SUOMEN LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUN VUOSIKIRJA 1952
SUOMEN LUONTO SUOMEN LUONNONSUOJELUN VUOSIKIRJA 1952 ( l 1. v u o s i kerta) SUOM EN LUONNONSUOJELUYHDISTYS VALTION LUONNONSUOJELUNVAL VOJA
TOIMITUSKUNTA : V. ERKAMO, REINO KALLIOLA , NIILO SOYRINKI TOIMITTAJA : V. ERKAMO He 1 s i n k i 1 9 5 2, Raittius kansa n Kirjapaino Oy.
. 105. . . 98 Flora Fennica 1951, s. . . LIHTONEN, s. . . . . 52 ALFRED BRAND1': Pohjanmaan soilta . . . . . . . . . . . . 106. . VALOVIRTA: Miten Pohjanlahdesta nousevat saaret saavat kasvipeitteensä . . . . . J. . 33E. 61 NIILO SöYRINKI: Kolme retkeä Ruoveden Sappisaloon . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 98 Fauna F ennica 1951, s. . Uusien jäsenten hankinta, s. . . . 10. . . . . . 15 PAA vo Yu-V AKKURI: Maisemanhoito metsänhoito 27 PEI'l'SA MIKOLA: Yhdysvaltain luonnonsuojelualueista ja niiden hallinnosta . . . . . .......... . . . . . . . . . Tutkimuksia ja uusia löytöjä . 105. . E. . . . 82 R. . . . 99 Luonnonsuojelun työmaalta . .... . . . . . . . 91 Suomen kasvisto ja eläimistö. . . . 69 LEO LEH'rONEN: Yöja hämärälintujen elämän vuorokautisesta rytmistä . . . . . . Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen esitelmäja keskustelutilaisuudet, s. . . . . . RuoTSALO: Espoon luonnon aarteita etsimässä . . . . . . . . . 102. . . VILJO KuJALA ., s. . . . 101. . . . . . . . . . . . . . . Eräitä tulkintoja . . . . . . . . . . . 11. 105. . . . . . 45 JouKO KAISILA: Rupikonnan elämänvaiheita . 13. . . . . . 106. ESKO SUOMALAINEN, 8. . . . . . . . . . ....... . . 101 Uusia luonnonsuojelualueita ja rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä, s. . . . 107.. . . . . . . . . 9 AKSELI KASKELA, s. . . . . . . . . . . ... . . . PENT1'I LINKOLA: Petolinnuille paikka suomalaisessa luonnossa . . . . . . . . . . . . . . Kasvien rauhoitussäännökset, s. . V. . . Lounais-Hämeen Luonnonsuojelutoimikunnan työstä v. Radioesitykset, s. . . . . SISALLYS Alkusanat Sivu 5 Koskemattoman luonnon viehätys. . . . . . . . . Luonnonsuojelunpäivä, s: 105, Viime kesän lintukursseilta poimittua, s. . . . . . ... . . . . . . . . Rauhoitetusta eläinlajista ei saa erehtyä, s. . 9. . . 1951, s. . . . .
. E-Mo, s. . . S , s. . . , s. Ruotsin kirjallisuutta, R. . . J ärvinen: Omilta kairoilta; K. . E -Mo, s. 1951. . 108. . . . Kirj allisuutta . . . 116.. KLA ja V. . Kertomus Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnasta v. KLA, s. ERKAMO, s. M. >>Erähenkistä>> Lapin kirjallisuutta (A. Wallenius: Vanhat kalajumalat), V. . . . . . . 108 Reino Kalliola: Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa, V. . . . . . . . K. . Katri Luostarinen: Puutarha ja maisema, N. K-s, s. KLA , s. . . 113. 111. . 115. V. . 113. . . . . E . . . 109. . . 111. . . Muita luonnonystävän kirjoja, V. Bertil Haglund: Riistametsä, R. Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha, R. . . .
maisemissa, kuuluu huolenpito niiden kauneusarvojen hoitamisesta ja kehittämisestä luonnonsuojelun tehtäviin. Vielä pare~pi on, jos tämä innostus olisi alkuna jatkuvaan ja suunnitelmalliseen työhön ns. Valok. Jotain lienee asian hyväksi tehtykin, eräillä seuduilla tiettävästi jo kiitettävän paljon. Kun luonto on pääaineksena myös asutusja viljelys~eutujen. mais e ma n hoidon laajalla ja tärkeällä työmaalla. Helsingin pitäjän kirkolta. (Kulttuuri=5. Pyrkimyksestä saada liikennereittien varret ulkomaisille vieraillekin näytettäväksi kelpaavaan kuntoon, on tietysti vain hyvää sanottavana. T änä olympiavuonna puhutaan paljon kylien ja pihanurkkien siistimisestä, tienvarsimetsien kunnostamisesta sekä rumentavia sorakuoppia ja linjamiesten silpomia puita koskevista toimenpiteistä. Kulttuurimaisema maisemanhoidon työkenttä . Veljekset Karhumäki
Maisemanhoidossa tulevat pelkän säästämisen ohella kysymykseen myös erilaiset hoitotoimenpiteet; sellaiset, joilla taloudellisista syistä välttämättömän luonnonhävi~yksen jälkiä voidaan lieventää tai ihmistoiminnan yhdessä maisemankohdassa aiheuttamat vauriot jossakin toisessa korjata (esim. teiden ja voimajohtojen rakentamisessa, soiden kuivatuksessa, järvien laskemisessa, uittoväylien perkauksessa, vesirakennuksessa, asutustoiminnassa, asemakaavoituksessa, sanalla sanoen kaikkialla kulttuurimaisemassa ja viime sijassa koko seudun, maakunnan ja koko maan taloudellisessa käytössä (aluesuunnitelmat). maiseman tekoaineksen, so. Maisemanhoito mukautuu alituisesti muuttuvaan kulttuurimaisemaan; se on joustavaa, myönnytyksiin valmista; se ei sulje pois taloudellista käyttöä, pyrkii vain sitä omalta osaltaan ohjaamaan. rakennuksien ja muiden laitteiden sekä teiden käsittelyssä joudutaan osaksi jo luonnon ja luonnonsuojelun ulkopuolelle.) On ymmärrettävää, että kulttuurimaisemaan kohdistuva luonnon suojeleminen muodostuu monessa suhteessa toisenlaiseksi kuin varsinainen luonnonsuojelu, so. puuistutuksin). alkuperäisen luonnon ja sen aineksien vaaliminen. Varsinaisessa luonnonsuojelussa on yleensä kysymys korvaamattomien luonnonarvojen pelastamisesta, maisemanhoidossa mahdollisuudet korjaamiseen ja jälleenrakentamiseen ovat paljon suuremmat. Tämä asiaintila johtuu jo siitä, että hiorinonmaisema ja kulttuurimaisema eivät yleensä esiinny 6. Maisemanhoito koettaa yhdistää hyödyn ja kauneuden viljelysmailla, metsien hoidossa, . Sen vuoksi sen liikkuma-ala on hyvin laaja ja tehtävät mitä moninaisimpia, usein monimutkaisia ja pulmallisia. Kun alkuperäiseen luontoon kohdistuva luonnonsuojelu tahtoo säilyttää alueensa sellaisina kuin ne ovat, niin maisemanhoito pyrkii mahdollisuuksien mukaan myös jatkuvasti kaunistamaan ja rikastuttamaan maisemakuvaa. · Käytännössä varsinainen luonnonsuojelu ja maisemanhoito liittyvät erottamattomasti toisiinsa, pääpainon ollessa milloin toisella, milloin toisella osapuolella
Kla. Luontoa on suojeltava kaikelta tarpeettomalta hävityk·eltä, olkoon tämä suoj elu sitten olosuhteista riippuen milloin pelkkää suoj elua, milloin suoj elua ja muodostelua. Luonto on meidän päivinämme jo kokonaan ihmisen armoilla, meidän vallassamme. Voidaan sanoa, että varsinainen luonnonsuojelu ja maisemanhoito on jakamaton ykseys, jota leimaa ylevä siveellinen vaikutin : voittajan vastuuntunto voitetun säälivästä ja oikeamielisestä kohtelusta. R. >>Jos me olemme luomakunnan herroja, niin olkaamme lempeitä ja hyviä herroja, olkaamme inhimillisiä sekä toisillemme että kaikelle, joka hengittää ja on olemassa>>. 7. "8iti1 paitsi kysymys siitä, mikä luonnossa on todella alkuperäistä, mikä taas kulttuurin luomaa tai muuntelemaa, on sangen suhteellinen. puhtaina, erillisinä alueina, vaan erilaisina yhdistelminä
Valok. Kuusamon koskemattomia saloja. Hän muistaa vain sen suuren rauhan, todellisen hermolevon ja ne lukemattomat suu-ret kauneusarvot, jotka alkuperäinen, koskematon luonto hänelle vastineeksi antaa.>> 8. Esko Suomalainen. >>Jokainen, joka edes jonkin aikaa on saanut retkeillä koskemattoman luonnon parissa, tarkkailla sen alkuperäistä elämää, nukkua yönsä teltassa tai taivasalla rakovalkean loimussa ja kalastaa ruokansa läheisestä erämaan joesta, unohtaa kokonaan ne pienet vaikeudet, joita kulttuurimaailmasta irtaantuminen siihen tottuneelle merkitsee
Suorastaan hurmioidun lasket9. Niinikään rannaton meri ja suurten järvien ulapat ovat niitä luonnon koskemattomia osia, joiden parissa olen aina viihtynyt. Lapin tunturit samaten kuin Kainuun ja Pohjois-Karjalan vaaraiset maisemat ovat lukemattomia kertoja lumonneet sieluni ja jättäneet siihen lähtemättömät jäljet. Koskemattoman luonnon yksityiskohtiin perehtyminen on monessa suhteessa mitä mielenkiintoisinta ja viehättävintä. Sen vuoksi otsikon ongelman ratkaisuun pyrkiminen muodostuu sisäisesti vaativaksi, koska itsensä tunteminen ja tunnustaminen ovat ihmisen vaikeimpia tehtäviä. Riemuitsen hiihtämisestä talvisessa metsässä, jossa lumen kattamat puut ja pensaat ovat muovautuneet mestarillisiksi taideluomuksiksi. Se vaatii jokaisen elollisen olion tekemään työtä ja taistel~maan olemassaolostaan. Luonnon yhteiskuntajärjestys esiintyy selvimpänä muurahaisten yhdyskunnassa, joka rakentuu yhteistyön, yhteishengen ja kurin perustalle. Sosiaalineuvos Akseli Kaskela: K äsitykseni mukaan jokaista ihmis~ä koskemattomassa luonnossa eniten viehättävät ne piirteet ja ilmiöt, jotka löytävät hänen omassa minässään herkimmän kaikupohjan. Eräitä tulkintoja. Koskemattoman luonnon viehätys. Olen usein myös ihaillut luonnossa vallitsevia lakeja ja selväpiirteistä ~yhteiskuntajärjestystä>>. Se tuomitsee epäterveet ja heikot katoamaan ja sallii vain voimakkaiden jatkaa elämäänsä. Luonnon kirjoittamaton lakiteos on järkkymätön ja vailla tulkintoja. Omalta kohdaltani minun täytyy myöntää, että koskemattoman erämaan valtavuus, suuripiirteisyys ja voimakkuus ovat aina vetäneet minua puoleensa. Henkilökohtaisesti nautin sanomattomasti luonnon syvästä rauhasta, joka on parasta lääkettä elämänkiireessä rasittuneille hermoille
Miten iloisena antautuuk.aan haivenellinen. Näin voi ihminen koskemattoman luonnon keskellä unohtaa elämän ankaruuden ja antautua siefonsa sunnuntaitunnelmien valtaan. Valtava kauneus kiinnittää monin verroin enemmän huomiota kuin vastaavansuuruinen rumuus. se luottava laskemattomuus, mikä kaikissa luonnon tapahtumissa ilmenee. Professori Viljo l(ujala : Koskemattomassa luonnossa on varmaan ihastuttavinta juuri se, että se muodostaa merkillisen kokonaisuuden, jossa näennäisesti mitättöminkin ja epämiellyttäväkin on lopulta oikealla paikallaan ja ~arpeellinen kokonaisuuden kannalta. Niiden luomaa tunnelmaa ei ole häirinnyt edes ympärilläni samanaikaisesti tapahtuva kaiken elollisen ankara kamppailu olemassaolosta ja elämisen mahdollisuuksista. telemisesta tunturien vitivalkeilla rinteillä Lapin kevään tehdessä tuloaan kohisevalla voimallaan. Suuri hyvyys on voimakkaampi kuin suuri pahuus. Samaten kotiseutuni korpimailla nuoruudessani mieleeni jäänyt haavan helisevä. laulu muistuttaa minua vieläkin äidin hyräilystä pienokaiselleen. Mutta niinhän tapahtuu myös jokapäiväisessä elämässä, jossa hyvä ja paha ikuisesti taistelevat keskenään. Syksyn lehtien värikylläisyys koulukaupunkini lähivaaroilla oli mielestäni parhainta, mitä riutuva luonto voi ihmislapselle näyttää. Tässä vain muutamia mainintoja siitä, mikä minua on koskemattomassa luonnossa eniten viehättänyt. Mutta suvisen sisäjärven pehmeänkiehtova iltahämy on myös unohtumattomasti syöpynyt sieluni syvyyteen. Miksei koskemattoman luonnon kauneus, joka on paljon ihmeellisempi ihmisten tekoja, kykenisi sitten ihailij aansa viehättämään. Kesäillan hämy on ollut sitäkin kiehtovampi, jos uinuvan järven pinta on särkynyt kauniiseen väreilyyn suuren kalan syöksyessä pienemmän kimppuun. Ruma, raaka ja julma on sitä vain yksilöllisessä mielessä. Talven taideteosten lumoavaa kauneutta ei ole vähentänyt t~etoisuus siitä, että puiden oksat ja latvat ovat nääntymäisillään raskaan lumi-ikeen alla. Näistä elämyksistä olen suuresti kiitollinen, sillä ne ovat olleet elämäni keitaita, joiden äärellä olen voinut sammuttaa kauneuden ja vapauden janoani. siemen tuulen vietäväksi, miten luottavana heittäytyy linnunpoikanen siivilleen, vaistojensa varaan, tietämättä ympäröivästä maailmasta omasta takaa mitään. Aniharvalle niistä onnistuu pääst.ä kehityksensä päähän, mutta kaikki ne ovat yhtä välttämättömiä tuon mahdolli10. Eikö sitä todista esim
Edellistä luonnehtii . Joskus vain luonnon mullistukset, myrsky tai metsäpalo, tilapäisesti järkyttävät elämän kulkua, joka pian jälleen palautuu vanhoille raiteilleen. Metsäneuvos V. 11. Luonnonlait vallitsevat tällaisessa koskemattomassa metsässä häiriintymättöminä omaa hidasta tahtiaan seuraten. Vanhan puupolven välisen tilan on vallannut uusi polvi, milloin nuorena männikkönä, milloin tiheinä kuusiryhminä. Näemme voimakkaita puuyksilöjä, jotka peittävät joukon naapureitaan latvuskatoksensa alle, missä ne syrjäytettyinä kituvaa elämää eläen kuitenkin joillakin vihreän havun oksillaan julistavat elämän vaatimustaan. On selvää, että sitä ilmenee varsinkin koskemattomassa luonnossa. Puut ovat lakkapäitä, kookkaita kilpikaarnaisia .jättiläisiä, voiman ja vankkumattomuuden tunnuskuvia. Tarkastelemme siis alkuperäistä luonnonmetsää ja kuvittelemme sen rinnalle ihanteellisen hoidetun metsän. attribuutti 1 e p o, jälkimmäistä k i i r e. Tapaamme metsän osan, missä puut ovat saavuttaneet biologisen ikänsä viimeiset elinvaiheet. Lihtonen: (Kirjoittaj!l tarkastelee asiaa lähinnä sen mielenkiinnon kannalta, minkä koskematon luonto tutkijassa herättää.) Rajoitumme tässä metsäluontoon Ja katsomme asiaa metsätalousmiehen silmin. Luulen, että siinä onkin luonnon ihastuttavuuden ydin. uuden etsimisessä. Tapaamme metsän nuoruuden ja miehuuden ajan, kehitysvaiheen, missä puut kasvavat hiljaisen elämänkamppailun pitkää tapahtumasarjaa. Sen vuoksi kaikki sen kappaleet ja tapahtumat ovat myöskin tarkkailun ja tutkimisen arvoisia: luonnon näennäisesti mielettömän muotorunsauden, tapahtumien moninaisuuden ja katoavuuden keskeltä aina voi paljastua ihmeellistä harmoniaa ja viisautta, joka on saavutettu pitkän ja monia kiirastulivaiheita käsittävän kehityksen tuloksena. Toisaalta oman erikoisolemuksensa puitteissa kaikki on luonnossa kuitenkin vapaata ja yllätyksellistä. Mutta niitä on enää harvassa, ja kun lähemmin syvennymme metsää tarkastelemaan huomaamme siellä täällä yksitellen, jopa ryhminäkin alastomia harmaita keloja, toisissa vielä oksiston haarautumat jäljellä, toiset latvastaan katkenneina pylväinä, toiset jo maassa makaavina ja sammalen sisään painuneina. Kuljemme alkuperäisessä luonnossa, koskemattomassa, vuosisadasta vuosisataan omaan elämäänsä sulkeutuneessa metsässä
12. Ihminen on käynyt auttamaan luo'ntoa, hän on vain valinnut kullekin kasvupaikalle sopivimman puulajin ja vähentänyt puiden välisen kilpailun miltei olemattomiin. Metsän puut ovat samoja, mutta metsäluonto toinen. luonnonmetsiä voidaksemme menetelmiämme kehittää. Näilläkin puilla olisi vielä pitkälti fyysillistä elinikää, mutta kiire on, kiire on. Hän on ehkä jo hankkinut uuden metsäpolvenl{in turvaamaan metsän jatkuvan vallan": Alkuperäisessä koskemattomassa luonnossa tiedemies on oppinut metsän luonnonomaisen ja lainalaisen kehityksen kulun sen verkkaisessa tahdissa ja viimeiseen loppuun asti johdettuna. Näiden luonnonlakien tutkiminen ja lainselitykset ovat antaneet sysäyksen aivan toisenlaisten metsien aikaansaamiseen. Mitä etäämmälle me luonnosta erkanemme sitä epävarmempi on suuntamme; siksi koskematon luonto on paras opettajamme ja alati mielenkiintomme kohteena. Hän on kaatanut riutuvat sivuun jääneet ja hiljaista elämää kituvat puut ja tasoittanut elintilan voimakkaiden ja hyvälaatuisten yksilöiden kesken. Katsokaamme. Luonnonmetsien loppuastetta v~staa täällä ikämäärä, joka on vain ehkä kolmannes biologisesta iästä. Hän on oppinut käyttämään hyväkseen tämän kehityksen sarja.n ikään kuin kokoon puristett una, lyhyempään ajanjaksoon mitoitettuna, nopeampana ~a tuottavampana. Samalla siirrymme kievarikyydin romantiikasta autojen aikakauteen, elämän kiireiseen tahtiin. Ihminen katsoo, että metsä on jo aikansa elänyt ja hän kaataa puut tarkoituksensa hyväksi. Siirrymme nyt metsätieteen saavutusten mukaan aikaansaatuun talousmetsään, jota ihminen hallitsee luomistyön aikaiseen käskyyn nojautuen. Pud ovat täälläkin kookkaita, mutta t uuhealatvaisia, tasasuuruisia. Yhä edelleen hän seuraa koskemattoman metsäluonnon historiaa, tutkii luonnon ihmeellisen työpajan tapahtumia ja selvittää uusia puolia siitä, siirtää oppimansa tulokset talousmetsään ja käyttää voitot. hyväkseen. Luonnonmetsistä kerättyjä opetuksia on tähän mennessä vasta vähän sovellettu käytäntöön. Sen takia metsämme valtaosaltaan ovat heikossa tilassa ja kaukana siitä, mitä ne luonnontilaisina tai hoidettuina olisivat_ Me tarvitsemme metsätieteen opetusten mukaan p erustettuja ja käsiteltyjä metsiä voidaksemme täyttää tehtävämme kulttuurikansana, mutta me tarvitsemme myös edelleen ja jatkuvasti koskemattomina säilyneitä. Näin hän on aikaan saanut siirtymisen aivan toisenlaisiin olosuhteisiin, uuteen aikaan, missä metsän puutkin seuraavat hänen omaa kiihkeätä elämäntahtiaan
laulujoutsenesta, sikäli kuin sitä yleemä enää on mahdollista nähdä maassamme pesimäseuduillaan,, on lähdettävä asumattomille saloille, missä ne vielä elävät omassa alkuperäisessä rauhassaan. J os me ajattelemme kauneimpia ja mahtavimpia maisemailäkyjä, mitä Suomen luonto voi matkamiehelle tarjota, kuten Perä-Lapin valtavia tunturimaita, Kuusamon kanjonilaaksoja, joiden pohjalla vaahtoavat kosket ku ohuvat, tai Karjalan laajoja vaaranäkymiä saarisine järvenselkineen, niin me emme oikeastaan voi kuvitellakaan niitä muunlaisina kuin juuri koskemattomina ja alkuperäisinä. Samanlainen on tilanne useiden muiden isojen petolintujen, samoin hanhien, metson ym. Alkuperäinen luonto, jota ihmiskäsi ei ole käynyt muuttelemaan, on aina sopusuhtainen ja kaunis kokonaisuus. suhteen. Jokaisen, joka haluaa nähdä kurjen tai kotkan omassa ympäristössään puhumattakaan esim. Mistä tämä johtuu, sitä ei niinkään tule ainakaan silloin ajatelleeksi, saati sitten tarkemmin analysoiduksi. Luonnontutkija joutuu usein jo tutkimustehtäviensä vuoksi etsimään alkuperäistä luontoa enemmän kuin moni muu. Onhan luonnonharrastajalla tosin mahdollisuus kulttuurimaisemassakin tavata monia mielenkiintoisia siihen sidottuja lajeja, mutta tuskin hän niitä koskaan katselee samalla haltioitumisella kuin esim. Professori Esko Suomalainen: Kulkiessaan alkuperäisessä, koskemattomassa luonnossa ainakin jokaisen luonnonystävän valtaa poikkeuksellinen mielihyvän, usein suorastaan onnen tunne. Jopa niinkin lohduttoman yksitoikkoisilla näkymillä kuin esim. Juuri tämä mahdollisuus kohdata luontomme komeimpia edustajia antaa alkuperäiselle luonnolle yhden sen monista viehätyksistä. Varmasti yhtenä syynä siihen, miksi koskematon luonto meitä viehättää, on sen suuri kauneusarvo. Huomattava myös on, että monet luontomme ja nimenomaan eläimistömme komeimmat edustajat elävät enää vain siellä, missä on koskematonta luontoa. Tavallisesti jo pienikin ihmiskäden jälki, kuten yksinäinen vähänkin sopimattomasti pystytetty rakennus maisemaa halkovasta maantiestä puhumattakaan, tuntuu jo pahalta kauneusvirheeltä. kotkaa Lapin erämaajärven yllä. Saman kokee meren saaristos~a, jossa jo kallioon hakatut nimikirjaimet tai jonkun retkeilijän siivoamatta jääneet leiripaikan jäljet voivat turmella luonnon alkuperäisyyden lumouksen. Hän ei voi olla tuntematta 13. SisäLapin rannattomilla aapasoilla rimpineen ja kitukasvuisine mäntyineen on juuri alku1Jeräisinä ja koskemattomina oma kauneusarvonsa, mutta kun suohon ilmestyy turvekuoppia tai muita ihmiskäden jälkiä, sen kauneus on tavallisesti hävinnyt
Silloin ei nimittäin tarvitse aina ottaa huomioon kulttuurin mahdollista vaikutusta, minkä tekijän osuus muualla tavallisesti on hyvinkin suuri, vaikkakin vaikea täsmällisesti määrittää. Ken vain haluaa, voi siellä joksikin aikaa kokonaan unohtaa kiireen ja ajan. 14. Riittää, kun on selvillä siitä, onko päivä vai yö, ja Lapin yöttömässä yössä voi huoletta unohtaa senkin. suurta viehätystä tietäessään, että hänen tutkittavanaan on koskematon luonto, jonka eliöyhdyskunnat ovat luonnon itsensä muovaamat ilman, että ihmisellä on osuutta niiden syntyyn. Jokainen, joka edes jonkin aikaa on saanut retkeillä koskemattoman luonnon parissa, tarkkailla sen alkuperäistä elämää, nulckua yönsä teltassa tai t aivasalla rakovalkean loimussa ja kalastaa ruokansa läheisestä erämaan joesta, unohtaa kokonaan ne pienet vaikeudet, joita kulttuurimaailmasta irt~antuminen siihen tottuneelle merkitsee. Hän muistaa vain sen suuren rauhan, todellisen hermolevon ja ne lukemattomat suuret kauneusarvot, jotka alkuperäinen, koskematon luonto hänelle vastineeksi antaa. Yksi koskemattoman luonnon suurimpia viehätyksiä etenkin nykyisen koneellistetun, kiireisen ja ristiriitaisen aikakauden ihmiselle on sen tarjoama todellinen ja syvä rauha. Monet tutkimustehtävät tulevat myös paljon yksinkertaisemmiksi, jos ne voi suorittaa koskemattomassa luonnossa. Millään muulla tavoin ei mielestäni voi siinä määrin irtaantua arkisista huolista ja ajan kiireistä kuin lähtemällä retkeilemään alkuperäisen luonnon pariin
K&ytännössä tämä on merkinnyt petolinnustomme hillitöntä vainoa, jonka tulokset ovat nykyisin nähtävissä kaikkien lajien suuresti harvenneissa riveissä. 15. Pentti Linkola. Niiden pesistä on joskus tavattu kanatai vesilintujen poikasia, vaikka valtaosa niiden ravinnosta käsittääkin hiiriä, rottia, myyriä ja muita pikkunisäkkäitä. Mutta suureksi osaksi tämä viha oli jo ehtinyt sammua ennen sitä vanhanaikaisen riistanhoidon nousua viime vuosisadan lopulla, joka tarmokkaasti kylvi kansaan petolintuvihaa ja jonka propaganda saatiin ulottumaan niin kaupunkeihin kuin salomökkeihin aivan yleisesti. Koko joukko on mitä pikimmin surmattava sukupuuttoon tai ainakin suuriksi harvinaisuu~~iksi saakka. Petolintuviha kansan keskuudessa on epäilemättä osaksi peräisin vanhoilta ajoilta, jolloin suomalainen sai ankarasti taistella leivästään ja oppi eräissä petolinnuissa näkemään vaarallisen kilpailijansa riistanpyyntimailla. P etolinnut ovat se osa alkuperäistä luontoa, johon tavallinen suomalainen on oppinut suhtautumaan vihamielisesti. He sanovat, että kanahaukka, kotka, muuttohaukka, huuhkaja, tunturi-, viiruja lapinpöllö ovat suuria riistantuholaisia, vievät metsästäjältä valtavan osan hänelle kuuluvaa hyötyriistaa ja aiheuttavat suurta kansantaloudellista tappiota. Ja edelleen metsästäjät leimaavat tuholaisiksi melkein kaikki muut petolinnut, pienemmät pöllöt, hiiri-, mehiläis-, ja tuulihaukankin. Hävitykseen ei kuitenkaan ole yhtynyt todellinen luonnonystävä, luonnonsuojelija, joka päinvastoin pitää nykyään petolintujen suojelua yhtenä luonnonsuoj eluaatteen velvoittamista tärkeimmistä tehtävistään. Petolinnuille paikka suomalaisessa luonnossa. Yhä jatkuu sama petolintuvaino vähenemättä, sillä yhä ajattelevat laajat metsästäjäpiirit samoin kuin nämä vuosisadan vaihteen riistamiehet
Niinpä yhä vieläkin viitataan niihin taloudellisiin vahinkoihin, joita petolinnut syötävien luonnoneläinten verottajina saavat ai-kaan, kanahaukka lisäksi kanatarhojen kutsumattomana vieraana. On selvää, että ylenpalt_tisen runsaat kanahaukkamäärät olisivat luonnossa sietämättömiä. Mutta luonnossa onkin niin järjestetty, että kaikki petolinnut ovat luonnontilassakin hyvin vähälukuisia, yksi pari hallitsee laajoja metsästysmaita, suurimmat petolinnut, kuten kotkat, kaikkein laajimpia. Molemmat tarvitsevat suojelua eikä luonnonsuojelua tietystikään ole se, että hävitetään tpisia alkuperäisen luonnon edustajia toisten hyväksi. Mutta siellä, missä kansan elintaso sen sallii, missä luonnon edustajien aiheuttamat 16. Näin itsekästä on monen metsästäjän ajatustenjuoksu ollut. Ja Suomen riistamailla on petolintukanFa, pienemmistä ja viattomista pöllöja haukkalajeista alkaen, ihmisen toimesta jo vähennetty pieneen osaan tästäkin tasapainotilasta. Suomen kansaltakin täytyy jo voida tässä kohden edellyttää jotakin sen täytyy jo voida pystyä katselemaan tällaisia asioita muustakin kuin rahan näkökulmasta. Tietysti esimerkiksi kanahaukan ravinnosta tärkeä osa on jäniksiä, vesilintuja, metsoja, teeriä ja pyitä, ja aivan varmasti se vuoden mittaan syö näitä kunnioitettavan määrän. yhtä varpushaukkaparia kohden on tuhansia pikkulintuja. Näin selvää ei luonnonsuojelun kannanotto käytännössä kuitenkaan ole yleensä voinut olla, sillä vaikuttamassa on aina ollut sama tekijä taloudelliset syyt. Luonnonsuojelu ei mitenkään aseta teertä ja pyytä petolintujen edelle siksi, että ihminen voi syödä edellisiä. Mutta tosiasiassa petolintujen osuus riistantuhoojina ei ole kovinkaan suuri, kuten nykyinen riistantutkimus osoittaa, vaan suorastaan pieni eräisiin tauteihin ja muihin riistan jaksottaisuuden aiheuttaviin sisäisiin tekijöihin verrattuna. Nekin ovat siis metsästykselle vahingollisia ja kuolemaan tuomittuja, olkoonpa, että ne maanviljelijälle ovatkin sadontuholaisten harventajina rahanarvoisia auttajia, joiden myönteinen merkitys kansantaloudellisestikin ajatellen on tämän ansiosta paljon suurempi. Tämä on aivan yleispätevä sääntö; niinpä esim. Kun näin on, ei luonnonsuojelu voi enää myöntyä. Kanahaukan tuhot kanaloissa taas voidaan ehkäisytoimenpiteillä suureksi osaksi välttää. Mitä luonnonsuojelija vastaa näihin mielipiteisiin. Luonnonsuojeluaatetta ei voida ajaa siellä, missä ihminen elää kaikkein ankarimmissa olosuhteissa, puutteen partaalla. Luonto on suurenmoinen kokonaisuus, jossa ei ole mitään turhaa eikä rumaa ja joka on kokonaisena säilytettävä. Kotkat, haukat ja pöllöt on luotu Suomenmaahan elämään samoinkuin jänikset, kanalinnut, sorsat tai ihminen itse
Jolleivät he saa vedetyksi suuria joukkoja mukaansa, on metsästyksen ja luonnonsuojelun ristiriita juuri petolintukysymyksen vuoksi sovittamaton. taloudelliset tappiot voidaan mainiosti kestää, siellä tämä aate, vaikka se perustuukin yksinomaan ihanteisiin, esteettiseen ja eetilliseen näkemykseen, astuu vaativana esiin. Luonnon pyhien arvojen on jo silloin painettava vaa'assa enemmän kuin rahan ja mammonan. K alasääksi. Petolinnut tuovat luontoon jännitystä ja tekevä t luonnonystävän maailman entistäkin täydellisemmäksi. Raitasuo. Metsämiestemme joukossa on toistaiseksi vain harvoja valistuneita, jotka ymmärtävät petolintujen kuuluvan luontoon yhtä oikeutetusti kuin riistaeläinten, jotka nauttivat vasta petolintujen luomasta täydellisestä luonnonkuvasta ja käsittävät, että riistaa riittää molemmille, kunhan metsästäjä malttaa verottaa sitä aina säästelilästi, valtaviin saaliisiin pyrkimättä. K . 2 17. Valok
Juuri tämä, että uhri ylivoimaisesti useimmin pääsee petolinnuilta pakoon, tekee tämän metsästyksen luonnonystävälle viehättäväksi olkoonpa, että petolinnuilla tietysti muutenkin on oikeus hankkia leipänsä. Varpushaukka pystyy tarpeen. Ne leimataan >>raaoiksi ja julmiksi>>, koska ne tappavat pienempiä eläimiä ja syövät ne. Milloin petolintujen surmaaminen johtuu muista kuin taloudellisista syistä, sen tuomitseminen on tietysti aivan ehdotonta. Olen senjälkeen muistiinpanojeni mukaan noin 25 kertaa nähnyt varpushaukan pitempään tavoittavan pikkulintua, mutta vain neljästi se on onnistunut. Etäisyys oli vain muutamia kymmeniä senttimetrejä, kun varpushaukka tehden äkkimutkia, joissa silmä tuskin pystyi mukana seuraamaan, tavoitteli pikku otusta, mutta tämä väisti hetken kuluttua aivan odottamattomaan suuntaan, varpushaukka sukelsi pahasti ohi ja jätti ajon sikseen. Olin kauliuissani ja toivoin rosvolle kaikkea mahdollista pahaa. Toisen kerran näin, miten varpushaukka ovelasti rantapensaikon läpi syöksyi niitylle, ja aivan sen reunasta pyrähti niittykirvinen yllätettynä lentoon. Niiden haukkojen ja pöllöjen määrä, jotka meillä vuosikymmenien kuluessa on surmattu täytettyinä muumioina, joissa mitään elävän eläimen viehätystä ei enää ole, koristamaan lipaston päällyksiä tahi tallin seiniä, on liioittelematta valtava. Muistan vielä luonnonharrastukseni alkuv~osilta, kuinka Saimaan kauniilla metsärannoilla jouduin todistajaksi näytelmälle, jossa varpusha ukka sieppasi västäräkin lentopoikasen ja lähti kuljettamaan sitä epätoivoisten emojen hätyyttämänä. Luonnon ja petolintujen ystävä joutuu monesti hämmästymään sitä, millä lailla tavallinen maallikko saattaa perustella vihamielistä suhdettaan petolintuihin. Sopinee kysyä, mitä asianomainen sitten arvelee omasta lihap_äivällisestään1 Kyllä ihmisen kotieläinja teurastamokulttuuri tai eläinten myrkkypyynti tahi häpeällinen valaanmetsästys aina ja varmasti vievät petoeläimistä voiton >>raakuudessa ja julmuudessa>>, jos sellaisesta tässä yhteydessä ylimalkaan halutaan puhua. Komeimpina petolinnut ovat yleisimmin joutuneet uhreiksi tälle harrastukselle, josta inhimillisyyden nimessä olisi mitä pikimmin päästävä. Se vaati todella mestarillista taitoa mutta pikkulintu oli vielä taitavampi ja livahti kuin livahtikin syrjään. tullen esittämään katsojaa sykähdyttävää lentotaituruutta, mutta pikku18. Katselin kerran sembramännyissä hyörivää syksyistä pikkulintuparvea, kun varpushaukka iski parveen, valitsi uhrikseen yhden ja ajoi sitä pääni yläpuolella oksien alaisessa holvissa muutaman ilmakuutiometrin alalla pitkän aikaa huimasti pyöriskellen. Sittemmin on kuitenkin pitkäaikainen luonnon elämän tarkkailu kokonaaii muuttanut mielipiteeni
Itse olen 1_9. uutta, huimia takaa-ajoja, taktillisesti suurenmoisen korkealuokkaista pyydystystä salamannopeita koukkauksia pensasaitojen ja kattojen yli tai äkkikäänteitä nurkkien ympäri saaliin toivossa. Varpushaukan lailla kaikki petolinnut tuovat luontoon jännitystä ja tekevät luonnonystävän maailman entistäkin täydellisemmäksi. Kun varhaiskeväisessä metsänreunassa pesimäseudulle palannut peipp·o virittää kevätlaulun ja koko sen olemuksesta huokuu haltioituneisuus ja nautinto ja kun pieni, nopea ampuhaukka sieppaa sen suoraan laulupaikalta, on tämä tietysti yksityistapauksena järkyttävää. Ne on luotu elämään omaa elämäänsä ja tuntemaan elämisen nautintoa, joka on kaikille eläimille ominaista, mutta pienen murto-osan niistä luoja on määrännyt ravinnoksi järjestelmänsä korkeammille asteille. Valtavasti suurin osa peippoja saa elää kesäkautensa rauhassa ja nauttia keväthuumasta, niiden täytyy korkeintaan pari kertaa hetkeksi väistää varpushaukan tieltä, minkä jälkeen ne epäilemättä heti unohtavat säikähdyksensä, ja yksi ja toinen peippo ei pesimäajan kuluessa joudu näkemäänkään mitään petolintua. Maailman luoja on järjestänyt petolintujen lukumäärän niin vähäiseksi, että ne vain verottavat pientä ylijäämää. Lukemattomia kertoja ystäväni varpushaukat ovat esittäneet jotaki:fl. Mutta samalla ne tuovat luontoon kauneutta aivan samaa kauneutta, mitä niittyjen kukat ja kevätkesän lintujenliverrys luovat sille, joka ymmärtää luonnon kaikkia puolia. Tämä juuri auttaa todellista luonnontuntijaa näkemään petolintujen siepatessa saaliinsa ainoastaan fhden luonnon mielenkiintoisimmista näytöksistä. Ei pikkulintuja ole luotu sitä varten, että haukat saisivat niitä aterioida, ei saaliseläimi~ toki ylimalkaankaan ole luotu petoja varten. Tiaiset sen nähdessään varoittavat korviasärkevästi tietyllä ohuella äänellä, jonka useimmiten myös muut linnut tuntevat. Mutta luonnonihailija näkee sen lihaksikkaassa, voimakkaan häikäilemättömässä olemuksessa oman erikoisen persoonallisuuden. Mutt~ ajatelkaamme asioita niiden oikeassa suhteessa. Hauska on · myös seurata pienempien suhtautumista tähän uutteraan vainolaiseen. Olen kuullut hauskan havainnon, kuinka käpytikka (isotikka) joka muutenkin on melko viekas veijari kuullessaan talitiaisen varoituksen salamannopeasti kapsahti oksan alle liikkumattomaksi, vaikka ei itse voinut takomapaikaltaan nähdä varoituksen aihetta. Pahimmin vihattu meikäläinen petolintu on kanahaukka, jonka, nimi jo saa monen metsästäjän ja kanalanomistajan kiristämään hampaitaan. linnuille on myös annettu tasavertainen lentotaito ja usein yllättävä kyky selviytyä tilanteista
