokas ruoho, jonka jaloa marjaa pidetään parhaimpiin kuuluvana. Kiveliön soiden kasvillisuus osoittaa omituista vastakohtaisuutta. Runsasravintoisella, kalkkiperäisellä alustalla saattaa tavata harvinaisia pohjoisia tunturikasveja, joukossa lajeja, joita muualta maastamme ei näin etelässä tunnetakaan. Paikoin lettoja taasen peittävät harvat saraja heinäkasvustot, seudun valkeakylkisten lehmien pääasiallinen talvinen ravinnonlähde, jota syysmyöhään saakka kiveliön liepeiden harvalukuinen asujaimisto käy peninkulmaisteP taipaleiden takaa konnuksi korjaamassa. Eri puolilla maatamme on tällä rakkaalla lap· sella monta nimeä: lakka, hilla, valokki tai muurain. Koivun helakkaa väriä ja valkeita runkoja tapaa yksinäisinä puina tai pieninä metsikköinä vesien varsilla ja purojen rannoilla, mutta leppä kuuluu täällä jo >>jaloihin lehtipuihin>>. Pääosa soistakin on karuja ja veteliä rahkaja rimpi.nevoja ja -rämeitä, jotka sateisena vuonna saattavat olla miltei ylipääsemättömänä vesikkönä, kun taas kuivana kesänä niiden kovettunutta pintaa on helppo kulkea. kaita kuusi koettaa kaihtaa, mutta siellä täällä saattaa tavata pieniä karrakkoja kanervakankaiden ensimmäisissä etuvartioasemissa. Kasviharvinaisuudetkaan eivät kuitenkaan alueelta täysin puutu. Vesiperäisissä notkelmissa ja järvien ja lähteiden kaltailla saattaa tavata rehevämpääkin ruohoja heinäkasvillisuutta, mutta etelän huonoimmistakin lehdoista nämä ovat vielä kaukana. Yhtä yksitoikkoista kuin metsien puusto on myös niiden aluskasvillisuus. Kiveliön metsien valtaväri on havupuun tumma vihreä. Missä emäksinen kallioperä laveammalti muodostaa alustan, suokasvillisuus on kehittynyt reheviksi letoiksi, joiden ruohorunsaus on jyrkkänä vastakohtana muiden soiden ruskealle karuudelle ja joiden näkyvimmät edustajat, komeavartinen >>herrasmies>> (lettovilla) ja keltasilmäinen lettorikko antavat väriä ympäristön harmaudelle. Kiveliön liepeiden harvat talot ovat käyttäneet ympäristönsä koivujen lehdekset sangen tarkkaan lehmien talvieeksi ruoan jatkoksi, mutta ka,adetut, koukeroiset koivunrungot saavat rauhassa lahota maanpinnalla; kuivaakin polttopuuta on kylliksi kelokoissa. Viihtyypä siellä järvien rannoilta tuttu rytikin, kasvaen täällä harvakseltaan, ikäänkuin ounastellen ympäristöään, johon on joutunut juurensa työntämään, samoinkuin etelän hakamaiden kansoittaja, kataja, jota kiveliössämme pääasiassa tavataan vain lettosoilla. Maanteiden varsilta se usem jo poimitaan punaisena muuraimena, mutta selkosemme saloille eivät 76
Keltaisina kumottavat lakkasuot jo kauaksi, ja harvan heinikon piilosta paljastuu noita kutsuvia marjoja yhä lisää, eikä samoilija aina saata löytää jalansijaa lakkoja pursuavien mättäitten lomasta. Ilveksiä eksyy silloin tällöin rajan takaa kiveliömme saloihin, ja verenhimoinen ahma vaanii piilopaikassaan em9istaan harhaantuneita porojen vasoja ja urakoita saaliikseen, hyökkääpä se täysikasvuisen häränkin niskaan. Paljon on alueella vielä jäljellä erämaan villin eläimistön edustajia, vaikkakin valitettavasti yhä vähenevässä määrässä. Satunnaiselle kulkijalle saattaa elokuinen suonylitys tuottaa mieluisan yllätyksen, mikäli kuivuus tai pakkanen eivät ole jo kesäkuussa tuhonneet muuraimen kukkia. Mutta vielä viheltelee itse metsän kuningas, mesikämmen, kiveliön koskemattomissa korvissa, ja jos kulkijalla on hyvää onnea mukanaan, voi hänet taipaleella tavoittaa. Syksyllä kontio herkuttelee mehevillä marjoilla, mutta raakiloita hänenkään parkkiintunut vatsansa ei kestä, ja silloin hän on usein >>vihainen kuin marjaskarhm>. Yhdeltä mättäältä voit hyvällä lakkasuolla syödä vatsasi täyteen, ~utta jos tahdot herkutella, etsi varjoisia korpia, joista loppukesästä parhaimmat ja mehevimmät lakat löytyvät. Yleisin selko77. Rämeiden liepeillä ja puronvarsikoissa uljasryhtinen hirvi on löytänyt sopivat ruokamaat, ja täällä se saa elellä rauhassa etelän salakytiltä. Mutta sitä enemmän tapaa selkosen saloilla mesikämmenen jälkiä, revittyjä suomättäitä, hajoitettuja kannonpökkelöitä ja muurahaispesien pohjia, joista nalle tavallisissa oloissa vaatimattoman ravintonsa kahmaisee. Rauhassa saavat siellä muuraimetkypsyä mehevänkeltaisiksi lakoiksi tai ylikypsiksi, harmaantuneiksi marjoiksi. Erämaan suurasukkaita elelee kiveliössämme useita muitakin. Hiekkaisten harjukumpujen melloilla leikk;ii kettuperhe, ja tänne kantaa isä repolainen saalistamansa ·teeren ja riekon poikasen pentujensa ravinnoksi. marjastajien retket ulotu. Joskin kiveliön kasvillisuus yksitoikkoisuudessaan ei paljon silmää ilahduta, sitä mielenkiintoisempaa on seurata selkosen liikkuvan asujaimiston edesottamuksia. Talvisaikaan on kontio helppo yllättää pesästään kuusiryteikön kätköstä tai tuulenkaadon suojasta, ja lukuisat ovat ne mesikämmenet, joita täällä kaadetaan. Nälkäiselle vaeltajalle on tällainen näky kuin keidas erämaassa, mutta lakka on petollinen marja; se täyttää, muttei tee kylläiseksi, eikä niiden luku syömällä vähene. Usein kontio joutuu verottamaan Kainuun köyhän korpikansan lammaskatrasta tai iskemään ruoanjatkokseen yksinäisen uudisraivaajan hiehon, mutta saa tavallisesti hengellään maksaa ilkisensä. Mutta rajan takaa tulee jatkuvasti lisää, eikä kiveliön karhukanta ole toistaiseksi uhattu. Harvat ovat kuitenkin ne kiveliön liepeiden alkuasukkaatkin, jotka ovat otson metsässä yhdyttäneet, sillä parhaasta päästä hän jo kaukaa kaihtaa ihmisiä
Erämaan siivekkäistä asukkaista uljain on epäilemättä joutsen, joka vielä menneenä suvena (1949) pesi täällä erään suon vaikeapääsyisissä rimmiköissä, mikä täydennyksenä mainittakoon tämän julkaisun edellisessä vuosikirjassa esitettyyn kirjoitukseen joutsenen pesimisestä maassamme. Kankaiden rämereunuksilla säikähdyttää yksinäistä vaeltajaa valkeankirjavan riekon äkäinen rääkäisy, kun se lennähtää pakoon jalan alla rasahtavaa risua. Hauki ja ahven ovat täällä yleisimmät, mutta turhaan ei tarvitse pyyntöjään viritellä myöskään Ison Valkeaisen rasvaisille siioille tai pienten erämaanjokien aroille tonkoille. Erämiehet ovat .kiveliön kautta samoilleet Pohjan perukoille tai Vienan saloille, ja lappalaiset ovat käyneet täällä suurriistaa saalistamassa. Joutsenen pahin vihollinen on ihmisen lisäksi ilmojen kuningas, kokko, joka alueella pesii kookkaissa ikihongissa koskemattomien salojen sydäme~sä, missä myös huuhkaja huhuilee synkässä kuusikossa ja piekana pesii luoksepääsemättömillä kallionkielekkeillä. Siellä täällä pilkoittaa niemen kainalossa jokin kalasauna, jossa kulkijalle on tarjolla miellyttävä lepotuokio yösydämen yli ja välttämättömimmät välineet sen viettoa varten. Muistoina näiltä ajoilta on harjujen liepeiden kapeilla kannaksilla vähäisiä kuoppia, >>Lapin hautoja>>, muinaisten erä78. Muikkuparvet karehtivat Rypäsja Iijärvien veden pinnalla, ja koskien kuohuista voi perholla siepatå kiiltäväsuomuisen harrin. Lukuisat järvet helpottavat täällä kalamiesten liikkumista vesitse. Kangasmaiden hiekkaisilla melloilla kylpevät teeret ja metsot, joiden pesueita lisääntyvä kettukanta ahkerasti verottaa. Unohtumattoman näyn tarjoaa syksyiselle samoilijalle joutsenperheen hidas soljuminen pitkin Julman Ölkyn tummaa pintaa vanan rikkoessa mustasta vedenkalvosta kuvastuvat jyrkät kallioseinämät. Lukemattomien järvien asujaimisto on vähälajinen, joskin sitä runsaslukuisempi, ja laajalti ovat selkosen järvet tunnettuja kalarikkauksistaan. Jo muinaisista ajoista lähtien ovatkin nämä seudut olleet kuuluja kalarikkaudestaan ja riistanrunsaudestaan. Muualla kiveliömme saloilla joutsenen torvi helähtää ilmoille vain muuttomatkoilla. Pienemmät nivat pääsee ylös 8outamalla tai sauvomalla, mutta tukeva köysi on veneellä liikkujalle yhtä tarpeellinen kuin vahvat airotkin. Taipaleet vesistöstä toiseen eivät ole liian pitkiä maitsekin siirtää kevyttä venettä kapeiden kangaskannasten ylitse, ja jos Lounakosken putous tuntuu ensikertalaisesta liian jyrkältä, voi senkin kiertää rantoja pitkin. semme suurriistasta on kuitenkin pohjolan sarvipää, puolikesy poro, joka kesäisin kiertelee rämeiden kortteikkoreunuksia, mutta talvisin kaivaa nil!;kan ravintonsa lumenalaisilta jäkäläkankailta tai kalvaa sitä vartavasten kaadettujen luppokuusten naavaisista oksista
Tärkein metsästyksen kohde, villipeura, on kuollut sukupuuttoon, ja vanhojen erämiesten pol79. Kiveliön harjuilta avautuu karuudessaan viehättäviä näkymiä lukemattomille pikku järville. Hossanjärven pohjoisrannalta alkavan Papintien mäntyvanhuksen kilpikaarnaiseen kylkeen on yksinäinen eränkävijä alun kolmattavuosisataa sitten veistänyt vuosiluvun, jonka seuraan sittemmin on ilmestynyt hänen myöhempien ammattiveljiensä merkintöjä. Aikojen kuluessa on kiveliön suurriista vähentynyt. Kuva Öllerinlammen etelärannalta. miesten sortuneita peuranpyyntikuoppia, joihin kätkettyjen aarteiden uteliasta etsijää kansantarun mukaan seuraa Lapin noidan kirous, mutta joista korkeintaan voi löytää hiekkaan hautautuneita pyyntivälineita tai hiiltyneitä nuotionpohjia. Merkkejä vanhasta eräkulttuurista saattaa silloin tällöin tavata
Metsäherrat ovat kiinnittäneet huomionsa alueen koskemattomiin saloihin jo joitakin vuosikymmeniä aitten, jolloin yksinäinen tukkikämppä kohosi Alaölkyn poukamaan. Mutta toistaiseksi on ihmisen toiminta rajoittunut vain erämaan liepeiden helppokulkuisimpiin osiin, jokien varsille ja järvien kaltaille. Asutustiloja on nousemassa maantien varren hikevimmille kankaille, vaikka edellytykset järkiperäisen maanviljelyksen onnistumiselle ovatkin varsin vähäisiä. Kuvat kirjoittajan. Myönteisiä eivät siten ole olleet kiveliön kokemukset kosketuksistaan nykyajan ihmisen kanssa. Mutta nykyajan kiihkeän elämänrytmin vastapainona vietetty muutaman päivän tuokio koskemattoman erämaaluonnon parissa tarjoaa hermoja lepuuttavaa nautintoa, kapuileminen Julman Ölkyn jyrkänteillä pakottaa käyttämään palkeiden koko tilaa viimeistä keuhkojen nipukkaa myöten, ja hiekkaisten kankaiden kuiva ilma on kevyttä ja raikasta hengittää. Järvien sataisissa salmissa ja virtojen luusuoissa vetävät ammattikalastajat tiheäsilmäiset verkkonsa moninkertaisina rannasta rantaan. Mutta nykyaika on nopein askelin valtaamassa tätä Kainuun viimeistä kiveliötä, muutenkin kuin urheilukalastajien ja eräretkeilijäin muodossa. Sodan jälkeen on kuitenkin uusia kämppiä noussut Mykräsalmen, Lavajärven ja Vieremän rannoille, ja Torkonluikean vihaisessa virrassa huilaavat aarnihongat kohti merenrannikon tehtaita. kuja seurailevat nykyaikaisin lomanviettovälinein varustetut urheilukalastajat ja eräretkeilijät, joiden virtaviivaiset autot odottavat isäntiään Hossan maantien varren yksinäisen asutustilan kivisellä kartanolla. Paikoin järvien rannoilla on harjujen selät tai hiekkaiset kankaat hakattu paljaiksi harvan siemenpuuston yksinään ihmetellessä ympäristönsä hävitystä. 80. Pääosassa kiveliöitä, varsinkin sen keskuksessa, Someron sydänmaassa, humisevat vielä kirveenkoskemattomat aarniometsät, mesikämmen möyräisee kaikessa rauhassa muurahaispesän herkkuja kitaansa ja joutsenen joiku helää voittamattoman kiveliön kunniaa. Silloin ei tuota voittamatonta pettymystä se, että ei taipaleella kohdannutkaan itse metsän kuningasta tai että kalakontin pohjalla on vain muutama pahainen kiiskentirri lupaamamme perheen kokotalvisen kalakeiton asemasta