kerta kerralta tämän lainsuojattoman suursaalistajan nähdessäni oppinut pitämään siitä yhä enemmän. Raitasuo. Viimeksi kuluneena kesänä kierrellessäni joka päivä tusinan vertaa Hämeen pitäjiä tapasin kanahaukkoja vain yhden pesivän parin. Eikä tämä suinkaan johdu siitä, Jmten on väi~etty, että ne pesimäaikana viettäisivät aivan huomaamatonta elämää, sillä mainitun parin alueella tapasin kyllä moneen kertaan emolintuja mitä erilaisimmissa maastoissa. Olen itse nähnyt kanahaukan kerran ottavan teeren huiman takaa-ajon jälkeen, kerran erään pienessä ojassa talvehtineen sinisorsan ja kerran kesykyyhkyn, jotka kaupungeissa ovat .sen epäilemättä sangen sopivaa ruokaa, vaikka nekin tietysti usein pääsevät siltä pakoon. Nämä havainnot ovat olosuhteiden pakosta vähäisiä verrattuina vanhan ajan luonnontutkijain havaintoihin, mutta ne ovat kaikki olleet unohtumattomimpia elämyksiäni, joista, samoinkuin muutamista näkemistäni epäonnistuneista metsästyksistä, voisi kustakin kirjoittaa oman kertomuksensa. 20. Valok. K. Monesti vuoden mittaan sitä ei nykyisin enää ahkerinkaan maastossa liikkuja voi tavata. Mutta talvisin niitä kerääntyy poikkeuksellisen paljon kaupunkien lähistölle, ja silloin tarjoutuu tilaisuus useampiin kohtaamisiin. Ikäänkuin sähköä tuntuu tulevan ilmaan Varpushaukan poilutnen on lähtenyt jo liikkeelle pesästään
J a vain silloin se todella joutuu tarvitsemaan nopeuttaan, jolle meillä vain t ervapääsky ja muuttohaukka vetävät vertoja. Joku varisparvessa raakaisee pahasti, ja koko parvi syöksähtää lentoon kohoten hyvin jyrkästi taivaalle, minne kanahaukan ei niitä kannata seurata, ja harakat kohoavat miltei pystysuoraan hurjasti siivillään lyöden ylöspäin, missä ne vielä variksia korkeammalle jäävät pieniksi pisteiksi kiertelemään, kunnes vaara on ohi. Silloin kuulin yläpuoleltani voimakkaan surisevan äänen, kuin taivas olisi repeytynyt, ja sieltä, näkymättömän korkealta, syöksyi nuolihaukka toinen siipi edellä ilmaa leikaten suoraan alas lahden pinnassa liekkuvaan pääskyparveen. Kiintoisimpia on siro nuolihaukka, joka jo kauan on ollut lain rauhoittama. Hiirihaukan pesältä. Raitasuo. Mutta niinpä se kesäaikaan jokseenkin yksinomaan itse elää ja poikasensa syöttää sudenkorennoilla ja isoilla hyönteisillä. Muuttoaikoina sudenkorentoja ei kuitenkaan lentele, ja silloin nuolihaukankin täytyy ahdistaa pikkulintuja. On mahdotonta esitellä näillä riveillä kaikkia Suomen petolintuja. K. Valok. Erään haarapääskyn se oli valinnut, mutta tämä piti päänsä kylmänä ja juuri viime hetkessä nopeasti syöksähti syr21. silloinkin, kun kanahaukka vain rauhallisesti matkalennossa ilmestyy maisemaan. Seisoin kerran rehevän merenlahden rannalla alkusyksyn lintuelämää tarkkailemassa
Vielä meillä on muuttohaukka, vauhdin mestari ja luonnonystävän kauneudellisten nautintojen huippu, punaselkäinen, peltomailla ja soilla lekutteleva tuulihaukka sekä soiden ja rantaruohostojen saalistajat sinisuohaukka ja ruskosuohaukka; lisäksi suuret, pitkäsiipiset piekana-, hiirija mehiläishaukka, jotka t emperamentiltaan ovat kokonaan toisenlaisia kuin kanaja muuttohaukka. Petolintujen toisen sarjan muodostavat pöllöt, nuo yön valtiaat, joihin vielä nykyajankin luonnontutkijan mielikuvitus liittää jotakin salaperäistä. Tämä ei tosin ole estänyt eräitä riistamiesintoilijoita määrättyä tendenssiä ajaen väittämästä jopa päinv·astaista, mutta nämä esitykset on parasta jättää omaan a;rvoonsa. Niiden harvinaisuus, sekä todellinen että öises ä elämänta vasta johtuva, tekee kohtaamisen luonnonystävälle joka kerta elämykseksi, oli sitten mikä pöllö hyvänsä kysymyksessä. Kanahaukan arvelevat pessimistisimmät luonnonsuojelijat jo muutaman vuosikymmenen kuluttua olevan koko maassa vain muistona, puhumattakaan t unturi.haukasta, tunturipöllöstä sekä maaja merikotkasta, joiden sukupuuttoon kuoleminen Suomesta on jo nyt joka hetki uhkaamassa. Voiko ajatella täydellisempää tunnelmaa kuin kesäkuun yö jossakin suurilla takamailla, missä vielä säilynyt huuhkajapari huhuilee ja suunnaton siipipari joskus vilahtaa hämärässä yläpuolella. Niiden lento on rauhallista, ne kaartelevat mielellään pitkään taivaalla, ja koko niiden olemus on arvokkuuden leimaama. Aukeilla mailla paljon liikkuvina ja erittäin näkyvinä ne ovat todellisia maiseman kaunistajia siellä, missä niitä vielä on. Huuhkajan huhuilu sikäli kuin todella on kysymys huuhkajasta eikä pienemmistä pöllöistä tai peräti sepelkyyhkyistä, joiden huhuilua nykyinen kansa usein pitää huuhkajan ääntelynä on jo suomalaisen luonnon suurimpia harvinaisuuksia, t uulihaukka, joka vuosisadan alussa lekutteli melkeinpä jokaisen peltopalstan yllä, on jo vähälukuinen. Tämä. Sen ylivoimaisen nopeuden pikkulinnut kyllä osaavat korvata valppaudellaan tai sen p ettäessä taitavalla väistelytekniikallaan. Uudesta keinosta huolimatta työnteko jokapäiväisen leivän edestä sai yhä jatkua. Se petolintujen suuri harvinaistuminen, johon edellä on viitattu, käy kiistattomasti ilmi monista paikallislintufaunoista ja yksityiskohtaisemmistakin lukumäärätutkimuksista. Todennäköisef!ti haukka oli sama, joka aamun kuluessa jo moneen kertaan oli tullut lahdelle eri suunnilta, mutta oli aina huomattu jo kaukaa ja vetänyt tyhjän apajan. Hiirihaukka, jota tutkimusten· mukaan pesii huomattavan tiheässä saadessaan olla rauhassa, on monella seudulla kaukanakin kaupungeista loppuun surmattu. Jaan, eikä haukka valtavassa vauhdissaan voinut vielä vähään aikaan kääntyä
·· tahi Frankfurtin kaupunkien laiteilla liekkuivat jokivarsilla uljaat kuningasja ruskohaarahaukat, ja viljelyksillä risteilivät ja leijailivat hiirihaukat niin yl~isinä, että sitä voisi verrata vaikkapa suomalaiseen luontoon sata vuotta sitten. Suhde oli siinä määrin toinen, että minulle jopa vakuutettiin ankaran kyläkurin kohtaavan sitä, joka ampuu vaikkapa vain jonkin tuulitai hiirihaukan. Raitasuo. Sattuipa pari kertaa, että raitiovaunun ikkunasta laitakaupungilla vilahti komea hiirihaukka metsäaukion kannolla istumassa tai er?ittui iltahämärässä keskikaupunginkin puutarhapalstojen yllä iso pöllö pyydystyslennollaan. Englannissa petolinnut myöskin kuuluvat yleisinä maisemaan sitäkin ihmeellisempää metsien vähäi23. Valok. Vastaus , oli, ettei epäinhimillinen hä vittäminen tullut mieleenkään, vaikkapa pesä olisi ollut varpus-tai kanahaukankin. on hyvä ja surullinen esimerkki siitä, kuinka vähän mahdollisuuksia vahvimmillakaan luonnoneläimillä on pitää puoliaan ja paikata lisääntymisellä tappioitaan, kun ihminen aseineen on niitä vastaan. Miten on petolintujen ja väestön suhteen laita muissa maissa 1 Tähän sain itse tutustua toissa kesänä Saksassa, Mainin Frankfurtissa. Kysyin muun ohella, miten he menettelivät löy,täessään metsistään petolintujen pesiä. Tämä väite oli tuskin sentään yleispätevä, mutta että se oli suurin piirtein totta, sen todistivat epäilykset kestävästi omat silmäni. Frankfurtin suurissa tammija pyökkimetsissä sain kerran tilaisuuden haastatella paria vihreätakkista metsänhoitajaa. Tähän tapaan suurissa kulttuurimaissa. K. Aivan Marburgin Ruskosuohaukan poikaset ovat hyvässä suojassa · ruo'ikon sisällä
1923 hyväksymän luonnonsuojelulain mukaan ovat Suomessa viimeist en sadan vuoden aikana p esineistä 18 päiväpetolintulajista vain serkukset varpusja kanahaukka, ampuhaukka, muuttohaukka, kiljukotka sekä Pohjois-Suomessa kotka ja 10 pöllölajista vain huuhkaja, viirupöllö, lehtoeli yöpöllö, hiiripöllö ja tunturipöllö yhä lainsuojattomia. Mutta käytännössä tämä saavutus on osoittautunut verrattain vähän merkitseväksi, sillä niin rauhoitettuja kuin rauhoittamattomia lajeja on vainottu melkein yhtä ankarasti. Sen vuoksi edellä olevassa esityksessäkään ei ole tehty eroa rauhoitettujen ja rauhoittamattomien välillä puhuttaessa kansan suhteesta petolintuihin. Eduskunnan v. Luonnonystäville, joiden lukumäärä maassamme on vuosi vuodelta kohonnut suoraan verrannollisesti kaupunkilaistumiseen ja teollistumiseen, tuovat petolinnut monella tavalla kauneutta, vain ne huolehtivat siitä, että lintumaailmassa on myöskin riipaisevaa jännitystä, ja juuri ne parhaiten opettavat h_eidät tuntemaan luonnon ihmeellistä järjestelmää ja sen lakeja. Meillähän tätä t ekijää ei vielä paljon tarvitse ottaa huomioon, sillä jopa kotkalle olisi vielä Etelä-Suomessakin kylliksi suuria yhtenäisiä t akamaa-alueita, elinpiireiksi. Virallisesti luonnonsuojelu on meilläkin saanut aatteensa läpi hyvin suurelta osalta. Jos ylläpide~ään ankaraa kanahaukkaja huuhkajasotaa, niin surm3itaan aina aivan erehdystenkin takia myös kaikkia muita erikokoisia petolintuja, vaikka tällainen sekaannus voikin tun;tua kouliintuneesta lintujentuntijasta käsittämättömältä. On nimittäin osoittautunu:t mahdottomaksi edellyttää kansalta petolintujen lajintuntemusta. Pa~tsi edellä mainituista syistä on lain suojaamia haukkoja ja pöllöjä ammuttu paljon myös tahattomasti. Heille on säilytettävä tilaisuus tutustua suomalaisen luonnon kaikkiin petolintuihin, ei niin, että niitä olisi säilynyt vain harvoilla pienillä luonnonsuojelualueilla ja luonnonystävällä vain olisi epämääräinen tietoisuus siitä, etteivät ne ole maasta kokonaan sukupuuttoon kuolleet, vaan niin, että ne kuuluvat kaikkialla elimellisesti suomalaiseen maaseutumaisemaan. syyden takia. On eri asia, että joukko entisten erämaiden eläjiä on näistä maista hävinnyt epäsuorasti ihmisen takia ollessaan kykenemättömiä sopeutumaa n niiden tiheän asutuksen ja suurviljelyksen leimaamaan kultt uuriin. Tämänkin tärkeän kä-y-tännöllisen i:,eikan vuoksi on ainoa onnistunut kokonaisratkaisu kaikkien p~tolintujen täydellinen rauhoitus, jota luonnonsuojelu ei ollenkaan epäröi pitää tällä kohden lopullisena päämääränään. Englantilaisten linturakkaus on kenties vieläkin tunnetumpaa kuin saksalaisten, ja tietysti petolinnut muiden lailla luontoon kuuluvina saavat siitä osansa. Mutta ennen kaikkea meidän on säilytettävä peto24
Valok. tämän kysymyksen oikein sydämen asiakseen. Milloin paikkakunnallanne sattuu jokin kotkan, kalasääksen tai -muun rauhoitetun petolinnun ampumistapaus, on jokaisen luonnonystävän velvollisuus saattaa asia heti viranomaisten tietoon ja tu.tkittavciksi sekä kir25. lintujen siivenisku luonnossamme luonnon itsensä takia, jotta luonto pysy1s1 siinä tasapainoisen onnellisuuden tilassa, jossa se on vain täydellisenä. Vetoomus. Brander. Edellä olevan kirjoituksen pohjalla, jossa on osoitettu petolintujen kohdalla vallitseva huolestuttava tilanne sekä petolintujen suojelun velvoitus ja erittäin tärkeä asema luonnonsuojelussa, Suomen Luonnonsuojeluyhdistys pyytää jäseniaan toimintaan petolintujen pelastamiseksi. Muuttohaukan pesältä. Odotamme, että luonnonystävät valistavat ympäristöään kaikkialla itseään säästämättä selittämällä petolintujen suojelun aatteellisen välttämättömyyden monia syitä, joita mainitussa kirjoituksessa on kosketeltu. Yhdistys toivoo, että jokainen jäsen kotipaikkakunnallaan ottaa. T
Luonnonsuojelulain määräykset menettävät merkityksensä, ellei niiden rikkojia milloinkaan saateta edesvastuuseen. Nyt ei ole kysymys häviävistä historiallisista muistomerkeistä tai ihmisen luoman taiteen arvosta, vaan vielä paljon enemmästä: elävistä Luojan luomista olennoista, vieläpä kokonaisesta joukosta itsenäisiä eläinlajeja, jotka edustavat luonnon järjestelmän korkeimpia asteitci. 1oitta,<i <tsiasta paikallisessa sanomalehdessä. Leo Lehtonen. Emme voi enää sallia, että huolestuttavasti harvinaistuvia luontomme kalleuksia saadaan seuraamuksitta tuhota. On syytä erityisesti mainita, että niillä preparaattoreilla, joille on myönnetty lupa pyydystää rauhoitettuja eläimiä oppilaitosten kokoelmia varten, ei ole oikeutta täyttää niitä yksityisille henkilöille.• Suomen Luonnonsuojeluyhdistys ei olisi turvautunut tällaiseen vetoomukseen, jollei tilanne todella olisi vakava. Valok. Harvmainen tunturipöllökin on yhä lainsuojaton . 26
Päin vastoin se saattaa tuoda toivottua vaihtelua metsien puulaji-, ikäja tiheyssuhteisiin. Tienvarsimetsien kunnostuskysymyksen ratkaisu esimerkiksi on lähinnä tätä tietä löydettävissä. Kalliometsien varovaiseen käsittelyyn kehoittavat myös metsänhoidolliset näkökohdat. Samanlaisia palveluksia voidaan tehdä muidenkin kulkureittien varsilla. Erityisesti kotitarvehakkuiden puitteissa voidaan tienvarsimetsien kunnostamisessa saada paljon aikaan. S uomalaisen maiseman olennaisimmat kauneustekijät ovat metsä ja vesi. Tarkoituksena on saada niistä mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Maisemallisesti arvokkaitten suurien tai erikoisten tunnus27. On tietysti mahdollista vangita jokin jylhän kaunis koski ja laskea jokin järvi, mutta kaikki tämä on vähäistä sen rinnalla, mitä metsissä voidaan tehdä maiseman kauneuden lisäämiseksi tai sen vähentämiseksi. Rantametsien veden rajassa olevan vyöhykkeen on · metsämies tottunut säästämään, samoin suojavyöhykkeet metsän laidoilla. Vesien kauneutta emme sanottavasti .kykene muovaamaan tai muuttamaan. Pääosaa metsistämme hoidetaan varsinaisina talousmetsinä. Kun meillä tähän pyritään luonnonläheisin menetelmin, kaikkea kaavamaisuutta välttäen, ei metsien taloudellinen käsittely yleensä vaaranna maisemiemme kauneutta. Jos maisemanhoito otetaan vaikkapa vähäisenä neuvonantajana huomioon tiettyjen maisemallisesti tärkeitten talousmetsien käsittelyssä, voidaan maisemanhoidolle suorastaan tehdä suuria palveluksia tavanomaisen metsien käsittelyn puitteissa. Paavo YliVakkuri. Maisemanhoito metsänhoito. Maisemanhoidollisia näkökohtia voidaan ottaa huomioon jo hakkuiden ijoittamisessa. Tien kulkijan ratoksi voidaan metsää sopivasti väljentämällä tai alikasvosta poistamalla helposti paljastaa suuremmoinen näkymä järviä ja saaria, viljavia peltoja ja kyliä tai vähintään piilosS'a ollut punainen mökki peltotilkkuineen metsän povesta
Suomalaisen luonnonmaiseman perustekijät ovat metsä, kallio ja vesi. Helpoimmin haavoitettavissa on niistä metsä. Tällaiset yksittäiset jättöpuut voiva_t ihmeteltävällä tavalla lisätä metsänomistajan ja hänen väkensä kiintymystä metsään. Vain maamme eteläja keskiosissa toimivat metsämiehet joutuvat tekemisiin jalojen lehtipuiden kanssa ja osaltaan vastaamaan niiden säi28. puitten säilymisestä saadaan monesti kiittää metsänomistajan tai metsäammattimiehen kiintymystä niihin. Ne ovat metsän >>kantakirjatammoja>>, joita pysähdytään ihailemaan ja kylkeä sipaisemaan. Metsäammattimiehen ehdotus jättää aivan tavallisiinkin talousmetsiin sopiviin paikkoihin suuria puita, saa helposti metsänomistajan hyväksymisen
Kaunista hoidettua metsää. Tarvitaan vain hieman tottumusta ja kauniiseen mieltynyttä silmää. Tämän voi t ehdä uhraamatta mitään mahdollisimman suuren tuoton periaatteesta. 29. lymisestä maisemissamme. Mutta vaikka ne puuttuisivatkin, jokainen metsämies voi ottaa säilyttääkseen jonkin ympäristöstä poikkeavan alueen, puronotkon tai lähdepaikan itselleen ja muille metsän kävijöille tervetulleeksi vaihteluksi. Aivan tavallisen metsänhoidon yhteydessä on siis erinomaiset mahdollisuudet säästää kaunista ja arvokasta, hävittää rumaa, tuoda vaihtelua uusin yhdistelmin ja luoda uusia kauneusarvoja
Kuusen erikoisuutena on syvä ~inivihreä väri, latvuksen suippo muoto ja oksiston tasasuhtaisuus. Mänty innoittaa maalaria taiteellisine oksistoineen rantaja kalliopuuna ja jokaista tavallista ihmistäkin lisäksi punaruskeitten runkojen ylväänä pylväikkönä. Perustana ovat olemassa olevat edellytykset. Koivu viehättää yhtä hyvin riippuvaoksaililena pihapuuna kuin häikäisevän valkoisena runkopilaristona. Usein valitettavasti käy niin, että se jää kokonaan oman onnensa noj aan. Ei ole harvinaista tavata tanhuvia, joilta maiseman hoitoa silmälläpitäen olisi kaiken järjen nimessä hakattava kokonaisen talven polttopuut. Periaatteet metsiemme kauneuskäsittelyssä ovat yksinkertaiset: hoidamme Luojan luomaa kauneutta, korostamme sen parhaita puolia, peitämme rumaa, pyrimme saamaan aikaan vaihtelua, pidämme arvossa erikoisuutta ja luomme tarvittaessa uusia kauneusarvoj a. Meillä ei ole etelämaitten puulajirunsautta, mutta sentään riittävästi maisemiemme kaunistajia. Sellaiseen metsämiehelle tarjoutuu tilaisuus loppujen lopuksi paljon useammin kuin yleisesti otaksutaan. Voidaan sanoa, että metsänhoito rajatta liittyy metsäisen maiseman tarkoitukselliseen hoitoon, maisemanhoitoon. Unohtaa ei saa myöskään tuomea kukkineen, leppää norkkoineen ja pajua kissoineen. Metsäluonnon kauneus on monien tekijöitten sopusuhtainen yhtymä. Puiden ja metsiköiden ohessa ovat sellaisia tekijöitä pint~kasvit, metsän eläimet ja maasto. Ko.din lähin ympäristö on myös rauhoitettu t avanomaiselta käsittelyltä. Talojen lähimetsät ja usein myös tienvarsimetsät tarjoavat metsämiehelle runsaasti maiseman hoitoon välittömästi liittyvää työtä. Pensailla ja ruohoilla on korvaamaton osuus metsien kauniissa kokonaisrakenteessa. Pihlaja on kaunis yksittäispuuna koristeellisten lehtiensä, kukkiensa ja marjojensa vuoksi. Niitten rehevät kasvustot rannoilla, purojen varsilla, notkelmissa ja lähteiden ympärillä tuovat silmälle virkistävää vaihtelua. Ilman eläimiä metsä kuitenkin olisi kuolleen tuntuinen. Siellä, missä ns. Suomalaisen koti hakeutuu metsän suojaan, missä se suinkin on mahdollista. Haapa antaa osansa herkästi värisevillä lehdillään ja syksyisellä väriloistollaan. Hyvin onnistuakseen tässä on tarpeellista herkistää aistejaan tajuamaan metsän kauneustekijöitä. Alkuperäisestä luonnonkauneudesta pyri30. Eritoten linnut edustavat eloisalla olemuksellaan, kauniilla väreillään ja laulullaan huomattavaa kauneusarvoa metsissämme. Myös katajalla on oma arvonsa sopivassa paikassa, varsinkin sypressimäisenä muotona. jalot lehtipuut, kuten vaahtera, lehmus ja jalava, viihtyvät, tulee tähän luetteloon huomattava lisä kauneudellisia tekijöitä
Niinpä on muutamin havupuin varattava puhtaaseen koivikkoon talveksikin eloa antavaa vihreyttä. Puulajit on osattava kuvitella kaiken aikaa eri vuodenaikojen luomissa olosuhteissa. Niiden varaan rakennetaan käsittely. Metsä ja muut maisematekijät on saatava aina sopusuhtaisesti yhdistetyiksi. 31. Puulaji-, ikäja tiheyssuhteissa on vaihtelu säilytE:ttävä. tään säilyttämään niin paljon kuin suinkin mahdollista. Näin menetellen saadaan syntymään asuinrakennuksista, pihoilta tai teiltä katsoen sopivia näköalakulmia. Joskus voi vaikutusta tehostaa jättämällä taustalle tummaa kuusikkoa. Petäjien muodostama runkopilaristo on _tarvittaessa saatava näkymään, samoin koivun hohtavan valkoiset rungot, ja siis esimerkiksi tällaista näkymää peittävä kuusialikasvos poistettava. Monien talojen ympäristöt ovat nykyisin tarpeettoman lehtipuuvaltaisia ja sellaisina tiettyinä vuodenaikoina alastoman tuntuisia. Kun lähdetään jotakin aluetta käsittelemään, on ensiksi hieman silmää siristäen todettava alueen vaikuttavimmat kauneustekijät. Joskus saattaa hyvinkin ruma puu, väärä tai muu semmoinen, erikoisuutena vir>>Rumakill>) rantapuu saattaa koristaa maisemaa. Vapaan luonnon äkillinen, väkivaltainen järkyttäminen merkitsee harvoin todellista luonnonkauneuden lisäystä. Monesti metsikköä sopivasti väljentämällä paljastuu puiden lomitse viehättävä näkymä. Puhdistushakkauksen yhteydessä varataan edustaville ja erityisen kauniille yksilöille niiden vaatima asema ja tila
J otta kaikki se kaunis, mikä saadaan aikaan, olisi mukavasti nautittavissa, tulee sopiviin paikkoihin raivata polkuja ja sijoittaa niiden varteen maisemaan sulautuvia penkkejä. hättää. Tuskin tarvitaan koko askartelussamme ulkolaisten puitten apua. Väljyyttä on annettava kaikille puille riittävästi, jotta ne säilyisivät tuuheina. K aikki puulajit ovat kauniita oikeassa yhteydessä. Suomen luonto on >>kuin hiomaton timantti, joka vasta jalostettuna saavuttaa täyden arvonsa.>> Tässä työssä on metsämiehillä tärkeä ja arvokas osuutensa, osuus, jonka hoitaminen tuo omaa erikoislaatuista viehätystä ja sisältöä tavalliseen arkiseen aherrukseen. Valokuvat kirjoittajan. Eivät ne tahdo kunnolla ainakaan varsinaiseen metsämaisemaan sopeutua. Kaikki kelpaa. Kun metsiä perkaillaan, on lintujen elinehtoja muistettava. Lepällä voi hätätilassa nopeasti verhota jonkin ruman näkymän, jne. Katajakin saa peittää kallion kuvetta tai muuta sopivaa paikkaa. 32. Metsä on Luojan luoma kaunis kokonaisuus, jonka esteettistä vaikutusta voidaan harkituin toimenpitein loputtomasti lisätä
3 33. Lännen uusia valtioita perustettaessa katsottiin asumattoman maan aluksi kuuluvan liittohallitukselle, joka luovuttaessaan maita valtioille ja yksityisille saattoi pidättää tiettyjä alueita kansakunnan yhteisomaisuutena. Silloin eräs retkikunnan jäsenistä, CoRNELIUS HEDGES, ehdotti, että näin harvinainen luonnonnähtävyys olisi säilytettävä kansakunnan yhteisenä omaisuutena ilman yksityisten voiton tavoittelua sekä että kukin retkikunnan jäsenistä tekisi kaikkensa tämän päämäärän saavuttamiseksi. Niissäkin osissa on kuitenkin voitu perustaa kansallispuistoja ja muita luonnonsuojelualueita maista, jotka ostamalla tai lahjoituksina oli hankittu liittovaltioiden omaisuudeksi. H edgesin ehdotus sai innostuneen vastaanoton, ja retkikunnan jäsenet ajoivat asiaa niin tarmokkaasti, että jo kahta vuotta myöhemmin, 1872, kongressin säätämällä lailla perustettiin Yellowstonen kansallispuisto. Useimpien mielipide oli, että retkikunnan jäsenten olisi vallattava alue omiin nimiinsä niiden taloudellisten voit_tojen toivossa, mitä turistiliikenteestä vastaisuudessa tulisi koitumaan. Tästä alusta on vuosikymmenien kuluessa paisunut U.S.A:n laaja kansa 11 i s puisto j ä r j este l mä (National Park System). Niiden perustamisvaiheet ovat hieman erilaiset alueen luonteesta sekä historiallisesta kehityksestä riippuen. Vaikka ne sijaitsevat eri osavaltioissa, ne ovat koko kansakunnan omaisuutta ja välittömästi iiittohallituksen alaisia alueita. W ashburnin retkikunnan, joka v. 1870 oli lähetetty tutkimaan Yellowstonen alueesta kerrottujen ihmeellisyyksien todenperäisyyttä, leirinuotiolla keskusteltiin kerran tämän ainutlaatuisen alueen vastaisesta käytöstä. Yhdysvaltain luonnonsuojelualueista ja niiden hallinnosta. Mutta itävaltioissa ei alkuaan ollut liittovaltiolla mitään maaomaisuutta. Peitsa Mikola. 1890 perustettiin Yosemiten ja Sequoian kansallispuisto~, ja sen jälkeen niitä on perustettu lisää liittovaltion kaikkiin osiin Alaskaa ja Hawaijia myöten. V
alueiden maisemia, luonnonnähtävyyksiä, historiallisia muistomerkkejä ja eläimistöä sekä varata niiden tarjoama nautinto myös tuleville sukupolville.>> Kansallispuistohallinto tutkii sellaiset alueet, joita ehdotetaan kansallisiksi luonnonsuojelualueiksi. Kansallispuistojen ja kansallisten luonnonmuistomerkkien on täytettävä tietyt vaatimukset, ja Kansallispuistohallinto valvoo, ettei järjestelmään sisällytetä toisarvoisia alueita, joiden vuoksi koko järjestelmän tieteellinen tai mij,isemallinen keskitaso alenisi. Kansallispuistohallinnolla on neljä piiritoimistoa. 1916 U.S.A:n sisäasiainministeriön yhteyteen K a ns a 11 i s puisto h a 11 into (National Park s ~rvice). Niiden sijoituspaikat ovat Richmond (Virginia), Omaha (Nebraska), Santa Fe (New Mexico) ja San Fransisco (Kalifornia), ja kukin niistä huolehtii omassa toimipiirissään olevista alueista. Jokaisen uuden kansallispuiston perustaminen tapahtuu kongressin säätämällä lailla. Yellowstonen kansallispuiston nähtä34. Lukuun ottamatta kahta pientä aluetta, jotka ovat tunnettuja parantavista kuumista lähteistään (Platt ja Hot Springs, pinta-ala yhteensä 8 km 2 ), kaikki kansallispuistot ovat laajoja alueita, jotka sisältävät harvinaisia luonnonnähtävyyksiä ja geologisia muodostumia ja joissa seudun alkuperäinen kasvisto ja eläimistö koetetaan säilyttää luonnontilaisena, mutta samalla kansalaisten nähtävänä. Vanhin ja edelleenkin suurin kansallispuisto on maailmankuulu Yellowstone (Wyoming), jonka pinta-ala, 9300 km 2 , lähentelee Uudenmaan läänin suuruutta. Kansallispuistojen lukumäärä on nykyisin 28, ja niiden kokonaispinta-ala on yli 52 000 km 2 eli noin kuudesosa Suomen koko pinta-alasta. Edelleen Kansallispuistohallinto tekee ministeriölle esityksiä kansallispuistoja ja luonnonsuojelua koskevissa asioissa, antaa määräyksiä alueiden paikallishallinnosta, harjoittaa valistustoimintaa ja hankkii maa.ta kansallispuistoille (monien kansallispuistojen rajojen sisällä on yksityisten omistamaa maata, joka pyritään kaikki ostamaan liittovaltiolle). Jokaisessa kansallispuistossa ja kansallisella luonnonmuistom,erkillä on ylivalvoja (superintendent) Kansallispuistohallinnon paikallisena edustajana sekä muuta henkilökuntaa alueen laajuuden ja tehtävien paljouden mukaan. Kansallispuistojen ja eräiden muiden liittohallituksen alaisten alueiden hallintoa sekä kansallispuistojärjestelmän edelleen kehittämistä varten perustettiin v. S _n tehtävänä on »hoitaa ja säännöstellä kansallispuistojen, kansallisten muistomerkkien ja säästöalueiden käyttöä sellaisin keinoin ja toimenpitein, jotka ovat sopusoinnussa näistä alueista säädettyjen lakien kanssa ja joiden tarkoitus on suojdla ko. Tärkeimpiä ja tunnetuimpia Kansallispuistohallinnon alaisista alueista ovat k a n s a l l i s p u i s t o t
1940). Kuuluisiksi tulleista kansallispuistoista mainittakoon edelleen Kaliforniassa Sierra Nevadan rinteillä sijaitsevat Yosemite ja Sequoia sekä siihen välittömästi rajoittuva Kings Canyon (per. 1919), missä Colorado-virran suuri kanjoni on ainut35. 1917), jossa sijaitsee mm. 1915) sekä Alaskassa oleva Mount McKinley (per. Oman ryhmänsä muodostavat lounaassa, kuivassa erämaailmastossa sijaitsevat kansallispuistot, joissa erämaan maisemien ja kasviston lisäksi tarjotaan nähtäväksi ihmeellisiä geologisia muodostumia, veden ja tuulen erosion tuloksia. c., " C Yhdysvaltain kansallispuistojen sijainti. S_n sijaan Yellowstonen vuoret ovat melko kesyn näköisiä monen muun kansallispuiston, esim. Pohjois-Amerikan korkein vuori. vyyksiä ovat geysirit ja kuumat lähteet, Yellowstone-virran suuri kanjoni ja putoukset sekä alueen runsas eläimistö, josta etenkin karhut ovat tulleet kuuluisiksi. Näiden kansallispuistojen nähtävyyksiä ovat korkeiden vuoristojen, kanjonien ja vesiputousten lisäksi mammuttipetäjien ( Sequoia gigantea) metsiköt ja mu11 rikas kasvillisuus. Muita korkeita vuoristoja sisältäviä kansallispuistoja ovat mm. lähellä sijaitsevan Grand Tetonin, vuoristojen rinnalla, ja samaten Yellowstonen metsät tekevät pikemminkin yksitoikkoisen vaikutuksen. Glacier (Montana, per. Kuuluisin näistä on Grand Canyonin kansallispuisto (Arizona, per. 1910), Rocky Mountain (Colorado, per
1928) ja Zionin (per. 1902), Lassen Volcanicin (Kalifornia, per. 1940), joka suurenmoisten maisemiensa ohella on näyte lauhkean lehtimetsävyöhykkeen erittäin rehevästä kasvillisuudesta, sekä Everglades (Florida, per. Liittohallituksen, osavaltioiden ja kansan yhteisin ponnistuksin saatiin viime hetkessä p,3rustetuksi muutamia kansallispuistoja al:!1eille, lnissä alkuperäisen luonnon rippeitä oli jäljellä. 1919) · kansallispuistot. Jokainen U.S.A:n .P!esidentti on tätä oikeutta myös käyttänyt. Luonnonmuistomerkit ovat pinta-alaltaan keskimäärin pienempiä kuin kansallispuistot, mutta su'urin niistä, Alaskassa sijaitseva 11 300 km 2 :n 36. 1936), Carlsbad Cavern (New Mexico, per. U.S.A:n länsiosien kansallispuistoihin sisältyy runsaasti kaikkia näiden seutujen maisematyyppejä sademetsistä alppijäätiköihin ja hiekkaerämaihin saakka. 1916) ja Hawaijin (Hawaiji, per. 1916) kansallispuistoissa, sekä kalkkikiviluolat, kuten maailman suurin tippukiviluola Mammoth Cave (Kentucky, per. 1899), Crater Laken (Oregon, per. 1930) ja Wind Cave (South Dakota, per. Muita geologisia luonnonihmeitä, joita kansallispuistoihin on sisällytetty koko kansan yhteiseksi omaisuudeksi, ovat sammuneet ja toimivat tulivuoret, kuten Mount Rainierin (Washington, per. Kun nimittäin jokaisen kansallispuiston perustamiseen vaaditaan kongressin hyväksymä laki, niin 1906 säädetty laki antaa U.S.A:n presidentille oikeuden vastaavalla tavalla suojella ja rauhoittaa historiallisesti tai luonnontieteellisesti merkittäviä alueita kansallisina muistomerkkeinä. 1903). Toisen tärkeän ryhmän kansallispuistohallinnon alaisista alueista muodostavat kansa 11 i se t muistomerkit (National Monuments), joiden lukumäärä nykyään on 86. 1906) ovat näiden nähtävyyksien lisänä erikoisuutena monet esihistoriallisten intiaanikaupunkien rauniot. s ~n sijaan itäosien, missä asutus oli vanhempaa, alkuperäinen kasvisto ja eläimistö oli vaarassa täydellisesti hävitä. 1947), joka on U.S.A:n mantereen ainoa näyte todellisesta tropiikista mangrovemetsineen ja monine troopillisine palmuineen ja lintuineen. Noin puolet niistä on luonnonmuistomerkkejä, jotka laadultaan ja käsittelyltään ovat täysin kansallispuistoihin rinnastettavia eroten niistä vain lainsäädännöllisessä suhteessa. Näistä idän kansallis-puistoista tärkeimmät ovat Great Smoky Mountains (North Carolina ja Tennessee, p er. -laatuinen maailmassa, mutta saman tapaisia näkyjä tarjoavat myös Utahissa sijaitsevat Bryce Canyonin (per. Mesa Verden kansallispuistossa (Colorado, per. Monet kansallisista muistomerkeistä ovat pinta-alaltaan pieniä esihistoriallisia raunioita, vanhoja linnoituksia tai historiallisia taistelutantereita, mutta valtavan pääosan niiden 41 000 km 2 :iin nousevasta kokonaispinta-alasta muodostavat luonnonmuistomerkit