1) Komitea edustaa ilmeisesti sitä meillä metsästäjäpiireissä yleistä käsitystä, että luonnonsuojelu ja riistanhoito ovat toisistaan riippumattomia asioita ja että sen vuoksi on sekä käytännössä että lainsäädännön alalla vedettävä tarkka raja kummankin välille. Sen vuoksi voidaan täydellä syyllä kysyä, eikö eläimistön täydellinen rauhoittaminen asutus1) Perustuu osaksi S. Niiden henkilöiden lukumäärä, jotka viettävät lomaansa nauttimalla luonnosta tai vapaaaikoina retkeilevät näissä merkeissä tai muutoin hakevat luonnosta virkistystä seuraamalla sen elämää, mutta eivät harjoita metsästystä, on jatkuvasti enentymässä. Riistakanta sen sijaan ei voi kestää metsästyksestä kiinnostuneiden piirien liiallista kasvua. Tämä katsomus on yksipuolinen ja vain osittain oikea. Yhä laajemmissa kansalaispiireissä tajutaan nykyisin, että luonnolla on oma, taloudellisista seikoista, joihin riistanhoitokin kuuluu, ja myös urheilumetsästyksellisistä nautinnoista kokonaan riippumaton, esteettisiin ja eetillisiin arvoihin perustuva merkityksensä. Luonnonsuojelun kannalta ei suinkaan ole yhdentekevää, miten runsaana riistakanta, so. 81. tärkeä osa eläimistöstämme, onnistutaan säilyttämään, vaikka säilyttämisen vaikuttimet ovat luonnonsuoj elun taholla kokonaan toiset kuin riistanhoidon alalla, puhumattakaan siitä, että sellainen riistaeläin, joka syystä tai toisesta, esimerkiksi liiallisen metsästyksen johdosta on käynyt harvinaiseksi joko jossain osassa tai koko maassa, on erittäin tärkeä luonnonsuoj elun kohde. Lintutieteellisen Yhdistyksen tästä ehdotuksesta antamaan lausuntoon. Metsästys ja luonnonsuojelu. Otteita valtion luonnonsuoielunvalvoian lausunnosta, ioka koskee metsästyslakikomitean ehdotusta (1949) uudeksi metsästyslaiksi. Samoin ei petoeläinkysymystä suinkaan voida tyytyä tarkastelemaan vain riistanhoidon kannalta. Tämän käsityksen mukaan luonnonsuojelun tehtävä, sikäli kuin eläinkunta on kysymyksessä, rajoittuu yksinomaan sellaisiin nisäkkäisiin ja lintuihin, joita ei lueta riistaan tai sen tuhoojiin kuuluviksi, kun taas metsästäjille on annettu tehtäväksi riistaa, se on ruoaksi kelpaavia ja turkiseläimiä, sekä riistaa tuhoavia petoeläimiä koskevien kysymysten hoitaminen
,i:Petolintukysymystä ei voida tyytyä tarkastelemaan vain riistanhoidon kannalta.>> Ruotsissa on huuhkaja äskettäin kokonaan rauhoitettu. Valok. sillä perusteella, että se muka ahdistaa muita vesilintuja. G. Silkkiuikun rauhoittamista on vaadittu lopetettavaksi mm. (Varis on tunnetusti silmittömän vihainen huuhkajalle ja unohtaa sen läheisyydessä kaiken varovaisuutensa.) Meillä ei tämä &lll'heilUJ) ainakaan toistaiseksi ole saavuttanut suurta jalansijaa, mutta huuhkajaa on muutoin vainottu, niin että se on nyt monilla seuduin maassamme harvinainen. Tähänastiset tutkimukset eivät kuitenkaan anna mitään tukea tälle otaksumalle. >>Ratkaisun on perustuttava objektiivisiin tutkimuksiin eikä irrallisiin maallikon havaintoihin tai yleiseen mielipiteeseen, joka voi olla aivan väärä.>> 82. Sen kanta on siellä käynyt hyvin heikoksi pääasiassa sen vuoksi, että eläviä huuhkajia vangitaan varisten ampumisessa käytettäväksi. Huuhkaja saaliineen tällä kertaa jokin metsämyyrä. Granberg. Miten harvinainen todella, ei tiedetä, mutta siitä olisi välttämättä saatava selvitys asialliseksi pohjaksi rauhoitustoimenpiteille
keskuksien lähellä ole sosiaalisesti paljon merkityksellisempi kuin metsästys, jonka tuloksista parhaassakin tapauksessa vain suhteellisen harvat pääsevät osallisiksi. Rauhoitussäännöksiä laadittaessa ja arvosteltaessa on edelläesitettyjen käsiteselvennysten lisäksi otettava huomioon seuraavat yleiset näkökohdat: 1. Edelläolevan mukaan metsästys-käsitteellä on oikeudellisesti määriteltynä laaja sisi:iltö. Myös sellaisilla alueilla, joilla metsästyksen harjoittamista voidaan edelleenkin puoltaa, ei metsästyksestä vähän tai ei ollenkaan välittävien luonnonystävien ja luonnontutkij ain intressejä voida syrjäyttää metsästäjien edun rinnalla. Käytännössä metsästys tavallisesti merkitsee vain riistaeläinten pyyntiä. Valok. Tämän varsinaisen metsästyksen vaikuttimina voi 83. G. Granberg. Silkkiuikku pesässään
rauhoitusaikoj en asemesta määrätään niiden metsästysajat ja riistaeläimiin kuulumattomien lajien osalta luetellaan vain ne lajit, joita vahingollisina saa tappaa. olla taloudellisen hyödyn tavoittelu tai urheilumetsästyksellisen virkistyksen etsiminen tai nämä molemmat samanaikaisesti. Kuten komitean lakiehdotuksen perusteluissa esitetään, ei se seikka, ettei tunne eläintä, saa olla tappamisoikeuden perusteena, vaan 84. 1943. Tämä kriitillinen raja on erityisesti otettava huomioon sellaisten petoeläinten kuin karhun, ilveksen ja kotkan kohdalla, joiden kantaa on niiden vahingollisuuden vuoksi pidettävä vähäisenä, ellei se sitä muutoin olisi, mutta jotka kuitenkin niinkuin kaikki eläinlajit on syytä tieteellisistä ja luonnonsuojelusyistä säilyttää eläimistömme jäseninä. 4. Näin menetellen rauhoitussäännökset tulevat myös paljon lyhemmiksi ja helpommin muistettaviksi, koska riistaeläimiä ja vahinkoeläimiä on paljon vähemmän kuin rauhoitettuja. Rauhoitus on siis a priori selvä, rauhoittamattomuus on perusteltava. Ratkaisun on perustuttava näihin objektiivisiin tutkimuksiin eikä irrallisiin maallikon havaintoihin tai yleiseen mielipiteeseen, joka voi olla aivan väärä. Eläinmaailman kohdalta tämä merkitsee sitä, että kaikkien niiden eläinten, joilla ei ole merkittävää taloudellista käyttöarvoa (eivät ole riistaeläimiä) tai joiden pyynti ei ole niiden vahingollisuuden vuoksi perusteltavissa, on annettava olla rauhassa. Tutkimukset luonnonvaraisten eläinten kantojen suuruudesta ovat yhtäpitävästi osoittaneet, että nämä ovat pienempiä kuin mitä maallikko yleensä kuvittelee.. Ellei tästä säännöstä pidetä kiinni, joudutaan ilman rajaa sellaiseen tuomittavaan pikkulintujen metsästykseen, jota valitettavasti edelleenkin harjoitetaan eräissä Euroopan maissa, mutta joka pohjoismaissa on jo kauan sitten ollut voitettu kanta ja josta kaikissa sivistysvaltioissa koetetaan päästä. Asia vaatii monen eläinlajin kohdalla tieteellisiä tutkimuksia. Tietyn eläinlajin metsästystä ei siis ole sallittava vain sen vuoksi, että sitä voitaisiin käyttää ampumataidon harjoittamiseen tai sen osoittamiseksi. Kysymys jonkin eläinlajin hyödyllisyydestä ja vahingollisuudesta on hyvin monimutkainen ja usein vaikeasti arvioitavissa oleva asia. 3. Tällöin kaikki muut eläimet ovat koko vuoden rauhoitettuja. On olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, miten eläinlaji on kuollut sukupuuttoon, jos kanta on pienentynyt tietyn tason alapuolelle, ja näin on tapahtunut siitäkin huolimatta, että laji on koetettu pelastaa täydellisen rauhoituksen avulla. Hyötyja vahinkosuhde on usein erilainen riippuen siitä, tarkastellaanko asiaa esimerkiksi maaja metsätalouden vai riistanhoidon näkökulmasta. Sama periaate on valtion luonnonsuojelunvalvojan esityksestä jo toteutettu Ahvenanmaan luonnonsuojelulakia muutettaessa V. 2. 5. Sekä luonnonvarojen järkevän käytön että luonnonsuojelun pääperiaatteita on se, että kaiken luontoon puuttuvan ja sitä muuttavan toiminnan on oltava perusteltua; mikään tarpeeton luonnon muuttaminen ja hävitys ei saa tulla kysymykseen. Mutta silloinkin, kun metsästys on pelkkää urheilua, sen kohteella tulee olla merkittävä taloudellinen käyttöarvo (riistaeläin). Tämän ajatuksen kanssa on hyvässä sopusoinnussa se komitean uudistusehdotus, että riistaeläintep
Jälkimmäinen seikkahan riippuu tuuri paitsi luonnontieteellisistä arvoista yleisen mielipiteen kehityksestä. Sen sijaan yleinen mielipide on otettava huomioon silloin, kun on arvioitava, kumpi tekijä jonkin eläinlajin kohdalla merkitsee enemmän: ilen kieltämätön vahingollisuus vai sen myönjeinen luonnonsuojelullinen merkitys. 6. Milloin näin ei kuitenkaan ole asianlaita, on rauhoitussäännöksiä laadittaessa myös luonnonsuojelullinen arvo otettava huomioon. Kumpaan ryhmään lajit tällöin asetetaan, riippuu niiden pyyntiä puoltavien seikkain (riista-arvo tai vahingollisuus) ja luonnonsuojelullisen arvon suhteesta. 7. Rauhoitetun lajin ampumisen rangaistusseuraamuksesta ei siis saisi päästä sillä perusteella, että ampuja on luullut eläintä joksikin toiseksi lajiksi. 8. päinvastoin on eläin, joka tapetaan, tunnettava. Rauhoitusmääräysten tulisi olla sellaisia, että myös kansan oikeustajunta tunnustaa ne asianmukaisiksi ja järkeviksi. Jos kaksi lajia muistuttaa toisiaan niin paljon, ettei niitä käytännössä pysty erottamaan, toisen metsästämistä ei saa sallia, jos toinen rauhoitetaan, ja päinvastoin. Eräät metsästyslaissa mainitut riistaeläinten nimet ovat sikäli kollektiivisia, että niihin sisältyy yleisen lajin ohella jokin harvinainen laji, jonka periaatteessa tulisi olla rauhoitettu, mutta jota ei juuri esitetyn näkökohdan vuoksi voida rauhoitetuksi julistaa, esim. Tämä taas edellyttää sitä, että tuntemisen edellytykset ovat olemassa. Jos kuitenkin tieteellisin tutkimuksin on voitu osoittaa, että yleinen käsitys jonkin eläinlajin vahingollisuudesta on erheellinen, on rauhoitussäännöksen nojattava tutkimukseen, ja riistanhoidollisen valistustoiminnan asia on muuttaa yleinen käsitys oikeaan suuntaan. P äinvastaisia esimerkkejä lajeista, joiden rauhoittaminen on tarpeellista samannäköisten rauhoitettujen lajien vuoksi, esitetään tuonnempana luonnonsuojelulakia käsiteltäessä. Ulkom.aiden metsästysja luonnonsuojelulakien rauhoitusmääräykset eivät sellaisinaan kelpaa meillä esikuviksi, ei Ruotsinkaan, vaan on niitä sovellettaessa aina otettava huomioon oman maamme luonnonsuhteet ja talouselämä sekä metsästysja luonnonsuoj eluperinteemme. Toisin sanoen toisistaan vaikeasti erotettavia eläinlajeja ei saa asettaa rauhoitukseen nähden eri asemaan, mikäli ne oleskelevat samaan aikaan samalla seudulla. tavi heinätavi, metsähanhi merihanhi. 85. Riistanhoidon omassa intressissä on yleensä järjestää riistaeläinten rauhoitus sillä tavoin, että se turvaa myös luonnonsuojelun edut. Edellyttäähän lakiehdotuksen 55 *:ssä mainittu metsästyskortin antaminenkin sitä, että asianomainen tuntee riistan
20 cm pituista, kestävää oksan tynkää. Pönttöpesän suosio tai epäsuosio lintujen keskuudessa riippuu suurelta osalta siitä, missä määrin sen pesäontelo on sadevedeltä suojattu. Kiinnityslistassa tämä pää tulee ylöspäin. Alkuteoksen 10. 1894 alkaen jolloin Keski-Suomessa oli poikkeuksellisen aikainen kesä ja jolloin kottaraiset ensi kerran ilmestyivät Jyväskylän seuduille. Oksan tynkä asetetaan johonkin 1 ) Hans von B e r 1 e p s c h: Yleinen Lintusuojelu. Havaintoja lintujen pesäpöntöistä ja pönttölinnuista. LEHMUSLUODON kirjoitus linnunpöntöistä ja pönttölinnuista. Niinpä olisikin meillä yhtä ja toista lisättävää ja vähän huomauttamistakin sekä saksalaisen lintujen tutkijan HANS VON BERLEPSCHin 1) että myös alussa mainitun kotimaisen asiantuntijan muuten varsin ansiokkaaseen esitykseen. Veikko Heikinheimo. Tällöin katon takaräystäs voi ulottua ohi pönttöpuun, aina kasvavan kiinnityspuun runkoon saakka. 86. Suomen oloihin sovittaen suomentanut Erno KÄRKI (WSOY 1928). 2. Pöntön k i i n n i t y s 1 i s t a on siten ylhäältä lyhyt, mutta alhaalta niin pitkä, että sen alaosaan voi lyödä melko etäälle toisistaan kaksi vanneraudan läpi naulattavaa rautanaulaa. Vihkosessa >>Suomen Linnut» (lintunäyttelyn opas v. Pönttöjen valmistamisesta. Sen vuoksi on pöntön pystysuora kiinnityslista ulotettava yläpäästään vain katon alalaidan korkeudelle. Alkusanat. Jos pönttö on kiinnitettävä korkealle (kottaraispönttö, tikanpönttö), otetaan kiinnityslistaksi ohut nuoren koivun runko, josta karsitaan muut oksat pois, paitsi aivan lähelle tyveä jätetään yksi tai kaksi rinnakkaista n. Eturäystäs taas suojaa lentoaukkoa, paitsi katon kaltevuuden ansiosta, vielä sitäkin paremmin, jos kattolaudan alle asetetaan koivuntuohinen >>välikatto>>, jonka reuna on käpristynyt alas sekä rungon puoleisessa laidassa että edessä lentoaukon suunnalla. Veljessarjassa, jonka nuorin tämän kirjoittaja on, harrastettiin pönttölintujen suojelua jo v. painoksesta. 1946) sivulla 35---43 on julkaistu metsänhoitaja PASI A. 1. Etenkin lääkintöneuvos OSKARI HEIKINHEIMO on Keuruulla kerännyt paljon havaintoja tältä alalta, .samoin maisteri VÄINÖ HEIKINHEIMO Jyväskylän pitäjässä, Tyrväässä sekä Pirkkalassa. Puun runkoa pitkin valuva vesi, samoin sadepisarat tuulisimmallakin säällä on saatava estetyiksi vähimmässäkään määrin tunkeutumasta pesäonteloon. Siten meillä on kokemuksia runsaan 50 vuoden varrelta. BERLEPSCH-mallisen pönttöpuun takaseinän laidassa oleva leikkaus (vino pinta) ei yksistään riittävästi estä valuvan sadeveden tunkeutUlllista onteloon, etenkään milloin pöntön katto on melko lailla viettävä, niinkuin suotavaa on
Kukapa ei olisi tavannut puupinoissa sisältä ytimestä täysin lahonneita, mutta pintakerroksista kovia koivuhalkoja. Aukko eteisestä kammioon ei ole aivan lentoaukon kohdalla, vaan aina vähän sivulla, ainakin Keuruulla isotikan tekemissä pesissä vasemmalla. Laborungosta sahataan sopivan pituisia kappaleita ja sitten kunkin yläpäähän kiinnitetään hyvä katto. 3-4 cm verran sinne sisälle ulottuva o r s i, joka on vähän lentoaukkoa alempana, miltei sitä vastapäätä. Kuitenkin käenpiika ja tietysti myös tikat kaipaavat siinä jonkinlaista •>pesäkuppia,>, sillä nehän eivät käytä ensinkään tai vain peräti vähän pesän pehmikettä. Tikka ei pesi kahta kertaa samaan pesään. Siinä on ylhäällä lentoreiän korkeudella eteinen, joka on siksi suuri, että lintu voi siinä istu11, ja kääntyä. 87. tutkia sitä opikseen ensin halkaistuaan sen. Kuppi on siis niille koverrettava pöntön pohjaan. Ja metsässä liikkuessa tapan, paljon kaatuneita puita, jotka tarjoavat erinomaista ainesta linnunpönttöjen rakentajille. Tuskinpa sen teossa täysin onnistuisimmekaan. Se ei ole liian kovaa, milloin puukon saa siihen uppoamaan painamalla. Kovertaminen voidaan tehdä pohjan sisäpuolelle naulattavaan sisäpohjaan, joka on pesäkolon pohjaosan kokoinen. Näin valmistettu keskeneräinen pönttö kiinnitetään 2-5 metrin korkeudelle puun runkoon (ei tiheän oksiston sisään) tai puhelinpylvääseen. Kun eräitä lajeja ei miellytä pimeä kammio, tukkivat ne kammioon johtavan reiän risuilla ja tekevät pesänsä välipohjan päälle, siis eteiseen. Tämä kovertaminen viimeistellään, mieluimmin i::olttamalla joko raudalla tai hehkuvilla hiilillä. Täten tehty pönttö miellyttää ainakin useita täydessä pimeässä hautovia (>>Schattenbriiter») lintuja. Niitä on vain kerättävä talteen, milloin eteen sattuvat. Kuvista voi päätellä, että kokonaan koverretuissa pöntöissä Berlepsch suosittelee pohjan liian koveraksi. Milloin pesäkoloon ei tehdä edellä mainittua kavennusta, on ainakin syviin pönttöibin tehtävä seinään poratusta reiästä pesäkoloon tungettu, n. Tällaisen pesän alun löydettyään ja sen hyväksi havaittuaan isotikka tekee sen valmiiksi yhdessä vuorokaudessa. Taikka ehkä hän siirtää sen ilman muuta kotinsa välittömään läheisyyteen tarjoten sen heti uusille asukkaille vuokrattavaksi. puun haaraan tai molemmat tyngät oksahankoihin ja alapää (latva) naulataan tai sidotaan tukevasti kiinni runkoon tai kahden oksan tyven väliin, lyhyesti johonkin puun osaan, jota tuuli mahdollisimman vähän heiluttaa. Mutta ainakin isotikka ja kolmivarvastikka saadaan kyllä pesimään pönttöön, kun annetaan niiden itsensä tehdä hienoin työ, se on, ne kaiva.koot itse pesäkolon, me vain sijoitamme sopivan materiaalin haluamaamme, tosin kyllä luonnonmukaiseen paikkaan ja panemme työn alulle. Koivu tai haapa ovat tässä suhteessa parempia. Tarpeetonta on tehdä tikalle valmista pönttöä. Ensin on löydettävä kohtaloisesti lahonnut, tarpeeksi paksu koivun runko. Keskitie on parempi. Tikathan ovat hyvin vaateliaita pesänsä yksityisseikkoihin nähden. Mikäli me tiedämme, niin ainakin isotikka tekee pesäkolon kaksikerroksiseksi. Onhan itse asiassa luonnollista, että hautovan linnun on luontevinta hypähtää aukon kautta, joka on sen nokan yläpuolella. Yleensä on tapana tehdä pöntön p o h j a sisäpuolelta aivan tasainen. Eteisen alla on kammio. Tämä aukko on huomattavasti suurempi kuin lentoaukko. Siksi ovatkin tikkalajit »verraten harvinaisia pönttöjen asukkaita» (LEHMUSLUOTo). Näin olemme havainneet leppälinnun tekevän. Siksi voi luonnonystäväkin ottaa metsästä kotiinsa tikan vanhan pesän ja. Vähän katon alapuolelle tehdä.än puukolla sopivan kokoinen lentoreikä (lentoreiän alku). Se on jonkin verran väljempi kuin eteinen, mutta ei varsin syvä. Leppä puu lahoaa yleensä tasaisesti sekä pintakerroksesta että puun ydinosasta eikä siis kelpaa pesäpuiden rakennusaineiksi. Tikan tämän mallista pesä.ä matkittaessa tehdään pesäkoloon välipohja ja siihen asianmukainen reikä
Ei ole ensinkään tärkeätä, tuskinpa suotavaakaan se, että hautoma-aikana täyttä pimeyttä suosivien (>>Schattenbriiter>>) lintujen pesäpöntön lentoaukot ovat aamuaurinkoon päin. On todella muistettava, että BERLEPSCHin esittämiä mittoja suuremmat lentoaukot palvelevat vain varisten, harakkojen, närhien, kuukkelin, kissojen ja kotivarpusten itsekkäitä pyyteitä, näiden pesänryöRtäjien epämiellyttäviä vaistoja. Lintubiologit ovat viimeisinä vuosikymmeninä paljon tutkineet lintujen yleisyyteen liittyviä kysymyksiä. Mielenkiintoisia käyntipaikkoja vähä.n etäämmässäkin kotinsa ympäristöön valmistaa itsellensä se, joka jonkin vanhan puunrungon sivuun, siinä jo luonnostaan olevaan syvennykseen, valmistaa sitkeästä koivun tuohesta pesäraon puukiipijälle tai johonkin vesien rantamaan lähellä olevaan honkaan kunnollisen, suuren pöntön telkkäpariskunnalle. pääskysiä, västäräkkejä ja harmaasieppoja saisi kokonaan unohtaa. Lentoaukon tulee olla niin pieni, että lintu ei voi siinä perääntyä höyheniään pörröttämättä. Lentoaukon kynnyksen ulkolaidan tulee olla karkea tai syvennyskuurnalla varustettu, jotta linnun jalkojen ote on kestävä. Jos taas varpunen yrittää asettua siihen, on sen törky helppo pudottaa pois täten rakennetusta pesäkolosta. Meistä tuntuu, että BERLEPSCH on tätä esittäessään ollut melkoinen >>romantikko,>. Pienempien pönttöjen lentoaukko on vain 27 mm leveä ja sittenkin vähän matalampi, jotta varpuset eivät missään tapauksessa mahdu siitä sisälle. "Mutta pimeässä hautovien lintujen pesäaukot avautukoot varjoisaan suuntaan. Yleisestä pönttöjen sijoittelusta poiketen tulisi niitä asettaa lintujen käytettäviksi 1 a a j e m m a 11 e a 1 n e e 11 e ihmisasumuksista lukien kuin mitä yleensä on tapana, jos kohta rakennuksien laudoitustakin laitettaessa ei esim. Tällöin on tullut selvitetyksi seikkoja, jotka lintusuojelun kannalta ovat huomionarvoisia ja joita etenkin pönttöjä sijoitettaessa tulisi varteen ottaa. 32 mm:n lentoaukoilla varustetut, muuten saman mittaiset pesäpöntöt ovat myös useille pikkulinnuille sopivia, mutta ne asetetaan jonkinverran etäämmäs a,minrakennuksista ympäristöön, jossa varpusia ei ole. Ei matalalle sijoitettuja pönttöjäkään mikään vaara uhkaa, kun nuorin polvi saa jo lapsuusvuosina olla mukana pesäpönttöjä valmistettaessa ja puihin asetettaessa ja kun muuten edellä esitetty on otettu huomioon. Koko etuseinän leveydeltä avoimen lentoreiän alalaidasta ei pesän pohjan etäisyys saa 01111, yli 5 cm, kernaasti vain 3-4 cm, sillä edellämainitut linnut tahtovat nähdä ympäristöön munia hautoessaankin. Myös lentoaukko on paras viimeistellä polttamalla. Pöntön korkeus maasta lukien on Berlepschillä hyvin harkittu. Puolipöntöt harmaasiepolle, västäräkille ja punarintasatakielelle tehtäköön avonaisempia kuin mitä yleensä näkee ja matalampia kuin esim. eräissä kaupoissa tarjolla olevat puolipöntöt ovat. 3. edellämainitut leppälintu ja harmaasieppo) kyllä hautoessaankin kernaasti seurailevat elämää ja ehkä siksi niitä eniten miellyttää pesä, josta avautuu valoisa näköala. (Kissoja ei tietenkään luonnonsuojelua harrastavan, valistuneen kansanosan keskuudessa siedetä.) Havupuiden latvuksen sisään, etenkään latvuksen tiheimpiin osiin, ei ole pönttöjä asetettava. Kottaraispönttöjen lentoreikä tehdään 46 mm leveäksi, harmaat,ikan 60 mm, tuulihaukan ja palokärjen 85 mm ja telkän 150 mm. Mutta puolihämärää ja sitä valoisampaa hautomapaikkaa suosivat linnut (esim. Le n t o aukon suuruudet ovat BERLEPSCHillä hyvät. 88. Ne toistettakoon tässäkin. SiKsi se hypähtääkin pesäkoloon ja kääntyy edellä esitetyllä orrella. Pönttöjen sijoitta7"f!isesta. Sitä paitsi lentoaukon tulee olla aivan katon lähellä ja etenkin sen kynnyksen tulee kohota sisäänpäin yläviistoon, jotta sadevesi ei myrskylläkään pääse tunkeutumaan sisälle ja jotteivät edellä mainitut ryöstäjät tai käki pääse pesuetta häiritsemään tai tuhoamaan
Mainittakoon myös Valovirran kiintoisat löydöt Jyväskylästä. Laji tavattiin tosin jo v. Valta), Virolahden Salo-Urpalan kruununpuiston (L. Hylander). vuosien aikana ilmestynyt kaksi vaatimatonta paikalliskasvistoa, toinen Sauvosta (A. Luther Oulun seudulta. Luonnon Tutkija 1949, s. K allio, J. E . J. Erkamo) kasvistosta. Toivari), Sippolan (V. Niinikään on julkaistu tietoja H elsingin Vallisaaren (A. 19491950 julkaistiin useita tutkielmia, jotka omalta osaltaan pyrkivät kasvistollista tietämystämme lisäämään. Flora Fennica 19491950: Kuten eri yhteyksissä on osoitettu, maamme kasvisto on niin hyvin kuin se lajistollisesti tunnetaankin alueellisesti vielä varsin puutteellisesti tutkittu. Koko maata koskevia alkuperäistietoj a metsäkasvien levinneisyydestä on niin ikään esitetty (V. 89. 71). Mutta selvitystyötä tehdään jatkuvasti. Kuluneet sotavuodet toivat luonnonhistorialliselle alueellemme runsaasti antropokorisia kasvilajeja, joista tietoja ovat nyt julkaisseet varsinkin R. Täällä tavattava runsas kalkkilieju ja talvellakin jäätymättömät lähteet selittänevät osaksi asiaa. Ulvinen) ja H einolan seudun (V. Widlund, H. Tutkimustuloksia ja uusia löytöjä. Luther, N. Niinpä v. Kuj ala ja A. Pohjoisempana on nimenomaan Hailuoto ollut tutkimuksien kohteena (U. Tiitinen). Valovirta Kristiinankaupungista ja H. Sonck Pielisjärvellä, Rautalammilla ym. Kuj ala) . Yksittäisiä putkilokasvilajeja koskevista löydöistä ansaitsee ensimmäisenä tulla mainituksi taarnan ( Cladium mariscus) löytyminen J oroisista (A. Tärkeitä tietoja on saatu edelleen itäisestä Vienan-Karjalasta (V. Railonsala Kristiinan seudulla ja C. E. Repo Aunuksesta, E . Meillä on satamäärin pitäjiä, joiden kasvistosta ei tiedetä paljon mitään (vrt. Varsinais-Suomesta on po. Erkamo ). Suomen kasvisto Ja eläimistö. Nimenomaan voikukkien (Taraxacum) levinneisyyttä ovat selvittäneet A. Montell, P. esim. Koskimies), toinen Piikkiön-Kuusiston-seudulta (V. 1947 maallemme uutena Ahvenanmaalta, mutta niin kaukana pohjoisessa kuin Joroisissa sen ei olisi luullut voivan viihtyä. J alas). Marmo) . Enontekiön Lapin jo entuudestaan verraten hyvin tunnetusta kasvistosta kertyi myös lisäselvityksiä (J