Useimmat niistä ovat kooltaan melko pieniä. Kansallispuistojen ja kansallisten muistom~rkkien lisäksi Kansallispuistohallinnon hoidossa on yli 60 e r i 11 i s t ä a 1 u e t t a, kuten historiallisia ja sotilaallisia muistomerkkejä. 1906), jossa erämaan hiekasta on paljastunut suuri määrä miljoonien vuosien takaisia, kivettyneitä puunrunkoja. Omaa luokkaansa on myös Petrified Forest (Arizona, per. Harvinaisen kasvistonsa vuoksi on luor:inonmuistomerkkeinä rauhoitettu laajahkoja alueita Kalifornian ja Arizonan autiomaissa (Joshua Tree, Organ Pipe Cactus ja Saguaro). Muina geologisina nähtävyyksinä, joita suojellaan kansallisina luonnonmuistomerkkeinä, on nykyisiä ja entisiä tulivuoria (Katmai, Sunset Crater ym.), luolia, kanjoneja, luonnon muodostamia siltoja (Natural Bridges ym.) ja muita erosion tuloksia {Colorado, Badlands ym.) sekä paleontologisia jäännöksiä sisältäviä. Valtionpuistoina on rauhoitettu mm. U.S.A:n Kansallispuistohallinnon alaisten alueiden kokonaispinta-ala on hiukkasen yli 100 000 km2, josta kansallispuistojen ja luonnonni.uistomerkkien, siis varsinaisten luonnonsuojelualueiden, osalle tulee noin 90 000 km 2• Tämä alue on liki kolmannes Suomen pinta-alasta ja muodostaa U.S.A:n pinta-alasta noin 1,1 %. laajuinen Katmain tuiivuorialue, ohittaa suuruudessa Yellowstonen kansallispuistonkin. Nekin sisältävät tavallisesti joko erikoisia geologisia muodostu~ia tai harvinaisia kasvillisuustyyppejä. Sangen laajoja ovat kuitenkin kolme kansa 11 i s ta v i r k i s t y s a 1 u et ta (National recreational area), jotka on perustettu suurten vesistöjärjestelyjen yhteydessä syntyneiden keinotekoisten järvien ympärille. Luonnonmuistomerkkien tieteellinen arvo on yhtä suuri kuin kansallispuistojen, mutta turistinähtävyyksinä ne eivät ole aivan niin tunnettuja, vieläpä monet ovat melko vaikeasti saavutettavia, ti,ettömien taipaleiden takana. Geologisista merkillisyyksistä mainittakoon vanhin kansallinen luonnonmuistomerkki Devil's Tower (Wyoming, per. alueita (Dinosaur, Fossil Cycad). 37. 1906), omituinen tornimainen vuori, tuli-_ vuoren sydän, joka on jäänyt jäljelle itse vuoren rapauduttua olemattomiin. monet suurimmista ja komeimmista punapuu(Sequoia sempervirens) metsiköistä Pohjois-Kalifornian rannikolla, ja monissa valtioissa, joissa on huomattavia maisemallisia nähtävyyksiä, on kymmenittäin suurempia Ja. Tähän sisältyvät kuitenkin vain liittohallituksen alaiset luonnonsuojelualueet. Osavaltioilla on lisäksi omat suojeluja virkistysalueensa, v a I t i o n puistot (State P arks), joista monet ovat hyvin suuria ja sekä tieteelliseltä arvoltaan että maisemiensa puolesta kansallispuistoihin verrattavia. Suurin niistä, Adirondack State Park New Yorkin valtiossa, on melkein Yellowstonen kansallispuiston suuruinen
pienempiä valtionpuistoja. Monet kansallispuistot, esim. Y 1 iv a 1 v o j a n lähimpinä miehinä ovat pää v a r t i j a ja pää 1 u o n no n t i et e i 1 i j ä, joista edellinen huolehtii alueen vartiointiin ja suoj eluun kuuluvista tehtävistä, jälkimmäinen taas tieteellisestä tutkimisesta ja yleisön valistuksesta. Eräitä pienimpiä alueita on yhdistetty jonkin läheisen kansallispuiston ylivalvojan valvontaan, ja eräät ovat välittömästi Kansallispuistohallinnon piiritoimistojen alaisia. Mutta varsinkin suurimmissa kansallispuistoissa, joissa vuoden kuluessa saattaa käydä milj oc nia matkailijoita, kuten Yellowstonen tai Great Smoky Mountair. Päävartijan apuna on vartijoita, jotka useimmissa tapauksissa ovat metsätai riistanhoitoammattimiehiä. K ansallispuistojen ja kansallisten luonnonmuistomerkkien paikallisen henkilökunnan määrä riippuu alueen suuruudesta ja luonteesta sekä matkailuliikenteen vilkkaudesta. Samoin U.S.A:n metsähallinto (Forest Service) on alaisistaan kan sa 11 i s metsistä (National Forests) erottanut hyvin laajoja alueita erämaa-alueina säilytettäviksi. Yellowstone, ovat talvisaikaan suljettuina, ja silloin siellä on vain muutamia vartijoita pitämässä silmällä ja tarpeen mukaan hoitamassa karhuja ja biisoneita, mutta kesän ajaksi otetaan 38. Maailmankuulun Colorado-kanjonin rinteiltä. sin kansallispuistoissa, tarvitaan melko suuri henkilökunta
Yhtä Yellowstonen kolmesta biisonilaumasta myös tarkkaillaan, estetään se kasvamasta suuremmaksi, kuin laitumien riittäminen sallii, ruokitaan välttämättömän tarpeen vaatiessa, vieläpä rokotetaankin, ettei kulkutaudin sattuessa kanta pääsisi kokonaan häviämään. , f Alppiruusujen loistoa ja mahtavia näköaloja Great Smoky Mountainsin kansallispuistosta. Karhujen ruokinta, jota aikaisemmin harjoitettiin puiston johdon toimesta, on lopetettu , 39. metsäpalojen torjunta sekä eläimistön tarkkailu. Niinpä Yellowstonen ja Rocky Mountainin kansallispuistoissa täytyy wapitihirvien määrää vähentää joka vuosi, samaten majavia on molemmissa puistoissa niin paljon, että niitä pyydystetään ja siirretään muualle. runsaasti tilapäisiä vartijoita. ... Vartijain tehtävänä on mm. Vaikka nimittäin kansallispuistoperiaatteen mukaan ihmisen ei pitäisi puuttua eläimistöön ollenkaan, on eräiden eläinlajien määrän vähentäminen ajoittain tarpeen ravinnon riittävyyden sekä toisten eläinten ja kasviston suojelun vuoksi
Pidetään jatkuvaa kirjaa kansallispuiston alueella tavatui~ta eläimistä ja niiden lukumäärästä sekä siellä kasvavista kasveista, tehdään fenologisia havaintoja muuttolintujen muuttoajoista, jne. Luonnontieteilijäin toisena tärkeänä tehtävänä on matkailijain opastaminen ja valistaminen. Pääluonnontieteilijän ja hänen apulaistensa yhtenä tehtävänä on alueen tieteellinen tutkiminen. Päivittäin järjestetään luonnontieteilijäin johtamia kiertokäyntejä kansallispuiston nähtävyyksiä katsomaan, samaten on puistoissa säännöllisesti luentoja ja elokuvia alueen luonnosta. Mesa Verdessä taas useimmat rauniot on kokonaan suljettu yleisöltä, ja toisiin pääsee vain vartijain seurassa. 40. Niinpä Petrified Forest on aidalla ympäröity ja portit suljetaan pimeän ajaksi. Mutta joskus saattaa jokin karhu käydä niin pahantapaiseksi, että se on vartijain toimesta ammuttava. Koska tarkoitus on, että mahdollisimman monet kansalaiset pääsevät nauttimaan kansallispuistojen luonnosta ja nähtävyyksistä, on niihin rakennettu hyvät tiet ja moniin järjestetty puiston hallinnon toimesta myös bussiliikenne. Eräissä kansallispuistoissa, kuten Grand Canyonilla ja Mesa Verdessä, puiston luonnontieteilijät ovat geologeja tai arkeologeja. • Matkailijain neuvonta ja opastus kansallispuistoissa on hyvin tehokasta. Varsinkin Mesa Verden ja Petrified Forestin museot olivat mieleen painuvia. jotta vill1eläimet eivät liiaksi kesyyntyisi. Useimmissa kansallispuistoissa on museo, muutamissa useampia, missä on nähtävänä alueen kasveja ja eläimiä ja missä havainnollisten pienoismallien avulla selostetaan geologisia vaiheita. Rautateitä ja lentokenttiä ei sallita kansallispuistojen alueella, vaikka eräillä tahoilla vaaditaan niitäkin rakennettaviksi. Alueet on myös hyvin kartoitettu ja geologisesti tutkittu. Luonnonsuojeluväen ja eräiden matkailupiirien välillä on jatkuva ristiriita siitä, mitä kansallispuistoihin saadaan rakentaa ja mitä ei, sillä edelliset haluavat rikkoa luontoa niin vähän kuin mahdollista, jälkimmäiset taas. Kivettymien ja esihistoriallisten raunioiden kaivauksia suoritetaan jatkuvasti. Alueelta poistuvat autot tarkasteta~n, sillä kivettyneiden puunkappaleiden vieminen pois on kielletty. Näin kansallispuistot ja luonnonmuistomerkit ovat tärkeitä biologisia tutkimusasemia. On hyvin tavallista, että metsätieteen ja biologian opiskelijat sekä koulujen luonnonhistorian opettajat ovat kesälomansa aikana kansallispuistoissa tilapäisinä vartijoina, luonnontieteilijöinä ja oppaina. Paleontologiset ja arkeologiset jäännökset kaipaavat tarkkaa vartiointia. Matkailukaudeksi kansallispuistojen palvelukseen otetaan tilapäisiä luonnontieteilijöitä, esim. Yellowstonessa kolmisenkymmentä
Yellowstonen kansallispuistossa on noin 480 km kestopäällysteisiä autoteitä, joten tärkeimmät nähtävyydet ovat helposti saavutettavissa. Valok. Grand Canyonin pohjalle johtaa pari paikoin pystysuoraan kallioseinämään hakattua polkua, joita pitkin tottuneet oppaat ohjaavat matkailijain muulikaravaaneja. Lisäksi kansallispuistoissa on hyvin suunniteltu ja viitoitettu verkosto ratsuja kinttupolkuja, esim. Paitsi sitä, että autolla olisi päästävä kaikille näkemisen arvoisille paikoille, Yellowstone-järvellä on vuokrattavana pikamoottoriveneitä, joiden melu_ ei sovi erämaan rauhaan. Luonnonsuojelijain on välistä täytynyt tehdä melko pitkälle meneviä myönnytyksiä, sillä amerikkalaisella matkailijalla on suuret ja välistä omituiset vaatimukset. P . Mikola. tyydyttää matkailijain kaikki toivomukset. Mammnttipetäjiä Sequoian kan~allispuistosta. Jokai41
Metsästys kansallispuistoissa on kielletty, samoin villieläinten ruokkiminen, jota kieltoa valitettavasti ei useinkaan noudateta. Edelleen on kauppoja elintarvikkeiden, muistoesineiden ja muun tavaran ostoa varten, samoin autojen huoltoasemia, posti, jopa muutamissa paikoissa kirkko ja sairaalakin, jne. Kaikki eläimistöön kohdistuvat säännöstelytoimenpiteet tapahtuvat vartijain toimesta. Myös matkailijain ruumiillisista tarpeista pidetään hyvää huolta. Kansallispuistohallinto määrää hinnat, joten puistoissa ei pääse tapahtumaan hintakiskontaa, eikä niissä sallita räikeätä ilmoittelua, joka monm paikoin muualla Amerikassa pilaa luonnonkauneuden. Eipä kalastukseen vaadita mitään lupaakaan, niinkuin vaaditaan kaikkialla kansallispuistojen ulkopuolella. osavaltion urheilukalastusta koskevia säännöksiä. Tavallisesti kaikki rakennukset kuuluvat Kansallispuistohallinnolle, ja liiketoiminta on annettu yhden toiminimen yksinoikeudeksi. Mutta kalastus on kansallispuistoissa sallittu noudattaen ko. Yellowstonen kuumat lähteet ja geysirit on monessa tapauksessa tarvinnut varustaa suoja-aitauksilla ja asfalttitai lankkukäytävillä, samoin näköalapaikoilla on portaita ja suojakaiteita, jne. nen kansallispuistoon saapuja saa jo portilla puiston kartan, johon tiet, polut ja nähtävyydet on merkitty, ja vartijat antavat auliisti lisäneuvoja halukkaille. Hotellija kauppaliike tapahtuu Kansallispuistohallinnon valvonnan alaisena. Vaikka kansallispuistoissa matkailijain mukavuuden vuoksi ja vartioinnin tehostamiseksi joudutaan rikkomaan koskematonta luontoa, koetetaan tämä tehdä mahdollisimman huomaamattomasti. Urheilukalastus on suuressa suosiossa amerikkalaisen yleisön parissa, ja senpä vuoksi kansallispuistojen joilla ja järvillä on aina joukoittain kalastajia. Kalakannan säilyttämiseksi kansallispuistoissa on myös suuria kalanviljelylaitoksia, ja tarpeen vaatiessa voidaan jokin vesistön osa kokonaan rauhoittaa. Metsät ovat jokseenkin täydellisesti rauhoitetut 42. Tosin arvostelun sijaakin on tässä suhteessa, esim. Great Smoky Mountainsin harjanteelle rakennetut kaksi autojen parkkeerauskenttää ovat tarpeettoman juhlallisia. Mutta miljoonien matkailijain valvonta, valistus ja viihdytys on vaativa tehtävä, ja puiston johdon on ratkaistava, mitä sallitaan ja mitä ei. Kansallispuistoissa on yöpymisja ruokailumahdollisuuksia kunkin vaatimusten ja maksukyvyn mukaan hyvistä hotelleista avoimiin leiripaikkoihin saakka, joihin jokainen saa vapaasti pystyttää teltan tai pysäköidä autonsa perävaunun. Puistojen syrjäisimpiin ja vaikeapääsyisimpiinkin kolkkiin johtaa polkuja, ja ratsuhevosia ja leiriytymisvälineitä on vuokrattavana, joten useiden päivien eräretket ja vuoristokiipeilyt ovat mahdollisia, jos joku sellaisia haluaa
tiet ja rakennukset on pidettävä -kunnossa jne. Lopuksi on mainittava pari rnnaa rahasta. Sen vuoksi vaatimaton majoitus ja ruoka on järjestetty mahdollisimman halvaksi, ja monet palvelukset, kuten museoesitykset, esitelmät · ja oppaitten johtamat vakiokierrokset, ovat maksuttomia. hakkuilta. Kansallispuistot ovat kulttuurilaitoksia, joista mahdollisimman monen kansalaisen on päästävä nauttimaan. Yellowstonessa hävitetään taikinamarjapensaat (Ribes), jotka toimivat tuhoisan strobus-mäntyjen tervasrosotaudin väli-isäntinä, ja Grand Canyonilla taistellaan puissa loisivia mistelikasveja vastaan, jotka ovat siellä hyvin yleisiä. Ratsuhevoset ja yksityisoppaat ovat maksullisia, mutta näissäkin tapauksissa maksu on vain kustannuksia vastaava. Nämä Komea biisonihärkä Wind Caven kansallispuistosta. Kansallispuistojen ylläpito nielee tietenkin melkoisesti kustannuksia, sillä onhan palkattava melko suuri henkilökunta. 43. Myös puuston suojelemiseksi on joskus tarpeen puuttua luonnon elämään, esim. On kuitenkin huomautettava, että vaikka kansaHispuistoissa on luontoa melkoisesti jouduttu rikkomaan matkailijain mukavuuden vuoksi, puistot ovat niin suuria, että niihin mahtuu silti laajoja erämaa-alueita, joihin hotellien ja valtamaanteiden vaikutus ei ulotu. Joissakin tapauksissa voidaan kuitenkin poistaa näköalaa häiritseviä puita tms
Yellowstonen puistossa käy vuoden kuluessa toista miljoonaa autoa, merkitsee se yli 3 milj. Kun esim. varat saataneen suureksi osaksi niistä pääsymaksuista, mitkä useissa kansallispuistoissa kannetaan. Maksu ei matkailijan kannalta ole suuri, mutta tuottaa sievoisia tuloja Kansallispuistohallinnolle. dollarin summaa käytettäväksi puiston hallintoon ja hoitoon. 44. Maksu on tavallisesti 1 dollari autoa kohti, joissakin tapauksissa vain 50 senttiä, mutta Yellowstonen kansallispuistoon on 3 dollarin pääsymaksu autolta
L iikkuessamme Suomen saaristorannikoilla mantereelta merelle päin voimme todeta, että tavallisesti tiheäsaarisen sisäsaariston saaria peitt ää yhtämittainen metsä, tavallisimmin havumetsä. Valovirta. Puuttomien saarien kasvillisuus muistuttaa tunturien kasvillisuutta katajapensaineen, varpumattoineen ja ruohikkopälvineen. J . Suurin osa saarista on metsättömiä, ja jos niillä on puukasvillisuutta tavallisesti leppää muodostaa se vain kapean vyöhykkeen pitkin rantaa. Miten Pohjanlahdesta nousevat saaret saavat kasvipeitteensä. Vertaillessamme erikokoisten, erikorkuisten ja erilaisilla paikoilla ulappaan nähden 45. Vähän ulompana on jo havaittavissa, miten havumetsä säilyy vain suurimmissa saarissa ennallaan, mutta pienempien saarien niemet ja tasarannatkin, etenkin laajempien selkien äärillä, saattavat olla metsättömiä. E . Päästessämme vihdoin ulkosaaristoon toteamme, että metsää on vain suurimpien saarien sisäosissa tai saariryhmän keskimmäisissä suqjatuimmissa saarissa. Merenäären J1aljasta kalliorantaa
Viimeisten tutkimusten mukaan on maankohoamisen. saaria käsittävässä saaristossa. Venerannassa, minne isoisä oli raivannut molemmin puolin kivetyn veneenpaikan ja rakentanut sen viereen rantaaitan, saa pojanpoika jatkaa isänsä työtä, vaarallisten kivien raivaamista venerannasta ehkä ihmetellen, miksi ranta-aitta on rakennettu noin kauaksi rannasta. uudelleen havaitsema tapahtuma. Tämä ilmiö ei ole vain teoreettisesti laskettu toteamus, vaan ihmisten jokapäiväisessä elämässään yhä. sijaitsevien saarten kasvillisuutta toisiinsa huomaamme, että varpukasvit katoava~ ensiksi matalammille saarille siirryttäessä, senjälkeen katajat, ja mat~limpia saaria vallitsevat ruohokasvit yksinvaltiaina. Rantakivelle, minne isä sai poikasena kahlata onkimaån, pääsee hänen poikansa kuivin jaloin, pojanpoika saa jo etsiä uutta o;n.kikiveä. Siellä syntyy lisäksi yhtämittaa uusia saaria maankuoren kohoamisesta johtuen. Kaikkiin näihin tapahtumiin on syynä sama ilmiö, rannan siirtyminen merelle päin. Tähän tapaan muuttuu saarien kasvillisuus kaikkialla rannikoillamme ja erittäin selvästi se on todettavissa Merenkurkun suhteellisen matalia. Niitä katsellessa tuntuu usein siltä, kuin ne olisivat huolimattomasti tehtyjä. 46 Pohjanlahden 111.uha (Deschampsia bottnica) ja merisuolake ovat uuden maan ensimmäisiä valloittajia.. Kartat vanhenevat nopeasti näillä seuduilla
Toinen samanlainen maanvalloittaja on helpi (Phalaris arundinacea), korkea, tiheäröyhyinen heinä, jonka korret kestävät pystyssä kauas syystalveen ja jonka maanalainen osa on suojassa kivien välissä. Tästä johtuu, että suolaisen meriveden vaikutusalue siirtyy jatkuvasti ulospäin ja pohjaveden pinta laskee, kunnes se saavuttaa saaren yläosissa vakinaisen korkeutensa. Kuudentena lajina esiintyy pystylehtinen ja korkeavartinen peltovalvatin (Sonchus artJensis) merenrantamuoto harvoine, mutta leveine mykeröineen. määrä Merenkurkun Suomen puolisella rannalla sadassa vuodessa n. Jos ilaari kohoaa keskelle aavaa selkää tai ulapan äärelle, saattaa Merenkurkun tienoilla mennä pari vuosisataa, ennenkuin ensimmäinen kukkakasvi saa jalansijan saarella. Jo valloitettu alue ei kuitenkaan pysy entisellään, vaan kohoaa ylemmäksi merestä niin saaren alemmissa kuin ylemmissäkin osissa. Erikoisin on tilanne uuden saaren noustessa aalloista. Vertailemalla erikorkuisia saaria toisiinsa voimme todeta, miten kasvillisuus ilmeisesti tulee kehittymään• kullakin saarella. Sensijaan aaltoihin nähden suojatussa paikassa pureutuvat ensimmäiset kasvit saaren pintaan jo niin varhain, että saari voi vielä jäädä korkean veden aikana 1020 cm vedenpinnan alle. 90 cm, Ruotsin puolisella rannalla n. Sisukkaimpana uuden saaren valloittajana, milloin on kyseessä savipohjainen soratai kivikkosaari, on mainittava vaaleanvihreä Pohjanlahden lauha (Deschampsia bottnica), jonka korsimätäs kestää huomattavan voimakasta aallokkoa ja juuristo talvisen jään rusentelua. Saaren kohotessa syntyy rannoille aina uutta, kasvien haltuun valloitettavaa maata. Kolmantena pioneerina on saarille nousemassa pieni vaatimaton rantaluikan merenrantamuoto (Scit-pus uniglumis). Jos saari sattuu olemaan yhtenäinen kalliopaasi ja sen ympärillä syvää vettä, voimme lisätä siihen toiset kaksisataa vuotta. 100 cm ja sillä alueella, Rönnskärin saaristossa, jota seuraavassa kuvataan, noin 95 cm. Kun suojainen saari on kasvanut korkeutta toiset 10 cm, saa sillä jalansijan jälleen kaksi heinälajia, nimittäin ohutkortinen luhtakastikka (Calamagrostis neglecta) ja tavallisesti punertavaröyhyinen ja -kortinen punanata (Festuca rubra). Kalliopaadet saavat tällaisessakin tapauksessa odottaa kauemmin asukkaitaan. Nämä kolme kasvilajia pystyvät asuttamaan 10 cm merenpinnan yläpuolella olevia saaria. Milloin se saa ensimmäiset kasvinsa ja mitä ne ovat, riippuu monista seikoista. Kun kyseisellä seudulla tutkimme jonkin saaren kasvipeitettä, voimme todeta, että se ei voi kehittyä samalla lailla kuin muualla, koska kasvupaikan olosuhteet muuttuvat täällä yhtämittaa, vaikkakin hitaasti. Kun saari saa lisää ikää harteilleen ja sen korkein kohta nousee 30 cm 47
Maankamara kohoaa ja saaret kasvavat kokoa ja korkeutta, mikä suo elintilaa yhä useammille kasvilajeille. Saarien samalla suurentuessa syntyy myös lisää erilaisia 48. Merirannikki ja rantamatara tarjoavat kukkien kauneutta vasta kasveja lähemmin tarkasteltaessa. Hiirenvirna ja peltovalvatti lähinnä antavat kukkaloistoa näille matalimmille saarille. Ennenkuin saaret ovat saavuttaneet metrin korkeuden, on niille asettunut kuusi lajia lisää, jotka kaikki kauniskukkaisina tekevät saaret kesäaikaan iloisemman näköisiksi. Näistä on vaatimaton suolamaltsa (.A.triplex longipes) matalimman rannan lajeja samoinkuin matalana ja vaatimattomana kasvava pihatähtimö (Stellaria media) ja rantamatara (Galium palustre). Viides on matala, vaaleanpunakukkainen merirannikki (Glaux maritima). Vuosien vieriessä ja saarten iän kasvaessa ehtii niille tulla lisää sellaisia lajeja, joille sopivia kasvupaikkoja on jo ollut aikaisemminkin tarjolla. Erikoista on, että nämä viisi lajia ovat kaikki aivan veden rajassa kasvavia, vieläpä noin 10 cm syvyisessä vedessäkin, kuten ruokopuntarpää ja merisuolake. Mutta seuratkaamme lajiston lisääntymistä vielä seuraavankin vuosisadan aikana eli siihen saakka, kunnes saaret saavuttavat noin kahden metrin korkeuden. Syynä lienee jo näin korkean saaren antama suoja talven jäitä vastaan. Nämä kuusi lajia ovat väinönputki (.A.ngelica litoralis), lehtovirmajuuri (Valeriana excelsa), heinätähtimö (Stellaria graminea), pienikukkainen pillike (Galeopsis bifida), rantakukka (Lythrum salicaria) ja vilukko (Parnassia palustris). Tämä korkeus sallii jälleen viiden lajin asettua saarille. Kaikkien edellämainittujen 22 kasvilajin on siis todettu asettuvan asumaan Merenkurkun saarille niiden ensimmäisen sadan vuoden aika;n.a, mitkä saari vuosi vuodelta suurentuvana on ollut näkyvissä. merenpintaa ylemmäksi, on sille tulossa jo viisi uutta kasvilajia, joista kaksi heinää: ruokopuntarpää (.A.lopecurus ventricosus) pitkine solakoine korsineen ja lyhyine tähkineen sekä vaaleatai punertavaröyhyinen rönsyrölli (.A.grostis stolonifera), suolavihvilä (Juncus Gerardi) ja merisuolake (Triglochin maritimum) rotanhäntämäisine tähkineen. Nämä edellämainitut 11 kasvilajia joskus niistä nähdään vain pari kolme hallitsevat saaria vielä kahden seuraavankin vuosikymmenen aikana eli kunnes saaret ovat kohonneet puolen metrin korkuisiksi. Ylemmän rannan kasveja ovat sensijaan korkeana seisova poimuhierakka (Rumex crispus) ja hiirenvirna (Vicia cracca), useimmiten hyvin harmaakarvaisena ja suhteellisen vaaleakukkaisena. Näistä ovat kaksi viimemainittua alimman rannan kasveja, muut sensijaan vähän ylemmän rannan lajeja
Niinpä voidaankin jo erottaa pari metriä korkeilla saarilla selviä kasvillisuusvyöhykkeitä, rantavyöhykkeitä omine tyypillisine lajeineen. Saarien yläosan vaikutus rinteisiin, niinkuin sadeveden virtaus ja ravintoaineiden kasaantuminen sen mukana aiheuttavat myös muutoksia olosuhteissa. Edellisen vyöhykkeen yläpuolinen merellinen vyöhyke saa alaosaansa lisää seuraavat 7 lajia: jokapaikan sara (Carex Goodenowii), rantavehnä (Elymus arenarius), pihatatar (Polygonum avicdate), Suomen hierakka 4 49. Etualalla mm. Toisen vuosisadan aikana rikastuu lähimpänä vesirajaa sijaitseva kasvivyöhyke ainakin viidellä kovin erityyppisellä lajilla, jotka ovat: käärmeenkieli (Ophioglossum vulgatum), konnan vihvilä (Juncus bufonius) ja luhtarölli (Agrostis canina) savi-hiesupohjalla, yleinen silmäruoho (Euphrasia brevipila) vähän kivisemmälläkin rannalla ja pelto-ohdake (Cirsium arvense) kivikkorannalla. kasvupaikkoja , esimerkiksi savirantoja, joita on niukasti alimmilla saarilla. merisauniota ja luhtakastikkaa. Korkeammat kalliosaaret ovat jo runsasruohoisia
supralitoraalinen vyöhyke ja siksi toisen vuosisadan aikana saarille asettuneista kasveista on eniten eli 17 lajia juuri tähän vyöhykkeeseen kuuluvia. Näistä kaksi viimemainittua ja nurmikohokki antavat saarille keskikesän aikana oman leimansa. Samankorkuisille saarille niitten koon kasvaessa tulee kasveja seuraavassa järjestyksessä: metsälauha (Deschampsia flexuosa), hietakastikka (Calamagrostis epigejos), variksenmarja (Empetrum nigrum), metsän alvejuuri (Dryopteris spinulosa), harmahtava sara (Carex canescens), karhea nurmikka (Poa trivialis} ja keto-orvokki (Viola tricolor). Eräällä myöhemmin tutkitulla 2 m korkealla, mutta yli 6 ha laajuisella saarella oli tosin tavattavissa 53 lajia. Lajien 50. Meren suoranaisen vaikutuksen yläpuolella sijaitseva saaren osa eli supramariininen alue on vähäinen eikä vielä tarjoa kasvupaikkoja monellekaan lajille. (Rumex /ennicus), nurmikohokin (Silene inflata) merenrantamuoto, rantalemmikki (Myosotis caespitosa) ja syysmaitiainen (Leontodon autumnalis). Niitä ovat ruoholaukka (Allium schoenoprasum), harmaaleppä (Alnus incana), nokkonen (Urtica dioica), pensaikkotatar (Polygonum dumetorum), niittyja ahosuolaheinä (Rumex acetosa ja acetosella) , punaailakki (Melandrium dioecum), lituruoho (Arabidopsis thaliana), katkera maksaruoho (Sedum acre), vattu (Rubus idaeus), mesiangervo (Filipendula ulmaria), tyrni (Hippophaes rhamnoides), karhunputki (Angelica silvestris), punakoiso (Solanum dulcamara), kannusruoho (Linaria vulgaris) , siankärsämö (Achillea millefolium) ja pietaryrtti (Chrysanthemum vulgare). Vyöhykkeen yläosaan ilmestyvät seuraavat 9 lajia aikaisempien lisäksi: luotosorsimo (Puccinellia retroflexa), nurmihärkki (Cerastium triviale), terätön haarikko (Sagina procumbens), täällä harvinainen merisinappi (Cakile maritima) , harmaa kynsimö (Draba incana), ranta-kanankaali (Barbaraea stricta), aho-orvokki ( Viola canina), rantatädyke ( Veronica longifolia) ja saunakukan (Matricaria inodora) merenrantamuoto. Ensimmäisinä tämän tästä lähtien suurenevan alueen 9 lajista on mainittava maitohorsma (Chamaenerium angusti/olium), jota kasvaa metrin korkuisella saarella, toisena kataja (Juniperus communis) , joka ensi kerran nähdään 1,5 m korkuisella saarella. · Toisen vuosisadan aikana saa saarilla jalansijan yhteensä 48 kasvilajia, joten alle 200 vuoden ikäisillä saarilla voisi kasvaa yhteensä 70 lajia_ Mutta ei yhdelläkään tutkituista 24 tämänikäisestä saaresta kasvanut edes puolta tästä määrästä, vaan enintään 33 lajia ja nekin lähinnä suurimmalla (0,8 ha) saarella. Näitten kasvien asetuttua saarille ovatkin saaret kauneimmillaan muistuttaen monesti puutarhojen kivikkoistutuksia sinisine rantatädyke-, keltaisine kannusruohoja valkeine mesiangervovoineen. Nyt vasta on päässyt muodostumaan rantavyöhykkeen yläosakin, ns
Suuri saan pystyy myös >>pyydystämään>> enemmän siemeniä tai muita levikkeitä, joita vesi ja tuuli ilmateitse tai jäätä pitkin saarille tuovat, taikka linnut ja ihmiset sille kulj ettavat. Kuudentena vuosisatana oli ilmestynyt 22 uutta lajia, mikä johtui ilmeisesti siitä, että tämänikäiset saaret sattuivat olemaan hyvin suurikokoisia. Alueella, jota kirjoittaja tutki Rönnskärin saaristossa, todettiin kolmantena vuosisatana saarille saapuneeksi 29 uutta lajia, neljäntenä vuosisatana 9 lajia ja viidentenä 11 lajia eli näinä kolmena vuosisatana yhteensä vain yksi laji enemmän kuin toisen vuosisadan aikana. Valokuvat kirjoittajan. Isompien saarien rantavyöhykkeen ylärajalla kasvaa mm. Myöhemmin vaikuttavat saarten kasvilajiston runsauteen ja uusien lajien esiintymiseen paljon selvemmin saarten pinnanmuodot ja maaperä kuin tähän saakka vaikuttanut saart en ikä. Koska suuremmilla saarilla esiintyy eniten lajeja, viittaa se siihen, että pienemmillä saarilla on vähemmän erilaisia kasvupaikkoja tarjottavana. Seitsemäntenä vuosisatana tulleiksi todettiinkin vain 5 lajia. Lajimäärän lisääntymisnopeus pienenee kuitenkin toisen vuosisadan jälkeen. 51. Jos maan kohoaminen pysähtyisi sadaksi vuodeksi, kasvaisi saarten kasvilajien lukumäärä ilmeisesti koko tuon ajan vaikka uutta maata ei nousisikaan; lajin puuttuminen joltakin saarelta johtuu näet monessa tapauksessa epäilemättä siitä, että se ei ole vielä ehtinyt levitä sinne. Toisen vuosisadan jälkeen saarien kasvisto lisääntyy lähinnä sillä tavoin, että saarten yläosat saavat enimmän uusia lajeja. harmaaleppää, katajaa ja hietakastikkaa. hajaantuminen eri saarille osoittaa lajien leviämisessä vaikuttavien tekijöitten laatua
Se on hyvin yleinen Etelä-Suomessa, mutta minne asti yleinen esiintyminen ulottuu ja missä on esiintymisalueen pohjoisraja, on vielä elvittämättä. Sen olemuksessa on filosofin mielenrauhaa ja ympäristöstä piittaamattomuutta, tuntuu kuin ei mikään voisi häiritä sitä sen öisillä vaelluksilla. J okainenhan tuntee rupikonnan, tuon kesäöitten hiljaisen vaeltajan, joka arvokkaan verkkaisesti astuskelee vastaamme milloin kujatiellä, milloin pihanurmikolla. Tämä järkkymätön rauhallisuus yhtyneenä rumaan ulkomuotoon ja kömpelöihin liikkeisiin tekee sen jossain määrin koomilliseksi, harvapa voinee hymyilemättä seurata rupikonnan touhuja. Rupikonna on yöeläin. Mutta eihän nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä ja rupikonna tosiaan kantaa nimensä kunnialla. Meidän maassamme se on heimonsa ja sukunsa ainoa edustaja. Jotkut ystävällismieliset luonnontieteilijät ovat tahtoneet vaihtaa nimen kauniimmaksi: korpis_ammakkona mainitaan rupikonna uudemmissa käsikirjoissa. Pohjoisin kirjallisuudessa mainittu löytöpaikka on Sodankylä, sitten Rovaniemi, seuraavina Alatornio ja Hyrynsalmi. Rupikonna (Bufo bufo) on sukunsa eurooppalaisista lajeista yleisin ja laajimmalle levinnyt. Päiväpiilona on kiven kolo, puun juurien välinen rako tai myyrän reikä, joskus konnan itsensä pehmeään maahan kaivama 52. Ruma konna tosiaankin on mulkosilmineen, lyhyine säärineen ja nyppyisine ihoineen, hyvin ruma, eikä sen nimikään ole ulkonäköä parempi. Näin vähän tiedämme niinkin helposti todettavan otuksen kuin rupikonnan levinneisyydestä. On hyvä säilyttää tuo vanha nimi, sillä rupikonna kuuluu toiseen heimoon kuin muut meikäläiset ~ammakot, ja on paikallaan, että tämä nähdään nimestäkin. Vasta hämärän tullen se jättää lymypaikkansa ja lähtee saalistamaan. Rupikonnan elämänvaiheita. Jouko Ifoisila. Uusimmassa selkärankaisnimistössä onkin vanha kansan antama nimi taasen otettu käytäntöön
Se asusti päivisin irtokiven alla pienen rinneniityn laitamalla. Rupikonna on aika ahmatti, elätteinä pidettyjä konnia ruokkiessaan saa hyvän käsityksen sen pohjattomalta tuntuvasta ruokahalusta kunhan ensin on saanut suojattinsa suostuteltua ottamaan ruokaa vankeudessa. Takiaiset ovat suosittuja, ja kotonani Karjalassa oli erään konnan päiväkotina piparjuuripenkki. Etsiskelin turhaan sitä ympäristöstä, ja lopulta oli lähistöllä olevista mahdollisista piilopaikoista tarkastamatta ainoastaan muuan isohko kivi, jonka alla tiesin olevan ampiaispesän. Amerikkalaiset mehiläishoitajat kertovat sikäläisten pienten konnain usein istuvan vahdissa mehiläispesän lentoaukolla, ja ne voivat verottaa pesässä asuvaa parvea tuntuvasti. onkalo. Useimmiten käytetään samaa päiväpiiloa vakituisesti, koko kesän, jopa useampia kesiä. Siihenpä sisältyivätkin rupikonnan ruokalistan päätekijät: hyönteiset, hämähäkit, madot, etanat. Kävin monta kertaa sitä katsomassa, kunnes se eräänä päivänä >>ei ollutkaan kotona>>, oli hyljännyt päiväpiilonsa. Mitä sitten rupikonna pyydystää ravinnokseen1 Vastauksen saa tutkimalla sen mahalaukun sisältöä. Mutta mitä kummaa! Sieltähän se juuri löytyikin! Ampiaispesä, parin nyrkin kokoinen V espa vulgaris-pesä, oli litistetty vallan muotopuoleksi ja rupikonna, kookas vanha naaras, istui tyytyväisenä näin syntyneessä kolossa. Eräässä Ruotsissa tutkitussa rupikonnan mahalaukussa oli 8 kaaliperhosen toukkaa, 21 seppää, 4 kastematoa, 1 etana, 2 siiraa ja melkoisesti pikkuotusten (hyönteisten, hämähäkkien ja tuhatjalkaisten) jäännöksiä. Kun sellaisen on löytänyt, tapaa asukkaan sieltä joka päivä ellei käy liian usein tervehtimässä, silloin näet eläin häiritsemisestä harmistuneena etsii uuden piilopaikan lähiympäristöstä. Ampiaisia ei näkynyt ei kuulunut, tunkeilija . Hyönteiset lienevät tärkeimmät, ja hävittäessään vahinkohyönteisiä tekevät rupikonnat varmaan hyötyä enemmän kuin luullaankaan. Kovin kauas se ei niitä ulota, eikä tuollainen isomahainen, hitaasti taapertava setämies pitkälle ehtisikään pimeän aikana. Niinkuin yleensä sammakot, syö rupikonna53. No niin, tuolta piilopaikastansa rupikonna lähtee hämärän tullen pyyntiretkille. Joitakin vuosia sitten seurailin Tuusniemellä erään rupikonnan touhuja. oli ilmeisesti pistänyt poskeensa suurimman osan pesän asukkaista. Tästä mieltymyksestä minulla on omakohtaisiakin havaintoja. Koho_tin varovaisesti sitäkin, vaikka arvelin, että siellä kadonnut ei ainakaan voi olla. Perhosia niiden sanotaan väheksyvän, mutta niiden mieliruokaa ovat, niin kummalta kuin se kuulostaakin, myrkkypistiäiset, erikoisesti muurahaiset. Myös mehiläisiä sanotaan rupikonnan syövän mielikseen, jo se vain pääsee niihin käsiksi. Usein löytää rupikonnan päiväsaikaan myös isolehtisten kasvien maata vasten painuneiden lehtien alta