J. Muita hyviä löytöj ä ovat Myricaria germanica Kaaresuvannosta (N. J alaksen mukaan vietävä myös Säräisniemeltä tavattu Oatabrosa aquatica. Airaksinen), Gentiana aurea Enontekiöstä (Eeva Käki), Najas tenuissima Espoosta (K. Repo yksin 6 lajia Aunuksesta. von Schulmanin sienijulkaisu, jossa mainitaan mm. Jalas on todennut alueellamme Itä-Fennoskandian kaakkoisosissa esiintyväksi lajin Arabis borealis, samoinkuin alalajin Thymus puleg1'oides ssp. Löytöpaikka oli kyllä jo entuudestaan tiedossa, mutta kasvin määritys virheellinen (N. Lindeman ja Kerttu Lehtonen), Ranunculus cymbalaria Närpiöstä (G. Uusia löytöjä on tehty jälleen myös systematiikan työkentällä. tenuissima). lajia on varhemmin totuttu pitämää.n J äämeren rannikon kasvina, mutta Hailuodonlöytö mahdollisesti liittää sen tunnettuun Primula sibirica-ryhmään, s.o. Krassken piilevä-luettelo Enontekiöstä, U. Jalas). 90. Valovirta) ja Oentunculus minimus Uudenkaupungin saaristosta (V. Erkamo). Kotiutumaan nähtävästi pystyvistä mainittakoon Juncus macer Kauniaisista (H. ucrainica. 28 maastamme ennen ilmoittamatonta sienilajia. Jalas on väitöskirjassaan erottanut useita alalajeja ja muotoja meikäläisistä harjukasveista kuten lajeista Oarex ericetorum, Anthyllis vulneraria, Lotus corniculatus, Oxytropis campestris ja Viola rupestris. Lindebergin v. Nordström), Allium oleraceum Kristiinasta (E. V. Törnroth), Galium pumilum Turusta (N. Po. Monista sekamuodoista mainittakoon tässä vain G. Pusa ja J. Kotilainen ja Veera Salmi ovat taas erottaneet pari serpentiinivarianttia lajista Oerastium vulgatum. Tähän ryhmään lienee J. Lehtonen), Anemone nemorosa Pihtiputaalta (K. Hakulisen Jyväskylän seudun jäkäläfloora, G. Roos), Stratiotes aloides Merikarvialta (E. Kujalan havupuiden sieniä koskeva tutkimus ja 0. J. Montellin määrittämä Festuca pratensis x Lolium perenne Turusta; tämä on vasta toinen alueeltamme villissä tilassa tavattu suku-sekamuoto. Erkamo. Edellä esiteltyjen kasvilöytöjen rinnalle voidaan hyvin asettaa J. Niinpä J. lajeihin, joiden Perämeren rannoilla tavattavat esiintymät ovat ilmeisesti peräisin jääkauden lopulta jäämeristen vesiyhteyksien ajoilta. 1934 löytämä ja J. Arlin), Schoenus ferrugineus Kontiolahdelta (J. P erttulan sienitutkielma Syvärin yläjuoksulta, V. Notkea näkinruoho on tähän asti tunnettu luonnontieteelliseltä alueeltamme vain kahdesta paikasta, Lahden V esij ärvestä ja Äänisj ärvestä. Backman). Hylander) ja Festuca capillata Maarianhaminasta (J. Itä-Fennoskandialle uusia antropokoreja on löydetty taas iso joukko, R. Lisäksi J. M. Alempia kasveja koskeviin floristisiin selvityksiin ja uusiin löytöihin ei tässä ole tilaisuutta lähemmin puuttua. Eräissä suhteissa Oladium-löytöä muistuttava havainto t ehtiin, kun notkea näkinruoho (Najas flexilis) keksittiin Liperin Viinijärveltä (A. Mainittakoon kuitenkin R. Haapalan tekemä Stellaria humifusa-löytö Hailuodosta
52 Suomelle uutta lajia). Laajimpia ja suuritöisimpiä niistä on R. Myös Suomen valeskorpionilajistosta on julkaistu tutkimus (J. Fauna Fennica 1948-1950. Freyn julkaisu Suomen harsosääskistä, missä esitetään 123 lajia, joita ei Suomesta ole aikaisemmin ilmoitettu, niiden joukossa lukuisia tieteelle uusia. Tärkeimpiä tällaisia ovat E. norjalainen L . Sitä saatiin v. Palmgrenin Suomen hämähäkkifaunaa käsittelevän teoksen kolmas osa, joten tuntemuksemme tässäkin tutkijain pahasti laiminlyömässä ryhmässä on edistynyt. P . 91. Lehtipistiäisistä on ilmestynyt useita tutkimuksia, mm. Laji on kotoisin Itä-Aasiasta, mu tta sitä on istutettu useampaan paikkaan Pohjois-Venäjälle, ja istutukset näyttävät onnistuneen, koskapa supikoiria alkaa liikuskella jo Suomenkin alueella. Niemelä on julkaissut perusteellisen tutkimuksen eräistä vaikeasti tunnettavista mehiläisistä. Saamme siitä tietää, että Suomesta on tavattu 25 hyttyslajia ja että Oulex pipiens, mikä kaikissa kirjoissa esitetään yleisimpänä verta imevänä hyttysenämme, on meillä harvinainen lounainen laji. Kenttämyyrä (Microtus arvalis), jota aikaisemmin on tavattu harvinaisena Kaakkoisja Itä-Suomessa, näyttää laajentaneen asuma-aluettaan huomattavasGi. W. Mielenkiintoisia ja arvokkaita yksityisten lajien löytöjä on viime vuosilta mainittavana runsaasti. Maamme nisäkäseläimistöön on liittynyt uusi laji, supikoira (Nyctereutes procyonoides), jota on parin viime vuoden aikana tavattu muutamia kertoja eri puolilta maatamme. Selkärangattomista olemme sen sijaan saaneet mm. Mahdollisesti on kuitenkin kyseessä vain erillinen esiintymä. Branderin kaikkia selkärankaisryhmiä käsittelevä Urjalan fauna. Natvig on selvittänyt maamme Oulicinae-alaheimon sääskilajit eräässä teoksessaan. Suomen kesäiltojen kiusanhenget kuuluvat tavallisimmin sukuun Aedes. Aivan äskettäin on ilmestynyt P. Palmenin julkaisut Itä-Fennoskandian tuhatjalkaisista, joissa tämä tähän asti sangen puutteellisesti tunnettu eläimistömme on perusteellisesti selvitetty. Ruotsalainen Lars Brundin taas ilmoittaa eräässä julkaisussaan 23 uutta surviaissääskilajia Suomesta. Selkärankaisista on tosin julkaistu vain pari pientä tutkielmaa, kuten H. luettelo maassamme tavatuista lajeista (A. Kaisila). Viime vuosina on faunistinen tuntemuksemme melkoisesti syventynyt. Eräät huonosti tunnetut hyönteisryhmät ovat olleet samaten faunististen selvittelyjen kohteina. Saarinen; 588 lajia). Maassamme tavataan niiden mukaan .19 juoksuja 24 kaksoisjalkaista. ryhmän meillä esiintyvät lajit on ilmoitettu ja eräissä kuvattukin. 1949 kaukaa Länsi-Suomesta saakka. useista huonosti tunnetuista pikkuryhmistä faunistisia selvityksiä, joissa ao. Eräisiin ulkomaisiinkin julkaisuihin sisältyy tärkeitä tietoja Suomen hyönteisfaunasta, niinpä esim. Teoksessa selvitetään kahden hämähäkkiheimon Suomesta tavatut edustajat, yhteensä 35 lajia. Hellen on taas selvittänyt pistiäisheimoja (mm. Kenttämyyrä on paha tuholainen Keski-Euroopassa; sen leviäminen e1 siis ole mikään iloinen uutinen. Ahlqvistin Hailuodon linnustoa selvittelevä ja T
Linnustommekin on rikastunut muutamalla uudella lajilla. Suotiainen (Parus palustris) löytyi kesällä 1950 paristakin paikasta (Helsinki, Orimattila; Leo Lehtonen). Viime vuosien kalalöydöistä ansainnevat maininnan sardellin (Engraulis enchrasicolus) tapaaminen Suomenlahdesta Hangon länsipuolelta (1949 92. Lampinen). rodun pesimistapaus. Kangaskäärmeen (Coronella austriaca) uudelleen löytyminen Ahvenanmaalta v. Kolmas uutuus lintufaunassamme on mustapäätasku (Saxicola torquata), jonka 0. Suotiainen muistuttaa ulkonäöltään suuresti metsätiaista ja sen löytymistä Suomesta on odotettu; Kivirikon >>Suomen linnuissa>> on mm. Ilmeisesti ei kangaskäärme olekaan Ahvenanmaalla niin kovin suuri harvinaisuus, sen esiintymiseen ei vain ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Sjöstrand). Leivo ja P. Myrskylintu (Fulmarus glacialis) löydettiin jäältä H ailuodon ja Oulun väliltä talvella 1948. Lajia ei aikaisemmin ole varmuudella todettu meiltä pesivänä. Olsoni kuolleena Porvoon pitäjästä kesällä 1950. Tämä lintulaji on vain kahdesti aikaisemmin tavattu Suomessa. Heinäkurppa (Capella media), jonka tähän saakka on luultu pesivän vain Etelä-Suomessa, löytyi kesällä 1949 yllättäen pesivänä Utsjoelta (T. Tämä oli toinen maastamme todettu ko. Rautkari). Linkola totesivat keväällä 1950 Helsingistä. Isokirvinen (Anthus novaezeelandiae), yleislevinneisyydeltään siperialainen laji, joka on usein eksynyt Eurooppaan, todettiin syksyllä 1948 Helsingistä (Göran Bergman). Luhtakana (Rallus aquaticus) pesi kesällä 1950 Munkkiniemessä (P. Raitasuo Porin lähellä v. Tämä lintu esiintyy talvisin säännöllisesti Jäämeren rannikolla, mutta etelämpää sitä ei meillä ole monta kertaa todettu. Etelän suosirrin (Calidris alpina schinzi) pesän löysi K . Siitäkin on vain pari aikaisempaa löytötietoa Suo·mesta. Suurin sammakkolajimme, mölysammakko (Rana ridibunda), näyttää laajentavan esiintymisaluettaan Suomenlahden rannikolla, sillä kesällä 1950 se todettiin uudesta paikasta, Porvoon Tolkkisista (E. Pikkuhuitin (Porzana parva) löysi B. Heinäkurpalla lienee meilläkin, kuten Skandinaviassa, pesimisalue myös Lapin tuntureilla. Seppänen ja U. 1948. esitetty sen tuntomerkit. Tenovuo ja T. Lampio). Palmgren). Laji on jo kerran ilmoitettu löydetyksi entisen Suomen alueelta Käkisalmesta, mutta löytäjä on sittemmin todennut erehtyneensä ja peruuttanut ilmoituksensa. Nummikirvinen (Anthus campestris) nähtiin H elsingissä keväällä 1948 (P. Viime vuosina tehdyistä harvinaisten lintuj en löydöistä mainittakoon seuraavat: Harmaasirkku (Emberiza calandra) todettiin kesällä 1947 Mietoisista (R. Koreanvärinen mehiläissyöjä (Merops apiaster) löytyi kesällä 1950 H aukiputaalta (Aatos Luukinen). 1948 toi esiin muutamia muita tämän harvinaisen käärmelajin löytöjä Ahvenanmaalta. Laji on aikaisemmin kerran todettu Suomesta, mutta nyt löydetty yksilö on ensimmäinen Eläintieteellisen museon kokoelmiin saatu. Tarkkaan ottaen sitä voitaisiin pitää maalle uutenakin, sillä edellinen löytö tehtiin Muonionjoen ruotsinpuolisella rannalla 1800-luvun loppupuolella. Niitä oli tehty sekä ennen v:n 1948 löytöä että sen jälkeenkin
Väinö Lehtonen. 93. J. Korkeasaaren supikoiria. Tässä yhteydessä emme kuitenkaan voi yksityisiin laj eihin tarkemmin puuttua. Eklund); edellistä on rannoiltamme saatu aikaisemmin vain kerran, isoja karppeja kahdesti. Faunallemme uusia selkärangattomia on löytynyt sangen runsaasti. Mainittakoon kuitenkin, että uusia suurperhosia on löytynyt 6, niistä 4 yökköstä ja 2 pikkumittaria. Sven Borg) ja isokokoisen karpin (Cyprinus carpio) saanti Kymijoen Ahvenkosken suuhaaran edustalta (1950 V. Valok. J{aisila. Lukuisia lajeja on maastamme selitetty tieteelle uusinakin, varsinkin kaksisiipisiä ja pistiäisiä
HEIKKILÄ, vanh. Vitsiälä: Kotkonniemen kärki. Oulun lääninhallituksen päätöksellä on vesilintujen metsästys Haapaveden kunnassa sijaitsevalla Ainalinjärvellä kielletty kolmeksi vuodeksi, koska järven linnusto on jatkuvasti laajentuneen, täysin suunnitelmattoman ja osaksi luvattomankin metsästyksen vuoksi huolestuttavasti vähentynyt. Ennen tämä suuri matalavetinen ja liejupohjainen, monessa suhteessa kuuluisaa Äyräpäänjärveä muistuttava vesi oli maamme kaikkein linturikkaimpia monine harvinaisuuksineen. Uusia luonnonsuojelualueita ja rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä. Hauhonselkään pistävän harjanteen pää, jolta on hyvin kaunis järvinäköala. EINARI MERIKALLIOn mukaan siellä pesi sadoittain heinävesilintuja, varsinkin sinisorsia ja taveja, mutta myös kymmenin pesuein useita avoveden lintuja, telkkiä, tukkasotkia, pilkkasiipiä ja härkälintuja, minkä lisäksi useat läpi kesänkin vierailevat mustalinnut, lapasotkat, uivelot ja allit herättivät erityistä huomiota. Ainalinjärvi. Luonnonsuojelun työmaalta. Alueella pidetään kesäisin usein kansan.juhlia. Toht. Aloitteen Ainalinjärven rauhoittamiseksi on tehnyt tunnettu luonnon ystävä maisteri . 1950 maanomistajan, Vitsiälän kyläkunnan hakemuksesta julistanut niemenkärjen maiseman94. 9. Hämeen lääninhallitus on 13. Rauhoitettuna järvellä on kaikki edellytykset palautua jälleen tähän asemaan. Hauho. L. Haapavesi. MÄNNIKKÖ, OSKARI RoJOLA, OsvALD RoJOLA, E . Hänen toimestaan on paikkakunnalle perustettu erityinen Ainalin rauhoitusaluetta valvova toimikunta, johon hänen lisäkseen kuuluvat maanviljelijä V. Paikkakunnalla toivotaan yleisesti, että tämä ainutlaatuinen · järvi voitaisiin rauhoittaa pysyvästi, jolloin siitä muodostuisi huomattava, koko maan luonnon ystäviä kiinnostava ja matkailullisestikin mainittava nähtävyys, samalla kuin sen merkitys olisi vesilintujen leviämiskeskuksena riistanhoidollisesti .varsin tärkeä. konstaapeli J. MERIKALLIO, ja hän on edelleenkin suunnitelman innokkain ajaja. TuOl\ilSTO ja A. MARJOMAA, maanviljelijät H . J ÄRKKÄLÄ, riistapoliisi ÅIMO K. SAAJORANTA, E. VAITINIEMI