Rupikonnan kutu alkaa hiukan myöhemmin kuin sammakon, se on parhaimmillaan toukokuun alussa, pajujen kukinta-aikaan. Valittuaan tavallisesti paljon pienempi >>sulhasmies>> kököttää tyytyväisenä vapaamatkustajana naaraansa hartioilla tätä tiukasti kainaloista pidellen. Naaras saapuu allikolle tuskin koskaan yksin, melkein poikkeuksetta se on jo matkalla saanut seurakseen koiraan. Sammakon kutua näkee keväisin joka lammikossa, mutta rupikonna valitsee kutupaikkansa huolellisemmin. Ja näprärä metsästäjä se onkin kömpelöistä liikkeistään huolimatta. Aina siinä menossa jonkin huonommin sijoittuneen koiraan ote heltiää ja toisten potkut lennättäviit sen joukosta erilleen, mutta kahta innokkaammin pudonnut kiirehtii takaisin uutta otetta tavoittamaan. Joka kevät tapaa lammikossa suuret määrät rupikonnia, joita varmaan vaeltaa sinne laajalta alueelta ympäristöstä. Usein on naaras saanut kannettavakseen parikin, joskus jopa kolme neljä koirasta, jotka halailevat sitä innokkaasti ja taukoamatta yrittävät potkia kilpailijoitaan pois tieltä. Vaikka rupikonna on kovin yleinen, niin harvapa lienee nähnyt sitä kutupuuhissa. Kosiskelevat koiraat ympäröivät naaraan joka puolelta; koko joukosta ei erota enää muuta kuin potkivia sääriä, ja vettä loiskuttaen konnarykelmä pyörii paikallaan. Lammikko, jonka ne ovat valinneet keväisten leikkiensä näyttämöksi, on entinen kalkkilouhimon kaivoshauta. Joku väsähtänyt koiras potkaistaan 54. Rupikonnan kutupaikat ovat tavallisesti suurempia, syvähköjä lammikoita, joissa kuivumisvaaraa ei ole. Kun kevätiltana kulkee lammikon reunalla, tapaa useasti veteen matkalla olevia rupikonnia. Aikamoinen ripse ja rapse kuuluu tällaisen matkueen liikkuessa; välillä koko joukko heittää kuperkeikkaa ja alamäet kuljetaan kierien ja kupsahdellen miten sattuu. Olen muutamana keväänä seurannut rupikonnien touhuja eräällä kutupaikalla Helsingin lähistöllä. Siellä leikki käy yhä kiivaammaksi, sillä kutupaikalla on odottamassa lukuisa joukko yksinäisiä koiraita, jotka tulokkaiden aiheuttama meteli houkutt elee nopeasti paikalle. Se on ilmeisesti varsin syvä, ja pituutta sillä on noin 40 metriä, leveyden ollessa tuskin puolta tästä määrästä. kin rnin liikkuvia saalisotuksia ja pyydystää ne limaisen kielensä avulla. Tätä menoa voi kestää tuntikausia, eikä siinä edistytä lainkaan; rykelmä pyörii ja porskuttaa kuin paraskin ikiliikkuja. Pärskeellä ja roiskeella selviää seurueemme lopulta veteen. Se ei yleensä kude pikkulätäköissä, niinkuin sammakko, jonka kutua usein tuhoutuu suuret määrät vesiallikoiden kuivuessa. Kaikenlaisia pikkueläimiä, vallankin vesihyönteisiä, näyttää siinä olevan runsaasti, mutta vesikasveja leviä lukuunottamatta tuskin lainkaan. Yksinäisiä koiraita näkee runsaasti, paljon vähemmän naaraita
Aidoin herkuttelijanilmein rupikonna pistää poskeensa lihavan kastemadon. .. 55. Kuva teoksesta >>Norges Dyreliv>>
Mätänemiskaasuista pullistuva vatsa nostaa raadot pintaan ja kääntää ne selälleen. Tavallisesti niissä on 57 koirasta, eräässä oli jopa 9. Kopuloivat pariskunnat (sammakoidenkin kutuasentoa kutsutaan kopuloinniksi, vaikka varsinaista sukupuoliyhdyntää ei niillä tapahdukaan) sukeltavat pohjaan, päivisin ei niitä juuri näe liikkeellä. Jos vaivautuu pyöräyttämään tuollaisen kelluvan, kuolleen naaraskonnan vatsalleen, niin melkein aina näkee sitä syleilemässä koiraan, arvattavasti kosijajoukon viimeisen, joka nyt saa yksin pitää äsken niin innokkaasti tavoitellun saaliinsa. ympäri ja ne vedetään melko tiukkaan. Kuteva pari kietoo mätinauhat risujen tms. Lammikossa näkyi kutuaikana useampia kuolleita rupikonnia, jotka poikkeuksetta olivat naaraita. Rupikonna on kutuhommissaan meikäläisistä sammakkolaj eista hiljaisin, ja osaksi tästä johtuen sen kuteminen jää yleensä huomaamatta. Mitään meluisia konsertteja, joista jotkut kirjoittajat puhuvat, en ole kuullut rupikonnan pitävän, ja olen varma, että sellaisissa tapauksissa toisten metelöinti on pantu rupikonnan tilille. Kutupaikalla, joka mikäli mahdollista on risukkoinen, risteilee näitä nauhoja kuin hämähäkin verkossa .56. Mädin pusertaminen kestää varmaan pitkän aikaa, sillä päivisin tapaa kutupaikoilla pohjaan sukeltaneita konnapareja, joilla naaraan peräaukosta riippuu puolen metrinmetrin pituisia mätinauhoja. Sa on kirkasäänisempää, siinä kuuluu ikäänkuin heikko metallin helähdys. >>Ylijäämäkoiraat>>, joita lammikossa on runsaasti, sensijaan kelluvat pinnalla, paistattaen päivää luonteenomaisessa asennossa: selkä kenossa, jalat suoraan kulmaan taivutettuina sääret taaksepäin sojottaen. Olen pyydystänyt haavilla muutamia tällaisia konnaryhmiä. Ääntely ei myöskään ole yhtämittaista kurinaa, vaan ikäänkuin sarj a erillisiä näppäyksiä, tavallisesti vain 56 peräkkäin. Uroskonna puristaa mädin naaraasta ja hedelmöittää sen samalla tavalla kuin sammakkokoiraskin, mutta itse mäti on vallan toisennäköistä kuin sammakon: pitkiä limanauhoja, joiden sisältä tummat munat näkyvät. Niiden kurnutusta kuuluu lammikosta päivän mittaan ja erikoisesti illansuussa. Yksinäiset tai vain yhden koiraan saattelemat naaraat pääsevät lammikkoon huomaamattomasti ja niiden kutu onnistuu paremmin. Rupikonnan kurnutus on aika hiljaista ja aivan toisenlaista kuin sammakon. Näitä nauhoj a puristuu naaraan peräaukosta kaksi rinnatusten, yksi kummastakin munanjohtimesta. tiehensä, jokin lähelle osunut yhtyy leikkiin tuorein voimin. Sääliksi käy naarasparkaa, joka joutuu näin monen sulhasen intohimoisten lemmentunnustusten kohteeksi! Useimmiten tällainen kiihkeä taistelu naaraan omistuksesta saaneekin surkean lopun: naaras heittää henkensä liian tulist en ihailijoiden syleilyssä
Kaisila. Olen koettanut seurata mätinauhojen kiinnittämistä, mutta en ole koskaan onnistunut sitä näkemään. Täysikasvuisenakin rupikonnan toukka on musta, vatsa puoli vain hiukan vaaleampi. seittilankoja, epäsäännöllisemmin vain. Toukat ovat sammakontoukkien näköisiä, mutta tummempia. Rupikonnaparin sanotaan suorittavan kietomisen takajalkojensa avulla. Niin oudon näköinen on tällainen nuori rupikonna, että itse Linne erehtyi nimeämään Leikkiin valmis konnakoiras kutupaikal!a. J. Ilmeisesti se tapahtuu luonnossa vain öisin, ja vankeudessa rupikonnat eivät suostu kutemaan, eivät, vaikka pari siirrettäisiin kesken kutuakin akvaarioon. Ne ovat veikeän näköisiä mulkosilmäisiä rimppakinttuja, vatsa on niillä jo melkoinen, ja pillinohuet sääret ovat suhteellisesti pitemmät kuin täysikasvuisella. Jotkut ovat ottaneet vaivakseen laskea, kuinka paljon niissä on munia. Kun nämä luvut kerrotaan kahdella, saadaan yhden naaraan laskemien munien lukumääräksi 6 000 12 000. (Valokuvassa näkyvienkin kuturihmojen asennosta voi todeta, etteivät ne ole rupikonnien itsensä kiinnittämiä.) Mätinauhojen kiinnittäminen on taitoa kysyvää, sillä ne ovat äärimmäisen liukkaita. Heinä-elokuun vaihteessa nousevat muodonvaihdoksen läväisseet nuoret rupikonnat maalle. 57. Valmiit mätinauhat ovat 45 metrin pituisia. Se ei myöskään kasva niin suureksi kuin sammakon toukka, muodonvaihdos tapahtuu sen ollessa parin sm:n mittainen. Valok. Lisääntyminen on siis tehokasta! Parin viikon kuluttua ovat munat kehittyneet nuoriksi toukiksi ja limarihmasta on vain vähäisiä rippeitä jäljellä. Munamäärä vaihtelee kolmesta tuhannesta kuuteentuhanteen
. Koska se löydettäessä oli täysikasvuinen, täytyi sen kuollessaan olla ainakin noin 40 vuoden ikäinen! Valtavasti suurin osa vuotuisesta rupikonnapolvesta ei kuitenkaan saavuta pitkää ikää. Jo munina niitä tuhoutuu paljon, mutta varsinkin toukkien ja nuorten, vedestä nousevien rupikonnien parissa on karsinta hyvin ankaraf. Uudemmat tutkimukset ovatkin osoittaneet konnan ihorauhasten eritteet myrkyllisiksi. Silloin on vedestä noustessaan noin sentin mittainen nuori rupikonna saavuttanut kunnioitettavan viiden senttimetrin vartalonpituuden. sen omaksi lajikseen (Rana rubeta). Vanhoista viisaista toise·t väittivät rupikonnaa niin myrkylliseksi, että siihen koskeminen paljain käsin on vaarallista, toiset taas leimasivat koko asian pötypuheeksi ja selittivät, että konna on täysin myrkytön ja harmiton otus, joka vain kansantarinoiden vuoksi on joutunut huonoon huutoon. Aikaisempien tutkijoiden käsitysten ristiriitaisuus selittyy rauhasten eritystoimintaa tarkasteltaessa . Kansa on aina pitänyt rupikonnaa myrkyllisenä, ja ruma ulkomuoto sekä yölliset elämäntavat ovat lisänneet sitä kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä. Kaikilla on meno mielessä, ~hk:erasti siinä hyppiä poukitaan. Täysikasvuisella rupikonnalla ei sitten kovin paljon vihollisia enää olekaan. Siili ja käärmeet niitä ahdistelevat, kärpän ja näädän sanotaan niitä joskus syövän. Eräs on elänyt vankeudessa 36 vuotta, eikä se sittenkään vielä kuollut vanhuudenheikkouteen, vaan tapaturmaisesti. Täysikasvuisten rupikonnien puolustusaseena on niiden ihorauhasten eri,ttämä myrkky. (Toukat ovat näet olleet vegetariaaneja.) Täysikasvuisia ei niistä kuitenkaan tule ennenkuin kolmen (uroskonnat) tai neljän (naaraskonnat), josku s ehkä vasta viiden vuoden kuluttua. Välimerenmaissa on tavattu yksilöitä, joilla vartalonpituus on 20 cm, meillä maksimipituus jää 10ll sentimetriin. Nuoret pystyvät hyppimään, vanhat rupikonnat eivät siihen enää kykene. Sen olemassaolosta ja laadusta on paljon kiistelty. Konnat ovat hyvin pitkäikäisiä. Rupikonna on nimittäin sangen oikuka · 58. Viikon, parin kuluessa hajaantuu nuori polvi ympäristöön ja alkaa opetella aikuis~en elämää: keuhkoilla hengittämistä ja liharuuan syöntiä. Sukukypsyyden saavutettuaankin rupikonna kasvaa vielä monien vuosien ajan. Keskieurooppalaiset kansantarinat kasaavat rupikonnan harteille jos minkälaista syntiä, eikä sen maine täällä Suomessakaan ole ollut kehuttava, kuten jo nimestä voi päätellä. Valoakaan ei säikähdetä, päivällä on kutulammen reunamilla yhtä vilkasta kuin hämärässä. Näitä p'i.kkuruisia näyttää kutulammikosta nousevan aivan loputtomasti, lammen rannat ovat niitä kirjavanaan, niin että joka askeleella joitakin niistä tallautuu. Monet pedot ja linnut, jotka syövät muita sammakkoeläimiä, jättävät konnat rauhaan
Nenäonteloon päässeet toukat sulkevat sierainaukot, niin että konnan norma ali hengitystie tukkeutuu, ja alkavat syödä pään kudoksia. Keski-Euroopassa kuluu munimisesta täysimuotoisen kärpäsen ki:oriutumiseen lämpimillä ilmoilla aikaa vain kaksi viikkoa. Täysikasvuiset Lucilia-toukat kaivautuvat maahan koteloitumaan ja aikoinaan sieltä sitten nousee kärpänen toisensa perästä. Löydettyään sellaisen kärpänen munii 6070 munaansa konnan selkään, tavallisesti lantion tienoille. Konnan ihossa ei kuitenkaan ole myrkkyjä niin runsaasti, että ne olisivat ihmiselle vaarallisia, ja ulkoiholle joutunut erite ei aiheuta mitään seuraamuksia. Jo viiden minuutin kuluttua kuoriutumisesta ovat ensimmäiset toukat löytäneet kyynelkanavan. Lääkeaineena ei rupikonnan myrkyllä enää ole käyttöä, mutta aikoinaan se oli tärkeä tekijä farmakopeassa. Siilin aivan uskomaton >>myrkynkestävyys>> on yleisesti tunnettu, ja rupikonnan syöminen ei aiheuta sille edes vatsanvaivoja, pahemmista seurauksista puhumattakaan. Toukat siirtyvät nyt vartaloon, ja 56 päivän kuluttua on konnasta jälellä vain luut ja nahka. Se on vihreänkiiltävä pikku siivekäs, joka vaanii kutuallikosta palaavia täysikasvuisia rupikonnia. Munista kuoriutuvat toukat vaeltavat uhriksi joutuneen rupikonnan päähän, tunkeutuvat silmäluomien alle ja sieltä kyynelkanavan kautta nenäonteloon. Uhriksi joutunut rupikonna vaeltaa tuskissaan ympäriinsä aukoen yhtämittaa suutaan hengitysilmaa saadakseen, ja samalla kuuluu kuriseva ääni. Rupikonnan ihoeritteestä on eristetty kaksikin myrkkyainetta, bufotenini ja bufotalini. myrkkynsä erittämisessä. Sitä suositeltiin erikoisesti ruttopaiseiden hoitoon: paiseiden päällä pidetty elävä rupikonna kuului parantaneen niitä tehokkaasti, ja kuivatut konnanruhot kelpasivat samaan tarkoitukseen. Usein konna tulee sokeaksi, ja kahden kolmen päivän kuluttua se kuolee. Siili lienee meillä konnan pahin vainooja (meikäläiset käärmeethän eivät juuri liiku öisin). Useimmiten sitä voi kiusata mielin määrin vaikka tappaa saamatta myrkkyrauhasia toimimaan, mutta joskus suhteellisen lieväkin ärsytys aiheuttaa kellertävän, maitomaisen ihoeritteen pusertumisen rauhasista ulos. Suomessa ei tietääkseni ole tehty havaintoja Lucilia bufonivoran kehitysvaiheista, 59 .. Laboratoriokokeissa on voitu osoittaa, että ne vereen joutuneina hidastavat sydämen toimintaa ja vaikuttavat keskushermostoon haitallisesti, ruuansulatuskanavaan päässeinä ne taas aikaansaavat tulehduksia limakalvoissa, kuvotuksen tunteen, hengityksen heikkenemisen ja lihasten lamaantumisia. Rupikonnan varsinaiset viholliset välittävät vähät sen myrkystä. Siilin ohella on konnalla toinenkin vaarallinen vihamies muuan kärpänen, Lucilia bufonivorct (bufonivora = rupikonnaa syövä)
Koko kevätleikkien aikana ei muistella maallisia, vasta kutuajan loputtua ehtii rupikonna ajatella vatsan vaatimuksia. sen vanhuuden arvokkuudella raahaavan vuosien pyöristämää vatsaansa pihanurmikolla. Silloin jätetään talvipiilot ja esille ryömivät konnat ovat jo kevättunteiden vallassa. Kutuallikko on niiden ensimmäisten retkien päämäärä, ja sinne on niin kiire, että matkalla ei ehditä edes syömään. Talven rupikonna viettää horroksissa mitäpä mahdollisuuksia hyönteisten syöjällä ja vaihtolämpöisellä olisi muuten selviytyäkään Pohjolan talven yli. On uskomattoman kodikasta tavata se kesä kesän jälkeen aivan samoilta paikoilta istumasta >>passissa>> joviaalisen hyväntahtoinen ilme silmissään, tai nähdä. Sammakko talvehtii tavallisesti vedessä, mutta rupikonna yleensä kuivalla maalla olevissa koloissa ja onkaloissa. Ainoana suojakeinona ovat konnan öiset elintavat, sillä kärpänen lentää vain päivisin. Sille suo ystävällisen hymyn kuten vanhalle tuttavalle ainakin, ja kun se sitten jonakin kesänä ei enää ilmestykään näkösälle, niin melkeinpä sitä pikkuisen kaipaa. Konnia on usein koko joukko samassa paikassa, ja niiden kerrotaan sulkevan talvehtimiskolonsa suun multavallilla. 60. mutta itse kärpänen ei meillä ole kovin harvinainen. Tuollainen parin kolmen viikon paasto ei konnalla tunnu missään. Se on hyödyllinen puutarhanvahti ja saattaa asustaa samalla paikalla monia vuosia, jos se vain löytää lähistöltä sopivan piilopaikan. Elättinä se siis ei ollenkaan pane pahakseen, vaikka ruokinta-ajat silloin tällöin myöhästyisivät. Vaikka rupikonna, niinkuin jo taisin kertoa, tilaisuuden tullen on ällistyttävän mahtaviin syöntisuorituksiin pystyvä ahmatti, se on toisaalta verraton nälkätaituri ja voi tulla toimeen pelkällä vedellä jopa puolitoista vuotta. Rupikonna on täysin avuton uhri tämän pienen, mutta sitä jp.lmemman vihollisensa kynsissä. Rupikonna on muutenkin mukava kasvatti, oppii tuntemaan hoitajansa ja kun kyllästyy sen ruokkimiseen, voi päästää sen puutarhaan. Kutupaikoilta poistuvat konnat liikkuvat kuitenkin usein myös päivällä, ja näiden hääleikeistä palaavien joukosta Lucilia tavoittaa saaliinsa. Talvihorros päättyy meillä yleensä huhtikuussa
Nämä mantereen läheiset sisäsaariston näkymät henkivät tyvenenä kesäpäivänä hiljaista rauhaa, joka hyvin vaistotaan veneessäkin. Uneliaana tuksuttaa Bergön postimoottori Maalahtea lähestyen, ja läheisen luodon rantasipi pyrähtää kierrokselleen, rauhoittuu sitten, ja luodolla on jälleen hiljaista. Tutkija tietää, että tuo rantasipin luoto on vasta kolmisen sataa vuotta kuulunut idän valtauksiin ja että kirkkaan veden läpi kuultava karikko jo parin vuosisadan kuluttua irvistää terävänä hammasrivinä länsimyrskylle. Kaikki tämähän on tuttua. Pohjanmaan soilta. Mitä vaiheita joutuu esimerkiksi suo kokemaan maankohoamisen hitaasti etäännyttäessä sitä synnyinseudultaan meren ääreltä yhä kauemmas sisämaahan. Täällä on kaikki nuorta ja tuoretta, alati muuttuvaa. Alfred Brandt. Miten se verhoutuu kasveilla. Taisteluvyöhyke, sitähän se on tuo Pohjanlahden rannikko. Tällaisen rehevähkön reunuksen 61. Pohjanlahden ulappa on kuin hiljallern läikehtivää silkkiä. Toteamme metsikön selväksi lehdoksi. K esäpäivä lepää lämpimän raukeana saariston yllä. Rantaa seuraten näemme, kuinka lehto karummilla kohdilla ohenee näkymättömiin, mutta korvautuu h'llltenkin lähiympäristöään rehevämmällä vyöllä, jonka ehkäpä vain käenkaalin runsaus piirtää ohuena rantametsän reunaan. Kahden mahtavan herran, Ahdin ja Tapion taistelukenttä, jolta Ahdin kuitenkin on vääjäämättömästi peräännyttävä kohti länttä. Mutta siinä matkaava luonnontutkija näkee maisemassa muutakin: täällä aluevaltauksia, tuolla perääntymistä, sanalla sanoen t aistelua. Ranta ottaa tulijan karun epäystävällisesti vastaan, mutta tasannetta reunaavassa lepikossa ja sen takaisessa kuusikossa tapaamme yllättyneinä mesiangervon, putkilrnsveja, puna-ailakin, jopa lehtotesmankin, pensaista esimerkiksi punaherukan ja orjan ruusun. Mutta mitä tapahtuu tuolle nuorelle maalle
Tätä soistumiltaan värikästä ja valoisaa rannikkoreunusta seuraa sisämaahan mennessä vyöhyke, jossa. iiden saraikkoja rehevöittävät ruohot sellaiset kuin kurjenjalka, vehka, terttualpi, raate, suoputki ja vesiherne, ja syksyisin houkuttelevat nevat puoleensa kuuluina karpalosoina. suot vakavoituvat hillitympiin väreihin. Upeimmillaan se komeilee umpeen kasvavien merenlahtien ja lampien ruoko-ja osmankäämitiheikköinä, joissa näiden jättiläisten varjossa viihty:,,· monilajinen vesiruohosto. Metsät ovat täällä kaukana, kilometrien päässä ja tuuli kuljettaa mukanaan vain suon kirpeitä tuoksuja. Tulee mieleen äsken jättämämme rannikko, sen soiden pienuus ja värikkyys, lehtojen viileä hämy ja kuusikoiden hyvinvoipaisuus. Suokasvillisuus tarjoaa meren lähettyvillä loputtomasti kirjavuutta. Nyt imevät rämeiden jäkälät, varvut ja kituvat männyt pelkästä rahkasta elinvoimansa. Näiden nevojen aurinkoon ja tuuleen pakenee mielellään alkukesän hyttysiä kiehuvista metsistä. Suot suurenevat, näkymät avartuvat, jälleen pyyhkii raikas tuuli esteettä suon pintaa, mutta se ei tohahda enää, kuten rantametsien nevoilla, suoraan kuusten latvoista kimppuumme. Olemme sisämaan jättimäisellä kohosuolla, kurkien jylhän karuilla asuinsijoilla, jäkäläpeitteisten rahkajänteiden ja vetisten kuljujen maailmassa. Tämäntapaisten vesinevojen muod.9stamalle perustalle kehittyy myöhemmin kovin erilaisia nevoja, joiden laadusta saamme käsityksen hieman kauempana rannasta. Täällä sisämaassa on ympärillämme karu jättiläissuo, sen takana pääasiallisesti kuivia kangasmetsiä, lehtovöistä ei tietoakaan. Rahkasammalpatjat paksunevat, yhä syvemmällä on ravintopitoinen alusta, joka muodostui vesinevoissa ja nosti ruohot kukkimaan rannan läheisille soille. Täällä tapaamme valoisia pieniä suokeitaita synkän tiheiden kuusikkojen ympäröiminä. Mutta ajatus juoksee edelleen koska täällä aikanaan on ranta mutkitellut, on kait sen äärelle soitakin päässyt-syntymään ja tämän suojättimme pohjastahan merkit niistä olisi löydettävä. Lepäilemme siis ja ajatuksemme järjestelevät tehtyjä havaintoja. Merelle on matkaa toistakymmentä kilometriä, korkeuskäyrä kulkenee näillä tienoin 30-40 metrin välillä. Takanamme on väsyttävä vaellus; tuuli puhaltelee leppoisasti, aurinko lämmittää ja kuivan jänteen murenevassa jäkälikössä on niin hyvä loikoilla. Vaellamme yhä kauemmas vanhemmille maille itää kohti. Onhan siinä tosiaankin muutoksia vuosituhansien tilille pantavaksi. Meren rantahan on siis tämänkin suon kohdalla muinoin kulkenut. Suokaira työnnetään jänteen ruskeaan rahkaturpeeseen, kärki lävistää hetkessä »vuosi62. joudumme monilla rannikon kohdilla ylittämään tunkeutuessamme tiheiden rantakuusikkojen kätkössä piileskeleviä soita tutkimaan
Kairakammio avautuu, sulkee sisäänsä kappaleen muinaisuutta ja pian on pohjanäyte edessämme. tuhannet>> ja kohtaa liejupohjan kolmen vuosituhannen takaa. Niitä ovat vesinevojen rehevyys, sammalpeitteisten nuorten nevoj en metsittyminen, kohosuon 63. Siinä on parin kolmen sentin liejunäytteessä runottomaksi pelkistetty kuva nykyisen meren rannikon rehevästä vesinevasta. Tämä ilmaston vaihe on jo ennättänyt jättää nykysoiden kasvipeitteeseen selviä jälkiä. Mutta onko tämä luonnon tallettama asiakirja pätevä tulevaisuutta ennustamaan. Tällainen on nykyistenkin rannan soiden kohtalo, hautautua turpeeksi maatuneena yhä paksunevien turvekerrosten alle. Vihertävän liejun yläosasta poimimme esiin kaislojen ja merihauran pähkylöitä, ruo'on kappaleita, vesiruohojen jätteiden täydentäessä kuvaa. Näiden asiakirjojen yksityiskohtainen tarkastelu on selvittänyt mielenkiintoisen rytmin soiden kehityksessä. Pohjoisilla leveysasteilla on suunnilleen 1800-luvun puolivälistä alkaen todettu ilmaston lämpenemistä. Umpeutuva merenlahti rantaruo'ikkoineen . Tässä rytmissä heijastuvat ilmaston vaihtelut, ja ne panevat esteen suoraviivaiselle kehitykselle. Onhan ne kirjoitettu siihen turvekerrostumaan, joka alkaa suon pohjan liejusta ja päättyy jalkojemme polkemaan kohosuon rahkaturpeeseen. Tuntuu myös siltä, että voimme nyt ennustaa ne vaiheet, jotka tämän hetken rannikkosuo vesinevakautensa jälkeen vuosituhanten kuluessa tulee kokemaan. Etelä-Pohjanmaan soiden osalta on vastauksena: vain osittain
Lämpökausina vesinevat tihenevät ja rehevöityvät, kukkivat ja hedelmöivät. 64. SoiSoistuminen alkaa. Rannan läheisillä rahkasammalsoilla sammalpatjat levittäytyvät kuohkeina sulkemaan rimpinevoja ja myös kohosoilla todetaan kuljuissa vastaavanlaista. · Vastaavanlaisista ja korostetummistakin lämpökausista todistavat soitten kerrokset. Tulevat tutkijat toteavat ne turvekerroksien luonnehtijoina toivottavasti niiden luonteen oikein tulkiten. Me näemme nämä piirteet soiden kasvipeitteen olennaisina tekijöinä. Mutta kutakin lämpöaaltoa seuraa äkillisenä, melkeinpä väkivaltaisena huononevan ilmaston kausi. Vesineva lähellä meren rantaa. Noille kausille, .kuten par'aikaa kuluvallekin, on ollut ominaista osittain eräänlainen rakentava ja täydellistävä piirre, osittain kehitystä hidastuttava jopa pysähdyttäväkin. Kolmen viime vuosituhannen kuluessa on k aikkiaan 8 eri pituista lämpökautta, usein vuosisadoissa mitattavaa, määrännyt Etelä-Pohjanmaan soiden kasvipeitteen kehityksen ja vastaavasti jättänyt havaittavat merkkinsä soiden turvekerroksiin. Talvet kylmenevät ja pitenevät, jäätymisilmiöt rikkovat turpeen pintaa veden vallassa olevilla keväisillä soilla, kesä on lyhyt, samoin syksy. kuljujen monenlaiset kuivumisilmiöt, jäkälien lisääntyminen s1samaan soilla ja monet muut. Kehityksrn jähmettymistä nähdään kuivemmilla soilla, joissa pai)rnitellen turpeen kasvu jopa pysähtyy kuivan kangasmetsän k asvipeitteen tu.kahduttamana
Turvekerrokset ne meille kertovat. den kasvipeite kokee rantasoista alkaen luonteenomaisia muutoksia. Nyt ne revitään uudelleen auki, ja etenkin soiden laitaosissa, jonne päättyneellä lämpökaudella on muodostunut ehytpintaisia rämeitä, jäätymisilmiöt uurtavat rikki turpeen·. Noissa viidakoissa puikkelehtivat kurjet kotoisilla poluillaan, mutta ),{ovin työlästä on varusteissaan liikkuvan suontutkijan eteneminen; Oikeaan suuntaan johtaa häntä viidakon latvusten välistä yhä selvempänä kuultava vaaleus, ja kompuroiden ja lätäkköihin tuiskahdellen, huojuvien mättäiden puihin takertuen ja keuhkot täynnä tiheikön um5 65. Vesinevakasvustot harvenevat ja köyhtyvät lajistollisesti, rimpiä syöpyy rannan läheisille nevoille, rahkasammal elpyy kasvussaan kuivahkoilla soilla, joiden jäkälien vaalentama pinta peittyy rämeen ruskeuteen. parannelleet haavoja, joita aikaisempi kolean ilmaston kausi on vetisten kuljujen muodossa niiden pintaan viiltänyt. Paikoitellen tällainen suursuo suojautuu satojen metrien levyisellä vaikeakulkuisella soistuvien metsien ja neva-, rämeja korpiyhtymien sekasortoisella vyollä. Kohosoita nämä ilmaston jäiset kynnet kouraisevat voimakkaasti. Nämä suot ovat edeltävänä lämpökautena Sisämaan jänteistä kohosuota kuljuineen. Näin voimistuu ja piirteiltään yhä korostuu suon kummallinen pienoismaailma, joka kokonaisuudeksi yhtyneenä muodostaa kiinteimmän ja erikoislaatuisimman suotyypin luonnossamme: jänteisen kohosuon
Jotakin sellaista tuo ainakin minun mieleeni kohosuota reunaava laide vetisine nevoineen. Mutta jos matka onnellisesti käy jänueaaltojen suuntaan, kuljettaa tuollainen aalto oivallisena luonnon pitkospuuna kevyesti yli suon. Jänteiden ja kuljujen pienoismaailmasta kaikkine merkillisyyksineen saa tuolla matkalla monipuolisen kuvan. Oikukas ja rauhaton suomaisema todisteena keväisten. Ne koristautuvat eri kokoisilla tupsulatvaisilla mättäillä, jotka nekin kallistelevat kuin huojuvina suuntaan jos toiseen. Se suojautuu hyvin. Mutta vieläkään ei olla varsinaisella kohosuolla. Merellä on aaltonsa, myös tällä suomerellä omansa. Autiuden tunnetta eivät poista siellä täällä kohoilevat matalat vääristyneet männyt tai kelot. Sellaisissa tapauksissa, joissa kuljut syöpyvät jyrkähkösti viettävälle suon pinnalle, sijoittuvat ne porrastetusti toinen toisensa yläpuolelle, korkeuserojen ollessa lähekkäisissä kuljuissa jopa puolesta yhteen metriin. Ollaan kuin merellä, outoihin ruskeisiin, keltaisiin ja harnrahtatjjn väreihin sävytetyllä ulapalla. Ruoppaiset kuljut ovat usein kailellaan mikä mihinkin suuntaan. Ja nyt seisomme tasanteella! Näky on mahtava. kohosuomuuri, reunaluisu, joka yllättävän jyrkkänä ja korkeudeltaan usein metreissä mitattavana muodostaa viimeisen esteen ennen kohosuon tasannetta. Tämä aallokko, joka saattaa voimakkaana alkaa jo 1()-.-20. Suota, suota kilometreittäin. metrin päässä reunaluisusta, vaikeuttaa pahasti liikkumista. Mutta me tiheikön salahautojen voittajat emme paljoakaan säiky vetisen vallihaudan ylitystä ja pian on edessämme tuo merkillineI). Jä~teet kulkevat useimmiten yhdensuuntaisina, saattavatpa kiertää kehinä määrättyä keskustakin. Edessä on >>vallihautM. Suoaallon harjana on jänne ja aaltQjen välisenä la::i,ksona krilju. Synkimmillään ne ovat mustia eri vivahteissa. Se puristuu jättämämme sekavan tiheikön ja edessämme, joidenkin kymmenien metrien päässä ylenevän ruskean kohosuomuurin väliin vihertäväksi nauhaksi, jonka mutkittelevaa kulkua katseemme seurailee satojen metrien matkalla sekä oikealla että vasemmalla. Kapeiden jänteiden toisistaan erottamina tuo tällainen ryhmittely mieleen tropiikin porrastetut pellot . . Mutta se on jo kiinteätä, ruskeata suota, helppoa kiivetä. Suon kuperuus korostaa suomaiseman r,annattomuutta, etäisistä metsistä näemme vain latvusosien tumman sahaviivan. Joku metri kiinteätä jännettä ja sitten on edessä upottavan kuljun jopa kymmenien metrien levyinen pinta. mehtuneita huuruja hän lopulta saavuttaa avoimen suon raikkaan reunan ja näkee taivaan kaartuvan valtaisan suon yllä. Tällöin ollaan tekemisissä ruoppanevojen kanssa, joiden pinta muodostuu lahonneesta turvepuurosta. Värit kuljuissa vaihtelevat loppumattomiin. Jos kulkijan suunta on poikki jänteiden juoksun, on tiekin usein poikki
Suot odottavat runoilijaansa. Näky, jonka vain harvat ovat nähneet ja jolla on omat, vaikeasti tulkittavat kauneusarvonsa. Edessämme ruoppapinnat levittäytyvät mustan uhkaavina näköjään rajattomiin, ja jänneaines, joka mustalla alustalla on pirstoutunut epäh1kuisiksi ja muodoltaan mitä vaihtelevimmiksi mättäiksi, ei tarjoa enää La.pissa yleiset aapasuot ulottuvat kauas Etelä-Pohjanmaalle asti. Niille uskaltautuu myös varpukasvillisuus, ja ohut kellertävä rahkasammalkerros hiipii pintaa värittämään. Peloittava ja samalla puoleensa vetävä. Ja syksyisten jään ja veden voimien temmellyksestä. Se on piirrellyt ristiin rastiin halkeamia kuivuviin ruoppanevoihin, jotka tällöin kiinteytyvät kannattamaan ihmisenkin. Jänt'eiden reunat nousevat milloin pystysuorina ja syöpyneinä, varpujen juuria törröttävinä, milloin loivempina kuljujen pinnasta jopa metrin korkeuteen; ' Jos uskaltautuu harhailemaan päämäärättömästi tuohon jänteiden ja kuljujen sokkeloon, voi se johdattaa aivan yiipääsemättömiin kohtiin. Kohosoiden rikkirevitty tasanne, joka sellaisenaan on vakuuttavana todistee;na koleiden ilmastokausien merkityksestä suon pinnan muodoille, ei ole suurestikaan muuttunut viimeisen, vasta lyhyen ajan kestäneen lämpimän ilmastovaiheen aikana. Siinä on edessä villi, raadeltu, synkkä maisema. Jänteiden laet. mitään mahdollisuuksia etenemiseen. Mutta ei tämä vaihe kuitenkaan jälkiä jättämättä ole kohosoita sivuuttanut
lämpö ja kuivuus harmaannuttavat jäkälistä vaaleiksi. Näin sekoittuvat eri ilmastokausiin kuuluvat ainekset suon kasvipeitteessä, kirjavoittaen hämmentävästi tutkimuskohteita. .r . 68. Jos tuon tulevaisuuden ennustamme menneisyyden tapahtumien pohjalta, näemme sen kirjavan monivivahteisena, rakentavien ja repivien voimien yhteistuloksena. Asetimme kirjoituksemme alussa kysymyksen, miten nuori rannikkosuo kehittyy sen etääntyessä yhä kauemmas sisämaahan. Ihmeelliset ovat sinunkin vaiheesi, sinä pieni leppoisa merenlahden vesineva! Valokuvat kirjoittajan. Mutta matkan kirjavuudesta huolimatta häämöittää sen lopussa jylhän mahtavana päämääränä jänteinen kohosuo