Lammi, Napilanmäki. HOLMSTRÖMin, V. Viime kesänä maanomistaja, tilallinen EENOKKI LnMATTA on valtion luonnonsuoj elunvalvojan toimesta aidannut tämän harvinaisen esiintymän. alueen nykyistä luonnetta muuttava toiminta. Pernaja. H ämeen lääninhallituksen päätös 18. Vaasan lääninhallituksen 31. 10. MAUNO J. Prof. Sarvilahti: H amnholmarna. SARKKILA. KJa 1949. 95. 1950. H amnholm, Vastamaa, Kobben, Bullerör ja Ryssjeör nimiset saaret ympäröivine vesialueineen, yhteensä n. 10. JORMA SovERI ja hänen toimenpiteittensä ansiosta voitaneen lähiaikoina odottaa Lammille syntyvän muitakin luonnonsuojelualueita. 1948 Tervolan Vähäjoelta pienen ryhmän talvikinlehtistä pajua (Salix pirolifolia), jonka t ähän asti ainoat tunnetut kasvupaikat maassamme ovat Kuusamossa. R. 1949 linnustonsuojelualueeksi. Napilanmäki on yksi Lammin kirkonkylän maisemille ominaisista korkeista harjukummuista, joita peittää rehevä, pähkinäpensaikkoinen lehtokasvillisuus (mm. Laji on luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu v. ANDERSSONin ja V. 3,7 km 2 • Julistettu maanomistajien, kalastajien I. vulgaris, Hypericum per/oratum). 1950 antamalla päätöksellä on K euruun seurakunnan omistama luonnonkaunis Ketveleen kannas, jolla sijaitsee historiallinen Herpmanin poikain muistomerkki, julistettu maisemansuojelualueeksi. 11. Aloitteen asiassa on tehnyt Keuruun kunnan luonnonsuojeluasiamies, nimismies I. OLKAS'flLA. Lammi. Androsace septentrionale, Satureja acinos, S . Va]ok. P ernajassa on ennestään neljä luonnonsuojelualuetta ja kuusi rauhoitettua luonnonmuistomerkkiä. KonLAINEN löysi v. 8-rENSTRANDin hakemuksesta Uudenmaan lääninhallituksen päätöksellä 14. Omistaja: maanviljelijä V. T ervo 1 a. Rietonen, Santaharjun tila: Napilanmäki. 1933. Keuruu. Aloitteen alueen rauhoittamiseksi on tehnyt toht. suojelualueeksi, jolla on kielletty rakentaminen, sorakuoppien kaivaminen ym
Tässä korkeakoulussahan valmistuu, kuten tunnettua, huomattava osa tulevista sanomalehtija kunnallisista virkamiehistämme, ja on erittäin suotavaa, että he jo opiskeluaikanaan saavat selvän ja oikean käsityksen luonnonsuojelun pyrkimyksistä, erityisesti sen sosiaalisista tavoitteista ja merkityksestä. J outuessaan myöhemmässä toiminnassaan käsittelemään luonnonsuojelua sivuavia kysymyksiä, he kykenevät näin suhtautumaan niihin ennakkoluulottomasti ja ymmärtämyksellä. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin metsähallituksen arvioimisosaston päällikkö, metsäneuvos V. Luonnonsuojelualueittemme tutkimus. WoLTER HELLEN on tehnyt hyönteistieteellisiä tutkimuksia Mallan luonnonpuistossa Kilpisjärvellä. Komitea on viime kesänä tehnyt laajoja matkoja tutustuakseen ehdotettuihin alueisiin ja neuvotellen niitä koskevista kysymyksistä paikallisen väestön kanssa. tri REINO KALLIOLA, joka samalla toimii komitean sihteerinä. NIILO SöYRINKI jättänyt Suomalaisen Eläinja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon johtokunnalle. Samantapaisen esityksen, jonka tarkoituksena on luonnonsuojeluopetuksen järjestäminen Helsingin yliopistossa biologisia aineita opiskeleville ylioppilaille, on prof. 1950 komitean suunnittelemaan uusien kansallisja luonnonpuistojen perustamista valtionmaille luonnontieteellisten seurain esittämän suunnitelman pohjalla, selvittämään niiden erottamiseen liittyviä taloudellisia ja oikeudellisia kysymyksiä sekä laatimaan asiasta ehdotuksen eduskunnalle annettavaksi hallituksen esitykseksi. NILS SARIS suorittaneet hyönteistieteellisiä tutkimuksia Pisavaaran luonnonpuistossa. 3. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys on jättänyt Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtorille esityksen, joka tähtää luonnonsuojeluopetuksen järjestämiseen korkeakoulun oppilaille. 96. TEIVAINEN on jatkanut kartoitusja tutkimustöitään Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa. LAURI TEIVAISEN tutkimus >>Pisavaaran luonnonpuiston kasvillisuudesta ja kasvistosta>> (Silva Fennica n:o 65). Kesällä 1950 ovat Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen toimesta tri HÅKAN LINDBERG ja yliopp. Maist. Maist. Luonnonsuojeluopetusta korkeakouluihin. Valtioneuvosto asetti 9. Painosta on ilmestynyt maist. Uudet luonnon, ja kansallispuistot. LIHTONEN sekä jäseniksi maatalousministeriön asutusasiainosaston jaostopäällikkö, metsänhoitaja VILJO LILJA, Geologisen tutkimuslaitoksen sihteeri, varatuomari J ORMA PuNOVUORI, kansanedustaja, kunnallisneuvos JANNE KoIVURANTA, kansanedustaja IsAK PENTTALA ja valtion luonnonsuojelunvalvoja, fil. Opetusta pitäisi luentojen ja retkeilyjen muodossa järjestää joka kevät
Historialliset muistomerkit ja luonnonsuojelu. 97. Retkillä, jotka suunnattiin Kaarelan Pitkäkoskelta Haltiavuoren retkeilypuiston kautta Pakilaan, avustivat metsien ja niiden hoidon esittelyssä kaupunginmetsänhoitaja toht. PITKÄ?HEMJ. Osanottajat, valtaosa suomenkielisten koulujen opettajista, ovat eri tahoilta saatujen tietojen mukaan olleet kovin innostuneita asiaan ja myös koulujen kunnallinen johto on suhtautunut siihen myötämielisesti. Kurssin opettajana on toiminut prof. Monesti on useita näistä kasveista löydettävissä juuri historiallisten rakennelmien raunioilta ja joskus vain niiltä ja ne kertovat puolestaan paikan vanhasta kulttuurista yhtä selvästi kuin itse rauniot, ovatpa kenties suunnilleen yhtä vanhojakin. Monet mielenkiintoiset kasvilajit onkin raunioilta näin saatu häviämään tyystin ja eräät toiset ovat sukupuuttoon kuolemassa. E. Tampereella hän esitelmöi kesällä Metsäteknikkojen kesk;usliiton luentopäivillä ja Haapamäellä piirin opettajille järjestetyn metsäkurssin yhteydessä. Niinpä hän on luennoinut Helsingissä nuorisojärjestöjen johtajille, retkeilyväelle, maatalouskerholaisille, kansakoulu jen oppilaiden vanhemmille ja oman kodin rakentajille. Luentoja pidettiin kaikkiaan 14 ja retkiä eri ryhmille yhteensä 16. Opettajien kiinnostusta ja lämmintä harrastusta osoittaa ehkä parhaiten se, että n. SövRINKI on kuluneen vuoden aikana myös useissa muissa tilaisuuksissa julistanut luonnonsuoj elun sanomaa kiitolliselle kuulijakunnalle. Luonnonsuojelu ja kansakoulunopettajat. Isänmaan historiasta kertovat ja useinkin jo raunioiksi sortuneet rakennus-muistomerkit, kuten vanhat linnat, kirkot ja vallitukset, ovat muinaismuistoista annetun lain nojalla rauhoitettuja. Kuluneen vuoden aikana on Helsingin kaupunki järjestänyt kansakoulunopettajilleen sekä keväällä että syksyllä luentoja ja retkiä aiheesta >>Kotiseudun luonto ja luonnonsuojelu pääkaupungin kansakoulujen työohjelmassa>>. ovat osoittaneet, on antropokorisessa kasvistossamme lukuisia lajeja, jotka esiintymisellään todistavat vanhasta kulttuurista. ERKKILÄ ja metsänhoitaja M. 400 heistä liittyi Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen jäseniksi. Prof. NIILO SövRINKI. Muistomerkkien . hoidosta huolehdittaessa on nämä kasvit >>rikkaruohoina>> useinkin raivattu tarkoin pois ja niiden esiintymisedellytyksiä vähennetään tarkoituksella jatkuvasti ruohonleikkuulla, uusien nurmien kylvämisellä, rauniosoran poiskuljettamisella, laiduntamisella jne. Olisi erittäin toivottavaa, että tuollaisen historiallisen muistomerkin äärellä edes jokin kohta jätettäisiin paikalla kasvavien >>historiallistem kasvien valtaan ja siten lisättäisiin koko muistomerkin mielenkiintoisuutta. Niiden hoitoa järjestettäessä on kuitenkin eräs tärkeä luonnonsuojelullinen näkökohta jäänyt toistaiseksi huomiotta. Kuten LINKOLA, PETTERSSON ym
Asiain tällaisen käänteen johdosta kirjoittaa valtion luonnonsuojelunvalvoja, tri REINO KALLIOLA 22. myös: V. 1950 pidettiin prof. ERKKILÄn toimesta pystytetty kaupunkilaisten järkeen ja sydämeen vetoavia, metsän suojelua tarkoittavia >>kieltotauluja>>. Tähän tähtäsi se esitelmä, joka 10. 1. Asia on kuitenkin vielä avoin sen johdosta, että asutusviranomaiset ovat iskeneet silmänsä ko. Ne ovat herättäneet yleisön vilkasta mielenkiintoa ja niillä on jo nyt todettu olleen huomattava myönteinen vaikutus. II. n:ssa (V. Innostusta asiaan näytti keskustelusta päätellen olevan runsaasti. Huomattakoon, ettei Haltiavuoren alue täyteen rakennettunakaan voi tarjota omakotialueita muuta kuin verraten pienelle asukasmäärälle, kun se sitä vastoin suurena kansanpuistona voisi palvella kaikkia kaupunkilaisia.>> Ei voi muuta kuin toivoa, että asia ratkeaisi luonnonsuojelun kannalta onnellisesti. ERKAMO: Kasvit kulttuurin ja historian kuvastajina. Luonnonsuojelu ja asemakaavoitus. MEuRMANin puheenjohdolla toimivassa Helsingin arkkitehtiklu bissa. II. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys on lähettänyt asiaa koskevan kirjelmän foinaistieteelliselle Toimikunnalle. Erityisesti tulisi asemakaavoituksia ja aluesuunnitelmia laativat arkkitehdit saada kiinnostumaan luonnonsuoj elukysymyksestä. Pääkaupungin luonnonsuojelulla on kuluneelta vuodelta sekä voittoja että tappioita esitettävänään. E. ERKAMO: Luonnonsuojelunäkökohtia asemakaavoituksessa). Vrt. esitelmä on painettuna Suomen Kunnallislehden 3. Tärkein voitto oli se, että kaupunginvaltuusto 25. ,>Valvoja>>, N:o 8, 1950. Eräänä tärkeänä pyrkimyksenä luonnonsuoj elutyössä on pidettävä yhteistoimintaa niiden kunnallisten elimien kanssa, jotka päättävät maan käytöstä. Tässä yhteydessä sopinee myös iloisena uutisena mainita, että eräät Helsingin ja sen ympäristön aluesuunnitelmaliittoon kuuluvat kunnat 98. 1950 hyväksyi Urheiluja retkeilylautakunnan esityksen Kaarelan Pitkäkosken seudun ja Haltiavuoren metsäalueen varaamisesta kaupunkilaisten ulkoilualueeksi retkeilypuistona ja luonnonsuojelualueena. OTTO I. Po. alueeseen. Helsingin seudun luonnonsuojelu. 1950 Ilta-Sanomissa mm.: >>Suuressa Suomenmaassa, jos missään, luulisi olevan mahdollisuuksia suunnitella asutusalueet sillä tavoin, että asutuskeskuksiinkin jää riittävästi vapaata luontoa, jossa yleisö voi kuluttavan työn ja alituisten kiireiden vastapainoksi virkistyä ja nauttia niistä kauneusarvoista, joita luonto yksin voi tarjota. Toinen pääkaupungin luonnonsuojelua koskeva, huomionarvoinen seikka on se, että kaupungin metsiin on niiden hoitajan, toht
99. BRANDER on viime vuosina tarmokkaasti toiminut Urjalan Kivijärven seudun, lähinnä Nuutajärven kartanon laajojen maiden metsästys-, riistanhoito-, kalastusja luonnonsuojeluolojen järjestämiseksi. Tällaisia tutkimuksia on kuluneena kesänä suoritettu Espoon j~. 1948 rauhoitettaviksi ehdotetuista luonnonmuistomerkeistä on jo joutunut tuhon omaksi kuten e im. Pitkäkosken tietä kaunistaneet komeat männyt. Toistaiseksi on hyökkäys siis saatu torjutuksi, mutta pääkaupungin luonnonsuojeluja retkeilyväellä on syytä jatkuvasti olla valppaina. Kun edellä esitetyn pohjalta pohtii luonnonsuojelun mahdolli ·uuksia pääkaupungissamme, päätyy siihen, että kaupunki välttämättä tarvitsisi luonnonsuojelun toteuttajaksi ja valvojaksi alueellaan erityisen virkamiehen. Tohtori T. Helsingin pitäjissä sekä Kauniaisten ja Keravan kauppaloissa. Luonnonsuojelus ja riistanhoitotyötä Urjalassa. Päinvastoin on valittaen todettava, että yksi ja toinen v. Helposti voidaan myös havaita, että v:11 1948 suunnitelmassa esitettyjä toivomuksia aikaisempien virheiden välttämisestä ei juuri ole otettu huomwon. Tappiotilille on pääkaupungin luonnonsuojelun kirjoissa vietävä se seikka, että Haltiavuoren tapausta lukuunottamatta ei mitään alueellisia tai edes yksittäisiin luonnonmuistomerkkeihin liittyviä voittoja ole knlu neen vuoden aikana saavutettu. Asiasta käytiin keväällä ankaraa sanomalehtipolemiikkia, jossa kansanpuistoajatuksen puolesta taittoivat peistä mm. arkkitehdit BIRGER BRUNILA, BERNDT AMINOFF ja VÄINÖ TUUKKANEN sekä suunnitelman esittäjä. ovat ryhtyneet toimenpiteisiin sopivien luonnonsuojelu ja virkistysa lueiden etsimiseksi omilta alueiltaan. Myös kiinteistölautakunta asettui öljysatamasuunnitelmaa vastustamaan. Erikseen on mainittava siitä vaarallisesta uhasta, joka öljysatamaajatuksen muodossa on liidellyt Laajasalon kansanpuistosuunnitelman »'l'ämä metsä on yhteinen ei ole se minun se on meidän mutta se ei ole sinun.» yllä