69. Tällaisia olin usein joutunut miettimään retkeillessäni Ruoveden ja Virtain erämaissa. niukkakasvistoisten kangasmaiden ja laihojen soiden ja kallioiden keskeltä jokin lihava lehtotäplä tai puronotko, jossa vaateliaammatkin lajit voivat tulla toimeen, eivätkä kalliotkaan ole sentään kaikki yhtä köyhiä, Ja vaikka tällaisen keitaan kasvisto jossakin muualla runsauden keskellä tuntuisikin vaatimattomalta, tuottaa se täällä vilpitöntä löytöretkeilijän iloa. Niiden korpinotkelmista ja kalliopahdoilta oli jo löytynyt monta hauskaa kasvia, joita en ollut uskaltanut odottaa siellä näkeväni. O n inhimillistä ja täysin ymmärrettävää, että kasvien tutkijat ja harrastajat hakeutuvat kesämatkoillaan mieluimmin luonnonrikkaudestaan tunnetuille seuduille, joilla monet harvinaiset lajit houkuttelevat ja iloisten yllätysten mahdollisuus on suurempi kuin karuilla mailla. Ja sama on laita Kuusamon kurujen ja Kilpisjärven kalliopahtojen kohdalta: niidenkin hienoimmat harvinaisuudet on kohta kerätty sukupuuttoon museoiden hyllyille ja harrastelijoiden kaapinlokeroihin. Laajassa, yksitoikkoisen suomalaisessa sisämaassa retkeilijöillä sitä vastoin ei ol~ pahasti pelkoa toisiinsa törmäämisestä. Sieltäkin saattaa löytyä. Niinpä ei koita sellaista kesää, jolloin ei riittäisi retkeilijöitä Ahvenanmaalle, missä henkensä hyllyvän rantaruovikon varaan uskaltava voi toivoa joka vuosi löytävänsä maamme kasvistolle uuden lajin ja näin saavansa nimensä historiaan. päivänä 1948 olin ensi kertaa menossa tutkimaan Tarjannevedessä. Mutta vaikka karuilla seuduilla ei olekaan toiveita yhtä mullistavista löydöistä kuin noilla kasvientutkijain antoisimmilla riistamailla, joilta vähän väliä ilmoitetaan koko valtakuntaa vavahduttavia uutuuksia, ei retkeily niilläkään ole suinkaan vailla viehätystä. Kolme retkeä Ruoveden Sappisaloon. sijaitsevan Siperian eli Sappisalon saaren kalliojyrkänteitä. Niilo Söyrinki. Ei siis kumma, jos hiljainen jännitys täytti mieleni, kun elokuun 18
Vaikka kymmenet marjastajat olivat jo sotkeneet sen polkuja täyteen, tahtoi sen miehenkotkuisen ·varsiston sokkeloihin vieläkin eksyä. Puronvarsien hakkuualoille niin tyypillinen metsätähtimö (Stellaria longifolia) oli täälläkin levittäytynyt kaikkialle sotkuisina vyyhteinä ja myös ketunleipä (Oxalis) oli säilynyt pensastojeJ!I. varJossa. Ne näyttivät tosin kovin karuilta vaaleanharmaine jäkäläpaakkuineen, mutta ehkäpä siellä sittenkin saattaisi kasvaa esim. Se levittäytyi monena kasvustona pienen, kivikkoisessa maassa luikertelevan puron liepeille. Muulle kasvillisuudelle ei paljon jäänyt tilaa, mutta yksi ja toinen laji sentään oli vahvistamassa paikan tuoreen lehtomaista luonnetta. spinulosa) ja naisen hiirenporras (Athyrium 70. Maaperän täytyi siellä siis ilmeisesti olla tavallista parempaa, joten paikalla kannatti poiketa. veroiseksi. Olin siis herännyt aamulla herätyskellon pirahdukseen, ajanut polkupyörällä Visuveden laivalaiturille ja sieltä >>Tarjanteessa>> Siperian laituriin. Virtain Torisevalla niin runsas sinertävä nurmikka (Poa glauca) tai tunturitervakko (Viscaria alpina) tai vaikkapa kalliohatikka (Spergula vernalis), jonka niinikään olin löytänyt Virtain Jäähdyspohjasta, mutta en lainkaan Ruoveden pitäjästä. Edellinen muodosti useita koristeellisia ryhmiä, ja jälkimmäi· nen seurasi puron rantoja hyvän matkaa loivasti kohoavaa rinnettä ylöspäin. Hänellä oli kesämökki läheisessä pienessä Selkäsaaressa ja hän oli ystävällisesti lupautunut kyytimiehekseni ja oppaakseni tämän päivän ajaksi: Niinpä ; ajoimmekin ensin Selkäsaareen ja nautimme nopeat aamukahvit. Siellä oli pankinjohtaja Mantila kirkonkylästä moottoriveneineen vastassa. Olin jo muutaman kerran ohi kulkiessani laivasta käsin ihaillut tämän kaksi kilometriä pitkän saaren rantakallioita. Ja ainahan voi tulla parempikin yllätys. Joka tapauksessa tuollaiset mahtavat jyrkänteet olivat tutkimisen arvoiset, ellei muuten niin sammallajistonsa takia. Metsän alvejuuri (D. Samalla teimme työsuunnitelman ja päätimme aamupäivällä käydä mantereen puolella Sappisalosta länteen olevan Pajulahden kylän rannassa. Paikan rehevää yleisluonnetta lisäsivät saniaiset, erityisesti kotkansiipi (Struthiopteris filicastrum) ja leveälehtinen alvejuuri (Dryopteris austriaca). Siellä oli Peltomaan talon maalla metsänhakkuun jälkeen syntynyt valtava vadelmapensasto, jonka maine oli levinnyt kautta pitäjän, niin että marjamiehiä oli käynyt siellä peninkulmien takaa. ·· Vadelmapensasto osoittautui todellakin m~ineensa . Lehtornatara (Galium triflorum) luikerteli runsaana pensastoissa ja niiden laidoilla laajalla alalla rentoine varsineen, seuralaisenaan hento velholehti (Oircaea alpina)
paik., kuten kankailla, teiden ja polkujen vars., pientar. Matalakasvuinen lehtoarho (Moehringia trinervia) oli tapansa mukaan pelastautunut pääasiassa kivien päälle. 71. Uskollisena seuralaisena oli tietysti myös polkusara (0. Tämän lajin levinneisyys on julkaistuista levinneisyyskartoista päätellen Etelä-Suomessa vielä kovin vaillinaisesti tunnettu. loliacea), kuten niin usein ennenkin Ruovedeltä. filix mas), joka näillä main on jo harvinaisuus, ei sen sijaan löytynyt. niit. Pienistä, tyypillisistä puronvarsisaroista löytyivät paikalta hento sara (Oarex disperma) j'.1 korpisara (0. Niinpä HIITOSEN Suomen kasviossa sanotaan: >>Kuiv. Sappisalo lännestä nähtynä. brunnescens). ja teillä, kalliolätäk.; etup. ym.; myös kost. Suurikokoisista siemenkasveista pistivät silmään suo-ohdake (Oirsium palustre), karhunputki (Angelica silvestris), metsäkurjenpolvi (Geranium silvaticum) ja niittykellukka (Geum rivale). filix /emina) eivät tietenkään tästäkään puuttuneet. Samoin näyttää sen kasvupaikoista olevan väärä käsitys. Lehtokorte (Equisetum pratense) kasvoi puron lähistöllä. Kivikon alvejuurta (D
Ja siellä täällä pisti silmään, myös keväisen linnunherneen (Lathyrus vernus) koristeellinen ' verso. arundinacea) puuttui, niinkuin niin usein näillä seuduilla. Mansikka (Fragaria · ve ca) muodösti täällä vadelma pensaikon ulkopuol~lla paikoin omia pieniä kasvustojaan, ja siinä oli vielä runsaasti jäljellä harvinaisen suuria, herkullisia marjoja. 1 Tuomi (Prunus padus)_ kasvoi puron lähistöllä. Rannassa puron suussa oli tietysti myös ojasorsimoa (Glyceria fluitans), ja rantapuuna tervaleppää (Alnus glutinosa). Pohjois-Suomessa laji ky1lä seuraileekin etupäässä kuivahkoja maita, mutta etelämpänä se kokemukseni mukaan on luonteenomainen lihavahkojen puronvarsien ja rantapensastojen kasvi, ja paljon yleisempi kuin tiedetään. tunturiseud.>> Ja HnTOSENPOIJÄRVEN koulukasviosta on :maininta kosteista paikoista jätetty kokonaan pois. kolmen kilometrin päästä Pajulahden kylän länsiosasta, ainoasta paikasta Ruovedeltä. Mahdollisesti lajin piiriin kuuluu kaksikin eri muotoa, joilla on erilaiset kasvupaikkavaatimuksensa. Metsäkastikka (0. Vähän etäämpänä purosta löytyi vielä pari kaivattua lajia. Nyt mansikka oli jo osaksi joutunut väistymään muiden lajien tieltä, mutta vieläkin sitä oli riittävästi antamaan käsityksen entisestä, yltäkylläisyydestä. Hakkuun yhteydessä haloksi lyöty niinipuu (Tilia cordata) oli kasvattanut viitisen metriä korkean, elinvoimaisen tyvivesan, ja vähän ylempänä oli toinen pienempi Inilloinkahan tämä metsiemme jalo lehtipuu opitaan yleisesti tuntemaan, niin että sen harvalukuiset yksilöt ymmärretään säästää kotiseudullisina muisto merkkeinä 1 Samoilla tienoin oli runsaasti sinivuokkoa (Anemone hepatica), joka täällä levinneisyytensä pohjois lähettyvillä vielä on yllättävän yleinen. Turhaan tähystelin metsäpähkämöä (Stachys paluster), jonka ansioitunut kasviretkeilijä ja kotiseuduntutkija, puutarhuri Ahto Luutonen oli aikaisemmin samana kesänä yllättäen löytänyt n. Omatkin perilliseni olivat silloin saaneet nauttia näitä Pajulahden metsien vitamiinivalmisteita. Ei näkynyt myöskään lehtosorsimoa (Glyceria lithuanica), jonka olin tavannut samoilla tienoin ja useita kertoja muuallakin Ruoveden ja Virtain erämaiden puronotkoissa, puhumattakaan imikästä (Pulmonaria), jonka pohjoisinta kasvupaikkaa, olimme tohtori Einar Palmenin opastuksella käyneet Muroleen kylässä.· 72. Muutamia vuosia sitten mansikoita oli näissä hiukan liian suuripiirteisesti väljennetyissä metsissä niin runsaasti, että saman kannon nokassa istuen saattoi poimia ison kopallisen, ja kylän lapset veivät niitä myytäyäksikin kymmenin litroin. epigeios). Heinien lajivalikoima oli varsin vaatimaton, huomattavimpina nuokkuhelmikkä (Melica nutans), korpikastikka (Oalamagrostis purpurea) ja hietakastikka (0. Kovin runsas paikan lajivalikoima siis ei ollut
Onneksi se näytti • 73. Nevan laidassa levittäytyi koivuviidakko. Olin kuitenkin täysin tyytyväinen paikkaan tällaisenaankin pääasiahan oli, että se oli tullut tutkituksi ja usealle lajille saatu löytöpaikkapiste lisää. Vähän sivummalla sitä oli enemmänkin, kaikkiaan parikymmentä yksilöä. Ja eihän tällaisilla takamailla sopinut vaatiakaan samanlaista lajirunsautta kuin vanhojen herraskartanoiden liepeillä tai muualla pitäjän vauraimmilla seuduilla. Siis tyypillistä karun veden lajistoa. Puro houkutteli meidät seuraamaan itseään !oivaa rinnettä ylös jonkin matkaa syvemmällekin metsään. Puro sai alkuns-~ pieneltä nevalta, jonka rämereunusta vaivaiskoivu (Betula nana) koristi. katsomassa (myöhemmin laji on todettu vielä pari kilometriä pohjoisempaa Kekkosen kylästä). Pohjasta kuulsi tumman lahnanruohon (lsoetes lacustre) ja nuottaruohon (Lobelia dortmanna) matalia ruusukkeita ja veden rajassa kasvoi pikkuinen äimäruoho (Subularia). Mikä erikoinen viehätys onkaan tuollaisessa luonnontilaisena säilyneessä pikku purossa, joka kivikkoisena kiemurtelee kangasmetsän halki, synnyttäen yksitoikkoisesta ympäristöstä poikkeavan elämän runsautta rantamilleen! Ja kuinka helposti ihmisen varomaton toimil}ta voilrnan turmella sen suoraviivaiseksi viemäriksi, jota pitkin kalliit vesipisarat kiitävät tienoon halki, ennättämättä valaa riittävästi virvoittavaa kosteutta maaperään. Pankinjohtaja Mantila hyppäsi edelläni pienen syvänteen yli mättäälle, joka arveluttavasti painut hänen allaan; silmäni pysähtyivät hänen jalkojensa viereen: siinä kasvoi korven alvejuuri (Dryopteris cristata), jota olin aikaisemmin nähnyt Ruovedellä vain Kukonpohjassa Larakesuon laidassa. Jyhkeät kalliot näyttivät veneestä käsin monin verroin vaikuttavammilta kuin kaukaa laivasta, ja kiikari paljasti, etteivät ne olleetkaan niin ylivoimaisesti jäkälikön vallassa kuin olin ·luullut. Riensin läpi tiheän, puolukkavaltaisen rantametsikön ja yli syöksylohkareista kasautuneen kivikon kalliorinteen tyvelle. Pian olimme taas Selkäsaaressa, jossa söimme nopean lounaan, ja sitten suunnistimme kohti Sappisaloa. Kolumbuksen tunnelmat alkoivat taas jyskyttää sisuksissani. Puro oli kauniisti palkinnut seuranpitomme! Mutta nyt piti jo kiirehtiä takaisin, jos mielimme vielä ennättää Sappisalon kallioillekin. Hieman järviruokoa (Phragmites) versoi rantavedessä, ja punertavan ärviän (Myriophyllum alterniflorum) ja järvisätkimen (Ranunculus peltatus) versot nousivat harvana kasvustona pintaan saakka. Laskimme maihin lupaavalta näyttävän kalliorinteen kohdalle, jonka kapea metsävyöhyke erotti rantahietikosta
Sen lähimmät kasvupaikat olivat lännessä Ikaalisissa ja idässä Korpilahdella, sielläkin vain yhdellä. Itse en ollut sitä sieltä edes etsinytkään löytö oli siis sitäkin yllättävämpi. ainoalla vuorella. Se oli todellakin ajuruoho (Thymus serpyllum), jota ei tunnettu mistään Näsijärven vesistön rantamilta. •>Ahdelauhan punertavat korret loivat kauaksi erottuvia väriläiskiä kalliopinnoille.>> tällä kohdalla helposti kiivettävältä. Mutta uskoa täytyi. Mutta tuskin olin kavunnut puolta metriä, kun pysähdyin peräti hämmästyneenä: matalalla penkereellä rönsyili maahan painautuneena pienilehtinen kasvi, joka ensi silmäyksellä näytti peräti oudolta ja uskomattomalta tässä pitäjässä. Sen hennot versot ryömivät rohkeasti jäkälämaastossa, joka peitti kalliopinnan l0ivia kohtia, ja ne kiipeilivät pitkin jyr74 •. Kotona totesin vielä, että HJELT kirjoitti siitä 25 vuotta sitten kuulun Oonsper.tus-teoksensa VI osassa: Ruovedeltä etsin lajia turhaan (>>I Ruovesi sökte jag arten förgäfves>>) . Pitäjälle uuden lajin näkeminen innostutti isäntäänikin, ja pian olimme todenneet , että ajuruohoa kasvoi kaikkialla rinteellä, monin paikoin vielä kauniisti kukkienkin
känteiden penkereitä ja semam1a, minne poronjäkälillä ei ollut asiaa., Sitä oli aivan hämmästyttävän runsaasti koko tällä mahtavalla rinteellä alhaalta laelle saakka, Runoilija olisi voinut hyvällä omallatunnolla kirjoittaa tuntevansa sen tuoksuukin täyttävän elokuisen ilman paikan yllä. Pikku kalliosaniaisista kiviyrtti (Woodsia ilvensis) kasvoi raoissa ja koloissa kautta koko rinteen, kallioimarre (Polypodium) taas pääasiassa sen alaosassa. Reinistä ahdelauha (Deschampsia flexuosa) ja ahonata (Festuca ovina) olivat runsaita;· edellisen komeina pehkoina kasvavat, punertavat korret loivat kauaksi erottuvia väriläiskiä kalliopinnoille. Varvuista vain kanerva ( Oalluna) oli jokseenkin yleisenä asukkaana kallion raoissa. Variksenmarjaa (Empetrum) nähtiin vain vähäsen kallion toisessa päässä. Ahosuolaheinä (Rumex acetosella) pienine punaisine kukkineen muodosti omia kasvustojaan kallion painanteissa, samoin heinätähtimö (Stellaria graminea) useissa paikoin. Yksin sen takia olisi jo kannattanut kiivetä tänne. Komeat, sinne tänne sirotellut, kaarevaoksaiset katajat (Juniperus) koristivat rinnettä. Jyrkänteen päälle noustuani kohtasin siellä istumassa keski-ikäisen miehen. Muistin, kuinka muutamia vuosia sitten olia kateellisena katsellut sen runsautta Korpilahden Vaarunjyrkällä, kun en ollut nähnyt sitä Ruovedellä kuin niukan kasvuston Koverojärven rantakallioilla. Hietakastikka oli täällä jäänyt selvästi alakynteen. Tässä sitä nyt oli senkin edestä! Siperia näytti tosiaan olevan voittamaton Ruoveden kallioiden joukossa kukkarunsautensa loistossa. Ihastuttavana seuralaisena ajuruoholla oli mäkitervakko (Viscaria vulgaris), joka kulki sen mukana kaikkialle ja vielä monin paikoin koreili jälkikukinnassa. Emme olleet aikaisemmin nähneet toisiamme, mutta heti hyvän päivän vaihdettuamme hän oma-aloitteisesti sanoi: >>Piti ihan istahtaa, kun tässä 75. Kuinka värikäs se mahtoikaan olla juhannuksen aikaan! Muu lajisto oli tavallisempaa, mutta sekin huomattavasti rikkaampaa kuin yleensä näiden seutujen kallioilla. Mansikkaakin oli siellä täällä, mutta maitohorsmaa vain niukasti kallion itäpäässä. Alarinteen multavilla penkereillä vadelmakin oli löytänyt sijansa. Ylempänä oli runsaasti myös koivun taimia, mutta aikuiset puut eivät olleet saaneet sijaa muualla kuin kalliojaksojen välisissä syvänteissä. Enkä näyttänyt olevan ainoa, joka oli sitä mieltä. Ylhäältä avautui suurenmoinen näköala yli Tarjanneselän monien saarten ja metsäisten rantojen. Kallion laki oli jäkälävaltaisen männikön peittämä. Ruohoista olivat yleisimmät aho-orvokki ( Viola canina), rohtotädyke ( Veronica officinalis) ja keltamykeröinen sarjakeltano (Hieracium umbellatum), jotka olivat levittäytyneet kaikkialle
Turhaan hain kalkkikallioiden lajeja ei pistänyt silmään edes kähärälehtinen Tortella tortuosa, jota sentään olin tavannut täällä peruskallioalueellakin jo kymmenkunna1ta eri kalliolta. Tuo hämäläisen kansanmiehen koruton tunnustus kotoisen maiseman kauneudelle jäi pysyvästi mieleeni. on niin kaunis paikka.>> Sitten selvisi, että hän oli läheisen saaressa olevan talon isäntä, joka marjamatkallaan oli poikennut paikalle. Sanajalka (Eupteris), sormisara (Carex digitata) ja metsäkurjenpolvi kasvoivat kallion tyvellä. Täysikasvuisia, kukkivia yksilöitä löytyi vain yksi ainoa. Lajin yksilörunsaus näytti siis vaihtelevan melkoisesti vuodesta toiseen. Nuokkuhelmikkä (Melica nutans) ja lehtonurmikka (Poa nemoralis) olivat myös hakeneet täältä paikkansa lisäten lievää lehtomaisuuden tuntua. Haisevaa kurjenpolveakin olin tavannut vain muutamissa paikoissa näillä seuduilla. Siellä oli uusi hauska yllätys: hyvän joukon yli viisisataa taimiasteella olevaa ukon tulikukan ( Verbascum thapsus) yksilöä huopakarvaisine lehtiruusukkeineen. Huopasammal (Aulacomnium palustre) levittäytyi lihavina mattoina kalliopinnoilla, joita pitkin valuvat vedet antoivat tälle suosammalelle riittävästi kosteutta. Ensi vuonna sillä kaikesta päätellen olisi oikea loistokesä, sillä lajin kehityshän kestää kaksi vuotta. Senkin latva oli poikki, eivätkä siemenet olleet vielä kypsiä. Olimme ennättäneet tutkia vasta osan Sappisalon mahtavista kalliojyrkänteistä, mutta ilta alkoi jo lähestyä, ja minun oli pidettävä kiirettä ehtiäkseni Tampereelta päin tulevassa >>Pohjola>>-laivassa takaisin kotiin_ Lähtiessäni kuitenkin päätin tulla seuraavana kesänä uudestaan, sillä vaikka pääosa lajistosta jo tietysti olikin löytynyt, epäilin vahvasti, etteivät Sappisalon salaisuudet vielä olleet tulleet läheskään lopullisesti p~ljas76. Siitä ilmeni se syvä kiintymys kotiseutuun, joka oil niin tunnusomainen omalla konnullaan seisovalle suomalaiselle talonpojalle. Kallion laella taas· kasvoi sisämaan korkeille kallioille tyypillinen Rhacomitrium hypnoides ja kallioseinämän tyvellä ryömi kullankeltaisena kiiltävä Homalothecium sericeum. Mutta minulla ei ollut pitkälti aikaa näköalan ihailemiseen, niin houkutteleva kuin se olikin. Näillä seuduilla ukon tulikukkakin kuului harvinaisuuksiin: aikaisemmin olin nähnyt sitä Ruovedellä vain Pekkalassa ja Virroilla Torisevan kallioilla muutaman harvan yksilön. Lähellä olevasta suojaisesta kallion kulmauksesta löysin vielä haisevan kurjenpolven (Geranium robertianum) punaisine kukkineen ja lehtoarhon (Moehringia trinervia). Rinteen sammallajisto oli jokseenkin jokapäiväistä. Kapusin ajuruohon ja mäkitervakon runsautta uhkuvan kallion kuvetta sen toiseen päähän
Mutta nyt ei ollut ·aikaa pistäytyä noissa monissa, t utuissa tai tuntemattomissa saarissa, vaan koko venekunta odotti yhtä hartaasti päämäärään pääsyä. Elokuun kolmantenatoista 1949 olinkin taas matkalla Sappisaloon. Niinpä ajoimme Visuveden selältä Pusunpuolteen läpi Ähtärin reitin vesien juoksuväylää Tarjanteelle, silmä kovana uppotukkeja tähystäen. Sää oli paras mahdollinen, ja kun päivämääräkin entisen kokemukseni mukaan lupasi hyviä löytöjä ja Tarjanteella vielä korppi tervehti meitä saaren rannasta, oli retkikunnan mieliala erinomainen. Tällä kertaa lähdettiin oikein kotorannasta koko perhe nuorinta lukuunottamatta, sillä opettaja Sauli Perätä oli Juhani-poikansa kanssa t arjonnut meille kyydin moottoriveneessään perille saakka. Ja joka tapauksessa paikka oli niin erikoinen sekä maisemiensa että kasvistansa puolesta, että sinne olisi aina ilo palata. Pajulahden kylän pohjoisrannalla kuitenkin poikkesimme rehevän näköisen ojanteen suussa. Sinivuokkoa kasvoi täälläkin. 77. >>Sata saarta Tarjanteessa, viiskymmentä· Visuvedessä>>, tietää ruoveteläinen sa nanparsi. tetuiksi. Eikä riistakaan ollut vielä tyystin lopussa, sillä teeri ja pyy pyrähtivät lentoon edestämme, ja pehmeässä maassa näkyivät hirven jäljet, joista opettaja Perälä tottuPajulahden rannassa
Sappisalon rantaan päästyä riensimme opettaja Perälän kanssa tutkimaan kalliojyrkänteitä vaimoni ryhtyessä kahvinkeittoon. Sitä oli vähäsen vielä läheisellä kallion reunallakin. . olisi odottanut. Meidän aterioidessamme vaimimi lähti vuorostaan ihailemaan kallioita. Oli se sentään onni, että kahvinkeittäjäkin oli tullut matkaan! Sieltä ylhäältä minäkin sitten löysin vaimoni osviitan mukaan tuon siron ja erikoisen saniaisen, jonka Ruovedeltä tunsin vain Koverojärven ja Helvetinjärven jyhkeiltä rantakallioilta. Ja vieressä kasvoi tavallinen lehtonurmikka. Itse jyrkänt eeltä ei enää löytynyt uutta, mutta kallion tyveltä metsän suojasta tapasin vihdoin lohkareen päältä pari ryhmää jo viime kerralla niin kiihkeästi etsimääni sinertävää nurmikkaa (Poa glauca). Lohkareikosta löytyi vielä jonkin verran kukkimatonta kalliokieloa (Polygonatum o/ficinale). Parasta olisi, että ne jo vib~ <loinkin jätettäisiin niistä kokonaan pois. Pikimmiten pistäydyimme myös viimevuotisella vadelmapaikalla, jossa muut matkalaiset eivät olleet aikaisemmin käyneet. 78. . Palatessaan hän pudotti muistikirjani lehdelle pari pikkuista kapealiuskaisen raunioisen (Asplenium septentrionale) lehteä. Tämä suomalaisen salometsän romantiikkaan niin oleellisesti liittyvä sammal on aina hauska tuttavuus. Kahvi oli jo kauan sitten vaiinista, kun palasimme .kierrokseltamme. neena erämiehenä tulkitsi uroshirven äskettäin liikkuneen paikalla. Se oli tosiaan näky, jollaista en Ruoveden kallio,illa. Mutta kasvioiden pistearvothan ' eivät muutenkaan monesti käy yksiin todellisuuden kanssa. Tällä kertaa tämän varmaankin usein ohi kuljetun lajin tunteminen siis oli kovin helppo asia, vaikka sitä olikin niin niukasti paikalla. edellä puhuttu polkusarakin (Gare~ brunnescens), mutta luonnossa se on monin verroin harvinaisempi tuota -ehkä joka pitäjän puronotkoista löydettävää lajia. Punatulkun vihellys ja punarinnan raksutus lisäsivät metsän häiriintymätöntä tunnelmaa. Olin utelias myös näkemään, kuinka monta kukkivaa ukon tulikukan yl<Silöä oli kehittynyt lajin viimekesäisestä yli puolituhantisesta taimipaljoudesta. Kasvioissa se tosin on vain kahden pisteen arvoinen, niinkuin esim. Suurin osa jälkeläisistä oli tietysti kuollut, mutta viitisenkymmentä kukkivaa tulikukkaa prameili kuitenkin paikalla, ja komein niistä kilpaili pituudessa opettaja Perälän kanssa. Jotakin uutta sieltäkin sentään saatiin: tuulen kaataman kuusen tyvikolosta löytyi hento, vaaleanvihreä hohtosammal (Schistostega osmundacea), jonka alkeisvarsikon paksuseinäiset, linssimäiset solut heijastavat vihreätä, fosforinhohtoista valoa kansantarinain aarnivalkeiden tapaan
>>Sata saarta Tarjanteessa . Vesilahden kallioilta jo kouluvuosiltani niin tuttu yksivuotinen maksaruoho (Sedum annuum) kuului siis myös Ruoveden lajistoon! Taas tuli yhdelle lajille ylhäisen yksinäinen pohjoisrajapiste Näsijärven vesistön varrella. >> Näköala Sappisa]on kallioilta. Mäkitervakko kuitenkin puuttui kerta kaikkiaan kuin ruton viemänä ties mistä syystä. Sielläkin ajuruoho kasvoi runsaana tyveltä aina lakijäkälikköön saakka. .. Tällä kertaa minulla oli aikaa nousta myös läheiselle, harvametsäiselle kukkulalle, jonne en viime kesänä ollut ennättänyt. Myös tulikukan versoja törrötti harvakseltaan rinteellä, ja muukin lajisto oli suurin piirtein yhteistä edellisen jyrkänteen kanssa. Vain Päijänteen pohjoisosassa laji kasvaa ehkä vielä muutamaa 79. Mutta sen sijaan täällä oli jotakin vielä parempaa: penkereellä matalan kallioseinämän tyvellä silmäni tarttui poronjäkälien seassa piilevään mitättömään, kellastuneeseen versoon, joita vieressä kohta näkyi useampiakin
Nyt sen runsaudesta vasta sai todellisen kuvan! Mutta samalla näimme, kuinka vaikeissa oloissa kasvit elivät näillä aurinkoisilla kallioilla. Alkukesän kuivuus oli jättänyt selvät jäljet moniin lajeihin: mäkitervakon, aho-orvokin, . Sen hennot, yksivuotiset versot olivat osaksi jo suorittaneet loppuun tehtävänsä tältä kesältä. Vielä nytkin löysimme muutamia uusia lajeja parhaalta rinteeltä. Niinikään yksivuotisesta lituruohosta (Arabidopsis thaliana) löytyi myös muutamia yksilöitä, samoin koiransilmästä eli kallioisesta (Erigeron acre). Mäkitervakko punasi parhaillaan kallioita ja oli osaksi jo ennättänyt loppukukintaankin. Kunhan se edes saisi säilyä kuikan ja selkä.lokin kanssa antamassa elämää näille suurenmoisille vesimaisemille, kun kotka ja kalasääksi on jo hätvitetty! Mutta kaikkien meidän t eki mieli nähdä myös Sappisalon kallioiden kesäkuinen kukka.loisto. Ilmeisesti se asuskeli vakituisesti niillä main. Niinpä olimmekin juhannusaamuna 1950 taas opettaja Perälän moottoriveneessä kokka kohti Tarjannetta. Niinpä löysin Baijerin Alpeilta toisen ja Petsamontuntureilta kolmannen tutkimuskesän vii80. Kallion juurella komeili sentään kesän ensimmäinen kypsä mansikka, jonka retkikunnan nuorin, kolmivuotias >>Nalle Puh>> sai maistiaisiksi. eri vuodenaikoina, jos mieli saada täydellinen kuva lajistosta. Korppikin näyttäytyi taas kuin tilauksesta aamullisella paikallaan. Myös niinipuu näkyi kuuluvan saaren lajistoon. Alhaalla kallion penkereellä kasvoi vielä parissa paikassa mäkihorsmaa (Epilobium collinum). Kaikki ne olivat siis tavallisia kalliokasveja, mutta saimme taas hyvän muistutuksen siitä, että kasvien etsijän on syytä käydä samallakin paikalla yhä uudelleen. rohtotädykkeen ja kiviyrtinkin lehdet olivat yleisesti velttoina veden puutteesta, ja paikoin mäkitervakon ki.;kinnotkin olivat kesken kuihtuneet. Mutta olisihan ollut kohtuutontakin toivoa sinertävän nurmikan ja yksivuotisen maksaruohon jälkeenkin yhä vain lisää erikoismiksia. Vain sellaiset lajit, joita ei pitkällinenkään poutakausi pysty täysin kukistamaan, saattoivat vuodesta toiseen tulla toimeen tällaisella paikalla. piirua pohjoisempana --:Enontekiön Lapin esiintymä, joka liittyy lajin skandinaavisen levinneisyysalueen piiriin, on aivan eri alkup~rää. Saman olin kokenut niin monta kertaa ennenkin. Ihana suvisää suosi paluumatkaammekin, vaikka iltapäivällä nousikin heikko tuuli lounaasta ja vähitellen kääntyi luoteeseen. Parissa paikassa saimme sentään vielä ihailla rantakallioilla komeita tulikukkayksilöitä ja runsaasti marjovia, reheviä kalliokielokasvustoja. Kallion reunalla kasvoi noin neliömetrin alalla kevättädykettä· (Veronica verna). Muuta mainittavampaa emme enää löytäneetkään
tl 81. Siellä nousi metsän keskeltä kauaksi näkyvä, kallioinen vuorenhuippu, joka oli jo aikaisemminkin houkutellut meitä. Ehkäpä sielläkin kasvaisi Sappisalon harvinaisuuksia! Suunnistimme opettaja Perälän kanssa metsän halki vuoren lakea kohti, ja pian olimme rinteen tyvellä. Aivan oikein! Täältä löytyi nyt tunturitervakko (Viscaria alpina), jota turhaan olimme etsineet Sappisalosta. Mutta saimme taas hyvän opetuksen, kuinka täällä karuillakin mailla oli tutkittava erikseen jokainen kallionnyppylä, jos mieli löytää kaikki lajit. Valokuvat kirjoittajan. Muu lajisto oli seudun tavallisia kalliokasveja. meisenä päivänä uuden heinälajin paikalta, jossa olin käynyt useita kertoja. Sieltä hohtikin jo kaukaa jäkäläpeitteiseltä kalliopinnalta jotakin punaista, mutta se näytti aivan liian vaalealta ja matalalta mäkitervakoksi. Sitä kasvoi runsaasti pitkin rinnettä aina vuoren laelle saakka, ja myös valkokukkaisia yksilöitä oli mukana. Jo vuorelle päästyämme taivas alkoi peittyä pilveen, ja paluumatkalla meidät tavoitti vihainen rankkasade, joka· yhtäkkiä peitti Tarjanneselän kuin harmaaseen savuverhoon ja pakotti lapset suojautumaan suuren öljytakkini alle. Ja Vesilahdesta löysin kerran joululomalla Alhonselältä Katajasaaren rannasta ohuen lumivaipan peittäessä maata litteän nurmikan (Poa compressa), jota en ennen enkä jälkeen ole sillä paikalla enkä koko pitäjässä nähnyt! J atkoimme juhannusretkeämme kauniin sään vallitessa vielä kolmisen kilometriä itäänpäin Tuuhosen kylän rantaan Pohjaslahden pitäjän puolelle. Mutta kotirantaan päästessä juhannus hymyili jälleen
Rajoittuvathan suoranaiset havainnot näistä etupäässä kesäkuukausien ajaksi, jolloin valaistusolosuhteet ovat varsinkin Lapissa, mutta myös Etelä-Suomessa, poikkeukselliset. Ilmoitettuani ensimmäisiä tavattavan vasta 50-90 min. Jokaisen retkeilijän mieltä kiehtovat yön salaperäisyyttä huokuyat äänet, ohi.kiitävien lintujen tummat silhuetit ja mahdollisten retkiyllätysten odotuksen jännitys. Ehkäpä monen unohtumattomat retkeilymuistot kätkeytyvät juuri lauhkeankuulakkaaseen kesäyöhön matalan järvenpoukaman äärellä, syksyisen yömuuton seuraamiseen majakan tornissa meren laineiden soittaessa yksitoikkoista säveltään ympärillä tai purevankylmään talviyöhön pöllöjen ja jänisten parissa pakkasen paukkuessa ja revontulten loimottaessa. Jo 82. Eräs kaikkein mielenkiintoisimmista hämärän linnuista on kehrääjä, jota lintukäsikirjamme täysin erheellisesti nimittävät yölinnuksi. ennen auringon ilmaantumista taivaanrannalle huomasin toverini epäilevän sanojeni paikkansapitävyyttä. Yö~ ja hämärälintujen elämän vuorokauti~ sesta rytmistä. Myöhemmin hän on kontrolloinut asian omilla havainnoillaan. Nykyisin tiedetään jo jotenkin paljon varsinaisten päivälintujen vuorokausirytmiikasta, mutta kirkasta päivänvaloa karttavien lajien tuntemus on monessa suhteessa hatara. Siitä oltaneen joka tapauksessa yksimielisiä, että luonnon elämä sykkii myös hämärän ja pimeän tunteina, ajoittain jopa varsin vilkkaana. Kotvan kuluttua tuli hieman empivä vastaus: >>Luullakseni noin kolme tuntia ennen auringon nousua>>. A ikoinaan kiikaroidessamme syystalvella lintuja esitin retkeilytoverilleni varsin kokeneelle kenttäornitologille kysymyksen, tietääkö hän mihin aikaan aamulla urpiainen talvisin aloittaa liikehtimisen. OuluSuomussalmi-linjan pohjoispuolellahan ei varsinaisesta hämärästä tai pimeästä yöstä voida laisinkaan puhua touko-elokuussa. Leo Lehtonen
Kehrääjän iltalento on alkanut. H etket kuluvat, lännessä hehkuu vielä verenpunainen kajo, mutta itäinen taivaanranta tummenee harmaaksi. Puut suhisevat hiljaa vienossa iltatuulessa ja viimeiset päivälinnut !opettelevat askareitaan: kuuluu vielä kivitaskun säksätys, leppälinnun terävä huit-it-it -varoitus sekä harmaasiepon napsahdukset ja sirinänomainen ääni. Seuraavassa joitakin huomioita näistä havainnoistani. On syyskuun 14. Päivälintujen äänet ovat jo vaienneet, joten hiljaisuus vallitsee. Auringonlaskusta alkaen istuin monina iltoina puutarhakeinussa tähyillen ohiHelrnipöllö tarkkailee silmä kovana päiväleponsa häiritsijää. Päivä hämärtyy illaksi. Samassa näyttäytyy vaaleaa taivaanlakea vastaan pitkäpyrstöinen haukkamainen kuvio. Nyt niitä on 2 yksilöä, jotka lentää sujuttelevat puiden latvojen yllä. Vilkaisen kelloa, se osoittaa 19.32, joten auringonlaskusta on kulunut aikaa 47 minuuttia. Se lentää puidenlatvojen yllä, syöksyy vinosti lehvistön lomaan ja katoaa näkyvistäni. lajin päivärytmiikkaan syksyllä, jolloin yöt ovat pimeitä. päivän ilta v. Korkeasaaren asuntoni ympärillä aukeava noin 1 ha:n laajuinen lehtipuita kasvava nurmikenttä sekä sitä reunustavat hiekoitetut tiet muodostivat kehrääjän suosituimman oleskelupaikan. 1950. K ehrääjät puikkelehtivat puiden lomitse äkkimutkia tehden ja ennenpitkää eräs yksilö laskeutuu loivasti kaartaen eteeni polulle 1520 m:n 83. lähes parin vuosikymmenen ajan olen joutunut ihmettelemään ·tämän ruskeanharmaasä vyisen linnun enimmät hämärän ja pimeän lajit ovat harmaanruskeita eriskummaisia elämäntapoja. En yritä seurata sen enempää lentoa kadotettuani linnut puiden siimekseen, koska tiedän niiden ilmaantuvan kohta uudelleen näkösälle. Hetken kuluttua vilahtaa jälleen jotakin tummaa. Helsingin Korkeasaaressa olen kaikkein seikkaperäisimmin perehtynyt k.o. purjehtivia pilviä sekä odottaen hetkeä, jolloin kehrääjät ilmaantuvat
Rupattelu ei suinkaan ole leppoisaa, koskapa aika ajoin kuuluu karkea kräk-kräk-rääkäisy, mitä säestää nopea kaulan eteenpäin ojennus. Ääni etenee jatkuvasti, mikä todistaa äänen aiheuttajan lentävän. Tahtomattakin kiinnittyy huomio kehrääjän poikkeuksellisen jyrkkään nousuja laskukulmaan, joille lintumaailmasta saa etsimällä etsiä vertau kohtaa. Lähenen hitaasti lintua, joka ei tee elettäkään paetakseen, päinvastoin se painautuu entistäkin lujemmin alustaan ja odottaa mitä tuleman pitää. Lentopyrähdysten vaakasuora ulottuvaisuus pysyttelee 5 m:n säteen sisällä. Samassa sekin on ilmassa Ja vastaa: >>Kvek-kvek-kvek-kvek . J oku ornitologi on ollut toteavinaan, että vain naarasyksilöt nousevat täten ja että koiraslintujen vastaava kulma olisi loivempi. Vaakasuora lentosuunta muuttuu yhä enemmän vertilmaliseksi, toisin sanoen ylösalas lennot tulevat vallitseviksi. Kierrän varovasti linnun taakse ja lähenen yhä. »Tvät-tvät-tvät-tvät . Silloin lintu ponnahtaa melkein kohtisuorasti ylös ja lentää aluksi siipiään läiskytellen matalalla pienen kierroksen laskeutuakseen kohta tarkalleen samalle paikalle polulla , mistä se hetkeä aikaisemmin lähti. . Lähinnä johtuu mieleen helikopteri. Nyt olen jo 4-5 m:n päässä ja aion jatkaa yhä kulkuani. .. Kokemuksesta tiedän, että kehrääjä luottaa suuresti suojaväriinsä. Niille on tunnusmerkillistä, että mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä lyhyemmiksi ne käyvät. Hämärä on tihentynyt ja lennot jatkuvat. . Torailu päättyy kuitenkin sovintoon ja hyvän mielen ilmauksena päästää cI ilmoille lyhyen, soidinääntä muistuttavan hyrräyksen aloittaen sen lyhyellä etutavulla: hi-hrrrrrrr ..... >> Huomaamattani on eteeni polulle laskeutunut 2 yksilöä, jotka lähekkäin istuen keskustelevat. . >> Ääni on verraten voimakas kuuluen hyvin 100150 m:n päähän. ... Teen näkemistäni yksilöistä tilastoa, mikä osoittaa, että n: 80 % kaikista nousuista on jyrkkiä (6090°). Kumpikin silµiähän hallitsee melkein 180° näkökentän, joten se päätään kääntämättä havaitsee kaikki ympärillä tapahtuvat liikkeet. Se ei käännä laisinkaan päätään, mutta on siitä huolimatta koko ajan selvillä liikkeistäni. Mietin parhaillaan, miksi lintukäsikirjat eivät kerro laisinkaan k ehrääjän syysäänistä, jotka ovat erittäin tärkeitä syksyyn saakka koossa pysyvien poikueiden yhteyksien ylläpitäjänä, kun t akaani kajahtaa hätäinen >>l k-ik-ik-ik ... Polulle palannut kehrääjä kohottaa hieman päätään ja kuulostaa. ... 84. >> Läheisyydestä kuuluva soinniton ääni halkaisee ilman. päähän
Nyt ne saattava_t istua kököttää paikallaan toista minuuttia, ja mikäli lentoonlähtöjä esiintyy, ulottuu lento vain matalalle. Iltalennon alkamisesta on kulunut yli 20 min. kuluttua ilmaan. Kehrääjätkin ikäänkuin laiskistuvat, minkä ilmauksena lennot vähenevät ja lopulta melkein lakkaavat. Sekä valkoinen valo että kangas 85. Sitä seurasi toinen samanlainen ja sen tien kadotin kehrääjän näkyvistäni. , kun eräs melkein kohtisuora lento ulottui puiden latvojen tasalle. Hiilmipöllöpoikue männyn oksistossa. Äänetkin olivat vaienneet, joten kaikki oli hiljaista. Väinö Lehtonen. Iltalento oli päättynyt klo 19.57 kestettyään vain 25 minuuttia. Ilta pimenee yöksi, niin että näkyvyys on ihmissilmälle kovin heikko. Valok. Nyt nuo alussa niin eloisat linnut istuvat yhä pitempiä yhtäjaksoisia aikoja polulla tai nurmikentällä. Viisauden symboleja. Samantapaista esiintyi muulloinkin, jolloin yritin saada valkean liinan ja taskulampun a vulla kehrääjän lentoaikaa pidentymään. Edellä on kuvattu erään illan huomioita. Haravoin nurmikentän tarkkaan saadakseni jonkin paikalla olev.ista 5 yksilöstä liikkeelle, mutta turhaan. Muut kirjoituksen kuvat Leo Lehtosen. Iltalennon alkaessa tuntui kuin maa olisi polttanut kehrääjän jalkoja, sillä laskeuduttuaan hetkeksi levähtämään, ne ponnahtivat jo 15 sek
Etelässä yö on liian pimeä tällaiseen. " ... Yleisesti tiedetäan kehrääjän Etelä-Suomessa lentävän kesäkuukausina illasta aamuun keskeytyksettä. Luonnossa tehdyt havainnot osoittavatkin selvästi, että täydenkuun aikoihin kehrääjän iltalento voi pidentyä monta tuntia kestäväksi. Kirkkaalla säällä iltalento alkaa myöhemmin kuin pilvisellä tai sateisella säällä. Kouraantuntuvin esimerkki tästä oli se, että lokakuun 1 p:nä 1933 lenteli Korkeasaaressa 2 yksilöä klo 18.3023.00 pyydystellen ahkerasti pakkasmittareita (Hibernia defoliaria). Tämä lukuarvo on juuri sitä suuruusluokkaa, jolloin kehrääjä mieluimmin lentelee. On laskettu, että t äyskuutamo zeniit.issä aiheuttaa 0,25 Lux-yksikön valaistuksen lisääntymisen. Eräänä seurauksena mainittakoon, ettei lajilla ole minkäänlaisia edellytyksiä levitä Pohjois-Suomeen, mISsa suunnilleen OuluKajaaniKuhmo linjan takana kesäyöt ovat liian valoisia. Suomen kesäyö on sopivan valoisa tai hämärä, joten kehrääjä näkee lennellä myös keskiyöllä toukokuun alusta elokuun puoliväliin. Normaalitapauksissa olisi lennon pitänyt päättyä jo klo 19 aikaan. Päästyäni aikoinaan perille tästä, tulin vakuuttuneeksi siitä, että juuri valaistusolot asettavat omat rajoituksensa kehrääjän lentoajoille. Joudutaan kysymään, kykeneekö laji täällä niiden 1520 min. ,, ,. Lentoperiodi pysyi jatkuvasti 2040 min. Toistaiseksi ei 86. Näkökyvystä johtuu, että myös talvehtimisongelma on vaikeasti ratkaistavissa. kuluessa, jolloin valaistus on suotuisa, hankkimaan itselleen edes välttämätöntä ravintoa. Tohtori Juhani Paatela on myö~ kertonut allekirjoittaneelle, e~tä Minneapolisin kaupungin yllä USA:ssa lenteli pimeinä öinä lukuisia kebrääjiä. Vastau s on myönteinen ja sitä vo,idaan penistellakin vakuuttavasti. Lajihan elää talvet troopillisessa Afrikassa, missä päivä vaihtuu äkkiä yöksi, hämärän ajan kehrääjän lentoajan jäädessä mitättömän lyhyeksi. pitujsena. ärsyttivät ilmeisesti kehrääjiä, mutta mihinkään iltalennon pidentymiseen ne eivät vaikuttaneet. Jos asia halutaan ilmaista valaistusmittareiden asteikkoj en mukaan, voidaan sanoa, että lennon alkaessa vallitsee 3.0 ja päättyessä pienempi kuin 0,01 Lux-yksikön valaistusarvo. Kehrääjän näkökyky asettaa ahtaat rajat sen elämälle. Voidaan kysyä pitenisikö kehrääjän iltalento, jos valaistussuhteet muuttuisivat syksyllä edullisemmiksi. Valitettavasti ei yövalaistukseen ole käytettävissä kyllin herkkiä mittareita tarkkojen lukuarvojen saamiseksi. Saksassa ja Englannissa on lajilla keskiyön tunteina pitkä lepot auko. Tähän antoivat kaupungin valot ilmeisesti otollisen tilaisuuden. Täydenkuun • aikana maapallon ... pinta saa varsinkin pilvettöminä öinä huomattavan valaistuksen lisän
Yölinnut torkkuvat päivänajan mitä vaihtelevimmissa paikoissa lajista riippuen. Varsinaiset yölinnut eroavat elintapojensa puolesta täysin hämärälinnuista, ainakin kehrääjästä. Ne kuuluvat aluksi hiljaisina ikäänkuin arkoina kontaktiääninä. syinen ja keväinen tutkiminen on lyöty toistaiseksi laimin. Korkeasaaren häkeissä elävät sukulaiset ovat toimineet ikäänkuin magneetteina ja houkutelleet luonnonvaraisia pöllöjä sinne tavallista runsaammin. lehtoja helmipöllö sekä huuhkaja, joihin olen muita paremmin päässyt perehtymään luonnossa. Tyypillisia yölintujamme ovat monet pöllöt, kuten esim. Lehtoeli kissapöllön torkkumispaikkoja ovat esim. tähän ole saatu vastausta. Joidenkin oksalla suoritettujen käännösten jälkeen seuraa lehtopöllöllä sarja lyhyitä 2-5 m:n mittaisia verryttelylentoja ikäänkuin jäsenien norjistuttamiseksi. Vai selviääkö meikäläinen laji talvesta viettämällä sen kenties horroksessa, kuten sen sukulainen, Kalifornian vuoristossa kolme kuukautta nukkuva poorwill (Phalaenoptilis nuttallii) tekee. Liikehtimisen ajankohta vaihtelee jonkin verran vuodenajoista riippuen, mutta se alkaa suurin piirtein samanaikaisesti viimeisten päivälintujen yöpymisen kanssa, toisin sanoen hiukan auringonlaskun jälkeen. Ääntelyä ei tällöin vielä kuule, vaan kestää 15-20 min. puun oksat ja kolot sekä latojen orret. Siitä alkaen liikehtiminen on herkässä ja sitä höystävät monet äänet. ennenkuin uneliaisuus on hävinnyt. Muiden hämärälint ujemme vastaavista lukuarvoista ei voida sanoa mitään, koska niiden sykSarvipollöpoikue. Illan tullen tapahtuu herääminen. 87. Kehrääjä eräänä lintufaunamme hämärälajien edustajana eroaa muista ennen kaikkea sen puolesta, että sen valveillaoloaika käsittää vain 1020 % linnun koko elinajasta. Lehtopöllön monitavuinen kimeä naukuna on etupäässä vain pimeässä kuultava ääni
Aktiivisuuden huippu saavutetaan ikäänkuin vähitellen, joten ero päivälintuihin on tässä mielessä kouraantuntuva. Ääni ei sitäpaitsi ole enää säännöllisen kaunis, vaan ruma, yleensä 3-tavuinen karmiva rääkäisy. Äänet lakkaavat ja liikehtiminen heikkenee tuntuvasti tai mahdollisesti lakkaa joksikin aikaa kokonaan. Yritin uudelleen päästä mahdollisimman huomaamattomasti lähelle pöllöä, mutta taas se pakeni 30 m:n päästä ja lensi yhteen menoon varsin kauas erään vaahteran latvukseen. Se lensi nim. Olin huomaavinani äänessä kiukkua häiritsemisen johdosta. Kadotin sen nyt näkyvistäni, mutta ääni johti tälläkin kertaa oikeaan suuntaan. Heti löydettyäni linnun se nousi uudelleen siivilleen ja lensi männyn latvaan 100 m:n päähän. Käyttäytymisen puolesta eroavat samalajisetkin yksilöt tuntuvasti toisistaan. heti erään läheisen lehmuksen oksalle sekä sieltä apinahuoneen piipun päähän, missä alkoi naukuvasti äännellä. Useimmille yöpetolinnuille merkitsee iltayö vuorokauden vilkkainta toimintakautta. Lähinnä eräät hyönteisiä syövät päivälaulajat käyttäytyvät kuitenkin vastaavalla tavalla. Hiljaista vuoropuhelua jatkui siihen saakka, kunnes olin päässyt 70 metrin päähän. Talvisin on huuhkajan ja lehtopöllön vilkkaus huipussaan illalla klo 20-23 välillä. Myös lehtopöllön ääntely on samanaikaisesti voimakkaimmillaan, mutta pisimmät ja muutenkin vilkkaimmat lennot tapahtunevat juuri tähän aikaan vuorokaudesta. Seurasin kireänä pakkasyönä 10/11 p:nä maaliskuuta 1951 lehtopöllöjen puuhia Korkeasaaressa. Keskiyö merkitsee kulminaatiota aktiivisuudessa. Tällöin kaikki äänet lakkasivat. Yleinen huhuilu kumea 3-tavuinen huu-uu-u kantaa verraten kauas. Klo 18.30 maissa löysin erään yksilön istumassa ja pitämässä seuraa häkin katolla vangitulle toverilleen. Sarvipöllön iltahetkiä luonnehtivat mm. Lähestyin hiljaa häkistöä ja vasta aivan lähelle tultuani pöllö reagoi. Passiivinen vaihe kestää 3 3 1 / 2 tuntia, mistä lukien uusi aktiivisuuden jakso, n.s. Huuhkaja ei tällöin mahdollisesti enää lentele yhtä ahkerasti kuin aikaisempina tunteina liikehtimisen alkaessa, mutta nyt sen ääni on saanut moninkertaisen voiman huhuiluun verraten. Ensin lakkaavat aamun sarastaessa äänet, ja samaan aikaan kuin urpiaiset, keltasirkut ja punatulkut lähtevät liikkeelle, hankkiutuvat pöllöt päiväsijoilleen. Huuhkajalla alkaa vuorokauden aktiivinen periodi illalla suurin piirtein samaan tapaan, joskin ääntely muodostuu alunperin jonkin verran vilkkaammaksi. Linnut lentelevät ja ääntelevät jälleen vilkkaasti. pään ja kaulan erilaiset liikkeet, kuten pään heiluttelu verraten laajoissa kaarissa. Lehtopöllöstä löytyy muistikirjoistani jokseenkin kaikkien talviyön tuntien ajoilta merkintöjä aktiivisuudesta, joten mikään täydellinen lepo ei voine olla kyseessä. Täl88. aamuaktiivisuus alkaa
Pakoetäisyydet olivat pienemmät kuin edellisenä iltana, sillä pääsin useaan kertaa 7 -22 m:n päähän rohkeammasta yksilöstä. Näin syntyneestä aukosta käsin syö pöllö sekä lihan että sisälmykset, mutta jättää nahan teurastuspaikalle. Aamuyöstä olin jälleen liikkeellä ja löysin pöllön helposti äänien perusteella. Joka tapauksessa oksennuspalloja löytyy monin verroin enemmän, joten saaliin nieleminen suurina paloina lihoineen, karvoineen lienee sittenkin paljon yleisempää. Kyseessä on melkoisella 89. Korkeasaaren teiltä onkin löydetty useita edellä kuvatulla tavalla nyljettyjä rotannahkoja. Otaksuttavasti pöllö halusi eksyttää ihmisen jäljiltään päästäkseen huomaamatta nukkumispaikkaansa. On mahdotonta sanoa, miten yleistä nylkeminen on. Lehtopöllöllä on eräs erikoisen omalaatuinen tapa käsitellä pyydystämiään rottia. Joitakin kertoja on pöllö tavattu itse teossa, mutta paljon useammin on erilaisista paikoista löydetty sen aterian jätteitä. Muutaman lentoonajon jälkeen toinen pöllöistä kyllästyi ja lensi tiehensä, mutta toinen suunnistautui metsäkauristalliin. On luonnollista, että suurin osa ajasta kuluu saaliin pyyntiin. Mitä sitten pöllöt puuhaavat öisin. Siitä johtuen ovat esim. Korkeasaaren lantatunkiot ja muut vastaavanlaiset paikat, joissa rottia vilisemällä vilisee, pöllöjen suosituimpia oleskelupaikkoja. Saapuessani erään eläintenhoitajan seurassa samaiseen talliin ei pöllö häkeltynyt, vaikka olimme vain 4 m:n päässä siitä. Nyt sillä oli seurassaan toinenkin yksilö. Myös muualla olen talvisin todennut saman seikan. Pöllöt ovat ensiluokkaisia pikkunisäkkäiden pyydystäjiä. Sen mieliruokaa ovat varsinkin aivot, joihin lintu käy ensiksi käsiksi repimällä pään. Myöhemmin päivän sarastaessa se poistui tallista metsään ja viimeisinä minuutteina ennen päivän vaikenemista lentomatkat pitenivät 150200 metriksi sekä pakoetäisyys 20-30 metriksi. laista jatkui parina seuraavana tuntina, mutta koska pakoetäisyys pysyi jatkuvasti suurena, en halunnut häiritä lintua sen enempää, vaan jätin sen rauhaan. Korkeasaaressa vähentävät nimenomaan lehtopöllöt vuoden mittaan paikallista rottakantaa tuntuvasti. Sikäli kuin ruokahalua riittää, tapahtuu muiden ruumiinosien jatkokäsittelykin määrätyssä järjestyksessä, jolloin ensimmäiseksi tapahtuu nahan nylkeminen hartioiden kohdalta. Yöpetolintuj en päivärytmiikassa esiintynee häiriöitä niinä vuodenaikoina, jolloin muuttovietti vaikuttaa. Mahdollisesti pakoetäisyys kasvoi myös toistuneiden häiritsemisien vuoksi. Jokaiselle lintujen elämää seuranneelle henkilölle lienee tunnettua, että varsinkin syksyllä näkee suopöllöjä ja huuhkajia päiväsaikaankin liikkeellä
Huomattakoon, että pakoetäisyys on useimmiten tällaisissa tapauksissa suurempi kuin yöllä. Jostakin syystä yöretket ovat kuitenkin rajoittuneet pääasiassa vain kesäja muuttoaikoihin, kun taas talviyön erikoislaatuisissa olosuhteissa suoritettu tutkimustyö on yhä laiminlyöty. Huuhkajat ilmaantuvat syyskausina sisämaan metsistä Suomenlahden saaristoon ja kiertelevät päivisin osaksi metsäisillä saarilla osaksi paljailla kalliokareilla. Ilmiöllä lienee vastineensa päivälintujen yömuutossa. Tämän kirjoituksen alussa viittasin siihen, että tietomme hämäräja yölintujen päivärytmiikasta ovat hatarat. Käsittääkseni ei huuhkajien ilmaantuminen saaristoon ole mikään sattumanvarainen ilmiö, koskapa sillä yleisesti näyttää olevan halu päästä etelään päin. Edellä selostetut hajahavainnot osoittavat kuitenkin, että retket öiseen luontoon saattavat olla varsin antoisia. Lieneekö syynä se, että talvinen luonto varsinkin öinen ei lajienempää kuin yksilörunsaudessakaan pysty kilpailemaan muiden vuodenaikojen vastaavien olosuhteiden kanssa. Niinpä emme edes pysty sanomaan, edustavatko edellä esimerkeiksi otetut lajit jotakin hämärätai yölinnuille luonteenomaista tyyppiä. Joka tapauksessa olisi kiintoisaa saada tietää tapahtuuko, ja missä mitassa, muuttoa Suomenlahden ylitse Eestin rannikolle. var'muudella tällöin päivärytmiikan häiriytyminen muuttovietin vaikutuksesta. Talviöisen linnuston tutkimisella on kuitenkin oma mielenkiintonsa, vieläpä harvinaisen suuri. Tällöin pääsee helposti toteamaan, että lajin silmä on verraten toimintakykyinen myös päivänvalossa. Havaitseehan huuhkaja varovastikin lähestyvän ihmisen jo 100150 metrin päästä. Emmehän edes voi varmuudella sanoa, kuuluuko jokin lehtokurppa tai luhtakana hämärävai yölintuihin, koska emme pääse näkemään niiden elämää muulloin kuin valoisimpana vuodenaikana. 90. Voin sen kokemuksesta vakuuttaa. Niitä onkin viime vuosina harrastettu nuoremman ornitologija harrast elijapoh-en keskuudessa, minkä tuloksena yölintuj en elämää koskeva tietous on lisääntynyt
Se on vaihtelevaa ja suurilla alueilla huomattavan alkuperäistä. Sopusuhtaiset rakennusryhmät vanhojen puiden siimeksessä mukautuvat ympäristönsä muotoihin ja väreihin Takkula, Fannsbyn mäkikylä, Espoon kartanon seutu (>>Matkamiehen näyn>> ympäristö), keskiaikaisen kirkon tienoot ym. S uorittaessani kesällä 1951 Aluesuunnitelmaliiton toimesta luonnonsuojelun kohteiden tutkimista Espoossa ihastuin entistä enemmän tämän Helsingin naapuripitäjän luontoon. R. Espoon luonnon aarteita etsimässä. Maisema Orajärveltä. Kyläaukeaan rajoittuvan metsän reuna on täällä jyrkkä ja usein ikivanha. Ruotsala. Savon ja Karjalan kaskialueilla yleisiä nuoria lehtimetsiä ei Espoossa paljon tapaa. 91. Sat aakaan vuotta hakkaamatta olleita metsiköitä löytää tosin vain ha!:voj a, mutta kenttäkerroksen tasapainotila on monesti melko häiriintymätön. E . Kulttuurimaisematkin henkivät usein tasapainoa ja menneiden sukupolvien muistoja. Retkien varsilta tulee mieleen monia tällaisia aitoja metsäluonnon näkymiä: Kauniaisten itäpuolisen metsäjuotin synkkiä saniaiskuusikkoja, Sökön niemen merenrantakallioiden petäjikköjä, Pohjolan-tunnelmaisia rämeja nevapintoja Nuuksion laajalla Kiimasuolla, Lahnuksen ja Pakankylän Myllyjärvien hämyisiä purolehtoja jne
Katselkaamme näköalaa! Vastaranta nousee massiivisina kallioina 6070 m korkeuteen järvestä. Miten hiljaiseen iltaan äkkiä kajahtava peukaloisen laulu ja metsäviklon kiihtynyt >>tik-tik-tik tlli-fyi tlli-fyi>> saattavat suorastaan säikähdyttää sen, joka kahlatessaan vyötäisiin ulottuvassa angervo-, korpikastikkaja kotkansiipiruohistossa juuri erottaa edessään hämärästä nousevia Oarex laevfrostriksen tähkistöjä. Miten laidunnetun ja tavanomaisen alajuoksun jälkeen puronvarret alkoivat käydä yhä villimmän ryteikköisiksi. Ja miten purosta kuuluva kalan porskahdus saa Espoon ainoita Poa remota-korsia tunnustelevan lopullisesti oivaltamaan, että on tullut salaperäiseen ja käymättömään paikkaan, jossa voi kohdata melkein mitä tahansa. CEDERCREUTZ sanoi onnistui. Hauskojen kasvupaikkojen makuun päässeenä teemme tällä kertaa kierroksen pääasiassa kasvipeitteeltään kiinnostavien etappien kautta, vain hiukan sivuten varsinaisia erämaaseutuja. Aikaisemmat yritykset keskeytti Määrlammen tai Hankalahden seudun luonnonnähtävyyksien paljous! Tekisi myös mieli kertoa siitä Länsi-Espoon puronvarresta, jota eräänä iltana retkeltä palatessa päätin ohimennen pistäytyä vilkaisemassa. C. Hankalahden linja-auto on kiidättänyt meidät ohi Ruskeasuon uuden kaupunginosan, ohi Strömbergin kaunistetun tehtaan ja Leppävaaran Gruvberget-kallion, läpi Ekbackan tammien luota alkavan metsäkaistan ja Espoonjoen vanhan viljelyslaakson, joka Bembölen kohdalla avautuu lounaaseen. 92. Molemmille sivuillekin järvi jatkuu harmaakallioisten rantojen välissä. Mutta jottei kaikkea voitaisi panna yöllisen löytöretken kiihoittaman mielikuvituksen tiliin, lienee parasta lähteä liikkeelle varhaisemmin ja suorittaa päivän rauhallisemmassa valaistuksessa yhtenäinen ja asiallinen retki eräälle Espoon kulmalle. Nupurilassa automme on kääntynyt oikealle, tie on käynyt mäkiseksi ja kapeaksi. Kalliomäntyjen vihreät täplät ja notkojen heleämpi vihreys sointuvat hienosti harmaan eri vivahteisiin. Nousemme jälleen rinnettä ylös, vanha metsä harvenee, ja tulemme järveen jyrkästi laskevan kallion. Laskeutuessamme hiukan rinnettä alaspäin tulemme kohta vanhaan kuusikkoon, jossa rehevä ruohosto peittää maan: metsäkurjenpolvea, rohtoimikkää, lehtotesmaa yms. Espoon eräiden seutujen viehätysvoimaa kuvaillakseen voisi vaikkapa kertoa, kuinka vasta neljäs yritykseni päästä Saukonnoroon >>Espoon hienoimpaan paikkaan>>, kuten pitäjän lehtojen erikoistuntija toht. Pari lähes 20-metristä niinipuuta sopii hyvin tämän kuusikkolehdon sekapuiksi. laelle. S.on laella jäämme pois ja lähdemme metsään oikealle, kohti Pitkäjärven rantaa. Sahajärvi on jäänyt taakse, ja nyt juuri linjuri nousee Koivumäen tienhaaran jälkeen mäelle
J atkamme vasemmalle, mäen pohjoisrinnettä. Esim. Niinipuita ja nuoria vaahteroita, parikymmenmetrisiäkin, ylenee siellä täällä, etenkin purojen 93. Tämä on eräs niitä harvoja Espoon paikkoja, jossa rintamaiden pähkinäpensas ja takamaiden lehmus kohtaavat toisensa. tämä aukko lajiluettelossa täyttyy: Laskeuduttuamme Hankalahden tietä Pitkäjärven idylliseen rantaan näkyy vasemmalta viettävällä rinteellä tummia lehmusten runkoja ja niiden luo ehdittyämme seisommekin keskellä Viola mirabilis-ruusukkeita. Muutenkin lehto osoittautuu viehättäväksi. Muutamat näköpiiriin mahtuvat asumukset eivät pahoin häiritse järvimaiseman kauneutta. Parhailla kohdilla rehottavat kuusama, näsiä, kotkansiipi, metsävirvilä, soikkokaksikko, konnanmarja, lehtopähkämö ym. Lehto-orvokin puuttuminen tästä seurasta tuntuu kummastuttavalta. Vaikka rinnelehto on verrattain kapea, ennen se lienee levittäytynyt alemmas, tasanteellekin, joka nyt on laidunmaana ja peltona mahtuu siihen monenlaisia kiintoisia paikkoja, sillä miltei koko kilometrin pituinen komea rinne Romvuoreen asti on lehtomaista. Kallioterasseilla jalkojemme juuressa muodostaa kalliokielo ihastuttavia pikku niittyjä. Pitkästi ei kuitenkaan t arvitse kulkea, ennenkuin Espoon lahden rannoilta saattaa löytää vielä jonkin asumattomankin sopen. Maantietä lähestyttäessä muuttuu komea OMT-metsä rehevämmäksi, lopulta aivan lehdoksi. pensaskerros on hyvin kehittynyt
Ei näytä erikoiselta; lehdon merkkejä kyllä (pähkinäpensasta, rohtoimikkää ym. Pyyn vihellys sopii hyvin tienoon tunnelmaan! Saavumme Kolmuslammista laskevan puron mahtavaan uomaan. Tämäkö on Saukonnoro1 Ilmeisesti lehto on raivattu ja viimeiset rippeetkin laidunnettu! Kulkekaamme kuitenkin puronvartta alaspäin. Polku alkaa laskea, lopuksi jyrkästi kallionjärkäleiden välistä pujottautuen. Mikäli emme ole täällä rannikkoseudulla ennen retkeilleet, kiinnittää polunvarren jäkäläisillä kallioilla runsaasti kasvava Agrostis canina ssp. Tämä kookas (tetraploidi), harmaanvihreä alalaji on kauan säilynyt meillä nimettömänä. hyperborea ehkä huomiotamme. varsilla; samoin näsiäpensaita ja muita lehtokasveja. Olemme nyt päässeet rinteen alle, puron laaksoon. ), mutta kaikki sangen kaluttua. Metsä on puron alajuoksun varrella pääasiassa nuorta leppä-, koivuja tuomitiheikköä nykyisin. Puron solinan yli kuuluu mustapääkertun kirkas laulunhelähdys äkkiä loppuen ja jättäen puron taas yksin solisemaan. Monia pitäjän asutummissa eteläosissa harvinaisia kasvilajeja saattaa täällä tavata yksiltä sijoilta, sellaisia kuin Crepis paludosa, Carex tenella, C. Niin, ei tarvitse kulkea pitkästi, järvi näkyy parinsadan metrin päässä. Niiden välistä vilkkuu Pitkäjärvi. Millaist a se on joskus ollut, sitä haluttaa arvailla uhkuvan rehevää aluskasvillisuutta katsellessa! Sankan kurj enpolvija vuohenputkiruohiston seassa kasvaa vaateliaintakin lajistoa, mm. Ja lähemmä tultuamme saa seinämän jyrkkyys miltei hätkähdyttävän selityk94. Espoon suurimmille kallioille luonteenomainen, vähälukuinen Viscaria alpina-kanta löytyy myös tältä jylhältä vuorelta. Näiltä rinteiltä saattaa tavata Pohjolan korvajäkälän (Opisteria arctica) isoja vaaleita sekovarsia. Viola mirabilis, Pulmonaria, Lactuca muralis ja puron äyräillä Circaean keralla Glyceria lithuanica! Tämä onkin kai ainoa paikka Espoossa, jossa saa ihailla lehtosorsimon jalosti kaartuvia röyhyjä. Kallio nousee etuoikealla jyrkästi, se vetää puoleensa katseen: harvoin näkee meillä noin seinämäisesti kohoavaa parikymmenmetristä jyrkännettä. Vai eivätkö Hierocloe australis, Hypochoeris maculata, Scorzonera humilis ja Lathyrus pratensis alkuperäisessä ympäristössään kasvaen oikeuta moiseen mietelmään! Kallion laelta löydämme polun, joka vie sopivasti pohjoista kohti. Ylempänä mäellä taas ovat tuoreemmat paikat korpimaisia. loliacea, Listera cordata, Hylocomium umbratum. Nousemme Romvuoren kaakkoisrinnettä ylös, kiertäen vuoren laelle syntyneen merkillisen huvila-asutuksen järven puolelta. Ylärinteellä kohoaa uljaita honkia. Kääntäessään taas katseensa maahan tulee ajatelleeksi: hauskalla paikalla on hauskat kasvitkin
sen ja lisäefektin: Valtava lohkareiden sekamelska peittää koko kallion j;t puron välisen alueen. cervicaria, Lathyrus silvestris, L . imitans) sekä kotkansiipeä, soikkokaksikkoa, lehto-orvokkia ym. lehtoleinikkiä (Ranunculus cassubicus ssp. 7 X 5 X 5 m, 5 X 4 X 4 m). Paksut sammalmatot peittävät kiviä ja niiden välisiä kuiluja. Ryske on käynyt niiden aikoinaan irrotessa kalliosta! Monet kivistä ovat kohtalaisen huoneen kokoisia (esim. Louhikon alapuolella leviää puronvarrella ja rinteen alaosissa vehmas, jalopuitakin kasvava lehto: kymmeniä niinipuita, toistakymmentä vaahteraa, kenttäkerroksessa mm. Puron niskalta, miltei Valklammen rannassa seisovan vanhan torpan luota lähtee polku etelään kohti Siikajärveä. Kosteissa onkaloissa nostaa häpykannuksen läpikuultava varsi ohuet lehtensä ylös pahimmasta pimennosta. Kirjavakukkaist en pientareiden kasvisto osoittaa tämän rinteen olleen toisentyyppistä lehtoa: Ranunculus polyanthemus, Trifolium medium, Campanula persicifolia, C. Kaunis niitty villaneva F a nnsbystä. Ylitettyämme purokostei95. Puron pohjoispuoli on raivattu ahteiseksi pelloksi. Monilla lohkareilla kasvaa kauniita Geranium Robertianumja Cystopteris /ragiliskasvustoja, toisilla Poa nemoralista ja Moehringia trinerviaa, parilla kolmella jopa Galium triflorumia, joka rannikolla on suuri harvinaisuus. edellisistä lehdoista tuttua lajistoa. montanus, Hypochoeris maculata, Scorzonera humilis, Avena pubescens yms. Paikoitellen puro häviää kivien alle. Louhikon alueella kasvipeitekin on saanut olla rauhassa
Laajoille kallioille luovat vaihtelua luonnontilaiset suojuotit, joiden reunamilta saattaa keksiä vaivaiskoivun varpuja ja nevapainanteista tupasluikan tiiviitä mättäitä. Kierrämme yksinäisen huvilan kadehdittavalla paikallaan lammen päässä, ja polku alkaa laskeutua harvamännikköistä rinnettä, kohti purolaakson pohjaa. Mutta löytyy muutakin: metsä-maarianbeinää, keväistä linnunhernettä, jälleen häränsilmän ja sikojuuren isoja lehtiruusukkeita ja ehkä komeita mykeröitäkin, kalliokieloa, keltaja keskitalvikkia, maariankämmekkää. Ensisilmäyksellä vaatimaton rinne osoittautuukin siis oikeaksi Kesäyö erämaalammella. Kuljettuamme satasen metriä lammen ohi metsä jälleen harvenee ja edessämme aukenee kallioisten mäkirn väliin työntyvä Kolmuslampi. Paahteiteisella et elärinteellä kasvaa kanervaa, kuolleenkouraa, kissankäpälän harmaanja puhtaanvihreitä ruusukkeita, kieloa yms. jokileinikkiä ja harajuurta, kapuamme jyrkän kalliorinteen ja joudumme jälleen vallan toisenlaiseen ympäristöön, karun kallioylängön maailmaan. Ja vihdoin: syyläistä linnunhernettä, keltamaitetta (!) ja erikoisen näköistä tiheähaaraista keltaliekomuotoa. 96. Jo kaukaa erottuvat vesirajassa kasvavan mutasaran riippuvat emitähkät kirkasta vedenkalvoa vasten. Sileillä kallioilla polku erottuu paikoittain huonosti; ainakin iltahämärissä on polun kulkijalla hyötyä siitä, että siellä täällä on pari kiveä nostettu päällekkäin, merkiksi; ehkä helpot.taa suunnan säilyttämistä myös se, että ilta illan jälkeen täällä kehrääjän rukki surisee samoilla tienoilla, himmenevien männynlatvusten takaa. näin karun näköiselle maalle sopivaa ja tavallista. kon, jossa kasvaa mm. Pian päilyy oikealta Vähä Romlampi aidon ja tyypillisen suoreunuksensa keskellä
Onnellisten sattumien johdosta on tämä seutu näihin asti säilynyt. Toivottavasti tämän mahdollisuuden arvo huomataan kylliksi ajoissa ja pitkällä tähtäimellä laadittu rauhoitussuunnitelma saadaan toteutetuksi. Laakson pohjalla kulkee jo aika hyvä tie, joka vie meidät mäen yli Siikajärvelle, oikealle linja-autotielle. Ja oikeastaan ei Espoon kauneimpien metsäalueitten viehätys olekaan joidenkin erillisten nähtävyyksien varassa, vaan enemmän luonnon moninaisuudessa ja aitoudessa. Tien ja rannan väli on miltei aukottoman huvila-asutuksen valtaama, mutta sisämaan puolella leviävät vielä laajat metsät, jotka kätkevät monia sentapaisia paikkoja kuin ne, joissa juuri kuljimme. Saa etsiä laajalti löytääkseen samankokoisen alueen, jossa on yli 50 järveä ja lampea, jonka korkeuserot nousevat melko yleisesti 50-metrisiksi ja jolta tapaa yhtä luonnontilaisia, erityyppisiä metsiä. Retkeilijällä on valittavanaan miltei loputtomasti reittejä, joiden varsilla näkymien vaihtelu, varsinkin eräänlainen vail}.telujen rytmi tuntuu ihanteelliselta. Valokuvat kirjoittajan. 7 97. vaateliaiden harjukasvien pesäpaikaksi, joka itsestään kääntää ajatuksen ekologisiin kysymyksiin. Tavallisella helsinkiläisellä on täällä vielä mahdollisuus ilman pitkiä lomamatkoja saada kosketus todelliseen luontoon
Lindgren). Kotilainen; alkuaan koululaisten keksimä). Lindroos). Hauska on myös Calypso bulbosan, maamme kauneimman kämmekän, löytö Tohmajärveltä (M. Kotilainen); Dryopteris spinulosa -98. Tämä pienehkö kämmekkä kasvaa lampien nevareunustoilla samaan tapaan kuin matala suovalkku. Törnroth). A. Maalle uusia sekamuotoja ovat hydribit Patentilla anglica x erecta Hiittisistä (lnge ja H. Tuoreimmista löydöistä mainittakoon aikaisemmin esitettyjen lisäksi seuraavaa. Jonkinverran yllättävää oli myös Etelä-Suomesta tähän asti vain Ahvenanmaalta tunnetun Equisetum variegatumin tapaaminen Lohjalta (L. Törnroth Ahvenanmaan Eckeröstä Suomelle uuden Liparis Loeselii-nimisen kämmekkälajin, jonka suomalaiseksi nimeksi ehdotamme lajin voimakkaasti rasvakiiltoisten lehtien vuoksi kiiltovalkku. · Kiintoisia uusia luonnonvaraisten kasvien löytöpaikkoja on esiteltävänä melkoinen joukko. Etelä-Ruotsissa on yleinen, keksittiin äskettäin Tampereelta (K. J. erecta x reptans Eckeröstä (H. P. Callitriche hamulata, joka meillä on varhemmin tavattu vain Peräpohjolasta ja Lapista, mutta joka mm . Suomen kasvisto ja eläimistö. Marklund totesi itäisen Glyceria · plicatan viime kesänä 3040 eri paikalta Sipoosta ja Pornaisista (lajin ensimmäisen löydön täältä teki koululainen A.-S. Muista mielenkiintoa herättävistä luonnonvaraisten kasvien uusista löydöistä mainittakoon vielä Potamogeton crispus Valkeakoskelta (U. J. Niinpä G. Kujala ja A. Seiskari; lounaisin löytöpaikka); Viola uliginosa Mäntsälästä (L. Tutkimustuloksia ja uusia löytöjä. V. Lajin lähimmät tunnetut kasvupaikat ovat Suomenselän eteläpuolella Juuassa ja Joroisissa. Ulvinen, jotka jo useiden vuosien ajan ovat tutkineet Kymenlaakson kasvistoa, tekivät täältä viime kesänä taas pari hauskaa löytöä: S elaginella selaginoides tavattiin jo entuudestaan tutulta To/ieldia-paikalta Kymistä ja Sium latif olium V ehkalahdelta. Laine), Adoxa mochatellina Tohmajärveltä (G. Varsila). Perttula), Chamaedaphne calyculata Eurajoelta (P. Marklund; M. Rantaniemi löysi taas puolestaan H elleborine palustriksen Tervolasta. Flora Fennica 1951. Luther) ja P. Kesällä 1951 tapasi H. S i'.nä vähäisenä väliaikana, mikä >>Suomen Luonnon» edellisen numeron ilmestymisestä on kulunut, ei ole paljoakaan uutta maamme kasvistoa koskevaa ehditty saattaa julkisuuteen