Hänen toimestaan on myös seudulla virallisesti rauhoitettu eräs säästömetsikkö ja muuan iso mänty. Sen voitti ylivoimaisesti fil. Hänen tieteellisillä havainnoillaan ja kokeiluillaan, joista erityisesti mainittakoon piisamia ja hirveä koskevat tutkimukset, sehä hänen monilla käytännöllisillä järjestelyillään on huomattava ja tunnustusta saavuttanut yleinen merkitys. Kuluvana syksynä Liitto on järjestänyt jäsenilleen luonnonsuojeluaiheisen kirjoituskilpailun. viime kesänä Pallastunturin luonnonsuojelualueella. EsKo SUOMALAINEN, otti tammikuussa 1949 chjelmaansa myös luonnonsuojelun. Liiton äänenkannattajan >>Molekyylin>> luonnonhistoriallisen osaston pääkirjoituksessa sanotaan asiasta, lähtök htana ajatus: >>Joka rakastaa luontoa, suojelee sitä>>, mm. Oppikoululaisten luonnontieteellisiä harrastuksia edistämään tarkoitettu yhdistys, Luonto-Liitto r.y., jonka johdossa nykyisin on prof. Useiden erillisten 1.irjoitusten lisäksi tri Brander on laatinut Lounais-Hämeen K0tisrntuja Museoyhdistyksen Vuosikirjaan XIX (1950) laajan, yhtenäisrn 1.atsauksen Urjalan Kivijärven seudun metsästykseen ja kalastukseen Stkä entisinä aikoina että meidän päivinämme. Luonnonsuojelu ja Luonto$Liitto. Nimenomaan meidän on muistettava suojella luonnossa kaikkea sellaista, mikä siinä on harvinaista tai tavalla tahi toisella poikkeuksellista. Eräs sellainen kurssi pidettiin mm. 100. seuraavaa: >>Meidän on, muistettakoon se tästä lähtien entistä selkeämmin, aina ja kaikkialla nähtävä luonnossa hyvä ystävämme, jota on kohdeltava ystävyyden arvon mukaisesti. EINARI MERIKALLIOn johdossa toimiva Keravan yhteiskoulun >>Ko k k o»-kerho ripustamalla kokonaista 163 pönttöä Keravan pihoihin ja metsiin. Älkäämme tarpeettomasti surmatko ainuttakaan eläintä, älkäämme turhan takia tuhotko pienintäkään maasta versovaa kasvia. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys lahjoitti Liitolle tarkoitukseen komean kiertopalkinnon. Kokoelmien kerääminen ei suinkaan ole pahasta, mutta muistakaamme siinäkin käyttää järkeämme.>> Ensimmäiseksi luonnonsuojelua sivuavana toimintamuotonaan Liitto toimeenpani linnunpönttöjen valmistamisja ripustamiskilpailun. toht. Luonto-Liitto on teroittanut jäsenilleen luonnonsuojelun velvoituksia myös lukuisilla eri puolilla maata järjestetyillä luonnontuntemuskursseilla. Eikö ole paljon arvokkaampaa, jos me yhteistoimin voimme saada jonkin kotiseudullamme poikkeuksellisen harvinaisen luonnonolion säilymään ja rauhoitetuksi, kuin jos me voimme viitata kenties piankin tuhoutuvaan kokoelmaamme ja sanoa: siinä ovat tämän seudun viimeiset sitä sukua
10. Luonnonsuojeluyhdistyksen lintukursseilta Kuopiossa keväällä 1949. maisteri VILJO ERKAMOn. Tri PEITSA MIKOLA, joka v. S. Enwald . Uudeksi sihteeriksi on johtokunta 4. 1947 lähtien on ansiokkaasti hoitanut S. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen sihteeri. 101. 1950 valinnut fil. Luonnonsuojeluyhdistyksen sihteerin t ehtäviä, on syksyllä 1950 Joutunut ne jättämään lähtiessään opintomatkalle U.S.A:han. Opettajana kouluneuvos Kurt H
Saalas on koonnut tähän teokseen suppeaan muotoon koko vilkkaan ja monihaaraisen metsäentomologiamme tutkimustulokset, tutkimusten, joissa hänelle itsellään on ollut keskeinen asema. Suomen tiedettä N:o 5. 598 sivua, runsaasti kuvitettu. 719 sivua, 653 kuvaa. Porvoo-Helsinki. Tietomäärä, mikä on täten mahdutettu kirjaan, on kunnioitettavan suuri ja tutkimustyö, jonka tuloksia esitetyt tiedot ovat, kerrassaan valtava. Nämä esitetään 16 eri alan asiantuntijan kirjoituksina, jotka käsittelevät mm. Kalela. Voimme vain todeta, että >>Suuren metsäkirjam> kolmesta osasta epäilemättä juuri tämä on jokamies-metsänystävän kannalta kiintoisin. Prof. osa, >>Metsänhoito>>, esittelee lähinnä tämän laajan. E-mo. Valitettavasti emme voi tässä yksityiskohtaisemmin käydä eri kirjoituksia selostamaan. Kuvitus on runsas ja hyvä. ja tärkeän kansantalouden alan luontaisia perusteita ja niiden pohjalle rakentuvia, itse metsään kohdistuvia käytännöllisiä toimenpiteitä. Kun teokseen sisältyy pätevien artikkeleiden ohessa runsaasti valaisevia kuvia, on se sitäkin rikkaampi. sellaisia asioita kuin metsikköilmastoa, metsätyyppejä, metsän eläimistöä, puulajeja, metsänviljelyä, metsänhoitoa, soita, kulovalkeita, metsätuhoja ja riistanhoitoa. WSOY. Porvoo-Helsinki 1949. Vuonna 1946 alulle pannun ja kolmiosaiseksi suunnitellun >>Suuren metsäkirjan>> tarkoituksena on antaa uusimpien tutkimusten tasolla oleva kokonaisesitys maamme metsätaloudesta, sen perusteista ja rakenteesta. Nyt ilmestynyt 1. WSOY. Uunio Saalas: Suomen metsähyönteiset sekä muut metsälle vahingolliset ja hyödylliset eläimet. Myös metsien luonnonsuojelu ja maisemanhoito on saanut oman esittelynsä valtion luonnonsuojelunvalvojan kirjoittamana. Teoksen arvoa lisää varmaan suuresti se seikka, että sen tiedot perustuvat miltei yksinomaan kotimaiseen aineistoon. Kirjallisuutta. Lukui102. Toimittanut Erkki K. Suuri metsäkirja, I osa: Metsänhoito. Varmaa on, että se tulee kuulumaan tärkeimpiin käsikirjoihin jokaisen ammattimetsämiehen ja metsänystävän kirjastossa. V
Kivirikon kunniapalkintoa parhaana viime kolmivuotiskauden yleistajuisena luonnontieteellisenä teoksena. E. >>Nordenskiöld-Samfundet i Finland>>-seuran julkaisu. Mainittakoon vain teoksen päätoimittaja: fil. R. 103. Eino Jutikkala (Hist. J. Kla. >>Viribus unitis>>, yhtynein voimin, luetaan Suomen Maantieteellisen Seuran sinetissä. Ark. Monilla sen artikkeleista kirjallisuusluetteloineen on kokoavan yleiskatsauksen arvo, ja ne sisältävät myös paljon ennen julkaisematonta ainesta. Saalaan aikaisemmin julkaiseman >>Maatalouden tuhoja hyötyeläimet>>teoksen kanssa muodostaa >>Suomen metsähyönteiset>> suomalaisen hyönteistieteellisen perusteoksen, missä on monipuolisesti selvitetty hyönteisten rakenne, järjestelmä, elintavat ja taloudellinen merkitys ja kuvattu satamäärin useimpien hyönteisryhmien kotimaisia edustajia. 699 sivua ja 474 kuvaa. Kirjoittajia on kolmisenkymmentä, joten heidän luettelemisensakaan ei tässä voi tulla kysymykseen. 1604 tapahtunutta Kostianvirran mullistusta. Sama näyttää olevan tunnus Suomen ruotsalaisten maantieteilijäin perustamassa Nordenskiöld-seurassa. Kustantaja on antanut kirjalle aivan poikkeuksellisen juhlavan asun, mutta ilman sitäkin se olisi pätevän sisältönsä ansiosta arvokas yleistajuisen tietokirjallisuuden monumentti. Yhteisin ponnistuksin ovat tämän seuran tutkijat joiden yhteenkuuluvuutta vielä ymmärrettävästi tehostavat vähemmistökansallisuuden sekä suhteellisen pienen ja yhtenäisen ruotsalaisalueemme asettamat velvoitukset saaneet aikaan otsikossa mainitun , ruotsinkielisen väestön asuttaman merensaaristomme luontoa ja maantiedettä monipuolisesti käsittelevän teoksen. Sen tutkimuksen ja tuntemuksen edistyminen ilahduttaa jokaista luonnon ystäväämme. Yhdessä prof. 1621 esittämä kuvaus. Helsinki 1948. Skärgårdsboken. XLVI, 1939) vakuuttavasti osoittanut virheelliseksi. >>Suomen metsähyönteiset>> on tarkoitettu sekä yliopistolliseksi kurssikirjaksi että metsämiesten käsikirjaksi, ja se täyttää kummankin tehtävänsä varmasti mitä parhaiten. Turhaan ei tämä suurtyö saanut WSOY:n lahjoittamaa K. Merensaaristomme edustavat tunturien ohella biologisesti mielenkiintoisinta ja parhaiten säilynyttä luontoamme. Kun maankohoamisella on niin keskeinen sija saaristomme luonnon historiassa, sallittakoon tässä yhteydessä tehdä eräs pieni tämän ilmiön tunnetuksi tulemista kos. Se on ainoa suomenkielinen teos, missä muotorunsas hyönteislajistomme on saanut perusteellisemman kuvauksen. K-la. Säännöllisesti esitetään, niin vielä tässäkin teoksessa (saman virheen levittämiseen on tämän kirjoittaja itsekin syyllistynyt), että vanhin tunnettu todiste maan kohoamisesta olisi eräs piispa Erik Sorolaisen postillassaan v. Mutta se löytää kiitollista lukijakuntaa laajemmistakin piireistä. sat erinomaisen kauniit alkuper:iispiirrokset erottuvat siinä useimmiten lainattuja kuvia parempina. keva korjaus. tri HÅKAN LINDBERG. Tämän tulkinnan on kuitenkin prof. Sorolainen ilmeisesti tarkoittaa kuvauksellaan Pälkäneellä v
Rohkeutta ja taitoa siinä on vaadittu, mutta niinpä teoksen toimittajalla onkin ollut tukeva pohja, miltä ponnistaa: 25 vuoden kokemus kartoitustyössä, joka on koskenut kasvilajien levinneisyyttä eri puolilla pohjoista pallonpuoliskoa. Generalstabens litografiska anstalts förlag. Siinä se on pöydällä, uskokaa pois, tuo komea, mittava kirja kannessaan angervon ja rantakukan iloiset kesäiset värit. 50 kasvifenologista karttaa, jotka osoittavat lajien kukinnan, hedelmien kypsymisen, lehtien puhkeamisen ja varisemisen jne. 1820 Pohjoismaissa (>>Dano-Fennoskandiassa>>) tavattavan alkuperäisen kasvimuodon tai vakiintuneen tulokaslajin levinneisyyskartat tältä alueelta sekä lisäksi n. kasviston ryhmittymistä eri vaellussuuntien mukaisesti. Kun teosta tutkii ja yrittää siihen syventyä, saa yhä selvemmin sen 104. Lisäksi monet meikäläiset kasvientutkijat kantoivat kekoon omia tietojaan. Tukholma 1950. Hinta 70 kruunua. 512 isoa sivua, 116+1847 karttaa. Käymättä tässä sen tarkemmin selvittelemään, miten työ käytännössä suoritettiin ja mitä vaikeuksia siinä ilmeni seikkoja, joita teoksen johdannossa on laajasti selostettu -, mainitsen vain, että Ruotsin, Norjan ja Baltian kohdalta oli tarpeen laatia täydellinen kortisto lajien kirjallisuudessa mainituista löytöpaikoista, kun taas Tanskan ja Suomen kohdalta voitiin pääasiallisesti pohjautua varhempiin kokoomat eoksiin, meillä Hj. Suomen osalta poimittiin näitä tietoja Herbarium Musei Fennicistä, minkä työn pääasiallisesti suoritti museon kustos, toht. Gunnar Marklund. 40 Baltian maissa esiintyvän lajin levinneisyyskartat. Kaikkiin näihin karttoihin liittyy lukumääräselvityksiä, vieläpä kasviluetteloitakin. K asviemme levinneisyyden selvittäminen, päämäärä, johon me kaikki floristit ja kasvimaantieteilijät olemme työssämme tähdänneet, on nyt saavutettu. esitteleviä karttoja, yhteensä 16. Hj eltin 7 -osaiseen >>Conspectukseen>>. Niin, tuntuupa tosiaan melkein uskomattomalta, että tuollainen valtava työ on saatu päätökseen, vieläpä suhteellisen lyhyessä ajassa, 12 vuodessa. Siinä se nyt on, meidän kaikkien Pohjolan botanistien yhteisen työn tulos, satojen tuhansien retkeilyjen, miljoonien työtuntien, lukemattomien hauskojen löytöjen kallisarvoinen synteesi, rakkaitten ajatustemme inkarnoituma. Eric Hulten: Atlas över växternas utbredning i Norden. aikoja tutkimusalueen eri osissa. Olisi varmaan näkemisen arvoinen se ilme, joka nousisi Linnen, Wahlenbergin, Norrlinin tai jonkun muun Pohjolan kasvitieteen suuren profeetan kasvoille, jos hänet haudasta herättäen voitaisiin ohjata otsakkeessa esitetyn teoksen ääreen. Tuloksena on näin opus, joka käsittää yhteensä n. Lopuksi tai oikeastaan teoksen alkupuolella on tietysti tutkimusalueen kvartääristä kehitystä, kallioperää, klimaattisia tekijöitä jne. Oman huomionsa ansaitsevat ne 80 karttaa, joissa tekijä esittelee tutkimustensa tuloksia pohjoismaisen kasviston jakautumisesta eri levinneisyysryhmiin, ja ne 20 karttaa, jotka selvittelevät po. Sitä paitsi on teoksessa lukuisia subfossiilisten löytöjen levinneisyyttä osoittavia karttoja sekä n. Sitä paitsi pyrittiin saamaan myös museoiden kasvinäyte-tietoja mahdollisimman paljon mukaan
Ei voi muuta kuin olettaa, että tekijä on onnistunut ratkaisuissaan hyvin, vaikka toiselta puolen eräiden karttojen (esim. ryhmät 5 ja 7, vrt. Varmaa on myös niinkuin tekijä itsekin myöntää -, että aineiston ryhmittäminen ei ole ollut helpoimpia tehtäviä. Näyte Hultenin atlaksen kartoista. Najas tenuissima ja Alisma graminea Wahlenbergii olisi paremminkin voitu viedä ryhmään 4 7, vaikka näiden lajien levinneisyysalue ulottuukin hieman tutkimuksen kohteena ollutta aluetta laajemmalle (vrt. Valtavasti suurimman osan teoksen sisällöstä vievät yksittäisten kasvi105. 47 a!). Suvereenisti hän näyttää hallitsevan koko laajan lajistonsa selvitellessään sen jakautumista ryhmiin lajen kokonaislevinneisyyden (areaalin) perusteella ja yhtä varmalla kädellä hän piirtää myös eri vaellussunt1tia kuvastavien lajiryhmien isokorit. Tekee myös mieli kysyä, eivätkö esim. vaikutelman, että atlaksen toimittaja ja tekijä on monessa suhteessa suuren suunnitelmansa mittainen mies. lundar, l6vskogsbackar Hardangervidda tili 1210 m Kielon levinneisyys Pohjoismaissa. .. myös ryhmä K) kirjavuus olisi ehkä vähentynyt uusien ryhmien muodostamisella. Suurta tietoa ja syntetisoimiskykyä on siinä tarvittu, ja valtavalta tuntuu jo sekin esityömäärä, minkä kaikkien 1857 käsitellyn kasvimuodon kokonaislevinneisyyden selville saaminen on vaatinut