Valta), Geranium sibiricum (Kymi V. Muita uusia tulokkaita ovat Crepis mollis (Hyrynsalmi L. Helsingin lähistöltä ja monesta muustakin paikasta, esim. Luultavasti on kyseessä samantapainen invaasio kuin vuonna 19001901. Valta), Rapistrum perenne (Vaasa M. Kenttämyyrällä (Microtus arvalis), jonka ensimmäisistä uudemmista löydöistä on jo aikaisemmin kerrottu, on ollut Etelä-Suomessa viime vuosina joukkoesiintymä. Malmberg; H elsinki L. Sen kotiseudut ovat Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa, onpa se kerran löydetty Kuolan niemimaaltakin, siis luonnontieteellisen Suomen alueelta. Koskimies). Luther}, Lathyrus montanus Vuoksenniskalta (A. H eikkinen; Vaasa M. Sovinen, 0. Ainakin lapinharakka, urpiainen ja järripeippo esiin99. Sievä pähkinänakkeli (Sitta europaea) on viime vuoden aikana näyttäytynyt eri puolilla maatamme. Cedercreutz ja A. Antropokorisia tulokkaita ja satunnaiskasveja, joita maastamme ei varhemmin ole ilmoitettu, on löydetty jälleen useita. Kotilainen), Ruppia spiralis Porvoon Pellingistä (H. Tiensuu). Salosta, Turengista ja Imatralta (L. Laji kuuluu ilmeisesti vanhoihin rikkaruohoihin, jotka nykyisin ovat kokonaan häviämässä maastamme. Löytöpaikkoja on useampia Keskija Pohjois-Suomen itäosissa. J. Kiintoisimpia niistä on pohjoisamerikkalainen Gratiola neglecta, jota G. Fauna Fennica 1951. Ko. Kesällä 1951 löydettiin useampia pohjoisia lintulajeja pesimässä kaukana etelässä. Laji kypsyttää täällä siemenensä ja säilyy mahdollisesti jatkuvasti. ja P. Saario), Lobularia maritima (Helsinki A. laji, Tarsiger cyanurus sen suomenkieliseksi nimeksi on ehdolla sinipyrstö on todettu Suomesta pesimäaikaan joka kesä v:sta 1949 lähtien (T., M. Mal~berg), Echium maritimum (Helsinki C. Viime vuoden tärkein faunistinen kirjallisuus ja useita kiinnostavia lajilöytöjä on esitetty jo edellisessä vuosikirjassa. Luther) kesällä 1951 kolmesta paikasta LounaisSuomessa pellavamaiden rikkaruohona. Sinipyrstö on kuusimetsien lintu ja muistuttaa olemukseltaan leppälintua. Äskettäin ilmoitettiin havainnot maalle uudesta lintulajista, joka näyttää olevan täällä uusia asuma-aloja valtaamassa. Lohammar ja H. Ulvinen) Oenothera laciniata (Helsinki A. V. Kujala ja A. Hintikka, V. Kuusamosta (R. Marklund tapasi Pornaisista Mäntsälänjoen varrelta lukuisia yksilöitä. Tuomikoski), Athyrium orenatum ja Dryopteris cristata Puolangalta (M. Hilden, J. Hyvärinen) ja Rosa acicularis Helsingin pitäjästä (V. Erkamo). Tällä ke1taa luet1 llaan sen täydennykseksi muutamia uusia, osaksi vasta edellisten uutispoimintojen jälkeen ilmoitettuja löytöjä. Erkamo. Siivonen ym.). Tässä yhteydessä ansainnee vielä korostaa, että Spergula maxima, joka harvinaisena tunnetaan Suomesta jo 1850-luvulta lähtien, tavattiin (G. K enttämyyrää on löydetty runsain maarin mm
Korolkoff). Rosvoampiaisnaaras, joka on pettävästi tavallisten ampiaisten näköinen, tunkeutuu yhteiskunta-ampiaisten pesään, tappaa kuningattaren ja munii kennoihin omat munansa, jotka pesän työläiset sitten hoitavat täysikasvuisiksi. ingrica taas hyvin harvinainen. 100. kesän perhossensaatio oli maalle uuden päiväperhosen löytyminen Helsingistä (M. Uusi laji, Lycaena (Everes) argiades, on tavallisten sinisiipistemme näköinen, mutta pienillä kannuksilla varustettu. Kylmä alkukesä on mahdollisesti syynä tähän outoon ilmiöön. Vespa adulterina on ilmeisesti meillä yleinen ja laajalle levinnyt, V. Yllättävää oli myös kahden rosvoampiaislajin, Vespa adulterinan ja V. Ht llen ja Å. Tuon kuokkavieraan käynnin seurauksena on siis koko yhteiskunnan tuho. Nordström). vät vakinaista pesim.isaluettaan paljon etelämpänä, kaksi ensinmainittua aivan etelärannikolla asti. Jouko Kaisila. Viime. ingrican, toteaminen Suomesta (W
B r oma r v. Luonnonsuojelun työmaalta. 1951 julistanut sen rauhoitetuksi luonnonmuistomerkiksi. Maanomistajan, talollisen Ferdinand Parkkisen anomuksesta Mikkelin lääninhallitus on 9. Aloitteen näihin molempiin Kyyhkylänniemen rauhoituksiin on tehnyt everstiluutnantti evp. 101. 1951 luonnonsuojelualueeksi. Mikkelin pitäjässä Kyyhkylänniemen kylässä olevat luonnonkauniit ja historiallisista muistoistaan (Porrassalmen taistelu v. 10. Kyyhkylänniemen kataja. 1789) tunnetut Porrassalmen harju ja Surmansalmen niemi ovat maanomistajan, Vapaussodan Invaliidien Liiton hakemuksesta julistettu Mikkelin lääninhallituksen päätöksellä 14. On myös eriikäisiä kuusikoita (järeimmät puut jopa 35 m korkeita) ja metsiköiden välissä niittyaukioita ja lehtoniittyjä. Saarnen, tammen, lehmuksen, vaahteran, jalavan, pähkinäpensaan, koivun, tervalepän ja yksittäisten mäntyjen lisäksi täällä kasvaa mm. Luola on syntynyt jääkaudella suurten paasien irtaantuessa korkeasta, jyrkästä kallioseinämästä, Vuorenseinän juurella on karkeata louhikkoa, ja ympärillä kasvaa vanhoja pitkiä kuusia. Veikko H eikinheimo. Puisto, jonka pinta-ala on 18 ha, sijaitsee merenlahden rannalla. Puisto, jonka vanhimmat osat ovat 1700-luvulta, on lajinsa edustavimpia maassamme. 1947 maisemansuoj elualueeksi. isonlaisia pyökkiryhmiä. 3. M i k k e 1 i n p i t ä j ä. Aminoffin hakemuksesta julistettu Uudenmaan lääninhallituksen päätöksellä 3. Uusia luonnonsuojelualueita ja rauhoitettuja luonnonmuistomerkkejä. Riilahden kartanon puisto on maanomistajan, kreivi J. F. Riilahden kartanon mailla on samalla rauhoitettu Storön saarella oleva luola, Folksundsgrottan, ympäristöineen. Kyyhkylänniemen kylässä kasvaa myös suuri, n.10 m korkea puumainen kataja. 5. Koko soppi on jylhän kaunis ja tunnelmaltaan erämainen
Esityksen perusteluissa sanotaan mm.: Luonnon ystävien ja tutkijain piirissä on kiinnitetty huomiota eräiden liiallisen keräyksen ja kaupittelun kohteeksi joutuneiden luonnonvaraisten kasviemme huolestuttavaan vähentymiseen. Sen mukaan on kielletty näsiän (Daphne mezereum), sinivuokon (A nemone hP-patica), kevätesikon (Primula veris ), keväisen linnunherneen (Lathyrus vernus), imikän (Pulmonaria ofj?;cinalis) ja valkolehdokin (Plata.nthera bifolia) kerääminen kaupan pitämistä varten, niin myös niiden myyminen ja kauppaaminen. Sierajärvi. 3. 1951 luotsivanhimman Anton Forsell'in hakemuksesta julistanut Sarvilahden kylän Hudön tilan alueella olevan Kuggen-nimisen saaren linnustonsa puolesta rauhoitetuksi. Vaskiveden kylässä Hongisto, Ala-Poukka, Lahti, Purra ja Ala-Purra nimisten tiloj en mailla oleva pieni, runsasruohoinen ja rikaskasvistoinen (mm. s i i pyy. Pernaja. Julistettu talollisen Onni Poukan ym. 1952. Tällaisia kasvilajeja ovat ennen muita näsiä, sinivuokko, kevätesikko, keväinen linnunherne ja imikkä, joita ensimmäisinä kauniina kevätkasveina poimitaan suuret määrät myytäväksi ja jotka sen johdosta ovat ikävällä tavalla harvinaistuneet asutuskeskusten läheisyydessä ja esimerkiksi H elsingin liepeiltä jo laajoilta aloilta kokonaan hävinneet. Kansakoulunopettaja Valter orr backin anomuksesta on hänen tilallaan Sidebyn Östergårdissa kasvava komea kylämänty >>Stortalleru> 1 julistettu rauhoitetuksi luonnonm.uistomerkiksi. On todella täysi syy suojella näitä kauniita ja yleensä karussa luonnossamme maisemallisestikin merkitseviä kasveja luonnonsuojelulain tarjoamin mahdollisuuksin. Kasvien rauhoitussäännökset. Asetus ei rauhoittaisi kyseisiä kasvilajeja täydellisesti, vaan niiden ottaminen esimerkiksi herbaarioihin tai malj akkoJrnsveiksi olisi edelleen sallittua, mutta kaupittelulta suojaaminen estäisi 102. eri uikkulajeja ja jouhisorsa. 1952 luonnonsuojelualueeksi, jossa linnusto ja kasvillisuus on täysin rauhoitettu. Virr a t. 1. Valtion luonnonsuojelunvalvojan esityksestä on annettu asetus eräiden kasvien suojaamisesta kaupittelulta. 2. Samassa asemassa on myöhemmin kesällä kukkivista luonnonkasveista lehdokki. Typha angustifoliaa) lintujärvi, jossa pesii mm. Vaasan lääninhallituk~ sen rauhoituspäätös 9. Pernaja on saanut useiden entisten lisäksi uuden pienen linnustonsuojelualueen. hakemuksesta Vaasan lääninhallituksen päätöksellä 7. Uudenmaan lääninhallitus on 23
pyrolifolia) Kurjentatar (Koenigia islandica) Lapin ailakki (Melandrium apetalum) Tuntm:ilakki (M. Samalla on syytä siirtää kangasvuokko, ' joka helmikuup 14; päivänä 1925 annetulla asetuksella (58/25) on kaupittelulta suojattu, täysin rauhoitettujen kasvilajien joukkoon (Asetus eräiden harvinaisten kasvien rauhoittamisesta). holostoma) ~ Nokisara (0. fladnizensis) Lumikynsimö (D. palu.stris) Neidonkenkä (Calypso bulbosa) Tikankontti (0ypripedium calceolus) Napamaitten paju (Salix polaris) K ääJ icraju (Salix arbuscula) Talvikinlehtinen paju (S. patens) Idän ängelmä (Thalictrum kemense) Siperian metsäköynnös (0lematis alpina) Pohjolan nko'lhattu (A conitum septentrionale) Lumpeen (Nymphaea) punakukkaiset muodot Hento kiumnkannas (0orydalis intermedia) Leveälehtinen krassi (Lepi.dium latifolium) Rantalitukka (0ardamine parviflora) Idän kynsimö (Draba cinerea) Lapin kynsimö (D. Wahlenbergii) Tunturikynsimö (D. alpina) Pensaskanerva (Myricaria germanica) Päivännouto (Helianthemum nummularium) Rantaorvokki (Viola persicifolia) Luhtaorvokki ( V. uliginosa) Vuorikuisma (Hyperiwm montanum) 103. Kun verrattomasti · suurin osa luonnonkasv'eista edelleenkin jää rauhoituksen ulkopuolelle ja kun vilj~e1tyjen koris.tekasvien myynnissä ei ole mitään rajoituksia,' ei tamä muutamia lajeja koskeva kielto merkitse kukkien myyjillekään kovin paljon eikä missään tapauksessa voine olla esteenä tämän yleistä etua 'palvelevan luonnonsuojelutoimenpiteen toteuttamiselle. stricta) Tunturiarho (Arenaria ciliata) Norj an a rho (A. ' .,· · . glacialis) Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis) Sormilehtinen kylmänkukka (P. Saatetaan huomauttaa siitä, että jotkut varattomat .henkilöt ovat saaneet näiden kasvien myynnistä tuloja. Esimerkkejä vastaavanlaisista ra.uhoituksista on ulkomailla paljon. arct<'gena.) 'i,Tundrasara ( 0. jemtlandica) etesara (0. Lehto-noidanlukko (Botrychium virginianum) Liesu (Allosorus crispus) Serpentiiniraunioinen (Asplenium adulterinum) Seinäraunioinen (A . kuitenkin kaikkein tuhoisimman keräyksen. Tämä erinomaisen kaunis varhainen kevätkasvi on vielä paljon suuremmassa määrässä kuin edellä mainitut lajit kasvuseut uj ensa ainutlaatuinen koriste ja ansaitsee sen vuoksi tulla kaikelta turhalta keräämiseltä suojatuksi. norvegica) Rikkileinikki (Ranunculus sulphureus) Jääleinikki (R. ruta-muraria) Suippo härkylä (Polystichum lonchitis) Tuoksuva alvejuuri (Dryopteris fragrans) Poimuvita (Potamogeton crispus) Karhun laukka (Allium ursinum) Ruijan vihvilä (Juncus arcticus) Taarna ( 0ladium mariscus) 'j Sukassara ( 0are,x microglochin) ~ Tunturi-nuppisara (0. misandra) ysysisara (0. · , •·· . nivalis) Kultakynsimö (D. acutiformis) Sarake (Kobresia simpliciuscula) Hoikka rölli (Agrostis clavata) Lapin kaura (Trisetum subalpestre) Tähkähelmikkä (Melica cilwta) Tunturihilpi (Phippsia al,gida) Rönsysorsimo (Puccinellia phryganodes) Merivehnä (Agropyrym junceum) Tunturiorho (0hamaeorchis alpina) Mesikukka (Herminium monorchis) Valkokämmekkä (Leucorhis albida) Punavalkku (0eplwlanthera rubra) Kiiltovalkku (Liparis Loeselii) Tumma neidonvaippa (Helleborine atropurpurea) Suo-neidonvaippa (H. affine) Kangasraunikki (Gypsophila fastigiata) Jäämeren tähtimö (Stellaria humifusa) Napamaitten härkki (0erastium arcticum) Lumihaarikko (Sagina intermedi.a) Punertava nätä (Minuartia rubella) Tunturinätä (M. atrofusca) Jemtlannin sara (0. Samalla asetuksella on rauhoitettu seuraavat 108 harvinaista kasvilajia:
Samalla on osoittautunut, että niitä kasvilajeja, jotka varomattoman keräilyn vuoksi ovat vaarassa tuhoutua ja jotka sen vuoksi olisi rauhoitettava kaikelta muulta paitsi tieteellisessä tarkoituksessa tapahtuvalta keräilyltä, on paljon enemmän kuin mitä nykyinen asetus luettelee. 1inalasckense) Iso kissankäpälä (Antennaria carpatica) Masmalo (Anthyllis vulneraria) Kenttäorakko (Ononis arvensis) Sorsanputki (Sium latifolium) Oja.kurjenpolvi (Geranium palustre) Lapin alppiruusu (Rhododendron lappo• Kalju kissankäpälä (A. nivea) Siperian lillukka (Rubus humulifolius) Mustuva linnunhernfl (Lathyrus niger) Pommerin virna (Vicia cassubica) Kehtokatkero (Gentiana aurea) Hento katkero (G. nivalis ja. Eräitä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta suuri yleisö ei näitä kasvilajeja tunnekaan. stellaris ja /oliolosa) Sinirikko (S. Porsildii) Arnikki (Arnica alpina) Vanakeltto (Grepis praemorsa) nicum) Maatalousministeriö voi erityisestä hakemuksesta, luonnonsuojelunvalvojaa kuultuaan, myöntää tietylle henkilölle luvan tieteellistä tarkoitusta varten ottaa näytteitä yllämainituista rauhoitetuista kasveista. odorata) Lännen hanhikki (Patentilla anglica) Pahtahanhikki (P. Karvainen maksaruoho (Sedum villosum) Mätäsrikko (Saxifraga caespitosa) Purorikko (S. Tämä rauhoittaminen ei millään tavoin rajoita taloudellista toimintaa, koska rauhoitussäännös luonnonsuojelulain 14 §:n 4. cernua) Kalliorikko (S. Kun rauhoitettujen kasvilajien määrä nyt huomattavasti nousee, tuottaisi niiden tarvitsijalle hankaluutta hankkia tarvittavat luvat eri lääninhallituksista. Tämän 104. Nykyisen asetuksen mukaan tieteellistä tarkoitusta varten myönnetyn erikoisluvan myöntäminen kuuluu asianomaiselle lääninhallitukselle, jonka on kuultava asiassa luonnonsuojelunvalvojaa. tenuis) Tähtirikko (S. Tämän asetuksen uusiminen on tullut esille sen johdosta, että kyseisistä kasvilajeista on suuri osa sellaisia, jotka kasvavat vain Neuvostoliitolle luovutetuilla alueilla ja joita ei siis nykyisessä Suomessa tavata. oppositifolia) Tunturipoimulehti (Alchemilla alpina) Idän verijuuri (Agrimonia pilosa) Tuoksuva veriju.iri (A. Tämä luku vastaa suunnilleen myös läntisissä naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa rauhoitettujen kasvilajien määrää. adscendens) Pahtarikko (S. rivularis) Nuokkurikko (S. Perusteluissa esitetään seuraavaa: Luonnonsuojelulain nojalla 8 päivänä kesäkuuta 1933 annetulla asetuksella (191/33) on kokonaan rauhoitettu 27 harvinaista kasvilajia. tenella) Kallio-sirkunjyvä (Lappula deflexa) Harvakukkainen lemmikki (Myosotis sparsiflora) Varputädyke ( Veronica fr·uticans) Peltomaitikka (Melampyrum arvense) Karvainen kuusio (Pedicularis hirsuta) Suomukka (Lathraea squamaria) Nummimatara (Galium saxatile) Värimaratti (Asperula tinctoria) Kiirunankello (Gampanula uniflora) Vuorimunkki (Jasione montana) Siperian asteri (Aster sibiricus) Pohjolan koiransilmä (Erigeror, boreale.) Lapin koiraneilmä (E. Rauhoitussäännös tähtää vain siihen, ettei niitä kerättäisi koululaisten ja harrastelijain herbaarioihin. momentin mukaan ei estä maan käyttämistä viljelysja rakentamistarkoituksiin. Helsingin yliopiston kasvitieteellisen laitoksen kanssa käytyjen neuvottelujen pohjalla luonnonsuojelunvalvoja katsoo, että tähän joukkoon kuuluu asetusehdotuksessa mainitut 108 lajia
Tämä on yhdenmukaista myös niiden muutosten kanssa, jotka metsästyslain uudistamisen yhteydessä on esitetty tehtäväksi luonnonsuoj elulakiin. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen esitelmä, ja keskustelutilaisuudet. Tästä lähtien pyritään joka kuukausi järjestämään ainakin yksi luonnonsuojelua tavalla tai toisella koskeva ohjelmanumero raJioon milloin keskustelun, milloin pakinan, selostuksen, esitelmän jne. Emimm\iinen tällainen radiotilaisuus pidettiin 30. Viime kesän lintukursseilta poimittua. puitteissa. Ensimmäisessä tilaisuudessa, joka pidettiin 23. 105. . vuoksi ehdotetaan erikoisluvan myöntäminen siirrettäväksi maatalousministeriöön, edelleenkin luonnonsuojelunvalvojan kuulemista edellyttäen. 170 henkeä. Yleisöä oli tilaisuudessa läsnä n. Luonnonsuojelunpäi vä. I, yhdistyksen puheenjohtaja esitelmöi aiheesta >>Luontomme ja me>> valaisten esitystään kaunein värivalokuvin. Täksi päiväksi on valittu toukokuun 13 .. Kehoitamme myös kaikkia yhdistykseen kuuluvia tuolloin mahdollisuuksiensa mukaan toimimaan luonnonsuojelun hyväksi ja hankkimaan yhdistykselle uusia jäseniä. Vuoden 1952 alusta yhdistyksemme ryhtyi järjestämään pääkaupu-ngin yleisölle luonnontieteellisiä esitelmäja keskustelutilaisuuksia. I., jolloin joukko asiantuntijoita keskusteli aiheesta >>Metsästys ja luonnonsuojelu>>. Tuona päivänä, jolloin korostetaan uuteen eloon heränneen keväisen luonnon merkitystä ihmiselle, on myös luonnonsuojelun sana paikallaan. Radioesitykset. Kuten vuosikertomuksesta selviää, yhdistys järjesti viime kesänä suosituiksi tulleita lintukurssejaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. joka jo entuudestaan tunnetaan kevään, nuoruuden ja >>kukanpäivänäi>. Yhdistyksen eräänä pyrkimyksenä on toiminnallaan >>herättää rakkautta luontoon>>, ja tälläkin tavoin se koettaa edistää yleisön luonnonharrastus ta. Tarkoituksena on, niinkuin jo edellisen vuosikirjan mukana jaetusta objelmalehtisestä käy selville, pitää tällaisia esitelmätilaisuuksia kerran kuussa lukukausien aikoina. Luonnonsuojelun päiväksi pyritään vastaisuudessa järjestämään luonnonsuojeluaiheista propagandaa maan kansaja oppikouluissa, radiossa, lehdistössä jne. Kurssien pitäjät kertovat niistä yhdistykselle lähettämissään selonteoissa. Kuluvan vuoden alusta Suomen Luonnonsuoj elu yhdistys otti ohjelmaansa myös jatkuvan luonnonsuojelupropagandan teon yleisradiossa. Iskeäkseen luonnonsuoj eluaatteen entistä voimakkaammin yleiseen tietoisuuteen yhdistyksemme on päättänyt ryhtyä vuosittain viettämään >>luonnonsuojelun päivää>>
Paitsi lintujen ulkonäön ja äänien tuntemuksessa varsinkin ns. 1951 ainoastaan 11 jäsentä. Moilanen nostaen kaukaisen korpipitäjänsä jäsentilastossamme toiselle sijalle, heti pääkaupungin jälkeen. Jyväskylässä nähtiin retkillä yhteensä 45 lintulajia, Helsingissä eräällä kurssilla taas 51, eräällä toisella 85. 1950 merikotkan, jonka työmies Reino Ronkainen oli ampunut. InnoHus tuntuu yleisesti olleen suuri ja tiedonhalu samanveroinen. päivänä 1950 antamallaan päätöksellä hovioikeus on tuominnut merikotkan ampujalle sakkoja, 106. Jäsenistö on lisääntynyt päivä päivältä ja yleensä aikaisempien jäsenten kartuttamana. Riistapoliisi Arvi Mäkelä takavarikoi Rantasalmella 31. seuraavia ehdotuksia: Kurssi olisi pidettävä toukokuun lopulla. Tällöin voitaisiin mahdollisimman moni tavallisista lajeista t,IJ,vata kaikilla retkillä. Eräs kurssinpitäjä tekee vastaisia kursseja ajatellen kokemustensa perusteella mm. Rantasalmen piirin nimismies Yrjö Nakari valitti päätöksestä hovioikeuteen. Suunniteltuun retkimaastoon olisi kurssinpitäjän hyödyllistä tehdä edeltävä tiedusteluretki. Retket ovat pääasia, mutta demonstraatiotkin tarpeellisia. Vaarna (Hämeenlinna, 45 jäsentä), metsänhoitaja Viljo Knuuti (Tampere, 44 jäsentä), metsänhoitaja Pentti Piepponen (Joensuu, 40 jäsentä) ja metsäteknikko Tauno Puolakka (Viitasaari, 17 jäsentä). Onpa eräitä kiitettäviäkin suorituksia tässä suhteessa osoitettavissa. Tällä hetkellä on vastaava luku 125. Runsaasti uusia jäseniä ovat yhdistyksellemme hankkineet myös lehtori Vilho V. Rauhoitetusta eläinlajista ei saa erehtyä. R etket pitäisi tehdä aikaisin aamulla; ne eivät saisi olla liian pitkiä. Syyskuun 4. 10. Odotamme, että metsäteknikko Moilasen esimerkkiä seurattaisiin muuallakin. Saatavissa olevat lintukäsikirjat ja yhdistyksen vuosikirja olisi syytä esitellä. Tämä jos mikään osoittaa, millaisia mahdollisuuksia yhdistyksemme jäsenhankinnalla on maaseudulla yleensäkin. Paikallinen kihlakunnanoikeus kuitenkin hylkäsi syytteen, koska Ronkainen oli erehtynyt linnussa, millä kai tarkoitettiin hyväksyä syytetyn väite siitä, että hän luuli lintua >>havukaksi». Lisäksi tutustuttiin erilaisiin: linnunp6nttö~ tyyppeihin sekä lintuja ja linnunsuojelua koskevaan kirjallisuuteen. Uusien jäsenten hankinta. kenttätuntomerkkeihin kiinnitettiin huomiota saivat eri kurssien osanottajat tietoja myös lintujen oleskelu~ ja pesimispaikoista, lintujen pesistä, muu~ tosta, talviruokinnasta ym. Viime vuosikirjassa julkaistu kartta jäsenistömme alueellisesta jakautumisesta sekä kehoitus hankkia yhdistyksellemme uusia jäseniä ei ollut turha. Ampujaa vastaan nostettiin syyte luonnonsuojelulain rikkomisesta. Uudet jäsenet on kaikki koonnut metsäteknikko Heimo A. Ryhmät eivät saisi olla yli 20-25-henkisiä. Pudasjärven laajassa, mutta syrjäisessä pitäjässä oli yhdistyksellämme v
Niinpä se on koonnut yhteen tiedot Lounais-Häineen 8 pitäjän putkilokasvien, lintujen ja suurperhosten lukumääristä, pyytänyt ja saanut lehdistön välityksellä tietoja maakunnan vanhoista merkkipuista ja muista suositeltavista luonnonsuojelunkohteista, saanut aikaan ketun pyynnissä käytettävän strykniinin käytöstä luopumisen koko intressialueellaan ja toiminut muutenkin luonnon oikeuksien valvojana seutukunnalla. Kuluvana vuonna on tarkoitus järjestää propagandatilaisuus, kursseja ja retkiä, linnunpönttöjen rakentamisja ripustamiskilpailuja koulujen kesken jne. 1951 perustettu, useita kuntia käsittävä Lounais-Hämeen Luonnonsuojelutoimikunta on yhdistyksellemme lähetetyn vuosikertomuksensa mukaan ehtinyt suorittaa jo yhtä ja toista. 107. Lounais,Hämecn Luonnonruojelutoimikunnan työstä. Näin on saatu ennakkopäätös siitä, ettei rauhoitetun eläimen ampujan väite, että hän luuli otusta joksikin toiseksi lajiksi, kelpaa puolustukseksi. V. ja lintu on tuomittu valtiolle menetetyksi ja lähetetty Helsingin yliopiston eläintieteelliselle museolle. Toivotamme yhdistyksen työlle menestystä ja kehoitamme muuallakin maaseudulla vaikuttavia jäseniämme vastaavanlaiseen toimiptaan
Johtolankana, joka antaa ilmiöille ja tapahtumien kululle >>juonekkuutta ja tieteellistä syyperäisyyttä>>, ovat tässä teoksessa tietenkin sääolot. Esiluvussa >>Pohjanperä>> hän esittää varsin valaisevan yleiskuvan Suomen ilmastosta ja siihen vaikuttavista päätekijöistä. Se ei ole kylläkään odottamatonta. Warming ja J. Mestaruutensa hän osoitti jo viisi vuotta aikaisemmin ilmestyneessä teoksessaan >>Suomen kaunis luontm>, jossa luonnon muinainen kehitys on esitysaiheena. 388 s., 139 valokuvaa, 25 karttaa ja piirrosta. Tutkimusten suuntautuessa viime vuosikymmeninä yhä enemmän >>ulos luontoon» ovat myöskin vuodenaikaisvaihtelut saaneet varsin huomattavan sijan luonnontutkijoiden ajatuksissa; niitä koskevaa tietoaineistoa on alettu kerätä entistä määrätietoisemmin, eikä niiden suuresta merkityksestä olla epätietoisia. On erittäin ilahduttavaa, että Reino Kalliola on valinnut tämän teeman uudelle teokselleen. Siinä suodaan välillä puheenvuoro myös Topeliukselle, vieläpä Olaus Magnuksellekin, jonka jo v. 1555 painetussa Pohjolan talven kuvauksessa mielikuvitus vahvasti värittää todellisuutta, mutta esitykseen pohjautuu se karmiva mielikuva Pohjolasta, joka etelän maissa yhä on on vallalla. Teoksen neljässä seuraavassa luvussa kuvaillaan vuoronperään kutakin vuodenaikaa erikseen ensin kunkin sääoloja, sitten kasvimaailman 108. Tekijä näyttääkin syventyneen niihin erittäin huolellisesti ja perusteellisesti. Sen valtavuudesta ei suvisen Etelän asukkailla ole oikeata käsitystä. Kalliola on oivallinen synteetikko. Tanskalaisilla on kuitenkin klassikkonsa E. Luulisi, että vuodenaikaisilmiöitä pohjoismaisten luonnontutkijain teoksissa olisi monipuolisesti ja usein selvitetty, mutta niin ei ole asianlaita, ja harva on uskaltautunut niistä laajempia synteesejä esittämään. Nyt vihdoin on Suomessakin vuodenaikaisilm.iöiden yleistajuinen kokonaisesitys saatu aikaan. WSOY, Porvoo 1951. Keskeisimpänä huomion kohteena on kasvija eläinmaailma, mutta myöskin ihminen askareineen ja elinkeinoineen on sisällytetty siihen. Erityisesti täällä Pohjolassa on eri vuodenajoilla sekä maisemallisesti hallitseva että varsinkin elävän luonnon ilmiöitä määräävä vaikutus. Reino Kalliola: Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa. Tässä uudessa teoksessa tarkastellaan luonnonilmiöitä ja esineitä paljon lähempää ja vain yhden vuoden puitteissa. Kirjallisuutta. Raunkiaer, myöskin Ruotsissa on jo jotakin tehty, mutta Suomessa varsin vähän
Se on jokaiselle luonnon ilmiöitä tarkkailevalle hyvin mielenkiintoinen tutkisteltava, ja sitä sopii myös omin havainnoin tarkastella ja täydennellä. Hän leikkaa hyvällä maulla palasen milloin minkin kaunokirjailijan esityksestä >>missä he ovat niinsanoakseni tiedettä viisaampia>>. Jokapäiväistäkin asiaa hän taitaa älykkäästi valottaa jostakin uudesta näkökulmasta, ja hän osaa sekoittaa siihen huumoria ja miehistä tunnetta. Hänen tarjoamanaan jääpuikkokin maistuu ennen arvaamattomalta herkulta. Sitä voidaan suositella kaikkien luettavaksi, ja esim. Kuitenkin teoksen lukijalla on koko ajan varma tunne siitä, että tässä puhuu pätevä tutkija. Porvoo 1951. Se sopii hyvin. >>Jan oli kylläkin samanlainen kuin muut kahdentoista vuotiaat pojat sen puolesta, että intiaanit ja metsäläiselämä kovasti kiinnittivät hänen mieltään, mutta siinä hän useimmista erosi, ettei hän milloinkaan päässyt tuosta erilleen. Varsinkin maisemallinen kuva-aines on mielestäni korkeatasoista, vaikka on herkkupaloja myöskin kasvija eläinkuvastossa. Hän on sisällyttänyt esityksiinsä runsaasti myöskin kansanomaista sananparsitietoutta. Erityisen kiitoksen ansaitsee kirjan asiallisesti valaiseva, runsas ja kaunis syväpainokuvitus. Kalliola panee aivan erikoista huolta siihen, millä tavalla hän esitettävänsä ilmaisee. V. Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha. Kalliolan oma tyyli onkin sukua sananparsi voitaneen sanoa runoudelle raikkaassa ytimekkyydessään. Lyhyesti: olemme saaneet erittäin mielenkiintoisen, arvokkaan ja hienoasuisen lisän yleistajuiseen luonnontieteelliseen kirjallisuuteemme. Kävi tosiaan niin, että kun hän kasvoi mieheksi, niin vielä hartaammalla mielihalulla hän keräsi talteen ne vähät rippeet metsätietoa ja intiaanitaitoa, jotka poikaiällä olivat olleet hänen ilonsa.>> 109. Ammattimieskin havaitsee siinä valaisevia näköaloja uusia tai huomaamatta jääneitä. Selvää on, että tarjona olleesta tietoaineistosta on voitu ottaa mukaan vain osia ja esimerkkejä. Viitteeksi sisällöstä lueteltakoon tässä lukujen alaotsikot: Talvi: Lumi ja jää, Talviuni, Jäljet lumessa; Kevät: Lumi sulaa, Kevätkukkia, Kevään kisat; Kesä: Pouta ja sade, Maan vihanta, Uusi sukupolvi; Syksy: Kylmenee, Lehdet varisevat, Muuttolintu.jen lähtiessä. Samalla hän toteaa esityksen erittäin mielenkiintoiseksi ja tiedollisesti rikastuttavaksi. Ja hän onkin aivan harvinainen tyylimestari. Sanoisin, että valinta ja rajoittaminen on suoritettu onnistuneesti. WSOY. lahjakirjaksi se on sekä sisältönsä että kauniin asunsa vuoksi mitä sopivin. K . Kalliola ei tyydy valtaamaan lukijaansa vain älyllisesti, hän vEtoaa myöskin tunteeseen. ja lopuksi eläinmaailman ilmiöitä vähäisiäkään eliömuotoja unohtamatta. Kirjan loppuun liittyy joukko täydentäviä diagrammoja, karttoja ja taulukoita sääsuhteista, kasvien kukinta-ajoista, lintujen muuttoajoista ym., niinikään >>luonnon kalenteri>>, jossa ajan kulkua osoittavat kasvija eläinmaailman aikajaksolliset eli fenologiset tapahtumat
Ja kukapa ei muistaisi valkoisiin kangaskansiin sidottua Retkeilyfaunaa, joka putosi kuin taivaanlahjana niiden nuorten käsiin, jotka tunsivat, ettei heistä koskaan tule huvimetsästäjää ja eläinten surmaajaa. Lapin karhu, ja lopuksi napataan kiinni oikea roisto ~ kolmisorminen maankiertäjä, so. (Renvallin Retkeilyfaunan johtavana periaatteena oli näet se, että linnut voidaan oppia tuntemaan ainoankaan niistä menettämättä henkeään ja että niiden pesät voidaan tutkia niitä vahingoittamatta. Nyt se vaikuttaa moniaallå ve.nytetyltä ja kufo väkisin tehdyltä. Siihen aikaan vielä sivistyneetkin ihmiset ampuivat huvikseen lintuja ja keräsivät niiden munia pieniin laatikkoihin!) Yrjö Kokko on mielinyt kirjoittaa Suomen nuorisolle >>Kahden partiopojam vastineen. Yrjö Kokko on tosiaan pysynyt uskollisena poikaikänsä harrastuksille, niille vuosille, jolloin mainittu Betonin teos I. · Onko esikuva tarjonnut liian helpon tien vai missä on vika, mutta arvostelijan täytyy todeta, että Yrjö Kokko ei ole tällä kertaa onnistunut sillä lailla kuin ennen, puhumattakaan siitä, että hän olisi päässyt Betonin verroille mikä olisikin hyvin paljon. Setonin Jan on todella nuori luonnon tutkija ja lupaava tiedemiehen alku, Kokon Jo'uko jäänee harr~s.telij aksi. Joukon, koulunkäynti keskeytyy;· hän, kaupunkilaispoika, joutuu maaseudulle, uusiin oloihin, rajaseudulle, villiin, alkuperäiseen luontoon, leirielämään, metsätiedon ituja ja erätaitoja oppimaan; sattuu jännittäviäkin tapauksia, ammutaan kanadalainen ilves, so. K. Inhan taitavasti suomentamana ilmestyi (1917) ja Thorsten R envall julkaisi >>Suomen retkeilyfaunastaam> toisen, kokonaan uudistetun laitoksen (1916). 1916 oli kaikki toisin. Nämä sanat, joilla kanadalaisen luonnontutkijan Ernest Thompson Seton'in maailmanmaineen saavuttanut nuorison kirja >>Kaksi partiopoikaa>> alkaa, sopivat avainsanoiksi Yrjö Kokon uuden teoksen esittelyyn. Kokon asiantuntemus on kuitenkin heikompaa. Kanadan erämaat ovat muuttuneet Lapin selkosiksi ja t:untureiksi, intiaaneista on tullut lappalaisia. Mutta probleeman asettelu on suurin piirtein sama: Janin, so. Yhteisten piirteiden lisäksi voisi tosin luetella paljon eroavaisuuksiakin juonen kulussa. Tämä kaikki on, varsinkin kun Jussi Seppä vielä opetti tuntemaan linnut niiden äänistä, itsestään selvää nykyajan lintuharrastelijoille, mutta vielä v. uo. . Kuten Betonin teoksessa Kokon kirjassakin on päätarkoituksena 'erätietouden esittämi:p.en ja luonnonelämän tarkastelu; juoni saa polveilla sen mukaan. Kirjassa on paikoin elävää ja luontevaa kerrontaa, kuten suorastaan jännittävässä karhun takaaajon kuvauksessa, mutta sitten ote heltiää ja kertomus jatkuu kymmeniä sivuja vain jatkuakseen, sanottavasti edistymättä, vain samoja asioita yhä uudestaan vatvoen. Teos olisi voittanut paljon, jos sitä olisi voimakkaasti karsittu, ja jäljelle jääviin ,kohtiin käy,tetty enemmän .mehua ja väriä . Varsinkin biologinen puoli jää melko pinnalliseksi. Tuntuu siltä kuin Kokko ol~si kirjoittanut teoksensa nopeasti ja luistavalla tottumuksella, mutta vailla todella va¼:avaa pyrkimystä ja vaivannäköä. Setonin Partiopojat niinkuin hänen toinenkin teoksensa >>Rolf salolla>> ovat kuuluneet kaikkien nyt jo keski-ikään ehtineiden luonnon ystäviemme rakkaimpiin kirjoihin·. . Römpsä.