Tällainen menettely olisi ollut sitäkin tärkeämpää ja suorastaan asiaan kuuluvaa, koska kyseessä oli kansallisen tieteen valtaisan, sukupolvien työllä kokoon aherretun aarteiston (esim. Ei näin ollen ole ihme, jos t ekijä kohtasikin naapurimaissa työnsä alkupuolella vastustusta ja penseyttä sitä kohtaan. Eräissä tapauksissa ei ole ilmeisesti luotettu edes kymmenisen vuotta sitten julkaistuihin karttoihin (604, 752, 1432 ym.). Karttojen laadinnassa on käytetty viivoitusmenetelmää pisteytyksen ohessa, mikä tällaisessa hyvin eriarvoisiin lähteisiin pohjautuvassa ja yleiskatsauksellisessa kartoituksessa tuntuukin yleensä varsin onnistuneelta. Mitä kartoilla esitettyihin levinneisyystietoihin tulee, näyttävät ne Suomen kohdalta osaksi perustuvan liian orjallisesti Hjeltin jo vanhentuneisiin ja liiaksi yleistettyihin tietoihin. Tämä olisi edellyttänyt virkatien (kasvitieteellisten laitosten johto tai tieteelliset seurat) käyttöä, ja tällöin tehtävään määrätty henkilö olisi saanut myös suuren vastuun harteilleen. Yhteistyöllähän t eos on tosin nytkin saatu kokoon, mutta varmasti on monilta siihen osallistuneilta puuttunut innostusta asiaan ja vastuuta työn parhaiten onnistumisesta. Eräissä tapauksissa ei taas ole viime aikoina tapahtuneita yleisyyden muutoksia otettu (kartoissa tai niiden selityksissä) huomioon (esim. Tekijä on pyrkinyt ottamaan mukaan kåikki tutkimusalueella vakinaisina esiintyvät lajit, mutta näyttää siltä, että vakiintumisen arvostelussa ei ole suinkaan aina osuttu oikeaan. kartat 24, 32, 44, 122 ym.) ja yleisen ja harvinaisen esiintymisen rajalinjan liian voimakkaaseen, luonnottomaan korostamiseen (32, 122, 299, 361 jne.). Vielä kiinnittyy huomio satunnaisesiintymiä osoittavien rengasmerkkien kovin epätasaiseen käyttöön. Onpa väärin tulkittu synonymiikkakin aiheuttanut virheen (1750). 16*) pohtiessaan tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tulos olisi epäilemättä ollut melkoista parempi ja luotettavampi, jos teos olisi pyritty aikaansaamaan pohjoismaisten floristien todellisena yhteistyönä. s. Toiselta puolen näyttää joissakin tapauksissa taas siltä, että Conspectuksen yleisyystietoihin ei ole luotettu (195, 378, 707 ym.), vaan on ehkä nojauduttu liiaksi skandinaavisesta levinneisyydestä saatuun kuvaan (976). Joskus taas on tapahtunut suoranaisia erehdykEiäkin, joista tämänlaatuisessa työssä ei yleensä voi välttyä: tärkeitä tietoja on jäänyt pois tai ylimääräisiä pisteitä on ilmaantunut (34, 62, 1406 ym.). Varmaa on myös, että yleisen levinneisyyden raja vain perin harvalla lajilla suuntautuu poikki Itä-Fennoskandian leveyspiirien suuntaisesti, niinkuin hyvinkin monet kartat näyttävät. muotojen levinneisyyskartat, jotka siis muodostavat juuri edellä puheena olleiden karttojen perus;1ineiston. H aluaisin vielä lopuksi tuoda esiin sen, että tekijä näyttää jokseenkin 106. H.M.F.) luovuttaminen vieraan maan edustajan muokattavaksi. Ei voi kuitenkaan olla panematta merkille, että tuollainen viivoitusmetodi vie usein kaavamaisuuksiin, suoriin linjoihin (esim. Yllä esitettyjä t eoksen puutteita ja virheitä joita todennäköisesti esiintyy myös Tanskan ja Norj an kohdalla (vrt. 1706, 1708). Olisi ollut täysi syy tutkia, varsinkin varhempien >>Conspectuksen>> osien kohdalta myös uudempaa kirjallisuutta, jotta nimenomaan yleisten lajien yleisen esiintymisen rajavyöhyke olisi tullut oikeammin pyykitetyksi
Muita luonnon ystävän kirjoja. kotimaiset suokasvilajit ja suotyypit ja niiden levinneisyys, selvitellään soiden syntyä ja esitellään turpeiden luokitteluperusteet. Siirtyessämme kallioja maaperältä niitä peittävään kasvillisuuteen, on esiteltävänämme vain yksi teos, ERKKI KIVISEN >>Suotiede>> (WSOY 1948). Erkamo. Siinä on paljon tärkeätä tietoa jokaiselle maanviljelijällekin. Muuta luontoamme koskevista kirjauutuuksista mainitsemme GUNNAR GRANBERGin oLintujen elämää>> (WSOY 1949) esittävän kuvateoksen, joka on yhdistetty painos teki107. T. erilaiset malminetsintämenetelmät aina geobotaanisia metodeja myöten ja kertoo lyhyesti kaikkien tärkeimpien malmilöytöjemme historiasta . Vielä tulkoon edellisiin liittyvänä mainituksi V. Olisi mielestäni ollut täysi syy semminkin kun luetellaan nähtävästi kaikki tietoja antaneet elävät tutkijat edes mainita tärkeimmät lähdeteokset, esim. AALTOSEN maaoppi >>Maa, josta elämme•> (WSOY 1947). Siinä selvitellään maaperän syntyä, kokoomusta ja ominaisuuksia, mm. Se antaa lisäksi selkeän kuvan maassamme suoritetusta geologisesta tutkimustyöstä ja Geologisen tutkimuslaitoksen tehtävistä. ja maalajeja sekä myös kaivoksia ja louhoksia. karttateokset. K. Miellyttävillä väreillään ja siisteydellään se ilahduttaa silmää ja asiallisista puutteistaan huolimatta tulee, niin uskomme, kasvion rinnalla olemaan tärkein floristin käsikirja ja työväline kaikissa neljässä Pohjolan valtakunnassa. Lähteäksemme vankalta kallioperustalta tulkoon ensimmäisenä mainituksi AARNE LAITAKARin ,>Joka miehen kivikirja,> (Otava 1946), joka monipuolisesti selvittelee maamme mineraaleja, kivilajeja. Linkolan nimeä, niin paljon kuin tämä mies tekikin Suomen kasviston selvittämisen ja kartoittamisen hyväksi, ei teoksesta löydy. K äytetystä suomalaisesta kirjallisuudesta mainitaan vain Hjeltin >>Conspectus>>. Näyttää siltä, että tämänhetkien malminetsintäkuume on osaksi tämän teoksen ansiota; joka tapauksessa se on ilmestynyt erittäin sopivaan aikaan. V. happamuutta ja hedelmällisyyttä. Teoksessa, joka perustuu pääasiallisesti kotimaisen tutkimuksen tuloksiin, kuvataan mm. Sat sapienti! Karttateos on nyt joka tapauksessa valmis ja pöydällämme taitavien ja huolellisten kirjanpainajien ja -sitojien viimeistelemänä. Ja kuitenkin atlaksessa on paljon sellaisia lajeja, jotka esiintyvät tutkimusalueella vain Itä-Fennoskandiassa ja joista juuri Linkola on ensimmäisen levinneisyyskartan eli nyt julkaistun kartan >>mallikappaleen» julkaissut. Tätä tärkeää käsikirjaa, jossa on tehty selkoa myös malmeista, täydentää olennaisesti MARTTI SAKSELAn teos >>Malminetsintä>> (Gummerus 1949). Sen sijaan esim. kokonaan unohtaneen kiitollisuuden velkansa niille varhemmille floristeille, joiden uutteralla työllä koottuun kasvien levinneisyyskarttaaineistoon hän epäilemättä hyvin huomattavalta osalta työssään pohjaa. Edellä erikseen arvosteltujen kirjojen lisäksi voimme viime vuosien kirjasadosta poimia muitakin teoksia, jotka todennäköisesti kiinnostavat Suomen Luonnon lukijoita . Se esittelee mm. Se >>pyrkii antamaan luonnontieteellisen perustan soiden tavallisimpia käyttötarkoituksia va1tem esitellen soiden pintakasvi!lisuutta sekä turpeita ja niiden ominaisuuksia ynnä soiden soveltuvuutta eri tarkoituksiin. sellaiset kuin Almqvistin, Hård av Segerstadin, Sternerin, Lippmaan-Eichwaldin jne
Tietenkin pohditaan myös esim. Tämä suurteos kuvailee kaupungin syntyä ja kehitystä keskiaja,lta nykypäivim, pienestä kauppakeskuksesta jättiläismetropoliin. puistojen ja muiden virkistysalueiden merkitystä ja korostetaan niiden tarpeellisuutta vastaisessa suunnittelussa. Lopuksi tulemme katsauksessamme luomakunnan berraaru>, ihmiseen. HEISKANEN: Tähtitiede, II (WSOY 1950); K. 108. GAMOW: Maapallon elämäkerta (WSOY 1950); V. JUTIKKALA: Suomen historian kartasto (WSOY 1949); 0. Varsin tarkoin siinä selvitellään esim. COLLANDER: Kasvifysiologian perusteet, II (Otava 1949); G. Luistava tyyli, selkeä sanonta ja monet kuvat tekevät kirjan antoisaksi ja miellyttäväksi lukea. Se on epäilemättä varsin pätevä opas, mutta on hyvin valitettavaa, ettei kirjaseen ole otettu mitään esitystä eläimiämme koskevista luonnonsuojeluasioista, esim. Viimemainittuun teokseen sopivasti liittyvinä tulkoot tässä vielä mainituiksi A. Siinä esitellään kansantajuisesti kasvien, eläinten ja ihmisen lisääntymiseen liittyviä kysymyksiä ja oiotaan yhä vieläkin eläviä suuren yleisön harhakäsityksiä näissä asioissa. Onhan suurin osa linnustostamme lailla rauhoitettu, joten niiden ampuminen ja täyttäminen ei ensinkään voi minään joka miehen askarteluna tulla kysymykseen. Toinen, VILLE LuHon >>Suomen kivikauden pääpiirteet» (Otava 1948) kertoo lukijalle jokseenkin kaiken, mitä kivikauden asukkaista maassamme tiedetään, toinen, VÄINÖ VoIONMAAn >>Hämäläinen eräkausi>> (WSOY 1947), antaa taas monipuolisen, kiintoisan kuvan H ämeen heimon varhaishistoriasta lähinnä erämaiden käytön pohjalta. Kaupunkia ei kuitenkaan tarkastella suinkaan vain rakennuskompleksina, vaan seurataan myös sen sisäisen elämän, liikenteen, terveydenhoidon, kustannusten kasvun jne. kehitystä. HELLEMAAn opaskirja >>Eläinten täyttäminen askarteluna ja taiteena>> (Otava 1950). Lisäksi eräitä suositeltavia tietoteoksia: L. E-mo. Tässä yhteydessä mainittakoon myös E. KETONEN: Suuri maailmanjärjestys (Otava 1948); I. Todella lukemisen arvoinen teos. selvitystä rauhoitetuista eläimistä. E. painos (Otava 1950); Isänmaan kirja (WSOY 1950); Kulttuurin saavutuksia III (WSOY 1946--48) ja Tietojen kirja, IVI (WSOY 19 ). PAASIO: Pieni jäkäläja sammalkirja. V. Tästä teoksesta, joka tuo esiin näkymiä >>satojen vuosituhansien takaisesta luolaihmisroduista 1900-luvun suurkaupunkiväestöön», ei ole pitkä harppaus kuulun amerikkalaisen arkkitehdin ja filosofin LEVIS MUMFORDin >>Kaupunkikulttuuriim (WSOY 1949). A. Kertojan myönteinen, läheinen suhde kuvaustensa kohteisiin lämmittää muidenkin luonnon ystävien mieltä. Karuissa, mutta herkissä kuvauksissaan Lapin suurista metsistä kirjailija antaa lukijalle elävän kuvan alkuperäisen, villin luonnon kauneudesta ja erämaa.n ankarista laeista. jän kolmesta aikaisemmasta julkaisusta, sekä TEALEn »Kultaisen parven» ( ), joka asiantuntevasti ja tieteen viime saavutukset huomioon ottaen selvittelee mehiläisten elämää. Kuuluisa tanskalainen antropologi kertoo siinä tieteen nykyisistä ihmisen kehityshistoriaa ja ihmisrotuja koskevista käsityksistä. JÄRVISEN kaunokirjalliset teokset >>Tervantuoksuinen erämaa>> ja >>Erämaan lastuja• (WSOY 1948 ja 1949). 2. Tällä kertaa voimmekin esitellä erään nimenomaan >>Homo sapiensia>> käsittelevän teoksen, KAJ BIRK.ET-SMITHin »Me ihmiset>> (WSOY 1949). AARIO: Suomen maantiede (Otava 1949); R. HILDEN: Yleinen talousmaantiede (Otava 1949); E. Yleisbiologiaa edustaa ToFTE Hvr.ANDERin kiintoisa teos »Kuinka elämä jatkum (WSOY 1949). monien riistaeläintemme muinaista esiintymistä ja pyyntiä, pystykorvamme historiaa., entisiä kalastustapoja ym. Siirtyäksemme jälleen omaan maahamme esittelemme kaksi mielenkiintoista muinaishistoria-teosta
Kryptogaamiosa ei ehkä kiinnosta tavallisia kansalaisia yhtä suuresti kuin edellinen, mutta sen sijaan varsinaiset botanistit kiiruhtanevat hankkimaan itselleen juuri sen, myös lahden tältä puolen. Vuoden 1944 eniten myyty kirja Ruotsissa ei ollut mikään politiikon muistelmateos sotavuosilta, ei liioin mikään tärisyttävä jännityskertomus tai seksuaalisesti kyllästetty palkintoromaani, vaan jotakin niin yksinkertaista ja kiihkotonta kuin uusi kuvakasvio. Onhan kasvien nimien selville ottaminen (enemmän tai vähemmän onnistuneiden) luonnonmukaisten värikuvien avulla paljon helpompaa kuin moniportaisia tutkimuskaavoja käyttäen. Stockholm. Björn Ursing: Svenska växter i text cch: bild.; Fanerogamer, 398 sivua. NANNFELDT, 0. Nordisk Rotogravyr. KYLIN) yhteistyöllä kuvattu noin 800 itiökasvia. PERSSON, R. 109. Teoksen jälkimmäisessä osassa on monen pätevän erikoistuntijan (H. R. Kla. A. ANDERSSON, H. SANTESSON, J. Mutta hyvän yleiskatsauksen saamiseksi riittää mainiosti tämäkin. Näin saattoi Nordisk Rotogravyr mainostaa otsikossa mainitun teoksen edellistä osaa, jossa on värikuvin esitetty yli 800 luonnonvaraista kukkakasvia (tekstissä 1400 lajia). Kryptogamer, 529 sivua. Mutta ilmeistä on, että myös monen moni varttunut naapurimaan kansalainen on juuri tämän oppaan avulla hankkinut itselleen Floran valtakunnasta uusia, viehättäviä tuttavia. Vuonna 1950 kirjaa on painettu jo 85 tuhatta kappaletta! Nyt on ilmestynyt myös teoksen jälkimmäinen, itiökasveja käsittelevä osa. Edellisen osan tavaton menestys selittynee pääasiassa siten, että koululaiset ovat saaneet teoksesta tervetulleen oppaan kasvien keräilyynsä. Tämä määrä ei ole muuta kuin edustava valikoima kryptogaamien maailmasta, jossa on monta muotorikkaudessa kukkakasveihin verrattavaa tai ne ylittävää ryhmää: sanikkaiset, sammalet, jäkälät, levät ja sienet
KuKKONEN, N. VALLE, tri L. 1949. Alkeiskurssilla oli kolme ryhmää, joiden opettajina toimivat lehtori ANTTI REINJKAlNEN sekä maisterit JuKKA KosKIMIES ja TEPPO LAMPio; alkeiskurssi käsitti viisi luentoa ja kaksi retkeilyä. Ruotsinkielinen lintukurssi järjestettiin syyskuussa, lintujen syysmuuton aikana. KARI ja maist. Sen opettajana oli tri GöRAN BERGMAN, kurssilaisia oli 40 ja kurssi käsitti kaksi luentoa ja viisi retkeilyä. Pääkaupungin ulkopuolella suoritettavaa kurssitoimintaa varten saatiin avustusta Opintotoiminnan Keskusliitolta. ENWALD, sekä kaksi reviisori J . Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnasta v. OLAVI LEIVO väsymättömällä tarmolla. Pääkaupungissa keväällä pidetyillä lintukursseilla oli kaikkiaan 129 osanottajaa, joista alkeiskursseilla 84 ja jatkokursseilla 45. Kurssi käsitti 8 luentoa, jotka piti kouluneuvos KuR'l' H. GusTAFSONin johtamaa retkeilyä. Vuoden aikana kerho on pitänyt 19 kokousta, joissa keskimäärin on ollut 20 henkeä. Myös Tampereella järjestettiin keväällä viisi luentoa ja retkeilyä käsittävä lintukurssi, jossa oli noin 90 osanottajaa. FRIETZEN, I. Turussa oli keväällä luonnontuntemuskurssi, jonka järj estämisestä huolehti Turun Eläinja Kasvitieteellinen Seura. Olihan vasta perustettu koko maailman käsittävä Kansainvälinen Luonnonsuojeluliitto, ja Suomessa oli parhaillaan vireillä suurisuuntainen aloite luonnonja kansallispuistokysymyksen tyydyttäväksi ratkaisuksi sen koko laajuudessa. Luennoitsijoina toimivat prof. TENOvuo Osanottajien luku kurssitilaisuuksissa vaihteli 30-60. Se käsitti neljä luentotilaisuutta ja viisi retkeilyä. Yhdistyksen elinvoimainen 1 i n t u kerho pääkaupungissa jatkoi vilkasta toimintaansa jo kolmatta vuotta. SÖDERMAN ja R. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen lähtiessä taipaleensa toiselle vuosikymmenelle se saattoi todeta edustamansa aatteen saavuttavan jatkuvasti vakiintuneemman aseman yleisessä tietoisuudessa sekä omassa maassamme että muuallakin. H elsingin kaupunki avusti tuntuvalla taloudellisella tuella kurssien järjestäm istä. J. Opettajina olivat tri UuNO PERTTULA ja lehtori PENTTI SUHONEN. Kerhon jäsenmäärä on noin 40, ja johtajana on alusta saakka toiminut maist. E. PAAVO KALLIO sekä retkeilyjen johtajina näiden lisäksi N . Jo useita vuosia harjoitettua ja suuren suosion saavuttanutta kurssitoimintaa jatkettiin entiseen tapaan. Kuopiossa järjestetyllä lintukurssilla oli yli 30 osanottajaa. Näissä merkeissä yhdistys on jatkanut toimintaansa luonnontuntemuksen ja luonnonsuoj eluaatteell. K. Retkeilyjä on tehty H elsingin llO. Kur ssit o imi n ta. levittämiseksi kaikkiin kansankerroksiin . Jatkokurssi, jonka opettajina olivat maisteri OLAVI LEIVO ja kartografi ARVO TEITTINEN, tapahtui pääasiassa retkei]yjen muodossa
Sihteerinä on toiminut allekirjoittanut ja apulaissihteerinä tri GöRAN BERGMAN. V u o s i k o k o u s j a j o h t o k u n t a. ERNST HÄYREN, _prof. ALEX. Neuvot te 1 u kunta. 1950 pysyttää entisellään, mk 100: -. KALLIOLA. Samoin valittiin uudelleen erovuoroiset johtokunnan jäsenet kirjanpitäjä VÄINÖ PÄRNÄNEN ja tri LARS v. Ruotsinkielisen esitelmän piti opettaja SIGFRID DuRANGO Ruotsista Gotlannin lähellä sijaitsevan Fårön linnustosta. M u u t a t o i m i n t a a. Osanottajia oli noin 40 ja johtajina toimivat yhdistyksen puheenjohtaja, ja metsänhoitaja T. Luonnontieteellisten seurojen lähetystö kävi 21. Johtokunta on pitänyt neljä kokousta. Niissä on valmisteltu vuosikokoukselle esitettävät asiat, suunniteltu vastaista toimintaa ja hoidettu yhdistyksen juoksevia asioita. Puheenjohtajana on ollut prof. VILJO KuJALA (Suomen Metsätieteellinen Seura), prof. LuTHERin jälkeen maist. KuJALA, varapuheenjohtajana prof. 3., jolloin saapuvilla oli 5 neuvottelukunnan ja 6 johtokunnan jäsentä sekä lisäksi kutsuttuina metsästysalan asiantuntijoina maisterit M. 1. LAITAKARI ja rahastonhoitajana tri R. Jäsenmaksu päätettiin v. prof. V. HANS LuTHERin. N. Apulaisprof. KIVILINNA, D. HUSTICH, prof. KALLIOLA. lähiympäristöön 46, Pohjois-Espooseen 4, ulkosaaristoon 2 ja pääretkeily 2024. AARNE LAITAKARI (Suomen Maantieteellinen Seura), metsäneuvos V. 6. 3. Samana päivänä Suomen Luonnonsuoj eluyhdistys järjesti lehdistön edus111. Yyterin linturannoille. NnLo SövRINKI. Yhdistyksen neuvottelukunnan muodostivat siihen edellisenä vuonna kutsutut 33 henkilöä. LJHTONEN, toimitusjohtaja HEIKKI REENPÄÄ ja apulaisprof. Yhdistyksen vuosikokous pidettiin Helsingissä metsäviikon aikana, 20. Edellä mainittujen lisäksi yhdistyksen johtokuntaan kuuluivat kertomusvuonna tri I. VoIPIO ja Y. YLÄNNE. lLVESSALOn selostaessa aloitetta. Societas pro Fauna et Flora Fennica oli nimennyt edustajakseen yhdistyksen johtokuntaan prof. YRJÖ lLvESSALON johdolla jättämässä valtioneuvostolle seurojen yhteisen ehdotuksen uusien luonnonja kansallispuistoj en perustamisesta. WJKSTRÖM, P. Luonnonsuojeluyhdistyksen edustajana lähetystössä oli tri R. Puheenjohtajan lausuttua avaussanat ja luotua katsauksen yhdistyksen 10-vuotiseen toimintaan tri PEITSA MIKOLA esitelmöi aiheesta >>Ehdotetut uudet luonnonsuojelualueemme>>. SöYRINKI alusti keskustelukysymyksen aiheesta >>Petolintukysymys>>, josta virisi vilkas ja antoisa keskustelu. Kursseihin kuuluvien ja lintukerhon tekemien retkeilyjen lisäksi järjestettiin pääkaupungista käsin yleinen retkeily helatorstaina, 26. Tilintarkastajiksi valittiin edelleen maisterit LEEVl MIETTINEN ja TAHVO KONTUNIEMI sekä varalle maisterit HOLGER AHLQVIST ja PASl LEHMUSLUOTO. Läsnä oli noin 110 yhdistyksen jäsentä. A. 5., Sääksjärven maastoon Nurmijärvelle. AARNO KALELA (Suomalainen Eläinja Kasvitieteellinen Seura Vanamo), tri REINO KALLIOLA, prof. Neuvottelukunnan jäsen, maist. Pääministeri sekä opetusministeri ja maatalousministeri ottivat lähetystön vastaan, prof. VÄINÖ SEPPÄLÄ kuoli 21. R et k ei I y t o imi n ta. Neuvottelukunta piti kokouksen 20. OLA YHILLS. HAARTMAN. 8. Vuosikertomus ja tilit hyväksyttiin
• tajille tiedoitustilaisuuden, jossa ehdotuksen sisältöä selostivat prof. Yhdistyksen jäsenmäärä oli vuoden päättyessä 4843, joista suomenkielisiä 4370 ja ruotsinkielisiä 473. Johtokunnassa oli käsiteltävänä kysymys luonnonsuojeluopetuksen saamisesta kansakouluihin. Vuosikirjaan kirjoittivat artikkeleita AARNO KALELA, A. Komitean ehdotus uudeksi metsästyslaiksi oli perusteellisesti harkittavana johtokunnassa, joka asetti jaoston neuvottelemaan ehdotuksen yksityiskohdista valtion luonnonsuojelunvalvojan kanssa. Opintotoiminnan Keskusliitolta saatiin kurssitoimintaa varten maaseudulla mk 24.750: sekä Helsingin kaupungilta pääkaupungissa pidettyjä kursseja varten mk 25.000: -. KALLIOLAn. Suurin kustannuserä oli vuosikirjan toimittaminen, mk 295.815: -. Yhdistys valitsi edustajakseen tähän toimikuntaan tri R. CARL CEDERCREUTZin ja T. Jäsenmaksu oli mk 100: vuosijäseneltä, mutta kun vuosikirjan ilmestymisen myöhäisyyden vuoksi osa jäsenmaksuista saatiin vasta seuraavan vuoden puolella, osoittaa tilinpäätös jäsenmaksutuloja vain mk 231.695: -. YRJÖ ILVESSALO. Kansain välinen Luonnonsuoj 1--luliitto järjesti yhdessä Yhdistyneiden Kansakuntien tiedeja sivistysjärjestön (UNESCO) kanssa kansainvälisen luonnonsuojelukonferenssin -Lake Successissa U.S.A:ssa 22. Yhdistys on ilmoittanut toimittavansa linnunpönttöjen rakennusohjeita niitä haluaville, ja kysyntä on ollut ilahduttavan runsas. SALMELAN puheilla, ja myöhemmin komitea kuulikin tässä kysymyksessä asiantuntijoina prof. 8.1. KuJALAa ja SöYRINKiä. Helsingissä helmikuussa 1950. SöYRINKI. 112. Vuosi k i r j a. välisenä aikana. KALLIOLA ja apul.prof. T a 1 o u s. 9. LEINO, J AAKKO J ALAS, EINARI MERIKALLIO, VEIKKO SALKIO, ARVO TEITTINEN ja PEITSA MIKOLA, ja lisäksi siihen sisältyi, kuten ennenkin, kirjallisuusarvosteluja, luonnonsuojelu-uutisia ym. Koko oli entisestään hieman lisääntynyt käsittäen 104 sivua. >>Suomen Luonto 1949>> ilmestyi aivan vuoden lopulla. Tässä tarkoituksessa apulaisprof. Yhdistys sai ensi kerran varsinaista valtionapua mk 75.000: sekä lisäksi, kuten edellisinäkin vuosina, raha-arpajaisten voittovaroista mk 140.000: -. Toimitustyöstä huolehtivat tri R. PEITSA MIKOLA. Tilinpäätöksen mukaan yhdistyksen tulot olivat mk 601.609: ja menot mk 636.254: -, joten tilivuoden tappio oli mk 34.645: -. Societas pro F auna et Flora Fennica ehdotti toimikunnan asettamista suunnittelemaan nykyisten ja ehdotettujen uusien luonnonsuoj elualueiden tieteellistä tutkimusta. SöYRINKI ja yhdistyksen sihteeri kävivät Kansakoulun Opetussuunnitelmakomitean puheenjohtajan, kouluneuvos A. aineistoa Belgiassa järjestettyyn luonnonsuojelunäyttelyyn. BRANDERin kirjoitukset sekä useiden kasvitieteilijäin muistelmia hauskimmista kasvilöydöistään. E. Yhdistys toimitti Suomea koskevaa kuvaym. N. ILVESSALO ja tohtorit KALLIOLA ja MIKOLA. Se sisältää mm. Ruotsinkielinen vuosikirja, jonka toimitustyöstä huolehti lehtori B. OLSONI, ilmestyi vasta v:n 1950 puolella 40-sivuisena. Suomea edusti tässä konferenssissa Suomen Akatemian jäsen, prof
92 813. Hustich, prof. tri Lars von Haartman, fil. B. Luonnonsuojeluyhdistyksen jäsen. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys J o h t o kun t a: prof. Luonnonsuojeluyhdistyksestä voimakas kansalaisjärjestö. • Asiamme on kallis ja kaikille yhteinen. Aarne Laitakari, varapuh.joht.; fil. maist. 18 B, puh. Viljo K.ujala, puheenjohtaja; prof. Postisiirtotili n:o 6882. Hans Luther, kirjanpitäjä Väinö Pärnänen, toim.johtaja Heikki Reenpää, prof. Lihtonen, fil. Helsinki, Urheiluk. V. sihteeri: fil. tri Göran Bergman, os. Yhdisty ks en osoite: Helsinki, Metsätalo, Unioninkatu 40 A. Niilo Söyrinki. • Te, joka jo olette liittynyt järjestöömme ja siten aktiivises'ti tuette toimintaamme, tahtonette ystävällisesti levittää edelleen tietoa yhdistyksestämme ja sen tarkoitusperistä ja hankkia sille uusia jäseniä. 7, puh. • Arv. Sihteeri: fil. • Auttakaa meitä tekemään S. tri Reino Kalliola, rahastonhoitaja; fil. Aarno K.alela, metsäneuvos V. Puh. Puhelin 61 401.. 63 256 (24 582). Erkamo, os. R.uotsinkiel. tri Reino K.alUola, Helsinki, Metsätalo, Unioninkatu 40 A. Valtion luonnonsuojelunvalvoja fil. tri /. 61 401. maist. Helsinki, Vironkatu 10. S. Ernst Häyren, prof
Kertakaikkinen maksu 2000 mk. ' SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS Maan luonnonystävien yhteenliittymä Suomen luonnon kauneuden ja rikkauden turvaamiseksi. Tilin n:o 6882 Osoitteeksi: Suomen Luonnonsuojeluyhdistys. lalttiuskansan Kirjapaino ay, Helslnkl. . * Jäsenet saavat 50 mk lisämaksusta yhdistyksen vuosikirjan SUOMEN LUONTO Jäseneksi ilmoittautuminen ja samalla maksujen (yht. 150 mk, lähetys yksinkertaisimmin · postisiirron tilillepanokortilla. * Vuosijäsenmaksu 100 mk. 61401 Hinta 200 mk. Puh. Helsinki, Metsätalo