»Erähenkistä» Lapin kirjallisuutta. PorvooH elsinki 1951. Mutta monellakaan puutarhan rakentajalla ei ole juuri aavistustakaan puutarhan SlJ.unnittelun perusteista. R. 'l'arkoitame tässä >>erähenkisellä>> sellaista kirjallis~utta, joka i:U:vaa Lappia ja sen koskematonta luontoa erityisesti erämiehen, mestästäjän ja kalastaj ~n näkökulmasta. Kirjan kuvat ovat vanhaa hyvää Kokkoa ja piirrokset uusi todistus tekijän lahjakkuudesta. Erityisesti ei ole ollut käsitystä siitä, että puutarha muodostaa yhteisen kokonaisuuden ympäröivän maiseman kanssa. Kirj aa on myös myyty mainittujen merkkiteosten vanavedessä tavattomat määrät, mutta rohkenen otaksua, että pettymyksiä on paljon ja että kirjaa on luettu pitkin harppauksin. Kun on Järvisen tapaan likimain neljä vuosikymmentä sam9illut f?ikäläisiä kairoja joka suuntaan, tutkinut ammattitaksaattorin silip.ä,lä kirveenkoskemattoman metsän rakennetta ja maastÖkuvioitusta, ja' _vas.111. Kaiken matkaa korostetaan juuri luonnon alkuperäisten piirteiden ja myös luonnonvaraisen kasvilajiston säilyttämisen merkitystä todellisen viihtyisyyden ja sopusuhtaisuuden luomisessa. E. Siinä opastetaan sekä maalaistalon että kaupunkija huvilapuutarhan rakentamiseen, tuulen suojaistutusten muodostamiseen, kylien ja kaupunkien viheralueiden muotoiluun sekä maaperän käsittelyyn ja kiven, 'betonin, puun ja erilaisen kasviaineksen käyttöön eri tarkoituksiin. Kla. Puutarha-arkkitehti Luostarisen teos on ensimmäinen, jossa suomeksi annetaan monipuolinen ja asiantunteva selvitys puutarhan suunnittelusta sopusoinnussa luonnon kanssa ja sitä hyväksi käyttäen. ' N. WSOY . on A. Olisi ehkä ollut oikeampaa merkitä teos nuorison kirjaksi ja antaa sille samalla hiukan enemmän nuoren ostajan kukkaroa vastaava asu. S . 217 s., 230 kuvaa. Järvinen, rovaniemeläinen metsänhÖi·taja ja taidemaalari, jonka mainittua aihepiiriä käsittelevien teos.ten luku nousee jo toiselle kymmenelle, Hyvän läpileikkauksen Järvisen kirj'ailijalaadusta antaa hänen viimeinen t eoksensa >>Omilta kairoilta>>, valikoima kertomiiksia tekijänsä pitkäaikaisen eränkäv,ijäelämä:n,: -yarrelta. Tämän kirjallisuuden lajin tunnetuin · ja tuotteliain edustaja meillä. Katri Luostarinen: Puutarha ja maisema. Teos on erittäin mieluista luettavaa jokaiselle puutarhan ja maiseman kauneuden ystävälle. Puutarhaharrastus on maassamme viime aikoina ilahduttavasti lisääntynyt. ' Kustantaja on antanut t eokselle saman juhlavan muodon kuin tekijän edellisille, mainioille Lapin kirjoille, >>Neljän tuulen tielle>> ja >>Laulujoutsenelle>> joiden taustaa vastaan arvostelija on tullut edellä ehkä liiaksikin kiristäneeksi sanojaan. Kirj a antaa myös lukuisia ohjeita yleisessä maisemansuunnittelussa ja siinä tulee esille monia luonnonsuojelukysymyks~äkin. Vahinko, että kuvitu on laadullisesti epätasaista, niin antoisa kuin sekin muuten on
Tekijä on siinä antanut arvokkaan panoksen kirjalliseen muistomerkkiin, joka kuuluu viimeisille, pinta-alaltaan niin nopeassa tahdissa hupeneville kirveenkoskemattomille erämaillemme. Esiteltävänä oleva kirja samoin kuin Järvisen t eokset yleensäkin osoittavat, miten läheistä sukua eräkulttuuri ja luonnonsuojeluasia ovat toisilleen. Wallenius on Lapin aiheisen kirjallisuutemme tyylitaituri. Muutamat teoksen kertomuksista perustuvat paikallisten kanta-asukkaitten erämuisteluksiin. Varsinkin kertomukset >>Tuntemattomalla joella>> ja »Helmen pyynnissä>> omaperäisin keinoin tyyliteltyine maisemakuvauksineen edustanevat tähänastisen Lapin-kirjallisuutemme taiteellista kärkitasoa. Pitkän tauon jälkeen ilmestyi häneltä viime jouluksi arvostelumenestystä saavuttanut teos >> Vanhat kalaiumalat>>. . Hän kirjoittaa >>maalari-luonteensa>> mukaisesti, ja maisemien muoto pyrkii sen rinnalla jäämään joskus ehkä toisarvoiseenkin asemaan. >>Käyrä-Tanelin» muistelus >>joukhaisista>>). Veteraani Lapin kävijänä ja kuvaajana on myös K. Järvinen onkin tässä aihepiirissä liikkuessaan ammattimies, joka tuntee perin pohjin kuvattavansa. J ärvisen maisemakuvauksen luonteenomaisin piirre lienee se, että hän näkee Lapin luonnon moninaisuuden etupäässä väreissä, valon ja varjon vaihteluna. Wallenius, etäisellä Marrasjärvellä asusteleva kirjailija-kenraali. Se kertoo tekijänsä eräkokemuksista Naarmajärvillä ja siellä vielä tavattavista, muinaisten kalansaaliitten muistoksi veistetyistä merkeistä, ja muistakin erämaista. 112. taanottavaisin mielin perehtynyt sen riistan elintapoihin milloin vapa, milloin kivääri kädessä, tietää kirj ailijana ja taiteilijana, mitä kuvaamisen arvoista Lapin erämaat tarjoavat. M. kertomus >>Parvalammen Kuikka>>). Tämän perusasennoitumisensa takia W alleniuksen >>Vanhat kalajumalat)) on kiintoisaa luettavaa myös luonnonsuojeluasian harrastajalle. Niin erämies kuin J ärvinen luonteeltaan onkin, hän on riistan kuvaajana vähintäänkin yhtä paljon biologisten havaintojen tekijä kuin vavan t ai kiväärin käyttäjä, ja on kiinnostunut myös sellaisesta faunasta, jolla ei ole minkäänlaista riista-arvoa (esim. Saattaapa hänen kirjansa henkilöille käydä niinkin, että luonnonsuojelija voittaa heissä saalistajan vaikka nälkä on ovella (esim. K-s. Se on kertomus tekijän ja sompiolaisen suurmetsästäjän Moskun aikoinaan tekemästä retkestä rajantakaiselle Jaurujoelle, luonnontieteellisen alueemme kulttuurivaikutteilta kaikkien parhaiten säilyneisiin osiin, ja varsin erikoislaatuisissa olosuhteissa tapahtuneesta tuulastuksesta ja >>hanhen kolkkaamisista». V. Edellisessä tekijä pohtii sitä >>tuntemattomarn> tavoittelua, joka panee pyyntimiehen kaarestamaan konttinsa etsiäkseen uusia riistamaita. Hänen teoksensa ovat täysin vapaita sen tapaisesta reportaashimaisesta pinnallisuudest a, joka on niin tunnusomaista Lapin kuvausta yritelleitten, siellä tilapäisluontoisesti oleskelleitten >>turistitaiteilijoitteID> tuotteille. Harvoin mittaamatonta erämaata ja alkukantaisia pyyntitapoja on kuvattu tavalla, joka yhtä väkevästi ottaisi lukijan valtoihinsa. Sivuasia näyttää Walleniuksellakin olevan loppujen lopuksi saalis; pääasiana on erämaan rikkomaton rauha ja sen vaihtelevan, aina yllätyksellisen maaston tarjoama virkistys vaeltajalle, joka avoimin silmin tarkkailee koskematonta luontoa
Teos on oikeastaan kirjoittajan aikaisemman >>Muuttuvan maapallom uusi laitos, mutta sitä huomattavasti laajempi ja sisältörikkaampi. Siinä hänellä on täysin luonnonsuojelijan näkemys. Poimuvuoristot ja merten syvänteet, tulivuoret ja jäätiköt, tuulen, tyrskyjen ja virtaavan veden kulutustoiminta, merivirrat ja hirmumyrskyt saavat siinä asiallisen kuvauksen ja syyperäisen selvityksensä. Mutta kuten Haglund sanoo ei ole helppo pyyhkiä kansansielusta >>muinaisuuden karvaista veristä perisyntiä>>. R. Kla. Bertil Haglund on Ruotsin riistanhoidon johtomiehiä, aikakauslehden >>Svensk Jakt>> päätoimittaja. Maapallon synty ja rakenne, maankuoren liikunnot ja niiden seuraukset, kivilajien ja malmien synty, isostasia, meteoriitit siinä joitakin otsakkeita, jotka puhuvat puolestaan. Leiviskän teoksesta löytyy tietoja melkeinpä kaikesta siitä, mikä maapallon rakennetta ja sen kuollutta luontoa sivuaa. 75-vuotias kirjoittaja on tässä teoksessaan koonnut yhteen pääosan siitä suuresta tietoaarteistostaan, josta hän vuosikymmenten kuluessa on ammentanut oppilailleen ja julkaissut erillisiä teoksia. Useita näistä teoksista on esitelty jo edellä. Mittavin, lähes 600 sivua, on näistä teoksista Iivari Leiviskän >>Maapallo ja sen luonnonolot>> (WSOY). vesilintumetsästyksellä ei enää sisävesillä ole samaa olemassaolon oikeutta kuin vielä muutamia sukupolvia sitten. Se on mahtava panoraama maapallon monenkirjavista kasvoista, niiden eri aikoina tapahtuneista muutoksista ja tähän vaikuttaneista tekijöistä. Muita voimme tässä yhteydessä selostaa vain lyhyesti. Huomattavan lavealti tekijä on selvitellyt maapallon ja elämän histo8 113. Haglund ei ole niitä yksipuolisia metsästäjiä, joille riistaeläimet merkitsevät kaikkea eivätkä muut otukset mitään, niitä, joiden t eerenrakkaus ilmenee haukanvihana. Elävästä luonnosta tekijä sen sijaan esittelee vain maapallon kasvillisuussuhteita, eläimistön selvittelyt puuttuvat. Hän nauttii luonnosta kokonaisuutena ja omistaa huomiota sen pienimmillekin eläjille, niin >>hyödyllisille>> kuin >>vahingollisillekim. Muita luonnonystävän kirjoja. Kirjaksi kootuissa jutelmissaan hän kertoo sujuvasti ja älykkäällä huumorilla ryydittäen metsästäjän kokemuksistaan Ruotsissa ja muualla, mm. Otava. Osaksi samoja asioita kuin Leiviskä käsittelee muhkeassa >>Muuttuva maa>>-teoksessa (WSOY) Pentti Eskola. Helsinki 1951. Bertil Haglund: Riistametsä, Kotimetsien ja kaukomaiden kuvia. Viime jouluksi ilmestyi jälleen melkoinen määrä luontoa tavalla tai toisella koskevaa, suurelle yleisölle tarkoitettua kirjallisuutta. Esipuheessaan tekijä nimenomaan korostaa, että hän on kirjassaan pyrkinyt >>tieteellisen esityksen selvyyteeru>. Mieluummin Haglund filmaa kuin ampuu riistaa ja siitäkin vähästä mitä vielä eläimiä huvikseen tappaa, hänellä tuntuu kulttuuri-ihmisenä olevan hiukan huono omatunto. Onkin niin, että esim. Suomen karhusaloilta Savukoskella
WSOY. Muuta toimitukselle lähetettyä kirjallisuutta: Alexis Carrel: Elämän ikuiset lait. Suomen vuosi. E-mo 114. Monet esitetyistä asioista ovat kyllä jo entuudestaan yleisesti tunnettuja. V. Vieraisiin maihin, vieläpä vieraaseen elinympäristöönkin vie lukijan myös Hans Hassin >>Kolme miestä merenpohjalla>> teos (WSOY). Tutkimukset, joiden ohessa otettiin suuri joukko hyvin onnistuneita valokuvia meren pohjasta ja sen eliömaailmasta, tehtiin tavalliseen uimaritapaan sukeltaen varusteina suojasilmälasit, pienet happilaitteet, harppuunat sekä jaloissa omatekoiset uimaevät. WSOY. Riku Kasterinne: Kodin kukkastarha. 4. WSOY. Attilio Gatti: Saharasta etelään. Wartiovaaran >>Suomen korpien karhu>> (Otava). riaa. Tekijä esittää siinä omaperäisen käsityksensä maailmankaikkeuden synnystä ja kehityksestä halki vuosimiljardien. Elävää luontoa käsittelevästä kirjallisuudesta esiteltäköön tässä ensiksi E. Se on pääasiassa menneiden vuosien karhunpyyntiä ja muitakin eräjuttuja selostava muistelmateos. WSOY. Hass on wieniläinen ylioppilas, joka kahden toverinsa kanssa innostuu tutkimaan aluksi Välimeren ja myöhemmin Karibian meren rannikoiden vedenalaista elämää. Teos on, samoinkuin edellä selostettu Leiviskänkin kirja, runsaasti kuvitettu. WSOY. R. Ruotsalainen lintutieteilijä ja tutkimusmatkailija on tällä kertaa tehnyt tutkimusmatkan Hollannin Uuteen Guineaan, sen reheviin troopillisiin aarniometsiin ja mangroveviidakkoihin. Vaikka teos onkin tarkoitettu ennen muuta eränkävijöille jännittävine pyyntitarinoineen, lukee luonnon ystäväkin sitä mielellään sen kiintoisien luonnonhavaintojen vuoksi. Lukija saa kaikesta sen vaikutelman, että kirjoittaja tuntee läpikotaisin ne asiat, joita hän niin mielenkiintoisesti ja tietorikkaasti usein alkuperäisiä tutkimuksia siteeraten esittelee. Nimenomaan kaloista ja niiden elämästä kiinnostuneelle tarjoaa teos runsaasti mieluisaa luettavaa, mutta kun jännittäviin vedenalaisiin elämyksiin oheistuu suursodan aattona muitakin seikkailuja, voi sitä suositella kelle tahansa. Hänen sujuvan kynänsä ja hyvän kameransa välityksellä saamme tutustua tropiikin ihmeelliseen eläinja kasvimaailmaan sekä varsinkin papualaisiin >>pääkallonmetsästäjiirn> ja heidän erikoisiin elämäntapoihinsa. Ylläpitonsa pojat hankkivat pyytämällä harppuunoillaan kaloja ja keräilemällä merenpohjasta kauniita koralleja. Martti Palkispää: Kimaltavassa metsässä. Kauas kotimaasta vie meidät puolestaan Sten Bergman >>Paratiisilintujen saarella>> -teoksessaan (WSOY). Taustana esiintyy koskematon suomalainen korpi, aarnio, kaikessa pelottavuudessaan ja viehättävyydessään ja Raja-Karjalan yksinkertainen, luonnonläheinen kansa. Monista ongelmista, joita siinä pohditaan, mainittakoon ajankohtaisina uraanija vetypommia koskevat. Aiheeltaan varsin läheisesti Eskolan teokseen liittyvänä mainittakoon tässä ohimennen Fred Hoylen pieni, mutta sitä kiintoisampi kirja >>Maailmankaikkeuden kehitys>>. painos
0. Tähän asti ovat tiedot näistä mielenkiintoisista, mielikuvituksen liikkeelle panevista jäljistä Pohjolan metsissä olleet tiettävästi varsin niukat ja hajallaan kirjallisuudessa. R .. R. Jensen Bertil Haglund: Spår och spårtecken. >>Svensk natur från hav tili fjälfo on pääosaltaan valikoima tekijän aikaisemmasta tuotannosta, tällä kertaa nuorison lukukirjan muotoon puettu kuvaus Ruotsin elävästä luonnosta. Carl Fries: Svensk natur från hav till fjäll 1. Nämä piirteet tunnetaan jo vuosikymmenien takaa monista Ruotsin matkailijayhdistyksen vuosikirjoista ynnä muualla julkaistuista artikkeleista sekä teoksista >>l skogen>> ja >>l svenska marker>>. Pieni (265 s.) luonnonhistorian opettajien ja muiden biologisten retkeilyjen johtajien käsikirja, jossa asiantuntijat antavat alkeisopetusta eri aloilta. Monin valokuvin, piirroksin ja opastavin tekstein siinä näitä erilaisia jälkiä selvitellään. Bokförl. T~rkkasilmäinen retkeilijä näkee vielä nykyisinkin, jolloin kulttuurialueiden metsät ovat nelijalkaisista eläimistä varsin köyhät, luonnossa vaeltaessaan tämän tästä merkkejä eri eläimistä. I naturen. Kla. Toteamme, että teos tarjoaa runsaasti uutta tietoa sille, joka haluaa syventyä tähän lajiin luonnon hieroglyfejä. Lindroth, sisävesien eläinmaailmasta K. Tukholman Skansenin museon intendentillä Carl Friesillä on johtava asema Ruotsin luonnonkuvaajien nykyisessä, sangen monipäisessä joukossa. Nyt Carl Fries, jo vanha mies, on käynyt tekemään synteesiä Ruotsin luonnon hänelle taritsemista monista onnellisista vuosista. Handbok för vandringar och exkursioncr. Ensimmäinen osa käsittelee merenrannikoita ja maan eteläosia, seuraavassa ehdittäneen tuntureille saakka. von Krusenstjerna ja Anton Sörlin, kallioperästä P. Stockholm 1950. Kuvaus on pitkin matkaa erinomaisen eloisaa, omista elämyksistä pulppuavaa, sanonta runollisen kaunista ja tekijän ottamat valokuvat parhaita alallaan. 115. E-mo. Milloin metsän asukkaat ovat jättäneet käpälänsä painalluksia lumeen tai pehmeään maahan, milloin niiden syönnösjätteet tai ulostukset kertovat niiden liikkuneen paikalla, milloin on taas jokin kynnenkaapima tai sarvenhieroma niistä ilmoittamassa. Otsakkeen mainitsemassa teoksessa melkoinen osa niistä on nyt koottu yhteen. Kla. Ruotsin kirjallisuutta. Toimittanut Ivar Elvers. Johansson, kasvimaailmasta E. Svensk Natur. F. Göteborg 1948. Westman tekee selkoa luonnontutkijan keräilyoikeudesta. Lund 1950. Valokuvien kanssa vuorottelevat Eric Palmqvistin taidokkaat piirrokset. E. Brotzen jne. Poul V. H änen esityksiään leimaavat aina syvä luonnon tuntemus ja rakkaus sekä myönteinen suhtautuminen myös ihmiseen erämaan valloittaj ana ja kulttuurimaiseman luojana. Linturetkistä kirjoittaa C. Läpikotaisin viehättävä teos. Kokoelman toimittaja antaa käytännöllisiä viitteitä biologisen kouluretkeilyn järjestämiseen ja B. Lundevall, hyönteisistä Carl H. V
Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen toiminta on kuluneena vuonna jatkunut pääasiassa entisissä muodoissaan. E. Lisäksi järjestettiin pääkaupungin kansakoulunopettajille erikseen 6 lintuja 3 kivikurssia, joilla oli yhteensä 260 osanottajaa. Yhdistyksen toimintapiiri on kuitenkin pyrkinyt entisestään laajentumaan varsinkin maaseudulle päin, ja uusia tavoitteita on asetettu ja saavutettu. Pääkaupungin lisäksi niitä pidettiin kaikkiaan 7:llä"" paikkakunnalla, joista kahdella (Hämeenlinna ja Riihimäki) ensi kerran. Kurssien osanot.tajien enimmäismäärä oli yhteensä 624. Tampereen kurssit hoiti toht. Professori Viljo Kujala, joka vastuuntuntoisesti on uurastanut yhdistyksemme johdossa yhdeksän vuoden ajan, luopui vuosikokouksen jälkeen paikaltaan jääden kuitenkin edelleen johtokunnan jäseneksi. Hänen sijaansa yhdistyksen puheenjohtajaksi johtokunta valitsi apulaisprofessori Niilo Söyringin, joka yhdistyksen perustamisesta lähtien on toiminut sen johtoportaassa, aluksi sihteerinä ja sittemmin johtokunnan jäsenenä. J. Osanottajia oli yhteensä 163. Kuopion kurssit järjesti vanhaan tapaansa kouluneuvos Kurt H. Enwald. Suurelle yleisölle tarkoitettuja, suosituiksi tulleita luonnontuntemuskursseja on yhdistys kuluneena vuonna järjestänyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kenties merkittävin yhdistyksen omassa piirissä tapahtunut muutos on ollut puheenjohtajan vaihtuminen. Eronneelle puheenjohtajalle prof. Kujalalle yhdistys pyytää esittää kunnioittavat kiitoksensa hänen suuriarvoisesta työstään maamme luonnonsuojelun hyväksi kuluneina vaikeina vuosina. Osanottajia oli eri tilaisuuksissa vaihdellen 30-48. Valle sekä opettajat Aarre Kunelius ja Rauno Tenovuo. Kertomus Suomen Luonnonsuojelu~ yhdistyksen toiminnasta V. 1951. Helsingissä pidettyjä yleisön lintukursseja johtivat tällä kertaa maisterit Olavi Hytönen (2 ryhmää), Leo Lehtonen (2 ryhmää) ja R. Uuno Perttula. 116. Ruotsalo sekä yliopp. Turussa pidettyjä kursseja johtivat prof. Lauri Vuorisalo. Kaikki kurssit olivat tällä kertaa lintukursseja; yhteensä niitä pidettiin 13, joista 6 Helsingissä. K u r s s i t o i m i n t a. Osanottajia oli 63-70 henkeä. Kurssilaisia oli 46. K
Mellunkylän Mustanvuoren maastoon, missä saatiin nähdä mm. A. Espoon Vanhaankylään, mistä käsin suunnistauduttiin seudun hyvin säilyneisiin metsiin. Luennoilla Ja retkillä oli osanottajia vaihdellen 75188. J . Luennoille Ja retkiin osallistui 1755 henkeä. Reino Kalliola. E . Alpi Pynnönen. Maaseudulla suoritettavaa luonnonsuoj elutyötä on yritetty tukea lisäksi lähettämällä biologic;ille seuroille tietoja saatavissa olevista luonnontieteellisistä filmeistä, luovuttamalla luonnonsuojelua koskevaa aineistoa biologien järjestämiin näyttelyihin (Kuopio, Vaasa) jne. X. 1951 sillä oli 19 kerhoiltaa ja se teki 51 yhteistä retkeä; näistä suunnattiin 2 Söderskärille, 1 Porvooseen ja 2 Yyteriin. V. R et k ei l y t o imi n ta. Osanottajia oli tällä retkellä n. V. Ruotsalo; mukana olivat myös prof. Kujala ja puheenjohtaja, maisteri Leo Lehtosen, kartografi Arvo Teittisen ja yliopp. A. Jorma Soveri, maist. Jyväskylän kurssit johti toht. R. E. V. Pääkaupungissa kansakoulunopettajille järj estetyt kurssit saatiin aikaan Helsingin kansakoulujen tarkastajaneuvoston ja paikallisen opettajayhdistyksen suosiollisella avulla. 60 ja sitä johtivat prof. Kerhoa, johon kuluneena vuonna kuului 2530 jäsentä, on edelleenkin johtanut maisteri Olavi Leivo. Yhdistyksen pääkaupungissa toimiva l i n t u k e r h o on työskennellyt entiseen tapaansa. Opettajat itse osoittivat asiaan suurta harrastusta; heitä osallistui kivikursseihin 104 ja lintukursseihin 156. Osanottajia oli 30. Vaarna. E. Ensimmäinen niistä (10. Hämeenlinnan kurssit toimeenpani leht. Onnistuttiin näkemään mm. Branderin johdolla. Oppaana toimi maist. sinijuuren ja keltavuokon kukkivan. Lähinnä propagandamielessä yhdistys järjeciti Helsingin 117. Ret keen osallistui n. Olavi Hildenin ja Tapio Klemolan avustaessa. Edellisiä johtivat prof. 20 henkeä ja sitä johti maist. R. Oulussa pidetyistä kursseista vastasi toht. Kuj ala ja toht. Kesäkuun":10. Vladi Marmo ja maisterit Olavi Helovuori, Max Kulonpalo, Toini Mikkola ja Veikko Okko ja jälkimmäisiä toht. Keväällä syntyi Lounais-Hämeeseen kuitenkin luonnonsuojelutoimikunta, joka on sittemmin toiminut innokkaasti toht. Syysretki tehtiin 28. p:nä järjestettiii;i retkeily Parolan:harjumaastoon, missä tutustuttiin kasvija lintumaailmaan. talvehtiva koskikara. Kuluneena vuonna yhdistys on pääkaupunkilaisjäsenilleen järjestänyt lisäksi yleisiäkin retkeilyjä. Ilkka Laitakari), toht. Valovirta; kurssilaisia oli 14-21. Kevätretki järjestettiin 20. Retkeä, jolla oli mukana 20 henkeä, johti toht. M u u t a t o i m i n ta a. Vetoomus jäi tuloksettomaksi. V. Vilho V. Olavi Leivo ja leht. Antti Reinikainen. III.) oli hiihtoretki, joka suunnattiin Espoon Oitansiin. Osoituksena yhdistyksen pyrkimyksistä laajentaa entistä enemmän toimintaa maaseudulle päin mainittakoon, että yhdistys lähetti helmikuun alussa 19:lle maan eri puolilla asutuskeskuksissa toimivalle keskeiselle biologille mallisäännöt ja kiertokirjeen, jossa kehoitettiin ryhtymään toimenpiteisiin luonnontieteellisen ja samalla luonnonsuoj elua edistävän seuran perustamiseksi paikkakunnalle. T. Aarne Laitakari (apunaan yliopp. Johtajana oli toht. R eino Kalliola. Riihimäen ensimmäisten kurssien eri tilaisuuksiin osallistui 9-33 henkeä. Ruotsalo. Parvela
Vuosi k i r j a n painolupa annettiin marraskuun puolivälis::sä, mutta se saatiin jaettavaksi vasta vuoden vaihteessa. Eino E. kaikille Helsingin luonnonhistorian opettajille kirjelmän, jossa pyydettiin suojaa 39 tällaiselle kasvilaj ille. Suolahti) puheenjohtajat ja Kotiseutuliiton varapuheenjohtaja (toht. Yhdistyksen pyrkimyksenä on mahdollisia rauhoitustoimenpiteitä varten saada koko maan lintukanta inventoiduksi näiden lajien kohdalta. Pääkaupungin paikallisen luonnonsuojelun hyväk<,i yhdistys teki voitavansa Laajasalon öljysatamakysymyksessä, niinkuin v:n 1951 vuosikirjassa jo varhemmin on selostettu . Edellisessä tapauksessa asia jäi toistaiseksi avoimeksi, jälkimmäisessä katsottiin, ettei tiedekunnassa nykyoloissa voida järjestää erityistä luonnonsuojeluopetusta. Helsingin Metsätalossa ja jossa yhdistvksen puheenjohtaja alusti keskustelun aiheesta >>Luonnonsuojelun periaatteista vleensii ja erityisesti suhteesta metsästykseen ja riistanhoitoon>>. Esko Aaltonen). IV. Paavolainen) Suomen Kulttuurirahaston välityksellä. siinä luonnonsuojelun, metsästyksen ja riistanhoidon edustajille järjestetyssä kokouksessa, joka valtion luonnonsuojelunvalvojan toimesta pidettiin 12. Petolintukysymyksestä, joka vuoden aikana on ollut yleisen huomion kohteena, yhdistys antoi toukokuussa lehdistölle julkilausuman (E.-P. Reino Kalliola ja allekirjoittanut, käsittää 88 sivua ja sisältää Alfred Brandtin, Otto Flodinin, Heikki Klemetin, Aarne Laitakarin, Jorma Mattilan, Ernst Palmenin, Aapo M. v:n 1951 Metsäkalenterissa ja v:n 1952 almanakassa (toht. V. Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtorille lähetetty kirjelmä sekä 24. kevätmessuille oman, yleisön vilkasta mielenkiintoa herättäneen näyttelyosaston. Lokakuun 27. Toimikunna_n työn tuloksena yhdistys lähetti 17. Kirjoituksin on luonnonsuojelun tehtäviä valaistu mm. Kirja, jonka toimituksesta vastasivat toht. Reino Kalliola). Lisäksi valtion luonnonsuojelunvalvoja esittää tilaston maamme nykyisistä li8. Salmen, Sven Segerstrålen, Niilo Söyringin ja Ilmari Välikankaan artikkelit. Alvar Aalto), Suomen Väestöliiton (varatuomari Heikki v. Kysymyksen ratketessa luonnonsuojelun kannalta kielteisesti yhdistys toimitti vielä sanomalehdistölle asiasta julkilausuman, jonka yhdistyksen puheenjohtajan ja valtion luonnonsuojelunvalvojan lisäksi allekirjoittivat Suomen Arkkitehtiliiton (prof. Sama ongelma oli eräänä tärkeimmistä esillä mm. Yhdistyksen ponnistuksista korkeakouluissa annettavan yliopistoopetuksen laajentamiseksi mainittakoon 7. p:nä yhdistys lähetti kaikille maaseudun biologisille yhdistyksille kirjelmän, jossa yhdistyksiä kehoitettiin lähettämään tietoja toimialueellaan pesivistii harvinaisista linnuista (kotka, merikotka, kalasääksi, muuttohaukka, huuhkaja ym. II. Yliopiston Maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle jätetty esitys. petolinnut, kurki, joutsen, harmaaja metsähanhi, uivelo). Hertzen) ja Helsinki-Seuran (toht. Toukokuussa yhdistys asetti toimikunnan (tohtorit Jorma Soveri ja Tahvo Kontuniemi sekä allekirjoittanut yhdistyksen sihteeri) laatimaan selvitystä niistä kasveista, jotka pääkaupungin ympäristössä ovat nykyisin jo niin harvinaisia, että niiden kerääminen oppilasherbaarioihin olisi kiellettävä. V
kandidaatti, agronomi Aatos Tavaila. 1952 150 mk:ksi, minkä lisäksi johtokunnalle myönnettiin oikeus sen korottamiseen tästäkin, jos yhdistyksen taloudellinen asema niin vaatii. Ruotsinkielisen vuosikirjan (40 sivua) toimitti tällä kertaa toht. Esitelmiä pitivät prof. Ilmari Hustichin tilalle valittiin heidän pyydettyään eroa metsäneuvos Jarl Lindfors ja maat.metsät. Viljo Kujala {Suomen Metsätieteellinen Seura), metsäneuvos V. Reino Kalliola, prof. Laitakari ja rahastonhoitajana toht. Tilintarkastajiksi valittiin edelleen tohtori Tahvo Kontuniemi ja maisteri Leevi Miettinen sekä varalle maisterit Holger Ahlqvist ja Pasi Lehmusluoto. Lars von Haartman, prof. Yleisöä oli esitelmiä ja filmiä seuraamassa n. Vuosikokoukselle esitetty vuosikertomus ja tilit hyväksyttiin. lehtori Olsonin ansiota, että >>Finlands Natur>> on halki vuosien voinut ylläpitää sen korkean tason, josta se alusta alkaen on ollut tunnettu. N e u v o t t e 1 u k u n ta. Hans Luther (Societas pro Fauna et Flora Fennica), kirjanpitäjä Väinö Pärnänen ja apulaisprof. Jäsenmaksu päätettiin korottaa v. luonnonsuojelualueista ja rauhoitetuista luonnonmuistomerkeistä. Yhdistyksen j ä s e n m ä ä r ä on kuluneena vuonna jonkin verran kasvanut ollen vuoden päättyessä 4:908, joista suomenkielisiä 4465 ja ruotsinkielisiä 443. Söyrinki, varapuheenjohtajana on ollut prof. IV. Reino 119. Lehtori Börje Olsonille, joka 8 vuoden ajan on ollut ruotsinkielisen vuosikirjan toimittajana, yhdistys lausuu kunnioittavan kiitoksensa. Johtokunta piti kertomusvuonna 4 kokousta ja työvaliokunta {puheenjohtaja, rahastonhoitaja ja sihteerit) 6 kokousta. Ilmari Välikangas (>>Lintujen muuttoreitit ja luonnonsuojelw>) ja toht. Göran Bergman. Lihtonen, toht. Sihteerinä on toiminut allekirjoittanut ja apulaissihteerinä toht. Erovuoroisista johtokunnan jäsenistä valittiin prof. Aarne Laitakari Suomen Maantieteellisen Seuran edustajana uudestaan; erovuoroisten toimitusjohtaja Heikki Reenpään ja prof. Aarno Kalela (Suomalaisen Eläinja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon edustajana), toht. Yhdistyksen vuosikokous oli tavanmukaisesti metsäviikon aikana, 1. V u o s i k o k o u s j a j o h t o k u n t a. Läsnä oli neuvottelukunnan 38 jäsenestä 6 sekä lisäksi 8 johtokunnan jäsentä ynnä sihteerit. Rolf Krogeruksen, Sven Segerstrålen ja Göran Bergmanin artikkelit sekä hauskinta lintuhavaintoa koskevan kiertokyselyn. Rolf Krogerus (>>Natur i Lojo>>). Johdantokirjoituksessa julkaistaan tilasto yhdistyksen tämänhetkisestä jäsenistöstä ja esitetään vetoomus sen kartuttamisen tärkeyden puolesta. Puheenjohtajana toimi vuosikokoukseen saakka prof. Göran Bergman. 170 henkeä. Edellämainittuj en lisäksi johtokuntaan kuuluivat toht. Tiedot Suomen eläimistöä ja kasvistoa koskevista uusista löydöistä ja tutkimustuloksista, luonnonsuojelutyötä koskevat uutiset, kirjallisuuskatsaus ja vuosikertomus sisältyvät vuosikirjaan tavanmukaisina. Toht. Kujala ja sen jälkeen prof. On suurimmalta osalta. IV. Niilo Söyrinki. Yhdistyksen neuvottelukunta kokoontui vuosikokouksen yhteydessä 1. Ernst Häyren, prof. Lisäksi nähtiin majavan elämää esittelevä neuvostoliittolainen värifilmi. Se sisältää mm. Kalliola
Tilinpäätöksen mukaan yhdistyksen tuiot olivat mk 988.233: ja menot mk 1.052.421: -, joten tilivuoden tappio oli mk 64.188: . Suurin kustannuserä oli vuosikirjojen (1950) toimittaminen, mk 375.826: . Erkamo. Helsingissä helmikuussa 1952. Kalliola alusti keskustelun aiheesta >>Luonnonsuojelun sisällön ja ohjelman avartumisesta>>. L "' h j o i t u s. 120. V. Tilinpäätös osoittaa jäsenmaksutuloj a 318.935: -. Ta I o u s. Lars von Haartmanin välityksellä saanut vastaanottaa Ab Radiotjänstiltä Ruotsista 58 linnunäänilevyä, mikä tässäkin yhteydessä suurella kiitoksella todettakoon. osasta tilan karttaa rauhoitettavan alueen tai esineen sijaintia osoittavine merkintöineen sekä jäljennös omistusoikeusasiakirjasta, Yksityiskohtaiset ohjeet saadaan pyydettäessä maksutta valtion luonnonsuojelunvalvo,jalta. Valtion avustus oli 320.000: -, josta varsinaista valtionapua 90.000: ja raha-arpajaisten voittovaroista lisäavustusta 230.000: . Anomukseen on liitettävä jäljennös ko. Luonri.onsuoielualueita yksityismaille perustettaessa tai näillä olevfo luonnonrnuistomerkkejä rauhoitettaessa on maanomistajan jätettävä siitä hakemus lääninhallitukselle. Yhdistys on toht. Opintotoiminnan Keskusliitolta saatiin kurssitoimintaa varten maaseudulla 30.000: sekä Helsingin kaupungilta pääkaupungissa pidettyjä kursseja varten 36.000:
Kivirikon lintunäyttelyn v. Pallas-Ounastunturln kansallispuiston opas. Valtion luonnonsuojclunvalvoja f'il. tri Hans Luther, kirjanpitäjä V liinö Pärnlinen, agronomi Aatos Tavalla. Samalla voitte tilata: Suomen linnut. tri Göran Bergman, os. sihteeri: fil. Helsinki, Unionink. RuotsinkieJ. Puhelin 6140L. tri Reino Kalliola, rahastonhoitaja; fil. Lyhyet tiedot Suomen kaikista linnuista ja linnunpönttöjen valmistusohjeet. tri Lars von Haartman, prof. maist. (K. Erkamo: Ehdotus Helslngln seudun luonnonsuoJelunkohtelksl. Niilo Söyrlnki, puheenjohtaja; prof. Ernst Häyren, prof. Hinta a 250 mk. tri Reino Ka1llolo, Helsinki, Unionink. Hinta 50 mk. Hinta 300 mk. 40 A (Metsätalo). S i h t e e r i : fil. ~ J Suomen Luonnonsuojeluyhdistys Johtokunta : apul. »Suomen l~uonnon» vuoslkertojen tiiydelllnen sarja on luonnon ystävän kirjaston perusteoksia. 1946 esittelyvihkonen). 400 kuvaa. Erkamo, os. 22 978. 40 A (Metsätalo). E. V. Seuraavia vuosikertoja on vielä Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen toimistosta saatavissa: 4 (1944), 5 (1945--46), 7 (1948), 8 (1949), 9 (1950), 10 (1951). 61401. 44, puh. · Y h d i s t y ks en o s o i te : Helsinki, Unionink. V. Viljo K.uiala, metsäneuvos V. 18 B, puh. Aarne Laitakari, varapuheenJoht.; fil. Postisiirtotfli n:o 6882. prof. Hinta 75 mk. Puh. · Tähänastisissa numeroissa yhteensä 1000 sivua ja n. Aarno K.alela, prof. 92 813. Helsinki, Urheiluk. Lihtonen, metsäneuvos Jarl Lindfors, fil
R1lttluakan1111 KlrJapllno Oy. Tilin n:o 6882. Helalnkl, 1952.. SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS Helsinki, Unioninkatu 40 A. SUOMEN LUONNONSUOJELUYHDISTYS Maan luon,1on ystävien yhteenliittymä Suomen luonnon kauneuden ja rikkauden • turvaamiseksi • Vuosijäsenmaksu 250 mk. Hinta 300 mk. Ke1 takaikkinen maksu 5000 mk. Jäsenet saavat ilmaiseksi yhdistyksen vuosikirjan SUOMEN LUONTO Jäseneksi ilmoittautuminen ja samalla jäsenmaksun lähetys yksinkertaisimmin postisiirron tilillepanokortilla